Janoisten opiskelijoiden ystävä Hämeenkatu 7, Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16-03, su 16-00 www.anniskeluliike.? 180 OLUTTA, 30 SIIDERIÄ Paljon sarjakuvia, vähän apinoita. www.cosmic.? Kauppiaskatu 4, Turku ma-to 15-02, pe-la 15-03, su 16-02 Pakollinen sivuaine www.threebeers.? Inspehtorinkatu 4 (Yo-kylä), Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16.30-03, su 18-02
3 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Noksulaisille jaettiin kansainvälisissä konferenssissa haltioituneita yläfemmoja ja meillä hyvätuloiset kotitaloudet laittoivat lapsilisät Nokian osakkeisiin. s. 18 NUMERO 7/2015 25.9.2015, Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisu, 85. vuosikerta. www.tylkkari.fi ToimiTus Rehtorinpellonkatu 4 A, 20500 Turku, tyl@utu.fi, puh. 045 356 4517 Twitter: @Tylkkari, Instagram: @turunylioppilaslehti PÄÄToimiTTAJA Sampo Rouhiainen, tyl-paatoimittaja@utu.fi ToimiTTAJAT Wilhelmiina Palonen & Esa Kostet KAnsiKuvA Johanna Naukkarinen ilmoiTusmyynTi Kari Kettunen, puh. 0400 185 853, kari.kettunen@pirunnyrkki.fi & Erja Lehtonen, puh. 0400 185 852, erja.lehtonen@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi PAino I-Print Oy, Seinäjoki, ISSN 1458-0209. 7/2015 20 18 4 Puhdasta ilmaa ja myrkkyä 5 Sormisyötävää kovakouraisille 6 Emme osaa vastaanottaa palautetta 7 Lautapelillä diplomaatiksi 8 Komerontäyttäjien tunnustukset 10 Kippurat joogaviikset 11 Pyssyjä purjeveneessä ja listoja pahiksista 14 Kummitustarinoita, huulipunaa ja sammalta 18 Kiljunuoriso huutaa auton ikkunasta 20 Bisseä hunnun takaa 24 Nyt murretaan putkan ovi! 26 Happoisia hippejä ja Karjala-lippiksiä 28 Inuiittimummo tarinoi 29 Voita varastava hirvi 30 Kidutuksesta kiinnostuneille 14
4 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Seurasin eräänä aamuna puutarhassani omenoita rouskuttavan metsäkauriin puuhia. Pyöräilin keskustaan usvaa uhkuvien salmien yli, seurasin auringon nousua kasteisella niityllä ja tunsin notkoihin valuneen syysaamun koleuden. Kaikki nämä elämykset olivat kadonneet viimeistään tunnin sisällä. Pääsin nauttimaan niistä, koska heräsin tavallista aiemmin. Syksy on siitä kiitollista aikaa, että lyhenevä päivä tarjoaa mahdollisuuden aamuhetkistä nauttimiseen myös niille, jotka normaalisti koisaavat pidemmälle päivään. Olen aina ollut henkisesti aamuvirkku. Kiireetön aikainen aamu on mielestäni päivän paras hetki. Aiemmin en ole vain ollut erityisen hyvä heräämään ajoissa. Mystifioitu luterilainen kunniallisuus ei ole tullut nostamaan minua sängystä. Nyt nousen, koska olen huomannut sen olevan hyväksi mielelleni ja keholleni. Päästäkseen nauttimaan mieleisistään asioista on nähtävä hieman vaivaa. Jos esimerkiksi haluaa lisää aikaa suosikkiharrastukselleen, sitä on raivattava muulta ajankäytöltä, mutta erityisesti joutoajalta. Omaa onnellisuutta on vaalittava siinä missä kuntoakin. Aikaisin heräämisellä on toki varjopuolensa. Jotta rytmi pysyy yllä muutamaa yötä pidempään, on myös mentävä nukkumaan aikaisin. Kympin uutiset sopivat vain niille, jotka pärjäävät vähillä unilla. Tuopposen ääressä istuminen ja elokuvat jäävät helposti väliin. Lisäksi aikaisin herääjä saa eläkeläisleiman otsaansa. Mutta se ei ole huono asia. Meidän nuorempien kannattaisi viettää enemmän rauhallista eläkeläiselämää. Eläkeläiset, nuo tosielämän leppoistajat, tietävät, että työ ei tekemällä lopu. Asiat kyllä järjestyvät aikanaan ja aikaa tulee koko ajan lisää. Viisaaksi ei välttämättä tee vanhuus, mutta leppoisuus kylläkin. Kun on aikaa ihmetellä ja kiinnostua asioista, oppii ymmärtämään omien rutiinien ulkopuolista maailmaa. Tämän lehden tekijät ovat perehtyneet 70-luvun italiaan, altistaneet itsensä epätavalliselle saunaseuralle, yöpyneet tuntemattomien kodeissa, käyneet Salossa ja kuorineet appelsiineja, jotta sinäkin saisit kipinän kurkata mukavuusalueen ulkopuolelle. Kun minut valittiin päätoimittajan sijaiseksi, lupasin kirjoittaa ”saakelin noloja metahipsterpääkirjotuksia. Sellaista tosi 2012 kamaa.” Eiköhän tästä sellainen tullut. eläkeläiStä arkeSi Pääkirjoitus Sampo Rouhiainen, päätoimittaja tyl-paatoimittaja@utu.fi Kesällä 2014 elin kummallisessa kulttuurihybridissä. Asuin ja työskentelin kansainvälisessä taiteilijaresidenssissä Hämeenkyrön maaseudulla. Elin mitä suomalaisinta maalaiselämää vanhassa kyläkoulussa, mutta perheeni oli vaihtuva joukko taiteilijoita mitä kaukaisimmista maista. Tapasin yhteensä 28 eri taiteilijaa eri aloilta ja mantereilta, eikä heitä yhdistänyt juuri muu kuin se, että minä olin heidän läheisin kontaktinsa ympäröivään suomalaiseen kulttuuriin. Mietin, mitä voin opettaa heille suomalaisuudesta. Lopulta olennaisin kysymys oli kuitenkin se, mitä he voivat opettaa suomalaisuudesta minulle. Heidän silmissään me suomalaiset olemme aitoja ja kohteliaita menninkäisen näköisiä olentoja. Olemme omalla tavallamme ujoja, mutta emme pelkää jättää vaatteitamme saunan eteiseen ja hypätä ryhmänä hikoilemaan lauteille. Olemme uskollisia ystäviä, joille puhe jälleennäkemisestä tarkoittaa lupausta. Me suomalaiset pidämme joitakin asioita itsestäänselvyyksinä. Joillekin taiteilijoille ensimmäinen positiivinen shokki maassamme oli hengitysilman puhtaus. Toisille luonnon vihreys oli epätodellisen vihreää. Välillä jouduin estämään ihmisiä syömästä tuntemattomampia marjoja ja kasveja, sillä he kuvittelivat, ettei näin puhtaassa maassa voi olla mitään myrkyllistä. Eräänlainen myrkky on kuitenkin päässyt osaksi julkista keskustelua. Keskustelua Suomesta ja erityisesti siitä, keillä on oikeus tulla tänne nauttimaan maastamme. Tietoisuus globaalin hätätilan vakavuudesta ei ole yltänyt kaikkien saunojen ylimmille lauteille asti. Suomalaista lintukotoa tuskin pelastetaan kieltäytymällä antamasta apua sitä tarvitseville. Onneksi moni hiljainen suomalainen menninkäinen puhuu teoillaan ja tarjoaa auttavaa kättä myös toisten kulttuurien epäonnekkaille, vaikka se joskus olisikin itseltä pois. Ehkä näiden toisten kulttuurien silmin voisimme nähdä, mikä tekee meistä juuri meidät, mitkä piirteemme kannamme ylpeinä ja mistä piirteistä voisimme jopa luopua. Ja kyllä tänne saunan lauteille aina mahtuu, kun uskaltaa istua vähän lähempänä vieruskaveria. Toimitukselta tilaa lauteille Kirjoittaja on valokuvataiteilija, joka innostui saunomisesta vasta 26-vuotiaana ulkomaalaisten ystävien kanssa. Johanna Naukkarinen
5 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Kun porkkanoita ja tomaatteja myydään jo kokonaan suuhun työnnettävässä napostelumuodossa, vaaditaan hedelmiltäkin käyttömukavuutta. Appelsiini on liian vanhanaikainen. Ennen kaikkea siinä on liikaa valkoisia, ei-miltään maistuvia osia. Sen lisäksi normaalista hedelmästä saa kuoret irti kuorimaveitsellä, mutta appelsiinista ei. Miten sinun nahkasi oikein on tarkoitus irrottaa? Puolustus: “MuutaMan tuhannen vuoden viljelykokemukseeni verrattuna jotkin Pirkan naposteluporkkanat eivät tunnu juuri missään. Sukupolvi toisensa jälkeen te ihmiset olette yhä löllösormisempia, mutta kuoriminen on oikeastaan tekniikkalaji. Cvitamiini-, kalsiumja kaliumvarannoistani pääsee nauttimaan esimerkiksi seuraavilla tekniikoilla: Repiminen. Aloita veitsellä kannan tuntumasta ja riko kuoren pinta. Sen jälkeen jatka käsin ja revi kuoret pois. Sopii kärsimättömille ja vielä joitakin käsivoimia omaaville. Viiltely. Viillä pitkittäissuuntaisia viiltoja navasta kantaa kohti. Käy tasaisesti kaikki kylkeni lävitse. Irrota sen jälkeen kuoren palaset sektoreittain varovasti. Parhaimmillaan kuoren saa irrotettua kauniin kukkamaisessa muodossa. Kannan poisto. Leikkaa kanta reippaasti pois. Möyhennä minua sen jälkeen käsillä. Sen jälkeen kuoret lähtevät helposti käsin tai veitsellä. Lohkominen. Leikkaa minut vain suoraan lohkoihin. Hedelmäisen lihani voi sen jälkeen raastaa hampailla suoraan irti kuoresta. Voit katsoa mallia opiskelijaruokaloiden massapaloitteluista. Pidä myös huolta, että ostat hyviä appelsiineja. Valitse kokoonsa nähden raskas hedelmä, jonka pinta on rypytön ja joka tuntuu puristettaessa joustavalta, mutta ei liian pehmeältä. Nesteeni ovat mitä makeinta nektariinia. Jos olet aivan toivoton pullasormi, niin osta edes purkki tuoremehua.” Appelsiini Valencia Etelä-Afrikka Puolustuspuhe Katukuulustelu Häiritsemme kulkijoita Ylioppilastalon edustalla Palstalla annetaan vastaamisen mahdollisuus Syyte: Appelsiini, kuorimisesi on aivan liian työlästä. Pian sinua ei syö enää kukaan. MaailMaSSa on MyöS hyvää Mari anttila, yleisen historian opiskelija erika pikkuhookana, ranskan kielen opiskelija saMi leppä, keMian opiskelija Mediasta voi välillä saada sen kuvan, että kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Onko asia oikeasti näin? ”Ei ole. Suomessa on asiat hyvin, jos miettii vaikka meidän sosiaaliturvaa. Mediassa käsitellään usein vain sitä, mikä myy.” ”Ei. Kunnossa olevat perusjutut unohtuvat helposti kaiken negatiivisuuden keskellä. Suomessa on kuitenkin hyvä asua.” ”Ei. Kyse on vain siitä, että negatiivisuus myy. Esimerkiksi SPR:n keräykset ja avustukset osoittavat, että on hyviäkin asioita.”
6 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Miksi, sen sijaan että palautteen antajat paketoivat sanottavansa krumeluuriin, palautteen saajia ei opeteta vastaanottamaan palautetta jopa hieman rosoisemmassakin muodossa? PalauteoPetuSta ylioPiStoon, kiitoS! Kolumni olen Kohdannut työssäni milloin tytöttelyä, milloin auktoriteetteihin vetoamista ja namedroppailua, kun olen antanut julkaistavaksi pyrkivästä tekstistä palautetta. Tehnyt niin kutsuttua normaalia editointia, antanut asiallista palautetta muutosehdotuksineen. Nämä yllättävän herkkänahkaiset reaktiot ovat tulleet pitkälti tilanteissa, joissa työnkuvaani on kuulunut palautteen antaminen – ja vastaavasti toisen henkilön työhön on kuulunut vastaanottaa sitä. En ole ollut varma, onko kyse ollut yksittäisten henkilöiden liikakasvuisesta egosta, vai oireileeko työkulttuurimme yleisemmin kyvyttömyydestä vastaanottaa palautetta. Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ihmiset vain pahoittavat mielensä pienimmästäkin kritiikistä. Palautteenannosta puhutaan lähes paasaavasti yritysympäristössä ja etenkin erinäisissä johtamiskoulutuksissa. Esimiehiä opetetaan antamaan alaisilleen palautetta hyvässä hengessä – usein myös yksityisesti. Sen verran usein tästä hyvässä hengessä tekemisestä puhutaan, että välillä tunnen sen nousseen uudeksi uskonnoksi. Negatiivinenkin palaute halutaan muuttaa helposti sulavaan muotoon eri konsteilla – aivan kuin palautteen antamista pelättäisiin tai se olisi saatanasta; pääasia on, ettei kukaan pahoita mieltään. Miksi, sen sijaan että palautteen antajat paketoivat sanottavansa krumeluuriin, palautteen saajia ei opeteta vastaanottamaan palautetta jopa hieman rosoisemmassakin muodossa? eiKö Kyse ole loppujen lopuksi normaalista arjesta ja kommunikoinnista? Mietityttää, milloin meistä onkin tullut näin herkkänahkaisia. On suorastaan järkyttävää, miten vähän tähän yksinkertaiseen työelämätaitoon on kiinnitetty huomiota yliopistolla. Tosin on syytä muistaa se, ettei yliopisto ole juurikaan kunnostautunut työelämään orientoivana oppilaitoksena. Seminaareissa opponoijat keskittyvät lähinnä debatoimaan sisällöstä ja ajatuksista, ei niinkään tekstin muista ansioista tai niiden puutteista. Sillä akateeminen argumentointi ei ole palautteen antamista, vaan akateemista argumentointia. Jos palautetta haluaa tenteistä tai esseistä, täytyy ainakin humanistisella puolella varata yksityinen aika etukäteen vastuuopettajalta ja mennä pieneen kopperoon kuulemaan tuomio. Julkisia palautteenantamisen ja -saamisen tilanteita on perin vähän, jos ollenkaan. Näitä taitoja tunnutaan opeteltavan systemaattisesti vain luovan kirjoittamisen opinnoissa. Ne ovat jopa ehto kurssien suorittamiseksi. Myös erilaisissa työväenopistoissa sekä muissa kirjoittamisen kursseja tarjoavissa paikoissa on aika ajoin tarjolla lyhytkursseja asiasta. Takaisin herkkänahkaisiin kirjoittajiin. Voisi kysyä, voiko ihmiseltä ylipäätään odottaa kykyä vastaanottaa asiallista palautetta, jos häntä ei ole opetettu siihen. Sekä palautteen antaminen että vastaanottaminen on oppimista vaativa kyky siinä missä mikä tahansa muu sosiaalinen taito. Tätä ei vain muisteta. Joko taidon oletetaan olevan sisäsyntyinen, tai sitten vastuu sälytetään – niin kuin se tällä hetkellä tehdään – johtamiskursseille, joissa esimiehistä koulitaan ”hyvässä hengessä” -palautteen antajia ja sen myötä nykyajan superjohtajia. Marissa Mehr Kirjoittaja on kirjailija ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.
7 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 ”olette vähän niin kuin koekaniineita”, aloittaa kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Mikael Mattlin. Politiikan tutkimuksen opiskelijat istuvat luentosalissa kuuntelemassa, niin kuin millä tahansa luennolla. Tämä ei kuitenkaan ole ihan tavallinen kurssi. Kahden tunnin luennoista käytetään ensimmäinen puolituntinen teoriaan, loput ajasta pelataan Diplomacy-lautapeliä. Peli sijoittuu ensimmäistä maailmansotaa edeltävään Eurooppaan ja keskittyy neuvotteluihin. Ilmoittautuminen kurssille avautui elokuussa. Innokkaimmat opiskelijat heräsivät kuudelta aamulla, jotta varmasti mahtuisivat kurssille. Pelikurssi on valtio-opin oppiaineen järjestämä uusi kokeilu. Diplomacy-peliä on käytetty opetuksessa esimerkiksi amerikkalaisissa yliopistoissa, mutta Suomessa vastaavaa kurssia ei tiettävästi ole toteutettu. Mattlin on haaveillut kurssin järjestämisestä vuosia. Hän on pelannut peliä myös itse: ”Muistan joskus 10 vuotta sitten miettineeni netissä pelatun pelin siirtoja päivätolkulla.” Diplomacy ei ole mikään lyhyt peli. Sen takia kurssikin on kokonaisuudessaan yksi pitkä peli. Juonittelua voi jatkaa luentojen välillä. Moodleen voi kirjoittaa tiedonantoja vaikka diplomaattien tai kenraalien nimissä. Mattlin antaa luvan opiskelijoille myös propagandan tuottamiseen. ”Se joka pelaa parhaiten ja seisoo pystyssä lopussa, ei saa välttämättä vitosta. Ja jos lennätte ulos pelistä heti alkuunsa, niin se ei tarkoita hylsyä”, muistuttaa Mattlin. Opiskelijat nauravat. Sitten joku kysyy, voiko pelissä olla niin huono, että tipahtaa heti kurssin alussa. Periaatteessa se on mahdollista. Lautapelin pelaamista on maustettu kansainvälisen politiikan teorioilla. Puhutaan turvallisuusdilemmasta, kontrafaktuaaleista ja varustelukierteestä. Opiskelijat joutuvat kirjoittamaan kurssille myös esseen. Opiskelijat liikehtivät hermostuneesti, kun heidät jaetaan pareihin. Sen jälkeen jokaiselle parille jaetaan oma maa. ”Oij!” huutaa kolmannen vuoden opiskelija Paul Hermansson kovaan ääneen, kun hänen joukkueensa kohdalle osuu Venäjä, jolla on pelin alussa eniten merkkejä. ”Turkki”, toistaa neljännen vuoden opiskelija Taneli Elomaa epäuskoisesti. Muut ympärillä nauravat. Mattlin hymyilee ja kieltää alueiden myymisen oikeilla euroilla. Opiskelijat nojautuvat eteenpäin, kun katsovat Euroopan karttaa, joka toimii pelilautana. Useampi miespuolisista opiskelijoista sukii viiksiään. Salaisiin neuvotteluihin saa käyttää kahvihuonetta. Viestejä saa lähettää myös kesken luennon tekstiviestitse. Pelikurssin tavoitteet ovat teorian oppimisen kannalta kunnianhimoiset. On tarkoitus, että opiskelijat saavat käytännössä käsityksen ulkopoliittisesta päätöksenteosta silloin, kun aika ja käytettävissä olevat tiedot ovat rajalliset. Sen lisäksi Mattlin perustelee kurssia myös kansainvälisen politiikan tilanteella. Euroopassa on parin viimeisen vuoden aikana palattu valtapolitiikkaan, jossa diplomatia korostuu. Opiskelijoilla päällimmäisenä tuntuu silti olevan pelissä pärjääminen. Luento on melkein loppu, kun yksi opiskelijoista kumartuu parinsa puoleen ja kuiskaa: ”Mä saatan ottaa tämän sitten vähän liian vakavasti.” Seminaaritilan ulkopuolella moni sanoo vastaavaa: ”Tästä tulee mun tärkein kurssi, keskityn vain tähän.” ”Käytän 40 tuntia viikossa pelkkään juonitteluun.” Sen lisäksi kerrataan ääneen tarkasti, miten ensimmäinen maailmansota todellisuudessa eskaloitui kunkin valtion osalta. Joku toteaa tuskastuneena, että historialliset narratiivit on pakko huomioida. Osa kurssilaisista lähtee suoraan Proffan Kellariin puimaan pelin alkuasetelmaa. Myöhemmin Italian edustajat ottavat vielä toimitukseen yhteyttä. He koettavat kiristää, ettei heistä otettuja kuvia saa julkaista lehdessä, ellei heidän viestiään muille maille julkaista myös. Viesti on diplomaattisesti kirjoitettu toive siitä, että maahan suhtaudutaan rauhanomaisena sivistysvaltiona. Sen allekirjoitus on huolellisesti laadittu ja osoittaa, että peli on jo alkanut: ”Con amore, Italia Culla della civilizzazione europea.” • valtaPeliä luennolla Opiskelijat kamppailevat toisiaan vastaan laudalla ja käyttävät Moodlea propagandan välineenä. Venäjää pelissä edustavat Justus Jokela (keskellä) ja Paul Hermansson suunnittelevat maailmanvalloitusta. teksti: WilhelMiina palonen kuva: saMpo rouhiainen
8 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 teksti: esa kostet / kuvitus: konsta horMia haMSterit Säästötoimet painavat päälle, mutta kodit täyttyvät tavarasta. Mikä saa ihmiset hamstraamaan? Lapsena säilöin tyhjiä karkkipapereita lipaston laatikkoon, mistä tuli salaa vähän syyllinen olo.
9 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 hoarders-ohjelMa, keskiverto suomalainen mummola ja Facebookin Roskalava-ryhmät. Näillä kaikilla on kaksi yhteistä piirrettä: ne ovat täynnä tavaraa ja niissä törmää tavallista todennäköisemmin hamstraajaan. Pakonomaisella keräilyllä, kansanomaisemmin hamstraamisella, tarkoitetaan pakottavaa tarvetta kerätä erilaisia tavaroita ja kyvyttömyyttä luopua niistä. Pakonomaisen keräilyn yleisyydestä ei ole tutkimustietoa, mutta ilmiö ei voi olla kovin harvinainen. Itsensä hamstraajiksi mieltävät haastateltavat löytyvät juttua varten Roskalava-ryhmän kautta alle 15 minuutissa. ”Lapsena säilöin tyhjiä karkkipapereita lipaston laatikkoon, mistä tuli salaa vähän syyllinen olo. Aikuisena aloin hamstrata kaikkea, mille ajattelin tulevan käyttöä. Jos sain jostain vaikka lahjakassin, otin narut varmuudeksi talteen. Pari vuotta sitten hamstraaminen alkoi ahdistaa yhä enemmän ja enemmän”, 23-vuotias Henrika Bäcklund aloittaa. Nyt haastateltava vaikuttaa kuitenkin helpottuneelta, sillä käynnissä on elämänmuutos. Itseään kolmannen polven hamstraajaksi kuvaileva Bäcklund on muuttanut elämäänsä minimalistisemmaksi luopumalla suuresta osasta tavaroistaan. Kohta edessä on muutto Australiaan, mikä on vauhdittanut turhasta tavarasta luopumista. Muutos kohti vähemmällä pärjäämistä alkoi kuitenkin jo pari vuotta sitten, kun Bäcklund joutui kohtaamaan hamstrauksen seuraukset konkreettisesti kahdessa muutossa. ”Muutin Turkuun, eikä siinä ollut aikaa alkaa miettimään, mikä menee roskiin ja mikä tulee mukaan. Rojut vain laatikoihin ja ulos. Myöhemmin aloin pohtia, mitä järkeä tässä tavaran mukana raahaamisessa oikein on.” Myös vanhempien muutto pois lapsuudenkodista sai miettimään omaa suhdetta materiaan. Talo oli vuosikymmenien ajan toiminut kodin lisäksi romuvarastona. ”Siellä oli omia vanhoja koulukirjojani ja sen sellaista, kaikki oli säästetty. Niistä tuli mieleen sekä hyviä että huonoja muistoja, ja tavaroista luopuminen uudelleen oli todella raskasta. Mietin myös, etten haluaisi itse asua sellaisen tavaramäärän keskellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua”, Bäcklund pohtii. Haastateltavan puheessa toistuvat tavaroihin liittyvät muistot. Tavara voi itsessään olla arvoton tai jopa käyttökelvoton, mutta muiston vuoksi siitä luopuminen on vaikeaa. ”Hyvät muistot luovat ehkä jonkinlaista turvaa. Oma hamstraamiseni on sillä tavoin aika tunnepohjaista”, Bäcklund toteaa. Maailma ja ihmisten kodit täyttyvät roinasta, mutta haalimme vain lisää tavaraa. Mistä hamstraamisilmiössä oikeastaan on kyse? Ehkäpä taloussosiologi osaa selittää merkillisen ilmiön taustalla vaikuttavia syitä. ”Hamstrauksen voi määritellä kahdella tavalla: joko yksilöllä on kompulsio haalia tavaraa mahdollisimman paljon, tai hänen kulutusvimmansa johtuu siitä, kun tekee löydön halvalla. Jälkimmäistä kulutustyyppiä löytyy varmasti ihan kaikista sukupolvista”, toteaa kuluttamisen ja elämäntavan tutkimukseen erikoistunut taloussosiologi, tutkijatohtori Taru Lindblom. Hyvän kaupan tekeminen ja löytämisen ilo ovat Lindblomin mukaan perimmäisiä kulutustuntemuksia. Edullisen diilin löytämisestä syntyvä ilo on tunne, johon useimmat kulutusyhteiskunnassa kasvaneet kansalaiset pystyvät samastumaan. On paljon hankalampaa vastata yksiselitteisesti siihen, miksi tavaran haalimisesta tulee joillekin itseisarvo. Vanhoilla ikäluokilla ilmiö voi liittyä itse elettyyn pula-aikaan ja kaiken niukkuuteen, mutta eläkeikään ehtineistä hamstraajistakin vain osa ympäröi itsensä tavaroilla tästä syystä. Eivätkä kaikki hamstraajat ole eläkeläisiä, kuten tämäkin juttu osoittaa. Osalle nuorista aikuisista hamstraaminen on ohimenevä vaihe, joka liittyy arvojen muutokseen. ”Kulutuskäyttäytyminen noudattelee elinkaarta: kuluttajaksi sosiaalistutaan näkemällä sen eri muotoja kotona ja omissa sosiaalisissa ympyröissä. Itsenäistyessään jokainen kokeilee omaa kuluttajuuttaan, ja se varmasti hakee hieman muotoaan. Nuorena tai nuorena aikuisena materialistiset arvot ovat tyypillisesti äärimmillään, kuten ylipäätään kaikki arvot ja asenteet. Asennekriittisyyden on kuitenkin tapana laimentua myöhemmässä elämänvaiheessa”, Lindblom arvioi. Tutkijan mukaan kulutustottumukset, maku ja muut kuluttamiseen liittyvät ilmiöt periytyvät vahvasti sosiaalistumien tuloksena. On siis mahdollista, että hamstrausilmiö on myös opittu käyttäytymismalli. Hamstraajaksi tunnustautuva Siru, 20, muistaa saaneensa esimerkin materian haalimiseen juuri omalta äidiltään. ”Kävimme äidin kanssa usein shoppailemassa, kun olin vielä lapsi. Saatoimme hakea Seppälästä korin täyteen euron tai pari maksaneita vaatteita, kun kerta halvalla sai. Se oli meidän yhteinen juttu”, Siru muistelee hymyillen. Haastateltava vakavoituu kuitenkin nopeasti ja alkaa itse pohtia ostosretkien taustoja. ”Siihen varmaan vaikutti perheen vähävaraisuus. Rahaa ei ollut hirveästi, mutta äiti halusi silti varmistaa, ettei minun tarvitse kulkea vanhoissa ja nuhjuisissa vaatteissa. Että on kuitenkin perusjutut kunnossa.” Nettikauppojen selailu on Sirun päivittäinen rutiini, joka vie viikossa aikaa viitisen tuntia. Hyvän alennuksen löytäminen tuo iloa ja mielihyvää. Silti nuori opiskelija kokee suhteensa materiaan ristiriitaiseksi. ”Tavara tuo mielihyvää mutta myös häpeää. Olen tietoinen ongelmastani ja yrittänyt taistella sitä vastaan. Se on kuitenkin vaikeaa”, Siru huokaisee. Alennuksessa olevat vaatteet ja kosmetiikka ovat haastateltavan mukaan suurin houkutus. Erityisesti kosmetiikkaa tulee haalittua silloin, kun sitä saa paljon ja halvalla. Halvat kulutustavarat ovatkin useimpien kuluttajien saatavilla ja siksi monien hamstraajien suosiossa. Käytettyjä vaatteita pursuavat kirpputorit ja myymäläketjujen toistuvat alennusmyynnit kuvaavat ehkä osuvimmin sitä tavarapaljoutta, jonka keskellä elämme. Jatkuvasti kasvava tavaravuori ei kuitenkaan suoranaisesti aja ihmisiä materialistiseen ajatteluun tai hamstraamiseen. ”Tavarapaljous on lähinnä vaikuttanut siihen, että yhä useammalla on mahdollisuus tavaran haalimiseen sosiaaliseen asemaan tai taloudelliseen tilanteeseen katsomatta. Tavaran arvossa on nimittäin tapahtunut valtava inflaatio viimeisten vuosikymmenien aikana”, Lindblom muistuttaa. Tavarapaljouden voikin nähdä vaikuttavan käänteisesti kuluttajien asenteisiin: mitä ripeämmin elinympäristö täyttyy materiasta, sitä enemmän annetaan painoarvoa minimalistiselle elämäntavalle. ”Siinä missä materia oli statussymboli aikaisemmin, ovat väljyys, avaruus ja vähäisemmällä pärjääminen statussymboliksi nousevia tai jo sellaisena olevia juttuja. Voisikin kärjistää, että tällä ajattelutavalla statuskilpailun peränpitäjiksi jäävät juuri nämä hamsterit”, Lindblom spekuloi. Kenties tulevaisuudessa sosiaalinen media täyttyykin minimalismiryhmistä, jonne ihmiset lataavat kuvia tyhjinä ammottavista kodeistaan. Sitä ennen on kuitenkin päästävä eroon kaikesta siitä roskalavojen tavarasta. • Sirun nimi on muutettu. Kävimme äidin kanssa usein shoppailemassa, kun olin vielä lapsi. Saatoimme hakea Seppälästä korin täyteen euron tai pari maksaneita vaatteita, kun kerta halvalla sai.
10 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Jooga rantautui Suomeen 1800-luvun lopulla. Reiluun sataan vuoteen mahtuu salassa pidettyjä meditaatiosessioita, guruliikkeiden leviäminen ja joogan valtavirtaistuminen. MyStiikaSta valtavirtaan teksti: sanna läylönen / kuva: aake kinnunen joogasta Kirjoitetaan sekä kansainvälisellä että paikallisella tasolla paljon: vuosittain julkaistaan lukuisia kirjoja, artikkeleita ja blogitekstejä. Viimeisen vuoden aikana joogakuvien lataaminen Instagramiin on kasvanut räjähdysmäisesti, ja voidaankin puhua ilmiöstä nimeltä Instagram-jooga. Jooga kiinnostaa myös yliopistoissa. Akateeminen joogantutkimus alkoi jo 1700-luvun lopulla. ”Akateemisen joogantutkimukset juuret ovat orientalistisessa tutkimuksessa. Siirtomaavalta-aikoina brittitutkijat käänsivät sanskritia sekä tutkivat intialaista uskontoa ja intialaisia pyhiä tekstejä”, tutkija Matti Rautaniemi valottaa. Åbo Akademin uskontotieteen oppiaineen jatko-opiskelija Matti Rautaniemi tekee väitöskirjaa joogan historiasta Suomessa. Rautaniemen väitöstutkimus sijoittuu modernin joogantutkimuksen kentälle. ”Moderni joogantutkimus syntyi 2000-luvun alussa. Klassisten lähteiden tutkimisen sijaan tutkijat tarkastelevat, millainen kansainvälinen ilmiö joogan harjoittaminen on.” Väitöskirjaprojektin lisäksi Rautaniemi työskentelee freelance-toimittajana ja -suomentajana. Kirjoitukset ja käännökset käsittelevät uskonnon ja henkisyyden teemoja. Syyskuussa ilmestyy joogan maailmanlaajuista historiaa esittelevä populaari tietokirja Erakkomajoilta kuntosaleille – miten jooga valloitti maailman . teoSofiaa ja SuoSion kaSvua Jooga saapui Suomeen teosofien mukana 1890-luvulla. Monet ajan suomalaistaiteilijat ja -kirjailijat olivat kiinnostuneita teosofiasta. Teosofeille jooga tarkoittaa meditaatiota ja mielen salattujen voimien aktivoimista. ”Teosofit ammensivat paljon intialaisesta uskonnosta omaan järjestelmäänsä, ja jooga oli yksi osa sitä. Harjoittaminen pidettiin salassa, koska käytetty tekniikka oli teosofien näkemyksen mukaan niin voimakas. Suomen teosofit perustivat vuonna 1907 virallisen yhdistyksen, joka alkoi aktiivisesti julkaista ja järjestää luentoja. Alan kirjallisuus levisi tehokkaasti ympäri Suomen.” Maailmanlaajuisesti teosofit ovat vaikuttaneet joogan leviämiseen voimakkaasti. Suomen joogan historia ei ole siis poikkeuksellinen. Tunnetumpi joogan historia Suomessa alkaa 1950-luvulla. Intialainen opettaja kävi opettamassa joogaa Hauholla. Jooga alkoi levitä eri puolille maata työväenja kansalaisopistojen kautta. Joogan suoMatti Rautaniemen mielestä joogan harrastaminen helpottaa sen tutkimista. sio kasvoi. Harjoitusten fokus oli jooga-asennoissa. ”Suomen Joogaliitto perustettiin 1960-luvulla. Liitto halusi tehdä joogasta suomalaiseen kulttuuriin sopivan ja lääketieteen kannalta vakavasti otettavan harjoituksen. Jooga nähtiin yleishyödyllisenä itsehoitomenetelmänä, ja joogan mystisyydestä pyrittiin tietoisesti eroon.” Guruliikkeitä ja nykyjooGaa 1970-luku toi Suomeen guruvetoisia liikkeitä kuten transsendenttisen mietiskelyn sekä Ananda Margan ja Hare Krishnan. Nämä liikkeet levisivät lähinnä pääkaupunkiseudulla. ”Tämä toiminta vetosi ennen kaikkea vastakulttuurista kiinnostuneisiin nuoriin ja opiskelijoihin. Liikkeissä oli mukana myös nykyisin tunnettuja muusikoita ja poliitikkoja”, Rautaniemi kuvailee guruliikkeiden toimintaan osallistuneita. Nykyinen joogailmiö alkoi 90-luvulla. Astangajooga oli näyttävä joogatyyli, joka vetosi uudenlaiseen sukupolveen. Reilu 15 vuotta sitten alkoi uudenlainen kehitys: joogan opettaminen ammattimaistui. ”Kun joogan suosio kasvoi ja kasvoi, opettamista saattoi tehdä päätoimisesti. Opistojen joogakurssien rinnalle alkoi tulla yksittäisiä joogakouluja.” Nykyajalle on tyypillistä, että uusia joogatyylejä ilmestyy tiuhaan, mikä näkyy myös Suomen joogatarjonnassa. Jooga on aina ollut monimuotoinen ilmiö, mutta nykyisin moninaisuus korostuu eri tavalla kuin ennen. ”Jooga voi olla uskonnollista, se voi olla elämäntapa tai yksi viikoittainen harjoitus. Tai sitten jotain siltä väliltä.” Rautaniemelle jooga on sekä tutkimuskohde että henkilökohtainen harjoitus. Modernin joogantutkimuksen piirissä on erittäin yleistä, että tutkija itse on joogi tai joogaopettaja. Rautaniemen mukaan oma joogaharjoitus hyödyttää tutkimuksen tekemistä, koska hän ymmärtää ilmiötä sisältä käsin ja on jatkuvasti yhteydessä kenttään. ”Välillä toki tutkijoilla tulee vähän skismaa joogan harjoittajien kanssa, koska joogatutkimus voi kyseenalaistaa yleisiä uskomuksia joogasta ja nostaa esiin puolia, jotka ovat epämiellyttäviä. Itse olen tyypillinen nykyjoogi: teen tiettyjä harjoituksia, koska koen ne hyödyllisiksi.” •
MikSi liStat ovat vaaralliSia? Anton Monti eli nuoruutensa Italiassa, joka leiskui poliittista väkivaltaa. Se sai hänet herkistymään radikalismille ja kirjoittamaan kuvauksen siitä, miten tavalliset ihmiset järjestäytyvät tuhoamaan vihollisensa. teksti: WilhelMiina palonen / kuvat: aleksi Malinen
12 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 vene on purjeveneeksi komea, 39 jalkaa ja sen nimi on Papago. Kolme aktivistia lähtee purjehdusta rakastavan psykiatrin kanssa merelle. Matka alkaa Pohjois-Italiasta ja aktivistit suuntaavat kohti Libanonia. Veneessä luetaan scifiä ja kuunnellaan radiota. Joku jättää radion kuitenkin liian lähelle suuntimalaitetta, mikä sotkee signaalin. Virheellinen kurssi huomataan vasta, kun he ovat melkein Israelin aluevesillä, kymmeniä maileja sieltä, missä heidän pitäisi olla. Vihdoin Papago saapuu Libanonin edustalle. Purjevene ankkuroidaan avomerelle, odottamaan yötä. Pimeällä paikalle saapuvat palestiinalaisjärjestön moottoriveneet, jotka ovat täynnä aseita. Italialaiset pelästyvät, sillä aselasti on useiden satojen kilojen suuruinen, vaikka etukäteen on sovittu vain parista sadasta kilosta. Kaikki lastataan Papagoon, ja italialaiset nostavat vasemmat nyrkkinsä ilmaan tervehdykseksi palestiinalaisille. Nämä vastaavat voitonmerkeillä ja kohottamalla rynnäkkökivääreitään. Sen jälkeen Papago palaa Italiaan. On vuosi 1979 ja purjeveneessä salakuljetetaan maahan tiettävästi suurinta aselastia toisen maailmansodan jälkeen. Operaation taustalla on järjestö Punaiset prikaatit. Prikaati tarkoittaa yleensä armeijan pienintä yksikkö, joka kykenee itsenäiseen taisteluun. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole minkään armeijan palkkalistoilla, vaan he ovat nuoria tehdastyöläisiä, jotka uskovat tekevänsä Italiassa vallankumouksen. He eivät vain kuljeta aseita, vaan käyttävät niitä. Koko Italia on huomannut sen viimeistään vuotta aiemmin. vanha nuori raDikaali Anton Monti haluaa kertoa Punaisista prikaateista. Järjestöstä on kirjoitettu Italiassa valtavasti, mutta suomalais-italialainen Monti on kirjoittanut väkivaltaisista vallankumouksellisista kirjan suomeksi. Kirja julkaistaan lokakuun alussa. “Siihen on oikeastaan kolme syytä, miksi lähdin kirjoittamaan kirjaa”, sanoo Monti. Ensimmäinen syy on henkilökohtainen ja se liittyy nuoruuteen. Monti muutti lapsena Helsingistä Italiaan, jossa elettiin hänen nuoruusvuosinaan poliittisesti sähköistynyttä aikaa. Hän oli 14-vuotias vuonna 1978, kun Punaiset prikaatit toteutti suurimman operaationsa: kaappasi maan entisen pääministerin Aldo Moron. Aktivistit pitivät Moroa 55 päivää vankina ja lopuksi ampuivat hänet. Moron kaappaus on Italiassa kuin Kennedyn murha Yhdysvalloissa. Jokainen muistaa, missä oli juuri silloin, kun kuuli kaappauksesta ensimmäisen kerran. Monti oli Roomassa matkalla kouluun. “Ihmettelin miksi täällä on niin paljon helikoptereita ilmassa. Koulussa opettajat olivat laittaneet televisiot päälle, niistä näkyi mitä on tapahtunut. Sen jälkeen opettajat lähettivät meidät kotiin, ja kaikki miettivät, mitä nyt tapahtuu.” Moron murha pysäytti Italian, vaikka poliittisia murhia ja väkivaltaa oli ollut jo aiemmin. “Sillä hetkellä yhteiskunnalla oli takki tyhjänä niin sanotusti”, toteaa Monti. Punaiset prikaatit varmisti operaatiollaan paikkansa italialaisten mielistä. Montille järjestö tuli kuitenkin tutuksi myös muuta kautta. Hän toimi itse aktivistina puolueiden ulkopuolisessa Autonomia Operaiassa. Koska Punaisten prikaatien aktivisteja ja tukijoita oli runsaasti, saattoi politiikassa toimiva törmätä heihin tai ainakin epäillä törmänneensä. ”Ei kukaan tullut käyntikortin kanssa sanomaan, että kuuluu Punaisiin prikaateihin.” Käydessään Pariisissa Monti sai käsiinsä järjestön dokumentin, josta ilmeni prikaatien sisäisiä ongelmia. Sellaisista ei ollut vuotanut tietoa ulkopuolelle aiemmin, vaan järjestö oli vaikuttanut graniittisen yhtenäiseltä. Myöhemmin Monti tapasi vielä enemmän ihmisiä järjestön liepeiltä. Järjestön sisäinen yhtenäisyys rakoili jo enemmän 1980-luvun puolivälin tienoilla. Vähitellen järjestö lakkasi olemasta. Yllättäen vuonna 2003 järjestö kuitenkin perustettiin uudelleen. Johtajana toimi Montin ystävä Tavallisesti Anton Monti ei pidä kenkiä jalassa kotona. Hänessä on kuitenkin sen verran italialaista, että hänen mielestään suomalaiset näyttävät sukkasillaan hassuilta lehtikuvissa.
13 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 vuosikymmenten takaa. Mies oli käynyt samaa koulua ja toiminut samoissa ryhmittymissä politiikassa. Nyt hän puhalsi henkeä väkivaltaiseen järjestöön, joka oli ollut lakkautettuna jo pitkään. Se oli yksi asioista, joka sai Montin selvittelemään järjestön historiaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli vanhan ystävän ratkaisun taustalla. Samalla Monti on kuitenkin sitä mieltä, että moni aikalaisista olisi voinut helposti päätyä samalle tielle kuin Punaiset prikaatit. ”Kirjan päätapahtumat sijoittuvat omaan nuoruuteeni ja jossakin elämän vaiheessa sitä ryhtyy kelaamaan taaksepäin asioita. Katsomaan nuoruuden aikoja ja miettimään sitä, miten ne ovat vaikuttaneet omaan olemiseen ja persoonaan.” Se halu ymmärtää menneisyyttä, omien ja muiden ympärillä olleiden oli ensimmäinen, henkilökohtainen syy lähteä kirjoittamaan kirjaa. jännitySkertoMuS Kun kuuntelee Montia, voisi kuvitella, että puhe on seikkailukertomuksesta tai veijariromaanista, eikä poliittisen järjestön historiasta. ”Se tarina itsessään on minusta hyvin kiehtova”, hän sanoo, ”se on rikostarinana kiinnostava. Siinä on kaikki elementit, mitä yleensä on tuollaisissa tarinoissa.” Nuoret ihmiset suunnittelevat vallankumousta modernissa länsieurooppalaisessa yhteiskunnassa ja uskovat siihen todella. He ovat töissä tehtaassa, asuvat kommuunissa ja lukevat huolellisesti Marxinsa. Operaatioita suunnittelee valtava koneisto. Toimintaa rahoitetaan pankkiryöstöillä. Tarvittavat autot varastetaan ja niihin tehdään väärennetyt rekisterikilvet. Järjestöllä on oma logo, jonka käyttöä valvotaan. ”Oli budjetti ja oli organisaatiokaavio, johon laitetaan ihmisiä, mutta yhtään enempää sitten ei oteta. Heillä ei ollut tarvetta rekrytoida kaikkia, vaan he koko ajan ajattelivat, miten se heidän firmansa pysyy mahdollisimman tehokkaana. Se on samanaikaisesti äärimmäisen kiehtovaa ja totta kai äärimmäisen vaarallista.” Järjestö pitää itseään oikeutettuna tuomitsemaan ihmisiä. Moni poliitikko, virkamies ja teollisuusjohtaja yllätetään ampumalla jalkoihin. Myöhemmin kiinniottotilanteessa poliisi tulee paikalle ja ampuu takaisin. Paljon on merkittäviä yksittäisiä operaatioita. Niin kuin aselastin salakuljetus Papagolla. Jos henkilökohtaisen menneisyyden tarkasteleminen oli ensimmäinen syy kirjoittaa kirja, niin vetävä tarina on toinen. Monti vakavoituu hetkeksi. Yhtä asiaa hän haluaa korostaa. ”En ole kirjoittanut Punaisten prikaatien uhreista. Tiedostan sen koko ajan ja haluan, että muutkin tiedostavat. Ei puhuta mistään pienestä määrästä uhreja.” Moni ampumisista ei rajoittunut vain jalkoihin, vaan aktivistit tähtäsivät ylemmäs. Monti on keskittynyt niihin nuoriin ihmisiin, jotka päätyivät rakentamaan julman organisaation. Vallankumoushaaveiden taustalla on paljon inhimillistä. Navigoidaan väärin, riidellään ja suunnitellaan häämatkaa. Vallankumoukseenkin voi väsyä. Yksi kapinallisista haluaa hetkeksi pistäytyä taidemuseoon katsomaan impressionistien näyttelyä. Aldo Moron kaappaus oli julma, mutta senkään ei ollut tarkoitus loppua Moron ampumiseen. Neuvottelut vain jumittuivat, eivätkä kaappaajat saavuttanet mitään tavoittelemistaan myönnytyksistä. He antoivat Moron itsensä ohjailla neuvotteluja, koska tämä oli siinä taitavampi kuin he, mutta se ei auttanut. Sitten he eivät vain tienneet, mitä olisivat vangilleen tehneet. Politiikkaan turtuu, jos se ympäröi koko ajan. Osa Punaisten prikaatien jäsenistä halusi lähteä koko järjestöstä. Heistä jotkut joutuivat ammutuksi. Kuitenkin myös suuri osa muusta Italiasta sai politiikasta jossain vaiheessa tarpeekseen. ”Tuli vähän niin kuin krapula kaikesta, mikä liittyy politiikkaan. Ihmiset rupesivat ottamaan selvästi etäisyyttä siitä. Se oli ollut kuitenkin sitä, että teit politiikkaa koulussa, yliopistolla ja työpaikalla – niin kuin aamusta iltaan”, sanoo Monti ja nauraa, ”Kyllä siitä tuli aika sumuinen olo.” Myös Monti etääntyi politiikasta. Koko 90-luvun hän keskittyi oikeastaan vain työntekoon Italian ulkomaankauppaministeriössä, muutti Suomeen, eikä juuri seurannut, mitä politiikassa tapahtui. Myöhemmin hän toimi usean yrityksen johdossa. Isäksi tulon jälkeen hän jäi lapsen kanssa kotiin ja alkoi kirjoittaa. keSkuStelua ääriPäiDen kanSSa Monti kiinnostui politiikasta uudelleen 2000-luvun alussa globaalikriittisen liikkeen myötä. Hän havahtui miettimään radikalismia ja Italiassa tehtyjä virheitä. Sen jälkeen poliittisesta väkivallasta on tullut, miten sen nyt sanoisi, ajankohtaista Suomessa. Siitä muodostui kolmas syy kuvata radikaalia poliittista liikehdintää, vaikka aikakausien väliltä voi etsiä aina vain rajoitetusti yhtäläisyyksiä. Monti sanoo sanottavansa varovaisesti, sana kerrallaan. Hän ei halua tehdä kärjistäviä rinnastuksia, eikä hän halua, että hänet ymmärretään väärin. ”Näen, että Suomessa on lisääntynyt tietynlainen vihapuhe ja pienimuotoinen poliittinen väkivalta.” Politiikan äärimuodoille herkistyy, kun tietää, mitä tapahtuu, kun joku aloittaa hyvin suurista tavoitteista hyvin pienillä keinoilla. Vähäiset tapahtumat kasvavat suureksi näytelmäksi. Siksi Monti suhtautuu vakavasti sellaisiin asioihin kuin poliittisten vastustajien ja vihollisten nimien listaamiseen. ”Se tekee sellaisen jaon ja vastakkainasettelun. Silloin herää kysymys, miksi näitä listoja tehdään. Ne kielivät jostakin.” Montin näkemys listoista ei ole pelkästään vanhan aktivistin analyysiä. Hän on naimisissa Anni Sinnemäen kanssa, joka toimi Vihreiden puheenjohtajana ennen nykyistä puheenjohtajaa Ville Niinistöä. Viimeisin listakohu osui lähelle. Vihapuheen ja Punaisten prikaatien kaltaisen organisoidun toiminnan välillä on tietysti merkittäviä eroja. Vihapuhe on pahan olon purkamista, ei järjestelmällistä tuhoamista. ”Olen koettanut löytää ulos teitä radikalismista. On hirveän tärkeää ymmärtää, että radikaaleja liikkeitä on. Jos halutaan välttää menneisyyden ongelmia, niin pitäisi aina antaa ihmisille mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisesti muutenkin kuin virallisten puolueiden kautta. Keskustelu pitäisi aina pitää auki radikaalien liikkeiden ja muiden välillä – sekä oikealla että vasemmalla.” Kun Punaiset prikaatit saivat Aldo Moron kiinni, heidän johtajansa koetti keskustella tämän kanssa politiikan epäkohdista. Vain huomatakseen, etteivät he ymmärtäneet toisiaan. Vallankumoukselliset ja entinen pääministeri puhuivat eri asioista ja käyttivät erilaista kieltä. Monti haluaa, ettei inhimillinen tragedia unohdu. Radikalismi voi olla yhteiskunnalle raskasta ja jakaa sen kahtia. ”Ehkä kuuntelemalla ja ymmärtämällä tällaisia tarinoita pystytään torjumaan tiettyjä uhkia”, sanoo Monti ja hymyilee. Nuoruuden tapahtumista on toisaalta vain vähän aikaa. Papago, salakuljetukseen käytetty purjevenekin, on vielä olemassa. • Moni ampumisista ei rajoittunut vain jalkoihin, vaan aktivistit tähtäsivät ylemmäs. Pimeällä paikalle saapuvat palestiinalaisjärjestön moottoriveneet, jotka ovat täynnä aseita. Italialaiset pelästyvät, sillä aselasti on useiden satojen kilojen suuruinen
14 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 tarinoita lauteilta työsKentelin kesällä 2014 assistenttina kansainvälisessä Arteles-taiteilijaresidenssissä Hämeenkyrössä. Asuin kuukausittain vaihtuvien kymmenen taiteilijan kanssa sata vuotta vanhassa koulurakennuksessa metsien ja peltojen keskellä. Lähin ruokakauppa oli yli 10 kilometrin päässä, ja parasta hupia maailman eri kolkista saapuneille taiteilijoille oli elämän pohdiskelu kunnon löylyissä 50-luvun puusaunassa. Elimme kummallisessa taiteilijakuplassa, jossa maailman eri kansat ja uskonnot kohtasivat ja yrittivät elää sovussa Suomen maaseudulla. Läheltä tulevat taiteilijat saapuivat Tanskasta ja Skotlannista, kaukaisimmat muun muassa Australiasta, Alaskasta ja Singaporesta. Heitä kaikkia yhdisti oletus suomalaisen luonnon puhtaudesta ja kauneudesta. Moni halusi paeta suurkaupungin hälinää maahan, jossa asutus on harvaa ja kansa vaiteliasta. Minulla oli monta tehtävää. Olin heille autokuski, talonmies, siivooja, puutarhuri, tulkki, tuomari, kuvaaja, malli, terapeutti, ystävä ja tarvittaessa kerroin heille Kalevalasta tai talvisodasta. Ennen kaikkea olin heille linkki suomalaisiin ihmisiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Ennen kuin hyvästelin heidät kotimatkalle, halusin kuitenkin muistuttaa heille, että myös minä olen taiteilija kuten he. Halusin tallentaa heistä jokaisen samassa asetelmassa siinä ympäristössä, jossa vietimme kesän. Varasin heistä kullekin kolme filmiruutua ja pyysin heitä katsomaan minua silmiin. Savu nousi saunan piipusta kohti pimenevää kesätaivasta. Vilvoittelimme pyyhkeet päällä, kuuntelimme sammakoiden kurnutusta ja istuimme vanhassa puukeinussa. Olimme kaikki tavanneet toisemme vasta muutamia tunteja sitten, mutta tiesimme, että tuleva kesä ja sen mukanaan tuomat lukemattomat keskustelut saunan lauteilla saisivat meidät muistamaan toisemme ikuisesti. Holly Knox Rhame, kuvataiteilija, USA. Holly käytti hyväkseen vanhan residenssirakennuksen aavemaista tunnelmaa ja järjesti meille yhtenään upeita kauhuelokuvailtoja. Kun Holly ei työskentele kuvataiteen parissa, hän toimii näyttelijänä newyorkilaisessa kummitustalossa. teksti ja kuvat: johanna naukkarinen
Adam Setala, kuvittaja, USA. Puoliksi suomalainen Adam tuli Suomeen kohdatakseen Turun seudulta lähtöisin olevien isovanhempiensa synnyinmaan. Hän halusi kuulla tarinoita talvisodasta ja maistaa elämänsä ensimmäisen kerran karjalanpiirakoita. Alexis Courtney, videoja valokuvataiteilija, USA. New Yorkin muotimaailman kalifornialaiseen maatilaan vaihtaneen Alexiksen näki joka ilta ulkosaunan lämmitystöissä. Hänen upeat leipomuksensa kruunasivat monet yhteiset ruokahetket. Jihyun Youn, tanssitaiteilija, Etelä-Korea. Jihyunin saattoi usein löytää tanssimasta laiturilta lammen rannalta. Hän naksautteli myös huonoryhtisten taiteilijoiden selät parempaan kuntoon.
16 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015
17 Oscar Chan, kuvittaja, Hongkong. Oscar hurmioitui Suomen luonnosta ja puhtaasta ilmasta, mutta ei koskaan oppinut ymmärtämään pyörien jalkajarruja. Teimme yhdessä monta vaarallista pyöräretkeä mäkisillä metsäteillä. Megan Elizabeth Taylor, kuvataiteilija, Skotlanti. Megan ei koskaan astunut huoneestaan ulos ennen kuin näytti henkeäsalpaavan upealta. Iltaisin viinin äärellä hän unelmoi uljaasta ja paremmasta itsenäisestä Skotlannista. Grace Kingston, kuvataiteilija, Australia. Suomen kulttuuria ja kieltä rakastava Grace ei ollut Suomessa ensimmäistä kertaa. Hän nukkui kuukauden ladossa ja järjesti Sydneyssä menestyneen näyttelyn, jonka avainelementtinä oli suomalainen sammal.
18 salo on ollut viime vuodet poikkeuksellinen murheellisten uutisten keskittymä. Lomautukset ja aivovuoto ovat olleet jo joitain vuosia Saloon liittyvissä mielleyhtymissä kebabin ja kännyköiden lisäksi ehdottomasti päällimmäisinä. Tiedättehän tarinan – Nokian ja Microsoftin sukellus veti mukanaan kokonaisen kaupungin, jossa nyt suljetaan kilpaa koulua ja tehdasta. Salolaislähtöinen presidenttimmekään ei enää tunnusta väriä. Hän on Sauli Naantalista. Siellä Naantalissa on mukavan näköisiä veneitä, saaristolaispöytiä ja Muumimaailma. Saloa puolestaan kutsutaan Suomen Detroitiksi ja siellä on köppäisesti tuunattuja autoja, lomautettuja sairaanhoitajia ja huumausainerikoksia. Eikä siinä vielä kaikki. Vaakunakin vietiin – Saloa edustaa nykyisin kuntaliitosten myötä adoptoitu Halikon vanha vaakuna. Salon kaupungin nettisivuilla kaupungin tunnuksena käytetäänkin vaakunan sijaan mieluummin vauhdikasta logoa, joka on kuin suoraan joltakin NASDAQ-listatulta yritykseltä. Tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmin vakavalta, jopa lohduttomalta. Voisiko kokonaiselle kaupungille käydä Suomessa samalla tavalla kuin Myllykosken kaltaisille entisille paperiteollisuustaajamille? Kuulin äskettäin Proffan Kellarissa mykistävän huhun. Paikallislehti Salon Seudun Sanomien tekstaripalstalla käydään tällä hetkellä kiivasta väittelyä kiertoliittymistä. Tarkemmin sanottuna debatissa on kyse siitä, osaavatko salolaiset ajaa liikenneympyröissään vai eivät. Ei siis raastavaa purkautumista suurten työpaikkakeskittymien alasajosta ja palveluiden karkaamisesta, vaan kärkkäitä mielipiteitä vaihdetaan liikennekäyttäytymisestä. Miten tämä on mahdollista? Onko Salon ahdinkoa liioiteltu vai herättääkö liikennesuunnittelu yksinkertaisesti ihmisissä näin paljon tunteita? Leikkausahdingossa pyristelevää Suomea voi ymmärtää paremmin ehkä juuri Salon esimerkin avulla. On tehtävä tutkimusmatka Salon ja liikenneympyröiden timantinkovaan ytimeen. ylioppilasKylässä autoon pakkautuu liuta johtavia kiertoliittymäasiantuntijoita ja hansikaslokerosta löytyy kasetillinen 80-luvun aikuisrokkia. Huomaan jo parkkipaikalla olevani hämmästyttävän innokas maakuntamatkailija pienestä tihkusateesta huolimatta. Toisaalta sehän saa vain moottoritien kimmeltämään tunnelmallisesti. Kehoni on täydellisessä valmiustilassa. Välipysähdyksellä ABC Piihovilla parkkipaikalle pysäköidystä autosta pauhaa tuttuja ääniä vuosien takaa. Avaimen Roihuvuori soi erittäin lujaa nuoren miehen autostereoista. Roihuvuoren ilmestyessä vuonna 2001 Nokialla meni kovaa ja sen tarunhohtoista 3310-mallia myytiin kuin leipää. Noksulaisille jaettiin kansainvälisissä konferenssissa haltioituneita yläfemmoja ja meillä hyvätuloiset kotitaloudet laittoivat lapsilisät kiertoliittyMä uuSi nokia? Kävin katsomassa salolaisia kiertoliittymiä vain tajutakseni, että niissä piilee Salon pelastus. teksti: Miikka rusi / kuvat: jasMiina isotalus
19 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Nokian osakkeisiin. Edellisenä vuonna Darude ja Bomfunk MC’s olivat tehneet suomalaista musiikkivientihistoriaa. MoonTV:n juontajat tekivät telkkariin kännissä festariraportteja, fontit ja aurinkolasit olivat räjähtävän nopeita ja vanha mantra Pohjolan Japanista kaivettiin naftaliinista. Mikäli Suomi olisi vielä voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2001, kollektiivinen itsetuntomme olisi varmasti räjähtänyt käsiin. Olisimme kenties haaveilleet omasta avaruusohjelmasta. Tai Suur-Suomesta. Saloon ajaessa ei koe saapuvansa mihinkään failed stateen, vaan päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Huristelemme Hämeentien ja 110-tien väliaikaisesta kiertoliittymästä kohti keskustaa ja Kirkkokadun kiertoliittymää. Samalla katselemme nähtävyyksiä: Kebabkatuna epävirallisesti tunnettua tienpätkää sekä paikallista ”Walmartia” – nimeltään totta kai SalMart. Perjantai-iltaan valmistautuvan Salon katuvalaistus on erikoisen niukkaa, mutta rakennusten julkisivut ovat hienossa kunnossa, kadut tyydyttävän siistejä ja keskustan liikehuoneistotkin lähes sataprosenttisesti käytössä. Samaa ei voi aina sanoa Turusta. Käykää vaikka Forumissa tai kävelkää Marilynin ohi perjantai-iltana. Yksi asia kuitenkin askarruttaa. Missä helvetissä ovat kaikki ihmiset? Perjantaina kello yhdeksältä illalla kansakuntamme virallinen nousuhumalakello on kumahtanut ja kutsu tavernoihin tai tanssilattioille on käynyt kaikille läpi maan. Silti olo Salon keskustassa on paikoitellen jopa aavemaisen yksinäinen. Jäämme Kirkkokadulle tarkkailemaan liikenneympyräkäyttäytymistä. Tilannenopeudet vaikuttavat huomattavan suurilta. Autoilijat ottavat selvästi tyhjästä kiertoliittymästä ilon irti. Usea unohtaa hurmostilassaan myös käyttää vilkkua liittymästä poistuessaan. Toiset puolestaan pelaavat varman päälle ja pistävät vilkun päälle liian aikaisessa vaiheessa. Kehnot vilkkusuoritukset aiheuttavat valvontaneuvostossamme vaimeaa mutinaa, mutta vaaratilanteita ei ole lähelläkään syntyä. Ellei liikenneympyrään ilmestyisi tasaisin väliajoin auton avoimista ikkunoista kiljupäissään kurkku suorana huutavaa nuorisoporukkaa, tilanne kävisi suorastaan pitkästyttäväksi. Aika tuntuu täällä jollakin tavalla pysähtyneeltä. Ehkä suuruuden päivistä on vaikea luopua. On syytä muistaa, että salolaisen laatuelektroniikan tarina ei ala Nokiasta, vaan Salorasta, joka aloitti radioiden valmistuksen jo 1920-luvulla. Nyt ei puolestaan tapahdu oikein mitään. Kaupunki, jonka kuuluisat insinöörit ja ohjelmoijat olivat paksuina vuosina bisnesmaailman rokkitähtiä, polkee silminnähden paikallaan. Missä on vika? tänne jos mihin tarvitaan nopeasti pöhinää, tulevaisuususkoa ja yhteisiä isoja hankkeita. Kiinteistökauppojen näyteikkunoiden ilmoituksissa on entisten nokialaisten hulppeita omakotitaloja ja ”remontoijan unelmakohteita” rinta rinnan. Moni on jättämässä laivaa. Suomessa on totuttu siihen, että kunnat kilpailevat keskenään monessa mitä eriskummallisimmassa asiassa. Suurimman potkukelkan titteli on erityisen haluttu. Savon suurin potkukelkka on Leppävirralla, Sokos Hotel Vesileppiksessä. Loimaa ja Tuuri ovat puolestaan kilpailleet raskaassa sarjassa maailman suurimmasta potkukelkasta. Syntyy ajatus. Mitä jos Salon nousu lähtisi kiertoliittymästä – tarkemmin sanottuna maailman suurimmasta kiertoliittymästä. Oikealla rahoituksella Salo voisi valjastaa historiallisen insinööriosaamisensa valtavaan infrastruktuurihankkeeseen. Samalla keynesiläiset olisivat innoissaan ja kaupungissa olisi taas työtä. Englannin Swindonissa on hyvä esimerkki kunnianhimoisesta kiertoliittymäsuunnittelusta – kuuluisa ”The Magic Roundabout” on kolossi, jossa on viisi pientä kiertoliittymää, joiden keskellä on yksi suuri vastapäivään kiertävä liikenneympyrä. Jotain vastaavaa tarvitaan Saloon – ja siellä jos missä on uskallettu ennenkin tehdä asioita isosti. Maailman suurin kiertoliittymä, jonka keskisaarekkeen voisi vaikka koristella maailman suurimmalla 3310-puhelimella tai kebab-kioskilla. Kiertoliittymiä on Suomessa käytetty pienten kuntien vetovoimapiristeinä, mutta maailman suurin kiertoliittymä olisi kansallinen sekä kansainvälinen turistinähtävyys. Brysselissä Schumanin liikenneympyrä on Euroopan Unionin todellinen keskus. Se on kuvaavaa, sillä kiertoliittymät ovat olleet pitkään eurooppalainen spesialiteetti, joita on hiljattain herätty kadehtimaan ja rakentamaan toden teolla myös Yhdysvalloissa. Ja miksipä ei – ne ovat tutkitusti risteyksiä turvallisempia, ympäristöystävällisempiä ja lisäksi niiden keskelle saa halutessaan taidetta tai vaikka kukkaistutuksia somisteeksi. Kiertoliittymä juhlisi liikenneturvan lisäksi eurooppalaisuutta ja modernia kaupunkisuunnittelua. Niin ja tietysti kuuluisaa salolaista insinöörivoimaa. Moni sanoo Salon olevan risteyskohdassa tai tiensä päässä. Autokuntamme konsensus on kuitenkin toiveikkaampi – Salo on kiertoliittymässä. Risteyksessä pysähdytään, mutta kiertoliittymässä pysytään liikkeellä ja tarkkaillaan mahdollisuuksia. Eihän identiteettikriisiäkään ratkaista jäämällä paikalleen, vaan hiljentämällä vauhtia ja harkitsemalla uutta suuntaa. Kunhan muistaa vilkun käytön. • Perjantaina kello yhdeksältä illalla kansakuntamme virallinen nousuhumalakello on kumahtanut ja kutsu tavernoihin tai tanssilattioille on käynyt kaikille läpi maan.
20 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 tuijotan itseäni peilistä Bakun lentokentän vessassa ja mietin, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen matkalla yhteen maailman ainoista valtioista, joissa naisille asetettu huivipakko koskee myös turisteja. Iranin tiukkaakin tiukempien pukusäännösten mukaisesti olen hetkeä aiemmin vaihtanut päälleni nilkat peittävän hameen sekä vartalon muodot kätkevän, reilusti yli pepun yltävän takin, manteaun. Paidan alla kätkössä minulla on 1000 euroa käteisenä. Iranin talouspakotteiden vuoksi kaikki kuukauden aikana käytettävä raha on vietävä maahan käteisenä. Ulkomaisilla pankkikorteilla ei pysty maksamaan ostoksia eikä nostamaan rahaa pankkiautomaatilta. Iranin islamilainen tasavalta on yksi niistä maista, jotka Yhdysvallat on asettanut pahan akselille yhdessä muun muassa Irakin, Syyrian, Kuuban ja Pohjois-Korean kanssa. Iranin ja länsimaiden väliset neuvottelut Iranin kiistellystä ydinohjelmasta ovat jatkuneet yli 12 vuotta. Käytännössä Iran on ollut vuoden 1979 islamilaisesta vallankumouksesta lähtien lähes koko muusta maailmasta eristetty yksinäinen saareke – ja kansainvälisen politiikan syntipukki. MonarkiaSta teokratiakSi Lennon lähtöportilla huomaan yllättäen, että suurin osa naisista on pukeutunut länsimaalaisittain tiukkoihin farkkuihin ja t-paitoihin. Vain muutamalla on päässään huivi, mutta sitäkin useammalla on näyttävät, suorastaan yliampuvat meikit. Vielä ennen vuoden 1979 islamilaista vallankumousta Iran oli suhteellisen länsimaalainen, maallistunut monarkia. Iranin viimeiseksi jäänyt shaahi Mohammad Reza Pahlavi oli länsimielinen ja Yhdysvaltain tukema hallitsija, jonka unelmana oli tehdä maastaan teollistunut maailmanmahti. Vallankumousta edeltävinä vuosina shaahin suosio kuitenkin mureni: diktatuurihallitus oli korruptoitunut, pelätty salainen poliisi SAVAK tukahdutti kaiken vastarinnan, ja valtion pakkomodernisointi suututti monia kansalaisia. Enemmistön tyytymättömyys johti lopulta vuoden 1979 vallankumoukseen, jossa mieltään osoitti sekalainen joukko shaahiin pettyneitä kansalaisia. Rinta rinnan marssivat niin islamistit, vasemmistolaiset kuin naisetkin, joilla ei vielä siinä vaiheessa ollut aavistustakaan siitä, mihin suuntaan kehitys vallankumouksen jälkeen kääntyisi. Suljettujen ovien takana teksti: saarlotta virri / kuvat: kanerva rautila ja saarlotta virri Heinäkuussa syntynyt historiallinen sopu Iranin ydinohjelmasta avaa vuosikymmenten ajan eristettynä ollutta ja talouspakotteista kärsinyttä maata maailmalle. Islamilaisen tasavallan kodeissa paljastuu vivahteikas ja vieraanvarainen kulttuuri.
Väkivaltaisten mielenosoitusten seurauksena shaahi ja hänen vaimonsa Farah Diba pakenivat maasta. Iran muutettiin kansanäänestyksellä Iranin islamilaiseksi tasavallaksi ja pitkään maanpaossa ollut Ruhollah Khomeini nimitettiin maan ensimmäiseksi hengelliseksi johtajaksi. Käytännössä maa muuttui hetkessä sekulaarista monarkiasta teologijuristien hallitsemaksi teokratiaksi. PohjoiS-teheranin PerSialainen eliitti Vasta kun lentäjä ilmoittaa aloittavansa laskeutumisen islamilaisen vallankumouksen pääinsinöörin ajatollah Khomeinin mukaan nimetylle lentokentälle, naiset alkavat kuin yhteisestä merkistä sitoa silkkihuiveja päähänsä ja vetää takkeja yllensä. Seuraan perästä ja asettelen huivini huolellisesti niin, että se peittää myös kaulani ja dekolteeni. Kun lentokoneen rullat osuvat Iranin maaperälle, joudun tarrautumaan kiinni ystäväni käsivarteen. Vatsanpohjassani on outo, kihelmöivä tunne. Imaami Khomeinin kansainvälisestä lentokentästä tulee mieleen lähinnä suomalaisen pikkukaupungin lentokenttä. Väkeä ei ole nimeksikään, matkatavarahihnojakin vain kaksi. Saapumishallin seinällä komeilevat ajatollah Ruhollah Khomeinin sekä hänen seuraajansa, maan nykyisen hengellisen johtajan Ali Khamenein kuvat. Kaikesta päätellen islamilaiseen tasavaltaan ei vielä ole tunkua. ”You don’t have to wear the scarf like that. Just be comfortable!” huudahtaa nainen paksulla brittiaksentilla ja viittoo kohti huiviani. Nyökkään hämmentyneesti ja yritän asetella huiviani rennommin. Shirin, Englannissa insinöörin tutkintonsa opiskellut ja muun muassa Piilaaksossa työskennellyt teheranilaisnainen, on ensikosketukseni iranilaiseen vieraanvaraisuuteen. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen, kun olen saapunut Iranin islamilaiseen tasavaltaan, pitelen käsissäni oluttuoppia. Olen uuden teheranilaistuttavani hulppeassa kämpässä, Pohjois-Teheranin trendija hienostoalueella. Ystäväni Shirin on yksinelävä, 40-vuotias uranainen. Pohjois-Teheranissa siinä ei ole mitään kummallista – täällä vallitsevat erilaiset käyttäytymisnormit kuin muualla Iranissa. Ei tarvitse kuitenkaan mennä kuin muutama kilometri etelään kohdatakseen huomattavasti konservatiivisemman todellisuuden. Neljän tunnin aikana Shirin ehtii romuttaa lähes kaikki mahdolliset stereotypiani Iranista ja iranilaisista. Kun kodin ovet sulkeutuvat, alkaa toinen elämä. Toisin sanoen, julkinen elämä – se, jonka Teheranin kaduilla kohtaamme – on täyttä kulissia. Rikas ja maallisesti ajatteleva eliitti viettää komeita juhlia, joissa juodaan, tanssitaan vähäisissä vaatteissa ja harrastetaan seksiä. Jos moraalipoliisi, basij, saapuu keskeyttämään juhlat, hänet voi lahjoa hiljaiseksi. ”He kutsuvat itseään persialaisiksi”, Shirin naurahtaa ja viittaa neniään länsimaalaisemmiksi leikkauttavaan pohjoisteheranilaiseen eliittiin. Siinä missä Iran herättää negatiivisia, suorastaan vihamielisiä konnotaatioita, Persiasta tulee mieleen lähinnä romanttiset puutarhat ja persialaiset matot, hän selventää. SalakaPakoita ja kyynelkaaSua Teheran on niin laajalle levittäytynyt ja valtava, että siellä on lähes mahdotonta liikkua jaloin. Metro kulkee vain rajatulla alueella ja julkinen liikenne on kaikin puolin kehnoa, minkä vuoksi joudumme liikkumaan paikasta toiseen lähes yksinomaan taksilla. Missään ei näy tuttuja länsimaalaisia liikkeitä tai pikaruokaketjuja, mutta Khomeini ja Khamenei sen sijaan ovat kaikkialla: rakennusten ulkoseinissä, julisteissa ympäri kaupunkia, jokaisessa ravintolassa, kahvilassa ja parturissa. Vasta kuukauden viimeisinä päivinä minulle selviää, että tämä ei johdu pelkästään iranilaisten suuresta kiintymyksestä hengelliseen johtajaansa. Kun mainitsen tästä teheranilaiselle tuttavalleni, hän purskahtaa nauruun: ”Vain hullu pitäisi Khameneista!”. Lain mukaan jokaisessa julkisessa tilassa, olkoon se sitten trendikahvila tai upouusi kauppakeskus, on oltava esillä sekä edesmenneen hengellisen johtajan Ruhollah Khomeinin että nykyisen hengellisen johtajan Ali Khamenein kuva. Vaikka käynnissä on vuoden pyhin aika, ramadan, törmäämme puistoissa voileivillä ja hampurilaisilla herkutteleviin seurueisiin sekä tyynesti keskellä katua sauhutteleviin nuorukaisiin. Monet tuntuvat vähät välittävän siitä, että paaston rikkomisesta voi seurata sakkotuomio. Aukinaisesta pikaruokaravintolasta saa ruokatilauksen yhteydessä pääsylipun rakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan salaiseen tilaan, jossa voi rauhassa nauttia syntistä lounastaan. Viimeisenä iltanamme Teheranissa Pohjois-Teheran täyttyy juhlivista kansalaisista: yli 12 vuotta kestäneet maratonneuvottelut Iranin ydinohjelmasta ovat päättyneet sopuun. You don’t have to wear the scarf like that. Just be comfortable!
22 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Väentungoksessa on vaikea päästä eteenpäin. Ympäriltä kaikuvat riemunkiljahdukset ja taputukset, ohi ajavissa autoissa lapset tanssivat. Sähköpömpelin päällä isä ja alle 3-vuotias tytär liehuttavat Iranin lippua. Väkijoukko huutaa yhteen ääneen uuden kansallissankarin, ulkoministeri Mohammad Javad Zarifin nimeä. ”Myöhemmin illalla kaikki alkavat tanssia”, kuiskaa sohvasurffausemäntämme Leila, kun huomautamme jo nyt varovaisesti lanteitaan liikuttelevista miehistä. Yhtäkkiä ihmiset ympärillämme suojaavat kasvonsa huivein ja t-paidoin ja lähtevät nopeasti purkautumaan pääkadulta pienemmille sivukaduille. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä tapahtuu, huomaan henkeäni salpaavan. Kyynelkaasua. Alle viiden minuutin päästä koko katu on tyhjä – kansanjuhla on päättynyt. kakkua? ei kiitoS. ”I shall be your guide”, toteaa 19-vuotias englannin kielen opiskelija Forough Kashanin bussiasemalla, 240 kilometriä Teheranista etelään, ja vaatii saada majoittaa meidät luokseen. Kashan on Dasht-e Kavirin suola-aavikon reunalla sijaitseva keskisuuri kaupunki, joka on tunnettu kuuluisan kauniista, UNESCON maailmanperintölistalla olevista puutarhoistaan. Kashanin sijainti vain vähän yli 100 kilometrin päässä maan pyhimmästä kaupungista, Qomista, näkyy myös Kashanin huomattavassa uskonnollisuudessa ja konservatiivisuudessa. Suurin osa naisista on pukeutunut mustaan koko vartalon peittävään chadoriin. Myös Foroughin perhe on uskonnollinen. Kolmesti päivässä rukouskutsun soidessa Forough ja hänen äitinsä peseytyvät, puhdistavat meikkinsä, verhoutuvat valkoiseen lakanakankaalta näyttävään chadoriin ja polvistuvat olohuoneen persialaiselle matolle lausumaan rukouksensa. Perheen isän emme näe rukoilevan kertaakaan. Vaikka koko perhe paastoaa, me herkuttelemme päivät läpensä: juomme appelsiininkukasta tehtyä kotitekoista mehua, syömme vesimelonia, taateleita, loputtomasti viikunoita ja isoäidin puutarhasta poimittuja viinirypäleitä. Tuntuu pahalta syödä toisten nääntyessä nälkään, mutta edes tarofin mukainen kolmesti kieltäytyminen ei pelasta meitä. Emme pääse pakoon ruoan jatkuvaa virtaa. Iltaisin paaston päättävällä iftar-aterialla muiden syödessä henkensä edestä, me yritämme kaikkemme, ettei enää tarvitsisi syödä lisää. Tarof, erikoinen käyttäytymisetiketti, jonka idean ymmärtäminen vaatii vähintäänkin muutaman päivän, näyttäytyy vahvana iranilaisten jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Sen perusidea on, että toisen ihmisen tarpeet on aina laitettava omien tarpeiden edelle: emännän on tarjottava vieraalleen lisää kakkua, vaikka hän haluaisikin syödä viimeisen palan itse. Vieraan on kieltäydyttävä ottamasta sitä vastaan, vaikka hän kuinka haluaisi vielä toisen palan. Rituaali toistetaan kolme kertaa, jonka jälkeen päästään yhteisymmärrykseen siitä, onko tarjous ollut todellinen vai vain osa etikettiä, tarofia. Tarof ei tarkoita, etteivätkö iranilaiset olisi aidosti vieraanvaraista kansaa. Se on pikemminkin omintakeinen, kohtelias puhetapa. Tarof on ikään kuin kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen laajennettu versio siitä kiusallisesta hetkestä, kun kaveriporukan täytyy illallisen jälkeen sopia laskun maksamisesta. iDolini, Mika Waltari Kashanin jälkeen laskeudumme hitaasti kohti etelässä häämöttävää viinin ja runouden mekkaa, Shirazia. Pysähdymme lumoavan kauniissa Esfahanissa, aavikon syrjällä sijaitsevassa savitaloista rakennetussa Yazdissa, joka on yksi maailman vanhimmista edelleen pystyssä olevista kaupungeista, sekä pienessä ja konservatiivisessa Fahrajissa, jossa ulkona liikkuminen ilman koko vartalon peittävää chadoria tuntuu lähes rikolliselta. Mitä etelämmäksi tulemme, sitä hiostavammaksi ilma muuttuu ja sitä ahdistavammalta hijab-huntu tuntuu. Missä tahansa liikummekin, saamme kutsuja ihmisten koteihin. Monien englannin kielen taito on enintäänkin välttävää, ellei olematonta, mutta siitä huolimatta he yrittävät kaikkensa voidakseen kommunikoida kanssamme. Tapaamme monenlaisista taustoista tulevia ihmisiä, joita kaikkia yhdistää pettymys maan poliittiseen tilanteeseen: 15-vuotiaan Amiran, joka haaveilee genetiikan opinnoista ulkomailla ja arvostelee rohkein sanankääntein maansa tukahduttavaa politiikkaa. Poikamiesboksissa asuvat ja ateisteiksi tunnustautuvat mattokauppiaat, jotka ovat ulkomaalaisten asiakkaiden kanssa kauppaa tehdessään oppineet puhumaan täydellistä englantia, ranskaa ja espanjaa. Nuoren galleristiyrittäjä Saeedin, joka puhuu toiveikkaasti paremmasta, taloudellisesti turvatummasta huomisesta ja toivoo koko systeemiä muutettavan kansainväliselle kaupankäynnille sopivammaksi. Esimerkiksi pyhäpäivien vaihtaminen samoiksi kuin länsimaissa toisi viikkoon enemmän kuin kolme yhteistä työpäivää. Sosiaalisen median palveluista Facebook ja Twitter ovat blokattuja eikä sensuurin kiertävä VPN suostu toimimaan hitaiden internet-yhteyksien takia. Tuntuu omituiselta, että arki voi toimia näin huonojen internet-yhteyksien varassa. Samalla on ironista, että sosiaalisen median sensuureista huolimatta esimerkiksi Iranin hengellisessä johtajalla Ali Khameneilla on Twitter, samoin presidentti Edes kolmesti kieltäytyminen ei pelasta meitä. Emme pääse pakoon ruoan jatkuvaa virtaa.
23 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Hassan Ruhanilla. Huonoista tietoliikenneyhteyksistä huolimatta tapaamme ihmisiä, jotka ovat lukeneet Venäjän lokakuun vallankumouksesta ja Suomen itsenäistymisestä sekä tuntevat Mika Waltarin tuotantoa. Suurin osa tapaamistamme iranilaisista on äärimmäisen sivistyneitä, ja suuresta nuorisotyöttömyydestä johtuen lähes kaikki nuoret ovat opiskelleet itselleen korkeakoulututkinnon – myös naiset. Tällä hetkellä jo yli 60 prosenttia yliopisto-opiskelijoista on naisia. rakkautta yli Sunni–Shiia-linjojen Shirazin jälkeen matkustamme bussilla 16 tuntia luoteeseen, Iranin kurdien asuttamalle alueelle. Saavumme Kermanshahiin aamukuudelta, 20 minuuttia ennen arvioitua saapumisaikaa. Siitä huolimatta tuttavaperheemme 26-vuotias poika, Ahmed, on odottanut meitä asemalla jo tovin. ”To me you are important”, hän vakuuttaa. Perheen kaksikerroksinen koti näyttää siltä, että se voisi hajota hetkenä minä hyvänsä. Minua pelottaa astua betonihökkeliin sisälle, niin vinoon kasvanut se on. Kalustus on lähes olematonta – suurta olohuonetta hallitsevat lähinnä jättiläismäiset persialaiset matot sekä muutamat seinää vasten asetellut tyynyt. Sohvaa tai ruokapöytää ei ole, eikä niille oikeastaan ole tarvetta: persialaisten mattojen päällä syödään, otetaan päivätorkut, seurustellaan sukulaisten kanssa – ja nukutaan yöunet. Vain perheen lapsilla on omat makuuhuoneet ja sängyt. Muutaman päivän jälkeen jatkamme matkaa perheen sukulaisten luokse vain muutama kymmenen kilometriä Irakin rajalta sijaitsevaan Pavehiin. Howramanin laakso on vehreä ja vuoristoinen – aivan erilainen kuin kaikki muut paikat, joissa olemme tähän asti vierailleet. Iltaisin ilma on leuto, eikä tuuli enää ole kuuma henkäys vasten kasvoja, vaan ihan oikea, viileän raikastava tuuli. Olemme selvinneet läpi kuivan ja elottoman aavikon. Alueen kurdit ovat monikielisiä: perheen isä puhuu ikivanhaa huramikurdia, äiti Kermanshahin kurdia ja lapset vanhempiensa äidinkielten lisäksi maan virallista kieltä persiaa. Ruokapöydässä sukkuloidaan vaivatta näiden kaikkien kolmen kielen välillä. Lisäksi perheen isä on sunnimuslimi, kuten suurin osa kurdeista, ja perheen äiti shiia. Kun kysyn perheen pojalta, kumpaa näistä hän edustaa, hän ei osaa vastata. Sillä ei ole väliä. tikittävä aikaPoMMi Kun Yhdysvallat lokakuussa 1979 otti vastaan Iranista paenneen shaahin, iranilaiset mielenosoittajat valtasivat Yhdysvaltain Teheranin lähetystön ja ottivat henkilökunnan panttivangeiksi. He vaativat Yhdysvalloilta shaahin luovuttamista, jotta hänet voitaisiin panna tuomiolle teoistaan. Lähetystön 444 päivää kestäneen kaappauksen jälkeen 52 yhdysvaltalaista panttivankia vapautettiin tammikuussa 1981, kun Ronald Reaganista oli tullut Yhdysvaltain presidentti. Tänään suurlähetystöllä käy kova kuhina. Yritämme sisään avonaisista porteista, mutta portinvartija pysäyttää meidät: käynnissä on yksityistilaisuus. Teheranilainen ystävämme vaihtaa muutaman sanan portinvartijan kanssa ja palaa sen jälkeen huvittuneena luoksemme. Portinvartija on ilmaissut toiveensa siitä, että rakennusta ympäröivät muurit siistittäisiin graffiteista, ja Yhdysvallat avaisi lähetystön uudelleen käyttöönsä. Kuolemansymboleilla uhkailevia, Yhdysvaltain vastaisia graffiteja katsellessamme portinvartijan ajatus tuntuu vielä kaukaiselta haaveelta. Olen juuri kuvaamassa yhtä graffiteista kameraani, kun ohikulkeva mies pysäyttää minut katse täynnä epätoivoa. ”Pyydän teitä, älkää ottako kuvia täältä. Ottakaa kuvia Esfahanista ja Shirazista, Persepoliksesta ja Pasargadaesta. Ottakaa kuvia shaahin palatseista ja upeista moskeijoistamme, mutta älkää ottako kuvia näistä muureista. Nämä vihamieliset, kammottavat graffitit kuuluvat menneisyyteen.” Khamenein ja kumppaneiden on syytä olla huolissaan. Kun maa vielä entisestään avautuu maailmalle, sen vapaamielinen ja koulutettu nuoriso on maan konservatiiviselle johdolle kuin tikittävä aikapommi. • Artikkelissa esiintyvien iranilaisten nimet on muutettu. Kesäisin lämpötila Dasht-e Lutin aavikolla saattaa nousta reilusti yli kuudenkymmenen. Kuva: Saarlotta Virri.
24 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 teksti: ilkka heMMilä / kuvitus konsta horMia turKu on kiistämättä opiskelijakaupunki – fakta, jota kaupunki ei koeta brändityössään peitellä. Kaupungin 40 000 korkeakouluopiskelijaa muodostavat sen väestöstä neljänneksen, mikä näkyy katukuvassa muutenkin kuin yökerhojen edustalla. Kesällä kampuksen hiljentyminen autioittaa itäisen keskustan. Turun maine opiskelijakaupunkina ei ole silti pelkkää modernia pr-työtä vaan lähes 400-vuotinen historiallinen tarina. Se alkaa vuodesta 1640, Kuninkaallisen Turun Akatemian perustamisesta. Perustamisensa jälkeen Suomen historian ensimmäinen yliopisto toimi Turussa lähes 200 vuotta. Sinä aikana opiskelijat toivat oman leimansa kaupunkielämään. Tämän tietää Suomen historian tohtorikoulutettava Panu Savolainen, joka tutkii Turun paloa edeltänyttä kaupunkitilaa. Menneisyyden Turkuun tutustuessaan hän on perehtynyt myös akatemian vaiheisiin. “Yliopisto-opiskelijat olivat hyvin näkyvä osa kaupunkikuvaa, ja yliopiston mukana suuri osa sivistyksellistä potentiaalia siirtyi Helsinkiin”, Savolainen luonnehtii akatemian alkuperäisten tilojen luona, Tuomiokirkon juurella sijaitsevalla muistolaatalla. 1600-luvun kampus oli kompakti: Turun akatemialla oli aluksi vain kaksi luentosalia. Opiskelijoitakin oli tosin vähän. Noin 250 henkeä aloitti opintonsa perustamisen yhteydessä, jonka jälkeen vuotuinen sisäänotto oli muutama kymmenen opiskelijaa. Akatemia perustettiin Turun katedraalikoulun tiloihin, joka sijaitsi Tuomiokirkkoa kiertäneessä muurissa. Myös myöhemmät rakennukset, kuten alkujaan sotasaaliiden avulla kartutettu kirjasto, perustettiin muurin yhteyteen eli silloiseen ydinkeskustaan. Mukavuutta lyhyet välimatkat eivät taanneet. “Yliopiston konsistorin eli hallituksen kokoushuone oli koulurakennuksen ainoa tila, jossa oli kaakeliuuni”, Savolainen kertoo. Ylioppilaiden piti pukeutua lämpimästi. 1700-luvun lopussa Turussa vaikuttanut kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan, yksi koko akatemian historian tunnetuimmista ja suosituimmista professoreista, koki myös talvipakkasten asettamat haasteet. “Porthan valittaa kirjeissään aika paljon sitä, että opiskelijoitten hermot ja keskittymiskyky eivät ole kovin korkealla, koska luentosaleissa on aivan järkyttävän kylmä. Hän kertoo kerran, että luennon alussa paikalla oli 50 henkeä, mutta sen lopussa enää seitsemän.” MiekkailuSali kirjaStoSSa Kylmyys ei ollut ainoa asia, joka herpaannutti opiskelijoiden huomiota. Opiskelijaelämä saattoi viedä mukanaan kaupungissa, jossa 1700-luvun aikana oli parhaimmillaankin noin 10 000 asukasta mutta peräti 100 krouvia. Savolaisen mukaan yhtä Proffan Kellarin tai Three Beersin kaltaista opiskelijajuottolaa ei kuitenkaan ollut. “Kyllä ylioppilaisiin saattoi törmätä ryypiskelemästä ympäri kaupunkia.” Opiskelijaelämän sosiaalisiksi moottoreiksi kasvoivat osakunnat, jotka järjestäytyivät oppiaineiden sijaan maakunnittain. Näin pyrittiin helpottamaan ylioppilaiden kotiutumista uuteen kotikaupunkiin. Tosin sosiaalipoliittisen toiminnan lisäksi osakuntien perustamisessa piili taka-ajatus. “Niiden tarkoituksena oli opiskelijoiden valvonta, jotta heidän oleskeluaan ja elämäntapojaan pystyttäisiin paremmin kontrolloimaan.” Osakuntien inspehtoreina toimivat lähes poikkeuksetta professorit, joiden mielestä valvonnalle oli aihetta ainakin uusien opiskelijoiden saapuessa. Initiaationa fukseille puettiin aasin korvat ja heitä kuulusteltiin yksitellen vanhemmista opiskelijoista koostuvan raadin edessä. Beaani yritettiin nolata tunnustamaan tietämättömyytensä. Tarvittaessa humalainen raati saattoi kurittaa pilttiä fyysisesti, kunnes tunnustus kuultiin. Lopuksi juotiin porukalla – uusien opiskelijoiden laskuun. “Konsistorit yrittivät usein hillitä näitä riittejä, koska niihin sisältyi väkivaltaisuuksia ja muuta humalaista käytöstä. 1700-luvun aikana nämä eräänlaiset kastajaiset sitten siistiytyivät.” Kosteiden iltojen lisäksi ylioppilaat kuluttivat aikaansa sosiaalisesti hyväksyttyjen seurapiiritaitojen parissa. Turun akatemia kannusti niihin tiedekuntien ulkopuolisella opetuksella. Kirjaston alakertaan perustettiin sopivien taitojen harjoittelemiseksi oma sali. Siellä opeteltiin vieraita kieliä, tanssia, musisointia ja miekkailua. Niitä kaikkia pidettiin aikanaan sopivina seurustelutaitoina yläluokalle. Panu Savolaisen mukaan opiskelijoiden juhlimisesta nyt tai ennen ei tule vetää johtopäätöstä, etteivätkö he olisi kiinnostuneita myös opinnoistaan ja hyvästä käytöksestä. Opiskelijoiden maine riehujina kytkeytyy kenties aivan muualle, nimittäin yliopistojen vahvaan autonomiseen asemaan. Yliopistoilla oli vielä tuolloin asioihinsa oma päätäntäja tuomiovalta. Akatemian tiloissa sijaitsi oma putkakin, johon opiskelijoilla oli oikeus tulla pidätetyiksi kaupungin putkan sijaan. Tästä oikeudesta opiskelijat pitivät kiinni. Kun kaksi riehujaa vietiin kerran kaupungin putkaan, akatemian oppilaat nousivat puolustamaan periaatetta. Rettelöitsijät päätyivät lopulta akatemian selliin, mutta tapahtuneesta närkästyneet opiskelijatoverit vapauttivat heidät sieltäkin. Ovi kammettiin saranoiltaan ja viskattiin Aurajokeen, josta eräs porvari löysi sen seuraavana päivänä. “Kuten aina, nuorten ja vanhojen ihmisten välillä oli tietynlaista konfliktia. Varsinkin yliopistokaupungeissa tämä on ollut erittäin yleistä.” huiPPuylioPiSto Maan talouDen aSialla Useimmiten ylioppilaat eivät osakuntaylpeydestään johtuen esiintyneet yhtenä joukkona. Toisin kuin nykyään, heillä ei ollut omia asuntoloita tai ruokaloita. Opiskelijat asuivat vuokralla pitkin kaupunkia ja söivät ravintoloissa, joihin sai tuoda omia ruoka-aineita. Edes osakunnilla ei ollut omia tiloja. Hieman yllättäen tärkeimmät opiskelijatilat löytyivät professoreiden kotoa. Niissä pidettiin luentoja, asuttiin vuokralla, järjestettiin osakuntatapaamisia ja vietettiin iltaa. Rientojen rinnalla ne vaalivat Vielä 1700-luvulla yliopistoliikunnassa harrastettiin miekkailua ja Proffan Kellarin puuttuessa saatettiin suunnata proffan olohuoneeseen. kauPunkikuvan koriStajat
25 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 monipuolista opiskelijakulttuuria. “Eräässä päiväkirjalähteessä on merkittävää, että koskaan kun ollaan Porthanin luona, siellä ei mene myöhään”, Savolainen huomauttaa. Akatemian professoreilla oli niskassaan paljon odotuksia, myös valtakunnan suunnalta. Opinahjo oli nimittäin 1700-luvun lopulla yksi Ruotsin arvostetuimmista yliopistoista. Tänä syksynä Helsingin yliopisto juhlii 375-vuotisjuhlaansa Turun akatemian perustamisen mukaan. Sen kunniaksi akatemia palaa hetkeksi alkuperäiseen kotikaupunkiinsa. Helsingin ja Turun yliopistot järjestävät yliopistojen roolia katukuvassa käsittelevän luentosarjan “Studia Universitaria – Yliopistot kansakuntaa rakentamassa 1640–2015”. Luennot järjestetään vuoroviikoin Turussa ja Helsingissä. Panu Savolainen, joka puhuu yhdellä luennoista yhdessä emeritusprofessori Matti Klingen kanssa, on innostunut tapahtuman symboliikasta. “On hienoa, että puolet luennoista pidetään Turussa osoitukseksi siitä, että yliopisto on toiminut lähes yhtä kauan Turussa kuin Helsingissä!” Viime vuonna saavutettiin raja, jolloin opinahjo oli sijainnut kauemmin Helsingissä kuin Turussa. Savolainen kuitenkin muistuttaa, että yhdessä asiassa Turku kiilaa yhä Helsingin edelle. “Helsinki ei koskaan tule saamaan Turulta sitä asemaa, että siellä olisi toiminut yliopisto kauemmin kuin täällä”, Savolainen hymähtää. •
26 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 ”tuohon viivalle kun laitat nimes, niin reserviin ei oo enää asiaa.” Yksiselitteinen ilmoitus Siviilipalveluskeskuksen vastaanotossa tekee selväksi, miksi Lapinjärvelle on saavuttu. Kun Suomi kohisee puolustusvoimien postittamista reserviläiskirjeistä, täydennyspalveluskurssille on astumassa 150 varusmiespalveluksen suorittanutta henkilöä. Viikon mittainen kurssi siirtää koulutetut sotilaat sotilasreservistä siviilipalvelusrekisteriin. Sodan aikana heitä ei siis voi määrätä aseellisiin tehtäviin. Vuodesta 1991 tarjottuun täydennyspalvelukseen, joka toteutetaan Lapinjärvellä varsinaisten siviilipalveluskoulutusten lomassa, hakeudutaan maltillisesti. Hakemuksia on ollut koulutukseen parhaimmillaan joitain satoja vuodessa, ja täydennyspalveluseriä mahtuu vuoteen tyypillisesti vain yksi tai kaksi. Siviilipalveluslaki antaa mahdollisuuden 40-päiväiseen täydennyspalvelusjaksoon, mutta käytännössä kurssi kestää viisi päivää. Viikon alkaessa sekin on monesta liikaa. Yleisenä olettamana on, että palvelus on täyteohjelmalla vuorattu muodollinen rangaistus. koulutuSta ei Mihinkään? Koulutuksen ensimmäinen päivä kuluu järjestäytymiseen. Paperisodan lomassa tutustutaan viikon ohjelmaan ja alueeseen. Kurssi koostuu pääosin luennoista, jotka pidetään kunnostetuissa maatilarakennuksissa. Majoitus on järjestetty vanhaan alkoholistiparantolaan. Viikon ohjelma ei ole kaikille sama. Kurssilaiset jakautuvat kiinnostustensa mukaan kolmeen ryhmään. Ryhmissä käsitellään ennen kaikkea ensiapua, mutta myös kulttuuriperinnön suojelua, asuinkiinteistöjen turvallisuutta, maailman turvallisuustilannetta, väkivallattomuusaatetta ja erilaisia elämänhallintataitoja. Luento kulttuuriperinnön suojelusta nostaa pintaan ohjelmaa kohtaan koetun skeptisyyden. Yleisöstä kuuluva huudahdus keskeyttää esityksen. ”Onhan tää ihan mielenkiintoinen aihe, mutta miksi me käydään tätä läpi?” Kysymys ja sitä seuraava hymähdysten sarja paljastavat, ettei kurssiohjelman suunnittelu ole helppoa. Haasteena on se, ettei täydennyspalvelus – kuten siviilipalveluskaan – kouluta mihinkään tiettyyn tehtävään. Siviilipalveluskeskuksen johtajan Mikko Reijosen mukaan luennot ovat samoja kuin ne, joita tarjotaan muillekin sivareille. ”Toki on huomioitu sitä, että täydennyspalvelusvelvollisten ikähaitari on laajempi ja tausta hieman erilainen kuin muilla siviilipalvelusta suorittavilla.” ”Paino on yhteiskunnalle hyödyllisissä tiedoissa ja taidoissa”, hän vakuuttaa. Koulutettavien erilaisten taustojen vuoksi ohjelma ei miellytä kaikkia. Osa tuntee pelastustaidot entuudestaan tai kokee elämänhallintataitoluennot lapsellisiksi. Yksi luennoista tosin jakaa osallistujien mielipiteitä selvemmin kuin mikään muu. “Se on varmaankin Aseistakieltäytyjäliiton esittäytyminen, vaikka se onkin viikon ainoa vapaaehtoinen luento.” AKL on käytännössä ainoa taso Suomessa, joka mainostaa täydennyspalvelusmahdollisuutta. Niinpä sen puolituntinen esittäytyminen sisältyy kurssin ohjelmaan. Reijosen arvaus osuu oikeaan. Muutama jäsenlomake vaihtaa omistajaa, mutta luentoa rytmittävät vähättelevät välihuudot. Powerpoint-esitys päättyy diaan, jossa Puolustusvoimien mainosta on töhritty laiskasti Microsoft Paintilla. Digimaalilla kerrotaan, että sota on tyhmää. Alkuperäisessä mainoksessa poseeraa rauhanturvaajia. Tamperelaisopiskelija Mikko tiivistää ajatuksen esityksestä viikon heikkona lenkkinä: “AKL:n luento kismitti. Se oli hyvin tunnelatautunut, täynnä epätarkkuuksia ja virheellistä tietoa.” Esitys silittää kuulijoita vastakarvaan myös periaatteellisella tasolla. Ryhmän valtaosa haluaa täyttää velvollisuutensa Suomen puolustamisesta kriisiaikana. Vaan mitä tekevät sota-aikana ne suomalaiset, jotka eivät tartu aseeseen? Tähän kysymykseen Reijonen tai kukaan muukaan Suomessa ei osaa tarjota vastausta. Vuonna 2011 laadittu raportti siviilipalveluksen kehittämisestä jopa ehdotti, että spesifien kriisiajan tehtävien sijaan siviilipalveluskoulutus tarjoaisi eväitä ennen kaikkea normaaliajan riskinhallintaan. Toistaiseksi epätietoisuus sodan ajan palveluksesta joutuu purkautumaan vitsailuun. Kurssin kiertäväksi kaskuksi muodostuu ajatus marjoja rintamalinjojen välissä noukkivasta pasifistijoukkiosta. lähtölaukaukSia laPinjärvelle Aiemmat hakemuspiikit täydennyspalvelukseen ovat myötäilleet kertausharjoituksia. Kun puolustusvoimat säästökuurinsa aikana tinki kertaamisesta, oli Lapinjärven rannalla väljää. Vuonna 2013 hakemuksia kertyi 72 kappaletta. Nyt vanhaan parantolaan on tunkua. Viime vuonna hakemusten määrä loikkasi miltei 300:aan. Tänä Kaikki varusmiespalveluksen suorittaneet eivät halua jäädä sodan ajan reserviin. Keväällä reserviläisten sivarikoulutukseen hakeuduttiin ahkerammin kuin koskaan. Myös Tylkkärin toimittaja osallistui kurssille. teksti: ilkka heMMilä / kuvitus konsta horMia jälkijunaSSa Sivariin
27 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 vuonna loppukeväälle ajoittunut hakijapiikki on jo tasoittunut, mutta elokuun lopussa palvelukseen on hakenut 790 henkilöä. Heitä varten joulukuussa järjestetään kolme ylimääräistä palveluserää. Eroaallon takana ovat toista vuotta jatkuva sota Ukrainassa ja sodan ajan sijoituksesta vapun jälkeen kertoneet reserviläiskirjeet. Kertausharjoituskutsujen tavoin ne tekevät reserviläisyyden ajankohtaiseksi. Näin kävi myös nelikymppiselle helsinkiläiskoodaaja Antille. ”Europpan turvallisuustilanne herätti ajattelemaan reservissä olon kaltaisia asioita. Aikaisemmin sen on vain antanut olla, koska kysymys ei ole konkreettinen, akuutti tai ajankohtainen.” Täydennyspalvelukseen hän hakeutui lopulta eettisin perustein. Mikko Reijosen arvion mukaan puolet koulutettavista ovat läsnä moraaliselta pohjalta, puolet käytännön syistä. Yksi tulee uskoon, toinen kyllästyy työt keskeyttäviin kertauskutsuihin. Tämän koulutuserän motiiveissa korostuu erityisesti Naton kanssa allekirjoitettu isäntämaasopimus. Edellissyksyisessä sopimuksessa määritellään ehtoja, jotka täytyy erikseen sopia, jos Nato-maat kutsutaan tuomaan joukkoja Suomeen mahdollisessa kriisitilanteessa. Monille kurssilaisille sopimus edustaa symbolista tai konkreettista lähentymistä Naton kanssa. Niinpä se muuttaa suhdetta reseviläisyyteen. “Jos Suomeen hyökättäisiin, olisin valmis puolustamaan tätä maata, mutta mun mielestä Suomen ei tule yhdistää itseään vieraisiin poliittisiin kriiseihin”, sotilaspoliisikoulutuksen saanut helsinkiläinen Kuutti summaa. Saapumissyiden lisäksi varusmieskokemuksissa löytyy hajontaa. Yksi kertoo omaksuneensa intissä hyvää elämänrytmiä, toisen mukaan tornitouhu opettaa vain valehtelemaan ja välttämään vastuuta. Myös negatiiviset palvelukokemukset siivittävät Lapinjärvelle. Niinisalossa viisi vuotta aiemmin palvelleen Jannen vähäinenkin palvelusinto romahti palvelustovereiden mukana. ”Osalla asevelvollisista ei ole maanpuolustustahtoa, vaan he ovat armeijassa vain pakotettuna. Huono motivaatio näkyy sitten kaikessa suorittamisessa.” Syyt suorittaa varusmiesja täydennyspalvelus ovatkin moninaiset. Siksi kumpikin luo läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta. Täydennyspalvelusväen erilaiset elämänkokemukset ovat aseettoman palveluksen suorittaneelle turkulaiselle Miikalle mieluisa asia. ”Mun mielestä on siistiä, että täällä on kaikenlaisia ihmisiä. Toisessa ääripäässä ovat happoiset hipit, joilla on suuri filosofinen ja elämänkatsomuksellinen syy olla täällä. Toinen ääripää on Karjala-lippistyypit, jotka ovat pettyneet Suomen allekirjoittamaan Nato-sopimukseen, eikä sitä kautta halua olla osana armeijaa. Kaikkien näiden ihmisten läsnäolo samassa paikassa on äärimmäisen mielenkiintoista.” Kurssilaiset myös löytävät toisensa, ja hyvä ryhmähenki näkyy luennoilla. Suoraviivainen ensiapukoulutus tempaa ryhmän mukaansa, ja jopa elämänkatsomuksellisista aiheista todella intoudutaan keskustelemaan. Odotukset pakkopullaohjelmasta kaatuvat aktivoiviin luennoitsijoihin. Kun perjantaina Lapinjärveltä poistutaan bussikuljetuksella, tunnelma on vapautunut kuin intin loma-autossa. Viikon aikana on oppinut hyödyllisiä taitoja ja voinut vaihtaa ajatuksia yhteisistä huolenaiheista. Yhteen kysymykseen viikko ei tosin tarjonnut vastausta. Kukaan bussissa ei vieläkään tiedä, mihin yhteiskunta hänet kriisitilanteessa sijoittaa. •
28 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 kirjaMeSSujen kirouS olen Kirjallisuustieteilijä enkä erityisemmin pidä Turun kirjamessuista. Silti olen käynyt tapahtumassa lähes vuosittain aloitettuani opintoni yliopistossa syksyllä 2009. Messujen valtavassa kirjapaljoudessa on aiemmin ollut jotain puoleensa vetävää, vaikka kirjoista vain harva on päätynyt omaan kirjahyllyyni. Kirjamessut ovat opiskelijan ja etenkin kirjallisuustieteilijän näkökulmasta ristiriitainen tapahtuma, kuten esimerkiksi messujen hinnoittelupolitiikka osoittaa. Messuille pääsee yleensä edullisesti, niin myös tänä syksynä: opiskelijalippu maksaa 12 euroa, mutta lippuja saa kaverin kanssa kaksi yhden hinnalla. Alhaiseksi painettu sisäänpääsymaksu onkin varmin tapa säilyttää tapahtuma houkuttelevana opiskelijoille. Lippuluukulta eteenpäin ei kuitenkaan ole luvassa opiskelijahintoja. Kirjamessuilla ei ole mitenkään harvinaista löytää 15 euron hintaista käytettyä teosta, joka läpäisisi vain rima väpättäen kirjastojen vaatimukset ilman retkeä kirjojen korjausosastolle. Toki tällaisissa tilanteissa ostaja saa syyttää itseään, mutta rahastuksen kitkerä maku jää silti viipyilemään kriittisen messukävijän suuhun. Kirjallisuustieteilijälle olennaista ei välttämättä ole kirjojen hinta, vaan niiden kytkös ammattiidentiteettiin. Opintojeni alussa ajattelin, että kirjallisuustieteilijän on omistettava paljon kirjoja. Eikä mitä tahansa kirjoja, vaan kanonisoituja klassikoita ja tuoreempaa korkeakirjallisuutta oikeassa suhteessa. Mäet ja marklundit saivat kiertää kirjahyllyni kaukaa. Olen sittemmin toivottavasti päässyt edes osittain irti tällaisesta puritaanisuudesta. Kirjojen omistamisella ei ole enää samaa merkitystä, kun on joutunut niistä vähistäkin kirjamessujen hankinnoista raahaamaan myöhemmin puolet lukemattomina kirpputoreille. Materialisti sisälläni on kuollut, tai ainakin eloton ja elvytystä vailla. Kirjamessuilla on kirjojen haalimisen lisäksi muitakin kytköksiä kirjallisuustieteilijän ammatti-identiteettiin. Messuilla käynti ikään kuin kuuluu asiaan: olemme taiteiden tutkijoita, joten menkäämme sinne, missä on taidetta. Rohkeimmat ja sosiaalisesti kyvykkäimmät voivat jopa verkostoitua messuilla – tosin tämä on kaltaiselleni introvertille urbaania legendaa ennen kuin toisin todistetaan. Messujen kirjailijavieraiden painotus on yleensä vahvasti bestseller-kirjailijoissa, jotka vastaavat haastattelijoiden kysymyksiin huippu-urheilijoiden rutiinilla ja yllätyksettömyydellä. Kirjailijan mietteet omasta teoksestaan ovat kirjallisuustieteilijän näkökulmasta vain yksi merkityskerrostuma teoksesta tehtyjen tulkintojen kirjavassa joukossa. Kirjailija – kuten kuka tahansa taiteilija – tasapainoileekin jatkuvasti banaaliuden ja kiinnostavuuden horjuvalla kiikkulaudalla selittäessään suu vaahdoten omaa teostaan kuulijoille. Toisaalta Turun kirjamessut nostaa välillä ansiokkaasti esiin myös vähemmistöjen kuten alkuperäiskansojen kirjallisuutta ja kertomuksia. Mieleenpainuvin messukokemukseni on parin vuoden takaa, jolloin istuin näyttelyhalliin rakennetussa ahtaassa teltassa kuuntelemassa satavuotiaalta näyttäneen inuiittimummon eloisaa kertomusta maailman synnystä. Vastaavia kokemuksia tuskin on tarjolla tämän vuoden messuilla. Taidankin siis lähteä ennemmin Grönlantiin etsimään sitä kadonnutta mummoa. • teksti: esa kostet / kuvitus: saMpo rouhiainen Turun kirjamessut houkuttelee taas humanistia. Tapahtumassa on valtavasti kaikkea, mutta silti jotain oleellista puuttuu.
29 TURUN YLIOPPILASLEHTI 7/2015 Kirja Levy Sarjakuva raaDolliSeSti eläiMiStä ja ihMiSiStä kieliMuurin läPi PSyykkiSeSti raSkaS SirkuS nyKy-venäjää Käsittelevää tietokirjallisuutta on ilmestynyt viime vuosien aikana paljon. Oma lukunsa on henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva asiaproosa, jota suomalaisetkin ovat innostuneet kirjoittamaan. Englannissa syntynyt ja opiskellut venäläistaustainen Peter Pomerantsev vietti vajaat kymmenen vuotta tv-tuottajana Moskovassa. Vuonna 2014 englanniksi ilmestynyt Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista tuntuukin aluksi perinteiseltä ”seikkailuni hurjalla Venäjällä”-kirjallisuudelta, mutta todistaa pian olevansa aivan toisella tasolla kuin genren Suomessakin tutut tusinateokset. Pomerantsev kuvaa nyky-Venäjälle tyypillisiä ilmiöitä: sitä, kuinka uudelle sukupolvelle rikkaan miehen rakastajattarena olemisesta on tullut ammatti sekä sitä, kuinka gangsterit ovat korvanneet poliisit suhteessa hyödyllisyyteen sekä kansan luottamukseen. Teoksen keskeisiä teemoja ovat muun muassa vallan, rahan ja tiedon väliset suhteet. Ei siis liene yllätys, että huomio kiinnittyy propagandaan. Venäjän hallituksen johtama mediasirkus on niin syvään juurtunutta, ettei televisiosta voi olettaa näkevän enää mitään todellista. Kun Kreml pitää hallussaan myös ”vapaampaa mediaa”, on vaikea tietää, kenen pussiin pelaa. Kriisi iskee myös Pomerantseviin: ”Olemmeko me oppositio? Autammeko Venäjää muuttumaan vapaammaksi? Olemmeko sittenkin Kremlin projekti, joka vain vahvistaa Presidentin asemaa? [---] Valkeneeko lopullinen roolimme vasta myöhemmin?” Karnevaali käy psyykkisesti liian raskaaksi, ja lopulta Pomerantsev lähtee takaisin Lontooseen. Pomerantsevin teos on hienoimpia esityksiä, mitä olen nyky-Venäjästä viime vuosien aikana lukenut. Hän käsittelee ilmiöitä laaja-alaisesti taloudesta politiikan kautta naisten asemaan. Kaikkein parhaiten kirja onnistuu kuvaamaan ihmisten turhautumista ja selviytymistä järjestelmässä – heidän todellisuudessaan – missä mikään ei ole totta, mutta kaikki on silti mahdollista. Marissa Mehr Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. Suom. Kirsi Luoma. Like 2015. 276 s. Kauniit Kannet kätkevät sisäänsä kuusi toinen toistaan karumpaa sarjakuvanovellia. Eeva Meltion Pedot -esikoisteoksen tarinoiden tunnelmat vaihtelevat nyrjähtäneestä arkikuvauksesta maagisesti värittyneeseen realismiin. Näissä tarinoissa ihmisten ja eläinten kohtaamiset saavat mitä kummallisimpia muotoja: peräkammarinpoika kadehtii kissaa, joka saa äidin kaiken huomion, hirvi varastaa kauppareissulla olevan rouvan tarjousvoit, ja hylkeennahoista kuoriutuvat seireenit kokoontuvat loppiaisyönä rannalle tanssimaan. Meltion tausta on performanssitaiteessa ja sen huomaa. Hän luo taitavasti jännitteisiä tilanteita, joita värittää usein käsinkosketeltava painostavuus. Välillä tarinat saavat lukijan suorastaan kiusaantumaan, esimerkiksi kun Seppo-nimisen mäyräkoiran emäntä päätyy mustasukkaisuudessaan kastroimaan Sepon. Meltio ei pelkää esitellä ihmisyyden raadollisimpia puolia. Eläinten kautta hän kuvaa tarkkanäköisesti ihmisten itsekkyyttä. Tarinoissa petoja ovat eläinten sijaan ihmiset, jotka julmuudessaan kohtelevat toisiaan ja muita eläviä olentoja miten lystäävät, yleensä kaltoin. Ahdistavuus kääntyy myös koskettavuudeksi. Esimerkiksi teoksen ensimmäisessä novellissa metsästäjän ampuman jäniksen vatsasta loikkaa poikanen, joka luulee metsästäjää äidikseen. Pienen pupun kautta ihmisen kaksijakoinen luonne tuhoajana ja suojelijana tulee raadollisesti esiin. Koristeellisista nimilehdistä eroten Meltion piirrosjälki on useimmiten hieman brutaalia, jopa tunkkaista ruutujen kiinnittyessä toisiinsa ilman väliin jäävää valkoista palkkia. Naivistisia sävyjä saavan lyijykynäpiirroksen orgaanisuus tukee hienosti ihmisen ja luonnon kohtaamisten kuvausta. Pedot on ilmaisultaan lähellä niin kutsuttua taidesarjakuvaa, mutta sisältö ei saavuta yhtä dadaistisia ulottavuuksia kuin esimerkiksi useat Kuti -lehdessä julkaistavat lyhyttarinat. Meltion vahvuus onkin narratiivinen ote, jolla hän rakentaa tarinoihinsa selkeän kaaren. Aura Nikkilä Eeva Meltio: Pedot Asema Kustannus 2015. 104 s. valtaosa MaailMan parhaista asioista tulee tunnetusti Ranskasta. Populaarimusiikin suhteen Gallia on kuitenkin merkillisen irrallaan muusta Euroopasta. Daft Punkin ja Airin kaltaisia jättiläisiä lukuun ottamatta ranskalaisartistit jäävät oman kielialueensa vangeiksi. Se on sääli, sillä räppäri Nekfeun kaltaiset lahjakkuudet ansaitsisivat tulla kuulluiksi muuallakin. Taiteilijanimen taakse kätkeytyy Etelä-Ranskassa varttunut Ken Samaras, jonka vaivaton flow ja mustasta musiikista ammentavat taustat tuovat mieleen itse Kendrick Lamarin. Feu on 25-vuotiaan Samarasin debyyttialbumi, mutta kotimaassaan hänet tunnetaan lisäksi lukuisista rap-kollektiiveista. Yhtyeidensä myötä artisti on noussut jättiläismäiseen suosioon. Se kuuluu sanoituksissa paitsi itsevarmuutena, myös maineen lieveilmiöiden aiheuttamana turhautumisena. ”Ils filment mes concerts au lieu de les vivre”, Nekfeu räppää Égérie singlellään ja tiivistää nykymuusikolle tyypilliset tunnot: on ankeaa räpätä livenä, kun yleisö keskittyy lähinnä ottamaan kuvia. Yltiöinnokkaista ihailijattarista ja kopiokissoista suivaantunut teema toistuu läpi albumin. Sen sisäistäminen käy tietenkin haastavaksi, ellei kuulija hallitse ranskan kieltä. Keskivertosuomalaisen onneksi Feu on kuitenkin niin sanottua kertsiräppiä parhaimmillaan: taidokkaasti tuotetut biisit on kruunattu vastustamattoman melodisilla koukuilla. Niistä on lupa nauttia, vaikkei ymmärtäisi sanoituksista tuon taivaallista. Komea äänimaisema kuljettaa puolihuolimattomasti tunnetilasta ja ääripäästä toiseen. On verra elektronisine nostatuksineen syleilee maailmaa niin lämpimästi, ettei sitä ymmärtääkseen tarvitse olla kummoinenkaan kielivelho. Nique les clones puolestaan on paitsi vihainen vuodatus, myös mainio tekninen taidonnäyte. Nekfeu sylkee riimejä suustaan tahdilla, jollaisesta suomalaisräppärit voivat ainoastaan haaveilla. Kendrick Lamarin, Draken ja GEazyn ystäville Nekfeun debyytti tarjoaakin kiehtovan hypyn tuntemattomaan – sanakirjan kera tai ilman. ****½ Susanne Salmi Nekfeu: Feu. Seine Zoo, 2015.
30 kokeile tätä! Kauhistu. Syksyn pimentyessä Turun linnassa syvennytään synkkiin aiheisiin suosituilla kidutuskierroksilla. Opastetuilla K-15-luokitelluilla kierroksilla pääsee tutustumaan linnan vaiettuun historiaan, johon sisältyy kidutuksia ja noituudesta langetettuja kuolemantuomioita. Linnassa on perimätiedon mukaan nähty kummituksiakin. Kidutusta, kuolemaa ja kummituksia -kierrokset Turun linnassa 16.10.–27.11. perjantaisin klo 19.45, 20.00 ja 20.15. Lippu maksaa 15 euroa ja sen voi varata 19.45 alkavalle kierrokselle Turun linnan opasvälityksestä: 020 262 0322 tai opastilaukset.linna(at)turku.fi . Muille kierroksille liput saa Lippupalvelusta. sieMaile. Mallasjuomien ystäville on tarjolla herkutteluhetkiä Naantalin Kaivohuoneella järjestettävässä oluttapahtumassa, jossa maistellaan vanhoja suosikkeja ja uutuustuotteita useilta kotimaisilta pienpanimoilta. Erikoisoluen siemailun ohessa voi maistella myös Oktoberfestin esikuvan mukaisesti saksalaistyyppistä lihaisaa gastropub-ruokaa. Olutfesteille pääsee kympillä sisään, ja maistelulipukkeet maksavat 3 euroa kappale. Innokkaimmat hiivahillevit ja -heikit voivat osallistua Pieni Olutkoulu -maisteluun, joka järjestetään tapahtuman molempina päivinä klo 19. Olutfestit Naantalin Kaivohuoneella pe 25.9. ja la 26.9. klo 17–22, jatkot klo 24 asti. perForMoi. Kansainvälinen performanssija esitystaiteen festivaali New Performance Turku Festival valtaa 28.9. alkavalla viikolla turkulaiset teatterit, museot, galleriat ja kaupunkitilan. Koko viikon kestävä tapahtuma on tänä vuonna esimerkiksi rakennettua luontoa, chileläistä feminismiä, häpeää ja paljaita takapuolia sekä maatumisen ääniä. Lisätietoa osoitteesta newperformance.fi . sivisty. Hyvinvointivaltio on muuttumassa, mutta miten? Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön oppiaineet järjestävät syksyllä Studia Generalia -luentosarjan, jonka teemat koskevat hyvinvointivaltion muutospaineita. Hyvinvoinnin käännekohdassa -luentosarjassa käsitellään köyhyyteen, maahanmuuttoon, lastensuojeluun sekä kaupunkialueiden eriarvoisuuteen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Neliosainen luentosarja alkaa tiistaina 29.9. luennolla ”Köyhyys Suomessa”, jossa pohditaan esimerkiksi syrjäytymiseen vaikuttavia syitä. Luentosarja on kaikille avoin ja maksuton. Luennot joka toinen tiistai klo 18.00–19.00 Publicumin salissa Pub 3. järjestöjen infopalsta OPKO Tule mukaan kristilliseen opiskelijatoimintaan! Opiskelijaillat tiistaisin klo 18, Uncover-piiri torstaisin klo 18. Uncover Bible Study on Mondays at 6pm, Ylioppilastalo A, 2.krs., Rehtorinpellonkatu 4A. Turun OPKOn 50v-juhla su 4.10. klo 14, Sirkkalankatu 4. Tervetuloa mukaan! Katso tarkempi ohjelma netistä www.opko.fi/turku . SHO Satakuntalais-Hämäläinen Osakunta (SHO) on poikkitieteellinen yhdistys, jonka toiminta kattaa mm. jokaviikkoisia kerhotapaamisia, yleistä hengausta YO-talo B:n katutasossa sijaitsevassa Osakuntatilassa (auki lähes päivittäin!) sekä ympäri vuotta järjestettäviä perinteikkäitä tapahtumia (tiedossa mm. Torwisitsit (15.10.) ja herkulliset Pizza&Beer -sitsit (29.10.). Tervetuloa mukaan toimintaan! MUUSA RY Kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Muusa ry myy lippuja Turun kirjamessuille opiskelijahintaan 8 €. Voit ostaa lippuja Sirkkalan aulasta ma 28.9. klo 9.30–15 tai Assarin ullakon aulasta ti 29.9. ja ke 30.9. klo 11–15 tai niin kauan kuin lippuja riittää. Maksut käteisellä ja mieluiten tasarahalla. TYOK TYOKin syksyisten valokuvauskurssien vyöry jatkuu tiistaina 29.9. Järjestelmäkameran tekniikkakurssilla. Katso lisätiedot sieltä intternetistä: tyok. fi ! Kuvausinspiraatio hukassa? Ota osaa TYOKin kuukauden valokuvahaasteeseen, jonka aiheena syyskuussa on LIIKE. Seuraava päivystys on tiistaina 6.10. klo 17, paikkana tietysti Yo-talo A:n eteerisen kauniissa kellaritilassa sijaitseva Pimiömme. Erikoistarjous joka päivä klo 15-22: Kana-, kalatai nauta-ateria 12 € Kasvisateria 10 € sis. riisi, naanleipä ja raitakastike Hämeenkatu 9, Turku
31 tänä syKsynä järjestetään loka-marraskuun vaihteessa edustajistovaalit, joissa valitaan Turun yliopiston ylioppilaskunnan ylintä päätäntävaltaa käyttävä 41-jäseninen edustajisto, jonka toimikausi on kaksi vuotta. Edustajistovaaleissa äänesti vuonna 2013 vain 35 % TYYn jäsenistöstä, vaikka edustajiston päättämät asiat koskettavat jokaista opiskelijaa tiedekunnasta riippumatta. Tämän takia ylioppilaskunta on päättänyt herätellä nukkuvia äänestäjiä teemalla ”Ei nukuta”, jossa keskeisessä osassa ovat herätyskellot. Nyt on oikea aika vaikuttaa siihen, millainen ylioppilaskunta meillä tulee olemaan seuraavat kaksi vuotta. Jos sinulle ei ole ihan sama kuinka suuri on vuotuinen jäsenmaksu, mihin asioihin ylioppilaskunta ottaa kantaa ja millaisia palveluita TYY tarjoaa, niin kannattaa äänestää. Jos haluat luoda äänestäjille lisää mahdollisuuksia tai vain pitää huolen siitä, että asioille tehdään oikeasti jotain, on se riittävä syy lähteä ehdolle. Edustajiston asema on hyvin tärkeä, sillä se päättää laajasti ylioppilaskunnan toiminnasta. Se määrittelee kuinka paljon rahaa mihinkin käytetään. Lisäksi edustajisto päättää mihin asioihin ylioppilaskunta vuoden aikana keskittyy hyväksymällä toimintasuunnitelman. Toimintasuunnitelmaa toteuttamaan edustajisto valitsee hallituksen ja samalla valvoo sen toimintaa. Ylioppilaskunnan työntekijät vastaavat muun muassa ylioppilaskunnan päivittäisten asioiden hoitamisesta sekä sen jäsenten neuvonnasta ja edunvalvonnasta yhdessä hallituksen kanssa. Edustajistoa on verrattu pelkistetysti TYYn eduskunnaksi, jossa edustajiston jäsenet ovat kuin kansanedustajia, TYYn hallitus on kuin valtioneuvosto ja TYYn työntekijät puolestaan kuin virkamieskoneisto. Puolueita TYYn tasolla vastaavat eri listat. Tällä hetkellä edustajistossa on tiedekuntalistoja ja poliittisesti suuntautuneita listoja. Ylioppilaskunnan edustajisto kokoontuu kerran kuussa kokoustamaan, minkä lisäksi jäsenet valmistelevat kokouksen asioita iltakoulussa. Keskustelut ovat toisinaan lähes yhtä tiukkoja kuin eduskunnassa ja opiskelijan näkökulmasta erittäin kiinnostavia, sillä edustajisto käsittelee opiskelijoiden elämää koskettavia asioita. Edustajiston jäsenen tehtävään kuuluu kerran kuussa osallistuminen kokoukseen ja iltakouluun sekä tietenkin valmistautuminen niihin yksin ja saman listan edustajien kanssa. Aikaa kuluu pääsääntöisesti yhteensä alle kymmenen tuntia kuussa, ellei ota vielä lisävastuita. Edustajistossa sovellettu varajäsenmenettely mahdollistaa kokousten väliin jättämisen omien menojen takia, jolloin toinen henkilö samasta listasta tulee paikkaamaan. On myös mahdollista luopua paikastaan kauden aikana. Äänestämällä ja ehdokkaaksi lähtemällä on mahdollisuus päästä vaikuttamaan TYYn suuntaan seuraavan kahden vuoden aikana. Edustajiston jäsenet ratkaisevat millaisia palveluita TYY tarjoaa ja kuinka korkeaa jäsenmaksua kerätään opiskelijoilta. Tämän lisäksi otetaan muun muassa kantaa koulutuspoliittisiin ja sosiaalipoliittisiin asioihin, on kyse sitten opintotuesta, lukukausimaksuista tai aloituspaikoista. Ylioppilaskunnassa toimimalla voi oppia taitoja työelämään ja toiminnan ohella voi solmia läpi elämän kestäviä ihmissuhteita. Ehdokkaaksi on mahdollista asettua vielä maanantaihin 5.10. asti ja helpoin tapa on ottaa yhteyttä haluamansa listan vaalipäällikköön. Yhteystiedot löytyvät osoitteesta www.tyy.fi/vaalit/yhteystiedot . Ryhmien kannoista voi ottaa selvää tiistaina 13.10. järjestettävässä vaalipaneelissa. Sopivaa ehdokasta pääsee etsimään esimerkiksi maanantaina 19.10. julkaistavasta vaalikoneesta tai keskiviikkona 21.10 järjestettävästä vaalitorista. Ääntään pääsee käyttämään ennakkoäänestyksessä 26.–29.10. tai varsinaisina vaalipäivinä 3.–4.11. Äänestää voi sähköisesti osoitteeseen www.tyy.fi/vaalit ilmestyvän linkin kautta. Kaksi kertaa peräkkäin, vuonna 2011 ja vuonna 2013, viimeinen edustajistopaikka on ratkennut yhden äänen erolla. Myös tänä syksynä on odotettavissa erittäin tiukat vaalit. Vain annetut äänet lasketaan. Tuomas Dahlström vain annetut äänet laSketaan vaikuta tieDekunnaSSaSi – tyy hakee oPiSkelijaeDuStajia Tuo opiskelijoiden ääni yliopiston päätöksentekoon. Tiedekuntien ja kauppakorkeakoulun tärkeimmät paikat, johtokunnat, tarvitsevat opiskelijoita. TYY valitsee marraskuussa opiskelijaedustajat vuosille 2016–2017. Ole heidän joukossaan, hae sunnuntaihin 18.10.2015 mennessä! Hakuun osallistut täyttämällä lomakkeen ylioppilaskunnan nettisivuilla. Lomakkeen ja lisätietoa löydät osoitteesta: www.tyy.fi/opiskelijaedustajaksi .