PÄTKÄ ERÄÄSTÄ KUKKOSESTA...
T
yhjästä ilmestynyt Seat Cordoba jarrutti perä holtittomasti heilahdellen ja tiesin, että siitä ulostautuvia henkilöitä en varmasti haluaisi tavata. Nousihan sieltä ulos faunaa yhden eläintarhallisen verran. Ja eläintarhasta vaikuttivat karanneenkin. Vain kaksi karjua jaloitteli. Nahkatakkien tympeä haju ylsi metrien päähän. Tein havainnot parissa pysähtyneessä sekunnissa: Ensimmäinen oli vanttera peruna, jolle oli kasvanut raajat ja pää. Kaulaa ei ollut. Hiukset oli leikattu siilimäiseksi irokeesiksi. Sama, joka meitä seurasi bussiin saakka. Nyt huomasin, että hänen ohimossaan näytti olevan kiiltävä metallilevy, joten hänellä oli kai joskus jäänyt pää ruuvipuristimen väliin ja kappale kauneinta kalloluuta oli unohtunut verstaan lattialle. Toisella oli aristokraattiset kasvonpiirteet, hyvinhoidetut viikset ja sarvisankaiset silmälasit kuin tilastotieteilijällä. Hiekanväriset ja kiharat hiukset jatkuivat olkapäille saakka. Kolmas eli kuski oli pienikokoisin, mutta häntä oli siunattu vaarallisimmalla ulkomuodolla, mitä olin koskaan nähnyt. Nyt hänellä ei ollut yllään Apuva-miehen lookkia eikä hän ollut vailla viittä euroa. Sysipimeissä silmissä ei ollut mitään tunnetta. Ilmeettömät ja kaidat kasvot. Pikimustat hiukset oli lakattu tai vähintään liimattu kiinni päälakeen, jonka muoto muistutti harjakattoa.
3
TEE TESTAMENTTISI, KUKKONEN!
Kysymys: voiko yksi ketjustaan roikkuva taskukello aiheuttaa varkausten katkeamattoman ketjun? Vastakysymys: keittääkö Paavi kuivaniemeläisessä metsässä pontikkaa? Totta Mooses keittää, ainakin Asko Kukkosen ihmeellisessä maailmassa. Asko havaitsee, että kello käy koko ajan - nimittäin antiikkinen arvokello käy vieraissa ja vaihtaa varasta niin tiuhaan tahtiin, ettei Asko pysy laskuissa mukana. Kunnes kohtalon kello kumahtaa ja tilanne käy totiseksi. Mutta onneksi luja usko siirtää vuoria - tai ainakin leikkimökkejä... Eräs maailman etevimmistä kellosepistä, Väinö Maukonen (18771929), muutti vuonna 1916 New Yorkiin - ja Herran vuonna 2004 Asko Kukkonen joutuu siirtymään Ouluun, jossa yksi Maukosen kelloista saattaa aiheuttaa epätietoisille äkillisiä luunmurtumia. Kokenut Suomen-matkaaja A. Kukkonen, matkalla jossakin päin isänmaatamme, on jälleen vaikeuksissa. Asko, jolla on teräspohjainen hemoglobiini, ei ole savuton, hajuton eikä mauton. Paitsi ehkä mauton - juttuja kertoessaan. Mutta kun Asko suuttuu, rosvojen sielutkin ovat karata ruumiistaan.
4
J
okainen katsoo karttaa omalla tavallaan ja näkee sen haluamastaan suunnasta. Tuijotin silloinkin karttaa, kun astelin pusikosta haulikon kaksoispiippujen eteen. Siitä hetkestä oli kulunut ehkä minuutti, mutta se tuntui vuorokaudelta. - En minä sinun pontikkapannustasi välitä! sanoin kädet ylhäällä. - Maistuisi minullekin! - Miksi sitten seurasit mua metsään? Paavi kysyi sormi liipasimella. - Kunhan hartaasti harhailin. - Että mitä? En usko. Yrität käräyttää mut! - Tuskin sentään. - Vaikka oot iso ukko, et tälle pelille pärjää, hän mölisi. - En halua pärjätä millekään pelille. "Paavi" ei ollut miehen oikea nimi. Kutsumanimi tuli siitä, että hänellä oli kesät talvet päässään valkoinen ja valehtelematta puolentoista metrin korkuinen pipo. - Ja paskat, haulikkoa pidellyt Paavi ärisi. - Tulitko mukamas tänne asti vain sanomaan, että minä pistin yhden Fordin tuulilasin ja valot paskaksi? Vihreät tihrusilmät tuijottivat minua pistävästi pipon reunan alta. Ukon paita oli tärkätty ketsupilla ja sinapilla kuin värväysjulisteessa, jossa etsittiin uusia asiakkaita lähiöbaariin. Pontikka haisi hengityksestä ja se seikka teki miehestä arvaamattoman. - No teitkö sen? kysyin. - No tein. - Perhana. Olin tullut epähuomiossa ainakin sudenpoikasen suuhun. Haulikon piiput eivät olleet mitään hauskaa katseltavaa eikä ollut käppänän naamataulukaan. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja piiput liikahtivat
heti. - Se, että myönsit asian, tuskin tarkoittaa sentään sitä, että en poistu metsästä omin jaloin? Et kai sinä ammuskelemaan ryhdy mokoman asian vuoksi? - Saa nähdä, mitä teen. Kuivaniemi oli tämän kunnan nimi. Valkiakangas oli metsäalueen nimi. Asko Kukkonen oli minun nimeni. Pontikka oli metallipöntössä valmistuvan aineen nimi. Remington oli haulikon nimi. En ollut Kuivaniemessä siksi, että minulla olisi kaksikymmentäneljä tuntia aikaa estää mestaririkollisen suunnitelmat, pelastaa presidentti, etsiä atomipommi ja tehdä ajastin toimintakyvyttömäksi. Sen sijaan olin Kuivaniemessä delfiinin pään vuoksi. - Delfiinin pää, sanoin. - Että mitä. - Sinulla ja tällä Kuismalla on ollut riitaa kalavesistä. Poikasi oli töissä lukkosepänliikkeessä. Siinäpä se. - Että mitä? hän sanoi uudelleen. - Niistä nyt on tapeltu iät ja ajat... - Halusit antaa Kuismalle varoituksen. Teloit ensin vähän sen autoa. Kun poikasi sattumalta teetti Kuismalle vara-avaimet kotiin, poikasi teetti samalla sinullekin yhdet kappaleet. Sitten menit kummisetäilemään. "Ettämitää" ei tullut tällä kertaa. Paavi oli hiljaa, mikä kertoi minun olleen oikeassa. - Kävit antamassa Kuismalle kahelin varoituksen. Kummisetä-elokuvassa se oli ravihevosen pää mikä sängyltä löytyi. Kuisman sängyltä löytyi delfiinin pää. - Mutta se oli vain posliinia... - Niin, viereisen puiston koristeesta. Mutta viesti meni perille. Sinähän se olit?
5
Vai? - Käykö Paavi paskalla ja paskantaako karhu metsään? Mitä sinä haluat? - Kuisma pyysi minulta apua. Asensin sen kämpän täyteen melko vaarallisia ansoja - sinua varten. - Miksi? - Sain siitä rahaa. Sitä varten jos sinä menet sinne vielä omin luvin temppuilemaan. Nyt minä pyydän kauniisti, että että enää menisi omin luvin hänen kämpilleen. Tehkää vaikka sovinto. Voisitte olla repimättä toistenne verkkoja. Mitähän vallankäyttöä se ilkivalta mahtaa olla? - Njaa... Haulikon piippu laskeutui osoittamaan sammalia. - Olen ainakin kertonut asioiden laidan, sanoin ja laskin käteni. - Oma asianne, mitä sen jälkeen teette, perhana. Pistin tupakaksi. - Tarjoo mullekin. - Nämä on sätkiä, vastasin. - Kelpaa. Hän sytytti sätkämme. Savua imiessään miehen ilme oli autuas kuin Seppo Hovilla hänen soittaessaan minuuttivalssia ilman käsiä. Tupruttelimme sinisiä savupilviä ja ajattelimme sinisiä ajatuksia. - Saakeli, tuli on taas sammunu! hän ärähti ja ryhtyi pontikankeitossaan jälleensytytyspuuhiin. Haulikon heitti sammalikkoon. Lukko aukesi ja näin, ettei piipuissa ollut edes panoksia. - Entä, jos minä maksan enemmän? hän kysyi. - Mitä varten? En minä ketään ole tässä nitistämässä. Minun piti vain selvittää teidän välit, hörähdin. - Se jätkä nyysii verkoillaan kaiken yh6
dessä Leväjärven kohdassa... - Saako siellä edes pitää verkkoja? kysäisin. - Paskat siitä. Tämä on meidän välinen juttu eikä kuulu millekään kalastuksenvalvojalle! - Minä olen aika kaukana kalastuksenvalvojasta- Minä yritän helvetti ruokkia perheeni, hän manaili ja pudotti vahingossa sytkärinsä kanervien ja sammalien sekaan. Kumartui etsimään tulentekovekotinta. - Olen perkele nykyään niin vähissä rahoissa että jos meinaan hankkia kännit, pitää mennä ensin verenluovutukseen jotta nousisi ykköskalja päähän! - Tuo on ihan huhupuhetta. Veren määrä elimistössä ei vaikuta juopumukseen. - Mutta entä jos se tuntuu siltä? hän kysyi sytkäriä etsiessään. - Siitä vain sitten. Silloinhan se on sama juoda vaikka sokerivettä, jos kuvittelee tulevansa känniin. Tosin, vesihumala on olemassa kuten sokerihumalakin. Kun elimistössä ylittyy esimerkiksi nestetasapaino... - Höpsistä, hän mumisi ja etsi kontallaan kadonnutta sytytintä. Eräliiveissäni olisi ollut kaiken maailman tulentekovälineitä, mutta niiden sijaan kaivoin esiin Maglite-kynälampun ja säädin sen kärkeä kiertämällä valokiilan pieneksi pisteeksi, joka terävöitti kanervan pienimmätkin yksityiskohdat. - Löytyhän se. Kiitos. Hän ryhtyi sytyttelemään pannuaan ja keksi tulen uudestaan. - Minä teen tästä lähtöä, sanoin. - Voinko viedä jonkin viestin? Hän pysähtyi hetkeksi miettimään. - Noh perkele. Sano sille että asia on
selvä, jos se pitää verkkojaan sillä paikalla puolet viikosta. Minä toiset puolet. - Kerron, sanoin. - Ai niin, hän murisi ja kaivoi taskuaan. Hän heitti minulle avainnipun. - Vie nuo sille... mulkulle. Tungin laittomat avaimet taskuuni ja sanoin lähtiessäni: - Siitä saatte tapella, kumpi saa pitää verkkojaan alku- ja kumpi loppuviikosta. Ja siitä, kuinka aiotte jakaa seitsemän päivää kokonaisiksi vuorokausiksi. Vaikka kyllähän se sikäläisellä logiikalla onnistuisi, esimerkiksi kehittämällä uudenlaisen ajanlaskun, jolloin viikossa on kahdeksan vuorokautta. Oli pakko pysähtyä vielä hetkeksi, koska muistin, että Kuivaniemen Oijärven yläpuolella oli seutu nimeltään Krupula. - Kerrohan, että kun täällä Valkiakankaalla valmistaa ja ottaa pontikkaa, niin tuleeko siitä sitten Krupula?
Kunta vaihtui ja samalla vaihtui tien kunnossapitäjä. Onneksi ei sentään rautatien, jota pitkin olin liikkeellä. Minulla oli ollut vielä hoitamattomia asioita Kemissä. Siellä kiekauksen tehtyäni olin nyt kotimatkalla ja seuraava pysähdys olisi Oulu. Sitten eteenpäin. Muhos, Utajärvi, Vaala ja niin edelleen. Juna suhisi ohi metsän, johon aurinko heijasti kissankullanvärisiä säihkeitä. Tästä minä pidin. Olla matkalla. Mutta erityisesti siitä, että olin matkalla asuinsijoilleni. Iltaan mennessä olisin kotopuolessa Konnevedellä, saunomassa ja ryhtymässä huonosti ansaitulle iltapalalle.
Käväisin junan tupakkalokerossa, jota tupakkavaunuksi häpeilemättä nimitetään. Vain seisomapaikkoja. Voiko ihmistä häpäistä ja nöyryyttää enempää kuin sillä tavalla, että se pannaan mokomaan sardiinirasiaan tupruttamaan syöpäsavuja. Se onkin ainoa aihe, josta kopperossa tulee puhetta ventovieraiden kanssa. - Kunpa tämä tehtäisiin rasvaisia ja kansanterveyttä tuhoavia ja sairaalakustannuksia aiheuttavia ja verovaroja kuluttavia lihapiirakoita julkisesti syöville, muuan ketjupolttaja meuhkasi. Kuuntelin toisen eläjän innostuvan: - Ne pantaisiin syömään rasvaruokaa nakkikioskin viereiseen kopperoon, jossa heitä voitaisiin tuomiten katsella. Väki väheni savustuspöntössä. Lopulta tupakkakotelossa oli lisäkseni vain yksi tupruttelija. Käytävää pitkin kulki tuiman oloisesti tiiraileva konduktööri. - Aattele. Kun yksi jättää matkalipun maksamatta, muut joutuu maksamaan sen tulevissa hinnankorotuksissa! savuttaja sanoi. - Kulkeehan se juna silti, vaikka yksi menisi pummilla, totesin. - Ja sitten verohuijarit ja ne, jotka ei maksa tv-lupia! Näitä vapaamatkustajia riittää! Muiden kustannuksella! hän elämöi ja imeskeli Cameliaan. - Sanotaan, että ei sota yhtä miestä kaipaa, mutisin. - Mitä tapahtuisi, jos kaikki ajattelisi noin? Yhteiskunta pysähtyisi kokonaan! - Eivät kaikki ajattelekaan niin, sanoin. - Minä ajattelen. - Pyh! tämä ihminen sanoi, tumppasi savukkeensa ja häipyi. Vasta sitten, kun olin aiheuttanut itselleni lievän häkämyrkytyksen, palailin ta7
kaisin omaan osastooni. Istahdin ja selasin ostamaani sanomalehteä. Oli oikeastaan aivan liian tasapainoinen olo. Olin äskettäin hoitanut kaikki vanhat velat ja kaikki vipit. Ei ollut edes kankkunen. Olin syönyt tukevasti. Olin ennen matkaan lähtöäni kunnostanut kotimökkiä. Tehnyt inventaarion kalavarusteisiini. Tuo Kuivaniemen pilipalihomma oli hoidettu. Kaikki oli liian hyvin. Mietin, pitäisikö tässä itse järjestää jokin kriisi, pistää elämä jotenkin sekaisin. Hankkia jokin äkkinäinen ongelma? Hankkiutua vaikeuksiin? Keksiä tyhjästä mojova ristiriita? Hajottaa juovuspäissään huoltoasema ja joutua siitä vastuuseen? Tulihan se ongelma sieltä enempiä rukoilematta.
Ongelma saapui apua pyytävän ihmislapsen muodossa. Kaivoin eräliiveistäni puikulatölkin RedBullia ja vakuumipakatun salamitangon. Narskutin suolaisen välipalan ja kulautin sen alas energiajuomalla. Viidentoista sentin palautustölkki meni penkin alla olleeseen muoviroskikseen. Junan ollessa Olhavan paikkeilla ventovieras istahti eteeni kuin olisi maailman paras ystäväni. Katseeni oli iltapäivälehden artikkelissa. Kaivoin eräliiveistäni sätkätarpeet ja aloin kääriä tupakkaa sivun päällä. - Miksi tyhmä tollasia liivejä kannat? köriläs kysyi. Kohotin katsettani vain nimeksi. - Tiedätkö, mikä tuohon auttaa? kysyin. - Älä katso niitä. Itse asiassa älä edes istu
8
siinä. Vaunu on täynnä tyhjiä paikkoja. - No ollaanpas sitä arkoja, perkele. - Kunpa pääsisin jonnekin muualle, mutisin. - Minne? - Missä ihmiset osaavat käyttäytyä. Äijä naurahti. - En minä pahalla. Kukkonen, eikö niin? Kohotin katseeni kulmat kurtussa. Jotakin tuttua hänessä oli. Jäppinen oli tukeva, ristiverinen ja punakkanaamainen. Hän kuikuili itlapäivälehdessäni keikistellyttä puolialastonta tytöntylleröä. Siis tanakka, punakka ja hanakka. Ajellusta leuasta kohosi partaveden lemu. Liian pieni puku oli parhaat päivänsä nähnyt. Jossakin muistini sopukoissa oli myös hänen nimensä. - Kukkonenhan se oli? hemmo kysyi uudestaan. - Tunnettu Marlowen härmäläinen pastissi? - Riippuu siitä, kuka kysyy? - Auttasitko mun siskoa? - Miksi et itse auta? - En ehdi, hän sanoi. - Mun pitää jatkaa Iisalmeen. On työpäivä huomenna. - Hetkinen, hetkinen, sanoin. - Vaikka pidänkin siitä, että mennään suoraan asiaan, niin voisit sanoa, kuka sinä olet ja miksi siskosi tarvitsee apua ja niin edelleen. - Nimi on Hakala. Jeesasit kerran kämpän kanssa, muistatko? Siellä asun vieläkin, Iisalmessa. - Joooo, murahdin. - Nyt palautuu mieleen. Olin lainannut tälle hemmolle valuuttaa, että hän pääsi omistusasunnon haltijaksi. Hän maksoi kyllä takaisin ja korkojen kanssa. - Se ukko oli melkoinen mulkku, mainitsin.
Hakala oli asunut vuokralla ja maksoi koko ajan vuokranantajalle jotakin lyhennystä saadakseen kämpän lopulta kokonaan ikiomaksi. - Jep. Sehän omisti puolet kaupungin vuokra-asunnoista. En ottanut lainaa vaan maksoin sopimuksella, joka ei armoa antanut. Omistaja muutteli vielä korkoja oman makunsa mukaan eikä minulla ollu varaa lähteä oikeuteen. - Paska juttu. - Kuulehan, sitten sain kuin sainkin lopulta maksettua sille kiskurille koko kämpän... ja tein pienen hauskuutuksen. Se piti minua edelleen hyvänä ystävänä, mokoma kusipää! Kun olin maksanut viimeisen erän, kutsuin sen käynnille. Sehän, vanha juoppo, innostui kun näki mun luona viinaa ja kaksi naista! Mutta minä tarjosin sille jääkylmää kahvia! - Heh heh. - Ja sen jälkeen osoitin seiniä ja sanoin: "Minun seinät", osoitin lattiaa ja tuumasin että "Minun lattia" ja lopuksi osoitin ylös ja sanoin "Minun katto!". - Heh heh heh. - Ukko tuijotti minua kahvikuppi kourassaan, kun sanoin lopuksi: "Ja nyt jätkä ulos täältä vähän helvetin äkkiä!". - Heh heh heh heh, nauroin yhden hehetyksen enemmän. - Mutta tämä sinun siskosi... - Joo. Mun sisko, Oona, asuu tuolla Oulussa. Se haluaa eroon entisestä ukostaan. - Ex? Arvaan jo, ahdistelee ja... - Juu. Tyypillinen vaimonsa hakkaaja! mies kiihtyi. - Oona tarvitsee apua ja minä olen valmis maksamaan siitä. Poliisi ei siinä voi auttaa... Ne puuttuu asiaan vasta, kun Oona on hengetön! Perkele! - Tunnen sympatiaa, mutta mikset hank-
kisi muutamaa kaveria avuksi ja käytte porukalla antamassa sakinhivutuksen. Lynkatkaa vaikka se munistaan. Mihin siinä minua tarvitaan? - Satuit olemaan tässä junassa. Ja tunnetusti sinä osaat hoitaa nämä jutut ilman väkivaltaa. Vai olenko väärässä? - No, jos se itse pyytäisi... Hakala ojensi minulle kännykkänsä, jonka pikavalintaa hän oli salaa painanut. - Se on täällä langan päässä! Muista, minä korvaan kaiken. Voi rähmä.
Jäin pois Oulun Rautatieasemalla ja tallasin Rautatienkadulle. Olimme sopineet Oonan kanssa tapaamisesta Karjasilta-nimisessä kaupunginosassa. Taksi sai luvan viedä minut sovittuun paikkaan, joka oli ravintola. Jo ovella kävelin pahki ravintolasta ulos astuvaan Oulun esittelyvideoon. Tämä pitkä partaukko oli johonkin maahan asti ulottuvaan rotannahkatakkiin pukeutunut eläjä, joka sössötti olevansa bolivialainen oboisti, kirgiisi kirurgi ja jonkin sortin sönkötystieteiden maisteri. Tätä laatuseuraa sitä tulisi taas riittämään. Olin käynyt siellä päin Oulua monta kertaa aiemminkin. Ylitin kynnyksen ja sitten Asko olikin Ihmemaassa. Sama ravintola, samat kanta-asiakkaat. Samat huonekalut samoilla paikoilla. Lähestyin baaritiskiä, jossa sama tarjoilija palveli. Otin tiskin reunalta päivän sanomalehden. Tiskin viereisestä pöydästä huudettiin: - Asko perkele! Tuu tähän pöytään! - En nyt, sanoin ja heiluttelin sanomaleh9
teä. - Minun pitää vähän lukea... muutama juttu. Pöytä koostui lähinnä minareetissa huutajista ja ymmärsin, miksi tästä kaupungista on ilmaantunut sellainen ryhmä kuin mieskuoro Huutajat. - Tuu tänne, tässä pöydässä kuulet uusia juttuja! - Sen pöydän uudet jutut loppui jo viime vuosituhannella, mutisin itsekseni. Otin vissyveden ja katseeni haki naisihmistä. Hän oli kuvailunsa mukainen mustiin pukeutunut blondiini, ikkunapöydässä istui. Viereinen ovi johti aurinkoiselle muovituoliterassille, jossa ei ollut ketään. Dave Brubeckin soittokunta jatsaili kaiuttimista kappaletta "Take Five" ja olo oli muutenkin rento. Suuntasin naisen pöytään ja kättelimme. Kun istuuduin, ehdin tarkastella häntä. Vanhakantaisten sanojen hautausmaalta kaivettua sanaa käyttääkseni nainen oli parahultaisen soma. Virheettömät, iloiset kasvot ja vilkkuvat silmät. Meikkiä vain nimeksi. Olin kai odottanut jotakin karseita mustelmia. Söötti nainen henkäisi: - En minä arvannut että ihan eduskunnan puhemies... - En ole se, murahdin. - Olen Asko Kukkonen. - Niin samaa näköä ja kokoa... - Lopettakaa tuo, murisin. Nainen nauroi ja ymmärsin, että hän vitsaili. - Olette varmaan samaa ikäluokkaakin? - Ikäni on valtiosalaisuus. Entinen ukko ei siis jätä rauhaan? kysyin ja se kysymys oli johtava vallan mutkikkaaseen juttuun. - Jo pelkkä ero oli valtavan urakan takana. Jaksoin ottaa sen pari kertaa takaisin,
10
mutta sama meno jatkui. Sairaalloisen... - ...mustasukkainen, sanoin ja yritin piristää häntä. - Eikä ihme, minäkin saattaisin olla. Hän hymyili jälleen vallan hömäkästi. - Tiedän ja sinäkin tiedät nämä tapaukset, sanoin hänelle. - Mokomia ihmisiä löytyy joka yhteiskuntaluokasta ja yhtä paljon molemmista sukupuolista. - Ikävä kyllä tiedän. - Lapsia? - Herrajumala, ei onneksi. Enkä siltä mitään elatusapuja ikinä saisi. Ainoa asia, minkä siltä ikinä sain, oli huuliherpes! - Herpes on todennäköisesti sadalla prosentilla ihmisistä, kuten psoriasis, sanoin tietäväisesti. - Toisilla ne vain aktivoituvat, toisilla ei ikinä. Oona kertoi, että ositusriitojen jälkeen kaiken piti olla ohi, mutta... - Allekirjoitettiin ositussopimus omaisuudesta. Oli asunto-osakkeita ja paljon kiinteää tavaraa, 150 000 euron arvosta. Sitten nilkki ei noudattanutkaan sopimusta. - Jaa jaa, sanoin välinpitämättömällä äänellä vaikka kuuntelinkin tikkana. - Tuli riitaa jopa siitä, minkä arvoisia huoneistot olivat. Ja siitä, kumpi meistä maksoi vastikkeita. Minähän ne hoidin, kuten verotkin. Rahoitin niiden hankinnankin. Urho kusetti asianajajaansa ja niille tuli riita ja se hankki uuden... - Ja asianajajat tienasivat. - Vaan varmasti. Lopulta päästiin sovintoon ja sen piti olla sillä selvä. - Hänelle jäi siis sopimuksessa rahaa... - Aiiiivan riittävästi. Päästiin fifty-fiftysopimukseen. Nyt se vain vainoaa minua eikä usko, että emme palaa enää yhteen. Sairas runkkari!
- Että sama homma jatkuu? - Ensin tekstiviesteinä. Vuorotellen että "rakastan" ja sitten "saatanan huora". Seuraa joskus autolla, kun olen matkalla töihin. Nyt se on yrittänyt kämpillekin oven läpi. - Ja poliisi... - Ne ei voineet mitään, vaikka se löi minua eronkin jälkeen... rappukäytävässä. Urho oli jäänyt odottamaan sinne, kun tulen ulos kotoa... - Katohan pirua. - Se oli hankkinut itselleen alibin. Kolme parasta ystävää todistaa, että se oli tällöin raviradalla. - Lähestymiskielto? - On voimassa. Ei tehoa. Poliisi on, mikä on. Mietin, onko näillä kulmilla edelleen se käytäntö, ettei rikosilmoitusta oteta vastaan, jos raiskaaja on esimerkiksi aviopuoliso. Muuan uskovainen poliisi oli aikoinaan Oulussa tunnettu tästä vakiokäytännöstä. Oona lähti käymään naistenhuoneessa ja minä jäin miettimään ratkaisua.
Mieslauma piti meteliä laseja notkuvassa pöydässä. Kina koski sitä, oliko "Delirium tremens" Eppujen ainoa hyvä muzakkiesitys vaiko "Kun jatsia kuunneltiin"-biisinviritelmä. Katonrajan mustissa äänilaatikoissa The Charades puolestaan taituroi vanhaa rautalankaa. Pöytäseurueen eniten juopunut äijä höpötti viereisessä pöydässä lehteä lukeneelle nuorelle naiselle:
- Mitä neiti? Voi että sitä ollaan niin nättiä että. Ei taida olla poikaystävää, mitä? Nuori nainen vilkaisi rasittuneella ilmeellä herra Rasitusta ja jatkoi lukemista. - Tulehan tänne istumaan niin jos vaikka lähdet minun mukaan, kuule! Ostan kaljatkin, kato! Älä yksin istu! Ollaan juhannus yhdessä, kuule! Sytytän sinun kokon, mitä? Tyttö kiskoi käsilaukun olkapäälleen ja sanoi lähtiessään: - Vanha mies. Säälittävää ja noloa. Onko vanhan miehen pakko tehdä höpötyksellä itsensä noin naurunalaiseksi? Naishenkilö poistui ryhdikkäästi. Ukko meni hiljaiseksi ja hänelle tirskuttiin ympäri salia. Sai tismalleen sen, minkä ansaitsi. Ravintolassa voi olla sellaisiakin, jotka vain haluavat olla rauhassa. Yritin edelleen hakea aivosolukkoni kikkavalikoimasta keinoa, jolla hoitaisin tyypin Oonan elämästä, kun nainen palasi toiletista. - Missä yövyt? Oona kysyi äkkiä. - Näin keskustassa sopivan kokoisen roskalavan. Ei, kyllä minulla on jo hotellihuone varattuna, vakavoiduin. - Onko Urholla peliongelmia tai muuta vastaavaa? - Paskat. Ei se ole eläissään käynyt missään raveissa. Ei polta, ei pahemmin edes juo, ei pelaa rahojaan. Älykäs ja olihan se... kilttikin. Mutta se on kipeän mustasukkainen. Vielä pahemmin se sitä on, jos löydän uuden ja paremman. Olin hiljaa ja kurlasin vissyä. - Siitä on niin monta vuotta, kun mentiin naimisiin, Oona muisteli. - Oltiin silloin Urhon kanssa samalla työpaikalla... Yksi asia johti toiseen ja niin edelleen. Naimisissa se kaikki sitten alkoi muuttua. - Työpaikkaromanssissa on harvoin kyse
11
rakastumisesta toiseen ihmiseen, sanoin muka-viisaana. - Useimmiten siinä rakastutaan uuteen tilanteeseen, sen jännittävyyteen. Siihen, että tavallinen arki onkin yhtä kiellettyä hedelmää. - Urho oli siinä toimistossa ainoa mies. Kun miespuolinen joutuu naisvaltaiselle työpaikalle... - Se on yhtä veristä taistelutannerta. Piikkilankoja, liekkimerta, räjähdyksiä, irronneita raajoja - verbaalisesti ja melkein jopa fyysisesti... Siinä sodassa eivät naiset anna armoa. - Totta puhut, nainen sanoi. - Urhon olisi pitänyt suurinpiirtein olla vessassa höyläämässä jokaista vuorotellen tai hän sai elinikäisen vihamiehen. Tai siis vihanaisen. Oona palasi tähän päivään. - Urho oli äskettäin kolarissa. Mutta ei se estä sitä vaanimasta minua. Ja se kyttäilee vain silloin, kun se on varma ettei jää siitä kiinni. Sillä ei ole mitään aikataulua. - Hakkaamaan minä en ketään lähde, sanoin. - Ihan vaan tiedoksi. - Ei ei, en minä sitä, mutta te osaatte kuulemma junailla... - Ilmaiseksi en tee sitäkään. - Veljeni korvaa kyllä! Ja järjestän jotakin ylimääräistä. - Paljonko? Hän sanoi hinnan ja se sopi minulle mainiosti. Luulin näin. Siis sillä hetkellä. - Eiköhän se hoidu verettömästi. Jokaisella on jokin luuranko kaapissa, sanoin. - Minä saan sellaisen kyllä selville. - Urholla sellaista ei ole. - Jokaisella on jokin salaisuus, jonka vuoksi hän on valmis vaikka muuttamaan asuinpaikkaansa tunnin varoitusajalla. Jokaisella on sellainen, väitin. - Mikä se sinulla on?
12
- Jos kertoisin, minun pitäisi lähteä heti nykimään täältäkin, myhäilin. - Ihmiset kykenevät kyllä elämään salaisuuksiensa kanssa kertomatta niistä kenellekään. Silloin siirrytään vaikeiden asioiden ulkopuolelle ja ilman sitä kotelointia ei pystyisi elämään. Sitä sanotaan suojamekanismiksi ja päällepäin ei kukaan voi tietää mitään. - Ei Urholla mitään sellaisia saloja ole... - Jotakin löytyy aina. Aina.
Olin varma siitä, että saan aikaan tuloksia. Moinen yltiöoptimismi on minulle yleensä aika vieras piirre. Se oli siinä puolenpäivän tuntumissa. Tein kuulakärkikynällä lisäyksiä vasemman kämmenselkäni muistilistaan. En mitään minuuttiaikataulua vaan lähinnä vuorokausirytmini mukaisen puolikommunistisen seitsenvuotissuunnitelman tai kahdentoista askeleen ohjelman. - vak.yht. - selkä? - kertak.kam. - uus sätkäkone + filsut - takinkääntö - 3. päivä varjona? - kotikäynti Osan listasta olin jo hoitanut. Haeskelin keskustan tavaratalon kahvilan lehtitelineestä jotakin luettavaa. Siellä oli pelkästään vanhoja ilmaisjakelulehtiä. Istuuduin takaisin penkilleni selaamaan paikallista Oululehteä. Sisäsivuilta löytyi uskomaton uutisotsikko "Laulava oululaispoliisi mukana BumtsiBumissa". Vilkaisin lehden kantta ja havaitsin, että se oli todella vanha, viimeisimmän aprillipäivän lehti.
Ajattelin, että otsikon täytyi olla aprillipila. Siis sen, että moisesta asiasta tehdään edes juttu... Mutta ikävä kyllä, se oli aivan oikea uutinen... Kai sillä oli sitten uutisarvoa. Mietin, miltä vaikuttaisi otsikko IltaSanomissa "Juokseva tamperelaissairaanhoitaja mukana SM-kisoissa". Tai Helsingin Sanomissa "Helsinkiläinen poliitikko esiintyy Uutisvuodossa". No, paikallislehti kertoo aina paikallisista suurmiehistä ja heidän saavutuksistaan. Naurahdin laulava poliisi -ajatukselleni, joka jäi kummittelemaan päähäni. Läheisellä Isokadulla sijaitsi ravintola jossa viisuttiin karaokea pitkin päivää. Jos menisin sinne karjumaan, minä olisin "Laulava salapoliisi", hah hah hah. Laskin lehden ja keskityin tärkeimpään. Paikassa istui vanha patu, nuorien tyttöjen seurue, yksinäinen pokeripelin jynkyttäjä sekä Oonan entinen, Urho urhokas. Häntä olin seurannut muutaman päivän ajan. Miehellä oli yllään Dressman-mainoksesta reväisty puku. Liian tiukka paita pullotti vatsan kohdalta. Leuassa Don Johnson -parransänki, joka kai puri seudun naisiin. Hiukset oli leikattu vähän aikaa sitten. Eloisat silmät vilkaisivat jokaista naista, joka ohi vain käveli. Ikään ja kokoon katsomatta. Näin heti, että kyseessä oli täysi-ikäinen mies, joka oli muuttumassa oikeasti aikuiseksi, mutta yritti edelleen näyttää nuorukaiselta. Oletan, että hän käytti jo hiusväriä. Pian hän hankkii moottoripyörän. Ulkonäkö pettää aina, sillä ex-vaimoaan vainoava mies ei vaikuttanut stalkkeroivalta ja väkivaltaiselta sekopäältä. Minua siinä kaupungissa enemmän katsottiin pitkillä.
Läheisväkivaltaa on ollut aina, mutta vasta nykyään on tutkittu, että joka viides on kokenut sitä perheessään. Enpä tiedä, onko todellinen luku noin pieni. Läheisväkivalta tuppaa periytymään sukupolvelta toiselle. Vasta silloin päässäni välähti parin päivän takainen lause. Kun tapasin Oonan Karjasillassa, hän kysyi "Missä yövyt?". Oliko äänensävyssä ollut jotakin muuta kuin pelkkä huoli siitä, että nukkuisin taivasalla? Ei kai nyt sentään. Tai jos oli, niin turha luulo, että minä sillä tavalla tähän soppaan sotkeutuisin. Muijahan oli sillä hetkellä palkkioni maksaja. Pyöritin silti ajatusta päässäni. Mistä sen tietää, jos nämä ovatkin kuin vakka ja kansi, Urho ja Oona, yhtä outoja? Pudistelin päätäni sisäisesti ja huomasin, että Urho nousi ja lähti ulos. Tiesin, että miehen Mersu oli nyt jätetty kotiin. Tarkistin piilossa olleen kamerani toiminnot. Asetin lehden pöydälle, hörppäsin kahvini kiireettömästi ja lompsin ohi liukuportaiden ja saavuin kadulle. Minulla ei ollut kiirettä ja tiesin, ettei tälläkään herralla olisi herran aikoihin mitään työpäivää. Syy kiteytyi hänen äskettäiseen kolariinsa. Hän käveli joko kohti ravintola Sarkkaa tai sen edessä olevaa taksitolppaa. Minä kahlasin oikealle kääntyvälle kadulle, jonka kulman takana minun varattu taksini oli raksuttanut odottamassa. Kun loikkasin kiesin takapenkille, kuski sanoi: - Tämä sitten maksaa aikamoisesti... - Se ei ole sinun murheesi vaan ilosi. Mennään tuon taksitolpan ohi... Jeps, Urhosemme oli ottanut alleen taksin. Tein käännösmarssikomennon ja läh13
dimme seuraamaan Urhon taksia. - Muistuu mieleen viime kesä, kuskini hekotteli. - Vein erään tyypin tuonne Hiukkavaaran suuntaan ja joku seurasi mun kiesiä toisella taksilla... Siihen liittyi joku surmahommakin. - Mikä siinä on hauskaa? kysyin. - Se, että se minua seurannut kuski oli tuo, jota me nyt seurataan... - Minä olin muuten se, joka oli silloin sen kyydissä. Se oli edellinen Oulun reissuni, jolloin jouduin seuraamaan taksilla toista taksia. - Älähän sentään paskaa jauha, kuski nauroi. - En en, kielsin tapahtuneen ja katselin maisemia. Urho asui Toppilassa, lähellä muuatta akkuliikettä, mutta sinne hän ei nyt suunnistanut. Minulle selvisi, että suunta oli Kastelli. "Missä yövyt?"-lause pyöri vielä mielessäni, joten kerroin siihen liittyen taksikuskille vitsin. - Muuan vanha isäntä, kirvesmies, korjasi talon kattoa. Hänen melkein aikuinen poikansa auttoi ja kantoi ukolle nauloja ja työkaluja. Äkkiä äijä löi vasaralla peukaloonsa, ulvoi ja putosi alas. - Miten kävi? - Luita poikki ja ankarasti. Sitten äijä olikin jo vuoteen omana ja kivuissaan. Poika ihmetteli, että miten sinä, kokenut ammattimies, muka peukaloosi löit. Isäntä kertoi. - Mitä kertoi? kuski kysyi täysin otteessani. - Älä nyt kadota tuota taksia, sanoin väliin. - Isäntä sanoi: "Poikani, kauan ennen syntymääsi kiersin korjaamassa talojen vesijohtojakin. Muuan emäntä oli yksin kotona, ja kun yritin saada putket kuntoon,
14
se akka pyöri koko ajan ympärillä tyrkyttämässä kahvia. Pelkkä läpinäkyvä aamutakki sillä oli päällään. Hoki hokemistaan, kuinka yksinäistä on. Jauhoi sitä, että saisiko olla jotakin, ihan mitä tahansa. Koko ajan se oli siinä tiellä reidet haalareita vasten, niin ettei paikkuuhommista meinannut tulla mitään...". Poika kysyi innoissaan että mitä sitten tapahtui. Isäntä vastasi: "Ei mitään. Mutta nyt tuolla katolla... kolmenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua... minä tajusin, mitä se nainen tarkoitti!". Kuski nauroi niin että ratti oli livetä otteesta ja sanoi: - Olikohan hämäläisiä? - Tarina ei kerro, vastasin. Toinen taksi oli yhä kiikareissa. Saavuimme peräkanaa Kajaanintieltä Oulunsuuntielle. Erään leipomon kohdalla Urhon taksi kääntyi vasemmalle ja siitä Kastellintielle. Urhon taksi viiletti aivan ravintola Mormosan luokse ja pysähtyi siihen. Kun näin varjostettavani astelevan ravintolaan, päästin taksikuskin lieasta: - Minä jään nyt tässä ja sinä pääset lypsämään muita asiakkaita. - Se kuulostaa hyvältä. Maksoin, ulostauduin mittariautosta. Varjostuksen alkaessa olin pitänyt päässäni lippistä, joka ei alkuunkaan sopinut minulle. Ennen tavaratalon kahvilaa olin riisunut päällyspalttooni kokoaan ja ottanut käyttöön lukulasit.. Nyt oli vuorossa takinkääntö, eli harmaasta ja paskaisesta Columbo-takista tulikin vaalea ja kirkas, melkein tyylikäs trenchcoat. Taksi oli vielä paikallaan ja kuski ihmetteli toimenpiteitäni koivupuun varjossa.
- Naamiaisiinko sitä mennään? hän kysyi avoimesta ikkunasta. - Eikun autiolle saarelle, sanoin ja keksin letkauksen. - Tiesitkö, että kun Suomen Robinson on televisio-ohjelmassa valittu, se jätetään sinne saareen? Ja parin vuoden päästä sinne valitaan Suomen Perjantai.
Mormosan ulkopuolella oli katettu ja lasiseinillä eristetty terassi, jossa oli talvisin ilmeisesti lämmityskin. Astelin sisään ruokaravintolaan ja katselin paikan sisustusta. Kelpaa ja pakko kelvata. Kohteeni oli istahtanut ikkunan viereen. Jokaisessa pöydässä oli valmiina ruokalistat. Näin muutaman lounastajan syövän vallan chateaubriandia. Menin tiskille ja katsastin sen takana ollutta juomavalikoimaa. Mormosassa myytiin väkeviä laidasta laitaan ja tarjouksessa oli jopa absinttia, hirmuista tulilientä. Oli myös alkoholittomia oluita, Becksiä ja Holstenia. Päätin ottaa Becksin ja kyytipojaksi Stroh-rommia kolajuoman kanssa. Kannoin juomani ravintolan tyhjään peräosaan, josta miehen näki sermin yli kurkottamalla aivan helposti. Ravintolassa oli uskomattoman hyvä tuuletus ja huomasin, että sinne tulivat kaikki valtakunnan päälehdet. Järjestyshäiriöitä siellä ei varmaan koskaan ollut. Puheensorina oli hiljaista. Tarkkailin miestä pitkin keskipäivää, iltapäivää ja sittemmin iltaakin ja kirjoittelin taas vasempaan käteeni muistiinpanojen tiivistelmiä ja kellonaikoja. Olisin pian tatuoidumpi kuin Veeti Kallio.
Vessassa käydessäni en siten voinut oikein pestä käsiäni. Hämmästelin sitä, että toiletissa oli jopa maksuton kengänkiillotusautomaatti kuin hotelleissa konsanaan. Palasin paikalleni kärsivällisyyttä vaativaan istuskeluun. Keskipäivästä pari tuntia eteenpäin, sitten Urho alkoi olla hilpeällä tuulella. Oli hän hieman seuraakin löytänyt. Oona oli sanonut, ettei Urho pahemmin juo. Mutta tällä kertaa näytti maittavan, ja reippaasti. Kuten edellisiltana. Hän oli jättänyt syömisen siltä päivältä väliin ja heilui kuin heinämies ja juoma virtasi. Havaitsin istuvani aivan tikkataulun luona ja toivoin, ettei sille puolelle saapuisi armoitettuja taitoniekkoja. Pelko oli turha. Vilkaisin ruokalistoja ja havaitsin, että ne oli käännetty myös englanniksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Sen jätkän tarkkailu sai ajan tosissaan matelemaan. En ollut muistanutkaan, kuinka tylsää juopuneen seuraaminen oli. Ei ollut edes sitä jännitystä, että se saattaisi havaita varjostajan! Samanlainen olo kuin pöytäseurueen ainoalla selväpäisellä, joka joutuu aina kuskiksi ja joutuu kuuntelemaan toisten mielipuolista ja järjenvastaista mölähtelyä. Silppusin ravintolakuittia suikaleiksi ja ripottelin niitä vanhaan tuhkakuppiin. Silppu toi mieleen menneitä. Kaikki asiat, mitä on nuorena ajatellut tosissaan ja jopa ajanut, muuttuvat vanhemmiten parodiaksi tai irvokkaan mielen suunnittelemaksi mustaksi näytelmäksi. Vaikka aikani Supossa olivat jo ohi, seurasin silti viimeisimpiä uutisia. Maaliskuussa 2004 CIA luovutti Saksalle tiedostot muinoisen DDR:n ulko15
maanvakoilijoista, mutta ihmeitä siellä ei ollut. Eniten listoissa oli mainittu lähinnä itäsaksalaisia. Tätä niin sanottua Rosenholz-tiedostoa ei pidetä mitenkään merkittävänä. Lista sisälsi edesmenneen DDR:n ulkomaantiedustelu HVA:n vakoilijoiden nimet, joita oli minimaalisen vähän. Aiemmin julkitullut osa niistä tiedostoistahan aloitti tämän surullisenkuuluisan suomalaisen Rusi-jahdin. Niin sanottu Stasi-virasto kasaa parhaillaan Stasin kiireellä silppuamia papereita luettavaan muotoon. Tässä niillä on apuna Lufthansan ohjelmointiyhtiön ja Frauenhof-instituutin kehittämä tietokoneohjelma, joka kykenee skannaamaan paperisilpun ja yhdistämään ne toisiinsa ja siten luettavaan muotoon. Ohjelma kokoaa sadankahdeksankymmenen hyllykilometrin pituiset dokumenttirivit ja kuuteentoistatuhanteen säkkiin sullotut paperisilput järjestykseen. Käsipelillä siinä menisi esimerkiksi viideltätoista työntekijältä neljäsataa vuotta, mutta kone hoitaa homman viidessä vuodessa. Silloinkin voi jo kysyä: who cares? Ketä helee-vettiä se enää kiinnostaa? Eräät täyttävät paperia kirjaimilla, silppuavat sen, toiset kokoavat ja lukevat. Pitäähän ihmisillä töitä olla. Urho oli keksinyt uuden leikin. Hän heittäytyi aina vitsin kerrottuaan tuolinsa kanssa selälleen kovalle lattialle. Ja nousi sieltä kuin kumiukko aina takaisin. Varmaan nuoruudessa maamiesseuran harrastajateatterissa hankittuja taitoja, joilla voitti ainakin seuran yhteisen kiertopalkinnon joka oli naapurin Matilda. Meno jatkui samaan malliin ja vieläkin hurjemmin. Olipahan kamerallani ainakin
16
töitä. Kello seitsemän aikaan illalla hän oli jo siinä määrin mäiskeessä, että tiesin hänen seuraavan etappinsa olevan koti. Uskomatonta. Minä olin saanut kahdella varjostuskeikauksella kaiken tarvittavani, materiaalin, jonka avulla Urho pysyisi pitkään kaukana vaimostaan ja ehkä tulisi siinä ajassa järkiinsä. Uskokaa tai älkää, siihen riitti pelkkä kamera. Kunpa loppu olisi mennyt yhtä helposti.
Seuraavana aamuna hoidin homman loppuun, niin minä turvenuija luulin sillä hetkellä. Kello oli viisi yli yhdeksän, kun astelin kukkosmaisena virka-aikanani urhokkaasti Aamun Paholaisen kiusaaman miehen kotiovelle. Painoin Urhon ovikelloa maaaahdollisimman pitkään, jotta hän voisi nautiskella aamujen herännäisyyden lieveilmiöistä. Hän avasi oven aamutakissaan ja näin sisäisesti irvistävän, tuskaisan ilmeen. Yhdessä yössä hankitut silmäpussit, tukka sekaisin. Sänki oli kasvanut yöllä ainoastaan seitsemänsenttiseksi. - Mhäh? Olin pytyllä saakeli! - Erittäin kuulakkaan aurinkoista kesäaamua! iloitsin hänelle. - En osta mitään, tv-lupa on kunnossa ja Jeesus ei kiinnosta, hän mumisi silmät melkein ummessa. - Näytänkö minä jehovalaiselta, mormonilta tai vaikka lestadiolaiselta? kysyin. - Ettepä tosiaankaan... Mitä sitten? Häipykää. Krapula on myrkytystila ja Urholla oli ilmiselvästi aika myrkky olo. Hän aikoi sulkea oven.
- Sitten jää isot rahat saamatta. - Hui hai. - Minusta on aivan oikein nyhtää vakuutusyhtiöiltä niin paljon kuin saa, sanoin. - Mutta tässä tapauksessa en ole ihan varma... Hänen silmänsä menivät entistä enemmän viiruiksi. Nyt ne ilmaisivat jo tunteitakin. Hän oli vaiti ja myrkyllinen katse muuttui myrkyllisemmäksi. - Saanko tulla sisään, vai kerrotaanko juttu naapureillekin? kysyin. -Siellä ikkunaverhot heiluu jo... Hän päästi minut asuntoonsa. Katselin ympärilleni. Ei se niin huippulukaalilta näyttänyt, mitä pihan puoli oli antanut ymmärtää. Istahdin lupaa kysymättä sohvalle. Hän istui nojatuoliinsa ja kietoi sormiensa sisään pöydällä olleen Bloody Mary -paukun. - Sait lääkäriltä lääkärintodistuksen jonka mukaan "kolari aiheutti elinikäisen selkärankavaurion, josta aiheutuu jatkuvaa ja pitkäaikaista kipua". - Mistä sinä sen muka tiedät? - Mistäkö? Saattaisiko minulla olla tuttuja vakuutusyhtiössä? sanoin kautta rantain. - Ja onhan sinullakin tuttuja. Kuten se lääkäri, joka kirjoitti todistuksen. Käytte yhdessä hirvimetsällä, samassa kerhossa olette. - Ja paskat. Tuo ei todista mitään. Mitä se teille kuuluu? - Lääkärintodistuksen mukaan ette pysty kunnolla liikkumaan. Se invalidisoitumisprosentti taisi olla... - Riittää! Mitä helvettiä sinä haluat? - Sinä nyt sattumalta olet ex-muijasi hakkaaja ja ahdistelija. - Hah hah. Se kostonhimonen huora valehtelee. Muutaman viestin oon sille kirjoittanut, hän hörähti Oscar-tasoisesti.
- Usko pois, se Oraali-Oona on entinen huora. Varmasti nykyinenkin! - Siis takaisin alkuun, huokaisin. - Sinulla on vetämässä korvausvaatimus kroonisesta selkäkivusta. - On on. Se tuli kolarissa! Ja se on taivahan tosi! - Niin. Kun kolaroit sattumalta serkkusi kanssa, niin niin. - Kivut on oikeita! Perkele! Pistin hänen eteensä valokuvia. Yksitellen. - Tuon otin Graali-ravintolassa toissailtana. En näe sinulla ainakaan niskatukea. Aika hyvin teet noita kärrynpyöriä. Kuulin pihinää hänen hengittäessään sisään. Silmät laajenivat lopultakin teevadin kokoisiksi. - Perkele! Helvetti! Ilmeestä päätellen hän säikähti niin että saattaisi istua sekunnissa sentin korkeammalla tuolinsa pinnasta. - Tämän otin samana iltana Sarkassa. Ainakaan minä en hallitse ripaskan tanssimista, sanoin niin vakavana kuin kykenin. - Voisit opettaa joskus. Mies muuttui naamaltaan tulipunaiseksi. - Tässä pieni pala eilisiltaa ja ravintola Mormosaa. Muistatko lainkaan yrittäneesi kiivetä rakennuksen katolle? - En... enpä muuten muista. - Iski ilmeisesti äkillinen hinku palomieheksi. Halusit pelastaa oravan, ettei se putoaisi katolta. Sanaton mies tuijotti kuvakavalkadia. - Taisit juhlia etukäteen valuutusyhtiön päätöstä. Ehkä liian varhain. Näitä kuvia riittää vaikka millä mitalla ja vakuutusyhtiö olisi onnessaan, kun saisi nämä otokset Vuoden Idiootit -albumiinsa... Kun Oona-vaimo oli kertonut Urhon pe17
näävän vakuutusyhtiöltä kipurahoja, olin vieraillut vakuutusyhtiössä ja esiintynyt muina miehinä (eli saman yhtiön Tampereen toimipisteen edustajana) ja saanut lisätietoja yllättävän helposti. - Mitä sinä oikein haluat?! - Että sinä saat korvausrahasi, sanoin. Isosta rahastahan tässä on kyse? - Haluat, että unohdan muijan... - Jjjjep. - Mutta mä rakastan sitä! - Tunne ei kai ole enää molemminpuolinen. Jos et jätä sitä rauhaan, et saa vakuutusrahoja. Saat reippaan tuomion petoksen yrityksestä. - Negatiivit... - Ne minä annan ex-vaimollesi. Jos vielä lähestyt häntä, jäät vakuutuksen suhteen puille paljaille, sanoin herttaisesti hymyillen. - Minähän yritän vain auttaa sinua... - Sinullapa on omaperäinen tapa osoittaa se! - Joko tai. Siinä vaihtoehdot. - Teit jo kantasi selväksi. Hän näytti voipunutta naamaa. Nyökkäsi. - Selvä. Voit luottaa minuun. - En luota sinuun vaan luotan sinun tilanteeseesi. Oonalla oli uhkailuja vahvemmat ja toteuttamiskelpoiset aseet. - Voisit häipyä, hän mumisi. - Lähden kohta parantamaan oloni yhden vakionaisen luokse. - Siitä vain. Kuten Danny lauloi että sanotaan, että riettailijaa maailma rakastaa, tokaisin. - Et näe minua enää ikinä. Poistuin ja poistin muistilistan kämmenselästäni sylkäisemällä siihen ja hihalla hinkkaamalla. Siihen sen piti päättyä.
18
Nyt seuraa isällinen neuvo. Muistakaa aina vessaan numero kakkoselle mennessänne piilottaa matkapuhelimenne toiseen huoneeseen johonkin salaiseen taskuun ja mielellään lehti- ja vaatekasan alle. Jos vieläpä odotatte tärkeää puhelua, toosan saa pirisemään siten, että asettaa puhelimen roskakoriin alimmaiseksi kananmunankuorien sekaan, siirtää roskiksen kellariin ja menee pytylle istumaan. Puhelin soi takuuvarmasti sillä hetkellä, kun huomaat, että paperi on loppu. Ja se puhelu on presidentiltä. Tämäkin minulle on nimittäin tapahtunut - Suojelupoliisin aikoina. Supo on periaatteessa Sisäministeriön alainen lafka, mutta käytännössä presidentin. Tällä kertaa heräsin kaikessa rauhassa oululaisessa hotellissa ja suunnittelin lähtöä Konnevedelle ja siinä samalla suunnittelin palkkioni potentiaalisia tuhlausmahdollisuuksia. Kiivas aineenvaihduntani ja nopea ruoansulatukseni vaativat rivakoita toimenpiteitä eli tasa-askeltamista täysistunnolle. Tein tutkinnallisia toimenpiteitä ja havainnoin toiletin tilanteen. Kyllä. Vessassa oli tarpeeksi vessapaperia minua varten. Olin juuri aloittanut tämän tärkeän projektin eilistä lehteä lukien, kunMinulle tehtiin sama, minkä olin tehnyt Urholle. Vastasin vihaisesti ja äänekkäästi vihaisesti ja äänekkäästi soivaan puhelimeen. - Kukkonen! Olin paskalla! - Sinäkö se olit? tunnistin Oonan kimeäksi kohonneen äänen. - Niin monen vuoden jälkeen, jatkoin. - Teit sen?
- Tein minkä? - No sen, kuului vastaus. - Poliisit etsii jo tekijää tai tekijöitä. - En ehtinyt äsken ainakaan torttua tai tofua kokonaan vääntää, sanoin. - Onko rikollista jättää pytty vetämättä? Tiesin, että näillä kulmilla oli äskettäin tehty kolmoismurha, mutta siihen syylliset oli jo napattu. Minua ei siitä ainakaan voitu syyttää. Olin hiljaa niin kauan että nainen kertoi. - Hakkasit Urhon Kauppatorin pysäköintipaikalla? - Enpä ole mokomaa tehnyt, sanoin. Milloin tämä sattui? - Yöllä, nainen kertoi. - Tai ehkä aamuyöllä. - Eikö täällä Oulussa hakata joku harva se minuutti joku? viisastelin. - Kyllä, mutta ei joka päivä sellaiseen kuntoon. Kuulin sen joutuneen sairaalaan... Se on kai aika pahassa kunnossa. Puhelun lopetettuani aloin tempoa vaatteita niskaani. Minulla oli jo aavistus siitä, mihin tämä oli johtamassa... Oona ei ollut kuulostanut puhelimessa erityisen järkyttyneeltä. Hän oli ollut innoissaan... kuin olisi toivonut että juuri minä tein sen. Alakerran respaan oli tullut aamuvuorolainen. Naisihminen muistutti Maria Guzeninaa ja sydämeni jätti pari lyöntiä väliin. Savukkeita ostaessani hän kysyi hymyillen ja silmät loistaen: - Työasioissako olette täällä? - Et halua tietää, vastasin hymyillen ja vedin päällystakin kauluksia korvieni eteen. - Niin salainen tehtävä? hän oli ilkikurisesti leikissä mukana. - Ihan vallan. Tilaisitko taksin?
- Tuossa ulkona on niitä jono. - Kiitos. Älkää seuratko tai minun täytyy hiljentää teidät. Päivänsäde jäi tiskin taakse nauramaan, mutta tämä menninkäinen jatkoi matkaa ulkoilmaan karhukävelyllä. Istahdin taksiin ja kuski lähti kuskaamaan minua kohti Kontinkangasta ja OYS:aa. Autojen ajantaju oli kehittyneempi kuin ihmisen, sillä kaiken maailman menopelit olivat liikkeellä jo kukonlaulun aikaan. Ne matelivat naukuen, syöksähtelivät kehräten, mylvivät kiimoissaan, murahtelivat savua yskien kaistoja vaihdellessaan ja aamukasteisella raitilla kirmatessaan. Kun sairaalakolossi kasvoi silmissä, otsani oli tapahtumien käänteestä vekeillä. Ei toistaiseksi tikeillä. Ei vielä.
Kaksi miestä ja morsian. He seisoivat kanssani ilmeisesti Oulun Yliopistollisen Sairaalan ainoassa tupakkahuoneessa, joka oli kokoluokkaa metri kertaa metri. Toisella miehistä oli rannekanyylin letkun toisessa päässä niin kutsuttu morsian, eli metallituki, joka kannattelee nesteytyspussia. Täten ihminen pääsee tiputuksessakin kävelylle ja eritoten spaaderolle. Seuraavaksi sinne saapui nainen pyörätuolissa. Hänen eteensä oli kytketty tietokoneen näppäimistöä muistuttava laitos, jossa automaatti ruiskutti hitaasti valkoista möhnää paksuun ruiskuun. Ruiskun letku meni selän puolelle, eli kipupiikki oli isketty selkärankaan. Eikun spaddu huuleen ja palamaan. Alkoi käydä ahtaaksi siinä savustuskopissa. Sitten sinne saapui muuan mies, jonka morsiamessa oli varsinaiset vermeet,
19
8-sakaraiset teräksiset hirvensarvet, ja jokaisessa koukussa tiputuspussi! Muilla raukoilla oli vain neljä koukkua. Veristä ureaa hölskyvä katetripussi roikkui rempseästi sairaalatakin ulkopuolella. Hän nyökkäsi, pisti spaddun palamaan ja näytti OK-merkkiä. Jeees, siinä oli jo tyyliä! Huoneeseen alkoi lapata mitä kummallisempia tapauksia ihme vimpaimien kanssa, ja jokaiset olivat kuin gyborgeja, ihmisen ja koneen yhdistelmiä. Muuan nuori, ehkä alle kaksikymppinen uhokaspotilas kehui tulleensa puukotetuksi Tuirassa ja ryhtyi välittömästi kauppaamaan omia pillereitään, joista ei oltu kauhean kiinnostuneita. Joka paikkaan nuo perkeleet tunkevatkin. - Te ette näytä sairaalta. Ette niin sairaalta kuin minä. Katsoin äänen suuntaan. Kyseessä oli minulle irvistelevä mies, joka oli kasvoiltaan kuin herra Suppo, tyyppi joka haluaa kaikki lääkkeensä peräpuikkoina ja anelee: "Saisinko sen kumminkin rektuumiini peräpuikkona?". Kyllä, rajallinen mielikuvitukseni hirvitti jopa itseänikin. - Kiitos kohteliaisuudesta, sanoin. Tumppasin savukkeen ja poistuin yskien ulos ja käytävälle. Haukoin henkeä. Olin mennä polvilleni steriilin sairaalatuoksun yliannostuksesta. Jatkoin hissillä matkaani kohti osastoa, jolla Urho lepäsi. Vierailuaikoja ei ollut. Minulta ei kyselty mitään, kun menin tiskin ohi ja etsiskelin miestä huone huoneelta. Käytävillä kävi kiireinen vilinä ja kuhina, kun hoitajat menivät huoneesta toiseen. Väistelin tippapullojen kanssa liikkuvia
20
potilaita. Oli lounasaika, sillä ruokakärryjä lastattiin parhaillaan. Urho löytyi, mutta nyt hän ei ainakaan kiinteään ravintoon koskisi. RavintoliuosUrho makasi kuuden hengen huoneessa ypöyksin. Tämä ei ollut teho-osasto, mutta taju kankaalla mies oli. Kai hänet oli pumpattu niin täyteen kipulääkkeitä, ettei hän vierailisi universumin tässä osassa pitkään aikaan. Jalassa iso kipsi. Nyt miehellä oli niskatuki. Tällä kertaa se oli tullut aitoon tarpeeseen. Urhoon meni ainakin kolme tai neljä letkua. Ei näyttänyt hyvältä. Selkäni takaa kuului: - Kukkonen? Käännyin, ja siellä seisoi kaksi jykeväryhtistä miestä. - Se vähän riippuu. - Kananen ja Lintunen Oulun rikospoliisista. - Voin minä sitten olla vaikka Kukkonen, sanoin enkä heti havainnut viisastelevani nimillä. Sitten kun havaitsin sen, lohkaisin piippolanvaarimaisesti: - Hiiala hiiala hoi. Eipä tullut rakentavaa naurunremakkaa, ei tullut. - Tiedän jo asian taustat, sanoin ja nyökkäsin sängyllä makaavan liha- ja luukasan suuntaan. - Naapurit kertoivat, että teidän näköisenne mies kävi tämän Urhon luona eilen aamulla, ristiverinen Lintunen sanoi. Saimme nopeasti selvitettyä nimenne. Ja olimme juuri aikeissa lähteä tavoittamaan teitä hotelliin mutta kävelittekin vastaan. - Tekö näitte hänet viimeisenä? pikimustatukkainen Kananen rikospoliisi kysyi. - En minä vaan tiedä.
- Mitä asiaa teillä oli hänelle? Kananen kysyi tukevat kasvot vakavina. - Yksityisasia, sanoin. - Ei se enää ole kovin yksityinen, sama mies jatkoi. - Tuliko hivautettua vähän liikaa? Oliko minut lavastettu hakkaajaksi? Joksikin helkkarin gorillaksi, velkojen perijäksi? MC Kukkoseksi? - En kai minä tänne tulisi hänestä huolehtimaan, jos näin olisi käynyt! äyskäisin. Ehkä se meni jollakin tavalla perille. Tai sitten ei. - Tai tulitte katsomaan kättenne töitä, Lintunen epäili ja tuli konkkanokkansa kanssa aivan liian lähelle minua. Olisin voinut lopettaa koko jaarittelun siihen paikkaan muutamalla puhelinsoitolla, mutta minua huvitti kouluttaa heitä. - Milloin hän voi puhua ja kertoa, ketkä hänet mukiloivat? kysyin. He virnuilivat toisilleen tietäväisen näköisinä. - Miksi luulette, että mukiloijia oli useita? - Se tori on aika keskeinen paikka yölläkin. Yhdeltä ihmiseltä menisi tuohon tohjoamiseen vähän liikaa aikaa. - Ehkä tulitte sairaalaan lopettamaan urakan? toinen sai älynväläyksen. Katsoin poliisimiehiä. Mietin, oliko toinen heistä maankuuluu oululainen laulava poliisi. En uskaltanut kysyä vielä sillä hetkellä. - Tietäen, että tämä hospitaali on täynnä turvakameroita? kysyin. - Perhana ja hoh hoh. Minulle sopii vallan hyvin, että menemme heti Oikeus- ja poliisitalolle ja saatte kuulustella minua niin paljon kuin jaksatte. Yhtä paljon te kostutte jutustelusta siellä kuin täällä. Että miten on?
- Saatatte päästä vielä tutkintavankeuteen. - Vai semmosta. Tutkintavankeus se on mojovaa, tiesin sinne monta epäiltyä hoitaneena. Psyykkisesti rankin vaihe epäillylle, oli tämä sitten syyllinen tai syytön. Kun tulevasta ei tiedä lainkaan, että mikä siellä häämöttää. Ei ole tietoa syytteistä, ei oikeudenkäynnistä, ei vapautumisesta. Sellaista mulkkujen puuhaa. Ohhoh, minulle annettiin armoa: - Saatte mennä vain siksi, että tutkimukset ovat yhä kesken, Kananen sanoi minua tutkivasti toljaten. Lintusen oli pakko päästä muistuttamaan: - Ja kaupungistahan te ette sitten poistu... - Ei tulisi vielä mieleenikään, mutisin vilkaistessani potilasvuoteella maannutta miestä. Raiskasin alkuperäiskieltä ja mutisin: - "Eivätkä edes kaikki kuninkaan miehet saaneet Tyyris Tylleröä ehjäksi".
En siis luovuttanut hotellihuonettani vielä, vaan jatkoin majailua niillä leveysasteilla. Yhden puhelinsoiton, suihkuttelun ja enimpien vaatteiden vaihdon jälkeen menin hotellin ravintolaan syömäpuuhiin. Tilasin riista-juures-pinaattilasagnea, jossa oli myös pekonia, sipulia, porkkanaa, palsternakkaa ja tomaattia. Päälle oli möljäytetty Chavroux-vuohenjuustokastiketta. Olin tilannut paikalle myös puolitutun oululaisen lehtimiehen. Hän karauttikin hotellin eteen kulkuvälineellä, joka muistutti hämärästi autoa.
21
Tuttu örmy saapui aulaan, näki minut ravintolassa ja tuli muitta mutkitta istumaan eteeni. - Etkö ole ulkomaille lähtenyt kesäksi? hän kysyi ensimmäiseksi. - Miksi pitäisi matkustaa Rhodokselle tai Nizzaan? Suomessa on vielä paljon paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. - Tiesitkö, että Porvoossa on naisten vanhainkoti Tulliportinkadulla. Käännäpä sanan "tulliportin" kirjaimet takaperin, tekstinikkari heitti minulle. Käänsin ja naurahdin. - Sitten vielä tämä. Yhteinen mainoskampanja tv-sarjalle ja virtsankarkailuvaipalle. "Onko Sinulla vessahätä ja samaan aikaan pitäisi katsoa Kauniita ja rohkeita? Ei hätää, hanki Tena Ladya, eikä tarvitse mennä vessaan edes mainoskatkoilla!". Ah hah ahhah. - Hirveän hauskaa. Joko olet saanut Kalevasta kenkää noiden juttujesi vuoksi? kysyin miekkoselta jota kutsun tässä yhteydessä vain Jariksi. - Eikun olen sairaslomalla, hän sanoi hikistä t-paitaansa venytellen. - Melkein arvaan, sanoin. - Ammattitaudit pukkaa päälle. Jarin silmälasit loivat herttaista lämpöä järkälemäiselle hahmolle. Hän oli kaukana herttaisesta. Ja lämpimästä. - Sinähän olet syömässä, sehän hienoa! hän iloitsi. - Voin kertoa sinulle lääkärireissustani. - Anna tulla, sanoin. - Minulla ruokahalu vain kasvaa sellaisista tarinoista. - Nyt kun kävin lääkärillä, suolatasapaino oli päin persettä. Sokeritasapaino päin v-ua, vaikkei minulla sellaista olekaan. Haima on koomassa, maksa revennyt peräsuoleen. Munuaisia eivät löytäneet. Taka22
puolessa paise. - Paise? Se kuulostaa jo pahalta. - Joo. Jännä, miten tavallisen tallaajan kieli eroaa lääketieteen termeistä. Sanoin tohtorille, että "kun rankaisen sitä paisetta, sieltä valuu möhnää". Lääkäri totesi, että "siis kun manipuloitte sitä manuaalisesti, sieltä erittyy nestettä?". Ehkä rankaisun synonyymi onkin manuaalinen manipulointi? - Manikyyri manipuloi ja vie manit, puujalkaveistelin. - Hukkaan meni tarinasi. Ei okseta. Syödessäni toljasin Pasin olkapään yli. Salin televisiossa vilkkui edesmenneen B-näyttelijän naama ja sieltä kuului elossa olevien arvioita hänestä. - Katsohan tuota, sanoin. - Ronald Reaganista tuli yllättävän nopeasti muisteludokumentti. Melkein viikossa Suomen televisioon. Kuinka ne olivat saattaneet väsätä sen etukäteen valmiiksi? - No. Haastateltavat poliitikot puhuu tuossa menneessä aikamuodossa presidentti Reaganista. Hän oli kansakunnan isoisä, hän oli hyvä johtaja. Helppohan nuo haastattelut oli tehdä jo ennen sen kuolemaa. Sehän oli vaan kuukausien tai viikkojen kysymys. Toimittaja hörähti. - Sanomalehtien toimituksissa odottaa kasapäin valmiiksi kirjoitettuja muistoartikkeleita odottamassa toinen jalka haudassa heiluvien ohiammuttujen ja muiden muumioiden poismenoa. Kun koipi oikenee, juttu on pienillä lisäyksillä jo seuraavan päivän lehdessä. - Entä jos sellainen eksyy vahingossa lehteen liian aikaisin? - On sellaista tapahtunutkin. Oliko sinulla ihan asiaakin?
Kerroin eli kysyin, oliko hänellä lisävalaistusta torilla tapahtuneeseen turpiinvetokisaan. Jari kertoi, että yöllä torilta kuuluneiden äänien perusteella poliisi oli arvioinut hyökkääjien lukumäärän olleen neljä tai viisi. - Muutama lähitalojen asukas oli nukkunut yön ikkuna auki ja huuto ja mökä oli kuulunut sateen yli. Miten tämä sinuun liittyy? - Saattavat pistää minut putkaan siitä hyvästä. - Sehän hyvä. Saisit maistaa omaa lääkettäsi. En jaksanut ruokailla enempää, röyhtäisin. Lautaselle jäi puolen sentin mittainen sipulirengas ja ajattelin lämmöllä kehitysmaan lapsia, joiden nenällä kärpäset pörräävät ja jotka kaihoavat juuri tuota sipulinpalasta. Sain eteeni jälkiruokakahvin ja ryystin sitä. - Ajattelin kertoa vähemmistövitsin, sanoin Pasille totisena. - En tiedä, pilkkaako se vähemmistöä vai kaaleita. - Anna tulla. - Tapahtui sodan jälkeen. Isännällä meni takauksen vuoksi koko talo. Sattui mustalaisperhe paikalle. Isäntä suri ja mannet kysyivät, että mikä hätänä. Isäntä kertoi talon menetyksestä. Romanit tokaisivat: "Hai, mitä yhdestä talosta kun meillä meillä meni Karjalasta seitsemän kiertopitäjää eikä sureta yhtään!". - Heh heh. Kuten se mannen muistokirjoitus: "Aisa katkes, kärry kaatui, Luojan eteen Roope saapui. Jo loppui hevoskaupat sulta, suree Oskari, Vihtori ja Hulda.". Minä en muuten ole mikään rasisti, toimittaja kertoi. - Kyllä minusta pitäis ensin saada oman maan asiat kuntoon ja vasta
sen jälkeen alettais vetämään somaleja turpaan ja polttamaan kebab-paikkoja. Nyökyttelin, vaikka en ollut lainkaan varma, oliko kyseessä vitsi. Televisio oli suljettu ravintolasalin katsojakadon puutteen vuoksi. Sen sijaan kaiuttimista tulvi suomennettua kesähittiä. - Pahimmat haaskalinnut, ärähdin kuunnellessani taustamusiikkia. - Ketkä? - Tietty ihmistyyppi, joka hankkiutuu musiikkibisnekseen. Kun ulkomailla tehdään hitti, hankitaan äkkiä siihen luvat, tehdään pikaisesti sutaistu suomennos ja pannaan ensimmäinen vastaantuleva Öluokan laulaja hoilaamaan se. Ärsyttävää. - Mutta suomenkielinen lopulta myy täällä enemmän. - Niin, jos sen esittää tunnettu Martti Pörtti & The Talvipalatsi. Sitten juttelumme menikin silkaksi paskanpuhumiseksi, jonka Jarin pirulainen aloitti: - Kun on näitä biisejä tyyliin että oon rekkamies ja joka päivä töitä teen ja on jätkän humppaa ja sen sellaista, niin miksei noita joikuja tehdä muilta työaloilta? Siis vakavalla naamalla. Vaikkapa "Konsultiksi synnyin, työsarkani ankarin". Tai "Mä oon fyysikko, painan pitkää päivää". - "Yksin tilastotieteilijä voi tietää sen", heitin vettä myllyyn. - Taustakuoro matemaatikon lauluun: "Hän kertoo kaiken, hän kertoo kaiken". - "Päivittäjä kotisivujen, vain näyttöpääte mun seuralainen". Jari jatkoi aiheen vierestä: - Kuulehan. Jos J. Karjalaisessa olisi yhtään inhimillisyyttä, hän tekisi kappaleen koulukiusatulle Väinölle: "Anteeks että susta biisin tein".
23
Hekottelin. Jari pyöritteli pöydässä ollutta tuhkakuppia, johon en ollut vielä ennättänyt tuhkata. - Onko sulla minulle vastapalvelusta? Jutun juurta? Niin kuin aikoinaan? - Mistä hyvästä? kysyin aidosti närkästyneenä. - Et sinä minulle mitään uutta kertonut! Kai minä jo tiesin, että torilla tapahtui julmia. - Aanna nyy yks silakka... - Juttu, jolla saat taas "sairaslomasi" päättymään? murahdin. - Ja tienaat sillä Pulitzerin? - Se sopii alkajaisiksi. - Äskeiseen musiikkiaiheesen liittyen, aloitin. Kerroin hänelle vinkin vaietusta julkisesta salaisuudesta. Kerroin, ketkä Suomessa tosiasiassa tekevät eniten piraattiäänitteitä. - Teostolle ilmoitettujen tietojen mukaan Suomessa jopa kuudellatoista myydyllä levyllä saa kultalevyn, tiesitkö sen? Eivätkä kenenkään hälytyskellot soi... - Et voi olla tosissasi! Jari pärskähti. - Tarkoitatko tosissasi, että nämä suurimmat- Hys hys. Jatka sinä tästä. Piraattitoiminta jatkuu joka tapauksessa, vaikka se Suomesta lakkaisikin. Saksasta pukkaa tänne piraatteja jatkuvalla syötöllä. Mutta yksikään pienempi levy-yhtiö ei sinulle tästä tule ikinä ääneen puhumaan. - Miten minä sitten muka- Sinähän se toimittaja olet! Tee tutkivaa journalismia. Perusta oma kulissilevy-yhtiö, sillä tavalla saat tietoja levyjen monistamoista ja siitä, ketkä tosiasiassa monistaa niissä takaportin kautta. Sinulla ei siten ole mitään menetettävää, toisin kuin niillä pienillä levytuottajilla, jotka eivät ääneen voi puhua isommistaan.
24
- Kiitos. Panen mietintämyssyyn. Joo, nyt pitää lähteä, Jari sanoi tuoliltaan nousten. - Miksi? - Sisäinen Väyryseni tai Jäätteenmäkeni kehotti niin. Tulepas käymään joskus kylässä koska oot vielä hengissäkin. - Häh? sanoin. - Kun kerta et ole vielä juonut itseäsi hengiltä. - Onko sinulla sitten viinaa? - Eipä ole. Mutta tule kylään niin lapsetkin näkee moisen eläjän. Saavat varottavan esimerkin. Hän häipyi romullaan ja minä lähdin kävelylle. Ruokailu unetti, mutta nyt ei ollut levon aika. Päädyin pysäköintialueelle, jossa Urho hakattiin. Hänen Mersunsa oli edelleen paikalla. Meri lymysi rannassa ja horisontissa näkyi harmaita pilviä.
Kuuntelin torin päivämelun voimakkuutta, haravoin silmilläni yöllä sataneen veden lätäköitä ja katselin muita autoja. Mersu oli hieman erillään toisista peltilehmistä. Kauempana, alueen oikeassa laidassa. Yöllä satanutta vettä lirui viemäreihin vieläkin. Mersun lähellä oli vain yksi asfalttiin upotettu viemäri. Sen ristikkoon oli juuttunut vaalimainos, rintanappi. Jos osasin päätellä oikein ja loogisesti, syyllisen täytyi olla Piia-Noora Kauppi. Palasin autolle. Ovet oli sinetöity poliisien tutkimusten jäljiltä ja kai auto vietäisiin siitä poliisivarikolle.
Huomasin saman kuin varmaan poliisitkin: stereot oli revitty irti todella amatöörimäisesti ja kiireellä. Tämä oli yritetty lavastaa ryöstöksi, mutta siinä oli epäonnistuttu kehnosti. Ihan esimerkiksi, takapenkkien jalkatilassa oli Tax Free -kassi, josta sojotti Marlboro-tupakkakartonkeja! Kukaan ei voi olla niin sokea - paitsi ehkä sellainen, joka eksyy omassa yksiössään. Hortoilin torille, jossa joku reservijoukkueen korsusta karannut hoilasi rivoja kupletteja. Kojuilla parveili tavaran ja käristemakkaran perässä kulkijoita. Erään myyntitiskin vanhassa paristoradiossa Katri Helena lauloi että Uunolta palo mankka. Ostin eräästä kioskista tukevan kahvin. Istuuduin vapaalle penkille, johon aurinko porotti. Minua vastapäätä oleili sätkäsuinen, Boris Jeltsinin näköinen äijä. Nova-lenkkarit, risat farkut ja Jokamies-merkkinen ulkoilutakki. Kädessä Jokamiehelle sopiva Jokamiehen valkoinen pussi, jonka logossa oli punaisella drinkkilasin kuva. Hän oli käynyt Jokamiehen kaupassa. - Uutisissa sanottiin keväällä, että se ja tämä harkitsee edelleen Suomen Pankin johtajan viran hakemista, hän sanoi sinistä savua tuprutellen. - Harkitsee? Hakuaika oli juuri päättymässä. Viekö ne sinne hakemuksen viime tipassa? Juoksevat kuin meikäläinen työvoimatoimistoon näyttämään naamaansa viime tipassa ennen kuin iskee uusi karenssi? Viemään työtöntyötöntyötön-lappua juuri ennen kuin Kela sulkee ovensa? - Noo, sillä ei pääse uutisiin, naurahdin. Sitten hän tokaisi: - Katselitte tuota Mersua. Ostoaikeissa, vai? - En. Mietin syntyjä syviä. Viimeöisiä.
- Ne oli liikkeellä keltasella maasturilla. - Häh? - Pidin sadetta tuon katoksen alla ja näin, kun ne neljä tuli. Tää yks jäppinen oli menossa autolleen, kun ne piiritti sen. Juttelivat vähän aikaa. Sitten alko mätkiminen ja siinä vaiheessa minä hilasin itseni kauas täältä. - Miksi ette kertoneet poliisille? - En tykkää niistä. - Jassoo. - Ne nuo aurinko ja merituuli kuivattaa ihoa, tämä vähemmän herraskainen ukko selitti ahavoitunutta pärstäänsä raapien. - Onneksi ihonhoitotuotteet on helppoja kuljettaa mukana. - Mitkä? kysyin. - Ihon kosteusemulsiovoiteena käytän Gambinaa. Ja tuota UV-säteilyä vastaan Glen Scanlan -viskiä, jonka suojakerroin on 40 prosenttia. Hän räkäisi ruskeaan nenäliinaansa. - Meikinpuhdistusliina, hän yski. - Huulikiilto tulee aamuisin sappinesteestä. - Merkitsen tämän tiedoksi, hekottelin ja sanoin "terve":t ja lähdin lompsimaan. Ydinkeskustassa kävellessäni havaitsin, kuinka pieni tämä kaupunki onkaan. Rantakadulta Kauppurienkadulle kääntyessäni törmäsin Oonaan. Hänen kainalossaan oli 188,3-senttinen miekkonen, jolla oli hörökorvat ja tyhjä katse. Hän muistutti kukkakeppiä, mutta pitkät miehet ovat kai joidenkin naisten, kuten Oonan, mieleen. - Hei Asko! Tässä on Jurgen! Kättelin miestä, joka tuijotti minua ja sitten taivasta kuin jokin toisaikainen. Miehen naama kiilsi rasvaisena ja mieleen puski 60-luku, kun etelänmatkoilla käytettiin tummelia aurinkovoiteena. - Löysin uudestaan nuoruusajan ra25
kastettuni, kuvittele! Nyt en enää pelkää Urhoa. - Ei kai sitä tarvitsekaan tällä hetkellä pelätä, tuhahdin. - Niin, missä kunnossa se oli? Hiljainen Jurgen tuijotti taivaalla leijuvia pilviä kuin vähämielinen. - Ei ainakaan puhekunnossa. - Kaipa se kusipää sieltä joskus tokenee. No, asiat loksahtivat sitten paikoilleen ja vielä liiankin hyvin. Älä huoli, Oona sanoi ja näytteli säikähtynyttä ilmettä. - Saat sinä silti rahasi... - Se minua nyt vähiten huolettaa, vastasin. Minua epäilytti niiden rahojen vastaanotto. Se tekisi minusta vieläkin syyllisemmän. Lisäksi... en ollut varma siitä, kumpi puolisko puhui totta. Vaikka Urho olikin kusipää, sen muusiksi hakkaaminen oli mielestäni aika rankkaa. Ensinnäkin, se tapahtui. Toiseksi - oli rankkaa, ettei se haitannut tätä ihmistä enempää kuin kynsilakan kuivuminen. Ehkä Urho oli tosiaan mukiloinut naista - ja tosissaan. Helkkari, mikä minä olen ketään moralisoimaan kun en tiedä totuutta? Olisi pitänyt pysyä erossa tästä sotkusta. - Miten minulla on sellainen tunne, murahdin. - Että minusta tehtiin väkisin epäilty ja syntipukki... - Siis Urhon telomiseen? Oona kauhisteli. - Ei missään nimessä! Minä en sellaista ole järjestänyt! No eipä minulla ollut sinänsä hätää, tuumin. Hakkaajia oli ollut useita. Huomasin Jurgenin tuijottavan näyteikkunan lasten leluja suu auki. Jurgen oli
26
sulakkeiden vaihdon tarpeessa. Elämän tyrskyissä oli vaikea pysytellä yksinäisenä saarena ilman kantaaottavuutta. Minulla oli vaikeuksia olla sanomatta Oonalle jotakin vanhan auton vaihtoarvosta silloin, kun siirrytään uuteen malliin... Sanoin naiselle, että saattaisin vielä tarvita hänen tietojaan omassa pälkähässäni. Koska ei ollut soveliasta häipyä paikkakunnalta, ajattelin hiukkasen selvittää tapahtumien kulkua.
Kuulin Oonalta, että vielä työelämässä vaikuttaessaan Urho tapasi joskus istua iltaa ravintolassa nimeltä Hemingway´s "jonkun Bitti-Vikin kanssa, se on kai sellainen doku ja työmaajuoppo.". Seuraava etappi oli siis ravintola Hemingway´s, jossa selvitin nopeasti Vikin työpaikan ja samalla hänen lempijuomansa. Käväisin siis Stockmannin Alkossa ja painelin "Bitti-Vikin" työpaikalle. Kun suunnistin läpi Heinäpään, näin kadulla betonirenkaita, joiden sisällä oli sammalta. Luonto oli tullut ihmisen lähelle. Saavuin hitaasti mutta varmasti Limingantielle. Tämän työmaan ulko-ovi ei ollut lukossa, se oli itse asiassa apposen avoinna jotta edes yksi harhainen tuulenhenki eksyisi sisään. - Huhuu? päästin äänen tyhjässä salissa, joka oli ehkä entinen ompelimo tai vastaava. Nyt se oli jaoteltu sermeillä työtiloiksi. Ei ketään. Kuulin naputtavaa ääntä ja etäistä musiikkia ja lähestyin äänilähteitä. Hän oli sorvinsa ääressä yksinään, pi-
ruparka, kesänpolttamassa hiostavassa pätsissä, jonka tuuletus ei toiminut. Sorvi oli jokin Pentium-jotakin ja työpaikka oli ydinkeskustan lähellä sijainnut mainostoimisto. Hän näpläili tietokoneensa ääressä ja haisi krapulaiselta. - Olen Asko Kukkonen, sanoin. Hän tuijotti näyttöpäätettään. Ei ehkä kyennyt edes kääntämään päätään. - Tulenko minä sinun työmaallesi häiriköimään, kun yrität tehdä kankkusessa hommia? hän kysyi vitsikkäästi, ei tosissaan. Pääkin kääntyi ja näin ilmielävän metsän peikon tulipunaisine silmineen. - Mitähän asiaa? - Oletko ikinä allekirjoittanut työsopimusta, jossa lukee, että "työmaajuopottelu ei ole sallittua"? kysyin. Hän meni mietteliääksi. - En muuten ole. Ei sitä ole kielletty, jollei sitten joissain yleisissä työelämän ohjeissa... Se on vain sellainen yleinen tapa ettei töissä vedetä viinaa. - Eihän Suomen Lakikaan kiellä tappamasta. Siellä sanotaan vain, että joka surmaa toisen, on tuomittava rangaistukseen ja niin edelleen, muistin. - Aika kuollut olo tässä on. Nostin hänen pöydälleen povarissani olleen lasipullollisen turmiota. Kaunis etiketti kertoi sen olevan Gammel Dansk -katkeroa. - Tässä. - Hitto soikoon! hänen silmänsä kirkastuivat. Välittömästi hän taikoi jostakin esiin kaksi muovimukia. - En edes kysy, mitä asiaa sinulla on, hän vaahtosi kaataessaan juomaa mukeihin va-
pisevin käsin. - Enkä kysy edes nimeäsi! Ensimmäisen kulauksen saatuaan hän nojasi konttorituoliinsa syvään hengittäen. Omaa mukillistani nautiskelin vain hörppimällä. - Huonot elintavat ja kohtuuttomuus kaikessa johtuvat tästä työstä, josta saaduilla rahoilla minulla on huonoja elintapoja, hän tuumiskeli. - Muuan tuttavani oli aina pari vuotta raittiina ja otti sitten kaksi kuukautta kerralla ja kunnolla, kerroin tositarinaa. - Vaimonsa ei tietysti arvostanut näitä kahta kuukautta lainkaan. Eräänä oikein kesäisenä kevätpäivänä mies sitten lähti käymään viinakaupassa. Tuli kotiin ja aloitti ottamisen. Koska ei ollut aikoihin viinaksia maistanut, se sammui jo puolilta päivin. Oli siis kevätaika. Hepun nukkuessa olikin satanut vielä kerran lunta. Tyyppi heräsi iltasella aivan tokkurassa pihalla ollutta lunta hämmästelemään ja vaimo tokaisi piruillessaan: - Siinä meni taas kesä ryypätessä. - Uskoiko ukko? - Tosissaan otti. - Hah hah, Viki hekotti ja tuijotti sitten tietämyskonettaan. - Jokin helkkarin virus syö koneita ja olen ainoa, joka on tämän kuukauden töissä. Muut lomilla. Olen siis herra Tekninen Tuki. Joka tarvitsi itse tukea... Naurahdin ja tokaisin: - Meikäläisen tietokone on niin vanha kurkkupurkki, että jos sinne jokin virus pääsisi, se nauraisi itsensä kuoliaaksi. Nythän on jo ensimmäisiä kännykkäviruksia, jotka pääsevät älykännyköiden käyttöjärjestelmiin. Jos moinen livahtaisi minun kännykkääni, jonka akku pysyy paikoillaan maalarinteipillä, pöpöllä pääsisi itku
27
ja se surisi itsensä säälistä hengiltä. - Heh heh, hän sanoi ja näytti siltä, että jotakin aivotoimintaakin tapahtui äsken vielä sumeassa harmaassa massassa. Hittolainen, jotakin suodattimiakin pitäisi asentaa roskapostia varten. Hirveän tähdellisiä ja kiinnostavia hommia. Hän katsoi pulloa, sitten mukiaan. Katsoi minua. - Gammel Dansk, hän sanoi. - En usko näihin sattumiin. Lempijuomaani olon paranteluun, mutta sinä tuskin olet mikään pelastava enkeli. Oliko sinulla ihan asiaakin? - Tuttavastasi Urhosta... - Tosiaan. Pitäisiköhän soittaa sille, jos se lähtisi ruokatunnilla terassille... - Sen jos pystyt nyt tekemään, minä teen ikuisen raittiuslupauksen, sanoin. Hän katsoi kysyvästi. - Urho on sairaalassa, sai pahasti köniinsä. Kysyisin vain, että tietäisitkö syytä siihen. - Katohan perkelettä... Miten pahasti? - Ei ole vielä tietoa. Makaa yliopistollisella taju niin pihalla että tällä hetkellä sen tajunta seikkailee varmaan toisessa aurinkokunnassa sadan neitsyen kanssa. Viki syventyi hetkeksi hämmästelemään katkeropullon salaisuutta. Puolet arvoituksesta oli jo ratkaistu, mutta jokin nesteen sisällössä mietitytti edelleen ankarasti. Siinä määrin teoreema painoi mieltä, että pintaa oli vajotettava edelleen vastauksen löytymiseksi. Mahdollisesti yhtälön ratkettua koittaisi valaistuminen ja kirkkaus, jolloin ihminen katselee selällään kattovaloja. - Olen itsekin ollut joskus töissä vastaavantyyppisessä paikassa, sanoin salia katsellen. - On niin helppoa näytellä tekevänsä töitä. Pari paperia kädessä...
28
Viki nyökkäsi ja hörötti. - Ja sitten kävelyä edestakaisin tärkeän näköisenä, vaikka käykin vain vitsailemassa toisten työpisteillä. Niille papereille tulostettuna päivän vitsit joltakin internetin huumorisivulta. - Tai ruskean kirjekuoren kanssa, se näyttää asialliselta vaikka menisi vain tupakkapaikalle, hekottelin. Hän naksautti pöydällä olleen radion päälle. Sieltä soljui "Highway to Hell" ja mietin ääneen: - Miksi eräiden hihhuleiden pitää soittaa levyjä takaperin löytääkseen sieltä nuorisolle tarkoitetun saatanallisen sanoman, kun... - ...Kun se sanoma lukee jo biisin nimessä? Viki hörötti. - Heh heh, aivan totta. Sitten hän hukkasi tämän ajatuksen ja palasi edelliseen: - Oletko sinä poliisi? - En, sanoin ja nielaisin sanan "enää". - Minulla vain on kyselykausi. - Ei me olla Urhon kanssa niin hyviä ystäviä, Bitti-Viki sanoi. - Ei ainakaan perhetuttuja. Baarissa on tavattu. - Kuka sitä olisi pitänyt turpaan? Niitä oli ollut lauma. - Eikö se ollut ryöstö? - Tokkopa. Hänen syvämietiskelyynsä kului taas minuutteja ja monta senttiä katkeroa. Sitten hän kohotti katseensa minuun. - Yksi syy voisi olla... taskukello. Urho puhui sellaisesta kerran kännipäissään. - Aloitahan nyt alusta, huokaisin. - Urho varasti ehkä vääriltä hepuilta taskukellon, jonka tämä Maukonen on aikoinaan kasannut. - Keitä ne ovat? - Urho ei kertonut. Se oli ollut asioilla
jossakin päin Oulunlahden yrityskylää... Ei se sen tarkemmin kertonut. Oli napannut jostain pöydältä, vanhasta rasiasta. - Vai että kleptomaani. - Ehei, se oli ajatellut heti, että tuon voisi kaupata eteenpäin. - Onnistuiko kauppa? - En tiedä. Kello oli kai sata vuotta vanha. - Miksi oletit, että hakkaaminen liittyy kelloon? - Koska Urho oli saanut hämäriä soittoja. Kai Urhoa seurattiinkin... Hei, jopa minullekin tuli äskettäin yksi hämärä tekstiviesti. Olisikohan samoilta tyypeiltä... Niiden täytyi tietää, että tunnen Urhon. - Millainen viesti? - Jotakin, että "Maukonen takaisin ja v-un äkkiä"... joo, uhkailua se oli. Mikä kumman Maukonen? - Taidan arvata, sanoin. - Se kello! Viki arvasi myöskin. Kello oli valmiiksi kuumaa tavaraa, sillä muussa tapauksessa poliisi tietäisi jo asiasta. Ryöstetty halusi omansa takaisin. - Keitä ne sellaiset pahikset ovat? Viki mietti itsekseen. - Missä se kello mahtaa olla? kysyin vastakysymyksen. - Ei harmainta hajua. Nousin lähteäkseni ja Bitti-Viki hätääntyi pullon kohtalosta: - Kai jätät tuon jämän minulle?
Löysin puhelinluettelosta puolenkymmentä antiikkiliikettä ja painelin yhteen niistä. Vanhoja huonekaluja, joista hopeakoristeltu keinutuoli oli kaikkein huomiotahe-
rättävin. Kiillotettuja lipastoja ja pöytiä, joilla ei pöly levännyt. Entisöityjä pikkuesineitä. Taulut olivat vallanneet myymälän takaseinän, jossa oli myös käynti helmiverholla heikosti peitettyyn takahuoneeseen. Sinne oli kai sijoitettu romuksi luokiteltavia tavaravanhuksia. Olin odottanut, että löytäisin liivipukuun pukeutuneen, harmaapäisen kauppamiehen, mutta paikan pitäjä olikin nuori kaveri. Hän paahtoi verhon läpi paikalle heti ulko-oven lehmänkellon kalahduksen kuultuaan. - Voinko auttaa jotenkin? hän kysyi. - Etsin sellaista kaljatölkistä näperrettyä valtaistuinta, jollaisen näin kerran kirpputorilla. - Vitsailette varmaan? - Niin teenkin. Miten arvokkaita vanhat kellot ovat? kysyin. - Miten vanhoista puhutaan? - Vaikkapa 1800- ja 1900-luvun vaihde... - Kyllä niillä arvoa on. Oletteko kiinnostunut myymään... - Pelkästään kiinnostunut. Katsomaan. Hemmo innostui ja esitteli muuatta lasivitriiniä, jossa oli hopeisia, kultaisia ja alpakkaisia kelloja eri vuosikymmeniltä. - Nämä tässä ovat ikävä kyllä uudempia, mutta jos teitä kiinnostaa... Hän kaivoi esiin kuvallisen kansion. - Me myös välitämme toisten antiikkiliikkeiden artikkeleita. Esimerkiksi tässä on valokuva aidosta Breguetista, miekkonen sanoi ja näytti minulle vanhan arvokellon kuvaa. - Breguet oli tyyppi, joka myi kellojaan jopa Baijerin kuninkaalle, Venäjän keisarille, Espanjan kuningattarelle ja eräälle
29
kenraalille joka sattui olemaan nimeltään Bonaparte. Asiantuntemista hänellä riitti. Osan hän lunttasi kansiostaan: - Abraham Louis Breguet eli vuosina 1747-1823. Hän oli alansa viimeisiä suuria nimiä ja hänet palkittiin monta kertaa. Työskenteli Pariisissa jo 20-vuotiaana ja paranteli entisiä kellomekanismeja. Mokoma kaveri keksi jopa, kuinka kello saa itsensä vireeseen kelloa kannettaessa. Ajatella, tyypin kelloja väärennettiin jo hänen elinaikanaan! - Vai niin, sanoin. - Breguet ei nyt kiinnosta... Muuan asiakas kuunteli tätä korvat höröllä. Hän oli tummaihoinen nainen, jota olisi voinut luulla vaikka puoliksi mustaksi, mutta se taisi olla rusketusta. - Breguetin liikkeissä valmistettiin noin 4000 kelloa. Markkinoille on tullut sellaisiakin, joiden valmistusnumero on yli 6000, ja ne ovat huuhaata. Saattavat nekin olla jo arvossaan - väärennöksinä. - Entä Maukonen? Nuorimies kohotti ryhtiään kuin kotimaisuusasteen nostamana. Tämän hän luetteli ulkomuististaan: - Hmm. Suomalainen Väinö Maukonen. 1877-1929. Siirtyi vuonna 1916 Amerikkaan ja New Yorkiin. Maukosta pidetään edelleen yhtenä etevimmistä kellosepistä. Älkää vain sanoko, että teillä on... Pudistelin päätäni. - Ei minulla. - Kenellä? nuorukaiselta pääsi liiankin innokas huudahdus. - Olen kuullut huhuja, että kaupungissa liikkuisi yksinäinen Maukonen... Jassoo. Että siitä vekottimesta tietää sitten useampikin turhan tavaran jahtaaja.
30
- Kunhan kyselin, sanoin virnistäen ja kohensin ovensuussa takkini asentoa. Näkemiin vain. Nuorimies olisi selkeästi halunnut minun jäävän ja kertovan, mitä olin "Maukosesta" kuullut. Hän jäi aukomaan suutaan. Oven kellon kalkatuksen saattelemana astuin lämpimälle kadulle auringonpaisteeseen, jossa minua odotti kaksi yrmeää miestä. - Voi v-u ja Sibelius, manasin kaksikolle, - Eli Vipelius. Mitä tämä nyt on? - Tätä kutsutaan todellisuudeksi, Kukkonen.
Tai tosielämän adaptaatioksi. Sitten kaupungissa, jota on ehdotettu kakkospääkaupungiksi ja jonka lähimmällä lentoasemalla ei ole yhtään ainoaa pankkiautomaattia, tapahtui seuraavaa. Seurasi sellaista, että poliisivirkamiehet Kananen ja Lintunen veivät minut kadulta suoraan hoteisiinsa. Siinä reissussa vierähti useampi tunti. - Ei mennyt kauan aikaa selvittää, että Urhon vaimo oli hankkinut lähestymiskiellon Urholle, minulle sanottiin kuulusteluhuone numero kakkosessa. - Puhelutiedot puolestaan kertoivat, että teillä ja Oonalla on ollut hieman trafiikkia linjoilla. - Näin on, sanoin rehellisesti. Kuulustelijani oli Kananen, joka tuijotti minua tiiviisti. - Vaikka kuinka teittekin mielestänne oikein, ei se lain kirjaimen mukaan mennyt. - Tein miten? - Pistitte miehen sairaalaan. - Minä en sitä hakannut. - Pistitte ukon siihen jamaan, ettei hän
enää häiriköitse entistä vaimoaan. - En. - Onko teillä suhde tämän Oonan kanssa? - Ei mielestäni. - Mitä mielessä pyörii? minulta kysyttiin isällisesti. - Ajattelin teettää käyntikortteja "Asko Kukkonen, sujuvasti kriisistä toiseen", vastasin. - En vieläkään ymmärrä, miksi olen täällä. Siirryttiin toverilliseen vaiheeseen. - Minä tiedän, kuulustelija nyökkäili. - Minä tiedän. Minuakin huvittaisi hakata mokoma paskiainen, joka ei jätä muijaansa rauhaan edes eron jälkeen. Sellaiset pitäisi hakata niin paskaksi, ettei ne siitä enää ikinä nouse. - Mene sitten ja tee se, sanoin. - Minuun ei muuten tuo "ollaan kavereita ja olisin itse tehnyt saman"-tyyli tehoa. Kun minä suoritin kuulusteluja, en käyttänyt koskaan noin naiivia tekniikkaa. Poliisi meni hölmön näköiseksi. - Te? Kuulusteluja? - Niinhän minä sanoin. - Missä muka? - Helsingin keskusrikospoliisissa. Suojelupoliisissa. Ja siellä täällä, sitten Poliisiammattikorkeakoulu vei melkein kaiken ajan ja... - Mitä?! Puhutteko te Kukkonen paskaa? - Aina. Mutta kai teillä sentään on tiedot minusta? kysyin viattomasti. - Vai onko verkko taas kaatunut... Hän poistui kuulusteluhuoneesta naama punaisena, aivot raksuttaen ja toivoen, että minä puhuin palturia. Olivatko virkamiesten tiedot menneet solmuun? En nimittäin tosiaankaan ole Suomen ainoa Asko Kukkonen.
Meni tovi. Meni toinen tovi ja kolmaskin. Kuulin kuulusteluhuoneeseen saakka huutoa: - Saaaatana! Ja nyt vasta meille kerrotaan tämä! - Tietokannat oli jumisssa ja- Tietokannat mun perseeni! - Suomessa on niin monta Asko Kukkosta. Meillä oli vain sen nimi... - Voi saaaaaaaaatanan pässit! - Voihan se silti olla- Sinä voit saatana olla! Sitten hiljaisuus, joka huvitti minua suuresti. Kului aikaa, ennen kuin kuulustelija palasi posket punoittaen ja ryhdikkäänä. Anteeksipyynnön sijaan hän sanoi hillityllä äänellä, mutta yskähdellen: - Soitin Suojelupoliisiin ja joku Lasse Voutilainen... - Entinen pomoni. - ...sanoi menevänsä takuuseen teistä. - Lassehan nyt on vallattomaksi heittäytynyt, naurahdin. - Ei se silloin takuuseen mennyt kun olin siellä töissä. Tyyppi irvisti hieman sanoessaan: - Käytti se kyllä sanontaa "se ihmiskuntaan pettynyt mulkku". Sitten hän vakavoitui uudestaan, eli yritti peitellä nolostumistaan ja häpeäänsä. - Öhm. Kaikkia tietojanne ei oltu vielä luettu. Khm. Mutta saatte mennä vain siksi, että tutkimukset ovat yhä kesken. - Niin minulle viimeksikin sanottiin, muistutin ja nousin tuoliltani. - Teillä on kuulemma täälläpäin ihan poliisi, joka osaa laulaa... -Öh, niin on, mies sanoi häkeltymättä ja ilmeenkään värähtämättä. - Kuinka niin? - Löytyykö sellaista, joka osaa lukea?
31
Pääsinpähän letkauttamaan, hekottelin kävellessäni Oikeus- ja poliisitalolta kohti ydinkeskustaa. Kävelin katua paskainen takki tuulessa heilahdellen ja pistin tupakaksi. Kun ylitin rata-aukion, tunsin katseen selässäni. En uskonut, että virkavalta olisi minulle varjoa laittanut. Kuka se sitten oli? Kuljin Rautatieaseman alikulkukäytävän kautta Rautatienkadulle ja jatkoin pitkin Hallituskatua. Alikulkutunnelissa en kuullut muita askelia eikä seuraajani katse poltellut selässäni. Mutta katutasolla se tuntui jälleen. Joku seurasi minua autolla. Näyttelin saavani äkillisen narsismin puuskan ja yritin tiirailla kyttääjääni Rkioskin ikkunan heijastuksesta. Mutta kadun kiivaassa vilinässä se jäi yritykseksi. Kävin R-kioskissa ostamassa sätkätarpeita ja nappasin mukaani lotto- ja vakioveikkauskuponkeja. Kadulla vaisto kertoi taas, että perässä hiihdettiin. Testataanpa, kauanko joku jaksaa minua kyttäillä. Astuin sisään vastaan pamahtaneen ravintolan ovesta. Taisi olla pizzeria, mutta en minä sinne nälissäni mennyt. Ostin pelkän limunaatin ja istahdin täyttämään kuponkejani. Vilkuilin autoisalle ja ihmisotusten kansoittamalle kadulle, mutta sisälle ei seuraajani uskaltautunut. Mutta muuan pösilö uskaltautui pöytääni. Nurkkapöydässä yksin istunut vanhempi, kiiluvasilmäinen nainen änkesi seuraani. Voi voi. Istui lupaa kysymättä eteeni ja tuijotti. Pussillinen pähkinöitä mukanaan. Outo eläjä mursi yksitellen pähkinöitä ja
32
söi niiden sisuksia. Hän ei sanonut sanan sanaa ensimmäisten minuuttien aikana. Sitten se alkoi. - Tiedätkö, miksi oon ollut hiljaa tässä pöydässä? - Koska rahat on loppu ja yrität pummata juomaa säälin avulla? mutisin ja laitoin keskeytyksettä yksiristikakkosia lähes takuuvarmoihin voittoruutuihin. - Eikun mua masentaa kaikki maailman pahuus ja kaikki kauheudet... Huokaisin. - Ajattele nyt sinäkin siinä vaan istut! Se World Trade Centerkin... ja Irak ja Madridin junaiskut ja Myyrmannin pommi ja kolmoismurhat ja sellaset. Olin yhä hiljaa. Hän lopetti, mutta vain hetkeksi. - Mulle sattu hirvee tragedia, hän jatkoi. - Otan osaa, mutisin veikkauskuponkia tiiraten. - Tai ei siis mulle... vaan mun yhdelle tuttavalle... Hän teeskenteli nyyhkytystä niin kauan että minun oli pakko kysyä väsyneellä äänellä: - No millainen tragedia? - Mun tuttavan isä kuoli... - Millä tavalla? - Se vaan kuoli. - Onnettomuus, vai? - Eikun vanhuuteen. Omaan sänkyynsä. Nukkui pois 92-vuotiaana... Olin tukehtua yskänpuuskaani, jolla peitin naurunhörähdyksen. - Köh köh... sekö siis on tragedia? Kun ystäväsi isä kuolee 92-vuotiaana? Jos tuo oli kaljanpummausyritys, se oli niin tökerösti naamioitu, että ilman juomaa hän kyllä jäisi. Ehdotin leveästi hymyillen:
- No, sen sijaan, että hän kuoli rauhallisesti sänkyynsä,olisihan hän voinut kävellä metsään karhun syötäväksi kuten muinaisaikoina vanhat tekivät... - Oot sinä julma! nainen puuskahti ja meni tiskille. Hienoa, hän joutui käyttämään omia rahojaan. Vähemmän hienoa: hän palasi takaisin pöytääni. - Itseäskö sä vaan ajattelet? hän puuskahti minulle puolitäysillä keuhkoilla ja iski tuoppinsa pöytään niin että se läiskähti. - Kyllä, sanoin. - Itseäni, joka vielä äsken istui tässä kaikessa rauhassa yksin. Täällä on paljon vapaita paikkoja ja tyhjiä pöytiä... Ei, eipä ymmärtänyt edes rautalangasta väännettyä vinkkiä. Hän hörppi juomaansa kiivaaseen tahtiin ja mursi taas uuden pähkinän ja heitti kuoret menemään. Edelleen toljottaen. Tuijottelu vaivasi minua siinä määrin, että ryhdyin käärimään sätkiä tupakkarasiaani. Pähkinän sisusta pureskellessaan hän tuijotti tylsänä sätkänkäärimisoperaatiotani. - Miksi poltat? - Miksi syöt pähkinöitä? - Mutta miksi sä käärit noita sätkiä varastoon? Eikö se oo vaikeeta ja pitkäveteistä? - Miksi säret pähkinöitä? Miksi et osta niitä purkissa ilman pähkinän kuorta? - Höh! Kato tämä on sellaista ajankulua, sellanen harras rutiini, jumalanpalvelus, pyhä messu, maneeri, tapa, näitä kuoria särkiessä mieli lepää eikä ole stressiä. - Juuri niin, sanoin. - Perhana. - Siis mitä? - Että vastasit juuri omaan kysymykseesi tästä sätkätehtailusta. - Enkä vastannut.
- Sitäpaitsi. mutisin. - Tupakkarouheesta näkee, onko matala- vai korkeapaine. Ilman kosteus vaikuttaa sätkäpuruihin. Parhaimmillaan niistä näkee puolen tunnin tarkkuudella, milloin alkaa sataa. Nyt näen sen sekunnin tarkkuudella. Ulkona sataa. Ulkona oli nimittäin satanut jo puolen minuutin ajan. Hetken hän jaksoi olla hiljaa, kunnes naamasta alkoi taas paistaa selkeä maailmantuska. - Maailma hukkuu paskaan ja sinä vaan käärit sätkiä! - Onko reseptit menneet vanhaksi, mutisin lähinnä itsekseni. - Mitä sinä sanoit?! - Tuo vaihe meni minulta ohi jo ajat sitten, sanoin ja keskityin taas lottoriviini. Mutta sen hullun kouhotusta kesti ja sitä kesti melkein puolen tunnin ajan. Sitten mittani alkoi täyttyä. Hän jankkasi yksiä ja samoja itsestäänselvyyksiä, samanlaisia, joita on jauhettu enemmän kuin 3000 vuotta. - ...aattele, eikä eikä-eikä kukaan välitä... sitten ne Saudi-Arabian tapetut panttivangit... ja se bussiturma, kun kaksikymmentäkolme kuoli... Päätin lopultakin kostaa rasitukset. - Sitä sattuu. - Miten sä voit olla noin välinpitämätön?! Sairas jätkä. - Vain tervettä kyynisyyttä. Hyvä se on, että vähän harvennetaan välillä populaatiota. Roistoja suurimmasta osasta kumminkin tulee, hymyilin. - Helvetin Linkola! - Sitä sattuu kaikenlaista kenelle tahansa ja koska tahansa. Minä saatan halvaantua sekunnin kuluttua aivoverenvuodon vuoksi. Haimatulehdus saattaa tappaa minut
33
puolessa tunnissa. Ulkona voi vaania auto, jonka alle joudun tunnin päästä. - Pöljä jätkä. Idiootti. Minuun iski piru, ja löin lisää bensaa kiukaalle. - Muuten, se paperirekan ja bussin onnettomuus... mikä on se ihmishenkien määrä tai keskiarvo, jonka jälkeen liputetaan? Jos neljä ihmistä kuolee nokkakolarissa, silloin ei vielä panna lippua puolitankoon. Jos uhreja on yli 20, niin sitten. Kai se on viiden ja kahdenkymmenen välillä... - Kyyninen paskapää hirviö! hän puuskahti. - Toivottavasti kuolet salamaniskuun! - Lähtisinpähän nopeasti. Kun muistaa aina olla valmistautunut kaikkein pahimpaan, ei voi pahasti pettyä. Kovin harva asia tulee enää järkytyksenä. Se on suuri järkytys, jos Murphyn laki ei toimikaan. - Taidat vihata nuorisoa? - En sen enempää kuin koko ihmiskuntaa. - Vanha, katkera mies! Vaikka hän olikin oikeassa, se mokoma mölinä kävi korvilleni. Oli hänellä jotakin positiivistakin sanottavaa: - Kun jonakin päivänä valitaan hyvä johtaja, se saa ihmiset ajattelemaan... - Ei saa. Se on aivan turhaa puuhaa. Sitä on yritetty aika monta vuosituhatta eikä siinä ole kukaan tai mikään onnistunut. Anteeksi, haittaako, jos niistän nenäni vessapaperiin? kysyin. - Ei. Joten kaivoin taskustani oiiikein piiiitkän palasen vessapaperia, jossa olin aiemmin säilyttänyt sulanutta suklaapatukkaa. Revin toisiinsa liimautuneet, ruskeatahraiset wc-paperin palaset auki. Sitten niistää törsäytin käytetyn näköiseen vessa34
paperiin ja tuo yhden ihmisen populaatio kaikkosi. - Sano terveisiä palvelevalle puhelimelle, mutisin hänen peräänsä. Mikähän vasama tuohon naiseen oli joskus iskenyt? Ehkä moisesta ihme eläjästä tuli puolen pilsnerin jälkeen totaalikouho. Liekö hänelle sattunut itselleen jotain, joka oli suistanut ainakin tavaravaunut raiteilta. Niin sanottu kriisiapu, järkyttävien tapahtumien psykologinen jälkipuinti, voi nykytiedon mukaan jopa vahingoittaa mieltä. Toisin sanoen tästä kiistellystä debriefingistä ei ole tehty kattavaa tutkimusta. Psykologiseen jälkipuintiin kuuluu ohjattua ryhmäkeskustelua, tunteiden ja reaktioiden läpikäymistä ja ohjausta ja neuvontaa. Esimerkiksi British Medical Journal -lehti suosittaa jälkipuinnista luopumista siihen saakka, kunnes menetelmä on todistettu hyödylliseksi. Kansainvälisen lääketieteellisen Cochrane-katsauksen mukaan jälkipuinti voi ennemminkin vahingoittaa mielenterveyttä. Olin saanut kuponkini täytettyä, mutta mieleni ei ollut mitenkään rauhallinen. Mokoma kotka oli saanut minut vallan suuttumaan. Vesisade oli ollut pelkkä kuuro. Painelin kadulle auringonpaisteeseen ja hengitin terhakkaa pakokaasua ja äkisti kadonneen vesisateen tuoksua. Näin syrjäsilmällä, kuinka viereeni hiljensi pitkä auto, jonka täytyi olla lainassa presidentiltä. Matkustamon sivuikkuna valui alas äänettömästi.
En nähnyt matkustajaa, mutta kumarruin välittömästi ikkunan ääreen ja sanoin kädet taskussa ja sätkä suussa: - Tiedän, tiedän. Pukeudun provosoivan eroottisesti, mutta ei ole vielä mun työvuoro. Aloitan vasta kymmenen jälkeen seisoskelun tuolla torin laidalla naisten vaatteissa. Takapenkillä istui vanha, ryppynaamainen ja osittain kaljuuntunut ukko, joka hymähti. - Kukkonen. Kuulemma huumorimiehiä, niin. Minulla olisi teille asiaa. Hänellä näytti olevan yllään vihreä mittatilauspuku. - Mitähän asiaa? - Jos tulisitte kyytiin, kerron perillä. Niin. - Ettei teillä sattumalta ole aikomus haudata minua jonnekin jätteenkäsittelylaitoksen kupeeseen? - Ei suinkaan, niin. Haluan osoittaa vaarattomuuteni ja sen, että voitte tienata hyvin. Noh. Vaarattoman näköinen ukko. Edessä vain autokuski. Menin istumaan taakse. Auto hurahti liikkeelle. - Esittelen teille ensin kokoelmani, joka kertoo minusta jotain. - Kokoelman mitä? Entisten vaimojen päitä? - Hah hah. Hyvä lohkaisu. Hah hah. Hyvä lohkaisu? Katsoin ukon autokuskia tarkemmin. Kyseessä olikin näpsäkän näköinen nainen, jolla oli purkista hankittu rusketus. Ihonvärinsä ja vaatetuksensa perusteella hän oli pudonnut jonnekin rotujen ja tyylien väliin. Omaleimainen klooni. Hän oli ollut samaan aikaan antiikkiliikkeessä, kun kyselin siellä kellosta.
Auringon kivuttua oikein ylös ja pilvien karattua vuorten taa oli koko Oulu päättänyt ampautua kaduille. Tungoksesta ja liikennevalojen äkkipysäyttelystä huolimatta pääsimme melko nopeasti ulos keskustasta. Auto ajoi Perävainiolle saakka ja matka sujui hiljaisuuden vallitessa. Suuri piha oli puista ja pensaista ahdas. Juuri päälle pukannut sade hakkasi kasvihuoneen lasikattoa. Aika siivon näköinen omakotitalo, joka ei vaikuttanut torpalta, jonka ruokapöydässä valo näkyy kinkkuviipaleen läpi. Mietin, mistä kokoelmasta äijä puhui. Arvatenkin se liittyi tähän kelloon. - Mikähän teidän nimenne muuten on? kysyin, kun minut ohjattiin sisälle avaraan omakotitaloon. - Laine, hän vastasi. - Tännepäin. Se niistä ytimekkäistä esittelyistä. Huone, johon astuimme, kärsi vanhojen esineiden bulimiasta. Oksenteluvaihe ei ollut vielä alkanut. Kiillotettuja esineitä hyllyillä. Kaikkialla vanhoja kalusteita, joita en olisi kämpilleni huolinut. Patsastelin ja katsastelin niitä. Aika siellä oli tosiaankin pysähtynyt. - Mistä te tiesitte nimeni? kysyin. - Sana kulkee. Olette kuulemma ammattimies järjestelmään asioita... - Vai niin. En ole itseäni missään mainostanut. Hän jaksoi kehua meikäläistä lisää: - Mainosalan ihmiset selittävät, kuinka tärkeää on mainostaa silloin kun ollaan tunnettuja, silloin kun firmalla menee hyvin. Että se brändi täytyy pitää tunnettuna. Ei suinkaan silloin, kun asiakkaat on jo menetetty. Teidän brändinne on tietojeni mukaan pysynyt samana vuodesta toiseen.
35
Luotettava puskaradio on aina mainontaa tehokkaampi väline. Enpä vaivautunut kommentoimaan. - Mikä tai mitä te sitten olette? - Entinen kasinopeluri, kunnes siirryin eläkkeelle. Niin. Nyttemmin kerään eritoten vanhoja suomalaiskoruja, kiho kertoili. - Niitä on olemassa kovin vähän, joten ne ovat kerääjien suosiossa. Suomessa on harrastettu suuresti tällaisia riipuksia, joissa on savukvartsia. Myös sitriinejä, akvamariineja ja ametisteja. Katselin lasin taakse vitriiniin aseteltuja kiiltäviä ja vähemmän kiiltäviä krumeluureja. - Tässä on esimerkiksi oululaisen Carl Hedmanin 1880-luvulla valmistama koru... Joku voisi tappaa tämän vuoksi, Laine sanoi ja osoitti sormellaan muuatta roikutinta. - Lähibaarissa joku voisi tappaa viiden euron vuoksi. Ei teillä sattumalta ole yhtään Fabergéa? kysyin vinosti. Hän yllättyi vastavedostani. - Kas, tehän tiedättekin jotakin. Ehei, niitä ilmaantuu markkinoille korkeintaan pari vuodessa. Tai sitten vastaavia. Niin. - Juu, mumisin. - Pietarissa tehtiin ennen vallankumousta koruja muuallakin kuin Fabergén tallissa. - Korujen arvoa lisää, jos niillä on taustanaan tarina, Laine intoutui kertomaan ja levittelemään käsiään. - Keneltä se on joutunut jonkin suvun omistukseen ja mitä sotia se koru on nähnyt. Mutta ennen Venäjän vallankumousta valmistettujen korujen omistajahistoriaa ei useimmiten ole saatavilla. Niin. Tauluja siinä huoneessa - tai oikeastaan salissa - oli vähemmän. - Saako olla juotavaa? hän kysyi.
36
- Kiitos, kyllä. Hänen keräily- tai museohuoneessaan oli myös vanha baarikaappi ja vieläpä käytössä. Kaiketi sekin oli antiikkia. Mutta pullo jonka hän sieltä esiin nosti ja juoma, jota hän meille kaatoi, oli - Soavea! Tietysti metallikorkki... Rahalla ei aina voi ostaa hyvää makua, ja tämä totuus päti mieheen erityisen hyvin. No, vastakohdat täydentää toisiaan ja makuasioista ei voi kiistellä. Otin lasin vastaan mukisematta ja olin maistavinani litkua. - Tämä on kuulkaas ihan jugend-tuoli, hän kehui muuatta jakkaraa. - Saa siihen istuakin. Ei tämä mikään museo sentään ole. Niin. - Istuin on näemmä verhoiltu puhvelinnahalla ja puu... se peräti on jakarandaa, sanoin. Laineen naama oli näkemisen arvoinen, kun minäkin tiesin jotain. Kostoksi hän alkoi paapattaa hengästymisen asti. - Ajatelkaa, tätä 1800-luvun lopun jugendia pidettiin aikoinaan radikaalina, Laine yritti valistaa minua. - Briteille jugend oli nimeltään modern style ja ranskalaisille art nouveau. Siitä muodostui edustustavaraa vaikka alunperin sen ylenpalttisuudessa pyrittiin tarkoituksenmukaisuuteen, jossa kaikki ihmiset otettiin huomioon. Siinä käytetyt puutkin olivat kalliita ja eksoottisia. Niin. - Tämä on valmistettu Suomessa, koska koristeaiheina ovat lumpeet, kävyt ja oravat, sanoin mokomasta jakkarasta. - Tuo lipasto lienee Chip... Hän ennätti keskeyttämään. - Chippendalea! Se tyylihän syntyi 1700luvun lopun rokokoon innoittamana. Rokokoossahan on siroja huonekaluja, kie-
murtelevia ja simpukkamaisia leikkauksia, jatkui hänen brassailunsa. - Pehmusteet ylellisiä ja astioissa kuvioita Kiinasta. Tuo leveä tuoli taas edustaa kustavilaisuutta... Olin tosissani kyllästynyt ja keskeytin julmasti ja paasasin yhteen putkeen: - Kustavilaisuus, 1800-luvun alku, hillittyä, suoraa, tuolien selustoissa usein kilpiä ja tämä tuoli on sekasotku, koska sen jalat on empireä eli pronssia, kultaa, mahonkia ja marmoria ja koristeleikkauksia paljon ja mitä helvettiä varten minut tänne haettiin? Laine meni hieman synkäksi, piti miettimistauon ja huljutteli Soavea lasissaan. - Minulta varastettiin kello. - Arvatenkin joo. "Maukonen". Tiedän varkaan, sanoin. - Ei tämä teidän Urhonne sitä minulta varastanut. - Häh. - Muuan Koskela vei sen minulta. Koskelalta kello päätyi tälle sairaalassa makaavalle köyhälle, Laine sanoi naurahtaen. - Niin se on. Eli pahikset olivat varastaneet kellon tältä äijältä - ja Urho pölli sen urhokkaasti pahiksilta. - Teittekö rikosilmoituksen? kysyin. - Ei, ehei, ei se käy. Kun ostin kyseisen kellon, tiesin sen entuudestaan varastetuksi. Niin. Eikun paranee. Urho oli vain jatkanut pitkää varkauksien ketjua. - Haluan, että varastatte sen takaisin. Minulle. Aloin nauraa. - En tee moisia rötöksiä. - Ei se ole rötös, jos varastaa varkailta! Niin. - Miten se teiltä varastettiin? Kai teillä on täällä hälytysjärjestelmät, pelit ja veh-
keet? - Se oli arvioitavana eräällä, hm, kelloja korualan ammattilaisella. Mutta hänellä oli velkoja tälle Koskelalle, ja Koskela apureineen kävi kylässä, teki inventaarion ja otti mukaan mitä mieheltä sattui löytymään. - Entä alkuperäinen omistaja... - Kukaan ei tiedä. Liekö sellaista ollutkaan. Siihen kelloon sekaantuvat vain keräilijät, jotka eivät voi sitä julkisuudessa esitellä. Tämä Maukonen on ollut liikenteessä kauan, ehkä sen valmistumisesta lähtien. Joku museo sen varmaan lunastaisi väkipakolla ja poikkeusluvalla, jos kello ilmoille putkahtaisi. Varsinaiset kellokauppiaat! - Onko siitä ikinä maksettu mitään? kysyin hilpeästi hekotellen. - Keräilijätkö sen aina varastavat vuorotellen toisiltaan? - Koskela ei ole mikään keräilijä. Se aikoo myydä sen varmasti jollekin ulkomaalaiselle keräilijälle. Suomessa sitä ei voi julkisesti kaupata. Minä haluan se takaisin kokoelmaani. - Ovat saattaneet jo myydä sen, muistutin. - En usko. Kello on joko edelleen tällä Untolla... - Urholla, korjasin. - Sama sille. Sillä tai sitten Koskelalla. Ottakaa selville, missä se on ja tuokaa se minulle. Minä maksan. - Eikös se ole väärin? kysyin. Ukko paljasti vielä yhden piirteen luonteessaan. - Minulla on vielä uskoni ja anteeksiantava Jumala... - Vai että vielä Jumalakin takapiruna, naurahdin. - Ehkä Vatikaani tehtailee sinustakin pyhimyksen.
37
- Tuokaa kello minulle. - En kuuna päivänä mistään hinnasta, hörähdin. - Tämä ei ole enää minun heiniäni. - Ette mistään hinnasta? Laine sanoi ja katsoi minua alta kulmain. Hän sanoi hinnan. Muistin kaikki kerääntyneet laskuni, muutamien venepaikkojen vuokrat useammalla kuin yhdellä paikkakunnalla, vaippaikäisenä (n. 36-vuotiaana) tehdyn erheen eli pankkilainan ja sen takaisinmaksun... Moraalisen kompassini neula pyörähti villisti, mikä johtui ahneusmagneettisten napojen äkillisestä siirtymisestä. - Tuosta rahasta minä myyn mummoni ja kaupan päälle kaikki sukulaiseni, pääsi suustani ennen kuin ehdin suunnitella sen tarkemmin.
Kaipa uskovaiseen voi luottaa raha-asioissa, tuumin. Kännykkäni soitti pätkän Beethovenia ja vastasin. Sain kuulla Oonalta, että koomaukko Urho oli tullut tajuihinsa. - Ventovieras äijäporukka oli hakannut sen. Ei ollut kuulemma oikein yhteistyökykyinen poliisin kanssa. Niin, kenellä kello nyt oli? Urholla, rosvosakilla vai oliko se jo myyty jollekin ulkomaiselle keräilijälle? Olin siis kuivilla siitä. Voisin vallan hyvin häippästä koko seudulta. Mutta olin matkalla hankkimaan lisää hankaluuksia... Menin tapaamaan Urhoa sairaalaan. Istahdin tuttavallisesti hänen vuoteensa vieressä olleelle tuolille. Urho heräsi päiväuniltaan silmiään räpsytellen. - Tekö taas? hän ärähti vuoteeltaan mutta pakoonkaan ei kipseissään päässyt. - Mitä
38
nyt vielä? Uusia valokuviako? Tee niistä saatana kuvakollaasi Kiasmaan. - Koskelako tämän teki? kysyin. - Sinähän lupasit, ettei minun tarvitse nähdä tympeätä naamaasi enää ikinä! - Minusta hyvin pitkälti tuntuu, sanoin mietteliäästi. - Että minä valehtelin sinulle. Siis: Koskelako sinut mukiloi? Hän oli hiljaa, mistä päättelin olevani oikeassa. - Saivatko ne sen kellon? kysyin. - Minkä kellon? - Taskukellon. Maukosen tekemän... Urho mietti ankaran urhokkaasti. Savu nousi. Sitten hänen kasvoilleen levisi valaistuminen. - Kello! - Niin, sanoin. - Kello. Taskukello. Hän sopersi jopa hieman hymyillen: - Maukonen... Hän naurahti ja katseli kipsejään. Sanoi uudestaan: - Maukonen. Hah hah. Maukonen. Nyt en ymmärtänyt hänen reaktiotaan. Oliko lääkitys polttanut aivoihin reikiä? - Hittojako tekin nyt sitä haette? Urho ärähti hilpeytensä äkisti unohtaneena. Hoitaja! Tämä tyyppi ahdistelee minua! - En ahdistele, olkaa nyt herrajumala hiljaa. Haluan pelkästään tietää, että vieläkö ne tyypit aikovat käydä kimppuunne, valehtelin lähes sujuvasti. Hän huokaisi niin voipuneesti, että kävi ihan sääliksi. Aloin samalla epäillä myös ex-vaimo Oonan tarinaa... Entä jos Urho ei ollutkaan mikään eukonhakkaaja ja Oona halusi vain kostaa exälleen minun avullani? Oonalla oli nyt ne valokuvat, joiden avulla mies oli polvillaan naisen edessä. Tai ei ollut, hän oli mukiloituna sairaalavuoteessa.
- Tehän varastitte sen kellon, sanoin. - Nnno jjjoo, se oli ihan erehdys... Tässä hän ainakin valehteli ja sen näki jo korvien asennosta. - Erehdys? - No jaa. Siellä Oulunlahden yrityskylän lähellä... Semmonen usean eri toimiston tila. Olin erään firman bisnesneuvottelussa. Yhdellä pikkupomo Koskelalla on oman firmansa toimisto samassa kerroksessa. Urho kostutti välillä huuliaan vesimukissa. - Se Koskela on joku "tavaran jälleenmyyjä", mitä lie tarkoittaa. Lahjatavaroita muka kauppaavat, rekisterin mukaan. Niiden toimistoon rahdattiin juuri silloin tavaraa... Antiikin keräilijä Laine oli palkannut kelloasiantuntijan, jonka luokse Koskela oli tehnyt "realisaatiokäynnin" - ja ehkä nuo tavarat liittyivät juuri tähän perintätoimeen. - ...kun näin sen pienen, puisen lippaan. Näin siellä kellon ja ajattelin että tuosta voisi irrota jotakin ja... nappasin sen taskuun. Siksi Urho ehkä puhui paljon ja auliisti, koska kipulääkitys oli ankara ja pisti pollan tutisemaan. - Oliko muka pikkurahan puutetta? hämmästelin. - No oli! Ulospäin saattoi näyttää... äh, Oonakin luulee, että olen varoissani, mutta paskat. En kai minä muuten sitä vakuutushommaa olisi järjestänyt! - Ja kello lähti matkaan. - Kello lähti matkaan. Tiesin, ettei kukaan pääsisi jäljilleni, kun olin vain käymässä siinä rakennuksessa! - Tieto taisi olla väärä? - Taisi. Unohdin kellon taskuun, koska
minun piti niinä päivinä järjestää se... no se. - Mikä? - No se auto-onnettomuus jossa selkä menisi ja saisin vakuutuskorvaukset ja voisin rauhassa köllötellä loppuelämäni. - Toistaiseksi yritys on tuottanut tulosta, pääsi suustani. - Nyt ainakin köllöttelet... Häntä ei pahemmin naurattanut. - Palataan siihen kelloon, sanoin synkälle hiljaisuudelle. - Olin unohtanut koko paskan. Enkä ensin edes ymmärtänyt niitä uhkaussoittoja. - Taisi Koskelalla olla turvakamerat käytössä, kun vohkit aikaraudan. - Taisi. Arvasin, että olin kähminyt jotain todella kuumaa tavaraa. Koska nekään eivät voineet tehdä minusta rikosilmoitusta. - Ja sitten siellä torilla... - Niin ne tuli siihen. Olin myöhään vakiolumpun luona ja kun palasin sieltä autolle, niin nämä loikkii maasturista ja perkeleet tulee ympärille! - Jatka vaan. - Ne tivasivat, että missä Maukonen on. Minä vastasin, että mikä helvetin Maukonen. Nämä että Maukonen tänne. Minä siihen jotta en tunne ketään Maukosta... "Hommaat Maukosen nyt tänne tai se on nirri pois", sellaista tavaraa. Huusin, että mikä saatanan Maukonen? - Ja turpiin tuli. - Turpiin tuli että paukkui. Minua hieman nauratti tuo hänen kuvailemansa tilanne. Nautinto on piinaa, jos naurua täytyy pidätellä, tiesin taas todeksi. Melkein kuin vähemmän hauskassa "Maratoonari"-elokuvassa, jossa Dustin Hoffman ei edes ymmärrä hampaita repivän kiduttajansa kysymystä. - En minä tiennyt, että se tiuku on jokin
39
hevonperseen "Maukonen"! Ilmeisesti tälle pahaheppu Koskelalle oli selvinnyt vasta myöhemmin, että häneltä oli varastettu varsinainen aarre... ja se oli saatava takaisin. - Enää yksi juttu, sanoin. - Mikä kumma? - Sellainen pikkujuttu. Missä se kello nyt on? - Kun ne ensimmäiset uhkaussoitot tuli, pengoin kämpillä joka ikisen paikan. Joka ainoan kolon. Kotona se ei ollut. Ei minkään takin taskussa. - Olet hukannut satavuotisen kellon, niinkö? kysyin lähinnä huvittuneena. - Odota hetki, minä mietin... Hän puhisi ja hieroi otsaansa. Sankka savu kohosi päästä hänen yrittäessään muistaa. - Helkkari... minä haluan ainakin eroon tästä jutusta... Äh, muistin vain, että piti tänään mennä yksiin häihin... - Eiköhän tämä ole aika pätevä syy jäädä pois sieltä, muistutin ja koputin hänen kipsiään. - Minne helkkariin se oikein on joutunut... - Tiedosta voisi olla hyötyä sinulle, sanoin. - Hetkinen, hän sanoi ja samea katse kirkastui asteen verran. - Voinko käyttää kännykkääsi? - Kylläpä se käy, vastasin. Hän näppäili sitä kivuliaan näköisenä ja odotteli. Lopulta josskin vastattiin. - Minä täällä. Juu, selvä, selvä... vieläkin täällä... ei ne ihan heti kuule päästä pois. Kyllä. Kyllä. Ootko kotona? Niin niin. Mutta kuule, onko minulta joskus jäänyt sinne semmonen taskukello... minä odotan.
40
Meni taas aikaa. - Mirja asuu siinä torin lähellä. Onneksi ne eivät ole sen kimppuun käyneet, Urho selitti minulle. - Mirja kuka? - Yksi mun hoito, mies vastasi virnuillen ja tällä kertaa ego pystyssä, muna symbolisesti kourassa. - En kai minä sitä helevetin Oonaa takaisin ota! Ai, nyt se muuttuikin näin päin olevaiseksi. Urho kuuli taas ääntä linjan toisesta päästä. - On vai! Selvä, yksi mies tulee hakemaan sen. Ihan kohta. Selvä. Otin kännykkäni takaisin. Osoitteen kuultuani nousin tuolilta. - Kannattaisi sinun varmaan kutsua poliisit tänne väijyyn, sanoin. - Ne jätkät saattaa haeskella sinua vielä uudestaan... - Enhän minä voi, hän parahti. - Mitä minä niille sanoisin? Että varastin antiikkisen kellon ja... hei muuten! Nythän minä ainakin saan korvauksia vakuutusyhtiöltä! Tajutessaan asian hän hihkaisi iloisesti: - Lääkäri nimittäin sanoi, etten ehkä enää ikinä kävele ontumatta!
Urho vaikutti yhtä järkevältä kuin ne kaksi viinamäen miestä, jotka katselivat auringon paahteessa ulkolämpömittaria, jonka kapillaariputkessa käytetty alkoholi näytti kahtakymmentäyhtä celsiusastetta. - Säretään tuo ja otetaan huikka! ensimmäinen ehdotti. Toinen sanoi: - Odotetaan vielä että lämpenee lisää, niin on enemmän juotavaa! Levähdin hetken pienen elämässä ja aterioin keskustan ruokapaikassa. Annos oli kermaista kapris-pekonimaksaa, jossa
oli rosmariinia, perunaa, vihreitä papuja ja puolukkahilloa. Lehteä lukiessani levitin käntylle voiksi kutsutta laastia, jonka avulla sen päälle tulevat juusto- ja lihatavarat pysyivät paikoillaan. Iltapäivälehdessä kerrottiin, että "Eduskunnan uudessa lisärakennuksessa on käytetty runsaasti kotimaista puuta". Palaapahan paremmin, mietin. Samassa lehdessä herkuteltiin Paris Hiltonin seksiseikkailuilla. Onhan tämä nainen hömäkän näköinen, mutta eihän mokomaa kannata kenenkään eukokseen ottaa. Valjaissa pitäisi pitää, komerossa säilyttää. Muut sulkisivat liian ruman eukon kellariin, tuo pitäisi sulkea sinne liian nättinä. Ei ole koskaan hyvä. Pyyhin suutani ruokaliinalla ja vilkaisin viereisen pöydän miekkosta, joka oli tuijottanut tyhjää tuoppiaan kulmakarvat kurtussa jo parinkymmenen minuutin ajan. Hän huomasi ihmettelevän katseeni ja sanoi: - Puoliso käski mennä kauppaan ja ostaa sipulia ja perunaa, hahmo sanoi tyhjäksi lipittämäänsä tuoppia taas tuijottaen. - Mutta toisaalta, jos käyn kaupassa vasta tunnin päästä, perunat ja sipulit on tuoreempia kun vien ne kotiin! - Hyvin päätelty. Tai vaikka kahden tunnin päästä! - Tai myöhemmin illalla, hän totesi. Juuri ennen kuin kaupat menee kiinni! Ratkaistuaan ongelmansa hän lähti iloisena tiskille toteuttamaan tätä nerokasta suunnitelmaansa, joka ei välttämättä olisi hyväksi yhdessäasumiselle. Minä puolestani lähdin steppailemaan ulos. Ovella tuli vastaan outo hiippari. - Osta hei aito Rolex, hyväkäs selitti mi-
nulle. - Ihan aitoa tavaraa! - Niin, en näe mitään syytä miksi valehtelisit minulle. Mutta juuri tuota kelloa minä en tarvitse, vastasin nirsona. Tallasin kohti osoitetta, jossa kello olisi. Joko olisi tai ei olisi. Sen jälkeen pyyhkisin koko jutun muististani taaksejääneenä sekoiluna. Kauppatorin lähellä sijainnut kerrostalo löytyi. Huomasin, että hakemani asunto sijaitsi rakennuksen autotallien yläpuolella. Alaovi sijaitsi käytävämäisessä syvennyksessä ja se oli lukossa. Kiersin rakennuksen ja myös sisäpihan rautaportti oli kiinni. Tämähän hauskaa. Portin raoista näin ankean sisäpihan, jonka parvekkeet suorastaan houkuttelivat hyppäämään. Kiersin takaisin toiselle puolelle. Aikaa tuhraantui koko ajan lisää. Odottelin aikani kerrostalon lukitulla alaovella, jos joku menisi tai tulisi ja pääsisin sisään samalla ovenavauksella. Ei kukaan mennyt, ei tullut. Isännöitsijä asui seuraavassa rakennuksessa ja menin tämän ovelle kysymään, päästäisikö hän minut pälkähästä. - Päästäisittekö minut A-rappuun? kysyin äijältä, joka haukkoi liha-riisi-täytteistä pitaleipää. - En päästä jos ette asu siellä. - Kuka asuu A 3:ssa? - En minä voi tietää, kuka siellä asuu! Ilmoittaisivat itse meikäläiselle. - Niin niin. Kun talonkirjoista luovutaan, haetun ihmisen osoitetta ei saada koskaan selville. Eikä vaikkapa haastetta perille. Esimerkiksi autovaras voi pakoilla haastetta jopa neljätoista kuukautta, poliisia vaikkapa vuoden. Palasin takaisin ovelle ja muistin, että
41
matkapuhelimessanihan on tämän naisihmisen numero. Olin aikeissa soittaa, kun joku saapui kiireellä alaovesta ulos. Livahdin samalla sisään. Portaita noustessani katsoin äkkiä taaksepäin... Ulos syöksynyt oli jo poissa. Oliko joku jo käynyt naisen luona pahat mielessään? Ehtikö jotain tapahtua? Sydämeni aloitti nopeamman hakkaamisen. Myöhästyinkö juuri sen verran, että... Saavuin ovelle, jossa ei ollut nimeä ja iskin siihen pari kertaa nyrkillä. - Kuka siellä? kuului tyttömäinen ääni. - Urhon kaveri. Kuulin kolinaa. Oliko siellä joku muukin? Olin valmiina johonkin radikaaliin liikkeeseen, mutta turhaan. Nuori ja vallan kaunis tyttölapsi avasi oven. Tumma, vaaleilla raidoilla sävytetty otsatukka oli sutaistu iltatähdiksi meikattujen kirkkaanvihreiden silmien eteen. Viattoman näköinen, liian viattoman sille urhoilijalle. Mutta sehän ei ollut minun asiani, vaan opettavaisen Elämän Koulun asia. - Työ sitä kelloo hajette? En osannut paikallistaa murresekoitusta. Muualta muuttanut opiskelija, veikkasin. - Kyllä kyllä, sanoin ja astuin eteiseen odottamaan, kun tyttö lähti haeskelemaan taskunaurista. Näin sisälle huoneeseen. Sisällä vallitsi siivoojan painajainen. Paksu patja oli lattialla. Sen vierellä kurkkupurkki tuhkakuppina ja avattu biologian yliopistotasoinen oppikirja. Lattialla näin myös kauhufriikkilehti Fangorian vanhoja numeroita. Ikkunalaudalla oli astiankuivaustelineestä ja muovitarjottimesta valmistettu siirtolapuutarha. Mullasta oli itämässä vähintään Cannabis
42
Sativaa tai sitten pelkkää ruohosipulia. Seinällä komeili julisteessa Brad Pittin naamataulu. Brad Pitt ihanteena ja sen Urhon näköinen pässi rakastajana? Maailma on julma paikka. Tyttö tuli takaisin kellon kanssa. - Tässä, jos suat sen irti. Vie mennessäs. Hän oli kietonut antiikkikellon kornin Vaaleanpunainen pantteri -nuken kaulan ympäri koristeeksi. Tarpeeksi kauan kamppailtuani sain kellon irti muoviotuksesta. Katselin taskukellon hopeanväristä kuorta ja siihen kaiverrettua hevoskuviointia. Vitja oli uudempaa tuotosta kuin kello. Naksautin kuoren kansiosan auki. Silmiähivelevä, vaalea tausta oli helmiäissimpukan värinen. Selkeät, vanhahtavatyyliset numerot. Sellainen oli se maailman ihme, tuumin ja rusautin kuoren kiinni Tupperware-kipon lailla. Samalla päässäni naksahti ajatus: tarvitsinko minä muka niitä rahoja kaikkein eniten? Tuijotin vuorotellen kelloa ja murjua, jossa tyttö asui. - Khm, tiesitkö, että tämä on aika arvokas kapine? kysyin tyttölapselta. - Ai jaa, hän sanoi iloisesti. Tytön silmät harhailivat, hän kohautti olkapäitään eikä hän jaksanut keskittyä koko esineeseen. - Eikö sinua yhtään kiinnosta tämä kello? Tämän voisi myydä vaikka keräilijälle... - Ei kiinnosta, ei. Urho pittää miusta huolen. Pian me mennään naimisiin, tyttö sanoi iloisesti. - Menkääpä nyt, miun pittää lukkee tenttiin. - Asia selvä. Mutta se sinun Urhosi... - Pittää mennä tuas kattomaan sitä. Voi että mie pelkäsin. Urho on niin ihaaa-na!
Se on niin nykyaikanenki... - Se on hyödytön, sanoin ja poistuin portaisiin. Kello oli täten taskussani. Eipä tyttö olisi voinut mokomaa kelloa mihinkään osto- ja myyntiliikkeeseen viedäkään. Kuvittelin Urhon viemässä tätä tyttöä elokuviin, katsomaan kolmikymppisten parisuhdeongelmista kertovaa kotimaista nykyelokuvaa. Tytöllä ne ongelmat ovat vasta kaukana edessä ja Urholla kaukana takana. Jonkin sortin kuilu. Voi helkkari, että maailma on täynnä näitä Urhoja ja höynäytettäviä pikkutyttöjä. No, jokainen saa sitä mitä tilaa lähtiessään suureen maailmaan luullen, että kaikki vastaantulijat ovat mukavia ja herttaisia. Sitä saa mitä tilaa, tosiaan. Nyt tarkoitin itseäni. Alaovi loksahti perässäni lukkoon ja astuin asfaltille. Ovelta kadulle johtavan parimetrisen syvennyksen eteen oli pysäköity keltainen maasturi. Sen edessä seisoi neljä ilkeännäköistä ihmistä. Väylä oli turhan ahdas ihmeellisiin akrobaattisuorituksiin. - Mitähän te haluatte? kysyin kautta rantain ja huvin vuoksi muuten vaan. - Nimmareita pyydetään. Mitä saatana luulisit?
Mutta nythän oli kirkas päivä! Eivät kai ne päivänvalossa... Tiesin, että kyllä ne voisivat. Ei näyttänyt lupaavalta. Pälyilin ympärilleni, mutta pakopaikkaa ei ollut. Olin umpikujassa. He olivat edessäni ja pakomahdollisuut-
ta ei ollut. Ei etenkään, kun puhumisen aloittaneella miekkosella oli ysimillinen tussari piilossa takkinsa suojassa. - Lasautanko heti? - Turpa kiinni, ääliö! minun kokoiseni järkäle komensi pikku apulaistaan. - Nimeni on Koskela, hän ilmoitti minulle. - Vai niin, perhana. Tumma kansitakki, farkut ja viisikymmentälukulaiset bootsit. Tämä oli olevinaan ykkösmies firmassa, jonka kuormasta Urho oli kellon pöllinyt. Minua nuorempi, varmasti nopeampi ja pärstän perusteella muutaman asteen verran ilkeämpi. Ja hänellä oli apunaan vielä kolme nilkkiä. Heistä hujopeimmalla ja kaitakasvoisimmalla oli pikimusta polkkatukka kuin hän olisi karannut 70-luvun mielenosoituksesta. Mutta ei rauhanmarssilta, sillä hänen järeä tykkinsä ei ollut hirveän sodanvastainen. Toinen kantoi ylväästi Karjala-lippistä, joka peitti hiukset kokonaan. Hän oli kuin mies, joka valmistautuu kosintareissuun esimerkiksi nielemällä seipään. Kolmannella oli paljaaksi ajeltu päälaki, mutta muutamia haivenia nenän alla. - Amis-viikset aikuisella miehellä, hämmästelin. - Hankkisit ennemmin Amishparran. Urho oli hakattu niin pahasti, että tiesin mitä odottaa... Ja silti piti aukoa päätä. - Asko Kukkonen, vai? Koskela murahti. - En ole vielä ihan varma, sanoin. - Kukkonen, voin sanoa luottamuksellisesti, että tämä on nyt totinen paikka. Potentiaalinen pelastus saapui väenpaljouden avulla. Kuulin heidän takaansa ison
43
auton äänimerkkejä. Heidän taakseen saapui nimittäin turistibussi, joka tööttäili. Pysäköity maasturi oli kadun tukkeena. - Saatana, Koskelan suu sihahti. - Kukkonen lähtee mukaan! Klanipää oli siirtynyt taakseni ja varmisti, että astelen muiden mukana autolle... Bussin ovien suhahdus, ja torin laitaan alkoi valua molottavia sakemanneja, jotka levittäytyivät joka puolelle kuin merkillinen arjalainen ameeba. Se häkellytti nelikon vain hetkeksi, mutta ei heitä siihen pysäyttänyt. Ennen kuin ehdin syöksyä heidän välistään, minut tungettiin elintasoihmeen takapenkille. Koskela etsiytyi kuskin paikalle ja käynnisti koslan. Päädyin polkkatukan ja klanipään väliin. Herra Lippis istui edessä pelkääjän paikalla. - Se kellohan on nyt sulla? Koskela kysyi minuun tuijottaen. En vastannut ajoissa ja se sai hänet nauramaan. Ilmeeni paljasti näemmä liikaa. - Tottakai se on, Koskela virnisti. - Hyvä, meidän ei tarvinnut säikytellä tyttöä. - Hei, minäpä jään tässä ja kello jää teille, oivalsin sanoa. - Ei nyt, se on myöhäistä, pomohahmo sanoi. - Katsastetaan tiuku kohtapuoliin. Perillä. Perillä missä? Voihan paska. Pelottelua tai ei, se tehosi silti. - Miten te minut löysitte? kysyin. Auto kääntyi pois torilta ja suuntasi Hallituskadulle. - Siten, ettei edes etsitty. Tiedettiin tuon jakorasian osoite. Jos joku Urho hoitelee melkein sakkolihaa Oulun kokoisessa kaupungissa, se ei jää keneltäkään huomaa44
matta. Kiertopalkinnon luoksehan se oli kellonsa tietysti jemmannut! Olo ei ollut ruusuinen eikä ruusuntuoksuinen kahden hienhajuisen hintin välissä. - Nyt käydään varastolla, Koskela sanoi ja kiepautti rattiaan Oulun Lyseon lukion kohdalla. - Sitten vasta rajalle kauppaa tekemään. Kaupunki lipui ohitseni, mutten voinut tehdä ihmeellisiä liikkeitä, sillä polkkatukan pitelemä ysimillisen piippu oli kyljessäni kiinni. Ylitimme Ämmänväylän, Tuiranväylän ja Alakanavan. Pian Tuirakin jäi taakse, sitten Puolivälinkangas. - Viedäänkö samalla Haaparantaan Thaimaan ja Ryssän vitoset? lippispäinen kysyi. - Katsotaan, Koskela vastasi. - Efet menee kyllä kaupaksi. Voihan uusi paska. He juttelivat ammattiasioista minun kuulteni, mikä tarkoitti sitä, ettei minun odotettu juttelevan niistä asioista enää ikinä kenellekään. Nuo nimikkeet tarkoittivat laittomia anabolisia steroideja viiden gramman tabletteina. Efedriini taas on amfetamiinijohdannainen, joka mukamas piristää treenien jälkeen. Ja pistää viinan kanssa ihmiset puukkohippasillekin. Kukahan niitä Haaparannasta ostelee? Ajoimme liikenteen suhinassa pohjoiseen, ja ohi niin kutsutun Teknologiakylän. Sitten yli Kuivasjärveen johtavan Kuivasojan. Pateniemi ja Herukka jäivät vasemmalle puolellemme, enkä nähnyt varsinaisesti kumpaakaan. Lähiömaisematkin vaihtuivat tiheäkasvuiseen metsään. - Mä oon harrastanu tarkkuusammuntaa
väripanoksilla, aseen pitelijä vouhotti minulle. - Mutta en pidä siitä meteliä. - Sehän vaatimatonta, mutisin. Kun käännyimme jonnekin oikealle, en enää tiennyt, missä päin mentiin. Olin kenties matkalla tapettavaksi ja vieressäni istunut polkkatukka alkoi kehuskella ominaisuuksillaan. - Mä kuule oon niin vaatimaton! Ihan oikeesti saatanan vaatimaton! Mukulaisen tien töyssyt pelottivat, sillä en tiennyt oliko kylkeeni pistävä ase varmistettu vai ei. - Tosi vaatimaton. Hän vauhditti hörötystään ja kimeää ääntään aseen töytäyksillä. Juuri sellainen vajaapakka, joka on katsonut liikaa televisiota ja saanut kerrankin pyssyn kouraansa. Sellaisesta ei koskaan tiedä, mitä se seuraavaksi tekee. - Oon kuule! Mun ei tarvii tuoda itteeni julki millään tavalla! - Meinaat, että osuisit tältä etäisyydeltä minuun helposti? kysyin ironiseen sävyyn. - Niin just. Mä oon oikeesti vaatimaton! Helkkari, se ei edes ymmärtänyt v-uilua! Tuijotin syrjäsilmällä kylkeeni tökkivää ysimillistä ja aseen pitelijä arvasi ajatukseni. - Onko tuo oikea, niinkö? Mietit, että onko tämä leikkiase vai aito? Kannattaa kokeilla! hörhö hirnui. - Tuo ase ei ainakaan ole sinulla itsepuolustusta varten, sanoin. - Sitä tarkoitusta varten niitä ei ole saanut pitää vuoden 1998 lainmuutoksen jälkeen ja teikäläisen korvantaustojen kosteuden perusteella et ollut vielä syntynyt, kun... Vaikka tarkoituksella ärsytin, läimäisy poskelle tuli silti yllätyksenä. Niskani punehtui ja olin aika raivoissani.
Hengitin syvään. Käänsin vihaa uhkuvan katseeni kuusten ja mäntyjen vihreään vilinään, joka muistutti enemmän elokuvien taustaprojisointia kuin todellista metsää. Leikkiaseella tehty ryöstökin tuo aina pienemmän tuomion kuin oikealla suoritettu. Kun lain kirjaimen tunteva tekijä vielä vakuuttaa, ettei ollut tarkoitus vahingoittaa ketään ja leikkiase löytyy, siitä selviää muutaman kuukauden linnatuomiolla. Aidolla aseella tehdystä eli törkeästä ryöstöstä rangaistus on kahdesta kymmeneen vuotta vankeutta. Niin sanotusta tavallisesta ryöstöstä saa neljästä kuukaudesta kuuteen vuoteen. Minkähän ihmeen vuoksi poliisikokelaille tehdään aseentunnistusharjoituksia, vaikka poliisin kuuluu tilanteessa kuin tilanteessa suhtautua aseeseen oikeana? Jossakin vaiheessa asfaltoitu tie oli muuttunut metsäiseksi soratieksi, joka ei ollut paljon muurahaisten tallaamaa polkua parempi. Hetki hetkeltä olimme kauempana asutuksesta ja muusta maailmasta. Konepelti näytti nielevän soratietä, jonka loppupäässä minua odotti loppupeli.
Hiekkatie nousi ja laski. Jokaisen ylämäen jälkeen seurasi vähintään yhtä syvä alamäki ja taas uusi nousu ja vatsanpohjassa velloi vuoristoratamainen pelon tunne. Koskelalla oli raskas kaasujalka. Asiaa ei auttanut autoradiosta möykännyt Reprinted, joka syöksyi korviini ja repi tärykalvoja. Saavuimme alueelle, jossa maisema kärsi lievästä pälvikaljuilusta. Hiekkatie vaikutti kiertävän erään rin45
teen päälle, kuin kyseessä olisi ollut spiraalimainen vuoristotie. Mäen lakipiste yhtyi metsänrajaan ja siellä näkyi olevan harjakattoinen aaltopeltirakennus. Jykevä halli kuin lentokoneen hangaari keskellä ei-mitään, se oli aika absurdi näky. Ajamamme tien vasemmalla reunalla oli alaspäin viettävää mäntymetsää ja paksua pensasta, oikealla puolella kohosi tuo ruohikkoinen mäennyppylä. Koskela ajoi maasturin nyppylän päälliselle laakeudelle, siellä olleen peltiseinäisen varaston kupeeseen. Parinkymmenen metrin päässä, aivan rinteen reunalla näin pikkiriikkisen mökintapaisen. Oliko siinä jalakset? Ihmettelin sen kokoa. Oliko vika silmissäni vai oliko se jokin perspektiivihäiriö? - Ulos autosta, kuului käsky. Astuin tasaiselle maalle kuten rosvotkin. Tuuli humisi ja huojutti kuusia, maiseman voikukat seurasivat perässä. Jouduin luopumaan meikämannen käsilaukusta eli eräliiveistäni ja samalla kännykästäni. Antiikkikellon he löysivät nopeasti. Koskela ihasteli aikansa vitjan päässä roikkunutta taskukelloa. - Maukonenhan se tämä on. Nyt sitten tiedän, miten tyyris tämä peli on, hän sanoi. - Tuli jo kirjoja tutkittua... - Varmaan kuvakirjoja. Värititkö jokaisen sivun? kysyin. Hän ei kommentoinut. - Ja ostajakin löydettiin Maukoselle. Muuan Ruotsissa asuva britti, joka löytyi internetin välityksellä, Koskela leuhki. - Varmuuden vuoksi kuskataan kello henkilökohtaisesti sille ukolle Haaparantaan, jonne se tulee vastaan vielä tänään. Heti
46
kun soitetaan sille. - Että sinne pitää mennä ihan aikaa viemään, sanoin. - Meillä on muutakin kamaa Haaparannan markkinoille, heh heh, Koskela sanoi. Hän otti taskustaan taitellun Pohjoismaiden kartan. Kellon hän asetti kartan sisään ja taitteli kartan sen ympäri pakkaukseksi. - Mitä Kukkoselle tehdään? Lippalakki kysyi. - Syötetään susille, Polkkatukka ehdotti. - Tai karhuille, Kalju hirnui. Voi kaikkein suurin paska. Hienoa, nyt olin nähnyt myös heidän varastonsa sijainnin! Kävelisinkö minä sieltä muka omin jaloin pois? - Kannattaako tämä? Yhden helkkarin kellon vuoksi? kysyin Koskelalta. - Et sinä tiedä, kuinka kallis tuo kello on, Koskela totesi. En muuten tiennytkään. Tiesin kyllä, että alihintaa se Lainekin rakkineesta tarjosi. Minulle olisi riittänyt kiskurihintakin, mutta nyt hinta oli käymässä turhan kalliiksi. - Heh heh, se lakka! Tehdään Kukkosesta tinneristi! lippalakkipäinen ehdotti. - Tuo on muuten hyvin hyvä ajatus! Koskela sanoi ja vilkaisi kummun reunalla ollutta pienenpientä jalasmökkiä, jossa oli pikkiriikkinen ikkuna. - Tuo leikkimökki tuli matkaan yhdellä kesämökkikeikalla, hän selvensi asiaa. Se oli todella kevytrakenteinen ja jokin pieni lasten leikkimökkihän se itse asiassa oli. - Eipä sitä voinut takasinkaan viedä. Eikä sitä voi myyntiin laittaa, koska se oli vasta lakattu sisältä. Hirveä haju, jossa kukaan ei tajuissaan kovin pitkään kestä. - Varsinaisia älyvaloja, murahdin. - Pöllitte lasten leikkimökin!
- Pistäkää Kukkonen sisään. Kun tullaan Haaparannasta, se on kypsää poikaa ja voidaan vaikka taluttaa se johonkin suohautaan ja sitä kautta tulevaan valtakuntaan. Nyt ei oikein aika riitä, ostajat odottaa. - Hah hah, eiköhän ala tehota jätkään se myrkyn tuoksu, klanipää irvisteli. - Tiedän, mikä sinuun olisi tehonnut, kysyin. - Jos se olisi tehty ajoissa... - Mikähän? Oli tärkeintä voittaa aikaa, mutta suustani lipsahti omia aikojaan lause, joka oli pysäyttää meikäläisen kilometrimittarin: - Pullo vodkaa, tulikuuma kylpy ja vaateripustimen mutka. Niillä eväillä venäläiset balettitanssijattaret ennen vanhaan pääsi eroon ei-toivottujen äpärien sikiöistä... - V-un ukko! kaljupää äännähti niin että gelatiinikuori päässä halkeili ja hän hyökkäsi minua kohti. Otin heti torjunta-asennon ja valmistauduin käyttämään niin kutsutun vanhasuomalaisen kaspinin oppeja käytännössä. Mutta Koskela esti nuorukaisen uhon: - Stop! Kun tullaan takaisin, Kukkonen on niin sekaisin että saat hakata sen vaikka muusiksi eikä sitä tarvitse muiden edes pidellä. Nyt ei ole aikaa tuon ukon asennekoulutukseen. - Asenteenne ei miellytä minua, tokaisin. - Eivätkä naamat kestä katselua. Karjala-lippalakkinen mukelo ja aseistettu polkkatukkainen karolygaram johdattivat minut kohti lastenmökkiä. Paikalla käynyt peräkärry oli tehnyt nurmeen syvät renkaanjäljet. Kaikkialla, myös rinteessä, kasvoi kosteaa ja liukasta ruohoa, joka sai kengänpohjat lipeämään vähän väliä. Meikää talutettiin kuin vanhaa ja sokeaa koiraa niskalaukaukselle navetan taakse!
- Mikä saa ihmisen riistämään hengen lähimmäiseltään? koetin onneani älyllisellä repliikillä. - Ei me kovin läheisiä olla. - Näinpä muuten on, nyökkäsin. Mökin ovi avattiin minulle kuin kuninkaalliselle. Tässä tapauksessa kuolinkammioon päätyvälle Prinssi Everstille. Sitä likööriä on tullut joskus lipitettyäkin. - Öhö öhö, pitäsköhän saneerata Kukkosen peukalot sillä tavalla ettei ne enää oo tiellä kun se laittaa kädet taskuun, Karjalan kävelevä mannekiini öhö-öhötteli. Kynnyksellä vilkaisin lippisjätkää ja jaksoin vielä sanaseppoilla. - Karjala on kaiketi koko maailman ainoa alue, jossa sodan häviäjä tukee menetettyä aluetta taloudellisesti, mutisin. - Sinun Karjala-lippiksesi alla on mittelö hävitty ajat sitten jaEn saanut v-uilua loppuun saakka, kun minua iskettiin selkään, lujaa. Horjahdin kynnyksen yli sisälle niin että lattia tömisi. - Vaikka oot Paavo Lipposen näköinen, leiki nyt Väyrystä, kuulin hohotuksen kun jalasmökin ovi teljettiin ulkoa. Sisällä oli vain pari patjaa. Köykäistä paperinarua, tyhjiä pahvilaatikoita. Ja se uskomaton lakan haju. Rosvoryhmä ei ollut valehdellut tai liioitellut pätkääkään. Pää oli hetkessä sekaisin ja minua pyörrytti. Otin tukea seinästä, mutta painovoima kiskoi minua polvilleni.
Ulkoa kuuluvat äänet olivat epätodellisia. Nojasin kämmenellä seinään ja ikäväkseni kykenin hengittämään. Jokainen sisäänvedetty hapellinen sisälsi vähintään
47
98,4 prosenttia karmeita lakkahöyryjä. Jos tästä selviän, en juo enää ikinä lakkalikööriä, päätin. Vesi valui silmistä. Kämmeneni ei ensin ajatellut irrota seinästä. Lakka takertui sormiini, mutta en sentään juuttunut pitelemään tönöä sisältäpäin pystyssä. Kuka helvetti ne seinät oli oikein tuhertanut pensselillään? Kaikkialla oli ainetta varmaan kahden sentin kerroksen verran... Tunnustelin uksea, lujatekoinen oli. He olivat teljenneet sen tiiviisti. Tunsin, etten ollut keittänyt juttua kasaan, vaan olin polttanut sen pahemman kerran pohjaan. Kriminaalit siirtyivät lastaamaan jostakin varastettua kamaa peltihallista maasturiinsa. Kuulin heidän keskustelustaan sen verran, että he valikoivat tälle reissulleen vain parhaita tavaroita. Oliko perillä varastetun tavaran markkinat? Ohimosuonet jyskyttivät. Pääni oli kuin ruuvipuristimessa hirmuisen lakkahuurun vuoksi. He olisivat päässeet minusta heittämällä yhden tulitikun mökin höyryihin. Kuulin ulkoa ääntä, kun he tekivät lähtöä. Heidän puheensa etääntyi, kun he läimivät varaston ovet kiinni tallasivat kohti autoaan. Mietin tilannettani. Olin lukittuna leikkimökkiin, jossa oli alla jalakset. Kriisin hetkellä - oli se sitten työpisteen tyhjennys potkujen jälkeen, äkillinen suhteen loppuminen tai ryöstön kohteeksi joutuminen - ihminen toimii vaistonvaraisesti, ja vaikka ei toimisikaan, on silti kuin unessa ja irti ruumiistaan, joka suorittaa fyysisen työn. Olin kokenut sen niin monta kertaa aiemminkin. Sillä hetkellä katselin, kuinka Asko Kukkoseksi ristitty henkilö
48
alkoi tositoimiin. Huonosti pakattu lasti voi kaataa rekan, tiedän sellaisen kyydissä olleena. Tarpeeksi iso hauki katiskassa voi kuljettaa itse katiskaa metrikaupalla, nähty on. Voiko tarpeeksi iso mies kuljettaa kokonaista mökkiä? Suoritin komennon: Kukkonen, muutu haueksi! Saattaa hyvinkin olla, että olin lakanhajusta niin sekaisin, että luulin seuraavien tekojeni tosiaan tehoavan. Luja usko siirtää vuoria, eikö niin? Ainakin minuun oli pölähtänyt rajaton luottamus itseeni. Mökin jalakset osoittivat alamäen suuntaan, muistin... Loikkasin päin - en ovea - vaan seinää. Mökki nytkähti. Uusi vauhdinotto ja loikka päin seinää - kovasti kipua olkapäässä. Mutta mökki liikahti jälleen kostealla ruoholla. Taas huohottaen vastapäisen seinän luo, vauhdinotto ja heittäytyminen päin seinää. Ja jälleen. Tönö tärähti ja liikahti, vaikka tuntui, että tahkosin paikallani. Näin ikkunasta, että he pakkautuivat jo autoonsa. Eivät olleet kuulleet jymähdyksiä, joita aiheutin. Itse kuulin ne kyllä päässäni, joka oli utuinen ja pyörivä sammio. Heittäydyin jälleen päin seinää. Sattui taas mutta tottuihan siihen. Mökki oli nyt aivan rinteen reunalla, josta nurmea kasvava ja alaspäin viettävä mäki alkoi. Sieltä myös tie kulki. Kasasin ympärilleni tyhjiä pahvilaatikoita. Kietouduin nopeasti kahteen patjaan ja kiersin Kukkospakkauksen ympärille
paperinarua. Syntyi suuri, rullalle kääritty muurinpohjalettu. Ja minä olin siinä keskellä hillona. Jos en vielä ollut soseena, ehkä aivan kohta. Katsoin viimeisen kerran ikkunasta, kun auto lähti liikkeelle hiekkatietä pitkin. Laskin sekunteja ja metrejä, otin ennakkoa. Onnistumisen mahdollisuudet olivat 20-200 %, eli kehnommat kuin Nykäsen Matin keksimässä 60-50 %:ssa. Kuten muinoinen USA:n varapresidentti Dan Quayle on sanonut: "Mikäli emme onnistu, olemme vaarassa epäonnistua". En odotellut että rosvot lakkauttaisivat olemassaoloni, vaan päätin itse nopeuttaa lakkauttamiseni tahtia. - Juu perhana. Heittäydyin päin seinää ja rankaisin jalasmökkiä vielä kerran. Jalasmökki sukelsi reunan yli ja lähti liukumaan alas. Kiihtyvällä vauhdilla. Syöksylasku alkaa aina alaspäin, soivat Ismo Alangon sanat päässäni. Pieni ikkuna oli ainoa ja heiluva näkymä ulos. Kuulin mökin liitosten vetävän halkeilevaa viisuaan. Alapuolella kulkeva tie lähestyi. Niin sitä pitkin etenevä autokin. Mökki suhisi viistosti alaspäin ja vauhti kiihtyi ja minulla oli voimaton olo kuin juuri ennen aivastusta... Tai törmäystä autoon. Vauhdin hurmio oli jo aikaa sitten muuttunut peloksi ja mökin ohjattavuus oli aika heikko. Kai Koskela näki jo, että yläviistosta tultiin oikeamielisissä aikeissa ja tultiinkin lujaa... Jalasmökki suhisi tielle aivan auton eteen. Kuulin jarrujen kirskuntaa. Lensin päin lattiaa, ei, se olikin katto.
Seinä. Lattia. Viiltävä kipu lonkassa. Kuulin ikkunalasin pamahtavan kappaleiksi ja sirut kiilsivät ilmassa pyöriessään. Sitten löin ohimoni johonkin ilmassa lentäneeseen, joka olikin oma käteni. Tömähdyksiä ja pellin rutinaa. Puunpalasia ja taivaan valoa ja hirmuista ääntä. Kalloni jysähti kappaleiksi ja kuulin munankuoren rutinaa, kun aivomassani ruiskahteli lakatuille seinille...
Minulla oli edellisen kerran samanlainen olo, kun olin lukenut Stephen Hawkingin kirjan "Ajan lyhyt historia". Ajan lyhyen historian kuluttua aloin kuulla jotakin, joka paljastui hiljaisuudeksi. Sen rikkoi tympeä linnun sirkutus. Kohottauduin istumaan jollekin kaltevalle ja vääntyneelle pinnalle ja siihen meni noin kaksi minuuttia. Näkökenttä pyöri, kun liikutin silmäni, ja se aloitti pyörimisen uudelleen lähtöpisteestään. Vatsalaukku liikahti ylöspäin ja suussa maistui karvas, metallimainen esanssi. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos. Kuin lapsuuden ensikänni ja sen seuraukset yhtäaikaa. Tunnustelin kädelläni haljenneiden lankkujen säleitä. Sisäänhengityksen mukana sain suuhuni sahanpurua. Männyn oksa oli tullut seinästä läpi muutamien senttien päässä keskivartalostani. Lakan haju sekottui väkivaltaisesti haljenneen puun pihkan tuoksuun. Kun pääsin puoliksi polvilleni, oletin olevani hengissä. Jokaiseen luuhun koski ja olin löytänyt kehostani kokoaan uusia lihaksiakin. Päässä pyöri vieläkin ja minua oksetti. Housujeni vasen polvi oli puhki ja veri49
nen. Lievää jomotusta. Nypin lasinsiruja oikeasta kämmenselästäni. Tein havaintoja. Jalasmökissä ei ollut enää kattoa. Takaseinä puuttui. Kompuroin ulos omituisesta puukodasta. Leikkimökki oli vaonnut leveän juoksuhaudan, mennyt läpi paksun pensasrykelmän ja muistutti sytytystään odottavaa juhannuskokkoa. Repeytyneitä turvemattoja roikkui jopa puiden oksilla. Yskin ja köhin. - Sisso kiesus, sanoin kirogeenin. - Samperi. Auto oli enemmän kuin lunastuskunnossa. Sen keula ja paksu mänty olivat ottaneet mittaa toisistaan. Metallilehmä oli hävinnyt kamppailun. Luonto kostaa, tuumin. Ne löylyt olivat olleet miehille liikaa ja he olivat tipahtaneet lauteilta jäähylle. Toisinaan sanotaan, että kortti meni mutta ajotaito jäi. Nyt saattoi mennä molemmat, auto ainakin. Bensan hajua ei ollut. Kaksi gorillaa ja Koskela makasivat autossa. Kolmas karpaasi, kaljupää, makasi naamallaan sorassa. Tarkistin ensimmäiseksi hänen tilanteensa. Päässä oli ammottava haava. Siirsin hänet kylkiasentoon. Sitten autolle. Koskela oli lyönyt päänsä tuulilasiin, joka oli nyt maitomaista harsoa. Koskelan pää oli kunnossa älytöntä verimäärää lukuunottamatta. Päässä on kaikkein eniten verisuonia ja ne haavat näyttävät aina pahemmilta kuin ovatkaan. Loput kaksi olivat myös tajuttomia. Tein äkkipäätelmän ja Kukkosen diagnoosin, jonka mukaan yhtään heistä ei tarvitsisi sentään elvytellä. Suoraan sanottuna, jos yksikin heistä olisi tullut kunnolla tajuihinsa, olisin (toi50
mittaja-Jarin keksimän termin mukaisesti) manipuloinut häntä manuaalisesti turpaan. Avasin heidän autonsa peräosan oven ja löysin sieltä eräliivini. - Ohhoh, tuumasin pukiessani niitä päälleni ja nähdessäni sen tavaramäärän. Heillä oli ollut viemisiä Haaparantaan laidasta laitaan. Stereoita, pieniä CD-soittimia, CD-levyjä pakkauksissaan, uusimpia kännykkämalleja pakkauksissaan, digibokseja ja kaikkea muuta kivaa. Erään vempaimen päättelin luottokortin lukulaitteeksi. Kylmälaukku oli hajonnut ja siellä olleet vakuumipakkaukset olivat revenneet. Tunnistin kaikkialle levinneen möhnän mädiksi eli selkokielellä kaviaariksi. Luonnollisesti monitaskulliset liivini sisältävät myös pahan päivän varalle ensiaputarvikkeita, joita käytän vain äärimmäisessä hädässä... Varautuminen pahaan päivään? Sitä ei aina tajua, että se paha päivä onkin nyt eikä tulevaisuudessa. Vedin reilukerholaiset kauemmas peltikasasta, vaikka en bensaa haistanutkaan. Sidoin kriminaaleilta eniten pulppuavat haavat, aikaa tähän meni viitisentoista minuuttia. Peltiröykkiöstä ulos lentäneen urheilijan jalka oli hieman luonnottomassa asennossa, mutta sitä en ryhtynyt siirtelemään. Katsoin, että olivat nuo kurjat melkein passikuvansa näköisiä. Vasta sitten älysin desinfioida ja sitoa oman polveni. Helkkari, äimistelin, ei kai minun näin hyvä ja inhimillinen pitänyt olla? Ensin paikkaan vihulaiset ja vasta sitten itseni? Ihan puistatti moinen ja palasin takaisin antisankarin ruotuun.
Sitten suoritin käytännön reaalisosialismia ja vapautin Koskelan hänen kännykästään ja hänen taskustaan löytyneestä Maukos-kellosta. Avasin kartan, johon kello oli paketoitu. Pohjoismaiden kartassa oli mielenkiintoisia seikkoja eli haparoivia punaisen tussin jälkiä. Haaparannasta kulki aikamoinen hämähäkinseitti eri ilmansuuntiin. Eräskin viiru johti Tukholmaan josta se jatkui katkoviivana kartan yli ja reunaan oli kirjoitettu "Amstetam". Toinen lapsen käsialalla tehty katkoviiva etsi kohdetta nimeltä "Munssen". Kellon otin, mutta kartan taittelin takaisin miehen taskuun. Jos poliisi tuosta kiinnostuisi, pitäkööt hyvänään. Ehkä näillä kavereilla oli sormensa salakuljetuspuuhissakin. Maukonen oli pysähtynyt rytinässä tai sitä ei oltu vedetty lainkaan, havaitsin. Mutta ehkä sillä vielä oli arvoa? Vedetäänkö antiikkikelloa lainkaan? Mitä hyötyä on kellosta, joka ei näytä oikeaa aikaa? En löytänyt vastausta kimurantteihin kysymyksiin. Painelin Koskelan matkapuhelimesta 112. Sen sijaan että olisin tehnyt kuten käsketään eli sanonut ensin nimeni ja osoitteen ja tilanteen, sanoin: - Maasturi kolarissa, ei kuolonuhreja, neljä tajutonta... - Sanokaa nimenne. Oletteko tajuissanne? Sen sijaan kerroin reitin sille nyppylälle niin hyvin kuin osasin ja annoin ajo-ohjeeksi vielä muutaman maamerkin. Toisesta päästä kuului että haloo haloo mikä on nimenne onko sitä onko tätä. Jätin kännykän yhteyden auki satelliittipaikannusta varten ja heitin sen nurmelle.
Sulloin loput ensiapuvermeet taskuihini. Kouraani jäi vielä yksi pieni laastari. Sen teippasin huvikseni Koskelan nenään. - Juu perhana, tokaisin ja kuljin alaspäin viettävää metsäistä rinnettä. Löysin heti polunkin ja lähdin lompsimaan kohti lähintä asutusta. Minun oli aika vierailla vielä Laineen luona kauppaamassa mokoma kello takaisin hänelle. Vilkaisin taakseni. Mitä tuosta rysäyksestä voisi sanoa? Rinteen laelta itsekseen liukunut jalasmökki on pysäyttänyt varastettua tavaraa kuljettaneen maasturin. Niinkö? Sitten ohikulkija on sitonut heidän haavansa ja jättänyt joka paikkaan tarravaloksella tehtyjä A. Kukkosen sormenjälkiä? Ja soittanut apua? Hevonpaskat, antaa poliisien ja iltapäivälehtien keksiä loput! Onpahan tutkijalautakunnalla ihmettelemistä, sanoi helikopterilentäjä ohjaussauva takapuolessaan. Lykkäsin sätkän suuhuni ja pistin sen palamaan. Kun lopulta poistuin Oulusta, minua kaiveli eniten se, etten ollut koko aikana kuullut laulavan poliisin laulavan...
- Miksi et tee tuolle kärrypolulle mitään? naapurini kysyi minulta. - Eihän tuota tietä tahdo millään päästä autolla tänne! - Se on vähän niin kuin tarkoitus. Lähdetkö auttamaan? kysyin häneltä pihallani seisoskellen. - Kokenut Suomen-matkaaja Asko Kukkonen on palannut kotikonnevesille ja tarvitsee itse apua. Mihin? hän kysyi.
51
- Kannetaan nämä marmorilevyt varovasti saunalle, sanoin ja osoitin pihalla ollutta neliskanttisten levyjen kookasta pinoa. - Mihin ne tulee? - Koristeeksi, valaisin häntä. Kannoimme marmorilevyjen nippuja kohti rantasaunaa. Naapurini puhki hengästyneenä: - Onpa painavia. - On. Ihan vallan italialaista marmoria, sanoin. - Sain ilmaiseksi yhdeltä peltimieheltä. Kannetaan oikein varovasti... Kannoimme marmorilevyjä erittäin varoen saunan katoksen alle, ulkotulisijan ääreen. - Huh, ehjänä perille, kantoapuni sanoi kun laskimme marmorilevyt nurmikolle. Teimme vielä neljä kantokeikkaa ennen kuin kaikki levyt olivat saunalla. Siellä sitten iskin ensimmäisen italialaisen marmorilevyn kivellä kymmeniksi kappaleiksi. - Helvettiäkö sinä teet?! minulle huudettiin. - Pistät palasiksi... - Jooo. Kiinnitän nämä laastilla palasina koristeeksi tähän ulkotakkaan, kerroin virnistellen ja hikeä otsaltani pyyhkien. - Saatana, eikö ne olisi voinut tuolla pihalla hajottaa? hän läikkyi ja matki ääntäni: - "Kannetaan oikein varovasti"... perkeleen helevetin Asko! Hän jäi kiroilemaan minun syntymääni, kun kannoin hekotellen pilkkeitä saunaan. Vastarannan mökiltä alkoi tulvia Dallapéta hieman epäsovinnaisempaa peilityynen veden kuljettamaa Lounge Lizardsia. Herkuttelin jo mielessäni sisällä mökissä odottavilla punajuurisilakoilla, joihin tuli myös vähän sitruunaa. Perunaa ja ruislei52
pää. A vot. Ryhdyin lämmittämään Kastor-puukiuasta ja sen kahdenkymmenenkahdeksan litran vesisäiliötä. Kiuaskivien tilalle olin laittanut vaihteeksi vanhojen sähköpylväiden palasiksi murskattuja posliinieristeitä. Ne antavat yhtä hyvät löylyt kuin tavanomaiset kivet ja joskus paremmatkin. - Ja minä kannoin marmoria varovasti kuin vauvaa! kuulin kiroilun. - Hyvin tehty, huusin takaisin. Kun vuolin sytytyslastuja, esitin itselleni kysymyksen jokaisen lastun kohdalla, kun sellainen irtosi pilkkeestä. Oliko Urho hakannut entistä vaimoaan lainkaan? Löysivätkö Koskela ja hänen miehensä Urhon omia aikojaan? Vai olisiko Oona auttanut siinä? Mutta miksi, jos hän oli jo palkannut minut toimiin ilman väkivaltaa? Vai oliko tarkoitus surmata Urho ja tehdä minusta syyllinen? Miksi? Jospa Oona ja Koskela tunsivat ja... antaapa jo olla. Sytykelastuja oli nimittäin jo tarpeeksi. Kaikki asiat eivät koskaan selviä. Eikä se minua enää kiinnostanut, sillä tuli roihahti kippuraisesta tuohesta lastuihin ja tulipesä kuumui nopeasti. Laine tosiaan maksoi minulle välityspalkkion ja syystäkin. Olin ollut siinä määrin eli kaulaani myöten kusessa ja paskassa että kipurahat tulivat tarpeeseen. Selvitin asiani oululaisen virkavallan kanssa ja kun yhteinen kieli löytyi, eihän siinä mitään skismoja lopulta ollutkaan. He eivät etsineet varastettua antiikkikelloa, koska kukaan ei heille sellaisesta puhunut. Siihen ilmansuuntaan jäi kumminkin odottelemaan muutama erittäin tappovalmis vihamies, jotka varmasti joskus vielä
astuisivat eteeni pimeällä kujalla... Mutta se olisi sen ajan murhe. Tai sen ajan murha. Matkapuhelin soi, ja soitto tuli Oulun Oonalta. Kuuntelin hänen tarinointiaan. Oona viettäisi Jurgeninsa kanssa ikionnellisen loppuelämän typerä ja umpiihastunut ilme kasvoillaan. Kaikki oli paremmin kuin ikinä ja minä saisin palkkiorahani tilille. Hän kertoi vielä faktan, joka sai minut höröttämään. Hörötyksen jälkeen lopetin puhelun ja aloin nauraa vilpittömän villin hillittömästi. Astelin ulos saunasta nauraa rätkättäen. Tikkoja tauluun heitellyt naapurini hämmästeli tätä ja kerroin: - No, tuolla Oulun suunnalla käydessäni tutustuin erääseen miekkoseen... heh heh... ja hänet hakattiin ja hän joutui sairaalaan, hah ah hah... Nauroin vedet silmissä ja naapuri kysyi ärtyneenä: - Mitä hauskaa siinä muka on?! - Sitten, uhhuh, tapasin neljä ei-niin-mu-
kavaa-miekkosta, hah hah, ja niille kävi hassusti, auto-onnettomuus, ah ah hah, luita poikki ja semmosta hah hah... - En ymmärrä. - Nekin päätyi sairaalaan, yltä päältä kipsissä, hah hah... ja, hah hah, päätyivät samaan potilashuoneeseen kuin tämä hakattu mies! Aaah hah hah... Naapuri raapi päätään ja katsoi, kun nauroin kivuliaasti kippurassa. - Toisinaan en kyllä ymmärrä sinun huumorintajuasi ollenkaan, Asko.
LOPPU
Salapoliisi Asko
Vastaava toimittaja: Teksti: Kustantaja:
Kukkosen seikkailut
Timo Juntunen Timo Surkka MM-Kustannus Ky Juntunen Kauppurienkatu 33, 90100 OULU Puh./fax 08-334989 Tilaus/markkinointi: 0445350360 e-mail: musiikkimainos@jcotton.com Askon nettisivut: www.jcotton.com/askokukkonen
Tekijänoikeudet kirjailijalla / kustantajalla. Tekstin lainaamisesta tai käyttämisestä muuhun tarkoitukseen on neuvoteltava kirjailijan / kustantajan kanssa. Esittely- tai arvostelutarkoituksiin lainaaminen sallittu.
53
ILMESTYNEET ASKO KUKKOSET
n:o 1/2002 Ellei Siperia opeta, niin sitten Kukkonen n:o 2/2002 Irtopirut ja tuonelan lautturit Kukkosen merrassa n:o 3/2002 Viina, terva, sauna -sitten Kukkonen n:o 1/2003 Vieläkö omatunto kestää Kukkonen? n:o 2/2003 Pakkoa ei sanele kuin, kuolema tai Kukkonen n:o 3/2003 SUPERNUMERO -Retorinen ryöstö -Tavallista villimpi pohjola -Erämaa on täyttä murhaa -Vain motiivi puuttuu n:o 1/2004 Kapakkakuolema ja Kukkosenjohdatin n:o 2/2004 Cotton-specialin yhteydessä: Kiero kuin korkkiruuvi n:o 3/2004 Cotton-specialin yhteydessä: Kukkosen on kuoltava n:o 1/2005 Cotton-specialin yhteydessä: Kukkonen ei käskystä laula 1/2 n:o 2/2005 Cotton-specialin yhteydessä: Kukkonen ei käskystä laula 2/2 n:o 1/2007 Kalmankoura, Kukkonen tai käsiraudat Saatavana takautuvasti alennuksella
www.jcotton.com/askokukkonen
Puh. 044 5350360 tai
54
Kyllä kiitos, tilaan JERRY COTTONIN ja saan lahjaksi numeron 1/1961.
12 num. kestotilaus 6 num. määräaikainen 1.erässä 58 + tilaajalahja 2.erässä 60 (30+30) + tilaajalahja 1.erässä 35 Tilaan Jerry Cotton lippalakin á 15 + postikulut 1,50
Kyllä kiitos, tilaan ASKO KUKKOSEN ja saan lahjaksi jonkun vanhan Kukkosen.
12 num. kestotilaus 1.erässä 58 + vanha Asko 2.erässä 60(30+30) + vanha Asko 6 num. määräaikainen 1.erässä 35 12 num. kestotilaus KUKKOS+COTTON paketin 58 + Jerry Cotton-lippis Maksan postiennakolla 1.lähetyksen yhteydessä, jolloin saan 3 lisäalennuksen.
Lehden saajan nimi: Osoite: Postinumero ja -paikka Puh.
LAHJATILAUS
Lehden maksajan nimi: Osoite: Postinumero ja -paikka
MAKSAJAN OSOITETIEDOT MIKÄLI ERI KUIN SAAJALLA.
Puh.
Holhoojan allekirjoitus mikäli tilaaja on alle 18-vuotias
TILAUSLIPUKKEEN SAA KOPIOIDA ELLET HALUA RIKKOA LEHTEÄSI.