Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Soundi FIN NightwishHietala 11-19_BACKCOVER.indd 1 31.10.19 14:42 Takakansi 10_19.indd 84 4.11.2019 9.59 10 /2 01 9 9,80 € (sis.alv) S O U N D I 1 / 2 1 9 So un dI 11 So un dI 11 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A IS E T A L B U M IT LINDEMANN BONNIE ”PRINCE” BILLY SAM FENDER THE RASMUS LINDEMANN BONNIE ”PRINCE” BILLY SAM FENDER THE RASMUS Kansi_10_2019_f.indd 1 7.11.2019 13.35 _1SD_ulkokannet_10_2019.indd 1 7.11.2019 16.30
HYBRID www.pearlemerge.com HYBRID www.pearlemerge.com HYBRID www.pearlemerge.com • SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C 00150 Helsinki • Tel. (09) 5870456 • Mobile 0400-445603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl tulostus.indd 83 8.11.2019 11.23 w w w . s o n y m u s i c . f i w w w . l e o n a r d c o h e n . c o m C D / L P / D I G I N Y T U L K O N A Sony aukeama.indd 2 6.11.2019 13.10 _2SD_sisa?kannet_10_2019.indd 1 8.11.2019 11.41
w w w . s o n y m u s i c . f i w w w . l e o n a r d c o h e n . c o m C D / L P / D I G I N Y T U L K O N A Sony aukeama.indd 3 6.11.2019 13.10
2 päivän liput 89 € nyt myynnissä ticketmaster.fi/kesärauha MUSIC FESTIVAL 5.-6.6.2020 VANHA SUURTORI, TURKU MEW (DK) OLAVI UUSIVIRTA RUUSUT 22-PISTEPIRKKO ANTTI AUTIO ERKI PÄRNOJA (EE) GETTOMASA HONNINGBARNA (NO) IBE JESSE MARKIN KARINA LOUIE BLUE MAUSTETYTÖT PLUTONIUM 74 SAMULI PUTRO SOFA + F + YEBOYAH TERVEET KÄDET THE HEARING TIISU TUOMAS HENRIKIN JEESUKSEN KRISTUKSEN BÄNDI performs “And The Glass Handed Kites”-album SUPPORTED BY Sunborn tulostus.indd 4 7.11.2019 11.36
EMP tulostus.indd 5 7.11.2019 11.37
Soundi 10/2019 > 8 Pääkirjoitus 9 Toinen kuvakulma 10 Tapahtuu näinä päivinä 12 Break On Through 14 Tarkkailuluokka: Liila Jokelin 16 Arttu Seppänen 18 Martti Luther ja muovipussi 20 Elämäni soundit: Kanerva 22 2000-luvun parhaat suomalaiset albumit 32 The Rasmus 36 Sam Fender 38 Bonnie ”Prince” Billy 43 Lindemann 46 Minun tähteni: Richard Thompson 50 Levyarviot 67 Kiven alta: Shuggie Otis 68 Bazook Strigoi Denner’s Inferno Vesperith 74 E-liike 76 Sanoin kuvin 79 Palsa esittää 82 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 6 SOUNDI K u v a: TI m o Is o ah o 32 The Rasmus ”Ei me mikään popbändi oltu – ainakaan omasta mielestämme.” K u v a: Je n s K o ch 38 Bonnie ”Prince” Billy ”Unen rinnakkaismaailmaa tarvitaan todellisuudessa navigoimiseen.” 43 Lindemann ”Terve poika, mitä kuuluu? Hirven kikkeli. Perkele.” K u v a: C h ri st ia n H an se n 20 Kanerva ”Duane Allmanin soolon aikana alan aina ilmakitaroida mukana.” 36 Sam Fender ”On tärkeää saada nuoret kiinnostumaan äänestämisestä.” K u v a: P au la V ir ta sisa?lto?_2019_10_a.indd 6 8.11.2019 9.11
Zultan Rock Beat series 20% zinc 80% copper 100% passion Soundi.indd 1 04.11.2019 13:44:44 Thorman tulostus.indd 7 7.11.2019 19.12
Pääkirjoitus A-PUOLI > Päätoimittaja Mikko Meriläinen Ulkoasu Jaakko Kahala Jari Mattila Kirjoittajat Asko Alanen, Henri Eerola, Antti Granlund, Salla Harjula, Ville Hartikainen, Nuutti Heiskala, Timo Isoaho, Jari Jokirinne, Pauli Kallio, Timo Kanerva, Karoliina Kantola, Eero Kettunen, Kimmo K. Koskinen, Esa Kuloniemi, Pekka Laine, Marja Lappalainen, Hannu Linkola, Lassi Linnola, Antti Luukkanen, Antti Marttinen, Mikael Mattila, Mikko Merilinna, Kaisla Mustakartano, Jari Mäkelä, Isla Mäkinen, Jussi Niemi, Sami Nissinen, Tomi Nordlund, Aki Nuopponen, Pertti Ojala, Mape Ollila, Niko Peltonen, Ville Pirinen, Hemmo Päivärinne, Juha Seitz, Arttu Seppänen, Mirko Siikaluoma, Vesa Siltanen, Ville Sorvali, Virpi Suomi, Marko Säynekoski, Linda Söderholm, Arttu Tolonen, Vilja Vainio, Teppo Vapaus, Jarkko Vehniäinen, Ari Väntänen Toimituksen yhteystiedot Soundi, PL 312, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi soundi@popmedia.fi Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Tilaajapalvelu 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Painopaikka M?kusala ISSN 0785-0891 45. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Yksi totuus 2000-luvusta 8 SOUNDI facebook.com/soundilehti twitter.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti V uosikymmenen päättyminen on täyttänyt lehdet ja netin listauksilla parhaista albumeista ja biiseistä, emmekä me Soundissa tee poikkeusta. Listauksiin voi suhtautua kahdella tavalla. Joko tutkien ja analysoiden, mitä kaikkea listalle on päätynyt, tai marmattaen siitä, mitä kaikkea listalta puuttuu ja kuinka sinne päätyneetkin ovat aivan väärillä sijaluvuilla. Molemmat ovat äärimmäisen herkullisia lähestymistapoja ja innoittavat loputtomiin baarikeskusteluihin – tai somekeskusteluihin, 2010-lukua kun eletään – mutta henkilökohtaisesti pidän ensin mainittua hedelmällisempänä. Vaikka yleensä sorrunkin jälkimmäiseen, olenhan ihminen joka suhtautuu musiikkiin aivan liian vakavasti. Soundin johdolla toteutettuun 2000-luvun parhaat suomalaiset albumit -äänestykseen otti osaa 60 musiikista lukuisiin eri medioihin kirjoittavaa toimittajaa (ikähaarukaltaan 19–69 vuotta). Ei varmasti löydy yhtään ihmistä, joka täysin allekirjoittaisi listausta – eivät kaikki minunkaan äänestämäni levyt valitettavasti siellä juhli – mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö listalle päässeet olisi paikkaansa ansainneet. Listan tutkiminen paljastaa ennen kaikkea sen, että 2000luku on ollut suurenmoisen rikasta aikaa suomalaiselle musiikille. Sadan parhaaksi äänestetyn levyn joukossa on platinamyyntiin yltäneitä ja marginaaliin jääneitä. On lyhyen aikaa liitäneitä tähdenlentoja ja niitä, jotka ovat tulleet jäädäkseen. On vuosikymmeniä sitten uransa aloittaneita, mutta ennen kaikkea on 2000-luvulla kukkaan puhjennutta uutta sukupolvea. Myös genrevalikoimaa riittää: on rokkia, poppia, metallia, räppiä ja vaikka mitä. On levyjä, joita sinä rakastat, mutta on myös levyjä, joita et voi sietää. Konsta, Kusti & Faarao: Konsta, Kusti & Faarao SOUNDI 10/2019 TEHTIIN NÄIDEN SÄVELTEN TAHTIIN: Cigarettes After Sex: Cry Michael Kiwanuka: KIWANUKA Sam Fender: Hypersonic Missiles Pasi Salmi: Preerian upottaa kuu Mikko Meriläinen Päätoimittaja twitter.com/MikkoMerilainen mikko.merilainen@popmedia.fi pa?a?kirjoitus-taitto_2019_10_a.indd 8 7.11.2019 16.09
Kuvat: Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen Toinen kuvakulma > Happoa lapsille FLEAN MATKA OJAN POHJALTA SUPERTÄHDEKSI Red Hot Chili Peppersin basistilegenda Flea kasvoi päihteiden ja väkivallan keskellä New Yorkissa. Sekava elämä sai suunnan, kun hän löysi sielunveljensä Anthony Kiedisin. Flean odotettu omaelämäkerta on villin arvaamaton tarina pojasta, josta kasvoi yksi rockmaailman rakastetuimmista sekopäistä. Alkusanat on kirjoittanut Patti Smith. pa?a?kirjoitus-taitto_2019_10_a.indd 9 8.11.2019 9.32
10 SOUNDI SOUNDI 11 Tapahtuu näinä päivinä A-PUOLI > Musiikkimaailman ajankohtaisia kuulumisia AMARANTHE (SWE) 22.11. Messukeskus, Turku SABATON (SWE) 23.11. Hartwall-areena, Helsinki NAZARETH (GBR) 23.11. Venue, Turku ATOMIC SWING (SWE) 25.11. Tavastia, Helsinki MAYHEM (NOR), GAAHLS WYRD (NOR) GOST (USA) 26.11. Pakkahuone, Tampere, 27.11. Tavastia, Helsinki HURULA (SWE) 26.11. Tavastia, Helsinki BOY HARSHER (USA), CHASMS (USA) 26.11. Kuudes Linja, Helsinki VOLBEAT (DNK) 27.11. Hartwall-areena, Helsinki MDOU MOCKTAR (NER) 27.11. G Livelab, Tampere, 28.11. Lutakko, Jyväskylä, 29.11. G Livelab, Helsinki GUTTER DEMONS (CAN) 28.11. Bar Loose, Helsinki RIVAL SONS (USA) 28.11. The Circus, Helsinki BORIS (JPN) ÅRABROT (NOR) 28.11. Tavastia, Helsinki GHOST (SWE), ALL THEM WITCHES (USA), TRIBULATION (SWE) 28.11. Hartwall-areena, Helsinki MOONSPELL (PRT), ROTTING CHRIST (GRC) 29.11. Tavastia, Helsinki, 30.11. Klubi, Tampere, 1.12. Apollo, Turku THE ARISTOCRATS (USA/GBR) 3.12. Olympia, Tampere, 4.12. Lutakko, Jyväskylä TAV FALCO & PANTHER BURNS (USA) 4.12. Kuudes Linja, Helsinki SOILWORK (SWE), LEPROUS (NOR), THE OCEAN (DEU) 5.12. Logomo, Turku, 6.12. Holiday Club Saimaa, Lappeenranta, 7.12. Jäähalli, Helsinki AMON AMARTH (SWE), ARCH ENEMY (SWE), HYPOCRISY (SWE) 9.12. Jäähalli, Helsinki FATBOY (SWE) 12.12. Klubi, Tampere, 14.12. Kåren, Turku THE ORCHESTRA – FORMER MEMBERS OF THE ELO (GBR) 13.12. Kulttuuritalo, Helsinki, 15.12. Pakkahuone, Tampere ELUVEITIE (SUI), LACUNA COIL (ITA), IFECTED RAIN (MDA) 13.12. Tavastia, Helsinki, 14.12. Pakkahuone, Tampere CRAZY CAVAN & THE RHYTHM ROCKERS (GBR), FRENZY (GBR) 13.12. Shamrock, Vantaa, 14.12. Vesileppis, Leppävirta MOTO BOY (SWE) 14.12. On The Rocks, Helsinki MANDO DIAO (SWE) 15.12. Apollo, Turku, 16.12. Tavastia, Helsinki MARDUK (SWE), UNLIGHT (DEU), ATTIC (DEU) 17.12. Nosturi, Helsinki, 18.12. Klubi, Tampere REFUSED (SWE) 17.12. The Circus, Helsinki SÓLSTAFIR (ISL) 19.12. Tavastia, Helsinki Poimintoja lähiviikkojen ulkomaanvieraista: On marraskuun alkupuoli, ja Mokoma-viisikko on saapunut Sound Supreme -äänitysstudioon koko komeudessaan. Miksauspöydän äärellä puolestaan työskentelee Mokoman äänitteiden luottomies Janne Saksa ja sohvalla istuu yhtyeen manageri Katja Vauhkonen. Septetti on kerääntynyt Hämeenlinnaan, sillä Mokoma on saanut yhdennentoista pitkäsoittonsa nauhoitukset 99-prosenttisesti valmiiksi. Nyt ryhmän agendana on kuunnella läpi kaikki uudet kappaleet – niitä on 12 – ja tehdä mahdolliset viimeiset lisäykset niin instrumenttikuin lauluraitoihinkin. Soundin saapumishetkellä tarkistuksen alla on Toinen ihminen -kappale, jonka melodinen tarttuvuus ja ajattelemaan pakottava teksti vihjailevat ison radiohitin mahdollisuudesta. Yhtyeen jyrkemmän linjan ystävien ei tarvitse kuitenkaan huolestua, sillä heti seuraavaksi eetteristä ärjyvä Leikin loppu tyylittelee Slayerin, Darkthronen ja Dimmu Borgirin muodostamassa epäpyhässä kolmiossa. – Tuleva levy on vaihteleva, hyvinkin vaihteleva. Mukana on myös Mokomalle uusia tuulia, sanoo laulaja Marko Annala. – Lienee sanomattakin selvää, että olemme itse erittäin innoissamme tämän tuoreen materiaalin äärellä. Toistaiseksi nimettömän pitkäsoiton on määrä valmistua joulukuun puoliväliin mennessä. Levyn miksauksesta vastaa toinen Mokoman luottomies, ruotsalaisguru Jens Bogren (Opeth, Amorphis, Kreator). – Jos suunnitelmat pitävät kutinsa, niin albumi ilmestyy helmikuussa. Sen jälkeen on luonnollisesti tiedossa Suomen-kiertue, kertoo kitaristi Tuomo Saikkonen ja jatkaa: – Toki jo tämän vuoden puolella on luvassa pari akustista konserttia. Tampereella soi 30.11. ja Helsingissä heti seuraavana iltana! TEKSTI: TIMO ISOAHO Soundi-klubit alkavat G Livelabissa Useamman vuoden tauon jälkeen on aika käynnistää Soundi-klubit – täyttäähän armas lehtemme ensi vuonna 45 vuotta! Klubien tapahtumapaikkana on Tampereen uusin elävän musiikin venue G Livelab, ja kevätkaudelle on varmistunut kolme Soundi-klubia. Ensimmäistä vietetään 10. tammikuuta. Silloin esiintyy The Hearing, joka on yhtä kuin edellisessä lehdessä perinpohjaisesti haastateltu Ringa Manner, tuttu myös Ruusuista ja Pintandwefallista. The Hearingia ennen esiintyy juuri tunnelmallisen debyyttialbuminsa julkaissut Peura. 26.2. Soundi-klubia vietetään äänekkäämmissä merkeissä, kun esiintymässä on Radiopuhelimet. Illan avaa Lapinpolthajat. Kolmas klubi-ilta on sovittu maaliskuun 27. päivälle, mutta (upean) esiintyjän nimi tiedotetaan hieman myöhemmin. Soundi-klubi-iltoihin kuuluu ennen keikkaa pidettävä haastattelutuokio. K u v a: A n n u k k a P ak ar in en K u v a: Ti m o Is o ah o Mokoman 11. albumi viimeistelyvaiheessa PEURA uutiset_2019_10_a.indd 10 8.11.2019 11.50
10 SOUNDI SOUNDI 11 Sa p at ti v u o s i v u onna 2 00 9. Turmion Kätilöillä kovaa ajoa Kuopiolaisretkue Turmion Kätilöt on soittanut satoja ja taas satoja keikkoja Suomessa, mutta tasan vuoden päästä on luvassa vähän toisenlainen seikkailu, kun yhtye paiskaa kuukauden mittaisen Euroopan-areenakiertueen Nightwishin kanssa. – Siitä tulee herkullisen upea reissu, ja eiköhän me saada vanhalla mantereellakin discot pyörimään! Orkesterin herrojen kanssa tuossa jo mietittiin, että ollaankohan me ensimmäinen yhtye, joka laulaa suomeksi Lontoon Wembley-areenalla, hymähtää laulaja MC Raaka Pee. Seuraavat Turmion Kätilöt -konsertit soivat kuitenkin vielä kotimaassa. Joulukuussa on luvassa intensiivinen kahdeksan keikan putki, jonka aikana yhtye esiintyy muun muassa Helsingin The Circuksessa ja Vaasan WSareenalla. Rundi päättyy uuden vuoden juhlavetoon Joensuun Kerubissa. – Vedetään samalla periaatteella kuin aina: all in! Tai no, ehkä vähän ylikin, kun ei tässä tarvitse enää säästellä yhtään mitään, MC Raaka Pee nauraa. – Toisin sanoen luvassa on niin kovaa ajoa kuin perse antaa myöten. Tietenkin ilman liukasteita. Entä uusi Kätilöt-materiaali? Edellinen levytys Universal Satan ilmestyi syksyllä 2018. – Plakkarissa on jo hyviä uusia biisejä, sillä mitäpä sitä paskaa säveltämään! Meille on kuitenkin nyt jaettu niin hyvä käsi, että aiomme pelata sen kanssa jonkin aikaa, ja annamme samalla kiiman yltyä seuraavan pitkäsoiton suhteen. Levykauppa Äx julkaisee marraskuun lopulla kahdensadan kappaleen vinyylipainoksen kuopiolaisten maineikkaasta Hoito virhedebyytistä (2003). – Onhan se mahtava juttu, että lp-levyt liikkuvat taas. Hoito virheestä saattaa muodostua keräilyharvinaisuus, joten suosittelen hankkimaan läpyskän pikimmiten! TEKSTI: TIMO ISOAHO Rockfest kiinnitti Iron Maidenin ja muuttaa Tampereelle Transworld Identity marssii esiin Popedan tyylikkäänä rumpalina jo yli kymmenen vuoden ajan kunnostautunut Kari ”Lacu” Lahtinen toimii nykyään myös hard rock -kopla Transworld Identityn tarkkana tahdittajana. – Meillä oli ollut Transworld Identityn – tai T-I.D:n – kokoonpano kasassa jonkin aikaa, mutta homma sai uudenlaista tulta alle, kun hovisäveltäjämme Jukka ”Riitis” Riitaluoma näki vaimoni Rachaelin laulamassa covereita. Seuraavaksi Riitis ehdotti muutaman originaalibiisin tekemistä, ja lainakappaleet saivatkin pian jäädä, kertoo Lahtinen. Lahtisen pariskunnan lisäksi yhtyeessä vaikuttavat myös kitaristi Lamppari Lamminsivu, basisti Klaus-Erik Wirzenius ja kosketinsoittaja Junnu Kinnunen. – Julkaisimme ensimmäisen Invisible-singlemme jo vuonna 2017, joten emme ole pitäneet turhaa kiirettä. Tuorein julkaistu kappale on nimeltään Part Maroon, Part Indigo, ja se on jo ehtinyt saada myönteistä palautetta sieltä sun täältä, sanoo rumpali. – Valmistelemme parhaillaan debyyttialbumimme materiaalia, ja sen nauhoitukset käynnistyvät Popedan joulukuun puolivälissä alkavan talviloman aikana. Ensi vuoden puolella Transworld Identity aktivoituu myös keikkalavoille. Aikamoinen liuta esiintymisiä on toki jo jäänyt taaksekin – myös ulkomailla. – Teimme Englannin-kiertueen Brother Firetriben kanssa vuonna 2018, ja vedimme muun muassa Lontoossa, Manchesterissa ja Birminghamissa. Olipahan hienoa palata esimerkiksi Lontooseen, sillä edellisen kerran soitin siellä Hanoi Rocksin riveissä joskus vuonna 2008! TEKSTI: TIMO ISOAHO Aiemmin Hyvinkäällä juhlittu Rockfest siirtyy ensi kesänä Tampereelle. 5.–7.6.2020 juhlittavan festivaalin ensimmäiset kiinnitykset ovat kovimmasta päästä: Iron Maiden ja Nightwish. Festarialueena toimii aivan uusi tapahtumaalue, Näsi järven rannalla Santalahdenpuistossa sijaitseva Särkänniemen tapahtumaranta. Alueen on kerrottu vetävän 25–30 000 ihmistä. Rockfestin lipunmyynti on jo käynnissä, ja lisää julkistuksia on luonnollisesti luvassa. Soundi on festivaalin yhteistyökumppani. K u v a: JP P al m u n en uutiset_2019_10_a.indd 11 8.11.2019 13.55
Uudet rocktähdet top 10 12 SOUNDI Teksti: Teppo Vapaus Uuden rockin kuulumiset maailmalta Break On Through > A-PUOLI Grandson Cleopatrick Jade Bird 1. Grandson Torontolainen Jordan Benjamin innovoi modernin rockin soundia uusiksi. Tom Morello on tehnyt remixin Grandsonille, ja läpimurtoa kärkkyvät tulokkaat tilaavat itse oppineelta uuden ajan rocktähdeltä remixejä. Grandsonin keikat tuovat mieleen nuoren Rage Against The Machi nen, mutta levyllä artistin elektronisessa sopassa yhdistyvät punkasenne, bluesahtava pohjavire, traprytmit, urbaanin popin koukut ja repalei nen, kannabiksen katkuinen grunge estetiikka. Biisien laatu on tasavahva, julkai sutahti nopea ja isoin biisi Blood // Water on striimannut Spotifyssa jo yli 100 miljoonaa. Grandson on rockin pölyttyneet konventiot haastavan 20luvun asennemusiikin uhmakas keulakuva ja kapinallinen – rocktähti 2.0. 2. Cleopatrick Luke Gruntz ja Ian Fraser perustivat duonsa Kanadan Ontariossa, pie nessä Cobourgin kylässä, jossa ei ole treeniksiä, muita bändejä eikä esiin tymismahdollisuuksia. Hometownsingle syntyi syvästä turhautuneisuudesta, mutta ratkaisi nuorten miesten ongelmat. Ensin biisi teki bändistä paikallisen nuori son tunteiden tulkin. Sitten Spoti fyn kansainvälisten soittolistojen kuraattorit tarttuivat stygeen, ja nyt bändi on heitetty Jenkkejä ja Brit tejä kiertävälle radalle. Jos Hometown onkin jo kympin suoritus, sävelkynän osuessa härän silmään duon tahtiin voi hyppiä tasa jalkaa rockin suuri yleisö kaik kialla maailmassa. 3. Jade Bird EteläLontoon skenen kasvatti päi vittää traditionaalisen folk rockin 2020luvulle. Jade Birdin mediakuvassa koros tuu aurinkoisen luonnonlapsen aura, mutta lavalla nuori taiteilija paljastaa vanhan sielunsa. Läsnä oleva tulkinta ja aseet riisuvan väli tön persoonallisuus tekevät Jadesta sekä luontevan nuorisoidolin että rockin universaalin pelastajahah mon, jonka keikoille rientävät myös kankeat veteraanit. Jade oli jo buukattu Kaisanie meen lämppäämään Liam Gallaghe ria, mutta ilmoitti olevansa kipeänä ja jäi studiolle tekemään uutta mu saa, koska iltapäiväslotti ei innos tanut. Sen sijaan hän saapuu Suo meen omalle keikalle helmikuussa – koska voi. 4. Des Rocs Newyorkilainen Danny Rocco alias Des Rocs jätti välistä vaiheen, jossa valveutuneet bloggaajat ja toimitta jat löytävät uuden artistin. Rocco te leporttasi suoraan tähteyteen. Uran viime vuonna avannut Let Me Live / Let Me Die sinkku on strii mannut yli 25 miljoonaa, ja uusien kappaleiden laatu on yhtä luja. Des Rocs ei vielä tiedä, koska jul kaisee ensimmäisen albuminsa, mutta sai jo viime kesänä puhelun Mick Jaggerilta ja Keith Richardsilta: ”Pääsisitkö Philadelphiankeikalle lämppäämään meitä?” 5. Yungblud Kokopinkkiin mieluusti pukeutuva nuorisoidoli Dominic Harrison edustaa samaa uuden aallon teki jyyttä kuin Grandson – genret on heitetty niin stydiin myllyyn, ettei myllystä tule ulos yksioikoista mää ritelmää musiikin tyylille. Sävyltään Yungblud on huomat tavasti popimpi kuin Grandson. Uuden The Underrated Youth ep:n avaava Braindead! kuitenkin todis taa, ettei artisti halua hylätä punk vaikuttimiaan. Uudelle nuorisolle Yungblud on heimojohtaja, tasaarvon ja erilai suuden ymmärtämisen puolesta ju listava rääväsuu, jonka olemassaolo on syy jaksaa huomiseen. Yungbludia on syytä kiittää tie donsiirrosta, sillä häntä seuraavat lapset tietävät, mitä on punk rock. 6. Starcrawler Los Angeles Grand Arts High Schoo lin kasvatti Arrow de Wilde on va lokuvaaja, malli ja somessa laajalti seurattu visuaalinen artisti, mutta nyt hänet tunnetaan parhaiten Starcrawlerin laulajana, jonka lava K u v a: A sh le y O sb o rn Break_On_2019_10 -taitto.indd 12 7.11.2019 14.25
14 SOUNDI > Tarkkailuluokka Palstalla nostetaan esiin toimituksen uusia suosikkeja. A-PUOLI Liila Jokelin Tunteet edellä, äly perässä K un puhutaan laulelmasta, karkaavat ajatukset väkisinkin 70-luvulle. Monien mielessä senaikainen laulun voimaan ja sanomaan perustuva musiikki assosioituu kailottavaksi paasaukseksi. Liila Jokelin ei pelkää käyttää ääntään terävästi, mutta pystyssäpäin esittämiensä kappaleiden viesti voi olla henkilökohtainenkin. Myös yleisemmät huomion maailmanmenosta ovat teräviä. Kaamos on huono esileikki -albumi esittelee persoonallisen ja kiinnostavan uuden lauluntekijän. Bändeiltä on tavattu usein kysyä, miten se on tullut muodostuneeksi. Yksin vastuunsa kantavilta artisteilta se ei onnistu, mutta onkin kiinnostavampaa, miten laulujenteon prosessi on alun perin heillä syntynyt. Ihan yksinkertainen kuvio se ei ole ollut Jokelinillekaan. – Esitin ensimmäiset sanoittamani biisit hippikommuunin kotibileissä yli kymmenen vuotta sitten. Silloinen poikaystäväni säesti minua. Biisit olivat folkahtavaa progea ja perustuivat seinähulluuteen ja melodraamaan. Yleisö nauroi katketakseen. Silloin tajusin, että tätä mä haluan tehdä lisää, ja sen voisikin nimittää prosessini ensimmäiseksi askeleeksi. Kun erosin minua säestäneestä poikaystävästäni, otin kitaran käteen ja päätin, että nyt mä otan tän homman haltuun itse. Istuin Riihimäellä autiossa isoäitini asunnossa, sain unihalvauksia, itkin ja tein ensimmäisen biisini kitaralla. – Samoihin aikoihin tutustuin V.J. Saloseen, joka soittaa myös levylläni. Voisi sanoa, että hänen ansiostaan osaan soittaa kitaraa. Teimme hänen kanssaan tarinankerronnallisia duobiisejä nimellä Kulkuri ja Joutsen. Ensimmäiset keikkamme olivat Maria Mattilan silloisessa Tampere-undergroundin valtakunnassa Lompanlinnassa. Tuo aika on minulle maagista ikuisesti, ihan Chelsea Hotel -kamaa. Se on prosessini toinen askel. Kolmas askel oli esittää kappaleitani ensimmäistä kertaa yksin livenä julkisesti. Silloin jännitti niin paljon, että käsissäni ei ollut tuntoa. Keikan jälkeen jokainen soluni hehkui täyttymystä. Sillä tiellä tässä nyt ollaan. Liila Jokelinin musiikki on villiä, värikästä ja persoonallista. Aivan kuten meininki artistin Kuolleiden puolue -videossakin. ”Toivon, että lauluntekijät ymmärtävät että heillä on käsissään maaginen väline.” Liila Jokelin työskentelee ja opiskelee myös dramaturgian ja näytelmäkirjallisuuden parissa, kirjallisia itseilmaisun muotoja nekin. Pystytkö lyhyesti määrittelemään suurimmat erot niiden ja laulunteon välillä? – Laulujen tekeminen ja niiden esittäminen on ollut teatteriopintojen rinnalle loistava henkireikä, sillä siinä on jotakin eri tavalla totuudellista, herkkää ja paljasta. Ei kukaan tule kyseenalaistamaan keikan jälkeen, että mitä toi sun biisi oikein muka representoi ja käsitteli, ei noin voi tehdä. Teatteritaiteilijoilta odotetaan tiettyä älyllistä hohdokK u v a: M ii k k a P ir in en tarkkis_Liila Jokelin.indd 14 7.11.2019 15.59
kuutta. Mä olen mielummin idioot ti, joka saa teoksillaan ihmiset nau ramaan, yllättymään, provosoi tumaan, rakastamaan tai itkemään. Tunteet on ihmistä edellä, äly tulee perässä. Esikoisalbumin tuotantojälki on pelkistetty ja paljas. Liila kertoo, et tä tästä päätöksestä ovat vastuussa niin hän itse kuin levyn tuottanut Risto Ylihärsiläkin. – Lähetettyäni Ristolle ensim mäiset olohuoneessani tehdyt de moäänitykset on hänelle syttynyt visio: aavistuksen verran 50luvun tanssiorkesterin mieleen tuovaa, mutta tummaa menoa, joka jättäi si paljon tilaa laululle. Perussoitti mina akkari, vähäeleiset ja sääste liäästi peltejä käyttävät rummut, basso ja sähkökitara. Pystypianoa, mandoliinia, huuliharppua ja jos tulee joku aivan erikoistilanne, niin jotain synteettisiä elementtejä. – Tämä visio sytytti minua, ja mitä tulee lopputulokseen, se to della toteutui. Toki pienillä asiaan kuuluvilla variaatioilla, mutta albu min pohjavireenä kulkee mielestä ni hienosti tuon alkuperäisen visi on maasto. Liilan ensimmäisen albumin jul kaissut Helmi Levyt kuvailee tie dotteessaan levyä laulelmaksi pun killa otteella, mikä kuulostaa aika haastavalta yhdistelmältä. Mutta onko musiikintekemisen tarkoi tus ollakaan helppoa? Liila koros taa, että tärkeintä laulunteossa on enemmänkin rohkeus ja rehelli syys. – Olin alaasteella bändikerhos sa. Halusin kiihkeästi soittaa rum puja ja menin istumaan rumpupen kille odottavasti kun bändikerho alkoi. Opettaja katsoi minuun ja sa noi: ’’Liila, annetaan Juhon soittaa rumpuja’’. Juho oli poika, joka oli käynyt rumputunneilla, joten hä nen annettiin soittaa rumpuja. Mi nut laitettiin laulamaan tyttöjen kanssa. Koin ulkopuolisuutta, sil lä vierastin heidän tiettyä tarvet taan laulaa biisi puhtaasti ja oikein. Olisin halunnut räiskiä. Luulen et tä tietty soraäänisyyteni on alkanut jo sieltä. – Punkin suoruuden lisäksi arvos tan suunnattomasti laulaja tarinankertojia kuten Anneli Sari, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara, Edith Piaf, Jacques Brel, Vladimir Vysotski ja Carola. Heissä on sitten jotain ihan eri tavalla taitavaa, puh dasta ja suoraa. – Näiden kahden maailman, eli rouhean uhman ja paljaan tarinan kerronnan lapsi minä sitten taidan musiikkini kanssa olla. Molemmis sa on kyse rohkeudesta, ja se roh keus kiehtoo minua. Suoraviivai sessa meiningissä on jotakin aseis ta riisuvaa, totuudellista ja kaunis ta. Jollekin se voi olla suunnatto man vaikeaa ja jollekin taas ihan lii an helppoa. Musiikkisi lumo on osin peräisin myös sen persoonallisesta laulel matyylistä, joka on popin ja rockin kyllästämässä musiikkiilmastossa huomiota herättävä. Koetko kuulu vasi johonkin lauluntekemisen pe rinteeseen vai onko tällainen ”his torian ulkopuolella” oleminen edes mahdollista? – Olisi tosi paljon sanottu jos vas taisin että juu, tulen tuolta linnun radan laidalta, historian ulkopuo lelta. Tottakai toivon, että olen saa vuttanut jotakin, mikä kuulostaa omalta. Mutta se oma on jatkumoa menneistä ja nykyisistä hengistä, jotka ovat koskettaneet minua mu siikillaan. – Viimeisimpänä esimerkkinä Anna Fält, joka lauluesityksensä jälkeisessä keskustelutilaisuudes sa totesi laulun olevan jotakin, mi kä säilyy sukupolvelta sukupolvel le, vaikka se ottaisi uusia muotoja. Toivon, että lauluntekijät ymmär tävät että heillä on käsissään maa ginen väline eikä mikään pilipali rihkama. TEKSTI: ANTTI LUUKKANEN LISÄÄ TARKKAILULUOKKA ARTISTEJA JOKA VIIKKO: www.soundi.fi/tarkkailuluokka MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: www.soundi.fi/demoefekti Parhaat lahjaideat Kaupoista ja netistä Petteri Ahomaa Kojo Tasasta ku Sveitsissä Kojon elämän yläja alamäet saavat hymyn huulille, mutta pysäyttävät myös traagisilla tarinoillaan. ”...elämäkerrassa paljastetaan kaunistelematon totuus suomirockin värikkäistä vaiheista aina 60-luvulta nykypäivään.” Ilta-Sanomat Mape Ollila Erja Lyytinen Blueskuningatar Tarina oman paikkansa löytämisestä ja periksiantamattomuudesta. Tarina jaksamisesta ja selviämisestä taiteilijuuden, yrittäjyyden ja äitiyden ristipaineessa. Pauli Hanhiniemi Kaukopuhelu Pitkän linjan sanataiteilija Pauli Hanhiniemen esikoisromaani! Hanhiniemi kirjoittaa kipinöivin sormin tarinan, joka vie meidät Pohjanmaalta Andalusiaan ja nuorten aikuisten pakahtuviin sielunmaisemiin. Kauko Röyhkä Marjatan poika Kauko Röyhkän odotettujen muistelmien avausteos kertoo poikavuosista aina ensilevyn ja esikoisromaanin julkaisemiseen, elämänvaiheesta kun Röyhkästä tuli kuuluisa. tarkkis_Liila Jokelin.indd 15 7.11.2019 15.59
16 SOUNDI SOUNDI PB Arttu Seppänen > A-PUOLI Populaarikulttuuriessee Neljä Mestaria yhden hinnalla H uhtikuun alussa 2016 Soundin nettisivuilla oli uutinen Mestareiden paluusta keikkalavoille 17 vuoden jälkeen. Jutussa kerrottiin, että Pepe Willbergin, Pave Maijasen ja Hectorin rinnalla esiintyy myös Kirka-hologrammi. Voi kun se olisi aprillipilan sijaan ollut totta. En ole ainoa, joka palaa toistuvasti miettimään Mestareita. Ilokseni tämän vuoden elokuussa Raimo Öystilä oli kirjoittanut Rytmimusiikin syke -nettisivulleen seikkaperäisen artikkelin Mestareista, johon hän oli listannut kattavasti esimerkiksi kaikki tv-ohjelmat, joissa Mestarit vierailivat. Tasan 20 vuotta sitten Mestareilta ei voinut välttyä. Mestarit kiersivät loppuunmyytyjä jäähalleja. Kun nykyään artistit alkavat markkinoida Hartsun-keikkojaan jo vuosi etukäteen, niin neljän kuukauden sisällä Mestarit täyttivät Hartsun kolmesti. Kolmesti! Kuka ottaa haasteen vastaan ja pistää paremmaksi? Elokuussa 1999 Mestarit esiintyivät Olympiastadionilla miltei 40 000 ihmiselle. Mestareista tehtiin sketsejä. Mestareiden livelevy oli vuoden 1999 myydyin albumi. Mestarit saivat kaiken. Sen eteen tehtiin myös kovaa markkinointityötä. Hartsun-konsertti esitettiin MTV:llä. Mestarit olivat A-studiossa, Tuttu juttu -show’ssa (kahdesti!), Huomenta Suomessa, Bumtsibumissa. Mestareiden vierailu Marco Bjurströmin isännöimässä ohjelmassa keräsi ennätysyleisön eli yli 1,7 miljoonaa katsojaa. Tänä päivänä tuollainen katsojaluku kotimaiselle tv-ohjelmalle olisi käsittämättömän kova. Mestarit jopa kävivät remonttiohjelmassa Joka kodin asuntomarkkinat. Jakson nimi oli ”Mestarit katolla”. Kukapa ei promootion nimissä vähän Pepe Willbergin omakotitalon kattoremonttia tekisi. En tiedä ketä tästä voi syyttää, mutta jotakuta haluaisin syyttää siitä, että tästä kattoremontti puuhastelusta ei ole yhtäkään pätkää netin videopalveluissa. Laitoin hiljattain jopa ohjelmaa tehneelle tuotantoyhtiölle epätoivoisen viestin asiasta. Miltä Kirka näyttäisi työhaalareissa? Ehkä joskus saamme tietää. Mestarit-kokoonpanon saattoi kasaan Back To The Sixties -tapahtumien tuottaja Ande Päiväläinen. Suunnittelupalaverissa yksi mahdollinen nimi Mestarit Areenalla -konseptille oli ”Neljä tunaria”. Mestarit Areenalla oli ajoitettu juuri oikein. Se oli yhtä nerokasta kuin Epe Heleniuksen idea julkaista Eppu Normaalin Repullinen hittejä -kokoelma vuonna 1996. Oli nousukausi, ihmisillä oli rahaa, Mestarit oli turvallista lamanjälkeistä viihdettä. Oikeaa musiikkia sen 90-lukua määrittäneen konemusiikin sijaan. Mestareiden aikaan popnostalgian mahdollisuudet olivat ennen näkemättömät. Oli kulunut aikaa riittävästi, että ihmiset pystyivät kaipaamaan 60-lukua ja sen näennäistä autenttisuutta. ”Ota kolme, maksa kaksi” -tyyppistä markkinointia tekevä Dressmann tuli Suomeen vasta vuonna 2000. Mestarit-keikalla sai periaatteessa neljä yhden hinnalla. Fantastinen tarjous edellä aikaansa. Liput olivat toki aikaansa nähden kalliita, mutta tapaus oli sen vuoden isoin kotimaisessa popmusiikissa, ja eihän sitä voinut väliin jättää. Eikä se toistu koskaan. Kirka kuoli 2007 eikä Mestareiden paluu ole enää mahdollinen. Ja niin kauan kuin Vain elämää ja sen areenakonsertit tapahtuvat joka vuosi, Suomessa tuskin on tilaa toiselle vastaavalle konseptille samanaikaisesti. Vuosi Mestareiden jälkeen eli vuonna 2000 naiset tekivät oman kiertueensa. Se oli huomattavasti vaatimattomammin nimetty Leidit lavalla. Olisihan senkin pitänyt olla Leidit areenalla tai jotain mahtipontisempaa, mutta miehille suurieleisyys oli sallitumpaa. Katri Helenan, Lea Lavenin, Paula Koivuniemen ja Marionin kiertueesta elämään on jäänyt etenkin yli 9-minuuttinen Leidit lavalla -hittipotpuri. Jos nyt muodostettaisiin täysin uusi Mestaritkokoon pano, Neljä tunaria, niin ketkä siinä olisivat? Olisiko Mestarit tänä päivänä all male panel? Miettikääpä tätä: Lauri Tähkä, Tuure Kilpeläinen, Arttu Wiskari ja Juha Tapio. Niin, ei kuulosta hyvältä. Tai siis, kuulostaa Vain elämää -konsertilta. Vaikka ohjelma sinänsä on ollut viihdyttävä, se tuntuu suorastaan pilanneen Mestarit Areenalla -konseptin ainutlaatuisuuden. Kun nykyisin palaan miettimään Mestareita, yksi sen parhaista asioista on kokoonpanon estetiikka. Ja nimenomaan se levynkansi. Vaaka kuvasta neliöön puristettu surrealistinen kuva saa aikaan kylmät väreet joka kerta. Kirka on kuin puikulaperuna. ”Jos nyt muodostettaisiin uusi Mestarit-kokoonpano, Neljä tunaria, niin ketkä siinä olisivat?” arttu seppa?nen 10_2019 -taitto_a.indd 16 7.11.2019 14.27
Livenation tulostus.indd 17 7.11.2019 19.12
18 SOUNDI SOUNDI PB Martti Luther ja muovipussi > A-PUOLI Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa A iemmat tällä palstalla käsitellyt biisit valottavat kulttuurihistoriallisesta perspektiivistä ilmestymisaikaansa, mutta Matti Johannes Koivun mestariteos 80-luvun lapset on itse lähtökohdiltaan kulttuurihistoriallinen. Tämä on harvinaista ja tärkeää: juuri tällaisista aiheista pitäisi tehdä enemmän lauluja. Koivun kappaleen ”päähenkilö” on nimittäin tie, tai oikeastaan kaksi tietä: Helsingin ja Tampereen väliä kulkeva valtatie 3 kahdessa eri ilmenemismuodossaan. Niistä kumpikaan ei ollut sen ensimmäinen versio, sillä alkuperäinen Kolmostie linjattiin jo vuonna 1938 kulkemaan Hämeenlinnan, Pälkäneen ja Kangas alan kautta. 1960-luvulla autoliikenteen kasvun ounasteltiin räjähtävän käsiin ja uusille, isommille ja nopeammille teille oli kysyntää. Kaikki tuolloiset autoiluhenkiset visiot eivät toteutuneet: esimerkiksi Helsingin kantakaupungin moottoriteiden alle jyräävä niin sanottu Smith-Polvisen suunnitelma jäi kaupunkisuunnittelun kuriositeetiksi. Kolmostien liikenteen kasvusta tuli kuitenkin itsensä toteuttava yhtälö. 60-luvulla toteutettu, Valkeakosken kautta kulkeva tielinjaus ruuhkautui sekin jo parissa kymmenessä vuodessa niin pahoin, että oli suunniteltava koko Helsinki–Tampere-välin mittainen moottoritie, lajissaan Suomen pisin. Tämä 1990-luvulla valmistunut tie näyttäytyy itselleni suoraviivaisena, persoonattomana ja utilitaristisena joukkojenkuljetusalustana ja yhtenä maamme tylsimmistä tieosuuksista. Taannoin elämäntilanteeni oli sellainen, että istuin Väinö Paunun busseissa Helsinki–Tampere-väliä noin viikoittain ja opin tuntemaan reitin aivan tarpeeksi hyvin. Osa busseista tosin kulkee vanhaa tietä ja Valkeakosken keskustan kautta. Silloin ylitetään Sääksmäen kuuluisat sillat ja nähdään varsinkin kesäaikaan ihana kappale suomalaista järvimaisemaa Instagram-tyylisimmillään. Olen itse syntynyt Valkeakoskella ja vieraillut siellä lapsena ja vielä teininä usein. Sääksmäen siltakahvilassa, jossa Koivun laulun ”pulisonkiposket” piirtelevät utopioitaan aanelosille, äitini oli lukioikäisenä kesätöissä. Se oli rannattoman tulevaisuudenuskon aikaa: ”Päättymätön valovirta kulkee Tampereelta Helsinkiin / Vanhat tiet hukkuvat ruohoon ja jäävät unohduksiin.” 2010-luvun ihmiselle sodanjälkeisten vuosikymmenten kehitysoptimismi tuntuu retrospektiiviseltä tieteisfiktiolta. Kaiken oli määrä kasvaa ja kehittyä ja yhteiskunnan laatia puitteet, joissa tuo rajaton kasvu olisi sekä mahdollista että sujuvaa. Näin myös tehtiin, ja sitten – kun mikään ei riittänyt – tehtiin sama 80-luvulla uudestaan. Kaikkea tätä Koivun 2010-luvun alun kertoja tarkastelee toisaalta haikeuden, toisaalta vitutuksen vallassa. ”Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa / ja minä vihaan sitä.” Heidän piti laatia tielinjaus, joka kestäisi ikuisuuden, mutta ”Sitä käytettiin vain kolkyt vuotta / vaikka se on nykyään ikuisuus.” Kertoja löytää paperin, kaiketi sen 60-luvun tien suunnitteluvaiheeseen liittyvän muistiontapaisen, jonka kulmaan on kahvilla joutokäsin piirretty kunnanvaakuna ja sille solmio. Kenties solmio on piirretty Koivun kotikaupungin Hämeenlinnan vaakunassa linnanmuurien yllä pelottavasti irvistelevälle auringolle. Ikkuna lähimenneisyyteen avautuu siitä. Kahden eri vuosikymmenen virkamiesten naiivit utopiat asettuvat perspektiiviin, ja infrastruktuuria koskevien pohdintojen taustalla häämöttää laajempi kuva siitä, missä meidän piti onnistua ja missä me kuljimme harhaan. Uutuudenhohtoisen tien korvaaminen vielä virtaviivaisemmalla ei osoittautunut ratkaisuksi yhteenkään ongelmaan. Se on käynyt vuoden 2011 jälkeen koko ajan selvemmäksi. ”Lepäämään ovat siirtyneet menneet suunnittelijat / He jättivät minulle vain papereita ja käytetyt utopiat.” Siinä on sanottu tyhjentävästi se, mitä itsekin ajattelen istuessani puolityhjissä arki-iltojen linja-autoissa näillä teillä, jotka on kai koettava muistomerkeiksi, sillä korkeintaan sellaisina niillä on tulevaisuus. Teksti: Niko Peltonen KAKSI TIETÄ JA KÄYTETYT UTOPIAT Matti Johannes Koivu: 80-luvun lapset (2011) ”Pohdintojen taustalla häämöttää laajempi kuva siitä, missä meidän piti onnistua ja missä me kuljimme harhaan.” martti luther 10_2019 -taitto_a.indd 18 7.11.2019 14.27
Fullsteam Lordi tulostus.indd 19 7.11.2019 19.14
E lokuvaja TV-käsikirjoittajaksi kouliutunut Kanerva Pasanen on kanavoinut kerrontansa vahvemmin lauluntekoon. Hän aloitti noin 10 vuotta sitten folkrokkarina, mutta viimevuotiseen Paritanssidebyyttiin omat tarinat olivat saaneet jo vahvan bänditaustan. Parisuhteen enemmän hetkessä elävän albumin jälkeen tuore Kuinka aika pysäytetään elää kolmessa ajassa: menneessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Kokemukset, muistot ja odotukset sulautuvat toisiinsa yhtenäiseksi elämykseksi. – Albumin nimi on lainattu Matt Haigin ajassa liikkuvasta kirjasta, jossa päähenkilö ikääntyy muita hitaammin ja kantaa liikaakin muistoja sadoilta elinvuosilta, Kanerva mainitsee. – En ryhtynyt varta vasten tekemään levyä tästä teemasta, mutta kun oli tiettyjä biisejä, aloin käsikirjoittajataustalta ajatella kokonaisuuksia – miten sitä itse elää ja kuinka paljon kaikkea on jo takana. – Paritanssia tein monessa vaiheessa ja paljon pidemmän aikaa, mutta nyt prosessi oli täysin erilainen. Kuinka aika pysäytetään on tosi pitkälle bändilevy, jolla ei ole ketään yksittäistä tuottajaa. Taitavien muusikoiden parissa syntyi energinen ja hyvä fiilis. Biisiaihioitani testailtiin triona Hannu Pikkaraisen (basso) ja Tuomas Rönnholmin (rummut) kanssa, pyöriteltiin eri grooveja ja minkälaista rytmistä imua mihinkin kappaleeseen toisi. Tein tekstejä siinä rinnalla. – Biisejä oli enemmänkin, mutta aika harvoja karsituista tehtiin valmiiksi. Kun helmikuun alussa tehtiin Porvoon studiossa pohjia, kyllä siinä olivat vain kaikki ne, jotka nyt ovat albumillakin. Koska en nyt ole tehnyt uusia biisejä vähään aikaan, aloitan kohta taas sillä, että olisiko puhelimeen tallentunut joku hyvä säkeistön pätkä tai kertsi. – Levyllä kappaleet ovat vähän tuotetumpia, emmekä halua toistaa niitä täsmälleen samoina keikoilla, vaan tavallaan kasvattaa niitä. Meillä on neljäntenä miehenä klasaritaustainen Ville Syrjäläinen, joka soittaa koskettimia, akkaria ja perkussioita, kuten crotales-symbaaleja. Elämäni soundit 20 SOUNDI Teksti: Asko Alanen A-PUOLI > Kanerva ALBUMI, JOKA MIELLYTTÄÄ TUNNELMALTAAN JA RYTMEILTÄÄN Susanne Sundfør Ten Love Songs – Norjalaisen Sundførin levy on hieno yhdistelmä tummaa ja aggressiivistakin elektronisuutta sekä balladeja. Tykkään siitä, että monissa biiseissä on intensiivinen eteenpäin vievä pulssi ja imu. ALBUMI, JOKA PALAUTTAA MIELEEN KÄSIKIRJOITTAJAOPINNOT Beck Sea Change – Kuuntelin vessassa koulun pääsykokeissa, kun jännitti ja koitin rauhoittua. Sopi hyvin 21-vuotiaan hermostuneen irralliseen melankoliaan. Kuuntelin silloin surullisempia ja pienieleisempiä levyjä. Nykyään olen harvemmin ihan paljaimmassa orvaskesi-tilassa, ja hyvä niin. MERKITTÄVÄ LEVYTYS, JOSSA OLISIN HALUNNUT OLLA MUKANA Saimaa Urheilu-Suomi – Monumentti Suomen urheiluhistorialle on unelmieni mainstream-musaa. Tyylejä fuusioidaan rohkeasti, suosikkeinani maaninen Mäkikotka tai sensuelli Marja-Liisa, oodi murtsikalle. Itse koin vain lyhyen, kiihkeän uran Saimaan taustatanssijana, jumppapuvussa satojen ihmisten edessä. PARASTA MUSAA, JOTA OLEN SAANUT MUUSIKOLTANI Veronica Maggio Satan i gatan – Sain rumpalilta soittarin Ruotsi-musiikkia, räpistä Håkan Hellströmin kautta Vreeswijkiin. Teki mieli luopua Suomen passista, sillä naapurin musakulttuuri on paljon rohkeampi. Maggion levy on hienosti tuotettu, hyviä biisejä. Timbuktu on myös hauska artisti ja ruotsin kielikin taipuu räppiin. MIELESTÄNI PARAS LIVELEVYTYS The Allman Brothers Band At Fillmore East – Fillmore East oli klubi New Yorkissa, mutta kuvitelmissani albumi on äänitetty kesäisillä ulkoilmafestivaaleilla. Makaan silmät kiinni nurmikolla ja kuuntelen bluesia. Aika ajoin täytyy palata perusasioihin. Duane Allmanin Stormy Monday -soolon aikana alan aina ilmakitaroida mukana. LEVY, JOKA TUO MIELEEN VANTAAN VARHAISVUODET Suzanne Vega 99.9F° – Lukioiässä löysin kotoa vanhempieni cd:n, joka potki lujaa. Pidän vieläkin levyn biiseistä ja Mitchell Froomin tuotannosta, jossa Suzannen herkkyys ja akustinen kitara yhdistyy rohkeisiin industrial-henkisiin soundeihin. Levy ei ole vanhentunut yhtään, edelleen kova. LEVY, JOKA TUO MIELEEN URAN ALKUAJAT JA ENSILEVYTYKSET Gillian Welch Hell Among The Yearlings – Reilut 10 vuotta sitten kuuntelin paljon folkia ja kantria. Sen suuntainen ilmaisu kiinnosti silloin, kun aloitin bändiuraani. Gillian Welchin ääni on raaka ja suora, ei ole mitään turhaa sokeria. Welchin ja David Rawlingsin kitarat ja stemmat toimivat hienosti yhdessä. INSPIRAATIONA KUINKA AIKA PYSÄYTETÄÄN -ALBUMILLE Robyn Honey – Kun teimme levyäni, Robyn droppasi uuden levyn ja näin hänet Berliinissä livenä. Honey on kokeilevaa ja kiinnostavaa elektronista popmusaa. Musiikkia enemmän inspiroi Robyn itse, edelläkävijä, joka on popmaailman ikäja seksikkyysmuottien yläpuolella. Hieno tapa olla 40-vuotias nainen. K u v a: V er a M el le ri Ela?ma?ni soundit 10_19.indd 20 7.11.2019 15.36
Hans Zimmer tulostus.indd 21 7.11.2019 19.14
Toimittanut: Mikko Meriläinen Äänestykseen osallistuivat: Aki Nuopponen, Antti Granlund, Antti Luukkanen, Antti Lähde, Antti Marttinen, Arttu Seppänen, Arttu Tolonen, Asko Alanen, Axa Sorjanen, Eero Kettunen, Eleonoora Riihinen, Elina Åkerman, Erno Kulmala, Hannu Linkola, Hemmo Päivärinne, Ida Karimaa, Iida Sofia Hirvonen, Ilkka Mattila, Isla Mäkinen, Jani Kortti, Jani Nivala, Janne Flinkkilä, Jari Jokirinne, Jari Mäkelä, Jarkko Fräntilä, Juha Seitz, Jukka Hätinen, Jussi Niemi, Juuso Määttänen, Jyrki Jantunen, Kimmo K. Koskinen, Lassi Linnola, Laura Vähähyyppä, Linda Söderholm, Mari Koppinen, Markus Hilden, Markus Laakso, Markus Nordenstreng, Matti Riekki, Mervi Vuorela, Mikael Mattila, Mikko Merilinna, Mikko Meriläinen, Mirko Siikaluoma, Niko Peltonen, Niko Vartiainen, Oskari Onninen, Otto Talvio, Pasi Kostiainen, Pekka Laine, Saku Schildt, Tero Alanko, Timo Isoaho, Tomi Nordlund, Vesa Siltanen, Vesa Sirén, Ville Pirinen, Ville Sorvali, Virpi Suomi ja Visa Högmander. On sinun vuorosi äänestää! www.soundi.fi/kilpailut Soundi kutsui 60 musiikkitoimittajaa äänestämään vuosien 2000–2019 välillä ilmestyneiden suomalaisten albumeiden joukosta ne absoluuttisesti parhaat. Kuten arvata saattaa, mielipiteitä oli yhtä monta kuin äänestäjiä, ja yhteensä pisteitä sai peräti 469 eri albumia. Määrä on valtava, mutta sieltä ne pidetyimmät ja arvostetuimmat nousivat selkeästi esiin. 22 SOUNDI Kuvat: Lauri Eriksson, Mikko Meriläinen, Tomi Palsa Äänestän eiden kesken arvotaan 100 euron Levykaup pa Äx -lahjakort ti. top 100 -taitto_h.indd 22 7.11.2019 15.38
SOUNDI 23 1. PMMP: KOVEMMAT KÄDET (2005) N yt se on todistettu: Paula Vesala, Mira Luoti ja Jori Sjöroos tekivät parasta suomalaista musiikkia 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä. Siitä kertoo paitsi Kovemmat kädet -albumin ykkössija, myös monien muiden PMMP-albumien hyvä sijoitus. Yhtyeen levyjen keräämä yhteispistemäärä oli täysin ylivoimainen. Mutta miksi juuri Kovemmat kädet? Hedelmätön vastaus on: kuuntele itse. Toisaalta se on juuri oikea vastaus, sillä Kovemmat kädet huokuu ensisekunneistaan niin ilmiselvää taitoa, näkemystä ja nälkää, että sen parhaus tuntuu itsestään selvältä. Vaikka PMMP teki tämä jälkeen tasalaatuisempia albumikokonaisuuksia, Kovemmat kädet yksinkertaisesti kuulostaa ja etenkin tuntuu parhaalta. PMMP:llä oli allaan yllätyshitiksi noussut Rusketusraidat-single, joka oli rämäpäisyydessään ja kumartelemattomuudessaan ihastuttava, mutta jonka pohjalta monikaan ei vielä ennustanut tekijöidensä tulevien vuosien suvereenia pop-muotokielen ja -listojen hallintaa. Epätasaiselle Kuulkaas enot! -debyytille (2003) osui ensihitin lisäksi Joutsenet-pophelmi, mutta muuten levy jätti vielä paljon lunastettavaa. Kovemmat kädet lunasti röyhkeän itsevarmasti. Levystä huokuu tekijöidensä rakkaus kaikenlaiseen popmusiikkiin ja vielä vahvemmin siitä välittyy näyttämisenhalu. Siitä puskee läpi Sjöroosin vuosien kokemus monipuolisena musiikintekijänä ja innostus siitä, että pääsee pistämään kaiken osaamisensa peliin. Siitä kuuluu hyvällä tavalla levy-yhtiöltä saadut vapaat kädet. Siitä kuuluu Vesalan ja Luotin oman tyylin löytymisestä kummunnut itseluottamus. ”Oli tunne, että voitaisiin tehdä millaista kamaa vaan välittämättä mahdollisista odotuksista”, totesikin Sjöroos levystä Soundin haastattelussa neljä vuotta sitten. Kovemmat kädet soi vuoroin täyteläisenä popmusiikkina (jättihitti Oo siellä jossain mun), ihastuttavan höpsönä rokkauksena (Matkalaulu) tai korostetun hälläväliä-asenteellisena kohkauksena (Matoja). Vaikka Vesalan eheimmät ja puhuttelevimmat tekstit olivat vasta tulossa, oli Kovempien käsien ilmestyessä jo selvää, että äänessä on uusi, työhönsä kunnianhimoisesti suhtautuva sanoittajalahjakkuus, joka otti Riston, Asan ja monen muun ohella harteilleen suomalaisen sanoitustradition (jonka arvostus näkyy tämänkin äänestyksen lähestulkoon tyystin suomenkielisissä menestyjissä) jatkamisen ja uudistamisen uudella vuosituhannella. Moneen suuntaan harovana, rajoja kumartamattomana ja sirpaleisena Kovemmat kädet kuulostaa erittäin vahvasti 2000-luvulta. Se liimautuu luontevasti osaksi suomirockin perinnettä mutta omin pelisäännöin – kuin salaa pelikentälle luikahtaneena ja ohjekirjaa omiin tarkoitusperiinsä sopivasti lukien. Albumin innoittajina olivat Sjöroosin mukaan niin Mana Mana, Circle kuin millenniumin kuumin New York -soundikin. Ei ihan tavanomaisin kombinaatio. Olihan siinäkin joillain sulattelemista, että Vesalan ja Luotin yhteistaival alkoi Popstarstv-ohjelmasta, ja nyt he marssivat esiin vahvoina ja omalaatuisina artisteina – mutta jos ”viihteellisemmän” massapopin ja ”kokeilevamman” rockmusiikin raja-aitojen siirtyily ei ole 2000-lukua, niin mikä on. MIKKO MERILÄINEN k u v a: M ik ko H ar m a top 100 -taitto_h.indd 23 7.11.2019 15.38
24 SOUNDI SOUNDI 25 2. Liekki: KORPPI (2003) L iian harvoin hehkutetaan Alivaltiosihteerin erinomaisuutta musiikkiohjelmana. LiikkaFrangén-Heikura olivat hyvinkin tarkkoja uuden musiikin seuraajia, ja kuivaa vitsihuumoria tasapainotti taiten valittu musiikkipuoli. Kuulin Korpin klassikkosinkun Pienokaisen joskus juuri Alivaltiosihteeristä. Vieras kappale se ei ollut, mutta tällä kertaa taisin olla tarpeeksi vastaanottavaisessa tilassa. Tajusin, mistä siinä oli kyse. Miten kaunista musiikkia! Miten hienosti tässä yhdistyvät suomalainen progeperinne ja samettihousuinen runopoikailu, mutta ilman hippiretroa tai lukiolaista erikoisvenkoilua! Mikään yllätyshän tämä ei ole. Liekkiä edeltänyt Karkkiautomaatti oli jo ihan valmis bändi ja Jansku Kuusela valmis lauluntekijä. Okke Komulaisen ja Teemu Soinisen kaltaisten veteraanien mukaantulo toi Liekkiin ammatillisuutta ja rutiinia, tinkimättä kuitenkaan nuoruuden kirkasotsaisesta vimmasta. Siksi Korpista tuli bändin kunnari. Se on ällistyttävän hienosti rakennettu suurteos, jonka liikuttavan upeissa kappaleissa on rytmiä sekä vivahteiden ja kerronnallisuuden tajua. Esimerkkinä levyn päättävä nelikko: Saattaja on jylhä maisemamaalaus, jonka vastineena Tuletko niin kuin öinen maa on hiljentyvä, intiimi coda. Pienokainen on pakahduttavan ihana hitti ja Valkoinen on enkelten yö liki täydellinen, kaukaisuuksiin hiipuva päätöskappale. Tunnelma ei säilyisi näin vahvana ilman Kuuselan niukkoja ja abstrakteja sanoituksia. Vanhahtavat, luontoilmiöitä, kaupunkia, ihmisiä ja assosioivia havaintoja vilisevät tekstit tuntuvat kaihoisilta mutta lempeiltä – ne ovat kuin tiivistettyä Koskenniemeä tämän ollessa rauhallisimmillaan. Tämä maailma herättää liki lapsenomaisia, selittämättömän melankolisia ja haikeita mielikuvia. Tunnelmassa on jotakin samaa kuin Youtuben loputtomissa lofi-hiphop-soittolistoissa, joita tämän vuosikymmenen herkkisnuoret käyttävät melankoliatrippailuun. Korppi tuntuu muistin kultaamalta, turmeltumattomalta keitaalta lapsuuden vehreässä salossa. Laskeva aurinko värjää niityn, korret humisevat tuulessa. ”Pois, hei lennä pois/tyttöni pois”, Jansku Kuusela laulaa. MIKAEL MATTILA 3. Risto: AURINKO AURINKO PLAA PLAA PLAA (2007) O stin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyn ilmestymispäivänä Kuopion Levykauppa Äxästä. Se tuli värittämään savolaista syksyä 2007 sopivan kieroutuneella tavalla. Tamperelaistumisesta huolimatta Risto Ylihärsilän musiikissa ja habituksessa on aina näkynyt savolaisuus. Riston musiikin kuunteleminen tuntui jopa siltä kuin olisi kuulunut savolaisten sekopäiden salaseuraan, jonka ulkopuolelle Riston musiikkia ei oltu tarkoitettu. Varmaan niin ikään Tampereella ajateltiin, että Risto on Tampereen juttu. Vielä vuonna 2007 tuntui, että Risto oli mustan huumorinsa kanssa yksin kotimaisessa popmusiikissa. Tai ainakaan kukaan ei tulkinnut popin kestoaiheita yhtä nyrjähtäneestä näkökulmasta. Tämä oli aikaa ennen Minä ja Ville Ahosen kaltaisia bändejä. Risto oli ”edgy” ennen kuin minkäänlaisesta edgyilystä tuli muotia. Risto ei yksinkertaisesti tuntunut piittaavan paskaakaan. Ristolla oli oma maailma, jossa hän hurjasteli miten sattuu. Ilmiselvät klassikot levyllä ovat Rakkauden rock, Discopallo ja Pupu Tupuna. Rakkauden rock oli ensimmäinen kappale, jonka levyltä kuulin Kuopion Levykauppa Äxässä. Silloin tajusin, että näinkin voi kirjoittaa poplyriikkaa: ”Oot minun superhölmö pöppelisköppeli.” Tai näin: ”Tulkaa pihalle koettamaan senkin fiilisrosvot, minä oon nähnyt Jumalan kasvot!” Muita hienoja hetkiä ovat näennäisesti herkät mutta oikeasti helvetin sakeat Pikkuoravat ja Auringon prinsessa. Lohduttoman mustalta kuulostavasta Rukouksesta tuli nopeasti yksi omia Risto-suosikkejani. Tänä syksynä ystäväni etsi Levykauppa Äxän toimitusjohtaja Jyri Lipposen häihin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyä muutaman päivän varoajalla, koska ystäväni oli häissä dj:nä ja Lipponen halusi levyä soitettavan. Ilmoitin luopuvani omastani – juuri siitä, jonka ostin ilmestymispäivänä Kuopion Äxästä. Silloin tiskin takana kökötti kukas muu kuin toimitusjohtaja Lipponen. Levy pyörähti kivan ympyrän. Tietysti hyllyyni jäi vielä yksi Aurinko-vinyyli, joka tulee pysymään siellä aina. ARTTU SEPPÄNEN 4. Pepe Willberg: PEPE JA SAIMAA (2014) J os joku kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on myös sitä. Sanonta pätee myös Pepe Willbergin ja Matti Mikkolan Saimaayhtyeen yhteistyöhön. Onneksi levy syntyi, ja yhdistelmä nähtiin pari kertaa ikimuistoisilla keikoilla. Yhteistyö kuitenkin loppui perinteisiin ulkomusiikillisiin syihin heti alkuunsa. Pepe Willberg oli vuosikymmenet suomalaisen musiikin hyödyntämätön luonnonvara. 1960-luvulla sukupolvensa lahjakkain laulaja, jonka ohi muut nousivat vähemmillä eväillä. 1970-luvulla klassisia levyjä Otto Donnerin ohjauksessa, mutta tie vei euroviisukarsintojen taustakuoroon laulamaan stemmoja. Sen jälkeen pikku keikkoja, keskinkertaisia levyjä ja lähes unohdus. Kunnes Mestarit-projekti nosti Pepen kirkkaisiin valoihin ja Olympiastadionille asti. Sitten taas kotikutoisella manageroinnilla hukattu mahdollisuus, paluu pikkukeikoille ja kehnoihin levyihin. Matti Mikkola kasvoi Tehosekoittimen itsetietoisesta räkänokasta hittibiisejä kirjoittavaksi kultasormeksi ja menestystuottajaksi. Hänen uransa varjoksi oli kasvamassa myyttinen Saimaa-yhtye, joka näytti kuitenkin jäävän ikuiseksi pöytälaatikkounelmaksi. Kunnes levymoguli Kari Hynninen ymmärsi törmäyttää Pepen ja Matin. Syntyi klassikkolevy, jolla Willbergin uljas laulu kruunasi Mikkolan komean suuruudenhullut biisit. Yhteistyön jatkosta supistiin, seuraavaa albumia pohdittiin ja potentiaalisia tekstintekijöitä englanninkieliselle levylle skannailtiin ulkomailta. Ja sitten: ei mitään. Pepe Willbergin managerivaimo myi Pepen soolokeikkoja Saimaan nimellä, ja vaikka isot keikkapaikat himoitsivat jättikokoonpanoa, Pepe esiintyi vanhainkodeissa ja pikku kapakoissa. Yhteistyön jatko oli mahdotonta. Ehkä kaikki kuitenkin päättyi lopulta onnellisesti. Matti Mikkola ei tunkenut Saimaata takaisin pöytälaatikkoon, vaan yhtye on tehnyt useamman levyn ja kymmeniä keikkoja. Pepellekin kävi lopulta hyvin. Hän kiertää tällä hetkellä isoja konserttisaleja huippusoittajista kootun 11-miehisen orkesterin kanssa. Silti on vaikea olla pohtimatta, mitä olisikaan syntynyt jos Pepen ja Saimaan rinnakkaistodellisuus olisi saanut jatkua. AXA SORJANEN 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A I S E T A L B U M I T top 100 -taitto_h.indd 24 7.11.2019 15.38
24 SOUNDI SOUNDI 25 5. Litku Klemetti: JUNA KAINUUSEEN (2017) ”A ina voi tehdä biisin”, lainasi Sanna ”Litku” Klemetti jotakuta kollegaansa, kun haastattelin häntä Soundin tämän vuoden syyskuun numeron kansijuttuun. Litku Klemetin tammi kuussa 2017 julkaistu läpimurtoalbumi Juna Kainuuseen summautuu erinomaisesti juuri tuohon lainaukseen. Viime vuosien aikana olen luukuttanut näitä lauluja esimerkiksi arkisilla bussimatkoilla töihin, nousuhumalassa elämää juhlistaessani, kuulokkeet päässä sanoja vinyylilevyn kansista tapaillen, Tokion kaduilla matkakaiuttimista huudattaen ja tietysti parillakymmenellä Litku-keikalla pitkin Suomea. Jokin Kainuun-junan vauhdissa sopii joka tilanteeseen. Miksi? Koska Juna Kainuuseen on silkkaa aitoa välittömyyttä. Sen 25-minuuttinen keston aikana kuultavat kappaleet eivät välitä hetkeäkään siitä, lokeroiko joku ne rockiksi, popiksi, progeksi, punkiksi tai vaikkapa iskelmäksi. Kaikki tämä kiteytyy niin mieleenpainuviksi melodioiksi, että voisin vihellellä vaikka koko levyn ulkoa tässä ja nyt. Kaiken päälle kappaleet on paiskottu levylle niin lujalla hetken intensiteetillä, että albumi voisi olla ehta studiolivealbumi. Kun Sanna Klemetti on tarttunut balalaikkaansa näitä tunteenpurkauksia ikuistaakseen, hän on kyennyt ikuistamaan aitoja hetkiä ja kipuiluja. Litkun ristiriitaisen ronskiin, unenomaisen haaveilevaan ja välittömän höpsöön maailmaan on helppo samaistua. Levyllä Litku avautuu heittäytyvällä tavaramerkkivibratollaan, morkkistelee oman päänsä sisällä, nostalgisoi nuoruuttaan, tarttuu tähän hetkeen sekä rakastaa ja vihaa kaikkea yhtä aikaa. Hän vertaa ylikierroksilla käyviä tunteita pikaruokaan, kruunaa ulkopuolisuutta tuntevan itsensä jääkuningattareksi, samaistuu 70-luvun Kainuussa nuoruuttaan eläneeseen äitiinsä sekä pakkaa kimpsunsa, haistattaa pitkät kaikelle ja häipyy takaisin maalle. Litku julistaa levyllä omalaatuisella, defenssimäisten vertauskuvien puolittain peittämällä tavallaan, että rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen on vaikeaa. Juna Kainuuseen sen sijaan on levy, johon kestää tovi rakastua, mutta sen jälkeen sitä on helppo rakastaa. Vaikkei tietäisi edes mitä rakkaus on. AKI NUOPPONEN 6. Jukka Nousiainen: EI ENÄÄ KYLMÄÄ EIKÄ PIMEÄÄ (2018) S ekä huomaamaton että yllättävä oli se kehityskulku, jonka seurauksena repsottavia DIY-kasetteja tehtaillut ja Räjäyttäjät-yhtyeen riveissä rokkenroll-sekoilua dekonstruoinut Jukka Nousiainen kehkeytyi yhdeksi 2010-luvun Suomen arvostetuimmista lauluntekijöistä. Vielä soololäpimurto Huonoa seuraa (2014) on iloisen kaoottinen valikoima kuningasbiisejä ja nauhalle höpistyä läppää, mutta Nousiaisen kaksi viimeisintä albumia ovat hallittuja kokonaisuuksia, klassikoiksi syntyneitä. Vaikutelmaa vain vahvistaa se, että näillä levyillä on oma selvä identiteettinsä kummallakin, niin ilmeisellä tavalla kuin ne ovatkin saman taiteilijan teoksia. Jukka Nousiainen (2016) täyttää nimensä lupauksen tarjoamalla rehellistä ja tunteellista itsetutkiskelua. Ei enää kylmää eikä pimeää kohdistaa saman suoran katseen ympäröivään todellisuuteen. Näillä levyillä DIY on läsnä lähinnä siinä, että Nousiainen soittaa käytännössä kaiken musiikin itse – siltikin, vaikka hänen viime vuosien bändinsä on livenä yksi Suomen parhaista. Toisaalta levymuodossa hän kykenee nähtävästi toteuttamaan täsmälleen saman ajattoman luomuaikuisrock-vision omillaankin. Kaiketi hänen levytysmetodinsa vain ovat kehkeytyneet sellaisiksi, että näitä olisi hankala toteuttaa perinteisen bändin kanssa. Ei enää kylmää eikä pimeää ei ole mikään positiivinen levy, ja vaikeaahan pysäytyskuvan vuodesta 2018 olisi sitä ollakaan. Luonnon tuhoaminen ja eläimille aiheutettu kärsimys, edellisen hallituksen kurjistamisja kyykytyspolitiikka, sodat ja huono kaupunkisuunnittelu aiheuttavat kertojahahmolle kokonaisvaltaisen pahan olon, jonka purkamiseen suuri osa levystä keskittyy. Mutta dynamiikka edellyttää valonpilkahduksiakin. Suuret unelmat -helmessä Nousiainen istahtaa tienpientareelle ja nakkaa paskat ABC-Suomesta. Oikeutetusti levy päättyy nimibiisin myötä ikään kuin verhojen vetämiseen ikkunan edestä. Sen maalailemat näyt voivat olla fantasiaa, mutta ne ovat mahdollisimman tarpeellista fantasiaa. NIKO PELTONEN 7. Pää Kii: PÄÄ KII (2012) O len kirjoittanut Teemu Bergmanista ja Pää Kiistä ainakin Soundiin, Suomen Kuvalehteen ja Tiedonantajaan. Bergman on kotonaan niissä kaikissa. Tai ei missään. Teini-iässä Teemu Bergman oli punkkari ja idealisti. Sitten hän rupesi ajattelemaan ja muodostamaan mielipiteensä itse. Bergmanista tuli pessimisti. Teemu Bergmanista tuli myös monien bändien mies. Niistä paras ja tunnetuin on Pää Kii. Olin Pää Kiin ensimmäisen albumin ilmestyessä yli 40-vuotias. Silti se on minulle tärkein suomalainen rocklevy koskaan. Pää Kii -levyllä on pelkästään hyviä ja tarttuvia biisejä. Se on hauska mutta viisas. Sillä on myös oikea asenne: se ei välitä vittuakaan, mitä muut siitä ajattelevat. Ennen kaikkea Pää Kii ilmestyi oikeaan aikaan. Vuonna 2001 Suomi sukelsi suinpäin uuteen poliittiseen aikakauteen. Kevään eduskuntavaaleissa persut saivat 39 kansanedustajaa. Tuli jytky eli iso paska yhteiskunnan housuihin. Persujen vaalivoitosta alkoi se kehitys, jonka myötä fasismi ja rasismi normalisoituivat suomalaisessa yhteiskunnassa. Samaan aikaan vähäosaisten päähän potkimisesta tuli sallittua. Kovaa ja kylmää politiikkaa perusteltiin taloudellisilla syillä. Tämä kaikki oksetti Teemu Bergmania, minua ja tuhansia muita. Bergman teki tuntemuksistaan biisejä, kuten Kuuden vuoden vitutus: ”Työväen pressa sanoo samanlaisii duunareita ollaan tässä kaikki vaan/Kun ei oo duunareilla duunii, rahaa ruokaan eikä kohta enää kotiakaan.” Monissa lauluissaan Bergman kertoo siitä, mitä näkee ympärillään. Juoppoja, mielisairaita, työttömiä ja muita tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät kuulu etuoikeutettujen porukkaan. Ihmisiä, joilla menee huonosti. Ja sitten ovat vielä ne raadolliset rakkauslaulut, jotka saavat palan kurkkuun ja laukaisevat epämääräisen epätoivon: Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas, Kalifornia dreaming ja Luuleksä et mä olen huvikseni näin sekaisin? Tiedän, että monet ovat saaneet ongelmiinsa enemmän apua Pää Kiin musiikista kuin terveyskeskuksista. Siksi arvostan Teemu Bergmania valtavasti. TERO ALANKO top 100 -taitto_h.indd 25 7.11.2019 15.38
26 SOUNDI SOUNDI 27 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A I S E T A L B U M I T 8. J. Karjalainen: ET OLE YKSIN (2013) V uonna 2013 saimme havahtua siihen, että edellisestä totutumman tyylisestä J. Karjalainen -levystä oli kulunut peräti 11 vuotta. Toki välissä oli julkaistu kolme amerikansuomalaisia lauluja sisältänyttä ansiokasta Lännen-Jukka-levyä, mutta silti tuntui, että sitä vanhaa Karjalaista alkoi olla jo ikävä. Yksinkertaisuudessaan nerokas Mennyt mies -single antoi heti ymmärtää, että Et ole yksin -paluualbumissa olisi kyse isoista asioista. Maaliskuussa 2013 julkaistusta levystä tulikin menestys. Suomen albumilistan ykköspaikkaa se piti viisi viikkoa putkeen. Samalla se käynnisti vuonna 1957 syntyneen Karjalaisen levytysuran aktiivisen myöhäiskauden – levy on saanut jo seuraa Sinulle, Sofiasta (2015) ja Sä kuljetat mua -albumista (2018). Bändin rumpali Janne Haaviston tuottamasta albumista muodostui raikas ja vapautunut kokonaisuus. Et ole yksin on käsityöläismäisellä tavalla taiturimaisen laulaja-lauluntekijän uutta intoa ja tekemisen meininkiä pulppuava, mukavan kepeästi kulkeva mutta samalla sopivan särmikäs albumi. Luomisvimmaa puhkuvalla levyllä vahvat popmelodiat kohtavat monipuolisen bändi-irrottelun. Karjalaisen biisikynä on erinomaisessa vireessä, lyriikat näppäriä ja puhuttelevia ja hänen vanhoista kavereista muodostamansa yhtye soittaa ehkä tyylikkäämmin kuin koskaan. Et ole yksin esittelee myös Karjalaisen luoman alter egon Markun sekä maalailee muun muassa piinaavan realistista kuvaa turismin varjopuolista. Levyllä piipahdellaan menneiden aikojen Suomessa muttei suinkaan nostalgiavollata sen perään vaan käydään lähinnä toteamassa tapahtunut positiivisessa hengessä. ”Mennyt mies on historiaa.” Sain kunnian tutustua Et ole yksin -albumiin mitä parhaassa seurassa: itse maestro Karjalainen kuunteli sitä vieressäni Tampereen Telakalla pidetyssä promotilaisuudessa. Miehestä välittyi samanlainen pikkupoikamainen innostus kuin koko levyltä: musiikki on aivan mahtava juttu, ja parasta on soittaa sitä hyvien ystävien seurassa. TOMI NORDLUND 9. Radiopuhelimet: OULU ON KAUPUNGIN NIMI (2000) K oskaan, missään aiemmissa vastaavissa äänestyksissä ei ole ollut näin helppoa valita ykkössija. Alusta asti oli päivänselvää, että minulle Radiopuhelimien Oulu on kaupungin nimi on vuosituhannen paras kotimainen albumi. Oulu on kaupungin nimi ilmestyi keskelle kriittistä elämänvaihettani, kun olin juuri muuttanut Pohjois-Suomesta pääkaupunkiin. Albumin nimikkokappale osui syvälle koti-ikävää potevan, aloittelevan mediatyöläisen rinnanaluseen. Kallion Pub Heinähatussa sitä sitten istuttiin ja mietittiin itsekseen, kuinka biisissä mainitussa Oulun Assa-baarissa oli ehkä sittenkin parempi jukeboksi. Samana vuonna Oulun Kärpät nousi jääkiekon SM-liigaan, ja Oulun ”rahoillansa pilanneen ystävän” Nokian pörssikurssi kapusi ennätyskorkealle. Kun ottaa itsestä kunnolla välimatkaa ja tarkastelee Oulu on kaupungin nimeä laajemmassa perspektiivissä, näkee levyn selkeänä kulma kivenä oululaisyhtyeen uralla. Albumilla kiteytyy se hetki, kun bändi viimeistään tajusi paikkansa ja asemansa kotimaisella kulttuurin ja populaarimusiikin kentällä. Tästä väkevänä todistuksena levyn retrospektiivinen 1986/2000/?-kappale, sekä samana vuonna ensi-iltansa saanut Juha Hurmeen ohjaama Radio puhelimet-näytelmä. Yhtye ikään kuin lakkasi olemasta osa ”rock-Suomea”, tajusi paikkansa. Siitä tuli oma entiteettinsä, kulttuuri-instituutio, jonka ei tarvinnut todistaa enää kenellekään mitään. Fanien manifesti maailman parhaasta bändistä kävi toteen. ”Seuraavassa sodassa se olen minä joka määrää”, julistaa laulaja J.A. Mäki levyn aggressiivis-pasifistisessa manifestissa Seuraavassa sodassa. Albumin yhdeksän kappaleen teksteistä seitsemän on hänen käsialaansa. Yksi albumin biiseistä on instrumentaali, ja levyn viimeinen biisi on kitaristi Jarno Mällisen sanoitus. Se teksti on tosin yhtyeen paras. Kappaleena Hailuoto olisi klassikko jo pelkästään Jimi Tenorin saksofonisoolojen vuoksi, mutta tekstinsä puolesta se on yksi kauneimmista ja romanttisimmista kotimaisen rocklyriikan tuotoksista ikinä. Ainakin siinä on hienoin alkulause: ”Laita pitkät päälle, voi olla hirviä liikkeellä.” JANI KORTTI 10. Disco Ensemble: FIRST AID KIT (2005) D isco Ensemble on syy elämäni ensimmäisiin ja toistaiseksi ainoisiin tikkeihin. Vuosi oli todennäköisesti 2005, eikä crowd surffaamista ollut vielä kielletty ainakaan Tavastialla. Myrskyisenä aaltoilevan pitin kadottua äkkiä alta oli baarin lattia paitsi lamaannuttavan tahmea, myös terävä. Ironista kyllä, sain kaljapullon sirpaleen selkääni ja jouduin lähtemään Marian sairaalaan paikattavaksi juuri First Aid Kit -albumin nimikkokappaleen soidessa: ”Take me to the hospital, drive fast ’cause I am bleeding.” Loppu hyvin, kaikki hyvin: Tavastian henkilökunta toimi äärimmäisen ammattimaisesti, eikä tilanteesta jäänyt harmittamaan mikään muu kuin kesken jäänyt pirun kova keikka. Disco Ensemblen keikoilla tavalla tai toisella naarmuja tai haavoja saaneista löytyy varmasti kasapäin kohtalotovereita. Voivottelun sijaan näitä tarinoita kerrottiin ja ruhjeita esiteltiin kuitenkin päinvastoin rinta rottingilla. Olihan kyseessä yhtye, joka kasvoi räkäisiltä nuorisotalokeikoilta hallitsemaan Suomen festarikesän päälavoja. Disco Ensemblestä tuli ilmiö ja sukupolvikokemus. Syy tähän on ennen kaikkea pitkään paahtaneen bändin uran paras levy, omalla 10-vuotisjuhlakiertueellaankin oikeutetusti juhlittu First Aid Kit. Siinä missä debyytti Viper Ethics (2003) oli vielä varsin raaka, vaikkakin pakahduttavan ilahduttava hardcore-kaikuisessa energiassaan, esitteli Disco Ensemblen läpimurtoalbumi huomattavasti kypsyneen ja sopivasti tyylitellymmän yhtyeen, joka oli valmis valloittamaan Suomen lisäksi Euroopan emorock-pyhätöt. Vaikka Disco Ensemble teki First Aid Kitin jälkeen vielä ihan hyviä levyjä, tiivistyy kakkosalbumissa bändin paras anti. Sopivasti viritetty, mutta edelleen rosoinen vimmaisuus, oivalliset melodiat, soitannan riemu ja ääretön tiukkuus, sekä nuoruuden herkkyys ja palo ajalta, jolloin yhtye kantoi kotimaisen modernin vaihtoehtorockin ykköstekijän kruunua. Ajalta, jolloin hulluimmat pitit olivat aina kiistatta Disco Ensemblen keikalla. IDA KARIMAA top 100 -taitto_h.indd 26 7.11.2019 15.38
26 SOUNDI SOUNDI 27 11. Liekki MAGIO 2000 Liekin debyytti oli sekä ”jotain aivan muuta” että loogista kehitystä Karkkiautomaatille. 12. PMMP VEDEN VARAAN 2009 Aiempia PMMPlevyjä synkkäsävyisempi albumi sisältää Lautturi-klassikon. 13. Avain PUNAINEN TIILI 2001 Asan suorasanainen debyytti on suomalaisen räpin tärkeimpiä avainteoksia. 14. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA 2000 Toisella laukauksella Rautiaisen humaani metalli vei yhtyeen kansansuosioon. 15. CMX AION 2003 CMX:n kymmenes on tummasävyinen ja kunnianhimoinen teemalevy pahuudesta. 16. Chisu MOMENTUM 123 2019 Rohkea uudistuminen tuotti hämmästyttävän värikkään ja syvän tripla-ep:n. 17. Paperi T MALARIAN PELKO 2015 Henri Pulkkisen soolodebyytin lakoninen ihmissuhde-rap osoittautui menestysreseptiksi. 18. Minä ja Ville Ahonen MIA 2013 Ville Ahonen teki verrattoman rikkaan ja puhuttelevan albumin, jonka jälkeen katosi tutkasta. 19. Egotrippi MATKUSTAJA 2003 Seestyminen teki hyvää sekä Egotripin ilmaisulle että kultakantaan nousseelle suosiolle. 20. Ruusut RUUSUT 2018 Viime vuosien puhutuin yhtyetulokas lunasti odotukset jännittävällä debyytillään. 21. PMMP LESKIÄIDIN TYTTÄRET 2006 Sjöroosin, Vesalan ja Luotin ilmaisu sekä syveni että laajeni kolmannella kokonaisuudella. 22. Absoluuttinen Nollapiste NIMI MUUTETTU 2002 Kuudennella levyllä rockin surrealistit heittäytyivät aiempaa selkeämmiksi ja suoremmiksi. 23. Risto RISTO 2004 Jo ensitahdeista oli selvää, että Risto Ylihärsilä on ainutlaatuinen lahjakkuus. 24. Jukka Nousiainen HUONOA SEURAA 2014 Soolodebyytillään Nousiainen kiistattomasti paljasti omaleimaisuutensa ja sävykkyytensä. 25. Tuomari Nurmio KORKEIN OIKEUS 2002 Romuluinen trio Nurmio-Viksten-Hillilä taikoi mestarin katalogiin myöhäiskauden timantin. 26. Ruger Hauer SE SYVENEE SYKSYLLÄ 2010 Pyhimys, Tommishock ja Paperi T sanailivat trion debyytillä Huge L:n biitteihin ikimuistoisesti. 27. Risto II 2013 Risto seikkaili suomirockista kauas avaruuteen ja löysi ilmaisunsa jäljentämättömän ytimen. 28. Mikko Joensuu AMEN 2 2016 Uskonsuhteen kehittymistä kiehtovasti pohtivan trilogian musiikillisesti voimakkain osa. 29. Stam1na VIIMEINEN ATLANTIS 2010 Ekokatastrofi ja ihmisen tyhmyys loi täydelliset puitteet Stam1nan kekseliäälle metallille. 30. Samuli Putro ELÄMÄ ON JUHLA 2009 Zen Cafén jälkeen Putro astui esiin yksin ja paljaana, mukanaan uransa vahvimmat laulut. 31. Magenta Skycode IIIII 2006 Jori Sjöroosin alter egon goottivaikutteinen indie rock soi kaihoisana ja suureellisena. 32. Chisu VAPAA JA YKSIN 2009 Chisun itsevarma kakkoslevy oli paitsi taiteellinen myös kaupallinen täysosuma. 33. Ultramariini KEVÄÄN JA KESÄN TÄHTIKUVIOITA 2005 Indieromantikot ikuistivat toiselle albumilleen pitkien ja lämpimien kesäöiden tunnelman. 34. Paavoharju YHÄ HÄMÄRÄÄ 2005 Savonlinnalaisten unenomainen albumi on käsittämätön ja käsittämättömän kaunis. 35. Sentenced THE COLD WHITE LIGHT 2002 Toiseksi viimeisellä albumillaan Sentenced osoitti, ettei sen luovuus jäänyt 1990-luvulle. K u v a: K an er v a M an ti la K u v a: Te ro A h o n en top 100 -taitto_h.indd 27 7.11.2019 15.38
28 SOUNDI SOUNDI 29 36. Amorphis ECLIPSE 2006 Amorphis aloitti uransa toisen vaiheen komeasti kera uuden laulajan Tomi Joutsenen. 37. DJ Kridlokk MUTSI 2014 Tummasävyisen, pelkistetyn ja hitaan Memphis-räpin vahvin suomalainen lokalisointi. 38. J. Karjalainen LÄNNEN-JUKKA 2006 Paperilla outo ja epäkaupallinen sivuhyppy, todellisuudessa kaikkea muuta ja vähän päälle. 39. Paleface HELSINKI–SHANGRI-LA 2010 Paleface vaihtoi kielen suomeen ja porautui syvälle kotimaansa kipupisteisiin. 40. Litku Klemetti DING DING DONG 2019 Hullu-Sanna-roolihahmo kuljettaa entistäkin itsevarmempaa ja taitavampaa Litkua. 47. Mikko Joensuu AMEN 1 2016 Trilogian avausosa soi hartaana country folkina tasapainoillen haikeuden ja autuuden rajalla. 48. Giant Robot SUPERWEEKEND 2002 Näkemyksellistä, oivaltavaa ja modernia rytmimusiikkia jalat syvällä perinteen juurakoissa. 49. Jukka Nousiainen JUKKA NOUSIAINEN 2016 Mietteliäämpi, vakavampi ja introvertimpi Nousiainen lumoaa sävykkyydellään. 50. Ghost Brigade ISOLATION SONGS 2009 Raskaana jyräävä doom nousee kärsivällisesti kasvattaen hypnoottisiin korkeuk siin. 41. Ville Leinonen SUUDELMITAR 2004 Leinonen laittoi rockin syrjään ja loi herkän, tyylikkään ja rohkean chansonlevyn. 42. Sanni SANNI 2016 Sannin kolmoslevy on sekä tunnistettavan tähden että tuottaja Hank Solon taidonnäyte. 43. Asa LOPPUASUKAS 2008 Asa matkasi luontevasti hiphop-juuristaan kohti maailmanmusiikin ja räppäyksen liittoa. 44. Rubik SOLAR 2011 Kunnianhimoisen yhtyeen suurieleinen indiepop soi viimeisellä albumilla täydellisimmilllään. 45. Regina PUUTARHATRILOGIA 2009 Regina elektrosta indie popiin seilanneen tyylinsä kultaisimmassa leikkauspisteessä. 46. Mirel Wagner MIREL WAGNER 2011 Wagner astui esiin kuin tyhjästä ja täysin valmiina tarjoillen tumman folktimantin. 2000 2002 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2011 2015 2009 2013 2017 2008 2012 2016 2010 2014 2018 2019 24 19 19 30 29 30 21 35 22 30 25 24 22 18 20 21 18 22 24 16 KPL VUOSI Näin äänestetyt levyt jakautuivat eri vuosille K u v a: A k i R o u k al a 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A I S E T A L B U M I T top 100 -taitto_h.indd 28 7.11.2019 15.38
30 SOUNDI SOUNDI PB 51. Ruudolf DOUPEIMMAT JUMALA SEIVAA 2004 52. Vesta LOHTU LAUSEITA 2018 53. Sara VEDEN ÄÄRELLE 2008 54. Kauko Röyhkä ja Riku Mattila KAUKO RÖYHKÄ JA RIKU MATTILA 2008 55. Radiopuhelimet RAKASTAA SINUA 2010 56. HIM LOVE METAL 2003 57. Ultra Bra VESIREITTEJÄ 2000 58. 22-Pistepirkko RALLY OF LOVE 2001 59. Olavi Uusivirta MINÄ OLEN HULLU 2008 60. Tenhi MAAÄET 2006 61. Swallow The Sun THE MORNING NEVER CAME 2003 62. M TEHTAAN TYTTÖ 2017 63. Tehosekoitin ROCK 'N' ROLL MONSTER MOVIE SHOW 2000 64. Chisu POLARIS 2015 65. Rättö ja Lehtisalo ED BENTTONIN BRILJANTTI STABILISMI... 2017 66. Lemonator THE WALTZ 2000 67. Stam1na UUDET KYMMENEN KÄSKYÄ 2006 68. Kemmuru KEHUMATTA PARAS 2006 69. Jukka ja Jytämimmit JYTÄÄ VAAN 2015 70. Nightwish ONCE 2004 71. Circle TERMINAL 2017 72. Jenni Vartiainen SEILI 2010 73. Kuusumun Profeetta JATKUVASTI MAAILMAA PELASTAMAAN KYLLÄSTYNYT SUPERSANKARI 2002 74. Liekki RAJAN PIIRSIN TAA 2005 75. Pää Kii JOS HUONOO ONNEE EI OIS MUL EI OIS ONNEE OLLENKAAN 2018 76. Ville Leinonen MAJAKAN VARTIJAN UNI 2010 77. Yona PILVET LIIKKUU, MINÄ EN 2010 78. Karina KARINA 2018 79. Ultramariini JUURI JA JUURI OLEMASSA 2003 80. Children Of Bodom FOLLOW THE REAPER 2000 81. Pepe Deluxé QUEEN OF THE WAVE 2012 82. Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat KINAPORIN KALIFAATTI 2005 83. Vesala VESALA 2016 84. Stam1na TAIVAL 2018 85. Jontti & Shaka RATAÄÄNITE 2007 86. Nightwish ENDLESS FORMS MOST BEAUTIFUL 2015 87. Maj Karma UKKONEN 2006 88. Egotrippi VIELÄ KOITTAA UUSI AIKA 2006 89. HIM VENUS DOOM 2007 90. Joensuu 1685 JOENSUU 1685 2008 91. The Rasmus DEAD LETTERS 2003 92. Op:l Bastards THE JOB 2001 93. Reverend Bizarre IN THE RECTORY OF THE BIZARRE REVEREND 2002 94. Pyhimys PETTYMYS 2015 95. Mokoma KURIMUS 2003 96. Burning Hearts EXTINCTIONS 2012 97. Chisu KUN VALAISTUN 2011 98. Viikate KUU KAAKON YLLÄ 2009 99. Matti Johannes Koivu PUUHASTELLEN 2006 100. Lau Nau POSEIDON 2018 www.soundi.fi/soittolistat 2000-luvun parhaat suomalaiset albumit KUUNTELE SOITTOLISTA 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A I S E T A L B U M I T top 100 -taitto_h.indd 30 7.11.2019 15.38
C M Y CM MY CY CMY K soundi_jadebird_kokosivu.pdf 1 9.10.2019 13.51 Sunborn 2 tulostus.indd 31 8.11.2019 9.59
B udapestissä eletään hämmentävän lämmintä lokakuun puolivälin perjantaita, ja Barba Negra -konserttisali on myyty loppuun hyvissä ajoin ennakkoon. Se ei ole kovinkaan suuri yllätys, sillä lavalle vähän myöhemmin nousevat suomalaistähdet nauttivat edelleen suurta suosiota Unkarissakin. Illan konsertista tekee aivan erityisen se, että The Rasmuksen on määrä soittaa Dead Letters -albumi (2003) kannesta kanteen sekä tarjota lisäherkkuja kymmenen fanien valitseman vanhan raidan verran. Tänä syksynä uudelleen julkaistu Dead Letters on myynyt maailmanlaajuisesti noin puolitoista miljoonaa kopiota, ja sen ensimmäinen singlelohkaisu In The Shadows pysytteli pitkään MTV Europen soitetuimpana videona – siis aika kaudella, jolloin MTV oli populaarimusiikin vaikutusvaltaisin markkinointikanava. Teksti ja kuvat: Timo Isoaho 25-vuotisjuhlia tänä syksynä viettävä The Rasmus on muistanut merkkipäiväänsä kiertämällä täyteen pakattuja eurooppalaissaleja Dead Letters -menestysalbumin merkeissä. Vanhojen aikojen mieleen palauttaminen heijastuu myös tulevaisuuteen, sillä ensi vuonna ilmestyvästä uudesta studioalbumista on tulossa rokkaava bändilevy. MAAGISIA FIILIKSIÄ VUOSIEN TAKAA THE RASMUS -VUOTIAS 25 32 SOUNDI rasmus-taitto_c.indd 32 7.11.2019 14.37
”En tiedä, kuinka moni artisti on antanut pakit Top Of The Popsille, mutta me annettiin!” Konsertin ilmoitettuun alkuhetkeen on vielä reilusti aikaa, ja Barba Negran kaiken nähneen takahuoneen sohvilla istuskeleva suomalaisnelikko – laulaja Lauri Ylönen, kitaristi Pauli Rantasalmi, basisti Eero Heinonen ja rumpali Aki Hakala – on silmin nähden mainiolla tuulella. Aki: – Mietittiin taannoin, että bändin 25-vuotisjuhlien kunniaksi olisi kiva tehdä jotakin siistiä. Päätettiin sitten lähteä kiertueelle suosituimman levymme merkeissä. Lauri: – Dead Lettersin muisteleminen on tuntunut hämmentävän hienolta. Kun albumi aikoinaan julkaistiin, sen suosion laajuutta ei oikein edes ymmärtänyt. Silloin mentiin tukka putkella paikasta toiseen, eikä ehditty pysähtymään missään vaiheessa. Aki: – Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – oltiin reissussa 270 päivää vuodesta. Lauri: – Albumin todellinen merkitys tuntuu avautuvan meillekin vasta nyt, viitisentoista vuotta myöhemmin. Tämän kiertueen aikana on saatu kuulla hyvin usein esimerkiksi lauseet ”Dead Letters oli ensimmäinen ostamani levy” tai ”Dead Lettersin takia aloin soittaa kitaraa”. Kun mietin itseäni joskus kolmetoistavuotiaana, niin omat suosikkibändit – Metallica, Nirvana, Red Hot Chili Peppers ja niin edelleen – ja niiden albumithan olivat elämää suurempia juttuja. Kun levyjä kuunteli, silloin tuli vannottua loppuelämän kestäviä verivaloja. Kun vuosien jälkeen tajuaa, että Dead Letters on ollut joillekin yhtä tärkeä levy... Sehän on ihan mieletöntä! Pauli: – Esiinnyttiin Lontoon The Forumissa viikko sitten. Siellä tuli kolmekymppisiä hevarin näköisiä partasuita selittämään silmät kiiluen, että Dead Letters oli aikoinaan suosikkilevyni, mutta en päässyt silloin katsomaan teitä livenä. Mutta nyt pääsin, ja tämä on parasta ikinä. Eero: – Lontoon jälkeen soitettiin Milanossa. Siellä eräs fani kertoi, että rakastuin Dead Lettersiin aikoinaan niin paljon, että päätin opiskella englannin kielen päästäkseni syvemmälle suosikkiyhtyeeni maailmaan. Usein kuulee myös sitä, että ihmiset ovat löytäneet elinikäisiä ystäviä tai aviopuolisoita The Rasmuksen diggailun ansiosta. Hienoltahan tällaiset jutut tuntuvat. K ansainväliseksi jättimenestykseksi nousseen albumin tietä tasoitti lokakuun lopulla 2001 ilmestynyt Into, joka nosti The Rasmuksen kaikkien tuntemaksi nimeksi Suomessa. Yli seitsemänkymmentä tuhatta kopiota myyneen pitkäsoiton suurin täky F-F-F-Falling oli pirteän iloinen rockhitti, jonka videossa vaaleatukkainen ja -paitainen Lauri Ylönen pomppi energisesti sinne, tänne ja tuonne. Vain puolitoista vuotta myöhemmin The Rasmuksen välittämät tunnelmat olivat lähes täysin toisenlaisia. Pauli: – Ei todellakaan mietitty jonkun fläppitaulun äärellä, että tehdäänpä vähän synkempää kamaa. Muutos tapahtui itsestään. Lauri: – Meillä oli ollut aika hilpeä meininki monen vuoden ajan, mutta sitten aurinkoinen iltapäivä alkoi vaihtua illaksi ja taivaanrantaan ilmestyi tummempia pilviä. Eero: – Tuli uusia suosikkibändejä, ja diggailtiin esimerkiksi System Of A Downista, Musesta sekä Apocalypticasta. Lisäksi soitettiin paljon keikkoja esimerkiksi HIMin ja Negativen kanssa. Lauri: – Ei myöskään oltu enää teinejä vaan sellaisia 23–24-vuotiaita, ja kaikenlaisiin asioihin alkoi suhtautua vähän vakavammin ja syvällisemmin. Tuli myös myrkytettyä kehoa alkoholilla Kallion baareissa ja luettua muun muassa noitavainoista, salatieteistä ja muista vastaavista aiheista. Siinä sivussa alkoi bändi ja ulkonäkö muuttua. Eero: – Eräs hyvä kaverimme kuoli niihin aikoihin heroiiniin ja toisen frendin isä teki itsemurhan. Kun kappaleiden Hyvällä alulla ollut kansainvälinen läpimurto tapahtui The Rasmuksen kohdalla Dead Letters -albumilla. Se oli aiempiin levyihin verrattuna astetta synkempää tavaraa. Nyt yhtye työstää elektronisemman kautensa jälkeen jälleen kitaravetoista musiikkia uutta albumia varten. SOUNDI 33 rasmus-taitto_c.indd 33 7.11.2019 14.37
34 SOUNDI tekstit alkoivat kertoa tuollaisista asioista, niin kyllähän musiikistakin tuli melankolisempaa. Jälkikäteen katsottuna The Rasmus oli vuonna 2003 saapunut mielenkiintoisen ”make it or break it” -vedenjakajan kohdalle: Into-albumin valtavan suosion ansiosta muusikot saattoivat panostaa yhtyeeseen kaikkensa – ja samaan aikaan uusi materiaali ja imago olivat kaikkea muuta kuin lineaarista jatkoa Into-levyn kuplivalle energialle. Pauli: – Kyllähän silloin sai kuulla ”oletteko te ihan hulluja” -heittoja. Että teillä on plakkarissa iso hitti F-F-F-Falling, ja nyt te teette jotakin ihan muuta. Aki: – Toisaalta tekeepä mitä hyvänsä, niin aina on joku dissaamassa. Lauri: – Ollaan saatu kaikenlaisia neuvoja vuosien varrella, ja jengi on kummastellut esimerkiksi meidän singlevalintoja monta kertaa. Yleensä se on toiminut meille merkkinä, että ”hmm, tässä biisissä taitaa olla jotakin”. Eräs osuvimmista esimerkeistä on In The Shadows. Dead Lettersin ykkössingle nousi julkaisuvuotensa suurimmaksi eurooppalaiseksi rockhitiksi, mutta tästä huolimatta In The Shadows ei taida löytyä kovinkaan monen ”Näin kirjoitat hitin” -ohjekirjan ensimmäiseltä sivulta. Pauli: – Kyllä me itsekin mietittiin, että mahtaakohan In The Shadows toimia ensimmäisenä singlenä. Biisin riffi ja melodia muodostavat vähän hämärän kombinaation, ja sävellyksen rakennekin on kaikkea muuta kuin selkein mahdollinen. Aki: – Niihin aikoihin julkaistuun Pahat pojat -leffaan tarvittiin musiikkia, ja me annettiin tuottaja Markus Selinille Guilty ja In The Shadows. Että nämä ovat kovia biisejä, päättäkää te kumpaa käytätte. Selin nappasi In The Shadowsin, ja sen takia siitä tuli myös albumin ensimmäinen single. D ead Letters saapui markkinoille maaliskuun lopulla 2003, muutamia viikkoja In The Shadowsin ilmestymisen jälkeen. Single oli jo ehtinyt tehdä selvää jälkeä eri maiden listoilla, ja pian The Rasmuksen muusikoiden puhelimet alkoivat täyttyä viesteistä. Lauri: – ”Olette Ruotsissa sen ja sen listan kakkosena”. ”Olette Englannissa sen ja sen radion soittolistan ykkösenä”. Tekstareita alkoi tulla ihan hillittömällä tahdilla. Aki: – Oltiin Norjassa tekemässä jotakin showcasea, kun saatiin tietää Saksan albumilistan paalupaikasta. Suunnilleen samalla hetkellä meille ilmoitettiin, että keikka pitäisi vetää playbackina. Vastattiin norjalaisille, ettei The Rasmus ole tullut tänne näyttelemään. Että me joko soitetaan oikeasti tai ei ollenkaan. Myöhemmin sanottiin ei myös brittiinstituutio Top Of The Popsille. Oltiin jo paikan päällä Englannissa, kun meille selvisi, että niiden iso lavaproduktio oli pystytetty johonkin outoon paikkaan... Eero: – Se taisi olla joku lastentarha. Aki: – Tuumittiin saman tien, että no way, tämä ei ole meidän juttu. En tiedä, kuinka moni artisti on vuosikymmenien aikana antanut pakit Top Of The Popsille, mutta me annettiin! Vaikka pari showcasea peruuntuikin, esiintymisiä riitti yllin kyllin. Lauri: – Kun suosio oli suurimmillaan, siisteintä koko hommassa oli juuri se, että päästiin tekemään ihan älytön määrä keikkoja älyttömän monessa maassa. Aki: – Dead Letters -kiertueen ensimmäinen iso konsertti tapahtui Berliinin loppuunmyydyssä Columbiahallessa Apocalyptican kanssa. Iso paikallinen musiikkikanava Viva oli kuvaamassa, ja meitä jännitti ihan sikana. Kaikki meni kuitenkin putkeen, ja keikka oli ihan timanttinen. Tuona iltana ilmassa oli sellaista maagista fiilistä, että nyt muuten alkaa homma toimia. Niin muuten alkoi. The Rasmus vietti seuraavat kaksi vuotta tien päällä. Pauli: – Silloin oltiin täysin vihkiytyneitä bändille. Mikään ei ajanut yhtyeen edun ohi. Lauri: – Kaiken työnteon vastapainoksi bailattiin ihan hemmetisti. Meillä saattoi olla aikainen haastattelu aamutelkkarissa, ja jossakin vaiheessa katsottiin kelloa, että jaahas, tässä ehtii nukkua tunnin. Mutta se oli oikeastaan aika siistiä... Kun meni tunnin torkahduksen jälkeen telkkaristudioon, niin siinä oli väsymyksen ja krapulan takia päällä sellainen hieno taistelufiilis. Aki: – Jos oltaisiin nautittu vain vihreää teetä ja käyty nukkumaan ajoissa, niin olisiko se sitten ollut jotenkin parempi? Tuskinpa vaan. Sitä paitsi, eihän jonkun energisen keikan jälkeen voinut harkitakaan menevänsä hotellihuoneeseen ja yrittävänsä nukkua... Siellä sängyssä pyöriessä pää olisi seonnut aivan varmasti. Pauli: – Ennen keikkaa ei kuitenkaan juotu yhtä tai kahta kaljaa enempää. Siitä pidettiin kiinni, ettei todellakaan nousta kännissä lavalle. Aki: – Varsinkaan sen jälkeen, kun kokeiltiin sitä kerran Tammerfestissä. Muistan, kun aloitin jonkun biisin ja Lauri keskeytti soiton saman tien. Sitten Lauri spiikkasi, että ”hei, nyt on He-Manin nimipäivä”. Sitten herra alkoi laulaa jotakin ”by the power of grayskullia” ja heitellä jengiä mandariineilla. Lauri: – Se oli häpeällistä toimintaa. Silloin taisi olla vähän kusta päässä... No, ainakin minulla. Muistaakseni tulimme Tampereelle jostakin ulkomailta, ja mietittiin naurettavan ylimielisesti, että tämä nyt on vähän tällainen välikeikka. Että nyt muuten juodaan viinaa. Onneksi tällaisia vetoja ei ole ollut kuin tämä yksi. Dead Letters oli paitsi The Rasmukselle myös lukuisille kuulijoille tärkeä levy. Sen bändi on huomannut juhlakiertueellaan saamastaan palautteesta. Myös keikkapaikat ovat olleet täynnä. ”Jos vuosien varrella on oppinut jotakin, niin ainakin sen, että vinksallaan olevat asiat pitää laittaa rohkeasti kuntoon.” rasmus-taitto_c.indd 34 7.11.2019 14.37
W W W . W A N H A T Y O S K I . F I S I B E L I U S K A T U 2 8 , 4 9 4 H A M I N A + 3 5 8 4 4 7 9 5 5 3 8 • T Y O S K I @ W A N H A T Y O S K I . F I E N N A K K O L I P U T : T I K E T T I . F I P E 2 2 . 1 1 . K L A M Y D I A L A 2 3 . 1 1 . Y S Ä R I B I L E E T : H A D D A WAY ( G E R ) + R O X E T T E U L T I M A T E T R I B U T E ( S W E , F I N ) P E 2 9 . 1 1 . Y Ö L I N T U + F L A N G E R S L A 3 . 1 1 . I B E + M E L O T O 5 . 1 2 . I R I N A P E 6 . 1 2 . E K I J A N T U N E N & M U T K A T T O M A T ( P Ä I V Ä T A N S S I T ) P E 1 3 . 1 2 . L E I F L I N D E M A N & A M O R E L A 1 4 . 1 2 . T U R M I O N K Ä T I L Ö T P E 2 . 1 2 . S A I J A T U U P A N E N & E X M I E H E T L A 2 1 . 1 2 . T H E 6 9 E Y E S T I 3 1 . 1 2 . Y S Ä R I B I L E E T : WA L D O ’ S P E O P L E I R I N A T H E 6 9 E Y E S T U R M I O N K ÄT I LÖT WA L D O ’ S P EO P L E D ead Lettersin seuraaja Hide From The Sun julkaistiin syksyllä 2005. Eero: – Kun on suosion huipulla, se on artistille herkkä hetki. Kyllähän silloin ärsytti ihan pirusti, kun joku lehti kirjoitti, että The Rasmus on ihan kiva popbändi. Ei me mikään popbändi oltu – ainakaan omasta mielestä. Ennen Hide From The Sunin tekemistä olikin sellainen kollektiivinen tunnelma, että nyt kirjoitetaan räväkkä rocklevy. Aki: – Se fiilis tuli sydämestä, ja sen mukaan sitten tehtiin. Sama juttu kaikkien meidän julkaisujen suhteen: yksikään levy ei ole kaduttanut jälkikäteen. Selvästi valoisammat, popahtavammat ja osin myös elektronisemmat Black Roses, The Rasmus sekä Dark Matters ilmestyivät vuosina 2008, 2012 ja 2017. Pauli: – Ne elektronisemmat sävyt tuntuivat oikeilta ratkaisuilta parille edelliselle albumille. Seuraavaksi luvassa on kuitenkin vähän muuta. Lauri: – Onhan se selvää, että kun biisejä kirjoitetaan studiossa syntikoilla, niin homma soundaa melko erilaiselta verrattuna siihen, että otetaan basso, kitara ja rummut, ja aletaan veivata treenikämpällä. The Rasmuksen kymmenes studiolevy ilmestyy todennäköisesti ensi syksyn aikana. Työstäminen on jo hyvällä mallilla. Aki: – Meillä oli jo yksi treenisessio Espanjassa ja toinen on luvassa tammikuussa. Nyt halutaan tehdä biisejä vanhan liiton tyylillä, sillä meidän välisestä vuorovaikutuksesta on aikaisemminkin syntynyt hyviä asioita. Soitetaan keskenämme ja kokeillaan sekä sovitetaan uusia juttuja lennosta. Pauli: – Olin kieltämättä etukäteen vähän huolestunut, että saadaanko me tällainen ”old school -bändihomma” taas toimimaan. Että onko meistä vielä rokkaamaan ja löydetäänkö me yhteinen kemia sataprosenttisesti? Huoli oli turha, sillä nyt kellossa tuntuu olevan ihan uusi ääni. Toki tämä täysille saleille vedetty Dead Letters -rundi on kohottanut hyvää fiilistä entisestään. Lauri: – Meidän visio tulevasta on hyvin selkeä: seuraavaksi luvassa on bändisoundia. Itse asiassa, nyt kun kitara ei ole suurimmassa muodissa, niin tällainen lähestymistapa tuntuu hemmetin freshiltä ja inspiroivalta! V ähän myöhemmin The Rasmuksen reilu puolitoistatuntinen konsertti on jo täydessä vauhdissa. Dead Lettersin materiaali saa luonnollisesti kiihkeän vastaanoton, mutta niin saavat myös Sail Awayn, No Fearin, Dead Promi sesin ja Bulletin kaltaiset muiden albumien kappaleet. Ihmeteltävää riittää muutenkin. Bändin taustalla on kookas screen-näyttö, joka sylkee fanien aistien ulottuville virallisen videomateriaalin ohella muun muassa Ylösen kuvaamaa vanhaa kotibilekamaa. – Törmäsin taannoin vanhoihin videokasetteihin, ja sieltä löytyi ihan hillitöntä meininkiä: kaikenlaisia hulluja kokeiluja ja räävitöntä punkmeininkiä. Päätettiin sitten laittaa tätä materiaalia screenille ihmisten nähtäväksi. Koska miksipä ei!, kommentoi keikkahikeä kuivatteleva Ylönen. – Tämän rundin aikana on väkisinkin tullut mietittyä The Rasmuksen uraa. Takana on nyt neljännesvuosisata, ja bändin keskinäinen fiilis on ehkä parempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos vuosien varrella on oppinut jotakin, niin ainakin sen, että vinksallaan olevat asiat pitää laittaa rohkeasti kuntoon. Se johtaa vain ja ainoastaan hyviin asioihin! rasmus-taitto_c.indd 35 7.11.2019 14.38
36 SOUNDI SOUNDI 37 debyyttialbuminsa Hypersonic Missiles näki päivänvalon syyskuussa ja se on saanut osakseen kehuja etenkin artistin kotimaan musiikkilehdistössä. Fender myöntää, että kehut lämmittävät sydäntä. – Se on tietenkin mukavaa, että kriitikot pitävät musiikista, mutta artistin pitää vain tehdä mihin uskoo itse. Vaikka vastaanotto olisi ollut toisenlainen, niin seisoisin silti tekemäni musiikin takana. Kansainvälinen huomio tuntuu hyvältä, mutta välitän eniten faneistani. Arviot eivät maksa laskuja, Fender toteaa. – Minulle tärkeintä ovat ihmiset, joista osa on uskonut minuun 19-vuotiaasta lähtien ja tulevat katsomaan keikkojani. Suitsutetun tulokkaan maanläheisyyttä korostaa se, ettei Hypersonic Missilesia ole tehty miljoonastudioissa kymmenen kirjoittajan tiimin voimin, vaan albumin on tuottanut Fenderin ystävä Bramwell Bronte heidän itse rakentamassaan studiossa. Yksi osa Fenderin helposti lähestyttävyyttä on se, kuinka hänen tarinansa tuntuvat palasilta eletystä elämästä. Fender kertoo, että suuressa osassa hänen laulujaan on puoli totuutta. – Kappaleitteni tarinat perustuvat usein tuntemieni henkilöiden tai hahmojen elämän vaiheisiin. Pyrin kirjoittaessani ehkä liioittelemaan asioita, joita koen tai joita tapahtuu kotiseudullani saadakseni aikaan mielenkiintoisia tarinoita, Fender avaa sanoitustensa taustoja. – Kotikaupunkini on hyvin sinikauluksista, työväenluokkaista aluetta ja ihmiset puhuvat asioista suoraan. Jos he eivät pidä jostain, he sanovat sen. Yritän itse kirjoittaa biisejä tavalla, jonka kuka tahansa voi ymmärtää, Fender sanoo ja nauraa, ettei itse ota selvää mistä oikein puhuu. Unohtuneiden pikkukaupunkien ääni, jolla Fender puhuu, on saanut innokkaimmat tituleeraamaan laulajaa uuden sukupolven Bruce Springsteeniksi. Fender pitää vertailua Pomoon naurettavana. – Yhden albumin jälkeen tuollainen vertailu on aivan hassua. Hän on legenda, joka on tehnyt 19 levyä, ja yksi kaikkien aikojen parhaista laulaja-lauluntekijöistä. Olen vasta pääsemässä alkuun. Mutta ymmärrän sen täysin, koska olenhan varastanut hänen kaikki laulunsa, Fender sanoo peribrittiläisen alleviivaavalla itseironialla. – Rakastan Springsteeniä, ehkä se on syy miksi minua verrataan häneen. Hypersonic Missiles on periaatteessa minun Born To Runini, Fender kertoo ja lisää ihailevansa Springsteenin kykyjä tarinankertojana. 2010-luvun suosituimmat singersongwriterit, kuten maanmies Ed Sheeran, eivät muistuta etäisestikään Fenderiä. Mutta Fenderillä ei ole toisaalta paljoa hyvää sanottavaa monista artisteista, joiden kanssa hänet niputetaan yhteen. – Monet heistä eivät vittu kirjoita edes omia kappaleitaan, Fender sanoo ja nauraa. – Pidän outona sitä, että monet naamioituvat singer-songwriter-tittelin alle ja heidän biisinsä kirjoittaa kolme muuta ihmistä. Ajattelen itse, että se nimike edellyttää sitä, että kirjoittaa itse omat kappaleensa – eikö silloin olisi sama sanoa itseään singer-cowriteriksi. Fender kertoo pitävänsä musiikkimaailman tilaa outona, mutta kiirehTeksti: Mirko Siikaluoma Unohtuneen kansanosan ääni Sam Fender on noussut reilussa vuodessa puhutuimpien uusien laulaja-lauluntekijöiden joukkoon. Koillis-Englannista Newcastlen lähellä sijaitsevasta North Shieldsistä kotoisin oleva Fender nauraa vertaamistaan Bruce Springsteeniin. S yksyllä 2018 julkaistu Dead Boys oli kappale, joka teki Sam Fenderistä nopeasti tunnetun. Sen tarina pienten kaupunkien nuorten miesten itsetuhoisuudesta tuntui samaistuttavalta tavalla, joka koskettaa niin Englannin jälkiteollisen ajan toivottomuutta kuin Suomen hiljenevän maaseudun sammuvia valoja. Fender ei kuulosta siltä, mitä olemme tottuneet kuulemaan 2010-lukulaisilta laulaja-lauluntekijöiltä. Fenderin kasvoja ei peitä metsurimainen parta ja hänen tavaramerkkimäinen, paksu koillisenglantilainen murteensa paistaa kuulaan äänen läpi. Mies ja kitara -tyylin sijasta hänen soundinsa on velkaa Bruce Springsteenin, Jeff Buckleyn ja Tom Pettyn perinnölle, joka on suodatettu indie rockin ja Spotify-aikakauden läpi. Sam Fenderin musiikkiura sai alkunsa vuonna 2013, kun manageri Owain Davies astui pubiin, jossa opintonsa kesken jättänyt Fender työskenteli. Pubin omistaja kehotti Fenderiä esiintymään Daviesille, joka oli kaupungissa vierailemassa perheensä luona. – Owain innostui ja pyysi minua soittamaan omia kappaleitani. Niinpä esitin niitä hänelle ja hän piti kuulemastaan. Olemme olleet kuin parhaita kavereita siitä lähtien, Fender muistelee. Davies järjesti Fenderille keikkoja muiden artistien lämmittelijänä ympäri maata, jotta tämä saisi kerättyä itselleen kokemusta. Fender palkittiin vuoden 2018 joulukuussa Brit Awards -tapahtumassa Critics’ Choice -palkinnolla, jonka ovat aiemmin saaneet muun muassa Adele (2008), Florence And The Machine (2009) ja Ellie Goulding (2010). Hänen 36 SOUNDI sam fender -taitto_b.indd 36 7.11.2019 16.07
36 SOUNDI SOUNDI 37 tii lisäämään, että jotkin maailman par haista kappaleista ovat monen henkilön kirjoittamia. Fender ei varo käsittelemästä musii kissaan vaikeita tai ajankohtaisia aihei ta, mistä Dead Boys onkin malliesimerk ki. Fender on kertonut menettäneensä läheisiä kavereitaan itsemurhan vuoksi. Hän uskoo ilmiön taustalla olevan tok sisen maskuliinisuuden ja vaatimuksen siitä, että miehet eivät saa näyttää tun teitaan tuntematta häpeää. ”The patriarchy is real, the proof is here in my song, I’ll sit and mansplain every detail of the things it does wrong”, Fender toteaa Hypersonic Missilesin kap paleella White Privilege, jossa hän poh tii omaa etuoikeutettua asemaansa yh teiskunnassa. Albumin nimikkokappale taas ampuu kovin sanoin kohti Yhdys valtojen sotaisaa ulkopolitiikkaa. ”We’re probably due another war with all this ire”, Fender laulaa kuin arvaten kuulu vansa sukupolveen, joka voi joutua vi han aiheuttaman sodan pelinappuloiksi. Selkeän kansikuvakelpoiseksi valta virran artistiksi Fender puhuu suunsa harvinaisen puhtaaksi asioista, jotka ovat piikkeinä nuorten brittien lihassa. Tästä kaikesta huolimatta hän ei pidä it seään kovinkaan poliittisena henkilönä. – En ole tarpeeksi älykäs saadakseni aikaan mitään oikeaa muutosta, eikä minulla ole mitään vastauksia asioihin. Olen kai poliittisesti tyytymätön tällä hetkellä muun muassa maatani johta van puolueen suhteen, niin kuin aika monet kaltaiseni, uskoisin, Fender poh tii. – Tulen alueelta, jonka Torypuolue on jättänyt oman onnensa nojaan uu destaan ja uudestaan 1970–1980luvulta aina tähän päivään asti. En kuitenkaan ole mikään Rage Against The Machine, jolla joka kappale on jollain tavalla po liittinen. Yritän vain kirjoittaa asioista, joita näen – kappaleeni ovat tavallaan puoliksi journalistisia. Fender ei tosiaan varo sanojaan kriti soidessaan IsoBritannian vallanpitäjiä. White Privilegen lausepari ”Don’t wan na hear about Brexit, them old cunts fucked up our exit” puhuu omaa kiel tään siitä mitä mieltä northshieldsiläi nen on maansa johtajista. Nuorten brit tien keskuudessa vallitsee tyytymättö myys maan tilaan, mutta Fenderin mie lestä se ei näy kovin vahvasti musiikki kentällä. – Jos tämä olisi 1980luku, ihmiset kertoisivat näistä asioista enemmän musiikissa. Stormzy on mahtava ja hän antaa aina hallituksen kuulla kunniansa. Mutta mielestäni on tärkeämpää saada nuoret kiinnostumaan äänestämisestä, koska monetkaan maamme nuoret eivät äänestä ja siksi nämä sekopäät valitaan aina kerta toisensa jälkeen. Monet van hemmat sukupolvet uskovat mediaa ja että maahanmuuttajat tulevat viemään heidän työpaikkansa ja naisensa, Fender sanoo ja nauraa räkäisesti päälle. Tarkoitat jotain Daily Mail dystopiaa? – Nimenomaan sitä. Vanhemmat ih miset ja työväenluokan ihmiset, myös nuoremmassa polvessa, ovat sekaisin siitä. Jos saisimme nuoret kiinnostu maan ja äänestämään, asiat voisivat kääntyä parempaan, Fender pohtii ja kertoo odottavansa mielenkiinnolla Bri tannian joulukuisia vaaleja. Aika näyttää, kuinka pysyvästi julki suuden valokeila löytää Sam Fenderin, mutta ensiaskeleet portaissa näyttävät lupaavilla. Tulevana keväänä Lontoon Alexandra Palacen 10 000 henkeä vetä vän keikan myyminen minuuteissa lop puun löi Fenderin ällikällä, mutta hä nelle itselleen tähän mennessä tärkein keikka tapahtui kuitenkin kotikonnuilla. – Soitimme vanhassa linnassa koti kaupungissani ja 5 000 ihmistä tuli kat somaan meitä, se aivan uskomatonta, Fender fiilistelee. Sam Fenderin tähänastinen suosio kattaa niin kriitikot kuin suuren yleisönkin. Vaatimaton artisti sanoo vain kirjoittavansa ympärillään näkemistä asioista. SOUNDI 37 ”Pidän outona sitä, että monet naa mioituvat singer-songwritertittelin alle ja heidän biisinsä kirjoittaa kolme muu ta ihmistä.” sam fender -taitto_b.indd 37 7.11.2019 16.07
P arisenkymmentä albumia julkaissut Will Oldham on viime vuosina tehnyt yhteistyötä muun muassa Bitchin Bajasin, The Nationalista tunnetun Bryce Dessnerin ja Eight Blackbird -klasariyhtyeen kanssa, julkaissut mies ja kitara -henkisiä versioita vanhoista kappaleistaan ja tehnyt tribuutticoverlevyn sekä kantri legenda Merle Haggardille että norjalais artisti Susannalle. Siinä sivussa on tullut vähintään pari kourallista erinäisiä muita julkaisuja, joiden taustat ovat usein jääneet hieman hämärän peittoon. Silti marraskuinen uutuuslevy I Made A Place on ensimmäinen kokonaan tuore Bonnie ”Prince” Billy -pitkäsoitto kahdeksaan vuoteen. Oli jo aikakin siis: 2011 julkaistu Wolfroy Goes To Town kun on ”Obaman ensimmäiseltä kaudelta, jösses sentään”, kuten albumin puffiteksti asian ilmaisee. Hyvin epätyypillistä tiedotekieltä sisältävä kirjoitus vaikuttaa vahvasti olevan Oldhamin omaa käsialaa tyylilajin Teksti: Matti Nives Musiikki kuljettaa ajassa Will Oldham eli Bonnie ”Prince” Billy on saman aikaisesti varsin joviaalin oloinen veijari ja erittäin hyvin mystisyytensä menestyksensä läpi säilyttänyt artisti, jonka uudet siirrot onnistuvat yllättämään. Bonnie "Prince" Billy on seilannut onnistuneesti ulos levybisneksen lainalaisuuksista ja sykleistä. Uuden I Made A Place -albumin hän hahmotteli vinyyliformaatin aikoinaan määräämiin aja b-puoliin. 38 SOUNDI Bonnie Prince Billy -taitto.indd 38 7.11.2019 14.38
vaihdellessa hyvin vähän itse tekstin ja artistin sitaattien välillä. Uusi levy on kuulemma sellainen, jo ta Oldham ei itse uskonut koskaan jul kaisevansa. Tai ainakaan oikea aika ei vaikuttanut koittavan. Musiikkimaail man ”totaalinen kaaos ja tuho” kuiten kin kuuluu vakiintuneen asiantilaksi, jonka muuttumista ei voi enää jäädä odottelemaan. – En tahdo mitenkään hiekoittaa tä tä haastattelutilannetta, mutta juuri tä mä hetki albumin julkaisussa on minul le se kaikkein vaikein ja turhauttavin, Oldham huokailee kotoaan Kentuckyn Louisvillestä. – Varmaan muille on paljon helpom paa puhua tulevasta levystään, mutta ainakaan minä en tunnista itseäni tästä nykyisestä tavasta kuunnella musiikkia ja puhua siitä, ja koko musabisnes tun tuu jokseenkin luotaantyöntävältä. – Samalla se on kuitenkin työni ja ha luan jatkaa levyttämistä. Rakastan mu siikin tekoa ja toisten muusikoiden kanssa työskentelyä, josta syystä olen kin viime aikoina lähinnä keskittynyt versioimaan muiden tuotantoa. Olin oi keastaan jo melko varma, että uuden oman levyn julkaisu ei olisi enää kiin nostava homma meikäläiselle, Oldham kertoo. Tästä huolimatta se kuitenkin ”joten kin vain tapahtui”, kuten 49vuotias ar tisti itse asian muotoilee. Kaiken mah dollisti Oldhamin viettämä eristäytynei syyden aika jossain epäselväksi jääväs sä kaukaisessa paikassa, jolloin hänen seuranaan oli enimmäkseen vain hänen vaimonsa, kangassuunnittelija Elsa Han sen. – Pitkittyneessä vapaassa tilassa luon tevinta minulle on laulujen kirjoitta minen ja yhtäkkiä kasassa olikin jouk ko biisejä, joten soitin muutamille ihailemil leni muusikoille. Heidän kans saan sitten suuntasimme läheiseen stu dioon nauhoittamaan. Ja siinä se levy sitten oli. Mistä päästäänkin käsillä olevaan stressitilanteeseen, eli musiikkiteolli suuden kanssa asioimiseen. Onko Old hamin kuvailemassa ”kaaostilassa” sit ten kuitenkin jotain toivoa? – Hmm. Enpä tiedä, artisti tuumailee. – Onhan siinä toki se hyvä puoli, että ih miset tutkiskelevat monenlaisia musiik kityylejä kun kaikki on saatavilla. Jollain tasolla kyseessä on vapauden illuusio, joka ruokkii epätervettä loputtomien mahdollisuuksien tunnetta. Mutta eihän musiikilla sinällään ole vaaraa ja se, että megasuosittu valtavirtamusiikki on huo noa ei ole mikään uusi käänne, joten eh kä lopulta tämä kaikki voi kääntyä vielä voitoksi sekä musan tekijöille että kuun telijoille. Ei tämä musiikin nykyaika silti kovin omalta minulle itselleni tunnu. O ldhamin oma julkaisufilosofia ei tunnu taipuvan levyyhtiöiden promosykliin ja mies vahvistaa kin, että häntä inspiroineita vanhempia artisteja tuntui yhdistävän riippumatto muus aikataulujensa suhteen. Levy tu lee ulos kun se on valmis, Oldhamin ta pauksessa siis huomattavan usein, mut ta kuitenkin periaatteessa harvoin. – Joskushan senkin tajuaa, miten pal jon labeleiden promo tätä hommaa oh jaa, eikä sille mitään voi. Niistä levyistä kuullaan paljon, joita promotoidaan isosti. Levykaupassa käydessä saattaa nähdä vaikkapa jotain vanhaa Eaglesin tai Peter Framptonin levyä nippukau palla laareissa pyörimässä, joten eivät ne varmaan niin hyviä sitten olleetkaan, edes alunperin. Siitä huolimatta levy yhtiön pusku on ollut kova. Oma mu siikkisuhteeni perustuu ihmisten väli seen luottamukseen ja kommunikaati oon. Siihen henkilökohtaiseen kulmaan, jolla levyjä suositellaan. Ei perhana, nyt tämä meni ihan bisnespuheeksi. – Varsinainen levyjen tekeminen saa vaikutteita tästä koska pitää tiedostaa, että soittolistat ohjaavat ihmisten kuun telua levyjä enemmän. Silloin pitää olla tarttuva ja pinnallisesti kiehtova. Seu raava biisi, sitten toinen ja taas toinen. Näin se menee. Välillä tuntuu, että koko naiseen levyn kuunteluhetkeen rakastu minen on laskusuunnassa ja siitä kuiten kin mielestäni on pohjimmiltaan kyse, Oldham sanoo. Uusi Bonnie ”Prince” Billy albumi I Made A Place on kieltämättä hyvin pal jon vinyylijulkaisulta kuulostava levy. Oldham kuvailee albumin olevan mie titty kahdeksi puoleksi ensimmäisen ol lessa ”iso, iloinen ja tiheä” ja toisen taas ”avoimen kyseenalaistava ja iloisesti su rullinen”. – Onhan se ihan perhanan siistiä an taa mennä ja tehdä biisi toisensa pe rään, mutta kyllä välillä on mukavaa tehdä myös levy, jossa on kahden puo len toimiva kokonaisuus, artisti naurah taa. – Kaikki muuttui cdaikakaudella, kun yhtäkkiä biisit tulivatkin yhdessä pötkössä, mutta nyt kun lp ja jopa ka setti ovat taas osa toimintaa, on muka va palata aiempaan tapaan lähestyä le vyä teoksena. Tämä oli muuten ensim mäinen kerta sitten ysärin kun päädyin tekemään kaksi selkeästi omanlaistaan puolta albumille. Albumin suunnittelu vinyyliformaat tiin ei ole nykypäivänä kovin erikoinen innovaatio, mutta outouden tunnetta I Made A Placen kohdalla lisää se, että kumpikaan tätä juttua kirjoitettassa jul kaistuista singleistä ei ole levyn ennak koversion kappalelistassa. Niin hum pahtavan countryn kautta jopa musi kaalisävelmällisiin sävyihin kaartuva At The Back Of The Pit kuin sitä seurannut In Good Faith, kaunis duetto laulajalau luntekijä Joan Shelleyn kanssa, loistavat poissaolollaan 13 kappaleen biisilistalla. Julkaisun nimi kansigrafiikassa on hä määvästi virallisen version sijaan I Have Made A Place. L evylle mahtuu useita toistuvia teemoja, joista vääjäämättömästi pintaan nousevat rauhallinen hy väksyntä ja unen voiman ylistäminen. ”When I’m have a problem, I know just what to do / I go to bed and dream aw hile, and something will come through”, laulaa Bonnie ”Prince” Billy albumilla keskeisessä roolissa olevan Joan Shel leyn kanssa Dream Awhile biisissä. Hy vältä ohjeelta kuulostaa myös laulajan ylistämä aikaisin petiin meno ja mahdol lisimman pitkään nukkuminen. – Nukkuminen on tosiaan kyllä mah tavaa, mutta meillä on pieni lapsi koto na, joten en oikeastaan edes muista mil tä makoisat yöunet tuntuvat, Oldham hekottelee. – Unilla on aina ollut minulle suuri merkitys. Unimaailman seikkailut ovat niin fantastisia, kutkuttavia ja hengäs tyttäviä. Tuollaista rinnakkaismaailmaa kyllä tarvitaan kokemassamme todel lisuudessa navigoimiseen. Ai että, ikä vöin kyllä unta! Kirjoitin nuo biisit sil loin kun vielä oli aikaa nukkua, mutta ehkä ne taas joskus tuntuvat sopivam milta kuin juuri nyt. Oldham kertoo olleensa kiinnostu nut aiemmin selkounesta, mutta hy länneensä ajatuksen tajuttuaan vapaan uneksimisen voiman. – Mieleni täyttyy asioista päivän mi tään ja iltaisin sitä on ihan puhki kaikes ”Unilla on aina ollut minulle suuri merkitys. Unimaailman seikkailut ovat niin fantastisia, kutkuttavia ja hengäs tyttäviä.” SOUNDI 39 K u v a: C h ri st ia n H an se n Bonnie Prince Billy -taitto.indd 39 7.11.2019 14.38
40 SOUNDI SOUNDI PB ta. Siinä kohtaa on vaan parempi päästää irti ja katsoa mihin uni johtaa. Unen käyttäminen inspiraationa biisien tekemisessä on vähän kinkkinen juttu, sillä unen realiteetit eivät enää päde valveilla. Joskus tuntuu ikään kuin yrittäisi varastaa jotain korvaamatonta unimaailmasta, mutta kulta siellä ja kulta täällä eivät ole samaa valuuttaa. Eräs uuden albumin keskeisistä kappaleista on nimeltään The Glow (part 3). Kyseessä on pakahduttavan kaunis rakkauslaulu, joka menee kauas ihastumisen tuolle puolen, sinne missä jatkuvuus, luottamus ja hyväksyntä ovat tärkeimpiä agendalla olevia asioita. Puhallinmelodian kuljettama valssimainen biisi kuuluu Oldhamin uran upeimpiin ja miehen loistelias laulusuoritus tulee jostain todella syvältä sisimmästä. – Kyseisessä biisissä kuvailen jonkinlaisen pyyteettömän rakkauden altaan äärellä olemista, ja sitä kun pulahtaminen tuohon maailmaan tuntuu miltei mahdottoman pelottavalta. Onko vesi liian syvää ja kylmää? Oldham taustoittaa. – Mollista kuitenkin mennään duuriin ja lopulta luottamus löytyy. Että ei muuta kuin sinne vaan. Kysymys on siitä, voiko luottaa toiseen ja olettaa että tuo tuntematon elementti kohdataan yhdessä vaikka mitä tulisi eteen. I Made A Place on Oldhamin mukaan vahvasti ”50. osavaltion” eli Havaijin inspiroima. Hänen oma äitinsä on Havaijilta kotoisin ja albumin työnimenä oli prosessin aikana 49th State Of Mind, viittauksena 49th State Recordsiin, joka nimettiin aikoinaan virheellisesti ”optimistisen erehdyksen” mukaan yhtä liian pienellä osavaltion järjestysnumerolla. A lbumin kappaleista Look Backwards On Your Future, Look Forward To Your Past kertoo Oldhamin havaijilaisjuurista ja siitä miten paikallinen aikakäsitys käsittelee ihmisen elämänkulkua. Taustalla on valokuva Oldhamin äidistä istumassa isänsä sylissä lapsena kasvot kamerasta poispäin. Äitinsä synnynseuduille Pearl Harbouriin suuntautuneella matkalla mies tapasi paikallisen matkaoppaan, joka purskahti kyyneliin kuvan nähtyään. Kuva kuulemma ilmensi täydellisesti havaijilaista filosofiaa, jossa ihminen katsoo eteenpäin menneisyytensä kääntäen selkänsä tulevalle. – Tuo kohtaaminen oli merkittävä ja pidän havaijilaista aikakäsitystä erittäin mielenkiintoisena, Oldham innostuu. – Yritin juuri eilen selittää tätä asiaa jollekulle ja tajusin, etten osaa välittää ollenkaan sitä syvyyttä, jonka tilanteessa koin. Minun on pitänytkin kirjoittaa tuolloin tapaamalleni oppaalle, joka osaisi selittää tämän kaiken paljon paremmin. Teenkin sen heti tämän jutteluhetkemme jälkeen! Havaijilaisartistit Johnny Lum Ho ja Edith Kanaka’ole mainitaan levyn inspiraatiolistassa yhdessä mm. Jake Xerxes Fussellin, neo-zydeco-kasettikokoelma Trail Blazer Vol. 1:n ja ”halun saada uusia lauluja laulettavaksi David ‘Fergie’ Fergusonin illanviettoihin” kanssa. Unien ja Havaiji-vierailun löydösten ilmentävä taipuva aikakäsitys kiehtoo Oldhamia yleisesti muutenkin ja hän kertoo levyn teemana olevan ”pikemminkin se yksi askel taaksepäin kuin ne tavalliset kaksi eteen”. – Flann O’Brienin kirjassa Kolmas konstaapeli (The Third Policeman) on lukuisia fiktiivisiä alaviitteitä, joista yhdessä kerrotaan tiedemiehestä, jonka pakkomielteinä ovat aika ja vesi. Hänen mukaansa peiliin katsominen on menneisyyteen kurkistamista, koska valo on ehtinyt matkustaa jo sekunnin murto-osan verran. Ihminen, jonka näet ei ole nykyinen sinä, vaan sinä hetki sitten valon matkustettua naamastasi peiliin ja takaisin, eikö vain? No, joka tapauksessa tämä tiedemies kuvitteli voivansa nähdä jopa satojen vuosien taa kahden peilin avulla, jotka tätä logiikkaa luupatessaan muodostaisivat aikajatkumon, hyväntuulisen oloinen Oldham raportoi. – Eihän tuossa tietenkään mitään todellista logiikkaa ole, mutta pidän ajatuksesta, ja samalla lailla valokuva tai äänilevy voivat luoda omaehtoisen aikakapselin, joka vie katsojan tai kuulijan joka kerta pois hänen omasta ajastaan. Havaiji-valokuvassa äitini taas katsoi menneisyyteen kääntäen selkänsä meille, jotka katsomme häntä tuntemattomasta tulevaisuudesta käsin. Tätä on hankala täysin käsittää. Kun kuuntelen Led Zeppeliniä, musa kuulostaa todella läsnäolevalta eikä sitä oikein ymmärrä, että kyseessä on lähetys jostain täysin toisesta maailmasta. Siinä onkin levytetyn laulun suuri voima. Joka kerta kun kuuntelet biisiä levyltä, olet toisessa ajassa, joka on kuitenkin kulkenut eteenpäin siihen pisteeseen, jossa kohtaat sen. En mä tiedä, tällaisia hommia sitä tulee fiilisteltyä. Pakollinen kysymys: nähdäänkö Bonnie ”Prince” Billy keikalla Suomessa tulevien kiertueiden myötä? Mies kuulostaa taas astetta varautuneemmalta. – No, se onkin todella hyvä kysymys! Eräs asia, joka vaatii nyt hieman totuttelua on tämä vanhemmuus. Juuri aamulla puhuimme pitkään vaimoni kanssa siitä, että missä voimme rundata ja miten, niin ettei tyttäremme kärsi siitä liikaa. Siis hänhän ihan varmasti näkisi mielellään millaista Suomessa on. Eli en tiedä, yritämme saada kaiken mietittyä, joten sanon ”toivottavasti”. Norjassa on ehkä keikka kesäkuun lopulla, joten siinähän se olisi vieressä. – Ajatukseni on, että parin vuoden päästä kun tyttäreni on neljän–viiden vanha hän voisi soittaa bändissä ja sitten kiertue-elämä helpottuukin huomattavasti. Muutaman sekunnin viekasta hiljaisuutta seuraa äänekäs ja sydämellinen naurunpyrskähdys. Bonnie ”Prince” Billy esiintyi Tampereen Klubilla 26.6. 2008. K u v a: M ik ko M er il äi n en Bonnie Prince Billy -taitto.indd 40 7.11.2019 14.38
Hae mukaan, Basso hoitaa keikkaliksan ja saatat päästä vaikka Suomen eturivin artistin lämppäriksi. BASSO.FI/NOSTE HAKU KÄYNNISSÄ NYT 15.12. ASTI TÄLLÄ KAUDELLA MUKANA Helsingin Bar Loose, Tavastia ja Ilves / Lahden Ravintola Torvi / Turun Logomo / Joensuun Kerubi / Kuopion Henry’s Pub / Tampereen Vastavirta-Klubi ja Pakkahuone & Klubi sekä Bassoristeily TUKEE LIVEMUSAA JA NOSTAA LAVOILLE TUOREITA ARTISTEJA BASSO NOSTE F W F ST IV L M100, Y65 C76, Y91 op-kevytyrittaja.? Best in test S U O M A L A I S TA K U LT T U U R I A T U K E M A S S A Basso tulostus.indd 41 7.11.2019 19.15
PB SOUNDI SOUNDI 43 Rammstein-keulakuva Till Lindemannin ja muun muassa Hypocrisyn riveistä tutun Peter Tägtgrenin projektiyhtye Lindemann jatkaa värikästä uraansa. Seuraavaksi on luvassa kakkosalbumi ja ensimmäinen Euroopan-kiertue. E letään alkukevättä 2015. Pilvien raosta pilkottaa aurinko, jonka heikot säteet yrittävät epätoivoisesti lämmittää Keski-Ruotsissa sijaitsevaa Pärlbyn pikkukylää ja sen vieressä olevaa järveä. Jäätyneen veden äärellä nököttää vanha punainen puutalo, jonka uumenista löytyy jotakin perin yllättävää: viimeisen päälle varusteltu moderni äänitysstudio. Ei mene kuin muutama hetki, kun tarjolla vielä jotakin hämmentävämpää. Studiorakennuksen eteen nimittäin laskeutuu helikopteri, ja kohta sen sisuksista nousee kaksi miestä. Heistä tummatukkaisempi on paikallinen, ja hän tottelee nimeä Peter Tägtgren. Hypocri syja Pain-yhtyeistä tuttu mies omistaa kyseisen Abyss-studion, jonka sisuksissa on menneen kolmenkymmenen vuoden aikana taltioitu klassinen metallilevy jos toinenkin. Toinen miehistä on huomattavasti vaaleampi ja silmin nähden maskuliinisempi. Hän on Till Lindemann, ja miljoonat raskaamman musiikin ystävät tuntevat hänet Rammsteinin laulajana. – Arvoisa Soundi-lehden edustaja, onnittelut: olet saapunut Pärlbyyn sopivaan aikaan! Ajattelimme nimittäin tänään kuvata studioalbumimme valmistelemiseen liittyvää ”making of” -materiaalia, ja innostuimme tilaamaan helikopterin paikan päälle. Toki dronekin olisi voinut ajaa saman asian, mutta onhan tämä mielenkiintoisempaa, kun pääsemme samalla itsekin lentämään, hymähtää Tägtgren. Mainittu pitkäsoitto, joka ilmestyy muutamia kuukausia myöhemmin, tottelee nimeä Skills In Pills. Vieressä nököttävän studion uumenissa nauhoitettu teos on Lindemann-yhtyeen ensimmäinen albumi. – Meillä kummallakin on omat pääbändimme, ja Lindemann on jossakin niiden liepeillä hiippaileva ”suvun musta lammas”. Työstämme tätä sataprosenttisen tosissamme, mutta liika vakavuus saa loistaa poissaolollaan. Päinvastoin: Lindemannin maailmassa on lupa hullutella sydämen kyllyydestä, kertoo laulaja. – Kun Rammstein valmistelee vaikkapa uutta levyä, kattilaa hämmentää aina kuusi vahvatahtoista kokkia ja monenlaiset taustavaikuttajatkin yrittävät työntää lusikkaansa soppaan. Lindemannin puitteissa toimiminen on täysin erilaista: spontaania, hiomatonta ja äkkiväärää. Miten te ylipäänsä törmäsitte toisiinne? – Tapasimme yhteisen tutun – Clawfinger-laulaja Zak Tellin – ansiosta joskus 2000-luvun alkupuolella. Kymmenisen vuotta siinä vierähti, mutta sitten Rammstein saapui festarikeikalle Ruotsiin. Till kutsui minut paikan päälle, ja ilmoitti takahuonealueella suunnittelevansa omaa projektia. Lupasin saman tien olla apuna, mikäli hän tarvitsee biisinkirjoittajaa, studioteknikkoa tai mitä hyvänsä, kertoo Tägtgren. – Alkuperäisenä ajatuksena oli kirjoittaa ja nauhoittaa pari rajoja rikkovaa biisiä, ihan omaksi huviksi. Mutta kuten meidän kahden kahjon tapauksessa näyttää lähes poikkeuksetta käyvän, jossakin vaiheessa mopedi karkaa pöpelikköön, naurahtaa Lindemann. – Niinpä niin! Kun astelimme yhteisen sorvin ääreen, ne ”pari biisiä” alkoivat saman tien saada seuraa kaikenlaisista ideoista, ja aika pian tajusimme, että käsissämme on melkein pitkäsoiton verran ihan kelvollista materiaalia. Ei mennyt aikaakaan, kun Warner Music sai vihiä seikkailuistamme ja seuraaTeksti: Timo Isoaho Kuvat: Jens Koch Till Lindemannin ja Peter Tägtgrenin ensinmainitun sukunimeä kantava yhtye on vaihtanut laulukieltä sitten debyyttilevynsä. Osa toisen albumin kappaleista tehtiin hampurilaiseen teatteriproduktioon, jossa käytetty kieli jäi luontevasti mukaan biiseihin myöhemminkin. Lindemann-taitto.indd 43 7.11.2019 14.42
44 SOUNDI vaksi allekirjoitimmekin jo levytyssopi muksen, lisää Tägtgren. Kun Skills In Pills ilmestyi kesäkuussa 2015, Lindemannin mopo alkoi keu lia odotettuakin räväkämmin, ja pitkä soitto nousi myyntilistojen kärkipai kalle esimerkiksi Suomessa ja Saksassa. Mutta tuskin olivat shampanjapullojen juhlalliset poksahdukset ehtineet vai eta, kun yhtyeen ympärille jo laskeutui täydellinen hiljaisuus. Ei keikkoja, ei vihjeitä mahdollisesta kakkoslevystä, ei mitään. Oliko se siinä? No, ei ollut. Luontevammin saksaksi On lokakuun puoliväli 2019, ja mobiili laitteen näyttö vihjailee salaisesta nu merosta tulevasta puhelusta. Annetaan mahdollisuus, painetaan vihreää. – Terve poika, mitä kuuluu? Hirven kikkeli. Perkele. Hah hah! Sehän on Peter Tägtgren, joka on op pinut suomea muun muassa Children Of Bodomilta, Amorphisilta ja Turmion Kätilöiltä. – Hello man! How are you doing? Langan päässä kuuluu olevan myös Till Lindemann, mutta hän jättää suo men kielen taitonsa näyttämättä. – Terveisiä itänaapurista, me olemme täällä Venäjän puolella Pietarissa. Olem me kuvanneet täällä uutta videota ja tehneet kaikenlaista hupaisaa, ilmoittaa Tägtgren – toki jo englanniksi. Videon valmisteleminen ja yleinen hauskanpito liittyvät Lindemannin mar raskuun lopulla ilmestyvän F & M al bumin promootiokampanjaan. Yhtyeen mahdollisesta kakkoslevystä on liikku nut huhuja jo pitkään, sillä kuuden tuo reen Lindemannkappaleen kuulemi nen oli mahdollista jo keväällä 2018 – to sin ne soivat ainoastaan osana Hampu rissa esitettyä Hänsel & Gretel teatteri produktiota. – Tillin tytär Nele oli vahvasti mukana Hänsel & Gretelin valmistelemisessa. Te kijät tarvitsivat teokseen uutta musiik kia, ja päätimme kirjoittaa vähän materi aalia heidän käyttöönsä. Tämä tapahtui siis vuonna 2017, kertoo Tägtgren. – Valmistelimme biisit eksklusiivisesti Hänsel & Greteliä varten, emmekä vielä silloin puhuneet toisesta Lindemann albumista yhtään mitään. Mutta aivan kuten debyytinkin kohdalla, kappaleita syntyi suunniteltua enemmän, ja niin hän siinä taas kävi, että löysimme sylis tämme levyllisen upouusia sävellyksiä. F & M, joka on lyhenne sanoista Frau und Mann (suomeksi nainen ja mies), poikkeaa Skills In Pillsistä monessa suh teessa. Ensimmäiseksi huomio kiinnit tyy kappaleiden saksaksi kirjoitettui hin teksteihin – debyyttilevyn sanoituk sethan olivat kauttaaltaan englannin kielisiä. – Koska teimme uudet biisit hampu rilaista teatteriesitystä varten, tekstien täytyi luonnollisesti olla saksankieli siä. Hänsel & Greteliä varten kirjoitetut sanoitukset seuraavat teatteriesityksen käsikirjoitusta enemmän tai vähemmän orjallisesti, mutta levyn muut kappaleet taas ovat enemmän omia kokonaisuuk siaan, kertoo Lindemann. – Valmistelin Skills In Pillsin tekstit ai koinaan englanniksi, sillä halusin tehdä selvän pesäeron Rammsteinin materi aaliin. Golden Showerin, Praise Abortin ja muiden debyytillä julkaistujen kap paleiden vääntäminen olikin hauskaa ja opettavaista, mutta jälkikäteen ajatel tuna... Niin, englanniksi kirjoittaminen ei ehkä siltikään ole ihan minun jut tuni. En tietenkään mene vannomaan, ettenkö julkaisisi enää ikinä englannin kielisiä tekstejä, mutta tällä hetkellä omalla äidinkielellä tekeminen tuntuu huomattavasti luontevammalta. Sekoiluista biiseiksi Myös musiikillisesti F & M:n maailmas sa puhaltavat erilaiset tuulet. Kun Till Lindemann laulaa saksaksi terävän rif fin päälle vaikkapa Ich weiß es nicht kappaleessa, mielleyhtymät Rammstei niin ovat enemmän kuin ilmeisiä, mut ta se on vain osa totuutta: kokonaisuu tena pitkäsoitto kurottelee yllättävän kin moniin suuntiin. – Kun aloimme kirjoittaa uusia kap paleita, Hänsel & Gretelin edustajat toi voivat meiltä muutamia tietynlaisia sä vellyksiä. Teoksen taiteellinen johtaja saattoi vaikkapa sanoa, että ”tähän koh taan tarvitsisimme tuutulaulun”. En to ”En todellakaan ole koskaan aikaisemmin edes miettinyt kehtolaulun tekemistä, mutta nyt käärin hihani.” F & M -albumin julkaisun jälkeen Lindemann-projekti aikoo tehdä myös keikkoja. Luvassa on Rammsteiniin verrattuna pienimuotoisempi lavashow, joskaan ei visuaalisesti aivan vähäpätöinen sekään. @TAMPERETALO TAMPERE-TALO.FI/TAPAHTUMAT HEITTÄYDY ELÄMYKSIIN TAMPERE-TALOSSA! 30.11. 9.12. 16.12. Mokoma akustisena Take 6 (USA) Club For Five – Jouluna 2019 tampere-talo.? /sorsaklubi 9.11. Erin 5.12. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana 7.12. Nelli Matula @sorsaklubi #whotheduck #whatheduck Liput myynnissä Tampere-talon lipunmyynnissä sekä Lippupisteen myyntikanavissa (Sorsaklubin keikat myynnissä myös Tiketissä). Yhteystiedot: lipputoimisto@tampere-talo.? , lippupiste puh. 0600 900 900 (2 €/min+pvm) 26.2. Xantone Blacq Band (UK-FIN) 11.3. Someone Like You – Adele Songbook (UK) 15.3. Ian Anderson plays Jethro Tull (UK) 16.4. Shaolinin Kung Fu -munkit 28.4. Shirley Sparks & Antti Sarpila Swing Band: Peggy Leen lauluja TULOSSA 2020 KEVÄÄLLÄ 2020 22.2. Michael Monroe 13.3. Neljä Ruusua 10.4. The 69 Eyes Lindemann-taitto.indd 44 7.11.2019 14.42
dellakaan ole koskaan aikaisemmin edes miettinyt kehtolaulun tekemistä, mutta nyt käärin hihani, ja aloin kirjoittaa jotakin sen suuntaista... Kappaleen nimi on Schlaf Ein, ja jokainen saa olla lopputuloksesta mitä mieltä hyvänsä, nauraa Tägtgren. Tuoreista musiikillisista tuulista toki vihjaili jo viime vuoden puolella julkaistu ensimmäinen uusi Lindemann-kappale, hiphop-vaikutteinen Mathematik. Biisi ei kuitenkaan ole osa F & M:n tiiveintä ydintä, sillä Mathematik julkaistaan levyn deluxeja vinyyliversion bonuskappaleena. – Eräänä päivänä tein studiossa hip hopbiittejä poikani Sebastianin kanssa. Till sattui sitten kuulemaan sekoilujam me, ja hän ilmoitti saman tien, että näistä ideoista pitää tehdä biisi, muistelee Tägtgren. – Tämä Mathematikin syntytarina on oikein osuva esimerkki tämän bändin toiminnasta ylipäänsä. Koskaan, siis koskaan, ei voi etukäteen tietää, millai sesta lähtökohdasta uusi biisi syntyy. Tai mitä ylipäänsä alkaa tapahtua, kun minä ja Till lyömme viisaat kallomme yhteen! Naurunpyrskähdyksen laannuttua kivenkovana studioguruna tunnettu Tägtgren haluaa nostaa esiin myös F & M:n soundimaailman. – Kun Skills In Pillsin viimeistely aikoinaan alkoi, en ehtinyt miksata kaikkia biisejä itse. Se oli aikamoisen paha virhe, sillä kokonaisuus ei valitettavasti soundaa tarpeeksi hyvältä. Nyt pidinkin sitten huolen, että kalenteristani löytyy tarpeeksi aikaa albumin miksaus urakalle. En tietenkään tiedä, mitä ajattelen parin vuoden kuluttua, mutta ainakin tällä hetkellä F & M miellyttää kovasti omia korviani. Takaisin perusasioihin Skills In Pills ei saanut aikoinaan lainkaan tukea kiertueesta, mutta F & M:n kohdalla tilanne näyttää täysin toisenlaiselta. Lindemann lähtee nimittäin ensi talven aikana mittavalle kiertueelle, ja bändi saapuu myös Suomeen. – Suunnittelimme paiskaavamme joitakin keikkoja jo ensilevyn jälkeen, mutta sitten korttitalot kaatuivat, eivätkä aikomuksemme toteutuneet. Nyt aikataulut antavat mahdollisuuden Lindemannin esiintymisille, sillä oma yhtyeeni Hypocrisy sekä Rammstein ovat esiintymistauolla ensi vuoden alkupuolella, sanoo Tägtgren. Millaisen livekokoonpanon marssitatte estradeille? – Meidän roolimme ovat tietenkin selkeät: Till laulaa ja minä soitan kitaraa. Muut muusikot tulevat Pain-yhtyeen leiristä, eli Sebastian – niin, poikani – soittaa rumpuja, basistina toimii Jonathan Olsson ja toisena kitaristina häärii Sebastian Svalland. – Emme tietenkään yritä pistää kampoihin Rammsteinin lavashow’lle, sillä se on mahdotonta. Lindemann luottaa livenä enemmän perusasioihin, mutta totta kai keikkamme tulevat olemaan myös visuaalisia kokemuksia. Otamme mukaan ainakin ison screenin, jolle sitten heijastetaan materiaalia niin biisien aikana kuin niiden väleissäkin, laulaja kertoo ja jatkaa: – Rakastan Rammsteinin keikkaspektaakkeleita yli kaiken. Tästä huolimatta minun täytyy sanoa, että tuskin maltan odottaa Lindemann-vetoja ja ennen kaikkea sitä, että saan taas esiintyä vähän pienemmissä paikoissa, kosketusetäisyydellä faneista. Otetaanpa sitten vielä viimeinen kysymys: mitä haluaisitte kertoa albumin nimestä? – F & M tarkoittaa minua ja Tilliä. Niin, kumpi meistä on nainen ja kumpi taas mies? Se jääköön jokaisen kuulijan pääteltäväksi. Hah hah! @TAMPERETALO TAMPERE-TALO.FI/TAPAHTUMAT HEITTÄYDY ELÄMYKSIIN TAMPERE-TALOSSA! 30.11. 9.12. 16.12. Mokoma akustisena Take 6 (USA) Club For Five – Jouluna 2019 tampere-talo.? /sorsaklubi 9.11. Erin 5.12. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana 7.12. Nelli Matula @sorsaklubi #whotheduck #whatheduck Liput myynnissä Tampere-talon lipunmyynnissä sekä Lippupisteen myyntikanavissa (Sorsaklubin keikat myynnissä myös Tiketissä). Yhteystiedot: lipputoimisto@tampere-talo.? , lippupiste puh. 0600 900 900 (2 €/min+pvm) 26.2. Xantone Blacq Band (UK-FIN) 11.3. Someone Like You – Adele Songbook (UK) 15.3. Ian Anderson plays Jethro Tull (UK) 16.4. Shaolinin Kung Fu -munkit 28.4. Shirley Sparks & Antti Sarpila Swing Band: Peggy Leen lauluja TULOSSA 2020 KEVÄÄLLÄ 2020 22.2. Michael Monroe 13.3. Neljä Ruusua 10.4. The 69 Eyes Lindemann-taitto.indd 45 7.11.2019 14.42
Minun tähteni > Artikkelisarjassa kirjoittajat kertovat omista suosikeistaan. Teksti: Jean Ramsay 46 SOUNDI KITARA UKKOSENJOHDATTIMENA ”V ahvimmilla hetkillään Richard Thompson luo hiljaisuutta riippumatta siitä, minkälainen möykkä hänen ympärillään pauhaa [....] Ei väliä, mikä kappale seuraa edellistä, sillä tuho voi tulla koska vaan. Ei ole väliä, minkälaisia roolipukua esiintyjä käyttää. Millä tahansa hetkellä Richard Thompson saattaa astua kohti lavan reunaa, esittäen samanaikaisesti pyöveliä ja narria; leikata irti oman päänsä ja nostaa sen ilmaan yleisön huviksi, häpäisten eleellään tuon yleisön hiljaiseksi.” Näin kirjoitti maineikas yhdysvaltalaiskriitikko Greil Marcus vastikään 70-vuotisjuhliaan Lontoon Royal Albert Hallin lavalla juhlistaneesta Richard Thompsonista vuonna 1993 kolmen cd:n kokoelman Watching The Dark: The History Of Richard Thompson kansiteksteissä. Marcus tiedostaa, että Thompsonin kauneimmatkin kappaleet tarkentuvat siinä kontrastissa, että maailma niiden taustalla näyttäytyy juuri niin pelottavana ja huonosti hallittavana kuin se todellisuudessa on. Tummat ja kylmät varjot saavat toivon virtaamaan optimistisena ja posket punoittamaan entisestään. Minun huomioni Marcus ainakin sai dramaattisella tekstillään. 19-kesäisen nuoren mieleen piirtyi voimakkaana kuva taiteilijasta, joka oli valmis uhraamaan itsensä viedäkseen yleisönsä lähemmäs totuutta – ja tuosta samasta äärimmäisyyksien dynamiikasta olen Richard Thompsonin pelottoman musiikin äärellä saanut useasti nauttia tuon jälkeisinä vuosina. Fairport Conventionissa, brittiläisen folk rockin kenties tärkeimmässä yhtyeessä, 16-vuotiaana vuonna 1967 aloittanut Thompson on alansa legenda; kitaristien kitaristi ja lauluntekijöiden lauluntekijä, jonka suurempi yleisö yleensä kohtaa nimekkäiden fanien kautta. Legendat David Gilmourista Bonnie RaitRichard Thompson Tänä vuonna 70 vuotta täyttänyt Richard Thompson on ehtinyt elämässään käydä läpi moninaisen musiikkiuran, monta kivuliasta eroa ja uskonnollisen heräämisen. Vielä tämän kuvan ottohetkellä merkittävin osa taivalta oli folk-yhtye Fairport Convention. 1949 Richard John Thompson syntyy Lontoon Notting Hillissä 4.4. 1967 Liittyy Fairport Conventioniin. 1971 Ulos Fairportista, tapaa Linda Petersin. K u v a: So u n d in ar k is to minun ta?hteni_Richard Thompson_b.indd 46 7.11.2019 15.18
SOUNDI 47 Eikä siinä vielä kaikki. Kaikki tämä kehystää lopulta vain sanoja, ja sitä kolkkoa baritonia, jolla nuo usein kirpeän runolliset sanat lauletaan. 19-vuotiaana kirjoittamasta Meet On The Ledgestä Poor Ditching Boyn ja Beeswingin keskeisen teeman kautta Shaking The Gatesin kantavaan teemaan Thompson kutoo jylhien teemojen ympärille sanoista kudelmia, jotka sanavalintojensa ja inflektioidensa puolesta voisivat olla satoja vuosia vanhoja. Hänen kohdallaan voidaan todella puhua tekijästä, joka on sisäistänyt folkidiomit sillä tasolla, että pystyy tuottamaan arkaaisten klassikkojen kuuloista materiaalia vaikka lippis päässä Kaliforniassa. Thompsonille laulu – sen sanat ja sävel – menee aina kaiken edelle. Hän on ensisijaisesti lauluntekijä, ja kaikki muu on alisteista sille. F airport Conventionin jälkeen Richard teki kuusi levyä yhtyeen pääasiallisen vokalistin Sandy Dennyn soololevysessiossa tapaamansa laulajattaren Linda Petersin kanssa. Vasta Lindan kanssa lauluääntään häpeillyt nuori mies alkoi löytää omaa persoonaansa laulajana, eikä luottanut enää kieltämättä sukupolvensa hienoimpien naislaulajien kykyyn toimia äänitorvenaan. Pariskunta sai myös kolme lasta, joista poika Teddy on onnistunut tekemään hieman nimeä itselleenkin. Tyttäret Muna ja Kami ovat myös musikaalisia – jälkimmäinen on vastikään perustanut mielenkiintoisen kuuloisen, hieman vanhempiensa musiikillisesta dynamiikasta muistuttavan yhtyeen The Rails kitaristimiehensä James Walbournen kanssa, jonka asiaan vihkiytyneet saattavat muistaa Peter Bruntnellin luottokitaristina. Ensilevyn jälkeen Richard alkoi kyseenalaistaa valintojaan. Hän luopui ensin alkoholista ja kahvista ja löysi sitten henkisen kodin suufilaisuudesta, mystisestä ja esoteerisesta islamin suuntauksesta, joka korostaa suoraa ja välitöntä jumalsuhdetta, joka saavutetaan tarkkojen harjoitusten ja asketismin kautta. Tämän seurauksena pariskunta muutti lapsineen kolmeksi vuodeksi suufilaiseen yhteisöön, jossa Richard lähinnä poltteli vesipiippua Lindan kokatessa keittiössä naisten kanssa. Linda on myöhemmissä haastatteluissa nähnyt tuhon siemenet siinä helppoudessa, millä Richard siirtymän teki ja hylkäsi vaimonsa ja lapsensa yhteisön armoille. Richard ja Linda Thompson ovat miltei yhtä kuuluisia erostaan kuin avioliitostaan (klassikko Shoot Out The Lights (1982) vetää vertoja oikeastaan vain Dylanin Blood On The Tracksille avioeron kronikoijana), ja sen arvet ja haavat viiltävät syvälle ja märkivät aina tähän päivään asti. Siinä missä avioliiton näennäisestä onnesta ja harmoniasta syntyi sellaisia klassisia rakkauslauluja kuin A Heart Needs A Home, Beat The Retreat ja Dimming Of The Day, iski avioero haavan Thompsoniin. Tuosta haavasta on myöhempinä vuosina vuotanut useita kitkeränsuolaisia lauluja, jossa kumppanin poissaolo on se särky, joka ei jätä rauhaan. Näistä Beeswing ja Vincent Black Ligh ting ovat tunnetuimmat, mutta joka levyllä tuntuu säännöstään olevan yksi: parhaiten menestyneellä Rumor And Sigh’lla (1991) Keep Your Distance, Mirror Bluella (1994) Taking My Business Else where, paljonpuhuvasti nimetyllä tuplalevyllä You? Me? Us? (1996) The Ghost Of You Walks, Mock Tudorilla (1999) Dry My Eyes And Move On, The Old Kit Bagillä (2003) A Love You Can’t Survive ja niin edespäin. Vuoden 2005 Front Parlour Balladsilla yksinäisyydessä kimmelsi jo ”Thompsonille laulu – sen sanat ja sävel – menee aina kaiken edelle. Hän on ensi sijaisesti lauluntekijä, ja kaikki muu on alisteista sille.” tiin ovat coveroineet kenties Thompsonin tunnetuimman kappaleen Dimming Of The Day, ja tuo keskeinen kappale on useammalla fanille ollut portti sisään. I tse löysin Thompsonin R.E.M:n kitaristin Peter Buckin haastatteluista – kuten löysin aikoinaan Hüsker Dün ja The Replacementsinkin. Buck saa harvoin kiitosta tästä, mutta hän taisi olla yksi 80-luvun hienoimpia haastateltavia: sanavalmis ja älykäs tyyppi, jolla oli kadehdittava levykokoelma ja hieno tendenssi jakaa saamansa valokeila niiden kanssa, jotka olivat häntä innoittaneet. Buck puhui siitä, miten Thompson on vaikuttanut hänen soittamiseensa, opettanut olemaan vinguttamatta bluesia joka väliin. Buckin hienoin piirre – se, ettei hän R.E.M:in kultakaudella juurikaan soittanut kitarasooloja – on peräisin Thompsonilta. Paradoksaalista, sillä tunnetaanhan Thompson etenkin pitkistä ja intensiivisistä kitarasooloistaan. Mutta olennaista tässä on, että nuo soolot syntyvät aina kappaleista, purkavat ukkosenjohtimen kaltai sesti niiden sisään hiljaa rakentuneen jännitteen, ja nimenomaan tuon jännitteen sydämessä Thompsonin todelliset lahjat kytevät. Isänsä skottilaista säkkipillimusiikkia sisältäneiltä savikiekoilta Thompson oppi sen olennaisimman, joka vieläkin jurnuttaa jurona hänen hienoimpien kappaleidensa selkärangassa: säkkipillin monotonisen dronen. Avovireitä suosiva Thompson rakentaa tuon pohjanuotin ympärille monipolvisen melodioiden ja vastamelodioiden kudelman, jota mestarillisen terävät, säkkipillin huilukäden rakentamaa tonaliteettia jäljentävät hammer-onja pull-off-äänet säestävät. 1972 Julkaisee eksentrisen soolo debyyttinsä Henry, The Human Fly. 1974 I Want To See The Bright Lights Tonight, ensimmäinen levy Linda Thompsonin kanssa. 1976 Klassikkokoelma (guitar, vocal) niputtaa kaikkia Thompsonin tyylilajeja yhteen pakettiin. 1982 Viimeinen levy Lindan kanssa, ero ja muutto Amerikkaan. 1991 Rumor And Sigh julkais taan. 1993 Kokoelma Watching The Dark, yhä paras läpileikkaus Thompsonin osaamisesta. 2018 Ero Nancy Coveystä, viimeisin levy 13 River ja muutto itärannikolle. 2019 Täyttää 70 vuotta, myy Lontoon Albert Hallin täyteen juhla keikallaan. minun ta?hteni_Richard Thompson_b.indd 47 7.11.2019 15.18
48 SOUNDI SOUNDI PB hieman vanhenevan miehen huumoria A Solitary Lifen muodossa, ja vuonna 2013 Electric-albumin Another Small Thing In Her Favourilla tiettyä elegistä anteeksiantoa ja ymmärrystä huokuvaa tosiasioiden hyväksyntää. 1990 ja 2000-lukujen levytysten listaaminen on merkityksellistä, sillä ne muodostavat eheän ja luomisvoimaisen kokonaisuuden Thompsonin uralla, jonka tarkkaan kuunnellut tietää aivan yhtä merkittäväksi kuin Fairportin neljä ensimmäistä levyä tai Lindan kanssa tehdyt kolme ensimmäistä (no, on niillä muillakin hetkensä, kuten vaikka The Choice Wife/ Died For Love tällä hetkellä out-of-print olevalla vuoden 1978 levyllä First Light). Vuoden 1991 Rumor And Sigh on käänteentekijä: USA:n länsirannikolle Los Angelesin McCabe’s Guitars Shopin promoottorina toimivan uuden vaimonsa Nancy Coveyn perässä muuttanut Thompson löi itsensä läpi Jenkkien college-radiossa (Peter Buckin avulla, mene ja tiedä), mistä on seurannut, että hänen yleisönsä Amerikassa on reilun sukupolven nuorempaa kuin Euroopassa. Thompsonin kohdalla on huomionarvoisaa, että luomisvoima pysyy eheänä ja jalostuu siinä missä ikätoverit alkavat levyttää klassikkoja ja standardeja. Tai tekihän Thompson tuostakin konseptista oman versionsa, livetallenteen 1000 Years Of Popular Musicin (2003, dvd-versio 2006), joka alkoi 1260-luvulla kirjoitetusta Sumer Is Icumen Inista ja päätyi Britney Spearsin Oops... I Did It Againiin. Kun Thompson viimein teki Suomen-soolodebyyttinsä (Fairport Convention kävi Suomessa ensi kerran 1971, juuri Thompsonin lähdön jälkeen, ja bändinsä kanssa Thompson esiintyi Ruisrockissa vuonna 1987) Juhlaviikkojen Huvilateltassa kesällä 2008, soitti hän läpileikkauksen uransa huippuhetkistä, aina tuhat vuotta vanhalta kuulostavasta Fairport-klassikosta Genesis Hall silloisen uusimman albumin Sweet Warriorin hienosti Irakin sodan tematiikkaa pyörittävään Dad’s Gonna Kill Youhun. K un haastattelin Thompsonia Juhlaviikkojen julkaisuun tuon keikan tiimoilta, hämmästyin sitä, että Fairportin aikaisen lamaannuttavan ujon tuppisuun nuoren miehen epävarmuus kuului yhä ajoittaisena hermostuneena änkytyksenä, jota Thompson häivytteli yskimällä ja kurkkuaan rykimällä. Lavalla tuo epävarmuus ei nimittäin näy, niin Huvilateltassa kuin kuluvan vuoden syyskuussa Royal Albert Hallissakaan. Merkkivuotta olivat tulleet juhlistamaan kaikki usual suspectsit The Stranglersin Hugh Cornwellista (jonka kanssa 14-vuotiaalla Thompsonilla oli ensimmäinen bändiviritelmänsä Emil & The Detectives kouluvuosinaan) Pink Floydin David Gilmouriin. Huomattavin lisäys nimekkääseen vierailijoiden joukkoon (superfani Bob Mouldista aina Spinal Tapin basistiin Derek Smallsiin, jonka soolokappaleella She Put The Bitch In Obituary Thompson soittaa kitarasoolon) oli ex-vaimo Linda, jota harvemmin on nähty Richardin kanssa samalla lavalla eron jälkeen (ei laulanut omaa kappalettaan, vaan tyytyi laulamaan taustoja Thompsonin laajemman perheen levyttämällä Family-albuMinun tähteni > www.soundi.fi/soittolistat The Ghost Of You Walks – Yksinäisyys ja sydänsärky Richard Thompsonin laulujen keskipisteessä Richard Thompsonin luomisvoima ei ole sammunut vanhemmallakaan iällä. Myös livesoitanta kulkee yhä, oli keikkapaikka sitten Helsingin Huvilateltta tai Lontoon Royal Albert Hall. min kappaleella That’s Enough, Kamityttärensä ja Teddy-poikansa suojaavassa halauksessa). Lavan vasemmalla reunalla taustoja lauloi kautta illan kirjailija ja muusikko Zara Phillips, Thompsonin kolmas vaimo, jonka perässä Thompson muutti viime vuonna Kaliforniasta itärannikolle New Jerseyyn, erottuaan yli kolmikymmenvuotisesta liitostaan Nancy Coveyn kanssa. Levoton etsijä – tuo kaikkea minttuteetä vahvempaa karsastava muslimi Trumpin Amerikassa – ei asetu paikoilleen seitsenkymppisenäkään. Tällä kertaa Lindakin on hyväksynyt uuden kumppanin, ja sanojensa mukaan antanut anteeksi miehelleen. Ties vaikka sateenkaaren päässä odottaisi jotain muuta kuin se lohduton näkymä, jonka Thompson siellä näki vuonna 1974, ensimmäisen Lindan kanssa tehdyn levyn toiseksi viimeisellä raidalla. KAKSI VÄHEMMÄN TUNNETTUA KLASSIKKOA KAHTENA PÄIVÄNÄ syyskuun lopulla 1982 New Yorkin Botttom Line -klubilla äänitetty soololive on tallenne siltä soolokiertueelta, jonka aikana Thompson tapasi Nancy Coveyn. Se näyttää miehen entisen ja uuden elämänsä väliin aukeavan kuilun reunalla, jonka seurauksena sen jokaisessa kappaleessa Meet On The Ledgestä Don’t Let A Thief Steal Into Your Heartiin soi nostalgian ja euforian ristiaallokossa luovivan taiteilijan riivattu sielu. Small Town Romance (Ryko 1986/1997) THOMPSONIN myöhemmän kauden mestariteos, katkeransuloinen ja viiltävän intensiivinen kokonaisuus, jonka alaotsikko on Unguets, Fig Leaves And Torniquets For The Soul. Kaikki on täydellisessä tasapainossa: upea nippu sävellyksiä aina raivokkaasta Gethsemanesta elegiseen Happy Days And Auld Lang Syneen, sekä akustisen kitaran kudelmat ja sähköisen viiltävyys toisiaan korostaen ja varjostaen niin mestarillisella tavalla, ettei mikään Thompsonin tuotannossa oikeastaan vedä vertoja. Levyn kiertueelta julkaisu virallinen bootleg Ducknapped! (2003) on kenties vielä parempi. The Old Kit Bag (Cooking Vinyl, 2003) K u v a: H u gh B ro w n / So u n d in ar k is to KUUNTELE SOITTOLISTA minun ta?hteni_Richard Thompson_b.indd 48 7.11.2019 15.19
TAMPERE 5.–7.6.2020 EARLY BIRD -LIPUT NYT MYYNNISSÄ! ROCKFEST.FI Mukana rock-legenda Iron Maiden sekä Nightwish! Lisää julkistuksia vielä tämän vuoden puolella! Rockfest tulostus.indd 49 8.11.2019 10.17
...biisimateriaali sakkaa.... Levyarviot > 50 SOUNDI K irjoitin pari vuotta sitten Rumbaan siitä, miksi Swansin toinen inkarnaatio oli loistavasti suunniteltu kokonaistaideteos: kolme monumentaalista suurteosta, sarja tarunhohtoisen äärimmäisiä keikkoja ja päätös lyödä pillit pussiin. Tosiasiassahan Michael Gira ei sanonut, että Swansin taru sinällään olisi lopussa. Se vain muuttaisi muotoaan. Ja tässä sitä sitten ollaan. Leaving Meaning on silti selkeästi Swansiksi tunnistettavaa, kunnianhimoista ja pitkäkestoista musiikkia, vaikka aiemman ”bändi-Swansin” huumaava volyymi ja peruskallion kokoinen voima loistavatkin poissaolollaan. Samalla levyn melodiaideat, toisteisuus ja maaninen rituaalipauhu eivät tunnu kovinkaan rohkeilta loikilta aiemmasta. Esimerkkeinä alkupuolen The Hanging Man ja loppuneljänneksen sameudesta ilmestyvä Some New Things: molemmat ovat itsepintaisesti jatkuvaa, yhden jäykän grooven ympärillä tapahtuvaa kalketta, joka oli hyvin tuttua jo edelliseltä The Seer, To Be Kind ja The Glowing Man -trilogialta. Mikään ihmehän tämä ei ole. Swansin ”muodonmuutos” tuntuu välillä vain retoriselta, kun tälläkin levyllä soittavat tismalleen samat naamat kuin aiemmin: Phil Puleo, Chris Pravdica, Thor Harris, Kristof Hahn ja Norman Westberg – Giran tämän vuosikymmenen luotetut desperadot. Toki he ovat vain osa Giran kokoamaa, yli parikymmenpäistä työryhmää. Mukana ovat muun muassa ambient-taiteilija Ben Frost ja valtavasta urku-doomistaan tunnettu Anna von Hausswolff. Siksi Leaving Meaning on jälleen yksi valtava, edeltäjiensä kaltainen taidemonumentti. Myös sen teemat ovat jälleen juhlavia: esihistoriallisia uhrimenoja, syntymän, elämän ja kuoleman transsendenssia, buddhalaista mystiikkaa. Sitten Michael Gira messuaa kuin saarnamies, ja hänen kulttinsa vastaa. Taas on niin ”ritualistista”, että! Toki on loistavaa, että Michael Gira käsittelee musiikissaan näitä asioita, eikä kulmasohvia. Mutta mantramaiset tekstit tuntuvat joko liian esoteerisilta tai sitten laimean yleispäteviltä. ”I can see it but not see it”, kuten nimikappaleella mystisesti avataan. Puolitoistatuntisen järkäleen kiinnostavimmat kappaleet ovat australialaisen jazztrio The Necksin kanssa tehnyt Leaving Meaning ja The Nub. Niissä on hienovaraista soundia sekä uudella lailla hengittävää tilaa, jota Swansin nykysuuntaukselta kaipaisi enemmän. Toisaalta myös Sunfuckerin tuttu paalutus on vaikuttavaa kuultavaa. It’s Coming It’s Real on taasen melko selkeä kantrisävellys. Se on lähimpänä Giran takavuosien Angels Of Light -yhtyettä, johon Leaving Meaningin tunnelmaa on verrattu. Biisi toimisi myös hyvänä levyn päätöksenä, mutta sen perään on vielä lisätty kolme vähemmän kiinnostavaa kappaletta. Michael Giran musiikillinen mikrokosmos on immersiivinen maailma, joka ainutlaatuisuudessaan viittaa väistämättä paljon itseensä. Tämän menettelyn heikkoutena on toisinaan ollut liika itseensä eksyminen ja mahdottomuus jalostaa kaikista suurista ideoista kokonaisuudessaan toimivia systeemejä. Se kuuluu myös Leaving Meaningilla. MIKAEL MATTILA HHH Swans Leaving Meaning Young God Levyarvostelut 10_19.indd 50 8.11.2019 13.54
Neil Young & Crazy Horse Colorado Reprise Pink Moon. Siinä piti olla Neil Young & Crazy Horsen uutuusalbumin otsake, kunnes vanhaa känisijää muistutettiin, Nick Drake sattui julkaisemaan tuon nimisen levyn jo vuonna 1972. Nimeksi päätyi Colorado, joka viittaa Youngin ja hänen nykyisen vaimonsa Daryl Hannahin asuinpaikkaan. Uusi albumi äänitettiin Youngin kotimaisemissa alle kahdessa viikossa. Crazy Horse ei ole enää Crazy Horse mutta on tavallaan kuitenkin. Pitkäaikainen kitaristi Frank “Poncho” Sampedro päätti jäädä eläkkeelle, ja tilalle palkattiin E Street Band -mies Nils Lofgren, joka tosin tunnetaan jo yhtyeen alkuajoilta. Ja nyt onkin konkareita koolla. Tämä sakki (Young, Molina, Talbot, Lofgren) on urakoinut viimeksi yhdessä Tonight’s The Night -albumilla (1975), joka tosin on kreditoitu vain Youngin nimiin. Vuosimallin 2019 Crazy Horse on kuulijaa kohtaan omalla tavallaan entistä armollisempi, mikä tuntuu aluksi pettymykseltä. Tuttu romuluisuus, hulluus ja heittäytyvyys ovat Coloradolla vain osa kokonaiskuvaa. Framille nouseekin seesteisempi ja tunnustelevampi tunnelmointi. Mikäs siinä, mutta kyllä Colorado kaipaisi enemmän rupisia maratonjameja. 13-minuuttinen She Showed Me Love -eepos tarvitsisi lisää samanhenkistä seuraa. Milky Way on silti mukavan meditatiivinen Crazy Horse -pala ja Green Is Blue puolestaan mitä kaunein hämyballadi. Tosin sen lyriikka noudattelee Youngin tuttua, sinänsä kannatettavaa mutta melko banaalia ja naiivia ympäristöaktivismin linjaa, mikä on jo haitata kuuntelua. Likaisella Shut It Downilla ollaan hienosti mantramaisen iskuvoiman ytimessä. Leppoisa Eternity puolestaan on Cripple Creek Ferry -henkinen pala, jossa kuullaan myös Lofgrenin steppausta. Edellinen Crazy Horsen kanssa levytetty klassikkoluokan Young-levy on Sleeps With Angels (1994). Seitsemän vuoden takainen Psychedelic Pill tuli myös otettua riemulla vastaan. Ehkä tuon albumin kokonaisvaltaisen komeuden jälkeen Coloradosta on vaikea innostua täysillä. Suurin syy on se, että biisimateriaali sakkaa. Liian moni kappaleista jää enemmän tai vähemmän lupaavan aihion tasolle. Tunnusomaisen rouhea bändisoitto sentään kompensoi heikoimpia hetkiä. On kuitenkin hienoa ja kunnioitettavaa, että tämä yhtye on edelleen aktiivinen. TOMI NORDLUND HHH SOUNDI 51 HHHHH Sydämeen HHHH Soittimeen HHH Levyhyllyyn HH Divariin H Roskiin Leonard Cohen Thanks For The Dance Columbia Leukemiaa sairastanut mutta yöllisen kaatumisen jälkeen silti yllättäen 82-vuotiaana marraskuussa 2016 kuollut Leonard Cohen oli julkaissut vain kolme viikkoa aiemmin viimeisimmän albuminsa. You Want It Darkerin (2016) pysäyttävän hartailta lauluilta välittyi vahva tilinpäätöksen ja luopumisen tuntu, eikä jälkikirjoitusta osattu odottaa. Tänään käsillä on kuitenkin levyllinen You Want It Darkerin sessioista yli jääneitä lauluja, jotka Adam Cohen on isänsä pyynnöstä viimeistellyt julkaisukuntoon. Thanks For The Dancen edeltäjäänsäkin lyhyempi kesto kielii materiaalin niukkuudesta, mutta tämä ei rapauta levyn sisällöllistä arvoa. Adam Cohen on luonut Cohenin tunteikkaiden lauluraitojen ympärille tälle uskolliset kehykset. Albumi olisi todennäköisesti kuulostanut juuri tältä siinäkin tapauksessa, että Leonard Cohen olisi itse ollut mukana sen työstössä. Adam Cohen on värvännyt studioon muun muassa Beckin ja Daniel Lanoisin sekä Arcade Firen ja The Nationalin jäseniä, mutta kukaan ei vie huomiota albumin tähdeltä. Keskeisimmän soitannollisen panoksen levylle tuo Cohenin viimeisten vuosien kiertueorkestereissa kuultu espanjalainen kielisoittaja Javier Mas. Cohenin luottolaulaja Jennifer Warnes palaa hänkin ääneen. Täydellinen avausraita Happens To The Heart kytkeytyy intronsa akustisella kitaralla Cohenin varhaistuotannon riisuttuun ilmaisuun. Nimiraita taas on äärimmäisen hitaana valssina kuin Dance Me To The End Of Loven sisarbiisi. Nyt kiitetään viimeisestä valssista. Moving Onin sovitus vie ajatukset Cohenille rakkaalle Hydran saarelle. Laulun tekstin voi kokea jäähyväisiksi rakastetulle ja muusalle Marianne Ihlenille, joka inspiroi kirjoittamaan muun muassa So Long, Mariannen ja Bird On The Wiren, ja kuoli vain muutamaa kuukautta ennen Cohenia. Lopullista määränpäätä lähestyvän Thanks For The Dancen kauniiksi lopuksi Leonard Cohen pyytää Listen To The Hummingbirdillä kuuntelemaan kolibria ja perhosta eikä itseään. Tätä toivetta ei ole kuitenkaan kaikilta osin helppo noudattaa. PERTTI OJALA HHHH K u v a: D H Lo v el if e Levyarvostelut 10_19.indd 51 7.11.2019 19.09
52 SOUNDI Beck Hyperspace Universal Beck Hansen suurin piirtein keksi modernin, eri genrejä älykkäästi sekoittavan popmusiikin. Hänen aikanaan ketterät liikkeensä ovat kuitenkin hyytyneet. Hyperspacen biisintekijä-tuottajaksi pestattu ikiteini Pharrell Williams (s. 1973) ei kykene tyrkkäämään liki muovi-ikoniksi jähmettynyttä Beckiä liikkeelle. Huhtikuussa julkaistu keskinkertainen nostalgiaretroilu Saw Lightning jää onneksi ainoaksi yritykseksi. Beckin menestynein levy Odelay (1996) käynnisti The Dust Brothersin ja Nigel Godrichin vuorovedoin johtaman tuotantolinjan, jonka aikana ironiset antifolk-, vaihtoehtorockja hip hop -paletit vuorottelivat introspektiivisten balladilevyjen kanssa. Sarja loppui Godrichin kanssa kivuliaasti koostettuun The Informationiin (2006), jolla Beck yhdisti tuotantonsa maaniset ja depressiiviset puoliskot samaan pakettiin. Danger Mousen kanssa työstetty Modern Guilt (2008) ja tuotannon parhaaksi nostettu Morning Phase (2014) esittelivät Beckin aidoimmillaan. Näin ainakin halusimme uskoa, vaikka jälkimmäinen albumi oli erinomaisuudestaan huolimatta vain toisinto Beckin uran hienoimmasta teoksesta, Sea Change -erolevystä (2002). Beckille epätyypillisen popmaisen ja pakotetun kepeän Colorsin (2017) jälkeen Hyperspace on sisäänpäin kääntynyt erolevy, sillä Beck on juuri eronnut vaimostaan. Uneventful Daysin turta tulkitsija todistelee Chemicalissa tunteittensa perustuvan pelkkään kemiaan. Väitetään, että tuska tuottaa parempaa taidetta, mutta miten uskottavia Beckin popin alttarille tuomat uhrit ovat? Viileät synasoundit ja kansikuvan värimaailma tuovat mieleen Air-yhtyeen parinkymmenen vuoden takaisen 10 000 Hz Legend -albumin. Muutoin Beckin levy sijoittuu lähemmäksi mustaa nykymusiikkia kuin kertaakaan tällä vuosituhannella. Colorsin tuottaja Greg Kurstin on duunannut Beckin kanssa hyvän future soul -kappaleen See Through. Toivottavasti seestynyt artisti jatkaa ja petraa sillä tiellä. Maailma ei kaipaa yhtäkään viisikymppisen Beckin tekemää country rap -levyä. JARI MÄKELÄ HHH K u v a: P et er H ap ak Levyarviot > ...elämä jatkuu huonostikin menneen pelin jälkeen... Lindemann F & M Universal Rammsteinin Till Lindemann on yksi rock-musiikin parhaista sanoittajista. Siis saksaksi. Lindemann-sivuprojektin ensimmäisellä levyllä Skills In Pillsillä (2015) Lindemann vaihtoi kielen englanniksi ja veti koko homman ihan läskiksi. Painin ja Hypocrisyn Peter Tägtgrenin kanssa tehty levy oli täynnä rivoja ja tarkoituksellisen tökeröitä sanoituksia. Kaikki vedettiin mahdollisimman överiksi ja levyn videotkin olivat sopivan härskejä. Skills In Pills ei ollut musiikillisesti Rammsteinin tasoa, muttei sen ollut tarkoituskaan olla. Hedonistinen partyfiilis välittyi vastustamattomasti. Nyt kieli on vaihtunut saksaksi, ja seurauksena F & M on selvästi edeltäjäänsä vakavammin otettavaa musiikkia. Saksankieliset sanoitukset ovat edelleen rivoja, mutta taitavasti kirjoitettuja ja laulettuja. Jos englannin kieli oli ollut Lindemannille haaste, oli se myös pakottanut hänet säveltämään eri tavalla kuin Rammsteinissa. F & M:n muistuttaessa melodisesti todella paljon Rammsteinia projektin alkuperäinen idea tuntuu vähän hukkuvan. Vaikka sävellykset ovatkin paikoin erittäin hyviä, kalpenee Tägtgrenin studiotyöskentely selvästi vertailussa Rammsteinin jyräykselle ja F & M tuntuu usein vain laitti-Rammsteinilta tai välillä jopa Rammsteindemolta. Tarkkaan harkitun ja demokraattisen Rammsteinin sijaan Lindemann tarjoaa kuitenkin laulajalleen spontaanimman ja vapaamman kanavan. Jos Blutin ja Frau & Mannin kaltaiset biisit jättävät vähän keskeneräisen vaikutelman, tuo sama välittömyys erinomaisen Allesfresserin kaltaisiin rypistyksiin sopivaa energiaa. Rammsteinin edelliseen, loistavaa Deutschlandia ja vihaista Puppea lukuunottamatta vähän rutiininomaiseen levyyn verrattuna F & M on ilahduttavan elinvoimaista musiikkia. Hienosta avausraidasta Steh Aufista ja energisestä Allesfresseristä olisi Ich willin kaltaisiksi Rammstein-klassikoiksi. F & M:n ongelma onkin siinä, ettei sitä kuunnellessa voi välttyä ajattelemasta, että se kuulostaisi vielä paremmalta Rammsteinin soittamana. NUUTTI HEISKALA HHH K u v a: Je n s K o ch Levyarvostelut 10_19.indd 52 8.11.2019 9.31
SOUNDI 53 Aija Puurtinen & Brooklynin Satu Lännen maata Turenki Aija Puurtisen toinen Brooklynin Satu -levytys Perttu Hemmingin finglish-lyriikan pohjalta on jos mahdollista vieläkin valloittavampi seikkailu suomalaisten siirtolaisten Ameriikan teillä. Hemmingin kielelliset oivallukset höystävät surullisia ja iloisia tarinoita juuri sopivan viehättävässä ja sujuvan ymmärrettävissä määrin. Puurtisen sävellykset näihin teksteihin ovat vallan verrattomat, ja aloituskappaleen, haikean kauniin mestariteoksen Maantien melankoliasta kulkeudutaan yhtä vakuuttavasti Michiganin Hancockin Ruotsalaisen majatalon ilakoivaan tunnelmaan ja lännenpolkan rytkeeseen. Mukaan mahtuu myös Pohjanmaan perinnettä noudattavia urkuharmoonin säestämiä hartaita hymnejä sekä villeimmillään reggaerytmiin sovitettu veijaritarina Wuhuu! Huusi Airi. Tyylivapaudet ovat perustellut, sillä stoorit eivät rajoitu siirtolaisuuden varhaisvuosiin, vaan kuvaukset yltävät uusiin sukupolviin ja aina vuoden 1967 Rakkauden kesän vaelluksiin asti. Ajattomuus heijastuu musiikkiin, joka joustaa perinnesoundeista ja -soitinnuksista tyylitajuisen hillitysti, mutta oleellisesti sointikuvaa elävöittäen. Samaan tapaan Puurtinen sisällyttää laulutulkintoihinsa omien emootioiden varassa aidosti eläytyvää huolta ja surua mutta myös vilpittömän hyväntuulista pilkettä silmässä ja heleyttä äänessä. Lännen maata on sosiaalihistoriallisessa olemuksessaankin ensisijaisesti raikas ja viihtyisä tutkielma maastamuuttajiemme kokemuksista ja kohtaloista. ASKO ALANEN HHHH Richard Dawson 2020 Domino Newcastlesta tulevan laulaja-lauluntekijä Richard Dawsonin kuudenteen albumiin pätee Monty Pythonin lentävä lause ”and now for something completely different”. Progressiiviseksi folkmuusikoksi luonnehdittavan Dawsonin itse soittama 2020 on melodisissa, laulullisissa ja soitannollisissa käänteissään yllättävä kokonaisuus. Pidättelemättömään rujouteenkin äityvällä kitaroinnilla ja syntetisaattoreiden käytöllä ei tunnu olevan mitään rajoja. Sävelkuluista ja falsettiinkin nousevasta laulusta voi kuitenkin erottaa ohueksi punaiseksi langaksi saman vanhaenglantilaisen tradition, joka kuuluu merkittävässä osassa muun muassa Richard Thompsonin tuotantoa. 2020-levyllä Dawson jättää Peasant-albumin (2017) keskiaikaisuuden taakse ja keskittyy nykypäivän arkisiin ihmisiin arkisissa tilanteissaan. Vaikka brittien tulevaisuus on vuonna 2020 tavallistakin tuntemattomampi, niin kotimaansa poliittisen kaaoksen sijasta Dawson kuvaa mieluummin työvoimatoimiston virkailijan ahdistusta, pettävää vaimoa, hölkkäämistä ja jalkapallokentän laidalla poikansa pelaamista tuskailevan isän tuntoja. Lohdullisinta on, että elämä jatkuu huonostikin menneen pelin jälkeen. ”Shall we pick up chinese or would you rather fish and chips.” PERTTI OJALA HHHHH Cyhra No Halos In Hell Nuclear Blast Ruotsalainen, muun muassa Amaranthen ja In Flamesin ex-jäsenistä koostuva Cyhra julkaisi jo perustamisvuonnaan debyyttialbuminsa Letters To Myself (2017), joka olikin yhtyeen superbändistatukseen nähden varsin raikas kokonaisuus. Uudellakin albumilla on kuultavissa Amaranthe-taustan vaikutus, mutta voi silti todeta, että Cyhra on luonut itselleen tunnistettavan soundin, joka viipyilee jossain popja heavymetallin välimaastossa. Tuttuudentunteella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Musiikki kulkee, mutta pääosin samoilla kannuksilla kuin ensimmäiselläkin albumilla. Sen vuoksi muutama raita tuntuu jo kerran kuullulta, eikä kaikista kappaleista siksi saa irti esikoisalbumin tarjoamaa uutuudentaikaa. Toisaalta se ei välillä edes haittaa. Albumin ehkä parhain kappale on nimittäin Bye Bye Forever, jonka kertosäe on tunnelmaltaan kuin uudelleensyntynyt Heartrage, joka puolestaan löytyy yhtyeen debyytiltä. Lisäksi nimikkokappale No Halos In Hell sekä Out Of My Life nousevat albumin parhaimmistoon. Täydellinen paketti tämä ei ole, mutta hienoja hetkiä on sen verran paljon, että ne nostavat arvosanan keskiarvon yläpuolelle. VILJA VAINIO HHH Refused War Music Caroline Jos julkaiset levyn, joka on 20 vuotta aikaansa edellä, mitä teet 20 vuotta sen jälkeen? Tämän kinkkisen kysymyksen joutuu esittämään kuunnellessaan Refusedin War Musicia. Uumajalaispunkkarien uutuus on jo toinen albumi sitten bändin paluun kuolleista ja sen ansiona voi pitää tunnistettavuuden ja uudistumisen sopusuhtaisuutta. Vuoden 2019 Refusedissa kuuluu nuorta itseään enemmän jäsenten seikkailut hardcoren ulkopuolella, ja bändin vaikutteet tuntuvat sekoittuneen punk-blenderissä aiempaa paremmin. Aika ei ole syönyt antikapitalistista sanomaa, vaan se tuntuu populistien värittämällä 2010-luvulla jopa ajankohtaisemmalta. War Music on sopivan kaukana bändin uran ikuisesti määritellystä The Shape Of Punk To Comesta (1998), mutta onnekseen tunnnistettavissa samaksi yhtyeeksi. Dennis Lyxzén ja kumppanit ymmärtävät selvästi, ettei menneisyyttä voi toisintaa, mutta siitä voi olla aidosti ylpeä. War Music onkin edeltäjäänsä Freedomia (2015) enemmän omat vahvuutensa ja mahdollisuutensa tuntevan yhtyeen albumi. War Music lyö lujaa, mutta silti jotain jää kaipaamaan. Nuoruuden nälkää? Uutuuden viehätystä? Vaikka se onnistuu tehtävässään, se jää silti toiseksi nuoruuden mestariteokselle. MIRKO SIIKALUOMA HHH Floating Points Crush Ninja Tune Ensimmäiset noin neljä minuuttia ja kymmenen sekuntia, eli ensimmäisen biisin ja palttiarallaa 11 tai 12 tahtia toisesta, Crush lupaa paljon. Avausbiisi Falaise on huikean kaunis yhdistelmä melodisuutta ja dekonstruktiota. Last Bloomin alun jälkeen levy muuttuu tylsäksi ja retrovivahteiseksi erilaisten konemusiikkityylien läpikäynniksi. Ehkä kyseessä on yritys luoda uudestaan joku nuoruuden upea viikonloppu tai jotain vastaavaa, mutta lopputulos kuulostaa siltä, että maailma ei ole valmis ainakaan kahvila-IDM:n tai pirihuuruisen UK garagen paluulle. Levy on soundiltaan kaunis ja täyteläinen. Floating Points -taiteilijanimen takaa löytyvä Sam Shepherd on taitava ja pikkutarkka, mutta se ei kanna levyä lukuisten musiikillisesti tylsien kohtien yli. Levyn parasta antia ovat sen vähiten rytmiset palat, kuten avausbiisi, Requiem For CS70 And Strings, Karakul ja Sea-Watch. Muuten levy tuntuu hiukan samalta kuin se, kun ystäväsi kertoo sinulle näkemästään unesta, joka oli hänelle selvästi merkityksellinen ja sinä et hahmota miksi. Lainkaan. ARTTU TOLONEN HH Raised Fist Anthems Epitaph Olen aina pitänyt Raised Fististä, lähinnä sen melodista metallia ja hardcorea naittavan ennakkoluulottomuuden takia. Kohtalaisen epäkaupallisen perusvireensä huomioiden sille on siunaantunut useampi hitiksi luokiteltava kappale. Koukkuja ei vain ole koskaan riittänyt koko albumin mitalle. Esimerkiksi: kovin montaa albumia ei ole ammuttu käyntiin kuten Veil Of Ignorance (2009) mutta Friends & Traitorsin jälkeen seurasi kohtalaisen jyrkkä alamäki. Eritoten päämäärätön kohkaus ei ole koskaan istunut bändin pirtaan. Tottahan toki jo käsitteeksi muodostuneella Dedicationilla (2002) on paikkansa genren klassikkona, mutta sen tyylisuunnalla ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa, mitä bändi on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt. Sound Of The Republicin (2006) myötä löytyi persoonallinen, kärpäspaperia ja kakkosnelosia yhdistävä kaava, jota bändi on tästä eteenpäin jalostanut. Anthems on Raised Fistin linjakkain albumi koskaan, mutta tekee eritoten keskitempoisuudellaan lisää pesäeroa yhtyeen hc-juuriin. Onkin siis lähinnä makukysymys, ovatko ruotsalaiset elämänsä lennossa vai valahtamassa kompromissien kuoppaan. Itse kallistun ensimmäisen puoleen, koska biisit yksinkertaisesti ovat alusta loppuun hiton hyviä. HENRI EEROLA HHH La Murga + Loco-Motive Volumetrical Gooma Arz/Joteskii Groteskii Undergroundissa suhisee. Pari tamperelaista friikkiryhmää löivät hynttyyt yhteen ja siitä syntyi tämä albumi. Noin 35 minuuttia lähinnä free jazzin pohjalta lähtevää, mutta myös kokeellisen rockin ja reggaen/dubin sekä lattarin ja ehkä afrikkalaisenkin musiikin puolelle livahtavaa musisointia. Kiinnostaisi tietää, kuinka pitkälti tämä on improvisaatiota, vaikka ainakin maukkaat puhallinlinjat kuulostavatkin sävelletyiltä. Niissä on selkeä etiojazzin tuntu ja myös Charles Mingusin mieleen tuovaa eläväistä rakenteellista ajattelua. Helppo tätä ei missään nimessä ole kategorioida. Toki on pläkkiselvää, että tämä musiikki on syntynyt siitä parhaasta syystä eli luomisen ja itsensä ilmaisemisen pakosta. Kollektiivin sointiajattelu puhuttelee. Soundi on lämmin ja hengittää hienosti, kaiken huipuksi se taitaa olla likimain täysin akustinen, vaikkei sitä välttämättä heti tiedosta. Runsaiden perkussioiden ja kontrabasson groove innostaa. Sekin tuntuu mukavalta, että peliä ei pelata erikoisuuden tavoittelemiseksi, vaan monenlaista musiikillista tarttumapintaa tarjotaan. Soitto on niin kollektiivista, että soolot jäävät hyvin vähiin. Se on tässä tapauksessa pieni miinus, sillä ne harvat mitä kuullaan (tenori ja trumpetti wah-wahilla), pitävät hyvin kutinsa. Sillä tasolla ehdottomasti ollaan, että jatkoon kannattaa panostaa. JUSSI NIEMI HHHH ...elämä jatkuu huonostikin menneen pelin jälkeen... Levyarvostelut 10_19.indd 53 7.11.2019 19.09
Levyarviot > 54 SOUNDI Angel Olsen All Mirrors Jagjaguwar Voi kuulostaa vähättelyltä, mutta parasta All Mirrorsissa on levyn valtava dynamiikka. Ääripäät esitellään jo pyörryttävästi nollasta sataan kohoavalla avausraidalla Lark. On ennemmin sääntö kuin poikkeus, että kun on jousiorkesterin vuoro nousta esiin, se varastaa koko show’n. Ukkosen lailla hyökkäilevien jousisovitusten tavoitteena tuntuu olevan ennemmin aiheuttaa kuulijassa epämukavuutta kuin tuoda kappaleeseen perinteisempää uljasta kauneutta. Rohkeutta on käytetty levyn soundimaailman rakentamisessa muutenkin. Dynaamisten yllätysten lisäksi All Mirrors on muillakin tapaa täynnä suuria kontrasteja. Yleismaailmallisesti rakkauden haasteita pyörittelevät tekstit saavat emotionaalisen syvyytensä siitä, kuinka intohimoiseen tulkintaan ne on kiedottu. Herkästä kiihkeään vaihtelevissa kappaleissa yhdistyy näennäinen yksinkertaisuus yllätyksiin, ja Olsen laulaa välillä lanadelreymaisen hauraasti henkäillen, välillä kuin manausta ilmoille huutaen. Spring ja levyn seesteisempi toinen puoli osoittavat, että Olsenin neljännellä (ja kiinnostavimmalla) albumilla yltäkylläisten sovitusten alla on myös vähemmällä koristelulla toimivia sävellyksiä. MIKKO MERILÄINEN HHHH Cats Of Transnistria Aligning Soliti Triokokoonpanoksi kasvanut Cats Of Transnistria jalostaa vähäeleisenäkin mahtipontista tunnelmamusiikkiaan nyt kolmannella täyspitkällä. Keskeiset vaikutteet on varmasti mainittu kaikissa arvosteluissa: kenkiintuijottelijat, dreampopparit ja post rockin staattiset suuruudet. Musiikki velloo ja vyöryy juhlallisena eteenpäin kuuden pitkänpuoleisen kappaleen ajan. Kitarat, koskettimet tai viulu eivät briljeeraa yksilösuorituksilla, vaan alistuvat äänimassan palvelukseen siinä kuin Henna Emilia Hietamäen kuulas laulukin. Cats Of Transnistrian musiikki sopii syksyyn. Pimeinä iltoina Aligning tuntuu kanavoivan itse ääntäkin suurempia merkityssisältöjä. Ei ole sattumaa, että luontoja alkuainetyyppiset metaforat ovat tällaisista yhtyeistä kirjoitettaessa niin yleisiä. Ei tämä poppia ole, muttei avantgardeakaan. Aligning voi tarjota jollekulle popparille samanlaisen pääsyn laajempien maisemien äärelle kuin Sigur Rosin Agaetis Byrjun (1999) itselleni aikoinaan. Cats Of Transnistrian ilmaisu tuntuu jo niin jalostuneelta, että vaikea sen on kuvitella tästä dramaattisesti muuttuvan. NIKO PELTONEN HHHH Jimmy Eat World Surviving Sony Kymmenen levyä, 25 vuotta rockia – siinä arizonalaisen Jimmy Eat Worldin ura pähkinänkuoressa. Ja kyllähän Surviving on niin varman päälle ammattitaitoista Amerikan-rockia, että ei voi kuin hattua nostaa. Tuotanto, äänimaailma, miksaus ja esitys ovat kaikki ensiluokkaisen kliinisiä, mikä on tietysti sekä hyve että ongelma. Jimmy Eat World ei tavoita syvimpiä tunteita, sillä rosoa ei ole tarpeeksi – tai ei ollenkaan. Toisaalta hienosti laulettua ja stadioneitakin isompaa soundia ei voi kuin arvostaa. Tällaisia levyjä syntyy vain isoilla budjeteilla ja ykkösluokan tuotantoarvoilla. Mieluisaa on bändin pyrkimys ajattomampaa soundia kohti. Esimerkiksi Delivery-kappale hylkää punk rock -kitarat ja helisee keveän popahtavana. Upealle laulumelodialle ja solisti Jim Adkinsin hienolle äänelle annetaan enemmän tilaa. 555-biisin modernit, konemusiikkimaisetkin sävyt taas laajentavat entisestään yhtyeen ilmaisua. Surviving on äärimmäisen hienosti toteutettu, joitakin upeita sävellyksiä sisältävä, vilpittömän oloinen rock-levy. Samalla se on varman päälle pelattu tuote, joka sopii niin radiokanaville kuin live-klubeillekin. MIKKO MERILINNA HHH Pystyyn Kuolleet Hipit Pako todellisuudesta Omakustanne Nimestään huolimatta tämä ei ole mitään hippimusaa. Tamperelainen nelihenkinen fuusioyhtye Pystyyn Kuolleet Hipit ponnistaa tuosta itsellenikin niin rakkaasta Pispalan undergroundskenestä. Viisi vuotta yhdessä soittanut, loistavia keikkaperformasseja vetävä yhtye on vihdoin julkaissut ensimmäisen täyspitkän albuminsa. Pystyyn Kuolleiden Hippien raskas nu metal -soundi on persoonallinen sekoitus raskasta rockia, hardcorepunkia ja hiphopia vahvoilla metallivaikutteilla. Raskaiden kitarariffien ja vahvan metallifiilistelyn lisäksi punkista inspiroitunut laulu luo hyvällä tapaa pelottavan raskaan tunnelman. Omalaatuisen levystä tekee raskaan musiikin rinnalla kuuluva skrätsäys ja lauluun otetut hiphopvaikutteet. Pako todellisuudesta on nimesä mukainen. Sanoitukset vaihtelevat surrealistisista lähes runollisiin, ja laulutyyli hyppii räpin ja raa’an hardcorehuutamisen välillä. Fyysisten levyjen oston puolestapuhujana kunniamaininta täytyy antaa cd:n visuaaliselle toteutukselle, joka on taidetta jo itsessään. Kaiken kaikkiaan kiitettävä, kuuntelemisen arvoinen levy. ISLA MÄKINEN HHHH Ringo Starr What’s My Name Universal Että eräänkin The Beatlesin kuusikymppiseltä näyttävä kahdeksankymppinen rumpali julkaisee 20. albuminsa, ei varmaan aiheuta kauheita väristyksiä kovin monissa ihmisissä eikä minussakaan, mutta olen kuitenkin Ringofani. Äijän panos rockille ja popille on lievästi sanoen kova, vaikkei sitä välttämättä tule ajatelleeksi. Toisekseen, Ringo on aina innoittanut minua ihmisenä. Jätkä, joka täysin käsittämättömässä paikassa on säilyttänyt tervejärkisyytensä, maanläheisyytensä ja loistavan huumorintajunsa. Ringo on koonnut levyntekoon taas vanhoja kavereitaan, kuten Joe Walshin, Colin Hayn, Steve Lukatherin, Benmont Tenchin ja Edgar Winterin, jonka klavinetti ajaa funkysti rokkaavaa, Walshin kanssa kynäiltyä Gotta Get Down To Get Upia sähäkästi. En ylläty, jos siitä tulee hitti, niin hyvin se toimii. Myös Hayn kirjoittama nimiraita rokkaa napakan rennosti Walshin sliden ja huuliharpun siivittämänä. Soisin hittistatuksen myös rauhallisemmalle, Tenchin urkujen leimaamalle Send Love Spread Peacelle. Autotunetus Ringon äänessä antaa Berry Gordyn Money-klassikolle hauskasti odottamattoman twistin. Dave Stewartin kanssa tehty It’s Not Love That You Want muistuttaa mukavasti 60-luvusta, ja sanat ovat kiistatonta elämänviisautta. Ei tässä mitään mullisteta, mutta kyllä näistä ralleista hyvälle tuulelle tulee. Sekin on paljon se. JUSSI NIEMI HHH Sunn O))) Pyroclasts Southern Lord Seattlen drone-lordit palaavat yhdeksännellä teoksellaan, jota lienee mahdollista kutsua albumiksi vain tietyillä parametreillä. Sunn O))):n musiikki kaihtaa konventioita. Neljän yli kymmenminuuttiseksi venyvän äänitutkielman muodostama kokonaisuus luo vain tunnelmaa. Siinä ei ole tahtilajeja, ei oikein sävellajejakaan, ja tärkeintä on hetkessä reagointi, värähtelyjen vaihtelujen tunnistaminen, yhtyeen sisällä muihin äänitaiteilijoihin reagoiminen ja tämän ainutlaatuisuuden tallentaminen uudelleen toistettavaksi. Tämä on nauhoitettu kovaa, niin kuin yhtyeen maine maailman lujaäänisimpänä ryhmänä edellyttääkin. Erikoisiin kitaramaailmoihin perehtynut tuottaja Steve Albini, jonka meriittilistalla on muun muassa Nirvanan In Utero, on juuri oikea henkilö pistämään Sunn O))):n äänimaisemat muistiin. Vaikka Pyroclastsissa ei ole mitään, jota voisi arvottaa musiikkikritiikin perinteisillä käsitteillä, levy kuulostaa erikoista kyllä jäsentyneeltä ja päämäärätietoiselta, tuotetulta. Pyroclasts on tummenevien maisemien, savuavien raunioiden ja taakse jääneiden rakenteiden auditiivinen esitys. Vastaanottajan kontolle jää lopullisten merkitysten luominen. MIKKO MERILINNA HHH Levyarviot > ...vastaanottajan kontolle jää lopullisten merkitysten luominen... 54 SOUNDI KEF LSX -aktiivikaiutin on suunniteltu kaikkiin kotisi äänentoistotarpeisiin. H E L S I N K I • O U L U • T A M P E R E TOTEUTAMME PARHAAT AV-RATKAISUT YRITYKSILLE JA JULKISIIN TILOIHIN. akbusiness.fi SPOTIFY, TIDAL, ROON JA AIRPLAY 2 -YHTEENSOPIVA. LANGATON. EI KOMPROMISSEJA. TÄYDELLINEN NAUTINTO. Levyarvostelut 10_19.indd 54 7.11.2019 19.09
SOUNDI 55 ...vastaanottajan kontolle jää lopullisten merkitysten luominen... KEF LSX -aktiivikaiutin on suunniteltu kaikkiin kotisi äänentoistotarpeisiin. H E L S I N K I • O U L U • T A M P E R E TOTEUTAMME PARHAAT AV-RATKAISUT YRITYKSILLE JA JULKISIIN TILOIHIN. akbusiness.fi SPOTIFY, TIDAL, ROON JA AIRPLAY 2 -YHTEENSOPIVA. LANGATON. EI KOMPROMISSEJA. TÄYDELLINEN NAUTINTO. Levyarvostelut 10_19.indd 55 7.11.2019 19.09
Houston, jotka eivät kuulosta niinkään sellaisiksi tehdyiltä kuin biiseiltä, joista tekstit ovat unohtuneet. Lahsia kuunnellessa tuntuu kuin länsirannikon uuvuttava lämpö olisi vienyt Allah-Lasin voimat. PERTTI OJALA HH Koma Saxo Koma Saxo We Jazz Basisti Petter Eldhin Koma Saxo -projekti on virkistävä, aivan omanlaisensa juttu. Sen torvisektio koostuu vain saksofoneista. Tämä antaa yhteissoitolle uniikin tekstuurin. Koma Saxo on leikattu kasaan studioja livepätkistä, ja se on tehty läpinäkyvällä tavalla. Eli prosessi on kuuluva osa musiikkia ja jälkituotanto on vahva soitannollinen sekä sävellykselOpuNui Orionin haara Soit Se Silti Orionin haara on laulaja Jussi Mäkiperen ja Maj Karmasta tutun Häiriö Piirisen perustaman OpuNuin toinen pitkäsoitto. Se sisältää hieman alle 40 minuutin verran popahtavaa iskelmärokkia ja suomeksi laulettuja tekstejä vaikean eroprosessin synnyttämistä tunnoista, surusta, epätoivosta, vihasta ja lopulta irtipäästämisestä ja helpotuksesta. Kaikesta kuulee, että soittamassa on taitava ryhmä, jolla on kilometrejä jo takana, ja tuotannollisesti levy on miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa. Sanoituksissa mennään hyvin henkilökohtaisella tasolla ja uidaan välillä synkissä vesissä, mutta musiikki soi ajoittain varsin kuulaana ja kevyenä, mikä tuo mukaan jännää ristiriitaa. OpuNui on kehittynyt julkaisu julkaisulta eikä tämäkään tuotos ole hassumpi. Sen pitäisi vain olla vielä rohkeammin taiteellisempi ja progempi, ronskisti aggressiivisempi, rehdisti koukuttavampi ja popimpi tai maltillisempi ja seesteisempi, jotta se herättäisi voimakkaampia reaktioita kuulijassa. Moniin näihin suuntiin kyllä flirttaillaan, muttei tarpeeksi. Parhaimpiin hetkiin lukeutuvat muita kappaleita tuplasti pidempi nimibiisi sekä levyn kauniisti päättävä Yön jälkeen aamulla. VESA SILTANEN HHH Allah-Las Lahs Mexican Summer Los Angelesissa levykaupan myyjinä työskennelleiden kaverusten reilu vuosikymmen sitten perustama Allah-Las on neljännellä albumillaankin uskollinen 60-luvun puolivälin paikkeille ajoittuville ihanteilleen. Lahsin runsaiden lauluharmonioiden siivittämänä mutta oudon vaimeana helisevässä popissa voi yhä kuulla häivähdyksiä niin Lovesta kuin The Byrdsin hienovaraisella psykedeliallakin silatusta folk rockista. Lahs antaa itsestään lauluosuuksien utuisuutta myöten poikkeuksellisen hillityn vaikutelman. Biisit soivat paikoin niin laimeina, että ratkaisua joutuu pitämään yhtyeen valitsemana kyseenalaisena tyylikeinona. Aivan kuin Allah-Las haluaisi laulujensa sulautuvan tapettiin. Introllaan The Byrdsin Eight Miles High’sta muistuttavan Holding Patternin jälkeen Keeping Dry yllättää lainaamalla J.J. Calen Cocainen riffiä ja portugaliksi lauletulla Prazer Em Te Conhecerilla välahtää George Harrisonin tavaramerkkinen kitarasoundi. Lahsin ilmeen hämmentävyyttä lisäävät levyn instrumentaaliraidat Roco Ono ja Hämärä Hämärä Svart Suomenkielisen häröily-elektron uusin tulokas Hämärä taiteilee parillakin rajapinnalla. Kaikenkarvaista konemusiikkia risteyttävän yhtyeen retroilevat chip tune -vaikutteet virittävät hienoista camp-tunnelmaa, mutteivat kuitenkaan sysää duoa postmodernin ironian kurimukseen, jonne monet muut kotimaiset elektroartistit ovat pää pystyssä loikanneet. Ajan hengen vastaisesti kyseessä onkin pohjimmiltaan varsin vakavamielinen yhtye – kenties liiankin kanssa. Nimensäkin puolesta synkistelyyn taipuva Hämärä säilyttää viileän etäisyytensä läpi levyn, eikä estottomalle hurmokselle anneta tilaa. Tämä on sääli, sillä monet kappaleista voisivat hyötyä ekstaattisiin korkeuksiin kasvavista kliimakseista. Vakavamielisyys sävyttää myös solisti Nina Niskalan varsin tavanomaista tulkintatapaa, joka kalpenee tuottaja Ville Erikssonin epäsovinnaisen äänimaailman rinnalla. Ensikosketuksena Hämärä on kuitenkin auttamattoman kiehtova. Raja ja Ukkonen antavat vahvoja viitteitä duon kyvystä kutoa vangitsevia äänimaisemia ja tarttuvia sävellyksiä. Debyytin puutteista huolimatta Hämärän konseptista on vaikea löytää säröjä, joita ei ajan kanssa paikkaisi. LASSI LINNOLA HHH Pijall Prisma Monsp Pijallin prisma taittaa miehen näkemyksiä koko spektriltä. Päällimmäisenä heijastuu henkisyys sekä hiljainen sisäinen rauha, jonka räppäri kuuluu löytäneen. Kappaleilla on meditatiivinen luonne, ja ne saavuttavat jonkinlaisen sielullisen tason, jonka alkemistina leijuu mies itse. Mieltä avaavien riimien tuumailut eivät ole synkkiä – teemojen keskiössä ovat universaali rakkaus, uskonto, agnostismi ja valo, mutta tunnelmat ovat jumittavia. Pijall tuntuu raahaavan koko ihmiskunnan omatuntoa mukanaan. 17 kappaleen järkäle vaatii kuulijalta turnauskestävyyttä – tunti Pijallin tajunnanvirtaa laahaavin monotonisin biitein on kokonaisuutena raskas, vaikka joitakin raikkaita tuulahduksia välistä löytyykin, kuten herkkä Kalifornia Keken sekä Yonan kanssa toteutettu Harvesti. Muistokuja-kappale yhteistyössä Puppa J:n kanssa on omistettu edesmenneelle mediaja musiikkipersoona Perttu Häkkiselle. Muina vieraina kuullaan Pianomiestä, Kari Tapiiria, Keskeniä sekä Mahdi Khaleelia. Tuotannosta vastaavat TMRW, Pike, SORMI, Kilari Audio ja Rosewood. LINDA SÖDERHOLM HHH ...biisit ovat miniatyyrejä – jazzin kontekstissa... Levyarviot > 56 SOUNDI Desert Sessions Vol. 11 & 12 Matador Josh Hommen huuruinen aavikkolaboratorio on 16 vuoden tauon jälkeen taas ollut käytössä. Väkeä Les Claypoolista Billy Gibbonsiin ja Mike Kerristä Jake Shearsiin on kutsuttu mukaan ja jälki on epätasaisiin edeltäjiin verraten yllättävän hienoa. Kohdakkoin jälki on soonisestikin aika laadukasta, leimallisesta lo-fi-estetiikasta kuitenkaan irtoamatta. Levy starttaa vähän jähmeästi kokeellisen hissimusiikin ja tavanomaisen QOTSA-rockin myötä. Loput kuusi raitaa ovat erinomaista ja varsin monipuolista ilmaisua, joskaan rock-ryskytys Crucifire ei yllätä kuin menevyydellään. Levyllä on runsaasti pohtivaa ja vakavamielistä tunnelmaa, majesteettisesta bowiemaisuudesta herkistelyyn ja elokuvalliseen instrumentaalifiilistelyyn. Hommelle ominainen vekkuli hassuttelu tiivistyy aika repeilyttävään Chic Tweetz -kappaleeseen, joka tuo kokonaisuuteen mukavasti poikamaista hölmöyttä. If You Run toisaalta lienee Hommen koskettavimpia tuotoksia. Tyylistä ja meiningistä toiseen tässä taas liikutaan aika ennakkoluulottomasti, mutta kokonaisuus on hämmästyttävän vahva. Kappaleetkin tuntuvat viimeistellyiltä, minkä vuoksi nämä sessiot lienevät ne parhaat. KIMMO K. KOSKINEN HHHH linen elementti. Tämä on yhä harvinaista jazzissa vaikka sitä on tehty jo 60-luvun lopulta lähtien, Teo Maceron ja Miles Davisin yhteistyönä. Koma Saxon biisit ovat miniatyyrejä – jazzin kontekstissa. Suurin osa on perus popbiisin mitoissa. Tärkein erottava tekijä on ehkä yhtyeen taipumus välttää alleviivattua sooloilua. Levystä tulee mieleen Joe Zawinulin lausahdus Weather Reportin alkuajoilta: ”no one solos, everyone solos.” Koma Saxo toteuttaa tätä eetosta suuren osan levystä, keskittyen tiukkaan yhteissoittoon tai leikkelemällä tehtyyn kollaasiin. Välillä, kuten esimerkiksi kappaleessa Slakten Makten Takten, koko bändi soi kuin perkussiot. Lisäpisteitä tulee cover-valinnoista: Edward Vesalan Byågz ja Matti Oilingin Cyclops Dance. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä. ARTTU TOLONEN HHHHH K u v a: A n d re as N eu m an n Levyarvostelut 10_19.indd 56 8.11.2019 9.08
Levyarviot > ...suurenmoista aikuisten ihmisten itkumusiikkia... 58 SOUNDI Kanye West Jesus Is King GOOD Music Kanye Westin uusin on gospelilla kuorrutettua kristillistä hiphopia. Artistillahan on nykyisin oma kuoro Sunday Service Choir, jonka kanssa hän saarnaa vakituisesti. Toki miehen hengelliset arvot ovat olleet tiedossamme jo hänen alkuaikojensa teksteistä, mutta nyt viimeistään hän vie uskontoasiat seuraavalle tasolle. Päähenkilö on ilmiselvästi Jeesus. Yhdentoista kappaleen ylistyslaulupotpuri keskittyy herraan, luojaan, Kristukseen, Jeesukseen (yli 60 mainintaa). Niin, ja sitten vielä ne kaikki halleluujat. Sisältö jää siis hyvinkin yksipuoliseksi ja täysin mielikuvituksettomaksi. Sitä paitsi Raamatun säkeitä ja jumalan voimaa on räpätty jo kautta aikojen. Levyllä on vain yksi Kanyelle tyypillinen sample, muuten on menty jyrkkä harppaus gospelin suuntaan. Tämä jumalanpalvelus on kuitenkin onneksi ohi nopeasti, vain 27 minuutissa. Sen parhaisiin hetkiin kuuluvat vierailijat, ja sen pelastus on tuotanto, joka kuten aina Kanyen tapauksessa on huippuluokkaa. Ja tietysti albumin kylkeen on liimattu myös limited edition ja jo loppuunmyyty vaatelinja sekä äärimmäistä hämmennystä tarkoitusperillään aiheuttanut Jesus Is King -lyhytelokuva. LINDA SÖDERHOLM HH Alter Bridge Walk The Sky Napalm Alter Bridge on tarponut eteenpäin tasaisen varmasti jo vuodesta 2004, muttei jostain syystä ole koskaan noussut sinne rockbändien kaikkein raskaimpaan sarjaan, vaikka kaikki eväät siihen löytyvätkin. Tuorein osoitus tästä on yhtyeen kuudes pitkäsoitto Walk The Sky, jolla metallinen rock soi yhtä komeasti ja jylhästi kuin ennenkin. Levyn ainoa varsinainen kompastuskivi on liika pituus, sillä vaikka kitaristi Mark Tremonti ja laulaja-kitaristi Myles Kennedy saavatkin parhaimmillaan aikaan todella hyviä rockanthemeita ja kertosäkeitä, eivät paukut riitä pitämään laatua läpi näin ison kokonaisuuden. Joitain biisejä ei edes erota toisistaan, mistä on osin myös ”kiittäminen” Michael Basketten täyteenahdettua miksausta. Levyltä löytyy onneksi vastapainoksi myös niitä killeribiisejä, kuten uhkaavasti möyrivä Indoctrination sekä tiukkaa riffittelyä sisältävät Wouldn’t You Rather ja Native Son. Myles Kennedyn ääni on sekin yhtä vahva kuin ennenkin ja sopii sekä hevimpään että kevyempään materiaaliin moitteetta. Walk The Sky on perushyvä suoritus, joka osoittaa, että sanottavaa vielä on. Tiivistämistä tai kautta linjan tykimpää materiaalia se kuitenkin olisi kaivannut. VESA SILTANEN HHH Veronica Maggio Fiender är tråkigt Universal Veronica Maggio on varttunut vaivihkaa yhdeksi Ruotsin omaäänisimmistä artisteista. Niinpä hänen uusi levynsä kiinnostaa jo sellaisenaan. Ja vilkaisu albumin tekijätietoihin vain lisää jännitystä. Lähes jokaista laulua on ollut tekemässä Kentin jälkeistä hiljaiseloaan lopetteleva Joakim Berg. Uutukaiselta voikin halutessaan löytää monia Kentin päätösvaiheen tunnusmerkkejä; notkeita melodialinjoja, kumeita rytmejä ja sliipatun elektronista efektiikkaa. Tekijyyden osittaminen ei ole kuitenkaan haalistanut Maggion identiteettiä. Hänen kohtalokas tulkintansa ja banaaleilla traagisuuksilla leikittelevä sanastonsa ovat Fiender är tråkigtin pitävimpiä kiintopisteitä. Huolellisesti prosessoitu tuotanto ja sävellysten hallittu dramatiikka ovat sittenkin vain ehosteita tuttujen lähtökohtien päällä. Vaikka levy on vuorattu kirjavilla äänimatoilla, on sen tunneilmaisu keskitetty itseään ruokkivan yksinäisyyden ympärille. Yhdenmukainen perspektiivi tuo esille Maggion parhaan osaamisen, mutta rajoittaa myös laulujen mahdollisuuksia. Niin antaumuksellisesti kuin levyn jokainen sävel etsiikin vetoavaa muotoa alakuloiselle kolmikymppisyydelle, jää katsantokannan yksipuolisuuden ja sovituksiin ladatun taianomaisuuden väliin ristiriita. Riippuu liikaa kuuntelukerrasta, onko se kompastuskivi vai piste i:n päällä. HANNU LINKOLA HHH Allison Moorer Blood Autotelic Country ja soul tulevat samasta syvästä lähteestä. Musiikissa valkoinen ja musta eivät ole vastakkaisia voimia, vaan rinnakkaiset tulkinnat kahdesta toisiaan suuresti muistuttavasta kokemusmaailmasta. Allison Moorerin omaelämäkerrallisen Blood-albumin avausraita Bad Weather sysää ajatukset suoraan perusasioiden äärelle: tästä on kysymys parhaassa syvän etelän perinteessä! Raastava balladi soi kuin ajaton country-klassikko tai yhtä hyvin se voisi olla deep soul -slovareiden aatelia. Moorer edustaa isosiskonsa Shelby Lynnen tavoin sitä artistisen autenttisuuden ja luontevuuden lähestymistapaa, jota suurin osa roots-maailmasta jahtaa. Usein myyttisen ”aitouden” tavoittelu jää lauluntekijöillä kaavojen pyörittelyksi ja klisheiden sovinnaiseksi toisintamiseksi. Allison Moorerin suorasukainen ja tunteikas musiikki ei pelaa revival-tekijöiden tapaan muotokeskeisyydellä. Lapsuuden ja nuoruuden muistoista ammentavissa lauluissa sihisee pohjalla käsinkosketeltava vuotavien haavojen ja kivun tematiikka. Omalle siskolle osoitettu nimikkoraita Blood on katkeransuloisessa hartaudessaan klassikkoainesta. Meillä on yhteinen tuskainen menneisyytemme, meillä on toisemme. Ei tarvitse selitellä, koska minussa virtaa sinun veresi. Have mercy! Allison Moorer tekee suurenmoista aikuisten ihmisten itkumusiikkia. PEKKA LAINE HHHH PH Osiris Hayden Svart Musiikki voi olla psykedeelistä ja raskasta monella tapaa. Uudemman ajan trippailurokin ja avaruusdoomin kärkinimiin kuuluva Mr. Peter Hayden on oivaltanut asian ja uudistanut sekä nimensä että musiikkinsa klangin. Pohjanmaan äänialkemistit ovat laskeneet kitarapohjaisen riffimöyrinnän osuutta ilmaisussaan, mutta musiikki ei ole siitä mihinkään keventynyt. Päinvastoin: Osiris Hayden on ihanan synkkä ja painava levy. Syntetisaattorimassat vellovat hypnoottisesti sekoittuen sähköiseen surinaan. Kaikuisat kitarat liplattelevat öisellä taivaalla samalla kun keskittynyt ja harkittu rummutus ankkuroi äänikuvan maan uumeniin. Yhtyeen tausta raskaan kokeellisen rockin puolella tulee hienovaraisesti esiin yöllisen vaelluksen rytmiikassa ja orgaanisessa perustassa. Vaikka PH:n sointi vaikuttaa paikoin hyvinkin syntikkavetoiselta, ei yhtyeen loihtima tunnelma viittaa kone-estetiikan tai edes industrialmeiningin suuntaan. Pikemminkin tämä kuulokuvan muotoon puettu okkultistinen kauhuelokuva esittelee yhtyeen, joka on keksinyt tuoreen tavan tehdä synkkää psykedeelistä heavy rockia ilman synkän heavy rockin tylsyyksiä. PEKKA LAINE HHHH facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T Levyarvostelut 10_19.indd 58 7.11.2019 19.09
SOUNDI 59 facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T Levyarvostelut 10_19.indd 59 7.11.2019 19.09
60 SOUNDI Pasi Salmi Preerian upottaa kuu Way Beyondo Saijaa Saijaasta, Eleanoora Rosenholmista ja Magyar Possesta tutun Pasi Salmen soolodebyytillä antaudutaan unien, muistojen ja luonnonvoimien heiteltäväksi. Olisin yllättynyt jos näin ei olisi. Pohjimmiltaan Salmen koko uraa on leimannut hanakkuus hakeutua todellisuutta ja alitajuntaa yhdistäviin liminaalisuuksiin. Onneksi rajatonta aihepiiriä voi koluta itseään toistamatta. Vaikka Preerian upottaa kuu hyödyntää Saijaa Saijaan erinomaisen Dyynimukulakuukusen (2017) aikaja paikkasidonnaisuuksia, on sen maalailu leimallisesti itsenäistä, intiimiäkin. Kun sävelkulkujen keinuttamat uniharhat takertuvat kotikaupungin kattoihin ja rikastuvat menneisyyden jäljistä, vie levy lähelle esittäjänsä sisintä, olipa kerronnan taso kuinka yleinen hyvänsä. Musiikki tilallistaa sanojen näkymät. Bändisovitusten melodisissa kliimakseissa on nautinnollinen annos mielikuvallisuutta, ja kosketinvetoiset mietelmät täsmentävät juonta sekä herkkinä välisoittoina että koristeellisina kuvaelmina. Laulujen taustalta kajastaa usein tunnusomainen teatraalisuus, mutta se ei käänny kertaakaan ydinainesta vastaan. Jopa ääriviivoja kyseenalaistava Manner pikemminkin avartaa lumousta kuin rikkoo sen. Puolen tunnin kestossaan Preerian upottaa kuu ei yritäkään kasvaa synteesiksi. Assosiatiivisesti toisiinsa sulautuvien tunnelmien kavalkadina levy on kuitenkin ehtymätön miellevuo, jonka jokainen pyörre tuntuu ruumiissa. HANNU LINKOLA HHHH Pasi Salmi, olet vaikuttanut monissa persoonallisissa yhtyeissä, joille olet tehnyt myös musiikkia. Miksi nyt kirjoittamistasi lauluista muodostui ensimmäinen soololevysi? – Työskentelin tällä kertaa biisien parissa täysin yksin. Olen ollut usein bändeissä, jotka jostain syystä ovat aktiivisia tosi kausiluonteisesti. Kyllästyin siihen, että musiikin tekemisessä oli taukoja, ja siitä tuli idea soololevyyn. Mitään tietoista linkkiä aiempiin levyihin ei ole. – Halusin myös haastaa itseäni: mitä seuraisi jos tekisin biisit täysin yksin? Olen luonteeltani yhteistyöihminen to the max. Siksi tämä oli aika uskaliasta – ei ollut ketään heijastamassa ideoita. Demotin kaikki biisit itse ennen kuin pyysin muita soittajia mukaan. Levyn kantavat teemat ovat periaatteessa erillisiä, mutta kuitenkin sidoksissa toisiinsa. Miellätkö tämän harkituksi teema-albumiksi, vai ovatko aiheet ennemminkin sattumanvaraista seurausta siitä, millaisiin mielentiloihin ja maisemiin musiikki sinua vei? – Jotain siltä väliltä. Suurelta osin käsittelen vanhoja eroja sekä henkilökohtaista suhdetta todellisuuteen ja luontoon. En ajatellut kuitenkaan tehdä mitään erolevyä, vaan tein sellaisia biisejä joita tuli mieleen tai käsiin. – Muistan ajatelleeni että olisi hyvä, jos lyriikoissa olisi totuudellinen meininki. Mielestäni todellisuudella on fiktion luonne. Suhde todellisuuteen ei ole koskaan suora, vaan omien mielentilojen ja muistojen värittämä. Saatan astua ennalta-annettujen kategorioiden ansaan, mutta tuntuu että kotikaupunkisi Pori on vahvasti läsnä levyllä, muutenkin kuin Kuukkarin ja Valtiosillan kaltaisina nimettyinä kiintopisteinä. Millainen inspiraationlähde Pori sinulle on? – Olen asunut Porissa 40 vuotta, melkein koko ikäni. Koko muu maailma tapahtuu tavallaan turvallisen etäisyyden päässä. Kaupunki vaihtaa ilmettään aina muun maailman hälyn ja subjektiivisten assosiaatioiden mukaan. Sitten on tiettyjä kaupunginosia, joissa asuvat lapsuudenmuistot tai toiset maanosat. Fyysisenä ja arkkitehtonisena kokonaisuutena Pori antaa pysyväisyyden, jonka avulla maailman tunkeilevuuden voi kesyttää kivasti kotiportille. TEKSTI: HANNU LINKOLA Mariska Mariska Johanna ”Meitsi pysyy Mariskana!”, taiteilija paaluttaa Mitä sit -biisillä, mutta vaikka henkilön osalta näin olisikin, musiikin suhteen se voi hänen levytyshistoriansa perusteella tarkoittaa mitä tahansa. Hiphopin ja ”asenneiskelmän” jälkeen on löytynyt jonkinlainen linja dramaattisen aikuispopin parista, mutta nimettömällä levyllä sekin venyy Minä liityin sinuun -avausraidan naurettavuutta pelkäämättömästä romantiikasta pikkukokeellisen elektroon ja suoraviivaisempaan tanssimeininkiin. Räppäävää Mariskaakin kuullaan pitkästä aikaa. Puolituntisen albumin yhdeksän kappaleen suppeissa puitteissa tietty hapuilevuus kärjistyy, mutta on tässä sentään keskivahva painotus Jenni Vartiaisen tuotannosta muistuttavien, vuorenkorkuisia tunteita käsittelevien biittiballadien suuntaan. Sävellykset, joista Mariska itse kantaa tällä kertaa päävastuun, ovat parhaimmillaan ihan hyviä, mutta levyltä ei välity omaa ainutlaatuista maailmaa. Riku Mattilan ja Väinö Walleniuksen tuotanto on aika kolkkoa ja persoonatonta. Lopputuloksena on nippu kalseanpuoleisia audioärsykkeitä muiden joukossa. NIKO PELTONEN HH Belize Mis Dos Madres Eclipse Belize kertoo saaneensa inspiraatiota muun muassa Jalasjärveltä, Tampereelta sekä jostakin päin Costa Ricaa, Brasiliaa ja Espanjaa (kuka tietää myös Belizestä?). Suomalaiset ja espanjalaiset sanat ja sävelet kulkevat sulassa sovussa yhtyeen toisella levyllä Mis dos madres. Taitavat muusikot, eli laulaja Kielo Kärkkäinen, viulisti Anri Tuohimäki, kitaristi Antti Hyartt ja perkussionisti Simo Laiho viihdyttävät myös espanjaa tai suomea taitamattomia maailmanmusiikin ystäviä. Belizen toinen levy on ensimmäistä hieman keveämpi ja vauhdikkaampi niin lyriikoiltaan kuin melodioiltaan, vaikkei tempo yllä suuriin nopeuksiin uutuudellakaan. Yhtyeen parhaat elementit yhdistyvät singleksikin irrotetussa kappaleessa Este Espacio. Jokainen soitin ja laulu pääsevät hetkeksi itsenäisesti esille, ja sitten kaikki musisoivat taas yhdessä. Suomalaisista suosikiksi yltää Kutsu, jossa kuuluu perinteisten suomalaisten kansansävelten ja runouden perintö espanjalaisvaikutteisen kitaranäppäilyn säestämänä. Akateemisten kotien syysiltoihin, espanjanopiskelijoiden kuulokkeisiin ja taide-elokuvien soundtrackille. KAROLIINA KANTOLA HHHH Levyarviot > ...akateemisten kotien syysiltoihin, espanjanopiskelijoiden kuulokkeisiin... K u v a: Ja n i G ro n m an Levyarvostelut 10_19.indd 60 7.11.2019 19.09
Levyarviot > 62 SOUNDI sointi, jota erilaiset puhaltimet ja jousisoittimet hienostuneesti värittävät. Banhartin venezuelalainen puoli kuuluu erityisesti Abre Las Manosissa. Parhaimmistoon kuuluva Taking A Page on yhteistyö Carole Kingin kanssa ja vaikuttajiinsa lukeutuva Vashti Bunyan laulaa duettoa Will I See You Tonightilla. Levyn jännittävin biisi on tunteiden loputonta vaihtelua buddhalaisesti pohtiva Now All Gone, jonka nyppivä kitarasoundi, hieno soolo ja inkkarimaisena mantrana toistuva nimirivi jää päähän. Pari muuta yllätyskoukkausta olisivat terästäneet kokonaisuutta, mutta toisaalta levy tuntuu kuuntelussa tasaisesti kasvavan. JUSSI NIEMI HHH Donna And The Dynamiters Rocket To Rocksteady Heaven Stupido Ska-musiikista jalostunut rocksteady syntyi Jamaikalla 1960-luvun alussa. Yhtyeet kuten The Skatalites ja The Maytals sulauttivat tyyliin sielukasta svengiä, mikä teki fuusioituneesta heilunnasta suosittua. Tamperelainen Donna And The Dynamiters loimuttaa uskollisesti rocksteadyn liekkiä. Yhtyeen primus motorina toimii basisti Pete ”Bassmeister” Repo, joka kutsui ryhmään muuSlayer The Repentless Killogy Nuclear Blast Thrashin tinkimättömin legenda päättää uransa julkaisemalla valitettavan heikkolaatuisen livealbumin. Yhtyeen viimeisen kokoonpanon lavakunnon dokumentoiminen toki puolustaa paikkaansa, mutta kunniakkaaksi testamentiksi levystä ei ole. Puolitoistatuntisen keikan biisikattaus on muutamaa tuoreempaa kappaletta lukuun ottamatta samaa tavaraa kuin useilla, parempia versioita sisältävillä livelevyillä. Repentless Killogy häviää kaikille edeltäjilleen Live Undeadista (1985) Big Fouriin (2010) myös suttuisten soundiensa ja ailahtelevan soittotarkkuuden takia. Yhtye raahautuu sinänsä kunnialla maaliin ilman velttouden merkkejä, mutta kovasta yrityksestä huolimatta kehäraakki-leimasinta on jo hamuiltava. Tom Arayan ääni on välispiikkien perusteella loppu, mutta mies rähisee sisukkaasti biisit läpi. Rumpali Paul Bostaphin villisti roiskiva ote ja karmealla tavalla läiskyvät rumpusoundit vievät Slayerin sahauksesta sille oleellisen vimmaisen jämäkkyyden. Ei Slayerin kuulu räpeltää! Repentless Killogyn ansiot ovat lähinnä nostalgis-dokumentaarisia. Repentless-levyn (2015) kärkikappaleiden livemuotoon saattamisen lisäksi muuta käyttöarvoa levystä on hankala löytää. KIMMO K. KOSKINEN HH Strigoi Abandon All Faith Nuclear Blast Jos Paradise Lostin musiikki on levy levyltä mennyt aina raskaampaan suuntaan, on kitaristi Greg Mackintoshin sooloprojekti Vallenfyren death metalin ja crust punkin yhdistelmä ollut vielä astetta rujompaa menoa. Nyt Vallenfyre on kuopattu ja tilalle on tullut Strigoi. Abandon All Faithilla soittavat Mackintoshin lisäksi Vallenfyressa vaikuttaneet basisti Chris Casket ja rumpali Waltteri Väyrynen, mutta projektin nimen lisäksi on muuttunut paljon muutakin. Vampyyrimytologiaan viittaava Strigoi on osuva nimi paradiselostmaista goottimelankoliaa ja helvetillisiä hälyääniä yhdistelevälle bändille. Strigoin musiikki sijoittuu johonkin Vallenfyren ja Paradise Lostin raskaimman materiaalin välimaastoon. Kitarakuviot ja -soundit muistuttavat paikoin aika paljonkin uudempaa Paradise Lostia, mutta kokonaisuutena Strigoi on Vallenfyreen verrattavan raskasta musiikkia. Genre on edelleen death metal, mutta Abandon All Faithista on löydettävissä runsaasti industrialja bläkkisvaikutteitakin. Soundit ovat Vallenfyren crustin sijaan kirkkaat ja selkeät. Strigoi on mielenkiintoinen ja parhaimmillaan (Phantoms, Parasite) erittäin hyvä bändi, mutta levykokonaisuus jää vielä vähän epätasaiseksi. NUUTTI HEISKALA HHH Vau!! Valkokankaat Stupido Vau!!-yhtyeen albumin syntytarina sisältää kelpo kulttilevykertomuksen ainekset. Lahtelainen uuden aallon pumppu äänitti vuonna 1982 tukun demoja, tarkoituksenaan koostaa pitkäsoitto. Päivässä saatiin purkitettua kahdeksan biisiä pohjineen ja lauluineen, mutta esitysten kohtalona oli jäädä unohduksiin. Maaliskuussa 2016 bändin silloinen laulaja Kari Kivelä löysi demot sisältäneen kasettinauhan autotallista. Kuulemastaan innostunut mies otti yhteyttä rumpali Tapio Leppäseen, jonka kanssa levyprojekti eteni. Viimein päivänvalon nähnyt Valkokankaat viilattiin moderniin kuntoon tuottaja Lauri Elorannan valvonnassa. Kokoonpanoltaan muuttunut Vau!! kuulostaa kohtalokkaammalta kuin aiemmin, joskin kulmista löytyy yhä simppelin sympaattisia kasarijälkiä. Uuden aallon Joy Division -kaikuinen estetiikka väräjää viehättävällä tavalla tekemisen taustalla. Etäännytetyt tunnelmat kuristavat kuuntelijaa kohtuullisen tehokkaasti. Carolan vuonna 1971 levyttämä Penkki, puu ja puistotie kumisee Vau!!-ryhmän käsittelyssä niin pohjatonta kaihoa, että se voisi kelvata jopa elokuvasoundtrackille. JUHA SEITZ HHH Devendra Banhart Ma Nonesuch ”New weird folkin” amerikkalaisiin merkkihahmoihin lukeutuva Devendra Banhart tuo kymmenennellä albumillaan muistumia Donovanin, Nick Draken ja Leonard Cohenin kaltaisista 60/70-lukujen folk-ikoneista. Ihan hyvällä tavalla, vaikka Memorial kuulostaakin hämmentävyyteen asti joltain Cohenin vanhalta biisiltä, ja omalle pojalle hellästi tehty Is This Nice? peilaa Lennonin Beautiful Boyta. Yhtä kaikki on virkistävää kuulla näin vahvasti kaikesta muodikkaasta poikkeavaa ilmaisua. Musiikin päällimmäinen ominaisuus on tavaton lempeys, jossa kuitenkin aistii myös huumorintajua, eli vaikutelma ei ole pöljästi sinisilmäinen, mutta tänä aikana häkellyttävän optimistinen kylläkin. Tuota vibaa vahvistaa myös bändin höyhenenkevyesti herkkä Levyarviot > ...ei kiinnosta ketään ja siksi floppaa heti ensi-iltaviikonloppuna... Kim Gordon No Home Record Matador Sonic Youth -veteraani Kim Gordonin albumidebyyttiä on saatu odottaa yllättävän kauan. Yhtyeen 30-vuotisen taipaleen päätyttyä vuonna 2011 Gordonin ja kitaristi Thurston Mooren avioliiton kariutumiseen Kim Gordon on keskittynyt lähinnä kuvataiteeseen, omaelämäkerran kirjoittamiseen, Bill Nacen kanssa muodostamassaan kitaraduo Body/ Headissä improvisointiin ja muihin kokeellisiin projekteihin. No Home Record on sekin kaukana tavanomaisesta rocklevystä. No Home Recordin rumpukoneet, loopit, jykevät bassobeatit ja särisevät kitarat tuovat Kim Gordonin jo ennen Sonic Youthia rakastaman avant garden ja no waven kaikuja keskelle tätä aikaa. Lyhytlauseiset lyriikkansa Gordon sekoittaa biiseihin lähestulkoon puhuen. Ruhjovasoundisen Air BnBn kitarat raastavat tavalla, jota ei toivoisi kuulevan taustamusiikkina ainakaan hammaslääkärin tuolissa tai edes odotushuoneessa. Cookie Butterin toteutus tuo mieleen Suiciden ja Alan Vegan hypnoottisuuden Hungry Babyn tavoitellessa stoogesmaista kiihkoa levyn rockeimpana raitana. Hälyvapaa Earthquake on nimensä vastaisesti albumin hillityin ja suorin raita. Järisevän albumin lopuksi Kim Gordon tuo Get Yr Life Backillä kuulijan eteen hitusen eroottisia mielikuvia. PERTTI OJALA HHH K u v a: N at al ia M an ti n i Levyarvostelut 10_19.indd 62 7.11.2019 19.09
sikoita muun muassa Torvikoplasta ja Milkmenistä. Rocket To Rocksteady Heaven kirmailee iloiseen tapaan Donna And The Dynamitersin omien sävellysten ja tarkoin valittujen lainakappaleiden parissa. Keinunta pysyy joviaalina koko matkan ajan, joten edesottamuksista jää poreileva jälkimaku. Rocksteadyn irtonaiset sävyt vaikuttavat olevan hyvin bändin hallussa, vaikka materiaali osin toistaakin itseään. Orkesterin ilmaisun viehätys pohjaa pitkälti riehakkaisiin torvisovituksiin, joissa saksofonit, huilu ja trumpetti pitävät yllä groovea. Laulaja Donna Dynamite heittäytyy karkeloihin veikein kallistuskulmin. JUHA SEITZ HHH Sturgill Simpson Sound & Fury Elektra Taitaa vika olla minussa. Kiinnyin Sturgill Simpsonin Metamodern Sounds In Country Music -levyyn (2014) ja ajattelin, että tämä olisi meidän yhteinen juttu. Mutta country olikin vain yksi kehitysvaihe. Sturgill halusi kasvaa ja kokeilla siipiään artistina. Ongelma on se, etten pettymykseni läpi osaa kuulla hänen uutta suuntaansa askeleena eteenpäin. Heitetään ulos outlaw-countryt ja otetaan tilalle 1980-luvun AOR-synasoundeja ja jyystäviä boogie rock-riffejä. Onko tuore idea? No ei todellakaan ole. Shooter ”Waylonin poika” Jenningsin muutaman vuoden takainen sukellus Giorgio Moroderin maailmaan oli riittävän dorka idea toimiakseen. Sturgill jää killumaan jonnekin armottoman epäkiinnostavuuden välitilaan eli samoille nurkille minne The Black Keys eksyi yrittäessään kuulostaa ISOLTA BÄNDILTÄ. Ei Sound & Fury rehellisyyden nimissä kelvoton levy ole. Tuotannollisen turvotuksen alta kajahtaa Simpsonin upea ääni ja biisien melodinen imu. Jotakin surullista tässä kuitenkin on. Ikään kuin taitava ihmissuhde-elokuvien tekijä olisi väkisin halunnut ohjata erikoistehosteilla kuorrutetun blockbusterin, joka ei kuitenkaan jytise kunnolla, ei kiinnosta ketään ja siksi floppaa heti ensi-iltaviikonloppuna. PEKKA LAINE HH Mark Lanegan Band Somebody’s Knocking Heavenly Kas, onkin jäänyt pari Lanegania väliin sitten juhlallisen Blues Funeralin (2012), mutta nimikko-Band taipuu edelleen notkeasti johtohahmonsa hedelmällisesti ailahteleviin tyylillisiin mielihaluihin. Markin jyhkeiden äänivarojen ja laulumelodioiden vetovoima on hämmästyttävän vakaa, vaikka sävelien, rytmiikan ja soundien kirjo rönsyääkin ripeistä rockeista hennompiin pop-helmiin ja klubiballadeista elektroniseen tanssiskeneen. Viimeksi mainittu newordermaalailu on suorastaan uutisoitu albumin julkistamisen yhteydessä, vaikka tributointi ei hyökkää kappalesetistä muita tyylittelyjä korostuneemmin esiin. Bändimiehityksessä ja biisinteossa Lanegan tukeutuu monipuolisiin ja koeteltuihin luottomiehiinsä, kuten hollantilainen Sietse Van Gorkom, chileläinen Alain Johannes ja britti Rob Marshall, joiden myötä musan yhteistyöstö on jakautunut Amsterdamin, Los Angelesin ja Lontoon studioille. Kosmopoliittisuuden ansiosta albumilla on tavattoman luontevaa eloisuutta, eikä Laneganille ominainen jurotus pääse sulkeutumaan liian ahtaaksi, ja laulutulkintoja kantava patetia pysyy optimaalisena. Kuten myös tarkasti ja osuvasti annostellut kitararockin ydinsärmä, intiimi balladeeraus, pop-keveys tai se kohuttu elektroninen näpräys. ASKO ALANEN HHHH Blind Guardian Twilight Orchestra Legacy Of The Dark Lands Nuclear Blast Blind Guardianin tuore levy selvittää aika paljon bändin menneisyydestä. Uutuus on käytännössä lähempänä klassista musiikkia kuin metallia. Kyseessä on kokonainen teos, ei siis pelkkä teemalevy. Bändi alkoi työstää tätä albumia ainakin ajatuksen tasolla jo vuonna 1996. Liekö tässä syy siihen, että bändin fokus tässä matkan varrella julkaistuilla levyillä ei ole ollut aina ihan kohdallaan. Legacy Of The Dark Lands on kunnianhimoinen teos. Periaatteessa se kävisi muotonsa puolesta vaikka oopperasta tai jonkinlaisesta elokuvamusiikkikokonaisuudesta. Sävellykset ovat sovituksiltaan isoja, kuten asiaan kuuluu, mutta usein varsin maltillisia. Oikeastaan sovitukset vaikuttavat usein jopa varovaisilta, mutta kun muistaa, että kyseessä ei ole mikään sinfoniametallilevy, ne pääsevät kohoamaan niille kuuluvaan arvoon. Levyn 24 raitaa herättivät aluksi määrällään pelonsekaista kunnioitusta, mutta koska kaikki lyhyet siirtymätkin on eroteltu omiksi kappaleikseen, kokonaisuus ei oleellisesti poikkea mitaltaan tavallisesta levystä. Blind Guardian on haukannut ison palan, mutta pystyy hallitsemaan sen varsin hyvin. Toisaalta metallisempaa ilmaisua jää kaipaamaan. MARKO SÄYNEKOSKI HHH ...ei kiinnosta ketään ja siksi floppaa heti ensi-iltaviikonloppuna... Henkilökohtainen äänentoisto otti aimo askeleen eteenpäin uuden Eon One Compactin myötä. Enää ei tarvitse tehdä kompromisseja koon, äänenlaadun ja hinnan välillä. JBL EON ONE Compact yhdistää ammattitason kaiuttimen, 4-kanavaisen mikserin, Lexicon ja dbx -efektit sekä Bluetooth-ohjauksen näppärään 8 kg pakettiin. Aito JBL -soundi akulla varustetussa muodossa sopii niin ratikalla suhailevalle trubaduurille kuin hääbändille laiturinnokassa. Haluttaessa Ducking -toiminto vaimentaa musiikkia puheen aikana tehden kisajuonnosta ja liikuntaohjauksesta jouhevaa. DJkeikoilla selkeästi isompi soundi ja kategoriansa suurin äänenpaine tekevät ihmeitä tanssilattialla olipa kyseessä käsistä lähteneet rapujuhlat tahi kravattikaulaiset pikkujoulut. JBL Eon One Compact elämän kaikille keikoille. MAAHANTUONTI: Studiotec Oy | 0207 512 300 | info@studiotec.fi | www.studiotec.fi PRO AUDIO FOR ALL OF LIFE’S STAGES Levyarvostelut 10_19.indd 63 7.11.2019 19.09
Levyarviot > ...äänikudosten ytimestä kumpuaa hypnoottisen uskaliaita virtailuja... 64 SOUNDI Juggling Jugulars Insurrection Too Circle Sen jälkeen, kun Juggling Jugulars vuonna 1989 perustettiin, Suomen suosituin punkbändi on ehtinyt olla muun muassa Juustopäät, Klamydia ja Pää Kii. Kaikki nämä vuosikymmenet alun perin Pohjanmaalla perustettu yhtye on tinkimättömästi jatkanut lujasti kantaa ottavan punkin soittamista suhdanteista välittämättä. Yhä tänäkin päivänä Jugut ovat enemmän kotonaan punkin alakulttuurissa, jossa sitä osataan arvostaa. Yhtye on ansainnut sille annetun kunnioituksen jo pelkällä elämäntyöllään. Asiaa ei haittaa sekään, että Insurrection on bändin vihaisin levy vuosikausiin. Keski-ikäistymisen ei tarvitse tarkoittaa taantumusta. Pelkistäminen tuntuu olevan uuden levyn teema. Jo avausraidalla Fire Juggling Jugulars kuulostaa enemmän anarkopunkilta kuin koskaan. Teksteissä yksinkertaistaminen on viritetty tappiin, mikä taitamattomampien käsissä vesittäisi koko sanoman. Insurrection ei kuitenkaan ole saarnaamista käännytetyille, vaan esimerkiksi 1982 on terävä ja vähän surullinenkin analyysi punkin eri sukupolvien ja toimintakulttuurien eroista. Kun yhtye taitaa näin suvereenisti Pressuren kaltaisten anthemeiden ja ylipäätään sävykkään melodisen hardcorepunkin tekemisen, on Juggling Jugularsin ja tämän albumin paikka ravintoketjunsa huipulla. Jos se ei tavoita kaikkia punkia kuuntelevia, se ei ole bändin häpeä. ANTTI LUUKKANEN HHHH Alvarado, Koivistoinen & Tuomarila Alma Svart Tangon luonne on usein intohimoinen, jopa maanisuuteen saakka. Kun musiikinlajin kiihkeyden sulauttaa vapaita arvoja kunnioittavaan jazziin, lopputulos voi olla huumaavan runollinen. Kokenut saksofonisti Eero Koivistoinen hakeutui Espanjassa viime vuoden keväällä argentiinalaisen tangolaulaja Martin Alvaradon keikalle, jonka tuottamasta tunnekuohusta syntyi idea yhteistyöstä. Pianisti Alexi Tuomarila houkuteltiin mukaan täydentämään kaksikkoa. Alma kudottiin trion jäsenten sävellysten ohella argentiinalaisista ja suomalaisen tangon klassikoista. Sovitukset räätälöitiin uusiksi noudattaen ennakkoluulottoman improvisoinnin askelmerkkejä. Saksofonin, pianon ja laulun tuottama jazz-orientoitunut hybridi tuntuu valloittavan raikkaalta. Tangon elementit pehmenevät kolmikon käsittelyssä virtaileviksi kollaaseiksi, jotka pyrkivät taidelaulelman rajoille saakka. Vaikka tunnelma on rauhoittuneen seesteinen, äänikudosten ytimestä kumpuaa hypnoottisen uskaliaita virtailuja. Eero Koivistoisen puhaltamat estottomat sooloilut ovat albumin parasta antia. Mestari osoittaa kouriintuntuvasti, että hänellä yhä riittää opetettavaa nuoremmille puurtajille. JUHA SEITZ HHHH Kolmas Nainen Linjassa Universal Jämäkkä pohjalaispoppoo on palannut jälleen, mukanaan pitkälti jotakin vanhaa, hyvässä mielessä. Kitaramatto on vaikuttava, ja kolmikon Pesola-Karmila-Kivikangas loihtima soundimaailma sopii hyvin sinänsä ajattomalle yhtyeelle, jonka tunnistettavuus on hyvin tallella, eli sen vanhoilla ystävillä ei ole syytä huoleen. Vaikka kitaristeja on peräti kolme, Sakari Pesola on edelleen joukon päälauluntekijä. Sanat ovat tuttuun tapaan Pauli Hanhiniemen vaikuttavaa työtä. Laulussa Pelastautukoon ken voi hän suomii napakasti maailman nykyistä hullunmyllyä, rennommalla osastolla taas seikkailee Kantrijätkä, paluu maaseudulle ja menneisyyden hahmoon. Laulujen vaikuttavimmasta päästä on Suolaisemmat veet, joka on julkaistu maistiaisiksi jo aiemmin. Välillä riuskaksikin yltyvä levy päättyy rauhallisissa merkeissä biisiin Minun taivaassa, jossa pahoja tekoja ei sallita. Kansikuvienkin perusteella tämä on aikuisten miesten musiikkia pitkälti aikuiselle yleisölle. Sellaiselle on paikkansa. ANTTI MARTTINEN HHH Goo Goo Dolls Miracle Pill Warner Vuonna 1986 perustetun Goo Goo Dollsin pätevimmästä suorituksesta, hittipitoisesta Dizzy Up The Girl -albumista on vierähtänyt jo 21 vuotta. Sen jälkeen isoa keskitien pop rockia tuuttaava amerikkalaisyhtye on ehtinyt julkaista kuusi enemmän tai vähemmän keskinkertaista levyä. Triosta duoksi kutistuneen bändin uutuuslevy Miracle Pill on yllättävänkin raikas ja menevä pop-paketti. Perinteisessä jenkkirock-estetiikassa vellomisen sijaan Johnny Rzeznik ja Robby Takac ovat lähteneet päivittämään soundiaan modernimmaksi. Siellä täällä kuuluu konerumpuja, synamattoja ja tämän päivän soundiratkaisuja. Lost-kappaleessa flirttaillaan jopa EDM:n kanssa muttei mitenkään erityisen tuhoisin seurauksin. Levyn yleisilme on mukavan harmiton. Tarttuvat koukut jäävät kuitenkin sinkkubiisien tasolle, eikä Miracle Pill jätä kokonaisuutena sen syvempiä tunnetai muistijälkiä. Teksteissä riittää jälleen tarjolla suuria emootioita ja ihmissuhdekipuilua, jotka Rzeznik esittää varmalla rutiinillaan. Sitä en ymmärrä, miksi Takac aina päätyy laulamaan leadosuuksia Goo Goo Dolls -levyillä. Oletettavasti hän tietysti haluaa hoilata omat biisinsä. Mutta onpa kyllä teennäinen kähisijä! TOMI NORDLUND HH New Model Army From Here Attack Attack Killing Joken tavoin Englannin 80-luvun alun post punk -skenestä ponnistanut New Model Army ei ikinä saavuttanut Jaz Colemanin poppoon kaltaista suosiota. Syyt olivat lähinnä ulkomusiikillisia bändin muun muassa kieltäytyessä soittamasta hittejään. Esimerkiksi No Rest For The Wicked (1985) ja The Ghost Of Cain (1986) olivatkin erinomaisia levyjä. Kulta-aikojen bändistä on nykyään jäljellä enää kitaristi-laulaja Justin Sullivan, mutta From Heren tunnistaa silti heti enLapinpolthajat IV: Lauluja Suomesta Stupido Rovaniemeläislähtöinen Lapinpolthajat-yhtye nousi vuosikymmenen takaisen paluunsa jälkeen kotimaisen punkin eturiviin III: Jokainen isä toivoo pojastaan miestä, ei hinttiä – jokainen poika toivoo isästään miestä, ei natsia -albuminsa (2015) julkaisun myötä. Viimeistään tuolloin saivat nostalgisesti sihisevät hc-soundit väistyä tuhdimman punkrock-räjäytyksen tieltä. Bändin neljäs albumi Lauluja Suomesta on teemalevy, jonka tanakasti potkivat biisit paljastavat kotomaamme sinivalkoisen pilottitakin nurjan puolen: nukkaantuneen ja reikäisen, reissussa homehtuneen. Ääneen pääsevät muun muassa ikääntynyt omaishoitaja (Ajasta iäisyyteen), maahanmuuttaja (Paperittomana steissillä) sekä valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin (nimikappale). Tommo Leppäniemen vahvalla äänellä hoilaamat tekstit sisältävät tarkkaa yhteiskuntakuvausta hiukan aiempaa totisemmalla pohjavireellä. Espooseen-kappaleen kaltaista singalong-hittiä ei albumilta löydy, mutta Lord Satanachian horinaa lainaava Vittu mä vihaan punkkia! on semi-ironisesti itseinhoinen kuvaus Lapinpolthajien kiertue-elämästä. Sössötys kertoo humalassa sössöttävästä kitaristi Antti Leppäniemestä. Ei kepeä, mutta kepeästi vuoden parhaita kotimaisia punklevyjä. JARI MÄKELÄ HHHH Levyarvostelut 10_19.indd 64 7.11.2019 19.09
simmäisistä tahdeistaan New Model Armyksi. Underground-kulttibändin uudeksi levyksi From Herellä on kuitenkin yllättävän iso ja selkeä rock-soundi. Myös biisit ovat miellyttävän kauniita ja tarttuvia, melkein kuin New Model Army nyt hakisi sitä suosiota jonka se tieten tahtoen 80-luvulla heitti pois. Jos From Here on musiikillisesti vähän turvallinen ja kiillotettu, on SOUNDI 65 Jukka Eskola Soul Trio Steamy! Timmion Funkyakin funkimpaa jazzia tihkuva Steamy! on johdonmukainen jatkumo trion vuoden 2017 esikoiselle. Se on tiukka rytmipakkaus 1960ja 70-lukujen hengessä veivattua sielukasta instrumentaalinykyjatsia, joka hakee inspiraatiota aina Brasiliasta saakka. Bossa novaja samba-vaikutteiset biisit sulautuvat monipuoliseen soul jazz -kokonaisuuteen saumattomasti. Trumpetisti J. Eskolasta, rumpali T. Mäkysestä sekä Hammondurkuri M. Helevästä – eli Suomi-jazzin ehdottomista virtuooseista – koostuva pumppu vakuuttaa ammattimaisella poljennollaan, johon yhdistyy harvinaislaatuinen ilmaisun herkkyys sekä musiikin ilo. Kunkin muusikon ulosannista paistaa läpi onnellisuus sekä mielihyvä. Positiivisella energialla ladatulla levyllä kuullaan kolmikon originaalisävellyksiä, lukuun ottamatta Gary McFarlandilta lainattua leikkisää Hanky Pankyä. Oman erinomaisen lisänsä dynaamisen torvensoiton ja sähköurkujen värittämään retrokeitokseen tuo Mäkysen vibrafoni, jonka soundi jo itsessään ansaitsee levylle mestariteos-statuksen. LINDA SÖDERHOLM HHHHH se sanoituksellisesti peräänantamattoman synkkä ja Sullivanin vuosien varrella lähes jazcolemanmaisen käheäksi käyneessä äänessä on sopivaa paatosta. Ilmastomuutoksen aiheuttamasta maailmanlopusta kertovan End Of Daysin ”We are bored of the fireworks / We want to see the fire” kuvastaa hyvin levyn lohdutonta ja haikeaa fiilistä. NUUTTI HEISKALA HHH K u v a: Si ss i V u o rj o k i IL M O IT U S Musiikkialalle kuuluu hyvää. Musiikkialan kokonaisarvo ja musiikkivienti kasvavat. Eniten kasvavat musiikkivienti ja äänitemyynti. Tämä näkyy Music Finlandin uusimmasta tutkimuksesta Suomen musiikkialan talous ja -vienti 2018. Sen mukaan kotimaisen musiikkialan kokonaisarvo vuonna 2018 oli 945 miljoonaa euroa. Se on 1,5 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Elävä musiikki muodosti noin puolet alan arvosta. Tekijänoikeuskorvausten arvo oli 96 miljoonaa euroa. Vahvin kasvu näkyi äänitemyynnissä. Se lisääntyi 11 prosenttia. ÄÄNITEMARKKINA KASVAA Äänitemarkkina kasvoi nyt jo neljättä vuotta peräkkäin. Suoratoiston osuus äänitemarkkinasta on jo runsas 85 prosenttia. Äänitemyynnistä on saatavissa myös tarkempaa tietoa. Siitä kertoo Musiikkituottajat IPFI Finlandin julkaisema Global Music Report 2018. Sen mukaan äänitemyynnin kokonaisarvo Suomessa oli 73,5 miljoonaa euroa. Itse äänitemyynti (siis levykauppa ja striimaus) toi tästä 50,5 miljoonaa euroa ja Gramex-korvaukset ja synkronisointi 23 miljoonaa. MUSIIKILLE KUULUU HYVÄÄ. Kirjoittaja on Gramexin viestinnästä ja sidosryhmäsuhteista vastaava johtaja ja Gramexpress-lehden päätoimitttaja. Tämä palsta on ilmoitus, jossa kerrotaan Gramexin toiminnasta. T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A Gramexkorvaukset ovat vajaa kolmannes Suomen koko äänitealan tuotosta. Gramexin jakamasta 22 miljoonasta eurosta 10,3 miljoonaa meni taiteilijoille ja 11,7 miljoonaa äänitteiden tuottajille. TYÖTÄ MUSIIKIN PUOLESTA Gramex on äänitteellä esiintyviä taiteilijoita ja äänitteiden tuottajia edustava tekijänoikeusjärjestö. Tekijänoikeusjärjestöt keräävät korvauksia ja myöntävät lupia musiikin käyttöön. Musiikkialalla on kaksi tekijänoikeusjärjestöä: Gramex ja Teosto. Teosto edustaa säveltäjiä sovittajia, sanoittajia ja musiikkikustantajia, Gramex muusikoita, laulajia ja äänitteiden tuottajia. Gramexilla on yli 54 000 asiakassopimusta edustamiensa oikeudenhaltijoiden kanssa ja yli 31 000 korvauksia maksavaa asiakasta. Gramex tekee töitä sen eteen, että muusikot voivat elää työllään ja että musiikkia voi Suomessa tehdä huomennakin. LAURI KAIRA Gramexkorvaukset ovat liki kolmannes Suomen äänitealan tuloista. Levyarvostelut 10_19.indd 65 7.11.2019 19.09
seksi vahvin valtti. Se vahvin valtti on Järveläisen synkät sanoitukset, jotka raskaampien ja riisutumpien sovitusten ansiosta kuulostavat aiempaa painostavammilta. Trion yhteydessä paljon puhuttu musta huumori on kuulijan korvien välissä. Kappaleissa toistuva gerbiili-teema kyllä huvittaa. Voinko jo mennä itkemään tuonne? JARI MÄKELÄ HHH Hearthill Lost Tapes ’92 Svart Hearthillin neljän ensimmäisen albumin jälkeen tehdyt live/studiolive-tallenteet ovat väkevä muistuma nimenomaan yhtyeen keikkaenergiasta, vauhdikkuudesta ja välittömyydestä niin kaduilla kuin kalustetuissa klubeissakin. Lost Tapes pistää veren kiertämään yhtä kärkkäästi kuin aikoinaan ensimmäinen omakustannesingle Shake It Up, johon kiteytyi combon repäisevin sekä tunnekylläisin puolisko. Ufo Mustosen tulinen viuluttelu antaa hienosti pontta persoonalliselle rockin muokkaukselle. Rosoinen livefiilinki tekee todella hyvää bändin biisimateriaalille, sillä studiossa hiottu Hearthill-matsku ei ihan yltänyt samaan vetovoimaan. Vaikea päätellä, miksi materiaali ei kiteytynytkään kuin puoliksi viidennelle, paljon sliipatummalle albumille. Ehkä settilista sittenkin on parhaiten oikeuksissaan tällaisena kokonaisrähäkkänä, josta ei välttämättä ollutkaan nousemassa niitä kovimpia yksittäisiä hittejä bändin ikuisiksi avainbiiseiksi. Kun bändisvengin ilo ja tekniikka ovat täydellisesti ja vaistomaisesti hallussa, ei heti huomaa, että biisien sävelkuluista jää salakavalasti uupumaan terhakkainta tarttuvuutta ja kestonautinnollisimpia melodisia käänteitä. Tärkeintä kuitenkin, ettei Hearthill turvautunut leipiintyneempien bändien hätiköityihin pakkoliikkeisiin, vaan teki urhean uusien kappaleiden atakkinsa aidolla innostuksella. ASKO ALANEN HHH Homeboy Sandman Dusty Mello Music Group Homeboy pyyhkii pölyt pöydältä. New Yorkin Queensistä ponnistavan kotipojan yhdeksäs albumi on ug-räppärin tavaramerkiksi muodostunutta teknisesti täsmällistä riimittelyä alusta loppuun. Miehen kyky hypätä rytmistä ja flow’sta toiseen on ylivoimainen – kuinka vaivattomasti hän heittäytyykään boastaamisesta keskusteluun tai paasaamisesta filosofointiin! Homeboyn nerokkaat sanaleikit ovat viihdyttävä matka miehen arkitodellisuuteen, jossa on ok räpätä sulassa sovussa sieMummin Kullat Pakko mennä bailaa Luova Mummin Kullat -trion kakkoslevy on Kulta-debyyttiä (2017) tyyliltään yhtenäisempi ja tiiviimpi seitsemän kappaleen kokonaisuus. Elektropopmausteet on haudattu, eivätkä PMMP-vaikutteet kuulu kitaristi-laulaja Veera Järveläisen lyriikoissa enää niin selvästi. Lähestymiskielto tuo mieleen 10-luvulle päivitetyn Kitkerät Neitsyet tai Värttinän. Levyn akustinen folk-sointi on lähempänä bändin keikoilla kuultavaa. Mirja Hanikan sello dominoi syksyn halloween-kauteen sopivaa albumin nimikappaletta ja biisinä hitikkäimmäksi sovitettua Jessicaa lähes vintaasi-Apocalyptican tyyliin. Lopputekstitkappaleeseen lainattu muinainen iskelmämelodia jää levyn tauottua päähän kiusallisesti soimaan. Persoonallisen matalaäänisen nasaalilaulajan ja kahden korkeammalta vetävän hentoäänisemmän laulajan stemmat ovat Mummin Kultien toiLevyarviot > ...kappaleissa toistuva gerbiili-teema kyllä huvittaa... 66 SOUNDI Jaakko Eino Kalevi Dissolution Domino Psyyke-elektron erikoismies Jaakko Eino Kalevi laskeutuu jälleen keskuuteemme seitsemän kappaletta sisältävän minialbumin myötä. Intron nyrjähtäneet äänimaisemat vaihtuvat kuin lennossa samettisiksi hiottujen soundien pulputukseen. Olo on välittömästi autuas. Nimikkobiisi Dissolution miellyttäisi eittämättä myös 90-luvun lopun modernin konemusiikin kuulijaa, funkaten vahvasti Jimi Tenorin hengessä. Uusi levy on edeltäjäänsä uteliaampi ja musiikin mystisiä merkityksiä etsivä. Se on myös tähänastisista tuotoksista friikein. Jaakon veisuun lisäksi vierailevana vokalistina on taiwanilainen Yu-Ching Huan. Ajoittain vuoropuheluin etenevä laulu toimii saumattomasti yhteen. Syvällisin anti koetaan lopuksi kun kuljetaan rannalle jonne myös yö väistämättä laskeutuu. Merellisen fantasian jatko-osa Conceptual Mediterranean (Part 2) on kuin Pink Floydin ja Airin yhteistyön huuruinen hedelmä. Kappale täydentää kauniisti rohkean avaruusmatkan. Maailma on täynnä musiikkia johon on koetettu hakemalla hakea taiteilijuutta. Tuloksena on usein vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Jaakko Eino Kalevin musiikin outous on sisäsyntyistä eikä sitä tarvitse erikseen alleviivata. VIRPI SUOMI HHHH www.soundi.fi www.tammerpianojasoitin.fi Pinninkatu 26–28 TAMPERE (Tammelantorin laidalla) Avoinna ma-pe 10-18 la 9-15 Puh. 03-222 1300 Maahantuomme näitä ja paljon muita. Katso netistä WWW.POWER-SOUNDI.FI 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! Huippulaadukkaat BARE KNUCKLE -kitaramikit HAMMOND XK5. Maailman paras urkusoundi. KURZWEIL-sähköpianot ja -kosketinsoittimet. Pikkuilmot 10_19.indd 82 4.11.2019 16.55 lujen vaelluksesta ja pimppien ylivertaisuudesta. Hän todella tuulettaa nurkat ja on enemmän auki kuin koskaan. Suurin muutos albumilla on tuottajavaihdos – Stones Throw karsii hiphopista, joten myös Homeboy sai löytää uuden tallin ja sitä myötä uuden tuottajan. Paikka on täytetty, ja vaikka myös Edanin psykedelia toimi, Mono En Stereo sopii Homeboyn kelkkaan kuin nenä päähän. Tuotanto on kautta linjan kekseliästä, muttei kuitenkaan vie huomiota Homeboyn räpeiltä, vaan päinvastoin tukee ja korostaa niiden erinomaisuutta. Samplet liikkuvat ennakkoluulottomasti yli genrerajojen aina lounge rockista spiritual jazziin, funkiin, souliin sekä heimorytmeihin ja marssiorkesterikomppeihin. LINDA SÖDERHOLM HHHH Corky Laing Toledo Sessions Prudential 70-luvun sarastuksessa upeasti hard rockia, bluesia, progea ja psykedeliaa sekoitelleen Mountainin alkuperäinen rumpali Corky Laing piipahti Tampereella keikalla ”uuden Mountainin” kanssa. Trio jätti erittäin miellyttävän maun itsestään livenä, vaikka Mountainin soundille niin tärkeän urkurin puuttuminen hiukan harmitti. Kitaristi Chris Shutters ja basisti Mark Mikel osoittautuivat musikaalisiksi miehiksi, jotka kallistuivat yksivaihteisen hard rockin sijaan tyylikkäästi kohti progea ja psykedeliaa. Ajoittain hyvinkin felixpappalardimaisesti laulaneen Mikelin muhkea soundi innosti erityisesti ja Corky todellakin on rock-rumpalien aatelia. Sama kopla on tämän kokonaan uudesta kollektiivisesti synnytetystä materiaalista koostuvan albuminkin takana eikä jälki ole hullumpaa, vaikkei Nantucket Sleighriden (1971) huimille tasoille ylläkään. Nytkin haikean kauniit emobändistä ja hetkittäin varhaisesta King Crimsonista muistuttavat melodiat ja proge-koukerot ovat rennosti tiukan soiton ohella levyn parasta antia. Kliseet taiten väistävä, ovelasti mystinen How’s The Weather elegantteine kuoro-osuuksineen näyttää sitä polkua, jolla uuden Mountainin kannattaisi jatkaa eteenpäin. Mieluiten pätevän urkurin kanssa. Shuttersin huilun ja Mikelin synttyjousien maustama Earthquake soi myös oikealla tavalla juuristaan ylpeänä. JUSSI NIEMI HHH www.soundi.fi www.tammerpianojasoitin.fi Pinninkatu 26–28 TAMPERE (Tammelantorin laidalla) Avoinna ma-pe 10-18 la 9-15 Puh. 03-222 1300 Maahantuomme näitä ja paljon muita. Katso netistä WWW.POWER-SOUNDI.FI 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! Huippulaadukkaat BARE KNUCKLE -kitaramikit HAMMOND XK5. Maailman paras urkusoundi. KURZWEIL-sähköpianot ja -kosketinsoittimet. Pikkuilmot 10_19.indd 82 4.11.2019 16.55 K u v a: Sa n n a Le h to Levyarvostelut 10_19.indd 66 7.11.2019 19.09
SOUNDI 67 Kiven alta > Varjoon jääneitä levyaarteita takavuosilta Shuggie Otis Epic Freedom Flight M oni Prince-fani lienee laillani pohtinut suosikkinsa vaikuttajia. On helppoa todeta hänen uuttaneen eklektisen tyylinsä funkista, bluesista, jazzista ja rockista, mutta suoran esikuvan löytäminen on vaikeaa. Paitsi kun laittaa pyörimään Shuggie Otisin 18-vuotiaana tekemän Freedom Flightin (1971). Avausraita Ice Cold Daydreamia kuunnellessa tajuaa pian Otisin olleen häntä viisi vuotta nuoremman Princen esikuva. Sen kuulee erikoisesti liukuvasta bassokuviosta, nerokkaan katkonaisesti funkystä väliosasta ja epäsuoremmin laulustakin. Shuggiesta puhutaan kitaravirtuoosina, mutta hän on myös äärimmäisen luonnollisesti coolilla äänellä varustettu hieno laulaja. Prince-yhteys näkyy nuoren Shuggien ulkonäöstäkin. Princen samaistumista on varmasti vahvistanut se, että molemmat ovat puoliksi mustia, puoliksi valkoisia. Otisin isä oli legendaarinen kreikkalaissyntyinen r&b-bändiliideri/soittaja/tuottaja Johnny Otis ja äiti filippiiniläisvertakin omannut afroamerikkalainen Phyllis Walker. Toinen asia, joka tästä 70-luvun alussa hankkimastani lp:stä huokuu, on Shuggien totaalinen muusikkous ja musikaalisuus. Kitaroiden lisäksi hän soittaa tässä urkuja, pianoa ja bassoa, jonka linjat ovat järjestään niin oivaltavia, että ymmärtää heti, miksi soittamisen tasosta tarkka Frank Zappa pyysi Shuggien bassottelemaan jo 15-vuotiaana Peaches en Regalialle. Isänsä orkesterissa poika soitti 11-vuotiaasta alkaen, mustissa laseissa ja tekoviiksissä näyttääkseen yökerhoissa laillisen ikäiseltä. Näin kai siinä käy, jos jo taaperona tsekkailee Johnny Guitar Watsonia, Jimmy Nolenia ja T-Bone Walkeria soittelemassa kotinsa olohuoneessa. Blues on Shuggien kivijalka, mutta hän on aina ollut kiinnostunut kaikesta musiikista klassista myöten ja sanoo tuoreehkossa haastattelussa ihmetelleensä nuorena, miksi joku tyyli pitäisi asettaa muiden edelle. Olennaista hänen poikkeukselliselle näkemykselleen on, että 60-luvulla kasvaessaan Shuggie diggaili mustan musan ohessa Loven kaltaisia psykedeelikoita, britti-invaasiokamaa, progea ja jazzia, joka leimaa tässä etenkin pitkää instrumentaalinimiraitaa. Soittokavereina siinä ovat George Duke sähköpianossa ja celestessä, Wilton Felder bassossa ja Aynsley Dunbar rummuissa. He musisoivat myös Richard Aplanalpin huilusooloon päättyvällä kauniilla Someone’s Always Singing -balladilla, jossa psykedelia, proge ja r&b sulautuvat saumattomasti yhteen. Hendrix huokuu siitä, vaikkei Shuggie feedbackia viljelekään. Brothers Johnson teki 70-luvun lopulla ison hitin aikaansa edellä olleesta, melodialtaan sykähdyttävän haikeasta Strawberry Letter 23:sta, jonka lopussa helkkyvät orkesterikellot paljastavat Shuggien näkemyksen yksityiskohtaisuuden. Täyttä bluesia edustaa levyn ainoa cover, Gene Bargen salakavalan funkysti nappiin vedetty Me And My Woman. Kitara soi timanttisesti ja Shuggien laulu tihkuu intohimoa. Sweet Thang -instrumentaalia sävyttävät loisteliaan slide-kitaroinnin lisäksi ylärekisterinen taustakööri ja tässä yhteydessä yllättävä, mutta bluesin ytimeen osuva Shuggien tack piano -soolo. Ylivoimaista blueskitaraa, ja bluesharppua (Jim Bradshaw), riittää myös pikkutuntisessa Purpleinstrumentaalissa, bonuksena Shuggien väkevä bassosoolo. Freedom Flightia seuranneen ylistetyn Inspiration Informationin (1974) pitkä tekoprosessi, kieltäytyminen Stones-pestistä ja Quincy Jonesin tuottajatarjouksesta sekä heroiinikoukku lamauttivat Otisin viime vuosina virkistyneen uran. JUSSI NIEMI Julkaistu: 1971 File under: r&b/blues/psykedelia/jazz Kappaleet: A-puoli 1. Ice Cold Daydream* 2. Strawberry Letter 23* 3. Sweet Thang 4. Me And My Woman 5. Someone’s Always Singing B-puoli 1. Purple* 2. Freedom Flight * = aloita näistä Pidät tästä, jos pidät näistä: Prince Jimi Hendrix Funkadelic Kiven alta 10_19.indd 67 7.11.2019 16.25
68 SOUNDI ”Karjun mieluummin tunteistani rankkojen metalliriffien tahdissa kuin astelen jonkun leipääntyneen terapeutin puheille.” 68 SOUNDI Bazook! > Raskaamman puoleista asiaa. Teksti: Timo Isoaho B rittiläisen metallipioneeri Paradise Lostin kitaristi Gregor Mackintosh on ehtiväinen mies – ja hänestä tuntuu vuosien mittaan tulevan aina vain ehtiväisempi. Sillä nythän on niin, että Paradise Lost valmistelee parhaillaan kuudettatoista studioalbumia, ja levyn on määrä ilmestyä ensi keväänä. Mackintosh on tuttuun tapaan säveltänyt kaikki uudet Lost-kappaleet. Mutta ei siinä kaikki – ei sinne päinkään. Vuosina 2010–2018 Mackintosh kipparoi Paradise Lostin ohella deathja doom metalin sekä crust punkin rujoissa tunnelmissa viihtynyttä Vallenfyre-yhtyettä. – Vallenfyre sai alkunsa isäni Johnin menehdyttyä syöpään. Olen pohjoisenglantilainen tuppisuu, enkä oikein osaa puhua sisälläni vellovista ajatuksista, ja perustinkin Vallenfyren surutyöni välikappaleeksi. Karjun mieluummin tunteistani rankkojen metalliriffien tahdissa kuin astelen jonkun leipääntyneen terapeutin puheille, hymähtää Mackintosh. – Kun päätin laittaa Vallenfyren pystyyn, alkuperäisenä ideana oli julkaista kolme albumia ja paiskata jonkin verran keikkoja, mutta siinäpä se: missään vaiheessa ei ollut ajatustakaan siitä, että yhtyeestä tulisi yhtään pitkäaikaisempi juttu. Vallenfyre veti viimeisen henkäyksensä viime vuonna, mutta Mackintosh ei kuitenkaan halunnut lopettaa ”Paradise Lostia rankemman musiikin” esittämistä. – Minulla oli idea tuoreesta Strigoi-yhtyeestä jo Vallenfyren loppuaikoina. Paiskasimme Vallenfyren jäähyväisvedon Lontoossa syyskuussa 2018, ja tuskin ehti tuon keikkareissun krapula haihtua, kun aloin jo valmistella Strigoin materiaalia, sanoo Mackintosh. – Ensimmäiseksi kirjoitin pitkän ja painostavan funeral doom -vaikutteisen kappaleen. Syystä tai toisesta kyllästyin sellaiseen junnaukseen saman tien, ja seuraavaksi aloinkin säveltää melkein grindcoreksi luokiteltavaa kamaa. Hah hah! Aikamoisen turpasaunan tarjoavan Strigoin debyyttialbumi Abandon All Faith on juuri ilmestynyt. Ja aivan kuten kitaristin edellisestä lausahduksesta voi päätellä, Strigoi ei todellakaan ole yhden tempun hevonen. – No, jos joku ei ole koskaan tutustunut death metaliin, koko Abandon All Faith kuulostaa varmasti yhdeltä ja samalta kappaleelta... Mutta mikäli rankemman kaman kuunteleminen on lähellä sydäntä, saattaa albumi vaikuttaa jopa yllättävän monipuoliselta. Doomin ja grindin lisäksi mukana on ainakin vanhan liiton death metalia, crustia, industrial-mausteita ja jopa black metalin maailmasta tuttuja elementtejä. Laulusta ja kitaraosuuksista vastaavan Mackintoshin lisäksi Abandon All Faithin raidoilla soittavat Extreme Noise Terrorin basisti Chris Casket ja Paradise Lostin riveistäkin tuttu suomalaisrumpali Waltteri Väyrynen. Strigoi aikoo jatkossa aktivoitua myös estradeille, mutta yhtyeen livekokoonpano on hieman erilainen. – Minun ja Chrisin lisäksi Strigoin keikoilla soittavat italialaisrumpali Guido Zima Montanarini sekä Vallenfyressäkin vaikuttanut brittikitaristi Sam Kelly-Wallace, kertoo Mackintosh. Esiintymisiä on siis luvassa. Millaisia muita suunnitelmia Strigoin mielessä liikkuu? – Suhteellisen valmiita biisejä ja monenlaisia raakoja aihioita löytyy yllin kyllin. Ei siis syytä huoleen: Strigoin kakkoslevy saapuu markkinoille jossakin vaiheessa! K u v a: Ti m Fi n ch MONIPUOLINEN TURPASAUNA 00999 00999 LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S STRIGOI STRIGOI Bazook 10_19.indd 68 8.11.2019 13.52
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S Bazook 10_19.indd 69 8.11.2019 10.02
70 SOUNDI masti eräs kaikista rakkaimmista julkaisuistani. Miksi? – Deep Purple, UFO, Led Zeppelin, Black Sabbath, Scorpions ja monet muut 70-luvun heavy metal -yhtyeet ovat ikisuosikkejani. Sävelsin In Amberin kappaleet nimenomaan näiden bändien innoittamana, ja mielestäni onnistuin vangitsemaan biiseihin 70-luvun maagisen tunnelman. Denner’s Inferno tekee ensi vuonna Euroopan-kiertueen, ja myös kakkoslevy on jo suunnitelmissa. – Rundi on nyt hahmotteluvaiheessa, ja toivon pääseväni esiintymään myös Suomeen. Jos konsertti ei tällä kerralla toteudu, niin sitten toisen albumin jälkeen! E lettiin vuotta 1984. Yllekirjoittanut oli kaikenlaisista levyistä haaveileva pikkupoika, mutta lähistöllä majapaikkaansa pitänyt vanhempi serkku oli jo ehtinyt kerätä varsin mallikkaan vinyylikokoelman. Black Sabbath oli jo onnistunut nostamaan ihokarvat pystyyn, mutta eräänä päivänä Birminghamin heavypioneerien debyytti ei enää tuntunutkaan niin karmivalta. Syy löytyi tanskalaisesta Mercyful Fatesta ja yhtyeen toisesta pitkäsoitosta Don’t Break The Oathista. Esimerkiksi The Oath käynnistyi niin autenttisilla kauhuelokuvatunnelmilla, että Black Sabbathin kappaleet tuntuivat sen rinnalla lastenlauluilta. Kun puhun muistoistani Mercyful Fatessa tuolloin kitaraa soittaneelle Michael Dennerille, mies hymyilee ja nyökkäilee ymmärtäväisesti. – Voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettet todellakaan ollut ainoa ihminen, jonka mielestä Mercyful Fate oli todella pelottava yhtye. Kun aloitimme Kööpenhamissa 1980-luvun alkupuolella, olimme täysin uniikki bändi niin Tanskassa kuin oikeastaan koko maailmassakin. Yleisö ei todellakaan ollut nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa, kitaristi sanoo. – Itse asiassa, kun laulajamme King Diamond loihti kasvoilleen demonisen maskin ja nousimme savuiselle lavalle, niin mehän olimme kuin todellisuudeksi muuttunut kauhuelokuva! Mercyful Fate tekee ensi kesänä comebackin ja nousee useiden eurooppalaisten metallifestivaalien lavoille, tarkoituksenaan soittaa varhaisaikojensa materiaaliin pohjautuvia konsertteja. Sen verran on maailma muuttunut vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa, ettei Mercyful Fate tunnu enää kovinkaan pelottavalta, ja tulevien keikkojen yleisössä nähtäneenkin vain onnellisia hymyjä. Yksi on kuitenkin poissa joukosta, sillä Michael Denner ei nouse estradeille King Diamondin ja muiden rinnalle. – Mercyful Fate hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1985, mutta olemme toki kasanneet rivimme muutamaan otteeseen sen jälkeen. En kuitenkaan ota osaa tähän viimeisimpään paluuseen, eikä päätös ole suinkaan minun, sanoo Denner. – Minulle ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi King ja kitaristi Hank Shermann eivät pyytäneet minua mukaan, ja olen edelleen hyvin tuohtunut tämän asian takia. Olin aikoinaan erittäin tärkeä osa Mercyful Fatea, ja siksi minun sivuuttamiseni tuntuu suorastaan törkeältä. Tämän sanottuaan Denner vaikenee hetkeksi. Sitten kitaristi jatkaa. – En kuitenkaan aio murehtia tätä asiaa sen enempää. Olen jo hyväksynyt sen ajatuksen, että mikäli Mercyful Faten päivät ovat osaltani luetut, niin sitten ne ovat. Onneksi Dennerin ei tarvitse istua toimettomana, vaikka Mercyful Fate ei enää työllistäkään häntä. Kitaristi nimittäin omistaa kööpenhamilaisen Beat-Bop-levykaupan ja hänellä on myös uusi yhtye Denner’s Inferno, jonka debyyttialbumi In Amber on juuri ilmestynyt. – Olen vuosikymmenien aikana ollut tekemässä kymmeniä eri pitkäsoittoja, mutta In Amber on ehdotto”Olin aikoinaan erittäin tärkeä osa Mercyful Fatea, ja siksi minun sivuuttamiseni tuntuu suorastaan törkeältä.” Bazook! Teksti: Timo Isoaho > MAAGISIA 70-LUVUN TUNNELMIA www.emp.f i Bazook 10_19.indd 70 7.11.2019 17.11
www.emp.f i Bazook 10_19.indd 71 7.11.2019 17.11
T yylikkään omaperäinen kokonaisuus äärimetallista kirskuntaa, epäkonventionaalista avantgardistisuutta, eteeristä kauneutta ja esoteerista kosmisuutta. Sellainen on tamperelaisartisti Vesperithin – oikealta nimeltään Sariina Tani – ensimmäinen pitkäsoitto. – Levy on kuin pyhiinvaellus pohjattomaan kuiluun. Useimmille varjot, pimeys ja tyhjyys ovat synonyymejä jollekin pahalle tai pelottavalle, mutta itse näen siellä sydäntä särkevää kauneutta, äärettömyyttä ja jopa valoa, artisti kertoo Svart Recordsin tiedotteessa. Milloin sait idean Vesperithistä, ja millaisia ensimmäiset visiot olivat? – Vesperith alkoi kasvaa sisälläni silloin, kun ylipäänsä uskaltauduin hyppäämään musiikillisiin maailmoihin. Nykyään ymmärrän, että yritin aluksi etsiä ”omaa juttua” esimerkiksi muista kokoonpanoista, vaikka loppujen lopuksi Vesperith, siis ”oma juttu”, löytyy itsestäni. Nyt olen päässyt raapaisemaan pintaa, ja matka jatkuu tulevaisuudessa pidemmälle ja syvemmälle. Miten luot Vesperithin materiaalia? – Ensiksi yritän päästä vastaanottavaiseen ja meditatiiviseen tilaan. Sen jälkeen lähden kokeilemaan erilaisia soundeja ja alan keskustella kuulemieni äänien kanssa. Koen musiikin hyvin visuaalisella tavalla ja hahmotan äänet erilaisina maailmoina. En myöskään lähde säveltämään ”pelkkää biisiä” vaan yritän luoda näkemästäni paikasta mahdollisimman selkeän vision – ja samalla toivon, että myös kuulija voi nähdä sen. Jos Vesperith olisi elokuva, maalaus tai mikä tahansa muu taideteos, niin millainen teos se olisi? – Olen alusta lähtien nähnyt Vesperithin avaruudessa nomadina vaeltavana aivan omana maailmana ja/tai elävänä avaruusaluksena, jossa asun obsidiaanikivestä rakennetussa tuhansien kynttilöiden valaisemassa temppelissä veden äärellä. Ensimmäinen levyni saapuu juuri tästä maailmasta, mutta se on silti muodoltaan hyvin abstrakti. Ehkä joku valoilla savuun heijastettu symboli tai mandala voisi päästä lähelle oikeaa muotoa. Haluatko kertoa itsellesi tärkeistä elämänarvoista? Twitter-sivusi kuvaus ”zero waster, pro animals and nature” toki kertoo aika paljon, mutta enemmänkin olisi kiva kuulla. – Yritän elää totuudellisesti ja tietoisesti. Koen tärkeänä sen, etteivät olemassaoloni tai tekoni aiheuta tai lisää kärsimystä. Samalla haluan myös tukea asioita, jotka suojelevat kaunista palloamme ja sen monimuotoista elämää. Luvassa on myös esiintymisiä. – Yksittäiset Vesperith-konsertit vaikuttavat ainakin tässä vaiheessa viikkokausien keikkaputkia luontevimmilta, mutta toki myös kiertueet ovat mahdollisia – ainakin oikeanlaisessa seurassa. Livebändi on kuitenkin vielä ”työn alla”, joten en pysty kertomaan aiheesta vielä tämän enempää. Entä Vesperithin tulevaisuus muuten? – Aion nauttia työn hedelmästä – ensimmäisestä albumista – hetken verran. Toisaalta Vesperith on elämäntyöni, ja palankin jo halusta lähteä tutkimaan uusia musiikillisia maailmankaikkeuksia. PYHIINVAELLUS POHJATTOMAAN KUILUUN 72 SOUNDI Bazook! Teksti: Timo Isoaho > V e s p e r i t h V e s p e r i t h K u v a: P ii a N ie m i ~ VESPERITH ja muutama tärkeä julkaisu: ESBJÖRN SVENSSON TRIO: Kaikki levyt WOLVES IN THE THRONE ROOM: Celestial Lineage DARKSPACE: Dark Space III I BJÖRK: Vespertine ARVO PÄRT: Spiegel Im Spiegel ~ 15.12.2019 HELSINKI | JÄÄHALLI TICKETS STARTING AT 59,00€ | ALL AGES | DOORS OPEN 18:00 PRESALES: TIKETTI, TICKETMASTER, LIPPU.FI A C h a p t e r C a l l e d TuskaLive & Grey Beard Proudly Present: RYTMIKORJAAMO TEATRIA TEATRIA TAVASTIA PAKKAHUONE LOGOMO LLUTAKKO LUTAKKO SEINÄJOKI OULU TORNIO HELSINKI TAMPERE TURKU JJYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ 05.12.2019 06.12.2019 07.12.2019 10.12.2019 11.12.2019 12.12.2019 113.12.2019 14.12.2019 t u s k a l i v e & g r e y b e a r d p r o u d l y p r e s e n t Bazook 10_19.indd 72 7.11.2019 17.11
SOUNDI 73 15.12.2019 HELSINKI | JÄÄHALLI TICKETS STARTING AT 59,00€ | ALL AGES | DOORS OPEN 18:00 PRESALES: TIKETTI, TICKETMASTER, LIPPU.FI A C h a p t e r C a l l e d TuskaLive & Grey Beard Proudly Present: RYTMIKORJAAMO TEATRIA TEATRIA TAVASTIA PAKKAHUONE LOGOMO LLUTAKKO LUTAKKO SEINÄJOKI OULU TORNIO HELSINKI TAMPERE TURKU JJYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ 05.12.2019 06.12.2019 07.12.2019 10.12.2019 11.12.2019 12.12.2019 113.12.2019 14.12.2019 t u s k a l i v e & g r e y b e a r d p r o u d l y p r e s e n t Bazook 10_19.indd 73 7.11.2019 17.11
74 SOUNDI E-Liike > Roots-maailman kuulumisia Teksti: Esa Kuloniemi Mississippin hippien kokoontumisajot L ittle Walter oli bluesharpismin suoranainen mullistaja, jonka perintö elää väkevänä miehen 50 vuotta sitten vain 37-vuotiaana tapahtuneen kuoleman jälkeen. Eikä pelkästään huuliharpismin vaan myös jälkeen jääneiden bluesklassikojen muodossa. Yksi niistä on laulu nimeltä Mean Old World, jonka North Mississippi Allstars tulkitsee uudella albumillaan Up And Rolling. Huuliharppu loistaa poissaolollaan, sillä pääosassa ovat slidekitarat. Velipoika Codyn ohella bändin toisen sielun Luther Dickinsonin lisäksi vierailijoita raidalla ovat toista kitaraa soittava ja laulusta vastaava Jason Isbell, sekä kolmas kitaristi Duane Betts, eli alkuperäisen Allman Brothersin kakkoskepittäjän Dickey Bettsin poika. Norttipoikien sovitus perustuu Derek & The Dominoesin Layla-sessioiden versioon, joka äänitettiin Miamissa 1.10. vuonna 1970, siis samana päivänä jona Jimi Hendrix haudattiin synnyinkaupunkiinsa Seattleen. Koko Derek & The Dominoesille oli varattu lentoliput hautajaisiin ja muistotilaisuuteen, mutta Eric Clapton päätti jäädä Miamiin kuultuaan, että hänen odotettiin esiintyvän Jimin hautajaisissa, mikä tuntui hänestä mahdottomalta. Sen sijaan Clapton äänitti Criteriastudioilla yhdessä Duane Allmanin ja North Mississippi Allstars -veljesten isän, pianisti Jim Dickinsonin kanssa Jimin muistolle Mean Old Worldin, joka on ollut mukana ainakin Layla And Other Assorted Love Songsin juhlajulkaisulla. Jostain syystä isäDickinsonin osuus on kuitenkin jätetty versiolta pois, joten nyt pojat vissiin kokevat hoitavansa homman Dickinson-klaanin osalta loppuun. Veljesten lisäksi bändissä on nykyisin vakiojäsenenä erinomainen laulaja Sharisse Norman ja basistina aiemmin Anders Osbornen bändissä vaikuttanut Carl Dufrene. Jollain tavoin North Mississippi All Stars tuntuu vapauttaneen itsensä. Albumin nimikappaleessakin lillutaan aurinkoisissa tunnelmissa (tekstissä lauletaan Mississippin hippien trippailusta sieniteeja lsd-päissään). Soolo-Dickinsonia Edellä mainittujen Norttipoikien kitaristi Luther Dickinson on aktiivinen usealla sektorilla, mistä esimerkkinä aiemmin tänä vuonna ilmestynyt sooloalbumi Solstice. Jeesaamassa on vankkoja hahmoja kuten Will Sexton, Memphisin legendaarisen Hi-levymerkin rytmirymän urkuri Rev. Charles Hodges, sekä kitaristit Alvin Youngblood Hart ja Lightnin’ Malcolm. Massalla mässäilemättömän levyn instrumentaatio on niukka ja kuulokuva ilmava. Muutama raita on toteutettu a cappella -pohjalta. Dickinson ei itse toimi laulusolistina lainkaan vaan ne tehtävät on ulkoistettu raitakohtaisesti vaihtuvalle Sisters Of the Strawberry Moon -naiskollektiiville (Sharde Thomas, Amy LaVere, Birds Of Chicago ja The Como Mamas). Mies itse keskittyy kitarointiin, biisintekoon ja tuotantoon. Erityisen koskettaviin tulkintoihin yltävät Comon mammat ja Sharde Thomas. Jälkimmäinen on edesmenneen bluesmiehen Otha Turnerin tyttärentytär ja paitsi erinomainen laulaja, myös yksi harvoista Turnerin edustaman Mississippin ruokohuilun soittoperinteen jatkajista. Vapaata keskustelua Toisenlaista räppänää perinteeseen raottaa Black Keys -visionääri Dan Auerbach, joka on nykyisin liekeissä myös oman Easy Eye Sound -levymerkkinsä puitteissa. Julkaisuputki on tuottanut lyhyessä ajassa markkinoille vaikuttavia julkaisuja muiden muassa Robert Finleylta, Link Wraylta, Leo Bud Welchiltä ja Marcus Kingiltä. Uusin kiinnitys on bluesmies Jimmy Duck Holmes, jonka uutuusalbumi Cypress Grove saa Fat Possum -levymerkin tuotantoja aiemmin diganneet pissimään hunajaa. Jimmy ”Duck” Holmes on tänään, 72-vuotiaana, autenttisin Mississippi-bluesin syvän ja esoteerisen Bentonia-koulukunnan edustaja. Musiikinhaara assosioituu deltan kupeessa sijaitsevaan Bentonian kyläpahaseen, jossa Holmes pyörittää kansakunnan pitkäikäisintä edelleen toimivaa soittojuottolaa eli juke jointia. Kyseisen Blue Front Cafén perustivat jo vuonna 1948 paikkakunnalle Holmesin vanhemmat. Jimmy Duck Holmes oppi Bentonian bluestyylin sen kehittäjien kuten Henry Stuckeyn ja kuuluisamman Skip Jamesin vanavedessä. Stailille ominaista on virittää kitara lähes poikkeuksetta avoimeen mollisointuun. Holmes juhlistaa asiaa järjestämällä joka kesäkuu erityisen Bentonia Blues Festivalin perintötilallaan, mutta Blue Front Caféssa juhlitaan epämuodollisemmin joka viiTORONZO CANNON: The Preacher, The Politician Or The Pimp (Alligator) BILLY BRANCH: Roots And Branches The Songs Of Little Walter (Alligator) NORTH MISSISSIPPI ALLSTARS: Up And Rolling (New West) LUTHER DICKINSON & SISTERS OF THE STRAWBERRY MOON: Solstice (New West) JIMMY DUCK HOLMES: Cypress Grove (Easy Eye Sound) North Mississippi Allstars: vasemmalta Sharisse Norman, Luther Dickinson, Carl Dufrene ja Cody Dickinson. K u v a: W y at t M cS p ad d en E-liike 10_19 B.indd 74 7.11.2019 16.14
SOUNDI 75 T iesittekö, että efektipedaaleja voi kustomoida tarpeellisilla lisäosilla, jotka parantavat käytettävyyttä? Joo, en minäkään, mutta päätin ottaa sedästä vaarin. Pedaalien soittaminen paljain jaloin on melko haastavaa, kun jalkakytkimen polkaisu on aika vaikeaa, tai ainakin minulle on. Custom Boards myy tähän ongelmaan täsmäratkaisua, joka on Barefoot Buttonin hattu, joka asennetaan jalkakytkimen päälle ja kiristetään kuusiokoloavaimella. Hattuja saa fantsusti erivärisinä sekä muovisina tai metallisina. Hinta on kohtuullinen, vajaa 13 euroa. Saat samalla rahalla kustomoitua pedaalilautasi ulkonäköä. Pedaalilautaan pysyvästi kiinnitetyn efektin säätöjä pitäisi keikalla ihan välttämättä säätää kesken vedon, mutta kädet ovat kiinni skebassa ja pyllistely ei kiinnosta. Mikä neuvoksi? No, Uraltone myy potentiometrin nupin suojakumia, joka sopii ainakin MXR:n efekteihin, ja luultavasti myös moniin muihin. Kumi painetaan paikoilleen ja potikkaa voi sen jälkeen kääntää sivistyneesti ramotennarin syrjällä. Hinta on halpa, reilut 3 euroa. Legendaarinen kitaristi Jarmo Nikku vinkkasi myös, että sisustusliikkeiden myymät kumiset ovistopparit sopivat oivasti samaan käyttötarkoitukseen. Valitsee vain oikean kokoisen, jota voi tarvittaessa muotoilla skeglulla. Toisinaan pedaalin ledlamppu on hämärretyllä stagella sietämättömän kirkas ja sattuu silmiin. Tähän on Rockboard keksinyt Led Damper -nimisen judanssin, joka laitetaan lampun päälle, jolloin valosaaste himmenee. Hinta on noin 7 euroa. Seuraavassa numerossa voimme pohtia sitä, ovatko efektipedaalit lainkaan tarpeellisia. HEMMO PÄIVÄRINNE E-liikkeen virallinen laitearvioija konloppu ympäri vuoden. Mesta on tyylinmukaisesti auki aamutunneille, kylmää kaljaa kuluu, ja musiikki tuppaa äitymään äänekkääksi, räikeäksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Kuppilan nähtävyysarvo takaa kantapeikoille tasaisen ja vaihtelevan jammaritarjonnan. Soundi heijastaa kulloistenkin muusikkojen ikää, lähtökohtia ja kokemuspohjaa. Juuri tämän keskustelevan hengen Auerbach on vanginnut uutuusalbumille. Pääosaa näyttelevän Holmesin robustin vapaata tarinointia ja soittoa mehustaa, kommentoi ja kannustaa vieraileva muusikkokanta. Pappi, poliitikko vai parittaja? Viimeisen päälle tyylikkäät ja siistit vaatteet, karismaattinen olemus ja katteettomat lupaukset yhdistävät chicagolaisen Toronzo Cannonin mukaan kolmen eri ammattikunnan edustajia uuden albumin nimikappaleella. Jätän asiassa lopullisen ratkaisuvastuun kuulijalle mutta totean, että Toronzon kiekko on voimakkaalla soul-komponentilla ja riittävällä bakteerikannalla varustettua nykybluesia, jossa ainakaan soolokitarasoundin särössä ei säästellä. Tyyliä muttei voimaa Palataan Little Walteriin, jota chicagohuuliharpisti Billy Branch kanavoi uudella julkaisullaan. Branchilla on toki aiheeseen eväitä, sillä hän on tuulisen kaupungin harpistien terävintä kärkeä. Silti, ja vaikka komppaavat muusikot ovat parasta a-ryhmää, tuntuu levyltä puuttuvan jokin olennainen elementti. Koska Branch ei ole laulusolistina suuria tunteita herättävä, niin kutsuttakoon sitä vaikkapa innostukseksi. Kokonaisuuden arvokkain anti on bonusraita, jolla Little Walterin tytär muistelee vuonna 1968 noppapelistä aiheutuneessa katutappelussa kuollutta isäänsä kotioloissa, mikä antaa harvinaislaatuisen väläyksen bluesmiehestä rakastavana perheenpäänä. Hattu jalan alle Tilaa Soundi! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-soundi Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.soundi.fi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.soundi.fi Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 E-liike 10_19 B.indd 75 7.11.2019 16.14
76 SOUNDI Sanoin kuvin > Asiaa populaarikulttuurin ytimestä. VEITSET ESIIN – KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ Jos elokuvan alkuperäisestä nimestä Knives Out tulee mieleen Radiohead, niin se ei ole ihme, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson nappasi sen Amnesiac-albumin kappaleesta. Johnson (Looper, Star Wars: The Last Jedi) on saanut jännäriinsä komean näyttelijäkaartin, johon kuuluvat Daniel Craig, Chris Evans, Jamie Lee Curtis ja liuta muita suuria nimiä. Agatha Christien inspiroima murhamysteeri sijoittuu komeaan kartanoon ja lähtee liikkeelle iäkkään menestys kirjailijan (Christopher Plummer) kuolemantapauksesta. Lähes kaikki lähisukulaiset joutuvat epäiltyjen listalle, kun tapausta ryhtyy tutkimaan maineikas salapoliisi Benoit Blanc (kamalaa jenkkiaksenttia sokeltava Craig). Perinteitä kunnioittava elokuva ei tähtiloistosta huolimatta saa katsojan kiinnostusta heräämään, vaan kaikki jämähtää sinänsä lupaavaan alkuasetelmaan. Yllätyksiä ja käänteitä olisi toivonut lisää. HH BLINDED BY THE LIGHT Brittiläinen draamakomedia ei ole pelkästään saanut nimeään Bruce Springsteenin biisistä: koko elokuva on rakkaudenosoitus Pomon musiikille. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan keskushahmo on Englannin Lutonissa asuva pakistanilaistaustainen nuorukainen nimeltä Javed. On vuosi 1987. Javed rakastaa rockmusiikkia ja kirjoittaa biisien sanoituksia, jotka eivät kuitenkaan kelpaa syntikkapoppia esittävälle kaverille. Kaikki muuttuu, kun Javed saa käsiinsä kasetillisen epämuodikkaan jenkkiartistin musiikkia. Gurinder Chadhan (Parempi kuin Beckham) ohjaustyö on pohjimmiltaan sympaattinen tapaus, josta haluaisi pitää enemmänkin. Sille ei vain voi mitään, että ohjaajan tapa yhdistellä Springsteenin musiikkia romanttiseen nuorisokuvaukseen on paikoin nolottavan juustoista. Jos siitä pääsee yli, niin Blinded By The Light tarjoaa nostalgisia hyvän mielen hetkiä. Springsteenin tuotannon lisäksi soundtrackilla soi muun muassa Pet Shop Boys ja A-ha. HHH DOCTOR SLEEP Hohto on Stephen Kingin teosten filmatisoinneista ehkä arvostetuin, vaikka kirjailija sitä itse vihaakin. Mike Flanaganin ohjaustyö on tavallaan sekä jatko-osa Kubrickin elokuvalle että filmatisointi Kingin Tohtori Uni -teoksesta. Kummassakaan tavoitteessaan elokuva ei onnistu. Kuvaavaa onkin, että parasta siinä ovat uudelleenfilmatut Hohdon kohtaukset ja muut Kubrickilta lainatut elementit. Hohdon tapahtumista on kulunut 40 vuotta, ja Dan Torrance (Ewan McGregor) on nyt keski-ikäinen mies. Alkoholisoitunut Dan kohtaa nuoren tytön nimeltä Abra, jolla on samanlainen kyky ”hohtaa”. Myös kuolemattomuutta tavoitteleva kultti on löytä nyt yliluonnollisen voiman ja imee sen kantajista energiaa. Tästä syntyvä juonikuvio on hölmö ja heikoimmillaan tahattoman koominen. Tyylikäs visuaalinen ilme ja McGregorin sinänsä pätevä roolisuoritus eivät pelasta ylipitkää elokuvaa. HH JUMALAN ARMOSTA François Ozonin ohjaustyö on varmalla kädellä ohjattu kuvaus katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pedofiiliskandaalista ja sen uhreista. Tositapahtumiin pohjautuvan ranskalaiselokuvan keskushahmoina on kolme nelikymppistä miestä, joita käytettiin lapsina hyväksi kirkon kesäleirillä 1980-luvulla. Traumat nousevat esiin, kun yksi miehistä saa kuulla, että häntä hyväksikäyttänyt pappi on edelleen virassa. Näkökulma on siinä mielenkiintoinen, että hyväksikäyttäjää ei tarvitse etsiä. Pappi myöntää syyllisyytensä avoimesti vaikkei käsitäkään tekojensa hirveyttä. Kirkon työntekijöiden salailu ja tekopyhyys tulevat taas esille vähitellen ja salakavalasti. Seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneet ihmiset käyvät läpi traumojaan, ja kaikki tekevät sen omalla tavallaan. Toisten kärsimys on ehkä näkyvämpää kuin toisten, mutta kaikkien sisällä on tapahtunut jotain peruuttamatonta. HHHH TEKSTI: JUSSI HUHTALA ELOKUVAT E n tiedä teistä, mutta minulla on perverssi halu tirkistellä megarikkaiden surrealistisiin elämiin. Miten voisin vastustaa tarinoita siitä, kuinka joku ostaa kokkelipäissään pihalleen raitiovaunun, jonka kuljettamiseen tarvitaan kaksi sotilashelikopteria. Vain koska voi. Raivostuttavan turhamaista ja kaikin puolin älyvapaata toimintaa, ja kuitenkin niin kaukana normaaliihmisten todellisuudesta ettei sitä oikein pidä edes totena. Mutta sellaistakin Elton John huomasi eräänä aamuna tehneensä. Ja voi pojat, mitä kaikkea muuta. Elton Johnin omaelämäkerta on verrattoman kiehtovaa luettavaa. Miehen itseironia on niin läpitunkevaa ja hän kirjoittaa niin herkullisesti (myös suomennos on laadukas ja sujuva), että älyttömimpiäkin toilailuja ja syvimpiä aallonpohjia lukee epäuskoisena hekotellen. Huumorista huolimatta kirjassa on runsaasti pahaa oloa ja surua. Ihmiset kohtelevat itseään ja toisiaan paskamaisesti. Ihmisiä myös kuolee, milloin huumeisiin, milloin aidsiin. Eikä mitä tahansa ihmisiä, sillä Elton John kuvailee koskettavasti sellaisten rakkaiden ystäviensä viimeisiä vaiheita kuin vaikkapa Freddie Mercury, Gianni Versace tai prinsessa Diana. Surullisinta kirjassa on lopulta ne kaikkein samaistuttavimmat asiat, kuten kosketuksen menettäminen omiin vanhempiinsa. Voitteko kuvitella, että poikansa kanssa riitaantunut ja tämän elämäntyyliä avoimesti halveksinut äiti kutsui 90-vuotissynttäreilleen esiintymään Elton John -tribuuttibändin! Kirjan vahvuus on sen hämmentävässä avoimuudessa, minkä ansiosta lukijalle piirtyy vahvana niin Eltonin sietämättömän turhamaiset ja tuhoisat luonteenpiirteet kuin se, kuinka yksinäinen hän on ollut yltäkylläisyyksiensä ja kokaiinitarjottimiensa keskellä. Toki tarinaan kuuluu myös päihteistä irti pääseminen ja miljoonien syytäminen arvotaiteen sijasta hyväntekeväisyyteen, mutta kovin tylsältä saati tavalliselta Elton Johnin arki ei vaikuta edes nyttemmin, kun elämän pääsisällöksi ovat nousseet aviomies ja lapset. MIKKO MERILÄINEN ELTON JOHN: MINÄ (SUOM. JORMA-VEIKKO SAPPINEN) JOHNNY KNIGA Kokaiiniaddiktin ostoslista Elton John ja luottosanoittajansa Bernie Taupin 70-luvun lopulla Los Angelesissa. K u v a: k ir ja n k u v it u st a / Te rr y O ’N ei ll sanoin kuvin_10_2019 -taitto_a.indd 76 7.11.2019 14.44
J ay Lewisin aina iltapäivälehtiin saakka päässyt omaelämäkerta on herättänyt kiinnostusta Yö-yhtyeen riitaisesta erosta ja privaattipuolen ihmissuhdesäädöistä johtuen, mutta Yöstä valoon on oikeastikin kiinnostava matka rockin historiaan viimeisen 35 vuoden ajalta. Nimenomaan siksi, että matka on kuljettu enimmäkseen parrasvalojen takana vaikuttaen kuitenkin rockin kehitykseen pidemmällä aikavälillä. Lewis kirjaa elävästi ja seikkaperäisesti ylös niin Sarcofagusin kuin Ozin sekavat varhaisvuodet sekä elämää Yhdysvalloissa läpimurtoa tavoittelevan hard rock -yhtye Princess Pangin riveissä. Yllättävän vähällä katkeruudella käsitellään Yövuosia, mihin vaikuttaa varmasti vastapuolen traaginen kohtalo. Teos on kieliasultaan ja jäsentelyltään korkeatasoinen. Yksityiskohtia vyörytetään esille kuin valtiomiesten elämäkerroissa ikään, minkä nippelitietoa rakastava rokkinörtti ottaa ilolla vastaan. Yksityiselämän puolelle siirryttäessä tunteiden analysointi tuntuu lukijasta enimmäkseen kiusaannuttavalta. ANTTI LUUKKANEN JAY LEWIS: YÖSTÄ VALOON – OMAELÄMÄKERTA BAZAR KUSTANNUS P rince kuoli 21.4.2016. Hieman aiemmin hän oli kertonut aloittaneensa elämäkerran kirjoittamisen. Valitettavasti hän ehti kirjoittaa sitä vain parikymmentä sivua, lähinnä katkelmia lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Nyt tuo tynkämuistelma on julkaistu lähes 300-sivuisena kirjana. Yhtälö on toimivampi kuin miltä se kuulostaa. Ne vähät muistelmasivut täyttyvät lämpimästi kerrotuista yksityiskohdista ja filosofisemmista pikkupohdinnoista. Yllättävänkin kiinnostavaa. Loppukirja koostuu enimmäkseen kuvista, ja ne ovatkin se varsinainen aarre. Princen kotialbumin ennen näkemättömät valokuvat selitteineen vievät lähemmäs yksityisyyttään suojellutta tähteä kuin mikään tätä ennen. Lisäksi mukana on kiehtovia skannauksia sanoitusvihkojen sivuista. Tekstipuolta täydentävät elämäkerturiksi valitun Dan Piepenbringin viihdyttävä esipuhe, sekä Purple Rain -elokuvan käsikirjoitusluonnos. Kiehtova, tyylikkäästi koottu ja esteettisestikin hieno muistoesine. MIKKO MERILÄINEN PRINCE, DAN PIEPENBRING: THE BEAUTIFUL ONES (SUOM. PETRI SILAS) JOHNNY KNIGA Suuren neron pieni muistelma Basisti, tunteella K u v a: k ir ja n k u v it u st a / Ju rg en R ei sc h sanoin kuvin_10_2019 -taitto_a.indd 77 8.11.2019 11.48
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi Kake tulostus.indd 49 7.11.2019 19.20
Palsa esittää > Näillä sivuilla valokuvaaja Tomi Palsa ja hänen kutsumansa kuukauden kuvaajavieras esittelevät osaamistaan. K u v a: To m i P al sa SOUNDI 79 Dona Onette 26.10.2019 | WOMEX, PAKKAHUONE, TAMPERE Tampereen kadut täyttyivät tuhansista maailmanmusiikin intoilijoista sekä ammattilaisista. Maineikas Womex-tapahtuma täytti neljännesvuosisadan, ja tapahtuman isännöiminen oli ensi kertaa Suomen vastuulla. Kymmenien showcase-keikkojen joukosta kiinnostavin juttu oli brasilialaisen teräsmummon Dona Onetten konsertti. Hauskaa ajatella, että Donan ura on kestänyt yhtä pitkään kuin Sannilla tai vuoden vähemmän kuin Robinilla. 2013 ilmestyneen debyyttilevynsä aikaan Dona Onette oli tosin jo 73-vuotias, eli ei mikään nuorisoidoli enää. Jotakin samaa energiaa hänestä silti huokui kuin aiemmin mainituista, vaikka hän esiintyikin nojatuolissa hytkyen. Palsa-taitto_10_2019_a.indd 79 7.11.2019 14.45
80 SOUNDI SOUNDI 81 Palsa esittää Kuukauden kuvaajavieras: Jan Trygg > SunnO))) 15.10.2019 KULTTUURITALO, HELSINKI Konserttia ennen oli todella odottava tunnelma. Mietin mahdankohan saada yhtään kelvollista otosta kuvaamiseen sallitun 10 minuutin aikana, sillä lava oli melko pimeä, aivan täynnä savua. Kuvaus paikkani oli melko sivussa koska välttelin olemasta istuvan ylei sön ja bändin välissä. Tämä kuva jäi itselle vahvasti mieleen ja pidän sen usvaisesta tunnelmasta. YOB 21.10.2018 TAVASTIA, HELSINKI Tämä on valitsemistani kuvista vanhin, mutta edel leen merkityksellisin ja omasta mielestäni hienoin ottamani kuva. YOB kiersi vuonna 2018 uuden Our Raw Heart albuminsa tii moilta. Levyn teema käsit telee laulajakitaristi Mike Scheidtin parin vuoden takaista vakavaa sairautta, johon mies oli hyvin lähellä menehtyä. Inspiroiva ja positiivinen hahmo osoit tautui myös äärimmäisen ystävälliseksi mieheksi kun puhuin hänen kanssaan yhtyeen 2014 Tavastian kei kan jälkeen. Tryer 31.5.2019 | TVO, TURKU Turussa on valitettavan vähän keikkapaikkoja tällä hetkellä. Kuva on otettu edesmenneen TVO:n toiseksi viimeiseltä keikalta. Tryeryhtyettä on aina hieno kuvata sillä lavalla tapahtuu koko ajan. Hyvää punkia, hieno bändi. Jostain syystä lavan takaseinään oli teipattu Doom 3D juliste, joka on lapsuuteni ehdoton suosikkipeli. K u v a: Ja n Tr y gg K u v a: Ja n Tr y gg Palsa-taitto_10_2019_a.indd 80 7.11.2019 14.45
80 SOUNDI SOUNDI 81 ”Jan Trygg on keikkakuvaajana melko tuore tekijä, mutta hänen kuvissaan on ajatonta tunnelmaa. Trygg onnistuu poimimaan kuviinsa kiinnostavia yksityiskohtia ja kuvakulmia. Vuosien saatossa hän on toiminut keikkojen tuotantotiimeissä, myynyt klubien tiskeillä olutta ja soittanut vaikkapa Xysman viimeisen lyhykäisen aktiivikauden kokoonpanossa kitaraa. Hän osaakin katsoa keikkoja monesta eri vinkkelistä. Jan voi ottaa kuvansa rauhallisena, hänen ei tarvitse hytkyä saadakseen kuviaan onnistumaan. Kuviensa kohteet hytkyvät lavalla monesti hänenkin edestään. Lopputulos on kaunista nähtävää.” – TOMI PALSA LUE JAN TRY GGIN KUV AAJ AES ITTE LY: soun di.fi /jut ut Pää Kii 6.9.2019 | KUUDES LINJA, HELSINKI Otin yhteyttä bändin keikkamyyjään tiedustellen, saako yhtyeen keikkaa kuvata. Bergman lähetti minulle henkilökohtaisesti viestin joka kuului: ”Saa meitä kuvata ja saa olla kuvaamattakin jos vaikka kaljanjuonti kiinnostaa enemmän, ei suututa siitäkään. Nähdään perjantaina!”. Kuudes Linja on myös yksi mukavimmista keikkapaikoista joita tiedän. Eyehategod 12.10.2019 | BLOWUP VOL. 5, HELSINKI Blowup vol. 5 festivaali oli minulle ensimmäinen festivaali valokuvaajan näkökulmasta. Kuvasin kaikki bändit kolmen päivän aikana (lukuunottamatta kahta viimeistä bändiä yöbussini vuoksi). Eyehategodin keikalta ottamassani kuvasta välittyy mielestäni hyvin bändin lavapresenssi ja imago. Mara Balls 16.6.2019 | KESÄRAUHA, TURKU Vastasin kolmipäiväisen Kesärauha-festivaalin artistituotannosta. Sunnuntaina bändejä oli vähemmän jolloin ehdin kuvata esiintyjiä. Mara Ballsin keikalla laulajakitaristi Maria Mattilalla hajosi pedaalilauta, kitara ja kitaravahvistin. Kuva on otettu sillä huojennuksen hetkellä kun kitarasignaali taas kuului lainavahvistimen ja -kitaran löydyttyä The Flaming Sideburns -yhtyeen leiristä. K u v a: Ja n Tr y gg K u v a: Ja n Tr y gg K u v a: Ja n Tr y gg Palsa-taitto_10_2019_a.indd 81 7.11.2019 14.45
82 SOUNDI Viimeinen sana > Tällä palstalla Soundin toimittaja ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. SAIN HILJATTAIN sähkösopimuksen kylkiäisenä ilmaiset tunnukset äänikirjapalvelu Nextoryyn, ja sepä oli sitten menoa. Ensin kahlasin läpi herkullisimmat möhisjulkaisut, kuten Kim Gordonin, Phil Collinsin ja Bruce Springsteenin elämäkerrat heidän itsensä lukemina. Miten mukavaa onkaan aika, jossa nämä ihmiset horisevat elämästään suoraan korvaan jutellen! Tuo lisää henkilökohtaisuutta ja niin päin pois. Toisenlaista ”annetaanpa henkilön itsensä kertoa” -kirjallisuutta edustaa viime vuosien kotimainen autofiktioaalto. Se tuntuu olevan leimallisesti äänikirjavallankumouksen kirjallisuutta. Havaitsin, että kotimainen uusi autofiktio on enimmäkseen ahdistunutta, raskasta ja korkeintaan vain lakonisen humoristista. Kepein tunnelma oli ehkä Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat -pienoisromaanissa, ja siinäkin huumori syntyi pitkälti kiusallisista Seinfeld-hetkistä. Sitä vastoin Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö ovat marraskuunharmaata ankean äitisuhteen ja omien epävarmuukTÄMÄN SYKSYN olen inspiroitunut Erkki Ertaman Sattuma korjaa satoa -muistelmateoksesta. Ertama teki pitkän uran ravintolamuusikkona sekä mainosja elokuvamusiikin säveltäjänä. Useat meistä muistavat hänet sähköurkumusiikin pioneerina. Hänen Lännen lokari -versionsa taikoo Hiski Salomaan melodian lähes tunnistamattomaksi pulputtavalla soundilla, joka saisi Ariel Pinkin pökertymään kateudesta. Joulun alla kotonani soi Ertaman Petteri Punakuono -levy, jonka kannessa urkuri hymyilee soittimensa päällä pötköttävän kuolleen poron kanssa. Ertama osasi jo nelivuotiaana kirjoittaa kuulemansa melodiat nuoteiksi paperille. Kun hän kertaa pitkää uraansa, on kuin kuulisi Forrest Gumpin tai Paroni von Münchausenin kertovan, miten hän on ollut joka paikassa oikeaan aikaan. On innostavaa lukea muistelmia, joiden sisältö ei perustu sien vellontaa. Aino Vähäpesolan Onnenkissa taas on kliseekimppu yliopistossa Edith Södergraniin ja feminismiin hurahtavasta kirjallisuudentutkijasta, joka syö lehtikaalia ja jonka ex-poikaystävä on lohduton idiootti. Toisaalta, poikaystävät ovat lohduttomia idiootteja. Kirjat onnistuvat siis navankaivelun lisäksi myös aikalaiskuvauksessa, ja varsinkin Turusen Rakkaudenhirviön (mainituista paras) suorastaan kliinisen etäinen tapa kuvata keskiluokkaisen elämän metkut naurettavana hölmöilynä on nerokas. Harmi, että Sivuhenkilö onkin sitten turhanpäiväinen jatko-osa ”sitä samaa”. Autofiktiovouhotuksessa on vain unohdettu, ettei genre ole mitenkään uraauurtava. Tyylilajia harrastivat Suomessa jo Holappa ja Saisiokin. Lisäksi kuuntelemieni kirjojen ahdistuneen sinkkuslackerin hahmo luotiin jo viimeistään 90-luvulla. Ei ihme, että ajattelen Seinfeldia. Seuraavaksi aloitin Michael Wolffin Fire And Furyn, kuvauksen Donald Trumpin ensimmäisestä presidenttivuodesta. Se tuntuu ihanan eskapistiselta. Sitä kuunnellessani minun ei tarvitse ahdistua siitä, miten perseestä jonkun äiti on, tai miten paska toisen poikaystävä on sängyssä. vanhoihin tuttuihin legendoihin. Kiinnostavin osuus koostuu Ertaman maagisuuteen taipuvasta ajattelusta ja parapsykologisista kokemuksista. Jatkuvana teemana on sattuma, joka johdattaa elämää. Ertaman tuttavapiiriin kuului meedio Aulikki Plaami, joka laulaa edesmenneiden oopperalaulajien äänellä. Erkki toteaa: ”Kirves teroittuu kuun valossa”. Kirjailija osoittaa valokuvien avulla, kuinka partahöylän saa teroitettua, kun sen jättää yöksi kuparista rakennettuun pienoispyramidiin. Ertaman auton viat häviävät, kun hän tuo Lapista vettä etelään, koska oman kotijärven veden muisti on kadonnut. Kun Ertama kertoo toiminnastaan vapaamuurarina, hän antaa veljeskunnasta kuvan täysin epäitsekkäänä hyväntekeväisyysjärjestönä. Samalla kaikki, mitä hän on aiemmin kertonut, joutuu outoon valoon. Kirjaa lukiessa ärsyyntyy, mutta samalla Ertaman intohimoinen suhde musiikkiin herättää ihailuakin. Kun miettii, miten täydellinen paneutuminen musiikkiin on tuhonnut hänen ihmissuhteitaan, pohtii itsekin, onko musiikkiin uppoutuminen ajatusansa, jonka kautta loittonee läheisistä ja ystävistä. TERO-PETRI SUOVANEN MIKAEL MATTILA Etsi Genen kieli! > Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Sinun tehtäväsi on etsiä se. (Tero-Petri, Tuula Amberla, Limonadi Elohopea) Viime lehdessä kieli oli piilotettu Michael Monroen paitaan sivulle 42. Princen muistelmateoksen The Beautiful Ones voittivat Harri Mikkonen Turusta ja Minna Partanen Lahdesta. Kielen löytäneiden kesken arvotaan kolme Minerva Kustannuksen julkaisemaa kirjauutuutta. Stevie Ray Vaughan – Ristitulessa, Bon Scott ja AC/DC 1973–1980 sekä Tommi Läntinen – Ääretön ikävä. Kirjasettejä on jaossa kaksi kappaletta. viimeinen sana -taitto_19_10_a.indd 82 7.11.2019 15.49
HYBRID www.pearlemerge.com HYBRID www.pearlemerge.com HYBRID www.pearlemerge.com • SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C 00150 Helsinki • Tel. (09) 5870456 • Mobile 0400-445603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl tulostus.indd 83 8.11.2019 11.23 w w w . s o n y m u s i c . f i w w w . l e o n a r d c o h e n . c o m C D / L P / D I G I N Y T U L K O N A Sony aukeama.indd 2 6.11.2019 13.10 _2SD_sisa?kannet_10_2019.indd 1 8.11.2019 11.41
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Soundi FIN NightwishHietala 11-19_BACKCOVER.indd 1 31.10.19 14:42 Takakansi 10_19.indd 84 4.11.2019 9.59 10 /2 01 9 9,80 € (sis.alv) S O U N D I 1 / 2 1 9 So un dI 11 So un dI 11 2 L U V U N P A R H A A T S U O M A L A IS E T A L B U M IT LINDEMANN BONNIE ”PRINCE” BILLY SAM FENDER THE RASMUS LINDEMANN BONNIE ”PRINCE” BILLY SAM FENDER THE RASMUS Kansi_10_2019_f.indd 1 7.11.2019 13.35 _1SD_ulkokannet_10_2019.indd 1 7.11.2019 16.30