viikate?arctic monkeys?trivium tommi liimatta?the mutants franz ferdinand?the blanko pelle miljoona united?deals death dream theater?poisonblack jouni hynynen?nicole?cry of pain cherry & the vipers?muuan mies NRO. 9 • (SYYSKUU) • 2013 • (#182) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • N I S I I R PA T Ä V E K
SUE » 2 « NRO. 9
Fullsteam, Radio Rock, Ruisrock ja Tavastia ylpeinä esittävät: MICHAEL MONROE Ke 09.10.2013 Tampere, Pakkahuone Liput ennakkoon Tiketistä alk. 27EUR, ovelta 28 EUR. K-15 / K-18 Pe 06.12.2013 Turku, Caribia Areena Liput ennakkoon Tiketistä alk. 37 EUR, ovelta 40 EUR. S / K-18 La 07.12.2013 Helsinki, Kaapelitehdas Liput ennakkoon Tiketistä alk. 37 EUR, ovelta 40 EUR. K-18 Fullsteam ylpeänä esittää 4.-6.12.2013 7.12.2013 8.12.2013 9.12.2013 10.12.2013 Helsinki, Tavastia. Ennakkoliput Tiketistä alk. 44€. Ovelta 45€. K-18. Turku, Caribia Areena. Ennakkoliput Tiketistä alk. 37€. Ovelta 38€. S / K-18. Seinäjoki, Rytmikorjaamo. Liput alk. 35€ (Selmun jäsenet 30€). Ennakko: Tiketti, Lippupiste & Selmu. K-18. Tampere, Pakkahuone. Ennakkoliput Tiketistä alk. 37€. Ovelta 38€. K-18. Oulu, Teatria. Ennakkoliput Lippupalvelusta alk. 37,50€. Ovelta 38€. K-18. Ti 19.11.2013 Tampere, Pakkahuone Ke 20.11.2013 Oulu, CLUB Teatria To 21.11.2013 Helsinki, The Circus Liput alk. 39 € / ovelta 42 €. Ennakko: Tiketti. Liput alk. 39,50 € / ovelta 42 €. Ennakko: Lippupalvelu. Liput alk. 44 € / ovelta 45 €. Ennakko: Tiketti. SUE » 3 « NRO. 9 www.floggingmolly.com
K e i k at: 02.10.2013 03.10.2013 04.10.2013 05.10.2013 11.10. 2013 12.10.2013 18.10.2013 25.10.2013 26.10.2013 31.10.2013 08.11.2013 - Albumi a s s i o p u ka 27.9. KLUBI, TAMPERE HENRY'S PUB, KUOPIO NOSTURI, HELSINKI MUSTA KYNNYS, JYVÄSKYLÄ JALOSTAMO, HYVINKÄÄ MONTTU, PORI KLUBI, TURKU RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI Q-BAR, IMATRA NUCLEAR NIGHTCLUB, OULU LA BARRE, JOENSUU www.nicoleband.com SUE » 4 « NRO. 9
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 12 14 16 17 18 19 20 22 HENKILÖKUVA: TOMMI LIIMATTA PARIISIN KEVÄT ARCTIC MONKEYS THE MUTANTS FRANZ FERDINAND THE BLANKO PELLE MILJOONA UNITED CHERRY & THE VIPERS JA MUUAN MIES 25 26 28 29 30 31 32 33 PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA VIIKATE TRIVIUM CRY OF PAIN DREAM THEATER DEALS DEATH POISONBLACK NICOLE » Arviot. 34 38 43 44 45 46 47 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA JOUNI HYNYNEN DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #182 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: AM ARCTIC MONKEYS Finest PHARAOH SANDERS i Am The Destroyer TELENOVELAS Tales Of Us GOLDFRAPP Pin Ups DAVID BOWIE » SÄHLÄÄJÄN EHDOILLA? K aikki ei ollut ennen paremmin. 80-luvulla Sielun Veljien keikalla Turun Kårenilla meno äityi niin kuumaksi ja maaniseksi, että moni mieshenkilö otti paidan pois päältään ja nautti konsertista suunnattomasti. Tämä ei sopinut järjestysmiehille. Paidattomuus johti ripeäotteiseen ulosheittoon. Ei edes kyselty, josko herrain olisi sopinut laittaa paidat takaisin päälleen ja siten välttää eksitti. Parin vuoden takaisella Eyehategodin Helsingin-keikalla paitoja lensi nurkkiin kasapäin. Tunnelma sen kun parani eikä järkkäreillä ollut körmyttävää. Klassisen musiikin konsertissa istutaan hievahtamatta aloillaan. Kappaleiden välillä, sopivan tauon jälkeen, taputetaan maltillisesti. Punkkeikalla sen sijaan hyvän meiningin tunnistaa siitä, että yleisöstä lähtee kaiken aikaa vähintään yhtä paljon ääntä kuin lavalta. Rikkonainen sekoilu ja älämölön maksimointi on ok. Lavalta daivaus ja juomien päälleloiskiminen ovat plussaa. Pitistä puhumattakaan. Mutta mitä saa tapahtua näiden kahden ääriesimerkin välissä? Monestiko olet ollut keikalla ja ärsyyntynyt yleisön ääliökäyttäytymisestä? Ainahan festareille ja klubikeikoille juhlijaa mahtuu, mutta joskus torvisuodattimille olisi kysyntää. Jos olisin köniin antavaa sorttia, napsuisi nenäluu ainakin seuraavassa tilanteessa: Hakeuduttuani hyvissä ajoin paikkaan, josta aion katsoa bändiä, luulee aina joku ektoplasma, että varpailleni saa tulla seisomaan ja blokata näkyvyyteni kokonaan. Useimmiten hän myös harrastaa seilaamista eli sivusuunnassa edestakaisin vehtaamista, ja yrittäessäni mukautua esteen läsnäoloon se vaihtaa paikkaansa jatkuvasti. Hyvä tärppi on myös tehdä tätä tupakka kädessä ja huitoa sillä reikiä naapurin vaatteisiin. Oma alalajinsa ovat ne hapokaskuosiset bilettäjät, jotka eivät välitä bändistä piiruakaan, vaan hortoilevat yleisön seassa vapaalla tyylillä muita kolhien, huudellen bändiä solvaavia perusjätkäkommentteja. Tiensä mestoille löytää aina myös se överijoraava neito, joka tarvitsee kahdeksan ihmisen tilan. Tämän kesän Hammer Open Airissa oli tyylikäs järkkäri. Yleisön joukossa oli veijari, joka yritti sitkeästi saada pittiä liikeelle tönimällä ja sohlaamalla. Vierustoverit ärsyyntyivät tästä huomattavasti. Järkkäri tuli nopeasti hollille. Sen sijaan, että olisi heittänyt kaiffarin ulkoradalle, hän pyysi napakasti mutta ystävällisesti lopettamaan sähläämisen sanomalla: ”kukaan muu tässä ei nyt tuota halua”. Viesti meni perille ja kaveri lähti mukisematta hakemaan seuraa muualta. Kaikkien kannalta täydellisesti hoidettu tilanne. Kukin irrotelkoon tavallaan, mutta muiden huomioiminen on kohteliasta. Ellei oma kaali tätä kykene määrittelemään, voisi poke olla se, joka seuraa tilannetta muutenkin kuin tappeluiden tai vessaan sammumisten osalta. Konserttilipun hintaan ei tarvitse automaattisesti kuulua pölvästien ylivallan sieto. Ja ellei sana kuulu, niin grillijono odottaa. ANNIKA BRUSILA Toimittajaa ilahduttaa, mitä enemmän possea keikoille tulee. Kunhan pässit käyvät eri keikoilla tai tuovat tilannetajuisen poken mukanaan. PARIISIN KEVÄT S. 14 POISONBLACK S. 32 PELLE MILJOONA UNITED S. 20 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 6 « NRO. 9
KE 11.9. NO SMOKING TEAM 8€ TO 12.9. BRÄDI 8€/10€ PE 13.9. TUOMO PRÄTTÄLÄ & MARKUS NORDENSTRENG DUO 8€/10€ LA 14.9. FADE TOUR 2013 PRESENTS MARCO BAILEY (BE) 12€ KE 18.9. HYVÄ KLUBI: TOOT TOOT, PINTANDWEFALL 5€ PE 20.9. SICI & THE BOOGIE BROTHERS 6€ LA 21.9. MIXXED PRESENTS OMID 16B (UK) 10€ KE 25.9. TOINEN KADUNPOIKA 5€ TO 26.9. EUROCRACK (JULMA HENRI & RPK) 8€ PE 27.9. PAUL OXLEY’S UNIT 10€ LA 28.9. MIXXED PRESENTS RULERS OF DEEP (EE) 10€ LOUD ’ N LIVE PROMOTIONS PROUDLY PRESENTS BY ARRANGEMENT WITH SOLO lebonk.fi 22. LOKAKUUTA / THE CIRCUS / HELSINKI YRJÖNKATU 24, HELSINKI AVOINNA: Ke, to ja la 21-04 Pe 17-04 Ikäraja 24v. Keikoille 18v. LIPUT TIKETISTÄ 46 /54 e (seisoma- / istumapaikka) www.loudnlive.fi www.suzannevega.com ALEGORICA (BRA) + SUPPORT, VAPAA PÄÄSY HERR EMIL’S SHOCK & ROCK CIRCUS, VAPAA PÄÄSY PE 13.9. DOOM UNIT 6 / 8 € LA 14.9. ROCKSTONITE! 5 € SU 15.9. RADIO ROCK RISTEILYJATKOT: HÄRMÄ, VAPAA PÄÄSY MA 16.9. HEART IN HAND (UK) + NAPOLEON + URMA SELLINGER + TURN THE TABLES 8 / 10 € TI 17.9. ROCKSIN JAMIT, VAPAA PÄÄSY KE 18.9. EARTHBOUND MACHINE + NOSWAD (FRA), VAPAA PÄÄSY TO 19.9. VERGA, VAPAA PÄÄSY LA 21.9. DAVE LINDHOLM B. INVENTIVE 6 / 8 € KE 25.9. AKKARIKERHOLLA MIKKI KAUSTE, VAPAA PÄÄSY PE 27.9. SWALLOW THE SUN 16 € STAND UP ON THE ROCKS LA 28.9. DEFRAGE (EST) 5 € KLO 20 KESKIVIIKKOISIN 5 € KE 2.10. POLANSKI, VAPAA PÄÄSY TO 3.10. TRASH FEST PREPARTY: THE FALLEN (UK) + THYPER FURIES (ITA) + NEW GENERATION SUPERSTARS (UK) + COLD COLD GROUND (FIN) 6 / 8 € LA 5.10. KOTIPELTO - LIIMATAINEN DUO 8 / 10 € KE 11.9. TO 12.9. MIKONKATU 15 HELSINKI ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ UUSI PERJANTAI DJ’S JOKA PERJANTAI KLO 23 | LIPUT 6€ HINTOIHIN LISÄTÄÄN MAHDOLLISET TOIMITUSKULUT ETEISPALVELUMAKSU 3€ KE 11.9. ALK. 21,50/22 € LOOPTROOP ROCKERS (SWE) TAMPERE LA 14.9. ALK. 9,50/10 € TULLIKAMARINAUKIO 2 TO 26.9. SWALLOW THE SUN, 14/12 € PE 27.9. GROOVY EYES, JO’ BUDDY & THE UPLIFTERS, JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III, 14/12 € KE 2.10. NICOLE, 12/10 € PE 4.10. HERRA YLPPÖ & IHMISET, 17/15 € TO 10.10. TURMION KÄTILÖT, BLACK LIGHT DISCIPLINE, 17/15 € LA 26.10. D.O.A. (CAN), WASTED, VALSE TRISTE, 24/20 € LAINEEN KASPERI & PALAVA KAUPUNKI, AIVOVUOTO TO 19.9. ALK. 21,50/23 € ERJA LYYTINEN LA 21.9. ALK. 13,50/14 € RECKLESS LOVE SU 22.9. ALK. 21,50 € MYRSKYVAROITUS-ILTAMAT KE 25.9. ALK. 11,50 € PELLE MILJOONA UNITED - LEVYNJULKAISUKEIKKA TURKU TO 26.9. ALK. 37/38 € THE FABULOUS THUNDERBIRDS (USA) PE 27.9. ALK. 19,50/20 € HUMALISTONKATU 8 A PE 13.9. MAIDENFEST 2013, 12/10 € LA 21.9. SWALLOW THE SUN, 14/12 € TO 3.10. TURMION KÄTILÖT, 17/15 € PE 11.10. HERRA YLPPÖ & IHMISET, 17/15 € LA 12.10. JONNA TERVOMAA, 15/13 € PE 18.10. VISTA CHINO (USA), 30/27 € PE 18.10. NICOLE, SISIN, 10/8 € PARIISIN KEVÄT - LEVYNJULKAISUKEIKKA LA 28.9. ALK. 19,50/20 € VIIKATE SU 29.9. KLO 14 ALK. 15,50-61,50 € (1-5 HLÖ) TAVASTIAN LASTENKONSERTIT: MIMMIT - LEVYNJULKAISUKEIKKA MA 30.9. ALK. 23,50/24 € JESU (UK) JK FLESH (UK) TI 1.10. ALK. 19,50/20 € A PLACE TO BURY STRANGERS (USA) KUUDES SILMÄ PAKKAHUONE | TAMPERE TO 19.9. KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU, RADIOPUHELIMET, RISTO 20 / 18 € PE 11.10. VIIKATE, SURFFIVEIKOT 20 / 18 € TI 19.11. FLOGGING MOLLY (IRL/USA) 42 / 37 € MA 9.12. THE SOUNDS (SWE) 38 / 37 € KE 2.10. ALK. 13,50/14 € MATTI JOHANNES KOIVU PIMEYS TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ KATSO KAIKKI TAPAHTUMAT JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET 7 « sähköpostiin tai kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 14 kaupungissa. Elektroniset liput » suoraan R-kioskeilta kautta maan ? Palvelumaksu alk. 1,50 – 3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys | muut EU-maat 10 € / lähetys | muut maat 25 € / lähetys SUE NRO. 9 Ennakkoliput www.tiketti.fi - Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. PE 13.9. ALK. 23,50/24 € AU REVOIR SIMONE (USA) SARAH KIVI & NON-ORCHESTRA
NEWSFLASH TÄHTIPORTIN KUVA ON PIKSELIMÖSSÖÄ ILMEISESTI IHAN TARKOITUKSELLA. ? Indiepop-yhtye Satellite Stories julkaisee Pine Trails -albuminsa 1.11. ja suuntaa kiertueelle, joka alkaa samana päivänä Rovaniemen Tivolista ja päättyy 22.11. Turun klubille. ? Youtubessa on dokumentti Xysma-yhtyeestä. Vuonna 1995 kuvattu Let’s Spend the Night With Xysma: The Documentary kertoo yhtyeen tarinan haastattelujen avulla. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Rosvot on musiikkibloggaajien tekemä ja ylläpitämä portaali, joka kerää yhteen 14 suomalaista musiikkiblogia. Rikospaikan ja blogit löydät täältä: rosvot.fi/rosvot ? Kantrirock- ja roots-muusikko Ted Russell Kamp soittaa 9.10. Helsingin Tavastia-klubilla keikan kokoonpanolla, johon kuuluvat mm. Tommi Viksten, Janne Haavisto ja Tokela. ? 87 vuotta täyttävä Chuck Berry, lämmitelijänään kotimainen Agents & Vesa Haaja, esiintyy Helsingin Finlandia-talossa 23.10. ja Oulun Club Teatriassa 25.10. ? Improvisoidun freejazzin ja noisen pioneeriyhtye Borbetomagus konsertoi Helsingin Kuudennella Linjalla 4.11. Lavalle nousevat myös yhdysvaltalaiskitaristi Bill Orcutt sekä Janne Westerlund. ? Kultalevyn juuri saanut Michael Monroe käynnistää Horns And Halos -kiertueensa 4.10. Seinäjoen Rytmikorjaamolta. Suomen-osuus päättyy Helsingin Kaapelitehtaalle 7.12. ? Seinäjoella 80-luvulla toiminut punkbändi Äpärät lähtee lyhyelle Suomen-kiertueelle: 25.9. Kuopion Henry’s Pub, 26.9. Helsingin Lepakkomies, 27.9. Vaasan WDD Bar, 28.9. Seinäjoen Alakulaus. » ÄÄNIWALLI MURTUU Supermassive esittelee omaehtoista vaihtoehtomusiikkia, esimerkiksi Tähtiportin analogisaastaa. H elsingin Ääniwallissa järjestetään lokakuun 18.–19. päivinä monimuotoiseen vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä festivaali, kaksipäiväinen Supermassive. Yksi festivaalin kiinnostavimmista bändeistä on ensi kertaa uudessa kokoonpanossaan esittäytyvä Tähtiportti. Superihkon yhtyeen muodostavat Sami Hynninen (Reverend Bizarre, Opium Warlords), Vilunki 3000 (Op:l Bastards, Larry & The Lefthanded) ja Stiletti-Ana (Jesse). – Tähtiportin musiikki on syntynyt ikävystymisestä ja turhautuneisuudesta, halusta tehdä asiat hankalaksi tekijöillensä ja istuttaa kuulija kyrpätuoliin, Stiletti-Ana selittää. – Kun tutkii lähiöistä kummunnutta nuorisomusiikkia, huomaa nykymaailman rauhattomuuden ajavan nuoret miehet tekemään alhaista ja saastaista analogimöykkää. Vilunki on kärsinyt tästä eniten ja pisimpään. Hän lähestyi minua omaa analogisaastaansa esitellen ja kyseli, josko siitä saisi kappaleita tehtyä. No, saihan siitä. Stiletti-Ana ja Vilunki 3000 rakensivat Tähtiporttia kaksin, kunnes tapasivat Sami Hynnisen ”jossain hevikeikalla”. – Hynninen sanoi, että ei oikein perusta enää hevistä, vaan haluaa tehdä syntikkamusaa. Sillä oli valmiina uskomattomia tekstejä, jotka sopivat meidän instrumentaalipohjiin tosi hyvin. Näin syntyi nykyinen Tähtiportti. Tähtiportin esikoisjulkaisu ilmestyy syksyn aikana Op:l Bastardsiakin julkaisseella Iron-Magnesium Recordsilla. Supermassiven muita esiintyjiä ovat Porin avantgardistit Circle, uransa ensimmäisen akustisen albumin tehnyt Radiopuhelimet, elektrovisionääri Mika Vainio, yhdysvaltalaiset Eyvind Kang & Jessica Kenney, Hype Williams -yhtyeen toinen puolisko Dean Blunt, Ektrolle kiinnitetty likaista avaruusrockia soittava Mother Susurrus sekä rap–akti Paperi T & Khid. Supermassive järjestetään Fullsteamin, Sue-lehden ja Svart-levymerkin yhteistyönä. Supermassive 2013. 18.–19.10.2013 Helsinki, Ääniwalli. Pe 18.10: Circle, Arktau Eos, Eyvind Kang & Jessica Kenney, Hebosagil, Sink. La 19.10: Mika Vainio, Radiopuhelimet, Tähtiportti, Dean Blunt, Fun, Paperi T & Khid, Viisikko, Mother Susurrus. Liput: 1pv alk. 18 EUR. 2pv alk. 28 EUR. Ennakkomyynti: Tiketti. ? Sue avautuu netissä nyt myös Windows Phone 8- ja Windows RT -mobiilillaitteilla (mm. Lumia-puhelimet, Microsoft Surface -tabletti jne.) Lehteä käytetään lehtiluukku.fi-sivulta puhelimen omalla selaimella. ? Waxahatchee saapuu Suomeen syksyllä. Lo-fi-indiepoppia esittävä artisti esiintyy Helsingissä Kuudennella Linjalla 31.10. Novusklubilla. ? Danko Jones kiertää Suomea: 16.11. Turun Klubi, 17.11. Tampereen Pakkahuone, 18.11. Oulun Teatria ja 20.11. Jyväskylän Lutakko. ? Helsingin Jäähallissa torstaina 31. lokakuuta konsertoivan The Nationalin lämmittelijäksi saapuu brittiläinen indiefolkbändi This Is The Kit. ? Indierockia, taidepopia, hip hopia ja postpunkia yhdistelevä brittiläinen These New Puritans esiintyy Nosturissa, Helsingissä, torstaina 31. lokakuuta. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 8 « NRO. 9
1 v. Pro Rock & Pop Since 2003 Ei ikärajaa, rajattu anniskelualue LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! To 12.9. Stafraenn Hákon (IS), Blind Architect, Avasaxa; 8 € Pe 13.9. Aiyekooto & Afrobeat Int’l; 10 € Ke 18.9. Noah Kin, Ronya; 6 € La 21.9. Kemmuru, Berlin Nun; 9 € Su 22.9. Cola & Jimmu, Reino Nordin, Eero Koivistoinen & Alexi Tuomarila, Tuula Amberla & Tero-Petri Suovanen, Mad Ice, The Mpondas; 10 € + BARBE-Q-BABIES La 14.09. klo 19-1.30 Children of Bodom Support: Tuoni Finlandia-klubin 10v-juhlakeikka 48,50 €, Ruoka & Rock 79 €, VIP-Finlandia 99 € Pe 27.09. klo 21 22,50 € / 27,50 € ovelta Reckless Love La 28.09. klo 20 17,50 € / 22,50 € ovelta Raaka-Aine Madison Roam & Band of Vipers Pe 04.10. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta Von Hertzen Brothers Pe 18.10. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Anna Puu La 19.10. klo 21 27,50 € / 32,50 € ovelta Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. Skulaa tai delaa! La 26.10. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta Klamydia La 02.11. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta Herra Ylppö & Ihmiset Pe 08.11. klo 21 28,50 € Skandinavian Hunks PE 20.9. COCK SPARRER, La 09.11. klo 20 32,50 € / ovelta 37,50 € WASTED, TAMMERFIST Lahen Elmun Gaalailta LA 21.9. CHILDREN OF BODOM Pertti Kurikan Nimipäivät, The Blanko, Rytmihäiriö FOR THE IMPERIUM, LOST SOCIETY La 16.11. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta KLAMYDIA, PE 27.9. HYBRID CHILDREN Kotiteollisuus SU 29.9. THE GAZETTE Pe 22.11. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta MA 30.9. Viikate EDITORS LA 5.10. ANE BRUN La 23.11. klo 21 20,50 € / 25,50 € ovelta PE 11.10. Raappana VON HERZEN BROTHERS TI 22.10. & Sound Explosion Band SUZANNE VEGA PE 1.11. Pe 29.11. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta Haloo Helsinki! AIRBOURNE, BLACK SPIDERS, CORRODED Su 01.12. klo 16 22,50 € Ipana-rock: BIFFY CLYRO PE 8.11. LA 9.11. Hevisaurus JENNI VARTIAINEN To 05.12. klo 21 25,50 € / 30,50 € ovelta FLOGGING MOLLY TO 21.11. TI 26.11. Michael Monroe STEVEN WILSON AND BAND KE 27.11. La 07.12. klo 13 11,50 € / 15,50 € ovelta Ipana-rock: DEAD BY APRIL SU 8.12. Satu Sopanen & Tuttiorkesteri BRING ME THE HORIZON La 07.12. klo 21 23,50 € / 28,50 € ovelta HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETIN TOIMITUSKULUT TI 17.12. SATYRICON ENNAKOT: TIKETTI Apulanta ENEMMÄN KEIKKOJA JA INFOA: WWW.THECIRCUS.FI Hinnat sisältävät palvelumaksun. Muutokset mahdollisia. SIBELIUSTALO Ankkurikatu 7, Lahti. www.finlandia-klubi.fi THE CIRCUS, SALOMONKATU 1 – 3 (KAMPIN TORI), 00100 HELSINKI SUE » 9 « NRO. 9
NEWSFLASH » KEIKKAA JA KIEKKOA Turku Rock Academy ja TPS ryhtyvät yhteistyöhön. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) T urku Rock Academy on Turun kaupungin vapaa-aikatoimialan nuorten palveluiden hanke, joka tukee ja kouluttaa bändejä. Se on käynnistänyt uudenlaisen yhteistyöprojektin: Turku Rock Academyn bändit esiintyvät Turun HK Areenalla TPS:n ottelutapahtumissa. Turku Rock Academyn bändejä esiintyy kaikissa TPS:n tulevan Liiga-kauden perjantain ja lauantain kotiotteluissa. Paikallisia bändejä nähdään kaikkiaan 15 runkosarjan ottelussa. Luvassa on keikkoja HK Areeran ravintoloissa, ja livemusiikki soi myös pelikatkoilla. Yhteistyön tiimoilla syntyy myös uusi biisi, josta vastaa The 5th of April -yhtye. – Se on tilausbiisi ja sillä on tietyt kriteerit, mutta muuten me saatiin vapaat kädet, sanoo studiosta tavoitettu The 5th of Aprilin rumpali Juho Sorvari. – Kappaleen on oltava suomenkielinen. Siinä me saatiin kokeilla rajojamme, kun englanniksi muuten lauletaan. Sorvarin mukaan yhteistyöhanke on erittäin mielenkiintoinen. – Bändit pääsevät soittamaan isoille yleisölle, ja luultavasti tule myös radiosoittoa. Tämä tuo bändeille uutta näkyvyyttä uuden yleisön edessä. Nuorten taide- ja toimintatalo Vimman toiminnanjohtaja Tomi Arvas näkee yhteistyön hienona mahdollisuutena nuorille. – Turku Rock Academy on erittäin otettu tulevasta yhteistyöstä. TPS on monella tapaa yksi kaupungin tukipilari. Tämä täysin uudenlainen yhteistyö tulee palvelemaan urheilun ja musiikin ystäviä maittavalla tavalla. Odotamme kauden alkua todella hyvillä mielin. » SVART <3 LOVE Svart Records on solminut Love Recordsin kanssa lisenssisopimuksen. Markkinoille saatetaan parikymmentä vinyyliä. S » KISAVISAAN, VISAILUKILPAAN! Sue esittelee kolme baarivisaa Turusta. D ynamon Poppivelvollisuus–kisan taustavoima Rehtori Tuomainen kertoo, että ideana on tehdä ”parempi baarivisa”. – Poppivelvollisuus ei ole kuivakkaa suorien kysymysten tenttaamista. Yritämme olla kekseliäitä. Käytämme videokuvaa, näyttelemistä ja livenäytteitä. Poppivelvollisuuden aihepiiri on populaarikulttuuri kaikissa muodoissaan. Pääpaino on musiikilla, elokuvalla, sarjakuvalla, televisiolla ja videopeleillä. – Haluamme tehdä tuoreen, kepeän ja hauskan visan, jollaista muut eivät tee, Tuomainen toteaa. Myös Turun Klubin AMTV:n eli Asiallisen musiikki-/tietovisailun Jay Macker kertoo tietovisansa tuovan esiin populaarikulttuurin laajan kirjon. – AMTV on audiovisuaalinen elämys, joka yhdistää nörttimäisen pikkutarkkuuden ja haastavuuden viihdyttävyyteen. Lähestymiskulma löytyy camp/trash-kulttuurista päin. Kavahdamme liikaa vakavahenkisyyttä. Turun Bar Bristolin musiikkitietokilpailu QuizOn? aloitti kuudennentoista kautensa sunnuntaina 8.9. QuizOnissa kysymykset tulevat ääninäytteiden, videonäytteiden, kuvien ja kirjallisten kysymysten muodossa. Alullaan olevalla kaudella ei käydä teemakisoja, mutta visojen sisällä on pieniä teemakokonaisuuksia. – Tarkoitus on tehdä musiikkitarjonnasta monipuolinen ja jokaisesta kisasta omalla tavallaan haastava, juontaja Tommi Laitinen kertoo. Laitisen mukaan QuizOn? on paitsi tietokilpailu, myös sosiaalinen tapahtuma. – Vaikkeivät ihmiset musiikista mitään tietäisi, he tulevat paikalle pälpättämään kavereidensa kanssa ja huutelemaan juontajalle rivouksia. Poppivelvollisuus Dynamossa joka toinen keskiviikko klo 20, 11.9. alkaen. AMTV Turun Klubilla joka toinen torstai klo 21, 5.9. alkaen. QuizOn? Bar Bristolissa joka toinen sunnuntai klo 18, 8.9. alkaen. vartin Love-julkaisusarjan avaavat Tabula Rasan ja Blues Sectionin esikoisalbumit, jotka ilmestyvät kauppoihin syyskuun lopulla. Myöhemmin on luvassa muun muassa varhaista Wigwamia, Pekka Pohjolaa, Tasavallan Presidenttiä, Kasevaa sekä Novan kaltaisia tuntemattomampia valintoja. Universal Music julkaisi muutama vuosi sitten kymmenisen Love-levyä vinyylillä valikoiden julkaisut Loven rockimmasta ja populaarimmasta tuotannosta. Svart Records valitsi omat julkaisunsa sen vastapainoksi ja täydennykseksi. – Svart julkaisee sellaisia Loven albumeja, joiden löytäminen alkuperäisinä julkaisuina on hankalaa. Mukaan haluttiin mahdollisimman paljon 70–luvun alkuvuosien nimikkeitä, Svart Recordsin Tomi Pulkki kertoo. – Toki nytkin on mukana tuoreempia klassikoita, kuten Kari Peitsamon debyytti, mutta pääpaino on Wigwamin, Tabula Rasan ja Tasavallan Presidentin kaltaisessa klassikkoprogessa, höystettynä muutamilla ekskursioilla jazzin ja taistolaisten suuntaan. Pulkin mukaan Svartin uusintajulkaisut seuraavat pitkälti alkuperäisiä kansiratkaisuja ja albumikokonaisuuksia, mutta joissain tapauksissa pakettia hieman laajennetaan. – Esimerkiksi Tasavallan Presidentin debyytti laajenee gatefold-tuplavinyyliksi, jossa on mukana Frank Robsonin kauden sinkut sekä vain osassa ensimmäistä painosta mukana ollut liite. Wigwamin esikoiseen tulee mukaan seiskatuumainen ja lyriikkavihko. Magyarin albumissa on mukana bonuslevyllä albumin ulkopuoliset sinkut. Svartin Love-julkaisusarjaan kuuluu äänitteitä myös Maaritilta, Widowsilta, Kristiina Halkolalta, M.A. Nummiselta ja Eero Koivistoinen Quartetilta. facebook.com/suezine O’Connell’s Haku 25.9.-4.10.2013 ,ULVK %DU 5DXWDWLHQNDWX 7DPSHUH ZZZ RFRQQHOOV ? media-assistentti ALWAYS FREE ENTRY MUSIC: 21:30 13 Sept COMEDY: 20:00 20 Sept Sep pt JJhary’s Jh ary ys 27 Sept Picnic icnic with Lulu 11 Oct 19 Sept Opinnot alkavat tammikuussa 2014 Hakeminen www.opintopolku.fi peruskoulu- ja YO-pohjaiset hakijat www.pkky.fi/amoo erillishaku jo toisen ammatillisen tutkinnon suorittaneille Hakuohjeita JadaJada Improv 4 Oct kuva-artesaani MAALAUS JA ANIMAATIO Liisa & Dem Babies Comedy C omed dy O’Connell’s O’C ’Connell ll’’s //St //Stand Up Club ÄÄNITUOTANTO www.pkky.fi/amoo amo.outokumpu@pkky.fi | p. 050 588 6819 3 Oct Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokumpu Lammenkatu 18, 83500 Outokumpu p. 013 244 3907 www.pkky.fi/amoo www.facebook.com/AmoOutokumpu Club O’Gaea O Gaea present\\ Samae Koskinen SUE » 10 « NRO. 9
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN PE 13.9 » SOSIAALISET MEDIAPAINEET DJ ILTA JA LEVYLAUTASTEN ÄÄRELLÄ DJ KRIDE THE LIGHTNING LA 14.9 NAKKIKIOSKIN POJAT GOES TURHA NIPPELITIETO ILTA. Y läkoulussa kovat jätkät alkoivat välitunneilla käydä koulun takana metsässä tupakalla. Pikkuhiljaa sinne raahautuivat myös vähemmän kovat jätkät syljeskelemään, imemään poskisavuja ja kiroilemaan vaivautuneesti. He halusivat epätoivoisesti olla kovia jätkiä, vaikka asiat kotona olivatkin ihan kohdillaan. Isä oli hyvissä töissä, ei ryypännyt eikä lyönyt vyöllä perseelle viikonloppuisin. Muutenkin perheonni kukoisti. Silti nämä wannabe-kovikset halusivat bondata koulun pahojen poikien kanssa, kuulua jengiin, tulla hyväksytyiksi. Huuleen tungettiin tykillinen nuuskaa ennen tunnin alkua ja sitten huimausta valitellen poistuttiin pahoinvoivina luokasta kotiin. Kovat jätkät ja eritoten heidän liehittelijänsä olivat lopulta pelkkää pintaa. Epävarmoja mammanpoikia, jotka eivät uskaltaneet olla omia itsejään vaan hakivat turvaa isommasta joukosta. Ei siinä mitään, oli meillä nörteilläkin oma jengimme, joka piti yhtä ja kerääntyi koulupäivän jälkeen pelaamaan roolipelejä, vatkaamaan joystickiä tai katsomaan splatter-elokuvia. Sosiaaliset paineet aloittaa tupakointi tai juopottelu eivät koskaan yltäneet meidän nörttiporukkaamme asti. Ei meillä ollut tarvetta viettää välitunteja varjoisassa metsässä kiviä potkiskellen ja kulmia kurtistaen. Meidän sylkirauhasemme eivät erittäneet niin paljon limaa, että meidän olisi tarvinnut mennä sitä erikseen suistamme poistamaan. Me olimme vain tyytyväisiä, kun pahikset olivat keskenään koulun takana. Saimme kerrankin olla rauhassa. Yhtenä päivänä poljin tapani mukaan kirpputorille ja löysin sieltä kasan saakelin hyviä cd:itä pari euroa kappale. Innoissani löydöstäni päivitin Facebook-statustani, vaikka melkein tiesin jo kirjoittaessani, miten siinä tulisi käymään. Hetken päästä ilkkumaan ilmestyikin helsinkiläistynyt vanha kaveri. ”Cd:ssä on tulevaisuus” ja muut kevyen ivallisiksi tarkoitetut lauseet lentelivät. Statukseni alle linkattiin huuto.net -ilmoitus, jossa kohtalaisen tunnettu helsinkiläinen graafinen suunnittelija myi koko cd-kokoelmansa pois huuto.netissä. ”Osta noi kans.” Inhoan sydämeni pohjasta sanaa ”hipsteri”, mutta en keksi tähän hätään parempaakaan kuvaamaan ihmisiä, jotka tekevät tietynlaisia kulutusvalintoja ja edellyttävät muita tekemään samanlaisia valintoja ja haluavat määritellä itsensä individualisteiksi, mutta lopulta toimivat kuin pahimman sortin laumasielut. He ovat aikuisiän ”kovia jätkiä”, joihin kaikki haluaisivat liittyä. ”Vinyyli on tosi hyvä, kasetti on siististi retro, minidisc on ironisen fantsu aivan kuten minun kitukasvuiset kalapuikkoviikseni, digi on tätä päivää, mutta CD on niin out. Kaikkienhan se pitäis tietää. Kuka dorka ostaa nykypäivänä cd:itä?” Minä. Minä ostan cd:itä. Minä ostan vinyyliä. Minä ostan vaikka muistitikkuja, jos niissä vain on musiikkia, jota haluan kuunnella. Suokaa anteeksi kiivastumiseni, mutta mikä ihme siinä on, että musiikkia ei saa kuunnella haluamastaan muovilirpakkeesta? Minulle biisit menevät kaiken ulkokohtaisen edelle. Aivan sama, mikä fyysinen formaatti on. Saan väristykseni musiikista, en sitä sisältävistä esineistä. Rakastan seiskatuumaisia, mutta mikäli löydän kirpputorilta cd-sinkun puolella eurolla ja se sama biisi maksaa vinyylinä divarissa 8 euroa, niin valitsen epätrendikkään cd-sinkun joka ikinen kerta. Totaalinen typeryshän minä olisin, ellen näin tekisi. Leikkikentän lait ovat palanneet takaisin elämääni sosiaalisen median kautta. Kovat jätkät tilaavat vinyyliä ulkomailta ja heitä liehittelevät wannabe-kovikset pyrkivät tekemään samoin. Jos sinä et tee samoin, olet hylkiö ja nörtti, joka ei kuulu jengiin ja jota pitää hieman pilkata. Kovikset myyvät cd-kokoelmiaan kilpaa pois ja meikäläisellä, kaikkiruokaisella musiikinkuluttajalla, on kerrankin kissanpäivät. Levyt maksavat kalleimmillaan kolme euroa ja kaikki se kama, joka on jäänyt itseltä aikoinaan ostamatta löytyy nyt divarien alelaareista, huuto.netistä ja kierrätyskeskuksista. Kaiken lisäksi saan levyt helposti syötettyä iTunes-kirjastooni ja sitä kautta jokapäiväiseen käyttööni työkoneelleni. Samaa ei hyvällä tahdollakaan voine sanoa vinyylistä. Kirpputorilta tällä kertaa ostamani levyt olivat kolme levyä Blurin alkupään tuotantoa, David Bowien tuplakokoelma ja Absoluuttisen Nollapisteen debyytti. Koko pino maksoi yhteensä 9,5 euroa ja samaan hintaan sain helposti digiversiot koneelleni. Vertailun vuoksi samat levyt vinyylinä olisivat maksaneet keskimäärin 20 euroa kappaleelta Discogsista tilattuina, ja Neulainen Jerkunen olisi jäänyt kokonaan ostamatta, koska siitä ei edes ole olemassa vinyylipainosta. Olenko minä tyhmä, kun ostin alle kympillä samat levyt + digiversiot, joista kovat jätkät olisivat joutuneet maksamaan 80 euroa plus postikulut ja jäisivät silti yhtä levyä vajaaksi? Olisinko minä ylpeämpi, kun kaverit tulisivat käymään ja näkisivät Blurin levyt vinyylihyllyssäni sen sijaan, että näkevät ne cd-hyllyssäni. Vaikea sanoa. Ainakin tiedän, että keksin sille ylijäävälle reilulle 70 eurolle parempaakin käyttöä kuin oman hataran minäkuvani pönkittämisen. DJ:T JARNO BASSTARDO & KRIDE THE LIGHNING!! KE 25.9 UUDEN TURMION KÄTILÖT ALBUMIN TECHNODICTATOR ENNAKKOKUUNTELU BILEET!! PE 20.9 POHJOINEN, WEEDMONSTERS+1 LA 21.9 CORPSET+2 PE 27.9 TRASHDISCO VOL.11 GOES SPACE!! (YKSITYISTILAISUUS 19.00-22.00) LA 28.9 GORESOERD (VIRO) MÖRBID VOMIT CHURCH OF THE DEAD... PRKL CLUB KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI ” Suokaa anteeksi kiivastumiseni, mutta mikä ihme siinä on, että musiikkia ei saa kuunnella haluamastaan muovilirpakkeesta? “An Odyssey Through The Underground” 18th-19th October 2013, Helsinki, Finland. Pe 18.10.2013 CIRCLE, ARKTAU EOS, EYVIND KANG & JESSICA KENNEY (USA), HEBOSAGIL, SINK La 19.10.2013 .. MIKA VAINIO, RADIOPUHELIMET, TAHTIPORTTI, DEAN BLUNT (UK), FUN, PAPERI T & KHID, VIISIKKO, MOTHER SUSURRUS TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka ajelee fiksipyörällä viikset tuulessa lepattaen ympäri kaupunkia ja heristää etusormeaan kaikille, jotka eivät elä niin kuin hän. SUE » 11 « NRO. 9
HENKILÖKUVA » AHKERA JÄTKÄ TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA TOMMI TUKIAINEN Tommi Liimatta tekee äänistä, sanoista ja kuvista taidetta, joka ei vaarina vituta. uoden vaihteessa saattaa olla epäselvää, millä seuraava vuosi eletään. Katselin kerran huvikseni, mitä hommia olisi tarjolla. Eihän minua oteta mihinkään vaikka hakisin. Turha yrittää kerrossiivoojaksi. Pitäisi olla hygieniapassi ja kahden vuoden työkokemus. Maahanmuuttajan pitää olla tohtori, että pääsee Suomessa siivousalalle. Ja kuka ottaa vanhan mulukun töihin? Vaikka haalari istuu, niin hetihän sen näkee, että kun mies on näin kauan vältellyt töitä, niin jotain vikaa siinä täytyy olla. Pistin veroilmoitukseen pitkään ammatiksi ”muusikko”. Se alkoi tuntua oudolta, koska mulla ei ole soittajan identiteettiä. Olen biisintekijä, mutta en haaveile kitaroista tai laitteista. Viime aikoina olen V ilmoittanut ammatiksi ”kirjailijamuusikko”. Taiteilija-ammattejahan nuo ovat, ei siitä ympäri pääse. Päätös alkaa taiteilijaksi tehdään, kun hylätään kaikki muut vaihtoehdot. Minua kiinnostaa ääni, sana ja kuva. Joku voi sanoa, ettei muusikko voi tehdä sarjakuvaa eikä soittaja kirjoja eikä kirjailija soittaa. Miksi ei? Jos ideoita on, niin siitä vain tekemään. Kun huonosti maksetaan, pitää tehdä paljon ja koko ajan. Parhaimmillaan olen tehnyt kolmen vuoden sisällä yksitoista julkaisua. Silloin tuli tehtyä 70-tuntista viikkoa. Olisin tehnyt enemmänkin, mutta oli pakko nukkua. ÄÄNI synnyin kemissä. me asuttiin silloin Tervolassa. Sieltä muutet- tiin Örnsköldsvikiin ja sieltä Pietarsaareen, jossa menin kouluun. Ala-asteella minut tunnettiin pilapiirtäjänä. Myin piirroksia 70 pennillä muille oppilaille. 12-vuotiaana aloin suunnitelmallisemmaksi sarjakuvapiirtäjäksi. Tein omaa lehteä ja toin uudet numerot luokan tyyppien luettavaksi. Olin musiikkiluokalla. Kun olin viidennellä, meidän luokan tytöillä oli bändi. Me katsottiin Kuoppamaan Janin kanssa, että mitä helvettiä, kyllähän meilläkin pitää olla bändi, jos noillakin on. Mulla ei ollut mitään tajua biisien tekemisestä, mutta aloin tehdä niitä heti. Me perustettiin The Fireballs ja tehtiin välittömästi kasetti. Sillä oli omia biisejä ja Kissin Crazy Crazy Nights ja virsiä rääyttiin. Vaikka biisien välissä vittuiltiin likoille tyyliin ”on teillä paska bändi, oot SUE » 12 « NRO. 9 sä Leena ihan hyvä rumpali”, tytöt tykkäsivät kasetista. Me tajuttiin, että kohta me ollaan yhtä kuuluisia kuin Kiss. Vuonna 1990 muutin Rovaniemelle. Päätin etsiä heti jätkät, joiden kanssa perustan kasettibändin. Ysiluokan alkaessa Absoluuttinen Nollapiste oli jo kasassa. Me opittiin asioita yhdessä, innostettiin toisiamme ja ruokittiin toistemme orastavaa lahjakkuutta. Nollapisteen pitää edelleen koossa se sama asia, luova yhdessäolo. Me saadaan siitä paljon. Jokainen jätkä on innoissaan, kun mennään studioon tai keikalle. Meillä ei ollut tulevaisuutta Rovaniemellä. Siellä on avaria tyyppejä, mutta yleinen ilmapiiri ei ollut suotuisa. Lukioaikoina kaikki Nollapisteen jätkät olivat sitä mieltä, että lähdetään Helsinkiin tai Tampereelle. Muutin Tampereelle vuonna 1996. Nykyään me asutaan eri kaupungeissa, ja bändi tekee kahdettatoista albumia. Pisara ja lammas 2 ilmestyy ensi vuonna. Olen tehnyt kaksi soololevyä. On mukavaa soittaa muidenkin rovaniemeläisten kuin Nollapisteen jätkien kanssa. En ole mieleltäni soittaja, mutta oman soiton purkittaminen on joskus hauskaa. Ja eiväthän rahvaanomaisimmat biisini emoyhtyeen materiaalilta kuulosta. SANA mulla on kierrekantinen A4muistikirja työpöytäkirjana. Jos päätän, että joku idea tulee vasta vuoden 2019 levylle, niin nakkaan sen kirjaan odottamaan oikeaa aikaa. Sanoitusten lisäksi olen kirjoittanut neljä romaania, muita kirjoja ja sarjakuvakäsikirjoituksia. Tekstiäni yhdistää musta asenne. Pikimustin huumori tislautuu useimmiten sarjakuviin. Sarjakuva saa olla hauska, mutta biiseissä sanaleikkien pistely tuottaa huonoa juicea. Myös yksityiskohtien osoittaminen on tyypillistä minulle. Apurahat ovat sitä varten, että on aikaa tarkkailla maailmaa. Kun Nollapisteen ekat levyt tehtiin, minulla ei ollut eväitä kertoa tarinoita. Siksi vanhat tekstit ovat täynnä nopeita leikkauksia. Kun ei kykene kirjoittamaan pitkää ja ehjää, täytyy yhdistellä pieniä juttuja. Tiheään leikattu musiikkivideokin voi olla kiinnostava, mutta oli silti hyvä tajuta, että taidot olivat puutteelliset. Ei tullut kirjoitettua huonoja tarinoita. Ismo Alanko kuulemma poistaa tekstistä parhaan rivin. Minä laitoin aikoinaan pelkkiä parhaita rivejä peräkkäin. Sillä lailla tuli parhaat biisit. Biisien tekeminen on nykyään hitaampaa kuin ennen. Yhden kohdan mahdollisimman tiukaksi kirjoittaminen voi kestää monta päivää. Jokaisen rivin pitää istua paikalleen painotuksiltaan ja sisällöltään. Pitää tehdä tarkasti, ”ettei vaarina vituta”, kuten Juuso Nordlund sanoo. Olen myös toimittanut kirjoja. Pahkasika-kokoelmakirjan koostin kuukaudessa. Tein sen kännissä ja krapulassa, koska niissä tiloissa ne jutut on tehty ja niissä niitä lue- taan. Se oli helppo homma, koska minulla on pitkä yhteinen historia sen julkaisun kanssa. Toimittaja Veikko Ennalan artikkeleista olen koostanut kolme kirjaa. Aloin kerätä hänen juttujaan vuonna 1996. Olen kuluttanut niihin helvetinmoisen summan. Kirjoja varten jokainen juttu piti kirjoittaa uudelleen koneella. No, siitä sai puhtaaksikirjoituspalkkion. Raha on yksi syy toimitustöiden tekemiseen, mutta ei ainoa. Popkulttuurin saralla riittää kiinnostavaa antologisoitavaa. KUVA picasson teosten näkeminen Lontoossa alkoi vituttaa. Miksi se on niin huolimaton jätkä? Eikö olisi voinut väkevämmin piirtää tuota viivaa? Onko pakko tehdä noin paskasti? Itse en ole pitänyt taidenäyttelyä. En tykkää niistä. Esillepanossa on kaikkea liikaa, sieltä haluaa juosta nopeasti helevettiin. Taidekirjoissa saattaa olla värit perseellään, mutta minusta niitä on miellyttävämpää katsoa. Lähes kaikki maalaamani taulut ovat olleet tilaustöitä. Teen pohjan lyijykynällä akvarellipaperille. Sitten täytän vaaleat pinnat, tummat pinnat ja lopussa rajaan mustalla tai valkealla. Käytän tosi vähän vettä. Rovaniemellä kuvaamataitopainotteisessa lukiossa maalasin Nollapisteen Neulainen Jerkunen -levyn kantta, kun tajusin, että ei vesivärimaalauksessa mitään vettä tarvita. Pigmenttinen meininki on parempi. Mulla on Suomen parhaat sarjakuvakäsikirjoitukset, mutta en ole paras sarjakuvapiirtäjä. Toisaalta kuka tahansa voi oppia soittamaan tai maalaamaan viikonloppukurssilla. Näkemys on toinen asia. Taide rikastuttaa ihmisten elämää avaamalla uuden näkökulman tai jäsentämällä asioita. Taiteen ei tarvitse ottaa kantaa, mutta jos se kykenee siihen tuoreella tavalla, niin ei se kiellettyä ole. Minulla on nelivuotias poika. Keikkavuosien aikana minuun oli tarrannut lujasti kyynisyys. Lapsen tultua se suli pois. Lapsi rikastuttaa elämää ja sen hoitaminen on paljon kevyempää hommaa kuin kirjoittaminen. Lapselta saa myös hyviä sanoituspätkiä. Se on niin psykedeelistä kamaa, että Nollapisteen ekat levyt jäävät toiseksi. Vaimo sai Helsingistä töitä keväällä 2010. Asumme pääkaupungin lähiössä. Keskustaan meneminen on kuin ulkomailla kävisi. Lakkasin kapakoissa käynnin, kun tuli tupakkalaki ja paikat muuttuivat epäviihtyisiksi. Muutenkin inhottaa roikkua tyhjän panttina mukin ääressä. Mieluummin teen jotain projektia. Minulla on tavoitteita, ja teen niiden eteen jatkuvasti töitä. Sillä lailla ne etenevät. Nyt ilmestyi Rautanaula-romaani, ensi vuonna tulee kirja nimeltä Jeppis. Joskus istuskelen parvekkeella comboaterian eli pikkuoluen ja Jallu-mukin kanssa. Kun on yksin parvekkeella, on paras meno ja parhaat tyypit. Enkä soittele enkä pane tekstiviestiä. « Tommi Liimatta S. 14.1. 1976 Kemissä, asuu Helsingissä Muusikko-kirjailija, kuva- ja sarjakuvataiteilija Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-kitaristi ja biisintekijä Julkaissut kaksi soololevyä ja 11 Absoluuttinen Nollapiste -albumia Naimisissa, 4-vuotiaan pojan isä Ajankohtaista: neljäs romaani Rautanaula (Like)
SYYSKUU 2013 PE 13.9. RIVERSIDE (POL), MAQAMA (POL) LA 17€/15€ EVA & MANU, ATLETICO KUMPULA 14.9. PE 20.9. 10€/8€ PLUS SPECIAL GUEST: KOTITEOLLISUUS 16€/14€ LA 21.9. TO KOTITEOLLISUUS 16€/14€ (K-18) WHITE HILLS (US), ZORSE 26.9. 8€/0€ (K-18) PE 27.9. Kultabassokerho: RUGER HAUER, T.A.N. & GETTOMASA, DJ Sir Jake, Host by Jiipee 10€/8€ LA 28.9. SWALLOW THE SUN KE 2.10. TO 3.10. PE 4.10. LA 5.10. 12€/10€ JUCIFER (US), WOUND 8€/0€ (K-18) KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU 15€/13€ (K-18) liput ennakkoon alk. 27 € JONNA TERVOMAA 15€/13€ (K-18) KE 9.10. liput ennakkoon alk. 33 € (30€ jelmun jäsenille) UFOMAMMUT (ITA) 12€/10€ EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. JELMU. Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com ILOISET TUNNIT 23-04 FREE ILOISET TUNNIT 23-04 FREE DJ TOMI 5€ KE 11.09. RADIO HELSINGIN KESÄKLUBIN PÄÄTTÄJÄISET: THE LIEBLINGS, RADIO HELSINGIN DJ:T (YLÄKERTA 18-00) Vapaa pääsy! + STUPIDO-KLUBI: KAUPUNKIKULTTUURIN SYYSJUHLA - FIRST TIMES, HUNTERS, TEKSTI-TV 666 6€ + STUPIDO DJ´S JOBI POB & DINO RINTAMAA klo 23-04 3€ TO 12.09. LIKE & LOOSE KIRJALLINEN AFTERWORK #3: HAASTATTELUSSA KAUKO RÖYHKÄ. LIVE: ANNA INGINMAA, KAUKO RÖYHKÄ (Yläkerta klo 18-20.00) Vapaa pääsy + THE SHANGRI-BLAHS (LEVYJULKKARIT), SÄRKYNEET, HERO DISHONEST 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 13.09. HIDRIA SPACEFOLK 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB SLIPOVER klo 23-04 4€ LA 14.09. CLUB CASINO LIVE: THE VALKYRIANS, SURFFIVEIKOT 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB CASINO DJ´S LORD FATTY & JOHN WAYNE klo 23-04 4€ SU 15.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ JOHN WAYNE klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 17.09. PJK-KLUBI Vapaa pääsy. KE 18.09. [di unru], TRIGGERHAPPY 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ TO 19.09. YAST (SWE), TBA 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 20.09. REPTILE YOUTH (DK), CONSTABLES 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ LA 21.09. LISKOJEN YÖ: TATUOINTITAIDETTA JA UUTTA MUSIIKKIA. LIVE: WOLVER (22:00) 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE feat. Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen klo 23-04 4€ SU 22.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy. KE 25.09. NAUSKAN ROCKVALOKUVANÄYTTELYN AVAJAISET (18-04) Vapaa pääsy. TO 26.09. LOOSEN HC-ILTAMAT #2: RATFACE, NOTHING MORE TO EAT, THE LOWEST 6€ + DJ HRA MEZOLA klo 23-04 3€ PE 27.09. TUOMAS HENRIKIN JEESUKSEN KRISTUKSEN BÄNDI, LOPUN AJAN MIES 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + GRANDE ROCK feat. DJ JOHN WAYNE 4€ LA 28.09. 1993 CLUB: TERVEET KÄDET, TERVEYSKESKUS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + TANSSI TAI KUOLE VOL.4 klo 23-04 4€ SU 29.09. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! PE 04.10. JAAKKO & JAY-LEVYJULKKARIT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + BIFF! BANG! POW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 4€ KE 02.10. NAAMARAJA, TBA 6€ + DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHIA NEVERMIND klo 23-04 3€ TO 03.10. NOK NOK, AURINKOKETTU, ÄLYVARKAAT 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 04.10. JAAKKO & JAY-LEVYJULKKARIT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + BIFF! BANG! POW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 4€ LA 05.10. PINTANDWEFALL 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 4€ SU 06.10. WIZARD OF LOOSE - ROCKHENKINEN TIETOVISA € + LORD VICAR, MANSION, EARTHBOUND MACHINE 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 08.10. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 1€ DJ JUSSI40 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ DISCOTHEQUE NECRONOMICON , DJ:T ZYNTHEXIA, MINIMAL WAVE, 80’S, ITALO, INDUSTRIAL, EBM ILOISET TUNNIT 23-04 FREE KEEP THE FAITH -KLUBI, DJ:T PERRYMAN, RADIO JA SPESIAALI-EETU 5€ NORTHERN SOUL, R’N’B, EARLY REGGAE, MOD LA SU TI KE TO PE LA SU PE 21.9. 22.9. 24.9. 25.9. 26.9. 27.9. 28.9. 29.9. 4.10. liput ennakkoon alk. 35€ NET JYRKI WITCH JA MEKE 2€ GOOTTIROCK, POST-PUNK, TO 19.9. PE 20.9. su 20.10. :: HELSINKI :::::: nosturi WWW. TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net KE 11.9. TO 12.9. PE 13.9. LA 14.9. SU 15.9. TI 17.9. KE 18.9. pe 18.10. ::TURKU :::::: klubi la 19.10. : JYVÄSKYLÄ : lutakko FOR THE IMPERIUM, ARTIFICIAL HEART 0€/0€. tilaisuus on päihteetön. YAD & Jelmu esittävät: DJ MR. WILLY 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MIGULI 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE ILOISET TUNNIT 23-04 FREE LIVE: JAAKKO & JAY, SATAN’S FINGERS, DJ JIRCI 6€ DJ JUSSI40 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50€ LIVE: PINTANDWEFALL, DJ JIRCI 6€ VOIMASSA OLEVALLA OPISKELIJAKORTILLA PÄÄSET ILMAISEKS INEEN JOKA PÄIVÄ, PAITSI KEIKKAILTOINA! TI, KE , TO, SU 23-04 t PE & LA 22-04 t K20 SUE » 13 « NRO. 9
HAASTATTELU TEKSTI JOONAS KUISMA KUVA KERTTU MALINEN Arto Tuunela halusi Pariisin Kevään neljännelle, Jossain on tie ulos -albumille äkäisyyttä, uhkaavuutta ja ennen kaikkea punaisuutta. Tuunela puhui Suelle menestymisestä, alitajunnasta ja Smashing Pumpkinsista. n elokuun loppu Helsingin Kalliossa. Karhupuiston puut pitävät epätoivoisesti kiinni lehtiensä vihreydestä, mutta kaikki muu tuntuu jo luovuttaneen. Syksy on täällä. Tilaan lippakioskista kahden ja puolen euron hintaisen kahvin ja alan etsiä katseellani tuttua hahmoa puistoon pystytettyjen pöytien joukosta. Tehtävä on helppo. Selin minuun istuu mies, jolla on yllään virttynyt neule. Hän on keskittynyt lukemaan. Pitkät hiukset valuvat avoimina olkapäille. Näkymässä on mannermaista proosallisuutta: alkava syksy, katukahvila, puisto ja kirja. Siinä istuu Arto Tuunela, joka on paremmin tunnettu Pariisin Kevät -nimen takaa. Mies, joka on vastuussa sellaisista kaikkien tuntemista pop-hiteistä kuin Pikku Huopalahti, Tämän kylän poikii tai Kesäyö. Vaikka kappaleet ovat vallanneet kotimaisen radion, saa Tuunela lukea romaaniaan rauhassa. Kukaan ei nyi hihasta tai pyydä nimikirjoituksia. Lähestyn Tuunelaa. Esittäydymme. Paljastuu, että romaani jota hän lukee, on Carlos Ruis Zafónin Enkelipeli. – Tää ei oo kauheen hyvä, mutta sen verran viihdyttävä, etten viitsi enää lopettaa, Tuunela arvioi. Jotenkin juuri Zafón istuu täydellisesti kuvaan. Hän on suosittu espanjalainen kirjailija, jonka teokset sijoittuvat Barcelonaan. Niissä kaupunki esittäytyy yhtäältä täysin realistisena. On tapaspaikkoja, kulttuurimonumentteja ja kirjakauppoja. Mutta realistisen pinnan alla piilee mystisiä kauhu- ja jännityselementtejä, kuten haudan takaa kostamaan palanneita aaveita. Lukijalle ei aina ole selvää, mikä on totta ja mikä ei. Sama pätee myös Pariisin Kevään musiikkiin, jota Jarkko Fräntilä kutsui osuvasti ”maagiseksi realismiksi” haastatellessaan Tuunelaa yhtyeen edellisen Kaikki on satua -albumin ilmestyessä vuonna 2012 (Sue 2/2012). Pariisin Kevään kappaleet ovat usein varsin radioystävällisiä nerokkaita pop-lauluja, mutta niiden äänimaailmassa on kummaa unenomaisuutta. Juuri kun kuulija luulee saavansa niiden sanoi- O LA 19.10. KLUBI, TURKU tuksista kiinni, karkaavat ne yllättävän kielikuvan jäljiltä jälleen tavoittamattomiin. Suomalaisiin tämä mystiikka puree. Yhteistä Pariisin Kevään ja Zafónin välillä onkin myös suosio. Vaikkei viimeksi mainittu olekaan myynyt miljoonia kuten kirjailija, ovat kaksi Pariisin Kevään edellistä albumia ylittäneet kultalevyn rajan. Tuunela suhtautuu menestykseen vaatimattomasti. – Se, että pääsee soittamaan keikkoja hyvien tyyppien kanssa, tuntuu tosi mahtavalta, mies myöntää. – Mutta jos on lukenut vaikka A.W. Yrjänän ”Suosikkiartistin huippuliksat” -kolumnin (Rytmi 3/2013), ymmärtää ettei esimerkiksi keikkailu ole mitään ”rämpyti rämpyti, rahat pois ja tullaan rikkaiksi” -meininkiä. TIE VAPAUTEEN pariisin kevään syyskuussa ilmestyvä neljäs albumi on nimeltään Jossain on tie ulos. Se on kiinnostava nimi. Jos jossain on tie ulos, tarkoittaa se, että kyseisellä hetkellä ollaan vielä jonkin sisäpuolella. Levyn teeman kokoava nimi heittää sen kappaleiden ylle klaustrofobisen varjon. Minkä sisälle Tuunela on jäänyt? Katsotaanpa. Viimeinen päivä -avausraidalla Tuunela laulaa, miten ”metsä on vaihtunut hotellin käytäviksi”. Peittävää kohinaa -päätöskappaleella kuullaan puolestaan fraasi ”Vilkutan sulle tv:ssä”. Lauseet tuntuvat käsittelevän tähteyden sivuvaikutuksia ja kiertuemuusikon arkea. Tunnelma on ahdistava ja itsestään vieraantunut. Onko itse Pariisin Kevät jotain, josta Tuunela haluaa ulos? – Ei todellakaan! Nimi on ennemmin eksistentiaalinen ajatus kuin piiloviesti siitä, että bänditouhu olisi alkanut tympäistä, Tuunela selittää. – Levyn tarinoiden taustalla on ?ilis siitä, että mitä tahansa tekeekin, on aina jotenkin itsensä vankina. Kyseessä ei siis ole tavallinen tarina siitä, miten artistin suosio kasvaa ja alun hauskuus ja iloinen luomisvimma katoavat? – En ole vielä siinä pisteessä. ” Suomessa maagiset kokemukset rajoittuvat viikonlopun lärveihin. Tämän levyn sanoma on, että muitakin tapoja löytyy. SUE » 14 « NRO. 9
Se pistehän koittaa aina tavalla tai toisella ja sen tajuaminen on tärkeää, Tuunela myöntää ja palaa vielä miettimään edellisen kysymyksen herättämiä ajatuksia: – Jokainenhan ymmärtää, että elämällä on päätepiste. Kun sitä alkaa miettiä, niin kyllä siinä pari laulua syntyy. Ei tällä levyllä siis mistään valaistumispaskasta ole kyse. Herää tunne, että Tuunelalla on kielensä päällä sana ”luomispakko”. Sitäkö kaikella tällä ulospurkautumisella tarkoitetaan? – Sanotaan, että mä etsin jatkuvasti tietä inspiraatioon. Se ei löydy sohvalta tai päihteistä, mies vastaa. Tuunela sanoo inspiroituvansa sen sijaan esimerkiksi alitajunnasta, todellisuuden rajatiloista ja paranormaaleista ilmiöistä. Viittaukset vaikuttavat luontevilta. Pariisin Kevään musiikkiin on aina liitetty sana eskapismi, todellisuuspako. Tuunelaa se ei haittaa. Hänen mukaansa rationaalisuus ja determinismi ovat yhteiskunnassamme yliarvostettuja. – Mielenterveyden kannalta on tosi tärkeetä, että pyrkii kokemaan asioita, ei vain ymmärtämään niitä, hän sanoo. – Suomes- sa maagiset kokemukset rajoittuvat viikonlopun lärveihin. Tämän levyn sanoma on, että muitakin tapoja löytyy. Olemme uppoutuneet keskustelemaan mielenterveydestä ja alitajunnasta. Yhtäkkiä hätkähdämme Kallion paloaseman ovista sireenit päällä kiihdyttäviä paloautoja. Niiden kaikottua on kysyttävä: onko laulunkirjoittamisella Arto Tuunelalle terapeuttisia piirteitä? – Aivan varmasti on, hän myöntää. – Alitajuiseen yhteyden saaminen on koko itseilmaisun syy. Siihen kun ei voi saada yhteyttä vain numerosarjaa näppäilemällä. MACHINA EX MACHINA kaikki on satua -albumin suurin hitti oli nimeltään Kesäyö. Tekeekö syyskuun julkaisupäivämäärä Jossain on tie ulos -levystä syysalbumin? – Ei. Suurin osa biiseistä syntyi keväällä, muusikko toteaa. – Tämä on punainen albumi. Sellainen on ainakin sen räiskyvä levynkansi, johon on taiteiltu kolibri. – Punainen symboloi elämää, kuolemaa, rakkautta ja vihaa, Tuunela avaa. – Ennen kaikkea halusin, että kansi erottuu. Etsin myös kappaleisiin uutta äkäisyyttä. Keikoilla oli tullut ?ilis, että pitää tehdä seuraavaksi nopeampaa kamaa. Äkäisyyttä Tuunela lähti tavoittelemaan yhdessä taustabändinsä kanssa, johon kuuluvat esimerkiksi Rubikista tutut Artturi Taira ja Jussi Hietala. Ennen levytyssessioita kuusihenkinen ryhmä sovitteli kappaleita ”bändileirillä” luonnon helmassa aamusta iltaan. Tavoitteena oli tavoittaa äkäisyyden lisäksi entistä bändimäisempi sointi. Vaikka esimerkiksi Rubikin nokkamies Tairalla on selvästi vahva näkemys siitä, mitä pop-musiikin tulisi olla, eivät miesten egot juuri kolahdelleet tiiviinkään yhteistyön myötä. – Parempi niin, että jengillä on vahvoja näkemyksiä, kuin että kaivelllaan nenää eikä saada mitään aikaan, Tuunela sanoo. – Olimme kaikki sitoutuneita vain yhteen haasteeseen: miten tehdä mahdollisimman hyvä levy. Siinä tavoiteltaessa koko yhtyeellä oli yhteinen suunnannäyttäjä: Smashing Pumpkinsin Machina / The Machines of God -albumi. Tuunelan mukaan albumia kuunneltiin autossa matkalla bändileirille Joensuuhun. Jos sessioissa ajauduttiin hankalaan sovitustilanteeseen, kaivettiin hihasta Machina-kortti. – Pidän suunnattomasti sen levyn voimakkaista särökitaroista, runsaista syntetisaattoreista ja äänivalleista, Tuunela paljastaa. – Jos kappaleen sovittamisessa on ongelmia, niin paljon sähkökitaraa lujalla ja isolla säröllä on usein aika toimiva ratkaisu. Ennen kaikkea Tuunela vaati albumille surinaa kliinisen ja kiillotetun jytinän sijaan. Siinä onnistuttiin. Albumi kuulostaa pai- koin suureelliselta ja avaralta, kuten kaikuisalla Seisminen järistys -kappaleella. Juuri siltä, miltä ulos purkautuva paine, huojentuva ihmismieli tai satimesta vapautuva kolibri kuulostaa. Paikoin levyn korostuva elektronisuus tuo puolestaan mieleen tuon satimen aiheuttaman ahdistuksen, kuten esimerkiksi Lähde-raidalla. Karhupuiston päivä muuttuu illaksi ja levyn soundista puhuessa alkaa tulla kylmä. On kuitenkin vielä kiinnitettävä huomio avainsanoihin, jotka Tuunela liittää uuteen albumiin: punaisuus, alitajunnan vääristyneet kuvat, äkäisyys. Varsin aggressiivista. – Näissä ?iliksissä! mies naurahtaa. – Jotta taideteokselle saa omaleimaisen luonteen, ja jotta sen saa heijastamaan tiettyjä ?iliksiä, on usein korostettava ja karrikoitava omia, senhetkisiä tunteitaan. Tällä kertaa ne olivat tämänkaltaisia. « REFERENSSINÄ BAD SEEDS – You got the motherfucking vinyl. Nick Cave osoittaa Flow-festivaalien päälavalta fania, joka on konsertin alkuvaiheessa huutanut omistavansa Push The Sky Away -albumin vinyyliversion. Äärikarismaattisen laulajan takana maailman paras taustabändi The Bad Seeds soittaa Stagger Lee -kappaleen viettelevää sointukiertoa. Intensiteetti on vavahduttava. Ihmiset kuuntelevat hypnotisoituna. Ilmassa väreilee eroottinen jännite. Kaikki haluavat tuon seksikkään rockjumalan. Tai ainakin kaikki haluavat olla kuin hän. Itsevarma. Voimakas. Elegantti. On käynnissä Suomen festivaalikesän paras keikka. Arto Tuunelaa vain ei siellä näy. – Harmittaa kovasti, että missasin sen keikan, Tuunela myöntää. – Diggaan todella paljon siitä uudesta albumista. Se on jäätävä levy, jonka kaltaista yksikään nuorukainen ei vain voi tehdä. Tuunela ei myönnä olevansa mikään suunnaton Nick Cave -fani, mutta sen verran Caven musiikki on häneen vaikuttanut, että uuden levyn Viimeinen päivä -avausraidan työnimenä kulki ”Bad Seeds”. – Yleensä valitsen biisien työnimiksi jotain mahdollisimman naurettavaa. Tällä kertaa oikeasti käytin The Bad Seedsiä kappaleen referenssinä, Tuunela kertoo. – Kuten sanottua, halusin levylle uhkaavaa ja äkäistä soundia. Kuka tekisi pelottavaa ja häikäilemätöntä, mutta samalla tosi runollista kamaa yhtä hyvin kuin Cave? Vaikka Flown keikka jäikin väliin, on Caven kuuluisa karisma tuttu myös Tuunelalle. – Diggaan siitä, miten se saa kuulijan imaistua keskelle laulun tunnelmaa todella voimakkaasti, hän kuvailee. SUE » 15 « NRO. 9
HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA DOMINO RECORDS/PLAYGROUND MUSIC » NUORET KONKARIT Arctic Monkeys nousi brittiläisen musiikkimaailman huipulle huimaa vauhtia. Sue tavoitti yhtyeen basistin Nick O’Malleyn ja tiedusteli miltä menestys maistuu. rctic Monkeysin nousu vuonna 2005 tuolloisen uuden kitaramusiikin ilmiöksi oli uskomattoman nopea. Ennen kuin yhtyeellä oli edes levytyssopimusta, bändin musiikki levisi Myspacen välityksellä hurjalla tahdilla ympäri maailman. Vuonna 2005 Arctic Monkeys teki sopimuksen Domino-levy-yhtiön kanssa. Dominon kautta julkaistu ensisingle I Bet You Look Good on the Dance?oor meni Britanniassa suoraan listaykköseksi ohi Robbie Williamsin ja tuolloin suosionsa huipulla olleen tyttöbändin Sugababesin. Myös toinen single When the Sun Goes Down meni suoraan ykköseksi. Viitisen vuotta aiemmin Englannissa oli villinnyt The Libertines -niminen yhtye. Carl Barâtiin ja etenkin rockin viralliseksi pahaksi pojaksi itsensä muuttaneeseen Pete Dohertyyn verrattuna Arctic Monkeysin pojat olivat kuin enkeleitä. Arctic Monkeysin 19-vuotias laulaja Alex Turner lauloi kebabkuppiloista ja tanssilattialla villitsevistä katseista yhtä paljon söpöillä silmillään kuin suullaan. The Libertines villitsi nuoria asenteellaan, Arctic Monkeys kappaleil- A laan, joissa kerrottiin heidän elämästään. Arctic Monkeysin debyyttilevy ilmestyi vuonna 2006. Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not myi julkaisuviikollaan 360 000 kappaletta. Arctic Monkeysistä tuli megaluokan yhtye alle vuodessa. EI ROCK-KLISEITÄ arctic monkeysin alkuperäinen basisti Andy Nicholsin lopetti yhtyeessä ennen vuoden 2006 Pohjois-Amerikan-kiertuetta, ja hänen tilalleen tuli Nick O’Malley. O’Malley opetteli yhtyeen kappaleet läpi kahdessa päivässä. – Tunsin Alexin ja kumppanit jo aiemmin, sillä olemme kaikki Shef?eldistä kotoisin. Olimme viettäneet lukemattomia tunteja Alexin kanssa naperoina kaduilla hengaillen, Nick kertoo puhelimitse Los Angelesista, missä yhtye levytti uusimman, viidennen studioalbuminsa AM:n. – Tulin bändiin kuin katetun pöydän ääreen. She?eld tunnettiin 80-luvulla paitsi metalli- ja terästeollisuudestaan myös samoihin aikoihin valinneesta elektronisen musiikin buumista. The Human League, Heaven 17 ja industrial-musiikin esi-isä Cabaret Voltaire olivat kaikki kotoisin She?eldistä. Nick O’Malley kuitenkin kieltää, että kaupungin musiikkihistoria olisi vaikuttanut Arctic Monkeysin musiikkiin missään vaiheessa millään tavalla. – Emme me oikeastaan edes kuunnelleet kitaramusiikkia lapsina, nyt 28-vuotias O’Malley kertoo. – Oasis oli meille totta kai kova juttu 90-luvun puolivälissä. Joskus 15-vuotiaina diggailimme enemmänkin Eminemiä, Dr. Dretä ja muuta hiphoppia. Pari vuotta tuon jälkeen löysimme kuitenkin bändejä kuten The Strokes ja The Hives ja aloimme itsekin näppäillä eri instrumentteja. – Noihin aikoihin soitin ensimmäisiä kertoja Alexin kanssa hänen vanhempiensa autotallissa. Kun hän perusti Arctic Monkeysin, minulla oli kuitenkin jo toinen bändi, joten minua ei pyydetty siihen mukaan. Kun Monkeysista tuli vuodessa aivan julmetun iso bändi, muistan kironneeni itseni alimpaan helvettiin. ”Miksen saatana pyytänyt päästä mukaan siihen Alexin yhtyeeseen!” Vanhan basistin lopetettua pääsin kuitenkin hänen tilalleen. Siinä missä vaikkapa The Libertinesin Pete Doherty upposi sySUE » 16 « NRO. 9 vemmälle ja syvemmälle omana rockimagonsa ja alkoi rakentaa itsestään kärsivää narkkaritaitelijaa, Arctic Monkeysin jäsenet pitivät jalkansa tiukasti maan pinnalla. – Emme aidosti missään vaiheessa edes miettineet olevamme jotenkin huippusuosittuja tai rocktähtiä. Kaikki tapahtui ympärillämme niin nopeasti, ettei oikein mihinkään ehtinyt kiinnittää mitään huomiota. Lähinnä me opettelimme vielä soittamaan omia instrumenttejamme! Kaikki se meihin kohdistuva huomio oli vain outoa, ja siksipä sivuutimmekin sen vain jotenkin välttämättömänä pahana. Arctic Monkeysin jäsenet olivat 20 ikävuoden molemmin puolin, kun yhtyeestä tuli suosittu. Silti Nick O’Malley väittää, ettei hän ole koskaan tehnyt pahimpia rock’n’roll-kliseitä. – Olen minä jotain hotellihuoneita ehkä joskus hajottanut, mutta en mitään sen kummempaa. Rockkliseet on tehty jo, ja kuka muka tahtoo laskeutua kliseen tasolle? Höh. Ei sitten. TYÖNARKOMAANIT arctic monkeys on julkaissut levyjä hurjaa tahtia. Viisi albumia seitsemässä vuodessa lähen- telee jo 60-luvun popyhtyeiden levytyssykliä. O’Malley kertoo, että debyyttilevyn menestys auttoi yhtyettä pitämään yllä ankaraa levytystahtia. – Ensimmäisen levymme menestys toi meille totta kai paineita, mutta sen menestyksen myötä olemme kuitenkin saaneet melkoisen vapaat kädet tehdä mitä haluamme. Esimerkiksi toinen levymme Favourite Worst Nightmare oli täysin erilainen kuin Whatever People Say.... Meitä ei ole koskaan estelty esimerkiksi levy-yhtiön puolesta millään tavoin, vaan olemme aina saaneet tehdä juuri sellaisia levyjä kuin olemme halunneet. – Vapaus tehdä asioita haluamallamme tavalla on johtanut siihen, että olemme mielestäni uusiutuneet jokaisella albumillamme. Se taas on pitänyt meidät mielenkiintoisena bändinä tähän päivään saakka. O’Malleyn sanat kuulostavat tavallaan huvittavilta, mutta tavallaan niissä on myös vinha perä. Nykyisessä musiikkibisneksessä harva bändi ehtii seitsemässä vuodessa toistaa itseään liikaa, sillä yleensä aloitteleville yhtyeillä on tuossa ajassa vyöllään kaksi, korkeintaan kolme levyä. Nyt Arctic Monkeys on nuoresta iästään huolimatta jo brittirockin konkariyhtye, jonka levyllä vierailee alalla pitkään pyörineitä veteraaneja, kuten Queens of the Stone Agesta tuttu Josh Homme. Homme tuotti Arctic Monkeysin kolmannen albumin Humbugin. Monkeysien uusinta eli AM-levyä hän on ehtinyt hehkuttaa ”seksikkääksi keskiyön levyksi.” – Tuo keskiyön tunnelma tuli albumille luultavasti siksi, että treenasimme ja äänitimme levyn Los Angelesissä studiossa, jossa ei ollut lainkaan ikkunoita. Valoa ei päässyt sisään missään vaiheessa ja on selvää, että sellainen vaikuttaa mielentilaan. Joskus meillä ei ollut mitään hajua siitä paljonko kello on, tai edes mitä vuorokauden aikaa elimme. – Palasimme AM:n nauhoituksissa ihan perusasioiden äärille. Menimme yhteen huoneeseen ja soittelimme omia juttujamme neliraitanauhurille. Sillä laitteella oli suuri merkitys siihen, miksi AM kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Soittelimme nauhalle pehmeitä ja suhteellisen yksinkertaisia asioita, sillä ne toimivat demovaiheessa parhaiten. Arctic Monkeysiä edeltänyt brittinuorison oma ääni The Libertines kuoli lopulta omaan mielipuolisuuteensa. The Libertines hajosi vuonna 2004 Dohertyn vaipuessa yhä syvemmälle omaan narkomaniaansa. Libertinesin nokkamiehet Doherty ja Barât palasivat kuitenkin yhteen muutaman keikan ajaksi vuonna 2010. Myöhemmin niin Doherty kuin Barâtkin ovat lupailleet The Libertinesin palailevan lavoille, mutta Dohertyn tapauksessa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. The Libertinesin hajoamisen jälkeen Arctic Monkeys on julkaissut viisi levyä. Lisää on varmasti luvassa. Kuluttavasta rock’n’roll-elämäntavasta saattaa saada hyviä tarinoita, mutta jalat maassa pitämällä muistoiksi jää hienoja albumikokonaisuuksia ja kassillinen rahaa paskaisten vaatteiden, epämääräisen maineen ja narkkarihampaiden sijaan. Joskus vähän tylsempi ja kiltimpi rock’n’roll-elämä on ihan järkevä vaihtoehto.«
» VIELÄKÖ URUT KAATUVAT? N risti on perinteisempi rockrumpali, joten uusista biiseistä muovautui luonnollisesti hieman suorempia kuin aiemmin. Pitkät jamittelut ja tunnelmalliset maalailut ovat jääneet pienempään rooliin. El Toro korostaa kuitenkin, että ei The Mutantsin tyyli mihinkään ole muuttunut, vaikka uusi albumi onkin kenties edeltäjiään kitaravoittoisempi. – Aika monet biisit nojaavat simppeleihin kitarariffeihin. Ja soundi on ehkä jotenkin… No, ei nyt hienostuneempi mutta tyylitellympi kuin aikaisemmin. Vuosien varrella on kertynyt hirveä määrä erilaisia pedaaleja ja efektejä. Nyt kerrankin mietittiin, mikä polkaistaan päälle missäkin vaiheessa. El Toro korostaa, että The Mutants on parhaimmillaan keikalla, joten Mutacalypso Now! on nauhoitettu livenä studiossa. Kun biisit on treenattu etukäteen, niin homma PE 11.10. BAR LOOSE, HELSINKI toimii ja rahaa säästyy. – Perinteinen levyllesoitto on teennäistä ja harteilla painaa koko ajan onnistumisen pakko. Tärkeintä on sujuva yhteissoitto. Vouvaukset ja virheet kuuluvat asiaan ja biisit voivat vähän heitellä, kunhan vaan hyvä ?ilis säilyy. The Mutants on siitä erikoinen suomalaisyhtye, että se on lähes uransa alusta asti keikkaillut enemmän ulkomailla kuin kotikonnuilla. El Toro toteaa, että ulkomailla on yksinkertaisesti kivempaa soittaa. Lisäksi yhtyeen toimintaan sopivat paremmin pitkät ” Jos joku mokaa keikan viinan takia, niin siitä kyllä annetaan palautetta. kiertueet muutaman kerran vuodessa kuin että joka viikonloppu suuntaisi johonkin Juupajoelle rokkaamaan. – Me ollaan keski-ikäisiä, perheellisiä ukkoja, jotka käyvät päiväduunissa. Keikoille lähteminen vaatii aina säätämistä, joten parempi tehdä kerralla enemmän. Ja onhan tuolla ulkomailla meille kysyntääkin paljon enemmän kuin täällä. Rokkibändien kiertueet ovat yleensä varsin kosteita, ja kuten alussa oli puhetta, The Mutants ei ole poikkeus sääntöön. – Kyllähän meidän bändi juo. Keikoille mennään pitään hauskaa ja alkomahooli on olennainen osa sitä. Mutta jos joku mokaa keikan viinan takia, niin siitä kyllä annetaan KIRSI YLIJOKI | JARKKO STRENGELL | EICCA TOPPINEN | SAMU LEMINEN DEBYYTTIALBUMI NYT KAUPOISSA www.cherryandthevipers.com www.facebook.com / CherryAndTheVipers palautetta. Yhteissoitto ei saa kusta. Svengi ja groove on meille tärkeä juttu. Onneksi noita ylilyöntejä sattuu äärimmäisen harvoin. El Toroa jopa hieman ärsyttää jutun alussa mainittu mehumiesten maine. Onneksi siitä on päästy jonkin verran eroon, ja bändiä tullaan nykyään katsomaan muustakin syystä kuin vain siksi, että nähtäisiin, milloin urut kaatuvat. Myös iän karttuessa on joutunut himmailemaan pämppäyksen kanssa. Kroppa ei enää kestä, jos on kännissä monta viikkoa putkeen. – Tai no, muutama kaveri vielä jaksaa, naureskelee El Toro. – Ja rundeilla yritetään välttää välipäiviä, sillä ne menevät aina aivan järjettömäksi kaatamiseksi. « KEIKOILLA 14.9. SÖDERKULLA Ravintola Veljekset 20.9. JÄRVENPÄÄ Zapata 21.9. ESPOO Ravintola Base, Leppävaara 18.10. IMATRA OsmosCosmos 31.10. HELSINKI LeBonk 30.11. KOUVOLA House Of Rock KEIKKAKALENTERI PÄIVITTYY VIIKOTTAIN, TSEKKAA UUSIMMAT BÄNDIN NETTISIVUILTA! Keikat myy Juha Ruusunen / LiveNation www.livenation.fi SUE » 17 « NRO. 9 TEKSTI MIKI LEIVOKUVA SANTTU SÄRKÄS iin, alkoholi… Se nousee esiin usean rokkibändin yhteydessä, mutta The Mutantsin kohdalla kyse ei ole vain läpänheitosta. Viimeksi Viikate–orkesteri muisteli eräässä toisessa musiikkiaviisissa kuinka The Mutantsilla on “tanakoiden mehumiesten maine”. – Tottahan tuo “maine” on, myöntää yhtyeen kitaristi El Toro. – Aikoinaan jengi tuli keikalle katsomaan, missä kuosissa äijät on. Napandeeri maistuu edelleen, mutta sittemmin The Mutants on skarpannut ja keskittynyt enemmän siihen soittamiseen. Siitä todisteena on tuore albumi Mutacalypso Now!, joka ilmestyy syyskuun puolivälissä. Viisitoistavuotisella urallaan The Mutants on julkaissut viisi pitkäsoittoa. – Tällaisen pienen bändin on pakko olla aktiivinen, että “pysyy pinnalla”, eli siis saa keikkoja. Muutenkin nyt oli hyvä hetki tehdä levy, kun bändissä on (taas) uusi rumpali. Järjestyksessään kuudes patte- HAASTATTELU Kotimainen instrumentaalihirviö The Mutants ei hyydy, vaikka vuodet vierivät ja alkomahooli virtaa.
” Aloitimme kaiken täysin alusta, ja tunnelma treenikämpällä oli samanlainen kuin uramme alussa. HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA DOMINO RECORDS » MUSIIKKIA ILOKAASUSSA Franz Ferdinand on palannut neljän vuoden tauon jälkeen. Musiikki ei tunnu enää niin työltä kuin aiemmin, kertoo yhtyeen rumpali Paul Thomson. kottilainen Franz Ferdinand -yhtye perustettiin vuonna 2002. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Parin vuoden sisällä tanssittava, kitaravetoinen indiemusiikki nousi listoilla rytinällä. Esimerkiksi Kaiser Chiefs, Bloc Party ja toisaalla tässä lehdessä haastateltu Arctic Monkeys olivat kaikki nostamassa musiikkityyliä pienistä kellarikeikkapaikoista suuren yleisön tietoisuuteen. Etenkin briteissä kitaravetoista indietä veivaavat yhtyeet nousivat megaluokan esiintyjiksi. Sue tavoitti Franz Ferdinandin rumpalin Paul Thomsonin kesken yhtyeen festivaalikiertueen Saksasta. – Soitamme illalla Hockenheimin moottoriradan yhteyteen rakennetuille festivaaleilla. Arvaa minkä nimen nämä ovat antaneet festivaaleille? Rockenheim. Saksalaiset ovat kekseliästä väkeä! Syy keskustelutuokioon on Franz Ferdinandin uusin albumi Right Thought, Right Words, Right Action. Se on bändin neljäs levy ja kuulostaa paikoitellen niin iloiselta, että voisi kuvitella bändin nauhoitelleen materiaalinsa ilokaasuissa. Laulaja Alex Kapranos kuvaili joskus bändinsä tyyliä musiikiksi, jonka parissa kauniiden tyttöjen on kiva tanssia. Rght Thoughts, Right Words, Right Action kuulostaa Franz Ferdinandilta niin hyvässä kuin pahassakin, mutta tanssijalan se saa tamppaamaan lattiaa heti ensitahdeista lähtien. – Meillä oli levyä tehdessä niin penteleen hauskaa, ettei lopputuloksena voinutkaan olla oikeastaan muuta kuin iloinen albumi, Thomson kertoo niin paksulla skottiaksentilla, että miehen puheesta on välillä jopa vaikea saada selvää. – Ennen kuin aloimme työstää levyn materiaalia emme nähneet toisiamme yli kymmeneen kuukauteen. Aloitimme kaiken täysin alusta, ja tunnelma treenikämpällä oli samanlainen kuin uramme alussa. Thomson myöntää, että kolmannen Franz S Ferdinand -levyn Tonight: Franz Ferdinandin jälkeen yhtye pohti hetken aikaa jatkoaan. Bändin oli pakko pitää tauko, jotta asiat ja henkilökemiat loksahtivat jälleen paikalleen. – Olisimme voineet tehdä Tonightin jälkeen heti perään uuden levyn, mutta siitä olisi tullut täysin paska. Uuden levymme ja Tonightin välissä on neljä vuotta, mutta olimme maailmankiertueella yli puolitoista vuotta Tonightin tultua ulos. Meillä ei ole ollut uramme aikana koskaan mahdollisuutta pitää oikein kunnollista taukoa musiikkihommista. Jäimme musiikkiteollisuuden levy, kiertue, levy, kiertue -syklin jalkoihin. Emme missään vaiheessa saaneet mahdollisuutta päästellä höyryjä pihalle tai rentoutua musiikin tekemisen ja esittämisen ohella. Emme ehtineet elää oikeaa elämää oikeastaan lainkaan. KITARA TOIMII YHÄ franz ferdinand on ottanut nimensä Itävalta-Unkarin arkkiherttualta ja kruununperilliseltä, joka kuoli vuonna 1914 salamurhaajan luotiin. Levyjensä ja singlejensä kansiin yhtye on ottanut vaikutteita venäjän ja neuvostoliiton avantgardesta. Franz Ferdinand onkin aina ollut omalla tavallaan niin ikään Skotlannin Glasgowista ponnistavan Belle & Sebastianin hengenheimolainen. Molemmat yhtyeet yhdistelevät musiikissaan ja taiteessaan popkulttuuria ja toisaalta korkeakulttuurillisia vaikutteita pakettiin, joka kuulostaa vain ja ainoastaan heiltä itseltään. Franz Ferdinandin omaa nimeä kantanut ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 2004. Se on myynyt jopa Amerikassa yli miljoona kappaletta, mikä on huikea luku. Vuoteen 2012 mennessä albumi on myynyt yhteensä maapallonlaajuisesti yli 3,6 miljoonaa kappaletta. Albumin suurimmat hitit Take Me Out sekä The Dark of the Matinée soivat tuolloin – ja soivat yhä – jokaisessa mahdollisessa edes joskus indiemusiikkia soittavassa tanssikuppilassa. SUE Musiikkiteollisuus on vuosien varrella muuttunut. Franz Ferdinandin levymyynti on laskenut tasaista tahtia, mutta tämä ei ole yllätys: levymyynti ylipäänsä on laskenut yhdeksässä vuodessa hurjasti, eikä kitaravetoinen musiikki enää juhli listoilla. – En nyt sanoisi noinkaan, Thompson korjaa. – Mieti nyt vaikkapa Coldplayta. Meneehän heilläkin ihan kivasti tällä hetkellä, vai mitä? Käytän itse ahkerasti esimerkiksi Spotifya, sillä kun olemme kiertueella, ei ole mitään järkeä kantaa cd-levyjä mukanaan. Musiikkiala on murroksessa ja esimerkiksi Spotify-soittojen kanssa pähkäillään, miten muusikot saisivat niistä oikeanlaisen korvauksen. Mutta minusta musiikin digitalisoituminen ei ole paha asia. – Toisaalta helppohan minun on puhua, sillä olemme myyneet aina levyjä ihan hyvin ja toimeentuloni on turvattu. Jos soittaisin pienemmässä yhtyeessä, saattaisin ajatella toisin. Jos Franz Ferdinand panisi nyt pillit pussiin, voisitko elää yhtyeen tähän asti tekemillä tuloilla loppuelämäsi ajan? – Ei kai tuollaista voi tehdä kuin todella rikas ihminen, joten ei, en tosiaankaan voisi lepäillä vain aurinkotuolissa lasteni kanssa, jos Franz Ferdinand jostain syystä lopettaisi. Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että saan tehdä työkseni sitä mitä haluan. Mutta olen täysin varma siitä, että soittaisin musiikkia siinäkin tapauksessa, ettei se jostain syystä olisi tällä hetkellä ammattini. PIENEN YHTIÖN HYVEET franz ferdinand on aina levyttänyt brittiläiselle Dominolle. Domino tunnetaan kitarabändeistään ja artisteista, jotka ovat aina nauttineet etenkin kriitikoiden suosiota. Thompson kertoo Dominon olevan yksi syy siihen, että Franz Ferdinand on vielä pystyssä ja yhtyeessä on yhä mukava soittaa – etenkin juuri vietetyn pienen itsetutkiskelutauon jälkeen. » 18 « NRO. 9 – Domino on aina ollut pieni indielevy-yhtiö, ja he ovat aina antaneet meille täysin vapaat kädet tehdä mitä huvittaa. Kun menemme käymään Dominon toimistolla, tunnemme kaikki siellä töissä olevat duunarit. Kuinka siistiä tuollainen on? Toki Dominokin on kasvanut kymmenessä vuodessa huomattavasti isommaksi yhtiöksi, mutta heillä on yhä oikeanlainen asenne musiikkibisnestä kohtaan. He ovat aina innoissaan levyistä, joita julkaisevat. Ei monikansallisissa yhtiöissä ole tuollaista. Mitkä ovat omat suosikkisi Dominon julkaisemista levyistä? – Ai piru, nyt pitäisi olla heidän varastoillaan! Menen sinne aina silloin tällöin ja nappaan mukaani heidän katalogistaan jotain levyjä, joita minulla ei hyllyssäni ole. Ainakin Bonnie ”Prince” Billyn I See a Darkness on alakuloisen musiikin klassikko. Animal Collectiven Merriweather Post Pavilion on myös yksi suosikkejani. Siinä levyssä on niin paljon kerroksia, ettei siihen koskaan pääse kyllästymään. – Mikäköhän muu? Four Tetin Rounds on elektronisen musiikin moderni klassikko, se on myös pakko napata listaan mukaan. Riittääkö kolme? Aivan mainiosti. Tiesitkö muuten että internetissä pyörii huhu, joka mukaan Four Tet olisi myös downtempo-artisti Burial? – Mitä helvettiä, kusetatko? Näin siellä lukee. Ja koska internetissä niin sanotaan, sen on pakko olla totta. – Hei, älä nyt kuseta! Oikeastiko? Odota, kysäisen bändikavereiltani ovatko he kuulleet asiasta. Äh, heillä on jotain kiireitä, eikä kukaan näytä kuulevan huhuilujani. No, pitää kysyä Kieran Hebdenilta eli Four Tetiltä asiasta kun seuraavan kerran häntä näemme. Tunnemme hänet suhteellisen hyvin, eikä hän ole sanonut asiasta meille mitään! Viikkoa myöhemmin käy ilmi, että internet valehteli. Koko kohu on silkka uutisankka, joka sai jostain syystä valtavat mittasuhteet. «
» RAUDASTA TIMANTIKSI The Blanko käy uutukaisellaan dialogia järjen ja sydämen välillä. V LA 9.11. FINLANDIAKLUBI, LAHTI ” Into The Silence on matka, joka ei lopu koskaan. puolisten apua, koska oli mahdotonta itse yrittää ottaa tarvittava etäisyys kokonaisuuden hahmottamiseksi. A&R:mme Gabi Hakasen vuosien kokemus toi levyn biisilistaan lopullisen silauksen. Tehtiinkö levy edeltäjänsä tavoin kolmen kappaleen sykleissä vai erosiko tekeminen radikaalisti debyytin työstämisestä? – Tällä kertaa mentiin alusta loppuun tiiviimmässä aikataulussa lukuun ottamatta joululomaa sekä ?unssan takia pariksi viikoksi keskeytyneitä laulusessioita. Mutta kuten kaikella, tälläkin oli oma tarkoituksensa. Kipeänä ollessa tuli kirjoitettua pari biisiä, joista yksi kappale oli Let Me In. Lähetin biisin jätkille mailiin ja se jäi sen verran kummittelemaan, että se oli saatava mukaan, intoilee Pauli. – Aivan laulusessioiden loppusuoralla olimme Paulin ja Ernon kanssa pitämässä ruokataukoa studiolla, kun kyseinen demo tuli puheeksi. Asiaa sivuttiin ensiksi vähän varoen, koska uusi albumi oli käytännössä muutamaa lauluraitaa vaille valmis. Ruokailun päätyttyä yhteinen innostus demosta oli paisunut sellaisiin mittoihin, että ei auttanut kuin sovittaa biisi valmiiksi ja hakea, kasata sekä mikittää rummut. Rumpuäänitykset loppuivat muistaakseni aamukolmelta, kertaa Jarkko. Blankon yhteydessä on usein muistettu mainita bändin erittäin terävä livekunto. Keikkoja on kotomaan lisäksi tahkottu muun muassa Venäjällä, Saksassa ja Virossa. Viekö uusi levynne teidät taas Suomen ulkopuolelle? – Toivottavasti. Kaiken pointtina on löytää ne oikeat tyypit, jotka uskovat meidän juttuumme vähintäänkin puoliksi niin paljon kuin me itse. Suomen tiimimme muuttui Sonyn Katja Vauhkosen ja Fullsteamin Ari Koskisen myötä raudasta timantiksi. On hyvä tuntea saavansa tukea, jolloin fokus omaan tekemiseen voi kasvaa bändin vaatimalle ja arvoiselle tasolle, päättää Pauli. « KINGS OF LEON UUSI ALBUMI 20.09.13 KINGSOFLEON.COM SUE » 19 « NRO. 9 TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVA SONY MUSIC on tekemäksi levyksi. Herkästä ja seesteisestä suvantoilusta välin megalomaaniseksi soitinmyrskyksikin äityvä ri?vyörytys on aiempaa moniulotteisempaa ja rikkaampaa. Musiikillisia yhtymäkohtia voisi vetää ainakin Von Hertzen Brothersin ja Musen tyyliseen proggressiiviseen areenarockiin. Levy on tehty maineikkaalla Ink?sh–studiolla. Tuottamisesta, äänittämisestä ja miksaamisesta vastasi jälleen Erno Laitinen. Minkälaista oli työskentely Ernon kanssa? – Jälleen kerran aivan mahtavaa! Debyytin aikana työsuhteemme pienet palaset loksahtivat paikoilleen. Nyt voitiin keskittyä heti olennaiseen eli jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme. Ernon ymmärrys Blankon syvintä olemusta kohtaan on ensimmäisen albumin myötä hioutunut, ja voidaankin puhua melkein bändin neljännestä jäsenestä. Hänen yltiömusikaalinen ja sosiaalisesti älykäs työskentelytapansa on suorastaan kadehdittavaa, ylistää Pauli. – Äänitimme kaiken kaikkiaan 13 kappaletta, joista seuloimme parhaan kokonaisuuden albumille. Tässä kohtaa tarvittiin jo ulko- HAASTATTELU uonna 2006 perustetun kolmihenkisen The Blankon ura on ollut ulkopuolisen silmään verkkaisen nousujohteista. Vuonna 2007 julkaistun omakustanteisen EP:n jälkeen yhtye on äänestetty peräti kahdesti Tulevaisuuden tusina –pollille, ja on siinä sivussa julkaistu myös arvostelumenestykseksi kohonnut esikoispitkäsoitto Flying Colours (2011) ja niitetty mainetta erinomaisena livebändinä aina ulkomaita myöten. Nyt käsillä on yhtyeen toinen albumi, Sony Musicin kautta ilmestyvä Into the Silence, jonka pilottisingle Face the Fear on saanut innostuneen vastaanoton. Sue istutti alas yhtyeen laulaja–kitaristin Pauli Hauta–ahon ja rumpalin Jarkko Saarisen. Kuinka tiivistäisitte kakkoslevynne punaisen langan? – Oman sisäisen äänen tiedostaminen, ymmärtäminen, siihen luottaminen sekä sen ilmaiseminen on yksi albumin keskeisistä ajatuksista. Sanoituksista löytyy ”elämänohjeiden” lisäksi myös paljon mystiikkaa ja kaihoa. Into The Silence on matka, joka ei lopu koskaan. Se on järjen ja sydämen välillä käytävä dialogi, maalailee Pauli. Blankon toinen albumi kuulostaa harvinaisen runsaalta ja isolta tri-
nä että soittajana tosi hyvä mies tähän bändiin. Kerranhan Mela jopa antoi sinulle potkut bändistäsi, kun sinä käyttäydyit huonosti. – Joo, on tässä saatu fudut puolin ja toisin, Pelle nauraa. – Meidän välillä on tiukka side. Välillä vähän kuohahtelee, kun ei rokkimuusikon elämä Suomessa niin hääviä ole. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA AJ SAVOLAINEN » TUOREET SANKARIT Vaikka matka välillä syökin rastamiestä, Pelle Miljoona United taittaa sitä ilolla. K ilometrit. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Pelle Miljoona Unitedin valokuvia kat- sellessa. Trion jäsenistä kaksi on aurannut tien suomalaiselle punkille, noussut rocktähtitaivaalle ja jäänyt hehkumaan kiertoradalle, levyttänyt kymmeniä albumeja ja kirjoittanut kirjoja. He ovat hikoilleet kuumilla klubeilla, värjötelleet kuuraisilla tanssilavoilla, notkuneet letkeillä festivaaleilla ja syöneet monta jäähtynyttä Margheritaa pizzerian keittiössä. Jos tämä kaksikko kaipaa esittelyä, ei voi kuin suositella suomalaisen rockhistorian perusopintoja. Eikä se kolmaskaan jätkä aloittelija ole, vaikka viisitoista vuotta nuorempi onkin. Rumpali-laulaja Pelle Miljoona on 58-vuotias. Basisti-laulaja Tumppi Varonen täytti juuri 57. Kitaristi Jukka ”Mela” Melametsä on 43-vuotiaana bändin kuopus. Kolmikon uusi levy on nimeltään Diaspora. Pelle Miljoona Unitedin ensimmäinen albumi Avara maa ilmestyi vuonna 2011. Sen rock oli folkimpaa ja lempeämpää kuin Diasporan musiikki. Pelle sanoo, että nykyisen Unitedin lähtölaukaus oli albumien välissä julkaistu livelevy Elävänä Vastavirrassa. – Live on sitä, mitä United on tällä hetkellä. Tää on fresh start, ja me ollaan rokkibändi. Ei meillä silti ole mitään agendaa siitä, mitä Unitedin pitäisi olla. Me ollaan kolme tämän ikäistä heppua ja me vedetään nyt punkrokkia. Pelle ja Tumppi tutustuivat 70-luvun lopulla ja ovat soittaneet samoissa bändeissä siitä lähtien. Ei jatkuvasti, mutta yhä uudelleen yhteen palaten. – Minä ja Tumppi ollaan suomirockin Matti ja Teppo. Joka ilta me arvotaan, kumpi saa olla Matti. Mela on Seppo. Mela on soittanut Pellen kanssa vuonna 2007 julkaistusta rankasta Pelle Miljoona Unabomber! -levystä lähtien. Miksi hän on hyvä kitaristi Pellelle? – Mela on ?iliskundi, se heittäytyy musaan. Se on kehittänyt soittostailin, joka sopii helvetin hyvin triobändille, ja se on laaja-alainen ja perinnetietoinen kitaristi. Mela on sekä henkilö- LA 5.10. MÖYSÄN BAARI, LAHTI SUE » 20 « NRO. 9 ISOSSA KUVASSA diasporalla on sekä Pellen että Tumpin biisejä. Kaksi laulajaa ja laulunkirjoittajaa tekevät levystä raikkaan ja vaihtelevan, mutta pitkä yhteinen tie takaa, että materiaali pysyy linjassa. – Me liikutaan samassa maailmassa, Pelle sanoo. – Tumppi on enemmän melodiatietoinen ja sen biiseissä on enemmän pop- ja katurockelementtejä kuin mulla. Mulla on vaikutteita Dylanista Clashiin. – Meillä kaikilla kolmella on samankaltainen tausta musan diggailussa. Me tykätään samoista bändeistä. Diaspora merkitsee hajaannusta ja pakkomuuttoa. Pelle Miljoonan levyllä se viittaa siihen, miten kapitalismin auringonlaskussa hytisevä läntinen maailma vieraannuttaa omat asukkaansa. – Sanoittajana olen heittäytynyt into big picture, isoon kuvaan. Kirjoitan siitä, mitä tässä ajassa tapahtuu. Mä arvostan tarinankerrontaa, ja usein mun sanoitukseni ovat tarinoita, mutta Diasporalla tekstini eivät ole kovin tarinallisia. Ne kertovat siitä, miten koen tämän ajan, Pelle pohtii. Pelle Miljoonan koko tuotannon selkäranka on maailmantuskasta ja toisinajattelusta kumpuava kapina. Kolmisenkymmentä albumia ja kaksitoista romaania julkaissut muusikko-kirjailija sanoo, että luominen on ainoa mahdollisuus pysyä selväjärkisenä. – Kun skeida irtoaa skeidasta, tulee helpompi olo. On terapeuttista soittaa rokkibändissä ja kirjoittaa romaaneja. Jos mulla ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä tällaisia asioita, olisin luultavasti delannut jo ajat sitten. Tai päätynyt suljetulle mömmöpäissäni. Mutta entäpä ne kilometrit? Tuntuvatko ne missään? – Kyllä ne alkavat tuntua. Ne nakertavat välillä itse kutakin. Mutta nyt bändissä on niin hyvä ?ilis, että keikalle lähtee ilolla. Sitä paitsi United liikkuu ketterästi, kun ei ole PA:ta eikä äänimiestä mukana. Eikä me soiteta pizzerioissa niin kuin 90-luvulla. Tai okei, Neveren- ding Pizzeria Tour jatkuu tästä ikuisuuteen, mutta safkoihin on tullut vaihtelua. Unitedissa Pelle soittaa rumpuja. Se sopii miehelle, joka sanoo olevansa drummer man by nature. – Diggaan eniten rumpaleista. Ringo Starrista, Charlie Wattsista, Keith Moonista ja Remu Aaltosesta. Rumpali pistää lavalla töpinän pönttöön. Jos se sleebaa, koko bändi on kusessa. Mä olen yrittänyt kehittää ekonomisen soittotatsin, koska rumpali-laulajan homma on näillä tempoilla fyysisesti rankkaa. Siinä pitää käyttää jin ja jang -voimia. MUN TIE pelle miljoonan ura on ollut pitkään hyvin tasainen tie. Siinä ei ole aikoihin näkynyt huumaavia nousuja tai vatsanpohjasta sieppaavia laskuja. Uusi albumi ja kirja ilmestyy parin vuoden välein ja päätyy uskollisen ja rakastavan fanijoukon käsiin, mutta jää ydinryhmän ulkopuolella vähälle huomiolle. Nykyisin artistit pyrkivät uusiin koteihin television kautta. Pellen näkee telkkarissa lähinnä vain mainostamassa pitkän matkan joukkoliikennettä. Se on hänestä eettisesti kestävää ja sopii hänen tyyliinsä, toisin kuin moni muu tv-julkisuus. – Mua on pyydetty joihinkin ohjelmiin. Jossain käytiin kuorosotaa, ja sitten oli joku saatanan linna Ranskassa. Ei ne ole mun juttuja. Se on paha asia, jos päätyy tuntemaan myötähäpeää itseään kohtaan. Saa tässä hävetä ihan tarpeeksi muutenkin. Pelle Miljoonan tapauksessa sana ”ura” johtaakin harhaan, koska siihen on rakennettu sisään ajatus pyrkimyksestä jatkuvaan nousuun. Pelle katsoo horisonttiin mielessään toisenlaiset tavoitteet. – Mä olen tehnyt tätä... kuinka kauan? 30-40 vuotta kai. Tää on mun elämäntapa. Mä ajauduin aikoinani tälle tielle, ja tällä tiellä pysyn niin kauan kuin on ihmisiä, jotka diggaavat siitä, mitä mä teen. Mikään ei koskaan tule ilmaiseksi, mutta sinua voi silti pitää etuoikeutettuna. Sinä elätät itsesi sillä, mitä rakastat tehdä. – Niin... Kunpa olisi virtuaalivertais-Pöllö, joka olisi valinnut peruskoulunopettajan uran silloin, kun mä valitsin tämän tien. Näkisi, miten sille olisi käynyt. Mä tiedän vain, että mun tieni johtaa aina jonnekin, ja luominen pitää mut henkisesti vireänä. Ja matka jatkuu. Kilometrejä on takana, mutta on niitä edessäkin. « VIRSTANPYLVÄITÄ Pelle Miljoona & NUS (1978) Nuoren ja vihaisen miehen raaka debyytti. Kansitekstin mukaan Olen työtön, Mä vaan pogoon ja muut laulut ”syntyivät sosiaalisesta tilauksesta. Ne ovat huutoja byrokratian hammasrattaiden välistä, ilonhuutoja, tuskanhuutoja, taisteluhuutoja ja huutoja, jotta ne, jotka nukkuvat, heräisivät.” Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (1980) Suomalaisen rockin merkkiteos, Pelle Miljoonan tunnetuin ja myydyin albumi. Levyn avaavaa nimibiisiä seuraa sarja klassikoita, joukossaan Juokse villi lapsi, Olen kaunis ja Vapaus on suuri vankila. Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (1999) Vetävää maailmanrockia Brooklynin hellahuoneista, San Franciscon hippikortteleista, Aeroflotin matkustamosta ja Afrikan koraanikouluista. Pellen onnistunein yritys pukea koko alistetun maailman värikirjo lauluiksi. Pelle Miljoona Unabomber! (2007) Keski-ikäisen vihaisen miehen paluu punkkiin. Kitaristi Melan ja basisti Shadoun kanssa levytetty humaani ja rosoinen mestariteos, joka kertoo tuloeroista, leipäjonoista, modernista orjuudesta, WTC-paranoiasta ja Auschwitzista Guantanamoon ulottuvasta akselista ja siitä, mitä niistä seuraa.
16.11. KLUBI, TURKU Liput toimituskuluineen alkaen 30€, K-18 17.11. PAKKAHUONE, TAMPERE Liput toimituskuluineen alkaen 32,50€ (ovi 35€), K-18 SUE » 21 « NRO. 9
HAASTATTELU joittelimme koko ajan uusia biisejä settiin ja pidimme yllä soittotaitoa. Kaikki meistä eivät ole ammattimuusikoita, joten se vaati rymistelyä. Pääsääntöisesti Toppinen sävelsi ja Ylijoki sanoitti, ja biisejä alkoi syntyä. Syyskuun alussa puolivahingossa syntyneen bändin tie on siinä pisteessä, että sen nimetön debyyttialbumi ilmestyi. Pari biisiä levylle tehneen kitaristi Lemisen mukaan yhtyeen musiikki on punkkia hipeille, progea punkkareille, poppia hevareille ja heavya poppareille. – Cover-aikana me vain soitimme rakastamaamme musiikkia. Meillä ei ollut tyylilajia, vaan biisien piti läpäistä jokaisen tunneseula. Soitimme paljon rockia, progea ja punkkia. Samuelin ajatus on ollut se, ettei meillä ole tarkoitus tehdä minkään tyylilajin musiikkia. Teatterikorkeakoulusta vuonna 1995 valmistunut Ylijoki on näytellyt teatterissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa. Freelancer-näyttelijä ei ole juurikaan laulanut ennen Cherry & The Vipersia. Vaikka useiden näyttelijöiden työhön laulaminen kuuluu, Ylijoki on aina ollut ei-laulava näyttelijä. – Elämänpolkuni ei pitkään aikaan antanut mahdollisuutta tajuta, että voisin alkaa laulaa rockia. En ole koskaan saanut klassiseen lauluun mitään otetta, eivätkä laulutunnit onnistuneet Teatterikorkeakoulussa. Siihen aikaan ei ollut musiikinopettajaa, jonka avul- la olisi voinut löytää oman tapansa laulaa. Nuorempana Ylijoki sai huonoja kokemuksia laulamisesta. – En ole koskaan uskaltanut käydä laulutunneilla. Lukioikäisenä yritin pari kertaa, mutta lauluopettaja sanoi, ettei ymmärrä äänestäni yhtään mitään eikä minun kannata laulaa. Bändissä olemisessa Ylijoelle on tärkeää kiinteä työyhteisö, joka freelance-näyttelijän ammatista usein puuttuu. – Minulla on yhtäkkiä ollut pysyvä työyhteisö, jossa olen saanut kasvaa. Se on ollut käsittämättömän opettavaista. Mikä luottamus siitä syntyy, kun saa jatkaa matkaa samojen ihmisten kanssa. Sitä en ole saanut omassa työssäni ennen näin konkreettisesti kokea. Työryhmä yleensä hajoaa esityksen tai tv-sarjan kuvausten päätyttyä. Ylijoelle Cherry & The Vipers on ollut myös mahdollisuus löytää itsensä. – Tämä bändi on osittain syntynyt tarpeesta löytää itsensä. Kun minut pyydetään johonkin rooliin, joku on nähnyt minut jo jonkinlaisena ja minulle tarjotaan vain jotakin roolia jostain taiteellisesta kokonaisuudesta, josta ohjaaja päättää. Tämä on ollut minulle koko ajan vapaa matka. Olen saanut olla koko ajan oma itseni ja pyöriä niiden aiheiden äärellä, jotka kiinnostavat minua. « paleeseen voi samaistua noin 100 prosenttia maapallon asukeista. Ismo: Ujostuttavaa! Mutta pakko heittää kuuma silakka takaisin: Jos biisi tuntuu sinusta tuolta, niin se on ehkä osunut johonkin. Olet ehkä joskus halunnut lähteä panemaan ennen valomerkkiä? Kun tuota kappaletta on soitettu Vakiopaineessa, Jyväskylän lempparibaarissani, olen yrittänyt pelastaa itseni väittämällä, ettei kappale kerro esittäjästään eikä etenkään kyseisestä baarista. Joka tapauksessa, hyvän laulun pitäisi olla kuin mustetahratesti. Jokainen kuulee ja tuntee mitä haluaa. Arwi: On mielenkiintoista, kuinka erilaisia tuntemuksia tuo laulu on herättänyt. Joistakin Prinssi Rohkea on surullinen laulu, joku liikuttui sen herkkyydestä ja jonkun mielestä se on huvittava. Se siis koskettaa, hienoa! Edellinen Muuan Mies -levy ilmestyi 2009. Tuleeko seuraava Muuan Mies -albumi vuonna 2017? Ismo: On liian varhaista arvioida. Kekkuloidaan nyt tämän uuden ihmeen riemussa! Arwi: Veikkaan, että aiemmin. Nyt on eteenpäin menemisen meininkiä ilmassa. PE 18.10. OSMOSCOSMOS, IMATRA » VAPAA MATKA Cherry & The Vipers syntyi kaveriporukan halusta soittaa rakastamaansa musiikkia yhdessä. Syyskuussa siltä ilmestyi debyyttialbumi. estää muutaman puhelun verran, että laulaja Kirsi Ylijoki pääsee tiistairuuhkasta On the Rocksiin, jossa Cherry & The Vipersilla on PA-treenit. Muut bändin jäsenet – kitaristi Samuel Leminen, basisti Jarkko Strengell ja rumpali Eicca Toppinen, joka on Ylijoen mies – roudaavat samalla, kun jututan vokalistia. Pitkän uran näyttelijänä tehnyt Ylijoki on herttaisen innostunut yhtyeensä tulevasta levystä ja kei- K koista. Bändi syntyi vuonna 2009 kaveriporukan kesken. – Kaikki lähti ajatuksesta harrastaa himassa kellarissa. Meillä on ollut aina kaikenlaisia soittimia. Yllättävän monet aikuiset, joilla on perhettä ja joiden ura pyörii, ovat soittaneet tosi paljon nuorena, mutta soittaminen on jäänyt. Ylijoen ja Toppisen kellarin soittomeiningit pyörivät vuoden verran vaihtuvalla porukalla ja lainabiiseillä. Vähitellen bändin koostumus alkoi muotoutua. – Huomasimme, että me neljä treenasimme eniten ja viihdyimme parhaiten neljistään. Sitten alkoi tulla sen sortin keikkapyyntöjä, että päätimme alkaa treenata vain tällä porukalla. Keikkoja tuli koko ajan lisää, ja hiljalleen oman materiaalin tekeminen tuli ajankohtaiseksi. Toppisen pääyhtye Apocalyptica oli jäämässä tauolle syyskuussa 2012, joten tiedossa oli aikaa omien kappaleiden tekemiseen. – Kun meillä oli keikkoja, har- »TOSISSAAN LEIKILLÄÄN Muuan Mies -yhtyeen musiikki on vähän naiivia. Sue kysyi revolverityyliin Arwi Lindiltä ja Ismo Puhakalta, mistä tässä kakkoslevynsä julkaisseessa yhtyeessä on kyse. uka on Muuan Mies? Ismo: Sen kun tietäisi. Muuan mieshän on periaatteessa kuka vain. Minä olen toisinaan muuan mies ja yhtyeenä me ollaan se yhdessä. Jätetään henkilöt narikkaan ja jatketaan muina miehinä. Kuinka tosissaan Muuan Mies on? Arwi: Ehdottomasti tosissaan. Uusi levykin on tarkoin mietitty ja tehty huolella, tosissaan. Mutta totisesti sanon minä, ei liian totisesti. Jos kuuntelee ja syventyy, sieltä löytää monia tasoja. Ismo: Tosissaan ei tarkoita samaa kuin totinen. Elämä on totta: hurjaa ja hauskaa yhtä aikaa. Jos menee oikein skutsiin niin eihän sieltä selviä kuin huumorilla ja lovella. Ja selväähän se: kuusessa ollaan. Muuan Mies tekee naiivia musiikkia. Missä menee naiiviuden ja lapsellisuuden raja? Ismo: Haluamme tehdä musiikkia, joka nousee sydämestä. Silloin on aika paljaana. Monenlaista kamuraa nousee pintaan, rakkautta, paskaa läppää, hyviä idiksiä, mitä vaan: pelottaa, panettaa, vituttaa, tekee mieli halia. Pitää vain antaa tulla ja koittaa olla miettimät- K tä mistä on kyse. Tietty se on hirveän vaikeaa, eikä siihen aina pääse. Parhaimmillaan se on kuitenkin vapautta ja leikkiä! Leikkiä se on. Kun muksut leikkii, ne ei kysy onko tämä sitä tai tätä. Mikä tietty edellyttää että ne saa rakkautta ja arvostusta sellaisina kuin he ovat. Kersoilta voi oppia paljon. Sydän auki - kävi mitä kävi. Love kantaa. Arwi: Just näin. Levyltä löytyvää Mustahattumies-kappalettahan voi pitää lastenlauluna, jos sellaista luokittelua ja rajaa haluaa tehdä. Meidän yksi motto oli levyä tehdessä: ”Mennään ihan mihin vaan.” Herra Muuan Mies tekee monia muitakin asioita. Mikäli asiat pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, mihin sillä janalla Muuan Mies (yhtye, siis) asettuisi? Elämän, ammatin vai ?loso?an väliin? Ismo: Jos osaisin panna asiat tärkeysjärjestykseen en olisi järjestänyt itseäni tällaiseen liemeen. Kaikenlaista on tosiaan ilmassa - liikaakin. Mutta elämässä on niin paljon mielenkiintoista. Järjestys on joka tapauksessa seuraava: ykkösenä muksut (vaikka niitten kanssa voisi tosiaan viettää enemmänkin aikaa), kakkosena mummo (jonka kanssa haluan viettää aikaa vielä kun voin), kolmosena kaikki muu... No nyt vaimo kuuli tämän ja suuttui kun ei päässyt kärkisijoille. Tämä on kuitenkin rock’n’rollia, mitä? Ovatko kappaleet ja niiden sanoitukset omakohtaisia kertomuksia? Etenkin panohaluista kertova Prinssi rohkea avautuu -kap- TI 24.9. MBAR, HELSINKI ” Jos menee oikein skutsiin niin eihän sieltä selviä kuin huumorilla ja lovella. SUE » 22 « NRO. 9 TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA LEVY-YHTIÖ TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ
LIKE TURAUTTAA JÄLLEEN! Don Winslow KUOLLEIDEN PÄIVÄT Kehuttu ja rankka romaani Meksikon huumesodasta. ”Tämä vyön alle potkaiseva romaani on paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Suosittelen kaikille!” – Jens Lapidus Elizabeth Hand KATOAVA VALO Omalaatuinen trilleri pohjamudissa rypevästä entisestä rockvalokuvaajasta, joka ajautuu selvittämään pikkukaupungissa tapahtuvia katoamisia. Tommi Liimatta RAUTANAULA Trillerimäinen kertomus miehestä, jonka kotirouva katoaa mystisesti. Al Jourgensen KOLMESTI KUOLLUT – Minä ja Ministry Valmistaudu turauttamaan punttiisi! Törkytehdas potenssiin kymmenenmiljoonaa kaupoissa syyskuun lopussa. w w w. l i k e . f i SUE » 23 « NRO. 9
CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 24 « NRO. 9 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Islantilainen, Sólstafir tekee Suomen-kiertueen: 23.9. Turun Klubi, 24.9. Tampereen Klubi, 25.9. Joensuun Kerubi, 26.9. Helsingin Nosturi. ? Helsinkiläinen elektrometalliyhtye Khroma kiertää Suomesta Baltiaan, Puolaan ja Saksaan. Suomen-keikat ovat 13.9. Oulun Nuclear Nightclubissa ja 14.9. Kajaanin Ballsissa. ? Muinaisskandinaavista musiikkia soittava Wardruna saapuu Suomeen. Helsingin Savoyteatterissa 4.11. esiintyvän norjalaisbändin tunnetuin jäsen on God Seedistä ja Gorgorothista tuttu Gaahl. ? Thrashveteraani Onslaughtin johtama Slaughterfest-kiertue pysähtyy Tampereen Klubilla lokakuun 29. päivänä. Illan muut bändit ovat Master, Tantara ja vanhojen Venom-miesten Mpire of Evil. » HYVÄSSÄ SEURASSA Pitkän linjan bändit Dark Tranquillity ja Omnium Gatherum keikkailevat yhdessä. D ark Tranquillity ja Omnium Gatherum soittavat loppusyksystä neljä klubikeikkaa Suomessa. Kiertue käynnistyy tiistaina 29. lokakuuta Turun Klubilta ja jatkuu Jyväskylän Lutakon ja Joensuun Kerubin kautta Tavastialle Helsinkiin. Melodista deathmetallia soittava Dark Tranquillity kuuluu Göteborgskenen keskeisiin nimiin. Toukokuussa kymmenennen pitkäsoittonsa Constructin julkaissut yhtye on toiminut jo lähes 25 vuotta. – Olen ollut Dark Tranquillityssa yli puolet elämästäni enkä osaa kuvitella elämää ilman tätä yhtyettä, laulaja Mikael Stanne naurahtaa. – Olemme kokeneet monenlaista hienoa yhdessä ja meillä on ollut onni saada tehdä tätä todella pitkään. Toki moni asia on ehtinyt mennä pieleenkin, mutta kaikesta oppii. Stanne jatkaa olevansa ylpeä siitä, ettei Dark Tranquillity ole langennut kompromisseihin. – Emme ole koskaan mukautuneet ajankohtaisiin musiikkivirtauksiin tai trendeihin tai skeneihin. Me viisi päätämme Dark Tranquillityn asioista, ei kukaan muu. Se on ollut tietoinen päätös. Olemme tehneet niin hyvää musiikkia kuin osaamme ja toivoneet, että ihmiset pitävät siitä. Suomi on Dark Tranquillityn Euroopan-kiertueen lähtöpiste. Stanne kertoo, että keikoilla tullaan kuulemaan muutamien kappaleiden ensiesitykset keikalla. – Kuka tietää, toimivatko ne ollenkaan. No, eiköhän yleisö kerro meille, mikä toimii ja mikä ei. Omnium Gatherum ja Dark Tranquillity ovat kiertäneet yhdessä myös vuosina 2010 ja 2011. – Meistä tuli hyviä kavereita Omnium Gatherumin jätkien kanssa pari vuotta sitten, kun kiersimme Englantia yhdessä. Se on loistava bändi ja hyvää seuraa. Ensi vuonna lähdemme OG:n kanssa Amerikan-kiertueelle. Se on heidän ensimmäinen rundinsa ison veden takana. Progressiivisilla vaikutteilla höystettyä deathmetallia soittava Omnium Gatherum ei sekään ole mikään eilisen teeren bändi. Helmikuussa Beyondalbumin julkaissut kotkalaisyhtye on perustettu vuonna 1996. – Tukka harmaantuu ja harvenee, ja ukoista tulee vanhoja ja vihaisia mutta iloisia, Omnium Gatherumin Markus Vanhala luonnehtii vuosien vaikutusta. Yhtyeen ensimmäisen albumin julkaisusta tuli tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Ulkomaankiertueita kovat piipussa bändi on tehnyt vasta viitisen vuotta. – Nykyään tässä touhussa on leppoisa meininki. Ei jaksa enää stressata ja suorittaa kuten teinimpänä. Jos yli kolmekymppiset ukkelit jaksavat puuhata tätä keskenään, niin kyllähän se yhteisöllisyydestä ja veljeydestä kertoo. Vanhala pohtii, että aika on tehnyt matkustamisesta raskaampaa. – Osalla on Suomessa perhe ja sen sellaista. Se voi käydä psyyken päälle kiertueella, mutta toisaalta, keikoilla energiataso ei ole ainakaan vähentynyt. Pikemminkin se on lisääntynyt ja tullut hallitummaksi. Täältähän tässä nytkin bussin perältä Serbian maanteiltä rundin päältä huudellaan. Keikat: ti 29.10. Turun Klubi, ke 30.10. Jyväskylän Lutakko, to 31.10. Joensuun Kerubi, pe 01.11. Helsingin Tavastia. » SAUNA EI ENÄÄ LÄMPENE Ä skettäin saapui suru-uutinen Tampereen suunnalta. Sauna Open Air laskettiin haudan lepoon tapahtumajärjestäjän konkurssin myötä. SOA:n loppu kouraisi ikävästi sydänalaa, sillä vuosien myötä festivaalista oli tullut alkavan kesän merkki, jossa paria hutikutivuotta lukuun ottamatta oli aina jotain reissuun lähtemisen arvoista kuunneltavaa. Aika kultaa helpolla muistot, mutta Saunan tunnelma oli aidosti yksi parhaimmista festivaalien ilmapiireistä, joka veti puoleensa yhä uudestaan. Tarkemmin ottaen kävin joka ainoassa Saunassa aina viimevuotiseen välivuoteen asti. Välivuosi tuntui vedenjakajalta, joka jo sai epäilemään miten tapahtuman käy. Osa epäilyistä toteutuikin, sillä viimeiseksi jäänyt Sauna-festivaali oli tänä vuonna kattaukseltaan sen verran vaisu, että se ei enää houkuttanut jatkamaan perinnettä. Ei edes siitä huolimatta, että Tampere on turkulaisenkin silmään yksi Suomen kauneimpia kesäkaupunkeja, jossa on lähes pakko vierailla vähintään Vapriikissa, jos ei muuten. Vaatimaton kattaus on näin jälkikäteen täysin ymmärrettävä, sillä talousvaikeuksien kolkutellessa isot ja kalliit ulkomaiset artistit olisivat voineet olla vielä suurempi riski. Mutta kovillakaan kotimaisilla ei välttämättä enää tänä päivänä pärjätä, sillä ne kovat kotimaiset esiintyvät alvariinsa ympäri Suomea. Taloudellinen lama ja lippujen jatkuva kohoaminen on tietysti yksi syy kävijöiden vähenemiseen, sillä ihmisillä on rahaa ja resursseja vain rajoitetusti. Mutta se ei ole ainoa syy. Paradoksaalisesti monien metallifestarien ongelmat johtuvat silkasta runsaudenpulasta. Muistan valitettavan hyvin ne ajat noin kaksi vuosikymmentä sitten, jolloin ajatus metallifestivaalien tulvasta oli lähinnä huono vitsi. Kotimaisten metalliin painottuvien festarien saaga sai yhden päätepisteen, kun Giants Of Rockin jälkeläinen Power Of Rock lopahti Hämeenlinnassa kesän 1994 jälkeen. Yhtenä syynä oli se, että paikalle oli lupailtu vuonna 1994 useita bändejä, jotka eivät sitten koskaan esiintyneetkään. Yksittäisiä kovia festarikeikkoja toki oli senkin jälkeen, mutta metallifestivaalien osalta kesti monta kuivaa vuotta, ennen kuin ensin Tuska vakiinnutti asemansa vuosituhannen taitteessa ja lopulta Sauna räväytti jo toisena ” Metallimusiikin suurimman suosion lakipiste tuntuu muutenkin jääneen taakse Suomessa, joten pudotuspeli jatkunee tulevinakin kesinä. ? Brittiläinen doombändi Moss saapuu marraskuun alussa kahdelle keikalle Suomeen. Trio esiintyy Helsingissä Kuudennella Linjalla 8.11. ja Oulun Nuclear Nightclubissa 9.11.. ? Turun TVO:lla järjestetään 11.-12.10. Unta Kauan -festivaali, joka keskittyy stoneriin, psykedeliaan ja doomiin. Esiintyjiä ovat muun muassa E-musikgruppe Lux ohr, Mansion, Hisko Detria, Vinum Sabbatum ja Warp Transmission. ? Tarja Turunen tekee perinteisen joulukonserttikiertueen 14.-22.12. Kiertuepaikkakunnat ovat Kemi, Kokkola, Orimattila, Kiuruvesi, Hämeenlinna, Jyväskylä, Lapua ja Orivesi. ? Kiuas hajoaa. Bändi soittaa jäähyväiskeikan Helsingin Nosturissa 18.10. Lavalle nousee nyky-yhtyeen lisäksi alkuperäinen kokoonpano solistinaan Ilja Jalkanen. Kiukaan lämmittää MyGrain. ? Deep Purple soittaa lauantaina 1.2. Ouluhallissa ja sunnuntaina 2.2. Helsingin Jäähallissa. Kokoonpano on Ian Gillan (laulu), Roger Glover (basso), Ian Paice (rummut), Steve Morse (kitara) ja Don Airey (koskettimet). ? Roadrunnerin vetäjänä aiemmin tunnettu Jonas Nachsin on nimetty Spinefarm Recordsin toimitusjohtajaksi. Nachsin vastaa jatkossa Spinefarm UK:n ja Spinefarm USA:n toiminnasta. » SETÄ JUSSIN TUPA kesänään lauteille Slayerin, Megadethin ja Dion vuonna 2004. Sen jälkeen metallifestareita olikin yhtäkkiä vähän joka paikkakunnalla. Nykyisin ei enää tarvitse lähteä kovien ulkomaalaisbändien perässä pidemmille festarireissulle, koska isotkin pumput kiertävät Suomessa säännöllisesti. Metallifestarien osalta tämä tarkoittaa kuitenkin entistä raaempaa pudotuspeliä. Metallimusiikin suurimman suosion lakipiste tuntuu muutenkin jääneen taakse Suomessa, joten pudotuspeli jatkunee tulevinakin kesinä. Se on selvää, että isot massatapahtumat keräävät jatkossakin isoja kävijämääriä, eikä niiden kanssa kannata lähteä kilpasille. Metallitapahtumien kannattaakin jatkossa erikoistua enemmän ja pitää omasta linjastaan kiinni jokavuotisten peruspäkkyröiden buukkaamisen sijasta. JUSSI LAHTONEN Sedän saldona vajaat 50 festaria, mutta montako edessä? SUE » 25 « NRO. 9 TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Helsingin Nosturilla 15.-16.11. järjestettävän Black Flames of Blasphemyn viimeiset kiinnitykset ovat Plaga ja Obscure Burial. Muita ovat mm. Marduk, Akitsa, Svartidaudi, Aosoth, Acherontas, Satanic Warmaster ja Arsonist Lodge. NEWSFLASH ? Rudy Sarzon, Keri Kellin, Ripper Owensin, Teddy ”ZicZac” Andreadisin ja James Kottakin bändi Project Rock kiertää Suomea: 19.11. The Circus, Helsinki, 21.11. Seurahuone, Kokkola ja 22.11. Umpitunneli, Tornio.
HAASTATTELU » AVOIMEN MUS TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT AJ SAVOLAINEN PE 11.10. PAKKAHUONE, TAMPERE ” En usko, että monikaan ruutua tuijottaessaan voi kokea sellaista ahaa-elämystä kuin musalehteä lukiessaan. SUE » 26 « NRO. 9
SIIKIN ÄÄRELLÄ Kymijoen lauttureiden Viikate viuhuu terävämpänä kuin koskaan. hytän Kaarle Viikatteen alkusyksyisenä torstaina jo ennen sovittua haastatteluaikaa helsinkiläisestä levykauppa Keltaisesta Jäänsärkijästä. Aikamme levyhyllyjä tongittuamme päädymme muutaman oven päähän Ravintola Ilveksen tiloihin. Hetken siiderituoppia kädessään pyöriteltyään Kaarle päätyy ylistämään Keltaisen Jäänsärkijän, Swamp Musicin ja Levy-Eskojen kaltaisia oikeita levykauppoja, jotka ovat tätä nykyä kovin harvassa. Muutamat huterat aasinsillat johtavat nopeasti Viikatteen tuoreimpiin kuulumisiin. Viikate on päivää aiemmin kuvannut musiikkivideota singlelleen Tervaskanto. Tästä seuraa vuoristoratamaista elokuvien, tv-sarjojen ja bändien hehkuttamista, jotka alleviivaavat ainakin yhtä asiaa: Viikate on todellinen tekijöidensä makujen sulatusuuni, jossa kaikki on mahdollista. – Pitkästä aikaa emme ole käyneet musiikkivideolla ideavarkaissa, Kaarle naurahtaa. – Mietimme kyllä itsekin, mitä seuraavasta ideasta voi syntyä: Karaokevideo tarjoaa naiselle drinkin. Juuri tuo ajatus sai innostumaan videon teosta. Siitähän tässä on lopulta kyse. Pitää innostua omista tekemisistään niin paljon, ettei pysty pidättelemään vallattomimpia ideoitaan. – Onhan se pirun hauskaa tehdä juttuja, joihin voi upottaa vihjeitä omien suosikkiensa suuntaan. Olipa kyse sitten Spede-elokuvista, Pulp Fictionista, Entombedista tai vaikka Motörheadista. Suosikkini musiikissa ovat toimineet portteina kokonaan uusiin maailmoihin ja jos saavutamme edes hieman jotain tällaista Viikatteen kanssa, on se älyttömän hieno juttu. salehteä lukiessaan: kun pitelee kädessään lehteä ja huomaa, että jollakin Sodomin jäsenellä on pirun komea logo paidassaan ja kaikki paikat tongittuaan päätyy Deathin Leprosyn äärelle ja tajuaa, että nyt on löytänyt jotain merkittävää. Lähes täysin sosiaalisesta mediasta ja internetistä pois jättäytynyt Kaarle kertoo, että kokee silti löytämisen riemua yhä tänäkin päivänä. Kovin kaukaa ei nimittäin tarvitse lähteä kaivelemaan, kun Kaarle löytää useita esimerkkejä viimeaikaisista löydöistään. – Vereni vetää edelleen Ruotsin suuntaan. Se on todellinen tyylien sulatusuuni. Viime vuoden isoin juttu oli Witchcraft ja tänä vuonna se on ollut Ghost levyllään, jonka nimeä en osaa vieläkään lausua tai kirjoittaa! Ihmeitä saa tapahtua, jos tänä vuonna tulee tuota Ghostin levyä parempaa vastaan. Mainittakoon myös Pariisin kevät. Bändi, joka sotii täysin omia luomukorvia vastaan soundillaan, mutta ne biisit. Ne biisit. – Parhaat biisit ovat sellaisia, jotka voi versioida vaikka millä tavalla ja biisin ydin on silti mahdollista säilyttää, minkä toivon kuuluvan meidänkin tekemisissä. Parhaat bändit taas ovat niitä kameleontteja, jotka voivat operoida omalla tyylillään monella tavalla. Kuka tahansa voi varmasti huomata vaikka ikisuosikkini Entombedin tuotannossa erilaiset aikakaudet, joita kaikkia yhdistää silti se tavaramerkki, entombedmaisuus! Y SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN hetken mietittyään kaarle löytää vastaavia aikakausia Viikatteen matkan varrelta. Vaikka hän ei osaakaan nimetä lukujen vaihtumisen syitä, käyvät Viikatteen erilaiset aikakaudet hyvin nopeasti järkeen, kun niitä tarkastelee koko tuotannon mittakaavassa. – Jälkiviisaana huomasin Surut pois ja kukka rintaan -albumin olleen erään aikakauden päätös. Se lopetti sellaisen raskassoutuisuuden, joka oli vallinnut koko alkuaikojemme ajan. Unholan urut -albumi toi sointiin vapautunutta rullaavuutta, jota olimme hakeneet jo Kaajärven rannat -albumilta asti. Elimme aina Marraskuun lauluja -kaksikkoon asti aikaa, jolloin soitostamme tuli onnenkantamoisien sijaan itsevarmempaa. – Viime vuosien merkittävin käänne lienee silti yhteistyö Aaltosen Miitrin kanssa. Kolmea uusinta levyä yhdistää se, että tiedämme miten soittaa musiikkiamme. Samalla olemme myös Miitrin avustuksella tähdänneet yhä määrätietoisemmin biisien omiin vahvuuksiin. Miitri Aaltonen voi olla tunnettu nimi suomalaisessa rockin ja metallin piireissä, mutta yhä edelleen tuntuu siltä, ettei mies saa osakseen täysin ansaitsemaansa arvostusta. Kaarlelta puolestaan eivät ylisanat lopu, kun tämä alkaa käydä läpi bändin ja Miitrin yhteistä taivalta. – Kesävainaja-EP oli se kohta, jossa tunnustelimme toisiamme ja hioimme kulmat pois. Tuolloin väittelimme kaikki väittelyn BIISIT RATKAISEVAT todistettavasti näin on myös käynyt. Kerron Kaarlelle esimerkin muutamista tuttavistani, jotka jaksoivat vuositolkulla liputtaa vain metallin nimeen, kunnes eräänä päivänä löytyi Viikate. Rajatapaus. Tämän myötä samat kaverit löysivät ensin rockin ja sitten rautalangan. Lopulta he ?ilistelivät Tapio Rautavaaraa kesäöiden pimeinä tunteina. – Se on mahdottoman hieno löytämisen riemun tunne, Kaarle innostuu. – Se ei ole itsestäänselvää enää tänä aikana. Kyllä minä muistan, kun vaikkapa The Hellacoptersin ekalla seiskalla törmäsi ensimmäisen kerran Social Distortion -coveriin ja se oli menoa se. Tai kun Entombed esitteli minulle Roky Ericksonin Night of the Vampire -coverilla. Vaikkei Kaarle lähde osoittelemaan internetin syvyyksiin, kokee hän uuden musiikin löytämisen olleen vanhoina hyvinä aikoina virikkeellisempää kuin nykyaikana, jolloin kaikki asiat pyörivät muutamien verkko-osoitteiden päässä ja tutkimusmatkat jäävät monilta kokematta. – Jos mietin itse sitä, miten olen löytänyt suosikkejani, puhutaan tonkimisen, visuaalisuuden ja mahdollisuuksien liitosta. En usko, että monikaan ruutua tuijottaessaan voi kokea sellaista ahaa-elämystä kuin muSUE » 27 « NRO. 9 arvoiset asiat alta pois ja siinä kului juuri sopivasti aikaa, ennen kuin tartuimme Kuu kaakon yllä -albumin äänityksiin. Tiedäthän miten se tapahtuu. Kun työskentelytavat eroavat toisistaan ja joku toinen kyseenalaistaa tällaisia asioita, ensimmäinen reaktio on: ”Mikä sinä olet neuvomaan”, mutta hetken kiukuteltuaan sitä tajuaa toisen olleen täysin oikeassa. – Nykyaikana sitä varoo ystävystymästä ihmisten kanssa, koska ei ole muka aikaa olla vanhojenkaan ystävien kanssa. Miitri on kuitenkin sellainen kaveri, jota voin hyvällä omatunnolla sanoa ystäväksi, Kaarle hymyilee. – Ensimmäiset seitsemän levyä tehtiin Jari-Jukka Nippalan kanssa, joten eiköhän me nyt tehdä seitsemän levyä Miitrin kanssa! KUUNNELKAA VAIKKA! tämä yhteistyö on kantanut hedelmää albumien kautta myös keikoille. Tämän voi huomata siinä, kuinka Viikatteen biisien sisällä tapahtuu edelleen paljon. Selvin kuorruttamisen takia koristeleminen on kuitenkin väistynyt luomumman soundin tieltä, mikä on tehnyt Viikatteen keikoista sujuvampia. – Meillä on ollut aina tapana soittaa liikaa, Kaarle hymähtää. – Kymijoen lauttureilla kitaroita on soitettu vähemmän. Minä soitin yhdet kitarat, Ari soitti toiset. Jos tähän päälle haluttiin soittaa jotain, piti se perustella Miitrille pirun hyvin. Muussa tapauksessa Miitrin vastaus oli: ”Soittakaa kotonanne!” – Periaate oli se, että meidän on voitava soittaa nämä biisit keskenämme keikoilla. Jos mukaan otetaan vaikka niinkin hieno instrumentti kuin Heidi Bergbackan laulu on, on sitä osattava käyttää juuri oikealla tavalla. Eihän siitä mitään tule, jos leimaamme koko levyn ihmisellä, joka osaa oikeasti laulaa ja yritämme sitten vetää samat laulut keikoilla Arin ja Ekin kanssa ankein seurauksin. Joku voisi kutsua Viikatteen asemaa suomenkielisenä bändinä jopa kiroukseksi. Monet bändit kun jaksavat marmattaa siitä, kuinka Suomessa kiertäminen puuduttaa heti. Kaarle sen sijaan myöntää löytävänsä edelleen sen keikkojen soittamisen riemun ihan perusasioista. – Jos ihminen tylsistyy omaan työhönsä, tottakai se alkaa ärsyttää. On ihan totta, että marraskuussa Suomen kiertäminen vaatii enemmän kuin heinäkuun festareilla paistattelu. Me olemme itse niin innoissamme tästä musiikista, että haluamme suorastaan huutaa kaikelle kansalle, että tässä tulee mahtavia biisejä, kuunnelkaa vaikka! – Tietenkin rokkibändin tilanne on vaikea vaikkapa tanssibändeihin verrattuna. Rokkibändissä voit äärimmäisessä tapauksessa tehdä 100-150 keikkaa vuodessa. Sen yhden vuoden ajan. Seuraavana vuonna sinulla ei ole asiaa samoihin paikkoihin. Sen takia onkin otettava kaikki irti siitä, että olet joka toinen vuosi etuoikeutettu tekemään juuri sitä duunia, josta pidät kaikkein eniten tässä maailmassa. «
nen on pikaruokaa massoille, keinotekoista moskaa. Kun sydämellä ja sielulla tehty musiikki ottaa yhteyden kuulijoiden sydämiin ja sieluihin, tapahtuu jotakin tärkeää. Siksi minä liehutan metallimusiikin lippua. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA WARNER MUSIC » SYDÄN JA SIELU Triviumin Matt Heafy ei pidä pikaruokamoskasta sen enempää musiikissa kuin keittiössäkään. engeance Falls on armoton vanhatestamentillinen fraasi, joka kertoo miten käy niille, jotka kukkoilevat kaikkivaltiaalle. Yhdysvaltain kartalle heitettynä tuo sanapari voisi olla jotakin aivan muuta. Vengeance Falls voisi olla vaikka Beacon Fallsin ja Chagrin Fallsin kaltainen pikkukaupunki. – Tuo on mielettömän hauska ajatus, Triviumin laulaja-kitaristi Matt Heafy riemastuu. – Siitä tulee mieleen David Lynchin Twin Peaks. Jos Vengeance Falls jostakin löytyisi, haluaisin käydä siellä. Siellä tapahtuisi taatusti synkkiä asioita. Heafy uskoo näin, koska Triviumin uusi albumi on nimeltään Vengeance Falls, ja sillä tapahtuu V synkkiä asioita. Mitä sanoituksiin tulee, Triviumin edelliset levyt ottivat etäisyyttä kuulijoihin. The Crusade (2006) käsitteli sosiopoliittisia teemoja, Shogunilla (2008) laulettiin jopa kreikkalaisesta mytologiasta ja Japanin historiasta, ja In Wavesin (2011) lyriikat olivat jokseenkin kryptisiä. Vengeance Fallsilla Trivium palaa tähän rumaan maailmaan. Vengeance Falls on vihainen, kostonhimoinen ja synkkä levy. Se etsii aiheensa ihmisen sisäisestä kamppailusta, henkilökohtaisista heikkouksista, kon?ikteista sielussa. Samaan aikaan levyllä lauletaan siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tunnelin toisessa päässä ei ole valonpilkahdustakaan. – Jokainen uutislähetys kertoo, miten ihmiset loukkaavat ja vahingoittavat toisiaan ja syyllistyvät raakalaismaisiin tekoihin, Heafy sanoo. – Vengeance Falls on minun reaktioni siihen. Sanoitukset ovat minun selviytymiskeinoni. Kanavoin negatiivisen energian taiteeseen sen sijaan, että vahingoittaisin sillä itseäni tai muita. Toivoisin, että muutkin muistaisivat, että taiteen avulla kaiken kokemansa pahan voi muuttaa hyväksi. Tuo luultavasti on suuri syy metallin, hardcorepunkin ja muun aggressiivisen musiikin suosioon. Niiden kautta voi kanavoida kaikenlaista. – Täsmälleen. Liian monet tekevät biisejä bilettämisestä ja muusta typerästä ja triviaalista. SellaiSUE » 28 « NRO. 9 (SIELUN)RAVINTOA matt heafy kertoo olevansa yhtä hulluna metalliin kuin nuorenakin. Trivium saa eniten vaikutteita thrashista ja metalcoresta, ja Heafyn oma metallimaku yltää aina black metaliin saakka. Nyt hän työstää projektia nimeltä Mrityu. Sana viittaa kohtaloon ja kuolemaan. – Olen pitänyt black metalista kuusitoistavuotiaasta asti, ja viime aikoina olen innostunut siitä entistäkin enemmän. Mrityusta piti tulla vanhan liiton black metalia, mutta olen nyt tutustunut Emperorin Ihsahniin ja saanut häneltä uudenlaisia ideoita. Ihsahnista on tullut ystäväni ja mentorini. Kun Mrityu tekee albumin, hän tuottaa sen. Vaikka musiikista on tullut Matt Heafyn työ, hänen palonsa siihen ei ole sammunut. Viime aikojen suuret suosikit tulevat Euroopasta. – On upeaa löytää uusia, todella säväyttäviä levyjä, jotain vallankumouksellista kamaa, jota kuunnellessa tuntuu kuin kuulisi metallia ensimmäistä kertaa. Olen innoissani esimerkiksi Deathspell Omegasta ja Alcestista. Näin äskettäin Rammsteinin, ja se oli yksi parhaista keikoista, jolla olen koskaan ollut. On mahtavaa huomata, että osaan vieläkin innostua musiikista yhtä täysillä kuin teinipoikana. Tammikuussa 1986 syntyneen Matt Heafyn elämässä on muutakin sisältöä kuin äänekästä paineenpurkumusiikkia. Ruoka on hänen suuri intohimonsa. Triviumin laulaja-kitaristi pitää ruokablogia osoitteessa kiichichaos.com. – Rakastan ruokaa, ja blogissani tutustun eri kulttuurien keittiöihin. Viimeksi Helsingissä käydessäni maistelin suomalaista ruokaa, mikä oli aivan huikea kokemus. Kävin sellaisissa ravintoloissa kuin Sea Horse ja Lappi. Yritän aina päästä sisälle paikkaan, jossa kulloinkin olen. Se onnistuu syömällä, sillä ruoka kertoo enemmän kulttuurista ja ihmisistä kuin mikään muu. YLÄMÄET, ALAMÄET heafy sanoo, ettei tiedä paljoakaan elämästä bändinsä ulkopuolella. Trivium on hänen ensimmäinen bändinsä ja työpaikkansa. Hän liittyi siihen vuonna 2000 ja on ollut siinä yli puolet elämästään. Kun Vengeance Falls ilmestyy, on kulunut miltei päivälleen kymmenen vuotta siitä, kun Floridan Orlandossa perustetun Triviumin debyyttialbumi Ember to Inferno julkaistiin. – Tasan kymmenen vuotta? Upeaa! Alussa elimme pakettiautossa kolme ja puoli vuotta. Kukaan ei piitannut musiikistamme vähääkään. Kun pääsimme ensi kertaa Englantiin toisen albumimme Ascendancyn (2005) kiertueella, heti ensimmäinen keikkamme oli läpimurto. Sen jälkeen meidät buukattiin soittamaan suurelle Download–festivaalille. Siitä seurasi kultalevy ja loppuunmyytyjä kiertueita. Ascendancyn seuraaja The Crusade oli Triviumin hämmästykseksi pieni ?oppi auliisti avautuneessa Britanniassa. Mutta kun yksi ovi sulkeutui, muita avautui. – Englantilaiset eivät innostuneet The Crusadesta, mutta muu Eurooppa piti siitä. Pääsimme soittamaan mantereen puolelle. Jos olisimme julkaisseet Ascendancyn perään toisen samanlaisen levyn, jota britit olisivat rakastaneet, muu Eurooppa olisi ehkä jäänyt meiltä valloittamatta. Shogun ja In Waves kohensivat Triviumin asemaa entisestään. – Erityisesti saksalaiset ihastuivat meihin täysin. Ja kun tulimme Suomeen ensimmäisen kerran, keikka myytiin loppuun. Muualla suosio on vaihdellut, mutta suomalaiset ovat tykänneet Triviumista aina. Miten oma suhtautumisesi bändiin on vaihdellut? – Meillä on ollut vaikeita aikoja. On ollut riitoja bändin sisällä, laiskoja roudareita, ongelmia levy-yhtiön kanssa ja huonoa seuraa. Tämä on ylä- ja alamäkeä, mutta nyt mennään ylöspäin. Jokainen tekemämme päätös on johdattanut meitä kohti tätä hetkeä. En muuttaisi mitään. Trivium on uuttera yhtye. Se julkaisee uuden albumin parin vuoden välein ja kiertää levyjen välissä maailmaa. Heafy harrastaa joogaa, kuntoilua ja taistelulajeja pysyäkseen kunnossa. Hän kuitenkin myöntää, että välillä rundaaminen käy raskaaksi. – Joskus väsyttää. Mutta kun pääsee lavalle, kaikki paha ja kuluttava haihtuu. Olkoon siellä sata tai sata tuhatta fania, me olemme tulleet kaupunkiin heidän vuokseen. He pitävät meidät elossa. – Viimeksi Suomessa keikka myytiin loppuun etukäteen, ja jengi lauloi joka sanan joka biisistä ja jopa kitaramelodiat. Sen vuoksi me tätä teemme. « TUNNETTU TUOTTAJA Vengeance Fallsin on tuottanut Disturbedin ja Devicen laulaja David Draiman. Matt Heafy kertoo Triviumin tutustuneen Draimaniin jo vuonna 2005. – Hän kävi katsomassa keikkamme ja tuli takahuoneeseen ilmoittautumaan faniksemme. Se tuntui mielettömän hienolta, koska kaikki Triviumissa ovat Disturbed-faneja. Sen jälkeen törmäilimme siellä sun täällä, yleensä festivaaleilla. – Kun In Waves ilmestyi, annoin sen Davidille. Hän soitti ja sanoi, että levy on parasta, mitä Trivium on tehnyt, ja että jos tekisimme levyn yhdessä, siitä tulisi jotain aivan uskomatonta. Sen jälkeen hän puhui meidän tuottamisestamme, kun tapasimme. Kun David sitten soitti meille Devicen le- vyä, me tajusimme, että hän on juuri oikea ihminen tuottamaan Vengeace Fallsin. Heafyn mukaan David Draiman sopii tuottamaan Triviumia siksi, että tämä on kiertävä muusikko ja laulaja. – Hän tajuaa, että kaikki se, mitä studiossa äänitetään, pitää myös pystyä esittämään keikoilla. Emme käyttäneet laulujen äänityksissä mitään vireenkorjaimia, ja minä laulan Vengeance Fallsilla paremmin kuin koskaan. David opetti minulle paljon siitä, miten laulaja pystyy parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. – Nykyisin on paljon bändejä, jotka luottavat keikoilla taustanauhoihin eivätkä soita livenä sitä mitä näyttävät soittavan. Trivium ei ole sellainen bändi.
» MOPOTEINEISTÄ BÄNDILÄISIKSI Cry Of Pain ei suostu poseeraamaan soramontulla kädet ristissä. R LA 28.9. JACK-UP, HAMINA tuli kieltämättä vähän puun takaa. Kahden päivän päästä meillä olikin sitten keikka melkein loppuunmyydyssä Nosturissa Apulannan lämppärinä. Eihän se tietysti pitkässä juoksussa mikään maata mullistava juttu ollut, mutta tuntuihan se silloin helvetin hienolta asialta. Sivuiltanne löytyvät promokuvat ovat joko rumimmat tai neroimmat koskaan. Mistä hemmetistä löysitte ideat mokomien tekemiseen? Levynne nimestä toki, mutta mis- SUE » 29 « NRO. 9 tä saitte idean ”kuvittaa” Grim Memories & Bad Flashbacksin sivuillenne? – Alun perin levyn piti olla nimeltään Blurred Memories & Bad Flashbacks, mutta satuin kerran katsomaan Johnny Deppin kulttile?aa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, ja siitä bongasin sattumalta erään roolihenkilön suusta sanat ”Grim memories and bad ?ashbacks”. Se kuulosti helvetin hyvältä etenkin silloin, kun sen sanoi totaalisesti tuhotussa hotellihuoneessa. Tykkäämme muutenkin bändin kanssa mässäillä kaikilla mahdol- lisilla rock-kliseillä, joten siitä lähti sitten ajatus levyn kansiteemaan ja promokuviin. – Kyllähän tuo teema luultavasti jakaa mielipiteitä hyvinkin vahvasti, mutta meitä ei yksinkertaisesti huvittanut yhtään lähteä jonnekin saatanan soramontuille seisomaan kädet ristissä yrittäen samalla näyttää niin helvetin pelottavilta. Sillä tavoin kun tuntuu tekevän jo 95% kaikista suomalaisista rock- ja metallibändeistä. Ja jos noilla kuvilla saa edes vähän aiheutettua pahennusta, niin aina vain parempi. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ le meidän levylle. Olette soittaneet yhdessä melkoisen kauan, mutta olette yhä vasta parikymppisiä. Mistä johtuu, että käsillä on vasta ensimmäinen levynne, joka kantaa nimeä Grim Memories & Bad Flashbacks? Levy-yhtiöiden typeryydestä, omasta saamattomuudestanne vai molempien yhdistelmästä? – Kyllä se varmaankin kallistuu ennemmin levy-yhtiöiden typeryyteen. Kyllä demoja on lähetelty 14-vuotiaasta lähtien levy-yhtiöihin sen verran kovalla tahdilla, että monien levy-yhtiöiden A&R tyypit näkee meistä luultavasti jo painajaisia. Mutta ehkä sen näin myöhemmin tajuaa, että levy-yhtiöillä saattoi olla omat syynsä jättää signaamatta mopoikäsiä teinejä, jotka eivät edes osanneet kirjoittaa omien soittimiensa nimiä englanniksi – saatikka sitten soittaa niillä. Olette suhteellisen tuntematon bändi, mutta soititte kaikista maailman yhtyeistä juuri Apulannan lämmittelijänä vuonna 2012. Miten pääsitte keikalle? – Satuin törmäämään Apulannan keikkamyyjään muutamaa päivää ennen kyseistä keikkaa, ja ilmeni ettei kyseisellä keikalla ollut lämppäriä. Heitin puoliksi vitsinä, että mehän voisimme tulla lämppäriksi. Vastaus oli että joo, tulkaa vaan. Se HAASTATTELU äyhäkästä, melodista rokkia soittava Cry of Pain perustettiin Haminassa, jota ei varsinaisesti tunneta rockmusiikin mekkana. Sue otti selvää, mikä sai neljätoista vuotta sitten 10-vuotiaat nuoret tarttumaan kitaroihin ja hätyyttelemään levy-yhtiöitä. Paikoin kovinkin itseironisena vastaajana toimi yhtyeen basisti Niko Suortti. Millainen kaupunki Hamina oli nuorelle rokkarille elää ja olla? En tiedä muita haminalaisia bändejä kuin legendaarisen mölyrockyhtye Sweetheartin. – Ei se ainakaan bänditoiminnan kannalta kovinkaan ideaali ollut. Keikalle ei tahtonut päästä ikinä, kun koko kylässä ei ole kun muutama hassu keikkapaikka, eikä haminalaiset oikein jaksa keikoilla edes käydä. Ei vaikka torilla olisi ilmaistapahtuma, jossa soittaisi Metallica. – Tunnelman kannalta Hamina on kuitenkin aina tarjonnut hyvinkin mystisiä viboja. Kivenheiton päässä oleva Venäjä ja vanha merimieskulttuuri on tehnyt tästä paikasta jollain todella kierolla tavalla romanttisen, vaikkakin paikka vähän rauhoittui silloin kun pirtun tuominen Venäjältä loppui ja sataman ympärille rakennettiin aidat. – Musiikin puolelta tietysti merimieslaulut ja muut humpat ovat Haminassa kovia juttuja. Rokkihommista varmasti tunnetuin syntyperäinen haminalainen on Pelle Miljoona, joka itse asiassa kävi myös puhaltelemassa huuliharppua tuol-
HAASTATTELU kappaleisiin päätyi runsaasti suoria viitteitä esimerkiksi Rushin, Metallican ja Pink Floydin suuntaan. Tämän todettuani Jamesin sävy kääntyy diplomaattisemmaksi. – Emme ole koskaan yrittäneet peitellä vaikutteitamme, mutta on hieman eri asia oikein lypsää niitä kuin antaa niiden kuulua musiikissaan vapaasti, James aloittaa. – Nimikkoalbumimme on syntynyt ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -hengessä, mutta asiat eivät ole olleet tässä bändissä aina niin. Meille on ollut vähällä käydä pink?oydit jo muutamaan otteeseen, eikä siitä voi oikein syyttää ketään. – Mitä kahteen uusimpaan albumiimme tulee... No, sanotaanko vaikka näin, että meille on entistä tärkeämpää olla samalla aallolla sen suhteen, millaista musiikkia teemme. Säveltäessämme pallottelemme ideoitamme kaikkien jäsenien välillä ja tämä jatkuu vielä studiossa asti. Jotkin ideamme ovat peräisin jameista, jotkin jopa keikkojen soundcheckeista ja toiset taas ovat hetken improvisaation tulosta. Kauniisti sanottuna tällainen kemia ei jossain vaiheessa ollut enää mahdollista. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA WARNER MUSIC » SISÄLLISSODAN JÄLKEEN Dream Theater ei ole ainoastaan elossa. Se elää uutta kulta-aikaa. ames LaBriella on syytä hymyillä. On vierähtänyt muutamia vuosia siitä käännekohdasta, joka johti Dream Theaterin tuhoutumisen sijaan uusien mahdollisuuksien ääreen. Juuri nyt Dream Theater on aikeissa julkaista nimeään kantavan albumin ja massiivisen livetallenteen, ja niitä seuraa tukku kiertueita, jotka ovat jo nyt saaneet kuulijakunnan varpailleen. Tovi sitten tämä ei olisi ollut mahdollista. Vokalisti antaa heti puhelun aluksi ymmärtää, että kohentuneen ilmapiirin ansiosta hänen tekisi mieli puhua ihan eri bändistä kuin siitä Dream Theaterista, joka ensin opittiin tuntemaan. Hän puhuu jopa pimeästä keskiajasta ja sen päättymisestä, mikä kertonee jotain siitä, miten vaikeita aikoja bändi on jättänyt taakseen. – Monille bändeille on varmasti itsestäänselvyys nauttia säveltämisestä, soittamisesta, studiotyöskentelystä ja kiertueista. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, kuinka paljon tästä kaikesta voi oikeastaan nauttia. Tunnelmat ovat verrattavissa vuosien takaisiin alkuaikoihin, jolloin olimme kaikki yhtä innostuneita kaikista tekemisistämme. Tämän saavuttaminen vaati suuria muutoksia, eikä niiden läpikäyminen ollut helppoa. J – Äläkä ymmärrä minua väärin, James kiirehtii jatkamaan. – Kyse ei ole vain Mikesta (Portnoy, bändin entinen rumpali ja johtohahmo, tp. huom.) ja hänen bändistä lähtemisestään. Tietenkin yksi... monimutkainen ihminen voi vaikuttaa koko bändiin, mutta tämä muutos sai meidät kaikki tutkimaan myös itseämme ja sitä yksikköä, jota kutsumme Dream Theateriksi. Joskus silmät kiinni vaeltaminen päättyy vasta, kun saa niin kovan potkun, että silmät toden teolla aukeavat. JÄLLEENRAKENTAMISEN RIEMUT näin suuret ylisanat voivat kuulostaa liioitelluilta, mutta Jamesin äänestä paistaa läpi niin vilpitön innostuneisuus, ettei Dream Theaterin jälleensyntymää voi lähteä kyseenalaistamaan. Jos nimittäin vertaa bändin nykyhetkeä vaikkapa kymmenen vuoden takaisiin Train of Thought -albumin aikoihin, huokuu kaikesta uudenlaista vapautuneisuutta. – Olemme aina kulkeneet eteenpäin. Joskus evoluutio tapahtuu luonnollisesti, joskus taas väkinäisesti pakottamalla. Tiedät varmasti mitä tarkoitan. Luovuuden kannalta on tärkeää pitää itsensä liikkeellä ja tuntea saavuttavansa jotain sellaista, johon ei ole aiemmin kyennyt. – Jos vertaan Dream Theaterin nykyhetkeä kymmenen vuoden takaisin aikoihin, niin en halua mennä yksityiskohtiin, mutta sanotaanko vaikka näin, että tuolloin olimme tilanteessa, jossa yksilöt alkoivat mennä bändin edelle. Me ruokimme omia tarpeitamme musiikin ja bändin kustannuksella. Vaikka hyvää musiikkia voi tehdä monilla eri tavoilla, väittäisin kenen tahansa voivan aistia eri levyiltämme, missä me olemme bändinä milloinkin menneet. Kenties merkittävin muutos tapahtui vuonna 2011. Monet yhdistävät tämän muutoksen juuri Mike Portnoyn ja muun Dream Theaterin välirikkoon. James sen sijaan korostaa, että kyse on enemmän siitä, kuka lopulta istui rumpujakkaralle kuin siitä, kuka siltä lähti. – Mike Mangini on paljon muutakin kuin uskomattoman hyvä rumpali. Hän toi mukanaan paljon uudenlaisia ideoita musiikillisesti, mutta ennen kaikkea hän huokui kokonaan uudenlaista energiaa ja innostusta, joka tarttui koko bändiin. Kaikki pitkään yhdessä soittaneet muusikot tietävät, kuinka helppoa on rutinoitua. – Kyse on asenteesta. Mike Mangini ei lähtenyt Dream Theateriin vain heittelemään muutamia ideoita ja soittelemaan studiossa. Hän halusi ensimmäisestä päivästä lähtien tehdä parhaansa ja soittaa paremmin kuin ikinä. Kuin taikaiskusta me kaikki muutkin halusimme ylittää itsemme studi- ” Joskus silmät kiinni vaeltaminen päättyy vasta, kun saa kovan potkun. SUE » 30 « NRO. 9 MA 24.2. JÄÄHALLI, HELSINKI ossa ja lavalla. Ihan kuin olisimme jälleen innokkaita pojankoltiaisia. OMAN ITSENSÄ YTIMESSÄ bändi päätyi nimeämään uuden levynsä Dream Theateriksi. Toisinaan nimikkoalbumi julkaistaan ilman sen kummempaa syytä, mutta Dream Theaterin jälleensyntymän merkityksen takia voi arvata, että tällä kertaa nimivalinta ei johtunut mielikuvituksen puutteesta. – Ilmiselvin syy on se, että kuljimme läpi valtavan muutoksen, kun yksi alkuperäisjäsenistämme lähti pois, Mike Mangini liittyi mukaan joukkoomme, julkaisimme käänteentekevän albumin ja soitimme uskomattoman maailmankiertueen. Koimme, että juuri tuo kiertue oli eräänlainen silta Dream Theaterin uralla. Se oli lopullinen siirtymä vanhojen aikojen ja kokonaan uuden luvun välillä. Me olemme tässä ja nyt. – Tämä ajatus vain vahvistui, kun levy yhdisteli parhaita puoliamme. Levyn henki on todella virkeä, mutta sen ydin on juuri kaikessa siinä, mistä Dream Theater on opittu tuntemaan. Mukana on tujaus meille tyypillistä innovatiivisuutta, mutta myös polveilevia kappaleita, raskaita osuuksia, massiivisempia sovituksia, elokuvamaisia tunnelmia ja nostattelevaa melodisuutta. Vaikka Dream Theater on aina pitänyt kiinni tyylistään, päätyi se monilla 2000-luvun levyillään ?irttailemaan esikuviensa suuntaan. Vain tribuuttikeikat eivät olleet lopulta tarpeeksi, kun bändin omiinkin ENTISTÄ ELÄVÄMPÄNÄ entistä valovoimaisempi dream Theater ei siis elä menneisyydessä. Tämän voi huomata myös Live at Luna Park -livealbumin yksityiskohdissa. Tallenne julkaistaan marraskuussa niin blu-raylla, dvd:llä kuin cd:lläkin. Kun keskustelu kääntyy menneeseen kiertueeseen ja tulevaan julkaisuun, innostuu James jälleen suitsuttamaan bändin nykyhetkeä. – Halusimme juhlistaa Dream Theaterin uutta aikakautta ja niitä taianomaisia keikkoja, joita soitimme A Dramatic Turn of Eventsin jälkeen. Jo pelkkä uusi kokoonpano, vankentunut yhteishenki ja tuo uusi albumi olisivat riittäneet syiksi, mutta halusimme tehdä livealbumista vielä jotain ainutlaatuisempaa. Käytimmekin paljon aikaa sen esituotannossa ja visuaalisen ilmeen luonnissa. Mietimme yksityiskohtia todella tarkkaa. – Soitimme kaksi pitkää keikkaa Buenos Airesissa. Meillä oli onnea, koska juuri nuo keikat sattuivat olemaan ihan kärkijoukossa koko kiertueellamme! Siltä pohjalta oli hienoa lähteä kuorruttamaan upeaa konserttia runsailla dokumenteilla, bonusmateriaaleilla, behind the scenes -kurkisteluilla ja kaikella sellaisella, mistä uskomme faniemme pitävän. Kaiken ytimessä on tietenkin itse keikka, mutta voin vakuuttaa, että mitään ei ole tehty vasemmalla kädellä. Samaa on aina voinut sanoa Dream Theaterin keikoista. Juuri nyt tulevaisuus näyttää jopa paremmalta kuin edellisillä kiertueilla, sillä Dream Theater aikoo kiertää valtaosan kiertueistaan yksin ja toteuttaa yhä täysipainoisemmassa muodossa ”An Evening With Dream Theater” -konseptiaan, joka on jo aiemmin johtanut mammuttimaisiin konsertteihin. – Kiertueita voi tehdä monella tapaa, mutta ”An Evening With...” -tyyppiset keikat antavat varmasti kuulijoille enemmän vastinetta rahoille kuin hieman kyseenalaisissa olosuhteissa soittavan lämppärin pestaaminen tai soittoaikojen karsiminen. Jos tulette keikoillemme, tulette todistamaan konstailematonta ja kompromissitonta show’ta. Tämä ei olisi mahdollista ilman teitä, uskomattoman kannustavat fanimme, James kiirehtii kiittelemään puhelun päätteeksi. «
» PELASTAKAA PARHAAT, POLTTAKAA MUUT Deals Death haluaa kaikkien näkevän maailmanlopun. R ” Tämä ahneuden ja ylikulutuksen aikakausi tuo ihmisille vain kuolemaa. ihmisille, jotka etsivät vastauksia ja selityksiä kysymyksiinsä ja näkyihinsä. Mutta kuten tiedämme, uskonnosta on tullut eräiden maailman vaikutusvaltaisimpien henkilöiden työkalu, jolla ohjailla suuria ihmismassoja. Valtioiden johdot tekevät mitä aikanaan pidettiin Gabrielin työnä. He kertovat ihmisille mitä heidän pitäisi ajatella ja kuinka heidän tulisi käyttäytyä. – Esimerkiksi uskonnon läsnäolo poliittisissa väittelyissä on täyttä roskaa. Kuten vaikka Yhdysvaltain presidentin tapa lopettaa kaikki puheensa sanomalla ”Jumala siunatkoon Amerikkaa” on uskomatonta potaskaa. Tällaisten ilmiöiden rinnalle me halusimme asettaa oman visiomme. Tämä ahneuden ja ylikulutuksen aikakausi tuo ihmisille vain kuolemaa. Pi- SUE » 31 « NRO. 9 demmällä tähtäimellä luontokin hyötyisi, jos meitä olisi täällä vähemmän. Me vain halusimme ihmisten näkevän maailmanlopun. Se on hyvin todellinen asia, takaan sen, toteaa Jacobson. Point Zero Solutionin nimikin antaa ymmärtää, että albumin pelimerkit on heitetty pöytään melko kohtalokkaiden teemojen merkeissä. Jacobson varmistaa, että tämä nollapisteratkaisu ei maalaa ihmisyydestä mitenkään toiveikasta kuvaa. – Nollapisteratkaisu on väistämätön “pelastakaa parhaat, polttakaa loput” -idea. Jos koko ihmiskuntaa uhkaava asia realisoituu, uskon että keskuuteemme syntyisi raja tai eräänlainen muuri. Se raja jakaa meidät eliittiin ja kaikkiin muihin. Ei ole muita vaihtoehtoja. Kun eliitti on valmis, he laittavat liikkeelle Nollapisteratkaisun pelastaakseen itsensä ja pyyhkiäkseen kaikki muut pois tieltään. Deals Death tähtää lähitulevaisuudessa niin tiiviiseen keikkatahtiin kuin mahdollista. Konserttitilanteessa bändille lisähaastetta aiheuttaa levylläkin metallimyrkytyksen yllä leijuvan mahtipontisen, lähes sinfonisen äänimassan uskollinen toistaminen. Jacobsonin mukaan yhtyeellä on tätä elementtiä hoitamassa niin perinteinen kuin eksoottisempikin vaihtoehto. – Meillä on itse asiassa takahuoneen puolella 200 mustaa magiaa hallitsevaa velhoa. Heidän tehtävänsä on varmistaa, että kaikki menee lavalla suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi käytämme taustanauhoja. « TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA THERÉS STEPHANSDOTTER BJÖRK todellisuutta. Kova työ ja omistautuminen voivat tuottaa yhä tulosta. Yhtäläisen totta on, että ilman seuraajiamme ja tukijoitamme emme ole mitään. Heti kättelyssä on kirjaimellisen selvää, että tämä ruotsalaispartio jakaa kuolemaa. Mutta minkä tyyppistä kuolemaa? Onko bändillä mielessä giljotiinin kaltainen pikainen teloitus vai kauemmin kestävä ja kuluttava asemasota? – Mielestäni meidän kohdallamme kyseessä on globaali kuolema. Valtavan mittakaavan tapahtuma, jota kukaan ei voi paeta. Sellaisen pakon edessä ihmisten on pakko joko seistä ylpeästi yhdessä tai kääntyä lopullisesti toisiaan vastaan kamppaillessaan pallon viimeisistä resursseista, Jacobson kuvailee. Levyn kansikuvasta löytyvä rapistuva siivekäs tukee apokalyptisiä tunnelmia pätevästi ja osoittaa, että Deals Deathillä on myös hengellistä sanottavaa. – Kyllä, kannestahan tosiaan löytyy arkkienkeli Gabriel, joka tunnetaan myös Jumalan viestintuojana. Hänen työnsä on välittää sanomia HAASTATTELU uotsalainen melodista death/thrashiä tuuttaava Deals Death on saanut nuoreen ikäänsä nähden kiitettävän mähinän pystyyn. Yhtyeen pian julkaistava kolmas kokopitkä Point Zero Solution on jo toinen kotoisan Spinefarm Recordsimme julkaisema lätty. Bändi on ehtinyt jo keikkailla useissa eri maanosissa, samalla kun porukan laulaja Olle Ekmanin örinäharjoituksia on katsottu Youtuben puolella reilusti yli miljoona kertaa. Kitaristi Erik Jacobsonin mukaan tällä kaikella on kuitenkin ollut hyvin perinteiset lähtökohdat. – Minä laitoin alulle viisi vuotta sitten prosessin, joka johti Deals Deathin syntyyn ja kehitykseen. Opiskellessani kotipuolessa musiikkipainotteisessa yliopistossa tapasin Ollen, joka hyppäsi ensimmäisenä mukaan kyytiin. Opintojeni loputtua muutin takaisin Göteborgiin, ja löysimme joukkoon uusia jäseniä. Vuosien työnteon jälkeen olemme päässeet pisteeseen, jossa keikkailu Ruotsissa, Suomessa, Iso-Britanniassa ja Japanissa on
HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA O.W. KINNUNEN » EI KAURAPUUROA TELEVISIOSSA Raskasta rockia ja metallia musiikissaan naittavan Poisonblackin kuudes albumi kantaa nimeä Lyijy. Bändi ei ole keksinyt pyörää uudelleen. Vaan vaan miksi pitäisikään, kun nykyinenkin rullaa niin mallikkaasti? oisonblackin keulahahmo, solistin, kitaristin ja pääasiallisen biisinkirjoittajan hommia yhtyeessä hoitava Ville Laihiala vastaa puhelimeen työpaikaltaan tasan kello 14.00. Alkujaan haastattelu oli tarkoitus tehdä kasvokkain Helsingissä, mutta aikataulullisista syistä johtuen joudumme tyytymään puhelinhaastatteluun. – Olen töissä Oulun erotiikkashopissa, eikä täällä asiakkaita hirveästi vielä ole. Kyllä tässä juttelemaan ehtii, mies kertoo leppoisaan tyyliinsä. Minkä hyllyn luota sinut löytyy, jos olet käymässä työpaikallasi asiakkaana? – Täällä saa istua työaikana ihan tarpeeksi ja kaikkeen turtuu, joten ei minua kyllä asiakkaana täältä koskaan löydä. Juttelin Laihialan kanssa kaksi vuotta takaperin Helsingin Kaapelitehtaan kahvilassa. Tuolloin Poisonblack oli julkaissut viidennen levynsä Driven. Puhelinhaastattelun aikana voi mennyttä tapaamista pitää luojan lykkynä. Lai- P hialan suustaan töksäyttelemät lauseet ovat täynnä niin rutikuivaa, välillä kielipoliittisesti niin poliittisesti arveluttavaa huumoria, että ilman miehen tapaamista aiemmin olisi vaikea päätellä onko mies tosissaan. Mutta siitä lisää myöhemmin. ”YKS V***N HAILEE” lyijyllä tuottajan pallilla istuu yllättävä henkilö. Aiemmin Poisonblackillä on ollut tuottajina Hiili Hiilesmaan ja Göteborg-soundista tutun Tue Madsenin kaltaisia raskaamman musiikin ammattilaisia. Nyt tuottajan virkaa hoitaa Jonas Olsson. Olsson on aiemmin työskennellyt esimerkiksi Sami Saaren, Absoluuttisen Nollapisteen ja Annika Eklundin kanssa. Olsson on työskennellyt myös Suomen kenties vähiten katu-uskottavan artistin eli Robinin kanssa. Miten ihmeessä päädyitte yhteistyöhön juuri Olssonin kanssa? – Entinen levy-yhtiömme Hype Records sitä ehdotti (uusi levy julkaistaan Warnerin kautta, toim. huom.). Kävin kuuntelemassa mitä Olsson on urallaan tehnyt ja juttelin hänen kanssaan. Olen työskennellyt urani aikana lukemattomien eri tuottajien kanssa, ja Olssonilla oli uusi raikas näkökulma tuottajan työhön. Oliko Olssonilla erilainen tapa tehdä töitä kuin esimerkiksi Tue Madsenilla tai Hiili Hiilesmaalla? – En minä nyt niinkään tiedä oliko hänen työtavoissaan eroa noihin kahteen. Persoonasta se on eniten kiinni. Jos pitäisi verrata, niin enemmänkin Olsson oli ehkäpä Hiilen kuin Tuen kaltainen. Niin Olssonilla kuin Hiilelläkin on sellainen perverssi lähestymistapa äänittämiseen siinä mielessä, että he molemmat haluavat kokeilla aina uusia juttuja. Tiedätte varmaan, että Olssonin palkkaamisen myötä pahimmat metallipuristit manaavat teidät alimpaan helvettiin poptuottajan kanssa työskentelyn takia. Jotenkin tässä on kuitenkin samalla sellainen kutina, että sinä vähät välität muiden mielipiteistä. – Se on minulle yks vitun hailee ” Annoimme levyn ruotsalaisten käsiin. Kymmenen vuotta sitten sitä olisi mieluummin vaikka hirttänyt itsensä. SUE » 32 « NRO. 9 mitä Olsson on ennen tehnyt. Olkoon tehnyt vaikka apurahajatsia. Eihän me mitään poppilevyä lähdetty tekemään. Olsson väänsi nappuloita studiossa, mutta minä ne kappaleet olen tehnyt. Jos joku siitä niillittää, niin se on ihan yksi ja sama minulle. – Yksi asia mikä minua levyyn liittyen on näin jälkeenpäin aika lailla naurattanut on se, että levyn tuotti Jonas Olsson, miksasi Jens Bogren ja Svante Forsbäck masteroi sen. Toisin sanoen annoimme levyn täysin ruotsalaisten käsiin. Joskus kymmenen vuotta sitten sitä olisi mieluummin vaikka hirttänyt itsensä, Laihiala hymyilee partaansa luurin toisessa päässä. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä suurten levy-yhtiöiden aamukahvipöydissä sanottaisiin, mikäli Anna Abreu tai Antti Tuisku päästelisivät suustaan vastaavanlaisia kommentteja. – Nyt, kun kuuntelen levyä, olen helvetin tyytyväinen niihin ihmisiin, ketkä levyä olivat mukana tekemässä. Lyijy on parhaimman kuuloinen levymme, Laihiala pehmentää sanomisiaan. KUOLEMAN KAUTTA BLUESIIN laihialan sanoitukset eivät ole päivänpaistetta nähneet ennenkään, mutta uudella levyllä jo kappaleiden nimet kertovat omaa karua kieltään siitä, millaisien aihepiirien ympärillä pyöritään. Pull the Trigger, Maybe Life is Not For Everyone ja Death by the Blues ovat kuitenkin niin alakuloisia nimiä, että ne kääntyvät jo huumoriksi. Vai? – Onhan niissä aina mustaa huumoria mukana, sitä en ala kieltämään. Esimerkiksi Death by the Blues kertoo kuitenkin siitä, miten tätä nykyä pitää pyllistellä jossakin saatanan Kokkisodassa tekemässä kaurapuuroa, jos haluaa olla esillä ja markkinoimassa levyjään. Minusta koko homman pitäisi mennä musiikin ehdoilla – kuoleman kautta bluesiin. Itse en koskaan voisi kuvitellakaan lähteväni noihin television huoraushommiin. Poisonblack menee aina musiikin ehdoilla. En tosin itse käsitä kappaletta niinkään synkkänä vaan lähinnä turhautumisena ilmiötä kohtaan. Vähemmän yllättäen Laihialan mielipide musiikkivideoita kohtaan on samankaltainen. Silti mies suostui esiintymään Home Is Where The Sty Is -kappaleesta tehdyllä videolla. Videolla juodaan viinaa, uhkaillaan vaimon tapolla ja ollaan muutenkin melkoisen suomalaisissa tunnelmissa. – Ohjaajalta se idea siihen videoon tuli, Laihiala sanoo jo tutuksi käyneeseen hälläväliä-tyyliinsä. – Sentenced-ajoistani lähtien (Laihiala lauloi Sentencedissä vuodesta 1996 vuoteen 2005) en ole koskaan välittänyt musiikkivideokuvauksesta. Omituista touhua se aina on. Ainoa kriteeri, jonka videon tekoon liittyen ohjaajalle ilmoitin oli se, ettei video saa olla mitään Amerikan hevonpaskaa. Mieluummin sitten vaikka kuvataan, kun joku nukkuu sohvalla. Sinun pitää kysyä muilta ihmisiltä, onko videossa jotain syvempää vertauskuvallisuutta. Kun itse kirjoitan musiikkia, en koskaan näe sitä millään tavalla visuaalisena. Mutta tulipahan video tehtyä, ei siitä sen enempää. Uuden levyn nimi on Lyijy, ja albumilta löytyy myös kappale nimeltä Elämän kevät. Osittain tämä menee Laihialan erikoisen huumorin piikkiin, mutta molemmille löytyy myös maanläheisempi ja loogisempi selitys. – Tiedät varmaan sanonnan ”Voi elämän kevät”, kun asiat eivät mene aina ihan putkeen? Tuota nyt on melkoisen mahdoton kääntää englanniksi. ”Oh spring of life” ei kuulosta ihan yhtä toimivalta. Tuon lisäksi olen sen verran itseriittoinen kaveri, että kirjoitan kappaleita ainoastaan itselleni. Ehkä minä sitten saan enemmän tyydytystä silloin, kun kappaleen nimi on selvällä suomen kielellä. Ja on kai sillä nimellä nyt joku mainosarvo, kun sinäkin siitä aloit kysellä. – Lyijy-nimi taas tulee siitä, että lyijyn kemiallinen merkki on Pb. Eli vähän niin kuin Poisonblack. Pb voi olla lyhenne myös sanoista Paska bändi, jos se siltä kuulijan korvaan tuntuu. Laihialan töksäyttely on ihailtavan suorapuheista. Ja suomalaista, voisi joku tokaista. Vaan mitä pahaa siinä on? Jätetään sisäsiistit ympäripyöreydet niille, joilla ei mitään mielenkiintoista sanottavaa ole. « LA 2.11. KLUBI, TURKU
E A S T WAY L i v e P R O U D LY P R E S E N T: An Evening with Woodstock Legends Legendaariset Jefferson Airplane-miehet akustisesti Ti 29.10. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet klo 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 41.50 € » JÄNNITYSTÄ JA YLLÄTYKSIÄ + supports La 16.11.2013 HELSINKI, Virgin Oil Synkimmän levynsä syyskuussa julkaiseva Nicole teki uutukaistaan pitkään ja hartaasti. icole ei pahemmin ehtinyt nauttia kesän lämpimistä päivistä. Yhtyeen aika kului levynteon ja muutaman festivaalikeikan merkeissä. Syyskuun 27. päivänä ilmestyvän Hävityksen huoneet -albumin nauhoitukset alkoivat joulukuussa 2012, ja monesta syystä johtuen ne kestivät yli puoli vuotta. – Meillä oli yhdeksän biisiä valmiina, kun rupesimme nauhoittamaan rumpuja joulukuussa. Tiesimme tarvitsevamme muutaman biisin levylle lisää, mutta halusimme kuitenkin äänittää rummut tuottajamme Mikko Herrasen silloisissa tiloissa Vallilassa pannuhuoneessa, koska halusimme rumpuihin pannuhuonesoundin, kitaristi Olli Ketola kertoo. Äänitykset jatkuivat pitkin kevättä useissa paikoissa, muun muassa Herrasen uusissa tiloissa Sonic Pump -studiolla. Studiopäiviä kertyi kaiken kaikkiaan 40. – Se vain on semmoista, ettei juttuja voi ihan putkeen tehdä. Tiesimme, että tällä kertaa nauhoituksiin menee enemmän aikaa kuin pari viikkoa. Teimme levyn ajatuksen kanssa. Onhan reilu puoli vuotta sinänsä pitkä aika levyn nauhoitukseen, mutta oli siinä myös Meshuggah-rundi huhtikuussa ja kesän keikat päälle. Jos nauhoituksiin meni aikaa, meni sävellystyöhön vielä enemmän. Ensimmäinen kappale syntyi jo 2010. – Tämän kolmen vuoden aikana ehti jokainen jätkä vähän jännittää, valmistuuko levy koskaan. Aloitimme säveltämisen, kun minulla oli vielä Seinäjoella studio, jossa treenasimme ja demotimme biisejä puolitoista vuotta. Sitten minä muutin Tampereelle, ja basistimme muutti sinne myös. Puolet Nicolesta asui edelleen Seinäjoella, joten yhdessä tekeminen vaikeutui etäisyyksien takia. Pientä nihkeyttäkin sävellystyössä oli välillä, eikä asiaa helpottanut yllättävä kokoonpanomuutos keväällä 2012. – Basistimme Sami Katajamäki lähti bändistä ja muutti Barcelonaan. Se oli takaisku ja tuli täysin yllätyksenä. Hän oli meistä kaikista eniten innoissaan tästä levystä ja sävelsi sille materiaalia. Yhtäkkiä hänelle tuli elämän- N Liput toimituskuluineen alkaen 45.50 € muutos, ja yhden lomareissun jälkeen hän kertoi muuttavansa Barcelonaan. Sen koommin ei ole äijästä kuulunut. Uusi basisti piti saada äkkiä, koska seuraaviin keikkoihin oli vain viikko aikaa. Jonne Soidinaho löytyi bändin tuttavapiiristä. – Saimme Jonnen viikon varoitusajalla soittamaan ne keikat. Niistä jäi hyvä ?ilis. Kysyimme, tulisiko hän pysyvästi bändiin, eikä häneltä tarvinnut kahta kertaa kysyä. Siitä saimme Nicoleen semmoisen jätkän, jolla on korkea työmoraali ja joka sävelsi muutaman biisin levylle. Uuden basistin myötä koko bändi sai uutta puhtia tehdä levy loppuun asti. Ikävästä yllätyksestä huolimatta kaikki kääntyi lopulta parhain päin. Kaksitoista kappaletta sisältävä Hävityksen huoneet on Nicolen synkin albumi. Kuolema on läsnä useassa raidassa. Syy synkkyyteen löytyy muutaman vuoden takaa. – Ensimmäinen biisi, jonka levylle tein, on päätösraita Ajan ulkopuolella. Se on aika erilainen Nicole-biisi. Kirjoitimme siihen sanat, jotka kertovat kolmen Nicolen jäsenen erittäin läheisen ystävän kuolemasta. Sävellysvaiheessa bändi ei kuitenkaan keskittynyt levyn tematiikkaan, eikä tarkoituksena ollut tehdä synkkää materiaalia. – Jotenkin siitä vain rakentui sellainen. Kun rupesimme nauhoittamaan vokaaleja ja sanoitukset olivat valmiina, huomasimme, että tulossa on todella synkkä levy. Loka-marraskuussa Nicole kiertää ympäri Suomea. Vaikka bändi on tulevista esiintymisistä innoissaan, on ilmassa jännitystäkin. – On ollut puhetta, että mitähän tapahtuu, kun soitamme ensimmäisen tai toisen kerran Ajan ulkopuolella. Kun kuulimme sen ensimmäisen kerran huudettuna studiossa, tuli tippa linssiin yhdellä jos toisella. Minulla nousi tunteet pintaan, iho oli kananlihalla ja kyynel silmässä. Ajatukset olivat ihan muualla kuin siinä tilanteessa. Voi olla, että näitä biisejä on aluksi vaikea soittaa livenä. Katsotaan kuinka käy. Siitä tulee mielenkiintoista. « www.blackstarriders.com ROCK N’ ROLL FOREVER + oulu, seinäjoki Klo 20.00 ( ovet 18.30). Liput toimituskuluineen alkaen 63,50€ Liput ennakkoon: Lippupiste. Pe 15.11. Seinäjoki Areena Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. La 16.11. Oulu halli Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. E A S T W AY L I V E a n d E T C O N C E R T S & B O O K I N G P R O U D LY P R E S E N T: AN EVENING WITH Ma 24.2.2013 HELSINKi JÄÄHALLI klo 20.00 (ovet klo 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 52,50€. www.eastway.fi www.menolippu.fi SUE + EPPU NORMAALI Ke 13.11. Hartwall Areena PE 18.10 KLUBI, TURKU TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA LEVY-YHTIÖ Helsinki » 33 « NRO. 9 www.dreamtheater.net TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA LEVY-YHTIÖ Fito de la Parra Harvey Mandel Larry Taylor Dale Spalding HAASTATTELU Jorma Kaukonen Jack Casady Barry Mitterhoff
AVENGED SEVENFOLD – HAIL TO THE KING (Warner) Vajaa kymmenen vuotta takaperin, City Of Evilin (2005) jälkimainingeissa, Orange Countyn Avenged Sevenfold oli huomionsa ansainnut. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -tematiikan tarkoitusperiinsä valjastanut kopla oli röyhkeä ja älytön, täysin mahdoton tapaus kuvailla kaverille. Vuosia tämän jälkeen yhtyeen päätös coveroida Iron Maidenin kaikista biiseistä juuri Flash Of The Blade kuin ihmeen kaupalla tiivisti ominaissoundiksi muodostuneen sekametelisopan. Nimetön albumi (2008) vielä tuunasi yhtyeen tyyliä onnistuneesti, mutta ylväs nousukiito sai ristikseen karmeita ilmakuoppia bändin alkuperäisjäsenen, rumpali ja laulaja Jimmy Sullivanin kuollessa päihteiden sekakäyttöön. Tragediaa seurannut Nightmare (2010) kävi surutyöstä mutta myös esiripusta loppubändin luomisen tuskan edessä. Itsekin menin retkuun. Loppuviimeksi päämärätön ja sirpaleinen albumi ei ollut kovinkaan hyvä. Kun nyt kuuntelee ensimmäistä ilman Sullivania sävellettyä kokonaisuutta, tulee ensimmäisenä mieleen, että nämä jätkät ovat kusessa. Ainoastaan tuleva näyttää, onko näinkin härskisti menneelle pyllistävässä suunnan tarkistuksessa kyse taiteellisesta irtiotosta vai idealaarin ehtymisestä. Kunnioitettavaa on se, että tietoista päätöstä radikaaliin linjamuutokseen ei ole bändin taholta missään kohtaa kiistetty. Oman sukupolvensa Metallica tai Megadeth on näin ollen, esikuviensa esimerkkiä noudattaen, tarkoituksella vaihta- 6 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SUE nut vauhdin ja vaaralliset tilanteet keskitempoon. Omaksi The Black Albumiksi tai Youthanasiaksi Hail To The Kingistä ei kuitenkaan ole. Siihen ei näkemys yksinkertaisesti riitä. Siinä missä edellä mainitut pioneerit yhtä lailla laskelmoivat jo mainitut peliliikkeensä nuotti kerrallaan, oli niillä myös poikkeuksellista kredibiliteettiä luoda oma tunnistettava kädenjälkensä myös uusien raamien sisälle. Vastakkainasettelu on tässä yhteydessä pakko käydä läpi, jo pelkästään kasvukäyrien identtisyyden takia. Ajatus entistä ytimekkäämmästä ulosannista ei ole ollenkaan huono, mutta Avenged Sevenfold käy sen pariin liian aikaisin. Osiensa summa -formulaa persoonallisesti ja menestyksekkäästi hyödyntäneen bändin perusasioiden tuntemus ei kaikesta päätellen olekaan oletetun korkealla tasolla. Ri?t eivät pure. Kun kappaleiden sisältöä karsitaan, entistä kovemmin koeteltava mielikuvitus ei enää kannakaan kappaleita maaliin. Kun huomaa kelvollisen tunnelman omaavien This Means Warin ja Hereticin loppuvan yht’äkkiä kuin seinään, tajuaa ettei pajatso enää tyhjenekään entisen lailla. Joukon vahvin esitys, ihan Maideniksi valahtava Coming Home liippaa läheltä menneitä, eikä avausraita Shepherd Of Firen kirkonkellojen katveessa kylmiltä väreiltä voi välttyä. Toivoa siis on. Yksioikoisuutensa ansiosta albumi on myös huomionarvoisen linjakas. Siinä sana, jota en olisi koskaan kuvitellut tämän bändin yhteydessä mainitsevani. » 34 « NRO. 9 HENRI EEROLA
8 DEVILDRIVER WINTER KILLS HENRI EEROLA 7 FIVE FINGER DEATH PUNCH THE WRONG SIDE OF HEAVEN AND THE RIGHTEOUS SIDE OF HELL VOLUME 1 (EMI) Julkaisu julkaisulta entistä enemmän takki auki viilettävä Five Finger Death Punch on kaavamaisuudessaan suuren yleisön muttei kriitikoiden suosikki. Itsekin huomasin epäileväni junttikonseptin kantavuutta. Varsinkin, kun nyt tyrkytettiin tupla-albumin ensimmäistä osaa sävelsuonen pulputukseen vedoten. Sisäisen pikkupojan ohjastamana tuore albumi on kuitenkin pyörähtänyt jo viisitoista kertaa kuin varkain. Itsekriittisyydessä on FFDB:n aiemmilla levyillä ollut petrattavaa. Nyt käsillä olevasta kokoomasta en pudottaisi pois edes Tech N9ne -liittoumaa Mama Said Knock Me Outia, vaikka se ensikuulemalta inhokkilistan kärkeen GN’R:n My Worldin kylkeen kiilasikin. Hieman jopa luotan bändin väitteeseen kahdesta albumillisesta hyvää musiikkia. Sen sijaan, päästäessään vokalisti Ivan Moodyn sanoitusten pariin yhtye ampuu itseään jalkaan entistä pahemmin. Tähän asti herran runoilu on ajoittaisessa yhteiskunnallisuudessaan menetellyt, mutta mitä enemmän hän sisintään avaa, sitä pateettisempana liekkinsä palaa. Diary of a Deadman olisi ihan hyvin voinut olla instrumentaali! HENRI EEROLA 9 DEALS DEATH POINT ZERO SOLUTION (Spinefarm) Ruotsalainen Deals Death oli melodeathinsa kanssa vielä edellislevyllä polvia myöten lapsenkengissä. Tässäpä hieno esimerkki A&Rasiantuntijoiden kaukonäköisyydestä, sillä Poin Zero Solution on eittämättä juuri sitä, mitä aikoinaan sopimuspapereita tarjotessa on yhtyeeltä tilattu. Ensimmäinen ja pysyvä mielikuva on Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphant steroideissa. Kaavaa on siis jalostettu huomattavasti massiivisempaan suuntaan. Siltä tämä, hemmetti sentään, kuulostaa. Point Zero Solution on tyylitajuinen, melodioiden, murskaavuuden ja sinfonisuuden kimppakyyti, jonka kruunaa mieleenpainuvien kertosäkeiden suma. Taajaan tarjoillut kosketinmatot luovat nastaa uhman tuntua, eikä rähinävastaava Olle Ekman juuri peittele hihojaan eri ääriäänien kavalkadia esitellessään. Jo pelkkä välitöntä niskan nykimistä aiheuttava Escalation olisi taannut muikean virneen jämähtämisen naamavärkkiin, mutta loppualbumipa on täynnä toinen toistaan viihdyttä- LEVYARVIOT (Napalm Records) DevilDriver on siinä mielessä vanhan liiton metallibändi, että se on juurikaan muuttumattoman miehistönsä voimin hakannut kompromissitta ja väkipakolla musiikkinsa kuulijoiden takaraivoihin. Yhtye kuulosti jo toisesta albumistaan lähtien vain ja ainoastaan itseltään. Sen jälkeen julkaistun kolmen levyn eroavaisuudet merkittiin verenpunan eri sävyin. Suoraviivaisuus ei ole koskaan kuulunut näiden herrojen valttikortteihin. Beast (2011) olisi ollut kiitettävä suoritus melkein tahansa musiikillisella mittapuulla. Etukäteen luvattu brutaali ulosanti kuitenkin kääntyi normaalisti melodioin ja hattu päästä -yksilösuorittein nokittavaa esittäjäänsä vastaan jo toista kertaa bändin uralla. Kokkaa ei nytkään korjata kunnolla, ja Winter Kills on mutaisuudessaan kuin sovitetumpi The Last Kind Words (2007). Mutta hyvä sentään, että kokonaisuus on tällä kertaa rakenettu enemmän jumalaisten kitaraharmonioiden varaan. Nyttemmin jo käsitteeksi muodostuneesta ominaissoundistaan huolimatta Devildriver ei edelleenkään tyydy toisintamaan menneisyytensä oivalluksia, vaan haastaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Näin ollen tämä DevilDriverin julkaisuhistorian sisällä vain kelvollinen suoritus nousee kevyesti yhdeksi vuoden merkittävimmistä metallialbumeista. MYGRAIN – PLANETARY BREATHING (Spinefarm) Käsittääkseni en ole mielipiteeni kanssa yksin, kun totean helsinkiläisen MyGrainin musiikin kestävän huonosti aikaa. Kuten myös maaveljensä Diablon tapauksessa, jokainen uusi albumi on vuorollaan napauttanut näyttävästi palleaan, mutta kuherruskuukauden jälkeen yhteisiä hetkiä on siunaantunut harvakseltaan. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä mitä tuleman pitää, sillä Planetary Breathing maistui al- kuun ihan pahvilta ja sen eri elementit ärsyttivät oikeasti. Meinasin jopa lopettaa ensikuuntelun ennen aikojaan. Siinäpä se pommi: Siitä hetkestä, kun kappaleista piti kaivamalla kaivaa jotakin hyvää, on edetty tilanteeseen, jossa en saa näistä sävellyksistä tarpeekseni. Yksittäistä syytä makeudelle on hankala osoittaa, mutta varmaa on, ettei Planetary Breathing ole lähellekään niin tukossa asioita kuin kaksi edeltäjäänsä. Juju piilee myös siinä, että biisejä ei niin ilmiselvästi kuljeteta kohti kertosäkeitä, ja pikkukivoja kicksejä on taajemmin tarjolla myös kliimaksien ympärillä. Tämä ei tarkoita, etteikö laulettavaakin löytyisi. Tommy Tuovinen on puhtaissa äänissä, aiempaa maanläheisemmän konseptin keskellä, itse asiassa teatraalisempi kuin koskaan. vämpiä rypistyksiä. Point Zero Solution on vakuuttava metallialbumi. Takaumat jo mainittuun klassikkoalbumiin ovat tervetulleita ja muistuttavat siitä, miten paljon oikeanlaisen tunnelman välittämisellä oikeasti on väliä. 7 sä puolesta Iced Earthin ja Nevermoren kohtaamispiste. Bändin nimeä kantava debyyttialbumi kallistuu suoraviivaisessa metallijyräyksessään paljon voimakkaammin ensin mainitun power/thrash-vivahteita kohti. Jälkimmäisen progehtavammat ja teknisesti kiemuraiset tyylittelyt eivät ole juurikaan seuranneet rumpali Van Williamsia. Levyä kuunnellessa materiaalin tasaisen vankka laatu tulee selväksi hyvin nopeasti. Valitettavasti samalla huomaa, että se johtaa nopeasti tasapaksuuteen ilman lukuisia huippuja. Pajavasaran lailla takova Move the Chains sekä vauhdikkaammalla rässiri?ttelyllä ja operaattisiin mittoihin kasvavilla lauluosuuksilla ryyditetty Chalice of Man iskevät selvästi pintaa syvemmälle. Herkemmän osaston biiseistä The Answer tirauttaa myös korkealentoista kyyneltä mallikkaasti. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin liiallinen keskitempoisuus. Sinällään mukavan raskaat tamppaukset kuten The Messenger ja On Warrior’s Wings nostavat nyrkkiä ihan kivasti. Tyrmäysisku jää kuitenkin tulematta. Matt Barlown häikäisevän kova lauluvire huutaa taakseen timanttisempia sävellyksiä. Ashes of Ares on hyvä levy, mutta tässä ryhmässä oleva potentiaali tuntuu paljon suuremmalta. 9 HENRI EEROLA 8 WINDHAND SOMA (Relapse) Tätä bändiä kuunnellessa aika kadottaa merkityksensä. Amerikkalaisen Windhandin kakkosalbumin kappaleet pärisevät takametsien doomia ilman alkua ja loppua, raskaasti ja taianomaisesti. Ri? on jyrisevä ja lähestulkoon täydellinen. Luulin levyn alkuosan vartin pituisia kappaleita ylipitkiksi, mutta albumin päättävä Boleskine on yli puolituntinen seikkailu akustisen alun, tuulen ulvonnan ja roikkuvaksi muuttuvan tarvonnan maailmaan. Laulu ja kitarari? ovat niin samalla taajuudella, että ne sekoittuvat toisiinsa kiehtovasti, kadoten lopulta jälleen viimaan. Windhandin uusi basisti on Coughin nokkamies, laulaja-basisti Parker Chandler. Hänen tamppauksensa on yksinkertaista mutta melkoisen tehokasta. Cough ja Windhand ovat tänä vuonna julkaisseet myös yhteisen splitin. Toinen nimimies Windhandissä on Alabama Thunderpussyn entinen kitaristi Bogdan, jonka tuoma potku terävöittää Windhandin utuista kaaosta. Kuitenkin naissolisti Dorthia Cottrell on se, joka luo Windhandille omanlaisensa kolkon sävyn. Cottrellin valittava ja noitamainen laulu kuuluu kuin tukahdutetusti sumun seasta. Federal Bones on levyn synkin kappale ja alavireistä bassoa arvostaville se toimivin, joskin sen lauluosuus on astetta muita keveämpi. Evergreen on akustinen hymni, se kaunis väliveto, joka pitää ihmetyksekseni nykyisin olla mukana levyllä kuin levyllä. Soma on kiehtova ja raskas levy, mutta monotonisuudessaan ja puolihartaudessaan lopulta vähän väsyttävä. ANNIKA BRUSILA SUE HORISONT TIME WARRIORS (Rise Above) Ahkerasti tänä kesänä Eurooppaa kiertänyt ruotsalainen Horisont pursuaa kimmoisaa kierrätysrokkenrollia Örebro- ja Göteborgskenen jälkiaallossa. Soundi on vekkuli sekoitus Graveyardia, Thin Lizzyä, Lynyrd Skynyrdiä, permanenttiheviä, ?nnhitsiä ja psykedelistä iskelmää. Horisontin vahvuuksia ovat ketterä rytmi-ilakointi, vaiherikkaat kekkaloinnit ja hyvin etenevä komppi. Yhtyeen kolmannella levyllä on peräti kymmenen biisiä, ja sutinaa piisaa jokaisessa aivan läkähdyksiin asti. Se onkin Horisontin suurin synti. Itsekriittinen ja rohkea turhien ja vanhaa toistavien biisien karsiminen levyltä olisi vahvistanut lopputulosta merkittävästi. Esimerkiksi She Cried Wolf ja läpiräpelletty Brother ovat suorastaan huonoja. Muutoinkin kahden levyn jälkeen uudet sävyt olisivat olleet tervetulleita. Levyesittelyssä puhutaan aiempaa hevimmästä soundista. Tätä en kuunnellessa huomaa. Sen sijaan vähäiset pehmeät bluesin sävyt kiinnostavat. Ruotsiksi vedetty Dödsdans on levyn paras kappale. Sen samettinen svengi yhdistettynä lämpimästi laulettuun morbidiin hautatarinaan voisi olla se virkistävä polku, jota Horisont voisi enemmänkin tutkia. Samaa pehmeyttä kuullaan levyn sinkkulohkaisun Writing On the Wallin b-puolella Real Side Chainilla. Sen blueskeinu ja paikoin matalampi laulu sytyttävät oktaavia ylempää kybällä kiskotun tuotannon joukossa. Samasta syystä debyyttilevyn Du Röde on edelleen kaiken revittelyn joukossa yhtyeen koskettavin retrobiisi. Sopivassa menomoodissa tämä kireä mokkatakkimusa toimii nousuhumalan tavoin, mutta puolimaratonina se kääntyy lopulta ylivatkaamiseksi. ANNIKA BRUSILA 7 ASHES OF ARES ASHES OF ARES (Nuclear Blast) Amerikkalainen Areen Tuhkat on miehistön- » 35 « NRO. 9 HENRI EEROLA ALEKSI AHONEN 8 DREAM THEATER DREAM THEATER (Roadrunner) Progressiivisen metallin maailmanlaajuisesti suurin nimi harjoittaa kahdennellatoista studioalbumillaan klassista tilinpäätössymboliikkaa. Nimikkolevyn julkaisu ei tässä tapauksessa tarkoita radikaalia musiikillista muutosta. Bändin paljon puhuttu rumpalinvaihdos saa lopullisen päätöksensä, kun kannumaisteri Mike Mangini on osallistunut nyt myös sävellystoimintaan. Miehen rytmittely on hyvin ihailtavaa, olematta kuitenkaan liian konemaista kikkailua. Levyn linja on Uniteatterin uran skaalalla jälleen melodisemmasta päästä. Enemy In-
leissa luulisi olevan rattoisampaa, sillä Freia oli myös rakkauden jumalatar kun taas Odin oli yksisilmäinen vanha ukko. Tarina on eeppinen ja kiinnostava, mutta tämänkin konseptilevyn perimmäiseksi ongelmaksi koituu se, että musiikki ei kykene nousemaan tarinan tasolle. Tyrin folk-viikinkimetalli on kylläkin laadukasta ja pätevästi soitettua, mutta se ei tarjoa yhtään mitään sellaista, mitä yhtye ei olisi jo toteuttanut paremmin aiemmilla levyillään. Jos Valkyrja olisi elokuva, niin se viihdyttäisi hetken ja sen katsoisi mielellään kerran läpi, mutta siihen tuskin toiste palaisi. JUSSI LAHTONEN 8 LEVYARVIOT ONSLAUGHT – VI (AFM Records) Brittiläinen thrash metal -veteraani Onslaught on soittanut jo kolme vuosikymmentä, pitänyt välillä 13 vuoden luovan tauon ja nauhoittanut tätä ennen viisi täyspitkää. Nyt bändi räjäyttää potin suorastaan saatanallisen kovalla thrash-kiekolla. Uransa parhaalla levyllä Onslaught kohoaa thrashin kärkikaartin eturintamaan. VI on murea, äreä ja kireä thrash-pläjäys, joka nakkaa tuleen intron lisäksi kahdeksan tiukkaa dynamiittipötköä, joiden tuhovoima on räjähtävä. 30 vuoden jälkeenkin vimmaa ja voimaa riittää. Biisit kuten kuningasbiisi 66’Fuckin’6, brutaali avausraita Chaos Is King sekä bensankatkuinen Fuel For My Fire avaavat tulen väkijoukkoon tosimielellä eivätkä emmi hyökätä ilman armoa. Levy ei suinkaan ole pelkkää paahtoa, vaikka näin tasokas paahto sekin jo riittäisi erinomaiseen lopputulokseen. Children Of The Sand sisältää jopa jousisoittimia ja naislaulua, ja sen kontrastit vain syventävät kappaleen synkkää tosielämän sanomaa Lähi-Idän loputtomista kriiseistä. Kappaleen monet sävyt yhdistettynä tappavaan tarttuvuuteen tekevät siitä mahtibiisin, joka toimii tappavasti jo kertakuulemalta ja vain paranee jatkokierroksilla. Vokalisti Sy Keeler on huimassa vedossa. Mies puhkuu ja puhaltaa vaikka tiilitalot kumoon, ja siihenhän ei aikoinaan pystynyt edes Sepe Susi. Kitaristikaksikko Roggett ja Rosser-Davies nakuttavat kuin Tikkakosken mannekiinit, ja samalla sykkivä groove tekisi Louisinan suiston blues-veijaritkin onnellisiksi. Levy on miksattu ja tuotettu oivallisesti, ja nykytuotantoa niin usein vaivaava kliinisyys on tipotiessään. Soundit ovat toki selkeät ja tätä päivää, mutta niistä ei puutu rosoisuutta ja dynamiikkaa. Kuuskuus-vitun-kuus! side sekä tiukka instrumentaali Enigma Machine rouhivat astetta raskaammalla paineella, mutta pääosassa levyllä ovat The Looking Glassin ja Along For the Riden ilmavat ja hieman jopa rockaavat tunnelmapalat. Surrender to Reason soinnuttelee välillä hyvin vahvasti Rushin hengessä. Kitaristi John Petruccin ennakoimat vahvat elokuvamusiikkivivahteet ovat selvimmin esillä levyn parhaassa biisissä, 20-minuuttisessa Illumination Theory -eepoksessa. Heviri?ttelyn väliin mahtuu pitkät pätkät klasarin ja Hans Zimmerin välimaastossa liitelevää komeaa paisuttelua. Ilman The Bigger Picturen ja Behind the Veilin latteaa poljentoa käsillä olisi turkasen kova albumi. Tällaisenaankin levy lupaa Dream Theaterin tulevaisuudelle paljon hyvää. tahtiin sykähtelevä Victim Of Ritual on tarttuva kipale, jonka tunnevirtaan voi Tarjan tulkinnan myötä heittäytyä. Levyn yleissävy on harmoninen ja tummasävyinen. Max Liljan soittamat ja toteuttamat sello-osiot tuovat lisäsävyjä, kuten myös taiten käytetty orkestraatio, joka lisää musiikillista dramatiikkaa ja hetkittäin myös elokuvallisuutta. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa karkaa käsistä ylettömäksi pauhuksi. Monikielinen Mystique Voyage on albumin keskeisimpiä kappaleita, samoin kuin majesteetillinen Deliverance sekä onnistunut Peter Gabriel -laina Darkness. Lucid Dreamerin kontrastit miellyttävät korvaa, erityisesti kappaleen loppuhuipennus. Aiemmin sinkkubiisinä kuullun Never Enoughin räväkämpi poljento rouhii mainiosti ja tuo esille hyvin Tarjan räväkämpää, rokkaavampaa puolta. Jo pelkkä biisin alku iskee keskushermostoon, ja lopun pauhu on suorastaan räjähdysmäinen. Jos ei tätä ja tarttuvaa Neverlightia soiteta keikoilla, niin jo on kumma. soittanut Rune Eriksen. Bassossa Einherjerin Frode Glesnes ja rummuissa itsensä Nick Barker, joka on tuttu niin monesta bändistä, että niitä on turha edes luetella. Yhteinen kokemus ja soittotaito on huikea, samoin jaettu intohimo heavy metalin juuria kohti. Twilight of the Gods syntyi alun perin Bathory-tribuutiksi, ja Bathory on myös bändin suurin yksittäinen vaikuttaja perinteisten 80-luvun hevibändien ohella. Jylhän raskas metallipaatos sekä myyttinen sankarihevi kuulostavat päällisin puolin hyviltä, ja sitähän ne teknisesti ovatkin. Biiseissä on myös soittamisen iloa, ja sen kuulee, että muusikoilla on ollut ilo soittaa konstailematonta vanhan liiton sankarimetallia. Mutta vaikka yhtye seuraa edeltäjiensä latuja, se jää silti perässähiihtäjäksi, jonka biisien sijasta on parempi kaivaa ne esikuvat uusintakuunteluun. 9 ALEKSI AHONEN 8 TARJA COLOURS IN THE DARK (Ear Music) Tarja Turusen edellinen albumi What Lies Beneath ilmestyi lähes täsmälleen kolme vuotta sitten. Tummasävyinen, tunnelmallinen ja huoliteltu albumi oli ammattitaitoista jälkeä joka osa-alueella sekä kompaktimpi ja yhtenäisempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Uusi levy Colours In The Dark jatkaa hyvää kehityssuuntaa ja vie Tarjan ilmaisua jälleen eteenpäin. Tarja käyttää ääntään laaja-alaisesti ja monimuotoisen monipuoliset kappaleet tukevat häntä hyvin. Levyllä on paljon nyansseja ja Tarjan bändi on hyvässä vireessä. Erityisesti kokenut rumpali Mike Terrana yhdessä basisti Doug Wimbishin kanssa pitävät huolta, että albumin rytmitys on elävän dynaaminen. Tarja tulkitsee tunnetiloja paikoin todella väkevästi. Heti levyn avauskappale, boleron JUSSI LAHTONEN 7 TWILIGHT OF THE GODS FIRE ON THE MOUNTAIN (Season of the Mist) Superryhmät ovat musiikin saralla usein kaksiteräinen miekka. Ensisilmäyksellähän tuntuu usein hienolta idealta, että eri bändeissä kunnostautuneet ja kuuluisiksi tulleet muusikot päätyvät bändin tai projektin merkeissä yhteen ja tekevät levyn. Jos musiikin teko olisi matematiikkaa, niin olisi selvä, että mitä useampia isoja nimiä, niin sitä isompi lopputulos. Musiikki ei kuitenkaan ole matematiikkaa, ja joskus yksi plus yksi on edelleen yksi. Twilight Of The Godsin kokoonpano on päällisin puolin huikea. Vokaaleissa Primordialin Alan Averill. Kitarassa Thyr?ngin Patrik Lindgren rinnallaan Mayhemissa SUE JUSSI LAHTONEN JUSSI LAHTONEN 7 TYR VALKYRJA (Metalblade) Färsaarelainen Tyr se vain jaksaa tasaisen tappavaan tahtiin. Viidessätoista vuodessa on syntynyt seitsemän täyspitkää. Yhtye lähti kotisaariltaan Tanskaan ja jättäytyi Jacob Hansenin käsiin, joka tuotti, miksasi ja masteroi albumin. Bändi on nykyisin kolmen miehen yhtye, sillä rumpali otti ja lähti juuri ennen levytyksiä. Sessiomies George Kollias astui puikkoihin, mutta ymmärrettävästi pääpaino on kitaratyöskentelyllä. Valkyrja on konseptialbumi nimettömästä viikinkisoturista, joka lähtee taistelukentille siinä toivossa, että sankarikuolema koittaa ja valkyyriat vievät hänet mukanaan. Tavoitteena ei ole kuitenkaan kausikortti Valhallassa kuten yleensä, vaan pääsy aasajumalatar Freian saleihin. Kuten yleisesti on tiedossa, niin puolet taistelussa kaatuneista viikingeistähän päätyi Freian saleihin. Freian sa- » 36 « NRO. 9 FROM THE VASTLAND KAMARIKAN (Indie Recordings) Iranilainen black metal -artisti Sina on hatunnoston arvoinen mies. Sina on uskaltanut toteuttaa omaa musiikillista näkemystään kulttuurissa, jossa erityisesti metallimusiikki on todellista vastakulttuuria ja kirjaimellista paholaisen musiikkia. Kovan linjan muslimimaissa metallimusiikin teosta ei koidu pahimmillaan nimellistä paheksuntaa tai parhaimmillaan vahvaa radiosoittoa ja palkintoja. Siitä voi koitua kuoleman ja vankeuden uhka. From The Vastland esiintyi tänä vuonna ensimmäistä kertaa livenä Norjan Infernofestivaaleilla, josta käsin yhtye nykyisin vaikuttaa. Yhden miehen yhtye ammentaa musiikilliset vaikutteensa norjalaisen black metalin tyylikeinoista, aihepiirit Sina sen sijaan on ottanut oman maansa historiallisista persialaisperinteistä ja kulttuurista kuten Ahrimanista ja muusta mytologiasta. Sina soittaa kaikkia soittimia ja hoitaa myös vokaalit, eli Teheranin mies jatkaa perinteistä black metal -erakoiden multi-instrumentalismia. Kamarikan on raakaa paahtoa ja blast beatien ylivoimaa vanhan liiton bläkkiksen tyyliin, mutta samaan aikaan albumilla on draaman, kontrastien ja tarkoin harkittujen yksityiskohtien tajua sekä aitoa tunnetta, joka nykyisin niin usein puuttuu genrestä. Levy on sellaisenaan vahva taidonnäyte ja verevä black metal -albumi, ja se olisi sitä vaikka sen tekijä olisi kotoisin mistä tahansa. Toivoa sopii, että persialainen black metal leviäisi maihin, joissa sananvapaus on surkea vitsi ja joissa raskaalla musiikilla on vielä aitoa voimaa herätellä muutostarvetta. JUSSI LAHTONEN 6 LUCID DREAMING THE CHRONICLES PART I (Limb Music) Ilmeisesti alkavassa syksyssä on taikaa, sillä Lucid Dreaming vastaa tämän kuukauden jo kolmannesta teemalevystä. Power metal yhtyeille teemalevyt eivät suinkaan ole vieras asia, ja hyvin usein mopo karkaa käsistä. Tai sitten lopputuloksena on taas yksi Nostradamus-konseptilevy. Tällä kertaa teemalevyn aihe on kuitenkin oivallinen, sillä yhtye on ottanut Christopher Lloydin klassisen kirjasarjan, walesilaisiin taruihin perustuvan Prydainin kronikat työn alle. Viisiosaisen mestariteoksen kelttiläispohjaiset teemat ja omaleimainen kerronta ovat Suomessa jääneet hieman pimentoon huolimatta siitä, että sarja on sentään käännetty kokonaan 1980-luvulla. Suurelle yleisölle tunnetuin versio aiheesta lienee Disney-piirroselokuva Hiidenpata, joka perustuu sarjan ensimmäisiin osiin. Sanoituksellinen anti on kiinnostava ja toimiva, ja konseptialbumi toimii kerrankin tältä osin. Sääli vain, että itse musiikki on perinteistäkin perinteisempää ja vanhoihin kliseisiin turvautuvaa yltiögeneeristä perus-poweria, jonka yliampuva mahtipontisuus ja bombastinen pauhu jättää kylmäksi. Ylipitkä albumi jytisee ja jylisee, mutta kaiken kilkutuksen ja laukkahevin sisältö on pitkälti tyhjää täynnä. Lloydin klassinen tarina ansaitsisi paremmat puitteet. JUSSI LAHTONEN sue.fi
8 UNSHINE DARK HALF RISING JUSSI LAHTONEN 8 MAEL MORDHA DAMNED WHEN DEAD (Candlelight) Irlannista ja irkkubändeistä tulee monelle mieleen iloiset viulut ja juomalaulut, tai sitten ylimainostetut kaljanhuuruiset festaribändit, joiden mustalaispunkrock saa joraamaan massojen mukana. Asiat voi tehdä Vihreällä saarellakin toisin, kuten Mael Mordha tekee. Bändin neljäs kokopitkä rouhii olan takaa melankolisen melodista ja raskaskätisen folkvivahteista doomia, jossa aihepiirit pyörivät manan majoilla, kelttitarustojen kuoleman valtakunnissa sekä Irlannin mytologioissa ja historiassa. Kansantarut kytkeytyvät raskaisiin ri?eihin ja jylhään tunnelmanluontiin, jossa ei armoa tunneta eikä sitä pyydetä, jos vaikkapa engelsmannit sattuvat häiriköimään Irlannin rannoille. Perinteistä irlantilaista laulutyyliä hyödyntävä laulaja Roibéard Ó Bogailin ääni on vahvojen tunteiden täyttämä, ja basisti Dave Murphy pitää huolen siitä, ettei murea pohjavire laannu. King Of The English, All Eire Will Quake sekä The Sacking Of The Vedjafjord saavat heiluttamaan miekkaa bändin jäsenten promokuvien tapaan, ja levyn päättävä eeppinen nimikkobiisi ei jätä kiveäkään kääntämättä. JUSSI LAHTONEN 6 DOOM UNIT III (Warner Music) Radio Rockin vuoden 2009 Starba-kilpailusta pinnalle ponnahtanut Doom Unit takoo kuumaa rautaa aktiivisella otteella, sillä yhtye on suhteellisen nopealla aikataululla pullauttanut ulos jo kolme täyspitkää. Miehistömuutoksia on tapahtunut sen verran, että aikaisemmin tuottajana toiminut Happoradion AH Haapasalo on ottanut myös basistin tontin hoitaakseen. Bändin konseptina on yhdistellä kakkosluokan melodioita, stonerilta haiskahtavia ri?ejä sekä yhdentekeviä kertosäkeitä keskenään. Tuloksena on melankolista synkistelyrockia, joka väljähtyy soittimessa jo ensimmäisen pyörityksen aikana. Albumin tarttuvin ralli on letkeästi groovaava Square1, jonka salaisuus piilee yksinkertaisessa mutta varsin koukuttavassa pääriffissä sekä hilpeästi eteenpäin soljuvassa kertsissä. Kyseinen kappale on kuitenkin lähes ainoa valonpilkahdus, sillä Doom Unitin uutukainen on todella heppoisista aineksista rakennettu, mitäänsanomaton, kertakäyttökuunteluun tarkoitettu kokonaisuus. Silloin kun kappaleet rakennetaan täysin kertosäkeiden varaan, niin sävellyksien pitäisi olla poikkeuksellisen laadukasta tavaraa. Jatkossa bändin pitää joko muokata tyyliään astetta rankempaan stonerhenkiseen runtta- VILLE PEKKALA 8 ANNIHILATOR FEAST (EMI) Kanadan vanha sotaratsu ei osoita hiipumisen merkkejä neljännellätoista albumillaan. Despootin elkein Annihilatoria kipparoiva Je? Waters on pysynyt tyylilleen uskollisena kaikki nämä vuodet. Tiedossa on siis tanakkaa ri?ttelyä, tyylitajuista sooloilua sekä haavanlehtiä vapisuttavan herkkää kitaranäppäilyä. Feast ei turhia arastele, sillä estot karisevat mielestä sillä sekunnilla, kun Deadlock pärähtää soimaan kaikessa tylyydessään. Kappale on raivokas pelinavaus, joka tarjoilee oppikirjamaista thrash-pauketta hienoimmillaan. Myös vokalistin voimakastahtoinen ärjyminen on kypsän ja vakuuttavan kuuloista. Levyn omituisin ja samalla selvästi huonoin biisi on Wrapped, joka kuulostaa perverssiltä nu metalin ja grungen risteytykseltä. Tällä kertaa irtiotto tutusta sapluunasta ei vaan toimi. Perfect Angel Eyes sen sijaan tunnelmoi solidisti legendaarisen Phoenix Risingin jalanjäljillä, vaikkei toki samanlaiseen mahtavuuteen ylläkään. Levyn paras kappale on viimeistä edellisenä kuultava Fight the World, joka lähtee heruttelevan intronsa jälkeen sellaiseen lentoon, että hiuslakat irtoavat otsakiehkuroista. Ajoittaisista suvantokohdistaan huolimatta Feast on vähintäänkin onnistunut kokonaisuus, jonka tahdissa kelpaa viettää laatuaikaa. VILLE PEKKALA 7 FROSTTIDE AWAKENING (NoiseArt) Itävaltalaisen lafkan suojissa operoiva Frosttide on vuonna 2009 perustettu jyväskyläläinen poppoo, joka on ehtinyt julkaista kaksi demo-EP:tä ennen nyt julkaistavaa esikoisalbumia. Ensivaikutelmani yhtyeestä ei ole järin ylentävä, kun huomaan, että debyyttialbumin kanteen on kirjailtu yksi maailman yleisimmistä levynnimistä. Kyseessä onkin varsinainen omaperäisyyden riemuvoitto. Albumi alkaa ylipitkällä introlla, jonka laimeat kosketinmaalailut ovat varsin unettavaa kuunneltavaa. Levyn nimibiisin pärähtäessä soimaan taso kuitenkin nousee pari pykälää ylöspäin. Kyseinen kappale osoittaa, että bändi osaa säveltää varsin väkevän kuuloisia melodeath-veisuja, joissa liikutaan vahvasti Ensiferumin kairaamalla jäällä. Luvassa on siis reipasta folk-poljentoa, joka on epäsuomalaisen iloista ja ajoittain hyvinkin mahtipontista. Frosttiden debyytin ongelmana on originellin otteen puuttuminen lähes täysin. Levy ei onnistu puhuttelemaan, vaikka kaikki on päällisin puolin ihan kunnossa. Sävelkulut ovat aivan liian tuttuja monesta eri yhteydestä, eikä tuotantopuolellakaan ole tehty minkäänlaisia sivuaskelia. Kokonaisuuden yllä leijuukin vahva varman päälle pelaamisen tuoksu. Ei tässä missään nimessä sentään suoranaiseen matkimiseen sorruta, mutta kyllä nuorilta kavereilta voisi odottaa enemmän tuoreita ideoita sekä uusia näkökulmia. sä muodossa, eikä niitä ole turhaan lähdetty venyttämään ilman syytä. Vaikka albumin pääpaino onkin nopeassa speed metal -tulituksessa, niin vaikutteita on otettu myös perusheavyn sekä rockin puolelta. Mieleen putkahtavat helposti esimerkiksi Venomin tai Peer Güntin tuotannot, kun yhtäläisyyksiä haetaan oman genren ulkopuolelta. Speedtrapin esikoiskiekko on hyvin tasavahva kokonaisuus, jossa yksikään biisi ei nouse toisten yläpuolelle niin hyvässä kuin pahassakaan. Tuskinpa näin epämuodikas albumi 2000-luvun metallifaneja juurikaan koskettaa, mutta varhaiskeski-ikäisten reliikkien huulille Powerdose varmasti nostaa oluenhuuruisen hymyn. VILLE PEKKALA 7 LEVITICUS THE STRONGEST POWER (Ektro Records) Ektro Records jatkaa satunnaista 80-luvun hevi-epämääräisyyksien uudelleenjulkaisutoimintaansa. Thor ja Crom saavat seuraa ruotsalaisen Leviticusin kakkosalbumista. Mooseksen kolmannesta kirjasta nimensä napannut trio oli ensimmäisiä valkoisen metallin edustajia. Omistin The Strongest Powerin aikoinaan vinyylinä, ja neljännesvuosisadan vanhoine muistojeni perusteella kyse oli keskivertoa paremmasta tuotoksesta, jossa taustalaulut kuulostivat huvittavasti King Diamondilta. Samainen kuulokuva toistuu vieläkin, vaikka tuskin asialla oli Tanskan vihtahousu. Leviticusin ilmaisu oli vuonna 1985 jo hieman ajastaan jäljessä UFO- ja NWOBHM-vaikutteineen. Kitaristi Björn Stigssonin johtama ryhmä päivittikin soundinsa kahdella viimeisellä pitkäsoitollaan kosketinsoittimilla kasariaikaan. Bändin kehityskaari oli samankaltainen kuin Europen, jonka ensilevyt tulevatkin mieleen Leviticusta kuunnellessa. The Strongest Power ei ehkä ollut vuoden 1985 parhaimmistoa, kuten silloin arvovaltainen Kerrang! lausui, koska kilpailu oli VILLE PEKKALA 8 SPEEDTRAP POWERDOSE (Svart) Lappeenrannan hämyisissä ghetoissa ensilimansa luonut Speedtrap laittaa debyyttialbumillaan niskat nykimään rosoisen speed metallin tahtiin. Yhtyeen soundi on hyvin perinteitä kunnioittava ja albumi olisikin yleisilmeensä puolesta voinut hyvin ilmestyä jo 80-luvulla. Powerdose on jämäkkä kahdeksan biisin paketti, jolla on mittaa karvan alle puoli tuntia. Yhtyeen nimestä voi jo päätellä, että tempot ovat levyllä varsin korkealla ja kappaleet saavat itse kunkin hengästymään aika lailla. Siksi onkin hyvä, että biisit esitetään tiiviisSUE » 37 « NRO. 9 kova. Kun taas vertaa nykytarjontaan, niin Helvetets Portin ja Steelwingin kaltaisilla retroilijoilla on pitkä matka esimerkiksi The Winner, Deborah And Barak ja On the Rock -aloitustroikan tasolle. Viimeksi mainittu kieliikin jo tulevasta melodisemmasta linjasta. MIKA PENTTINEN 7 WHITESNAKE MADE IN BRITAIN / THE WORLD RECORD (Frontiers) Klassisen rokin toimenkuvaan kuuluu, että livejulkaisuja ilmestyy enemmän kuin tuoretta materiaalia. Whitesnakellekin kyseessä on jo toinen livetallenne kuluvalle vuodelle. Whitesnake tosin tekee vielä uuttakin materiaalia, joten aivan samoja biisejä ei kierrätetä vuodesta toiseen. Myöhempää historiankirjoitusta ajatellen lienee paikallaan, että häntäpään levyjen materiaalistakin löytyy taltiointeja. Ykköslevy on kasattu vuoden 2011 Brittein saarten kiertueelta ja kakkonen on tarkemmin määrittelemättä nauhoitettu ”ympäri maailmaa”. Laajalla otannalla on saatu kerättyä kiertueen settilista-anti samoihin kansiin. Puolenkymmentä Whitesnake-keikkaa todistaneena voi vain ihmetellä, miten toimiva paketti tuplakko on. Päälaulajankin laulu kuuluu selvästi, toisin kuin aidossa livetilanteessa, jossa vokaalit on ulkoistettu pääosin taustabändille ja yleisölle. David Coverdalen tulkinta on melko karua etenkin ylärekisteriä vaativissa areenarokeissa, mutta rauhallisemmat palat, kuten Rod Stewartin mieleen tuova Fare Thee Well sekä vanha bravuuri Ain’t No Love In The Heart Of The City mieheltä vielä taittuvat. Ikävä kyllä kierosilmäisenä paksuna ?nninaamana Deep Purpleen aikoinaan kiinnitetty Coverdale ei suostu luopumaan rokkikukon roolistaan, johon hänellä ei enää ole rahkeita. MIKA PENTTINEN LEVYARVIOT (Massacre) Kappas, teemalevy, ja vieläpä kelttiläishenkinen. Kolmas konseptilevy tässä kuussa, ja kolmas kelttiläisteemainen albumi. Kohtaloa vai sattumaa? Oli miten oli, niin kotimainen Unshine pärjää sekä konsepti- että kelttiläistaistossa mainiosti eikä jää kummassakaan peränpitäjäksi. Itsensä aikoinaan druidimetalliksi nimenneen yhtyeen tyylillä ei ole suinkaan mitään tekemistä Kivimetsän Druidin kanssa. Pikemminkin kyse on folk-vaikutteisesta goottimetallista, jonka vahvana polttopisteenä on Susanna Vesilahden laulu. Bändi tekee levyjään hartaasti ja huolella, edellisestä albumista on jo viisi vuotta aikaa. Huolellinen valmistelu ja levyyn panostaminen näkyy ja kuuluu, sillä albumi on harkittu kokonaisuus, jonka teemat sijoittuvat kelttiläiseen rautakauteen Belgian seuduille. Levyllä on selvä punainen lanka, ja draaman kaari huipentuu albumin loppupuolella olevaan Ikuinen taistelu -kappaleeseen, joka liki 13 minuutin mitassaan on kunnianhimoinen ja vakuuttava teos. Lopputulos on sen verran vahva ja mieleenpainuva, että ei ole ihme, jos bändille pukkaisi yhä enemmän keikkaa erityisesti Keski-Euroopassa. ukseen tai palkata riveihinsä huomattavasti pätevämpi hittinikkari. Nykyisenkaltaisen menon jatkuessa yhtye jää takuuvarmasti väliinputoajan rooliin.
PARIISIN KEVÄT – Jossain on tie ulos (Sony Music) Kun kuuntelee Pariisin Kevään neljättä albumia, Jossain on tie ulos, on vaikea muistaa, että bändin ensimmäisestä levystä on vasta viisi vuotta. Suurelle yleisölle Pariisin Kevät on yhä tuntematon, vaikka jo vuonna 2008 julkaistu Meteoriitti hurmasi kriitikot ja ylsi mukaviin myyntilukemiinkin. Kakkoslevy Astronautti saikin sitten jo kultaa ja poiki Emma-ehdokkuuksia: Tämän kylän poikii ei suotta ollut ehdolla vuoden parhaaksi biisiksi. Kolmas levy Kaikki on satua ilmestyi viime vuoden keväällä, ja levyn sinkkubiisi Kesäyö oli vuoden soitetuin radiobiisi. Ja nyt sitten ilmestyy Jossain on tie ulos, jonka Arto Tuunela on tuottanut itse. Alunperin levyn nimeksi piti tulla Kolibri, mutta nimen sijaan tätä pientä lintua saadaan nyt ihailla levyn kansikuvassa. Toisaalta Jossain on tie ulos on tuttua Pariisin Kevättä, vaikka kitarat pörisevät aikaisempaa enemmän. Toisaalta bändi on onnistunut hienovaraisesti uudistumaan aiempaa rosoisempaan ja paikoitellen jopa suomirokahtavaan suuntaan. Niin tosiaan: Pariisin Kevät on entistä enemmän bändi, ei vain joukko Tuunelan ympärille kasattuja muusikoita. Aiempien levyjen lailla Jossain on tie ulos ei avaudu helposti. Ilmeisimmät hitit on helppo tunnistaa, mutta epäilemättä ajan kanssa helmiä löytyy joukosta vielä lisää – ihan niin kuin aiempienkin Pariisin Kevään levyjen kanssa on käynyt. Vielä muutaman kymmenen kuuntelun jälkeenkin korviin tarttuu koko ajan jotain uutta, mikä lupaa levylle pitkää ikää. Siitä on vaikea erottaa 9 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SUE mitään erityistä teemaa lukuun ottamatta tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, mikä on tavallaan leimannut myös aikaisempaa tuotantoa. Tulkinnat saavat jäädä jokaisen kuulijan omiin korviin. Ehkä juuri siksi levyltä ensimmäiseksi singleksi irrotettu Odotus tuntuu ilahduttaneen myös niitä, jotka eivät aiemmin ole Pariisin Keväästä perustaneet. Paitsi että se on levyn ilmeisin hitti, sen Pariisin Kevääksi yksinkertaiset lyriikat ovat täynnä haikeutta ja kaipausta – niin, odotusta. Odotus on riipaisevan kaunis biisi, ehdottomasti yksi kuluvan vuoden parhaista julkaisuista ja kenties jopa bändin paras kappale koskaan. Levyn toiseksi kohokohdaksi nousee Seisminen järistys, jonka sähköisesti nakuttava alku saa 80-lukuisia, kitaran rouhimia sävyjä ja tuo kuunvaloineen mieleen kaikista oudoista vertauskohdista ehkä sen oudoimman, nimittäin Eppu Normaalin Kuuvartalo yöllä -biisin vuodelta 1981. Kumpikin saa aikaan kylmiä väreitä. Positiivisessa mielessä. Levyn kummassakin päässä on yllätys. Sen aloittava Viimeinen päivä ei ensin kuulosta Pariisin Keväältä ollenkaan, sillä Tuunela aloittaa laulun uhkaavan matalalta ja liki tunnistamattomasti. Tätä kuulisi mielellään lisääkin. Lopussa taas on Peittävää kohinaa, Pariisin Keväälle epätavallinen slovari, jonka riipaisevuus jättää tyhjän ja hämmentyneen olon, sydämen vähän vereslihalle. Mutta sillä hyvällä tavalla, joka saa aikaan sen, että on pakko laittaa levy pyörimään uudestaan. » 38 « NRO. 9 MARJUT MUTANEN
9 RÄJÄYTTÄJÄT AWOPBOPALOOPOP ALOPBAM RÄJÄ (Ektro) LEVYARVIOT Rock on maailman konservatiivisinta musiikkia. Jääkiekko-otteluiden erätauoilla ja kansanradioissa soivat mukarankat ärjähtelyt ovat tässä ajassa, paikassa ja kulttuurissa niin kaukana kapinasta kuin musiikilla pääsee. Räjäyttäjät on tervetullut yhtye, koska se pitää rock’n’rollin vaarallisena. Kun biisin nimi on Stoogesia mukaillen Ei hauskaa ja kun sen melodia on pitkälti Wigwamin Luulosairas, on sekä epäselvää että merkityksetöntä, onko kyseessä oma biisi vai ei. Räjäyttäjät tunkee likaisen imukärsänsä syvälle rockkulttuurin kollektiiviseen tajuntaan ja ottaa sieltä mitä tahtoo. Jokainen uusi kappale on useasta kohdasta tuttu. Sama rajattomuuden tuntu vallitsee sanoituksissa. Räjäyttäjät laulaa suomeksi samaan tapaan pseudosti kuin garagerockbändi Hurriganes englanniksi. Ei siitä selvää saa, mutta hyvältä se kuulostaa. Kahden jo mainitun yhtyeen lisäksi Räjäyttäjien asenteesta aistii anarkopunkpioneeri Sleepy Sleepersin vaikutuksen. Awopbopaloopop Alopbam Räjän svengi on outo ja houkuttava. Se kuulostaa välillä todella rasittavalta, ja juuri niinä hetkinä sen haluaa kääntää täysille. Kun Räjäyttäjät soittaa, tuntuu kuin musiikilla olisi merkitystä. Se soittaa eläimellistä, kiimaista, syntistä, vaarallista rock’n’rollia. Panisin. ARI VÄNTÄNEN 8 JULIANNE BARWICK NEPENTHE (Dead Oceans) Julianne Barwick on todella kiinnostava uusi tuttavuus. Vuonna 2011 julkaistu The Magic Place oli hänelle pienimuotoinen läpimurto, mikä on pieni ihme hieman vaikeammin omaksuttavan ambientmusiikin saralla. Uudelle levylleen Julianne löysi inspiraatiota ja luomisympäristön Islannin Reykjavikista Sigur Rósin studiosta yhdessä tuottaja Andy Somersin kanssa. Barwick luo kollaaseja omalla äänellään. Omien sanojensa mukaan hän on ollut aina kiinnostunut ihmisäänistä ja erilaisten tilojen luomista heijasteista ja kaiuista ja näiden yhteissoinnista. Levyllä onkin hyvin vähän muita soittimia hänen ja kuoron äänten lisäksi. Levyllä on myös kovin vähän tekstejä. Vasta kolmannen kappaleen kohdalla kaikujen ja huokailujen keskeltä erottuu laulettuja sanoja, sekin hoettu sananparsi. Parhaiten levyn yleisilmapiiriä voisi kuvailla sanalla taivaallinen. Mielikuvitukseen piirtyy kuvia usvaisesta ja sateisesta, tyynestä islantilaisesta rannasta, jossa sarvivalas käy pinnassa haukkaamassa ilmaa ennen kuin painuu meren hyiseen syvyyteen. Levylle olisi voinut harkita sovituksiltaan hieman vaihtelevampia kappaleita. Nyt muistijälkiä ei jää, vaan kappaleet soivat toisensa perään liiankin samankaltaisissa tunnelmissa. Silti levy toimii todella hyvin rauhoittavana musiikkina esimerkiksi apurahaa hakeville tieteilijöille, joilla meinaa hermo palaa Suomen Akatemian keksimien rahoitusmallien säätämisessä. THOMAS LILLEY 9 NEKO CASE THE WORSE THINGS GET, THE HARDER I FIGHT, THE HARDER I FIGHT, THE MORE I LOVE YOU (ANTI) The New Pornographersista tuttu Neko Case on viidennellä soololevyllään kovan paikan edessä. Edellinen, Middle Cyclone, nousi avausviikollaan Yhdysvaltojen Billboard-listalla sijalle kolme ja sai kaksi Grammy-ehdokkuutta. Case luottaa vuoden pisimmällä nimellä varustetulla levyllä jo kahdella edellisellä tuotoksella tuttuun ja erittäin taitavaan taustayhtyeeseen. Neko Casen viehätys ja taika perustuu naisen lauluääneen ja tunnusomaisiin hieman nyrjähtäneisiin melodioihin. Verrattuna aikaisempiin levyihin, Nekon tekstit ovat tällä kertaa huomattavasti henkilökohtaisempia. Usein rankimmat aiheet töksäytetään ilman varoitusta, kuten singlessä Man ja äidin ja lapsen välisestä keskustelusta kertovassa Midnight in Honolulu -kappaleessa. Tuotannollisesti levy on toteutettu todella onnistu- ARCTIC MONKEYS – AM (Domino) Arctic Monkeysin ensimmäinen levy rikkoi myyntiennätyksiä. Siitä lähtien bändin jokainen albumi on ollut ilmestymisvuotensa suuri tapaus. Ennakkospekulointi oli tälläkin kertaa vertaansa vailla. Single Do I Wanna Know? teki ihmisistä entistäkin malttamattomampia. Alex Turnerin mukaan AM:n vaikutteet ovat moninaisia, Outkastista Black Sabbathiin. Arabella onkin edellä mainittujen jännittävä hybridi, ja One For The Roadissa on niin hiphopvaikutteita kuin 70-lukulaisia ki- taroita. Levyn alku on vahva, mutta puolenvälin slovarit katkaisevat ?ow’n hetkeksi. Laahaavan sarkastisella No. 1 Party Anthemilla Turnerin ilmaisu on hauskan mikepattonmaista, mutta seuraava biisi Mad Sounds on yhdentekevä. Bändi vaikuttaa hylänneen lopullisesti monet tavaramerkeistään. Nyt läpi puskevat raivoisasti Amerikan-serkuilta imetyt vaikutteet. Levy kuulostaa vähemmän Arctic Monkeysilta ja enemmän QOTSA:lta, The White Stripesilta ja The Black Keysiltä. Levyllä on pelattu varman päälle, mikä saa bändin ajoittain kuulostamaan ikäistään vanhemmalta. Samalla AM kuitenkin on tarttuvan suoraviivainen (Snap Out Of Itin kertosäe on hävettävän koukuttava) ja hyvin tehty. Onko AM kuitenkaan sellainen jatko bändin uralle, jota die hard -fanit toivovat? Tuskin. Osa nimeää sen rohkeaksi kehittymiseksi, osalle AM:stä tulee vuosikymmenen suurin esimerkki itsensä myymisestä. neessa americana-hengessä. Bändi tukee Nekon tunnelmia ja samalla pitää huolen, että taustallakin tapahtuu koko ajan pientä liikettä, joka pitää mielenkiinnon yllä monenkin kuuntelukerran jälkeen. Levy on kokonaisuudessaan jopa onnistuneempi kokonaisuus kuin aikaisemmat Fox Confessor Brings the Flood ja suitsutettu Middle Cyclone. Draamankaari on harkittu, ja kerrankin levy loppuu ennen kuin sitä edes odottaa. Levyn loputtua tekee mieli alkaa taputtaa bändiä takaisin lavalle encoren merkeissä. Yksi vuoden parhaita levyjä. 8 voton. Unohdin Holterin useiksi viikoiksi. Armollisesti sain yrittää uudelleen, kun minulle tarjoutui mahdollisuus kirjoittaa levystä arvio. Edelleen ensimmäinen biisi vaikutti minusta hieman haastavalta, mutta sen jälkeen levy raottaa porttejaan anteliaammin. Siinä missä Tragedy ja Ekstasis syntyivät makuuhuonestudiossa, on Loud City Song Holterin ensimmäinen oikeassa studiossa tehty albumi. Loud City Song ei nimestään huolimatta ole äänekäs levy. Päinvastoin. Se on hiljaista musiikkia, joka vaatii kuulijansa koko huomion. Se sopii erityisen hyvin kuulokekuunteluun kotona tai ulkoilmassa, mutta sitä on turha laittaa arkiaskareiden taustalle soimaan. Levy on niin täynnä pieniä hienoja yksityiskohtia, että se vaatii keskittynyttä kuuntelemista. Toisaalta Loud City Song muistuttaa Fiery Furnacesin kulmikkaasta progeindiestä, toisaalta taas Regina Spektorin tai Juana Molinan kekseliäästi tuotetusta singer-songwriter-musiikista. Tältä Laurie Andersonin kuunteleminen luultavasti on tuntunut 80-luvun alussa. Vieraannuttavalta, mutta samanaikaisesti fantastiselta ja kutsuvalta. 8 THOMAS LILLEY 7 FAUX HOLD THIS THOUGHT WHILE I LOSE MY HEAD (I Call It Blood, Detective) Faux on pitänyt levynjulkaisuun asti hyvin matalaa pro?ilia. Vuonna 2008 laulaja Hannu Lehtosen sooloprojektista alkunsa saanut yhtye on äänitellyt debyyttiään Tampereella Sugarrush/Lieblings-puuhamies Andy J. Prinkkilän avustuksella ilman turhaa pu?aamista. Yllätys oli todella positiivinen heti ensimmäisen kappaleen kohdalla. Faux on reipasta punkpoppia, jossa melodiat ovat pääosissa. Kitarat ovat erittäin rouheat ja tyylillä äänitetyt, ja erästä tuttua lainatakseni; ”temmat pölähtää, ja rummut paukuttaa PAM PAM!” Levy ei onneksi ole täyttä punkpaahtoa alusta loppuun vaan sille on sovitettu myös pari kaunista akustista kappaletta. Soundien puolesta ei ole valitettavaa, mutta laulajan ääni ei uppoa harmoniseen kontekstiin ja hieman heikko ääntäminen särähtää korvaan. Levy on vaihteleva. Osa kappaleista, esim. levyn aloittava Arrows ja Shining Again ovat todella mainioita ralleja, mutta mukana on myös merkityksettömiä kappaleita. Viidenkuuden biisin EP:nä tämä olisi saanut paremmankin arvosanan. Toivottavasti ensi yrityksellä materiaali kantaa loppuun saakka. THOMAS LILLEY SUE THE NEW TIGERS THE BADGER (Soliti) The Badger on Goodnight Monstersin entisen nokkamiehen Valtteri Virtasen vetämän The New Tigersin toinen levy. Levyn soundi, jossa laulu on ymmärretty jättää kaikumaan sopivan kauas, tuo mieleen Catholic Education -ajan Teenage Fanclubin. Tosin tämän takia sanoituksista ei saa käsitystä, niiden puuttuessa myös kansivihosta. Kitarasoundit ovat sopivan lo-?, ja soittajat tietävät paikkansa. Vivahteita on lisätty laittamalla biiseihin hillitysti koskettimia sekä erilaisia kelloja ja kilkuttimia. Varsin yksinkertaisilla, tunnelmoivilla melodioilla The New Tigers onnistuu luomaan vaikuttavan levykokonaisuuden. Levyä on äänitetty kahdeksan kuukauden ajan, mikä on outoa, koska The Badger kuulostaa siltä kuin se olisi paukutettu tunnissa narulle jossain savuisessa hallissa. Ja tämä on siis positiivinen asia! Pitkä äänitysaika kuuluu selvimmin siinä, että levyllä soittaa kaksi eri rumpalia, joista toinen on erinomainen. Levyn nopeimpaan raitaan Remote Controliin sopisi paremmin rohkeampi miksaus – räkäinen kitara rohkeasti eteen ja rumpujen pauke kunnolla esiin. Levyn päättävä Gentle Rock on mukiinmenevä täytebiisi, mutta jättää lopetuksen oudosti ilmaan. Toivottavasti The New Tigers malttaa pitää jatkossakin kiinni mainiosta lo-?-soundistaan. PAAVO SALLINEN 9 JULIA HOLTER LOUD CITY SONG (Domino) Ensimmäisellä kerralla yritin kuunnella Loud City Songia nettistriiminä kiireisen työpäivän taustalla. Kakkosbiisin minuutin mittainen symbaali-intro sai minut vaihtamaan toiseen levyyn. Alkupuolen hiljainen ja jokseenkin tekotaiteelliselta vaikuttanut keekoilu sai minut uskomaan, että levy on kauttaaltaan kel- » 39 « NRO. 9 ANNI EEROLA TOMI TUOMINEN 8 ASGEIR IN THE SILENCE (One Little Indian) Parikymppisestä Asgeir Trausti Einarssonista on povattu Islannin suurinta musiikillista vientituotetta sitten Björkin. Islanninkielinen debyyttilevy kahmi pienen maan kaikki musiikkipalkinnot ja on myynyt kotimaassaan suorastaan järjenvastaisen määrän. Nyt levy on äänitetty uudelleen ja valmis julkaistavaksi muulle maailmalle. Maaseudulla kasvanut Asgeir on saanut sanoitustensa englanniksi kääntämiseen apua Islannissa omaa levyään äänittäneeltä John Grantilta, joka esiintyy myös ensisinglen videolla kuninkaan roolissa. Silti levyn luontoa ja vuodenaikoja käsittelevät kielikuvat ovat
LEVYARVIOT ja kulmikasta kuin David Byrnen naama elohiiren kourissa, vuoroin taas hypnoottisesti jumittavaa erämaarockia parhaassa Modern Lovers -hengessä. Levyn soundia määrittää tässä ajassa poikkeuksellinen konstailemattomuus ja rentous. Sadat bändit ovat yrittäneet kuulostaa mainituilta artisteilta, mutta aikaansaaneet lähinnä More Songs About Buildings And Food -levyn kansikuvaa muistuttavan mosaiikkiefektin, josta kohteen tunnistaa, mutta joka on palasista koottu ja vääristynyt. Wave Pictures onnistuu kuulostamaan aidosti esikuviltaan. Levy kuulostaa siltä, että se on syntynyt pakottomasti ja luonnollisesti ilman suurempia ponnisteluja. Jos bändi olisi malttanut editoida julkaisunsa maksimissaan kolmen vartin mittaiseksi koherentiksi albumiksi, niin tässähän olisi ainesta vaikka mihin. Enemmän ei ole enemmän. TOMI TUOMINEN 8 THE MUTANTS – Mutacalypso Now! (Jymp Records) Tarkkaamattomampi kuulija olisi saattanut luulla Helsingin instrumentaalien menneen jo manan majoille, vaikka edellinenkin albumi Boogie De La Muerte tuli niinkin hiljattain kuin 2011. Kotimaassa matalasta pro?ilista huolimatta Mutants on kierrellyt viime vuodet sangen aktiivisesti eri puolilla maailmaa. Eikä Mutantit kuulosta Mutacalypso Now! -albumillakaan vähääkään siltä, että kuo- lo olisi lähellä. Tyylilajia on viilattu lähemmäksi alkuaikojen villiä garagemamboa, mutta vankkumaton groove on säilynyt edelleen kokoonpanomuutoksista huolimatta vähintäänkin entisenlaisena. Instrumentaalialbumit ovat yleensä tuottaneet allekirjoittaneelle päänvaivaa koko mitalla, mutta vaihtelun ja yksinkertaisesti erittäin onnistuneiden sävellysten ansiosta tätäkään vaivaa ei Mutacalypsolla esiinny. Materiaali venyy It Came from Orgazmon ri?juntasta Mutant Exoticin ja El Rayn hillitympiin sävyihin ja ihan kaikkeen siltä väliltä. Mutants ei tietysti olisi Mutants jos siinä olisi laulusolisti, mutta välillä löytää itsensä hekumoimasta, miten ylenpalttisen kuumaa touhua se olisi, jos tällaisen rytmikoneen päällä karjahtelisi joku huippusolisti. Mutta löytyykö tästä maasta edes tarpeeksi kovaa vokalistia siihen haasteeseen? ajoittain kiusallisen tökeröitä. Musiikillisesti In The Silence on toimiva sekoitus Bon Iverin mökkihöperöä mutta taivaita tavoittelevaa falsettifolkia ja toisaalta Postal Servicen mieleen tuovaa, heinäsirkan lailla sirittävää folktronicaa. Singlebiisi King And Cross saattaisi kevyellä discobiitillään ja hiljalleen sisään hiipivällä synakuviollaan kelvata jopa tanssilattioille, mutta pääosin levy on herkkää kotisohva-materiaalia. Paikoin Asgeirin äänenkäyttö ja falsettiharmoniat tuovat liiaksikin mieleen Justin Vernonin, mutta se on toisaalta hieman sama asia kuin valittaisi siitä, että munkissa on liikaa hilloa. Kaikkiaan In The Silence on nuorelta islantilaiselta äärimmäisen vakuuttava ensilevy, joka saattaa hyvinkin muodostua Björkin Debutin kaltaiseksi totaaliseksi läpimurroksi. säkkäiden ujellus. Vaikka albumin kannessa on sen nimen mukaisesti raskas metallipunnus, tuntuu Kilo kenties kevyimmältä Mika Vainion levyltä tähän asti. Paikoittain sen kappaleet lähentelevät ambientia ja muutamassa kohdassa vilahtaa jopa korvinhavaittavaa tonaalisuutta ja melodiaa lähenteleviä rakenteita. Kilo toimii auraalisena pumpulipuikkona, joka puhdistaa korvani, jotta jaksan kuunnella vielä pari levyä lisää. 8 8 TOMI TUOMINEN 8 MIKA VAINIO KILO (Blast First Petite) Kun on kuunnellut seitsemää poplevyä uudelleen ja uudelleen miettien, että mitä niistä kirjoittaisi, on äärimmäisen virkistävää pistää soittimeen Mika Vainion Kilon kaltainen albumi, joka surisee, kolisee ja riipii, mutta ei odota, että keskittyisin kuuntelemaan sanoituksia tai miettimään levyn sovituksia. Tämä on musiikkia paljaimmillaan ja puhtaimmillaan. Pan Sonic -yhtyeen hajottua on Mika Vainio keskittynyt kokonaan omaan soolotuotantoonsa ja jälki on aina ollut kauttaaltaan hyvää. Parikymppisenä raumalaisena Pan Sonicin musiikki tuntui luotaantyöntävältä kirskumiselta, jolla ei tuntunut olevan käyttötarkoitusta, mutta nykyisin se rauhoittaa mieltä. Vakaa rytmi ja luonnonääniä muistuttavat sirinät ja kolkot kolinat tuudittavat mielen täysin puhtaaseen tabula rasa -tilaan, joka työstressin keskellä tuntuu liki taivaalliselta. Tätä samaa transsendentaalista tilaa tavoittelevat luultavasti nekin, jotka kuuntelevat valaiden ääntelyä levyltä. Minulle nämä anonyymit sähkönpurskahdukset toimivat paremmin kuin syvissä vesissä uivien ni- TOMI TUOMINEN 7 OKKERVIL RIVER THE SILVER GYMNASIUM (ATO Records) Mielikuvissani austinilainen Okkervil River on ikuisesti vuoden 2004 Black Sheep Boy -albumilla esiintynyt tummasävyinen, mystinen ja kunnianhimoinen taiderockbändi. Siksi The Silver Gymnasiumin kohtalaisen geneerinen americana tuleekin jonkinlaisena yllätyksenä. Nokkamies Will Sheffin lapsuudesta 80-luvulla amerikkalaisessa 300 asukkaan pikkukaupungissa ammentava konseptialbumi luottaa liiaksikin sanoitusten voimaan. Vahvoja melodioita tai kiinnostavia soundiratkaisuja ei The Silver Gymnasiumilta liiemmin löydy. Biisit ovat perusamericanaa vahvasti Bruce Springsteenin hengessä. Niistä on turhaa etsiä muutamaa yhteislauluun kannustavaa hoilotuskertsiä kummempia koukkuja. John Agnello tekee takuutyötä tuottajan penkillä, ja monella tapaa The Silver Gymnasium tuokin mieleen hänen toisen vakioasiakkaansa The Hold Steadyn, jonka suuruutta en ole koskaan ymmärtänyt. Kenties hämmentävimmät mielleyhtymät syntyvät levyn puolivälissä, kun She? kuulostaa todella paljon His And Hersin aikaiselta Jarvis Cockerilta ja biisitkin ovat jokseenkin pulpmaisia. Okkervil Riverin erottaa sankareistaan itsekurin puute. Kun Springsteen osaa välillä olla eleettömästi aivan hiljaakin, nämä miehet hoilaavat koko ajan täysin palkein ja koko bändin säestämänä. TOMI TUOMINEN SUE JYRKI MÄKELÄ ALUNAGEORGE BODY MUSIC (Island) Noin 15 vuotta sitten NME:n seuraava iso juttu oli UK garage. Artful Dodgerista ja So Solid Crewstä puuhattiin isoja nimiä, kunnes The Streets ja Dizzee Rascal keksivät grimen ja kaikki unohtivat UK garagen vuosiksi. Viime aikoina soundi on modernisoituna tehnyt vahvaa paluuta uuden sukupolven tekijöiden kuten Alunageorgen ja Disclosuren käsissä. Monille Aluna Francisin makeileva ja hyvin nuorelta kuulostava laulusoundi on punainen vaate, jonka ohitse ei näe. Oma avovaimoni vertasi levyä Britney Spearsiin, kun sitä ohimennen sattui kuulemaan. Itse innostuin SBTRKT:n ja James Blaken vanavedessä heti ensikuulemalta sekä Disclosuren debyytistä, jolla Alunageorge vierailee, että Attracting Flies -singlestä. George Reidin minimalistinen moderni tuotanto on samanaikaisesti sekä riittävän kokeilevaa ja uskaliasta että kaupallista kelvatakseen niille tanssilattioille, joita minä yritän viikonloppuisin täyttää. Toistuva elementti Body Musicilla on parhaaseen Art Of Noise -tyyliin sämplätyt vokaalit, joita käytetään 80-lukuiseen tapaan mukavan tökerösti pitchattuina. Body Musicissa mättää vain sen pituus. 14 biisiä Aluna Francisin siirappisia vokaaleja aiheuttaa lopulta meikäläisellekin hammassäryn. TOMI TUOMINEN 7 WAVE PICTURES CITY FORGIVENESS (Moshi Moshi) Tupla-cd on formaatti, joka herättää pelkoa ja ahdistusta. Edellinen kuulemani hyvä tuplacd taisi olla Outkastin kymmenen vuoden takainen Speakerboxxx/Love Below, joka sekin oli hyvä ainoastaan siksi, että se oli käytännössä kahden eri artistin splitti. Vaaditaan jonkinlainen selkeä temaattinen kahtiajako, jotta tupla-cd olisi tänä aikana edes jotenkin perusteltavissa. Sitä Wave Picturesilla ei ole. City Forgiveness on vuosimallin 1977 amerikkalaista uutta aaltoa. Siinä kuuluu vahvana niin Jonathan Richmanin kuin Talking Headsinkin vaikutus. Vuoroin se on nykivää » 40 « NRO. 9 THE OBITS BED & BUGS (Sub Pop) Onko bändi superbändi jos se sisältää jäseniä muista bändeistä? Eivätkö kaikki popparit soita vähintään kahdessa tai kolmessa bändissä? Eikö se tarkoita, että kaikki bändit ovat superbändejä? The Obitsin taustalta löytyy sellaisia bändejä kuin Edsel, Pitchfork, Hot Snakes, Drive Like Jehu ja Girls Against Boys. Itse olen kuullut kolmesta viimeksi mainitusta. Vaikka The Obits ei ehkä ole The Creamin veroinen nerojen yhteenliittymä, on sen kolmoslevy Bed & Bugs on hyvää ryttyistä rypistystä. Surf-kitaralla silattu kakkosraita Spun Out saa vertaamaan bändiä jopa The Pixiesiin, joka on kaikkien aikojen ykkössuosikkini rockmusiikissa. Sittemmin twangia annostellaan säästäväisemmin ja loppulevy on viimeisiä raitoja lukuunottamatta jälleen suoraviivaisempaa paahtoa. Ethiopiqueslevysarjasta coveroitu Besetchet-instrumentaali on hyvä hengähdystauko ennen levyn jälkimmäiselle puoliskolle siirtymistä. Siellä paahto jatkuu onneksi yhtä kuumana ja armottomana. En muistanut elämässäni olevan ”rehelliselle rockille” varattua tyhjiötä ennen kuin kuulin The Obitsia. Hurriganes tai George Thorogood eivät ole koskaan puhutelleet minua, mutta Obitsin musiikissa on riittävästi sävyjä, jotta siinä on tarttumapintaa tällaiselle indienössöllekin. Välillä kuulen Bed & Bugsissa Voivodin progeaikakauden levyjä, välillä taas Primal Screamia. Liian harvasta levystä voi sanoa niin. TOMI TUOMINEN 6 EMILIANA TORRINI TOOKAH (Rough trade) Tookah on islantilaisen Emiliana Torrinin neljäs kansainvälisesti julkaistu levy. Ensimmäisen levyn Portisheadin ja Garbagenkin mieleentuovat triphopvivahteet olivat mielenkiintoisia. Toinen levy taas oli herttainen, mutta ei erityisen mieleenpainuva. Vuoden 2008 Me and Armini sai yhdistettyä söpöilevät koukut ja melankolisen vähäeleisyyden, ja Jungle Drum oli yksi vuoden tanssilattiahittejä. Kokonaisuus oli ehjä, mutta kyseessä ei ollut mikään vuosikymmenen levy, eikä Tookahia näin ollen ole odoteltu erityisen hengitystä pidätellen. Tookah on sanana Torrinin omaa mielentuotetta, tietynlainen tasapainoisuuden elämän?loso?a. Tuota nimeä kantava avausbiisi on onnistunut, batforlashesmainen yhdistelmä kaikkia aiempien levyjen elementtejä. Torrinilla on edelleen taito tehdä ja valikoida hyviä aloituskappaleita levyilleen. Harmittavasti häneltä on kuin vaihtokauppana kadonnut taito tehdä hitaista kappaleistaan mielenkiintoisia. Ja hitaita on karhun osa kappaleista. Osa on hyvinkin minimalistisia sävellyksiä, mutta Torrinin sanoitukset eivät ole niin hyviä, että ne yksinään kantaisivat kappaleita. Madonnasta muistuttava ensimmäinen single Speed of Dark ei siis anna kovinkaan hyvää kokonaiskuvaa levystä. When Fever Breaks tuo mieleeni lähinnä Crash Bandicoot -pelin musiikin. Valitettavasti odotan levyiltä enemmän. Erityismaininta rumasta kannesta. ANNI EEROLA
8 ANE BRUN SONGS 2003-2013 ANNI EEROLA 8 MANIC STREET PREACHERS REWIND THE FILM (Sony) Missä vaiheessa Manic Street Preachers on ehtinyt tehdä 11 levyä? Itse pidin aikoinaan The Holy Biblesta ja sen jälkeisestä Everything Must Go -levystä. Näitä seuraava This Is My Truth, Tell Me Yours oli jo liian mahtipontinen ja väsähtänyt. Sitä seuraavia levyjä en enää jaksanut kuunnella, joten Rewind the Filmin asettaminen levylautaselle tuntuu siltä kuin tutustuisi ihan kokonaan uuteen bändiin. No, melkein ainakin. James Dean Brad?eldin ääni, joka oli este monelle bändin fanittamiseen, on edelleen tunnusomainen, mutta äänestä on iän myötä kadonnut rasittavin särmä. Tilalle on saatu lämpöä ja preesenssiä, joka toivottaa heti tervetulleeksi levyn avaavassa kappaleessa This Sullen Welsh Heart. Iän myötä on myös karissut sovitusten aggressio ja tarve kikkailla. Albumin kappaleiden soitinvalinnat ovat akustisiin kallellaan ja äänimaailmat keveitä ja dynaamisia. Sävellykset eivät eivät valitettavasti edusta yhtyeen tuotannon kärkikastia, mutta niitä on huomattavasti mukavampi kuunnella kuin Manicsin intensiivisempiä, aikaisempia tuotoksia. Ex-brittipoppari Richard Hawleyn (mm. Pulp) ja Jamesin yhdessä laulama 9 PURE BATHING CULTURE MOON TIDES (Memphis Industries) Brooklynistä hipsteriyden uuteen pääkaupunkiin Portlandiin muuttanut Pure Bathing Culture on nimeään parempi bändi. Kitaristi Daniel Hindmanin ja kosketinsoittaja-vokalisti Sarah Versprillen muodostama duo iskee siihen samaan musiikilliseen pehmosuoneen, jota Destroyer häpeilemättä kosketteli parin vuoden takaisella Kaputtlevyllään. Moon Tides palauttaa mieleen paitsi Fleetwood Mac-, Stevie Nicks- ja Prefab Sprout -koulukuntien kasaripehmoilijat, myös 90-luvun puolivälin omat kestosuosikkini Dubstarin ja Saint Etiennen tai kevyesti elektronisen version Belle & Sebastianista. Sävellykset ovat kauttaaltaan suorastaan poikkeuksellisen kovatasoisia ja bändillä on hieno ominaissoundi, joka muodostuu Versprillen hienosti värisevästä äänestä, analogisesti puksuttavasta rytmikoneesta ja tyylitietoisesta ja maukkaasta kaiun käytöstä. Moon Tidesilta ei etsimälläkään tunnu löytyvän yhtään heikkoa lenkkiä. Parin kuukauden takainen Lightning Dustin loistava kolmoslevy ja nyt Moon Tides antavat ymmärtää, että tämän hetken indierockin trendisoundi on moderni elektronissävytteinen softrock ilman häivääkään ironiaa, sydän täynnä vilpitöntä rakkautta lajityyppiin. Mikäli levyt pysyvät näin kovatasoisina, otan tämän suuntauksen avosylin vastaan. LEVYARVIOT (Balloon Ranger Recordings) Sekä norjalaiset että ruotsalaiset ovat omaksuneet Norjan Moldesta kotoisin olevan Ane Brunin omaksi kiiltokuvatytökseen. Brun on tehnyt uransa eteen töitä huimaavalla päättäväisyydellä. Hän muutti unelmansa perässä Tukholmaan ja perusti oman levy-yhtiön, jonka kautta hän julkaisee levynsä. Brun on julkaissut kuusi kokopitkää albumia, joista yksi sisältää duettoja ja yksi raakaversioita, ja lisäksi kaksi livelevyä. Songs 2003-2013 -kokoelmaa on sanottu tarpeettomaksi levyksi, koska jo Brunin aikaisemmat levyt sisältävät riittämiin toistoa. Hänelle on naljailtu itsensä toistamisesta, jota tiukka julkaisutahti vielä eskaloi. Olen eri mieltä. Brun on nyanssien mestari. Hänen sävellys- ja sanoitustaidoillaan ansaitsee helposti luvan julkaista niin paljon ja usein kuin sielu suinkin sietää. Uusin studioalbumi, ajankohtaisilla aiheilla kyllästetty It All Starts With One esitteli aivan uudenlaisen kuulauden ja haurauden saavuttaneen Brunin. Levy on myös sovituksellisesti omaa luokkaansa Brunin tuotannossa. Hän ei koe enää tarvetta vakuutella epäilijöitään ja uusi itsevarmuus kuuluu. Tämän albumin kappaleet erottuvat myös kokoelmalla eniten edukseen. Aiempien levyjen tähtihetkiä kokoelmalla ovat Changing Of The Seasons, My Lover Will Go ja Ten Seconds. Harva kokoelma on täysin ongelmaton, ei myöskään Songs 2003-2013. Kun tekee 32 kappaleen kokoelman kuuden studioalbumin jälkeen, on osa levyistä väkisinkin turhan hyvin edustettuina. Brunin kokoelma on jaettu kahdelle levylle ja näennäisesti edetään levy kerrallaan vanhimmasta uusimpaan, vaikka väliin mahtuu muutamia hämmentäviä poikkeuksia. Ymmärrän idean kehityskaaresta, mutta se ei ole levyn dynamiikan kannalta paras ratkaisu. Raakaversiot, duetot, livet ja coverit olisi voinut laittaa yhdessä kakkoslevylle. Kenen tahansa muun artistin kohdalla näin monen coverin, dueton ja liveversion sisällyttäminen kokoelmalle tuntuisi turhalta täytteeltä. Brun on kuitenkin julkaissut niitä paljon läpi uransa. Ne ovat huomionarvoinen osa hänen tuotantoaan ja hän on onnistunut niissä useimmiten todella hyvin. Kokoelma ilman niitä olisi vaillinainen. Covereista parhaimmaksi osoittautuu aiemmin julkaisematon Arcade Firen Neighborhood #1 (Tunnels). Brunin tyrmäävä akustinen versio aliarvostetusta kappaleesta tuo lyriikat kauniisti pintaan. Jose Gonzalesin kanssa tehty Worship on duettojen itseoikeutettu kuningas. Brun on ilmaissut halunsa työskennellä tulevaisuudessa muun muassa James Vincent McMorrown kanssa. Tämän soisin ilolla tapahtuvan. TOMI TUOMINEN nimikkokappale on Rewind the Filmin parhaimmistoa, mutta kokonaisuudessakaan levyltä ei löydy huonoa biisiä. Toisaalta, ei näillä kappaleilla ihan parhaista pisteistäkään taistella. THOMAS LILLEY 7 RADIOPUHELIMET EI KENENKÄÄN MAA (If Society) En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan mitään pahaa Radiopuhelimista. Koskaan, ikinä, missään. 27 vuotta mölynnyt yhtye on kulttimaineessa, ja etenkin yhtyeen solistin J.A. Mäen sanoitukset ovat saaneet ihailua osakseen ja vuosikymmenten ajan. Mäen maailma on yhä kiero ja outo, mutta osaavat ne muutkin Radiopuhelimet. Kitaristi Jarno Mällisen sanoittama Smäidä on inhorealistinen kertomus siitä, miten sperma valuu. Ei ihan jokapäiväinen aihe kappaleelle. Ei kenenkään maalla Radiopuhelimet heittäytyy akustiseksi, mutta Radiopuhelimet on Radiopuhelimet. Kappaleet tunnistaa heti ensitahdeista Oulun outojyrääjiksi. Vaan jokin silti puuttuu. Ei kenenkään maa sisältää huimaa musiikkia, ja Radiopuhelimet on edelleen vimmainen yhtye. Silti sähköisyyden puuttuessa jotain katoaa. Harvoin on välityöltä kuulostavaa albumia silti kuunnellut näin innolla. Silti: vieläkään ei ole tullut sähköiseltä yhtyeeltä akustista levyä, joka ylittäisi vanhemman tuotannon. JARKKO FRÄNTILÄ 7 THE DEAD STONES BIRTH OF AN OCEAN kin ottaa vaikutteita aliarvostetusta, Pearl Jam -kitaristi Stone Gossardin tähdittämästä Brad-yhtyeestä. Kaikille The Dead Stones ei sovellu, sillä se kuulostaa hieman kömpelöltä. Sen sydämessä sykkii kuitenkin puhdas sydän, mikä pelastaa paljon. Birth of an Ocean on tehty innolla ja vähät välittämättä siitä, mitä muut tuotoksesta ajattelevat. Another Life on kaunis lopetus. JARKKO FRÄNTILÄ 6 KING KRULE 6 FEET BENEATH THE MOON (XL Recordings) King Krule on sadasviideskymmenestuhannes brittiläinen lauluntekijä, jonka väitetään olevan ehkä se suuri seuraava juttu. Ei ole, eikä tule. 18-vuotiaaksi miehellä on huiman tunnistettava oma ääni, mutta 14 kappaletta on aivan liian raskas paketti kuunneltavaksi läpi kertaistumalta. Skottituottaja Rodaidh McDonaldin kanssa työstetty albumi on erikoinen sekoitus outoja rytmejä ja perinteisempää laulaja-lauluntekijä-ilmaisua. Kun Krule pitää kappaleensa yksinkertaisina, ne toimivat huomattavasti paremmin. Baby Blue on piinaava mutta upottava biisi, ja Foreign 2 on The XX -sävyineen utuinen trippi. King Krulella on väkevä oma äänensä. Albumi vaatii kuitenkin jonkinlaista friikahtamista brittiläisiin lauluntekijöihin, jotta siitä saa jotain irti. Muille se jää kasvottomaksi hahmotelmaksi – kaikesta omaperäisyydestään huolimatta. JARKKO FRÄNTILÄ (Laama) Tämäpä iloinen yllätys. The Dead Stones -trion riveistä löytyy soittajia niin The Death of Gagarinin, Grand Revoltin kuin Heimovallankin riveistä. Birth of an Oceania on todella, todella vaikea lyödä minkään tietyn musiikkikategorian sisään. Kappaleet ovat irtonaisia ja välillä kotikutoisen oloisia. Niissä kaikuu niin grungen kuin hämyisemmän psykedeliankin sävy. Tell Me (Mutual Abuse) rähisee loppua kohden jopa vimmaisesti. Sen sijaan, että The Dead Stones kuulostaisi grungen suurnimiltä, taitaa se enemmänSUE 6 JOHNNY FLYNN COUNTRY MILE (Transgressive) Country Mile on näyttelijänäkin työskentelevän Johnny Flynnin kolmas albumi. ”We share the experience of being alive / and then we took some tea” -rivit kertovat kovin tarkasti missä mennään. Johnny Flynn on niin brittiläinen lauluntekijä, että tätä englantilaisemmaksi tuskin enää pääsee. Folk ja huomiot elämästä ovat vähäeleisiä. Vähäeleisyys ei ole aina hyvästä, ja Flyn- » 41 « NRO. 9 nin kappaleet ovat niin pienimuotoisia, että ne tuppaavat välillä valumaan kliseiden puolelle. Einstein’s Idea -kappaleella mies laulaa falsetissa ja kuulostaa komealta. Bottom of the Sea Bluesissa voi kuulla Mumford & Sonsin sävyjä. Country Mile on musiikkia folkharrastajille. Kaikki kunnia kolmekymppiselle multitalentille, mutta jos kymmeneen kappaleeseen ei onnistu löytämään yhtäkään mielenjäävää melodiaa, on jotain pielessä. Country Mile on söpö pikkulevy, joka nojaa vahvasti tarinankerrontaperinteeseen. JARKKO FRÄNTILÄ 8 BEL VEL S/T (Live Nation) Jos Jussu Pöyhösen tekemiset ovat tuttuja vain Suurlähettiläistä, kannattaa ennakkoodotukset ja -luulot viskata romukoppaan. Jussun englanniksi laulava alter ego on varsin kaukana Suurlähettiläistä. Ja hyvä niin. Bel Vel ansaitsee tulla kuunnelluksi ilman historian painolastia. Tanskasta kipinän englanniksi laulamiseen löytäneen miehen tekemisissä kuuluu uudenlainen into ja raikkaus, vaikka musiikillisesti Bel Velin tekemiset ovatkin hienostunutta americanan ja pikkutunti-jazzin välimaastossa liikkuvaa poppia. Jazz-ote ei ole ihme, sillä Pöyhösen kanssa levyä on ollut tuottamassa ja osin soittamassakin jazzpianisti Anni Mattila. Myös muu soittoryhmä tuntuu asiansa osaavalta. Biisintekoa Kööpenhaminassa opiskellut Jussu on uuden laulukielen lisäksi löytänyt Tanskasta myös aiempaa tummemman lauluäänen, joka soi varsinkin levyn jazz-raidoilla komeasti. A Better Manin ja The Copenhagen Skyn kaltaiset hidasta pidättelyä täynnä olevat raidat, jotka hitaasti kytevät hiljaa huomiota kärttäen kuin unohdettu tupakka entisaikojen jazz-klubin nurkkapöydässä, ovat tässä maassa harvinaista herkkua. Lopputulos kantaa komeasti, eikä tunnelma säry missään vaiheessa. Parin vuoden päästä 50 vuotta täyttävä Pöyhönen on uusiutunut artistina täysin ja onnistunut. ILKKA LAPPI
7 RISTO JUHANI PIMEÄ SAARI LEVYARVIOT (Kioski) Kuuden vuoden kypsyttelyn jälkeen toisen levynsä julkaiseva Risto Juhani jatkaa siitä, mihin 2007 ilmestyneellä debyytillään jäi. Kakkoslevy on aiempaa viimeistellympi. Kuudessa vuodessa Risto Juhani on kypsynyt nupullaan olevasta laulaja-lauluntekijä-lahjakkuudesta genren täysiveriseksi jäseneksi. Vaikka akustishenkinen Pimeä saari on edelleen vähäeleinen ja riisuttu, on siinä yllättävän paljon soitannollista rikkautta. Siinä missä debyyttilevy Luuranko oli vielä ajoittain epätasainen kokoelma lauluja, on toinen levy yhtenäinen. Tekemistä ohjaa selkeä näkemys kokonaisuudesta. Levyn nimen mukaisesti Pimeä saari ruoppaa ihmismielen pimeitä sopukoita. Helsinkiläisessä singer-songwriterissa on paljon samaa kuin niin ikään Kioskille levyttävässä Mirel Wagnerissa, vaikka aivan yhtä synkissä vesissä Risto Juhani ei uiskentelekaan. Siinä missä Mirelin ominta ilmaisua on blues, kulkee Risto Juhani enemmän folkin ja iskelmän maastossa. Risto Juhanissa on myös reilusti yhtymäkohtia Joose Keskitaloon, vaikka Risto Juhani operoikin lähempänä valtavirtaa kuin Keskitalo. Vaikka palaset ovat näennäisesti olemassa, jättipotti jää vielä lunastamatta. Levy olisi kaivannut teksteihin vielä hiotumpia tarinoita. Jyhkeänä kulkeva Siperia onnistuu tässä ja nousee levyn parhaaksi biisiksi. ILKKA LAPPI 7 KATIE MELUA KETEVAN (Dramatico) Onhan viinipullo avattu pöydälle hapettumaan? Onhan ilta jo pimentynyt? Sataahan ulkona vettä? On siis aika laittaa soimaan Katie Meluan kymmenvuotisen uran kuudes studiolevy. Heti Never Felt Less Like Dancing -avausraidasta käy selväksi, ettei Meluan tekemisissä ole mikään muuttunut kymmenessä vuodessa tai sitten edellisen Secret Symphony -kiekon. Siinä on sekä omat hyvät että huonot puolensa. Meluan biisien keskiössä on edelleen naisen hypnoottisen hunajainen ääni, jota jaksaa kuunnella pitkästymättä ikuisesti. Toisaalta musiikillisesti Katien biisit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet melko tasapaksuja. Katien biiseistä koko naisen uran ajan pitkälti vastannut Mike Batt onkin juuttunut toistamaan samaa kaavaa levystä ja biisistä toiseen. Monet Meluan tuotokset ovatkin musiikillista tapettia, tunnelmallista taustamattoa muille puuhille. Uudellakin levyllä on valitettavan vähän biisejä, jotka rikkovat tyypillisintä kaavaa. Shiver And Shaken ja Mad, Mad Menin kaltaiset hieman rikkaammin soivat biisit nousevatkin selvästi esiin muusta materiaalista. Tosin Georgiassa syntynyt ja Pohjois-Irlannissa kasvanut Melua on kymmenen vuoden aikana myynyt yli 11 miljoonaa levyä. Miksi siis muuttaa kaavaa, joka selvästi toimii. ILKKA LAPPI 6 TRAVIS WHERE YOU STAND (Red Telephone Box) Brittipopin lippua ylväästi heiluttava Travis on tavallaan kunnioitusta herättävä kokoonpano. Glasgowlaisbändi on paiskinut 1990-luvulta lähtien hommia tinkimättömästi omalla linjallaan maailman muotivirtauksista juurikaan piittaamatta. Viiden vuoden julkaisutauon katkaiseva Where You Stand seisoo tukevasti juuri siellä, missä sen voi kuvitellakin majailevankin. Uutta yleisöä Travis uransa seitsemännellä studiolevyllä ei voita, mutta 1990-luvun lopulla bändin löytäneet luultavasti ottavat uuden tuotoksen avosylin vastaan. Meille, joille Travis ei aikanaan täysin pudonnut, skotit ovat edelleen hieman vaikeasti saavutettavissa. Jälleen on levylle kasattu 11 kaikin puolin muotovaliota biisiä, joista ei kuitenkaan ole oikein mitään, mistä saisi otetta. Avausraita Mother herättelee kiinnostusta, mutta kun lopulta käy selväksi, että kyseessä on levyn räväkin vetäisy, tuntuu kuin matto nykäistäisiin jalkojen alta. Where You Stand on kokonaisuutena harmitonta ja yllätyksetöntä peruskauraa. Samanlaista kevyttä poprockia on maailmassa tehty vuosikymmeniä ja myös huomattavasti paremmin. Traviksen urakehityksessä on havaittavissa liian paljon yhtymäkohtia U2:n vastaavaan. Tuntuu jopa siltä, että levy levyltä Fran Healy alkaa ääneltään muistuttaa enemmän ja enemmän Bonoa. ILKKA LAPPI 10 CLAES ANDERSSON, OTTO DONNER, ERKKI KURENIEMI, KALEVI SEILONEN SÄHKÖSHOKKI-ILTA (Ektro) ”Art Power. R-U-N-O-U-S.” Sähköshokki-ilta on taltiointi harjoituksista, jotka runoilijat Claes Andersson ja Kalevi Seilonen, muusikko Otto Donner ja konemusiikin pioneeri Erkki Kurenniemi järjestivät ennen varsinaista Sähkö-shokki-iltaa, Amos Andersonin taidemuseossa helmikussa 1968 järjestettyä performanssitapahtumaa. Varsinaisesta esityksestä ei ole säästynyt nauhoitteita. Taltiointi on omistettu Donnerille, joka valitettavasti poistui keskuudestamme aiemmin tänä vuonna. Kuuntelukokemuksena Sähköshokki-ilta ei ole kiinnostava. Se koostuu 27 raidasta lähinnä harjoittelua, kaikuefektien säätämistä ja keskustelun katkelmia, vaikka mukana on myös kokonaisia esitettyjä runoja, jotka Kureniemi on moduloinut ”Sähkö-äänikone” -syntetisoijallaan. Arkistomateriaalina äänite on aarreaitta. Siitä avautuu Suomen yhden kiinnostavimman taidekauden, 60-luvun avant-garden vimma, kaaos, kokeilunhalu, hyvät ja huonot ideat sekä happening-kulttuuri. Sillä esiintyvät nuoruuden tunnossaan sittemmin kansakunnan kaapin päälle korotetut taiteilijat. He esiintyvät ideologisina, vaarallisina ja intohimoisina. Nauhoitukselta välittyy aito tunne rajojen koettelusta ja niiden rikkomisesta sekä taiteen ehdoilla kohti uusia ja tuntemattomia ilmaisumuotoja kulkemisesta. Jos vain voisi edes hetkellisesti kokea tuon kirkasotsaisen poltteen ja edistysuskon jonkun oman aikamme kulttuurituotteen äärellä. JOONAS KUISMA 8 WASHED OUT PARACOSM (Weird World) To paracosm. Luoda Parakosmos. Luoda yksityiskohtainen mielikuvitusmaailma tai fantasiamaailma, johon kuuluu yleensä ihmisiä ja eläimiä tai jopa fantastisia olioita. Siinä etymologinen määritelmä sille, mitä chillwave-artisti Ernest Greene tekee toisella, todellisuuspakoisella ja kirjaimellisesti fantastisella pitkäsoitollaan. Washed Out -nimen taakse piiloutuvan Greenen debyyttialbumi Within And Without kuului vuoden 2011 kiinnostavimpiin tapauksiin. Nyt hän jatkaa diatsepaamin siivittämän unimaailman tutkimista musiikin keinoin, mutta tekee sen paradoksaalisella tavalla entistä luonnollisemmin. Greene on nimittäin ottanut käyttöönsä mellotronin kaltaisia klassikkosyntetisaattoreita, jotka tuovat äänimaailmaan uutta pehmeyttä ja romanttista patinaa. Paracosm sisältää parikin ehdokasta vuoden parhaat biisit -listalle. Näitä ovat ensisingle It All Feels Right ja lämpimän hunajainen All I Know, jotka muistuttavat esimerkiksi Beach Housen unipoppareista tai Destroyerin haaveilusta. Great Escapen ihana bassori? tuo puolestaan mieleen The Flaming Lipsin happoisen Egotripping at the Gates of Hell -ikisuosikin. Paracosmin vahvimmalle materiaalille on yhteistä tempo, joka ylittää unissakävelyä muistuttavan himmailun. Hitaammat kappaleet alkavat helposti puuduttaa korvia ja muuttuvat kuuntelijalle vieraiksi. JOONAS KUISMA 6 THE BLANKO INTO THE SILENCE (Epic/Sony) Rock-levyn äänittäminen vuonna 2013 tuntuu välillä kaikkien ajan haaskaamiselta. Uutuusarvo on sama kuin jos ryhtyisi ammattimaiseksi taidemaalariksi ja täyttäisi näyttelytilan toisensa jälkeen impressionistisilla maaSUE lauksilla heinäsuovasta erilaisissa valaistusolosuhteissa. Idea on jo käytetty. Tietenkin populaarikulttuuri on itseään kierrättävää kulttuuria. Ei keneltäkään vaadita enää radikaaleja uusia ajatuksia. The Blanko on ymmärtänyt tämän toisella albumillaan hyvin. Se on esimerkiksi ottanut All About You -kappaleessa uusiokäyttöön Queens of the Stone Agen A Song for the Deadin ri?n varioiden sitä vain hieman. Näppärää. The Blanko on rock-trio, joka hallitsee instrumenttinsa hyvin. Face the Fear -raidalla on hieno kitarasoolo ja hyvin toimivaa rumputyöskentelyä. Levyn avaavan nimikkoraidan introssa on makea efekti ja ylipäänsä sähäkkää kepin muilutusta. Ongelma koittaa kertosäkeessä, jossa Blanko päättää vaihtaa rockaamisen keskivertoon pop-koukutteluun. Samalla se saa Sunrise Avenuen kuulostamaan hyvältä. Parhaimmillaan se tuo kuitenkin mieleen Lapkon. Vaikka levyn singlepanokset on asetettu levyn alkupään köpöyteen, löytyvät helmet sen lopusta. Don’t Let Me Wait on oikeasti ihan hyvä kappale. JOONAS KUISMA 8 SKY DEE AND THE DEMONS JUST LIKE THAT (Stupido Records) EP-trilogiansa jälkeen viimein albumimittaan kasvanut Demons yllättää debyytillään enemmän kuin positiivisesti. Jos pikkulevytkin olivat sinänsä onnistuneita, nyt on noustu uudelle tasolle. Biisit ovat kaikki omia ja ponnistavat tutuista autotalli- ja soul-perinteistä, onnistuen kuitenkin kuulostamaan hämmentävän tuoreilta. Garagerokkaava avausraita Dolores, beathengessä poppaava nimibiisi Just Like That ja huima soulpop Jackpot Woman osoittavat, että Sky Dee ja kumppanit tietävät, että vaihtelu on tällaiselle musiikille kaikki kaikessa. Bändi svengaa tautisella tavalla, laulu toimii ja kuten sanottu biisimateriaali on hallussa. Ei kai muuta voi vaatiakaan? Uutta keikkakokemusta odotellessa. JYRKI MÄKELÄ 6 GEEZERS GO! ROCK’N’BRAWL (Lama Records) Järvenpääläinen Geezers Go! perustettiin, koska bändin jäsenten mielestä Suomessa ei enää kuultu tarpeeksi Peer Güntin, Motörheadin ja Melrosen kaltaista musaa. Eli terhakkaa perusrokkia. Ja sellaistahan tämä on. Tai yrittää olla. Perusrokkia kyllä, mutta ei kovin terhakkaa. Esikuvat ovat sitä tasoa, että samalle viivalle on matkaa kyllä reilusti joka osa-alueella. Biiseissä, soitossa, soundeissa, laulussa. GG on varmaan Järvenpään kovin vara-günt, mutta kansallisen tason koitoksiin on vielä matkaa. Whoop-Ass Boogie ja Buy Me a Beer kuvaavat millaisissa tekstillisissä maisemissa liikutaan. Mutta siitä nyt on turha valittaa, eivätpä ne Peer Güntinkään tekstit mitään ?loso?aa ole. Backsliders-coverista Undertaker ekstraplussaa tai lisämiinuksia, tunnelman mukaan. JYRKI MÄKELÄ 9 KAUKO RÖYHKÄ JA NARTTU POIS VALOISTA – LIVE 2012 (Svart) Nartun paluukeikoista kitaristi Tommi Vikstenin johdolla koostettu Pois valoista on nappisuoritus – mielestäni Röyhkä yhtyeineen ei kuulostanut keikoilla näin kovalta! Bändin soitto kuulostaa livenä paremmalta kuin originaaleilla studioversioilla, ja maestro itse on vanhana, vihaisena ja likaisena – ei aikuisena – miehenä sävykkäämpi ja omat maneerinsa uskottavammin hallitseva vokalisti kuin koskaan aikaisemmin. Kiertueella soitettu, sen myötä livelevylle päätynyt biisivalikoima on tasapainoinen ja ehkäpä juuri se kaikkein paras paketti Nartun suurimpia hittejä sekä Nivelet-kappaleen ja nimibiisin tapaisia helmiä. Huonoja kappaleitahan yhtye ei levyttänyt koskaan. Samalla tylyn näköisten äijien kuvilla koristeltu tuplalevy lienee keskivertokuluttajalle riittävä Narttu-kokoelma. Pienoinen kauneusvirhe on debyyttialbumin Kotikaupunkini, jonka vokaaliosuus ja bändi kuulostavat eri keikoilla äänitetyiltä. Pois valoista ei myöskään ole erityisen ”live”; levyille on yritetty mahduttaa mahdollisimman monta kappaletta, joten yleisön reaktiot ja Röyhkän välispiikit on kutistettu minimiin. Kun menneisyyden taikaa on jälleen hyödynnetty boksin ja mainion livelevyn voimin, on vienolla toivomuslistallani uusi sähköinen Röyhkä-albumi; vasta sitten 90-luvun materiaalin kartoittaminen kiertueella ja livetaltioinnilla. JARI MÄKELÄ 7 MADAME DE C*** SPLIT 2ND (We Are Revolting) Itselleni entuudestaan tuntematon, salanimien taakse kätkeytyvä Madame De C*** ei ole aivan ensimmäistä kertaa asialla. Spotifysta löytyy parin ep:n ja irtobiisien lisäksi bändin kahdeksan vuoden takainen pitkäsoitto Throw It, johon verrattuna vokalisti ja biisintekijä Benjamin G***:n ilmaisu on kehittynyt positiiviseen suuntaan. Törkeän makeissa promokuvissa (ja musiikillisestikin) aika tavalla Black Rebel Motorcycle Clubin nahkarotsiheppuja muistuttava nelikko on ensilevynsä jälkeen vaihtanut jäsenistönsä ja kotipaikkansa Pariisista Helsinkiin. Promokuvien rumpali Visa D*** on soittanut tummanpuhuvaa poprockia jo Shotgun Clubin riveissä. Split 2nd -levyllä rumpuja soittaa vielä toinen henkilö. Legendaarisen Andy Ellisonin John’s Children -yhtyeessäkin kitaroinut Mikko K*** on säveltänyt Someone’s Here -kappaleen. Benjamin G***:n siisti tuotanto ei yllä The Jesus and Mary Chainin, Primal Screamin tai muiden esikuvien tasolle. Albumi antanee vain kalpean aavistuksen siitä äänivallista, minkä bändi toivottavasti saa aikaan livenä. Niille, jotka löytävät Split 2nd:in äärelle levyn suttaisesta kansikuvasta huolimatta, on silti luvassa rattoisat viisikymmentä minuuttia kevytmetelillä kuorrutetun glampopin parissa. JARI MÄKELÄ 7 ROBERT DAHLQVIST SOLO (Despotz) Sen verran verkkaisia olivat The Hellacoptersin toiminnan viimeiset vuodet, että Dregenin korvannut enkelikiharainen kitaristi Robert Dahlqvist on jo kymmenen vuotta voinut keskittyä lähinnä omaan Thunder Express / Dundertåget -yhtyeeseensä. Näistä viimeisen kahden vuoden aikana hän on äänittänyt pikku hiljaa soololevyään tuottaja Björn Olssonin (ex- Soundtrack of Our Lives) kanssa. Kitaristin soololevyksi Solo on hillitty ja tiluttelu vähäisessä roolissa. Ruotsinkielisen albumin alkuun ja loppuun sijoitettujen Ja var kött och blod-, Det tog en lång tid-, Ej med ?it- ja Åker tåg -kappaleiden tunnelmasta tulee mieleen Johnny Thundersin kolmenkymmenen vuoden takainen akustinen Hurt Me -albumi. Dahlqvistkin pakottaa kuuntelijan intiimin äärelle. Hänen äänensä on hauras ja miltei itkun partaalla. Vaikka yleisvaikutelma jää hiljaiseksi ja melankoliseksi, albumin muu materiaali (vähän) rokkaakin. Kitarasoolojakin kuullaan. Dahlqvist kuulostaa hiukan Neil Youngilta, todennäköiseltä esikuvaltaan Ian Hunterilta tai 70-luvun Magnus Ugglalta. Toisin kuin voisi ennakkoon luulla, kehnokaan pakkoruotsi ei lainkaan häiritse albumin kuuntelua, päinvastoin. Kerrankin siitä on hyötyä. JARI MÄKELÄ facebook.com/suezine » 42 « NRO. 9
» REPLAY JARI MÄKELÄ THE RAPTURE – Echoes (DFA) M Ultravox!-tyylisessä kalifornialaisessa The Calculatorsissa vaikuttaneet kitaristi-laulaja Jenner ja rumpali Vito Roccoforte siirtyivät itärannikolle ja perustivat The Rapturen vuonna 1998. Itseironisesti nimetty, The Calculators -tyylinen The Chair That Squeaks -single ilmestyi vielä samana vuonna. Seuraavana vuonna The Rapture julkaisi rosoisemman ja postpunkimman Mirror-debyyttialbuminsa. Mirrorilta löytyi varhainen tulkinta Echoesin avauskappaleesta ja singlestä Olio. Kolmessa vuodessa ja DFA:n tanssilattiaystävällisessä tuotannossa The Curen varhaisten hittien sympaattisesta hiilipaperikopiosta oli kasvanut melankolinen house-anthem, jonka veroiseen helmeen maestro Smith pääsi käsiksi itse vasta kahdeksan vuotta myöhemmin vieraillessaan Crystal Castles -hitin vokalistina. Ahkerasti keikkaillut yhtye (joku Jennerin ja John Lydonin laulusuorituksia verrannut humoristi buukkasi bändin jopa Sex Pistolsin lämppäriksi) tekaisi Sub Popille hampaiden narskuttelulta kuulostaneen ep:n Out of The Races and Onto The Tracks (2001). DFA harjoitteli tuottamista, ja sai langanpäästä kiinni vasta opittuaan yhdistämään tanssibiitin ja rupisen punk-soundin samalle äänitteelle Zero Zeron ja Radio 4:n kanssa. Echoesilla ja albumia edeltäneillä singleillä kuultiin ensi kertaa The Rapturen pitkäikäisintä kokoonpanoa, jossa bassoa soitti Matt Safer ja saksofonia sekä perkussioita Gabriel Andruzzi. Sinkkujen herättämiin valtaviin ennakko-odotuksiin pystyttiin kerrankin vastaamaan: ”Echoes on kaikkea sitä mitä meille on luvattu; puskutraktorin lailla puskevia bassokuvioita, kirskuvaa kitaraa, vokalistin kykyjen äärirajoilla kiipeilevää voimalaulua ja spastisesti nykivää rumputyöskentelyä” (Tomi Tuominen, Sue 8/2003). Julkaistujen pikkulevybiisien pariksi Echoesilta löytyi kaksi konevetoisempaa tanssikappaletta ja itseoikeutettua singleä lisää: house-kuvion, PIL-henkisen kailotuksen ja torventöräyttelyn hybridi I Need Your Love sekä syyttä suotta unholaan jäänyt Sister Saviour, yksi 2000-luvun alun parhaista postpunk-tanssibiiseistä. Albumin anti ei jäänyt vielä tähänkään. Niinkuin Tuomisen arviosta voitte päätellä, rankemmat postpunk-rallit Heaven, The Coming of Spring, Killing ja nimibiisi muodostivat vaihtoehtoisemmalle tanssilattialle edellämainittujen biisien kanssa miltei tasaveroisen nelikon. Bloc Party ja Test Icicles seurasivat peilipallon alla kehittynyttä tilannetta tarkkaan ja tekivät ahkerasti muistiinpanoja. Mercury Rev -tyyppinen herkistely Open Up Your Heart, tulevalta kiertuekumppanilta Franz Ferdinandilta kuulostanut Love is All sekä synkkä thecuremainen Infatuation tuli aikoinaan skipattua, mutta nykyään nekin kuulostavat asiallisilta. Echoes-albumin lupauksesta huolimatta The Rapture ei lyönyt itseään kunnolla läpi. Jenner ja muut käkkäräpäät eivät löytäneet tietään teinityttöjen seinäjulisteisiin. Ehkä bändin olisi kannattanut pysytellä DFA:n kelkassa? Edeltäjäänsä huomattavasti kansantajuisemmalta kuulostaneen Pieces of The People We Love -albumin (2006) julkaisi Universal. Ajanmukaisesta new rave -tuotannosta vastasivat Bloc Party -tuottaja Paul Epworth, Ewan Pearson ja Gnarls Barkley -duonsa kanssa juuri taivasten valtakunnan avaimet löytänyt Danger Mouse. Kuvaavaa on, että jätin albumin ostamatta, koska vinyyliversiota ei tuolloin ollut saatavana. Kolmannella, Cassiuksen Philippe Zdarin tuottamalla albumilla In The Grace of Your Love (2011) The Rapture palasi DFAmerkille, mutta ilmeisesti liian myöhään. Kuuntelijat olivat hävinneet toisaalle. Vuonna 2008 Jenner oli mennyt sekaisin äitinsä itsemurhasta, eronnut, palannut bändiin, sitten vuorostaan Matt Safer jätti uppoavan laivan. Kesällä 2012 trio ilmoitti vetäytyvänsä tauolle. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. Uusi albumi ”INTO THE SILENCE” nyt kaupoissa! Sis. singlet FACE THE FEAR • LET ME IN • HERE I AM www.theblanko.com • www.sonymusic.? KEIKAT: www.FULLSTEAMAGENCY.COM SUE » 43 « NRO. 9 LEVYARVIOT uzik-lehden 3/2003 kylkiäis-cd Dance to The Underground on osoittautunut yhdeksi kuunteluhistoriani käänteentekevimmistä tuttavuuksista. Newyorkilaisen DFA-tuottajaduo James Murphyn ja Tim Goldsworthyn mixtapella olivat mukana tutut electroclash-artistit Fischerspooner ja Le Tigre, mutta ennenkuulemattomat nimet olivat kutkuttavampia. Kokoelmalla törmäsin ensimmäistä kertaa kirjainyhdistelmään LCD Soundsystem ja kuulin vain trendilehdistä tuttujen nimien äänitteitä. Vaikka jazz-trumpetisti James Duncanin sooloilua esitellyt House of Jealous Loversin svengaava instrumentaalimiksaus ei kohonnut tarjonnasta päätä pidemmäksi, The Rapture pääsi tarkkailulistalleni. Siihen aikaan levykaupoista löytyneet Rapture-äänitteet olivat helsinkiläisen metallibändin tuotantoa. Yhtenä iltana tärppäsi. Leena Lehtinen soitti House of Jealous Loversin maanisen vokaaliversion Marginaali-ohjelmassaan. DFA:n rosoinen biitti iski reikää lattiaan ja Luke Jennerin mielipuolinen kailotus teki seinistä selvää jälkeä. Täysin pystymetsästä The Rapture ei tanssilattioita moukaroimaan ilmestynyt. Hieman John Foxxin
» LEFFAVIERAS Jouni Hynysen fanituslistat ENSI-ILLAT » SUKUPOLVIELOKUVA ällä kertaa otettiin käsittelyyn näyttelijä Peter Franzenin debyyttiohjaus, Keminmaalle sijoittuvan oman romaanin ?lmatisointi Tumman veden päällä – kuvaus oman lapsuuden perheväkivaltaisista oloista. Vieraakseni saapui yksi Suomen julkisimmista rokkihenkilöistä, kotiteollinen Jouni Hynynen. Enkä hänet kutsuessani ollut tajunnutkaan, että yhdessä elokuvan rooleista näyttelee ”muuan” Mari Perankoski, joka myös Hynysen puolisona tunnetaan. Eikä tätä kelpaa jättää kertomatta. Parikymmentä minuuttia ennen aamukymmeneltä alkavan pressinäytöksen sain Hynyseltä tekstiviestin: ”Tekis viinaa mieli, onks siulla? Vai kerkeenkö hakea jostain?”. Niinpä ?lmi katseltiin kolmen syntisen tölkin seurassa. Joista yhden sain minäkin. Ja nyt asiaan. – Se oli jotenkin aika koskettava, joutui pari kertaa ihan silmiä pyyhkimään. Helvetisti tuttuja asioita, joista näki just sen 70-luvun. Jossain vaiheessa rupesi jo ettimään virheitä siitä ajankuvasta ja esineistä, mutta eihän niitä löytäny ettimälläkään. Kaikki oli täydellistä: seinien värit, verhot, se maitotönikän ympärillä oleva muovinen kahvakotelo ja kaikki muu, mitä vaan lapsuudesta muistaa. Helvetin hyvin oli se puoli tehty. – Kaikki tossa oli niin tuttua – paitsi toi viinankäyttö, mitä ei miun perheessä ikinä ollu. Todella tuttua maisemaa oli kaikki ne sanattomat asiat, mitä ei edes hirveesti alleviivattu. Kaikki noi naapuruushommat, miten ollaan yhtä porukkaa, se oli helvetin tuttua, Ihan yks yhteen miun Lappenrannassa vietetyn lapsuuen kanssa. – Ekan kerran mie rupesin liikuttumaan siinä vaarallisen olosessa kohassa, missä se isäpuoli otti uuenvuojeniltana haulikon esiin. Siinä vaiheessa mie pelkäsin, että vittu tää elokuva päättyy huonosti. Onneksi ei päättyny, koska mie en olis kestäny sitä. Vaikka hommat ei nyt menny ihan putkeen, niin hyvinhän siinä kuitenkin kävi, kun ei tapahtunu mitään ton pahempaa. Pahat merkit oli kyllä ilmassa. Mie en oo lukenu sitä kirjaa, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve saaha se haltuun ja lukea. – Ja se… hehehe… aijaijai… heh… jotenkin se rintakohtaus, kun se pikkupoika itkee naapurin naisen, siis Marin, sylissä ja sen kyyneleet putoaa sinne tissien väliin, vittu se oli ihan täydellinen. Mie luulen, et jokainen mies muistaa jonkun tällasen vision 7-8 vuoden iästä. Ensimmäinen jollain tavalla seksuaalinen kokemus, et oho, mitkäs noin on? T Siinä oli helkatin hyvin ja nasevasti kiteytetty sekin asia. Muutenhan keskityttiin aika puhtaasti siihen perheväkivaltaan. – Erityisen selkeesti mieleen jäi se, miten hyvin se poika veti sen roolinsa. Hyvin ohjattu ja hoiettu se homma. Todella hyvää ja vakuuttavaa nuoren pojan työskentelyä. Vaan mitenköhän hyvin tämä mahtaa meitä kahta nuoremmille sukupolville toimia? – Niin, tosiaan… kyllä mie luulen, että kaikki suunnilleen meiän ikäset tyypit saa tosta huomattavasti enemmän. Ainakin visuaalisesti, koska miulle tulee heti kaikki ne lapsuuen asiat helevetin elävästi mieleen. Tollastahan se oli. Poltetaan sisällä ja joka paikassa on tupakinsavua. – Tupakoimisesta tuli muuten mieleen ton le?an tosi hieno äänimaailma. Aina kun sytytettiin tulitikku, ja kun vedettiin ensimmäiset imasut röökistä, niin ne äänet kuulu tosi hyvin, melkeen ylitarkasti. Röökin rätinä kuulu tosi hienosti. Niissä oli helvetin makee saundi, äänimies oli tosiaan mies paikallaan. Ja kun jossain vaiheessa kuulu taustalta tiskaamisen ääni, niin miulle tuli heti se sama olo mikä tuli silloin kun äiti tiskasi. Ei ollu mitään astianpesukoneita. Kaikki nää oli hienoja ja helvetin isoja asioita, tosi hyvin mietittyjä. Tiedä vaikka olis Jussi-patsasosastoa tulossa äänimiehelle. Kenties tätä voi kutsua sukupolvielokuvaksi? – Joo. Toi on helvetin hyvä määritelmä, ellei täydellinen. Jos aattelee, että vaikka miun iskä kattelis ton, niin mie luulen että se tietäis heti mistä on kysymys. Samalla tavalla kun miekii tiiän, mutta se tietäs sen vielä syvemmin. Tietenkään kaikki tommoset ampumiset ja viinanjuomiset ei kuulunu meiän maailmaan, mutta sinänsä tän leffan maailma oli täydellinen. Ja tähtiä? – Kolme ja puol ihan heittämällä. Melkeen neljä, mutta ei ehkä silti ihan. MARKKU HALME Aution saaren elokuva – Aki Kaurismäen Calamari Union, jota en oo nähny pitkään aikaan ja jonka haluaisin kattoa uudelleen. Se on himassa vielä kelmuissa, ja sen mielenkiintosista hahmoista on helvetin hyviä muistoja. Kun sen kanssa menis autiolle saarelle, niin olis kiva kattoa, että musertuuko nää kaikki muistikuvat ja unelmat ja haaveet, mitä mulla siitä eloikuvasta on. Lukioikäsenä mä katoin sen monta kertaa putkeen, mutta sen jälkeen en oo nähny. Suosikkikohtaus – Se on Kummisetä 2:n lopussa. Tää nainen on just mennyt naimisiin Michael Corleonen kanssa, ja kun miehet kokoontuu isoon huoneeseen, jää nainen seisomaan huoneen ulkopuolelle. Elokuva päättyy siihen kun miehet vetää oven kiinni. Silloin se Diane Keatonin esittämä nainen tosiaan tajuaa jäävänsä kaiken ulkopuolelle. Siinä kyllä tulee saman tien kyyneleet silmiin, että ”voi vittu”. Suosikkiohjaaja – Matti Ijäs. Mie oon suomalaisen elokuvan ystävä, mutta se on oikeestaan ainoa, jonka tuotantoa mie oon tosissani seurannu. Ne on kaikki miulle tärkeitä leffoja, ja niistähän on tullu monia juttuja myös puhekieleen. Ja sen leffathan on koko ajan uusintapyörityksessä. Mie oon niin huono elokuvissakävijä, että tätä uusintakaan mie en oo nähny, mutta varmasti kaappaan sen jossain vaiheessa kehiin. Lähinnä tulee kotona katottua dvd:ltä ja telkkarista. Ensimmäinen unohtumaton leffakokemus – Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas, jonka mä teinipoikana isäpapan kanssa näin. Sillon miullakin sisimmässä joku helähti. Tottakai mie olin nähny sen alkuperäsen jo monta kertaa telkkarissa, mutta tää uuempi oikeesti sai nuoren pojan leuan väpättämään. Mieleen jäi varsinki ne alun ruumiskasat kärryissä ja se, että kamera heilu koko ajan. Himassa se dvd kyllä on, mutta sekin vielä muoveissa. En oo uskaltanu sitä vieläkään kattoa. TÄHDET Hynynen ½ Halme Tumman veden päällä, Suomi 2013. Ohjaus: Peter Franzen. Pääosissa: Samuli Edelmann, Olavi Angervo, Matleena Kuusniemi, Ismo Kallio, Marja Packalén. Kesto: 148 min. Seuraava Sue ke 9.10. MILLERIT Ohjaus: Rawson Marshall Thurber RIDDICK Ohjaus: David Twohy Kiltti ja humaani kevyen sarjan pilvikauppias David Burke ajautuu pulaan, kun tyypillisen vittumaiset nuorisohulttiot pöllivät hänen reppunsa rahoineen ja mouhevineen. Isokenkäinen välittäjä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa velan kuittaamiseen: kuolema tai Meksikon-matka, jolta tuliaisiksi olisi tuotava ”pikku” lasti "höpöheinää". Eli ison asuntoauton täydeltä. David värvää mukaansa valeperheen, jossa vaimoa esittää stripparinhommistaan vapaata ottava kyynikko Rose, tytärtä siviilissä tiukka ja tulinen siideripissis sekä poikaa Simpsonien Ned Flandersia henkiseltä olemukseltaan muistuttava nössö Kenny, jonka ei tarvitse edes esittää mitään muuta kuin itseään, jotta perhe vaikuttaisi vaarattomalta keskiluokkaiselta luuseriperheeltä. Muilta vaaditaan asusteiden ja ulkonäön normaalistamista. Ja kun kyseessä on vauhdikkaanpuoleinen komedia, osaatte varmasti yllä olevasta jotakuinkin arvata, minkä asteisia luonteiden yhteentörmäyksiä reissulla on luvassa. Ja myös, että kaikista tulee lopulta hyviäkin ystäviä keskenään. Otteessa on paljonkin samaa kuin Farrellyn veljesten hienossa Sekaisin Marista -leffassa, mutta vain puolittain. Vertailukohdassa kaikki huumori oli tehty erinomaisimmalla mahdollisella maulla, tässä vain puolet. Se huono puoli edustaa kaikkea, mikä halpahenkisissä ja pienimpään yhteiseen nimittäjään nojaavissa jenkkikomedioissa on tyhmää, mutta hyvässä puolikkaassa on runsaasti viihdyttävän fiksuja ja nokkelia oivalluksia. Loppupeleissä siis perin sympaattista semisontaa. Jennifer Aniston onnistuu Rosen roolissa kerrassaan erinomaisesti. Aikoinaan tehtiin videopeleistä elokuvia. Riddickin alkua katsoessa tuntuu, että suuntaa on käännetty. Tuntemattoman planeetan erämaahan päätynyt superrikollinen Richard B. Riddick (Vin Diesel) kamppailee erilaisia digiörkkejä vastaan, pahimpina vihulaisina sameassa vedessä lymyävät alien-skorpionit. Kun tietokone-oliot alkavat jo kyllästyttää, päästään onneksi toiseen näytökseen. Koska kyseessä on elokuvasarjan kolmas osa, ei ole mikään ihme, että hahmon maine on levinnyt jo niin laajalle, ettei kestä kauaa kun paikalle pörähtää kaksi tiimillistä palkkionmetsästäjiä. Sen jälkeen alkaa tappava hippaleikki, joka pyörii lähes elokuvan loppuun asti. Riddicikissä Diesel ja ohjaaja David Twohy palaavat takaisin sarjan ensimmäisen osan, Pitch Blackin (2000) riisutumpaan tunnelmaan. Vastustajilla on apunaan viimeisin jäljitysteknologia ja tapposäteitä ruiskivat laserkiväärit, mutta monessa liemessä keitetty Riddick pärjää oveluudellaan ja ”hieman” liioitelluilla fyysisillä kyvyillään. Nimihahmoa olisi voinut kehittää enemmän, meno on suurimman osan aikaa melkoisen tavanomaista ähäkuttijahtia, jossa onneksi riittää käänteitä. Tarinan puolesta Riddickiltä ei kannata odottaa liikoja. Ei erityisesti haittaa, vaikka ei olisikaan nähnyt aiempia osia. Mikäli on Vin Dieselin ja hänen bassovoittoisen lausuntansa ystävä, Riddick on ihan hyvää ajankuluketta pariksi tunniksi. Muuten koko homma tuntuu tarinan väliosalta. Tosin jatkoa ei tarvinne liian pitkään odotella. MARKKU HALME SUE » 44 « NRO. 9 VESA KATAISTO
(USA, 1993). OHJAUS: STEVEN SPIELBERG. PÄÄOSISSA: SAM NEILL, JEFF GOLDBLUM, LAURA DERN, JOSEPH MAZZELLO, ARIANA RICHARDS. KESTO: 2H 7MIN. IKÄRAJA: 12. Kaksikymmentä vuotta sitten teattereihin saapunut Steven Spielbergin ohjaama Jurassic Park oli ilmiö, jollaisia ei enää nykyään nähdä. Megamenestys Avataria tuskin voidaan ilmiöksi kutsua, vaikka näitä kahta elokuvaa yhdistävät käsittämättömät lipputulot sekä jättimäinen harppaus visuaaliefektien saralla. Jurassic Parkin erikoistehosteet eivät kalpene nykyelokuvien rinnalla vaan hämmästyttävät yhä. Ehkäpä juuri siksi, ettei kaikkia dinosauruksia tehty tietokoneella vaan perinteisellä tekniikalla, ja orgaanisuus on alati aistittavissa. Myös äänimaailma oli tarkkaan harkittu. Ei ole ihme, että elokuvalle jaetut kolme Oscaria myönnettiin teknisistä ansioista (erikoistehosteet, äänitys, ääniefektien leikkaus). Elokuvalle tehtiin myöhemmin kaksi heikompaa jatkoosaa, joista ensimmäisen ohjasi Spielberg itse. Parhaillaan Universal Pictures tehtailee sarjan neljättä osaa. Efektivetoiseksi seikkailuelokuvaksi Jurassic Park on varsin älykäs. Michael Crichtonin samannimisestä romaanista käsikirjoitus ottaa isoja vapauksia. Lähes kauhuelokuvan piirteitä omaava leffa on paikoin liian pelottava perheen pienimmille, joille lelumarkkinat kuitenkin kohdistettiin. Jurassic Park on aikuisille suunnattu seikkailua Tappajahain tapaan. Pari vuotta sitten Jurassic Park -trilogia julkaistiin ensimmäistä kertaa teräväpiirtona. Kuvan laatu olisi voinut olla parempi, mutta ääniraita loisti dynaamisuudellaan. Sama vuoden 2011 levy on päätynyt tähän uuteen julkaisuun. 3Dlevy on tuore, ja mukana on myös uutta lisämateriaalia, joskin vain yhdeksän minuutin edestä. 4K-masterista otettu uusi julkaisu näyttää komealta, vaikkei sitä vieläkään voi referenssilevyksi kutsua. Ääniraita (7.1 DTS-HD MA) on huippuluokkaa: dialogi on kirkasta, John Williamsin klassikkoteema pauhaa ja dinosaurusten ääntelyt tärisyttävät sisuskaluja. Kerrostalokäytössä suositellaan ottamaan naapurit huomioon. TERO HEIKKINEN STAND UP GUYS (USA, 2012) Näyttelijä Dustin Hoffman kokeili ohjaajankykyjään vielä yli 70-vuotiaana (40 vuotta sitten Hoffman ohjasi vain osittain yhden elokuvan). Suorituksena esikoinen Kvartetti onkin napakymppi. Rapakon takana syntynyt ja vaikuttanut Oscar-voittaja ei olisi voinut tehdä tämän englantilaisempaa elokuvaa. Ohjaajan kansalaisuutta lukuun ottamatta mikään muu tässä seniorikomediassa ei huuda amerikkalaisuutta. Britannian kovimpia kykyjä leffaan on myös saatu. Etunenässä on Maggie Smith, joka on heikoimmillaankin yksi maailman parhaista näyttelijöistä. Entisistä muusikoista (mm. oopperalaulajista) huolta pitävä vanhainkoti pysyy pystyssä jokavuotisilla hyväntekeväisyyskonserteilla. Tällä kertaa tiedossa on varsinainen tunteiden sekamelska, kun kuvioihin astuu takavuosien diiva. Alunperin näytelmänä esitetty Kvartetti on leffana lämmin, hauska ja jopa ilkeämielinen. Saavutus on sekin, että päänäyttelijöiden musikaalinen lahjattomuus unohtuu nopeasti. Valitsit hyllystä tämän rikoskomedian ehkä vain siksi, että sitä tähdittää kolme arvostettua miesnäyttelijää. Iäkkäämpi tiimi koostuu Oscareilla palkituista näyttelijöistä Al Pacino, Christopher Walken sekä Alan Arkin, jonka rooli on lyhykäinen. Pacinon ja Walkenin show’sta on kyse. Pacino esittää 28 vuoden jälkeen vankilasta vapautunutta kriminaalia ja Walken hänen parasta ystäväänsä, jolla on vajaa vuorokausi aikaa vastahakoisesti tappaa kyseinen vankilahemmo. Näiden tuntien aikana käydään maksullisissa, syödään jatkuvasti, puhutaan rumia ja jopa ammutaan vähän. Tarinallisesti leffa ei oikein näytä tietävän, mitä se haluaa olla. Ekstroissa on reilun parinkymmenen minuutin edestä minidokkareita ja poistettuja kohtauksia sekä ohjaajan kommenttiraita. Jon Bon Jovi kirjoitti leffaan biisejä, jotka eivät jää mieleen lopputekstien rullaessa. Huippunäyttelijöiden lahjakkuuksien tuhlausta koko leffa. JAHTI (Tanska, 2012) Mads Mikkelsen palkittiin ansaitusti parhaana miesnäyttelijänä viime vuonna Cannesin elokuvafestivaaleilla. Vaikka Jahti julkaistiin monessa maassa jo 2012, sai se yllättäen kotimaassaan ensi-iltansa vasta alkuvuodesta. Täten se kärkkyy Oscar-ehdokkuuksia ensi vuoden gaalassa. Tätä kirjoittaessa Tanskan edustajasta ei ole vielä varmuutta. Trilleridraaman ohjanneen Thomas Vinterbergin aiempi kansainvälinen menestys, dogme-draama Juhlat on tavallaan Jahdin sisarteos. Molemmissa käsitellään pedofiliaa sillä erolla, että Jahdin päähahmoa syytetään ilman totuuspohjaa. Miehen lopulliselta tuntuva taistelu on karmaiseva, mutta hän kohtaa sen silti. Kun lapsen suusta kuultu valhe leviää kulovalkean tavoin, sitä ei saa metsästystä harrastavista äijänköriläistä pois. Jokaisen isän painajainen. PLACEBO LOUD LIKE LOVE UUTUUSALBUMI KAUPOISSA 13.9. MUKANA SINGLE “TOO MANY FRIENDS“ SAATAVANA MYÖS: WWW.UNIVERSALMUSIC.FI WWW.FACEBOOK.COM/UNIVERSALMUSICFINLAND SUE » 45 « NRO. 9 SIDE EFFECTS (USA, 2013) Oscarilla Trafficista palkittu ohjaaja Steven Soderbergh on omien sanojensa mukaan jäämässä varhaiseläkkeelle. Hän jättää taakseen melkoisen laadukkaan filmografian. Trilleri Side Effects on vuoden 2013 ensimmäisen puoliskon paras amerikkalaiselokuva. Masennuslääkkeiden vaaralliseen maailmaan sijoittuvan hitchcockmaisen elokuvan juonesta ei spoilereiden vuoksi kannata paljon kertoa etukäteen. Yllätyksellisen rainan pääosissa nähdään Rooney Mara, joka on lyhyessä ajassa noussut lahjakkaaksi tähdeksi- Usein pökkelömäinen Jude Law vetää yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista. Myös Catherine Zeta-Jones ansaitsee kunniamaininnan älykkäässä trillerissä, jonka toinen katselukerta avaa juonikulun järisyttävän erilaisella tavalla. TERO HEIKKINEN DVD-ARVIOT JURASSIC PARK – 3D KVARTETTI (Iso-Britannia, 2012)
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ » PAPPIEN OKSENNUSTA JA MEDIAKOULUTUSTA
1. Absoluuttisen Nollapisteen laulaja on Tommi a) Krutsin b) Liimatta c) Lääkkölä 2. Triviumin Matt Heafy pitää blogia a) ruoasta b) karatesta c) joogasta 3. Pelle Miljoona Unitedin kitaristi on a) Mela b) Tumppi c) Pelle 4. Arctic Monkeys on kotoisin a) Lontoosta b) Glasgowsta c) Sheffieldistä 5. The Mutantsissa soittaa a) El Poro b) El Toro c) El Horo ” Mitä tapahtuisikaan, 6. The Blanko on a) trio b) kvartetti c) kvintetti mikäli valtavirtapopparit päästelisivät suustaan metallimuusikoiden kommentteja? 7. Rock Academy -hanke toimii a) Oulussa b) Helsingissä c) Turussa 8. Supermassive 2013 järjestetään a) Oulussa b) Helsingissä c) Turussa 9. Apples of Idunissa on Eetu a) Valpio b) Moisio c) Rasio 10. Ashes of Aresin laulaja on a) poliisi b) palomies c) sotilas 11. Radiopuhelinten uusi albumi on a) elektroa b) klassista c) akustinen 12. Dark Tranquillity tulee a) Norjasta b) Ruotsista c) Tanskasta 13. Avenged Sevenfold sanoo Hail to the... a) King b) Thief c) Devil 14. Pariisin kevään johtohahmo on Arto a) Romppanen b) Bryggare c) Tuunela 15. Franz Ferdinand tulee a) Skotlannista b) Walesista c) Englannista 1b2a3a4c5b6a7c8b9b10a11c12b13a14c15a VIIMEINEN SANA ”Anna Abreu puri pään poikki kyyhkyseltä! ...Linnanmäellä joku yleisön edustajista heitti Something About U -kappaleen aikana lavalle elävän kyyhkysen. Laulajatar luuli kyyhkystä kumiseksi ja puraisi siltä pään poikki. Abreu vietiin keikan jälkeen sairaalaan vesikauhutarkistukseen.” – Iltalehti, 21.1.2015. ”Sunrise Avenuen Samu Haber tunnustaa: Juomme pappien oksennusta! Sunrise Avenuen solisti Samu Haber on tunnustanut uudessa Possessed-kappaleessaan juovansa pappien oksennusta ja harrastavansa seksiä kuolevien prostituoitujen kanssa. ”We drink the vomit of the priests / make love with the dying whore”, Haber laulaa kappaleella. Interpol tutkii asiaa.” – Alibi, kesäkuu 2015. ”Kauhua Kulttuuritalolla: Vesku Loiri heitti pyörätuolipotilaiden päälle elävän kanan! Vesa-Matti Loiri on menettänyt järkensä lopullisesti. Suomalaisten rakastama artisti heitti tarkoituksella Kulttuuritalon eturivistöön takahuoneesta salakuljettamansa elävän kanan. Vielä varmistamattomien huhujen mukaan eturivissä keikkaa seurasivat pyörätuolissa istuvat yleisön edustajat, jotka musiikista hurjistuneena repivät kanan kappaleiksi. PETA pitää tempausta törkeänä ja vaatii Loirille vankeusrangaistusta.” – Käännös Metal Hammer -lehden joulukuun 2015 numeron uutisesta. ”Hallitus vaatii toimia: Egotrippi syytteeseen lapsipornografiasta. Comebackin tehneen Egotripin uusimman Neitsyentappaja-albumin kansikuva on kielletty hallituksen erityispäätöksellä. Kansikuvan 13-vuotiasta alastonta tyttöä pidetään yllytyksenä lapsipornografiaan, ja Egotrippi joutuu vetämään myynnistä uuden levynsä ensipainoksen. Suomen lapsihysteriayhdistyksen puheenjohtaja Antti Olla kertoi iltapäivälehdille, kuinka on huolissaan lasten henkisestä kehityksestä – mutta myös tyytyväinen kansikuvamuutoksiin. – Uusi kansikuva jossa Knipi ja Mikki poseeraavat auton etupenkillä, on huomattavasti turvallisempi, hän kertoo olkinukkea puristaen.” – Helsingin Sanomat, 14.8. 2015. ”Anna Erikssonin musiikissa viestejä saatanalle? Suomen kristillisdemokraatit haluavat kieltää Anna Erikssonin tulevan levyn julkaisun. Puolueen mukaan Erikssonin Garden of Love -albumilta löytyy takaperin soitettuna piiloviestejä, joissa ihodelaislähtöinen muusikko ylistää saatanaa ja suggestion avulla yrittää saada kuulijoitaan tekemään itsemurhia. Eriksson kiistää syytökset ja näyttää yhä syötävän hyvältä.” - Suen uutispalsta, huhtikuu 2014. ” – Yksi asia mikä minua levyyn liittyen on näin jälkeenpäin aika lailla naurattanut on se, että levyn tuotti Jonas Olsson, miksasi Jens Bogren, ja Svante Forsbäck masteroi sen. Toisin sanoen annoimme levyn täysin ruotsalaisten käsiin. Joskus kymmenen vuotta sitten sitä olisi mieluummin vaikka hirttänyt itsensä, Antti Tuisku kertoo.” – Suen Antti Tuisku -haastattelu, syyskuu 2013. ”Miks siinä Suen välissä on se helvetin metalliosio siinä keskellä? Muuten se on hyvä lehti mut ei niitä metallibändien haastatteluja jaksa lukea. Paskaa musiikkia”, tokaisi eräs tuttavani vähän aikaa takaperin. Metallimuusikot ja -bändit ovat viimeinen kapinallisuuden linnake sisäsiistien poppareiden ulkoa opeteltujen, poliittisesti korrektien hymistelyjen keskellä. Edellä mainitut fiktiiviset ”lainaukset” ovat hevimusiikin maailmassa oikeasti sattuneita kohutapauksia, jotka tässä on siirretty popmaailmaan. Mitä tapahtuisikaan, mikäli valtavirtapopparit päästelisivät suustaan metallimuusikoiden kommentteja? Tai tekisivät samanlaisia temppuja kuin rockmaailman legendat? Ainakin monessa suuressa levy-yhtiössä menisivät aamukahvit pahasti väärään kurkkuun. Ilman Ozzya, Venomia, Alice Cooperia, Scorpionsia ja Judas Priestiä rockmusiikin mytologia olisi huomattavasti tylsempää luettavaa. Vaikka nykyään on yhä vaikeampi järkyttää ihmisiä, metallimuusikoiden haastattelut ja tempaukset ovat yhä täysin eri luokkaa kuin Miley Cyrusin alusvaateposeeraukset MTV-gaalassa. Selaa lehteä taaksepäin. Avaa Suen keskivaiheilta alkava PRKL-metalliosio ja lue Poisonblack-yhtyeen solistin Ville Laihialan haastattelu. Mieti Antti Tuiskua latomassa vastaavanlaisia kommentteja. Et voi, et kykene. Metallimuusikot ovat nykyisen popkulttuurimaailman ainoita henkilöitä, jotka eivät ole välttämättä käyneet läpi levy-yhtiöiden käytöskoulua ja sanovat yhä mitä sylki suuhun tuo. Kun Ozzy Osbourne kertoi Suen kesäkuun numerossa, ettei edes tiedä, kuka Black Sabbathin uudella levyllä soittaa rumpuja, oli se virkistävä tuulahdus hälläväliäasennetta ja rocktähteyttä. Valtavirta-artisti osaisi saman tien kertoa albumillaan soittaneiden studiomuusikoiden nimet, iät, lasten nimet ja vaimojen suosikkiasennot. Paitsi viimeistä hän ei tietenkään paljastaisi. Voisin lyödä vetoa siitä, että Ozzy kertoisi – jos vain tietäisi. « SUE » 46 « NRO. 9
» VIIMEISET SANAT #36 ARI VÄNTÄNEN Apples of Idunin Eetu Moision viimeiset sanat ovat miehen nimi. Sitten viime näkemän... Olen väsäillyt Apples of Idunin levyä ja keikkaillut kotimaassa ja Baltian maissa. Myös ura elokuvamusiikin säveltäjänä on alkanut. Viimeksi ostamani levy... on jokin oluthuuruissa kannatusmielessä keikalta ostettu platta. Kunhan ostan uuden vinyylisoittimen, ostoslistalla on kymmeniä levyjä. Cd-levyjä en enää harrasta. Viimeksi katsoin leffan... nimeltä The Purge, jossa kaikki rikokset ovat sallittuja yhtenä päivänä vuodessa. Sen katsominen oli puhdasta ajanhukkaa. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... Pissa- ja kakkaleikeistä olen kieltäytynyt. Kerran tarjoajana oli hemaiseva lady Hyvinkäällä. Myös rumpalillamme on ollut muutama vähemmän innostava idea vuosien varrella. Viimeksi itkin, kun... katseltiin Titanic -leffaa 3D:nä. Tarkoitus oli lähinnä testata uutta 3D-töllöä, mutta minkäs sille voi, kun on näin romanttinen kaiffari. Viimeksi nauroin... Jollekin paskalle vitsille. Toimivan tekonaurun kehittely vie aikaa, mutta olen saanut paljon harjoitusta keikkamatkoilla. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... Queens of the Stone Agen uusin, koska Pariisissa asuva kaverini on turruttanut sisäisen rokkarinsa patongilla ja punaviinillä. Sitten tarjosin miehelle mukillisen Jamesonia porilaisessa karaokebaarissa. Viimeksi suutuin... maailmalle Bar Loosen lavalla laulaessani. Muun ajan yritän pidättäytyä vihoittelulta ja kanavoida sen bänditoimintaan. Paras vihanhallintakurssi ikinä. Viimeisin levytykseni on... Apples of Idunin albumi Silence of the Loud. Yhdistimme industrial rockia Daft Punkin Tron soundtrackin mahtipontisuuteen. Viimeksi lauloin suihkussa... omia laulumelodioita. Joskus lauleskelen medleytä, johon sisältyvät Martti Servon HittilittiLitmanen, Alice In Chainsin Down In A Hole ja David Lynchin Eraserhead -leffan In Heaven. Viimeistään on aika lopettaa, kun... settilista on soitettu loppuun. Encoret ovat mielistelijöiden hommaa. Viimeiset sanani ovat... Seppo Hovi. pois valoista L I V E 2 0 1 2 C D / 2 L P / D I G I K A U P O I S S A 6 . 9 . 2 0 1 3 ! Kauko Röyhkän uutuusromaani Poika Mancini, menestysteos Miss Farkku-Suomen itsenäinen jatko-osa, nyt kaupoissa! SUE » 47 « NRO. 9