UUSI ULJAS EMPATIA Virtuaalitodellisuus luo rauhaa ja rakkautta – ainakin mainospuheissa.
Eurooppalaisen elokuvan viikot • Europeiska filmveckorna European 13.-22.4.2018 W EE KS Eurooppasali, Malminkatu 16, HELSINKI LISÄTIEDOT: WWW.SAPPEE.FI HELSINKI – SAPPEE 160 KM Snow CHALLENGE 2017 KAUSIKORTTI TALVI 18/19 VAIN 119,99 € Ota haaste vastaan! Sappee Snow Challengen tavoitteena on myydä 8.4.2018 mennessä 13.777 kausikorttia talvikaudelle 2018/2019 hintaan 119,99 €/kpl (norm. 540 €). Varaukset tehdään Sappeen verkkokaupassa, jos kampanja ei toteudu niin maksua ei peritä. KESÄASUNTOJA HELSINGISSÄ 1.5.-31.8. Viikissä LATOKARTANON YO-KYLÄSSÄ Soluasunnot: 215€-290€/kk/asukas Tiedustelut puh. (09) 3877133, toimisto@latokartanonyokyla.fi www.latokartanonyokyla.fi
”Lukijat ovat yhä hanakampia kyseenalaistamaan juttujen teon tai tekemättä jättämisen motiiveja.” J U L K I S E N S A N A N N E U VO S TO ( J S N ) juhlii 50-vuotissynttäreitään. Sen kunniaksi neuvosto kannustaa jäsenmedioitaan – joihin Ylioppilaslehtikin kuuluu – käyttämään Vastuullisen journalismin merkkiä muutaman viikon ajan. Merkin idea on yksinkertainen: juttuun lätkäistystä symbolista lukijan pitäisi tunnistaa, että kyseinen juttu on tehty Journalistin ohjeiden mukaan. Ohjeet ovat sekä eettinen ohjenuora jutun tekijöille että tae lukijalle hänen oikeuksistaan. Jos lukija havaitsee esimerkiksi Ylioppilaslehden jutussa puutteita tai epäilee, että jotain Journalistin ohjeiden kohtaa on rikottu, hänellä on mahdollisuus pyytää oikaisua ja tehdä kantelu JSN:lle. J S N : N M U K A A N I T S E S Ä Ä N T E L Y N ydin on kuitenkin siinä, miten ja millaisia journalistisia ratkaisuja ja valintoja toimituksissa tehdään päivittäin. Kampanjan kunniaksi neuvosto kannustaa avaamaan valintojen logiikkaa myös lukijoille, mutta sitä mediat tekevät kyllä käskemättäkin. Lukijat ovat nimittäin yhä hanakampia kyseenalaistamaan juttujen teon tai tekemättä jättämisen motiiveja. Helmi-maaliskuun aikana esimerkiksi Helsingin Sanomat on näyttävästi vastannut, miksi se kirjoitti kriittisen jutun Brother Christmas -hahmosta ja -yhdistyksestä. Lukijoita askarrutti muun muassa, oliko jutun pakko olla niin iso ja oliko siinä aiheellista paljastaa yksityisiä tekstiviestejä. Yleltä puolestaan on kysytty, miksi se julkaisi seksuaalisesta häirinnästä syytetyn Lauri Törhösen nimen, vaikkei tämä ollut epäiltynä yhdestäkään rikoksesta. Entä miksi Vaasan jääkärijuhlasta ei kerrottu puoli yhdeksän uutisissa, joissa kuitenkin käsiteltiin Viron satavuotisjuhlia isosti? KAIKKIIN KYSYMYKSIIN ON NÄHDÄKSENI olemassa hyvä vastaus. Päätoimittajan kommentti on kuitenkin laiha lohtu siinä vaiheessa, kun media on jo yleisön silmissä muuttunut konfliktin osapuoleksi. Jääkärijuhlasta keskusteltaessa sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö ilmoitti, että mediassa vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty muutenkin turhan paljon punaisten näkökulmasta, heitä ymmärtäen. Yhteys syntyi monen mielessä nopeasti: Yle ei näyttänyt jääkäreitä, koska se vastustaa niitä. Se on siis ”vastapuolella” – eli punainen. Kun poliitikot moittivat isosti yksittäisiä journalistisia valintoja, he saavat ne näyttämään poliittisilta. Ja kun vauhtiin päästään, jopa kysymys siitä, näytetäänkö jääkärijuhlaa suorana Areenassa vai lyhyt pätkä puoli yhdeksän TV-uutisissa muuttuu poliittiseksi. Helsingin Sanomien kaltaiset mediat voivat antaa piut paut poliitikkojen kommenteille niin kauan kuin tilaajia riittää. Yle ei voi tehdä niin, sillä sen rahoitus tulee kansalta – jota poliitikot edustavat. Ja kun rahaa tarvitaan, voi käydä niin, että mediat alkavat sensuroida itse itseään. Moni muistaa, mitä Ylen entiselle uutisja ajankohtaistoiminnan vastaavalle päätoimittajalle Atte Jääskeläiselle kävi. 1 5-V U OT I AS Y L I O P P I L AS L E H T I K Ä Ä N ei ole tämän keskustelun ulkopuolella. Ylioppilaskunnassa poliitikot ovat toki toisenlaisia – usein nuorempia ja monesti puoluetoiminnan ulkopuolelta. He ovat silti vallankäyttäjiä. Ja silloin, kun omasta rakkaasta järjestöstä on tässä lehdessä kirjoitettu kriittisesti tai kilpailevan ryhmän edaattoria haastateltu ”väärällä tavalla”, on alkanut välitön keskustelu siitä, paljonko Ylioppilaslehti maksaa ja pitäisikö siitä oikeastaan leikata. Tänä vuonna Ylioppilaslehden ja -kalenterin osuus 101 euron jäsenmaksusta on noin 4,50 euroa. Minusta se on hyvä panostus: sillä saa riippumattoman median valvomaan kaikkea sitä toimintaa, jota lopulla reilulla 96 eurolla rahoitetaan. Viime kuukausina olemme käsitelleet muun muassa tyrmäystippatapauksia, edustajistovaalien matalaa äänestysaktiivisuutta Suomessa ja sitä, tiesikö HYY Yhtymä ResQ Clubin toimitusjohtajaan kohdistuvista rikosepäilyistä silloin, kun se päätti sijoittaa yhtiöön ylioppilaiden omistamaa varallisuutta. Monissa ylioppilaskunnissa on oltu viime vuosina toista mieltä. Lehdiltä on leikattu ja niitä on lakkautettu. Jäsenviestintä ja -markkinointi ja ylioppilaskuntabrändäys on nähty houkuttelevampina sijoituskohteina kuin journalismi. Rahoittajalle journalismi voikin olla paska bisnes. Se tuottaa huonosti, puree usein ruokkivaa kättä eikä suostu tanssimaan omistajan pillin mukaan. Lukijalle juuri nämä ovat kuitenkin laadun tae. Lisätietoja JSN:n kampanjasta löydät osoitteesta www.vastuullistajournalismia.fi. K uv a : M er i Bj ör n PÄ Ä K I R J O I T U S 1 6 . 3 . 2 1 8 Robert Sundman, päätoimittaja PASKA BISNES 3
SISÄLLYS A LK U U N 3 Pääkirjoitus 4 Sisällys 7 Suomi salailee enemmän kuin Venezuela 8 Ajankohtaista 8 Emoji-uutiset 9 Uunimakkara jyrää Unicafessa – vielä 10 Gentrifikaatiotutka: Maunula 11 Chatfiktio tuo Whatsappiin draamaa LO PP U U N 36 Virpi Suutari ja Mikko ”Pyhimys” Kuoppala pohtivat ihmistä ja yrittämistä 38 Essee: Vaahdotettu vihollinen 39 Toimituksen TOP 3: Esittele näitä kahvipöydässä 40 Fiktio: Ismo Alangon näköinen nainen 41 Sarjakuva: Kosminen työtön 42 Kolumni: Jogurttisodan estetiikka 43 Yst. terv. Ylioppilaslehti LIIKUTA SILMIÄ, ELÄYDY JA ITKE s. 12-19 Virtuaalitodellisuutta on povattu empatiakoneeksi, joka pelastaa pilalle rähjätyn somen. Mutta voiko VRlasit päässä todella havahtua Somalian nälänhätään? Tekijöinä tässä lehdessä Meri Björn, Antti Hurskainen, Evelin Kask, Aliina Kauranne, Veera Koivaara, Erkka Mykkänen, Jyrki Nissinen, Roosa Oksanen, Miikka Pirinen, Ilkka Saastamoinen, Jussi Särkilahti, Erkki Toukolehto Kannen kuvitus Aliina Kauranne P I T K ÄT
LEHTI ISSN 0355-9246 /// ISSN 1458-445X (verkkolehti) Vuoden kolmas numero ilmestyy 4.5. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelut KUORRUTUKSEN ALLA s. 26-35 Hans Välimäen luotsaamassa Palace-ravintolassa pelkkä viinipaketti maksaa tonnin. Kokkielämän glamourkupla on viime vuosina puhjennut, mutta Etelärannassa se ei näy. [also in english] s. 18.1.1913 Helsinki PÄ ÄTO I M I T TA JA Robert Sundman A D Tuomas Järvenpää TO I M I T U S S I H T E E R I T Veera Jussila Anni Pasanen etunimi.sukunimi(a) ylioppilaslehti.fi KUSTANTAJA Ylioppilaslehden Kustannus Oy Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki p. 050 447 1117 TOIMITUSJOHTAJA Antti Kerppola antti.kerppola(a)hyy.fi MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot PALAUTE posti(a)ylioppilaslehti.fi PAINO Printall AS, Tallinna, Viro TIINA AHVAN SININEN HETKI s. 20-25 Perussuomalaisten Nuorten entinen varapuheenjohtaja vaihtoi leiriä ja kertoo, että suomalaisten pitäisi ottaa leijonakorut takaisin. Olisiko sinisillä mitään tuoreempaa ideaa tarjolla?
UniCafe-apilla olisit jo aterioimassa. 2,60 € L [S] K 2,60 € MAKSA KÄTEVÄSTI MOBILEPAYLLÄ
K uv a : Ju ss i Sä rk il ah ti AJANKOHTAISTA Suomen ei pidä kilpailla salamyhkäisyydessä vaan avoimuudessa, uskoo Kepan Lydia Kilpi. ”Kehityssuunta on huolestuttava”, sanoo kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepan veroasiantuntija Lydia Kilpi. Hän on tutkinut Suomen tuloksia taloussalailua mittaavassa Financial Secrecy Index -vertailussa. Indeksi mittaa muun muassa omistusten, oikeudenkäyntien ja yritysten avoimuutta, ja sitä julkaisee kansainvälisesti arvostettu Tax Justice Network -tutkimusyhteisö. Vielä vuonna 2015 sijalla 90 keikkunut Suomi tipahti viime vuonna maailman 71. salailevaksi valtioksi. Kaikkiaan vertailuun osallistui 112 maata. ”Suomen ohi avoimuudessa kiilasivat esimerkiksi Venuzuela ja Viro.” Osittain sijoituksen heikentyminen johtuu vertailun parantumisesta, sillä uusin indeksi on aiempaa kattavampi. Samalla mukaan tuli kuitenkin myös uusia valtioita, joiden olisi pitänyt vaikuttaa edullisesti Suomen sijoitukseen. Näin ei käynyt. ”Kaikilla mailla on tosi paljon parannettavaa”, lohduttaa Kilpi. Taloussalailu on Kilven mukaan ongelmallista monesta syystä. Räikeimmillään se mahdollistaa veroparatiisien olemassaolon ja syventää globaalia epätasa-arvoa. ”On arvioitu, että kehitysmaat menettävät vuosittain satoja miljardeja dollareja veroparatiisien vuoksi.” Ja näkyvät vaikutukset Suomessakin. Kun poliitikot ja virkamiehet salailevat kytköksiään, seurauksena voi olla hämäräperäisempiä päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. ”Yhteiskunnassa syntyy kokemus epäreiluudesta, kun kaikilla ei ole samat lähtökohdat ja mahdollisuudet”, Kilpi sanoo. Suomi on tuominnut julkisissa puheissa veroparatiisit ankarasti. Kilpi katsoo, että nyt olisi aika ryhtyä sanoista tekoihin ja parantaa avoimuutta. Indeksin perusteella hän löytää kolme kehityskohtaa. Ensiksi, Suomen pitäisi digitalisaation huippumaana alkaa panostaa avoimeen, kaikkien saatavilla olevaan dataan. Toiseksi vero-oikeudenkäyntien avoimuutta tulisi lisätä, sillä nyt oikeudenkäynnit esimerkiksi veronkiertotapauksissa käydään suljetuin ovin. Kolmanneksi Suomen olisi siivottava haltijaosakkeet pois markkinoilta. Jälkiä jättämättä omistajaa vaihtavat haltijaosakkeet kiellettiin Suomessa jo vuonna 1980, mutta tuolloin olemassa olleisiin osakkeisiin ei kuitenkaan puututtu. Kansainvälisesti juuri haltijaosakkeet ovat monen veroparatiisin sallima keino piilottaa omistajan henkilöllisyys. Suomen kaltaisia maita voi olla vaikea houkutella avoimuuden tielle, kun pahimmat salailijat ovat taloudellisesti vahvoja valtioita – sellaisia kuten Sveitsi ja Yhdysvallat. Kilven mukaan keskeisintä olisi, että päättäjät muistaisivat globaalin mittakaavan: nykyaikana kaikki vaikuttaa kaikkeen. Salailemattomuus olisi lopulta myös Suomen etu. ”On todella epävarma tie ryhtyä salaisuusvaltioksi tai veroparatiisiksi. Jos joku muu maa tarjoaa enemmän salaisuutta tai alhaisempia veroja, raha kulkeutuu kuitenkin sinne.” SALAISUUSVALTIO NIMELTÄ SUOMI Teksti: Veera Koivaara UniCafe-apilla olisit jo aterioimassa. 2,60 € L [S] K 2,60 € MAKSA KÄTEVÄSTI MOBILEPAYLLÄ 77
KASVISTA, KIITOS! L O K A KU U S SA TA SAVA L L A N presidentti Sauli Niinistö twiittasi, että syö lihaa vain kerran viikossa. Samaan aikaan lihattomien einesten tarjonta ja myynti on kasvanut, ja kotimaiset lihaja maitotuotteista tunnetut yritykset ovat rynnistäneet rinta rinnan kasvisruokamarkkinoille. Kasvissyönti on viime vuosien trendi millä hyvänsä mittarilla. Hypen keskellä on helppo unohtaa, että vaihtelevien arvioiden mukaan suomalaisista kasvisyöjiä on kuitenkin alle kymmenen prosenttia. Yliopiston opiskelijaja henkilöstöravintoloitsija Unicafen viime vuosien suosituimpien ruokien listakin on lihaja kalaruokien juhlaa: Jauhelihabolognese. Uunimakkara ja sinappikastike. Sitruunaiset kalapalat. Top 10-listan ensimmäinen kasvisruoka, soijabolognese, killuu kaukana kärkipaikoista, sijalla kahdeksan. LISTA EI NÄYTÄ, että käsillä on iso muutos. Vaikka enemmistö yliopistolaisista on sekasyöjiä, lihattoman vaihtoehdon valitsee jo moninkertainen määrä verrattuna suomalaisten keskiarvoon. Kasvisruokailu on kasvanut jatkuvasti viimeisen viiden vuoden aikana: Vuonna 2012 kaikista Unicafen myymistä lounaista 26 prosenttia oli kasvistai vegaaniruokaa. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 2017, luku oli jo 36 prosenttia. Nousua on erityisesti vegaanivaihtoehdoissa. Kampusalueiden väliset erot ovat yllättävän pieniä. Eniten kasvisruokaa syödään keskustakampuksen ravintoloissa, mutta ero muihin kampuksiin on korkeintaan muutaman prosentin. Suurin kasvu viimeisen kahden vuoden aikana on tapahtunut Viikin ja Meilahden kampuksilla. Siltavuorenpenkereellä sijaitseva Oliviaravintola edustaa kasvisruokailijoiden yliopistoa. Viime vuonna siellä syödyistä lounaista jo 42 prosenttia oli kasvisruokaa. Keittiömestari Jesse Rajamäki kertoo, että muutoksen vauhti vaan kiihtyy. ”Arvelen, että tänä tai viimeistään ensi vuonna menee rikki viidenkymmenen raja.” Rajamäki on ollut Unicafen palveluksessa vuodesta 2002 saakka. Hän on työskennellyt ensin kokkina ja sittemmin keittiömestarina eri ravintoloissa ja todistanut kasvisruokamullistusta aitiopaikalta. Unicafe on tietoisesti panostanut kasvisruoan laatuun. Kehityskoordinaattori Outi Luukkonen kertoo, että vuosina 2014-2015 ravintoloitsijan kokit kävivät Haaga-Perhon kasvisruokakursseilla. Syntyi uusia reseptejä ja maistuvampia kasvisvaihtoehtoja. MYÖS MUUT RUOKAILUVALINNAT ovat viime vuosina yksilöllistyneet. Valittu ravinto on monelle osa omaa identiteettiä tai jopa sen keskeinen rakennuspalikka. Jesse Rajamäki kertoo, että tämä näkyy myös Olivian asiakkaissa. ”Ajatellaan, että tämä minun juttuni on se, joka pitäisi huomioida.” Kasvisruokailun ohella Olivian asiakkaat esimerkiksi karttavat maitotuotteita. Viimeisen parin vuoden aikana maitoa ovat alkaneet vältellä myös sekasyöjät. Mikä tahansa ei kuitenkaan kelpaa korvikkeeksi: perinteisen soijamaidonkin menekki on vähentynyt. ”Kaurabuumi näkyy tällä hetkellä ihan kaikessa”, Rajamäki sanoo. Työssään Rajamäki on saanut seurata myös suurten ruokayhtiöiden suunnanmuutosta. Vielä muutama vuosi sitten Valion koulutuksessa yhtiön edustajat eivät nähneet kasvisvaihtoehtojen valmistamista ajankohtaisena. Nyt maitojätti on lähtenyt isosti mukaan. ”Sama suuntaus näkyy lihatalojen vegetuotekehityksessä.” Unicafe-ravintolatoiminnasta vastaa Oy HYYYhtiöt Ab, joka on kokonaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) omistama yritys. Ylioppilaslehteä kustantava Ylioppilas lehden Kustannus Oy on HYY-Yhtiöiden sisaryritys. Unicafen suosituimmat ruoat ovat edelleen lihaja kala-annoksia. Kasvisannokset ovat kuitenkin kasvattaneet viidessä vuodessa suosiotaan reilulla kolmanneksella. Teksti: Veera Koivaara 99
M A U N U L A GENTRIFIKAATIOTUTKA HOT NOT C A M EM B ER T ED A M Te ks ti : Ve er a Ju ss il a & A nn i Pa sa ne n Kahvila Wanha Maunula: setäkerho jauhamassa Stadin slangia Helsingin korkein eläkeläispitoisuus, kyllä. Mutta baaripöydissä Maunulasta supistaan kuin Berliinin Kreuzbergista vuonna 2010. Täältä tullaan, vuokratalot ja yhteisöjen pöhinä! Maunulakoe-festari 16.-18.3.: ambient-teknoa ja Commodore 64:llä tehtyä musiikkia Jari Aarnion lapsuudenkulmat Asukastalo Saunabaari mukana puurotrendissä: aamupuuro voisilmällä 0,50 e Janin lounas & Sport Cafe Maunula [sic]: eurodancea ja Chef Wotkins -tuotteita Kirkon ilmoitustaululta bongattua: pappi tavattavissa Pub Päättömässä kanassa kerran kuussa Bar 62 -pubin uneliaat aukioloajat: su–to kiinni kello 22 ”Uniikkeja” tarroja ja paperituotteita myyvä Sinikara Stationery -putiikki Sisustuskauppa Housemouse: pastellikynttilöitä ja rottinkikoreja Saunabaarissa taas-muodikkaita ryijyjä Vuonna 2016 valmistunut Maunula-talo: niin graafista että alkaa itkettää, espresso 2 e 10 10
P U H E L I M E N N Ä Y T Ö L L Ä O N A U K I Whatsapp-sovellus ja MyGirlss<3 -niminen ryhmäkeskustelu. Edellisen illan bileitä ruotivat viestit putoilevat näytölle tiheästi. Omg Omg Omg Tulin just kotiin No ????? Kerro kaikki Pientä säätöä on Demi-lehden julkaisema, ensimmäinen suomenkielinen Whatsapp-draama. Seitsemänosaisessa sarjassa käsitellään päähenkilö Emman sekä tämän ystävien Amirahin ja Iida-Sofian ihastumisia, gynekologireissuja ja etääntymistä ystävistä. Kaikki tapahtuu tekstiviestiformaatissa, Emman Whatsappin ruudulla. Maailmalla Whatsapp-draaman kaltaisia lajejea kutsutaan chatfiktioksi. Suomessa vielä melko huonosti tunnettu genre on varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa valtava hitti. ”Chatfiction”sovelluksilla, kuten Hookedilla, on kymmeniä miljoonia latauksia. CHATFIKTION ON SPEKULOITU JOPA syrjäyttävän pikkuhiljaa niin kutsutun young adult -kirjallisuuden. On arveltu, että älypuhelin itsensä jatkeena kasvaneet milleniaalit voivat kokea vierautta perinteiseen kirjallisuuteen, jota ei eletä puoliksi virtuaalimaailmassa. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori Risto Niemi-Pynttäri on tutkinut erityisesti verkkokirjoittamista. Hän ottaa chatfiktion kaltaiset uudet, nuorten suosimat tekstilajit vastaan ilolla. Parhaimmillaan ne madaltavat kirjoittamisen ja lukemisen välistä rajaa, kun sovelluksia käyttävät nuoret osallistuvat itse myös fiktion kirjoittamiseen. Suomessa on oltu jo vuosia huolestuneita nuorten lukutaidon heikkenemisestä. Niemi-Pynttärin mielestä täällä ei osata vielä hyödyntää uusien lajien potentiaalia. Hän huomauttaa, että esimerkiksi koulumaailmassa jäykkä kirjakieli sulkee osan nuorista ulos. Nuoret eivät välttämättä edes tunnista, että chatfiktiossa on kyse lukemisesta ja kirjoittamisesta aivan kuten äidinkielen tunneillakin. ”Koska chatfiktio on niin lähellä puhetta, se on helpoin lukemisen muoto”, Niemi-Pynttäri sanoo. YHDYSVALLOISSA CHATFIKTIOON ON suhtauduttu kirjallisuutena, mutta Pientä säätöä -sarjan toinen kirjoittaja Veera Ojola ei ole asiasta aivan varma. Hän kertoo, että ajatteli muotoa pitkään enemmän videon ja kuvan kuin tekstin kautta. Se johtuu ehkä siitä, että somekulttuuri on niin läpeensä visuaalista. ”Mutta toisaalta tässä on paljon samaa kirjallisuuden kanssa. Chatfiktio antaa paljon tilaa katsojan tai lukijan mielikuvitukselle”, hän sanoo. Lukija kuvittelee maailman, toiminnan ja henkilöhahmot pelkän dialogin perusteella, kun muuta ei ole tarjolla. K I R JA L L I S U U D E N T U T K I M U S P O H T I I jatkuvasti muodon ja sisällön välistä suhdetta. Jos chatfiktion lukeminen on kerran helppoa, piileekö muodossa pinnallistumisen vaara? Ei suoraan, sanoo Risto Niemi-Pynttäri. Hänen mielestään genre mahdollistaa monipuolisten aiheiden käsittelyn ja myös kaunokirjallisuudelle ominaisen kielellisen leikittelyn. Samaa mieltä on Veera Ojola. ”Chatfiktiolla voi käsitellä sitä, että asiat ovat todella monitulkintaisia tai monimerkityksisiä. Yksi lause voi tarkoittaa montaa eri asiaa.” Hänen mielestään huolet pinnallisuudesta muistuttavat ikiaikaista puhetta siitä, että nuoriso on pilalla. Niemi-Pynttäri kertoo, että tekeillä olevan kansainvälisen tutkimuksen mukaan chatfiktio kannusti nuoria myös perinteisemmän kirjallisuuden pariin. Ojolakin haaveilee romaanista, jota voisi täydentää vaikkapa erillisestä sovelluksesta löytyvillä chat-keskusteluilla. Ojolan mielestä chatfiktio tuntuu henkilökohtaiselta, koska kaikki tapahtuu oman puhelimen ruudulla. Ideat Pientä säätöä -sarjan teemoihinkin hän ammensi omasta elämästään. ”Ne hetket ovat varmaan aika universaaleja. Tuijotat jotain viestiä ja olet, että voi ei, se on nähnyt, että mä olen nähnyt tämän viestin, ja mun on pakko vastata.” KIRJALLISUUS MENI CHATTIIN Teksti: Veera Koivaara Englanninkielisessä maailmassa suurta suosiota nauttiva chatfiktio tekee tuloaan Suomeen. 11
Teksti: Veera Jussila – Kuvitus: Aliina Kauranen Teksti: Veera Jussila – Kuvitus: Aliina Kauranne E M PAT I AKONE YSKII
SE OLI HIRVITTÄVÄ MOKA. Jo tunneissa internet pöyristyi. Mauttomuuden huippu. Typerin näkemäni juttu. Katastrofipornoa. Onko tämä vitsi? Oli lokakuu 2017. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg ja yhtiökollega Rachel Franklin olivat juuri vierailleet hurrikaani Marian repimässä Puerto Ricossa – istuen Kaliforniassa. Facebookin videolla seikkailivat Zuckerbergin ja Franklinin avatarit, virtuaalitodellisuuden eli VR:n hahmot. Ne ja vettä tulvivan Puerto Ricon saattoi nähdä uudessa Facebook Spaces -sovelluksessa, jossa muiden käyttäjien hahmoja voi tavata virtuaalitodellisuudessa VR-lasien avulla. Ongelma oli, että hurrikaani oli juuri tappanut kymmeniä ihmisiä. Zuckerbergin avatar selitti virtuaalitodellisuuden olevan ”upeaa” ja ”maagista”. Sen avulla saattoi päästä Puerto Ricoon, jonne oli muuten ”ilmeisistä syistä nyt vaikea päästä”. Ei auttanut, että videolla kerrottiin Facebookin ja Punaisen Ristin yhteisestä avustustyöstä tuhoalueella. Zuckerberg ja Franklin näyttivät Beavisilta ja Buttheadilta inhimillisen hädän keskellä. Sydämetön miljardööri! Pian Zuckerberg pyysi anteeksi. Hän selvensi, että tarkoitus oli osoittaa, kuinka virtuaalitodellisuus voi lisätä globaalia ymmärrystä. Ja ennen kaikkea: empatiaa. EMPATIA, KYKY ASETTUA TOISEN ASEMAAN, on nyt muotisana, joka toistuu johtamiskielessä tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhetta myöten. Termi on levinnyt niin rivakasti, että vuoden alussa viestintätoimisto N2 Commsin toimitusjohtaja Jukka Hakala vertasi sitä Markkinointi & Mainonta -lehden blogissaan avokadopastaan. Vuonna 2013 Google tarjosi sanalle empathy 1,6 miljoonaa hakutulosta. Viime vuodelle päivättyjä tuloksia on jo 8,4 miljoonaa. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa on satoja varauksia tietokirjaan nimeltä Empatia – myötäelämisen tiede (2017). Kirjoittajien eli filosofian tutkija Elisa Aaltolan ja ekologi Sami Kedon mukaan voisimme empatiakykyjä treenaamalla rikkoa yhteiskunnan kuplia. Innokkain empatian suitsuttaja on kuitenkin internet. Kymmenen vuotta sitten Facebook vaikutti ympäristöltä, jossa todella voi kohdata vanhat koulukaverit. Nyt sosiaalinen media on monen silmissä lähinnä kaatopaikka, jossa valetilit trollaavat, ISIS ja uusnatsit rekrytoivat ja naisia uhataan raiskauksella. Siksi Piilaakson somejätit ovat kaivaneet virtuaalilasit esiin. Googlella on omansa, ja Facebook osti VR-yritys Oculuksen muutama vuosi sitten 1,62 miljardilla eurolla. Lupaus on sama kuin Nokian klassikkoslogan, connecting people. Ajatus on, että virtuaalilasit päässä tunnemme empatiaa asettumalla itselle vieraaseen todellisuuteen. YK on kertonyt pyrkivänsä ”luomaan empatiaa” ebolasta ja Gazan pommituksista kertovilla VR-sisällöillä. Yhdysvaltalainen toimittaja Nonny de la Peña teki jo vuonna 2012 VR-journalismin pioneerijutun Hunger in Los Angeles, jossa yleisö voi leipäjonossa seisoessaan todistaa, kuinka diabeteksesta kärsivä mies menettää tajunsa. Näinkö helposti globaali ymmärrys syntyy? ”SÄ VOIT LIIKKUA TÄSSÄ KOKEMUKSESSA – muistat vain, että sulla on piuha kiinni”, kuuluu Teatime Researchin tiedejohtaja Aleksis Karmen ääni toisesta todellisuudesta. Näkymä väreilee lievästi. Kuin päässä olisi painavat uimalasit. Vieressä kohoaa harmaa rakennuksen raato, entinen Stockmann. Taivaalla välähtelee, räjähdykset kumisevat. Kävelen kohti Kolmen Sepän patsaan raunioita, kunnes turkoosi ristikko ilmestyy näkökenttään. Todellisuuden rajat tulevat vastaan. ”Kun mentiin yönäkymään, aloit pitää kättä paidan kauluksella. Usein ihmisillä alkaa intensiivissä kohdissa kaula punehtua”, arvioi pipopäinen Karme. Nyt kokeiltu Aleppo-Helsinki on VR-yhtiö Teatime Researchin ja somepalvelu Yle Kioskin viimevuotinen yhteishanke. Arkisen toimistopöydän ääressä Pasilassa istuvat Karmen lisäksi operatiivinen johtaja Tommi Teronen, luova johtaja Noora Heiskanen ja teknologiavastaava Paavo Happonen. Ei säkkituoleja, ei kokishanoja. Ei pöhinäroskaa, kuten Karme sanoo. Täällä pitäisi tehdä tulevaisuutta – myös empatian. AleppoHelsingissä Suomen pääkaupunkia on pommitettu kuin Syyriaa. Poplaulaja Isac Elliotin tapaiset julkkikset ovat testanneet kokemusta Kioskin videolla, jolla rapmuusikko Paleface toteaa näkymän olevan ”niin lähellä maanpäällistä helvettiä kuin voi ajatella”. Tuntuu vähän ikävältä sanoa, ettei näkymä ollut terävä. ”Ei se ikinä ole. Puhutaan screen door -efektistä. Näiden laitteiden pikseliresoluutio on vielä kohtuullisen karkea”, Karme selittää. Häntä kuunnellessa tulee olo, että VR-teknologia harppoo eteenpäin päivittäin. Parin viikon päästä yritys saa uudet Microsoftin lasit. Taas paremmat kuin aiemmat. Virtuaalitodellisuus lupaa yhdistää ihmiset kuin Nokia 1990-luvulla. Onko se pelkkää markkinointipuhetta? PITKÄT 13
Toistaiseksi virtuaalitodellisuus vaatii kaksi osaa: päätelaitteen ja siihen kytkettävät VR-lasit. Pääte voi olla läppärin sijaan älypuhelin. Kokemusta voivat tehostaa vielä ohjaimet, jotka toimittavat virtuaalitodellisuudessa usein käsien virkaa. Tänä keväänä markkinoille tulevat parit virtuaalilasit, jotka toimivat samalla myös päätteenä, Karme kertoo. Käsiohjainten kanssa tällaisen paketin saa halvimmillaan parillasadalla eurolla. Viimeistään se voi tarkoittaa vallankumousta. MONILLE TEKNOLOGIAA SEURAAVILLE virtuaalitodellisuudesta on tullut vitsi. Se on kuin Länsimetro: juuri tuloillaan nurkan takaa, vain muutamaa purkkaviritystä vailla. Idea on vanha. Taidemaalari Robert Baker rakennutti vuonna 1793 Lontoon Leicester Squarelle ympyrän muotoisen rakennuksen, jossa katsojan ympärille venyi 250-neliömetrinen näköalateos. Kuvataiteilija Magnus von Wright piirsi Kaivopuiston seudusta 360-asteisen panoraaman, jonka sisällä saattoi hiljattain seisoa myös Ateneumin von Wright -näyttelyssä. Jo varhain uskottiin, että kolmiulotteisuus herättäisi tunteita. Siksi panoraamaa alettiin käyttää sotakuvauksiin. Puolan Raclawicessa voi yhä ihmetellä 114 metriä pitkää ja 15 metriä korkeaa laajakuvateosta vuodelta 1894. Se kuvaa vuoden 1794 taistelua, jossa paikalliset peittosivat venäläiset valloittajat alkeellisilla aseilla. Varsinainen VR-teknologia kehiteltiin Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa 1960-luvulla. Pitkään se avasi mahdollisuuksia lähinnä nörttihassutteluun, kuten katosta riippuviin, painaviin VR-häkkyröihin ja Nintendon flopanneisiin Virtual Boy -konsolilaseihin, jotka toimivat paristoilla ja aiheuttivat päänsärkyä. Vuonna 2013 kuitenkin nytkähti. Oculus Rift -lasit olivat ensimmäiset muutaman satasen hintaiset, tavallisille kuluttajille suunnatut VR-lasit. Viime vuosi oli ensimmäinen, jolloin VR-laseja myytiin maailmassa vuosineljänneksen aikana yli miljoona. ALEPPO-HELSINGISSÄ EMPATIA on ollut koko tuotteen kehittämisen ytimessä, sanoo Teatime Researchin Noora Heiskanen. ”Sen sijaan, että veisimme sinut jonkun toisen saappaisiin, olemme oikeastaan kaataneet omiin saappaisiisi vettä”, Aleksis Karme kuvailee. Seuraavana teemana onkin merenpinnan nousu. Tekeillä on Perspectives-sarja, joka vie käyttäjän kokemaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen seuraukset. Ylen lisäksi mukaan tavoitellaan useita eurooppalaisia yleisradioyhtiöitä. Teatime Researchin sivuilla ei tosin puhuta empatian luomisesta, vaan henkilökohtaisesta kokemuksesta. Eikö empatiaa uskalleta luvata? ”En näkisi sitä niin, vaan emme vain halua tuputtaa sitä”, Karme sanoo. ”Empatian kokemus riippuu voimakkaasti ihmisen omista muistoista. Haluaisin kuulla psykologilta, onko se edes mahdollinen kollektiivisena tunteena. Siksi puhumme henkilökohtaisesta kokemuksesta”, sanoo Heiskanen. Puhe kulkeutuu tapaus Zuckerbergiin ja Puerto Ricoon. Päitä puistellaan: se oli vähän... ”Epäilen, onko se mies kykenevä empatiaan”, sanoo Paavo Happonen. ”On ihan aiheellista olla kriittinen, jos empatiaa käytetään vain VR:n markkinointiin”, Teronen sanoo. Aleppo-Helsingin testaajat ovat yrityksen mukaan enimmäkseen sanoneet kokemusta ”vaikuttavaksi”. Mutta onko se vaikuttanut? Sitä ei ole vielä kunnolla tutkittu. Yritys itse keskittyy teknologiaan. Ja paljon onkin tekeillä: Teatime Research on pääyhteistyökumppani esimerkiksi ensi vuonna avattavassa Musiikkimuseossa, jonka esittelyyn on tehty jo Cheekvirtuaali karaoke. Konserttikuvat ympäröivät käyttäjän, kun näkökenttään rivittyvät Timantit on ikuisia -lyriikat. Täällä jälleen viides platta kultaa peräjälkeen Kutsu kultasormeks, kuka muukaan vetää tälleen. Jotain tunteita tämäkin väistämättä herättää. AINAKIN YHDEN ASIAN VOI SANOA VARMAKSI: virtuaalitodellisuus kykenee vaikuttamaan ihmisen mieleen. Koodari voi taikoa esimerkiksi fobiapotilaan ympärille pilvenpiirtäjän katon tai luikertelevia käärmeitä – mitä vain, mikä saa pulssin villiintymään. Etenkin lentopelon ja korkean paikan kammon hoidossa tulokset ovat olleet erinomaisia. Kun potilaita altistettiin uudestaan syyskuun 2001 WTCtornien iskun tapahtumille, havaittiin virtuaaliterapian lievittävän traumaperäisen stressihäiriön oireita. Pääkaupunkiseudulla virtuaalilaseja testataan nyt nuorisopsykiatriassa sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa. On myös helppo kuvitella, että syömishäiriöstä kärsivälle virtuaalikokemus itsestä normaalipainoisena voisi olla hätkähdyttävä. VR-vaikutusten tutkimus on kuitenkin vielä haparoivaa. Kehitysvaiheessa oleva teknologia ja sen epävarma käyttö vaikuttavat helposti tuloksiin: tärähtävä virtuaalimaisema pilaa heti immersion eli mukaan tempautumisen. Piirit taas ovat pienet. Moni VR-tutkija on myös itse IT-alan yrittäjä, jolloin positiivisia tutkimustuloksia lukee väistämättä varauksin. Stanfordin yliopiston Virtual Human Interaction Labia johtavasta Jeremy Bailensonista on tullut tutkija, jolle Wiredin ja National Geographicin toimittajat nyt soittelevat. Stanfordissa on testattu esimerkiksi kodittomuussimulaatiota, jossa ihmiset koettavat nukkua bussissa ja pitää samalla reppuaan silmällä. Kun koehenkilöt pistettiin kaatamaan virtuaalipuita, käyttivät he testin jälkeisellä viikolla vähemmän paperia kuin vertailuryhmä. Mutta Stanfordissakin ollaan vasta siirtymässä välttämättömään vaiheeseen: pitkäaikaiseen tutkimukseen tuhannesta koehenkilöstä ja heidän empatiakyvyistään. ALEPPO-HELSINGIN TESTAAJAT OVAT ENIMMÄKSEEN SANONEET KOKEMUSTA ”VAIKUTTAVAKSI”. MUTTA ONKO SE VAIKUTTANUT? 14 E M PAT I A K O N E Y S K I I 1 2 1 9
TELEVISION VIERESSÄ ON KUVA HÄÄPARISTA. Seinällä kuvia roikkuu lisää. Vuonna 2013 Muhammedin vaimo kuoli. Espoossa asuva palestiinalainen taksikuski jäi pienen tyttärensä yksinhuoltajaksi. Nyt isä ja tytär istuvat kaksin olohuoneessa syömässä okraa ja hummusta Lyfta-yrityksen Dinnertime 360 -sovelluksen videolla. ”Itkemme vähän, hetken aikaa, ja jatkamme elämää”, Muhammed, 55, muistelee videolla erästä haikeaa iltaa. Syksyn 2015 pakolaiskriisi oli hetki, joka sai Lyftan lähtemään toden teolla mukaan digiempatiaan. Yrittäjäpariskunta Paulina Tervo ja Serdar Ferit tunsi ilmapiirin kiristyvän. ”Serdar on itse turkkilaista syntyperää. Hänellekin on käynyt kadulla muutama juttu. Mietimme, mitä voisimme tarinankertojina tehdä tilanteelle”, Paulina Tervo muistelee. Syntyi idea virtuaalisista ruokavierailuista tosielämän suomalaiskoteihin, kuten Muhammedin olohuoneeseen. Anni taas on 15-vuotias painonnostaja, jonka kotona syödään savulohta. Kirkon ulkomaanavulla työskentelevä Habiba puolestaan kokkaa lapsilleen somalialaista lihapataa ja kertoo, kuinka bussissa hänen viereensä jää usein tyhjä paikka. Kaikissa kodeissa voi vierailla myös VR-näkymässä. Illallissovellusta ja muita Lyftan interaktiivisia tarinamaailmoja käyttää parikymmentä suomalaisja noin 110 brittikoulua. Toimiala on edtechiä, digioppimista. Tervo tarjoaa mandariinia ja kertoo, ettei uuden ajan koulussa enää päntätä, vaan tehdään oivalluksia. Empatia kuuluu tunnetaitoihin, jotka taas sisältyvät uuteen opetussuunnitelmaan. Mutta voiko empatiaa opettaa näin? Sitäkään ei ole tutkittu perusteellisesti. Silti ainakin Tervon usko on luja. Hän heijastaa seinälle kuudet kasvot, kaikki Lyftan sovelluksista tuttuja. Sama kuva näytettiin pienen englantilaiskoulun oppilaille. Lapset vastasivat samastuvansa eniten henkilöihin 1, 4 ja 6 – valkoisiin. Sitten he viettivät kymmenen minuuttia jokaisen hahmon kanssa. ”Uudessa kyselyssä korkeimmat samastumispisteet sai Muhammed.” Kuopion klassillisessa lukiossa tehdyssä kyselyssä 92 prosenttia sanoi kokevansa, että Lyftan tarinamaailmat ovat auttaneet heitä tuntemaan enemmän empatiaa toisia kohtaan. Lähes yhtä moni arvioi pystyvänsä paremmin ymmärtämään eri taustoista tulevia ihmisiä. ”Tämä näytti, kuinka helposti ja nopeasti empatiaa ja ymmärrystä voi lisätä tarinankerronnan avulla”, Tervo sanoo. Muhammedin tarina on herättänyt myös näkyviä reaktioita. ”Tarinan nähneistä 80 prosenttia on itkenyt.” 15
KOKO VIRTUAALIEMPATIAN ILMIÖ on herättänyt myös vastaliikkeen. Äänekkäimpiä kriitikkoja on yhdysvaltalainen psykologian professori Paul Bloom, joka kirjassaan Against Empathy (2016) esittää empatian olevan ylipäätään huono pohja oikein toimimiselle. Kun näemme kuvan hukkuneesta, Syyrian sotaa paenneesta 3-vuotiaasta Aylan-pojasta makaamassa turkkilaisella rannalla, saatamme tuntea surua, kiukkua, epätoivoa – ja empatiaa. Saatamme itkeä ja jatkaa sitten arkisia toimiamme. Syntyneet tunteet eivät Bloomin mukaan tarkoita sitä, että auttaisimme Suomeen saapuneita pakolaisia. The Atlanticissa helmikuussa 2017 ilmestyneessä artikkelissa Bloom sätti ”naurettaviksi” hankkeita, joilla yritetään luoda virtuaaliempatiaa esimerkiksi pakolaisia kohtaan. Simulaatioihin liittyy muun muassa ajallinen ongelma: muutama minuutti pakolaisleirillä ei ole yhtä ahdistava kuin muutama vuosi. Lisäksi empatia riippuu Bloomin mukaan ulkonäöstä. Saman havaitsi Ylen Prisma Studio -ohjelma pari vuotta sitten. Pelissä, jossa jaettiin rahaa eri etnistä taustaa edustaville hahmoille, valkoiset koehenkilöt suosivat itsensä näköisiä avatarhahmoja. Empatian sijaan Bloom tekisi muotia rationaalisesta moraalista: autamme köyhää tai kadulle kaatunutta, koska tiedämme sen olevan oikein. Joidenkin mielestä virtuaalitodellisuus on ihmisten väliselle ymmärrykselle suorastaan haitallista. VR-peleissä naisia on ahdisteltu niin hanakasti, että Oculus aikoo tehostaa häiriköiden estämistä. Teatime Researchillä hämmästyttiin, kun muutama Aleppo-Helsinki-sovelluksen kokeilija kaipasi virtuaaliasetta, jotta voisi osana elämystä ammuskella. Epäillään, että virtuaalitodellisuus kaivaa meistä esiin pimeän puolen, joka jo nyt hotkii teloitusja kolarivideoita verkossa: auttamishalun sijaan herää halu nähdä aidosti kiilteleviä suolia. ”ONNISTUAKSEEN EMPATIA VAATII KOLMEA ASIAA”, aloittaa Katri Saarikivi ja nauraa, kun hoksaa itsekin kuulostavansa Alexander Stubbilta. Ollaan Bulevardin kahvisalongissa, koska aivotutkijan työhuoneen avaimet unohtuivat aamulla kotiin. Yrittäjänä ja Helsingin yliopistolla työskentelevä Saarikivi on kysytty puhuja: työhyvinvoinnin messuilla, aamutelevisiossa, Mannerheimin lastensuojeluliiton videolla. Hän osaa kertoa populääristi aiheista, joista kaikki haluavat älykkään työn aikakaudella kuulla. Aivoista, vuorovaikutuksesta, keskittymisestä. Siispä: mitä aivoissa tapahtuu, kun siellä on empatiaa? Seuraa luento neuraalisista resonansseista, peilijärjestelmistä ja 18 E M PAT I A K O N E Y S K I I 1 2 1 9
mentalisointiverkostoista. Empatia on kokonaisuus, jossa tunteet tarttuvat ihmisten välillä ja toisen mielentiloja on mahdollista myös tietoisesti kuvitella. Lisäksi empaattiset teot, kuten auttaminen aktivoivat aivoissa mielihyvään liittyviä alueita. Se, että empatiaa tukee aivoissa näin laaja mekanismien kirjo, kertoo Saarikiven mukaan siitä, että taito on ollut evoluutiossa ihmislajin selviytymiselle tärkeä. Sitten niihin mainittuihin kolmeen pointtiin empatian edellytyksistä. Ensimmäinen ehdoista on halu ymmärtää kanssaihmistä. Toinen ovat aiemmat relevantit kokemukset toisista ihmisistä. Kolmas edellytys on tarkkaavaisuus ja sen avulla toisesta ihmisestä saatava tieto – kuten ilmeet – jota vaaditaan tunteiden tarttumiseen ja kokemusten jakamiseen. Juuri viimeinen kohta kärsii digiviestinnässä – ja juuri siihen virtuaalitodellisuus voi Saarikiven mukaan auttaa. Kolmiulotteinen kokemus tarjoaa empatian syntymiselle enemmän tärkeää tietoa kuin chat. Mutta yllättäen VR saattaa vaikuttaa myös kohtaan yksi, motivaatioon. ”Jos minulla ei ole motivaatiota ymmärtää erilaisia ihmisiä, muuttuuko tilanne, jos kaikilla on samannäköiset avatarit?” Se on rasismin näkökulmasta hätkähdyttävä ajatus: että reaalimaailmassa olevia ihmisten eroavaisuuksia pyrittäisiin virtuaalitodellisuudessa häivyttämään. On Saarikiven mukaan huomattu, että esimerkiksi tunteet tarttuvat enemmän silloin, kun vuorovaikutuksessa olevat ihmiset muistuttavat toisiaan. Melkoinen miinakenttä avautuu, kun aletaan pohtia, kuinka eettistä ihonvärien, sukupuolten tai vaikka fyysisten vammojen pyyhkiminen pois todellisuuden kartalta olisi. Mutta Saarikivi näyttää jo läppäriltään kuvia erilaisista silmäpareista. Näyttää paniikilta, oikein. Näyttää leikkisältä, oikein. Testi on Reading the Mind in the Eyes, ja sen on laatinut kehityspsykopatologian professori Simon Baron-Cohen. (Myös Boratina tunnetun näyttelijän Sacha Baron-Cohenin serkku.) Tämä on yksi tapa kartoittaa ihmisen empatiakykyjä. Tosin samaan tarkoitukseen on myös teknisempiä mahdollisuuksia. PALLOPÄISEN ROBOTIN SILMÄT OVAT PYÖREÄT. Iirikset liikkuvat velmusti silmän reunaan asti, kuin piirretyissä. Kun robottiavatar leijuu oikealla, myös sen ääni kuuluu oikeanpuoleisesta kuulokkeesta. Oikeasti Fake-yrityksen VR-asiantuntija Tero Ahlforsilla on pinkki huppari ja septumlävistys, ja hän on viereisessä huoneessa Kruununhaan toimistolla. Pakkaspäivänä toimistolle on saapunut toppahousuineen myös Katri Saarikivi, jonka johtamaan tutkimusprojektiin tämä it-yrityksen sovellus liittyy. Virtuaalitodellisuudessa olemme ihan muualla: pilvenpiirtäjän loungessa, jonne voi ilmestyä kokousvieraita Abu Dhabista tai Rovaniemeltä. Lasiseinän takana näkyy pilvihattaraa kuin lentokoneessa. VR-näkymässä omatkin kädet näyttävät robotin kourilta, joihin on rakennettu nivelet. Sormella voi piirtää ilmaan valitulla värillä ja sivellinkoolla. Välillä Ahlfors katoaa. Se on bugi, tekninen vika prototyypissä. Mutta eiköhän kätellä lopuksi! ”Joku pyysi kerran VR-halia”, Ahlfors naurahtaa. Hän varoittaa, ettei kättelykokemus ole kummoinen. Ojennamme robotin kouria. Ne hipovat jo toisiaan – ja humahtavat toistensa läpi. VR-lasit vaihtuvat elektrodeihin, jotka Saarikivi kiinnittää iholle hammastahnan näköisellä voiteella. Pari otsaan, pari korvien taakse. Piuhat johtavat mittariin, joka on kämmentä pienempi. Tietokoneen näytölle ilmestyy punaisia sahaviivoja, aivosähkökäyrää. Saarikiven johtamassa Tekes-projektissa tarkastellaan empatiaa työelämän vuorovaikutustilanteissa. On näyttöä siitä, että empatia parantaa yhteistyötä. Siksi tutkitaan myös, mitkä piirteet virtuaalitodellisuudessa voivat tukea tai estää empatian syntymistä. On jo selvää, että kahden ihmisen on mahdollista olla ”samalla taajuudella” aivosähkökäyrien tai sykevälivaihtelun perusteella. Tällaista biosignaalien synkronoitumista voidaan Saarikiven mukaan pitää yhtenä empatiamekanismina. Tulevassa, keväällä tehtävässä kokeessa kaksi henkilöä laittaa päähänsä sekä elektrodimyssyt että virtuaalilasit. Sitten he ratkaisevat yhdessä rakennustehtävän, jossa kumpikin tarvitsee tietoa, jota vain toisella on. Tutkijoita kiinnostaa, kuinka hyvin tehtävästä suoriudutaan, kun aivojen synkroniaa lisätään esimerkiksi identtisellä äänimaisemalla tai vilkkuvilla ärsykkeillä. KARU FAKTA ON, että toistaiseksi mikään virtuaalitodellisuus ei yllä empatiassa kasvokkaisuuden tasolle. Mutta Saarikiven kanssa kokoustava Faken teknologiajohtaja Juha Ruistola visioi jo maailmaa, jossa fyysinen tilanne jää toiseksi. Kuvitellaan parisuhderiitaa, kuvitellaan Lähi-itää, kuvitellaan Trumpia. Jos ihminen hermostuu, olisi rehdeintä näyttää hänestä vääntynyt naama ja kireä ääni. Mutta jos halutaan paras mahdollinen lopputulos, voi olla fiksua optimoida virtuaalitodellisuutta sen mukaisesti. ”Riittävän älykäs algoritmi voi tunnistaa, että maailmanrauha jää saamatta, jos tämä ilme tai ele pistetään eteenpäin. Jos faktat pidetään samoina, voi olla pieni valkoinen valhe, että äänensävyä muutetaan.” Toisaalta algoritmin pitää ymmärtää, milloin myös negatiivisten tunteiden välittäminen on tarpeen. Silloinkin lopputulos jää väistämättä vähän kysymysmerkiksi, sillä kuten aivotutkija Saarikivi sanoo: ”Ihmiset ovat niin saakelin monimutkaisia.” On aika lähteä toimistolta. Maahanmuuttajataustainen reaalimaailman siivooja putsaa jo ääneti paikkoja. Varmuudella voi sanoa, että VR-teknologia auttaa kuvittelemaan toisenlaisia todellisuuksia. Käytyään virtuaalisesti Puerto Ricossa Mark Zuckerberg matkusti vielä Kuun kautta kotiinsa näyttämään yleisölle Beast-koiraansa. Virtuaalimaailmassa koira oli monta kertaa ihmistä suurempi. MUUTAMA MINUUTTI PAKOLAISLEIRILLÄ EI OLE YHTÄ AHDISTAVA KUIN MUUTAMA VUOSI. 19
Teksti: Robert Sundman – Kuvat: Evelin Kask L Ä H D Ö N Perussuomalaisten hajoaminen rikkoi perheitä ja ystävyyssuhteita. Sinisen tulevaisuuden varapuheenjohtaja Tiina Ahva yrittää nyt paikata haavat ja rakentaa puolueelle nuorisojärjestön. 20
L Ä H D Ö N
S e Facebook-päivitys on palannut Tiina Ahvan eteen monta kertaa. Tiistaina 13. kesäkuuta 2017 hän, Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtaja, kirjoitti: Olen todella pettynyt ja täysin yllättynyt tämänpäiväisestä. Minä tuen yhdessä valitsemaamme johtoa. Edeltävänä lauantaina europarlamentaarikko Jussi Halla-aho oli valittu perussuomalaisten puheenjohtajaksi Jyväskylässä. Vain muutaman päivän kuluttua 22 kansanedustajaa jätti puolueen eduskuntaryhmän, ja heistä 20 perusti ”Uusi vaihtoehto” -nimisen ryhmän. Puheenjohtajavaalin hävinnyt kulttuurija eurooppaministeri Sampo Terho, puolueen koko ministeriryhmä sekä monet Terhon näkyvistä kannattajista loivat pohjan puolueelle, josta nyt puhutaan Sinisenä tulevaisuutena. Heistä keskusta ja kokoomus saivat uuden, lojaalin kumppanin ilman Halla-ahoa ja hänen kannattajiaan. Olen tänään aivan yhtä (p)erussuomalainen kuin viikko sitten, olen sitä myös huomenna, ja kunnioitan sitä, mitä yhdessä päätetään. Jatkan tismalleen samaan malliin Perussuomalaisissa Nuorissa ja toimin aktiviina puolueessa, Ahva jatkoi. Julkisuudessa 23-vuotias Ahva oli tullut tunnetuksi räväköistä someja blogipostauksistaan, joissa käsiteltiin milloin monikulttuurisuutta ja terrorismia, milloin länsimaisia arvoja ja sukupuolia. Viime kesän puoluekokoukseen saakka hän oli yksi harvoista näkyvistä perussuomalaisista nuorista naisista. Sitten alkoi hiljaisuus. Lokakuussa hän jätti puolueen ja sen nuorisojärjestön. Marraskuussa Ahva valittiin Sinisten nuorten puheenjohtajaksi, ja joulukuussa yhdeksi Sinisen tulevaisuuden varapuheenjohtajista. E n mä sitä mitenkään häpeä, mitä silloin kirjoitin. Se oli ihan totta.” Ahva nimittäin ajatteli jäävänsä. Vakoilemaan Perussuomalaisten Nuorten toimintaa sinisille? Ei, sen hän kiistää jyrkästi. Enemmänkin seuramaan, mitä puolueessa ja nuorisojärjestössä nyt tapahtuisi. Ahva oli poikkeus omissa joukoissaan. Terhon ehdoton tukija, siinä missä suurin osa nuorista perussuomalaisista kannatti Hallaahoa. Suhde nuorisojärjestön riveissä oli ”noin 95-5”, Ahva arvioi. ”Moni kysyi multa, että ooksä joku sämppäri, kun tulin asian kanssa julkisuuteen.” Sämppäri – siis SMP:läinen. Sitä Ahva ei ajatellut olevansa. Hän vain sattui pitämään Terhosta, sillä tämän kaltaiset henkilöt rikkoivat stereotypiaa perussuomalaisista. Sitkeästi ihmisten mielissä istuvaa ajatusta siitä, että perussuomalaiset on ”elämänkoululaisten puolue”. ”Sampo Terho on niin kaukana siitä kuin olla ja voi. Hän on älykäs, rauhallinen ja hyvätapainen ihminen”, Ahva kehuu. Terho oli Ahvalle myös vanha tuttu: aviomies Toni Ahva työskenteli tämän eduskunta-avustajana ja myöhemmin myös erityisavustajana opetusja kulttuuriministeriössä. ”Niin. Kyllä mä tiedän, mitä jengi puhui siitä tuopin äärellä.” Uudesta eduskuntaryhmästä hän kertoi saaneensa tiedon vasta median kautta. ”Yllätyin siitä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin”, Ahva kertoo. Kun pahin kaaos oli ohi ja pöly laskeutunut, hän huomasi ”jääneensä väärälle puolelle seisomaan”. Omat ajatukset vastasivatkin enemmän sinisten kuin perussuomalaisten linjaa. Heinäkuussa Ahva päätti, ettei hae jatkokautta missään Perussuomalaisten Nuorten tehtävässä, vaan pudottautuu politikasta täysin ja palaa opintojen ääreen. ”Ajattelin, että en kestä tätä täällä enkä missään muuallakaan. Että nyt saa loppua.” Se ajatus vanheni kolmen kuukauden päästä. Lokakuussa Ahva tapasi sinisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Simon Elon. ”Politiikka on jotenkin niin veressä, ettei siitä pääse eroon aivan noin vain”, hän selittää. ”Kysyin Simonilta, että voisitko sä kertoa mulle sun ja perussuomalaisista lähteneiden version kesäkuun tapahtumista.” S imon Elon vuoksi Tiina Ahva aikoinaan liittyi Perussuomalaisiin Nuoriin. Lapsuudenkodissa Kangasalla kannatettiin perussuomalaisia, mutta politiikasta ei puhuttu. Nuorta Ahvaa kiinnosti oikeastaan aivan kaikki: musiikki, biologia, ilmaisutaito – ja vaikuttaminen. Hän on monessa mielessä perinteinen nuorisopoliitikko. Ensin nuijaa heilutettiin yläasteen oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana, sitten kotikunnan nuorisovaltuuston johdossa. ”Saimme neuvoteltua Kangasalan nuorisovaltuustolle paikat lautakuntiin. Siellä istuivat valtuutetut, virkamiehet ja minä. En ymmärtänyt aluksi mitään, mutta olin kuitenkin paikalla. Sitä kautta opin hahmottamaan politiikkaa”, Ahva kertaa. Perussuomalaisiin Nuoriin Ahva liittyi 16-vuotiaana, hieman ennen ensimmäistä jytkyä keväällä 2011. Puolue oli kovassa nosteessa. ”Liityin osittain kettuillakseni, kun kaikki tuntuivat kauhistelevan niin hirveästi. Luin Simon Elon, silloisen nuorisojärjestön puheenjohtajan, kirjoituksia ja ne vakuuttivat. Sitten ajattelin, että teen oman elämäni kapinallispäätöksen ja lähden mukaan.” Tuohon aikaan Elo kirjoitti aktiivisesti Uuden Suomen Puheenvuoro-portaalissa muun muassa maahanmuutosta, ruotsin kielen asemasta ja Euroopan unionista – kaikista kriittisesti, perussuomalaisille tutulla otteella. Puolueeseen Ahva liittyi ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja, sillä jäsenyys oli ehto ehdokkuudelle. Muuten hän olisi saattanut jättää liittymättäkin. Ahva kaivettiin ehdokkaaksi omien sanojensa mukaan ”backlogista”: Veltto Virtanen oli ilmoittanut päivää ennen listojen sulkeutumista, ettei aiokaan tähdätä eduskuntaan. ”Menin heti ehdokaskuviin. Mulla oli ihmiskunnan historian huonoin hiuspäivä, ja laitoin hatun päähäni.” Vaaleissa ei tärpännyt, mutta myöhemmin samana vuonna Ahva valittiin Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtajaksi. Hatustakin tuli Ahvan tunnusmerkki. Knallipäinen Tiina Ahva, silloinen Palovuori, rupesi pian näkymään sosiaalisessa mediassa ja Perussuomalaisten Nuorten tiedotteissa yhtenä nuorisojärjestön kärkihahmona. Oli vain luonnollista, että Elo ehdotti juuri Ahvalle sinisille perustettavan nuorisojärjestön johtajuutta. Ahva harkitsi hetken ja tarttui tarjoukseen. L Ä H D Ö N J Ä L K E E N 2 2 5 22
S inisen tulevaisuuden ensimmäinen puoluekokous järjestettiin Tampereella viime joulukuussa. Puolueelle valittiin sen ensimmäinen johto ja hyväksyttiin periaateohjelma. Muotoillusta linjasta kertoo nettisivuilta löytyvä ”Sinisten tarina”. Isänmaallisuutta, maanpuolustusmyönteisyyttä, ”rakentavaa EUkritiikkiä” ja maahanmuuton suhteen ”realismia ilman rasismia”. Mukana on tietysti tuttu, soinilainen twisti: Useat suomalaiset kokevat, että vanhat puolueet ajavat vain omaansa eivätkä yhteistä etua. Siniset on tuore vaihtoehto vanhoille puolueille laajalla poliittisella ohjelmalla ja politiikan uusilla toimintatavoilla. Ja: Ainoa eturyhmämme on Suomen kansa. Puhdasta populismia, mutta rauhallisempaa sellaista. Toisaalta ollaan ”kansan asialla”, toisaalta ”ihmisvastaisuus” torjutaan useaan kertaan. Nyky-perussuomalaisiin halutaan tehdä pesäeroa. Toimittaja Lauri Nurmen kirjassa Perussuomalaisten hajoamisen historia (Into, 2017) eroja alleviivaa erityisesti Timo Soini, entinen perussuomalaisten puheenjohtaja ja nykyinen sinisten kansanedustaja sekä ulkoministeri. ”Kun katsomme perussuomalaisten syntyä ja ohjelmia, ei niissä ollut ulkomaalaisvastaisuutta”, Soini sanoo. Soinille puoluekokous oli ”jäävuoren huippu” narratiivissa, jossa puolue vallattiin. ”Olen sanaton, jos joku vielä kutsuu perussuomalaisia samaksi puolueeksi.” Perussuomalaisiin jääneet ajattelevat, että puoluetta ei kaapattu. Soinilaiselle linjalle ei vain yksinkertaisesti ollut enää tilausta. Niin voisi päätellä gallupeistakin. Helmikuun lopulla Helsingin Sanomat uutisoi, että sinisten kannatus oli tipahtanut 1,3 prosenttiin. Lehden tietojen mukaan puolueessa kaavaillaan erilaisia vaaliliittoja, jotta piilevä äänikynnys olisi mahdollista ylittää. Kukaan ei tunnu kaipaavan Sampo Terhon johtamaa ”keskiluokan verokapinaa”. Tiina Ahva painottaa useaan otteeseen, että kannatti Terhoa perussuomalaisten puheenjohtajaksi siksi, ettei tämä jaa mielipiteitä samalla tavalla kuin Jussi Halla-aho. Mutta ehkä juuri ne poliitikot pärjäävät, jotka jakavat mielipiteitä: Ville Niinistölläkin oli omat vihaajansa, mutta sovinnollisen Touko Aallon johdolla vihreiden kannatus ei ole suinkaan kasvanut – päinvastoin. 23
T iina Ahva pyörittelee kaulassaan roikkuvaa leijonakorua. ”Studentbladetin toimittaja kysyi multa haastattelussa, että onko sulla tosissasi leijonakoru kaulassa… Mä ajattelen, että meidän kaikkien pitää ottaa tällaiset symbolit takaisin käyttöön.” Ahva kuvailee itseään Twitterissä maalaisjärjen helsinkiläiseksi ykkösfaniksi. Jonkinlaista maalaisjärjen brändiä on yritetty sovitella myös sinisten ylle, toistaiseksi laihoin tuloksin. Nyt Ahva etsii vastausta kysymykseen, mitä juuri siniset voisivat tuoda suomalaiselle puoluekentälle. Niin kutsuttua ”tervettä isänmaallisuutta” on tosin tarjottu melkein jokaisen puolueen riveistä, niin demareista kuin kokoomuksestakin. ”Leijonien takaisinottamisesta” on puhuttu jo kauan ennen sinisiä. ”Niin.” Ahva pohtii hetken. ”Ehkä toinen asia on turvallisuus.” Hän näkee itsessään omien sanojensa mukaan ”minarkistia” – ajattelua siitä, että valtion tehtäviä saisi karsia runsaastikin, mutta jos jotain pitäisi jäädä jäljelle, olisi se turvallisuuden takaaminen. Poliisin ja armeijan on siis toimittava, ja hyvin. Sekään ei ole originaali idea. Esimerkiksi kokoomuksen riveistä löytyy konservatiiveja, jotka painottavat turvallisuutta. Jo televisiosarja Vallan linnakkeessa vitsailtiin aikanaan, miten fiktiivinen pääministeri Birgitte Nyborg myi oikeistokonservatiiveille helposti oman, liberaalin hallitusohjelmansa – kunhan lupasi samalla lisärahaa poliisille ja armeijalle. Onko siniset siis Antti Häkkäsen ja Wille Rydmanin kokoomus? Se, mitä jää jäljelle, kun stubbilainen federalismi, kataislainen sosiaalireformismi ja orpolainen keskitieläisyys poistetaan? ”Hmm.” Koti, uskonto ja isänmaa? Ripaus legalismia, auktoriteettiuskoa ja ”järjen ääntä”? ”Ei feminismille, kyllä tasa-arvolle” – ja niin edelleen? Ahva ei ole aivan varma. Häkkäsen hän kelpuuttaisi kyllä sinisiin. ”Ihmettelen sitä, miten kokoomus voi ajaa niin monilla rattailla.” Jos kokoomus siis siirtyisi voimakkaammin arvoliberaaliin, EUmyönteiseen suuntaan ja kävisi kelvottomaksi maakuntien miehille, turhautuneet voisivat tulla sinisiin? Ahva nyökyttelee. T oistaiseksi sinisistä nuorista ei löydy googlaamalla juuri mitään, paitsi Tiina Ahvan nimi. Nettisivuja ei ole, Twitteristä löytyy linkki liittymislomakkeeseen. Uusia poliittisia nuorisojärjestöjä ei ole syntynyt hetkeen, eikä poliittisen nuorisotoiminnan suosio ole ollut kovaa vanhoissakaan järjestöissä. Monet ovat hieman vastahakoisia kertomaan, kuinka moni osallistuu toimintaan aktiivisesti. Ahva ei tee tässä suhteessa poikkeusta. ”En aio kertoa jäsenmääräämme, enkä tule sitä kertomaankaan”, hän sanoo. Ahva kuitenkin vakuuttaa, ettei ole Suomen ainoa sininen nuori, vaikka niin saattaisi nettiä vilkaisemalla luulla. Hän itse toivoo, että juuri nuorisojärjestöstä voisi syntyä puolueeseen matalamman osallistumisen paikka. Sellainen, jossa ei tarvittaisi perinteistä jäsenyyttä tai pitkäaikaista sitoutumista tehdäkseen jotain kiinnostavaa. ”Pohdin usein polkuriippuvuuksia”, Ahva sanoo. Polkuriippuvuuksilla tarkoitetaan tilanteita, joissa aiemmat valinnat vaikuttavat tuleviin valintamahdollisuuksiin. Nyt, tässä hetkessä tehty valinta voi mahdollistaa myöhemmin uudenlaisia valintoja, mutta toisaalta se myös rajaa joitain vaihtoehtoja pois. Ahvan mukaan Sinisillä nuorilla on mahdollisuus kokeilla, millaisia rakenteita poliittiseen nuorisojärjestöön voidaan pystyttää, kun vanhat toimintatavat eivät niitä sanele. Ei silti ole aivan niinkään, että kaikki voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Perussuomalaisten historia heijastelee monen sinisen arkeen. Puolueen hajoaminen on pistänyt uusiksi kaveriporukoita ja jakanut perheitä. Useille on syntynyt traumoja. Myös Ahva on menettänyt osan ystävistään. ”Onhan se tosi raskasta, kun kaverit sanoo päin naamaa asioita, joita et todellakaan halua kuulla”, hän kertoo. Ahvan mukaan osalla ihmisistä on edelleen paha olla. Eikä paha olo rajoitu ainoastaan sinisiin, vaan ulottuu perussuomalaisiinkin. ”Just heitin yhdelle meikäläiselle, että olisikohan meidän pitänyt investoida syksyllä jokaiselle tunti kriisiterapiaa tai jotain.” Tiina Ahva jaksaa silti uskoa. Hänen mielestään sinisissä on niin paljon helpompi hengittää, kun ”ne yhdet” eivät ole enää mukana. Ja joukkoon liittyy nyt myös uusia ihmisiä – sellaisia, jotka eivät tunne historiaa tai kanna sen mukanaan tuomaa painolastia. ”Laitan heihin toivoni.” L Ä H D Ö N J Ä L K E E N 2 2 5 24
Teksti: Anni Pasanen – Kuvat: Miikka Pirinen K E R R O S K Y M M E N E N
T E N T H F LO O R – E n g l i s h s t o r y s t a r t s f r o m p a g e 3 1 . Suomen kalleimpiin kuuluvassa ravintolassa tv-kasvo Hans Välimäki kantaa pöytiin mustia tryffeleitä ja tonnin viinipaketteja. Palacen fine dining -elämysten taustalla paahtaa joukko nuoria kokkeja, joilla on pitkät työpäivät ja unelmia omasta ravintolasta. R A K E N N U S O N R U J O J Ä R K Ä L E Helsingin Eteläsatamassa, historiallisen empirekeskustan kyljessä. Julkisivussa valkobetoniset elementit, nauhaikkunat riveissä kuin junanraiteet. Kutsumanimi kalahtelee ja pomppii suussa kuin seinään potkaistu jääpaakku. Eteläranta kymppi. Työnantajien linnake on tuttu uutiskuvista, mutta harva on käynyt sisällä. Kun kävelee tuoreen leivän tuoksuisesta ala-aulasta tiikkipaneloituun hissiin ja tökkää nappulaa numero kymmenen, ehtii vielä tarkistaa peilistä, onko tukka ojennuksessa. Sitten ollaan jo betoninharmaan arjen yläpuolella. Katsokaa vaikka tuota maisemaa! Ikkunan alapuolella avautuu meri jäisessä iltapuvussaan, jota raapii Nesteen lähes 90-metrinen Lotus-tankkeri, taustallaan Katajanokan maailmanpyörä. Viistosti vasemmalla, Kanavarannalla, on Stora Enson pääkonttori, joka tuo ikkunoineen mieleen vohvelikeksin. Takaa kurkkii Uspenskin katedraali. Siitä vähän vasemmalle: Presidentinlinna, kaupungintalo, tuomiokirkko. Katuvalot kuin hautausmaahan painetut kynttilät. Vielä baaritiskiltä käteen lasi samppanjaa, jos kukkaro vain sallii, ja voi tuntea itsensä vuorineuvokseksi. S U O M E N K U U L U I S I N TÄ H T I KO K K I näyttää happamalta. Kulmakarvat ovat kohonneet loiviksi tunturinhuipuiksi juuri samalla tavalla kuin lukuisissa kokkiohjelmissa. Top Chef Suomi, Hansin grillibileet, Hansin matkassa, Haasta Hans, Kokkisota ja niin edelleen. Palacen keittiömestarilla Hans Välimäellä on hetki aikaa siemailla macchiato-kahviaan tyhjän ravintolasalin pöydässä. On helmikuinen perjantai. Ravintolan lounasaika on ohi, ja illallisen alkuunkin vielä tunti. Syy Välimäen hetkelliseen nyreyteen ei tällä kertaa ole kärähtänyt pihvi tai laimea kastike, vaan raha. Eteläranta kympin Palacella on tarunhohtoinen maine työmarkkinapomojen kantapaikkana ja huippukokkien kasvattamona, jonne keittiöpäällikkö Eero Mäkelä hankki Suomen ensimmäisen Michelin-tähden vuonna 1987. Ravintola suljettiin remontin tieltä joulukuussa 2016 ja avattiin uudistuneena viime marraskuussa, sopivasti Suomen 100-vuotisjuhlan kynnyksellä. Julkisuudessa huomio kiinnittyi heti aterioiden hintaan: 17 ruokalajin illallismenu maksaa 169 euroa, viinipaketti järisyttävät 230–1200 euroa. Se on paljon enemmän kuin Suomen viidessä Michelin-tähditetyssä ravintolassa, joista täyden menun saa tyypillisesti runsaalla satasella ja viinit toisella mokomalla. Helsingin Sanomien Nyt-liite julisti Palacen todennäköisesti Suomen kaikkien aikojen kalleimmaksi ravintolaksi. Välimäki on toista mieltä. ”Kalleus riippuu siitä, mihin verrataan. Jos ajatellaan hintaa per ruokalaji, niin meillä se on piirun alle kympin per annos. Ja viinipakettien hinnat ovat koko pöytäseurueelle.” Seuraa esitelmä raaka-aineiden hinnasta. Vilkaisu ruokalistaan vahvistaa, että tänne kelpuutetaan vain silkat superlatiivit. Palacessa ei tarjota trendikästä lähiruokaa, kuten itse kerättyjä villiyrttejä, vaan siniveristen suosimia kulinarismin klassikoita eri puolilta maailmaa. Kaviaaria, tuoretta italialaista tryffeliä, viiriäisenmunia. Ranskan luksusravintoloista tuttua Challansin ankkaa. KEITTIÖN PÖYDÄLLÄ, RAVINTOLASALIIN johtavan oven tuntumassa, on A3-kokoinen lista. Siinä lukevat illallisvarausten alkamisajat, pöytien henkilömäärät, erityisruokavaliot ja muut toiveet. Keskeiset huomiot on merkitty oranssilla yliviivaustussilla. Pöytä kolme: kaksi maidotonta. Pöytä viisi: ei sieniä. Yksi keliaakikko ilmoitettu, yhdet synttärit. Talo tarjoaa sankarille kakun. Tänä iltana kaikki 12 pöytää ovat varattuja, kullekin seurueelle koko illaksi. Yhteensä 32 ruokailijaa. Ensimmäiset varaukset alkavat puoli seitsemältä. Ennen sitä ehditään vielä pikaisesti kerrata ravintolan historiaa. Palace on aina ollut niitä paikkoja, joihin tavallisella tallaajalla on asiaa tuskin koskaan. Se valmistui ylelliseksi hotelli-ravintolaksi Helsingin olympialaisiin vuonna 1952, kun sodasta nouseva Suomi alkoi hakeutua kohti iloa kuin kasvit kohti valoa. Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi, Coca-Cola ja hampurilaiset tulivat Suomeen, ja viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon havuköynnöksin koristeltuna. Ravintoloissa illastaminen oli kuitenkin harvinaista. Seuraavien vuosien hienoiksi ravintolaruuiksi nousisivat sellaiset nykyajan arkipäiväisyydet kuin ananaksen kanssa tarjoiltavat hawaijinleikkeet ja Dolen purkkipersikat. Palace tunnetaan työnantajaja teollisuusjärjestöjen edustuspaikkana, sillä samassa talossa majailevat muun muassa Elinkeinoelämän Keskusliito EK, Teknologiateollisuus ja Kaupan liitto. Vuosien varrella Eteläranta kympin toimistoissa ja kabineteissa on väännetty työehtoneuvotteluja aamuvarhaiseen, hierottu kauppasuhteita ja nautittu pitkiä, kosteita ja sikarinkäryisiä lounaita, jotka vaihtuivat sulavasti saunan kautta illallisiksi. Yhdeksännen kerroksen hotellin käytävillä on tepastellut Ruotsin ja Englannin kuninkaallisten, rockyhtye Rolling Stonesin ja näyttelijä Marlon Brandon kaltaisia superjulkkiksia. Hotelli Palace suljettiin 2009, mutta ravintola pysyi. Kun tuore omistaja Royal Ravintolat konserni ilmoitti keittiön uudesta avautumisesta viime vuonna, oli selvää, että paikkaa alettaisiin hinata jälleen Suomen huipulle. Palacen kasvoiksi haalittiin suomalaisen kulinarismin tähdistökentällinen: Hans Välimäen aisapariksi tuli Eero Vottonen, joka on muun muassa edustanut Suomea keittotaidon Bocuse d’Or -maailmanmestaruuskilpailussa. Hänet valittiin viime vuonna Suomen Gastronomian Akatemian äänestyksessä Kokkien Kokiksi. Sommeliereiksi napattiin alan moninkertainen suomenmestari, parhaimmillaan maailman top 10 -listallakin käväissyt Juha Lihtonen ja nouseva lahjakkuus Riina Nissinen, jolla hänelläkin on ansioluettelossaan Savoyn ja Finnjävelin kaltaisia luksuspaikkoja. Avajaisia edelsi näyttävä rummutus. Oli omat 27
K E R R O S K Y M M E N E N 2 6 3 5 maatilamarkkinat Vanhalla ylioppilastalolla, jonne kotimaiset huippuluokan ruokatuottajat matkustivat esittelemään raaka-aineita ravintolaammattilaisille. Annettiin läjä haastatteluita, joissa hoettiin sanaa ”suunnannäyttäjä” samassa virkkeessä suomalaisen fine diningin kanssa. Välimäki pyöritti medialle tarinaa, kuinka kävi nuorena kokkina kyttäämässä listoja Palacen ulkopuolella ja syömässä keittiömestari Markus Maulavirran seitsemän ruokalajin menun malliksi huippusuorituksesta. Toista keittiömestaria Eero Vottosta ei tänä iltana näy. Hän on kotona lapsenvahtivuorossa. DON’T CHA WISH YOUR GIRLFRIEND was hot like me… Keittiössä soi Pussycat Dolls, ja joku intoutuu hyräilemään mukana. Perjantain illallistarjoilu on viimein käsillä. Fine dining -keittiö on pieni, kulmikkaan U-kirjaimen muotoon pöydillä ja liedellä rajattu tila. Pöydän yllä roikkuu lämpölamppuja, jotka estävät annoksia viilenemästä. Niiden takana häärää kourallinen kokkeja, parikymppisiä keltanokkia. Alan seuraavia huippuja, jos Välimäen ja Vottosen visio heidän koulimisestaan toteutuu. Fine dining -keittiön vieressä on hiukan isompi juhlapuoli, joka valmistaa kabinetteihin ja juhlasaliin tilatut ateriat sekä kaikki jälkiruuat. Lisäksi alakerrassa on oma pieni leipomo. Iltavuorolaiset ovat saapuneet töihin puolenpäivän kynnyksellä. Ennen tarjoilun alkua on syöty yhteinen lounas, oman ravintolan keittiössä valmistettu nakkikastike ja perunamuusi. Ja tietysti esivalmisteltu eli misailtu, kuten keittiöranskan termi mise en place suomalaisessa suussa vääntyy. Esimerkiksi sekoiteltu rapuvoita, keitelty liemiä ja kuorittu keisarihummerin pyrstöjä. Nyt vuorossa on enää tarkistelua: Ovathan työasemat järjestyksessä? Taimenliemet nokkapullossa, sellerija porkkanakeksit muovirasioissa, pikkelöidyt sinapinsiemenet vetolaatikossa? Kun tarjoilu alkaa, kaikki tarvittava pitää löytää vaikka silmät sidottuna. Lautasia hinkkaillaan vielä kiiltäviksi veden ja väkiviinaetikan seoksella. Se poistaa tehokkaasti esimerkiksi sormista tarttuneen rasvan. Isoäitienkin tuntema puhdistuskikka. ”Kuka söi mun yrttipastillit? Piti hakea kaupasta uusia”, kokki Anni Peräkylä tivaa. Hän seisoo keittiön nurkassa Mynthon-aski kädessään. 20-vuotiaan Peräkylän keittiöura on alkanut vauhdikkaasti. Viime vuonna hän voitti kokkikoulujen suomenmestaruuden, valmistui Turun ammatti-instituutista ja tutustui Eero Vottoseen turkulaisen katuruokaravintola Storagen keittiössä. Kun Vottonen pyysi mukaansa Palaceen, Peräkylä pakkasi empimättä kamppeensa ja muutti Helsinkiin. Nyt hänen vastuullaan on osa alkuruuista, kolme annoskokonaisuutta. Yksi niistä lähtee pian saliin: pohjoiselta Atlantilta kalastettua ruijanpallasta ja Granny Smith -omenaa kääräistynä limenvihreiksi ruusuiksi, jotka kuultavat läpi kuin höyrystyneet saunan ikkunat. Rullat tarjoillaan tuoreella osterilla maustetun jogurtin kanssa. Palacen fine dining -puolella Peräkylä on ainoa nainen. Luksusravintoloiden keittiöissä heitä on ylipäätään vähän. Mielikuvia huippugastronomian miehisyydestä ovat lujittaneet tv-kasvo Gordon Ramsayn kaltaiset, härskejä puhuvat kovanaamat ja kokkipersoona Anthony Bourdainin paljastuskirja Kitchen Confidential (2000), jossa ammattikeittiöitä kuvattiin viskinja kokaiininhuuruisiksi merirosvoluoliksi. Viime lokakuussa Savoyn keittiömestari Kari Aihinen täräytti Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa, että ”fysiikan lait”, kuten lasten saaminen, estävät naisia yltämästä nopeasti muuttuvan alan kärkeen. Anni Peräkylä hymähtää. ”Mun mielestä sukupuolella ei oo väliä. Keittiössä on armeijamainen hierarkia, mutta ei kunnioitus kiroilemalla tule. Miestenkin pitää hakea lapsia päiväkodista.” 28
P U U TA R J OT T I M E L L A L E PÄ Ä JÄ L L E E N yksi kokkien taidonnäyte. Palacessa leipäkään ei ole vain leipää, vaan tattarilla ja piimällä maustettua, gluteenitonta perunarieskaa, jonka päälle on sipaistu ruskistettua voisulaa. Seurana on pikkelöityä sipulia, kuusenkerkkää ja tuorejuustolevitettä, jota koristaa keltainen, jauhettu nuori valkosipulinverso. Ja vielä tuohimaisiksi lastuiksi höylättyä, ilmakuivattua porsaankylkeä. Se on peräisin mangalitsa-rotuiselta, villansa takia lampaan näköiseltä sialta, jonka rasvainen liha näyttää marmorilta. Nykyajan työelämästä ei ihan äkkiä keksi myyttisempää hahmoa kuin huippukokki. Vielä muutama vuosikymmen sitten ravintolatyöntekijöillä oli niin epäilyttävä maine, ettei heille mielellään vuokrattu asuntoa. Mielikuvia juopoista yökukkujista ruokkivat epäsäännölliset työajat ja rankkojen huvien ammattikulttuuri. Sitten televisio alkoi täyttyä kokkiohjelmista. Keittiömestareista tuli supersankareita, joiden käsissä vesi muuttui viinikastikkeeksi ja viisi leipää ja kaksi kalaa viideksituhanneksi ruokalajiksi. Mediassa alettiin puhua, kuinka haave telkkaritähteydestä imi kokkiluokat täyteen julkisuudenkipeitä teinejä. Samaan hengenvetoon alettiin muistutella karuista faktoista: Kokiksi valmistunut päätyy todennäköisesti ketjuravintolaan ranskanperunoita paistamaan, ei huippukeittiöön saati televisioon. Työpäivät kuumassa keittiössä venyvät kellon ympäri iltaisin ja viikonloppuisin. Palkka on kehno. Ruutukokki Henri Alén totesi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toissa vuonna, että jos pitää kunnostaan huolta, huippukeittiössä voi jaksaa 45-vuotiaaksi. Vuonna 2013 Suomen silloisista ravintoloista tasokkain, Hans Välimäen Chez Dominique, joutui kohun keskelle. Ravintolaa syytettiin maksamattomista ylityökorvauksista ja lain rajat ylittävistä työtunneista. Nyt Välimäki sanoo, että syytökset olivat aiheettomia. Tosin kohun mainingeissa keittiömestarikollegat riensivät puolustamaan, että vastaavat käytännöt ovat menestysravintoloissa yleisiä: eiväthän urheilijatkaan marise ahkerasta treenaamisesta. Rakkaudesta lajiin! Viime vuosina glamourkupla on puhjennut. Ravintolakoulujen hakijaluvut nuupahtivat aloituspaikkojen määrän alle, moni vaihtoi alaa, ja nyt Suomessa kärsitään jo pahasta kokkija tarjoilijapulasta. Tosin Palacen kaltaisissa fine dining -paikoissa se ei näy. Sellaiseen pääsy on nuorelle kokille kuin NHL-varaus jääkiekkoilijalle: tilaisuus edetä huippujen huipuksi, jos vain jaksaa treenata. Anni Peräkylä on jaksanut. Opiskeluaikana hän vietti ison siivun vapaa-ajastaan koululla paistamassa sisäfileitä kokkikilpailuja varten. Päälle tulivat pitkät työharjoittelupäivät ravintoloissa. ”Mun mielestä sukupuolella ei oo väliä. Keittiössä on armeijamainen hierarkia, mutta ei kunnioitus kiroilemalla tule. Miestenkin pitää hakea lapsia päiväkodista.” 29
Palacesta Peräkylä aikoo ulkomaille oppeja hakemaan, kuten menestysnälkäiset kokit yleensä. ”Haluaisin oman ravintolan. Mutta joskus hamassa tulevaisuudessa.” Fine diningia? ”Joo, jotain sinne päin.” Myös Palacessa kokkien päivät ovat helposti 12-tuntisia. Tosin viikonlopputöitä ei ole, koska ravintola on auki vain tiistaista perjantaihin. Lauantaiden kiinnioloa selitettiin työntekijöiden hyvinvoinnilla. ”Se oli mediaa varten keksitty tarina”, Hans Välimäki sanoo nyt, puolileikillään. Toinen selitys: bisnesasiakkaita ei näy viikonloppuisin. Eteläranta kympissä he ovat aina olleet keskeinen kävijäkunta. KEITTIÖN LIUKUOVI KÄY, ja tarjoilija tuo terveisiä pöydästä numero 12. ”Eli herralle paikalla yks, ei näkyvää sipulia. Ei myöskään simpukkaa eikä ostereita. Paitsi nekin on ok, jos eivät näy.” Vuoromestari Eero Mäkelä (eri henkilö kuin takavuosien huippukokkikaimansa) ilahtuu: ruijanpallaksen kanssa tarjottava osterijogurtti siis kelpaa. Tarjoilija jatkaa. ”Sama pöytä, paikka kaks, ei chiliä.” Mäkelä hieraisee otsaansa. ”Eli rapuliemi uusiks, olikos meillä chiliä muussa?” Tarjoilija: ”Hänellä oli myös nää palkokasvit, mutta hän sanoi, että nekin nykyään menee. Mutta chili on ehdoton ei.” Ravintoloitsijat ovat viime vuosina valitelleet haastatteluissa, että ennen syötiin kiltisti, mitä listalla oli, mutta nyt jokaisella on erityistoiveita ilman allergioitakin. Vegaanista, gluteenitonta, vähähiilihydraattista, fodmapia. Tietysti toiveet yritetään toteuttaa, mutta niistä olisi hyvä tietää etukäteen. ”PIDETÄÄN TÄNÄ ILTANA HYVÄ TEMPO.” Keittiömestari Välimäki seisoo ovensuussa ja naputtelee pöytää. Vuoroin sormilla, vuoroin mustalla kuulakärkikynällä, jota koristaa hopeinen Palacen logo. Hän ei itse astu kokkien puolelle, mutta menun hän on toki kehittänyt, yhdessä Eero Vottosen kanssa. Julkkiskokki vie annokset pöytiin ja esittelee ne. Vastinetta ravintolaan kannetuille satasille. Välissä hän ehtii hipelöidä puhelinta ja tarkistaa SM-liigan ottelutuloksia, vitsailla, maistella liemiä ja neuvoa. Ei kuitenkaan ankaralla Master Chef -tuomarityylillä. ”Hyvä dashi-liemi muuten, mutta suola hyökkää heti. On tossa silti vähän sitä meininkii.” Viime vuosina Välimäki on muun muassa perustanut pitopalveluyrityksen, poseerannut Lidlin mainoskasvona ja avannut liudan ravintoloita Helsingissä ja Tampereella. Bistroa, purilaisia, fuusioaasialaista, gastropubia. Enimmäkseen muuta kuin fine diningia. Jos tv-julkisuus jätetään huomiotta, parhaiten hänet silti tunnetaan Suomen ainoana kahden Michelin-tähden ravintoloitsijana. Tähdet myönnettiin Välimäen Chez Dominiquelle vuonna 2003. Enimmäismäärä on kolme, mikä muuttaa ravintolan kadehdituksi turistimonumentiksi. Dominiquessa kolmatta tähteä alettiin jahdata raivokkaasti. Oli sirkustemppuruokia, kuten spaghetti carbonaraa, jonka pastasuikerot oli näperretty spagetin sijaan kastikkeesta, ja -196-asteisen typen avulla tehtyjä jogurttipalleroita, jotka saapuivat pöytään kiinteässä muodossa mutta joiden sisuksista valahti lautaselle nestettä. Välimäki paahtoi 12–15 tunnin vuoroja ja testaili sunnuntaisin, miten maitoa voisi friteerata näkkileiväksi. Ei auttanut: kolmas tähti jäi saamatta. Voimat ja innostus lopahtivat, ja Chez Dominigue suljettiin viitisen vuotta sitten. Nyt Välimäki on vuoroin vakuutellut haastatteluissa, ettei aio tehdä Palacesta uutta Michelinprojektia, toisaalta vuoroin vihjaillut, että olisi hauska olla joskus kolmen tähden keittiömestari. ILTA ON NIELAISSUT päivän muru kerrallaan, ja hämärää ravintolasalia valaisevat kynttilät. Taustalla luikertaa lauma kasarihittejä. Michael Jacksonin Billie Jean, Fleetwood Macin Little Lies, Whitney Houstonin I Wanna Dance with Somebody. Naistarjoilijoilla on mustat puserot, hameet ja korkokengät, huolitellut meikit ja hiukset. Miehillä mustat puvut. Kuin suoraan cocktail-tilaisuudesta. Keittiön puolella nuorten kokkien posket punoittavat. Kovaa kiirettä ei tosin ole. Joku lauleskelee Raappanaa. ”Lisää chilii, lisää tunnetta pelii!” Fine diningin trendit tulevat ja menevät. Viime vuosikymmenellä taloudella meni lujaa, yritysten piikit olivat auki, ravintoloissa taiteiltiin palavia sorbetteja ja metsäntuoksuisia savuefektejä, tuli finanssikriisi, ja piikit menivät kiinni. Futuristinen molekyylinäpräys vaihtui maanläheisiin vispipuuroihin ja kanaviillokkeihin hienoissakin keittiöissä. Nyt ajatellaan, että kovimpia ovat huippukokit, joilla on kanttia olla piilottamatta perusteita taikatemppuihin ja vivahdetulvaan. Hyvä rakenne, sopiva kypsyys ja raaka-aineen oma maku, siinä se. Katsotaanpa tuossa valmistuvaa piikkikampelaannosta, joka kuuluu ravintolan kiitellyimpiin ruokiin. Haudutetun kalan kanssa tarjotaan muun muassa kikherneen kokoisia, käsin pyöriteltyjä perunagnoccheja. Ne ovat malliesimerkki monen makuelämyksen perustasta, Maillard-reaktiosta. Kun pallerot friteerataan, kuumuus ajaa sokerit ja aminohapot piirileikkiin, jonka tuloksena syntyy kauniinkeltainen väri ja kimppu vastustamattomia, tuoreen leivän mieleen tuovia makuyhdisteitä. Maillardeja nyt saadaan aikaan jatkuvasti kotikeittiössäkin, ihan jauhelihaa pannulle lätkäisemällä. Mutta ammattilaistasolle mennään yleensä kastikkeilla, joita paahdellaan, keitellään, maustellaan ja siivilöidään luista ja vihanneksista ensin liemeksi, sitten kastikepohjaksi ja lopulta valmiiksi annoksen osaksi. Maun viimeistelee usein monter au beurre, kunnon voilisä. Piikkikampela-annoksen sieluna on rakuunaöljyllä maustettu, paahdettu kalakerma. Sitten ripaus jotain hapanta makuja puhdistamaan: pikkelöityä hopeasipulia. Pöydässä, asiakkaan edessä, päälle höylätään vielä tuoretta tryffeliä. ”Siinä kohtaa porukalla on yleensä suut aika messingillä”, Hans Välimäki kehaisee. Makuelämys ei kuitenkaan ole vain makua. Siihen vaikuttavat kaikki muutkin aistit, joskus monimutkaisillakin tavoilla. Ajatellaanpa vaikka ulkonäköä. Jos valkoviinin värjää punaiseksi, se saattaa maistua asiantuntijankin suussa punaviiniltä. Kun brittiläinen makeisyhtiö Cadbury pyöristi Dairy Milk -suklaapatukan reunoja vuonna 2013, ostajat alkoivat epäillä, että resepti oli vaihdettu salaa makeampaan. Ihmisillä on tapana yhdistää hedelmäisen pyöreät muodot imelyyteen. Keittiön nurkassa Anni Peräkylä asettelee keisari hummeritartelettien koristeeksi syötäviä kukkia, sillä ne vahvistavat mielikuvaa tuoreudesta. Ruokamainoksissa sama vaikutelma saadaan aikaan liikkeillä: pitsapalan houkuttelevasti venyvä juusto on ruokapornon money shot, katsojien kukkarot avaava kohtaus. Vuoromestari Eero Mäkelä avaa jälleen suunsa. ”Onko foie (ankanmaksa) menny ykköseen? Härkä pöytään seitsemän!” Peräkylän selän takana lautasille nostellaan Australiassa kasvatetun waguy-naudan ulkofilettä, ja pian Välimäki vie sen pöytään. Siellä joku nostaa sen suuhunsa, jossa se jauhetaan ja tuupataan nieluun, josta ruuan haihtuvat molekyylit nousevat uloshengityksen mukana nenäonteloon kuin piipusta tupruava savu ja kiinnittyvät limakalvon hajureseptoreihin, joista signaali välittyy aivoihin, jotka köyttävät sen yhteen kielen makureseptoreista tulleiden viestien kanssa makuaistimuksiksi. Sellaiset kehittyivät selkärankaisille satoja miljoonia vuosia sitten vastaamaan kysymykseen: ravintoa vai myrkkyä? Nyt kysymykset ovat toisenlaiset. Á point vai bien cuit? K E R R O S K Y M M E N E N 2 6 3 5 30
Text: Anni Pasanen – Photos: Miikka Pirinen – Translation: Kasper Salonen T E N T H Celebrity chef Hans Välimäki serves up black truffles and thousandeuro wine orders in one of Finland's most expensive eateries, the prestigious Palace restaurant. The fine dining experiences there are crafted by a team of young chefs with long shifts and dreams of striking out on their own.
A HULKING MONOLITH sits in Helsinki's South Harbor, a stone's throw from the city's neoclassical center. Precast concrete elements make up the facade, along with rows upon rows of windows that encircle the building like glass train tracks. This is Eteläranta 10, some of the Finnish capital's most coveted real estate. The Confederation of Finnish Industries holds court behind the glumly glittering walls; this business collective represents a lion's share of Finland's entire economy, which is why many Finns have seen their headquarters on the news. But not many have ventured in – or up, rather. An elevator ride takes us soaring to the tenth floor, where the view offers a direct line of sight to some distinguished edifices and signs of bustling commerce. The Baltic Sea gleams directly in front, accented by a 90-meter crude oil tanker and the Katajanokka Ferris wheel on the opposite shore. To the left along the distant Kanavaranta area we can espy the waffle-like Stora Enso forestry firm HQ and its famous windows. The city's cathedrals and mansions all glint in the gloom, the street lamps like candles. All you need now is a glass of pricey champagne, and you can pretend to be an early 20th (or indeed 21st) century industrialist surveying their prospects. It's way up here that the wellto-do also come to dine. FINLAND'S MOST FAMOUS cookery star, Hans Välimäki, looks a little upset. His brow furrows just like it does on all of his TV shows: Top Chef Suomi, Hansin grillibileet, Hansin matkassa, Haasta Hans, Kokkisota, and so on. Välimäki is the chef at Palace, a high class restaurant with a history of catering to tycoons and whipping up master chefs-to-be. It was the first establishment in Finland to ever receive a Michelin star in 1987. Thirty years later, on this Friday in February, Välimäki just has time to sip his macchiato and answer some questions. His sombre appearance has less to do with an overcooked roast or uninspired sauce, and everything to do with money. After the Palace reopened following a yearlong renovation last November, the first thing the press made note of were the prices: a 17-course dinner menu costs 169 euros, and the house's wine list will run a table anywhere between 230 euros and a staggering 1,200 euros. That's way more than any of Finland's five other Michelin businesses charge; most customers get by with a hundred-euro dinner menu, double that with drinks. Daily Helsingin Sanomat ran an article in its Nyt supplement calling Palace Finland's most expensive restaurant of all time. Boss Välimäki disagrees. “Depends what you're comparing it to,” he says. “Our menus come in at just under 10 euros per course, and the wine ensembles are for large parties.” Välimäki launches into a presentation on Palace prices. The menu clearly shows that only the most superlative of ingredients and meals are allowed here in the dizzying culinary heights. No trendy local food or self-picked wild herbs here; the global jet set is all about caviar, Italian truffles, quail's eggs, and fattened delicacies such as Challans duck. ON THE KITCHEN TABLE there is an A3-sized list containing the starting times of reservations, the number of people per table, special diets, and other preferences. The most crucial details are marked in orange highlighter. Table 3: two non-dairy portions. Table 5: no mushrooms. One celiac diner, one birthday party. The cake is on the house. Tonight all twelve tables are reserved, each A B O V E I T A L L 1 4 2 1 T E N T H F L O O R 2 6 3 5 32 32
for a single party for the whole night, coming in at 32 customers. The first reservations begin at 6:30 pm. It's just after five, so there's time for a trip down memory lane. Palace has always been both seemingly and actually off-limits to the hoi polloi. It was constructed as a luxurious hotel and restaurant for the Helsinki Olympics in 1952, when postwar Finland took a big international step towards a brighter era. Armi Kuusela was crowned Miss Universe, Coca-Cola and hamburgers hit Finnish markets, and the last train carrying war reparation deliveries crossed the border of the Soviet Union wreathed in conifer branches. Dining out was rare. Some of the true delicacies of the following years included fare now considered downscale, such as the Hawaiian schnitzel (complete with pineapple slice) and Dole brand canned peaches. Palace is known as the purview of businessmen and manufacturers, because nestled in the same building are organizations such as the aforementioned Confederation of Finnish Industries, Technology Industries of Finland, and the Finnish Commerce Federation. All the glamorous and hackneyed tropes are true: heated collective agreement battles and trade negotiations followed by long, boozy, cigar-smokey lunches that morph organically into sauna bathing and late dinners. The carpets of the ninth floor's now shuttered Palace Hotel have felt the soles of Swedish and British royalty, the members of the Rolling Stones, actor Marlon Brando, and other megacelebrities. The hotel closed down in 2009, but the restaurant stayed. When last year the new owner announced it would reopen the Palace kitchen, it was clear that the restaurant's rise back to the top of all the charts would be in their sights. The Royal Ravintolat concern hired a domestic culinary dream team: Välimäki was joined by Eero Vottonen, who represented Finland in the Bocuse d'Or world chef championships last year. He is also literally the Chef's Chef, according to the Finnish Gastronomic Academy. Next on the roster were sommeliers Juha Lihtonen (multiple Finnish champion and once in the world top 10) and Riina Nissinen, who was newer to the game but had already poured wine in glitzy restaurants such as the Savoy and Finnjäveln. The buildup to the opening night was breathless. A special farmer's market at the Old Student House gathered together top food producers from around the country to show off their ingredients to professional restauranteurs. Finnish fine dining was hailed as “pioneering” in a slew of interviews. Välimäki told and retold the press a story about how he had hung around outside Palace inspecting its menus as a young chef, and how he once ate a seven-course meal prepared by Markus Maulavirta just to know what a masterful culinary experience tasted like. His colleague, champion chef Vottonen is off shift tonight, minding his kids. THE RADIO PLAYS a Pussycat Dolls song in the kitchen, someone's humming along. It's time to start the evening. The kitchen is shaped like a U and encircled with tabletops and a stove. Heat lamps hang above the table to keep orders from cooling down. Behind these a handful of chefs are busying themselves. They're twenty-something greenhorns, but they might end up being the next masters of the art if Välimäki and Vottonen have their way. Next to the kitchen is a larger space for creating the specific meals and desserts for the private dining rooms and the banquet hall. Downstairs there's even a small dedicated bakery. The evening shift workers have arrived before noon. Before the meals are served the employees share a modest lunch of frankfurters and mashed potato, prepared in the Palace kitchen. They have also been preparing their tools and ingredients, known as mise en place, French for getting things in shape. Today they've been mixing the crab butter, simmering the stews, and shelling lobster tails. This is the part where everything is double checked. Are the work spaces in order, are the trout sauces in bottles, the celery-carrot biscuits in plastic boxes, the pickled mustard seeds in their drawers? When it's go time, every single ingredient needs to be on hand in the blink of an eye. The last plates are being buffed with water and spirit vinegar – an old trick that removes finger grease, used by grandmothers the world over. “Who's eaten all my lozenges?” chef Anni Peräkylä asks the room. Peräkylä is 20 years old and off to a brisk start in her career. Last year she won the cooking championship organized by Finnish culinary schools, graduated from the Turku Vocational Institute, and met Eero Vottonen in the kitchen of local street food eatery Storage. When Vottonen asked Peräkylä to join him at Palace, she packed a bag and moved to Helsinki without batting an eye. Tonight she's in charge of three ensembles of entrées. One of them is about to make its way to a table: Atlantic halibut and Granny Smith apple paste assembled into lime green rosettes that are as delicately see-through as steamed up sauna windows. The rolls are served with yoghurt flavored with fresh oysters. Peräkylä is the only woman on the haute side of the kitchen, and women are underrepresented in the industry as a whole. The notion of worldclass gastronomy being a masculine calling has been cemented by loudmouthed TV tough guys like Gordon Ramsay and anti-vegan cooking personality Anthony Bourdain, whose book from 2000 likened professional kitchens to pirate galleons fuelled by whiskey and cocaine. Last October Savoy chef Kari Aihinen controversially blew his top on a popular Yle television show, claiming that “laws of physics” such as childbearing preclude women from making it big in the food biz. Peräkylä smirks. “I don't think gender is an issue. There's an almost military hierarchy in the kitchen, but you don't foster respect by cussing everyone out. Men have to pick up children from daycare, too.” Y E T A N OT H E R PA L AC E creation sits on a wooden tray. Here, even bread is not mere bread: this is gluten-free potato flatbread, flavored with buckwheat and sourmilk, touched with some sautéed butter. Next to it are pickled onion, spruce sprouts, and cream cheese decorated with a powdered shoot of garlic. The bread plate is finished off with air-dried slivers of pork rib, which used to belong to a wooly Mangalica pig, famed for its fatty, marble-patterned meat. Top chefs are almost mythical figures in today's job market. Just a few decades ago “I don't think gender is an issue. There's an almost military hierarchy in the kitchen, but you don't foster respect by cussing everyone out. Men have to pick up children from daycare, too.” 33
restaurant employees were viewed with such bitter suspicion that they often had trouble renting apartments. Irregular shifts and a workplace culture of hearty parties helped feed the impression of chefs and servers as drunken night owls. But then the airwaves started churning out cooking show after cooking show, and chefs became superheroes by whose hand water turned into vinaigrette. Very soon, however, public talk turned to probematic issues: vainglorious teens filling up cooking classes seeking their 15 minutes of fame, trained chefs ending up in fast food joints, the crappy hours, and the barely average pay. TV chef Henri Alén said in the monthly supplement of Helsingin Sanomat that a chef who takes care of their physical health can expect their gourmet career to last until about age 45. In 2013 Välimäki's Chez Dominique, then the country's number one restaurant, was embroiled in a scandal. The restaurant was rumored to have left overtime salaries unpaid and assigned unlawfully long shifts. Välimäki now says that those claims were baseless, but at the time his chef colleagues rushed to defend him by saying that that's how things work in pretty much every successful restaurant. Athletes don't complain about rigorous training schedules, they intoned; it's all for love of the game! In the last few years the glamour bubble has popped. Applicant figures at cooking schools fell to below the number of spots per semester, many changed professions, and now Finland, too, is in the throes of a chef and waiter shortage. Not that you could tell here on the tenth floor or indeed fine dining establishments generally. Getting into such a shrine of cuisine is like a hockey player being picked for the NHL: a chance to rise through the ranks to be the best of the best, if you stick to the schedule. Anni Peräkylä has stuck it out. As a student she spent much of her free time at the school frying fillets for cooking contests. Her days as an intern at various restaurants also left their mark. After Palace, Peräkylä wants to continue her schooling abroad, as ambitious chefs are wont. “I'd like a restaurant of my own. But sometime in the distant future,” she says. Fine dining, she means? “Yeah, something like that.” Palace cooking shifts can easily last for more than 12 hours. There are no weekend shifts, though, because the place is only open from Tuesday to Friday. Keeping the business closed on Saturdays is good for morale and health. “That was a story we cooked up for the media,” Välimäki now says, tongue in cheek. Another explanation is that business leaders keep clear of Eteläranta 10 on the weekends, too. A WA I T E R ST E P S I N through the sliding kitchen door bearing greetings from table 12. “No visible onions for the gentleman in seat 1. And no mussels or oysters. Except if they're not visible.” Shift boss Eero Mäkelä (no relation) is delighted: the oyster yoghurt is a go. The waiter continues. “Same table, seat 2, no chili.” Mäkelä rubs his forehead. “So the crab stock needs redoing, is there chili in anything else?” “This guy has a thing about legumes, but he said he's alright with them now,” replies the waiter. “But a hard no on the chili.” In recent years restauranteurs have complained in interviews about how customers used to obediently eat whatever the menu served, and that nowadays everyone seems to have special requests, unrelated to allergies. Vegan, glutenfree, low-carb, slow-absorption FODMAPs... The chefs aim to please, but many wish that customers would inform them about their preferences ahead of time. “LET'S REALLY HUSTLE TONIGHT.” Chef Välimäki stands in the doorway and taps on the table, first with his fingers, then with a black pen sporting the silver Palace logo. He won't join the staff in the kitchen, but he is responsible for developing the menu together with cuisinier-in-arms Vottonen. The celebrity chef delivers the servings personally and runs through the ingredients for his hungry customers. The service is included in the hefty cheque. Occasionally Välimäki has time to check his phone for messages and sports results, joke with staff, taste the sauces, and proffer advice. But nothing like how sneering cooking show judges would. “This is a good dashi stock, although the salt is pretty overpowering. But it has a good vibe to it.” Välimäki has been busy in recent times founding a catering company, posing for Lidl ads, and opening restaurants in Helsinki and Tampere. Bistros, burgers, Asian fusion, gastopubs – notably, no fine dining. Even putting his TV stardom aside, Välimäki is still best known for being the only Finnish restauranteur to have received two Michelin stars. Those were for Chez Dominique back in 2003. Three is the maximum, and makes any establishment an envied international monument. That third star became a compulsion for Dominique. Items such as liquid nitrogen yoghurt balls started showing up, and Välimäki would work 12-15-hour days and spend his Sundays trying to figure out how to fry milk into crispbread. To no avail: the third star remained out of reach. The race took its toll, and Chez Dominique closed down some five years ago, depleted of its verve. Since then Välimäki has been on the fence, saying in some interviews that Palace will not be a new Michelin project, while waxing into reveries of triple stardom in others. EVENING HAS COME, the dim room is candlelit. The background music is a blast from the past, with 80s hits such as Michael Jackson's Billie Jean, Fleetwood Mac's Little Lies, and Whitney Houston's I Wanna Dance With Somebody filtering into the restaurant. The waitresses are wearing black blouses, skirts, and heels, and their makeup and hair is on point. The waiters are in black suits. The uniform of upper class cocktail parties. The chefs in the kitchen are a little red in the face, but there's no rush just now. One of the young chefs is belting out a Finnish reggae song while he cooks. Fine dining trends come and go. In the 2000s business was booming, companies ran hefty tabs, restaurants conjured up flaming sorbets and forest-scented smoke effects – then came the global crash, and the well ran dry. Futuristic molecular cuisine made way for a return to homier dishes such as dessert porridges and chicken fricassees, even in upscale places. The current thinking is that the best chefs are the ones with the wherewithal to refrain from hiding the basics in magic tricks and a barrage of nuances. Good texture, the right amount of cooking, and the base taste of the ingredients – that's it. Let's take a look at one of Palace's most comT E N T H F L O O R 2 6 3 5 Trained chefs often end up in fast food joints, far from the bright TV lights. And the hours are crappy, the pay barely average. 34
mended dishes, the turbot. The stewed fish is served with tiny, hand-made, chickpea-sized potato gnocchi. They are a prime example of the basis of many taste sensations, a chemical phenomenon known as the Maillard reaction. When the little balls are fried, the heat whips up the sugars and amino acids into a delicate dance, which results in a beautiful golden hue and a panoply of irresistible flavors reminiscent of fresh bread. Of course, Maillard reactions are common in most home cooking, from a simple piece of toast to searing vegetables on a pan. But in the profession you get sauces that are usually broiled, simmered, flavored, and sieved from bones and veggies into a stock, then into a sauce base, and finally as a finished element in a haute cuisine dish. The bouquet of flavors is often polished off with monter au beurre, or a generous helping of butter. The soul of a portion of Palace turbot is fish cream, broiled and flavored with tarragon oil. A dash of pickled onions cleanses the palate. At the table, in front of the seated customers, fresh truffle is grated onto the meal. “People get pretty excited about that,” Välimäki says. But gustation, or tasting, isn't just about what's going on in the mouth. Other senses can accent and copliment the sensation in diverse ways. The way food and drink looks has always been important. Even experts can be fooled into thinking that white wine is actually red with a bit of food coloring. When the UK sweets brand Cadbury made the edges of its Dairy Milk bars rounded in 2013, punters started to wonder if the recipe had been made sweeter. That's because people often associate round, fruitful forms with sugary flavors. In a corner of the kitchen Anni Peräkylä adds some edible flowers as garnish for her Norway lobsters, because she knows that it reinforces the impression of freshness. Advertising uses motion to imply the same: seductively elastic pizza cheese is the money shot of food porn, the detail that sells them. Shift supervisor Mäkelä is back with orders. “Has the foie gras made it to table 1? One beef to 7!” A sirloin steak of an Australian wagyu cow is set on a plate, which Välimäki takes away. At the table someone will raise a piece of it to their mouth, chew it, and swallow it into their pharynx. That's where the evaporating molecules of the food rise up into the nasal cavity with each outward breath like smoke from a chimney. Then they attach themselves to the mucous membrane's olfactory receptors, which deliver a message to the brain, which bundles the sensation together with the signals from the taste buds, and voilà: an experience is born. Evolution brought our species this ability hundreds of millions of years ago to help us answer a simple question: food, or poison? Today the questions are different. Á point or bien cuit? 35
Uusimmat teoksenne tutkivat molemmat omalla tavallaan työtä. Miten? Mikko Kuoppala: Käsittelen Tapa Poika -albumilla sukupolveamme, jolle työ on yhtä kuin identiteetti. Tavoitteet identiteetin hakemisessa ja realistiset mahdollisuudet saavuttaa se eivät kuitenkaan aina kohtaa. Siitä voi seurata se, ettei löydä paikkaansa maailmassa. Virpi Suutari: Tuore Yrittäjädokumenttini on humanistinen ja karnevalistissävytteinen luontoelokuva suomalaisista yrittäjistä. En ole niinkään kiinnostunut bisneksestä, vaan ihmisestä. Siitä, mikä pistää meidät yrittämään täällä niin kovasti. Kuoppala: Tämä luontoelokuvakulma on kiinnostava. Sanon aina haastatteluissa, että älkää puhuko minulle ”musiikkibisneksestä”: tämähän on etenkin Suomessa todella epäkannattavaa toimintaa. Kyllä siinä potkii eteenpäin jokin muu kuin se, että lasketaan työtunteja ja mietitään tuntiliksaa. Muuten olisin voinut pysyä Teknillisessä korkeakoulussa, jonka jätin kesken ensimmäisen vuoden jälkeen. Suutari: Mutta me molemmat olemme etuoikeutettuja, kun saamme tehdä työtä, jota rakastamme. Kuoppala: Ja sen etuoikeuden tiedostaminen antaa energiaa jatkaa. Jos tämä olisi se luontodokumentti, ei tulisi koskaan hetkeä, kun leijona on syönyt ja voi hetken vain maata. Aina sitä miettii seuraavaa saalista. Suutari: Yksi tausta-ajatus elokuvalleni olikin nykykehitys, jossa ihmisiä ohjataan entistä enemmän ottamaan vastuu omasta työllistymisestään. Me taiteilijathan olemme esimerkkejä tästä: rakennamme omaa työelämäämme aktiivisesti ja keksimme itsellemme työtä. Se sopii joillekin, mutta on selvää, ettei kaikilla ole siihen taloudellisia tai henkisiä resursseja. Taiteilijaa onkin kuvattu uusliberalistisen järjestelmän ideaalityöntekijäksi. Taiteilijuuteen liittyvät luovuus, joustavuus ja intohimo – ja epämääräiset työsuhteet ja kaikkensa antaminen. Mitä mieltä olette? Suutari: Olen tehnyt dokumenttielokuvia 23 vuotta, ja rahasta neuvoteltaessa minuun on ollut tosi helppo vedota sillä, että tehdään vaan rakkaudesta tätä alaa kohtaan. Viime aikoina olen yrittänyt opiskella taloutta ja sparrata itsestäni tiukemman neuvottelijan. Kuoppala: Jos mennään marxilaiseen teoriaan, niin tietysti myös yrittäjät muodostavat ketjuja, joissa isot yritykset ottavat lisäarvon pienemmän tekemästä työstä. Aion itse ulkoistaa palkkioneuvotteluni, koska minulla on liian läheinen suhde edustamani levy-yhtiön työntekijöihin. Se on kynnys vaatimiselle. Suutari: Perustin mieheni kanssa oman tuotantoyhtiön vuonna 2012 nimenomaan vapauden ja päätäntävallan takia. Joku voi ajatella, että on kauheaa kapitalistista riistomeininkiä perustaa yritys. Itse olen leikkimielisesti kuvannut, että yritystoimintamme on nykypäivän kommunismia – otimme tuotantovälineet haltuun. Kuoppala: Suvussani on paljon insinöörejä, ja olen itsekin aina ollut tosi rationaalinen. Tavallaan minulla onkin ollut paremmat valmiudet liiketoimintaan, ja luovuus on tullut matkan varrella. DOKUMENTTIELOKUVAOHJAAJA VIRPI SUUTARI JA RAP-ARTISTI MIKKO KUOPPALA ELI PYHIMYS PUHUVAT TYÖSTÄ, INSTAGRAM-BRÄNDISTÄ JA ROVANIEMELÄISESTÄ ARKKITEHTUURISTA. K U LT T U U R I K E S K U S T E L U L U O N T O E L O K U V A , J O S S A E I L E V Ä T Ä Virpi Suutari on dokumenttielokuvaohjaaja, jonka uusin elokuva Yrittäjä saa Suomen ensi-iltansa 23.3. Hän on voittanut parhaan dokumentin Jussipalkinnon kahdesti: vuonna 2002 yhdessä Susanna Helken kanssa elokuvasta Joutilaat ja vuonna 2015 elokuvasta Eedenistä pohjoiseen. 36
Suutari: Tuo onkin ehkä hyvä järjestys. Jo peruskoulussa pitäisi olla konkreettista talouskasvatusta. Ne, joiden perheissä näitä asioita puidaan kotona, ovat muita vahvemmilla. Olette molemmat käsitelleet myös syrjäytymistä. Miksi aihe on ollut teille tärkeä? Suutari: 1990-luvun loppupuolella toivuttiin lamasta ja alkoi IT-huuma. Vuoden 2001 Joutilaatelokuvani kuitenkin kertoo työttömistä nuorista miehistä Suomussalmella. Halusin ohjaajakollegani Susanna Helken kanssa muistuttaa, että osassa Suomea tilanne ei ollut muuttunut laman jälkeen miksikään. Vuonna 2013 nuorison syrjäytymisluvut olivat yhä samoja, joten palasin teemaan Hilton!-dokumentissa päämäärättömästi ajelehtivien itähelsinkiläisten nuorten kautta. Nuoria katsomalla voi herkästi nähdä yhteiskunnan tilan. Jumi, johon he ovat ajautuneet, lähtee usein lapsuudesta ja siitä, että esimerkiksi monista kotien tukimuodoista on luovuttu. Kuoppala: Hilton! oli hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka liepeillä olen Malminkartanossa kasvanut. Osa silloin hyvin toimeentulleista kavereistani on sittemmin syrjäytynyt, osa heikommin toimeentulleiden perheiden lapsista taas pärjännyt hyvin. Parikymppisenä maailma on sellainen, jollaisena sen näkee. Jos herkässä vaiheessa kokee, ettei itsellä ole paikkaa maailmassa, niin ei välttämättä ikinä pääse siitä olosta eteenpäin. TKK:sta lähdettyäni olin hetken työttömänä, kunnes oli pakko mennä pikaruokalaan töihin. Olin siellä viisi vuotta, ja vaikka en vihannut joka hetkeä, oli se silti kamalaa. Jos musiikkihommat eivät olisi natsanneet, en tiedä missä olisin. Suutari: Tätä ei ehkä oteta huomioon aktiivija sosiaaliturvamalleissa. Kaikkien ajatellaan kuuluvan samaan laariin, mutta ihmiset ovat hyvin erilaisissa tilanteissa, joissa myös sattumalla on iso rooli. Virpi, olet kuvannut myös puutarhanhoitoa ja metsästäviä yritysjohtajia Eedenistä pohjoiseen ja Eleganssi-dokumenteissa. Pyhimyksen soolomateriaali taas poikkeaa selkeästi muun muassa Teflon Brothersin musiikista. Oletteko harkitusti liikkuneet laajalla skaalalla? Suutari: Tärkeintä minulle on tunnistaa ihminen, oli se sitten Hiltonin nuori tai Eleganssin Jorma Ollila. Ihminen haluaa aina esittää olevansa hallittu ja rationaalinen. Minua kiinnostaa inhimillisyys, joka sen kuoren alta löytyy. Sellaiset purskahdukset. On hauskaa, miten vaikka Eleganssista on tehty niin erilaisia tulkintoja: joku näkee siinä feminismiä, joku riistoherrojen kuvauksen, joku ihanan elokuvan metsästyskoirista. Kuoppala: Musiikkialalla helposti ajatellaan, että henkilöbrändin pitää olla tietynlainen: jos teet mitään kevyttä, sinulta menee uskottavuus vakavassa asiassa. Siihen sanon vaan, että okei, haaste vastaanotettu. Itsensä brändäyksestä etenkin sosiaalisessa mediassa puhutaan paljon. Miten suhtaudutte siihen työssänne? Suutari: Se ei kuulu maailmaani millään tavalla. Käytän sähköpostia, mutta en jaksa välittää muusta. Muistan, kun olin 1990-luvun puolivälissä Helsingin Sanomissa kesätoimittajana, ja viimeisiä minulle annettuja juttuaiheita oli ”Mikä on Internet”. Olin edellisenä iltana tavannut tulevan mieheni, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt 23 vuotta. Olin niin rakastunut, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa joku internet. Niin vähäpätöiseltä se silloin tuntui. Kuoppala: Olen levy-yhtiössä töissä, ja kun antaa kaikille artisteille saman ohjeen, sitä alkaa itsekin uskoa: älä mieti, vaan ole oma itsesi, ja se alkaa brändäämään itsensä. Minulle ei esimerkiksi ole luontaista ottaa itsestäni kuvia, joten olen Instagramissa tosi epäedustava enkä ikinä hymyile kuvissa. Siitä on tullut Instagram-brändini. Suutari: Ja tietenkin tärkeintä kaikessa on substanssi. Teen juuri seuraavaa pitkää dokumenttia Alvar ja Aino Aallosta. On hämmästyttävää, miten iso Aalto-brändi oli 1930-luvulla Iso-Britanniassa ja 1940-luvulla Yhdysvalloissa – ihan ilman nykyistä nopeaa markkinointikoneistoa. Kuoppala: Kun katsoo vaikka Aallon suunnittelemaa Rovaniemen Lappiataloa, niin kyllä sitä miettii, että nyt on oikeassa paikassa oikeanlainen talo. Että tällainen tässä kuuluukin olla. Teksti: Roosa Oksanen – Kuva: Ilkka Saastamoinen Tällä palstalla kaksi taiteilijaa tapaa ja keskustelee mistä tahansa. Mikko Kuoppala on rap-artisti ja Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkö, joka tunnetaan taiteilijanimellä Pyhimys. Hän on tuttu myös muun muassa yhtyeistä Teflon Brothers ja Ruger Hauer. Pyhimys kiertää keväällä Suomea helmikuussa ilmestyneen Tapa Poika -albumin merkeissä.
E S S E E Vaahdotettu vihollinen Teksti: Anni Pasanen ku va : M er i Bj ör n SYYSKUUSSA 2014 YHDYSVALTOJEN PRESIDENTTI Barack Obama astui merijalkaväen Marine One -helikopterista aurinkolasit silmillään. Hän oli juuri saapunut pävänpaisteiseen New Yorkiin, jossa järjestettiin YK:n yleiskokous. Kopterin uloskäynnin molemmin puolin seisoi sotilas. He tekivät kunniaa. Etiketti on selkeä: näissä tilanteissa presidentti tervehtii sotilaita takaisin. Niin Obama tekikin, heilautti oikeaa kättään pikaisesti ohimon korkeudella. Mutta hetkinen, mitäs presidentillä oli kädessään? Iso, valkoinen kahvikuppi. Sosiaalisen median konservatiivit järkyttyivät. Kuinka julkeaa! Ei kuppi kourassa voi tehdä kunniaa! Mukin sisältöä ei tiedetty, mutta kädenheilautus sai nopeasti pilkkanimen: lattetervehdys. Mitä muutakaan elitistinen ”Snob-ama” muka voisi juoda? LATTEKUPPIIN LIITETYT MIELIKUVAT ovat oppikirjaesimerkki politiikan perussäännöstä: jos haluaa saada ihmiset toimimaan tai äänestämään tietyllä tavalla, pitää saada heidät puhumaan sopivin termein. Ei ole samantekevää, puhutaanko tasa-arvoisesta vai sukupuolineutraalista avioliitosta tai sote-palveluiden valinnanvapaudesta vai tulonsiirrosta terveysjäteille. Punavihreistä vai latteliberaaleista. Viimeksi mainittu on Yhdysvalloista alkunsa saanut haukkumasana, joka on myös Suomessa kuulunut pitkään sosiaalisen median sotakalustoon. Termi viittaa urbaaniin vasemmistoon, ja siihen liittyy myös vahva tekopyhyyden mielikuva: ajatus arjesta vieraantuneesta porukasta, joka istuu kivijalkakahvilassa surkuttelemassa köyhien ahdinkoa ylihintainen erikoiskahvi kädessään. He ovat cityvihreitä, jotka suvaitsevat kaikkia paitsi arvokonservatiiveja. Alalajina ovat tietenkin latteäidit, jotka istuvat vauvansa kanssa trendikahviloissa ja laittavat vanhemmat lapsensa päivähoitoon veronmaksajien rahoilla. RUOKA JA JUOMA SYMBOLOIVAT tehokkaasti elämäntapoja ja arvoja, koska ne koskettavat meitä kaikkia päivittäin. Nimitykset ”ituhippi” ja ”kiljupunkkari” herättävät heti vahvan mielikuvan siitä, millainen henkilö on kyseessä. Ei siis ole ihme, että ruokakulttuuria on käytetty paljon poliittiseen, etenkin vasemmistoeliitin leimaamiseen. Australiassa on puhuttu chardonnay-sosialisteista valkoviinilajikkeen mukaan, Ruotsissa punaviinivasemmistosta, hanhenmaksasosialisteista ja cocktaildemareista, Isossa-Britanniassa samppanjasosialisteista, Ranskassa kaviaarivasemmistosta ja Irlannissa savulohisosialisteista. Nimitykset tarkoittavat jotakuinkin samaa kuin latteliberaali. Pilkkanimiarsenaali elää tietenkin ajassa. Uusiin tulokkaisiin kuuluu soy boy, soijapoika, joka alkoi levitä sosiaalisessa mediassa viime vuonna. Termillä rusikoidaan naisellisena pidettyjä, esimerkiksi feministisiä ja kasvisruokaa syöviä miehiä. Omia ruokaja juomaleimoja on keksitty Suomessakin. Vuonna 2015 perussuomalaisten silloinen puheenjohtaja Timo Soini lanseerasi Ilta-Sanomien haastattelussa käsitteen Punavuoren punavihreät punaviininjuojat, jolla hän viittasi Helsingin ”liberaalikuplaan”. 2000-luvun alussa puhuttiin sushirajasta, joka erotti pääkaupunkiseudun muusta Suomesta. 1990-luvulla nuorisoa parjattiin hemmotelluksi pullamössösukupolveksi. Latteliberaalin kaltaiset termit ovat sodankäynnistä tuttu tapa maalata viholliskuvia epäinhimillistämisen kautta. Epäinhimillistäminen onnistuu kahdella tapaa: esittämällä toinen osapuoli joko kylmänä, tunteettomana koneena tai liittämällä siihen epärationaalisen eläimen ominaisuuksia. Latteliberaalit esitetään jälkimmäisellä tavalla – naiivisti tunteilevina ja rationaaliseen järkeilyyn kykenemättöminä maailmanparantajina. 38
T P 3 : E S I T T E L E N Ä I TÄ K A H V I P Ö Y D Ä S S Ä 1. KUTSU TÄTÄ: JOLLAIN TAVALLA HENKILÖKOHTAISEKSI RAFAEL DONNER – IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN (TEOS, 2018) Jörn Donnerin poika – se ainoa, josta hän median mukaan piti oikeasti – kirjoitti ”omaelämäkerrallisen” esseen. Ketä nyt ei kiinnostaisi uusi Donner ja hänen elämänsä. Robert Sundman 2. KUTSU TÄTÄ: EHTYMÄTTÖMÄKSI HARRY SALMENNIEMI – YÖ JA LASI (SILTALA, 2018) Näkyvyyttä runoudelle! Mutta ei mille tahansa runoudelle, vaan kokeellisen nykyrunouden Twitterhalatuimmalle tulenkantajalle. Sisältää nukkuvia avokadoja. Veera Jussila 3. KUTSU TÄTÄ: AJANKOHTAISEKSI KUKKU MELKAS JA OLLI LÖYTTY – TOISTEMME VIHOLLISET? (VASTAPAINO, 2018) Vuoden 2018 intrapersonaalinen sisällissota: kuinka paljon jaksat lukea vuoden 1918 sodasta? Nyt vuoroon pääsevät ”paljonpuhuvat prologit” ja ”teatterin kaksosrooli sisällissodasta toipumisen rituaalissa”. Anni Pasanen MIKSI VIIME VUOSIEN merkittävimmäksi juomasymboliksi on noussut juuri latte? Monestakin syystä. Erikoiskahveja myyvät trendipaikat sijoittuvat pääosin kaupunkeihin, joihin myös liberaali väki usein keskittyy. Espressosta ja höyrytetystä maidosta valmistettu latte on vaaleaa, vaahtoista ja vetelää, mikä sopii hyvin mielikuviin pehmoisista lorvailijoista. Italiasta napattu nimi vie ajatukset ulkomaille – Amerikasta katsottuna Eurooppaan, jossa oikeiston silmissä lähinnä velttoillaan yhteiskunnan varoilla. Lisäksi ”lattella” ja ”liberaalilla” on näppärästi sama alkukirjain. Suomen kielessä sana ”lattea” on kutkuttavan lähellä. Nimitys latteliberaali juontaa juurensa toimittaja David Brooksin kolumniin, joka julkaistiin yhdysvaltalaisessa The Weekly Standard -konservatiivilehdessä vuonna 1997. Kirjoituksessaan Brooks kuvaili ”lattekaupunkeja”, joita täplittävät liberaalien suosimat kahvilat, pienpanimot ja luomukaupat. Pian lattesta tuli Amerikassa yleinen konservatiivien lyömäase. Herjasta on tullut laiskempi, kun juoma on arkipäiväistynyt. Lattea saa nykyään Mäkkärin kaltaisista pikaruokaketjuista ja kirjaston kahviautomaatista. Mutta sillä, suosivatko liberaalit oikeasti lattea enemmän kuin konservatiivit, ei ole sanasodassa mitään väliä. Mielikuvilla on. YHDYSVALTALAINEN KIELITIETEILIJÄ Geoffrey Nunberg totesi jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Talking Right -kirjassaan, että liberaalivasemmisto on hävinnyt kielikamppailun. Yhdysvalloissa konservatiivit tekivät hallinnosta synonyymin väärinkäytöksille ja isänmaallisuudesta yhteensopimattoman liberaaliuden kanssa. Donald Trumpin toissavuotinen vaalivoitto rakentui samalle kertomukselle kuin latteliberaali-termikin: todellisuudesta vieraantunut eliitti on unohtanut ”tavallisen” ja ”oikean” kansan ongelmat. Miksi liberaalivasemmisto ei voi vastata samalla mitalla ja alkaa lätkiä kossuvissykonservatiivin tai makkaraperunamaalaisjuntin kaltaisia termejä? Vastaus on yksinkertainen: nimittely vain vahvistaisi ylimielistä elitistileimaa. Tarvittaisiin altavastaajan asema. Yksi sellainen on toki tarjolla. Feminismin kertomuksessa liberaalit eivät ole koulutettua eliittiä, vaan seksistien ja rasistien sortamia naisia, queer-ihmisiä ja rodullistettuja. Ja kappas, syntyykin valkoisen, lihaa syövän heteromiehen tai kalapuikkoviiksimiehen kaltaisia leimoja. Aina voi myös yrittää omia nimitykset ja alkaa käyttää niitä itseironisesti, kuten latteäiti-sanalle on paljolti käynyt. Tai vielä parempaa: määritellä itsensä kokonaan omin ruokatermein, kuten tiukkapipomielikuvaa onnistuneesti horjuttaneet sipsikaljavegaanit. Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri. 39
Ismo Alangon näköinen nainen Teksti: Erkka Mykkänen VERNA JA HEIKKI ISTUVAT PORTAALISSA. Verna ei ole riisunut mustaa kangastakkiaan, koska hän tuli vain moikkaamaan. Heikillä on vielä vähän kahvia pahvikupissaan. Verna on kysynyt äsken, että mitä syötäisiin illalla, mihin Heikki on ehdottanut, että jos tekis vain kunnon salaatin kun jäi munakoisovuokaa eiliseltä. Verna on sanonut siihen, että käy, ja painanut pikkusormellaan pöydällä lojuvan puhelimensa koti-näppäintä nähdäkseen kellonajan. Se on 12.06. – Oho, Heikki sanoo. Hän katsoo Vernan olan yli kahvilan takaosaan ja nostaa kulmakarvojaan tyyliin, että no nyt. – Mitäs, Verna kysyy, mutta ei käänny. – Ihan Ismo Alangon näköinen nainen. Verna kääntyy. Niskaa kivistää. Hän ei ole viime aikoina oikein nukkunut. – Siis kuka. – Miten niin. Tuolla takana toi, no toi oranssipaitanen. Ismo Alangon näkönen nainen. – Aa joo, Verna sanoo, eikä ole samaa mieltä, mutta siristää kuitenkin silmiään, vaikka tajuaakin, ettei nainen silmiä siristämällä voi muuttua Ismo Alangon näköiseksi. – Ehkä vähän. – Vähän? – Vähän. – Vähän. Onhan se nyt ihan! Verna ei enää vastaa, vaan vie kätensä pöydän puhelimelle. Kello on 12.08. Heikin kasvojen lihakset rentoutuvat, mutta enemmän pettymyksen kuin tyytymisen merkiksi. – Jaahas. Verna kuulee Heikin äänestä, että tämä ei jäänyt tähän. Kassalle tulee nenänsä lävistänyt sänkitukkainen poika. Verna muistaa pojan etäisesti jonkin sivuaineen johdantokurssilta. Siitä on nyt kaksi vuotta. Silti Vernan ja pojan on kurssista lähtien pitänyt tervehtiä Kaisa-talossa melkein joka päivä. Ensin moikattiin sanallisesti, mutta nykyisin vain nyökätään. Verna toivoo, että viimeistään parin kuukauden päästä nyökkäilynkin voisi lopettaa. Pakkohan tilanteen on olla molemmista kuormittava. Sänki sanoo kassahenkilölle, että santsi. Kassahenkilö sanoo jess. Poika maksaa ja kiittää. Kassahenkilö sanoo jess. Sänki ottaa pahvikupin ja alkaa kaataa siihen kahvia. Kassa sanoo, että eikös sulla ollut pieni kahvi. Sänki sanoo, että aa, aiemmin on kyllä saanut ottaa santsin tämmöiseen isoon. Kassa: No ei saa kyllä ottaa, eikä muutenkaan eri kuppiin, kun santsin idea on, että otetaan samaan. Sängen kaulalle laajenee punertava läikkä. Poika ottaa pienen posliinikupin ja kaataa ison pahvikupin sisällön sinne. Isoon kuppiin jää kuitenkin vähän kahvia, koska kaikki ei mahtunut pieneen. Kassa sanoo kovaan ääneen, että ota nyt sitten tämän kerran se iso, kun kerran otit jo. Poika poistuu. Sillä on ilme, että tämä ei jäänyt tähän. – Siis oikeesti, Heikki sanoo. – Kato nyt. Sen nenä on ihan samanlainen kolvi ku Alangollaki. Ja silmät tollaset... huvittuneen surulliset. Ja toi ihon tekstuurikin hei! Huomasitsä sen ihon tekstuurin! – No en huomannut sen ihon tekstuuria, sanoo Verna. – Ihan sama. Niissä on vähän samaa näköö, mutta olemus on eri. Okei? Kello on 12.12. Heikki nostaa kahvikupin huulilleen ja kallistaa. Siellä ei tainnut olla enää olla mitään. Silti Heikki nielaisee. ku vi tu s: Er kk i To uk ol eh to F I K T I O 40
– Voinks mä sanoo yhen jutun? Heikki sanoo. Verna nyökkää ja katsoo sillä tavalla, että jos nyt on pakko. – Välillä vaan tuntuu, että nykyään sä oot mun kanssa eri mieltä jotenkin periaatteesta. – Täh. – Jos me oltais fuksivuonna istuttu tässä ja mä olisin sanonut, että kato, eikö oo ihan Ismo Alangon näkönen nainen, niin sä olisit ollut, että hitto joo. Sä oikein halusit nähdä kaiken mun silmin. Heikki pitää tauon, ennen kuin sanoo: – Ärsytänkö mä sua nykyään? Verna vastaa heti: – Et. Se on tavallaan totta. Tai ainakin Verna toivoisi sen olevan. – Mut minkä sille voin, jos toi vitun daikki ei näytä musta Ismo Alangolta? Sitten Vernan suusta ilmestyy vielä yksi lause: – En mä jaksa jatkuvasti mielistellä sua. Kuluu sekunti, ja Verna tajuaa paljastuneensa. Heikille, mutta itselleenkin. – Niin just, Heikki sanoo. Sen ryhdille tapahtuu jotain. Kohta Heikki kaivaa puhelimen taskustaan ja näyttää sitä: 12.13. – Hei, eiks sulla alkanu luento. Pukeutuessaan Heikki heittäytyy iloiseksi. Tyyliin, että hehheh, menipä vähän turhan diipiksi. Mutta se on paniikinomaista iloisuutta, sellaista, joka vain vauhdittaa Vernassa sitä jotain, joka juuri on lähtenyt käyntiin. – Illalla Crownia eiks nii, Verna sanoo ja hieraisee Heikin olkapäätä. – Jess, Heikki sanoo. Tuntia myöhemmin nainen, joka toisinaan kuulee muistuttavansa hieman Ismo Alankoa, lähtee kahvilasta. Hän ei ole opiskelija eikä tohtorikoulutettava. Hänestä on vain mukava käydä kahvilassa, jossa nuorten filosofian ja teologian opiskelijoiden keskusteluja voi salakuunnella. Parikymppiset suhtautuvat aiheisiinsa niin vakavasti: Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole? Onko todellisuutta, jos ei olisi ihmistä sitä havaitsemassa? Tai voiko toista ihmistä koskaan todella ymmärtää, kun apuvälineenä on jotain niin avutonta kuin kieli? Näitä tällaisia, olennaisia juttuja. Erkka Mykkänen on kirjailija, jonka esikoisromaani Something not good (WSOY) ilmestyi tammikuussa. Hän syö joka aamu Portaalin vegaanisen ruisleivän. Kosminen työtön on Jyrki Nissisen Ylioppilaslehdelle luoma sarjakuva. 41
K U S T A N N U S T O I M I T T A J A L Ö Y S I käsikirjoituksestani sanan oikeasti ja viivasi yli. Hän perusteli, että oikeasti on viime vuosina yleistynyt muotitehokeino. En väittänyt vastaan vaan häpesin – kirjathan syntyvät häpeän voimin. Jos argumenttia täytyy vahventaa kertomalla, että olen nyt aivan oikeasti tätä mieltä, kannattaa argumentoida joskus toiste. Oikeasti on verbaalinen vastine 2000-luvun alun partafolk-innolle ja sille, miksi bataattiranskalaiset tarjoillaan puutarjottimelta. Nigel Farage ja Timo Soini, söpöt postmodernistit, nousivat suosioonsa olemalla oikeita. Tai kuten ennätyspaksua punakynää houkutellen ilmaistaisiin: aidon äärellä. Politiikka, pop-musiikki ja ravintolakulttuuri joutuvat työskentelemään aitoutensa eteen. Kaikissa näissä asetellaan, lavastetaan ja ollaan perusteellisen teennäisiä. ”Oikeasti jonkinlaiseksi” on helpompi kutsua vaikkapa arkea. Ehkä arki onkin oikeasti-ideologian pimeä ydin. Kauppakassit ja pyykkivuoret kutsuvat korneja fraaseja luokseen kuin hillopurkit muurahaisia. Sitähän arki on, pöydälle unohtuneita elintarvikkeita. Ei mitään feikkiä vaan selviämistä. VALOKUVATAITEEN MUSEON KEVÄÄN suurnäyttely Tuntuuko tutulta? avaa näkökulmia suomalaiseen arkeen. Esillä on kymmenen kuvaajan teoksia, jotka kommentoivat ”yhteiskunnan eriarvoistumiskehitystä”. Sairautta, työttömyyttä ja lihapiirakoita dokumentoiva näyttely tosin tuntuu painottuvan arjen lohduttomiin puoliin. Karpon haamulla on asiaa, mikä on tärkeää mutta yksipuolista. Kuvasarja suhteellisen helposta ja materiaalisesti yltäkylläisestä arjesta olisi tehostanut näyttelyn sanomaa. Sentään Helsingin Sanomien Riitta Koivuranta havaitsee kokonaiskuvan (HS 20.2.2018). Hänen mukaansa Tuntuuko tutulta? esittää arjen ”juuri sellaisena kuin se on”. Rivien välit huokaavat oikeasti, kun Koivuranta ottaa etäisyyttä joutavanpäiväiseen esittämiseen: [M]useossa nähtävät kuvat ovat jotain ihan muuta kuin sliipatut, stailatut, muokatut ja erilaisilla suodattimilla käsitellyt somekuvat. Totta, Kaapelitehtaalla valokuvat asetellaan kauniisti seinälle, eikä niitä joudu tihrustamaan puhelimen näytöltä. Koivurannan aitousanalyysi kuitenkin ontuu. Näyttelyä esittelevissä artikkeleissa toistuu Susanna Juvakan otos jogurttisodan jälkeisestä ruokapöydästä. Jopa rikospaikalta poistunut lapsi ymmärtää, että siinä se äiti asettelee. Juvakka on tehnyt valinnan olla siivoamatta ennen loistokuvan ottamista, ehkä siirtänyt tuolia hieman. Estetiikka on karua mutta silti estetiikkaa – eikä mitään ”juuri sellaisena kuin se on”. Pöydälle on saattanut roiskua Valion Arki® jogurttia, sinnikkään tuotekehittelyn ja brändäystyön tulosta. ON VAARALLISTA JA ERIARVOISTAVAA ajatella, ettei Instagramissa julkaistu kuva kantakaupunkilaisen kahvilan vintagepöydälle asetellusta espressokupista voisi edustaa yhtä oikealta näyttävää arkea kuin Juvakan jogurttisotateos. Stailaaminen on totuus monesta maanantai-iltapäivästä. Realistista nykyarkikuvausta etsivien kannattaa kiirehtiä Q-teatteriin. Akse Petterssonin Arki ja kauhu roiskuttaa verta nukkekodissa. Naurun, pelon ja kuvotuksen läpi suodattuu aavistus arjen pohjarakenteista. Paahtoleivät jäävät syömättä, kun puhelin piippaa ja konsolipeli on kesken. Peto raatelee vatsan auki. On tylsää. John Lennonin sanoin: ”Nothing is real.” Antti Hurskainen on kirjoittaja, jonka neljäs esseekokoelma Suru ei toimi (Siltala) ilmestyi tammikuussa. K O L U M N I JOGURTTISODAN ESTETIIKKA Teksti: Antti Hurskainen K uv a : M er i Bj ör n 42
Kuten kaikki hyvin tiedämme, ei Kolmostien varressa törrötä enää Sunny Car Centerin mainospylväs. Eikä sen puoleen seisokaan, kuten yrittäjä Markku Ritaluoma hankkeensa symbolia mieluummin kuvaili. Ei tullut Sambian ex-presidentin lesken miljoonia, ei uutta vetonaulaa kauppakeskus Goodmanin rinnalle. Tuli särkynyt utopia ja tuhdit korvausvaatimukset Ritaluoman lisäksi expaikallispoliitikko Iisakki Kiemungille. Otamme osaa. Kuntaliitosten myötä Hämeenlinna voi toki ylpeillä nykyään Lammin Sahdilla. Mutta Kolmostien varrella olisi yhä hyvin tilaa, ja Suomi on täynnä yritteliästä väkeä. Koska Ylioppilaslehdessä ei pidetä kyyneleissä kieriskelystä vaan toiminnasta, päätimme auttaa Hämeenlinnaa kokoamalla teille työryhmän uuden hämäläisen nähtävyyden luomiseksi. Rahankeräysvastaavaksi on lupautunut jo hyväntekijänä tunnettu Ari Koponen, joka on kuuluisa etenkin Brother Christmas -brändistään. Sunny Car Centerin tapauksessa yhtenä ongelmana oli Sambiaan asti hajautuva rahoitusvyyhti, mutta Koposen toiminta on tunnettu juuri välikäsien puutteesta. Ulkomaisen rahoituksen hankkimisessa voisi auttaa myös Suvi Lindén, jonka tiedetään nykyään availevan erilaisia ovia ”entisenä ministerinä” muun muassa asekauppiaille. Lindén työskentelee mielellään Oulusta käsin, mutta sopeutumiseläkkeen turvin hänen taksansa ovat vähintäänkin kohtuulliset. Suosittelemme tiimiinne lisäksi Paavo Väyrystä, jonka kalenterista saattaa vapautua pian aikaa sekä Suomen Keskustalta että omalta kansalaispuolueelta. Väyrynen on tunnettu paitsi jatkuvasta poliittisesta teatteristaan myös Lapissa toimivasta Pohjanranta-tilastaan, jossa on muun muassa Pohjois-Suomen suurin tanssilattia, 15 000 herukkapensaan viinitila, kesäteatteri ja kylpylähotelli. Kokemusta matkailualalta siis on, samoin kuin siitä, ettei vitutukseen kaikesta huolimatta voi kuolla. Työtä vailla on ollut viime aikoina myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan ex-pappi Mitro Repo, asianajajansa sanoin ”hersyvä, avoin ja ekstrovertti karjalainen”. ”Ryssä on ryssä”, kerrotaan Revon itsensä työtilanteessa sanoneen. Tällä hersyvyydellä ja europarlamentaarikon taustalla kelpaa markkinoida Hämeenlinnan uutta nähtävyyttä kansainvälisesti. Ei unohdeta myöskään elokuvaja televisio-ohjaaja Lauri Törhöstä, joka osaa suunnitella hanketta parhaalla tavalla tukevan mainosvideon. Ja entäs itse nähtävyys? Mitä vain, mikä herättää ”perisuomalaista kateutta”. Palstalla lähetämme ihmisille postia. HYVÄ HÄMEENLINNAN KAUPUNKI, Ystävällisin terveisin, Ylioppilaslehti Y S T. T E RV. 43