15.12.2019 HELSINKI | JÄÄHALLI TICKETS STARTING AT 59,00€ | ALL AGES | DOORS OPEN 18:00 PRESALES: TIKETTI, TICKETMASTER, LIPPU.FI A C h a p t e r C a l l e d TuskaLive & Grey Beard Proudly Present: RYTMIKORJAAMO TEATRIA TEATRIA TAVASTIA PAKKAHUONE LOGOMO LLUTAKKO LUTAKKO SEINÄJOKI OULU TORNIO HELSINKI TAMPERE TURKU JJYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ 05.12.2019 06.12.2019 07.12.2019 10.12.2019 11.12.2019 12.12.2019 113.12.2019 14.12.2019 t u s k a l i v e & g r e y b e a r d p r o u d l y p r e s e n t
15.12.2019 HELSINKI | JÄÄHALLI TICKETS STARTING AT 59,00€ | ALL AGES | DOORS OPEN 18:00 PRESALES: TIKETTI & TICKETMASTER A C h a p t e r C a l l e d TuskaLive & Grey Beard Proudly Present:
www. CENTURYMEDIA .com ALIVE & DEAD AT SÖDRA TEATERN TRIBULATION IN THE FLESH. LIVE ON STAGE. IN FRONT OF A SEATED AUDIENCE. At one of Stockholm’s oldest and most storied venues. Tribulation live in Helsinki 28.11.2019 @ Hartwall Arena with Ghost and All Them Witches! LOUD, PROUD, BOMBASTIC AND BELLIGERENT, Swedish metal crew BOMBUS return with massive riffs and even bigger choruses, wielding enough fire and fury to power a fleet of Death Stars. OUT 15.11.2019 OUT 15.11.2019 LACUNA COIL IS COMING TO FINLAND Check the band live on the 13th Dec in Helsinki, Tavastia and the 14th Dec in Tampere, Pakkahuone! FI_Inferno_1-1_1119.indd 1 04.11.19 11:31
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De ath Wo lf, Of dry kkj a, Cro w’s Flig ht, Seg me nti a, Inf ec ted Ra in 014 Ko lum ni ja ska ba 016 Str igo i 02 Cy hra 02 4 Eso ter ic 02 8 Du ng eo n syn th -sp esi aal i: ha ast att elu ssa Mo rtii s, Dru ad an Fo res t ja Jää po rtit 03 4 Gh ost 04 6 Pö lky llä : exMe rcy ful Fat e -m ies Mic ha el De nn er 05 Sa lam yh kä : Kru x Kru x (20 03) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Eso ter ic 07 6 Va nh a liit to: Ca rca ss ruu mi ina vau kse ssa 08 2 Ku ud es pii ri: Sva rt Re co rds kym me ne n vuo tta 034 016 028 046 02 4 M IK KO PY LK KÖ JE R EM Y SA FF ER PA U L W AR D JO H N M O R TE N SS O N JA KE M AC KI N TO SH
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Micke Eriksson KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. vuosikerta Numero 174 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Se ei ole kirosana HEVISAURUS Bändikouluun! DARK TRANQUILLITY Haven ALCEST Spiritual Instinct TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CULT OF LUNA Dawn to Fear CARCASS Symphonies of Sickness STRIGOI Abandon All Faith LOPPUSYKSYSTÄ 1999 palautin ensimmäiset kirjoitelmani Rumballe, tarkasti ja ihaillen tavaamalleni rockin ajankohtaislehdelle. En meinannut millään uskoa, että ne koskaan päätyisivät lehteen, mutta niin vain kävi. Se oli tajutonta, enkä meinannut pysyä farkuissani, kun etsin ihka ensimmäistä livearviotani yhdestä viime vuosituhannen viimeisistä Rumbista. Sitten noiden aikojen on tapahtunut käsittämättömän paljon, ja vaikkei hokema todellakaan päde läheskään kaikkeen, puhtaasti painetun rocklehden edustajan näkökulmasta moni asia oli ennen huomattavasti paremmin. Printtilehtiä tehdään tätä nykyä kirjaimellisesti vuosi kerrallaan, ja jokainen niistä vuosista on arvokas. Kuluvana vuonna kaatui paitsi mainittu Rumba myös moni muu rockjulkaisu. Raskaan sarjan viimeisin menetys on Ruotsin maineikas Close-Up, joka painatti mustakantisen, nurinpäin käännetyllä ristillä koristellun viimeisen numeronsa syyskuussa. Hyvin usein, kun käppäilen vaikkapa Tuska-festivaalilla, joku yleisön joukosta tunnistaa minut tullen juttusille, ja enemmän tai vähemmän sammaltaen julkituotu viesti on miltei poikkeuksetta seuraava: kiitos, kun jaksatte vielä tehdä ihan oikeaa, painomusteelta lemahtavaa lehteä. Moinen ilahduttaa kovasti, ja myös enemmän tai vähemmän sammaltaen julkituotu vastaus on aina sama. Tässä vaiheessa, kahdenkymmenen vuoden toimittelun siivittämänä, haluaisin jakaa tuon vastauksen teille kaikille: kiitos kun luette. 7
SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ENDORPHIN on vuonna 2008 perustetun bändin neljäs albumi, ja se kuulostaa usean kuuntelukerran perusteella helposti yhtyeen monipuolisimmalta ja ennen kaikkea parhaalta tuotokselta. Miltä levy vaikuttaa bändin sisältä tarkasteltuna? – Minusta tuntuu, että uusi kiekko määrittelee tosi hyvin sen, keitä me todella olemme, alusta alkaen mukana ollut laulaja Lena Scissorhands (alias Elena Cataraga) pähkäilee. – Albumi esittelee todellisen soundimme, jota olemme rakentaneet jo vuosien ajan. Se on raaka ja synkkä levy, mutta sitä kuunnellessa tulet huomaamaan, että se saa olosi jollain tavalla positiiviseksi ja valoisaksi. Endorphin on siis ehdottomasti kuva hommallemme omistautumisesta ja kovasta työstä. Muiden muassa Candlemassin, Hammerfallin ja Satyriconin levyjä julkaiseva Napalm Records on ottanut Infected Rainin suojiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että omavaraisena tunnettu yhtye työskentelee levy-yhtiön kanssa nyt ensimmäistä kertaa urallaan. Kuinka uusi vaihe on lähtenyt käyntiin? – Tähän mennessä todella hyvin! On mukavaa tietää, että meillä on taustallamme paljon porukkaa, joka uskoo hommaamme ja haluaa todella viedä sen uudelle tasolle. Bändin kotimaan metalliskene on todella pieni, suomalaisesta näkökulmasta käytännössä jopa olematon, sillä Metal Archives -verkkosivuston tietojen mukaan noin neljän miljoonan asukkaan valtiosta löytyy ainoastaan 20 aktiivista metalliyhtyettä. Oliko bändin perustaminen näin pienessä skenessä hankalaa? – Itse bändin perustaminen ei ollut hankalaa, mutta sen pitäminen elossa on. Moldovassa nuorisolla ei ole juurikaan mahdollisuutta tehdä uraa musiikilla, etenkään, jos he sattuvat soittamaan jonkinlaista vaihtoehtomusiikkia. Ainoastaan he, jotka tekevät kovimmin töitä, tulevat selviämään. Jotkin Endorphinin sanoituksista kertovat sekä maapallon että ihmiskunnan tilasta huolestuneeseen sävyyn… – Kyllä, pyrin olemaan hyvin valveutunut ja tiedostava ihminen, Lena nyökkää. – Yritän olla hyvä tälle planeetalle ja sen kaikille eläville olennoille. Olen myös vegaani, ja yritän auttaa kaikkia, joilla on jotain mielenkiintoa ryhtyä sellaiseksi, koska syömällä vähemmän ja pidättäytymällä kaikista eläinpohjaisista tuotteista voimme todellakin tehdä muutoksen. – Olen tehnyt myös tietoisen valinnan kuluttaa vähemmän, ja tämä koskee erityisesti muovia. Esimerkiksi ihan pelkästään kestoastoiden käytöllä voimme aiheuttaa paljon vähemmän tuhoa tälle planeetalle! Suomi ei ole menneenä kesänä Oulun Qstockissa esiintyneelle Infected Rainille aivan outoa aluetta. Seuraavan kerran bändi nähdään kotimaamme lavoilla joulukuun puolivälin tietämillä, kun viisikko saapuu soittamaan kaksi keikkaa yhdessä Eluveitien ja Lacuna Coilin kanssa. Ensi kesänä yhtye puolestaan nähdään Laukaan John Smith -festareilla. Mitä voimme odottaa teiltä tällä kertaa? – Paljon tunnetta sekä aitoa musiikkia, joka tulee suoraan sydämestä. Luvassa on ehdottomasti bileet, joissa on paljon positiivista energiaa ja endorfiineja. Moldovan pienen metallikentän ehdottomasti tunnetuin nimi Infected Rain on noussut pitkäjänteisellä työllä pisteeseen, jossa yhtyeen moderni metalli herättää laajaa kansainvälistä kiinnostusta. Paremman maailman puolesta V IC T O R IA W O N K A 8
Paremman maailman puolesta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUSI levynne Come the Dark kuulostaa mielestäni raskaimmalta tuotokseltanne. Koetko asian samoin? – Voin olla vain samaa mieltä, tällä kertaa basistina toimiva Håkansson myötäilee. – Kun kirjoitimme uutta musiikkia, tuntui luontevalta kulkea raskaampaan ja doomimpaan suuntaan, ja koska edeltävästä levystä [Östergötland, 2014] on jo joitain vuosia, muutosta tapahtui varmasti myös itsestään. – Mielestäni raskaammat sävellykset kuvastavat sanoituksia paremmin. Siinä missä aiemmat albumimme ovat olleet nopeiden ja hitaiden biisien sekoituksia, nyt olemme saaneet valmiiksi paremman kokonaisuuden. Saa nähdä, mihin suuntaan seuraava levy meitä vie. Mitä Death Wolfin sanoitukset pitävät sisällään? – Ostrogoottilaista pimeyttä. Sanoitusten kirjoittaminen Death Wolfille on erilaista kuin Mardukille. Death Wolfin sanat pohjaavat paikallishistoriaan ja siitä kumpuaviin ajatuksiin ja mielikuviin – siis pimeyteen, mutta eri tavoin kerrottuna. Misfitsiä ja Samhainia menneisyydessään palvoneen Death Wolfin kolmen ensimmäisen albumin ketju mahtui kolmen vuoden sisään, mutta Come the Darkia saatiin odottaa viisi vuotta. Miksi? – Tämä on tavallaan uuden aikakauden alku! En voi uskoa, että siitä on jo viisi vuotta... aika todellakin rientää. – Meillä oli suunnitteilla tehdä levy jo aiemmin, mutta jokaisella jäsenellä oli omat kuvionsa, joten homma levisi hieman käsiin. Seuraavan albumin olisi tarkoitus tulla nopeammalla aikataululla. Bändissämme on juuri nyt todella hyvä flow, joten suunnitelmissa on saada uusi kiekko ulos ja ruveta keikkailemaan, ehkä jopa kiertämään, mikäli aikataulut antavat periksi. Death Wolf vaikuttaa olevan sivuprojektisi. Onko bändi olemassa ”huvin vuoksi”, vai löytyykö touhusta jokin syvempi ulottuvuus? – Enpä oikein sanoisi tätä sivuprojektiksi, koska pidän Death Wolfia ihan kunnon bändinä, johon tulen keskittymään tulevaisuudessa enemmän. – Tässä musiikissa ei ole kyse hauskanpidosta, vaikka soittaminen onkin hauskaa. Jokaisella kappaleella on syvällinen merkityksensä, ja jokainen niistä on kuin oma matkansa. Minusta bändi on kuin voimakas olento, joka kasvaa jokaisen julkaisun myötä. Ette ole soittaneet juurikaan keikkoja. Viekö tämä mielestäsi jotain pois yhtyeen sisäisestä kemiasta? – Olemme tehneet menneisyydessä pari kiertuetta, mutta viimeisestä keikasta on kulunut jo viisi vuotta, koska Mardukin kanssa matkustelu vie paljon aikaa... Ja onhan tässä ollut muitakin hommia tehtävänä. – Minusta tuntuu, että olemme menettäneet paljon, kun emme ole päässeet soittamaan keikkoja, mutta ajatuksemme on todellakin yrittää tehdä uuden albumin tiimoilta kiertue tai kaksi. Morgan vaikuttaa mainittujen bändien ohessa myös vankkaa kulttimainetta nauttivassa Abruptumissa, jonka viimeisin albumi Potestates Apocalypsis ilmestyi vuonna 2011. Miltä yhtyeen tilanne näyttää tällä hetkellä? – Abruptumilla on valmiina materiaalia, jota tullaan julkaisemaan tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole vielä mitään kiirettä. Säilöstä löytyy ennen julkaisematon albumi ja todella erityinen kymppituumainen, jotka vain odottavat oikeaa julkaisuajankohtaa. Mardukin säveltäjä ja johtohahmo Morgan Håkansson toteuttaa itseään muutoinkin kuin black metalin kautta. Yksi miehen bändeistä on Death Wolf, jonka neljäs levy vie yhtyeen sointia entistä raskaampaan suuntaan. Kuolemansusi ulvoo taas 9
EDELLISEN levynne The Calm Beforen julkaisusta on jo kahdeksan vuotta. Käytittekö kaiken ajan uuden materiaalin kirjoittamiseen, vai millaisessa tilassa bändi on elänyt näiden vuosien aikana? – Sävellystyöt alkoivat hetimiten ensimmäisen levyn jälkeen, ja tarkoitus oli julkaista sille jatkoa nopeasti, kitaristi Marko Vehmanen muistelee. – Suunnitelmat muuttuivat, kun silloisen sveitsiläislaulajan Crow’n työkuviot veivät kaverin Kiinaan. Alun perin vuoden mittainen komennus kuitenkin venyi, ja päätettiin vuoden 2013 nurkilla yhdessä tuumin katsella uutta solistia. Tämä prosessi oli se pääsyy, miksi hommat olivat jäissä aina vuoteen 2016, jolloin Kuikan Markku ilmestyi kuvioihin. – Demotettiin vanhat aihiot ja nippu uusia, ja todettiin, että eiköhän tehdä levy. Muutama muukin miehistönvaihdos tapahtui ennen kuin kokoonpano nauhoitusta varten oli valmis. Albumintekoon päästiin viime vuonna. The Storm on todella melodista ja iskevää kamaa. Kiinnitittekö biisien tarttuvuuteen erityistä huomiota? – Kyllä vain. Jo ekan levyn jälkeen oli fiilikset tehdä melodisempaa ja sellaista oldschoolia, kertsejä korostavaa materiaalia. Markun lauludemojen jälkeen tehtiin vielä vähän esituotantoa sovituksiin, mistä pitää kiittää kitaristikollega Ernon [Hanhisalo] sovitustaitoja. – Laulumelodiat olivat oikeastaan täysin omiani, Genesis-coveria ja Mercenaryä lukuun ottamatta. Mulla on taakkana Finnhitsit, ja niistä kai alitajuisesti ammennan laulumelodioita. Musiikkia ei tule nykypäivänä oikein muuten kuunneltua. Pelkkä tekeminen tuntuu riittävän, Kuikka saapuu kertomaan. – Demotukset etenivät talven 2016 aikana sukkelasti, ja saatiin tehtyä varsin melodisia biisejä. Markon ja Ernon mukailut sovituksissa mahdollistivat kappaleiden rakentelun ”etäsuhteessa”. Taisin nähdä heebot vasta lähes kaikkien demotusten jälkeen keväällä 2016. Millaisista asioista uuden albumin sanat kertovat? – Tekstejä ovat tehneet meikän lisäksi Markku ja Crow, Vehmanen palaa ääneen. – Tarinallisesti kielikuvissa saattaa olla eroa, mutta ne tarkastelevat tätä aikaa kertojan omasta näkökulmasta. Omissa lyriikoissani korostuu myös ihmisen suhde luontoon ja ympäristöön, jossa elämme. – Mun sanoittaminen on lähinnä grooven etsimistä laulumelodioille, Kuikka huikkaa. – Tekstit liittyvät tavalla tai toisella tunne-elämään – tai sarjamurhaajiin, joista on tullut luettua vuosikymmenten ajan paljon.Yritän usein luoda jonkinlaisen tökerön kielikuvan, jonka voi ymmärtää ihan vapaasti haluamallaan tavalla. – Tiedän, että osa kuuntelee erityisesti sanoituksia, mutta itselleni olennaista on melodioiden kuljettaminen sanoilla. Teknisesti määritelty sanoittaminen tai sellainen ”kuunnelkaa, kun minulla on tärkeätä sanottavaa!” menee mulla auttamattomasti ohi. Levyjenne nimet linkittyvät hyvin yhteen. Tämä tuskin on täysin sattumaa? – Eipä ole ei, Vehmanen myöntää. – Tykkään pienistä sanaleikeistä ja kaksinaismerkityksistä, ja jo ekaa levyä tehdessä oli toisen nimi tiedossa. Albumin avausraita Forevermore kulki aikoinaan nimellä The Storm. Ekan levyn aikaan en ajatellut myrskyn odottelun kestävän näin kauan. Luuletteko, että seuraavaan kiekko ilmestyy The Stormia nopeammassa aikataulussa? – Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää kirkkaammalta kuin aikoihin! Bändissä on hyvä yhteishenki sekä motivaatiota tehdä seuraava levy, ja sävellystyö onkin jo aloitettu. Henkilökohtaisesti näkisin seuraavan albumin julkaisun tapahtuvan vuoden 2021 aikana. Todettakoon silti, että julkaisemme materiaalia vasta, kun itse uskomme siihen. Melodista heavyä soittava Crow’s Flight palaa pitkältä levytystauolta mukanaan huipputasoinen albumi. Kertosäkeitä korostavaa melometallia SYTYKKEITÄ LI Z A R D A U D IO V IS IO N 10
TUOREIN levynne on raikas ja rentotunnelmainen julkaisu. Minkälaisissa merkeissä Gryningsvisor sai alkunsa? – Jos vertaa aiempiin tuotoksiimme, työ oli tällä kertaa aika organisoitua ja määrätietoista. Rakensimme visuaalisuudesta, sanoituksista ja musiikista selkeän konseptin, joka kuvastaa elämiämme juuri tällä hetkellä, multi-instrumentalisti Ahlström aloittaa. – Nauhoitimme rummut, basson ja sähkökitarat normaalisti studiossa ja lähdimme sen jälkeen kokeilemaan rauhassa erilaisia soundeja ja instrumentteja luodaksemme musiikille oikeanlaista syvyyttä ja tunnelmaa. Suurin osa ajasta meni kuitenkin konseptin rakentamiseen. Gryningsvisorin kappaleet taitavat ammentaa paljon luonnosta? – Kyllä, se toimi tällä kertaa sanoitusten inspiraationa, solisti Pessimisten nyökkää. – Luonto on ollut suuri osa elämääni viime vuosien aikana, joten sen jättämä jälki ei voi olla näkymättä. Lähdin metsään kirjoittamaan omia tekstejäni, enkä tullut takaisin ennen kuin ne olivat valmiit. Suuri kontrasti menneisyytemme sanoituksiin on, että joissain uusista kappaleista esiintyy toivonpilkahdus ja positiivisuutta. Ofdrykkjan miehiltä löytyy rankka historia kovien huumeiden parista, ja se lienee toiminut katalyyttinä vuonna 2012 aloittaneen bändin synnylle. Millaista artistina olo on selvinpäin? – Minulle luovuus selvänä on paljon helpompaa kuin huumeiden vaikutuksen alaisena, niin ikään monet instrumentit taitava Drabbad pääsee ääneen. – Tiettyjen huumeiden vaikutuksessa menettää kontaktin itseensä ja henkisyyteensä, ja lopputuloksena on itsestään irtautunut ihminen. Jonkun lsd:n tai sienien kanssa tilanne voi olla toki vähän erilainen, mutta pointti on, että selvänä olo helpottaa minua luomistyössäni. Muut jätkät ovat varmasti samoilla linjoilla. – Kuuntele kuinka kaikki on kehittynyt sitten ensimmäisen albumin [A Life Worth Losing, 2014]. Huomaat varmasti, kuinka paljon paremmin ja tiukemmin kaikki on nyt tehty. On täysin selvää, että olemme kehittyneet paljon muusikkoina, ja suuri osa kehityksestä on päihteettömyyden ansiota. Olette oikeastaan täysin eri bändi kuin debyyttinne aikoihin. Millaisia tunteita vanhan musiikkinne kuuntelu teissä herättää? – Musiikkimme on todellakin muuttunut. Kun olemme muuttuneet ihmisinä, musiikki on kokenut saman, Pessimisten myöntää. – Jo A Life Worth Losingin nimi kertoo kaiken: se oli elämäntyyli, joka oli menettämisen arvoinen, ja lopulta pääsimme siitä irti. Meistä jokainen jätti kaupungin ja muutti maaseudulle, joten musiikin urbaani henki on kadonnut täysin. Tuhoava kaupunkielämä vaihtui parantavaan kuljeskeluun luonnossa. Gryningsvisorilta löytyy paljon akustista menoa, jonka pohja on pohjoismaisessa kansanmusiikissa. Onko mahdollista, että Ofdrykkjan metallipohja katoaa jonain päivänä täysin? – Meillä ei ole mitään syytä kulkea vanhoissa jalanjäljissämme, joten musiikkimme tulee kehittymään jatkuvasti – aivan kuten mekin ihmisinä, Pessimisten toteaa. – Henkilökohtaisesti en näe mitään esteitä sille, että metallivaikutteet tipahtavat pois musiikistamme, mikäli se tuntuu tekohetkellä oikealta ratkaisulta. On kuitenkin mahdotonta tietää, mitkä fiiliksemme tulevaisuuden julkaisuilla ovat. Päihteiden kyllästämällä, itsetuhoisella ja urbaanilla black metalilla uransa aloittanut ruotsalainen Ofdrykkja on päässyt kuiville ja ammentaa nykyisin inspiraationsa koskemattomasta luonnosta. Hämärästä aamunkoittoon Kertosäkeitä korostavaa melometallia METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11
SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. SHANGHAI-EP ilmestyi noin seitsemän vuotta bändin perustamisen jälkeen. Millainen Shanghain syntyprosessi oli? – Seitsemän vuotta sitten soiteltiin covereita ja oltiin porukkana aivan eri kuin nykyisin, rumpali-kosketinsoittaja Jere Luokkamäki aloittaa. – Sävelsin ensimmäiset biisit jo tuolloin, mutta en ollut ajatellutkaan mitään julkaisua. Sen verran on bändiympyröistä kokemusta, että oikean porukan löytyminen oli prioriteetti numero yksi. Kokoonpano oli nauhoitusvaiheessakin vielä avoinna, ja tästä syystä julkaisuun meni reilusti aikaa. – Kappaleisiin oltiin kitaristimme Arttu Vainiolan kanssa tyytyväisiä, mutta ei vielä kaikkien jäsenten motivaatioon. Kun saimme lopulta mukaan basistimme Sami Lustin ja laulajamme Laura Morganin, homma oli todella helppoa. Onko musiikkinne popahtavuus ihan tietoinen valinta? – En ole tehnyt mitään tietoisia valintoja tai suunnitellut biisejä etukäteen. Ehkä me lähestyttiin porukalla asioita sitä kautta, minkälaisia biisejä meillä on, ja mietittiin vasta sitten niin sanottua genreä. – Rock– ja metallimusiikki on ollut aina lähellä sydäntäni, mutta pidän paljon myös popista, ja jos tarkasti mietitään, niin poppihan vaikuttaa nykyään aika monessa eri genressä. Minä en ainakaan häpeä tehdä tällaista musiikkia, tai itse asiassa olen hyvin ylpeä tyylistämme. Minkälaisia artisteja pidätte musiikkinne suurimpina innoittajina? – Itse pidän innoittajana suomalaista musiikkia. Meillä on täällä niin paljon pimeää aikaa, että olemme musiikin suhteen ainutlaatuinen maa. Saamme siirrettyä melankolian musiikkiimme omalaatuisella otteella. – Amorphis on ollut yksi innoittajani, sillä mitä olen seurannut heitä 1990-luvun alusta tähän päivään, niin onhan heillä ollut aika kivinen tie kuljettavana. Olen todella iloinen, että he ovat viimein saaneet pysyvän kokoonpanon, puhumattakaan vaikkapa viimeisimmästä levystä, joka on ihan huikea. Shanghai on ep:lle erikoinen nimi, vaikka teiltä vastaava biisi löytyykin. Mitä nimi kuvastaa? – Sitä valoa joka syntyy, kun on joku ihminen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Olemme aika yksin täällä maapallolla, jota nimitän sanoituksissa ”synkäksi mereksi”, ja kun on se joku ihminen, sen synkän meren rannoille pilkahtaa valoa. Shanghai on maantieteellisesti saari pimeän meren keskellä, ja sitä miettiessä biisikin voi avautua uudella tavalla. – Meinasin lopettaa musiikkiurani silloin seitsemän vuotta sitten, mutta vaimoni kehotti minua lopettamaan hullut puheet. Se toi rohkeutta ja kipinää yrittää vielä bändihommia. Shanghain sanoitus ei ole pelkästään rakkaudentunnustus, vaan myös kunnianosoitus vaimolleni. – Annettiin ep:lle tuo nimi myös siksi, että jokainen biisi kertoo omalla tavallaan meidän matkasta bändiksi ja perheeksi, mitä olen painottanut vahvasti tämän vielä niin lyhyen uramme aikana. Seinäjoki ei ole koskaan ollut mikään suomalaisen metallin mekka. Millaista on hevibändin arki lakeuksilla tänä päivänä? – Riittää, kun on oma treenikämppä, johon voi mennä soittamaan melkein koska vain, ja jossa on puitteet myös nauhoittamiselle ja muulle tuotantotyölle. Meillä on täällä iso klubi, Rytmikorjaamo, jossa käy Suomen eturivin artisteja, ja joka tarjoaa paikallisille yhtyeille muutamia treenikämppiä ja lämmittelymahdollisuuksia. Sitten meillä on legendaarinen Wartti-baari, jossa soitimme neitsytkeikkamme. – Itse olen aina pitänyt Etelä-Pohjanmaata Suomen Teksasina ja Seinäjokea Suomen Dallasina, eli kyllähän sitä vieläkin jaksaa ihmetellä, miten ihmiset saattavat tuijotella pitkää tukkaa miehellä. Ensimmäisen julkaisunsa puristanut Segmentia lähestyy melodista heavy metalia reilusti popmusiikin kautta. Popmetallia ylpeydellä 12
Popmetallia ylpeydellä TAMPERE 5.–7.6.2020 EARLY BIRD -LIPUT NYT MYYNNISSÄ! ROCKFEST.FI Mukana rock-legenda Iron Maiden sekä Nightwish! Lisää julkistuksia vielä tämän vuoden puolella!
INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN NÄIN postuumisti tarkasteltuna 2000-luvun alku oli synkkää aikaa suomalaiselle raskaalle musiikille. Timo Rautiainen takoi pullanyrkein latteita iskulauseita, joita hoettiin mantramaisesti omaa erilaisuuttaan korostaen, vaikka tosiasiassa jonotettiin homogeenisenä massana kastraatiota Lordilta ja odotettiin suu auki seuraavaa lämmintä ruiskausta suoraan Spinen ”hanasta”. Tuosta on kulunut tarpeeksi aikaa, että sitä voi muistella nostalgisesti. Jokaisen oman tiensä kulkijan päiväunia tähdittää vandaali, pikkurikollinen tai ainakin satanisti ja kapinallinen, jota Bodom-paita auttoi löytämään sielunsisaria jossain maamme hevipääkaupungeista Hangosta Utsjoelle. Todellisuudessa jokaiseen ”hylkiöön” näytti olleen istutettu hyväksyntää kaipaava siemen, joka versosi hevibuumin ansiosta keskiluokkaisen konservatiivin täyteen mittaan. Ja sitä hallanraiskaamaa satoa korjaamme nyt. Vaikka kukaan ei myönnä hokeneensa yhtenäiskulttuurin säröttyneen peilin edessä ”heviveljeys, heviveljeys, heviveljeys, heviveljeys”, kokonainen sukupolvi jatkaa kerran vuodessa kerääntymistä tuulipukuun verrattavissa univormuissaan Tuskaan paheksumaan nuorisoa, jota paikalla ei edes ole, ja öyhöttämään, ettei musiikkia ja politiikkaa saa yhdistää nauttien samalla ongelmitta Lemin Greta Thunbergin papattamasta tahdista. Undergroundin onnistui vielä olla ”äärimmäinen” muutaman vuoden ennen korruptoitumistaan amok-juoksusta sauvakävelyksi. Estetiikka on alkanut tuntua brutaalilta kuin nahkakantisen oppikirjan läsähdykset paljaasta persettä vasten, mielipiteet ovat pehmenneet kuin rasvaa keräävä keskivartalonseutu ja koti, uskonto ja isänmaa -tyyppiset laiskanpulskeat ulostulot saavat Päivi Räsäsen kasvojen radikaalin pahuuden kätkevät uurteet näyttämään ilkeämmiltä kuin yksikään kontrastit tapissa tehty black metal -levyn kansi. Ei tämä ole tietenkään metalligenren yksinoikeus. Sama on tapahtunut ja tapahtuu kaikkien lumipallon lailla vyöryvien ja massaa keräävien liikkeiden kanssa. Tässä yhtälössä suosion kasvu ja varttuminen ovat samansuuntaisia kuvaajia, joiden päässä haikaillaan jonkin myyttisen perään ja pistetään sama levy soimaan uudestaan ja uudestaan – tai sitten sen joululauluversio, jos halutaan kuunnella jotain erilaista. Hevillä ei hävitä, tokaisi Hevi-Ari joskus, mutta hevi oli jo hävinnyt, kun seiniä kaatavaa alkukantaista voimaa alettiin kahlita salonkeihin sopivaksi ja silitellä erektoituneen peniksen lailla taivasta halkovaa keskisormea valtakunnan lemmikiksi. Edellä kuvattu ajatus alkoi lepattaa liekin lailla lukiessani Ghostin haastattelua eräästä toisesta aviisista. Tobias Forge totesi, ettei halunnut ”metallituottajaa” työskentelemään bändinsä uuden albumin parissa, koska vaikka he ovatkin taitavia omassa pestissään, he ovat myös genren itselleen luomien sääntöjen rajoittamia ja puristisuudessaan konservatiivisia. Oli tämän naamaribändin musiikista mitä mieltä tahansa, Forgen tuumailussa on vissi pointti. Pyörää ei tarvitse aina keksiä uudestaan, mutta kyllä korttelin ympäri on fillaroitu hieman liian monta kertaa, jos paras mieleen tuleva idea on levyttää joululaulujen sijaan iskelmää tai yrittää erottua hiilipaperikopioista olemalla entistä uskollisempi esikuvilleen ja olettaa, että kimppu näköalattomia biisejä ja tylsyyden suihkulähdettä muistuttava tekoprosessi niiden takana on jälleen oikeutus päästä laukomaan samat ulkoa päntätyt ja insomnikotkin unten maille vaivuttavat fraasit uuden levyn parhaudesta. ”Jos [biisi] on tarpeeksi hyvä, se voi murtaa ihmisten tottumuksia ja genrerajoja”, Forge toteaa tämän lehden haastattelussa. Tässä on taustalla ylevyyttä, mutta itse liputan surutta myös täysin paskojen, käsittämättömien ja transgressiivisten teosten puolesta, kunhan pohjalla virtaa ravistelevia ajatuksia tai Pohjantähden lailla hohkaava visio. Rakastan taiteen herättämiä tunnekuohuja, kuten silmät hämärryttävää hämmentymistä ja jopa, jumalauta, raivostumista. Se onnistuu harvemmin mukavuusalueellaan pysyttelemällä. Puhuttelevaa ja näkemyksellistä musiikkia kyllä tehdään, mutta älä odota, että kukaan taluttaa sinua sen ääreen. Näitä tutkimusmatkoja on vain uskallettava tehdä. Uhmaa vallitsevaa järjestystä. Työnnä aita kumoon. Käänny toiseen suuntaan. Avaa tuntematon ovi. Älä pelkää pimeää. Sukella pää edellä. Vitut välitä muiden sanomisista. Niin kuin silloin joskus. Tai laita se suosikkilevysi soimaan jälleen. Se on helpompi, turvallisempi ja vaivattomampi tie. Kirjoittaja on kyllästynyt keskinkertaisuuteen. Soitetaan mitä halutaan VOITA BODOM-LIPUT! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput Children of Bodomin nykykokoonpanon viimeiselle kiertueelle. Ja kaverille kanssa. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA M A R E K SA B O G A L
P ohjois-Saksassa jo vuosikymmeniä järjestetyn Wacken Open Air -festivaalin aikana sataa usein, mutta nyt, elokuun alussa 2018, aurinko paistaa täydeltä terältä. Taivaalla hehkuvan keltapunaisen mollukan säteet eivät juuri löydä jättimäisen esiintymisteltan uumeniin, mutta festarialuetta kuristavalle hiostavalle kuumuudelle teltasta ei tietenkään ole vastusta. Gregor Mackintoshin kipparoima, deathja doom metaliaan crustilla ja grindilla maustava Vallenfyre ei tunnu välittävän helteestä paskankaan vertaa. Carnivore-paitaan, mustaan liiviin, farkkuihin ja maihinnousukenkiin verhoutunut Mackintosh heiluu ympäri lavaa ja patistaa monikansallista yleisöä pogoilemaan sydäntensä kyllyydestä. Ja mikäpä estradin edessä on riehuessa, kun suomalaisrumpali Waltteri Väyrysen terävät piiskakompit suorastaan pakottavat diggarit toinen toistaan suurempiin mosh piteihin ja wall of deatheihin. Välittömästi keikan jälkeen selviää, että Mackintosh on – tavallaan – varsin hyvä näyttelijä. Hiestä läpimärkä muusikko haukkoo lavan takana henkeä hyvän aikaa ja lähettää sitten väkevän Immortal-henkisen ”fuck the sun” -tervehdyksen kohti taivasta. – Tiedän toki, että asiat voisivat juuri nyt olla huonomminkin, mutta... Hemmetti minä vihaan helteisiä kesäpäiviä, mies puuskahtaa. Ennen kuin Vallenfyre-viisikko poistuu takahuoneen tarjoamien varjojen ja viileiden juomien maailmaan, Mackintosh kysäisee mahdollisuutta ottaa muutamia bändikuvia. Mikäpä siinä, kyllähän kameran nappia voi aina painaa ja muistikortilla on vielä tilaa. Kun potretit (joista yksi löytyy parin sivun päästä) ovat hyvässä tallessa, Yorkissa nykyisin asusteleva muusikko kertoo syyn tähän hieman yllättävään fotosessioon. – Paiskaamme Vallenfyren uran viimeisen keikan Lontoossa syyskuun loppupuolella. Ajattelimme painaa iltamaa varten erikoispaitoja, ja tarvitsemme rätteihin uuden bändikuvan. No, nythän se on otettu! Paljonko muuten ajattelit laskuttaa? Isän kuoleman jälkeen ”Kuolema. Tuska. Ahdistus. Tätä kolminaisuutta varten Gregor Mackintoshin oli löydettävä ulostulokanava. Kun isäukko siirtyi tuonpuoleiseen, syntyi suruisenvihainen Vallenfyre, Paradise Lostin taiteellisen johtajan hiilenmusta terapiaistunto.” Näin kirjoitettiin Infernossa vuonna 2017 julkaistussa Fear Those Who Fear Him -albumin arviossa. Tuossa vaiheessa Vallenfyre oli ollut olemassa seitsemisen vuotta, mutta ryhmän elonpäivät alkoivat jo olla luetut. – Kun isäni John menehtyi syöpään vuonna 2009, en aluksi oikein tiennyt tai ymmärtänyt, kuinka selviäisin hänen poismenonsa tuottamasta musertavasta surusta, Mackintosh muistelee nyt. – Ratkaisu oli lähempänä kuin aluksi tajusinkaan. Niinpä niin: miten surumielinen ja tuppisuinen pohjoisenglantilainen synkistelijä käsittelee suuria menetyksen tunteita? No, tällaisen kaverin täytyy karjua tunteet pihalle niin lujaa kuin vain keuhkoista lähtee! Hah hah! Mackintosh tiesi jo Vallenfyren vuonna 2010 otettujen ensiaskelien aikana, että bändi julkaisee albumitrilogian, paiskaa nipun keikkoja ja laittaa sitten lapun luukulle. – Vallenfyren ideana tosiaan oli auttaa minua käsittelemään isäni kuoleman aiheuttamaa tunnekuohua, mutta enhän minä nyt sentään halua velloa sellaisissa tunnelmissa loppuelämääni. Olen kuitenkin vasta piirun verran alle viisikymppinen, ja saatan hyvällä tuurilla elää vielä jokusen vuoden, Mackintosh naurahtaa. – Vaikka Vallenfyren lähtökohta oli mikä oli, biisien Brittipioneeri Paradise Lost marssi painaville pelikentille melko tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten, mutta yhtyeen biisinikkarin Gregor Mackintoshin energinen into ei ole vieläkään laantumaan päin. Viidentoista Paradise Lost -pitkäsoiton, tuhansien keikkojen ja Vallenfyreprojektiyhtyeen jälkeen esiin astelee Strigoi. RÄYHÄHENKI EI SUOSTU VAIKENEMAAN TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JAKE MACKINTOSH 16
17
kirjoittaminen ja keikkaileminen olivat kuitenkin niin antoisia kokemuksia, etten halunnut haudata koko juttua. Tarkoitan sitä, että siirsin Vallenfyren konseptin suunnitellusti syrjään, mutta päätin samalla jatkaa tällaisen Paradise Lostia tanakamman materiaalin maailmassa uuden kokoonpanon kanssa. Tuoreen bändin nimi on Strigoi, ja sen ensilevy Abandon All Faith on tämän jutun julkaisuhetkellä juuri ilmestynyt. – Strigoi on ehdottomasti eräänlaista jatkoa Vallenfyrelle, vaikka musiikillinen paletti onkin nyt vähän laajempi. Satunnainen kuulija ei välttämättä huomaa sanoituksissakaan suurta eroa, mutta minulle Vallenfyre ja Strigoi ovat tekstien puolesta varsin erilaisia juttuja. – Lähdin Paradise Lostin kanssa Amerikan-kiertueelle melko pian Vallenfyren jäähyväiskeikan jälkeen. Tien päällä on aina reippaasti vapaata aikaa – varsinkin jos jättää kaljoittelun vähemmälle –, ja minun osaltani kyseinen rundi kului pitkälti Strigoi-materiaalin säveltämisen parissa. Kun vajaan kuukauden kierros päättyi, minulla oli jo mukava määrä uusia ralleja. Mackintosh kertoo hypänneensä uuden biisimateriaalin kanssa umpimetsään, ilman mitään tarkempaa tavoitetta tai musiikillista visiota. – Ihan aluksi hahmottelin mielessäni, että Strigoi voisi esittää melkeinpä funeral doomiksi luokiteltavaa materiaalia. Sävelsin sitten kappaleen nimeltä Carved into the Skin, ja se onkin varsin verkkaista ja painavaa kamaa. – Olen kuitenkin luonteeltani varsin kärsimätön, ja tajusin tylsistyväni kuoliaaksi, mikäli Strigoin kaikki biisit olisivat Carved into the Skinin tyylisiä. Seuraavaksi kirjoitin Throne of Disgrace -rallin, ja sehän on alle kaksi minuuttia kestävä, grindvaikutteinen raivopala. Hah hah! Funeral doom grindiä... No, sellaisia bändejä ei ainakaan ole liikaa. – Aloin miettiä näiden kahden kappaleen äärellä, miksi ihmeessä minun pitäisi rajoittaa itseäni millään tavalla. Että olen julkaissut musiikkia kolmenkymmenen vuoden ajan, joten enköhän minä ole jo lunastanut luvan tehdä mitä haluan, Mackintosh naurahtaa. – Seuraavaksi sävelsin Phantomsin, ja biisistähän löytyy blastkomppeja, melankolisia melodioita, black metal -vivahteita ja paljon muuta. Jo kappaleen demoversion äärellä tuli vahva fiilis, että nyt muuten löytyi punainen lanka, tämä on Strigoita. Outoja suomalaisia Mackintoshin ohella Strigoin ydinkokoonpanoon kuuluu Vallenfyressakin soittanut entinen Extreme Noise Terror -basisti Chris Casket. – Vallenfyren tekstien kirjoittaminen oli minulle ilmeisistä syistä terapeuttista ja eheyttävää, mutta yleisesti ottaen en ole mikään innokas sanoittaja, Mackintosh sanoo. – Chris on mainio tyyppi, taitava muusikko ja osaava tekstittäjä, joten pyysin hänet ensi töikseni mukaan tähän bändiin. Mistä Strigoin sanoitukset sitten kertovat? – Aivan kuten sävellykset, myös tekstit ovat varsin monipuolisia. Strigoin nimi tulee vanhasta romanialaisesta kansantarustosta, mutta kappaleiden lyriikat pureutuvat huomattavasti todellisemman maailman kauhuihin. Minullahan on ollut jo teini-ikäisestä asti hyvin vahva side punkkiin, ja yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Umpityperän brexitin, toinen toistaan julmempien sotien ja muun paskan aikakaudella tuntuu, että maapallo muuttuu päivä päivältä järjettömämmäksi paikaksi! – Kuten Abandon All Faith -otsikostakin voi päätellä, albumilla kritisoidaan myös organisoitujen uskontojen toimintamalleja. Joskus takavuosina olin nihilistinen ateisti, eivätkä uskonnot kiinnostaneet minua vittuakaan – ainakaan niin kauan, kun hihhulit eivät tulleet ovelleni julistamaan ”muuten joudut helvettiin” -juttujaan. Viime vuosina minusta on tullut asian suhteen... vähän militantimpi. Uskonnolliset liikkeet kontrolloivat ihmisiä väärällä tavalla ja uskontojen nimissä tehdään aivan liikaa hirveitä tekoja. En pysty vaikenemaan näiden juttujen äärellä. – Scorn of the Father -kappaleen teksti puolestaan liittyy eräällä tavalla yhtyeen nimeen. Bukarestissa nimittäin tehtiin 1970-luvun alussa brutaaleja murhia, ja lopulta niiden tekijäksi paljastui sarjatappaja nimeltään Ion Rîmaru. Hän sai kuolemantuomion, joka pantiin täytäntöön 1972. Vähän myöhemmin myös Ionin isä Florea menehtyi epäilyttävissä olosuhteissa... Kun hänen kuolemaansa alettiin tutkia tarkemmin, poliisit löysivät pitäviä todisteita siitä, että Florea oli tappanut useita ihmisiä jo 1940-luvulla. Sarjamurhaaminen oli siis perheen yhteinen harrastus, ja Ionia on kutsuttu joissain yhteyksissä nimellä The Strigoi of Bukarest. Missä ja miten ylipäänsä törmäsit Strigoi-sanaan? – Olimme joskus keikalla Transylvaniassa, ja joku antoi minulle ikivanhoja paikallisia kansantaruja käsittelevän kirjan. Jotkin tekstit olivat kuolettavan tylsiä, mutta tarina Strigoi-uskomuksen taustalla oli kaikkea muuta. – Romanialaisten mukaan Strigoi oli – ja on – räyhähenki, joka pystyy nousemaan haudasta. Strigoi voi ottaa minkä tahansa hahmon ja saa voimaa elävien olentojen verestä – kyllä vain, tässä mielessä se on myös eräänlainen vampyyrien esi-isä. Jos sinä kuolisit ja nousisit haudasta, minkä muodon ottaisit? – Odotahan... Voisin syntyä uudelleen sinivalaana! Niillähän ei ole muita uhkia kuin ihminen, joten köllöttelisin vain valtamerten aalloilla ja vähät välittäisin muiden ongelmista. Hah hah! Entäpä jos pystyisit herättämään henkiin kolme menehtynyttä muusikkoa... Keille antaisit uuden mahdollisuuden? – (pitkä tauko) Hmm, vaikea kysymys... Mielessä käväisi esimerkiksi Sid Vicious, mutta minkä takia palauttaisin hänet elävien kirjoihin? Anteeksi vain, mutta hän oli arvaamaton huumeaddikti, enkä ole ihan varma, olisiko hänen henkiin T IM O IS O A H O 18
herättämisensä sittenkään hyvä ajatus. Pahoittelut Sid, minä passaan. – Thomas ”Quorthon” Forsberg olisi yksi valinnoistani, vaikka Bathoryn myöhempi tuotanto olikin aika kehnoa. Olisi myös mielenkiintoista nähdä, kuinka korkealle Quorthonin hiusraja kiipeäisi! – Chuck Schuldiner, tietenkin! Maailmani ei ole palautunut entiselleen sen jälkeen, kun kuulin Scream Bloody Goren vuonna 1987. Tapasin Chuckin jokusen kerran, ja hän oli sosiaalisesti varsin introvertti tapaus, mutta pidin hänestä kovasti. Ja miten loputtoman mahtava biisinkirjoittaja hän olikaan! – Kukahan olisi se kolmas... Herranen aika, Martin Eric Ain! Huh huh, melkein unohdin hänet. Hellhammer ja Celtic Frost määrittivät musiikillista kasvuani erittäin vahvasti 1980-luvun puolivälissä, eikä mikään olisi hienompaa kuin kokea Ain, Tom G. Warrior ja Reed St. Mark esittämässä Morbid Talesin ja To Mega Therionin materiaalia. Oletko nähnyt lavalla Hellhammerin nykyisen inkarnaation, siis Triumph of Deathin? – Valitettavasti en, mutta olen tutkaillut heidän toimintaansa Youtubesta. Ainakin niissä pätkissä Tom G. on näyttänyt jopa yllättävän iloiselta, Mackintosh nauraa. – Triptykon on mahtava yhtye, mutta heidän loputon, pateettinen vakavuutensa on toisinaan vähän liikaa. Totta kai muusikko saa olla yrmeä ja totinen, mutta mitä sitten, jos joskus vähän hymähtää, kuten Tom G. on tehnyt Hellhammerin kanssa. Menettääkö silloin uskottavuutensa? Hah hah! – Hei, te suomalaisethan olette aikamoisina jöröjukkina tällaisten aiheiden asiantuntijoita, joten mitä sanot? Gregor, olet nyt hieman väärillä jäljillä. Suomihan on tuoreiden tutkimusten – The World Happiness Reportin – mukaan maailman onnellisin maa. – Minä vitsailin! Jos puhun vakavammin, niin minähän tunnen paljon aika paljon suomalaisia, eikä yksikään heistä ole minkäänlainen hapannaama, Mackintosh nauraa. – Rumpalimme Waltteri on kyllä vähän outo suomalainen, sillä hän ei juurikaan juo alkoholia... Mutta ei hätää, kyllä Waltteri vielä oppii, mikäli hän jaksaa katsella meidän vanhempien ukkojen toilailuja vielä pidempään... Ja toivottavasti jaksaa, sillä hänestähän on tullut aikamoinen luottomies viime vuosien aikana. Waltteri soitti myös Strigoin levyn rumpuosuudet, mutta livekokoonpanossa häntä ei kuitenkaan nähdä. Millaisia keikka-aikomuksia Strigoilla on? – Soitamme ainakin joitakin festivaalivetoja ensi kesänä. Ja jos albumi saa innostuneen vastaanoton, ehkä lähdemme myös jollekin kiertueelle. Saapa nyt nähdä. Ei salailua Waltteri Väyrysestä puheen ollen: tämän tarinan kirjoitushetkellä suomalaistaituri on saanut Paradise Lostin kuudennentoista studioalbumin rumpunauhoitukset valmiiksi. – Menimme lupaamaan Nuclear Blastille, että pitkäsoitto on meidän osaltamme valmis jouluun mennessä. Eiköhän se siis ilmesty ensi kevään aikana, Mackintosh kertoo. – Työskentelemme taas kerran äänittäjä-miksaaja-tuottaja Jaime Gomez Arellanon kanssa. Hän on tehnyt hienoa duunia edellisten levyjemme parissa, emmekä keksineet yhtäkään syytä, miksi meidän olisi pitänyt vaihtaa yhteistyökumppania. Millaisia ajatuksia tuore Paradise Lost -materiaali sinussa itsessäsi herättää? – Edellinen albumimme Medusa [2017] oli vahvasti doom metal -vaikutteinen teos, mutta tuleva pitkäsoitto on musiikillisesti paljon vaihtelevampi kokonaisuus. Mukana on doomja death metalia, tunnelmia 80-luvun goottiskenestä ja kaikenlaista muuta. Olen ainakin tällä hetkellä melkoisen tyytyväinen levyyn. Albumi siis saapuu markkinoille vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta odotuksen ankaraa tuskaa lieventää eräs erittäin kiinnostava tekele – toimittaja David E. Gehlken valmistelema No Celebration: The Official Story of Paradise Lost -kirja. Teoksen pitäisi olla saatavilla marraskuun loppupuolella. – David teki kanssamme todella pitkiä haastattelusessioita, ja istuntojen jälkeen minusta tuntui kuin olisin käynyt terapiassa. Toimittaja saattoi aloittaa, että tänään pitäisi puhua siitä ja tästä levystä, ja ajattelin saman tien, että perkele, se aikakausi oli ihan perseestä, mutta jutellaan nyt sitten, Mackintosh nauraa. – Ennen kuin kirjan tekeminen ylipäänsä alkoi, päätimme koko bändin kesken, ettemme lähde salailemaan yhtään mitään, vaan puhumme kaikista asioista sataprosenttisen rehellisesti. Mukaan päätyikin tarinoita, joiden takia jotkut saattavat suutahtaa pahemmankin kerran, mutta minkäpä teet... Koko kirjan ideahan olisi kuollut saman tien, mikäli olisimme alkaneet laskelmoida, että tuosta ja tuosta aiheesta ei sitten muuten puhuta. Kirjan alkusanoista vastaa Bolt Throwerin ja Memoriamin laulaja Karl Willets. Miksi juuri hän? – Tutustuimme Karliin hyvin varhaisessa vaiheessa. Olisikohan se ollut Paradise Lostin uran kolmas keikka, kun törmäsimme toisiimme ja huomasimme olevamme varsin samanhenkisiä kavereita, Mackintosh muistelee. – Karl oli eräs Birminghamin skenen voimahahmoista jo 80-luvulla. Tämä herätti meissä valtavaa kunnioitusta, sillä kaupungista tai sen laitamilta tuli Bolt Throwerin lisäksi esimerkiksi Napalm Death, Cerebral Fix, Godflesh ja monia muita pienempiä bändejä. Paradise Lost oli puolestaan kotoisin vähän pohjoisemmasta Englannista, ja Halifaxista oli noin kahden ja puolen tunnin ajomatka Birminghamiin... Meidän silmissämme Birmingham näyttäytyi heavyn, death metalin ja grindcoren maailmanlaajuisena mekkana. No, emme todellakaan olleet ainoita tällä tavalla ajattelevia tyyppejä! Hah hah! ”Voisin syntyä uudelleen sinivalaana! Niillähän ei ole muita uhkia kuin ihminen, joten köllöttelisin vain valtamerten aalloilla ja vähät välittäisin muiden ongelmista. Hah hah!” 19
Luulitko tietäväs i Letters to Myself -debyy tin jälkeen , mistä entisist ä Amaran the-, In Flames ja Shining -jäsenis tä koostuv assa Cyhras sa on kyse? Luulit väärin! Bändin kakkosa lbumi osoittaa , miten melodi sta metallia voi tehdä vielä vuonna 2019 monipu olisesti ja tuoreel la otteella . VISSY ON UUSI VOTKA TEKSTI AKI NUOPP ONEN KUVAT LINDA FLORIN
K aksi vuotta sitten debyyttinsä julkaissut monikansallinen melodisen metallin lähettiläs on tehnyt kiertueillaan ja energiallaan sen, mistä moni ensialbuminsa julkaissut bändi voi vain haaveilla: Cyhra on onnistunut levittämään vain parin vuoden aikana musiikkinsa ilosanomaa niin laajalle, että bändin Facebook-sivulla on jo yli 20 000 tykkääjää ja Instagram-tilillä yli 14 000 seuraajaa. Tampereen Olympia-korttelin backstagellä iloisesti tuoleissaan kiemurtelevat laulaja Joacim ”Jake E” Lundberg ja kitaristi Euge Valovirta reagoivat lukemiin omalla leikkisällä tavallaan. – Totta puhuakseni mietin, miksei tykkääjiä ole vielä enemmän! Jake E tokaisee. – Sanon tämän siksi, että aiemmin Facebook oli suurin piirtein ainoa somealusta. Nykyään on Facebook, Instagram, Snapchat, Twitter ja vaikka mitä, eikä todellista mittarilukemaa ole enää oikein olemassakaan. Ihmiset voivat seurata bändiä Facebookissa tykkäämättä koko sivusta! Se on hämmentävää. Miksi tehdä niin? Se on outo tilanne bändille, kun ei oikeastaan koskaan tiedä, miten paljon ihmisiä oikeasti tavoittaa. – 20 000 on hemmetin hyvin, vaikka meillä kaikilla on historiamme muiden bändien kanssa. Meille some ei ole mainoskanava. Uutisoimme siellä asioista, mutta pidämme aidosti sosiaalisuudesta faniemme kanssa, Euge jatkaa. – Tykkään jos muutkin muusikot tekevät samaa. Muistan, kun postasin itse yhden soittovideon, jossa soitin jotakin Black Label Societyn biisiä, ja Zakk Wylde tykkäsi videosta. Se pelasti päiväni! Olin ihan ilosta soikeana. Moni bändi on ulkoistanut sosiaalisen mediansa managementilleen tai jollekin somevastaavalle, mutta yksi Cyhran suosion salaisuuksista on juuri bändin maanläheisyys. – Jos huomaat Cyhran tykkäävän kommentistasi tai vastaavan siihen, asialla on aikamoisella todennäköisyydellä minä tai Euge. Teimme sitä itse asiassa juuri äsken ennen haastattelua! Jake E heittää. – Tämä kääntyy joskus itseään vastaankin. Pyrimme tykkäämään kaikista mukavista kommenteista ja vastaamaan niihin jotain, ja se on faneista kivaa, mutta mitä sitten, kun unohtaa tykätä YHDESTÄ kommentista? Tämä fanihan ottaa sen suorastaan loukkauksena ja ihmettelee, mitä hänessä on vikana, kun juuri hänen kommenttinsa sivuutettiin. Ei krapulaa, vain voimaa Joku voisi kysyä, miten ihmeessä Cyhralla riittää aikaa ja energiaa tähän kaikkeen. Miten bändi ehtii seurustella fanien kanssa niin somessa kuin keikoilla ja panostaa täysin rinnoin musiikintekoon? Yksi syy löytyy bändin lähes täydellisestä alkoholittomuudesta: kun bilettäminen ei vie aikaa, sitä riittää muuhun. Jake E heiluttelee kädessään vissypulloa ja naureskelee bändin ”rock’n’roll-elämäntavalle”. – Niin, me emme taida olla mikään perinteisin votkaa kittaava bilebändi! laulaja huudahtaa. – Minä ja Alex [Landenburg, rummut] otamme oluen tai pari silloin tällöin, mutta se on siinä. Kun keikat ovat ohi, tapaamme faneja, vetäydymme hotellille, katsomme elokuvia, hoidamme bändin asioita ja nukumme paljon. – Kun teimme viimeksi juttua Infernoon [5/2018], olin ollut seitsemän kuukautta selvinpäin. Nyt olen muutaman päivän päässä kahdesta vuodesta. Se ulostulo oli tärkeä osa tätä prosessia, Euge kertoo. – Huomasin aikoinaan, ettei välimallia ollut. Kun ryyppäsin, ryyppäsin. Kun olin kankkusessa, olin kankkusessa. Kumpikaan ei ollut mikään luova tila, ei todellakaan. Nyt olen tehnyt 30 demoa seuraavallekin Cyhra-albumille, ja tunnen olevani täysin liekeissä, kun yksi myrkyllinen osa elämääni on historiaa. – Minäkin lopetin juomisen lähes täysin viisi kuusi vuotta sitten, kun ymmärsin, että musiikista on tulossa ammattini. Se toi mukanaan tietynlaisen ammattiylpeyden. Minun oli ryhdyttävä pitämään huolta itsestäni ja äänestäni, Jake E jatkaa. – Tänä päivänä ei voi olla kuin rocktähti vuonna 1986 ja luottaa vain siihen, että levyt myyvät ja keikkoja tulee, vaikka bailaisi menemään. Kilpailu keikoista on kovempaa kuin ikinä, joten joka ilta on tehtävä parhaansa. Linjaus ei ollut bändiä perustettaessa mikään ehdottomuus, mutta cyhralaiset myöntävät, että skarppius on ollut tärkeä osa bändin yhteishengen luomista. – Tietenkin asiaan vaikutti se, että Jesper [Strömblad, kitara] paini In Flames -aikanaan ja sen jälkeen masennuksen ja päihdeongelmien kanssa, mutta ei se määritellyt Cyhraa, Jake E toteaa. – Kyse oli yhteisestä kemiasta, joka tähän bändiin syntyi. Siitä, kuinka kovaa kilpailu tätä nykyä on ja miten bändien on oikeasti vedettävä parhaansa keikoilla, jos he meinaavat saada kiertueita ja voivat tehdä niillä elantonsa. – Jossain vaiheessa ajauduin tilanteeseen, jossa keikat olivat kiertueella se pakollinen paha. Niiden aikana vain huokaili, että vielä tunti jäljellä ja sitten pääsee taas juhlimaan, Euge sanoo. – Nyt keikat ovat ne bileet, ja nautin soittamisesta enemmän kuin koskaan ennen. Olen ihan varma, että se heijastuu yleisöön saakka ja tekee Cyhran keikoista viihdyttäviä. – Myös perheet vaikuttavat asiaan. Minulla on nyt kaksi lasta, enkä voi kuvitellakaan tilannetta, jossa olen viisi viikkoa pois kotoa ja seuraavat kaksi viikkoa krapulaisessa koomassa nukkumassa, Jake E toteaa. – Kun saavun kotiin, saan ensimmäisenä syliini yksija kuusivuotiaat lapsemme ja on vaimoni vuoro ottaa hieman iisimmin. Hän on se, joka huolehtii lapsistamme ollessani kiertueilla. Minusta jokaisen tällaisen puolison tulisi saada jonkinlainen mitali. He ovat aivan liian unohdettu ryhmä sankareita! Toisen bonusbiisi on toisen sinkku Cyhra ei siis tuhlaa kiertueen jälkeen aikaa siitä toipumiseen. Ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin tien päällä ankarasti juhlivat muusikot. Cyhra-kaksikko hykerteleekin keskenään kertoessaan inspiraationpuuskistaan. – Muistan, kun palasimme Yhdysvaltojen-kiertueelta Sabatonin ja Kreatorin kanssa. Olin niin täynnä energiaa, että hyppäsin muitta mutkitta perhe-elämään, ja samaan aikaan pääni oli tulvillaan loistavia biisi-ideoita, Jake E kertoo. – Aikoinaan olin kiertueen jälkeen ihan loppuunajettu ja stressasin samaan aikaan, että seuraavien viikkojen tai kuukausien aikana on pakko kirjoittaa uutta musiikkia. Nyt tuota huolta ei ollut. Huomasin olevani heti kiertueen jälkeen niin innosta piukeana, että kirjoitin musiikkia biisin päivätahdilla. Cyhra ja keikkamme olivat taanneet sen, että kipinä syttyi ihan uudella tavalla. VISSY ON UUSI VOTKA 21
– Sama juttu! Euge huudahtaa. – Aloin kirjoittaa riffejä ja melodioita, ja minullakin taisi olla yli parikymmentä biisi-ideaa valmiina jo ennen kesää, jolloin matkustin Göteborgiin muiden luokse erottelemaan niistä parhaimmat. Nyt puhutaan viime vuodesta. Jake ja Euge kertovat bändin kakkoslevyn olleen valmiina melko tarkalleen vuoden verran, mutta bändi ei halunnut julkaista sitä hätäisesti. – Oma aikarajanihan oli rockein mahdollinen! Halusin saada levyn äänitettyä ennen kuin saimme vaimoni kanssa toisen lapsemme. En halunnut olla studiossa ainakaan ensimmäisen puolen vuoden aikana, Jake E kertoo. – Tietenkin tähän liittyi myös ihan käytännön asioita, Euge lisää. – Olimme tehneet paljon kiertueita ja Cyhra oli selvästi hyvässä nosteessa, joten lähdimme tunnustelemaan kaikessa rauhassa vaihtoehtoja levy-yhtiön suhteen. Lopulta yhteistyökumppani löytyi Saksasta, Nuclear Blastista, eikä Cyhra voisi olla ratkaisuun tyytyväisempi. Haastateltavat räjähtävät nauramaan kertoessaan miten erilaisia näkemyksiä heillä oli uuden No Halos in Hell -albumin singlekappaleita valittaessa. – Meillä oli kasassa parikymmentä kappaletta, joista päätimme ottaa levylle neljätoista ja pudotella loput kuusi erilaisiksi bonuksiksi. Et usko, miten monta kertaa me vaihtelimme biisijärjestystä ja bonusbiisejä muutaman kuukauden aikana, Euge sanoo. – Kun olimme lopulta ihan varmoja, että TÄMÄ on levyn lopullinen järjestys, lähetimme kaiken lafkalle. Nuken A&R olikin sitten biisijärjestyksen ja bonuskappaleiden suhteen ihan eri linjalla. Olimme ihan ällikällä lyötyjä. – Yksi omista suosikeistani on Bye Bye Forever, ja oikeastaan jopa kirjoitin sen sillä ajatuksella, että tämä on se levyn tykkisinkku, joka julkaistaan ihan ensimmäisenä. Se on silkkaa tarttuvuutta. Toisin kävi! Jake E huudahtaa. – Out of My Life oli alun perin yksi bonuskappaleista, mutta siitä tulikin itse levyn aloitusbiisi ja ensimmäinen single, Euge jatkaa. – Samoin Dreams Gone Wrong ei ollut itsellemme mikään selviö sinkuksi, mutta lafkalla oltiin sitä mieltä, että se on ehdottomasti yksi niistä. Ja oikeassahan he olivat! Monipuolisuutta lavoille Cyhran parin vuoden takaisesta Letters to Myself -debyytistä Jake E ja Euge löytävät sekä hyviä että huonoja puolia. – Tietysti uusi albumi on aina suosikki ja vähintään niin kuuluu sanoa jokaisessa haastattelussa, mutta mielestäni Letters to Myself on ihan fantastinen levytys! Jake E hihkaisee. – En osallistunut ensimmäisen levyn tekoon niin paljon, mutta pidän siitä silti todella paljon, Euge myötäilee. – Uusin levy on ehkä itselleni läheisempi, mutta huomasin nopeasti nauttivani debyytin kappaleiden soittamisesta. – Lettersin ilmestyessä olin sitä mieltä, että se on yksi parhaista albumeista, joita olen ollut kirjoittamassa, ja ajattelen yhä samoin, Jake E kuittaa. Debyyttiä seuranneet kiertueet osoittivat, millaiseen suuntaan toisen albumin tulisi mennä. – Levyllä oli paljon melankolisia kappaleita, jotka keskittyivät säkeistössä pianoon ja lauluun, kasvoivat orkestroituihin kertosäkeisiin ja palasivat sitten minuun ja pianoon. Tuollainen tunnelmointi voi olla omiaan luurit päässä levyltä kuunneltuna, mutta keikkoja soittaessamme huomasimme, että kaipasimme siihen ympärille muutakin, Jake E toteaa. – Kun aloin hahmotella toista albumiamme, halusin enemmän interaktiivisuutta bändin ja yleisön välille. En halunnut tehdä vain kappaleita, jotka sopivat paremmin istuvan yleisön eteen konserttisaleihin kuin rokkiklubeille. – Erityisesti festareilla huomasimme kaipaavamme fiilistelyn ympärille menevämpiä vetoja, Euge sanoo. – Festarit ovat kuitenkin tapahtumia, joihin tulee yhtä paljon valmiita faneja kuin uusia tyyppejä haistelemaan bändin meininkiä. Siinä saattaa olla yhden biisin verran aikaa voittaa yleisön mielenkiinto, eikä sitä välttämättä tehdä pelkillä fiilistelykappaleilla, vaikka pidinkin niiden soittamisesta todella paljon. – No Halos in Hellillä äärilaitamme venyvät todella kauas toisistaan. Mukana on nopeampia kappaleita, tunnelmointia, raskaampia vetoja, synkkyyttä ja iloa, joten nyt meillä on käytössä koko palettimme myös keikoilla, Jake E sanoo. – Onnistuimme tekemään levyn, joka voi saada yleisön moshaamaan, yhteislaulamaan, kyynelehtimään ja tanssimaan saman keikan sisällä, ja luulenpa että keikkamme tulevatkin olemaan aiempaa energisempiä. – Jos asiaa kärjistää, Cyhra on pohjimmiltaan kolmen, ”progeimmillaankin” ehkä neljän soinnun poppia ja rockia, mutta kun levyn kaikki elementit summaa yhteen, No Halos in Hell kuulostaa joltain uudelta ja raikkaalta, Euge summaa. Terapiasessioista voimabiiseihin Viimeisen silauksen No Halos in Hellin monipuolisuudelle antavat sanoitukset, jotka ovat Jaken mukaan linjassa musiikin kanssa. – Aiempien bändieni kanssa totuin kirjoittamaan keksittyjä tarinoita. Monet biisit olivat kuin omia elokuviaan ja sanoitukset niiden käsikirjoituksia. Cyhran debyytti puolestaan kertoi Jesperin taistelusta masennusta ja addiktiota vastaan, eikä No Halos in Hell ole yhtään vähemmän henkilökohtaista tekstiä. – Tummin esimerkki on Battles from Within, joka kertoo kymmenen vuotta sitten itsemurhan tehneestä veljestäni. Huomasin, etten ollut käsitellyt asiaa ollenkaan. Nyt istuin pianon ääreen, soitin kappaleen melodiaa ja huomasin hyräileväni täysin suodattamattomasti kaikkia niitä tunteita, joita hänen menettämisensä minussa herätti. – Levyllä on paljon terapiasessioita itseni kanssa, ja toisaalta käsittelen aika monessa kohtaa uskontojen ongelmia läpi historian. Yhtä lailla siellä on voimaannuttavia kappaleita, faniemme ylistystä, elämäniloa ja tarttuvuutta, joten sanoisin No Halos in Hellin summaavan aika hyvin sen, missä me cyhralaiset olemme juuri nyt. ”Tänä päivän ä ei voi olla kuin rocktäh ti vuonna 1986 ja luottaa vain siihen, että levyt myyvät ja keikko ja tulee, vaikka bailaisi menem ään. Kilpailu keikoist a on kovemp aa kuin ikinä, joten joka ilta on tehtävä parhaan sa.” 22
Jos haluat altistaa psyykesi vaaraan ja olet valmis kohtaamaan pimeän puolesi, anna brittiläisen Esotericin tuomion viedä. RAAKA KURKISTUS IHMISMIELEEN TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT PAUL WARD 24
E sotericin tuore A Pyrrhic Existence -albumi sisältää tuplalevyllisen verran kuolemanvakavaa funeral doomia. Albumin kuusi kappaletta kellottaa mukavat 98 minuuttia. Yhtye on tehnyt tuplia toki ennenkin. Peräti kahdeksan vuoden julkaisuvälin Paragon of Dissonancen (2011) jälkeen selittääkin jokin ihan muu kuin luovat syyt. – Emme ole koskaan olleet yksi niistä orkestereista, jotka pyrkisivät muutaman vuoden sykliin, vaan olemme aina tehneet albumimme kaikessa rauhassa, Esotericiä vuodesta 1992 luotsannut laulaja-kitaristi Greg Chandler kertoo. – Tämä johtuu siitä, ettei Esoteric ole meille työtä. Kukaan meistä ei tienaa rahaa Esotericillä. Ei levymyynneillä eikä kiertueilla. Meillä kaikilla on päivätyömme sitä varten, minkä ohella olemme perheellisiä miehiä. Emme elättele illuusiota, että funeral doomilla tehtäisiin jonkinlainen läpimurto. – Kun aloitimme Esotericin, tarkoituksenamme oli tehdä haluamamme tyylistä musiikkia itsellemme. Emme miettineet lainkaan sitä, kuinka moni muu sitä tulee kuuntelemaan. Tämä on Esotericin ydin vielä nytkin, 27 vuotta myöhemmin, enkä näe mitään syytä rikkoa kaavaa tulevaisuudessa. Chandler kuitenkin myöntää levynteon vieneen tällä kertaa toivottua enemmän aikaa. – Pakko sanoa, että olimme muutaman edellisen albumin ja niiden jäljiltä kiertämisen jälkeen aika uupuneita tähän musiikkiin, jonka tekeminen ja esittäminen on henkisesti raju prosessi. – Emme lopettaneet treenaamista, säveltämistä tai keikkojen tekemistä hetkeksikään koko aikana, mutta jotenkin kaikki asiat vain... hidastuivat. Esoteric koostuu kuudesta ihmisestä, ja jossain vaiheessa tiemme vain nousi hetkeksi pystyyn, kun teimme kaikki päivätöissämme reilusti yli 40-tuntisia viikkoja. – Uuden luovuuden syttyminen vaati aikaa. En uskalla edes ajatella, miten painostava tilanne olisi ollut, jos useammalla meistä olisi tulot kiinni Esotericissä. Tämä ajanjakso olisi varmasti ajanut meidät jonkinlaiseen kriisiin. Elämän realiteettien heijastumia Kun Esoteric tunsi saaneensa tarpeeksi etäisyyttä aiempiin levytyksiinsä ja kiertueisiinsa, uutta painajaismaisen synkkää musiikkia alkoi syntyä jopa epätavallisen rivakalla tahdilla. Tai kuten Chandler asian ilmaisee: ”Tilanne eskaloitui Esotericin mittapuulla todella nopeasti.” – Me kaikki teemme musiikkia koko ajan. Jopa kiertueilla. Kun aloimme rakennella kokonaisia kappaleita vuonna 2015, huomasin että materiaalia oli olemassa paljon. Todella paljon. Ja sitä syntyi koko ajan lisää. – Periaatteessa A Pyrrhic Existence olisi voinut olla vaikka isompikin teos, tai olisimme voineet äänittää tavalla tai toisella vaikka toisenkin albumin samalla, mutta Esotericille kaikki irrottelu ei ole mahdollista. – Tietyt realiteetit on otettava huomioon. Koska emme tienaa bändillä, emme voi myöskään tuhlata liikaa. A Pyrrhic Existence on 98 minuuttia pitkä albumi, mutta sitä varten oli sävellettynä vielä kaksi pitkää kappaletta lisää, jotka meidän oli jätettävä äänittämättä budjettisyistä. Tällainen on määrittänyt levyjämme aina. Niistä varsinkin The Maniacal Vale (2008) ja The Pernicus Enigma (1997) nauttivat funeral doomin puolesta suruliputtavien keskuudessa klassikon mainetta. – Jos minulta kysytään, jokainen Esoteric-albumi heijastelee täysin peittelemättömästi sitä, millaisissa olosuhteissa ne on tehty ja millaista ajanjaksoa olemme eläneet niiden tekemisen aikaan. – Toisin sanoen toisinaan budjetit ovat olleet liian pieniä tai emme ole keskittyneet ihan loppuun asti albumin tekoon, ja se on kuulunut levyillä paikka paikoin. Joskus taas budjetit ovat osuneet mukavasti kohdalleen ja olemme vuodattaneet kammottavien elämänvaiheiden jäämiä levyille onnistuneesti, kuten mainitsemallasi kahdella albumilla. Chandler kokee Esotericin evoluution kuuluvan parhaiten studioalbumeita aikajärjestyksessä kuuntelemalla. Albumi albumilta myös Chandler itse on oppinut ymmärtämään omaa musiikkimakuaan ja studiotyöskentelyään paremmin. – Doom metalissa puhutaan harvemmin soittajien teknisyydestä, mutta oman instrumentin ymmärtäminen on asia, joka on tehnyt Esotericin painajaisesta viheliäisemmän vuosien varrella. – Meillä ei ole ehkä aikaa treenata samaan tapaan kuin parikymppisenä, mutta pitkät kiertueet ja studiosessiot ovat opettaneet meille kaikille, miten soittaa enemmän soittamalla vähemmän, jos tiedät mitä tarkoitan. Esotericin hypnoottisuudessa on usein kyse hyvin hienovaraisesta minimalismista. Se mikä on hypnoottisuutta yhdelle, on itseään toistavaa jankkausta toiselle. Esoteric poikkeaa monista hautajaisdoombändeistä juuri siinä, että se tekee massiivisia kappaleita, joista löytyy myös selviä koukkuja. – Kyse on temposta. Hitaampaa metallia, ja musiikkia ylipäänsä, kuunnellessa saattaa aluksi tuntua siltä, ettei kappaleissa tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Jos hajotat kappaleet osiin melodioita, sävellajeja, harmonioita ja kappalerakenteita myöten, voit huomata nopeasti, että Esotericin kappaleissa tapahtuu oikeastaan hyvin paljon. – Bändimme kappaleiden keskiössä ovat erilaiset melodiset teemat, joita moduloimme pitkien kappaleiden varrella hyvin erilaisiin muotoihin. Se on mielestäni tärkeä tekijä luomaan lajityyppiin tarvittavaa tarttumapintaa. Muutokset ja melodiat saattavat olla hyvin hienovaraisia, mutta ne saavat kappaleen tuntumaan temaattisemmalta. – Tässäkin voi mennä liian pitkälle. Keskustelimme vakiintuneen kokoonpanomme kanssa edellisestä albumistamme, ja me kaikki olimme sitä mieltä, että albumi oli kyllä onnistunut, mutta ehkä hieman... kuiva. Nyt halusimme tehdä albumin, jossa on enemmän hienovaraisia yksityiskohtia ja muuttujia. Inhimillisen psyyken romahduksia A Pyrrhic Existence sisältää joitakin Esotericin pitkän historian vaikuttavimmista, raskaimmista ja sairaimmista kappalekokonaisuuksista. Niistä erityisesti 27-minuuttinen aloitusraita Descent ja toisella levyllä kuultava 19-minuuttinen Culmination saattavat olla haasteellisia jopa kokeneimmille funeral doom -kuluttajille. – Descent on yksi albumin vanhimmista kappaleista, ja se muuttui todella paljon ajan kanssa. Itse asiassa niin paljon, että alkuperäisestä versiosta on jäljellä vain kappaleen pääteema, Chandler avaa. – Tein sitä vuosien kuluessa aika erilaisissa mielenmaisemissa. Periaatteessa se käsittelee yhä inhimillisen psyyken lopullista romahtamista ja sitä, miten tällaisen romahduksen läpikäynyt ihminen kokee koko ulkopuolisen maailman. Lopulta mukaan päätyi paljon muunkinlaista perspektiiviä, johon voitte tutustua tarkemmin itse. – Mainittakoon muuten pienenä triviana, että Descentin viimeinen kaksi ja puoli minuuttia ei oikeastaan ole osa kappaletta, vaan se on eräänlainen... silta, joka sitoo Descentin yhteen seuraavana kuultavan Rotting in Derelictionin kanssa. Tavallaan koen, että nuo kaksi kappaletta ovat yksi 43-minuuttinen kokonaisuus! 25
– Culmination syntyi minun ja Gordonin [Bicknell, kitara] yhteistyöstä. Halusimme säveltää jotain sellaista, mikä syntyy puhtaasti yhdessä jammailemalla. Jos nyt sanaa ”jammailu” edes saa käyttää tällaisesta musiikista, hah! – Heti kun kappale alkoi saada muotoaan, kutsuimme loputkin bändiläiset mukaan treenikselle ja viimeistelimme kappaleen yhdessä. Siinä syntyi paljon Esotericille aiemmin tuntemattomia kokeiluja tempojen ja elektronisuuden kanssa, enkä usko, että olisimme koskaan kirjoittaneet mitään tällaista erillämme. – Teemasta ei sen sijaan tullut yhtään sen hilpeämpi. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin kerrottakoon, että Culmination kertoo tärkeimmän ja rakkaimman ihmisen menettämisestä syntyvistä tunteista. Näiden ääripäiden ohella muutkin albumin kappaleet syntyivät pitkän ajan kuluessa ja lukuisilla eri toimintamalleilla, mikä heijastuu Chandlerin mukaan suoraan albumin jyrkkään ja silti monipuoliseen tunnelmaan. – Esoteric ei ehkä ole ensimmäinen orkesteri, jonka kohdalla tulee mieleen sana ”kokeellinen”, mutta sanoisin, että me olemme aina olleet aika kokeellinen doom metal -bändi. – Esimerkiksi A Pyrrhic Existence keskittyy todella paljon tunnelmaan ja psykedeliaan, mikä tarkoittaa käytännössä hieman monikerroksisempia äänimaisemia ja siten eräänlaista mielen hulluuden heijastelua. Kaikki nämä eri tasot ovat kuin ristiriitaisia ääniä ihmisen tajunnassa. Edellinen albumimme oli tässä mielessä paljon suoraviivaisempi. – Erikoista onkin, että koen A Pyrrhic Existencen jopa synkemmäksi kuin minkään aiemman luomuksemme, vaikka ajattelin monipuolisuuden sulkevan äärimmäisimmän hypnoottisuuden pois. Toisin kävi, ja ne pienenpienet valonpilkahdukset tunnelin päässä tekevät tunnelmasta vain painostavamman. Tunteistaan vieraantunut ihmiskunta Esoteric on niin äärimmäinen funeral doom -kokemus, että sitä on ollut pakko esitellä myös ihmisille, jotka eivät tavallisesti kuuntele metallia lainkaan. Tämä on avannut ihmisten tapoja kokea musiikkia. Kerron Chandlerille, että itselleni Esotericin kuunteleminen on eräänlainen tapa purkaa kaikkein äärimmäisimpiä tuntemuksiani, kun taas muutamat metallille vihkiytymättömämmät ovat kokeneet jopa fyysistä pahoinvointia tai olleet vähällä seota jo pienestä annoksesta bändiä. – Itse olen kokenut asian aina niin, että mitä äärimmäisempää musiikki on, sitä paremmin se kanavoi omia negatiivisimpia tuntemuksiani. Juuri sen takia sävellän tällaista musiikkia, Chandler myöntää. – En ole psykologi, mutta koen lopulta hyvin terveeksi asiaksi, että ihminen käsittelee sisäisiä demoneitaan näin harmittomasti tai jopa jakaa sen kanavan myös muutamille muille ihmisille. Maailmassa on liikaa ihmisiä, joiden kohdalla sanonta ”viha synnyttää vihaa” pitää paikkansa, koska tällaisia kanavia ei aina ole. – Monet eivät kykene hyväksymään pimeyttä. Se pakotetaan syrjään ja sitä ei edes ajatella. Eikä varsinkaan käsitellä. Ihminen haluaa vieraannuttaa itseään ihmisyydestä sen sijaan, että oppisi elämään pimeimpien puoliensa kanssa. – Itse pyrin ylläpitämään tasapainoa Esotericin avulla. Moni on olettanut, että olen tavallisesti epävakaa tai jopa mielisairas ihminen, koska luon tällaista musiikkia, mutta itse koen asian täsmälleen päinvastoin. Ymmärrän silti hyvin heitä, jotka kokevat Esotericin musiikin tai vaikkapa kauhuelokuvat luotaantyöntävinä. Ihmisillä on eri tapoja käsitellä asioita, ja monille raaka kurkistus ihmismielen pimeyteen vain on liian todellista. Mikä musiikki, mitkä elokuvat tai mitkä muut taiteen muodot herättävät itsessäsi niin voimakkaita tunteita, että ne pistävät sinut kasvotusten omien pimeimpien puoliesi kanssa ja ovat siten jopa pelottavia kokemuksia? – Kaikki varmasti kokevat joskus niitä hetkiä, kun niskakarvat nousevat pystyyn ja tuntee kylmiä väreitä tai jotain niin voimakasta, että se saa haukkomaan henkeä ja silmät kostumaan, vaikkei välttämättä tiedä miksi. – Primitiivisimmät tunteet ovat aidoimpia ja inhimillisimpiä kokemuksia. Silti ihminen alkaa usein refleksinomaisesti puskea niitä sivuun, varsinkin seurassa, koska se aidoin tunne on jotain häpeällistä. – En saa näitä tuntemuksia ihan yhtä paljon kuvataiteesta kuin musiikista ja elokuvista, jotka ovat tavallaan kokonaisvaltaisempia kokemuksia, mutta Salvador Dali, H. R. Giger, William Blake ja Bosch ovat suosikkejani. – Ilmetyskirja. Nyt, Elefanttimies, Taksikuski, Kauriinmetsästäjä ja Pan’s Labyrinth. Siinä muutamia esimerkkejä elokuvista, jotka ovat herättäneet minussa niin voimakkaita kokovartalotuntemuksia, että ne ovat saaneet minut pitkäksi aikaa hämilleen, vaipumaan ajatuksiini ja heräämään asioihin, joita en ollut koskaan ennen näitä elokuvia ajatellut. ”Monet eivät kykene hyväksymään pimeyttä. Se pakotetaan syrjään ja sitä ei edes ajatella. Eikä varsinkaan käsitellä. Ihminen haluaa vieraannuttaa itseään ihmisyydestä sen sijaan, että oppisi elämään myös pimeimpien puoliensa kanssa.” 26
JE R E M Y SA FF E R 28
N iin sanotun dungeon synth -musiikkigenren alkuajankohdasta liikkuu eriäviä mielipiteitä. Erityisesti muutaman viime vuoden aikana esiin nousseen genren ensisanat lausuttiin joidenkin näkemysten mukaan jo 1980-luvun lopun Tangerine Dreamja Dead Can Dance -tuotantojen muodossa, tai kenties jo kyseistä aikakautta edeltäneen, tummasävyisen ja kokeilullisen ambientin myötä. Sen esi-isiin luetaan muiden muassa Lustmord ja Throbbing Gristle. Paremmin metallipiireihin iskevän teorian mukaan käsite dungeon synthistä sai ensimmäisen sykäyksensä black metalin suurnimiin luettavasta Emperorista eronneen Mortiisin (kuvassa vasemmalla) perustettua omalla taiteilijanimellään kulkevan sooloprojektin vuonna 1992. Vaikka projektin lähtökohdat olivat suhteellisen vaatimattomat, Mortiis (alias Håvard Ellefsen) tiedostaa maineensa yhtenä genren pioneereista ja on kuljettanut yhtyettään kunniakkaasti läpi lukemattomien keikkojen ja yhdentoista kokopitkän. – Homma lähti liikkeelle siitä, että turhauduin useimpiin metallibändeihin, Mortiis paljastaa. – Bändeissä soittaminen ei tuntunut enää mieluisalta ajatukselta, eikä pienessä kotikaupungissani ollut ketään muuta, jota kiinnostivat samat asiat. Asuin periaatteessa autiossa maalaiskylässä, ja mikäli sattui olemaan kiinnostunut metallista – tai musiikista ylipäätään – touhussa ei ollut minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. – Samoihin aikoihin rupesin laajentamaan musiikillista kenttääni ja kiinnostuin todella paljon koskettimilla tehdystä, muutenkin hieman epätavallisesta musiikista kuten Tangerine Dreamistä, Coilista, Dead Can Dancestä, Klaus Schulzesta, Throbbing Gristlestä, Kraftwerkistä, Rick Wakemanistä, Vangelisista ja muusta vastaavasta. – En koskaan ajatellut kehittäväni mitään niin sanottua uutta genreä. Halusin vain tehdä musiikkia ja olin tullut tieni päähän muiden ihmisten kanssa työskentelyssä. Niinpä ostin kosketinsoittimet ja rupesin tekemään niiden avulla erilaisia kokeiluja. Veteen piirretty viiva Tässä artikkelissa käsiteltävän dungeon synthin audiovisuaalinen maailma on rakennettu pitkälti 1990-lukulaisesta black metal -estetiikasta, J. R. R. Tolkienin kirjoittamasta fantasiakirjallisuudesta ja minimalistisista sävellyksistä, jotka ovat herättäneet kaikessa yksinkertaisuudessaan hilpeyttä niin sanottujen ”oikean konemusiikin” ystävien keskuudessa. Tilutuksen ja soittotaidolla brassailun sijaan tilan täyttää väkevä tunnelma, joka kurkottaa usein mahtipontisuuteen ja kauaksi tästä todellisuudesta etääntyvään fantasiamaailmaan. Vaikka poikkeukset vahvistavat säännön, yleinen ja kärjistetty mielikuva omaan maailmaansa vetäytyvästä metallifanista halvan syntikan tai tietokonesoftan parissa pitää siis edelleen vahvasti kutinsa. Tunnelmallinen musiikkityyli vei mukanaan myös vuonna 1998 aloittaneen Druadan Forestin sydämen ja sielun, myös hyvin menestyneessä Vargravissa vaikuttavan V-Khaozin. – Kuulin joskus 1990-luvun lopulla Mortiisin Ånden som gjorde opprørin [1995], joka teki välittömästi suuren vaikutuksen, Druadan Forestin tänä vuonna ilmestyneellä Dismal Spells from the Dragonrealm -albumilla suoraan genren kuumimpaan ytimeen iskenyt V-Khaoz muistelee. – Musiikkityyli oli toki jo tuttu erinäisten black metal -levyjen introista ynnä muusta, mutta kokonainen levyllinen tällaista oli täydellinen soundtrack ruokkimaan teini-ikäisen eskapismia. Se että päädyin itse tekemään tämäntyylistä musiikkia tapahtui ikään kuin huomaamatta. Druadan Forestin musiikki oli menossa suuntaan, johon en halunnut, joten luonnollisin ratkaisu oli karsia suurin osa elementeistä pois. – Genreluokituksena tämän päivän dungeon synth on virtaavaan veteen piirretty viiva, sillä sen alla julkaistaan niin laajalti eri tyylisuuntien musiikkia. Tästä syystä pyrin itse välttämään kyseisen termin käyttöä. Oikeastaan dungeon synth -termiä ei tulisi käyttää kuin Mortiisin ensimmäisen aikakauden levyjen yhteydessä. Niin ikään kotimainen Jääportit aloitti uransa kylmän ja kuulaan dark ambientin parissa, joka loisti kenties kirkkaimmillaan tasan 20 vuotta sitten julkaistulla Kauan koskematon -demolla ja sitä viisi vuotta myöhemmin seuranneella Uumenissa-esikoislevyllä. Mitä on dungeon synth? Päätimme jututtaa kolmea alan parissa ahertanutta artistia ja ottaa asiasta selvän. Tyrmästä kuuluu TEKSTI JONI JUUTILAINEN 29
Sittemmin Jääportit on liukunut kohti jopa post-rockiksi luonnehdittavaa linjaa, mutta menneisyytensä julkaisut yhdistävät yhtyeen vielä vahvasti synkän ambientin ja dungeon synthin pariin. – Lähdin liikkeelle siihen aikaan, kun varsinaista dungeon synth -genrenimitystä ei ollut vielä olemassakaan, Jääporttien Tuomas M. Mäkelä kertoo. – Tein musiikkia sämpläämällä autenttisia soundeja koskettimista ja työstämällä biisejä tietokoneella suhteellisen alkeellisella musantekosoftalla. Kun tuli tehtyä myös rankempaa musaa, niin dark ambient sopi hyvin vastapainoksi sille. Minulle oli helpompaa saada aikaan julkaisukelpoista materiaalia tämäntyyppisellä musalla, jonka pystyi operoimaan kasaan kotikoneella. Kaverini auttoi miksauksessa, kun en silloin vielä aiheesta niin paljoa tiennyt. – Artistit kuten Mortiis, Burzum, Arcana, Raison d’Être, Summoning ja Dead Can Dance toimivat esikuvina, ja toki inspiraatiota löytyi myös kauhuja fantasiakirjoista sekä leffojen soundtrackeiltä. Vastapaino raskaudelle Monet tunnetut black metal -muusikot ovat kokeilleet kykyjään pääosin kosketinsoittimilla toteutetun musiikin parissa. Esimerkiksi Dimmu Borgirin Shagrath julkaisi Starkness-nimellä tehtyä musiikkia vuonna 1996, ja Satyriconista tutun Satyrin Wongraven-projekti tarjosi oman Fjelltronen-levynsä vuotta aiemmin. Darkthronen monitoimimies Fenriz urakoi hänkin 1990-luvun puolivälin tienoilla kahden albumin verran kosketinmusaa Neptune Towers -projektinsa parissa. Listan jatkeeksi löytyvät vaivatta Burzumin ”vankilalevyt” ja Tomhet-kappaleen kaltaiset instrumentaalipalat, Nokturnal Mortumin johtohahmon Mistigo Varggoth Darkestra, Paysage d’Hiverin eeppisimmät maalailut, Beheritin uran keskivaiheen erikoiset ambient-tuotokset, alan piireissä korkealle arvostetusta Summoningista haarautunut Pazuzu ja Graveland-pomo Rob Darkenin sivuraide Lord Wind – raa’an black metalinsa vastapainoksi kuulasta ambientia tehneestä Ildjarnista nyt puhumattakaan. Suomalaisesta tarjonnasta nousevat Beheritin ohella esiin Azaghalin sivussa kulkenut Valar, Thy Serpent -kippari Sami Tenezin lyhytikäiseksi jäänyt Voices of Winds ja monilta osin myös The True Werwolf. Mainituista väkevästi Summoning-vaikutteinen Valar ja Satanic Warmaster -yhtyeen Werwolfin ohjauksessa kulkeva The True Werwolf sekoittavat tuotannoissaan sekä mustaa metallia että kosketinsoittimin luotuja äänimaisemia, mutta aktit iskeytyvät mielestäni hyvin käsiteltävän genren henkeen. Black metalin parissa uransa tehneiden artistien seikkailut syntikkamusiikin maailmassa eivät ole siis mikään harvinaisuus, joten ilmiölle on löydyttävä jokin yhdistävä tekijä. – Siinä missä tunnelma erottaa black metalin muusta metallista, dungeon synth rakentuu pelkästään tunnelman pohjalle, V-Khaoz valistaa. – Lisäksi äärimmäisen esoteerinen ilmapiiri ja usein varsin alkukantainen ilmaisu rakentavat selkeän yhteyden synamusiikin ja black metalin välille. Dungeon synth ei yllä ehkä aivan miesten musiikiksi, mutta se ei ole missään nimessä tarkoitettu kaikille. 20-minuuttinen syntikkaannojailu voi olla keskiverrolle radionkuuntelijalle liian kova pala purtavaksi. Myös Mäkelä on samoilla linjoilla. – Mainitut kaksi genreä sivuavat sekä estetiikaltaan, tunnelmaltaan että osin aihepiirteiltään läheisesti toisiaan. Ehkä asiaan vaikuttaa myös aiemmin mainitsemani ajatus, että ambientin teko voi toimia vastapainona raskaammalle musalle. Toisaalta monet black metal -julkaisut sisältävät synapohjaista materiaalia introina tai välisoittoina, joten linkitys on vahva sitäkin kautta. Dark dungeon music Eräänlaisen peikkohahmon muodon soolouransa alkuvaiheilla omaksunut Mortiis otti mukaansa osan Emperor-vuosiensa perinteisestä black metal -ulkoasusta, koristeli kokonaisuutta skandinaavisesta mytologiasta tutuilla elementeillä ja lisäili keitokseen vielä ripauksen KISSiltä lainattua teatraalisuutta. Druadan Forest. 30
Nimikkobändinsä ohessa myös Cintecele Diavoluin, Fata Morganan ja Vondin nimissä levyjä tehneen miehen ura on kiertänyt mielenkiintoisen musiikillisen syklin, sillä 1990-luvun tuotokset kuljettivat Mortiisia hiljalleen industrial rockin ja jopa goottipopahtavien vaikutteiden pariin, mutta viimeisin pari vuotta on kuitenkin vetänyt artistia takaisin kohti uransa alkuaikojen minimalistisia äänimaisemia. Ensi vuoden alussa ilmestyvä Spirit of Rebellion -albumi onkin muusikon uudelleentulkinta V-Khaozin aiemmin mainitsemasta Ånden som gjorde opprørista, jota monet pitävät oikeutetusti Mortiisin ”tyrmäsyntikka-aikojen” kirkkaimpana helmenä. – Tämä kuulostaa ehkä oudolta, mutta minä en keksinyt dungeon synth -termiä. Se on aika uusi määritelmä, ja joku muu saa ottaa siitä kunnian, Mortiis toteaa. – Kuvailin ensimmäisen demoni ja kokopitkäni jälkeen tyyliäni ”dark dungeon musiciksi”, jonka koin tuohon aikaan todella osuvaksi määritelmäksi. En osaa sanoa tarkkaan, kuinka kauan termi sopi tekemääni musiikkiin, mutta mielestäni se passasi hyvin vielä Crypt of the Wizardiin [1996]. – Musiikkini oli tuolloin pääasiallisesti synkkää kamaa, joka perustui tietynlaisen tunnelman luontiin, mutta sävellyksistä löytyi myös eeppisiä ja suurelta soundaavia osia. Myös Norjan maineikkaan black metal -skenen keskipisteessä elänyt Mortiis näkee selviä yhteyksiä mustan metallin ja koskettimilla toistetun musiikin välillä, eikä mies osaa kuvitella vastaavaa kamaa syntyvän esimerkiksi grindcoremuusikon käsistä. – Mielestäni black metal on ollut aina parhaimmillaan, kun se saavuttaa tietyn ilkeän tunnelman ja lähes transsinkaltaisen tilan; vanha Burzum, Darkthrone ja Mayhem ovat hyviä esimerkkejä tästä. Juuri nämä tunnelmat toimivat linkittävänä tekijänä mustan metallin ja dungeon synthin välillä. Kyse on periaatteessa samasta asiasta eri keinoin toteutettuna. – Esimerkiksi death metal ja grindcore perustuvat nopeuteen ja aggressioon, mikä tietysti sopii osin myös black metaliin, mutta en oikein usko, että dungeon synth olisi voinut nousta noiden genrejen pohjalta. Itse en ainakaan tiedä yhtään tapausta, jossa grindcoremuusikko olisi ruvennut tekemään dungeon synthiä. En todellakaan osaa sanoa, onko näin koskaan tapahtunut. En ainakaan usko. Aktiivinen kenttä Vaikka dungeon synth on tänä päivänä kenties suositumpaa kuin koskaan aiemmin, koko touhu on isossa mittakaavassa katsottuna marginaalin marginaalia ja täyttää vaivatta todellisen undergroundmusiikin tunnusmerkit. Internet on tuonut musiikkityylin lähemmäksi peruskuluttajaa tarjoamalla laajoja soittolistoja Youtuben ja Spotifyn kaltaisissa palveluissa. Teknologian kehittyminen on puolestaan madaltanut niin sanottujen tavallisten pulliaisten kynnystä oman musiikin luontiin, mistä johtuen dungeon synthin ja dark ambientin parissa on tänä päivänä tekijöitä enemmän kuin koskaan aiemmin – joskin myös tarjolla olevan materiaalin tasossa on kovaa heittelyä. Myös haastateltavamme ovat huomanneet kentällä tapahtuneen noususuhdanteen, vaikka eivät juuri muiden tekemisistä tunnu piittaavan. – Kyllä sitä jonkin verran tulee seurattua, mutta ei enää niin paljon kuin nuorempana, Mäkelä myöntää. – Kenttä vaikuttaa kuitenkin nykyään todella aktiiviselta ja uusia julkaisuja tuntuu ilmestyvän jatkuvasti. Mortiiskin näyttää pukkaavan ulos Era 1 -tyylisen levyn ensi vuoden alussa! – Jokaisessa ”skenessä” genreen katsomatta on tänä päivänä niin suuri ylitarjonta, että yritän parhaani mukaan sulkea itseni täysin sen ulkopuolelle, V-Khaoz puolestaan tuumailee. Myös Mortiis elelee pääasiassa omissa musiikillisissa oloissaan. – Olen tunnetusti aika paska seuraamaan oikeastaan mitään uutta, mutta olen yrittänyt saada hieman hajua siitä, mitä skenessä tapahtuu. Olen soittanut parin viime vuoden aikana keikkoja aika monen dungeon synth -bändin kanssa, mikä on ollut todella siistiä, mutta kovinkaan moni syna-artisti ei tee keikkaa, mikä toivottavasti muuttuu pian. – Minusta tuntuu, että koko skene pyörii vahvasti c-kasettien maailmassa, vaikka muutamat projektit lyövät ulos myös cd:tä ja vinyyliä. Suuressa kuvassa koko touhu elää kuitenkin vahvasti Bandcampissä ja kasettiskenessä. Jääportit. 31
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 04.11.2019 13:43:07
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 04.11.2019 13:43:07
”Haluan, että Ghost on portti uusiin kokemuksiin. Haluan tarjota ihmisille elämyksiä. Haluan, että ihmiset tutustuvat Ghostin avulla uusin asioihin tottumustensa ulkopuolella. Haluan, että ihmiset kokevat taas hämmennystä.” 34
V ielä kaksi vuotta sitten tämän haastattelun kirjoittaja ei voinut sietää Ghostia. Kaikki tässä maskeihin puetussa ruotsalaisbändissä ärsytti. Nyt sama kirjoittaja omistaa Ghostin kaikki albumit, on nähnyt ryhmän useita kertoja keikalla ja lukee itsensä bändin faniksi. Mikä sai takin kääntymään? Samat asiat kuin tuhansien ja taas tuhansien muidenkin. Ghostia kymmenen vuotta luotsannut, naamionkin kera karismaattinen Tobias Forge on tehnyt mahdottomasta mahdollisen: hän on luonut tässä ajassa teatraalisen ja musiikin eri vuosikymmeniä yhdistelevän rockbändin, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Levyillään Ghost sekoittaa rockin, metallin, progen ja popin aineksia vähintään 1960-luvulta tähän päivään asti, ja sen albumeilla on kuultu kaikkea vanhan liiton bluespohjaisen metallin, äärimetallivaikutteiden, totaalisen tarttuvien popkertosäkeiden ja pitkien tunnelmallisten instrumentaalien väliltä. Lavalla Tobias Forge pukeutui pitkään eri Papa Emeritus -alter egojensa mukaisesti kirkollisiin asuihin ja verhoaa Cardinal Copia -hahmossaankin kasvonsa epäkuolleen naamioon. Koko Forgen taustalla soittava bändi koostuu nimettömistä ja kasvottomista soittajista. Konserteissa kokoonpanoa tuetaan nykymittapuulla jättimäisellä teatraalisella visuaalisuudella, jossa ovat läsnä rockin ja metallin ohella elokuvien lukuisat vuosikymmenet ja tyylilajit kauhusta trillereihin. Kuulostaako kokonaisuus joltain sellaiselta, joka takaa bändille 1,7 miljoonaa seuraajaa Facebookissa, 666 000 Instagramissa ja tuo sen keikoille illasta toiseen tuhansien ihmisten yleisön? Kyllä ja ei. Ghostin konsepti voisi tarjota yhtä suurella todennäköisyydellä ”jokaiselle jotakin” tai ”ei tarpeeksi mitään kenellekään”. Tobias Forgen onneksi ensin mainittu on käynyt toteen. Juuri nyt Suomessakin nuoret kaivertelevat Ghostin logoja pulpetteihinsa ja piirtelevät Cardinal Copian kuvia vihkoihinsa, lukuisat äärimetallille elämänsä omistaneet tyypit luukuttelevat bändin albumeita ja tavallisesti rockia ja metallia väistelevät ihmisetkin jorailevat Dance Macabre -singlen tahtiin. Ghostin noustessa torstaina 28. marraskuuta Hartwall-areenan lavalle yleisön ikäjakauma tulee yltämään lapsista vanhuksiin, poppareista rokkareiden kautta hevareihin ja satunnaisista Radio Rockin kuulijoista vinyylejä keräileviin musiikkinörtteihin. Mikään muu bändi ei taatusti kerää keikoilleen väkeä näin kirjavasti juuri nyt. Otetaanpa viimeisen kymmenen vuotta elämästään Ghostille omistaneen Tobias Forgen kanssa selvää, mikä on mahdollistanut hänen pitkään rakentuneen unelmansa toteutumisen. Poikkeuksellista puoleensavetävyyttä Ghost ei siis ollut itselleni mikään läpihuutojuttu, vaikka se koostuu kaikesta siitä, mitä musiikissa rakastan. Muistan hyvin sen hetken, kun kaivoin Rise Above -levyyhtiön kirjekuoresta pahvikantisen promoversion Ghostin debyyttialbumista Opus Eponymousista. Elettiin alkusyksyä 2010. Mielenkiintoinen kansi sai unohtamaan bändin mielikuvituksettoman nimen. Löin levyn soittimeen ja saatoin ajatella itsekseni: ”Äh. Ei kai taas tällaista retroilevaa okkultistista rockia.” Vastaavia bändejä oli ilmaantunut enemmänkin. Sivuutin levyn täysin pitkäksi aikaa. Itse asiassa sivuutin koko yhtyeen vuosikausien ajaksi. Jos Ghostista olisi alettu puhua tuolloin tarkemmin, olisin ollut valmis lyömään vetoa, että bändi jää korkeintaan marginaalisen yleisön pieneksi retrotripiksi. Myöhemmin antipatiani bändiä kohtaan kasvoi niin suureksi, että jaksoin muistutella asiasta aina tilaisuuden tullen ja pidin bändin imagoakin halpana huomionhakuisuutena. Ghost ei siis jättänyt kylmäksi. Se herätti voimakkaita tunteita itseään vastaan aina siihen asti, kun kuulin kolmosalbumi Melioran (2015) ja todistin bändin livenä samaisen albumin kiertueella. Muutin mieleni hetkessä. Kerratessani Ghost-kokemuksiani Tobias Forgelle hän ei vaikuta varsinaisesti yllättyneeltä. Varovaisen rauhallisesti ja suorastaan vetäytyvän analyyttisesti keskustelun aloittava mies on tyytyväinen tällaisiin reaktioihin. – Niin. Olen kuullut vastaavista vastakaiuista ennenkin. Meillä on fanimme. Meillä on vihaajamme. Kaikilla tuntuu Helsingin Hartwall-a reenalla marraskuu n lopussa esiintyvä Ghost on yhden miehen visio, joka on samaan aikaan loppuun asti suunniteltu ja täysin arvaamato n. Purkakaam me ilmiö osiin sen isän Tobias Forgen kanssa. TEKSTI AKI NUOPPON EN KUVAT MICKE ERIKSSON , MIKKO PYLKKÖ, MARKUS LAAKSO 35
olevan mielipide monista asioista joita teemme, eikä se ole välttämättä huono asia, keskeltä Yhdysvaltojen-kiertuetta tavoittamani Forge sanoo. – Mistä tämä johtuu? En tiedä. Kirjavasti tarttuvista kappaleista? Onnekkuudesta? Määrätietoisuudesta? Ajoituksesta? Omistautumisesta? Värikkäästä imagosta? Vaikea sanoa. Jotenkin onnistumme ärsyttämään tavallaan kaikkia. Hetken hiljaisuuden jälkeen Forge selvittää kurkkuaan ja hänen äänestään alkaa kuulua eräänlainen epäuskoinen hymy, kun hän summailee sitä käännettä, joka on pitänyt hänet tien päällä viimeiset yhdeksän vuotta. – Olen tietysti onnellinen siitä, että Ghost käänsi elämäni tällä tavalla ympäri. Olen viettänyt aikoinaan toistakymmentä vuotta bändeissä, jotka eivät edenneet mihinkään. Bändeissä, joissa oli periaatteessa moni asia kohdallaan, mutta joiden kappaleista uupui se viimeinen terä, ja kaivattu lopullinen onnenpotku jäi saamatta. – Olin 29-vuotias, kun julkaisin Opus Eponymousin. En ollut enää nuori, enkä ollut vielä vanha, mutta tunsin yrittäneeni jo aivan kaiken monenlaisten bändien kanssa. Olin tavallaan hyväksynyt sen, etten tule koskaan esiintymään ympäri maailmaa. Siinä mielessä Ghost oli paineeton projekti, jota lähdin tekemään liikaa stressaamatta. – Ghost heijasteli alusta asti omaa musiikkimakuani. Olen todella suuri 60-luvun klassisen rockin fani, rakastan 70-luvun pömpöösiä progea, mikään ei voita punkin energiaa ja kasarin heavy metal on yksi musiikin täydellisimmistä jaksoista, äärimetallikuvastoineen ehkä tärkein osa varhaisimpia bändejäni ja niiden imagoa. ”Jos saavutan joskus Ghostin kymmenennen tai viidennetoista albumin, voi olla, että bändin konsepti vakiintuu johonkin tiettyyn muotoon, mutta juuri nyt koen ilmaisevani itseäni ja suurimpia intohimojani elämällä jatkuvassa muutoksessa.” M IK K O P Y LK K Ö 36
– Kun yhdistämme kaiken tämän, Ghost edustaa musiikissa yli 50 vuoden historiaa. Siitä olisi saattanut syntyä luotaantyöntävää sekasotkua, mutta jotenkin se tavoittikin valtavan potentiaalisen yleisön. – Olen aina luottanut siihen, että hyvä biisi on hyvä biisi, ja jos se on tarpeeksi hyvä, se voi murtaa ihmisten tottumuksia ja genrerajoja. Hehkutan aina valtavasti The Beatlesiä ja David Bowieta, jotka eivät tehneet ikinä samaa albumia kahdesti, vaikka se saattoi jopa verottaa heidän kuulijakuntaansa. Ghostin periaate on ollut hyvin samanlainen. Kokonaiset albumit kiinnostavat nykyään suhteellisen marginaalista musiikkifanien ryhmää, mutta Ghost on onnistunut sekoittamaan niille mukaan juuri tarvittavan määrän hittikappaleita kasuaalimman kuulijan hermoon iskettäväksi. Samalla bändin anonyymi imago on ollut yllättäen jotain sellaista, josta erilaiset ihmiset ovat löytäneet tarttumapintaa. Forge myöntää ottaneensa imagolla suuren riskin, mutta luottaneensa sen potentiaaliin. – Voisi helposti luulla, että kasvottomuutemme olisi jotenkin vieraannuttava asia, mutta vuosien kuluessa olen huomannut, että se on itse asiassa vain tuonut meille kuulijoita. – Jos olisimme olleet alusta alkaen tavallinen, parikymppistä länsimaisista valkoisista nuorista jätkistä koostuva bändi näillä samoilla kappaleilla, se olisi ehkä rajannut kuulijakuntaamme retrorockia fanittaviin tyyppeihin. Varsinkaan 2010-luvun nuoret eivät todennäköisesti olisi kiinnostuneet tekemisistämme. – Nyt yleisömme koostuu kaikenlaisista ihmisistä. Noin 40 prosenttia heistä on naisia, mikä on uskomatonta. Joukossa on kaikenlaisia naisia nuorten kiljuvien tyttöjen ja keski-ikäisten rouvien väliltä. Miesten puolelta taas löytyy porukkaa ihan lapsista tatuoituihin, kaljamahaisiin vanhan liiton hevareihin. Se on hämmentävää. – Minun teoriani on, että olemme leimanneet itsemme niin pitkälle viedyllä imagolla ja musiikilla, että kaikki voivat löytää siitä tarttumapintaa. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, etteivät tekemisemme olisi kiinnostaneet ketään. Silmänlumeen luvattu maa Ghostin tekemiset kuitenkin kiinnostavat ihmisiä. Ympäri maailman. Näin on jopa rapakon takana Yhdysvalloissa, joka on tunnetusti eräänlainen bändien todellisen maailmanlaajuisen läpimurron mekka. Vielä siinäkään vaiheessa, kun aloin itse saada otteen Ghostin musiikista ja ymmärtää sen kieroutuneen iskevien keikkojen päälle, en olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri amerikkalaiset ottavat bändin omakseen. Pakkahuone 2013. 37
Niin vain Ghost on haastatteluhetkelläkin valmistautumassa keikkaan Koillis-Yhdysvalloissa, ja itse asiassa Amerikasta on muodostunut bändille sen kasvun kannalta todella tärkeä paikka. – Tämän illan ohjelmassa on Syracusen-keikka, ja olemme myyneet ihan mukavasti lippuja, Forge kehaisee. – Kiertue on ollut hyvin menestyksekäs. Meillä on ollut todella hauskaa, ja on ollut mukava soittaa ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa täyden tuotannon kera. Olemme tehneet hyviä kiertueita täällä aiemminkin, mutta nyt tunnen voivani esitellä amerikkalaisille sen todellisen Ghostin. Enää meidän ei tarvitse tinkiä tai säästää mistään. Monet eurooppalaiset bändit valittelevat USA:n-markkinoiden olevan vaikea tai jopa mahdoton virstanpylväs valloitettavaksi. Etäisyydet ovat liian suuria, kaikki maksaa logistisesti liikaa, keikkapaikat ovat ankeita ja musiikin täytyy olla juuri tietynlaista tai sitä on jopa muutettava amerikkalaisemmaksi, jotta menestys on mahdollista. Forge allekirjoittaa Amerikan haasteellisuuden, mutta alleviivaa pitkäjänteisyyden tärkeyttä. – En keksi mukavampaa luonnehdintaa, joten sanottakoon, että Yhdysvallat on tätä nykyä yksi Ghostin tärkeimmistä markkina-alueista, mutta se ei ole tullut meille mitenkään ilmaiseksi. – Olin alusta alkaen päättäväinen sen suhteen, että haluan Ghostin lyövän itsensä läpi Amerikassa. Tiesin, ettei se tapahdu yhdessä yössä, ei edes viidessäsadassa. Se vie kauan aikaa. Moni bändi jakaa halun menestyä toisella puolella maailmaa, mutta heiltä saattaa puuttua se ymmärrys, miten paljon työtä homma vaatii. – Yksi kiertue ei riitä. Ei todellakaan. Ei edes yksi kiertue vuodessa. Teimme aluksi täällä kaksi kolme kiertuetta joka vuosi, enkä edes pysy enää laskuissa, kuinka monta jenkkirundia me kaikkiaan olemme tehneet. Luulenpa, että puolet soittamistamme keikoista on tapahtunut täällä. Se tarkoittaa yli sataa keikkaa Yhdysvalloissa jokaisen albumin kiertueella. – On yleinen virhe, että Yhdysvaltoja ajatellaan keikkailun suhteen yhtenä maana. Todellisuudessa se koostuu 50 maasta, osavaltioista, joissa kaikissa on vierailtava, jos aikoo valloittaa Amerikan. Kun on valmis tuhansien ja tuhansien kilometrien kiertelyyn, on oltava valmis palaamaan tänne uudelleen ja uudelleen. – Moni bändi haaveilee Amerikan-kiertueesta ja vierailee tänne päästyään vain cooleissa paikoissa. Tiedäthän? Brooklynissä, Los Angelesissa ja kaikissa sellaisissa paikoissa, joissa heidän omat suosikkinsa 70ja 80-luvuilta ovat soittaneet. Nämä metropolit eivät kuitenkaan ole sitä todellista Amerikkaa. Todellinen Amerikka sijaitsee ihan muualla! Rakastan Yhdysvalloissa kiertämistä, ja tarkoitan tällä koko Amerikkaa, en vain suurkaupunkeja. Yhä innostuneemmat kommentit ovat kaukana keskustelun alun pidättyväisestä Forgesta. Miehen äänessä alkaa kuulua sitä samaa intohimoa, joka on läsnä myös hänen musiikissaan. Forge jatkaa muusikolle varsin poikkeuksellista Yhdysvaltojen ylistämistä. – Tiesin alusta alkaen, että Amerikka on enemmän omiaan Ghostin kaltaiselle teatraaliselle ja viihdyttävälle livebändille kuin vaikkapa monet Euroopan maat. Onhan tämä kuitenkin uskottelevan silmänlumeen luvattu maa. Maa, jossa showpaini menestyy, ja jossa kansa haluaa tulla viihdytetyksi. Mitä isommin ja överimmin, sen parempi. – Sama ei pure yhtä hyvin vaikkapa Saksassa, missä Volbeat, Sabaton ja muut isot pohjoismaiset bändit menestyvät. Siellä kansaan iskee enemmänkin hiki, rasva ja raaka peittelemättömyys. Se ei ole koskaan ollut osa minun näkemystäni. Ghost on audiovisuaalinen projekti, joka ei ehkä noudata ihan perinteisten bändien kaavoja. – Amerikka on jännittävä yhdistelmä konservatiivisuutta ja uuden kaipuuta. Ghost-show puolestaan tarjoaa paitsi ne taatut ainekset myös sen tuoreen vau-elementin. Viihdyttävyyden monet kasvot Yhdysvallat jos mikä on maailmassa se paikka, jossa menestykselle ei olemassa mitään tiettyä sääntöä tai kaavaa. Pohtiessaan Amerikan ihmemaata Forge kertoo ihailevansa monia bändejä, jotka ovat tehneet juuri Yhdysvalloista itselleen todellisen kultakaivoksen. Temppu on onnistunut useimmiten mainitulla viihdyttävyydellä, mutta sitäkin on moneen lähtöön. Keskusteluun nousee KISS, jonka keikalle mennessään tietää täsmälleen, mitä tuleman pitää. Ne tietyt kappaleetkin soitetaan lähes samassa järjestyksessä. Mutta aina näin ei ollut. – Ihmiset unohtavat toisinaan sen, että joskus elettiin 12 vuoden ajanjakso, jolloin KISS ei käyttänyt meikkejä ja tunnetuimpia kikkailujaan juurikaan ja menestyi silti ihan hyvin. – Se oli mielettömän uskalias temppu, joka olisi voinut romahtaa ihan fiaskoksi. He haastoivat yleisönsä, keskittyivät vain musiikkiin ja pitivät suuren osan vanhoista faneistaan saaden samalla ihan uusiakin kuulijoita. Se kaikki tuntuu nyt etäiseltä muistolta, mutta ihailen paljon tuon tempauksen rohkeutta. – Voisiko Ghost joskus riisua naamarinsa ja soittaa keikkoja ilman suurimpia tehosteitaan? En tiedä. En todellakaan tiedä. Haluan uskoa, että säveltämäni musiikki kantaisi todella pitkälle, koska show ei elä ilman hyvää musiikkia, mutta näin perusasioiden äärelle palaaminen voisi päättyä 2020-luvulla ihan miten vain. Perusasioista puhuttaessa vaikkapa AC/DC:n keikat edustavat kyllä todellista stadionrockausta, mutta bändin musiikki on pysynyt vuosikymmeniä täsmälleen samana. Ja niin ovat pysyneet myös keikkojen ohjelmanumerot. – AC/DC:n resepti on ehkä ollut sama jo vuosikymmeniä, mutta he ovat tehneet tusinoittain huimia kappaleita. Hulluja. Älyttömän. Kovia. Kappaleita. Rakastan kaikkea AC/DC:ssä, Forge hehkuttaa. – Kun kaava on noin hyvä ja riffikynä noin terävä, olen valmis kuuntelemaan vaikka 200 biisiä ja 200 lähes identtistä keikkaa heiltä. He ovat tehneet muuttumattomuudesta taidetta. Megalomaanista taidetta! – Mietipä kaikkia niitä bändejä, jotka tekevät simppeliä rockia täsmälleen samalla reseptillä, mutta eivät kykene tekemään yhtäkään hyvää biisiä. Niitä on satoja. Ne bändit ovat kuin kruunu AC/DC:lle. – Kun AC/DC nousee lavalle, heillä on omat kikkansa. Tykit, helvetinkellot ja kaikki. Se toistuu illasta toiseen ja on viihdettä kuolemattoman rockin päällä. Mutta AC/DC toimisi yhtä hyvin ilman yhtäkään näistä kikoista. Rockin voimalla. – En usko, että se olisi toiminut Ghostin kohdalla. Emme olisi keskustelemassa tässä juuri nyt, jos olisin säveltänyt Opus Eponymousin jälkeen Opus IIja Opus III -albumit, kuten muutamat ihmiset ehkä toivoivat. Halusin alusta alkaen uskoa, että ihmiset haluavat kokea Ghostin kanssa seikkailun, ja jatkoin muutoksen tiellä. – Siksi päätin viedä kaiken toiselle asteelle ja muuttaa Ghostin konseptia rajulla kädellä jokaisella albumilla. Konseptin evoluutio Juuri Ghostin kokonaisvaltainen konsepti oli asia, joka sai itsenikin kääntämään takkini bändin suhteen. Jo kakkosalbumi Infestissumam (2013) ja mainittu Meliora sisälsivät huiman tarttuvia kappaleita ja kieroa tunnelmaa ainutlaatuisella tavalla, mutta viimeistään puolentoista vuoden ”Koen, että Ghostista kuoriutui aivan toinen bändi siinä vaiheessa, kun Papa Emeritus III sai housut jalkaansa Melioran kiertueilla.” 38
M IK K O P Y LK K Ö Sonisphere 2014. takainen Prequelle (2018) sinetöi asiat musiikin suhteen. Ja kuten monen muunkin kohdalla, Ghostin visuaalisuus etenkin keikoilla tempaisi minut lopullisesti rajan taakse. Liian vaivattomiksi Forge ei ole asioita itselleen tehnyt. Helpoimman kautta kulkemalla hän olisi voinut keksiä yhden teeman ja pitää siitä kiinni koko bändin uran, mutta Ghostin kohdalla on käynyt täysin toisin. Ghostin konsepti, lavashow ja jopa Forgen luoma keulahahmo on vaihtunut joka albumilla. Bändi on siis keksinyt itsensä useamman kerran uudelleen. Oliko vaihtuva konsepti suunnitelmasi alusta alkaen, vai syntyikö ajatus vasta ajan kanssa? – Se oli suunnitelmani alusta alkaen. Tiesin jo varhaisessa vaiheessa, ettei Ghostin käsite tule olemaan mikään vakio, jos tulen jatkamaan tätä bändiä debyyttiä pidemmälle. – Älä ymmärrä minua väärin. Olen toisinaan itsekin todella konservatiivinen rockfani, enkä haluaisi minkään muuttuvan, ikinä. Tavallaan toivoisin, että eläisimme vuotta 1985 ikuisesti, koska musiikin suhteen melkein kaikki oli silloin paremmin. Olen siis musiikkifanina jotain ihan täysin päinvastaista kuin musiikintekijänä. – Olen verrannut tätä elokuviin. Rakastan Woody Allenin elokuvia, vaikka ne ovat täysin muuttumattomia. Jo ennen alkutekstejä tietää hyvin pitkälti mitä odottaa. Ja sitten meillä oli Stanley Kubrick, joka teki urallaan kaikkea. Kellopeliappelsiini, Hohto, 2001: Avaruusseikailu ja Full Metal Jacket seikkailevat täysin eri genreissä, mutta niitä yhdisti Kubrickin visionäärinen näkemys. – Kubrick on enemmän tyyliäni, niin paljon kuin muuttumattomuuden taiteesta pidänkin. Jos saavutan joskus Ghostin kymmenennen tai viidennetoista albumin, voi olla, että bändin konsepti vakiintuu johonkin tiettyyn muotoon, mutta juuri nyt koen ilmaisevani itseäni ja suurimpia intohimojani elämällä jatkuvassa muutoksessa. Monet Ghostin varhaisia keikkoja nähneet muistavat varmasti, miten paljon staattisempia ne olivat bändin nykyisiin konsertteihin verrattuna. Forgekin tyytyi messuamaan Papa Emeritus -hahmossaan lähinnä paikoillaan. Osa kuulijoista saattoi kokea varhaisen Ghostin hillitymmän esiintymisen rituaalimaisempana ja metallisempana kokemuksena, mutta show’n kasvettua yhä laajemmaksi myös Forgen luomat hahmot ovat muuttuneet. Forge myöntää, että Melioran aikainen Papa Emeritus III ja varsinkin tämänhetkinen Cardinal Copia olivat väistämättömyyksiä paitsi Ghostin kasvun myös hänen oman viihtyvyytensä kannalta. – Tiesin jo Infestissumam-albumisyklin lopussa, ettei konseptimme tule toimimaan enää tulevaisuudessa Muistan hyvin sen hetken rundin viimeisellä keikalla, kun olin täysin kyllästynyt kaapuihin ja ajattelin, että seuraavalla kiertueella bändin jokaisella jäsenellä on tasan varmasti housut, Forge naurahtaa. – Koen, että Ghostista kuoriutui aivan toinen bändi siinä vaiheessa, kun Papa Emeritus III sai housut jalkaansa Melioran kiertueilla. Keikoista tuli näyttävämpiä yleisölle ja hauskempia minulle itselleni. Tiesin heti, ettei siitä ole enää paluuta, vaikka esimerkiksi mahdollinen Papa Emeritus IV saattaa joskus palata myös kaapuihin. Forge kertoo muuttuneensa esiintyjänä itsekin, siitäkin huolimatta, että hän perusti Ghostin jo lähes kolmikymppisenä. Hänen mukaansa ikä ei koskaan takaa kokemusta, vaan sitä on hankittava silkalla tekemisellä. – Totta kai osa alkuaikojen staattisuudesta johtui siitäkin, että esiinnyimme aluksi pienemmissä paikoissa. Lavalla ei yksinkertaisesti ollut tilaa liikkua, koska orkesteriimme kuului monta 39
M A R K U S LA A K SO Tuska 2016.
jäsentä ja toimme jo tuolloin mukanamme niin paljon screenejä ja muuta visuaalista kuin mahdollista. – Lisäksi kasvanut itsevarmuuteni vaikutti paljon. Olen joskus verrannut kehitystä Mick Jaggeriin, joka on tunnettu uskomattomana esiintyjänä, mutta ei hän ollut sitä vuonna 1965. Samalla tavalla minulta on mennyt vuosia löytää se itselleni sopivin rooli ja elekieli lavalla. – En ole syntynyt rocktähdeksi tai suunnitellut kaikkea alusta alkaen viimeistä piirtoa myöten. Ghost on kasvanut kerros kerrokselta, ja olen omaksunut uusia puolia itseeni ja tietenkin myös Ghostin muuhun visuaalisuuteen. Musiikkivideon renessanssi Alkuaikojensa jälkeen Ghost on lähtenyt irrottelemaan visuaalisuudella rohkeammin myös musiikkivideoillaan, joissa ei selvästikään enää mietitä, mikä on rockvideolle niin sanotusti sopivaa ja mikä ei. Hyvänä esimerkkinä on Prequelle-albumin suurhitti Dance Macabre, jonka videon ensimmäinen, itse biisiä edeltävä puolitoista minuuttia pyhitetään b-luokan kauhuelokuville. Ratkaisu ei ole ainakaan vähentänyt teoksen suosiota: sitä on katsottu Youtubesta tätä kirjoitettaessa yli 15 miljoonaa kertaa. Forge kertoo, että haluaisi panostaa musiikkivideoihin vielä nykyistäkin enemmän, ja yksi hänen unelmistaan olisi tehdä yhden albumin kappaleista useita erilaisia videoita eri elokuvagenrejen tyylejä hyödyntäen. – Musiikkivideot kituivat pitkään, kun Music Television alkoi kuolla pois eikä Youtubea vielä ollut. Nykyään Youtube on jopa parempi kanava musiikkivideoille kuin MTV oli ikinä. Silti bändit tyytyvät tekemään videoita ikään kuin pakosta. Sellaisia on vain tehtävä. Verkkoon pistetään lyriikkavideo, jotta homma sujuisi helposti. – Musiikkivideot ovat tehneet hiljalleen paluuta, ja olen ihan varma, että jokin päivä joku keksii alkaa pyörittää Youtube-kanavaa, jolla esitetään satunnaisesti musiikkivideoita, eikä se eroa enää MTV:n perinteisestä mallista. – Eniten minua hidastaa se, että olen jatkuvasti kiertueella. Videoiden suunnitteluun ei jää aikaa. Tämä on yksi asia, johon tulen panostamaan seuraavan albumin kohdalla. Haluan ehdottomasti tehdä enemmän videoita ja päästä leikittelemään eri elokuvagenreillä. – Haluan, että Ghost on portti uusiin kokemuksiin. Haluan tarjota ihmisille elämyksiä. Haluan, että ihmiset tutustuvat Ghostin avulla uusin asioihin tottumustensa ulkopuolella. Haluan, että ihmiset kokevat taas hämmennystä. Edeltävän toteaminen saa Forgen innostumaan yhä enemmän. Hän alkaa muistella 1990-luvun alkua, ajanjaksoa, jonka hän nimeää tärkeäksi musiikkija elokuvamakunsa muotoutumisen kannalta. – Nykyajan striimausvaihtoehdot ja valinnanvapaus ovat tiettyyn rajaan mahtava asia, mutta totta puhuakseni haluaisin toisinaan, että joku muu kuratoisi minulle musiikkia ja elokuvia! – Minulla ei ole mitään striimausta tai Youtubea vastaan, mutta niiden kanssa on hyvin helppoa jäädä vangiksi omalle mukavuusalueelleen. Tiedät varmasti ne hetket, kun tuijotat Spotifyssa tyhjää hakukenttää etkä meinaa keksiä mitään uutta kuunneltavaa. Ja sitten päädyt taas johonkin soittolistaasi tai suosikkibändiisi. – Parikymmentä vuotta sitten oli luksusta, jos kotona oli kaapeli-tv ja näki MTV:n ja elokuvia. MTV näytti kaikenlaisia videoita täysin sekaisin, tv:stä tuli joka ilta täysin satunnainen elokuva. Minäkin altistuin kaikenlaiselle sellaiselle, mitä en olisi ikimaailmassa ymmärtänyt kuunnella tai katsoa, jos se olisi ollut vain minusta kiinni. – Tuossa piilevät Ghostin juuret. Kaikissa niissä pop-, proge-, metalli-, grungeja punkvideoissa, joita näin. Kaikissa niissä elokuvissa puolen vuosisadan varrelta, joita katsoin. Niistä rakentuivat ne perustukset, joiden varaan luon Ghostin musiikin ja visuaalisuuden nykyäänkin. Eräällä tavalla Ghost on tribuuttini sille kaikelle. – Vaikka ihmiset ihmiset pitävät mainitsemastani valinnanvapaudesta, luulenpa osan Ghostin viehätyksestä perustuvan juuri siihen, että esittelen heille musiikissamme, keikoillamme ja videoillamme osia taiteen monilta laidoilta. Menestyksekkäitä kasvukipuja Ghost vaikuttaa paperilla täydelliseltä bändikonseptilta ja bisnekseltä, joka on onnistunut ylittämään kaikki nykyaikaisen maailman kiertämisen haasteet ja murtautumaan jopa mahdottoman oloisille alueille. Samalla bändillä on hallussaan melkoinen taiteellinen vapaus, joka mahdollistaa leikittelyn esimerkiksi mainituilla musiikkivideoilla. Forge toppuuttelee rockmaailmassa valloillaan olevaa ajatusta, että Ghost olisi saanut menestyksensä jotenkin helpolla. Hän toteaa yhtyeen toiminnan vaativan yhä tolkuttoman määrän työtä ja päättäväisyyttä. – Mekin kärsimme jatkuvasti omanlaisistamme kasvukivuista, hän sanoo. – Sitä voisi verrata lapsiin. Jos sinulla on pieniä lapsia, niistä seuraa toisinaan pieniä ongelmia. Kun lapset kasvavat isommiksi, niistä seuraa usein isompia ongelmia. Pienten bändien ongelmat voivat liittyä hyvin yksinkertaisiin asioihin, joilla on isot vaikutukset. Meidän tapauksessamme epäonni tarkoittaa rekkalastillisen katoamista. – Kun otin Ghostin langat pitkälti omiin käsiimme, muutosta saattoi verrata talon ostamiseen. Enää en voinut luottaa siihen, että tiskialtaan hajotessa isännöitsijä tulee korjaamaan sen. Kaikesta on vastuussa itse. Käytännössä tämä tarkoittaa mittavaa orkestroimista, jotta kiertueemme tai keikkamme voivat onnistua. – Toisinaan haikailen niiden aikojen perään, kun kaikki oli niin yksinkertaista, että parkkeerasimme bussimme Helsingin Circuksen eteen ja pari pakettiautollista toi rekvisiittamme perässä. Jokaisen encoremme aikana huomaan silti aina sen euforian, kun koko koneisto rullaa täydellisesti ja rakentaa unohtumattoman esityksen. – En ole koskaan pelännyt työntekoa, enkä pelkää sitä nytkään. Olen ihminen, joka viihtyy sitä paremmin, mitä enemmän projekteja on käynnissä, vaikka kyllähän vuorokauteen kaipaisi lisää tunteja. Forge pääsee yllättämään toden teolla, kun utelen häneltä Ghost-kiertueiden ja -konserttien kustannuksia ja arvuuttelen ääneen, miten paljon kiertäminen nielee esimerkiksi lipputuloista. – Kaiken. Yhtään kaunistelematta keikkamme maksavat kaiken. Viivan alle ei jää mitään, Forge lataa ja nauraa hiljaa. – Sitä mukaa, kun yleisömäärämme ja kiertueidemme pituudet ovat kasvaneet, olemme lisänneet ja lisänneet ja lisänneet keikkoihin uusia aineksia, valloittaneet uusia alueita ympäri maailmaa ja vieneet konseptiamme jatkuvasti eteenpäin. ”Pienten bändien ongelmat voivat liittyä hyvin yksinkertaisiin asioihin, joilla on isot vaikutukset. Meidän tapauksessamme epäonni tarkoittaa rekkalastillisen katoamista.” 41
Menomme kasvavat melkeinpä täsmälleen samaa tahtia kuin tulomme. Emme tienaa keikoilla mitään. – Kierrämme nyt kuuden rekan ja kahden nightlinerin voimin. Ghostissa soittaa useita jäseniä kuukausipalkalla ja mukanamme kiertää lähes satahenkinen ryhmä show’n rakentajia ja muuta henkilöstöä, emmekä ole lähteneet pihistelemään mistään show’n kustannuksella. Haluamme tarjota ihmisille vastinetta kirjaimellisesti koko rahalla. – Tätä musiikkia voisi hyvin esittää Ed Sheeranin malliin kitaran, läppärin, taustanauhojen ja screenin kera, mutta toisiko se paikalle näin valtavia yleisöjä? Ehkä toisi, ehkä ei. Uskon itse siihen, että osa Ghostin taikaa on, että tuomme lavalle jotain fyysistä ja todellista ja tarjoamme näin aidon, käsinkosketeltavan show’n. Nälkään Forge ei kuitenkaan ole kuolemassa, ja tässä hänen tehokkaalta vaikuttava bisnesvainunsa ja Ghostin monitasoinen konsepti astuvat jälleen mukaan ratkaisevalla tavalla. – Elantoni ei ole onneksi kiinni kiertueista. Voin nimittäin kertoa, että tähän maailmanaikaan ei kannata perustaa massiivista teatraalista rokkibändiä, jos haluaa tehdä voittoa, Forge naurahtaa. – Vielä 80-luvulla bändit tekivät rahaa valtavilla levymyynneillä ja saattoivat soittaa sen varjolla jopa tappiollisia kiertueita tai maksaa itsensä isomman bändin lämppäriksi. Nyt tilanne on kääntynyt lähes päinvastaiseksi. – Tulen toimeen tasan kahdella asialla: sillä, että olen säveltänyt ja äänittänyt Ghostin kappaleet itse, ja sillä, että oheistuotteemme myyvät melkoisen hulluja määriä. Se on taannut minulle ja perheelleni tasaisen toimeentulon, mutten voi sanoa mitenkään rikastuneeni, koska maksan yhä bändin rakentamisen aikaisia velkoja. – Raha ei kuitenkaan ole koskaan ollut unelmani. Unelmani on ollut soittaa rockia ympäri maailmaa. Elän sitä unelmaa juuri nyt, enkä voisi olla kiitollisempi kaikille niille ihmisille ja sille yleisölle, jotka ovat tehneet tämän mahdolliseksi. – Kaikki rahamme palavat ehkä taivaan tuuliin suurissa konserteissamme, mutta niin kauan kuin tunnen eläväni lavalla unelmaani ja ihmiset ovat kiinnostuneita musiikistani, en aio valittaa pätkääkään. Albumikeskeistä tuotteliaisuutta Keskustelun alun hieman vaitonaisesta Forgesta ei ole enää tietoakaan. Hän kertoo hyväntuulisesti olevansa tiettyyn rajaan asti valmis mukautumaan musiikkimaailman muutoksiin, mutta pitävänsä yhä kiinni tietyistä asioista. Forge nimeää perinteiset, huolella rakennetut albumikokonaisuudet todelliseksi sydämenasiakseen. Show’nsa ohella Ghost onnistui käännyttämään itsenikin fanikseen juurikin levyillään, joiden draaman kaari tunnelmineen ja instrumentaaleineen tarjoaa useita eri tasoja. Kuluva vuosikymmen ei ole ollut otollisinta aikaa albumien julkaisemiselle, mutta Forge ei ole antanut sen häiritä. – Totta kai haluaisin tässäkin asiassa, että eläisimme ikuisesti vuotta 1985 ja mekin myisimme ehkäpä miljoonia albumeita – ehdottomasti, sehän olisi sitä todellista vanhan liiton rockunelmaa. – Tulen pitämään kiinni albumien tekemisestä niin kauan kuin se on mahdollista. Minä. Rakastan. Albumeita. Piste. Silti, jos musiikin tekeminen siirtyy joskus täysin striimauksen varaan ja kappaleet on jostain syystä julkaistava yksi hitti kerrallaan, mikäs siinä. Se vaatisi täyttä asennemuutosta, mutta ei olisi missään tapauksessa mahdotonta. – Minulle on tärkeintä kiertueet ja esiintyminen. Rakastan itsekin hyvää show’ta ja elävää musiikkia, ja ihan yhtä lailla rakastan tarjota tällaisia kokemuksia muille. Kunhan voin jatkaa maailman kiertämistä ja musiikin esittämistä, kykeninpä tekemään sitä albumien kautta tai en, olen oikein tyytyväinen. Ghost on rakentanut neljän albumin suoran, jonka jokainen kortti on ollut edeltäjäänsä parempi. Albumien siivittämänä Ghost tekee pitkiä kiertueita, joiden aikana Forgen kynästä voisi kuvitella syntyvän paljon musiikkia. Jääkö sitä julkaisemattakin? – On totta, että kirjoitan musiikkia koko ajan, mutta säveltämiseni intensiteetti on aika kausiluontoista. Kiertueella säveltäminen on lähinnä ideoiden keräämistä, vaikkapa sanelimeen hyräilemistä, ja todellinen kirjoittaminen tapahtuu erikseen, sille omistettuna aikana. Voisin silti ehdottomasti julkaista enemmänkin musiikkia, totta kai. – Prequellen valmistumisen jälkeen kesti todella pitkään, etten kirjoittanut yhtään valmista kappaletta. Viime kesänä halusin tavallaan tarkistaa, kykenenkö enää säveltämään ollenkaan, ja piipahdin studiossa tekemässä yhden biisin. Siitä tuli itse asiassa niin hyvä, että se tulee olemaan aika merkittävä osa viidettä albumiamme. – Kunhan saamme A Pale Tour Named Death -kiertueen loppuun, arkeni tulee olemaan säveltämistä. Teen silloin musiikkia maanantaista perjantaihin kello kymmenen ja kuuden välillä kooten kaikista kasaamistani ideoista tulevia biisejämme. Se sujuu minulta kuin luonnostaan eikä tunnu minusta mitenkään pakottamiselta. – Nämäkin asiat menevät minusta miellyttävissä sykleissä. Kun olen kiertänyt pari vuotta, en malta odottaa säveltämistä. Sitten kun olen homehtunut studiossa viisi kuukautta, en malta odottaa bändini näkemistä ja kiertueelle pääsemistä. Siinä mielessä Ghost on juuri tällä hetkellä erittäin stimuloivassa tasapainossa. Rock. Ei. Ole. Kuollut. Ghost elää eräänlaista modernin rockin tuhkimotarinaa, ja Forge tietää sen itsekin. Kuten hän on keskustelumme aikana todennut, menestykselle ei löydy mitään tiettyä kaavaa, jota muut voisivat seurata. Sen sijaan Forge kehottaa bändejä olemaan rohkeita ja seuraamatta liikaa ennalta määrättyjä sääntöjä. Se vaatii riskejä, mutta Ghost on esimerkki siitä, että joskus niiden ottaminen kannattaa. Forge pyörittelee hetken sitä, että toisinaan maailma tuntuu nähneen ja kokeneen kaiken, eikä turtuneita musiikinkuluttajia enää kiinnosta muu kuin nopeat kertakäyttöilmiöt. Sitten hän vetää naurahtaen henkeä. – Rock ei ole kuollut. Me olemme siitä elävä todiste. Rock on korkeintaan talviunilla. En usko sekuntiakaan siihen, että ”Tulen toimeen tasan kahdella asialla: sillä, että olen säveltänyt ja äänittänyt Ghostin kappaleet itse, ja sillä, että oheistuotteemme myyvät melkoisen hulluja määriä. Se on taannut minulle ja perheelleni tasaisen toimeentulon, mutten voi sanoa mitenkään rikastuneeni, koska maksan yhä bändin rakentamisen aikaisia velkoja.” 42
M IK K O P Y LK K Ö Helsingin Jäähalli 2017.
Ghost on vain yksittäistapaus. Maailma kaipaa yhä rock’n’rollia, joten antakaamme maailmalle sitä. – Elämme juuri nyt eräänlaisessa hitaassa taitekohdassa, jossa ihmiset alkavat kaivata taas jotain konkreettista ja todellista kaiken digitalisaation jälkeen. Jotain mitä koskettaa, tuntea ja kokea. Sen voi huomata myös nuorison keskuudessa. Ehkä Ghost on toiminut heidän silmissään jollain tavalla vastavoimana etäiselle digitaaliselle musiikille. – Rap on nyt normalisoitu, siitä on tullut koko kansan juttu. Rock elää silti taustalla. Rock ei ikinä tule takaisin 70-luvun progemammuttien kulta-aikana, 80-luvun stadionbändeinä tai 90-luvun grungeaaltona. Rock tulee tekemään sen, mihin se on aikoinaan luotu, eli keksimään musiikin jollain tavalla uudelleen. Striimauksen tai albumiformaatin kitumisen sijaan Forge löytää musiikin maailmasta toisenlaisen merkittävän ongelman, joka heijastelee hänen mukaansa täysin yhteiskuntaa musiikkibisneksen ympärillä. – Kuilu muutamien leijonanosan markkinoista vievien mammuttibändien ja tuhansien pienten bändien välillä on tällä hetkellä suurempi kuin koskaan, eikä bändin menestyksellä ole välttämättä mitään tekemistä musiikin laadun kanssa. – Tämä kuilu on hieman sama juttu kuin eriarvoistuminen rikkaiden ja köyhien välillä, mutta sillä erotuksella, että musiikissa onnenpotkuilla on yhä osansa. Nykyään sen onnenpotkun on vain oltava mittaamattoman suuri, koska maailman verkostoitumisen vuoksi joukosta on yhä vaikeampi erottua. – Moni odottaa, että Aerosmithin ja KISSin kaltaisten suurbändien lopettaessa jotkin nykyisistä keskikoon bändeistä korvaavat heidät. Minä taas olen varma, että niitä tulevia jättiläisiä ei ole vielä perustettukaan. Niiden bändien tähdet ovat nyt 15-vuotiaita, tämänkin lehden nuoria lukijoita. – Muutaman vuoden päästä he tulevat perustamaan uskomattomia uusia bändejä ja aloittamaan rockin uuden aallon, jonka luonnetta kukaan ei pysty vielä ennustamaan. Toivon hartaasti, että näin tulee käymään. – Haastan jokaisen tätä lehteä kädessään pitelevän teini-ikäisen rokkikundin ja -mimmin tarttumaan soittimiin, perustamaan bändin, tekemään kovia biisejä ja kurottamaan tähtiin. Olisi valtava kunnia ottaa teidät viiden tai kymmenen vuoden päästä mukaan kiertueillemme lämppäriksi, jos Ghost vain jatkaa vielä tuolloin vaellustaan. M IK K O P Y LK K Ö Southpark 2018. ”Moni odottaa, että Aerosmithin ja KISSin kaltaisten suurbändien lopettaessa jotkin nykyisistä keskikoon bändeistä korvaavat heidät. Minä taas olen varma, että niitä tulevia jättiläisbändejä ei ole vielä perustettukaan. Niiden bändien tähdet ovat nyt 15-vuotiaita, tämänkin lehden nuoria lukijoita.” 44
GHOST koostuu lavalla suuresta ryhmästä soittajia, mutta levyillään yhtye on käytännössä Tobias Forgen sooloprojekti. Asia ei ole ollut aina näin, ja Forge on kokenut menestyksen tiellä myös takaiskuja. Vuonna 2017 bändin entiset, kasvottomina Nameless Ghouleina esiintyneet soittajat haastoivat Forgen oikeuteen koskien Ghostin menneiden albumien ja kiertueiden tulonjakoa. Forge sai tämän myötä maineen hankalana bändikumppanina ja on sittemmin levyttänyt Ghostin albumit lähes täysin itsekseen. Hän ei silti vieläkään allekirjoita ex-kollegojensa kitkeriä väitteitä yhteistyökyvyttömyydestään. – Tiedän, että minut on leimattu jonkinlaiseksi julmaksi diktaattoriksi, joka ei anna kenenkään muun kajota musiikkiinsa, haluaa päättää kaikesta itse ja ottaa kaiken kunnian itselleen, mutta itse koen asian ennemmin niin, että moni halusi hyötyä sävellyksistäni vuosikausien ajan tekemättä töitä niiden eteen. – Tunnen itseni nyt niin hyvin, etten uskoisi Ghostin toimivan, jos tekisimme kaiken yhdessä livebändin kanssa. Jos olisimme vuosikaudet kiertueella yhdessä ja sulkeutuisimme sen jälkeen yhdessä studioon, kyllästyisimme ihan varmasti toisiimme ja muuttuisimme yhdeksi niistä bändeistä, jotka vain nalkuttavat toisilleen koko ajan. – Tämä on yksi niistä syistä, joiden takia pidän Ghostin avioliiton tavallaan avoimena suhteena. Voisimme toimia kuten normaali bändi, ja sekin saattaisi pelata, mutta historiamme on todistanut toisin. Sanotaan siis vaikkapa näin, että valitsen tätä nykyä yhteistyökumppanini huolellisemmin kuin ennen. – Tein aikoinaan sen virheen, että päästin osan livebändini jäsenistä soittamaan levyillämme ja osaa en. Se ei aiheuttanut lainkaan kiitollisuutta levyillä soittaneiden keskuudessa, mutta synnytti sitäkin myrkyllisemmän ja katkeramman ilmapiirin ulos jätettyjen kesken. Se ei ollut lainkaan sitä, mihin ratkaisulla tähtäsin. – Nyt pidätän oikeuden valita ihmiset, joiden kanssa teen yhteistyötä, ja se toimii todella hyvin. Se on hieman sama asia kuin valita se ihminen, jonka kanssa suutelee tai jonka kanssa makaa. Kukaan ei halua, että joku toinen tulee tarttumaan sinua jalkovälistä ja alkaa suudella väkipakolla. Samaan tapaan valitsen lähimmät kumppanini. Forge nostaa esille tuottajia, joiden kanssa hän on työskennellyt viimeisimmillä Ghost-albumeilla. – Melioran tuotti Klas Åhlund, ja Prequellella työskentelin Tom Dalgetyn kanssa. Molempien kanssa yhteistyö toimi täydellisesti, koska halusimme työskennellä yhdessä. Työskentelemme ehkä tekemieni kappaleiden parissa, mutten todellakaan ole niistä niin mustasukkainen, etten antaisi muiden vaikuttaa niihin. – Olen huomannut, että hyvä tuottaja nostaa minut ihan uudelle tasolle ja tuo mukaan ainutlaatuista näkemystä. Minulla saattaa olla jokin idea, tuottaja ehdottaa siihen muutosta, jalostan ideaani pidemmälle ja pallottelemme hommaa tällä tavalla niin pitkälle, että se saavuttaa useimmiten viimeisen kaivatun kiteytymän. – Kaikki Ghostin tämänhetkiset livemuusikot ovat uskomattoman taitavia soittajia ja monet heistä ovat parempia instrumenttinsa kanssa kuin minä itse, mutta heidän soittonsa ei kuulosta Ghostilta. Ghostin soundi syntyy siitä, kun musiikkimakuni summautuu intuitiooni ja jalostuu yhteen omien soittotapojeni kanssa. – Mielestäni olisi ajan ja rahan tuhlaamista odotuttaa näitä kaikkia hienoja soittajia kuukausitolkulla studiossa, koska en odota kahdeksan ihmisen säveltävän Ghostin kuuloista musiikkia yhdessä. Se ei tulisi toimimaan. Haluan pitää Ghostin oman näkemykseni mukaisena, ja siksi päätin aikoinaan, etteivät livebändini jäsenet enää soita levyillä. Pieniä poikkeuksia kaavasta löytyy, ja Ghost-albumeilla kuullaan vierailijoita, jotka ovat Forgen mielestä erittäin tärkeä osa levytysten kokonaiskuvaa. – Tärkeitä osia Ghostin soundissa ovat esimerkiksi täsmälleen oikeankuuloinen rumpali Ludvig Kennberg ja pianisti Salem Al Fakir, joka on yksi lahjakkaimmista muusikoista, joihin olen ikinä saanut kunnian tutustua. Hänen osuutensa on usein tuonut sen viimeisen tunnelmallisen ulottuvuuden kappaleisiini. – Jos haluaisin käyttää heitä kahta ja samaan aikaan livebändimme jäseniä, Ludvig ja Salem sulkisivat pois bändimme rumpalin ja synistin, mikä pistäisi heidät epätasa-arvoiseen asemaan. Se saattaisi vaikuttaa muiden suosimiselta. Myös siksi olen kokenut, että ennalta määrätty roolitus on parantanut Ghostia. Vaikka hän kutsuu Ghostin levytyksiä tavallaan sooloprojekteikseen, Forgen mukaan kyse ei ole siitä, että hän haluaisi bändin henkilöityvän itseensä. – Jos olisin saanut valita, olisin itsekin pysynyt koko Ghostin uran ajan täysin kasvottomana, näiden kaikkien luomieni identiteettien takana, mutta valitettavasti se ei onnistunut tässä byrokratiantäyteisessä bisnesmaailmassa, johon musiikkialakin kuuluu. Bändin johtajana minun oli astuttava parrasvaloihin, ja hyväksyin sen seikan lopulta. VAHVAN PERIAATTEEN SOOLOPROJEKTI Hämeenlinna 2019. M IK K O P Y LK K Ö 45
K ööpenhaminan keskustan tuntumassa sijaitseva Peder Hvitfeldts Stræd lymyilee muutaman kivenheiton päässä pahimmasta shoppailuhulinasta, mutta Tanskan pääkaupungin ”vinyyliskenen” tunteville Hvitfeldtin katu on varsin tuttu paikka. Numero 14:n kohdalta nimittäin löytyy Mercyful Fatessä ja monessa muussa yhtyeessä vaikuttaneen Michael Dennerin omistama Beat Pop -levykauppa. Eletään alkusyksyistä lauantai-iltapäivää, ja muusikko alkaa hiljalleen asetella oivallisen puotinsa ovea säppiin kuluvan viikon osalta. Denner ja hänen puolisonsa aikovat myöhemmin samana iltana juhlistaa hääpäiväänsä pitkän kaavan mukaan, mutta kitaristilla ei ole vielä mikään kiire. Mies naurahtaa, että ainahan häneltä nyt pari tuntia suomalaiselle metallimedialle löytyy. – Synnyin Kööpenhaminassa vuonna 1958. Isäni ja setäni olivat kovia musiikkifaneja ja kuuntelivat kaikenlaista räväkkää rockia. Olin varmaan 11–12-vuotias, kun setäni tuli taas kerran meille viettämään iltaa. Minun piti mennä aamulla kouluun, ja meninkin, mutta voi herranen aika, että minua väsytti sinä päivänä... Olin nimittäin kuunnellut koko yön setäni tuomaa Led Zeppelinin debyyttialbumia, Denner hekottelee. – Se oli hyvinkin käänteentekevä yö. Good Times Bad Timesin, Babe I’m Gonna Leave Youn ja Dazed and Confusedin kaltaiset biisit kuulostivat niin järkyttävän hienoilta, että tajusin kristallinkirkkaasti yhden asian: minusta tulee isona muusikko! Led Zeppelin oli tuohon aikaan huomattavan rajua musiikkia. Oletko koskaan miettinyt, miksi tymäkämpi tuuttaus viehätti sinua jo niin nuorena? – Asuimme Kööpenhaminan sataman lähistöllä, ja seutu tunnettiin kovista jengeistä ja aggressiivisista merimiehistä. Minulla oli jo silloin pitkä tukka ja sain erikoisen ulkonäköni takia pataani niin kadulla kuin koulussakin. – Tunsin itseni surkeaksi luuseriksi, mutta musiikki antoi minulle helvetisti energiaa. Huomasin myös, että mitä ankarammin bändi rankaisi, sitä voimaannuttavampaa sen kuunteleminen oli. Rakastin Zeppelinin ohella esimerkiksi Deep Purplea, Uriah Heepiä, Ufoa, Black Sabbathia, Scorpionsia ja Budgiea. Eikä mikään ole oleellisesti muuttunut: jos asia tai toinen ahdistaa minua, laitan edelleen jonkin vanhan suosikkilevyni soimaan ja painolasti mielen päällä kevenee huomattavasti. – Isäni ja setäni ansiosta pääsin myös hienoille keikoille jo melko nuorena. Olin muistaakseni 13-vuotias, kun menimme katsomaan Deep Purplea KB Halleniin. Pari vuotta myöhemmin sain kokea Zeppelinin konsertin, ja lienee sanomattakin selvää, että tajuntani laajeni sen illan aikana. Missä vaiheessa tartuit kitaraan? – Isovanhempani soittivat useita instrumentteja ja isäni omisti kitaran. Musiikki oli siis jatkuvasti läsnä, tavalla tai toisella. Olin noin 12-vuotias, kun aloin tutustua kitaran soittamisen saloihin kunnolla. En koskaan mennyt kitaratunneille tai opetellut nuottien lukemista, vaan opettelin korvakuulolta suosikkibändieni kappaleita. – Perustin ensimmäisen yhtyeeni vuonna 1973, kun olin 15-vuotias. En muista, oliko meillä edes varsinaista nimeä, mutta musiikkimme oli hemmetin rankkaa – ainakin jos otetaan huomioon, että raskaampi rockmusiikki asteli vielä tuolloin lapsenkengissä. Kööpenhamina ei ole ihan pieni kaupunki, mutta ennemmin tai myöhemmin samanhenkiset nuorukaiset alkoivat löytää toisiaan. – Menin katsomaan suurta suosikkiani Ufoa talvella 1976. Bändi ei ollut Tanskassa kovin suosittu, ja konserttisalissa olikin vain viitisenkymmentä ihmistä. Minä puolestani olin seitsemännessä taivaassa, kun pääsin näkemään Michael Schenkerin muutaman metrin päästä... Myös Kim Petersen [myöhemmältä taiteilijanimeltään King Diamond] oli samalla keikalla, mutta tutustuimme toisiimme paremmin vasta myöhemmin. Tästä voi tulla jotakin Samalla kun 1970-luku veteli viimeisiään, parikymppisen Michael Dennerin suuri unelma rockmusiikin ammattimaisesta soittamisesta alkoi näyttää askel askeleelta mahdollisemmalta. – Liityin punkhenkiseen Brats-yhtyeeseen vuonna 1979, ja julkaisimme 1980-albumin... niin, vuonna 1980. Bratsin perustaja totteli nimeä Hank Shermann [oikealta nimeltään Rene Krolmark], ja meistä tuli pari vuotta myöhemmin Mercyful Faten kitaristikaksikko, Denner muistelee. – Työskentelin jo tuolloin levykaupassa – se ei tosin ollut minun puotini –, ja yhtenä päivänä myin 1980-albumin kopion eräälle 16-vuotiaalle rockfanille. Hänen nimensä oli Lars Ulrich. Lars alkoi pian vierailla kaupassa niin usein, että tutustuin häneen väkisinkin. Eräänä iltapäivänä hän sitten ilmoitti muuttavansa perheensä kanssa Los Angelesiin ja tähtäävänsä tennisammattilaiseksi. No, ei mennyt aikaakaan, kun sain PÖLKYLLÄ Michael Dennerin ura käynnistyi 1970-luvun alkupuolella, mutta maineikas tanskalaismuusikko ei suunnittele edelleenkään eläköityvänsä. Mercyful Fate on jäänyt kitaristin osalta historiaan, mutta hänen viimeisin yhtyeensä Denner’s Inferno toimii sitäkin aktiivisemmin. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JOHN MORTENSSON, TIMO ISOAHO KOKO ELÄMÄ rankempaa rockia 46
Larsilta Losista kirjeen, jossa hän ylpeili perustaneensa rankan metallibändin uuden ystävänsä James Hetfieldin kanssa. Vähän myöhemmin hän lähetti minulle Metallican ensimmäisen demon, ja muistan tuumineeni sen äärellä, että katsohan meidän Larsia, tästä voi tulla jotakin, Denner nauraa. – Jos hyppään hetkeksi vähän eteenpäin, niin minulla on erityisen rakkaita muistoja liittyen Metallican Ride the Lightning -albumiin. Metallica viimeisteli levyn biisejä treenikämpällämme ja ryhtyi pian nauhoittamaan pitkäsoittoa Sweet Silence -studiolla. Kun Metallican työpäivä oli ohi, lähdimme yleensä juopottelemaan kööpenhaminalaisiin kuppiloihin. – Muistan myös tapauksen King Diamondin asunnosta, kun Lars ja James olivat aikamoisessa tuiskeessa. Jostakin syystä minä ja King lähdimme hetkeksi pois olohuoneesta, ja kohta sieltä kuului kauheaa huutoa... Ryntäsimme takaisin, ja Metallican kundit kertoivat meille nähneensä huoneessa ”jonkin hirvittävän olennon”. Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä he oikeasti näkivät tai kokivat, mutta ainakin heidän kasvonsa olivat vitivalkoiset! Palataanpa kuitenkin vuoteen 1981, sinne Mercyful Faten alkulähteille. – Soitin tuolloin myös Danger Zone -yhtyeessä, jonka kokoonpanossa vaikuttivat [hiljattain edesmennyt] basisti Timi ”Grabber” Hansen ja rumpali ”Old” Nick Smith. Eräänä talvipäivänä King ja Hank kertoivat minulle suunnittelevansa uuden yhtyeen perustamista... Ilmoitin heille samalta istumalta, että minä, Timi ja Nick liitymme porukkaan. Ja katsohan vain: Mercyful Fate oli syntynyt. – Halusimme muovata Mercyful Fatestä maailman rankimman ja suosituimman heavy metal -yhtyeen ja aloimme tehdä hartiavoimin töitä saavuttaaksemme tavoitteemme. Treeniohjelmamme olikin sitten melko brutaali, sillä ryhdyimme soittamaan keskimäärin kuutena päivänä viikossa – useita tunteja joka kerta. Aika pian huomasimme, ettei Smith ole tarpeeksi hyvä rumpali ja jouduimme antamaan hänelle potkut. Nick oli läheinen ystäväni, mutta vaihtoehtoja ei valitettavasti ollut, sillä yhtyeen etu meni kaiken muun edelle. Uudeksi tahdittajaksi tuli pian Kim Ruzz ja homma alkoi toimia paljon paremmin. Millaisia Mercyful Faten ensimmäiset keikat olivat? Paikalle saapuneet – tai eksyneet – taisivat olla melko ihmeissään... – Varhaisvaiheessa suuri osa yleisöstä oli oikeasti peloissaan, sillä bändi oli kuin todeksi muuttunut kauhuelokuva. Kingillä oli jo ensimmäisillä keikoilla demoninen kasvomaalaus, ja hän suhtautui okkultismiin, salatieteisiin ja muihin hämäriin juttuihin sataprosenttisella totisuudella. Ihmiset ymmärsivät Kingin olevan täysin vakavissaan, ja monet alkoivat pitää häntä jonkinlaisena mystisenä sanansaattajana helvetistä. – Toista Mercyful Faten kaltaista yhtyettä ei tuolloin ollut, ja keikoillemme ilmestyikin monenlaisia kummallisia hiippareita. Kun tarkkailin yleisöä lavalta, suuri osa paikalle saapuneista näytti kauhistuneilta, mutta nämä erikoisimmat tapaukset vain myhäilivät tyytyväisinä. Hah hah! Nopeasti palanut kynttilä Mercyful Fate nauhoitti Burning the Cross -demonsa kesällä 1981. Pian viiden biisin mittainen nauhoitus kantoi hedelmää. – Saimme levytysdiilin eindhovenilaiselta Rave-On Recordsilta. Kun tuli aika nauhoittaa yhtyeen nimeä kantanut debyytti-ep, vuokrasimme pakettiauton ja ajoimme Hollannin Roosendaaliin. Siellä uppouduimme studioon, nauhoitimme ep:n biisit yhdessä päivässä ja miksasimme ne toisena. Koska aikataulu oli näin tiukka, meillä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia soittaa juttuja uudelleen. Minä ja Hank purkitimme esimerkiksi kitarasoolot yhdellä tai kahdella otolla – jos ensimmäinen ei mennyt ihan putkeen, soitimme soolon uudelleen ja pistimme paremman version levylle. King taas... Hän oli aivan uskomaton solisti jo silloin. Vaikka laulumelodiat olivat toisinaan todella hankalia, hän suoriutui niistä nopeasti ja virheettömästi. Se oli ihan mieletöntä! Ep oli sen verran vakuuttava näyttö, että pian Mercyful Fate siirtyi pieneltä Rave-On -yhtiöltä maineikkaan Roadrunner Recordsin artistikatraaseen. – Tilanne oli vähän samanlainen kuin Nick Smithin kanssa. Rave-Onin tyypit olivat henkilökohtaisia ystäviämme, mutta emme voineet jäädä lafkalle, sillä heidän resurssinsa olivat auttamattoman vaatimattomat. Kuten sanoin, meidän tavoitteemme olivat erittäin korkealla, ja tartuimmekin Roadrunnerin tarjoukseen kaksin käsin. – Aloimme treenata kahta kauheammin, sillä halusimme julkaista hemmetin kovan ensialbumin. Pian nauhoitusten aika tulikin, ja uppouduimme kööpenhaminalaisen Easy Sound -studion uumeniin miksaaja-tuottaja Henrik Lundin kanssa kesällä 1983. Lund ei ollut aikaisemmin työskennellyt metallibändien kanssa, ja Melissa-debyytin kitarasoundit jäivätkin auttamattoman ohuiksi. Se harmittaa minua edelleen. Millaisen vastaanoton Melissa sai yleisön ja median keskuudessa? – Käytännössä kukaan ei ollut kuullut sellaista heavy metalia, vaikka esimerkiksi Black Sabbath oli kurkottanut PÖ LK YL LÄ
samoihin suuntiin jo aikaisemmin. Esimerkiksi Satans Fall oli yli 11-minuuttinen riffimyrsky kuorrutettuna King Diamondin uskomattomalla laulusuorituksella... Niin, kuten arvata saattaa, vastaanotto oli kahtalainen: jotkut rakastuivat meihin sydänjuuria myöten, mutta suurin osa inhosi – ja pelkäsi – meitä. – Melissan varsinainen merkitys on selvinnyt minullekin vasta 2000-luvun puolella, kun Kerry Kingin, Scott Ianin ja Phil Anselmon kaltaiset muusikot ovat paasanneet, miten valtava vaikutus Melissalla oli heidän musiikilliseen kasvuunsa. – Muistuu myös elävästi mieleen, miten Mercyful Fate ja Venom niputettiin aikoinaan saman genren bändeiksi, toki suurilta osin helvetin pätseissä korvennettujen sanoitusten vuoksi. Se tuntui hirvittävän epäreilulta, sillä pidimme Venomia... no, jonkinlaisena huonona vitsinä. Mielestämme Venom oli surkeasti soittava punkbändi, kun taas Mercyful Fate oli avantgardistinen, klassisesta musiikista vaikutteita napsiva ja älyttömän tiukasti yhteen soittava ryhmä. Mercyful Faten kynttilä paloi kirkkaasti – ja nopeasti. Klassinen kakkosalbumi Don’t Break the Oath ilmestyi syksyllä 1984, mutta yhtye hajosi (ensimmäisen kerran) jo seuraavan vuoden huhtikuussa. – Hank halusi soittaa kaupallisempaa ja jenkkivaikutteisempaa hard rockia. King ei ollut lainkaan samaa mieltä, ja hän kysyikin minulta, lähtisinkö mukaan hänen uuteen sooloprojektiinsa. Suostuin ilomielin. Pysyttelit King Diamondin kelkassa kahden ensimmäisen albumin ajan. – Fatal Portrait [1986] ja Abigail [1987] ovat edelleenkin hienoja levyjä. Miksi sitten lähdin yhtyeestä? No, vilkaisehan Abigailin takakantta. Bändin muut herrat poseeraavat isojen hiuspehkojensa kanssa, kun taas minä mökötän tylsistyneen näköisenä mustassa nahkatakissani, Denner naurahtaa. – Toisin sanoen, kun King Diamond – siis yhtye – alkoi suunnata kohti jenkkimarkkinoita niin visuaalisesti kuin jossain määrin musiikillisestikin, päätin nostaa kytkintä. Olen aina inhonnut Mötley Crüen ja Poisonin kaltaisia yhtyeitä, enkä halunnut olla etäisestikään osa sitä skeneä. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että eropäätös kadutti minua varsin reippaasti kuultuani ”Them”-albumin [1988]. Sehän on aivan mahtava levy! Ei eläköitymistä Vaikka Michael Denner erosi King Diamondin kipparoimasta yhtyeestä, soittamista hän ei jättänyt silloin eikä myöhemminkään. 1980-luvun loppupuolen jälkeen Denner on johtanut omia yhtyeitä (muun muassa Lavina js Zoser Mez) ja vaikuttanut muutamia comebackejä ja projekteja tehneen Mercyful Faten riveissä (1993–1996, 2008, 2011). Lisäksi hänellä on ollut kaksi bändiä Hank Shermannin kanssa: Force of Evil (2002– 06) ja Denner/Shermann (2014–19). Näinä päivinä kitaristin oma orkesteri kantaa nimeä Denner’s Inferno, jonka ensimmäinen pitkäsoitto In Amber on juuri ilmestynyt. – Tämän viimeisimmän bändin juuret ulottuvat vuosina 2012–18 toimineeseen Denner’s Trickbag -kokoonpanoon. Muutamat Trickbagin jäsenistä eivät lopulta olleetkaan valmiita panostamaan yhtyeeseen tarpeeksi, joten päätin aloittaa homman taas kerran puhtaalta pöydältä. – Trickbagin basisti Flemming Muus halusi jatkaa soittamista kanssani, ja lisäksi kiinnitin Infernon riveihin vanhan rumpaliystäväni Bjarne T. Holmin sekä Youtubesta löytyneen amerikkalaislaulajan Chandler Mogelin. Sovitimme albumin materiaalin kasaan ja nauhoitimme kappaleet pois kuljeksimasta. In Amber on täsmälleen sellaista musiikkia, jota saattaa odottaa 70-lukulaisen hard rockin maailmaan aikoinaan hurahtaneelta veteraanilta. – Olen ollut tekemässä menneiden vuosikymmenien aikana noin neljääkymmentä eri studioalbumia. Jos minun olisi pakko valita, sanoisin In Amberin olevan niistä kaikkein lähimpänä omaa mielimusiikkiani, Denner nyökkää. – Älä käsitä väärin: rakastan esimerkiksi Melissaa ja Don’t Break the Oathia yli kaiken, mutta In Amber on silti ”absoluuttisesti mitattuna” lähempänä omaa musiikillista sydäntäni. Hah hah! Denner’s Inferno aikoo lähteä ensi vuonna kiertueelle – ja niin aikoo myös Mercyful Fate, mutta ilman Denneriä. Hänen paikkansa legendaarisen metallipioneerin riveissä ottaa kitaristi Mike Wead. – Kuulin Mercyful Faten aktivoitumisesta viime kesänä, vain pari päivää ennen virallisen tiedotteen julkaisua. Jumalauta... Olin hetken ajan todella vihainen, katkera ja epäuskoinen. King ja Hank jättivät minut tylysti rannalle, vaikka heidän tarkoituksenaan on soittaa nimenomaan varhaisen Mercyful Faten materiaalia, jonka valmistelemisessa olin aikoinaan todella vahvasti mukana, Denner puuskahtaa. – Nyt pari kuukautta myöhemmin pahin tunnemyrsky on laantunut, mutta tottahan toki asia nousee edelleen tuon tuostakin mieleeni. Olen edelleen vihainen, enkä usko ikinä muuttavani mieltäni tämän asian suhteen. Miksi ihmeessä sinua ei pyydetty mukaan? – En tiedä. En ole puhunut aiheesta Kingin tai Hankin kanssa. Mutta sanotaanko näin, että minulla on epäilykseni... Kun Denner/Shermann julkaisi Masters of Evil -levyn vuonna 2016, sen ”liian vahvasti Don’t Break the Oath -henkinen” kansi ei käsittääkseni miellyttänyt Kingiä lainkaan. Maalauksesta muuten vastasi Thomas Holm, joka – tadaa! – teki aikoinaan myös Don’t Break the Oathin kannen. Yhtyeen toinen osapuoli, Dennerin pitkäaikainen ja läheinen ystävä Hank Shermann soittaa kuitenkin Mercyful Faten kitaristina myös ensi vuoden keikoilla. – En tiedä sitäkään, miksi King ei ole suuremmin suutahtanut Hankille, mikäli Masters of Evilin kansi todella kummittelee välirikon taustalla, kitaristi pyörittelee. – Kuten sanoin, en ole keskustellut Hankin kanssa viime kesän jälkeen. Enkä aio keskustella jatkossakaan. Hank on toki edelleen kaverini, mutta tässä vaiheessa en osaa sanoa, pystynkö antamaan hänelle anteeksi sen, ettei hän kertonut minulle sanallakaan Mercyful Faten paluuaikeista. Sanomattakin lienee selvää, että Denner/Shermann-yhtye on ainakin tällä erää kuollut ja kuopattu. Tämän sanottuaan Michael Denner pitää pienen tauon. Sitten hän hymyilee. – Tapanani ei ole velloa menneissä ikävissä asioissa, vaan haluan katsoa eteenpäin. Jatkossa aionkin panostaa kaikkeni Denner’s Infernon sekä levykauppani pyörittämiseen ja nauttia elämästä täysin rinnoin... Mutta en sentään eläkepäivistä, sillä vaikka olen yli kuusikymppinen, en ole vielä kertaakaan harkinnut eläköitymistä! ”Mercyful Fate ja Venom niputettiin aikoinaan saman genren bändeiksi, toki suurilta osin helvetin pätseissä korvennettujen sanoitusten vuoksi. Se tuntui hirvittävän epäreilulta, sillä pidimme Venomia... no, jonkinlaisena huonona vitsinä.” 49
LEIF Edling ei ole koskaan jäänyt tuleen makaamaan. Kun miehen perustama doomlegenda Candlemass hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1994, mies perusti Abstrakt Algebran, jonka debyyt ti ilmestyi heti seuraavana vuonna. Kun palannut Candlemass hajosi uudestaan vuonna 2002, hän pisti kasaan Krux-nimisen yhtyeen, johon liittyi mukaan vanha AAyhtyetoveri, laulaja Mats Levén, sekä silloin Entombedissa vaikuttaneet rumpali Peter Stjärnvind ja kitaristi Jörgen Sandström. Kruxin vuonna 2003 ilmestynyt nimikkodebyytti on täydellinen paketti raskasta, psykedeelistä ja kohtalokasta doomia, joka onnistui tehtävässään paremmin kuin pari sitä edeltänyttä Candlemass-levytystä. Kitaroissa on tanakka death metal -soundi, joka tuo kappaleisiin ekstra-annoksen murskaavaa voimaa. Vierailijoina kuullaan kosketinsoittaja Carl Westholmia (Juniper Society, ex-Candlemass) ja soolokitaroissa Nico Elgstrandia (Entombed A.D.) ja Fredrik Åkessonia (Opeth). Westholmista ja Åkessonista tuli hyvin pian levyn julkaisun jälkeen yhtyeen vakiojäseniä. AVAUSKAPPALE Black Room latoo kovat tiskiin heti kättelyssä painavalla johtoriffillään, josta löytyy sekä voimaa että uhkaavuutta. Levénin tulkinta on väkevää ja vereslihaista. Itse asiassa tällä levyllä kuullaan mielestäni miehen parhaat suoritukset Therionin Gothic Kabbalahin ohella. Seuraavana vuorossa oleva nimikappale aloittaa synkällä bassointrolla, kunnes räjähtää käyntiin raivokkaalla riffillä, joka tempaisee välittömästi mukaansa. Hypnoottisen tarttuva kertosäe on aivan omaa luokkaansa, ja tässä vaiheessa mukaan astuvat jälleen kerran aavemaista auraa luovat koskettimet. Westholmin työskentely urkujen, mellotronin ja moogin äärellä on kautta linjan varsin sykähdyttävää tuoden oman utuisen ja kauhuelokuvamaisen lisänsä levylle. Räyhäkkään suoraviivaisen Nimisin jälkeen on vuorossa Sibiria, joka on synkkämielinen akustinen solilogi kuolevan miehen viimeisistä ajatuksista. Paatoksellisen hieno Omfalos starttaa jälleen raskaan vaihteen luoden ympärilleen mystisen auran. Komeilla kitarasooloilla juhliva, vauhdikas Enigma EZB tuo peliin hieman erilaista energiaa ja on mukavaa vaihtelua. Tulivuoren sisuksiin matkustava Popocatépetl omaa koko levyn komeimman kertosäkeen, ja onpahan kappale laadukas muutenkin. Pariminuuttinen basso-instrumentaali Evel Rifaz on selkeätä tribuuttia Black Sabbathille ja toimii eräänlaisena introna levyn viimeiselle kappaleelle, Lunochodille. Neuvostoliittolaisten avaruuden valloituksesta kertova Lunochod on massiivinen 12-minuuttinen eepos, joka nivoo koko albumin musiikillisen olemuksen yhteen. Löytyy napakampaa riffittelyä, hidasta fiilistelyä ja kosmisia kosketinmaalailuja. Kyseessä on mitä mainioin tapa päättää muutenkin hieno levy. KRUXISTA ei tullut suurta menestystä, mikä ei ollut kiinni ainakaan musiikin tasokkuudesta. Kun Edling aktivoitui jälleen Candlemassin kanssa, Krux jäi pakostakin paitsioon. Yhtye ei ole virallisesti hajonnut vaan kaiketi määrittelemättömällä tauolla. Vaikka orkesterin kaksi muutakin pitkäsoittoa, II (2006) ja III – He Who Sleep Amongst the Stars (2011), ovat varsin päteviä kiekkoja, debyytin tummaa hohtoa ei enää onnistuttu tavoittamaan. Siltikin uskallan suositella Kruxin koko katalogia kaikille tasokkaan doomin ja laadukkaan heavy metalin ystäville. Täydellinen tuomiopaketti KRUX Krux MASCOT 2003 TEKSTI MIKKO MALM SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Candlemass-pomon laastaribändin debyytti on täynnä tummaa hohtoa. 50
LIPUT ALK. 25,50 EUR E U R O P A 2 2 K U L T M A N A G E M E N T B Y A R R A N G E M E N T W I T H K 2 A G E N C Y L T D . A N D F U L L S T E A M A G E N C Y P R E S E N T S
Brittiläisen Esotericin ura ultrapainavan äärimetallilaahauksen parissa on ollut poikkeuksellisen tasokas. Sen vuonna 1992 alkanut levytystaival on pitänyt bändin käytännössä jatkuvasti death metalilla maustetun funeral doomin kärkinimien joukossa, mutta Esotericin nimi nousee valitettavan harvoin esiin oman genrensä huippuyhtyeistä puhuttaessa. Syy tähän löytyy musiikin pohjattomasta raskaudesta ja kompromissittomuudesta. Seitsemäs kokopitkä A Pyrrhic Existence jatkaa Esotericille ominaista linjaa. Kolossaalisten kappaleiden yhteiskesto ylittää reilusti puolentoista tunnin rajan, joten musertavissa tunnelmissa etenevän albumin puristuksessa on myös hyvin tilaa hengittää ja katsella maisemia. Esotericin vahvuuksiin onkin aina kuulunut hieno kiireettömän dynamiikan luominen, mikä antaa sopivasti tilaa niin sanotuille tyhjille hetkille ja jostain syvältä menneiden vuosikymmenten psykedeelisestä rockista ammennettavalle maalailulle. Bändi kuulosti kahdeksan vuotta sitten julkaistulla edeltäjälevyllä Paragon of Dissonancella paikoin jopa ”energiseltä”, ja samaa trendiä on aistittavissa myös uusimmaltaan, vaikka pääosin kuljetaan käsijarru päällä. Lähemmäs puolituntinen avauskappale Descent esittelee heti kärkeen periaatteessa koko albumin musiikillisen kuvan, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen myös muu kappaleviisikko alkaa irrota hiljalleen jäyhästi liikkuvasta massasta. Esimerkiksi toisena biisinä kuultava Rotting in Dereliction yltyy hetkittäin blastbeateihin asti, mikä kohottaa albumin yleisilmettä mukavasti. Seuraavaksi kuultavalla Antim Yatralla esitellään puolestaan Esotericin kyky luoda mahtipontisia ja aavemaisia instrumentaalikappaleita. Kyseinen sävellys toimii selkeänä siltana levyn kahden puoliskon välillä ja vaikuttaa albumin yleisilmeeseen lopulta enemmän kuin ensikuulemalta uskoisi. Kiekon kolme viimeistä teosta tuntuu vievän musiikin tunnelmaa hieman kierompaan, progressiivisempaan ja pahanteisempään suuntaan, ja juuri kun luulit selvinneesi kaikkein pahimmasta, pitkän odottelun jälkeen esiin laahustava päätöskappale Sick and Tired lyö tauluun albumin ankeimmat tunnelmat. Vartin mittainen veto jättää levystä jotenkin epämiellyttävän mutta samalla vakuuttavan fiiliksen, vaikka The Pyrrhic Existence ei nouse totaalisuudessaan bändin uran kohokohtana pysyttelevän The Maniacal Valen (2008) tasolle. Black Sabbathin kotiseudulta Englannin Birminghamista saapuvan Esotericin musiikillinen pohja lepää eittämättä alkuaikojen Sabbath-tuotannon päällä, mutta yhtye on onnistunut jalostamaan tyylinsä todella etäälle perinteisen doomin muotokielestä. Kuten aiemmillakin levyillä, myös The Pyrrhic Existencellä vilahtelee selkeitä elementtejä myös muista brittiläisen synkistelymetallin kantanimistä kuten My Dying Bridesta ja Paradise Lostista, mutta 27 vuotta kulkeneen bändin voi kaiketi lukea jo aivan omaksi luvukseen saarivaltakunnan doom metalin historiassa. Vaikka mihinpä tässä toisaalta kiire on. Joni Juutilainen Jäyhästi liikkuva massa Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ESOTERIC A Pyrrhic Existence SEASON OF MIST P A U L W A R D ARVIOT 53
CATTLE DECAPITATION Death Atlas METAL BLADE Ihmiskunnan totaalista paskuutta jo kahdeksan kokopitkän verran julistanut Cattle Decapitation on löytänyt musiikilleen linjan, jota kulkemalla menestys ei tule todellakaan helpoimman kautta. Pitkäjänteistä työtä tehnyt jenkkiviisikko on kuitenkin saanut nostettua itsensä jollain ihmeen tavalla nykyisten äärimetallibändien kärkikastiin. Death Atlasilla esiintyvä Cattle Decapitation on kasvanut nuoruusvuosiensa brutaalista möykkääjästä jopa hienostuneeksi luonnehdittavaa väkivaltaa vyöryttäväksi ryhmäksi, jonka ilmaisussa Carcass-koulukunnan rouhiminen kohtaa monet modernimmat äärimetallisävyt. Sävellyksissä on myös enenevissä määrin black metalia, mikä nostaa bändin synkkyyden entistäkin vakuuttavammalle tasolle. Aiemmin lähinnä musiikkinsa brutaaliuteen panostanut porukka on kirjoittanut oikeasti hyviä kappaleita vasta parilla edeltävällä levyllään. Death Atlas vie hommaa vielä askeleen verran eteenpäin ja esittelee 14 kappaleen nivaskan biisejä, jotka yllättävät paikoin todella hyvillä melodisilla koukuilla. Ne nostavat entuudestaankin hurjaksi solistiksi osoittautuneen Travis Ryanin epäinhimillisen ilmaisun jälleen uudelle tasolle. Cattle Decapitationin uran selkeästi parhaalle levylle voisi heittää periaatteessa puoli kirvestä lisääkin, mutta meininki on sen verran väkevää, että 1990-luvun puolivälin tietämillä aloittanut bändi saattaa kyetä vielä parantamaankin menoaan. Jätetään siis varaa. Joni Juutilainen STRIGOI Abandon All Faith NUCLEAR BLAST Eipä olisi parikymmentä vuotta sitten arvannut, miten raskaissa merkeissä Paradise Lost -kitaristi Greg Mackintosh häärii 2010-luvun loppupuolella. Kolme levyä tehnyt kuoloprojekti Vallenfyre on taputeltu multiin, ja Strigoi on noussut haudastaan, jossa se on syntynyt. Strigoi jatkaa samoilla death metal -poluilla kuin Vallenfyre, mutta ottaa suunnakseen aiempaa synkemmät maisemat, pelottavat varjot ja painajaiset. Kuolometallin seassa vilahtaa black metalista tuttuja lohduttoman jylhiä kuviointeja. Toisaalta hommassa on aimo annos vanhan liiton grincoreja crustmylläkkää. Abandon All Faith soi aivan jumalattoman raskaasti. Levyn äänimaailma on yhtä armottomasti ja jyräävästi musertava kuin musiikkinsa. Kitaroissa on vatsanpohjassa väräjävä särö, Chris Casketin basso möyryää kunnolla, Mackintoshin örinöissä on syvyyttä ja leveyttä ja Waltteri Väyrysen isku on voimakas ja rummuissa jykevä kolina. Kaikessa on pimeää voimaa. Kaikki vyöryy päälle kuin maailman paino. Strigoi-debyytti ei suo toivonpilkahduksia vaan kaataa kuulijan niskaan koko ihmiskärsimyksen. Kas noin. Siinähän haet lohtua, jota et löydä. Abandon All Faith on kuitenkin läpeensä hyvää metallia, ja sehän piristää epätoivoisemmankin yksilön. Eli ehkä tämä tästä. Tami Hintikka VORTEX Them Witches GATES OF HELL Hollantilaista Vortexia ei voi syyttää perinteisen hevinsä suhteen A LE X SO LC A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54
ainakaan myöhäisherännäiseksi. Yhtyeen historia ulottuu aina vuoteen 1979, joten tällä julkaisulla juhlitaan pyöreitä. Ikä on kunnioitettava, mutta se yksinään ei tee vaaribändiä yhtään paremmaksi. Ikäänsä nähden yhtye on julkaissut varsin vähän levyjä, mikä selittyy katkonaisella toiminnalla ja monesti uusiutunella miehistöllä. Them Witches on vasta yhtyeen kuudes levy, jolla vaikuttaa vain yksi alkuperäisjäsen. Tämän lisäksi levyn sisältö on vanhoilta nauhoilta kaivettua jäännettä uudestaan tehtynä. Juhlajulkaisua ajatellen ymmärrettävä ratkaisu. Harmi vain, että musiikki on niin kovin keskinkertaista. Brittihevin vaikutus on selvä, ja Vortex tavoittelee sen fiilistä onnistumatta. Vaikka soundit ovat hyvät, niillä ei pelasteta ontuvaa laulupuolta ja lopulta kovin mitäänsanomatonta riffiantia. Them Witches onkin enemmän bonuslevymateriaalia kuin oman julkaisun arvoista taidetta. Serpent SECRET CHAPTER Chapter One GRIME Tarttuvan hard rockin, perinteisen heavyn ja Deep Purplen jäljillä tarpoessa ei välttämättä tarvita uusia ja iskemättömiä varusteita. Parempi vetäistä niskaan sään jo sopivasti parkkiinnuttamat, hyväksi havaitut vermeet. Norjalainen Secret Chapter pääsee näillä eväillä varsin pitkälle. King Diamond -mies Andy LaRocquen valvovan silmän alla väännetty esikoislevy on joka suhteessa täysin valmis tapaus. Hyvältä soundaava ja voimakkaita kappaleita kautta linjan tarjoava kiekko päättyy coveriin TNT:n Everyone’s a Starista, eikä raita eroa bändin omasta materiaalista juuri lainkaan – ei edes laadullisesti, mikä kertoo omaa kieltään bändin osaamistasosta. Kari Koskinen THE HU The Gereg ELEVEN SEVEN Mongoliasta kajahtaa, ja maailma on huomannut sen. Tätä kirjoitettaessa Ulan Batorin nomadeista on paisunut ilmiö isolla i:llä. Vapise K-pop, nyt tulee M-rock! The Hu on ollut ”kaikkien” huulilla etenkin Youtubessa mittavia katsojalukuja saaneiden videoidensa ansiosta. Eksotiikka ja erilaisuus puree, ja tavallinen musiikinkuluttajakin on herännyt huomaamaan, että tämä juttu on cool – ja lumipalloefekti on taattu. Ei sillä, etteikö The Hu olisi suosiotaan ansainnut. Yhtye tekee hommansa pieteetillä ja osaamista löytyy. Perinnesoittimien ja kähisevän kurkkulaulun kuljettama etnomeno lainaa paljon raskaasta musiikista, mutta vain lainaa, sillä metallin kanssa tällä on lopulta vähän tekemistä. Enemmän sitä on mielikuvatasolla kuin todellisuudessa. The Hu’n yhteydessä vilahtelee myös termi folk metal, mutta se ei meinaa laveimmillaankaan tulkittuna osua Mongolian hurjien taiteeseen. Tarkalla korvalla The Geregillä voi kuulla kaikuja niin Rammsteinista kuin Black Sabbathistakin, mutta instrumenttivalikoima yksistään takaa sen, että ote pysyy ilmavana, jopa kevyenä, vaikka voimalla taotaankin. The Gereg on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy, joka tarjoaa helposti lähestyttävää mutta sopivan alkukantaista ja omintakeista näkemystä. The Hu -debyytti henkii ikivanhaa arojen mystiikkaa, ja modernin maailman kosketus tuo sille viimeisen silauksen. Tami Hintikka SANTA CRUZ Katharsis M-THEORY Alkuperäinen Santa Cruz hajosi kevään 2018 USA:n kiertueella sisäisiin erimielisyyksiin. Solisti Archie Cruz (Arttu Kuosmanen) keräsi kuitenkin ympärilleen uudet soittajat ja jatkoi musiikin tekemistä tutulla nimellä. Katharsis on yhtyeen ensimmäinen uudella kokoonpanolla julkaistu albumi. Kuten albumin puhdistumista tarkoittava nimikin vihjaa, sen tarkoituksena on olla yhtyeen uusi alku. Pesäeroa entiseen tehdään eritoten sanoituksissa. Esimerkiksi käy Changing of Seasons, jossa mennyttä käsitellään suorin sanakääntein. Musiikin suuntana on säilynyt tuttu hard rock, mutta sekä musiikkiin että lauluun on etsitty uusia sävyjä esimerkiksi metalcoren puolelta. Albumin parhaimpana kappaleena erottuu Into the War, joka on tyylillisesti lähellä 30 Seconds to Marsia. Mukaan mahtuu perinteikkään hard rockin ohella niin balladeita kuin Cyndi Lauper -coverkin. Albumi on tasaisen mukavaa kuunneltavaa, mutta ei ilotulitusta. Siltä puuttuu koko kentän räjäyttävä hitti. Vilja Vainio BENT KNEE You Know What They Mean INSIDEOUT Berklee College of Musicissa vuonna 2009 perustettu Bent Knee on kuljettanut eklektistä taiderockiaan studiolevyillään yhä suoraviivaisempaan ja popimpaan suuntaan. Helppoa tai kertakäyttöistä musiikki ei edelleenkään ole, mutta se omaa selkeästi kaupallista potentiaalia. En silti usko, että suurta läpimurtoa tulee koskaan tapahtumaan, sen verran kyyninen olen musiikkibisneksen suhteen. Viime vuonna sekstetti julkaisi Paper Earth -nimisen konserttiteoksen, joka toi hienosti esille yhtyeen avantgardistisempaa ja kokeellisempaa puolta. Kuudesta osasta koostuvan puolituntisen teoksen soisi päätyvän joku kaunis päivä myös levytettyyn muotoon. Nyt käsiteltävän bändin viidennen kokopitkän ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Hold Me In esitteli niin hyvässä kuin pahassa melko perinteistä Bent Knee -osaamista. Toinen single Bone Rage oli jo selkeästi sähäkämpi tapaus, ja metallisen johtoriffin säestämä kappale esitteli solisti Courtney Swainin aggressiivisempaa puolta varsin onnistuneesti. Tietynlainen vihainen energia määritteleekin levyn alkupuolta hyvin vahvasti, kunnes ilmaisua muokataan hieman kevyempään muotoon. Energisyys onneksi säilyy, vaikkakin hieman muuntuneena. Vaikka Swainin tulkinta on aiempaa sävykkäämpää ja moni-ilmeisempää, loppujen lopuksi Bent Knee ei ota merkittäviä uudistusaskelia mutta onnistuu säilyttämään saavutetut asemapaikat. Musiikillisesti otetaan vähemmän riskejä, mutta homma toimii hyvin näinkin. Mikko Malm OBSEQUIAE The Palms of Sorrowed Kings 20 BUCK SPIN Tällaisen musiikin voisi kuvitella tulevan jostain Keski-Euroopan vuorten sumuisista kätköistä. Vähän yllättäen kyseessä onkin jenkkikaksikko, jota on tosin vahvistettu espanjalaisella keskiaikaisen harpun taitajalla. Levy on pääsääntöisesti jaoteltu nimenomaan harpulla soitettuihin eteerisiin tunnelmiin ja perinteisempään bändisoittoon. Tämä on vähän harmi, sillä olisin toivonut elementtien rohkeampaa sekoittamista keskenään. Tai voihan olla, että harppu soi myös bändin rähinöinnin mukana, mutta se on upotettu sekaan niin taidokkaasti, ettei sitä huomaa. Obsequiae tarjoaa keskiaikaisuuteen nojaavaa mustaa ja folkahtavaa melodista luontometallia. Varsin diskanttisissa kitaroissa on pakanametallin lisäksi vivahteita death metalista. Jollain tavalla mieleen tulee Itävallan Summoning, eli voi sanoa, että levyllä on sinällään aika omintakeinen ja eeppinen tunnelma. The Palms of Sorrowed Kingsistä jää varsin kaksijakoinen fiilis. Tietyssä mielentilassa levy kuljettaa mukanaan sujuvasti, mutta toisena päivänä ja eri tunnelmissa musiikki tuntuu jopa ärsyttävältä. Biisimateriaali alkaa myös yllättävän nopeasti toistaa itseään, eli kyllästyminen on vakava uhka. Teemu Vähäkangas [IN MUTE] Chaos Breeder ART GATES Espanjalainen nykymetallikopla tykittelee kolmannella albumillaan hektistä kuolometallia teknisin thrashmaustein ja isolla annoksella metalcorea. Meininki on kohdakkoin oikeinkin nasevaa, vaikka kipaleissa on osia noin miljoona ja varmaan yksikään tahti ei toistu samanlaisena. Kikkaileva rumpalointi ja kerrassaan rehevästi veuhtovat kitarat ovat toki kivoja, mutta lopputulos hengästyttää jo yhden biisin mitassa. Kun meno jossain kohdin vähän selkiytyy ja yksinkertaistuu, iskevyys on aika vahvaa. Jos kaikki riffit ja sävelkulut eivät ihan ässää olekaan, soitannollisesti levy on kelpo kamaa. Eniten bändissä hiertää laulajaneitosen rähäkkä mutta pidemmän päälle todella yksiulotteinen cookie monster -rähinä ja ehkä vieläkin enemmän kertsien karjuen lauletut emomelodiat. Kimmo K. Koskinen KETZER Satan’s Boundaries Unchained Endzeit Metropolis METAL BLADE Myöhemmin pykälän sävykkäämpien ja arvaamattomampien rytinöiden pariin siirtynyt Ketzer soitti uransa ensimmäisellä puoliskolla häpeämättömän iskevää black/ thrash metalia. Deströyer 666:n ja Desasterin jäljillä kulkenut suoraviivainen tulitus oli täysin urillaan jo debyytti Satan’s Boundaries Unchainedin (2009) aikana. Huolella hiotut kappaleet ja paikalleen napsahtanut raapiva soundi kirskuttivat terää riffipainotteisella ja poikkeuksellisen tarttuvalla vihanpidolla. Endzeit Metropolis (2012) toi mukaan rahtusen verran melodioita, mutta muutoin rähjääminen sujui pitkälti samaan malliin. Aivan yhtä tarttuvia kappaleita levylle ei päätynyt, mutta varmaotteisesti kulkeva mättö toimii mainiosti vieläkin. Levyistä kumpikaan ei yritä tuoda mustaan rässäämiseen mitään uutta. Ketzerin vahvuutena on kuitenARVIOT 55
jiin vaikka sopiikin yllättävän hyvin Morastin pörisevään äänimaailmaan. Il nostro silenzio tuskin jää mieleen vuoden merkittävimpiä levyjä tuumiessa. Sen vahvuus lieneekin enemmän välipalamainen synkistely ja lohduttomuus, ei niinkään levyllinen viihdyttävää tai unohtumatonta musiikkia. Serpent VOGELFREY Nachtwache METALVILLE Saksalainen Vogelfrey tarpoo viidennellä täyspitkällään hyvin pitkälti maanmiestensä In Extremon jalanjäljissä, joskin sen folkmetalli on ehkä aavistuksen verran kollegoidensa vastaavaa modernimpaa ja raskaampaa. Yhtye ei ole kuitenkaan tinkinyt melodisuudesta, vaan on pitänyt huolen siitä, että kappaleista löytyy runsaasti tartMETAL DE FACTO Imperium Romanum ROCKSHOTS “Make power metal great again”, kuuluu melkoisista tekijämiehistä (Sami Hinkka, Mikko Salovaara, Esa Orjatsalo, Mikael Salo, Benji Connelly ja Atte Marttinen) koostuvan yhtyeen motto. Kovat ovat puheet, mutta järjettömän kova on myös bändin debyyttiteos. Konseptialbumin aloittaa sinkkujulkaisu The Conqueror. Jo pelkästään ekassa biisissä on lähes kaikkea mahdollista, eikä homma todellakaan jää siihen. Löytyy tilutusta, tykitystä, tuplabassareita, kiippareita – jopa kiipparisooloja –, korkeita lauluja, kuoroja... Kaiken lisäksi biisit tuppaavat jäämään soimaan päähän, eikä siinä auta kuin pistää kiekko uudelleen pyörimään. Vaikka suurin osa kappaleista on täyttä toimintaa, joukkoon on maltettu sisällyttää myös pari hidastempoisempaa biisiä. Yleensä en välitä slovareista alkuunkaan, mutta levyn powerballadia ei ole tarvinnut skipata kertaakaan. Se jos mikä on allekirjoittaneen tapauksessa laadun tae! On toki hetkiä, jolloin oppikirjoja on koluttu ehkä turhankin tarkasti. Esimerkiksi Naturalis Historian riffi tuo mieleen niin monta Helloweenin rallia, etten jaksa edes laskea. Siitä huolimatta biisi lukeutuu levyn kovimpaan kärkeen, joten pieniä ovat murheet. Omaperäisyydessä on vielä osittain hiomista, mutta kaikilla muilla osa-alueilla kone kulkee eteenpäin täysillä. Ihan mahtavaa, että power metal saa kukoistaa vielä anno Domini 2019 – vieläpä suomalaisen bändin toimesta! Jokaisen itseään edes vähän kunnioittavan voimametallipään tulisi ottaa tämä teos haltuun. Vaarana on, että Wikipedia on pian auki Rooman keisarikunnan kohdalta... Mutta se riski on syytä ottaa! Elli Muurikainen kin harkittu sävellystyö, jonka sovituksia ja erilaisten osioiden liimakohtia on selvästi mietitty. Hienoista kasvottomuutta kompensoidaan silkalla sävellystaidolla, eli spontaanisti hakkaavaa karkeutta ei näiltä kiekoilta kannata etsiä. Meno on kovaa mutta mietittyä. Kari Koskinen MORAST Il nostro silenzio TOTENMUSIK/VÁN Nelivuotias saksalaisbändi vannoo pimeyden nimeen raskaan riffittelyn kielellä. Yhdistelmänä on doomin paisuttelua ja black metalin synkkyyttä kohtuullisen onnistuneella kaavalla. Riffit eivät ole varsinaisesti mieleenpainuvia, ja levyn kokonaiskuva onkin maalattu lähinnä pahaenteisyyden ja yleistunnelman ehdoilla. Laulupuolen koriseva anti ei taivu täysin oikein kumpaankaan tyylilaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56
tumapintaa. Alexander Suckin viulunsoitto ja Johanna Heeschin jykevä sellotaiteilu ovat tässä avainroolissa, sillä melodiset maisemat maalaillaan hyvin pitkälti heidän kauttaan. Nachtwache on yllättävän hyvällä maulla tehtyä keskiaikatunnelmointia, joka ei sorru turhan juustoiseen hempeilyyn vaan pitää musiikillisen linjan melko rokkaavana ja raskaasti iskevänä. Valitettavasti sekään ei pelasta levyä vajoamasta puuduttavuuden ja§ keskinkertaisuuden hetteikköön. Vaikka orkesterin tyyli on sinällään toimiva, olisin kaivanut sittenkin enemmän vaihtelua. Lupaavan alun jälkeen levyn kappaleet alkavat toistaa samaa kaavaa hieman turhankin orjallisesti. Folk-entuasiastit voinevat nauttia tästä täysin siemauksin. Keskivertokuluttajalle tilanne voi olla kiusallisempi. Mikko Malm THE NEPTUNE POWER FEDERATION Memoirs of a Rat Queen CRUZ DEL SUR Kuluvan vuosikymmenen aikana jo neljännen albuminsa julkaisevan The Neptune Power Fedarationin idea on muikea, mutta toteutus ontuu. Psykedeelinen ja okkultistinen rock on parhaimmillaan äärimmäisen kiehtovaa, mutta australialaisviisikon tuorein on soundeiltaan liian puleerattu ollakseen uskollinen genren hämyiselle pahaenteisyydelle. Vaikka bändin ylipapitar Imperial Priestess Screaming Loz Sutch kiljuu ja ulvoo kuin Ilmestyskirjan peto, naisen julistaminen ei istu näin kliiniseen menoon. Esimerkiksi Watch Our Masters Bleed ja The Reaper Comes for Thee olisivat varsinaisia herkkupaloja oikeassa äänimaisemassa. Menoa eivät auta lievät T-Rexja Led Zeppelin -vibatkaan. Jaakko Silvast GRAVEYARD Hold Back the Dawn WAR ANTHEM Jaahas, taas yksi Graveyard, tällä kertaa Espanjasta. Nyt talsitaan hautuumaan synkissä ja soisissa kulmissa. Hold Back the Dawn pitää aamunkoiton näkymättömissä ja pimentää kaiken ikuiseen yöhön tuimalla death metalillaan. Hetkittäiset korkeammat kitarakuvioinnit luovat heikkoa hohdetta jostain hautakivien takaa, mutta sekin on vain kuunvaloa. Graveyardin neljäs pitkäsoitto tömisee vanhan liiton hengessä, Incantationin ja kumppaneiden sorkanjäljissä. ”Incasta” muistuttavat erityisesti yllättäen eteen pompsahtavat temponvaihdokset ja kierot riffit, mutta Graveyard on paljon muutakin kuin kopioitsija. Se antaa tilaa myös eeppisemmin maalaavalle tunnelmalle, jossa fiilistellään kiireettä. Laulaja-basisti Julkarnin örinät kumpuavat homeisen kryptan uumenista ja koko levyn soundimaailma on enemmän tunkkainen kuin kristallinkirkas, mutta se passaa pahaenteiseen ja synkeään kuolometalliin hyvin. Hold Back the Dawn on sekä alkukantaista takomista että sofistikoituneempaa monien osasten death metalia, jossa kaiken yllä lepää kuoleman tumma seitti. Tami Hintikka EXISTENCE DEPRAVED Hectivity OMAKUSTANNE Kaksi Death-yhtyeestä vaikutteita ottanutta albumia julkaissut Crystalic on Suomen kautta aikain parhaita melodeathyhtyeitä. Bändin riveistä tutut Toni Tieaho ja Arto Tissari ovat sävellyksellisen pelisilmänsä ohella sen sortin matoja kielisoittimiensa varressa, että lähtökohtaisesti olen kiinnostunut kaikesta, mitä parivaljakko saa aikaiseksi. Muutamia vuosia sitten perustettu bändi julkaisee nyt viiden kappaleen lyhärin. Tarjolla on vähemmän yllättäen melodista death metalia, ja vaikka miehistön taustan kuulee, Crystalicin suoraksi jatkeeksi tässä ei ryhdytä. Entistäkin melodisemmissa kappaleissa on itse asiassa death metalia vain siteeksi. Tätä korostaa paitsi melodinen ja utuisesti hieman taka-alalle miksattu laulu myös huomattavan suuressa roolissa olevat koskettimet. Kovin rajua mättöä ei tarjota, eikä rähinää ja huutamista kuulla lainkaan. Se on kuitenkin silkkaa plussaa, sillä Tieahon ja Tissarin kitarointi ja bassolinjat ovat melkoista nautintoa. Näillä kavereilla on taitoa ja tyyliä viedä instrumentaatiota selvästi keskivertobändiä korkeammalle. Sävellyksellisesti ei kuitenkaan olla vielä aivan maalissa, sillä erittäin taidokkaista ja miellyttävistä kohdistaan huolimatta Hectivity kuulostaa osin hieman muodottomalta. Selkeälinjaisemmat ja paremmin toisistaan erottuvat biisit tekisivät kokonaisuudelle hyvää. Myös Tieahon laulu on hieman keskeneräisen kuuloista, vaikka toisaalta se sopii juuri tähän musiikkiin varsin hyvin. Loppupeleissä Hectivity onnistuu kuulostamaan hyvinkin omanMaahantuonti: Studiotec Oy | 0207 512 300 | info@studiotec.fi | www.studiotec.fi Kovassa nousussa oleva SCHECTER on nyt saatavilla hyvin varustetuista musiikkiliikkeistä ympäri Suomen. Soundtools Oy | Tammer-Piano | F-Musiikki Oulu | F-Musiikki Tampere | Rovaniemen Musiikkimestarit | Soitinasema | St.Pauls Sound | Musacorner | Raahen Musiikki | Pihlajamaan Musiikki | Musiikkiliike Musatalo | Kitarataivas | Viihdeässät | Power Sound | Tornion Musiikki
ja-tuottaja-ääniteknikko-tiesmikä. Saksalainen monitoimimies tunnetaan myös Avantasian kokoonpanon hymyilevänä kitaristina. Projekti nousi aikoinaan keikkalavoille juuri Paethin kannustuksen johdosta. Ansioluettelo voisi siis olla huonompikin. Mutta mitä herran ensimmäiseltä sooloalbumilta pitäisi odottaa? Ei mitään hajua. Bändikaveritkin on rekrytoitu kosketinsoittajaa lukuun ottamatta suoraan Avantasian riveistä. Sen solistien kirjosta tiensä Paethin bändiin löysi uusin tulokas, 24-vuotias Adrienne Cowan. Parhaat biisit ovat ihan meneviä, pahimmat todella ärsyttäviä. Cowan ei ainakaan auta asiaa. Nainen on teknisesti todella lahjakas, mutta en vain voi sietää hänen soundiaan. Sen lisäksi huutoa ja etenkin örinää kuullaan väsymykseen asti. Where Would It Be on ainoita hetkiä, kun Cowan kuulostaa oikeastaan aika hyvältä. Harmi vain, että kappale on niin törkeän ilmiselvä Avantasia-pastissi, että voin lähes kuulla Michael Kisken esittämässä sitä. Weight of the World on tästä vielä pahempi esimerkki. Mitä meillä siis on? Biisejä, jotka ärsyttävät. Biisejä, jotka kuulostavat Avantasialta. Pari rallia, jotka ovat ”ihan ookoo”. Loput eivät jää mieleen alkuunkaan, vaikka kuuntelukertoja on takana jo ihan liikaa. Paeth on hemmetin taitava kitaristi ja melkoinen velho muutenkin. Säveltäjänä mies ehkä hakee vielä omaa tyyliään ja tuloksena on epämääräinen sillisalaatti vähän kaikkea. Elli Muurikainen KING SATAN I Want You to Worship Satan INVERSE Tamperelaisen King Satanin industrialmetallissa ei ole enää samanlaista uutuudenviehätystä kuin kaksi vuotta sitten ilmestyneen debyytin King Fuckin Satanin aikaan. Tehokkaimmillaan meno on edelleen sopivan mautonta ja viihdyttävää, jotta kuulijan mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Videoiksikin taipuneet Fuck Yoga ja All Magic Is Chaos Magic ovat levyn raflaavinta ja samalla tasokkainta antia. Muitakin valonpilkahduksia löytyy, mutta tällä kertaa puutuminen tapahtuu aiempaa nopeammin. I Want You to Worship Satan on perusviihdyttävä sekoitus industrialia, aggrotechiä, elektroa ja äärimetallia. Parhaimmillaan levy saa aikaan ihan mukavia väristyksiä, vaikkeivät paukut riitä aivan kalkkiviivoille saakka. Mikko Malm LONG DISTANCE CALLING STUMMFILM INSIDEOUT Saksalaisen post-rockja progemetallibändin tekemisiä on tullut seurattua kiinnostuksella jo pitkään, ja bändin jykevä livelevy aiheuttaakin hyvää värinää. Berliinissä äänitetty konsertti koostuu pelkistä instrumentaaleista, ja hyvä niin – intensiteetti ja elokuvallisuus on vahvasti läsnä. Sitä korostaa vielä yleisön oikeaoppinen toiminta, eli biisien aikana ei vislailla tai taputella. Efekti on yllättävän jännä ja tuo hyväsoundisen live-esityksen ihmeellisen vahvasti iholle. Kaksiosainen show, joka julkaistaan ilmeisesti myös kuvamuotoisena, koostuu tuotannon instrumentaalibiiseistä sekä kymmenvuotisjuhliaan viettävästä Avoid the Light -albumista, jolta jätetään esittämättä vain sen laulettu kappale. Vuosien kulumista kappaleiden säveltämisen välillä ei huomaa, siksi tyylikkäästi ne on alun perin laadittu ja tässä yhteydessä esitetty. Pitkälinjaisia ja aaltoilevia, raukeista suvannoista massiivisiin jyrinöihin äityviä kappaleita kuuntelee liveversioina todella mielellään. Kappaleet ovat studiolevyilläkin loistavia, mutta bändisoitannollisella yksinkertaisuudella napakasti mutta silti eloisasti esitettynä biisimateriaaliin tulee mukaan upeaa vereslihaisuutta. Yhtye soittaa komeasti ja soundit ovat kohdillaan, joten eipä tästä kauheasti valittamista jää. Tai olisihan mukaan voinut ehkä ottaa jokusen lauletunkin biisin. Nyt ihmisääntä kuullaan vain samplejen ja saksankielisten välispiikkien muodossa. Kimmo K. Koskinen V IN C E N T G R U N D K E SASCHA PAETH’S MASTERS OF CEREMONY Signs of Wings FRONTIERS Sascha Paeth, kuka? Erityisesti eurooppalaisen power metalin akselilla kunnostautunut miksaalaiseltaan kiekolta, jonka tunnelmia ja sävykästä soittoa painottavat kappaleet eivät yritä olla rankkoja rankkuuden vuoksi. Kritiikistäni huolimatta näitä raitoja jaksaa kuunnella kerta kerran jälkeen, mutta kasvuvaraakin jää vielä. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58
TI 28.1.2020 HELSINKI • THE CIRCUS LIPUNHINTA ALK. 50,50€ (SIS. PALVELUMAKSU 3,50€ ) IKÄRAJA: S / K 1 8 • OVET 1 9 : • ENNAKOT: TO U R 2 ? i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n TO U R 2 ? i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R E S E N T 24.1.2020 CLUB TEATRIA TORNIO 31.1.2020 WATERLAKE METAL MAYHEM, SIBELIUSTALO LAHTI 7.2.2020 LOGOMO TURKU 14.2.2020 HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 21.2.2020 CLUB TEATRIA OULU 14.2.2020 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 22,50€ K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 15.2.2020 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. 22,50€ K-18 K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 14.2.2020 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 22,50€ K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 15.2.2020 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. 22,50€ K-18 K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T 10.2.20 ? HELSINKI ? THE CIRCUS 11.2.20 ? TAMPERE ? PAKKAHUONE
WARSENAL Feast Your Eyes SVART Kanadalainen Warsenal ei ujostele vaan kohkaa kasarikaahauksen maailmassa jopa lapsenomaisella innolla. Joskus vanhaan kurkottavat bändit kuulostavat teennäisiltä ja jopa tylsiltä, mutta Warsenalin arsenaalissa on vahva aitouden leima. Näin ollen kuuntelijasetä pystyy palaamaan muistoissaan sujuvasti 1980-luvun alkuun, jolloin speed metalin ensi aallot ottivat kiinni teiniviiksistä. The big four of thrash on tunnistettavassa osassa, mutta vahvimmin nykimäriffit muistuttavat Megadethin parin ensimmäisen levyn vimmasta. Kitarasoolotkin ovat kuin suoraan kasariajan Mustainelta, hyvässä mielessä. Hengästyttävimmillään kaahailu tuo mieleen Whiplashin säälimättömän taonnan, ja kun jännissä rytminvaihdoksissa piisaa, myös Voivod leijailee eteerisesti mukana. Biisit ovat vikkeläliikkeisiä ja teknisiä, joten yhteensoiton tulisi olla tiukkaa. Sitä se pääsääntöisesti onkin, mutta pahimmillaan kohkaus menee jo hitusen yli kuulostaen kaaottiselta ja päämäärättömältä. Parhaimmillaan taas kuulijan sydän takoo biisien mukana jo pelkästä päällekäyvästä nostalgiasta. Teemu Vähäkangas Light Speed on kirjaimellisesti supernopeaa tulitusta, kunnes kappaleen breakdown ryömii eetteriin kauhuleffatunnelmissa. Möyhennös jatkuu Slow Burningissa ja Snake in the Grassissa. Jälkimmäinen nostaa jalkaa kaasulta hieman, ja biisissä onkin mainio groove. Maroisin vessanpönttö-örinät jaksavat huvittaa – hyvällä tavalla. Kaikkiaan intron jälkeinen kymmenen kappaleen kokonaisuus soljuu armottomissa tunnelmissa. Despised Icon vuosimallia 2019 on viriili, brutaali ja väkevä. Pasi Lehtonen RAY ALDER What Water Wants INSIDEOUT Fates Warningista tuttu Ray Alder julkaisee 30 vuotta uraa tehtyään ensimmäisen soololevynsä. Aikoinaan mies julkaisi kaksi albumia Engine-nimen alla, mutta omien sanojensa mukaan hän halusi, että ihmiset mieltäisivät ne enemmän bändilevyiksi. Tällä kertaa Alderilla on ollut apunaan Lords of Blackin kitaristi Tony Hernando ja Fates Warningin kiertuekitaristi Mike Abdow, jotka vastaavat levyn sävellyksistä. Rumpujen takaa löytyy hc-yhtye Ignitesta tuttu Craig Anderson. What Water Wants sisältää hyvin pitkälti miehen emobändin linjoilla etenevää progressiivista ja melodista heavy rockia. On ilo huomata, että Alderin ääni melkeinpä vain paranee iän myötä, joten peruspuitteiden voi sanoa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta tarttuvuutta ja vaihtelua voisi löytyä enemmän, sillä osa kappaleista jolkottaa samoja latuja vähän turhankin tutun ja turvallisen oloisesti. Levyn iskevintä osastoa edustavat Hernandon kynäilemät kappaleet, joten on hieman harmi, ettei mies ehtinyt muilta kiireiltään kontributoida enemmän materiaalia albumille. Kaikesta huolimatta What Water Wants on varsin laadukas teos, jota on miellyttävää kuunnella. Alder on tyylitajuinen laulaja, jonka ääni kannattelee hieman keskinkertaisempiakin sävellyksiä. Mikko Malm EIGENSTATE ZERO Sensory Deception OMAKUSTANNE Ruotsalaisen Christian Ludvigssonin terapiapuhteenaan din soundiskaalaan. Seesteisyys on väliaiaikaista, sillä seuraava raita Purgatory pistää asiat ruotuun. Alex Erian karjuu, ja Steve Marois pitää huolen epäinhimillistä murinoista ja korinoista. Peräti seitsenhenkinen miehistö vyöryttää niskaan hyperteknistä blastausta ja riffittelyä sekä tutuksi tulleita lyijynraskaita breakdowneja. Soundeiltaan levy on tutun timmi ja kuivahko, mikä lienee muodostunut bändin tavaramerkiksi. DESPISED ICON Purgatory NUCLEAR BLAST Montrealin deathcorepartio kaivoi soittimet naftaliinista kolme vuotta sitten. Beast (2016) oli kelpo paluu, mutta Purgatory pistää vielä paremmaksi. Avauskappale Dernier Soufflen instrumentaalitunnelmoinnit tuovat petollisen tunteen rauhasta sekä kaivattua lisäulottuvuutta bänARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60
aikaansaama albumi on melkoinen ponnistus. Harrastelijamuusikon tee-se-itse-studioprojekti on totta kai hajanainen ja sekava, mutta menee ihan täydestä ennakkoluulottoman äärimetallin ja modernin deathin karsinassa. Minuutista kymmeneen venyvissä biiseissä sattuu ja tapahtuu. Vaikka mitään älytöntä sekoilua ei kohdata, välistä korville lävähtää melkoisia wtf-hetkiä. Ludvigsson on mättänyt ja säätänyt albumillisen aivan ansiokasta myllytystä. Siihen nähden, että mies on levyä tehdäkseen rakennellut oman studion ja opetellut tuottamaan, jälki on erinomaista. Ainakin hämmentävähkö lopputulos on kiinnostavampi kuin mihin sadat kasvottoman sapluunadödön mättäjät tyytyvät. Ja kuulemma zappamaisemmaksi on menossa. Kimmo K. Koskinen ŠAMANE Kaukana virtaa Eufrat LAST DAY Šamanen esittämä folkpop ei ole suoranaisesti Infernon tyylisuuntaa, mutta kun mukana on riittävästi mystiikkaa sekä purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, raskaan rockin erikoislehden linjanvedoille voi viitata kintaalla. Ja onhan julkaisun taustallakin tamperelaisen doomyhtyeen Sapatan keula Saara Šamane, joka on vastuussa käytännössä lähes kaikesta sen musiikkiin liittyvästä ja vähän muustakin. Artisti on ottanut näppäränmittaiselle esikoiselleen luontaiselta kuulostavan, ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folksävyjä sisältävä poplevy, vaan sen raamit löytyvät A-puolen käynnistävästä runonlausunnasta ja B-puolen päättävästä puhdasverisestä kansanlaulusta. Niiden välistä löytyvät popsiivutkin edustavat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa, tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisesti puunaamaa mitäänsanomattomuutta. Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on viekoittelevimmillaan ja väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. A-puolisko taas tuntuu tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa turhankin normaalilta ja varovaiselta. Sävellyksistä on jo nyt aistittavissa syvyyttä. Josko tekijä uskaltaisi heittäytyä seuraavalla levyllä täysin virran vietäväksi. Mega RIENAUS/WAKBOTH Split HAMMER OF HATE Suomalaisesta black metalista löytyy ammennettavaa vaikka millä mitoin. Tällä kertaa kotimaamme osaamista mustan metallin saralla käsitellään kahden keskitunnetun bändin splittijulkaisulla. Todella hyvällä Saatanalle-levyllä kaksi vuotta sitten yllättänyt Rienaus esiintyy nyt odotettua väkivaltaisemmissa merkeissä. Musiikistaan löytyy toki edelleen melodista otetta, mutta Rienauksen mittapuulla kaahaillaan melkoisen luupäisissä tunnelmissa. Etenkin laulaja-kielisoittaja Mavrofosin tulkinta on melkoisen karua kuultavaa. Itselleni entuudestaan ainoastaan nimenä tuttu Wakboth on saanut alkunsa jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen kokopitkä odottaa vielä tuloaan. Wakbothin puoli splitistä koostuu thrashiin vivahtavasta black metalista, jonka juuret löytyvät 1990-luvun metelöinnin sijaan vuosikymmentä kauempaa. Käsittely on tämänkin yhtyeen taholta suhteellisen karua, mutta kappaleissa on hyvää draivia, joka kantaa mukavasti koko nelibiisisen myllytyksen ajan. Kaksi (tai useampia) bändiä yhden hinnalla esittelevien splittien merkitys ei ole enää sama kuin joskus ennen, mutta tämäkin julkaisu täyttää paikkansa. Mitään erikoista ei ole tarjolla, mutta reilut 35 minuuttia kellottava paketti toimii hyvänä promona kumpaisenkin yhtyeen kokopitkiä odotellessa. Joni Juutilainen CYHRA No Halos in Hell NUCLEAR BLAST Muutama vuosi sitten kasattu ruotsalaisen metallin ”superkokoonpano” Cyhra julkaisee toisen levynsä. Sillä muun muassa In Flamesin, Shiningin ja Amaranthen entisistä jäsenistä koostuva poppoo jatkaa tähyilyä valtavirtametallin parrasvaloihin. Levyn toisessa kitarassa ja sävellyspuolella kuullaan myös suomalaisväriä kepittäjäsankari Euge Valovirran antaessa tulitukea. Laadukkaasti tuotettu melodinen ja popahtava metalli tuo monin paikoin mieleen jäsenten entisiä bändejä. Laulaja Jake revittelee samantyylisesti kuin Amaranthessa aikoinaan, kun taas Jesper Strömblad lurittelee melodioita ja sooloja In Flames -muotille ominaisesti. Kokeneen miehistön voimin kappaleisiin on ympätty paljon purkkaa ja sokerisuutta, ja levy on kerrasta iskevine kertseineen ja muine hittihakuisine makeuksineen vaivatonta Musiikkialalle kuuluu hyvää. Musiikkialan kokonaisarvo ja musiikkivienti kasvavat. Eniten kasvavat musiikkivienti ja äänitemyynti. Tämä näkyy Music Finlandin uusimmasta tutkimuksesta Suomen musiikkialan talous ja -vienti 2018. Sen mukaan kotimaisen musiikkialan kokonaisarvo vuonna 2018 oli 945 miljoonaa euroa. Se on 1,5 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Elävä musiikki muodosti noin puolet alan arvosta. Tekijänoikeuskorvausten arvo oli 96 miljoonaa euroa. Vahvin kasvu näkyi äänitemyynnissä. Se lisääntyi 11 prosenttia. ÄÄNITEMARKKINA KASVAA Äänitemarkkina kasvoi nyt jo neljättä vuotta peräkkäin. Suoratoiston osuus äänitemarkkinasta on jo runsas 85 prosenttia. Äänitemyynnistä on saatavissa myös tarkempaa tietoa. Siitä kertoo Musiikkituottajat IPFI Finlandin julkaisema Global Music Report 2018. Sen mukaan äänitemyynnin kokonaisarvo Suomessa oli 73,5 miljoonaa euroa. Itse äänitemyynti (siis levykauppa ja striimaus) toi tästä 50,5 miljoonaa euroa ja Gramex-korvaukset ja synkronisointi 23 miljoonaa. MUSIIKILLE KUULUU HYVÄÄ. Kirjoittaja on Gramexin viestinnästä ja sidosryhmäsuhteista vastaava johtaja ja Gramexpress-lehden päätoimitttaja. Tämä palsta on ilmoitus, jossa kerrotaan Gramexin toiminnasta. T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A Gramexkorvaukset ovat vajaa kolmannes Suomen koko äänitealan tuotosta. Gramexin jakamasta 22 miljoonasta eurosta 10,3 miljoonaa meni taiteilijoille ja 11,7 miljoonaa äänitteiden tuottajille. TYÖTÄ MUSIIKIN PUOLESTA Gramex on äänitteellä esiintyviä taiteilijoita ja äänitteiden tuottajia edustava tekijänoikeusjärjestö. Tekijänoikeusjärjestöt keräävät korvauksia ja myöntävät lupia musiikin käyttöön. Musiikkialalla on kaksi tekijänoikeusjärjestöä: Gramex ja Teosto. Teosto edustaa säveltäjiä sovittajia, sanoittajia ja musiikkikustantajia, Gramex muusikoita, laulajia ja äänitteiden tuottajia. Gramexilla on yli 54 000 asiakassopimusta edustamiensa oikeudenhaltijoiden kanssa ja yli 31 000 korvauksia maksavaa asiakasta. Gramex tekee töitä sen eteen, että muusikot voivat elää työllään ja että musiikkia voi Suomessa tehdä huomennakin. LAURI KAIRA Gramexkorvaukset ovat liki kolmannes Suomen äänitealan tuloista. IL M O IT U S
posti pureksittavat kaavat ja puristaa itsestään ulos kaiken tunteen. Hienoimmin tämä tulee esiin kauniisti sävytetyssä Battle from Withinissä ja voimallisessa slovarissa Lost in Timessa. Vaikka bändin kakkoskiekko jättää parantamisen varaa, näkisin että yhtyeellä on kaikki potentiaali ja edellytykset parempaan. Eetu Järvisalo KRATER Venenare EISENWALD Black metalin keskikastiin koko vuonna 2003 alkaneen uransa kuulunut Krater yrittää kaikin keinoin puskea mestaruusluokkaan uusimmalla albumillaan, joka esitteleekin saksalaisbändin paikoin varsin hyvässä valossa. Kraterin musiikki on pohjimmiltaan niin sanottua hyvin tehtyä black metalia, jonka verrokeiksi voi nostaa esimerkiksi Behemothin, Belphegorin ja Dark Fortressin kaltaisia mustan metallin mainstreamiin luettavia yhtyeitä. Kraterin menestyksen ei siis pitäisi olla kiinni potentiaalisesta kohdeyleisöstä. Venenaren hallitsevin piirre on musiikin massiivisuus, jota on lähdetty hakemaan ilman järjettömiä sinfonisia pullisteluja tai muita vippaskonsteja, joten Kraterin musiikki lepää vahvasti perinteisellä bändisoittopohjalla. Kolmen kitaristin käyttö ei ole näissä piireissä mitenkään poikkeuksellista, mutta Kraterin käsittelyssä kolmen kuusikielisen matto kuulostaa keskivertoa jämäkämmältä ja synkkäsävyisemmältä. Tältä bändiltä on tietysti turha odottaa wagneriaanisia mestariteoksia, mutta Venenarella olisi saumoja olla aika paljon kovempikin levy, mikäli yhtyeen kappalekynä olisi hiukan paremmassa terässä. Joni Juutilainen BAD WOLVES N.A.T.I.O.N. ELEVEN SEVEN The Cranberries -cover Zombiella suuren yleisön tietoisuuteen noussut superyhtye julkaisi debyyttinsä Disobeyn viime vuonna. Esikoisalbumiin verrattuna sen seuraaja sisältää enemmän melodista, hardrockmaista materiaalia. No Messiah ja singlenä julkaistu Killing Me Slowly ovat kappaleista ehkä kaikkein keveimmät ja toisaalta onnistuneimmat. Metalcorempaa puolta yhtyeen osaamisesta taas väläyttävät Foe or Friend ja The Consumerist. Disobeyn tapaan yhtyeen jäsenten erilaiset taustat – bändissä soittaa muun muassa In This Momentissa, Divine Heresyssä, God Forbidissa ja DevilDriverissa vaikuttaineita muusikoita – ovat albumilla hyvin kuultavissa. Debyytin rankempaan menoon tykästyneille uusi albumi saattaa kuitenkin olla liiankin kepeää kuunneltavaa. Tarttuvien kertosäkeiden paljouden ja toisaalta metalcore-elementtien verrattaisen vähyyden vuoksi albumissa on välillä jopa stadionrockin tuntua. Tämä kuitenkin kaikella kunnioituksella. Albumi on tiivis ja tasapainoinen paketti, jonka hittejä ei tarvitse etsiä kauan. Vilja Vainio DIE KRUPPS Vision 2020 Vision STEAMHAMMER Düsseldorfilainen Die Krupps on louhinut industrialiaan jo vuodesta 1980. Se on kunnioitettava aika, eikä IRON AGE The Sleeping Eye 20 BUCK SPIN Levy-yhtiö 20 Buck Spin tunnetaan multaisen laatukuolon kotina. Tällä kertaa saadaan kuitenkin jotain aivan muuta, kun lafka julkaisee uusiksi austinilaisen ”Rautakauden” kymmenen vuoden takaisen kakkoslevyn. The Sleeping Eye yllättää moneen suuntaan kurkottavalla mutta täysin yhtenäisellä musiikillaan, ja death metaliahan tämä ei ole laisinkaan. Iron Age ammentaa raskaan musiikin monipuolisesta sammiosta, josta kauhotaan lautaselle paitsi NWoBHM ja muut perinnehevihommelit myös metallinen hardcore ja doomlanaukset. Kahdeksan kappaletta ja 40 minuuttia, eikä yhtään heikkoa hetkeä. Jason Tarpeyn kireä ja säröisä ääni lähtee keuhkoista vatsalihaksia ja tunnetta säästämättä. Laulutyyli antaa musiikille lisäilkeyttä ja kallistaa sen lähemmäs genren äärilaitaa kuin pehmeää keskitietä. The Sleeping Eye tarjoaa sopan, jossa Motörhead, traditionaalinen heavy metal, eeppinen Bathory, tuomiometalli ja Sick of It All sekoittuvat sulavan sopuisasti yhdeksi herkulliseksi liemeksi. Vaikka moinen cocktail saattaa tuntua epäilyttävän sirpaleiselta, suosittelen lämmöllä, että tartut tähän levyyn ja vippaat mahdolliset ennakkoluulosi romukoppaan. Tami Hintikka A N G E LA O W E N S kuunneltavaa. Kuunteluiden lisääntyessä vaivattomuus lipsahtaa ajoittain myös muovisuuden puolelle, mihin ovat syynä liian heppoiset sovitusratkaisut, etenkin tekijöiden tasoon nähden. Toimivimmat hetket näyttäytyvätkin silloin, kun yhtye ohittaa helARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62
5.12. LOGOMO TURKU 6.12. HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 7.12. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI SPECIAL GUEST:
DRAGONFORCE Extreme Power Metal EAR Dragonforce on nimennyt levynsä vihdoin niillä kolmella sanalla, jotka kuvaavat sen musiikkia parhaiten. Brittiläisen metallin suurin vientituote sitten Cradle of Filthin sai kohtuullista nostetta kolmannella levyllään Inhuman Rampagellä (2005), joka myi Englannissa hopeaa ja Jenkeissäkin lähes kultaan oikeuttavan määrän. Levyltä napattu singlelohkaisu Through the Fire and Flames osoittautui yhtyeen suurimmaksi hitiksi, ja sen suosio sai uutta puhtia, kun biisi sisällytettiin pari vuotta myöhemmin Guitar Hero III: Legends of Rock -peliin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja valitettavasti jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että yhtye jää yhden (tai itse asiassa aika helvetin monen) tempun poniksi eikä kykene enää niin energiseen viihteeseen kuin uransa alkuaikoina. Yhtyeen videopelimäinen ja mahtipontinen voimametalli tapasi olla kaikkine ylilyönteineen kohtuullisen pirteä ja hauska tapaus, mutta jossain vaiheessa sirkustemput alkoivat kyllästyttää. Orkesterin kahdeksas levy tarjoaa vanhaa tuttua Dragonforcea mutta myös hieman uutta, tarkemmin sanottuna neonja pastellisävyjä, sillä mukaan on hiipinyt reilusti 80-lukulaisia vaikutteita, oli kyse sitten syntikkapopista tai härskistä tukkametallista. Kansitaidekin peilaa melko osuvasti saman ajan estetiikkaa. Täytyy myöntää, että viihdyn Extreme Power Metalin äärellä paremmin kuin oletin. Tällä kertaa tarjolla on muutakin kuin pelkkiä temppuja, sillä sävellyksissä on selkeästi lihaa luiden ympärillä. Yhtä ärsyttävän pirteitä ja keskittymishäiriöisiä ne ovat kuin aina ennenkin, mutta jonkinlaista kypsymistä olen silti aistivinani. Edes päätöskappaleeksi isketty coverversio Celine Dionin My Heart Will Go On -hitistä ei aiheuta sen kummempia nikotteluja. Kaikkea sitä. Mikko Malm Doomsdayn. Fuck You taas on kappaleennimenäkin sen verran banaali, että bändi olisi voinut karsia senkin. Pasi Lehtonen LINDY-FAY HELLA Seafarer VÁN Wardrunasta tuttu laulajatar on saanut valmiiksi ensimmäisen soololevynsä. Muinaisen ja modernin välimaastossa majaansa pitävä Seafarer luo mielikuvia merestä ja matkustamisesta. Vaikka Wardrunaan löytyy musiikillisia yhtymäkohtia, levyllä on oma identiteettinsä. Pääpaino on luonnollisesti Hellan vaikuttavissa lauluissa, joista löytyy niin herkkyyttä kuin voimaakin. Äänimaisema on toteutettu äärimmäisen tyylikkäästi. Välillä kuullaan hieman urbaanimpia konerytmejä, toisinaan luotetaan alkukantaiseen pauhuun. Koneet ja syntikat limittyvät perinnesoittimien sekaan varsin sulavasti muodostaen albubändi kuulosta 2020-luvun taitteessakaan hassummalta. Avausraita ei tosin vaikuta huomispäivän industrialilta, vaan on hypnoottisesti pulputtavine syntikoineen, kolkkoine metallisoundeineen ja maskuliinisine iskulauseineen kaikkea sitä, mistä genre on jo tullut tutuksi. Welcome to the Blackoutissa on tanssittavaa tarttuvuutta, mutta kitarasoundit kuulostavat kumman näkkileipämäisiltä. Kielisoittimissa saisi olla enemmän potkua. Ralf Dörperin syntikoissa on kuitenkin riittävästi koukkuja, jotta meininki pysyy mielenkiintoisena. Wolfen (Her Pack), Obacht ja Alllies ovat kitaravetoista jytinää ja laulaja-kitaristi Jürgen Englerin parhaita vetoja albumilla. Extinction Timessa on ebm-poljentoa, joka saa sykkeen korkealle. Sen sijaan Carpet Crawlers on kevyempi fantasiaballadi, joka ei herätä tunteita. Loppua kohden levy ei tarjoa suurempia yllätyksiä, ja kolmestatoista kappaleesta olisi voinut napsia pois valjun DestiNation ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHA KU METELI.NE T
SLAYER The Repentless Killogy, Live at the Forum in Inglewood, CA NUCLEAR BLAST Amerikan viheliäisin kaupunki. Sellaiseksi äänestettiin Huntington Park, Los Angelesin piirikunnan pikkukaupunki. Ryöstömurhaajia, raiskaajia ja Bostikin imppaajia väistellyt kaveriporukka pisti pystyyn bändin, joka tulisi muuttamaan raskaan musiikin historian. Slayerin. Tai siis FUKIN’ SLAYERin. Instituutio, käsite, alku ja loppu. Nyt kun sen elossa olevat jäsenet käyvät kuuttakymppiä, edessä on yksi suuri loppu. Slayerin paapat soittavat joutsenlauluaan puolen tunnin ajomatkan päästä lapsuutensa kotikulmilta. Bändin imago on säilynyt loppuun saakka hevibändille sopivan aggressiivisena, rujona ja pahiksena. Muinoin pulpauteltiin natsikohujakin Korkeajännitys-ässälogolla ja keikkapaitoja koristivat rautakotkapiirustukset. Biiseissä viljeltiin nuoruuden tyhmänrohkeudella kolmannen valtakunnan kauheuksia. Nämä hirveydet kirkui ja huusi yhtä aikaa maailman leppoisimman ja pirullisimman hymyn omaava basisti-laulaja Tomás Enrique Araya Díaz. Kavereiden kesken Tom Araya. Mikrofonit on isketty yleisön sekaan ja meininki on audiomuodossakin kohdillaan. Yleisön mökä on miksauksessa sen verran pinnassa, että väistämättähän tästä tulee mielleyhtymiä autiosaarenliveeni, Decade of Aggressioniin (1991). Tom on puhkunut vuosikymmenten ajan niin monta tönöä matalaksi, ettei miehestä enää irtoa kireimpiä nuotteja. Kitaristikaksikko King– Holt paahtaa antaumuksella, mutta rumpali Paul Bostaphin keinahteleva soitto häiritsee. Miksi edes (mahdollisesti) viimeiselle julkaisulle ei saatu sovittua välejä kuntoon alkuperäisrumpali Dave Lombardon kanssa? Bändi vaikuttaa rentoutuneelta. Legendalevelin biisejä ei tarvitse enää spiikata vanhojen litanioiden mukaan, vaan Araya rupattelee mukavia pähkähullun, kädestään vaikka kuolleita rottia syövän yleisönsä kanssa. Biisilista leikkaa koko uran. Viimeiseksi Kuolemanenkeli vie bändin mustien siipiensä syleilyyn. ”Kiitos, hyvää yötä”, ja Forum pauhaa epäuskoista mylvintäänsä. Kopiokissoja löytyy, mutta on vain yksi ja kaikkein ovelin Tappaja. Ikävähän tässä jää. Tomi Pohto mista rikkaan ja täyteläisen kuuntelukokemuksen. Kuullaanpa levyllä myös Kristian Eivid Espedalin aka Gahlin laulua, joka tuo kappaleisiin oman shamanistisen elementtinsä. Lindy-Fay Hellan debyytti ei tarjoa sinällään mitään tajunnanräjäyttävää, mutta sitä on miellyttävää ja ennen kaikkea vaivatonta kuunnella. Sen luoman tunnelman äärelle on helppo vaipua ja nauttia matkasta. Mikko Malm SODOM Out of the Frontline Trench STEAMHAMMER Teutonithrasherit pohjustavat tulevaa albumiaan ep:llä, ja tekevät sen ihan tuhdisti. Genesis 19 -biisi edustaa aika vahvaa Agent Orange -aikojen rappausta pitkällä väliosalla varustettuna ja antaa odottaa varsin hyvää. Pari muuta uutta biisiä eivät yllä samalle tasolle, vaikka ihan ansiokasta perusryskytystä ovatkin. Niiden osalta soittoon alkaa kaivata lisäjämäkkyyttä, nyt kun tuntuu menevän vähän roiskimiseksi. Vanhan liiton meininki toki kuuluu asiaan. Kolmen uuden studioraidan lisäksi mukana on uusiksi äänitetty luenta bändin parhaasta kappaleesta Agent Orangesta – aivan turhaan, sillä 30 vuotta sitten julkaistu kipale on alkuperäismuodossaan täydellinen ja groovaa aivan eri tavalla kuin uusi versio. Bombenhagelin kanssa on sama juttu, liveversio ei lähde yhtä hyvin kuin alkuperäinen, vaikka hikiseltä kuulostaakin. Sodom ei ole uransa huippupisteessä, mutta reuhtoo edelleen yllättävän railakkaasti. Pää-sodomisti Tom Angelripperin aisaparina kitaroi jälleen 1980-luvulla bändissä sahannut Frank Blackfire, mikä lienee syynä klassisen Sodom-menon vahvaan (ja ilolla vastaanotettuun) uuteen tulemiseen. Etenkin johtokappale innostaa tsekkaamaan tulevan levyn heti kuin mahdollista. Kimmo K. Koskinen AVATARIUM The Fire I Long For NUCLEAR BLAST Candlemass-visionääri Leif Edlingin projektina tutuksi tullut Avatarium on neljännellä täyspitkällään uuden tilanteen edessä. Kun bändin perustaja ja taiteellinen johtajaa poistui kokoonpanosta viime levyn jälkeen, loput jäsenet jatkoivat musiikin tekemistä omillaan. Täysin vailla Edlingin kosketusta uutukainenkaan ei ole, sillä levyltä löytyy kolme miehen säveltämää veisua. Levyn atmosfäärinen ja perinnetietoinen doom metal jatkaa pitkälM A R T IN H Ä U SS LE R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66
ARVIOT ti edellislevy Hurricanes and Halosin (2017) kaltaisissa nyrjähtäneissä kuvastoissa. Ryhdikkäästi jolkottavia, värikkäästi seilaavia ja pörisevästi laahustavia kappaleita kuunnellessa yhtyeen yleisilmeen ei voi sanoa varsinaisesti muuttuneen. Silti sävellyksistä on havaittavissa aiempaa viipyilevämpää ja salaperäisempää heilumista. Se lienee nykykokoonpanon tuomia uusia tuulia. Levy on sujuvia tunnelmanvaihdoksia ja laulaja Jennie-Ann Smithin upeaa laulutulkintaa myöten miellyttävän ja ammattitaitoisen kuuloinen. Kokonaisuudesta jää silti hieman fiilis, että sille olisi ollut potentiaalia puhaltaa vielä enemmän henkeä ja voimaa. Kappaleissa Rubicon, Lay Me Down ja Great Beyond herätetään kiitettävästi huomiota, mutta loppumateriaali pelaa aavistuksen liian varmoilla aseilla. Siltikin kyseessä on jälleen kerran voittopuolisesti antoisa levytys kiinnostavalta ja osaavalta yhtyeeltä. Eetu Järvisalo SLADE Feel the Noize – The Singlez Box! BMG Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin synnyssä ei voi missään nimessä vähätellä, vaikka yhtyeen soundi onkin lähempänä glam rockia, aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterillä, T. Rexillä tai vaikkapa Sweetillä. Moittia ei voi oikein siitäkään, että kymmenen vinyylisingleä sisältävän lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiininnahkaisiin lompuukeihin, vaikka julkaisun hinta ei erityisen törkyisä olekaan. Sinkkuboksin materiaali on (alun perin ainoastaan promona vuonna 1980 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta) peräisin vuosilta 1971–74, mikä edustaakin kiistatta yhtyeen kultakautta. Ajanjaksolla julkaistiin singlenä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei löytynyt studiolevyiltä. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne ovat kumminkin aivan aiheesta päätyneet. Kymppisetti seiskatuumaisia on kaukana käytännöllisestä, mutta omiaan puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn. Boksissa on myös se hyvä puoli, että varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät b-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti, jos vertaa perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan. Samalla kappaleet palauttavat keski-ikäisenkin mieleen, kuinka musiikki ennen jytäsikään – myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin, ilman mitään ylimääräistä krääsää tai nippelitietoja. Mega KXM Circle of Dolls FRONTIERS Doug ”Dug” Pinnickin (King’s X), Ray Luzierin (Korn) ja George Lynchin (Lynch Mob) mielenkiintoinen projektibändi on jo kolmannessa levyssään, ja kaivattua edistystä tuntuu tapahtuneen. Groovea ja ytyä löytyy, ja biisitkin toimivat mukavasti – etenkin Pinnickin emobändin faneille homma maittanee oivasti. Levyn kärkikappale Lightning onkin ihan silkkaa King’s X:ää Soitannollisesti albumi on mukavan rehvakas ja pidäkkeetön, varsinkin Luzierin osalta. Äijä vetelee haitsulla ja splasheillään aika ahnasta Copeland-kikkailua, mikä ei haittaa yliampuvuudessaankaan pätkääkään. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa, vaikkakin kokonaisuus on liian pitkä ja osa biiseistä vähän turhankin venytettyjä jameja. Hyvät melodiat ja riemukas soitto kääntävät tilanteen kuitenkin selvästi positiiviseksi. Kimmo K. Koskinen ROBERT PEHRSSON’S HUMBUCKER Out of the Dark HIGH ROLLER Useammassa hyvinkin erityylisessä ug-yhtyeessä nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath -yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa. Herran ajaton, power pop -sävyjä sisältävä klassinen rock on tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä. Kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Hyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitaraOSALLISTU NYT WWW.METALBATTLE.FI SEMIFINAALIT 19.2.2019 & 20.2.2020 ON THE ROCKS, HELSINKI SUOMEN FINAALI 19.6.2020 NUMMIROCK MAAILMAN FINAALI 30.7.-1.8.2020 WACKEN OPEN AIR SOLD OUT
BLOOD INCANTATION Hidden History of the Human Race CENTURY MEDIA Kuten levyn otsikkokin antaa ymmärtää, denveriläisnelikko foliohattuilee yhä syvemmälle vaihtoehtoisen historian hämäriin. Rajatietoinen menneisyyden tulkinta toteutetaan kimurantin death metalin keinoin. Hidden History of the Human Race on melkoinen pala jäystettäväksi. Se on neljän – kyllä, neljän – biisin kryptinen ja monipuolinen levy, joka odottaa tulkitsijaansa kuin Nazcan kuviot konsanaan. Blood Incantation on kakkoslevyllään ennalta-arvattavan arvaamaton: mihin tahansa kannattaa varautua, ja se tiedetään. Levy ei abduktoi kuulijaa kyytiinsä kerralla eikä voimalla vaan hiljalleen hypnotisoimalla. Jopa jazzahtaviin himmailukuvioihin venyvä Hidden History of the Human Race on humanoidikuoloa, jonka monet kikat ja kerrokset kasvavat aina vain vaikuttavammiksi. Kahdeksantoistaminuuttinen mammutti Awakening from the Dream of Existence to the Multidimensional Nature of Our Reality (Mirror of the Soul) sinetöi koko komeuden ja muistuttaa, että Blood Incantation on uuden aallon jenkkikuolon kiinnostavimpia ja innovatiivisimpia nimiä. Tami Hintikka Insurrection on niin pelkistetty kuin olla ja voi, ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen sekä vahvan itsevarmuuden ja näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä parin minuutin melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä aina soundeja myöten. Juuri konstailemattomuus on biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukutkin korostuvat niillä juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion vain ja ainoastaan olennaiseen. Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta, silloinkin, kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan hardcorekaahauksen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk rockissa. Insurrection on hyvin elinvoimainen näyte niin Juggling Jugularsista kuin sen ajamasta agendasta sekä punkista ajattomana musiikkigenrenä. Mega KRYPTS Cadaver Circulation DARK DESCENT Pääkaupunkilainen Krypts on paukutellut synkemmän death metalinsa parissa jo vuosikymmenen ja rapiat. Kolmoslevy ei kaavaa juuri muuta, vaikka toisen kitaristin viitta on vaihtanut matkan varrella kantajaansa. 37-minuuttinen ”Raatokierto” on tummanpuhuva ja riffeiltään paikoin kieroileva. Levyn hautaholvitunnelma on paikoin äärimmäisen lohduton ja synkkä. Tempo vetää enemmän laahustelun kuin nopean rähinän puolella, mikä tavallaan jopa toimii. Pidemmän päälle levy alkaa kuitenkin tuntua puisevalta, sillä koukkuja on vähemmän kuin luolaholvin seinillä. Siinä eivät pelasta liidikitarat tai kolkko soundi, sillä värisävyjä ovat lähinnä harmaa ja musta. Jos pelkkä raskas synkistely riittää, Krypts on yhä pätevä vaihtoehto kotimaisen kalmailun saralla. Riffivetoisempaa ja tarttuvampaa möyrintää etsiville levy lienee vallan väärä valinta. Serpent DARK FORTRESS Stab Wounds CENTURY MEDIA Moni pitää vuonna 2004 ilmestynyttä Stab Woundsia Dark Fortressin ”läpimurtolevynä”, joka nosti bändin nimeä ylös Saksan black metal -kentän keskikastista ja poiki levydiilin suurelle Century Medialle. B R E N D A N M A C LE O D JUGGLING JUGULARS Insurrection LIINAHARJA HARDCORE / TOO CIRCLE Kolmikymppisiään uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars edustaa ehtaa työläispunkkia. Ei vain siksi, että bändi on kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, ep:itä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia. rock on sisäistetty lähes täydellisesti, eikä ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan. Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle, kun taas muiden kappaleiden alkuperää ei voi jäljittää mitenkään erityisen tarkasti. Tasaisen kokonaisuuden väripilkku on osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyy myös puhtaasta heavy rockista. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68
www.emp.f i
SCHAMMASCH Hearts of No Light PROSTHETIC Sveitsiläinen Schammasch on osoittautunut kymmenmenvuotisen uransa aikana varsin nopeasti kehittyväksi ryhmäksi. Yhtyeen edellinen pitkäsoitto Triange (2016) oli kolmoislevy, jonka teemana oli pyhä kolminaisuus, joka kietoutuu menetyksen, uudelleensyntymän ja valaistumisen teemoihin. Triptyykki oli musiikillisesti rohkea harppaus eteenpäin ja vei yhtyeen kokeellista black metalia yhä avantgardistisemmille linjoille. Vuonna 2017 ilmestynyt ep The Maldoror Chants: Hermaphrodite venytti orkesterin ilmaisua yhä pidemmälle kuljettaen sitä entistä abstraktimpaan suuntaan. Neljäs levy Hearts of No Light on maltillisempi kokonaisuus, vaikkei kuulijaa päästetä tälläkään kertaa turhan helpolla. Schammasch on kuitenkin tuttavallisempi ja melodisempi kuin koskaan ennen. A Paradigm of Beauty on imenyt itseensä jopa 80-lukulaisia hard rock -vaikutteita! Kevyemmät ja melodisemmat elementit tuovat kaaottisen black metalin ja hahmottomien ambientmaalailujen keskelle mukavaa ilmavuutta. On selvää, että Schammasch on hyvin kunnianhimoinen yhtye, jonka lyyriset, musiikilliset ja visuaaliset konseptit ovat viimeisen päälle hiottuja ja tarkkaan mietittyjä. Bändi yhdistelee tummaan äärimetalliinsa vaivatta aineksia niin klassisesta musiikista, progressiivisesta rockista kuin ambientistakin. Schammaschilla on oma uniikki tyylinsä, jota on pakko arvostaa, vaikka kyydissä pysyminen on paikoin haasteellista. Hearts of No Light on levy, joka tulee varmasti antamaan uusia elämyksiä vielä vuosienkin päästä. Mikko Malm Stab Wounds on sisällöltään melodista ja osin mahtipontistakin mustaa metallia, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät Dimmu Borgirista, Hecate Enthronedista ja hurjimmillaan myös Mardukin 1990-luvun puolivälin tuotoksista. Rakennuspalikat ovat siis hallussa, mutta Dark Fortressin tapa esittää asiansa ei ole ollut koskaan aivan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Sävellyksiltään levy on melko monipuolista tavaraa, mutta bändi ei onnistu puhkumaan kappaleisiinsa minkäänlaista vaarantunnetta tai aidolta tuntuvaa synkkyyttä. Vaikka ”huono tuotantojälki” ei olekaan black metalin peruslähtökohtia, Dark Fortressin suurin ongelma on ollut musiikkinsa salonkikelpoisuus ja liiallinen siisteys. Jälki uponnee kellarisoundeja ja soiton köpöyttä karsastavalle yleisölle, mutta yhtyeen musiikista on puuttunut aina jokin kaivattu rosoisuus, mikä ilmenee hyvin myös Stab Woundsilta. Pienelle Black Attakk -levy-yhtiölle julkaistun levyn saatavuuden kanssa on ollut pahoja ongelmia, joten Stab Woundsin uusintajulkaisu on toki ymmärrettävä, mutta bändiltä löytyy kyllä parempaakin tarjottavaa. Joni Juutilainen TÖRZS Tükör OMAKUSTANNE Budapestissä majaansa pitävä Törzs on äänittänyt levynsä liveotoilla luolaolosuhteissa Aggtelekin kansallispuistossa Unkarissa. Kokoonpanon haikean eläväisesti huokaileva instrumentaalimusiikki edustaa jossakin määrin sekä post-rockia että shoegazeä. Soittajien sävelin maalaamat pilvenhattarat eivät missään vaiheessa tympäise, mutta ne epäonnistuvat stimuloimaan mielikuvitusta tai syleilemään sydänalaa sen kummemmin. Nätit vaikutelmat häivyttyvät esiin ja leijailevat aikanaan aivan yhtä huomaamattomasti pois. Uniikki soittopaikka kuuluu lähinnä siinä hälymeressä, joka kulkee kitaroiden vanavedessä ängeten jo valmiiksi kirkkaan korkeaääniseen ja kaikujentäyteiseen äänimaisemaan. Samalla kuivat rumpusoundit rikkovat kokonaisuutta jonkin verran. Loppujen lopuksi julkaisu kuulostaa hyvin ammattimaiselta ollakseen omakustanne. Trion työnjälki vain tuntuu kovin laimealta, kenties siksi, että se on pohjimmiltaan vähän liiankin säkenöivää. Joona Turunen FROGSKIN/TASER Split GATE OF DELIRIA / IRON COFFIN / PENNY WHISTLES AND MOON PIES / RÄMEKUUKKELI Tarjolla on osuvasti vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta seiskatuumaisella splitillä Lähdön Aika -bändin kanssa viisi vuotta sitten julkaistu Itse-biisi oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava. Nyt Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15-minuuttisella Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on alusta loppuun samaa muuttumaton lanausta, joka tuntuu aluksi mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa toistojen myötä paremmin kohE ST E R SE G A R R A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70
dilleen, ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaankin positiiviseksi kokemukseksi. Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-ep herätti pöhinää sludgepiireissä, ja splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppo ymmärtää miksi. Samoja tutun syviä uriahan tässä kynnetään kuin vaikkapa Eyehategod on kyntänyt jo vuosikymmeniä, mutta silti lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on jollain kumman ilveellä myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa. Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina. Mega RED RAZOR The Revolution Continues TALES FROM THE PIT RECORDS / UNDER MACHINE RECORDS / HELENA DISCOS / ANTICHRIST HOOLIGANS DISTRO / RESISTÊNCIA UNDERGROUND PRODUCTIONS / ESCÓRIA DISTRO Brassibändi Red Razor ei ota itseään turhan vakavasti. Vaikka mukana on myös politiikkaa, rässipässit ovat sekoittaneet mukaan hauskanpitoa ja olutta. Kakkoslevyn nimikin viittaa jatkoihin, sillä yhtye avasi pelinsä vuonna 2015 Beer Revolutionilla. Puoleen tuntiin on mahdutettu kahdeksan biisiä perusvarmaa riffittelyä. Basso on mukavasti esillä, eivätkä tuotantoarvot ole lainkaan hassummat. Laulajan asenteikas ääntely puoltaa paikkaansa ja edustaa genren perusteita hyvin. Levystä tahtoisikin tykätä enemmän kuin oikeasti voi. Ongelmana nimittäin ovat kappaleet, jotka eivät niin sanotusti lennä. Muutaman biisin jalka kyllä väpättää kunnolla, mutta sitten lässähtää. Kaikki on parhaimmillaankin ”ihan kivasti”, mutta sen suurempia eväitä Red Razor ei valitettavasti tarjoa. Serpent OCEANHOARSE Voluntary Bends OMAKUSTANNE Edesmenneen Amoralin kitaristin Ben Varonin parivuotias bändi on julkaissut aiemmin tukun irtobiisejä, mutta nyt paketissa on viisi kappaletta – pari tänä vuonna julkaistua sinkkua, pari uutta biisiä sekä aivan asiallinen Slipknot-cover Duality. Kattauksen yhteisenä tekijänä on uuden laulajan Joonas Kososen laulusuorite, ja miehen jälki onkin tasokasta. Myös muu yhtye paaluttaa ihan maailmanluokan mäiskettä, joka on melodiavainun ja tarttuvuuden suhteen miellyttävällä tavalla perinnetietoista, mutta myös katu-uskottavan ärhäkkää ja kipakkaa. Thrashin ja klassisen heavy metalin modernina hybridinä hahmottuva Oceanhoarse vakuuttaa soiton osaavalla jämäkkyydellä ja kaikenkattavalla tiukkuudella. Biisimateriaali on kuitenkin se, mikä nostaa bändin havaintokentästä selkeästi esiin: riffit, rytmit, runsaat kitaraleadit ja nasevat laulumelodiat on sulautettu yhteen taidokkaasti. Monisäikeisistä, riehakkaista ja sävykkäistä osasista koostuu erinomaisia kappaleita, joissa on sopivasti niin selkeyttä kuin haastettakin. Stitchesin tasoisia biisejä albumillinen kehiin ja maailma polvilleen! Kimmo K. Koskinen DEVILISH IMPRESSIONS Postmortem Whispering Crows NON SERVIAM Ensi vuonna kaksikymppisiään viettävä Devilish Impressions pääsee hyökkäämään Puolan äärimetallikentän syvyyksistä, missä se on tehnyt myyräntyötään neljän kokopitkän ja parin pienjulkaisun verran. Triomuodossa vaikuttava yhtye kuulostaa hyvin tyypilliseltä 2000-luvun puolalaiselta raskasmetallibändiltä. Soitto on sujuvaa, meininki vahvasti antikristillistä ja toiminta kaikin puolin vahvaa ja laadukasta – siis aivan kuten Behemothilla, Hatellä ja muilla maan kärkikastin artisteilla. Kolmen biisin ep käynnistyy varsin hyvällä Dvma-kappaleella, joka määrittelee linjan myös kahdelle seuraavalle biisille, joten julkaisu kuulostaa yhtenäiseltä mutta samalla hivenen tasapaksulta. Devilish Impressionsin parhaimmat puolet tuntuvat olevan komeissa melodisissa maalailuissa, joita yhtye hyödyntääkin mallikkaasti. Viimeisimmän kokopitkänsä kaksi vuotta sitten julkaissut bändi ei yritä ymmärrettävästi ampua parhaita kutejaan juuri tälle ep:lle. Pienjulkaisu toiminee ainoastaan viime vuonna uudistuneen kokoonpanon esittelijänä ja hoitaa sen homman oikein hyvin. Joni Juutilainen SENTIENT HORROR Morbid Realms TESTIMONY Tässäpä jenkkiporukka, joka ruksittaa vanhan ruotsalaisen death metalin käyttäytymissäännöt heti lähdöstä. Bändi promokuvataan alaviistosta suuren ristin äärellä, ja kitarat murajavat oikealla mataluustasolla. Melodioissa on tuttu kieronkaunis kulma. Hämmästyttävää kyllä, porukka pitää majaansakin Stockholmissa. Siis New Jerseyn Stockholmissa. Alkuasetukset ovatkin kohdillaan. Dan Swanön ruuvaama miksaus takaa levylle mahtavat äänet. Linjaa suoraviivaistetaan hiukan kolmen vuoden takaisesta Ungodly Formsista. Tempot pysyvät atthegatesmäisen korkeina, ja riffeissä on rutkasti Edge of Sanityä. Kitaristilaulaja Matt Molitin voisi jopa erehtyä sotkemaan Swanöön, sen verran likellä vanhaa mestaria ukon ulosanti on. Morbid Realms on jälleen mainio uusi jenkkideathlevy. Parina viime vuonna rima on kuitenkin raijattu huojumaan niin korkealle, ettei tästä ole kuin hieman keskivertoa kovemmaksi kuololevyksi. Biiseihin ei ole löytynyt tarpeeksi imakkuutta, ja välistä tuntuu, että bändi heittää blastbeatiksi tilkitäkseen tyhjäkäyntiä. Albumin upeinta antia ovat lopulta Bill Steeriä kanavoivat kitarasoolot. Potentiaali ja lahjakkuus haisevat jo vahvasti, ja luotan lujasti, että Stockholmista kajahtaa vielä ja kunnolla. Tomi Pohto LATE NIGHT VENTURE Subcosmos CZAR OF CRICKETS Tanskalainen post-metal-doomailija näyttäytyy neljännellä levyllään vankkana ja genressään kiinnostavana tekijänä. Selkeästi Neurosisin ja muiden synkkien musertajien tyylillä hommansa hoitava yhtye ei hiihtele esikuviensa perässä, vaan enemmänkin rinnalla. Bändin ilmaisussa on luontevaa omaleimaisuutta, joka ilmenee mainiosti sointiin sopivana avaruudellisena synahuuruiluna ja mietteliäisyytenä. Tämä lienee peruja bändin post-rock-taustasta, ja ainakin se on ilmeisen olennainen osa yhtyeen viehätystä. Ilmavampien osioiden ja jännittävien soundien lisääminen murskaavaan särömörssäykseen, verkkaisesti laahustelevaan rytmiin ja rähinälauluun tuntuu kannattelevan perustaltaan melko yksinkertaista materiaalia yllättävänkin hyvin. Leijutteleva raskaus pitää pitkät kappaleet hämmästyttävän toimivina, mutta kokonaisuus muovautuu hiukan hahmottomaksi möykyksi. Isisja Cult of Luna -faneille Subcosmos on silti ehdoton tärppi. Kimmo K. Koskinen DJEVEL Ormer til armer, maane til hode AFTERMATH Ehtaa norjalaista mustaa metallia vailla sen eksoottisempia mausteita. Raakana lautaselle ja korvaan. Raa’asta ja kylmästä ulkoasusta huolimatta melodioita löytyy yllättävän paljon, ja niissä on jossain määrin jopa folkahtava ote. Soitto itsessään on primitiivistä ja hyökkäävää. Kappaleet ovat varsin monimuotoisia ja kunnianhimoisia. Tempovaihteluja on paljon, ja biiseistä löytyy rutkasti eeppistä hidastelua. Pisimmät kappaleet pyörivät kymmenen minuutin pinnassa, mutta niihin on saatu ladattua sen verran jännitettä, että ne kantavat loppuun asti. Kysymys on taidosta, kun instrumenttivalikoima pysyy perusbändivermeissä, eikä apuna ole sinfoniaorkesteria tai muita lisäkkeitä paria synkkää kuorolaulukohtaa lukuun ottamatta. Djevelissä häärii pitkän linjan tekijämiehiä, joiden kokemus ja taito kuuluvat sävellystyössäkin. Albumilla on pituutta reilut 55 minuuttia, ja moinen määrä härskiä norskimättöä voi olla monille liikaa. Vähän rajoilla se on kieltämättä itsellänikin. Teemu Vähäkangas SEMPITERNAL DUSK Cenotaph of Defectuous Creation DARK DESCENT Vuosikymmenen alussa perustettu Sempiternal Dusk on tylsästi ilmaisten tyypillinen Dark Descent -lafkan bändi. Oregonilaisyhtyeen death metal on alavireistä, tummasävyistä ja rujosti möyrivää. Se ei kikkaile tai keuli nopealla tempolla, vaan jyrää multaa syvällä vaolla. Riffit ovat yksioikoisia ja jopa monotonisia, mutta touhua rikotaan ihan onnistuneesti erottuvilla kitaraliideillä. Syvältä lähtevä örinälaulu on sinällään vakuuttavaa jälkeä, mutta kärsii värittömästä yksitoikkoisuudesta. Satunnaisilla yärgh!-huudoilla ei vielä varsinaisesti jäädä mieleen. Jos levy jääkin eräänlaiseksi yhden tempun poniksi, bändi pelastaa paljon kohtuullisen järeällä tuotannolla ja onnistuneella tunnelmalla. Lopulta reilut puolituntinen Cenotaph of Defectuous Creation on lähinnä hyvä välipalalevy, ei mikään vuoden kovin genreyllättäjä. Serpent BLOOD EAGLE To Ride in Blood & Bathe in Greed NUCLEAR BLAST Blood Eagle yhdistelee perinnetietoiseen mutta napakan nykyaikaiselta kuulostavaan kuolometalliinsa Sunlightin rakastettavaa rohinaa ja 90-lukulaista Napalm Deathiä ripauksella Entombedia. Jyräävyys on kovaa luokkaa, ja vauhti hypARVIOT 71
pii verkkaisesta blastauksesta d-beatiin erinomaisen tyylikkäästi. Vaihtelevuutta riittää, eikä bändi tunnu pitäytyvän yhdessä ilmaisumuodossa turhan tiiviisti. Paketti on selkeästi kasassa, mutta vaihteluakin löytyy kiitettävästi. Yhtye on jakanut reilut puolituntisen debyyttialbuminsa kolmeen ep:hen, mikä on erikoinen ja kuulijan näkökulmasta vähän turha ratkaisu. Materiaali kestää hyvin koko kymmenen biisin satsin ilman puudutusefektiä, eikä osien I–III välillä tunnu olevan erityisemmin toisistaan eroavaa linjaa. No, onpahan kansitaiteilijalla enemmän tekemistä ja postimerkkeilijällä keräiltävää. Bändin rytinä on oikein mukaansatempaavaa ja reipasta. Kitarakuvioissa on voimaa, eikä lässyttelystä voi puhua muutenkaan. Napakat soundit ja groovaava tatsi toimivat mainiosti niin hitaammassa myllerryksessä kuin reimassa blast-sahailussakin. Laulajakin vakuuttaa murisevalla räksytyksellään siinä määrin, että ei jää epäselväksi, kuka tässä käskee. Sinänsä harmi, ettei levyllä ole paria todellista niittikappaletta, kuten Inferno-toverikin tarkkakorvaisesti havainnoi. Kauttaaltaan mainiolla tasolla operoivan tanskalaisbändin nimi menee silti ehdottomasti muistiin, ellei Viikingit-sarjan tapporituaalista sinne vielä jäänyt. Kimmo K. Koskinen RAISED FIST Anthems EPITAPH Energisen hardcoremetallin parissa uraansa tehnyt ruotsalaisbändi Raised Fist on noussut sarjansa suurimpien nimien joukkoon, mistä on paljolti kiittäminen yhtyeen taitoa ujuttaa musiikkiinsa melodista tarttuvuutta, joka on nostanut sen myös niin sanottujen tavan kuulijoiden tietoisuuteen. Anthems on Raised Fistin seitsemäs kokopitkä, ja se vie melodisuuden odotettuakin pidemmälle – jopa paljon pidemmälle kuin neljän vuoden takaisen From the North -edeltäjän tiimellyksessä olisi koskaan arvannut odottaa. Vuoden 2019 Raised Fist kuulostaa yhä itseltään, mutta sen riffeihin on ilmestynyt uudenlaista ilmavuutta ja kireästä tulkinnastaan tunnettu solisti Alexander Hagman turvautuu usein puhtaaseen lauluun. Kaiken lisäksi tanakasti tahtia takonut rumpali Matte Modin on poissa porukasta, joten bändin sisällä puhaltavat muutoksen tuulet, mikä kuuluu musiikin yleisilmeessä selkeästi. Vuodesta 1993 kulkenut bändi haluaa ymmärrettävästi uudistua, ja se heille myös suotakoon. Parhaimmillaan Anthems esittelee Shadowsin kaltaisia kappaleita, joissa yhtye on lähtenyt hakemaan selkeästi jotain uutta ilman menneisyyden kahleita ja onnistunut. Suurimmilta osin levy kuulostaa kuitenkin liian väkinäiseltä uuden ilmeen hakemiselta. Joni Juutilainen V Led into Exile SUICIDE Ruotsalaisnelikko on valmistellut eräänlaisen konseptilevyn, jolla kerrotaan myyttistä luontoon pakenemisen ja sen pimeyteen katoamisen tarinaa. Asiaankuuluvaan tunnelmaan päästäänkin hyvin yhtyeen soittaessa salamyhkäisen kuuloista sludgeaan. Tyylillisesti levyllä on sopivassa suhteessa eri sävyjä. Musertavan mylvinnän ja surumielisten melodioiden lisäksi saadaan kuulla häpeilemätöntä hämyilyä ja akustista tuskailua. Bändi myös vuorottelee suoraviivaisten ja pidempien biisien välillä ansiokkaasti. Lisäksi on ilahduttavaa huomata, että Katatonian ex-kannuttelija Daniel Liljekvist on yhä aktiivinen musiikin parissa, vaikkei hän tällä kertaa varsinaisia ihmeitä rumpusetin takana esitäkään. Ikävä kyllä kappaleissa on vähän iänikuisen lämmittelyn tuntua, vaikka kovimmissa iskuissa onkin voimaa takana. Maailmanlopun maisemat ja kylmä kurimus tehdään kyllä todeksi, mutta niitä ei tuoda niin kouriintuntuvan likelle, että lohduttomuus veisi mielen mennessään. Toivoa sopii, että V ei vain ole vielä löytänyt sitä metsänsä ja samalla sisimpänsä syvintä kolkkaa. Joona Turunen PRONG Age of Defiance STEAMHAMMER Vaihtoehtometallin pikkulegenda on ollut paluunsa yskivän startin jälkeen oikeastaan koko 2010-luvun aikamoisissa liekeissä. Sama meno jatkuu: ep:n kaksi uutta biisiä on tomeraa junttaa, jossa riffittely on painavaa ja käskevä melodia määrää marssiin. Nimikappale niputtaa bändin keskeiset hyveet: simppelisti rusentavan rytmiriffin, säröisenä helkkyvän sointukierron, elektroniset höysteet ja komentavan laulun, joka on kertsissä takuulla tarttuva. Sama sapluuna on käytössä vähän thrashimmällä kulmalla myös ripeämmässä The End of Sanityssä, joka on niin ikään erinomaisen napakka rytistys. Killing Joken tuhdeimmat rytinät ovat täysin verrannollisia Prongin tamppaukseen, joskin Tommy Victorin kopla on näistä selkeästi metallisempi. Uusien kipaleiden lisäksi bändin 1990-luvun puolivälin industrialistisemmat vaiheet saavat rouhean studiolivekäsittelyn. Bändi tahkoaa Rude Awakeningin, Cut Raten ja Another Worldly Devicen ihastuttavan liehakkaalla intensiteetillä. Liveote toimii studiolevytettynä kliinisiksi koneistettujen biisien kohdalla kiinnostavasti, ja on hieno kuulla bändin jämerää mutta yllättävänkin eläväistä soittoa. Kimmo K. Koskinen TRIBULATION Alive & Dead at Södra Teatern CENTURY MEDIA Ruotsalaisen Tribulationin musiikin matka death metalista eräänlaiseksi rockin, goottiestetiikan ja äärimetallin sekoitukseksi tuntuu ehkä ajatuksena erikoiselta. Prosessi on kuitenkin ollut levy levyltä seurattuna hyvinkin johdonmukainen ja määrätietoisen oloinen. Viisitoistavuotisjuhliaan viettävän Tribulationin ensimmäinen virallinen livejulkaisu kuvastaa uransa hyvään lentoon saaneen bändin nykytilaa mainiosti. Keikalla esitetty kappalemateriaali koostuu odotetusti kolmen viimeisen levyn tarjonnasta, joten kymmenen vuotta takaperin ilmestyneen The Horror -esikoisen kohtaloksi lienee jäädä hiljalleen ajan jalkoihin. Kotimaaperällään esiintyvä nelikko tarjoilee pelkistetyn mutta tribulationmaisella tavalla tyylikkään keikan, jolla ei mässäillä turhilla erikoistehosteilla tai muilla tempuilla. Lavalla esiintyvä yhtye tietää, mitä on tekemässä, ja kvartetin soitto osoittaa, että varsinkin uudemmat kappaleet on suunniteltu erityisesti livetilanteita varten. Alive & Dead on odotetun ajaton ja laadukas taltiointi, joka jättää bändistä takuulla juuri sen itsensä haluaman kuvan. Joskus on näemmä parasta pitää asiat mahdollisimman simppeleinä. Joni Juutilainen ANACRUSIS Manic Impressions Screams and Whispers METAL BLADE Rakastan jenkkibändi Anacrusista tavalla, jota ei voi täysin järjellä selittää. Musiikin persoonallisuus, levyjen keskinäiset eroavaisuudet, suoraan sydämestä tulevat tunnelmat ja vuosikymmenestä toiseen kuuntelua kestävät kappaleet perustelevat toki osan, mutta mukana on myös se määrittelemätön tekijä X, pimeä aine, jota ei voi sanoilla ylös kirjoittaa. Yhtye on onnistunut pitämään nimensä enemmän tai vähemmän elossa kautta vuosikymmenten. Laulaja-kitaristi Ken Nardin johtama poppoo julkaisi 1980–90-luvun taitteessa neljä pitkäsoittoa, ja aikoinaan rakennettu kulttisuosio on nostanut bändiä esiintymislavoille epäsäännöllisin väliajoin aina näihin päiviin asti. Metal Bladen ansiokkaasti uudelleenjulkaisema tuotanto palauttelee mieleen, kuinka ainutlaatuisesta ja oman kolonsa nakertaneesta ryhmästä tässä on kyse. Progressiivisella ja raivokkaalla thrashillä käynnistynyt ura kulmitteli kohti sävykkäämpiä ja melodisempia maisemia. Levyistä jokainen omaa selkeän identiteetin, ja kiekoilla kuultava värikäs ennakkoluulottomuus on jotain, mistä ilmaisunsa rajoja murehtivat bändit voisivat ottaa nykyäänkin oppia. Suffering Hour (1988) on yhä progethrashin kirkkaimpia helmiä. Melodisempaa ja hitaampaa koukerointia tavoitellut Reason (1990) sotkeutui karseaan soundiinsa, mutta sarjan kaksi jälkimmäistä levyä nostaa tasoa taas melkoisesti. Manic Impressions (1991) herättää huomiota omituisen ohuella kitarasoundillaan, mutta siihen tottuu nopeasti. Biisivalikoima paljastaa kypsyneen yhtyeen, jonka keskenään hyvinkin erilaiset kappaleet sekoittavat onnistuneesti nopeampaa rytkettä ja häpeämättömän melodista tunnelmaa. Teknisesti sävytetyt riffit ja taidokas rumputyöskentely yhdessä Ken Nardin taipuisan ja amatöörimäisen ihastuttavan laulun kanssa muodostavat musiikkia, jolle en osaa vieläkään löytää järkevää vertailukohtaa. Screams and Whispers (1993) on yhtyeen oma suosikki, ymmärrettävistä syistä. Levyn aiempaa raskaampi äänimaailma ja huolitellut kappaleet ovat ensimmäistä kertaa edes lähellä sitä teknistä tasoa, jota täydellisyyteen pyrkinyt Nardi itseltään ja miehistöltään vaati. Isompia kulmia on karsittu, mutta koukut ovat teräviä ja osa kappaleista on suorastaan nerokkaita. Omalaatuisia melodioita, tunnistettavan tyylikkäitä riffejä, doomahtavaa musertamista ja ilkeämpää takomista – paletti on taidokas ja laaja, mutta valitettavasti mukaan on eksynyt myös pari selkeämpää täyteraitaa. Levyt julkaistaan nätteinä digipak-versioina. Mukana seuraa tarpeellinen info, aikansa kuvamateriaalia ja nippu bonusraitoja. Kaikki neljä levyä ovat vieressäni juuri nyt, ja niiden katseleminenkin nostaa hymyn huuleen. Pinnan alle näkevän vanhemman liiton metallifanin hyllyssä nämä ovat kuin kotonaan. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72
OFF WITH THEIR HEADS Be Good EPITAPH Kuten levy-yhtiöstä voi päätellä, nyt liikutaan punkmaisemissa. Kitaristilaulaja Ryan Youngin ympärillä on vaihtunut ukkoja todella paljon ja tiuhaan, mutta niin vain punkerojuna puksuttaa. Be Good tarjoaa 11 biisiä perinnepunkista ja melodisesta hardcoresta vaikutteensa imevää musiikkia, jonka kierrokset pysyvät koko ajan maltillisina eikä nopsaan laukkaan innostuta kertaakaan. Hommassa on tunnetta ja soitto kulkee, mutta siisti räime ei ole tarpeeksi koukuttavaa, jotta sen pariin tulisi palattua jatkossa. Tami Hintikka STONED MONKEY Stoned Monkey ARGONAUTA Doom-sludge-trio Italian Varesesta murjoo debyytillään raskasta soundia. Sleepit, weedeaterit ja belzebongit on otettu suunnannäyttäjiksi, kun kolmikko louhii instrumentaalejaan sankan savun siivittämänä. Bändin soundi on rouhea ja muhjuinen. Desan kitara ja Tian basso ovat pinnassa. OG Chinassa, Pain of Mindissa ja U Botissa on varsin toimivia riffejä, mutta Stoned as Fuckin junnaus ei puhuttele. Puhesamplet, joissa höpistään möyhystä, sekä bongin pulputukset riffien seassa vetävät kliseemittarin punaiselle. Pasi Lehtonen VAPAHTAJA Taivas kusee verta VAPAHTAJA RY Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin. Bändin hardja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti, joskin liian siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa. Suomenja englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselleni aina vähän häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä, osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä. Keskittymällä niihin ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kokonaisuus kiristyisi entisestään. Mega ETERNITY To Become the Great Beast SOULSELLER Melkoisen mielikuvituksettomasti nimetty Eternity mäiskii toisella kokopitkällään suoraviivaista black metalia norjalaisten maanmiestensä Gorgorothin ja Urgehalin hengessä. Suhteellisen väkivaltaisin ottein musiikkinsa kimppuun käyvä bändi vakuuttaa varmaotteisuudellaan, minkä ansiosta To Become the Great Beast vaikuttaa ensi kuulemalta mainiolta levyltä, mutta hiipuu tarkemmalla katsonnalla lähemmäs keskitason suoritusta. Verkkaiseen tahtiin musiikkia julkaiseva Eternity on hyvää peruskamaa kuulijoille, jotka eivät etsi mustasta metallistaan sen kummempaa syvyyttä tai vippaskonsteja. Joni Juutilainen LEGENDRY The Wizard and the Tower Keep HIGH ROLLER Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisesta metallista pienesti eeppisellä ja suuremmin huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Silloin ohuesti pirisevä kitara ja papattava virveli alkavat käydä hermoille välittömästi, ja mainitut osiot Eluveitie. Off with Their Heads. Bombus. P A T R IC K H O U D E K M A N U E L V A R G A S LE P IZ A N D E R S B E R G ST E D T PIKATUOMIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74
ovat joka suhteessa muutenkin todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammalle miekka ja magia -metalliskenessä. Mega ELUVEITIE Live at Masters of Rock NUCLEAR BLAST Sveitsin folk metal -ihmeen melodisen kuolon ja reippaana jolkottavan perinnemusiikin risteytys on uponnut faneihin kuin miekka vastustajan lihaan. Nyt vastaanottavaiset saavat nauttia tuttua Helvetia-metallia livemuodossa. Eluveitien kansanmusiikilla kuorrutettu metalli on keikkaolosuhteissa yhtä siistiä, tarkkaa ja turvallista kuin levylläkin, eli suuriin yllätyksiin ei tarvitse varautua. Mikäli olet Eluveitiefani, otat tämän massiivisen livepläjäyksen vastaan kiitollisuudella. Tami Hintikka OUT OF BREATH Nothingness FULL HOUSE Business city hardcoren edustajalla Out of Breathillä on niin soitannollisesti kuin soundillisestikin vähän perkuleellisen tymäkkä ote. Vaan mikäs ihme tuo, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ei ole suurta vaihtelua, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivät yleisesti ottaen gutaa, alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ei ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaa pittiin pyörittämään tuulimyllyjä. Mega TRAUMER History ROCK OF ANGELS Brassiviisikon kolmoslevy on osaava osoitus perusrehellisestä ja melodiakylläisestä power metalista. 12-raitaisen biisikattaus on laadukas ja soundikin genrelle tyypillisen puhdas, kiitos kotoisen Finnvoxin masteroijapirun Mika Jussilan. Pelkillä sävellyksillä mitattuna Traumer hukkuu karsinassaan auttamatta massaan, mutta yhtyeen ässä on ehdottomasti laulaja Guilherme Hirose, joka kuulostaa ilahduttavan paljon nuorelta Michael Kiskeltä. Yksin Hirose on syy, miksi powerhemmojen ja -hemmottarien kannattaa pistää Traumer tarkempaan syyniin. Jaakko Silvast FLOPHOUSE PHONICS The Phonics LAPILA Flophouse Phonics kunnioittaa nelibiisisellä kymppituumaisella ep:llään kokeneesti yli puoli vuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Mukana on myös rhythm and bluesia, garagea ja jopa pikkuhärskejä disco funk -sävyjä. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä jälkimmäisessä osastossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Bändiltä irtoaa varmasti hikeä livenä, mutta sen puuttuminen levyltä on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus. Mega HIDEOUS DIVINITY Simulacrum CENTURY MEDIA Italian teknisenbrutaali death metal -pataljoona hyökkää neljännellä pitkäsoitollaan rajusti ja taidokkaasti. Bändin modernissa kuolossa on kunnon annos instrumenttipornoa, mutta silkan sekoilun sijaan – tai lisäksi – Simulacrum nappaa otteeseensa terävillä ja tarttuvilla riffeillään sekä kuljetuksillaan. Pääsääntöisesti blast-osastolla operoivan rivakoinnin ohella Hideous Divinity suo kuulijalle hieman huilia hitaammilla osillaan, jotka nekin jaksavat tarjota vähintään pieniä rumpukikkoja. Simulacrum ei vedä mutkia suoriksi, vaan pujottelee ne vauhdilla päätymättä penkkaan. Tami Hintikka LAURA COX Burning Bright EARMUSIC Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Levyn kappaleissa käydään läpi kaikki genren kliseet ihan kivasti ja yllätyksettömästi, ja lopputulos on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen mutta säväreitä antamaton. Vaan kaipa tällaistakin voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti. Mega DOG EAT DOG All Boro Kings Live METALVILLE Tässäpä livelevy, joka kuulostaa liveltä. Dog Eat Dog juhlistaa läpimurtolevynsä 25-vuotispäiviä julkaisemalla koko hoidon muhkeana keikkapakettina. All Boro Kings Liven kyljessä saa nimittäin myös live-dvd:n. Pehmeän hardcoren, valkoisen miehen räpin, nu-metalin ja saksofonin yhdistelmä vaatii kuulijalta kepeää mieltä ja avarakatseisuutta, mutta bändin hyväntuulinen meininki ei voi olla tarttumatta kovimpaankaan yrmyilijään. No Fronts vaan soimaan ja korvamadon luikertelu on taattu. Tami Hintikka BOMBUS Vulture Culture CENTURY MEDIA Tuskassa viime kesänä käväisseen ruotsalaisviisikon toinen albumi ei kumartele genrerajoja. Vaikutteita on kaavittu laajasti vähän sieltä täältä niin metallin kuin perinteisemmän rockin kentältä. Isot kertosäkeet eivät ole mitään muovista lällätystä vaan täynnä vahvaa tunteenpaloa. Teatraalisen otteen vastapainoksi bändi porhaltaa rehvakkaasti Motörheadin jalanjäljissä. Alavireisen riffittelyn päästessä valloilleen ulosanti muistuttaa Mastodonista, melodisuudessaan ja kimuranteimmissa kitarajutuissaan taas Baronessista. Levyltä löytyy rutkasti hienoja sovituksia ja melodioita, ja progressiivisesta otteesta huolimatta biisit on saatu pidettyä paitsi kasassa myös lähes soittolistamitoissa. Kerrassaan lahjakas kopla. Teemu Vähäkangas BBF Outside the Noise ARGONAUTA Trio Pohjois-Italian Alpeilta tarjoaa kakkosalbumillaan tripauttavan rapean puolituntisen. Stoner rock ja acid funk muodostavat levyn psykedeelisen amalgaamin. Kakkoskappale Third Eye aiheuttaa väristyksiä jo kliseisellä nimellään, mutta muutoin albumi maalailee suhteellisen onnistuneen aikahypyn vuoden 1969 tunnelmiin. Bändin analoginen, seesteinen ja mukavan melodinen soundi on bändin valttikortti. Miltei kymmenminuuttinen nimikkoraita on levyn helmi, mutta muutoin biisit eivät lumoa mieleenpainuvasti. Pasi Lehtonen Eluveitie. M A N U E L V A R G A S LE P IZ A N D E R S B E R G ST E D T PIKATUOMIOT 75
VANHA LIITTO V uonna 1986 Liverpoolissa pistettiin alulle jotain merkittävää. Syntyi kokonaan uusi äärimetallin muoto, goregrind, kun Carcass alkoi melskaamisensa. Carcassista kehkeytyi vain muutaman vuoden aikajänteellä patologisen tarkasti operoiva death metal -ryhmä. Sen historiaan mahtuu lajin mestariteoksia, miehistönvaihdoksia ja henkilötragediaakin. Mutta hienoa on, ettei Ruhon tarina ole vieläkään ohi. Reek of Putrefaction (1988) Frenzied Fornicator of Fetid Fetishes and Sickening Grisly Fetes (basso ja laulu), Gratuitously Brutal Asphyxiator of Ulcerated Pyoxanthous Goitres (kitara ja laulu) ja Grume Gargler and Eviscerator of Maturated Neoplasm (rummut ja laulu). Jeff Walkerin, Bill Steerin ja Ken Owenin taiteilijanimet olivat jotain aivan uutta, ja sitä oli kauttaaltaan myös koko Carcass-debyytti. Reippaiden nuorten miesten trio tarjosi heinäkuun lopussa 1988 maailmalle sellaisen pläjäyksen, ettei moista ollut ennen nähty eikä kuultu. Alle parikymppiset siloposket loivat startista uuden genren ja veivät homman kertarysäyksellä niin pitkälle kuin se on (epä)inhimillisesti mahdollista. Goregrind syöksähti koko karmeudessaan yhdeksi metallimusiikin alalajeista kuin matojen syömä suolikasa maatuneen kalmon vatsasta – ja ei muuta kuin herkuttelemaan! Yököttävyysmittarit lyötiin heti tappiin. Levyn kansia koristaa aitojen ruumiiden kuvista koostettu kollaasi, jossa ei ole säästelty palaneissa vauvoissa, epämuodostuneissa mummoissa eikä silputuissa sisäelinsekasotkuissa. Etukansi puhuu puolestaan: siinä ei ole edes yhtyeen nimeä. Takakansi hellii samalla visuaalisella ilmeellä, ja monella noussee oksu kurkkuun. Lihamössön seasta voi tavailla kappalelistaa, joka on jaettu Aja B-puoliin, jotka ovat saaneet nimet Faecal Disarticulation ja Anal Disgorgement. Tietenkin. Yksityiskohtia on siis ajateltu. Carcass-esikoisen ulkomuoto on täysin linjassa sisällön kanssa, sillä sen musiikki on koko 22 biisin mitassaan matka hurmeisen mutiloinnin sairaaseen maailmaan. Raato-kolmikko survoi lihamyllyn läpi grindcoren, death metalin ja punkin, ja tuloksena syntyi visvaista sairaskertomusta, jossa yhdistyvät suttuiset soundit, hädin tuskin kasassa pysyvä soitto ja koko miehistön ”mädäntyneen ruhon peräsuolesta, terve!” -tyyppiset kuolonkorinat, -murinat ja -narinat. (TAKU) Symphonies of Sickness (1989) Carcass on yhtye, joka on mennyt aina eteenpäin ja lujaa. Walker, Steer ja Owen tekivät jo vuonna 1988 demon nimeltä Symphonies of Sickness, ja hieman yli vuosi debyytin jälkeen ilmestyi samaa nimeä kantava kakkoslevy. Linja oli samaa viipalointia kuin debyytillä, mutta skalpellinviillot olivat tarkempia, syvempiä ja monipuolisempia. Gore oli yhä mukana kuvioissa, mutta kuolo oli nostanut päätään yhä enemmän. Ero esikoiseen on huomattava. Symphonies of Sicknessillä on maltilliset kymmenen kappaletta, yhä diskanttisesti ryöppyävissä kitarasooloissa on enemmän näkemystä, soundit ovat brutaalinmureat joskaan eivät timantinkirkkaat, yhteissoitto on huomattavasti napakoitunut ja biiseissä on erittäin julmasta ajosta huolimatta pieniä koukkuja niin kielisoitinkuin rumpupuolellakin. Symphonies on Putrefactionin sivistyneempi sukulainen, mutta melkoinen raakalainen sittenkin. Mitä tulee kansitaiteeseen ja sanoituksiin, kakkonen jatkaa debyytin viitoittamalla polulla. Lihaisat kuvat kuolleista koristavat jälleen kääreitä, ja tällä kertaa ihmisraatojen seassa roikkuu myös lehmä. Liha kuin liha, päättelivät liverpoolilaiset TEKSTI TOMI ”TIKU” POHTO JA TAMI ”TAKU” HINTIKKA Ruhon anatomia Kun Carcassin uutta levyä ei näy eikä kuulu, kuolometallin Tiku ja Taku päättivät verrytellä perkaamalla rakastamansa yhtyeen tähänastisen tuotannon. 76
kasvissyöjät. Levyn puolet ovat tällä kertaa nimiltään Requiems of Revulsion ja Concertos of Carnage. Nimeämisbuumi on levinnyt myös kitarasoolojen puolelle, ja saamme nauttia revityksistä kuten Smeared Organic Mess ja Matted Fungus, Spawn, Eggs, Bacteria, Germs, Mould and Meat. Sanoitukset tulkitaan jälleen äärimmäisen armottomalla kolmen laulajan taktiikalla, joskin pääpaino on Steerin ihanasti multaisenmatalalta kulkevassa, lähes kuiskaavassa murinassa ja Walkerin korkeammalta kärisevässä korinassa. Kun koko kolmikko on mikin varressa, jälki on silkkaa sairasta hakkelusta. Sanoitusten sisältö on yhä ällöä: ruumiiden ylös kaivamista ja herkuttelua, sikiön popsintaa sun muuta suoliynnä paisehommaa. Lääketieteen sanakirja on ollut kovassa kulutuksessa. Levyn avauskappale Reek of Putrefaction ja kakkosbiisi Exhume to Consume ovat yhä Carcass-keikkojen vakiokalustoa ja kuologoregrindauksen ikiklassikkoja. Empathological Necroticism on puolestaan kenties lähimpänä seuraavan Carcass-levyn maailmaa. Symphonies of Sickness on näin 30 vuotta julkaisunsa jälkeenkin virheetön levy. Se on ollut loputon inspiraationlähde ja oppikirja lukuisille bändeille niin death metalin kuin grindcoren kentillä. Albumi on todella rajua silpomista, mutta biiseistä löytyy hieman pintahometta raaputtamalla kimuranttia ja kovaa riffiä sekä täydellisesti onnistunutta sovittamista. Carcass tähysi kuitenkin jo tulevaisuuteen, uusiin haasteisiin ja seuraavalle askelmalle. Oli kiirus päästä luomaan jälleen uusi metalligenre. (TAKU) Necroticism – Descanting the Insalubrious (1991) Tuli ihmeellinen hevivuosi 1991. Carcass oli paisunut kvartetiksi, kun Carnagen Michael Amott liittyi osaksi ryhmää. Tähän saakka ainoastaan viisi vuotta sairauden sinfonioita vingutellut porukka oli kasvanut monipuolisesti, suorastaan hyvänlaatuisen kasvaimen lailla. Vauhdikkaasti ja – kuten tulevaisuus kertoisi – etäpesäkkeitä säästämättä. Necroticism – Descanting the Insalubrious on rouhea death metal -timantti. Levy juoksuttaa myrkkyään näennäisesti edeltäjänsä piirtämällä suonistolla, mutta paljon on silti toisin. Bändi sai ensinnäkin levy-yhtiöltään Earacheltä suuremman äänitysbudjetin. Niinpä jo Colin Richardsonin ruuvaama soundi sai bändin soimaan huomattavasti kahta edeltävää levyään erottelevammin ja raskaammin. Yhtyeen soittoja sävellystaito oli harpannut seuraavalle tasolle. Tempoa laskettiin reilusti, ja nyt äänimaisemaa dominoivat kuolometalliset jyräriffit. Blasteja – kuten rumpali Owen tuolloin eräässä haastattelussa mainitsi – käytettiin lähinnä mausteina. Ydinkolmikko Steer–Walker–Owen sai seurakseen hyvin pitkätukkaisen kitarasankarin Ruotsista. Michael Amott toi levylle oudon kulman: kun raato vedetään esille metallikaapista, joku on asettanut sen rinnalle ruiskukkia. Mutta jotain vanhaakin jäi muhimaan, siitä muistuttivat Bill Steerin multaisenmustina kumajavat laulut. Moni kappale sai introkseen pätkän patologian luennolta. Ne jos mitkä ovat omiaan tuomaan levylle omanlaisensa hyytävän ulottuvuuden. Hieno psykologinen kikka, mutta myös osoitus liverpoolilaisten hiilenmustasta huumorintajusta. Carcass 1990 -luvun kokoonpanossaan: Ken Owen, Michael Amott, Bill Steer ja Jeff Walker. 77
Levyltä poimittiin videobiisiksi Incarnated Solvent Abuse. Fanit odottivat pätkän pursuavan ruumiinavauskuvastoa, mutta saivatkin jätesäkkeihin pukeutuneita parikymppisiä pitkätukkia. Video pyöri melko laajassa MTV-rotaatiossa, vaikka mikä tahansa levyn biiseistä olisi kelvannut sen esittelykappaleeksi. (TIKU) ON YHÄ VAIKEA käsittää, millaisen harppauksen Carcass-jantterit ottivat kolmoslevylleen. Amott toi tietenkin muassaan oman taidokkaan kitarointinsa, mutta yksistään se ei muovannut levyn ilmettä. On hyvä muistaa, että ex-Carnage-ukko oli säveltäjänä vain kahdessa kappaleessa, olkoonkin, että ne ovat juuri levyn ”hittibiisit” eli kalloon ikiajoiksi porautuvalla rumpukompilla lähtevä Corporal Jigsore Quandary ja sniffaamisen vaaroista omalla tyylillään varoitteleva Incarnated Solvent Abuse. Ja pidetäänpä mielessä sekin, että mestariteos Symposium of Sickness on peräisin suoraselkäisesti kannuttavan Owenin kynästä. Kypsyminen ja kehittyminen. Nuo kaksi sanaa kuvaavat täsmälleen sitä, mitä Carcass-leirissä oli ehtinyt tapahtua siirryttäessä Symphonies of Sicknessistä Necroticismiin. Kun päälle lätkäistään vielä se tärkein eli uuden luominen, ollaan ”Necron” ja koko bändin luovassa ytimessä. Raato on yhä groteskisti härskiintynyt, mutta se on puettu nättiin ruumispussiin. Kauheus ja kauneus kulkevat käsi kädessä. Steerin ja Amottin kitarasoolot lirkuttelevat niin ihanan pehmoisesti, että Dave Murraykin olisi kateellinen. Ja ehkä hän olikin. (TAKU) Tools of the Trade -ep (1992) Carcass piti julkaisutahdin kiivaana, ja uutta musiikkia saatiin ilmoille jo kesällä 1992, tällä kertaa kuitenkin vain lyhykäisenä välipalana ep:n muodossa. Necrolla Walkerin rääkyjen varjoon painuneet Steerin mahtimurinat palasivat kertaheitolla kehiin. Pienjulkaisun nimikappale räjähtää ilmoille ilman varoitusta, ja Steerin ja Walkerin kuolonkorinoiden vuoropuhelu on tosiasia. Koko Tools henkii jonkinlaista paluuta Symphoniesin ja Necroticismin välimaastoon, mikä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että levyllä soi maailman ihanin musiikki. Nimibiisin kavereiksi iskettiin Incarnated Solvent Abuse ja parit uusioversiot vanhemmista Carcass-kurnutuksista. Alkuperäisiä terävämmällä soundilla ja soitolla pusketut – ja aivan aavistuksen muutetuilla nimillä kulkevat – Pyosified (Still Rotten to the Gore) ja Hepatic Tissue Fermentation II ovat timanttisia kumpainenkin. Tools of the Trade herätti toivon hippi-Steerin mörinöiden massiivisesta paluusta, mutta toisin kävi. Tools oli kuin viimeinen kädenojennus vanhoille faneille, sillä yhtye tiesi olevansa jatkuvassa muutoksessa ja jälleen matkalla kohti uutta. Edelläkävijöiden täytyy pysyä liikkeessä. (TAKU) Heartwork (1993) Ehkäpä ennusmerkit olivat ilmassa. Monelle tuli silti yllätyksenä, kuinka melodisena Carcass saapui piilostaan vuonna 1993. Merkillepantavaa oli myös, että kitaristi Bill Steer oli väistynyt sivuun kakkosmurisijan tontiltaan, mikä oli suuri menetys monille vanhan koulun Carcass-puristeille. Bändi saikin kuumaa linjanvaihdoksensa vuoksi ja maksoi hinnan menetettyinä faneina. Mutta uusia tuli tilalle, rutkasti. On silkka tosiseikka, että Heartwork on maailman paras melodinen death metal -levy. Ja ennen muuta ensimmäinen laatuaan. Muistan kuin eilispäivän, kun hommasin levyn tuoreeltaan levymessuilta. Kaikki mitä playn painamisen jälkeen tapahtui, otettiin kiitollisena vastaan. Richardsonin soundit olivat entistä kliinisemmät, kirkkaammat ja napakammat. Ei siis tietoakaan kuolomuhjusta. Tämä toki sopi, sillä operointipöydänmetallisena kiiltävä äänimaailma palveli bändin kalseaa imagoa. Yleissoundi oli perinneheavystä tuttu ja siksikin myrkkypiikkinsä kerrasta luuytimeen iskevän tiukka. Levyltä julkaistiin kaksi ison budjetin videobiisiä, jotka soivat tiuhaan tuon ajan merkittävimmässä alan kanavassa, MTV:n Headbanger’s Ballin Triple Thrash Treatissä. Rainoissa Heartwork ja No Love Lost omiin projekteihinsa keskittyneen Amottin tilalla hänen eleitään imitoi hahmo nimeltä Mike Hickey. Heartworkin tärkeyttä koko metallikentälle ei sovi miltään osin aliarvioiman. Se on monelta kulmaltaan rohkea irtiotto turva-alueelta, ja albumin merkitys on kuultavissa vaikkapa jo muutama vuosi julkaisunsa jälkeen ilmestyneellä At the Gatesin Slaughter of the Soulilla. Ja niin, jätettäköön tässä erikseen juhlistamatta Amottin Carcass-perintö Arch Enemynsä parissa. (TIKU) VA NH A LI IT TO 78
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S
Swansong (1996) Kun Swansong lähti ensi kerran soimaan, mikään osa minusta ei ollut varautunut kuulemaansa. Lehmänkelloja! Hard rock -tempoja! Kertosäkeitä! Onko tämä Carcass? Bändi oli tarrannut paholaista pikkurillistä. Ensimmäinen suuren yhtiön, Columbian, julkaisu epäonnistui surkeasti. Amott oli kaikonnut jo Heartworkin äänitysten päätyttyä, ja hänen paikallaan kitaroi heppu nimeltä Carlo Regadas. Karkeasti ajatellen Swansong ei ole musiikillisesti muuta kuin No Love Lost ad infinitum. Siis Heartworkin paskinta biisiä levyllisen verran, hieman varioiden. Soundillisesti se on kuitenkin bändin paras levytys. Swansong jäi historiaan myös rumpali Ken Owenin viimeisenä Carcass-albumina. Levyllä kuullaan paikoin groovaavaakin soitantaa, ja Owenin tuplat lähtevät deathrockaavien riffien tueksi mukavasti. Carcassin kannumaisteri VA NH A LI IT TO The Heartwork -ep (1994) Kuusi vuotta rupisen debyytin jälkeen Carcass oli hionut itsensä tarkaksi tappokoneeksi. Heartwork-levyn nimikappale sai ihka oman julkaisun, kun sen nimeä kantava pikkulevy ilmestyi kauppoihin noin vuosi emolevyn jälkeen. Kaikki tietävät – tai ainakin kaikkien pitäisi tietää – kyseinen napakymppibiisi. Kiinnostavaa ep:llä onkin kaksi muuta kappaletta. This Is Your Life ja Rot ’n’ Roll vaikuttivat rokkaavassa tarttuvuudessaan hieman hämmentäviltä, mutta sopivat pienlevyn b-puolen vedoiksi lopulta hyvin. Bändi tuntui irrottelevan oikein kunnolla, kun kerran oli iskenyt melodisen ja svengaavan rockvaihteen silmään. Myöhempi Carcass-historia tuli kuitenkin osoittamaan, että nuo kaksi kappaletta edustivat bändin tulevaisuutta, jälleen uutta suuntaa. (TAKU) KOSKA Carcass paini aivan omassa liigassaan niin musiikillisesti kuin teemoiltaankin, oli päivänselvää, että se teki moneen seuraajaansa syvän vaikutuksen. Syntyi kokonainen parvi tavalla tai toisella Carcassin hengenperintöä kunnioittavia bändejä. Esittelemme seuraavassa lyhykäisesti muutaman tapauksen. Xysma Ripuliulosteen kalvomuodostuma. Näillä sanoilla eräs lääketieteen sanakirja määritteli naantalilaisen Xysman nimen. Kaunista. Ja kaunista oli myös yhtyeen musiikki. Xysma on suomen ensimmäinen goregrindbändi ja maailman mittakaavassakin ensimmäisiä Carcassin visvaisissa jalanjäljissä askeltaneita ryhmiä. Bändin Reek of Putrefaction -hengessä etenevä Swarming of the Maggots -demo julkaistiin jo keväällä 1989 – ja Xysman edeltäjä Repulse oli ehtinyt demottaa jo edellisvuonna sellaisia kappaleita kuin Worms of Carcass ja Suppurating Newborn. Vielä Above the Mind of Morbidity -ep (1990) edusti vahvasti Carcassin alkupään hengen mukaista suoltenpusertelua, mutta debyyttipitkäsoitto Yeah oli jo selkeä irtiotto kovimmasta goremellastuksesta. Black Sabbath -vaikutteet ja vintage rock -groovet ottivat pian yliotteen metallisesta puolesta. Itse asiassa Xysma soitti death’n’rollia jo ennen kuin Carcass löysi oman rockvaihteensa. Näinköhän kisällit ottivat lopulta mallia oppipojista? (Taku) Mordicus Joensuun death metal -ylpeys Mordicus julkaisi vuonna 1992 ep-levyn Three Way Dissection. Siltä löytyvät kappaleet Execrated to Live, Pythogenic Gash Obstruction ja Preserved Fomenting ovat otsikoitaan myöten silkkaa Ruhon jumalointia. Raakaa (käynyttä) lihaa viskotaan myllyyn blastien tahtiin rääkyja murinalaulun vuorotellessa. Vuotta myöhemmin debyyttilevy Dances From Left esitteli uudistuneen bändin. Kotimaisen death metalin parhaimmistoon kuuluvalla levytyksellä on silläkin havaittavissa liverpoolilaisten vaikutusta, etenkin sen maukkaissa riffeissä ja laulusuoritteissa. (Tiku) Exhumed Gore Metal. Anatomy Is Destiny. Necrocracy. Soivatko kellot? Täällä soivat ja lujaa. Nämä kolme levyä San Josen haudankaivajien tuotannosta esittelevät bändin evoluution selkeimmillään. Matt Harveyn Carcass-fanitus menee jopa niin pitkälle, että mies tuntuu opetelleen Walker–Steer–Owen-kolmikon tavan säveltää ja soittaa kappaleensa. Debyytti Gore Metal (1998) on Reek of Putrefactionin suostanostettu serkku. Anatomy Is Destinyllä (2003) taas deathgrindataan Symphoniesia ja Necroticismia kanavoiden, ja niin tarkoin, että hymyilyttää. Silti Anatomy Is Destiny ei ole pelkkä pastissi, vaan todella taiten tehty ja soittoa kestävä äärimetallilevy. Necrocracya (2013) ei voi olla vertaamatta Heartworkiin. Kliinit soundit, riffit, runsaat, biisejä tukevat melodiat, Harveyn tyyli rääkyä… Ainoastaan tuplalaulujen käyttö pitää levyn riittävän etäällä selkeimmästä esikuvastaan. Grind on väistynyt melodisemman ja siistimmän ilmaisun tieltä, mutta Necrocracy on tämän vuosituhannen parhaita melodisia death metal -levyjä. (Tiku) General Surgery ja kumppanit Xysman ohella yksi ensimmäisistä alku-Carcassista inspiraationsa saaneista bändeistä on vuonna 1988 perustettu ruotsalainen General Surgery. ”Kirurgit” ovat rakentaneet koko uransa Carcassin kolmen ensimmäisen levyn pohjalta, ja monet General Surgeryn riffit, laulusuoritukset ja kappalerakenteet ovat kuin suoraan gore-Carcassin käsikirjasta. Bändi on coveroinut paitsi tietysti Liverpoolin suurmiehiä myös hieman yllättäen kotoista Xysmaamme. Foetal Mush lähteekin ruotsalaisten käsistä oikein nätisti. Mystinen yhdysvaltalaisbändi The County Medical Examiners vei homman niin pitkälle, että pyöritti aivan tahallisen selkeitä Carcass-pastisseja. Tuttuja riffejä, laulurytmityksiä ja rumpuratkaisuja oli muovattu vain nimellisesti mahdollisimman aidon Carcass-soundin saavuttamiseksi. Ja jotta goremaailma tuntuisi tarpeeksi pieneltä paikalta, General Surgery ja The County Medical Examiners tekivät split-levyn. Impaled, Haemorrhage, Aborted, Regurgitate, Lubricant… niin, Carcassin alkuoksennuksesta inspiraationsa saaneita yhtyeitä on PALJON, ja tässä on mainittu niistä vain murto-osa. Sitten ovat vielä ne yhtyeet, joita ei olisi olemassa ilman Necroticismin moni-ilmeistä death metalia, Heartworkin uraauurtavaa melokuoloa tai Swansongin ainutlaatuista metallirockia. Lyhyesti sanottuna: Carcass on yksi koko metalligenreen eniten vaikuttaneista yhtyeistä, ja sen lonkerot tuntuvat ulottuvan kaikkialle. (Taku) Parasiitit ruhon ympärillä 80
sai kuitenkin vuonna 1999 vakavan aivoinfarktin, josta hän ei toipunut enää soittokuntoon. (TIKU) Blackstar – Barbed Wire Soul (1997) Juu, ei ole Carcass-levy tämä, mutta silti ehdottomasti osa Ruho-kaanonia ja ansaitsee siksi maininnan. Carcass hiipui pois 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja sen jatkoksi syntyi tuikkimaan Blackstar. Bändi oli yhtä kuin Swansong-ajan Carcass ilman Bill Steeriä, jonka bootseihin astui entinen Cathedral-mies Mark Griffiths. Blackstar-debyytti on suoraa ja loogista jatkoa Swansongille. Se on rouhean orgaanista rockia, jossa on raskaan musiikin maku, ja se soi rennolla mutta tiukalla otteella. Barbed Wire Soul on mainio levy, jolla bändi on liekeissä ja pistelee 70-luvulta asti ammentavaa svengiään metallimiesten rautaisella ammattitaidolla. Kaukana olivat ne ajat, kun ukot söivät maatuneita sikiöitä aamiaiseksi. Barbed Wire Soul jäi bändin ainoaksi julkaisuksi, ja Ken Owenin aivoinfarkti laski yhtyeen lopulta haudan lepoon. (TAKU) Surgical Steel (2013) Ruho ehti maatua 17 vuotta. Siinä ajassa luuaineskin muuttuu osaksi luonnollista kiertoa. Mutta niin vain Liverpoolissa oltiin toista mieltä. Kalmo sähköistettiin vuonna 2007. Kun Ken Owen ei kyennyt rumpuhommiin, ensiavuksi hälytettiin kaikista bändeistä juuri Michael Amottin Arch Enemyn Daniel Erlandsson (Owen jatkaa edelleen yhtyeen taustavoimissa). Bändi suuntasi festareille ja vastaanotto oli – kuten Tuskassakin vuonna 2008 todistimme – hurmiollista. Niinpä Carcass painui vuolemaan uusia biisejä. Odotukset olivat korkealla, sillä huhut lupailivat Carcassin paluuta vanhaan tappoon. Lopulta sitäkin saatiin, mutta jotain olennaista sinänsä tyylikkäästi nimetyltä Surgical Steeliltä jäi uupumaan. Levyllä kuullaan jälleen tuplalauluja, blastitkin ovat palanneet ja melodiat tulevat suoraan Heartwork-hautomosta. Uusi kannuttaja Dan Wildingkin hoitaa tonttinsa kuin mentoriaan kunnioittaen. Mutta miksi levy ei silti aivan kelpaa? Onko Surgical Steel vain kaikki tutut temput järjestyksessä esittelevä paluulevy? Vai onko ydinkolmikko kenties säveltänyt jo täydelliset levynsä? Miksi hyvää ruumista ylipäänsä käsitellään näin poliittisesti korrektisti? On meinaan raskasta myöntää, että vuodet ovat syöneet kirurgin terästä syvimmän viiltävyyden. (Tomi) NIIN. PELKÄSIN, että haudastaan ryöminyt Carcass julkaisisi uuden levyn. Niin se kuitenkin teki, mutta onneksi levy oli varsin mainio. Surgical Steel solahtaa jonnekin Necron ja Heartworkin väliin, eli periaatteessa upeita aineksia on mukana niin vietävästi. Ensimmäiset pyöritykset poistivatkin pelot: tämähän on kuin onkin ehtaa Carcassia. Steerin örinät, blastit ja herkkumelodiat ojennettiin vastaanottavaiselle kuulijalle kuin kultavadilla. Viimeisimmällä Carcass-levyllä on kuitenkin jotain perustavanlaatuisesti toisin. Nimittäin se, että ensimmäistä kertaa ikinä yhtye toistaa itseään. Surgical Steel on juuri niin hyvä kuin vuosien jälkeen julkaistun paluun voi toivoa olevan, mutta se ei ole – eikä voikaan olla – tienraivaajien levy. Se on albumi, jolla tarjotaan sitä, mitä kuuntelija halusi kuulla. Alkuinnostus on ehtinyt laantua, ja Surgical Steel on jäänyt hyllyyn keräämään pölyä. Se on aivan mainio levy, mutta vanhat Carcassit ovat ylimaallisia, ja siitä on paha laittaa paremmaksi. (TAKU) Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80
TOINEN yhtiön perustajista, lafkan jokapaikanhöylä ja Oy Svart Musik Ab:n hallituksen puheenjohtaja Tomi Pulkki, onko Svart Records saavuttanut kaiken sen, mihin se lähti aikoinaan tähtäämään, vai jopa vielä enemmän? – Aikoinaan ajattelimme, että olisi mukava, jos levyjä saisi vaikka kauppoihin myyntiin, ja sehän taisi toteutua, Pulkki aloittaa leppoisasti. – Muuten kyllä on toimittu sikäli määrätietoisesti, että on pyritty olemaan monipuolinen, mutta pääsääntöisesti vaihtoehtoinen julkaisija, jolla kulttuurityö yhdistyisi jonkinlaiseen auttavaan toimeentuloon. – Ihan alkuvaiheissa oli tarkoitus tehdä pelkkiä uusintajulkaisuja, mutta sitten kunnianhimo jotenkin iski ja päätimme yrittää toimia perinteisemmän levy-yhtiön tavoin. Yksi iso asia Svartin – jonka voimamiehistä toinen on Jarkko Pietarinen – toiminnan suhteen on ollut vinyylimyynnin kasvu, joka on ollut varsinkin tämän vuosikymmenen puolella mittavaa. – Niissä genreissä, joissa me aloitimme, vinyyli on aina ollut aktiivinen formaatti, Pulkki kertoo. – Underground punkja -metallilevyt on ollut tapana julkaista vinyylinä valtavirran liikehdinnästä huolimatta, eikä formaatti ole ollut kaltaisillemme levynhiplauksen harrastajille koskaan edesmennyt. – Tämä vinyylibuumiksi kutsuttu asiaintila alkoi muutama vuosi perustamisemme jälkeen, ja se on vaikuttanut kotimaassa siihen, että vinyyli saa enemmän huomiota genreissä, jotka olivat aiemmin hyvin cd-vetoisia. Suuntauksella on myös haittapuolensa. – Vinyylin valmistuskustannukset ovat nousseet buumin myötä nousemistaan ja tappaneet osaltaan esimerkiksi seiskatuumaisten markkinat lähes kokonaan. Taloudellisuudesta ei siis voi tämän formaatin yhteydessä puhua. Pulkki toteaa, että vinyyliprässäämöt ympäri maailman ovat mainitun seurauksena tukossa. Toisinaan julkaisut viivästyvät jonojen takia, ja laatukin on kärsinyt. – Prässäämöalalla on ollut todella pitkään myyjän markkinat, koska tehtaita on ollut Euroopassa vain muutamia. Tämä on johtanut siihen, että levyjä on saanut odottaa välillä viisikin kuukautta, ja kun ne lopulta tulevat, pieni osa painoksesta on käyriä, kun ruuhka tehtaalla on niin kova, että painettuja levyjä pussitetaan joskus turhan nopeasti. – Valoa kuitenkin alkaa kohta näkyä pitkän tunnelin päässä, sillä uusia tehtaita on vihdoin avattu ympäri Eurooppaa. Uskon kasvavan kilpailun parantavan tuotteiden laatua. Toisinaan vinyyleille painetaan vain cd:lle tarkoitettu masteri sellaisenaan. Tämä ei kuulu Svartin tapoihin. – Olemme olleet alusta asti tarkkoja siitä, että cd:tä ei vinyylille paineta ja että kannet tehdään siten, että ne näyttävät 12-tuumaisessa muodossa järkevältä, Pulkki sanoo. – Aikoinaan vinyylimasteroinnissa oli tapana, että studiossa nauhoitettiin mitä nauhoitettiin ja kaivertaja hoiti loput. Nykyään kaiverrus on tietokoneohjattua toimintaa, ja vinyylin masterointi on tärkeä työvaihe. Svartin julkaisumäärät ovat kasvaneet vuosien varrella melkoisiin mittoihin. Pulkki perustelee asiaa toimeentulolla. – Artistitarjouksia tulee niin paljon, ettei kaikkea pysty mitenkään kuuntelemaan keskittyneesti. Ehdotuksia uudelleenjulkaisuista tulee vähemmän. Kun toiminta on vaihtoehtoista ja harrastelijalähtöistä, painosmäärät ovat varsin pieniä, joten projekteja on oltava suhteellisen paljon, että saisi juustoa leivän päälle. Svart tunnetaan erityisesti kotimaisten levyjen uudelleenjulkaisijana, joten ulkomaisten levyjen osuus katalogissa voi yllättää. – Suomalaista musiikkia on tehty, koska tunnemme sen hyvin ja kontaktit ovat lähellä. Kansainvälisyys on silti ollut alusta asti päämäärä. Aloitimme aikoinaan Reverend Bizarrella, jonka markkinat ovat hyvin kansainväliset, ja jatkoimme vinyylijulkaisuilla Katatonian ja Pentagramin levyistä. Ulkomaiden osuus liikevaihdosta on välillä ollut puolet, välillä kaksi kolmasosaa, Pulkki paljastaa. – Vaihtoehtoisten vinyylien markkinat ovat kansainvälisestikin melko pieniä, joten maailmalle on lähdettävä, jos mielii saada ne 500 kappaleen painokset kaupaksi. Millaisena näette Svartin tulevaisuuden juuri nyt, kun kymmenvuotisen toiminnan jälkeen kaiken luulisi olevan mahdollista? – Olemme kuluttaneet ison osan tätä vuotta uusien jakelukanavien etsimiseen ja aloitamme alkuvuodesta jakelutoiminnan uuden kansainvälisen partnerin kanssa. Muutos tulee olemaan kohtalaisen merkittävä, ja sen vaikutuksia on vaikea ennustaa. – Olemme myös kiinnittäneet ensi vuodelle muutaman nousevan ulkomaisen tähden ja lisäksi ensimmäinen kansainvälinen suurnimemme palaa lafkalle, joten tilanne näyttää aivan kelvolliselta. Vuosikymmen mustaa äänitettä Onneksi olkoon, Svart Records! Tämä todellisia kulttuuritekoja uudelleenjulkaisuillaan ja oman rosterinsa albumeilla tehnyt turkulainen levy-yhtiö täytti juuri kymmenen vuotta. 6. PIIRI AKI NUOPPONEN 82
lippupalvelu More to come... Prices starting at INSOMNIUM JINJER VLTIMAS HIGH ON FIRE PERTURBATOR MIDNIGHT HACKTIVIST SKYND
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN NightwishHietala 11-19_BACKCOVER.indd 1 31.10.19 14:41