RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 3/2010 I HINTA 5,90 euroa
"Minulla on sekä surun että ilon kyynel silmässä. Scorpionsin ura on ollut erittäin menestyksekäs. Toisaalta minulla on nyt aikaa uusille asioille, esimerkiksi kirjojen kirjoittamiselle."
- Rudolf Schenker, Scorpions
009Päänavaus 010Sytykkeitä:ZAKKWYLDE,
042TRIPTYKON
046KALMAH 048ALCEST 050CATHEDRAL 054FME2010artistittentissä 056Pölkyllä:JUSSILEHTISALO 060Soittimeni:BRUCEKULICK 063Arviot,pääosassaMOKOMA 084Demot,pääosassaFLESHRED 088Vanhaliitto:ACIDREIGN 090Omanahka:CULTOFLUNAn
MEDEIA,WOLFTRAP,LAMBOFGOD... 014Axis:Londinium&MurhapapajaMama 016HeavyCookingClub: NATALIEKOSKISENpadatjakattilat 018MOKOMA 025THEDILLINGERESCAPEPLAN 028BARRENEARTH 032CHTHONIAN 034AVANTASIA 036SCORPIONS 040THEWOUNDEDKINGS
JohannesPersson
Marc Theis
LIVE AT SAUNA OPEN AIR thu 10.6.2010
DANZIG RATT ANVIL DEATH ANGEL STEEL PANTHER GRAVE DIGGER THE 69 EYES STAM1NA SONATA ARCTICA AUGUST BURNS RED WHITECHAPEL PEER GÜNT GLAMOUR OF THE KILL AUDREY HORNE DOOM UNIT
Info, daily program and tickets: www.sauna-open-air.fi
SAUNA OPEN AIR FESTIVAL:
Päänavaus
Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hynninen Sami, Hyttinen Heta, Itäkylä Riitta, Jalonen Miika, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Konttinen Marja, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lampinen Teemu, Lassila Tero, Lehtonen Marko-Oskari, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Valjakka Hanna, Virtanen Aadolf, Ward Jason, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TilaajaPalvelU (ARK. 8-16) (03) 424 653 40 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Malminkatu 24, 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Mikko Mali Puhelin: (09) 4369 2408 Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Peter Beste Painopaikka ArtPrint Paperi: 80 g/m2 Mbrite Silk Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 10. vuosikerta
Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamatta jätettyjen kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta.
Fyysisesti sinun
Tulinpa Tuossa osallistuneeksi viimekuisen Finnish Metal Expon yhteydessä järjestettyyn kansainväliseen paneeliin, jonka otsikossa ennusteltiin metallilehdistön kuolemaa. Maailmalla kaupallinen nettimetallimedia on kuulemma syömässä niin urakalla elintilaa, että paperin läpi on hankala hengittää. Vaan näinhän se on koko tiedonvälityksen mitalla. Ennen kehää kiertänyttä paneelia koimme Suomen Universalin uuden toimitusjohtajan esityksen, kuinka musiikindiggailu ja fanius ovat tulevaisuudessa entistäkin enemmän ns. sosiaalisten medioiden ja latauspalvelujen heinää. Näytöksen viesti oli kammottava: kaikki fyysinen on nyt ihan oikeasti häviämässä, tai ainakin tähän näytetään pyrkivän. Virtuaalisia bändipaitoja odotellessa. Keskustelumme aluksi julistin edustavani "antisosiaalista mediaa". Kommentti on helppo ymmärtää väärin etenkin jos haluaa. Kysymys ei ole siitä, että haluaisin olla viimeinen kanto kaskessa, periaatteesta muriseva jääräpää, joka vastustaa muutosta viime hengenvetoon. Minusta vain tuntuu aidosti, että Infernolla on nykymaailmassa tehtävä, ja entistä tärkeämpi. Tekemisen tasolla se tehtävä on suodattaa valtavasta informaatiomassasta olennainen paperille aivan kuten paneelissa asiallisen puheenvuoron käyttänyt saksalaislevy-yhtiön edustaja asian ilmaisi. Tuntuvammin missiomme on olla kourassa ja haista musteelta. suomen lintukodosta käsin on toki helppo liputtaa sotaa kaiken imevää bittiavaruutta ja dollarivaltaa vastaan. Esimerkiksi maamme harvat metallimediat pikemminkin tukevat toisiaan kuin ovat taisteluasemissa. Imperiumi.netin hetkessä elämisen ansiosta Infernon on turha lähteä uutisleikkiin. Miasma taas kirjoittaa laajemmalla skaalalla alamaailman tapahtumista, mikä muovaa raskaan rockin erikoislehtemme asemapaikan hivenen selväpiirteisemmäksi. Tämä on hienoa, enkä näe mitään syytä, miksi tilanteen tulisi muuttua. Niin kauan kuin voiton maksimointi ei ole kenenkään "meistä" pääasiallinen eteenpäin ajava voima, voimme tuudittautua naiivinturvalliseen meteliin. on selvää, että maailma muuttuu, halusimme tai emme, ja jääräpäisemmänkin vanhan liiton ukkelin on otettava tämä lukuun. Silti pyrin pitämään huolen, että huussinpöntöltä ei uuvu raskasta lukemista hamassa tulevaisuudessakaan. Aku Ankastakaan kun ei ole aivan kaikkeen. Myös metallimusiikin artisti- ja pienlevyyhtiöpuoli tuntuu olevan pienen empiirisen FME-iltaelämätutkimuksen myötä sillä kannalla, että käsinkosketeltavuudesta pidetään kiinni, loppuun asti. Kuula tuntuisikin vierivän sinne sivujen toiselle puolelle. Kunhan vain muistat tukea paikallista levykauppiastasi ja nauttia tunnollisesti yksityisistä hetkistä musteenkatkussa, kokemus on läsnä jatkossakin. Fyysisesti.
Matti Riekki
päätoimittaja
Inferno
9
Sytykkeitä metallisen maailman polttopiste
Black Label Society tulee taas. Zakk Wylde lupaa, että uudesta levystä tulee paras koskaan. Ainakin se on ensimmäinen, jota Wylde työstää skarpisti selväpäisenä.
Vilho Rajala
sytyttäjä
sytykkeita.inferno@popmedia.fi
viime kesänä monissa liemissä keitelty ja koeteltu kitarasankari löysi itsensä sairaalasta. Terveys oli prakata pahan kerran. Olimme Pedal to the Metal -kiertueella, kun vasemman jalan polvitaipeessa alkoi tuntua helvetillistä kipua. Tungin siihen jäitä, koska aina kun joku paikka on kipeytynyt painonnostohommissa, olen tehnyt niin. Jää ei kuitenkaan auttanut, ja niinpä mies pyysi päästä ensiapuun. Jotain oli selvästi vialla, koska Zakk Wyldeä eivät pienet nyrjähdykset hidasta. Lääkärit sanoivat, että minulla on kaksi pahaa verihyytymää polvitaipeessa ja kyselivät, millaista työtä teen. Sanoin, että matkustan paljon, joko lentäen tai keikkabussissa. Lääkärien mukaan paikallaan oleminen altistaa tällaiselle, ja vastaavia ongelmia on yleensä lentäjillä ja rekkakuskeilla. Jonkin ajan kuluttua netissä levisi humoristinen kuva Zakk Wyldestä näyttämässä sentteriä sairaalahynttyissä. Hänelle määrättiin verta ohentavaa lääkitystä. Erästä "verenohennetta" hän oli tosin tietämättään käyttänyt runsaanpuoleisesti aiemminkin. Lääkärien mukaan on mahdollista, että jos tämä on perinnöllistä, viina on pitänyt sen aisoissa tähän saakka! Alkoholilla on kuulemma verta ohentava vaikutus. Se on siis sittenkin hyväksi, kunhan järki pysyy mukana, kitaristi räkättää. Sairaalareissun jälkeen viinanjuonti on jäänyt juuri lääkityksen takia. Voin juoda yhden kaljan tai viinilasin, mutta jos vedän kännit, siitä aiheutuu sisäistä verenvuotoa, alan kusta verta ja ties mitä. Ei minun tarvitse mennä vieroitushoitoon ymmärtääkseni, että nyt en voi ryypätä. uusi Black Label Society -levy syntyy paraikaa Wylden uudessa kotistudiossa, "Black Label Bonkerissa".
VERI EI ENÄÄ HYYDY
Haastatteluhetkellä pääjehu odotteli muuta bändiä saapuvaksi mestoille. Kasaamme kamat, ruuvaamme soundit ja sitten päästään asiaan. Siitä tulee paras levy, mitä kukaan on koskaan tehnyt, Wylde nauraa paskaisesti. BLS:n biisit syntyvät yleensä porukalla jamittelemalla. Kun studioasetukset ovat kunnossa ja bändi paikalla, materiaalia alkaa syntyä. Tällä kertaa ryhmädynamiikassa on yksi uusi tekijä, nimittäin rumpali Will Hunt, joka on vetänyt aiemmin muun muassa Evanescencessa. Craig Nunenmacher lähti bändistä viime vuonna täysin ilman draamaa. Wylden mukaan hänelle on aina ovi auki, jos hän haluaa palata. Black Label Society ei kuulemma kaipaa studioonsa ulkopuolista tuottajaa, etenkään nyt, kun porukalla on uusi studio käytössään. Kaipasiko Hendrix jotakuta sanomaan, miten soitetaan? Kaipasiko Led Zeppelin jotakuta kertomaan, millaisia biisejä pitää tehdä? Ei helvetissä! Jos joku olisi sanonut John Bonhamille miten pitää soittaa, hän olisi varmaan saanut rumpukapulaparin perärööriinsä ja isotomin päähänsä, Wylde mesoaa. uudella levyllä ei ole vielä nimeä, eikä haastatteluhetkellä ollut vielä selvää, mihin suuntaan musiikki menee edellisestä Shot to Hell -levystä (2007). Sitä ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu kun me alamme soittaa yhdessä, Wylde heittää. BLS:n diskografiassa on yksi kiinnostava poikkeus, Hangover Music vol. 6 (2004). Se oli akustisvoittoinen teos, jolle Wylden mukaan ei ole suunnitteilla jatkoa. Tälle levylle tulee nyt ainakin sekä rauhallisempaa että raskaampaa tavaraa. Meillä ei ole tapana suunnitella asioita seuraavaa levyä pitemmälle. Wylde lupaa, että kunhan levy on purkissa, Black Label Society nähdään kesällä Euroopassa.
10
Inferno
Medeian vuoden takainen Cult-levy nosti bändin aivan uuteen sarjaan. nyt valmisteilla oleva kolmonen lupailee ensimmäisten kuulokuvien perusteella entistä murhaavampaa jälkeä.
HUIPPUMÄLLI HAUSSA
Tampereen Penthouse Studiolla on sympaattinen tunnelma. Kosketinsoittaja Laura Dziadulewicz toimittaa toimittajalle ensimmäiseksi munkkikahvit, ja pian basisti Samuli Kuusinen pyöräyttää raakamiksauksia soimaan. Haastattelun aikaan äänityksiä oli takana parisen viikkoa ja odotettavissa toiset pari. Kitararaitoja on vielä äänitettävänä, samaten synaa ja lauluja. Sitten on vielä kuoroäänityksiä, kitaristi Samuli Peltola kertoo. Ja sellot ja kontrat, rumpali Janne Putkisaari jatkaa. Kaikesta päätellen tulossa on korkean tason taidetta. Yhtye on tyytyväinen siihen, että tällä kertaa on ollut kunnolla aikaa työstää ja treenata biisejä. Luomisprosessi on Peltolan huokauksista päätellen yhtyeelle melkoista vääntämistä. Matkan varrellekin on jäänyt pari biisiä. Esimerkiksi joulusinkkuna ilmestynyt Antichristmas ei kuulemma tule levylle. Julkaisuajankohtaa on aseteltu syksylle. Miksaajaksi on valikoitunut Mikko Herranen, sama mies, joka on vastannut Medeian livesoundista. Kun We All Fail -niminen, avauskappaleeksi tähdätty veisu pärähtää studiokaiuttimista soimaan, on pakko vaikuttua. Se on vimmainen, yllättävän selkeä, suoraviivainen, tarttuvakin biisi, kenties parasta Medeiaa tähän saakka. Tempot on vähän laskeneet, vaikka kyllä siellä kohkaustakin on. Tossa on muutama hyvin selkeä biisi, mutta kimurantimpaakin osastoa on varmasti ihan tarpeeksi. Levyn tekstit jatkavat siitä, mihin Cultin kertomus jäi. Peltolan mukaan koko levy on ydintalven jäljiltä kellarissa viruvan yksilön hallusinaatio. Keijoa (Niinimaa, laulaja) on oikeasti pidetty kellarissa ja sille on syötetty sieniä, että saadaan tarpeeksi aitoa tulkintaa, Putkisaari virnuilee. Vaikka levy on tarkoitus julkaista vasta syksyllä, Medeia on mahdollista nähdä livenä jo kesällä. Bändin aikomuksena on soittaa ainakin joitakin festarivetoja.
Markus Vanhala on tuttu mies ties mistä yhteyksistä ja tuntuu nykyään pyörittävän jonkinlaista yhden miehen varakitaristipalvelua. Wolftrapyhtyeessä Vanhala kirjoitetaankin Van Hala.
KARHULASTA POPEDAMMIN
WolfTrap on nimenä kenties tuntematon, mutta asiaa auttaa kun mainitsee, että bändi on syntynyt Manitoun raunioille. Markus Van Hala kertoo, että yhtye syntyi puolivahingossa. Manitou kuivui jotenkin kasaan, kun paria tyyppiä ei enää kiinnostanut. Neljän jäljelle jääneen tyypin kanssa käytiin sitten soittelemassa, ja tämmöistä erikoisempaa matskua alkoi syntyä. Wolftrapiin kuuluvat Van Halan lisäksi Ismo Laukkanen, basso, Jarmo Pikka, rummut, Antti Laurén, kitara ja Mikko Reinamo, urut. Laulajaksi löytyi turkkilaisvahvistus Jukka Serengil, yllättäen Karhulan paikallisesta kebab-ravintolasta. Sitä naureskeltiin aina, kun tiedettiin, että se laulaa, muttei oltu koskaan kuultu. Pyydettiin se sitten reeneihin, ja hyvin tuntui lähtevän. Mutu-tuntuma tuntuu toimivan välillä aika hyvin. Wolftrapin ensimmäinen keikka oli helmikuun lopussa Kotkan Dark Winter Festissä. Vanhala on erittäin tyytyväinen vetoon. Se meni aivan loistavasti. Oli hauska päästä vetämään vähän erilaista kamaa kuin on tottunut. Vedettiin buutsit jalkaan ja Keke Rosberg -lasit ja stetsonit päähän. Siinä oli kunnon tunnelmaa, kitaristi kertaa. Paikalla oli puolentuhatta ihmistä ihmettelemässä, ja vastaanotto oli lupaava. Kyllä oman kylän miehet ja naiset aina ymmärtää hyvän päälle, Vanhala hymähtää. Wolftrap listaa vaikutteiksi kaikkea aitoa asiaa Van Halenista Whitesnaken kautta Popedaan. Näiden yhdistelmä onkin oikeastaan yllättävän lähellä totuutta. Wolftrapilla ei ole kiire julkaista materiaalia nykyisten MySpace-biisien kaveriksi. Keväällä kuulemma on tarkoitus nauhoitella. Jäämme odottamaan.
Vanhalalla pitää kiirettä muutenkin. Haastattelun aikaan hänellä oli pöydällä Barren Earth -biisejä reenattavana. Menee tämä varamiespalvelu vähän huumoriksi välillä. Miten olisi kotisivut ja toiminimi, "tästä erinomainen kitaristi kiertueellesi"? Vanhala laajentaa ajatusta. Voisin alkaa vuokraamaan koko bändiä, OG-porukkaa aina sen mukaan mitä tarvitaan! Ei hassumpi idea.
Inferno
11
Lamb of God on suomalaisyleisölle varsin tuttu bändi, mutta vain festareilta ja isojen nimien lämppärinä. Maaliskuussa bändi oli vihdoin itse pääosassa Kulttuuritalolla. Inferno tapasi kitaristi Willie Adlerin.
OMA KEIKKA ON OMA
kulTsalle oli koottu Lamb of Godin seuraksi harvinaisen tukeva kattaus: häkellyttävän kova Between the Buried and Me, tällä kertaa laulajan kanssa vetänyt Job for a Cowboy ja viime kesän Provinssista tuttu August Burns Red. Lamb of God oli pääesiintyjän roolissa, mikä tuntui miellyttävän kitaristia. Nyt me olemme ne vanhat äijät, Adler virnistää. Niinpä niin, viime vuosina LoG on itse edustanut junioriosastoa esimerkiksi Metallican ja Slayerin kiertueilla. Emme ole soittaneet tällaista oikeaa keikkaa täällä aiemmin. Tämä on ihan vitun hienoa, ja keikka on kuulemma myyty loppuun! LoG on vaikuttanut päättymättömästi kiertävältä yhtyeeltä viime vuosina. Nyt Adler lupaa, että kun tämä kiertue saadaan pulkkaan vuoden lopulla, bändi ottaa vuoden breikin. Kiertäminen ei missään nimessä kuitenkaan kyllästytä Adleria. On tietenkin päiviä, jolloin lavalle ei välttämättä tee mieli kavuta. Silloin pitää ajatella faneja, jotka ovat ostaneet lipun ja joille tämä ilta on erityinen. Willie Adler ja velipoika, rumpali Chris ovat kumpikin arvostettuja oman soittimensa parissa. Kummallakin on ennen jokaista keikkaa reilun tunnin lämmittelyrutiini. Se naputus käy aika ärsyttäväksi, Will naurahtaa ja osoittaa velimiehen treenipädihärveliä. Viime vuoden lopulla Lamb of God sai harvinaisen huomionosoituksen, nimittäin platinalevyn Walk with Me in Hell -dvd:stä (2008). Se oli aika yllättävää, moni dvd ei myy lähellekään niin paljoa. Varsinkin nykyään kun myynnit laskevat kaikilla, se tuntuu hienolta, Adler ihmettelee. Adlerin mukaan Suomessa on mukavaa keikkailla. Kaikki ovat niin kännissä, että soittamisesta ei tarvitse murehtia! Ei vaan. Olemme tunteneet Bodomin kaverit pitkään, ja suomalaiset tosiaan rakastavat metallia. Adlerilla on myös henkilökohtainen kontakti Suomeen: hänen vaimonsa veljen vaimo on kotoisin Helsingistä.
Kalle Kujalan rautaa rajan taa -dokumentti on rautaisannos suomalaista metallia ja rehellistä gonzoilua. Kujala panee itsensä täysillä likoon, minkä ansiosta leffan ääressä viihtyy.
METALLIGONZOILUA
kujala nimeää yhdeksi esikuvakseen Michael Mooren, ja muotokieli ja tekotapa ovatkin kieltämättä läheistä sukua. Dokumentin ytimessä on metallimusiikin vienti ja tietenkin raha, mikäs muu. Kujala käy tenttaamassa kahdeltakin eri ministeriltä, miksi tälle merkittävälle kulttuurivientialalle ei suunnata riittävästi varoja. Kujala tarttuu painokkaasti muun muassa
12
Inferno
siihen, miksi vuodesta toiseen persnettoa tekevää kansallisoopperaa tuetaan valtavilla summilla. Myös rakenteilla oleva, koko lailla kallis musiikkitalo mainitaan. Rautaa rajan taa voisi olla koherentimpi ja tiiviimpikin, mutta Kujala on onnistunut välittämään oman innostuksensa lopputulokseen. Hauskinta materiaalia on yllättäen kertynyt Korpiklaanin bussista. Dokumentissa tava-
taan myös muiden muassa Eicca Toppinen ja Amorphis. Moottoriturpa Jone Nikula saa dokumentissa kenties suhteettomankin paljon tilaa. Toisaalta miehen verbaalinen anti on sellaista, että sitä on varmasti kiusaus käyttää. Rautaa rajan taa on Finnkinon levityksessä ja saa ensi-iltansa 16.4.
CHECK OUT!
W W W. N U C L E A R B L A S T. D E
P R E - L I S T E N I N G, M E R C H A N D I S E A N D M O R E :
AXIS. LONDINIUM .
Syntejä syviä
"Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea." kiinalainen sananlasku meTal Hammer, tuo metallilehtien Raamattu, seurasi alkuvuodesta jumalallisen maineensa edellyttämää moraalista selkärankaa ja kehotti opetuslapsiaan haastamaan sekulaarisen ja metalliuskosta mitään käsittämättömän, synnissä rypevän yhteiskunnan: veljet ja siskot, hykerreltiin toimituksessa vekkuli kiilto ja huumorinpilke silmissä, tehdään Metallista virallinen uskonto! Valtauskonnot ovat käyneet vähän mälsiksi ja tarttis saada jokin uusi kiva Katekismus, jota olisi ilo totella jopa näin www.annodomini2010.com, mieluiten vielä Mötörheadrotsi päällä ja rööki suussa. Tämä olisi semmoista kivaa kapinaa valtavirtaa vastaan. Fuck your god! Meidän Lemmy vetää teidän Jahvea turpaan! Lapsellisella ja kenties, toivottavasti, huumoriksi tarkoitetulla kampanjalla on kuitenkin todellisuuspohjansa nykyBritanniassa. Viime vuosina täällä on todistettu virallisten uskontojen valta-aseman jatkuvaa murentumista, jota on seurannut kyseisten uskontojen edustajien kamppailu asemansa puolesta mikä on puolestaan johtanut kiivaaseen keskusteluun uskonnon ja valtion välisestä parisuhteesta, joka on sanalla sanoen kriisissä. Vuoden 2001 väestönlaskennassa lähes kokonainen prosentti koko kansasta kirjasi itsensä Jedi-uskon harjoittajiksi. Tähtien Sota oli siis maan neljän virallisen Pyhän Tekstin joukossa. Kirkonisät luulivat hetken esittävänsä sivuroolia jonkin häiriintyneen agnostikon Monty Python -fantasiassa ja kokivat tämän ymmärrettävästi varsin kiusalliseksi. Profeettojen joukossa ei enää kävelty pelkästään vetten päällä, vaan virallisella listalla heilui yhtäkkiä joku hemmetin Skywalker. Asiaa käsiteltiin parlamentissa saakka. Poliitikot ja kristityt vaativat Jedien poistamista uskonvapauden lakisuojan piiristä, koska... niin, koska "meidän Jeesus on kovempi kuin teidän Luke". Valtion ja Uskonnon erokriisi vetää koko perheen mukaan riitaansa, ja niinpä keskustelua käydään varsin helposti pienimpien ehdoilla. Sitä käydään itse asiassa usein lattiatasolla potalla istuen ja vielä jalkaa polkien. Tässä mielessä Metal Hammerin ehdotus on suoranainen neronleimaus. Kun kerran puhutaan korkeammasta voimasta ja itsemme ulkopuolella vaikuttavasta moraalinjakelijasta, on täysin validia esittää kysymys, miksi usko "Jumalaan" tai "Brahmaan" olisi moraalisesti tai laillisesti hyväksyttävämpää kuin usko Jediin tai Metalliin. Vielä validimpaa olisi kuitenkin nousta ylös koko potalta ja esittää kysymys, miksi on moraalisesti hyväksyttävämpää uskoa Metalliin kuin kuunnella metallia. Metalli on ahdasmielinen, kaksinaamainen, moraaliltaan kyseenalainen dogma, jonka seuraajat ovat usein älyllisesti laiskoja, kritiikkiin kykenemättömiä, omiin lahkoihinsa hajaantuvia pelokkaita laumasieluja. Uskonnolliset dogmat antavat kuitenkin elämälle sisällön ja moraalisen oikeutuksen tehdä, mitä käsketään. Dogmat lohduttavat ja suojaavat yhteisöjä yksilöiltä. Ennen kaikkea, dogmat myyvät. Tämän tietävät niin Paavi Benedictus XVI kuin Metal Hammerin toimituskin. Amen. Hail. Vai miten se meni.
Lontoon-kirjeenvaihtaja
Riitta Itäkylä
14
www.arock.fi
Inferno
PUDOTIMME HINTOJA!
Tänä vuonna Musamaailma Oy täyttää 25 vuotta! Juhlavuoden kunniaksi laskimme lähes kaikkien maahantuomiemme tuotteiden hintoja! Juhli kanssamme ja hanki korkealaatuisia soittimia sekä soitintarvikkeita entistäkin edullisemmilla hinnoilla! Tutustu uuteen hintatasoon kotisivuillamme www.musamaailma.fi
Uusi entistäkin isompi MUSAMAAILMA RETAIL avataan 22.3.2010 Kampissa! Tervetuloa tutustumaan uuden ajan soitinmyymälään.
ESP - LTD · TOKAI · WARWICK · SPECTOR · BENEDETTO · ADMIRA · FRAMUS · BLACKSTAR · BOGNER CUSTOM SHOP · FRYETTE · ORANGE · KRANK · TECH-21 · DW PDP by DW · AGOP ISTANBUL · ALCHEMY · 3DRUMSTICKS · REGAL TIP · ARTBEAT · SEYMOUR DUNCAN · ANTIQUITY · EMG · D-TAR · MI-AUDIO · HOMEBREW ELECTRONICS VISUAL SOUND · DR-STRINGS · BIG BENDS · SCHALLER · ROCBAG · GT · E-PAD · AUDIX · FBT · KEMPTON by FBT · PROCO · ym.
MUSAMAAILMA ITIS
Turunlinnantie 2, Hki, Itäkeskus Puh. 09 343 6030 Avoinna ark. 10-18, la 10-15.
MUSAMAAILMA
kauppa on auki 24 h P www.musamaailma.fi
MUSAMAAILMA RETAIL
Malminkatu 16, Hki, Kamppi Puh. 09 5627 1240 Avoinna ark. 10-18, la 10-15
TEKSTI Mikko Kuronen
I
KUVAT Joonas Brandt
I
www.mokoma.com
Thrash-maineensa kanssa pitkään paininut Mokoma on tehnyt niin monipuolisen levyn, että haluaa kaikkien kuulevan sen. Mikäli pelkkä korvanautinto ei riitä tuttavuuden tekemiseen, yhtye tarjoaa oheen jämerän annoksen kansallista juurihoitoa.
S
ydänjuuret on levy, josta moni Mokoman kuuntelija tulee kysymään: mitä tästä pitäisi olla
mieltä? Koulussa opetettiin, että juurilla ja radikalismilla on vanhassa sivistyskielessä sama isä, latinan radix. Jos Mokoma ei olekaan Sydänjuurilla määrittelemässä itseään tyystin uudestaan, se ei ole myöskään jäänyt tekemään itsestään pastissia. Bändi on halunnut uusimmallaan välttää helppoja ratkaisuja, mikä johtaa toisinaan ennakkoluulottomaan säkeistölottoon ja arvokkaidenkin melodioiden pieneen roolittamiseen. Mokoma uskaltaa, omaan pohtivaan tyyliinsä, tarttua myös rohkeaan aihepiiriin, arvostukseen kotimaata kohtaan. Sydän on läheisyys, juuret side joka pitää läheisyyden lujana, Sydänjuuret jotakin syvään tunteeseen viittaavaa. Tavoilleen uskollisena laulaja-säveltäjä Marko Annala otti pinttyneen ilmauksen "sydänjuuriaan myöten" ja väänsi sitä, kunnes löysi uusia puolia, jotka saattoi liittää sanojen traditioon. Minulla ei Mokoman suhteen noita juuria ole. Vaikka bändistä on tullut kirjoiteltua festariesittelyitä ja keikkaraportteja, Sydänjuuret on ensimmäinen Mokoma-levy, jota kuuntelen kuuntelemalla. Olen tutustunut yhtyeeseen niin kuin hevimetallibändiin harvemmin kannattaa tutustua: sanojen ja ajatusten kautta. Tuntuu, että Sydänjuurilla näkökulma palkitaan. Yhtye on kypsynyt viisaasti. Ikä on meidän etu siinä, että meitä ei enää jännitä, mitä mieltä porukka on meistä. Spektri on niin laaja, että ketään ei voi enää yllättää yksittäisillä elementeillä, vaan me voidaan tehdä niistä kokonaisuus niin, että se tulee kuulostamaan meiltä, Marko Annala sanoo.
Oleminen ensin, tehokkuus sitten
Kuukauden reissu Näsijärven rannalle Terälahden korpimaisemiin tammikuussa 2009 oli Annalalle psykologinen kokemus, joka vaikutti Sydänjuurten itsenäisyyttä ja vapautta vaaliviin äänenpainoihin. Joskus NHL:n tulossivujakin seuraten luonut biisintekijä meni mökille väsyneenä ja huolissaan aikaansaavuudestaan. Ensimmäisinä päivinä ei syntynyt mitään, mies lähinnä nukkui ja poti huonoa omaatuntoa, kun ei saanut töitä tehtyä. Kun firma maksoi taiteilijalle työloman, se toi tulosvastuuta. Jos olisi vuokrannut mökin omilla rahoilla, niin samahan siellä olisi ollut vaikka runkkailla koko kuukausi. Puhuinkin tästä yhden muusikkoystävän kanssa, joka on julkisuudessa määritellyt, että hahmottaa itsensä tekemisen kautta. Minä olen sitä mieltä, että oleminen on tekemistä tärkeämpää. Ihmisen pitäisi pystyä olemaan itselleen ja muille arvokas olemassaolollaan eikä CV:nsä kautta. Itsestään Annala toteaa, ettei olisi hyvä johtaja bisnesmaailmassa. Kovien executive-linjausten sijasta hän pyrkii kuuntelemaan ja ymmärtämään muiden mielipiteitä. Sydänjuuriakaan solisti ei halunnut säveltää kokonaan itse. Tarvittiin esimerkiksi kitaristi Kuisma Aallon modernia muotokieltä ja Dimmu Borgiria Annalan Anthraxia vastaan. Hyvin harva säveltäjä on mikään Anssi Tikanmäki tai Frank Zappa, joka pystyy tekemään mielenkiintoisia kokonaisuuksia yhden jätkän sävellyksistä. Useimmilla on oma maneeri, joka rupeaa tökkimään viimeistään kymmenennen biisin kohdalla. Infernon edellinen Mokoma-juttu oli siitä poikkeuksellinen, että siinä ei mainittu Annalan bänditovereita sanallakaan. Nyt on aika tiivistää esimerkein, missä kukin haastattelutilanteesta puuttuvista mänteistä oli luovassa tilassa elementissään. Laulaja valahtaa kysymyksestä ensin mietteliääksi, sitten alkaa normaali sanatulva.
18
Inferno
Inferno
19
Minulla on ollut taiteellinen johtajuus, mutta Tuomoon (Saikkonen, kitara) käännytään, kun olen missä hyvänsä asiassa epävarma. Ei kanslerimaista johtajuutta vaan tiimihengen ylläpitoa, sen Tuomo taitaa meistä tosi hyvin. Kuisman nerokkuus on värittämisessä ja kuorruttamisessa. Jos kappale ei paljaana tunnu hyvältä, Kuisma tuo kirsikan kakun päälle. Santtu (Hämäläinen, basso) tuo orkesterin ympärille rentoutta ja svengiä. Se ei näe asioita niin vakavasti, mutta jos se sanoo joskus mielipiteensä, sen ottaa tosissaan. Jannella (Hyrkäs, rummut) oli studiossa eniten itsensä ylittämistä. Se kävi aika kuumana, kun sorvattiin kolmatta tuntia jotain yksittäistä rumpufilliä. Ei kehdattu olla edes tarkkaamossa kuuntelemassa, vaan hakattiin sosiaalitiloissa flipperiä. Hyge oli sellainen suomensotahevonen.
Kun Annala alkoi tehdä biisejä reilu vuosi takaperin, oli aika jolloin mies ei halunnut pistää mihinkään biisiin yhtään huutoa. Pitkän prosessin aikana mieli ehti kuitenkin muuttua. Olin sitä mieltä, että tästä tulee ihan puhtaasti laulelmalevy. Yhtenä päivänä sitten huomasin, että tökkii ihan törkeästi. Kun tein uusia juttuja, tuli heti mieleen että tähän tulee huutoa eikä mitään muuta. Nyt molemmat vaihtelee niin, ettei ehdi kyrpiintyä täysillä.
Roope Ankka pillusateessa
Nimettömät tunteet
Sydänjuuret korostaa Mokoman musiikillista rauhattomuutta. Annala katsoo, että tämä peilaa jäsenten luonnetta puheliaina, kärsimättöminä ja toisinaan besserwissereinä karjalaisina. Välillä yhtyeeltä kaipaisi vieläkin äärimmäisempää tai kepeämpää ilmaisua. Aavistuksen uupuneet thrashtäristykset laittavat miettimään, uskaltaako yhtye olla täsmälleen sellainen kuin haluaa. Annalan mukaan uskaltaa. Meidän on helpompi tehdä niitä eteenpäin vieviä kappaleita, mutta me ei laitettu yhtään ilmeistä, yhteen suuntaan nakutettua rässibiisiä levylle. En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta voisin varmasti tehdä joka päivä yhden sellaisen riffin. Laulupuolikin on moninaistunut, vaikka Annalan leimallinen ääni tekeekin edelleen ihastuttavasti ja vihastuttavasti musiikista kuin musiikista Mokomaa. "Marskilla" ei ole enää tarvetta kailottaa yksinomaan palkeet auki, ja niinpä kokonaisuutta värittävät monensorttiset zombie- ja kaunolaulukuorot. Paraatiesimerkistä fiilistelyineen ja demotuksilta suoraan otettuine raakoine väliosarääkyineen käy Älä anna sille nimeä. Nappasin nimen Waltarin kirjoitusoppaasta. "Kuvaile tuskaa. Älä anna sille nimeä, vaan kuvaile se tapahtumien kautta." Koska en nimenomaan tiedä, mikä kappaleen tunne on, halusin kuvailla sitä tuntemusta huudoissa sanattomasti.
20
Inferno
Soundimaailmaltaan Sydänjuuret on orgaaniseksi kiiteltyä Luihin ja ytimiin -edeltäjäänsäkin (2007) eloperäisempi organismi, ainakin mikäli asia mitataan tummassa multaisuudessa. Äänityksissä bändi palasi kahden levyn tauon jälkeen logistisista ja taiteellisista syistä Janne Saksan hoteisiin Hämeenlinnaan Sound Supreme -studiolle. Jäi sellainen olo, ettei Saksan kanssa ollut kuljettu vielä reittiä loppuun. Jotain uudistusta tarvittiin, muttei mitään liian radikaalia, vaikka sellaisiakin vaihtoehtoja mietittiin. Jannekin oli oppinut uusia jippoja, parantunut soitatus- ja laulatusasioissa psykologisesti. Se sai kuivakalla huumorilla muusikosta irti paljon. Aikoinaan se sanoi huonosta otosta, että "saattoi olla ihan hyvä, en kuunnellut". Uutta samankaltaista sanastoa oli tullut aika paljon lisää. Jos soolo meni huonosti, se oli "vähän My First Guitar". Se pystyi pukemaan härskinkin palautteen niin, että siihen vain naurahti. Huolellisen sovittamisen tuloksena Sydänjuuret on tyyliltään poikkeuksellisen kirjava. Kappaleista löytyy tuttuja thrash-täsmäiskuja, jenkkihenkisen aggressiivista asennemetallia, rockaavaa paatosta, mollisirkkelöintiä ja rennoimmin lipuvissa raidoissa uutta hengittävyyttä. Radiohakuisuutta kaihtavan kiekon vaikuttavimpia taidonnäytteitä on työnimellä Kaihomieli kulkenut, seitsemän versiota vaatinut Kristuksen ruumis ja pedon pää, jonka sovitus on hitaasti sulavine komppikitaroineen miltei nerokas. Kuisma innostu ihan täysillä biisin akustisesta versiosta ja laittoi minulle sähköpostilla kuva-aiheen, jossa Roope Ankka seisoo sateenvarjon kanssa sateessa. Taivaalta ei sada rahaa vaan pilluja, eli silloin vielä kelattiin, että
siitä voisi tulla radiobiisi. Sitten jossain vaiheessa se katosi, ja alettiin miettiä, kannattaako biisiä edes työstää. Kuisma oli unohtanut, että oli alun perin niin vilpittömän innoissaan. Silloin piti lähettää se sähköposti sille takaisin. Myös korpimökissä soitettuihin biisien akustisiin alkioihin palattiin usein kriisin hetkellä, ja Annala arveleekin alkupisteen vaikuttaneen levyn luomumpaan soundiin alitajuisesti. Nosturissa treenaava, osin tamperelainen miehistö ehti työstää levyä paljon myös kolmostien päällä. Kun Tuomon kanssa ajetaan Helsinkiin, on treenien lisäksi neljä tuntia aikaa spekuloida. Mennessä sovitetaan biisejä autossa, ja paluumatkalla kytketään läppäriä autostereoihin ja kuunnellaan treeninauhaa, Annala naurahtaa.
Suomalaisuus, helppoa kuin hengittäminen
Mokoman levynkannet ovat tavanneet olla sanattomia, mutta Sydänjuurten kirjamaista kansigrafiikkaa hallitsee teksti: SYDÄ NJUU RET. Kirjaimet kertovat muutakin kuin sen, että Annala on otsikkolähtöinen tekstittäjä. Annala panosti sanoihin ja teemoihin niin paljon, että niiden on oikein saada kunniapaikka levyn kannessa. Olen tuijottanut tekstejä hullun paljon enemmän kuin ennemmin ja olen hemmetin tietoinen, mitä tulkintoja niistä voi tehdä. Ei voi sanoa, että
kävipä hyvä säkä, kun tämä kuulostaa tältä. Sydänjuurten henkeä on silti vaikea lukita sanoin. Levy ei ole kansallismielisesti kiihkoileva, muttei tutkiskelevan luonteensa vuoksi myöskään perinteisen kansallisromanttinen. Kertomus yhden ihmisen suhteesta synnyinmaahansa se on. Suomalaisuus näyttäytyy Annalalle kaiken tärkeän lähellä olemisena. Luonnollisuutena, toisena ihona, "helppona kuin hengittäminen". Se kasvaa suhteesta, joka ei yksilöi ja erota kaikki meistä haluavat tuntea turvallisuutta, rakkautta ja tilanvapautta ympärillään, kansallisuudesta riippumatta. Pilvet taivaalla näkee vaikeastakin kuopasta, eikä niiden reunassa ole copyright-merkkiä. Levy kertoo arvostuksesta, joka nigerialaisella voisi olla nigerialaisuutta kohtaan. Se ei ole yhtään sen olennaisempaa. Omien lähellä olevien asioiden rakastaminen ei tarkoita, etteikö voisi antaa muidenkin rakastaa niitä. Meillä ei ole kirahveja, mutta ei se mitään, meillä on oravia. Orava menee puuhun, aivan mahtavaa! Annala yksinkertaistaa vanhan Studio Julmahuvi -sketsin nuoteilla. Meidän ei ole pakko lähteä hakemaan kaukaa intialaista mytologiaa, mennä joogaamaan, käydä Maailma kylässä -festareilla tai tuoda Lappeenrantaan pyramideja, vaikka niin voikin tehdä, laulaja pyörittelee. Kuten huomaat, tätä joutuu varomaan.
Voimapuheet
Niin, se ikuinen varominen. Mokomapuhemies ei ota suoraan kantaa siihen, pystyykö Sydänjuurilla sanomaan kaiken Suomeen kohdistuvasta arvostuksestaan ilman, että häntä on mahdollista lukea raskaasti väärin. Vaikkei Sydänjuuret ole nationalismin, rasismin tai ksenofobian asialla, on kiusallista kuinka silkkihansikkain sen aiheita täytyy tiedotusvälineissä käsitellä. Se kertoo suomalaisten alentuneesta itsetunnosta. Vanhassa vitsissä eri kansallisuudet käy katsomassa norsua eläintarhassa. Afrikkalainen ihmettelee, miten norsulla voisi tehdä rahaa. Ruotsalainen katsoo norsua, että onpa tyhmän näköinen otus. Suomalainen katsoo sitä ja miettii, mitä tuo mahtaa ajatella meistä. Vitsi kertoo meistä niin pirusti. Onneksi suomalaisilla on kuitenkin kyky vielä nauraa nurkkakuntaisuudelleen.
Laulaja tietää jo pohjalais-karjalaisten sukujuurtensa ja saamelaisten perhesuhteidensa kautta, että mitään yhtä suomalaisuutta ei ole. Hän katsoo ulkomaalaisin vaattein ja suomalaisin aattein hymyillen sekä sitä ryhmää, joka haluaa olla henkeen ja vereen suomalainen että niitä, jotka pyrkivät erottautumaan kansallisista piirteistä kaikin mahdollisin tavoin. Niukkuudesta maalaileva, mainiolla kansallistyylisellä melodialla varustettu Rautaa rinnoista koskettelee kansakuntien rakennusaineena toimivaa uudisraivaajahenkeä ja tulee samalla näyttäneeksi, kuinka turhilta nykyajan valinnat saattavat tuntua, kun maitokauppareissustakin tehdään nationalistis-protektionistinen kysymys. Biisin kuva on suo-kuokka-jussihahmosta, joka taistelee järjen mittakaavan ylittäviä esteitä vastaan. Siinä on jotain hienoa ja hämmentävää. Samat esteet on edelleen olemassa, mutta ne ei näytä niin romanttisilta. Ei ole ihan sama asia täyttää asunnonhakukaavaketta tontille kuin hakata parrua poikki ja tehdä maahan kuoppaa. Meikäläinenhän ostaa belgialaisen firman jostain vielä kauempaa tuodun soijamaidon, joten olen kaikkein pahin jäbä! Meillä on tällä hetkellä niin vitun tyhmä pääministeri, ettei mitään rajaa. Sen takia sanon, etten pidä vehkeitäni oikeassa tai vasemmassa lahkeessa, enkä varsinkaan keskellä. Metallissa voimakkaat, kärjistetyt lausunnot ovat harvoin harmittaneet ketään. Vaikka on hyve olla rohkeasti jotain mieltä itsensä merkittäväksi katsomasta aiheesta, asiansa voi Annalan mielestä esittää ilman turhaa provokaatiotakin. Ellei ole Cannibal Corpsen ja Entombedin tapaan aikuisen miehen huumorin asialla tai pöllyttämässä uskomusjärjestelmiä black metalin malliin. Yleisestikin suuri osa taiteesta pyrkii ärsyttämiseen ja sokkiefektiin. Itseeni ei tee vaikutusta paska Kiasmassa vaan Rembrandtin valoa hohtava Danaë. En pidä nolaus- ja ärsyttämiskulttuurista. Kiinnostava voi olla ilman että sohii koko ajan joka suuntaan. Devin Townsendin fuck you fucking fuck -jutut ovat toisaalta hyvä esimerkki alatyylin sanaston käyttämisestä hyvällä tavalla, höyryjen päästelynä. Metallissa tykkään myös siitä, että ei ole annettu painoarvoa kuluttamiselle ja bling-blingille. Pidetään sitä yhtä ja samaa saatanan rotsia vaikka 20 vuotta.
Inferno
21
Kristuksen ruumissa ja pedon päässä puhutaan kirkkaasta ajatuksesta, eräänlainen mielipiteen voimaa korostava kielikuva sekin. Kappaleen teknokratian vastaisuus alleviivaa, kuinka ajan ihmisille tuntuu vaikealta tajuta, että numerot ja tilastot voivat häivyttää ja valaista asioita petollisella tavalla. Ajatus aukeaa melkein koko maailman teknistymistä ja tavoitteita koskevaksi epäilyksi. Siinä vastustetaan besserwisseröintiä. Määritelmistä pyritään tekemään ohjesääntöjä. Kirkko ja valtio ovat kaksi eniten maailmassa rulettanutta vallanpitäjää. Ihminen määrittelee asioita ja kirkko tekee niistä dogmeja, valtiot lakeja. Mietin miten nämä yhdistettäisiin ja saataisiin mahdollisimman irvokas kokonaisuus. Tällaisia tarpeita pitäisi pystyä ravistelemaan, keskittyä yhteen kirkkaaseen ajatukseen ja jättää puhumatta asioista, joista ei ole tarpeeksi tietoa. Vastavirtaan- ja Vääräleuka-kappaleissa ristiriitaisilla riveillä puretaan voimapuheen synnyttämien ylilyöntien ongelmaa, johon kuuluu että ensin reagoidaan lujaa, sitten peippaillaan ja hävetään. Kappaleisiin sisältyvä julistuksen kritiikki tekee tyhjäksi levyn monta muuta "sanomallisempaa" huomiota. Vastavirtaan-biisin kertojaminä hakee äärimmäisyyksien kautta itseään. Kultaista keskitietä ei tajua kulkevansa, jos ei ole nähnyt rajoja. Epäonnistumista ei kannata pelätä eikä varsinkaan unohtaa. Frank Zappan, Dave Mustainen ja Devin Townsendin moniäänisiä tekstejä arvostava Annala tunnetaan modernina sanoittajana, joka kokee arvelutta22
Inferno
vaksi solistin ja tekstien lyyrisen minän samastamisen. Kun Sydänjuurilla ei puhukaan harmoniaan ja ymmärtämiseen pyrkivä ortodoksihippi Karjalasta, kovimpaan vieraaseen ääneen huutavat Kalmannäkijän puhdas folklore-hahmo sekä kovan linjan ateisti-kommunisti Niin hyville kuin pahoille -kappaleessa. Jälkimmäinen nostaa vapauden, antiautoritaarisuuden ja yksilöllisyyden rinnalle yhteisöllisyyden hyveen. Minulle yhteisöllisyys ei tarkoita mitään 5001000 ihmisen IKL:a vaan yhteisöllisyyttä paljon laajemmin, sitä että ihmiset pyrkisivät tulemaan toimeen vaikka tulisivat erilaisista lähtökohdista. Toisaalta liittovaltioajattelukin pelottaa, kohta täällä on Amerikka, Eurooppa, Aasia ja Afrikka isoina kauppamahteina ja valtioina. Haluaisin mieluummin nähdä ihmisten valtion. Tiedostan, että tämä on idealismia, joka vaatisi ihmisen rajua kehitystä lajina enkä sitä elinikänäni tule näkemään.
Annala antaa kaikkensa Annalle?
Yhtenä uutena aluevaltauksena Mokomaa yritetään nyt saattaa uusien ihmisten tietoisuuteen nostamalla keulahahmo Annalaa yleismedioissa paremmin esille. Eikö tällainen strategia tunnu aika kyyniseltä uhraukselta, kun tietää tämän maan journalistisen tavan tehdä tarinoita pinnallisen karrikoinnin voimalla? Markkinointistrategiana tällainen haastattelu on lähestulkoon tarpeeton, mutta tiedotusstrategiana ei. Soundit ja Infernot nousee arvoon, koska niissä puhutaan persoonasta sellaisena kuin
se oikeasti on. Jotkut taiteilijat saattaa tulla tällaiseen tilanteeseen taiteilijaminänsä kanssa, mutta Mokomaa perustaessa puhuin jo jätkien kanssa, että mie en halua kantaa Aku Ankan nuttua, jotta tunnistettaisiin Aku Ankaksi. Mie voin tehdä mimmoista musaa haluan ja oikea nimeni on Marko Annala. Silloin tällaiseen tilanteeseen on niin paljon helpompi heittäytyä. Pitää olla varma, että oma elämä kestää sellaisen tarkastelun. Nyt kun tullaan sille alueelle, että joutuu ehkä menemään Annaan jos ne edes sinne huolivat , se johtuu siitä, että meillä on bändissä sellainen olo, että ollaan tehty hieno ja paras levymme. Että voi vittu, jos tämä menee taas sillä vauhdilla, että meistä diggaavat ostavat ja muut eivät kuulekaan. Mie en keksinyt muuta keinoa kuin mennä sinne missä on jengiä, joka ei meitä tunne. Ihan mihin tahansa Uutisvuotoon väkisin hauskuuttelemaan en silti mene. Mutta niinkin kammottavaa journalismia kuin Maria! on, niin varmaan menisin sinne. Tässä saattaa menettää jonkun ratkaisevan osan identiteetistään, ja siinä mielessä uhraus olisi tosi raskas. Tällä hetkellä olen sen verran onnellisessa asemassa, että saan olla kulkiessa ihan rauhassa. Sen takia tässä ei julkisuuteen olla heittäytymässä, että olisi pakko kerätä eläkerahastoa. Koska en ole samanlainen kärjistäjähahmo kuin esimerkiksi Hynysen Jouni, luulen että minut unohdetaan nopeammin. Ehkä tämä menee vituiksi, niinhän markkinointistrategiat useimmiten menevät. Sydänjuuret on arvioitu sivulla 63.
y 0 3 nyT! liPuT M54ynsniss,Äpv 98 , u 5
1pv pe / lamahd. toimituskulut + elu tiKetti & lippupAlv
2.-4.7.2010 KAisAniemi, helsinKi www.tuska-festival.fi
Oikeudet muutoksiin pidätetään.
Devin TownsenD Ziltoid the omniscient, world exclusive MegaDeTh MasToDon saTyricon TesTaMenT KaMeloT Devin TownsenD ProjecT hyPocrisy
Pain TaroT iHsaHn FinnTroll nile swallow THe sun overkill cannibal corPse obiTuary bloodbaTH TurMion kaTiloT Trigger THe bloodsHed warMen soTajuMala Holy grail ryTMiHäiriö TorTure killer survivors Zero barren earTH insoMniuM FM2000 [aMaTory] THe arson ProjecT arMed For aPocalyPse More To coMe
tojen ihtoeh Va muus putto lo
T
ydenottoja eet paljon yhte in emme jo saan e, ja ol a ja yhteys bänd a levy-yhtiömm äänlainen suoj t vuosi- on om . Yhtiömme on ennemmin er sut, keikat ja oheistoiminna osivat yli Relapsen tiet er htiön etsimi- bändeiltä hoitaa julkai in ja rjolla voimme Escape Plan n levy-y asioille. Sen va he Dillinger een, mutta uude siinsä. yhteistyön jälk men alla. an ni kymmenen ngat omiin kä , jonka sam i päätti ottaa la nan levy-yhtiö oksi sen sijaan bänd nhan koulukun elämää suurempia teissa, minkä vu kaaosta äin hieno va Perusteltua syntyi poikkeuksellisissa olosuh ta, kun taas Option elapse on eritt ejä, jotka ovat R a bänd opimus teinen levytyss ävät vain sellaisi orks (2007) elektronisuut ihmiset kiinnitt eillä oli tästä huolimatta perin ille, enkä puhu edes Ire W otti paljon kokeilevuutta ja n. .M e bänd hes päinvastaine minen ja rumpalin levy pain heille itselleen si kaltaisellemm la tilanne oli lä sti käteni murtu sen liian sitovak taristi Ben Weinman. ralysisin kohdal ise ressä. n, Pa ja tunsimme leimasivat erity paljon pianon ja koneiden ää kertoo ki Relapsea vastaa Ire Worksia olloin tä levystä lisista kahleista, nimenomaan in tu myö istä taiteel illisiin en. Työskentel gelmia, minkä lut mitään erity usein sidoksissa ulkomusiik an vastaavia on ta vaihtumin Ei meillä ol ittyneempi ja kibisnes on vain samoilla lafkoilla on liian mon ralysis syntyi ilm lisempi, vaan hieman kesk Option Pa stoin. Musiik päinva n, kun in riipjäänsä yksipuo suuriin kuvioihi en ohella halusimme olla täys ei tullut edeltä asioihin ja liian iden aikatauluj inotteisempi. Kire me. tarapa rautaa tulessa. a tekemisistäm asher Inc. ki vastuussa omist e The Party Sm pumattomia ja perustamamm ulleet, että Monet ovat lu
Inferno
oi muuttua hulluuskin v u aan, kun ssa vimmatt se tapahtum tyssä vaihee ää Tie t. ksi. Tätä ei p udenkin raja settömyyde o rajattomu yllätyk ko ape Plan rik Dillinger esc The
TEKSTI Aki Nuopponen
I KUVAT
on ja Adrie Katie Thomps
ww.dilling n Chabal I w
.co erescapeplan
m
25
iken ja se muuttui M jämme ikinä mäisimpiä biise llummaksi! rim vielä hu kosketuksesta
vyllä etotulva Turruttava iti ption Paralysis antaa osviittaa le nyin O
m Jo albumin nim aa mitä ilmeisim dottoemasta. Se viitt mah vallitsevasta te maan valinnan lvan aiheutta kyajan tietotu otta ovat ? muuteen i viisitoista vu ät kymmenen ta tä ihmiset eläv Kuluneet nä mielessä, et eet maailmaa sii sta jatkuvassa tietotulvassa, muuttan edian ansio mikä ei. internetin ja m enää tiedä mikä on tärkeää ja sen ja Britney kia emme jonka ta aanjäristyk oivat Haitin m kuin ne Isot mediat otsik et alushousut yhtä isolla, ihan unohtune Spearsin luokkaa. ien voltaan samaa kuinka liian mon olisivat uutisar aa juuri siihen, et turtuvat ei yn nimi viitt Lev takia mon ja vaikuttimien äkin liittyy globalisoivaihtoehtojen mitään. Täm pulta en, minkä vätkä valitse lo een yhdistymise lttuurien liiallis en levyn aloitusbiisikin tumiseen ja ku ut ilma supistuu. K ästi kulttuurille, tai aitakia koko maa Hyv ye, Mona Lisa." sanoo: "Goodb oille. si rockhisnakin niiden er David Bowie, yk iko ketuli mainituksi kojista. Vo Aiemmin ista kaavojenrik en mitään kapinallisimm torian sanoa edustane ilön tai bändin nenkään henk 2000-luvulla? t vielä kaanäin radikaalia n aikana ei ollu ettei voi. Bowie rtistin kuuluu näyttää Väittäisin -a rockbändin tai koi kaikki vaa sille, miltä pinallinen ja rik Silti David oli ka lkaistu merkittävää mutai kuulostaa. -luvullakin on ju bändeisrajat. Kyllä 2000 ään suurin osa näkyvimmistä nyky ääripäätä. siikkia, mutta kasvottominta turvallisinta ja musiikissa suutä edustaa sitä uurierot olivat it in myös kultt ian kautta bänd Aiemm ternetin ja med piä vaikutteita. a. Nykyään, in m rempi a näkyvi leen saat imeä samoj kaikkialla voiv ilmalla liikkuu satoja täsmäl kyllä ä, joilla on än takia maa Täm a bändej cet ja ä ja kuulostavi ttisivut, myspa malta näyttävi eikit, hitit, ne hiukset, m rillä. hienot ympä ei lihaa luiden median youtubet, mutta le vietynä voisi sanoa, että yksiä äl eet jopa käsit ielä pidemm V äristän hahmot ovat vä aali ja millaisia ihmisesille nostamat minen on norm ih siitä, millainen aksi todella ahdistav ten tulisi olla. en isen maailman Itse koen tälla kulttuuri ja niid n väitä, että ainitsemani ntappajaksi. E inspiraatio utta tämä m ysin kuolleet, m on jo alerot ovat vielä tä ioiden ylimääritteleminen us ja as ien ja taiteen kaavamaisu in, elokuv ikkialla. Musiik a päästäkseen esille, kanut ilmetä ka i tietynlaist . tava juur uttaa mihinkään ylipäänsä on ol ot svoton voi vaik mikään niin ka viitisentoista vu eikä P lan on jo illinger Escape in teemoihin, The D n Paralysis Viitaten Optio s bändin ta vanha bändi. ttuneet samalla tavalla myö vät muu asiat liene ensimmäiselle näkökulmasta? kun pääsimme sitten. llakin! Muistan Tode enkunta vuotta llemme kymm kuin oopan-kiertuee lut läheskään yhtä iso juttu Eur internet ei ol n huomasi valTuolloin errellessää maiden välillä ki limatkojen välillä. Jonyt. Euroopan enienkin vä ivat eri roja pi tavia kulttuurie yminen ja pukeutuminen eros Eutäyt tuntuu kuin pa yleisön käyt as nykyisellään isistaan, kun ta ertäisi ympäri Yhdysvaltoja. maissa to ittaessaan ki la tavalla. roopassakin so täytyvät samal keutuvat ja käyt Kaikki pu
kitaraa ja Janne lauloi, otti aikoinaan osaa Ääni ja vimma -kilpailuun. Siellä se sai jokseenkin tylyä palautetta ulkomusiikillisista yksityiskohdista, vaikka semifinaaleihin asti selvisikin. Kämppisten stailausta ei ollut hiottu aivan loppuun asti. Me päätettiin repästä. Meillä oli tämmönen muka-rankka gootti-imago, tai miksikä sitä nyt haluaisi kutsua, joku ihan sekava imago haussa... Marko avaa. Haluttiin näyttää joltain muulta kuin bändikatselmusbändit, ja onnistuttiin siinä kyllä, avittaa Janne. Joo, me ostettiin tietysti kumihousut. Palautetta tuli sitten tällä tapaa: "Bändi voisi olla hieman ehdottomampi. Esimerkiksi kitaristi voisi hommata piilolasit se en ollut minä, vaan meidän toinen kitaristi ja toiselle kitaristille tiedoksi, että lateksihousut ja tennissukat eivät ole kovin hyvä yhdistelmä!" Lihasirkus teki comebackin vuonna 2000 Semifinalissa, ja Barren Earthin perustaja ja basisti Oppu Laine vieraili sillä keikalla bassonvarressa. Kaikenlaisia ristikytkentöjä ja yhteistä bändihistoriaa menneisyydestä siis löytyy, projekteja ja vähän vakavampiakin juttuja, joista vain pari on päätynyt levylle ja lehtien sivuille. Sami oli ainoa ketä mä en tuntenut. Sami ja Kasper on käyneet aikoinaan
englantilaista koulua yhdessä, selventää Marko. Ja Kasper oli soittanut Rytmihäiriön ensimmäisellä ep:llä jo kymmenen vuotta ennen kuin mä tulin bändiin. Mutta ei se ole niin hämmästyttävää, piirit on vain pienet, kiteyttää Janne, jolla on kitaristin pesti myös Rytmihäiriössä. Kreatorissa ja Waltarissa vaikuttava Sami Yli-Sirniö soittaa Barren Earthissa toista kitaraa. Kosketinsoittaja Kasper Mårtenson taas muistetaan Amorphisin Tales from the Thousand Lakes -albumilta sekä ajastaan stonerbändi Mannhaissa.
"Niin, onko olemassa tällainen yhteinen visio, mistä kaikki hyvä tulee? Kyllä on, mutta se ei ole syntynyt tyhjästä."
osalta valtavasti. Kerro, Marko, mikä mahtaa olla miehen resepti? Hänen omilla sanoillaan: alkoholi, tupakka ja saatana. Se on se salaisuus, epäpyhä kolminaisuus. En osaa tarkemmin hänen puolestaan vastata, kun en tunne metodejaan, mutta luulen, että se on vain tullut vuosien saatossa, kun heidän bändinsä on siirtynyt melodisempaan laulantaan. Plus että Swallow tekee ihan hulluna keikkaa, pakkohan sen on jättää jälkensä. Mutta eihän se Mikkokaan mikään supermies ole, kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme. Me ei haluttu mitään sellasta perinteistä hevilaulajaa siihen kliiniin lauluun. Sen piti olla enemmän tollanen, miten nyt sanois, Pet Shop Boys, pikkasen gay. Semmonen, että siinä olis mahdollisimman iso se kontrasti siihen örinään. Siihen piti saada semmoista vuodatusta ja yhyy-meininkiä, muttei liikaa. Meillähän laulaa muutkin kliiInferno
Kun kaverin homma toimii
Ei se mennyt niin, että soitetaanpa sille ja sille, josko se lähtis bändiin, kun se olis varmaan tosi hyvä. Aika pienen piirin juttu tämä loppujen lopuksi on. Laulajan kanssa oli hakua vähän enemmän, mutta lopulta päädyttiin Mikkoon, kun tiedettiin että sillä on vahva varsinkin toi death metal -ääni, Marko toteaa. Barren Earthin vokalisti Mikko Kotamäki on tullut tunnetuksi Swallow the Sun -yhtyeestä, jonka muutaman vuoden takaisen Hope-albumin ajoista hän on kehittynyt myös puhtaan laulun
29
nejä, ja paljon on stemmameininkiä, minkä yritämme sitten livenä toteuttaa mahdollisimman heleästi. Oikeastaan meillä on kaikilla aika sellanen tryffelimeininki, sanoo Marko nauraen. Curse of the Red River sisältää keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita, mutta jokin nivoo viisut yhteen, aivan kuin ne olisivat kaikki samasta kynästä lähtöisin. Ihmetystä herättääkin tieto, että säveltäjiä on useampia. Eheyden voi kuvitella syntyvän joko piiruntarkalla yhteisellä suunnittelulla tai vaihtoehtoisesti jollain maagisella yhteyden tasolla, jolla ei sanoja tarvita. Totuus löytyy luonnollisesti puolitiestä. Niin, onko olemassa tällainen yhteinen visio, mistä kaikki hyvä tulee? Kyllä on, mutta se ei ole syntynyt tyhjästä. Ja taas toisaalta, missään vaiheessa ei ole tarvinnut hakea sitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Oppu, joka kutsui juhlat koolle alun perin, oli tehnyt demoja biiseistä, jotka oli aika pitkälle mietittyjä. Tämä tietysti väritti sitä, mihin suunnilleen oltiin musiikillisesti menossa, ja yhdistelmä soittajia toi sitten loput siihen soundiin. Levyä kun kuuntelee, olen itse tosi ylpeä, mutta on vaikea sanoa, missä kohtaa siitä tuli niin paljon enemmän kuin osiensa summa, Janne pohtii. Ehkä siinä kuitenkin oli se, että vedetään rajat johonkin. Jätetään pois kaiken maailman kikkailu, ei lähdetä mihinkään ihan spaceproge-linjoille, vaan pidetään se homma hanskassa. Tarkoitus oli keskittyä hyviin biiseihin ja hyviin melodioihin, Marko sanoo. Kosolti etua on siitä, että bändiläiset tuntevat toisensa pitkältä ajalta ja jäsenten välillä vallitsee vahva usko kollegoiden kykyihin. Kun on näin paljon vanhoja partoja ja konkareita, on aika helppo raakata kaikista ideoista mitä tuodaan pöytään sellaiset ilmeisimmät. Silloin toivottavasti jää jäljelle jotain, mitä ei kovin moni tee yhtä laadukkaasti. Tässä ei ole ollut hirveästi pohtimista ja analysoimista, kun ollaan kehitetty tätä juttua. Ei. Siinä on pohjalla aika pitkälti, että kun tyypit ovat soittaneet toistensa kanssa monia vuosia silloin tällöin, ne tuntee toisten tavat tehdä töitä. Tämä luo luottamusta siihen, että toi jätkähän ei yksinkertaisesti paskaa tee. Soittovuosien tuoman kokemuksen perusteella on helppo pyytää, että vedä tohon kohtaan sellanen Obituary-riffi tai tohon kohtaan sellanen King Crim30
Inferno
son -syntikkajuttu, niin se tulee sieltä. Ei tarvitse vääntää rautalangasta. Marko tarkentaa vielä, että konsepti syntyi jaetusta halusta yhdistää jäsenistön ihannoimaa vanhan koulun death metalia, tyyliin Autopsy, ja vanhaa progea, kuten mainittua King Crimsonia. Eli mehän ei itse olla millään tavalla progressiivinen bändi.
Pieniä rupuja
Samalla kertaa hoidetut ep:n ja täyspitkän äänityshommat sujuivat yhtyeeltä jouhevasti. Studiossa koostetulta ep:n promovideolta välittyy varsin rento tunnelma, ei mitään kiirettä eikä paniikkia. Marko paljastaa yllättävän yksinkertaisen selityksen. Meillä oli makkaraa ja kaljaa siellä. Ja kesä! Se vaikuttaa, mihin vuodenaikaan menet studioon. Oon tehnyt aika monta levyä talvella, ja siinä tulee helposti ehkä sellaista riitelynpoikasta, mikä nyt ei tietenkään ihan käsirysyksi asti mene. Jotenkin ne levyt, mitä on tehnyt kesällä, on vaan paljon rennompia sessioita, ihmiset on paremmalla tuulella sääolojen takia. Mun mielestä siinä on paljon sitä, tietysti joku muu voi haluta tehdä levyn sydäntalvella. Curse of the Red Riverin on miksannut nimekäs ruotsalainen muusikko-tuottaja Dan Swanö. Täysin ulkopuolisen miksaajan käyttäminen oli ilmeinen valinta yhtyeelle, jossa vaikuttaa kuusi erittäin vahvaa näkemystä. Näin oli alusta pitäen suunniteltu, ettei meidän tarvitse alkaa tappelemaan keskenämme. Tosin kyllähän itse kukin sitten piti huolta, että se oma soitin on just semmonen ku pitääkin ja lähetteli muiden selän takana Danille viestejä, mimmosta sen pitäs olla, Marko kertoo. Kaikki me ollaan täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Ei ollut tarkoitus tehdä mitään hifiä tai sellaista kuulasta. Mut vois se olla räkäsempikin, kyllä mä oon sitä mieltä, aina voi olla. Se taas johtuu mun kuuntelutottumuksista, mä kuuntelen paljon räkästä musaa, vähän sinnepäin äänitettyä, sinnepäin soitettua, sinnepäin miksattua. Ei se oo niin justiinsa, ei sen tarvii olla mitään suurta tiedettä, niin kuin 95 prosentissa tämän päivän tuotannoista on. Ihan liikaa viilataan, ja minkä takia? Ei se tee niistä biiseistä yhtään sen parempia, Marko sanoo. Ehkä se soi radiossa paremmin, joku kliininen ja muovinen, mutta hen-
kilökohtaisesti enemmän raaka ilmaisu toimii. Ja tästäkin on näköjään jo tullut aikamoinen trendi, kaikki haluaa tehdä orgaanista soundia, ettei tässä nyt silleen mitään uutta oo. Mut ehkä taas viis vuotta eteenpäin kaikki sanoo, että joo, kyllä se oli virhe, että kyllä nää pitää viilata niinku nuotilleen. Vaan ei niissä jutuissa, joissa mä oon läsnä. Rumpali Tarvonen on todennut aiemminkin, ettei tahdo soittaa edellä mainituista syistä omia osuuksiaan studiossa paria ottoa enempää. Lopputuloksen kannalta pienet vikasoitot ovat jopa hyvä asia. Kunhan se nyt ei ihan kaadu, ettei se riko sitä. Rumpalin tehtävä on kuitenkin kannatella muuta bändiä. Mutta sellaset pienet ruput siellä täällä... Multa kysyttiin, että mites toi kohta, pitäskö se korjata? Mä olin että ei, se on hyvä, sen kuuluu olla noin. Ja joskus jos kuulosti siltä, että tuli soitettua vähän liikaa koneentarkasti, niin sit mä halusin vetää uusiks, soittaa pikkasen enemmän skutsiin, koska se elää silloin paljon paremmin. Osa rummuista soitettiin ilman metronomia, kun haluttiin äänitteelle enemmän keikkatilanteen tuntua. Näin tullaan Markon mukaan toimimaan jatkossakin: pyritään nauhoittamaan enemmän livenä koko bändin kanssa, laulut pois lukien. Nyt tämä ei ollut mahdollista, toimittiin sen verran pienessä studiossa.
Entä jos ei ahdista?
Barren Earthin verbaliikasta vastaa suurimmalla osalla biiseistä se, joka on kappaleen säveltänytkin lukuun ottamatta paria tekstiä, jotka ovat kokonaan ulkopuolisen sanoittajan tekosia. Suhtautuminen lyriikkaan on ikiaikainen jakolinja, joka pistää metallimaailman karkeasti kahtia. En mä tiedä, voiko tämmösessä örinämusiikissa antaa sanotuksille kauheasti painoa. Minkä verran ihmiset tänä päivänä kiinnittää huomiota siihen, mistä esimerkiksi joku Opeth laulaa? Mä luulen, että se on ihmisten mielestä vaan makeeta musaa, ja on suunnilleen ihan sama mitä se siellä örisis. Mutten tiedä, oon ite huono kuuntelemaan sanoituksia. Näin esittää Marko, mutta käy ilmi, ettei hänkään ole lähtenyt heittämään lyriikkaansa aivan lonkalta. Ensikertalaisen sanoittajan käsialaa on kaksi
"Uw-doomissa bändi soittaa altaassa, liikkeet on paljon hitaampia, joten musasta on pakko tulla hitaampaa. Tuotekehittely vaan ei ole vielä kunnossa, pitäisi keksiä soittimet jotka kestää painetta."
Curse of the Red Riverin kappaleista, ja niin sanottu lähdemateriaali on kiitettävän arvovaltaista. Eikä itseironiaakaan puutu. Päätin olla rohkea poika ja tarttua härkää sarvista, katsoa mitä syntyy. Kirjastosta lainasin vähän kirjoja, Eino Leinoa ja Aleksis Kiveä, ja hain fiiliksiä. Sitten syntyi kappaleet Our Twilight ja Cold Earth Chamber. Our Twilight on tämmönen maailmanlopun visio elämän loppumisesta, tai sen voi käsittää myöskin ihmissuhteen päättymisenä. Siis monitasoinen, koska olen ymmärtänyt että lyriikan pitää olla ei-niin-helposti omaksuttava. Chamber taas kertoo vanhan kuolevan miehen viimeisestä toiveesta tulla haudatuksi, hylätyksi ja unohdetuksi ja niin edelleen. Mutta ne on vaan mitä mä olen niillä ajatellut, jokainenhan voi niistä repiä mitä vain. Marko on ensimmäinen suomalainen lyyrikko, jonka pitää lainata kirjastosta kirjoja, että tulee inspiraatio kirjoittaa ahdistavia tekstejä, Janne lohkaisee. Niin, mä en ole loppujen lopuksi niin ahdistunut persoona. Janne puolestaan ei ollut kirjoittanut pitkään aikaan englanniksi, vaikka oli tehnyt aikoinaan, menneissä bändeissä sitä paljonkin. Kone tuntui käynnistyvän uudelleen hyvin. Kirjoitin levylle säveltämääni biisiin Flicker myös sanoitukset. En muista, mistä alun perin lähdin kirjoittamaan, mutta se otti oman suuntansa sitten. Siitä tuli laajasti sanottuna kuvaus hulluksi tulemisesta, rajan hämärtymisestä, kun hahmotetaan todellista maailmaa, kun kertojaminää alkaa epäilyttämään, mikä on oikeaa maailmaa ja mikä ei. Lyhyesti sanottuna siitä, kun iso pyörä rupeaa pyörimään. Toimittaja, sanoittaja ja tunnettu vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä on kirjoittanut ep:n kappaleen Jewel ja täyspitkältä löytyvän The Ritual of Dawnin. Marko kuvaa kosketinsoittaja Kasperin naapuria mystiseksi lyyrikoksi. Meillä ei ole mitään havaintoa, mistä Jewelillä lauletaan, mutta kyllä se näyttää hyvältä ja saundaa hyvälle. Me saatiin tekijältä itseltään briiffaus, että mistä se kertoo, mutta se briiffaus oli ihan yhtä hepreaa. Albumin nimikkokappale on Oppu Laineen käsialaa. "Punaisen joen"
merkityksestä on esitetty monenlaisia tulkintoja, eikä suoraa vastausta saada nytkään.
Ei ug- vaan uw-doom
Levyllä on paljon erinäköistä tekstiä, mutta pääaihepiirithän ovat hulluus ja kuolema. On siellä jonkun verran jotain ihan antikristillisiä juttuja, niin kuin kunnon metallissa pitää aina olla, kyllä se vaan näin on. Kappaleessa The Leer on yhdet Opun Pasi Koskiselta saamat lainit. Pasi on hullu mies. Eli hänelle krediitit siitä. Karttulan pahuus! Terveisiä vaan Pasille sinne Karttulan metsiin, julistaa Marko. Emme kerro, mitkä ne lainit ovat. Ne on ne, missä on eniten pahuutta, sehän on ihan selvä, Janne hymyilee. Vesi toistuu temaattisena elementtinä läpi albumin. Esimerkiksi Forlorn Wavesissa vedetään miestä yli laidan, kölin ali, ja toisaalla lauletaan siitä, ettei koskaan saavuteta rantaa. Enteilee vesiduumia. Underwater doom, vedenalaista duumia. Ollaan yritetty lanseerata tätä jo joitakin vuosia sitten ystäväni Nalle Östermanin kanssa. Metalli on pysynyt ihan samana, trendit vaan kiertää, mutta jotainhan on pakko tulla, jotain todella extremeä, mutta ei välttämättä mitään kauhean järkevää. Uw-doomissa bändi soittaa altaassa, liikkeet on paljon hitaampia, joten musasta on pakko tulla hitaampaa. Tuotekehittely vaan ei ole vielä kunnossa, pitäisi keksiä soittimet jotka kestää painetta ynnä muuta, eli ehkä joskus 50 vuoden päästä, veistelee Marko. Toivottavasti ei joudu niin pitkään odottamaan, että tulee jotain mielenkiintoista uutta trendiä. Aika olisi kypsä, Janne huomauttaa. Pessimisti hyväksyy faktan, että metalcorea tulee joka tuutista seuraavat kakskytä vuotta ainakin. Ei muuta kuin Karttulaan karkuun! Mutta kyllä se metalcore vielä rantautuu Karttulaankin, sanokaa minun sanoneen. No sinä päivänä kun Ajattara tekee metalcore-levyn, niin... kyllä mä sen ostan! Tulevaisuuden visioihin ja odotuksentäyteisiin tunnelmiin onkin hyvä päättää haastattelumme. Barren Earthin harvinaista herkkua olevan livekunnon pääsee tarkastamaan vaikkapa heinäkuussa Tuska-festivaalilla.
Inferno
31
TEKSTI Joni Juutilainen
I
KUVA Oscar Hagen
I
www.chthonian.info
Kotimainen Chthonian muistuttaa jälleen siitä, että vihaista ja rujoa äärimetallia voi syntyä myös ilman tarkkoja ideologisia ohjenuoria.
P
ietarsaarelaislähtöinen Chthonian tuli esiin vajaat kolme vuotta sitten rajusti pieksäneen Of Beatings and the Silence in Between -debyyttinsä myötä. Täydestä pimennosta iskenyt levy todisti nuoren bändin olevan kova tekijä väkivaltaisen ja nopean, black metal -vaikutteisen death metalin parissa. Yhtyeen musiikkia kuunnellessa mieleen nousi muutamia norjalaisia raskasmetallibändejä, lähinnä uudemman aikakauden kuolonsävyinen Gehenna ja Gorgoroth, silauksella puolalaisen Behemothin nopeatempoista raskasmetallia. Chthonianin ilmeisimmän musiikillisen vaikuttajan allekirjoittaa myös yhtyeen rumpali ja biisintekijä Markus Rosenberg. Omakohtaisesti Gehenna ja esimerkiksi Cadaver Inc. ovat olleet suuria vaikuttajia sävellyspuolella, mutta en minä tieten tahtoen mitään lähde kopioimaan. Alitajunta säveltää sitä mitä haluaa itse kuunnella, näinhän tämä vissiin menee. TUOREELLA The Preachings of Hate Are
Omasta tahdosta
kuulostaa jopa astetta aiempaa häiriintyneemmältä. Kuinka sekavissa mielentiloissa ihmisen tulee olla tällaista musiikkia kirjoittaakseen? No tuota, kyllä nämä tähän saakka ovat aika kivuttomasti syntyneet, ei se mitään tiettyä mielentilaa sinänsä vaadi jos inspiraatio vain iskee. Mitä kappaleisiin tulee, niin yleensä yksi hyvä riffi synnyttää kokonaisen biisin, kun taas sanoituksissa pari lausetta saa aikaan lähes koko sanoituksen. Chthonian pyrkii sanoutumaan irti eri ideologioista keskittyen ainoastaan musiikkiin. Uudelta levyltä löytyy kuitenkin pari kohtuullisen provosoivaa ja säväyttävää biisinnimeä, etunenässä kiistanalaisia merkityksiä omaava Might Makes Right ja myös nimensä osalta hieman erikoisempi You Will Not Lie to Me, Christ! Onko tällaisilla titteleillä tarkoitus ainoastaan provosoida ihmisiä vai pikemminkin laittaa heidät työhön ja ajattelemaan omilla aivoillaan? Might Makes Right on itse asiassa Carl Panzramin innoittama kappale. Panzramhan oli 1900-luvun alussa toiminut amerikkalainen sarjamurhaaja. Mutta kyllä, aika monet sanoitukset yrittävät omalla tavallaan yllyttää ihmisiä rakentavaan ajattelutoimintaan.
RAjALLISEN tulkintakykyni mukaan uuden
Lord -levyllään bändi jatkaa tiukasti esikoisensa linjoilla, mutta päästelee höyryjä pois aavistuksen verran aiempaa dynaamisemmissa merkeissä. Musiikin ääripäitä on hiottu totuttua tiukemmiksi, ja kokonaisuus
32
Inferno
levynne sanoma olisi, että uskonnot ja etenkin niiden aiheuttamat kiistat ja välienselkkaukset ovat ajamassa ihmiskuntaa kohti tuhoaan. Kuinka tällainen uskontojen aiheuttama rappiotila heijastuu tavallisen pietarsaarelaismiehen elämään? Tulkinta on ihan hyvä. Katso vaikka Jesus Camp -niminen dokkari kyllä se vähän pistää ihmettelemään. Miten ihmeessä mikään voi sekoittaa ihmisen tuolla tavalla siihen kondikseen, missä ne ihmiset siellä pyörii? Ei se rappiotila henkilökohtaisesti vielä vaikuta millään tavalla, mutta enpä toisaalta toivoisi, että koskaan vaikuttaisikaan. Mikä ajaa oletetusti hyvin toimeentulevan ja hyvinvointivaltiossa asuvan ihmisen kirjoittamaan näinkin synkkää ja vihantäytteistä musiikkia? Eikö olisi helpompaa iloita esimerkiksi siitä, että elämässä ovat perusasiat kunnossa, eli on ruokaa, lämmintä vettä ja katto pään päällä? Eikö ikinä vituta? Jos joskus käy näin, niin pistä meidän levy soimaan, se sopii siihen kun nenä päähän. Ei tuo meidän musiikki kerro meistä ihmisinä juuri mitään, me vain tehdään sellaista musiikkia, mitä itse halutaan kuunnella. Tässä tapauksessa se vain sattuu olemaan aika helvetin äkäistä tavaraa.
TEKSTI Marko-Oskari Lehtonen
I
KUVAT Marko-Oskari Lehtonen ja Alex Kuehr
ja kalapuikkoja W
elcome, Mister Lehtonen,
Poweria
toivottaa Hannoverin lentokenttähotellin televisioruutu. Kohteliaisuus tuntuu kymmenen tunnin matkustamisen ja muun härdellin jälkeen varsin lohdulliselta. Hotellin eteen parkkeerattu tilataksi muistuttaa kuitenkin tiukasta aikataulusta. Saksalaiset ovat särmää porukkaa, eikä aikaa ole tehty tuhlattavaksi. Edguyn laulajana tunnetun Tobias Sammetin sooloprojektin Avantasian The Wicked Symphony/Angel of Babylon -levykaksikon kuuntelutilaisuus järjestetään puolen tunnin ajomatkan päässä Peppermint Parkin studiotiloissa, jonne pääsee kätevästi paikallista Autobahnia pitkin. Kesken matkan vieressäni istuva, kohtalaisen sympaattisella korostuksella lontoota vääntävä Jürgen laittaa turvavyönsä kiinni. Rööki huulessa kahtasataa posottavan naiskuljettajan ajotyyli on ilmeisesti liikaa myös saksalaiselle. Perille päästyämme illan ohjelma alkaa pikkuhiljaa selvitä eri puolilta Eurooppaa paikalle lennätetyille skribenteille. Ensin kuunnellaan molemmat albumit putkeen, sitten aloitetaan haastattelut, välissä ruokaillaan ja sitten jatketaan haastatteluilla. Levy-yhtiön edustaja on kuulemma jakanut jo haastatteluvuorotkin. Kaksikymmentä minuuttia per nenä. Näillä mennään. Kuuntelutilaisuuden alkajaisiksi herra Sammet ilmoittaa tuotannon olevan sen verran pahasti aikataulusta myöhässä, ettei seitInferno
Kun saksalainen levy-yhtiö lennättää härmäläisen toimittajan Scorpionsin kotikaupunkiin kuuntelemaan power metalia, ollaan aika lähellä asian ydintä.
semää kappaletta voida kuunnella ollenkaan ja kuunneltavatkin kappaleet ovat vielä raakamiksauksia. Yleisö ei kohahda, mutta pientä pettymystä on heti kärkeen aistittavissa. No, onneksi kyseessä on sentään tupla-albumi ja virvokehuolto pelaa kiitettävästi.
Hajanainen kokonaisuus
The Wicked Symphonyn aloittaa eeppinen nimikkoraita, jonka intro nojaa vahvasti elokuvamusiikin maailmaan. Tarttuvuutta ja isoa kertosäettä pursuava kappale luo kovia odotuksia albumille, siinä missä Sammetin, Russell Allenin ja Jorn Landen tasoisten maestrojen keskinäistä kilpalaulantaa kuuntelee korva tarkkana. Energisen alun jälkeen, toisen kappaleen puolivälissä, alkaa kuitenkin tuntua, että onhan tämäkin jo nähty ja kuultu muutaman kerran aikaisemminkin. Kappaleet ovat täynnä tavaraa ja ties minkälaista melodiaa unohtamatta kohtalaisen komeaa laulajakaartia. Aikaisemmin mainittujen lisäksi albumilla vierailevat sellaiset herrat kuin Michael Kiske, Ripper Owens, Klaus Meine, Andre Matos, Bob Catley ja Jon Oliva. Jälkimmäinen tulee suurelle osalle paikalla olijoista yllätyksenä, mutta mieluisana sellaisena. Angel of Babylonilla oleva Death Is Just a Feeling on yhden kappaleen mittainen friikkisirkus, ja Olivan viskikurkku tuntuu olevan verrattomassa vedossa.
Vaikka hieman siirappiin kallellaan olevat balladit tasapainottavatkin raskaampaa poljentoa, on kokonaisuus yhden kuuntelun perusteella hajanainen. Keskiraskaan rockin käveleväksi tietosanakirjaksi osoittautunut ruotsalainen kollega laulaa silmät kiinni jokaisen kappaleen mukana, mikä tuntuu aika mielenkiintoiselta, onhan kyseessä materiaalin ensiesitys missään muodossa. 15 kappaleen jälkeen tuntuu, että seitsemän kappaleen poisjäänti ei ollutkaan mikään katastrofi, niin paljon sulateltavaa kuullussakin materiaalissa on. Runsaat ja perin monipuoliset kappaleet eivät studiossa putkeen tykitettyinä jää erityisen hyvin mieleen, ja pistää mietityttämään, kuinka paljon puuttuvat kappaleet vaikuttavat aikanaan valmiiseen kokonaisuuteen. Kuuntelusession jälkeen on aika tutustua saksalaiseen kulinarismiin. Henkilökohtaisiksi suosikeiksi illan valikoimasta nousevat tiukan karsinnan jälkeen perunoilta näyttävät asiat, jotka maistuvat pastalta, sekä psykedeelinen yhdistelmä ruisleipää, paahtopaistia, kermavaahtoa ja mansikoita. Vain Saksassa.
Tyhjä arpa
Mitä haastatteluihin tulee, allekirjoittaneen arpaonni tuntui jääneen Helsinki-Vantaan lähtöselvitykseen. Infernolle suotu vuoro koittaa nimittäin koko joukon toiseksi viimeisenä. Vain Jürgen saa tyhjemmän arvan. Reipas yhdeksän tunnin odottelu ottaa
34
miehestä mittaa, mutta väsynyttä on juttu Sammetilla ja tuottaja-kitaristi Sascha Paethillakin siinä vaiheessa, kun pistän nauhurin päälle 2.30 paikallista aikaa. Hei, kuka Dimmu Borgirin jäsenistä oli se, joka myi bändin edellistä albumia netissä ennen julkaisua? Sammet heittää astuessani studioon. Nyt mä muistan, se oli Mustis, niiden kosketinsoittaja. Hänellä oli muistaakseni tyttöystävä, joka oli pornotähti. Selvästi uupuneiden muusikkojen pommittaminen asiallisilla kysymyksillä epäinhimilliseen kellonaikaan tuntuu rienaamiselta, mutta kaksikko taistelee kuitenkin, kun käymme läpi tämänkertaista studioprosessia. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun joku kysyy tätä tänään. Tällä kertaa meillä oli Klaus Meine studiossa. Siinä suurin ero edelliseen albumiin, Sammet sanoo puolivakavalla naamalla. Asiat menivät edellisen albumin kanssa niin putkeen, ettei meidän tarvinnut oikeastaan muuttaa mitään. Etsimme sitä samaa fiilistä, sillä miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Paeth heittää. Sammet on monelle tuttu Edguyn puikoista, mutta Avantasia on miehelle mahdollisuus toteuttaa kaikki mahdolliset visiot musiikin saralla. Avantasian kanssa minun ei tarvitse huolehtia aikatauluista tai ottaa muita rajoittavia tekijöitä juurikaan huomioon. En väitä,
että Edguyssa olisi tarkasti määriteltyjä rajoja, mutta Avantasiassa kaikki käy. Koen, että projekti on henkilökohtainen leikkikenttäni, jolla mikä tahansa on mahdollista. Olin studiossa kuin pikkupoika lelukaupassa. Sain mahdollisuuden työskennellä esimerkiksi juuri Klaus Meinen kanssa. Ja jos halusin kosketinsoolon, pyysin Jens Johanssonia soittamaan sen. Avantasian musiikki onkin kuin suuren palapelin kokoamista ilman aikarajaa.
Avantasia vs. Ayreon
Sammet sanoo haluavansa luoda musiikkia, jota voi itsekin fanittaa. Myös laulajien valinta noudattaa pitkälti samaa kaavaa. Olen aina pitänyt Michael Kisken äänestä, ja kun kirjoitan kappaleita, minulla on tiettyjen laulajien äänet päässäni. Ajattelen kappaleita kuten Eagle Fly Free ja Future World, kun sävellän materiaalia Kiskelle. Hän on ainoa, jonka halusin laulamaan kyseisenlaista musiikkia albumille. Mitä taas kappaleeseen Dying For an Angel tulee, niin se oli jo olemassa, mutta muokkasin sen sopimaan Klausille. Tein siitä oman pienen Scorpions-kappaleeni. Olin studiossa aivan innoissani fanittamassa, ja kappaleesta tulikin juuri sellainen kuin halusinkin. Ehkä juuri lukuisista laulajista johtuen Avantasian musiikista puhuttaessa esiin nousee Arjen Lucassenin Ayreon. Miesten musiikki on toki erilaista, mutta yhtymäkohtia
löytyy riittävästi. Sammet kertoo kuulleensa asiasta muutamaan otteeseen. Tiesitkö, että Arjen ja Tobias sanoivat taannoin medialle vihaavansa toisiaan? Paeth huikkaa väliin. The Scarecrow julkaistiin samana päivänä kuin Ayreonin edellinen albumi, jonka nimessä oli paljon ykkösiä ja nollia. Annoimme luonnollisesti paljon haastatteluja samoihin aikoihin ja kaikki kysyivät minulta hänestä ja häneltä minusta. Välillemme yritettiin rakentaa jonkinlaista kaksintaistelua, ja homma lähti jossain vaiheessa vähän lapasesta. Vaikutti, että haukumme toisiamme. Otin häneen yhteyttä ja kerroin, että osaa asioista, joita olen haastatteluissa sanonut, on enemmän tai vähemmän väritetty. Hän totesi, että ei mitään hätää, antaa palaa vaan. Niinpä heitimme lisää vettä kiukaalle. Hänen musiikkinsa on omaan makuuni turhan progressiivista, mutta onhan hän mestari omassa lajissaan. Kunnioitan sitä, miten paljon hän rakastaa musiikkiaan. Juttutuokion päätteeksi Sammet lähettää vielä terveiset Infernon lukijoille. Jotta meillä olisi mahdollisuus tuottaa näin suuria asioita maailmalle myös tulevaisuudessa, pyydän ystävällisesti kaikkia Infernon lukijoita ostamaan molemmat albumit. Ennen kotimatkaa hotellin aamupalapöydässä on hiljaista porukkaa. Onneksi tarjolla on aamiaisten kuningaslajia, kalapuikkoja.
Inferno
35
nen mei Vii
ttu on pian ttu ja rakaste parja i Schenker? Saksahevin ä sanoo rud ä. Mitäp tiensä pääss
TEKSTI Laur i Ylitalo
I www.the-
scorpions.com
ppi eta
36
Inferno
taltioiminen kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kunnes Meine ei pystynyt laulamaan enää nuottiakaan. Ensimmäinen lääkäri kysyi Klausilta, mitä tämä tekee ammatikseen. Klaus kertoi olevansa rocklaulaja. Lääkäri totesi, että laulaminen ei tule kuuloonkaan. "Sinun on paras etsiä uusi ammatti." Laulaja päätyi leikkaukseen Wieniin. Operaatio ei tuonut ääntä takaisin. Seuraavaa operaatiota odottaessa Blackoutin työstämistä jatkettiin Don Dokkenin avulla. Meinen pitkän kuntoutuksen jälkeen Blackout nousi USA:n Top Teniin. Huippuhetki oli se,kun Mihail Gorbatsov kutsui meidät Kremliin. Olimme ainoa rockbändi, joka oli käynyt siellä.
Sanoimme, että vanhempamme tulivat tankeilla, me kitaroiden kanssa. Schenker on usein puhunut Scorpionsin yhteydessä lujasta ystävyydestä. Totuus kuitenkin on, että sekä Francis Buchholz että Herman Rarebell vapautettiin 1980-luvulla aika ajoin tehtävistään Scorpionsin rytmittäjinä. Ja niin, kun yhtye kävi viimeksi Suomessa keikalla Kotkan Meripäivillä, ajoivat muusikot Helsinki-Vantaan lentokentältä Kotkaan kukin omalla Mercedeksellään. Kun kysyy, tuleeko bändi vielä oikeasti toimeen keskenään, sieltä se vastaus pamahtaa: Terveisiä suomalaisille faneillemme, tulemme varmasti pian uudelleen Suomeen.
Steffan Böhle
mies joka tappoi neitsyen
scorpionsin mielipiteitä kiihottavan kansitaiteen huipentuma on vuoden 1976 Virgin Killer. Sen takana on Steffan Böhle, 66-vuotias taiteilija, joka nykyään pitää Portugalin Aljezurissa maailman pienintä, kahdeksan neliömetrin galleriaa. 1970-luvun lopussa Böhle kuitenkin työskenteli Saksan RCA:n luovana johtajana vastuualueenaan levynkannet sekä markkinoinnin visuaalinen suunnittelu. Virgin Killerin alkuperäisidea tuli Scorpionsin suunnalta: siinä nainen rynnistäisi lasin läpi, kuten tyylitelty, schenkermäinen hahmo myöhemmin Blackoutin kannessa. Böhleen oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen ranskalaisvalokuvaaja Irina Ionescon sarja Eva: Eloge De Ma Fille, jossa Ionesco kuvasi 12-vuotiasta tytärtään eroottisesti pukeutuneena. Virgin Killerin kannen valokuvan otti saksalaiskuvaaja Michael Von Gimbut. Paikalla olivat kuvaaja vaimoineen, malli ja tämän äiti. Kysymykseen mallin henkilöllisyydestä Böhle ei suostu edelleenkään vastaamaan. Lupasin, ettei hänen nimeään koskaan julkistettaisi. Loput otokset ovat arkistossani, ja pidän huolta siitä, etteivät ne pääse vuotamaan maailmalle. Böhle ajoi valmiin valokuvan kanssa Scorpionstuottaja Dieter Dierksin studiolle. Tulevaa kantta demonstroitiin lasinpalasen avulla, ja vastaanotto oli monenkirjava. Scorpionsissa oli viisi jäsentä ja yhtä monta mielipidettä. Lopulta Dieter Dierks puuttui peliin sanomalla, että kansi on hyvä. Bändi myöntyi, ja viimeistelimme lopputuloksen. Fundamentaali
38
Inferno
idea oli kuvittaa levyn nimi: sana "virgin" edustaa lasta ja "killer" tuhoa. Kannessa lapsuus tuhotaan kuin lasinpalanen. Vaikka bändi on yrittänyt myöhemmin pestä käsiään Virgin Killerin alkuperäiskannesta, Böhle toteaa yhtyeen olleen tyytyväinen lopputulokseen. Lakimies tarkasti kannen ja varoitti meitä, että sen julkaiseminen on vaarallista. Pomoni, Hans George Baum, totesi: "Jos olet päättänyt julkaista kannen, suostun siihen, mutta sinun pitää tulla katsomaan minua vankilaan." Ruotsissa kannen kuvitusta äimisteltiin televisiossa saakka. Japanin RCA puolestaan oli iloinen, että kannessa oli alaston lapsi alaston aikuinen nainen olisi ollut japanilaisen moraalikäsityksen mukaan sopimatonta. USA:n RCA halusi vaihtaa kannen, vaikka samaan aikaan muistan nähneeni levyn, jossa 10-vuotias poika poltti tupakkaa ja piti kädessään konepistoolia. Amerikkalaiset underground-levykaupat tilasivat levyä suoraan Saksasta. Odotimme joutuvamme oikeuteen, mutta kukaan ei haastanut meitä. Böhle suunnitteli Scorpionsille vielä yhden kannen. Vuoden 1977 Taken by Forcen alkuperäinen kansikuva esittää kromisella ristillä riippuvaa naista. Böhlen viittaukset ovat raamatullisia, ja taiteilija tähdentää yhä, ettei levyn nimessä ole kyse raiskauksesta. Bändi oli kanteen tyytyväinen, mutta pomoni pelkäsi, että Vatikaani suuttuu meille, joten minun oli keksittävä uusi idea.
Seuraava versio esitti kahta sotilasasuun puettua poikaa sotimassa hautausmaalla Ranskan Verdunissa. Taken by Forcen julkaisu ajoittui kuitenkin juuri Länsi-Saksan poliittisen kuohunnan huipentumaan: BaaderMeinhof-ryhmä kidnappasi ja tappoi Hanns-Martin Schleyerin, Saksan liittotasavallan työnantajaliiton puheenjohtajan. Tämä oli liikaa Scorpionsille. Kansi vaihdettiin yhtyeen pyynnöstä yksinkertaiseen valokuvasarjaan bändin jäsenistä. On huvittavaa, että Virgin Killer on kohdannut sensuuria vasta näennäisliberaalilla 2000-luvulla. Pari vuotta sitten brittiläinen Internet Watch Foundation lisäsi albumia käsitelleen Wikipediaartikkelin estolistalleen, ja myös e-huutokauppa Ebay on poistanut levyn kansikuvia palvelustaan. Oikeudessa kantta on puitu ainoastaan RCA:n ja BMG:n yrityskauppojen yhteydessä, onneksi tuloksetta. 34 vuotta myöhemmin Böhle tunteekin yhä lukkarinrakkautta työtään kohtaan. Ei ole helppoa saada omaa työtään erottumaan kaikista hyvistä levynkansista. Idean pitää olla siis erikoinen. Ja Andy Warholin sanoin: tärkeää ei ole taide vaan julkaiseminen. Emme katuneet lapsen käyttämistä hetkeäkään. Michael von Gimbut totesi, että makasimme tuolloin vaimojemme, emme lastemme kanssa. Minun työni oli tehdä kansia, jotka edesauttoivat levymyyntiä. Ja tuo levy myi vuodessa julkaisunsa jälkeen kolme kertaa yhtä paljon kuin Scorpions tuohon saakka. Olen yhä ylpeä Virgin Killerin kannesta.
haava
-M
eidät heitettiin ulos edellisestä treenikämpästä, koska naapurin hevonen oli kuulemma vaarassa saada sydänkohtauksen. Steve Mills, The Wounded Kingsin perustajäsen ja kitaristi nauraa sympaattisesti ja avaa oven bändin uuteen treenikämppään seurakunnan kerhotiloissa. Lämmitys ei toimi, joten toimittajalle tarjotaan alkajaisiksi kuppi kuumaa ja keksejä. Täällä emme häiritse naapureita, koska he ovat kaikki kuolleita! Ikkunan takana levittäytyy kylän vanha hautuumaa.
40
Inferno
Parantumaton
aa kadonneita ded Kings man The Woun . luesin tahdissa luja tantrisen b sie
kylä TEKSTI Riitta Itä
I
www.myspace.c
om/thewounded
kings2
me paikallisen maalaispubin nurkkapöydässä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin varoittaa toimittajaa innostumasta liikaa myyteistä ja tarustoista. Loppujen lopuksi me olemme kuitenkin vain bändi. Pointti on validi, mutta se on vain yksi osa kokonaisuutta. Hän on oikeassa. Wounded Kings imee toki vaikutteita Englannin kansantaruista ja usvan peittämistä nummista, mutta kyseessä on kaikkea muuta kuin kliseebändi. Istuessani seurakunnan tiloissa kuulokkeet korvilla ja tarkkaillessani bändin soittoa huomaan, ettei kappaleiden välillä pidetä taukoja, vaan riffit soljuvat toisiinsa feedbackin ja hiljaisten nyökkäysten saattelemina. Musiikki ei toista levytysten tarkkoja viitteitä: vapaa improvisointi luo liikkumatilaa murskaavan volyymin painolastin alla. George Birchin vokalisointi flirttailee avoimesti bluesin kanssa, ja koko setti on kuin yksi suuri, tunnin kestävä maalaus. Druidit ja se toinen d-sana jäävät jonnekin kauas taakse. Steve pukee asian sanoiksi vähemmän runolliseen tyyliin: Brittiläinen doom... emme oikeastaan välitä vittuakaan siitä. Haastateltavat ovat vaatimattomia, mutta silminnähden innoissaan mahdollisuudesta selittää juurta jaksain, keitä Haavoittuneet Kuninkaat oikein ovat ja mitä kakkoslevy The Shadow Over Atlantis kantaa sisällään. Tarina sai alkunsa Steven ja Georgen studioprojektina; kahdesta julkaistusta levystä (debyytti Embrace of the Narrow House tuli ulos parisen vuotta sitten) kumpikin on äänitetty kahden miehen voimin kitaristin kellaristudiossa. Perustajajäsenenä Steve on bändin kapteeni, mutta hän haluaa painottaa sittemmin remmiin liittyneen rytmikombon Nick Collingsin (rummut) ja Luke Taylorin (basso) korvaamattomuutta. Se syvin olemus on yhä sama, mutta olen sitä mieltä, että kun te tulitte messiin, koko homma on ehdottomasti kehittynyt paljon suuremmaksi kuin mihin uskoin biisien alunperin pystyvän. Ajattelin aluksi, että nooh, kaipa tätä voi kokeilla... mutta jumalauta, kyllä tämä projekti on kehittynyt valtavasti. Minusta on hienoa, että soitamme yhdessä, mutta emme ole vain neljä
Tantrinen tempo
Totnes on historiallinen pikkukaupunki Englannin Devonissa. Sitä ympäröivät vehreät nummet ja druidien aikaiset ikimetsät. Kirkonkylän mukulakivien yllä leijailee savuntuoksu. Olemme keskellä kelttiläistä mytologiaa, jossa "haavoittunut kuningas" heijastaa luonnon tilaa ja henkistä parantumista. Kun olet luonnossa, voit koota ja löytää itsesi uudelleen. Se on vähän samanlainen paikka, jonne menet soittaessasi musiikkia. Kyseessä on hyvin samantapainen asia, kuvailee vokalisti George Birch myöhemmin, istuessam-
doom-tyyppiä. On siistiä, että te (osoittaa muita sormellaan) tykkäätte soittaa sitä, mutta ette ole mitään "minulla on kaikki doom-levyt ja tiedän täsmälleen, mitä teen" -porukkaa. Muut kolme nyökkäilevät pöydän äärellä. Voimaa, kuuluu rumpalin nopea vastaus kysyessäni, mitä doomin soittaminen merkitsee heille maallisella, fyysisellä tasolla. Täytyy pysyä hyvin tiukkana. Se vaati minulta alkuun paljon harjoittelua. Laahaavan hidas tempo ja sen kurinalainen ylläpitäminen luovat teknisen kehyksen vapaana velloville tunneaalloille. Vokalisti George, joka hetki aiemmin lauloi treenikämpällä silmät puoliksi suljettuina, selittää musiikin tunneperäistä merkitystä: Se on melkein tantrista, eikö vain. Koko pöytä räjähtää nauramaan, mutta poikamaisen hekottelun laannuttua vokalisti tarkentaa kantaansa. Kyse on itsekurista, kyvystä pidättäytyä. Se tuo mukaan myös kohotuksen, koska musassa on eri tasoja ja vaihteluja, voimme hidastaa ja sitten taas palautua, nopeuttaa tempoa... Se on kuin vanhaa bluesia, jossa jokaisella nuotilla on tarkoitus. Joka ikisen sävelen kohdalla on tilaa ja aikaa ladata tunne.
Atlantiksen varjo
Jos mytologiaan viittaaminen jäisi nimeen ja kotipaikkaylpeyteen, saattaisi Wounded Kings päästä pälkähästä. Mentyään kuitenkin vielä nimeämään levynsä Atlantiksen kadonneen sivilisaation mukaan maalaispojat saavat luvan varautua myyteistä kiinnostuneisiin toimittajiin. Jokainen kiistää harjoittavansa aktiivisesti minkäänlaista (luonnon) uskontoa saatikka okkultismia, mutta kaikki seisovat vankkoina sanoitusten ja näkemysten takana. Ne kun eivät ole fanaattisia näkemyksiä, tai edes uskonnollisia. Synkkiä kylläkin. Steve: Rupesin lukemaan Atlantiksesta, Golden Age -ajasta ja siitä, kuinka olemme nykyään aivan, siis tiedät kai, vitun doomed. Nick: Hyvä sanaleikki. Steve: Joo! Jos ne sielut uudestisyntyvät juuri nyt, tai siitä lähtien, kun Atlantis sortui... miksi me yhä vaan pistämme kaiken vituiksi? Niinhän me
teemme. Siis ihmisrotuna pistämme kaiken täysin vituiksi, en minä teistä tiedä (nyökkää meihin kuulijoihin). Ihmettelen, että jos ne kerran ovat tulossa takaisin, miksi helvetissä emme opi niiltä mitään. Devonin ikimetsistä taitaa puhaltaa hassu tuuli pöytäämme, sillä keskustelu kääntyy kaarteluyrityksistä huolimatta yhä uudestaan ja uudestaan mystiikkaan, okkultismiin ja magiikkaan. Melkein kuin nekromantiaa, kitaristi jatkaa. Nykyajan toimet johtavat kuolleen, myös vituiksi menneen sivilisaation ylösnousemiseen. Levyn viimeinen raita, Invocation of the Ancients, on kirjaimellisesti sitä itseään. Se kuvaa aikaa, jona olemme, piru vie, manauksemme suorittaneet. He nousevat kuolleista ja vetävät meidät takaisin sinne, minne me mielestäni totta puhuen kuulumme. Pois tältä vitun planeetalta. Manaaminen on kuitenkin tahallinen toimenpide. Tarkoitatko, että sivilisaatiota ollaan tuhoamassa tarkoituksellisesti? Voisimme puhua paljonkin siitä, minkälaisia ihmiset ja hallitukset ovat luonteeltaan. Minusta tuntuu, että niillä on jonkin sortin idea... Hän ei kuitenkaan halua antaa levylle scifi-vainoharhaista leimaa, koska kyseessä on kielikuva ja fantasia, ei ennuste. Fantasioilla vain sattuu joskus olla tapana käydä toteen. Mitä invokaatioihin tulee, Steve toteaa loppujen lopuksi olevansa vaatimaton "nojatuoliokkultisti". Ollakseni täysin rehellinen, me olemme bändi, joka keskittyy ihmisen tilaan. Kaikissa muodoissaan. Kaikessa traagisuudessaan. Ihmisen haavoittuvaiseen tilaan.
"Brittiläinen doom... emme oikeastaan välitä vittuakaan siitä."
Soittaessani musiikkia tunnen sen koko ruumiissani, en niinkään älyllisellä tasolla. Eikä kyseessä ole mikään kaukainen new age -ajatus, vaan jotakin, jonka tunnen joka säikeelläni. Joten siinä mielessä olemme kai lähellä pakanallista rituaalia. Improvisaatiolla on tärkeä kahdesta syystä: levytykset saavat livenä toisenlaisen ulottuvuuden, ja bändin kehitys kahden miehen studioprojektista nelihenkiseen ensembleen pääsee täysiin oikeuksiinsa. Nick: Tiedämme, milloin improosuus alkaa ja päättyy, ja voimme vain sukeltaa rauhassa sisään. Siellä välillä on eräänlainen ei-kenenkään-maa, joten on mukavaa, että se voi vaihdella riippuen siitä, mitä kulloinkin tunnemme. Steve: Kun soitan yhdessä näiden jätkien kanssa, olemme kaikki siinä tietyssä "zonessa", minä olen siellä, minä meditoin, olen kadoksissa siellä. Aika pysähtyy 50 minuutiksi tai tunniksi, ja lopussa palaan takaisin pinnalle. Parin vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon: kaksi täyspitkää, täysmiehistö sekä säännöllistä hevosparkojen ja vainajien kiusaamista. Luvassa on keikkoja enenevissä määrin, eivätkä pojat suinkaan halua pysyttäytyä tutussa ja turvallisessa doom-ympäristössä. Steve suitsuttaa doom-skenen solidaarisuutta ja pitkäjänteisyyttä, mutta Wounded Kings kiistää loppuun saakka kuuluvansa doom-kategoriaan. Jotkut luulevat, että tehdäksesi tätä sinun on pakko olla helvetinmoinen marisija, toteaa Steve. Nick: Ehkä he ovat oikeassa? Minä olen kuule itse asiassa aika rennonhauska tyyppi! Mutta en vain osaa kirjoittaa iloista musiikkia. Se ei, helvetti sentään, saa minussa aikaan yhtään mitään. Joten kai sisälläni on oltava jotain vitun mustia juttuja, heh heh. Tai ehkei sittenkään. Seuraava levy saattaa kertoa, helvetti, kukkasista. Kaikki Totnesin sydänvaivoista kärsivät hevoset ilahtuisivat, jos tämä fantasia manattaisiin toteen. Hevoset joutunevat kuitenkin pettymään, sillä koko pöytäseurue purskahtaa jälleen kerran raikuvaan nauruun. Haavoittunut kuningas ei taida haluta parantua.
Inferno
Rituaaleja, rennosti
Bändi siis kiistää olevansa uskonnollinen sanan yleisimmässä merkityksessä, mutta musiikkiin ja sen esittämiseen suhtaudutaan niin treenien kuin haastattelunkin aikana holistisella intensiivisyydellä. Teoria ja käytäntö ovat yhtä. George: Jos halutaan tarkastella Wounded Kingsiä pakanallisena bändinä, se tulee esiin siinä, miten kristinusko erotti toisistaan kehon ja mielen. Meidän musiikkimme on fyysistä ja henkistä samanaikaisesti, niiden kahden välillä ei ole erotusta.
41
arrior, lias W cher, a bre iläisey Jam riel fis on on sveits T Shell KUVA . as Gab onen I ptyk aneeli ko Kur Thom TI Mik tta TEKS en. Tri seva p ratkai oli, mu aa ylle n tuhk rost ku inen ja f viime le-maa Celtic tyykin ripotte ip yt etallitr ei jään äärim jan taiteili
ste eter Be sic ja P
I
.co yspace www.m
m/trip
tykono
fficial
42
Inferno
T
oukokuussa 1982 syntyi Hellhammer, touko-
kuussa 1984 Celtic Frost ja toukokuussa 2008 Triptykon. Tom G Fischer ei tunnu ilmeisimmältä kevätihmiseltä, mutta väliäkö sillä, kun tulosta tulee. Haastatteluhetkellä helmikuun pimeässä kevät on kaukana. Vakavasti sanansa asettava äänitaiteilija vuoroin jylisee, vuoroin kihisee kimpaannuksesta. Puhelin välittää aitoja reaktioita ja täyttä tosissaanoloa. Olen haltioissani: tässäpä artisti, joka ei vie tekostensa mieltä vakan alle! Tulen entistä vakuuttuneemmaksi, että Fischer on ristiriitoineen metallin dinosauruksista tärkeimpiä, ellei tärkein. Levyltäkin sen voi kuulla. Triptykonin esikoispitkä Eparistera Daimones ei pidä sisällään huteran keski-ikäistä väsymystä. Ei, se on imeytymä yhä sysimustempaan ja kiloisampaan ilmaisuun, kuten tekijänsä jo Celtic Frostin testamentiksi jääneen Monotheistin (2006) ilmestymisen aikaan ennusti. Povasin seuraavasta albumista tummempaa ja painavampaa jo vuosia sitten. Niin tapahtui. Elämäni ei ole koskaan ollut helppoa. En tarkoita nurista aiheesta, olen hyväksynyt asian, mutta elämäni on ollut täynnä tuskaa ja haasteita. Se on yksinkertainen fakta, joka heijastuu tekemääni musiikkiin. Olen hyvin rehellinen muusikko siinä mielessä, etten kirjoita musiikkiani kaavojen vaan tunteideni mukaan. Kun olen keskellä absoluuttista tunneperäistä pimeyttä, pimeys peilautuu kirjoittamiini kappaleisiin, soturi perustelee. Jos Monotheistin moottorina toimi avioliiton karilleajo, Eparistera Daimonesin juhlavuuteen asti synkkään
jytinään lisälatauksen toi Celtic Frostin, Fischerin elämäntyön, sulaminen. Minkä piti olla alku olikin loppu. CF-rumpali Franco Sesan kanssa henkilökohtaisista ja basisti Martin Eric Ainin kanssa taloudellisista syistä riitaantuneen Fischerin mukaan hänen lähtönsä ei hajottanut Celtic Frostia, vaan Celtic Frostin hajoaminen aiheutti hänen lähtönsä. Viitisen vuotta sitten Ain ja Fischer solmivat kirjallisen sopimuksen siitä, että kumpikaan ei jatkaisi Celtic Frostia ilman toista. Niin oli kerran tapahtunut, heikoin tuloksin, eikä samaa virhettä tarvinnut toistaa.
Yhden miehen viha toista kohtaan
Triptykonissa Celtic Frost syntyy musiikilliselta perinnöltään ja yhteistyösuhteiltaan uudestaan, tietoisesti niin lähellä isäyhtyettä kuin mahdollista. Eparistera Daimonesista hieman vajaa puolet kirjoitettiinkin alun perin Celtic Frostin seuraavalle levylle, muun muassa toistaiseksi julkaisematta jätetty I Am the Twilight. Työstin ja visioin tätä levyä aika pitkään, jo ennen Celtic Frostin romahtamista. Realistisesti voi kysyä, kuinka Celtic Frostin hajoaminen olisi voinut olla vaikuttamatta levyyn. Celtic Frostista lähteminen oli valtavan vaikea askel. Minussa synnytti mittaamatonta kiukkua, vihaa, turhautumista ja tuskaa hylätä yhtye, joka oli merkinnyt minulle niin paljon neljännesvuosisadan ajan. Tämä riehuva tunnemyrsky vaikutti tietysti sanoitusten ja musiikin aggressiiviseen ja tummaan sävyyn.
Inferno
43
Vaikka lehdistötiedotteessa puhutaan okkultismin, historian, uskonnollisen fanaattisuuden, nihilismin ja inhimillisen sirpaloitumisen kaltaisista suurista maailmallisista teemoista, Eparistera Daimones (suom. Demonit vasemmalla) on symbolisminsa ohi katsottuna hyvin omakohtainen levy. Sarkasmini ja kyynisyyteni lähteet ovat tietysti selviä. Kuten olen usein urallani huomannut, levyn otsikolla on monta merkitystä. Se on ensinnäkin tietysti kohdistettu ihmiskunnan nykytilalle tällä planeetalla. Se on myös kunnianosoitus Aleister Crowleylle ja hänen karkotusrituaaleilleen, jotka ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Lisäksi otsikossa ilmenee viha, joka oli mukana jo Celtic Frostin loppuvuosina. Levy kulkee henkilökohtaisesta kokemuksesta okkultismiin. Teksteissä Fischerin tunnemyrsky verhotaan toisinaan uskonnollisen marttyyriuden kuviin, kuten pistävässä A Thousand Liesissa. Toisinaan sitä ei verhota ollenkaan. Näin käy levyn päättävässä, liki parikymmenminuuttisessa mitassaan melkoiseen myllytykseen kasvavassa The Prolongingissa. Kun monomaaniseksi yltyvä Fischer messuaa liturgisella äänellään "Liar! I shall feast on your misfortune", laululle on vain yksi kohde: Franco Sesa. Olet täysin oikeassa siinä, että The Prolonging on osoitettu yhdelle henkilölle. Sanoisin, että Triptykon-levy käsittelee 90-prosenttisesti Celtic Frostin romahdusta. Se ei silti tarkoita, että olisin kirjoittanut levyn täyteen kirosanoja. Teen asioita mieluummin hieman symbolisemmin, joten huomaat aivan oikein uskonnollista ja salatieteellistä symboliikkaa tietyissä kappaleissa. A Thousand Lies käyttää tosiaan hyvin uskonnollista kuvastoa. Sanat ovat hyvin henkilökohtaiset ja sapekkaan vihaiset ihmiselle, jota pidän vastuussa Celtic Frostin hajoamisesta. The Prolongingissa halusin luoda messun melkeinpä katolisen kirkon messujen tapaan. Kirjoitin Norjassa kaksi vuotta sitten rukouksen, jonka toin mukanani kotiin ja yhdistin osaksi messua. Yritin ensimmäistä kertaa kirjoittaa musiikillisen messun, ja se on tietysti vihan messu. Fischeriä ei pelottanut hypätä takaisin syviin varjoihin ja tuoda kaikkein henkilökohtaisimpia kipupisteitään esiin julkisesti. Hän ei miettinyt, pystyisikö yleisö ylipäätään samas44
Inferno
tumaan täydellisen pimeyden tuntemuksiinsa. Vaikka kuulijasta saattaa välistä tuntua epämukavalta ottaa vastaan tekijän pohjamudista nousevaa paatosta, kukaan ei voi sanoa etteikö olisi saanut mitä tilasi. Kaikki tietävät, että musiikkini on äärimmäistä. Ensimmäinen bändini oli Hellhammer. Kun ihmiset kuuntelevat levyjäni, he tietävät etteivät ne ole helppoja tapauksia vaan erittäin synkkiä. Siksi olen mukana äärimetallissa enkä popskenessä. Triptyykki on perinteisen maalaustaiteen vaikuttavimpia muotoja, ja Eparistera Daimones tekee muodolle korutonta kunniaa. Jos 70-minuuttista jostain pitäisi kritisoida, niin siitä, että se ei ole sittenkään kovin radikaali levytys. Myopic Empiren flyygelituokiosta on pitkä matka My Painin minimalistiseen dark waveen ja Descendantin vanhaa Frostia muistuttavaan tykitykseen, mutta mitään mullistuksia tällaiset vastakohta-asettelut eivät enää ajassa synnytä. Fischer on eri mieltä. Hän ottaa levyn henkilökohtaisesti eikä suostu nöyrtymään minkäänlaisille moitteille. Vastaus tulee kuin tykin suusta. Paskapuhetta. Haluan nähdä äärimetallibändin, jolla on yhdellä levyllä materiaalia yhtä laajalta alalta. En keksi sellaista yhtyettä. Jos joku kritisoi tätä levyä, haistakoon vitun. Tämä albumi on täsmälleen sellainen kuin halusimme. En todellakaan ole avoin kritiikille tämän levyn kohdalla. Fischer tunnetaan ilmaisultaan tunnontarkaksi artistiksi. Miehen tekemä musiikki on harkittua viimeistä nuottia myöten. Taiteellisen kokonaiskuvan erittäin olennaisiksi osiksi sulautuvat kansitaiteet, bändikuvat, sanoitukset ja muut monien ulkomusiikillisina sivuseikkoina pitämät asiat. Holistisen huolellisuuden sveitsiläinen oppi jo lapsena. Musiikki ja taide olivat minulle nuoruudessa pakokeino. Minut alistettiin hyvin vaikeille ja väkivaltaisille olosuhteille, joita olisi luultavasti aivan liian vaikea pukea tässä sanoiksi. Lapsena etsin pyhäkköä, johon pystyisin luomaan todellisuudesta irrallisen maailmani. Käännyin kirjojen, musiikin ja taiteen puoleen. Tunnistin joissakin niiden ilmaisemissa jutuissa itseni. Osa tuli tietysti hard rockista ja heavy metalista. Osa tuli Hierony-
Tip top Tom
mous Boschin ja H.R. Gigerin taiteesta. Tunsin että henkinen tapani katsella maailmaa oli lähellä niitä. Mitä ammattimaisemmaksi muusikoksi tulin, sitä läheisemmiksi nämä tuntemukset tulivat omassa toiminnassani. Prosessi jatkuu yhä, vaikka nuoruudestani on monta vuotta. Taide inspiroi minua syvästi. Lähimmät taidekokemuksensa South Parkin paksupäistä tai kaljapullojen etiketeistä saaneet eivät aina jaksa ymmärtää Fischerin mahtipontisia näkemyksiä ja sanakirjamaista englannin kielen hallintaa. Sveitsin pipopää lähettää valittajille jyrisevät terveiset. Osaan käyttää myös primitiivisempää kieltä. Osaan sanoa: haistakaa vittu. Siinä vastaukseni niille, joiden mielestä englantini on teennäistä. Paneudun huolella musiikkiin, paneudun huolella hyödyntämääni taiteeseen ja paneudun huolella sanoihin, joita kirjoitan. Siinä on kyse henkilökohtaisesta ylpeydestä. Jos joidenkin mielestä on parempi hoitaa hommat ala-arvoisesti ilman samanlaista panostusta, se on heidän päätöksensä. Minä en niin toimi, ja jos et pidä siitä, älä seuraa tekojani. En ole koskaan pakottanut ketään kuuntelemaan musiikkiani tai lukemaan blogiani. Yksi Triptykon-esikoisen tärkeistä kulminaatiopisteistä oli H.R. Gigerin maalauksen saaminen levyn kansitaiteeksi. Vaikka fantastisen sveitsiläistaiteilijan Vlad Tepes -teos (1978) uniikin tyylikäs onkin, sitäkin enemmän etukäteismielenkiintoa herättää Vincent Castiglian omalla verellään bändistä kansiin maalaama muotokuva. Vincent Castiglia on erittäin läheinen ystäväni ja äärimmäisen kiintoisa henkilö. Löysimme toisistamme paljon yhteistä. Tuomme molemmat valtavan määrän henkilökohtaista kipua teoksiimme. Hän tekee niin jopa fyysisesti, vuotamalla miltei kuiviin joidenkin teostensa takia. Se teki minuun vaikutuksen heti kun tutustuin häneen. Olen käynyt hänen verstaallaan New Yorkissa, ja on uskomatonta nähdä hänen 2x2metrisiä, litroittain verta vaatineita teoksiaan. On suuri kunnia, että hän on maalannut meistä potretin omalla verellään. En voi edes kertoa, kuinka paljon se merkitsi minulle. Olen ylpeä, että olemme voineet tarjota toisillemme alustan, jolla toimia.
Vaikka Eparistera Daimones on järkälemäinen ja huoliteltu levy, millimetrintarkkaa sen tekeminen ei ollut. Tästä kasvaa myös levyn poikkeuksellinen merkitys tekijälleen. Tämä on minulle hyvin erityinen levy. Luomisprosessiin sisältyi monia tärkeitä tapahtumia. Levy heijastaa kahlitsemattomuuden tunnettani, vapautusta Celtic Frostin negatiivisista ja pahoista puolista. Joka päivä tapahtui jotakin eriskummallista. Levy ei ollut valmis edes silloin, kun aloimme miksata sitä. Nauhoitimme yhä spontaaneja osuuksia ja levy kehittyi. Kun menen studiolle, tapahtuma ei ylipäätäänkään ole pragmaattinen. Olen äärimmäisen avoin spontaanille kehitykselle. Oli olennaista, että levy muuttui dramaattisesti levytysprosessin ja jopa miksauksen aikana. Jos kutsuu itseään taiteilijaksi, musiikin pitää antaa hengittää ja taiteen kehittyä. Niin ei tapahdu, jos on tarkka kaikesta. Nyt Fischer saa tehdä musiikkia ilman Celtic Frost -aisapariaan Martin Eric Ainia, jonka kanssa yhteistyö oli Monotheistiä tehdessä poikkeuksellisen intensiivistä. Sveitsiläinen käy mietteliääksi pohtiessaan, tekikö kakkospersoonan puute hänet jollain tavalla haavoittuvaiseksi. Olin itsekin utelias tietämään, miten Martinin poissaolo vaikuttaisi biisintekemiseeni. Vaikka olin Celtic Frostissa pääasiallinen säveltäjä, soitin ideoitani usein Martinille kuullakseni hänen mielipiteensä. Nyt tuntuu, että olen täysin vapaa kahleista, kun taustalla ei ole joidenkin Celtic Frost -jäsenten tuhoisaa vaikutusta. En olisi koskaan uskonut, että he pettäisivät meidät, mutta tässä ollaan. Triptykonille kirjoittamani musiikki on paljon suoraviivaisempaa, mikä on tulosta siitä, ettei sitä analysoitu negatiivisesti. Celtic Frostissa joka ikinen riffi hajotettiin osiin, joskus pelkän kateuden takia. Jokaisen vitun nuotin takia piti tapella kuukausia. Triptykonissa teemme biisejä toki koko bändin voimin, mutta se tapahtuu aina rakentavasti eikä negatiivisesti. Triptykoniin kuuluvat Fischerin lisäksi underground-basisti Vanja Slajh, saksalaisrumpali Norman Lonhard sekä Celtic Frostin livekitaristi, levylle kaksi kappalettakin säveltänyt V. Santura. Fischer on kokoonpanoon kaikin puolin tyytyväinen. Tein alusta asti selväksi muille jäsenille, että Triptykon on bändi eikä sooloprojekti. Se
Vapauttava suoraviivaisuus
olisi siis avoin kaikkien sävellyksille. Näin tulee olemaan jatkossakin. Olen erittäin ylpeä V. Santuran kontribuutioista, ne ovat absoluuttisen olennaisia. Muiden tekemä musiikki antaa albumille paljon väriä. Vanja on yksi läheisimmistä ystävistäni. Suunnittelimme yhteistä projektia vuosia. Triptykonia perustettaessa oli selvää, että ottaisin ensimmäisenä yhteyttä häneen. Olen onnellinen, että saimme yhteisen bändin pystyyn. On fantastista saada soittaa ystävän kanssa. Taustaltaan hän on äärimmäisen omistautunut kaikille tumman musiikin lajeille. Hänen musiikkitietämyksensä on giganttinen, ja olen oppinut jopa tässä iässä todella paljon häneltä. On suuri inspiraatio tuntea hänet. Celtic Frostin vanhaa isojen kapuloiden jenkkimestaria Reed St. Markia ei rumpujakkaralla nähdä, vaikka Triptykon miestä koesoitattikin. Hän ei suoraan sanottuna pystynyt siihen. Halusin soittaa hänen kanssaan ja olemme puhuneet yhdessä soittamisesta vuosia. Yritin jopa saada häntä mukaan Celtic Frostiin, mutta Martin ei halunnut sitä. Reed soitti Triptykonissa neljät treenisessiot, eikä homma vain toiminut. En ole varma, onko hänellä enää kykyjä soittaa tämäntyyppistä musiikkia. Se vähän järkytti minua. Hän myönsi itsekin, ettei pysynyt jutussa mukana.
Suomalaisille koittaa loppukesästä juhlava hetki, kun keikkasettinsä puolet Celtic Frostia ja puolet Triptykonia -periaatteella rakentava Fischer tuo uuden kokoonpanonsa näytille yhtenä Oulun Jalometallin pääesiintyjistä. Lisää Triptykon-painetta ei levylläkään tarvitse välttämättä odottaa kauan, sillä sveitsiläinen kertoo yhtyeen nauhoittaneen esikoisen sessioissa kolme ylimääräistä kappaletta, joiden uskoo tulevan julki ep-muodossa myöhemmin tänä vuonna. Haluan ehdottomasti tehdä lisää tämäntyylisiä levyjä. Pystyn todellakin ammentamaan sisälläni olevastani pimeydestä ja vihasta jatkaakseni samoilla raiteilla. Riippuu faneista, haluavatko he hyväksyä tämän tyylin. Minä olen pelkkä tekijä, en voi vaikuttaa muuhun. Lue V. Saturan näkemykset osoitteessa www.inferno.fi
Myrskyn jälkeen: lisää myrskyä
Tom G fiscHer on viimein saanut Hellhammer-demoninsa lopullisesti selätettyä. Tämän merkkinä seisoo maaliskuussa julkaistu, kooltaan ja aihepiiriltään mammuttimainen Only Death Is Real -teos. Keräilijöiden ja bändinjäsenten arkistoihin pohjaava nide kuvaa ensimmäistä kertaa kunnolla 1980-luvun alussa jättiläismäisesti loskaa niskaansa saaneen edelläkävijän historian. Kirjan kirjoittaminen kesti Fischeriltä puoli vuosikymmentä. Hän kuvaa projektin ongelmakohtia näin: Olin ainoana jäsenenä Hellhammerissa alusta loppuun. Kukaan ei tule koskaan ymmärtämään, mitä Hellhammer tarkoitti minulle myönteisesti ja kielteisesti. Minua on kritisoitu paljon suhtautumisestani Hellhammeriin. Vaikka valittajat huutaisivat kuinka isoon ääneen, heillä ei ole mitään käsitystä mistä puhuvat. Minut kasvatti äiti, joka oli mielenvikainen. Kirjaimellisesti. Hellhammer oli olemassa vain nuoruuteni jyrkkien olosuhteiden takia. Loin oman maailmani, joka oli niin radikaali, että se työnsi minulle pahaa tehneet tahot ulkopuolelleen, myös maalaiskotikyläni ihmiset. Koin tragediaa, väkivaltaa ja kaikenlaista hyväksikäyttöä lapsena ja perustin Hellhammerin pakokeinona. Perustaessani myöhemmin Celtic Frostin halusin työntää nuoruuteni kauas. En halunnut puhua Hellhammerista, koska se oli erottamaton osa nuoruuttani. Monet näkevät Hellhammerin vain musiikillisena välineenä, mutta minulle se oli paljon muutakin. Pystyin puhumaan nuoruuteni ongelmista vasta, kun täytin neljäkymmentä. Kirjan takana on viisi vuotta työtä. Tuntuu mahtavalta, että teos on valmis. Se sulkee kehän, joka alkoi nuoruuteni olosuhteista. Minulle henkilökohtaisesti on tärkeää kohdata Hellhammer realistisesti. Kirja ei perustu tietenkään vain minun näkemyksiini. Haastattelin kaikkia Hellhammerin aiempia jäseniä ja sisällytin haastattelulausunnot kirjaan. Tuloksena on hyvin kokonainen kuva Hellhammerista. Se pitää sisällään satoja valokuvia, kaiken suunnittelemamme kansitaiteen, kaikki lentolehtiset ja demonkannet. Kyseessä on luultavasti täydellisin teos, mitä Hellhammerista tullaan koskaan julkaisemaan.
Inferno
45
TEKSTI Tami Hintikka
I
KUVA Vesa Ranta
I
www.kalmah.com
Karun pohjolan lupsakat veikot laskivat maailmalle jo kuudennen täyspitkänsä. Kalmahin uusin taidonnäyte tottelee iskevää nimeä 12 Gauge.
P
ohjoisen hillamailta lietsotaan jälleen kapinaa modernia maailmaa vastaan, kun Kalmah tulittaa ilmoille yhdeksän biisin verran suometalliaan. Edellinen levy For the Revolution kipusi Suomen virallisella albumilistalla aina sijalle 17. Kalmah-kitaristi ja yhtyeen pääasiallinen biisintekijä Antti Kokko kertoo, että uutuuden listasijoista ei oteta paineita, vaikka jotain menestymisen suuntaista voi varovasti toivoakin. Jos se siitä vielä nousisi, mutta en tiedä. Tietysti olisi hyvä, jos se menestyisi. Olemme kasvattaneet fanikantaa joka levyllä, varsinkin ulkomailla se tuntuu kasvavan aina. Pettämätön melodiataju yhdistettynä vimmaiseen riffittelyyn on joka tapauksessa tuottanut jälleen hyvää jälkeä. Antin sanoin on nyt saatu mukaan hyviä vanhan liiton "rihvejä".
Inferno
Juu, ollaan kyllä porukallakin tyytyväisiä. Tämä vaikuttaisi parhaalta levyltämme. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että toimii kaikin puolin. Kaikin puolin toimi jälleen myös Kalmahin luottostudio Tico Tico, ja siellä tuottajana Ahti Kortelainen. Siellä toimii Ahdin kanssa niin hyvin hommat. On meillä käynyt mielessä, josko käyttäisi muita studioita, mutta se on kuitenkin tuossa lähellä, ei tarvitse niin paljon kikkailla tuon normaalielon kanssa. Levyn masterointi hoitui tälläkin kertaa Ruotsissa. Cutting Roomilla, niin kuin edelliselläkin kerralla. Nyt jätettiin miksauksessa oikein tilaa masteroinnille, ja ensimmäinen versio, mikä tuli sieltä meille kuunteluun, yllätti kyllä positiivisesti.
Kuiva kausi studiossa
Suomessa on totuttu lukemaan juttuja erinäisten artistien viinanhöyryisistä levyntekoprosesseista, ja näiden kertomusten perusteella on suoranainen ihme, että nauhalle on saatu tarttumaan edes jotensakin kelpo tavaraa. Utelen Antilta, paljonko Kalmah läträä viinaksilla levyjä äänittäessään. Ei itse asiassa ollenkaan, kuuluu vastaus välittömästi. Silloin kun alkaa olla viimeisenä vedettävät ryhmävokaalisessiot takana, niin siinä porukalla vähän juhlistetaan, mutta muuten tämä on erittäin kuivaa hommaa, mies naureskelee. Vesilinjan pysyessä pysyy myös soitto tarkkana, eikä samoja kohtia tarvitse runnoa hampaat irvessä turhautumiseen asti. Hommat menevät siis niin sanotusti nappiin?
46
"Sanoituksissa on sitä normaalia: politiikkaa, metsästystä, kalastusta, metsuriangstia, uskonasioita ja demonihässäköitä."
No, meillä menee. Ei ole oikeastaan koskaan sattunut mitään kommelluksia studiossa, koska kaikki hinkataan niin hyvään kuosiin ennen nauhoituksia. Sitten kun tulee oma soittovuoro, niin pistetään sisään, ja sillä hyvä. Varsinainen sisäänheittäjä oli myös Antin velipoika, laulaja-kitaristi Pekka, jonka suoritukset kirvoittavat pikkuveljeltä kehuja. Vokaalit on minusta parhaat mitä on ollut. Kun Pekalle tulee ikää, niin ääni vaan paranee, ja kerralla purkkiin se veteli suurin piirtein kaiken. Uudelle levylle Pekka sävelsi yhden, mutta sitäkin tiukemman kappaleen. Pekka teki Hook the Monsterin, joka on mun mielestä parhaimpia ralleja koko levyllä. Siinä on sitä vanhaa liittoa, josta meikäläinen tykkää. Esille tulevat ne Pekan taustat, Sepulturan Schizophrenia ja muut puskee läpi. Sävellyspuoli on jakautunut siten, että Antti on tehnyt albumin raidoista kuusi, Pekka siis yhden ja kosketinsoittaja Marco Sneckin kynästä ovat lähtöisin Antin tunnelmapaloiksi luonnehtimat Godeye ja levyn päätösbiisi Sacramentum. kua ja angstia mukana. Tämä uusi on mielestäni nimenomaan sekoitus juuri ekaa levyä ja sitten näitä uusia tuulia. Paha mennä sanomaan, se on kuitenkin hyvin pitkälti samaa puuta mitä me veistellään. Kalmahilla on siis ollut tunnistettava tyyli metallimusiikin tulkitsemisessa. Tunnistettava on myös sen eräänlainen maskotti, Suoherra. Onpa tuo vetisten hetteiden partaradikaali nähty heilumassa bändin kanssa aina keikkalavalla asti. Tällä kertaa herra taistelee kansikuvassa "nykyajan materialismin luomaa hirviötä vastaan", kuten Antti ilmaisee asian. Voiko Swampwar-kappaletta pitää Suoherran sodanjulistuksena? Se ei suoraan ole sanoituksissa. Siinä on käytännössä asiaa tästä suomeiningistä siinä mielessä, että siinä on juttua Metsähallituksen ohjelmista ja muista vastaavista. Käsi ylös ne metallibändit, joiden sanoituksiin on päässyt Metsähallitus! Antti Kokko hymähtääkin, että lyriikat ovat hyvin maanläheisiä. Sanoitukset ovat kyllä erittäin arkisia, ei tosiaankaan mitään lohikäärme- tai darkness-settiä, mitä tulee tuutintäydeltä joka kulmasta. Tälläkin kertaa Pekka Kokko on rustannut perinteisiä Kalmah-tekstejä. Sanoituksissa on sitä normaalia: politiikkaa, metsästystä, kalastusta, metsuriangstia, uskonasioita ja demonihässäköitä Pekan mielenliikkeitä. Se oli aika infernaalinen sessio. Kun minä starttasin Kiimingistä ja ajoin Pudasjärvelle, auton mittari näytti parhaimmillaan -45 astetta, ja kun kuvaukset aloitettiin, oli -37. Kameran näyttö ei toiminut, vedettiin vähän sumussa ne aamun tunnit, mutta sitten se lauhtui -25:een ja alkoivat vehkeet pelaamaan. Hauskaa sielläkin oli, erittäin hauskaa. Tuo hauskuus välittyy itse videosta, mutta mukavaa tuntuu olleen myös levyä äänitettäessä. Se ilmenee Kalmahin studiopäiväkirjavideoista. Aivan erityisesti katsojaa hykerryttää nähdä, kuinka bändin valokuvaussessio suolla etenee, kun miekkoset kahlaavat kainaloita myöten rämeessä. Huumori ja rento meininki ovatkin tälle porukalle suoranaisia toiminnan ohjenuoria. Meillä on kyllä aina hauskaa. Ei tarvitse turhaan hermoja kiristellä tai muuta. Meillä on periaate että tehdään rennosti, ei tarvitse mitään erikoisia miettiä, mikäpä siinä. Musiikin äkäisyydestä ei kuitenkaan tingitä. Aina on tarkoitus, että saataisiin musiikki aggressiiviseksi, ja nyt kyllä onnistuttiin, vaikka suut virneessä soitettiinkin. Kalmahilla on nyt kuuden levyn mittainen diskografia ja laaja fanipohja. Onkin pakko kysyä, missä ihmeessä viipyy Kalmah-dvd? Me ollaan siitä jätkien kanssa joskus puhuttu. Ehkä Kanadan-turneelta olisi voinut jotain kuvatakin, kun alkoi livekunto olla aika kova. Jotenkin tuntuisi, että se kuitenkin vaatisi kunnon kiertueen, että todella hioutuisi se porukan soitto. Ainakaan aineiston määrästä homma ei ole kiinni. Meillä on itse asiassa tosi paljon materiaalia, Venäjälläkin oli kaksi kameraa mukana. Julkaiseepa Kalmah dvd:n tai ei, on uutta suometallia tiedossa tulevaisuudessakin. Kyllä tässä varmaan vielä ihmisiä kiusataan seuraavallakin levyllä.
Inferno
Suoherran haltuun
Sanotaan, että useampi kokki saman sopan kimpussa johtaa epätasaiseen keitokseen. Kalmahin kohdalla eri suunnilta tulevat sävellykset synnyttävät silti korkealaatuisen kokonaisuuden, joka on aina tunnistettavaa Kalmahia. Antilla on asialle selityskin. Kun Pekka avaa kurkkunsa, on ihan sama mitä se musiikki on se kuulostaa joka tapauksessa Kalmahilta. Utelen edelleen, mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisen Kalmah-levyn Swamplordin (2000) ja uutukaisen välillä. Paha sanoa. Tuota..., Antti kiemurtelee. No, miten sen nyt sanoisi, samaa tavaraahan ne tavallaan. Ensimmäisessä oli jotain al-
Suo, Kalmah ja kamera
Levyn nimibiisiin tehdyllä musiikkivideolla musikantit istuskelevat talvisessa maisemassa ja juovat yksi kerrallaan moukut jotain huomattavasti miestä vahvempaa. Eräs videon hupaisimpia kohtia on haulikolla "soitettu" kitarasoolo. Kaikki tämä toteutettiin pikkupakkasessa.
47
TEKSTI Matti Riekki
I
www.cathedralcoven.com
e
50
elämän
valttikortit
n oikeastaan ajattele sitä lainkaan 70-lukutribuuttina. Ja niin putosi pohja koko haastattelun ytimeltä. Jos olin ajatellut Cathedralin uuden The Guessing Game -albumin olevan sitä itseään, syvää kunnioitusta yhtyeen rakastamalle vuosikymmenelle, Dorrianin ilmoitus iskee ajatukselta ilmat pihalle. Jos soitamme musiikkia joka ei ole tänä päivänä muodikasta, se ei tarkoita, että
Inferno
Cathedralin Lee Dorrian ei tiennyt bändin edellisen albumin jälkeen minne mennä vai mennäkö minnekään. neljä vuotta myöhemmin suunta on paremmin tiedossa. Tai ainakin niitä on monta.
tributoisimme mennyttä. Me vain soitamme musaa, jota tykkäämme tehdä juuri nyt. Meitä kutsutaan "retroksi" vain koska se on helpoin tapa kuvailla meitä. Hetkinen, kuka täällä käytti sanaa "retro"? No, uusi albumi on joka tapauksessa Cathedralin levytysuran laajakatseisin teos, ja ainakin näissä korvissa se summaa aimo pamauksen lailla 1970-luvun rockmusiikin hyviä puolia.
Railakasta psykedeliaa, "oikealla tavalla" progressiivisia vaikutteita, suuria linjoja, pieniä linjoja, kaikki leveissä lahkeissa, tukevaa riffiä, kuplivaa hapokkuutta, mellotroni... Niin, mellotroni. Kun mainitsen Dorrianille, etten muista aiemmin kuulleeni Cathedral-levyllä tuota soittimista mainiointa, metsään viistää sekin tie. Itse asiassa olemme käyttäneet sitä Statik Majik -ep:stä (1993) lähtien, britti viiltää.
"Millä levyillä opettaisin 13-vuotiaan ostariteinin 6070-lukujen saloihin?" by Lee Dorrian:
sTeel mill Green Eyed God
comus First Utterance
miGHTy BaBy Mighty Baby
preTTy THinGs SF Sorrow
Black saBBaTH Vol 4 "Levyt ovat aika erilaisia eivätkä varsinaisesti suurimpia suosikkejani, mutta ne antavat kelvon kuvan hyvästä kamasta tuolta ajanjaksolta."
Tällä kiekolla se on toki enemmän pinnassa ja orkestroitu kuten ennen vanhaan. Aiempaa laaja-alaisempaa tulkintaakaan Dorrian ei tahdo pureskelematta allekirjoittaa. Hänen mukaansa biisit ovat koko lailla samanlaisia kuin aiemminkin, nyt niitä on vain lähestytty eri tavalla, kokeellisemmin. Se ainakin on teräksinen fakta, että viimeistään nyt Cathedralia on hankala kutsua simppelisti doom-bändiksi. Itse asiassa laahaava tuomio on uudella albumilla kovin vähissä. Raskaimmillaan yhtyeen voisi kuvailla puurtavan sapatiaanisilla stoner-taajuuksilla. Gaz ( Jennings, kitara) kokeili nyt runsain mitoin erilaisia ääniä, vahvareita ja efektipedaaleja eikä mennyt suoraan metallilapa edellä. Minä taas vältin tarkoituksella laulamasta aggressiivisesti. Halusin kokeilla jotain pikkuisen erilaista, luoda enemmän kontrastia raskaisiin riffeihin. Ja kun levyn yleisfiilis on kenties normaalia unenomaisempi, psykedeelinen ote on siinä.
Hämärä tuleva
Cathedralin edellinen pitkäsoitto, The Garden of Unearthly Delights (2006) päättyi päälle 25-minuuttiseen The Garden -eepokseen, joka tuntuu nyt kuunneltuna kuin etiäiseltä uutukaisalbumista. Sillä bändi esitteli moni-
puolisuuttaan estottomasti, miltei jatsiin venyen, eikä voi olla ajattelematta, että teoksella todellakin luotiin latua tulevalle. Voipi olla noinkin, mutta olihan se tosi hankalaa miettiä, mitä tehdä The Gardenin jälkeen. Tässä on yksi syy, miksi uuden levyn tekeminen kesti niin kauan. Dorrian jatkaa painottamalla, kuinka bändi ei halunnut tehdä "vääriä liikkeitä" ja joutui miettimään tosissaan, minne viedä toimintaansa jos minnekään. Parinkymmenen vuoden ja kymmenkunnan levyn kanssa on tultu varovaisiksi. Dorrian vakuuttaa silti, ettei varmaan päälle pelaaminen ole koskaan kuulunut Cathedralin agendaan. Jotkut aiemmista levyistämme on tehty liiallisessa kiireessä, olemme menneet studioon liian nopeasti. Emme halua enää toistaa samoja virheitä. Dorrianin mukaan tauko opetti bändin tuntemaan erilaiset puolensa paremmin. Hän miettii varovasti The Guessing Gamen olevan juuri sitä, mitä bändi on aiemmin yrittänyt hakea mutta epäonnistunut missiossa. Mies saattaa olla oikeassa: harvoinpa tältä yhtyeeltä on saanut osakseen näin kypsää, mietittyä ja miltei koko mitaltaan toimivaa pakettia. Totutusti Cathedral on ollut parhaimmillaan murhaavan hyvä, mutta kaikkea
bändin tekemää ei voi hyvällä tahdollakaan pitää priimatavarana, eikä sen katalogista löydy montakaan kauttaaltaan laatuisaa tekelettä. Nyt ääripäät ovat paremmin kontrollissa. Minusta olemme nyt rikkoneet joitain muotteja, joiden vangeiksi ennen jäimme. Toivottavasti The Guessing Game näyttää suunnan tulevalle. Tulevaisuus. Se onkin yksi uuden albumin "paikoista". Levyn viimeisellä raidalla, etenkin tekstillisesti harmittavan tankerolla Journeys into Jadella Dorrian kertaa yhtyeensä uran ja aprikoi samalla tulevia. Kappaleessa Cathedralin kohtalo jää avoimeksi, mutta mitä Dorrian ajattelee tässä ja nyt The Guessing Gamen merkitsevän ihmisille vuonna 2050? En usko, että tätä bändiä tullaan koskaan oikeasti ymmärtämään sinä aikana kun se on olemassa. Toivottavasti tähän tulee tolkku jonain päivänä. Täytyy myös uskoa, että osa jengistä tykkää siitä, mitä yritämme tehdä jo nyt. Samaisella päätöskappaleella mies pohdiskelee myös koko ihmiskunnan tulevaisuutta, aina tuhannen vuoden päähän. Jos supistamme hieman, niin millaisia ajatuksia ihmisrodun tuleva taaperrus herättää kymmenen vuoden aikajanalla? En todellakaan osaa sanoa. Toivon mukaan porukka herää ja tajuaa, mistä on vasInferno
51
tuussa jokapäiväisessä elämässään. Yhteiskunta on valitettavasti rakennettu itsekkyydelle ja ahneudelle, ja on vaikea ajatella ihmisen luopuvan osastaan. Toivottavasti ilmoille raikaa hyviä riffejä, muuten olemme kusessa...
nojata kumpaankin. Liika realismi ajaa hulluksi, samoin kuin fantasia. Kunnon balanssi on hyvä juttu useimmissa elämän asioissa. Balanssista kertoo tavallaan sekin, että julmat 85 minuutin mitat kellottava The Guessing Game on jaettu kahdelle cd:lle. Dorrian perustelee ratkaisua vastalauseena "pitkän cd:n syndroomalle". Vihaan sitä, että levyillä on nykyään niin paljon täytebiisejä. Olisin mieluummin karsinut puolet kappaleista ja julkaissut yhden levyn kuin harrastanut moista. Nytpä kävikin niin, että olimme tyytyväisiä kaikkiin työstämiimme biiseihin, ja kun emme ole julkaisseet mitään neljään vuoteen, päätimme antaa porukalle kunnolla purtavaa. Levy julkaistaan toki myös lp-mallissa. Dorrian itse on riivatuksi asti vinyylihullu. Mikä mahtaisi olla miehen oman, kuuleman mukaan sangen hirvittävän kokoisen kokoelman helmi? Tosi hankala... Lempilevyni on ollut pennusta asti Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, mutta täytyy sanoa, että kuuntelen myös paljon merkillisempää kamaa... Tämän uskoakseen ei tarvitse kuin avata Classic Rock -lehti, johon Dorrian rustaa asiantuntevia levytekstejä Buried Treasure Riches from the rock underground -palstan suojissa. Esimerkiksi tammikuun numerossa tutkailun alla oli Writing on the Wall -yhtyeen vuonna 1969 julkaistu lp Power of the Picts "minttukunnossa" 250 puntaa, tiesi Dorrian kertoa.
Anarkiaa levyhyllyssä
Suorempaa sanaa
Omaksi suosikikseen uudelta albumilta Dorrian paljastaa kakkosraidan Funeral of Dreams, joka on paitsi esimerkki laajasta musiikillisesta skaalasta myös näyte entistä suoremmasta lyyrisestä linjasta. Siinä missä suoria havaintoja on aiemmin korvattu hattaraisilla vertauskuvilla ja kielen koukeroilla, nyt pöljempikin saa tolkun, mitä Dorrianin päässä pyörii. Miekkosella tuli pari vuotta sitten neljäkymmentä täyteen, liekö tämä ajoittain yhteiskunnallisia epäkohtiakin ruotiva suorasanaisuus ja aiempaa fokusoituneempi ote keski-iän kriisin ansiota? No, jos keski-iässä on kyse tästä, niin mikä ettei! Ei vaan, minulla ei vain ollut tarvetta löytää niin kummallisia, yliluonnollisia paikkoja tai kiduttaa itseäni yrittämällä kirjoittaa mahdollisimman höyryisiä sanoituksia. Taidan olla aika väsynyt siihen... Nyt menin vain sen mukaan, mitä minulle tuli luonnostaan mieleen, ilman pakottamista. Dorrianin kanta on, että lyriikat puhuvat muuttuneesta muotokielestään huolimatta pohjimmiltaan samaa murretta kuin ennen aivan kuten se musiikkikin. Onhan siellä edelleen myös eskapismia, yhtä paljon kuin realismia. Minusta on tärkeää
Classic Rockiin kirjoittaminen on siinä mielessä hienoa, että voin löytää uudelleen levyjä joista olen joskus tykännyt ja kenties ymmärtää niitä paremmin nyt. Tokihan toivon myös, että tekstini saa lukijat tarttumaan näihin kadonneisiin helmiin. Brittiläisen musiikkimedian tilasta yleisemmin Dorrianilla ei kuulemma ole hajua. Diggaamani musan kuunteleminen vie kaiken huomioni, ei siinä jää aikaa lukea musasta, josta en tykkää. "Teen sitä mitä haluan", siis. Ei mitenkään yllättävä lausunto mieheltä, joka on tavannut mieltää itsensä anarkistiksi. Vaikka... Onhan itsensä lokeroiminen anarkistiksi melko ristiriitaista, koska anarkismin tarkoitus on taistella lokeroita vastaan. Samoin, vaikka en välttämättä usko Jumalaan, tai jumalaan, en halua nimittää itseäni ateistiksi. Oikeastaan yritän vain olla oma itseni ja pitää mieleni vapaana useimmille asioille kunhan ne eivät tarkoita muiden elollisten riistoa tai kärsimystä. Make of that what you will! Ennen 1980-luvun lopun uraansa Napalm Deathissa Dorrian tapasi julkaista punk-fanzinea nimeltä Committed Suicide. Kysymys, miten mies päättäisi päivänsä jos olisi pakko, saa hieman monitulkintaisen vastauksen ettei vain mukana olisi pientä piikkiä meitä pullamössöelämää viettäviä, muka-nokkelia kysymyksiä heitteleviä länsimaisia paskahousuja kohtaan... Mietipä vastaavasi tähän kysymykseen oltuasi 600 päivää vedettä ja leivättä.
KorKeat veisut
edellisessä inferno-haastattelussasi neljä vuotta sitten kerroit, ettei sinulla ole minkäänlaisia tuloja etkä tienaa "levybisneksellä" mitään. onko tilanne muuttunut? Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen olen alkanut nostaa pientä palkkaa, joka kattaa juuri ja juuri vuokran ja ruoat. Tässä mielessä tilanne on paljon parempi. kuinka yleisesti ottaen löydät rise aboven artistit? onko tähän olemassa jokin toimintamalli? Ei mitään sataprosenttista. Minä vain tiedän, millaisesta vibasta tykkään musassa ja tunnistan sen viban kuullessani. Monesti tieto kulkee suusta suuhun ja kyse on esimerkiksi kaverinkaverin
52
Inferno
Lee Dorrianin pyörittämä rise Above -levy-yhtiö on ollut kasassa kolmatta vuosikymmentä. Muun muassa electric Wizardin, Litmusin, Witchcraftin, Diagonalin, Blood Ceremonyn ja Astran musiikkia julkaissut puulaaki pyörii silkalla fanittamisella.
Astra
bändistä. Hyvin harvoin sainaamme bändiä pelkän demon perusteella.
pin "todellisen hengen" kuten Astra. Bändillä on musiikissaan tosi intensiivinen tunnelma, jollaista ei kuule usein. Tai ehkä se olen vain minä... kuinka rise abovea tulisi lähestyä sopimus mielessä? Jaa-a, hankala sanoa. Emme ole tuossa mielessä totutunlainen lafka. Jos bändi on sopiva meille, kuulemme siitä kyllä jotain kautta. Jotkut porukat uskovat, että riittävällä vainoamisella meidät saa lopulta taipumaan, mutta ei se mene niin. Itse asiassa päinvastoin. jos voisit saada minkä tahansa bändin lafkallesi, mikä se olisi? Astra. Ai niin meillähän on se jo!
kerropas, kuinka löysitte vaikkapa nyt astran, joka on ehdottomasti vahvinta antianne tällä hetkellä? No tässä on heti poikkeus sääntöön, Astra nimittäin sainattiin demon perusteella emmekä olleet aiemmin kuulleet heistä. Heissä on jotain maagista, jota on hankala selittää vaikka en halua kuulostaa juustoiselta ja kertoa, kuinka "kosmisia" he ovat, heh. Minusta bändi vain on ihan mahtava. Proge on minulle merkillinen juttu. Olen toki digannut monia underground-proge-bändejä aikojen saatossa, mutta vain harva hallitsee lajityy-
ME F
10 20
Satyricon i ja M KUVAT Heid arkus Paajal a, Pia Sundst röm (live)
Anna ko Silvast ja TEKSTI Jaak
aikan I onloppuna p e 2010 -viik M delta iski kiinni f iiritoimitus elimme kuu siin. Tiedust rnon seurap Infe kojulkkik sik in mp3neisiin muu a mieluumm päällä liehu inkuluttajin ik sa levyjen tko he musi arvostuksen tilta, tarttuva ä on heidän ik udesta. artis in tulevaisu levyihin ja m etallimusiik vai oikeisiin m fileisiin mme myös htaan. Uteli sitaidetta ko kan
Saurama
Amorphis
itystä? ai pyör Imua v
/ jumala/Horna kainen, Sota Mynni Luuk jattara ät a. Ne näyttäv Obscurant/A i cd-muodoss
i levyn ä kan Ostan kaikk tykkään plärät tä hyllyssä ja llista. helvetin hyvil ys on suhtee sen itaiteen merkit silehtiä. Kans issa ei tarvita ns k metalissa ka ssain ug-blac ä, että siellä on Jo an riittä sykkyröitä, va uu kuitenkin kummempia dot. Tämä riipp n ne levyn tie pelkästää yylistä. lla pitkälti musat een ei enää tu a kansitaitees lle Ehkä jatkoss kansitaiteilijoi paljoa, mikä on stamaan niin ta totta kai on pano sia, mut siikki on pääa . On myös huono juttu. Mu yttävät hyviltä kannetkin nä myös tärkeää, että ladatessaan aa t netistä mus ttivä, jos ihmise vinyyli-, c-kase hy en t siitä. Itse ol ma asia. asti maksava oike eivät ole sa vea. Mp3:set in kehija cd-sukupol t metallimusiik ljoa seurannu k metal En ole pa ukunnan blac ul den en vanhan ko nen tulevaisuu tystä, koska ol :tä. Metalliske i maan haluun . Ug on aina ug -äijä tavalla vaikutta ei tule millään kehitys nella metallia. tehdä ja kuun
y ja kitaristi ja pali Stewart o matory], rum va orkesteri tu [A ise levynsä julka a: nen, Stam1n yinä, Antti Hyyry ieluummin lev
iikkini m lla ja pitää Hankin mus ampi kuunne niitä on mukav ketissa koska elee koko pa itaide näytt skäsissä. Kans kiksi aina mui er aa. Tulen esim hyvin isoa os of Bodomin ren levyni eli Child kohdat tamaan lempi ikuvan. Yksityis eederin kans in Hatebr si Iron Maiden n. Esimerkik tekevät paljo isuuksia. voi tutkia iku levyjen kansia i siihen kerta pessimistisest unnella Asennoidun a biisejä voi ku iin, joss dolkäyttökulttuur on pahin mah uodossa. Se , netistä mp3-m ja muusikoille niille bändeille linen suunta yjä kokonailev at tekemiään jotka ajattelev utta sina. suuk maan alle, m a on menossa Metallimus i on poikkeukom siinä, että Su n pointti onkin ostetaan paljo ssa edelleen llinen maa, jo e aion se allilevyistä. Its ta met alla fyysisiä kopioi metallia sam hdä ja digata e. jatkossakin te sen rikas genr vi on hirmui meiningillä. He
nnen Syksyllä viide itänaapurista. , jolla ei näkökulman isi pieni yhtiö levymme julka nätti Kolmannen kun kiertue len a. Kuitenkin, ty i loppuunmyy lut laajaa jakelu ol ol utskiin, siellä lamassa ät Siperian Irk meid ssamme lau ihmisiä paidoi ilman klubi täynnä t mahdollista Se ei olisi ollu isesti laulujamme. ei yksinkerta yjä ista, koska lev netistä lataam a. ollut kaupoiss amme laajalle. levinnyt maass iginaaleja. Piratismi on upat myyvät or ut harvat ka et voi Pietarissa jotk zni Tagilissa, Ivan ja asut Ni Mutta jos olet n. etaa piraattilevy ändi metallisk muuta kuin os rsinainen ug-b ory] ei ole va näjällä koko [Amat i sinänsä on Ve utta metall nen sisällä, m n verrattuna. alissa Suomee at lailla margina äisiä, jotka ov oittain teini-ik uk lin vän materiaa Meillä on jo n netistä löyty ittamaa on kuitenkin opetelleet so koisi. Heidän vin, ettet us lle, joka avulla niin hy usta levy-yhtiö tään saada sopim hyväkseen. Mi mahdotonta idän hdä jotain he isi oikeasti te vo vain ole. teollisuutta ei
54
Inferno
Survivors Zero
oni , Entwine/Tu an liiton mieAksu Hanttu ti levyjä. Vanh
ttomas tä täydentyy Ostan ehdo . Kansien myö mahda mitään ettua hiä, ei it tulee aina lu ttu. Booklet koko levyn ju een. ykannesta kant akin miettii lev artistit jatkoss Toivon, että tistin ulosanti a. Minkään ar uksin in jään kokonaisu misiä kuitenk si biisi. Niitä ih naisia ei ole tasan yk haluavat koko riittää, jotka varmasti vielä tä vinyylipaiten tehdään nii yjä ja joille sit iettiä väkisin lev nnata alkaa m ei ka isinteon noksia. Artistin itaiteineen bi uutta kans n levykokonais kävi seuraava elleni tosin yhteydessä. Its yhden biisin jäl nssa niin, että onen levyn ka a, kansikuva Tu n teem tui koko kieko keen hahmot iönä. lukien. mukaan viä muoti-ilm aan nähnyt he htua En ole kosk saattaneet jo at ut ja laskut ov Skenen nous ivon, että hevi a. To teensattumist i bändit pelkästään yh sa, koska kaikk y-yhkyisen aseman pitää ny ellä, eivätkä lev ellä sydäm a tekee sitä täyd ändejä samall vib pottamaan he teja. tiöt pysty pom a artis otteistetumpi tavalla kuin tu
Swallow The
Sun
kkanuotta messuilla suoUlti-Make, Tu ep:tä myytiin
uutta orista Tukkanuotan . Apuna oli nu hyvään tahtiin meija. an laatikoista ra usteluar ostunut kaup ut se toimii hevareista ko n aivopieru, m yt niin on levy-yhtiö Tää Tukkis on tehn päristössä. ut tällaisessa ym vielä mp3-im in ia, ettei meih on lähinnä pieniä painoks lle bändille se koise kiinni, vaikuta. Tän ko on isot rahat bändille, jolla hyväksi. Isolle in se ei sitä ole. ttejä, vaikka vo tuotteen, en bi llä Itse haluan natakin. Levy tä lai ukäteen netis ita kuuntelee jotain levyä et ut soundit, jo ne ruuvat tsaavaa. on kuitenkin täytyy olla na Ja kansitaiteen paikoilmieluummin. unnellaan työ . Rock, mitä ku Joku Radio nykyisin tulee ltä asta tuuttia sie aan välittämät niin aika rask la, aa juttu ret duunaa om on aina Mutta ug-gen tapahtuu. Se valtavirrassa . Ug voi tä siitä, mitä audesta lajiin tehdään rakk ollut niin. Tätä y missään. ättä nä se ei välttäm hyvin, mutta
a haluan Sonata Arctic isiä netistä, ja Tony Kakko, annut kaksi bi
äni lad eluummin Olen eläiss kappaleen. Mi aina fyysisen kaupassa. saada levystä en edes netti levykaupassa, yissä käyn oikeassa unut, koska lev st aan kitys on koro misen ostam nsitaiteen mer ih Ka ista, mikä saa la jotain sella paljon. pitää ol toaa helvetin kansitaide ve eoiden niitä. Itseeni rostumaan vid puoli tulee ko eessa, Visuaalinen yhdessä vaih i melkein kuol ydossa. Video laajakaista kä muo jokaisella olla en suhteen nykyään alkaa mutta visuaalisuud ernet tarjoaa tulisi televisiotössä, joten int ivon silti, että llisuuksia. To ytettäisiin uusia mahdo artisteja ja nä in haastateltaisi jelmia, joissa oh , ja siksi videoita. een suuntaan arautunut mon i ovat myös Metalli on ha Rock ja metall mainstreamia. ihmettelisi, siitä on tullut suuntaan. En raskaampaan en oilla 20 vuod enneet paljon m isiin lav en isejä tanssitta tuodaan uute jos meidän bi s hyvä kappale jo Ei ole väärin, kuluttua. ympäristöön.
Inferno
55
suhtautuminen ollut aina sellainen "Minulla on musiikkiin, että kun jokin menee aivan yli hilseen, niin siitä alkaa kiinnostua enemmän."
Yllä mainittujen yhtyeiden visuaalinen puoli ja vaikkapa Steel Mammothin bändikuvat eivät noudattele aivan tyypillisintä linjaa. Photoshopin käyttöä ja puunaamaisinta pönötystä karsastava grafiikka on herättänyt myös kritiikkiä, jonka mukaan Lehtisalo tekee heavy metalista pilkkaa eikä suhtaudu NWoFHMbändeihinsä tarpeeksi vakavasti. Olen harrastanut heavyn ja hard rockin kuuntelemista 28 vuotta ja olen siitä hyvin innoissani. Seuraan heavyä aktiivisesti, ja kiinnostukseni pyörii tällä hetkellä lähinnä ug-metallin, deathin ja 80-luvun bändien ympärillä. En irvaile metallia, vaan suhtaudun musiikkiin usein jopa vakavammin kuin musiikintekijät
Tuomas Laurila
suhtautuvat itseensä. Ironiasta ei ole musiikin kuuntelussa mitään hyötyä, se ainoastaan ylimielisesti etäännyttää pois olennaisuuksista ja muuttuu epävarmuuden masturbaatioksi. En ole huomannut mitään hampaidenkiristelyä. Luulen, että NWoFHM-bändit ovat pieni rusina jättiläismäisessä leipomossa, eikä niiden olemassaolo ketään haittaa. Orkestereiden raskaus ei välttämättä täytä heavy rockin kriteerejä, joten on ehkä yksinkertaisempaa puhua vaihtoehtoisesta hard rockista.
Säveltämisen syvin olemus
Circlen alkuajoista lähtien Jussi Lehtisalon tekemisiä on leimannut tietynlainen hypnootti-
nen ote ja pyrkimys improvisaatioon. Tämä ei ole mikään sääntö ja esimerkiksi Mika Rätön ja Kauko Röyhkän kanssa tehty yhteistyö on laajentanut ilmaisua myös hivenen valtavirtaisempaan suuntaan. Taitelija kuitenkin toteaa tehneensä populaarimpaa "hittimusiikkia" viime aikoina aivan liiaksi ja on parempi pysytellä marginaalissa, koska tarkoituksena ei ole mikään läpimurto. Vaan entäpä improvisoinnin mahti. Kuinka Lehtisalo kokee harkitun säveltämisen ja vapaamman improvisoinnin erot? Improvisoidussa musiikissa on viehättävää kadottaa niin sanotut turva-alueet, kuten maneerit, soittotekniikka ja skaalat. Sävel-
Circle
Tuomas Laurila
Pharaoh Overlord
Inferno
57
Eetu Henttonen
"En irvaile metallia,
vaan suhtaudun musiikkiin usein jopa vakavammin kuin musiikintekijät suhtautuvat itseensä."
Närhi
Steel Mammoth
Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo
letty musiikki on kuin paperille kirjoitettua harkittua puhetta. Itseäni kiehtoo maailma, joka ei ole etukäteen suunniteltu ja rakennettu. Improvisaatio tapahtuu hetkessä, jota on jälkikäteen mahdotonta toistaa. Se vain tulee, väläyttää meille jonkinlaisen hetkisen ja häipyy taas pois. Konkreettisesti tämä asenne käy ilmi siitä, että Lehtisalo ei kertomansa mukaan sävellä varastoon tai suuremmin nauti yksinäisestä pikkutarkasta näpertämisestä. Nautin kyllä rauhasta, mutta yhdessä tehtävät asiat innostavat enemmän. En ole koskaan pitänyt yksin soittamisesta, enkä muista harjoitelleeni soittoa yksikseni, ellei epämääräistä rämpyttelyä huomioida. Säveltämisestä perinteisessä mielessä en tajua paljoakaan. Yhdessä soittaminen on abstraktia kommunikointia muitten soittajien kanssa. Inspiroivat soittokaverit innostavat kyvyttömämmänkin parhaimpaansa. Teen ja teemme musiikin pääsääntöisesti studiossa, hetki ennen äänitystä tai joskus päivää ennen, emmekä harjoittele oikeastaan koskaan. Maailmassa hienointa on se, kun bändi alkaa todellakin soida ja musiikki alkaa kuljettaa soittajaansa. Onko basso ollut sinulle aina se läheisin soitin, vai tartutko mielelläsi myös kitaraan, laulumikkiin tai rumpukapuloihin? Kitara on ollut käsissäni pisimpään, mutta en identifioidu mihinkään instrumenttiin. Laulamista olen aina jännittänyt, ja mikkiin laulettaessa tarvittaisiinkin uudenlaista otetta kuin kuorossa hoilatessa tarvittiin. Viime vuosina olen kuitenkin rohkaissut mieltäni ja
58
Inferno
alkanut laulaa kuin viimeistä päivää. Olen aina kuvitellut olevani ihan asiallinen laulaja, mutta äänitteisiin sitä ei ole vielä traditionaalisessa mielessä tarttunut. Rummut on myös upea instrumentti, ja jonain kauniina päivänä niitä alan vielä paukuttamaan.
Jutun lopuksi nostan esille vielä kaksi itselleni tärkeäksi muodostunutta yhtyettä, eli Circlen ja taannoin loistavan levyn julkaisseen Steel Mammothin. Erityisesti Circlen pitkä ja tuottelias ura sekä vaihtelevat levytykset hakevat vertaistaan. Toivon, että Circlen musiikki on nimenomaan sisällöltään painavaa, mikä inspiroi ja haastaa kuulijaa ja myös itse tekijää. Soitossamme on aina ollut hard rockille ominaista kepeyttä ja svengiä, joka on lähempänä AC/ DC:tä kuin Black Sabbathia. Olemme suosineet raskauden sijaan enemmänkin kirkasotsaisuutta ja hyväntuulista paatosta. Soundissa on oltava sopiva määrä amatöörimäisyyttä eli amorea, tunnelmassa nyrjähtäneisyyttä, riffissä haukkaavaa etenemistä ja raskaudessa toivoa. Steel Mammoth lähti puhtaasta mielijohteesta. Ihastuin Digitaalimiesten keikalla Ville Pirisen persoonallisella tavalla svengaavaan lauluun ja päätimme perustaa bändin. Viime aikoina olen kunnostautunut lähinnä sävellyspuolella, ja studiossa soittaminen on osaltani minimoitu nollaan. Kyseessä on kunnon rockorkesteri, joka raivaisi eksponentiaalisella
Dystopiarockia ja hyväntuulista paatosta
(radio)aktiivisuuden nostolla tiensä dystopiahardrockin kärkikaartiin. Lehtisalon kuvaukset rakkaista bändeistään eivät avaudu ensimmäisellä lukemalla, mutta sitä ei tee myöskään itse musiikki. Tämä on vain positiivista, sillä sekä Circlen että Steel Mammothin äänimaailmasta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Circlen ja Steel Mammothin ohella esiin nousee pari muutakin yhtyettä, joista etenkin jälkimmäisen taannoinen livekeikka oli harvinaisen vangitseva tapaus. Lusiferiinin Armosta on porilainen noiserock-yhtye, jossa yhdistyy nykyisen ja menetetyn nuoruuden innokkuus ja raivo. Vilpittömyys pesee pois nukkavierun ja hampaidenkiristelyn. Pharaoh Overlord on monotonisuudessaan ja raskaudessaan perustettu muistuttamaan Circle-yhtyettä siitä, mistä koko maailmamme puristettiin kasaan. Innostuneesti ympäriinsä säntäilevä Circle tarvitsee kaitsijakseen isoveljen, ja Pharaoh Overlord on kuin keltainen itsestään liimautuva lappunen Circlen muistitaululla. Tulevaisuutta Lehtisalo ei kykene suunnittelemaan kovinkaan pitkälle. Se on kuitenkin varmaa, että myyntilukujen laskemisesta johtuen levy-yhtiön pyörittäminen jää tulevaisuudessa vähemmälle ja energiaa keskitetään musiikin tekemiseen. Touhotan samalla meiningillä kuin muutkin tässä kiireiseksi muuttuneessa maailmassa. Olen saanut soittaa ja äänittää levyjä erittäin mukavassa seurassa. Jatkoa on siis luvassa. Kahmalokaupalla.
Soittimeni
aan rockin Rask
ruce Kulick (s. 12.12.1953) on kitaristina pitkän linjan ammattilainen. Kulickin ensimmäinen stadionmittakaavan kiertue oli Meat Loafin Bat Out of Hell -rundi vuonna 1977. 1980-luvun puolivälissä Kulick liittyi maskinsa riisuneeseen KISSiin. Kitaristi viihtyi yhtyeessä 12 vuotta, aina meikittömän kauden loppuun saakka.
lo I www.ku lick.net KISS-urasta an tunnettu sooloartisti rakastaa lait Bruce Kulick teita, mutta luottaa stud iossa perusju ttuihin.
TEKSTI Laur i Ylita
työmies B
Sittemmin Kulick on levyttänyt John Corabin kanssa Union-yhtyeessä ja tehnyt soololevyjä, joista kolmas ja tuorein BK3 on vasta ilmestynyt. Vakaa päivätyö on löytynyt keikkaa tekevän Grand Funk Railroadin riveistä, ja Suomessa Kulick nähtiin viimeksi helmikuussa 2009 Eric Singer Projectin kanssa.
60
Inferno
18.-20.6.2010finland
seinä joki,
Wolfmother
Paloma Faith
y ti unmynn issä! lip n N Y T k äy
lipunmyynti ja lisätietoja osoitteesta www.provinssirock.fi
Arviot
Joonas Brandt
Uhman alla lämmin sydän
Mokoma
Sakara
Sydänjuuret
Aina ei kannata luottaa ensivaikutelmaan. Tämä pätee musiikkiin yhtä lailla kuin ihmisiinkin. Päällehyökkäävä, piikikäs ja vaikea tyyppi saattaa yllättäen osoittautua herkäksi sieluksi, jonka kanssa saa jakaa sekä onnen että tuskan kyyneleet. Häkellyttävien kerrosten alla kytee hiljainen voima, johon voi nojata heikompina hetkinään. Tällainen on Mokoman seitsemäs täyspitkä. Ensi kuulemalta hämmentävä, sekavakin. Vaativa. Vähän kuin levoton ADHD-potilas, joka anoo huomiota ja jonka herkkä kosketus muuttuu uhmakkaaksi tönäisyksi varoittamatta, alati. Siitä ei heti saa otetta. Se väsyttää. Kunnes pikku hiljaa käyttäytyminen alkaa saada johdonmukaisia piirteitä. Mokoma ei ole koskaan viihtynyt karsinoissa tai kulkenut kiltisti metallin kirjoittamattomien sääntöjen viitoittamalla tiellä, mutta tällä kertaa kartta piirretään kokonaan uusiksi. Joka ikinen kappale on oma polkunsa, ja jokaisella polulla on omat kantonsa ja mutkansa. Toistoja ei ole. Ääripäitä on venytetty; perinteisempi thrash suo yhä musiikillisen pohjan, mutta kuolon ja jopa grindcoren elementit sekoittuvat keskenään sen verran peittelemättömällä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto
vimmalla, että vertaus Meshuggahiin ei enää riitä tekemään Mokoman raivopäisyydelle oikeutta. Sydänjuuret ei kuitenkaan ole pelkästään raivoa ja kuoloa. Upean levystä tekee tunneskaalan saumattomuus ja sulava siirtyminen kaihosta kauhuun ja taas takaisin. Tästä on kiittäminen paitsi Annalan vokalisointia myös jokaisen instrumentin tiukkaa teknistä osaamista, joka katkoo poluilta oksat pois. Musiikillisen monisärmäisyyden lisäksi levyn tematiikka sinkoilee moneen suuntaan, mutta punainen lanka on luettavissa rivien välistä. Juuret repivät kohti yhteiskunnan ja ihmisyyden alitajuntaa, jossa tiede, uskonto ja epäluulo kohtaavat. Sielläkin kaivataan kuitenkin sitä yhtä ja kaiken kattavaa: rakkautta. Marko Annala asettaa suomeksi lauletun metallin riman taas vähän korkeammalle. On tosin mainittava, että Hei hei heinäkuu on niin hirvittävä biisinnimi, että se maksaa kokonaiset puoli kirvestä. Pikku kauneusvirheestä viis. Sydänjuuret on häiriintyneen postmodernia muinaissuomalaista progea, joka on kastettu veressä ja uitettu Tuonelan virrassa. Uhman alla sykkii lämmin sydän, ja se sykkii lujaa.
Riitta itäkylä
pohjamutaa
Inferno
63
Arviot
Black Sun Aeon
Routa
Stay Heavy
Kuten hyvin tiedämme, Tuomas Saukkosella on taito luoda tasokasta musiikkia aivan järjettömällä tahdilla. Ei tule siis kovinkaan suurena yllätyksenä, että ainoastaan vuoden vanha Darkness Walks Beside Me -debyyttilevy saa pikaista jatkoa, vieläpä tuplalevyn mitassa. Routa ei käy musiikillisesti kovinkaan kaukana Before the Dawnin tuotannosta. Se on melodista ja melankolista dark metalia, joka väläyttelee ajoittain myös mustempia sävyjä (esimerkiksi suomeksi esitetty Routa-biisi). Musiikissa on käytetty runsaasti mahtipontisia kosketinsoitinsovituksia, ja yhtyeen musiikki tuo paikoin jopa häiritsevällä tavalla mieleen hieman vanhemman Eternal Tears of Sorrow -tuotannon. Kahdesta cd:stä ensimmäinen, alaotsikoltaan Talviaamu on tunnelmiltaan maltillisempi ja maalailevampi, kun taas seuraava Talviyö laittaa astetta rankemman vaihteen päälle. Levyn jaon kahteen eri osaan ymmärtää hyvin, vaikka pelkällä Talviaamulla kokonaisuus olisi ollut kompaktimpi. Black Sun Aeon on saanut aikaiseksi pätevän levyn, mutta matkaa Saukkosen parhaisiin tuotoksiin on vielä runsaasti. Kyllä tämän levyn parissa silti yhden talven taittaa kevyesti.
Joni Juutilainen
Rippikoulu
Svart
Jenkkiläinen, härskissä parodiahengessä mestarillisesti operoiva Steel Panther voitti täydellisesti puolelleen, vaan miten käy kotimaan puudelipoikien? Ei kai nyt Kuopiosta voi ilmaantua onnistunutta jälkeä genressä, joka on siinnyt leimallisesti Puijonlaakson sijaan Sunset Stripin kaltaisessa, kuumansyntisessä ympäristössä? Kyllä, kyynisestä asenteesta huolimatta Reckless Love onnistuu vakuuttamaan vaivatta. Yhtyeen rehdisti Van Halenin, Def Leppardin, Dokkenin ja muiden melodisen heavy rockin mestarien suuntaan kumartava anti on rehellisen kuuloista ja taiten tehtyä. Aivan yhtä hulvatonta vaikutusta kalakukkohevarien ilottelu ei tee kuin Steel Pantherin kekkalointi, osittain siitä johtuen, että Reckless Love tekee aivan autenttista tavaraa ilman ironista pohjavirettä. Bändiä ei siis hevillä erota originaaleista, mutta niiden rinnalla yhtye pärjää kiitettävästi. Levydebytantin olennaisin vahvuus on uskottavan ilmaisun lisäksi tanakka biisimateriaali. Erityisesti Eddie Van Halenin innoittaman kuuloiset riffit ovat hunajaa korville. Tuotanto on mukavan ilmavaa ja kuitenkin sopivan pöyhkeää aina hurjasti mäjähtelevää virvelisoundia myöten. Vielä kun sulavasti lausuva ja ääntään moni-ilmeisesti käyttävä laulaja Olli Herman pitää melodiat sopivan tarttuvana purkkana, kokonaisuudesta muodostuu muotovaliota kasariheavya. Ja vaikka muutaman biisin ylenpalttinen synavetoisuus hiukan rasittaa, sekin kuuluu asiaan yhtä lailla kuin kautta levyn välittyvä hyvä meininki.
kiMMo k. koskinen
saan. Se on todella massiivinen lopetus massiiviselle levylle. Vaikka sitä tulee väliin hymähdeltyä tällaisille synkkääkin synkemmille ahdistustaiteilijoille, niin Gigerin, Boschin ja vaikkapa Lovecraftin vääristynyt maailma on tässä äänikollaasissa todellinen. Levy tarjoaa reilut 70 minuuttia okkultistisen nihilististä musiikkia mustien mietteiden ratoksi. Tällä tuotoksella on ehdottomasti paikkansa tässä ajassa siitä jää oikeasti vaarallinen ja absintinhuuruisen pimeä tunne mieleen leijumaan.
teeMu Vähäkangas
Black Sabbath
Vol 4 Sabbath Bloody Sabbath Sabotage Technical Ecstacy Never Say Die
SanCtUary/UniverSal
LP
Musta seremonia
Jos Amorphisin ja Sentencedin kaltaiset kultapojat jätetään laskuista, Rippikoulu oli ensimmäinen tämän kupolin tietoisuuteen turahtanut ruohonjuuritason kotimainen death metal -orkka. Suomeksi piinansa ilmaissut mätäpääbändi Valkeakoskelta oli jenkkikuololla korvansa räjäyttäneelle yksinkertaisesti älyttömän siisti juttu. Siis jo ennen kuin musiikkia oli kuultu nuottiakaan. Kun sitten lopulta kuulin Rippikoulua, en saanut sen musiikista ollenkaan niin tavattomia kiksejä kuin olin toivonut. Enkä tahdo saada vieläkään. Bändin kitaratyöskentely, niin paljon tavallista suomikuoloa tummempaa jälkeä kuin tuottaakin, ei kaikessa simppeliydessään lähde erityisen omaperäisellä tenholla. Korinat rouhivat vahvasti, soundimaailma on tymäkkä ja death/doom-mateluakin tapailevassa keskitempoisuudessa on jylhää tuntua, joten tekee bändi paljon oikeinkin. Koruttomat sanatkin tuppaavat yhä ravistelemaan. Musta seremonia on demoksi kelpo laatua, mutta sen uusiojulkaisu taitaa sittenkin selittyä ensisijaisesti suomalaisen tuonimetallin paraikaa nauttimalla kansainväliselläkin huomiolla ja vasta sitten bändin omakohtaisilla ansioilla. Svartille hatunnosto tyylikkäästä digipaketoinnista.
Mikko kuRonen
Triptykon
Eparistera Daimones
CentUry Media
Reckless Love
Reckless Love
UniverSal
2000-lukulainen tukkahevi on ajatuksena sellainen, että henkinen vastarinta on kova.
64
Inferno
Jos levyn vokaalit alkavat sanoilla "Satan, Saviour, Father", niin yleensä ottaen touhu tuntuu jo kättelyssä melko huvittavalta. Mutta ei tällä kertaa. Triptykon on muuttunut projektista entisen Celtic Frost -nokkamies Tom Gabriel Warriorin pääbändiksi, ja kyllähän tähän on selkeästi panostettu. Levyn soundit ovat täyteläiset, raskaat ja selkeät ja itse asiassa hyvin samankaltaiset kuin Celtic Frostin viimeiseksi jääneellä Monotheistillä. Soundimaailma ei ole ainoa yhdistävä tekijä, vaan musiikillinen ilme on paikoitellen myös varsin yhteneväinen, varsinkin levyn alkupuoliskolla. Musiikkia on hankala pistää suoraan mihinkään kategoriaan, siihen on haalittu niin paljon eri suunnilta. On doomin raskautta ja synkkyyttä, black metalin kylmyyttä ja yhdessä biisissä jopa triphopin äänimaisemia. Samaisesta syystä levy saattaa olla myös varsin haasteellinen kuulijalleen. Mutta kun jaksat rautaportilla kolkuttaa, kyllä sinulle avataan. Kitarakuviot ovat tuttua kamaa, hyvin yksinkertaisia mutta kumman koukuttavia. Synkkyys ja mahtipontisuus lähentelee paikoin jopa koomisuuden rajaa, mutta Tompan saarnatessa ja vaikeroidessa on vain pakko ottaa vyörytys vastaan. Mustaa, ahdistavaa, mutta hauraimmillaan jopa hyvin kaunista. Vahvoista tunnelmista ja biiseistä huolimatta 19-minuuttinen The Prolonging nousee levyn vahvimmaksi lenkiksi monumentaalisessa, jopa Electric Wizardilta kuulostavassa raskaudes-
Jos oli Sabbath-uusioiden alkupää (ks. numero 69) yhtä herkkua, Ozzy-kauden loppuun saattavasta viisikostakaan ei voi pudottaa pahaa sanaa. Työnjäljen puolesta koko julkaisusarjalle voi lyödä milteipä täydet pisteet; harvoin esimerkiksi näkee näin hienosti tehtyä alkuperäisen kansitaiteen ja jälki-informaation ristipunontaa. Kuulopuolellakaan ei ole mitään valittamista, kiekot soivat juuri kuten pitää. Käsillä olevista levyistä Vol 4 (1972) ja Sabbath Bloody Sabbath (1973) kuuluvat selvästi S-Kaanoniin, ja syystä. Sabotage (1975) on poukkoilevine muotoineen jo hieman ristivetoisempi tapaus, mutta istuu samaan kategoriaan ja kansihan on tunnetusti rockhistorian hirveimpiä, ansio sekin. Niin, Kaanon siis puhuu "kuudesta ensimmäisestä levystä" merkkinä "oikeasta Sabbathista". Itse neuvoisin haalimaan ne kaksi viimeistäkin Oz-kiekkoa, ne kun ovat mainettaan parempia, vaikka aloituspaketiksi niistä ei tietenkään ole. Maagisuutta, mystisyyttä ja pahoja enteitä saa kaivaa syvemmältä kuin totuttua, mutta hyvää rockia löytyy. Sabbath oli tässä vaiheessa uraansa risteyksessä eikä oikein tiennyt mitä halusi olla ja miksi tulla. Osa miehistöstä halusi keskittyä pehmeämpään ilmaisuun, osa taas laulusolisti etunenässä palata raskaampaan sointiin, siihen runnomiseen, josta yhtye oli tullut tunnetuksi. Lopputuloksena on näiden kahden maailman välillä poukkoileva albumikaksikko. Kummaltakin löytyy asiallisia biisejä, ja itse asiassa Technical Ecstacy (1976) ei ole hassumpi älppäri kaikkineenkaan, varsinkaan nykyiseen levykokonaisuuslaatuun verraten. Biisimatskultaan lössähtäneempää Never Say Dieta (1978) on jo hankalampi kehua, mutta silläkin on hetkensä eritoten hienoa tunnelmaa henkivä Air Dance, joka on päätynyt ainoana levyn raitana omalle "ne-ei-niin-tutut sapatit" -kokoelmalleni. Opetus: älä usko loppuun asti, mitä naapurin hilleriviiksinen setä sanoo.
Matti Riekki
Rob Zombie
roadrUnner
Hellbilly Deluxe 2
25 vuotta on ehtinyt kulua siitä, kun entinen taideopiskelijanuorukainen Rob Straker yhdisti intohimonsa b-luokan kauhuleffoihin, sarjakuviin ja raskaaseen metalliin ja antoi yhdistelmälleen nimen White Zombie. Neljännesvuosisata myöhemmin saman miehen sooloryhmittymä Rob Zombie on julkaissut toisen osan klassikoksi muodostuneesta Hellbilly Deluxesta. Kakkososio on tosin köllötellyt valmiina jo vuodesta 2008, mutta miekkosen lukemattomien projektien johdosta julkaisu on lykkääntynyt näihin päiviin saakka. Uutukaisella liikutaan ensimmäisen Hellbillyn teemoissa, ja sarjakuvatematiikka on jälleen vahvasti esillä. Välillä karataan Educated Horsesin bluesimmalle puolelle, mutta silti vanha tuttu Zombie on taas herännyt henkiin. Jotain Hellbilly Deluxe 2:lta jää silti uupumaan. Perinteiset vahvimmat Zombieelementit ovat läsnä räyhäkkäästä reuhaamisesta kauhutematiikkaan, mutta HD 2 ei kykene pullauttamaan Dragulan kaltaista klassikkoa sisuksistaan, vaikka yritystä on. Sitä viimeistä, tajunnan vievää niittiä ei levyltä vain löydy. Zombien mittapuussa Hellbilly Deluxe 2 jää harmittavan keskinkertaiseksi. Suuhun jää valju sanna Mustonen jälkimaku.
Aaron Michael Pepelis
Abscess
PeaCeville
Dawn of Inhumanity
Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun en jaksa Abscessin uutta levyä kuunnellessa harmitella Autopsyn hajoamista. Pakkopaitapartion kuudes pitkäsoitto Dawn of Inhumanity on tutun liejuista, rumaa ja suorastaan paskaista vääntöä mielisairaalahelvetin kellareista. Tunnelmaltaan ja toteutukseltaan tummasävyiset kappaleet lainailevat aineksia tasaisesti lähes jokaiselta vanhemmalta levyltä, mutta orjallisesta toistosta ei ole todellakaan kysymys. Veteraanit ovat napanneet mukaan uutta ja vahvistaneet vanhaa tyylikkäämmin kuin mihin uskoin rahkeita löytyvän. Horrorhammeriin (2007) verrattuna biisien keskipituus on lähes tuplaantunut ja palettia on laajennettu yllättävänkin leveäksi. Lyhyet punkkisikailut on jätetty pois, ja törkyä kehitellään entistä hartaammin. Dead Hazen psykedeeliset hourailut ja herkulliset soolot, The Rotting Landin maailmanlopun tunnelmat, Never Sane Againin mehevän tuskaiset laahustamiset ja yllättävä bassoväliosa... kuningasbiisejä riittää! Epäortodoksisten riffien naittaminen mielenvikaiseen tunnelmointiin, nopeampaan kohkaamiseen ja rigor mortiksen kangistamaan jäykistelyyn ei edusta suoraan mitään genreä, mutta death/doom/punk/ psyko-akselilta keitetään kasaan kyllä sellainen sairaus, että vastaavaa ei muualla podeta. Enpä olisi uskonut, että Abscess saisi väsyneen Damned and Mummifiedin (2004) jälkeen aikaiseksi enää mitään näin tolkuttoman kovaa. Through the Cracks of Death (2002) saa tästä kiekosta tasavahvan, joskin tyylillisesti huomattavasti monipuolisemman kilpailijan.
kaRi koskinen
Brother Firetribe
Live at Apollo
SPineFarM
Livevedon julkaiseminen perussettinä dvd:llä ei todellakaan ole sieltä temppukirjan tuoreimmasta päästä, mutta Brother Firetriben janttereille täytyy heti kättelyssä antaa synninpäästö kahdestakin syystä. Ensinnäkin, hyvin vedettyä härmäläistä AOR:ää saa hakemalla hakea, ja toisekseen, kyseistä kokoonpanoa ei voi nähdä lauteilla ihan joka päivä. Nyt voi. Julkaisu on ekstrojensa puolesta mallia "karvalakki medium", mutta mitäs sen on väliä, kun itse musiikki toimii. Bändi on asiaankuuluvalla tavalla tiukassa kuosissa, ja eittämättä suomalaisten rocklaulajien eturiviin kuuluva Pekka Ansio Heino tuntuu olevan kuin kotonaan Apollon lauteilla. Herran välispiikit ovat sympaattisuudessaan keikan ehdotonta parhaimmistoa. Nightwishin Anette Olzon käväisee odotetusti duetoimassa Heart Full of Firen Heinon kanssa. Jos pieni hifistely sallitaan, niin miinusta on pakko jakaa leikkauksesta vastanneelle taholle, sillä suhteellisen hyppelehtivä kameratyöskentely alkaa keikan edetessä ottaa enemmän päähän kuin luoda tunnelmaa. Takakanteen sijoitettu Wilsonin logo ansaitsee erikoismaininnan. Tyylikästä. Vaikka Live at Apollo lieneekin suunnattu pääasiassa yhtyeen fanijaostolle, osoittaa se meille jokaiselle, miten järkyttävän kova livebändi MaRko-oskaRi lehtonen Brother Firetribe on.
sen kolmen, turhauttavan epätasapainoisen levyn jälkeen. Onneksi näin ei käynyt jämäkän The Black Waltzin ja kimurantimman For the Revolutionin nostettua bändin kokonaan uudelle tasolle. 12 Gauge on jälleen parhaimmillaan osoitus siitä, kuinka Kalmahin suonissa virtaa muutakin kuin melodeathia. Jossakin pinnan alla sykkii nimittäin kipakan heavy- ja jopa power metalin parhaita puolia, mikä takaa levylle rullaavan yhdistelmän rujohkoa rankkuutta, tunnistettavasti suomalaista melodiakieltä ja tarttuvuutta, unohtamatta hetkittäin yliampuvaa sooloilua. 12 Gauge on jälleen edeltäjäänsä nähden äärimmäisempää Kalmahia, mutta tämä nousee myös albumin suurimmaksi ongelmaksi. Vaikka One of Failin, Bullets Are Blindin ja nimikkokappaleen kaltaiset rypistykset ovat hienoja yksilöitä, tuntuu kokonaisuutta vaivaavan lievä mammuttitauti, soundeja myöten, mikä jättää Kalmahin melodisemman puolen paitsioon. Suohon Kalmah ei tälläkään kertaa vajoa, mutta levy toimii ehdottomasti paremmin yksittäisten kappaleiden voimin kuin tasapaksuksi aki nuopponen jäävällä kokonaisuudellaan.
Hell-Born
Darkness
WitCHing HoUr
Alun perin vuonna 2008 julkaistu levy on saanut tälle limited-painokselle seurakseen tukun suttuisia livebiisejä, jotka eivät tuo kokonaisuukaRi koskinen teen minkäänlaista lisäarvoa.
Kalmah
12 Gauge
SPineFarM
Toisin kuin moni muu, allekirjoittanut olisi ollut valmis kuoppaamaan Kalmahin ensimmäi-
Behemothista aikoinaan lähteneen Baalin perustama Hell-Born on julkaissut levyjä tasaisen kuolettavaan tahtiin. Meno ei ole vuosien varrella muuttunut. Keskitempoisena ja ajoittain nopeammin räjähtävänä death metalina käyvä myllytys korisee saatanallista sanomaansa aivan perusasioihin luottaen. Omaperäisyyden puute ei kuitenkaan haittaa. Muhevalta soundaava Darkness sisältää vetävää groovea ja keskivertoa reilusti tarttuvampia biisejä. Vanhan liiton voimaan luottavissa riffeissä on yksinkertaisen alkukantaista imua ja hillitysti käytetyt kitaramelodiat antavat sopivaa tasapainoa brutaalimmalle mättämiselle.
Tarot
Gravity of Light
king Foo
Vanhimmat säilyneet tarotkortit kuuluivat ylimysten omistamiin pakkoihin. Samaa ylimysnimitystä voi käyttää näistä Kuopion veteraaneista. Bändin ei tarvitse nimestään huolimatta ennustaa mitään. Se voi faktana ilmoittaa, että kahdeksas pitkäsoittonsa on julmetun kovalaatuista tavaraa. Gravity of Light jyrää ylitse mahtipontisena kuin roomalainen legioona vahvistettuna
Inferno
65
Julkaisu 21.4.
CD / LP + bonus-CD / CD + bonus-DVD New Yorkin hardcore -ryhmän tuorein annos todistaa sen olevan genrensä instituutio. 20 vuotta kestänyt ura ja satojatuhansia myytyjä levyjä! www.myspace.com/sickofitallny
Julkaisu 21.4.
www.centurymedia.com
Inferno_1-2_4c_0310.indd 1
15.03.2010 12:18:25 Uhr
ALICE IN CHAINS(US) FLORENCE + THE MACHINE(UK) JACK JOHNSON(US) KILLSWITCH ENGAGE(US) MOTÖRHEAD(UK) MUSE(UK) NOFX(US) PAVEMENT(US) PORCUPINE TREE(UK) ROBYN(S) THEM CROOKED VULTURES(US/UK) - AND MANY MORE ...
WWW.ROSKILDE-FESTIVAL.DK
Arviot
Onni Kinnunen
kaimansa menestystä. Tilanne saattaa olla muuttumassa, sillä hiljattain Ihsahnin Afterillakin vierailleen saksofonistin Jørgen Munkebyn luotsaama orkesteri siirtyy Blackjazzilla musiikillisesti painavampaan ilmaisuun ja samalla luontaisemmin raskastelijat löytävän yhtiön huomiin. Murrosta metalliseen tietoisuuteen auttaa sekin, että pienet lisähapot alkuperäiseen puhaltavalla 21st Century Schizoid Man -coverilla vierailee Enslaved-solisti Grutle Kjellson. Parhaimmillaan, kuten vaikkapa vinkeässä Fisheyessä, Shining saa koneisiin, kitaroihin, saksofoniin ja rääkylauluun perustuvalla skitsoilullaan aikaan yhtälön, jossa kuuluu aidosti himmeää kakofoniaa. Rasittavimmillaan bändi taas on Healter Skelterin kaltaista fonistista sormiharjoittelua ja pseudosvengaavaa jamittelua, joka ei etene mihinkään. Välillä menossa on industrialin ja muhevan elektron särmää, toisinaan Toolille ja Meshuggahille kumartavaa kitaranykimistä. Kun Shining jaksaa kehitellä genrenaitoksiaan rauhassa sen sijaan että pelkästään lurittelisi "kreisisti", bändi on varsin uusilla ja nerokkaillakin jäljillä. Tarkastapa siis tämä, mikäli musiikki maistuu laajalti metallin ulkopuolellakin.
Mikko kuRonen
Poisonblack
CentUry Media
Of Rust and Bones
neenä yhtye kykenee lähinnä ärsyttämään vanhoja fanejaan. Circle the Wagonsilla yhtye heittää multaa arkulle entistäkin isommalla kädellä. Ikuisesti 1980-luvulle jämähtänyt Fenriz ei tunnu hyväksyvän Darkthronen nimissä julkaistavan mitään modernia. Uusin levy rytisee Darkthrone-asteikolla erittäinkin vanhakantaisesti, ja tällä erää black metalia saa yhtyeen meiningistä etsiä ihan tosissaan. Bändi on liikkunut kylmästä ja raastavasta tavaramerkkisoundistaan jo niin kauas, että joidenkin mielestä yhtyeen kutsuminen Darkthroneksi täyttää rikoksen tunnusmerkit. Circle the Wagons ei tee yhtyeelle ansaitsemaansa kunniaa, sillä levy kuulostaa paikoin aivan liian heikkotasoiselta. Yhdeksän biisin joukossa on liikaa turhanpäiväistä rytinää, ja yhtyeen parhaimpien levyjen joukossa uusimpansa on kohtuuttoman ponneton repäisy. Mahtaisiko levyn viimeiseksi biisiksi jätetty perinteisempi black metal -veto Brann inte slottet enteillä jotain seuraavan levyn linjasta? Joni Juutilainen Toivottavasti. Kymmenvuotisjuhlaansa tänä vuonna viettävä Poisonblack on löytänyt ja lukinnut oman tyylinsä kaunistelemattomaan, rehelliseen rockiin. Pohjoisen miesten neljäs pitkäsoitto on sanoitusteemoiltaan synkimmästä päästä retkueen tuotantoa, toisaalta Of Rust and Bones on sävellyksellisesti vivahteikkaampi ja elävämpi kuin edeltäjänsä A Dead Heavy Day. Melodiset kitarat nousevat pitkästä aikaa valokeilaan. Kitaroiden kautta on haettu ja löydetty viiltäviä melodiakulkuja. Tämä yhdistettynä sanoitusten syviin toivottomuuden, ahdistuksen ja arvottomuuden tunteisiin sekä tuskaiseen viinanhimoon on kovin toimiva vastakohtien kohtaaminen. Uutukaisen yhdeksästä biisistä kolme ylittää maagisen seitsemän minuutin keston, mutta se ei muodostu rasitteeksi biiseille. Buried Alive voisi hyvin olla erään nimeltä mainitsemattoman edesmenneen bändin biisi. Tämän ja muiden raitojen sanoituksissa liikutaan tutun keveästi ryyppyputken, itsemurhan ja pohjattoman turhautumisen teemoissa. Kiekon vahvimmiksi tähdiksi nousevat kuitenkin yllättäen hitaat vedot Invisible ja The Last Song; vahvaa tulkintaa Laihialalta ja Janne Markukselta, jonka upean melodiset kitarat on höystetty itsesyytöksillä ja arvottomuudella. Ruosteesta ja luusta on suomalaisen miehen melankolia tehty.
sanna Mustonen
FM
Metropolis
aor Heaven
Yksi Brittein johtavista melodisen aikuisrockin nimistä palaa radalle loistavan Metropolisalbuminsa myötä. Yhtyeen tietävät käytännössä vain genreä tarkemmin seuraavat, mutta todettakoon heti alkuun, että aiemminkin timanttista materiaalia ulostaneen FM:n kuuntelun voi huoletta aloittaa sen tuoreimmasta levytyksestä. Metropolis on helppo lähestyä. Biisit ovat kepeitä ja mutkattomia kuunnella, mutta on monia pieniä ja suurempiakin syitä, jotka erottavat FM:n levy-yhtiönsä AOR Heavenin muusta, toisinaan melko laiskanpulskeasta repertuaarista. Olennaisin seikoista löytyy tietysti musiikista, joka huokuu runsaalla tunnelatauksella varustettua, monella tasolla näyttäytyvää syvällistä paneutumista. Juuri siitä syystä kuulija löytää Metropolisin kappaleista aina uusia nyansseja sitä mukaa, kun kuuntelukertojen määrä kasvaa. Lienee sanomattakin selvää, että FMyhtyeen kokenut miehistö pistää kukin oman instrumenttinsa juttelemaan täsmälleen kuten tahtoo ja tulee siinä samalla vetäneeksi karismallaan kuulijan täysin mukaansa. Tuotanto on myös huippuluokkaa. Metropolis on yksi osoitus FM:n kyvystä vanheta ja jatkaa uraansa tyylikkäästi vähän kuten sanfranciscolainen genreveljensä Journey, mutta onneksi toisin kuin tällä vuosikymmenellä paJaakko silVast hasti uuvahtanut Bon Jovi.
Astral Doors
Metalville
Requiem of Time
Dream Evil
In the Night
CentUry Media
Darkthrone
PeaCeville
Circle the Wagons
Keskisormenheiluttelu lumisessa metsässä on kovaa hommaa, kuten myös rokkikukkoilu metsämökissä. Nykyisillään erittäin ristiriitaisia tunteita nostattava Darkthrone kyllä tietää, että "punk-aikakautensa" kolmannelle levylle eden70
Inferno
Jos Vancouverin olympialaisten jääkiekkoturnauksesta jäi ruotsalaisille huono maku, saavat länsinaapurimme metallistit sentään olla ylpeitä perinteisen melodisen hevin sankareistaan. Komeaäänisillä tulkitsijoilla varustetut Astral Doors (Patrick Johansson) ja Dream Evil (Nick Night) ovat kumpikin saaneet aikaiseksi perin vahvat viidennet kokopitkät. Astral Doorsin Requiem of Time sylkee paksun kitaravallin tukemia, runsailla kosketinlinjoilla koristeltuja koukuttavia sävelkulkuja koko 14 kappaleen mitaltaan. Meno ei ole vuosien saatossa muuttunut oikeastaan miksikään, mutta tuo ei sen kummemmin tahtia haittaa. Etenkin mainitun herra Johanssonin Ronnie James Dio -imitaatio vetoaa edelleen ainakin tässä osoitteessa. Dream Evilin In the Nightista voi todeta sisältönsä puolesta samaa kuin Astral Doorsin tuo-
reimmasta, tosin sillä erotuksella, että nyt kappaleiden värittäminen hoidetaan synien sijaan kitaravetoisesti. Vokalisti Night ei myöskään kuulostaa kuningas Diolta vaan itseltään Rob Halfordilta. Sekään ei ole huono asia. Levyjen ainoat kauneusvirheet löytyvät Requiem of Timen osalta raitojen turhan runsaasta määrästä. Dream Evilin kohdalla alkaa hiljalleen kyllästyttää bändin lyriikoissa taajaan toistuva heavy metalin kaikkivoipaisuuden yletön hehkuttaminen. Sillä sarallahan jo aikoja sitten kirjoitetut Gamma Rayn Heavy Metal Universe ja Manowarin The Gods Made Heavy Metal riittävät edelleen vallan mainiosti.
Jaakko silVast
My Dying Bride
PeaCeville
The Angel & the Dark River
My Dying Bride oli vuonna 1995 herkullisessa tilanteessa. Kaksi pitkäsoittoplattaa ja läjä lyhyempiä julkaisuja olivat saaneet myönteisen vastaanoton, ja metallimaailma odotti henkeään
Deadly melodic folk metal anthems! Neckbreakers for fans of Amon Amarth!
Also available as a ltd. edition digipack incl. 2 bonus tracks!
out now!
Uit oude grond
A pagan metal album for raised fists and mead-filled drinking horns! available as a limited vinyl via www.napalmrecords.com
out now!
EREB ALTOR
THE END
Epic Viking Metal for Fans of Bathory and Falkenbach!
OUT NOW!
iTUNES
TOP PRICES, AN EXCELLENT CUSTOMER SERVICE, & THE FASTEST DELIVERY MAKE US THE LEADING METAL MAILORDER. ORDER ONLINE TODAY: WWW.NAPALMRECORDS.COM
Arviot
Marek Sabogal
Vasta kahden vuoden ikäinen Mormânt de Snagov myötäilee tuttuja black metalin peruspiirteitä kaiken kykynsä mukaan, mutta kykenee myös yllättäviin (joskaan ei kovin omaperäisiin) vastaiskuihin. Esikuviksi mainitut Immortal ja Secrets of the Moon kuuluvat selkeästi läpi, mutta esimerkiksi sävykkäässä Secluded Sleeper -kappaleessa yhtye tapailee jopa Enochian Crescentin Telocvovim-klassikkolevyn tunnelmia. Rise from the Void on debyytiksi harvinaisen tasapainoinen ja suoraselkäinen julkaisu, joka ei kompastele edes kaikkein kulutetuimpia ideoita kierrättäessään. Yhtye osoittaa, että pätevällä soittotaidolla ja tarttuvilla kappaleilla pärjää pitkälle vaikka musiikki itsessään ei mitään uutta tai vallankumouksellista tarjoaisikaan.
Joni Juutilainen
Unleashed
As Yggdrasil Trembles
nUClear BlaSt
Tuvalu
Tuvalu
kool tHing
Pääpiru Johnny Hedlundin ja Entombedin esiasteen Nihilistin teiden erottua vuonna 1989 aloitti tämä sotakone matkansa ja on pysynyt sittemmin jääräpäisesti linjassaan. Kymmenes kokopitkäkään ei tuo mukanaan suurempaa uudistumista, vaikka tuskin kukaan bändiin perehtynyt sitä hirveästi odottikaan. Vahvoilla melodioilla ryyditetty aggressiivinen perusmättö pursuaa edelleen sotaa, kunniaa ja viikinkejä. Johnnyn pätevästi rytmitetty möreä vokalisointi on lähestulkoon levyn vahvinta antia. Soolokitaristi pistelee tulemaan varsin maukkaita sooloja, mutta niille on annettu nyt ehkä jopa liikaakin tilaa. Soundimaailma levyllä on vanhakantaisen pelkistetty, jopa kuivakka. Levy sisältää todellista vanhan koulun death metalia, niin hyvässä kuin pahassa. Riffit ovat edelleen varsin yksinkertaisia, joten onnistuessaan ne jyräävät totaalisesti alleen, mutta einiin-onnistuneina ne ovat jopa tylsää kuultavaa. Onneksi heikompia kohtia ja biisejä on vähän, kun taas totaalisen murskaavista ja mukaansatempaavista kappaleista voisi nostaa esiin esimerkiksi levyn nimiraidan ja vaikka Master of the Ancient Artin. Myös This Time We Fight sisältää killeririffin, joka tarttuu tukkaan kuin kirves kantoon. Tämän enempää ei veteraaneille viitsinyt kirvestä antaa materiaalin epätasaisuudesta johtuen. Tinkimättömyydestä pitää toki tehdä kunniaa. Return Fire!
teeMu Vähäkangas
ajoittain huikeaan lentoon, mutta kompuroi valitettavan usein sovituksiensa kanssa. Eivätkä biisitkään, totta puhuen, ole tällä kertaa aivan priimatasoa. Shin-Ken notkahtaa hieman edeltäjänsäänsä verrattuna, mutta kykenee kohtuullisen hyvään suoritukseen vajaatehoisenakin. Oli kikkailumetallista sitten mitä mieltä tahansa, kukaan tuskin kykenee kieltämään, että parhaimmillaan Persefone rytisee aika pahuksen vakuuttaJoni Juutilainen vissa merkeissä.
Cathedral
The Guessing Game
nUClear BlaSt
Persefone
Shin-Ken
kolony
Tämän andorralaisbändin nimelle on suomalaisen kuulijan kiva tirskahdella, mutta hymy hyytyy viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtye täräyttää monimuotoisen ja teknisen death metal -koneensa täysille kierroksille. Kikkailulla marinoitu äärimetalli ei useinkaan kummoisia kykene tarjoilemaan, mutta Persefonen edeltäjälevy Core (2006) oli sarjassaan kova levytys. Bändi yhdistelee uusimmallaan musiikissaan Symphony X:n kaltaista progemetallia, skandinaavista melodeathia ja japanilaisia aihepiirejä saattaen musiikkinsa
74
Inferno
Yhdeksännen pitkäsoittonsa päätösraidalla Journey into Jadella yhtyeen keskushahmo Lee Dorrian laulaa yhtyeensä 20-vuotisesta historiasta. Kappale on levyn heikoin esitys musiikillisesti, ja samalla se on yksi esimerkki materiaalista, joka laskee muuten velhomaisen vakuuttavan yhtyeen tavallisten maatiaisten tasolle. Onneksi taatuntasoista ja tunnelmaltaan jylhempää antiakin on Guessing Gamella paljon. Yhtye jyskii parhaimmillaan vastustamattomalla meiningillä: Painting In the Dark esimerkiksi olisi voinut olla jopa rockaavalla vuoden 1993 Ethereal Mirrorilla. Myös Casket Chasers jyskyy eteenpäin vääjäämättömällä vimmalla. Etukenoisen paalutuksen lisäksi mukana on pitkälinjaista ja ultraraskasta hidastelua, josta komeimpana esimerkkinä toimii eläinten oikeuksia ajava Requiem for the Voiceless. Tuhnakan jykevä soundimaailma miellyttää korvaa, eikä runsaskaan mausteiden käyttö irrota yhtyeen multaista soundia syvältä Britannian kosteasta ja perinteitä kunnioittavasta maaperästä. Yleiskuvaa höystävät omituisilta vaikuttavat väliosat tai välikkeet, jotka kuitenkin tuovat yleiskuvaan toimivaa, autenttisen 70-lukulaista fiilistä. Kuitenkin tuntuu, että Cathedral on ollut hiukan ahne julkaistessaan liki 90-minuuttisen tupalevyn. Jokunen raita olisi varsin hyvin saanut jäädä ep-kamaksi, jolloin kohokohdiltaan mainion albumin yleisvaikutelma olisi muotoutu-
Tuvalun nimellä kastettu kolmas pitkäsoitto on varsinainen pala purtavaksi. Yhtyeeseen aikaisemmin tutustuneita tämä tuskin yllättää pätkän vertaa, sen verran vahvasti yhtye on lipunut albumi albumilta kohti progressiivisempaa ilmaisua. Suoraviivaisesta ja paikoin jopa tarttuvasta Pimeä saartaa meitä! -albumista (2006) on kärjistäen jäljellä enää kaunis muisto. Tuvalu on uudella vuosikymmenellä ennen kaikkea monimutkaisempi. Bändin kappaleet etenevät ikään kuin omia sääntöjään noudattaen, vailla perinteisiä kappalerakenteita, eikä kuulijaa todellakaan päästetä helpolla. Kappaleet haastavat kuulijansa vielä kymmenennelläkin kuuntelukerralla. Peräti 13-minuuttinen Pimeys on ystävä on kuitenkin kiistatta albumin parasta antia kaikessa polveilevuudessaan. Tarttumapinnan puute vaivaa kuitenkin osaa kappaleista sen verran, että albumin todellinen potentiaali tullee esiin vasta ajan kanssa. Tuvalun kaikkia ansioita on vaikea arvottaa tässä hetkessä. Oli Tuvalun kimurantista musiikista tai suomenkielisistä astraalitasolla leijuvista sanoituksista mitä mieltä tahansa, on hienoa, että nykypäivän einesyhteiskunnassa tehdään musiikkia, joka on näinkin omaperäistä. Ja tuskin näitä visionäärejä edes haittaa, että se on monen mielestä silkkaa paskaa.
MaRko-oskaRi lehtonen
nut terävämmäksi. Tällaisenaan ajoittainen tyhjäkäynti verottaa kiekon paikoitellen voimakkaana hehkuvaa tenhoa. Doomia maailmankartalle ansiokkaasti tuonut yhtye ei nokita nokita mestarillisia ensilevytyksiään, ei edes 2000-luvun laadukkainta tekelettään VIIth Comingia. Levyllä on kuitenkin hardcore-faneille rutkasti annettavaa, ja vieraammat kuulijat saanevat hienoista hetkistä kimmokkeen tutustua yhtyeen todellisiin huipkiMMo k. koskinen puhetkiin.
Black Thoughts Bleeding
Stomachion
SilverWolF
Kieltämättä masuun alkoi sattua, kun tätä musiikillista palapeliä aikansa kuunteli. Saksalaisviisikon debyytti sisältää sen verran söpöä nykymetallia, että vanhan tulee ikävä siihen menneisyyteen, kun metalli oli vielä vaarallista. Nykythrashiin ja melodiseen death metaliin kallellaan olevan riffittelyn seuraksi on ängetty genrelle tyyppillisiä pomppukohtia ja lipevän
Arviot
Arise
regain
The Reckoning
Divaritasolla pitkään sätkinyt Arise on saanut neljännellä pitkäsoitollaan vähän paremmin vaihteen silmään. Hurrit tuuttaavat maalleen ominaista melothrashia death metalin vivahteilla siivitettynä. Tempo on pääsääntöisesti suhteellisen napakka, mutta välillä biisien keskitempoisuus alkaa syödä pahasti tehoja. Lisäksi tuplabassareita nakutetaan hitaammissa osuuksissa turhan alleviivaavasti lähes koko ajan. Kiukkuisissa pätkissä bändi muistuttaa muuten edesmennyttä The Crownia, mikä ei ole huono asia. Pätevästi väsättyä, mutta kovin tasapaksua ja yleensä ottaen massaan hukkuvaa materiaalia. Honottava kitarasoundi alkaa tympäistä jossain vaiheessa. Levyn puolivälissä oleva, laahaavasti industrial-henkinen Pitch Black edustaa sitä suuntausta, johon bändin kannattaisi ehkä tulevaisuudessa keskittyä. Vaikka homma on vähän paremmin hanskassa kuin vanhoilla lätyillä, matkaa huipulle on vielä ja paljon. Toisaalta, ei se mitään, tässä maailmassa tarvitaan aina päteviä lämppäribändejä.
teeMu Vähäkangas
Ragnarok
regain
Collectors of the King
Ragnarokin ensimmäiset levytykset iskivät kymmenisen vuotta sitten varsin rankasti, mutta niiden jälkeen tapahtui valitettava notkahdus. Säännölliset tiedonannot jäsenistönvaihdoista muuttuivat arkipäiväksi, eikä poppoo saanut aikaan musikaalisesti mainitsemisen arvoisia tuotoksia. Olisikohan nyt aika päästä jälleen jaloilleen? Toivottavasti rumpujen takana istuva ainoa alkuperäisjäsen Jontho pitää tästä line-upista kiinni. Suotavaa ainakin olisi, että nykyisellä laulajalla tehtäisiin useampi levy, sillä nuoren Hans Fyrsten ulosanti on varsin vakuuttavaa. Collectors of the King on tasaisenvahvaa primitiivistä perusbläkkiä á la Norge ilman suurempia kohokohtia tai laskusuuntautumia. Levy jyrää aggressiivisesti eteenpäin raivaten tieltään kaiken, ja välillä se jopa rokkaa. Juuri oikeisiin paikkoihin upotetut lyhyet melodiset suvantokohdat ovat erittäin tervetulleita hengähdystaukoja. Asennekin on kohdillaan, mikä on tämänkaltaisen musiikin elinedellytys.
pia sundstRöM
Trauma
Archetype of Chaos
WitCHing HoUr
Orphaned Land
CentUry Media
The Never Ending Way of OrwarriOR
Israelilainen Orphaned Land on paperilla harvinaisen mielenkiintoinen yhtye. Bändi sekoittaa välillä hyvinkin progressiiviseksi äityvään metalliinsa sävyjä niin juutalaisesta kuin arabialaisestakin kansanmusiikista. Neljännen albuminsa taustapiruksi vuodesta 1991 toiminut yhtye on saanut vieläpä Porcupine Treen Steven Wilsonin, jonka samankaltainen yhteistyö Opethin kanssa poiki hyviä tuloksia. The Never Ending Way of OrwarriOR täyttää odotukset, ainakin osittain. Soitinarsenaalista löytyy perinteisten metalli-instrumenttien ohella jos jonkinlaista soittopeliä, ja tuloksena on soundi, jota on vaikea verrata yhteenkään toiseen metallibändiin. Vaikka ajoittain yhtye sortuu päämäärättömään maalailuun, näyttää levy tähtihetkinään pitkää nenää niille, jotka väittävät että kaikki on jo tehty. "Kebab-melodioista" vatsanväänteitä saavien kannattaa pysytellä levystä kaukana, samoin niiden joilla ei riitä kärsivällisyys syventyä musiikkiin oikeasti. Orphaned Land on kuitenkin niin paljon keskimääräistä metallibändiä kunnianhimoisempi ja rohkeampi, että vaikea heitä on olla ihailematta. Toivottavasti tämä on vasta alkua.
tapio ahola
Callejon
Videodrom
nUClear BlaSt
Lafkojen mainospuheet bändeistään menevät "vähän" yli. Jos hehkutukset pitäisivät Callejonin kohdalla paikkansa, käsissä olisi vähintään uusi genre ja vielä jotain muuta mullistavaa. Pakko kai tässä on olla hieman eri mieltä. Callejon on Saksaksi laulava KSE. Ei mikään mullistava, pikemmin helvetin tylsästi kopioiva bändi. Kumarrus Amerikan suuntaan on niin syvä, että takapuolella voisi pelata komppania pajatsoa. Säkeistöt mennään napakasti rytmitellen/murjoen ja vihaisesti huutaen/muristen. Kertosäkeet kuulostavat Tokio Hotelilta, johtuen varmaankin laulukielestä. Onhan se vaikeaa keksiä näinä päivinä mitään, joka soundaisi täysin uniikilta ja omalta jutulta. Mutta ei tämä nyt saa näinkään mennä, että suurin piirtein pöllitään riffit yksi yhteen ja vaihdetaan laulukieltä. Sama vika on Callejonin maanmiehissä Calibanissa. Mikä näitä saksalaisia nykybändejä vaivaa? Pitäisikö Klaus Meinen ottaa baskeri päästään ja mennä vähän puhumaan teineille järkeä? Plussaa tässä levyssä ovat hyvät soundit ja tarkka soitto, eli propsit menevät bändin sijaan atk-asiantuntijoille...?
Janne tolonen
Näillekin puolalaisille alkaisi toivoa vähitellen työvoittoa. Pian kaksi vuosikymmentä kasassa ollut ja useita pitkäsoittoja tehtaillut Trauma edustaa maansa kuolometallin kakkosketjua. Vaderit, decapitatedit ja behemothit ajavat ohitse miten vain, mutta tasaisen varmaa jälkeä Trauma on taas saanut aikaiseksi. Archetype of Chaos on tyyliltään moderni, teräväksi ja tuhdiksi tuotettu paketti perusvarmaa mättöä. Mainiolla soolotyöskentelyllä ja synkeää tunnelmaa luovilla melodioilla sävytetyt biisit murskaavat sekä nopean blastauksen että hitaammin junttaavan riffittelyn voimin. Tempot ovat monipuolisessa käytössä ja hetkittäin brutaaliutta katkotaan myös sujuvasti biisiin upotetuilla rauhallisemmilla osioilla. Rautaisella kokemuksella nämäkin veteraanit pelaavat, ja levyä kuuntelee oikein mielellään. Biiseissä on paljon toimivia koukkuja, mutta kokonaisuutena kappaleet eivät ole tarpeeksi mieleenpainuvia. Kelpo kamaa tästä huolimatta.
kaRi koskinen
Savatage
ear
Still the Orchestra Plays Greatest Hits
Parhaat veisut -kokoelmiin on aina yhtä vaikea suhtautua, vaikka paketin sisältö olisikin periaatteessa pelkkää timanttia. Legendaarisen Savatagen laajahkoa tuotantoa kiitettävästi ja kronologisesti leikkaava Still the Orchestra Plays ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Mukana on luonnollisesti Hall of the Mountain Kingin, Gutter Balletin, If I Go Awayn ja Chancen kaltaisia helmiä, mutta joidenkin yhtyeen selkeään parhaimmistoon kuuluvien kappaleiden, kuten esimerkiksi Tonight He
76
Inferno
Arviot
Sacrilegious Impalement
Cultus Nex
HaMMer oF Hate
Sun-, Waltari- ja Moonsorrow-jäsenistä koostuva Barren Earth tunnelmallisella metallillaan vanhan progen ja modernimman progemetallin välimaastossa äärimetallisin höystein. Opethin, Pink Floydin ja Paradise Lostin hengessä mennään. Kuulostaako liian hyvältä? Periaatteessa Curse of the Red Riverilla on kasassa kaikki ainekset mestariteosta varten. Tämän voi huomata levyn parhaista puolista, joista nostetaan jalustalle Amorphis-henkinen melodisuus, erityisesti keveissä osissa vahva tunnelmallisuus ja sopivan kulmikas metallisuus. Levyn parhaiksi paloiksi nousevat Flicker, The Ritual of Dawn ja Deserted Morrows tuovat parhaiten esille sävellysten eri ääripäät, joita vetoavan melodiset kitarat, uskaliaat koskettimet ja tavallisuudesta poikkeavat tahtilajit sekä sovitukset tukevat jatkuvasti. Barren Earth on kuitenkin ehdottomasti parhaimmillaan raskaimmissa äärimmäisyyksissään ja melodisimmissa tunnelmoinneissaan, minkä takia onkin sääli, kuinka paljon varsinkin albumin nimikkokappaleen, Our Twilightin ja Ere All Perishin tyyppisiin sävellyksiin lopulta sisältyy sitä laahaavampaa ja ponnettomampaa tyhjäkäyntiä. Samalla tavalla Mikko Kotamäen mureat mörinät kantavat vakuuttavasti läpi koko albumin, kun taas puhtaat, harmonisesti kuoromaiset laulut käyvät nopeasti yksitoikkoisiksi ja jättävät kaipaamaan emotionaalisempaa latausta. Parhaimmillaan Barren Earth saa debyytillään aikaiseksi juuri niin kiehtovaa ja vivahteikasta metallia kuin oli lupa toivoakin. 54-minuuttisella albumilla tunnelma jää kuitenkin liian usein aavistuksen etäiseksi ja kappaleet pirstaleisiksi, jotta siitä voisi pitää niin paljon kuin olisi halunnut.
aki nuopponen
Chthonian
WoodCUt
Preachings of Hate Are Lord
Pietarsaarelaisen Chthonianin toinen täyspitkä lyö kuulijan eteen puolituntisen paketin rujoa blackin ja deathin ristisiitosta. Paino on kuitenkin selkeästi mustassa musiikissa, ja death metalista muistuttavat ainoastaan Mathias Lillmånsin brutaalit vokaalit. Orkesteri on keskittynyt kartoittamaan Mardukin kiimaisen tamppauksen ja uusio-Satyriconin harmaanmustaa välimaastoa. Kiihkeät blastbeat-orgiat ja keskitempoinen rokkaus on saatu hyvin balanssiin, ja siksipä Preachings... onkin niin helppoa kuunneltavaa. Mitään maailman omaperäisintä materiaalia yhtye ei levyllään tarjoile, eikä siihen ole välttämättä tarvettakaan. Tuntuu kuitenkin, että Chthonianin identiteetti on vielä hieman hakusessa, eikä sitä niin sanottua "omaa" juttua ole vielä täysin löydetty. Mutta potentiaalia löytyy, ja tämän paketin perusteella voitaneen sanoa, että suunta on hyvä.
Mikko MalM
Nyt annetaan pahalle pikkusormen ohella koko käsi. Saatanallista messuaan raivoavan Sacrilegious Impalementin taustalta löytyy monessa ug-liemessä marinoitunutta muusikkoa, joten bändin esikoispitkän valmius ei ole tule yllätyksenä. Black metalin ilkeyttä, alkukantaista riipivyyttä ja death metalin tummempaa soundia sekoitteleva Cultus Nex rakentaa kuluneista palasista harvinaisen toimivan kokonaisuuden. Raaka, mutta tuhti ja selkeä soundi antaa kasvot pitkäjänteisesti rakennetuille ja pahansuopuutta uhkuville kappaleille, joita ei todellakaan roiskita miten sattuu. Näitä biisejä on selvästi kypsytelty. Nopeus tai välittömästi kurkkuun iskevä puukko eivät ole tärkeintä. Viiden minuutin paremmalle puolelle venyvät kappaleet kehittelevät ideoitaan rauhassa, ja hyvällä riffillä mehustellaan hartaudella. Temponvaihteluja esiintyy sopivasti, mutta groovaavalle väännölle, tuplabasarien voimin rullaavalle jyräykselle tai blast-mätölle annetaan kullekin kunnolla tilaa. Vaikutelma on osin kierosti hypnoottinen. Sacrilegious Impalement kuulostaa kotimaiselta vastineelta norjalaisen Urgehalin uudemmalle tuotannolle. Sama perusasioissa pitäytyvä, pitkähköjä kappaleita ja sopivasti sekä väkivaltaa että synkeää melodisuutta sekoitteleva resepti toimii molempien eduksi, vaikka eivät bändit toki toistensa kopioita ole. Väkevää ja poikkeuksellisen hyvin tehtyä tavaraa lajissaan.
kaRi koskinen
Axel Rudi Pell
One Night Live
SPv
Mikäli et kärsi vaikeasta ARP-riippuvuudesta, unohda tämä julkaisu ja siirry eteenpäin. Te muut Pellevammaiset joihin itsekin osittain kuulun saatte myös luvan kyseenalaistaa maestron tuoreimman dvd:n tarpeellisuuden. One Night Live käsittää viime kesänä Rock of Ages -festareilla taltioidun 72-minuuttisen keikan, eikä sitten yhtään mitään muuta. Parin vuo-
den takaiseen Live Over Europe -tuplaan verrattuna settilista käsittää peräti kaksi eri kappaletta, jotka molemmat on vieläpä torsotettu osaksi medleytä. Mahtavaa, pojat! Kuvan- ja äänenlaadussa ei ole moittimista. Laajakuva ja 5.1 pelaavat nykystandardien mukaisesti, ja bändi itse on oma turvallisen varmaotteinen itsensä. Ongelma onkin siinä, että kun ARP on julkaissut jo parikin teknisesti pätevää ja ekstroiltaan kohtalaista dvd:tä, niin mikähän piru tämän täydellisen yllätyksettömän ja lisäaineettoman pläjäyksen funktio on? Niin, aivan, sehän se.
80
Inferno
www.voice.fi
101 Heavy Metal-albumia
jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään
101 kaikkien aikojen parasta ja ehdottomasti suurinta hevialbumia maailmassa! 101 Heavy Metal -albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään on kunnianosoitus niille levyille, jotka yhdistävät metallijoukot. Jokainen albumi on osaltaan muokannut hevimetallistä sen brutaalin, romuluisen pedon, jona se esittäytyy nykyään. Tämä musiikki At the Gatesista Judas Priestiin ja Slayeriin saa hevimetallin sydämen sykkimään verevänä. Kirjassa on mukana myös Suomi-heavyn kovimmat albumit! Hae omasi kirjakaupoista tai marketeista!
ISBN: 978-952-220-180-5, n. 250 siv., ilm. 3/10, 4-värinen
Tilaa uutuuskirja nyt erikoishintaan 44 euroa osoitteesta: readme.fi www.readme.fi/nautic
.
Ilman postikuluja !
.
infernon
lukemAttA?
Jäikö Joku
numero
Aadolf ja demot
Kuukauden bändi: fleshred
Fleshred: When All Fades
Fleshred työntää pihalle uutukaista hämmästyttävän pian Halls of Tormented Flesh -ep:n jälkeen. Rehellinen ja soundeiltaan modernihko death metal esitellään tällä kertaa vielä piirun verran kiristeltynä versiona. Eri yhteyksistä tuttuja naamoja sisältävä kokoonpano omaa soitossaan kovan grooven, johon kuulijan on helppo viehättyä. Tänä paljouden päivänä on mukava törmätä bändiin, jolla ei ole musiikissaan mitään ylimääräistä. Fleshred ei kosiskele liioilla melodioilla, koskettimilla tai kuorolauluilla, ainoastaan väkivallalla. Biisit säilyttävät vääntönsä temposta riippumatta ja jaksavat pitää otteessaan kautta linjan. Murdershockissakin lauleskeleva Oku tekee ison osan bändin soundista hienosti varioivalla, mutta 100-prosenttisen raivokkaalla esityksellään.
www.Myspace.coM/fleshRed
milloin ja miten? ...alkuvuodesta 2009. Oltiin Heikkisen kanssa jo pitkään juteltu, että tarvis kasata death metal -bändi ja päästä soittamaan matalavireistä murinaa. Vanha kamu Pave hyppäsi toiseen kitaraan ja laulaja Okun mukana tuli rumpali Pete. Alkuun paahdettiin tuhatta ja sataa, mutta toisella demolla ollaan jo osittain höllätty kaasujalkaa.
heet, harrastukset... Biiseihin saisi ehkä enemmän potkua ja monipuolisuutta, jos tehtäisiin kämpillä yhdessä vanhaan hyvään malliin. Toistaiseksi on toiminut näinkin hyvin, ja livenä soitto rullaa.
TerminaaTToriT Disease of the Nation: Dawn of the Dead
Itäinen metallivahvistuksemme vakuuttaa jälleen. Bändi onnistuu taas kuulostamaan älyttömän taitavalta ja viihdyttävältä, joskin luulen, että kuulijalla on oltava tietyt järkisuodattimet pois kytkettyinä. Orkesteri on niin helvetin raskas, mutta osaa keventää tunnelmaa erilaisilla pelleilyillä, jotka eivät kuitenkaan laita touhua liian leikkisäksi. Sulaa hulluuttahan tämä paikoin on, mutta onpa myös uniikkia. Sekoilusta huolimatta löytyy onneksi kiinnekohtiakin hahmottelua helpottamaan. Erittäin vapautuneen oloinen ja kunnioitettava julkaisu.
www.diseaseofthenation.coM
Jos pidät heistä, pidät myös meistä: ...Bloodbath, Entombed, Grave, Pestilence, Unleashed, Hail of Bullets, Morbid Angel, Asphyx, kaikki omia suosikkeja. Vaikutteita on siis niin skandinaavisesta/eurooppalaisesta kuin amerikkalaisesta death metalista. Pyörää ei ole keksitty uudelleen, mutta omat mausteet on sopassa mukana. Aika yksinkertaisella paletilla mennään, ja teknisen death metallin viidakkoon ei olla lähdetty, eikä varmaan lähdetäkään. Bändin nimi... ...on Okun keksimä. Eikös tuossa ole just sitä itseään, eli verta ja lihaa? työmme jakautuu... ...siten, että Jani on tehnyt kaikki biisit ja Oku pääosin sanoitukset ja laulusovitukset. Yhdessä ollaan sovitettu, eli aika perussettiä. Pöytälaatikossa on biisejä myös Okulta ja Jussilta. Suurin ongelmamme on, että... ...aikaa yhteisille treeneille löytyy aika nihkeästi johtuen muista aktiviteeteista; muut bändit, per-
keikalla olemme... ...sillä meiningillä, että yleisö tuntee jääneensä katujyrän alle. Koetamme soittaa intensiivisesti, aggressiivisesti ja mukaansatempaavasti. Oikeinsoittokin on pop, mutta livetilanteessa soitetaan ennemmin sillä kuuluisalla fiiliksellä kuin että nostettaisiin hihna kaulaan ja tuijotettaisiin nakkien osumatarkkuutta. Jääköön jäyhän nakin tuijotus muille, meillä heiluu slerssi... Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska.. ...valmistamme omanmakuista kalmametallia vanhalla reseptillä. Bändillä on genrelle annettavana oma turpasaunansa, joka repii takuuvarmasti lihat luista. Viiden vuoden päästä meidät löytää... ...Hämeenlinnan lähipubista kuuntelemasta Irwiniä maailmankiertueen jälkeen. Morbid Angelin D. Vincent on lähtenyt matkaamme roudariksi ja ostanut tuuhean ruskean pipon sekä oikeudet Irwinin katalogiin. emme ikipäivänä tule... ...käyttämään puhtaita lauluja tai koskettimia musiikissamme. Naamatkin jätämme värjäämättä, kaiken maailman kajaalit ja muut naisten tarvikkeet pysykööt Stockan kosmetiikkaosastolla
Night on kuitenkin tukku hyviä biisejä, joita kuuntelee aina mielellään, kuten myös ammattitaitoista soittoa ja kitarailotulitusta.
www.Myspace.coM/highdRaMaband
Left to Bleed: Well Diabolical Sacrifice
Tällaista täystuhoa ei luonnollisesti voi asettaa kuin kärkisijoille. Porilainen Left to Bleed on osittain paikallisista, mainettakin niittäneiden bändien jäsenistä muodostunut kokoonpano, joka toteuttaa supervaarallista ja teknistä death metalia. Well Diabolical Sacrificen kanssa menee oikeasti pasmat sekaisin, eihän näin tehokasta performanssia voi olla. Kaikki on vieläpä toteutettu soundeja myöten pilkuntarkasti nappiin ja soitossakaan ei ole napisemista. Vaikka suoritus hipoo uskomatonta, ei musiikissa ole nuotteihin purettuna mitään varsinaisen uutta, mihin tavallaan pettyy. Mikäli siis moista ehtii miettiä.
www.Myspace.coM/lefttobleed
High Drama: Into the Night
High Draman pääpukarina toimii muun muassa Tommi Läntisen bändissä kitaroiva Henrik Strang. Kuten yleensä, hevin pariinkin tekee mieli, ja erilaisten osaajien kasaannuttua äijän ympärille on syntynyt aikamoinen hienouksien sulatusuuni. Biiseissä voi kuulla kaikuja monesta 1980-luvun tukkabändistä sekä tukutuku-yrittäjien ja tuoreiden, teknisempien progemestarien tekosista. Paljonhan tässä haltuun otetaan, ja homma rönsyilee suuntaan jos toiseen, kuten tällaisissa "paineenpurkuprojekteissa" toki saattaa helposti käydä. Into the
Nation Despair: Ruins
Tamperelainen Nation Despair on saanut Ruinsnauhoitteelleen vetävän vaihteen päälle. Biisien perusta on raskaan death metalin päällä ja kokonaisvaikutelma hyvällä tavalla koruton. Melodioitakin osataan käyttää, mutta niitä säästellään lähinnä kertosäkeitä varten.
84
Inferno
Vanha liitto
TEKSTI Kimmo K. Koskinen
I
www.acidreign.co.cc
M
iksi vain pari keskinkertaisesti menestynyttä levyä tehneestä poikajoukosta on aihetta tehdä juttu liki parinkymmenen vuoden mediapimennon jälkeen? Comeback-levy... ei. Reunion-kiertue tai edes keikkoja... ei se tapahtui jo pari vuotta sitten noin sekunnin mittaisen Zzurkappaleen esittämisen merkeissä, vieläpä rankasti vajaalla miehistöllä.
Moochos Grassy Arse
Syynä on yksinkertaisesti, että bändin omaleimainen materiaali on parhaimmillaan yhä pirun kovaa valuuttaa ja meininki vertaansa vailla. Kun vauhtimetalliyhtyeitä alkoi 1980-luvun puolivälin jälkeen siitä joka nurkalla, myös Iso-Britannia kantoi kortensa kekoon muiden muassa Xentrixin, Onslaughtin ja Sabbatin muodossa. Lawnmower Deth oli huumoritavaraa, ja myös Acid Reign oli imagoltaan
198090-lukujen taitteen thrash-speed-aaltoon kuului olennaisena osana ankaruuden höystäminen poikamaisella vekkuliudella, etenkin suurten jenkkinimien parissa kasvaneiden nuorten yrittäjien otteissa. Acid Reignin maine naamanvääntelijöinä ja hassuttelumusan soittajina on kuitenkin väärä ainakin osittain.
hassutteleva; liekö bändistä yhtäkään promokuvaa, jossa jolpit olisivat vakavalla naamalla. Musiikillisesti ja sanomaltaan bändi oli kuitenkin vakavasti otettava ainakin pääosin.
UKAC
Acid Reign perustettiin Harrogaten kylpyläkaupungissa vuonna 1985. Kokoonpanoon kuuluivat laulajana heikkolahjainen mutta
InfeRno
87
Palveluhakemisto
Mainosta Pop Median palveluhakemistossa! Ota yhteyttä myyntiimme. Yhteystiedot löydät osoitteesta www.popmedia.fi.
HARVINAISTEN LEVYJEN
TILAUSPALVELU
Meiltä saat myös levyt, joita ei normaalikauppojen valikoimista löydy!
UUDET · KÄYTETYT · VINYYLIT
WWW. ARIMAN.FI
eseen Painu osoitte o.fi ja voit www.infern ien ssä rundaav voittaa yhde Nicolen Medeian ja a. vyä ja paita tarjoamaa le sa kiertueen a on voimas Kis 10.4. asti. loppuun eli
Oma nahka
KUVAT Valtteri Hirvonen
Cult of Lunan Johannes Persson halusi eroon värittömyydestä.
Symmetrian sulttaani
Cult of lunan musiikki saattaa uida välillä tummissakin vesissä, mutta Johannes Perssonin nahassa on melkoista ilakointia. Kummatkin käsivarret ovat täynnä väriä, jaloista löytyvät symmetriset tiikerit, selässä ja solisluiden kohdalla on tekstiä ja lisää on vielä tulossa. Otin ensimmäisen kuvan vasta 21-vuotiaana, ja hyvä niin. Ne suunnitelmat, mitä minulla oli aikaisemmin... olisin ehkä joutunut katkaisemaan käteni, Johannes nauraa ja toteaa ylipäätään teiniiässä maun muuttuvan alvariinsa. Vasemman käsivarren sisäpuolelle ilmestynyt punkkariystävän hakkaama kallo on osa suurempaa maalausta, jonka on tehnyt holokaustista selvinnyt nainen. Synkeä tarina kiehtoi Perssonia. Selästä löytyy Unbroken-yhtyeen Life. Love. Regret. Johanneksen mielestä paras levy ikinä. Siitäkin huolimatta, että tuo tatuointi vähän kaduttaa. Ilman suunnitelmaa tulee otettua paljon pieniä kuvia, ja se tavallaan tuhoaa alueen suuremmilta kokonaisuuksilta. Se, että kallo sulautui näin hyvin käden kokonaisuuteen, on puhdasta onnea! Oikean käden sleeven kohdalla punkkaritatuoinnit vaihtuivat ammattilaisjälkeen, ja Johannes istui Uumajassa sijaitsevan Red Dragon Tattoon Matsin pakeille. Mulla on niin vaalea iho, että halusin tehdä isot kuvat väreissä. Sen jälkeen tapasin yhden kiertävän tatuoivan brassihemmon, joka teki toisen puolen. Olen symmetrian kannattaja ihan kaikessa, Johannes toteaa ja kertoo vasemman olkapään hahmon olevan inspiraation tulos eräästä bändinsä albumista. Johanneksen sleevet ovat useamman eri session tulosta. Lähemmin tutkailtaessa niistä löytyy useampia eri hahmoja sekä Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart -teksti. Se on ensinnäkin maailman paras laulu ja esimerkki siitä, miten tatuointi on muistutus tietystä ajasta elämässä. Silti niiden kanssa pitää pystyä elämään. Ihmisten pitäisi ajatella useampaan otteeseen ennen tatuoinnin hankkimista. Olen nähnyt festivaaleilla niin paljon jätkiä ilman paitoja. Ja kauheita tatuointeja ympäri kroppaa, Johannes virnistää. Johanneksen viimeisimmät sessiot on koettu tukholmalaisen Theo Jakin kanssa. Hän on uskomattoman taitava, kallis, mutta joka pennin arvoinen. Ihailen tatuoijissa heidän työylpeyttään. Hyvät tekijät eivät vain piirrä jotain, vaan myös ajattelevat ja tietävät asioista paljon, Johannes tuumaa ja kehuu Theon keksimää tiibetiläisen kuolinnaamion kuvaa vasemmassa kädessään. Se oli hänen muistutuksensa meidän kaikkien kuolevaisuudesta. Perssonin oikeasta kädestä löytyy myös mielenkiintoinen kuvio, joka kuulemma kertoo katsojansa mielikuvituksesta. Se symboloi seksuaalista aktia, Johannes esittelee mystistä "miekat ja tupet" -kuvaansa japanilaisen demonin vieressä. Niin kauan kuin näyttää hyvältä, minä olen tyytyväinen, hän virnistää. Esimerkiksi Briteissä isommilla festivaaleilla artistibäkkärillä on oma tatuoija, jonka pakeille esiintyjät voivat mennä. Perssonille pelkkä ideakin olisi kauhistus. Minulla pitää olla vähän intiimimpi suhde tyyppiin joka tekee tatuointeja minulle. Tatuointi on niin henkilökohtainen asia, että sitä ei voi mielestäni esimerkiksi kopioida. Cult of Lunan logosta tehtyjä tatuointeja olen toki nähnyt useampiakin, mutta se on eri asia. Arvostamme tuollaisia juttuja todella paljon, se on tavallaan osoitus siitä, että meidän musiikkimme on heille kuolematonta.
90
InfeRno
"Solisluiden teksti saa tulevaisuudessa jatkoa, nyt se näyttää vähän yksinäiseltä. Sitä pitää vielä jatkaa olalta olalle jollain tapaa. Pitänee käydä Tukholmassa moikkaamassa Theoa, uskoisin, että hänellä on taas hyviä ideoita!"
TEKSTI Heta Hyttinen
I
Dark Label kolmas kausi: Live Feed DVD julkaisussa 8.4.
12
95
/ KPL
12
Muista myös jo julkaistut!
95
/ KPL