UUSI YLIOPISTOLLA? NIIN MEKIN! Avaamme uuden UniSport Kluuvin 21. syyskuuta. Upea kolmikerroksinen liikuntakeskus kaikilla herkuilla liikuttavaan hintaan osoitteessa Yliopistonkatu 4. www.unisport.fi Master’s Programme in Global Management including CEMS Master’s in International Management Global. Prestigious. Engaging. CEMS o?ers a dynamic studying environment where you can explore the world, question the status quo and change the rules together with like-minded people. Find out more at aalto.?/globalmanagement. Contact us cems@aalto.? #cemsaalto Michail Bulgakov SAATANA SAAPUU MOSKOVAAN V I I R U S H A R F L Y T T A T T I L L B U S H O L M E N ! V I I R U S O N M U U T T A N U T J Ä T K Ä S A A R E E N ! WORK HARD AND BE NICE TO PEOPLE TEXT Johannes Ekholm REGI Anni Klein teater 90° + WAUHAUS 18.10-7.11 WUNDERKINDER Nypre miär på Viiru s B i l d : Li n n H e n r i c h s o n REGI Egill Pálsson PÅ SCENEN Maria Ahlroth, Martin Bahne, Robert Enckell, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Tobias Zilliacus PREMIÄR 29.9.2017 FÖRESTÄLLNINGAR 29.9-9.12.2017 Medelhavsgatan 14 Busholmen, Helsingfors viirus@viirus.fi 09 440 224 Se hela höstens program på viirus.fi 10-14.10 7-9.11 15-16.11 28-30.12 Spindrift THEM Carl Knif Company The emotional life of a dog / what my father said Post-MJ Era Institute Of Consciousness AFTERLIFE (Baltic Circle) Glims&Gloms dance company JAM Herra Hillon hämmennys VIIRUS GUEST RAMY IN THE FRONTLINE 28.11-1.12 Kritikersuccén återkommer till Viirus
YKSI YLIOPISTOIHIN SIJOITETTU EURO tuottaa vähintään viisi euroa takaisin. Tai niin väitetään selvityksessä, jonka julkaisivat kesällä Suomen yliopistojen etujärjestö Unifi, Akava, Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Sivistystyönantajat ja Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL. Sen mukaan yliopistot tuottavat vuosittain 14,2 miljardin euron arvonlisän Suomen talouteen. Selvitys ammuttiin nopeasti alas: esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan Vesa Vihriälä ja Suomen Pankin ekonomisti Juha Itkonen tyrmäsivät laskutavan Taloussanomien jutussa. Yli 14 miljardin pottiin oli laskettu mukaan muun muassa opiskelijoiden kulutus vuokriin ja ruokaan. ”Ikään kuin ihmiset eivät söisi, asuisi tai työskentelisi, jos he eivät olisi yliopistossa”, Itkonen sanoi haastattelussa. Myös Nordean ekonomisti Olli Kärkkäinen moitti julkaisua Twitterissä ja muistutti muistakin taannoisista ”selvityksistä”: Euro pyöräilyyn tuo 8 euron hyödyt Yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuottaa 6 euroa takaisin Jokainen mainontaan investoitu euro voi kasvattaa Suomen bkt:ta yli 6 euroa. T E E T E T T Y P A P E R I O N L O I S T A V A osoitus siitä, miten voimakkaalle puolustuskannalle koko yliopistoyhteisö on rahoituksensa turvaamiseksi ajettu. Epätoivoisessa tilanteessa kaikki kelpaa, kunhan vain joku uskoisi, että korkeakoulutus on tärkeää ja yliopistoihin panostaminen kannattaa. Helsingin yliopiston uudeksi kansleriksi valittu Kaarle Hämeri pohtii (s. 9), että yliopistot hukkaavat voimavarojaan osaoptimointiin ja keskinäiseen kyräilyyn. Silloin on vaikea saada aikaiseksi toimivaa, yhteistä viestiä yliopistojen rahoituksen hyödyllisyydestä. Samalla muut voivat käyttää yliopistojen sisäisiä konflikteja niitä itseään vastaan. Yhteistä viestiä kuitenkin kaivattaisiin kipeästi, sillä nyt julkisessa keskustelussa saavat yhä enemmän huomiota ne puheenvuorot, jotka vaativat rationaalisuuden nimissä rahoituksen leikkaamista ja esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoon. Maksuttoman yliopiston puolustaminen sen sijaan leimataan yhä useammin suoranaiseksi typeryydeksi. Otetaan esimerkki keväällä julkaistusta ajatuspaja Liberan podcastista, jossa tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen haastatteli Helsingin yliopiston entistä rehtoria Kari Raiviota sekä Etlan tutkimusjohtajaa Niku Määttästä. ”Keskustellaan nyt kerrankin rauhassa, ilman tätä false balance -asetelmaa. Ehkä se mahdollistaa tällaisen poikkeuksellisen hedelmällisen keskustelun”, Pursiainen toteaa. Pursiaisen mielestä false balancea on siis se, että lukukausimaksuja vastustavat olisivat keskusteluissa mukana. ”Heti kun mainitaan sana ’lukukausimaksu’, tulee välittömästi nyyhkyjuttuja someen ja yleisönosastokirjoituksia, joissa kaksi tohtorintutkintoa suorittanut valittaa, että kun ei töitä löydy. Ja tietysti opiskelijajärjestöt tulevat esiin julkilausumineen. Siinä kylmät faktat jäävät traagisten tarinoiden jalkoihin ja ihmiset asennoituvat emotionaalisesti tähän kysymykseen”, Raivio heittää ja jatkaa: ”Kun hormonit jyllää opiskeluvaiheessa, ei näillä argumenteilla ole mitään painoa.” VARMASTI ON NIIN, että opiskelijajärjestöt ovat joskus sortuneet tunteellisiin argumentteihin. Aivan tunteettomalta ei kuitenkaan vaikuta ”kylmien faktojen” nimeen vannovien Pursiaisen, Ravion ja Määttäsenkään keskustelu. Jos taso on tosiaan tämä, luulisi, että akateemisissa yliopistoissa olisi keinot vastata moiseen mussutukseen helpostikin. Ei siis tehtäisi epämääräisiä selvityksiä, vaan lähetettäisiin se Hämerin toivoma viesti. Toimittaisiin vaikka Michelle Obaman neuvon mukaan: When they go low, we go high. ”Julkisessa keskustelussa saavat yhä enemmän huomiota ne puheenvuorot, jotka vaativat rationaalisuuden nimissä esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoon.” K uv a : M er i Bj ör n PÄ Ä K I R J O I T U S Robert Sundman ”KYLMIÄ” FAKTOJA 5
SISÄLLYS A L K U U N 5 Pääkirjoitus 6 Sisällys 9 Uusi kansleri haluaa lopun yliopistojen torailulle 11 Pakkodokausta ja ahdistelua fuksiaisissa 12 Gentrifikaatiotutka: Jakomäki 13 Kentän mies voittaa vaalit kuin vaalit LO P P U U N 36 Johanna Sinisalo ja Anssi Kasitonni kohtaavat 38 Essee: Minne katosi angsti? 39 Toimituksen TOP 3 40 Fiktio: Burnis 41 Sarjakuva: Kosminen työtön 41 Emoji-uutiset 42 Kolumni: Jani Koskinen 43 Yst. terv. Ylioppilaslehti KUN SEURAT EIVÄT ENÄÄ KELPAA s. 14-21 Moni parikymppinen tasapainoilee uskonnollisen kodin ja oman vakaumuksen välillä – vähän kuin Skamin Sana. Tekijöinä tässä lehdessä Meri Björn, Adam Bruell, Aapo Huhta, Juhani Karila, Veera Koivaara, Jani Koskinen, Mikael Mattila, Jyrki Nissinen, Jonne Renvall, Ilkka Saastamoinen, Jussi Särkilahti, Elsa Tölli Kannen kuva Aapo Huhta
LEHTI ISSN 0355-9246 /// ISSN 1458-445X (verkkolehti) Vuoden viides numero ilmestyy 20.10. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelut HANAA, KALAJOKI! s. 28-35 @Munalissu tallensi kuviin Bimmerpartyn, bemariharrastajien oman festarin. Sosiologin mielestä kyse on ihan muusta kuin autoista. [ also in english on page 33 ] s. 18.1.1913 Helsinki PÄ ÄTO I M I T TA JA Robert Sundman A D Tuomas Järvenpää TO I M I T U S S I H T E E R I T Melissa Heikkilä Veera Jussila etunimi.sukunimi(a) ylioppilaslehti.fi KUSTANTAJA Ylioppilaslehden Kustannus Oy Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki p. 050 447 1117 TOIMITUSJOHTAJA Antti Kerppola antti.kerppola(a)hyy.fi MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot PALAUTE posti(a)ylioppilaslehti.fi PAINO Printall AS, Tallinna, Viro UNELMAVÄVY s. 22-27 Anders Adlercreutz tarjoilee äänestäjille lihapulla bolognesea ja haluaa herättää RKP:n eloon.
myöntää APURAHOJA JA AVUSTUKSIA erityises? työväestön nuorison opiskelun tukemiseksi sekä opintorahaston tarkoitusta edistäville yhdistyksille. Apurahoja ja avustuksia haetaan vapaamuotoisella kirjallisella hakemuksella. Apurahakemukseen tulee lii? ää todistus opiskelupaikasta, yhteys? edot, erit. sp-osoite sekä pankki? lin numero. Hakuohjeet ja sähköinen hakujärjestelmä löytyvät osoi? eesta www.tyovaenopintorahasto.? Vuoden 2017 hakuaika on 1.9.-30.9.2017 Apurahoista päätetään lokamarraskuussa Työväen Opintorahasto sr Paasivuorenkatu 8 00530 HELSINKI www.tyovaenopintorahasto.? jarmo.ma? nlassi@tyovaenopintorahasto.? 0500 514 829 Lipunmyynti (09) 4342 510 ti–pe klo 11–14 Erottajankatu 5, 00130 Helsinki HAETTAVAKSI JULISTETAAN HÄMÄLÄISTEN YLIOPPILASSÄÄTIÖN OPINTOSTIPENDIT Stipendejä voivat hakea Hämäläis-Osakunnan varsinaiset jäsenet, jotka ovat hakiessaan osakunnan jäseninä vähintään kolmatta lukukauttaan. Stipendejä jaetaan enintään 49 kpl ja yhden stipendin suuruus on 950 euroa. Hakuohjeet ja sähköinen hakujärjestelmä löytyvät osoitteesta www.hys.net. Hakuaika päättyy 16.10.2017 klo 24.00. Hämäläisten ylioppilassäätiö Urho Kekkosen katu 4-6 F, 00100 Helsinki MITÄ ON AKATEEMINEN KATUMUOTI? Katso www.diiple.com
Helsingin yliopiston uusi kansleri Kaarle Hämeri toivoo kampuksille lisää yhteisöllisyyttä. Risto Ihamuotila, Kari Raivio, Ilkka Niiniluoto, Thomas Wilhelmsson, Kaarle Hämeri... Helsingin yliopiston kanslereiden viimeisin joukko ei kirjavuudellaan häikäise. Onko kanslerin aina oltava keski-ikäinen miesprofessori? ”Keski-ikäisyyden kriteerin täytän tietysti hyvin”, uusi kansleri Kaarle Hämeri, 53, vastaa ja naurahtaa. ”Mutta jos mietitään kanslereita koko yliopiston historian ajalta, niin taidan olla nuoremmasta päästä. Ehkä asiaa halutaan ajatella uudella tavalla.” Helsingin yliopiston yliopistokollegio valitsi Professoriliiton puheenjohtajan ja fysiikan professori Hämerin Thomas Wilhelmssonin seuraajaksi kesäkuun alussa. Kanslerivaalissa Hämeri voitti toisella kierroksella oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkosen äänin 31-16. Kansleri on yliopiston korkein virka. Lokakuussa alkavan viisivuotisen kautensa ajan Hämerin vastuulla on muun muassa edistää tieteiden asemaa yhteiskunnassa ja valvoa yliopiston yleistä etua. Hän myöntää professorin arvonimen, mutta tekee myös varainhankintaa ja lobbausta. Lisäksi Hämeri toivoo voivansa vahvistaa yliopistoa yhteisönä. ”Yliopiston ehdoton rikkaus on, että meillä on keskenään eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Toivoisin silti, että yhteisöllisyys olisi Helsingin yliopistossa vahvempaa kuin se tällä hetkellä on, eikä meillä olisi voimakkaita vastakkainasetteluja yliopiston sisällä.” Vastakkainasetteluja on kuitenkin riittänyt, kun yliopistolla on käyty yt-neuvotteluja, muovattu uusia koulutusohjelmia ja keskitetty hallintopalveluja. Monien muutosten takana on ollut rahoitus tai pikemminkin sen puute. Hämerin mielestä päättäjille olisikin tärkeää välittää viimeistään nyt selkeä ja yhtenäinen viesti siitä, miksi yliopistojen rahoitus on tärkeää. ”Joskus käy niin, että pyritään osaoptimointiin. Joko yliopistot kamppailevat keskenään tai sitten oppiaineet ja kampukset kamppailevat toisiaan vastaan yliopiston sisällä. Kaikkia näitä konflikteja käytetään muualla hyödyksi ja meitä vastaan”, hän sanoo. Osin tehtävän luonteesta johtuen kansleri toimii usein kulissien takana, eikä työn jälki näy tavalliselle riviopiskelijalle. Hämeri myöntää ongelman ja vakuuttaa, että kanslerin työllä kuitenkin on merkitystä. ”Tiedän, että esimerkiksi nykyinen, edellinen ja muutamat aiemmat kanslerit ovat vaikuttaneet erittäin paljon tehtävässään, mutta se ei ole juurikaan näkynyt julkisuuteen tai yksittäiselle opiskelijalle”, hän sanoo. Kirjoittamattoman säännön mukaan Helsingin yliopiston rehtori on jatkanut usein kanslerin tehtävään aiemman eläköityessä, mutta nykyinen rehtori Jukka Kola ei tällä kertaa hakenut yliopiston kansleriksi. Kola totesi Helsingin Sanomille huhtikuussa, että rehtorin tehtävässä riittää hänelle ”kiinnostavaa ja vaikuttavaa tekemistä”. K uv a : Ju ss i Sä rk il ah ti AJANKOHTAISTA ”KONFLIKTEJA KÄYTETÄÄN MUUALLA MEITÄ VASTAAN” Teksti: Rober t Sundman 99
AJANKOHTAISTA YLIOPPILASKALENTERI KÄNNYKKÄÄN Ylioppilaslehden tuottama Ylioppilaskalenteri saapui jälleen jakeluun elokuun alkupuolella. Jos et tykkää paperikalenterista, ei hätää: saat nyt yliopiston tärkeät päivät esimerkiksi kännykkääsi myös Google-kalenterina. Löydät kalenterin osoitteesta www.ylioppilaslehti.fi/kalenteri. YLIOPPILASLEHTI.FI PÄIVYSTÄÄ LEHTIEN VÄLILLÄ Ylioppilaslehti.fi julkaisee sisältöä aina lehtien ilmestymisen välillä. Syyskuussa tulemme kertomaan muun muassa koe-eläimistä, pettyneestä sukupolvesta ja ilmastonmuutoksesta. Jos haluat kertoa meille, mistä haluaisit lukea enemmän, voit laittaa sähköpostia osoitteeseen posti(at)ylioppilaslehti.fi. OIKAISU Viime lehdessä kerroimme virhellisesti, että kirjailija Pajtim Statovcin essee Kuinka opin häpeämään kotimaatani olisi luettavissa englanniksi verkkosivuillamme. Näin ei kuitenkaan ollut. Toimitus pahoittelee virhettä! ”VOITTANEET TOTUUDET” ESITTELEE JOURNALISTISIA KAMPPAILUJA Helsingin Sanomain säätiön hallitus päätti keväällä myöntää Ylioppilaslehden toimitukselle 26 000 euron apurahan. Apurahalla toteutettava Ylioppilaslehden mediakriittinen ”Voittaneet totuudet” -kokonaisuus tuo esille journalistisia kamppailuja sekä journalismin itsensä että esimerkiksi keskustelujen muodossa loppusyksystä ja ensi keväänä. ”Voittaneet totuudet” -kokonaisuus on osa Helsingin Sanomain säätiön Totuudenjälkeinen aika -teemahakua. SUOMEN SUVUN SÄÄTIÖ Jonka tarkoituksena on tukea ja edistää suomensukuisten kansojen kansallisten kulttuurien erilaisten ilmenemismuotojen tutkimusja opetustyötä, julistaa nuorten tutkijain tai tutkijoiksi aikovien haettavaksi säätiön toimintatarkoitusta toteuttavia apurahoja. Hakemuksesta tulee ilmetä riittävät tiedot hakijan pätevyydestä suunnittelemaansa tehtävään sekä työsuunnitelma aikatauluineen ja perustelut tarvittavan apurahan suuruudesta. Apurahat ovat suuruudeltaan e 1.000,00, e 2.000,00 ja e 3.000,00. Hakemukset tulee osoittaa Suomen suvun säätiölle c/o Bjarne Jäntti, Rialtonkuja 4 A 10, 00580 Helsinki Hakemukset on oltava säätiössä viimeistään 22.09.2017 klo 12.00 ILMOITUS
YHDEN KÄNNI, TOISEN AHDISTUS Teksti: Veera Jussila & Robert Sundman P A K K O S T R I P P A U S T A , kostea ryhmäaamiainen ja kourimista sohvalla. Sitenkin voi aikansa yliopistossa aloittaa. Ylioppilaslehti selvitti fuksisyksyn kokemuksia kaikille Helsingin yliopiston opiskelijoille suunnatulla verkkokyselyllä. Suurin osa kyselyyn vastanneista oli fuksitapahtumiin tyytyväisiä ja kehui niitä ”vuoden huippukohdiksi” sekä ”tärkeäksi osaksi ryhmäytymistä”. Ne, joilla sanomista oli, olivat yleensä kyllästyneitä alkoholilla läträämiseen – samaan ongelmaan, jota opiskelijalehdissä on pyöritelty jo kymmenen vuotta. ”Vastoin odotuksiani fuksiohjelmassa ei ollut oikein mitään tarttumapintaa ulkopaikkakunnalta muuttaneelle, joka vietti lukion välttelemällä alkoholia.” ”Kaikki oli muuten hyvin, mutta fuksiaisissa, jotka alkoivat aikaisin aamulla oli selvästi painostusta alkoholin juomiseen. Vaikka tarkoituksenani oli juoda, en halunnut aloittaa niin aikaisin aamulla. Kun sanoin tästä, koin mielestäni hieman syrjintää vanhemmilta opiskelijoilta, ja tuntui kuin olisin ’pettänyt’ heidät.” ”Opiskelijakulttuurilla on iso ongelma alkoholin kanssa, jota joko ei haluta myöntää tai sen eteen ei tehdä töitä. En tässä vaadi, että koko HYY (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) alkaa streittamaan, mutta tätä kannattaisi oikeasti joskus pohtia tosissaan.” Muut toiveet vaihtelivat transihmisten paremmasta huomioimisesta Fuksisuunnistuksen digitaaliseen pisteidenlaskuun ja poikkitieteellisen ohjelman kehittämiseen yli kolmekymppisille fukseille. O S A L L E F U K S I A I S E T O VAT olleet myös muilla tavoin ahdistavia tapahtumia. Hieman useampi kuin joka kymmenes vastaaja kertoi kokeneensa tai todistaneensa häirintää, syrjintää, kiusaamista tai muuta epäasiallista käytöstä fukseille suunnatussa ohjelmassa. ”Mielestäni nykymuotoiset fuksiaiset ovat lähinnä säälittävä perinne. Yhteyksiä löytyy esimerkiksi koulukiusaamiseen tai vaikka armeijan mopottamiseen.” ”Yhdellä rastilla tyttöjen tehtävä oli tanssia ja riisua vaatteita seksikkäästi. Jos mainitsi asiasta, leimaantui ilonpilaajaksi.” ”Fuksiaisjatkoilla eräs miespuolinen vanhempi opiskelija puhui hyvin roiseja ja työntyi liian liki useampaakin fuksityttöä. Tilanteet olivat hyvin vaivaannuttavia (ehkä jopa ahdistavia?) sekä likistelyn että juttujen kohteille kuin myös vieressä olleille fukseille, jotka eivät uudessa tilanteessa osanneet reagoida tapahtumiin.” Noin 13 prosenttia ei osannut sanoa, olivatko he kokeneet tai todistaneet häirintää. H Y Y N H A L L I T U K S E N J Ä S E N Mikko Kymäläinen lupaa, että ainejärjestöille annettavia ohjeistuksia fuksitapahtumista tullaan tarkentamaan vielä syksyn alussa. Tavoitteena on, ettei kukaan uusi opiskelija kokisi oloaan epämukavaksi tapahtumissa. ”Juomiseen painostamista tai seksuaalista häirintää ei tule olla näissä tapahtumissa”, Kymäläinen sanoo. ”Jatkamme syksyllä myös työtä sen eteen, että häirinnän ehkäisy ja yhdenvertaisuuden edistäminen kuuluvat normaaleina toimintatapoina jokaiseen järjestöön. On ihan itsestään selvää, että järjestöt kuihtuvat, jos uudet opiskelijat eivät enää halua olla heidän tapahtumissaan tai toiminnassaan mukana.” Kysely toteutettiin osana HYYn jäsenille toimitettavaa sähköistä jäsenkirjettä. Vastaajia oli 96, eniten humanistisesta ja kasvatustieteellisestä tiedekunnasta. HYYllä on kaksi häirintäyhdyshenkilöä, jotka neuvovat ja tukevat häirintää, ahdistelua, kiusaamista, syrjintää tai muuta epätasa-arvoista kohtelua kohdanneita opiskelijoita. Heidät tavoittaa sähkö postitse osoitteesta: hairintayhdyshenkilo(at)hyy.fi. Joka kymmenes Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista on kokenut tai todistanut häirintää fuksiaisissa. 11
J A KO M Ä K I GENTRIFIKAATIOTUTKA Teboil-aiheinen graffiti Refugees Welcome -tarrat Kirjastolta lähtevä villiyrttiretki #Lähiöpuutarha -istutukset Konseptiliike: karkkikauppa, arpakauppa ja kirppiskauppa HOT NOT C A M EM B ER T ED A M Adidaksen raitatrikoot koulun pihalla Kirjaston näköinen uimahalli Viisi Jopoa rivissä Viisi BMX-pyörää rivissä Jakomäentien betonibunkkerit purettu: tilalla korkeita parvekkeita ja design-ikkunoita Te ks ti : Ve er a Ju ss il a & M el is sa H ei kk il ä Adidaksen raitatrikoot ostarilla Jako’s Pizzerian [sic] kristallikruunut 10 000 vuotta vanha muinaisrantakivikko Googlen Jakomäki-tulokset Klitsu: Jakomäentie 6:n legendaarinen kerhotila Ei mainoksia vegaani-chorizoista Ohi on 347 -tarroja ympäri ostaria Nousukausi-elokuvan (2003) jälkeen kerrostalolähiössä alkoi todellinen nousukausi – ainakin paikoin. Uimahallin näköinen kirjasto Mehutölkit kirkon ristin päällä Jakomäen kallioilta tarkkasilmäinen näkee Linnanmäelle asti
HALUATKO SUOMALAISEN POLITIIKAN huipputehtäviin? Kiinnostaako näköala Eduskuntatalon työmaalle? Ylioppilaslehti kävi läpi puolueiden puheenjohtajavaaleja viime vuosilta ja huomasi selvän trendin. Jos kiikarissasi on puolueen luotsaajan pesti, kannattaa viimeistään nyt ryhtyä kentän mieheksi. KENTÄN MIES ON – LUONNOLLISESTI – MIES. Hän on myös anti-establishment: hän ei ole nykyisen johdon suosikki puolueen johtoon, ei siis Emma Kari (vihr) eikä Sampo Terho (ps/uv/st). Kentän mies ei tule Helsingistä. Puolueiden käyttämässä retoriikassa aito ”kenttä” ja maaginen ”kenttäväki”, joka tekee kaiken työn ja jakaa makkaraa toreilla lumisateessa kesät talvet, ei koskaan ole pääkaupungissa. Jopa vihreissä, joiden kenttä ihan oikeasti on pääkaupungissa, moni perusteli Touko Aallon äänestämistä puheenjohtajaksi ei-helsinkiläisyydellä. Jos kentän mies kuitenkin kerran vuosisadassa tulee Helsingistä, hän puhuu sitäkin enemmän kentän tunnoista ja siitä, miten tärkeää on, että puolueessa jokaista kuunnellaan. Moni Ylioppilas lehden haastattelemista perussuomalaisten puolue kokousedustajista nosti juuri tämän yhdeksi syyksi äänestää eiralaista Jussi Halla-ahoa. Maahanmuuttolinjaukset ovat toki tärkeitä, mutta tärkeää on myös se, että kaikki otetaan mukaan ja jokaisen panosta arvostetaan. Timo Soini ei kuulemma sitä tehnyt. Jos kentän mies pärjää, hän tulee valituksi uudelleen. Esimerkiksi keskustan koneiston ulkopuolelta noussutta aitoa, ryvettymätöntä ja ”uskottua” Juha Sipilää ei kukaan ole haastanut, vaikka moni alkiolainen onkin katsellut hänen touhujaan kauhistuneena. Myös Jutta Urpilaisen korvannut Antti Rinne (sd) hurrattiin uudelleen puheenjohtajaksi viime keväänä, vaikka SDP:n tulevaisuus näyttää päivä päivältä synkemmältä. Toisin kävi Alexander Stubbille (kok), joka valittiin kokoomuksen eliitin kauhuksi puolueen johtoon vuonna 2014. Subbin ylimielisyyttä – ei-kentänmiehisyyttä – ei kuitenkaan katsottu pitkään hyvällä, ja Petteri Orpo valittiin hänen seuraajakseen viime vuonna. KENTÄN MIES VOISI SIIS OLLA ERÄÄNLAINEN populisti puolueen sisällä. Kaikki riippuu siitä, miten populismi ylipäänsä ymmärretään, pohtii poliittiseen viestintään ja populismiin perehtynyt akatemiatutkija Juha Herkman Helsingin yliopistosta. Hän näkee puolueiden sisäisissä valtakamppailuissa yhteyden Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, joissa Donald Trump voitti Hillary Clintonin viime syksynä. ”Antagonistisessa vastakkainasettelussa joku porukka ymmärtää itsensä aidoksi kansaksi. Muut taas ovat vieraantuneet kansasta eivätkä kuuntele sitä.” Periaatteessa voisi siis ajatella, että myös puolueiden sisällä toiset ajattelevat olevansa enemmän aitoa ”puolueväkeä” kuin toiset? ”Miksi ei. Populismin käsitettä ei juurikaan käytetä kuvaillessa puolueiden sisäistä jakautumista, valtataisteluja ja kuppikuntia. Toisaalta jos populismi määritellään poliittisen identiteetin rakentamisen prosessiksi, jossa vastakkain ovat sorrettu ’kansa’ ja sortava eliitti, niin kyllähän sellainen toistuu myös puolueiden sisällä.” Vaalitulokset voivat pitää kentän miehet vallassa aikansa ja kentät tyytyväisinä, ja jos gallupeista lypsetään hunajaa, eivät partasuista kenttäritaria horjuta edes rakastajatarkohut. Mutta Ylioppilaslehti kehottaa kääntämään katseet vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiin puoluekokouskausiin. Edessä ovat tukalat paikat, jos uusi ei-elitistinen puolue-eliitti epäonnistuu kasvattamaan puolueen kannatusta vaaleissa. Silloin Suomessa saattaa olla jälleen täysi kentällinen miehiä vaatimassa revanssia. KENTÄN MIES SAA PAIKAN Touko Aalto ja Jussi Halla-aho – kuin kaksi marjaa. K uv a : V ih re ät Teksti: Robert Sundman 13
USKO, TOIVO JA YKSILÖLLISYYS Teksti: Veera Koivaara – Kuvat: Aapo Huhta
Mitä tapahtuu, kun milleniaalien arvot törmäävät vanhempien uskontoon? PITKÄT
”JOPAS POMMIN RÄJÄYTIT.” Viesti oli Pilvin äidiltä. Se oli ensimmäinen reaktio perheen yhteisessä Whatsapp-ryhmässä, jossa on 12 jäsentä. Oli tiistaiaamupäivä, 23. kesäkuuta 2015. Aiemmin aamulla Pilvi oli kertonut kämppäkaverilleen ihastuksestaan. Ihastus oli nainen. Sitten hän avasi WhatsAppin ja alkoi näpytellä. Viestistä tuli ytimekäs. Pilvi kirjoitti, ettei ole enää lestadiolainen, eikä ihan heterokaan, ja painoi lähetyspainiketta. Ensin vastasi järkyttynyt äiti, sitten sisarukset toisensa perään. Tosi surullista, mutta olet sinä silti meidän rakas sisko, kirjoitti yksi. Muiden viesteissä oli sama sävy. Ne vanhemmat sisarukset, jotka olivat jo luopuneet uskosta, laittoivat kahden kesken viestiä. Heidän mielestään Pilvi oli vihdoin tullut järkiinsä. Kyllä homokin voi olla uskovainen, kirjoitti äiti vielä. PILVI SYNTYI TORNIOSSA VUONNA 1992. Hän oli vanhoillislestadiolaisen perheen neljäs lapsi. Pilvin jälkeen lapsia syntyi vielä kuusi lisää. Perhe asui Tornion laitamilla meren rannalla. Isä oli yrittäjä ja paljon poissa, äiti ja vanhimmat tyttäret hoitivat kodin. Toisinaan kaikki lapset kehotettiin kasvimaalle tai mustikkaan. Kun aikaa oli, he juoksentelivat metsissä, leipoivat tai lukivat kirjoja. Seuroissa käytiin joka sunnuntai. Kotona itse uskosta ei juuri puhuttu. Asiat kulkivat itsestään selvästi: kuten monet vanhoillislestadiolaiset, Pilvi kävi ensin päiväkerhossa, sitten pyhäkoulussa, raamattuluokalla ja nuortenilloissa. Kotona ei katsottu sarjoja tai elokuvia, eikä maallista musiikkia kuunneltu. Jos säännöistä luisti, vanhemmat muistuttivat, ettei sellainen sovi uskovaiselle. Jumala oli kuitenkin antanut Pilville lahjan, jota oli sopiva käyttää: hän osasi piirtää. Vanhemmat kuljettivat herkkää ja taiteellista tytärtä akvarellikursseille kansalaisopistoon. Teini-ikäisenä Pilvi tienasi taskurahaa maalaamalla tuttujen lasten muotokuvia. Vaikka Pilvi joskus katsoikin salaa piirrettyjä kaverin luona, oli hän omastakin mielestään ”hyvä lestadiolainen” – aika pitkään. EI OLE UUTTA, ETTÄ NUORET MAALLISTUVAT. Vuoden 2014 Nuorisobarometrissä enää 23 prosenttia vastaajista kutsui itseään uskonnolliseksi, kun vielä kahdeksan vuotta aiemmin vastaava luku oli ollut 42 prosenttia. Tutkijat ovat havainneet uskonnollisuuden olleen laskussa useimmissa Länsi-Euroopan maissa jo parin vuosikymmenen ajan. Kehityksen sisällä on kuitenkin vielä omia kehityskulkujaan. Samalla kun suomalaiset kuuluvat kirkkoon aiempaa harvemmin, kuuluu evankelis-luterilaisen valtakirkon jäsenistä yhä useampi herätysliikkeisiin. Yksi näistä on vanhoillislestadiolaisuus. Silti Pilvinkään päätös ei ole harvinainen. Uskontojen uhrien tuki ry:n selvityksen mukaan vanhoillislestadiolaisista jo yli puolet jättää herätysliikkeen aikuisiksi tultuaan, ja liikkeestä lähteneitä on jo enemmän kuin siihen yhä kuuluvia. Tällä hetkellä Suomessa on arviolta 100 000 vanhoillislestadiolaista. Jotain uutta on siis tapahtumassa niin sanotuille milleniaaleille eli 1980-luvulla ja -90-luvun alussa syntyneille. Tähän asti on ollut suuri merkitys sillä, jos perheen vakaumus on edustanut jotain muuta kuin tavallista evankelis-luterilaista kirkkoa – esimerkiksi herätysliikettä. Silloin nuori on kuvannut itseään erittäin uskonnolliseksi paljon todennäköisemmin kuin ikätoverinsa. Nyt myös näiden nuorten uskonnollisuus on vähenemässä. Aiemmin suljetut liikkeet ovat alkaneet vuotaa. LUKION JÄLKEEN PILVI MUUTTI ENSIN OULUUN, sitten kesäksi Helsinkiin. Oulussa hän työskenteli taidepajalla ja osallistui teatteriprojektiin, vaikka tiesi, ettei se ollut improvisoituine tanssiharjoituksineen sopivaa. Helsingissä Pilvi istui seuroissa ja kaipasi ystäväporukkaa. Sellaisia joukkoja hän näki istuvan seurojen jälkeen kahvilla Cafe Regatassa. Samanhenkisiä ihmisiä ei kuitenkaan löytynyt ennen kuin Pilvi aloitti kuvataidelinjalla Oriveden opistossa. Siellä hän huomasi, että lapsena omaksuttu epäluulo kaikkia epäuskovia kohtaan ei ollutkaan perusteltua. ”Tajusin, ettei kukaan heistä ole lestadiolainen, mutta he ovat silti superhyviä tyyppejä.” Pilvi salasi uskonsa ja taustalta kaikilta, myös uusilta lähimmiltä ystäviltään. Kun ystävä pyysi Pilviä valitsemaan YouTubesta työskentelymusiikkia, hän oli hankalan paikan edessä. Pilvi ei tuntenut yhtään artistia, tai jos tunsikin – kuten Haloo Helsingin, jota hän oli kuunnellut vaikuttuneena edellisenä kesänä – hän ei tiennyt, olivatko ne millään mittapuulla cool. Kun mentiin baariin, ystävät keskittyivät nauttimiseen. Pilvi epäröi siiderin tilaamista ja tiedosti kipeästi, kuinka kömpelösti hän tanssilattialla liikkui. Orivesi-vuosi oli erikoista aikaa. Yhtenä päivänä Pilvi päätti tehdä parannuksen, toisena taas syytti mielessään ei-lestadiolaisia ystäviään siitä, että nämä olivat houkutelleet hänet harhapoluille. Vuoden aikana hän kävi seuroissa vain muutaman kerran. Kotona selitykseksi kelpasi, ettei Oriveden lähistöllä ollut rauhanyhdistystä. U S KO N N O L L I S E T VA N H E M M AT TA H T OVAT suojella lapsiaan pahalta maailmalta. Oma yhteisö merkitsee turvapaikkaa. Sosiologit puhuvat uskottavuusrakennelmasta: uskonto vaatii ympärilleen ennen kaikkea joukon ihmisiä, jotka uskovat samalla tavalla. 80ja 90-luvulla syntyneet nuoret ja heidän vanhempansa ovat eri tilanteessa kuin aiemmin. Mikään yhteisö ei ole enää niin tiivis, etteivätkö viestit kulkisi jatkuvasti myös sen ja ulkomaailman välillä. WhatsAppin ansiosta Pilvin perheen kaltaiset suurperheet voivat tietysti pitää aiempaa tiiviimmin yhteyttä. Silti sosiaalisen median aika on uskonnollisille yhteisöille ennen kaikkea uhka. Uskottavuusrakennelman pystyssä pitämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Pilvi muistaa, että jo lestadiolaisten nuortenilloissa varoiteltiin ”intternetin” vaaroista. Vaikka perheen kotona ei olisi televisiota, löytää samat ohjelmat netistä. Siellä ne ovat vieri vieressä sellaisen hyödyllisen tiedon kanssa, jota lestadiolaiset eivät halua kieltää. Tieto tarkoittaa myös tietoa vaihtoehtoisista elämäntavoista. ”Believing in belonging” kuvasi pitkään pohjoismaista tapaa kuulua kansankirkkoon vain tavan vuoksi: siksi, että muutkin kuuluvat. Kaksikymppisten kohdalla on toisin. He odottavat, että uskonto vastaa heitä. Kuuluminen kirkkoon tai herätysliikkeeseen on statement, aivan kuten eroaminenkin. Yhteisöstä lähdetään, jos sen toiminta ei näytä enää vastaavan omia arvoja. U S K O , T O I V O J A Y K S I L Ö L L I S Y Y S 1 4 2 1 16
Tähän asti on ollut suuri merkitys sillä, jos perheen vakaumus on edustanut jotain muuta kuin evankelis-luterilaista kirkkoa. Silloin nuori on kuvannut itseään erittäin uskonnolliseksi paljon todennäköisemmin kuin ikätoverinsa. Nyt myös näiden nuorten uskonnollisuus on kuitenkin vähenemässä.
Eroaalto nähtiin esimerkiksi lokakuussa 2010 Ajankohtaisen kakkosen ”homoillan” jälkeen. Erityisesti kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) konservatiiviset näkemykset raivostuttivat ihmisiä, vaikkei hän ollutkaan ohjelmassa kirkon virallisena edustajana. Toisaalta kirkkoon saatetaan nykyään myös liittyä vaikkapa sillä perusteella, että se tukee turvapaikanhakijoita ja köyhiä. Näyttää siis siltä, että kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus vastaa valintana esimerkiksi kasvissyöntiä. ”VARSINKIN RASISMI JA SEKSISMI OLIVAT SELLAISIA, että huomasin, ettei tämä ole kyllä OK”, sanoo Jonna Virkamäki, 27, mormonitaustainen feministi. Ollaan hämärän keittiön pöydän ääressä Turun Nättinummessa. Jääkaapin ovessa postikorttien seassa on musta nimilaatta. Siinä lukee valkoisin tikkukirjaimin ”Sister Virkamäki”. Se on perua puolentoista vuoden lähetystyökomennukselta Kreikassa. Mormonit ovat kansainvälistä väkeä. Jonnan ripeään puheeseen tippuu vähän väliä englanninkielisiä sanoja, joille hän ei muista suomenkielistä vastinetta. Mormonien oppi ja organisaation säännöt tulevat Yhdysvalloista. 1830-luvulla perustetussa kristillisessä liikkeessä uskotaan, että liikkeen perustaja Joseph Smith on profeetta ja pyhä kirja Mormonin kirja Jumalan sanaa. Mormonit kutsuvat kirkkoaan palautetuksi Jeesuksen Kristuksen kirkoksi, koska sen katsotaan vastaavan sitä, jonka Jeesus perusti aikanaan. Suomessa mormonikirkkoon kuuluu noin 5 000 ihmistä. Jonnan molemmat vanhemmat ovat käännynnäisiä, jotka kävivät mormonikasteella 70-luvulla. Kotona rukoiltiin yhdessä aamuin illoin ja kerran viikossa vietettiin erikseen perheiltaa. Mormonin kirjan pänttäämisen sijaan saatettiin syödä jälkiruokaa ja leikkiä yhdessä. Kirkossa käytiin viikoittain, sillä kaikilla aikuisilla on seurakunnassa rooli. Koti ei vastannut klisettä ankarasta uskonnollisesta perheestä. Vanhemmat kannustivat omaan ajatteluun, kyseenalaistamiseen ja lähimmäisenrakkauteen, joka ei riipu muiden uskonnosta. Mieti, lue ja rukoile, ennen kuin päätät mitä mieltä olet, he opettivat. Juuri samat opetukset saivatkin Jonnan kapinoimaan vanhempiensa uskontoa vastaan. Yksi kapinan muoto oli, että hän lähti 21-vuotiaana lähetystyöhön Kreikkaan. Lähetystyö on olennainen osa mormonismia, jonka piirissä kaikki nuoret miehet käyvät parin vuoden lähetystyökomennuksella. Suomalaisille perinne on tullut tutuksi esimerkiksi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaanista, joka kuvaa U S K O , T O I V O J A Y K S I L Ö L L I S Y Y S 1 4 2 1 18
kahden amerikkalaispojan lähetystyökokemuksia suomalaisessa pikkukaupungissa. Naisten sen sijaan ei ole tapana lähteä lähetystyöhön. Kärjistäen voisi sanoa, että naisista lähetystyöhön lähtevät ne, jotka eivät pääse naimisiin. Se sopi Jonnalle: hän ei halunnut naimisiin. Matkallaan Jonna rakastui palavasti kreikkalaiseen kulttuuriin, jossa väitellään silloinkin, kun oikeasti ollaan samaa mieltä. Se teki yhä vaikeammaksi hyväksyä sitä vaikenemista, jota Jonna kirkossa todisti, kun hän ja muut naiset kertoivat kohdanneensa seksuaalista ahdistelua kaduilla lähetystyötä tehdessään. Monesta johtajasta vain yksi uskoi, että naisten kokemukset olivat edes totta. Muut ajattelivat, että sisaret tekivät kärpäsestä härkäsen. Mormonikirkossa nainen on se, jonka siveettömyys viettelee miehen pahoille teille. Viimeinen niitti tuli Jonnan palattua kotiin marraskuussa 2015. Mormonikirkon johtajille tarkoitettuun käsikirjaan tehtiin silloin uusi linjaus. Se oli reaktio Yhdysvalloissa hyväksyttyyn tasaarvoiseen avioliittolakiin, ja sen seurauksena samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa naimisiin menevä erotetaan käytännössä automaattisesti kirkosta. Ei kulunut kahtakaan viikkoa, kun Jonna Virkamäki oli jättänyt rakkaan seminaariopettajan tehtävänsä seurakunnassa. YKSILÖLLISYYS. KULUTTAMINEN. AFFEKTIIVISUUS. Löyhä sitoutuminen. Muun muassa tällaisin sanoin tutkija Teemu Taira on kuvannut postmodernin ihmisen ”notkeaa uskonnollisuutta”. Nykyisin etenkin nuoret odottavat, että uskonto vahvistaa uskovan hyvinvointia ja että Jumalalta saatu tuki auttaa elämässä ja ihmissuhteissa. Usko on olemassa ihmistä varten eikä ihminen uskoa, ja siksi katsomus voi koostua lukuisista erilaisista aineksista, jotka joustavat tilanteen mukaan. Pilville tämä ajatus on edelleen vieras. ”Lestadiolaisuudessa uskonto on otettava kokonaan tai ei lainkaan.” Lestadiolaiset tietävät, että uskomisen ei ole tarkoituskaan olla ihan helppoa. Niin jyvät erotellaan akanoista. Pilvi ei vieläkään kykene ajattelemaan Jumalaa ilman, että näkee mielessään sen Jumalan, johon uskoi ollessaan lestadiolainen. Tällä on iäkkäämmän, pukuun pukeutuneen miehen kasvot – sellaiset, jotka joka ikisissä seuroissa saarnasivat uskosta. Samat puhujat tekivät työtään myös Suviseuroilla Vaasassa kesällä 2015. Oli kulunut viikko siitä, kun Pilvi oli kertonut WhatsAppissa perheelleen, ettei hän ole enää lestadiolainen. Vanhoillislestadiolaisten järjestämiä Suviseuroja Pilvi kuvailee yhä ”vuoden isoimmaksi ja parhaimmaksi tapahtumaksi”. Kävijöitä oli tuolloinkin noin 75 000. Tällä kertaa molemmat vanhemmat kuitenkin itkivät kesäjuhlan keskellä. Äiti totesi, että kunpa Pilvi pysyisi yhtä herttaisena kuin on ollutkin. ”Herttaisena! Niin kuin kovettuisin siksi, etten ole enää lestadiolainen.” Isä sanoi toivovansa, että Pilvi vielä ymmärtää tehneensä virheen ja tulee takaisin. Sen jälkeen aiheeseen ei enää palattu. Kun Pilvi kävi Torniossa, olivat automatkat juna-asemalta isän kyydissä entistä painostavampia. Pilvi ei paluuseensa enää uskonut. Viimeinen vuosi ennen viestin lähettämistä oli ollut rankka. Vaiheilu uskonasioissa oli oireillut ahdistuksena ja syömishäiriöinä. Päätös lähdöstä oli vahvistunut yllättäen työpaikalla, kun synnytyssairaalan laitoshuoltajana Pilvi tutustui sattumalta toiseen ihmiseen, joka oli vuosia aiemmin luopunut lestadiolaisuudesta. Ja tietysti kaikkeen vaikutti myös se kämppikselle paljastettu ihastus. Pilvi oli tutustunut tyttöön yhteisten ystävien kautta ja haikaili tätä etäältä kaveriporukan illanvietoissa. Ihastuksen kohde ei koskaan saanut tietää asiasta. NORJALAISESSA SKAM-SARJASSA TEINI-IKÄINEN SANA kipuilee kahden maailman välissä. Hän yrittää noudattaa muslimiperheensä normeja ja toteuttaa henkilökohtaista uskoaan. Samaan aikaan kukaan Sanan parhaista ystävistä ei ole muslimi, ja ehkä pahinta on, ettei sitä ole ihastuskaan. Sanasta on tullut ajankohtainen esimerkki monessa kodissa. Mitä nuori, moderni usko voi olla? Miten vakaumus näkyy, jos ei tarkkoina rituaaleina tai yhteisien sääntöjen noudattamisena? ”Ehkä siinä, että mä en valehtele koskaan. Mutta voi sekin kyllä tulla jostain muualta,” sanoo 27-vuotias Miia*. Miian vanhemmat liittyivät helluntaiseurakuntaan tämän ollessa parivuotias. Vaikka pienellä paikkakunnalla Savossa kaikki tiesivät, että Miian perhe olivat ”ne uskovaiset”, on helluntailaisia Suomen mittakaavassa aika paljon, arviolta vajaat 50 000. Perheessä usko näkyi radikaalina lähimmäisenrakkautena. Isä saattoi ottaa ”jostain puskasta” asunnottoman miehen perheen sohvalle asumaan. Miiaa kiinnostivat pienestä pitäen myös uskonnon opit ja niistä väitteleminen. Hän on avannut oven ovikelloa soittaneille Jehovan todistajille ja vieraillut Suviseuroilla keskustelemassa uskosta. Hän on kysynyt usein toisin uskovilta, kuinka usko näkyy heidän elämässään. ”Kerran eräs nainen vastasi, että usko näkyy niin, ettei hän ole tullut alaikäisenä raskaaksi”, Miia muistelee. Helluntailaisuus korostaa uskon kokemuksellisuutta, ja siihen kuuluvat karismaattiset elementit sekä Pyhän hengen tärkeä asema. Kastetta ei esimerkiksi saada syntymän jälkeen, vaan vasta teiniikäisenä ja omasta halusta. Juuri sellainen kokemuksen kannattelema usko on usein vahvaa. Myös Miialle on ollut, ja on edelleen, olennaista nimenomaan henkilökohtainen suhde Jumalaan. Kaikkien helluntailaisuuteen kuuluvien käyttäytymisnormien kanssa ei ole ollut yhtä helppoa. Norjalaisessa Skam-sarjassa teini-ikäinen Sana kipuilee kahden maailman välissä. Hän yrittää noudattaa muslimiperheensä normeja ja toteuttaa henkilökohtaista uskoaan. Samaan aikaan kukaan Sanan parhaista ystävistä ei ole muslimi. 19
”Ihaninta on se, kun ei tarvitse olla mistään varma. Mormonina piti ennemmin tietää kuin uskoa.” U S K O , T O I V O J A Y K S I L Ö L L I S Y Y S 1 4 2 1 20
Viisi vuotta sitten ostoskeskuksen käytävällä oli jouluruuhka. Miia oli myymässä kynttilöitä sellaisessa väliaikaisessa kojussa, joita käytäville joulusesonkina pystytetään. Sitten tuntematon mies tuli juttusille. Miia suostui lähtemään miehen kanssa ulos. Miia rakastui, vaikka selvisikin nopeasti, ettei mies jaa uskoa hänen kanssaan. Hän kertoi alkaneesta suhteesta vanhemmilleen juuri ennen kuin lähti vapaaehtoistyöhön Thaimaahan. Tuhansien kilometrien takaa Suomesta saapui sähköposti, joka tuntui vastarakastuneesta pahalta. Siinä isä kehotti häntä miettimään, olisiko elämä helpompaa, jos jakaisi elämänsä sellaisen kumppanin kanssa, jolla on samanlaiset arvot. Ne ovat lähes samat sanat, jotka Sana kuulee Skamissa äidiltään. Suhde kuitenkin eteni. Kaksi vuotta sitten Miia muutti poikaystävänsä kanssa yhteen. Helluntailaisuudessa avoliittoa ei perinteisesti hyväksytä, koska yhdessä asuminen kielii väistämättä parin seksuaalisesta aktiivisuudesta. Seksi puolestaan kuuluu avioliittoon. Miia epäilee, että päätös yhteenmuutosta oli vanhemmille hankala asia, vaikka eivät nämä sitä ääneen sanoneet. He auttoivat häntä kantamaan muuttolaatikoita rivitaloasuntoon. Vuosien kuluessa poikaystävä on kuitenkin otettu osaksi perhettä ja erilaisista maailmankatsomuksista heitetään vitsiäkin: poikaystävä saattaa Miian isän soittaessa vastata puhelimeen esimerkiksi ”Herran rauhaa!” Miia kuuluu yhä helluntaiseurakuntaan, mutta ei identifioi itseään helluntailaiseksi, vaan kristityksi. Itse hän ei pidä jaottelua edes järin olennaisena. Hän näkee tarkat määritykset ihmisten tarpeena ”laittaa asiat lokeroon”. Helluntailaisuuden keskeisistä opeista hän on yhä samaa mieltä. Sittemmin Miia on myös ymmärtänyt, että isä tarkoitti aikanaan sähköpostillaan hyvää. Isän reaktio liittyi enemmän uskonnossa elämiseen kuin uskoon. Siksi Miia saattaa yhä viipyä isänsä kanssa tunnin puhelimessa ja puhua uskosta – siitä, joka yhdistää. TÄMÄN VUODEN KESÄKUUSSA PILVI SAI JÄLLEEN äidiltään viestin WhatsAppiin. Siinä äiti kertoi, että vanhemmat olivat palaamassa Helsingin kautta matkoilta kotiin. Viestin loppu oli mullistava: Tulema käymään teillä sit paluumatkalla, jos sopii. Vanhemmat eivät olleet koskaan aiemmin käyneet kylässä aikuisen tyttärensä kotona. Ja nyt he olisivat tulossa Pilvin ja tyttöystävän yhteiseen kotiin Vallilaan. ”Olin, että tämä ei voi olla totta”, Pilvi sanoo. Suhde tyttöystävän kanssa oli päättynyt vain muutamaa päivää aiemmin, ja vanhempien vierailu jäi välistä. Jo aiemmin äiti oli tehnyt pieniä eleitä etäisyyden pienentämiseksi. Kun Pilvi noin vuosi sitten aloitti seurustelun, halusi äiti ”aivan puun takaa” tietää kumppanista lisää. WhatsAppissa vaihdettiin tietoja tyttöystävästä, joka oli itsekin entinen lestadiolainen, Pilviä vanhempi ja hyvässä ammatissa. Ehkä siksi hänet oli helpompi edes yrittää hyväksyä, Pilvi arvelee. Eron jälkeen äiti on ollut jatkuvasti yhteydessä. Hän on kantanut huolta jaksamisesta ja kysellyt, löytääkö Pilvi asuntoa. Se on tuntunut ihanalta. Tarve kertoa omille vanhemmille elämän merkityksellisistä asioista ei katoa, vaikka samalla tietäisi, että heidän on vaikea tai mahdoton hyväksyä lapsensa valintoja. ”Vaikka isän ja äidin näkemistä on pelännyt, niin sitä on aina kuitenkin toivonut, että he olisivat kiinnostuneita minun elämästäni ja asioistani.” Myös mormonitaustainen Jonna Virkamäki kertoo ymmärtäneensä, ettei vanhempien välittäminen perustu yhteiselle uskolle. ”Ne rakastavat minua enemmän kuin niiden uskontoa.” Ensin Jonnan uusi suhde uskontoon oli kriisi varsinkin äidille, joka itkien mietti syitä tyttärensä valinnalle. Mitäs opetitte ajattelemaan itse, vastasi Jonna. Hetken kuluttua naurettiinkin jo jollekin. Isä ei ollut silloin paikalla, joten hänelle Jonna lähetti sähköpostin. ”No worries, täällä ollaan”, vastasi isä. Hän oli nähnyt, kuinka raskaita kirkon asiat omalle tyttärelle olivat. Nykyään Jonna on päivästä riippuen joko agnostinen teisti tai ateisti. Ennen kaikkea hän on post-mormoni: sitä sanaa monet mormonit käyttävät, kun suhde uskonnolliseen yhteisöön on muuttunut. Ihaninta on se, kun ei tarvitse olla mistään varma. Mormonina piti ennemmin tietää kuin uskoa, Jonna sanoo. Vanhemmat eivät ole kertaakaan pyytäneet Jonnaa palaamaan kirkkoon. Toisaalta hän ei ole kokonaan lakannut käymästä seurakunnassa: hän on edelleen toinen säestäjä ja menossa haastattelun jälkeisenä sunnuntaina kirkkoon soittamaan. K A I K I L L E S I I RT Y M Ä E I O L E Y H TÄ H E L P P O. Sekä Pilvi että Jonna tietävät lukuisia tapauksia, joissa uskonnosta irtautuvan välit omaan perheeseen ovat katkenneet kokonaan. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisessa uskossa ajatellaan, että uskon hylännyt lapsi joutuu helvettiin eikä tapaa vanhempiaan kuoleman jälkeen paratiisissa. Sellainen on raskas taakka vanhemmille kantaa. Lapsen taakaksi saattaa jäädä syyllisyys. Siksi vertaistuki ja asioiden läpikäyminen kyllästymiseen saakka ovat tärkeitä. Annetusta vakaumuksesta luopuminen voi jättää jälkeensä vuosien tyhjiön, ja tarvittavat elementit uskonnolliseen ajatteluun ovat saattaneet jäädä rakentumatta. Tällöin nuorella aikuisella ei ole välttämättä yksin välineitä muodostaa omasta taustasta poikkeavaa suhdetta uskontoon tai jumalaan. Esimerkiksi Pilvi jakaa kokemuksiaan muiden entisten lestadiolaisten kanssa ja käy terapiassa. Sitten on vielä taide. Muusikko Mikko Joensuu on hiljattain käsitellyt helluntailaisesta uskostaan luopumista kolmen albumin verran. Pilvi taas on juuri aloittanut neljännen opiskeluvuoden Kuvataideakatemiassa. Pari vuotta sitten hän alkoi työstää omaelämäkerrallista sarjakuva-albumia, jossa hän kertoisi elämästään lestadiolaisuuden sisäja ulkopuolella. Albumi ei kuitenkaan ole löytänyt muotoaan, sillä aihe on niin laaja ja tarinan rajaaminen vaikeaa. Ja on toinenkin ongelma: Pilvin tarinalla ei ole vielä päätöstä. ”Mihin tää loppuu? Ei tää lopu mihinkään.” Mainittujen lähteiden lisäksi jutussa on käytetty lähteinä Teija Mikkolan, Kati Niemelän ja Juha Petterssonin kirjaa ”Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko” (Kirkon tutkimuskeskus, 2006) sekä Elina Juntusen ja Ulla Siirron artikkelia ”Välinpitämättömyyttä, kyselyä ja elämänsisältöä – Nuorten käsityksiä suhteestaan uskontoon” (Diakonian tutkimus lehti 1/2016). Lisäksi on haastateltu Helsingin yliopiston kirkkososiologian yliopistonlehtori Kati Niemelää. * Miian nimi on muutettu. 21
N äen hänet jo auton ikkunasta. Hän istuu keltaisen puutalonsa ruokailusalissa ja naputtaa iPadiaan. Hänen yllään on kauluspaita ja siistit reisitaskuhousut, hiukset ovat yhtä hopeanhohtoiset kuin kuvissa. Anders Adlercreutz, 47, nostaa katseensa, huomaa meidät punaisessa pakettiautossa ja vilkuttaa. No hej, tervetuloa. Kättely on jämäkkä, käsi lämmin. Musta kääpiösnautseri Yddi pyörii jaloissani. On kesämaanantai. Ensimmäisen kauden kansanedustaja, Kirkko nummen kaupunginvaltuutettu ja Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n varapuheenjohtaja Adlercreutz on varannut koko aamun vain meille. H äneen olisi helppo ihastua jo ensisilmäyksellä. Anders Adlercreutzilla on karismaa, substanssia ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän on mies, joka kertoo ylpeänä poliittisen vaikuttamisensa alkaneen lastensa koulujen vanhempainyhdistyksissä ja harrastuksissa. Hän on yksi eduskunnan feministiryhmän perustajista, jonka kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat muun muassa ilmastonmuutos, start-upit, koulujen huonon sisäilman parantaminen ja Latinalainen Amerikka. Hän perusti vihreiden tuoreen puheenjohtajan Touko Aallon kanssa eduskunnan olutseuran ja pyöräilee 30 kilometriä töihin kuin se ei olisi mitään. Kaiken lisäksi hänellä on kunnianhimoinen tavoite tuoda liberaalit arvot ja vähän selkärankaa takaisin politiikkaan. Sen takia onkin harmi, että Adlercreutz kuuluu RKP:hen. Puolue raahaa edelleen perässään 1800-luvun svekomanian taakkaa. Poliittinen agenda jää äänestäjien mielissä helposti stereotypioiden varjoon: on tärkättyjä kauluksia, ärisevä Jörn Donner, purjehduskerhon elinikäisiä jäsenyyksiä ja niin paljon vanhaa rahaa, ettei edes tiedetä, mitä kaikkea sillä voitaisiin tehdä. RKP:n äänestäjiä tuntuu yhdistävän vain ruotsin kieli ja tahto sen aseman säilyttämiseksi. Hengähdystauko 36 vuoden hallitusvastuusta on Adlercreutzin mielestä paikallaan. Puolueella on nyt mahdollisuus tuulettaa pinttyneitä mielikuvia ja pohtia, mitä se todella haluaa olla. Potentiaalia olisi nimittäin paljon muuhunkin. ”Nyt pitää itse määritellä tarkemmin, että mitä me tehtäisiin, jos yksin saataisiin päättää.” Adlercreutz ajattelee, että RKP voisi vastata kaipuuseen liberaalista yleispuolueesta, niin kuin Kanadan Liberal Party pääministeri Justin Trudeaun ja Ranskan La République En Marche presidentti Emmanuel Macronin johdolla ovat tehneet. Voisiko tämä mies tosiaan olla se, joka johdattelee eksyneen joukon arvoliberaaleja kapitalisteja ideologiseen kotiinsa? Voisiko hän olla se oikea? L äntisen maailman yli vyörynyt oikeistopopulismi oli tehokas kampanjointiväline, mutta petti heti hallitustyöskentelyssä. Britannian Brexit-neuvottelut ovat ajautuneet kaaokseen ja Valkoinen talo kieltäytyy tuomitsemasta natseja ykskantaan. Vastavoimaksi on noussut kosmopoliitti, globalisaatiomyönteinen ja korkeasti koulutettu arvoliberaali keskustaoikeisto. Liberaaliporvarit ympäri maailmaa ovat saaneet maskotikseen juuri Kanadan pääministeri Trudeaun, karismaattisen poliitikkosuvun perijän, sekä Ranskan presidentti Macronin, joka ampaisi Élyséehen investointipankista. Liberaaleilla ei ole Suomessa poliittista kotia. RKP:n varapuheenjohtaja Anders Adlercreutz haluaisi tarjota heille sellaisen, men det är komplicerat. Teksti: Melissa Heikkilä – Kuvat: Ilkka Saastamoinen 22
23
Suomalaisella poliittisella kentällä ammottaa kuitenkin tyhjiö siellä, missä voisi olla macron tai trudeau. Syy voi johtua puolueistamme: jos ne perustettaisiin uudelleen tänään, voisivat niiden ohjelmat olla kovin toisenlaisia. Helsingin Sanomat lähti mukaan ajatusleikkiin viime keväänä ja loi uudet, kuvitteelliset puolueet. Niiden aatepohjat rakennettiin arvokysymysten ympärille – ei sen varaan, mitä kukin on aikoinaan ajatellut maanomistuksesta, maataloudesta, kielestä tai monarkiasta. Puolueet ryhmiteltiin kolmelle eri akselille: liberaaleihin ja konservatiiveihin, oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin sekä vihreisiin ja ei-vihreisiin. Kuten liberaali vihervasemmisto, kannattaa myös liberaali oikeisto esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia ja vähemmistöjen oikeuksia. Samalla se uskoo huomattavasti vasemmistoa enemmän yksilöön ja yksityisiin yrityksiin. Siis valinnanvapaus, veljeys ja tuloerot. S uomessa liberaaliin oikeistoon kuuluva voi tuntea olonsa kovin yksinäiseksi, sillä puoluekoneen mukaan vain noin 10 prosenttia suomalaisista kuuluu tähän joukkoon. Luku on naurettavan pieni ottaen huomioon, kuinka moni puolue on halunnut omia leiman itselleen. Alexander Stubbin pudottamisen jälkeen kokoomuksen ohjaksia pitelevät poliitikot ovat miltei poikkeuksetta konservatiivisempaa maakuntaoikeistoa. Helsingin Sanomien mukaan puolueen varapuheenjohtajasta, oikeusministeri Antti Häkkäsestä piirtyy vaalikonevastauksiensa perusteella kuva ”oikeistolaisesta teräsnyrkistä silkkihansikkaassa”. Arvokonservatiiveja ovat myös puolueen puheenjohtajistoon niin ikään kuuluva Janne Sankelo, eduskunnan varapuhemies Arto Satonen, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kalle Jokinen sekä sisäministeri Paula Risikko. He kaikki vastustivat esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia. Kokoomuksen johdosta vain Stubbin vanha suojatti, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen sekä ulkomaankauppaja kehitysministeri Kai Mykkänen puhuttelevat liberaaleja kaupunkilaisia. Vakavalla naamalla kokoomus ei siis pysty kerskumaan liberaaleilla arvoillaan, joten puolue on mielellään puhunut vapaan, liberaalin markkinatalouden puolesta. Tämäkään ei tosin ole täysin mennyt nappiin: apteekkimonopolin purkamisen väläyttely on saanut puolueen kiemurtelemaan ja toisinaan jopa vihreät tuntuu olevan enemmän pro-market. Keskusta ei nimestään huolimatta pysty ravistelemaan agraarin siipensä konservatiivisia arvoja, vaikka halusikin puhua Ranskan Macronin voitosta ”keskilinjan vallankumouksena”. Puolueen puheenjohtaja Juha Sipilä on konservatiivinen lestadiolainen. K I R K K O N U M M E N T R U D E A U 2 2 2 7 24
Helsingin Sanomien uuden puoluejaon jälkeen Twitterissä käytiinkin leikkimielistä keskustelua siitä, olisiko kentällä tilaa uudelle puolueelle. Keskusteluun intoutuivat niin vihreiden Antero Vartia kuin kokoomuksen Juho Romakkaniemi. ”Miksi perustaa uusi puolue?” Anders Adlercreutz kysyy. ”He voisivat tulla RKP:hen.” T uuli puhaltaa 10 metriä sekunnissa, ja Adlercreutz painaa kaasua. Kiidämme vastatuuleen pienessä moottoriveneessä kohti avomerta. Olemme matkalla tekemään lopputarkastusta Adlercreutzin suunnittelemalle mökille Porkkalan ulkosaaristossa. Hän on siviiliammatiltaan arkkitehti ja pyörittää edelleen isänsä perustamaa arkkitehtitoimistoa, vaikka ehtiikin nykyään tehdä vain muutaman pienemmän projektin vuodessa. Perinne näyttelee suurta roolia Adlercreutzin elämässä. Hän opiskeli itsensä samaan ammattiin kuin vanhempansa ja on ollut yhdessä vaimonsa Ian kanssa 17-vuotiaasta. Pariskunnalla on viisi lasta, ja perhe asuu Adlercreutzin vanhassa lapsuudenkodissa. Adlercreutz on vanha aatelissuku. Siksi Anders Adlercreutz tietää hyvin tarkasti, mistä tulee ja mitä hänen suvussaan on tehty. Hänen esi-isänsä, Tomas Erikinpoika, lähti 1600-luvulla Lohjalta Tukholmaan tekemään töitä, tarinan mukaan vain leipä ja hopealusikka mukanaan. Kirjurina ja renkinä työskennellyt Tomas oli ahkera ja hiipi aamutuimaan aina ikkunasta sisään päästäkseen työhuoneeseensa Tukholman linnassa ennen muita. Kuningas Kaarle XI huomasi tämän ja piti häntä varkaana. Tomas pääsi kuninkaan suosioon, kun selvisi, että hän oli vain hyvin innokas tekemään töitä. Huhujen mukaan Aleksis Kiven isä oli erään Adlercreutzin avioton lapsi. Torjuntareaktion sijaan Adlercreutz herättää luottamusta. Hän puhuu aatelisuudestaan aivan kuin se olisi hassu yksityiskohta, kuten joku naurettava nimi tai sympaattinen puhetapa, joka periytyy suvussa sukupolvelta toiselle. Mutta mieluummin hän puhuu toimivista päiväkodeista ja puhtaasta sisäilmasta, ja siinä on jotain ihastuttavaa. P olitiikkaan Adlercreutzin sai houkuteltua mukaan RKP:n puoluetoimistolla työskentelevä ystävä, joka kulki hänen kanssaan junalla samaa matkaa töihin. RKP ei ollut itsestään selvä valinta. Puntarissa olivat myös vihreät. ”Se oli pienestä kiinni. Mutta RKP:n toiminnassa pystyn olemaan mukana omalla äidinkielelläni, ja puolue on vähemmän dogmaattinen kuin vihreät. Yksittäisellä poliitikolla on suuri liikkumavapaus RKP:n sisällä”, Adlercreutz sanoo. Samalla hän hidastaa vauhtia ja ohjaa veneen ketterästi karin ohi laiturille. Kun vielä vuonna 2012 Adlercreutz nousi ensikertalaisena Kirkkonummen kaupunginvaltuustoon alle 300 äänellä, vuonna 2017 hän oli kuntansa ylivoimainen äänikuningas melkein 1 800 äänellä. Vain muutamassa vuodessa Adlercreutz nousi täysin noviisista myös puolueensa puheenjohtajistoon. Anders Adlercreutzin menestys vaaleissa on perustunut juuri hänen välittömyyteensä. Eduskuntavaalikampanjansa aikana Adlercreutz arpoi joka viikko jonkun, jonka luokse hän tulisi tekemään ruokaa ja puhumaan politiikkaa. Illan isännän piti vain kerätä kymmenisen ihmistä pöydän ääreen, ja Adlercreutz saapuisi paikalle lihapullabolognesen kanssa. ”Olin ihan tuntematon tyyppi RKP:n kentällä, eikä kukaan itseäni lukuun ottamatta veikannut, että menisin läpi.” Sekä Kanadan Trudeau että Ranskan Macron nousivat suosioon lähestyttävyydellään ja spontaaniudellaan. Macron vitsaili kameroiden edessä ja kohteli toimittajia kuin ystäviään. Trudeau muodosti hallituksen, jossa oli miehiä ja naisia saman verran (”koska on vuosi 2015”), toi nuoren poikansa töihin parlamenttiin ja pysähtyi lenkillään ottamaan valokuvia hääseurueen kanssa. Kuka tietää, mikä lopulta vaikutti Adlercreutzin keittiöpolitiikan suosioon – ehkä herkullinen lihapullabolognese, mielenkiintoiset keskustelut tai kasvanut tarve puolustaa ruotsinkielisten asemaa – mutta sana levisi. Yhtenä iltana Adlercreutz kestitsi lastenpsykiatreja Tammisaaressa, toisena joukkoa ensimmäistä kertaa äänestäviä teinejä, kolmantena eläinlääkäreitä Porvoossa. Perinne on jatkunut vaalien jälkeenkin. S aarella tuuli yltyy. Kallio tuntuu lämpimiltä jalkojen alla. Adlercreutzin suunnittelema mökki on ottanut vaikutteita minimalistisesta tanskalaisesta arkkitehtuurista. Ulkokuori on tehty karheasta ja tummasta, melkein mustasta puusta. Sisällä puu on vaaleaa ja sileää, ja valo täyttää huoneen läpitalon ikkunan kautta. Adlercreutz kiertää taloa ja napsii siitä kuvia eri kulmista. Kaikki Adlercreutzissa on sellaista, että hänet voisi ylpeänä viedä näytille vanhemmille, ystäville, torille. Mökin jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja tyylikäs. Tapa, jolla hän puhuu valon ja puun tasapainosta tai tasa-arvon ja kansainvälisyyden tärkeydestä, on rauhoittava. Juuri Adlercreutzin kaltaiset ihmiset voivat ratkaista RKP:n ongelmat. Hän on sopivalla tavalla establishment, mutta tarpeeksi moderni, vaatimaton ja uudistusmielinen. Hänen kaltaisiaan ihmisiään löytyy niin kokoomuksesta, vihreistä kuin demareistakin, mutta vanhat puoluejaot pitävät heitä erillään. Adlercreutz haki puolueen johtoon kampanjoimalla avoimuuden puolesta. Hän näkee, että muutos on välttämätöntä. ”RKP ryhtyy helposti puolustustaisteluun silloin, kun pitäisi nähdä mahdollisuuksia. Varjelemme liian paljon asioita omissa piireissämme ja ajattelemme, että meidän pelikenttämme on alue, jonka joku muu rajaa meille”, hän sanoo. ”Meidän pitäisi nähdä, että pelikenttä on isompi.” Ennen RKP:n uudistamista Adlercreutzin pitäisi saada koko puolue näkemään asia samoin. Se onkin muutoksen kaikkein vaikein kohta. 25
Etelä-Suomessa RKP voi hyvin kampanjoida start-upien, maahanmuuton ja seksuaalivähemmistöjen puolesta, kun taas Pohjanmaalla eletään täysin toisessa todellisuudessa. Lopulta tuntuu, että liberaalin yleispuolueen synnyttämisen haaste on sama kuin kaikilla muillakin. Lisäksi moni RKP:n jäsen ei yksinkertaisesti halua tehdä RKP:sta yleispuoluetta. ”Moni ruotsinkielinen kokee kielen aseman uhattuna. Nuoret lähtevät yhä enemmän Ruotsiin opiskelemaan, eivätkä tiedä, löytyykö heille tilaa Suomessa. On tietty sellainen pohjavire, ettei kaikki ole menossa parhaimpaan mahdolliseen suuntaan”, Adlercreutz sanoo. Kaupungeissa RKP kilpailee samoista urbaaneista, korkeasti koulutetuista äänestäjistä kuin vihreät ja kokoomus. Jotta puolue voi edes haaveilla laajentumisesta, on sen päästävä eroon elitistisestä leimastaan ja kielikynnyksestä. Adlercreutzin on tasapainoteltava: toisaalta suomea ja englantia puhuvien olisi löydettävä RKP, mutta heidän tervetulleeksi toivottamisensa ei saisi tarkoittaa ruotsin kielen vähättelyä. Olisi mentävä suuntaan, jossa ruotsin kieli nähdään osana monikulttuurisuutta. ”Osittain kyse on siitä, miten me viestitään ja miten käytännössä toimitaan silloin, kun ollaan yhdessä ja miten luodaan tunne, että jokainen voi käyttää omaa kieltään. Meidän pitäisi luoda puolueen sisällä aito kaksikielisyys, joka tässä yhteiskunnassa ei muuten toimi.” Sen jälkeen olisi helpompaa houkutella äänestäjiä ei kielen, vaan ideologian ja arvojen perusteella. Ja kampanjapuheissa RKP:n arvot täsmäävät täysin sen kanssa, mitä suomalainen liberaali oikeisto voisi olla: markkinatalouden nimeen vannova, yrittäjiä tukeva, suvaitsevainen ja kansainvälinen puolue. Taloudessa keskellä, arvoiltaan liberaali. Lev och låt leva. RKP:lla on Adlercreutz, jolla on kaikki, mitä Trudeaun tai Macronin kaltaisen hypen rakentaminen vaatisi. Mutta se vaatisi, että Adlercreutziin ja hänen arvoihinsa rakastuisivat myös pohjanmaalaiset maatalousyrittäjät ja suomenkieliset kaupunkilaiset. Onko se lopulta mahdoton tehtävä? K I R K K O N U M M E N T R U D E A U 2 2 2 7 26
Teksti: Robert Sundman – Kuvat: Liisa Vääriskoski Auto on paljon muutakin kuin auto, etenkin jos se on BMW. Instagramista tuttu @Munalissu taltioi Bimmerpartyn hetkiä Ylioppilaslehdelle.
KALAJOEN PIENLENTOKENTÄN PORTEILLA odottaa kymmenien metrien mittainen autoletka. Sen perään kääntyy viereiseltä valtatie 8:lta tasaisin väliajoin uusia autoja. Ne ovat kaikki bemareita. Kakkossarjaa, vitossarjaa, myydyintä kolmossarjaa. On urheilullisempaa coupé-mallia ja isoja perhemaastureita, jotka kiiltelevät auringonpaisteessa puhtauttaan. On parinkymmenen tuhannen euron bemareita ja kahdeksankymmenen tuhannen euron bemareita. On uutta ja vanhaa, sinistä, valkoista ja mustaa, mutta kaikkien konepeltiä koristavat tunnistettavimmat BMW:n symbolit: Saksan Baijerin osavaltion lippua mukaileva logo ja musta etusäleikkö. Lentokentällä alkaa pian Bimmerparty. Se on Pohjoismaiden suurin BMW-harrastajien kokoontuminen, jonka Bimmer Tuning Club of Finland järjestää nyt 16. kertaa. Tällä kertaa paikalle saapuu reilut 1 700 autoa ja yli 7 000 yksittäistä kävijää. Heistä kolmelle kirjaimelle ei ole maanteillä muita vaihtoehtoja. SUURIN OSA MAASEUTUKUNTIEN NUORISTA hankkii ajokortin heti, kun se on mahdollista. Ratissa saatetaan viettää päivittäin tunteja, aivan huomaamatta. Silloin voi käydä niin, että auto alkaa muovata ihmisen identiteettiä. ”Autoon liittyy paljon päivittäisen tila-ajan rutiinien ylläpitoa, ja todennäköisesti siitä tulee osa identiteettiä juuri siksi”, uskoo autoilua tutkinut sosiologi Timo Kalanti. Kalannin väitöskirja Ruumis ja rauta – Esseitä esineiden sosiaalisuudesta vuodelta 2009 perehtyi muun muassa auton ja ihmisen melko tunteelliseksikin muuttuneen suhteen selittämiseen. Auto romanttisen minuuden kotina -artikkelissa Kalanti kirjoittaa ihmisen romanttisen minuuden tarvitsevan mielikuvien ja emootioiden vaalimiseen omaa rauhaa: sellaisen ajan ja tilan, joka on täysin hänen vallassaan ja jossa ei tapahdu mitään, mitä minuus ei haluaisi siellä tapahtuvan. Juuri sellainen tila auto on. Se on kodin liikkuva jatke, jota ihminen kokee hallitsevansa. Idealisoitu, myyttinen koti. Turvasatama maailmassa, jossa minän kokemus itsestä oman elämänsä herrana on jatkuvasti uhattuna. Paikka, jossa järjestys on lähtöisin sen omistajasta eikä muiden sanelemaa. Auto on ruumiin sarkofagi, kolmas iho, metallinen vaippa, koneellisen kohdun sähköinen lämpö. Oma paikka, mutta myös väline, jolla paeta pahaa maailmaa. KOSKA BIMMERPARTYJEN TAPAHTUMA-ALUE on viikonlopun ajan BMW parking only, jäävät vieraiden autot ulkopuolelle parkkiin. Bimmer Tuning Club of Finlandin varapuheenjohtaja Jussi Manni tarjoaa ystävällisesti esittelykyydin omalla urheilullisella bemarillaan. Alue muistuttaa mitä tahansa pientä festarialuetta: on esiintymislava, yhteistyökumppaneiden pisteitä, joissa esitellään autoiluun liittyviä uutuustuotteita sekä tietysti kioski, jossa myydään tämän vuoden Bimmerparty-t-paidat ja -hupparit. Festariasusteet ovat samoja kuin kaikkialla: monilla on leit, joillain kasvomaalaukset. Taustalla soi Radio Bimmer FM, tapahtuman oma radiokanava. Ysärin ja 2000-luvun alun konemusiikkihittejä rytmittää pikkutuhma läpänheitto. Kalajoen lentokenttä ei ole iso, mutta täällä kaikki liikkuvat omilla autoillaan – paitsi iltaisin. Silloin kokoonnutaan lavan eteen. TUTKIMUKSEN MUKAAN NUORET MIEHET viettävät lähes koko viikonlopun autoissaan liikenteessä tai kosketuksissa korjattavaan autoon talleilla. He kuuntelevat Scooter-bändin musiikkia ja Euroopan listahittejä säätäen bassotehosteet täydelle teholle autoissaan, kirjoittaa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen vuonna 2001 ilmestyneessä artikkelissaan Kaahariklubin pojat. Vaaranen tutki erityisesti nuorten miesten autoiluelämäntapaa 1990-luvun lopulla. Mikään Bimmerpartyillä ei viittaa siihen, etteikö olisi vuosi 2001. Isosta, lähes kokonaan bassokaiuttimeksi muutetusta autosta pauhaa tuttu Scooterin biisi: When I was young, It seemed that life was so wonderful, A miracle, oh it was beautiful, magical. Illan pääesiintyjänä on ruotsalainen eurodance-yhtye Solid Base, joka sekin on tuttu 1990-luvun lopulta. Vaaranen ei ihmettele kulttuurin pysyvyyttä. Hän viittaa puhelimessa historioitsija Markku Kuisman ajatuksiin ihmisen rakkaudesta koneeseen ja laitteisiin. Niin vahva ja voimakas suhde ei muutu muutamissa vuosikymmenissä. SOSIAALINEN YHTEISÖ VOI TIMO KALANNIN mukaan syntyä minkä tahansa toteemin ympärille. Yhteisö uskoo jaettavaan kokemukseen ja juhlii sitä yhdessä. Bimmerpartyillä ei tarvitse pelätä tappeluita, sanoo telttakatoksen autonsa viereen juuri pystyttänyt mies. Hän ottaa aurinkoa ilman paitaa ja kulauttaa hörpyn oluttölkistään. ”Me ollaan kaikki tavallaan saman henkisiä ihmisiä, koska BMW yhdistää.” Mutta miksi juuri bemarista on tullut Kalajoen tapahtuman toteemi? Kalanti arvioi, että merkkimytologia on voinut osin syntyä Saksan autobahnoilla, valtateillä, joilla on vapaat, rajoittamattomat nopeudet. Niillä on pystyttävä kilpailemaan suorituskyvyllä. Kahdesta saksalaisesta laatuautosta BMW edustaa juuri urheilullisuutta ja nopeutta. Mercedes-Bentz huokuu konservatiivisempaa pönäkkyyttä ja vaurautta, ja merkin yritykset tehdä itsestään urheilullisempaa ovat kuihtuneet Saksassa nopeasti kasaan. Samoilla linjoilla on Petteri Ojala, joka on tutkinut syksyllä Turun yliopistoon valmistuvaa väitöskirjaansa varten autofoorumeja markkinatiedon näkökulmasta. ”Kunnon kaahailuauton piti olla takavetoinen, koska juuri se synnytti ajamisen iloa. BMW oli tässä takavetoisuudessa pioneeri.” SITÄ OJALAKAAN EI OSAA TÄYSIN SELITTÄÄ, miksi tietylle automerkille ollaan niin uskollisia. Joskus merkki vaikuttaa ikään kuin vain ”jäävän päälle”, ilman selkeää syytä. Autotehtaiden näkökulmasta tässä ei ole mitään sattumaa. Ne käyttävät paljon aikaa ja rahaa suunnitellakseen uusien autojen tuoksuja ja äänimaailmaa. Tällaiset asiat saavat kuskit kiintymään autoon alitajuisesti. Ja sosiologin termein: tämä kaikki vaikuttaa yhteisön jaettuun käsitykseen toteemistaan. ”Kun on kerran bemaria ajanut, niin sen kyllä ymmärtää”, huikataan Bimmerparty-vieraille ratin takaa. Tai kuten Timo Kalanti kirjoittaa: Kulttuurissa, jossa vapaus tarkoittaa rajojen rikkomista ja ylittämistä, väline, joka fyysisesti ylittää maantieteellisiä ja hallinnollisia rajoja, -ja pakenee paikallisyhteisöjen kontrollia, löytää väistämättä tiensä kollektiivisen tajunnan päiväuniin. Lähteenä on käytetty myös Timo Kalannin teosta ”Autoilukokemus: Mekanisoitu liike ja virtualisoituva maisema” (Teknillinen korkea koulu, 1998) sekä Kalle Toiskallion (toim.) kirjaa ”Viettelyksen vaunu: Autoilukulttuurin muutos Suomessa” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001). M I N Ä N K O K E M U S I T S E S TÄ . . . 2 8 3 5 30 30
32 32
H O T W H E E L S Te x t : R o b e r t S u n d m a n – P h o t o s : L i i s a Vä ä r i s k o s k i Tr a n s l a t i o n : M e l i s s a H e i k k i l ä A car is more than just a car, especially if it’s a BMW. @Munalissu from Instagram captured the essence of this year’s Bimmerparty for Ylioppilaslehti. AT THE GATES OF THE KALAJOKI AIRFIELD in Northern Ostrobothnia, there is a sprawling line of cars tens of metres long waiting to enter. A steady stream of vehicles pours in from the nearby highway. They are all BMWs. Cars from the auto manufacturer’s 2 series, 5 series, and its best-selling 3 series. Sporty coupés and bulky station wagons gleam side by side in the sun. Lined up are BMWs worth twenty thousand euros and BMWs worth eighty thousand euros. New, old, blue, white, black, but most importantly bearing the brand’s most recognisable symbols: the BMW logo in blue and white, based on the flag of German state Bavaria, and kidney-shaped front grilles. This year’s Bimmerparty is about to begin. It is the largest event in the Nordics for BMW aficionados, organised by the Bimmer Tuning Club of Finland for the 16th time. The airfield will host 1,700 cars and over 7,000 guests over one weekend. They can all agree on one thing: Nothing on the road beats those three letters. MOST TEENS LIVING IN RURAL AREAS SIGN up for driving classes the moment they can. They often spend hours cruising around, just like that. It’s no wonder then, that the ride can easily become an all-encompassing part of their identity. “Cars are associated with maintaining daily routines, which is most likely why they play such a strong role in identity-building,” believes sociologist Timo Kalanti. Kalanti’s doctoral dissertation Body and Iron: Essays on the Socialness of Objects (2009) studied how people build emotional attachments to inanimate objects. Kalanti writes that a person’s romantic self needs space to nurture mental images and emotions; a time and place where the individual is in full control. A car can be just such a space. It is the mobile extension of a home, something a person feels they can control. An idealised, mythic home. A safe harbour in a world where the self’s autonomy feels constantly threatened. A place where its owner makes the rules. The car is a sarcophagus, third skin, metallic cloak, and provides the electric warmth of a mechanical womb. A private space and a vehicle with which to escape from the world. BECAUSE PARKING AT THE BIMMERPARTY venue is BMW only, we heathens have to park further away. The vice chair of Bimmer Tuning Club of Finland Jussi Manni kindly offers us a ride around the area in his sporty BMW. The area is like any other festival ground: there is a stage, stands for sponsors and of course a kiosk selling this year’s Bimmerparty branded merchandise ranging from t-shirts to thongs. Men and women stride past us wearing classic festival attire: colourful plastic leis and face paint. Electronic music from the 90’s and 00’s acts as a lubricant for their cheeky banter and loud chatter. The soundtrack of the weekend is Radio Bimmer FM, a radio station curated specifically for the party. The Kalajoki airfield is not particularly large, but everyone seems to insist on cruising around in their cars – except in the evenings. That’s when the show starts. ACCORDING TO RESEARCH, YOUNG MEN spend most of their weekends in their cars driving or in garages fixing them. They listen to music by the band Scooter and other European chart toppers, pumping the bass up in their car stereos, wrote the director of the Family Federation of Finland, Heli Vaaranen in 2001. Everything at this year’s Bimmerpaty suggests it could still easily be 2001. The headliner for tonight is 90’s Swedish Eurodance group Solid Base. A massive sound system thunders classic Scooter hits: When I was young, It seemed that life was so wonderful, A miracle, oh it was beautiful, magical. A revving engine and the thump of the bass deep in your chest – a love as strong as that does not just die out in a decade or two. A COMMUNITY CAN BE BORN AROUND any totem, Timo Kalanti says, when there are people that believe in a shared experience and celebrate it together. You don’t need to be afraid of getting into a fight at Bimmerparty, says one man sunbathing shirtless next to this parked car. He takes a glug from his beer. “We are all the same in a way. BMW brings us together.” But why has one German car brand become the totem of this Kalajoki clique? Kalanti estimates that the myth surrounding the brand was born on German autobahns, highways with unlimited speeds. Only performance matters. Of the two German luxury carmakers, BMW exemplifies sportiness and speed, while MercedesBentz oozes a conservative rigidity and wealth. Petteri Ojala, PhD candidate from the University of Turku, has studied car forums for his dissertation on market research. He cannot place a finger on why motorheads grow so fond of a single brand. He thinks some brands just “stick” without rational reasoning. Car manufacturers, however, do not leave anything to luck. They spend a lot of time and money to design every minute detail from how their seats smell to how their closing doors sound, hoping to arouse the subconscious desires of drivers. All of this has an effect on how the community experiences their shared totem. “When you’ve driven a BMW once, you’ll understand,” says one driver, before speeding off into the distance. References: Timo Kalanti: “Autoilukokemus: Mekanisoitu liike ja virtualisoituva maisema” (Helsinki University of Technology, 1998), and Kalle Toiskallio (ed.): “Viettelyksen vaunu: Autoilukulttuurin muutos Suomessa” (Finnish Literature Society, 2001). 33
Trump ja globaali pakolaisja ilmastokriisi ovat nykyään houkuttelevia täkyjä taiteilijoille. Koetteko, että teidänkin pitää olla jollain tavalla mukana kommentoimassa ajankohtaisia ilmiöitä ja uhkia? Anssi Kasitonni: Mulle tulee vähän huono omatunto, jos ajattelen omaa tekemistäni suhteessa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Tunne poistuu kuitenkin nopeasti, kun muistan sen tosiasian, että olen tosi huono poliittisten teosten tekijä. Johanna Sinisalo: On oltava sisäinen tarve ja palo käsitellä jotain tiettyä ongelmaa, ja jos se ei ole itselle läheinen, syntyy soodaa. Tämän hetken poliittinen taide on mielestäni yleispoliittista. Se käsittelee kysymyksiä, jotka vaikuttavat meihin kaikkiin tulotasosta tai asemasta riippumatta. Vaikkapa elokuvassa annetaan ääni ja näkökulma maahanmuuttajalle, tai kirjoitetaan tekstejä ilmastonmuutoksen tai epätasaarvoistumisen aiheuttamista tulevaisuuksista tai kuvataiteessa kommentoidaan eläinoikeuksia tai lapsipornoa. Eikä se poliittisuus ole välttämättä teoksen keihäänkärki, vaan osa teoksen kokonaisuutta. Tulee mieleeni Antti Tuomaisen Parantaja, joka sijoittuu ilmastonmuutosSuomeen, mutta jossa ilmastonmuutos on miljöön ominaisuus, ei teoksen aihe. Kasitonni: Harva ihminen nauttii siitä, että kun se vapaaehtoisesti lukee tai katsoo tai kuuntelee jotain, niin yhtäkkiä tajuaa, että tässä yritetään väkisin opettaa jotain. Sinisalo: Minä kyllä nautin suunnattomasti siitä, että opin uusia asioita. Siksi tungen fakta-aineistoa omiin kirjoihini: sellaisia kirjoja haluan itse lukea. En minäkään tykkää, että väkisin työnnetään kurkusta alas. Mutta jos vain sanotaan, että kyllä mustat ihmiset on ihan yhtä hyviä kuin valkoiset, niin mieluummin luen tarinan, jossa osoitetaan konkreettisesti, miten ihonväri menettää merkityksensä. Vaikkapa Hidden Figures -kirja – leffaa en ole nähnyt – tekee näkyväksi Nasalla työskennelleet mustat matemaatikkonaiset, jotka olivat kuulentojen takana. Minä en edes tiennyt, että a) siellä oli mustia tai että b) siellä oli mustia naisia, siis koko helvetin Nasassa. Ja että vielä 50-luvulla heillä oli eri vessat käytävän päässä. Kasitonni: Parhaissa jutuissa viihde ja opetus yhdistyvät. Olisi hienoa, jos johonkin harmittomaan Herttatai Harlekiini-sarjaan olisi piilotettu upea yhteiskunnallinen sanoma. Kirjailija Johanna Sinisalo tunnetaan kantaaottavista romaaneistaan, kuten sukupuolten tasa-arvon romahtamista kuvaavasta teoksesta Auringon ydin (2013). Hän on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Anssi Kasitonni on muun muassa kuvanveistäjä ja videotaiteilija, joka viimeistelee Saladdin Castique -nimistä elokuvaa. Siinä ajetaan nelivetoisella aarrearkulla metsässä. Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla vuonna 2011. K I R J A I L I J A J O H A N N A S I N I S A L O J A M O N I A L A T A I T E I L I J A A N S S I K A S I T O N N I . . . P O H T I V A T Y H T E I S K U N N A L L I S E N A K T I V O I N N I N J A S E K O I L U N M E R K I T Y S T Ä T A I T E E S S A . 36
Sinisalo: Esimerkkinä tulee mieleen [Matti Yrjänä] Joensuun dekkarit, joissa yhteiskuntakritiikki uitettiin jännärikehyksen sisään. Se oli aika uutta Suomessa, nordic noir syntyi vasta myöhemmin. Joensuun teokset olivat myös kirjallisesti korkeatasoisia. Varmasti monet ihmiset, jotka eivät olisi muuten lukeneet sosiaalianalyysejä, huijattiin tällä tavalla niiden äärelle. Kasitonni: Toisaalta sellainenkin teos, jonka tarkoitus on vain muuttaa ihmisten ajattelua, voi olla tosi hyvä. Siinä on niin monta styleä. Sinisalo: Tuohon sanon sen, että minä en pyri muuttamaan ihmisten ajattelua. Se on mahdoton tehtävä. Joillekin ei mene mikään läpi millään inttämisellä. Ajattelen, että olen saavuttanut tavoitteeni kirjailijana, jos lukija ei heitä kirjaani seinään kolmen sekunnin jälkeen, vaan jopa lukee kirjan loppuun asti. Toiseksi tärkein tavoite on se, että lukija edes välähdyksenomaisesti ajattelee asioita uudesta näkökulmasta. Kasitonni: Joku elokuvaohjaaja sanoi hyvin, että hänen hommansa on viedä katsoja rautatieasemalle. Se saa sitten itse miettiä, mihin suuntaan haluaa lähteä. Sinisalo: Hirmu hyvin sanottu. Kasitonni: Se on jännä, kun jonkun teoksen ympärillä on semmoinen aura, se huokuu jotain. Ja seuraavana yönä sitä miettii, että mikä siinä oli... Vaikka Markus Copperin Archangel of Seven Seas, joka on urkupilleistä tehty valas. Ja sitten Sibelius-monumentti. Lapsena katselin sitä ja ihmettelin, miksi se on olemassa, onko joku aikuinen muka tehnyt tahallaan tämmöisen? Kirjoissa ja elokuvissa on hienoa, kun maailma jää päälle. [Lars von] Trierin Melancholian jälkeen oli pitkään jalat vähän heikot ja sellainen olo, että näin tämä kaikki sitten loppuu, onpa surullista. Sinisalo: Minut pudottaa immersiosta välittömästi se, jos kirjassa tai elokuvassa on rankka asiavirhe. Frank Schätzingin Pedot-ekoscifijännärissä on visio, että merenelävät koettavat saada Kanariansaarten La Palman kalderan romahtamaan, minkä jälkeen Yhdysvaltain itärannikko olisi mennyttä. Ensin tuntui, että kirjan taustatutkimus on tehty järjettömän hyvin: kun tarinassa ollaan vaikka lentotukialuksella, pystyn haistamaan öljyn ja kuulemaan metallilaattojen nitinän. Mutta sitten kun puhutaan Kanariansaarista ja kirjailija luettelee ne saaret, niin yksi puuttuu kokonaan ja toisen nimi on väärin. Minua ärsytti! Miksei kaveri voinut googlata sitä? Sen jälkeen epäilin, että onkohan tässä mikään fakta oikein. Onko joku taideteos muuttanut teitä? Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä teki minusta melkein kasvissyöjän. Sinisalo: Bill Brysonin A Walk in the Woods sai minut vaeltamaan Appalakeille. Kasitonni: Poliisiopisto 4, jossa näin ensi kertaa skeittausta. Olin, että vähän tuo on coolia ja mahtavan näköistä ja varmaan tuntuukin aivan upealta, ja siitä lähtien olen skeitannut. Tosin se ei muuttanut maailmankatsomusta. Mutta tuleehan skeittaamisen mukana tietty maailmankatsomus. Kasitonni: No piittaamattomuus ja esivallan vastustaminen, joo. Millaisia aikoja elämme taiteen tekemisen kannalta? Kasitonni: Ennen pankit ostivat auloihinsa veistoksia riippumatta siitä, mitä teit. Tuntuu, että kuvataiteen arvostus oli korkeammalla. Tavan kansa ei vihannut kuvataidetta, vaan oli, että ihan hyvältä tuokin näyttää ja maksaa näköjään kaksikymmentä tonnia, ostetaan se kotiin. Nykyään samasta jutusta ajatellaan helpommin, että vittu mitä paskaa, miksi joku on tehnyt tämmöisen. Sinisalo: Kulttuurikentän pirstoutuminen on johtanut siihen, että ihmiset saavat itselleen räätälöityä taidetta. Jos tykkää yksisarvispornosta, niin jostain varmaan löytyy joku, joka tekee yksisarvispornoa. Eikä siinä mitään. Samalla silti kapenevat mahdollisuudet siihen, että eksyisi sellaisen taiteen äärelle, joka ei ole omalla mukavuusalueella. Kasitonni: Niinpä, häh-efektiä tarvitaan. Ihmiset häpeävät ihan turhaan itseään, kun ne menevät vaikka galleriaan: mitä jos en tajua. Yksi vanhempi timpuri oli meillä tekemässä taloon ulkovuorta ja samaan aikaan minä tein isoa veistosta vajassa. Timpuri kysyi, että mitä minä teen siellä. Sanoin, että olen kuvanveistäjä, tulepa kattomaan mitä minä teen. Se säikähti ja sanoi, että ”en tuu!” Ja minä olin, että miten niin et tuu, ja se oli, että en minä kuitenkaan tajua. No, se tuli kuitenkin ja sitten se sanoi, että ”sama kait se on mitä sitä tekee kuhan siitä tulee helevetisti rahaa”. Minä sanoin, ettei ees tule. Teksti: Juhani Karila – Kuvat: Jonne Renvall Tällä palstalla kaksi taiteilijaa tapaavat ja keskustelevat mistä tahansa. 37
E S S E E ”MISSÄ OLIT, kun kuulit Chester Benningtonin kuolleen?” kyseli kaverini kesällä Instagramissa. Olin jossakin Kruunupyyn ja Evijärven välillä. Ajoin vuosimallin 2003 harmaata Nissan Almeraa, kun takapenkillä istuva äitini luki Ilta-Sanomien uutisotsikon ääneen. En ollut ajatellut Linkin Parkia saati sen laulajaa aikoihin. ”Ne ajat” olivat jääneet ajamani auton valmistusvuoteen – kuinka sattuikaan. Silti olin kerran ollut mukana sukupolvikokemuksessa nimeltä Hybrid Theory. Heti perille mummolaan päästyäni avasin tietokoneen ja aloin katsoa Linkin Parkin musiikkivideoita. Facebookiin alkoi virrata muistoja 41-vuotiaana itsemurhan tehneestä rocktähdestä. Nykyperspektiivistä Linkin Parkin estetiikka näyttää etäiseltä ja hieman kornilta. Se havainnollistuu In the End ja Crawling -kappaleiden musiikkivideoissa: kankeaa tietokonegrafiikkaa, kohtalokkaita poseerauksia ja goottilaisesti meikattuja, ahdistuneesti haahuilevia naishahmoja. Benningtonilla on lyhythihainen kauluspaita ja käsivarsissa liekkitatuoinnit. MINULLE – ja aika monelle muulle – Linkin Park kiteytti millenniumin hengen. Uusi vuosituhat oli talouskasvun ja materiaalisen hyvinvoinnin aikaa, jonka kääntöpuolena kumisi epämääräinen tyhjyys. ”In the end it doesn’t even matter”, Bennington lauloi. ”Save me from the nothing I’ve become”, vastasi Evanescence. Apulannan Toni Wirtanen möyri Käännä se pois -kappaleen videossa mudassa Marilyn Mansonia jäljitellen. Tuolloin puhuttiin ”angstista”. Käyttökelpoisen sateenvarjotermin alle pystyi summaamaan monenkirjavan kokemuskimpun, joka koostui nuoren ihmisen kasvukivuista, peloista ja epävarmuuksista. Angsti oli niin esillä, että se muuttui vitsiksi: nuorison ahdistus oli helppo kääntää hyvinvointilasten omahyväiseksi ruikutukseksi. Jostain tuo angsti silti kumpusi. Se tuntui niin vakavalta ja vilpittömältä; jonkinlaiselta herkkien ihmisten ulkopuolisuudelta hyvinvoinnin keskellä. Kouluampumisten ja WTCiskujen synnyttämä paniikki vain lietsoi sitä. SITTEN ANGSTI KATOSI. Linkin Park vaihtui uusiin, Lady Gagan kaltaisiin sukupolvikokemuksiin, jotka vetosivat muuhun kuin ahdistuksen tunteisiin. Nyt, kun vuosituhannen vaihteen teinit ovat kasvaneet kolmekymppisiksi, millennium-estetiikka on tehnyt paluun, joskin etäännytettynä nostalgisointina. Virnuilen ymmärtäväisesti IRC-Gallerian parhaimmistoa esittelevälle Instagramtilille, jossa liekkikuviot ja reisitaskuhousut vilisevät. The Guardian tiesi kertoa jo viime vuonna, että Y2K-estetiikka on taas ajankohtaista. Asialle omistautuneissa Tumblr-blogeissa jaetaan kuvia Matrixista, värikkäistä iMac G3 -tietokoneista ja puhallettavista huonekaluista – kaikenlaisesta millenniumkrääsästä. Nykypäivän millennium-fiilistelystä puuttuu kuitenkin jokin, nimittäin angsti. Minne se oikein meni? Jos angstin vaivaannuttavuus perustuu sen vilpittömään tapaan käsitellä ahdistusta, niin miksi se sitten oli vain 2000-luvun alun trendi? Eivät ongelmat, jotka purkautuivat vaikkapa kouluampumisina, ole menneet minnekään. Edelleen on ulkopuolisia, ahdistuneita ihmisiä. Minne katosi angsti? Teksti: Mikael Mattila ku va : M er i Bj ör n 38
LAULUNTEKIJÄ Matti Johannes Koivu ruotii vähän samoja asioita radiosarjassaan Tulevaisuuksien historia. Hän kartoittaa suomalaisten tulevaisuuskäsityksiä eri aikakausilta ja esittää, että nykyisessä yksilöiden yhteiskunnassa ihmiset ovat lakanneet uskomasta tulevaisuuteen. Tämä johtuu siitä, että yhteiset projektit puuttuvat. Tulevaisuutta paetaan arjen pieniin asioihin, hän väittää. Kuulostaa järkevältä. Hyvään fiilikseen self-helpin ja konmarittamisen avulla pyrkiminen on osoitus siitä, että sentään oma elämä ja oma tulevaisuus ovat hallussa. Silloin myöskään angstille ei löydy sijaa. Millennium-ihminen ahdistui, koska hänen oli vaikea löytää oma paikkansa arvojen pirstaloituessa. 2010-luvun ihminen on jo lakannut rimpuilemasta, koska yhteiskunnan isot linjat näyttävät mahdottomilta muuttaa. Angsti kuului rimpuiluun, ei sopeutumiseen. Samalla negatiiviset tuntemukset on karnevalisoitu. Facebookista löytyy sivuja kuten Nihilist memes, joilla hekotellaan itsetietoisesti masennukselle ja olemassaolon järjettömyydelle. 64 Facebook-kaveriani tykkää tällä hetkellä kyseisestä sivusta, ja tykkään siitä itsekin. Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että ”tällaista” tämä nyt on, eikä ”tälle” oikein voi mitään. NIIN MILLAISTA? No, järjetöntä ja ahdistavaa tietenkin. Jokainen viime aikoina politiikkaa seurannut tietää, mitä tarkoitan. Silti järjettömyydestä ahdistuminen tulkitaan ylireagoinniksi. Yksilöiden tsemppiyhteiskunnassa ongelmiin tulee suhtautua pragmaattisesti ja ratkaisukeskeisesti, kuin vältellen kaikkea, mikä voitaisiin tulkita heikkoudeksi. Tämän maksiimin valossa angstikin tuntuu lapselliselta. Siksi myös Linkin Parkin voiton päivät jäivät vuosituhannen alkuun. Yhtye julkaisi tänä vuonna viimeiseksi jäänevän albuminsa One More Light, mutta siitä ei erityisemmin pidetty. Levy nähtiin nelikymppisten miesten pyrkimyksenä roikkua tässä ajassa kiinni. Nu metal -riffit ja raskas kohkaus olivat vaihtuneet trap-nakutukseen ja liukkaisiin synataustoihin. Kritiikin kohteena ei ollut tyyliremontti sinällään, vaan se, miten köykäisesti se oli toteutettu. Bennington tosin lauloi edelleen samoista asioista. Levyn avaus raita oli nimetty kolkosti: Nobody Can Save Me Now. Kappaleet kulkevat kuitenkin duurissa – angsti on hymykasvoista ja kepeää. Ikään kuin bändi haluaisi viestittää muulle maailmalle, että kyllä tästä selvitään. Bennington ei selvinnyt. Syyt tähän ovat tietysti henkilökohtaisia. Väitän silti, että ehkä ilman angstista taidettaan hän olisi tehnyt ratkaisunsa jo aiemmin. Hetkellisesti angsti pelasti hänet – ja aika monen muun. Kirjoittaja kaivoi tänä kesänä vuonna 2003 ostamansa liekkipaidan vaatekaapistaan ja otti sen käyttöön. T P 3 : S Y Y S A H D I S T U K S E E N ENITEN KISSANPENTUJA LAURI MÄNTYVAARAN TUUHEET RIPSET Hannaleena Haurun esikois pitkässä on ehdottomuutta, takaa-ajoja ja hiljaisuutta silloin, kun pitäisi vain pussata. Sekä Rahkaristeily ja liekinheitin. Veera Jussila ENITEN AMERIKKALAISKLISEITÄ NIX (GUMMERUS, 2017) Nathan Hillin ylistetty esikoinen ilmestyi elokuussa suomeksi. Totuudenjälkeiseen aikaan sijoittuva ”suuri amerikkalainen romaani”, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Robert Sundman ENITEN MUSIKAALEJA SWING TIME (WSOY, 2017) Zadie Smithin uutuus johdattaa Länsi-Afrikan kylien ja Lontoon kautta megakokoisille estradeille ja hiljenee kertomaan tarinan elämästä, jossa ihonvärillä on väliä. Melissa Heikkilä 39
Jalat tomuttaa katua ja liidetään, hulmuavin tyllein ja Dimmu Borgirin paidoin, on sotkuiset tukat ja seksistä tuhraantuneet mustat, niin nopeasti laittauduttu! Nyt matkalla markettiin sen huomaa, kuinka ajat muuttuvat. Eilinen nauraa tälle päivälle, joka venkoaa kohlemossa sohvalla! Naur Naur. Uudet minuutit poukkoilevat, niistä on pidettävä kiinni rystyset harmaina. Vanhat hienot ajat hylveksivät nykypäivää, jossa ohikiitäviä hetkiä on viljalti ja ne kuhisee. Elämämme ovat raksuttaneet kauas järkevistä kimpaleista, joita joskus lukukausiksi kutsuttiin! Jaamme itsemme kuin sanomalehdet aamuyöllä, mutta tykkään siitä, se villitsee. Koska on uusi aikakausi nyt! Tieto on tursunnut yli äyrien ja perheemme kuolleet, nuoret, olemme oman janomme vuonoja ja nyt täynnä pelkkää vettä… Valintatalossakin osataan vaativana suoraan oikealle hyllylle, joka on tuotteista sateenkaari Emme ylitä rajoja vaan kuljemme niiden reunaa! Teemme joka viikko vaarallisia asioita vain saadaksemme happea, Krunassa suu täynnä kuolaa ja keksejä, Cumuluksen ammeessa tragedian suu joka vaahtoaa. Painajaisissa oranssit kasvot joita ei voi pestä. Nythän olemme sitä sun tätä ja meillä on kiire. Vitullinen hoppu mennä sinne missä myrskyluukkuja pidetään yötä päivää auki! Missä on hiljaista ja esteettistä, sydämiä täynnä olevia puhelimia, joille kriittiset ja huolitellut opiskelijat eivät muljauttele. Jonnekin, missä päittemme raitamajakka ei sammu, metro juoksee eikä riskinotto tulehdu pulleiden aivojemme sekaan.. Tuntuu, etten voi enää saavuttaa kuin arkipäiväisen onnellisuuden. Mutta kun se ei täytä! Lisäksi haluan saada tulostimen toimimaan Aleksandriassa ilman paniikkikohtausta, haluan olla terve taas, haluan laskeutua värisevänä kädenlämpöiseen järveen vihreitä limaisia tikkaita. Muistan kerran niin kävi, mutten muista missä ja milloin ja ketä siellä oli ja mikä tilaisuus se oikein oli, juhlia on nykyään niin paljon ja kuuluu istua jokaisessa pöydässä Ja niin! Seksikkäät ihmiset Periscopessa! Voi jeesus, me mukaan lukien, mm niitä himoitsen ja niitä on loputtomiin, täynnä varmoja sivellinvetoja kuin mestareilla. Keskusteluissa tätä kaikkea nannaa pelätään! Pelätkää sitten myrskyä, kynttilää, niinpä helvetti, pörröistä terrieriä joka vaitii. Loppujen lopuksi olemme aina vain sammusilmäisiä seksuaaleja Helsingin kahdella klubilla. Yhdessä hengitämme ja aamulla heräämme kuin sula voi sahanpurussa, vedet kielillä ja silkkisilmät hämähäkin jaloilla, tajuatteko, että tämän lähemmäs aitoa rakkautta emme voi päästä! Se on nääs pulppuava ja kipeän kirkas, se kourii syvältä eikä lopu, tästä kaudesta selviää. On vain luotettava tilanteiden paniikinomaiseen reaktiovoimaan. Alennus-annokseen Sörkan marketissa! Seksinkosteaan itsepäiseen tunteeseen. Keskusteluihin kaduilla! Mutta ei rähistä enää, asetuta vastoin, olemme tämän päivän ainoat minät, tiedättekö, tänään on ainoa mahdollisuus olla hyvä yritys. Kuten tuo Elsa Maria, joka hyrisee surusta mutta alati vahvistuu. Hmm, se tanssii levollisna baarin sohvaloossissa kun levyt ryskää! Tänään on hieno mahdollisuus olla sellainen rauhallinen ihminen, joka vanhenee lakkaamatta. Ollaan saatanan rahisevaa sokeria historian särkevissä hampaissa! Ollaan juuri niin kuumia kun halutaan, kirpeitä ja vaativia, luumuja, ei kenenkään vuoksi kukkivia Yritän vain sanoa, että loppujen lopuksi on helppoa elää huumassa. Syleillä murheen muovailusavea. Koska on vain kuunneltava kummaa seuralaista (ja muitakin) samalla kun kadulla liidetäänkin, hulmuavin tyllein ja ryötässä, kun ollaan kiirehtimässä minne lie. Kun kuuntelee tarkkaan, sen ääni on vasta auenneen kumea ja kuitenkin – juhlatumua täynnä, niin että sen kyllä tunnistaa. Ujosti mutta lohdullisemmin kuin koskaan se sanoo: ”Kyllähän se burnis on sitte salee, ja sit kun kunnolla pysähtyy, mahdollisimman pian, nii ei sitten menis tosta pahemmaks. Se hoituu kyllä kun saat levättyy! Ja kaikki muukin tuo.” F I K T I O Burnis Teksti: Elsa Tölli Elsa Tölli on helsinkiläinen runoilija, joka on parhaimmillaan elävänä lavalla. 40
EMOJI-UUTISET Arvaatko, mistä uutisesta on kyse? Jaa vastauksesi Twitterissä tunnisteella #emojiuutiset. Jos olet nopea, voit voittaa kirjapalkinnon! Kerromme vastauksen myös tällä palstalla seuraavassa Ylioppilaslehdessä. Edellisessä numerossa kerroimme, että sipoolaisen ratsastuskeskuksen pihalle putosi Helsingin Sanomien mukaan pääsiäisenä taivaalta hauki. Syyksi epäiltiin merikotkaa. Hauki oli yöllä hieman pakastunut ja se päätyi roskakoriin. Kosminen työtön on Jyrki Nissisen Ylioppilaslehdelle luoma sarjakuva. 41
E R R Ä Ä S S Ä E U R R O O P P A L A I S E S S A yljopistossa järestettiin hiljattain yljopiston historijan ensmäinen liäketietteen luvento muan omala kielelä. Muassa on perintteisesti käytetty yljopistoloihen opetoskielenä englanttii, mutta viimmo aikona on alettu ymmärttee, jotta minkä tahhaa kielen tulovaissuus ja säilyminen näyttää huonolta, jos kieltä ei pyritä järestelmälisesti käyttämmään maholisiman luaja-alasesti yhteiskunnan kaikila alola. Esjmerkki vois olla monestai paikasta, mutta mainittu yljopisto sijjaihtoo Isossa-Ritanijassa – siis valtijossa, josta englanin kielen mualimanvallotos on aikonnaan alakana. Kyssiissä on Cardiffin yljopisto Walesissa elj Caerdyddin yljopisto Kymrinmuassa, kuten muata mielluummin kuhun muan omankielisen nimen Cymru mukkaan. Kielj on tietennii kelttiläisseen kieljryhmään kuuluva kymrin kielj. S U O M I K U U L L U U M U A L I M A N N U I N 7 000 kielen joukossa niihen harvoin ja valittuin joukkoon, joka suap olla ihtenäisessä valtijossa enimmistökielenä ja paikalisena valtakielenä, jota on ainnai toistaseks käytetty kaikila elämänalola korkkiikoulutosta myöten. Monet huohmattavasti pienemppiin ja uhanalasemppiin kielliin huastajat oisivat onnessaan, jos onnistusivat suavuttammaan omalen kielelleen semmosen aseman, joka suomela on. Oun suomalais-ukrilaisen kielentutkimuksen opiskelliina piässynä seurroommaan läheltä monen vähemmistökielen huastajjiin pyrkimyksii luajenttoo oman kielesä käyttöalloo semmossiin vunktijoloihen, joissa on totuttu käyttämmään yhteiskunnalisesti vahvemmassa asemassa olovvoo kieltä. Kymrinmuan lisäks rohkasovvii esjmerkkilöitä löyttyy esjmerkiks Katalonijasta, Baskimuasta ja Saamenmuasta. Sammaan aikkaan seurroon kuitennii Suomessa kehitöstä, jossa englanin kielj levittäyttyy yhä uusilen käyttöalolen. Yljopistomualimassa tämä näkkyy esjmerkiks siten, jotta nykkyy yhä ussiimp suomenkielinen opettaja luvennoip yljopistola kurssisa englaniks, koska kahenkymmenen suomenkielisen lisäks paikala suattaa olla joku, joka ei ossoo suommii. TIIJE ON KANSOINVÄLISTÄ, EIKÄ KELLÄÄ muila paihti kieljtietteilijöilä ou aikkoo opiskela satoja vierraita kiellii, joten tarvittaan jottai yhteistä kieltä, jolla voijaan kommunikoija ylj kieljrajjoin lopalisoituvassa mualimassa. Totta. Ehkä. Mutta tätä lausetta ei pitäs koskaa sannuu ileman, jotta samala puohittaan hyvin syvälisesti, missä yhteyvessä englanin käyttäminen on aijosti perustelttuu ja missä yhteyksissä pitäs sen sijjaan pittee kynsin ja hamppain kiini paikalisesta kielestä. Englanin kielen käyttäminen voip olla ymmärettävvee kansoinvälisessä konhverenssissa, jonka osanottajat tulloot erj maista tahe opetoskielenä semmosela kurssila, jonka opettaja on väljaikasesti vierrailemassa Suomessa. Sitä sen sijjaan ei pie hyväksyy, jotta englanti muutettaan tietylä alala koko maisterjopintoloihen piäassiiliseks opetoskieleks. Suomalaiset eivät nimittäin ossoo uavistookkaa, mimmosen karhunpalaveluksen hyö tekkööt ihelleen ja omalen kielelleen, jos hyö alakkaat viärin ymmäretyn kansoinvälisyyven nimissä joustoo siitä, missä yhteyksissä käytettään ommoo kieltä. Kehitös voip juohtoo noijankehhään, jossa paikalisen kielen käyttö yhteiskunnassa vähennöö, koska ”kohtelijaisuuven” tautta käytettään yhä ussiimmassa tilantteessa tulokkaihennii ymmärtämmee vierasta valtakieltä. Kun tämän kielen käyttöala kasvaa, uusilen tulokkailen käyp yhä mahottomammaks omaksuu paikalinen kielj. Sielä, missee tämä rosessi on piässynä etenem mään liijan pitkälen, käyp ylleesä samala niin, jotta paikalisen kielen äitinkieliset huastajat alakkaat huastoo keskennäännii yhä ussiimmassa tilantteessa uutta valtakieltä ja lopulta paikalisen kielen siirtyminen ies kotjkielenä sukupolovelta toiselen katkijjaa. Kielj kuolloo. KANSOINVÄLISSYYS ON HYVÄ ASSII, ja tämä on varmmaan selevvee suurimalen osalen yljopistolaisista. Mutta harvemmin mietittään syvälisemmin, mittee kansoinvälissyys on ja kennen ehtoloila se toimmii. Onko kansoinvälissyys sitä, jotta vunktijossa, jossa on aijemmin käytetty paikalista kieltä, alettaan käyttee yhä enenövässä miärin toista, suuremppoo ja vahvemppoo kieltä? Onko kansoinvälisyys sitä, jotta polliittiselta ja tallouveliselta ”markkina-arvolttaan” heikommat kielet korvattaan vahvemmila? Kirjuttaja on suomen kielen ja suomalaisukrilaisen kielentutkimuksen opiskellii. Hiän on kirjuttana kantitaatintutkiilmasa samala kieljmuuvola, jota käytettään tässäi kirjutoksessa, elj savolaismurtteihen alamurttiiks laskettavala Pohjos-Karjalan eteläosassa Riäkkylässä, Kittiilä, Kesälahela ja Tohmajärvelä huastettavala murttiila. K O L U M N I Yljopistomualiman englaninkielistyminen on kansoinvälistymisen vastakohta Teksti: Jani Koskinen K uv a : M er i Bj ör n 42
Julistitte SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokouksessa, että koko Suomen pitäisi ryhtyä ”synnytystalkoisiin”. Se on ihan ymmärrettävää – onhan keskivertodemarin paras ikä uusien demarilasten hankkimiseen ollut jotakuinkin Kekkosen presidenttikaudella. Aivan ensimmäiseksi joudumme tuottamaan pettymyksen. Kuten puolueesi varapuheenjohtaja Sanna Marin jo Helsingin Sanomissa sanoi, eivät demarit näytä enää uskottavalta vaihtoehdolta nuorelle, arvoliberaalille sukupolvelle. Voi siis olla, että jotain pientä pintaremonttia puolueessakin joudutaan tekemään, ennen kuin synnytystalkoiden tulokset jonottavat omaa jäsenkirjaansa. On tietysti mahdollista, että olet huolissasi suomalaisista etkä demareista. Tiedämme kyllä, ettei Suomi100:ssa ole koskaan syntynyt näin vähän lapsia. Julkistamanne SDP:n perhepaketti tarjoaa kuusi konkreettista keinoa, joilla syntyvyys saadaan nousuun. Joudumme nyt tuottamaan toisen pettymyksen: yksikään kaksikymppinen ei tietojemme mukaan ole laskenut housujaan tai avannut haarojaan sen takia, että peruskouluissa lapsille tarjotaan parempaa harrastustoimintaa tai että varhaiskasvatus olisi ilmaista. Kivat silmät tai hieno BMW (ks. s. 28–35) toimivat paremmin. Ilmaisen varhaiskasvatuksen sijaan me mietimme lapsensaanti-iässämme esimerkiksi seuraavia asioita: gradua, työmahdollisuuksia, hyviä työmahdollisuuksia, parisuhdetta, vuokranmaksua, polkupyöriä, Game of Thronesia, koiria, kissoja, jotain -ismiä. Tämän kaiken ohella ei ole ihme, etteivät lapsentekopuuhat ole listan kärjessä. Jotkut asian paremmin ymmärtäneet puolueet ovatkin tarjonneet myös toisenlaisia keinoja huoltosuhteen korjaamiseksi. Kannatusahdingossa on tietysti näinä aikoina vaikea ehdottaa, että väestöpyramidia rukattaisiin toisenvärisillä ihmisillä. Mutta Antti, ei hätää! Ylioppilaslehdellä on kaksi vapaasti hyödynnettävää ehdotusta sekä demarien nuorennusleikkaukseen että Suomen kansoittamiseen. Ensiksi voisitte antaa hetkeksi ohjat vaikka Sanna Marinille tai demarinuorten puheenjohtajalle Mikkel Näkkäläjärvelle. Toiseksi voisitte vapautuvalla ajallanne suunnata läheiseen Ympyrätalon S-marketiin ja sen kondomihyllylle. Älkää unohtako ottaa mukaan lähettämiämme hakaneuloja. Tiedätte kyllä, mitä niillä tehdään. Palstalla lähetämme ihmisille postia. HYVÄ SDP:N PUHEENJOHTAJA ANTTI RINNE, Ystävällisin terveisin, Ylioppilaslehti Y S T. T E RV. 43