YLio p p iLAS LE H T i Rokkari hyppää pappiskoulutukseen, kirjoitettiin, kun Kari Peitsamo aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa tänä syksynä. Arkikielessä elää käsitys, että teologisen A1-linjalta valmistuu papiksi, mutta se käsitys on väärä. Maisterinpapereiden lisäksi tarvitaan piispan vihkimys, eikä sen saaminen ole itsestäänselvyys. Sen tietää hyvin esimerkiksi Lahden seurakuntapastorina toiminut Sami Mustakallio. Vuonna 1992 maisteriksi valmistunut Mustakallio joutui odottamaan vihkimistä yhdeksän vuotta siksi, että on CP-vammainen. Piispainkokous päätti lokakuussa ”pappisvirkaan vaadittavasta teologisesta tutkinnosta” eli siitä, mitä kirkko haluaa pappiensa opiskelevan. Piispainkokouksen kuusihenkisessä työryhmässä oli mukana tiedekunnan opintoasianpäällikkö. Tiedekunnan ei ole pakko huomioida päätöstä millään tavalla, mutta kun se oli tehty, henkilökunta lähestyi opiskelijoita sähköpostilla: ”Hyvät teologisen tiedekunnan opiskelijat, piispainkokous on tehnyt p ä ä k i r j o i t u s VA P P U K A A R E N O J A päätöksen pappisvirkaan vaadittavasta teologisesta tutkinnosta”. Viestissä ilmoitettiin, että piispa Björn Vikström tulee tiedekuntaan kertomaan tutkintovaatimusten muutoksista. Kaikki tämä siitä huolimatta, että yliopisto ei ole varsinainen pappiskoulu. Mutta sellaisena se ulkopuolelle näyttäytyy. Kirkon ja teologisen tiedekunnan kohtalonyhteys on selvä, ja se vaarantaa yliopiston tieteellisen uskottavuuden. Yliopisto-opintojen pitäisi keskittyä vahvemmin uskontotieteeseen, ei kristilliseen teologiaan. Kirkko voisi ottaa nykyistä suuremman vastuun pappiensa koulutuksesta ja valita sinne keitä se haluaa. Silloin se voisi miettiä jo hakuvaiheessa, voiko esimerkiksi CP-vammainen työskennellä pappina. Sami Mustakallion oli mahdollista työskennellä pastorina vasta, kun Tampereen piispa vaihtui, vaikka hänen osaamisensa tuskin oli piispan mielipiteestä kiinni. ALKuTEKSTiT HALuAn pAppiKouLun s i s ä l l ys l u e t t e l o ALKuTEKSTiT: KESKiTY: v i i m E i S E T S A n AT : Sivu 5: Sivulla sanotaan kuusi kertaa oukkidouppi. Sivu 6: Jos sinä et nimeä lastasi, viranomainen tekee sen kyllä. Sivu 7: Herraa voi kiittää myös spinnaamalla. Sivu 8: Hongkongissa valkoinen nainen on koriskentän kauhu. Sivu 9: BY on kokoaan suurempi kyläyhteisö. Sivu 10: Milla Rumi oli yläasteella kinkku, mutta nyt hän on tähti. Sivu 13: Turri pukeutuu eläimeksi päiväkotivuosien jälkeenkin. Sivu 15: Tuuli Takala on kuningataräiti oopperan lavalla. Sivu 20: Konsultti tajusi, että hänen on lopetettava konsultointi, koska hänen pitää pelastaa maailma. Sivu 24: Toimittaja Mari Suonto ei halua käydä sinkkuristeilyllä, koska sen tarkoitus on se, että sen jälkeen hän ei olisi enää sinkku. Suonto ei ole koskaan seurustellut, eikä hän ole yhtään varma siitä, että hänen koskaan edes pitäisi. Sivu 26: Jotta uskonnon voi perustaa, sillä on oltava uskontunnustus ja pyhiä kirjoituksia, mikä tahansa runoilu ei käy. Toimittaja Tuija Pyhäranta läpivalaisee suomalaisen uskontojen virallistamiskäytännön. Sivu 34: Anna Brotkin selittää kulttuuriesseessä, miksi menestyskirja ei taivu menestyselokuvaksi. Sivu 36: Parhaat vuodet ovat takanapäin, esimerkiksi 1650-luvulla. Sivu 37: Veikko Eranti peräänkuuluttaa kolumnissaan verta ja seksiä. Sivu 38: Kolumnisti Lauri Korolainen luki miestenlehteä ja palasi ajassa taaksepäin. Sivu 39: Sivuhenkilönä Pasi Viheraho, joka vetää yhden miehen show’ta työttömyyskorvauksella. apinat S iv u 3 n o 7 / 20 1 3 YLioppiLASLEHTi. Perustettu 1913. 100. vuosikerta. Suomen Aikakauslehtien Liiton jäsen. ISSN 035-924. Käynti- ja postiosoite Kaivokatu 10 B, 7. krs, 00100 Helsinki. www.ylioppilaslehti.fi. TOIMITUS Päätoimittaja Vappu Kaarenoja, 050 339 3033, paatoimittaja@ylioppilaslehti.fi. Toimitussihteeri Johanna Mitjonen, 050 447 1117, johanna.mitjonen@ylioppilaslehti.fi. Toimittaja Aurora Rämö, 050 445 0553, aurora.ramo@ylioppilaslehti.fi. Art director Antti Grundstén, 050 441 1327, antti.grundsten@ylioppilaslehti.fi OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET Opiskelijat: www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelu. Muut: Outi Anttila, 050 527 7559, outi.anttila@hyy.fi ILMOITUSMARKKINOINTI Markkinointitoimisto Pirunnyrkki Oy, Kari Kettunen, 0400 185 853, Lauri Ristikankare, 0400 185 852, etunimi.sukunimi@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi. ILMESTYMISAIKATAULU JA MEDIAKORTTI www.ylioppilaslehti.fi/mediakortti.pdf. KUSTANTAJA Ylioppilaslehden kustannus Oy. TOIMITUSJOHTAJA Mauri Laurila. HALLINTO JA TALOUS Heikki Närhinen. PAINO Sanomapaino Oy, Vantaa. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä säilytä tai palauta sitä. KANNEN KUVA Katri Naukkarinen
Ilmoiiautuminen kevään kursseille alkaa 30.11.2013! www.pykala.?/valmennuskurssit Oikeustieteelliseen! Vuonna 2013 Helsingin oikeustieteelliseen valituista 79% oli käynyt Pykälä ry:n valmennuskurssin! Infoillat Pykälässä 20. ja 25.11.2013! Lentäminen Halpaa sinulle – kallista ympäris tölle Kysy tilastoista! Käytössäsi ovat: • Tilastokeskuksen tuotteet ja palvelut • Kansalliset ja kansainväliset tilastot • Opastus • Tiedonhaut Tule käymään Informaatikko palvelee henkilökohtaisesti ma klo 12–18, ti-pe klo 10–16 Tilastotiedon palvelupiste, Kaisa-talo, 2. krs, Helsingin yliopiston pääkirjasto, Fabianinkatu 30, Helsinki www.stat.fi/info PPO:n stipendit ovat nyt haettavissa. Lisätietoja osakunnan internet -sivuilta. Kanna vastuusi ja maksa vapaaehtoinen lentomaksu! Varat käytetään ympäristöjärjestö Maan ystävien kautta ilmastotyöhön kotimaassa ja päästövähennysprojekteihin etelässä. www.lentomaksu.fi YLIOPPILASLEHTI.FI FB.COM/YLIOPPILASLEHTI T W I T T E R . C O M / Y L I O P P I L A S L E H T I YLIOPPILASLEHTI.FI FB.COM/YLIOPPILASLEHTI T W I T T E R . C O M / Y L I O P P I L A S L E H T I YLIOPPILASLEHTI.FI FB.COM/YLIOPPILASLEHTI T W I T T E R . C O M / Y L I O P P I L A S L E H T I
YLiO P P iLAS LE H T i ole mitään järkeä. ALKuTEKSTiT a j a n h e n k i ( lö ) Herranjestas, eihän tässä Oukkidouppi x tuhatmiljoonaa visodassa, kun Elastinen esiintyy Linnan juhlien jatkoilla. Överi Börje (ei ristimänimi) ei ole NK:n isä, eikä NK ole 17. Luu-T ei haluaisi Hel-Looksiin ilman punaista muovipartaa, peruukkia ja yltiöpositiivisia aurinkolaseja. Bändi on parodiaa nettipersoonallisuuksien rakentamisesta, muttei vitsi. Tai sen enempää kuin jokin, mitä sanotaan ”post-internetiksi” aina on: hahmot eivät jää pelkästään koneelle. Oukkidouppi latasi ensimmäisen videonsa Youtubeen vuosi sitten. Sauli Koskinen -nimisessä pätkässä kolmikko huitoo naamioituneena, ulisee toisinaan rimmaavia internet-aiheisia lauseita ja toistelee itse keksimiään sanoja, kuten habi. Videoita on jo 30. Kolmikko väärinkirjoittaa Tumblr-blogia, jonka ilme on suoraan Windows 95:stä. Bändipaidassa on QR-koodi blogiin. Fanit, ”vosulauma”, kommentoivat kaikkea YHDYS SANAT ERIKSEEN ISOLLA -tyylillä. Kolmen kuukauden Youtube-tauon jälkeen bändi teki EKAN COME BACKIN. Vähän sen jälkeen he esiintyivät muun muassa Hustle HKI:ssä ja Flow’ssa. Nyt kaikki kolme ovat tehneet sooloalbumit, jotka julkaistaan lokakuun lopussa. Ensi vuonna nettikupla menee painokoneeseen, kun fyysinen korkeakulttuuriteos, kirja, ilmestyy. ”Siinä on kuvia. Ja tekstiä”, Luu-T selittää. Eivät biisitkään sen kummempaa tulkintaa vaadi. Riittää, kun laittaa capslockin päälle ja versioi kommenttinsa tästä bändin itse kirjoittamasta: OUKKIDOUPIN MUSAVIDEOT ON MÄÄRITELMÄN MUKAAN POSTNYKYTAIDETTA! HABI ON KYLÄN POLKUPYÖRÄ!!!! HABI ON SHERIFFI!!!!! teksti AURORA RÄMÖ kuva NOORA ISOESKELI S iv u 5 N o 7 / 20 1 3 Överi Börje juo limua Pub Sirdiessä ja katsoo skarpisti silmiin. Heti, kun hän alkaa vastata kysymykseen, äänen nuotti pehmenee Jamaikalle ja pää alkaa heilua kuin sunnuntaijulistajalla. ”Me ei haluttu tehdä mitään fyysistä. Oukkidouppi levittää positiivisuutta ja poistaa kaamosmasennusta ilmaiseksi, tuhatmiljoonaa!” hän myhäilee. Hän katsoo pöydän yli NK:ta, jota väittää 17-vuotiaaksi pojakseen. ”Oukkidouppi”, hän nyökyttelee. Hän sanoo tunnin aikana 18 kertaa oukkidouppi. ”Joo joo”, NK, Nuori Karvane, hymähtää. Vieressä Luu-T räplää puhelintaan ja twiittaa haluavansa kuvansa Hel-Looksiin. Räppikolmikko Oukkidoupin selittäminen äidilleen tai muille kulttuurisivujen lukijoille on vielä vaikeampaa kuin Madventuresin Riku Rantalan puheen tulkkaaminen. Siitäkin huolimatta, että suomiräppi on nyt virallisesti sitä, minkä vuoksi isoisämme taistelivat tal-
ALKuTEKSTiT y L iOp p iL ASL E hT i NIKOLENKON NUMERO 4 miljardia euroa vuo dessa on Suomessa maksettavien maata loustukien määrä. Se on seitsemän prosent tia valtion budjetista, vaikka maatalous tuot taa vain noin prosentin maan BKT:sta. Lisäksi maataloutta tukee EU. Marraskuussa edus kunnan hyväksyttäväksi tulee Suomen ja EU:n neuvottelujen päätöksiä. Suuria leikkauksia on tuskin tulossa. Tällä hetkellä 40 prosenttia EU:n budjetista menee maataloustukiin ja keskimää rin yhtä EU:ssa asuvaa lehmää tuetaan 1,6 eu rolla päivässä. Rikkaiden maiden maatalous tuet aiheuttavat kehitysmaille 37 miljardin euron vientitulojen menetykset vuosittain. Se vastaa 38 prosenttia vuosittaisesta kehitysavusta. te k s t i a N tO N N I K O L E N K O Kirjoittaja opiskelee taloustiedettä, matematiikkaa ja tilastotiedettä Helsingin yliopistossa. Hänestä suurin osa ihmisistä ei ymmärrä numeroita, joten hän selittää niitä mielellään kansantajuisesti. YLIOppILasLEhdEstä hEI Soitamme ajankohtaiselle ihmiselle. E p ä T äy d E L L i n E n murhA Miten selitetään poliisille, että pommi olikin vitsi, Helsingin yliopiston Salamurhaajien puheenjohtaja Tuomas Puikkonen? ”Nythän kävi niin, että aloitteleva salamurhaa ja ei ollut tajunnut sääntöjä. Hän yritti murhata kohteen jättämällä pommin elokuvateatterin näytökseen ja lähti itse pois, vaikka säännöt kieltävän molemmat. Jokaisessa paketissa, joka jätetään kohteel le, on lappu, jossa kerrottaan, että pommi on simuloitu ja että mistä pelissä on kysymys. Siinä vaiheessa, kun poliisi soitti meille, aiottu uhrikin oli jo ehtinyt selittää, mitä asia koskee. Lähinnä vain annoimme tietoa pelin säännöistä. Uhri ei tajunnut murhaa ennen kuin poliisi tyhjensi teatterisalin ja kuuli pihalla sivukor valla, miksi. Pommissa oli herätyskello, jonka ääni kuulostaa kovasti samalta kuin kännykän soittoääni, ja murhan kohde oli ajatellut, että jonkun puhelin soi. Murha ei siis onnistunut, eikä sitä kyllä muutenkaan olisi hyväksytty.” n o 7 / 2 0 13 te k s t i a U R O R a R ä M ö Salamurhaajien leikkipommi tyhjensi elokuvateatteri Orionin lokakuun alussa. Herätyskellosta ja talouspaperista kyhättyä uhkaa tuli tutkimaan kolme partiollista poliiseja. Sivu 6 Sinun lapsesi nimi ei ole sinun Leikitään, että saisin lapsen. Syntyy poika, jolle keksin nimen heti, kun näen hänet. Kukkaruuk ku. Pojasta tulee Kukkaruukku Kaarenoja. Vaan ei tule. Suomen nimiasioiden ylin auk toriteetti, arvovaltainen Nimilautakunta, ei hy väksy valintaani. Sen mukaan Kukkaruukku on nimilain vastainen: se on sopimaton ja aiheut taisi kantajalleen haittaa. Saman tuomion ovat saaneet tänä vuonna esimerkiksi Rayzon ja Adive. Viime vuonna sen suurilistalle joutuivat Uncas, Armaani, Eversti ja Xstina. Synnynnäisten rayzonien ja everstien van hemmat ovat valinneet lautakunnan päätöksen jälkeen kiltisti jonkin toisen nimen piltilleen. Minä en aio taipua. Jos lapseni näyttää Kukkaruukulta, siitä tulee Kukkaruukku. Mites Nimilautakunnassa sitten suu pannaan? Lautakunnan sihteeri Juhani Ketomäki ker too, että tapauksesta tulisi lastensuojeluasia: se siirtyisi Helsingin sosiaalivirastolle. Virastosta taas kerrotaan, että tällaises sa tapauksessa Kukkaruukulle määrättäisiin edunvalvoja. Helsingissä yleisiä sellaisia on kol metoista. Koska Kukkaruukkua ei ole olemas sa, sosiaalivirasto ei voi osoittaa hänelle omaa asiainhoitajaa, joka vahvistettaisiin käräjäoikeu den päätöksellä. Helsingin johtava yleinen edunvalvoja Tuula Eilittä suostuu kuitenkin ajatusleikkiin. ”Ensimmäisenä pyrkisin keskustelemalla löytämään sellaisen nimen, joka miellyttää van hempiakin”, Eilittä sanoo. ”Mutta jos sellaista ei löytyisi, niin sitten täytyisi vain antaa joku, mikä tahansa hyväk syttävä nimi.” Mikä se sitten olisi? Eilittä aloittaa kyselemällä isoisieni nimiä. Vastaan totuudenmukaisesti, että sekä äidin että isänisäni nimi oli Arvo. Eilittä innostuu. ”Luulen, että Arvo voisi tulla lapsen toiseksi nimeksi. En ehkä ensimmäiseksi nimeksi anna sitä, koska olet aika nuori”, hän sanoo ja alkaa pohtia sopivaa etunimeä. Ja olisiko tämä ensimmäinen lapsesi, hän kysyy. Kyllä olisi. Ja molemmat vanhemmat suomenkielisiä? Sovitaan niin. Onko sisaruksil lasi lapsia? Ei ole. Mikä olikaan sukunimi? Kaa renoja. Eilittä pitää pitkän tauon. Hän miettii vaito naisena yli kaksi minuuttia ennen kuin sanoo: ”Sopisiko Matias Arvo Kaarenoja?” Pakko sopia. te k s t i vappU KaaRENOja kuva saMULI saaRINEN
YLiO P P iLAS LE H T i ALKuTEKSTiT Virsispinningtunnilla rinnalla ylämäessä polkee Herra Jeesus. Tie taivaaseen on tuskien Useimmat virsispinningtunnin osallistujat ovat teologian opiskelijoita. Idea tuntiin syntyi kaveriporukassa. ”Oltiin juteltu kavereiden kanssa, miten spinningtunneilla on usein niin huonot musiikit. Tultiin siihen tulokseen, että virsienkin tahtiin olisi kovempi meininki”, tunnin ohjaaja, kolmatta vuotta teologiaa opiskeleva Anna-Sofia Heimonen sanoo. Niinpä Heimonen varasi Unisportin salin Meilahdesta ja alkoi luonnostella soittolistaa. Se oli helppoa. Suomen eturivin artistit ovat tehneet levykaupalla materiaalia, jossa virsistä ja muista hengellisistä lauluista on versioitu meneviä popkappaleita, jotka ovat toinen toistaan parempia kuntopyöräilyn tahdittajia. Sellainen on myös tunnin päättävä herkkä Edessäsi uudistun. On niin riemullista saada ottaa vastaan, tämä virvoittava lahja sun. Osallistujat hamuavat vesipulloja. Voima palaa pikkuhiljaa lihaksiin. Enkä muuta voi kuin kiittää ainoastaan, sillä edessäsi uudistun. Valtaosa tunnille osallistuneista teologian opiskelijoista kerääntyy utelemaan virsispinningin jatkosta. Tunti on toistaiseksi ainoa laatuaan, mutta ajatuksissa siintää jo seuraava teemahikoilu, jossa voisi soida esimerkiksi tämä hitti: Ei oo olemassakaan oikotietä onneen täytyy pumppaa, painaa, hustlaa, graindaa ei oo olemassakaan oikotietä onneen täytyy kestää kipuu, jos haluu saavuttaa Heimonen kertoo, että seuraavaksi on suunnitteilla Cheek-spinning. Mikä muu muka? te k s t i A n n A n e vA l A i n e n k uva M i k k o k A u p p i n e n S iv u 7 N o 7 / 20 1 3 Meilahden liikuntakeskuksessa spinningpyörien ohjaustangot on säädetty oikeaan asentoon ja poljinten remmit kiristetty. Tie valmis on – virsispinningtunti voi alkaa. Parikymmentä kuntoilijaa polkee pyöriään, virsimelodia täyttää jumppasalin: Se tie vie viimein taivaaseen, mutta se tie on tuskien. Kun spinningtunnin raskaimmat ylämäkiosuudet alkavat, hengellisten laulujen katalogi pääsee täysiin oikeuksiinsa. Reidet pettävät, voimat hiipuvat – apu korkeammalta taholta on tarpeen: Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Ylämäistä selvitään, kärsimyksen jälkeen koittaa vapahdus: alamäkiosuus. Euforinen spinningryhmä yhtyy laulamaan rippukouluhittiä Tuu mun vaimoksein.
ALKuTEKSTiT Y L iop p iL ASL E HT i samaan aikaan toisaalla Palstalla käydään ulkomailla. N o 7 / 2 0 13 KuKA pELKää g wA i L o A ? Rose whitening. White perfect. Pure white. Gentle white. Natural light. White bleach. Olen pyörinyt vartin verran hongkongilai sessa tavarakaupassa. Etsin jotain, jolla saisi pestyä pois päivän meikit. Täällä kaikki voiteet ja geelit tuntuvat keskittyvän puhdistuksen si jaan johonkin muuhun: valkoisiin kasvoihin. Tunnistan putkilot samoiksi, joita yli opiston koripallojoukkueen tytöt kantavat urheilukasseissaan. Seuraavissa treeneissä joukkuekaverini Xinyi valaisee valkoisten kasvojen havitteluun liittyviä syitä: ”Valkoihoisuus auttaa saamaan poikaystävän. Usein myös työpaikan.” Nauran ääneen. Xinyi nauraa takaisin ja sitten hän kertoo minkä takia minut on valittu vaihtoyliopiston koripallojoukkueeseen: ”Koska olet gwai lo.” Kantoniksi se tarkoittaa aaveihmistä. Ms. Yum, valmentajamme halusi mui den tyttöjen saavan kokemusta siitä, mil tä tuntuu pelata meikäläisiä, aaveihmisiä, vastaan. Legendojen mukaan kaksimetriset, vaalet gwai lot liikkuvat kentällä usainbolti maisella vauhdilla ja pussittavat koreja puo lesta kentästä käsin. Eikö tuo ole kamalaa yleistämistä, kysyn kaveriltani. Ei hänen mielestään. Loppuviikosta minua taputellaan olalle. Hyvä, gwai lo. Hyvä treeni. Säälitaputuksia. Muut tytöt ovat ylivoimaisia minuun nähden. Pysyn hädin tuskin heidän perässään. Mut ta ei se minua haittaa. Ainakin olen rikkonut stereotypioita. Kunhan vielä lopettaisivat sen valkoisen töhnän tuputtelemisen kasvoilleen. Ja kunhan minä löytäisin puhdistusainetta, joka ei tee mi nusta entistä aavemaisempaa. te k s t i j a k uva k a r o l i n a m i l l e r Sivu 8 Koska Julkisen sanan neuvoston sinisilmäinen harmaahapsi on oman elämänpiirinsä ulkopuolella tuntematon suuruus, kerrottakoot, että pu heenjohtaja Risto Uimonen kutsuu itseään leikkisästi ”journalistisen etiikan ylipa piksi“. Liity Uimosen seura kuntaan. jsn rekrytoi: Haluatko yleisön edustajaksi? JULKISEN SANAN NEUVOSTO hakee kahta yleisön edustajaa ja heille henkilökohtaisia varajäseniä kolmivuotiskaudeksi 1.1.2014– 31.12.2016. Yleisön edustajat eivät saa olla joukkoviestimen palveluksessa eivätkä sen luottamustehtävissä. Heidän odotetaan kuitenkin olevan hyvin perillä tiedotusvälineiden toiminnasta ja seuraavan aktiivisesti niitä. JSN käsittelee lehdistä, televisiosta ja radiosta tehtyjä kanteluja, tulkitsee hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta. Neuvostossa on puheenjohtajan lisäksi 13 jäsentä, joista 8 edustaa mediaa ja 5 yleisöä. Neuvosto kokoontuu Helsingissä noin kerran kuukaudessa. Jäsenille korvataan matkakulut ja maksetaan pieni kokouspalkkio. Vuonna 2013 yleisön edustajan palkkio on 45 € / kokous. Ansionmenetyksiä ei korvata. Hakemukset toimitetaan sähköpostitse 15.11.2013 mennessä osoitteeseen krista.turunen@jsn.fi. Lisätietoja verkkosivuilta www.jsn.fi tai toimistosta, puhelin (09) 1357 494.
YLiO P P iLAS LE H T i jotain suurempaa. Juttusarjassa käymme tutustumassa koteihin. ALKuTEKSTiT t u p at a r k a s t u s BY ei ole kylä, vaan Oikealta vasemmalle: Tuomas Savolainen, Niina Torikka, Jari Laitinen ja Katri Selonen. Sattuman armosta byläinen Käytävän päässä on yhteistila. Sen valkoiselle seinälle on maalattu mustalla lattiasta kattoon ulottuvat kirjaimet B ja Y. Tämä on BY. Bratislawa Youghurt -niminen soluyhteisö on ollut olemassa yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta. Tarina kertoo, että nimi liittyy urheilujoukkueen perustamiseen. Välillä laji on tarinoissa lentopallo, välillä jalkapallo. Joku oli kai käynyt Bratislavassakin ja pitänyt kaupungista. Vielä vuosi sitten ylioppilaskunta maksoi siivoojan asuntoon, mutta nyt rahapulan takia palvelu on lakkautettu, ja byläiset ovat organisoineet siivouslistan. ”Jos osallistuu siivouspäivään, saa olutta”, sanoo Emmi Jokinen. Yhteistilan takaseinällä olevat LP-levyn kannet ovat erään entisen asukkaan mummovainaan jäämistöä ja sinne on porukalla nikkaroitu baaritiski. Sattuma valitsee kenestä tulee byläinen: asuntojonon nytkähdys päättää kuka saa huoneen BY:ltä, kuka jostakin muusta ylioppilaskunnan 877 soluasunnosta, kuten alakerran Joutomiehistä. ”Joutomies-soluun meillä on Suomi-Ruotsiasenne”, sanoo Mikko Majuri. Ensimmäistä vuotta solussa asuva on byksi. Sen jälkeen ihminen on aina byläinen: asukkaat tapaavat toistensa häissä vuosien päästä. Soluasunnon pikkujouluihin kutsutaan kaikki vanhat asukkaat. Juhliessa yritetään pitää hyvät välit Espoon poliisiin, uudet ja vanhat asukkaat sanovat. tek s t i J o h a n n a M i tJ o n e n k uva n i c k t ul i n e n S iv u 9 N o 7 / 20 1 3 Mäen päällä on metallinen tilataideteos. Se näyttää robotilta, jolla on tupsulakki päässä. Kaduilla vastaan kävelevät ihmiset ovat nuoria, ja useimmilla on päällään haalarit. Täällä Alepasta on tavallista useammin pakastepitsa loppu. Sillä tämä ei ole tavallinen espoolainen porvarillinen lapsiperhelähiö, vaan Otaniemen Teekkarikylä, 3 000 opiskelijan koti. Mäki jakaa kylän kahtia: sen toisella puolella on poikamieskylä ja toisella puolella perhekylä. Asuinalueen synty on sankaritarina ajalta ennen hyvinvointivaltiota: 1950-luvulla Otaniemessä ei ollut tarpeeksi asuntoja, joten teekkarit rakensivat punatiilikerrostalonsa itse. Teekkarikylän asunnoista melkein puolet on soluja. Niin on tämäkin asunto. Lasisen ulkooven takana on pitkällä käytävällä on 13 ovea, yksi jokaiselle asukkaalle.
ALKuTEKSTiT Y L ioP P iL ASL E hT i tärpit KoE Lahden suomiräppifestari Summer Up on huolissaan nuorisoyleisöstään. Se maksaa koulutuksen sadalle vartijaksi halajavalle. Ehtona on, että työharjoittelu suoritetaan festareilla heinäkuun alussa. Esimakua toissavuoden poliisiraportista: ”Festariyleisö mm. sotki ympäristöä niin, että em. tieosuus muistutti lauantaiaamun valjetessa Raatteen tietä.” Ilmoittaudu 18.11. alkavalle kurssille osoitteessa summerup.fi K AT S o Tiedosta etuoikeutesi seimilauluihin ja rasvasilleihin ja mene katsomaan, kuinka huonosti muualla maailmassa menee. Valokuvaajaryhmä 11 järjestää päivän mittaisen Kriisi-nimisen näyttelyn Vanhalla ylioppilastalolla 7.12. Esillä kuvia Somalian ympärileikkauksista, USA:n ylipainoisista ja Kiinan ilmasto-ongelmista. Muista voivotella joulupöydässä. NäE Helsingin kuokkavierasjuhlat ovat olleet viime vuosina anarkistisia kuin Juha Tapion joululevy, mutta tällä kertaa poliisi on onnistunut provosoimaan etukäteen. Poliisi pyysi Punk in Finland -sivuston ylläpidolta Tampereen varjotapahtuman, Kiakkovierasjuhlien, järjestäjien yhteystietoja. Ylläpito kieltäytyi antamasta niitä ja julkaisi tietopyynnön. asiantuntijan suositus Palstalla alan opiskelija antaa neuvoja. M i h i N M AT K u S TA A jouLuLoMALLA? N o 7 / 2 0 13 ”Aitoon Afrikkaan. Esimerkiksi Gambiaan, joka on pieni ja turvallinen maa Länsi-Afrikassa. Jos kinkuntuoksuinen sekä laatikonmakuinen joulu kuusineen kyllästyttää, Gambiassa pääsee sitä ja muuta länsimaista hössötystä pakoon. Siellä voi tehdä hyvin retkiä esimerkiksi sademetsien keskelle." Joonatan Juhajoki, ensimmäisen vuoden matkailututkimuksen opiskelija Lapin yliopistosta te k s t i Vap p u K a a r E n o j a Sivu 1 0 Kinkku, sinä olet tähti Vuosi Milla Rumin nuoruudesta: rooli televisiosarjasta, opiskelupaikka Teatterikorkeakoulusta, levytyssopimus ja nimikkoklubi. 20-vuotiaan Rumin hullu vuosi alkoi viime syksynä, kun hän sai roolin Veikko Aaltosen ohjaamasta Kansan mies -draamasarjasta. Työtä varten hän muutti pääkaupunkiin. Taakse jäi Lahti, jonne hän oli lähtenyt opiskelemaan teatteri-ilmaisua heti lukiosta päästyään. Lahden Kansanopistossa oli syntynyt Herrasmiesteatteri-ryhmä, jonka esitysten musiikista vastasi Rumi. Kun Johanna Kustannuksen taiteellinen johtaja Riku Mattila kuuli Rumin säveltämää ja sanoittamaa materiaalia, hän otti siltä istumalta yhteyttä tähän. Jouluun mennessä Rumilla oli nimissään levytyssopimus. Voittokulku jatkui keväällä, kun Rumi osallistui neljättä kertaa Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin. Toukokuussa posti toi hyväksymiskirjeen näyttelijäntyön linjalle, ja tänä syksynä alkoivat opinnot. Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, sanotaan. Rumi, oikealta nimeltään Milla-Mari Pylkkänen, vakuuttaa olevansa sellainen: ”Mielestäni olen kiltti ja mukava ihminen! En esimerkiksi koe minkäänlaista kostonhimoa, vaikka joku on inhottava.” Hän kertoo tapauksen yläasteen ruokalasta, kun Rumi oli santsaamassa ruokaa, koulukaveri lisäsi toisen tuolin tämän paikalle, jotta leveä takamus mahtuisi paremmin. ”Silloin lempinimeni oli Kinkku”, hän sanoo. Nyt lisäpenkkien tarpeessa olisi Kansallisteatterin Lavaklubi, jossa Rumi bändeineen soittaa. Kuukausittaisten keikkojen lämmittelynä hän ja Herrasmiesteatterista tuttu porukka versioivat jonkin klassikkonäytelmätekstin. Ensimmäinen Milla Rumi -klubi järjestettiin Juhlaviikkojen yhteydessä, jolloin käsittelyssä oli Bertolt Brechtin Kolmen pennin ooppera. Sali myytiin loppuun. ”Esityksissä mennään paljon intuition varassa. Haluamme kokeilla ja katsoa, mitä tapahtuu. Samalla tavalla syntyvät biisinikin, koska en osaa soittaa kovin hyvin mitään soitinta”, sanoo Rumi, jonka debyyttialbumi ilmestyy ensi vuoden alussa. Ulkopuolisesta näyttää vahvasti siltä, että Milla Rumi on ehtinyt tehdä elämässään jo aika paljon. Itse hän on kuitenkin eri mieltä – hänestä tuntuu, ettei ole ehtinyt tehdä vielä oikein mitään. ”Vastahan minä aloin lukea uutisia”, hän sanoo. te k s t i M a r K o Y L i ta L o kuva jussi särKiLahti Milla Rumi -klubi Kansallisteatterin Lavaklubilla (Läntinen Teatterikuja 1) 29.10. ja 26.11. sekä 17.12. Kansan mies -sarja alkaa YLE TV1 -kanavalla 24.11.
YLiO P P iLAS LE H T i ALKuTEKSTiT Kulttuurimaantieteilijä Eeva Kemppaiselle tapahtui paras asia, mitä yliopistossa voi tapahtua: hän rakastui omaan tutkimusalaansa. Mutta se ei tapahtunut Helsingin yliopistossa, josta hän on nyt valmistumassa. Kartan rajojen ulkopuolelle Kaikki oli Exeterissä toisin. Luennoilla väiteltiin kiivaasti ja yhdisteltiin taidetta maantieteeseen. Luentojen aiheiden pohdinta jatkui kurssiblogissa. Esseet kannustettiin kirjoittamaan ensimmäisessä persoonassa ja linkittämään maantieteen teoriat omaan elämään. Professori toivoi, että opiskelijat tulisivat hänen vastaanotolleen keskustelemaan ainakin kerran viikossa. ”Se oli mielen räjäyttävä kurssi”, kulttuurimaantieteen opiskelija Eeva Kemppainen, 25, muistelee Geographies of Material Culture -kurssia, jonka kävi viime vuonna ollessaan vaihdossa Exeterissä Englannissa. Se käsitteli tavaroiden tuotantoketjua sitä, kuka tekee tavaramme. Voisi kuvitella, että maantieto on aina maantietoa, suhteellisen samanlaista kaikkialla. Mutta Kemppainen koki, että Exeterin ja Helsingin yliopistojen maantieteen laitokset olivat kuin yö ja päivä. Jos Englannissa Kemppaisen mielessä räjähti, Suomessa tarjolla oli lässähdys. Oli syksy, ja muut kulttuurimaantieteilijät esittelivät graduaiheitaan: tutkimusta lentokentistä ja Latinalaisen Amerikan taloushistoriasta sekä eri kaupunkien välisen metroliikenteen vertailusta. Kemppaisen työ oli aivan eri maailmasta. Seminaarissa hän kertoi soveltavansa työssään poliittista ja keskustelevaa otetta ja hyödyntävänsä siinä myös taidetta. Kemppainen kertoo, että kulmakarvat nousivat seminaarisalissa. Hän sanoo, että suhtautuminen hänen aiheeseensa oli nuivaa, eikä sitä tunnuttu pitävän oikeana maantieteenä. ”Koen, että laitoksellamme jyrää vahvasti luonnonmaantiede ja geoinformatiikka. Jälkimmäinen on ainoa ala, josta on jatkuvasti paljon kursseja. Toivon, että myös erilaisille tavoille tehdä akateemista tutkimusta olisi tilaa.” Kirjallisuuskatsauksen tehtyään Kemppainen lensi takaisin Exeteriin keräämään graduaineistoa. Nyt hän on palauttanut työnsä Helsingin yliopiston maantieteen laitokselle ja odottaa jokseenkin hermostuneena, minkälaisen palautteen ja arvosanan työ saa. Kaikki ei ole mennyt niin kuin hän oli ajatellut. Kemppainen oli ymmärtänyt, että professori Cook voisi olla hänen gradunsa virallinen ohjaaja ja näin ollen yksi työn arvostelijoista. Cook itse tarjoutui tulemaan Suomeen. Helsingin yliopiston maantieteen laitos on kuitenkin kallistunut siihen, että Cookin ottaminen mukaan työn viralliseen arvostelijajoukkoon toisi liikaa byrokratiaa. Laitos on sopinut, että Cook voi antaa työstä epävirallisen lausunnon ja lisäksi professori on tervetullut vierailulle Suomeen Exeterin yliopiston rahoituksella. Kemppaisen työn lukemisen juuri aloittanut kulttuurimaantieteen professori Markku Löytönen sanoo Kemppaisen työn vaikuttavan ”äärimmäisen mielenkiintoiselta ja ajankohtaiselta.” Hänestä myös Helsingin kulttuurimaantieteen laitoksella graduaiheet voi valita laajasti. ”Meillä on katto korkealla ja seinät leveät.” Vaikka Kemppainen koki vastaanoton Helsingissä olleen viileä, häntä ei yhtään harmita, että hän teki erilaisen työn, päinvastoin. Englannissa häntä kannustettiin tekemään työstään mahdollisimman julkinen. Niinpä palattuaan Suomeen hän kävi kertomassa siitä eettisen kaupan puolesta kampanjoivalle järjestölle, Eetille. Järjestössä innostuttiin gradusta, ja nyt Kemppainen tekee siellä vapaaehtoistyötä. Hän vetää koululaisvierailuja, joissa hän kertoo esimerkiksi vaatteiden ja kännyköiden tuotantoketjusta. ”Olin kurssilla vain kymmenen viikkoa ja vieläkin se vaikuttaa elämääni”, Kemppainen sanoo. te k s t i j o h a n n a m i tj o n e n k uva a n n i kki val o m i e l i S iv u 1 1 N o 7 / 20 1 3 Kurssilla oli käänteentekevä vaikutus Kemppaisen elämään. Hän kirjoitti ryhmän parhaan esseen ja sai sen ansiosta työtarjouksen kurssia vetäneeltä professori Ian Cookilta. Kemppainen otti tarjouksen vastaan ja jäi vaihtokevään jälkeen kesätöihin pyörittämään Cookin tutkimussivustoa. Sivusto, followthethings.com, keskittyy tuotantoketjuihin ja jokapäiväisten kulutustuotteiden tarinoiden kertomiseen. Kemppainen teki sivuille esimerkiksi kartan, joka havainnollistaa munuaiskaupan kiemuroita. Hän teki aivan erilaista kartografiaa kuin mihin oli Suomessa oppinut. Englannissa valkeni myös graduaihe. Kemppainen halusi tutkia Cookin kurssilla tutuksi tullutta radikaalipedagogiikkaa sekä kulttuurihäirinnän käyttöä opetuksessa. Hän otti yhteyttä kotiyliopistoonsa ja sai luvan aloittaa gradunteon Exeterissä professori Cookin ohjauksessa. ”Työn ohjaamisen lisäksi professori tutustutti minut verkostoihinsa. Koskaan ennen en ollut kokenut yliopistolla sellaista kannustusta”, Kemppainen sanoo. Hänelle kokemus tuen saamisesta yliopiston henkilökunnalta oli merkittävä ja suurimmalle opiskelijoista vieras kokemus. Suomalainen korkeakouluopiskelijan kokee saavansa parhaiten tukea toiselta opiskelijalta. Näin kertoo marraskuussa julkaistu opiskelijabarometri. Tutkimuksessa kysyttiin opiskelijoilta tuen merkityksestä heidän valmistumiselleen. Vastaajista yli 40 prosenttia koki oman oppiaineen henkilöstöltä saadun ohjauksen olevan heille tärkeää. Ehkä vastaus kertoo siitä, että tarjottu tuki ei ole sellaista, mitä opiskelija kaipaisi.
ALKuTEKSTiT Y L IOP P IL ASL E HT I VASTAUKSIA Anita ei ole pulassa Hirviö bAAriSSA Kaikki tietävät, miten vaikeaa on keksiä, miten sen sanoisi nätisti. Tuntematon henkilö on tunkenut viereen baaritiskillä ja haluaa kehua itseään, tarjota juoman ja todennäköisesti panon. Omasta mielestäsi kaikille sivustakatsojille on päivänselvää, että henkilö yrittää nyt turhaan: henkilöhän on hirveä, sinä et ole. Mutta mitä hirviö ajattelee? Yrittääkö hän, koska näytit siltä, että olisi saumoja? Vai siksi, että olet niin tyrmäävän viehättävä, että kuka tahansa yrittäisi? Millä perusteella epätoivoiset valitsevat kohteensa baarissa, julkisilta paikoilta heikosti saanut kirjailija-bloggari Henry Laasanen? ”Kaikki tavoittelevat ylempää tasoa kuin millä itse ovat. Olisi parempi pysyä omallaan, silloin on paremmat onnistumistodennäköisyydet. Se oli minunkin strategiani vuosia. Vaati aika paljon oluen kittaamista alle, että sai mentyä juttelemaan. Sitten yritti näytellä olevansa selvin päin, mikä ei oikein onnistunut. Alkuillasta kohteissa oli vielä taso, mutta rima aleni koko ajan pilkkuun päin mentäessä. On naisystäviäkin löytynyt, mutta työ–tulos-suhde on ollut heikonpuoleinen. Mutta tämä on hyvin sukupuolittunutta. Olisin toivonut rehellistä palautetta siitä, mikä mättää, mutta miehelle ei saa koskaan sanoa, että tasosi ei riitä. Ei voi sanoa, että olet liian kännissä tai ihan vaan liian kauhea. Se olisi vähän epäkohteliasta. Kaikille ilmestyykin mystisesti poikaystävä tai sitten ollaan viettämässä iltaa ainoastaan tyttöjen kanssa. Paras tapa antaa pakit on ottaa tilanne rennosti ja iloisesti, ei vittumaisesti tai hermostuneen pelokkaasti. Sillain perussosiaalisesti.” te k s t i A U r O r A r ä M ö Pikkujoulukausi alkaa än yy tee nyt. MIMMO kimalteleva gif-karvinen. muistatko huilupoika? ranskanserkku lähetti sinulle tuoksuvan kirjeen, tyydytit itseäsi omenalla... N o 7 / 2 0 13 muistatko vielä? Tällä palstalla runoilee Elmeri Terho. Hän julkaisee runolehti Mimmoa ja valmistelee samannimistä runokirjaa. Sivu 1 2 Anita Sarkeesian, 29 on kanadalais-amerikkalainen mediakriitikko, joka julkaisi keväällä Feminist Frequency -sivustollaan videosarjan. Siinä hän pohtii, miten yksipuolisia pelien naishahmot ovat. Sarkeesian aloitti projektinsa opiskellessaan vielä Yorkin yliopistossa. Häntä ärsytti, että feministinen teoria tuntui aina olevan todellisuudesta irrallaan. Hän halusi soveltaa sitä käytäntöön, peleihin. Näin: Sarkeesian näyttää videoblogeissaan lukemattomia esimerkkejä pelinkehittäjien suosikkinaishahmosta: neito pulassa, damsel in distress. Pelikehittäjät ovat jumiutuneet juonikuvioon, jossa jännite syntyy siitä, että jossain on pelastettava nainen. Poikkeuksiakin on. Vuonna 2007 Nintendo julkaisi Super Mariosta erikoisversion, Super Princess Peach. Pelastajana ei heilunutkaan Mario tai Luigi, kuten 13 muussa Super Mario -pelissä. Tällä kertaa Super Princess Peachin tehtävä oli pelastaa miehet, jotka oli lumottu. Sen suurempi poikkeus peli ei ole: Superprinsessa seikkailee blondit pitkät hiukset valtoimenaan vaaleanpunaisessa mekossa. Pelaaja voi valita prinsessalle supervoiman hänen tunne-elämästään – vähän niin kuin Mario voi lentää, sukeltaa tai ampua tulipalloja. Prinsessa voi taltuttaa vihollisen saamalla raivokohtauksen tai itkukohtauksen, jossa vastustaja hukkuu kyyneltulvaan. Anita Sarkeesianin videosarjan julkaisemisen jälkeen näytölle vyöryi viharyöppy. Youtubeen kirjoitettiin kommentteja, joissa kehotettiin häntä hankkimaan kunnon pano, jos sellaiseen olisi vielä mahdollisuus. Hänen Wikipedia-sivulleen lisättiin pornolinkkejä. Lisäksi joukko pelaajia koodasi pelin nimeltä Beat up Anita Sarkeesian, jossa Sarkeesianin kasvot piti hakata hajalle. Tämä on törkeää, Sarkeesianin ei pitäisi joutua kestämään moista. Siksi Anita Sarkeesianin pitäisi tulla Suomeen: World Economic Forum listasi lokakuus- sa Suomen maailman toiseksi parhaaksi maaksi olla nainen, jättäen edelleen vain Islannin. Ja mietitäänpä suomalaisia pelejä. Nekin ovat Suomessa keskivertoa sukupuolineutraalimpia: Angry Birdsissä taistelevat linnut ja possut, ei ole naisia pulassa. Ja voidaanko jopa ajatella, että linnut, tiput, symboloivat naisia, jotka sitten tuhoavat siat – kuten sellaiset jotka panevat pornolinkkejä ihmisen Wikipedia-sivulle? Onko Rovio piilottanut peliinsä sukupuoliroolit päälaelleen kääntävän viestin? Ja entäs sitten Supercellin Clash of Clans? Siinä on hahmoina sekä naisia että miehiä. Ja naiset eivät ole mitään prinsessoja. He ovat sotilaita, jotka ampuvat jousipyssyillä siinä missä miehetkin. Valkyrian niminen nainen huitoo pelissä kirveellä. Lisäksi pelissä on huomattavan paljon androgyyneja hahmoja, kuten luurankoja, joiden sukupuolta ei voi päätellä mistään. Anita Sarkeesian, Suomi on sinun luvattu maasi! Täällä pelit ovat sukupuolineutraaleja. Vaan hetkinen. Tämä on juuri sellaista ajattelua, jota vastaan Sarkeesian saarnaa. Ei hän ole mikään uhri, joka pitää pelastaa Suomeen. Ei hän tarvitse sankaria: Sarkeesianin raivoa aiheuttanut videoprojekti pyörii lahjoituksilla, ja mitä massiivisemmaksi Sarkeesianiin kohdistuva vihakampanja kasvoi, sitä enemmän lahjoituksia projekti keräsi. Alun perin Sarkeesian tavoitteena oli kerätä 6 000 dollaria. Lopulta rahaa kertyi 150 000 dollaria. Nyt Sarkeesian kiertää puhumassa projektistaan muun muassa pelikehittäjille. Ei mikään neito pulassa. te k s t i A n n I I n A r I n TA l A k uva S A l l A KI rj A l A I n e n Opettele koodaamaan parempia pelejä! Erityisesti naisille suunnattu koodauskoulu Rails Girls Helsingissä 8. – 9. marraskuuta.
YLiO P P iLAS LE H T i ALKuTEKSTiT Santtu Järvi (vas.) vierellään leopardi nimeltä Kisu, siviilissä Samuli Kokko. Nooan arkki keihin, muita samoin tekeviä oli vasta kourallinen. Kokko kiinnostui kulttuurista piirtämisen kautta: hän selasi netistä harrastajien tekemää antropomorfista, eli puoliksi ihmismäisiä hahmoja esittävää taidetta. Joitakuita harrastajia kiinnostaa eroottissävyinen turritaide, joka on hiukan samantapaista kuin animeporno hentai, mutta kaikkia se ei kiinnosta. Nyt yhä useampi suomalainen on tajunnut saavansa kiksejä eläinasuun sonnustautumisesta. Laivareissulla eläinlarppaajia oli mukana kymmeniä, ja järjestön keskustelufoorumille on rekisteröitynyt reilut 800 käyttäjää. Keväällä Finfurin kesäleirin 70 paikkaa myytiin loppuun kolmessa minuutissa. ”Kun asun vetää päälle, hahmoon eläytyy. En esiinny asussa omalla naamallani, vaan hahmossani. Siinä on jotenkin suojassa katseilta”, Kokko, 32, sanoo. Hänelle turri on enemmänkin pelattava hahmo kuin iso osa identiteettiä: hän on vaihdellut roolia vuosien mittaan monta kertaa. Nykyään hän on useimmiten sinisilmäinen Amurin leopardi nimeltä Kisu. Finfurin puheenjohtaja Santtu Järvi, 31, taas on pitäytynyt jo yli kymmenen vuotta yhdessä ja samassa roolissa: hän pukeutuu aina sudeksi. Siksi, että turrius rikkoo normeja. Piirien ulkopuolella Järvi pukeutuu ihan kuin kuka tahansa it-insinööri. ”Jos normaalielämässä elehtisi kadulla susimaisesti, sinua katsottaisiin kuin hullua”, Järvi sanoo. Toiset eivät välitä hullun leimasta: niin sanotut lifestylerit liikkuvat kaupungilla turripuvussa yksinkin. ”Se on kuitenkin melko harvinaista”, Järvi sanoo. Tavallisemmat eläimet kokoontuvat Finfurin virallisiin tapahtumiin, anime- tai roolipelitapahtumiin ja ihan vain turrituttujen olohuoneisiin. Kansainvälisen nettikyselyn Furry Pollin mukaan seksi on tärkeä osa turrielämää vain neljälle prosentille harrastajia. Joka viides harrastaja oli kyselyssä sitä mieltä, että seksin merkitys turreilussa on olematon. Orgioita ei kuulemma järjestetä, ei edes Ruotsin-laivalla. ”Ei tämä ole mikään deittipalsta”, Kokko sanoo. Mutta turrit ovat laumaeläimiä, jotka eivät pelkää karvaista kosketusta. Turrimiitingeissä otetaan fyysistä kontaktia: ”Ei ole tavatonta että joku hyökkää niskan takaa halaamaan,” Kokko sanoo. Sitten muodostetaan fur pile, yksi suuri eläinkasa. tek s t i k u k k a - m a r i a a h o k a s k uva kat ri n a ukka ri n e n S iv u 1 3 N o 7 / 20 1 3 Tämä ei voi olla mikään abiristeily. Abeilla on haalarit, ja niin on näilläkin risteilijöillä, mutta nämä haalarit ovat karvaiset: syyskuinen ruotsinlaiva on täynnä eläimiksi pukeutuneita ihmisiä. Baaritiskillä istuu tyttö, jonka hiusten seasta pilkistävät hiirenkorvat. Karaokea laulava ketunhäntäinen mies murahtaa kiitokseksi kappaleen jälkeisille aplodeille. Tax-freessä ostoksia tekee kahdella jalalla kävelevä koira, joka maksaa olutlaatikkonsa pankkikortilla. Eläimet tervehtivät toisiaan murahtamalla tai haukahtamalla. Joku rapsuttaa itseään korvan takaa. Käynnissä on suomalaisten turrien syysristeily. Furryt, suomeksi turrit, harrastavat eläimeksi pukeutumista. Se on ikään kuin larppaamista: eläinhahmo on rooli, jota esitetään. Furryskene syntyi 1980-luvulla Yhdysvalloissa, jossa scifistä innostuneet nuoret keksivät vetää päälleen karvatassuja, koiranpäitä ja eläintä esittäviä kokopukuja. Harrastus on levinnyt myös Suomeen, jossa sille on jo oma järjestönsäkin, Finfur. Moni sen jäsenistä on ollut mukana syksyisellä turriristeilylläkin. Järjestö syntyi kolme vuotta sitten, vaikka harrastajia on ollut paljon pidempään. Tosin silloin, kun Samuli Kokko, Finfurin sihteeri, alkoi 1990-luvun lopussa pukeutua turk-
N o 7 / 2 0 13 ALKuTEKSTiT Y L iOP P iL ASL E HT i t e k s t i j o h a n n a m i tj o n e n Tuuli Takala kansallisoopperassa valmistautumassa Yön kuningattaren rooliin. Sivu 1 4 k uva n i C K t U L i n e n
YLiO P P iLAS LE H T i ALKuTEKSTiT Se, että osaa laulaa todella hyvin, ei tarkoita, että pääsee opiskelemaan laulamista. Tuuli Takala tietää sen. Kuningatartarina E i t u n t u n u t ihmeelliseltä. Ei, vaikka Tuuli Takala, 26, oli juuri saanut tietää päässeensä opiskelemaan oopperalaulajaksi. Takala oli yksi harvoista: Sibelius-Akatemian oopperaluokalle valitaan oppilaita vain joka toinen vuosi ja heitä aloittaa vähän, noin kymmenen opiskelijaa. Määrä vaihtelee vuosittain. Olisi voinut ajatella, että Takala olisi ollut haljeta riemusta myös toisesta syystä. Edeltävän seitsemän vuoden ajan hän oli toistuvasti hakenut opiskelemaan laulua. Kolmeen eri korkeakouluun, seitsemän eri kertaa. Ja nyt hän oli päässyt opiskelemaan Suomen arvostetuimpaan paikkaan, SibeliusAkatemiaan. Puoli vuotta aikaisemmin hänen olonsa oli sitä vastoin tuntunut oikeasti ihmeelliseltä. Hämmentyneen, epäuskoisen onnelliselta. Koska silloin Takala sai soiton kansallisoopperasta. ”Kun kävin koelauluissa, luulin, että kyse on jostain pikkuroolista. Joku semmoinen missä sanotaan moro lavalla ja se on siinä”, Takala kertoo. Pienestä roolista ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan Taikahuilu-oopperan yhdestä pääroolista. Syksyn produktiossa Tuuli Takalan haluttiin laulavan Yön kuningattaren rooli. S i b e l i u s - A k a t e m i a n laulun ainejohtaja ja oopperalaulaja Petteri Salomaa sanoo, että on tyypillistä, että sisään pääseminen kestää. Laulajaksi kypsyminen on yksilöllistä. ”Usein nuoren laulajan kohdalla tapahtuu todella paljon asioita yhdenkin vuoden aikana. Välillä tulee joku loksahdus, uusia vaikutteita, jotain, joka sitten vapauttaa tietynsorttista energiaa.” Takalalle on käynyt hänestä nimenomaan näin. ”Tuuli on laulanut koko ajan hyvin. Nyt hänelle on tullut äänellisesti uutta potentiaalia käyttöön”, Salomaa sanoo. Salomaata uskoo, kun ajattelee Takalan kulunutta vuotta. Ensin hän pääsi keväällä kansainvälisen laulukilpailun finalistiksi Wienissä ja sai siellä erikoispalkinnon. Kesällä Takala voitti Suomen arvostetuimman nuorten laulajien Timo Mustakallio -laulukilpailun. Lisäksi hän sai Kangasniemen laulukilpailussa jaetun ykköspalkinnon. Salomaan mielestä Takalassa on muutakin kuin luontaista lahjakkuutta. Oppiainejohtaja kutsuu sitä työkyvyksi. Se tarkoittaa sitä, mikä pistää hakemaan kouluihin lannistumatta, aina uudestaan ja uudestaan. ”Tuuli pystyy kehittämään itseään. Se on hänessä olennainen tekijä.” L a v a n v ä r i m a a i l m a muuttuu siniseksi. Mozartin 1700-luvulla säveltämän Taikahuilun paha nainen, Yön kuningatar, lipuu lavalle. Tuuli Takala kävelee askeleet itsevarmasti. Der Hölle Rache kocht in meinem Herzen -aaria alkaa. Kun Takala laulaa aarian kolatuurikuvion, hänen kätensä on vähän viistosti taaksepäin. Laulu tulee vapaasti, pidäkkeettä. Kun kuningatar lopettaa, taputukset ovat kovemmat kuin kertaakaan aiemmin illan aikana. Yleisöstä kuuluu huutoja. Kuningattaren kasvoilla häivähtää hetken aito onnistumisen ilo. Sitten kuningatar on taas paha ja julma. Takalan tulkinnan on sanottu olevan täydellinen. Laulua on kiitelty sanoilla puhdas ja varma. Se on merkittävää, sillä aariaa pidetään erityisen vaikeana juuri kolatuurikuvion vuoksi. Se on fyysisesti ja psyykkisesti vaativa, eivätkä kaikki sopraanot pysty laulamaan sitä. Moni, joka saa äänen aikaiseksi harjoituskopissa, mykistyy lavalla. Taikahuilu on yksi maailman esitetyimmistä oopperoista, joten roolin osaajalle on aina kysyntää. Kansainvälisten agentuurien edustajatkin ovat sanoneet Takalalle niin. Ensi kesänä Takala on jälleen Yön kuningatar, sillä kertaa Savonlinnan oopperajuhlilla. P a r i p ä i v ä ä myöhemmin Musiikkitalon kahvilassa Takala näyttää ihan vain opiskelijalta. Täällä Takala käy iltapäivisin kahvilla toisten oopperaluokkalaisten kanssa. Nutturalle lassotuissa pitkissä tummissa hiuksissa on liukuvärjäys. Oranssinkeltainen villahuivi kiertää kaulan monen monta kertaa. ”Nyt ajattelen, että suhtauduin torjutuksi tulemiseen liian vakavasti. Että se määritteli tasoni laulajana, vaikka se ei sitä tee.” Syksy on ollut kiireinen: Takala on ollut mukana oopperaproduktioissa Helsingissä ja Kokkolan oopperan Espoon vierailussa. ”Kovasti jännitän, saanko tehtyä tämän maisterin loppuun”, laulaja sanoo. Koska nyt on käynyt niin, ettei tutkinnolla ole enää väliä. Tuuli Takala on jo oopperalaulaja. Y S iv u 1 5 N o 7 / 20 1 3 K u u s i v u o t i a a n a Tuuli Takala meni Tapiolan kuoroon. Siellä hän lauloi sinisessä kaavussa kymmenien muiden kuorolaisten kanssa aina täysi-ikäiseksi saakka. Abivuoden jälkeen piti tehdä päätöksiä. Takala haki Sibelius-Akatemiaan lukemaan musiikkikasvatusta. Hän ei päässyt. Seuraavana vuonna Takala tiesi jo haluavansa opiskella klassista laulua ja haki Akatemian laulumusiikin osastolle. Hän ei päässyt. Varmuudeksi hän haki vielä uudestaan musiikkikasvatukseen. Hän pääsi. Hän aloitti kandiopinnot laitoksella. Ajatus laulamisesta ammattina, ei laulun opettaminen, tuntui kuitenkin ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Seuraavana vuonna Takala haki Metropolia-ammattikorkeakoulun klassisen yksinlaulun opiskelijaksi. Hän ei päässyt. Seuraavana vuonna hän haki uudestaan. Hän ei päässyt. Takala haki jälleen. Hän ei päässyt. Keväisin toistui aina sama kuvio: Ensin Takala laittoi hakupaperit. Sitten tuli kutsu ensimmäiseen vaiheeseen. Takala lauloi hyvin. Sitten tuli kutsu toiseen vaiheeseen. Takala lauloi jälleen hyvin. Hän oppi, että vaikka itselle jäi hyvä fiilis, se ei tarkoittanut yhtään mitään. Koska lopuksi hänelle tuli aina vain tieto siitä, ettei hän päässyt. Ovatko odotukset omasta itsestä täysin vääristyneet, hän mietti. Taas piti odottaa vuosi ja taas käyttää yhtä paljon aikaa valmistautumiseen, enemmänkin. Välillä Takala reppureissasi ja asui ulkomailla. Oli aikaa ajatella. Lopulta Tuuli Takala kuitenkin pääsi kaikkialle, johon halusi: neljännellä hakukerralla Metropoliaan ja nyt tänä vuonna SibeliusAkatemiaan.
KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i t e k s t i VA P P U K A A R E N O J A k uvat N O O R A I S O E S K E L I Annu NieminenPietinalho teki tuhansia tunteja tärkeitä töitä, mutta niillä ei ollut juurikaan väliä. Ennen kuin nyt. N o 7 / 2 0 13 parempaakin t e k e m i s tä O n l o k a k u u 2 0 1 2 , kello on viisi iltapäivällä, kun Annu Nieminen-Pietinalho istuu neuvotteluhuoneen pöydän ääressä ja avaa videoyhteyden Eurooppaan. On alkamassa palaveri, jossa hän on puheenjohtajana. Pöydän ääressä istuu lisäksi neljä miestä. Pöydän takana olevalle valkokankaalle heijastuu suunnilleen samanlainen ihmisasetelma suunnilleen samanlaisen pöydän ääressä. Videonäkymä on eräästä toisesta konsulttiyhtiö McKinseyn toimistosta. Mistä, sitä ei voi kertoa, koska tämä projekti kuten melkein kaikki johdon konsultoinnin asiakasprojektit, on luottamuksellinen. Nieminen-Pietinalho klikkaa auki pakan, jota on projektipäällikkönä kasannut viimeiset kaksi viikkoa. Pakka on konsulttikieltä ja tarkoittaa Powerpoint-esitystä, johon on paketoitu konsulttien työn kallisarvoinen tulos, se, mistä asiakas maksaa. Slaidit loistavat kirkkaina tietokoneen ruuSivu 1 6 dulla. Herrat odottavat, mutta Nieminen-Pietinalho vain tuijottaa. Nyt pitäisi jo aloittaa, mutta kirjainten reunat näyttävät epäselviltä, ihan kuin niiden päällä olisi sumupilvi. Hän ei näe, mitä koneella lukee. Hän aloittaa silti. Onneksi NieminenPietinalho on tehnyt pakan itse, joten hän muistaa suurin piirtein, mitä siinä lukee. John, jatka sinä tästä. Pekka voikin kertoa tästä lisää, Nieminen-Pietinalho sanoo silloin, kun slaideilla on jokin luku, joka ei tule ulkomuistista. Esitys menee hyvin, kukaan ei arvaa. Well done Annu, pomot sanovat presentaation jälkeen. Mutta hänelle itselleen verhon läpi pidetty esitys on viimeinen hälytysmerkki. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jää pois töistä, eikä palaa enää takaisin. A n n u N i e m i n e n - P i e t i n a l h o oli 23-vuotias teekkari, kun hän näki Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen seinään liimatun julisteen: McKinsey International Internship -ohjelma, apply now. Siitä on kuusi vuotta. McKinsey & Company on yhdysvaltalainen konsulttitoimisto, jolla on konttorit 60 eri maassa. Muut konsulttiyhtiöt ovat äänestäneet sen maailman vaikutusvaltaisimmaksi alallaan jo kymmenen vuotta putkeen. Ala on yritysjohdon neuvominen. Esimerkiksi tietokonevalmistaja saattaa haluta tietää, miten se voisi valmistaa läppäreitä, jotka menevät entistä paremmin kaupaksi. Konsultit pohtivat, keskustelevat asiakkaiden kanssa, jututtavat asiantuntijoita, laskevat ja esittävät powerpointit. Tietokoneyhtiö kuuntelee ja maksaa. McKinsey on hyvin haluttu työpaikka. Hakijat harjoittelevat usein etukäteen työhaastattelun loogismatemaattista päättelytestiä varten. Testi on osa rekrytointiprosessia. Netistä löytyy sitä varten harjoituskokeita, ja kokeessa pärjäämisestä on kirjoitettu Amerikassa kokonaisia kirjoja.
YLiO P P iLAS LE H T i ALKuTEKSTiT N o 7 / 20 1 3 S iv u 1 7
N o 7 / 2 0 13 KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i Nieminen-Pietinalho ei tiennyt vaikeusasteesta mitään, kun lähetti hakemuksensa harjoitteluohjelmaan. Hän ei tiennyt, että ohjelmaan valittaisiin vain yksi suomalainen. Nuori teekkari ajatteli, että harjoittelu ulkomailla olisi kiva tapa viettää kesä. Sellainen siitä tulikin. Nieminen-Pietinalho lähetettiin Pariisin. Hän meni osaksi tiimiä, joka teki töitä rahoitusalan asiakkaalle. Harjoittelijan vastuulla oli pyörittää valtavaa Excel-mallia, jossa oli solukoituna kaikki konsulttien keräämä data. Työ oli periaatteessa samaa, mitä aloittelevat konsultit tekevät. Nieminen-Pietinalho pärjäsi hyvin: kun hän valmistui diplomi-insinööriksi puolitoista vuotta myöhemmin, hän aloitti yhtiössä vakityöt johdon konsulttina. Se ei ollut niin suuri unelmien täyttymys kuin se olisi monelle työhaastatteluun harjoitelleelle ollut, mutta joka tapauksessa hyvä työpaikka, jossa pääsi näkemään maailmaa. Nieminen-Pietinalho oli tottunut ajautumaan paikkoihin miettimättä kummemmin, mitä halusi. Teknillinen korkeakoulukaan ei ollut ollut varsinainen ykkösvaihtoehto. Lukion jälkeen hän oli keskittynyt musiikkiharrastukseensa ja opiskellut vuoden matematiikkaa yliopistolla, mutta tiesi, ettei halunnut jäädä Sivu 1 8 sinne. Sisko oli houkutellut hänet hakemaan informaatioverkostojen koulutusohjelmaan – juomaan kaljaa ja hengaamaan poikien kanssa siihen asti, kunnes keksisi, mitä oikeasti haluaisi tehdä. A l u k s i Nieminen-Pietinalhon työviikot olivat noin 60-tuntisia. Se tarkoittaa 12 tunnin työpäiviä, aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Työmäärä lisääntyi, kun vastuu kasvoi. Konsultit tekevät enimmillään jopa satatuntista viikkoa. Arkipäiville jaettuna se on 20 tuntia työtä päivässä, tosin tällaisina viikkoina Exceleitä täytetään viikonloppuisinkin. Työmäärä ei ole lainkaan poikkeuksellinen alalla, joka on pankkialaan verrattuna suorastaan kevyt. Työnteko oli vähän kuin olisi ollut mukana bändissä. Tiimillä on selkeä yhteinen tavoite, ja suurin osa valveillaoloajasta vietetään yhdessä sen saavuttamiseksi. Korkeintaan kymmenhenkinen tiimi keskittyy muutaman viikon tai kuukauden ajan yhden asiakkaan ongelman ratkaisemiseen – sanotaan nyt vaikka selvittämään, kuinka tietyn firman läppäreiden myynti saadaan kasvuun, ja mitä tietokonevalmistajan on tehtävä pärjätäkseen läppäribisneksessä tulevaisuudessakin. Suunnilleen aamuyhdeksältä mennään tie- tokonevalmistajan pääkonttoriin ja tehdään siellä päivä töitä. Kun asiakkaan konttorissa työpäivä päättyy viideltä, konsultit karauttavat taksilla toimistolle Ruttopuiston kupeeseen. Alkaa toinen työpäivä, varsinainen konsultin työ: puhutaan siitä, mitä on päivän aikana saatu selville, piirrellään fläppitauluille, pohditaan mitä muuta pitää selvittää, tutkitaan kenties, miten kulutustottumukset ovat kehittyneet Kiinassa. Yleensä Annu Nieminen-Pietinalho lähti kotiin iltakymmenen aikaan. Aikaisimmillaan meni seitsemään, myöhimmillään aamukahteen. Välillä oli ulkomaankiertueita. Noin puolet Nieminen-Pietinalhon työajasta meni poissa kotimaasta. Maanantaina aamulennolla jonnekin päin maailmaa ratkomaan jonkin yrityksen jotakin ongelmaa, torstaina iltakoneella takaisin. Kerran Pariisin-keikalla Nieminen-Pietinalho unohti varata hotellin, mutta luxemburgilainen kollega salakuljetti hänet omaan hotellihuoneeseensa. Sen jälkeen he tunsivat toisensa kuin siskot, ja sitähän he tavallaan olivatkin. Vahingossa, mutta silti: Mäkkäri-perhettä. E i p i t ä i s i o l l a enää kuin viitisentoista vuotta siihen, että ekonomisti John Maynard
YLiO P P iLAS LE H T i A n n u N i e m i n e n - P i e t i n a l h o n henkireikä olivat ratikat, sillä niiden kyydissä oli aikaa suunnitella omia projekteja. Niistä, joista tulisi myöhemmin kokopäivätyö. Ratikassa hän tunsi olevansa osa arkisten asioiden ympärillä pyörivää maailmaa, toisin kuin taksin takapenkillä singahdellessaan ovelta ovelle. Ratikassa näki muita ihmisiä: ruskeisiin toppatakkeihin kääriytyneitä mummoja, Alepan muovikasseja, mis sä oot -puheluita, ihmisiä joilla oli aikaa katsoa Vain Elämää. Nieminen-Pietinalholle sellaisesta oli tullut vierasta vuodessa. Ei ollut aikaa pestä pyykkiä, siivota tai tehdä ruokaa. Hän huomasi, ettei enää oikein nauttinut viikonlopuista. Levottomuus helpotti vasta sunnuntai-iltana tai maanantaiaamuna. Nieminen-Pietinalho oli ajatellut jo ennen lokakuista videopalaveria, ettei tällainen ole ihan tervettä. Näköhäiriöt olivat viimeinen niitti. Hän meni lääkärille. Sairauslomalle, lääkäri määräsi. NieminenPietinalho tiesi kyllä, että se oli ainoa järkevä vaihtoehto, muttei olisi silti millään ollut poissa töistä. ”Ihan vain viikoksi”, lääkäri maanitteli. Viikon jälkeen kirjoitettiin kaksi kuukautta lisää lomaa. Nieminen-Pietinalho oli uupunut. Mutta ei se työn määrästä johtunut. ” E i i h m i s t ä kuluta loppuun se, että hän tekee paljon jotain”, Annu Nieminen-Pietinalho, 29, sanoo. Hän aloittaa vastaamisen aina purkamalla kysymyksen osiin ja polveilee sitten pitkästi osien ympärillä. Hän puhuu niin nopeasti, ettei lauseiden välistä erota pisteitä. Välillä suomeen sekoittuu finglishiä, sanoja kuten struktuuri, tangentti, agiili, validaatio, insentivointi. Mukissa on teetä, kahvia hän ei juo. ”Työn sisältö on ratkaiseva asia. Maailma ei varmaan tunne hirveän montaa taiteilijaa, jotka olisivat kokeneet burn-outin. Mun uupumus johtui siitä, että koin pääni sisällä tekeväni jotain, missä ei ole tarpeeksi järkeä. Mulle raskaampaa oli se, ettei työ ollut täysin mun arvojen mukaan merkityksellistä”, hän sanoo. Tuntui turhalta valvoa öitä sen takia, että maailmaan saataisiin – sanotaan vaikka lisää niitä tietokoneita. Oli pakko miettiä, mikä kaikki muu hyvinvointiin vaikutti kuin työ. Tuskin paha olo koskaan yhdestä asiasta johdu, mutta sitä voi pakoilla yhdellä asialla: tekemällä liikaa töitä. ”Mulle kävi selväksi, että oma antini maailmalle tulisi realisoitumaan muita kanavia pitkin”, Nieminen-Pietinalho sanoo. Se, mitä anti tulisi olemaan, alkoi kirkastua lentokoneessa. Joulun jälkeen Nieminen-Pietinalho sai lisää sairauslomaa ja matkusti Puerto Ricoon. Lentokoneessa hän kirjoitti Excel-taulukkoon kaikki asiat, jotka maailmassa olivat pielessä. Naapurin mummon yksinäisyys, se että siskoa kiusattiin pienenä koulussa, se että jossain lapset kuolevat ripuliin nelivuotiaina ja niin edelleen ja niin edelleen, viidensadan rivin verran. Nieminen-Pietinalho jatkoi asioiden listaamista uima-altaalla, ryhmitteli ne kategorioihin, hahmotteli kokonaisuudet. Ongelmat olivat yhteydessä toisiinsa, ne olivat yksi iso vyyhti. Tämän vuoden heinäkuussa hän otti lopputilin ja aloitti sen, mitä hän kutsuu ”maailmanpelastusprojektikseen”: Nieminen-Pietinalho aikoo kertoa maailmalle, että todellisia johtajia on liian vähän. Maailmassa vallitsee the real leadership gap. ”En usko downshiftaamiseen. Se on pelkkä paniikkireaktio siihen, että merkityksellisyys on elämästämme hukassa. Lähdetään puuttumaan työn määrään, vaikka pitäisi puuttua laatuun. Pitäisi lopettaa turhien asioiden tekeminen.” Selventääkseen tätä Nieminen-Pietinalho piirtää sormella ilmaan kaksi viivaa, jotka leikkaavat. Viivat muodostavat kaksi akselia, x:n ja y:n. Pystysuora viiva, y-akseli, kuvaa sitä, miten hyvä ihminen on saamaan asioita aikaan: sitä perinteistä tapaa, millä osaamista mitataan. Kuten vaikka sitä, kuinka nopeasti ehtii järjestellä läppäreitä kaupan hyllylle. Suunnilleen kaikki korkealle edenneet johtajat ovat hyviä suorittamaan, Nieminen-Pietinalho sanoo. Y-akselin perusteella johtajat yleensä valitaankin. ”Kutsun heitä englanninkielisellä nimellä high-performing spiritual babies, eli hyvin suoriutuvat henkiset vaavelit.” Mutta vaakasuorana kulkevalla x-akselilla näillä vaaveleilla menee yleensä huonommin. Suurin osa ihmisistä suorittaa elämäänsä silmät kiiluen, posottaa ylöspäin y-akselilla katsomatta ollenkaan oikealle, kunnes jossain vaiheessa x-akseli iskee päin näköä. Tulee keski-iän kriisi tai tapahtuu jotain traagista, puoliso kuolee, lapsi sairastuu. Sellaista, jonka jälkeen joutuu miettimään, mihin on tuntinsa siihen asti käyttänyt. ”X-akselia mä kutsun sellaiseksi henkiseksi kypsyydeksi, kyvyksi ja haluksi tehdä, mikä on oikein.” Oikeasti hyvään johtamiseen ei riitä pelkkä puuhakkuus. Hyvä johtaja tietää, mitä ylipäänsä ollaan tekemässä. Kun Nieminen-Pietinalhon projekti oli vasta aluillaan, hän pystyi julkisuuskuvan perusteella nimeämään kaksi tällaista todellista johtajaa: Martti Ahtisaari ja Esa Saarinen. Onnellisuusfilosofi Saariseen hän otti yhteyttä, ja nyt Saarinen mentoroikin ex-konsulttia uudella polulla. Sen polun on tarkoitus johtaa toisenlaiseen yhteiskuntaan. Akselikaavio kun ei kuvaa pelkästään työpaikkojen esimiehiä vaan kaikkia ihmisiä. Nieminen-Pietinalhon mielestä kaikki henkisesti terveet aikuiset ovat johtajia, he ”johtavat vähintäänkin omaa elämäänsä.” Ei pitäisi tehdä pelkästään sitä, missä on hyvä, vaan miettiä, mikä oikea intohimo on: silloin yhteiskunta järjestyisi Nieminen-Pietinalhon mukaan parhaalla mahdollisella tavalla. ”En tiedä mihin vuorelle tämä yhteiskunta oikein on kiipeämässä. Nyt mietitään, miten lamasta päästään, etsitään bruttokansantuotteen kasvua. Mutta oikeasti ratkaisut on jossain ihan muualla.” Hänen unelmamaailmassaan tietokoneita ei tehdä, jos ketään ei kiinnosta niiden tekeminen. Sen sijaan tietokoneyhtiöiden projektipäälliköt miettivät, mitä pitävät merkityksellisenä, mitä oikeasti haluavat ja alkavat tehdä sitä. Sellaista, mitä kukaan ei oikeasti halua tehdä, ei ole myöskään tarpeen tehdä. S iv u 1 9 N o 7 / 20 1 3 S i l l o i n , k u n suurin osa ihmisistä työskenteli ruuantuotannossa – ja pieni vähemmistö oli talousajattelija Keynesin kaltaisia tietotyöläisiä – kukaan tuskin uhrasi ajatustakaan työn merkityksellisyydelle. Työtä tehtiin, jotta saatiin ruokaa. 2000-luvulla palkkaa saavat tiimipäälliköt, telemarkkinoijat, account junior sales managerit, aluemyyntiedustajat, aluepäällikköt, aulapalveluhenkilöt, järjestyksenvalvojat, kausimyyjät, kouluttajat, laitoshuoltajat ja niin edelleen. Listaa mol.fin avointen työpaikkojen suurimmista kategorioista ”kaupallinen työ” ja ”palvelutyö” voisi jatkaa loputtomasti ilman, että törmäisi yhteenkään ammattiin, jolla on mitään tekemistä hengissä säilymisen kanssa. Keynes ei osannut ennustaa, että vuonna 2030 ihminen voisi kuluttaa ainakin 40 tuntia viikossa työskentelemällä account junior sales managereina. Sen hän kyllä arvasi, että toiset eivät kykenisi tyytymään 15-tuntiseen viikkoon: ”Totta kai tulee olemaan ihmisiä, jotka kiihkeällä ja tyydyttämättömällä määrätietoisuudella tavoittelevat vaurautta”, ekonomisti kirjoitti, ”jolleivät he löydä sille merkityksellistä korviketta”. Kyse ei ole vain joistakin harvoista, vaan suurin osa ihmisistä tuntuu lukeutuvan tähän porukkaan. Me teemme työtä, koska jotain ihmisen on tehtävä, ja jos jotain on tehtävä, niin miksei sitä olisi vaikka projektipäällikkö. Jotain on kuitenkin tapahtunut: yhä useampi projektipäällikkö on alkanut miettiä, mitä tapahtuisi, jos yhtenä päivänä ei tulisikaan töihin. Esimerkiksi San Fransiscossa asuvan 27-vuotiaan Ellen Huertan blogikirjoituksesta voi lukea siitä, miten hän päätti jättää oman ja kaikkien muiden unelmatyöpaikan Googlella, koska lakkasi olemasta kiinnostunut työstään. Huerta lähti, mutta maailma jatkoi pyörimistä radallaan. Mitä järkeä on tehdä jotain, millä ei ole mitään väliä itselle ja jossa itsellä ei ole mitään väliä maailmalle? KESKiTY Keynesin ennustus toteutuu. Yksi viime vuosisadan merkittävimmistä taloustieteilijöistä kirjoitti vuonna 1930, että sadan vuoden päästä, vuonna 2030, meidän ei tarvitsisi tehdä kuin viisitoistatuntista työviikkoa. Teknologian kehitys ja tuottavuuden parantuminen ovat tuolloin tuoneet meille kaiken tarpeellisen. Hyvinvointia ei tarvitse kuin ylläpitää työskentelemällä viisi tuntia kolmena päivänä viikossa, Keynes visioi. Profetia tuntuu vähintään yhtä kaukaiselta kuin sen kirjoitusajankohta. Eivät johdon konsultit suinkaan ole ainoita, joiden rytmistä kellokorttikone sekoaisi. Elokuussa investointipankin 24-vuotias saksalainen harjoittelija löydettiin kuolleena asuntonsa suihkusta sen jälkeen, kun hän oli tehnyt kahden viikon sisällä kahdeksan ympärivuorokautista työpäivää, ”allnighteria”. Japanilaisilla on oma sanakin sille, mihin liika työ saattaa johtaa. Karoshi tarkoittaa ylitöihin kuolemista. Se todettiin eräänkin Toyotan kolmikymppisen työntekijän kuolinsyyksi, kun tämä oli saanut sydänkohtauksen tehtyään kuukaudessa 80 tuntia ylitöitä puoli vuotta putkeen.
N o 7 / 2 0 13 KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i Sivu 2 0
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY ”En usko hetkeäkään siihen, että sitten meillä olisi vain poptähtiä ja näyttelijöitä eikä vaikka ollenkaan siivoojia.” Jos leikitään, ettei kukaan tässä maailmassa haluaisi olla siivooja, siitä tulisi hyödytön ammatti. Kaikki näyttelijät ja poptähdet olisivat niin onnellisia ammatissaan, että heillä olisi aikaa huolehtia ympäristöstään niin, ettei erillistä palkollista tarvittaisi ollenkaan. ”Nyt ihmiset ajavat itseään reunalle tekemällä asioita, jotka eivät oikeastaan kiinnosta heitä hittoakaan.” puolella ja niiden välillä”, Nieminen-Pietinalho sanoo. Kuten Ellen Huerta, Annu Nieminen-Pietinalhokin on päätynyt pitämään blogia ajatuksistaan. Uusimmassa postauksessa hän kirjoittaa, että ihmisten pitäisi harjoitella unelmoimista. Koska sen keksiminen, mitä oikeasti haluaa tehdä, on yllättävän vaikeaa. Dokumenttielokuvan tekemisen jälkeen Nieminen-Pietinalho aikoo perustaa ajatushautomon, joka edistää sitä ”oikeaa johtajuutta”, sitä missä on edetty sekä x- että y-akselilla. Sillä hänen mielestään Keynes oli väärässä: vuonna 2030 ihmisten ei kuulu tehdä 15-tuntista työpäivää. Nieminen-Pietinalhon mielestä voimme hyvin tehdä jatkossakin vaikka satatuntista työviikkoa. Kunhan vain teemme oikeita asioita. Ehkä parempi profeetta vuodelle 2030 on se, jota Ellen Huertakin siteeraa – Steve Jobs. Jobsin mielestä ihmisen on osattava keskittyä. Ja keskittyminen, se on sitä, että sanoo ei. Y S iv u 21 N o 7 / 20 1 3 M u t t a y h ä useampi pysähtyy ennen tiputusta. Kuten Googlen Ellen Huerta, jonka blogikirjoituksen Nieminen-Pietinalho on lukenut. Kirjoitus otsikolla Why I left Google tuntui niin kovin tutulta. Hyväpalkkainen minivaltio oli Huertan toinen koti. Googlella oli hieroja, kampaaja, biljardipöytiä ja työaikaa omien projektien toteuttamiseen. Siellä olivat myös ihanat työkaverit, Huertan parhaat ystävät. Ihan niin kuin McKinseyssäkään ei ollut työpaikkana mitään vikaa sinänsä, päinvastoin. ”Päätös lähteä oli toisaalta äärimmäisen vaikea”, Nieminen-Pietinalho sanoo, ”koska oli tuskallista jättää Helsingin tiimi, jonka tunsin perheekseni”. ”Toisaalta se oli äärimmäisen helppo, ihan nobrainer. Sillä tiesin, että pystyn vaikuttamaan maailmaan vielä enemmän.” Nyt Googlen Huerta leipoo, lenkkeilee, kirjoittaa ja pohtii, mitä haluaa tehdä. Nieminen-Pietinalho on jo päättänyt. Hän tekee dokumenttielokuvan. Elokuvaa varten hän aikoo haastatella yli sataa erilaista johtajaa ja pyytää heitä piirtämään oman polkunsa x- ja y-akselilla. Projektin päämentori on Esa Saarinen, mutta lisäksi Nieminen-Pietinalho on saanut neuvonantajikseen muun muassa ideahautomoyrittäjä Saku Tuomisen – sekä entisen pomonsa McKinseyltä. ”Tavoitteena on herättää keskustelua poliittisen, akateemisen ja bisneseliittien ulko-
KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i teksti Mari suonto k uvat M i l e n a h u h ta Onko elämässä pakko tarttua toisen käteen? N o 7 / 2 0 13 pariton K a t s o i n v ä h ä n aikaa sitten videon omista eskarivuosistani. Se sisälsi kohtauksen, jossa tarharyhmämme muodostaa parijonoa. Prosessi on hälisevä kuusivuotiaiden sekasotku, jonka tuloksena kaikki löytävät käden, johon tarttua. Paitsi minä. Hidasliikkeinen, ujo vaalea tyttö, jolta puuttuu hampaita suusta kuin liian monta kertaa taklatulta jääkiekkoilijalta, jää epävarmasti seisoskelemaan ilman toista puoliskoa. Videota katsoessani tunsin sääliä pientä Maria kohtaan. Miksei kukaan valinnut minua? Miksen minä valinnut ketään? Olisi tehnyt mieli patistaa: mene nyt nopeammin ääliö, ota joku, ihan sama kuka! Sivu 2 2 Juuri tältä uskoisin, että äidistäni joskus tuntuu, kun hän seuraa vierestä elämääni. Olen ollut parisuhteeton koko ikäni, 27 vuotta. Jo neljä vuotta sitten Amsterdamissa vaihdossa sain vitsinä nimityksen ”The Last Spinster in Finland”, Suomen viimeinen vanhapiika. Ulkopuolelta katsoen tilanteessani on jotakin syvästi epäilyttävää. ”Mutta sähän olet nätti ja hauska ja älykäs”, veljeni usein muistuttaa kännissä baaripöydässä. Minun tehtävänäni on silloin selittää, miksi pariutuminen ei näistä onnekkaista lähtökohdista huolimatta ole onnistunut. Miten täysijärkinen ihminen voisi haluta olla yksin, jos kerran voisi saada jonkun? Huono itsetunto tai muu sisäinen valuvika? En osaa rakastaa tai ottaa rakkautta vastaan? Kranttu? Saan osakseni tietäviä katseita: odota vaan, kun se oikea osuu kohdalle. On vaikea sanoa, missä iässä seurustelemattomuudesta tuli jotakin, joka on joillekin liikaa. A l a - a s t e . Olen viidesluokkalainen, edelleen aika arka, mutta sosiaalinen. Välitunnilla mennään kimppaan, seuraavalla välkällä erotaan. Minäkin olen muutaman tunnin kimpassa jonkun kanssa, Juuson tai Jarkon tai mitä näitä nyt on. Tyttöjen kanssa pidetään salaista tunnil-
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY N o 7 / 20 1 3 S iv u 23
KESKiTY Y L iOp p iL aSL E HT i OnKO paKKO pariuTua? En käy paikoissa, jotta tapaisin miehiä. Käyn niissä, jotta tapaisin ihmisiä. n o 7 / 2 0 13 la kiertävää vihkoa, jossa valitaan luokan kivoimpia poikia. Pari kavereistani allekirjoittaa jokaisen osuutensa sanoilla ”I will always love Max”, sillä he ovat ihastuneita pottatukkaiseen Maxiin. Teen samoin kokeeksi kotona päiväkirjaani. Mallailen tunnetta muiden mukana. Olenko ihastunut Maxiin? Sillä ei ole oikeastaan väliä, on vain tärkeää olla mukana. Ripari-ikäisenä kaverit alkavat seurustella toden teolla, mutta suhteet ovat useimmiten lyhyitä. Kirjekurssilla kesällä olen todella ihastunut erääseen laihaan runoilijapoikaan. Hänkin pitää minusta, ainakin hän lässyttää minulle tavalla, joka on mielestäni samanaikaisesti etovaa ja suloista. Kurssi loppuu, sanomme hei hei junassa. Mietin häntä muutaman viikon: pitäisikö ottaa yhteyttä. Asia unohtuu pian. Lukiossa moni seurustelee oikeasti, mutta toisaalta moni parhaista kavereistani ei. Ehkä siksi en itse ahdistu asiasta. Jo silloin ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät seurustele. Samankaltaisten seurassa ei tunne olevansa viallinen. Sohlaan joskus jotain poikien kanssa, yleensä kännissä tai matkoilla, mutta mielessäni käy harvoin, että haluaisin olla jonkun tyttöystävä. A r k u u s o n kaikonnut, ja minulla on uusia kavereita. Käydään ulkona, pidetään hauskaa, ryypätään, sekoillaan, tehdään typeryyksiä. Olen yliopistossa. Opiskeluvuosina löydän parhaat ystäväni, joiden kanssa olemme yhdessä yksinäisiä arosusia: kukaan ei seurustele. Olemme mielestämme kaikkein siisteimpiä muijia. Näytämme tytöiltä, mutta meillä on poikien jutut, ja pidämme seurustelevia ihmisiä hieman tylsinä ja sovinnaisina. Myönnän: minulla on edelleen epäreilu kuva, että seurustelemattomat ihmiset, erityisesti tytöt, ovat usein siistimpiä tyyppejä kuin koko elämänsä seurustelleet. Yleistys on rankka, mutta selitän hieman. Yksin joutuu rakentamaan olemisensa eri tavalla kuin parisuhteessa. Tiiviissä suhteessa kumppani pitää kädestä, tarjoaa viihdykettä ja hyväksyntää. Silloin ei välttämättä tule kokeiltua, miten kiinnostavaksi elämänsä voi rakentaa yksin. Sivu 2 4 Olen nähnyt erityisesti naisten muuttuvan seurustellessa poikaystävän varjossa seisoviksi sidekickeiksi. He nauravat vitseille, eivät itse keksi niitä. Tästä syystä ”tyttöjen illat” ovat joskus uuvuttavia. Puhutaan vakavia: koulusta ja töistä ja tunteista ja suhteista, eikä nähdä siinä mitään koomista. Hohhoijjaa. Minulla on kenties perusteettomia kauhukuvia parisuhteesta ja siitä, että se tarkoittaa tylsistymistä: arkisin vietetään aikaa sohvalla, lauantaisin käydään Ikeassa ja lenkillä, ehkä illalla viiniä ja juustoja toisen pariskunnan kanssa. Elämässäni on poikia, kavereina. Flirttailu, seksi ja tapailukin kelpaavat, mutta kavahdan asettumista ahdistavaan parisuhde-elämään. Se kuulostaa jähmettymiseltä, kasvamiselta sisään, ei ulospäin. S i n k k u r i s t e i l y , sinkkubileet, sinkkuluistelu, sinkkuvalmennus, sinkkusivusto. Kaikkien niiden tarkoitus on se, että niiden jälkeen ei olisi enää sinkku. Tässä lähtökohdassa on jotakin tunkkaista: seuraelämän soisi olevan jotain muuta kuin harjoittelua avioliittoa varten. En käy paikoissa, jotta tapaisin miehiä. Käyn niissä, jotta tapaisin ihmisiä. Olen käynyt ulkona aika paljon ja aika erilaisten tyyppien kanssa. Kerran kävin treffeillä miehen kanssa, joka ilmoitti lähtevänsä ravintolasta suoraan kink-bileisiin ex-tyttöystävänsä, toisen naispuolisen kaverinsa ja pari vuosikymmentä vanhemman naisystävänsä kanssa. Tiedossa oli joukkoraiskauskohtaus, leikkisää alistamista ja parinvaihtoa, joissa kaikessa deittini oli pääkyhäilijänä. Mies lupasi, että voin liittyä alistujaketjuun myöhemmin, jos kiinnostaa. Lupasin harkita asiaa. Juttelemme toisinaan Facebookissa. Toinen deittiukkeli taas pamahti väliaikaiseen psykoosiin kesken treffien ja huitoi minut ulos kellariasunnostaan mongerrellen perään jotain shamaanisiansaksaa. Hän pyysi myöhemmin anteeksi, ja olemme skypetelleet muutamaan otteeseen. Mukava kaveri, kun annostus on kohdillaan. Jos olisin odottanut elämääni täydellistä Prinssi Rohkeaa, näistä kokemuksista olisi jäänyt käteen epätoivo: kaikenlaisia friikkejä täällä Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetutkija ja terapeutti, tutkinut kevytsuhteita: ”Teksti on sinkkujulistus, jossa kirjoittaja vakuuttaa onnellisuuttaan. Hyvä niin. Tutkimukset kuitenkin sanovat, että hyvässä parisuhteessa olevat ihmiset ovat onnellisempia kuin yksinelävät. Terapeuttina sanoisin, että yksinolosta voi tulla tapa. Mitä pidempään se jatkuu, sitä enemmän sitä alkaa itse toteuttaa. Romanttisuus on yksi temperamentin piirre. Tekstistä tulee kuva, että se osa temperamentista on kaventunut. Persoonassahan näkyvät ne piirteet, joita ruokimme. Nyt romanttisuus on jäänyt siemenen asteelle. Naisilla 27-vuoden iässä vauvakuume on kuumimmillaan. Tämän ajan ilmiö on, että tämän halun tukahduttaminen vaikuttaa myös parinetsintähaluun. Pohdin tekstin kohtaa, jossa pohditaan jääkö jostakin paitsi, jos valitsee parisuhteettomuuden. Sanoisin, että parisuhde on kasvun mahdollisuus. Se on sitä, että opetellaan elämään toisen rinnalla.” Anna, Anna ja Sebastian -blogista, jossa pariskunta kirjoittaa yhteisestä elämästään: ”Haluaisin sanoa kirjoittajalle, ettei kannata lukkiutua rooliinsa. Vaikuttaa siltä, että hän on jotenkin juurtunut itsenäisen naisen rooliin ja ummistanut silmänsä. Tekstissä kirjoittaja sanoo, ettei halua ottaa tyttöystävän roolia. Roolin voi kuitenkin valita itse. Ei tarvitse olla mikään vaimoke.” Sebastian, Anna ja Sebastian -blogin toinen kirjoittaja: ”Kuulostaa omast mielest itseasias melkosen yleiselt syndroomalt. On just niit, ketkä pistää hynttyyt yhtee jo ekan pokan kaa, tai viimeistää, ku lapsi jyrää elämään. Ja sit on ne spessut, ketkä liitää sinkkuna snadisti epätietoses tilas pohtien omaa onnellisuuttaan. Meikäläiselt toi tarina menee lähelt ohi, ku en missää vaihees oo oikeestaa ettiny ketää tai halunnu mitää. Kaikki on vaa osunu kohille, nii hyväs ku pahas. Oon myös tajunnu matkan varrel sen, et oikeesti yksin olemine on perseest, mut se tila pitää konkreettisesti kokee, et voi olla siit jotai mieltä. On hyvä, et pitää ittestää huolta, mut loppupeleis se on vaa nii totaalisen ihanaa, ku joku toinenki diggaa sust pyytteettömästi. Teksti on pysäyttävä ja pisti lukee oikee huolel. Oli pakko alkaa kelaa omaa elämänkertaansa ja muistelee kaikkee sitä skeidaa mitä on matkal kokenu.” Tiina Vilponen, Sexpo-säätiön seksuaaliterapeutti: ”Tärkeä aihe, josta puhutaan liian vähän. Henkilö, joka ei elä parisuhteessa, ei automaattisesti ole yksin tai yksinäinen. On ylipäätänsä kapeanäköistä ajatella, että yleisesti kaikille yksi romanttinen suhde takaa onnen ja tekee elämän elämisen arvoiseksi.
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY Por Yhteiskunta, suku tai perhe saattaa asettaa epäreiluja paineita parisuhdeodotusten muodossa. On rohkeutta valita ja elää toisin. On hyvä pohtia, arvotammeko ihmistä hänen suhdemuotonsa kautta. Asetammeko ihmiset eriarvoiseen asemaan jopa huomaamattamme? Itsellinen ihminen ei ole epäonnistunut tai viallinen ihminen.” E l ä m ä n p e r u s m u o t o o n p a r i j o n o , jossa toisensa valinneet marssivat muodostelmassa kohti perhe-elämää. Paritta maleksiva herättää huolta: kuka hoitaa, kun on sairas? Kuka kasvaa kanssasi vanhaksi? Kuka välittää, kun et enää jaksa olla nätti ja hauska ja älykäs? Välillä pohdin, jäänkö tosiaan joka päivä paitsi jostain kaikkein olennaisimmasta. Mutta tässä elämässä jää paitsi monesta muustakin jollekin muulle olennaisesta: Miltä tuntuu olla aasialainen? Miltä tuntuu, kun on penis? Millaista on olla kuuro? Kaikki kokemukset eivät kuulu kaikille, ja hyvä niin, muuten meillä ei olisi mitään sanottavaa toisillemme. Haluan korostaa, äiti ja muut: en ole onneton. Enkä yksinäinen. Tai ainakaan sen enempää yksinäinen kuin muutkaan. Uskon, että parisuhteettomuus saattaa olla minulle jopa pysyvä tila, ei surullinen välivaihe ennen Sen Oikean löytämistä. En kiellä, etteivätkö rakastuneet ihmiset olisi kauniita. Elämän jakaminen ja toiselle ihmiselle omistautuminen ovat ihania ajatuksia. Ehtona omalla kohdallani olisi se, että seisoisimme molemmat omilla jaloillamme, onnellisina yksin, mutta vielä onnellisempina yhdessä. Olen opetellut hakemaan läheisyyttä, jakamista ja seuraa monelta eri taholta. Jos minulla on yksinäistä, ajattelen harvoin, että se johtuu vain ja ainoastaan parisuhteettomuudesta. Minulla tukena ovat ystävät ja sukulaiset, mutta joskus sitä joutuu silti halaamaan itse itseään. Sekin tuntuu hyvältä: minä pidän minusta huolta. Y S iv u 25 pyö sisä joid eivä mit tutk key N o 7 / 20 1 3 Miki Liukkonen, runoilija. ”Minusta kirjoittajan asenteessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Seurustelu ei sovi kaikille, jotkut ovat sen luontoisia. Kirjoittaja on selvästi niitä joille se ei sovi. Nämä en vain ole löytänyt sitä oikeaa, seurustelu on jotenkin pakollista tai se tuottaa paineita ja muut selitykset juontavat juurensa vain siitä, ettei henkilö oikeastaan edes halua seurustella. Tietenkin voi olla mahdollista, ettei kirjoittaja oikeasti ole löytänyt sitä oikeaa. Toisaalta koko tekstistä paistaa läpi omituinen asenne, ristiriitainen, monimutkainen, mikä näkyy sellaisissa lauseissa kuin: Mielestäni elämän perusmuotona pidetään parijonoa, jossa toisensa valinneet marssivat muodostelmassa kohti perhe-elämää. En oikein saa mistään kiinni, en ymmärrä mitä kirjoittaja haluaa tai ei halua.” vain pyörii. Nyt ne ovat hyviä tarinoita, joita on hauska jakaa. Viimeisen vuoden aikana olenkin deittaillut enemmän kuin koskaan. Asuin puoli vuotta Torontossa, ja pohjoisamerikkalainen treffikulttuuri oli piristävän kepeä. Ihmiset menevät treffeille eri syistä: seksi, seura, kaveruus, ilmainen ateria, tekemistä tiistai-illaksi, kumppanin etsintä. Tähän verrattuna Suomessa otetaan kovin vakavasti vähäiset romanttiset säädöt. Treffeille pyytäminen on iso askel, pakit kamala pettymys. Sellainen luo turhia paineita: pitäisi päättää sovitaanko yhteen jo ennen kuin on ehditty tutustua. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia riippumatta siitä, voiko heidät kuvitella viereensä alttarille vannomaan viimeisiä valoja. Hauskimpia treffituttavuuksia en ehkä veisi äidin luo sunnuntailounaalle, mutta eivät he silti ole ajanhukkaa.
KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i t e k s t i t u i j a p y h ä r a n ta k uvat k at r i n a u k k a r i n e n Diskordianistit suutelevat kaalinpäitä, tekevät pyhiinvaelluksia gorillapatsaan luokse ja sanovat sitä uskonnoksi. Pitäisikö heitä uskoa? N o 7 / 2 0 13 Uskon asia E s s i M ä k e l ä asettaa kaalinpään olohuoneeseensa kokoontuneen piirin keskelle ja istuutuu. Kaali on nahistunut, väsyneen näköinen. Se oli sitä jo ostettaessa, mutta varsinkin nyt. Kaalilla on ollut pitkä päivä. Se on kulkenut ratikan kyydissä ympäri kantakaupunkia. Sitä on ihailtu ja kosketeltu. Eräs ohikulkija intoutui jopa suutelemaan sitä. Sen jälkeen se on kuljetettu Essi Mäkelän asuntoon Hermanniin, jossa sitä nyt palvotaan. Paikalla on viisi diskordianistia, sillä viisi on Sivu 2 6 diskordianistien pyhä luku, ja he ovat suorittamassa lolkaali-rituaalia, sillä kaali on pyhä. Essi Mäkelä kumartaa kaalille ja aloittaa lolkaali-mantran. Muut yhtyvät hoilotukseen: ”Lolkaali, lolkaali, lolkaali.” Mäkelä jättää paikkansa piirissä, lähestyy kaalia ja kurkistaa ylimmän lehden alle. Siellä on kastepisara. Hän repäisee palan irti, asettaa sen päälaelleen hatuksi, repäisee irti vielä toisen palan ja maistaa. Mantraa toistetaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Joku alkaa nauraa, kohta nauravat kaikki. Onko tämä oikeaa uskonnonharjoitusta vai vitsi? Riippuu siitä, keneltä kysytään. S u o m e s s a on yli tuhat uskonnollista yhteisöä, mutta valtion silmissä niistä virallisia on yhteensä vain 83. Valtion- tai kansankirkkoja – nimitys riippuu vähän siitä keneltä kysyy – on kaksi, evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niillä on lain takaama erityisasema, esimerkiksi oi-
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY N o 7 / 20 1 3 S iv u 27
KESKiTY Y L IOP P IL ASL E HT I Miehet kysyivät itseltään: mikä voi olla älyttömämpää kuin palvoa kaaoksen jumalatar ta? He tulivat siihen tulokseen, N o 7 / 2 0 13 että itse asiassa hyvin moni asia. keus verottaa jäseniään sekä velvollisuus huolehtia hautausmaista. Loput 81 virallista uskontoa ovat rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, joista suurimpia ryhmiä ovat Jehovan todistajat, vapaakirkko, katolinen kirkko sekä helluntaikirkko. Kolmannes näistä yhdyskunnista on kristillisiä, kolmannes islamilaisia ja loput ovat buddhalaisia, hindulaisia tai juutalaisia. Entäs ne muut noin yhdeksänsataa? Joko ne eivät ole hakeneet virallisen uskonnon asemaa tai hakemus on hylätty, koska ne eivät ole asiasta päättävän lautakunnan mielestä mitään sellaista, mitä uskonnolla on totuttu tarkoittamaan. Eli jotain, mikä muistuttaa kristinuskoa. O l y m p o s - v u o r e l l a pidettiin hulppeita häitä, joiden isäntänä hääräsi itse ylijumala Zeus. Sivu 2 8 Kaaoksen ja epäjärjestyksen jumalatar Discordia ei ollut saanut kutsua juhlaan. Siitä vimmastuneena hän hautoi kostosuunnitelmaa ja keksikin sellaisen. Loukkaantunut jumalatar loi kultaisen omenan, jonka päälle hän kirjoitti yhden sanan: kauneimmalle. Kesken hääpitojen hän heitti omenan juhlaväen keskelle. Se sai aikaan sekasorron. Turhamaiset Afrodite, Hera ja Ateena olivat kaikki sitä mieltä, että omena oli selvästi tarkoitettu juuri heille. Kolmikon välille syntyi riita, joka muutaman mutkan kautta johti Troijan sotaan. Tähän asti tarina on kerrottu Homeroksen teoksessa Ilias. Diskordianistien pyhä kirja Principia Discordia jatkaa tarinaa: sen mukaan omenariitaa hetken seurattuaan Discordia-jumalatar meni nauttimaan hot dogia. Sitten kaaoksen juma- latar katosi tuhansiksi vuosiksi – erään teorian mukaan bordelliemännäksi Brasiliaan – palatakseen vasta viime vuosisadalla. Principia Discordian kirjoittivat 1950-luvulla Yhdysvalloissa miehet nimeltä Gregory Hill ja Kerry Thornley. Kaksikon projekti sai alkunsa Thornleyn kirjoittamista runoista, joissa järjestys nousi kaaoksesta. Hill ja Thornley, innokkaat keilauksen harrastajat, keskustelivat runoista yömyöhään kalifornialaisissa keilahalleissa. Hillin mielestä järjestystä ei ollut olemassakaan, se oli vain ihmisten keksintöä. Todellisuus oli vain järjestykseksi naamioitua kaaosta – senhän tiesivät jo muinaiset kreikkalaiset, joilla oli kaaokselle jumalatarkin, Diskordia, kreikkalaiselta nimeltään Eris. Miehet kysyivät itseltään: mikä voi olla älyt-
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY tömämpää kuin palvoa kaaoksen jumalatarta? He tulivat siihen tulokseen, että itse asiassa hyvin moni asia. Ehkä kaaoksen palvomisessa voisikin piillä totuuden siemen. He kirjoittivat opuksensa, eikä mennyt kauaa, kun kirjan ympärille syntyi uusi uskonto, diskordianismi. Diskordianistien määrää maailmalla ei tiedetä tarkasti, mutta sen arvioidaan liikkuvan kymmenissä tuhansissa. Yksi heistä on Essi Mäkelä. väliin on tatuoitu diskordianistien pyhä chao. Se on ympyrä, joka on jaettu aaltoviivalla kahteen osaan, hieman kuin yin ja yang. Mutta chaossa vasemmalla puolella on viisikulmio ja oikealla kultainen omena. Se symboloi ”absoluuttisesti kaikkea, mitä kenenkään tarvitsee koskaan tietää absoluuttisesti mistään ja enemmän”. Diskordianismi sopii Mäkelän mielestä taustavaikuttajaksi minkä tahansa oman uskonpolun etsintään. ”Diskordianismissa juttu ei ole se kreikkalainen jumalatar, vaan Eris on symboli elämää synnyttävälle kaaokselle. Keskeinen ajatus on, ettei pidä jumahtaa mihinkään sääntöihin”, Mäkelä sanoo. ”Vaikka tavallaan sekin on yksi jumahdus, jos jumahtaa siihen, ettei pidä jumahtaa S iv u 29 N o 7 / 20 1 3 L u k i o i k ä i n e n E s s i M ä k e l ä laskee tuikun maahan järvenpääläisessä metsässä. On elokuu ja yö on pimeä. Pian hänestä tulee wicca. Mäkelä kuuli wiccalaisuudesta ensimmäisen kerran, kun humaltunut helluntailaisystävä tunnusti, että haluaisi olla wicca. Mäkelä innostui, etsi ohjeet initiaatioon netistä ja suo- ritti riitin yksin lähimetsässä tuikun valossa. Essi Mäkelän uskonnollinen tausta on kirjava. Lapsena hän oli kristitty, mutta jo silloin uskonnonharjoitukseen liittyi maagisia piirteitä. ”Rukoilin polvillani, koska ajattelin sen toimivan paremmin, ja luin Raamattua ollessani kipeä, koska ajattelin sen parantavan. Metsässä juttelin metsänhenkien kanssa”, hän sanoo. Diskordianismiin Mäkelä tutustui lukiossa, kun ruotsalainen poikaystävä esitteli Principia Discordian. Silloin kirja näyttäytyi vain hyvänä vitsinä, mutta lukion jälkeen sen viesti kolahti kunnolla. Wiccasta tuli eklektinen diskordianistinen wicca, lyhyemmin sanottuna diskordianisti, kansantajuisemmin sanottuna hassutteleva noita. Mäkelän kaulariipuksessa roikkuu viittä elementtiä symboloiva pentagrammi. Lapaluiden
KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i N o 7 / 2 0 13 Essi Mäkelä ja kultainen omena, joka on saatu Järvenpään Seppälän näyteikkunasta joulukampanjan jälkeen. Sivu 30
YLiO P P iLAS LE H T i Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen tunsi hiiltyvän hipiän, Ei voi, ainakaan viranomaisten mielestä. Suomenuskoinen Karhun kansa -yhteisö ilmoitti hakemuksessaan, että kalevalaisen taruston maailman syntyä kuvaava runo on heidän uskontunnustuksensa. Se ei kelvannut asiantuntijalautakunnalle. Sen lausunnossa todettiin, ettei runo ole sitä, mitä uskontunnustuksella ”yleensä tarkoitetaan”. Uskontunnustus ja pyhät kirjoitukset eivät kuitenkaan ole arvovapaita tai universaaleja uskonnon tunnusmerkkejä. Ne ovat ominaisia suurille kirjanuskonnoille, kristinuskolle, islamille ja juutalaisuudelle. Siitä seuraa, että jos haluaa rekisteröidä uskonnollisen yhdyskunnan, on pyrittävä muistuttamaan kristinuskoa tai vähintään jotakin suurista maailmanuskonnoista. K e n e l l e t a h a n s a luulisi olevan vaikea tehtävä päättää siitä, mihin yhteisön pitää uskoa, jotta se voidaan katsoa viralliseksi uskonnoksi. Suomessa tämä tehtävä on annettu jo yllä mainitulle asiantuntijalautakunnalle, joka valitaan aina nelivuotiskaudeksi. Nykyisen lautakunnan kokoonpanosta on päättänyt sisäministeri Päivi Räsänen. Hän valitsi siihen Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan, kirkkososiologi Hanna Salomäen, konservatiivisen Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajan ja poliittisen historian dosentin Raimo Savolaisen sekä kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana toimineen hallintoneuvos Pirkko Ignatiuksen. Turun yliopiston uskontieteen tutkijan Teemu Tairan mielestä asiantuntijalautakunnan kokoonpano on ongelmallinen. Kyse ei Tairan mukaan ole siitä, etteivätkö nykyiset jäsenet olisi päteviä tehtävässään. Ongelma on heidän läheinen suhteensa luterilaiseen kirkkoon: jos on tottunut latelemaan kristillistä uskontunnustusta, diskordianistien kaalirituaalit tai karhun kansan runomittaiset uskontunnustukset saattavat vaikuttaa joltain aivan muulta kuin uskonnolta. Taira ei halua ottaa kantaa siihen, onko esimerkiksi suomenuskossa tai diskordianismissa kysymys uskonnosta sinänsä, tai siihen, ovatko asiantuntijalautakunnan tekemät päätökset oikeita vai vääriä. Mutta päätökset kertovat siitä, että asiantuntijat ymmärtävät uskonnon käsitteen kristinuskon kautta. Lisäksi asiantuntijalautakunnan kokoonpano näyttää pahalta: ulkopuolisille saattaa syntyä vaikutelma, että evankelisluterilainen kirkko päättää, mikä kelpaa viralliseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi ja mikä ei. Tairan mielestä Suomen tapa määritellä, onko jokin uskonto virallinen vai ei, pitäisi perin pohjin uudistaa. Koko uskonnon käsitteen poistamista laista voitaisiin hänen mielestään harkita. Silloin ei tarvittaisi asiantuntijalautakuntaa etsimään uskonnon ja ei-uskonnon välistä rajaa. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Jussi Sohlberg sanoo, että uskontotieteen määritelmä uskonnolle on lain määritelmää laveampi. Oikeastaan uskontotiede määrittelee uskonnoiksi monet sellaisetkin yhteisöt, jotka eivät halua itse niin tehdä. ”Joissakin yhteisöissä uskontoon liitetään perinteiset kirkot, isot organisaatiot, oppi, jähmeys, auktoriteetti ja vanhoillisuus. Uskontotieteen näkökulmasta nämä yhteisöt ovat uskonnollisia riippumatta siitä, että niiden piirissä puhutaan mieluummin henkisyydestä”, Sohlberg sanoo. Osa, kuten Karhun kansa ja Suomen vapaa wicca-yhdyskunta, kuitenkin haluaisivat olla virallisesti uskontoja. Sillä lain näkökulmasta rekisteröityminen takaa erityisaseman. V u o n n a 2 0 0 6 Kainuun islamilaisen yhdyskunnan moskeijan portaat, ikkuna ja seinä töhrittiin verellä. Kajaanin käräjäoikeus tuomitsi tekijän vahingonteosta ja uskonrauhan rikkomisesta. Myöhemmin Itä-Suomen hovioikeus kumosi tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Perusteena oli se, että Kainuun islamilainen yhdyskunta ei vielä tekohetkellä ollut rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Laki uskonrauhan rikkomisesta koskee vain rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Lain mukaan uskonrauhan rikkomisesta voidaan tuomita ihminen, joka ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä”. Siis: diskordianistien pyhää kaalia saa vapaasti pilkata, Jeesusta ei Myös oikeus saada oman uskonnon opetusta koskee vain virallisen aseman saaneita uskontoja: rekisteröidyt yhdyskunnat voivat laatia opetussuunnitelman ja pyytää koulussa oman uskonnon opetusta, mikäli saman kunnan alueella asuu vähintään kolme samaa uskoa tunnustavaa koululaista. Halutessaan viralliset uskonnolliset yhdyskunnat voivat hakea myös vihkimisoikeutta. Virallistaminen voi olla symbolisestikin tärkeää: esimerkiksi wiccat halusivat virallisen uskonnon aseman voidakseen näyttää epäilijöille, että kyse ei ole saatananpalvonnasta. Virallistamisella saadaan vahvistus sille, että uskonnonharjoituksessa on kyse hyväksyttävästä toiminnasta. Hyväksyttävästä, vaikka välillä vitsikkäästä. H ö p ö n j a p ö p ö n . Ne ovat olennaisia elementtejä diskordianistien maailmanselityksessä: ”Ennen alkua Olematon kaaos oli tasapainossa unohduksessa ”höpön” ja ”pöpön” vastakkaisen työntövedon välillä. Pikkuhiljaa höpö pääsi voitolle pöpöstä ja syntyi alkuperäinen kaaos ja koska samalla pöpö pääsi häviölle höS iv u 3 1 N o 7 / 20 1 3 J o s S u o m e s s a mielii rekisteröidä uskonnollisen yhdyskunnan, täytyy muotoilla hakemus. Hakemukseen tulee kerätä vähintään kahdenkymmenen täysi-ikäisen perustajajäsenen allekirjoitus. Sitten hakemus jätetään Patenttija rekisterihallitukselle, joka pyytää lausuntoa Opetusministeriön asiantuntijalautakunnalta. Suomessa uusien uskontojen ja pakanauskontojen rekisteröityminen on osoittautunut hankalaksi. Sitä ovat yrittäneet ensin 1990-luvun lopulla skientologit, 2000-luvun alussa wiccat, vuosikymmenen lopulla pastafarit ja viimeisimpinä suomenuskoiset. Asiantuntijalautakunta on hylännyt kaikkien näiden hakemukset. Pastafarit valittivat kielteisestä päätöksestä ensin hallinto-oikeuteen ja sitten korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jotka molemmat hylkäsivät valituksen. Sen jälkeen pastafarit yrittävät viedä asian oikeuskanslerille ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, mutta kumpikaan instanssi ei ottanut asiaa käsittelyyn. Suomen linja on tiukempi kuin verrokkimaiden. Ruotsissa on virallistettu esimerkiksi tiedostojen kopiointia ja jakoa pyhänä pitävien kopimistien yhteisö. Iso-Britanniassa virallisen aseman saivat kelttiläiseen perinteeseen nojaavat druidit. Suomessa asiantuntijalautakunta tekee päätöksensä uskonnonvapauslain pohjalta. Lain mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan toiminnan tulee perustua ”uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.” Lain määritelmä on epämääräinen. Missään ei esimerkiksi kerrota, mitä tarkoittavat ”vakiintuneet” toiminnan perusteet. Vakiintuneisuus voi tarkoittaa kymmentä tai viittäkymmentä vuotta, selkeitä pelisääntöjä ei ole. Paitsi epämääräinen lain käsitys uskonnosta on myös kapea. Vaikka lakitekstissä ei tarkalleen ottaen sellaista vaatimusta esitetä, yleensä rekisteröitymistä hakevilta uskonnoilta on vaadittu sekä uskontunnustusta että pyhiä kirjoituksia. Mutta mitä oikeastaan tarkoitetaan esimerkiksi uskontunnustuksella? Voiko uskontunnustus kuulostaa vaikka tältä: katsoi polvensa palavan. Lapaluuta liikahutti, järähytti jalkojansa, sydäntänsä syrjähytti. Muna kuueksi mureni, seitsemäksi sirpaloitui, kahdeksaksi katkieli Mi munan ylistä kuorta, yliseksi taivoseksi. Mi munan alista kuorta, alisiksi maailmoiksi. KESKiTY mihinkään. Ettei kyseenalaisteta kyseenalaistamista”, Mäkelä sanoo. Paitsi diskordianisti Essi Mäkelä on myös uskontotieteilijä. Hän teki gradunsakin diskordianismista ja jäi sen jälkeen jatko-opiskelijaksi humanistiseen tiedekuntaan. Välillä häneltä kysytään, miten hän voi tutkia uskontoa, jossa on itse mukana. Kysymys on oikeastaan vähän outo, niinhän myös esimerkiksi kristityt teologian tutkijat tekevät. Ihmistieteilijät tuppaavat tutkimaan asioita, joihin heillä on henkilökohtainen side – Timo Soinikin teki gradunsa Suomen Maaseudun Puolueesta. Nyt Mäkelä on aloittamassa väitöskirjaa, jossa hän vertailee uusien uskontojen ja pakanauskontojen virallistamisprosesseja Suomessa, Ruotsissa ja Iso-Britanniassa.
N o 7 / 2 0 13 KESKiTY Y L iOP P iL ASL E HT i Essi Mäkelän lapaluiden väliin on tatuoitu chao. Sivu 32
YLiO P P iLAS LE H T i KESKiTY ”Olen tosissani, mutten vakavissani”, Essi Mäkelä sanoo. Hänelle diskordianismissa on kyse sekä uskonnosta että vitsistä: ”Olen tosissani, mutten vakavissani.” Vaikka kyse on myös uskontoparodiasta ja hassuttelusta, taustalla on Mäkelän mukaan vakava maailmanselitys. Se selitys on, että mitään perimmäistä totuutta ei ole. ”Oma ahdistuskin helpottaa, kun tiedostaa, että se ei ole koko totuus tästä maailmasta.” On vain kaaos. Kun tajuaa sen, voi alkaa paaviksi. Ja diskordianistiksi ryhtymiseen, siis valaistumiseen, liittyy yksi pieni sääntö: valaistumista seuraavana perjantaina syötävä yksi nakkisämpylä. Ilman sämpylää. Y N o 7 / 20 1 3 pöstä, syntyi Kaikkeus”, kuvailee Essi Mäkelä diskordianistien kosmologiaa gradussaan. Diskordianistien mielestä jokainen ihminen on paavi. Valaistumisen jälkeen sen voi todistaa tulostamalla itselleen netistä paavikortin. Diskordianistit eivät tosin saa uskoa mitään lukemaansa, mutta toisaalta ”NIIN ON KIRJOITETTU! NIIN OLKOON.” Diskordianismi pyrkii rikkomaan tabuja. Sellaisia kuin että uskonnolle ei saisi nauraa, Viikin autonkumeista muotoiltu gorillapatsas ei olisi kelvollinen pyhiinvaelluskohde tai kaalinpäätä ei voisi palvoa. ”Kyllä voi ja siitä voi saada ihan yhtä hyvät kicksit kuin mistä tahansa rituaalista”, Mäkelä sanoo. S iv u 3 3
viiMEiSET SANAT y L iop p iL ASL E hT i Elokuva-alalla alkuperäiskäsikirjoitus on katoava luonnonvara, kirjoittaa käsikirjoittajaksi opiskeleva Anna Brotkin. A d o p T i o h A k E M u S : E väT T y juonista oli jätetty pois, lopputulos epäonnistui. Päähenkilölläkin oli väärän väriset hiukset. Tällaisissa vaatimuksissa on yksi vika. Toistaminen ei ole elokuva-adaptaation tehtävä. Käsikirjoittaja Marko Leinon mielestä hyvä adaptaatio on sellainen, joka “uskaltaa olla riittävän kaukana alkuperäisestä tekstistä – jopa niin kaukana, ettei sitä tarvitse verrata alkuperäisteokseen”. Leino tietää, mistä puhuu. Hänen kynästään ovat syntyneet käsikirjoitukset muun muassa elokuviin Tummien perhosten koti, Puhdistus sekä Minä ja Morrison. Itsenäisiä elokuvia kaikki, ja adaptaatioita romaaneista. Mutta Leinonkin mielestä vauhtia voisi jo höllentää. Hänen mielestään Suomessa tuotettavien adaptaatioelokuvien määrä on nyt tapissa. Käsikirjoittajan näkökulmasta vaara on ilmeinen: elokuvamaailmassa rahaa on rajallisesti ja adaptaatiot haukkaavat monesti potin alkuperäisideoiden edestä. Turvallisuushakuisuus voittaa. Käsikirjoittajalla on karkeasti ottaen kaksi tapaa tehdä adaptaatio: yrittää siirtää teos kankaalle sellaisenaan tai nähdä alkuperäisteos enemmänkin materiaalina. Ensimmäisen päällimmäinen motiivi on raha. Ei Harry Potter –elokuvilla haluta uudistaa elokuvakerrontaa, vaan saada velholarppaajat käyttämään viikkorahansa leffalippuun. A n n a n s i n u l l e tehtävän. Mitä yhteistä on seuraavilla elokuvilla: Tumman veden päällä, Puhdistus, Miss Farkku-Suomi, Varasto ja Juoppohullun päiväkirja. Ihan oikein, kaikki listan elokuvat ovat kotimaisia ja saaneet ensi-iltansa viimeisen parin vuoden sisällä. Mutta niitä yhdistää kolmaskin asia: yhdenkään tarina ei ole syntynyt elokuvan käsikirjoittajan päässä, vaan on peräisin romaanin sivuilta. Ne ovat adaptaatioita – alun perin siis jotain aivan muuta kuin elokuvia. Adaptaatioelokuvilla menee erityisen lujaa. Kun viime helmikuussa jaettiin Oscar-patsaita, parhaan elokuvan tittelistä kisasi yhdeksän elokuvaa. Niistä kuusi perustui johonkin muuhun kuin käsikirjoittajan alkuperäisideaan. Myös parhaan ohjauksen sarjassa painineista viidestä elokuvasta neljä oli adaptaatioita. Taloudellisesti epävakaana aikana on pienempi riski tuottaa adaptaatio kuin tarttua uuteen ideaan. Tuottajat näkevät sen jokseenkin näin: romaani on valmiiksi markkinoitu, joten tarinalla on valmis fanikunta, valmiit katsojat – siis taattu menestys. On vain ajan kysymys, koska rahat kilahtavat tilille. Lokakuussa alkoivat esimerkiksi Vadelmavenepakolainen-elokuvan kuvaukset. Tunnemme Ruotsia ihannoivan tragikoomisen päähenkilön tarinan jo Miika Nousiaisen samannimisestä menestysromaanista ja näyttämöiltä – se on nähty muun muassa KOM-teatterissa sekä neljässä eri kaupunginteatterissa. Adaptaatio saattaa olla turvallinen ratkaisu, mutta onko turvallinen aina paras? Ei tietenkään. Hyvä romaani ei automaattisesti muutu hyväksi elokuvaksi. Yhteen muotoon tehty tarina voi pahimmassa tapauksessa menettää sielunsa, kun se viedään juuriltaan ja yritetään väkisin saada kasvamaan uudessa ympäristössä. Mutta houkutus on suuri. Olen sulkenut monta kirjankantta ajatellen, että tästä saisi mielettömän leffan. Olen aloittanutkin, mutta jättänyt työn monesti kesken tajuten, ettei kaiken maailman kutsuhuutoihin kannata vastata. Olisin ollut surkea äiti kaikille romaaneille, joiden adoptoinnista olen haaveillut. Ehkä adoptiobyrokratiaa pitäisi elokuvien parissa kiristää: lapsen saa vasta, kun on osoittanut rohkeutta. Käsikirjoittaja on adaptaation kanssa ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta kaikki taustatutkimus on jo tehty ja lähdemateriaali pakattu luettavaan muotoon. Ihanan helppoa, senkun siirtää kaiken kankaalle! No, ei varsinaisesti. Materiaalia on, mutta joskus sen uudelleen näkeminen ja järjestäminen on vaikeampaa kuin kokonaan uuden synnyttäminen. Alkuperäisteos saattaa olla pelottava esikuva: miten täyttää kaikki odotukset, joita ihmisillä on? Vastaus: ei mitenkään, eikä kuulukaan. fa n i p o s t i a ThEME by ThE SouNdS Palstalla kirjoittaja paljastaa ihailunsa kohteen. E h k ä s i n ä k i n olet joskus lopputekstien aikana huokaissut, että ”kirja oli paljon parempi”. Mutta asetelma on epäreilu. Elokuva häviää lähes automaattisesti, sillä vertailu tekee elokuvasta alkuperäisteokselle alisteisen. Vähän kuin vertaisi pikajuoksijaa ampumahiihtäjään. Totta kai toinen on nopeampi, kun ei tarvitse hikoilla suksien kanssa ja roudata kivääriä mukana! Eri lajeissa on aiheellisesti eri arviointiperusteet. Mutta sepä ei ”elokuva-raiskasi-lempikirjani” -mankujaa kiinnosta. Kun yksi sivu- N o 7 / 2 0 13 Olen joskus ajatellut, että kaikki, mitä olen tehnyt tai nähnyt on aivan yhtä typerää kuin ruotsalaisen The Soundsin biisit. Sanoitukset ovat soineet päässäni yli kymmenen vuotta omaperäisinä kuin esipuberteettisen päiväkirjamerkinnät: yeah yeah yeah, no no no, home is where your heart is. Lyriikat sopivat kaikkeen, mitä olen niiden tahdissa saanut aikaan: olen kaatunut ostoskärryillä aamuöiselle asvaltille Black cat -pullon päälle (always stay cool), polttanut osan tukastani (I feel fine), pikavalinnut itkunsekaisia puheluita jonkin sortin poikaystävälle (we need to talk, nothing too serious) ja heti perään äidille (better off dead) sekä tuhrinut syväluotaavia määritelmiä itsestäni ruutuvihkoihin (it’s how you learn how you really are). Sivu 34 S i t t e n o n se toinen lähestymistapa. Siinä inspiroidutaan tarinasta ja käytetään sitä pohjana kokonaan uuden teoksen luomiseen. Mutta silti: vaikka lopputuloksesta tulisikin itsenäinen teos, katsoja vertaa sitä alkuperäiseen. Täysin vapaa tästä vertailusta on ainoastaan alkuperäiskäsikirjoitus, tilastojen valossa katoava luonnonvara. Jossain vaiheessa minulle alkoi käydä selväksi: kun kierii stringit vilkkuen Tähtärin puoliroutaista mäkeä alas (like a lady), se ei näytä samalta kuin Harmony Korinen elokuvissa. Silti olen ollut ihan yhtä lapsellinen: halunnut näyttää Aaliyahilta (you should have seen me yesterday) ja sanonut ei, koska poika käytti puuteria (I never thought I'd say this to you). Mikään ei näytä kovin ainutlaatuiselta tai edes vähän järkevältä, mutta kaiken saa kuulostamaan siltä taustamusiikilla (I might never be the same again). teksti aurora rämö The Soundsin Weekend-levy julkaistaan 1.11.
yLiO P P iLaS LE H T i Elokuva-adaptaatio on monella tapaa naimisissa menneisyytensä kanssa. Ääriesimerkki on Harry Potter. Kirjailija J. K. Rowlingilla on huhujen mukaan rajaton veto-oikeus myös kaikkiin sarjan elokuviin. Toisin sanoen jonkun aivan toisen ihmisen kirjoitustyöhön. Käsikirjoittajien keskuudessa kiertääkin neuvo: tartu mieluummin surkeaan kuin ansioituneeseen alkuperäisteokseen. Puhdasta kultaa on vaikea muuttaa kiiltävämmäksi. Romaanin kirjoittaja on vapaa monesta asiasta, joka kahlitsee elokuvakäsikirjoittajaa. Kirjailija voi surutta ahtaa sivunsa täyteen tapahtumapaikkoja ja surrealistisia sivuhenkilöitä. Budjettina on mielikuvitus. Elokuvakäsikirjoittajalle taas luetellaan jo ensimmäisessä tuotantopalaverissa, mihin kaikkeen ei ole varaa. Voisiko päähenkilöllä olla seitsemän sisaruksen sijasta yksi? Voisiko kaikki tämä tapahtua Mumbain sijaan Korsossa? A d a p t a a t i o i d e n v a l t a köyhdyttää tarinavarastojamme. Elokuvateatteri on tylsä paikka, kun suurin osa tarinoista on jo tuttuja ja pääparit saaneet toisensa jo viime vuosisadalla. Toissavuonna maailman kymmenen katsotuimman elokuvan listalla ei ollut yhtäkään alkuperäiskäsikirjoitusta. Ainoastaan adaptaatioita ja jatko-osia. Vielä kolmekymmentä vuotta takaperin niitä oli vain kolme kymmenestä. Silloin tuottajien polvet eivät tutisseet ja oli varaa luottaa uusiin ideoihin. Viime vuoden katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla jako adaptaatioiden ja originaali-ideoiden välillä oli tasan. Pelkästään loppuvuodesta valkokankailla on nähty monta Tä m ä n T y T ö n Ta r i n a viimEiSET SanaT kulttuur iessee kiinnostavaa kotimaista alkuperäiskäsikirjoitusta, kuten Raija Talvion kirjoittama Mieletön elokuu, Jan Forsströmin Silmä terä ja Aleksi Bardyn Leijonasydän. Roland Fauserin ja Jimmy Karlssonin käsikirjoittama Oppipoika ehdittiin jo valita Suomen Oscarehdokkaaksi. Minulla ei ole hajuakaan, mitä elokuvassa tapahtuu ja juuri siksi aion mennä katsomaan sen. U s k o n , e t t ä ihminen rakastuu siihen, minkä kokee ensimmäisenä. Jos olet lukenut mieltä ravistelevan romaanin, on todennäköistä, että samasta tarinasta tehty elokuva ei tunnu juuri miltään. Kuin ensirakkaus, johon ihminen aina vertaa tulevia seurustelukumppaneitaan. ”Eihän tässä ole mitään niistä asioista, joita kirjassa rakastin!” ihminen suree. Se on sama kuin ihmettelisi, miksei romaanin viimeisellä sivulla kuulu sitä ihanaa musiikkia. teksti ANNA BrOTkIN kuvitus ANTTI gruNdsTéN Kirjoittaja opiskelee elokuvakäsikirjoi ttamista Taiteiden ja suunnittelun korkea koulussa ja valmistelee kauhunsekaisin tuntein adaptaatioelokuvan käsikirjoitusta. m i n ie s s e e 45 sanaa kulttuurista. Pömppövatsamme eivät näytä sympaattiselta kuten Hannahilla eikä neuroottisuutemme ole hauskaa kuten Shoshannalla. Mutta samaistumme Girls-sarjaan. Toisella kaudella olemme kuin tuttuja. Välillä kyllästyttääkin. Kymmenen jakson jälkeen selviää, että Hannahin kirjoituspuuhat etenevät, mutta niin tapahtuu myös pakkoliikkeille. Ja Adam yrittää opetella harrastamaan seksiä, joka ei näytä raiskaamiselta. n o 7 / 20 1 3 teksti JOHANNA MITJONEN kuva HBO Girls TV 2:lla sunnuntaisin. Kolmas kausi alkaa Yhdysvalloissa tammikuussa. S iv u 3 5
viiMEiSET SANAT y L iop p iL ASL E HT i maailman paras Palstalla etsimme parasta asiaa. Mikä oN pArAS vuoSikyMMEN? Olemme nostalginen laji. Kuten esseisti Jukka Koskelainen kirjoittaa teoksessaan Rakas rappio: ”Menneisyys on takana, sen uhat voitettu, siksi se aina voittaa epävarman nykyajan.” Taipumus ajatella nykyaikaa rappion aikana kuuluu ihmisluontoon. Meidän on helpompi rakastaa vuosikymmeniä, jotka olemme nähneet vain elokuvissa ja epookkisarjoissa. Niissä mennyt maailma näyttäytyy heleässä valossa: ennen oltiin luonnonläheisiä, työelämä ei ollut hektinen ja hyvinvointivaltio kukoisti. Menneiden aikojen alhaisia eliniänodotteita sotia, nälkävuosia tai jyrkkiä luokkaeroja ei muistella. Eikä muistella nytkään! Pyysimme neljää historiasta innostunutta ihmistä valitsemaan suosikkivuosikymmenensä. Yksikään ei valinnut 2010-lukua. 1 6 5 0 - lu k u Markku Peltonen, Helsingin yliopiston yleisen historian professori ”Paras vuosikymmen on tietenkin 1650-luku. Se oli aatehistoriallisesti niin merkittävä. Vuosikymmen tuotti sellaisia aatehistorian klassikoita kuin Thomas Hobbesin Leviathan ja James Harringtonin The Commonwealth of Oceana. Lisäksi silloin kirjoitettiin eeppistä runoutta kuten John Miltonin Paradise Lost. Vuosikymmen herätti uuteen kukoistukseen jo häviämässä olleen tasavaltalaisen ajatustradition, jonka juuret palautuvat antiikin Roomaan. 1650-luvulla Englantikin oli ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran tasavalta. Myös tämän päivän keskustelut vapaudesta, kansalaisuudesta ja monesta muusta poliittisesta käsitteestä nojaavat olennaisesti tasavaltalaisuuden kivijalkaan.” N o 7 / 2 0 13 1 9 0 0 - lu k u Nanna Kymäläinen, Museoviraston konservaattori ”1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen on mielestäni kaikkein kiehtovin. Tuolloin maailma alkoi avautua aiempaa suuremmalle osalle väestöä, kun se aiemmin oli ollut auki vain eliitille. Ilmassa oli kuplintaa ja muutoksen tuoksua. Naisten ja työläisten oikeudet menivät kohisten eteenpäin. Jos saisin elää päivän tuossa ajassa, kävisin Helsingin in-paikoissa, oopperassa tai Strindbergillä kahvilla. Helsingin katukuvassa vuosituhannen taite oli muutoksen aikaa: hevoset ja autot olivat samaan aikaan kaduilla. Se oli myös sosiaalisen välittämisen aikaa. Jos maatalon oven taakse tuli nälkäinen ihminen, hänelle avattiin ovi ja annettiin leipää. Sivu 36 On modernin ajan tuotosta nähdä yksilö kaiken keskipisteenä. Älytön itsekeskeisyys pitäisi voida jotenkin purkaa. Toisaalta, Helsingin puutalojen purkamista vastustavaan adressiin tuli hetkessä valtavasti nimiä, joten ehkä muutosta on taas ilmassa.” 1 9 3 0 - lu k u Irja Nuru, vintageliike Hoochie Mama Janen omistaja ”Juuri nyt Suomessa on muodissa 1920-luku, Gatsby ja kieltolakijuhlat. Mutta ehdoton oma suosikkini on 1930-luku, joka edustaa eskapistista Hollywood-glamouria. Tietysti jos ajattelee maailmanpolitiikkaa ja toista maailmansotaa, niin 1930-luvulla oltiin isossa myllerryksessä. Rikkaat olivat rikkaita ja köyhät köyhiä. Sitä en tietysti ihannoi – siitä oli glamour kaukana. Mutta se on muodin saralla suosikkini. Silloin muodissa astuttiin eteenpäin 1920-luvun poikamaisuudesta. 1930-luvulla oltiin vapautu- neita ja linjat olivat pehmeitä verrattuna vaikka 1950-luvun törötisseihin, kapeaan vyötäröön ja siveyttä korostavaan kotirouvailmapiiriin.” 1 9 9 0 - lu k u Mike Pohjola, kirjailija, pelisuunnittelija ja roolipelaaja ”Musiikin, television ja pelien kannalta käänteentekevintä aikaa oli 1990-luku. En ole hylännyt 1990-lukua vieläkään, vaan edustan sitä tummanpuhuvalla nörtti- ja goottimuodilla. 1990-luvulla Suomessa käynnistyi roolipelibuumi ja aloitin itsekin tuolloin larppaamisen. Se oli myös viimeinen suurten sukupolvikokemusten vuosikymmen. Koko kansakunta kokoontui television ääreen katsomaan samoja ohjelmia. Sittemmin yhteiset kokemukset ovat pirstaloituneet. Tämän päivän ihminen voisi ottaa mallia sen ajan yhteisöllisyydestä.” teksti ANNA BROTKIN kuva ullA dONNeR
Ylio p p ilaS le H t i Heidi Hautalan eron yhteydessä kokoomuslainen kansanedustaja Timo Heinonen vaati kaikkia Greenpeaceen kytkeytyneitä poliitikkoja pihalle Arkadianmäeltä. Ajatus on absurdi, mutta paljastava. Moni nimittäin ajattelee, että nimenomaan kytkyttömyys tekee hyvän poliitikon. Päinvastoin. Tällainen politiikkakäsitys kieltää päättäjiltä veren, sydämen ja seksin. Politiikan on oltava veristä. Kyse on erilaisten, keskenään ristiriidassa olevien etujen kamppailusta, jossa ”parasta” vaihtoehtoa ei ole. Minä haluan eduskuntaani kokoomuslaisia, jotka ovat perillä elinkeinoelämästä – jopa niin hyvin, että osaavat olla sen kanssa eri mieltä. Minä haluan demarini tanakoin ay-kytköksin enkä luota vihreään poliitikkoon, joka ei ole tiiviissä dialogissa ympäristöjärjestöjen kanssa. Poliitikon kytkökset ovat kuin verisuonisto, joka kuljettaa uusia ajatuksia systeemiin. Politiikan on tultava sydämestä. Kieltämällä poliitikoilta suhteet kansalaisyhteiskuntaan kiellämme heiltä omatunnon ja valtioltamme sielun. Minä haluan poliitikkoni periaatteellisina. Haluan vasemmistolaisia, jotka ovat panneet itsensä likoon paremman maailman puolesta, haluan RKP:läisiä, jotka elävät kaksikielistä kulttuuria todeksi. Haluan sellaisia poliitikkoja, joille mielipiteet ja toiminta eivät ole riippuvaisia kansanedustajuudesta. Heille kansanedustajuus on vain yksi vaunu maailmanparannuksen junassa. Ilman heitä eduskuntamme koostuisi ainoastaan entisistä urheilijoista ja suojakaasuun pakatuista broile- ko l u m n i E R A N T I reista. Asiaansa uskovaa päättäjää ei voi ostaa ruskealla kirjekuorella. viiMeiSet Sanat Haluan poliitikkoni veriSinä Politiikan on oltava seksikästä. Puolueet tilaavat ennen jokaisia vaaleja yhteisen kyselytutkimuksen, joiden pohjalta kaikki vaalikampanjat suunnitellaan. Tämä tuottaa lussua, todellisesta maailmasta ja sen konflikteista vieraantunutta keskiarvojen politiikkaa. Maailma ei mahdu galluppiin. Ristiriidat, kamppailut ja niiden uudet muodot saavat ilmaisunsa Facebookissa ja kansalaisjärjestöissä. Mikäli poliitikot sanoutuvat kytkyttömyyden nimissä irti tästä kaikesta ja luottavat Taloustutkimuksen lukuihin, voimme olla varmoja, että tulevaisuus hukataan vanhojen valtarakenteiden alle. Jostain syystä Suomessa politiikka nähdään yhteisten asioiden hoitamisena, johon eivät saisi sotkeutua kansalaisjärjestöjen tai eturyhmien intressit. Säästäkää minut tällaisilta perversseiltä hygieniafantasioilta ja antakaa poliitikkoni verisinä, sielukkaina ja seksikkäinä. teksti VEIkko ERANTI Kirjoittaja on demokratiatutkija, joka ei päässyt jäänmurtajalle olleessaan töissä Greenpeacella. kuvitus ANTTI GRUNDSTéN sanottua Palstalla julkaistaan mielipiteitä. ”Minimipalkalla työtä tekeviä on Suomessa varmasti kymmeniä tuhansia, mutta ajatellaan nyt vaikka tuhatta minimipalkalla työskentelevää. Kun tiputetaan heidän kuukausipalkkansa 1 200 eurosta 800 euroon, tarkoittaa se oitis 400 000 euron säästöjä kuukaudessa. [--] Entä jos näin säästetyistä euroista luvattaisiin arpoa joka kuukausi työntekijöiden kesken 50 000 euroa? [--]Yritys säästäisi yhä 350 000 euroa kuukaudessa, mutta myös työntekijöillä eläisi joka kuukausi toivo hetkellisestä paremmasta, kun Metro-lehden toimittaja Jukka Hiiro ehdottaa kolumnissaan, että yritykset laskisivat palkkoja ja järjestäisivät arpajaisia. S iv u 3 7 n o 7 / 20 1 3 palkkapäivä voisi tuoda yllättävän elintasonousun.”
viiMeiSet Sanat Y L iop p iL aSL e Ht i vankipoika odottaa kirjettäSi Oli syysilta, selailin Jallua. Kädessäni oli seksilehden tuorein numero syyskuulta 2013, mutta lehden still-kuvat ja suorasukaiset puhelinseksiilmoitukset olivat kuin hassu tuulahdus yläasteelta, 1990-luvulta ja ajalta ennen internetiä. Sivulta 42 löytyi todellinen reliikki. ”Treffit kuin elokuvissa =) 2-metrinen lihaksikas 35-v. komea mies on vangittu. Sosiaalinen luonne kaipaa juttuseuraa. Sinä, 18–30-v. näyttävä urheilullinen nainen, kirjoita”, pyysi nimimerkki Kuva, puh.nro Helsinki. Kirjeenvaihtopalsta! Eikä siinä vielä kaikki. Noin sadan ilmoituksen seasta löytyi kymmenkunta ilmoitusta vangeilta. Itse asiassa vankien ilmoitukset olivat palstan asiallisimmasta päästä. Osa oli suorastaan nokkelia. ”Moi, Nainen! Jos olet huumorintajuinen, elämänmyönteinen ja täysi-ikäinen, jolle ikä on vain numeroita ja ennakkoluulot paheita, olet ehkä juuri se nainen jota etsin. Olen fiksu ja ulospäin suuntautunut, tutustumisen arvoinen 37-v. symppis mies, mutta tällä hetkellä vankilassa talousrikoksista. Kirjoita, tutustutaan!” ehdotti Kuva olisi kiva, Helsinki. Hölmistytti. Sympaattista, että joku etsii kirjallista kumppania vielä vuonna 2013. Mutta kuinka moni nainen a) lukee vuodesta 1958 ilmestynyttä miestenlehtien muinaisjäännettä tai b) etsii sieltä kirjekaveria? Oli mentävä internettiin. Googlasin kirjeenvaihtopalstoja. Turhaan. Kaikki oli lopetettu, ja hakutulokset viittasivat nettitreffisivuille. Etsin vankeja seuranhakusivuilta. Vielä turhempaa. Sen sijaan löytyi Rikosseuraamuslaitoksen tiedote vuodelta 2012. Suomen 14:sta avovan- kolumni SOMELIER kilaan asennettiin vankien käyttöön tarkoitetut tietokoneet vasta viime vuonna. Puolen tunnin nettisessioon pitää anoa vartijalta lupa. Syyksi kelpaa opiskelu, asunnon- tai työnhaku. Viihdekäyttö on kielletty, sosiaalisesta mediasta ja deittisivuista seuraa kurinpitorangaistus tai vakavimmillaan siirto suljettuun laitokseen. Miten vangit sitten hoitavat suhteitaan siviiliin? Sörnäisten vankilassa puolisoa voi tavata perhetapaamistiloissa kerran kuussa. Muiden vieraiden koskettaminen on kielletty. Suljetuissa vankiloissa kuten Sörkässä myös kännykät on kielletty, ja osaston yhteiseen lankapuhelimeen myydään puhelinkortteja kanttiinissa. Vartijalle on kerrottava etukäteen, kenelle aikoo soittaa. Moni vanki ei osaa käyttää tietokonetta lainkaan. Sähköisen viestinnän harjoittelu on osa vapauteen valmistautumista. Aiemmin ärsyynnyin uutisista, joiden mukaan vangit ovat Suomen ainoa ihmisryhmä, jotka yhä saavat tupakoida sisällä. Hikeennyin myös lehtijutusta, jossa Rikosseuraamuslaitos puolusti murhamiesten oikeuksia pitää lomia. Mutta puhelinkortit. Kirjeenvaihtopalsta. Pornolehti. ATK:n harjoittelu. Suomen 3300 vangin elämä on suoraan 1990-luvulta. Siinä on rangaistusta tarpeeksi. Vangit ovat lomansa ja tupakkansa ansainneet. Ja Jallunsa. Puolen tunnin nettisessioon pitää anoa var tijalta lupa. teksti LAURI KOROLAINEN Kirjoittaja kiittää R-kioskin myyjiä omistautuvasta asiakaspalvelusta: ”Aino, oliko meillä jossain miestenlehtiä, kun herra tässä kyselee?” m a r r a s k u u n vo i m a l a u s e Etsimme elämänohjeita graduista. ”Virheitä sattuu kaikille ja varsinkin, jos ei ole täysin varma, mitä tekee.” n o 7 / 2 0 13 Aloittavien matematiikan opiskelijoiden varmuus omasta osaamisestaan ja sen vaikutus tehtävien ratkaisuun sekä tyypillisimmät virheet. Mehto Artturi, 2013, matematiikan pro gradu -työ. Sivu 38
YLiO P P iLAS LE H T i kuva Nick TuliNeN S iv u 3 9 N o 7 / 20 1 3 teksti AurorA rämö Kymmeneltä perjantai-iltana Pasi Viheraho korkkaa viinapullon ja avaa Pasiradion lähetyksen: ”Mitäs tota vittua. Mä otan tääl puheluja vastaan.” Tarja Heinolasta soittaa ja paasaa koulukiusaamisesta. Viheraho lupaa seuraavalle asialliselle soittajalle lahjaksi Alfa Romeo -kellon. Yhtään kriteerit täyttävää ei ilmaannu. On biisin aika. ”Tubettajat on yksinäisiä ja syrjäytyneitä. Olisko se nyt You are not alone sitten.” Nastolassa asuva Viheraho on elänyt työttömyystuilla noin kolme vuosikymmentä. Hän on kiroillut nettiradiokanavallaan joka perjantai jo seitsemän vuoden ajan ja ladannut Youtubeen lähes 1 500 videota. Siten saa päivät kulumaan. ”Jotain pitää tehdä, ettei ihan sängyn pohjalle jäisi”, Viheraho sanoo puhelimessa. Ministeri Paula Risikko pyrkii muuttamaan sosiaaliturvaa "osallistavammaksi". Hänen kokoamansa työryhmä haluaa, että osallistuminen yhteiskunnan toimintaan nostaa tuen määrää. Se ehkäisee syrjäytymistä. Täytyykö toiminnan olla kunnan määräämää, työryhmässä mukana oleva Rauman sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo? Voisiko korkeampaa tukea myöntää sillä perusteella, että Viheraho ehkäisee itse syrjäytymistään? ”Suhtaudun kriittisesti, sillä lopullinen päämäärä on polku työelämään”, Parpo sanoo. ”Jos tähtäin olisi radiotyössä, niin voi olla, että tämänkin tyyppinen kävisi. Pysyvää linjausta ei ole.” Viheraho ei aio hakea palkkatöihin radioon, hän on jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle. Tarja Heinolasta soittaa taas lähetykseen.”Piti lähteä saunaan, mut mä aloinkin juomaan.” Viheraho kuuntelee ja osoittaa omalla tavallaan myötätuntoa: ”Milloin me mennään saunaan? Kuvataan video?” ”Se olis hauskaa!” Tarja innostuu. Sosiaalityötä kai tämäkin. viiMEiSET SANAT s iv u h e n k i lö
HYYn vuosijuhlaviikko 20.–26.11.2013 Ohjelma kokonaisuudessaan – www.hyy.fi/vuosijuhla Ke 20.11. Luonnontieteellinen museo HYYläisille 2€ klo 9-16 TANSSITREENIT WiO&Wiipurin pamaus klo 17.30 Tanssi- ja etikettiharjoitukset Domus Gaudiumin osakuntatilassa. Vapaa pääsy To 21.11. TAIDETTA MEILLE! Ateneumissa klo 10-20. Ilmainen sisäänpääsy HYYn edustajiston kokous Siltavuorenpenkereellä klo 17 Pe 22.11. METSÄJÄTTI Kansallisteatterissa klo 19. Liput HYYläisille 10€ Kansallismuseoon ilmaiseksi Su 24.11. Ylioppilasteatteri esittää: Oppimisen ylistys klo 15 sekä pääsy näytelmän kulisseihin Ma 25.11. HYYn jäsenille vapaa pääsy Amos Andersonin taidemuseoon klo 10-18 Ylioppilasteatterin improtyöpaja Tiedekulmassa klo 16 Ti 26.11. Erikoistarjous HYYläisille Bryggerissä: talon oluet -50% klo 11.30-24.00 Päivien kuohu Kino Engelissä klo 18.30. La 23.11. HYY tarjoaa liput jäsenilleen Liput HYYn palvelutoimistosta ti 19.11. klo 10.00 (sis. hanajuoman) klo 11-15 145-VUOSIJUHLA klo 11-18 Pacificon brunssi vain 15,95€ Korkeasaareen! Liput HYYn jäsenille HYYn hallituksen kulttuurivastaavan Elina Tyynelän suositus vuosijuhlaviikolle : ”Maanantaisen Tiedekulman HYY-hetken improtyöpajaa odotan erityisen innolla! Kiva päästä kokeilemaan, mihin improvisaatio tämän likan vie!” Vanhalla ylioppilastalolla Yhteistyössä: vain 5€, klo 10-16 Elokuva Menneisyys Kino Engelissä klo 16. HYY tarjoaa liput jäsenilleen Liput HYYn palvelutoimistosta ti 19.11. klo 10.00. Hyvät opettajat esiin: ehdota Magister-Bonuksen saajaa Tunnetko aivan mahtavan opettajan tai loistavan luennoitsijan? Ehdota tätä helmeä HYYn Hyvä Opettaja – Magister Bonus -palkinnonsaajaksi. Palkitun henkilön tulee olla Helsingin yliopiston opetustehtävissä. Ehdotuksia saa tehdä kuka tahansa yliopistoyhteisön jäsen tai jäsenjärjestö. Lisätietoa hakemuksen tekemisestä ja palkintokriteereistä löytyy HYYn nettisivuilta. Ehdotusten perusteluineen tulee olla HYYssä perjantaina 4.11.2013 klo 12 mennessä osoitteessa HYY/ Hallitus, Mannerheimintie 5 A, 2. krs, 00100 Helsinki tai sähköisesti osoitteeseen kirjaamo@hyy.fi. VIRALLISTA HYYn Marko Rosenholm ehdolla SYL:n hallitukseen vuodeksi 2014 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) esittää farmaseutti Marko Rosenholmia Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksen jäseneksi vuodelle 2014. Rosenholm on kuluneen vuoden ajan toiminut HYYn hallituksen jäsenenä vastuullaan työelämä- ja asumisasiat. 25-vuotias Rosenholm on kuudennen vuoden proviisoriopiskelija. HYYn edustajistossa hän on edustanut HYYn Vihreitä. Hän on toiminut myös omassa tiedekuntajärjestössään, HYYn valiokunnissa sekä hallinnon opiskelijaedustajana. Ylioppilaskunnan ja yliopiston luottamustoimien lisäksi Rosenholm toimii myös Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan varajäsenenä.