K V E L E R TA K HUHTIKUU 3 2013 SoundI Amorph 13 1 1 irtiotto Kaleval asta is (sis.alv) VO N H E R T Z E N B R O T H E R S 6,20 € J . K A R JA L A I N E N
CD – DIGIPAK – 2LP+CD – DOWNLOAD
SISÄLTÖ 6 7 8 10 12 14 16 18 24 26 30 36 38 42 46 50 52 54 61 64 80 3/2013 Juho Juntusen outo maailma Suorat sanat Uutiset Oma lista: Topi Saha Hai & Lou Jussi Niemen naamakirja: Jukka Tolonen E-liike Soundi-haastattelu: Pedro Hietanen Depeche Mode Von Hertzen Brothers Anssi Kela Kvelertak Minun tähteni: David Bowie Samae Koskinen John Grant Killer Aspect Pimeys Volbeat J. Karjalainen Arviot Keikat Päätoimittaja Timo Kanerva Toimituspäällikkö Tero Alanko Toimitussihteeri Mikko Meriläinen Erikoistoimittaja Juho Juntunen Toimittaja Petri Silas Ulkoasu Jaakko Kahala Jari Mattila Ilmoitusmyynti Veikko Virtanen Puh. 09-5627 7110 gsm 0400-730 453 Trafiikkisuunnittelija Jatta Waarala 82 Avustajat Asko Alanen, Senja Harju, Timo Harjuniemi, Ville Hartikainen, Timo Isoaho, Jari Jokirinne, Pauli Kallio, Karoliina Kantola, Antti Karkiainen, Topi Kauhala, Asko Kauppinen, Eero Kettunen, Esa Koivio, Timo Koskinen, Esa Kuloniemi, Pekka Laine, Kai Latvalehto, Kaisla Alexander Leveelä, Antti Luukkanen, Antti Marttinen, Antti Mattila, Jussi Niemi, Satu Niininen, Jake Nyman, Sami Nissinen, Pertti Ojala, Ville Pirinen, Hemmo Päivärinne, Vesa Sirén, Ville Sorvali, Marko Säynekoski, Linda Söderholm, Arttu Tolonen, Teppo Vapaus, Sauli Vuoti, Jarmo Vähähaka, Laura Vähähyyppä, Heidi Välkkilä, Jukka Väänänen Toimituksen postiosoite Soundi, Box 312 33101 Tampere Puhelin (09) 759 61 (vaihde) Internet www.soundi.fi Kustantaja A-lehdet Oy Julkaisujohtaja Eve Vaasmaa Markkinointi Brand Manager Markkinointisuunnittelija Johanna Mikkonen Katja Bruun Bazook Tobias Sammet’s Avantasia Finntroll Peter Tägtgren Killswitch Engage Soilwork 86 Tarkkailuluokka The Scenes Black Lizard 87 88 Demoefekti Stalker Herra Ylppö & Ihmiset Olavi Uusivirta Don Johnson Big Band 92 97 98 Amorphis Ornette Birks Makkonen Viimeinen sana kuva: Juho Juntunen w w w. s o u n d i . f i Käyntiosoite Postiosoite Sähköposti Puhelin Risto Rytin tie 33, Helsinki A-lehdet Oy, 00081 A-lehdet etunimi.sukunimi@a-lehdet.fi (09) 759 61 (vaihde) Asiakaspalvelu: (09) 759 6614 (ma–pe klo 8–16.30) Virallinen osoitteenmuutos postiin tai VTJ:lle päivittyy automaattisesti rekisteriimme. Lehtitilaukset: 0800-963 63 (24h/vrk) J. Karjalainen 36 61 30 kuva: Antti Kirves Kvelertak 14 Palvelussa tarvittava tilausnumero löytyy takakannen osoitetiedoista. www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Anssi Kela Jukka Tolonen Julkaistujen kirjoitusten ja kuvien osittainenkin lainaaminen ilman lupaa on kielletty. Toimitus vastaa vain tilatusta aineistosta. Tarjottu tai tilattu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää kaikissa lehden uudelleen julkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- ja jakelutavoista. Osoitetta voidaan käyttää ja luovuttaa suoramyyntitarkoituksiin. Tilatut lehdet toimitetaan force majeure -varauksin (ylivoimainen este, esim. lakko tai tuotannolliset häiriöt). Painopaikka PunaMusta Oy, Joensuu ISSN 0785–0891 4 SOUNDI Aikakauslehtien liiton jäsen Soundi ilmestyy 11 numeroa vuodessa 39. vuosikerta
vaganza.fi 12.-14.7.2013 • Joensuu www.ilosaarirock.fi MO T Ö R HE AD (UK) • S I GUR R ÓS ( ISL ) • NIGH T WISH • H OT CHIP (UK) S Q UAR E P U S HE R (UK) • W I T CH CR A FT ( S WE) • PELICA N ( USA) • A D EP T ( SW E ) BE T W E E N T HE B U R I E D A ND M E ( USA) • T AR R US R ILEY ( JAM /U SA) M IC HAE L M O N R O E • KA R R I KOIR A • PÄ Ä KII • FINNT R OL L D I S CO E N S E M B LE • WINT ER SUN • R YT M IH Ä IR IÖ ET E R N AL T E AR S O F SOR R OW • PER T T I KUR IKA N NIM IPIV ÄT J . K AR JAL AI N E N • I S MO A LANKO • M AR ISKA & PAH AT SU D E T Kaikki lipputyypit (25-85 euroa) myynnissä Tiketissä
JUNTUSEN OUTO MAAILMA 6 SOUNDI
LAURA V ÄH SUORAT SANAT Ä PP Y Y H Ä MITEN KÄY KESKI-IKÄISELTÄ ROCK’N’ROLL? T US A P TEPPO VA he Guardian tarttui jokin aika sitten mielenkiintoiseen aiheeseen. Tutkimuksien mukaan vanhempi ikäluokka saattaa olla pelastus elokuvateollisuudelle, ja nyt Hollywood alkaa herätä ilmiöön. Teattereihin tulee elokuvia, jotka eivät mässäile visuaalisuudella, vaan pohjaavat tarinaan ja näyttelijöihin. Hienoina esimerkkeinä näistä Quartet ja The Best Exotic Marigold Hotel. ANTAA POJAN PORSKUTTAA L uciano Blottan vuonna 2007 julkaistu ja lukuisissa yhteyksissä palkittu dokumenttielokuva Rise Up seurasi Turbulence-nimistä nuorta jamaikalaista reggaeartistia. Rutiköyhän rastafarin frendit toisensa perään tipahtelivat rikollisen puuhailun ja huumeiden pariin. Lahjakas ja intohimoinen Turbulence näki kohtalonsa toisin ja teki itse tulevaisuutensa lyömällä läpi väkevällä Notorious-singlellä. Hänestä tuli rakastettu reggaetähti. Nyt eläkkeelle jäävät, ja sitä hieman nuoremmat keski-ikäiset ovat ensimmäisiä sukupolvia, jotka ovat nuoresta asti tottuneet sijoittamaan rahaa itseensä, käymään elokuvissa ja konserteissa. Aiemmin elokuvat suunnattiin suurimmaksi osaksi teineille. Suurimpia kassamagneetteja olivat sarjakuvien elokuvaversiot, hitin jatko-osat ja visuaalisesti huikeat seikkailut. Kun 70-luvulla työväenluokka siirtyi elokuvateattereista kotitelevisioiden ääreen, toivottiin yleisöä nimenomaan nuorisosta. Trendi on jatkunut aina näihin päiviin asti. Nyt vanhempien ihmisten elokuvissakäynti on kasvanut hurjasti, vuodesta 1995 vuoteen 2010 yli 50-vuotiaiden amerikkalaisten säännöllinen elokuvissakäynti kasvoi lähes 70 prosenttia. Näkyykö vastaava trendi sitten musiikkimaailmassa? Erityisesti poppia on perinteisesti pidetty teinien musiikkina. Kuitenkin kun Madonna konsertoi Helsingin Jätkäsaaressa, olivat ne laitosvaipoin keikkaan valmistautuneet tosifanit reippaasti kolmenkympin yläpuolella. Nämä daamit eivät olleet unohtaneet idoliaan. Ei tarvitse kuin katsoa Suomeen saapuvien artistien listaa, kun tajuaa, että keikkamyyjät ovat havainneet vanhemman yleisön tarpeet jo paljon ennen Hollywoodin elokuvatuotantoja. Bruce Springsteen ja Rush eivät ole varsinaisia nuorisoidoleja, mutta keikkaliput liikkuivat tiuhaan tahtiin. Kun festivaaleilla ennen tarjoiltiin makkaraperunoita ja kasvissyöjille samaa ilman makkaraa, ovat palvelut laajentuneet huomattavasti. Ruisrockissa on panostettu vanhempaan, ja tietysti myös rahakkaampaan yleisöön viini- ja samppanjabaareilla. Lisäksi ateriointikin sujui mukavasti alueella olevassa telttaravintolassa. Keski-ikäiset festivaali- ja keikkakävijät lienevät melkoista unelmayleisöä. Tämä ryhmä on valmis käyttämään rahaa, ja osaa useimmiten jo auttavasti käyttäytyä. He kuitenkin osaavat myös vaatia palvelua ja mukavuuksia, haalea hampurilainen kaatosateessa ei kuulu heidän maailmaansa. Toivottavasti festivaalijärjestäjät muistavat kuitenkin huolehtia myös teiniyleisöstään. Meistä entisistä telttailijoista on tullut niitä yli kolmekymppisiä, jotka edelleen käyvät samoissa tapahtumissa. Teltassa en tosin enää suostu yöpymään kuin hätätapauksessa. Suomessa klassinen ryysyistä rikkauksiin -tarina on harvoin voimallinen ja sympatiaa herättävä, sillä valtaosa nuorista räppäreistä, reggaepäistä ja rokkareista pajauttelee ja dokaa angstisen nuoruutensa vanhempien tai Kelan ja sossun rahoilla tukeva katto pään päällä. Suomalainen musiikkimenestyjä tapaakin saavuttaa suosionsa sivutuotteena vain yksioikoista vihaa. Suosionsa huipulla ratsastava Jukka Poika on juuri nyt helppo naljailun kohde. Jos Siideripissis ei vielä raivostuttanut kaikkia vanhoja faneja, viimeistään härskillä tuotesijoittelulla täytetty Viestii-musiikkivideo sai Soul Captain Bandin vinyylejä lp-soittimessaan pyörittelevät bongitukat pois tolaltaan. Huvittavia piirteitä videon vastaanotto sai, kun The Voicen kaltaiset äärikaupalliset viihdefoorumit otsikoivat uutisensa tyyliin: ”Myikö Jukka Poika sielunsa?”. Videon aiheuttaman tunnereaktion ja vetävän lööpin voi ymmärtää, mutta itse kysymys on häiritsevän epäkorrekti. Jukka Poika on tuottanut itsensä näköistä musiikkia eri kokoonpanoissa reilun kymmenen vuoden ajan julkaisten noin levyn per vuosi. Tahti on ollut kova ja plattojen sisältö paria heikompaa lenkkiä lukuun ottamatta vähintään laadukasta. Musatouhujen rin- nalla Jukka on ruokkinut lapsensa ja tutkinut ekotiedostavan elämän todellisuutta asumalla useamman talven yli puulämmitteisessä hirsitalossa Bromarvissa. Taloudellista menestystä, jos edes vakaata toimeentuloa Jukan pioneerityö suomalaisen reggaen tekijänä on tuskin tuonut hänelle uran alkuaikoina. Nyt kun yli kymmenen vuoden pohjatyö on palkittu kansallisella jättisuosiolla, ja hedelmien keräily on alkanut, on alkanut myös perisuomalainen kateellisten panettelu, vittuilu ja tuomitseminen. Kyseiset käytösmallit edustavat tapakulttuuria, jonka vastavoimana Jukka Poika on toiminut linjakkaasti koko uransa ajan – tarkastelee sitten Soul Captain Bandin kyseenalaistavan uhman vuosia tai nykyisen radioreggaen aikaa. ”Kuin sä tolla lailla heittaat?” Jukka kysyy uusimmalla levyllään. Vaikka Jukan tekstejä saa välillä tulkita suomi-ircgalleria-suomi -sanakirjan avulla, perimmäinen viesti tapaa yhä olla ajattelemisen arvoinen. Tuttavapiirissäni etenkin miehillä on tapana mollata Jukka Poikaa. Ensinnäkin se musa. Imelää paskaa. Sitten ne sanat. Imelää paskaa. Sitten se jätkä. Imelä. Tavoilleen uskollisena vahvasti argumentoiva suomalainen mies on aina oikeassa. SOUNDI 7
UUTISET BLACK SABBATH kitaristi Tony Iommin sävellys päätyi Armenian euroviisuedustajaksi. Dorianyhtye esittää Lonely Planet voimaballadin viisufinaalissa Malmössä toukokuun puolivälissä. NOEL GALLAGHER on ollut taas pahalla päällä. Ensin hän haukkui Muse rumpali Dom Howardin siitä hyvästä, että mies poltti säh kötupakkia Brit Awardsissa. Seuraavaksi hän kehui, kuinka kissassaankin on enemmän rock’n’rollia kuin Justin Bieberissä. ”HAJOTA KITARASI, PETE” kyltti yleisössä sai Pete Townshendin her mostumaan niin, että hän läksytti kyltin pitelijää tomeralla ”Fuck off” pyynnöllä. Valitettavasti kylttiä piteli 7vuotias tyttö isänsä kanssa. Pete oli jälkeenpäin asiasta hyvin pahoillaan. TÄMÄNKIN LEHDEN Minun tähteni jutussa pohdittu kysymys David Bowien seksuaalisuudesta on saanut uutta pontta, kun Bowien exvaimo Angie kertoi The Sun lehdelle löytä neensä eräänä vuoden 1973 aamuna Davidin ja Mick Jaggerin alasti sän gystä. VIIME SOUNDISSA kerroimme, kuinka Bowie kielsi Morrisseytä käyttämästä heidän yhteiskuvaansa The Last Of The Famous International Playboys singlen kannessa. No, Morrissey nokkelana poikana korvasi sen kaveri kuvalla Rick Astleyn kanssa. 8 SOUNDI Manna on tiputellut Facebook sivulleen tasaisin väliajoin vihjeitä siitä, että albumi numero neljä on jo hyvän matkaa työn alla. Ote taanpa puhelinyhteys Helsinkiin ja selvitetään asian tola. – Mulla on noin puolet materiaa lista jo valmiina, Manna kertoo iloi sena. – Aloin tekemään sillä mie lellä, että nämä olisivat demoja, mutta ne alkoivatkin kuulostaa sillä lailla oikeilta, että tajusin olevani tekemässä ihan oikeaa levyä. Onko albumin ilmestymisaika taulusta vielä tietoa? – Mulla on ajatus, että saisin kesällä äänitykset loppuun, mutta sitten menee kuitenkin hetki kai kissa käytännön asioissa. Sanoisin, että vuoden loppuun mennessä. Se olisi mun mielestä hyvä ja realisti nen tavoite. – Se on vähän levyyhtiöstäkin kiinni, nyt just neuvotellaan, että kuka tuntuu sopivimmalta julkai sijalta. Mannan kolme edellistä albumia ovat olleet keskenään varsin eri laisia. Sisteriä (2007) leimasi folk, Songs Of Hope And Desire (2009) täyttyi rujosta rockista ja Shack- les (2011) soi isona ja täyteläisenä amerikanrockina. Onko neljännellä levyllä luvassa taas uusi suunta? – Aika laajalla spektrillä men nään. Siellä on paljon sellaista pelkistetyn rauhallista ja aika rohkeastikin riisutumpaa ilmai sua, mutta toinen puolisko onkin sellaista ihan räminää, joitain väki valtaisenkin rajuja demoja on tullut tehtyä. – Mutta kyllähän ne kuulostaa aina itseltään, kun siinä on oma sielu ja ääni. Edellislevy syntyi Los Angele sissa Alain Johanneksen (Queens Of The Stone Age, Them Crooked Vultures) tykönä. Tällä kertaa Manna on rakentanut musiikkia jo kakkoslevystä lähtien mukana olleen Mikko Joensuu omassa stu diossa. Viime vuonna Mannaa työllisti Kerkko Koskinen Kollektiivi. – Tarkoitus on tehdä ensi vuonna Kollektiivin toinen levy, mutta se on todella ihan vasta suunnittelu vaiheessa, Manna vihjaa. Teksti: Mikko Meriläinen Billy Bragg on sydämen asialla Billy Bragg – tuo isonenäinen Bar kingin bardi – julkaisi vastikään ensimmäisen uuden studioalbu minsa viiteen vuoteen. Kyseinen Tooth & Nail levy ääni tettiin viidessä päivässä tuottaja John Henryn studiolla Kaliforniassa ja sen laulut ovat enem män henkilökohtaisia kuin poliittisia. Uudesta levystä huoli matta Billy Braggin mielestä yhtyeiden ja artistien tulisi olla avoimen poliittisia. Hän kertoo suorastaan kaipaavansa 1980lukua, jolloin musii kintekijät lähes yhtenä kuva: Knotan AMORPHIKSEN oma chilisoosi (katso s. 96) ei ole mitään hirviö hevibändi Gwarin vastaavan rinnalla. GwarBQ kastike sisältää kitaristi Balsacin mukaan ”tosi kuumien typyjen verta”. Manna tekee levyä laajalla spektrillä rintamana vastustivat Margaret Thatcherin hirmuhallintoa. – Musiikki on valtava voima. Uskoakseni musiikki voi yhä saada ihmiset lähtemään kaduille vaati maan muutosta. En usko, että vaikkapa blogit tai Twitter pystyy samaan, hän pohtii. Pitkä Billy Bragg haastat telu on luettavissa seuraa vasta Soundista. kuva: Andy Whale Tähden välit Jazzin ja hiphopin superbändi Kotimaisen rytmimusiikin mestarit ovat laittaneet hynttyyt yhteen RickyTick Big Band & Julkinen Sana kokoonpa nossa. Valtteri Pöyhösen johtaman, Suomen eturivin nykyjatsareista koos tuvan RickyTick Big Bandin soiton päälle sanoja sylkevät rapmestarit Tommy Lindgren, Paleface ja Redrama. Debyyttisingle on jo julkaistu ja albumia lupaillaan loppukeväälle. 20päisen ryhmän ensimmäinen keikka koetaan 26.4. Espoon April Jazz fes tivaalilla.
Outstanding sound from a natural source Our goal is simple – pure, neutral and accurate sound. It’s what we’re known for, and it’s made us the benchmark for the music industry. Each loudspeaker is handcrafted in our factory in Finland using only the finest sustainable materials and the technical innovations that take our products beyond the ordinary. www.genelec.com
OMA LISTA TEKSTI: ASKO ALANEN SILKKIÄ SAMETTIA SARKAA VERKAA TOPi SAHA T opi Saha on folklaulaja ja lauluntekijä, jonka laulujen teemoja ja lyriikkaa ei verhoa tomuhiukkanenkaan. Hän ruotii lemmenhuolia ja elondraamoja vanhahtavin ilmaisuin, mutta emootioissa sekä mielikuvissa on ajaton ja yksilöllinen tunnelma. Kehutun debyytin Verta ja lihaa (2010) julkaisi itsenäinen Ei-No Records. Sen suojista Saha harppasi Warnerin artistikaartiin kokoamaan setin lauluja Kolme veljee -albumiksi. – Siirto divarista pääsarjaan sujui mutkattomasti ja kasvattajaseurakin oli käsittääkseni tyytyväinen, Topi kertoo. – Warner antoi sen kuuluisan taiteellisen vapauden, eikä Kallonen tai kukaan muu puuttunut sisältöön. Warnerin veljekset pitivät minua leivän syrjässä levynteon aikana, eli putkeen män. Tulevat kuukaudet näyttävät, haenko maitojunalla vauhtia sarjatasoa alempaa vai pärjäänkö isojen poikien peleissä. – Parhaat biisini syntyvät pakottamatta ”syliin tipahtaen”. Luotan inspiraatioon, vaikka vanha matikanopettajani kutsui sitä vain tekosyyksi laiskuudelle. Uuden levyn biisit ovat kaikki ensilevyn jälkeen kirjoitettuja ja siksi myös mielestäni paljon parempia. LEVYT 1. JONATHAN RICHMAN It’s Time For – Joutavaa kamaa, sanan positiivisimmassa merkityksessä. Pateettisuudesta vapaata, riemukasta musiikkia ja parasta troppia artistille, joka ottaa itsensä ja musiikkinsa liian vakavasti. 2. ERIC PELTONIEMI: Suomi – Yhdeltäkään artistilta en ole yhtä häpeilemättömäs10 SOUNDI ti varastanut. Mestarillinen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä, joka on jäänyt rikollisen tuntemattomaksi Suomessa ja Ameriikan kultaraiteilla. Songs O’ Sad Laughter on vähintään yhtä hyvä albumi. 3. JACKSON BROWNE Late for the Sky – Tyylikästä musiikkia aikuiseen makuun. Siitä huolimatta täydellinen mestariteos. Sunnuntaiaamujeni vakiolevy. 4. SE Se. Singlet – Sinkkukokoelmia ei yleensä nouse listalle, mutta Se. Singlet nyt on poikkeus, joka päihittää helposti yhtyeen varsinaiset albumit. Pelkkiä ässäbiisejä. Kestosuosikki siitä lähtien, kun lukioikäisenä levyn isän hyllystä varastin. – Laulujen ajattomuus on mahtava juttu, kun kääntöpuolena ei ole nostalgiatrippailua tai falskia näyttelemistä. Olen välillä pyrkinyt modernimpaan ja urbaaniin tyyliin, muttei se ole pakottamalla tullut. – Matias Tynin kanssa hahmoteltiin biisejä etukäteen, mutta sovitustyö tapahtui vasta studiossa. Suurin työ tehtiin Matiaksen ja tuottaja Tony Fredlundin kanssa kolmisin, mutta Mikko Joensuu kitaroineen ja Tero Hyväluoma viuluineen ansaitsevat hekin kunniaa. Oli itsellänikin joitain visioita, kuten Liikaa-biisin Jonathan Richman -henkisyys. – Kuru ja Velisurmaaja ovat kulkeneet keikkasetissä pitkään. Kurun tekstissä olen muokkaillut alkuperäistä arkkiveisua mieleni mukaan pitkin matkaa. Velisurmaajan olen varastanut mahtavalta Eric Peltoniemeltä. Se löysi luonnollisen paikan päätösraitana ja nimibiisin vastakappaleena. Keikoilla lainabiisejä on ollut enemmänkin, mutta laulunkirjoittaminen on silti se rakkain juttu. Parikin ”vierasta” on tarpeeksi. – Teen varmaan aika paljon soolokeikkaa, koska se on taloudellisesti järkevää. Mieluiten soittaisin nelihenkisen Lemmen tomppelit -bändin kanssa (nimeä ei ehkä ole mietitty ihan loppuun asti), mutta se tuppaa maakunnissa menemään persneton puolelle. Olen mukana myös Antero Lindgrenin bändissä, ja kakkoslevy meni juuri purkkiin. Voin luvata kovaa kamaa. Laulan myös Rauli Nordbergin masinoimalla Kuninkaantie-teemalevyllä. – Ensimmäinen biisisuosikkini? JPP:n Puikkoristikko oli kova. Ensialbumini lienee ollut Michael Jacksonin Dangerous. Hemmetin kova edelleen. Ensimmäistä live-elämystä en voi muistaa, mutta eka stadionkeikka oli Michael Jackson Olympiastadionilla 1997. Oli muuten 10-vuotiaalle fanille hitusen tiukka elämys! Jackson kantoi vuosia parhaan keikan titteliä, kunnes Bruce Springsteen tuli kaupunkiin. Paikka oli sama. – Yritin kyhätä perinteistä kaikkien aikojen Top 10 –listaa, mutta se osoittautui turhan vaikeaksi. Listalla on näin ollen levyjä, joita kuuntelin Kolme veljee –albumia purkitettaessa. Järjestys on sattumanvarainen. 7. IVER KLEIVE 5. PEKKO KÄPPI Kyrie Jos ken pahoin uneksii – Norjan kansanmusiikki-Van– Maagisen hieno levy. Hargelis. En tiennyt miehestä vaa albumia olen kuunnelmitään ennen kuin tätä minullut yhtä ahkerasti. Vuonna ’86 le suositeltiin. En tiedä vieläei auennut, mutta debyyttiin palaan aina uudelleen. Kuulos- kään, mutta musiikki on hemtaa P-K Keräsen ja Väinämöisen metin hienoa kirkkopoppia. mutanttiäpärälapselta. 8. JIMMY TRÄSKELIN Tuulisen kylän poika – Musisoiva hiipparihahmo Kaustiselta. Kaverin lahjakkuudesta minulla ei ollut aavistustakaan. Tuhannes laulu on maailmanluokan bii6. APHRODITE’S CHILD si, jonka toivoisin itse kirjoit666 taneeni. – Rakastuin bändiin välittömästi ja palavasti kuultua9. VIITASEN PIIA ni The Four Horsemen -biisin Viitasen Piia ensimmäisen rumpufillin. Hie- – Piialla on ihan oma, toteava no esimerkki vanhasta kunnon ote tarinankerrontaan. Minulteemalevystä ja siitä, että sen la on ollut ilo ja kunnia kiervoi toteuttaa ilman ryppyottää yhteiskeikoilla. Kateellisaisuutta. suuteen taipuvaisena, pikku- sieluisena miehenä olen usein ollut pahalla tuulella hänen lahjakkuutensa johdosta. Onneksi pahan tuulen karkottaa seuraava levy. 10. ARCHIE BROWNLEE AND THE FIVE BLIND BOYS OF MISSISSIPPI You Done What The Doctor Couldn’t Do – Sielunparannusmusiikkia joka pyhittää maallisenkin miehen mielen. Halleluja!
FOR THE IMPERIUM / HAIL THE MONSTERS / NYT KAUPOISSA STONE SOUR / HOUSE OF GOLD AND BONES PART. 2 / ILMESTYY 22.3. RAUTAISIMMAT LEVYUUTUUDET KILLSWITCH ENGAGE / DISARM THE DESCENT / ILMESTYY 29.3. DEVICE / DEVICE / ILMESTYY 5.4.
HAI & LOU Sokerimies ja Pirunkeuhko SEARCHING FOR SUGAR MAN SOUNDBREAKER HHHHH HHHH Kaksi erinomaista musiikkidokumenttia tuo artistinsa, Sixto Rodríguezin ja Kimmo Pohjosen, rockin marginaalista valtavirran varteen, missä heidän luovaa mahtiaan on mahdoton olla noteeraamatta. Rodríguezin ”Latino-Dylan” -legenda perustuu Yhdysvalloissa nopeasti unohdettuihin albumeihin Cold Fact (1970) ja Coming from Reality (1971). Salaperäisen hahmon jäljille päästiin kahden ikifanin kautta Etelä-Afrikassa, jossa näitä levyjä myytiin jopa puoli miljoonaa. Cold Fact löytyi itsenäistyvän valkoisen rocknuorison hyllystä yhtä usein kuin Abbey Road. Elokuva ei tosin mainitse, että Rodriguez löi läpi ja jopa konsertoi Australiassa. Rodríguezin ainutlaatuisen hienot laulut höystävät vahvasti verkkaisia näkyjä ja haastateltujen muisti- PARKER Richard Starkin antisankaria on filmillä kierrelty kuin kovaksikeitettyä puuroa, mutta vihdoin Parker esiintyy omalla nimellään, eikä jäyhä Jason Statham horju roolissa. Myöhemmän kauden romaanissa Flashfire on hyvä starkkijuoni kahdesta suurryöstöstä ja petollisten rikoskumppanien jahdista Miamissa ja Palm Beachin ökysaarekkeella. Lakonisten kirjojen terävintä särmää ei luppokaupungissa täysin tavoiteta, mutta asiaan kuulumattomia viihdemehustuksiakaan ei tarvitse hävetä. Keskiikäistynyt J-Lo on myös elementissään juttuun sotkeutuvana kiinteistöhomssuna. HHHH PILVIKARTASTO Kaikkiaan 11 tarinaosioon kirjoitettu romaani lienee Pilvikartaston luontevin habitaatti, mutta David Mitchellin tarinoinnin ilo ja inspiraatio on kyllä tarttunut elokuvan tekijöihinkin, Wachowskeihin ja Tykweriin. He ovat luoneet kuudelle eri aikakaudelle (1849–2321) omat mielikuvansa ja korostaneet eläjien kiehtovia kytköksiä noin 12 näyttelijän usein tahattoman huvittavilla multirooleilla. Kameratyö on sekä haltioittavaa että keinotekoisesti kikkailevaa fantasiamaisemien panoraamoissa ja jatkumovinkkien viljelyssä. Mutta jokaista aikaa läpäisevä ja yhdistävä suuri tarina rakentuu niidenkin varassa tyydyttävän vankaksi. HHH 12 SOUNDI kuvia. Kuolleeksi luullun trubaduurin riemastuttava löytyminen ja uudet konsertit ovat sykähdyttävät huipennukset etenkin, kun Sixto itse ottaa uuden suosiohulinan vastaan viisaasti ja hyväntuulisesti. Kahdeksan vuoden mittaan koottu Soundbreaker kertoo Kimmo Pohjosen villin vimmaisista musiikkiprojekteista reaaliaikaisemmin. Haitarin mahdollisuuksien jatkuva koettelu, maakoneiden rytmittämät sävellykset, KTU-trion kurttuisa progeilu ja hurjat hanuripainit lähtevät kaikki lapsuudesta ja nuoruudesta, maaseudun elämän vaikutteista, Kultainen Harmonikka -kisan standardeista, Tansanian musiikkimatkasta ja Sibiksen kahlitsemattomista osviitoista. Arktinen hulluus löytää mitä oivimman kanavansa, jonka sivuhaarat eivät ehdy. 21 TAPAA PILATA AVIOLIITTO Rakkauselokuvan logiikka rakentuu liian usein lempeä ja onnea jäytäville epäluuloille, pettymyksille sekä niiden suoralle kieltämiselle. Johanna Vuoksenmaan leffa listaa ja havainnollistaa tylysti juuri tämän laidan analyysin parisuhteen vääjäämättömistä erheistä. Hääparien videokuvaajana ja tutkijana operoiva Sanna (Armi Toivanen) toteuttaa mitä saarnaakin, ja rajaa rakkauselämänsä tasan yhden yön kännipanoihin, kunnes lemmenjano käy ylivoimaiseksi. Onneksi elokuva on huoleton, humoristinen, kommenteissaan osuva ja kaikkea muuta kuin kaavamainen pyrkiessään tahmaisten hankaluuksien kautta aitoon iloon ja valoon. HHH Äänipöydän taikaa Sound City oli vuosina 1969–2011 toiminut losangelesilainen äänitysstudio, jossa tehtiin järjettömät määrät rockhistoriaa. Studion uumenissa ovat syntyneet muun muassa Neil Youngin After The Gold Rush, Fleetwood Macin Rumors, Rage Against The Machinen debyytti sekä Nirvanan Nevermind. Dave Grohlin ilmiselvästi rakkaudella ohjaama ja sujuvasti etenevä Sound City -dokumentti jakautuu kahteen osaan. Ensin käydään nimekkäiden puhuvien päiden avulla läpi studion monivaiheinen historia ja siinä samalla tullaan kerranneeksi sekä rockin trendien vaihtelut että äänitystekniikan kehitys. Yhdeksi dokumentin teemaksi nousee analogitekniikan glorifiointi, mikä muutamien innokkaimpien suulla kuulostaa jo lähes taikauskolta. Elokuvan loppupuoli keskittyy siihen episodiin, kun Grohl osti lakkautetusta studiosta legendaarisen ja dokumentin mukaan täysin ainutlaatuiselta soundaavan Neve 8028 -äänipöydän omaan kotistudioonsa ja äänitti siellä nimiartistien kanssa nipun Sound City: Real To Reel -soundtrackilla julkaistuja biisejä. Komealta soundaava ja selvästi inspiroituneena tallennettu, mutta biisimateriaaliltaan köykäinen albumi ei kovin unohtumattomia hetkiä tarjoa, vaikka etenkin Stevie Nicksin, Rick Springfieldin ja Paul McCartneyn osuuksissa onkin taikapölyä. Dokumentissa kappaleiden äänityspuuhia sekä muusikoiden mietteitä ja muistoja on kuitenkin kiinnostava seurata. Sound City -dokumentti (Ohjaus: Dave Grohl) Eri esittäjiä: Sound City: Real To Reel -soundtrack (RCA) TEKSTI: MIKKO MERILÄINEN
Kaksi miestä ja mersu H eti Laulu koti-ikävästä -dokumentin kärkeen entinen Aknestik-kitaristi Kai Latvalehto toteaa saaneensa kymmenessä vuodessa tarpeekseen keikkailusta. Eniten vitutti härmärockin soittaminen. Mika Ronkaisen ohjaaman elokuvan piti keskittyä ruotsinsuomalaisten muusikoiden identiteettiin, mutta lopulta siitä tuli tyystin toisenlainen. Seurattuaan aikansa ystävänsä Kain ja hänen isänsä Taunon suhdetta ja kuunneltuaan heidän juttujaan, ohjaaja päätti keskittyä heidän tarinaansa. Siitä onkin syntynyt komea ja koskettava road movie. Kai oli kaksivuotias, kun Latvalehdon perhe muutti äkisti Göteborgiin. Tuolloin elettiin vuotta 1969. Muuton todellinen syy paljastuu jännityselokuvan tavoin vasta aivan dokumentin lopussa: ”Syytönkin olin osaksi.” Kun Tauno päätti 13 vuoden reissun jälkeen palata Suomeen, se oli Kaille valtava isku. Vaikka aika kului PÄIVÄ MUSIIKKITEOLLISUUDESSA ja asiat elämässä loksahtivat kohdalleen, juurettomuuden ja ulkopuolisuuden olo ei koskaan hellittänyt. Identiteetti on kuitenkin vain yksi elokuvan suurista teemoista. Yhtä lailla keskitytään isän ja pojan väliseen suhteeseen ja, ehkä hieman vahingossakin, viinaan. Meno 1970luvun Göteborgissa oli vauhdikasta. Taunokin kertoo saaneensa kerran syntymäpäivälahjaksi kymmenen litraa pirtua. Nyt hän on ollut yli viisi vuotta selvin päin. Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kai ja Tauno hyppäävät mersuun ja lähtevät katsomaan vanhoja paikkoja. Konepeltiin kiinnitetyt kamerat seuraavat miesten matkaa. Välillä pysähdytään tapaamaan suomenruotsalaisia ihmisiä muun muassa tanssilavalla ja Slussenilla. Heillä kaikilla on tarinansa – toisilla onnellisempi, toisilla surullisempi. Tien päällä Tauno ja Kai käyvät läpi asioita, jotka olisivat saattaneet muuten jäädä puhumatta. Isä ja poika muistavat monta seikkaa toisin, mutta lopulta kaikki kivet tulevat käännetyiksi. Huhtikuun alussa ensi-iltansa saava Laulu koti-ikävästä on jo palkittu Göteborgin kansainvälisten elokuvajuhlien parhaana pohjoismaisena dokumenttina sekä Tampereen elokuvajuhlien parhaana yli 30-minuuttisena elokuvana. Elokuvassa kuultavista lauluista koostettu levy ilmestyy maaliskuun lopussa. Niistä useimmat ovat versioita Love Recordsin julkaiseman Siirtolaisen tie -albumin (1974) kappaleista. TEKSTI: TERO ALANKO SARJASSA TEKIJÄT KERTOVAT, MITEN ELÄMÄNSÄ KOKEVAT JOUNI HYNYNEN T ämä päivä ei alkanut hyvin. Noitavainot Lappeenrannassa jatkuvat. Pikkukylä on mennyt sekaisin siitä, että perhekuvioni on muuttunut, ja siitä, että letkautan viinipäissäni ministerille Emma Gaalassa jotain sopimatonta, jota kyseinen ministeri muuten vain naureskeli kulisseissa. Ja tietenkin siitä, etten selittele tekemisiäni jokaiselle vastaantulijalle. Kävin aamiaisella paikallisessa kahvilassa. Tämän jälkeen suuntasin kauppaan ruokaostoksille. Siellä minut pysäytti noin kuusikymppinen herra, joka ilmoitti: ”Olet täysi ääliö. Et pelkästään yksityishenkilönä vaan myös musiikissasi. Teet pelkkää kolmen soinnun ränkytystä.” Tämä on suora lainaus. Yllätyin hieman, mutta olen jo niin tottunut huonoon palautteeseen, että osasin vastata välittömästi. Kerroin tälle herrasmiehelle, että on siellä joukossa kahdenkin soinnun biisejä. Meinasin myös huomauttaa, että yksi maailmankaikkeuden hienoimmista biiseistä eli The Beatlesin Tomorrow Never Knows on yhden soinnun kappale, mutta vertaus The Beatlesiin olisi ontunut. ”Minä olen kapellimestari”, ilmoitti herra. Minä sanoin siihen, että ole vaikka paavi. Pakko oli kuitata vielä, että minun seinälläni on pitkälle toistakymmentä kulta- ja platinalevyä, että montakos herra Paavilla on. Kävelin pois tyytyväisenä, sillä tajusin jälleen olevani rokin ytimessä. Olen ärsyttänyt punaniskaa. Silti tätä kirjoittaessani käy mielessä, että ehkä minun pitäisi muuttaa helvettiin täältä, jättää nämä lappeenrantalaiset marisijat kitisemään ja itkemään keskenänsä. Eiköhän tämä kaupunki ole jo nähty, ei tämä tästä paremmaksi muutu. Varsinkin kun kauppareissun jälkeen kuulin kaupungin ainoassa levyliikkeessä, että tänne kesäksi suunniteltu rockfestarikin aiotaan perua. Tai ainakin sille suunniteltu paikka ei käy tämän paskakaupungin kulttuuriväelle ja herroille. Kuulemma liikaa melua ja roskia. Karistin pahat ajatukset pois ja kävin normipäiväni kimppuun. Tällä hetkellä se käsittää keskeneräisen kirjan viimeistelemistä, viidentoista laulutekstin hiomista ja uusiksi kirjoittamista. Niiden lisäksi eräs artisti on tilannut minulta yhden tekstin, jonka lupasin toimittaa tällä viikolla. Kaiken tämän lisäksi ajattelin säveltää vielä muutaman biisin varastoon, jos levyä tehdessä ilmenee, että tarvitaan vaihtoehtoja. Niin käy monesti. Tai aina. Ensi viikolla pakenen Kiteelle Kotiteollisuuden levyä tekemään, kauaksi kaikesta. Tulen nauttimaan siitä. Ei tarvitse olla ihmisten kanssa missään tekemisissä pariin kuukauteen. Paitsi bändikavereiden, mutta he sentään tietävät millainen minä oikeasti olen. Yöllä kävin vielä Aaltosen Miitrin kanssa baarissa ja laulamassa karaokea. Yritin vetää Kontran Jerry Cottonin. Ei taipunut millään. Biisi, jonka osasin lapsena ulkoa on muuttunut täysin mahdottomaksi vedettäväksi. Vedin sitten vaan olutta ja kuuntelin kun Aaltonen lauloi. kuva: Timo Isoaho ”Ei tämä tästä paremmaksi muutu” JOUNI HYNYNEN SOUNDI 13
JUSSI NIEMEN NAAMAKIRJA VETERAANITOIMITTAJA KERTOO URANSA TÄHTIHETKISTÄ Jukka Tolonen uun rk u T a ll a n ju u u p a sa ri a Langennut kitarasank E n ennakkoon tajunnutkaan kuinka osuva nimi On The Rocky Road oli Jukka Tolosen silloin 30-vuotista uraa luotaavalle tupla-cd:lle sen ilmestyessä vuonna 2000. Asia valkeni minulle kaikessa karuudessaan, kun levyn julkaisun tiimoilta pääsin haastattelemaan Suomen kaikkien aikojen kansainvälisesti tunnetuinta kitarasankaria Turussa, missä hän oli keikalla Wentus Blues Bandin vieraana. Minä sen paremmin kuin Jukkakaan emme aavistaneet, että kuusi vuotta myöhemmin hänen tiensä kivisyys huipentuisi maanjäristykseen. Oli vaikea uskoa todeksi iltapäivälehtien lööppejä, kun ne joulukuussa 2006 kirkuivat: ”Kitaralegenda puukotti tyttöystäväänsä!” Olin aina kokenut Jukan jotenkin hyvin lempeäksi ihmiseksi. Vain päiviä aikaisemmin hän oli viettänyt Tarja Halosen kutsumana itsenäisyyspäivää presidentin linnassa ja vain tunteja aikaisemmin soittanut Tasavallan Presidentin keikan Tavastialla. Totta lööpit kuitenkin olivat. Niitä seurasi yli kahden vuoden ehdoton vankilatuomio, jonka aikana Jukka viimeisenä oljenkortenaan tuli uskoon ja ryhtyi absolutistiksi. Silloin tiesin jo hänen amfetamiinikoukustaan, joten pystyin jotenkin selittämään tragedian vauhtipsykoosilla. Takaisku tuli pahaan aikaan: Pressan reunion-keikat olivat enimmäkseen olleet hienoja ja bändin uusi levykin lupaava. Keikkasaumaa olisi ollut maailmallakin, missä Jukan maine on vieläkin kova. Karmeinta itselleni oli myöhemmin kuulla Jukan sormiin iskeneen nivelrikon, joka lopetti kitaransoiton vankilassa. Tälle miehelle se tuntui jo liian rankalta kohtalolta. Raitistuneelta kitaristilta olisi hyvinkin voinut odottaa uutta nousukautta. Linnasta 2009 vapautunut mies ei kuitenkaan ole luovuttanut musiikista. Paraikaa Jukka, joka netistä löytyvissä tuoreissa haastatteluissa vaikuttaa hyvin tyyneltä, nöyrältä ja selväjärkiseltä, tekee Marzi Nymanin tuottamana toista hengellistä levyään. Niillä hän soittaa ensimmäistä instrumenttiaan pianoa, vähän bassoa, ja laulaakin. Ensimmäinen näistä levyistä, Juudan leijona, sisältää Tolosen sovittamia vanhoja körttivirsiä, toiselle tulee jo kolme omaakin sävellystä, yksi niistä kuulemma reggaeta. 14 SOUNDI kuva: Soundin arkisto Linnan juhlista linnaan Huomionarvoista on, että pulveriaikaankin Jukan musiikkipussissa oli puhtaat jauhot. Se kuuluisa pelimannihenki on aina asunut hänessä. Jukan intohimo musiikkiin ja soittamiseen on ehdotonta. Häntä ovat aina kiinnostaneet eri genret bluesista ja rockista latinoon ja flamencoon, vaikka hän virtuoosina onkin eniten viihtynyt rockin ja jazzin rajamailla. 11-vuotiaasta kitaraa soittanut Tolonen siivitti niin Kirkan kuin Remunkin soolouraa. Suomen radioissa eniten soitetun kappaleen, Baddingin Paratiisin, tyylikkään soolon Jukka vetäisi ensiottona. 1975 häntä pyydettiin Abban kiertuebändiin, mutta hän kieltäytyi, koska oli juuri saanut lapsen ja oma urakin oli hyvässä nousussa. Turussa Jukka loisti Wentuksen kanssa lavalla, vaikka näytti juuri ennen keikkaa ja heti sen jälkeen takahuoneessa terminaalivaiheen tuberkuloosipotilaalta syljeskellessään veristä limaa peltipurkkiin järkyttävien yskänkohtaus- ten välissä. Mutta musiikki on lääkettä ja taikuutta. Soittaessaan hän näytti terveeltä eikä yskinyt lainkaan. Herra Hulot’n hippiversio Mutta puretaan kohtaamisemme alusta asti, sillä se käynnistyi ikimuistettavasti. Aloin ihmetellä, mikä Jukan tilanne oli, kun hänen managerinsa ja vanha koulukaverinsa Deniz Bedredtin oli kertonut haastattelun järjestämisen olevan hankalaa, koska Jukalla ei ollut kännykkää eikä kotiosoitetta. Siinä vaiheessa tiesin vain hänen asuneen pitkään Ruotsissa ja kuvittelin hänen tehneen sieltä kansainvälistä uraa. Todellisuudessa Jukka vaimoineen oli 80-luvun lopulla ”paennut” Tanskan kautta Ruotsiin menetettyään sekä kohtalaiset säästönsä että velattoman asunnon, koska oli erehtynyt takaamaan erään ohjaajan konkurssiin ajautuneen filmiprojektin.
Pitkän säätämisen jälkeen olin viimein iltakuudelta hyytävän jäisellä Turun asemalla Tolosta odottamassa. Alun perin hänen piti tulla aamulaivalla Tukholmasta, mutta sekin suunnitelma muuttui. Juna tuli ja viimeisetkin matkustajat olivat jo häipyneet eikä Jukkaa näkynyt. Aloin tosissani pelätä tulleeni Tampereelta turhan takia. Olin jo melkein lähdössä pois, kun yhden vaunun ovesta könysi pitkään kellertävään takkiin pukeutunut pitkätukkainen kitarakoteloa pitelevä laiha hahmo, joka jatkuvasti köhien häilyi sinne tänne kuin Jacques Tatin elokuvien klassikkohahmo Herra Hulot’n nukkavieru hippiversio. Koko kohtauksen olisi voinut laittaa leikkaamattomana johonkin filmiin. Pian olimme jo läheisessä, oikein viihtyisässä Park Hotelissa. Ihmetykseni Jukan vaiheista syveni vastaanotossa. Huomasin hänen kahmivan rutinoituneesti tervetuliaiskarkkeja taskuunsa portieerin katsoessa muualle. Myöhemmin huoneessa Jukka tunnusti, silmät hetkellisesti kyynelissä, olleensa pari viime vuotta Tukholmassa asunnoton vaimon annettua hänelle kenkää. Kitarasankari oli asunut vauhtikoukussa kiertolaisena kavereillaan. Veriveljeyttä Istuntomme oli kuitenkin miellyttävä. Lähes samanikäisinä olimme kokeneet musiikissa paljon samoja juttuja yhtä intensiivisesti. Ilmassa leijui veriveljeyden tuntu. Bongasin Jukan jo 60-luvulla useissa Kulttuuritalon konserteissa. Muistelimme lämmöllä, miten huimia (ja molemmille ammatillisesti kasvattavia) elämyksiä oli nähdä Spencer Davis Group (laulussa, kitarassa, pianossa ja uruissa vain 17-vuotias, mutta loistava Stevie Winwood), Jimi Hendrix, Cream, alkuperäinen Fleetwood Mac ja Butterfield Blues Band (kitarassa Buzzy Feiten) lauteilla parhaassa iskussa. Minä missasin The Whon ja Blind Faithin, Jukka taas American Folk Blues Festivaalin (mm. Son House, Skip James ja Bukka White) ja John Mayallin ensi vierailun, jolla Jukkaankin vaikuttanut Mick Taylor soitti aivan maagisesti. Olin kotiläksynä paneutunut Jukan kuuden ensimmäisen albumin uusintajulkaisuihin. Sanoin hänelle niiden kestäneen yllättävän hyvin aikaa, mutta pikkumiinuksina mainitsin hetkellisen ylisoittamisen ja toisaalla liian hempeilyn. ? Joka kuulostaa ihan muzakilta, itseironiaan taipuvainen Jukka naurahti kuivasti ja tunnusti ajattelevansa vanhoista töistään samaan tapaan. Päällimmäisenä hänestä huokui nöyryys. Metallican uudeksi innoittajaksi maininnut virtuoosi sanoi karsineensa soitostaan tilutusta ja romanttisuutta ja korvanneensa ne suorasukaisemmalla särmällä ja aggressiolla, joiden hän arveli juontuvan paitsi efektilaitteidensa taannoisesta ryöstöstä myös elämäntilanteestaan. Myöhemmin illalla uudet piirteet palvelivat Wentuksen bluesia parhaalla mahdollisella tavalla. Vapautuneesti maalailevaa jazzrockia ja psykedelistä undergroundia Vasta 19-vuotias Jukka oli jo koulittu Arto Sotavallan bändissä, Eero Raittisen Helpissä ja etenkin Tasavallan Presidentissä sekä lukuisissa Nklubin jameissa (jotka leimahtivat aina kun Kulttiksella kävi joku kova ulkomainen vieras), kun hänen ensimmäinen soololevynsä julkaistiin 1971. Tolosen perässä oleva ! kertoo, miten ylpeitä myös Englannissa ja USAssa julkaistusta ”Yleisradion Vuoden Levystä” oltiin, eikä syyttä. Pressan puhaltaja Pekka Pöyryn, rumpali Reino Laineen ja Wigwamin kanssa Jukka lähtee upeasti svengaavaan lentoon jazzin ja rockin rajalla erittäin melodisesti ja selkeän suomalaisesti maalailevissa sävellyksissään. Paikoin wah-wahin Tasavallan Presidentin proge-orgasmi Suhteeni Pressan kolmanteen albumiin on ajan myötä vaihdellut. Tuoreeltaan olin myyty, mutta palattuani astialle levyn uudelleenjulkaisun myötä 90-luvulla, se tuntui hiukan vanhanaikaiselta rönsyilevässä pitsinnypläyksessään. Nyt sen kashmir-kuvioinen koukeroisuus tuntuu taas kumman raikkaalta. Lambertland merkitsi Tolosen ja Help-kumppaninsa rumpali Vesa Aaltosen 1969 perustamalle yhtyeelle reipasta hyppyä bluesahtavasta, lyhyehköjä ja suoraviivaisempia lauluja korostavasta jazzrockista täysieriseen hippiprogeen. So- TOLONEN! (1971) MAGNEETTIMIEHEN KUOLEMA (1970) sävyttämän sähkökitaran ohessa akustinen, piano ja spinetti soivat myös komeasti hänen käsissään. Yllämainitun jammailun tasosta antaa unohtumattoman näytteen Tavastialla Wigwamin (jonka kitaristi Tolosesta melkein tuli) kanssa äänitetty Last Night. Traagisen varhain kuolleen Pekka Strengin debyyttialbumi Magneettimiehen kuolema tehtiin Tasavallan Presidentin kanssa 1970. Se on Strengin paljon enemmän hehkutetun kakkosalbumi Kesämaan veroinen mestariteos, mutta sen radikaalimmin kosminen, suitsukkeenhajuisesti tripahtava underground-henki meni tuoreeltaan monilta yli hilseen. Tänään se asettuu bongoineen, itämäisesti soivine selloineen (Karoly Garam) ja Jukan erehtymättömällä maulla ja vaistolla Strengin laulua tukevine kitarasäestyksineen Incredible String Bandin tai Pearls Before Swinen merkkipaalujen viereen. Sisältäni portin löysin on ansaitusti klassikko, mutta itse asiassa albumi etenee alusta loppuun notkahtamatta. Olen erilainen, 7-minuuttinen Takaisin virtaan ja Olen eläin, esimerkiksi, ovat huippuluokan new weird folkia 40 vuotta ennen genren syntyä Tolosen sähköisten ja akustisten kitaroiden lipuessa häikäisevällä vaivattomuudella jazzin, folkin, psykedelian, bluesin ja yllättävän vahvan soulahtavuuden kehää. Hippiyttä parhaimmillaan! LAMBERTLAND (1972) listi oli vaihtunut Stevie Winwood -tyyppisestä Frank Robsonista Eero Raittiseen, jolla ei tuntunut juurevasta äänestä huolimatta olevan samalla tavoin selkeää esikuvaa. Kansitaiteesta vastaavan Mats Huldénin sanoittamat ja puhaltaja Pekka Pöyryn Celebration of The Saved 9:a lukuun ottamatta Jukan säveltämät biisit heittäytyivät Jethro Tullin, King Crimsonin ja vastaavien brittibändien – joille armottomasti svengaavassa ja rokkaavassa soitossa heitetään muutama hauska terveinen ? innoittamana silloin vielä nuoren progen uumeniin Englantia myöten noteeratulla antaumuksella. NME:n Ian MacDonald ylisti levyn sisältävän ”kiinnostavimpia sävellyksiä, mitä olen mannermaiselta yhtyeeltä kuullut, ja parasta soittoa, mitä on tullut melkein mistä tahansa”. Päätösraita Last Quartersia voi kuvata majesteettisen kauniiksi, mutta kaiken kaikkiaan väkevästi aikaansa heijastava kokonaisuus on ehjä. Levystä tulikin bändin kliimaksi. Sen jälkeen Pressa palasi pian Britanniaan toiselle kolmen viikon kiertueelleen soittamaan mm. Ronnie Scottin jazz-klubissa ja legendaarisella Marqueella. SOUNDI 15
E-LIIKE TEKSTI: ESA KULONIEMI TITTY BAR TIM BLUES BAND Milk Shaka (Blue North BNCD011) KOUVOSTOBLUESIA KOTIMAISEN BLUESIN TASO on tätä nykyä kova. Titty Bar Tim Blues Band on alan aatteellisen kattojärjestön Finnish Blues Societyn levymerkin uusin kiinnitys. Kouvolalähtöisen bändin nokkamies on kitaristi-huuliharpisti Timo Heikkilä, joka vastaa myös biisimateriaalista ja lauluosuuksista. Heikkilän omaelämäkerralliset kappaleet pursuavat huumoria. Ne ovat teräviä havaintoja elämän eri osa-alueilta, kuten sahatyöläisen arjesta (Saw Mill Man) ja kouluaikaisen tyttöystävän pään pehmenemisestä (Evil Weed). Yhdessä biisissä säälitään sitä kuormajuhtaa, jonka rekeen expuoliso on hypännyt (Pity The Horse) ja nimipiisin amatsoni vatkaa miehestä viimeisetkin pirtelöt. Second Hand Snuff puolestaan kuvaa käytettyjen nuuskamällien epäesteettisyyttä nyky-yhteiskunnassa. Vaikka bändi ei tunnusta musiikkinsa olevan tyylillisesti muuta kuin ”kouvostobluesia”, niin levyltä kuulee, että virikkeitä ja henkeä ammennetaan Michigan-järven rannan blues-helmestä, Chicagosta. Bändi ja erityisesti Heikkilä tekee tuliseen kaupunkiin pari kertaa vuodessa opintoreissuja. TBTBB ottaa asiansa vakavasti mutta suurella huumorilla. Kokonaisuuden kruunaa Vilunki 3000:n hillitön kansigrafiikka. ÄÄNIKORJAAMO EN OSAA LAULAA ERITYISEN HYVIN. Haluaisin toki osata, mutta luontainen laiskuuteni estää laulutuntien ottamisen. Kiinnostuin livekäyttöön tarkoitetuista laulukorjaajista ja otin testiin TC-Heliconin Voicetone Correct XT -efektilaitteen, -HELICON jossa on hämmästyttävän TC VOICETONE CORRECT0,XT paljon toimintoja: kompHinta 25 - fi ools. ressori, de-esser, gate, www.soundt kierronestin, ekvalisaattori sekä se vireenkorjaaja. Myös Vehkeen varsinainen aarre on tuo phantom-virta löytyy konden”pitch”-korjaus, jolla laulun piesaattorimikeille. niä mikrointervallimaisia epäLaite kytketään päälle aika ovelasti: kaikki potikat säädetään puhtauksia voi karsia lievällä tai kovalla kädellä, eikä vehkeeseen klo kahteentoista ja painetaan ole pakko kytkeä kitaraa avuksi. molemmat ”adaptive”-namisVirekorjaus ei missään vaikat päälle. Vehje haistelee laulaheessa kuullosta mitenkään jan tatsia noin 30 sekunnin ajan luonnottomalta tai autotuneteja optimoi kompuran ja sävyntulta. Kohinaportti ja kierronessäädön potilaan äänen mukaan. tin pitävät ei-toivotut äänet hyvin Tämän jälkeen voi vapaasti sääkurissa. ”Warmth”-namiskalla tää mieleisensä säädöt. Alkumasaa vielä lisää jykevyyttä kehiin. nööverit voi toki ohittaakin, kuTämä on mainio peli, mutta en ten itse tein. usko sen toimivan, jos laulaja ei Vehje kuulostaa jo tässä vaiosaa laulaa pätkääkään. heessa hyvältä. Erinomainen etuHEMMO PÄIVÄRINNE vahvistin sekä perussäädöt tuoE-liikkeen laitearvioija vat hyvää läsnäoloa soundiin. 16 SOUNDI – VIIMEISTELEN VUODEN 2004 konserttitaltiointimme Elävänä stadionilla -blu-ray-julkaisun miksausta. Oli ilo huomata, että kitarahommissa olemme edenneet. Eihän sitä uskoisi, mutta näin se vaikuttaisi olevan. Sitten alkavat treenit kesän keikkoja varten. Viime vuoden suuria hetkiä oli akustisen kiertueemme onnistuminen. Korvamonitoroinnit ja muu äänikama ovat kehittyneet niin paljon, että saimme viimein akustisen jutunkin toimimaan meille mukavalla tavalla. – En ole oikeastaan koskaan kuunnellut nimenomaan kitaristeja, vaan bändejä. Olen sitä sukupolvea, jolle The Rolling Stones, CCR ja The Who muokkasivat käsitystä siitä, miltä bändin tulee näyttää, kuulostaa ja vaikuttaa. Sitten tuli Ramones, joka näytti esimerkin siitä, että vähälläkin pärjää. Näistä en ole toipunut vieläkään. – Muuten olen sitä mieltä, että hyvää kitarasoundia ei olekaan, paitsi Malcom Youngilla, eikä oikeastaan hänelläkään. 1 Millaiset olivat ensimmäiset soittovehkeesi? – Vaasasta ostettu venäläinen Sonjakitara. Muistaisin sen maksaneen 50 markkaa. Jostain syystä minulle oli heti luontevaa ottaa se syliini vasenkätisesti ja niinpä paikallinen puuseppä teki siihen tarpeelliset muutokset. Kamala soitin se oli ja on ihme, ettei harrastukseni loppunut siihen. Lukioon mennessä sain hankittua Hagström-sähkökitaran ja Carlsbron 15-wattisen trankkukoneen. Tuota kitaraa en kaipaa, mutta vahvistinta olisi kiva vielä kokeilla. 2 Ensimmäinen oppimasi riffi/ komppi/biisi? – Eiköhän se ollut House Of The Rising Sun. Seuraavana taisi olla vuorossa CCR:n Down On The Corner ja silloin aukesi taivas. 3 Millä laitteilla vedät nykyisin? – Minulle on vuosien mittaan kertynyt vahvistimiakin vähän joka lähtöön. En ole niistä halunnut luopua, kun tahtoo olla niin, että se mikä tänään on paska, voi huomenna ollakin hyvä. Useimmiten palaan Dr. Z Maz 18 -vahvistimeen, joka on tälläkin hetkellä käytössä. Se on vain 18-wattinen, mutta siitä tulee silmittömän lujaa. Hieno peli, mutta syö putkia melkein kuin leipää. Sitä käytän joko särön siitä ottaen, tai siten, että särö tulee pedaalista. Hommasin Klon KTR-säröpedaalin ja se on ainakin tällä hetkellä ihana. Kitaroina minulla on käytössä pelkästään Ruokankaita. Muut keräävät – Kotini treeni/puuhanurkka. Oikealla Gold Top Ruokangas ja vasemmalla Gibson SG, jonka sain ostettua takaisin sen seikkailtua noin 30 vuotta pitkin Suomea. Se on sama SG, jolla olen soittanut Aknepopin ja Maximum jee & jeen. Aikanaan kun olin siitä luopunut, vitutti aika pian niin, ettei veri kiertänyt. Nyt veri kiertää taas. En ole sen jälkeen luopunut yhdestäkään kitarasta.
kuva: Jari B. Miettinen toisen lähiön aloittava soolonpätkä on onnistunut, Urheiluhullun komppikuvio vasemmassa kanavassa taisi saada biisin eloon ja Linnunradan laidalla -biisissä oleva sointupelailu on juttu, josta on tullut osa biisiä. Rouheimmat kitarat taitavat kuitenkin soida Aku ja köyhät pojat -levyllä, joka ei taida muuten olla meidän onnistuneimpiamme. 7 Huollatko kalustosi itse vai käytätkö jotain tiettyä soitinkorjaajaa? – Kielten vaihdot, hienoviritykset ja kaulansäädöt teen itse, mutta siitä eteenpäin hommat tekee joko kitarateknikkomme Parta-Pauli, tai sitten Ruokankaan paja. Mitä vahvistimiin tulee, niin aika varhain huomasin, että elektroniikka ja minä emme puhu samaa kieltä. Tiemme erosivat ja kaiken sähköön liittyvän korjaa joko edellä mainittu Parta-Pauli, tai sitten Uraltone Helsingissä. Putket tosin osaan vaihtaa, mutta siihen se taitaa minulta jäädä. INVENTAAR JUHA TORVINEN tällä hetkellä pölyä. Tärkein efektini on kitaran volumepotikka, jota pyöritän koko ajan. Sillä säädän särön määrän. Oikeanlaisen kytkennän löytämiseen meni vuosia. Nyt olen aika tyytyväinen. – Langatonta olen käyttänyt jostain 80-luvun alkuvuosista asti. Ne ovat vieläkin vähän kompromisseja piuhaan verrattuna, mutta olen niin tottunut keikoilla piuhattomuuteen, että en siitä luovu. – Kunnollinen viritysmittari on keikkahommissa tärkeä. Muutaman vuoden markkinoilla olleet Petersonit ovat vastaus nuoruuden haaveisiin. 4 Miksi juuri nämä? – Ruokankaisiin ihastuin ihan sattumalta. Minulle tarjottiin messukäytössä ollutta vasuria Mojo Grandea ja siitä se lähti. Nyt Ruokankaita on neljä ja viides tulossa. Soitin aiemmin halvoilla japsikopioilla, kun ajattelin, että on ihan sama, jos joku varastaa sellaisen, tai istuu päälle, kun samanlaisen, jopa vasurina, saa muutamalla satasella. Ajattelin myös, että 500 euron ja 3000 euron kitaroilla on eroa, mutta ei niin paljoa, että siitä kannattaisi maksaa noin paljon. Ruokankaat muuttivat käsitykseni täysin. Kun puut on valittu huolella, kaikki suunniteltu ja mietitty loppuun asti ja soitin on vielä tehty juuri minulle, niin ero on huima. Sitten tulikin se perinteinen ”elämä on liian lyhyt huonoilla soittimilla soittamiseen”. Jos raha ei olisi este, minulla olisi vähintään 50 vasuria Ruokangasta. Mainittakoon että maksan niistä kaikista ihan oikean hinnan. Käsityön hinnasta on vaikea tinkiä, kun se on suoraan pois tekijöiden ruokapöydästä. – Vahvistinten kanssa on vähän niin, että niitä on kiva aina kokeilla ja toivoa, että löytyy se unelmavahvistin, mutta niinhän se meidän miksaajamme Repakin sanoo, että ”kun sinä aikasi sitä ruuvaat, niin aina sieltä lopulta löytyy se sama rähinä”. IO #21 5 Minkä soittimesi tai soittovälineen pelastaisit palavasta talosta mukaasi? – Jos ajattelen järjellä, niin se olisi Ruokangas Unicorn Gold Top (Les Paul-tyyppinen), joka on ensimmäinen koskaan rakennettu vasuri tuota mallia. Siinä on runko yhdestä puusta ja otelautakin nykyään suojeltua puuta, jota ei oikein mistään enää saa. Minun otelautani on täysin laillinen, siitä on todistuskin. Se kitara on vielä joskus arvokas. Jos taas menen tunteella, niin se on relikoitu kellertävä Mojo (Telecaster-tyyppinen), jolla olen soittanut viime vuosien kaikki keikat ja suurimman osan äänityksistä. Eli pelastan varmaan näistä kahdesta sen, joka sattuu ekana käteen. 6 Tallenne jolla laitteesi soivat ikimuistoisimmin? – Nämä eivät ole niinkään soundillisia juttuja, vaan enemmän sellaista soittopuolen pientä jippoilua. Puh- 8 Vintage vai uusi soitin? Vai kenties käsityönä tehty? – Vasurina minulla ei ole koskaan ollut oikein mahdollisuutta hankkia vintage-soittimia. Niitä on niin vähän, että hinnat ovat karanneet käsistä jo ajat sitten. Eipä niille ole Ruokankaan löytämisen jälkeen ollut tarvettakaan. Minun on vaikea kuvitella, että löytäisin vintage-soittimen, joka olisi oikeasti parempi instrumentti, kuin nämä nykyiseni. 9 Mitä ilman et koskaan lähde keikalle? – Puhtaita kalsareita. Se on ihan ehdoton juttu ja hyväksi nyrkkisäännöksi määrän suhteen on osoittautunut ”keikkapäivät +1”. Jostain syystä tuo tuntuu toimivan. 10 Kenen kanssa haluaisit vielä soittaa? – Onhan tämä vähän hassua, mutta kyllä minä edelleen haluan soittaa Akun kanssa. Kun tulee se päivä, jolloin olemme molemmat hyvässä soittovireessä, niin silloin keikalla kokee sellaisia pienen pieniä hetkiä, jolloin soitto on niin yhtä, että se on jo maagista. Ehkä se vaikuttaa, että olemme soittaneet yhdessä jo melkein 40 vuotta. – Jos ajattelen muita, niin en minä toisten kitaristien kanssa haluaisi soittaa. Se olisi vain nöyryyttävää, mutta muutaman rumpalin kanssa voisi olla hienoa vetää. Keith Moon -vainaan kanssa olisi ollut hienoa kokeilla, pysyykö yhtään mukana ja tokihan vaikka Meters-äijien, tai Jim Keltnerin kanssa olisi kiva nakutella. SOUNDI 17
SOUNDI-HAASTATTELU TEKSTI: PETRI SILAS KUVITUS: VILLE PIRINEN ”En ole koskaan edes halunnut profiloitua vain yhteen juttuun. Se ei sovi luonteeseeni.” T oukokuussa 1949 syn tyneen Heikki Hietasen lapsuudenmaisemaa oli Unescon maailman perintökohteeksi 1996 nimetty Verlan ruukki alue. Musiikki alkoi vaikuttaa kuin magneetti jo pikkupoikana, ja eten kin äidin sukulaisten rohkaisema na haitariin tuli tartuttua polvenkor kuisena. Niin alkoi vaiheikas matka kansan rakastamaksi ja kollegoiden arvostamaksi musiikin monialaam mattilaiseksi. Ensimmäinen merkit tävä pysäkki uralla oli tamperelaisen Tauno Suojasen Viihdeohjelmat Oy, mutta 1970luvun alussa tie vei pää kaupunkiin ja muun muassa Love Re cordsin produktioihin. 18 SOUNDI kuva: Kari Kaipainen/A-lehtien kuvatoimitus Pedro Hietasen viikset ja korvakoru ovat kotimaisen musiikin tunnistettavimpien laatusymbolien joukossa. 1966 alkanut ura jatkuu laveasti iskelmästä undergroundiin, vaikka yksi rakkaimmista yhteistyökumppaneista menehtyikin kesällä 2011. Ensin parikymppisenä Hessuna ja sittemmin Pedrona tutuksi tullut muusikko on soittanut kymmenillä levyillä, sadoissa sessioissa ja tuhan silla keikoilla lukuisten historiallisten artistien ja kokoonpanojen kanssa. Hietasen sanalla sanoen posket tomasta diskografiasta nousevat esiin muun muassa Tauno Palon Kulkurin kannel, Pepe & Paradisen Niin vähän on aikaa, Wigwamin Dark Album, Hurriganesin Jailbird ja Pirkka Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine. Omimmilleen mies on päässyt vuonna 1980 ensilevynsä julkaisseen Pedro’s Heavy Gentlemenin ruorissa, ja erityinen merkitys on ollut myös vuodet 1985–2011 kattaneella yhteis työllä Topi Sorsakosken kanssa ja
SOUNDI 19
SOUNDI-HAASTATTELU vuodesta 1978 tähän päivään jatkuneella monimuotoisella toiminnalla M.A. Nummisen kanssa (duo, Uusrahvaanomainen orkesteri, Gommi & Pommi -duo, URO, Kielletyt laulut). Jo 1970-luvulla lonkeronsa myös valkokankaalle (Aki Kaurismäki: Rikos ja rangaistus, Jörn Donner: Kuulustelu, Mika Kaurismäki: Haarautuvan rakkauden talo) ja televisioon (Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Hotelli Sointu) levittäneen ”muusikoiden muusikon” cv:ssä oman lukunsa muodostavat tuotantotyöt: Pedro on ohjannut äänityksissä niin Veikko Lavia ja Agentsia kuin Hectoria ja Dave Lindholmiakin. Peräti tuplaplatinamyyntiin hänen tuottamistaan pitkäsoitoista ovat yltäneet Topi Sorsakosken soolodebyytti Hurmio (1985) ja kolme myöhempää Topi Sorsakoski & Agentsin albumia. Lempinimen Pedro keksi Dave Lindholm, ja sen mies lopulta muuttikin viralliseksi etunimekseen, koska keikkajärjestäjien ”Pedro Hietasen” nimellä varaamat liput alkoivat aiheuttaa hikisiä hetkiä lentoasemien passintarkastuksissa, kun muissa papereissa luki ”Heikki Hietanen”. Opetus- ja kulttuuriministeriön viime kesänä myöntämään taiteilijaeläkkeeseen hän suhtautuu kunnioittavan anarkistisesti. Kivaltahan huomionosoitus tuntuu, mutta eläkkeelle Pedro ei aio vetäytyä vielä aikoihin. Soundi tapasi aina hyväntuulisen miehen M.A. Nummisen kanssa TTT-Klubilla vedetyn hienon Kielletyt laulut -konsertin tiimoilta. Ensimmäinen musiikinopettajasi oli oma äiti. Mihin matka jatkui Verlasta? – Omaksuin todellakin äidin opastamana haitarilla suurin piirtein kaikki sota-ajan rallit, kehitin valmiuksia poimia asioita korvakuulolta ja soitin ekan keikkanikin jo viiden vanhana. Kun muutimme Kymenlaaksoon, menin Kouvolan musiikkiopistoon. Omaa pianoa meillä ei kotona ikinä ollut, joten kävin tekemässä soittoläksyt aina naapurissa. Ensimmäiset omat urut hommasin joskus 14-vuotiaana. Vetikö iskelmä ja viihde koko ajan puoleensa enemmän kuin klassinen musiikki? – Opiston puolelta minulle ehdoteltiin oboeen siirtymistä, koska sävelkorvani oli kai aika hyvä, mutta kun minua pyydettiin 15-vuotiaana tanssibändiin, valinta oli aika selvä. Eikä sitten kestänytkään kauan ennen kuin rockhommatkin alkoivat. Ennen Helsinkiin muuttoa asuit Tampereella ja olit Tappi Suojasen tallissa. Millä mielin muistat tuota aikaa? 20 SOUNDI Kansasis sa oli kyllä kiv a käydä, tekemise ssä oli tu t tua Wigwam -henkeä alusta as ti. Ja uus ia oikein m ainioita Jimin lau luja. – Legendaarinen Viihdeohjelmat Oy todellakin työllisti minut pianisti/ urkuri/haitaristiksi taustabändiinsä, joka tunnettiin tyhjentävästi nimellä ”yhtyeineen”! Porukassa oli mukana myös Kasevaan ja Alwari Tuohitorveen sittemmin edenneitä soittajia, ja solistit vaihtuivat joskus hyvinkin vikkelään tahtiin. Saatoimme lähteä liikkeelle vaikkapa Paula Koivuniemen kanssa ja palata kotiin vasta kompattuamme matkan varrella myös Kari Kuuvaa ja Eino Gröniä. Ketä milloinkin. Suojasesta kulkee lukematon määrä juttuja. Millainen kuva miehestä jäi? – Tappi oli myönteinen ja huumorintajuinen mies, joka kliseen mukaisesti olisi varmasti myynyt minkä ta- hansa sukulaisensa keikalle mihin vain! Meitä soittajia hän ei kuitenkaan huijannut, mitä pitää arvostaa. Koskaan ei jäänyt rahoja saamatta. Verottaja sen sijaan taisi jäädä kirjanpidossa toisinaan vähän huonolle huomiolle, mutta sehän ei minulle kuulunut. (Naurua.) Soititte muun muassa Irwin Goodmanin kanssa. Mitä hänestä palaa ensimmäisenä muistiin? – Ainakin se, että Irwin oli juuri sellainen, miltä näyttikin. Tähti hyvässä mielessä. Tykkäsin tosi paljon olla keikoilla Irwinin kanssa, eikä hän suinkaan aina ollut jurrissa. Se oli vähän myyttiä. Ihmiset tykkäsivät hänestä siihen aikaan kauheasti.
kuva: Ari Ijäs/A-lehtien kuvatoimitus Mutta kun kohtasimme myöhemmin 1980-luvulla jossain studiossa, eri stimulanttien käyttö alkoi jo näkyä. Suhteellisuudentaju ei ollut ihan ennallaan. Rentun ruusun aiJoihinkin koihin tapasimme sitten ihan duojuttuihimme viimeisiä kertoja. Saiko Irwin sinusta voin myös tarvitessa eläessään kaiken, min buukata tuuraajan, kä ansaitsi? mutta esimerkiksi – Vaikea sanoa. Rahaa ainakin tuli, mutta kylläKiellettyjä lauluja hän sitä sitten myös memeidän tavallaan ni. Jossain myöhemmissä täytyy tehdä aina tv-haastatteluissa hänestä kahdestaan. yritettiin maalata kuvaa suurena säveltäjänä, mutta niihin juttuihinhan mies ei tietenkään uskonut itsekään. Irwinissä ja Sammy Babitzinissa oli paljon samaa. Energisiä kavereita, täynnä elämää ja kova meno päällä. Mukavahan sellaisten tyyppien kanssa oli touhuta. Tauno Palon ja Ansa Ikosen säes täminen oli varmasti toisenlaista. – Kyllä. Niitä kohtaamisiahan ei mitenkään määrättömän monta ollut, mutta tietyt detaljit ovat painuneet mieleen. Muistan ikuisesti attasea-salkun, josta Palo ennen esiintymistä aina poimi taskumatin, hopeiset pikarit ja nuotit. Täydellinen herrasmies. Se oli hieno rituaali, pikku naukut aina ennen keikkaa ja keikan jälkeen: ”Ansa, maestro, skool ja kiitos tästä esityksestä.” Monethan pitivät Paloa paskantärkeänä, mutta minusta hän oli hyvin maanläheinen beja ja vastaavia kuin hullu. Niitä ihminen. Myös silloin, kun teimme tuotiin Tukholmasta ja pidemmältäKulkurin kannel -levyä (1972). kin. Se oli erittäin hienoa ja edelleen Samaan aikaan touhusit jo myös ihan ylittämätöntä toimintaa. undergroundin puolella, Matti 1970luvun taitteessa olit muka juhani Koposen vetämän Spermin na Pepe & Paradisessa, Niin vähän kanssa. on aikaa klassikollakin (1972). – Kyllä. Siihen ajauduin tavalOliko ikinä vaikeata valita, mihin laan Kristianin (Bengt Huhta) bänkeskittyä? din kautta. Penalla, kuten minä Kris– Ensin pitää sanoa, etten ole optiania kutsuin, oli jo ollut näitä rispinut musiikista missään yhtä paltillä riippumisia ja muitakin vastaajon kuin Paradisessa. Se oli kuin muvia tempauksia ja yhdelle kesärunsiikkiopisto. Haastavaa soitettavaa, dille hän sitten halusi mukaan Rauiso kokoonpano ja aivan upeita soitli Badding Somerjoen ja Spermin! tajia. Vastaavaa kunnianhimoa olen Näissä perinteisissä paikoissa, kukokenut sittemmin oikeastaan vain ten Aulavan lavalla, tuli jänniä hetWigwamin kanssa. kiä. Sperm-oopperahan oli sellai– Ja mitä tuohon keskittymiseen nen ameeba, jossa saattoi olla joko tulee, niin en ole koskaan edes ha5 tai 25 jäsentä, ja Koponen keksi ailunnut profiloitua vain yhteen jutna matkalla, mitä perillä tehdään. tuun. Se ei sovi luonteeseeni. Olen Yhdellekin reissulle hän oli saahalunnut tehdä laajasti: jazzia, iskelnut Maikkarilta tai jostain mukaanmää, rockia, undergroundia, kaiksa kauhean määrän poliisin univormuja, joihin yhtye pukeutui. Itselleen kea. Saman ajan varjoon jääneitä hän teki Suomen lipusta eräänlaisen orkestereja oli basisti Make Lievo ponchon. Eli kun mies asettui ihan sen Taivaantemppeli. Mitä muis tahallaan sopivasti sivuttain mikin tat siitä? ääreen lukemaan runojaan, munat – Make on hieno ja todella aliarvilkkuivat kaikkien näkyvillä! Ehkä vostettu säveltäjä, ja teki bändille seitsemän minuuttia me olimme lakomeaa instrumentaalimusaa. Rumvalla olleet, kun alkoi kuulua piipaamuissa oli Sorvalin Upi ja kitarassa piipaa! Underground on hieno laji. Rekku Rechardt, samoin bändissä oli Minäkin ahmin silloin Robert Crum- mukana vielä Jakolan Masa -niminen huilisti. Upi kuoli aivan liian nuorena, 36vuotiaana. Missä hän mahtaisi olla tänään, jos vielä eläisi? – Uskon, että hän olisi panostanut yhä enemmän säveltämiseen ja kapellimestarin hommiin. Vuonna 1975 olit muissa kuvioissa. Mitä muistat kyseisen kesän Korpirockista? – Kyseessähän oli Tommolansalmen luonnonkauniille paikalle (Mäntyharjulle) rakennetulle tanssilavalle pystytetty aika eriskummallinen tapahtuma, johon brittitoimittajia lennätettiin Wigwamia ihmettelemään. Rubettesia varten oli rakennettu ulos iso esiintymislava, mutta onneksi me soitimme sisällä. Britit pällistelivät tanssilavamenoa tietenkin huuli pyöreänä, ja siitä jatkettiin keikan jälkeen porukalla joko Stadiin tai Groundstroemin Måssen sukumökille, missä siihen aikaan treenasimme. Wigwamin saaga jatkui Britan niassa sekä Hyde Parkin konser tin että Manorstudion Lucky Gol den Stripes & Starpose sessioiden merkeissä. – Joo, studion ovet olivat medialta kiinni, mutta Hyde Parkissa tapasimme uudestaan joitakin niitä Suomeenkin tuotuja toimittajia, jotka olivat vihkiytyneet progelle ja innoissaan Wiguista. Minulla on niitä lehtiäkin vielä jossain tallessa, pitäisiköhän penkoa esiin ja lukea… Jäikö Wigwamin tarina sinusta pahasti kesken joulukuussa 1980 Ronnie Österbergin itsemurhan hetkellä? – Punk oli tullut, ja meidänkin levy-yhtiöstämme, siis Virginistä, oli alettu potkia progejengiä pihalle. Kukaan ei tiedä, mitä olisi voinut tapahtua. Tai jäädä tapahtumatta. Jenkkeihinkään bändiä ei lopulta viety, vaikka kovasti suunniteltiin. Sen takia sen levyn nimikin muuten oli tuollainen, siellä kun oli tulossa joku juhlavuosi. USA julistautui itsenäiseksi 1776, joten Lucky Golden Stripes & Starpose ajoitettiin 200vuotisjuh lallisuuksiin. – Niin. (Tauko.) Tähän asiaan ei ole yhtä tyhjentävää vastausta. Minulla ja muillakin oli alkanut jo perhettä muodostua… Elanto piti hankkia muillekin kuin itselle. Siinä oli niin monta tekijää. Suoraan sanoen vähän epäilen, olisiko homma enää pidemmälle edennyt. Wigwamin ohessa ei nimittäin oikein muuta voinut tehdä, mutta kun rahaa ei tahtonut tulla, se oli vähän umpikuja. Minä ainakaan en ollut niin idealisti, että olisin voinut jäädä pitkiksi ajoiksi odottelemaan ja ihmettelemään. Olet mukana Jim Pembroken uu den levyn tekijäporukassa. Hyvin kö hanke etenee? – Vuosi sitten keväällä kävin Jukka Orman, Mika Kallion ja Ulf Krokforsin kanssa Jimin luona Kansasissa niissä merkeissä, joo. Levy on kai kyllä vieläkin aika vaiheessa. Tuossa ennen joulua meillä oli juuri Oton (Donner) kanssa muutamia viulustemmoja Jimille työn alla. Kansasissa oli kyllä kiva käydä, tekemisessä oli tuttua Wigwam-henkeä alusta asti. Ja uusia oikein mainioita Jimin lauluja. Eihän siitä homma enää parane! Vuonna 1978 julkaistiin Hurri ganesin Hanger, jonka muusikko listalta löytyy sinunkin nimesi. Sa ma juttu vuotta myöhemmän Jail birdin kohdalla. Millainen bändilii deri Remu Aaltonen mielestäsi on? – Remu-kokemukset ovat hienoja kokemuksia. Minulle ei ole tullut ikinä mitään huolia Henryn kanssa. Pitää vain kääntää tietty nappi päästä tiettyyn asentoon ja muistaa, mihin on menossa ja mitä siellä tekemässä. Olet katsellut musiikkibisnestä myös aidan toiselta puolelta toimi essasi 1984–89 EMIn tuotantopääl likkönä. Mitä kokemus opetti? – Minua pyydettiin, harkitsin päivän ja otin työn uteliaana vastaan. SOUNDI 21
22 SOUNDI diinsä joskus 1978 tai 1979, mutta olin silloin juuri aloittanut Maurin (M.A. Numminen) kanssa, joten jouduin kieltäytymään. Mihin tarpeeseen Underground Rock Orchestra pystytettiin 1990-luvun alussa? – Minulle tuli ajatus, että laitetaan tällainen URO pystyyn ja tehdään ihan vain pari keikkaa vuodessa sillä idealla, että vaikka yhtään palkkaa ei tulisikaan, kaikki puitteet ja fasisliteetit olisivat aina ihan huippuluokkaa. Ja keikkakärryt olivatkin komeita, toisinaan menimme jopa lentokoneella. Ihan ensimmäisessä kokoonpanossa olivat Mauri, Ronnie, Jukka ja Maijasen Pave. Ja aika alussa mukana hyörivät lisäksi Luumu Kaikkonen, Antero Jakoila, Tomi Parkkonen ja Harri Merilahti. Myös Albert Järvinen ja Riku Mattila ovat poikenneet porukassa. Olet tehnyt paljon elokuvamusiikkia. Millaista on tehdä töitä vaikka Jörn Donnerin tai Kaurismäen veljesten kanssa? – Musiikillahan elokuvan tai dokumentin voi joko pilata tai pelastaa, joten onneksi olen päässyt tekemään tälläkin alalla töitä oikeastaan pelkkien huippujen kanssa. Jörnin kanssa olen tehnyt paljonkin hommia, ja hän antaa aina täysin vapaat kädet. Jörn kertoo, paljonko tarvitaan ja mihin ja jättää sitten säveltäjän rauhaan. Se on ollut paras vaihtoehto. Tapio Piiraisen kanssa oikeastaan sama juttu. Filmimusan teko on ollut minusta aina erittäin kiinnostavaa. Vaikka nykyään se ja siitä puhuminen taitaakin olla taas jotenkin muodikasta. Miten ug-mies suhtautui musiikin tekoon Donnerin Mannerheimdokumenttiin? – Mikä sen undergroundimpaa? (Naurua.) Mannerheim-Stalin-GoGo-Go! Kaurismäen veljekset tuskin ovat antaneet ihan yhtä vapaita käsiä toimeksiannoissaan. toimitus htien kuva Mulari/A-le kuva: Petri Hommat menivät heti alkuun sekä minun että firman kannalta hyvin. Ja kun lähdin, ne menivät edelleen hyvin. Lähtiessä minulta kysyttiinkin, miksi jätän yhtiön. Muuten viihdyin, mutta yksi asia minua rassasi: kun kerran oli mennyt hyvin, viivan alle pitikin saada seuraavana vuonna vähän enemmän. Totesin siinä ihan ääneenkin, että homma toimisi tällä mallilla vain, jos Suomen väkiluku kasvaisi samassa suhteessa kuin ne budjetissa toivotut luvut. Halusin tehdä vain hyviä levyjä, eikä se ajatus taas kohdannut näiden talouspuolen toiveiden kanssa. Olisi pitänyt laskea rimaa, jotta myynti olisi kasvanut haluttuun malliin. – Ja toinen lopetukseen vaikuttanut tekijä oli ehdottomasti se, että halusin keskittyä taas musiikin tekemiseen; säveltämiseen, sovittamiseen ja esittämiseen. Millaiset odotukset sinulla oli 1996 Kari Pössin ja Riku Mattilan kanssa perustetun Kaktus Recordsin suhteen? – Se hanke starttasi aika järkiavioliitto-pohjalta, mutta ei kuitenkaan toiminut. Päätimme sulassa sovussa laittaa firman jäihin, eikä siinä mitään. Olihan meillä muutama hyvä ja lupaava julkaisu, yksi Daven levykin, mutta ei se vain lähtenyt. Tulipahan kokeiltua. Kaiken tämän ohessa on jo yli kolmen vuosikymmenen ajan elänyt omaa elämäänsä iso kokoonpano nimeltä Pedro’s Heavy Gentlemen, jonka debyyttilevylle sait komean solistikatraan Davesta, Pembrokesta, Nummisesta, Timo Kojosta sekä Tuomari Nurmiosta. Viekö orkesterin pyörittäminen paljon aikaa? – En ajattele asiaa noin. Pedro’s Heavy Gentlemen on minun bändini, joka on kasassa niin kauan kuin elän. Soittajia porukassa on käynyt jo yli 70 kappaletta, ja heidät valitaankin aina tilanteen mukaan. Rockmuusikoita ja puhdasverisiä klasarityyppejä. Seuraava projekti on hyvässä suunnitteluvaiheessa. Toiminta on vähän samanlaista terapiaa kuin radio-ohjelmat, joita olen tehnyt vuosien varrella Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa. Millainen oli Juice-Remu-Dave -kiertue vuonna 2002? – Sehän oli mielenkiintoinen tilaustyöhomma, johon minut pyydettiin kapuksi. Dave oli loistava joka keikalla, mutta kaiken kaikkiaan hanke olisi kyllä kannattanut toteuttaa pari vuotta aikaisemmin ja hivenen tehokkaammin. Juicesta oli aika kova huoli, hän alkoi olla silloin jo niin sairas. Siitä olisi saanut isomman ja osin paremman jutun, kun olisi lähdetty liikkeelle vähän varhemmin. Juicehan pyysi minua bän- kuvatoimitus kuva: Juha Juntto/A-lehtien SOUNDI-HAASTATTELU ”Hänen huumorintajunsa ja asenteensa olivat viimeiseen asti aivan ennallaan. Pinnan alla saattoi olla mitä vain, mutta siitä Topi ei puhunut.” – Eivät suinkaan, olet oikeassa. Ja tässä päästäänkin tähän että ohjaajahan sitä leffaa tekee, ei säveltäjä. Kun tilaa maalarin kämppäänsä, niin eihän se maalari silti sentään värejä päätä. Mikä oli parasta Hotelli Sointu -ohjelmassa? – Suoraa viikoittaista tv-lähetystä oli hienoa tehdä, etenkin kun pääsin samalla soveltamaan Pedro’s Heavy Gentlemenin perusideaa, eli viemään solisteja pois mukavuusalueelta. A.W. Yrjänä esimerkiksi halusi ehdottomasti esittää Mombasan, mikä oli rohkea veto. Topi Sorsakoski ja Agents asemoivat itsensä tarkasti rockin ja iskelmän leikkauspisteeseen. Saiko Sorsakoski mielestäsi toteuttaa itseään riittävän laajasti? – Kyllä varmaan. Myöhemmin varsinkin, sillä isolta levy-yhtiöltä lähtiessäänhän taiteilija on vapaimmillaan. Mutta se kyllä meni alun perinkin niin, että Pekka Tammilehdosta tuli Topi Sorsakoski nimenomaan musiikillisessa mielessä, jotta mies pääsisi tekemään tietynlaista musiikkia. Tästä niin sanotusta roolista ja siihen liittyvistä vivahteista olen puhunut ennenkin, eikä minusta kyseessä edes ollut mikään rooli. Pekka Tammilehto ei olisi Pekka Tammilehtona tehnyt asioita sillä tavalla. Saitko viimeiseksi yhteistyöksenne jääneestä Tummansinisestä sävelestä sellaisen kuin halusit? – Sain. Ja mikä tärkeämpää, myös sellaisen kuin hän halusi. Omalaatuisin sessiohan se oli minun satojen sessioideni joukossa, mutta onneksi Topi oli Topi loppuun asti. Hyvä niin, sillä hänhän olisi myös voinut päättää missä tahansa vaiheessa, ettei levyä tehdä. Oli hienoa tehdä äänitykset loppuun miehen kotona Ähtärissä, koska hänen huumorintajunsa ja asenteensa olivat viimeiseen asti aivan ennallaan. Pinnan alla saattoi olla mitä vain, mutta siitä Topi ei puhunut. Tummansininen sävel oli meille molemmille erittäin tärkeä juttu, ja se meni niin kuin pitikin. Vielä on käsittelemättä yhteistyökumppaneista ehkä rakkain, Mauri Antero Numminen. Teillä on hommia riittänyt Saksaa ja Ruotsia myöten jo pitkään. Onko työtahti sopiva? – Voisihan keikkoja enemmänkin tehdä, mutta meille on taitanut löytyä tässä 36 vuoden yhteisen taipaleen myötä aika hyvä tahti etenemiseen. Mauri on hieno yhteistyökumppani ja aina hyvää matkaseuraa. Mukavasti on aika kaikkeen riittänyt: Mauri kirjoittaa välillä kirjaa ja minä teen teatteriproggiksia, mutta sitten taas lähdemme keikoille. Joihinkin duojuttuihimme voin myös tarvitessa buukata tuuraajan, mutta esimerkiksi Kiellettyjä lauluja meidän tavallaan täytyy tehdä aina kahdestaan. Mikä on pitänyt sinut liikkeellä kaikki nämä vuodet? – Uteliaisuus lienee se tärkein ominaisuus. Olen ollut koko ikäni freelance-muusikko ja luottanut aina siihen, että hommia tulee. Ja niin on onneksi toistaiseksi tullut. 9. helmikuuta 2012 Hotelli Scandic City, Tampere
SUURI SUOMALAISET GIBSON-KAUPPIAAT ESITTÄVÄT: -KIERTUE 5.4. Oulun Soitin ja Tarvike (esittelijänä Mirko Ekberg) 16.4. F-Musiikki Turku 17.4. F-Musiikki Espoo 18.4. F-Musiikki Helsinki 19.4. F-Musiikki Vantaa 3.5. DLX Deluxe Music Helsinki 13.5. Tampereen Musiikki 14.5. Top Sound Seinäjoki 15.5. TV-Sävel Hämeenlinna 30.5. Musikantti Jyväskylä 31.5.Viiking Musiikki Kuopio (esittelijänä Pepe Ahlqvist) Tule tutustumaan Gibsonin ”Les Paul juhlavuoden” kitaroihin! Gibson tuo tänä vuonna markkinoille enemmän uusia malleja kuin vuosikymmeniin. Nyt sinulla on mahdollisuus tutustua näihin kuumiin uutuuksiin tuoreeltaan paikallisessa musiikkiliikkeessäsi! Esittelijänä: ? Ben Granfelt Uusi Los Bastardos Finlandeses -levy kaupoissa 5.4.2013!!!
DEPECHE MODE SOTA JA RAUHA teksti: VILLE HARTIKAINEN MAALIPINTA Marigny Opera Hou- sen kattoa kohti kaartuvissa pilareissa on lohkeillut kauttaaltaan. Vain siellä täällä näkyy pieni valkoinen läikkä. New Orleansissa sijaitsevassa entisessä roomalaiskatolisessa kirkossa kuvataan marraskuun lopulla brittiläisen Depeche Moden musiikkivideota Heaven. Etualalla nahkatakkiin pukeutunut yhtyeen laulaja David Gahan eläytyy kappaleeseen käsien viuhtoessa sävelten tahdissa. Hänen oikealla puolellaan seisoo kitaristi ja yhtyeen pääasiallinen säveltäjä Martin Gore tutussa vaaleassa hiustupsussaan. Aivan takavasemmalla, ruskean pianon takana näkyy tummaan pukuun sonnustautunut aurinkolasipäinen mies. Hän on Andrew Fletcher, Depeche Moden kosketinsoittaja, henkilö jonka rooli yhtyeen sisällä ei ole aivan yhtä selvä kuin trion muilla jäsenillä. Maaliskuun alussa New Yorkissa puhelimeen vastaa mies, joka ei tunnu itsekään olevan aivan varma osastaan yhdessä maailman suurimmista rockyhtyeistä. – En oikeastaan tiedä, Fletcher naurahtaa. Musiikkilehti Rolling Stonen Gavin Edwards totesi vuonna 2009 jokaisella Depeche Moden jäsenellä olevan oma tarkka roolinsa: Mar24 SOUNDI Viime vuosina Depeche Mode on näyttäytynyt ulkomaailmalle kahden suuren egon kilpakenttänä. Muusikko Martin Goren ja laulaja Dave Gahanin välejä sovittelevan rauhanturvaajan rooli on langennut kosketinsoittaja Andy Fletcherille. Depeche Moden kolmastoista studioalbumi Delta Machine ilmestyy maaliskuun lopussa.
tin Gore kirjoittaa kappaleet, David Gahan laulaa ne ja Andrew Fletcher saapuu valokuvattavaksi ja lunastaa sekin. Luonnehdinta on toki kärjistetty ja tarkoitushakuisen julma, mutta ei sentään aivan tuulesta temmattu. Fletcher ei ole esimerkiksi säveltänyt tai sanoittanut Depeche Moden 33-vuotisen uran aikana yhtä ainutta kappaletta yhtyeen kahdeltatoista studioalbumilta. Tilanne ei tule muuttumaan maaliskuun lopulla ilmestyvän Delta Machine -levyn myötä. Taiteellisen kontribuution sijaan Fletcher sanoo keskittyneensä keikkailun ohella yhtyeen bisnespuoleen ja toimivansa bändin äänitorvena ulkomaailmalle. – Näen itseni yhtyeemme keskivertokansalaisena, eräänlaisena Matti Meikäläisenä, hän sanoo. Harmittoman ulkokuoren ei pidä antaa hämätä. Fletcherin leppoisa ja sovitteleva luonne näyttelee merkittävää osaa yhtyeen historiassa. 51-vuotias kosketinsoittaja on saanut monesti toimia Depeche Moden koossapitävänä voimana. Hän on bändin rauhanturvaaja, joka palauttaa sovun orkesterin johtohahmojen egojen ottaessa yhteen. – Martin ja Dave ovat tämän yhtyeen eteenpäin vieviä voimia. Kolmas pyörä olisi jo liikaa ja se sotkisi asioita, Fletcher kommentoi bändin sisäisiä henkilökemioita. – Kaikkiin ryhmiin kuuluu ihmisiä, jotka jättäytyvät taka-alalle ja tekevät vähemmän näkyvää työtä. Se on paikka, jossa itse olen – ja olen asemaani enemmän kuin tyytyväinen. Fletcher haluaa painottaa, ettei elämä yhtyeen sisällä ole yhtä sodankäynnin ja rauhanajan välistä vuorottelua. Uuden Delta Machinen nauhoittaminen sujui kaikin puolin sopuisissa tunnelmissa, eikä Fletcherin diplomaatin taidoille ollut käyttöä. Yhteinen sävel löydettiin niin tehokkaasti, että Gahan ja Gore kirjoittivat albumille jopa yhteisen kappaleen Long Time Lie – tilanne jota ei ole koskaan aiemmin tapahtunut. Fletcher kuitenkin toppuuttelee toiveita jatkon suhteen. – En usko, että he tulevat tekemään yhteistyötä enää tulevaisuudessa. Sekä Martin että Dave haluavat työstää kappaleitaan mieluiten yksin. AIVAN YHTÄ levollisissa tunnel- missa ei yhtyeen sisällä eletty viime vuosikymmenen puolivälissä. Selätettyään vuosikausien vaikean päihdekierteen David Gahan kertoi ennen vuoden 2005 Playing The Angel -albumin nauhoituksia, ettei hänellä ole halua jatkaa yhtyeen laulajana, ellei saa myös omia sävellyksiään levylle. – Ymmärrän Daven suhtautumisen asiaan, Fletcher toteaa. – Ei ole kovin montaa tämän kokoluokan yhtyettä, jossa laulaja ei kirjoittaisi kappaleiden tekstejä. Varmaan kuuluisin vertailukohta olisi The Who. Uuden suunnan elämälleen löytänyt laulaja sai tahtonsa lävitse. Playing The Angelista tuli ensimmäinen Depeche Mode -äänite, jonka kappaleiden tekijäkrediiteistä löytyy Martin Goren rinnalla myös Gahanin nimi. Gahanin tekemiä lauluja löytyi levyltä lopulta kolme kappa- seessä Martinin vai Daven kappale. Tietysti tiedän miten asia on, mutta yritän vain sanoa, miten hyvä laulunkirjoittaja Davesta on vuosien varrella tullut. UUTTA LEVYÄ on markkinoitu seu- raajana yhtyeen uran kahdelle kaupallisesti menestyneimmälle albumille Violator (1990) ja Songs Of Faith And Devotion (1993). Luonnehdinnassa taitaa loppujen lopuksi olla kyse pelkistä myyntipuheista, mutta Delta Machinea voi silti pitää yhtyeen parhaana albumina lähes kahteen vuosikymmeneen. Rohkeasti sive Attackin vuosituhannen lopun triphop-klassikko Mezzaninen. – Meillä oli aloittaessamme tietynlainen johtoajatus. Monet Martinin demoista olivat bluesahtavia ja lähtökohtaisesti synkkiä, Fletcher luonnehtii. – Mielestäni levyn nimi Delta Machine kuvaakin albumia melko hyvin. Siinä blues sekoittuu elektroniseen soundiin. Yhtyeen fanien keskuudessa tunnelmallinen uutuus otetaan todennäköisesti ilolla vastaan. Levy-yhtiön markkinointiosastolle monivivahteinen levy voi sen sijaan olla harmaita hiuksia tuottava probleema. Haastavien ja hitaasti avautuvien kappaleiden – singlelohkaisu Heavenia lukuun ottamatta – on vaikea kuvitella löytävän tietään radioaaltojen listavirtaan. Uransa aikana yli 100 miljoonaa levyä myyneen yhtyeen kosketinsoittajaa tilanne ei tunnu huolestuttavan. – Meille oli tärkeintä, että albumi on jännittävän kuuloinen. Kaupallisuus ei ole meille ensiarvoinen kriteeri. Halusimme ennen kaikkea yllättää fanimme. Olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen ja voimme seistä kokonaisuuden takana. MUSIIKIN JAKELUN siirtyessä yhä ”KAUPALLISUUS EI OLE MEILLE ENSIARVOINEN KRITEERI. HALUSIMME ENNEN KAIKKEA YLLÄTTÄÄ FANIMME.” letta, kuten myös Playing The Angelia seuranneelta Sounds Of The Universelta (2009) ja Delta Machine -uutuudelta. Kaikki eivät ole aivan vakuuttuneita siitä, lisäsikö Gahanin sävellystyöhön tuoma panos Depeche Moden taiteellista arvoa – vai kävikö asiassa päinvastoin. Sanojaan punnitseva Fletcher asettaa vastauksensa seuraavasti: – Yritämme ottaa levyille ne kappaleet, joita pidämme parhaina. Kaikille lauluille annetaan joka tapauksessa mahdollisuus, mutta lopullinen päätös tapahtuu levyprosessin aikana. Joskus päätökset syntyvät vasta viime hetkellä, hän sanoo. – Uudella levyllä ei mielestäni edes pysty erottamaan, onko ky- tuotetun levyn kappaleet vyöryvät kuulijaa kohti painostavan ilmapiirin alaisina. – Huomasimme melko nopeasti, että albumista täytyy tulla raa’an kuuloinen. Kappaleista muotoutui riisuttuja, vain muutamista elementeistä koostuvia kokonaisuuksia, Fletcher kertoo. – Monesti lauluissamme on tapahtunut samanaikaisesti liian monia asioita. Tällä kertaa kaipasimme minimalismia ja melodioiden nostamista avainasemaan. Melodioiden lisäksi huomion kiinnittää levyllä käytetty rytmiikka. Levyn avaava, pahaenteinen Welcome To My World rakentuu simppelin, surisevan konetaustan varaan. Tummasävyinen kappale tuo mieleen Mas- suuremmalta osalta verkkoon ja iTunesin sekä Spotifyn kaltaisten palvelutarjoajien vallatessa markkinoita on yksittäisistä kappaleista tullut jälleen musiikkiteollisuuden tärkeintä myyntitavaraa. Monen albumikokonaisuuksien nimiin vannovan yhtyeen pitää keksiä viisastenkivi uudestaan. – Singlet olivat paljon albumeita tärkeämpiä jo silloin, kun aloitimme uramme, Fletcher huomauttaa. – Varsinkin faneille albumit ovat yhä kaikkein tärkeimpiä. Monet heistä haluavat yhä ostaa musiikin konkreettisina tuotteina. Kaiken kaikkiaan tekniikan kehitys ja musiikin digitalisointi on mielestäni positiivinen asia. Turha siitä on valittaa. Taitaa olla niin, etteivät musiikkimarkkinoilla puhaltavat tuulet juuri hetkauta Depeche Moden kaltaista dinosaurusta. Se puskee myös tulevaisuudessa eteenpäin valitsemallaan tiellä, välittämättä sen kummemmin muusta aluskasvillisuuden seassa vilisevästä elämästä. – Uskomme yhä, että paras tapa lähestyä musiikkia on sekoittaa oikeita soundeja, kuten kitaroita, elektronisiin elementteihin. Se on ollut Depeche Moden soundin ydin, enkä pysty näkemään että asia tulisi muuttumaan, Fletcher sanoo. Kosketinsoittajaa kysymys yhtyeen sopeutumisesta muuttuvaan musiikkikenttään lähinnä huvittaa. – Me voimme tehdä ihan mitä haluamme. SOUNDI 25
”MUSAMME POHJAA VAHVASTI BRITTILÄISEN HARDROCKIN PERINTEESEEN, MUTTA EN KOE MEIDÄN MYYVÄN LUNTA ESKIMOILLE” kuva: Matti Pyykkö VON HERTZEN BROTHERS Von Hertzen Brothersin vitoslevyltä odotetaan suuria muun muassa Britanniassa. Onneksi Nine Livesin sessioissa syntyneet neljätoista biisiä piirtävät kuvan taiteellisesti levottomasta, yhä uteliaasta ja aiempaa monipuolisemmasta rockyhtyeestä. 26 SOUNDI
lis. Vähän Gardenia, vähän Blind Melonia… Ehkä Insomniacissa myös on jotain melodiaan liittyviä vaikutteita Soundgardenin ekoilta levyiltä. Cornell on minusta maailman paras rocklaulaja, joten olen todella iloinen tästä assosiaatiosta. Onhan meillä aika sama rekisteri, ja tuota biisiä äänittäessä minulla oli kurkku Amorphiksen Tomi Koivusaari: ”Von Hertzen Brothersissa on paljon Kingston Wallia” i Heimonen K Cornellin. Elokuussa 1972 syntynyt Mikko on hyvillään vertauksesta. – Hauska kuulla, sillä Soundgarden oli minulle aikanaan tosi tärkeä yhtye. Ja onhan Insomniac eittämättä grungeinta, mitä Von Hertzen Brothers on tehnyt. Heti kun kappale alkoi ottaa himassa muotoa, siitä tuli itsellekin tietty Seattle ’92 -fii- kansi: Samul erkani joissakin biiseissä meidän ajatuksistamme turhan radikaalisti. Soundillinen ideointi on hänen ehdottomia vahvuuksiaan, kun me taas tiedämme sisältöasiat paremmin. un Soundin ja Von Hertzen Albumin tekstejä Mikko saBrothersin tiet viimeksi kohnoo tehneensä tällä erää tavallista tasivat marraskuisessa Kööenemmän, musiikillinen sisältö japenhaminassa, oli stadilaiskautui koko lailla puoliksi hänen ja bändin tähti hyvässä ja ansaitussa niin ikään kitaraa soittavan ja laulanousussa: yhtenä nykyhetken provan isoveli Kien välillä. Erityisen ongen suurimpana suunnannäyttänistuneena Mikko pitää Kien kappajänä pidetty Opeth oli poiminut viiletta Separate Forevers. Se on sijoisikon Skandinavian-pyörähdyksensä tettu albumin tyylilliseen taitteelämmittelijäksi, ja ruotsalaisorkesseen, josta lisää tuonnempana. terin johtohahmo suitsutti veljesyh– Myös meidän molempien osia sityettä estoitta. ”Von Hertzen Brotsältäviä biisejä löytyy taas pari. Ne hersin kaverit ovat pesunkestäviä enemmän akkaribiisit levyn lopusta ammattilaisia. He ovat myös aivan ovat suurimmaksi osaksi Kien, paitsi perkeleellisen kovia soittajia”, ylispäätösraita Prospect For Escape tetty laulajakitaristi-biisintekijä Mipääosin minun. Alun kaksi ekaa biikael Åkerfeldt kehui Soundin numesiä tulivat minulta, Coming Home rossa 12/02. Kiertue oli sen hetken tärkein asia Kieltä. Ennen tarkempaan analyysiin syja keikkoihin keskityttiin sataproventymistä Von Hertzen valottaa senttisesti, sillä rauta oli tulikuuma vielä pyynnöstä miksauksen ristija tärkeää saarnatyötä piti kentällä tekemän. Mutta samanaikaisesti aja- riitoja. – Esimerkiksi voi nostaa vaikka tukset karkailivat kotimaahan, sillä kappaleen World Without, jonka niskassa tuntui orastavaa painetta. Laajenemisen kannalta elintärkeä vi- message oli minusta hyvin henkilökohtainen, lämmin ja intiimi. Mutta toslevy Nine Lives oli ennen vuodenekassa miksauksessa fiilis vaihdetta vielä pahasti kesoli kalsea, jopa vähän ken, masteroinnin määluotaantyöntävä – eli rittämä takaraja vaani ”Nine Lives on ihan toisessa ääripelottavan lähellä. taiteellisesti tällaisenaan päässä! Tämä kuuJa kuinkas sitten paras mahdollinen lui muun muassa kävikään? siinä, että kap– Miksauksia alkokonaisuus. Nyt levy paleen kahdesta koi tippua kuunmenee hienosti paikasta pianosta – puhneltavaksi OpethA paikkaan B ja sitten taasta Ja Leslien rundille, ja niiden vielä paikkaan C.” läpi vedetystä – Jari äärellä jännitimme, oli korostanut efekmahtaako aika sittentoitua, mikä minusta kään riittää, yhtyeen keuetäännytti kappaletta kuulahahmo Mikko Von Hertzen muistelee nyt. – Osa luonnoksista oli lijasta. Se ei ollut yhtään kutsuva, mikä taas oli itselle tärkeä pointti. vielä sen verran kaukana toivotusta, Biisin piti hivellä ja vetää kuulija ettei jäänyt muuta mahdollisuutta luokseen, mutta se oli soundeilkuin jakaa miksauskakkua usetaan lähes haudantakainen ja deammalle henkilölle. Itse nappasin moninen. Nämä tuntuvat näin myöpäältä viisi ikään kuin eniten omaa hemmin kerraten ehkä pikkujutuilta, biisiäni, ja annoin ne toimeksiantona mutta ovat biisintekijälle tärkeitä. muualle. Kaikkiaan biisejä miksasiAsiaan kiinnitettiin yhdessä huomivat Jarin ohella Petri Majuri, Mikko ota, ja jo Jarin alustavat korjaukset Raita, Ilkka Herkman ja Jesse Vainio. veivät hommaa eteenpäin. Vielä kun Tasan kahden vuoden takaisen hieman joogattiin, Jarihan se lopulta Stars Aligned -täyspitkän onnistumiksasi tämänkin raidan levylle. neen tuotantotyön myötä ”jatkokauItse sisällön tarkempi ruotimidelle” valittu ja Nine Livesin yhdessä nen on hyvä startata yhdeksänraitaibändin kanssa tuottanut Jari Salo eli sen Nine Livesin alusta eli Mikon biiJames Spectrum ei silti saanut joululahjaksi epäluottamuslausetta, ku- sistä Insomniac. Räyhäkkäästi rullaava raita avaa uuden ikkunan orten Mikko korostaa. kesterin ilmaisuun ja tuulettaa sa– Enemmän oli kyse aika-asioista malla sitkeään luutuneita käsityksiä kuin Jarin miksauksista – vaikka eiVon Hertzen Brothersista kertausvät nekään kyllä kerrasta kondiktyylien parissa viihtyvänä kaavamaisessa olleet. Sillä tässähän kävi sena retrobändinä. Etenkin kun laumyös niin, että ainakin itselle lopullusuoritus tuo hakematta mieleen linen visio kristalloitui vasta tekemisen myötä. Jarihan on taiteilija vailla jotain ratkaisevasti modernimpaa eli Soundgardenin komeaäänisen Chris vertaa, mutta hänen näkemyksensä teksti: PETRI SILAS Von Hertzen Brothers ja Amorphis vastaavat kevään odotetuimpiin lukeutuvista albumeista. Helsinkiläisten pitkän linjan muusikoiden bändeissä on paljonkin samaa, joten Soundi järjesti uunituoreet levyt ristiin ennakkokuunteluun. ”Von Hertzen Brothersilla on tunnistettava orgaaninen soundi, vaikka musiikillisesti bändi liikuskeleekin melko vapaasti eri alueilla. Eikä arastele huuruilla minuuttitolkulla! Nine Livesilta löytyy tuttuja elementtejä kuten moniäänilauluja, jylhiä kertsejä, rouheita kitarariffejä, godlya kannuttelua ja paikoin hyvinkin kokeellista, mutta aina timanginkovaa soittoa. Eihän sitä tavallaan muuta kaipaisikaan, mutta myös uudet tuulet puhaltavat. Paria biisiä ei ensi kuulemalta arvaisi VHB:ksi muutoin kuin soundillisesti ja soitannollisesti. Yhtyeen kotimaan kuulen selvästi: Von Hertzen Brothersissa on paljon Kingston Wallia, joka taas avasi itselleni portin varhaiseen suomiprogeen ja kansanmusavaikutteisiin. Approach (2006) taisi olla eka albumi, jota bändiltä tuoreeltaan kuulin – siis heti silloin ilmestymisen aikaan.. Se oli aika linjakas paketti, mutta sittemmin Von Hertzen Brothers on lähtenyt haahuilemaan enemmän ympäriinsä, mikä varmasti pitääkin paitsi kuuntelijoiden, myös soittajien oman mielenkiinnon hyvin yllä. Jos sitten leikitellään sillä ajatuksella, mitkä Nine Livesin biisit taipuisivat hyvin Amorphiksen käsittelyyn, kuulen ainakin kahdessa vikassa raidassa elementtejä, joita olemme itsekin hyödyntäneet. Von Hertzen Brothersille puolestaan antaisin Circlen kappaleista suurella mielenkiinnolla versiointiin Hopeless Daysin sekä A New Dayn ja vanhemmista tietenkin My Kanteleen!” Von Hertzen Brothersin kitaristi ja biisintekijä Kie von Hertzen kommentoi Circleä ja Amorphista sivulla 95. SOUNDI 27
käheänä, mikä kenties vaikutti lopputulokseen. Tavallaan samaan suuntaan, tai tarkemmin yhden Soundgardenin merkittävän vaikuttajan tontille, saapastelee Nine Livesin nelosraita. Lost In Time käynnistyy raskaana ja uhkaavana kuin jokin Black Sabbathin unohdettu varhainen helmi. Jos on Insomniac grungeinta VHB:ta tähän mennessä, kuullaan Lost In Timella yhtye toistaiseksi raskaimmillaan. – Tämä esimerkiksi oli niitä yhteisiä raitoja: vaikka a-osa on Kien yhdestä vanhasta kalastajalaulusta, suurin osa elementeistä tuli minulta. Muitakin vaihtoehtoja siihen pääriffin paikalle oli, mutta koska Lost In Timesta oli tulossa niin hidas ja raskas, valitsin tämän. Siinä on sopivasti voimaa ja se puki musan teemaa muutenkin hyvin. Biisin teksti taas syntyi yhden Åkerfeldtin kanssa käydyn keskustelun innoittamana. Nine Livesin alku ei anna yhtään siimaa bändin tutuimpiin temppuihin ehdollistuneille: tyypillisimmän, rehevän 1970-lukuisen Von Hertzen Brothers -ilmaisun ulkopuolelle kaahaa myös kolmosraita Coming Home, joka nostaa elävästi mieleen varhaisen, häpeämättä popahtavan Hertzen-kohelluksen Devil Of A Girl. Pöyhkeä Coming Home on Kien vanhan tanssiteatterikappaleen pohjalta osin kierrätetty, osin tyhjästä luotu raita. – Kun levyn tekoon ryhdyttiin, kävimme Kien ja (basistilaulaja) Jonnen kanssa läpi kaikki vanhat demot ja aihiot, jotka ovat jääneet muistiin kummittelemaan, kertoo Mikko. – Coming Home syntyi yhden tanssiproggiksen intromusasta, johon Kie oli tehnyt makean ”rummut tunnelissa” -kokeilun. Kaikki olivat sitä mieltä, että ideasta pitää kasvattaa kappale, Kie otti kopin ja hommaan kehkeytyi aika itsestään puksuttavan maaginen junafiilis. Jossa muuten kieltämättä on samaa holtittomuutta kuin koko ekassa levyssämme (Experience, 2001) ja tarkemmin juuri Devil Of A Girlissä. Emme olleet hetkeen tehneet kovatempoista rockbiisiä, joten sellaista oli hauska työstää. Kiehän laulaa Coming Homen a-osat hyvin epä-VHBmäisen matalalta, mikä korostaa erikoista tunnelmaa. Vaikka raitoja albumille päätyi siis yhdeksän, valmiiksi niitä tehtiin peräti neljätoista kappaletta. Onneksi myös pudokkaat saadaan päivänvaloon bonusraitoina, koska vasta nekin kuultuaan voi todella ymmärtää, missä Mikko, Kie, Jonne, kosketinsoittaja Juha Kuoppala ja rumpali Mikko Kaakkuriniemi musiikillisesti juuri nyt ovat. Erityistä huomiota nipusta kiinnittävät glamrockiin viittaava Mikon Do What You Want, josta tekijä itse löytää Cream-stem28 SOUNDI mieli reagoi näihin juttuihin jännästi. Kun biisi alkuun soi lopussa Prospect For Escapen jälkeen, siitä tuli ihan ”ranteet auki” -fiilis, mutta nyt se ei herätä yhtä jyrkkiä tuntemuksia. Ja nimenomaan tämä psykoakustiikkaan liittyvä havainto avasi lukon. Kun Separate Forevers löysi paikan tarinan saranakohdasta, linjautui Nine Livesin draaman kaari: jos levy olisi vanhakantainen vinyyli, sen apuolella rokattaisiin armottomasti, uonna 2001 perustetulla Von b-puolella himmailtaisiin rauhalliHertzen Brothersilla on Nine semmin. Mikko vahvistaa, että juuri Livesissa historiansa johdontästä on kyse. mukaisin ja monipuolisin albumi, – Päätöstä puolsi myös se, että joka sisältää pätevän synteesin yhtykäytimme useita miksaajia. Oli een verevästä soittohurmoksesta ja pakko löytää biisijärjestys, joka solStars Alignedin vallattomasta äänijuu hyvin eteenpäin eikä aikokeilusta. Mutta tähän ei heuta kauheita soundillisia päädytty suinkaan sathyppäyksiä sinne tänne. tumalta tai vahin”Soundgarden oli Oli helpotus löytää ratgossa: palapelin minulle aikanaan tosi kaisu, jossa todellaosien tarkan hionkin ikään kuin a-puonan ohella myös tärkeä yhtye. Ja onhan lella tykitetään eskokonaisuuden Insomniac eittämättä toitta ja b-puolella isommat linjat ja grungeinta, mitä mennään aika akustimuotoseikat vaaVon Hertzen Brothers sesti, vähän Led Zeptivat tällä kertaa pelinin kolmosen (1970) tavallista enemmän on tehnyt.” hengessä. Olimme muupohdintaa. tenkin miettineet, että orAlbumin haluttiin kesterin akustista puolta olisi kiva myötäilevän klassisen vinyylijotenkin korostaa, ja näin siihen auälppärin mallia, mutta koska yhtykeni vähän varkain tilaisuus. Eikä se een kappaleet ovat keskimitaltaan loppu tietenkään pelkkää puhalteselvästi tavallista pidempiä, sopilua ole, kyllähän World Without ja vaksi cd-ajan mitaksi rajautui yhdekBlack Hearts Cry ovat tosi isoja biisän raitaa. Ja jotta homma ei menisi sejä. Mutta kun levyn alusta tehtiin liian suoraviivaiseksi, Nine Livesista niin alleviivatun riffivetoinen ja rokkaavailtiin myös tuplavinyyliä, jolla kaava, ne kuulostavat lopussa lähes olisi kuultu joitakin aikasyistä cd:ltä kepeiltä. Nämä ovat jänniä juttuja. karsiutuneista raidoista. Sittemmin hankkeen päälle tosin vedettiin ruksi, Jos Nine Livesin kuuntelun aloittaa tavallaan b-puolesta, viimeiset raijoten lehden mennessä painoon ludat eivät soundaa ollenkaan pieniltä, vassa oli cd:n biisit sisältävä perusakustisilta tai hiljaisilta. Kannattaa vinyyli. kokeilla. Erikoiselta vaikuttaa levyn jakaAlbumin päätökseksi kokeiltiin minen kahteen identiteetiltään erimyös nostattavampia raitoja, mutta luonteiseen osaan. Ratkaisu vaati ideasta luovuttiin aika äkkiä. auetakseen monta keskittynyttä – Luotimme intuitioon ja pysyimkuuntelukertaa, eikä ulkopuolinen me tässä mallissa. Jopa sillä uhalla, voi kuin arvailla sen motiivia. että nyt joistakin levyarvioista saa – Kun materiaali oli saatu valvarmasti lukea albumin intensiteemiiksi tiettyyn pisteeseen, aloimme tin lässähtävän loppua kohden, Mikpyöritellä biisijärjestyksiä, alustaa ko ennustaa. – Mutta meidän mieMikko viitaten seuraavaksi kappalestämme Nine Lives on taiteellisesti leeseen, joka kulki Soundille ennalta tällaisenaan paras mahdollinen kotoimitetuissa tiedostoissa vielä kukonaisuus. Nyt levy menee hienosti vaavalla työnimellä Zuruiza. – Ja paikasta A paikkaan B ja sitten vielä homma tavallaan kulminoitui Sepapaikkaan C. Ja vaikka soundi monen rate Foreversin kanssa pähkäilyyn. miksaajan takia muuttuukin matkalBiisille ei tahtonut millään löytyä järla, siihen ei kiinnitä huomiota. Lekevää paikkaa. Olimme hetken tyyvy muuten masteroitiin lopulta kahtyväisiä ratkaisuun, jossa se oli päädesti. Ja hyvä niin. Toisella kerralla tösraitana, kunnes tajusimme idean päästiin paljon yhtenäisempään tumahdottomuuden. Kappaleesta olisi lokseen. jäänyt niin loputtoman surullinen fiiPilottina helmikuun alussa jullis, ettei sitä voinut ainakaan vikaksi laittaa! Mutta kun se osui kohdalleen kaistu Flowers And Rust, joka tulee levyllä kakkosena, olisi äkkiä arvelraidaksi viisi, asiat loksahtivat uolen saattanut olla pätevä lopetusmiinsa. Onneksi jaksoimme vääntää, raita. koska levyn voi pilata väärällä biisi– Sellaista biisijärkkää ei muuten järjestyksellä. Nyt kun Separate Foedes mietitty, missä se olisi ollut viirevers on vitosbiisinä, sen omakin meisenä, sanoo Mikko ennen kuin luonne tavallaan muuttui. Ihmisen moja ja Queens Of The Stone Age -poljentoa, sekä kertosäkeissään korskean punkahtava Kien Writings On The Wall. Mutta myös tyylipuhtaat Von Hertzen Brothers -panoraamaraidat, lähes jazzvalssiksi taipuva Between The Lines ja häpeämättömän nostattava The Climb, olisivat muissa olosuhteissa kenties levylle sopineet. V siirtyy kertomaan levy-yhtiön panoksesta. Vaikka eipä siitä paljon kerrottavaa ole. Yhtyeelle tärkeän Britannian toimiston pää Dante Bonutto kävi työn kesken studiolla, mutta mitään toiveita tai ehdotuksia mies ei esittänyt. Suomessa oltiin aktiivisempia. – Riku Mattila kuunteli demot, rankkasi biisit ja poikkesi yksissä treeneissä. Mutta siinä kävi vähän hassusti, nauraa Mikko. – Laitoimme hänen kommenttinsa huolella muistiin, mutta lappu tuli lopulta vastaan joskus miksausten jo alettua! Eli sen jälkeen kun Riku Mattila käveli ovesta pihalle, emme kiinnittäneet hänen sanomisiinsa mitään huomiota. Melkein noloa, mutta niin todella kävi. Kyllä ulkopuoliset mielipiteet ovat ainakin teoriassa aina tervetulleita, mutta emme me niihin näköjään kauheasti huomiota kiinnitä. Olisi hauskaa tietää, onko olemassa tuottajaa tai a&r-tyyppiä, jota kunnioittaisimme... Itse asiassa on vaikea kuvitella, että edes jonkun Rick Rubinin kommenteilla olisi merkitystä siihen, miten Kie biisinsä tekee! Näin se vain menee. Lopulta asia on niin, että kyse on meidän taiteestamme. Me teemme päätökset itse ja niillä mennään. Vastaava omanarvontunto heijastuu myös ulkomusiikillisiin seikkoihin. Mikko kertoo viihtyvänsä hyvin ammattitaitoisten brittitoimittajien parissa, koska he tuntevat alan ja kehuvat artistia vain silloin, kun syytä oikeasti löytyy. Heistä jotkin myös osaavat kytkeä Von Hertzen Brothersin oikeaan jatkumoon ja kysellä bändin suomalaisista juurista. – Kyllähän UK:ssa on näitä Jerry Ewingin ja Malcolm Domen kaltaisia pitkän linjan toimittajia, jotka tenttaavat meitä Wigwamin ja Pekka Pohjolan diggailusta, mikä onkin tietenkin osuvampi viitekehys kuin vaikka HIM ja The Rasmus. Paitsi meikäläisiä sävyjä, on Von Hertzen Brothersin ominaisilmeessä myös selviä brittipiirteitä. Tällä voisi olla kielteisetkin puolensa. – On totta, että musamme nojaa vahvasti brittiläisen hardrockin perinteeseen, mutta en koe meidän myyvän lunta eskimoille. Ja vaikka tämä kuulostaa nyt tosi laskelmoivalta, meille tuntuisi olevan juuri siellä jopa selkeä markkinarako. Nykyprogehan on aika usein… miten sen nyt kauniisti sanoisi… vähän matematiikkaa, kun taas me olemme selkeästi rockbändi. Eikä toista ihan vastaavaa ole siellä tullut eteen, mikä tuntuu tavallaan hassulta. Kyllä meissä veljeksissä joku juttu on, eikä se minusta liity siihen mistä me tulemme, vaan siihen keitä me olemme. Meidän musamme soi brittien korvissa samaan aikaan tuttuna ja eksoottisena, mikä on tosi hyvä juttu.
– Mulla oli käytössä pari kappaletta vintagesyntikoita, mutta suurin osa ää nistä on tehty softasynalla, jolla voi mallintaa vanhoja Moogeja ja vastaavia. Ohjelmoi n myös kaikki rytmiraidat Addict ive Drums –ohjelmalla, eikä m ukana ole lainkaan liverumpu ja. 30 SOUNDI kuva: Rami Saaristo – TULI FIILIS, ETTÄ OLISIKO AIKA SIIRTYÄ UUTEEN. OLI VAHVA TARVE MIETTIÄ UUDESTAAN OMAA IDENTITEETTIÄ ARTISTINA, OTTAA ASKEL JOHONKIN SUUNTAAN!
Anssi Kela kuva: Juho Juntunen JA 1730 TUNNIN LEVY teksti: JUHO JUNTUNEN A nssi Kelan tuore albumi on myös matka miehen omaan musiikkimakuun. Kun Anssi selittää uusien biisien taustaa, esille tulee useita artisteja, joiden musiikista hän on saanut inspiraatiota laulujen kirjoittamiseen. – Mulla oli levyä tehdessä takaraivossa sellainen termi kuin kokemusten summa, Anssi Kela sanoo. – Halusin tehdä levyn, jossa kuuluisi myös se musiikillinen matka, jonka olen kulkenut. Sieltä kuuluu se Michael Jackson, mistä olen lähtenyt liikkeelle, sieltä kuuluu Duran Duran ja muita tärkeitä 80-luvun artisteja. Ja onhan siellä kasariheviäkin esimerkiksi Kaatua kuin puu -biisin kitarasoolossa. On funkia, gospelvaikutetta ja Springsteeniä. Ainoastaan folk loistaa poissaolollaan, mutta sitähän mä olen tehnyt aika paljon vanhoilla levyillä. – Onhan tässä uuden alun fiilistä – siinäkin mielessä, että levy-yhtiö on vaihtunut. Nyt on uudet tuulet ja tehdään yhteistyötä uusien tyyppien kanssa. Ennen levyn aloittamista mietin, millaisessa tilanteessa olin urani kanssa, eikä tällainen levy syntynyt ihan sattumalta. Olin etukäteen miettinyt aika paljon asioita ennen kuin painoin rec-nappulaa. – Yksi tärkeä hetki tämän levyn syntymisessä oli suunnilleen vuosi sitten. Olin palaamassa keikalta taksilla himaan ja radio oli päällä. Sieltä rupesi tulemaan joku suomalaisen miesartistin kappale, ja mä keskityin Eikö Anssi Kelan edellisestä levystä ole jo neljä vuotta? Tekeekö se mies enää musiikkia? Eikö Mikan faijan BMW ollut se Kelan iso juttu? Kelan uuden albumin ensimmäinen single Levoton tyttö todistaa, että Anssi Kelalla on vielä paljon sanottavaa suomalaisessa rockissa. Yhtäkkiä miestä vähätelleetkin ovat valmiita myöntämään, että kyse on oikeasti toimivasta hitistä, joka on ansainnut paikkansa radion soittolistojen ykkösenä. Anssi Kelan paluuta todistaa 1730 tunnin aikana kotona syntynyt levy. kuuntelemaan sitä. Tuli vähän sellainen fiilis, että kuulostaakohan minun musani ulkopuolisen korviin samanlaiselta kuin tämä kuulostaa minusta. Tämä kun on aika tylsää ja jotenkin hirveän keskinkertaista. Onko tämä sellaista musaa, mitä pitää tehdä päästäkseen nykyisin radioon? – Jotenkin siitä kimmokkeesta lähti ajatus, että haluan mieluummin tehdä jotain muuta kuin olla tällainen suomalainen laulaja/laulun- tekijä/miesartisti. Se on oma genrensä, vakavia miehiä akustisen kitaran kanssa, ja olen tavallaan itsekin edustanut sitä samaa. Tuli fiilis, että olen itse jo käynyt tuon luvun läpi, olisiko aika siirtyä seuraavaan. Oli vahva tarve miettiä uudestaan omaa identiteettiä artistina, ottaa askel johonkin suuntaan. Se on samantekevää, vaikka se olisi pitkä askel taaksepäinkin, kunhan pääsee eroon siitä harmaasta massasta. Halusi vetää riskillä, tehdä levyn joka ei peesaile ketään eikä mitään! Piti hakea oma latu siihen rinnalle. – Vaikka tuntui että heittäydyin tyhjän päälle, nyt näyttää siltä että se oli juuri se oikea peliliike. Jos olisin taas tarjonnut sitä Mikan faijan BMW -tyylistä materiaalia uudestaan, en usko että jengi suhtautuisi juttuun sillä tavalla kuin nämä uudet laulut on otettu vastaan. Anssi kertoo yllättyneensä itsekin siitä, miten vahvasti pään sisällä alkoi kuulua ääni, että nyt levyn voisi tehdä itse kotioloissa. Mieshän äänitti Nummela-esikoisalbuminsa omissa oloissaan kuten myös osan kakkoslevystään Suuria kuvioita. Silloin tuli fiilis, että oli liian raskas prosessi vastata yksinään kaikesta, ja studio alkoi tuntua turvalliselta vaihtoehdolta. – Mutta jos biisejä äänitti studiossa ja niitä muutteli kesken session, takaraivossa tuntui, että nyt ollaan hukkaamassa jonkun aikaa ja rahaa. Siinä karisee halu kokeilla mitään villiä, Anssi Kela kertoo. – Nyt saatoin painaa hommia kaksikin viikkoa jonkin biisin kanssa ja SOUNDI 31
huomata, että tämä ei vaan toimi. Tuollaista ei välttämättä tekisi studiossa. Siellä lähtisi joko tekemään alunperinkin turvaratkaisua, tai sitten joutuisi hyväksymään ei-niin-toimivan ratkaisun tyyliin ”ei tästä nyt niin kummoinen tullut, mutta tällä on pakko mennä”! – Laskeskelin, että käytin levytykseen 1730 tuntia. Eli tein sitä seitsemän kuukautta, josta lasketaan pois keikkapäivät ja pieni lomaperiodi. Kun aloitin äänitykset, en hirveästi kysellyt bändiltä, miten se suhtautuu asiaan. Mä vaan ilmoitin, että teen tämän nyt tällä tavalla. Kai ne nyt on tottuneetkin tapaani toimia, ja olihan edellinen levyni Aukio ainoa puhdas bändilevy urani aikana. Se tehtiin vanhan liiton tyyliin, mentiin treenikämpälle ja sieltä sitten studioon. Enemmän on ollut normikäytäntö, että puuhailen levyt itsekseni, ja bändin kanssa tehdään biiseistä sitten omat tulkinnat keikkoja varten. – Kuten sanoin, mulla oli selkeä visio siitä mitä olin tekemässä, ja yksi tärkeä kulmakivi oli, että haluan tehdä mahdollisimman mukaansa tempaavan levyn. Aikaisemminhan mun musiikki on kääntynyt aika sisäänpäin. Nyt halusin avautua enemmän, ja samalla halusin tehdä iloisen, hyväntuulisen ja kohottavan levyn. Ajattelin että tempot pidetään aika korkealla, ja Palavasta sillasta tulikin albumin ainoa hidastempoisempi biisi. – En vertaa tietenkään itseäni artistina Springsteeniin, mutta muistan Springstee- nin joskus sanoneen, että silloin kun hän teki Born In The USA -biisiä, hän tiesi olevansa valmis siirtymään stadioneille. Tässä tilanteessa aistin jotakin samaa. Aukiosta tiesin jo etukäteen, että sellainen konseptialbumi ei tule myymään paljon. Nyt olin valmis seuraavaan siirtoon. Sehän ei tietenkään ole mun päätettävissä, siirrynkö nyt stadionille vai en, mutta nyt tiedän pystyväni siihen. Nyt on tajunnut, että artistin täytyy aina tehdä sellaisia levyjä kun sen täytyy tehdä. Niihin täytyy liittyä oma valmiustilanne. Tietyssä vaiheessa uraa täytyy käpertyä sisäänpäin ja toisessa vaiheessa tulla vauhdilla ulos. Kädet pystyyn, on fonisoolon aika Anssi Kela äänitti tosiaan uuden albuminsa kokonaan kotioloissa Pro Toolsilla. Eihän siihen miehen mukaan tarvita nykyisin muuta kuin että ostetaan tehokkain läppäri mitä markkinoilta löytyy, ja hommataan siihen etuaste ja hyvä mikrofoni. Siinä kaikki! Anssi huomattaa, että hän ei edes hankkinut tarkkailukaiuttimia vaan teki koko levyn luurit päässä. – Itsekin yllätyin, miten paljon uudelle levylle tuli synaraitoja, niitä on enemmän kuin kitararaitoja. Se oli mulle uusi aluevaltaus, Anssi kertoo. – Mulla oli käytössä pari kappaletta vintage-syntikoita, mutta suurin osa äänistä on tehty softasynalla, jolla voi mallintaa vanhoja Moogeja ja vastaavia. Ohjelmoin myös kaikki rytmiraidat Addictive Drums -ohjelmalla, eikä mukana ole lainkaan liverumpuja. – Niin kornia kuin onkin puhua juurille palaamisesta, mieleen palautui se kun olin pikkupoika ja faijalla oli sen työhuoneessa syntikoita. Sehän soitti gospelbändi Pro Fidessä ja sillä oli viimeisimmät pelit. Oli DX7, oli Oberheimia ja ARF ja aikaisemmin miniMoog. Oli jännä mennä pikkupoikana sinne ja pistää Oberheimiin virrat päälle ja kuulokkeet päähän ja ruveta vääntelemään nappuloita. Tuosta nappulasta saa tuulen suhinaa! Oli muuten karu hetki, kun pari viikkoa faijan kuoleman jälkeen syntikat tultiin hakemaan pois, ne kun oli bändin omaisuutta. Mutta nyt pääsin jotenkin samoihin fiiliksiin, se oli jännittävää! – Kitarat, bassot, kosketinsoittimet ja perkkarit soitin itse. Kitarat meni suoraan tietokoneeseen ja käytin vahvistinmallinnuksia. En nähnyt tarpeelliseksi, että olisin laittanut styrkkareita pystyyn ja ruvennyt mikittelemään niitä. Jos tekisi tosi kitarapitoista musiikkia, se olisi eri asia. Mutta minullakin levyn kitararaidat on sellaisia, missä soittaa tavallaan”koko bändi” siinä päällä, eikä kukaan kuulisi eroa. Sama rumpuraitojen kanssa. Alkuperäinen ajatus oli, että teen Addictive Drumsilla vain demopohjat ja jos- ? Lue jokaisen biisin tarina LUT ET LAU UD ELAN U K I S S N A www.soundi.fi LEVOTON TYTTÖ – Levoton tyttö lähti musiikillisesti siitä, kun kuulin Janelle Monáen Tightrope-kappaleen pari kolme vuotta sitten ja tykästyin siihen kovasti. Halusin tehdä itsekin jotain samassa poljennossa, ja biisin rytminen maailma nyökkää sinnepäin, vaikka itse biisi ei muistutakaan sitä. – Tekstiin tuli sytyke lehtijutusta, jonka otsikkona oli ”Kauriit nuolevat öisin autoja”. Mielenkiintoinen otsikko, ja se kertoi siitä ilmiöstä, kun teitä suolataan talvella ja autot on tiesuolan peitossa, kauriit tulee yöllä parkkipaikalle nuoleskelemaan sitä autojen pinnalta. Siitä tuli olo, että olisi aika kiva käyttää tuota jossakin biisissä. Kun rupesin tekemään Levoton tyttö -tekstiä, tuli ajatus että mitä jos sillä levottomalla tytöllä on outoa tietoa eri asioista. – Laulussahan esimerkiksi kerrotaan, että Elviksellä oli alkuaan vaalea tukka, mutta jätin tietoisesti tsekkaamatta, pitääkö nämä jutut täydellisesti kutinsa. Biisi ei ole tieteellinen raportti, se on vain juttuja joita tämä levoton tyttö kertoo. – Nythän monet on lähteneet jo kaivelemaan niitä. Joku on julkaissut netissä pitkän selonteon, mihin oli listattu nuo Levottoman tytön väitteet ja kerrottu, että tämä pitää paikkansa ja tämä ei pidä. Elviksestä todettiin, että kyllähän se värjäsi tukkaansa mustaksi, mutta oikea väri oli keskiruskea. mistä suunnasta tässä ollaan tulossa. – Jos lyriikkaa miettii, kertsin koukku on mielenkiintoinen: ”mä oon jo päättänyt jättää sut”. Se on aika häiritsevä ajatus. Rupeaa miettimään, mikä tyyppi tämä oikein on, tämähän on hirveä kusipää kun se on päättänyt jättää jonkun ja on siitä hirveissä fiilik- sissä. Mutta se on itselle menneisyydestä tuttu tunnetila, jonka ei välttämättä tarvitse liittyä ihmissuhteeseen. – Tämä voisi olla hieman symbolinen biisi siinä mielessä, että jätänkö tässä hyvästejä entiselle Anssi Kelalle, ja nyt astuu peliin uusi tyyppi. kuva: Rami Saaristo MAITOHAPOILLA 32 SOUNDI – Tässä on kuultavissa aika selkeä Michael Jackson -vaikute. Ensimmäinen levy minkä ostin oli Michael Jacksonin Off The Wall ja sen jälkeen tietysti Thriller. Ne oli kovia juttuja, joten tämä on tavallaan musiikillisesti hatunnosto sinnepäin. Jos kuuntelee Thrillerin avausraidan Wanna Be Startin’ Somethin’, ymmärtää,
välikäteen. Aika usein levy-yhtiöiden selviytysain vaiheessa mennään studioon ja vedetään misstrategiat perustuu siihen, että artisteille liverummut päälle. Ja sen tekee joku oikeasti annetaan pikkuisen vähemmän. Kun aloin parempi rumpali kuin minä. Mutta sitten rupemiettiä tätä levyä, oli puhetta yhteistyöstä sin kuuntelemaan niitä raitoja ja elämään useammankin eri levy-yhtiön kanssa. Mutta niiden kanssa. Tuli fiilis, että jos tilaisin nyt kun katselin sopimusluonnoksia, Live Nation oikean rumpalin soittamaan oikeat rummut, tuntui oikealta valinnalta. haluaisin että ne kuulostaisi just samalta kuin nuo demot. – Ainoa raita, mitä en ole tehnyt omin käsin Kalevi Sorsa ja Aku Ankka on Levyhylly pelastaa -kappaleen fonisoolo. Siinä vaiheessa nostin kädet pystyyn, että nyt hälytetään avuksi joku toinen, tätä en rupea Anssi Kela on kirjoittanut aina hyvin henkiitse tuuttaamaan. lökohtaisia tekstejä, ja uudeltakin levyltä – On mielenkiintoinen juttu, että mitä se löytyy sellaisia. Anssi myöntää, että hän on ”oikeasti soittaminen” on. Esimerkiksi voit tietoisesti vähentänyt liian mystisia säkeitä. soittaa synaraidan kosketimilla tai sitten voit On tärkeää, että kuulija löytää sanoituksista piirrellä hiirellä palikat paikoilleen. Ja ne kuujotain itselleenkin. Tekstien kirjoittamista lostaa ihan samanlaisilta, mutta toion helpottanut se, että Anssi on nen on soitettu ja toista ei. Nykyikirjoittanut paljon muutakin sin näenkin, että soittaminen on kuin biisien sanoituksia. enemmänkin visio ja ymmär– Jos nykyistä kir– Kun olin myymässä aja itt im to rys siitä soittimesta. Kyllä mä joitustyyliäni versi yk i, an to un as Oli olen rakentanut kaikki fillit taa vaikka Nummei. ks ja ta os n no un as tekeytyi rumpuraidoille, olen halunlaan ja sen aikaisiin a sitten vähän loukkaavaa luke jo nut just nuo iskut tuohon biiseihin, kieli on siitä, mitä paikkaan. Kyllä sekin on rikkaampaa, Anssi lehdestä iso revittely miten ja yi yt lö stä soittamista! Se on oman sanoo. – Se on tulpä m kä kaikkea en in lla näkemyksen toteuttamista. lut ehdottomasti sen se li Tu i. ol sotkuinen se – Se on suuri haaste, että kautta, että nyt on nä en m li ie m fiilis, että teki pitää myöskin osata lopettullut kirjoitettua pari suihkuun. taa juuri oikeassa vaiheessa. kirjaakin. On joutunut Hieromisen ja viilaamisen suo on miettimään, miten asiat voi niin loputon, kun kaikkea on mahdolilmasta vähän rikkaammalla lista säätää. Jossain vaiheessa se täytyy vaan kielellä kuin ensimmäisellä mieleen lopettaa. tulevalla vaihtoehdolla. Sekin on vaikutta– Levottoman tytön videokin tehtiin hieman nut, että olen kirjoittanut aktiivisesti blogia. samalla meiningillä. Etukäteen oli päätetty, Mä tykkään kirjoittamisesta. Se on hauskaa, että ekasta sinkusta ei tehdä lainkaan videota, mutta eihän se taloudellisesti kannata. Sellaimutta pari päivää ennen sinkun julkaisua tajusena sivutuotteena on hauska kirjoittaa ihan sin, että kyllähän sellainen on pakko olla. Soisuoraa tekstiäkin. tin levy-yhtiöön, että hommatkaa tänne nope– Mutta jos nämä uudet biisit purkaisi ihan asti kuvaaja, mä vaikka itse leikkaan siitä jonatomeiksi, ei ne kuitenkaan eroa hirveästi kinlaisen videon. Seuraavana päivänä Finntrolsiitä, mitä olen tehnyt aikaisemmin. Kyse on lin kitaristi tuli paikalle kameran kanssa ja se siitä, millä tavalla ne on tuotettu soundilkuvaili pari tuntia kun mä soittelin ja peuhalisesti, se on vähän kuin uusien vaatteiden sin koiran kanssa. Seuraavana yönä editoin pukemista. Jokaisella biisintekijällä on oma matskun kasaan ja panin sen YouTubeen just tyylinsä, josta on vaikea rimpuilla irti. Huomasamaan aikaan kun sinkku julkaistiin. Nyt sitä sin näitä levyn biisejä tehdessäni, että jostain on katsottu 350 000 kertaa, joten kyllä se syystä mun biiseissä on aina hirveästi sanoja, kannatti tehdä! mutta en ole tehnyt sitä koskaan tietoisesti. Anssi Kela aloittaa senkin puoleen puhEn vain pysty kirjoittamaan biisiä, jossa olisi taalta pöydältä, että hän on vaihtanut levyainoastaan muutamia rivejä. Kai se on sitä, yhtiötä. Yhteistyö Sony Musicin kanssa kesti mitä kutsutaan omaksi ääneksi, ja se on kuikymmenen vuotta, ja nyt hän siirtyi ohjelmatenkin aika olennaista tässä hommassa. toimistona paremmin tunnetulle Live Natio– En oikein pysty ajattelemaan, että kirnille, joka on tehnyt levytyssopimukset vasta joittaisin biisejä muille. Siitä on jo tosi monta muutamien artistien kanssa. vuotta, kun pidin Apulannan Sipen kanssa – Live Nationin ydinala on edelleen keikkaHeinolassa yhdellä mökillä session, jolloin bisnes ja se, että ne julkaisee vuosittain muuajateltiin että kirjoitellaanpa biisejä muille. Se tamia levyä, joten ne oikeasti pystyy satsaaoli tosi hauskaa, me aina etukäteen päätettiin, maan ja keskittymään niihin. Siellä on tekeettä nyt kirjoitetaan vaikka Yölle kappale, ja misen meininkiä ja intoa. Muistan sen hyvän sitten siitä tehtiin sellainen että ”Olli varmaan tiimityöskentelyn fiiliksen, joka oli Nummelaa diggaisi laulaa just tällaista”. Mutta aina kun tehtäessä, ja tuo henki oli päässyt häviämään me oltiin mietitty kohteita, eipä ne laulut kostässä vuosien varrella. Nyt on taas se sama kaan päätyneet niille, mutta jotkut iskelmäartunne, on innokasta ryhmää ympärillä ja kaitistit on levytelleet niitä. Ne on olleet vain selkilla on hirveä into tehdä tästä hyvä juttu. laisia albumiraitoja siellä täällä. – Onhan levyala muuttunut ja ymmärrän Anssi Kela voi tosiaan kutsua itseään myös sen, mutta artistit joutuu siinä aika pahaan kirjailijaksi. Häneltä julkaistiin viisi vuotta sit- ten esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa, jota myytiin Suomen mittasuhteissa kunnioitettavat 4000 kappaletta. Viime vuonna ilmestyi keikkailun humoristisesta puolesta kertova kirja Matkamuistoja. Ylpein Anssi Kela on kuitenkin Aku Ankka -lehteen vuonna 2011 tekemästään käsikirjoituksesta. – Poppamiehen kirous -tarina oli Aku Ankan johtosarjoja, olisikohan se ollut kolmisentoista sivua pitkä. Se on kirjallisen tuotantoni ehkä kirkkain helmi, tietysti! Sellainen, mikä kirjoitetaan ansioluetteloon lihavoituna ja kursivoituna: käsikirjoitus Aku Ankkaan! Kun sellainen tarjous esitetään, ei sitä hirveästi tarvinnut miettiä. Piirtäjäksi tuli espanjalainen Paco Rodriques, ja kun sain nähtäväksi ensimmäisen kerran sen tekemiä mustavalkovedoksia, jotenkin yhtäkkiä tajusi, että nyt nämä ankat tekee tässä mun keksimiä asioita! Siinä oli hienot fiilikset. Oli muutenkin mielenkiintoista nähdä ihan uusi maailma, miten tuollainen juttu tehdään ja millaisia työvaiheita siinä on. Ja kun se oli kansainvälinen hanke, sitä palloteltiin Suomesta Tanskaan ja takaisin, Espanjaan ja takaisin, ja välillä sitä suomennettiin uudelleen ja taas tehtiin englanninkielisiä käännöksiä. Sooloilua ja areenahaaveita Anssi Kela lähtee bändinsä kanssa keikoille maalis–huhtikuun taitteessa. Kun levy ilmestyy näin myöhään keväällä, mehukkaimmat festivaalikeikat jäävät ehkä väliin, mutta toisaalta Levottoman tytön herättämä huomio on saanut keikkamyyjän puhelimet soimaan kuumina. On tajuttu, että kyse ei ole menneiden aikojen kehäraakista. Kelan bändin miehitys on ollut sama vuodesta 2001 lähtien. Tosin nyt rumpali Kelly Ketonen lähti yhtyeestä, jolloin kitaraa soittanut Anssin veli Ville siirtyi rumpujen taakse. Yhtyeen uudeksi kitaristiksi valittiin Tuomas Wäinölä. – Kun äänitin uutta levyä, tein päätöksen että en mieti pätkään, miten nämä biisit toteutetaan livenä, Anssi kertoo. – Se on kuitenkin kaksi eri asiaa, tehdä levy ja soittaa keikkaa. On tyhmää kahlita omaa luovuuttaan ja jättää tekemättä juttuja sitä varten, että niitä ei pystyisi tekemään samalla tavalla livenä. Nyt me ollaan bändin kanssa ruvettu treenaamaan näitä uusia biisejä, ja siellä on ollut haasteellisiakin paikkoja, mutta täytyy vain löytää niihin jotain erilaista. En ole koskaan tajunnut bändejä, jotka pyrkii kuulostamaan keikalla samalta kuin levyllä. Silloin tulee sellainen fiilis, että olisi ollut ihan sama kuunnella levyä kotona. Toinen ääripää on ne artistit, jotka tekee uusista biiseistään sellaisia keikkasovituksia, että vasta tokassa kertosäkeistössä tajuaa, ai niin tämähän onkin se biisi. Ei siinäkään ole mitään järkeä. – Nyt luulen, että me otetaan bändin kanssa nämä kaikki uudet biisit haltuun ja sitten vaihdellaan vähän settiä. Mulle on keikoilla ollut aina aika tärkeää, että setti elää. Koko bändin historiasta ei varmaan löydy kahta keikkaa, SOUNDI 33
34 SOUNDI kuva: Rami Saaristo joissa olisi soitettu täsmälleen samat biisit. Viime vuosina bändi on jo vähän kritisoinutkin, kun muuttelen settiä lennosta. Jos yleisöstä joku huutaa biisin, se vedetään riippumatta siitä, osataanko se soittaa vai ei. – Tylsää jauhaa taas Springsteenistä, mutta sen konserteissa olen tajunnut, että keikka voi olla täydellisen spontaani ja tehty yhdessä yleisön kanssa. Kuulijalla on fiilis, että tämä on ainutlaatuinen tapahtuma, joka tapahtuu tässä ja nyt, eikä toistu enää koskaan. Kun näin viikkoa Springsteenin jälkeen Iron Maidenin, se oli ihan kiva mutta se oli kuin teatteriesitys. Siinä suljetaan se sattuman ovi, ja sattuman kautta tapahtuu usein oikeasti mieleen jäävät ja elämykselliset asiat. – Itse olen nähnyt keikat tyhjinä tauluina, joihin ruvetaan roiskimaan yhdessä yleisön kanssa erilaisia värejä, ja illan päätteeksi sitten katsotaan mitä siitä syntyi. Haluan pitää pelin avoimena. – Soolokeikkojen tekeminen on avannut minua artistina tosi paljon. On aika raju paikka mennä yksinään sen kitaran kanssa rämpyttämään, varsinkin jos sen tekee sillä tavalla että heittäytyy tyhjän päälle, eikä mene paikalle valmiin settilistan kanssa lukemaan sitä juttua läpi. Näillä soolokeikoilla mulla on hyvin epämääräinen repertuaari, esitän kaikkea 80-luvun tukkahevistä lähtien. On Neil Youngia ja Springsteeniä ja kaikkea muuta. Nyt olen yrittänyt ottaa haltuun Don Henleyn Boys Of Summerin. – Onneksi en ole kyllästynyt kulahtaneimpienkaan biisieni esittämiseen. Pyrin lavalla löytämään jotain uutta jopa Millaan ja Mikan faijan BMW:hen, tekemään ne pikkaisen eri tavalla. Tosin kuulija ei välttämättä huomaa sitä. Ihmettelen niitä artisteja, jotka kieltäytyy soittamasta jotain biisiä, jonka kaikki odottaa kuulevansa. Olisiko se kolme minuuttia sun elämästä niin paljon pois, miksei sitä nyt voisi vetää? Kyllähän tässä ollaan tavallaan palveluammatissa ja yleisö maksaa sun palkkasi. – Soolokeikoista tulee muuten mieleen erittäin tärkeä hetki, mikä varmaan omalta osaltaan käynnisti sen prosessin, mistä syntyi tämä levy. Pari vuotta sitten olin lämmittelemässä Hartwall Areenalla Claptonia, ja olin tehnyt sen päätöksen, että menen vetämään sen keikan mies ja kitara -pohjalta. Olin etukäteen ajatellut, että siinä vaiheessa siellä on varmaan puolityhjä sali, jengiä valuu keikkani aikana sitten sisään. Mutta lavalla huomasin, että oho, nämähän onkin kaikki jo täällä. Siellä oli ne 12 000 tyyppiä. Kukaan ei odottanut minua sinne esiintymään kun osuuttani ei oltu markkinoitu sen ihmeemmin. Siinä joutui aika rajun paikan eteen, siinä tunsi itsensä pieneksi. Rupesin sitten vetämään puolen tunnin settiä, ja suunnilleen kolmannen biisin kohdalla jotain tapahtui. Jengi rupesi taputtamaan rytmissä mukana ja yhtäkkiä tajusin, että tämä homma on mulla hallussa. Siitä eteenpäin yksi elämäni kohokohdista oli seistä sillä lavalla, mä nautin siitä tosi paljon! Se sytytti taas kipinän. Tuli unelma, että jonain päivänä haluaisin olla uudestaan tässä tilanteessa, mutta sillä tavalla että ulko- ovella lukee pelkästään mun nimi. Se on kaukainen haave, mutta se vaikutti asennoitumiseeni. Onko missään mitään järkeä Totta kai Anssia jännittää, miten hänen uusi levynsä menestyy ja millaiset arvostelut se saa. Jokaiseen albumiin tiivistyy paljon asioita, ja toki artistit yrittävät elää musiikillaan. Kun kuulija saa levyn käteensä tai kuulee yhden biisin, kyse on vain levystä tai kappaleesta, mutta tekijä näkee ne eri tavalla. Musiikkiin on pantu paljon aikaa ja vaivaa, ja kyse on myös onnesta. – Nytkin revähti neljä vuotta tämän ja edellisen albumin välissä, Anssi huomauttaa. – Tuli kirjoitettua kirja ja sitten oli levy-yhtiösekoilua. Pari vuotta olin siinä tilassa, että jos teen nyt levyn, kukas sen oikein julkaisee? Mutta lopulta äänitin uutta levyä varten viisitoista kappaletta ja kun uudella albumilla on niistä kymmenen, mulla on oikeastaan jo puolet tehtynä seuraavastakin levystä. Mulla onkin tavoitteena, jos saisi tehtyä viisi uutta biisiä pikaisesti ja äänittelisin niitä, voisin julkaista tälle levylle kakkososan aika piankin. Ne muodostaisivat sitten parivaljakon. Se tehtäisiin samalla metodilla ja meiningillä. Sen jälkeen voisi hetken vetää henkeä ja katsoa, mitä tehdään seuraavaksi. – Ehkä masennuskaudesta puhuminen on liioittelua, mutta välillä on joutunut miettimään ja kyseenalaistamaan sitä, onko tekemisissäni ylipäätään järkeä. Olen joutunut miettimään omaa uraani ja sitä, millaisessa roolissa se on mun elämässä. Jos jossain vaiheessa tiedostaa, että tässä on hakattu päätä seinään viimeiset vuodet eikä tämä ole enää kivaa, täytyy olla rohkeutta päästää irti ja kokeilla jotain muuta. Antaa itsensä pudota johonkin uuteen ja ehkä olla sitten sitä kautta onnellisempi. – Jos näyttää siltä, että mulle on tarjolla vain pubikeikkoja, joissa istun tikkanurkassa akustisen kitaran kanssa ja rämpytän vanhoja hittejä, se menee ehkä sellaiseksi eilispäivän tähteillä elämiseksi, että mieluummin pistän kitaran laukkuun ja rupean väsäämään jotain muuta. Henkisesti on tosi raskasta tehdä jotain rakastamaansa, ja huomata että se valuu täysin hukkaan, kun ketään ei kiinnosta. – Onneksi sitä pistettä ei ole vielä ollut. Tällä hetkellä tuntuu että kipinä on kuumempi kuin vuosiin, ja nautin tosi paljon siitä mitä teen. Se ei ollut välttämättä Anssi Kelalle uraa edistävä asia, että miehen ensimmäinen albumi Nummela myi 150 000 kappaletta eli viisinkertaisesti platinaa. Kun kakkoslevy myi vain 60 000, luvulle naureskeltiin. – Totta. Nummela herätti aikoinaan niin järjettömän kokoisen reaktion, että myös vastareaktio oli yhtä iso, Anssi myöntää. – Kun puhutaan suosiosta aaltoliikkeenä, olen verrannut Nummelaa tsunamiin, joka pyyhkäisi minut aika kauas sisämaahan, ja sen jälkeen olen harhaillut sieltä takaisinpäin. Nyt näyttää, että toinen aalto olisi vihdoinkin lähtemässä liikkeelle. Sehän se on yleensä vaikeinta. Jos menet ekaa kertaa elämässäsi keilahallille, heti se eka heitto saattaa olla täyskaato. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sellaista tapahtuu, mutta teepä se uudelleen. Se muuttuukin vaikeaksi. – On tietty ryhmä, joka innostuu ekana jostain jutusta ja kyseisen artistin keikka on maailman paras keikka, ja kun ne tulee puolen vuoden kuluttua uudestaan keikalle, ne katsoo ympärilleen että nythän täällä on ihme hiihtäjää ja tuulipukujengiä, eihän tämä olekaan enää yhtään makea juttu. Vaikka lavalla tapahtuisi täsmälleen sama asia kuin puoli vuotta aikaisemmin, siitä on hävinnyt se oma viitekehys. Nummelan kanssa tapahtui aikanaan paljon just tuota. – En ole ollut täysin immuunikaan sille, että jotkut pitivät minua muutaman hitin ihmeenä. Välillä siitä on tultu suoraan sanomaankin. Mutta jotenkin on myös itse tiennyt, että ei se ihan noinkaan ole. Se todellisuus keikoilla on
kuitenkin ollut aika toisenlainen. Mutta kyllähän ne vahvimmat jutut aina jakaa ihmisiä. Jos olet tosi suosittu, on pakko olla myös sama määrä ihmisiä, jotka vihaa sinua. Se on hyvä merkki tämän uuden levyn suhteen, että se tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti. Jotkut on tosi innoissaan ja toiset ei ymmärrä lainkaan. On positiivinen merkki, että ”no ihan kiva”-reaktiota ei ole vielä tullut. Autoja, Anthraxia ja kitaroita Anssi Kela myöntää, että oli aikamoinen ongelma kun hänen yksityiselämänsä vedettiin aikanaan iltapäivälehtien etusivuille. On jopa puhuttu, että levynmyynnin romahtaminen johtui noista parisuhdejutuista. Anssi itse ei usko siihen. Olisi vain täytynyt alkaa tehdä uutta musiikkia nopeammin. Kun Nummela-albumin tiimoilta tehtiin keikkoja pari vuotta, juttu alkoi jo laimentua. – Oikeastihan en ole halunnut koskaan tuoda yksityiselämääni lehtien sivuille, Anssi sanoo. – En puhu kotiasioista julkisuudessa, ja jotkut toimittajat kunnioittavat sitä päätöstä ja toiset ei. Kun olin myymässä asuntoani, yksi toimittaja tekeytyi asunnon ostajaksi. Oli jo vähän loukkaavaa lukea sitten lehdestä iso revittely siitä, mitä kaikkea kämpästä löytyi ja miten sotkuinen se oli. Tuli sellainen fiilis, että teki mieli mennä suihkuun. – Autoistanikaan ei saa enää kaivettua juttuja. Niiden harrastaminen on taakse jäänyttä elämää. 2007 oli viimeinen kausi kun ajoin Formulaa, sen jälkeen en ole ajanut kilpaa metriäkään. Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Ja kotitaloudessa on farmari-Mazda, ja itse saan eniten fiiliksiä siitä, miten kauan pystyn seisottamaan sitä pihalla. Mä liikun fillarilla ja julkisilla. – Sinänsä minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia fanien kanssa, ei silloin Nummela-aikoinakaan. Ne on varmaan jotain feromonitason juttuja. Jotkut tyypit vetää puoleensa tietynlaista ainesta ja toiset taas hylkii niitä. Minä olen onnekseni saanut olla aika rauhassa. Ne on yleensä erittäin positiivisia juttuja mitä tulee. Eilen esimerkiksi vastaan tuli yksi tyyppi joka kanniskeli kitarakoteloa Iso-Roballa, ja se näytti peukkua ja huikkasi, että tosi siistejä ne sun nettivideot. – Yksi kortti tässä on vielä vetämättä, oikein kunnon rappio! Kyllähän Suomen kansa sitten arvostaisi, kun alentaisi itsensä oikein kunnolla. Ja moniko tietää, että minullakin on hevikauteni! Se lähti Deep Purplen ja Rainbowin diggailun kautta, sitten tuli Dio, Maidenit sun muut. Venom meni vähän ohi, mutta sitten kun tuli speed metal -vallankumous, Anthrax oli mulle tosi iso juttu ja Metallicaakin tuli kuunneltua. – Nykyään olen valitettavasti tosi laiska käymään keikoilla. Olisi hyvä käydä vähän enemmänkin, mutta jotenkin se kotisohvan muodostama vetosäde on aika vahva. Mutta kitarat on yhä tärkeitä! Eihän niitä lukemattomia määriä vielä ole, nyt niitä on jotain kahden- kymmenen luokkaa kun laskee bassot ja kitarat. Eikä se määrä tule vähenemään! – Ja onhan mulla haaveissa yhä White Falcon, kun olen tykännyt aina soittaa Gretschejä. Mulla on niitä kolme, mutta White Falconia ei vielä ole. Tämä oli muuten eka levy, missä käytinkin oikeastaan melkein jokaista omistamaani soitinta. Kun tein äänitykset himassa, kaikki oli paikan päällä. Kun menee studioon, ottaa ne peruskepit mukaan ja soittelee sitten niillä. – Nyt tuli soitettua muun muassa paljon 12-kielistä bassoa. Se on ollut minulla jo aika kauan, mutta vähässä käytössä. Nyt tajusin, miten pystyn hyödyntämään sitä näissä sessioissa. Se on sellainen kertosäkeistöbasso. Aina kun kertosäkeeseen tuli vielä yksi ylimääräinen vaihe, se lähti siitä 12-kielisestä. – Uusimman lempikitaran sain viime kesänä 40-vuotislahjaksi. Se näkyy myös Levottoman tytön videolla, se on Van Halen -kitara, erittäin härskin näköinen kapistus! Kaverit oli pistäneet hatun kiertämään ja osasi vedellä juuri oikeista naruista, ja ne osti sen mulle synttärilahjaksi. Kun otin lahjan vastaan, lupasin että tätä tullaan kuulemaan seuraavalla levyllä, ja ajattelin, että täytyy kai soittaa sillä jokin juttu. Mutta se saattoi olla jopa eniten käytetty kitara koko albumilla, olen tykästynyt siihen tosi paljon. Meinaan soittaa sitä nyt myös rundilla. Ehkä se on myös sitä uutta Anssi Kelaa! Se vanha tyyppi poseerasi aina Gretschin kanssa, tämä uusi vetää Van Halen -kitaraa! Uusi albumi kaupoissa 22.3. Mukana myös Paul McCartney, JJ Cale, Steve Winwood ja muita. SAATAVANA MYÖS: WWW.UNIVERSALMUSIC.FI WWW.FACEBOOK.COM/UNIVERSALMUSICFINLAND
Vuorten päälle, vuonojen kauneuteen – todelliseen vapauteen! Norjalaisen Kvelertakin kuusikko ei ole törmännyt tylsään päivään sitten kesän 2010. Tuolloin ilmestynyt räyhäkäs debyyttialbumi teki selvää jälkeä raskaan musiikin maailmassa ja bändi heittäytyi vähintäänkin vaiherikkaan maailmankiertueen armoille. Ensilevyn nostattama tsunami teki itse asiassa niin selvää jälkeä, että orkesteri julkaisee odotetun kakkosalbuminsa maailmaan, jossa tavoitteita tai unelmia ei enää ole. teksti: TIMO ISOAHO O n helmikuun ensimmäinen perjantai. Kvelertakin hieman räjähtäneen oloiset kitaristit Vidar Landa ja Maciek Ofstad istuskelevat tyyriin oslolaishotellin keinovalossa ja hyväntuuliset muusikot näyttävät tipahtaneen enemmän tai vähemmän väärään paikkaan. Olo kuulemma tuntuisi kotoisammalta jonkun rempseän rockbaarin hämäryydessä, mutta minkä sille voi, että Kvelertakin uudet taustavoimat ovat 36 SOUNDI buukanneet haastattelun avaraan ravintolaan. – Olemme naureskelleet bändin jätkien kesken, että edessämme avautuu väistämätön alamäki. Mehän saavutimme kaikki unelmamme jo Kvelertakin ja sitä seuranneen maailmankiertueen aikana... No, tämä on edelleenkin kuin mahtavaa unta enkä todellakaan halua herätä – mutta enpä tohdi haaveilla enää mistään suuremmasta. Hmm, taidan kuulostaa turhankin vaatimattomalta skandinaavilta, Ofstad nauraa . Käydäänpä tuon debyytin maailmassa. Vaiheikas, mutta hallittu kokonaisuus tarjosi blackmetalilta tuoksahtavia riffejä sekoitettuna muun muassa räjähtävään punkenergiaan ja tarttuviin melodioihin. Norjankieliset sanoitukset uppoutuivat viikinkitaruihin ja maan muinaisiin uskomuksiin. – Jokainen saa rakastaa tai vihata Kvelertakia aivan vapaasti, mutta kovin monella ei varmaankaan ole pokkaa kiistää albumin omaperäisyyttä, Landa huomauttaa. – Kuuntelin debyyttimme pitkästä aikaa juuri ennen toisen pitkäsoittomme studiosessioita ja yllätyin itsekin sen ravistelevasta voimasta. Onhan se ensiaskeleeksi melkoinen suoritus... Mutta hei, mitä minä oi- kein höpisen? Enkö muka olekaan maanläheinen ja nöyrä pohjoismaalainen minä, Ofstad virnuilee. Ainakin te olette onnekkaita. Monellakin tavalla. – Se on totta. Lähdetään vaikka siitä tosiseikasta, että me kaikki olemme soittaneet monissa eri bändeissä, mutta vasta Kvelertakin myötä osat loksahtivat kohdalleen. On nimittäin todella vaikeaa törmätä niihin oikeisiin bändikavereihin. Joku haluaa soittaa tuollaista ja joku toinen taas tällaista musiikkia. Yksi haluaa rundata koko ajan ja toinen taas tahtoo viettää aikaa perheen parissa. Kvelertakissa vaikuttaa kuusi kiertu-
eita rakastavaa kaveria ja luomiskykymmekin tuntuvat leikkaavan sopivassa pisteessä, kuvailee Ofstad. – Kolmatta kitaraa komentava Bjarte Lund Rolland, bändin kesken BJ, kirjoittaa yleensä alustavan aihion. Sitten hän tuo demon meidän muiden ronkittavaksi ja me osaamme parhaimmillamme olla suorastaan brutaalin rehellisiä... Tosin BJ:n osumatarkkuuskin on hämmästyttävä – mieheltä tulee yksinkertaisesti loistavia biisejä. Kvelertak on maailman demokraattisin yhtye, muutamin tyrannimaisin vivahtein. Yleensä teemme päätökset yksissä tuumin, mutta joskus BJ:n täytyy kuitenkin ärähtää ja tukkia meidän muiden turvat! BÄNDIEN kiertuekokemukset ovat usein ympäripyöreää tylsyyttä (”ensin herra x joi ihan hirveästi viinaa ja sitten se sammui väärään paikkaan”), mutta Kvelertakin tapauksessa tien päällä on todellakin sattunut ja tapahtunut. Kommellluksiin on toki ollut mahdollisuuksiakin, sillä Kvelertak kiersi maapalloa tauotta melkein parin vuoden ajan. – Ikimuistoisia kokemuksia tien päältä? Niitähän riittää. Eräällä norjalaisfestivaalilla eturivissä oli pariskunta, joka alkoi harrastamaan seksiä kesken keikkamme. No, meidäthän kieltämättä tunnetaan monenlaisten hyvien vibojen välittämisestä (naurua). Pitäisikin muuten etsintäkuuluttaa tuo pari, sillä mikäli heidän touhujensa seurauksena syntyy jälkikasvua niin hänethän täytyisi ehdottomasti palkata Kvelertakin hommiin, Ofstad nauraa ja jatkaa: – Erään toisen kerran soitimme norjalaisklubilla Purified In Blood -yhtyeen kanssa ja keikan lopulla BJ työnsi kitaransa kohti yleisöä. Siinä samassa joku fani repäisi instrumentin BJ:n käsistä ja mäiskäisi sen suoraan lattialle. Kaveri tajusi virheensä ja yritti paeta paikalta – vain joutuakseen kainalosauvoilla silloin liikkuneen Purified In Blood -laulajan kampittamaksi. Painiksihan se meni, mutta kitaranmurskaaja joutui kuin joutuikin maksamaan instrumentin ja meitä nauratti jälkikäteen kovastikin. Tietenkin myös voikriisi liittyy Kvelertakin maailmankiertueeseen! – Tosiaan, Norjassa elettiin niin sanotun voikriisin kourissa talvella 2011, kun kaikki tuntuivat aloittavan saman uutuusdieetin, jonka aikana sai syödä vain voita, juustoa ja lihaa. Lopulta voita ei saanut kaupoista enää lainkaan. Soitimme silloin Saksassa ja muutamatkin fanit heittelivät estradille kokonaisia voipaketteja... Me tietenkin kiitimme kohteliaasti näinkin ajattelevaisia musiikkimme ystäviä, Landa muistelee. vasti odotettu Meir ilmestyy maalis– Australian-kiertueen jälkeen kuun lopulla. taas teimme välilaskun Singapores– Kaikki päivittelevät, että teillä sa ja soitimme siellä myös yhden on varmaan hirveät paineet niskaskeikan. Paikkana toimi pikkuruinen sanne, mutta paineet tarkoittavat pubi, jonka lava oli suunnilleen meidän maailmassamme sitä, että baaripöydän kokoinen. Paikka tuli totaalisen täyteen ja sisällä oli järjet- maailmalta löytyy paljon ihmisiä, jotka odottavat uutta Kvelertakia tömän kuuma. Keikka päättyi siihen, vesi kielellä. Ensilevyn tilanne oli kun Erlend (Hjelvik, laulu) pakeni ratkaisevasti huonompi – kukaan ei läkähdyksissään takahuoneeseen. odottanut sitä, hymähtää Landa. Me muut taas kävelimme suoraan – Tällä kerralla päätimme, ettemkadulle fanien seuratessa perässä ja me tee odotusten mukaisia lauluja. paikka tyhjenikin silmänräpäyksesJos joku riffi tai melodia kuulosti sä. Erlend palasi vähän ajan päästä kiinnostavalta, niin nappasimme sen lavalle, mutta sisällä ei ollut enää mukaan, olipa se ensilevyn kaltaisketään. Mies oli pikkuisen ihmeista materiaalia tai sitten ei. Toisaalsään. Että äsken täällä oli todella ta taas: heitäpä tähän myllyyn mikova meno, mutta nyt kukaan, siis kä tahansa idea, niin meidän kuuden kukaan, ei halua encorea! esittämänä se soundaa Kvelertakilta, Myös Suomi saa osansa muistehuomauttaa Ofstad. luista. – Osuvana esimerkkinä voin mai– Eräs ilta helsinkiläisessä rocknita levyn päätösbiisin, nimikappabaarissa jäi erityisesti mieleen. leemme. BJ esitteli tuon idean vähän Meillä oli nimittäin lopulta niin hauskainostellen, että kaa, että lensimme tässä on tällainen pihalle koko mesEi ole kovin mukavaa poppibiisi enkä tasta... No, Erlend minä oikein tiedä... ei seuraavana aavilkaista ohjaamoon Ja samaan aikaan muna löytänyt luotja huomata, että me muut jo lentokorttiaan miskaveri polttaa simme persuuksiltään ja hän lähti pilveä ja katsoo lemme, että tämäetsimään sitä erithän on aivan loistäin krapulaisena kannettavaltaan tava juttu. ja erittäin vittuunelokuvaa, samalla kun – Kokonaisuutetuneena. Mies kävi auto kiitää satasta na Meirin maailkyselemässä kortmasta löytyy paltia jokaisesta mahmoottoritiellä! jon enemmän esidollisesta baarista merkiksi classic ja hänen reissunsa kesti todellakin tuntikausia. Kaikesta rock -tunnelmia verrattuna debyyttiin. Kun perustimme tämän bändin huolimatta kortti pysyi kadoksissa ja muutamia vuosia sitten niin esimerErlend soittikin sitten pankkiin, että kiksi Satyriconin Volcano (2002) oli kuolettakaa koko paska. Sitten herra todella kova juttu meille kaikille ja laulaja palasi hotellihuoneeseensa, tämä toki kuuluu muutamissakin rifhuokaisi raskaasti sängyn laidalla ja otti kenkänsä pois. Ja katsohan vain, feissä. Ensialbumin jälkeisten pitkien kiertueiden aikana me kuitenkin kortti oli siellä kengän pohjalla, naukuuntelimme kaikkien yhteisiä clasraa Landa. sic rock -suosikkeja ja tämä aivopeKvelertakin ensimmäisen maailsu vaikutti taatusti biisien kirjoitukmankiertueen eräs huippuhetkistä seenkin, ainakin alitajuisesti. Kun osui oslolaisen Telenor-areenan laedessä on yhdentoista tunnin busvalle kesällä 2011. Kävi nimittäin simatka yhdysvaltalaisella aavikolla, niin, että Foo Fightersin avausbänniin eihän sitä tule laitettua Mayhedinä esiintyneelle bändille ojennetmia soimaan, nauraa Landa. tiin kultalevyt Kvelertakin menestykMainitsemanne classic rock -vaisen johdosta – ja ojentajana toimi kutteet eivät kuitenkaan ole järin Dave Grohl. hallitsevia. Kysymys taitaa tosiaan – Se oli käsittämättömän hieno olla omasta alitajunnastanne. hetki! Minähän olin aikoinani todella – Niin, eihän Meir tietenkään mikova Nirvana-fani ja Grohlin tapaatään Led Zeppeliniä tai Thin Lizzyä minen oli mahtavaa. Sitten, täysin ole... Eikä edes Nickelbackia (nauyllättäen, hän nosti esiin muutamia rua). Kyllä sieltä Kvelertakin tunniskääröjä ja luovutti meille uramme taa ja levyn nimestä voi sitten pääensimmäiset kultalevyt, Ofstad hytellä loput (meir = enemmän). Almyilee. bumi jatkaa jo ensimmäisellä kierroksella tutuksi tulleiden tunnelmien KVELERTAK ryhtyi valmistelemaan maailmassa, mutta kokonaisuus on kakkoslevyään jo debyytin kierdynaamisempi, omistautuneempi, tueella, mutta varsinaisesti yhtye aggressiivisempi ja yksinkertaisesti pääsi työn touhuun loppumattokaikin tavoin parempi, Landa luetmalta tuntuvan rundin saavutettua telee. päätepisteensä viime kesänä. Ko- SANOITUKSET ovat kuitenkin muuttuneet varsin paljon. – Ne ovat selvästi vaihtelevampia. Useimmat ensilevyn tarinat liittyivät tavalla tai toisella norjalaiseen mytologiaan ja kansantaruihin, mutta Erlend halusi nyt kirjoittaa muistakin aiheista. Päätös oli viisas, sillä emme halua ajaa itseämme nurkkaan kirjoittamalla vain yhdentyyppisiä tekstejä, Ofstad avaa. – Levyn varsinainen avausbiisi Spring Fra Livet kertoo Oslon ankeista betoniviidakoista ja siitä, miten hienoa täältä on palata kotiseudun rauhaan Norjan länsirannikolle. Vuorten päälle, vuonojen kauneuteen – todelliseen vapauteen. Olemme toki muuttaneet Osloon, mutta vain sen vuoksi, että bändiä on niin paljon helpompi pyörittää täältä, hymähtää Landa. Kvelertak ei luonnollisestikaan halunnut tehdä isoja muutoksia maailman rockkentiltä jackpotin napanneeseen joukkueeseen. Bändille oli päivänselvää muun muassa se, että maineikkaan Convergen Kurt Ballou toimii tuottajana myös kakkoslevyn sessioissa. – Kurt osaa käsitellä meitä juuri oikealla tavalla – toisinaan hienotunteisesti ja sovittelevasti, mutta tarpeen tullen myös riittävän tiukasti. Lisäksi kaverilla on aivan käsittämättömän tarkka korva. Hän saattaa huomauttaa kaikenlaisten möyryävien kitaravallien keskellä, että ”hei, taisit vetää äsken vähän vierestä, se yhdestoista nuotti on C-duuri!”, kuvailee Ofstad. Kvelertakin tiimiin kuuluu myös Baroness-pomo John Baizley, joka tunnetaan muusikon toimensa ohella myös tyylikkäänä kansitaiteilijana. Baizleyn osallistuminen oli kuitenkin vaakalaudalla viime hetkille asti. – Baroness joutui viime kesänä vakavaan bussionnettomuuteen. No, John tuli sitten loppuvuodesta vierailemaan studiosessioissamme – mehän nauhoitimme tälläkin kerralla Kurtin Godcity-studiossa Yhdysvalloissa – ja hän ilmoitti olevansa projektissa täysillä mukana. Se oli hieno ja tunteellinen hetki meille kaikille, Landa nyökkää. – Toki John kertoi meille myös onnettomuudesta ja se oli varsin karmeaa kuultavaa. Tuollainen bussikolari on jokaisen ahkerasti kiertävän bändin painajainen. Kuljettajaan on yksinkertaisesti luotettava, vaikka meidänkin ajajina on toiminut vaikka minkälaisia suhareita. Ei ole kovin mukavaa vilkaista ohjaamoon ja huomata, että kaveri polttaa pilveä ja katsoo kannettavaltaan elokuvaa, samalla kun auto kiitää satasta moottoritiellä! SOUNDI 37
MINUN TÄHTENI TEKSTI: TERO ALANKO ARTIKKELISARJASSA KIRJOITTAJAT KERTOVAT OMISTA SUOSIKEISTAAN . NIMENI ON BOWIE, ZOWIE BOWIE POPTÄHDET tapaavat antaa lapsilleen hassuja nimiä. David Bowie ja hänen ensimmäinen vaimonsa Angie Barnett saivat vuonna 1971 pojan, joka ristittiin Duncan Zowie Haywoodiksi. Kutsumanimeksi valittiin Zowie. Teini-iässä Zowie päätti, että on mukavampaa olla vain Joey tai Joe. 18-vuotiaana hän rupesi käyttämään virallista nimeään Duncan Jones. Tiedä sitten, olisiko ura ensin mainosten ja sitten elokuvien ohjaajana lähtenyt käyntiin vauhdikkaam38 SOUNDI min, jos mies olisi päättänyt heittäytyä leikkiin Zowie Bowiena. Duncan Jones on ohjannut kaksi kehuttua tieteiselokuvaa, Kuu (Moon, 2009) ja Source Code (2011). Hänen seuraava työnsä on War craft-pelimaailman muokkaaminen elokuvaksi. Sen ensi-ilta on sijoitettu vuodella 2015. Pitkään popmaailman pöhköimpinä lasten niminä pidettiin Frank Zappan kahden vanhimman lapsen Moon Unitia ja Dweeziliä, mutta 2000-luvulla lista on mennyt uusiksi. Siinä ovat auttaneet esimerkiksi Blurin basisti Alex James (pojat Geronimo, Artemis ja Galileo), Mariah Carey (tyttäret Moroccan ja Monroe) sekä Erykah Badu (poika Seven, tyttäret Puma ja Mars). Jo vuonna 1975 Marc Bolan ja Gloria Jones nimesivät poikansa Rolaniksi. Vanhempiensa mallia seuraten hänestä tuli muusikko. Olisikohan nimen mallina toiminut yhtä lailla rimmaava Zowie Bowie?
1947 1962 1966 1972 1977 1983 1988 2013 David Robert Jones syntyy Brixtonissa, Lontoossa. David Bowien ystävä George Underwood lyö Bowieta vasempaan silmään, kun he kinastele vat tytöstä. Iskun seurauk sena Bowien pupilli vam mautuu pysy västi. Tämän vuoksi hänen silmänsä näyt tävät eri värisiltä. David Bowie ottaa käyt töön taiteilija nimen, jotta ei sekoittuisi The Monkees laulaja Davy Jonesiin. The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars teemalevy ilmestyy. David Bowie paljastaa Melody Makerissa olevansa biseksuaali. Low ja ”Heroes” albumit ilmestyvät. Hullun vuoden täydentävät Iggy Popin upeat The Idiot- ja Lust For Life levyt, jotka Bowie tuotti. Let’s Dance al bumi ilmestyy ja massiivinen Serious Moonlight kiertue alkaa. Let’s Dance levyn nimiraita on David Bowien ensimmäinen single, joka yltää listayk köseksi sekä Britanniassa että Yhdysval loissa. David Bowie perustaa vanhojen soittokave riensa kanssa puisevan Tin Machine rockbändin. Taika on peruuttamat tomasti ohi. Syntymäpäi vänään 8. tam mikuuta David Bowie kertoo julkaisevansa uuden levyn. The Next Day on ensimmäi nen Bowien studioalbumi kymmeneen vuoteen. David Bowie MUISTAN TARKOIN, miten ja missä löysin rock’n’rollin vaarallisen maailman. Se tapahtui mummolassa vuoden 1974 mittaan. Isäni pikkusiskon, siis minun Ritva-tätini, huoneen seinää kaunisti David Bowie -juliste. Siinä Bowie venytteli itseään villahaalarissa, jossa oli vain yksi lahje ja yksi hiha. Tätini kirjoituspöydän vieressä oli rottinkituoli ja sitä pehmentämässä pitkäkarvainen talja. Ja siinä tuolissa nökötin uudenlaisista kokemuksista huumaantuneena. Minulla oli korvillani valtavat muoviluurit ja kelanauhurissa pyörivät David Bowien Diamond Dogs (1974) ja Alice Cooperin rocklevyt. Tädilläni oli myös Shokki-lehtiä, joita tykkäsin lukea musiikkia kuunnellessani. Ne eivät olleet mummoni mielestä viisivuotiaalle sopivaa materiaalia. POIKA VAI TYTTÖ? Ennen David Bowien ja Alice Cooperin kuulemista minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että musiikki voi olla myös sellaista. Tajusin asiasta sen verran, että Bowiessa ja Cooperissa oli Shokki-lehtien tapaan jotain epäsovinnaista. Olen loputtoman onnellinen siitä, että en altistunut tuolloin vaikkapa Weather Reportille tai muulle vastaavalle paskalle. Onneksi Ritva kävi Pori Jazzissa jonkin muun asian kuin jazzmusiikin takia. JOULUNA 1981 sain kinuttua ensimmäiset stereoni. Ne olivat Luxor-merkkiset. Savunharmaan kannen alla oikealla pyörivät vinyylit ja vasemmalla oli kasettipesä. Etupaneelista säädettiin soundeja. Yhä jatkuvan levyjenostourakan aloitin heti välipäivinä. Olen lähes varma, että ensimmäisessä Porin Anttilasta ostamassani vinyylinipussa oli Diamond Dogs halpana uusintapainoksena. Vähitellen kannoin kotiin kaikki muutkin Porista löytämäni Bowie-albumit. Lainabiiseistä koostuvasta Pin Upsista (1973) ja etäisestä Lodgerista (1979) en tykännyt, mutta muut menivät täysillä läpi. Tai olihan Scary Monsters (And Super Creeps) -kiekko (1980) jotenkin epäilyttävä. Scary Monstersin ansiosta mielsin David Bowien jo 1980-luvun alussa – ollessani noin SOUNDI 39
MINUN TÄHTENI TEKSTI: TERO ALANKO 12-vuotias! – artistiksi, jolla oli vain menneisyys. Kun keväällä 1983 Bowie meni julkaisemaan Let’s Dancen kaltaisen tyttöjen levyn, pidin sitä suunnilleen henkilökohtaisena loukkauksena. Myöhemmin olen oppinut pitämään siitä kovasti. Tietenkin nautin yhä rajattomasti monien Bowie-levyjen kuuntelusta. Ajan myötä olen myös tajunnut, että oma käsitykseni popmusiikista tukeutuu ennen kaikkea kahteen peruspilariin – David Bowieen ja The Smithsiin. Ne palvelevat päinvastaisia tarpeita. Bowie on tavoittamaton rocktähti ja The Smiths samaistumisen kohde. 1970-luvulla David Bowie oli kaikkea, mitä rocktähden pitikin. Hän oli kuin toisesta maailmasta, selittämätön ja järkyttävän ahkera. Vuosikymmenen mittaan Bowie julkaisi yksitoista studiolevyä, liudan irtosinglejä ja pari livealbumia. Hän teki pitkiä kiertueita ja tuotti Mott The Hooplen, Lou Reedin sekä Iggy Popin levyjä. Maaliskuussa 1970 David Bowie meni naimisiin malli Mary Angela Barnettin kanssa. Seuraavana vuonna heille syntyi poika. Perheestä, androgyyneistä vanhemmista ja nauravaisesta Zowiesta, julkaistiin 1970-luvun mittaan lukuisia idyllisiä kuvia. David Bowien seksuaalisuus ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen asia. Tammikuussa 1972 Bowie mainitsi Melody Makerin haastattelussa olevansa gay. Neljä vuotta myöhemmin Playboy-lehdessä hän julisti itsensä biseksuaaliksi. Ja vuonna 1983 Rolling Stone -lehdessä Bowie kertoi olleensa aina kaappihetero. Ota siitä sitten selvää. Kun Suede-laulaja Brett Anderson myöhemmin kertoi olevansa ”biseksuaali, jolla ei ole ollut homoseksuaalisia kokemuksia”, ei tarvinnut kauan pohtia, mistä nolo kommentti kumpusi. Anderson on tunnettu Bowie-pakkomielteestään. 1990-luvulla hänen puhelinvastaajaviestinään oli pätkä herttaista Letter To Hermione -kappaletta Space Oddity -albumilta (1969). Suede kuuluu harvoihin yhtyeisiin, jotka ovat myöhemmin onnistuneet menestymään Bowien kihisevien glamrocklevyjen estetiikkaa kierrättämällä. Voisiko merkittävä syy olla, että Andersonin ja Bowien nuoruudenkokemukset Lontoon liepeillä ovat yhteneviä? DAVID BOWIEN luomista hahmoista tunnetuin on Ziggy Stardust – Marsista maan päälle laskeutunut äärimmäinen rocktähti. Toki sitä ennenkin Bowie oli herättänyt huomiota olemuksellaan. The Man Who Sold The World -levyn (1970) kannessa Bowie poseeraa hameeseen pukeutuneena. Samaa hametta hän piti yllään myös albuminsa promootiokiertueella Yhdysvalloissa. 40 SOUNDI Hunky Dory -levy (1971) oli musiikillisesti tärkeä (”Ensimmäistä kertaa ihmiset tulivat kehumaan laulujani”), mutta imagomuutokseksi riitti hiusten kasvattaminen ja niiden vaalentaminen. Hunky Doryn ja kolme seuraavaa Bowie-albumia tuotti Ken Scott. Kun haastattelin Scottia viime vuonna ilmestyneen muistelmakirjan tiimoilta, hän kertoi näin. – Ajattelin, että David on mukava ja lahjakas jätkä, mutta hänestä ei koskaan tule supertähteä. Minua rupesi pelottamaan vasta, kun kuulin hänen uudet demonsa. Ne olivat todella hyviä. Nuo uudet demot olivat tulevan The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars -levyn lauluja. Se äänitettiin jo ennen kuin Hunky Dory oli edes ilmestynyt. Ken Scott kertoi, että David Bowie halusi kaiken tapahtuvan nopeasti ja että hänen kanssaan työskentely oli helppoa. Bowiesta tuli koko ajan itsevarmempi musiikkinsa suhteen ja se näkyi. Eikä Bowielle riittänyt pelkkä musiikki, hän halusi luoda myös visuaalisesti jotain ainutlaatuista. Niinpä koko The Spiders From Mars -yhtyeelle suunniteltiin värikäs ulkoasu. Bowie itse värjäsi hiuksensa kirk- kaanpunaisiksi ja pukeutui Kansai Yamamoton suunnittelemiin asuihin. Aladdin Sane -levyn (1973) kannessa imagoa päivitettiin kasvoihin piirretyllä salamalla. Aladdin Sane oli David Bowien ensimmäinen listaykkösalbumi Britanniassa, ja Bowie vuoden 1973 myydyin artisti kotimaassaan. Keväällä 1974 ilmestynyt Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen glamrock-levy. Vaikka George Orwellin 1984-kirjaan löyhästi perustuvalla albumilla on oma Halloween Jack -keskeishahmonsa, on se helppo nähdä samaan jatkumoon Ziggy Stardustin kanssa kuuluvana. Suuren muutoksen aika tuli vasta seuraavalla levyllä. Yhdysvalloissa äänitetyn Young Americans -levyn (1975) musiikkia Bowie itse kuvasi plastic souliksi. Kyse ei siis ollut aidosta asiasta, vaan valkoisen miehen vaikutelmasta. Samoihin aikoihin Bowie jäi pahaan kokaiinikoukkuun. Usein toistetun tarinan mukaan hänen dieettinsä koostui tuolloin paprikasta, maidosta ja kokaiinista. Tunteettoman The Thin White Duke -hahmon Station To Station -levyn (1976) myötä omaksunut Bowie laihtui 40-kiloiseksi luuviuluksi ja muutti takaisin Eurooppaan päästäkseen eroon huumeista.
Ylväs ja yllättävä Station To Station on selvä siirtymälevy. Etenkin pitkässä, toisteisessa nimikappaleessa kuuluu Kraftwerkin ja Neu!yhtyeen kaltaisten saksalaisten visionäärien vaikutus. Seuraavaksi Bowie julkaisikin Berliini-trilogiaksi kutsutun ainutlaatuisen levysarjan (Low, ”Heroes” ja Lodger, 1977, 1977 ja 1979). Kyseisillä albumeilla tärkeänä työparina toimi Brian Eno, joka itsekin teki 1970-luvun puolivälissä loistavia, kokeellisia poplevyjä. Uuden vuosikymmenen kunniaksi David Bowie palasi Scary Monsters (And Super Creeps) -levyllä kaupallisemman popsoundin pariin. Sitä seurannut Let’s Dance -kiekko teki hänestä taas yhden maailman suosituimmista artisteista. Kuten hyvin tiedetään, huipulta pääsee vain alaspäin. SUHTEENI NOSTALGIAAN on aina ollut ongelmallinen. En pidä siitä, mutta toisaalta siltä on mahdoton välttyä. Ajattelen asian jotakuinkin näin: miksi menisin katsomaan vanhaa ja väsynyttä The Rolling Stonesia, kun en onnistunut näkemään yhtyettä sen kulta-aikana? Eihän niillä tutisevilla papparaisilla kuitenkaan ole mitään tekemistä sen vaarallisen rockbändin kanssa, joka julkaisi uhkaavia ja elinvoimaisia levyjä solkenaan. Välttelin myös David Bowien näkemistä pitkään. Siis ihan tietoisesti, vaikka hän on yksi suurimmista musiikillisista sankareistani. Kun vihdoin näin Bowien Helsingissä syksyllä 2003, keikka ei tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. Se oli ihan kiva. Sama pätee aika pitkälle albumeihin, jotka David Bowie on julkaissut Never Let Me Down -fiaskon (1987) jälkeen. Mielestäni viimeisen 30 vuoden paras Bowie-albumi on Esikaupunkien buddha -tv-sarjan soundtrack (The Buddha Of Suburbia, 1993). Toki velvollisuudentunnosta olen hankkinut ja tarkoin kuunnellut kaikki myöhemmätkin Bowie-albumit, mutta jotenkin ne kasautuvat mielessäni yhdeksi massaksi. Nyt minun pitäisi tietenkin kertoa, kuinka innoissani odotin uuden The Next Day -levyn kuulemista. Sisimmässäni pelkäsin kuitenkin pahinta. Where Are We Now? on kaunis ja koskettava laulu, mutta kun Bowien äänitorvena toimiva tuottaja Tony Visconti kuvasi albumia ”aika rokkaavaksi”, se ei välttämättä luvannut hyvää. David Bowien edellisestä albumista on kymmenen vuotta. Tuolla Reality-levyllä (2003) ja sitä edeltäneellä Heathenilla (2002) Bowie palasi yhteen Tony Viscontin kanssa. Levyt olivat teeskentelemättömiä ja arkisia, niillä Bowie pysyi mukavuusalueellaan ja tyytyi olemaan itsensä ja tekemään musiikkia, jollaista hänen oletettiinkin tekevän. Tavallaan sama peli jatkuu myös The Next Daylla, joka nivoo yhteen Bowien uran eri puolia tyylikkäästi ja tunteellisesti. Viimeisenä albumina se olisi oiva joutsenlaulu, vanhan miehen vahva muistutus merkityksestään. Vielä 2000-luvun puolivälissä David Bowie tuki uusia suosikkiyhtyeitään, kuten Arcade Firea ja TV On The Radiota, vierailemalla heidän keikoillaan ja levyillään. Vuosituhannen loppua kohden Bowie kuitenkin vetäytyi pois parrasvaloista. Oli syynä huhuttu vakava sairaus tai mikä tahansa, se sopi hänelle. Tuntui hienolta ajatukselta, että juuri kukaan ei tiedä mitään maailman suurimpiin kuuluvan tähden elämästä. Maaliskuun lopussa Lontoon Victoria And Albert -museossa avautuu valtava David Bowie -näyttely. Myönnän käyväni kuumempana siitä kuin hänen uudesta levystään. KUUNTELE! ? 20 timanttisinta David Bowie -coveria www.soundi.fi ALOITA NÄISTÄ: OWIFEZIGGY DAVINDD B FALL O IDERS A SP THE RDISUEST AND THRES A R A M ST FROM (1972) Kun Ziggy Stardust -albumi ilmestyi kesäkuussa 1972, David Bowie ei ollut vielä universaali nuorisoikoni. Toki vain puoli vuotta aiemmin julkaistu Hunky Dory -levy oli huomattu Changes- ja Life On Mars? -singlejen ansiosta, mutta matka rocktaivaan kiintotähdeksi oli vielä kesken. Nopeasti äänitetty glamrocklevy kietoutuu rocktähden hahmossa maan päällä vierailevan muukalaisen tarinan ympärille. Hiuksensa punaisiksi värjännyt Bowie otti Ziggy Stardustin alter egokseen ja esiintyi hänen roolissaan heinäkuuhun 1973 ja Lontoon Hammersmith Odeonin keikan kuuluisaan lopettamispäätökseen asti: ”Tämä on viimeinen show’mme koskaan.” David Bowien ohella levyn tähti on kitaristi Mick Ronson. Myöhemmin Bowie on viitannut Ronsonin maskuliinisuuteen täydellisenä vastinparina omalle olemukselleen. Suhde kiteytyy erinomaisesti klassisissa valokuvissa, joissa Bowie on polvistunut näykkimään Ronsonin sähkökitaraa. BOWIE DAVID LOW 1 ( 97 7) BOWLIEECTION DAVID OL TINUM C5) A L P E H 0 T (20 Tammikuussa 1977 ilmestynyt Low oli David Bowien Berliini-trilogian ensimmäinen osa. Länsi-Berliiniin hän hakeutui päästäkseen irti huumeista ja kokeakseen kaupungin uniikin ilmapiirin. Tekovaiheessa levy kulki New Music Night And Day -nimellä. Ja uutta musiikkia Ranskassa äänitetty ja Saksassa miksattu albumi toden totta edustikin! Low-levyn ykköspuoli mielletään päivämusiikiksi ja kakkospuoli yömusiikiksi. Ensin kuullaan seitsemän vaikutelmaa popmusiikista ja sitten uppoudutaan urbaaneihin ambient-maalauksiin. Elektronisia ääniä rohkeasti käyttävän levyn perustana toimi Bowien The Man Who Fell To Earth -elokuvaan säveltämä musiikki, joka ei kelvannut folkimpaa soundia kaivanneelle ohjaaja Nicolas Roegille. Aikanaan Low-levyn vastaanotto oli ristiriitainen. Monessa paikassa sitä pidettiin kiinnostavana välityönä ennen Bowien seuraavaa suurteosta. Levyn tunnetuin raita on Britannian singlelistan kolmanneksi yltänyt Sound And Vision. David Bowien musiikkia on paketoitu uudelleen maltillisemmin kuin monen muun megatähden. Paras yleisesitys hänen tuotannostaan lienee tämä kolmen cd:n paketti, joka kattaa vuodet 1969–1987 ja sisältää 57 keskeistä laulua. Levyt (1969/1974, 1974/1979 ja 1980/1987) on julkaistu myös erikseen. Mittava valikoima käy läpi kaikki Bowien merkittävät hahmot ja tyylit, mutta ei piittaa kronologiasta niin paljon kuin pitäisi. Artistin kehityskaari ja 1970-luvun kuumien vuosien nopeat käänteet täytyy opetella muualta. Toisaalta nämä laulut heijastavat koko 1970-luvun ja vielä 1980-alunkin musiikkikulttuuria – ja siinä samalla muutakin kulttuuria – paremmin kuin kenenkään muun artistin materiaalista tehty tiivistelmä. Vuonna 1987 David Bowie täytti 40 vuotta ja julkaisi huteran Never Let Me Down -levyn. Seuraavaksi keski-iän kriisi ilmeni Tin Machine -rockyhtyeen perustamisena. Oikeastaan kaikki tärkeä oli sanottu ja tehty. SOUNDI 41
oppuunmyydyn ravintola Telakan yleisö on yhtä hymyä. Samae Koskinen on piipahtanut Tampereelle esittämään laulujaan tällä kertaa poikkeuksellisesti jousikvartetin kanssa, ja homma toimii erinomaisesti. Leikkisät ja värikkäät sovitukset tukevat hienosti Samaen laulua ja kitaraa. Keikan aikana ajatukseni harhailevat ensimmäiseen kertaan, kun näin Samaen lavalla. Elettiin 2000-luvun alkua ja nyttemmin kuopattu Sister Flo oli ensimmäisellä Jyväskylän-keikallaan pienessä mutta viihtyisässä Vakiopaine-baarissa. Yhtye soitti alkuaikojensa nukkavierua indiepopia hiljaa, kuin yleisön häiritsemistä varoen, ja Samae istui koskettimien takana ujona mikkiin mumisten. Kauas on tultu, sillä nyt Telakan lavalla esiintyy itsevarma ja yleisönsä vaivatta ottava Samae. Hän laulaa vahvasti eläytyen ja viihdyttää kappaleiden välissä kuulijoita sympaattisilla tarinoilla. – Syy siihen, miksi mä ylipäänsä aloitin musan teon oli se, että mä haastoin itseäni menemään ihmisten eteen, muistelee Samae Telakan pöydässä vissylasin äärellä kaksitoista tuntia myöhemmin. – Mulla on sellainen historia, että olen jännittänyt tosi paljon. Esimerkiksi lukiossa en pitänyt yhtään esitelmää ja kaikki sosiaaliset tilanteet oli vaikeita. Haastoin itseni menemään ihmisten eteen laulamaan ja näyttämään, että tällaista juttua mä teen. Ei se aluksi tuntunut millään tapaa luontevalta, mutta ainakin nyt osaan nauttia siitä. – Välispiikeistä on tullut nykyään tosi iso osa esitystä ja se on joka kerta spontaania. Mulla on lähtenyt jo ihan lapasesta se läppä. Ei se sentään mitään stand upia ole, mutta ei se hirveän kauaksikaan jää. hän hulluuden puolelle jo. Luulen, että mulla oli vähän identiteetti kateissa, että mitä mä oikein teen ja enhän mä aina edes ymmärrä mitä laulan. Oli vähän mallinukke-olo. Ottaen huomioon, että Samae on tehnyt SAMAE KOSKISEN soolodebyytti Vol. 1 suomenkielisiä tekstejä vasta suhteellisen ilmestyi alkuvuodesta 2006. Aiemmin vain vähän aikaa, on hänelle kehittynyt huomatenglanninkielistä lyriikkaa tehnyt Samae ei tavan selkeä oma tyyli. Kuuluuko, kuuntevielä luottanut kykyihinsä, joten tekstit levylle len -albumilta löytyneessä Eväsretki-biisissä teki joukko nuoria runoilijoita sekä Kauko hän laulaa kuvaavasti, kuinka ”jätetään ironia Röyhkä, joka toimi Samaen tekstittäjäparina himaan, ja sarkasmi.” myös kakkoslevyllä Elossa (2009). Kuuluuko, – Mä tulin jossain vaiheessa tosi herkäksi kuuntelen -albumilla (2011) Samae uskalsi sarkasmille. Tyypit laittaa itsensä ulkopuoensimmäisen kerran vastata koko albumin lelle, ettei ne joutuisi naurunalaiseksi. Ne teksteistä, hakien vielä sparraustukea Jarkko ulkoistaa itsensä, mihinkään ei heittäydytä, Martikaiselta. mitään ei allekirjoiteta ja kaikki on vaan sellaista skeidaa, mille naureskellaan. Huomasin, että olen sinisilmäinen ja naiivi jätkä, HUOMASIN, ja sellainen mä haluan olla. ETTÄ OLEN – Vaikka (Kuuluuko, kuunteSINISILMÄINEN len -albumilta löytyvä) Hän, jolla JA NAIIVI JÄTKÄ, on kaikki on sinisilmäinen rakJA SELLAINEN kauslaulu, sen esittäminen ei MÄ HALUAN ole kertaakaan tuntunut silleen OLLA. falskilta, että mitä vittua mä pelleilen. Päin vastoin, se on dokumentti siitä hetkestä kun me mentiin naimisiin ja se on mulle totta. Sen esittäminen on aina ihan vitun siistiä! Nyt saapuu neljäs pitkäsoitto Hyvä päivä, – Kun mä katson keikalla jotain laulajaa, jonka tekstit ovat vain ja ainoastaan Samaen niin sitä joko uskoo tai sitten ei. Mulle ainakin kynästä. on tosi tärkeää, että kyseessä ei ole mikään – Se, että mulla on kaksi levyllistä omia naamari, vaikka totta kai esimerkiksi nyt kun tekstejä, on tosi keskeinen tekijä siinä, että annan haastattelua, mä olen tietyllä tapaa se pystyn nauttimaan esiintymisestä nykyään taiteilija Samae Koskinen, enkä yksityishenkilö enemmän. Se jelppaa siinä. Ajattelen, että jos Sami Koskinen. teen jotain, minkä takana voin seistä ja mistä Tähän mennessä Samae on laulanut levyilmä itse nautin, niin silloin siitä voisi joku muulään hyvin avoimesti esimerkiksi rakkaudesta kin nauttia. ja naimisiin menosta. Olisi siis loogista aja– Mulla oli aiemmin hirveitä rituaaleja entella, että hänen keväällä syntyvä esikoinen nen keikkaa. Juoksin keikkapaikkaa ympäri ja näkyisi tulevien laulujen aiheissa. hieroin kylmägeelillä hartioita... Se meni väkuva: Mikko Meriläinen L teksti: MIKKO MERILÄINEN SAMAE KOSKIN
NEN Rohkeasti munasillaan kuva: Aki-Pekka Sinikoski – Heh... en mä tiedä siitä, miten se isyys tulee näkymään. Nyt mä koetan pitää pari kuukautta lomaa laulujen teosta, joten se on sitten sen ajan murhe, että mitä niistä lauluista löytyy. Tai sitten mä teen vaan lastenlevyjä ja taannun jollekin jänis ja possu -osastolle. – Itse asiassa meillä on (graafikko) Ilja Karsikkaan ja (esseisti) Antti Nylénin kanssa sellainen proggis, että me tehdään 6–7 -vuotiaille lastenkirja, missä on levy messissä. Mutta se on vielä ihan alussa, tulee ehkä joskus vuoden, parin päästä. Olit kaikki -biisissä laulat ”En tiedä tuntisinko, jos tulisit vastaan kadulla / Oisko sulla lastenvaunut vai kaljaa korikaupalla.” Tuollaisten suorien arkikuvausten kohdalla mieleen nousee eräs toinen miespuolinen artisti. Arvaatko kuka? – Ai Gösta Sundqvist vai? Ketähän sä tarkoitat... nyt tulee joku tosi paha. Mitä mieltä olet Arttu Wiskarista? – Hetkinen nyt!, Samae takeltelee. – Mä näen sen kaljakorihomman jotenkin tosi romanttisena juttuna. Wiskarilla on paljon jotain sotaviittauksia ja lätkä-95-meininkiä. – Mä olin tosi häkeltynyt kun kuulin Wiskarin Mökkitie-biisin ekan kerran, kun se oli niin suora. Mä olin ihan monttu auki, että miten tää uskaltaa tehdä näin. Kyllä sillä työryhmälle täytyy nostaa rohkeudesta hattua. Samaen biisit ovat soineet levy levyltä enemmän radioissa, ja tälläkin hetkellä tuore Spoon River -single jyrää eetterissä. Koetko, että sinunkin suosion syynä voisi olla samanlainen suoruus kuin Wiskarilla? SOUNDI 43
JOS VIELÄ PARI vuotta sitten Samae haki kokeneemmista tekstittäjistä sparrausapua, niin nyt hän on löytänyt itsensä sparraajan paikalta. Viimevuotisella Anna Puu -albumilla Samaen nimi löytyi muun muassa Kolme pientä sanaa -radiohitin krediiteistä. – Annan kanssa meillä oli tosi hauskoja keskusteluja, ja niistä syntyi samalla pari tekstiä. Me vaan tutustuttiin, puhuttiin ja kirjattiin ylös niitä juttuja. Oli tosi jännää löytää itsensä tekemästä pelkkiä tekstejä, ja mä mietin paljon, että onko mulla resursseja tähän. Mutta se meni mun mielestä hyvin ja niistä on tullut hyvää palautetta. – Olen ymmärtänyt, että suomenkielisessä musassa teksti on 80 prosenttia kokonaiskuvasta. Mikä on tosi jännää, koska mä olen tähän mennessä nähnyt musan niin, että teksti on kymmenen prosenttia, ja melodia, sovitus ja esitystapa ovat olleet paljon tärkeämpiä. On kyllä tosi siistiä, kun on nyt hiffannut tekstin voiman ja sen, että sillä voi välittää niin paljon tunteita, fiiliksiä ja arvojakin, jos haluaa. – Teen tosi paljon tekstien eteen töitä. Jos sävellän jotain ja olen siihen tyytyväinen, niin en mä enää siihen kajoa, mutta esimerkiksi Spoon Riverin tekstin kanssa tein oikeasti kymmenen kuukautta töitä. Tein monta versiota ja kelasin, että mistä siihen löytyy draama. Ei se ole mitään sellaista, että vähän punaviinipäissään kirjoitellaan, vaan se on ihan sitä, että istuu työpäivän läppärin edessä ja kirjoittaa. Kun kerta suhtaudut asiaan noin ammattimaisesti, niin luulisi, että sinulle olisi luontevaa tehdä enemmänkin tekstejä muille artisteille? – Ihan totta. Ja nyt mä olenkin tehnyt tekstiä Kaija Koon kanssa. Olen haastatellut häntä sillä mielellä, jos vaikka syntyisi jotain. Hänenkin kanssaan on ollut tosi hauskaa, hänellä on sellainen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, mihin pystyy samaistumaan. Saa nähdä mitä siitä tulee, mulla on jo pieni kela siitä, mitä se voisi olla. Kaija Koosta puheen ollen. Onko sinua jo kysytty Vain elämää -sarjaan? – Ei ole, mutta saman tien lähtisin jos pyydettäisiin, saatana! Mä sopisin sinne tosi hyvin, tihrustaisin itkua. Siellä vois purkaa kaikkea kuonaa. Mä en katsonut sitä itse, mutta ymmärsin, että se on merkinnyt monille tosi paljon. 44 SOUNDI – On ihan naurettavaa, että ihmiset natisee siitä, miten se voi myydä noin paljon ja vittu mitä paskaa. Se on kuitenkin koskettanut ihmisiä niin paljon, että ne näkee hyödylliseksi mennä levykauppaan. Sehän on vaan hyvä, ja siinä on kuitenkin se musa keskiössä. Jos kutsu kävisi, kenen haluaisit esittävän omia biisejäsi? – Martti Syrjän, mutta se ei varmasti lähtisi siihen. Vitsi kun se Sillanpää olisi vielä mahdollinen, se on niin tosi kova ja luonteva siinä viihdyttämisessä. Ja kyllähän mä Jenni Vartiaista mietin, että se olisi kyllä aika hyvä. mutta mulla on tämän soolohomman kanssa ollut selkeästi sellainen lähtökohta, että kuka tahansa voisi tykätä siitä. – Ehkä siinä heijastuu omat suosikit, mitkä ovat jo pitkään olleet menneiltä vuosikymmeniltä. En mä voi sanoa, että keksisin musiikissani pyörää uudestaan. Kyllähän siellä on tosi perinnetietoisia juttuja, sellaista Elton John tai Paul McCartney -tyylistä perushommaa. Mutta se on sitä musaa mistä mä tykkään. Albumin avaa Konsertti-niminen eepos, joka alkaa ja päättyy herkkänä folkpopina ja yltyy väliosassa hurjan intensiiviseen soittoon. Oliko Kingston Wall yhtenä referenssinä siinä? – Heh, monet sanoo niin, mutta mulle siinä SISTER FLO teki melkoisen matkan peholi enemmän referenssinä joku Mahavishnu meästä nynnypopista tarttuvan indierockin Orchestra. Jotenkin hirveän traagista on se, kautta abstraktiin taiteiluun. Samae on myös että siinä biisissä ei oikeasti ole mitään sponsoittanut Jussi Lehtisalon (Circle, Kuusumun taania. Se on ihan täysin sävelletty koko biisi, Profeetta) kanssa raskaampaa mättöä Arkhame vaan toisinnettiin mun demo studiossa. min Kirjaston, Steel Mammothin ja Split CraniAikaisemmin Samaen apuna on tuotanumin riveissä, sekä vieraillut muun muassa nossa ollut muun muassa Riku Mattila, mutta Ruger Hauerin ja Jori Hulkkosen albumeilla. tällä kertaa kumppaniksi valikoitui aiemmin Sooloalbumeillaan hän on sen sijaan seilanesimerkiksi Jenni Vartiaista ja Mariskaa tuotnut kauas marginaaleista kohti virtaviivaista ja tanut Jukka Immonen. radioidenkin kelpuuttamaa mainstreamia. – Kun tekee paljon biisejä, ja mulla oli yli 80 Oletko pohtinut omien levyjesi kohdalla valdemoa tätä levyä varten, niin siinä tulee näkötavirta- ja indiemusiikin suhdetta tai rajoja? alattomaksi. Toisen korvien läpi suodattami– En lainkaan. Mä mietin jo toisen soolon nen on järkevämpää kuin se, että pitää väkisin aikaan, että sana indie on monille tekosyy kiinni omasta jutustaan. Mä arvostan tosi paltehdä sellaista musaa, mikä ei välttämättä ole jon ihmisten mielipiteitä, mutta sen pitää olla hirveän kiinnostavaa. Se on rumasti sanottu, sellainen tyyppi, jota mä kunnioitan ja jonka kanssa kommunikaatio toimii. Jukka on semmoinen tyyppi. – On hauskaa, että Immosen maine on tosi kaupallisen musiikin parissa ja sit se spottaa tällaisia juttuja ja sanoo, että Konsertti kannattaa ehdottomasti laittaa levyn alkuun, että saadaan levylle luotua tietty tunnelma. Tuollaisen jälkeen levyllä voi tapahtua mitä vaan. Paljon levyllä tapahtuukin. INDIE ON MONILLE Konsertin massiivisuuden vastaTEKOSYY TEHDÄ painona kuullaan vaikkapa Hyvä SELLAISTA päivä -laulun tapaisia simppeMUSAA, MIKÄ EI leitä poprenkutuksia tai Jori VÄLTTÄMÄTTÄ Hulkkosen tuottama kasaridisco OLE HIRVEÄN Olit kaikki. KIINNOSTAVAA. Erikoista on, että positiivisuuden ja elämänilon lippua korkealla heiluttava albumi päättyy lohduttomalta tuntuvaan Mies jonka päässä pyörii kuolema -kappaleeseen. – Onhan se lohduton, mutta toisaalta siinä on täsmälleen sama viesti kuin vaikkapa Eväsretkessä. Että on vain yksi elämä, ja kannattaa ottaa siitä kaikki irti nyt kun se on tässä. Olen kelannut lukemattomia tunteja, että vittu mulla on syöpä ja mitä sitten tapahtuu jos mä kuolen. Ja samalla kaikki menee ohi. Varsinkin jos se samalla etäännyttää ystävät ja rakkaat siitä läheltä, niin kaikesta tulee vielä paskempaa. – Esitin sen biisin Tampereen Yo-talolla viimeksi ja sain ihan älyttömät aplodit. En tiedä onko se tämä suomalaisuus vai mikä. kuva: Aki-Pekka Sinikoski – Kyllä mä luulen niin. Totta kai niissä on monitulkintaisuuttakin, mutta kyllä mä tykkään vääntää rautalangasta. Tietty munasillaan olo on mun mielestä rohkeaa. Vaikka en haluakaan itseäni rohkeaksi sanoa, niin kyllä mä näen sen hyveenä.
JOHN GRANT Synkkiä aiheita ja elämäniloa kuva: Hordur Sveinsson John Grant tekee kaunista ja täyteläistä popmusiikkia, ja esittää laulunsa pehmeällä, melankolisella äänellään. Kun höristää korviaan ja kuuntelee sanoja, löytää avoimia ja hätkähdyttävän rehellisiä tarinoita elämän varjopuolista. Uudella Pale Green Ghosts -albumilla kummittelee yksi aiempaakin synkempi aihe: hiv. 46 SOUNDI
L ontoon Meltdown-festivaali, elokuu 2012. John Grant on saapunut newyorkilaisen Hercules & Love Affairin vieraaksi laulamaan I Try To Talk To You -kappaleen, mutta sitä ennen Johnilla on yleisölle tärkeää asiaa. Koko teltta hiljenee, kun John paljastaa olevansa hiv-positiivinen. Synkkä aihe on esillä myös John Grantin uudella Pale Green Ghosts -albumilla, joka on kolme vuotta sitten ilmestyneen Queen Of Denmark -debyytin tavoin täynnä riipaisevan rehellisiä mutta lämpimän huumorin läpäisemiä tarinoita seksuaalisuudesta – John on homoseksuaali ja kertoo siitä hyvin avoimesti–, ikääntymisestä, päihteistä ja muista 44-vuotiaan miehen mieltä askarruttavista aiheista. Näppäilen puhelimeen Islannin suuntanumeron ja vedän syvään henkeä. John on tunnetusti leppoisa ja sanavalmis haastateltava, mutta silti hiv:n puheeksi ottaminen jännittää. Millä sanoilla aihetta olisi korrektia lähestyä ja onko John ylipäätään halukas avautumaan aiheesta? Haastattelun päättyessä 45 minuuttia myöhemmin John on kertonut sairaudestaan ja paljosta muustakin avoimesti ja vuolaasti, mutta aloitetaan kuitenkin puhumalla jostain kevyemmästä. Kuten säästä. – Rakastan Islannin kylmyyttä. Tunnen itseni hyvin virkistyneeksi tässä kirpeässä talvi-ilmastossa, John kertoo innostuneena. – Minähän kasvoin Michiganissa, jossa oli talvisin hyvin kylmää. Islanti on ollut John Grantin kotimaa viimeisen vuoden ajan. Siellä syntyi myös Pale Green Ghosts, jonka John teki yhdessä islantilaisen elektroyhtye GusGusin Biggi Veiran (oikealta nimeltään Birgir Þórarinsson) kanssa. Kuinka ihmeessä päädyit asumaan Islantiin? – Siihen oli kaksi syytä: musiikki ja kieli. Kuulin Sugarcubesia (Björkin vanha bändi) heidän debyyttinsä aikoihin vuonna 1988, ja olen ajatellut Islantia siitä saakka. Minulta vain vei 25 vuotta päästä tänne. – Esiinnyin Icelandic Airwaves -tapahtumassa vuonna 2011 ja tapasin silloin Biggin. Juttelimme ja kokeilimme tehdä musiikkia yhdessä. Tammikuussa 2012 minulla oli kuukauden loma ja päätin palata Islantiin. Aloitimme yhteistyön ja pian ymmärsin, että minun täytyy tehdä koko levy hänen kanssaan. kuva: Hordur Sveinsson teksti: MIKKO MERILÄINEN – Olen myös kielifriikki. En todellakaan aio valittaa suomalaiselle, kuinka vaikeaa islanti on, koska teillä on 15 muotoa substantiiveille ja täällä on vain neljä, mutta islanti on silti erittäin vaikea kieli. Vaikeampi kuin venäjä. Itse asiassa vaikein kieli mitä olen opiskellut. Soundin Tero Alanko haastatteli sinua debyyttisi jälkeen ja lupasi lähettää suomen kielen sanakirjan. Tuliko se koskaan perille? – Tuli! Minulla on se tallessa ja pidän siitä kovasti. Ostin myös suomen kieliopin nähdäkseni millainen rakenne teidän kielessänne on. Erittäin kiinnostavaa. Mutta en usko, että tulen opiskelemaan suomea, koska luulen, että se veisi liikaa tilaa aivokapasiteetistani. Etenkin kun siellä on jo kaikki ne muut kielet. ”Suurimmat paheeni lienevät sokeri ja kahvi. Ja vähän pornoa aina silloin tällöin.” JOHN GRANT aloitti levytysuransa denveriläisen rockbändi The Czarsin keulilla. Se teki puolenkymmentä albumia vuosien 1994 ja 2004 välillä, jonka jälkeen John alkoi valmistella soolomateriaaliaan. Vuonna 2010 ilmestynyt Queen Of Denmark sai osakseen ylistäviä arvioita. Albumilla Grantin vahvoja lauluja säesti maineikas texasilainen kantrirockbändi Midlake. Pale Green Ghosts valmistui tuhansien kilometrien päässä debyytin syntysijoilta ja hyvin erilaiselta se kuulostaakin. Tiesitkö alusta asti, että teet seuraavaksi elektronisemman albumin? – Oikeastaan olen halunnut jokaisen tekemäni albumin olevan elektronisempi, sillä sellaista musiikkia olen rakastanut aina ja se on hyvin iso osa siitä, mikä saa minut onnelliseksi. Rakastan syntikoiden ääntä, John huokaisee ja luettelee pitkän listan vanhoja suosikkejaan: Icehouse, Depeche Mode, Devo, New Order, Cabaret Voltaire, Yello, Chris And Cosey, Kraftwerk, Visage, Ultravox... – Luulen, että se alkoi siitä kun kuulin Abban Eaglen tai siitä, kun kuulin Captain & Tennillen Love Will Keep Us Togetherin kosketinsoundit. Tai tiedäthän sen 70-luvun Popcornhitin? (John hyräilee Popcornin melodiaa hyvän tovin.) Joten kun 1980luku tuli ja kaikki hullaantuivat syntikoista, minä olin taivaassa. Tunsitteko Biggin kanssa toistenne musiikkia entuudestaan? – Luulen, että Biggi oli ainakin kuullut minusta, tai sitten hän oli vain kohtelias. Joka tapauksessa hän oli utelias tietämään, miksi minä haluaisin työskennellä hänen kanssaan. Minä olen kuunnellut GusGusia siitä saakka kun he aloittivat ja tiesin, että Biggi on todella hyvä tekemään ääniä ja luomaan jännitteitä musiikkiin. Lisääminen ja poistaminen on harvinainen ja erittäin tärkeä taito etenkin elektronisessa musiikissa. Jäikö sinun ja Midlaken yhteistyö yhteen albumiin? – On täysin mahdollista, että työskentelemme yhdessä taas jonain päivänä. Minun piti itse asiassa mennä Texasiin ja tehdä tämäkin levy heidän ja tuottaja John Congletonin (St. Vincent, Bill Callahan) kanssa, mutta päätin peruuttaa sen session ja tutkia, mihin yhteistyöni Biggin kanssa vie. Albumilla laulaa muutamassa biisissä taustoja Sinéad O’Connor. Hän versioi debyyttisi nimibiisin viimevuotiselle How About I Be Me (And You Be You)? -albumilleen. Tiesitkö, että hän aikoo tehdä niin? – Ei se yllätys ollut. Me tapasimmekin, minkä tuloksena meistä tuli hyviä ystäviä. Vau, olen kateellinen! – Heh, tiedän mitä tarkoitat. Hän on aivan upea nainen. On mielenkiintoista, että päätit kuitenkin jättää Sinéadin osuudet levylläsi melko huomaamattomiksi. – Minulle oli tärkeää, etten ylikäyttäisi hänen ääntään. On oltava varovainen noin vahvan laulajan kanssa. Hänen läsnäolonsa vähäeleisyys tällä levyllä on kaunista. – Luultavasti julkaisemme levyn päättävästä Glacier-kappaleesta duettoversion. Se on periaatteessa jo tehty, mutta päätin, ettei hänen laulusuorituksensa ollut vielä tarpeeksi vahva. Haluan, että me laulamme vuorosäkeistöt. Siitä tulee upea versio, kunhan vain löydämme sopivan ajan ja studion. ALBUMILTA hyppää esiin disko- pumppaus Sensitive New Age Guy, jonka tekstiä syytin edellisen Soundin levyarviossa irrallisen tuntuiseksi. Olisi pitänyt kysyä ensin Johnilta, sillä käy ilmi, että kyseessä on yksi levyn rankimmista ja henkilökohtaisimmista teksteistä. Kansivihkon mukaan kappale on ”oodi Schwalle”. Mitä se tarkoittaa? – Schwa on foneettisen symbolin nimi (merkitään ?), ja englannin kieli on täynnä sitä äännettä. Kun joku ei tiedä mitä sanoa, hän sanoo ”ööö”. Juuri se on schwa-äänne, John yrittää selventää. – Mutta Schwa oli myös erään transvestiitin drag-nimi. Hän oli erittäin hyvä ystäväni, mutta teki itsemurhan reilu vuosi sitten. Varsin väkivaltaisella tavalla vieläpä, eli ampumalla itseään päähän. – Hän oli alunperin hipin näköinen, hyvin karvainen mies, mutta muutti vartalonsa täydellisesti. Hänellä olikin uskomaton vartalo. Schwa oli yksi mahtavimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut ja hän muutti monien ihmisten elämää. – Sensitive New Age Guy on ikään kuin tämä henkilö laulun hahmossa. Se toimii albumilla juuri siksi, koska monet kokevat, ettei se oikein kuulu sinne. Mutta juuri sellainen Schwakin oli. Kello tikittää ja vaikein aihe, eli Johnin hiv-tartunta, on vielä käsittelemättä. Päätän kaartaa lähemmäs aihetta ottamalla puheeksi albumin selkeimmin sairautta kommentoivan laulun. Ernest Borgninen lopussa käytät vertauksena Hohto-elokuvan kohtausta, jossa Jack Nicholson jahtaa lastaan kirveen kanssa lumihangessa. Mihin sillä viittaat? – Aikuiset usein yrittävät tappaa lasta sisällään, jotta heistä voisi tulla maailmassa pärjääviä aikuisia. Olen itsekin käsitellyt sisäistä lastani samalla tavalla kuin Jack yrittäessään hakata Dannyn miljooniksi palasiksi kirveellään. Mutta mielestäni meidän ei pitäisi tappaa sitä lasta. Minusta kuulostaa, että sinun sisäinen lapsesi voi varsin hyvin. – Kiitos paljon! Minäkin todella uskon niin. Olen erittäin utelias maailmaa kohtaan. – Ernest Borgnine on tavallaan minun miniversioni Woody Allenin Kairon purppuraruusu -elokuvasta. Se siis kertoo siitä, kuinka voi paeta elokuvamaailmaan, jos arkielämä on liian vaikeaa käsitellä. Sinun laulujesi tarinoita kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että olet surullinen. Pitääkö se paikkansa? – Tiedän mitä tarkoitat, mutta minusta ne ovat kuitenkin positiivisia lauluja, sillä vaikka niissä käsitellään vaikeita aiheita, kuten kuolemaa, itsemurhaa, seksuaalisia identiteettikriisejä ja sairauksia, niissä on myös paljon huumoria ja optimismia. Lisäksi uskon, että kauniit melodiat ja harmoniat vihjaavat, että niiden tekijä kuitenkin rakastaa elämää aika lailla. SOUNDI 47
kuva: Mikko Meriläinen SAIRAUS MAINITTU, nyt uskallan viimein avata suuni aiheesta. Sait kaksi vuotta sitten kuulla olevasi hiv-positiivinen. Sopiiko sinulle, jos kysyn jotain aiheesta? – Totta kai, kysy ihan mitä vain! Olet itse asiassa ensimmäinen hiv-positiivinen ihminen, jonka kanssa juttelen. Tuntuu tyhmältä tunnustaa tätä, mutta ensimmäinen mieleeni noussut asia kun sairaudestasi kuulin, oli tietenkin Freddie Mercury ja hänen surullinen kohtalonsa. – Ymmärrän hyvin. Se oli erittäin surullinen tarina, ja Freddie oli tietenkin paras. Parhaista paras. Mutta tiedätkö, tässä on juuri se syy miksi haluan puhua sairaudestani. Ensinnäkään en halua, että kukaan tuntisi oloaan vaivaantuneeksi aiheesta kysyessään. Ja toisekseen on hyvä tietää, että hoitomuodot ovat kehittyneet valtavasti. – Olen tällä hetkellä hyvässä kunnossa ja tautia hoidetaan. Sitä ei saada kokonaan pois, mutta virusta härnätään niin, ettei se pysty tekemään niitä kytköksiä, joita se haluaisi. Käytännössä sille ei siis sallita sosiaalista elämää elimistössäni. – Vaikein asia sairaudessa on itselleni ollut sen psykologinen puoli. Esimerkiksi kun saan haavan, ajat- telen heti olevani kemiallinen ase ja että voisin vahingoittaa muita ihmisiä pahasti. Sellaiseen on todella vaikea tottua. – Tunnen myös oloni usein hyvin epähaluttavaksi ja epäseksikkääksi, enkä halua olla tekemisissä muiden kanssa, koska koen olevani viallinen tuote. Olen miettinyt paljon sitä, että miten ja miksi minulle kävi näin. Minun on täytynyt pohtia suhdettani seksiin, mitä se on edustanut minulle ja kuinka olen käyttänyt sitä hyväkseni tunteakseni itseni arvokkaammaksi. Kerroit asiasta ensimmäisen kerran julkisesti kesken Meltdownin keikan. Olit sillä hetkellä varmaan kauhuissasi. – Itse asiassa se ei ollut kovin pelottavaa, koska olin ajatellut sitä paljon. Halusin olla varma, että teen sen oikeista syistä. Huomasin ajattelevani, että minun pitäisi pysyä hiljaa ja hävetä sitä, ja halusin taistella tuota tunnetta vastaan. Siksi päätin kertoa asiasta. Halusin välittää positiivista viestiä, että vaikka jotain tällaista tapahtuu, voi silti löytää tavan rakastaa itseään ja nauttia elämästä. Laulat Glacier-kappaleessa kuinka suru ja vastoinkäymiset muokkaavat ihmistä ja saavat esiin uusia, kauniita maisemia. Osaatko nähdä, että sairastumisestasi olisi seurannut mitään hyvää? – Se on pakottanut minut ottamaan etäisyyttä seksiin ja ihmissuh- teisiin, mutta ajattelen sitä hyvänä seikkana. Olen hyvin vihainen itselleni siitä, että olen antanut tämän tapahtua ja että olen kohdellut itseäni paskamaisesti vuosikymmenien ajan. Joten oli ehdottomasti korkea aika joutua myöntämään itselleni, että olen todella mokannut. Että minun täytyy alkaa pitää parempaa huolta itsestäni ja ihan vain pysähtyä miettimään, että miksi olen siellä missä olen ja miten haluan jatkaa. Huume- ja alkoholiriippuvuus on ollut osaltasi historiaa jo usean vuoden ajan. Mitä paheita sinulla vielä on? – Käytin myös seksiä paheenani pitkään, mutta en halua enää, että seksi on minulle pahe. Tunnen, että olen valmis käsittelemään sitä muunakin kuin vain leikkikaluna. Haluan kokea sitä jonkun ihmisen kanssa merkityksekkäämmällä tavalla. Mutta yhä minä himoitsen seksiä ja orgasmia. – Nykyään suurimmat paheeni lienevät sokeri ja kahvi. Ja vähän pornoa aina silloin tällöin. Jos saisit ihan minkä tahansa supervoiman, minkä valitsisit? – Luulenpa, että haluaisin olla näkymätön. Haluaisin kävellä ympäriinsä ja katsella ihmisiä ilman, että he kokisivat oloaan epämukavaksi minun tuijottaessani. PARANSIMME MAAILMAA! MUSAMAAILMAN UUSI UPEA VERKKOKAUPPA ON AVATTU! www.musamaailma.fi Rekisteröidy kanta-asiakkaaksemme ja olet mukana tarjouspostituksissa. Rekisteröitymällä sinulla on myös mahdollisuus osallistua kilpailuihimme, joissa on aina mahtavia palkintoja. MUSAMAAILMA since 1985 MUSAMAAILMA OUTLET Ohrahuhdantie 2, Hki, Itä-Pakila • Puh. 09 – 720 60 660 • Avoinna ark. 10 – 18, la 10 – 15 www.facebook.com/Musamaailma • www.facebook.com/ESPFinland kauppa on auki 24 h P www.musamaailma.fi face-to-fa P MUSAMAAILMA RETAIL Malminkatu 16, Hki, Kamppi • Puh. 09 – 5627 1240 • Avoinna ark. 10 – 18, la 10 – 15 KIVIJALK A ROCKS! parasta palvelua ce
DRAAMA POIS ROCKBÄNDISTÄ, NIIN ON PALJON KIVEMPAA! KILLER ASPECTIN KAKKOSSTARTTI kuva: Hanni Räisänen Tähän mennessä Killer Aspect on elänyt neljän vuoden jaksoissa. Bändi soitti neljä vuotta ennen esikoislevynsä ilmestymistä, ja seuraavaa albumia saatiin odottaa sama aika. Nyt Killer Aspect lupaa, että seuraavaan liikkeeseen ei kulu taas neljää vuotta. Bändin kakkoslevy Brand New Start on nimensä mukaisesti uusi startti uudella asenteella. teksti: JUHO JUNTUNEN K iller Aspectin juuret ulottuvat aina vuoteen 2004, jolloin Killer-yhtye vetäytyi vielä tänäänkin jatkuvalle tauolle. Bändissä vaikuttaneet Timo Huhtala ja Teijo Jämsä alkoivat soitella yhdessä The Winylsissä ja Personal Aspectissa kitaristina toimineen Samuli Relanderin kanssa. Vanhoista bändinimistä yhdisteltiin sitten Killer Aspect. Bändin laulajaksi saatiin Teijo Jämsän kaveri Max Paananen. Nykyään Teijo ja Max ovatkin bändin ainoat alkuperäisjäsenet. Tänään bändin basistina toimii Tapio Backlund ja kitaraa soittavat Jukka Savela ja Lauri Yrjölä. – Eihän tämän bändin toiminta ole ollut niin hirveän vauhdikasta, Max myöntää. – Ekat neljä vuotta me treenailtiin ja tehtiin hirveä kasa biisejä. Vähän katsottiin keitä me ollaan ja tutustuttiin toisiimme. Vuonna 2008 teimme albumin How Does It Work, ja sen jälkeen rupesin tekemään Teijon kanssa tokan levyn biisejä. Sitä seurasi miehistön ja levy-yhtiön vaihdokset ja kaikki muukin, mutta lopulta me saatiin nippu kasaan! Ja kun soittajat ovat vaihtuneet orkesterissa, on se vaikuttanut myös bändin musiikkiin. Max kuvailee nykyistä linjaa luomummaksi ja 50 SOUNDI rockimmaksi, ja nyt tuotantopuoli pidetään aisoissa. Killer Aspectin huhtikuun alussa julkaistava kakkoslevy Brand New Start merkitsee nimensä mukaisesti uutta alkua koko orkesterille. Max mainitsee omiksi suosikeikseen U2:n alkuaikojen tuotannon ja Tom Petty & The Heartbreakersin, josta lähtee helpon kuuloisten biisien ihailu. Yksi yhteinen diggailun kohde on Foo Fighters, johon myös Killer Aspectia on ehditty verrata. Tarkoitus on, että kitarat jyräävät ja ote on jymäkkä. Killer Aspectin debyyttilevy julkaistiin Sonic Kitchen -levymerkillä, jonka taustalla oli Sunrise Avenuen porukkaa. Kun kavereilla ei ollut enää aikaa pyörittää studiohommia, jäi Killer Aspect ilman julkaisijaa. Osa kakkoslevyn materiaalista oli jo ehditty äänittää valmiiksi, mutta kun bändi löysi uudeksi firmakseen omaa studiota pyörittävän 57 Recordsin, selvisi että kappaleet pitää äänittää uudestaan. – Se on ihan hyvä, uusiin versioihin tuli selvästi rockimpaa meininkiä, kitaristi Jukka Savela sanoo. – Ennenhän bändissä oli koskettimetkin, mutta nyt ne on jätetty pois. Kyllä kaksi kitaraa korvaa ne! Bändin uusiutumista kuvaa sekin, että esikoisalbumin biiseistä vain TV- ja Bloodshot-biisit ovat säilyneet nykyiseen keikkasettiin. Mutta sekin on huomattu, että bändiä ei ole unohdettu vuosien aikan. Kun nettiin laitettiin Boxcar Champion -biisistä kuvattu mainio video, vanhatkin fanit heräsivät. Oli jo ehditty huolestua, että Killer Aspect oli haudattu lopullisesti, kiva nähdä taas! VALOA JAPANISTA Max Paananen vastaa Killer Aspectin teksteistä. Mies sanoo, että aiheita löytyy omasta ja frendien elämästä, mutta kyllähän niistä heijastuu sekin, että Max on kova leffafriikki. Mies myöntää olevansa ikuinen Clint Eastwoodin ystävä ja muutenkin häntä kiehtovat hieman vanhemmat elokuvat. Kun Killer Aspect esittää biisinsä englanninkielellä, on luonnollista että mahdollisuudet päästä ulkomaille kiinnostavat. Euroopasta on löytynyt lupaavia kontakteja, mutta vielä kiinnostuneempia porukasta ollaan Japanissa, missä julkaistiin aikanaan bändin esikoisalbumikin. Neuvottelut Brand New Start -levyn japanilaisesta painoksesta näyttävätkin vihreää, ja levytyssessiosta ylijääneille biiseille voi olla käyttöä japanilaisten himoitsemina bonusraitoina. – Minähän olen satamassa duunissa, ja viikonloppuisin keikkailen parin kokoonpanon kanssa ihan perus-covermeiningillä, koko elämänsä Kotkassa asunut Max kertoo. – Kyllähän yksi musantekijä sanoi, että jos me tekisimme Killer Aspectin musiikkia suomeksi, hän hoitaisi meille heti diilin isolle lafkalle. Mutta en oikein tiedä, miten se sujuisi. Kun on aina tottunut laulamaan rockmusiikkia englanniksi, en tiedä, pystyisikö siihen taipumaan. Suomeksi lauletussa rockissa mennään usein tummissa vesissä, ja meillä on hieman iloisempia aiheita. Ja kyllähän mäkiauto kuulostaa laulettuna oudommalta kuin boxcar! Max soittaa itse koskettimia ja kitaraa, mutta Killer Aspectin keikoille hän ei halua raahata niitä. Ja kun hän kirjoittaa biisejä, ei hän varjele demoja mustasukkaisesti. Jos kitaristeilla on hyviä ehdotuksia, niitä ainakin kokeillaan. Myös muut ideat otetaan ilolla vastaan. Teijo Jämsän idea oli, että uudelle albumille otetaan vierailijaksi hänen Killer-aikojen bändikaverinsa Siiri Nordin. Day One -biisissä oli sopivan korkeaa linjaa, ja tuntui että naisääni voisi tuoda siihen oman raikkautensa. Se toimi niin hyvin, että Day Onesta ollaan nyt tekemässä livevideotakin, jolle Siiri on lupautunut mukaan. On ollut puhetta myös muutamista keikoista, joilla Siiri voisi toimia vierailevana artistina. Kun Killer Aspect teki ensimmäisen albuminsa, single TV nousi YleX:n listaykköseksi ja bändi keikkaili pitkin Suomea. Viime vuosina yhtyettä on nähty lähinnä pääkaupunkiseudun klubeissa, mutta nyt tahti alkaa kiihtyä. Kaverit myöntävät, että juuri keikat tekevät bändielämästä niin siistiä. – Kenelläkään ei ole silloin ongelmia ja kaikilla on kivaa! Jukka sanoo. - Pääsee keskittymään vaan soittamiseen ja musiikkiin ja siihen että bändissä on hauskaa. Eipä sitä oikein muuta tarvitse toivoa. Ja draama pois rockbändistä, niin on paljon kivempaa! – Ja enää Jukallekaan tarvitse huhuilla postiluukun kautta, että toipuisitko viime yöstä ja tulisitko treeneihin, Max sanoo.
This is an absolute must-have for my home studio. - Marty Friedman Ilmaisen CUBE JAM iPhone ohjelman avulla CUBE Lite laajenee treenikumppaniksi. Sen kautta voit soittaa kitaraa puhelimen musiikkitiedostojen mukana ja äänittää kokonaisuuden talteen. Ohjelmalla pystyy hidastamaan musiikin tempoa ja muuttamaan sävellajia, mikä on kätevää uusien kappaleiden harjoittelussa. www.roland.fi
Yksi viime vuoden kivoimmista kappaleista oli Pimeys-yhtyeen luonnikkaasti rullaava Elämä kiinnostaa. Pimeyden odotettu albumi ilmestyy vihdoin huhtikuussa. Sitä tehdessä nelikon ohjenuorana toimi ajatus, että soitetaan ja nautitaan, kun se kerran on mahdollista. KUIN VANHA YSTÄVÄ 52 SOUNDI
teksti: TERO ALANKO kuva: ILKKA SAASTAMOINEN IENET asiat ovat tärkeitä. Pimeyden laulaja-kitaristi Pekka Nisu tokaisee olevansa ensimmäistä kertaa bändissä, jonka nimi ei vi- tuta. Yhtyeen nimi ja Elämä kiinnostaa -ensisinglen tunnelma kohtaavat kiinnostavasti. Rullaava, vanhakantainen poplaulu kertoo siitä, kuinka kivaa elämä juuri nyt on, vaikka yhtyeen nimi saa odottamaan iänikuista ahdistusta. – Mun mielestä se on tosi hyvä nimi. Se jää ihmisten mieleen. Aina siihen jotenkin palataan, pohtii Pekka. – Mä olen vasta nyt tottunut siihen. Kun ekan kerran kuulin sen, niin ihmettelin, että onpas erikoinen nimi. Pekalla ja Jopilla (laulaja-kosketinsoittaja Joel Mäkinen) oli siis nimi ennen kuin bändi oli kasassa, kertoo rumpali Tuomo Laakso. Pimeys-yhtyeen ensimmäiset bänditreenit merkittiin kalentereihin tasan kaksi vuotta sitten, maaliskuussa 2011. Sitä ennen Pekka ja Joel olivat puhuneet pitkään, että heidän pitäisi tehdä jotain yhdessä. Kun molempien bändit (nimihirviöt Rex Willer ja Nick Arse & The Arsenicks) olivat samaan aikaan tauolla, he rupesivat vihdoin katsomaan, saisivatko biisejä aikaan. Viime keväänä Pimeys – bändin neljäs jäsen on basisti Jukka-Pekka Virtanen – nauhoitti yhden viikonlopun aikana yhdeksän biisin demon ja pani kaksi laulua SoundCloudiin. Niistä ihastuttavan vaivaton Elämä kiinnostaa rupesi leviämään kulovalkean tavoin. Pekka: – Olihan sen saama huomio yllättävä. Me funtsittiin, että tehdään tällainen demo ja lähetetään sitä keikkamyyjille ja levy-yhtiöihin. Sitten se biisi rupesikin elämään omaa elämäänsä. – Nyt me ollaan julkaisemassa levyä, jota odotetaan. Kun Tuomo soittaa myös Matin (siis Matti Johannes Koivun) bändissä, niin me kysyttiin Tuomakselta (Ilmavirta, M.dulor-yhtiön pomo), että haluaisiko se julkaista jotain. Tuomo: – Itse asiassa soitin Tuomakselle kysyäkseni, onko yhden toisen levy-yhtiön tarjoama diili järkevä. Tuomas oli kuullut sen biisin jostain ja ehdotti, että tehdään levy sen kanssa. Useimpien ihmisten käsitys Pimeydestä perustuu yhteen tai kor- keintaan kahteen biisiin. Toinen SoundCloudiin laitettu kappale on tunnelmaltaan kaunis mutta painostava Näin sinut unessa. Pekka ja Tuomo tietävät, että Elämä kiinnostaa on ohjannut kuulijoiden ajatuksia liikaakin. Pekka: – Eihän ihmisillä vielä ole kunnollista mielikuvaa meistä. Me halutaan levittää hyvää mieltä, mutta Jyrockin keikkamainoksessa oli jotain sellaista, että ”pirteää powerpoppia soittava Pimeys.” Se on selvästi muodostettu yhden biisin perusteella. Onhan meillä myös haikeata meininkiä ja synkempiä tekstejä. Ei elämä ole aina kivaa. Yhtyettä perustettaessa suurin periaatteellinen ero Pekan entisiin bändeihin oli suomeksi laulaminen. Se vaati sekä rohkeutta että opettelua. Pekka myöntää, että pitkälti oli kyse siitä, että suomeksi ei voinut enää laulaa lähes mitä tahansa. Pekka: – Me molemmat haluttiin tehdä suomeksi, mutta ei oikein ollut pää auki. Muistan miten ekoja tekstejä ujosteltiin toisiltammekin. Laulettiin vähän ohi mikistä ja sillä lailla. – Ajatus suomeksi kirjoittamisesta oli kytenyt pitkään, mutta mulla oli vähän sellainen olo, että se kuulostaa aina urpolta. Vaikka se tuntuisi kivalta ajatukselta, niin entä jos ne sanat on ihmisten mielestä ihan älyttömän korneja? Jotenkin se oma lokero kuitenkin löytyi. Siitä lähtien se on tuntunut todella hyvältä. – Suomeksi laulaminenkaan ei tuntunut heti luontevalta. Se oli ensin vähän sellaista huutamista. Lopulta se löytyi jostain J. Karjalaisen ja Knipin välimaastosta. Vähän kuin englanniksi, mutta suomeksi. VAIKKA Pimeys laulaa suomeksi, yhtyeen tarkoitus ei ollut tehdä leimallisesti suomalaista musiikkia. Pekka: – Jotain sellaista Wilcomaailmaa ajattelin mielessäni. Tuomo: – Meillä oli soittolista, mihin pistettiin inspiroivia biisejä. Siellä oli aika paljon amerikkalaista indiemusaa. Istumme kahvi- ja teekuppiemme kanssa Pekan keittiössä Töölössä. Hän avaa tietokoneen ja etsii sieltä Spotify-soittolistan. Luemme nimiä vuorotellen: The National, John Grant, Jackson Browne, Olavi Uusivirta, Kauko Röyhkä, J. Karjalainen, Grizzly Bear, Death Cab For Cutie, The Flaming Lips ja niin edelleen. Pekka: – Tämä on aika kultivoitunut lista. Hyvää kamaa. – Tyylillisesti Pimeys on mun mielestä kehittynyt aika luontevasti meidän entisistä bändeistä. Toisaalta eka versio Näin sinut unessa -biisistä oli sellainen Taiteilijaelämää yhdistettynä johonkin Kentin biisiin. Tuomo: – Mä suorastaan säikähdin sitä aluksi. Ajattelin, että onko tämä sittenkään mun juttu. Että en ehkä ole oikea tyyppi tähän musatyyliin. Siitä se on omalla painollaan muuttunut sellaiseen suuntaan, että tuntuu hyvältä. ”JOS MUSA ON NÄIN VILPITÖNTÄ, NIIN SE KUULOSTAA AINA OMALTA JUTULTA.” Pekka: – Tyylillisesti tässä ei ole edes haettu mitään tiettyä juttua. Meidän biisit on edelleen aika eri tyyppistä kamaa. Tuomo: – Alussa niissä oli sellainen power-musan sävy, mitä mä vähän vierastin. Pekka: – Ihan totta. Me oltiin Jopin kanssa soitettu kumpikin suoraviivaisten ja kovaa soittavien rumpalien kanssa. Se jäi varmaankin sieltä. Tuntui aluksi oudolta, että ei soitetakaan niin kovaa. Kun ruvettiin soittamaan hiljempaa, nyanssit pääsivät paremmin esiin. Pimeys on tavallaan syntynyt monen puolitiehen jääneen yhtyeen jatkeeksi. Tarkoitus on alusta asti ollut vain tehdä musiikkia, joka tuntuu hyvältä. Pekka: – Ainakaan mulla ei ole mitään ”ei ei!” -juttuja. Tuomo on ehkä meistä jyrkin. – Jos jossain biisissä on jotenkin väkinäistä meininkiä, niin semmoinen ammutaan nopeasti alas. Esimerkiksi Asemaan yritettiin diskokomppia, mutta se ei tuntunut omalta. Sellaiset asiat mietitään biisi kerrallaan. Tuomo: – Onhan tämä pääosin hyvin traditionaalista ja perinteitä kunnioittavaa musaa. Toisaalta jos musa on näin vilpitöntä, niin mun nähdäkseni se kuulostaa aina omalta jutulta. Pekka – Semmoinen aitouspaita on todella outo asia. Sellainen, minkä voi pukea päälleen ja sitten on aito. En mä sitäkään ihan allekirjoita. Tai siinä mielessä allekirjoitan, että haluan tehdä sellaista musaa, mikä tulee sydämestä. Siinä mielessä haluan olla aito. Tuomo: – Musta tuntuu, että parhaat bändit syntyy niin, että erilaisten ihmisten erilainen maku kohtaa ja kaikki tulevat vähän vastaan mieltymyksissään. Siitä tulee se fuusio, mitä kukaan ei olisi keksinyt itse. Jos Pimeys pitää sijoittaa suomalaisella bändikartalle, löytyy sen paikka jostain Olavi Uusivirran sekä Minä ja Ville Ahosen liepeiltä. Kaikkien kolmen musiikissa yhdistyvät perinteen taju sekä moderni ja raikas henki, joka antaa vapauden muokata historiaa oman tahdon mukaan. Pimeyden yhteydessä on usein viitattu 1970-luvulle, jolloin suomalainen rock oli tuoretta. Tuomo: – Ymmärrän sen hyvin. Jossain meidän biiseissä on selviä progevaikutteita, mitkä on aika 70-lukulaisia. Pekka: – Alkuvaiheessa se oli yksi juttu, mihin pyrittiin. Fiilisteltiin paljon koko Love Records -juttua. Se maailma oli tärkeä. Esimerkiksi Wigwamia on kuunneltu tosi paljon keikkareissuilla. Se tekemisen tapa on jotenkin hieno. Että vaan soitetaan ja nautitaan siitä. Niin mekin pyritään tekemään. – Vaikka levylle tehtiin paljon kaikkea jälkeenpäin, niin tosi livenä se on soitettu. Meidän soitto muuttui aika paljon syksyn aikana. Biisit asettuivat keikkojen myötä. Kun Jukkis kuuli miksatut biisit, se kysyi: ”Voiko nämä olla meidän soittamia?” Tuomo: – On tärkeää, että levy kuulostaa ihmisten soittamalta musalta. Maaliskuussa Pimeyden toisena singlenä ilmestyy yhtyeen komea nimikkolaulu: ”Pimeys, vanha ystävä.” Sitten onkin jo albumin vuoro. Tuomo: – Jos kukaan ei huomaa, että tällainen levy on ilmestynyt, niin olen tosi pettynyt. Olisi myös kiva saada hyviä keikkoja kesällä. Se on kuitenkin kaikkein hauskinta. Pekka: – Tavallaan sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat levystä, mutta samaan aikaan on tärkeää, että autonomisuutemme tunnustetaan. Toivottavasti levy nostaa meidät seuraavalle tasolle. Kun vihdoin saa julkaistua kokopitkän, niin tavallaan sen jälkeen on oikea bändi. Siihen asti on vain blogibändi. SOUNDI 53
54 SOUNDI Soundi sai kunnian olla paikalla ensimmäisenä eurooppalaisena mediana, kun Volbeatin keulakuva Michael Poulsen ryhtyi purkamaan uuden albumin musiikin ja sanoitusten kiehtovia saloja. Karismaattinen laulajakitaristi ei myöskään unohtanut pahansuopia aaveita, yliluonnollisia kotkia, muinaisia kasettidemoja tai omalaatuisia covereita… kuva: Timo Isoaho Volbeatin herrasmiesrokkarit räjäyttivät pankin Guitar Gangsters & Cadillac Blood -albumilla syksyllä 2008. Voittokulku on jatkunut katkeamattomana Atlantin molemmin puolin ja huhtikuussa saapuvan Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -pitkäsoiton odotetaan kiihdyttävän tanskalaisjoukkion entistäkin hurjempaan vauhtiin.
2000-LUVUN REVOLVERISANKARIT ”M E STUDIOONNIMME JA TULIMMTRIONA KVARTET TE ULOS INA!” L uihin ja ytimiin pureutuva pohjoistuuli varmistaa sen, että kööpenhaminalaisen Vega-konserttisalin edustalla on iltapäivällä yllättävänkin hiljaista. Suotuisammalla säällä tilanne olisi varmasti aivan toisenlainen, sillä tanskalaisen raskaan rockin kaikkien aikojen suurimmaksi yhtyeeksi Mercyful Faten ja D-A-D:n ohi kohonneen Volbeatin on määrä nousta tänään Store Vegan aikoja sitten loppuunmyydyn yleisön eteen. Odotettu konsertti laittaa samalla päätepisteen Volbeatin mitta- kuva: Nathan Gallagher teksti: TIMO ISOAHO kaavassa hyvinkin pitkälle keikkatauolle. – Emme ole koskaan aikaisemmin pitäneet yli puolen vuoden breikkiä! Meillä ei nyt ollut muuta vaihtoehtoa, sillä päätimme tehdä täydellisen Volbeat-albumin, vaikka siinä kestäisi miten pitkään, backstagella kahvikupin äärellä hymyilevä laulajakitaristi Michael Poulsen avaa. – Kuten luultavasti huomaatkin niin ohjelmassa on ollut myös kuntoilua. Olen nimittäin ahkeroinut nyrkkeilysalilla Mikkel ”Viking Warrior” Kesslerin kanssa – hän on siis tämä nyrkkeilymestari, jonka kunniaksi kirjoitimme Beyond Hell / Above Heaven -albumille biisin A Warrior’s Call. Voin paljastaa, että ylemmän keskisarjan maailmanmestarin kanssa kuntoilu on sen verran kovaa hommaa, että olen laihtunut kahdeksantoista kiloa sitten viime kesästä... Musiikki on ehdottomasti elämäntyöni, mutta rakastan myös nyrkkeilyä. Kahlaan läpi kaikki alan lehdet, seuraan otteluita niin livenä kuin televisiostakin ja niin edelleen. Suurimpien eurooppalaisten rockyhtyeiden joukkoon tunkeutuneen Volbeatin vetovoima täyttäisi vaivatta kymmenen tuhatta katsojaa vetävän Kööpenhaminan Foruminkin, mutta juuri tänä iltana läm- minhenkinen klubikeikka on enemmän kuin paikallaan. – Emme ole soittaneet Tanskassa pariin vuoteen, sillä pitkät Yhdysvaltain-kiertueet ovat täyttäneet pääosan aikatauluistamme. Tilanne on siis seuraavanlainen: nousemme rakkaan kotiyleisömme eteen todella pitkästä aikaa, esitämme tulevan albumin kappaleita ensimmäistä kertaa livenä ja uusi kitaristimme Rob Caggiano suorittaa Volbeat-debyyttinsä kaiken tämän ohella. Viime päivät ovatkin olleet lievästi sanoen hektisiä, sillä meidän on pitänyt perehdyttää Rob noin puolitoistatuntisen livesetin saloihin... Niin, jättimäinen areenakeikka tästä vielä puuttuisi – olen jo muutenkin tarpeeksi hermostunut, hymähtää Poulsen. – En muuten ihmettele yhtään, että olen kipeytynyt sopivasti tässä kiertueen alla. Kun stressi- ja painetasot laskevat vähänkin niin flunssa iskee välittömästi – ja stressi on hellittänyt kummasti viime päivinä, kun olen huomannut Robin olevan jopa parempi kitaristi kuin olen tiennytkään. Volbeat onnistui kieltämättä iskemään vyön alle helmikuun alkupuolella, kun tulevan Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -albumin tiedote paljasti Anthraxista vasta tammikuussa eronneen Rob Caggianon SOUNDI 55
liittyneen kööpenhaminalaisyhtyeeseen. Caggiano saapui Tanskaan jo viime vuoden puolella, tarkoituksenaan osallistua huhtikuussa ilmestyvän Outlaw Gentlemen & Shady Ladiesin tuotantoprosessiin. – Tapasin Robin eräällä Yhdysvaltain-kiertueella ja keskustelimme pitkään levyjen tuottamisesta. Rob on vastannut muun muassa The Damned Thingsin debyytin ja Anthraxin Worship Musicin tuotantotöistä – ja nämä albumithan soundaavat loistavilta. Rob huomautti sitten juttutuokion päätteeksi, että paiskaapa minulle joskus paria uutta demoa ja tehdään niiden myötä tuotantokokeiluja. Sitten viime syksynä päätimme, että jatkamme yhteistyötä pitkäaikaisen luottomiehemme Jacob Hansenin kanssa, mutta palkkaamme mukaan myös uutta verta ja näkökulmaa Caggianon verran, hymähtää Poulsen. – Rob matkusti sitten luoksemme Tanskaan ja häneltä löytyi roppakaupalla hyviä ideoita. Silloin keksin, että tässähän voisi samalla ravistella omia työskentelytapojakin. Että minäpä annan Robille viimeisteltäväksi muutamia keskeneräisiä kappaleita, joista löytyy edelleen jopa puolen minuutin mittaisia aukkopaikkoja. Hän otti tarjoamani haasteen vastaan ja palasi myöhemmin asiaan – ja minähän olin lentää perseelleni. Robin kehittelemät ideat sopivat kappaleisiin, mutta samalla ne toivat täysin uudenlaisia vivahteita tämän bändin maailmaan. Milloin mieleesi nousi ajatus Caggianon pestaamisesta yhtyeen täysiveriseksi jäseneksi? 56 SOUNDI – Vakuutuimme hänen soitto- ja tuotantotaidoistaan studiosessioiden aikana. Jonakin päivänä hän sitten tulkitsi erään biisin lopullista soolo-osuutta ja tokaisin, että katsohan nyt tätä meininkiä. Että aivan yhtä hyvin sinä voisit liittyä tähän bändiin. Rob ei ilmeisesti aluksi tiennyt, että pilailemmeko me hänen kustannuksellaan vai mistä tässä on kysymys. Lisäsin painokkaasti, että ”Volbeat on trio, mutta tässä bändissä pitäisi olla neljä jäsentä – mietipä sitä”. Rob löi hanskat tuolta päivältä tiskiin ja ilmoitti, että minäpä pohdin asiaa, nähdään huomenna. Miehen seuraavan aamun sanat olivat: ”Let’s rock, I am ready”, nyökkää Poulsen. – Tämän jutun ajoitus on kieltämättä hieman outo, koska Rob lähti Anthraxista ”keskittyäkseen tuotantotöihin” ja seuraavalla hetkellä hän liittyi ahkerasti jatkossa kiertävään ryhmään. Ehkä hän sai tarpeekseen tuottamisesta Outlaw Gentlemen & Shady Ladiesin myötä (naurua)... No, tunnen Anthrax-pomo Scott Ianin oikein hyvin – onhan hän soittanutkin kanssamme – ja olin hieman huolissani, että sydämistyykö hän meille Robin kiinnittämisen vuoksi. Scottilta tuli kuitenkin äskettäin humoristinen viesti, että ”hei, Anthrax on intialaisen Rolling Stone -lehden kannessa – ja myös Volbeatin kitaristi on näköjään päässyt mukaan!” Yhtyeen edellinen kitarataiteilija Thomas Bredahl sai lähtöpassit joulukuussa 2011 (”jos et pahastu niin en enää haluaisi palata tähän tapaukseen – yhteistyömme ei yksinkertaisesti enää toiminut”, Poulsen huo- mauttaa) ja Volbeat soittikin viime vuoden keikkansa Mercyful Faten entisen kitaristin Hank Shermannin kanssa. – Pyysimme Hankin mukaan Megadethin ja Motörheadin kanssa heittämällemme Gigantour-kiertueelle USA:han. Gigantour ei aivan yltänyt tekemiemme Metallica-rundien hurmoksen tasolle, mutta kyllähän sekin oli mahtava kokemus. Hank lähti matkaamme ilomielin ja rundi sujui loistavasti. Teimme myös pari muuta kierrosta ja ennen kuin huomasimmekaan, Shermann oli soittanut Volbeatissa jo kahdeksankymmentä keikkaa. Yhteistyö siis sujui, mutta Hankin omat kiireet estivät hänen virallisen liittymisensä bändiin, Poulsen kertoo. – Kaavailimme sitten mukaan erästä toista tuttua tanskalaista muusikkoa ja ehdimme treenaamaankin hänen kanssaan. Juttu vaikutti aluksi erittäin lupaavalta, mutta jostakin syystä yhteistyö ei sittenkään toiminut loppuun asti. Ennen Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -sessioita olimme siis taas kerran lähtöpisteessä – eli treenasin uusia biisejä vain basisti Anders Kjølholmin ja rumpali Jon Larsenin kanssa. Mitä olisitte tehneet, mikäli Caggiano olisi kieltäytynyt tarjouksestanne? – Olisimme varmaan tiedustelleet taas Hankilta, että ehtisitkö heittämään yhden maailmankiertueen (naurua). Minulle on kuitenkin hyvin tärkeää, ettei bändi toimi loputtomasti sessiopohjalta, joten onneksi Rob vastasi myöntävästi. Niin tosi- kuva: Nathan Gallagher ”HERÄSIN JOSKUS AAMUYÖLLÄ. OLIN YHTÄKKIÄ TÄYSIN TIETOINEN YMPÄRISTÖSTÄ, MUTTA EN PYSTYNYT LIIKUTTAMAAN KEHOANI. VAIMONI NUKKUI VIERESSÄNI JA YRITIN HERÄTTÄÄ HÄNEN HUOMIONSA JOLLAKIN TAVALLA, MUTTA EN PYSTYNYT LIIKKUMAAN TAI PUHUMAAN.” aan: menimme studioon triona ja tulimme ulos kvartettina! Hiljalleen keskustelu siirtyy kohti viime kuukausina taltioitua Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -albumia. Platinaa Suomessa myyneen Beyond Hell/Above Heavenin seuraajan tekemisen eteenpäin ajavaksi voimaksi paljastuu uusien kulmien etsiminen ja vanhojen sävyjen terävöittäminen. Poulsenin mukaan yhtyeen viides studioalbumi on ”periaatteessa sitä samaa Volbeatia, mutta paremmin ja tiukemmin toteutettuna, ja tiettyjä tuoreita piirteitä korostaen”. – En halua ottaa mitään pois edellisiltä julkaisuilta, mutta olen aivan erityisen tyytyväinen Outlaw Gentlemen & Shady Ladiesiin. Meillä oli omat tavoitteemme, mutta ne ylittyivät kirkkaasti. Halusimme viedä ideoita entistäkin pidemmällä – metallibiisit saavat soida todella metallisina ja niin edelleen – ja ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että Volbeat on löytänyt sen todellisen ja syvimmän sielunsa. Olinkin sitten miksausvaiheessa niin valtavan innoissani, että ryhdyin kirjoittamaan jo seuraavaa albumia ja esimerkiksi The Nameless One -kappaleen tarina näyttää jatkuvan joskus ilmestyvällä kuudennella levyllämme. Kerroit säveltäneesi runsaasti tuoretta materiaalia, mutta mietitkö jopa mahdollista tuplajulkaisua? Esimerkiksi sellaista, että raskaat biisit päätyisivät yhdelle levylle ja kevyemmät numerot toiselle? – Uusia kappaleita oli tosiaan aikamoinen liuta. Mainitsemasi jako oli enemmänkin mielessä jo Beyond Hell/Above Heavenin aikoihin, mutta
LAAJAMITTAISIA teemoja aikai- semmillekin Volbeatin albumeille loihtinut Michael Poulsen jatkaa uudella levyllä kokonaisuuksien tiellä, mutta nyt sankarimaailma on uudistunut. – Päätin palata pikkupoikani diggailemieni lännenelokuvien tunnelmiin. Että hei, olisipa mahtavaa herättää Volbeatin levyllä eloon muutamia legendaarisia revolverisankareita! Kirjoitinkin sitten Outlaw Gentlemen & Shady Ladiesille niin kuvitteellisista hahmoista kuin oikeasti eläneistä lainsuojattomistakin, muun muassa Black Bartista, Doc Hollidaysta, Lola Montezis- ta ja Pearl Hartista, laulajakitaristi kuvailee. – Se lukemattomiin filmeihin ikuistettu villin lännen maailma on todella kiinnostava. Pidän esimerkiksi siitä, että vielä niihin aikoihin useimmat pahat pojatkin olivat reiluja toisiaan kohtaan ja he kunnioittivat myös vastakkaista sukupuolta. Myös nämä hämäräperäisen mystiset naiset – jonkinlaiset porttojen ja hienostorouvien välimuodot – ovat todella kiehtovia. Outlaw Gentlemen & Shady Ladies ei kuitenkaan ole täysiverinen teemalevy. Mukana on esimerkiksi lainaveto Euroopassa lähes tuntemattoman yhdysvaltalaisen Young The Giant -yhtyeen My Body -kappaleesta. – Myös My Body liittyy mainitsemaani uudistumisen ajatukseen. Havahduin jossakin vaiheessa, että mehän olemme useimmiten coveroineet Hank Williamsin kaltaisia jo edesmenneitä artisteja. Viime keväänä olin sitten taksissa jossakin päin USA:ta ja radiosta tuli tämä kiehtova biisi... Kysyin kuljettajalta, että mikähän bändi tämä on. Hän ei tiennyt vastausta, mutta kertoi kappa- ”Kukahan tämä Little E oikein on?” leen soivan tuon tuostakin. Painoin biisin mieleeni ja pian paljastui yhtyeen olevan nimeltään Young The Giant. Keksin vähän myöhemmin, että olisikin aika coolia työstää oma versio nuoren jenkkiyhtyeen tähän hetken hitistä. Myös kappale Room 24 poikkeaa muusta levystä. Black Sabbathilta tuoksahtavan alun jälkeen Volbeat hyppää 80-luvun King Diamondin mieleen nostavan tunnelman pariin ja kukapa siellä äänessä kohta jo onkin ellei sitten maapallon toiseksi tunnetuin kööpenhaminalainen heavymuusikko Kim Bendix Petersen - taiteilijanimeltään King Diamond. Mutta mennäänpä otsikon kautta: Room 24:n täytyy olla tribuutti King Diamondin Room 17 -kappaleelle? – Tämähän on mielenkiintoista. Olen digannut King Diamondia 80-luvun puolivälistä lähtien, mutta enpä muistanutkaan hänellä olevan tuon nimistä biisiä. Room 24 on siis tahaton sattuma, usko tai älä. Millä Kingin levyllä mainitsemasi biisi onkaan? The Spider’s Lullabyella. Vuosi oli 1995. kuva: Timo Iso aho liä. Ystäväni jaksavat naureskella minulle ja kerrankin eräs kaveri suorastaan pakotti minut kokeilemaan erilaisia tietokoneiden musiikkiohjelmia. Että näiden avulla pystyt tekemään tasokkaita aihioita rumpukomppien kanssa ja niin edelleen. Otinkin pari ohjelmaa kokeilun alle, mutta palasin jo parin viikon päästä vanhan kasettidekkini äärelle. Tietokonedemot olivat jotenkin liian... ammattimaisia! Michael Poulsenin keho alkaa olla kauttaaltaan tatuointien peitossa. Laulajakitaristi avasi Soundille muutamien tärkeiden kuvien taustoja. kuva: Nathan Gallagher eri levyille jaettavat kappaleet veisivät pois ison osan Volbeatin ytimestä. Bändin varhaisvaiheessahan tällainen metallipaahdon ja rockbillykantrin sekoitus tuntui meistäkin aivan päättömältä, mutta tänä päivänä Volbeatia ei enää voi kuvitellakaan ilman tätä kaksijakoisuutta. Mutta esimerkiksi mahdollisen kokoelman myötä ajatus on kuitenkin hyvinkin harkitsemisen arvoinen: esimerkiksi kolmen cd:n kokoelma voisi jakautua hevibiiseihin, melodisempiin ja kevyempiin juttuihin sekä covereihin, Poulsen miettii. – Olen puhunut mahdollisesta yhteisprojektista esimerkiksi Iced Earthin laulajakitaristin Jon Schafferin kanssa enkä voi muutenkaan kiistää, ettenkö nauttisi taas puhdasverisen mättölevynkin kirjoittamisesta, sillä minähän menetin sydämeni aikoinani deathmetalille. Kaikista tärkein yhtye oli Death ja olikin sitten aivan mieletöntä, kun edesmenneen Chuck Schuldinerin manageri Eric Greif kysäisi minulta, että haluaisinko kirjoittaa Deathin Spiritual Healing -klassikkolevyn uuden painoksen kansivihkoon joitakin ajatuksiani. Poulsenin kaipaamat uudet tuulet eivät sentään puhaltaneet aivan jokaiseen Volbeat-maailman kulmaukseen. Laulajakitaristi nimittäin purkitti tuoreiden kappaleiden ensimmäiset raakaversiot c-kasetille – aivan niin kuin hän on tehnyt jo 90-luvun alkupuolelta asti. – Minulla on varmaankin viisi yhdeksänkymmenen minuutin mittaista kasettia ja kaikki Volbeat-levyt on hahmoteltu niiden avulla. Ja jos kasettien tila tuntuu loppuvan niin nauhoitan sitten vanhojen ideoiden päälle, Poulsen kertoo. – Okei, saatan olla taikauskoinen, mutta työstin jo vanhan deathmetalyhtyeeni Dominuksen demot tällä samalla tavalla, enkä näe mitään syytä vaihtaa hyväksi havaittua tyy- – ENSIMMÄINEN TATUOINTINI on jalastani löytyvä Mercyfyl Faten Don’t Break The Oath -levyyn liittyvä kuva. Ihastuin aikoinani tämän albumin erittäin vahvaan tunnelmaan ja halusin ikuistaa tuon fiilikseen myös ihooni. Aluksi tatuoija kieltäytyi vedoten nuoreen ikääni. Toistin kysymyksen tarpeeksi vakuuttavasti ja tarpeeksi usein ja lopulta hän suostui. Että okei, tule huomenna siihen ja siihen aikaan. Vastasin, ettei huominen oikein käy päinsä, sillä meillä on koulussa kokeet. Ei sitten, mutta tämä tarjous ei välttämättä toistu, taiteilija huomautti. Ääh, paskat kokeesta, minä tulen. Eräs Poulsenin tuoreemmista tatuoinneista taas esittää kotkaa. – Oli oikein kaunis päivä. Olin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa ja ajelin sitten kohti Mississippin Tupeloa, tarkoituksenani vierailla Elvis Presleyn syntymäkaupungissa. Yhtäkkiä auton navigaattori kuitenkin sekosi ja tienviitoista huolimatta olin kohta aivan eksyksissä. Jossakin vaiheessa huomasin autoni yläpuolella liihottelevan kotkan ja päätin sitten paremman puutteessa seurata tuota komeaa lintua – olihan edesmenneellä isällänikin ollut kotkan kuva rinnassaan. Jatkoin matkaa hyvän aikaa, kunnes kotka suuntasi yhtäkkiä oikealle ja minäkin käännyin risteyksestä samaan suuntaan. Ja katsohan: pian edessäni oli Tupelon kyltti! – Olen ehdottomasti sen verran romantikko, että haluan uskoa isäni sielun ohjanneen tuota uljasta luontokappaletta... Tuolla samalla hetkellä päätin myös sen, että otan käteeni kotkatatuoinnin. Rockin kuninkaaseen liittyy myös Poulsenin ihosta löytyvä Little E -teksti. – Mehän olemme kiertäneet viime vuosina jonkin verran Metallican kanssa ja James Hetfield ilmestyikin erään kerran backstagellemme ja kysäisi sitten kitarateknikoltani, että missähän Little E mahtaa olla? Teknikko oli aivan hämmentynyt, että kukahan tämä Little E oikein on? No, Michael tietenkin, Little Elvis siis! Hetfield oli ostanut kaupungilta Elvistä esittävän ison taulun ja hän antoi sen sitten minulle lahjaksi. Minulla on toki useita muitakin Elvis-aiheisia tatuointeja, mutta Little E on rakkain. SOUNDI 57
kuvat: Timo Isoaho – Aivan totta, niinpä tosiaan. No, tämän kappaleen nimi olisi joka tapauksessa Room 24, ilman tätä muistikatkostakin. Olin nimittäin taas kerran amerikkalaisessa hotellissa, huoneessa numero 24, kun sitten heräsin joskus aamuyöllä. Olin yhtäkkiä täysin tietoinen ympäristöstä, mutta en pystynyt liikuttamaan kehoani. Vaimoni nukkui vieressäni ja yritin herättää hänen huomionsa jollakin tavalla, mutta en pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Luulinkin halvaantuneeni tai saaneeni sydänkohtauksen tai jotakin sellaista. Pelottavin juttu oli kuitenkin vielä edessä, sillä kohta havaitsin jonkun tumman hengen ilmestyvän huoneeseen ja seuraavassa hetkessä tunsin kovan paineen rinnassani. Niin kovan, että luulin oikeasti tukehtuvani. Jonkun ajan kuluttua nukahdin kuitenkin uudelleen ja muutaman minuutin päästä kaikki samat asiat tapahtuivat vielä toisen kerran. Volbeat-pomo vieraili vähän myöhemmin King Diamondin talossa Dallasissa ja kertoi hurjasta kokemuksesta maanmiehelleen. Kollega ilmoitti Poulsenille, että kyseessä oli unihalvaus – tai sitten huoneessa vieraili joku pahansuopa aave. – Niin tai näin, mutta päätin tehdä aiheesta biisin. Että jos King lähtee mukaan niin hän saa olla se huoneessa liihotellut henki ja minä taas 10.6.2013 olen minä. Onneksi hän piti kappaleen demosta ja suostui ilomielin mukaan – tämähän on minulle valtava ylpeyden aihe, sillä harvoin muiden levyillä vieraileva King Diamond on eräs suurimmista innoittajistani. Olen kuitenkin kuunnellut Mercyful Fatea ja King Diamondia pikkupoikana säkkipimeässä huoneessa ja lukenut samalla sanoituksia taskulampun valossa, tietenkin pelosta jäykkänä, Poulsen nauraa. HELSINKI HARTWALL AREENA Liput alk. 51€. Ennakko: Lippupiste ja Tiketti
”Legendaarinen Helloween on yhä kovassa iskussa.” HHHHH SOUNDI Walesin metalliylpeyden uusi levy on ilmestynyt! Sisältää singlet Riot & Temper Temper. ”Straight Out of Hell on helposti yksi Derisin aikaisen Helloweenin parhaista levyistä.” HHHHH RUMBA HHHHH INFERNO HHHHH RYTMI HELLISH ROCK TOUR PART II Helloween (GER) + special guest Gamma Ray (GER) PE 29.3. HELSINKI The Circus LA 30.3. TAMPERE Pakkahuone SU 31.3. OULU Teatria LIPUT www.tiketti.fi www.bulletformyvalentine.com “It’s rock, it’s hardcore, it’s metal, it’s black, it’s punk, it’s perfect” Metal Hammer Norjalaisen metalliyhtye Kvelertakin uusi odotettu albumi Meir ilmestyy 25. maaliskuuta 2013 www.facebook.com/kvelertak www.helloween.org
WÖYH! - IKKILLYK Ismo Alanko - Maailmanlopun sushibaari Anssi Kela - s/t Hankkiessasi nyt levyn liikkeiltämme tahi internetistä sinulle toimitetaan myös: Robin - PopShow - Live in Hartwall areena (fanipaketti, Von Hertzen Brothers - Nine lives LEVY + T-PAITA J. Karjalainen - Et ole yksin LEVY + T-PAITA Flesh Roxon - Flesh to the bone LEVY + T-PAITA Lordi - To beast or not to beast LEVY + T-PAITA Samae Koskinen - Hyvä päivä LEVY + T-PAITA Dalindeo - Kallio Raappana - Tuuliajolla LEVY + T-PAITA Killswitch Engage - Disarm the descent 28.3. Stone Sour - House of gold & bones part.2 Iron Maiden - Maiden England ‘88 Barbe-Q-Barbies - Breaking all the rules Olavi Uusivirta - 27 suosikkia Avantasia - Mystery machine 28.3. Hurts - Exile mukana nimmarikortti, juliste ja t-paita) niin kauan kuin julkaisua riittää. Bon Jovi - What about now (keikka Tampereella 26.5.) Topi Saha - Kolme veljee For The Imperium - Hail the monsters Suede - Bloodsports Finntroll - Blodsvept Marko Haavisto - Luojalle rengiksi Minä ja Ville Ahonen - Mia Stone - Complete box Soilwork - The living infinite Matti Johannes Koivu - s/t Bring Me The Horizon Sempiternal Amaranthe - Nexus LEVY + T-PAITA
J. Karjalainen Kaikkea muuta kuin mennyt mies kuvat: Antt i Kirves J. Karjalainen ei voi palata, koska hän ei ole ollut poissa. Mutta eräänlaisen paluun hän on tehnyt: kansanlaulujen ja banjovuosien jälkeen ilonamme on taas rockbändi tutulla miehistöllä ja albumillinen upeita popbiisejä. että levyn ensimmäinen single Mennyt mies on ollut alkuvuoden soitetuin biisi radioissa ja huhtikuussa alkavan rundin lipunmyynti on sujunut ripeästi. iiliksellä, hemmetti! Siinäpä Mutta nyt Jukalla hieman ajatus kiteytettynä J. Karjalaisen harhailee, koska juuri päättynyt toitekemisen filosofia, sekä sen lehden kuvaussessio ei ollut kaksi hänen puheessaan hymennyt ihan nappiin. Henkilökemiat vin usein esiintyvää sanaa. eivät olleet kohdanneet kuvaajan – Mulla koko homma perustuu fiikanssa, ja Jukkaa harmittaa ”hemlikseen, Jukka painottaa tiukasti silmetisti”. Kun fiiliksellä elää, voi hymiin tuijottaen. – Olen sellainen invän fiiliksen myös menettää helposti. toilija, että hemmetti, nyt tämä tunMutta ei anneta sen häiritä, sillä tuu oikealta! Jukalla on paljon kerrottavaa. Istumme Jukan ja tuottaja-rumVanhana mainosmiehenä ja taripali Janne Haaviston kanssa tampenaniskijänä hän ei ole tyytynyt luorelaisen ravintola Telakan pöydässä. maan vain albumillista musiikkia, J. Karjalaisen 20. studioalbumi Et vaan on kehitellyt sen ympärille ole yksin (lisäksi on livealkokonaisen kertomuksen. bumit Tunnussävel, 1983 Tuo albumin kansilehja Live, 1989) on kuundessä mainittu ja ”Jättiläisen neltu läpi ja hymy on jokaisessa lehtijuharteillahan tässä herkässä. Aihetta tussa kerrattava hymyyn antaa sekin, tarina on kielseisotaan, mutta teksti: MIKKO MERILÄINEN F jossain vaiheessa pitää itsenäistyä ja olla itse se The Man.” SOUNDI 61
tämättä herkullinen: Jukka vetäytyi Keltaisena talona tunnettuun lomapaikkaansa ja löysi itsesuggestion avulla sivupersoonansa: 1970-luvulla eläneen Markku-nimisen nuorukaisen, jonka kanssa keskustellen hän löysi aiheet levyn lauluihin. Tai niin tarina ainakin kertoo. – No enhän mä sitä Markkua ihan oikeasti kohdannut, Jukka myöntää, kun pyydän häntä kertomaan tekemästään itsesuggestiosta konkreettisemmin. – Ei itsesuggestio tarkoita sitä, että mä hypnotisoin itseni. Mutta jos sä rupeat muistelemaan vaikka jotain mökkimatkaa, niin aluksi muistat vaan että joo, me oltiin siellä. Sitten muistat ehkä jonkun huoneen, ja ehkä jonkun laatikon. Sitten avaat sen laatikon ja yhtäkkiä huomaat muistavasi juttuja, joita et tietoisesti muista. Omiin muistoihinsa pohjautuen Jukka siis loi fiktiivisen Markku-hahmon ja kuvitteli hänen ympärilleen kokonaisen maailman: tyttöystävän, auton, koulun ja Humppakuutiot-nimisen bändin. – Se toimi apuneuvona laulunteossa, ja kun mä olen tällainen höystäjä ja tarinankertoja, niin en voinut välttää kiusausta tehdä siitä tuohon levyn esipuheeseen jotain vähän raflaavampaa. KERTA EI OLE ENSIMMÄINEN. Kun J. Karjalainen vuonna 2006 aloitti silloin kaupalliselta itsemurhalta tun62 SOUNDI kuva: Mikko Meriläinen ”Niissä parissa jutussa, mitkä mulla on hallussa, mä olen ihan ok. Etten sanoisi aika hyvä. Tosin ne jutut on aika rajalliset!” tuneen mutta menestykseksi osoittautuneen amerikansuomalaisten kansanlaulujen trilogian, kertoi hän pokkana sepittämäänsä tarinaa isoäitinsä mökin lähellä asuneesta Lännen-Jukasta, jolta oli laulut oppinut. – No joo, voisihan sitä sanoa, että niissä on jotain samaa, Jukka pohtii nyt. – Jonkinlainen sivupersoona sekin oli kai. Jäikö Lännen-Jukasta jotain pysyvää sinun ilmaisuusi? – Minähän olen aina ujuttanut levyihin aika paljon bluesjuttuja, ja jälkeenpäin tuntuu, että ne on välillä olleet vähän päälle liimattuja. Nyt mä sain piehtaroida siinä old time-, blues- ja folk-jutussa riittävästi, eikä tarvinnut ujuttaa sitä enää tälle levylle. – Toinen Lännen-Jukan anti saattaa olla sellainen entistä suurempi varmuus siitä, että mulla homma hallussa. Että on oma juttu ja sanottavaa. Mun esikuvat, kuten Robert Johnson, Mississippi John Hurt tai vaikkapa Bob Dylan ovat pystyneet esittämään yhdellä kitaralla show’n, josta ainakaan mä en jää kaipaamaan mitään. Kaikilla pitää olla esikuvia, ja jättiläisen harteillahan tässä seisotaan, mutta jossain vaiheessa pitää itsenäistyä ja olla itse se The Man. Mä olin Lännen-Jukkana osoittanut olevani se mies. – Mä voin allekirjoittaa sen näin ulkopuolisen silmin, vahvistaa myös Janne. – Jukassa on sellainen tietty varmuus ja häpeilemättömyys, että tämä on nyt tässä ja täältä tulee tällaista. – Se on kuitenkin taiteelle tärkeintä, ja kuinka helposti sen menettää jos alkaa kuunnella muita, Jii miettii. – Hemmetti, mä pidän tästä, joten mä teen tätä. Tää on mun ääni. ET OLE YKSIN -albumista on puhuttu aprillipäivänä 56-vuotta täyttävän J. Karjalaisen paluuna, mikä tuntuu hassulta koska eihän hän ole poissa ollutkaan. Päin vastoin: kuluneen vuosikymmenen työllistänyt trilogia oli rikas kokonaisuus ja Jii itsekin puhuu siitä erittäin tärkeänä vaiheena urallaan – jopa päätyönä. Mutta yhdenlainen paluu Et ole yksin toki on – juurevien banjovuosien jälkeen askel takaisin rockin, bändisoundin ja itse sävellettyjen poplaulujen pariin. Albumilla soittavat tutut miehet. Janne Haaviston ja Jukan tiivis yhteistyö alkoi jo kakkoslevyllä Yö kun saapuu Helsinkiin (1982), kitaristi Mikko Lankinen liittyi Mustiin Laseihin Kookospähkinäkitaralla (1987), kosketinsoittaja Pekka Gröhn tuli mukaan J. Karjalainen Yhtyeineen -kokoonpanon startatessa 1990-luvun alussa ja basisti Tom Nyman ehti soittaa viimeiseksi jääneellä Electric Sauna -albumilla Valtatie (2002). – Jossain Lännen-Jukan puolivälissä puhuttiin Jannen kanssa puhelimessa, ja Janne sanoi mulle, että olisi kiva tehdä taas jotain yhdessä. Mä aloin miettiä, että olisipa hemmetin nastaa jos Janne olisi rummuissa, ja että ketä muita siinä voisikaan soittaa. – Mun 40-vuotisjuhlissa soitettiin muutama biisi kimpassa pitkästä aikaa, Janne muistelee. – Se oli heti niin luonnollista, ja siinä pääsee niin pitkälle hirveän helposti. Vielä kun tietää, kuinka vaikeaa bändin käynnistäminen voi olla. Tietysti halusin päästä myös Jukan kanssa hommiin, kun tietää miten kova biisintekijä se on. – Minä tykkään tehdä biisejä, ja tulee tosi hyvä fiilis kun tietää, että toteutus on kunnossa, Jukka sanoo. – Sen takia oli mahtava tehdä näitä uusia biisejä, kun tiesi, että se tulee kuulostamaan hyvältä. Nämä on sellaisia asioita, joita pitää helposti itsestäänselvyytenä. Mutta silloin kun se vaan svengaa ja toimii, niin ne on todella ainutlaatuisia juttuja. EHKÄ PYSÄYTTÄVINTÄ Et ole yksin -albumin ensimmäisellä kuuntelukerralla on Jukan laulu. Etenkin suhteutettuna kolmen edellisen albumin paikoin hyvin karuun ja rahisevaan laulutyyliin, laulussa on nyt todella paljon sävyjä ja vaihtelua. Ja tottahan se on: Jukka Karjalainen on ehdottomasti suomirockin tunnistettavimpia laulajia ja on ollut sitä ensimmäisestä Kolme cowboyta -singlestään (1981) lähtien.
JO 40 VUOTTA ROCKIA SUOMALAISILLE! KOTIMAAN HUIPUT CD 17,90 kuvat: Antti Kirves PATE MUSTAJÄRVI Patentoitu Sinusta puhutaan yleensä suurena lauluntekijänä, mutta hyvin harvoin laulajana. Mistähän se johtuu? – No enhän mä mikään laulaja ole, Jukka naurahtaa. Mutta sinähän olet loistava laulaja! – No joo, niissä parissa jutussa, mitkä mulla on hallussa, mä olen ihan ok. Etten sanoisi aika hyvä. Tosin ne jutut on aika rajalliset! – Mutta siinä on just se, että jos kuuntelee vaikka jotain Donald Fagenia (Steely Dan), niin eihän se mikään laulaja ole. Se on todella onneton siinä, mutta silti se kuulostaa niin hemmetin hyvältä! Pitää olla näkemys siitä kappaleesta, että sanat lausutaan näin ja melodian pitää mennä näin. Esimerkiksi vaikka näistä mun uusista lauluista Sydänlupaus, jossa mä en ole millään tavalla mukavuusalueellani. Mä halusin olla ikään kuin joku Badding ja tiesin, miltä se voisi kuulostaa jonkun oikean laulajan laulamana. Mutta sitten kun se oikea lähestymistapa löytyi tällä mun äänellä, niin se on itse asiassa aika vaikuttava. – Jukka on siitä hyvä, että hän pystyy itse tuottamaan omia laulujaan, Janne sanoo väliin. – Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin pystyy tekemään. Moni hioisi ne hengettömiksi, teknisesti tiukoiksi mutta sisällöltään köyhiksi. Mutta Jukka ei tee sitä. – Minähän hinkkaan lauluja paljon, Jukka toteaa. – Mutta ei hinkkaaminen ole mulla sitä, että hiotaan ne puhki kunnes siihen ei jää mitään, nauha-aikoina edes nauhaa. Etsin jotain sellaista taikaa, jonka kuulen sitten kun se onnistuu. Se voi olla hyvinkin raffi otto. Teknisyydellä ei ole mitään merkitystä jos siinä vain on se fiilis, mikä siinä kappaleessa pitää olla. Niitä juttuja mä kyttään. – Saatan tehdä vaikka useampina päivinä ottoja erilaisissa mielentiloissa ja joskus vaan laskeutuu sellainen hetki, että tässä se nyt on. Otetaan yksi pieni yksityiskohta. Mennyt mies -kappaleessa laulat todella makeasti hönkäisten kertosäkeen ”on historiaa” -kohdan. Miten siihen löytyi oikea tyyli? – Kai se on jotain sellaista, mitä on kuullut joidenkin muiden tekevän. Jostain bluesista se varmaan tulee. Siinä ne kaikki esikuvat on – Robert Johnsonin haamu, Neil Young ja Bob Dylan – siellä ne on, siinä henkäyksessä. ? Lue tarina Et ole yksin -albumin kannen takaa: www.soundi.fi J.KARJALAINEN Et Ole Yksin CD 18,90 UUTUUKSIA CD 19,90 CD 18,90 CD 18,90 VON HERTZEN BROTHERS Nine Lives - Limited Deluxe GARY CLARK JR Black And Blu CD 18,90 2CD 21,90 MARTTI SERVO & NAPANDER Showtime 5CD 18,90 CD 18,90 VOLBEAT Outlaw Gentlemen ERIC CLAPTON & Shady Ladies Old Sock MOOG KONTTINEN Elämän kartoitus 1970-76 DAVE EDMUNDS Orginal Album Classics KIRJA 25,00 KIRJA 28,00 CD 17,90 2CD 23,50 JIMMY PAGE DEPECHE MODE Yksinoikeudella – Elämäntarina Delta Machine TARJOUS CEEDEET AIRBOURNE: No Guts No Glory ...............................................8,90 AIRBOURNE: Runnin Wild.......................................................8,90 BLACKFOOT: Strikes..............................................................4,90 CMX: Talvikuningas ...............................................................5,90 CMX: Iäti ..............................................................................5,90 FACES: A Nod’s As Good As Wink ...........................................4,90 FACES: First Spep .................................................................4,90 HALOO HELSINKI: III ..............................................................5,90 ALBERT JÄRVINEN: Let It Roll-Rocks & Rarities .............2-CD: 5,90 LIIKKUVAT LAPSET: Palavat Sillat – Soinen Maa 1983-1999 kokoelma ...............5,90 LYNYRD SKYNYRD: God & Guns .............................................8,90 MY CHEMICAL ROMANCE: Three Cheers For Sweet Revenge...4,90 PEER GYNT: Bad Boys Are Here..............................................8,90 QUEENSRYCHE: Dedicated To Chaos ......................................8,90 RAMONES: Leave Home ........................................................4,90 RAMONES: Too Tough To Die ..................................................4,90 RATT: Invasion Of Your Privacy ...............................................4,90 RUSH: Retrospective III................8,90 RUSH: Snakes & Arrows....8,90 SLASH: Slash........................................................................8,90 SMASHING PUMPKINS: Zeitgeist ............................................8,90 STEVE MILLER BAND: Let Your Hair Down...............................8,90 IRON MAIDEN: En Vivo .............................................2-DVD: 10,90 ALICE COOPER: Welcome 2 My Nightmare ...........................11,90 LANA DEL REY: Born To Die .................................................11,90 FLORENCE & THE MACHINE: Ceremonials ............................11,90 MELODY GARDOT: The Absence...........................................11,90 GASLIGHT ANTHEM: Handwritten .........................................11,90 GOTYE: Making Mirrors .......................................................11,90 KILLERS: Battle Born ...........................................................11,90 MARJO LEINONEN & VIRANOMAISET: Uusi päivä ....................4,90 DAVE LINDHOLM & LAUNEEN K.: Lahti ..................................4,90 MAROON 5: Overexposed ....................................................11,90 VANDAALIT: Elävänä! .............................................................4,90 VANDAALIT: Kaupallista Paskaa..............................................4,90 AMY WINEHOUSE: Back To Black .........................................11,90 ZZ: TOP La Futura ..............................................................11,90 KOKO TARJOUSLEVYLISTA NÄHTÄVISSÄ WWW.EPES.NET KAIKKI NÄMÄ TARJOUKSET VOIMASSA 20.4. 2013 ASTI MIKÄLI TAVARAA RIITTÄÄ. www.epes.net EPE’S PALVELEE SINUA ARKISIN 10-18, LAUANTAISIN 10-16 KYTTÄLÄNKATU 6 TAMPERE puh (03) 223 6684
ARVIOT kuva: Floria Sigismondi DAVID BOWIE The Next Day Iso Records Muutama vuosi sitten David Bowie hätkähdytti fanejaan The Next Day paljastaa moninaisen luonteensa vasta useiden kuuntelujen kertomalla vetäytyvänsä musiikkibisneksestä. Jo aiemmin mittaan, kuten useimmat David Bowien kestävimmiksi osoittautuneet albumit. hän oli ilmoittanut lopettavansa keikkailun saatuaan vuonna Bowiella on maneerinsa, mutta repertuaari, josta hän biisinsä ammentaa, 2004 sydänkohtauksen kesken festivaalikonsertin Saksassa. on poikkeuksellisen laaja. Aloituskappale The Next Day johdattelee BerliiniInternetissä liikkuu arvailuja ja huhuja Bowien terveydentilasta. kauden kolkon taiderockin tunnelmiin. 66-vuotias Bowie laulaa ”Here I am, not Vetäytymisen syyksi artisti ilmoitti kuitenkin kyllästymisensä rockbisnekseen. quite dying” ja kuulostaa ilkikuriselta ja elinvoimaiselta. Tyly Dirty Boys ruhjoo Yhteistyökumppani, luottotuottaja Tony Visconti kertoi, että Bowie palaa vastaantulijat sähköisellä bluesillaan. If You Can See Me muistuttaa 1990-luvun levytysrintamalle ja studioon vain, jos uusi materiaali on ”maata mullistavaa”. levyjen elektronisesta fuusiosta. Levyn riemastuttavin kappale Dancing Out In Rockin merkittävin modernisti ja suurin diiva ei Space sovittaa todella vastustamattomasti yhteen ole koskaan kärsinyt liiasta vaatimattomuudesta. Motown-rytmiä, härskiä glamboogieta ja vieraantuDAVID BOWIELLA ON MANEERINSA, MUTTA Innokkaimmat odottivat seuraavaksi kai oopperaa nutta spacerockia. REPERTUAARI, JOSTA HÄN BIISINSÄ AMMENTAA, tai musikaalia. Yllätys oli suuri, kun Bowie julkaisi Idioottiriffiin pohjautuva (You Will) Set The ON POIKKEUKSELLISEN LAAJA. tammikuussa kymmenen vuoden tauon ja pitkän World On Fire voisi hyvin olla peräisin Diamond hiljaiselon jälkeen klassisten Bowie-balladien Dogsin (1974) sessioista. Levyn päättää kohtalokas perinnettä ylväästi jatkavan Where Are We Now? -paluusinglen ja kertoi balladikaksikko. Hyytävällä You Feel So Lonely You Could Diella Bowie laulaa samalla uuden levyn julkaisusta. todennäköisesti itselleen. Päätösraita Heatin rivi ”I still don’t know who I am” The Next Dayn kansi hämmentää. Se on restauroitu versio ikonisen saa metatasoisia merkityksiä. ”Heroes”-levyn (1977) kannesta. Vanhan päälle on asemoitu törkeästi valkoiDavid Bowien suvereenius on perustunut aina nerokkaaseen draaman nen neliö, jossa lukee uuden levyn nimi. Sommitelman ideana oli tekijöiden tajuun. Hän on ollut milloin Ziggy Stardust, Aladdin Sane tai Thin White Duke. mukaan menneisyyden hävittäminen. Avoimella ja rennolla The Next Daylla David Robert Jones ei esitä muiden kuin Onko The Next Day siis uusi ”Heroes”? Ei ole. Tekijälleen The Next Day merDavid Bowien roolia. The Next Day on ytimekäs ja suoraviivainen mutta koko kitsee kai uutta alkua, mutta musiikillisesti levy on synteesiä Bowien uran eri mittansa läpi kiehtova kokonaisuus. Draamaa sille luovat erilaiset siirtymät ja vaiheista, eikä se siten poikkea merkittävästi kahdesta edeltäjästään, Heathen- kontrastit – riittävän monipuoliset kappaleet – sekä Bowien ikuisesti arvoitukja Reality-levyistä (2002 ja 2003), jotka Bowie teki niin ikään Viscontin kanssa. sena pysyvä aristokraattinen olemus. The Next Day soi yhtä aikaa orgaanisena ja modernina. Jo EarthlingOnko The Next Day Bowien viimeinen levy? Tuskin on. Tony Visconti on albumilla (1997) tiukasti kannuttaneen Zachary Alfordin patteristoa ei kertonut, että kaksi vuotta kestäneissä sessioissa nauhoitettiin yhteensä ole prosessoitu viime levyjen malliin muoviseksi. Sähkökitarat murisevat 29 kappaletta. Niistä riittäisi siementä toisellekin levylle. Jos suunnitelmat modernisti ja rytmikitaristi Gerry Leonard riffittelee antaumuksella. Visconti toteutuvat, pari alkaa työstää seuraajaa jo kuluvana vuonna. ja avantgarde-kitaristi David Torn maalailevat laajalle kankaalle mystisiä SAMI NISSINEN HHHH tähtikuvioita. 64 SOUNDI
kuva: Matti Pyykkö VON HERTZEN BROTHERS Nine Lives Universal Music VILLE HARTIKAINEN HHHH Et ole yksin Warner Music Asiasta ei ole epäilyksen häivää. J. Karjalaisen uutuusalbumin avaava Mennyt mies on maaginen kappale. Loitsumaisia kielikuvia hypnoottisen svengin ylle vuodattava laulu on klassikko, synnynnäisen musamiehen taikatemppu, joka levittää lämpöisenä hohkaavan energiakentän koko Et ole yksin -levyn ylle. Lännen-Jukan onnistunut mielikuvitusmatka menneeseen on historiaa ja nyt on aika palata klassisen yhtyerokkauksen pariin. Tämän albumin kohdalla jos koskaan on syytä puhua bändilevystä. Uskon, että juuri oikeiden rikoskumppaneiden valinta tekee tästä tyrmäyksestä niin vaivattoman ja niin täydellisen. Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman ja Pekka Gröhn – tämä kvartetti pääsee jonon ohi taivaaseen! Meripihkahuoneen torvilla lihotetussa loppurullauksessa Jiin superyhtye muuttuu kosmiseksi kiltiksi hirviöksi, joka on nielaissut Beatlesit, Rollarit, The Bandit, soulit ja kaikki kunnon musat. Päävelho Karjalainen on kirjoittanut unelmaorkesterilleen läjän lauluja, joista monet edustavat hänen uransa parhaimmistoa. Maestron vanhat bravuurikikat on pyyhitty pölyistä ja erityisesti lyriikkapuolelle on tullut kosolti tuoretta kierrettä. Alter ego Markun uskomaton odysseia Mennyt mies ei ole ainoa umpiluovalla kielenkäytöllä ladattu kappale tässä tusinassa. Kevytsavukkeita, turisteja, kurkiauroja, niittivöitä, Kekkosia, dorkan hauskoja La Bamba -sitaatteja, sillipurkkeja ja itikoita meripihkanpalassa – mielikuvituksen pyhyyden nimeen vannovan taiteilijan maailmassa käy mieletön kuhina, mutta kaikelle on tilaa. Karjalaisen lauluissa ei tunneta mitään pakkoa, väkinäistä halua sanoa jotain, mitä ei kannata sanoa. Täällä ei ajeta käärmettä pyssyyn, vaan jengi saa mönkiä vapaasti. Vapaasti hengittävän poprockkarkelon takana on järjetön määrä taitoa ja näkemystä, oikeanlaista kontrollia. Perinnetietoinen pelkistäminen on äärimmäisen vaikea pallopeli. Moni yrittää ja harva onnistuu, koska useimmat uppoavat arvattavuuden ja ikävystyttävyyden suohon. Kuka osaa kirjoittaa simppelin bluesmuotoisen tekstin suomeksi ilman, että tulos on korni ja lattea? Kuka voi tehdä Sydänlupaksen kaltaisen suoraan sieluun uppoavan lemmenvalan olematta kiusaannuttavan lälly? J. Karjalainen osaa ja voi. Kurkien äänet on upea blues ja Sydänlupaus rakkausnaivismin merkkipaalu. Ja sitten vielä Mikko Lankinen soittaa täydellisen svengin päälle ihokarvat pystyyn nostavaa rautalankaa ja ihanaa särömurinakitaraa. Ei saa näin aikuista miestä liikuttaa. Hyvä taide jättää ihmisen hämmennyksen tilaan. J. Karjalaisen uusin, hänen kenties paras levynsä, tekee juuri sen. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. PEKKA LAINE HHHHH kuva: Antti Kirves Von Hertzen Brothersin viidennen studioalbumin lehdistötiedotteessa Mikko von Hertzen kertoo, että yhtyeen suunnitelmissa oli huomattavasti aiempaa yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi rocklevy, jolla laulajan omien sanojen mukaan olisi ollut ”rohkeampaa AOR pop -otetta”. Suunnitelmissa ei pysytty. Uutta Nine Lives -albumia kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että yhtyeen (alitajuinen) päätös luopua kaavaillusta käsikirjoituksesta oli oikea. Veljestrion suurin vahvuus on aina ollut kyky yhdistää rockin eri tyylilajeja mutkattomasti toisiinsa. Juuri tarttuvat, kerrostalon korkuiset kertosäkeet ja vahva progressiivinen ote tekevät yhtyeestä omaleimaisen. Kuten trion koko tuotanto, ovat myös Nine Livesin kappaleet 1970luvun progressiivisen rockin jättiläisten perillisiä. Tällä kertaa esikuvat eivät kuitenkaan hyppää silmille. Von Hertzen Brtohers kuulostaa itseltään, oman äänensä lopullisesti löytäneeltä rockyhtyeeltä. Alkuperäinen, yksinkertaistamiseen tähdännyt suunnitelma on poistanut yhtyeelle tunnusomaista rönsyilyä. Peräti yli puolet levyn kappaleista on alle viisiminuuttisia. Sovitukset ovat virtaviivaisia ja – bändin omalla skaalalla – suoraviivaisia. Osa materiaalista on myös täysin soolotonta. Mutkattomampi lähestymistapa sopii yhtyeelle mainosti, eikä se vähennä progressiiviseen poljentaan nojautuvan musiikin tehoa pätkääkään. Orkesteria on monesti kritisoitu sen tavasta tunkea kappaleensa täyteen yksityiskohtia ja ideoita, jolloin kokonaisuudesta on tullut tukkoisen kuuloinen. Nine Lives on tässä suhteessa askel parempaan. Se on edeltäjiään ilmavampi, etenkin pöhötaudista kärsivään Love Remains The Sameen (2008) verrattuna. Pakahduttavan kauniin väliosan kautta komeaan kertosäkeeseen liukuva Flowers And Rust on veljeskatraan tarttuvin kappale sitten Approach -levyn (2006) Let Thy Will Be Donen ja Kiss A Wishin. Se on a cappellana alkavan, Mark Knopfler -tyylisin kitaroin sävytetyn World Without -kappaleen ohella niin lähellä puhdasta poprakennetta kuin Von Hertzen Brothersin luonteella varustetulle orkesterille on mahdollista. Jimi Hendrixin, Pink Floydin ja Led Zeppelinin jalanjälkiä astelleen hippiyhtyeen kappaleisiin on tullut monia uusia sävyjä. Yllättävin veto on Tony Iommin tyylisellä, pahaenteisesti laahustavalla heavyriffillä käynnistyvä Lost In Time. Levyn vaikuttavin yksittäinen hetki on kuitenkin monikerroksinen äänikudelma One May Never Know. Kauniiden lauluharmonioin eteenpäin rullaava kiivastahtinen kappale on yksi vuoden komeimmista. J. KARJALAINEN SOUNDI 65
ARVIOT ULKOMAAT Näiden nihilistien toinen albumi tuo hakematta mieleen Joy Divisionin varhaisilla keikoilla kuvatut mustavalkofilmit. Iceagen ote on tuima ja kolkko, mutta selvästi kummisetäänsä metallisempi. Se, kuten myös ytimekkyys ja tiukkuus, lienee peräisin hardcorediggailun puolelta. Ihan keitä tahansa Kööpenhaminan esikaupunkien räkänokkia ei kiinnitetä maineikkaalle Matador Recordsille. Olevaisen perimmäisiin kysymyksiin paneutuva Iceage tuntuukin karsinansa suvereenilta hallitsijalta. Erityisesti laulaja Elias Bender Rønnenfeltin intensiteetti häikäisee. In Haze -biisin kitarakaiku kertoo sekä itsevarmuudesta että piittaamattomuudesta. Iceagen New Brigade -debyytti (2011) kesti vain 24 minuuttia. You’re Nothingilla on mittaa viisi minuuttia enemmän. Isommissa annoksissa näin herkeämätöntä musiikkia ei kannata tarjoilla. HOW TO DESTROY ANGELS Welcome Oblivion Columbia Angstille ja loputtomalle ahdistukselle kasvot antanut Trent Reznor on pitänyt itsensä kiireisenä Nine Inch Nailsin tauon aikana. Soundtrackien ohella Reznor on työstänyt musiikkia yhdessä vaimonsa Mariqueen Mandiigin, tuottaja Atticus Rossin ja Rob Sheridanin kanssa How To Destroy Angels -nimikkeen alla. Welcome Oblivionilla Reznorin kädenjälki on selkeästi kuultavissa, mutta levy tekee riittävästi pesäeroa menneeseen ollakseen vain yksi tunnetuimman jäsenensä projekteista. Loputtoman painostavan ahdistuksen sijaan Welcome Oblivion tarjoaa reilun tunnin mittaisen kauniin ja rauhallisen kuuntelukokemuksen dystopioiden ja maailmanlopun jälkeistä rauhaa ja kauneutta. Kappaleet luottavat pääosin tematiikkaan, jonka mukaan vähemmän on enemmän. Ne ovat minimalistisia ja hitaasti kasvavia, yllättävän kokeelliselta ja jamipohjalta syntyneen kuuloisia teoksia, jotka vaativat kuulijalta halua heittäytyä maailmaansa. Saatuaan huomion nämä huolella kootut kappaleet yksinkertaisilla konerumpukompeilla, sähkökitaran muutamilla soinnuilla, syntetisaattoreiden pulputuksella ja Mandiigin tulkinnalla pitävät lumoissaan. Mikäli debyytti vielä saa seuraajan, toivottavaa olisi, että se jatkaisi Ice Agen linjoilla. Akustinen, folkahtava kappale eroaa täysin levyn muusta materiaalista päästäen Mandiigin laulun oikeuksiinsa. KAISLA ALEXANDER LEVEELÄ HHH STEVEN WILSON The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) Kscope Mitä tapahtui, kun aikamme brittiprogen renessanssimies kyllästyi 23 vuoden jälkeen Porcupine Treehen? Syntyi uusi bändi ja mitä todennäköisimmin paras levy, jota Steven Wilson on ikinä ollut tekemässä. Kenties kehuttujen 5.1-miksaustöiden innoittamat viitteet sekä Jethro Tulliin että King Crimsoniin soljuvat tyylikkäästi, eikä jazzvivahteita kaihdeta. Omituiseksi yhtälön tekee pari asiaa: teksteiltään kauhuromantiikkaan kytketty The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) nostaa toistuvasti mieleen Rushin, O.S.I:n ja Toolin, vaikka Wilson komean Fear Of A Blank Planetin (2007) kohdalla ilmoitti kyllästyneensä metalliin. Erikoista on myös, miten lähellä toisiaan uuden ja vanhan bändin soundit ovat. Ei ole mikään irtiotto vaihtaa rumpali Gavin Harri- 66 SOUNDI SUEDE TERO ALANKO HHHH Bloodsports Warner Music Joulukuussa 2010 Suede päätti paluukiertueensa juhlittuihin keikkoihin Lontoon O2-areenalla. Silloin laulaja Brett Anderson totesi, että yhtye nauhoittaa uutta materiaalia vain, jos kaikki ovat varmoja siitä, että luvassa on ällistyttävä levy. Tietenkin lausunnon voi tulkita myös niin, että taatusti Suede äänittää uuden levyn, jos joku suostuu maksamaan viulut ja muut kulungit. Sueden kaksi ensimmäistä albumia (Suede, 1993 ja Dog Man Star, 1994) olivat kiihkeitä ja rosoisia levyjä, jotka saivat elinvoimansa Andersonin ja kitaristi Bernard Butlerin välisestä hankauksesta. Butlerin lähdön jälkeisellä Coming Upilla (1996) yhtye saavutti kaupallisen huippunsa, mutta se myös tuli sieltä vauhdilla alas. Kun Suede vihdoin vuonna 2003 hajosi, kovin moni ei jäänyt kaipaamaan. Tällä paluulevyllä Suede esiintyy myöhemmässä kokoonpanossaan. Kitaraa soittaa siis Richard Oakes, joka vedettiin aikoinaan mukaan suoraan äidin helmoista. Hänen tyylinsä ja soundinsa ovat yhä viimeistä piirtoa myöten Butlerin soittoa jäljitteleviä. Jonkinmoisesta jäljittelystä on kyse myös koko Bloodsports-levyllä. Jos vertauskuvia rakastava Anderson ei laulaisi todella komeasti ja antaumuksella, siis asiaansa uskoen, kyseessä olisi taas yhden omasta kaikkivoipaisuudestaan sokaistuneen yhtyeen parodia omasta menneisyydestään. Keskiverron materiaalin toimivimpia tapauksia ovat kepeä It Starts And Ends With You -single ja epätoivon voimalla rokkaava Snowblind. Balladeista parhaiten onnistuu muhevilla uruilla maustettu Sometimes I Feel I’ll Float Away. Nykyään Suede on ennen kaikkea nuoruuttaan 1990-luvulla eläneiden nelikymppisten nostalgia-akti. Eivätkä nykyajan nuoret löydä Suedea ihan mukavan Bloodsports-levyn, vaan muinoin julkaistujen mestariteosten kautta. Siinä mielessä maailma on armoton mutta reilu. TERO ALANKO HHH sonista Marco Minnemanniin. Ja joutuiko Wilson muka joskus Porcupine Treen puitteissa tekemään kompromisseja? Vaan tehköön mies mitä lystää, jos jäljestä tulee pääosin Minnemannin rumpujen ja Theo Travisin huilujen sekä saksofonien siivittämänä näin komeaa. Aivan oma lukunsa on yhtyeen soolokitaristi. Ennenkin omintakeisten keppimiesten nostamisessa kunnostautunut Wilson on ylittänyt itsensä löytäessään Allan Holdsworthin metkuja jalostavan Guthrie Gowanin. PETRI SILAS HHHHH ICEAGE You’re Nothing Matador Nuoret miehet ovat harkitsemattomia, ja se heille suotakoon. Tanskalaisen Iceagen kohdalla on yritetty nostaa kohua ajattelemattomista eleistä, Burzum-rintanapeista ja muista lillukanvarsista. Kannattaa muistaa, että myös tällaisen musiikin kantaisä Joy Division tykkäsi vähintään flirttailla fasistisen kuvaston kanssa. THE KNIFE Shaking The Habitual Rabid Tämä on musiikillista pornoa elektronisten äänten rakastajille. The Knifen neljäs levy kuulostaa perhanan hyvältä – se sykkii, säksättää, paukkuu, vinkuu ja surisee mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Rytmeissä on usein ripaus afrikkaa, mikä luo kiehtovan kontrastin teolliselle teknokalskeelle. Albumin yleissoundi on kylmä ja etäinen, ja paikoin päädytään hyvin painostaviin tunnelmiin. Ruotsalaisten Dreijerin sisarusten Karinin ja Olofin musiikki on aina kolunnut ennakkoluulottomasti elektronisen musiikin hämäriä ja pölyisiä nurkkia, mutta Shaking The Habitualin rinnalla jo vuosia pauloissaan pitäneet Deep Cuts (2003) ja Silent Shout (2006) sulavat suussa kuin murein hevosen sisäfilee. Paljon kertoo se, että yhdeksän minuutin ajan intensiivisesti jyskyvä maistiaisbiisi Full Of Fire edustaa albumin helpointa antia. Toisessa ääripäässä on Oryxin kaltaista migreenimelua. Myös Fever Ray -nimellä hienoa musiikkia tehnyt Karin laulaa kuin ilkeistä ilkein äitipuoli. Hattu lähtee siis päästä jo pelkästä kunnioituksesta, mutta sitkeänkään yrittämisen jälkeen en ole päässyt sen pidemmälle – itse asiassa levyn keskittynyt läpi kuunteleminen tuntuu mahdottomalta. Maratonmittaisen albumin äärimmilleen venytetyt biisit tekevät paikoin kaikkensa kuulijan karkottamiseksi, vaikka toisinaan musiikki tuntuukin viekoittelevan rohkeimpia viereensä. Shaking The Habitual on musertava levy, hyvässä ja pahassa. MIKKO MERILÄINEN HHH
BILLY BRAGG Tooth & Nail Cooking Vinyl Billy Bragg on tunnettu pääosin poliittisena äänitorvena. Liian usein miehen musiikillinen monipuolisuus on jäänyt tämän varjoon. Soolokeikkojen lisäksi mies on tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa Wilcon kanssa, jonka seurauksena syntyneet Mermaid Avenue-levyt kuuluvat ehdottomasti Braggin uran kohokohtiin. Tooth & Nail purkitettiin viidessä päivässä yhdessä Grammy-tuottaja Joe Henryn (muun muassa Aimee Mann ja Elvis Costello) kanssa. Päälinjauksena levynteossa oli riisua ilmaisusta kaikki turha ja keskittyä laulujen parhaaseen mahdolliseen esiintuloon. Tulos on kaikin puolin onnistunut. Braggin kyvyt lauluntekijänä ovat olleet jo vuosikymmeniä tiedossa, mutta varsinaisena melodianikkarina en häntä ole osannut pitää. Pelkistetyn ja rauhallisen tunnelman myötä Braggin hienovaraisella siveltimellä maalaamat melodiat pääsevät todellisiin oikeuksiinsa. Sanottavaa Braggilla on toki yhä paljonkin, mutta siinä missä esimerkiksi A New England ja Which Side Are You On aikoinaan iskivät suoraan asian ytimeen, luottaa Tooth & Nail huomattavasti moniselitteisempään pohdintaan. Asiat eivät aina sittenkään ole mustavalkoisia ja tämän on myös Billy Bragg vanhemmiten oppinut huomaamaan. JARI JOKIRINNE HHH LOW The Invisible Way Sub Pop Minnesotan Duluthissa 20 vuotta sitten perustettu Low on yhtye, josta pidetään ja jota arvostetaan. Sen levyjä ovat tuottaneet muun muassa Steve Albini, Dave Fridmann ja nyt Jeff Tweedy. Kukaan heistä ei ole uskaltanut tai tahtonut puuttua Low’n hiljaisen ja mietiskelevän musiikin olemukseen kovin käsin. Drums And Guns -albumilla (2007) Low vihjasi kokeilemalla muun muassa dub-kaikuja, että se saattaisi sittenkin olla valmis muutokseen. C’mon-levyllä (2011) yhtye palasi takaisin perusasioihin. The Invisible Wayn eron entiseen huomaavat vain paneutuneimmat kuuntelijat. Tällä kertaa rumpali Mimi Parker laulaa, sekä yksin että itsensä ja kitaristimiehensä Alan Sparhawkin kanssa hienosti harmonioiden, enemmän kuin millään aiemmalla Low-albumilla. Wilco-yhtyeen päämajakseen rakentamassa The Loftissa äänitetyltä albumilta erottuu heti kolme kappaletta. Clarence White -laulun sovituksessa – taputukset ja valeloppu – sekä ympäristöään ripeämmin tikuttavassa Just Make It Stopissa lienee häivähdyksiä Wilcon oivaltavasta maailmasta. On My Own -biisissä Alanin sähkökitara jyrisee ja rimpuilee väkivaltaisesti. Juuri tällaista kulmikasta kurittamista pidetään Neil Youngin tavaramerkkinä, mutta ei kai hänellä sentään ole yksinoikeutta siihen? TERO ALANKO HHH DEVENDRA BANHART Mala Nonesuch Yllättävän nopeasti käy tie omituisesta hippifriikistä turhankin arvattavia latuja tallaavaan folkartistiin. Devendra astui esiin kymmenisen vuotta sitten vaikuttaen jännittävältä, omituiselta ja virkistävältä hahmolta. Kehitystä ja selkeytymistä tapahtui levy levyltä. Parhaan tasapainon sävellykset ja haahuilu saavuttivat vuoden 2005 Cripple Crow’lla. Mala ei ole merkittävästi kehnompi levy, mutta siinä missä Devendra on parhaimmillaan saanut raapimaan päätä ihmetyksestä tai naurahtamaan ääneen riemusta, aiheuttaa Mala pääosin tyytyväistä nyökyttelyä ja hyväntuulista hymyilyä. Ei vähän sekään. Edelleen Devendran väräjävä ääni, hauskat sanoitukset, lempeä soundi ja keinuvat rytmit tehoavat parhaimmillaan vastustamattomasti. Esimerkiksi Never Seen Such Good Thingsin hyväntuulisuus on läpitunkevaa, vaikka sanoitukset yrittävätkin tehdä parhaansa tunteen pilaamiseksi: “If we ever make sweet love again/I’m sure that it will be quite disgusting.” Kiehtova ristiriita. Valitettavasti onnistumisia kohden on lähes yhtä paljon päämäärättä hapuilevia kahden soinnun luonnosmaisia rämpytyksiä. MIKKO MERILÄINEN HHH FRIGHTENED RABBIT Pedestrian Verse Atlantic Pedestrian Verse on skottilaisen Frightened Rabbitin neljäs pitkäsoitto, mutta itseltäni yhtye on mennyt autuaasti ohi. Nyt Frightened Rabbit on napattu legendaarisen Atlanticin alaisuuteen ja muutoinkin sen suhteen on selkeästi heitetty isompaa vaihdetta silmään. Ja miksipä ei. Jo parin kuuntelukerran perusteella tiesin pitäväni Pedest rian Verse -levystä. Nyt pitää vain yrittää selvittää, onko kyse hetkellisestä ihastumisesta vai kenties jostain pysyvämmästä. Ainakin ainekset jälkimmäiseen ovat vahvasti olemassa. Frightened Rabbitin soundissa on SOUNDI 67
ARVIOT ULKOMAAT paljon tuttuja elementtejä viime vuosien laadukkaammasta indierockista. Itselleni mieleen tulee jonkinlainen synteesi Wolf Paraden, The Stillsin ja Fleet Foxesin parhaista puolista, skottilaisella aksentilla maustettuna. Kun tähän lisätään vielä Joy Divisionin ja The Curen suuntaan vihjailevia bassolinjoja ja mielettömästi itsensä peliin heittävä laulaja Scott Hutchison, niin annos alkaa olla kattausta vaille valmis. Katsoi asiaa miltä kantilta tahansa, niin levyn kirkkain helmi Holy on vuoden tähän mennessä paras biisi. Vaikka toista täysosumaa ei levyltä löydykään, on biisimateriaali tasaisen vahvaa kautta linjan. Jo nyt pystyy sanomaan, että yksi vuoden musiikillisista kohokohdista on näpeissä. JARI JOKIRINNE HHHH EMMYLOU HARRIS & RODNEY CROWELL Old Yellow Moon Nonesuch Rodney Crowell soitti pitkään 1970-luvulla Emmylou Harrisin erinomaisessa taustayhtyeessä. Se kantoi nimeä The Hot Band – ja tosi kuuma kokoonpano olikin. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, on parivaljakko tehnyt ensimmäisen yhteisen albuminsa ja lähtenyt laajalle kiertueelle, joka toukokuussa löytää tiensä Suomeenkin. Old Yellow Moon merkitsee muutenkin vanhojen ystävien paluuta yhteen. Onhan albumin tuottanut Emmylou Harrisin hienojen, varhaisten sooloalbumien luottomies Brian Ahern, ja mukaan sessioihin on saatu The Hot Bandin ydinryhmä James Burtonista Bill Payneen. Emmylou ja varsinkin Rodney ovat erinomaisia lauluntekijöitä, ja sitä taustaa vasten saattaa tulla yllätyksenä, että enemmistö tämän albumin biiseistä on löytynyt muiden muassa Kris Kristoffersonin, Roger Millerin ja Patti Scialfan tuotannosta. Rodneyn lauluja on Old Yellow Moonille päätynyt neljä, Emmyloulta ei ensimmäistäkään. Rodney Crowellin biiseistä vanhin on Bluebird Wine. Sen Emmylou levytti jo vuonna 1975 ensimmäiselle sooloalbumilleen Pieces Of Sky. Tunnelmiltaan Old Yellow Moon tulee lähelle Emmyloun varhaisia levytyksiä, ja vaikka levy äänitettiinkin Nashvillessä, on sen soundi silkkaa 1970-luvun aurinkoista Kaliforniaa. Emmylou Harrisin kuulas sopraano soi uskomattoman hienosti yhteen Rodney Crowellin persoonallisen kantritenorin kanssa. Useiden tunnettujen laulajien tulkitsemasta Invitation To The Bluesista en muista milloinkaan kuulleeni tätä koskettavampaa versiota. TIMO KANERVA HHHH 68 SOUNDI ALKALINE TRIO My Shame Is True Epitaph Levyn promosaatteessa joristaan ummet ja lammet Alkaline Trion kieltämättä ikonisesta sydänkallo-logosta. Siihen on syynsä. Alkaline Trion musiikista on hankala löytää enää uutta sanottavaa. Mitään uutta siihen ei ole vuosiin ilmaantunutkaan, mikä on osin hyväkin. Kitaristi-laulaja Matt Skiban viimeisimmän soololevyn (Babylon, 2012) uusi aalto oli synteettisessä synkkyydessään työlästä kuunneltavaa. My Shame Is True ei ole pettymys. Se on ihan yhtä hyvä kuin koplan kolme edellistäkin studiolevyä. Muutama viiltävän nätti kappale on taas omiaan saamaan Twilight-sukupolven edustajat huokailemaan ihastuksesta. Alkaline Trion lohdullinen melankolia on takuuvarmaa rohtoa syrjäytyneille myöhäisteineille, niille joille 30 Seconds To Mars on pelkkä kiiltokuva. Ainoa ja sitäkin suurempi ongelma on yhtyeen oma ura. On vaikea kuvitella Alkaline Trion kokevan enää sellaista nälkää, mitä vaadittiin bändin täysosuman Crimsonin (2005) saavuttamiseksi. Kohta kahdenkymmenen toimintavuoden jälkeen lakipiste on tullut ja mennyt. Uskon, että Skiba ja toinen sävelniekka, basisti-laulaja Dan Andriano vetävät nuotit oikeaan järjestykseen vaikka päivätorkuilta herätettyinä. Luontevan muutoksen saamiseen ei vain ole tahtoa. Uusintajulkaisut ja kokoelmat on jo tehty, joten aika käy vähiin, jos sellaista vielä mielii tehdä. ANTTI LUUKKANEN HHH WEDNESDAY 13 The Dixie Dead DevCo Joseph Poole, tuttavallisemmin Wednesday 13, on tahkonnut horrorpunkin parissa 1990-luvun alkupuolelta asti. Toistaiseksi uran huippuna voidaan pitää sekä taiteellisesti että suosiollisesti aikaa, jolloin hän heilui Slipknot-rumpali Joye Jordisonin kipparoiman Murderdollsin laulajana ja keulahahmona. Vuosi 2013 on oleva Wednesdayn, mikäli herraa itseään on uskominen. Kauhu, vampyyrit ja zombiet ovat olleet viimeisen parin vuoden ajan kovaa huutoa populaariviihteen kentällä, joten miksi ei myös kauhupunk? Verrattuna neljään aiempaan sooloon The Dixie Dead on lähes metallilevy. Uudistus on tervetullutta, sillä vanhalla reseptillä menestys olisi jo tullut, jos olisi ollut tullakseen. Valitettavasti vain yksinkertaiset junttariffit ovat yhtä tylsiä kuin Twilight-elokuvien hahmogalleria. Biisit ovat elottomia ja tyhjäpäisiä kuin Walking Deadin zombiet. Lyriikat ovat siksi noloja ja ennalta-arvattavia, että niitä kehtaa laulaa mukana vain, jos kärsii touretten syndroomasta. Siinä missä b-luokan kauhuleffat ovat paskimmillaan loistavaa viihdettä, on The Dixie Dead parhaimmillaankin paskaa. Rob Zombien saappaita ei vallata puolivillaisella kopioinnilla. Jotain omaa, tai edes tarttuvuutta, pitäisi kappaleisiin saada mukaan. KAISLA ALEXANDER LEVEELÄ H STEREOPHONICS Graffiti On The Train Stylus Parikymmenvuotiaaksi varttunut Stereophonics on todennäköisesti tehnyt uransa monipuolisimman albumin. Ajoittain hyvinkin kiukkuista rockia soittanut walesiläisbändi on tänään jotain muuta kuin debyytillään Word Gets Around (1997). Stereophonicsin edellisen studiolevyn otsikko oli Keep Calm And Carry On (2009) ja sama motto pätee myös bändin kahdeksanteen albumin. Epätyypillisyydessään Graffiti On The Trainin voi kokea jopa säyseäksi, mutta Kelly Jonesin tekemissä biiseissä ei toisaalta ole koskaan ollut yhtä paljon sävyjä. Levyn skaala ulottuu avausraita We Share The Same Sunin lähes U2-maisesti stadionhakuisesta mahtipontisuudesta nimiraidan jousitettuun balladismiin ja nuoremman Stereophonicsin napakkuutta huokuvasta Catacombista Been Caught Stealingin bluesisuuteen. Suoranaiseksi pophitiksi paljastuvan Indian Summerin kitarasoundi lähestyy George Harrisonin tavaramerkkisointia sellojen alleviivatessa sahauksellaan raidan tasaista rytmiä. Omanlaistaan kredibiliteettiä levylle tuo Stereophonicsin yhteistyö John Barryltä James Bond -elokuvien hovisäveltäjän pestin perineen David Arnoldin kanssa. Väkevimmillään Arnoldin sovituksellinen panos kuuluu massiivisiin mittoihin kasvavalla Violins And Tambourinesilla. PERTTI OJALA HHH FOALS Holy Fire Transgressive Records Foalsin kolmatta albumia ei ole kauhean helppo lokeroida, paitsi kaikenkattavalla indierocknimikkeellä. Prelude käynnistää pelin jonkin sortin postrockina lähes instrumentaalisti maalaillen, kitarassa voi tosin kuulla jopa 1960-luvun Friscoa. Rumpu hakkaa ja kaiku hallitsee. Single Inhaler jatkaa siitä oikeastaan aika loogisesti laulajakitaristi Yannis Philippakisin huutaessa todella ambivalentit sanoitukset jostain kaukaa, mutta nyt iso riffi menee melkein metalliksi. Kolmas raita My Number loikkaa suoraan diskoon. Aika 1980-lukuisesti tanssittava biisi jää päähän kuin liima. Varman hitin suola piilee siinä, että homma soitetaan hyvin rokisti, ilman genreen kuuluvaa limaa. Bad Habit tikkaa jossain teknon ja Animal Collectiven välissä, kun taas Out Of The Woodsin haikea laulumelodia tuo mieleen Fleet Foxesin, vaikka rytmiikka viittaakin Talking Headsiin. Ja niin edelleen. Oxfordilaisen viisikon parhaisiin piirteisiin kuuluu Philippakisin tunteikkaasti poikamainen laulu, joka osuu suoraan sydämeen levyn kauneimmassa kappaleessa Late Night. Epäilyksiäni Floodin ja Alan Moulderin vähän liiankin tämänpäiväisesti tuottamassa levyssä herättää nykyään aivan yliarvostettu kitaranakutus, jota esimerkik-
si Disco Ensemblen ja Bloc Partyn ohella suosii tuhat muuta bändiä. Takuuvarmasti Holy Fire tulee saamaan suuren suosion, sillä sen eeppinen kaiho ja konemaisesti kiiltävä sointi ovat juuri sitä mitä tänä päivänä janotaan. JUSSI NIEMI HHH COHEED AND CAMBRIA The Afterman: Descension V2 Claudio Sanchezin visiolle pohjaava Coheed And Cambria on ollut kautta levytyshistoriansa monipuolinen ja omalakinen tapaus – kuten progen kirjainta kunnioittavan orkesterin pitääkin. Ainoa huolenaihe liittyy paradoksaalisesti pomon ylivaltaan: Joe Barresi ja muut ovat newyorkilaista bändiä tuottaneet, mutta mainittavia järistyksiä suuntaan tai toiseen ei olla päästy kokemaan. Ja se varhain paalutettu tontti, jota rajaavat Rushin 1970-luvun lopun scifiproge ja At The Drive-Inin parikymmentä vuotta myöhempi piikikäs emo, riittää yhä pelikentäksi, kun vuoroon tulee seitsemäs studiolevy eli viime vuonna startatun The Afterman-paketin jälkimmäinen osa. Levyt liittyvät suuruudenhulluun Amory Wars -jatkumoon, joka uhkaa huhujen mukaan levittäytyä musan ja sarjisten piiristä pian myös tv:n puolelle. Työlääksi bändin hurmahenkisen diggailun tekee olemuksen staattisuus. The Afterman: Descension ei eroa laadullisesti sen enempää The Afterman: Ascensionista kuin varhemmistakaan julkaisuista. Pidemmän päälle moinen laiskanpulskeus alkaakin uuvuttaa. Coheed And Cambrian kotimarkkinalla on nyt The Mars Voltan mentävä kolo, mutta on vaikea nähdä lattariprogen ystävien ryntäävän Sanchezin leiriin. PETRI SILAS HHH BEN HARPER WITH CHARLIE MUSSELWHITE Get Up! Stax Kalifornialainen laulaja ja slide-kitaristi Ben Harper on alusta asti ollut Amerikan kiinnostavimpia nuoremman polven roots-artisteja. Vaikutelma saa lisää vahvistusta miehen yhdennellätoista albumilla, joka on hänen ensimmäisensä kunnianarvoisalle Staxille. Nyt Ben liittoutuu viime aikoina Tom Waitsin kanssa hienoa jälkeä tehneen vanhan liiton mississippiläisen harppumestari Charlie Musselwhiten kanssa. Yhteistyö huokuu lämmintä yhteis- ymmärrystä eivätkä Harperin kynäilemät biisit kulje yhdellä vaihteella. Toisin sanoen kyse ei ole tylsästä formulabluesista, vaikka blues onkin koko homman kivijalka. Don’t Look Twice avaa sekä yhteiskunnallisella että parisuhdetasolla vihaisen levyn akustisena duettona, jolla Harper laulaa ylärekisterissä Skip Jamesin tapaan Musselwhiten harpun sparratessa alakuloisen lempeästi. I’m In I’m Out & I’m Gone jatkaa koko bändillä ärhäkän sähköisesti tyrnänä bluesrockina hienon kitaratyön kohottaman nimiraidan surfatessa porrasmaisesti laskevalla bassolinjalla. ”Don’t tell me I can’t break the law/’cause the law has broken me”, jälkimmäinen ärisee. Kaikkein vihaisimmat kappaleet I Don’t Believe A Word You Say ja Blood Side Out jytisevät zeppelinmäisesti. Rikkaiden ja köyhien jakoon valssin tahdissa puuttuva We Can’t End This Way ja rennosti rokkaava She Got Kick luikahtavat rehevän maalaisgospelin puolelle. Musselwhite ei esiinny surumielisesti ihmisen sotaisuutta pohtivalla I Ride At Dawnilla, mutta se on silti yksi levyn ehdottomia huippuja. All That Matters Now -laulu päättää hienon levyn intiiminä akustissävyisenä päivityksenä Sitting On Top If The World -klassikosta. Time to rock again! Brand new album ”Still Burning” out now! www.francine.st • www.facebook.com/francineofficial Cool chicks play hot rock’n’roll Uusi albumi JUSSI NIEMI HHHH TEGAN AND SARA Heartthrob Warner Bros Kauas on tultu pikkusöpöstä indiesta, kun Heartthrob ilmestyessään ampaisi Yhdysvaltojen albumilistan kolmanneksi. Totuuden nimissä identtiset Quinin siskokset ovat olleet valtavirtaa paljon pidempäänkin, mutta enää on turha haikailla alkuvuosien folk- tai punkjuurien perään. Nyt ollaan häpeilemättömän kasaripopin ytimessä. Koska mitään todellista yhteyttä menneisyyteen ei ole, kiteytyy Heart throbin mahdollinen onnistuminen yksinomaan sen kappaleissa. Sisarusten tulkinnassa ei ole jäljellä persoonallisuutta tai inhimillisyyttä. Teganin ja Saran seitsemäs levy on popteollisuuden tuote ja sellaisena arvotettava. Näistäkin kappaleista voisi vähemmällä touhottamisella saada irti lämpöä ja jotain tekijöidensä oikeisiin, ehkä jopa itse elettyihin tunteisiin yhdistettävää. Tällaisena levy on ahtaaseen muottiin puristettua radiopoppia, joka on olemassa vain menestyksensä kautta. Ongelma on sama tietysti monilla muillakin pienistä piireistä aloittaneilla artisteilla, joiden identiteetti tahtoo hukkua matkan varrella. Teganin ja Saran tällainen kehityskulku tekee valitettavan kasvottomiksi. TFU” ”S o de vi ja ku nk si si uu a ka Tsek www.barbeqbarbies.com THE SCENES debyyttialbumi ”Images of animals crying in public” kaupoissa 19.4.2013 single ja video ”to fix revolving antlers” ulkona nyt! ANTTI LUUKKANEN HH www.scenesband.com www.facebook.com/scenesband SOUNDI 69 www.sofmusic.fi
ARVIOT ARVIOT ULKOMAAT SUOMI HUSKY RESCUE DALE WATSON AND HIS LONESTARS The Long Lost Friend El Rancho Azul El Camino Red House Records Tietystä sovinnaisuudesta ansaittua kritiikkiä kerännyt Husky Rescue tekee neljännellä levyllään kiinnostavia suunnanmuutoksia. Niillä kriitikoilla, joita Husky Rescuen maltillinen downtempo on kenties ärsyttänyt, tulee olemaan vähintään pienoisia ongelmia, jos mielivät lytätä nyky-Huskyt elottomaksi pohjoismaiseksi designmusiikiksi. Ei sillä, etteikö yhtyeen – jonka laulajapestin on vallannut ruotsalainen Johanna Kalén – taiteellinen vastaava Marko Nyberg edelleen viehtyisi täydelliseksi puleeratusta äänisuunnittelusta. Husky Rescuelle ominainen, tylsyyksiin asti elokuvalliseksi luokiteltu ilmaisu on kuitenkin tehnyt tilaa leikkisämmälle eetokselle. Albumin elektro-akustinen pop haarautuu ja murtuu paikoin hyvin kiinnostavasti: mieleen tulevat niin Thom Yorken sooloseikkailut, The Postal Servicen koneistetut popbiisit kuin Nybergin El Camino -levymerkille levyttäneen Tiiu Helinän uusfolkkertomuksetkin. Aivan täysosumaksi The Long Lost Friendiä ei voi kuitenkaan kiitellä. Oivallisten hetkien – kuten mukavasti napsuvien ja paukkuvien Colorsin ja Junen – vastapainoksi levyllä on hetkiä, joita vaivaa suloiselle indiemusiikille ikävän ominainen yhdentekevyys. Vuonna 1995 debytoinut Dale Watson on viime vuosina julkaissut levyjä vaihtuvilla merkeillä ennen kuin päätyi vanhan suomenystävän Eric Peltoniemen vetämälle Red Houselle. Tuloksena ovat toissavuotinen Sun Sessions ja nyt uskollisen Lonestars-trion kanssa purkitettu verraton juopotteluvoittoinen baarialbumi. Saluunatunnelmointiin kuuluvat hellyttävämmät lemmenlaulut, kuten avioitumisen innossa tai suukottelun tarpeessa polkkaavat soidintanssit. Ensivalssit vedetään tyttökumppanin opastuksella kahdestikin Quick Quick Slow Slow -askelluksella. Oman tyttären luovuttaminen avioon on ainoa herkempi ja hellempi slovarin aihe. Muuten Dale hakee surunsa ja ilonsa määrätietoisesti oluthuuruista ja savuisten kapakoiden suopeasta sosiaalisesta elämästä, jossa äijä saa juopua ja filosofoida niin rauhassa kuin tahtoo. Tai vaikka ottaa potkua tequilasta täysin tietoisena sen vaaroista. Dale Watsonin tyyli on pysynyt ihastuttavan puhtaaksiviljeltynä ja autenttisen leukavana kantrina, jossa western swingin höysteet ja kitara-twangin kaiku sulautuvat Merle Haggardin nimeä kunnioittavaan laulantaan. ASKO ALANEN HHHH Various Artists SON OF ROGUES GALLERY: PIRATE BALLADS, SEA SONGS & CHANTEYS ANTI- Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen Rogues Gallery, mestarituottaja Hal Willnerin ja Karibian merirosvoksi ryhtyneen elokuvatähti Johnny Deppin huikea matka merimieslaulujen hien ja rommin tuoksuiseen maailmaan. Se toimi komeasti! Nyt sama on tehty uusiksi, eikä ainakaan esiintyjien tähtimäärästä ole tingitty vähääkään. Harva tuottaja saisi samalle tupla-albumille sellaisia nimiä kuten Keith Richards, Tom Waits, Iggy Pop, Patti Smith, Macy Gray, Michael Stipe, Courtney Love, Dr. John, Anjelica Huston, Nick Cave ja niin poispäin. Vaan onpa se ennenkin nähty ja kuultu, ettei määrä ole laadun tae. Melkoinen osa näistä 36 biisistä on sellaista hillitöntä hoilotusta, ettei sitä välttämättä toistamiseen vapaaehtoisesti kuuntelisi. Eikä näiden kaikkien raitojen alkuperästäkään oikein ole varmuutta. Mukaan kun on esimerkiksi jostain kaivettu Frank Zappa & The Mothers Of Inventionin Handsome Cabin Boy, verraton jazzversio tutusta kansanlaulusta, 70 SOUNDI HURTS Exile Major Label Hurts jatkaa valitsemallaan ja ilmeisen menestyksekkäällä tiellä. Exile-levyn kannessa liki arjalaisen veistoksellisina esiintyvien Theo Hutchcraftin ja Adam Andersonin musiikki on edelleen hävyttömän populaaria ja opportunistista. Nämä tarpeettoman ylenkatsotut määreet ovat mitä oivallisin lähtökohta musiikille; valtavirran sfäärin popmusiikki on parhaimmillaan ekstaattista ja oivaltavaa. Kuunnelkaapa vaikka Beyoncéa, Rihannaa tai paluuta puuhaavaa Justin Timberlakea. Exile-levyn suurin ongelma on sen tavaton tylsyys. Näin ruosteisiin koukkuihin ei käy hölmöinkään eväkäs. Tuotannolliset ideat ovat latteita ja arvattavia: Hurts kehtaa vielä ammentaa dubstepin paljaaksi metsuroiduilta takamailta. Hyvän popin sulokkuus – tai vaihtoehtoisesti vastaansanomaton järkälemäisyys – kiertävät levyn kaukaa. Exile on kertakaikkisen mitäänsanomaton kokonaisuus. TIMO HARJUNIEMI HH TIMO HARJUNIEMI HHH MATTI JOHANNES KOIVU Matti Johannes Koivu M-Dulor mutta sehän on peräti 45 vuoden takaa. Epäilen, ettei nelivuotias Johnny Depp ole käynyt tätä Frank-sedältä aikoinaan tilaamassa. Parhaimmillaan Son Of Rogues Gallery -tupla kuitenkin saavuttaa edeltäjänsä tason. Tom Waitsin ja Keith Richardsin Shenandoah-duetto tavoittaa tuon monesti levytetyn laulun rosoisen ytimen. Eivätkä Dr. Johnin, Patti Smithin ja Nick Caven kaltaiset suuret persoonat koskaan jätä kuulijaa kylmäksi, vaikka albumikokonaisuus ei tällä kertaa toimikaan. TIMO KANERVA HHH THE FABULOUS THUNDERBIRDS On The Verge Severin Records Fabulous Thunderbirdsin tunnistaa kahdennellatoista studioalbumilla edelleen välittömästi, kun Kim Wilsonin lauluääni alkaa venyttää blues-melodiaa jäntevän ja laiskatahtisen kom- pin päälle. Elementit istuvat tiiviisti ja luontevasti yhteen, vaikka kokoonpanoja on takana yhtä paljon ellei enemmänkin kuin longareita. Suurinta nautintoa tuovat Wilsonin harppusoundit ja latautuneet soolot. Kitaristit Johnny Moeller ja Mike Keller koristelevat kappaleita elävillä kuvioilla, mutta kosketinsoittaja Kevin Anker tuntuu valtaavan selvästi enemmän äänialaa mehukkailla urku- ja sähköpianosoundeilla. Puolessa raidoista hänet onkin merkitty yhdeksi tekijäksi. On The Verge -albumin kuuntelu on tuttuudessaan kohtuullisen leppoisaa. Silti sen mittaan kumuloituu ihmetyksen tunne, mihin bändi onkaan kadottanut ainutlaatuisimman tavaramerkkisvenginsä. Syynä ovat mitä ilmeisimmin kaavoihin kangistuneet biisit, jotka ovat valtaosaltaan kompromisseille alttiita ja usein neljän muusikon yhteiskyhäelmiä. Melodiat ja tulkinnat eivät toki ole sieluttomia, mutta perusteemoissaan ja kielikuvissaan ne eivät ole järin unohtumattomia. Pinnallisen professionaalisesta setistä ei erotu kaivattuja vetonauloja. ASKO ALANEN HHH Matti Johannes Koivu osoitti viimeistään parin vuoden takaisella Toisen maailman nimi -levyllä olevansa lauluntekijä, joka tosissaan ilman kliseiden turvaverkkoa etsii omaa ääntään. Uusi albumi on sävellyksellisesti ja bändisoinniltaan pykälää suorempi mutta ehdottoman kunnianhimoinen kokonaisuus. Tiukasti iholla pysyvät, ihmissuhteiden ja luontonäkyjen maailmassa liikkuvat laulut on rakennettu huolella. Levyn avaava Aulanko edustaa Koivua parhaimmillaan. Runomaista haurautta henkivä teksti soi jokaisella tavullaan ja raikkaasti sovitettuna se soljuu vaivattomasti. Eteerisyys ei väänny itsetarkoitukselliseksi autistifiilistelyksi, vaan kuulijan on helppo astua tähän ilmeisen henkilökohtaiseen maisema- ja tuokiokuvaan. Kaikkien kuulokuvassa esiintyvien elementtien sommittelu on ihastuttavan harkittua. Nyt ei ole höselletty. Koivun levy on äärimmäisen latautunut kokonaisuus. Joidenkin laulujen kohdalla herää tunne, että yritystä on jopa liikaa. Patetiaansa tukehtuva Laulu pohjoisesta esimerkiksi kuulostaa vilpittömältä ja urhealta yritykseltä kirjoittaa
suuri laulu. Jos taiteilijan sanomisen halu ja esteettinen ähellys kuuluu läpi, ei välttämättä synny sellaisia. Matti Johannes Koivu on syvin ja koskettavin ollessaan rento. PEKKA LAINE HHHH ANSSI KELA Anssi Kela Live Nation Anssi Kelan paluu parrasvaloihin tammikuussa julkaistun Levoton tyttö -singlen myötä on ollut yksi alkuvuoden puheenaiheista. On kuin seuraisi oman kylän pojan paluuta vuosien harharetkien jälkeen. Kela on kertonut uuden levyn palauttaneen hänen uskonsa musiikkiin. Se on helppo uskoa, sillä kipinän löytyminen huokuu levyn kappaleista konkreettisesti. Vanhasta luopumisen ja kohti uutta menemisen teemat vilahtelevat siellä täällä albumin sanoituksista. Tunnelma on läpi levyn vilpittömän innostunut ja mukaansa tempaava. Kaikenlainen ironia ja kyynisyys loistavat poissaolollaan. Anssi Kelan uutuudessa on samaa leikkimielisyyttä kuin The Crashin vuosikymmenen takaisessa albumissa Melodrama, joka myös nojasi vahvas- ti kirkasotsaiseen poppoljentoon ja läpeensä 1980-lukulaiseen soundipolitiikkaan. Viittauksia tuon vuosikymmenen suuriin nimiin löytyy useita Michael Jacksonista lähtien. Levy starttaa räväkästi. Maitohapoilla ja Levoton tyttö ovat Kelan tarttuvimmat ja luultavasti uran parhaat kappaleet. Ne ovat eheitä ja virtaviivaisia kokonaisuuksia, jotka potkivat eteenpäin vahvojen rytmiratkaisujen ja kekseliäiden sovitusten siivittäminä. Pirteän startin jälkeen albumi ei nouse aivan yhtä vahvaan lentoon. Monet biiseistä ovat toimivia, mutta melko tavanomaisia popkappaleita, jotka on ainoastaan kuorrutettu kasarisävyin. Komea gospelsävytteinen Kuljen palavaa siltaa ja toiveikas Springsteen-pastissi Parasta aikaa päättävät levyn hartaisiin tunnelmiin. Niissä Kela tavoittaa jotain aidosti koskettavaa, ihon alle luikertavaa kauneutta. VILLE HARTIKAINEN HHH MARKO HAAVISTO Luojalle rengiksi Johanna Kustannus Lähes 30 vuotta Suomen valtateitä reissanneesta Marko Haavistosta on tullut hiljalleen arvostettu artis- ti, johon nuoremman polven kotimaisia laulaja-lauluntekijöitä verrataan. Yhtyeineen Haavisto ei ole silti onnistunut murtautumaan muutamaa tähdenlentoa lukuun ottamatta Agents- ja Kaurismäki-diggareiden keskuudesta iltapäivälehtien noteeraamaan mediavirtaan. Nyt on soololevyn aika, jonka jälkeen tilanne voi olla toinen. Iskelmän kaipuutta ja nostalgiaa korostavalla eetoksella on paljon yhteistä country-musiikin kanssa. Haavisto luo kestävää siltaa tyylien välille. Hänestä on kehittynyt vuosien varrella todella hyvä biisintekijä ja tarinankertoja. Haavistolle countryn kepeä klangi suo mahdollisuuden käsitellä miehisyyden herkimpiäkin alueita ja poikamaisia fantasioita. Siinä missä vakiotaustabändin Poutahaukkojen soundia leimaa rautalanka-twangi, painottuvat Hannu Pikkaraisen tuottamalla ja sovittamalla albumilla kosketinsoittimet ja akustiset kitarat. Pehmeää sointia sävytetään selkeillä ja pelkistetyillä kitaramelodioilla. Levy-yhtyeen peruskokoonpanoon kuuluvat Haaviston lisäksi vain multi-instrumentalistit Pikkarainen sekä Pekka Gröhn. Avainkappaleisiin lukeutuva Johtaja kiteyttää upeimmin yhteistyön tulokset. Gospelmainen nimikappale viittaa sovitusta myöten Johnny Cashiin. SAMI NISSINEN HHHH RUOTOMIELI Kovempi kuin muut Mielilevyt Kuka meistä ei olisi pohtinut sitä mahdollisuutta, että mitäpä jos Pelle Miljoonan seuraava yhtye Oy:n jälkeen olisikin ollut E Street Band. Se olisi voinut kuulostaa melko lähelle tältä. Oululaisen Ruotomielen viidennellä albumilla soi suurikokoinen ja nälkäinen rock, joka vauhdittaa sekä laulajana että tekstittäjänä persoonallisen J. Aslak Räsäsen katuromanttisia tekstejä. Sävellysten osalta ei aivan ylletä Koiruohobluesbandin (2004) tai etenkään erinomaisen Delta Cityn (2007) tasolle, mutta Ruotomielen näkemys kitararockista on yhä virkistävän tunnistettavaa ja pelotta rähmälleen heittäytyvää. Kruunuksi nousee “mä antaisin puolestasi sieluni/mut sillä taivasosaa ei makseta/meidän täytyy koettaa siivellä taivaaseen” -säkeeseen päättyvä Siivellä taivaaseen. Uljas Kadulla (Askeleet on mun valuuttaa) -anthem olisi 1980-luvun alkuvuosina julkaistuna jäänyt historian kirjoihin, ja vereslihalla soivan nimibiisin aikana sen otsikkoon on helppo uskoa. Ruotomieli on kovempi kuin todella moni muu. MIKKO MERILÄINEN HHHH SOUNDI 71
ARVIOT SUOMI EASTWAY LIVE & EKTY RY PROUDLY PRESENT kuva: Aki-Pekka Sinikoski SAMAE KOSKINEN Hyvä päivä Fried Music www.kivenlahtirock.com Samae Koskisen neljännen soololevyn kappaleet on valittu 60 valmiin ehdokkaan joukosta. Luuliko joku, ettei niistä olisi löytynyt kymmentä huippukappaletta tai että Samae olisi tehnyt vääriä poimintoja? Levylle kasasivat kovia toiveita liikuttava kaveribiisi Läski mulkku ja pirteän tyylikäs Spoon River jousisovituksineen. Silti avausraita, korkeisiin sfääreihin kurottava Konsertti saattaa koko homman vielä uudelle tasolle. Sitä seuraava nimibiisi julistaa kesän odotuksen viimein alkaneeksi. Luureissa on aivan poikkeuksellista taikaa, kun Samae huokailee: ”Ensimmäinen suudelma/uusi aika alkava.” Hyvä päivä -levy saa sisältöä vielä esimerkiksi Olit kaikki -biisin konepopista, Hullun naisen iskelmällisyydestä ja päätösraidan Mies, jonka päässä pyörii kuolema synkemmistä tunnelmista. Poplaulujen kirjoa sitoo yhteen Samaen aitous ja avoimuus. Albumin kappaleet odottavat pääsyään osaksi ihmisten elämää ja niillä on suuria edellytyksiä tulla merkitsemään kuulijoilleen paljon. Hyvän päivän todellinen arvo paljastuu siis itse kullekin vasta myöhemmin, vaikka heti ensikuulemalta levyn tunnistaa suurenmoiseksi. EERO KETTUNEN HHHHH PRONSSINEN POKAALI Ennakkoliput: Lippupiste ja Tiketti Liput toimituskuluineen alkaen Perjantai 52,50€ | Lauantai 41,50€ | Pe-la 72,50€ VIP-PAKETIT NYT MYYNNISSÄ! Myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi | 010-841 4185 (matkapuhelimesta 8,28snt/puh + 17,04snt/min, lankapuhelimesta 8,28snt/puh + 5,95snt/min) 72 SOUNDI Vastatuulensoutajat C7 Records 1990-luvun lopulla ehdittiin Lappeenrantaa pitää hetken aikaa härmärockin keskuksena, kun sieltä tuli yhtenä ryppäänä useita omalla äänellään itseään ilmaisevia suomenkielisiä rockyhtyeitä. Enää Mokomaa tai Kotiteollisuutta ei voi pitää saman genren edustajina, muista nimistä esimerkiksi Magneetti, Valtava Kääpiö ja Pronssinen Pokaali yksinkertaisesti vain unohdettiin. Karismaattisen ja persoonallisen äänen omistavan Tomi Siveniuksen johtaman Pronssisen Pokaalin kolmesta albumista erityisesti ensimmäinen (Pronssinen Pokaali, 1996) oli raskaiden kitaroiden, hyvien liimautuvien kertosäkeiden ja aikaansa heijastelleiden konesovitusten onnistunut kolmiyhteys. Isommalle kansanryhmälle se oli kuitenkin liian hienostunut. Edes kokoonpanon Kotiteollisuus-kytkökset eivät tehneet vuoden 2007 paluukiertueesta ekstaasia. Nyt yhtye päästää vihdoin käsistään kauan hinkkaamansa uuden albumin, aiempaa pienemmällä profiililla, mutta kuitenkin. Vastatuulensou-
tajat kulkee yhtä jouheasti kuin esikoi nen aikoinaan, vaikka trendibaromet rien viisarit eivat värähtäisikään. Jollei suomirockilla olisi niin vah va mielleyhtymä 1980lukuun ja Tam pereeseen, voisi Pronssista Pokaalia kutsua juuri sen edustajaksi. Sen vinon tummissa sävyissä on jotain perinjuu rin suomalaista. Jurous on vain vaih dettu lähes julistavaksi avoimuudeksi, sisäänpäin juputtaminen isoksi ääneksi. ANTTI LUUKKANEN HHHH STALA & SO. Play Another Round SMF Kymmenkunta vuotta Lordin rumpalina viihty nyt Sampsa Astala tykit tää Stala & SO.:n keulas sa vahvasti 1980luku laista glamin ja hardrockin fuusiota. 1990luvun lopulla perustetun yhtyeen toista erää kuunnellessa eteen piirtyvät painajaismaiset muistikuvat runsashiuk sisista ja aivan liian tiukkoihin satii nihousuihin ahtautuneista bändeistä. Play Another Roundin perusteella kaksi vuotta sitten Euroviisukarsintojen finaalissakin kuultu yhtye tykkää sel västikin pitää hauskaa. Biiseissä riittää vauhtia ja innostuneisuutta piripintaan saakka. Stalan vakuuttavien lauluosuuk sien ja asiallisesti purevien kitaroiden rinnalla bändin parhaaksi ominaisuu deksi erottuvat kappaleiden yltiömelo disina iskevät kertosäkeet. Niiden tehoa eivät latista edes levyn standardimainen yleissointi ja tylsistyttävä rumpusoundi. Radio Taranin puoliminuuttista alku soittoa seuraava Rock Until I’m Done ja Play Another Roundin päättävä Rock star ovat hauskassa kliseisyydessään tunnustuksellisinta Stala & SO.:ta. Illuu sio loputtomalla rockaamisella ansait tavasta vapaudesta ja rocktähteyden himo saavat jälleen kerran kohtuut toman ja taatusti elämää suuremman merkityksen. PERTTI OJALA HH HALOO HELSINKI! Maailma on tehty meitä varten Ratas Suomalaisessa rock sanoittamisessa on meneillään sukupol venvaihdos, vaikka osa pioneereista kuinka hyvässä tikissä yhä olisikin. Tilanteen on pakko muuttua, sillä on vähintään kin viistoa, jos viisikymppiset ukot yrit tävät soitella sanoillaan parikymppis ten sielujen sinfonioita. Eri asia sitten on, millaista tuo uuden polven tekstit täminen on. Haloo Helsinki! yhtyeellä on tunne tusti hirveä draivi tekemisissään. Vil li vapauden kaipuu kelpaa tämänkin levyn johtoajatukseksi, mutta tulkin naksi ei vieläkään riitä, että kun tunne taso nousee, kasvaa vain solistin volyy mi. Ymmärrän senkin, että nuorisomu siikin pitää olla kiillotettu moderniksi ja sellaiseksi, että se kuulostaa parhaalta radiosta tai älypuhelimista kuunneltu na. Ymmärrän, mutta en hyväksy, että se vanhanaikaisesti stereoista kuunnel tuna tuntuu näin muoviselta ja nyans sittomalta. Haloo Helsingin! maailma on niin teinimäinen, että sen levyä kuunnel lessa tekisi mieli jättää eläkepaperit sisään. Juice Leskinen faniudestaan huolimatta Elli Haloon tekstien pakko mielle loppusointuihin on samanlainen palvelus suomen kielelle kuin Fintelli gensin taannoinen kieliuudistus, kun oikeinkirjoitussääntöjä muokattiin tai teen nimissä. La 20.4. klo 19 Pieni sali Terveisiä Australiasta ja Amerikasta ANTTI LUUKKANEN NINNI POIJÄRVI JA MIKA KUOKKANEN HH TOPI SAHA Kolme veljee featuring Olli Haavisto, vieraanaan Tokela Warner Topi Sahan toisen albu min folklaulut ovat vakuuttavan ytimekkäi tä, lemmenkipeitä ja traagisia tarinoita, jois sa pureudutaan pinnallisempaa suoma laista perinnepuuhastelua syvemmälle kansanlauluihin ja henkilöhistoriaankin. Kappaleet ovat erittäin persoonallisia, tulkkinsa täyteläisen tumman äänen värin ja selkeän artikulaation kiteyt tämiä tuokioita, inhimillinen tapaus ja tarina kerrallaan. Myös trubaduurin perussettiä, laulua ja akustista kitaraa, säestävä yhdestä viiteen ”mainioon soittoveikkoon” vaihteleva taustakaarti on luontevasti juonessa mukana. Keskeisimpänä säestäjänä toimivan Matias Tynin vahvat piano ja harmoni soitot valavat selkärankaa, ja hänen palettiinsa kuuluvat myös melodisia kuvioita värittävät kitarat, mandoliini ja kurinalaiset syntikat. Kolme veljee albumissa on kiehto vinta sen ajattomuus, jolla menneiden aikojen tapahtumat tai tunnekuohut sekä nuoren miehen ikuiset angstiset aatokset tulevat kerrotuiksi tässä päi vässä. Laulut eivät lainkaan leimau du imelän nostalgiseksi tai tyylitellyksi retrokikkailuksi, vaan niiden aidon voi man vaistoaa taidokkaasti runoilluis ta teemoista ja täsmäkerronnan pai nokkuudesta. Vavahduttava kansan taru Velisurmaaja ja upea arkkiveisu Kurulaivan haaksirikosta vuonna 1929 ovat ainoat lainasanoitukset ja laajim mat teemat. Muissa lauluissa on ver rattomilla vanhakantaisilla kielikuvilla tehtyä itsetutkistelua, kuten nimikap paleen kolmijakoisen rujon, ramman ja sokean mielen luotaus. Rennointa laitaa ovat avoimet rak kaudentunnustukset, kuten lennokas Kaikki mitä tarvitsen ja huonomainei sen Vilhelmiinan viettelyyritykset. Karkuun päässeille neidoille on myös omat vetoavat viisunsa. Liput alk. 29 €, opisk. 24 € Su 21.4. klo 18 Iso sali To 25.4. klo 19 Pieni sali HOEDOWN 10-VUOTISJUHLAKONSERTTI RUF RECORDS BLUES CARAVAN 2013 Kolme viisasta miestä: Tuomari Nurmio, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson Jimmy Bowskill, Bart Walker ja Joanne Shaw Taylor Liput alk. 32 €, opisk. 28 € Liput alk. 29 €, opisk. 24 € YHTEISLIP P 20.–21.4. U ALK. 50 € ASKO ALANEN HHHH Liput Tampere-talon Lipputoimisto ja Lippupiste
ARVIOT SUOMI FRANCINE Still Burning TERO-PETRI Sound Of Finland Korvaamattomat Plastic Passion Tero-Petrin kolmas sooloalbumi perustuu musikaaliin alati kovenevista paineista suomalaisessa työelämässä. Kunnianhimoinen idea jäi hahmotelmaksi Limonadi Elohopeasta tutuksi tulleen artistin päässä, joten tarinaa käytettiin antamaan kevyet raamit Korvaamattomat-levyn teksteille. Alakuloisessa Ajatuskupla -introbiisissä teemantapainen on vielä näkyvästi esillä. Myös Neljä viikkoa -kappale on samanlainen tilitys albumin pohjustuksen tiimoilta. Muilta osin Korvaamattomat on mitäkuinkin toista maata. Se ei etene mahdollisen ahdistavan kehyskertomuksen ehdoilla eikä muserra pessimistisellä ajankuvalla. Tero-Petri vaalii osaltaan Leevi & The Leavingsin perintöä, muttei kirjoittaisi Gösta Sundqvistin tavoin Pimeästä tiestä ja mukavasta matkasta, vaikka nojaisi täysin fiktiiviseen kertomukseen. Tero-Petri ihastuttaa edelleen omalla persoonallisella tavallaan. Korvaamattomat-levyn kappaleissa on hyvää meininkiä, tarttuvuutta ja koskettavuutta. Albumi on sävyiltään runsas mutta ennen kaikkea lähes nerokkaalta kuulostavassa vaivattomuudessaan helposti nautittava tarjoten myös ilmeisiä hittejä, kuten esimerkiksi Itkuässän, nimibiisin ja Joku vielä rakastaa häntä huolella -kappaleen. Levyn taustatarinassa keskiluokkainen tyyppi tunkeutuu syrjäytyneiden reviirille. Ovatko sanoitukset vähemmän henkilökohtaisia kuin ennen? – Yritys oli ainakin hyvä. Mä uskon, että näistä lauluista voisi olla hyötyä ja iloa, kun asettuu jonkun toisen kenkiin. Työelämässä oletetaan, että ihmiset taipuu ihan mihin tahansa ja kukaan ei ole korvaamaton. Ei siihen ole pakko suostua kuitenkaan. Työelämästä irtautuminen ja sataprosenttinen keskittyminen musiikin tekemiseen ovat olleet Tero-Petrinkin mielessä, mutta kompromisseja asian suhteen ei ole tehty. – Tai mitä ne kompromissit oikeastaan on? Mulla ei ole mitään esimerkiksi Vain elämää -ohjelmaa vastaan. Vain todelliset narsistit, joita ei ole paijattu tarpeeksi, loukkaantuu siitä ohjelmasta. Sehän on vain käsikirjoitettua viihdettä. Voisin kyllä mennä siihen mukaan. – Monet mun biisit on kuitenkin sellaisia, mitkä ihan hyvin voisivat soida radiossa. Mä toivon, että kansa pystyisi ottamaan tämän vastaan, koska se ansaitsisi hyvää musaa, niin kuin esimerkiksi 1980-luvulla tehtiin. Mutta mahtaisiko Ismo Alanko tai Kauko Röyhkä enää tulla suosituiksi? TEKSTI: EERO KETTUNEN EERO KETTUNEN HHHH 74 SOUNDI PERTTI OJALA HHH CLOUDS Usb Islands Ramp Recordings kuva: Tomi Palsa Päihdetyötä tekevä Tero-Petri tuhlasi ruokatuntinsa jutellen tunnelmistaan puhelimessa. Sinulla on ollut suurin piirtein sama taustabändi ensimmäisestä soololevystäsi lähtien. Olet kuitenkin pitänyt vastuun sävellys- ja sanoitustyöstä. Miksi näin? – Olen koko ajan etsinyt uusia tapoja tehdä musaa. Nyt tehtiin Topi Suurosen kanssa biisejä, joista tälle levylle päätyi yksi. Mulle ei ole mitään haittaa siitä, että levyltä löytyy jonkun toisenkin ihmisen nimi. En saa siitä iloa, että voin olla joku herra, vaan siitä, että tulee hyvää musaa. – Mulla oli alkuvaiheissa ajatuksena, että tästä tulisi jotain ihan psykedeelistä Animal Collectivea tai jotain Roy Harper -folkia, mutta sitten kun aloin tehdä bändin kanssa, niin jotenkin sellanen duuripohjanen sävy vei. Thomas Lilley (kitaristi) on meikäläisen Riku Mattila, joka on piiskannut tätä bändiä sellaiseen iloiseen iskuun. Korvaamattomat-levyn teosta on tulossa Antti Ala-Könnin ohjaama dokumenttielokuva. – Antti on kuvannut levyntekoa kaksi vuotta. Siitä asti, kun keräsin ekaksi jotain soundeja. Toivon, että siitä dokumentista näkyy, miten mä teen biisejä, se kaaosmainen ote, miten lähestyn sitä asiaa. Antti kyseli myös paljon mun lapsuudesta ja persoonasta. Mua vähän pelottaa dokumentin näkeminen, että onko tämä se paras tapa katsoa peiliin. Lahdessa vuonna 1987 perustetun Francinen ilmaisu on jo hyvän aikaa sitten loitonnut alun puhdasoppisesta rockabillydiggailusta. One Step Further (2008) sisälsi jo nimessään lupauksen matkan jatkumisesta edelleen, ja näin käy myös Still Burningillä. Vaikka Francinesta onkin tullut “pelkkä” rockbändi, niin vaikutteensa trio imee yhä ensijaisesti Atlantin takaa. Rumpalin verran kokoonpanoaan uusinut trio polkaisee albumin vauhtiin versioimalla Ritchie Valens -klassikko Come On, Let’s Gon The Paley Brothersin ja The Ramonesin yhteislevytyksen hengessä. Maantien kodiksi ja ainoaksi ystäväksi tunnustava Highway istuisi kantrisuudessaan Freud Marx Engels & Jungin ohjelmistoon ja Money soi kuin Francinen variaatio Barrett Strongin hitiksi laulamasta ja The Beatlesillekin kelvanneesta Money (That’s What I Wantista). Francinen tasaisen verevään yleisrockisuuteen kuuluu Youn ja Bastardsin ankaruuden rinnalla myös Blue Streakin lähes Chris Isaak -tyylinen rautalangan häivähdys. Kill Me on levyn ska-annos ja kymmenennen studioalbumin jäähyväisraidalla Time To Go Francine suostuu viimein ensirakkautensa rockabillyn vietäväksi. Helsinkiläinen Clouds olennoi varsin hyvin sitä muutosta, jonka dubstep on läpikäynyt. Samuli Tanner ja Tommi Liikka olivat aktiivisesti mukana, kun jännittävää lontoolaissoundia maahantuotiin pienille helsinkiläisille klubeille kuusi seitsemän vuotta sitten. Pian kävi siten kuin alakulttuureille on tapana käydä: dubstep räjähti. Tuon pamauksen näkyvin jälki oli tietysti genren ilmeisimmän piirteen – matalien bassotaajuuksien – perversoituminen kaikkialla pöriseväksi popkulttuuri-ilmiöksi. Toisaalta dubstepin hajoaminen innosti elektronisen musiikin tekijöitä samoilemaan uusiin suuntiin, tienoille, joita ei enää yhdistänyt juuri muu kuin vaihteleva viehtymys bassoon ja eksentrisiin rytmeihin. Usb Islands -mini-lp on vinyylisinglejä julkaisseen Cloudsin ensimmäinen pidempi julkaisu. Kuuden kappaleen aikana Tanner ja Liikka antavat mielikuvituksensa viipottaa. Viattomasti alkava Cannibal Generals hajoaa abstrakteiksi rytmeiksi, vain tullakseen vielä kauniiden synamelodioiden uudelleen määrittelemäksi. You Go To My Head puolestaan kääntyy bassoraskaaksi tutinaksi, joka tuo mieleen dubstepin kul-
taiset vuodet. Usb Islands -levyn päättävä, Lotta-Liisa Salosen vähäeleisesti laulama Get Over It on tuotannollinen täysosuma ja sävellyksellinen helmi, yksinkertaisesti hieno kappale. TIMO HARJUNIEMI HHHH FRENCH FILMS White Orchid Gaea maan. Kun levyä kuuntelee ainoastaan referenssejä bongatakseen, on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Musiikin perimmäinen tehtävä on käsittääkseni edelleen välittää tunteita ja French Filmsin tapauksessa tämä on päässyt pahasti unohtumaan. En lainkaan epäile bändin tarkoitusperiä musiikin suhteen ja haluaisin nauttia White Orchidista, mutta en vain pysty. JARI JOKIRINNE HH Parin vuoden takainen Imaginary Future -debyytti nosti French Filmsin nopeasti yhdeksi kotimaisen indie-kentän kärkinimistä. Itse en yhtyeen nuorekkaaseen soundiin juurikaan ihastunut, mutta se kertoo enemmän minusta kuin yhtyeestä. Suurin kompastuskivi yhtyeen ja minun suhteessa oli ja on edelleen se, että nämä kaikki biisit tuntuvat useaan kertaan aiemmin – ja paremmin – tehdyiltä. Se, että pystyy tekemään uskottavan ja autenttiselta kuulostavan kitarapopkappaleen on tietysti aina hieno juttu, mutta jossain matkan varrella yhtyeen oma ääni on päässyt katoamaan – jos sellaista on sillä koskaan ollutkaan. White Orchid petraa French Filmsin statusta kirjoissani, mutta hyvin vaikea tästä on lähteä sen enempää intoile- DWNSTRS Cerebral Drag Fullsteam Kolmatta kertaa ilman nimensä vokaaleja operoiva DWNSTRS on ollut minulle yhtye, jonka musiikkia kuunnellaan lujaa ja heittäydytään estoitta mukaan sen kieroutuneeseen hulluuden syövereihin. Albumin avaava nimikkokappale esittelee jälleen uusia puolia DWNSTRS:sta. Vuoden takaiseen edeltäjäänsä Ghost Memoiriin verrattuna tämä melodinen neliminuuttinen lo-fitunnelmointi on lähes poppia. Vaikka melodisuus on aiempaa enemmän läsnä läpi pitkäsoiton, parhaimmillaan mainiolla Frontal Lobes Comes Back -raidalla, DWNSTRS ei ole tinkinyt pätkääkään asenteestaan. Pimeiltä kujilta on astuttu korkeintaan katuja reunustavien talojen synkeisiin huoneistoihin. Sellaisiin kymmenen neliön ahtaisiin luukkuihin, jossa levy on nauhoitettu. Cerebral Drag on synkkä, skitsofreeninen ja ihanisti vinksahtanut rocklevy. Musiikin tempo on laskenut aiemmasta ja melodiat luovat harhaa turvallisuuden tunteesta. Harhan rikkovat kuitenkin hulluuden rajamailla möyrivät kitarariffit, bassokuviot ja urkujen ulina. Saastaista psykedeliaa ja oiva ääniraita unettomien öiden liskodiskoilijoille. KAISLA ALEXANDER LEVEELÄ HHHH HALME PROSPEKT Prospektrum TUM Heti ensimmäisestä numerosta asti on selvää, ettei Hepa Halmeen uusi levy lue jazziaan oppikirjasta. Ruotsalaiselle punkjazz-puhaltajalle omistettu Mad Mats kulkee keinuvalla John Lee Hooker -kompilla torvien pöristessä tummasävyisesti ja Kasperi Laineen levysoitinten maustaessa tyrnää menoa urbaanisti. Jatkoa nopeatempoisempi avaus on HHHHH Inferno HHHHHHHHHH Sue HHHHH Rumba HHHHHHHHHH CloseUp Magazine HHHHHHHHHH Sweden Rock Magazine kuitenkin vain toinen kahdesta instrumentaalista. Se toinen on mainiosti marssiva kosminen karavaani El Hadji. Muillakaan kuudella raidalla ei kuulla laulua, vaan Paula Vesalan, Asan ja veteraanikirjailija Hannu Salaman lausuntaa. Viimemainittu on löytänyt sisäisen beat-runoilijansa ja lataa kehiin riemastuttavan myrkyllisellä huumorilla madonlukua länsimaisen kivistyksen luonteesta ja globaalista vaikutuksesta. Vaikka ihmisäänet varastavat päähuomion ensimmäisinä, musiikki punoo niiden kanssa erittäin ehjän kokonaisuuden, joka luullakseni miellyttäisi niin Tom Waitsia kuin Charles Mingustakin. Kuusihenkisen Prospektin kokoonpano erottuu tavanomaisesta Esa Onttosen ja Arttu Tolosen kitaroiden toimiessa vastakappaleena Halmeen (tenorisaksofoni, huilut, klarinetit), Matti Riikosen (trumpetti) ja Juho Viljasen (pasuuna) erittäin ilmeikkäille puhaltimille. Tempoa laskee rumpali Affe Forsman Tolosen baritonikitaran hoidellessa alapään. Joka kuuntelulla syvenevä levy näyttää Halmeen juuri sinä mitä hän on: vankasti jazzpohjaisena, mutta monia muitakin genrejä ymmärtävänä renessanssimiehenä, joka maalaa kuvia ajastamme teoksen kulloinkin vaatimia sointeja vapaasti käyttäen. Yksi vuoden jazzlevyistä ilman muuta! JUSSI NIEMI HHHH HHHHHHHHHH Venia Mag HHHHHHHHHH Queen of Steel HHHHH 5/5 Rock Rebel Magazine HHHHHHHHHH 10/10 Rockbladet.se SUOMEN KEIKAT UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA 27.3. TURKU Klubi 28.3. JOENSUU Kerubi 29.3. TAMPERE Pakkahuone 30.3. HELSINKI Tavastia www.hardcoresuperstar.com www.facebook.com/OfficialHardcoreSuperstar SOUNDI 75
ARVIOT PEKKO KÄPPI Rammat jumalat Helmi Levyt Ikivanhoja kansanjollotuksia ikivanhalla kansanjollottimella eli jouhikolla esitettynä. Paperilla Pekko Käpin musiikin lähtökohta tuntuu vaikeasti lähestyttävältä. Levyltä kuunneltuna tai keikalla koettuna se ei ole ainoastaan helposti lähestyttävää, vaan peräti vastustamatonta. Rammat jumalat vielä helpottaa tilannetta tyylikkäällä bänditoteutuksella, jossa Käpin sävykäs jouhikkorokkaus sekoittuu Tom Waitsin tai Tuomari Nurmion romublueseista muistuttavaan hypnoottiseen äänikehykseen. Kansanmusiikkisävyt ovat vain yksi mauste sielukkaassa ja vapautuneessa luomurockissa. Sävellykset ovat Käpin, teksteissä traditionaaliset raakutukset limittyvät nykytekstittäjien painavan sanottavan kanssa. Riffit svengaavat ja melodiat tarttuvat, kappalemateriaali on poikkeuksellisen vahvaa. Silti levyn tärkein ässä on Pekko Käpin ääni. Miehellä on täysin oma soundi, jossa on koskettavaa soulia ja arvaamatonta voimaa. Erikoinen fraseeraus kuulostaa täysin luonnolliselta. Vastaavan vakuuttavuustason ”herkkä pahis” -äänellä vetäviä laulajia saa etsiä kaukaa afroamerikkalaisen rytmimusiikin historiasta. Suomessa ei ole vastaavaa aiemmin kuultu. Jos asioissa olisi mitään järkeä, tämä äärimmäisen tarttuva ja puhutteleva musiikki keikkuisi kaikkien mahdollisten listojen kärjessä. VILLE PIRINEN HHHHH BLACK LIZARD Black Lizard Soliti Ajan henkeä heijastelevat indiebändit ovat vihdoin saavuttaneet Suomessa sen tason, että niitä voi kuunnella nolostumatta. Nuoret yhtyeet toistavat taitavasti esikuviensa antamia malleja. Omaa otetta ja ilmettä ne tarjoavat harvoin. Siksi niiden musiikin arvon voi yhä kyseenalaistaa helposti. Helsinkiläisen Black Lizardin ensialbumia on mentoroinut sekopäänä tunnettu, mutta ilmeisesti myös yhteistyöhön kykenevä The Brian Jonestown Massacre -mies Anton Newcombe ja sen on masteroinut Spaceman 3 -yhtyeessä maineensa luonut Sonic Boom. Kummankin vaikutus jää arvoitukseksi, sillä levy on aivan odotusten mukainen. 76 SOUNDI ARVIOT SUOMI Vaikka nuorukaiset varmasti tykkäisivät The Velvet Undergroundin ja The 13th Floor Elevatorsin kaltaisten nimien pudottelusta, en löydä mitään syytä kurottaa niin kauas historiaan. Psykedeelisten ja autotallirockiksi kuvailtujen bändien käyttämät kitaraefektit ovat Black Lizardin levyllä kovassa käytössä. Se, kuten monet muutkin tyyliseikat, osoittaa yhtyeen estetiikan tajun vastaavan hyvin pitkälle omaa makuani. Jotain olennaista kuitenkin puuttuu. Jos laahustetaan näin tiukasti esikuvien jalanjäljissä, meriitit mitataan suoraan biisimateriaalin kautta. Siinä Black Lizard ei vielä pärjää. The Jesus And Mary Chainin Darklandsin ja Spiritualizedin Ladies And Gentelemen We Are Floating In Spacen kaltaiset mestariteokset siintävät kaukana edessä. TERO ALANKO HHH POJAT Toimintaa & sankareita Rocket Records Rockissa aikuistumista harvoin pidetään hyveenä, mutta Toimintaa & sankareita näyttää, että Pojista on tullut miehiä. Eikä kyse ole vain mystisestä uskottavuudesta, vaan myös siitä, että tietystä perspektiivistä tarkasteltuna asioita voi sanoa myös ilman, että tekee itsestään hölmön. Puhkikaluttu ironiakin toimii, kun Miika Söderholm lähettää Veikko Vennamolle lohduttavia terveisiä tuonpuoleiseen. Juuri sanoitustensa ansiosta levy jaksaa riemastuttaa. Viisikymppisen punkkarin elo ei tunnu tämän perusteella hullummalta, vaikka maailma yhä hullummaksi käykin. Jäsenistönsä kerta toisensa jälkeen remonttiin pistänyt Pojat kuulostaa ikämiespäivillään seestyneemmältä. Triomuotoiseksi kutistuneen bändin tatsissa on tasapainoisuutta, joka tuo särmää suruisampiin säveliin, vaikka useimmiten Pojilla on yhä virne ainakin toisessa suupielessä. Ja kyllä ne pariminuuttiset rutistuksetkin ilman nitroja kulkevat. Toimintaa & sankareita tarjoaa salakavalasti tuttujen biisien lisäksi vuoden parhaita one-linereita. “Joku Urpo kaipaa teryleeniä/mutta kansa kaipaa Mannerheimiä” -oivallus naurattaa juuri nyt eniten. Bonuslevyn vanhojen biisien uudelleenversiointi puolestaan tuntuu tarpeettomalta historian uusiksi kirjoittamiselta. ANTTI LUUKKANEN HHHH RETRO JIMI HENDRIX People, Hell And Angels Sony Music ”Jukeboksin raunioista nousee Jimi Hendrix ja kysyy pistorasiaa”, runoili Juice Leskinen vuonna 1973, vaan kukapa olisi tuolloin pystynyt ennustamaan, että Jimi nousee niistä raunioista yhä uudelleen ja uudelleen ja että tuore albumi ilmestyy vielä vuonna 2013. Elinaikanaan Jimi Hendrix julkaisi kolme studioalbumia. Sittemmin on jälkeenjääneillä nauhoituksilla täytetty levy toisensa jälkeen. Ensin Jimin jäämistöä hallinnoi tuottaja Alan Douglas. Hän syyllistyi melkoiseen pyhäinhäväistykseen, kun korvasi alkuperäiset soittajat studiomuusikoilla, jotka eivät olleet koskaan Jimiä edes tavanneet, ymppäsi mukaan taustalaulajia ja pisti sävellyksiäkin osin omiin nimiinsä. Tilanne muuttui, kun Jimin perintöä pääsivät vaalimaan Jimin isä ja sisarpuoli. Nyt näköjään ilmestyy Jimin vanhan äänittäjän Eddie Kramerin tarkkavaistoisen ohjauksen alla rakennettu uusi albumi aina kolmen vuoden välein. Ensin tuli vuonna 1997 First Rays Of The Morning Sun, sitten Valleys Of Neptune ja nyt tämä People, Hell And Angels. Vaikka markkinoinnissa muuta väitetäänkin, eivät nämä albumit suinkaan sisällä uutta ja täysin ennenkuulumatonta materiaalia. People, Hell And Angelsin ainoa puhdasverinen uutuus on laulaja-fonisti Lonnie Youngbloodin kanssa äänitetty Let Me Move You. Muut biisit ovat Hendrix-faneille paikoin kovinkin tuttua sävelaarteistoa. Onpa mukana Jimin lukemattomia kertoja versioima Hear My Train A’ Coming -blueskin. People, Hell And Angels ei osoittaudu ainutlaatuiseksi löydöksi. Se ei - vaikkapa Electric Ladylandin (1968) tavoin – tarjoa täydellistä sointia ja kumouksellista näkemystä, mutta yllättävän hyvä levy se silti on. Jimi kun on muusikkona niin huikaisevalla tavalla parempi kuin yksikään tuhansista matkijoistaan. TIMO KANERVA HHH KUUDES TUNTI Kuinka tänään voit? Svart Unohtuneelle Kuudes Tunti -yhtyeelle kävi kuin Mustalle Paraatille. Ensimmäisen albumin jälkeen touhu meni pahasti sekaisin. Toista albumia Kuudes Tunti ei saanut koskaan aikaan. Kuinka tänään voit? -debyytin seuraajaksi äänitetty singlekin jäi julkaisematta. Mustan Paraatin kirkas Peilitalossadebyytti ilmestyi maaliskuussa 1983 ja yhtye kuului seuraavan kesän kuumimpiin festivaalibändeihin. Kuudennen Tunnin albumijulkaisu venyi levyyhtiösotkujen takia vuoteen 1984 ja levy katosi ajan pyörteisiin saman tien. Jossain vaiheessa siitä ruvettiin puhumaan kulttiklassikkona. Iso syy tähän on epäilemättä se, että Suomessa on julkaistu pirun vähän jollain muulla kuin tahattoman komiikan tasolla toimivaa synkistelyrockia. Komealla Kuuntele ääniä -kappaleella Kuudes Tunti tavoittaa jälkipunkiinsa ainutlaatuisen vauhkon tunnelman. John McGeochinsa ja Will Sergeantinsa opiskelleen kitaristi Jukka Tuutin soitto miellyttää kautta linjan. Tekstien totinen lohduttomuus kuuluu lähtökohtaisesti tähän tyylilajiin. Vai tunteeko joku teistä hauskan ja huumorintajuisen gootin? Pahassa olossa piehtaroivan albumin jälkeen Kuudes Tunti äänitti Pää (syö omat silmänsä) -singlen. Niiden välillä mukaan kutsuttiin Mustan Paraatin liian kaupalliseksi kokenut ja sen takia suosikkiyhtyeestä eronnut laulaja Jore Vastelin. Uutta edustivat myös Kimmo Helistön tuimasti tuuttaamat saksofonit. Tälle vinyylituplalle on puristettu albumin ja singlen lisäksi seitsemän keikkabiisiä Tavastia-klubilta vuonna 1984. Niiden perusteella Kuudes Tunti oli raju ja ryhdikäs livebändi. TERO ALANKO HHH
HEAVY EASTWAY LIVE PROUDLY PRESENT LOST SOCIETY Fast Loud Death KAISANIEMEN PUISTO, HELSINKI Nuclear Blast Alle kaksikymppisten jyväskyläläisten thrash-pumpusta on helppo vetää yhtäläisyyksiä suomalaisen metallin historiaan, niin Stoneen kuin Children Of Bodomiinkin. Taitotaso on korkealla, ilmaisutyyli harvinaisen hyvin hallussa nuoriksi kolleiksi ja asenne railakas. Stone toi aikanaan musiikin lisäksi muutoksen vallitsevaan kulttuuriin. Bodom aloitti suomalaisen metallin vyöryn ulkomaailmaan samankaltaisilla aseilla. Yhtä järisyttävästä ilmiöstä ei voi Lost Societyn kohdalla vielä puhua, mutta tuoreutta kaadetaan musiikkielämään saavitolkulla, ja nimenomaan vanhoilla keinoilla. Näin autenttista thrashiä ei ole tehty yhtä taidokkaasti tässä maassa miesmuistiin. Tämä on tietysti huomattu muuallakin. Ennen Fast Loud Deathin ilmestymistä sitä ovat ehtineet hehkuttaa Kreatorin Mille, Destructionin Schmier ja Sepulturan Andreas Kisser. Julkilausutut kommentit ovat kauttaaltaan innostuneita ja niitä on syytä uskoa, sillä thrash-legendojen ei tarvitse huvikseen medioissa kieltään pieksää. Vanhaa, 1980-luvun thrashiähän tässä kumarretaan, vahvoilla speed-aineksilla kyyditettynä. Kuten historia on osoittanut, vanha tyyli muuttuu riittävän ajan kuluttua taas tuoreeksi, kunhan siitä otetaan käyttöön vain parhaat puolet ja biisit vuollaan innostuneesti ja taidolla. Tässä mallintamisessa Lost Society on erityisen ansiokas ja siksi on syytä olettaa, että nelikolla on mahdollisuuksia pitkään ponkaisuun. Kiperät ja tuliset riffit tykitetään kuten thrashin kulta-ajalla 1980-luvulla, kuorohuudahdukset ovat kohdallaan ja vauhti taukoamaton. Biisit pidetään tarkoituksella lyhyinä, sillä vain yksi ralli ylittää neljän minutin rajan. Biisirakenteet ovat kulmikkaita ja mukana on pientä kikkailua, joka tekee musiikin leikkisäksi. Laulajakitaristi Samy Elbanna heittää karhean ääntelynsä sekaan pari kunnon kirkaisua ja yhden biisin pitää tietenkin loppua pitkään ”die!”-huutoon. Kun tämä kaikki ynnätään yhteen, yksi taustavaikuttaja tuntuu nousevan ylitse muiden: Nuclear Assault. Leikkisyyttä ja huumoria roiskitaan myös sanoituksissa. Biisinnimet Diary Of A Thrashman, Braindead Metalhead ja Toxic Avenger kertovat olennaisen. Sanoitusten huumoriheitot kutovat yhteyttä jälleen kotimaahan ja Stonen kahdelle ensimmäiselle levylle. Soundit ovat nykypäivän vaatimusten mukaiset, mutta kliinisyys on vältetty. Fast Loud Death pauhaa komeasti, vaikka soikin rosoisesti ja likaisesti. Tuottaja Nino Laurenne on ymmärtänyt täsmällisesti, miltä nuorten koltiaisten raa’an thrash-albumin tulee kuulostaa. Reuhakas ja rämäpäinen orkesteri on valmiina matkaan. ANTTI MATTILA HHHH STADIN KESÄN AVAUS! BRYAN ADAMS + supports Perjantai 14.6.2013 klo 16 - 23 Liput toimituskuluineen alkaen 72,50€ K-18 ROCK-LEGENDAT STATUS QUO + supports Lauantai 15.6.2013 klo 15 - 23 Liput toimituskuluineen alkaen 58,50€ Ei ikärajaa ENNAKKOLIPUT NYT MYYNNISSÄ! VIP-paketit nyt myynnissä! Myynti ja tiedustelut: 4185 vip@menolippu.fi | 010 841 4snt/min, 8,28snt/puh + 17,0 (matkapuhelimesta snt/min) 8,28snt/puh + 5,95 lankapuhelimesta www.rockinhellsinki.fi Ennakkoliput: www.menolippu.fi | 0600 - 414 505 (1,75€/min+pvm) www.lippupalvelu.fi | 0600 - 10 800 (1,96€/min+pvm) www.tiketti.fi | 0600 - 116 16 (1,78€/min+pvm) www.eastway.fi SOUNDI 77
HEAVY kansanmusiikkiin kuuluvia melodioita. Blodsveptillä soi uljaus ja mahtipontisuus, mutta kyllä sitä hilpeyttäkin edelleen jossain määrin löytyy. Finntroll voi olla hauska, mutta pelkkää vitsiä siitä on nykyään hankala löytää. Onneksi. KVELERTAK Meir Sony Norjalaisessa musiikissa on tapahtunut neljännesvuosisadan aikana niin valtavasti, että Kvelertakilla on mistä ammentaa. Ensimmäisellä levyllään (Kvelertak, 2010) niin fanien kuin muusikoidenkin silmät auki räväyttänyt bändi tonkii blackmetalin ja saastaisen rock’n’rollin parhaita puolia ja yhdistelee niitä raikkaasti omaleimaiseen sointiinsa. Meirillä norjalainen perintö – Turbonegron härskiys ja punk-asenne, Immortalin kylmä metallisuus ja Darkthronen raatelu – kohtaa Mastodonin ja Baronessin kaltaisten bändien progressiivisuuden ja hämyisyyden. Kun tähän lisätään Kvelertakin näkemys tarttuvista elementeistä ja sopiva teemojen toisto, likainen ja vaarallinen rock’n’roll on saanut uuden viestinviejän. Ensimmäistä levyä isommista ympyröistä ja kovista odotuksista toista levyä kohtaa voisi kuvitella syntyvän paineita. Olivatpa kämmenet hikoilleet tai eivät, Meirillä eivät paineet kuulu. Levy on rennon ja pakottoman oloinen. Kvelertak laulaa edelleen norjaksi ja jalostaa ensimmäisen levynsä konseptia suuria korjausliikkeitä välttäen. Meir-levyllä raikuu juuri sellainen röyhkeys, jota norjalainen perintö vaatiikin. Ihmeellistä, ettei kukaan ole keksinyt näin loistavaa keitosta aiemmin. ANTTI MATTILA HHHH FOR THE IMPERIUM Hail The Monsters Warner Music For The Imperium on bändi, joka pystyy kyvyillään tekemään suurta eroa edukseen. Hail The Monsters -levyn myötä se tulee saamaan entistä haltioituneemman vastaanoton, missä ikinä liikkuukin. Ilmiselvä vaikutelma siitä, että bändi tekee mitä haluaa kun toiset rimpuilevat kykyjensä ylärajoilla, on omiaan lisäämään fanaattista suhtautumista. Hail The Monsters on yhtyeen toissavuotista nimetöntä esikoislevyä yhtäältä tiivistetympi, toisaalta monipuolisempi kokonaisuus. Jousisovitukset ovat jääneet pois ja vauhtia sekä teknisyyttä on lisätty tarttuvimpien osuuksien kustannuksella. Northern Rampage (Muscles And Gasoline) viittoilee aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan ja Army Of Deathkin toimii toisenlaisin avuin kuin mihin on totuttu. Parissa albumin kappaleessa For The Imperium pyrkii havainnollistamaan ominaisuuksiaan ja ulottuvuuksiaan ehkä turhankin seikkaperäisesti. 78 SOUNDI MARKO SÄYNEKOSKI HHHH OMNIUM GATHERUM Beyond Lifeforce SOILWORK The Living Infinite Nuclear Blast Mahtipontista kahdenkymmenen biisin suurtyötä kylmät väreet iholla kuunnellessa tuntuu kummalliselta, että Soilwork oli välillä hukassa, kuin omilla aseillaan maahan painettuna. Heleän melodian ja voiman liitto näytti alati toistettuna valuvan hiekkaan vuoroveden huuhdottavaksi. Soilwork on aina tehnyt musiikkia, josta voi saada imelyyden korostuessa yliannostuksen, mutta joka osuessaan nyrjäyttää maailman miellyttävästi sekaisin. Tuplalevy The Living Infinite on samaan aikaan sekä korjausliike että käännekohta. Pituutensa takia uhkarohkea, mutta myös totaalinen itsensä likoon laittaminen. Merkittävä luomistyö onnistuu vain uskalluksen kautta. The Living Infinite peilaa Soilworkin historiaa, sillä eihän tyylinsä naulannut ja lukemattomia seuraajia innoittanut bändi lähde koko pakettia mylläämään. Silti tällä levyllä on enemmän annettavaa kuin vuosiin. Soilwork on sykähdyttävä, sen parhaat puolet säihkyvät. Upeita, alakulossaan tarttuvia laulumelodioita virtaa solkenaan kiihkeän ja keskittyneen musiikin mukana. Vauhtia pidetään kuin joskus nuorena, mutta sovitukset hivelevät ja kaikkea leimaa vankkumaton näkemys siitä, miltä monipuolisen kahden levyn järkäleen tulee kuulostaa. The Living Infinitellä ei ole hetkeäkään tyhjäkäyntiä. Maailmassa, joka tulvii hienoja bändejä, Soilwork on yllättävän usealle se merkittävin ja rakkain. Se on kovempi saavutus kuin myytyjen levyjen määrä, sillä Soilwork on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. The Living Infinite on mahtava osoitus Soilworkin suuruudesta kaikkien vuosien ja miehistönvaihdosten jälkeen. ANTTI MATTILA HHHHH Lisäksi Satan Det Gör Ont -biisi kuulostaa tässä seurassa melkoiselta euroviisupunkilta. Tästä huolimatta Hail The Monsters ei voisi paljon parempi seuraaja olla yhdelle viime vuosien vaikuttavimmista suomalaisdebyyteistä. EERO KETTUNEN HHHH FINNTROLL Blodsvept Century Media Finntrolliin yltiöpäinen humppahauska näyttää reivanneen suuntaansa uudelleen melkein pysyväisluonteisesti. Alkuvuosien raikulimaisuudessa oli oma hilpeytensä, mutta jossain vaiheessa mitta alkoi tulla täyteen. Finntroll oli Nifelvindillä (2010) lähes vakava yhtye. Otsarypyt ovat edelleen tallella, mutta vaikka bändi yrittää välillä saada suupielet nykimään, levyn yleisilme on oikealla tavalla jurottava. Ja ilmeisesti vuosia kestänyt päänhakkaus tekee tehtävänsä, sillä Rosets kungin tai Twå ormarin kaltaiset huumoripläjäykset alkavat näköjään mennä vähitellen perille. Finntroll tuntuu laajentaneen repertuaariaan entisestään, sillä se mönkii ansiokkaasti uudenlaisille maisemille. Puhaltimia jäljittelevä soundi toimii erinomaisesti bändin äänimaisemassa luoden mystistä tunnelmaa. Välillä kuulostaa siltä kuin Dimmu Borgir ja Don Johnson Big Band leikkisivät kirveshippaa puuliiterin ympärillä Nordmanin katsellessa kateellisena vierestä. Kun se perinteinen alleviivattu humppapoljento on alkanut lieventyä, bändin biisit ovat kasvavaneet suuremmiksi ja niihin on luikerrellut muunkinlaisia kuin puhtaasti suomalaiseen Tämän levyn myötä muuttui ainakin yksi asia. Jos Omnium Gatherumin katalogista ei ole aiemmin löytynyt potentiaalista radiohittiä, nyt sellainen lyödään eteen kuin tarjottimella. Tähtien asento määrittänee, kuinka biisille lopulta käy, mutta yhden koukun varassa lepäävä The Sonic Sign osuu juuri siihen hermoon, jolla nykymuotoiset inflamesit ja soilworkit kiilattaisiin helposti soittolistoilta, jos sellaisia soittolistoja ylipäätään olisi. Vaikka The Sonic Sign edustaa vain Beyondin yhtä äärilaitaa, jokin sen iloisessa luonteessa kuvastaa myös koko levyä. Hitaimmillaan ja haikeimmillaankin Beyond nojautuu vahvasti alati toistuviin kitaraharmonioihin, joita harkitusti viljellyt kosketinkuviot oivasti tukevat. Vaikka Omnium Gatherum – kaiketi – perustaa musiikkinsa deathmetalille, on se aina ollut deathiksi silkkaa poppia. Normaalisti ärsyynnyn yltiömelodisen musiikin pitkäkestoisesta kuuntelusta, mutta Beyondin melodiat ja harmoniat istuvat niin hyvin paikoilleen, että niiden tekijälle on pakko olla jopa hieman kateellinen. White Palacen flirttailu kasariprogen kanssa valottaa myös yhtyeen sielukkaampaa puolta, vaikka eeppisen päätöskappaleen roolissaan jääkin muutoin hieman valjuksi. VILLE SORVALI HHH HATEFORM Sanctuary In Abyss Spinefarm Lieneekö kolmoslevy ollut Hateformille vaikea paikka? Bändin musiikki ei tee enää samanlaista suoraa ja vahvaa iskua kuin oivalla debyytillä Dominance (2008). Myös sitä seuranneeseen Origins Of Plagueen (2010) nähden Sanctuary In Abyss vaikuttaa hankalammin omaksuttavalta. Melodisen thrashdeathin jämäkategoriasta säilytään toki riittävän välimatkan päässä, mutta kelvolliselle tasolle pääsemisessä on väkinäisyyden tuntua. Soundipolitiikaltaan albumi on äkkiseltään huomiota herättävän
rapsakka. Kun äänimaailman ehtii sisäistää, Sanctuary In Abyss kuulostaa ansiokkaasti vihaiselta. Sen vastapainoksi biisit eivät sisällä helppoja ratkaisuja. Ilmaisun monitahoisuudesta ei tingitä, vaikka toiminta sujuu tutun ja turvallisen tyylilajin puitteissa. Hateformin kolmas tuleminen ei pettäne yhtyeen vanhoja ystäviä, mutta tuskin tulee hankkimaan suuria määriä uusiakaan. Yhtye on jalostanut musiikkiaan haluamaansa ja suuntaan ja onnistunut monessa asiassa. Samalla se on kuitenkin menettänyt alkuaikojensa vaivatonta hurmaa. EERO KETTUNEN HHH AMARANTHE The Nexus Universal Kun Amaranthe julkaisi bändin nimeä kantavan debyyttinsä (2011), koukuttavan ensireaktion jälkeen hiipi mieleen ajatus siitä, voiko ja saako tällaisesta pitää. Bändi kuulosti siltä kuin takavuosien eurodiscokokoonpano E-type olisi törmännyt Göteborg-soundiin. Olihan se metallia, mutta... The Nexus ei periaatteessa ole sen moniulotteisempi kuin debyyttikään, mutta bändi pystyy säilyttämään raikkautensa. Ovathan biisit edelleenkin hävyttömän tarttuvia, mutta yhtye pystyy lataamaan kappaleisiinsa sellaista voimaa, joka jaksaa kantaa. Popmelodioiden rinnalla lanaavat riffit tekevät selvää jälkeä, jolloin kepeä melodisuus ei enää tunnukaan niin epäilyttävältä. Monista muista poiketen Amaranthella on kummallinen kyky nostaa tavanomaisimpienkin biisiensä tunnelmaa noin kymmenenteen potenssiin ja saada simppeleinkin riffi groovaamaan. Ja kolme laulajaa työskentelee harkiten antaen riittävästi tilaa toisilleen, jolloin niin örinä, puhdas miesääni kuin naislaulukin kietoutuvat nätiksi vyyhdeksi. Amaranthe kunnioittaa nöyrästi ABBA:n perinteitä ja edustaa häpeilemättömästi viihdemusiikkia, mutta mitä sitten. Ei Amaranthea tarvitse alkaa väheksyä sen takia, että se tekee tarttuvia biisejä, jotka tuntuvat munaskuissa saakka. MARKO SÄYNEKOSKI HHHH Sen jälkeen olen vain ajoittan vaivautunut tarkastamaan, missä yhtye kullakin hetkellä menee. Kertaakaan en ole tuntenut menettäväni mitään maailmoja järisyttävää. Niin ei olisi käynyt nytkään, vaikka olisin suhtautunut End Of Disclosureen samalla ylimalkaisuudella. Tyylillisesti kirjava, joskin Hypocrisylle sopivissa raameissa pysyttelevä levy on kaikkea sitä mitä Hypocrisy osaa, ja kaikkea sitä mikä tekee siitä nykyisellään aavistuksen verran epäkiinnostavan. Jos kohta sävellys- ja sovitustyö onkin viimeisen päälle huoliteltua, on miltei jokainen käänne myös arvattavissa. Yksinäisen poikkeuksen tekee levyn rivakin ralli Tales Of Thy Spineless, jonka tummanpuhuvassa ytimessä tuntuu olevan edes ripaus intuitiivisuutta. End Of Disclosure on melodinen, helposti lähestyttävän aggresiivinen levy, joka briljeeraa lähinnä klassisesta hevistä napsituilla tempuilla. Taustamusiikillisista ominaisuuksistaan huolimatta se on keskinkertaista levyä parempi - liekö siksi, että sen on kuitenkin tehnyt Peter Tägtgren. Ja vaikka 44 Double Zero voisi raakunnasta päätellen olla Kreatorinkin käsialaa, ovat loput biisit päivänselvästi Hypocrisya. Hyvässä, pahassa ja kaikessa siltä väliltä. VILLE SORVALI HHH ROTTING CHRIST Kata Ton Daimona Eaytoy Season Of Mist ARTIFICIAL HEART A Heart Once Lost Spinefarm Metalcoressakin riittää tilaa uusille tuulille. Artificial Heart on esitellyt biisejään parilla demolla, ja A Heart Once Lost on bändin ensimmäinen virallinen pitkäsoitto. Yhtyeen levyllä on mittaa aika lailla tarkkaan 40 minuuttia. Tiukka rypistys onkin hyvä pitää mitaltaan aisoissa. Bändin debyytti vaikuttaa alkumetreillä hyppäävän silmille ennen kuin melodisuus alkaa avautua. Toki Artificial Heart on metalcorelle ominaisesti vihainen, mutta biiseistä voi helpos- ti löytää myös melankolisempia tunnelmia. Ristisiitos on onnistunut ja tunnelmaltaan vahva. Biisintekijöinä yhtyeen jäsenet osoittautuvat oivaltaviksi, vaikka irtiotot jäävät vielä suhteellisen konventionaalisiksi. Bändissä on kaksi laulajaa. Örinälaulut onnistuu miehekkäästi, mutta puhtaiden lauluosuuksien teinipoikamaisuus soi välillä ristiriitaisesti yhtyeen väkivaltaisen riffittelyn lomassa. Silti siinä on jotakin viatonta, joka kaikesta huolimatta on myös poikkeuksellinen mauste. A Heart Once Lost on ehjä kokonaisuus, vaikka bändi kuulostaakin monipuoliselta. Tästä on helppo saattaa ura urkenemaan. MARKO SÄYNEKOSKI HHH Pienet Pienet ilmot ilmot Ilmoitusmyynti: VEIKKO VIRTANEN, 09-5627 7110, veikko.virtanen@soundi.fi SK1 Uutuus! kitarat bassot/vahvistimet kaiuttimet/mikserit mikrofonit HYPOCRISY Nuclear Blast Joskus intoilin Hypocrisysta kovastikin, tosin viimeiseksi hankinnaksi yhtyeen tuotannosta jäi vuoden 1996 Abducted-levyltä lohkaistu broilerinmuotoinen cd-ep Maximum Abduction. Par P Täh SK2 Uutuus! Patentoidut DAVAplektrat Huippulaadukkaat BARE KNUCKLE -kitaramikit W ster www.tammerpianojasoitin.fi www.tammerpianojasoitin.fi Pitkän ja kunnioitettavan uran tehneet kreikkalaisveljekset nimesivät uusimman albuPinninkatu 26–28 minsa Aleister CrowTre (Tammelantorin laidalla) leyn oppien mukaan. ”Tee mitä tahdot” P. 222 1300, 212 0344 Av. ma-pe 10-18 la 9-15 on periaate, mitä Rotting Christ on jo vanhastaan noudattanut myös musiikissaan. stereot-highend-kotiteatterit-tarvikkeet Kata Ton Daimona Eaytoy on Parhaat merkit ja kattavimmat valikoimat verevää jatkoa yhtyeen seikkailuille high-end ja kotiteatterilaitteita. black- ja deathmetalin sekä persooPalvelemme myös iltaisin Käy myös web-kaupassamme nallisemman ilmaisun ja oman kultja viikonloppuisin. tuuriperimänsä syövereissä. Merkittävimmän tuotantonsa 1990-luvulla julPuh. 0500-789692 ja 03-6171018 Tähtiportinkatu 18 13130 Hämeenlinna kaissut Rotting Christ pystyy edelleen onnistumaan albumilla erinomaisesti, Power sound 1_13.indd 1 15.1.2013 13.14 vaikka aina välillä meno on vaikuttanut väsyneemmältä. Tuore levy on sisältää ison annoksen uutta intoa. Pikkuilmot 11_10.indd 93 Bändi satsaa Kata Ton Daimona Eaytoylla sujuvan ja vivahteikkaan melodisen metalliseen ilmaisuun kansanmusiikkivaltaisuutta tai yksioikoista brutaaliutta halukkaammin. Etenkin MUSIC SHOP www.unisound.fi albumin alkuosuus näyttäytyy todella Pi t k ä k a t u 2 8 , 6 5 1 0 0 VA A S A • 0 6 -3 1 7 0 1 5 9 tehokkaana ja kiehtovana esimerkkinä Rotting Christista vuosimallia 2013, mutta romanialaiseen kansanlauluun pohjautuva, naislaulua sisältävä Cine iube?te ?i las?kin toimii yhtä lailla. Aavistus ylimääräistä pompöösiyttä on helppo antaa levylle anteeksi. MU P it k ä Hyvän fiiliksen m WWW.TLAUDIO.FI ALAN HARRASTAJILLE !!! ROCK BLUES JAZZ PROGE + 50 GENREÄ www.retromusiikki.com End Of Disclosure Ilmoitu EERO KETTUNEN HHHH SOUNDI 79 ww
KEIKAT kuva: Seppo Niinikuru BLUESAPOSTOLI JA UNINEN BÄNDI GARY CLARK JR. 6.3. Tavastia, Helsinki Esa Kuloniemi kirjoitti viime Soundissa niin vetävän levyarvion Gary Clark Jr:n uudesta levystä, että päätin tunkea Esan kanssa loppuun myydylle Tavastialle, vaikken ole kuullut Garyn musaa lainkaan. Austinista kotoisin oleva Gary Clark Jr. on bluesin uusi nouseva tähti, josta on viime aikoina meuhkattu kovasti musa- ja kitaralehdissä sekä netissä. Odotukset olivat siis korkealla. Täpötäysi Tavastia on ahdistava paikka mummolle. Tungos ja töniminen käy hermoon ja liian kallista juomaa saa jonottaa pitkään. Päädyimme Esan kanssa parvelle, josta oli heikohko näkyvyys. Lämppäriesiintyjää ei ollut. Gary aloitti bändeineen tasan 21.40. Vajaat kaksi tuntia kestäneen keikan aikana kuultiin, kuulemma, pääasiassa uusimman Blak And Blue -levyn biisejä ja ainakin yksi Albert Kingin biisi sekä Hendrixiä. Esitetty musa oli monipuolista bluesia tai oikeammin sulavaa soulin ja bluesin synteesiä. Äijä räplää alvariinsa kitaransa säätimiä sekä polkee efektejä. Varsinkin fuzz- ja wahwah-pedaaleja käytettiin taajaan. Clark ei viljele juurikaan välispiikkejä, mutta sooloja sen sijaan paljonkin. Soolot olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja pahimpia kliseitä vältteleviä. Hepulla on loistava oikean käden tekniikka. Pahoitin mieleni, kun Gary vaihtoi tunnusomaisen ulvovan Epiphone Casino -sähkökitaransa välillä Fender Stratocasteriin. Bändi soitti kuin unessa. Hemmon ja yhtyeen esiintyminen oli liian eleetöntä ja passiivista, show-meininki puuttui ja dramaturgian taju oli kateissa. Toivon heille lisää maileja ja karismaa sekä speksit kohdalleen. Gary on jo 28-vuotias, joten rocktähtikuolemakaan ei enää uhkaa. Tosiasiassa Gary osaa tehdä tarttuvia ralleja sekä soittaa niitä vetoavasti. Mies laulaa ajoittain Prince-tyyliin makeasti falsetissa ja on kuin Lenny Kravitz, jolle on suotu genitaalit sekä parempi takamus. Äijä on muuten todella laiha ja pitkä. Esan mielestä Gary Clark Jr. oli loistava, mutta ansaitsisi paremman taustabändin. Varsinkin rumpali oli aika jäykkää komppiosastoa, kun Clarkin kaltainen soittaja tarvitsisi taustalleen Mitch Mitchell -koulukuntaa edustavan, jazzpohjaisen soittajan; sellaisen, jolla on pitkä Elvin Jones -oppimäärä, korvat päässä ja kyky kommentoida sekä syötellä. Kakkoskitaristi oli lähinnä statisti. Bändi oli kuin musta aukko, joka ottaa, mutta ei anna vastineeksi mitään, silti kasipuolikkaan arvoinen show. Se kaikki menee illan tähdelle. Odotin itse bluesmessiasta, mutta sain apostolin. Hankin silti huomenna Garyn uusimman levyn sekä Epiphone Casinon. HEMMO PÄIVÄRINNE Lisää keikka-arvioita www.soundi.fi PE LA PE LA PE LA 22.3. 23.3. 5.4. 6.4. 12.4. 13.4. PE 19.4. LA 20.4. PE 26.4. LA 27.4. TI 30.4. ELOKUU DINGO PA L E FA C E ANNA PUU ELONKERJUU TIMO RAUTIAINEN & NELJÄS SEKTORI KLAMYDIA OSMO’S COSMOS DON JOHNSON BIG BAND HALOO HELSINKI! RESSU & JUSSI YSÄRI HITIT TOUR PE 3.5. LA 4.5. KE 8.5. PE 10.5. LA 11.5. PE 17.5. LA 18.5. PE LA PE LA 24.5. 25.5. 31.5. 1.6. O L AV I U U S I V I RTA VESTERINEN YHTYEINEEN LAURA STIG & K U L L A N K A I VA J AT JORMA KÄÄRIÄINEN & RIKU NIEMI ORCHESTRA INDICA M A RT T I S E RV O & N A PA N D E R JONNE AARON THE 69 EYES STURM UND DRANG M A R I S K A & PA H AT S U D E T AV O I N N A 2 1 - 0 4 www.pressa.fi 80 SOUNDI Antinkatu 2, Helsinki www.ttt-klubi.fi Hallituskatu 19, Tampere
IHMISTEN JUHLA // 14.-16.6.2013 SEIN€JOKI IHMISTEN JUHLA // 14.-16.6.2013 SEIN€JOKI Children of Bodom I Karri Koira & Ruudolf I Stone Antero Lindgren I Streak and the Raven I PMMP Nicole I Domovoyd I Popeda I Pää Kii I Pearly Gates Parasta Ennen! -disko I Von Hertzen Brothers DJ Mini & DJ Johannes Kostaja (Tavastian Lauantaidisko) Tuorein bändilistaus & liput nyt osoitteesta YLI 10.000 LEVYARVOITA www.soundi.fi www.provinssirock.fi
BAZOOK TEKSTI: TIMO ISOAHO PÄHKÄHULLUJEN IDEOIDEN KOTI K ehutaanpa hieman, kun aihetta kerran löytyy. 35-vuotias saksalaismuusikko Tobias Sammet on ahkera, maanläheinen, uskalias ja huumorintajuinen. Uskokaa tai älkää, mutta varsinkin viimeksi mainittu on yllättävänkin harvinainen ominaisuus germaanimuusikoiden keskuudessa. Melodista powermetalia soittavan Edguy-yhtyeensä kanssa muun muassa Scorpionsin jättikeikkoja lämmitelleen Sammetin tämän vuoden aikataulut täyttyvät nimekkäiden vierailijoiden tähdittämän Avantasiametallioopperan kuudennesta tulemisesta. – Edellinen kunnon lomani? Ei siitä nyt niin kauan ole. Olin nimittäin viime kesänä vaeltamassa Alpeilla tyttöystäväni kanssa viiden päivän ajan. Nykyään tuntuu olevan muodikasta leuhkia, että ”juu, lähden kohta lomailemaan Havaijille tai Thaimaahan”, mutta minä pidän lähiseutujeni luonnosta ja erityisesti aarniometsistä. Rakastan myös vanhojen linnojen tutkimista ja eteläisestä Saksastahan niitä löytyy. Sammetin viime kesään mahtui toki myös keikkailua ja Avantasian uuden The Mystery Of Time -albumin valmistelua. Aivan kaikki asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitellusti. – Soitimme Edguy-konserttia saksalaisella Bang Your Head! -festivaalilla ja olin liikkeellä aivan hirveän hyvillä fiiliksillä. Heiluin, juoksin, hypin, pompin, riehuin – ja yhtäkkiä lava katosi altani! Tipahdin pari metriä, rysähdin betonille ja löin nenäni suoja-aitaan. Ensin en tuntenut juuri mitään, mutta muutaman sekunnin nauttineeni Avantasian albumeiden kuluttua aivoni ilmoittivat, että katyöstämisestä todella paljon. Miveri, nyt sinun nenääsi sattuu aivan järjettömästi. Samalla veri alkoi rois- nähän laitoin The Metal Opera -levyille esimerkiksi kaikki ne pähkäkumaan joka puolelle, mutta jatkoin hullut ideat, jotka eivät koskaan kosilti sinnikkäästi laulamista. Sain sittiutuneet Edguyn julkaisuille. Tein ten tehokasta ensiapua hieman norensimmäiset Avantasia-albumit enmaalia pidemmän rumpusoolon ainen kaikkea itselleni ja keksinkin sitkana ja vedin keikan loppuun murten, että hetkinen sentään, minun tuneella nenällä, Sammet muistelee täytyy jatkaa tämän hauskan proirvistellen. jektin toteuttamista. The Scarecrow Jopa liiankin hyväntuulisena hevi-levyn (2008) jälkeen homma sitten pumppuna tunnetun Edguyn keikan karkasikin käsistä, sillä vuonna 2010 keskeytyminen olisi varmasti maissaapui tuplajulkaisu The Wicked tunut yhtyeen lukemattomille epäysSymphony / Antäville. gel Of Babylon ja – Se on totta. ”HEILUIN, JUOKSIN, jo nyt on koittanut Halusin todellaHYPIN, POMPIN, RIEHUIN The Mystery Of Tikin vetää konser– JA YHTÄKKIÄ LAVA men aika. tin kunnialla lopKATOSI ALTANI!” Sammet iloitpuun, vaikka sitsee myös Avantaten pelkästään sian levyjen lukemattomista vieraikaikkien vihaajiemme kiusaksi, Samlijoista. met nauraa. – Olen saanut tehdä yhteistyötä – Totta puhuen: en enää jaksa vämuun muassa Michael Kisken, Timo littää näiden kaikenlaisten nettikeskustelujen nälväisyistä. Nuorempana Tolkin, Alice Cooperin ja Eric Singerin kanssa. Unohtumattominta oli olin paljon ärhäkkäämpi ja pitkävikuitenkin työskennellä Scorpionsin haisempi, mutta näköjään ikä kovetvähintäänkin legendaaristen Rudolf taa herkemmänkin sydämen! Schenkerin ja Klaus Meinen kanssa, Kuten sanottua, Sammetin vuosi hymyilee Sammet. 2013 kuluu fantasia- ja sinfoniahen– Luin taannoin Scorpionsin haaskisen Avantasia-projektin parissa. tattelun espanjalaisesta lehdestä ja Edguyn paluun vuoro on puolestaan he hehkuttivat Edguyta varsin maijoskus vuonna 2014. nioin sanoin – että tämä bändi on – Avantasia, tai Tobias Sammet’s ”uusi Scorpions” ja niin edelleen. Avantasia, julkaisi vuosituhannen Näiden kommenttien vuoksi uskalalkupuolella pitkäsoitot The Mesin lähestyä Rudolfia ja Klausia ja he tal Opera ja The Metal Opera Part paljastuivat suunnilleen maailman II. Näiden levyjen jälkeen projekmukavimmiksi tyypeiksi. Koen päästin oli määrä hautautua ja suunniseeni osaksi isoa Scorpions-perhettä telma toteutuikin hyvän aikaa, Samja se on aivan huikean hieno ajatus! met kertaa. The Mystery Of Timen vierailijoihin – Myöhemmin kuitenkin tajusin TOBIAS SAMMET ja vaikuttavimmat SCORPIONSIN albumit: 1. IN TRANCE 2. TAKEN BY FORCE 3. BLACKOUT 4. SAVAGE AMUSEMENT 5. LOVEDRIVE 82 SOUNDI puolestaan lukeutuvat muun muassa Bruce Kulick, Arjen Anthony Lucassen, Joe Lynn Turner ja Biff Byford. – Olen huomannut, että Avantasian albumeille on nykyään tungosta – minun ei siis tarvitse enää rukoilla, että tulisitko mukaan soittamaan yhden biisin, Sammet naurahtaa. Teema-albumi The Mystery Of Timen tarina sijoittuu viktoriaanisen ajan Englantiin. Sammetin mukaan kertomus saa jonakin päivänä myös jatkoa. – Aloitin tekstien kirjoittamisen talvella 2012. Jäin Edguyn brittikiertueen jälkeen Lontooseen fiilistelemään ja imemään vaikutteita paikallisesta kulttuurista, Sammet muistelee. – Tarinan päähenkilö on agnostinen tiedemiestutkija, joka havaitsee jokaisen uuden tunnin olevan häivähdyksen edellistä lyhyempi. Tämä tutkija tajuaa ihmisten olevan matkalla kohti umpikujaa ja hän myös ymmärtää jonkun salaperäisen voiman imevän meidän aikaamme. Päähenkilö ryhtyykin tonkimaan ajan salaisuuksia ja hän kohtaa tutkimusretkillä varsin kiinnostavia hahmoja. Tarina on kaiken kaikkiaan hyvin avoin ja sitä voi tulkita todella monella tavalla. On kuitenkin hypättävä lopuksi erään amerikkalaisyhtyeen maailmaan, jotta ajan kulumisen ymmärtäisi vieläkin konkreettisemmin. – Muistan kun Kiss, eräs suosikkiyhtyeistäni, juhli aikoinaan kaksikymmentävuotista uraansa ja se tuntui aivan käsittämättömältä. Parikymppinen rockyhtye oli minun mielestäni täydellisen utopistinen ajatus. Ja nyt minä olen itse soittanut Edguyn riveissä jo vuodesta 1992, saksalaismuusikko nauraa, taas kerran.
K evätaurinko lämmittää kiiltäviä hankia ja Aulangon komeat maisemat kutsuvat hiihtämäänkin, mutta toki lauantai-iltapäivänä löytyy mielenkiintoisia rokkihommiakin. Mutta ei sentään missä tahansa, sillä nyt on matkattava kaikista maailman paikoista Vantaan Korsoon ja folkmetalin edelläkävijän Finntrollin Häxbrygdkappaleen videosessioihin. Tarkemmin sanottuna kuvauspaikkana toimii autokorjaamo, joka tarjoaakin suorastaan oivat puitteet peikkomaisen videon kuvauksille. – Purkitimme soittokohtauksia jo viime yönä ja työn tuloksia kotona tarkastaessa olinkin sitten tulisilla hiilillä, kun kamera ei jostakin syystä tunnistanut taltioituja tiedostoja. Onneksi mitään ei ollut kadonnut vaan kyse oli tilapäisestä häiriöstä, videon ohjaava Finntroll-kitaristi Mikael ”Routa” Karlbom huokaisee. – Miksi tällainen video? No, pitäähän sitä nyt yksi tuunauspätkä tehdä! Tuo meidän parantelun kohde, valkoinen Ford, on muuten melkoisessa kunnossa. Sormi menee läpi sivuovesta, kun siitä painaa vähän kovemmin, rumpali Samu ”Beast Dominator” Ruotsalainen naurahtaa. – Oli mietinnässä, että tehdäänkö video Häxbrygdista vai jazz/swing-biisi Mordminnenista. Jälkimmäinen olisi ollut vielä enemmän WTFbiisi, mutta Häxbrygd tulee hyvänä kakkosena. Toki tällainen video vie Häxbrygdin entistäkin mielenkiintoisempiin sfääreihin – aika monet tulevat jäämään epäuskoisena tuijottamaan ja kuuntelemaan, että mitä ihmettä täällä tapahtuu, kertoo puolestaan kosketinsoittaja Henri ”Trollhorn” Sorvali. Mutta mikä on ollut Finntrollin ikimuistoisin videosessio? – Suomenlinnassa kuvattu Trollhammaren, ehdottomasti. Tuli horjahdettua edellisenä iltana kuppilaan ja olo olikin sitten sopivan juhlava. Kuvaukset kestivät jotakin kaksitoista tuntia ja jouduin olemaan suunnilleen sen ajan munat paljaana pakkasessa. Ei mikään ”LUONTO OTTAA JONKUN HAHMON JA NITISTÄÄ IHMISEN, TUON VIHOLLISENSA! KOHTALAISESTA SODASTA LUONNON ARMOILLE ihme, että molemmat jalkani paleltuivat, Ruotsalainen muistelee. Häxbrygd promotoi Finntrollin Blodsvept-uutuusalbumia. Se on kuusitoista vuotta sitten Rivfaderdemonsa julkaisseen helsinkiläisyhtyeen kuudes pitkäsoitto. – Levyn hahmotteleminen alkoi viime helmikuussa, mutta sitten se aivan ensimmäinen biisiaihio sai melkoisen tyrmäyksen joiltakin tahoilta. Että onpa huono meininki, minä en suostu soittamaan tällaista. Olihan siinä sitten kohtalainen sota päällä hetken aikaa. No, tässä yhtyeessä palaute HENRI SORVALI ja aution saaren levyt: on aina ollut brutaalin BAL-SAGOTH: Starfire Burning Upon The suoraa ja sitä saa toki anIce-Veiled Throne Of Ultima Thule BATHORY: Blood Fire Death taakin, kunhan myös peEMPEROR: Anthems To The Welkin At Dusk rusteluista löytyy painoa, Sorvali huomauttaa. – Ja kyllähän ne viime talven raakileet kuulostivat kieltämättä vähän väkisin väännetyiltä. Pistimmekin ideoita tylysti roskiin ja toisaalta säästimme joistakin biiseistä vaikkapa kymmenen prosenttia, josta teimme kokonaan uuden biisin. Todella punainen lanka löytyi sitten loppukesällä. Ja jos kuvatut videotiedostot pysyivätkin tallessa niin aivan yhtä hyvin ei käynyt Blodsveptin sessioissa. – Kitaroiden nauhoittamiseen meni paljon aikaa, kun siellä on paikoin aika haastavaa meininkiä. No, kepit kuitenkin soitettiin ja editoitiin nippuun. Kun sitten yksi biisi oli enää jäljellä niin kävi niinkin mukavasti, että kaikki kitaraosuudet tuhoutuivat. Siinä tuli väärinkä- sityksiä tietokoneen ilmoittamien päivämäärien, varmuuskopioiden ja viimeisten nauhoitusten välillä. Pelastusoperaatiokaan ei onnistunut, joten kaikki raidat piti vetää uusiksi, Sorvali puistelee päätään. Blodsvept ei päästä kuulijaa helpolla – miksi pitäisikään? – mutta se myös palkitsee. Kyseessä on Finntrollin selkein ”bändilevy” koskaan. – Esimerkiksi basistimme Sami ”Tundra” Uusitalohan on säveltänyt paljonkin juttuja, mutta Nifelvind-albumin (2010) aikoihin hänkään ei oikein ehtinyt panostamaan tähän touhuun. Siitä levystä tulikin enemmän H. Sorvali And His Orchestra -tyyppinen ratkaisu. Emme harjoitelleet kertaakaan ennen studiosessioita ja minähän vain ilmoitin jätkille, että vetäkää näin. Nyt olemme treenanneet ahkerasti ja sovituksia on viilattu koko yhtyeen toimesta. Toivottavasti se myös kuuluu! Millaisissa sanoitusmaailmoissa Blodsvept liikkuu? – Ihmisvastainen tunnelmahan sieltä löytyy. Tekstien kantavin teema on abstrakti ja välillä konkreettisempikin ajatus, että luonto ottaa jonkun hahmon ja nitistää ihmisen, tuon vihollisensa. Kun vastapäätä istuu vähintäänkin multilahjakas Henri Sorvali niin toki puheeksi on otettava myös miehen toinen orkesteri Moonsorrow. – Moonsorrow ehtii studioon ehkä vuoden päästä. Minähän teen musiikkia erittäin intensiivisesti ja se on parhaimmillaan, tai pahimmillaan, todella rankkaa. Ylipäänsä, Finntrollin materiaalin työstäminen on sellaista hyväntuulisen väkivaltaista virnistelyä, kun taas Moonsorrow liikkuu apeissa ”haluan tappaa itseni” -tunnelmissa. Moonsorrow’n seuraavan albumin hahmotteleminen alkaa joskus toukokuussa kevätmasennuksen myötä, mutta aivan vielä en varsinaisesti odota hetkeä, että pääsen viiltelemään itseäni työhuoneen uumeniin, hymähtää Sorvali. SOUNDI 83
BAZOOK TEKSTI: TIMO ISOAHO AMORPHIS, CHILDREN OF BODOM, HYPOCRISY... – KIIREINEN MIES TÄMÄ O n helmikuu ja Seutulan lentokentän kupeessa pyryttää lunta oikein kunnolla. Lopulta pirssi kuitenkin löytää tiensä halki kinosten ja nietosten (toisin sanoen karsean huonosti aurattujen katujen) ja kääntyy erään teollisuushallin eteen. Sisältä löytyy soittotoimintaan liittyvän esineistön lisäksi talvimyrskyiltä suojassa olevia autoja, autoja ja autoja. Aivan oikein: olemme Children Of Bodomin päämajassa. Tänä iltana kulmilla on hieman erikoisempi kokoonpano, sillä laulajakitaristi Alexi Laihon lisäksi paikalla ovat ruotsalaistuottaja Peter Tägtgren ja Amorphisin biiseistä pitkälti vastaava kitaristi Esa Holopainen. Kolmikko on nähnyt toisiaan viime aikoina paljon, sillä parhaillaan Children Of Bodomin tulevan albumin lauluosuuksia nauhoittava Tägtgren työskenteli viime vuoden lopulla Amorphisin Circle-kiekon kimpussa. – Minähän tutustuin Bodomin kavereihin vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen Follow The Reaper -levyn myötä. Myös Blooddrunk-albumin aikoihin tehty yhteistyö kantoi hedelmää, joten hyväksyin Children Of Bodomin työtarjouksen mukisematta tälläkin kerralla. Ja mikäpä tässä ESA HOLOPAINEN 84 SOUNDI on ollut työskennellessä, kun Alexin laulukin alkaa iän myötä soundaamaan todella äkäiseltä rähinältä. Musiikillisesti levy kuulostaa hemmetin vihaiselta, mutta silti tietyllä tavalla kontrolloidulta, Tägtgren kuvailee. – Meidän välillemme on syntynyt mainio työsuhde. Alexi saattaa joskus olla vähän kärsimätön laulujensa kanssa, tyyliin ”tämä on jo ihan perkeleen hyvä, mennään eteenpäin”, mutta silloin hänet täytyy puhua ympäri yrittämään vielä muutaman kerran. Meillä on muuten varsin mielenkiintoiset työskentelyajat, sillä aloitamme yleensä yhdeksältä illalla ja jatkamme johonkin aamuseitsemään. Amorphis taas on tiiviin yhteistyön merkeissä uusi tuttavuus, vaikka sinänsä suomalaisyhtye onkin pysynyt ruotsalaistuottajan sydämen lähellä jo vuosikausien ajan. – Minähän törmäsin Amorphisin kundeihin Nuclear Blast -kiertueella vuonna 1995 ja puhuimme yhteistyöstä jo silloin. Eihän tähän väliin mahdu kuin vajaa kaksikymmentä vuotta, nauraa Tägtgren. – No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Circlesta tuli muutamaa edellistä Amorphislevyä tummempi ja raskaampi ja yhteistyö su- ALEXI LAIHO jui kaikkiaan varsin kitkatta, vaikka Pekka Kainulaisen runojen sovittaminen biiseihin osoittautuikin hieman haastavaksi. Marco Hietalahan toimi Amorphisin laulutuottajana muutaman albumin ajan ja minun kunnioitukseni häntä kohtaan nousi aika tavalla Circle-kokemuksen jälkeen. Ai niin. Peterillä on myös pari omaa orkesteria eli joskus ensi vuonna aktivoituva teknometalliryhmä Pain ja jo yli kaksikymppiseksi ehtinyt deathmetal-yhtye Hypocrisy. Viimeksi mainittu on nyt ajankohtainen uuden End Of Disclosure -albumin myötä. – Olen vanhan liiton kaveri enkä oikein jaksa innostua näistä tämän päivän superteknisistä ja ylibrutaaleista deathmetal-ryhmistä. Hypocrisykin on tehnyt omat kokeilunsa vuosien aikana, mutta tällä kerralla pyrin kirjoittamaan tarttuvan simppeleitä biisejä ja iskeväsoundisesta End Of Disclosuresta tulikin eräänlainen back to basics -albumi. Kokeilut liittyvät nyt enemmänkin laulupuoleen, sillä yritin tulkita biisejä hyvinkin erilaisin tavoin. Kaikkiaan levyn viilaaminen kesti muuten noin vuoden ajan vaikka voisin tehdä jonkinlaisen Hypo-albumin vaikka viikossa, muusikko-tuottaja hymähtää. Halusipa sitä tai, mutta lukemattomia kiertueita tehneen Tägtgrenin kanssa keskustellessa törmää kaikenlaisiin toilailutarinoihin ennemmin tai myöhemmin. Joten kysytään: milloin rundi on pahimmillaan? – Mieleen nousevat ne kerrat, kun olen edellisen yön juhlahumusta johtuen niin järkyttävässä krapulassa vielä ennen seuraavan illan keikkaa, että yritän vain epätoivon kyyneleet silmissä halata lavan takana jotakin, vaikkapa taustalakanaa, ja hakea siitä jotakin turvaa. Että minä en yksinkertaisesti voi mennä tuonne mylvivän yleisön eteen – ja tietenkin minä menen, Tägtgren kuvailee. – Meshuggahin kanssa vuonna 1996 tehty kiertue oli kanssa melkoinen Rundi päättyi Tukholmaan, jonka jälkeen bussi vei minut ja soittokamat kotikylääni Pärlbyhyn. Kun pääsin lopulta kotiin niin tajusin ettei siellä ollut ketään. Tai mitään. Vaimoni oli siis ottanut yksipuolisen eron ilmoittamatta asiasta. Mietipä sitä fiilistä: törmäät himaan kuuden viikon todella rankan keikka- ja ryyppyputken jälkeen ja huomaat, että elämänkumppanisi on lähtenyt ja vienyt mennessään kaikki huonekalutkin. Minulta kesti ainakin viikon verran palata niin sanotusti maan pinnalle! Jumalauta sentään, millainen fiilis se oli! PETER TÄGTGREN
M ors Principium Estin ja Omnium Gatherumin kaltaisia piristysruiskeita lukuun ottamatta tuntuu, että melodisen deathmetalin ja metalcoren luut alkavat olemaan jo kovin tyhjiin kalutut. Ja tietenkin tämä sama luu iskeytyy omaan kurkkuun juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sillä tilannehan on nyt sellainen, että amerikkalainen Killswitch Engage ja ruotsalainen Soilwork tekevät taikoja uusilla studioalbumeillaan. Helsingin The Circuksessa huhtikuussa täräyttävän Killswitch Engagen riveihin palannut vanha (!) laulaja Jesse Leach tuntuu virittäneen massachusettsilaisyhtyeen uuteen lentoon ja Tuska Open Airissa moshpitin jos toisenkin järjestävä Soilwork taas lataa peliin peräti tuplamittaisen studiolevytyksen - ja vastoin ennakko-oletuksia helsingborgilaiset onnistuvat pitämään kokonaisuuden mielenkiintoisena. Mutta tosiaan, Killswitch Engagesta vuonna 2002 poistunut Jesse Leach on nyt palannut lajitovereidensa pariin. Warner Musicin Tukholman-byroossa istuskeleva laulaja kertoo auliisti lisää. – Ne reilun kymmenen vuoden takaiset ajat olivat todella vaikeita. Vihasin kiertueita ja olin pahasti masentunut. Lopulta halusin vain eroon bändistä ja oikeastaan vähän kaikesta, Leach kuvailee. – Killswitch-pestin päätyttyä olin pelkästään helpottunut ja seuraavina vuosina elämäni muuttuikin paljon paremmaksi. Sitten kuulin, että paikalleni tullut laulaja Howard Jones on lähdössä ja päätinkin laittaa hakemuksen sisään. Koelaulusessio tuntui suhteellisen erikoiselta – siellä minä todistelin osaamistani vanhoille tutuille – mutta onneksi kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Soilworkin ovetkin ovat käyneet, mutta toiseen suuntaan, sillä yhtyeestä vuonna 2005 lähtenyt ja kolme vuotta myöhemmin riveihin palannut Peter Wichers poistui uudelleen kuvioista kesällä 2012. – No, Peterin toinen lähtö tuntui aluksi kitkerältä, mutta hänen ratkaisunsa osoittautui myöhemmin onnenpotkuksi. Ryhdyimme nimittäin työskentelemään entistäkin ahkerammin, sillä tahdoimme osoittaa pärjäävämme ilman Peteriäkin. Lopulta biisejä syntyi niin runsaasti, että saimme ajatuksen tuplasta, laulaja Björn ”Speed” Strid sanoo. – Pitihän tätä tuplalevyn ideaa tunnustella kerran jos toisenkin, mutta ajan myötä ja biisimateriaalin karttuessa ajatus tuntui paremmalta ja paremmalta. Sanoittamisessa, sovittamisessa ja kaikessa muussa oli aivan mahdottomasti hommaa, mutta lopputuloksen äärellä kaikki vaikeudet ja ongelmat unohtuvat. Olen äärimmäisen ylpeä The Living Infinite -kokonaisuudesta, sillä se on nimenomaan bändin yhteinen saavutus! Niin Disarm The Descentin kuin The Living Infinitenkin soundimaailmat vaikuttavat erityisen onnistuneilta. Toki albumit tarjoavat viime vuosina tutuksi tullutta tarkan modernia metalliseinämää, mutta musiikista löytyy myös elävyyttä. Erityisen kiitoksen ansaitsee Killswitchin voimahahmo, tuottaja-kitaristi Adam Dutkiewicz, sillä mies on loihtinut levylleen todella komean kitaravallin. – Jos vertaan uutuutta vuonna 2009 ilmestyneeseen bändin nimeä kantaneeseen levyyn niin materiaali on nyt aggressiivisempaa ja nopeampaa. Olen myös oppinut vuosien mittaan tuotantotempun jos toisenkin - muun muassa Brendan O’Brienilta, jonka kanssa työskentelin tuon edellisen albumin myötä – ja koen saavuttaneeni eräänlaisen huipun Disarm The Descentin myötä. Toki Killswitch soundaa erittäin tiukalta, mutta halusin jättää äänimaailmaan myös rosoa ja hikeä, Dutkiewicz kuvailee. Mutta missä melodinen death metal ja metalcore menevät juuri nyt? – Pidin aikoinani kovasti esimerkiksi Earth Crisis -yhtyeestä ja vanha At The Gates, In Flames, Carcass sekä Soilwork ovat edelleen tärkeitä juttuja. Uudemmat bändit? En valitettavasti pysty hehkuttamaan yhtäkään viime aikojen levyä, sillä yhtyeet tuntuvat vain kopioivan toisiaan ja koko raskaan musiikin skene tuntuu jotenkin elottomalta, Leach miettii. Killswitch Engagen uutuutta vuolaasti kiittelevän Björn Stridin näkemys on selvästi valoisampi. – Takavuosina oli vain muutama kova nimi, lähinnä In Flames ja Dark Tranquillity. Tänä päivänä bändejä on ainakin miljoona, joten pienestä jutusta on kasvanut oma teollisuudenhaaransa, laulaja naurahtaa. – Suomen tilannehan on ollut aina hieno, mutta Ruotsin metalliskene tuntui täysin kuolleelta muutaman vuoden ajan. Nyt tilanne on kääntynyt paremmaksi, sillä todella monet skidit kuuntelevat ja soittavat metallia. Mikäs sen mukavampaa! SOUNDI 85
TARKKAILULUOKKA PALSTALLA NOSTETAAN ESIIN SOUNDIN TOIMITUKSEN UUSIA SUOSIKKEJA THE SCENES Hysteeristä taiderockia kuva: Aki Roukala M Kumpi sinun mielestäsi on lähem pänä The Scenesiä, 1970 vai 2010 luku? – Nykyajassa ollaan, sieltä ne vaikutteet tulee ja koko ajan taitaa homma nykyaikaistua entisestään. On meillä pohjaa 1970luvussa siinä mielessä, että aikoinaan kuunnel tiin sellaista, mutta se jäi lukio vuosiin. BLACK LIZARD H elsingissä vuonna 2010 perustetun Black Lizardin pojat ovat vielä nuoria, mutta vaikutteet yhtye on poimi nut 1960 ja 1970lukujen primi tiivisestä rockista ja psykedeli asta. Yhtyeen soundia on verrattu muiden muassa Brian Jonestown Massacren, Spacemen 3:n ja Black Rebel Motorcycle Clubin kaltaisiin 1960lukuisen psykedeliarockin modernisoijiin. Black Lizardin kitaristilaulaja PaltsaKai Salama, minä vuosikym menenä mielestäsi tehtiin parasta rockmusiikkia? – Jokaisella vuosikymmenellä on tehty hyvää ja erilaista musaa, mutta jos on pakko valita, niin sa non että 1960luvulla. Se on itselle läheisin. Sieltä löytyy juuret myös 1970luvun punkkiin. Myös 1990lu vulla tehtiin hienoa psykedeliaa shoegazen muodossa. Vedättekö vintagekamoilla vai onko teillä mallintajat käytössä? 86 SOUNDI Biiseistä vastaava Miki tunne taan myös kirjallisesta urastaan. Hän voitti jo 19vuotiaana J.H. Erkon kirjoituskilpailun runoillaan, on julkaissut kaksi runokokoelmaa ja syksyllä ilmestyy esikoisromaani. Laulaja Konsta Koivisto on puoles taan kuvataiteilija ja yksi oululai sen Salonkiartgallerian pyörittä jistä. – Mulla ne menee sellaisessa pyhässä kolminaisuudessa, että jos en pysty jotain sanomaan kirjoitta malla, niin sitten sanon sen musii killa. Ammennan kirjallisuudesta, elokuvista ja muualta musiikkiin. Koska osaat hyvin suomen kielen, niin miksi olette päätyneet teke mään musiikkia englanniksi? – Koska me halutaan päästä ulko maille. Se on ollut alusta asti mei dän kunnianhimoinen tavoite, mutta eihän se mitenkään mahdotonta ole. Onhan vaikka French Films ja Satel lite Stories pystyneet siihen. – Satellite Storiesin laulaja Esa muuten perusti meidän bändin alun perin. Me käytiin samaa lukiota ja Esa sanoi, että perustetaanko sellai nen progebändi, joka on niin progea kuin voi olla. Jossain vaiheessa Esa lähti pois ja halusi perustaa bändin, joka on niin indiebändi kuin vain voi olla, eli Satellite Storiesin. Esalla on hyvä huumorintaju. Mikä yksi sana kuvaa The Scene siä parhaiten? – Hysteria. Mikko Meriläinen Transsia ja shamanismia – Emme ole hakeneet mitään tiet tyä vintagesoundia, emmekä koe olevamme mitään vintagerockia. Tuntuu, että psykedelia identifioi daan monesti 1960 ja 1970luku jen jutuksi, että hassut hipit tekee hassua musaa. Euroopassa on hirveä määrä hyviä bändejä, jotka tekevät uudenlaista psykedeliaa, ja mielestäni me lukeudutaan samaan kastiin. Mikä toistossa ja junnauksessa viehättää? – Mantramaisen toiston kautta pääsee syvälle musiikkiin ja erään laiseen transsiin. Toiston kautta synty shamanistinen tunnelma. Black Lizard kuulostaa lajityyp pinsä elkeet hyvin sisäistäneeltä po rukalta. Paltsan laulussa on tyyliin sopivaa huumeisen coolia kukkoi lua. Joni Seppäsen kitarat ja synte tisaattorit ujeltavat ragamaisesti. Konstailemattomasta kompista vas taavat basisti Lauri Lyytinen ja rum pali Onni Nieminen. Yhtyeen nimeä kantavaa debyyt tilevyä työstettiin Brian Jonestown Massacren keulakuvan ja kulttirok kari Anton Newcomben avustuk sella. – Pääsimme lämmittelemään Brian Jonestown Massacrea Tavasti alle. Yllättäen Anton tykkäsi meidän keikasta, jonka jälkeen hän ehdotti, että tulisimme nauhoittamaan hä nen studiolleen Berliiniin. Newcombea ei voi kutsua tuotta jaksi. Hän oli pikemminkin mento rina paikalla ja näytti mitä kaikkea me voidaan tehdä, sekä antoi joitain kuva: Jussi Nygren uutama vuosi sitten Oulussa kimuranttia instrumentaali progea väänsi ryhmä nuo ria poikia nimeltään Sininen Kaappi, Mutta Miksi. Sittemmin yhtyeeseen löytyi laulaja ja nimi lyheni Siniseksi Kaapiksi. Lopuksi käyttöön vakiintui nykyinen nimi The Scenes. Kitaristi Miki Liukkonen, miksi päädyitte vaihtamaan erittäin omi tuisen nimen todella tavalliseen nimeen? – The Sceneshän on tosi perus nimi, mutta se oli harkittua. Mä läh tökohtaisesti mietin, että nyt ote taan joku perusnimi tyyliin The Kil lers tai The Strokes. Se on mukavan ristiriitaista, kun musiikki on mitä on. The Scenesin huhtikuussa julkais tavan Images Of Animals Crying In Public debyytin sisältö on helpoiten määriteltävissä taiderockiksi. Nämä kuusi vähän päälle kaksikymppistä jannua eivät ole lähteneet mutkia oikomaan, vaan biisit poukkoilevat ja tempoilevat kuin känninen Mars Volta tai punkversio Mew’sta. Välillä kuuluu selkeitä vihjeitä siitä, että myös vanhoja progesuuruuksia on kuunneltu. neuvoja. Hänen avustuksella nau hoitimme puolet levystä. Lisäksi hän soittaa parilla biisillä. – Hengasimme pitkän viikonlo pun studiolla, ja olihan se uskoma ton kokemus. Brian Jonestown Mas sacre oli yksi syy siihen, että perus timme tämän bändin. Anton oli le voton ja erikoinen kaveri, kova ker tomaan erilaisia tarinoita ja puhu maan politiikasta. Mutta samalla siinä tajusi, että hänkin on vain ih minen. Sami Nissinen
DEMOEFEKTI TEKSTI: MARKO SÄYNEKOSKI (MS) & SAMI NISSINEN (SN) kuitenkaan liian helpoille urille. Myös riffitehtailu sujuu bändiltä norjasti. Ilmeisesti yhtyeen muut biisit eivät ole aivan yhtä metallisia kuin arvioitava materiaali, mutta bändin kannattaisi vakavasti harkita kantaansa uudelleen, sillä yhtye on raskailla vesillä selvästikin kuin kotonaan. (MS) KUUKAUDEN DEMO MARIAN JAMIT Marian Jamit on tuore helsinkiläinen duo, jonka musiikista tulee vahvasti mieleen Regina. Assica Jelban loihtima, reggaemaiseen takapotkuun nojaava soundimaailma on kuitenkin persoonallista, linjakasta ja laadukasta. Sellaisia hetkiä -kappaleen kertosäkeen laulumelodia tarttuu takaraivoon kuin takiainen ja dobro on sovituksessa hieno oivallus. Marian lauluääni on kiva, ja tekee musiikista persoonallista, mutta laulaja tuntuu omaksuneen myös Reginan Iisa Pykärin maneerit kiusallisen tarkkaan ja kuulostaa etenkin ylärekisterissä laulaessaan teennäiseltä. Al Pacino jää mieleen etenkin naiviin mutta mainion tekstinsä ansiosta. Potentiaalia löytyy niin sävellyksistä, teksteistä kuin tulkinnastakin, mutta tulevan albumin tuotantovaiheessa kannattaa olla tarkkana laulusuoritusten kanssa. (SN) A&R ARVIOI JOUNI TAMMINEN Exogenic Music Group Hyvää? – Tekninen toteutus on onnistunut ja biisien sovitukset kulkevat luontevasti eteenpäin. Vakava tyttö -kappaleen simppeli kertosäe toimii mainiosti. Kehitettävää? – Solistittaren soundi ja biisit muutenkin liippaavat todella läheltä Reginaa. Laulajalla on jopa liikaa yritystä; lau- APUS Apus on muutaman vuoden ikäinen parikymppisten kavereiden bändi, joka kyntää metallisarkaa avoimin mielin. Bändin on luonnehdittu kuulostavan Happoradion ja Stam1nan kieroon kasvaneelta lapselta, mutta aamuvellin mukana on mennyt myös vähän Apulantaa ja YUP:tä. lusoundi dominoi niin paljon, että biisit jäävät sen alle ja sinänsä ansiokkaat tekstit eivät tartu tajuntaan ensimmäisellä kuuntelukerralla. Toisaalta laulu ei ainakaan jätä kylmäksi: joku varmasti rakastaa tätä juuri laulajattaren tyylin takia. Kysyntää? – Tällainen reggaepohjainen, konepopsoundinen ”kansan Regina” voi mennä pienimuotoisesti läpi. Isoon läpimurtoon on vaikea uskoa. Toivottavasti olen väärässä. Bändi on malttanut kehitellä musiikkiaan rauhassa ennen tätä esikoisdemoaan, ja siksi yhtye kuulostaa heti kättelyssä kypsältä, asiansa osaavalta ja valmiilta. Orkesteri progeilee mielellään, mutta kuluttajaystävälliseen tapaan, sillä kimuranteimmatkin oivallukset noudattavat riittävän selkomusiikillista linjaa vaipumatta LIISA & DEM BABIES Liisa & Dem Babies lähestyi Soundia kahdella kappaleella, jonka perusteella yhtyeestä syntyy kahtalainen vaikutelma. Akustisen kitaran ja taputusten kuljettama Two Roads ankkuroituu tyyliltään laulaja-lauluntekijä perinteeseen. Siinä on ainesta jopa hitiksi hyvän laulumelodian ja oivasti pidättelevän rytmisovituksen ansiosta. Soulista ja jazzista ammetavassa Chilly Winterissa on letkeä boogie sekä taitavaa ja näkemyksellistä soittoa, eikä musiikki ole opistomaisesta klangista huolimatta liiaksi puleerattua. Etenkin kappaleen hapokkaat ja ”milesmaiset” koskettimet viehättävät. Liisa kujertaa miellyttävästi ja laulusoundi on hyvä. Hieman lisää rohkeutta ja heittäytymistä hänen tulkintaan vielä kuitenkin toivoisi. (SN) PERPETUAL RAGE Perpetual Rage on kuopiolainen neljän vuoden ikäinen yhtye, joka on toiminut nykykokoonpanossaan parisen vuotta. Yhtye soi vanhakantaisessa hengessä, sillä vaikutteet kumpuavat Black Sabbathista asti, joskin doomin maaperällä operoiva yhtye sivuaa sujuvasti myös Candlemassia ja Solitude Aeturnusta. Bändi on linjakas ja hallitsee tarttuvatkin melodiat ajautumatta kuitenkaan liian kevyille linjoille. Bändin luoma tunnelma tavoittaa hyvin kokonaisvaltaisen melankolian, mutta paikoitellen hidas tempo on muodostua kompastuskiveksi. Nimittäin esityksen tarkkuudessa on puutteita ja hetkittäin soitto on kääntyä laahaavaksi. Perpetual Ragella on sen verran kova laulaja, että virheille voi antaa anteeksi. Perin harvoin kuulee yhtä vahvaäänistä tulkitsijaa, joka uskaltaa avoimesti heittäytyä biisin tunnelmaan. (MS) CREEPING UNKNOWN Creeping Unknownin musiikki syntyy siinä kultaisessa leikkauksessa jossa surfrock-, Suomirautalanka ja tieteisfiktio kohtaavat. Kahdesta demokappaleesta Tango Petagonia nojaa nimensä mukaisesti tango-rytmiin ja sen melodiassa on myös Haluatko lähettää demosi Soundiin arvioitavaksi? Katso ohjeet sivulta www.soundi.fi slaavilaista tenhoa, mutta tässä Suomi-filmissä aidat kaatuvat, oudot örkit valtaavat näyttämön ja pistävät pidot pystyyn. Even Eki Wouldn’t Drink This on modulaatioineen ja lukuisine taukoineen polveilevampi ja maalailevampi eepos. Kitaroissa on ronskisti twangia, soitto on kauttaaltaan taidokasta ja tyylitajuista. Yhtyeen asenne rautalankamusiikkia kohtaan muistuttaa kovin Laika & The Cosmonautsia, mutta vaikea Creeping Unknownia on plagiaatiosta syyttää, sillä moderni surf-musiikki on pitkään ollut paitsi soundillisesti uskollinen juurilleen, myös useiden eri tyylien sulatusuuni. Creeping Unknown edustaa Suomessa lajin tämän hetkistä huippua. (SN) BELSEBUB & PERISYNNIT Lappeenrantalainen Belsebub & Perisynnit soittaa oman kuvauksensa mukaan ”spugedeelista folkkia”. Selvähän se. Liukas Linda alkaa hämärällä Timo Soini -samplella, kunnes lähtee armottomaan hillbilly-runttaukseen. Hämmennys on suuri. Sointi on todella omaperäinen sekoitus akustisia ja sähköisiä instrumentteja, junakomppia, akustista kitaraa ja syntetisaattoreita. Hra. Luger sylkee sanansa maanisesti ja aggressiivisesti ja hillitön huuliharppusoolo on viimeinen niitti arkkuun. Loisto meininki! Toinen näytekappale Vuosia on melodisempi slovari ja huomattavasti tavanomaisempi esitys. Matalavireisyys tuo kappaleen sointiin synkeyttä ja painavuutta, mutta laulajan maneerit kuulostavat siinä teennäisemmältä. (SN) KARMIA Karmia haluaa asettua metallikategoriaan, vaikka bändi lähestyy tyylillisesti enemmän Negativea kuin raskaan metallin raatajia. Karmia on saanut vaikutteita erityisesti japanilaisesta Visual Kei –tyylisuunnasta, joka painottaa ulkoasua musiikin rinnalla, ja siksi Karmiakin lipsahtelee tyylikkäästi soiton tarkkuudessa. Karmiasta hehkuu eräänlainen punkhenki, ripaus nihilismiä ja selkeä ymmärrys hyvien ja tarttuvien melodioiden päälle, vaikkakin yhtyeen soisi lipsahtelevan myös mukavuusalueensa ulkopuolelle, jolloin bändin persoonallisuus voisi löytää tarpeellisia uusia ulottuvuuksia. Karmia ei tällaisenaan ole ehkä se omaperäisin orkesteri, mutta siinä on jotain perin viehättävää kaikessa rosoisuudessaan ja myös viattomuudessaan. Yhtyeellä vaikuttaisi olevan nälkäinen asenne, mutta tulevaisuuteen ei kannata juosta takki auki. (MS) SKIP ZONE Pääkaupunkiseudulla majaileva Skip Zone tavoittelee musiikissaan kosmista Amerikkaa, tai siis amerikanaa, romantisoitua preeriaa. Tuore yhtye on saanut nopeasti sävynsä balanssiin. Laulajan ääni on todella miellyttävä ja aksentti on kunnossa. Tulkinta on korostettua ässävikaa myöten juuri sopivalla tavalla teatraalisen laiskaa ja vähämielisen kuuloista. Keskitempoinen, kantrahtava Between The Lines on mainio ja kaunis laulu. Moogmainen synasoolo simuloi hienosti pedalsteelin ujellusta ja samalla modernisoi sointia. Onkin suotavaa, että yhtye ei pyri historiallisen autenttisuuteen, vaan etsii rohkeasti omaa soundiaan. Black Country ei yllä kappaleena Between The Linesin tasolle. (SN) JABADUU JAM Hölmösti nimetty helsinkiläisespoolainen yhtye sanoo vuosien aikana etsineensä tyyliään ja tehneensä vaikka minkälaisia kappaleita. Nyt meininki on löytynyt ja se kiteytyy yhteen kappaleeseen. Muita Parempi on loistobiisi, useampine sävellajeineen ja rytmisine koukkuineen melko konstikas mutta silti äärimmäisen hitikäs laulu. Leevi & The Leavingsin vaikutus kuuluu melodiassa ja poljennossa mutta laulun teksti ja oma ilme on persoonallinen. Laulajan ääni on poikamainen ja sovitus tarpeettomankin ponneton ja särötön. Toivottavasti yhtye saa tehtyä jatkossakin yhtä hienoja kappaleita sekä kunnolliset resurssit niiden saattamiseksi levymuotoon. (SN) SEED HUSK Ensi kuulemalta jyväskyläläisen Seed Huskin musiikissa ei tunnu olevan mitään ennenkuulumatonta tai kovinkaan omaperäistä, mutta pian tulkinta ja paneutuminen korvaa nämä puutteet. Juureva, hieman altsuiluun taipuvainen kitarariffittely ja tarttuvat laulukoukut pitävät otteessaan. Laulaja Pantsella on varsin grungemainen ote ja tulkinnassa on ilahduttavasti heittäytymistä ja karismaa. Bluesahtava Sweet Nothings leijuu ja jytää vuoroin varsin onnistuneesti. Saigonin kertosäe on todella tarttuva. Seuraavaksi yhtyeen toivoisi hakeutuvan epämukavuusalueelle ja kokeilevan rohkeasti erilaisia sovitusideoita, joilla demomaiseen yhtyesointiin saadaan lisää täyteläisyyttä. (SN) SOUNDI 87 Biisinäytteet ja uudet demoarviot joka tiistai: www.soundi.fi
STALKER TEKSTI: TEPPO VAPAUS Pikatrippi luovaan mieleen Yleensä artistit antavat haastattelun silloin, kun uusi levy on juuri valmistunut. Tässä juttusarjassa haastattelemme muusikoita silloin, kun jotain uutta on vasta syntymässä. Pyrimme välittämään tietoja, joista muusikkomme eivät ole vielä kertoneet kenellekään, ja astumme näin pienen askeleen heitä lähemmäksi. Ensimmäisinä stalkerin syynissä ovat neljättä levyään Ihmiset-yhtyeen kanssa valmisteleva Herra Ylppö, Kaakkois-Aasian matkallaan proosahahmotelmia rustaillut ja kotiin palattuaan kokoelman julkaissut Olavi Uusivirta sekä ennakkoluulottomasti niin musiikillisia kuin oheistoimintoihin liittyviä kokeilujakin tekevän Don Johnson Big Bandin rumpali ja primus motor Kari Saarilahti, joka valottaa yhtyeensä ikioman paitapainon alkutekijöissä olevaa toimintaa. HERRA YLPPÖ & IHMISET REALITY ROCK ON OHI Juuri nyt haastattelusapatilla oleva Herra Ylppö taipui Soundin juttusille sillä ehdolla, että keskustelu ei lipeä musiikin tekemisestä. Hän on täysin keskittynyt Herra Ylpön ja Ihmisten neljännen levyn luomistyöhön. –R eality rock on ohi, Ylppö lataa heti tavattaessa. Hän kertoo, että soolouran kolmella ensimmäisellä albumilla (Sata vuotta (2008), Pojat ei tanssi (2010), Mies ja nainen (2012)) lanseerattu rock’n’rollin laji on tullut tiensä päähän. – Mies ja nainen -albumia kirjoittaessa minulla oli voimakas tahto päästä eroon menneisyyden painolastista. Äkkiväärän, vaikean ja etäisen musiikin tekijän leima oli alkanut vituttaa suunnattomasti. Mies ja nainen oli reality rock -trilogian viimeinen levy, ja sillä halusin osoittaa, että voin tehdä yhtenäisen ja helposti lähestyttävän rocklevyn. Myönnän, että minua kiehtoi ajatus pitkän nenän näyttämisestä tietyille tahoille. Kirjoitin radioille kelpaavia hittejä, ja tein eräänlaisen taiteellisen isänmurhan. Se onnistui. Osoi88 SOUNDI
tin itselleni ja muille, etten ole vain hullu huutaja. Neljä biisiä päätyi radioiden soittolistoille. Sain uutta yleisöä, ja samalla osa vanhoista faneista hylkäsi, Ylppö kiteyttää. Yksiselitteisistä ihmissuhdetarinoista ja masentavasta realismista arvostelua osakseen saanut Ylppö on nyt matkalla takaisin lyyrisempään ilmaisuun. Proosallinen tarinankerronta saa väistyä vapaamman tajunnanvirran tieltä. Mutta entäs se musa – mitä tulee reality rockin jälkeen? Utelen asiaa tulevan levyn tuottajalta Gabi Hakaselta, jonka ansiolista kotimaisen musiikin kentällä on niin pitkä, etten yritä tiivistää sitä. Parhaillaan sekä Sony Music Finlandin että Ratas Musicin leivissä oleva Gabi on innoissaan päästessään taas sorvin ääreen studiossa, ja hänen visionsa Ylpön ja Ihmisten varalle on selkeä. – Maisema, johon Ylpön kolmas levy päätyi, oli hyvin pop. Minä olen aina pitänyt Ylpössä äkkiväärästä lähestymistavasta. Olenkin nyt tilannut häneltä riffivetoisia biisejä, joissa on haikuja Maj Karman äkäi- syydestä. Haluan levylle biisejä, joissa päästään tietynlaiseen piittaamattomuuteen ja maanisuuteen. Kaupallisuus on asia, joka kiinnostaa viimeisenä. Tiedän toki, että kaikilla levyillä olisi hyvä olla näitä mainoksia, joita kutsutaan singleiksi. Eiköhän niitäkin tule kaksi tai kolme. Muilta osin haluan ohjastaa taiteilijan ”Äkkiväärän, vaikean ja etäisen musiikin tekijän leima oli alkanut vituttaa suunnattomasti.” hyvien biisien kautta vääjäämättömään tahtotilaan, jossa toteutetaan tunteita, eikä hittibiisien melodioita. – En halua turboahtaa äänimaisemaa täyteen, vaan keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Haluan soitattaa bändiä paljon ja luoda kuulijalle tunteen, että ”voi jumalauta mikä bändi!” Yritän saada mahdollisimman autenttista tavaraa ulos. De- moja kuunnellessa mulle on tullut välittömästi hymynkare suupieliin, koska jo niistä aistii, että tekeillä on merkittävä levy Herra Ylpön uralle. Onko se kaupallisesti merkittävä, sitä en tiedä, mutta musiikillisesti on, Gabi vakuuttaa. Ylppö pyöräyttää demot soimaan Porvoon kotinsa työhuoneessa, ja Gabin luomat mielikuvat konkretisoituvat. BUU on humoristinen ja Hamid Moeinin groovaavaa kitarointia korostava funkrock-biisi, jossa Ylppö piruilee pilke silmäkulmassa arvostelijoille: ”Huutakaa buu!/ elämänne helpottuu.” Luuranko on vauhko, Sielun Veljet -henkinen punkrockrymistely, Ärrrrrrrrrr on Slayer-vaikutteinen tyystin päätön jyräys, jonka choruksen tekstissä maailmankaikkeuden synty alkuräjähdyksestä ihmiseen niputetaan muutamaan sekuntiin, Löylylaulu mukailee itämaisen hautajaismarssin teemaa ja sisältää vain sanat löyly, vihta ja viina. Ne tulivat koloistaan on Albert Camus’n Rutto-romaanin inspiroima, akustiseksi folkiksi sovitettu tarina pandemiasta, Tulipäähippiäinen on vanhan ajan rockia á la The Kinks tai T. Rex, ja Älä etsi minua -kappaleen riffittelyssä kuuluvat niin Toolin vaikutus kuin Hamidin iranilaiset juuretkin. Teksti pohjautuu J. K. Ihalaisen runoon – ensimmäinen kerta, kun Ylppö tulkitsee omassa biisissään jonkun toisen lyriikkaa. Supersankari on tämän demonipun ainut nieleskelemättä uppoava poprykäisy, mutta sekin rullaa astetta vihaisemmin kuin edellislevyn vastaavat. Sävyeron saa aikaan laulutulkinta – matalalta pehmeästi soivan puhelaulun sijasta Ylppö antaa taas äänensä särkyä. Voimaa on lisätty runsaalla mitalla ja kauneuspisteiden laskemisesta on luovuttu. On vielä mahdoton ennustaa, kuinka moni kuvaillun demosatsin biiseistä päätyy Ihmisten tulevalle albumille. Sen sijaan tiedämme, että tämän jutun ilmestyessä yhtye on juuri marssinut studioon tekemään levyn ensimmäisiä äänityksiä. Julkaisun aika koittaa alkusyksystä. Herra Ylpön taiteellisessa kaanonissa albumi tulee tasoittamaan tietä Maj Karman paluulle, joka on paalutettu vuoteen 2014. OLAVI UUSIVIRTA ALKUKANTAISEN TRIOSOITON AIKA 27 suosikkia sisältää peräti viisi ennenjulkaisematonta kappaletta. Niistä suurimman vaikutuksen tekee kakkoslevyn päättävä Metsänpoika, seitsemänminuuttinen rönsyilevä sävellys Aleksis Kiven Metsämiehen laulun tekstiin. – Sävellys on ollut olemassa jo monta vuotta. Sitä on esitetty folkhenkisissä ympäristöissä, joissa se on tavannut olla setin kohokohtia. Biisi elää päivän fiiliksen mukaan, joten se on ollut tervetullutta vaihtelua tarkkaan mietittyjen popsovitusten sekaan, Olavi taustoittaa. kuva: Teppo Vapaus Tapaan Olavi Uusivirran helsinkiläisessä Allotria-ravintolassa hänen uunituoreen 27 suosikkia -kokoelmansa julkaisupäivänä. Nuoren ja omapäisen taiteilijan pirtaan sopii hyvin, ettei hän esitä tänään hittejään rokkiklubilla, vaan odottaa illan esiintymistään Modern Jazz Midgets -yhtyeen rumpalina muun muassa Tuomo Prättälän rinnalla. Aina monta rautaa tulessa pitävä Olavi kertoo seuraavan juttutuokion kuluessa kokoelmalevystään, bändinsä kokoonpanomuutoksen tuomasta uudesta energiasta ja kirjoittamiseen liittyvästä haaveestaan. SOUNDI 89
TEKSTI: TEPPO VAPAUS – Luin aikanaan Kiven Kanervalarunokokoelmaa, ja Ikävyys-niminen runo alkoi soida päässäni. Pian olin vaivihkaa säveltänyt sen. Ajattelin, että tapahtuukohan muillekin runoille samoin. Metsämiehen laululle tapahtui. Olavi paljastaa, että ajatus Aleksis Kiven teksteihin sävelletystä albumikokonaisuudesta kiehtoo häntä. Toistaiseksi ajankohtaisempaa on kuitenkin täysin oma tuotanto. Uusivirran taustabändin kokoonpanossa on tapahtunut muutos, joka ruokkii uudenlaista energiaa. Kitaristin tonttia hallinnut ja Preeria- ja Minä olen hullu -albumit tuottanut Jaakko Murros on vetäytynyt yhtyeestä, samoin Tuure Kilpeläisen bändissä hurjaan keikkaputkeen ajautunut kosketinsoittaja Jiri Kuronen. Uutena hahmona Olavin retkueeseen on pestattu muun muassa TOOT TOOT -duosta tuttu kitaristi, tuottaja ja säveltäjä Timo Kämäräinen. – Jirin lähdön jälkeen ajattelin, että bändiin ei otettaisi uutta kosketinsoittajaa, vaan mentäisiin kahdella kitaristilla. Pidimme kuitenkin nelistään (Timo Kämäräinen – kitara, Jaakko Kämäräinen – basso, Olli Krogerus – rummut) ensimmäiset treenit, ja tajusimme, että ei tä- teista innostuviin tyyppeihin, joille eisanan käyttö tuottaa ongelmia. Tämän hän on havainnut itsekin. – Olen helvetin huono pitämään kiinni lomistani. Aina tulee joku tarjous, josta ei muka voi kieltäytyä. Viime vuoden lopulla revin kalenteristani joulu- ja tammikuun, ja ostin meno-paluun Bangkokiin. Se oli vapauttavaa. Oli yksinkertaista kieltäytyä kaikesta, kun ei ole maisemissa. Vietin aikaa Filippiineillä ja useammilla Thaimaan pienillä saarilla. Viimeisen kymmenen päivän ajaksi matkustin Myanmariin. ”Nyt teemme ison vastaliikkeen, sillä triosovituksia määrittää tietty rouheus ja alkukantaisuus, ja ne mahdollistavat spontaaniuden.” hän mahdu enää mitään Timon soiton jälkeen! Mietittiin sitten, että mitä helvettiä, tehdään näin, mennään triopohjalta. Olavi kertoo, että uuden ryhmän alkuhurmio ei ole vain musiikillista. Tekee mieli ostaa uusia vaatteita ja käydä parturissa vetämässä joku aivan outo kampaus – keksiä itsensä uudestaan ja fiilistellä myös bändin muiden hahmojen habitusta. Seuraavaa levyäkään tarvitsee tuskin odotella vuosikausia. – Kaikki on auki, mutta uudet biisiaihiot ovat alkaneet alitajuisesti muovautua tämän bändin kappaleiksi. Periaatteessa haluaisin tehdä levyn jo kesäkuussa valmiiksi. Vähän Bob Dylan -hengessä eli niin, että jätkät kuulee biisit ekaa kertaa studiossa, Olavi fiilistelee. On helppo aistia Olavin lukeutuvan niihin jatkuvasti uusista haas- DON JOHNSON BIG BAND ÄÄNETÖN KEIKKA JA OMA PAITAPAINO Don Johnson Big Bandin rumpali ja primus motor Kari Saarilahti on musiikkimediassa vähemmälle huomiolle jäänyt luova hullu, jolla on musiikintekijän statuksen lisäksi suuri rooli yhtyeensä oheisasioiden pyörittäjänä. Viimeisimpänä virityksenä Kari on tehnyt kodistaan pienen paitatehtaan. E nsin on kuitenkin udeltava Suomessa ensimmäistä kertaa järjestettävästä ”äänettömästä keikasta”, jonka DJBB vetää maaliskuun lopussa Helsingin Nosturissa. 90 SOUNDI Matkallaan Olavi piti mukana löytämäänsä 50-luvun koskematonta kovakantista, viivoitettua, noin 400-sivuista muistikirjaa, ”jos vaikka henki puhuttelee”. – Jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani joka päivä. Aluksi se oli päiväkirjamaista. Sitten alkoi tulla erilaisia proosahahmotelmia ja tyylilajikokeiluja. Sivumäärät lisääntyivät ja tahti tiivistyi. Loppuvaiheessa oli sellaisia päiviä, etten tehnyt mitään muuta kuin luin ja kirjoitin. Mahdollisen kirjailijan uran suhteen Olavi Uusivirta haluaa välttää musiikkiuransa alkuasetelman. Hän kokee, että kaikki tapahtui liian nopeasti, ja ilmaisua olisi voinut kypsytellä pidempään. Silti hän on ilmeisen inspiroitunut uudesta aluevaltauksesta. – Kirjoittamisen ympärille on järjestettävä paljon enemmän aikaa kuin mulla on koskaan ollut. Olen kyllä valmis siihen. Heitin pari vuotta sitten läpällä, että kolmekymppisenä annan itselleni luvan antautua kirjoittamiselle. Siihen on nyt neljä kuukautta aikaa. kuva: Teppo Vapaus STALKER
S OUNDI – Nosturin ohjelmapäällikkö Eeka Mäkynen soitti ja kyseli, josko haluttaisiin tehdä vähän erikoisempi keikka. Totta kai halutaan! Jengi saa sisään tullessa langattomat luurit, joista kuulee keikan. PA pysyy hiljaisena, Kari alustaa. Sähkörumpuja keikoilla paukuttava Kari huomauttaa, että heidän lavasoundinsa on jo pitkään sisältänyt lähinnä symbaalien helinää ja perkussionistien soittoa. Toteutuksen pitäisi siis toimia. ”Yngwie Malmsteen on tunteellisen kitaransoiton paavi, ylipormestari ja valtakunnankansleri!” Maksuton tilausnumero: 0800-963 63 (24 tuntia/vrk, myös viikonloppuisin) Automaattinen peruutus- ja osoitteenmuutosnumero: 0600-963 63 (0,98 €/min + pvm) HUOM! AUTOMAATTIEN TOIMINNOT TILAUSNUMEROLLA: tilaukset ja osoitteenmuutokset tulevat voimaan 2-3 viikon kuluttua ilmoituksesta. Kestotilauksen irtisanominen voimassaolevan laskutuskauden loppuun. Tilaushinnat Suomeen: kestotilaus • 11 nroa maksuvälein 59,00 € • 5 nroa maksuvälein 27,50 € • ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksu. • Ruotsiin tilattaessa hintoihin lisätään moms 6 %. Virallinen osoitteenmuutos Postiin päivittyy automaattisesti rekisteriimme. PALVELUKORTTI Tilausnumero (numerosarja lehden takakannen osoitetiedoissa) T Tilaan Soundi-lehden Kestotilauksena itselleni 12 kk (11 nroa) lahjaksi 5 nroa Irtisanon kestotilaukseni päättymään seuraavasta numerosta laskutusjakson loppuun vakinainen ____ /____ 201____ alkaen Osoitteenmuutos tilapäinen ajalle ____ /____ 201____ – ____ /____ 201____ Tilauksen maksajan Plussa-kortin numero Plussaa kertyy kestotilauksista tilauksen maksajalle. Lahjatilauksen saaja / Vanha osoite: Etunimi: Sukunimi: Katuosoite: Postinumero: Postitoimipaikka: Sähköpostiosoite: Puhelin: GSM: Syntymävuosi: Tilauksen maksaja / Uusi osoite: Etunimi: Sukunimi: Katuosoite: Postinumero: Postitoimipaikka: Sähköpostiosoite: Puhelin: GSM: Allekirjoitus: Syntymävuosi: ? Kenestä haluaisit lukea tässä juttusarjassa jatkossa? Anna palautetta ja ehdota artisteja: MTP 33P01 Annan suostumuksen A-lehdille lähettää minulle tietoa tuotteistaan ja palveluistaan tekstiviestinä sähköpostitse. Nimi- ja osoitetietoja voidaan käyttää ja luovuttaa suoramarkkinointitarkoituksiin henkilötietolain mukaisesti. Lisätietoja rekisteriselosteesta: www.a-lehdet.fi tai A-lehdet Oy, Risto Rytin tie 33, 00081 A-lehdet. teppo.vapaus@gmail.com Kirjepostimerkki A-lehdet Oy Soundi Asiakaspalvelu 00081 A-lehdet – Jos ottaa luurit pois yleisössä, voi tulla erikoinen fiilis, kun näkee äänettömän bändin, joka vetää täysillä. Hiki lentää varmasti normaaliin tapaan. Myös interaktiivisia juttuja on suunnitteilla, Kari paljastaa. Jos kantama vain riittää, keikasta voi nauttia kuulokkeilla myös Nosturin pihan tupakkapaikalla. Värikkäänä livebändinä tunnettu DJBB kiersi viime syksynä Suomea kriitikkojen hehkuttaman Fiesta-albuminsa innoittamana. Kari kertoo, että pääsääntöisesti suksee oli kiitettävä pienilläkin paikkakunnilla, mutta joukkoon mahtui myös muutama oudompi veto. – Sappeen hiihtokeskuksessa oli marraskuun alussa täysin lumetonta. Paikka oli autio kuin Tšernobyl, ja 15 minuuttia ennen keikkaa salissa oli seitsemän maksanutta asiakasta. Paikalle kuitenkin pyrähti oransseihin haalareihin pukeutunut 30-henkinen ”Mensan Tampereen jaosto”, joka tarjoili lavalle juotavaa ja biletti keikan alusta loppuun niin rajusti, että vedettiin lopulta niille kaksi encorea. Ikimuistoinen keikka pienestä yleisömäärästä huolimatta! DJBB ei lukeudu niihin orkestereihin, jotka suoltavat radioiden kapeisiin formaatteihin soveltuvia sävelpaloja. Singleistä kansakunnan kollektiiviselle kovalevylle ovat tallentuneet lähinnä Road (2006) ja läpimurtohitti One MC, One Delay (2003). Eikö bändiä yhtään kutkuta ajatus harkitun radiotäkyn väsäämisestä? – Toisinaan mietimme, josko tekisi läpällä jonkun soundillisesti ajan hermolla olevan popbiisin. – Formaattina albumi on aina ollut meille tärkeä, mutta ollaan myös mietitty, josko pitäisi ajan hengen mukaisesti alkaa julkaista yksittäisiä biisejä pikkuhiljaa. Siihen voisi liittyä ihan luontevasti myös tietoinen radioajattelu. DJBB on pitänyt lähes 15-vuotisen historiansa ajan merchandisetoiminnan itsellään kelpuuttaen apua enintään frendeiltään. Parhaillaan DJBB-kamat lepäävät Karin luona, josta käsin hän hoitaa kaiken postituksia myöten. Eikä tässä kaikki. – Me investoitiin ja ostettiin japanilainen kalvoleikkuri ja saksalainen lämpöprässi. Olemme American Apparelin ja Continental Clothingin kanssa tukkuasiakkaita eli ostamme tuotteet suoraan heiltä ja teemme painotyön itse. Olemme ikään kuin vaatteiden tuottajia. – Tekniikka on sairaan hyvä. Joku pistää vähän leikkuria jauhamaan, toinen painaa 200-asteisella prässillä kalvon paitaan, ja se pysyy siinä ikuisuuden. Tuote on paljon tyylikkäämpi ja arvokkaampi kuin neliväripaita. Ja bändin tekemä! Karin ”tehtaan” talkoot on tarkoitus käynnistää toden teolla tänä vuonna. Joitain kustomoituja paitoja jätkät tekivät merkkarikojulle jo Fiesta-kiertueella, ja kaikki myytiin pois. Haastatteluhetki Don Johnson Big Bandin Kaapelitehtaan treeniksellä alkaa olla ohi. Sitten vielä vapaa sana, Kari Saarilahti? – Yngwie Malmsteenia parjataan paljon. Syyttä. Jengi kutsuu sen soittoa tilutukseksi, ja sitä se toki onkin, mutta sen blues-osaaminen ja sweep picking... se on vaan niin vitun kova siinä! Sitten sanotaan, että sen soitossa ei ole fiilistä. Miten niin? Mun mielestä siinä on aina ollut helvetisti fiilistä. Omistan Yngwien koko tuotannon, ja etenkin 2000-luvun alkuun asti materiaali on timanttista. Yngwie Malmsteen on tunteellisen kitaransoiton paavi, ylipormestari ja valtakunnankansleri! More is more! Asiakaspalvelu: Internet: www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu Puhelin: (09) 759 6614 (ma - pe klo 8 - 16.30) Faksi: (09) 7598 3600 Osoite: A-lehdet Oy, Asiakaspalvelu, 00081 A-lehdet
”Vaikka nyt tehdäänkin irtiotto Kalevalasta, halusimme käyttää yhä tekstittäjänä taiteilija Pekka Kainulaista.” 92 SOUNDI
AMORPHIS ”UUDEN MUSAN TEKO ON AINA HAUSKAA, KOSKA SIIHEN MOODIIN MENNESSÄ KAIKKI MUU HÄVIÄÄ YMPÄRILTÄ” Kohta neljännesvuosisadan toiminut Amorphis haki pitkään innoitusta Suomen kansantaruista. Yhdennentoista studiolevyn kohdalla Kalevalan kannet painetaan kiinni. Leppoisissa tunnelmissa syntyneen, mutta julmetun raskaan Circlen tuotti ruotsalainen Peter Tägtgren. teksti: PETRI SILAS kuvat: DENIS GORIA os kontrastit kieh tovat, nyt on käsi teltävän aiheen ja tapaamisen puitteilla välimatkaa kuin vasta väreillä. Porrastetut hiihtolomat ja muut perhetekniset syyt ovat tehneet Amorphishaastattelun sopimisesta melko jännittävän operaation sillä seurauksella, että ympärillä näkyy kirkkaanvärisiä touhuamiseen akti voivia rakenteita ja ilmatilan täyttä vät riemastuneiden lasten kiljahduk set. Kymmenien muksujen seassa temmeltää neljä kappaletta Amor phisjälkikasvua, sillä laulaja Tomi Joutsen ja kitaristi Esa Holopainen ovat toivoneet, että haastattelu teh täisiin Vantaan Hoplopissa. Joten suositun liikuntaseikkailu puiston uumenissa sitä nyt istutaan. Sukkasillaan. Ja mikä ettei. Sen miehet tosin heti kärkeen nauraen myöntävät, ettei tänne Kerrang!in tai vastaavan metallibändien imagosta turhantarkan median edustajia ehkä arvaisi pyytää. Sillä metallistahan nyt on kyse ja siitä, että Tomin ja Esan ohella ki taristi Tomi Koivusaaren, kosketin soittaja Santeri Kallion, basisti Nic las Etelävuoren ja rumpali Jan Rech bergerin muodostama Amorphis on kohdakkoin julkaisemassa albumin numero yksitoista. Kalevalan päivään on tasan viikko, mutta siitä ei tällä kertaa aasinsiltaa kyhätä. Iso uutinen, yllätys ja jopa ikään kuin kontrastiksi tulkittava asia on nimittäin se, että Circlen myötä Amorphis tekee pesäeron en nen niin tärkeään Kalevalaan. Sa malla katkeaa Joutsenen bändiin liittymisen myötä alkanut metodi, jossa levyille valittiin teemaksi joku kansalliseepoksen mieshahmojen kohtaloista. Eclipse (2006) oli Kul lervolevy, Silent Watersilla (2007) kerrottiin Lemminkäisestä, Skyforger (2009) oli omistettu Ilmariselle ja The Beginning Of Times (2011) katsoi Väinämöisen suuntaan. Muutosta alleviivataan jo Circlen kannessa: neljän viime albumin kan net maalanneen Travis Smithin na turalistinen, ajatukset yhtä lailla ar kaaiseen luontoon kuin fantasian maailmaankin ohjaava kädenjälki tekee tilaa Tom Batesin graafiselle, Klimtiin ja Muchaan viittaavalle ju gendhenkiselle potretille. Kannesta katsoo levyn tarinalle oleellinen hahmo, jonka kuvasta bändi toivoi mahdollisimman sukupuoletonta. Tomi: – Minusta se kyllä näyt tää aika miesmäiseltä, ja taiteilija SOUNDI 93
”Bändissä on muitakin perheellisiä, mikä aiheuttaa joskus säätöä. Mutta kun ne verivalat tuli vannottua, niin tässä ollaan.” vastustikin androgyynisen hahmon ideaa. Perustelu kuului, että vastaavissa tilanteissa kuvittaja joutuu usein outoon valoon, kun ihmiset eivät oivalla ajatusta vaan luulevat, ettei tämä ole osannut loihtia selvästi miehen tai naisen näköistä henkilöä. Hahmo kuvaa henkimaailman puolelta levyn päähenkilölle ilmestyvää opasta, jonka neuvoja noudattamalla protagonisti löytää elämälleen suunnan ja olemassaolon tarkoituksen. Tomi: – Vaikka nyt tehdäänkin irtiotto Kalevalasta, halusimme käyttää yhä tekstittäjänä taiteilija Pekka Kainulaista, joka on vanha opettajani ja ystäväni. Hänen tapansa tuottaa runollista tarinaa suomeksi ja aiemman bändini Sinisthran rumpalin Erkki Virran tyyli kääntää tekstit englanniksi laulunsanoiksi ovat iskostuneet suuhuni. Ja tuleehan tuossa stoorissa muutama flashback, mutta ne kumpusivat Pekan ajatusmaailmasta sekä hänen ja Amorphiksen yhteisestä historiasta. Eivät tietoisesti Kalevalasta. Koska mies kuitenkin tuntee kyseiset saagat läpikotaisin ja on inspiroitunut niistä vuosikymmenet, olisi suorastaan outoa, jos mitään viitteitä ei olisi. Myös unet olivat innoittajina. Omiin lemppareihini levyllä lukeutuu The Wan94 SOUNDI derer, jossa on paljon Pekan elämää ja henkilökohtaisia kokemuksia. Teksti ja melodia onnistuivat hyvin, ja biisi kasvoi hienoksi heikon ihmisen puolustuspuheeksi. Esa: – Samaa mieltä. The Wandererin ja myös Hopeless Daysin kertosäkeistä tuli vahvat. Altavastaajan ja eräänlaisen ruman ankanpoikasen hahmon pyörittely nostaa mieleen Kalevalan päähän potkitun Kullervon, jota Amorphiksen vanha kaarti, Joutsen ja Kainulainen käsittelivät yhteistyönsä aluksi seitsemisen vuotta sitten. Esa: – Totta, mutta tämä tarina seisoo omilla jaloillaan. Erityisen mukavaa on, miten juttu kulkee käännekohtansa jälkeen positiivisissa merkeissä ja päättyy nostattavaan lopetukseen. Sankari löytää rauhan kovien koettelemusten jälkeen. uonna 1990 perustettu ja neljä vuotta myöhemmin Tales From The Thousand Lakes -klassikkoalbuminsa julkaissut Amorphis livahtaa Circlen myötä siis jo kymmenen studiolevyn merkkipaalun paremmalle puolelle. Alusta asti mukana ollut Esa ihmettelee ääneen, miten suurta intoa näinkin mones pitkäsoitto voi herättää. Erityistä kiitosta saa tuottajaksi palkattu ruot- salainen Peter Tägtgren, joka tarttui nyt ensi kertaa Amorphiksen ruoriin. Yhteistyö sai alkunsa, kun Sonic Pump -studiolla Helsingissä järjestettiin taannoin samana iltana kuuntelu- ja pressitilaisuus sekä Amorphiksen että Tägtgrenin johtaman Painin uusista albumeista. Esa: – The Beginning Of Times oli silloin meillä ajankohtainen, eli eipä siitä niin kauan ole. Illan mittaan kehkeytyi yhteishaastis, jonka aikana Peteriltä kysyttiin, miten hän tuottaisi meitä. Hän vastasi näköjään sen verran hyvin, että tässä sitä ollaan puhumassa hänen tuottamastaan Amorphis-levystä! Miten Tägtgren vastasi ja toimiko hän tavalla, jonka pari vuotta sitten luonnosteli? Esa: – Hän sanoi, että karttaisi Amorphiksen kohdalla itselleen tyypillistä aika konevetoista äänikuvaa, korostaisi elävää soittoa ja nostaisi myös soundien kautta esiin meille ominaista 1970-lukuista meininkiä. Ja näin hän teki. Rumpuihin haettiin ensin hyvin eläväinen sointi ja niihin keskityttiin muutenkin. Meillä on käynyt liian monesti niin, että ensin Snoopy ahdistetaan vetämään kannut nopeasti, jota päästään äkkiä kiirehtimään muiden osuuksien kanssa. Tomi: – Rumpuäänityksissä tuli välillä tarkkojakin ohjeita, mistä Snoopy oli iloinen. Esa: – Nyt oli alusta asti rauhallinen työtahti, mikä loi sessioille mukavan tunnelman. Oli vapauttavaa viettää kimpassa aikaa saman katon alla pohjien kimpussa ja pähkäillä niitä sekä porukalla että Tättärän kanssa. Tomi: – Minua studioon meno jännitti, kun ei ollut tuttuun tapaan Hietalan Marco laulattamassa ja tuottamassa vokaaliäänityksiä. Hänen ja Peterin laulutavassa on sen verran eroa, etten tiennyt mitä odottaa. Alkuun Tägtgrenin roolin laajuus ei ollut selvä, ja miksauksia kaavailtiin Mikko Karmilan hoidettavaksi, mutta kun raitamäärä osoittautui kosketinäänitysten loppuvaiheessa massiiviseksi, tehtiin päätös. Esa: – Oli parempi että mies, jolle oli muodostunut hommasta hyvä kokonaiskuva, pysyy puikoissa. Halusimme tuottajan, jolta tulisi freesiä otetta soundimaailmaan, ja sellaisen saimme. Näin kitaristina olen upeiden rumpusoundien ohella tyytyväinen siihen, miten röyhkeän ja ison äänikuvan Peter loihti kielisoitinosastolle. Tietty ruotsalainen kädenjälki leimaa pakettia hyvällä tavalla.
”Diskokomppia tulee nykyään rumpupallilta aika säännöllisesti. Onko sekin jo yksi Amorphiksen tavaramerkki?” lön pääosin meidän kontollemme. Ehkä nuoremman yhtyeen kanssa olisi ollut toinen ääni kellossa. Ja kiippareihin mies kiinnitti myös erityistä huomiota, onhan tontti perinteisesti hänen vahvoja alueitaan. Tomi: – Meillä tosin on omastakin takaa aika velho niissä hommissa. Mutta ei tosiaan ihme, että Sande viihtyi sessioissa. Levylle äänitettiin myös konserttipianoa studiossa ja isoja urkuja Aleksanterin kirkossa. Esa: – Yhdessä tekeminen taisi olla kaikista erityisen kivaa. Itse olen aina tykännyt siitä, jos äänittäessä on vieressä joku, jolta kysyä mielipidettä – bändikaveri tai tuottaja. Kai se on sitä ihmisen tarvetta saada hyväksyntää! usiikillisesti Circle rakentuu Amorphikselle tyypillisille elementeille. Pohjalla jylisee samanaikaisesti moderni ja ajaton metallisoundi, joka alistetaan tarpeen mukaan sekä progen muotoratkaisujen että kansanmusiikille hattua nostavien melodioiden rengiksi. Yleisellä tasolla Circle aiheuttaa vastaavan efektin kuin Meshuggahin taannoinen mestariteos Koloss: Amorphis ei ole koskaan näyttäytynyt yhtä raskaana kuin raidoilla The Wanderer, Nightbird’s Song ja Enchanted By The Moon. Esa: – Mihinkään omaan ennätykseen ei pyritty, mutta näin todella kävi. Kiitos kuuluu osin tietyille tuotantoratkaisuille. Kitaroita äänitettiin eri soundeilla monta raitaa ja Nicu soitti bassoja aika paljon sisään viisikielisellä, eli tavallista alempaa. Koska kitarat, basso ja rummut saatiin hyvään balanssiin, levyn pohja on harmonisen tukeva ja jyrää raskaasti. Erityisen munakkaasti kielisoitinpuoli soi heti avausraidalla ja Nightbird’s Song on melkein blackmetallia! Tulin kerran kesken laulusessioihin, ja olin ihan varma, että Tättärä on vetänyt vokaaleja sen kertsiin. Nightbird’s Songista nousee mielleyhtymä myös Swallow The Sunin uusien seikkailujen suuntaan. Kappaleen sävelniekka Koivusaari ei ole vastaamassa tekemisistään, mutta näinköhän vallankumous on syönyt lapsensa ja vaikuteheiluri kääntynyt toiseen suuntaan? Esa: – Hankala sanoa, mutta onhan Swallow The Sun hieno orkesteri. Koipparin biiseistä tulee minulle aina vahva leffasoundtrack-olo ja tietty Maisemakuvia Suomesta –tunnelma. Nytkin häneltä syntyi pari levyltä lopulta pudotettua biisiä, joissa on väkevä suomalainen fiilis. Samaan über-raskaaseen sarjaan The Wandererin, Nightbird’s Songin ja Enchanted By The Moonin kanssa kuuluu kiekon paalupaikalle päätynyt järkäle, jolla Amorphis herätteli jo viime loppuvuoden keikoilla kuhinaa Circlen suuntaan. Silloin vielä Mehtänä tunnetun biisin nimeksi tuli lopulta Shades Of Grey, vaikka Kallio kuulemma yrittikin panna loppuun asti vastaan Fifty Shades Of Grey -kohukirjan tähden. Shades Of Grey tuntuu täyttävän Hopeless Daysin kanssa myös toisen tärkeän funktion: kappaleet edustavat sitä uuden kokoonpanon täysosumaksi osoittautuneella Skyforgerilla vakiintunutta Amorphiksen moniulotteista nykysoundia, joka onnistuu viehättämään sekä yhtyeen uusia että vanhoja faneja ja kaupan päälle vielä soittolistanikkareita. Onko niin, että kun tällaisia protoAmorphis-raitoja latoo levylle parikolme kappaletta, lunastaa oikeuden haastaa kuulijoita Into The Abyssin kaltaisilla kokeilevammilla biiseillä? Esa: – Meillähän tekevät biisejä oikeastaan kaikki, vaikka viime levyille onkin päätynyt materiaalia lähinnä Koipparilta, Sandelta ja minulta. Uuden musan teko on aina hauskaa, koska siihen moodiin mennessä kaikki muu häviää ympäriltä. Kukin uppoaa tekemään mahdollisimman hyvää tavaraa. Ja myöhemmin ideoita tutkitaan porukalla mielessä vain yksi asia: syntyykö tästä kestävä biisi? Ja mitä Into The Abys- siin vielä tulee, niin siinä on muuten yksi Sanden kaikkien aikojen komeimmista synasooloista. Kun menee avoimin mielin, mitä vain voi syntyä. Kuten Thin Lizzyn ja Gary Mooren kelttifolk-hardrockin perintöä kunnioittava Narrow Path. Esa: – Jep, kyseessä on Sanden kappale, jossa se Thin Lizzy -homma vedettiin tahallaan överiksi, mutta ei liian haltiatonttu-maisemiin. Olemmehan me vastaavia juttuja ennenkin tehneet, ja tästä on tullut yksi bändin tavaramerkeistä. Jos ei ole orientaalisia skaaloja, on folk-rallatuksia. Von Hertzen Brothersin Kie von Hertzen: ”Amorphiksesta puuttuu kaikenlainen virtuoosikikkailu” Amorphis ja Von Hertzen Brothers vastaavat kevään odotetuimpiin lukeutuvista albumeista. Helsinkiläisten pitkän linjan muusikoiden bändeissä on paljonkin samaa, joten Soundi järjesti uunituoreet levyt ristiin ennakko kuunteluun. kansi: Tom Bates Tomi: – Paletti oli mennä uusiksi jo viime levyllä, kun hetken näytti siltä, ettei Marco ehtisi äänittämään lauluja. Mutta muutos tulikin vasta nyt, ja paljon parempaan saumaan. Tägtgren asui Suomessa koko sen viiden viikon periodin, minkä Circlen teko otti, ja painoi jututettavien mukaan paria vapaapäivää lukuun ottamatta töitä aamusta iltaan. Ennalta hän ei materiaaliin tutustunut. Tomi: – Peter osoittautui omistautuneeksi kaveriksi. Esa: – Ainoa yllätys oli, ettei hän halunnut tehdä esituotantoa. Tomi: – Joo, tuli vähän outo fiilis, kun mies ei pyytänyt demoja etukäteen. Hän sanoi haluavansa säilyttää tuoreen otteen matskuun. Mahtoiko olla muita kiireitä vai oliko se oikea syy… En tiedä. Esa: – Jotain sovitusjuttuja hän studiossa katsoi, mutta jätti sisäl- ”Amorphiksessa on aina ollut helppo arvostaa sitä, miten johdonmukaisesti bändi jalostaa omaa uniikkia soundiaan ympäröivästä musiikkimaailmasta aika lailla piittaamatta. Kalevala ja suomalaisuus muutenkin on ollut tekstien tärkeä johtolanka aina, mutta myös musan omalaatuinen blandis mättöä, röyhtäilyä, melankolista rautalankaiskelmää, kansanlaulukitarointia ja Piirpauke-hippeilyä toimii. Myös sitä diggaan, että Amorphiksesta puuttuu kaikenlainen virtuoosikikkailu. Circleltä oli mahtavaa bongailla tai assosioida hieman odottamattomia vaikutteita tyyliin Jarre, George Michael, Siekkarit ja Gary Moore. Kuulin Amorphista ensi kerran 1990-luvun alussa, kun Suomen metalliskene alkoi kehkeytyä Airdashin ja Stonen vetämänä. Siitä lähtien on orkesterin perusmaisema pysynyt ennallaan, eli AC/DC:n ja Maidenin filosofia on omaksuttu. Toisaalta Tales From The Thousand Lakesin (1994) ja popimman, osin kertosäevetoisen Circlen väliin mahtuu kokonainen maailma. Jos ajatellaan, miten tappiin eeppisyys ja taivaisiin kurottelu sekä heillä että meillä paikoin viritetään, kuulen yhtyeissä paljon samaa. Vaikka musiikilliset perusaakkoset ovatkin aika etäällä toisistaan. Ja koska koin pakonomaista Rage Against The Machine -henkistä pään nytkyttelyä Circlen avausraidan kohdalla, voisi Shades Of Grey ehkä taipua VHB-käsittelyyn helpostikin. Nine Livesin kappaleista tsekkaisin mielelläni, mitä Amorphis saisi irti One May Never Knowsta. Meidän folkkisnäppäilymme voisi korvata tuplabassareilla ja nakuttavilla säröskeboilla. Ja jos jäbät vielä puhuisivat Mr. Sakari Kukon huiluineen vieraaksi…” Amorphiksen kitaristi ja biisintekijä Tomi Koivusaari kommentoi Nine Livesia ja Von Hertzen Brothersia sivulla 27. SOUNDI 95
Tomi: – Ja hyviä yksilösuorituksia, kuten hieno Pink Floyd -henkinen kitarasoolo, jonka Esa soitti Into The Abyssiin. Diggaan sooloista, joissa tapahtuu tunnetasolla. Sellaiset sadankympin aidat eivät tehoa minuun. Ja kun toistuvista elementeistä puhutaan, niin diskokomppia tulee nykyään rumpupallilta aika säännöllisesti. (Naurua.) Onko sekin jo yksi Amorphiksen tavaramerkki? Erikoisia sävyjä kaikuu myös Enchanted By The Moonin kosketinsoundeissa. Muuten 1970-lukua levyllä pääosin edustavien kiipparien seasta erottuu syntikkaujellus, joka tulee kuin suoraan Orchestral Manouevers In The Darkin Enola Gay -hitistä. Esa: – Se olikin biisinä ensin vähän outolintu, mutta muodostui sitten komeaksi 1990-luvun doomia henkiväksi eepokseksi. Rupeaman mittaan tallennettiin neljätoista raitaa, joista levylle valittiin yhdeksän. Vieraina kuullaan laulaja Mari Multasta, sellisti Tuukka Helmistä ja saksofonisti-huilisti Sakari Kukkoa. Viimeksi mainittu Piirpauke-legenda on jo vanha tekijä Amorphiksen sessioissa, ja aiheutti vastaavan ”mitä helvettiä nyt tapahtuu?” -reaktion Peter Tägtgrenissä kuin aikanaan brittiläisessä Simon Efemeyssä Tuonela-albumin (1999) kohdalla. Esa: – Siinä oli vähän rauhoittelemista, kun Kukko alkoi lämmitellä studiossa tuttuja free-kuvioitaan! Tägtgren oli ihan huuli pyöreänä. Circlen myötä starttaa tuttu parin vuoden sykli maankiertoa kesäfestarien ja kiertueiden sekä muiden esiintymisten merkeissä. Kattava Euroopan rundi koittaa loka-marraskuulla, ja USA:sta yritetään parhaillaan etsiä Amorphikselle sopivaa pakettia tai hyviä irtokeikkoja. Esa: – Levyn julkaisun jälkeen koittavat aina jännät ajat, kun yhtyeen kalenteriin alkaa ilmestyä eri maiden lippuja. Jenkkeihin olisi mukava jälleen panostaa, mutta se vaatii sen 5–6 viikkoa – jos niitä Horseshit, Tennessee -juttuja tällä hetkellä edes kannattaa tehdä. Siellä taitaa olla nyt sen verran omaakin tarjontaa, että ehkä meille riittävät isommat kaupungit. Tomi: – Esimerkiksi Intiaan ja Australiaan fanit kyselevät koko ajan, ja kiva olisi mennä, mutta kun ei löydy päteviä promoottoreita. Amorphis ja yhtyeen asiainhoitaja Jouni Markkanen ovat tähyilleet viime aikoina myös itärajan taakse. Esa: – Äiti Venäjän puolelle meille tulee ilmeisesti aika piankin kunnon kiertue. Yleensähän siellä soitetaan vain Pietarissa ja Moskovassa, mutta meillä on kokemusta myös Vladivostokista ja Habarovskista, missä vedimme ikimuistoisen keikan sirkuk96 SOUNDI sessa. Ukrainassakin on jo käyty. Itäblokki oli pitkään kysymysmerkki, mutta siellä on alkanut viime aikoina homma toimia. Kielimuuri on yhä paikoin korkea ja standardit toista kuin täällä, mutta alan vakavat toimijat tekevät parhaansa. Ja välimatkathan siellä ovat pitkiä vaikka mitä tekisi. Jääkö Venäjän keikoista tänä päivänä jo tarpeeksi viivan alle? Esa: – Pakko on jäädä. Ei tätä voi enää harrastuspohjalta tai plus-miinus-nollana tehdä. Varsinkin kun johonkin territorioon meno ratkaisee aina sen, ettei samalle periodille voi muualle keikkaa myydä. Asioiden puntarointi ja viisaiden Amorphis ja Poppamies yhteen soppii A morphis sukeltaa Circlen myötä syvemmälle bändien keskuudessa yhä suositumpaan oheistuotebisnekseen. – Kaikilla on nyt punaviinejä, mutta me halusimme jotain muuta, alustaa Esa Holopainen. Syntyi idea chilikastikkeesta, jonka toteuttaa alalla korkealle noteerattu tamperelainen Poppamies. Viisivuotisjuhliinsa valmistautuvan yhtiön toimitusjohtaja Marko Suksi kertoo, miksi juuri Amorphis soveltuu yhteistyöhön. – Olen kuunnellut bändiä Tales From The Thousand Lakesista asti ja vuodenvaihteessa kävin viimeksi keikalla Pakkahuoneella, eli pitkän linjan fanituksesta on kyse. Siellä myös tapasin jannut ekan kerran, mutta firmastamme löytyy yksi Esan jo pitkään tuntenut tyyppi. Poppamies lanseeraa keväällä toisenkin bändikastikkeen, mutta se osuu ihan toisen genren alueelle. Amorphis-soosin Suksi uskoo vetoavan ”sekä paatuneisiin heavymörköihin että makuhifistelijöihin”. – Koska Amorphis on pysynyt uskottavana yli 20 vuotta, se sopi erinomaisen hyvin yhden viisivuotiskastikkeen brändiksi. Kehittelyssä sen enempää kuin ainesosissa ei kuulemma säästelty, ja huoliteltua vaikutelmaa korostaa Circlealbumin kansigrafiikan käyttö etiketissä. – Yhteistyö sujuu kun osapuolet ovat yhtä tohkeissaan projektista, ja bändin avulla sumplimme oikeuden käyttää aitoa kansitaidetta. Liian usein näkee tuotteita, joissa logo on sinne päin ja sisältökin vähän niin ja näin. Poppamiehen tuotteisiin verrattuna Amorphis-kastike on Suksen mukaan suhteellisen miedosti tulinen, täyteläinen ja hivenen makea elämys. – Luokitus on 2/10, eli tällä voi läträtä! Kastike käy oikeastaan kaikelle ruoalle, vaikka onkin varsinaisesti tarkoitettu grillaukseen. Makukirjossa on savustettua jalapenoa, omenaa ja bourbonia. Vaikka kastike onkin Poppamiehen repertuaarissa miedommasta päästä, potkaisee se Suksen mukaan enemmän kuin valtavirran chili-BBQ –tuotteet. – Myös hintaa tulee vähän reilummin, koska käytämme aitoa bourbonia ja chipotlepalkoja emmekä aromitiivisteitä. Optimaalinen tilanne uudelle soosille löytyy helposti. – Luulenpa, että Amorphis-ribsistä tulee kova juttu kesän herkutteluhetkissä! ”Kyseessä on Sanden kappale, jossa se Thin Lizzy -homma vedettiin tahallaan överiksi, mutta ei liian haltiatonttumaisemiin.” valintojen tekeminen onkin niin kultalevyin kuin Emma-pysteinkin palkitun Amorphiksen jäsenille ja taustajoukoille tänään tärkeämpää kuin koskaan ennen. Esa: – Loppupeleissä tämä on aika iso paletti hallittavaksi. Kuusi soittajaa ja muutama teknikko muodostaa organisaation, jossa on pyörittämistä. Ohjelmatoimisto saneleekin aika pitkälti aikatauluun liittyvät ehdot, ja niihin kaikkien on vain sopeuduttava. Mutta hyvä näin. Omasta puolestani olen tyytyväinen, että voin keskittyä täysillä yhteen asiaan. Tomi: – Tämä bändi todella on nykyään leipäpuu koko porukalle, eli hyvin tärkeässä roolissa jokaisen elämässä. Mietin itse asiassa aiemmin tänään, onko tämä ammatti vai harrastus. Sikäli tietenkin ammatti, että muuta työtä ei tehdä. Mutta jos into ja rakkaus musiikkiin puuttuisi, tuskin tätä vain rahan takia jaksaisi. Enkä usko, että ansaintapuoli vaikuttaa sinällään taiteellisen kokonaispaketin kanssa touhuamiseen. Meidän lisäksi bändissä on muitakin perheellisiä, mikä aiheuttaa joskus säätöä. Mutta kun ne verivalat tuli vannottua, niin tässä ollaan. (Naurua.) Esa: – Aika lailla bändin ehdoilla mennään, joo. Jos on pidempiä lomareissuja suunnitteilla tai häitä tai hautajaisia tulossa, kyllä niistä pitää ajoissa managementtiin ilmoittaa. Melko epäitsekkäästi tässä itse kukin joutuu elämäänsä kuljettamaan, mutta kun toisessa vaakakupissa on se, että Amorphis on meille jokaiselle tärkein tilipussin täyttäjä, kukaan tokko valittaa. Bändiin aika kuitenkin suurelta osin kuluisi, joten hyvä kun siitä saa kunnon palkan. Tähän ei mitenkään tietoisesti ikinä pyritty, mutta kun huomasin muutoksen tapahtuneen, otin sen ilolla vastaan. Ja niin se menee: nämä isät tienaavat musiikkia tekemällä ja esittämällä tärkeän osan perheidensä toimeentulosta, jotta vaimoilla ja lapsilla on hyvä olla paitsi kotona, myös esimerkiksi Hoplopissa.
SOUNDI 97
VIIMEINEN SANA TÄLLÄ PALSTALLA KAKSI SOUNDIN TOIMITTAJAA JA YKSI VIERAILIJA KIRJOITTAVAT SIITÄ, MISTÄ HENKILÖKOHTAISESTI JUURI NYT PITÄVÄT. TIMO KANERVA In the bleak midwinter, frosty wind made moan, Earth stood hard as iron, water like a stone; Snow had fallen, snow on snow, snow on snow, In the bleak midwinter… VANHAN, KAUNIIN englantilaisen laulun sanat ovat tänä vuonna nousseet usein mieleen. Nuo rivit kun kiteyttävät hienosti menneen talven. Se oli pimeä, synkkä ja ankea. Niinpä viime aikoina suurimman ilon on tuonut aurinko. Mikään ei aja talvibluesia matkoihinsa niin väkevällä voimalla kuin viikko viikolta pitenevät päivät. Vain kaltaisemme Pohjan perillä asustava kansa osaa antaa täyden arvon keväälle ja kesälle. Iloa on tuonut myös verrattomia kokoelmia rakentava Fantastic Voyage -firma. Sen tuotannosta on tullut hankittua iso pino harvinaisia äänitteitä sisältäviä tupla-albumeita – todellisiksi löydöiksi ovat osoittautuneet autoilun ihmeellistä maailmaa ylistävä Cadillac Cuties And Hot Rod Heroes, 50 Hi-Octane Cuts From The Golden Age Of The Auto- ANTTI LUUKKANEN OLEN AINA pitänyt terroristijahdista kertovia amerikkalaissarjoja lapsellisina, mutta niin vain jäin koukkuun Homeland-sarjaan. Claire Danesin esittämä takakireä CIA-agentti on keskiössä, kun Irakista panttivankeudesta vapautuvaa amerikkalaissotilasta epäillään hyppäämisestä vihollisen kelkkaan. Mikään ei välttämättä ole juuri sitä miltä ensin näyttää, mutta turhanaikaista kikkailua ei tarinankerronnassa harrasteta, vaan jännitys pysyy yllä perinteisin keinoin. Ja mikä parasta, sarjan ihmiset ovat kaikkine ominaisuuksineen inhimillisiä toimijoita, jotka tekevät jatkuvasti myös vääriä valintoja ja toimivat hetken mielijohteesta. Kun kuulee jatkuvasti uutta musiikkia, nousevat yllättävät löydöt suureen arvoon. Näin kävi viimeksi kirpputorilta löytämäni Tupakan Ystävien cd:n kanssa. Yhtyeessä vaikuttaa väkeä 1990-luvun alussa riemastuttaneesta Ny pykät-kokoonpanosta ja meininki on melko lailla sama. Naivistista ja humoristista mutta ehdottoman rehellistä ja vetävää folkvetoista ja rivakkaa rockia. Seuraavaksi soittimeen jumittuikin Nypyköiden The Kings Of Polkka -ep. 98 SOUNDI mobile, valkokankaan tähtösten seireenilauluja samojen kansien sisään kerännyt Bombshells, Singing Sirens Of The Silver Screen ja ainutlaatuiset film-noir-jazz-kokoelmat Drink Up – Light Up! Jazz Noire Tales Of Dope, Booze & Sleaze ja Jazz Noire, Dark Town Sleaze From The Mean Streets Of The 1940’s LA. Monta hauskaa hetkeä on tarjonnut myös Shazam, älypuhelimiin tarkoitettu ilmainen sovellus. Se tunnistaa hetkessä melkein biisin PETE SALOMAA Muutin hiljattain Tampereelta Akaan Viialaan, joka tuntuu sympaattiselta ja ihmisläheiseltä pikkupaikkakunnalta. Nykypäivän ikävistä realiteeteista huolimatta taajama ei ole suostunut kuihtumaan, vaan on elävä paikka. Kolmen ison tehtaan menneisyys näkyy yhä, vaikka alkuperäinen toiminta onkin loppunut. Se tekee ympäristöstä paitsi persoonallisen, myös historiallisesti kiinnostavan. Itseäni kiehtoo myös kulttuurihistoria pienoiskoossa. Onhan se nyt jännää tietää asuvansa aivan poliisikonstaapeli Reinikaista näytelleen Tenho Saurénin syntymäkodin lähellä. Tai ajatella, että Akaan Musiikkireklaamin studiolla on tallennettu suomalaisen deathmetalin ensiaskelia ja Kotiteollisuuden ensidemo. Rocktyyppien elämäkertoja lukiessa tulee monesti mieleen niden tarpeellisuus. Riippumatta artistin menestyksen suuruudesta, varsinaista sanottavaa niistä ei usein löydä. Smackista ja Ballsista tutun Jimi Seron Mun tietä lukiessa tulee mieleen, että näin brutaalin rehellistä ja avointa tekstiä pitäisi muisteloiden olla useammin. Alkoholismin ja syövän kukistaneen basistin menneisyyden kertaus on opettavaista mutta teksti elävää ja kiinnostavaa. TULIPA SITTEN vanhoilla päivillään hommattua koira, beagle-merkkinen uros. Koiruus sai nimekseen Sisu. Vaikka on tullut kasvatettua neljä lasta, niin tämä koirankasvattaminenhan se vasta onkin rankkaa puuhaa. Silloin kun ei puunaa paskoja ja kusia lattialta tai koira ei syö huonekaluja tai kenkiä, on koiranomistaminen ollut pääosin ihan kivaa aikaa. No joo, eiköhän siitä ihan yhteiskuntakelpoinen rakki tule, kunhan se vähän kasvaa. Olen aina ihmetellyt miksi ihmiset ostavat live-dvd:itä. Paska kuva ja vielä paskempi äänentoisto. En ole todellakaan mikään hifisti. Kaverit ovatkin aina naureskelleet sitä, miten muusikolla voi olla niin paskat musavehkeet kotona. No, ostin sitten vimosen päälle koti teatterisysteemit ja uuden tv:n. Samalla selvisi se, miksi ihmiset niitä livetaltiointeja ostavat. Perkele, kyllähän jytisee ja jatkossa tulee varmasti hommattua lisää konserttitaltiointeja himaan. Varsinkin AC/DC jytisee mukavasti myös olohuoneessa. Pitäisi varmaan tehdä Francinellekin joku live-dvd. kuin biisin. Useimmista artisteista se tarjoaa ihan pätevästi kirjoitetun esittelyn ja diskografian. Shazamin jännittävin ominaisuus on kuitenkin kiertuelistaus. On jokseenkin ällistyttävää huomata, kuinka moni ikämiessarjan stara kiertää yhä keikoilla – Guy Clark Teksasin pikkusaleja, Tony Joe White Uutta-Seelantia ja jopa Delbert McClinton (siis mies joka 1960-luvun alussa opasti John Lennonia huuliharpun soittamisen jalossa taidossa) valmistautuu kesäiselle USA:n kiertueelle. Yllätyksiä tarjoavat myös uudet tulokkaat, kuten se, että Matthew E. White vetäisee ilmaiskeikan Lontoossa. Olisinpa Lontoossa. Tai Teksasissa… FRANCINE The Living Endiä sitä vaan jaksaa ihastella vuodesta toiseen. Australian kovin bändi, jopa ohi AC/DC:n. Bändi on näyttänyt, mitä kaikkea läskibassotrio voikaan tehdä. Musiikillinen skaala on nimittäin varsin laaja! Aina ei tarvitse soittaa pelkästään rockabillyä, vaikka bändissä läskibasso olisikin. Olen aina pitänyt kyseistä orkkaa jollain tapaa Francinen sukulaissieluna, tietenkin sillä erotuksella, että The Living End on huippusuosittu kotimaassaan. Makein juttu tällä hetkellä on kuitenkin se, että kolmen kuukauden keikkatauon jälkeen pääsee taas hyppäämään keikkabussiin. Vielä kun keikkasetissä on uutta sähinää uusien biisien muodossa, niin avot! Meikä on yhtä innoissaan kuin nuori poika ensimmäisellä panoreissullaan! Se on nimittäin niin, että livekeikan fiilistä ei voita mikään!
SPINN Tunteisiin vetoava äänentoisto. Nautinto sekä korville että silmille. Samsungin DA-E750 audiotelakan avulla voit nauttia täydellisestä HiFiäänestä langattomasti. Muhkean äänentoiston takaa sisäänrakennettu hybridiputkivahvistin. Skannaa QR-koodi ja lue lisää. Samsung WiRElESS AuDio WiTH Dock
PALVKO 2013-17 743005-1303 David Bowie The Next Day “Start arguing for its merits as an equal to Low or Heroes” Q Magazine ”The greatest comeback album ever” The Independent HHHHH ”An absolute wonder: urgent, sharp-edged, bold, beautiful and baffling” The Telegraph Pitkä odotus palkitaan! The Next Day on uusi levy Bowielta 10 vuoteen. Levyllä 14 kappaletta, mukana jo julkaistut singlet Where Are We Now? sekä The Stars (Come Out Tonight). M AT T I J O H A N N E S K O I V U UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA KEIKAL L A 22.3. HÄMEENLINNA Torin Panimo 23.3. HELSINKI Korjaamo 27.3. KUOPIO Olutravintola Pannuhuone 28.3. OULU 45-Special 29.3. JYVÄSKYLÄ Musta Kynnys 6.4. TURKU Klubi 12.4. HELSINKI Studioravintola Paksu 20.4. JOENSUU Kerubi 26.4. TAMPERE Yo-talo 8.5. HELSINKI LeBonk WWW.MATTIJOHANNESKOIVU.FI