Blues News 01/2017 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

BN haastattelee: CHARLIE MUSSELWHITE CASH MCCALL NELLIE ”TIGER” TRAVIS Henkilökuvia diskografioiden takaa: NATHANIEL MAYER Kaikuja kadunkulmista, osa 12: JOHNNY MAESTRO & THE CRESTS Bluesin lähteillä, osa 42: FATS DOMINON TAKAPIRUT Suomalaisen rock’n’roll-radion vaiheita, osa 1 / Divarien helmiä / Studio One -LP:t Kriitikoiden parhaat / Muddy Lee Makkonen / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-17-01 ISSN 0784-7726 N:o 283 (1/2017) Hinta 6,80 € 50. vuosikerta
51 © Pe rt ti N ur m i © M ik e St ep he ns on © Ka ri Ke m pa s s. 10 s. 16 s. 44 s. 48 s. 20 s. 48 s. 20 s. 16 s. 36 s. 26 s. 51 s. 8 s. 8 s. 10 s. 44 © Jo n N au gl e © Ai ja Le ht on en. s. 36 s. 26 2 Blues News 1/2017 s
Ilmoitushinnat vuodelle 2017: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Jari Flinck, Harri Haka, Eija Jauhiainen, Vesa-Pekka Järvelä, Satu Jäske, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Juhani Laikkoja, Aija Lehtonen, Kai Leivo, Anders Lillsunde, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Vesa Yli-Pelkonen Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2017: N:o 1/17: vk 08 N:o 2/17: vk 16 N:o 3/17: vk 24 N:o 4/17: vk 34 N:o 5/17: vk 42 N:o 6/17: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 2/17 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 17.3.2017! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2017 Tasavuodet – nuo aina vähintään pienen skumppalasin noston arvoiset mutta samalla sekä oman että ympäröivän maailman ikääntymisestä ja määräaikaisuudesta joskus kipakallakin tavalla muistuttavat penteleet! Blues Newsin viideskymmenes vuosikerta käynnistyy näillä puheilla sekä, piru vie, pariin otteeseen aiemminkin ääneen lausutulla faktalla, että eihän meitä jo reilun keski-ikäisyyden kierroslukemat saavuttaneita (tai vielä iäkkäämpiä) valtakunnallisia suomalaisia musiikkimakasiineja enää järin montaa ole jäljellä. 46 Stompin’ 2017 ............................................................ Tervetuloa! Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS. 16 Muddy Lee Makkonen .............................................. 26 Merseybeat soikoon! ................................................ Kippis siis sille! Aivan “oikeita” puolivuosisatasiaan BN ja FBS toki juhlistavat vasta vuonna 2018, jolloin ne tavanomaisemman laskuopin mukaiset pyöreät tulevat mittariin – otetaanpa sitten uudelleen sillekin, tästä hetkestä lukien noin 10 kuukauden kuluttua. 51 BN käy tapahtumissa ............................................... Toivottavasti BN-aktiivimme (allekirjoittanut mukaan lukien) innostuvat esittelemään myös tätä vieraampaa mutta yhtä lailla ainakin itseäni kiinnostavaa kavalkadia kevään kuluessa. 10 Nellie ”Tiger” Travis ................................................... Blues News 1/2017 3 BN-toimituskunnan vuoden parhaat ......................4 Charlie Musselwhite ....................................................8 Cash McCall ................................................................ R&Bja soul-laulaja Nathaniel Mayerin, The Crests -lauluyhtyeen tai suomalaisen rock’n’roll-radiotoiminnan vaiheita käsittelevät artikkelit ovat kaikki oivia esimerkkejä pitkäjänteistä valmistelua edellyttävistä juttukokonaisuuksista, jollaisia nykypäivän lehdissä saa yhä harvemmin luettavakseen. Parhainta vuoden alkua – ja viimeistään Stompinissa taas nähdään, eikö vain! Pete Hoppula SISÄLTÖ: Yhdistyksen ”läävä”-toimistolla käyntiosoitteessa Suonionkatu 6, 00530 Helsinki lauantaina 25.3. 35 Johnny Maestro & The Crests .................................. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues News -lehden vuositilaus on 40 euroa. 48 Slidin' Explosion Tour 2017 ...................................... Vaikka näinä “kaikkitännemulleheti“ -mentaliteetin hallitsemina aikoina ajankohtaista musiikkitarjontaa ja siihen liittyvää nippelitietoa on nettija some-todellisuudessa tyrkyllä jopa turhankin nopeasti ja vaivattomasti, osataan uskoakseni yhä antaa arvoa myös painomusteella printattuun sanaan. 44 Divarien helmiä! #32 ................................................ Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Juttelemme kyllä ilolla aiheesta sekä annamme lisäinfoa parhaamme mukaan! Sen minkä BN saattaa joskus ajankohtaisuus-sektorilla ”kilpailjoilleen” hävitäkin, se on tavannut ottaa komeasti takaisin tietoon ja kokemukseen pohjautuvan tutkivan ja analysoivan journalismin saralla. 43 Ykköstä silmään: Studio One -LP:t ........................ Kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävää henkilöja yhtyehistorioihin, kaikenkarvaisiin musiikki-ilmiöihin sekä diskografisiin yksityiskohtiin pedantisti pureutuvaa selvitystyötä sisältyy yhtään liioittelematta jokaiseen tähän mennessä ilmestyneeseen BN-numeroon, eikä siten tämä uusinkaan julkaisu aiheuta notkahdusta standardikäytäntöön. “ajatonta” mutta vastaavasti lukuprosessina kenties hieman enemmän syventymisaikaa vaativaa materiaalisisältöä luonnollisesti tasapainottavat jatkossakin totutun runsaslukuiset sekä tyylikirjoltaan mahdollisimman monipuoliset henkilöhaastattelut sekä arviot/esittelyt päivän kuumottavimmista ääniteja kirjajulkaisuista, konserteista sekä kiertueista. Tätä ns. Vapaaehtoisuusasteeltaan miltei 100-prosenttisena konklaavina varsinaista toimittajarekrytointia emme harjoita eikä mukaan lehdentekoon pyrkiviä myöskään piinata tiukoilla työhaastattelukysymyksillä – kirjalliset ja kuvalliset näytöt puhukoot sitten aikanaan puolestaan! Toimitusasioissa kannattaa olla avoimin mielin yhteydessä joko vastaavaan päätoimittajaan tai toimituspäällikköön, miksei vaikka molempiinkin. 56 BN-arkistojen helmiä ................................................ Edelleen aiheeseen liittyen: Uuden vuoden käynnistyessä lienee paikallaan muistuttaa, että lehden avustajaksi eli joko kirjoittajaksi, valokuvaajaksi tai mikseipä vaikka mukaan BN:n pienen mutta sitäkin pippurisemman taittoja viimeistelytiimin jäseneksi voi hakeutua periaatteessa kuka tahansa em. 36 Klassikoiden lähteillä #42: Fats Domino .............. tehtävistä kiinnostunut, mikäli vihkiytyneisyyttä ja (oman tulkinnan mukaan) tämän luonteiseen harrastetoimintaan kytkeytyvää tietoa, taitoa sekä kenties pientä (yllytys-) hulluuttakin on vain omalla kohdalla havaittavissa. 19 Nathaniel Mayer ........................................................ 66 Etukansi: Charlie Musselwhite © Andrea Zucker BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 50. 52 Levytutkailut ............................................................... 20 Suomalaisen rock’n’roll-radion vaiheita #1 ........ Mutta palataksemme vielä toviksi päättyneeseen vuoteen: Perinteiseen tapaan tässä BN:n ykkösnumerossa julkistettava katsaus ‘toimituskunnan parhaimpiin julkaisuihin‘ pönkittää framille koko joukon sekä lehdessä jo mukavasti palstatilaa saaneita artisteja/ yhtyeitä uutuuslevyineen että vielä toistaiseksi vähemmälle nosteelle jääneitä nimiä. klo 17 alkaen. Tämänkertaisiin ennakkonostoihin lukeutuu ymmärrettävästi myös maalishuhtikuun taitteeseen ajoittuva Stompin’ 2017, Finnish Blues Societyn omista vuosittaisista tapahtumaponnistuksista kiistatta suurin, ellei peräti kaunein
Jody – I Got The Feeling (Ecko) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) The Rolling Stones – Blue & Lonesome (Rolling Stones/Polydor) Mavis Staples – Livin’ On A High Note (Anti/Epitaph) Sugar Ray & The Bluetones – Seeing Is Believing (Severn) Sven Zetterberg – Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) eri esittäjiä – Blues For Big Walter (Eller Soul) eri esittäjiä – God Don’t Never Change: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator). 2 (Magic) Sven Zetterberg – Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) Rusty Zinn – Last Train To Bluesville (Bluebeat) eri esittäjiä – Blues For Big Walter (Eller Soul) J-P Berg: William Bell – This Is Where I Live (Stax) Charles Bradley – Changes (Daptone/Dunham) Mel Brown & The Housewreckers feat. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2016 PARHAAT! B lues News -toimittajakunnan sana on jälleen puhunut! Päättyneen vuoden levyjulkaisuista (CD:t, LP:t, EP:t, singlet tai DVD:t) suurinta kriitikkosuosiota nauttivat seuraavat nimikkeet. (Alligator) Willie Nelson – Summertime: Willie Nelson Sings Gershwin (Legacy) Jukka Orma – Orman Oppivuodet (TUM) Andres Roots – Winter (Roots Art) Seasick Steve – Keep That Horse Between You And The Ground (Caroline Int. Billy C. (Elrob) Sonny Mack – Get On Up. Live (Klondike) Betty Harris – The Lost Soul Queen Of New Orleans (Souljazz) Jimmy ”Duck” Holmes – It Is What It Is (Blue Front) Durant Jones & The Indicators – s/t (Colemine) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) Anthony Big A Sherrod & The Cornlickers – Right On Time (No Label #9) Tony Joe White – Rain Crow (Yep Roc) eri esittäjiä – New Orleans Funk Vol. 4: Voodoo Fire In New Orleans 1951–1977 (Souljazz) 4 Blues News 1/2017 Honey Aaltonen: Barrelhouse Chuck – Remembering The Masters (The Sirens) Jimmy Burns – It Ain’t Right (Delmark) Ronnie Earl & The Broadcasters – Maxwell Street (Stony Plain) Pete Gage – Left Over Blues (omakustanne, -15) Jimi Hendrix – Machine Gun, The Fillmore East 1st Show (Sony/Experience Hendrix) Mitch Kashmar – West Coast Toast (Delta Groove) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of… (Alligator) Little Mike – How Long. Eniten pisteitä keränneet levyt (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) löytyvät katselmuksen lopusta sivulta 7. 2-CD) Texas Oil – Alamo (Goofin’) Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) Stevie Tombstone – I Wish I Was Back In Vegas (Rancho Verde) Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) Tony Joe White – Rain Crow (Yep Roc) Rev. Wirtz – Full Circle Featuring The Nighthawks (Eller Soul) Mike Zito – Make Blues Not War (Ruf) eri esittäjiä – God Don’t Never Change: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator) Harri Haka: Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Rory Block – Keepin’ Outta Trouble: A Tribute To Bukka White (Stony Plain) Fiona Boyes – Professin’ The Blues (Reference) Paul Butterfield Blues Band – Live 1966 (Elektra) Mark Hummel – Golden State Lone Star Blues Revue (Electro-Fi) Elmore James – Slide Order Of The Blues: The Singles As & Bs 1952–1962 (Jasmine 2-CD) Mitch Kashmar – West Coast Toast (Delta Groove) Aki Kumar – Aki Goes To Bollywood (Little Village Foundation) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) Mississippi Heat – Cab Driving Man (Delmark) Mátyás Pribojszki Band – My Stories (omakustanne) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) Kat Riggins – Blues Revival (Bluzpik) The Rolling Stones – Blue & Lonesome (Rolling Stones/Polydor) Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) Trickbag – With Friends, Vol. Jo vakiintuneiden sääntöjen mukaan jokaiselle lehteen vuoden aikana levyarvioita laatineelle annettiin mahdollisuus nimetä äänestykseen korkeintaan 20 suosikkiaan, jotka on esitetty ohessa artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. Marko Aho: Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Black River Bluesman & Bad Mood Hudson – Moonshine Medicine (omakustanne) Tim Easton – American Fork (Last Chance) The Highwaymen – Live: American Outlaws (Sony Legacy 4-CD) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This (Ram Bam EP) Kris Kristofferson – Cedar Creek Sessions (KK 2-CD) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of... Denny Freeman – Under Yonder: Live At The Pop Gator 1991 (Electro-Fi) Omar Coleman – Live! At Rosa’s Lounge (Delmark) Corey Dennison Band – s/t (Delmark) The Fabulous Thunderbirds – Strong Like That (Severn) Lee Fields & Expressions – Special Night (Big Crown) Buddy Guy – I’ll Play The Blues For You... (Ecko) Bob Margolin – My Road (VizzTone) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967, Volume 2 (Forty Below) Mississippi Heat – Cab Driving Man (Delmark) Ms
& T-Bones – Time Was (Tuohi) James Hunter Six – Hold On! (Daptone) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This (Ram Bam EP) Lena & The Slide Brothers – The Road (RetroU Art) Million Dollar Tones – Crazy! (Jungle) Parker Millsap – The Very Last Day (Okrahoma) Eero Raittisen Eldis – s/t (Turenki) Eli Paperboy Reed – My Way Home (Yep Roc) Sugar Ray & The Bluetones – Seeing Is Believing (Severn) Nick Waterhouse – Never Twice (Innovative Leisure) Kenny ’Blues Boss’ Wayne – Jumpin’ & Boppin’ (Stony Plain) Sven Zetterberg – Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) eri esittäjiä – Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Nights Of Sin, Dirty Deals And Love Sick Souls (Vol. John Mayall (omakustanne) Wee Willie Walker – If nothing ever changes (Little Village Foundation) Sven Zetterberg – Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) eri esittäjiä – Blues For Big Walter (Eller Soul) Timo Kauppinen: Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) Mike Bell & The Belltones – The Beat That Can’t Be Beat (Goofin’) Eric Bibb & North Country Far – The Happiest Man In The World (High Note/Stony Plain) Rory Block – Keepin’ Outta Trouble: A Tribute To Bukka White (Stony Plain) Bombino – Azel (Partisan) Joe Bonamassa – Blues Of Desperation (Mascot/Provogue) Eric Clapton – I Still Do (Bushbranch/Surfdog ) Nico Duportal & His Rhythm Dudes – Dealing With My Blues (Rhythm Bomb) Ronnie Earl & The Broadcasters – Maxwell Street (Stony Plain) Fat Chance – Right On Time (Goofin’) JW-Jones – High Temperature (Solid Blues) Knucklebone Oscar – King Of Helsinki (Stupido) Michael Messer’s Mitra – Call Of The Blues (Knife Edge) Parker Millsap – The Very Last Day (Okrahoma) Eli Paperboy Reed – My Way Home (Yep Roc) Baby Boy Varhama – The Blues Come Around (omakustanne) Nick Waterhouse – Never Twice (Innovative Leisure) Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) Brad Vickers & His Vestapolitans – That’s What They Say (ManHatTone) eri esittäjiä – God Don’t Never Change: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator) 5. Pete Hoppula: Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) The Beat From Palookaville – Come Get Ur Lovin’ (Sleazy) The Cactus Blossoms You’re Dreaming (Red House) Devil Makes Three – Redemption & Ruin (New West) Nico Duportal & His Rhythm Dudes – Dealing With My Blues (Rhythm Bomb) Fat Chance – Right On Time (Goofin’) Ina Forsman – s/t (Ruf) Honey B. (Elrob) Magic Sam Blues Band – Black Magic / Deluxe Edition (Delmark) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967, Volume 2 (Forty Below) Mississippi Heat – Cab Driving Man (Delmark) Pinetop Perkins & Jimmy Rogers – Genuine Blues Legends With Little Mike & The Tornadoes (Elrob) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) Trickbag – Candyville (Magic) eri esittäjiä – Blues For Big Walter (Eller Soul) Eija Jauhiainen: Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Joe Bonamassa – Blues Of Desperation (Mascot/Provogue) Ina Forsman – s/t (Ruf) Warren Haynes – Ashes & Dust (Provogue) Tom Jones – Long Lost Suitcase (Virgin, -15) John Mayall – Find A Way To Care (Forty Below) Jarkka Rissanen Tonal Box Trio – The 20th Century Box (Propaganda) Walter Trout – Battle Scars (Provogue) Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) eri esittäjiä – Dylan Suomeksi (Ramasound) Kari Kempas: Alabama Mike – Upset The Status Quo (Jukehouse) Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) Charles Bradley – Changes (Daptone/Dunham) Toronzo Cannon – Chicago Way (Alligator) Omar Coleman – Live! At Rosa’s Lounge (Delmark) Corey Dennison Band – s/t (Delmark) Doktu Rhute Muuzic – Blues Cruise (Root Doctor) The Fabulous Thunderbirds – Strong Like That (Severn) Theo Huff – The New Beginning (Bluetone) Lena & The Slide Brothers – The Road (RetroU Art) Shoji Naito – New Cool Old School (Ogden) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) Curtis Salgado – The Beautiful Lowdown (Alligator) Slim Butler – Bad Intention (SlimCuts) Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) Trickbag – With Friends, Vol. 15) (Ace) Jari Kolari: Pepe Ahlqvist – One Day Less, One Day More (Bluelight 2-CD) Billy The Kid & The Regulators – I Can’t Change (omakustanne) Doodaddies – The Doodaddies (Double Diamand) Ronnie Earl & The Broadcasters – Maxwell Street (Stony Plain) David “Honeyboy” Edwards – I’m Gonna Tell You Something I Know (Pro Sho Bidness CD/DVD) Headcutters – Shake That Thing (Chicago Blues) Mark Hummel – Golden State Lone Star Blues Revue (Electro-Fi) Aki Kumar – Don’t Hold Back (Greaseland) Levee Town – Takin’ & Givin’ (omakustanne) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of… (Alligator) Little Charlie & The Organ Grinder – Stronky Tonk (Eller Soul) Little Mike – How Long. 2 (Magic) Carl Weathersby – Alone In The Darkness Feat
Jody – I Got The Feeling (Ecko) Bigg Robb – Got My Whiskey (Jenner Music Group) Slidin’ Slim & Eric Hansson – Better Late Than Ever (omakustanne) J Wonn – The Legacy Begins (I Got This Record Publishing) Terry Wright – You’re Standing In A Good Man’s Way (Coday) Pertti Nurmi: Barrelhouse Chuck – Remembering The Masters (The Sirens) Lurrie Bell – Can’t Shake This Feeling (Delmark) Nappy Brown – Down In The Alley: Complete Savoy Singles As & Bs 1954–1962 (Jasmine 2-CD) Kenny Burrell – The Road To Love (HighNote; julk. (Running Moose) JW-Jones – High Temperature (Solid Blues) Aynsley Lister – Eyes Wide Open (Straight Talkin’) Bob Lanza Blues Band – Time To Let Go (Connor Ray) Jim Suhler & Monkey Beat – Live At The Kessler (Underworld Indie) Texas Oil – Alamo (Goofin’) Jartse Tuominen – Untold Stories (Sledgehammer) eri esittäjiä – Dylan Suomeksi (Ramasound) Juhani Laikkoja: Adrena – Better Days (Bone40) Chuck Armstrong – Shackin’ Up (Essential Media) William Bell – This Is Where I Live (Stax) Charles Bradley – Changes (Daptone/Dunham) Omar Coleman & Westside Soul (3 On The B) Etta James – Essential Original Albums (Masters Of Music 3-CD) King – We Are King (King Creative) Johnny Otis Show – Cuttin’ Up (Wounded Bird) Bobby Rush – Porcupine Meat (Rounder) SaraLee – Queen Of Your Heart (Rhythm Bomb) Mavis Staples – Livin’ On A High Note (Anti/Epitaph) JJ Thames – Raw Sugar (DeChamp) Andre Williams – I Wanna Go Back To Detroit City (Bloodshot) eri esittäjiä – Mainstream Modern Soul 1969–1976 (Kent) eri esittäjiä – Eccentric Soul: Sitting In The Park (Numero) Mikke Nöjd: Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Corey Dennison Band – s/t (Delmark) Dozzler & Van Mervyk – Darkest Night (Groove Stew) Fat Chance – Right On Time (Goofin’) Ile Kallio Big Rock Band – Right Now (Epic) Guy King – Truth (Delmark) Kingbolt – Naked & Raw (Pyros) Knucklebone Oscar – King Of Helsinki (Stupido) Lumberjacks – Shake ’Em Roots (Hokahey!) Million Dollar Tones – Crazy! (Jungle) Greg Nagy – Stranded (Big) Chris O’Leary – Gonna Die Tryin’ (American Show Place) Eero Raittisen Eldis – s/t (Turenki) Remu & Hurriganes – Electric Play (Rip It Up/Lasso) Shoebox Revue – s/t (Goofin’) Slim Butler – Bad Intention (SlimCuts) Talmud Beach – Chief (Svart) Texas Oil – Alamo (Goofin’) Mat Walklate & Paolo Fuschi – Kicking Up The Dust (omakustanne) Mike Wheeler Band – Turn Up! (Delmark) Kai Leivo: Miller Anderson – Bluesheart/Chameleon (MIG) The Apocalypse Blues Revue – s/t (Provogue) Gonzalo Bergara – Zalo’s Blues (omakustanne ) Dennis Brown – Dubbing At King Tubby’s (Jamaican Recordings) Blues Cargo – On Time (Melon Music) Omar Coleman – Live! At Rosa’s Lounge (Delmark) Crow Black Chicken – Pariah Brothers (omakustanne) Sly & Robbie – Dub Sessions 1978-1985 (Jamaican Recordings) Sari Schorr – A Force Of Nature (Manhaton) 3 Dayz Whiskey – Live And Let Live (Blues Boulevard) Matty T Wall – Blue Skies (omakustanne) 6 Blues News 1/2017 Anders Lillsunde: Adrena – Better Days (Bone40) Dead Soul – Sheltering Sky (Razzia Notes) Ms. 2015) Toronzo Cannon – Chicago Way (Alligator) Grady Champion – One Of A Kind (Malaco) Eddie Cotton – One At A Time (DeChamp/Malaco; julk. 2015) Jimmy Dawkins – West Side Chicago Blues (JSP DVD) Rosco Gordon – Just A Little Bit: All The Singles As & Bs 1951–1961 (Jasmine 2-CD) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of... 6 Blues News 1/2017 Riku Metelinen: Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Joe Bonamassa – Live At The Greek Theatre (Provogue 2-DVD/2-CD) Fat Chance – Right On Time (Goofin’) Ben Granfelt – Time Flies When You’re Playing Guitar (Sprucefield 3-CD) Ben Granfelt – Another Day (Tuohi) Joensuu Riihimäki – Where’s The Fire John. John Mayall (omakustanne) Mike Wheeler Band – Turn Up! (Delmark). (Alligator) Russell Malone – All About Melody (HighNote) Percy Mayfield – Lost Love, The Singles As & Bs, 1947–1962 (Jasmine 2-CD) Mighty Sam McClain – Time And Change: Last Recordings (Kirkelig Kulturverksted) Kenny Neal – Bloodline (Cleopatra Blues) Terrie Odabi – My Blue Soul (omakustanne) Sonny Rhodes – Then & Now (Blues Express) Bobby Rush – Porcupine Meat (Rounder) Koko Taylor – Live At The Chicago Blues Festival 94 (Echoes) Carl Weathersby – Alone In The Darkness Feat
Vuoden 2016 kansainvälinen julkaisu: 1. & T-Bones – Time Was (Tuohi) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This (Ram-Bam EP) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) Jukka Leppilampi & Marzi Nyman Trio – Tämä Huone, Tämä Hetki (Alba) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of… (Alligator) Lännentie – Vanha Tie (Turenki) Lisa Lystam Family Band – Give You Everything (omakustanne) Kapa Montonen Band – Mighty Fine Time (omakustanne) Steve Nimmo – Sky Don’t Fall (Manhaton) Jarkka Rissanen Tonal Box Trio – The 20th Century Box (Propaganda) Andres Roots – Winter (Roots Art) Texas Oil – Alamo (Goofin') Timo Turpeinen & Root Food – s/t (Turenki) Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) Vesa Walamies: Fats Domino – The Imperial Singles Collection (Not Now Music, -15) Rick Franklin & Tom Mindte – Left Over Blues (Patuxent) Pete Gage – Left Over Blues (omakustanne, -15) Smoky Greenwell – South Louisiana Blues (omakustanne) Dave Kelly – Live In Germany 1986-89 (Hypertension) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967, Volume 2 (Forty Below) Reverend Raven – Shake Your Boogie (Nevermore) The Rolling Stones – Blue & Lonesome (Rolling Stones/Polydor) Thomas Schleiken – Echoes (Blind Lemon) Tom Shaka – Sweet & Mean (Blind Lemon) Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) Baby Boy Varhama – The Blues Come Around (omakustanne) Mat Walklate & Paolo Fuschi – Kicking Up The Dust (omakustanne) eri esittäjiä – American Folk Blues Festival 1962 (Frémeaux, -15). Charles Bradley – Changes (Daptone/Dunham) 3 p. John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf) 5 p. John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967, Volume Two (Forty Below) 3 p. 3. (Alligator) 5 p. Aimo Ollikainen: Pepe Ahlqvist – One Day Less, One Day More (Bluelight 2-CD) Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) Fat Chance – Right On Time (Goofin’) Ina Forsman – s/t (Ruf) Honey B. Texas Oil – Alamo (Goofin’) 4 p. Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) 6 p. Corey Dennison Band – s/t (Delmark) 3 p. Million Dollar Tones – Crazy! (Jungle) 3 p. Ina Forsman – s/t (Ruf) 4 p. 9. Tina Bednoff & The Cocktailers – Jump Sister Jump (El Toro) 6 p. Fat Chance – Right On Time (Goofin’) 5 p. 7 TT Tarkiainen: Pepe Ahlqvist – One Day Less, One Day More (Bluelight 2-CD) Blues Cargo – On Time (Melon Music) Ina Forsman – s/t (Ruf) Honey B. Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) 5 p. 3. Mississippi Heat – Cab Driving Man (Delmark) 3 p. & T-Bones – Time Was (Tuohi) 3 p. Lena & The Slide Brothers – The Road (RetroU Art) 3 p. Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of... Pepe Ahlqvist – One Day Less, One Day More (Bluelight 2-CD) 3 p. & T-Bones – Time Was (Tuohi) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This (Ram Bam EP) Miki Lamar – Woman (Bluelight) Tomi Leino Trio – Hip Shootin’ (Homework) Lena & The Slide Brothers – The Road (RetroU Art) Million Dollar Tones – Crazy! (Jungle) SaraLee – Queen Of Your Heart (Rhythm Bomb) Slim Butler – Bad Intention (SlimCuts) Titty Bar Tim Blues Band – Flathead Woman (Blue North) Jussi Syren & The Groundbreakers – Bluegrass Singer (Home Of Bluegrass) Tyly Kohtalo – Onnea Ja Menestystä (omakustanne) Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) Vuoden 2016 uusintajulkaisu: 1. Ronnie Earl & The Broadcasters – Maxwell Street (Stony Plain) 3 p. 6. eri esittäjiä – God Don’t Never Change: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator) 3 p. Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This (Ram Bam EP) 4 p. 6. Sven Zetterberg – Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) 4 p. Blues News 1/2017 7 Vuoden 2016 kotimainen julkaisu: 1. Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) 4 p. The Rolling Stones – Blue & Lonesome (Rolling Stones/Polydor) 3 p. Slim Butler – Bad Intention (SlimCuts) 3 p. Honey B. Wentus Blues Band – Lucky Strike Mama (Ramasound) 5 p. Omar Coleman – Live! At Rosa’s Lounge (Delmark) 3 p. eri esittäjiä – Blues For Big Walter (Eller Soul) 4 p
Huuliharppuvirtuoosin soittokavereina on ollut ennen kaikkea kitaristeja, mm. Kaupunki tuli tutuksi ja näin julisteita, joissa mainostettiin Muddy Watersin, Elmore Jamesin ja Howlin’ Wolfin keikkoja. Vietimme aikaa yhdessä, joimme ja soitimme musiikkia. Siitä lähtien Charlie on ollut tien päällä levittämässä bluesin sanomaa. He tuntuivat erityisesti pitävän siitä, että olin kotoisin ”Down Home” Mississippistä. Sitä kautta jouduin mukaan ja blues vei mennessään. – Olen tehnyt töitä monien muusikoiden kanssa ja periaatteeni on antaa bändini muusikoille tilaa toteuttaa itseään. Hän latasi kaikki juttunsa sellaisella pokerinaamalla. 8 Blues News 1/2017 CHARLIE MUSSELWHITE Bluesharpisti huutomerkillä! KARI KEMPAS M aaliskuussa Suomeen kiertueelle saapuvalla Charlie Musselwhitella on pitkä ura takanaan. Walter oli hyvä ystäväni ja meillä oli tapana kierrellä Chicagoa, käydä kuuntelemassa musiikkia, ottaa kuppia ja viettää aikaa ja soittaa yhdessä. Huuliharppu on ainoa instrumentti, jota ei näe, kun sitä soitetaan. Siitä syntyy se luova ilmapiiri, jonka avulla tehdään hyvää musiikkia. Oli jotenkin luonnollista, että minusta tuli Big Walter Hortonin oppipoika. Se on opeteltava kuuntelemalla. Harvey Mandel, Michael Bloomfield, Louis Myers, Freddie Roulette, Fenton Robinson, Robben Ford, Junior Watson, Rusty Zinn ja Kid Andersen. – Pidän edelleen kaikenlaisesta musiikista, kunhan se tulee sydämestä, oli se sitten bluesia, jazzia tai kuubalaisrytmejä. Tapasin myös Big Joe Williamsin, joka oli ystäväni ja kämppäkaverinikin jossain vaiheessa, ja me soitimme ja levytimme yhdessä. Blues Music Award -palkintoja on kertynyt huuliharpistien kategoriassa 25 ja ensimmäisen Grammy-palkintonsa Charlie sai ”Get Up!” -yhteislevystä (Stax) Ben Harperin kanssa. Niinpä kuuntelin ja imin kaiken itseeni. Opin häneltä paljon bluesista ja elämästä. Lapsena ne olivat minulle leluja. Hän on Paul Butterfieldin ja Michael Bloomfieldin ohella tunnetuimpia ja ensimmäisiä valkoisia, jotka löivät itsensä läpi Chicagon bluespiireissä, avaten samalla ovia monelle muulle. Kun muutin Kaliforniaan 60-luvun loppupuolella, yritin houkutella häntä mukaan. Hän vei minut tapaamaan vanhoja bluesveteraaneja ja kertoi tarinoita vanhoilta ajoilta. – Tapasin myös John Lee Hookerin Chicagossa ja meistä tuli ystävät. – Asuin Chicagossa vuodesta 1962 vuoteen 1967 ja sikäläiset muusikot olivat hyvin avuliaita. – Hän kertoi opettaneensa myös Little Walteria ja Sonny Boy (Rice Miller) Williamsonia. Tajusin, että minulla oli mahdollisuus ansaita rahaa soitolla, ja se oli kaiken kaikkiaan aika jännittävää. Suomessa Musselwhite on käynyt aiemmin kaksi kertaa: Jungle Recordsin Rock’n’Roll Jamboreessa 2003 The Paladinsin kera sekä Rauma Bluesissa 2004. Memphis oli musiikkikaupunki. Hän oli kuitenkin sellainen tarinaniskijä, ettei koskaan voinut olla varma, oliko kertomus totta vai tarua. Olin 18-vuotias ja ryhdyin käymään klubeilla, joissa tunsin olevani tervetullut. En suunnitellut, että musiikista tulisi ammattini, pidin vain hauskaa. Charlie siirtyi pian Länsirannikolle useiden aikalaistensa tapaan, parempien keikkamahdollisuuksien perässä. Vuosien mittaan levyjä ja sessioita on syntynyt lukematon määrä. KALIFORNIA JA NYKYHETKI – Pidän sessiotöistä. CHICAGO – Muutin Chicagoon etsimään tehdastöitä, päädyin tuholaistorjujaksi ja ajelin firman rekkaa ympäri Chicagoa. Tapasin Will Shaden, Coy Loven ja Memphis Willie B:n. Odotan tapaavani Ilkka Helanderin ensimmäistä kertaa nyt kun tulen Suomeen. – Viime aikoina olen ollut mukana myös elokuvanteossa, kahdessakin elokuvassa: ”Rebel On A Highway” ja ”Don’t Shoot – I’m The Guitar Man”, ja parhaillaan olen Los Angelesissa työstämässä toista albumia Ben Harperin kanssa. Gospelia ja rockabillyä tietysti myös. Ne antavat minulle mahdollisuuden soittaa erilaista musiikkia kuin omaani. – Kun oli 13-vuotias, bluesin kuunteleminen tuntui niin hyvältä, että päätin tehdä omaa bluesia. Hän oli opettajani. Johnny Burnette asui kadun toisella puolella. Chicagossa asuessani työskentelin Old Wells Records. Minuun otetaan yhteyttä eri puolilta maailmaa ja voin usein tehdä äänitykset myös kotona. Pidin kaikenlaisesta musiikista, mutta blues tuntui minusta omimmalta. Annetaan miehen itse kertoa. MEMPHIS – Vartuin Memphisissä ja blues soi kaikkialla ympärillä. Olen mukana hänen albumillaan muutamalla kappaleella. Se oli uskomatonta, ja sen jälkeen sain jamikutsuja muissakin paikoissa. Charlie Feathers oli varhainen esikuvani ja olin ihastunut hänen veljentyttäreensä. Hän on levyttänyt mm. Vanguard-, Capitol-, Arhoolie-, Blue Thumb-, Alligator-, Blue Rock-, Crosscut-, Mercuryja Stax-yhtiöille. Isäni soitti huuliharppua harrastuksekseen ja kotona lojui aina huuliharppuja hänen jäljiltään. Näin blueslaulajia kaduilla tippikulhoineen ja kuulin bluesia radiosta. – Big Walter Horton oli myös kotoisin Memphisistä, ja hän oli saanut oppia Will Shadelta, kuten minäkin. Olin ainoa lapsi ja asuin äitini kanssa. Vuonna 2016 tuli kuluneeksi 50 vuotta hänen ensilevytyksestään ”Stand Back!” (Vanguard). Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä kuuntelin bluesia ja se kiehtoi minua. Hän asui silloin Detroitissa. – Kerran yksi tarjoilija kertoi Muddy Watersille, että soitan huuliharppua, ja Muddy kutsui minut jammaamaan. Hän ei koskaan varsinaisesti näyttänyt minulle, kuinka huuliharppua soitetaan, häntä piti vain kuunnella ja katsella
Siellä myytiin lähinnä jazzlevyjä ja tutustuin siellä niin jazzmusiikkiin kuin muusikoihinkin. – Blues on mielestäni taidemuoto samalla lailla kuin kuvataide. – Soittoni vaikutteet ovat peräisin Little Walterilta, Big Walter Hortonilta, Sonny Boy Williamsonilta, Jimmy Reediltä, Jaybird Colemanilta ja Will Shadelta, ja pidän myös Kim Wilsonista, William Clarkesta ja Rick Estrinistä. ”Jos soittaa yhdenkin nuotin suoraan sydämestä, sillä on merkitystä.” © Pi rjo Sa lm in en © Pe rt ti N ur m i. Jokainen näistä muusikoista on yksilö ja jokaisella on jotakin erilaista annettavaa. Kun alotin huuliharpun soiton, tunne oli bluesissa tärkeintä. Jos soittaa yhdenkin nuotin suoraan sydämestä, sillä on merkitystä. Ei tarvitse olla teknisesti loistava soittaja, pitää vain soittaa sydämestään. Voi olla teknisesti vaikka kuinka taitava, mutta jos tunne puuttuu, musiikki ei ole bluesia. Tekniikka tulee toisena sen jälkeen. Blues ylläpitää toivoa ja kannustaa jaksamaan vaikeuksien läpi kohti parempia aikoja. Blues News 1/2017 9 -nimisessä levykaupassa Wells Streetillä. Kun ajat ovat vaikeat, niistä selviää bluesin avulla, se lohduttaa
Kotitaloni säilyi pitkään ja ajoin usein sitä kautta matkoillani Chicagosta, mutta nykyään se on purettu. Monella heistä on lisäksi koko elämän kestävä ura verrattuna joskus solistin lyhyeen hittiinsä liittyvään sykliin. Meidän takertumisemme ”nimeen” on valitettavasti johtanut siihen, että nämä musiikkimaailman tärkeät merkkihenkilöt ovat saaneet pysytellä varjossa, vaikka he mahdollisesti ovat vaikuttaneet lopputulokseen enemmän kuin itse solisti. (Anders Lillsunde) LAPSUUS – Nimeni on Maurice Dollison Junior ja synnyin Missourissa (28. Kiitokset Carol ja Ron Marblelle kaikesta avusta. tammikuuta 1941). Hän kiehtoi minua ja veljeäni Leonia ja halusimme jutella hänen kanssaan, mutta vanhemmat työnsivät meidät syrjään. He lauloivat istuessamme keittiömme peltihellan äärellä ja me köyhät lapsukaiset kuuntelimme laulua. Vielä harvempi on noteerannut, että hän on tehnyt yhteistyötä Minnie Ripertonin ja Natalie Colen tapaisten supertähtien kanssa. Harva tuntuu tietävän, että hän on merkittävä biisintekijä ja on mm. Oma levyttäminen on ollut vain osa uraa, jossa muilla osilla on ollut suurempi merkitys. kirjoittanut hittejä artisteille kuten Otis Clay, Little Milton, Etta James ja Garland Green. Asuimme siellä sisarusteni kanssa kunnes olin kuuden, seitsemän vuoden vanha, jolloin muutimme Missouriin, jossa viivyimme jonkun aikaa. Mutta kitara ja sen kielet olivat muovia. Cash McCallin elämänvaiheet ovat ajalle tyypillisiä ja ovat kulkeneet hänen oman sukupolvensa parhaimpien artistien tapaan. 10 Blues News 1/2017 CASH MCCALL Varjossakin kasvaa isoja puita MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE O n helppoa yhdistää musiikkikappale pelkkään solistiin tai levyetiketin suureen nimeen. Me kuljimme ympäristössä myymässä puutarhansiemeniä à 15 senttiä per pakkaus. Se oli pieni lelukitara, mutta se ei meitä lannistanut ja soitimme sillä silti. Lapsuudessaan hän teki töitä puuvillapelloilla, muutti Chicagoon, kehittyi sen ajan muusikkopiireissä, onnistui saamaan hittinsä ja on sen jälkeen saanut mahdollisuuden työskennellä suurten artistien kanssa. Hallelujah-kuorossa old time gospelia. Saimme kaikki myytyä ja lähetettyä rahat – ja odotimme innoissamme kitaran saapumista. MUOVIKITARA – Elder Gillespien vaikutuksesta veljeni Leon ja minä kiinnostuimme kitarasta instrumenttina. Lopulta varttuessamme saimme mahdollisuuden käydä hänen kirkossaan ja seurata siellä hänen kitaransoittoaan. Isälläni ja äidilläni oli hyvät lauluäänet, äitini lauloi sopraanoa ja isäni bassoa ja he esittivät ns. Jos hänen nimensä ylipäätään mainitaan, se liittyy hänen vuoden 1966 hittiinsä. Cash McCall on eräs näistä taustavaikuttajista. Ja niin posti toi paketin, jonka saimme kiihkeinä avattua. Mutta kuten Ahmet Ertegun suuressa Atlanticia käsittelevässä kuvateoksessa sanoi, hän tietää ainoastaan yhden henkilön, joka on kyennyt hoitamaan kaikki kappaleen eri momentit itse – ja se henkilö oli Ray Charles. Näihin aikoihin vanhoilla kitaransoittajilla oli tapana liikkua puuvillapeltojen liepeillä. Näin me vartuimme musiikin parissa jo hyvin nuorena. 60-luvun lopulla Chicago oli musiikkikeskuksena menettänyt merkityksensä Los Angelesin hyväksi. Kuoronjohtaja antoi alkusoinnun huuliharpulla ja niin loput ryhmästä yhtyi säveleen. Kitara ei kestänyt kuin pari viikkoa ennen kuin se meni rikki. Perheellämme ei ollut sähköä tai televisiota ja ollessani 6 kuukauden ikäinen muutimme Chicagoon. Pettymyk. Mike Stephenson teki haastattelun Clarksdalessa, Mississippissä lokakuussa 2014. He jotka eivät muuttaneet sinne, kuten Cash McCall ja hänen aikaisempi mentorinsa Monk Higgins, muuttivat etelään, kuten McKinley Mitchell ja Lee Shot Williams. Isäni ja äitini vastasivat perheemme viihteestä. Emme tienneet mitään virittämisestä, mutta isällä oli vanha äänirauta ja hän auttoi meitä. Siihen aikaan ilmestyi sarjakuvalehtiä, kuten Captain Marvel ja Batman ja takakannessa oli ilmoitus, että myymällä siemeniä sai kitaran. Lähistöllä oli puutarhoja ja kitara houkutteli Leonia ja minua, joten mitä tehdä. Isäni käski meidän vain jatkaa puuvillanpoimintaa. Muut ovat riippuvaisia biisintekijöistä, muusikoista, sovittajista, tuottajista ja äänitysteknikoista, siis studiokollektiivista, saadakseen toivotun lopputuloksen. Yksi heistä oli Elder Gillespie ja hän sekä soitti kitaraa että lauloi
Olin tehnyt muutaman biisin armeijassa, mutta mielestäni ne eivät olleet tarpeeksi hyviä. Lääkärit saivat minut vakuuttuneeksi siitä, etten voinut jatkaa laskuvarjojoukoissa ja minut vapautettiin palveluksesta. Asuessamme Missourin maaseudulla isä kuoli ja se oli meille kova pala. Näin meidän sointuva laulumme sai alkunsa. Se oli siihen aikaan ja tosi mukavaa. Siihen aikaan heinät pakattiin erinäisellä pakkauslangalla ja hän otti pätkän pakkauslankaa ja takoi pari naulaa verannallemme ja pyysi meitä hakemaan puolen kilon tomaattipurkin (16 unssia). Armeijassa testataan, täyttääkö fysiikkasi laskuvarjojääkärin vaatimukset. Veljeni Leon meni armeijaan ja itse sain toimia kitaristina yhtyeessä The Five Tones Of Harmony. Me halusimme myös laulaa. Keskellä autohallia oli avoin tila, missä mikrofoni sijaitsi. Oletan, että olin nuori ja yltiöpäinen, mutta harjoitukset rasittivat polveani ja aiheuttivat suunnatonta tuskaa. Selvisin kokeista, mutta olin vähällä kuolla. Hän kiinnitti pakkauslangan ja purkin sen alle ja veti purkkia edestakaisin samalla näppäillen kieliä. ENSIMMÄINEN LEVYTYS LÄHESTYY – Olin taas äitini ja sisareni luona Chicagossa vuonna 1961. Leon ja minä olimme lumoutuneita. GOSPEL – Perheemme muutti hetkeksi Mississippiin, mutta kohta olimme taas Missourissa ja siellä saimme kuulla kvartetteja ja muuta vastaavaa, sillä isä vei meidät aina kirkkoon. Pontiac-automerkin jälleenmyyjä Al Abrams kustansi radioaikaa, jolloin hän automarkkinointinsa ohella kutsui kaikki Chicagon kvartetit liikkeeseen laulamaan. Meillä oli tapana kuunnella FMradiota olohuoneessamme ja siellä soitettiin kaikenlaista musiikkia ja me yritimme yhtyä soittoon. Sieltä hain siirtoa ’82. Heillä oli kitaristi Melvin Williams, joka soitti myös countrya ja espanjalaista musiikkia. Aluksi soitin vain kitaraa, mutta vähitellen aloin myös kirjoittaa omia kappaleita. Hän opetti minulle erinäisiä kitaransoittokikkoja ja myös muutamia biisejä. Blind Boys Of Mississippin. Heillä oli suuri hitti Stretch Out. © M ik e St ep he ns on. Kun The Dixie Harmonisersin manageri oli kuunnellut lauluamme hän teki meille ehdotuksen. Jouduin onnettomuuteen, jossa polveni vahingoittui pahasti, mutta koska halusin koulutuksen, sain kavereilta neuvon olla kertomatta polvestani. Joka aamu ja ilta meidän oli pakko mennä ulos näppäilemään kieliä ja vetämään purkkia ylös ja alas. Minä ja veljeni lauloimme soinnukkaasti yhteen ja se oli huomattu kirkossa. He tekivät muutamia todella vaikeita harmonioita mm. Sain viideksi kuukaudeksi siirron toipumaan sairaalaan. Siihen aikaan asuimme Silkestonissa, Missourissa ja siellä toimi The Dixie Harmonisers -niminen yhtye. En muista, kuinka vanha silloin olin, ehkä 16-vuotias, ja valehtelin ikäni. Heidän kitaristillaan oli joku ongelma ja soitin heidän kanssaan kolmisen viikkoa 60-luvulla. Yhtye tarvitsi tenorin ja pyysi siihen veljeäni Leonia. Joskus muusikot puuttuivat, mutta silloin laulettiin ilman säestystä. Käytin vain yhtä sormea ja soitin rytmin, koska rytmiä haettiin. Laskuvarjodivisioonaan, koska olin nähnyt ihmisten hyppäävän lentokoneista ja myös seurannut Sky King -sarjaa TV:stä. Siellä tapasin taitavan kantrikitaristin, joka oli ampunut itseään vatsaan päästäkseen pois armeijasta. Leon sai heidät ottamaan minut tilalle ja silloin manageri Troy oli sitä mieltä, että minut hyväksyttiin ryhmään. Sitten sain mahdollisuuden soittaa chicagolaisyhtyeessä The Pilgrim Jubilees. ARMEIJA – Mennään ajassa taaksepäin. Päädyin Fort Leonard Woodiin, Missouriin muistaakseni 1958–59. Niinpä minut lähetettiin North Carolinaan. Se oli minusta ja veljestäni jännittävää aikaa. Veljeni Leon oli päättänyt pyrkiä armeijaan, joten minäkin päätin yrittää, mutta siihen meni vuosi. Sain sisareltani vanhan akustisen Stella-kitaran, jota soitin verannallamme. kappaleessa This Little Light Of Mine, mutta yhtyeen toinen tenori onnistui pilaamaan kaiken. Olin 8tai 9-vuotias ja Leon noin 11 tai 12. Blues News 1/2017 11 semme oli suuri, mutta sitten isä rakensi meille ensimmäisen kitaramme. – Olen saanut mahdollisuuden soittaa monen suuren kvartetin kanssa, kuten esim. Minä ja Leon olimme innoissamme. Yritin selittää, että minäkin pystyn siihen, mutta he tahtoivat vain puhua Leonin kanssa ja petyin pahasti. Sain yhteyden heihin ollessani töissä WDIA-radioasemalla Chicagossa
Mielestäni biisi oli kammottava, mutta se oli ensimmäinen omani ja se levytettiin. vuosina 1963–1964 samassa gospelkuorossa The Gospel Songbirds. Minä ja Otis lauloimme Chicagossa n. Huck väitti, että studion seinät olivat täynnä nauhureita ja että näin kaikki biisini varastettaisiin. Jos olisin halukas hän tahtoi antaa minulle mahdollisuuden. Kappale oli omani eikä erikoisen onnistunut. Mutta hän sai selville, että OneDerful! levytti joitakin lähikorttelin kykyjä ja kertoi levy-yhtiöistä ja vastaavista tahoista. L.C. McKinley teki pari levyä kuten I’m The Sharpest Man In Town ja Lefty Bates näytti minulle miten soitetaan Misty ja Moonlight In Vermont. Levytyksessä basistina toimi James Morris, kitaristina Mighty Joe Young, rummut hoiti Jimmy Tillman ja Monk Higgins soitti koskettimia. 12 Blues News 1/2017 Jouduin vielä käymään sairaalassa polveni vuoksi. Sain myös tilaisuuden soittaa bassoa Lefty Batesin kanssa ja olinkin siihen aikaan paremmin basisti kuin kitaristi. Sain siis tilaisuuden tavata nämä kaikki ja se oli todella jännittävää. Hän teki silloin töitä Chessille ja kertoi Monk Higginsille kuulleensa minun soittavan. Ja arvaa, kuka asui lähiympäristössämme siihen aikaan. ONE-DERFUL! RECORDS – Kerroin kaiken tämän äidilleni ja hän siunasi minut ja pyysi minua olemaan varovainen, koska minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tämänkaltaisesta. Näytöt kuitenkin johtivat siihen, että George Leaner tarjosi minulle töitä ja sain 40 dollaria viikossa olemalla studiossa ja soittamalla muiden levytyksissä. Siskoni taas sanoi, että hän oli tietoinen siitä, ettemme olleet studion paras yhtye ja että ottaisin tarjouksen vastaan. Pääsin äänittämään kappaleen Mr. Betty Everett – ja hänkin oli kuullut meidän laulavan ja kertonut Monk Higginsille, että olimme lahjakkaita. – toim.). Omasta mielestään hän oli maailman paras, vaikkei hänellä ollut lauluääntä nimeksikään. Menin siis sinne seuraavana päivänä ja törmäsin Jimmy Tillmaniin, joka oli jonkin aikaa Muddy Watersin rumpalina, sovittaja George Pattersoniin, kavereihin, jotka levyttivät kappaleen Shake A Tail Feather (The Five Du-Tones) ja McKinley Mitchelliin, joka teki hitin The Town I Live In. Me olimme kaikki uskoneet hänen juttujaan ja nyt hän oli pilaamassa kaiken. Omassa tuttavapiirissäni oli laulava pariskunta Clyde ja Daisy Magee, ja melko lähellä asuva James Carr (ei kuitenkaan se kuuluisa James Carr), joka myös lauloi ja jota kutsuimme Huckleberry Houndiksi, koska hän oli mielestämme hiukan hullu. Turnkey, joka kertoo kaverista, joka joutuu vankilaan. McKinley oli toinen taitava mutta monelle tuntematon kitaristi. Monk Higgins sanoi, että meidän oli paras keksiä jotakin, sillä hänellä ei ollut aikaa leikkimiseen. Silloin tapasin myös Joseph Mooren, mahtavan kitaristin, joka opetti minua loppuelämäkseni. Monk kysyi: ”Missä on kappale, joka minun piti kuulla?” Odotin, että Huck alkaisi laulaa, mutta hän vain tärisi ja luhistui täysin. Myös Clyde ja Daisy suhtautuivat tietoon rauhallisesti, koska he arvasivat, että palaisin auttamaan heitä. Luulin tulevani tähdeksi yhdessä yössä, mutta näin ei käynyt (diskografioiden valossa McCallin ensimmäinen julkaistu soololevytys oli One-Derfulin sisarmerkillä M-Pacillä vuonna 1964 ilmestynyt single Earth Worm, Part 1-2, jolla hän vielä käytti oikeaa nimeään Maurice Dollinson ja levytyksen taustakokoonpanona toimi ryhmä nimeltä The Turnkeys, sen sijaan kappaleesta Mr Turnkey ei tiettävästi koskaan tehty virallista singlepainosta ainakaan OneDerfultai M-Pac-yhtiöillä. Kappale meni kerralla purkkiin. Mutta Huck-raukka, joka kuoli muutama vuosi sitten, luuli edelleen, että studion seinissä oli nauhureita ja että heidän tarkoituksenaan oli varastaa kaikki kappaleeni. Hänellä oli tapana tulla kotiimme, tarttua kitaraan ja alkaa laulaa. Monk Higgins, julman näköinen suuri ja vanha mies seisoi siellä. – Näin me saimme tilaisuuden mennä OneDerfulin esiintymiskokeeseen ja esittää erään kirjoittamani biisin. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Sain soittaa heidän kanssaan Chicagon klubeilla. McKinley Mitchellin, Josephine Taylorin ja Otis Clayn levyillä. Eräs huuliharppua soittava mies, jonka nimeä en enää muista, näki minut kitaroineni. Uskokaa pois, että olin taivaissa saadessani soittaa näiden kavereiden kanssa. Tämä toimi George Leanersin One-Derful! -yhtiössä, jossa myös McKinley Mitchell levytti siihen aikaan. Hän oli vammautunut ja hänen oli käytettävä kainalosauvaa, mutta hän oli fantastinen. Hän sanoi pitävänsä äänestäni ja laulustani – ja pyysi minua palaamaan seuraavana aamuna, mutta muista ryhmämme jäsenistä hän ei ollut kiinnostunut. En ollut mikään huippukitaristi siihen aikaan, mutta opin koko ajan lisää. Hän, joka oli kehunut tietävänsä kaiken levytyksistä ynnä muusta. Silloin kerroin hänelle kappaleesta ja lauloin sen hänelle. Minun oli vaikea mutta pakko kertoa tämä sisarelleni sekä Clydelle ja Daisylle. CHICAGON KLUBIELÄMÄ – Monk antoi minulle mahdollisuuden soittaa monen artistin, mm. Clyde ja Daisy alkoivat myös hermostua. Tajusin ainoastaan, että olimme studiossa ja minä kaiken tämän keskellä. McKinleylle minusta ja hän kutsui © W ill y Le is er ”Soitin myös Junior Wellsin sessiossa – hän tuli studioon hulluna kuin koiralauma.”. Mighty Joe Young näytti minulle monta kikkaa, mutta etenkin eräs toinen kaveri, Cecil Whitfield, joka oli taitava kitaristi, opetti minulle paljon soittaessani bassoa hänelle. L.C. Antaessani heille alkusoinnun Huck menetti lopullisesti äänensä. Huckin piti hoitaa lauluosuutensa, mutta hän kiersi vain katseillaan pitkin seiniä ja oli niin hermostunut ja peloissaan, että tärisi kauttaaltaan. Lefty kertoi L.C
Näin oli tilanne 60-luvun alusta sen keskivaiheille asti. Tämä biisi kipusi listoille (Billboardin R&B #19 ja pop #102). BOBBY RUSH – Bobby Rush oli aikoinaan vuokraisäntäni Chicagossa. Monkin konttori oli kolmannessa kerroksessa, jossa myös kaikki kappaleet kirjoitettiin ja tuotettiin ja missä studiot sijaitsivat. Lopulta he antoivat minulle vähän hyvitystä siitä. Paria viikkoa myöhemmin hän kuoli (7. Lisäksi olin osallisena tuottamassa Willie Dixonin ”Hidden Charms” -albumia, josta hän sai Grammyn, mutta tämä tapahtui paljon myöhemmin. Soitin muutaman viikon Easy Babyn bändissa. Phil Upchurch ja Morris Jennings soittivat biisini demolla ja Garland häipyi studiosta sen kanssa enkä nähnyt häntä kuukausiin. Sain mahdollisuuden levyttää kappaleen St. Paikka oli vanha rakennus pienen pimeän kadun varrella. Sitten St. Hän levytti laulun itse ja piti sen tekijänoikeudet Jo Armsteadin ja Rudolph Brownerin kanssa itsellään. Sain tavata monta henkilöä, mutta eräs sihteeri varoitti minua siitä, miten Chess kohtelee mustia. Jokainen ystäväni oli samaa mieltä, mutta niin ei käynyt. – Minulla oli tapana liikkua yhteiskunnan laitapuolella ja kirjoittaa biisini näistä kokemuksista. Otis kertoi Monkille laulusta ja tämä tuli kotiini kysellen sen perään. kehui minua yhtyeelle Easy Baby & The House Rockers, joka johti siihen, että Easy Baby soitti äidilleni. Hän tuli studioon ja sanoi tarvitsevansa laulettavaa ja minulla oli aikaisemmin tekemäni kappale varastossa. Palasin työpaikalleni ja soitin sunnuntaisin parin gospelkvartetin, The Gospel Songbirdsin ja The Five Tones Of Harmonyn kanssa. En tiennyt, ettei hän ollut lukutaitoinen. Hän oli nimittäin juuri antanut basistilleen potkut. Siksi en ikinä enää tehnyt hänelle uusia biisejä. Olin siihen aikaan töissä autopesulassa ja tein biisin, jonka Otis Clay sai kuulla. Soitin myös Junior Wellsin sessiossa – hän tuli studioon hulluna kuin koiralauma. Tapasin myös Sammy Lawhornin ja Charles Stepneyn ja soitin kitaraa The Dellsin, Koko Taylorin ja Mighty Joe Youngin kanssa. Kun hän alkoi tehdä omia biisejään sain kuulla niitä ja lopulta soitin kitaraa yhdellä hänen ensimmäisistä levyistään, joka © M ik e St ep he ns on. Monk kaipasi sinne kaveria, joka pystyi kirjoittamaan biisejä, koska hän ei itse siihen pystynyt – mutta ne kuitenkin merkittiin hänen nimiinsä. Olin One-Derful! Recordsin studioartisti ja minulla oli hitti. Lawrencen alamerkillä Thomas Recordsilla – toim.). Tein Ettalle viisi tai kuusi biisiä ja Muddy Waters levytti kappaleen Birdnest On The Ground.Tuotin myös albumin Howlin’ Wolfille, ”Message To The Young”, mutta siitä ei tullut menestystä. CHESS JA BIISIEN TEKEMINEN – Nyt kerron Chessistä, elämäni suurimmasta erehdyksestä. Menin siis Club Etiquetteen, joka oli kaikkien tämän alueen bluesmuusikoiden kantapaikka ja sijaitsi 15. Chessin mielestä ne eivät olleet bluesia, mutta olin eri mieltä. Harjoittelimme Percy Mayfieldin kappaletta Rivers Invitation ja opin häneltä paljon. Ennen hänen poismenoaan soitin Buddy Guy’sissa ja hän tuli paikalle kieltäytyen kuitenkin soittamasta ja kertoi, että hänellä oli ongelmia terveytensä kanssa. Olisi pitänyt kuunnella häntä, mutta olin nuori ja tyhmä. Merkittävin henkilö, jonka tapasin oli Willie Dixon, ja hän pysyi ystävänäni loppuun asti. Siellä olivat Easy Baby (koskettimet), huuliharppua soittava mies sekä kitaristi Sam, jota rakastin. Varustauduin vanhalla bassollani ja soitin hänelle ja sain kuulla, että hän voisi tarjota minulle soittomahdollisuuden, mutta tahtoi ensin tarkistaa kuinka hyvä olin. Uskoin tulevani rikkaaksi, sillä kaikki soittivat levyä. Myöhemmin selvisi, että hän oli potkut saanut basisti. Wolf piti minua kakarana eikä kunnioittanut minua. Teimme kappaleen, mutta eräs kaveri istui kaiken aikaa sivulla ja tuijotti minua ilkeästi. Monk Higgins palasi Chessille, mutta olin kuullut yhtiöstä huonoja uutisia, joten en ollut kiinnostunut yhteistyöstä. L.C. ja Paulina Streetin risteyksessä Chicagossa. Hän neuvoi minua häipymään ja viemään kappaleeni muualle. Kirjoitin myös joukon lauluja The Soul Stirrersille ja The Violinairesille ja minun piti tehdä jotakin myös Etta Jamesille, mutta se jäi tekemättä niin kuin moni muu asia Chessillä. Soitin myös eräällä Woody Hermanin albumilla! Pomoni oli Gene Barge ja hän järjesti minulle Chess Recordsin studiohommat. Lawrence Recordsilla demona Otisille, mutta samalla vielä toisen: When You Wake Up (levy julkaistiin St. Päätin siis ryhtyä kirjoittamaan biisejä ja viihdyin tässä ilmapiirissä. 21st Street, ei siis Michiganissa. Lawrence Way Chicagon pohjoispuolella. Hän pyysi minua tulemaan sinne ja kertoi, että voisin ansaita sievoisen summan. Esiintymisestä minulle maksettiin lopulta vain 15 taalaa, mutta tunsin silti itseni rikkaaksi mieheksi. Lawrence lopetti toimintansa ja katalogi myytiin Chess Recordsille. – Kirjoitin silloin mm. Olin kuunnellut häntä jo silloin, kun vielä työskentelin puuvillapelloilla ja rakastin hänen ääntään. Tein siihen aikaan mahdottoman paljon töitä enkä ansainnut paljoakaan, mutta olin tyytyväinen olooni ja pidin sen sijaan hauskaa. Olin Chessillä kuusi vuotta ennen kuin homma selvisi minulle. ALKUMENESTYS – Monk Higgins jätti One-Derful! Recordsin ja siirtyi yhtiöön nimeltä St. – Lefty Dizz opetti minulle paljon ja olen hänelle paljosta kiitollinen. Liikuin Madison Avenuella, jossa osa ihmisistä nukkuu puistonpenkeillä. Blues News 1/2017 13 minut eräänä päivänä kotiinsa. Chess oli siihen aikaan kunnioitusta herättävässä rakennuksessa 320 E. Kaikki muut ansaitsivat sillä paitsi minä. laulut Let’s Get It Together (Billboard R&B-hitti #13 Little Miltonille), That’s How It Is When You Are In Love (Billboard R&Bhitti #34 Otis Claylle) ja I Prefer You (Billboard R&B-hitti #42 Etta Jamesille). Tunsin elämän varjopuolet ja minulla oli tapana ottaa vanhan akustisen kitarani ja mennä sinne penkille istumaan tai sitten menin Garfield Parkiin. – Tein biisin Jealous Kind Of Fella Garland Greenille (Billboard R&B #5 ja pop #20). syyskuuta 1993)
© M ik e St ep he ns on. Natalie Colen kanssa (kitaraa albumilla ”Natalie”; Billboard R&B #3 ja pop #13). Niihin aikoihin hän soitti bassoa ja lauloi. Soitin myös Donnie Brooksin kanssa, jolla oli hitti Mission Bell ja hänen kauttaan tutustuin näihin yhtyeisiin. Minnie ei aluksi päästänyt minua ja Roscoeta sisään rakennukseen, koska hän ei tuntenut meitä. Minnie Ripertonin kanssa soittaessani sain tilaisuuden tulla Kaliforniaan. Hänellä oli bändissään Odel Brown, Ed Brown ja Nicky Rudolph. Hän kertoi, että hänen kumppaninsa Fritz Rau oli pelastanut hänen hotellinsa ja ilman Rauta Hitler olisi takavarikoinut kaikki hänen omaisuutensa, mutta nyt hän vain joutui vankilaan. Sitten esiinnyin jonkin aikaa Natalie Colen kanssa sekä yhtyeissä The Drifters, The Platters ja The Coasters. Olin myös mukana kolmessa tai neljässä elokuvassa, joista yksi oli ”No Place To Be Somebody”, jolla soitin kitaraa. Jäin länsirannikolle noin 20 vuodeksi. Williellä oli yhteyksiä Chessin lisäksi myös muihin levy-yhtiöihin (George ”Wild Child” Butlerin nauhoituksia ei julkaistu silloin, mutta 1972 sessioista ilmestyi 4 kappaletta englantilaisella Polydor-LP:llä – toim.). 14 Blues News 1/2017 levytettiin Chessillä. Hän pyysi minua kirjoittamaan biisejä itselleen ja järjesti minulle kauniin kalustetun asunnon. Lippman tahtoi tehdä levyjä vanhaan tapaan. Saimme kiinnityksiä pitkin Europpaa ja tein myös hajuvesimainoksen englantilaiselle yhtiölle ollessani Englannissa. Tein myös studiotöitä Kaliforniassa mm. Muita albumejani ovat ”Cash Up Front” ja ”Vintage Room”. Lisäksi tein töitä mm. Kuten tiedätte, he aloittivat American Folk Blues Festival -kiertueet, johon myös itse osallistuin 80-luvulla. Cookin kanssa eräänä päivänä paikalle ja soitti hiukan kitaraa kanssamme. Jimmy Dawkinsin kanssa, joka oli aika cool, sekä Johnny Twistin, silloin kun olin Koko Taylorin bändissä. Tapasin hänet ensi kerran Willie Dixonin seurassa. Käyn vielä usein Chicagossa, koska siellä on monta ystävääni ja muusikkoa. Olin pukeutunut haalariin, kengät olivat kuluneet, päässäni oli vanha olkihattu ja lauloin ja soitin kitaraa. Olen myös dvd:llä ”A Celebration Of Blues And Soul, The 1989 Presidential Inaugural Concert”, jossa lisäkseni esiintyvät Willie Dixon, Koko Taylor, Joe Louis Walker, Albert Collins ja Stevie Ray Vaughan. Samaan aikaan molemmat veljeni kuolivat. Soitin Driftersin kanssa neljän vuoden ajan heidän ”oldie but goodie” -showssa, josta Donnie Brooks aina vastasi. HORST LIPPMAN – Sain tilaisuuden julkaista albumin ”No More Doggin’” Horst Lippmanin tuotannossa. Jackien mies lauloi The Jubilee Hummingbirds -kvartetissa kanssamme ja Jackie sai myöhemmin suuren hitin kappaleella My Selfish One. Sam Cooke tuli L.C. Soitan myös vielä kitaraa, mutta sormeni särkevät ja viime aikoina olen keskittynyt kirjoittamiseeni. Tein myös töitä Wild Child Butlerin kanssa, joka todella oli villi luonteeltaan. Johnny oli hyvä muusikko. Hän esiintyi valkoisten klubeilla paljon muita aikaisemmin ja kansa rakasti hänen kitaransoittoaan. Vähitellen sekin onnistui. Siellä tapasin ensi kerran Gene Bargen ja Jackie Rossin. TÄNÄ PÄIVÄNÄ – Asun tällä hetkellä Memphisissä. Olin täystyöllistetty. Sen lisäksi albumin biiseistä Sophisticated Lady oli Billboardin R&B-singlelistan ykkönen ja Mr Melody sijalla 10. – Chicagosta muutin siis Kaliforniaan Minnie Ripertonin ansiosta. MINNIE RIPERTON JA NATALIE COLE – Eräässä vaiheessa tein töitä Minnie Ripertonille, joka oli toiminut sihteerinä Chessillä. Meistä pidettiin hyvää huolta. Sain 700 dollaria viikossa soittaessani hänen bändissään ja rakastin sitä. Samalla festivaalilla oli myös Margie Evans ja Blind Joe Hill. Tänään hän omistaa Chicagossa levykaupan. Olen myös työskennellyt Chessin alkuaikoina Blind Boys -yhtyeen Roscoe Robinsonin kanssa. Lisäksi tein töitä Willie Dixonin kanssa, kun hän asui Chicagon länsipuolella. Etta James pyysi minua mukaan kiertueelleen ja näin matkustin ensi kertaa Sveitsiin. Sain jopa näyttelijän roolin. Osa vaimoni ystäviä kuului Seven Day Adventist -kirkkoon ja näin ollen hän osti täältä talon parisenkymmentä vuotta sitten
Hän asui West Sidessä, lähellä Gene’s Playmate -klubia ja hänen studionsa oli siinä vieressä. Warrenissa on luullakseni mukana ainakin Bigg Robb ja Charles Jones. – Kyllä, vuodesta 2000 alkaen, jolloin julkaisin ensimmäisen cd:ni. – Kaksi cd:tä, mutta nykyinen levy-yhtiöni on Benevolent Blues. Huomenna lähden Chicagosta Teksasiin. esiintyneet yhdessä South Siden klubissa. Se oli Stan Mosleyn keikka ja sinä ja Otis Clay kävitte esittämässä muutaman kappaleen. Floyd Hamberlin kirjoitti kappaleiden tekstejä CDS-levyille ja Carl Mar© Pe rt ti N ur m i. Hän oli upea, mahtava ihminen ja laulaja. KEIKKAILUA JA CD-JULKAISUJA Olet ollut kiireinen ja keikkailet myös Etelässä. Sinulla on siis tietty asema Southern soul -markkinoilla. Oletko tehnyt Southern soul -markkinoille cd-levyjä. Se on aika iso festivaali. Ystävyys Koko Taylorin kanssa on myös merkinnyt Nellielle paljon: Koko on ollut sekä esikuva että ystävä. Olimme juuri 10.12. Hän on kotoisin samalta seudulta kuin minä. Mr. Mississippin tyttö sai kosketuksen lauluun jo nuorena gospelpiireissä sukulaisten kautta. Se on Otis Clayn oma kappale. Tasapainoilen siis kahden tyylin välillä. – Se oli aika tunteellinen tilanne hänen taustalaulajilleen ja ystävilleen. Sexy Man’istä on tullut hitti – ja Jimmy Fallon show’ssa Nellie esitti hiljattain kappaleen Slap Your Weave Off The Roots -bändin säestyksellä. Tunsin Otisin pitkältä ajalta. Hänen bändinsä esiintyy edelleen ja manageri haluaa minun tekevän töitä bändin kanssa, joten kuka tietää. – Kyllä, useimmiten Southern soul blues -esiintymisiä useamman artistin yhteiskeikoilla. – Olen suosittu sekä Southern soulettä bluesmarkkinoilla, ja muuallakin kuin Chicagossa. 16 Blues News 1/2017 NELLIE ”TIGER” TRAVIS Southern Soulista Bluesiin KARI KEMPAS N ellie on yksi harvoja naislaulajia, joka on pystynyt luomaan menestykästä uraa sekä Southern souleli etelän soulbluesettä Chicagon bluesklubi-kuvioissa. Kuinka monta levyä olet tehnyt CDS Recordsille. Hänen kuolemansa oli pysäyttävä uutinen. Ensilevy Koko Taylorin kitaristi Shun Kikutan kanssa avasi ovet myös muualle. Teetkö lähinnä soul blues -keikkoja. Viimeisin ”Mr. Tein Otisille tribuutin Facebookissa: laitoin sinne paljon kuvia hänestä eri artistien kanssa. Los Angelesissa r’n’b-laulajana vietetyt vuodet toivat kokemusta ja muutto Chicagoon 90-luvun alussa avasi ovet klubi-ympyröihin sekä levytysstudioihin. Hyvänä lavaesiintyjänä Nellie voi tulkita vakuuttavasti erilaisia kappaleita eri yleisöille oman tiukan bändinsä kanssa. Sexy Man” ilmestyy pian ja työstän parhaillaan myös uutta blues-cd:tä täällä Chicagossa. Mukana oli hänen vanha bändinsä ja taustalaulajansa. – Esitimme usein kolmistaan If I Could Reach Out’in. – Mississippissä, Alabamassa, Louisianassa, Etelä-Karolinassa, joka puolella. Etelän soulblues-markkinoille Nellie teki puolestaan kaksi levyä CDS-merkille. Chicago Blues -festivaaleilla Nellie yleensä varastaa show’n tunteikkaalla laulullaan. Otis Clay -tribuutti Chicago Blues -festivaalilla oli mahtava. MUISTOJA EDESMENNEESTÄ OTIS CLAYSTA Näin sinun esiintyvän ensimmäisen kerran Chicagon Rosa’sissa vuonna 2009. Minulla on keikka Houstonin esikaupungissa Warrenissa ja palaan takaisin isänpäivänä (19.6.)
Sen jälkeen ovet ovat auki. Minun ei tarvinnut anella pääsyä jameihin tai keikoille. Se kuulosti hyvältä, koska se sopii laulutapaani, joka, kuten jo sanoin, on Kokon vaikutusta. – Itse asiassa jo ensimmäisellä levylläni on muutama itse kirjoittamani kappale. Keneltä olet saanut vaikutteita laulamiseesi. Lauloin gospelia siihen asti kunnes menin kouluun Mound Bayoussa, Mississippissä, missä vietin lapsuuteni. Kokon vaikutus on ehkä ollut suurin, koska meistä tuli myös ystäviä ja vietimme aikaa yhdessä. Minulla oli noin tunti studioaikaa jäljellä, istuin studiossa ja keksin tämän kappaleen ja äänitin sen saman tien. Milloin muutit Chicagoon. Sexy Man julkaistiin ensimmäisen kerran. Sittemmin kuvani on ollut jokaisen paikan flyereissä ja julisteissa. Isoäitini, joka minut kasvatti, oli evankelista ja setäni olivat saarnaajia ja gospel-laulajia, joten aloitin gospelin parissa kirkossa. Minulla on paljon naisja miespuolisia faneja Southern soul -piireissä ja esiintymispaikat ja festivaalit ovat hyvin suosittuja. – Minulla on vuosien mittaan ollut monia managereita ja assistentteja – pelkkiä varkaita. – Tulin kaupunkiin vuonna 1992 Los Angelesista, missä olin pääasiassa esittänyt r’n’b-hittejä Top40-listalta. Niihin tulee tuhansia ihmisiä Milloin Mr. Pidän hänen tyylistään esittää bluesia. Japanilainen Kikuta oli silloin Koko Taylorin kitaristi, kuten myös minun. Tunsit Kokon monen vuoden ajalta. Samana vuonna tein ensimmäisen oman bluesalbumin ”I Got It Like That”. LAULAJA-LAULUNTEKIJÄN ARKEA TUULISESSA KAUPUNGISSA Ovatko Chicagon blues-kuviot muuttuneet siitä, kun tulit kaupunkiin. Sain. Voisin sellaisen sopimuksen tehdäkin, jos saisin jonkinlaiset takuut. – Levytin vuonna 2000 Shun Kikutan kanssa cd:n ”Heart And Soul”. Floyd on tehnyt töitä myös Malaco Recordsille. Olen laulanut niin kauan kuin muistan, ainakin 5-vuotiaasta. – Mietimme serkkuni kanssa minulle lempinimeä ja hän ehdotti Tigeria – ja se vain kolahti. Mr Sexy Man -kappaleen ansiosta olen päässyt esiintymään monenlaisiin paikkoihin, ja yleisö pitää minusta. Mutta olen ollut kuvioissa jo sen verran kauan, että tiedän varoa huijareita ja olen varovainen managerisopimusta miettiessäni. Lempinimestä tuli luonnollinen osa minua. Kaikki eivät halua matkustaa North Siden puolelle drinkille. Täällä pitää vain tehdä parhaansa ja toivoa, että saa hyväksynnän. Vasta Chicagossa ryhdyin laulamaan bluesia. Teet siis erilaisia keikkoja. Tosin kukaan ei voi kuulostaa Kokolta ja minullakin on oma juttuni. Mikä oli ensimmäinen levytyksesi. Onko sinulla eri manageri Southern soulja blues-keikoille. Manageritarjokkaita kyllä riittää, ja tarvitsisin jonkun huolehtimaan käytännön asioista ja paperitöistä. – Aina silloin tällöin, koska siellä on yleisöä, joka ei muuten näe minua. – Kyllä, aika paljonkin. Minulla on nyt kaksi agenttia, jotka valmistelevat keikkani Southern soul -piireissä ja täällä Chicagossa teen itse suurimman osan buukkauksista. Miten sait nimen ”Tiger”. Oma äitini oli kuollut ja Koko otti minut siipiensä suojaan hänen kuolemansa jälkeen. – Keikkailen erilaisilla klubeilla ja festivaaleilla. Esiinnytkö vielä South ja West Siden klubeilla. Hänen käsialaansa on myös kappale Mississippi Boy. Ne tekevät minut hulluksi. Kun tulin 90-luvun alussa Chicagoon, ryhdyin käymään tietyissä paikoissa jammailemassa bändien kanssa, ja sana levisi. – Jo lapsena. Tulin juuri ”Blues Is Allright” -kiertueelta Etelästä. Se on turhauttavaa. Minulla ei ole kenenkään kanssa yksinoikeussopimusta. Kappale on myynyt kahdessa vuodessa yli miljoonan. Tein siihen virallisen videon ja se menestyy hyvin. Jotkut päättävät, kuka saa mahdollisuuden ja sen jälkeen kaikki keskittyvät nostamaan tyyppiä esille. Se sai hyvin radiosoittoa ja sitä ladattiin iTunesista ja Amazonista. Milloin ryhdyit laulamaan. BLUESJUURET JA -VAIKUTTEET Muistelen sinun kertoneen, että olet tehnyt tribuuttikappaleen Koko Taylorille. Blues News 1/2017 17 shall tuotti yhden niistä. Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. – Kaksi vuotta sitten singlenä. – Kyllä, levytin sen CDS:lle. Teen silloin tällöin klubitai yksityiskeikan ystäville South Sidessä. Koko vei minut ulos New Yorkissa ”blues-tyttärenään” uuden vuoden aattona vuonna 1998. – Kyllä. Lauloin levylle Etta Jamesin kappaleen. – Kuuntelin paljon Koko Tayloria ja Big Mama Thorntonia sekä Alberta Hunteria. Kirjoitin laulun kaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen levyttäessäni Teksasissa ”I’m Going Out Tonight” -cd:tä
Se on ryöstöä. Delmark Recordsin Steve Wagner tuottaa sen. – Uskon, että minun aikani on koittanut. Se on itse asiassa täysin r’n’b:tä, mutta siinä on aineksia crossover-hitiksi. Kuulin, että Tyler Perry kehui kappaletta ja sana levisi sitäkin kautta. – Kyllä, niin kävi itse asiassa Etelässä Mr. Sexy Manin kanssa. Minä haluan mennä eteenpäin, haluan nousta korkeammalle. Käytätkö joitain tiettyjä sanoittajia tekemään kappaleita levyillesi. 18 Blues News 1/2017 musiikin ja tein niihin sanoitukset. Sexy Man -kappaletta ja siitä on tullut siellä tosi suosittu. Nykyisin minulla on enemmän vapautta tehdä sellaista materiaalia kuin haluan. Etelässä sentään on yhteisöllisiä radioasemia ja sitä kautta ihmiset kuulevat muutakin. Kaveri oli tehnyt samaa muillekin muusikoille. Tällaiset asiat pitävät minut kiinni työn teossa. Ehkä suurten levy-yhtiöiden, syndikaattien vuoksi – rahastahan kaikki on kiinni. – No, Euroopassa kyllä, mutta Yhdysvalloissa se on vaikeampaa. Kun kappale oli julkaistu, sain puhelun ja eräs kaveri pyysi lupaa soittaa radioasemat soittavat sitä kuitenkin edelleen, mutta nyt saan siitä ainakin osuuteni. Oletko keikkaillut Euroopassa. Lähetin äänitteen hänelle, mutta tämä sämpläsi sen ja antoi toiselle kaverille, joka kutsuu sitä nyt nimellä A Foxy Lady. – Toki, olen esiintynyt Italiassa, Kreikassa, Saksassa, Sveitsissä, Belgiassa ja lisäksi myös Brasiliassa ja Japanissa. Olen tehnyt selväksi, ettei minun kappaleistani tehdä omia sanoitusversioita. sitä Alabamassa. Jotkut Etelän © Ka ri Ke m pa s ”Uskon, että minun aikani on koittanut.”. Olen siitä hyvin innoissani. Onko nykyisin helpompi saada radiosoittoa. Tälle uudelle, työn alla olevalle cd:lle haluan kirjoittaa kappaleet itse. ”I Am Going Out Tonight” -cd:llä on myös kuusi omaa kappalettani. Jos minulla olisi enemmän aikaa keikkailulta, voisin itse kirjoittaa hittejä. – Kyllä, ensimmäisellä cd:lläni. TIELLÄ MENESTYKSEEN Onko joku muu levyttänyt kappaleitasi. Tuottajani piti ottaa sinne yhteyttä ja lopettaa kappaleen esittäminen. Ne ovat soittaneet minunkin Mr. Yksi kaveri teki Mr. Monet Southern soul -laulajat ja bluesnaiset ovat saanet keikkatilaisuuksia, mutta monellakaan ei ole sitä asemaa, mikä minulla on. Sexy Manista videon, mutta lopetimme myös sen esittämisen. Työstän parhaillaan myös joululevyä ensi vuodelle 2017. Monet ovat tyytyväisiä siihen, missä ovat tällä hetkellä
Tämä ilmeisesti löysi oikean tavan rohkaista aloittelijaa. Marv Johnson oli noihin aikoihin Detroitin ykköstykki. 20 Blues News 1/2017 PEKKA TALVENMÄKI T yypillisempää yhden hitin ihmettä kuin Detroitissa suuren ja vahvan Motownin varjossa levyttänyt Nathaniel Mayer saa hakemalla hakea. Sillä saralla firman johtavat tähdet olivat Nolan Strong & The Diablos ja Andre Williams, edellisen The Wind ja The Way You Dog Me Around ja Andren Bacon Fat olivat menestyksiä. Kättenläpsytysten ja jämptien kilkutusten avulla saatiin aikaan iloinen tunnelma, jota hälyäänet ja kuoro korostivat. Myöhemmin hänen tunnusmerkkinsä oli laulun raakuus, mutta ensilevyyn tuo määre ei sovi, mieluummin sanoisin, että laulu oli ujoa. Kyseessä oli Devora Brownin kirjoittama lapsellinen iskelmä, joka tehtiin ensisingleä kaikin puolin järjestelmällisemmin. Ratkaiseva sysäys tuli tiskijukka/ levykauppias Frantic Durhamin kykyillassa, josta saamansa palautteen perusteella Nate uskalsi lähteä uudelleen Fortunelle, hän oli tuolloin 15-vuotias koulupoika. Fortunella kopion levytti The Diablos vuonna ’64 (563), mutta vaikka Nolan Strong oli loistava laulaja, ei hän saanut aikaan samaa sympaattisen pörröistä tunnelmaa kuin originaalissa. Syystä tai toisesta tuo omaperäinen pompotteluralli ei ole saanut ansaitsemaansa kulttilevyn asemaa muualla kuin Detroitfanaatikkojen ajatuksissa, siellähän tuntuu joskus siltä, että Motown oli pintaroskaa ja kaikki sen varjoon jäänyt arvokasta. Village Of Loven b-puolella oli upea hidas I Want A Woman, jossa Naten poikamainen tulkinta säkeissä ”I want a woman to hold me tight” tai ”come on baby I need you ooh baby honest I do” on melkein epäuskottava, mutta kuoro ja taustasoitto takaavat tunnelman, tarjolla on jopa pitkä hallittu kitarasoolo. Niiden myötä löytyi kiinnostusta niin paljon, että Nathaniel palasi lavoille ja pian levyttämäänkin. Väitetään jopa, että Otis Redding olisi lainannut siitä riffejä läpimurtoonsa These Arms Of Mine. 2000-luvun puolella häneltä julkaistiin kolme uutta materiaalia sisältänyttä albumia, niistä viimeinen vasta hänen kuoltuaan. Jack Brown ei tiennyt mitä pikku-Natelle olisi pitänyt sanoa, mutta älysi lähettää hänet studiopäällikkö Joe Weaverin puheille. Village Of Love oli lajinsa helmiä, siihen nähden on covereita tehty yllättävän vähän. VARHAISTIEDOT Nathaniel ”Nate” Mayer syntyi Detroitissa 10.2.1944. Sama on todettava The Halos -yhtyeen tulkinnasta (Trans Atlas 690), lopputulos on jotenkin steriili. Käänne tapahtui 90-luvulla, kun hänen vanhoista levyistään saatiin kaivatut muistelukokoelmat. VILLAGE OF LOVE Ensimmäinen, vuoden ’62 alussa ilmestynyt single oli molemmin puolin erinomainen. Itse en olisi tuollaista huomannut, mutta pakkohan asia oli tarkistaa, juupas/eipäs -tasoa pitemmälle en kuitenkaan päässyt. Tyttöversion teki Dee Dee Sharp albumille ”All The Hits”, hänen esityksensä oli leppoisa, mutta luonnollisesti hyvin erilainen kuin originaali.. Nathaniel Mayerin suurin, käytännössä ainoa hitti oli Village Of Love, joka oli tilastoissa korkeimmillaan toukokuussa ’62. Ilmeisesti Keifer on taustalla erittäin kiinnostavasti huhuileva kakkoslaulaja, jonka osuus on niin vahva, että molemmin puolin esityksiä voisi hyvällä syyllä kutsua duetoiksi. Naten bändi totteli noihin aikoihin nimeä The Fabulous Twinights. Levy alkaa bassoäänen kutsulla ”why dontcha come” ja asialla ei ollut kuka tahansa mörisijä, vaan Diablos-yhtyeen basso Jay Johnson, joka avusti Natea parissa levytyksessä myöhemminkin. Autokaupungin levy-yhtiöistä oli sijaintinsakin takia läheisin Jack & Devora Brownin omistama Fortune, joka 50-luvun puolivälissä muutti linjaansa kantrisävyistä mustaan r&b:hen. Sen kokoonpano vaihteli kaiken aikaa niin levyillä kuin lavoillakin, Village Of Love -vaiheessa ilmoitetaan laulaviksi jäseniksi vain Harry Ferguson ja Harold Smith ja soittopuolelta kitaristi Willie Fleming ja rumpali Butch Valden. Hän oli myös Naten esikuva, eräiden muistelojen mukaan jopa hyvä ystävä, joten ei ihme, että lauluunkin oli tarttunut jotakin etenkin pikkunätillä mediumilla My Little Darling. Village Of Love oli hänen läpilyöntilevynsä keväällä ’62. Nathanielin singlet noudattivat melko säännöllisesti kaavaa ”toinen puoli hidas, toinen nopea”. Todettakoon vielä, että sävelmässä on kunnon varhaissoulin aineksia. Mitään nimitietoja hänen varhaisista esiintymisistään ei löytynyt. Tarina kertoo, että Nate kävi ensimmäisen kerran Fortunella jo 12-vuotiaana esittelemässä tekemiään pikku sävelmiä ja kyselemässä, miten musiikkiuralla pääsisi alkuun. Taustalla avustaneet soittajat ja laulajat on myöhemmissä sessioissa ilmoitettu hyvinkin tarkasti, mutta ensisingle kuitataan merkinnällä ”with Herman Keifer and others”. Pari seuraavaa vuotta Nate hioi tyyliään sekä paikallisten että valtakunnallisten artistien esikuvien mukaan ja kävi laulamassa kadunkulmissa, parturiliikkeiden pihoilla ja vastaavissa paikoissa. Hän joutui käymään pakollisen gospelkoulun, mutta sai tilaisuuden tutustua myös kotinsa lähistöllä kokeilleisiin katuyhtyeisiin. Lapsuudesta ei ole tarkkoja tietoja, vain se, että Naten perhe oli sekä musikaalinen että uskonnollinen. Nathaniel ei jatkolevyillään pystynyt toistamaan menestystään, hänen maineensa taisikin perustua enemmän persoonallisiin lavaesiintymisiin kuin levytyksiin. Nate lauloi persoonallisesti, korkealta honottaen. Naten laulu oli rosoisen karheaa, joidenkin mielestä suorastaan rumaa, onkin sanottu, että esityksen suosio ei voinut johtua ainakaan romanttisuudesta. 60-luvun lopulla sekä henkilökohtaiset ongelmat että levyfirmojen kiinnostuksen puute ajoivat Nathanielin lähes täysin upoksiin musiikkitouhujen ulkopuolelle
Hyvä ja hauska levy, mutta ei voi mitään, aika pahasti se haiskahtaa. Idea ja ydinkohdat ovat puhdasta jäljitelmää, selvin ero on Mobleyn levylle tehty pitkä Norfolk-henkinen bridge. UA:lle ohjattiin myös single 547, uusi numero oli UA 487. Esikuvista tuli vasta nyt mieleen, että Nathaniel on ilmoittanut Smokey Robinsonin suosikikseen ja totta kyllä, varsinkin Work It Outin vedätyksessä on samaa tuntua kuin niissä Miracles-levyissä, jotka Smokey lauloi ns. Eniten ihmettelen lupsakan vauhtipalan Work It Out jäämistä huomion ulkopuolelle. ja Bobby Martin. Toinen selvästi esillä ollut tapaus on Gary U.S. Devora Brown sävelsi jatkoa varten Nathanielille laulun Mind Over Matter, jonka tämä kuitenkin hylkäsi, koska se oli hänen mielestään liian lapsellinen ja popahtava. Sävelmässä ei ollut läheskään samanlaista sähäkkyyttä kuin edeltäjässään, mutta muutama Villagesta muistuttava juju olisi luultavasti riittänyt listoille. Blues News 1/2017 21 Se rehellisistä covereista. Fortunen studiolla haettiin samanlaista irrationaalista, sekavaa ja hälisevää tunnelmaa kuin Norfolk soundissa Virginiassa. karkeammalla tyylillään. Santa Claus jäivät b-puoliksi. Diablossolisti Nolan Strong oli juuri palannut armeijasta ja Nathanielin kerrotaan ehdottaneen, että laulu annettaisiin hänelle. Komeista balladeista mainittakoon vielä I’m Not Gonna Cry, joka oli kylläkin laulullisesti yksitoikkoisempi, eihän Nathaniel mikään deep-tason vääntäjä ollut. Singlen b-puolella on Pt. James Brownin vaikutus tuli sekin pikkuhiljaa näkyviin sekä taustoihin lisättyjen funkahtavien osuuksien Billboard 12.5.1962. Siinä jos missä oli paljon niitä hyviä aineksia, joilla Village Of Love pärjäili. Levyn numero oli Town & Country 6601 ja esittäjä John Mobley. Kyseessä on utuinen, aikaisemmin kehumaani My Little Darlingiakin vaikuttavampi duetto, jossa Nathanielin parina lauloi Nolan Strong. Brownit tosiaan myivät singlen oikeudet UA:lle parempien kanavien toivossa – asia jota Nathaniel itse kritisoi ankarasti, koska liisaushinta oli hänen mielestään naurettavan alhainen ja mikä pahinta, sopimukseen liittyi Village-sävelmän oikeudet kahdeksi vuodeksi. Vaikkei listamenestystä tullutkaan, teki Nathaniel Mayer kaiken aikaa hyviä levyjä. Lisäksi löytyy vuodelta ’62 härski kopio, nimeltään Tunnel Of Love. Näin tehtiin, numerolla 546 julkaistu single menestyi hyvin autokaupungissa, mutta ei yltänyt Billboardin valtakunnallisille listoille. Kun vielä I Had A Dream on alkunykäyksiltään ja sävelkuluiltaan melkein suora kopio Bondsin isosta hitistä New Orleans niin tapaus on selvä. Molemmat 550-painokset on merkitty pelkästään Nathanielin nimiin, mutta taatusti taustalla on asiansa osannut vakiokaarti, niin hersyvää meininki on. Tähän väliin sopinee alkupätkä Nathaniel Mayerin diskografiasta, ajallisesti suurin piirtein alkuvuodesta ’62 seuraavan vuoden syksyyn. Taustapiruiksi on merkitty R. Santa Claus 550 Well I’ve Got News Work It Out 554 I Had A Dream I’m Not Gonna Cry Whitburnin listateoksen mukaan Villagen sijoitukset on kirjattu Fortunelle, mutta osan menestyksestä kattaa UA 449. 547:n myyntisivuksi oli tyrkyllä sekavahko Leave Me Alone, parempi puoli oli silti, kuten nimestäkin voi arvailla, komea balladi Hurtin’ Love. 2 ja siellä meno yltyy a-puoltakin villimmäksi. Bonds. Villagen sijoitukset ovat muodossa (r&b/pop) Fortune 542 My Last Dance With You My Little Darling 545 Village Of Love(16./22.) I Want A Woman 547 Hurtin’ Love Leave Me Alone 550 Well I’ve Got News Mr. Huomattavasti vähäpätöisempi Well I’ve Got News For You oli ykkössivuna kahteenkin kertaan, Work It Out ja surullinen, ehdottomasti raaka joululaulu Mr. On helppo olettaa, että juuri pinnalle nousseen Nathanielin levyttämänä Mind Over Matter olisi pärjännyt paremmin
Myöhempien kokoelmien takia Fortune 8014 ei ole järin pakollinen hankittava, paitsi tietenkin keräilykohteena. Kansia ei päivitetty, vaan uusi sisällysluettelo liimattiin vanhojen päälle. Hyvää meininkiä, mutta kieltämättä homma taisi pyörähtää vähän överiksi. VILLAGE-ALBUMI Village oli niin iso hitti, että sen imuun olisi ilman muuta pitänyt julkaista albumi. Village Of Love vei Nathanielin isoille lavoille. VIIMEISET FORTUNET Vuonna ’64 oltiin tilanteessa, jossa Nathanielin kaltaiset persoonalliset sudet olivat menettäneet kaikki mahdollisuudet menestyä, siitä pitivät britti-invaasion ohella huolen Motown ja voimistunut suurten merkkien perussoul. Levytys tehtiin liveottona Fortunen studiolla, tunnelmaa kohottamassa oli Bonds-esikuvan mukaan ylimääräistä väkeä. LP kuitenkin tehtiin, Village otettiin mutkan kautta nimellisesti mukaan sekä uuden raidan että LP:n otsikon muodossa, mutta jotenkin torso lopputulos kuitenkin oli. Parin vuoden ajan Fortune jaksoi. Hän oli ensimmäinen (ja tietääkseni viimeinen) Fortune-artisti, joka kelpasi American Bandstandiin ja sen päälle hän lähti kesällä ’62 isolle kiertueelle suurten tähtien kanssa. Arthur joutui antamaan periksi ja hänen kerrotaan jättäneen välikohtauksen takia kiertueen loppuosan kokonaan väliin. Kävi kuitenkin niin, että materiaalia ei ollut kasassa eikä sitä Nathanielin ison kiertueen takia pystytty levyttämäänkään. Village oli Detroitin pohjoiskulmilla sijainnut villin paikan maineessa ollut klubi, jonne kaupungin nuoret artistit kokoontuivat esiintymään ihonväristä riippumatta. NATHANIEL LAVALLA Kun nyt aihe tuli esille, on paikallaan kommentoida muutamin sanoin Nathanielin lavajuttuja. Sanoitus kertaili lähinnä sitä, ketkä olivat paikalla, huomion kiinnittää erityisesti Norfolk-hiteiltä tuttu Twistin’ Matilda. Olen nähnyt pari lavatallennetta 60-luvulta, molemmissa työn alla oli Village Of Love ja myönnettävä on, että ”wild” on hyvä sana esiintymistä kuvaamaan. Näyttääkin siltä, että levyihin merkitty Fabulous Twilights oli kaikkea muuta kuin vakioyhtye. Vanha juju ei enää oikein purrut, mutta melkoinen kohellus saatiin aikaan. Going Back To The Village Of Love (Fortune LP 8014) A (1) Going Back To The Village Of Love (2) Mr. Kun alkuperäinen Village Of Love vapautui UA:n pannasta, se otettiin mukaan albumin myöhemmille painoksille. Albumiprojektin kimppuun päästiin vasta kesällä ’63 ja silloin ilmeni uusi ongelma. Veijarit alkoivat juovuspäissään kinata keikkabussissa, kumpi on kovempi lavamies ja riita johti käsirysyyn. Jälkimmäisestä reissusta kiertää tarina tappelusta Arthur Alexanderin kanssa. Touhu oli riehakasta ja välitöntä ja taustasoitto järjestettiin sen mukaan, keitä kulloinkin sattui paikalla olemaan. Niinpä Nathaniel esiintyi usein Ginon valkoisen Atlantics-taustaryhmän kanssa. Nathaniel sisuuntui niin, että päätti näyttää ja kun hänen esiintymisvuoronsa oli juuri ennen Arthuria, niin hän revittikin tosissaan. Where Will You on puhdas täytepala, nihkeä medium, jonka ainoa (?) kohokohta on Nathanielin mylväisy ”with a little bit of soul now” bridgekohtien alkaessa. Summertime on sujuva, mutta aika kiltti esitys, siksi tuntuu omituiselta, että se ja varsinkin Nathanielin vastaava live-esitys on ollut innoittajana Billy Stewartille tämän legendaarisessa vuoden ’66 päristyslevytyksessä, näin on Billy itse eräässä haastattelussa myöntänyt. Tutut Summertime ja Lover Please ovat molemmat positiivisia yllätyksiä. Nathaniel oli 60-luvun alkuvuosina vakiovieras Villagessa, samoin hänen hengenheimolaisensa Gino Washington ja myöhemmin Mitch Ryder -nimellä suureen suosioon noussut valkoihoinen Billy Lee. Hittisävelmän oikeudet oli myyty kahdeksi vuodeksi UA:lle, joten raitaa ei voitu käyttää albumilla. Eräs nettiesittely määritteli miehen lyhyesti ja ytimekkäästi lauseella ”He had raw, energetic vocal style and wild stage show”. Positiivisena piirteenä sanoisin, että vaikka Naten elkeet ja varsinkin jalkatyö olivat sujuvat, niin meno oli luontevan ja hyväntuulisen tuntuista päinvastoin kuin Jaskalla ja muutamilla hänen jäljittelijöillään. Siihen en löytänyt varmuutta, kumpi painoksista on nykyään arvokkaampi. Santa Claus (3) Well I’ve Got News For You (4) King Of Paradise (5) Work It Out B (1) I Had A Dream (2) My Lonely Island (3) Summertime (4) Where Will You Be (5) Lover Please Going Back... LP-idean totisuudesta kertoo se, että levy sisältää nimikkonsa lisäksi peräti neljä uutta esitystä. julkaistiin myös singlenä. 22 Blues News 1/2017 että entistä käheämmäksi käyneiden Brownmaisten liu’uttelujen ja mikä tärkeintä, vauhdikkaan lavatyöskentelyn muodossa. King Of Paradise on vauhdikas, aika lailla Village Of Love -hittiä mukaileva esitys, jossa bassopompottelijan apu oli ratkaiseva. Sama toistui vuotta myöhemmin
Hän oli musiikkiuransa aloittaessaan jättänyt koulun kesken ja palasi aikuistuttuaan opiskelemaan. Laulu sai innoituksensa vanhasta Riot In Cell Block #9 -klassikosta ja julisti sanoituksessaan tuomion epäoikeudenmukaisuutta. Jatkoakin saatiin yhden singlen verran, sekin tosin jälkijunassa. Plussana voidaan vielä todeta avioituminen, ainakin eräässä 70-luvun lopun ”This is blues” -tason valokuvassa pari vaikutti onnelliselta. Singlen b-puolella rymisteltiin selkeämmin soulin merkeissä, taustalla mesoo hilpeä torvisektio ja Nathanielin käheähkö laulu menee hyvästä James Brown -imitaatiosta. Voi olla, että mielikuvitukseni pettää, mutta olin kuulevinani Natin laulussa Stevie Wonder -tapailua. Gino Washington oli säveltänyt ruman Detroitin kevytkenkäisiä naisia pilkkaavan laulun I Don’t Want No Bald Headed Woman Telling Me What To Do ja hän tarjosi kappaletta Nathanielin levytettäväksi jättäytyen itse tuottajan rooliin. Taustamiehinä puolestaan päti yksi autokaupungin kovimmista doo wop/soulryhmistä The Dynamics ja soittopuolta hoiti niin ikään arvostettu paikallinen yhtye The Crescendals. Hän suoritti taloustieteen tutkinnon ja mainitsi jossakin haastattelussa, että olisinpa tiennyt nämä jutut kymmenen vuotta aikaisemmin, niin hommat Fortunella olisi hoidettu ihan eri tavalla. Santa Claus (live). Vuonna ’80 Nathaniel katkaisi hiljaisen vaiheen ja levytti kummallistakin kummallisemman singlen: Love Dog 101 Super Boogie Raise The Curtain High Esittäjäksi merkittiin hurja yhdistelmä Nathaniel ”Nay Dog” Mayer & The Filthy McNasty Group Plus Free Style. Ensimmäisenä positiivisena merkkinä tuli ilmi Euroopassa julkaistu kokoelma, joka palautti miehen vanhojen fanien mieliin. HILJAISET VUOSIKYMMENET Usein on väitetty, että Nathaniel Mayer vetäytyi 60-luvun lopussa Itä-Detroitin ghettoon ryyppäämään ja rypemään itsesäälissä. Se oli kova juttu, varsinkin kun Norton julkaisi vähän myöhemmin kaksi Gino Washington -cd:tä, jotka osaltaan herättivät lisäkiinnostusta entisiä Detroit-veijareita kohtaan. Italialainen bootleg oli nimeltään ”Village Of Love”, vuosi oli ’96 ja merkki Gold Dust (GD CH 930). Ensinnäkin hän jatkoi esiintymisiään perustamansa The Detroit Sounds -nimisen yhtyeen kanssa. I Want Love And Affectionin erikoisuus on se, että Nathaniel sävelsi sen vankilassa. Erikseen kannattaa mainita, että Steve Mancha soitti 562:lla bassoa ja pahasti aliarvostettu, silti vahvan uran laulajanakin tehnyt Melvin Davis rumpuja. Oma osansa oli myös aikaisemmin mainitulla Gino Washingtonin tuottamalla singlellä, jonka Norton julkaisi vuonna 2002. Mainitun yhtyeen muodostivat Stanley Anthony, veljekset Bill ja Mike Davidson sekä Bobby Franklin. Vuonna ’66 levytetyn 567:n esittäjäksi on merkitty Nathaniel Mayer & The Fortune Bravos. Myös yksityiselämässään Nathaniel oli Fortune-vaiheen jälkeen aktiivinen. Norton 107 I Don’t Want No Bald Headed Woman Telling Me What To Do (b-puolella sama instrumentaalina) 126 Ride In My 225 Mr. Musiikillisesti sen parasta antia on ähkyilevä James Brown -henkinen laulu ja pienet funkväläykset. Hänen ystävänsä oli varastanut Cadillacin ja kutsui hänet ajelulle. B-puoli yllättää vielä enemmän, se kun on ajassaan mitä modernein sexy soul -levy, pitkä monologi, käheä, mutta odottamattomiin nousuihin yltänyt houkutteleva laulu ja sanoitus täynnä rohkeita vihjailuja heti avauksesta ”hey young lady, can you feel my love light shining” lähtien. Blues News 1/2017 23 sinnitellä, Nathanielin osuudeksi jäi muutama hajasingle: Fortune 557 Going Back To The Village Of Love My Last Dance With You 562 A Place I Know Don’t Come Back 567 From Now On I Want Love And Affection Taustasoittajien ja -laulajien osastosta löytyy mielenkiintoisia nimiä. PALUU JULKISUUTEEN Love Dog -singlen jälkeen Nathaniel hävisi pariksi kymmeneksi vuodeksi, luultavimmin tästä alkoi se synkkä vaihe, josta mainittiin edellä. Väite ei pidä paikkaansa, vaan hän vietti muutaman aktiivisen vuoden poissa julkisuudesta. Levy sisälsi kaikki Nathanielin Fortunelle levyttämät 21 raitaa. Löysin molempiin puoliskoihin liittyvät videot ja niiden perusteella Nathaniel oli tuossa vaiheessa varsin nuorekkaassa kunnossa, ja miksi ei, hänhän oli vasta 36-vuotias. Monilla Detroitin pikkumerkeillä laulanut duo The Rochells (Thelma Hopkins & Joyce Vincent) oli mukana 562:lla, myöhemmin siitä kehkeytyi aivan muunlaisissa yhteyksissä kunnostautuneen Dawn-yhtyeen naiskaksikko. Hän kierteli usean vuoden ajan autokaupungin ympäristössä ja sai mukaansa sekä varjoon jääneitä yrittäjiä että huomattavia tähtiä, viimeksi mainituista todetaan erikseen Jimmy Ruffin ja Spyder Turner. Super Boogie on kurluttavaa funkia, oiva jatke noiden aikojen loputtomaan boogie-litaniaan. A Place I Know on parasta ja tyypillisintä Fortunea, vahvan bassorömistelyn tukemana kajautettu kutsu paikkaan, joka sävelmän puolesta on lähellä Village Of Lovea. Single jäi aluksi julkaisematta, mutta sillä oli merkittävä osuus Nathanielin 2000-luvun tekemisissä. Ällistyttävintä levyssä on pyrkimys iskeä ajan hermoon. Niukoissa haastattelutiedoissa on muisteloja elämästä lamaan joutuneen Detroitin ghettoissa kaikkine mahdollisine surkeuksineen. Kaverukset jäivät poliisin haaviin eikä Nathanielin vakuuttelua viattomuudestaan tietenkään uskottu, vaan hän sai monissa lauluissakin mainitun ”thirty days in a county jail”. Hieno esitys, mutta vuoden ’64 tuotteeksi pahasti jälkijättöinen. Nathaniel pääsi myös levyttämään. Menestys jäi vähiin, mutta jonkinlaisen underground-klassikon maineen levy sai ja yleensä se mainitaan Nathanielin toiseksi tärkeimpänä aikaansaannoksena heti Village Of Loven jälkeen
Eurooppaan lähtö tuli ajankohtaiseksi, mutta sitä ennen ehdittiin vuonna 2007 julkaista uusi cd: Why Don’t You Give It To Me (Alive CD-0079-2) (1) Why Don’t You Give It To Me (2) White Dress (3) I’m A Lonely Man (4) Please Don’t Drop The Bomb (5) Everywhere I Go (6) What Would You Do (7) Doin It (8) Dancing Mood (9) Why Don’t Cha Show Me Mielestäni tämä on jopa parempi kuin Fat Possum. Lopullinen sysäys oli vuonna 2003 esiintyminen Ottawan Blues Festivaaleilla, niissä merkeissä hän perusti oman The Shanks -nimisen yhtyeen, jonka tärkein jäsen oli entinen Detroit Cobras -ryhmän kitaristi Jeff Meier. Nathaniel oli parin näkemäni tallenteen perusteella tuolloin yllättävän hyvässä kunnossa, esimerkiksi I Want A Woman hoitui samalla poikamaisuudella kuin 40 vuotta aikaisemmin. Nortonien puuttuminen harmittaa, mutta toisaalta ne oli ehditty julkaista Nortonin omilla levyillä. Nathanielin esitys on samantyylinen ja -tasoinen kuin originaali ja siinä on vankka 60-luvun tuntu. Nimistä poimittakoon Jeff Meierin lisäksi kitaristi Dale Beavers ja saksofonisti Suzi Hendrix, jotka olivat mukana jo Norton 225:llä. Mielestäni levyn ylivoimainen ykkösraita on upea rakkausballadi You Are The One, samanlaisia olisi mielellään kuunnellut enemmänkin. Nathanieliin liitettyä soul-sanaa on joissakin tilanteissa kritisoitu, mutta tässä kohtaa sana on paikallaan, deep-sanan voisi vielä liittää eteen. Suurimman huomion keräsi levyn ilmestyessä I Found Out lähinnä siksi, että kyseessä on John Lennonin tekemä ja esittämä sävelmä 70-luvun alusta. Erikoismaininnan ansaitsevat sanoiltaan vaikuttava vetoomus Please Don’t Drop The Bomb sekä leppoisa skarytminen Dancing Mood, jonka arvaan olleen varma suosikki Nathanielin viimeisissä lavaesiintymisissä.. Asiat alkoivat sujua myönteisesti. Mukaan on valittu kaksi Fortune-raitaa (Leave Me Alone ja From Now On), molemmat saavat täysin uudenlaisen käsittelyn. Taustalla soittivat oikeat soittajat, arvatenkin The Shanks sopivasti vahvistettuna. 24 Blues News 1/2017 Ride In My 225 on Spyder Turnerin säveltämä ja 60-luvulla Fortunelle levyttämä vauhtipala. Siitä tuli varma valinta miehen lavaesiintymisille, joihin kelpasi yhtä ja toista muutakin, eritoten lähes rynkkytasoiset Satisfied Fool ja Stick It Or Lick It. Into ja rohkeus kasvoivat pikku hiljaa. Nathanielin laulussa oli tuhti annos vanhan miehen käheyttä, mikä vahvisti ajatusta entisen pojanklopin paluusta kertomaan omista kokemuksistaan. Vuonna 2005 Nathaniel sai tuekseen Fat Posumille levyttäneen Black Keys -yhtyeen voimahahmon Dan Auerbachin, joka toi mukanaan muutaman kokeneen soittajan: Matthew Smith, Troy Gregory, Dave Shettler. Norton 107 oli vain osa Nathanielin come backia. Tärkeämpää oli paluu lavoille. Jeff Meier teki aktiivisesti töitä saadakseen Nathanielille paremman levytysmahdollisuuden, toive toteutui vuonna 2004: I Just Want To Be Held (Fat Possum FP 1016-2) (1) I Wanna Dance With You (2) I Found Out (3) Satisfied Fool (4) I’m In Love (5) Leave Me Alone (6) You Gotta Work (7) From Now On (8) Stick It Or Lick It (9) You Are The One (10) What’s Your Name Levy sai ilmestyessään positiivista palautetta, ei vähiten siksi, että se oli kaikin puolin aitoa työtä. Laulussa on kuitenkin sympaattisuutta ja nyt, kun mukana on muutama blues-sävyinen balladi, sen kiehtovuus vain korostuu. Ei todellakaan uskoisi, että levytys on tehty lokakuussa 2003. Nathanielin laulu kuulostaa väsyneeltä, siksi muutamat sanoituksiin liittyvät letkaukset, kuten ”whos’s that girl, I wanna take her home” ja ”why dontcha show me love” tuntuvat melkein korneilta. Parasta on materiaalin monipuolisuus, etenkin bluespitoisten sävelmien mukaan otto rytkyjen kustannuksella. Muutamaa viikkoa myöhemmin Nathaniel pisti uusiksi vanhan Devora Brownin säveltämän jouluiloittelun, joka oli muutenkin ajankohtainen alkuperäisotoksen uusintojen takia. Euroopassa kiinnostusta lisäsi uusi, entistä parempi kooste, 23-raitainen ”Love And Affection” (Vampi 072), joka sisälsi kattavan Fortune-osion lisäksi Love Dog -singlen puoliskot. Nathanielin versiota kuvaa mielestäni parhaiten sana rujo
Blues News 1/2017 25 Nathaniel tuli kuin tulikin Eurooppaan esiintyen ainakin Ranskassa ja Italiassa. Niin myös tehtiin. Nopeammissa raidoissa laulu jää armotta taustakitaroinnin varjoon, vaikkei turhasta vinguttelusta tarvitsekaan kärsiä. KUOLEMA Euroopassa käynti otti koville. Nathaniel oli entistä voimattomampi, mutta onnistui koskettavasti rakkausballadissa Dreams Come True ja soulbluesissa If You Would Be My Guide. Työ jäi kesken, ja levy julkaistiin vasta Nathanielin kuoleman jälkeen vuonna 2009. Why Won’t You Let Me Be Black (Alive CD-0096-2) (1) Dreams Come True (2) The Girl Next Door (3) Mr. Reissusta palattuaan Nathaniel kärsi toistuvista sairauskohtauksista. Kaksi viimeistä tynkäraitaa on poimittu miehen radiohaastattelun yhteydessä laulamista pätkistä, selvää on että ne olivat vain varjoja edellisen cd:n studiolevytyksistä. En tiedä tarkoittiko hän vitsiksi, että seuraavan levyn nimessä asia otetaan esiin. Itse hän on kertonut kokemuksistaan todeten, että suurin heikkous oli käsittämätön ruokailu paahtoleipineen, juustoineen ja salaatteineen. © Je ff M ei er. Viimeinen lavatilanne on merkitty tapahtuneeksi Sailor Jerryn tuottamana Las Vegasisssa, tallennus löytyy netistä. Tax Man (4) If You Would Be My Guide (5) She’s Bad (6) The Girl Next Door (7) Puddle (8) You Are The One, live (9) What Would You Do (live) Seitsemän ensimmäistä raitaa on tehty ennen matkaa Eurooppaan. Hän kykeni käymään esiintymässä vain muutaman kerran ennen kuin joutui Detroitissa toimineeseen sairaalaan, jossa hän kuoli 1.11.2008
Fats Dominon Blueberry Hill, Jim Lowen Green Door ja Elviksen Love Me Tender. Rock Around The Clock tuli varmasti tunnetuksi Haleylta, mutta myös iskelmällisinä Suomi-versioina. Sekä Matti Laipio että Jussi Raittinen muistavat 50-luvulla rock’n’rollin löytyneen parhaiten omista ja kaveripiirissä pyöritetyistä levyistä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii 4. 26 Blues News 1/2017 HESSU PIRHONEN A idon alkuperäisen rock’n’rollin asema suomalaisessa radiossa on kokenut nousunsa, vastustuksensa ja uudet tulemisensa. Haleyn osalta kappaleet edustivat otsikkonsa mukaista tuoreutta, mutta Elviksen kohdallahan kyseessä oli ensisingle, tässä kohtaa varmasti kuitenkin RCA Victor -painoksena pyöritettynä. Kaksikielisellä puolella sen sijaan oli jo maaliskuussa kajautettu otsikolla Rock’n’Roll, jossa soitettiin mm. Samainen linjaus jatkui kaksikielisellä kanavalla kesäkuussa, nyt otsikolla Rock and Roll. Vaikka rock’n’rollin suosio piti kutinsa meillä 50-luvun loppuun asti ja ylikin, niin sen osuus kilpaillessa radiosoitossa vakavampaa musiikkia vastaan jäi vähäiseksi. Elviksen That’s All Right ja Blue Moon Of Kentucky sekä Haleylta See You Later Alligator ja The Paper Boy. pitkän linjan lehtija radiotoimittajana vaikuttanut Erkki Pälli. No, tähän oletukseen kaivetaankin sitten varsinainen paukku päiväykseltä 25.7.1957. Parin Haley-raidan lisäksi kuultiin tuolloin myös brittiläistä Don Lang & his Frantic Fivea. Lauantain toivotuissa levyissä kuultiin jo 50-luvulla ohjelman loppupuolella yksi nuorisotoive, joka saattoi päivän iskelmän sijaan hyvin olla myös rock’n’rollia, usein Haleyä tai Elvistä. Tuolloin on soitettu mm. Bill Haley, ensimmäinen rock’n’roll-kuningas toi luonnollisesti uudet kuumat ja kiihkeät rytmit Suomen Yleisradion aalloille. Haleyn raivattua tietä suomalaiseen radiosoittoon, seurasi kohta perässä tietysti Elvis Presley. Noin taustoittaa tilannetta mm. Mielenkiintoinen poiminta vuodelta ’56 löytyy lokakuun 18. Jazziakin soitettiin hyvällä otannalla, mutta rock’n’rollin, tuon ohimenevänä ilmiönä pidetyn outouden kuviteltiin häipyvän unholaan jo kohta saapuvan mahdollisen uuden villityksen alta. Haleyn 78-kierroksisia savikiekkoja alettiin painaa Suomessa vuodesta -55 lähtien ja Rhythmmerkin Mambo Rock (BM 5405) on kajahtanut vastaanottimista ulos mitä todennäköisimmin samana syksynä ohjelmissa, kuten Rytmimusiikin ystäville tai Rytmitarjotin. Haleyn R-O-C-K, Elviksen Don’t Be Cruel sekä Freddie Bell & The Bellboysin I’ve Said It And I’m Glad. Haleyn savikiekkoja julkaistiin Rhythmmerkin Suomi-prässeinä vuosina ’55–’57 kaikkiaan 12 kappaletta ja rock’n’roll-musiikin vähäisessä radiosoitossa Bill Haley oli noina vuosina selvä ykkönen. Kyseisenä torstai-iltapäivänä klo 16–16.30 lähetettiin ohjelma nimeltä Nykypäivän OSA 1 OSA 1. Tyylilajia ei otettu tosissaan, sitä pidettiin nuorison hairahduksena ja pelleilynä. Voisi hyvin kuvitella, että kun tätä pahennusta herättävää ja vähäteltävää nuorisomusiikkia radiossa joskus omalla otsikolla soitettiin, niin eihän sinne mitään erikoisuuksia voinut mahtua. huhtikuuta lähetetty ohjelma Muoti-iskelmiä rapakon takaa. ELVIS JOHTOTÄHTENÄ Rock’n’roll alkoi saada vuoden ’57 puolella Yleisradiossa oman otsikkonsa mukaisia ohjelmakokonaisuuksia, vaikka yksittäisistä kappaleista käytettiin nimitystä iskelmä. Tauottomiin levyohjelmiinkin rokkia mahtui harvoin. Silloisen Suomen Yleisradion musiikkijaoston valitsema soitettava materiaali koostui pääosin klassisesta musiikista, kansanlauluista, viihteestä, iskelmistä ja jopa marssimusiikista. Epäluuloisesta suhtautumisesta huolimatta sen matkan varrelle 50-luvun puolivälistä lähtien on mahtunut monia mielenkiintoisia vaiheita. MAIHINNOUSU BILL HALEYN JOHDOLLA Palautetaanpa heti alkuun mieliin se tilanne, johon rock’n’rollia, aikalaistermein sanottuna ”villiä rytmiä” soviteltiin 50-luvun puolivälin musiikkitarjontaan. Tuolloin kuultiin mm. Kevyemmän musiikin sarallakin se jäi radiossa päivän iskelmämusiikin varjoon. Myös alan elokuvien musiikkiin sisältyi runsaasti laatutavaraa. Edellä mainittu käsite Haleyn asemasta uranuurtajana vuosina ’55–’56 on paikkansapitävä meillä soitettujen levyjen perusteella, mutta valveutuneimmat radion käyttäjät Suomessa olivat todennäköisesti kuulleet näitä uusia ”kiihkeitä rytmejä” jo aiemmin amerikkalaisilta, Euroopassa jo 40-luvulta lähtien operoineilta Radio Free Europeja Voice Of America -asemilta. päivältä, kun Ylen kaksikielisen ohjelman puolella on kuultu lähetys nimeltä Vad Amerika spelar just nu. Tyylilajin tasainen kuuluvuus oli silti kaukana, eikä rokilla otsikoituja ohjelmia lähetetty edes kuukausittain
Samassa Suosikki-sarjassa loppuvuodesta ’59 lähetetty Lloyd Pricen osuus sen sijaan vaikuttaa jo ennakkoluulottomammalta valinnalta. Little Gerhard konsertoi tuplasti 17. Elviksen ollessa armeijassa soviteltiin suosikkipallille uusia nimiä myös radiossa. Elviksen asema nuorison ykkösnimenä vankistui Suomessa viimeistään ’57 lopulla ja seuraavan vuoden puolelta löytyi ohjelmaa jo omalla nimellä, kun maaliskuussa kuultiin parikymmentä minuuttia otsikolla Elvis Presley laulaa. Naapurimaan ”rokkikuningas” saatiin sen sijaan jo alkuvuodesta ’59 meille vierailulle. Little Richardin Slippin’ & Slidin’, The Elegantsin Little Star, Bobby Darinin Splish Splash tai The Flamingosin Would I Be Crying. Mukaan mahtui Lawdy Miss Clawdy, Stagger Lee, Personality ja liuta suht tuoreita ABC-Paramountille tehtyjä raitoja. Blues News 1/2017 27 rytmejä. Pienessä jälkijunassa kulkeminen piti vielä eiliset nimet esillä ja radion rokkipuolen tarjonnassa kuului edelleen esim. UUSIA SUOSIKKEJA Vaikka rock’n’rollin kansainvälisessä ilmeessä tapahtui 50-luvun loppua kohden selvä kesyyntyminen, ei suuntaus välttämättä heti ehtinyt kotoiseen maailmankolkkaamme. Bill Haleyn musiikkia. Myös naapurimaan rockarit saivat radiosoittoa aivan omassa osiossaan, kun kesäkuussa ’58 pyöräytettiin kaksikieliseltä Ylen kanavalta ohjelmakokonaisuus Svenska rock’n’roll favoriter. seuraavat levyt: Dell-Vikings: Come Go With Me, Frankie Lymon & The Teenagers: Teenage Love ja The Five Keys: Four Walls, jotka kaikki edustavat jo poikkeavaa otantaa suomalaisessa radiosoitossa harvemmin kuullun doo wopin saralta. Mistä kummasta ja mitä reittiä myöten tämä jo silloin harvinainen ja rajuimmasta päästä oleva rockabilly-levy on päätynyt soitettavien joukkoon. Tuolloin pääsivät ääneen Little Gerhard, Boris ja Rock-Ragge. Aina silloin tällöin ilmaantui soppaa sekoittamaan vieläpä sukupolvien yhdistäjiä. Vahvasti New Orleans -pohjainen artisti sai parikymmentä minuuttia radiosoittoa omalla ohjelmapaikallaan. Iskelmällisiä sovituksia aiheesta oli tehty, mutta melkeinpä poikkeuksetta siinä kaikki. Bobby Darinin kulku vuonna ’59 oli menossa jo viihteellisempään suuntaan Mack The Knife -hittinsä myötä. Radiokuuntelijan mielipideosaston antia 1958. Jussi Raittinen arvioi menekin taustalle kombinaation: ”Tarpeeksi rokkaavaa nuorisolle, mutta laadukkaasti soitettua aikuisja jazz-väelle”. Tämä takuulla miellytti radion jatsahtavan puoliskon musiikkijaostoa, kun se valitsi Darinin tähtiartistiksi omaan Uusi Suosikki -lähetykseen. Se suut ammolle näin jälkikäteen saattava raita tuossa ohjelmassa oli kuitenkin Jackie Lee Cochranin Mama Don’t You Think I Know. Tuolloin soivat mm. Soitettavan musiikin skaala Yleisradiossa saattoi olla hyvinkin sekava, kun puhuttiin nuorisomusiikista ja sen sisällä iskelmän ja rock’n’rollin rajoista. Yksi hyvä esimerkki aiheesta on Louis Prima, joka nousi meillä Suomessakin kovaan suosioon. Nyt soivat mm. Radiolla oli 50-luvulla etukäteen määrätty kansaa sivistävä tehtävä, johon Jackie Lee Cochranin kiihkeätempoinen esitys toden totta läväytti mukaan omat alkukantaiset terveisensä. Vuonna ’58 rock’n’roll-tarjonnan kirjavuus kuului Yleisradiossa entistä monimuotoisempana, vaikka määrällisesti mitään vyöryä ei syntynytkään. Ensimmäiset Suomen Rock-kuningas -kisatkin pidettiin vasta vuoden ’59 lopulla ja sitä ennen suomalaisten esittämää aitoa tavaraa ei radioon sen oman, nuoren sukupolven esittäjiltä juuri löytynyt. Tietty pesäerottelu ”Elvis ja sitten ne muut” alkoi näkyä jo tässä vaiheessa, mutta todettava on, että yhtä lailla kevyemmän osaston Pat Boonelle ja kohta perään Paul Ankalle riitti myös paljon radiosoittoa. Siinäpä pohdintaa ja mielikuvaa aikaan vuonna ’57, kun istuttiin kevyesti keskellä iltapäivää suomalaisessa kahvipöydässä neljän ruuhkan jälkeen ja kuunneltiin radiota. helmikuuta Helsingin Kulttuuritalolla G-Miehineen ja tästä parin viikon kuluttua radioitiin tallenteesta pätkä otsikolla Musiikki irti! Kyseessä oli samalla myös ensimmäinen Suomessa televisioitu rock’n’roll-konsertti. Priman Capitol-single Buona Sera myi hyvin ja se esiteltiin marraskuussa ’58 radiossa Viikon huippuiskelmänä
”Yleisradiossa tajuttiin, ettei vanha tyyli enää mene läpi ja on pakko perustaa oma populaarimusiikin kanava”, kuvailee tilannetta Erkki Pälli. Uudelle vuosikymmenelle siirryttäessä rock’n’rollin pitoisuus radiossa ei vähentynyt. Sen olemassaolo kuitenkin laittoi valtakunnalliset radiot sekä Ruotsissa että Suomessa miettimään koko kevyen musiikin puolensa uusiksi. ”Sieltä kajahti keskellä yötä Yakety Yakit, Endless Sleepit ja monet muut”, muistelee Jussi Raittinen. Aseman suosituin ohjelma oli keskiviikkoisin lähetetty puolentoista tunnin mittainen TOP-20 -ohjelma. Kyseisestä merirosvoradiosta muodostui erittäin suosittu Ruotsissa, mutta se kuului hyvin myös Suomen lounaisimmissa osissa ja rannikolla itään aina Tolkkisiin asti. pyöräytettiin otsikolla Rock, rock, jossa ruotsalainen Rock-Ragge sai kuulua peräti kymmenen kappaleen voimin. Nuorten tanssit, Nuoria laulutähtiä ja muut vastaavat saivat enemmän ohjelmapaikkoja. Radio Nordin voimakas soitto vei ykköspallille asti myös Jaye Epaen Putti Putin, josta ei sitten Ruotsin ja Suomen lisäksi muualla juuri tiedettykään. marraskuuta ’60 Johan ”Mosse” Vikstedt puolen tunnin levypakinan otsikolla Elvis Presley, nykynuorison trubaduuri. It’s Now Or Never tai Fame And Fortune kelpasivat myös aikuisempaan makuun, mutta upposivat edelleen ainakin osalle nuorisoa. Armeijasta palannut Elvis soi radiossa nyt jopa entistä enemmän. Monet Radio Nordilta löytyneet suosikkilevyt soivat nyt Ylessä, myös kotimaisina versioina. Tokihan ohjelmistossa soivat yhtä lailla ruotsalaisten omat nimet varsinkin iskelmän osalta, mutta monet rock’n’roll-otsikon alle sopivat artistit ja levyt tulivat juuri Radio Nordin kautta tutuiksi Suomessa. Radio Nord ”torpedoitiin” yhteispohjoismaisen radiolain myötä kesäkuun lopussa 1962. ohjelman Hauskojen poikien säveliä , jossa Kullervo Linnan Humppaveikkojen perään tärähti The Champsin El Rancho Rock. Muita aseman ykkösiä olivat mm. Viuluilla höystettyä materiaalia riitti runsaasti uutuuslevyjen joukkoon kesyyntyneen linjan mukaisesti. Nuorten suosikkilaulajia -sarjassa samoihin aikoihin sai oman varttinsa myös hallitseva Suomen Rock-kuningas RockJerry. Blue Moon, Putti Putti ja Multiplication saivat nopeasti käännösversionsa iskelmällisine sovituksineen.. ”Kovia juttuja Radio Nordin kautta olivat Ricky Nelsonin Hello Mary Lou ja The Marcelsin Blue Moon”, nostaa esiin Jussi Raittinen. Avausraitana kuultiin Long Tall Sally, joka kirjautuu heittämällä aikansa suomalaisten rock’n’roll-levytysten terävimpään kärkeen. Tässä kohtaa sana kipparointi toiminee osuvana ilmaisuna, lähtiväthän aseman ohjelmat aluevesirajojen ulkopuolella purjehtineelta alukselta m/v Bon Jour. 28 Blues News 1/2017 Muita mielenkiintoisia poimintoja vuoden ’59 radiosoitosta edustivat mm. Lisäksi perjantaiiltaisin alkoi vuonna ’62 pyöriä Paavo Einiön ja ”Mosse” Vikstedtin isännöimä ohjelma Kaleidoskooppi. RADIO NORD Suomalaissyntyisen Jack S. Tästä aiheesta teki 17. Hyvänä esimerkkinä tästä voi mainita esim. Uuteen kevyen musiikin jaostoon kasattiin pääosin muusikoista kooostuva joukko, joka alkoi vastata soitettavasta musiikista Ylen Sävelradiossa. Amerikkalaistyyppisen mallin mukaan jinglet soivat ja väliin kuultiin mainoksia, myös suomalaisia. Kotschackin kipparoima ruotsalainen Radio Nord lähetti ohjelmaa 8.3.1961–30.6.1962 välisenä aikana. Syyskuussa esim. Everly Brothersin Cathy’s Clown, The Driftersin Save The Last Dance For Me tai Brook Bentonin Kiddio edustavat hyvin ajan kuvaa. Mikäli vallitsevan radion tarjonta 50-luvulla ei tyydyttänyt rokkia janoavaa nuorisoa, löytyi asiaa halajaville kattavampaa sisältöä Radio Luxemburgista. Kanava aloitti lähetyksensä vappuna ’63. Bobby Darinin Multiplication, Elviksen Flaming Star ja Leroy Van Dyken Walk On By. The Champsin Tequila, Clyde McPhatterin A Lover’s Question, The Crestsin Sixteen Candles tai Fats Dominon Whole Lotta Loving. MENESTYSISKELMIÄ JA TWISTIN HUUMAA Radio Nordin vaikutus kuului Ylen tarjonnassa jo ’61–’62, kun nuorisomusiikin osuutta lisättiin jonkun verran. Vuonna ’60 rock’n’rollin omalla nimikkeellä riitti edelleen ohjelmia. Radio Nordin Top 20 -listalta voi lisäksi poimia nimiä kuten Dion, Ray Charles, The Shirelles, Sam Cooke, Joey Dee & The Starliters, Ernie Maresca, Clarence Henry ja Del Shannon. Instrumental-puolelta kohtalaisesti soittoaikaa vuonna ’60 saivat myös Duane Eddy ja varsinkin Johnny & The Hurricanes. Se jopa levisi oman otsikkonsa ulkopuolisiin ohjelmiin. 60-luvun taitteen viihteellisempi tarjonta istui tietysti sulavasti ohjelmiin, kuten Iskelmiä valtameren takaa tai Iskelmien kirjava puolituntinen
Nuorten tanssit -lähetyksessä keväällä ’62 tähtiesiintyjänä oli Chubby Checker yhyeineen ja koululaisten kesälomien kunniaksi mentiin 6. Viihteellis-jatsahtavassa koosteessa 22.12.1961 Bobby Darin laulaa rakkaudesta ei kuultu kuitenkaan miehen hyvin twistattavaa hittiä Multiplication. marraskuuta, kun Pariisin konsertin tallenteesta kuultiin mittava pätkä, joka päättyi menevästi Suomessakin läpi lyöneeseen Hit The Road Jackiin. Vielä vuoden ’62 kesällä kuultiin miehen isot hitit Dreamin’ ja You’re Sixteen omassa Johnny Burnette laulaa menestysiskelmiään -lähetyksessä. Elviksen Jailhouse Rock oli silti käypää tavaraa kesällä ’61 otsikoituun Nuorten suosikkilaulajia -lähetykseen. Aiheeseen tarttuivat hanakasti myös big band -tyyppiset kokoonpanot, ja sehän arvatenkin oli mieleen radion jatsahtavan puolen musiikin valitsijoille. heinäkuuta otsikolla Twistin oppitunti. Tuotannosta riitti materiaalia, kun normi Elvis-osaston ulkopuoleltakin löytyi omia ohjelmia aina hengellisestä joululevyihin saakka. Twistin huumaa riitti kohta joka paikkaan elokuvia ja tietysti radiota myöten. Elokuussa ’61 lähetetty radionauhoitus Herbert Katzin ja Rytmiryhmän säestyksellä otsikoitiin: Jerry laulaa. Yksi 50ja 60-lukujen vaihteen kestotähdistä nautti edelleen kannatusta Ylen tarjonnassa. Kun vielä saman kuun aikana kuultiin Nuorten tanssit -ohjelmassa puolisen tuntia Frankie Lymon noteerattiin näyttävästi Radiokuuntelijassa 1958. Tämä tapahtui televisiossa loppuvuodesta ’61 Paavo Einiön juontamassa Nuorten Tanssihetki-ohjelmassa. Myös Ricky Nelson oli saanut oman ohjelmapaikkansa syksyllä ’61 otsikolla Aikamme suosikkilaulajia. Tuolloin kuultiin twistin pyörteissä ranskalaista rokkikunkkua Johnny Hallydayta, joka esitti mm. Ricky Nelsonin Milk Cow Blues ja Johnny Burnetten Cincinnati Fireball. Nuorisolle paremmin kelpaavaa oikeaa twistiä riitti radiossa ohjelmatarjontaansa nähden kohtalaisesti. Näihin aikoihin sijoittuu myös lajissaan viimeisen ”ensimmäisen maihinnousun” rock-otsikolla lähetetyn ohjelman päiväys 15.5.1961. Ohjelmissa kuten Swingistä Twistiin kuultiin aiheen tiimoilta erilaisia toteutuksia ympäri maailmaa. Tämän jälkeen ei rock-sanaa nuorisomusiikin ohjelmaotsikoissa enää käytetty vuosikausiin. Joey Dee & The Starlitersin Peppermint Twist oli se kappale, joka löi twist-lekalla ensimmäisenä suomalaiseen tanssilattiaan. Nuorten radiossa lähetettiin 6.3.1962 puolen tunnin mittainen Elvis Presley Fan Club -osuus, jossa haastateltiin kerhon presidenttiä Marja Tenhusta. Ya Ya Twistin, Percolator Twistin ja otsikon mukaisen Twist Lessonin. Burnette olikin kohtalaisen suosittu artisti Suomessa noihin aikoihin. Kyseessä oli lähetys Rock’ia ja romantiikkaa, jossa kuultiin vajaa puolituntinen pelkästään Johnny Prestonia. Tuolloin kuultiin tuoreempien hittien lisäksi myös 50-luvulta rokkaava It’s Late, joka muuten oli edellä mainitun Johnnyn veljen Dorsey Burnetten kynäilemä tuotos. Ray Charles iskeytyi suomalaisten radiokuuntelijoiden mieliin vahvasti vuonna ’62. Jopa kesken parhaimman kuunteluajan kesäkuussa ’62 kuultiin Kevyesti kohti keskipäivää -lähetyksessä Onni Gideonin Hula Twist ja Frank Sinatran kosketus aiheeseen kappaleella Everybody’s Twistin’. Blues News 1/2017 29 Jussi Raittisen muistamana jossain kohtaa ’61–’62 alettiin kaveripiirissäkin jo käyttää termiä ”vanha rokki”. Kuva kelpasi kotimaiseen purkkakuvien sarjaan ja Liberty-kauden singleistä otettiin Suomipainoksia. Samaisesta kimarasta poimittakoon mm. Myös parin vuoden takainen rokkikuningas Rock-Jerry oli siistinyt nimeään. Artistille herui ensimmäistä kertaa oma ohjelmapaikka 11. Elviksen otsikon alle mahtuvia lähetyksiä riitti radiossa myös uusien virtausten ja suuntien 60-luvulla. UUSIA TUULIA JA SÄVELRADIO Siistiytyneestä imagostaan huolimatta Elvis jatkoi edelleen 60-luvun alussa keulakuvana ja kelpasi sekä aiheena että ilmiönä radioon myös musiikin ulkopuolisilta näkökulmiltaan. Twist pyöri levyltä, yleisö tanssi ja Åke Blomqvist opetti askeleet. Rock-termin käyttö oli tässä kohtaa radion kohdalta siis ohi ja tyylinmukainen materiaali esiteltiin pelkästään iskelmänä tai nuorisomusiikkina. Kohta perään joulukuussa kuultiin vielä ohjelma Laulu pimeästä ja nyt olivat vuorossa miehen varhaisemmat Atlantic-raidat kuten I Got A Woman, Hallelujah I Love Her So ja Rockhouse. Siirryttäessä kohta uuteen vuoteen oli twistin vääntöä sitten luvassa radioon roppakaupalla
Rock’n’roll-kappaleiden kuuluvuus radiossa sai uuden vaihteen, kun viimeistään vuonna ’64 monet Britteinsaarilla vaikuttaneet bändit laittoivat konseptia uusiksi. heinäkuuta ’71. Hollya soitti radiossa myös jo 60-luvulta lähtien toimituksessa vaikuttanut Heikki Harma, jonka Pop eilen tänään jatkui koko 70-luvun ja piti sisällään oman annoksensa alkuperäistä rock’n’rollia. Ylessä kuultiin myös ohjelmasarjaa Rautainen kerma, jossa nostettiin keväällä ’72 esiin aitoja alkuperäisiä rockareita Bill Haleysta Buddy Hollyyn. Ulkomaisista kokoonpanoista voi mainita Radiokuuntelija-lehden ohjelmatietojen perusteella tutut nimet The Ventures ja The Shadows. Sarjan otsikko saattaa kuitenkin jo tässä vaiheessa tulla suurimmalle osalle yllätyksenä, alkoihan samanniminen ohjelma pyöriä Ylessä vasta myöhemmin vuonna ’90. Kun tarkastellaan aidon ja alkuperäisen rock’n’rollin osaa suomalaisessa radiossa aivan sieltä syksystä ’55 lähtien vuoden ’63 loppupuolelle, niin merkille pantavaa on, että moni huomattavakin nimi loistaa poissaolollaan. Se onkin sitten jo toinen juttu. Hyvänä esimerkkinä näistä voi mainita ohjelman Tähtiä konserttilavalla 7. Radion kohdalla tämä aiheutti varsinkin jatsin nimeen vannovien toimittajien piireissä närää. Vuonna ’63 Vincentillä oli Suomessa yhtä aikaa Top 10 -listalla jopa 2 hittiä, Lotta Lovin’ ja Be-Bop-A-Lula ’62, mutta kuten Jussi Raittinen ja Holle Holopainen muistelevat: ”Eipä niitä radiossa paljon kuultu”. Sävelradio aloitti toimintansa 2.5.1963 ja kevyen musiikin tarjonta lisääntyi huomattavasti, mutta mistään popin, varsinkaan rockin vallankumouksesta ei todellakaan voida puhua. Jussi Raittinen aloitti Ylessä marraskuussa ’69 ja heti uudelle vuosikymmenelle siirryttäessä alkoi pyöriä ohjelma nimeltä Country & Western, joka kuuntelijakyselyn myötä pian muuntui Kantrikotvaseksi. 50-luvun rokki ja artistit nousivat takaisin esille ja tuossa vaiheessa vain noin kymmenen vuotta vanha musiikki soi radiossakin enemmän, myös Suomessa. Mikäli uusia nuorisoyhyeitä jostain ilmaantui, laitettiin ne esittelyvaiheessa sulassa sovussa samaan pakettiin jälkikäteen katsottuna mahdottomissakin yhtälöissä. Kolme pitkää ohjelmaa reilun kuukauden aikana on Yleltä suoritus, jolle voi nostaa hattua. Varmaa on, että kotimaisten rautalankabändien levyjä toivottiin radioon paljon, mutta suhteessa saamaansa radiosoittoon ne jäivät paitsioon. Tutti Fruttia kuultiin keväällä ’71 alaotsikolla Poppia 50-luvun nuorisolle ja Hannu Nyberg muistaa hyvin kuulleensa tässä ohjelmasarjassa ensi kertaa mm. Tutti Frutti -ohjelman idea lähti juontajansa Lindholmin sanoin”rock’n’roll-historian esiinnostamisen tarpeesta”. aikansa suosittu radiojuontaja Calle Lindholm. Rock’n’rollin uusi tuleminen toi ohjelmistoon myös mielenkiintoisia täsmäiskuja. Jaakon levyhyrrä -ohjelmaakin vetänyt ja televisiossa Levyraatia isännöinyt Jaakko Jahnukainen mm. Instrumentaalitavara tai ”rautalanka”, kuten asia meillä ilmaistiin, otti nuoremman polven kuulijoista ja ennen muuta uuden polven soittajista vahvan otteen. toukokuuta kesän kynnyksellä esim. Freddie Cannonin Tallahassee Lassien sekä Johnny & The Hurrcanesin Red River Rockin. Sattumoisin muuten nuo molemmat kappaleet löytyivät muutaman vuoden kuluttua Hurriganesin levytysmateriaalista. REVIVAL PYYHKÄISEE 1960ja 70-lukujen taitteessa saavutti maailmanlaajuista suosiota ilmiö nimeltä rock and roll revival. Ilmiöön tarrasi kiinni mm. Perjantai-iltana 31. huhtikuuta lähetetty Nuorten tanssit, jossa kuultiin livenä muotitanssin Suomeen rantauttamaa Joey Dee & the Starlitersia. Tässä kohtaa maailmaa nuorisomusiikin valtava räjähdys Britteinsaarilta oli vasta alkumetreillään, eikä sitä Suomen radiossa vielä noteerattu. Tauottomissa levykonserteissa Vincent saattoi olla joskus mukana, hädin tuskin. Kaikki Twistaamaan oli teemana maaliskuussa, kun keskellä iltapäivää lähetettiin parikymmentä minuuttia Stan Freemanin orkesterivääntöä. Ray Charles vahvasti esillä Yleisradiossa loppuvuodesta 1962. Ray Charlesin kuuluvuus radiossa kesti myös jatkossa hyvin ajan virtaukset ja muutokset koko 60-luvun ja eteenpäinkin. Keväällä ’71 parhaaseen iltapäiväaikaan torstaisin pyöri Ylessä (ja huom. yhtä aikaa sekä Yleisettä Rinnakkaisohjelman puolella) säännöllinen rock’n’roll-makasiini. Tietty musiikillinen jälkijuna puuskutti menemään vielä vuonna ’63, kun twistillekin löytyi radiosta omia otsikoita. Nuorisomusiikkiin verrattuna lisääntynyt kuuluvuus painottui viihteen, jatsin ja etenkin iskelmän puolelle, jossa kotimaisuusaste oli lisäksi merkittävässä osassa. Kyseisellä otsikolla lähetettiin Jerry Lee Lewisin raivokas live-taltionti Hampurin StarClubilta vuodelta ’64. Aikansa ohjelmatiedoista Vincentin nimeä on kuitenkin turha etsiä. rikkoi televisiossa The Cougarsin Saturday Night At The Duck-Pond -levyn. Gene Vincent esimerkiksi oli artisti, jonka levyjä Musiikkitalo Westerlund painatti Capitolilla jo 50-luvulta lähtien ja näin saatavuus ei olisi ollut ongelma. 30 Blues News 1/2017 pelkästään Ray Charlesia, niin voidaan puhua jo jonkinlaisesta ennätyksestä. Nuorisomusiikin suunta haki selvästi itseään 1962–63. Mielenkiintoisempi poiminta twistin saralta sen sijaan on 26. Nuorten tanssit -ohjelmassa esiteltiin The Beach Boys samassa satsissa jo tuttujen latinaisamerikkalaisen Xavier Cugatin ja jazz-vibrafonisti Terry Gibbsin seurassa. Kyseinen taltiointi oli peräisin kokoonpanon aiemmin Helsingin Kulttuuritalolla heittämästä konsertista
Rock’n’rollin villien vuosien kuuntelijaluvut sen huippuviikoilta kuvastavat hyvin, millaisessa 50-luvun villityksessä maassamme mentiin 70-luvun lopulla. Vastaavanlaatuista buumia ei oltu koettu sitten rock’n’rollin alkuperäisen aikakauden. Heimo ”Holle” Holopainen astui Ylen remmiin 70-luvun lopulla ja otti alkuperäisen rock’n’rollin soittamisen yhdeksi missiokseen. Ohjelmasarja oli vahvasti muokkaamassa Suomeen valtavaa 50-luvun innostusta nimenomaan sen musiikin kautta. ”Olimme jo reissussa Hectorin kanssa ja mietimme, että hemmetti, eikö tässä kohtaa enempää huomioimista. Carl Perkinsin vierailtua Suomessa huhtikuussa ’77 toimitti Laipio tapaamisesta myös radiohaastattelun. Monessa musiikkisopassa meritoitunut Matti Laipio toimitti myös radioon ohjelmia ja vuoden ’77 ohjelmasarja Rock’n’rollin vuosikymmenet vei kuulijat rockabillyn maailmaan aikana, jolloin tämä tyyli ei ollut vielä kokenut Suomessa muodikasta läpilyöntiään. Startin osuminen syksyyn ’77 oli Mattlarin mukaan puhdasta sattumaa hänen lauantaiselle ohjelmapaikalleen. Vuonna ’78 koettiin Suomessa 50-luvun rock’n’rollin räjähdysmäinen uusi tuleminen. Holle muistaa myös Elviksen kuolinuutisten 16.8.1977 jälkeisen tilanteen Ylessä. 17. Saatavilla ollut, nyt jo paremmin uudelleenjulkaistu levymateriaali ja Tapio Mattlarin tutkijanomainen perehtyminen aiheeseen mahdollistivat hienon ja monipuolisen tarjonnan. Aamuisen uutislähetyksen lisäksi seuraavana päivänä Elviksen kohdalta ei tietenkään oltu varauduttu mihinkään ylimääräiseen. Shelby Singletonin hommattua Sun Recordsin vanhan kataloogin vuonna ’69 alkoi markkinoille ilmaantua paljon aiemmin hankalammasta päästä saatavia ja ennenjulkaisemattomia Sun-merkin raitoja. Erityisesti Vincentin tuossa vaiheessa harvemmin soitettu Spaceship To Mars jäi nuoren kuulijan mieleen. Villeillä vuosilla oli loistava ohjelmapaikka, sillä sen normaali lähetysaika oli lauantaisin klo 10.30–11.00. Sitten nopeat kontaktit asianmukaisiin tahoihin ja lopulta Tänään Iltapäivällä -lähetykseen saatiin soviteltua pikku-spesiaali.” Elvismuistopalasen kävi pikahälytyksellä toimittamassa yhteinen tuttu K.W Blomqvist. Kantrikotvanen pyöri ohjelmataukoineen radiossa Jussin vetämänä syksyyn ’76 saakka. Ensimmäisestä uuden sukupolven tähtiyhtyeestä Teddy & The Tigersista tehtiin radioesittely Matkalla maineeseen Teddy & Tigers, joka lähetettiin pariinkin otteeseen Rinnakkaisohjelmassa. Idea ohjelmaan lähti Mattlarin omasta mielenkiinnosta tutkia ja selvittää rock-musiikin alkulähteitä, eikä aiheeseen ollut ohjelman alkuvaiheessa sen kummenpaa tilausta. Blues News 1/2017 31 Rock’n’rollin puolestapuhujana tunnettu Raittinen tietysti mahdutti ohjelmasarjaan heti alusta lähtien myös rokettirollia. soivat tasaisesti countryn lomassa”, Raittinen muistelee. Pop eilen tänään -ohjelmassa Pyhäinpäivän kohdilla syksyllä ’78 oli luvassa kunnianosoituskavalkadi. syyskuuta 1977 startannut ohjelma piti sisällään kaikkiaan 66 jaksoa ja se jatkui 26.5.1979 asti. Blomqvist ison veden takana 1975 Hannu Nyberg ja ”Rokattiinpa ennenkin” Fabianinkadun studiossa 1980. ROCK’N’ROLLIN VILLIT VUODET Jos joku ohjelmasarja 70-luvulta täytyy nostaa oman sukupolvensa merkittävimmäksi alkuperäisen rock’n’rollin saralta, niin tähän paikkaan on vain yksi vaihtoehto. Kuka olisi osannut ennustaa aiemmin missään vaiheessa, että vuoden ’78 suosituin orkesteri maassamme on keravalaisten nuorukaisten muodostama 50-luvun rokkia soittava trio. Perus-rock’n’roll, rockabilly ja doo wop saivat otsikkoaiheisiinsa mausteita myös Euroopan eri kolkista. Yläkerran orkesteriin siirtyneiden rockareiden Elviksen, Buddy Hollyn, Eddie Cochranin ja Gene Vincentin osalta kuultiin tarinat ja ajankohtaiset kappalevalinnat. Tigersien matka jatkui nopeasti samana vuonna aina ykköspallille asti. Matti Laipio haastattelee Carl Perkinsiä Helsingissä 12.4.1977 © Ja rm o Sa nt av uo ri © Ja rm o Sa nt av uo ri Jussi Raittinen ja K.W. Mattlarin saamien Ylen raporttien mukaan maaliskuussa ’79 parin viikon peräkkäiset lukemat olivat käsittämättömät 691 000 kuulijaa per ohjelma, joka tekee 18 % koko sen aikaisesta väestöstä. ”Roy Orbisonit, Charlie Richit ja Carl Perkinsit mm. Elviksen kuolema kesän lopulla nostatti myös muut aikansa nimet huulille ja nopeasti ohjelman suosio lähti räjähdysmäiseen nousuun. Rock’n’rollin villit vuodet oli Tapio Mattlarin vetämä viikottainen makasiini, jossa soivat vain ja ainoastaan nostalgiset 50-luvun tunnelmat, kuten ohjelman alaotsikossakin jo mainostettiin
Nyt oli luvassa Nybergin lempiaihe, varhainen Suomi-rock and roll. Hanskihan oli ollut mukana jo tekemässä Rock’n’rollin villejä vuosia neljän jakson verran sekä vuonna ’78 ohjelmaa Lauluja Elviksestä. Ohjelma päätettiin lopettaa keväällä ’79 ja näin asiaa muistelee Mattlar: ”50-luvun rock’n’roll oli pääpiirteissään käyty läpi ja isoimmat nimet ja kaaret esitelty. Asiantuntemusta tältä saralta on kaivattu myös esim. Tapani Ripatti oli 80-luvun alussa suosittu toimittaja ja hyvin kartalla alkuperäisen 50-luvun musiikin kovasta nosteesta. Samana keväänä Hannu Nybergin kolmiosainen sarja Rokattiinpa ennenkin palautti mieliin kivien altakin kaivetut levytykset suomalaisen rockin alkutaipaleelta. Oma kiinnostukseni siirtyi rockin synnystä kaiken musiikin syntyyn ja seuraavaksi aloitin ohjelman Musiikin juuret.” Näin jälkeenpäin voinee todeta, että Rock’n’Rollin villit vuodet juuri tuossa kohtaa parin vuoden ajan oli rasti täydellisesti oikeassa ruudussa. Isäntänä toimi tuolloin Jake Nyman. BUUMIN PAINEESSA Rock’n’rollin villien vuosien päätyttyä kesän kynnyksellä ’79 riitti 50-luvun musiikille edelleen tilausta. Tietyt kestosuosikit 50-luvulta soivat edelleen myös muilla kanavilla Rockradion lisäksi. Ripatti luotti myös erikoistietouteen ja Rallitalli-ohjelmassa kävi vierailemassa levyvalintoineen tasaisesti esim. kesäkuuta jakso Mokkakengillä maineeseen – Carl Perkins. Se oli ranskankielinen Benny Rock & his Rocking Bennys -kokoonpanon Avignon Rock. Tukijoukkojakin kaivattiin, kun oli tarve kasata kolmiosainen sarja Rockabillyn historiaa. Juhani Ritvanen. Rockista rautalankaan -kirja, iso juttusarja BN:ään sekä levyjen kasaamisprosesseja. vaikutti jatkossakin Rockradiossa ja pyöritti ’82 Rinnakkaisohjelman puolella ohjelmaa Rock, rock, rhythm and blues! Vuosi ’81 alkoi Elviksen ystävien osalta mukavasti, kun Yleisohjelman puolella tarjoiltiin puolituntinen otsikolla Elvis Presley Jouluajan tunnelmissa. Kesän jälkeen alettiin torstai-iltapäivisin soittaa kysyttyä tavaraa otsikolla Rock’n’Rollia. 50-luvun tyylin musiikki sai kohta ohjelman lopettamisen jälkeen varsinkin nuorison keskuudessa uudet suosikkinsa Briteistä saapuvasta revival-rockabillystä. 32 Blues News 1/2017 Tapio Mattlarin lisäksi yhden tai muutaman jakson vierailuilla kävivät ohjelmaa toimittamassa mm. Jatsahtavaa huttua, mutta loistava tunnusmelodia. Pitkälle saman vuoden syksyyn riittäneessä 50-luvun sarjassa esiteltiin perjantaisin isoimpia nimiä ja starttina kuultiin 6. Näihin lukeutuivat Elviksen ohella tietysti Ray Charles, mutta myös Brenda Lee, joka sai omalla nimellään ohjelma-aikaa Yleisohjelman puolella tammikuussa ’81. Vaihtelevine ohjelmakestoineen ja taukoineen Rock’n’Rollia jatkui kesään ’80 saakka. Holle Holopainen muistelee: ”Paine oli kovaa luokkaa, kun päivän popit ja rockit kaikissa muodoissaan täytyi totta kai ottaa huomioon.” Rockradio noteerasikin heti aloitusviikostaan lähtien rockabillyn kuin myös aidon alkuperäisen rock’n’rollin. vierailuina Radio Helsinkiin. K.W. Se ei olisi Mattlarin tutkimuspohjaiseen ohjelmaformaattiin sopinut millään muotoa, olihan Villeissä vuosissa perusajatuksena nimenomaan 50-luvun aito ja alkuperäinen musiikki. Ritvasen Katso-lehti huomioi ”Rock’n’rollin villien vuosien” Eddie Cochran -spesiaalin yli puolen sivun kokoisella palstalla, Gene Vincent puolestaan väritti Rockradion perjantai-iltapäivien ohjelmatarjonta a vuonna 1980, esittelijänä Tero Liete. Sarjan kävi Rockradioon toimittamassa K.W. Rockradio aloitti toimintansa 2.6.1980 ja avauskokoonpanossa vaikuttivat Hector, Holle Holopainen sekä Jake Nyman. Tuossa vaiheessa Suomessa elettiin kovassa rockabilly-buumissa ja valtava määrä nuorisosta vannoi ainoastaan sen nimeen. Blomqvist, joka jo edellisellä vuosikymmenellä oli vieraillut Ylessä. Hannu Nyberg, Juhani Aalto, Tuomas Lindström, Mika ja Mikko Saikku sekä allekirjoittanut. Juonto Pentti Lasasen Jokkmokk rokkiin jäi vahvasti nuoren kuuntelijan mieleen: ”Anna mun kaikki kestää.” Suomalaisen rock’n’rollin alkuvaiheista Hanskilta on jatkossa pessyt mm. Ja mikä olikaan ohjelman tunnari
Koko kesän jatkunut Yleisohjelman sarja kulki otsikolla Kun rock’n’roll ravisti radiota. Siniset Tanssikengät -jaksoon pestattiin mukaan muusikot Antero Jakoila, Jari Raittinen, rumpali Aikka Hakala ja Hillel Tokazier. Kun rock’n’roll ravisti radiota -sarja edusti parhainta esimerkkiä 50ja 60-lukujen taitteesta, jolloin ohjelmien vetäjät hengittivät yhteisessä pulssissa aikansa ykkösmusiikin kanssa. Rooleissa kuultiin iso liuta kotimaisia ammattinäyttelijöitä, osa tuolloin vielä uransa alkuvaiheessa. 50-luvun rokin kovimman innostuskauden jälkeen Ylessäkin otettiin perspektiiviä aiheeseen jopa ”uusnostalgiselta” kantilta. Edelleen samaan huutoon vastattiin ohjelmalla Rock’n’Rollin aurinko – Sun-yhtiön tarina. ”Kun Rock’n’roll ravisti radiota” esitteli Woo Woo Ginsburgin tapaisia amerikkalaisia radiopersoonia. Muotimusiikin asemasta selvästi alakulttuuriin siirtynyt alkuperäinen rock’n’roll oli saamassa radioaalloille uusia sanansaattajia ja ilmaisumuotoja. Ripatti huomioi syksyllä ’81 myös moderneja rockabilly-artisteja Yötaipaleen Rallitalli -lähetyksissään. Vuonna ’83 aito rock’n’roll oli vaikutusvuosiensa myötä saanut tarkastelupintaa jo niin paljon, että sen historiasta tuotettiin Yleisradioon niinkin erikoiselta kuulostava teos kuin radiokuunnelma. Pekka Lehtosaaren vetämiä spesiaaleja, joissa esiteltiin Elvis, Eddie Cochran, Janis Martin, Wanda Jackson, Boyd Bennett ja The Jodimars. Freedin jaksojen jälkeen soitettiin vielä mainiolta Cruisin’-levysarjalta löydetyt alkuperäiset radio-ohjelmat eri puolilta Amerikkaa vuosilta 1958–62. Kun sitten esimerkiksi ohjelmatiedoissa keväällä ’83 Rockradion Kovan päivän illan kohdalla luki K.W. sekä myös aiheeseen liittyvät ilmiöt Payolaskandaaleineen. Kuunnelmasarjassa esiteltiin 50-luvun rock’n’rollin vaiheet Sun Recordsista asti aina 60-luvun alun musiikillisiin muutoksiin saakka. Kevään ’82 ajan kuultiin otsikon alla mm. Yleisradion monopoli jatkui vuoden ’85 vappuun asti, jonka jälkeen kaupalliset paikalliskanavat Radio Cityn johdolla tulivat mukaan radiopalettiin. 8-osaisen Miljoonan Dollarin lapset -sarjan oli käsikirjoittanut Timo Kanerva ja sen toteutti Jake Nyman. Blomqvist, oli varmaa, että kuulija tiesi mitä tuleman pitää. huhtikuuta ’81. Tästä jatketaan seuraavassa osassa, See You Later, Alligator! Hei! Olen Bob Smith ja seikkailen jutun seuraavassa jaksossa BNnumerossa 2/2017. maaliskuuta ja 4. TÄSMÄISKUJA JA KUUNNELMAA Vuoden ’82 helmikuussa kelpasi Bill Haley vielä Tapani Ripatin erikoisesittelyyn, vaikka 50-luvun tyylinen musiikki isossa kuvassaan oli jo suosionsa laskusuunnassa. Kyseessä oli varsin kunnianhimoinen projekti, jossa esim. Mielenkiintoinen sarja Ylessä kuultiin kesällä ’81, kun Nuorten radio otti tehtäväkseen palauttaa vanhat alkuperäiset amerikkalaiset radio-showt kuulijoille. Stray Catseja omassa Rockabilly-tunnissaan buumin painaessa päälle. Kuunnelmasarjan näyttelijöiden rosteri herättää sekin tänä päivänä suurta mielenkiintoa ja listalta voidaan poimia vaikkapa henkilöt: Dick Clark / Jukka Puotila, Sam Phillips / Kari Sorvali, Jerry Lee Lewis / Tom Pöysti ja Colonel Tom Parker / Vesa Vierikko. kuultiin myöhäisilloissa parina lauantaina 21. Jaksoissa käytiin läpi Elvikset, Jerry Leet, Fabianit jne. Nyt kuuluivat viikon välein aidot legendaariset radio-DJ:t Jack Carney, Hunter Hancock, Dick Biondi, Arnie ”Woo Woo” Ginsburg ja Russ ”Weird Beard” Knight. Ripatin Radio 1982 -lähetykset pitivät silti rock’n’rollin tasaisesti esillä. Alkuperäinen rock’n’roll ei tietysti kokonaan hävinnyt radiosta, mutta sen löytäminen vaati enemmän etukäteisvalmistautumista. Myös Rockradio soitatti ’81 esim. Blues News 1/2017 33 doo wop -erikoisvierailut mm. Pari viimeksi mainittua olivat osaksi vaikuttamassa tässä kohtaa jo alakulttuurin puolelle nousevaa ”uutta buumia”, jossa brittiläisen The Stargazersin nostattama Haley-soundi nosti kovasti päätään. Sarja aloitettiin Alan Freedin neljän osan Live-Radioshow -tallenteilla, joita lähetettiin viikottain tiistaisin keskellä parhainta kuunteluaikaa. Vuonna ’74 parodialla tehty kotimainen LP ”Dick Dynamite & His Hot Lips” pyöräytettiin kokonaisuudessaan Yleisohjelman puolella 20.5.1982. Jokaisen Freedin show-osuuden alla kuultiin rock’n’rollin suurimpien starojen levytyksiä tunnin kestäneessä kokonaislähetyksessä. Shakin’ Stevensin ohella saivat soittoaikaa kotimaiset suosikkinimet, kuten myös jo 50-luvulla aloittanut ja nyt uutta suosiotaan eksoottisessa pohjolassa nauttinut Ray Campi. Viimeksi mainittu hoiti piano-osuudet myös Jerry Lee Lewis -jaksossa Suuret tulipallot
LIVIN’ ON A HIGH NOTE (ANTI/EPITAPH) Fennica Records Hämeentie 21, Helsinki Juurimusiikin ääniteja yhtyetietokannat BN:n verkkosivuilla: Bluespedia: www.bluesnews.fi/bluespedia Instropedia: www.bluesnews.fi/instropedia. LENA & THE SLIDE BROTHERS ........................................... TORONZO CANNON ............................................... LUCKY STRIKE MAMA (RAMASOUND) 9. WITH FRIENDS, VOL. SVEN ZETTERBERG ................... TINA BEDNOFF & THE COCKTAILERS .................... EERO RAITTISEN ELDIS (TURENKI) 10. THE CHICAGO WAY (ALLIGATOR) 7. TRICKBAG ................................................................... SLIM BUTLER ................................................................... 34 Blues News 1/2017 KOTIMAISET: 1. JOHN MAYALL’S BLUESBREAKERS ...... TOMI LEINO TRIO ............................................................HIP SHOOTIN’ (HOMEWORK) 2. MOONSHINE MEDICINE (GECKO) ULKOMAISET: 1. LET LOVE SHOW THE WAY (MASCOT) 2. WALTER TROUT ................................................ BAD INTENTION (SLIMCUTS) 4. ALIVE IN AMSTERDAM (PROVOGUE) 9. HUDSON ..... PEPE AHLQVIST ....................... BLACK RIVER BLUESMAN & B.M. INA FORSMAN .............................................................................. JOE BONAMASSA ................... SOMETHING FOR EVERYBODY (GAMLESTANS G.) 4. MAVIS STAPLES ..................................... JUMP, SISTER, JUMP (EL TORO) 6. 2 (MAGIC) 3. JAMES HARMAN .................................................................... THE ROAD (RETROU ART) 5. BONETIME (ELECTRO-FI) 10. ONE DAY LESS, ONE DAY MORE (BLUELIGHT 2-CD) 3. INA FORSMAN (RUF) 8. EERO RAITTINEN ................................................. LIVE AT GREEK THEATRE (J&R ADVENTURES 2-CD) 8. CURTIS SALGADO ................................... SIMO .................................................................... THE BEAUTIFUL LOWDOWN (ALLIGATOR) 6. TEXAS OIL .............................................................................................ALAMO (GOOFIN’) 7. WENTUS BLUES BAND ................................. LIVE IN 1967, VOLUME 2 (FORTY BELOW) 5
Kysehän on kerronnallisesta tarkoituksenmukaisuudesta, ei tarkoituksellisesta harhaanjohtavuudesta. TOMI LEINO TRIO ............................................................HIP SHOOTIN’ (HOMEWORK) 2. Tekninen työ pysyy ”perheen parissa”, sillä yhtyeen tuottajan George Martinin poika Giles Martin on kasvanut nauha-arkistojen hoviherraksi ja tekee nytkin hienoa jälkeä. Vuonna 1954 syntyneenä hän oli karvan vaille kymmenen kun brittiyhtye aloitti USA:n valloituksensa ja keräsi ennätykselliset 73 miljoonaa tv-katsojaa ensiesiintymisellään The Ed Sullivan Show’ssa. Ohjelmistoon kuuluneet lainapalat edustivat amerikkalaista rockperimää. CURTIS SALGADO ................................... Konserttitallenteen uudesta leikkauksesta on kuitenkin pakko mainita raskas moite. INA FORSMAN (RUF) 8. Jotain Goldbergin ajattelusta tosin kertoo sekin, ettei rouva tiettävästi usko ihmisen koskaan käyneen Kuussa, vaan hallinnon lavastaneen koko tapahtuman. Aina on tiedetty, ettei tyystin riittämättömän äänentoiston varaan jätetty yhtye kuullut itseään yleisön hysteeriseltä kiljunnalta, seikka joka on tehnyt konserttitallenteista taiteellisesti torsoja kuriositeetteja. THE BEAUTIFUL LOWDOWN (ALLIGATOR) 6. Hän pääsi pikkulikkana näkemään bändin livenä, mistä elämyksestä on tietysti etäoikeutettu kertomaan. LENA & THE SLIDE BROTHERS ........................................... ALIVE IN AMSTERDAM (PROVOGUE) 9. SVEN ZETTERBERG ................... EERO RAITTISEN ELDIS (TURENKI) 10. TEXAS OIL .............................................................................................ALAMO (GOOFIN’) 7. Ruoskaa ja raippaa moisesta aitoutta nakertavasta ratkaisusta! Ja kun yhtyeen syntyhistoriaa haluttiin tiivistää, ymmärretään sekin, ettei edes Ringoa rummuissa edeltänyttä Pete Bestiä tai joitain muita merkittäviä henkilöitä mainita lain. INA FORSMAN .............................................................................. Väkisin joudumme miettimään, missä määrin ääninauhoja on paitsi siistitty teknisesti edustaviksi, mahdollisesti myös korjailtu. MAVIS STAPLES ..................................... Elokuvalle antoivat hyväksyntänsä ja tukeaan Sir Paul McCartney ja Ringo Starr, sekä John Lennonin ja George Harrisonin lesket Yoko Ono ja Olivia Harrison. LET LOVE SHOW THE WAY (MASCOT) 2. Kaiken aikansa yhdessä viettänyt nelikko oli hitsautunut pettämättömään keikkakuntoon, jossa kappaleet iskevine rytmeineen ja haastavine kolmiäänisine stemmoineen lähtivät käyntiin lähes telepaattisesti. LIVE IN 1967, VOLUME 2 (FORTY BELOW) 5. Kaikki nuo alkuperäisartistit olivat siis mustia. Tai kun puhutaan Pestin aikaisesta The Cavern -soitosta, nähdään se kuulu myöhempi filminpätkä, jolla soittaa Ringo. WITH FRIENDS, VOL. John Lennonin haastattelutokaisua ”olemme suositumpia kuin Jeesus” ja yhtyeen eritoten USA:n etelässä kokemaa uhkaa ja lynkkausmielialaa ei dokumenteissa jäädä vatvomaan, sen sijaan tuodaan poliittisesti korrektisiti esille, kuinka yhtye kieltäytyi esiintymästä rotuerottelua vaalivissa paikoissa. TORONZO CANNON ............................................... Yhtye yksinkertaisesti kuulostaa hienolta, kaikki erottuu selkeästi ja kirkkaasti, mistä kiitos. BONETIME (ELECTRO-FI) 10. BAD INTENTION (SLIMCUTS) 4. Vaikka historiointi yhtyeen vaiheista ja merkityksestä on viime vuosikymmeninä kasvanut kuin varkain ei kaivo osoita ehtymisen merkkejä. TRICKBAG ................................................................... Tuotantovoimille oli varmaan oleellisen tärkeää saada tunnettuja kasvoja kommentoimaan kauan sitten tapahtunutta. SOMETHING FOR EVERYBODY (GAMLESTANS G.) 4. MOONSHINE MEDICINE (GECKO) ULKOMAISET: 1. JOE BONAMASSA ................... JOHN MAYALL’S BLUESBREAKERS ...... PEPE AHLQVIST ....................... Kun kuvallista ilmaisua ja monikamerakerrontaa on haluttu vauhdittaa ja monipuolistaa moderniksi hairahdutaan sellaiseenkin fuskuun, että kun George Harrison soittaa punaista 12-kielistä Rickenbackeriaan, nähdään myös kuvastoa, jossa hänelläkin onkin kaulassaan Gretschin ruskea Country Gentleman -kitara. Ringon soolonumerona kuultiin (aikoinaan jo Pete Bestin tulkitsema) Boys, jossa ei turhia huolittu tekstin sukupuolisesta näkökulmasta, biisihän plokattiin tyttöbändi The Shirellesiltä. Yleensäkin cover-biisien osalta on syytä huomata, kuinka suuresti juuri nämä sovitukset ja soitannolliset ratkaisut vaikuttivat siihen, miten monet muut bändit, silloin ja myöhemmin, näitä ja muita rock-kappaleita soittivat. JUMP, SISTER, JUMP (EL TORO) 6. HUDSON ..... Totta kyllä, ettei The Beatles oikeastaan koskaan soittanut bluesia, toisin kuin monet aikalaiset maanmiehensä, mutta yhtyeen kulttuurinen merkitys oli tässäkin mielessä mittaamaton. Lainoihin kuuluu vielä Dizzy Miss Lizzy, yksi kolmesta kappaleesta, jotka nelikko levytti suuresti diggaamansa Larry Williamsin ohjelmistosta. BLACK RIVER BLUESMAN & B.M. THE ROAD (RETROU ART) 5. Dokumentin jälkikuvana nähdään henkeäsalpaava livetallenne yhtyeen esiintymisestä ennätykselliselle 55.600 hengelle New Yorkin Shea Stadionilla elokuussa 1965. 1964–65 äänitetystä, alkujaan vuonna 1977 ilmestyneestä, aiemmin vain vinyylinä saatavana olleesta, yhtyeen itse asiassa ainoasta virallisesta livelevystä ”Live At The Hollywood Bowl”. SLIM BUTLER ................................................................... Tällä kertaa ainoa ”valkoinen” laina on bonuksiin lisätty Carl Perkinsin rockabillypala Everybody’s Trying To Be My Baby. ONE DAY LESS, ONE DAY MORE (BLUELIGHT 2-CD) 3. JAMES HARMAN .................................................................... Tosin toki jo vanhoina aikoina tuli erittäin tiettäväksi se, kuinka puhtaasti The Beatles osasi laulaa – jos lauluääniä olisikin elokuvassa jotenkin ”suoristettu” en itse ainakaan ensikatsomalla kyennyt havaitsemaan mitään häiritsevää tai moitittavaa. Mukaan mahtui pari balladia – suurenmoinen Things We Said Today sekä kolmijakoinen Baby’s in Black, muuten useimmissa kappaleissa oli varsin vahvakin rock’n’rollista beatiin omittu takapotku. Blues News 1/2017 35 MERSEYBEAT SOIKOON! Elokuva: THE BEATLES Eight Days A Week – The Touring Years Levy: THE BEATLES Live At The Hollywood Bowl (Apple/Universal) The Beatlesin merkitys ajallemme ja arvoillemme, musiikillemme ja kulttuurillemme on tietenkin ollut valtava. WENTUS BLUES BAND ................................. Elokuvan kyytipoikana ilmestyi uusiksi miksattu ja masteroitu, bonusbiiseillä jatkettu uusintajulkaisu vv. Arto Pajukallio KOTIMAISET: 1. Omien kappaleidensa lisäksi yhtye esitti amerikkalaisteineille huomattavan tuntematonta amerikkalaista musiikkia, räjähtäviä rokkinumeroita, kutkuttavia kantreja, tyttölauluyhtyeiden balladeja. Syyskuussa 2016 maailmanensi-iltansa saanut, tätä luettaessa myyntitallenteena leviävä amerikkalaisdokumentti The Beatles: Eight Days A Week – The Touring Years kertaa yhtyeen tarinaa punaisena lankanaan keikkailu vuodesta 1962 viimeiseen viralliseen esiintymiseen elokuussa 1966. Vaikka yhdysvaltalaisohjelma kertaa yhtyeen varhaisvaiheet ja Beatle-manian synnyn suht perinteisin painotuksin siinä ymmärrettävästi painottuu amerikkalainen näkökulma. Nyt päästään selkeästi sekä näkemään että kuulemaan, kuinka Hampurin rähinäkapakoissa nahkansa parkinnut, muun Euroopan lavoilla kouliintunut ryhmä oli lavallakin aivan erinomainen rockyhtye – osaava, energinen, hyväntuulinen, ilmaisuvoimainen, haastavat tilanteet hallitseva. Historiaa, siis. SIMO .................................................................... Chuck Berryn ikoninen Roll Over Beethoven oli annettu Johnin repertuaarista Georgen sjungattavaksi. Elokuvan ohjasi lapsitähdestä kahdella Oscarilla palkituksi elokuva-alan multimoguliksi noussut Ron Howard. LUCKY STRIKE MAMA (RAMASOUND) 9. Yhdysvalloista värvättiin britti-invaasiota nuorena todistaneet naistähdet, luottonäyttelijä Sigourney Weaver, sekä afroamerikkalainen supertähti, mediakasvo ja kulttuurivaikuttaja Whoopi Goldberg. LIVE AT GREEK THEATRE (J&R ADVENTURES 2-CD) 8. WALTER TROUT ................................................ EERO RAITTINEN ................................................. Sitäkin kiintoisampi haastateltava on elokuvan tuottajiin lukeutuva Larry Kane, joka 21-vuotiaana toimittajanalkuna sai yhtyeen manageri Brian Epsteinilta kutsun seurata yhtyeen USA:n valloitusta paraatipaikoilta, yhtyeen kanssa matkustaen. LIVIN’ ON A HIGH NOTE (ANTI/EPITAPH). THE CHICAGO WAY (ALLIGATOR) 7. Entä jos me epäilisimme hänen sanojaan. Keikka alkoi Johnin laulamalla Isley Brothersin hitiksi tekemällä solisti-kuoro-vuorottelulla Twist And Shout ja päättyi Paulin Little Richard -bravuuriin Long Tall Sally, jonka kiljahduksiin oli saanut evästystä artistilta itseltään yhteisillä Hampurin-keikoilla. 2 (MAGIC) 3. USA:ta valloittaessa livekeikat olivat runsaan puoleen tunnin mittaisia. Alkuperäisesittäjät olivat useammin mustia kuin valkoisia, seikka, joka osaltaan sysi nuorisokulttuuria aaltoliikkeeseen jonka yhtenä seurauksena Suomessakin lopulta perustettiin paraikaa lukemasi Blues News. Omat kappaleet koostuivat varhaisista hiteistä, singleistä ja ensimmäisten elokuvien nimikappaleista. TINA BEDNOFF & THE COCKTAILERS .................... Niinpä mukana on lauluntekijä (ja McCartneynkin biisintekijäkumppani) Elvis Costello sekä brittikoomikko Eddie Izzard (miksi?)
Carter ja Patricia Van Dross. Ryhmä lauloi nimettömänä ja kodittomana koulussa ja kadunkulmissa ja ihaili huipulla olleita New Yorkin mustia esikuvia. Kaiken kaikkiaan totesin pienen ynnäyksen perusteella, että Brooklynista löytyi doo wop -vaiheessa 20 HOT 100 -listalle yltänyttä yhtyettä, pääosin tunnettuja ja arvostettuja. Joyce 103 My Juanita Sweetest One (86.) 105 No One To Love Wish She Was Mine Alku oli erittäin sympaattinen. Sen perustivat Manhattanin puolella Junior High Schoolia käyneet Harold Torres, Talmadge Gough, Jay T. Hän asui kaupunginosan luoteisnurkassa lähellä Brooklyn Bridgeä, joka loi kiinteän yhteyden eteläiselle Manhattanille. Tämä kuunteli yhtyettä hetken, ojensi ihmeteltäväksi miehensä käyntikortin ja Kaikuja kadunkulmista, osa 12 JOHNNY MAESTRO AND THE CRESTS N ew York oli kiistattomasti doo wopin keskus numero yksi. Lisäksi mustat vaikutteet erottuivat selvemmin, niinpä Brooklynissa doo wop oli väriltään mustavalkoisempaa. Siksi Johnnyn ensimmäiset yhtyekaverit olivat nimenomaan mustia Manhattanin poikia, mitään nimiä noille 50-luvun alkupuolella tehdyille kokeiluille ei ole annettu. Vuonna ’56 perustettu The Crests oli sekä tunnettu että arvostettu. Crests osoittautui ensilevyiltä alkaen monipuolisesti harmonisoivaksi yhtyeeksi ja Johnny vaivattomasti ilman turhia teennäisyyksiä ja yliyrittämistä laulavaksi solistiksi. Harjoitteluinto kasvoi, Jay T. Myös ”sekaväristen” ryhmien määrä oli Brooklynissa suurempi. Vuoden ’57 keväällä Crests oli eräänä päivänä harjoittelemassa Brooklyn Bridgen asemalla, kun paikalle osui orkesterijohtaja Al Brownen vaimo. En osaa sanoa miten mutkaton valkoisen pojan liittyminen mustaan ryhmään oli, asiaa varmaankin edisti se, että hän oli tottunut toimimaan mustaihoisten nuorten porukoissa ja toisaalta muut tajusivat todennäköisesti heti, että siinä oli heidän etsimänsä osaava solisti. Carter keksi yhtyeelle nimen The Crests ja onnekas sattuma avasi levytysmahdollisuuden. Carter oli Brooklynin kasvatti, muiden kodit on kirjattu läheiseen Chinatowniin, Talmage Goughin juuret ovat syvällä etelässä, koska hänen syntymätiedoikseen on merkitty 15.10.1939 Sardis, Georgia. Brooklynin väestö oli juuriltaan kirjavampaa, vanhasta maailmasta oli muuttanut muitakin kuin italialaisia. Se levytti kolmessa vuodessa kymmenen listahittiä ja sen solistia, valkoihoista Johnny Maestroa pitävät hyvän doo wopin ystävät yhtenä parhaista. Sijoitukset jatkossa poplistalta, tarvittaessa muodossa (r&b/pop). Johnny Mastrangelo tapasi yhtyeen eräässä seurakunnan nuorisotapahtumassa vuonna ’56 ja liittyi kohtsiltään mukaan. Crestsin ensimmäinen muoto on vuodelta ’55. Heistä yhtyeen varsinainen perustaja Jay T. Al Browne oli kova nimi katuyhtyeiden keskuudessa, hän oli esimerkiksi avustanut Crestsien hyvin tunteman The Heartbeatsin levyttämään ja huipulle. Juanita ei tietenkään ole Jim Reevesin tunnetuksi tekemä kantriballadi, vaan Crestsille varta vasten sävelletty yhtyeilottelu, jossa melkeinpä parasta oli taustalaulajien pitkä johdattelu ennen solistiJohnnyn osuuden alkua. Patrician sukunimi herättää ajatuksia ja hyvällä syyllä, myöhempien vuosien soulsankari Luther oli hänen kehotti käymään ilmoittautumassa. PEKKA TALVENMÄKI. pikkuveljensä. Sieltä ponnisti huipulle myöhemmässä soulissakin kunnostautuneita mustia yhtyeitä, tunnetuimpina esimerkkeinä The Jive Five, The Danleers ja Little Anthony & The Imperials. Asia on maininnan arvoinen siksi, että muistelujen mukaan viisivuotias pikku-Luther kulki usein sisarensa kannoilla uuden yhtyeen harjoituksissa, hänen souljuurensa ovat siis noilta ajoilta peräisin. Sävelmästä on olemassa cover, jonka esitti Crestsien paikalliskilpailija The Carolons pari vuotta myöhemmin. Into oli tietenkin suuri ja käynti Brownen luona tuotti toivotun tuloksen, Crests pääsi Brooklynin laitaosissa sijainneeseen pieneen Joyce-firmaan, jolle levytettiin kaksi singleä. Tarjonnan kirjavuuteen vaikutti se, että eri kaupunginosilla oli erilaiset väestörakenteet ja niiden myötä erilaiset kulttuurit. Bronx ja Brooklyn olivat tunnetusti valkoisen doo wopin ydinpaikkoja. Sweetest One oli hailakka perusballadi samoin kuin No One To Love, My Juanita puolestaan vähän eksoottisempi ja levottomampi medium. 36 Blues News 1/2017 YHTYEEN SYNTY Sen verran joudun tarkentamaan Brooklynosiotani, että koko porukka ei ollut sieltä kotoisin, tärkein jäsen, 7.5.1939 syntynyt solisti Johnny Mastrangelo kuitenkin oli. Bronxista muistetaan erityisesti italialaiseen perinteeseen pohjautuneet yhtyeet
Samalla muutettiin sanoitus ja saatiin kiehtova fraasi ”you’re my teen age queen” mukaan. listauksesta löytyy paljon parempaakin. Se osoitti ennen kaikkea Johnnyn taidot herkän balladin tulkitsijana. Crestsien jymyhitti oli vuoden ’58 lopussa levytetty Sixteen Candles, sekin Luther Dixonin sävellys. Tämä on mielikuva, joka minulle on jäänyt Johnnyn koko urasta, pahimmin 60-luvun soulyritysvaiheista. Tyyli modernisoitui pikku hiljaa, kevään ’60 singlellä Step By Step otettiin taustalle ensimmäisen kerran jouset ja sävelmiin tuli popahtavaa keveyttä, esimerkkeinä sujuvat Journey Of Love ja Trouble In Paradise. Kehunsa Molly Mae myös ansaitsee, upeampaa teiniballadia ei helposti löydy. Soulin ystävän suosikki on tietenkin The Angels Listened In, josta Percy Sledge levytti vuosia myöhemmin nätin version. 16 Candles oli loistava teinilevy, mutta ehkä vuosikymmenet ovat vähän latistaneet sitä, yo. Jälkikäteen on muisteltu, että kynttiläjuttu oli aluksi vain b-puoli, hittiä toivottiin balladista Beside You, mutta nerokas tiskijukka, tässä tapauksessa Alan Freed käänsi singlen ympäri ja johdatti 16 Candlesin huipulle. Jo Molly Maen nimi nostaa levyn naapurintyttölaulujen massan yläpuolelle, eihän tuon nimisestä tytöstä kertova laulu voi olla huono. Heistä ensimmäisenä tuli apajille Billy Dawn Smith, joka vei Crestsit tuttavansa George Paxtonin puheille. Blues News 1/2017 37 Kehumissani kolmessa esityksessä Crestsin positiiviset peruspiirteet olivat jo paikallaan. Yhtään huonoa esitystä ei joukkoon mahdu, tosin 16 Candlesia muisteleva, marraskuussa ’59 levytetty A Year Ago Tonight on sekä sävelmänä että suorituksena aika turha. Johnny laulu oli parhaimmillaan selkeässä, melodisesti riittävän yksinkertaisessa balladissa, nykivämpään tempoon hän ei yleensä päässyt uskottavasti mukaan. ALKUPER© Bi llb oa rd 5. Vain I Do’ta kuunnellessa tulee hetkittäin sellainen tunne, että nyt menee vähän överiksi. Taustaporukka oli osaava sekin, mutta toimi vain täydentävänä osiona muutenkin hienoissa kokonaisuuksissa. Syntymäpäiväkakussa oli alkuperäisidean mukaan 21 kynttilää, mutta työryhmä teki muutoksen tajutessaan, että hittiä ei suunnattu nuorille aikuisille vaan teineille. Johnnyn sukunimi merkittiin etikettiin kakkossäveltäjäksi muodossa Mastro, joka oli muutenkin käytössä suurin piirtein koko 50-luvun lopun. 501 ei yltänyt listoille, mutta oli silti kelpo single, b-puolen hyväntuuliseen balladiin sopivat samat kommentit kuin Pretty Little Angeliin. Molly Mae on saanut BN:n sivuilla kehuja ennenkin lähinnä Juhani Ritvasen kirjoituksissa, levy mahtui jopa Juhanin Autiosaarilistalle. Crests-sinkkujen listoille nousseet a-puolet olivat järjestään puolinopeita, sävelmiltään selkeitä esityksiä, joissa solisti-Johnny pääsi pätemään. Hänen vaivaton, ilmeikäs ja parhaimmillaan haikea laulunsa oli alusta alkaen Crests-musiikin kulmakivi. Flamingosin vaikutusta ei voi olla huomaamatta, sen ovat myös Johnny ja kumppanit haastatteluissa myöntäneet. 1. Johnnyn asema oli kaiken aikaa kiistaton, luontevampaa ja ilmeikkäämpää solistia ei doo wopista ole helppo löytää, ei edes mustalta puolelta. Crests oli hyvissä käsissä, teki kolmessa vuodessa tukun upeita singlejä ja saavutti hienoja listasijoituksia. Molly Mae ei suinkaan ollut ainoa loistava näyte Johnnyn balladitaidoista. Coed 501 Pretty Little Angel I Thank The Moon 506 Sixteen Candles (4./2.) Beside You 509 Six Night A Week (17./ 28.) I Do 511 Flower Of Love (51.) Molly Mae 515 The Angels Listened In (14./22.) I Thank The Moon 521 A Year Ago Tonight (42.) Paper Crown 525 Step By Step (14.) Gee 531 Trouble In Paradise (20.) Always You 535 Journey Of Love If My Heart Could Write A Letter 537 Isn’t It Amazing (100.) Molly Mae 543 Good Golly Miss Molly I Remember Luther Dixonin säveltämä Pretty Little Angel oli sujuva, mutta ei kovinkaan omaperäinen teinilaulu, samantapaisia levytettiin noihin aikoihin New Yorkissa jatkuvalla syötöllä. Hänen äänessään ei ollut parhaiden mustien solistien levyiltä tuttua gospelkoukerointia tai dynamiikkaa, mutta vastaavasti siinä oli luontaista herkkyyttä ja sulavuutta. Smithin ja Paxtonin yhteistyö tuotti nopeasti tulosta. Crestsin ensimmäiset menestyssinglet olivat sovituksiltaan aika askeettisia ja perustuivat lähes täysin solisti-Johnnyn sulaviin suorituksiin ja huippuyhtyeiden levyiltä opittuihin harmonioihin. 16 CANDLES Joyce-sinkut eivät olleet teknisiä täysosumia, soundi oli pikkumerkille tyypillisesti vähän nuhruinen, mutta Crestsin laulullinen osaaminen ja käväisy HOT 100:ssa herättivät kiinnostusta New Yorkin musiikkimiehissä. Samaa tasoa olivat Paper Crown ja edellä todettu Sixteen Candlesin b-puoleksi unohtunut Beside You, hienosti sujui myös I Remember -nimellä julkaistu cover standardista In The Still Of The Night. Smith oli lahjakas säveltäjä ja Paxton toi kuvioon lisävoimina tuntemiaan lupauksia, joista tärkeimpiä olivat Luther Dixon ja Bert Keyes. 19 59. Tilanteessa oli vain se mutta, että 15-vuotias Patricia Van Dross joutui jättäytymään pois, koska hän oli äitinsä mielestä liian nuori matkustelemaan ainoana tyttönä poikaporukassa. Tämä kiinnitti yhtyeen, järjesti muutaman mehukkaan esiintymisen ja lopulta perusti oman Coed-nimisen levymerkin, jonka ensimmäinen artisti Crests oli. Sen sijaan vauhtipala Wish She Was Mine ei sujunut samaan malliin. Hän jäi Crests-tarinaan vain Joyce-levyjen ansiosta, varsinkin hauraassa No One To Love -balladissa hänen äänensä erottuu edukseen taustalta
Crests oli tyypillinen rajatapaus, albumin julkaisu teini-ikäiselle yleisölle oli riskialtista ja lopputulos herättää jälkikäteen arvioiden kysymyksen, oliko touhussa mitään järkeä. Edelleen 562 on yhdessä listassa lisäyksellä JM with an unknown group ja toisessa JM & The Premiers ja 549:ssä löytyi nimike JM, The Voice Of The Crests. Lähimmäs edellisten vuosien huippusuorituksia Johnny pääsi komeassa balladissa I.O.U. Listasijoituksissa ei ole moittimista. Single 527 on molemmin puolin yllättävän siisti ja lattea, melkein puhdasta viihdettä. B-puolen ÄISALBUMIT Doo wopja teinivuosien musiikki perustui enimmäkseen neljävitosiin. Oma arvonsa noilla varhaisalbumeilla toki oli, ei vähiten artistien kiihkeimpien keräilijäfanien keskuudessa, kuuntelunautinnon kannalta päästiin usein parempaan lopputulokseen myöhempien vuosien cd-uusinnoilla ja muistelukoosteilla. Pikkukivoja levyjä, mutta ei sen enempää. Coed sinnitteli pystyssä vuoteen 65 asti, vaikka sen tähdet Johnny Maestro/Crests ja Adam Wade häipyivät jo vuonna ’62, sen jälkeen merkkiä piti pystyssä lähes pelkästään The Duprees viihdecovereillaan. Eri painoksissa voi olla heittoja, mutta joka tapauksessa kyseessä ovat Johnnyn enemmän tai vähemmän omat levyt. JOHNNY MAESTRO Johnny oli niin hallitseva tekijä Crestsien levyillä, että oli vain ajan kysymys milloin hän siirtyy sooloartistiksi. Mastro-nimikkeeseen oli jossakin välissä lisätty e-kirjain, eo. Johnny Maestro, 543 esiintyy puolestaan muodossa Crests with Johnny Maestro. Johnny Maestro siirtyi UA:lle ja levytti sille yhden singlen: United Artists 474 Before I Loved Her Fifty Million Heartbeats Pieniä vierastamisen merkkejä on kuultavissa molemmin puolin. The Way You Look Tonight 562 It Must Be Love Besame Baby 527 julkaistiin siis nimellä Johnny Masters. 552 ja 557 on merkitty yhdistelmälle Johnny Maestro & The Coeds, mutta listausten mukaan Coeds oli käytännössä sama kuin Crests. Kannessa on pienellä kirjattuna lisuke ”featuring Johnny Mastro [sic]” ennustamassa siirtymistä seuraavaan vaiheeseen. Ei niin, että Crests olisi esittänyt ne huonosti, ne vain eivät olleet varsinkaan Johnny Maestrolle sopivaa materiaalia. Ensimmäiset merkit muutoksesta koettiin keväällä ’60, jolloin julkaistiin single nimellä Johnny Masters. Before on Cynthia Weilin ja Barry Mannin säveltämä muisteluballadi, joka sovitettiin raskaanoloisesti, ja vaikka Johnny lauloi kieltämättä komeasti, niin lopputulos kuulostaa pateettiselta. Musiikki sen sijaan herättää sekavia ajatuksia. Albumit rakentuivat hittien ja muualta lainattujen covereiden varaan ja niille on jälkipolvien ollut helppo hymähdellä, monien mielestä parasta oli komeat kansikuvat. Listoille Johnny pääsi teinipopilla, muutamalla raidalla kuten Warning Voice lopputulosta voi kutsua early souliksi. Muutama oma singlehitti pitää levyä pystyssä, mutta muuten kokonaisuus on vaisuhko. Happiness (57.) Test Of Love 557 I.O.U. John D. singlelistauksen levyt 535 ja 537 julkaistiin nimellä The Crests feat. Coed julkaisi kaksi Crests-albumia, ensimmäinen ilmestyi vuoden ’60 alussa ja toinen vuotta myöhemmin. Coed 527 Say It Isn’t So The Great Physician 545Model Girl (20.) We Got To Tell Them 549 What A Surprise (49.) Warning Voice 552 Mr. Crests Sing All The Biggies (Coed LPC-901) A (1) Earth Angel (2) Good Golly Miss Molly (3) My Special Angel (4) Six Night A Week (5) Butterfly (6) 16 Candles B (1) The Angels Listened In (2) A Rose And A Baby Ruth (3) I Remember (4) Party Doll (5) Sillhouettes (6) Tweedle Dee Mielestäni tuttujen perushittien (A2, A5, B4, B5, B6) käyttäminen täytepaloina ei ollut onnistunut valinta. 60-luvun alkuvuosien tilanne on tosiaan nimien perusteella vähän sekava, tässä joka tapauksessa yhdenlainen singlediskografia Johnny Maestron ”soolouran” kannalta.. Loudermilkin sävelmä A Rose And A Baby Ruth kuuluu omassa lajissaan The Best Of The Crests – 16 Fabulous Hits (Coed LPC-904) A (1) 16 Candles (2) A Year Ago Tonight (3) Six Night A Week (4) The Angels Listened In (5) Gee (6) Step By Step (7) I Thank The Moon (8) Pretty Little Angel B (1) Journey Of Love (2) Trouble In Paradise (3) Earth Angel (4) Flower Of Love (5) Always You (6) If My Heart Could Write A Letter (7) Molly Mae (8) Isn’t It Amazing Levy melkein vastaa nimeään, muutama best of -balladi vain puuttuu. Kuoro hämyilee kaukana taustalla ja Johnnyn sooloilusta puuttuu tuttu mehevyys. 38 Blues News 1/2017 suosikkeihini ja piristää tällä albumillakin, vaikka ei Crests-versiona ylläkään parhaiden kantritulkintojen tasolle. ja ennen kaikkea kaihoisassa teinilaulussa Besame Baby, joka taisi komeiden ylärekisteriujellusten osalta olla jo ajastaan jäljessä
Sävelmässä on samaa dramaattisuutta kuin tutussa To Make A Big Man Cry -balladissa. A-puoli puolestaan on niin kuin nimestäkin voi arvailla, vahvasti kantriin päin kallellaan, siistin sävelmän ansiosta miellyttävää kuunneltavaa. Itse sävelmä ei jalkapalloyhteyksiensä takia ole koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta kieltämättä Johnny lauloi sen upeasti sekä tässä ensimmäisessä yrityksessään että monissa uusinnoissa myöhempinä vuosikymmeninä, joiden kuluessa tästä standardista muodostui yksi hänen kiistattomista tunnuslauluistaan. Soulin ystävälle merkki tarjosi toki iloisiakin yllätyksiä, sellainen on sävelmänä myös Mark Barkanin ja Ben Raleighn kirjoittama a-puoli. Johnny puristaa raa’asti korkealta ja kovaa, soul on ainoa sana noita esityksiä kuvaamaan. Lyhyen UA-kokeilun jälkeen Johnnyn tie vei Philadelphiaan Cameo-Parkwaylle, jolle hän levytti vuonna ’63 yhden singlen ja seuraavana vuonna toisen. Jostakin syystä Johnny piipahti 60-luvun puolivälissä myös Scepterillä, tuloksena yksi single: Scepter 12112 I’m Stepping Out Of The Picture Afraid Of Love Scepterin soul oli joskus kolkkoa ja kömpelöä, niin myös tämän singlen molemmat puolet. I’ll Be True on vaisuhko miehinen versio Orlonsin tutusta tyttölevystä, eikä ylisovitettu Make Up My Mind sekään mieltä nosta. Jacksonin, joka pärjäili noihin aikoihin loistavasti omilla hiteillään But It’s Alright, I Dig Girls ja Four Walls. A-puolissa oli selkeästi haussa soul, mutta sekä nopea Over The Weekend että balladi Lean On Me ovat sovituksiltaan levottomia ja Johnnyn laulun osalta väkinäisiä. She’s All Mine Alone -puolen puuhamiehinä on outoja nimiä Lockie Edwards Jr / Benny Golson, mutta niin vain lopputulos on nättiä, terävästi sovitettua soulia, torvet ja kaikki. Parkway 967 Heartburn Try Me 999 Come See Me I Care About You 118 My Time Is It You Parkway palkkasi Johnnyn levyjä sovittamaan ja tuottamaan äänekkäästä ja pörröisestä soundistaan tunnetun J.J. Samalle vuodelle ’65 on merkitty myös seuraava yksinäinen single: APT 25075 Phone Booth On The Highway She’s All Mine Alone Tämä single yllättää sekä tyylillään että hyvyydellään. Johnnyn laulu kuulostaa hetkittäin kireältä ja hapuilevalta, ei häntä todellakaan voi vielä tämän perusteella blue eyed soulin suurmieheksi väittää. Noita neljää raitaa ei kannata tietokilpailukysymyksinä käyttää, niitten perusteella en usko kenenkään Johnny Maestroa tunnistavan. Edellisen taustoista on sen verran tietoa, että mieskuoron virkaa toimitti noihin aikoihin vahvasti pinnalla ollut The Tymes. Hieno on myös Johnnyn Parkwaylle levyttämä You’ll Never Walk Alone, joka jäi julkaisematta, mutta ilmestyi ranskalaisena painoksena numerolla Rivera 121095 b-puolenaan Heartburn. Vuonna ’66 Johnny palasi Cameo-Parkwaylle ja levytti tämän vaiheen kolme viimeistä soolosingleä. Todettakoon vielä, että ainakin 967 esiintyy joissakin listauksissa nimellä Johnny Maestro & The Crests, mutta kuorona käytettiin todellisuudessa nimetöntä studioryhmää, jolla ei ollut mitään tekemistä oikean Crestsin kanssa.. Rytkypuolet ovat sekavampia, parhaiten onnistuu Come See Me, jossa on J.J.:n levyiltä tuttu hyväntuulinen tunnelma. Cameo 256 Over The Weekend I’ll Be True 305 Lean On Me Make Up My Mind Välikauden tuotteita ovat molemmat singlet. Ronskin brittirokin uranuurtajiin lukeutunut The Pretty Things teki Come See Me’stä tyylilleen uskollisen coverin, joka oli lievästi sanottuna aika erilainen kuin Johnny Maestron originaali. Samoja aineksia löytyy Johnnyn levytyksistä ja kun tuossa edellä kritisoin hänen soulkuntoaan, niin otanpa sanojani takaisin siltä osin, että balladit Try Me ja I Care About You ovat laulullisestikin ihan sitä itseään. Blues News 1/2017 39 popahtavampi teiniballadi ei sisältänyt mitään erityisen hohdokasta, mutta on kotoisamman oloinen
Crestsien kokoonpanossa tapahtui Coed-sopimuksen umpeutuessa muutakin kuin solistin vaihdos. Alkuperäisjäsen Talmadge Gough lopetti, muutti Detroitiin ja meni General Motorsille oikeisiin töihin. George Paxton oli valmis hyllyttämään Crestsit ja satsaamaan pelkästään Johnny Maestron soolouraan. Coral-singlen jälkeen ei Crests enää saanut kelvollista levytyssopimusta, ketäpä entinen doo wop -yhtye olisi noina vuosina kiinnostanut. Uutta oli tyttöäänten käyttö taustalla, b-puolen räväkässä vauhtipalassa ne erottuvat a-puoltakin vahvemmin. En ole edes varma ilmestyikö single 6 koskaan virallisesti, merkin täsmädiskografiassa se on kirjattu ”oikeiden” levyjen lisälehdelle. Pienenä kummajaisena löytyy vuonna ’64 julkaistu a cappella -single: Times Square 6 Baby I Love You So Irving Rosen vuonna ’61 perustama Times Square oli pelkästään doo wopiin satsannut merkki, jonka listauksiin liittyy paljon epämääräisyyksiä. Ei hänenkään suoritustaan isommin moittia voi, persoonallisuus ja viimeinen silaus vain puuttuvat, lopputuloksen vaisuuteen vaikuttaa osittain sekin, että sovitus ei ole ihan totutulla tasolla. Solisti James Ancrum oli ääneltään selvästi Johnny Maestroa kolkompi ja arkisempi, mutta ei moitita enempää, esikuva vain oli liian kova. Hidas early soul-balladi Guilty on hieno levy, vaikka mielessä kävi, että Johnny Maestron soolona se voisi olla vielä hienompi. Kynttiläjuttu takautuu arvatenkin 16 Candlesin aikoihin, viisi vuotta myöhemmin oltiin loppunousussa jo ”here comes the bride” -vaiheessa. James Ancrumin taidoista ei täyttä käsitystä saa. Edellä todettujen kokoonpanomuutosten jälkeen yhtye vielä esiintyi säännöllisesti lavoilla läpi 60-luvun, loppuvaiheessa tosin triona, sillä Harold Tones kyllästyi ja ryhtyi jalokivikauppiaaksi.. Trans Atlas -levytys toteutettiin niin ikään vieraassa komennossa, solistina oli Kenneth Head. Yhtye haastoi Paxtonin oikeuteen nimensä käyttöoikeudesta, voitti riidan ja solmi sen kunniaksi sopimuksen tuottaja Morty Craftin kanssa, tuloksena neljä singleä: Selma 311 Guilty Number One With Me 4000 Did I Remember Tears Will Fall Trans Atlas 696 The Actor Three Tears In A Bucket Coral 62403 You Blew Out The Candles A Love To Last A Lifetime Selma 311:n erikoisuus oli se, että solisti ei ollut James Ancrum, vaan tehtävään varta vasten kutsuttu The Willows -yhtyeen (Church Bells May Ring) entinen solisti Tony Middleton. Tears Will Fall ja Did I Remember ovat molemmat ihan kelvollista early soul -henkistä doo wopia, mutta ei niinkään solistin ansiosta, paremminkin hänestä huolimatta. 40 Blues News 1/2017 CRESTS ILMAN JOHNNYA Palataan vuoteen ’61, jolloin Crestsien ja Johnny Maestron tiet erkanivat. Väitetään Irving Rosen fuskanneen joissakin julkaisuissaan niin, että tunnetun artistin nimissä ilmestyi jonkun amatööriporukan tuote, siksi en uskalla arvailla millä kokoonpanolla tämä single on levytetty. Paras single noista neljästä on mielestäni Coral, vaikka se ilmestyikin vuonna ’64 pahasti ajastaan jäljessä, molemmin puolin oltiin nimittäin selkeästi 50-luvun lopun tunnelmissa. Itse esitykset eivät jaksaneet erityisemmin innostaa, firman a cappella -osastossa tehtiin parempaakin. Yhtye ei tietenkään kuollut, vaan hankki uuden solistin ja yritti jatkaa siitä mihin oli Johnnyn kanssa jäänyt. Uusi mies oli nimeltään James Ancrum, jonka osalta en löytänyt nuoruustietoja. 60-luvun puolivälissä osa Times Squaren mastereista päätyi Lou Silvanin haltuun ja hän julkaisi niitä uusin numeroin, siinä yhteydessä Baby ja I Love You So on varustettu numerolla 97. Hänen tilalleen tuli Gary Lewis, jolla ei ollut mitään yhteyttä länsirannikolla 60-luvulla vaikuttaneeseen kuuluisampaan kaimaansa. Middletonin ura oli noihin aikoihin aika lailla tuuliajolla, Crestsin lisäksi hän kävi kokeilemassa yhden singlen verran onneaan Hollywood Flamesissa, silloinkin huonolla menestyksellä. Hänen johdollaan Crests levytti Coedille vain yhden singlen: Coed 561 Little Miracles Baby I Gotta Know Bert Keyesin sovittama Little Miracles oli hyvä levy, varhaisen soulin, eritoten Driftersin hittien tunnelmia tavoiteltiin
Love Hate Revenge sai uuden rockvivahteisen käsittelyn Englannissa Episode Six -yhtyeen toimesta ja oli jonkin sortin hitti Australiassa, jossa sen levytti Uudesta Seelannista periytynyt The Avengers. Laurielle levytetyt vauhdikas Teardops Follow Me ja varsinkin alakuloinen Ballad Of A Dee Jay olivat huippujuttuja. Lyhytaikaisia paikkaajia kävi kokeilemassa, heistä tärkeimpänä solistiksikin kaavailtu Carl Parker. Yhtyeen kahdestatoista Buddahille levyttämästä singlestä seitsemän nousi Billboardin poplistalle, ylivoimaisena piikkinään listakolmoseksi kohonnut Worst That Could Happen. En tiedä, oliko Johnny Righteousveli Bobby Hatfieldin ihailija, joka tapauksessa hänen versionsa Bobbyn bravuureista ovat kuulemissani tapauksissa olleet nautittavia, niin myös Ebb Tide. Mitäpä tuosta, hänen mukanaolonsa pohtiminen on turhaa eikä levykään ole kovin kiinnostava. Jäljelle jäänyt nelikko joutui vielä samana vuonna tekemisiin samoilla klubeilla esiintvneen joukkion kanssa, sulautui siihen ja otti käyttöön nimen Brooklyn Bridge. Mustan musiikin kannalta mukaan mahtuu kaksi mielenkiintoista ja erinomaista esitystä. Blues News 1/2017 41 JOHNNY MAESTRO JA DEL SATINS 50-luvun lopulla perustettu Del Satins oli yksi New Yorkin tunnetuimmista valkoisista yhtyeistä, vaikka se ei onnistunut tekemään ainuttakaan listahittiä. Tällä vuosituhannella ne ovat olleet kuultavissa useammallakin koosteella. Suurin ansio kuuluu ilman muuta Johnny Maestrolle, joka säilytti taitonsa ja tyylinsä, vaikka itse musiikki oli pahimmillaan puhdasta perusviihdettä. Sekavahkosta singlediskografiasta löytyy kolme sellaista levyä, jotka on julkaistu pelkästään Johnny Maestron nimissä, niissäkin BB on ainakin teoriassa mukana. Buddah 201 The Rain Came Never Knew This Kind Of Hurt Before 236 Yours Until Tomorrow Man In A Band 289 Snow Snow The Rain Came oli 60-luvun lopun peruspoppia ja Snow ylisovitettu, steriili balladi. Cauchin palattua Del Satins oli lyhyen aikaa viisimiehinen, mutta tiettävästi Green joutui jättämään yhtyeen sairastuttuaan vakavasti; hän kuoli pari vuotta myöhemmin. 70-luvun puolella yhtye lyhensi nimensä muotoon Bridge ja levytti vielä yhden Buddah-singlen (I Feel Free), sen jälkeen julkaistut singlet ovat uusintoja. Sen maine perustui pitkälti siihen, että se lauloi Dionin Laurie-hiteillä taustakuorona, mutta kyllä se omiakin levyjä teki, vieläpä hyviä. Puhtaan popin nimellä yhtye on karsinoitu, eräissä esittelyissä on käytetty myös nätimpää muotoa ”sunshine pop” ja mikäs siinä, hyvin laulettua särmätöntä musiikkia Brooklyn Bridge kieltämättä teki. Vivian Reedin vuoden ’68 hitti Yours Until Tomorrow on varmaankin sävelmänä tutumpi, siitä ovat oman soulversionsa tehneet muiden muassa Bettye Swann ja Irma Thomas ja popin puolelta löytyy covereita muutama lassa ja suostutteli mukaan. Johnny ei päässyt ihan samalle tasolle, mutta sielukkaasti hänkin tuon balladin lauloi. Kokoonpanossa tapahtui matkan varrella muutoksia, mutta käsitykseni mukaan luettelin edellä alkuperäiskoostumuksen, ainakin lukumäärä yksitoista täsmää. Mahdollisesti Johnny lauloi Del Satinsin kanssa muutamalla keikalla ja oli mukana vuonna ’67 tehdyllä levyllä: Diamond 216 A Little Rain Must Fall Love Hate Revenge Johnnyn osuus on hyvinkin epäselvä. En aio käsitellä yhtyettä tässä yhteydessä sen kummemmin, niin kauas The Brooklyn Bridge. THE BROOKLYN BRIDGE Les Cauchi palasi sotimasta vuonna ’68, sitä ennen Del Satins esiintyi tovin muodossa, jossa lauloivat Johnny Maestro, Fred Ferrara, Mike Gregorio ja Richie Green. Paikkansa otti myös Johnny Maestro, jonka yhtye tapasi yhteisessä lavailCrestsin tai Del Satinsin doo wop -juurista oli jo ajauduttu. Ainoa Del Satins -levytys, jossa Johnny Maestro varmasti lauloi soolon, on Going Out Of My Head / Ebb Tide. Vuonna ’66 kokoonpano muutti muotoaan kaiken aikaa. Levytysvuodeksi on ilmoitettu ’67, mutta raidat julkaistiin vasta 80-luvun alussa Harvey-merkillä ilmestyneen tupla-albumin täytteenä. Never Knew This Kind Of Hurt Before tunnetaan Jimmy Witherspoonin sykähdyttävän alakuloisena originaalina. Alkuperäisestä miehistöstä olivat jäljellä vain Fred Ferrara ja Les Cauchi, heistäkin jälkimmäinen joutui noihin aikoihin Vietnamiin. Johnny Maestro oli Brooklyn Bridgen tärkein solisti, myöhemmin kunniaa on saanut myös Joe Esposito. Jos en väärin ymmärtänyt, uusien tuttavuuksien kantana oli The Cloud Nine -niminen yhtye (Jimmy Rosica, Joe Ruvio, Shelly Davis, Artie Cantanzarita, Richie Macioce), johon ensin liittyivät jazzhenkisen The Method Rhythm -ryhmän Tom Sullivan ja hänen tyttöystävänsä Carolyn Woods ja sen jälkeen Del Satins -nelikko. Kumpikaan puoli ei mielestäni sisällä vanhoja hyviä aineksia, vaan on puhdasta aikansa peruspoppia. Huippukaudellaan yhtye levytti kolme Buddah-albumia: ”The Brooklyn Bridge” (BDS 5034), ”Second Brooklyn Bridge” (BDS 5042) ja ”Bridge On Blue” (BDS 5107). Eri lähteissä näyttää tässä kohdin olevan monenlaisia sekavuuksia, varmaa kuitenkin on, että Mike Gregorio tuli vakijäseneksi. Yhtye koki lukuisia kokoonpanomuutoksia, mutta sinnitteli pystyssä ja eli pienen nousuvaiheen 60-luvun puolivälissä B.T. Monien listausten mukaan hän oli kokoonpanossa, rohkeimmat lähteet veikkaavat häntä jopa solistiksi, mutta se ei kuulosta uskottavalta. Buddah-firman nokkamies Neil Bogart oli Johnny Maestron vanha kaveri, joten Brooklyn Bridgellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia päästä levyttämään. Puppy -merkillä, tosin vieläkin ilman listahittejä. Muutamaa vuotta aikaisemmin täydennysmieheksi tullut Richie Green oli hänkin vielä mukana
Suomalaisille harrastajille peruslevy oli ”The Best Of The Crests Featuring Johnny Maestro” (Murray Hill-Rhino R2 70948/Ace CDCHD 297), harmittavaa vain, että huippuballadit Molly Mae ja Beside You puuttuvat. Kaikkea uusintarintamalta en yritäkään esitellä. Oman porukan tuotteista ensimmäinen oli 80-luvun lopussa julkaistu joulusingle Christmas Is / Oh Holy Night, jonka a-puoli oli noiden aikojen joulutulkintojen helmiä. UUSINTAJULKAISUT Muistelukokoelmien määrä on yksi tapa mitata artistin merkitystä ja niitä on Johnny Maestron ja hänen yhtyeidensä tapauksessa kertynyt hirvittävä määrä. Johnnyn kuolema noteerattiin laajasti alan harrastajien keskuudessa. Sairaudet kuluttivat aktiviteettia, muutaman vuoden hän sentään ehti olla Brooklyn Bridgen kanssa sekä lavoilla että levyllä ennen kuin kuoli syövän uuvuttamana 24.3.2010. Johnny Maestron mielenkiinto ja aktiivisuus suuntautui viimeksi kuluneina vuosikymmeninä Brooklyn Bridge -esiintymisiin ja levytyksiin, hänellä oli oma studio ja JABBniminen levymerkki. Niitä on ripoteltu myöhempien vuosien koosteille ja keskimäärin ne ovat lähes samaa tasoa kuin julkaistut Coed-tuotteet. Myöhemmin on Brooklyn Bridgeltä ilmestynyt ainakin viisi studioalbumia, joista viimeinen oli nimeltään ”Today, Vol. Hänestä julkaistiin lukuisia muistokirjoituksia, radioasemilla toteutettiin hänen ystäviensä ja yhtyekavereidensa tuella in memoriam -ohjelmia ja luonnollisesti varsinkin Brooklyn Bridge on pitänyt Johnnyn mainetta esillä konserteissaan. 60-luvun lopun muutosten jälkeen yhtyeeseen jäivät hänen lisäkseen vain James Ancrum ja Gary Lewis. Yleensähän Dion on suhtautunut 60-luvun alun hitteihinsä aika karsaasti; jos hän on jotakin suostunut esittämään, niin useimmiten kyseessä on ollut Wanderer. Myöhemmiltä vuosilta on olemassa surullisia kuolinuutisia, Patricia Van Dross vuonna 1993 ja Talmadge Gough huhtikuussa 2014. Johnnyn laulamia sielukkaita esityksiä löytyy Brooklyn Bridge -levytyksistä lisääkin, myönteisimpänä on mieleeni jäänyt ”Second BB” -albumin sisältämä Without Her. Itse yhtyeestä hän vetäytyi taka-alalle myytyään nimen vuonna ’93 Tommy Mara -nimiselle laulajalle. On makuasia, kuinka turhana levyä pitää, periaatteessa originaalia ei voita mikään, mutta toisaalta Johnny ja Crestsit lauloivat 80-luvun alussakin nätisti. Sekä levyillä että livetallenteissa on paljon 60-luvun nostalgiamateriaalia, erityiskehut saakoon netistä löytämäni komea Righteous Bothers -henkinen Unchained Melody. Havaintojeni mukaan JM & BB esiintyi enimmäkseen solistinsa ehdoilla. Carter. Alkuperäisjäseniä on poistunut riveistä, mutta yllättäviäkin come back -esiintymisiä on matkalle mahtunut. 42 Blues News 1/2017 lisää. Tämä koostumus pysyi koossa 90-luvun alkupuolelle asti. Tarkennetaan heti, että kyseessä ei ole uusintajulkaisu totutussa mielessä, vaan Maestro on ollut studiossa molempien yhtyeiden kanssa tekemässä uusia versioita vanhoista aiheista. Johnny Maestro on esiintynyt Del Satinsin kanssa vain satunnaisesti, näkyvimmin hänen nimensä oli esillä, kun yhtye teki lähes alkuperäisellä kokoonpanollaan 80ja 90-lukujen taitteessa albumin ”Still Wanderin’”. Tunnelman viritti lasten iloinen jutustelu ja sen huipensi Johnnyn pehmeä koruton laulu. Crestsin täkäläinen ykkösfani ja – tietäjä on Sven Forsberg, jolta juttua on odoteltu, mutta työkiireet ovat valitettavasti pitäneet hänet poissa kirjoitushommista. Viimeisissä esiintymisissään hän oli jo pahasti sairauden heikentämä, mutta silti hänet muistetaan loppuun asti taitavana ja yleisöön vedonneena solistina, aiheesta löytyy netistä vakuuttavia esimerkkejä. Vuodelta ’87 on olemassa legendaarinen tallenne, jossa vanha Crests esiintyi Dionin ja Belmontsin kanssa. SENIORIKIERTUEET Kaikki Johnny Maestron uraan vaikuttaneet yhtyeet Crests, Del-Satins ja Brooklyn Bridge ovat esiintyneet nostalgialavoilla 70-luvun alkuvuosista meidän päiviimme saakka. Omina suosikkeinani voisin mainita pikkunätin Drifters-tyylisen early soul -levytyksen Let True Love Begin ja perusnopean Strange Love. Carter on itseoikeutetusti käynyt pokkaamassa. Vanhat singlet ovat ilmestyneet mitä moninaisimpina uusintoina niin, että niitä on täydellisissä diskografioissa sivutolkulla. Myöhemmillä cd-koosteilla puutteita on korjattu. Crestsien ahkerin julkaisija on ollut Collectables, joka aloitti vuonna ’82 koosteella ”Greatest Hits” (5009). Sven Forsberg arvioi levyn BN:ssä 2/84 ja moitiskeli äänitysten huonoa tasoa, alkuperäisnauhat eivät nimittäin olleet käytössä. Myös aikaisemmin julkaisematonta materiaalia on saatu esiin, esimerkiksi Coed-kaudelta löysin yhdeksän ”uutta” nimikettä: Let Me The One, Strange Love, Young Love, Keep Away From Carol, Let True Love Begin, Learning About Love, You Took The Joy Of Spring, Dream Maker, Out In The Cold Again. P.S. Maestroa ja BB:tä kiinnostavimmillaan on kuultavissa muutaman vuoden takaisella MP3-paketilla ”Maestro, Music Please”, jonka parasta antia ovat Johnnyn soololevyt, osa myös BB:tä edeltävältä ajalta. Ainoa miinus tulee siitä, että Tony Orlandon tuottaman levyn loppunousu on turhan dramaattinen. Johnny Maestro muutti 2000-luvun alussa New Yorkista Cape Coraliin Floridaan. Collectables julkaisi ”Greatest Hitsistä” päivitetyn cd-version 90-luvun alussa, samalta merkiltä on olemassa myös kokoelma ”Sixteen Candles” (8497), alkuperäiset kaksi Coed-LP:tä sellaisenaan sisältävä cd (7819) sekä ”For Collectors Only” -niminen tupla (8812). Siinä tärkeimmät Crestsit. Crestsiä on pitänyt eniten esillä nimen käyttöoikeuden haltija, alkuperäisjäsen Jay T. Poimitaan niistä vaikkapa Buddahin jo 70-luvulla julkaisema ”Johnny Maestro Story” (BDS 5091) ja sama cd:nä (Shout! Factory 97639) sekä ”His Very Best” vuodelta 2010 ja ”For Collectors Only” -sarjan BB-levy 90-luvun alusta. 2”, se ilmestyi vuonna 2009 muutamaa kuukautta ennen Maestron kuolemaa. Tämä esittely ilmestyy kolmekymmentä vuotta liian myöhään ja väärän miehen toimesta. Erityisesti ilahduin netistä löytämästäni vuonna 2012 taltioidusta pätkästä, jossa Dion intoutui tuttu blueshattu päässään esittämään Del Satinsin avustamana Runaround Suen. 80-luvun kuvioihin liittyy myös 16 Candles -niminen nuorisoelokuva, jossa nimikappale luonnollisesti soi, ei kuitenkaan Crestsien versiona, vaan filmiä varten tehtynä originaalia huomattavasti kömpelömpänä Stray Cats -äänitteenä. Crests esiintyi triona vuoteen ’78 saakka, jolloin Carter hajotti ryhmänsä ja lähti Charlie Thomasin Driftersmuodostelmaan. Jo pari vuotta myöhemmin Carter kuitenkin muodosti uuden Crests-kokoonpanon, johon hänen lisäkseen kuuluivat Greg Sereck, Bill Damon, Dennis Ray ja John Ihle. Johnnyn tulkinta on ehdottomasti tyylikäs, uskallan sanoa sen olevan valkoista soulia parhaimmillaan. Brooklyn Bridgestä löytyy vastaavanlaisia paketteja, joista kokemukseni ovat vähäisemmät. Toisaalta on yhtyeelle siunaantunut huomattava määrä mitä erilaisimpia kunnianosoituksia, jotka Jay.T. Johnny oli mukana tuottajana ja osa äänityksistä tehtiin hänen studiossaan. Johnny Maestro oli tuolloin mukana, muuten hän ei juurikaan Crestsien kanssa esiintynyt. Olen saanut Sveniltä korvaamatonta apua ja mielenkiintoista taustatietoa esittelyä tehdessäni, siitä nöyrät kiitokset.. Aloitan 70-luvun alussa ilmestyneeltä Post-harvinaisuudesta ”The Crests Sing” (3000), jota ei vuosikymmeniin ole saanut mistään. Vuonna ’81 julkaistiin vinyylitupla ”Johnny Maestro Sings His Biggest Hits” (Harvey 1000), jonka toinen levy sisältää Crests-materiaalia ja toinen Brooklyn Bridgeä. Suomalaisittain helppo tapaus on tai ainakin oli myös Acen julkaisu ”The Best Of The Rest Of Johnny Maestro & The Crests” (CDCHD 322), nykyään levy ei enää taida olla Acen listoilla
Asiantilan syynä saattoi hyvinkin olla paitsi hänen heikentynyt terveydentilansa niin etenkin se tosiseikka, että 1950-luvulla Broonzy (1903–58) kierteli kuukausitolkulla eri puolilla Eurooppaa. Tyylillisesti samanluonteinen on myös vuoden -57 satoa edustava Valley Of Tears, mutta sen tekijöiksi on näköjään merkitty Domino ja Bartholomew, enkä osaa tuota vääräksi väittää. -37 italialaistaustainen Guy Lombardo ja joitakin vuosia häntä myöhemmin Bing Grosby. Kaikkein varhaisin Dominon hiteistä on v. Niillä tarkoitan Louis Jordanin vuoden -46 levytystä Ain’t That Just Like A Woman ja Smiley Lewisin parasta myyntimenestystä I Hear You Knockin’, mistä tosin vielä suuremman hitin sai valkoinen naisvokalisti Gale Storm. Samainen sävelrakenne esiintyy myös muiden muassa Lloyd Pricen suurmenestyksessä Lawdy Miss Clawdy, Professor Longhairin bravuurissa Tipitina ja Smiley Lewisin muunnoksessa Tee-Nah-Nah. v. Siihen mennessä he olivat saaneet aikaiseksi kymmenittäin enimmäkseen erinomaisen hyvin kaupaksi menneitä tallenteita, joiden myyntiä edistettiin muun ohella alkuperäisten äänitysten nopeutta lisäämällä. Kolmikon Domino, Bartholomew ja Chudd yhteistyö jatkui aina siihen saakka, kunnes Imperial myytiin ulkopuolisille. Muihin Dominon blueseiksi laskettaviin single-julkaisuihin lukeutuvat myös jo aivan 1900-luvun alkuvuosista lähtien hoiloteltu ikiklassikko Careless Love eli Loveless Love eli Piittaamaton rakkaus, Tampa Redin keskeiseen tuotantoon kuuluva Don’t (You) Lie To Me ja Big Bill Broonzyn tuttu All By Myself. Ja todetaan vielä lopuksi, että Fats Domino oli hyvin perillä myös kotikaupunkinsa musiikillisesta perinteestä, mitä hänen tuotannossaan edustavat ties kuinka mones versiointi New Orleansin yhdestä tunnuslaulusta When The Saints Go Marchin’ In sekä omintakeinen ja nimellä Hey La Bas Boogie varustettu muunnos vanhasta rallatuksesta Eh La Bas. Sen osoittavat hempeilyt My Blue Heaven ja When My Dreamboat Comes Come. Hyvin Fatsille kelpasivat myös Hank Williamsin avioerotilitys You Win Again ja saman artistin ruokalaulu Jambalaya. Vuoden 1920 paikkeilla syntynyt Bartholomew oli orkesterin johtaja, muusikko ja musiikin tekijä, ja nimenomaan hänestä tuli Dominon keskeisin takapiru. Sitten 1980-luvun hän ei tosin ole juurikaan esiintynyt julkisesti, vaikka konsertoikin Suomessa vuonna 1991. Tyylinsä puolesta Fats Dominon on useimmiten katsottu kuuluvan rhythm and bluesin tulkitsijoiden piiriin. Niistä edellisen taustalta löytyy Gene Austinin vuoden 1928 menestysiskelmä ja jälkimmäistä vetelivät mm. Silloin elettiin vuotta 1963. Niistä kolme ensimmäistä on tunnustettu muiden tekemiksi, mutta vuoden 1955 r&b-listan ykköshitti All By Myself on harvinaisen röyhkeästi kirjattu Dominon ja Bartholomewin omaksi tuotokseksi. Oikeastaan vasta 1960-luvun puolella mustat muusikot alkoivat Ray Charlesin johdolla tunkeutua laajamittaisesti kantrin maailmaan, mutta Fats Domino oli pistäytynyt siellä jo huomattavasti heitä aikaisemmin. Vaan eipä tämä hyväntuulinen kansanviihdyttäjä kaihtanut suoranaista viihdemusiikkiakaan. Sen sanoitus kertoo tietysti pääartistista itsestään, mutta laulun melodia on laajalti käytetty ja laadultaan perin perinteinen. Vesa Walamies. Blues News 1/2017 43 FATS DOMINON TAKAPIRUT Klassikoiden lähteillä, osa 42 New Orleansin suuri poika Antoine ”Fats” Domino on syntynyt 26.2.1928 ja on yhä elossa. Suurin osa Fatsin menestyskappaleista löytyy v. Merkillistä kyllä Big Bill ei tiettävästi koskaan puuttunut laulunsa selkeään varastamiseen millään tavalla. Suurin osa Fatsin miljoonahiteistä kuten Ain’t It A Shame, Blue Monday, I’m In Love Again, I’m Walkin’ ja Let The Four Winds Blow on parivaljakon Domino/Bartholomew tuotantoa, ja viimeksi mainittu yleensä huolehti suojattinsa levytysmateriaalin valinnasta ja sovittamisesta sekä monesti myös tarvittavan soittajiston hankkimisesta. Jäljempänä selvittelen varsinkin sitä, mitä ja millaista laina-aineistoa löytyy mukaan valittujen 75 esityksen joukosta. Siltäkin sektorilta löytyy pari muiden musikanttien aiemmin tallennuttamaa teosta. 2015 ilmestyneeltä koosteelta ”Fats Domino – The Imperial Singles Collection” (Not Now Music 3CD199). Dominon levytysura käynnistyi 1940-luvun lopussa, jolloin hän tutustui sekä Imperial-merkin perustajaan Lewis Chuddiin että varsinkin sen kykyjenetsijään Dave Bartholomewiin. Mahdollisesti ensimmäinen samaa sävelmää hyödyntänyt tallenne on Champion Jack Dupreen huumeaiheinen Junker’s Blues vuodelta 1941. Hänen kaikkein tunnetuin levytyksensä Blueberry Hill, jota itse Vladimir Putinkin on julkisesti lauleskellut, on nimittäin mukaelma jo 1940-luvun alussa moneen kertaan tulkitusta kantrihitistä. 1949 levytetty ja seuraavana vuonna suosioon syöksynyt The Fat Man. Dupree on kertonut oppineensa teoksen pianisti Willie Hallilta, joka tunnettiin parhaiten erikoisella taiteilijanimellä Drive ’Em Down
BOB ANDY: Song Book Elämänmyönteinen, mutta samalla tiedostava. Paljon miehistöja nimimuutoksia vuosien varrella kokeneen porukan materiaali on kaikesta päätellen 1960-luvun lopusta tai aivan seuraavan vuosikymmenen alusta. Kun Studio One on aloittelemassa laajaa uusintajulkaisuprojektia alkuperäisistä albumeistaan, BN ottaa mittaa yhtiön mittavasta tuotannosta ja esittelee merkin kymmenen huippulevyä. Blues News esittelee Studio Onen huippualbumit ska-rytmeistä rocksteadyn kautta roots reggaeen ja dancehallin porteille. Tärkeintä on se, että musiikki on huippulaadukasta. Entisen Paragonslauluyhtyeen jäsenen Bob Andyn laulukirja on kerännyt ylisanoja vuosien varrella, eikä turhaan. 44 Blues News 1/2017 YKKÖSTÄ SILMÄÄN Studio One -yhtiön ”Top 10” -albumit PETRI LAHTI L egendaarinen jamaikalainen levy-yhtiö Studio One aikoo julkaista albuminsa uudelleen lähivuosina Yep Roc -firman tuella. THE WAILING SOULS: s/t Lauluyhtyeen unohdettu klassikko vuodelta 1974. Tyylillisesti Studio One ehti näyttää suuntaa skasta, rocksteadyn ja roots reggaen kautta dancehallin alkumetreille saakka. Tyylillisesti liikutaan vielä rocksteadyssä, mutta laulujen sanoituksiin on alkanut ilmestyä suhdehetteiköissä rämpimisen oheen uutta, Impressionsin jenkkilevytyksiltä tuttua tiedostavaa näkökulmaa. Täyden kympin albumi. Useat kappaleet rakentuvat basson, rumpujen ja kitaran varaan, torvia ja urkuja kuullaan vain siellä täällä. Albumien julkaisuvuosista ei kannata hämääntyä: vaikka jamaikalainen musiikki on ollut suunnannäyttäjä monilta osin kevyessä musiikissa, niin levyillä sekoittuvat välillä tyylit, studiotekniikat ja ajan henki iloisesti. Studio One oli Jamaikan Motown, Atlantic ja Sun yhdessä paketissa: Clement ”Coxsone” Doddin (1932–2004) merkillä vierailivat melkein kaikki saaren laulajakyvyt jossain vaiheessa uraansa. materiaalia on vain yksi kappale, Phil Phillipsin unohtumaton rämeballadi Sea Of Love, joka taipuu hyvin Heptonesille. Päävokalistin Leroy Sibblesin ja apumiesten Earl Morganin sekä Barry Llewellynin lauluharmoniat ovat sulaa vahaa, Jackie Mittoon, Ernest Ranglinin ja kumppanien luomat rytmit tarttuvia ja täynnä upeita pieniä koukkuja. Albumi on täynnä klassikkorytmejä: Heptones Gonna Fight, I Hold The Handle, Party Time ja monet muut kuolemattomat jutut löytyvät täältä. Touhu on syvällistä, mutta ei liian julistavaa. Nyt kannattaa olla hereillä, sillä yhtiön oma julkaisupolitiikka on ollut vuosikymmeniä todella sekavaa. Korviakin pääsee hörisyttelemään: albumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Mr. Vaihtoehtoja lautaselle riitti, mutta valinta osui nyt mahdollisimman tasaisiin albumikokonaisuuksiin: siksi esittelystä puuttuvat yhtiön suurnimistä muun muassa samettiääninen John Holt, pitkän uran tehnyt Dennis Brown ja mr. Cool Operator Delroy Wilson. Ilmestymisvuodestakin on välillä kiistaa (1970 tai 1972), mutta se on varmaa, että albumin materiaali on kasattu Andyn seiskatuumaisilta 1960-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Oma kopioni on vuoden 1980 kakkospainos, jossa voi olla lieviä uusintakaiutuksia mukana, mutta tällä kertaa mitään ei ole pilattu (alkuperäiset, silkkipainetuilla kansilla varustetut S1-albumit ovat erittäin haluttuja). Lauluharmonioista tulee mieleen monesti The Wailers, mutta terävä soitto taustoilla tuo mukaan omaa maustetta. Klassikkoväitteet eivät ole tuulesta temmattuja: kymmenen kappaleen joukossa ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Studio Onen toiminta perustui ennen kaikkea vahvoihin rytmeihin, instrumentaalipohjiin, joita Brentford Roadin muusikkolauma loi huimalla tahdilla – joko säveltämällä itse tai muokkaamalla jenkkisävellyksiä – erityisesti 1960-luvulla. Kiekkoa hallitsee Spearin tyynen lakoninen laulu, hienosyiset rytmit sekä äärettömän roots-henkinen yleistunnelma. Moni vanhemman polven reggaetuntija on julistanut albumin kaikkien aikojen jamaikalaisalbumiksi. Melodinen, mutta selkeän pureva. Seuraava vuonna ilmestynyt Spearin kakkoslevy ”Rocking Time” on yhtä upea esitys kuin tämä. Taustat ovat välillä ska-pohjaisia, sitten rocksteadyä tai varhaista reggaeta, mutta joka kappaletta yhdistää Andyn rennon hieno laulu, upeat taustat (Soul Vendors, taustalaulajina The Maytals) ja aurinkoisen tarttuvat kappaleet. Fire Coal Man on saanut inspiraationsa selvästi Bruce Channelin hitistä Hey Baby.. Tällaisilla termeillä on kuvattu The Renegades -nimellä aloittaneen kvartetin albumia. Rytmikäs, mutta maltillinen. 1948) avausalbumi ilmestyi markkinoille 1973. Lainakappaleita on vain yksi, The Elginsin Stay In My Lonely Arms, loput ovat artistin omasta kynästä. LainaBURNING SPEAR: Studio One Presents Palavan keihään (Winston Rodney, s. THE HEPTONES: On Top Maineikkaan lauluyhtyeen kirkkain helmi vuodelta 1968. Jamaikalaiseen tyyliin niitä uusiokäytettiin niin Studio Onella kuin kilpailijoiden verstailla vuosikymmeniä, ja saattaapa melodianpätkiä rytmeistä kuulla vaikka jossain Suomi-reggaeversiossakin puoli vuosisataa myöhemmin
Roots reggaesta ollaan liukumassa kohti dancehall-aikaa, mutta alatyyliset sanoitukset, loputon kohkaaminen ja machoilu ovat vielä kaukana edessäpäin. D.C., jossa teemana on trokarin kova elämä virkavallan puristuksessa. Mielenkiinnolla odotetaan, saako Yep Roc kappaleet oikeine nimineen ja artisteineen kohdalleen uudelleenjulkaisuissaan! kopsahtaneet omaan nilkkaan. Erittäin sielukkaasti laulavalta ”Mr Rocksteadyltä” olisi kelvannut kymmenen kärkeen myös kolme vuotta tuoreempi ”Sunday Coming”, mutta ehkä avausalbumi on sittenkin parasta Ellistä: upeita tulkintoja hienoihin sävellyksiin ja tyylillä tehtyihin taustoihin. Mikään ei ole täydellistä, vaikka lähellä ollaan.. Perinteinen S1-yllätys tulee tällä kertaa jo A-puolella, kun kappale Free Man on lipsahtanut kiekolle kaksi kertaa. Minott ei kaupittele Kingstonin kaduilla Rajamäen kirkasta, vaan paikallista maataloustuotetta. Harmi, että oman 1990-luvun uusintajulkaisuni kansi on muokattu aika rajusti alkuperäisestä versiosta. Levyä hallitsee silti Andyn upea ääni, värisevä vibraatto joka on ohut mutta samalla täyteläinen. Kaikki on muokattu väkevällä otteella karibiaksi. Mukana on useita klassikkoja, Al Campbellin ensiesitys vetävästä Take A Ride -rytmistä, Carlton & The Shoesin kuolematon Love Me Forever sekä Alton Ellisin doo wop -vaikutteinen A Fool. Pihtisynnytys ei syönyt tasoa: tuntematon merirosvo oli valinnut mukaan kaksitoista huippukipaletta. Minottin ääni on miksattu kaiken lisäksi vielä aivan pintaan, joten laatua saa nyt koko rahalla pitkistä dubosuuksista huolimatta. LP:n materiaali on soundeista päätellen levytetty tuoreeltaan ennen julkaisemista, ainoastaan Ken Boothen r&b-henkinen Don’t Cry Little Baby on annettu mainiosti potkivine taustoineen Andyn kierrätettäväksi. Erityisesti kiekon kummankin puoliskon alku on yhtä jamaikalaismusiikin juhlaa: I’m Just A Guy, I’m Still In Love With You ja Mad Mad Mad ovat klassikkomateriaalia Ellisiltä sekä Doddin studioketuilta. ”Pirates Choice” saatiin markkinoille 1981, kun Kanadassa oli kasattu sitä ennen samat kappaleet bootlegalbumille. Kingin So Much Love ja The Foundationsin Baby Now That I Found You. Tämä on herkkää, mutta tarttuvaa musiikkia sisältävä albumi. Rytmit ovat parhaasta päästä, College Rock, Skylarking, Beat Down Babylon ja monia muita. Albumin nimikappale on suorastaan kuolematon, ja mukana ovat myös Andyn myöhemmin urallaan lukemattomat kerrat levyttämät Just Say Who ja Love Of A Woman. Blues News 1/2017 45 HORACE ANDY: Skylarking Yksi kaikkien aikojen jamaikalaislevyistä. Lisäksi mukana on useita soul-covereita (muun muassa Otis Gaylen Spinners-tulkinta I’ll Be Around), joten myös Reggae Got Soul -genrestä kiinnostuneille riittää ihmeteltävää tämän aarrearkun ympärillä. Vuosi on 1979, ja toastauksen jälkeen joka kappaleessa seuraa dub-osuus – hyppy osuudesta toiseen ei ole sujunut Doddilta studionauhojen ja saksien kanssa aina ihan tahdilleen. Vaikka vuonna 1977 julkaistun kiekon nimi antaa ymmärtää, että mentäisiin sata lasissa, niin todellisuudessa tenorisaksofonisti Cedric ”Im” Brooks puhaltaa huipputaustojen päälle ilman turhaa hoppua. Levy on niin hieno, että jopa versiot Cat Stevensin Where Do The Children Playsta ja sietämättömästä eurooppalaisperäisestä jättihitistä Mamy Bluesta ovat täysin kuuntelukelpoisia. Muusikkoryhmä liikkui tässä vaiheessa Soul Vendorsin nimellä. Horace ”Sleepy” Andyn esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1972, ja musiikki on jo pääosin reggaeta: basso tunkemassa pinnalle, kappaleiden tempo hidastumassa rocksteady-vuosista. SUGAR MINOTT: Showcase Lisää albumeita, jossa lauluosuutta seuraa dub. Valitettavasti tähän osastoon osuvat myös albumin mätämunat: The Bee Geesin Massachusetts taipuu vielä jotenkin jamaikalaisrytmeihin, mutta Whiter Shade Of Pale ei alkujaankaan. Kiekon tarttuvin juttu on The Tennors -yhtyeen vuoden 1967 Pressure And Slide -hitin päivitys Oh Mr. Lumoavaksikin sitä voisi kutsua. Mukana on useita toimivia cover-versioita: Rosco Gordonin Let ’Em Try, Johnnie Taylorin Ain’t That Lovin’ You, Ben E. Näihin kappale-, prässija miksaussekoiluihin Coxsone Doddin julkaisuja keränneet saivat tottua vanhoina aikoina. Suuntaa näyttänyt albumi pistää jalan vipattamaan. Homma ei puuduta missään vaiheessa, ja vaikka sana sielukas on ehkä ylikorostunut tässä artikkelissa, niin sanotaan se vielä kerran Brooksin soiton yhteydessä. ALTON ELLIS: Sings Rock And Soul Julkaisuvuosi 1967. MICHIGAN & SMILEY: Rub-A-Dub Style DJ-kaksikko paahtaa verkkareissaan, miestenkengissään ja fototrooppisissa aurinkolaseissaan Coxsonen vanhojen huippurytmien päälle omaa agendaansa saumattomalla yhteispelillä. CEDRIC IM BROOKS: Im Flash Forward Instrumentaalireggaeta. Pohjois-Amerikasta tulee mieleen verrokiksi lähinnä Donnie Elbert falsetteineen, mutta Andy on vielä pitkän linjan soul-artistiakin persoonallisempi tapaus laulajana. Sugar Minottin (1956–2010) showcasetyylin pitkäsoitto saatiin myyntiin 1979, ja resepti oli tuttu: uudet laulut vanhojen tarttuvien ja takuuvarmojen rytmien pohjille. Suurten laulajien saarellakin Sugar Minott oli yksi lahjakkaimmista: sana sokerinen voi olla vähän liioittelua, mutta sulavan makea ääni hänellä joka tapauksessa oli. Tässä tapauksessa kokeilunhalu ja ennakkoluulottomuus ovat eri esittäjiä: Pirates Choice Studio One julkaisi kokoelmia 1960-luvulta lähtien: käytäntö oli kätevä ja pääformaattia tukeva, sillä pääsääntöisesti musiikki ilmestyi Jamaikalla seiskatuumaisilla
Kääntösivun balladi mieron tielle työnnetystä sulhasmiehestä on sekin sielukas esitys. DEL SHANNON You Never Talked About Me / The Swiss Maid / Hey! Little Girl / I Don’t Care Any More (Barclay 70483) Olipa erikoinen seikkailu sillä ruskealla postipaketilla, joka pamahti postilaatikkoon marraskuun puolivälissä. SOLOMON BURKE Go On Back To Him / I Said I Was Sorry (Atlantic 45-2170) Viime vuonna menehtyneiden musiikkivaikuttajien lista oli pitkä. ”Hyttysen” (aika outo taiteilijanimi) ininä oli ohi aika nopeasti, parin EP:n jälkeen 1963–64, mutta viivan alle jäi silti ihan kuunneltavaa musiikkia, jos ranskan kieli ja rock’n’roll sopivat pollassa yhteen. Galliassa syksy kestää tunnetusti pitempään kuin täällä Pohjolassa, joten ehkäpä Ranskan postin työntekijöillä oli pitänyt kiirettä viininkorjuun, omenankeruun tai ihan sen perinteisen postin ydintoiminnan eli ruohonleikkuun kanssa. Onneksi Del Shannon, yksi kaikkien aikojen suurista, ei happane vanhetessaan. Divarien helmissä kolutaan tällä kertaa niin Lappia, Sveitsiä kuin Pohjois-Amerikan kumpaakin rannikkoa. Välillä paketti oli käynyt kääntymässä lähettäjälläkin uudelleen, mutta kun osoitetiedoissa ei ollut mitään vikaa, niin vasta toinen lähetysyritys kantoi tällä kertaa hedelmää. EP:n helmi on varsin tymäkkä cover My Waysta: tässä on tavoitettu sitä Eddie Cochranin rokkaamisen rempseyttä. Joulukuussa 1962 kauppoihin saatu Solomon Burken sinkula on sitä, mistä laatutuottajien jutut Atlanticilla tunnetaan: kaupunkilaista, tunnepitoista, ajan henkeä heijastanutta mustaa pop-musiikkia sielukkain maustein ja ilman riitasointuja. Sillä oli mukana myös saksalaistuottaja Klaus Ogermann (myöhemmin Claus Ogerman), joka kuoli maaliskuussa 85 vuoden iässä. Moustique (Michel Gregoire, syntynyt 1944) on näitä ensimmäisen polven gallirokkareita, jotka innostuivat alalle Gene Vincentiä, Eddie Cochrania ja Little Richardia kuultuaan. No ei, vaan ison veden takaa, jossa lauluyhtyekiekkojen hinnat ovat pudonneet takavuosikymmenistä reippaasti – ja varmasti putoavat jatkossakin, kun suuret ikäluokat realisoivat kokoelmiaan Donald Trumpin terveydenhoitouudistusta odotellessa. Vatsassa kiertää. Ymmärrän, että vuoristoeksotiikka jodlauksineen on voinut purra 1960-luvun alkupuolella, mutta reilun puolen vuosisadan kuluttua kappaleesta on suurin viehätys kateissa. Onneksi Arthur Alexanderin Anna taipuu hienona biisinä hyvin myös Moustiquen suuhun. Nyt kun tilaisi, niin tämähän voisi pyöriä omalla lautasella jo juhannuksena. Pihanurmikkokin pitäisi leikata, mutta sitä ennen kurkku on pakko avata jodlaamalla. ”5” ROYALES What’s That / Let Me Come Back Home (Apollo 45-458) Divarilöytöjen perkuu alkaa tällä kertaa mustan musiikin todellisella jättiläisellä: rhythm & bluesin kunkkuviisikolla, joka muistetaan kyllä korulauseissa suuria vaikuttajia listattaessa, mutta patsaita ja arvonimiä jaettaessa handuun on jäänyt liian usein hanttikortti. Tämä heinäkuussa 1954 julkaistu Apollo 458 jäi maineikkaan lauluyhtyeen viimeiseksi seiskatuumaiseksi newyorkilaisyhtiölle, sillä King tuuppasi ensimmäisen Five Royals -kiekon markkinoille jo seuraavassa kuussa. Tätä kiekkoa ei tainnut löytyä Lanttilasta. Sittemmin ravintoloitsijaksi ja antiikkikauppiaaksi ruvenneen artistin kakkos-EP:llä olisi näköjään tulkinnat Cut Across Shortysta ja Ronnie Hawkinsin Baby Jeanista. What’s That on yhtyeen Apollo-kaudelle tyypillistä vihjailevaa, mustasukkaista materiaalia, sitä riskiä, rivoa, ruokotonta bluesia jälleen kerran. Täyteläisten viulutaustojen erikoismies muutti rapakon taakse 1959 jazz-tähti Stan Getzin innoittamana ja pääsi vuosikymmenen vaihduttua näyttämään kyntensä kaikkea muuta kuin taidemusiikissa, Atlanticilla, Mercurylla ja muun muassa muodikkaan bossa novan parissa. Toraa löytyy sen sijaan kappaleiden sävellyspuolelta, sillä kummankin kipaleen kirjoittaneen Joy Byersin elämänkumppani Bob Johnston on väittänyt. EP:n kohokohtia ovat Doc Pomusin ja Mort Shumanin terhakankirpeä You Never Talked About Me ja hyvällä tempolla etenevä Hats Off To Larry -jatkoviritys Hey! Little Girl. 46 Blues News 1/2017 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 32 PETRI LAHTI H yttynen pisti. Valitettavasti A-puolen kakkonen Stagger Lee ei innosta edes Lloyd Pricen esittämänä eikä myöskään versiota Good Golly Miss Mollystä voi kutsua varsinaiseksi pistoksi. MOUSTIQUE Je Suis Comme Ca / Stagger Lee / Anna / Good Golly Miss Molly (Golf Drouot 71005) Saman ranskalaiskirjeen antia. Sisältö oli priimaa, muun muassa tämä EP, mutta toimitusaika ei: levyt tekivät matkaa Ranskasta Suomeen vaatimattomat neljä kuukautta. Sitten moitteita: vaikka Shannon ei levyttänyt uransa alkuvaiheessa juurikaan sontaa, niin The Swiss Maid ei kuulu suosikkeihini
Kun Milleriltä kysyttiin joskus viittä aution saaren singleä, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Viisi kappaletta Nolan Strong & The Diablosin The Windiä, violetilla, sinisellä ja valkoisella promoetiketillä.” Oma kopioni on vaaleanpunainen, mutta eiköhän tämäkin painos olisi kelvannut Millerin matkavarustukseen. Tämä Sonny Boyn EP pitää sisällään elämää nähnyttä, raakalaismaista, yhtään mitään lisää kaipaamatonta mustaa musiikkia.. Säveltäjäkinasta päätellen herra Johnson ei ollut lupauksista huolimatta uskollista sorttia. Kuumaksi perunaksi on jäänyt se, oliko Lemmy, silloin nimellä Ian Willis tunnettu kitaristi, mukana pohjoisen rundilla. Äijän kappaleista tunnetuimpia on Born To Love One Woman. BLACK & THE ROCKING VICKERS Stella / Zing! Went The Strings Of My Heart (Decca 45-SD 5662) ”Olen niin vanha, että olen nähnyt Buddy Hollyn esiintyvän.” Muistaakseni jotenkin näin moottoripää Lemmy Kilmister (syntyjään Ian Fraser Kilmister, 1945–2015) kertasi muistelmissaan musiikkihulluutensa alkuvuosia. Joka tapauksessa tämä ”timantinkova huippuyhtye Englannista” kävi Suomessa studiossakin, ja tulokseksi jäi tämä sinkku, jota ei taida hevin löytää. Niitä riittää: Strongin huima laulusuoritus, mystisen viipyilevä intro, kappaleen vetoisa mutta samalla toiverikas tunnelma, Fortunen luotettavan koruilematon tuotanto. Oma naarmuinen kopioni tarttui näppeihin Stardust-levykaupassa pari vuotta sitten. Kysyntää kappaleelle oli ilmeisesti vuosikausia, sillä Old Town pisti kiekon ulos uudelleen 1964. Fortune 511:n kääntöpuolelta löytyy astetta tavanomaisempaa R&B-materiaalia: Baby, Be Mine rymistellään vauhdilla läpi. Kun britit löysivät bluesin 1960-luvun ensimmäisen puoliskon vedenjakajalla, Pye International vastasi huutoon julkaisemalla aitoa chicagolaista tavaraa EP-painoksina karvapäille. Rosalie ”Rosie” Hamlinin kavereineen vuonna 1961 kalifornialaisessa lentokonehangaarissa levyttämä Angel Baby on mainio todiste ajoista, jolloin hitin saattoi saada todella vaatimattomilla lähtökohdilla. Kääntöpuolen Coasters-bravuurin ”räjähtävän beat-musiikin rokkaavat paholaiset” paahtavat moniäänisesti läpi Holliesin, Searchersin ja kumppanien hengessä. Musiikkityylinä oli rockabilly. CHET ”POISON” IVEY & HIS FABULOUS AVENGERS Shake A Poo Poo / Handle With Care (Tangerine 45-TRC 989) Pitihän sitä kurkata slangisanakirjasta, mitä ”poo poo” oikein tarkoittaa, kun pistin Chet ”Poison” Iveyn sinkun pyörimään ensi kertaa. Tyyli on anelevaa, mutta urbaania vuoden 1956 kaupunkibluesia. Huikea levy! ROSIE AND THE ORIGINALS Angel Baby / Give Me Love (Highland 1011) Lisää maanläheistä touhua. Soitto on epävireistä, kappale huojuu sinne tänne, kitaristin paikan päällä opettelema saksofonisoolo on yksinkertaisuudessaan lähinnä säälittävä (bändin torviosasto ei päässyt levytykseen mukaan äidin määräämien puutarhatöiden takia) – silti balladi on todella viehättävä ja jonkin sortin klassikkokin. SONNY BOY WILLIAMSON I Don’t Know / The Key (To Your Door) / Dissatisfied / Wake Up Baby (Pye International NEP 44037) Perusasioihin on jälleen kerran hyvä lopettaa. Archie Bell & The Drellsin, Cliff Noblesin ja kumppanien hengessä mennään, maineikas Pretty Purdiekin paukuttaa kannuja tyylilleen ominaisesti äänekkäästi, mutta svengaavasti. Kääntöpuolella kalastellaan Fats Dominon vesillä – Fat Man tämä taitaa olla. Miller valmisteli Fortunesta myös kirjaa, toivottavasti surijoilla riittää energiaa viedä projekti maaliin. Vihellysosuus on sentään korvattu Gaddyn pianosoololla. Riitaa voi syntyä siis tällaisistakin asioista. REV. Tämä on todellista desperate rock’n’rollia. Kemin Työväentalon keikkailmoituksesta (9.11.1965) selvisi illan lämppärinkin nimi: ”Avustaa HULKKOSEN kvintetti”, oikein ISOLLA präntillä siis. Operator jäi Harlem Blues Operator -nimeä vanhalla Ace-albumilla kantaneen Gaddyn parhaiten myyneeksi seiskaksi. Mikä on tämän monien arvostaman Detroitin doo wop -klassikon salaisuus. Ja jos mieli tekee lisää tätä amatöörien herkkua, niin kääntöpuolelta löytyvää esitystä pidetään yhtenä kaikkien aikojen pohjanoteerauksista rock’n’rollin alalla: synkka on täysin kadoksissa soittajien ja laulussa tuuraavan Blueford Waden välillä eikä biisissäkään ole päätä tai häntää. Kitaristi Nick Gribbonin säveltämä Stella on tarttuva balladi, jossa on vahvoja sävyjä Richie Valensin Donnasta. THE DIABLOS FEAT. The Windiä pidetään aiheesta yhtenä Motor Cityn musiikkihistorian kuolemattomimmista kappaleista – vaikka huippuverrokkeja on tarjolla monia muitakin. Blues News 1/2017 47 jälkikäteen, että todellisuudessa moni vaimon kappale oli hänen käsialaansa. Tämän sinkun levytysaikoihin Hollyn kuolemasta oli kulunut vasta reilut viisi vuotta, kun pitkätukkainen pappislauma Blackpoolista pyyhälsi loppuvuodesta 1965 pitkin Lappia. BOB GADDY Operator / I Love You Baby (Old Town 1031) Sentraalisantrat ovat olleet aina suosittuja laulunaiheita bluesissa. Keppimiehen hommia hoiteleva Larry Dale malttaa hänkin seurailla Dalen poljentoa, vaikka kitarasta irtosi välillä paljon rankempia saundeja samojen aikojen NY-levytyksillä. Hyvä levy, joka panee pyrstöä liikkeelle tanssilattian eikä toiletin suuntaan. Edellä mainitut kehusanat bändistä olen poiminut vanhoista keikkamainoksista, joita löysin torniolaisesta Väylän Pyörre -musiikkijulkaisusta (ks. Esitys on vakuuttava: Gaddyn lisäksi mukana ovat vain kitara, basso ja rummut. NOLAN STRONG The Wind / Baby, Be Mine (Fortune 511) Norton-levy-yhtiön voimahahmo Billy Miller menehtyi viime vuonna traagisesti verisyöpään 62 vuoden iässä. Asiaan huolella perehtyneet ovat sitä mieltä, ettei ollut, vaikka Lemmy ehti poseerata lappalaispuvussakin jossain bändin promokuvassa vuoden 1966 puolella. myös BN 5/2016). Olisi saanut jäädä väliin, sen verran yksityiskohtaista vatsan nopean toiminnan kuvailua termille löytyi. Tämä samainen Bob Johnston aloitteli musiikkiuraansa vuoden 1956 maisemissa nimellä Don Johnston. Lempinimestään huolimatta Ivey tuskin mietti ruokamyrkytyksiä levyttäessään kiekkoa vuonna 1968 Ray Charlesin Tangerine-merkille: uutta muotitanssia tässä viriteltiin. Tällä kertaa yhteyksiä vonkaa New Yorkissa vaikuttanut laulava pianisti Bob Gaddy, jolla on sukset ristissä mimminsä kanssa
* Keskiviikon takuuvarmasti laadukkaat ja letkeät stompit kuullaan klo 20:00 alkaen Suomen elävän blues-legendan Pepe Ahlqvistin ja poikansa Joel Ahlqvistin esiintyessä hieman ravintolaympäristöä juhlavammissa raameissa Kallion kirkossa (Itäinen Papinkatu 2). 48 Blues News 1/2017 STOMPIN’ 2017 ... Panelisteina kuullaan keskeisiä media-toimijoita ja keskustelun vetäjänä on kulttuurin moniottelija Olavi Rytkönen. Luvassa on myös soittajavieraita + jamit. Kustaankartanossa vakiintuneesti yli 100-päisen yleisön keränneen päiväkonsertin esiintyjänä on tänä keväänä pääosin kantriohjelmistoon nojaava Topi Who & The What. Tapahtumasarja ajoittuu tällä kertaa maaliskuun viimeisille ja huhtikuun ensimmäisille päiville 27.3.–2.4.2017. kuljettaa kuulijat klubeilta kirkonpenkeille! MAIJU LASOLA & PETE HOPPULA J uurimeininkiä kerrassaan on jälleen tarjolla Helsingissä, kun Stompin’ 2017 -kaupunkifestari valloittelee viikon ajan erilaisia kulttuuri-stageja ympäri kaupunkia. Kuten aiempinakin vuosina, nyt jo seitsemättä kertaa järjestettävän tapahtumakokonaisuuden tilaisuudet ovat yleisölle valtaosin pääsymaksuttomia. Tämän päivätapahtuman esiintyjinä ovat Keith Dunn Band (USA) sekä varmasti kaikille tuttu kotimaan poikamme Jo’ Buddy. Lokoisaa rytmi-iltapäivää vietetään jo vajaat 30 vuotta kehissä olleen rytmipoppoo Boogie Machinen vetämänä. * Tiistai-stomppaaminen jatkuu klo 18:00 Ilkka Helanderin vetämällä kitara-workshopilla ravintola Rytmissä (Toinen Linja 2). Family. TIISTAI 28.3. * Tiistaina Stompin’ virittelee kuulijoita jo keskellä päivää klo 13:45 alkavan, ikäihmisille suunnatun konsertin muodossa Kustaankartanon palvelukeskuksen Kartanoravintolassa. Liput 8€ ovelta. Lisätietoja: www.bluesnews.fi/stompin2017 www.facebook. 330 yläasteikäiselle nuorelle perjantaina järjestettävässä kutsukonsertissa Kultturiareena Gloriassa. LAUANTAI 1.4. SUNNUNTAI 2.4. Kotimaista osaamista iltaan tuo tämän kevään European Blues Challenge -edustajamme Honey B. Tapahtumaan kuin nyrkki silmään osuvasta väliaika-musiikista vastaavat DJ:t Butcher Pete & High Q. Pääkonsertissa esiintyvät ensi kertaa Suomessa vieraileva, Grammy-ehdokkaanakin pariin kertaan kunnostautunut Earl Thomas (USA) yhtyeineen sekä aina niin charmikas ja blues-taituruudellaan yleisön lumoava Keith Dunn Band (USA). Keskustelun teemana on tällä hetkelläkin erittäin ajankohtainen aihe Marginaalimusiikin asema mediassa. * Torstain stompit sujutellaan juohevasti koskettimilla, kun näyttelijä-muusikko Heikki ’Hessu’ Pirhonen vetää kosketinsoitin-workshopin Kirjasto 10:ssa (Elielinaukio 2G). * Stompin’ 2017 -tapahtumaviikon loistavat ulkomaiset artistivieraat ovat kuultavissa ja nähtävissä ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11) perjantaina klo 21:00 (ovet 20:00) alkaen. Helsingin Kulttuurikeskuksen, Yhdysvaltain suurlähetystön, Soundtoolsin ja Juurimusiikki ry:n. STOMPIN’ 2017 -VIIKON OHJELMA MAANANTAI 27.3. * Stompin’-viikko polkaistaan käyntiin maanantaina klo 18:00 – 20:00 paneelikeskustelulla Rikhardinkadun kirjastossa (Rikhardinkatu 3). Family Lumberjacks Fat Chance © Pe rt ti N ur m i © Pa si Ry tk ön en Ilkka Helander Pepe & Joel Ahlqvist. Menomeiningin takaavat hiljattain jo toisen pitkäsoittonsa julkaissut, juurimusiikin eri tyylejä rohkeasti ja mukaansa tempaavasti yhdistävä Lumberjacks sekä kesällä 2016 debyyttilevynsä synnyttänyt, menojalat vipattamaan saava rhythm’n’bluesryhmä Fat Chance. com/StompinHelsinki © Ja ri Fl in ck © Ja ri Fl in ck © Pa si Ry tk ön en Honey B. Tohtoriksikin tituleerattu, monikymmenvuotisen uran omaava Helander ei varmastikaan juurimusiikin ystävien keskuudessa juuri tarkempia esittelyjä kaipaa... Liput 20€, jo ennakkoon ostettavissa FBS/BN-verkkokaupasta http:// bluesnews.mycashflow.fi. PERJANTAI 31.3. Festariviikon järjestäjänä toimiva Finnish Blues Society on ilahduttavasti saanut tänäkin vuonna yhteistyökumppaneikseen mm. Kaikille aiheesta – tai aiheen vierestä – kiinnostuneille avoin työpaja alkaa klo 18:00. * Nuorison juurimusiikillinen hurmaaminen toteutuu osaltaan n. Luvassa on tuttuun tapaan monipuolista ja laadukasta ohjelmaa; workshopeista ulkomaisin vierain katettuun pääkonserttiin ja menokenkää kutkuttavaan suomalais-vetoiseen klubi-iltaan, paneelikeskustelusta ikäihmisille ja koululaisille suunnattuihin konsertteihin, unohtamatta myöskään juurimusiikkimeiningin ulottamista ”kirkollisiin” ympyröihin. * Stompin’ 2017 saatetaan arvoiseensa päätökseen perinteisillä Silly-Stompineilla klo 12:00 – 18:00 ravintola Juttutuvassa (Säästöpankinranta 6). TORSTAI 30.3. KESKIVIIKKO 29.3. * Stompin’-viikko jatkaa kulkuaan kun lauantain klubi-ilta alkaa klo 21:00 ravintola Mascotissa (Neljäs linja 2)
Siihen asti pojankloppi oli päässyt tutustumaan elävään musiikkiin lähinnä kirkossa sekä kotona pidettyjen gospel-lauluharjoitusten puitteisssa. 1955) omaa yli 30-vuotisen uran bluesmusiikin parissa. Kiinnostus Eurooppaa ja sen kulttuureja kohtaan muuttui pysyväisluontoiseksi oleskeluksi vanhalla mantereella. Roomful of Blues -yhtyeen solistina sekä harjoittanut hyvinkin genrevapaata yhteistyötä mm. Stevie Ray Vaughanin, Fabulous Thunderbirds -rumpali Mike Buckin, blueslegendojen Jimmy Rogersin ja Big Walter Hortonin, John Doen punkahtavan X-bändin sekä Dave Gonzalesin johtaman The Paladinsin kanssa. Lenoirin poliittinen aktivismi Junior Wellsin asenteella”, on usein mainoslauseissa toistuva ja ytimekkyydessään varsin paljon henkilöstä kertova Keith Dunn -luonnekuvaus. Eritoten Dunn on hurmannut kuulijoitaan esiintyessään yksinään, vain lämpimän mutta samalla elämänkokemusta huokuvan, tunnelataukseltaan luihin ja ytimiin pureutuvan lauluäänensä sekä vintagelaitteiden läpi ajettujen Hohner Big River -huuliharppujensa voimin. Wellsin tuotannon ohella settiin valikoitui kappaleita mm. ”J.B. Tyylillisesti enimmäkseen 50ja 60-lukujen bluesperinteitä seurailevan, mutta totuttua läsnäolevampaan rytmiikkaan sekä paljolti omasta kehonkäytöstä, ei niinkään vahvistimista lähtevään harppu-toneen soittonsa pohjaavan artistin soundi on riisuttunakin täyteläinen – ja blueskentällä yhä 2010-luvulla uniikki. Varsinaisen kansainvälisen läpimurtonsa Dunn koki kuitenkin vasta päädyttyään Hollannin Rotterdamiin, seikkailtuaan ensin ympäri maailmaa Pariisista Tokioon. Blue Lightningin jälkeen Dunn suuntasi uudempien tuulien pariin soittaessaan aikansa The Honeydrippers -nimisessä kitaraja puhallinvetoisessa blues’n’soul-jazz -orkesterissa. Muusikon tielle Dunnin tuli tavallaan houkutelleeksi T-Bone Walker, jonka 9-vuotias artistinalku pääsi näkemään keikalla kasvukaupunkinsa ilmaisessa ulkoilmatapahtumassa – ollessaan aivan sattumalta lähistöllä pelaamassa baseballia. Blues News 1/2017 49 KEITH DUNN – MIES JA HARPPU, SIINÄ KAIKKI MITÄ BLUESIIN TARVITAAN Euroopassa jo pitkään asunut mutta lähtöjään bostonilainen huuliharpisti ja laulaja Keith Dunn (s. 12-vuotiaana Keith aloitti harjoittelun hankkimallaan huuliharpulla ja ryhtyi pian myös esiintymään paikallisissa illanistujaisissa sekä kadunkulmissa. Tällä varustuksella hän vakuutti bluesfanien ohella myös musiikkikriitikot, kun kokonaisuudessaan mies ja harppu -pohjalta toteutettu esikoisalbumi ”Alone With The Blues” (Deetone) ilmestyi saataville vuonna 1998. Elantoaan hän on hankkinut paitsi keikkailemalla, myös toimimalla oman levy-yhtiönsä tuottajana, huuliharppuoppituntien vetäjänä sekä ravintolakokkina. Lisäksi debyytti toi Dunnille tunnustusta lauluntekijänä. James Cottonilta, Big Walter Hortonilta sekä Sonny Boy Williamson I:lta ja II:lta. Miehen lyriikat ovatkin olleet alusta pitäen tavanomaista kantaaottavampia ja usein myös suorasukaisen yhteiskuntakriittisiä. Soittamisen ohella hänet tunnetaan myös Deetone-levymerkin perustajana sekä etenkin viime vuosina Hohner-harppuvalmistajan ”sanansaattajana”. Tärkeitä herätteitä tarjosivat myös radiokanavilta tutuiksi tulleet soul-artistit kuten Curtis Mayfield ja Smokey Robinson – sittemmin hän kiinnostui myös jazzista ja big band -orkesterien musiikista. Dunnin artistikuvaa leimaavat myös hänen laulujensa lyriikat, jotka ajankohtaisuudellaan poikkeavat kaikkein tyypillisimmästä bluestarinankerronnasta. Lisäksi hän on vaikuttanut vuosikymmenten saatossa mm. Ensimmäisen varsinaisen oman sähköisen yhtyeen Blue Lightningin hän perusti jälleen livekokemustensa innoittamana, satuttuaan nyt Junior Wellsin ja Buddy Guyn bändin keikalle – ja syvennyttyään tämän jälkeen itsekin klassiseen Chicagon bluesharpismiin. Dunn ei kuitenkaan kapinoi pelkästä kapinoimisen halusta, vaan © Pe rt ti N ur m i Keith Dunn © Pe rt ti N ur m i Keith Dunn Band: Bart Mulders (vas.), Keith Dunn, Renaud Lesire
Pitkäsoittoa varten hän perusti lisäksi oman Conton-levy-yhtiön sekä kasasi taakseen yhtyeen The Blues Ambassadors, jonka riveissä soitti mm. Omakustanne kulkeutui Bizarre-merkin Herb Cohenin käsiin ja johti sopimukseen. William Clarken ja James Harmanin bändeistä tuttu kitaristi Joel Foy. jatkossa ensisijaisesti lapsuuden unelmalleen, uraan laulajana. Vuonna 1987 Thomas muutti San Diegoon, missä hän päätyi 40-lukuista jump-bluesia esittäneeseen The Rhumboogies -yhtyeeseen. Thomasin, Milnerin ja Big Soundsin yhteistyö vahvistui entisestään eurooppalaisen Pepper Cake/ZYX Musicin vuonna 2011 julkaisemalla kiekolla ”See It My Way”, joka on samalla omakustanne-cd:n ”Introducing The Blues Ambassadors” (Earl Thomas Music) ohella miehen toistaiseksi ajankohtaisin studiotuote. Levy uudelleenjulkaistiin 1991 kera kolmen täydennyskappaleen. Stompin’-konserttiin laulaja-harpisti saapuu belgialaisryhmänsä kera. 50 Blues News 1/2017 pyrkii kannustamaan ihmisiä lisäämään omaa tietoisuuttaan ympärillä tapahtuvista asioista ja puuttumaan itse elämäänsä vaikuttaviin epäkohtiin, kuten koulutusja terveydenhuoltomahdollisuuksiin. Jotakuinkin samalla miehityksellä syntyi kahta vuotta myöhemmin ”Intersection” (Memphis Int., 2005). Paluu ja kolmas kerta oli kuitenkin väkevä. Stompiniin hän saapuu oman brittitaustaisen orkesterinsa kanssa. Tie tähän mennessä kahdesti Grammyehdokkuudella huomioiduksi laulajaksi ei ollut Earl Thomasille muutenkaan itsestäänselvyys. Not Blues” avasi lopulta portit ammattimaiseen muusikkouteen. Englannissa arvostus festivaaliluokan myyntivalttina on jo vakiintunutta, muut maat seurannevat pian perässä. Tuottajasuuruus Jerry Wexlerin taustatuella, memphisläisten muusikoiden (mm. Keväällä 2005 hän konsertoi Honey B. VAI BLUES. Selviydyttyään kuitenkin haverista ihmeen kaupalla lopulta vain ruhjeilla mies päätti omistautua. Ennen kaikkea se merkitsi Thomasille nousua valtakunnalliseen lauluntekijäkastiin Etta Jamesin tarttuessa I Sing The Bluesiin tehden siitä onnistuneen uuden luentansa. Vuoden 2006 liven ”Unplugged At Caffe Calabria” sekä hengellistä materiaalia sisältäneen ”Plantation Gospelin” jälkeen ilmestyi 2008 Conton-merkin cd ”Soulshine” sekä Lontoossa skottilaisen pianisti-laulajan Paddy Milnerin kanssa levytetty kimppa-albumi ”Earl Thomas With Paddy Milner & The Big Sounds”. Lähipiiriin kuului tuolloin myös Philip Wooten -niminen laulunikkari, jonka kanssa Earl ryhtyi täyttämään vielä toistaiseksi tyhjänpuoleista sävelvihkoaan. Keskeisiin studiotöihin lukeutuvat myös kitaristi-laulaja John Packerin kanssa työstetty The Dunn-Packer Bandin cd ”Love Against The Wall” (Tramp, 2000) sekä vierailu blueslaulaja Walter Davisin musiikille pyhitetyllä tribuuttikokoelmalla ”The Walter Davis Project” (Electro-Fi, 2013). Shemekia Copeland. Positiivista palautetta saanut, Stax-henkistä 60ja 70-lukujen soulia sekä modernia bluesia yhdistellyt ”Blue... Intensiivisestä Euroopan keikkailustaan huolimatta Suomeen Keith Dunn on löytänyt tiensä aikaisemmin vain muutamaan otteeseen. Merivoimissa palvelleelta isältään blueskitaran ja -huuliharpun ensiopit saanut nuorukainen suuntasi Kalifornian Arcataan, Humboldtin yliopistoon hammaslääketiedettä opiskelemaan vuonna 1983, mutta vapaailtoina hänet löysi useimmiten sikäläisistä ”avoimen mikrofonin” klubi-illoista. & T-Bonesin säestyksellä Helsinki Blues Festival -tapahtumassa VR:n vanhoilla makasiineilla. Stompinissa on siten luvassa myös eräänlaista yhteenpaluun henkeä Honey B. 1994 jatkoi samoilla linjoilla, mutta todellisen sukseen jäädessä yhä vain haaveeksi ei uusia levytyksiä, paria kokoelmaja soundtrack-raitaa lukuun ottamatta enää syntynyt miltei kymmeneen vuoteen. Lisätietoja: artistecard.com/keithdunnband www.facebook.com/keithdunnband Lisätietoja: earlthomasmusic.com www.facebook.com/earlthomasmusic © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i Earl Thomas yhtyeineen Hampurissa lokakuussa 2016 Earl Thomas EARL THOMAS – BLUE... lokakuuta) sekä Vaasan Halloween Bluesia syksyllä 2012. Lisäksi Dunn-äänitetuotantoa on saatavilla omakustanteisella best of -julkaisulla ”Collection” (Sunshade, 2009). Myöhemmin kappaletta on versioinut mm. Vuodesta 2008 lähtien Thomas on myös keikkaillut tärkeän esikuvansa, edesmenneen Ike Turnerin viimeiseksi jääneen Kings of Rhythm -kiertuekokoonpanon kanssa. Thomasin kakkosalbumi ”Extra Soul” (Bizarre/Planet) v. Eräs kaksikon hengentuotteista oli I Sing The Blues, joka kelpasi myös Thomasin esikoisalbumin nimiraidaksi. Lähimpänä Suomea Thomas on käynyt tähän mennessä viime kesänä esiintyessään Viron Haapsalun Augustibluustapahtumassa. juuri ennen Keith Dunn Bandin esiintymisvuoroa. Tästä eteenpäin Thomasin julk aisut ovat jälleen olleet valtaosin omakustanteisia. fonisti Jim Spake) säestyksellä sekä David Lessin ja The Paladins -basisti Thomas Yearsleyn tuotannossa viimeistelty ”Soul’d!” (Memphis Int., 2003) oli yhtäaikaisesti sekä näyttävä aikahyppy Atlanticin historiallisten Muscle Shoals -sessioiden tunnelmiin että myös Thomasin itsensä juhlaa niin laulajana kuin lauluntekijänäkin. 22-vuotiaana hänen elämänsä oli jo dramaattisesti katkolla vakavalta näyttäneen putoamisonnettomuuden johdosta. Vuosien aikana napakasti yhteen hitsautunut, kahdesta kitaristista (Renaud Lesire ja Bart Mulders) sekä rumpalista (Thomas Pultyn) rakentuva soittajisto onkin omiaan muuttamaan idyllisen Dubrovnik-klubin transsinomaiseen blueshuumaan yleisönsä vietteleväksi Syvän Etelän jukejointiksi. Aika näyttää, milloin tämä kiistatta valovoimainen ja omaehtoistaan musiikkia tekevä artisti onnistuu kampeamaan niskan päälle häntä heti ensilevystä lähtien voimakkaasti leimanneen ”retromaineen” alta. Family -trion käynnistäessä Dubrovnikin klubi-illan 31.3. Sooloartistina hän on tähdittänyt Jyväskylän Blues Live! -tapahtumaa syksyllä 2002 (esiintyen samalla visiitillä myös livenä Yleisradion silloisen Radiomafian ”Roots-illassa” 7. Kiertueillaan Keith Dunn suosii kahta eri kokoonpanoa, belgialaista 3-henkistä ”The International Blues Bandia” sekä kitaristi Lars Vegasin ja kontrabasisti Klaas Wendlingin muodostamaa saksalaisduoa The Love Gloves, jonka kanssa hän on myös julkaissut albumin ”Delta Roll” (Juke Joint Records) vuonna 2006. Tennesseen Pikevillessä vuonna 1960 syntynyt, joskin tätä nykyä enimmäkseen Kalifornian auringossa viihtyvä Earl Thomas Bridgeman on rakentanut soulja bluesimagoaan vakuuttavin ottein 80-luvun alusta lähtien
Siinähän se sudenkuoppa juuri onkin. Erityisesti bändien rumpalit, Tero Mikkonen (SST) ja Jupe Litmanen (Slide Brothers) ovat olleet innoissaan kaksilla rummuilla soittamisesta. Muistutettakoon, että tässä tapauksessa sana ”kulttuuritalo” ei tarkoita Helsingin Kulttuuritaloa, vaan eri paikkakuntien kulttuuritarkoituksiin pyhitettyä konserttipaikkaa. Honey Aaltonen. Leppänen kun oli ollut Slide Brothersin monivuotinen jäsen ja vierailee vielä bändin tuoreimmalla, jo kolmannella pitkäsoitolla ”The Road”. Tilaisuutta kuulla taidokasta slide-kitaran soittoa ja muutenkin mielenkiintoista musiikkia ei kannata päästää ohi. Ettei vain olisi ollut juryn laiskuutta, kun aloituskappaleeseen päätyivät – mahtoivatko muita kuunnellakaan. Levy kun on pullollaan yhtä hyviä sävellyksiä. Väittäisin, että yleisö tulee saamaan enemmän kuin lippunsa hinnalla ansaitsisivat! Oheisesta mainoskuvasta ilmenevät vielä konserttien paikat ja päivämäärät, jotta voitte suunnitella kevään ohjelmaanne (ks. SST oli kutsuvieraana St. myös www.facebook.com/slidin2017). Kettunen muisteli, että idea olisi saattanut tulla heidänkin puoleltaan. Viimeksi kirjoitin heidän Amerikanmatkastaan. Southpaw Steel’n’Twang kun on esiintynyt siellä kuukausittain – tosin epäkiitollisina viikonpäivinä. Eipä ihme, sillä suurin osa stilikkamestareista oli vanhan polven perinteisiä western swingin taitureita. kotikenttäetu. Suureksi pettymyksekseni Lena & The Slide Brothersin keulakuva, basisti ja laulaja Lena Lindroos ei päässyt paikalle, mutta irtosihan sitä tietoa näiltä vähemmän kauniin sukupuolen edustajiltakin. Mihinkään ei ehdi perehtyä sen ansaitsemalla tavalla. Mönkkönen jo lämmennyt ajatukselle, että joo joo, toi pitää tehdä. Yhteisten konserttien koostumuksen on suunniteltu pysyvän samana koko kiertueen. Syyllistä ei tuntunut varmuudella löytyvän, joten Leppänen otti taakan harteilleen. Usein sitä kuulee väitettävän, että on se hienoa, kun voi kuunnella kaikki uudet julkaisut työpaikalla. Southpaw Steel’n’ Twang on tullut Blues Newsissä esitellyksi muutamaankin otteeseen. Louisin Steel Guitar Convention -tapahtumassa ja bändin omintakeinen soitanta herätti innostuneen vastaanoton nuoremman yleisön keskuudessa. Vuonna ’16 Lena & The Slide Brothers edusti Suomea European Blues Challengessa ja tänä vuonna oli heidän vuoronsa pokata peräti kaksi palkintoa tuossa ”Suomi-bluesin Emma-gaalassa” eli Finnish Blues Awards -pippaloissa. Samalla matkalla, ikään kuin ohimennen, äänitti bändi St. Aluksi tiedustelin ”syntipukkia” yhteiskiertueen villistä ideasta. Kantaaksemme kortemme kekon, jututimme hieman molempien bändien perustajia, kitarataitureita Matti Kettusta ja Ville ”Lefty Willie” Leppästä. Ja mikäpä siinä on soittaa, kun nykyisin toisena kitaristina toimii pitkän linjan slidetaituri Ykä ”Bottleneck Ike” Putkinen (on muuten miehellä osuva sukunimi). Häpeä myöntää, että levy oli jäänyt itseltäni liian vähälle kuuntelulle. Kysäisin Kettuselta, oliko tarkoituksellista vai sattumaa, että bändi on livennyt entistä enemmän bluesin syövereihin. – Mä vaan ilmoitin jätkille, että tällainen juttu tehdään, eikä teillä ole siihen vastaan väittämistä! Kyllähän seuraavana päivänä oli bändin basisti J.P. Laulusolisti Lena Lindroos on poikkeuksellinen lahjakkuus. Southpaw Steel’n’Twang soittaa ensimmäisen puoliajan. Ne voivat olla korvia repivän rosoisia tai eteerisen kaihoisia, mutta aina yhtä sykähdyttäviä. Vuonna ’15 Finnish Blues Awards palkitsi Leppäsen Micke Björklöfille tekemän Last Train To Memphis’in vuoden blueskappaleena. Blues News 1/2017 51 NO NYT ON PUTKI PÄÄLLÄ! Slidin’ Explosion Tour maalis-toukokuussa Tällä lehdellemme tyypillisellä alatyylisellä otsikolla en toki tarkoita pitkäkestoista alkoholinkulutusta, vaan pientä metalliesinettä, jota kitarankielillä liu’uttamalla saadaan aikaan kiehtovia ääniä. Tauon jälkeen Lena & The Slide Brothers hoitaa oman osuutensa ja lopussa molemmat kokoonpanot yhtyvät yhteiseen musiikilliseen ilotteluun. Hänen laulunsa on sekä herkkää että voimakasta, eikä rankemmissakaan kohdissa kuulosta siltä ”sielukkaalta” pakonomaiselta karjumiselta. Bluesia on vain niin hienoa päästä soittamaan, toteaa Kettunen vaatimattomaan sävyyn. – No sanotaan, että se on sellainen tarkoituksellinen sattuma. Louisissa uusimman levynsä ja kotimatkalla teki jonkun klubikeikan New Yorkissa. Bändi valittiin vuoden yhtyeeksi ja The Road You’re On valittiin vuoden blueskappaleeksi. Nyt tätä herkkua on luvassa vatsan (tarkoitan siis korvien) täydeltä! Kun Southpaw Steel’n’Twang ja Lena & The Slide Brothers tekevät kevään kuluessa yhteisen konserttirupeaman, kannattaa kaikkien liukukitaran ystävien olla tarkkoina. Paikaksi valikoitui Bar Mendocino, joten Leppäsellä oli ns. Kotona olenkin todennut ”The Roadin” yhdeksi viime vuoden parhaista. Oma valintani olisi ehkä ollut hieman The Bandin mieleen tuova Georgia Lee
Illan päätapahtuman tarina polki etiäppäin samalla tavoin kuin edellisinäkin vuosina: ohjelmaa oli sekä alakerrassa että yläkerrassa, ja joka paikkaan myös ehti, sillä päällekkäisyyksiä ei ollut ja bändien puolen tunnin setit pitivät hyvin kutinsa. Burnsiden hiphopja Mississippi hill country -tyylisestä seoksesta, unohtamatta beatboxausta ja etnisiä vivahteita kautta maailman. Miehet – Jantso huuliharppujen, resonaattorikitaran, megafonin ja looperin kera sekä Sampo Laaksonen perkussiopuolta hoitaen – taikoivat paikalle välkähdyksiä niin bluesin alkuhämärän suunnalta kuin R.L. Varoitukset lähestyvästä Balkanin suunnan tienristeyksestä eivät purreet mi© Pa si Ry tk ön en © Sa tu Jä sk e FBA 2017:n juontajat, palkitut ja pääorganisaattorit yhteispotretissa Messukuhinaa. Paikalla piipahtaessani väkeä oli mukavasti pyörimässä ja testailemassa, joten musamessukonsepti näytti olevan hyvä lisä tapahtumaan, jonka perusajatus on muutenkin kotimaisen osaamisen esille tuominen. 52 Blues News 1/2017 FINNISH BLUES AWARDS 2017 Virgin OIl Co., Helsinki 14.1.2017 Maailmassa on monen sortin vakiota. Tällä kertaa samaan viikonloppuun oli ahdettuna bluesia hyvinkin reippaasti, sillä myös Storyvillessä oli bluestapahtuma – ei ehkä aivan ideaalisin juttu, mutta kertonee ainakin genren livemenon elinvoimasta. Tänä vuonna Finnish Blues Awardsin ohjelmaan oli otettu mukaan myös musamessut, jotka ilahduttivat kotimaisesta laatukäsityöstä, soittimista ja vipstaakeista tykkäävien päivää ihan ilmatteeksi – jos mahdollisia ostoksia ei oteta huomioon. Yläkerran lavan korkkasi tyylipuhdas ja aito blues, nimittäin Dr. BLUESIN MONET KASVOT Virgin Oilin yläkerran peilipallon kimmellystä katsellessani pohdin bluesin moninaisia kasvoja, joista FBA-illan yli kymmenen bluesaktin aikanakin näkee vain pienen vilauksen. Yläkerran taukojen aikana oli tarjolla myös ehtaa, pieteetillä ja tyylillä valittua laatumusaa by DJ Butcher Pete, ja koko illan juonsivat tuttuun letkeään tapaansa Lauri Ankerman ja Olavi Rytkönen. Kielten määrällä ei tietenkään ole väliä ja meno oli messevää – löytyyhän Esan omastakin soitinvalikoimasta jos jonkinmoista vekotinta mandoliineista laatikkokitaraan bassokielellä. Hauskaa. Kovastihan tuota yritetään määritellä, bluesia siis. Perinteitä ravisteltiin tosin vähän, sillä basistina toimi kitaristi Esa Kuloniemi vaimonsa Aija Puurtisen entisen basson kera. Helander & Third Ward. Itselleni blues on yhteyttä, tai kaipuuta yhteyteen, sielujen tai ihojen välistä call & responsea, ja punainen, sähköstä rätisevä lanka kaiken välillä. Aurinko nousee joka aamu herättämään bluesmuusikot, ennen vanhaan kaikki oli paremmin (tuo uskomus on kuulemma kirjoitettu geeneihimme), ja joka vuosi tammikuun toisena viikonloppuna saapuu Finnish Blues Awards Helsinkiin. Virgin Oil pursusikin laadukasta musiikkia koko illan pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle, mutta en (tänäkään vuonna) lähde analysoimaan jokaista esiintymistä, sillä siihen kuluisi monen monta sivua. Ankermanilla oli myös toinen rooli heti illan aluksi alakerrassa, jonne liukui kitaraa liu’uttelemaan Lauri ”Arno” Ankerman Duo -keikalle jouhikkoa ja harmonikkaa jouhevasti soittaneen Satu Lankisen kanssa. Keikka alkoi suhteellisen perinteikkäästi, mutta meno nousi kattoon siinä kohtaa kun Jantso kohteliaana miehenä varoitti mahdollisia blues-puristeja muutamaankin otteeseen seuraavaksi soitettavasta bulgarialaisesta bluesista. Tuon vuoksi on äärimmäisen kiehtovaa tutustua FBA:n kaltaisissa tapahtumissa moneen erilaiseen settiin ja koittaa oppia myös ymmärtämään niitä muita näkemyksiä. Joku toinen taas saattaisi paheksua tuommoista kerettiläistä hippihaahuilumääritelmää. Esiintyjien monimuotoisuuteen oli kiinnitetty tänäkin vuonna hyvin huomiota, ja yläkerrassa tuli koettua illan aikana jos jonkinmoista bluesia ja bluesrokkia, illan päättyessä FBA Allstars -esiintymiseen pitkän vierailijakavalkadin kera. Näytteilleasettajat olivat: Bluetone Amps, Erikoistuote Syvänen, Hehku Customs, Mad Professor Amplification, Monster Pineland Amplifiers, RiffMeister, Versoul, Vuorensaku sekä Lottonen Guitars, lisäksi vielä Keltainen Jäänsärkijä levytarjontansa kera. PERINTEITÄ JA RADIKAALEJA Alakerran menoa sävytti alusta saakka sooloaktien ja duojen omalaatuinen ja vaihteleva taika rämeineen, slaideineen, resonaattoreineen cajonin, stompin ja ulvahdusten saattelemana. Itse koin siellä myös illan suurimman säväyksen Jantso Jokelin Duon esiintymisen myötä
Helander & Third Ward, Olli O. & Mighty Shitty, Slim Butler, Ben Granfelt Band, Tomi Leino Trio + FBA Allstars, vierailijoina mm. Uutena kategoriana tänä vuonna oli vuoden bluestapahtuma, ja sen sai Järvenpään Puistoblues. Myyty!” Ainut vika tuossa villissä, myös Jantson itsensä pökertymisen partaalle ajaneessa setissä oli se, että se loppui aivan liian pian. Vuoden tulokas oli Emilia Sisco, vuoden artisti/bändi oli Lena & The Slide Brothers ja vuoden kappaleen palkinto meni sekin Lena & The Slide Brothersille kappaleella The Road You’re On. Vuoden 2017 elämäntyöhuomionosoituksen sai Pepe Ahlqvist, joka oli itse toisaalla keikalla ja palkinnon otti hänen puolestaan vastaan viime vuonna samassa kategoriassa palkittu Esa Kuloniemi, jolle ojennettiin samalla myös oma fyysinen pysti, joka viime vuonna jäi puuttumaan tiedonkulkupätkimisten vuoksi. Blues News 1/2017 53 nuun, vaan niillä oli suorastaan päinvastainen, vastustamattomasti lähemmäs imevä vaikutus, selvä Jokelinin pillipiipari siis. Minä koin nuo sanat näin: ”Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Tilaisuuden leppoisuus ja lämpö miellyttivät tänäkin vuonna. Erja Lyytinen, Micke Björklöf, Emilia Sisco, Helge Tallqvist, Ina Forsman, Lena & The Slide Brothers Alakerran esiintyjät: Lauri ”Arno” Ankerman Duo, Jantso Jokelin Duo, Ismo Haavisto One Man Band, Frim-Fram Duo, Black River Bluesman & Bad Mood Hudson Palkitut: Elämäntyö: Pepe Ahlqvist, vuoden tulokas: Emilia Sisco, vuoden artisti/yhtye: Lena & The Slide Brothers, vuoden kappale: Lena & The Slide Brothers – The Road You’re On, vuoden tapahtuma: Puistoblues Ilkka Helander & Third Ward Jantso Jokelin Duo. FBA 2017 -PALKINTOJENJAKO Yläkerrassa suoritettiin loppuillasta tietenkin se kaikkien odottama huipennus, eli palkintojenjako. Satu Jäske © Pa si Ry tk ön en © Sa tu Jä sk e FINNISH BLUES AWARDS 2017 Yläkerran esiintyjät: Dr
keskellä). Suomeen emme kuitenkaan ole toistaiseksi lähteneet. 50-luvun tyyliin sisustettu trendipaikka tarjoaa live-musaa lähes jokaisena iltana. – Teimme syksyn aikana kiertueen, joka vei meidät Tanskaan, Liettuaan, Sveitsiin ja Puolaan. Työkaluaan kovalla kädellä käsitellyt Bukovskis patsastelee valokeilassa show-miehen elkein – ehkä vähän turhinkin maneerein. – Moonshine on klubina ok, mutta se ei ole paikkana meidän musallemme ihan optimaalinen. Pari vuotta sitten yllättäen ovensa sulkeneessa maineikkaassa mestassa esiintyi sen historian varrella useita kansainvälisiä tähtiä. Bite’s Blues Clubin sulkeminen jätti Riian bluesnälkäisille ison aukon. Soolonsa tuuttasivat ilmoille myös pitkään bändiä palvelleet tenorisaksofonisti Artis Locmelis ja trumpetisti Viesturs Ghapmanis (molemmat kuvassa oik. Bändin palikat ovat kuitenkin paikoillaan ja perusasiat tiukasti kasassa. Sen takana olivat latvialaisten lisäksi mm. Mutta parempi näinkin. Vesa-Pekka Järvelä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä. Marras-joulukuussa 2016 yhtye nousi Kalku Iela 14:ssa sijaitsevan klubin estradille kahdesti. Myös boogien salat svengijengi taitaa mainiosti, mutta koskettavimmillaan kvartetti on hitaampien biisien osastolla. Toivottavasti pääsemme kuitenkin myös sinne lähitulevaisuudessa. Moonshinen lisäksi olemme toisinaan heittäneet keikkaa myös Terbatas ielalla sijaitsevalla Blues 54 Jazz -klubilla. Käsittääkseni bluesilla on Suomessa nykyisin vahva jalansija, sanoo Marcis Kalnins. Yhdistyksen tavoitteena on kielimuurien murtaminen ja yhteistyön tiivistäminen Baltian alueella toimivien bluesfestareiden ja konsertteja järjestävien välillä. Do You Miss Me’n, Bad Habits’in ja World Is Turning’in tapaiset vauhtipalat LBB hoiteli improvisaatioonkin taipuvien puhaltajien ryydittämänä vakuuttavasti. Latvian pääkaupungissa Riiassa bluesdiggarit vaelsivat vuosien mittaan Dzirnavu Iela -kadulla sijainneeseen Bite’s Blues Clubiin. Bukovskisin rinnalla kakkoskitaraa soittava Jonathan Racenajs sai heti kättelyssä tilaa tuoreella Impossible Man -biisillä. Nyt sitä korvaa aivan Vanhankaupungin ytimeen avattu Moonshine-klubi. Vuodesta 2011 LBB:n riveissä bassotellut Kalnins harmittelee Riian tunnelmallisen Bite’s Bluesin Clubin sulkeutumista. puolalaiset, virolaiset ja liettualaiset muusikot ja blues-promoottorit. Ventspils Big Bandin kanssakin esiintyneellä Latvian Blues Bandillä on iso ruutu Baltian blues-genressä. Kellon hiipiessä kohti puoltayötä Moonshinen punaisten verhojen takaa lavalle hivuttautui kuusihenkinen kokoonpano. Ohjat pysyivät silti alusta loppuun bändin nokkamiehen Buxin hyppysissä. Sinisävelet soivat monilla klubeilla muun muassa Baltian maissa. Viime vuoden toukokuussa luotiin perustaa myös Baltic Blues Brotherhood -yhdistykselle. Meno on siellä villiä, kertoo Kalnins. Viime aikoina yhtyettä on kuultu myös Latvian rajojen ulkopuolella. Tiiviiseen tahtiin klubilla soitti Latvian ykköspumppu, kitaristi-laulaja Janis ”Bux” Bukovkisin (kuvassa oik. Myös LBB on löytänyt Moonshinesta uuden kodin. Piipahdimme myös eksoottisessa Uzbekistanissa. Bukovskisin kynästä syntyneistä slovareista Moonshinen illassa korvaan tarttuivat erityisesti uutuuskiekon nimibiisi Music Of My Heart, raa’an sliden siivittämä Quit You ja haikea She’s The One. alhaalla) Kompin pitivät tiukasti linjassa jämäkästi pyttyjään takonut Rolands ”Rolx” Saulietis ja notkeasti nelikielistään näppäillyt Marvis Kalnins (kuvassa oik. ylhäällä) johtama Latvian Blues Band. 54 Blues News 1/2017 LATVIAN BLUES BAND Latvialaisen bluesin lipunkantaja otti homman haltuun Riian Moonshine-klubilla 26.11.2016 Bluesilla on nostetta myös Suomen lähialueilla. Upeasti kvartetti selviytyi myös uuden pitkäsoiton päättävistä Prayerja Learning To Live -raidoista
Tosin eihän kappaletta tai versiota välttämättä tunneta esimerkiksi niillä suomalaisilla rockfestareilla... Keikkoja on Tennesseessä viitenä päivänä. Setin jälkeen kuulin jonkun määrittelevän Simon stailin vuosiin 1968–1972; rajaus on mielestäni tismalleen oikea. Pitkän linjan kaksikko taikoi keskiyölle venyneen session biisilistalle tuttua perustavaraa. – Olemme poikenneet Kujakollissa aiemminkin. Arto Pajukallio ”Tämä on 212. Simon kiinnitys Puistobluesin päätösesiintyjäksi alkoi viritellä odotuksia. Jatkuvan keikkailun myötä soitannollinen seikkailuhenki asettuu moniin tutuiksi ja totutuiksi muovautuviin uomiin, jotka alkavat kuulostaa sävelletymmiltä kuin mitä ovatkaan. Sinä monelle tuttuna biisinä yhtye toisinsi nytkin Joe Cockerin Woodstockissa popularisoiman uussovituksen Beatles-palasta With A Little Help From My Friends. Mutta vanhentuneeksihan ei sitä sovi sanoa, vaan ajattomaksi, tavalla, josta moni löytää myös stonerpsykedelian savua tai progemaistakin rytmistä ja rakenteellista askartelua. Perustajajäsen, rumpali Adam Abrashoff ja trioon myöhemmin tullut basisti Elad Shapiro soittavat ”paljon ja aivan koko ajan”, poikamaisen viehättävällä estetiikalla, joka ajoi itseään ymmärrettävään paitsioon siinä vaiheessa kun joka kylällä oli oma suhteellisuudentajun ja arvostelukyvyn puutteesta kärsinyt pikku-Creaminsa. Vanhakantaisessa bluesrockissa näyttäytyy vahvana jammailun ja kollektiivisen improvisaationkin kimppakemia. Monennäköisissä mestoissa sitä on vuosien varrella tullut soitettua. Koko historiansa ajan ahkerasti keikkailleen Simon rutinoitunut soittokunto välittyi TavasAHLQVIST-KANNAS DUO ...kuumensi Kujakollin 7.1.2017 Tampereen Pispalassa kehrää seitsemättä vuotta pieni mutta eläväinen Pub Kujakolli. Tavastialle kertyi lopulta hyvin yleisöä, ja bändiä pyritään tuomaan Suomeen taas ensi kesänä – varmaankin festivaaleille, jonne se periaatteessa sopiikin, sikäli kuin suomalaiset rockfestarit eivät suhtautuisi niin varautuneesti ajatukseen retrosta juurimusasta. Tammikuun lopulla Pepe matkasi yhdessä poikansa Joel Ahlqvistin kanssa ison veden taakse Memphisiin, kisaamaan Finnish Blues Societyn edustajina 33. Kun bluesin konkarikaksikko siirtyi soittopuuhiin, pubi pullisteli jo musadiggareista. Tammikuussa Pispalassa pyörähti muun muassa Slim Butler & The Slim Cuts. International Blues Challengen soolo/duo -sarjan kuninkuudesta. Vesa-Pekka Järvelä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä © Ja ri Fl in ck. Vuotta aikaisemmin taisi harva täkäläinen edes tietää koko amerikkalaistrioa. Kannaksen otteissa oli verevyyttä ja kokonaisuuden kruunasi Ahlqvistin pureva blueskitarointi. Lauantaina 7. Ahlqvist ja Kannas tarjoilivat innokkaille kuulijoille kahden setin tiukan paketin. Duo-keikkojen, bändiviritelmien ja big band -esiintymisten lisäksi 60 vuotta heinäkuussa 2016 täyttäneen bluesveteraanin keikkakalenterissa on tasaiseen tahtiin myös soolokeikkoja. He saivat iltamista juuri sitä mitä odottivatkin. Tuntuu siltä, että Pepe pääsee vuosi vuodelta paremmin kiinni kuusikielisen ytimeen. Tunnelma oli myös tammikuisena lauantaina katossa. Kujakolliin valui sinisten sävelten ystäviä jo hyvissä ajoin. keikkamme tänä vuonna”, totesi kitaristilaulaja JD Simo Tavastian lavalla. Mielenkiinnolla odotan Memphisin sessiotakin, sanoi Pispalassa keikalleen valmistautunut Ahlqvist. Intiimissä lähiökuppilassa piipahtaa tasaiseen tahtiin mielenkiintoisia artistivieraita. Kattaus oli sitä itseään. Komeasti kajahtivat muun muassa Jimmy Reedin bravuuri Bright Lights Big City ja Elmore Jamesin kynästä vuonna 1960 syntynyt The Sky Is Crying -klassikko. tammikuuta Kujakollin ”estradille” kiipesivät laulaja-kitaristi-harpisti Pepe Ahlqvist ja kosketinsoittaja Lauri Kannas. Tiukalla tiimityöllä syntyi ihailtavan pelkistettyä musiikkia. Vaikka voimallisesti soittava ja esiintyvä JD Simo nousee esiin troikan itsestäänselvänä nokkahahmona, nojaa orkka korostettuun bändihenkeen. – Meidän sarjassamme esiintyjiä on yli sata. Ja mikäs siinä, Kollissa on aina hyvä fiilis ja tupa täynnä, Ahlqvist totesi ennen Pispalan pubikeikkaa. Taitaa olla jo neljäs kerta, kun heitämme keikan täällä heti loppiaisen jälkeen. Duon soitossa oli rentoutta ja hillittyä tyylikkyyttä. Ahlqvist keikkailee tänäänkin monenlaisten kokoonpanojen kanssa. Heitä tulee Memphisiin ympäri maailmaa. Jos olisin yhtyeen manageri, ymmärtäisin hyvin, jos ja kun kollegapromoottorit tilaisivat lisää moista hittikierrätystä kansansuosiota kasvattamaan. Blues News 1/2017 55 SIMO TAVASTIALLA Tavastia-klubi, Helsinki 8.12.2016 tialla yhtä lailla kuin Järvenpäässä. Heinäkuinen esitys oli väkevä osoitus ryhmän energiasta ja ilmaisuvoimasta, semminkin kun joukkue joutui kitaroita lukuun ottamatta soittamaan lainalaitteistolla oman arsenaalin tultua varastetuksi Italiassa. Joulukuinen esitys jäi ryhmälle myös vuoden viimeiseksi
Keith Richards ja Ronnie Wood ovat tunnettuja ja taitonsa säilyttäneitä kitaravelhoja, ja erityisen tunnustuksen ansaitsee äänitteiden vankka rytmitys. Discogs-nettimyynnissä kyseistä vinyyli-LP:tä kaupataan reilun 300 euron hintaan, mutta sen väärtiksi en ole albumia sentään arvottanut. Vesa Walamies THE JOEY GILMORE BAND Respect The Blues (Mosher St. Unelmatiimissä kitaraa soittaa paras mahdollinen West Coast -osaaja Junior Watson. Kaikilla on CV:ssä pitkä lista keikkoja ja levytyksiä joilla ovat olleet mukana. Ja tällainen kiekko jos mikä on omiaan johdattamaan lukuisia uusia kuuntelijoita blues-musiikin ihmeelliseen maailmaan. Nämä vain parina esimerkkinä kauttaaltaan korkeatasoiselta albumilta. Vauhdikas kappale alkaa kromaattisella ja jatkuu Watsonin tyylikkäällä kitaroinnilla. Levyllä on 11 kappaletta, joista 6 on Mitchin omia sävellyksiä. Muut esitykset on poimittu Magic Samin, Lightnin’ Slimin, Jimmy Reedin, Otis Rushin sekä Eddie ja Little Johnny Taylorin ohjelmistoista. Hyllystäni löytyy seitsemän miehen pitkäsoittoa, mutta vuoden 1978 ensialbumi ”Get All You Want” hiertää yhä puutteena ”wants”-listallani. Elossa olevista tyylisuunnan harpisteista Mitch Kashmar on valovoimaisimpia. Breakin’ Up Somebody’s Home on tyttökuoroineen ja torvitaustoineen hieno veto, samaten moneen kertaan kaluttu Don Covayn Chain Of Fools toimii yllättävän mainiosti saman tyttökatraan kera. Käsillä on levy, jossa jokainen muusikko täyttää paikkansa enemmän kuin hyvin. Ennen kaikkea Kashmar itse versioi huuliharppua monipuolisesti ja ymmärtää blueslaulamisen perusolemuksen. Cd päättyy Roosevelt Sykesin Night Time Is The Right Time -standardiin, jolla on vierailevana solistina musta neito nimeltään Edlene Hart. Keith Richards on tiettävästi moneen kertaan lausunut, että hänen hautakiveensä tulee kirjoittaa teksti ”He passed it on”, vapaasti suomennettuna ”Hän näytti tien”. Mick Jagger on yhä voimallisessa laulukunnossa ja soittaa nykyisin huuliharppua selvästi paremmin kuin nuoruusaikoinaan. Levyn parhaimmistoa on Billy Boy Arnoldilta lainattu Don’t Stay Out All Night. Mielestäni tämä on vuoden 2016 paras blueslevy. Joey Gilmore on käheähköääninen hieman Little Miltonin mieleen tuova laulaja ja mitä mainioin kitaristi, joka soittaa juuri niin kuin tällaiseen genreen kuuluukin, säästeliäästi mutta puhuttelevasti. Tuotteen liitetekstien mukaan idea blueskoosteen tekemisestä syntyi spontaanisti jonkinlaisessa päiden puhdistamismielessä. Samaan sarjaan ja kotikaupunkiin liittyvä on My Lil’ Stumptown Shack. PLP 1750) Pienenä johdantokuriositeettina, Markku Pyykkönen arvioi Joey Gilmoren vuonna 1995 julkaistun cd:n ”Just Call Me Joey” Blues Newsissa 5/95 – eli yli 20 vuotta sitten – todeten Gilmoren olleen alalla (jo silloin) parikymmentä vuotta. Esitysten ylivoimaisesti johtava tyylisuuntaus on klassinen Chicago-blues, minkä perinteiden mukaisesti eniten etualalla soivat instrumentit ovat huuliharppu ja kitara. 56 Blues News 1/2017 LEVY TUTKAILUT MITCH KASHMAR West Coast Toast (Delta Groove DGPCD174) Länsirannikon bluestyyli ja erityisesti huuliharppusellainen sai lähtölaukauksen 50-luvun lopussa ja merkittäviä vaikuttajia ovat olleet mm. Ehkä jonkinmoisena puutteena voi pitää, ettei omia kappaleita ole lainkaan. Willie Dixonin Too Many Cooks vaihtaa harpun diatoniseen ja muistuttaa, että Mitch on myös erinomainen laulaja. Miehen takana on rytmiryhmänä arvatenkin pitkäaikainen oma yhtye sekä osilla kappaleista jälkiäänitetty torvisektio. Ehkei kysymyksessä ole, kuten eräät ovat todenneet, mikään valkoisen bluesin ehdoton huipputeos, mutta kaltaisilleni sen pyöritteleminen on erinomaisen nautinnollista. -levymerkillä, ja se on aivan yhtä laadukas ja tasapainoinen. Koko kattaus pantiin talteen kolmena päivänä vuoden 2015 loppupuolella, ja sen julkistaminen jätettiin odottamaan seuraavan vuoden joulumarkkinoita. Ei mitään ylilyöntejä eikä toisaalta mikään jätä toivomisen varaa. Viimeksi mainitun vuoden -71 soulblues-hittiä Everybody Knows About My Good Thing lukuun ottamatta kaikkien muiden laulujen taustaversiot on tehty 50ja 60-luvuilla. George Smith, William Clarke ja Rod Piazza. edesmenneet OV Wright ja Little Johnny Taylor sekä julistuksia kuten ”I’m still here to carry on, I’m a soul survivor, I’m the last of my breed” (kappaleella Soul Survivor). Levyn tulkinnallinen taso on yllättävän korkea. Soulblues on siis homman nimi ja viitekehyksinä mm. Niinhän asia on. Tällä viimevuotisella uutuudella tarjoillaan reilut 50 minuuttia tasokasta soulbluesia, jolla painokerroin on hieman enemmän soulin kuin bluesin puolella. Tällä levyllä kantaa ottavia ovat oma sävellys Petroleum Blues ja John Lee Williamsonilta lainattu Alcohol Blues. Jazz-vaikutteet ovat taustalla mutta punainen lanka on länsirannikon blues. Mukaan valituista kappaleista neljä on peräisin Little Walterilta ja kaksi Howlin’ Wolfilta. Nyt sellaista ei ole havaittavissa. Young Girl (Henry Glover) on tyyppiesimerkki Kashmarin ylärekisterihuuliharpputyöskentelystä, kun taas vaihteeksi oma kappale Mood Indica käyttää koko skaalaa. Ihan tulee mieleen vuoden 1964 joulukuu, jolloin Stonesien Howlin’ Wolf -versiointi The Red Rooster oli Englannin myydyin single-levy. Kun nelisen vuotta sitten seurailin Stonesien maailmankiertueen konsertointia televisiosta, suorastaan kauhistuin Charlie Wattsin repivästä rock-rummutuksesta. Se on nimetty Kashmarin nykyisen, Portlandissa Oregonissa olevan asuinalueen mukaan. Pitkän päivätyön tehnyt artisti siis totta tosiaan tämä floridalainen suht harvakseltaan levyttänyt soulblues-kitaristilaulaja. Avauskappale East Of 82nd Street on omia ja yksi neljästä levyn instrumentaaleista. Häneltä on viimeksi ilmestynyt studioalbumi 10 vuotta sitten, joten tämä on odotettu julkaisu. Harri Haka THE ROLLING STONES Blue & Lonesome (Interscope 5714942) Jo on aikoihin eletty. Kun yli 50 vuotta toiminut veteraaniyhtye The Rolling Stones vihdoinkin julkaisee pelkästään blues-covereita sisältävän albumin, se kohoaa pikaisesti monien valtioiden kuten yhtyeen jäsenten kotimaan Britannian yleisen, ei siis minkään bluestilaston, cd-listan kärkeen. Sokerina pohjalla on päätöskappale Canoodlin’, jossa kromaattisen alarekisteri saa kyytiä ja Fred Kaplan tekee Hammondilla mainiota jälkeä. Cd oli aika hilkulla vuoden 2016 Top-20 -listalleni, mutta jäi kuitenkin rimaa hipoen rannalle. Niin ikään tunnettuja alueen mestareita ovat kosketinsoittaja Fred Kaplan, pystybasisti Bill Stuve ja rumpali Marty Dodson. Bluesissa sanoitukset eivät aina saa riittävästi huomiota. Gilmorelta ilmestyi myös toissavuonna 2015 cd samaisella Mosher St. Erityisen merkittävää on levyllä esiintyvien soittajien kokoonpano
”Sky Won’t Fall” on eri tyylisuuntia sekoittava musiikillinen salaatti. Kromaattisen harpun paraatikappale on Balaton Boogie, instrumentaali, jossa taustoittajat todistavat bändin ammattimaisen otteen. Ottamatta mitään pois pääartistilta, levyn hienoin kappale on hyvin rullaava Fat Mama Boogie, jossa Charlie Musselwhite vetää asialliset huuliharppuosuudet. Nelihenkinen kokoonpano on kokonaan uusiutunut, vain nokkamies Fuller jöpöttää yhä liidissä. Stevie Nimmo osoittaa hallitsevansa esillä olevat tyylit hyvin. levy tutkailut. Nimmo Brothers on edelleen olemassa, tosin viime vuosina Alan on touhunnut King King bändinsä kanssa. Levyllään ryhmä sekoitteli persoonallisesti bluesia ja rock and rollia keskenään. Internetin kertoman mukaan tämä Marc on keski-ikäinen laulaja-kitaristi, joka on esiintynyt julkisesti ainakin 30 vuoden ajan. Forestin hoidellessa varsinaisen munnarin soiton. Running On Back To You on syvän sinistä soulbluesia aina upeata molliskaalasooloa myöten. Walk The Thin Line on Lloyd Mainesin pedal steelin sävyttämä hempeä rakkaushenkinen countryballadi. Vuonna 1974 syntynyt muusikko tarttui huuliharppuun 15-vuotiaana esikuvanaan Sonny Boy Williamson II. Rento tunnelma, jota täydentävät harpisti Bill Barrett ja kitaristi Ryan Donohue. Omaakin tuotantoa hänellä näyttää olevan hallussaan jonkin verran. Vesa Walamies RAY FULLER & THE BLUESROCKERS Long Black Train (Azuretone #) Tutustuin ohiolaissyntyiseen Ray Fulleriin jo 90-luvulla. Yksi vierailijoista on Zoltán Nemes, joka soittaa urkuja parilla kappaleella ja loistaa haitaristina Louisiana-rallissa Banging On Your Door. Stevien laulu kuulostaa ajoittain Gary Moorelta. Startti tapahtui jo vuonna 2010 austinilaismuusikoiden kanssa äänitetyllä ”The Wynds Of Life” -kiekolla. Vuosien vieriessä on myös tyyli muuttunut radikaalisti. Sielukas popralli Change tuo esiin Stevien hienon ja puhtaan tenoritulkinnan, ja uskomattoman tyylitajuisen kitaroinnin. Ja niin on jatkossakin, tarjolla on kromaattista ja diatonista, akustisena ja mikitettynä – ja olin tunnistavinani ainakin kolme positiota. Lainakappale Traveling Mood, James Wee Willie Waynen käsialaa vuodelta 1955, on roots-henkinen, melkeinpä folk-musiikiksi luokiteltava esitys. Jotkut heistä kuten vaikkapa ranskalaisen Bo Weavil -yhtyeen jäsenet edustavat erittäin korkeaa taiteellista tasoa, mille likikään kaikki heidän kollegansa eivät tietysti ole yltäneet. ”Sky Won’t Fall’in” avausraita Chains Of Hope ja Still Hungry ovat tanakkaan kitarariffiin pohjautuvaa raskasta bluesrockia. Kiekosta jää mieleen vankka osaaminen ja iloinen tekemisen meininki. Nyt lautasella olevaa levyä edelsi ”Treat”, jota seurasi mittava USA:n kiertue. Levy alkaa kertomuksella Mátyásin käynneistä bluesin keskeisissä paikoissa. Tämän koosteen näytteiden perusteella vaikuttaa siltä, että melkoinen osa hänen repertuaaristaan on peräisin vanhan bluesin aarteistosta. Nuori Fuller jäi monien kaltaistensa tavoin suuren brittiläisen blues-boomin jyräämäksi, jonka jälkeen alkoivat löytyä ne originaali-hemmot, ja sillä tiellä ollaan... Sen enempää laulajana kuin soittajana Marc Lelangue ei ole mikään varsinainen mestarismies. Nykynimellä oleva kokoonpano syntyi kymmenen vuotta myöhemmin ja tuo kultalevy ”How Many More” ilmestyi vuonna 2008. Levyllä on mukana nykytyyliin runsaasti vierailevia tähtiä, muun muassa Charlie Musselwhite, Bob Margolin ja Kid Andersen. Enkä panisi ollenkaan pahakseni, jos tällainen kolmikko joskus esittäytyisi esimerkiksi Jyväskylän Blues Live! -tapahtumassa, mutta mitenkään suureen vaivannäköön en heidän seurailemistaan varten olisi valmis ryhtymään. Pertti Nurmi MÁTYÁS PRIBOJSZKI BAND My Stories (PMCD008, omakustanne) Unkarilainen bluesharpisti Mátyás Pribojszki on julkaissut urallaan 11 albumia, joista yksi on saavuttanut kotimaassa kultalevystatuksen. Niitä molempia voi suositella hankittavaksi, jos kohdalle sattuvat. Blues News 1/2017 57 tuotos kuin tämä hänen tuoreimpansa. Onneksi hänen trioonsa kuitenkin kuuluu basistin ohella myös salaperäistä nimimerkkiä Lazy Horse käyttävä pystyvä multi-instrumentalisti, jonka slide-kitaran, mandoliinin ja huuliharpun soittelut antavat näille tulkinnoille melkoisesti myönteistä lisäväritystä. Pirteän soulahtava Lovin’ Might Do Us Good on selkeää hittiainesta. Harri Haka STEVIE NIMMO Sky Won’t Fall (Manhaton HATMAN 2041) Stevie Nimmo on kahden vuosikymmenen ajan totuttu näkemään veljensä Alanin kanssa Nimmo Brothersin toisena keulahahmona. Nyt kuultavia esikuvia ovat kahden esityksen voimin Tampa Red ja Sonny Terry & Brownie McGhee sekä yhden kappaleen muodossa Leroy Carr ja Barbecue Bob. TT Tarkiainen MARC LELANGUE TRIO Lost In The Blues (Naked NP024) Alkujaan amerikkalainen blues-musiikki tuli tunnetusti tutuksi Euroopassa etenkin 60-luvun aikana. Roll The Dice Again liikkuu samoilla linjoilla, tällä kertaa solisti onnistuu kuulostamaan Paul Rodgersilta. Levyn päättävä Love You More Tonight on akustinen, dobrolla maustettu rakkausballadi. Rockabillya lähentelee Full Time Baby, jossa Mátyás laulaa harppumikin kautta Andy J. BN #170). Isältään perityn opin mukaisesti pojat alkoivat tehdä musiikkia ja pyörittää bändiä varsin nuorina. Jos vertailee muinaista huippulevyä ja nyt tätä uutta kiekkoa, on pakko sanoa, että aika on tehnyt miehille tepposet. Velipoika Stevie ei ole jäänyt laakereillaan lepäämään vaan on lähtenyt rakentamaan soolouraa. Nyt melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin sauhutaan nettisivuilla, kuinka kova juttu Ray Fuller on ja keiden kaikkien kanssa on stagea jaettu. ”My Stories” on albumi, jossa Pribojszkin harpputaiturointi ja kohtuuhyvä laulu yhdistettynä tiukkaan bändiin ja hyvin valittuihin vierailijoihin ansaitsee lähes täydet pisteet. Päällekkäisäänityksillä leikkivä I’ll Pray For You on Stevie Nimmon viisikielisen basson ja hienon tuplakitaroinnin siivittämä henkevän tanakka balladi. Ensimmäinen bändi Blues Fools perustettiin 1994 ja tällä kokoonpanolla kierrettiin Eurooppaa menestyksellisesti ja siinä sivussa julkaistiin neljä levyä. Päätöskappale Blues For My Daddy on yli 10-minuuttinen kaunis hidas blues, joka on omistettu edesmenneelle isälle. Tuolloin sain kuultavakseni Bluesrockers-kokoonpanon loisteliaan debyyttialbumin ”Pearlene” (ks. Sen seurauksena vanhalla mantereella on vuosien mittaan musisoinut tavaton määrä valkoisia sinisävelisiä laulajia ja soittajia. Erittäin osaava ryhmä, joka kestää kansainvälisen vertailun. Kappaleista 11 on omia sävellyksiä lisättynä yhdellä lainatulla. My Story on omaelämänkerrallinen kappale, joka kertoo menneestä ja nykyisyydestä sekä suhteesta musiikkiin. Memphis Soul on mukavasti svengaava kappale, jossa huuliharppu on keskeisessä roolissa. Nykykokoonpano on kvartetti, jossa taustoittavat Ferenc Szász (kitara), Dániel Molnár (rummut) ja Laszló Csizmadia (basso). Eräs noista bluesillisilta taidoiltaan ja näkemyksiltään hieman vaatimattomamman sektorin jäsenistä on belgialainen Marc Lelangue. Miehekkäästi tulkittu hidas molliblues Gambler’s Roll (Johnny Neal/Warren Haynes) on sävytetty sopivan karhealla lauluäänellä
Bändin muodostavat laulaja-kitaristi Lanzan lisäksi basisti Sandy Joren sekä rumpali Win. Akustisesti toteutettu Leavings on koko kiekon bluesein esitys ja komea biisi. Jako omien ja lainojen välillä on 7/6 ja hyvin on kaksikko asialla, mitä tulee uuden perinnebluesin luomiseen. Gospel-mainen nimikappale Dead Man’s Hat on oiva esimerkki korvia hivelevistä lauluharmonioista. Samoin Bumble Bee Slimin teos I’ll Try To Forget haastaa boogie woogien kielellä kokemaan kierrosten lukumäärää. Levyn päättävä My Only Friend on hidas viipyilevä balladi, jossa, kuten muissakin kappaleissa, kitaristit esittelevät taitojaan estoitta. Klassikkoriffiä kierrättävä Burn Me Up, vauhtipallero Hip Shakin’ Mama ja pomppukompitettu boogie Pipeline Blues ovat setin parhaimmistoa. Turnerin Black Ace on hidas blues sekin ja sävyltään tumma. Yhtye on saanut aikaan kaksi tasokasta albumia, tämän oloista musiikkia kutsuttiin ennen folk-musiikiksi. Thomas Dorseyltä blokattu Some Old Rainy Day on puolestaan hidasta bluesia muhkeimmillaan. Howard Biggsin I’m Gonna Rock Some More istutetaan boogie woogien muottiin ja leivotaan keinuvaksi veivaukseksi. Parhaimmillaan yhtye vetää hieman George Thorogoodin mieleen tuomaa runttua, jota maustetaan slide-kitaroinnilla runsaasti. Vaan ”Darkest Night” -albumi on toista maata. Soitto on sympaattista ja tiukan näkemyksellistä. Esimerkistä käyköön vaikka rytmikäs Good Loving, taikka sitten hillittömästi veivaava I Can’t Sleep. Ei tiukkaa pikkaustakaan tai sliden lipsutusta ole unohdettu, kuten kappaleessa Don’t Bring Me Down tai levyn aloituksessa, A Sailor’s Blues. Yhtyeen debyyttilevyn ”Dead Man’s Hat” kaikki kappaleet ovat omasta pajasta; joko yksin tai soittokaverin kanssa väsättyjä. Esitykset ovat erittäin kuuntelukelpoisia, Jenny on päälaulaja ja yhteislaulu on sävykästä. Soittoporukka on sama kuin esikoispitkäsoitolla. Yhtyeen muodostavat kokeneet muusikot ovat laulaja ja läskibassoa soittava Jenny Trillsbach, taustalaulajat akustisen kitaran taitaja Ben Fischer ja resonaattorikitaristi Ben Gallon. Jenny laulaa vakuuttavasti, hänen läskibassonsa antaa menoon makua ja taitavat kitaristit loistavat edelleen. sellaisten nimien kuten James Cottonin ja Floyd Phillips & The Mudflapsin kanssa eli ihan tuoreesta nimestä ei siis voida puhua. Mikke Nöjd MICHAEL VAN MERWYK & BLUESOUL New Shoes (Groove Stew GSRCD 1501) -15 DOZZLER & VAN MERWYK Darkest Night (Groove Stew GSRCD 1401) -14 Kerkiäväinen kaveri tämä saksmanni Michael Van Merwyk. Levyn makoisimmaksi osumaksi punnertaa kuitenkiin pilkullensa Hurriganesin käsimerkkejä seuraileva rockaus Long Back Train. Pohjakosketus saavutetaan kuitenkin New Tattoolla, joka on millimetrimitalla hittilistoille tuotettua ameriikanrokkia. Tämä nyt on niin hyvä levy kuin uusi perinnebluesjulkaisu vain olla voi – ja arvioijan on suorastaan varottava ylisanojen hyökyä. Toiminta on toki ansiokasta, mutta kokonaisuus ei millään ota hahmottuakseen, kun tuntuu, että ryhmällä on päämääriä liiankin kanssa. Ain’t No Usesta olisi ollut todelliseksi kunkkuraidaksi, mutta siivun musertavalla voimalla rytätty päätös karsii isosti pisteitä. Coverin ollessa kyseessä on tärkeää liittää siihen se omakin juttu. Funk-yritelmät Louisiana Woman ja Let’s Get Dirty herättävät jo myötähäpeää. He tulevat Englannin maasta, akselilla Essex ja Suffolk. Nyt se lienee jotain muuta, mutta on hyvää. Vuosien saatossa Bob Lanza on soittanut mm. Koko levy on pistetty purkkiin akustisesti ja studiolivenä. Pikkupumpun kera taltioitu ”New Shoes” ei ole mikään helppo tapaus. Mikke Nöjd JENNY WREN & HER BORROWED WINGS Dead Man’s Hat (Creature 0001) A Soup (Creature 0002) Jenny Wren & her Borrowed Wings on aika tuore akustinen kokoonpano; he aloittivat yhdessä vuonna 2013. Aimo Ollikainen BOB LANZA BLUES BAND Time To Let Go (Connor Ray Music) Allekirjoittaneen tämänkertaisen arvostelusatsin positiivisesta yllätyksestä vastaa newjerseyläinen blueskitaristi Bob Lanza. Mukana on hitaita tunnelmapaloja kuten Wooden Nickels ja Some Big Deal. Robert Ward -tyylistä skittasoundia esittelevä Warm on lempeä balladi ja ilman muuta setin parhaimmistoa, samaten mainiosti stomppava nimiraita New Shoes vakuuttaa. Mustan Ässän eli B.K. Jenny Wren on Paul McCartneyn yhden loistavan kappaleen (2005) nimi ja hän taas on hahmo Charles Dickensin romaanissa Our Mutual Friend (ei suomennettu). ”Time To Let Go” on hänen neljäs levynsä. Jos omat teokset olivat vakuuttavia, niin erinomaisen maittavaa jälkeä saadaan aikaiseksi myöskin lainoilla. Näin jäi sokeriksi pohjalle oikea ässäpari: Percy Mayfieldin klassinen Loose Lips keinuttaa ja kujeilee aiheuttaen melkoisen riemastuksen tunteen, kun taas Hound Dog Taylorin It’s Alright, joka on totuttu kokemaan aina vain sähköisempinä versioina, saa nyt akustisesti luettuna aivan uutta vinkkeliä ja tulokulmaa osakseen. Sitäsuntätä-osiolta löytyykin sitten joka sorttia, kuten melko persoonallista rockbluesia (Won’t Get Any Better), funkia (Happy Man), vaikeasti avautuvia folk-henkisiä balladeja (Lullaby ja Desire) sekä varsin erikoinen hitailu (Heal My Wounds). 58 Blues News 1/2017 levy tutkailut Rock-blues on se termi, joka tätä touhua kuvaa parhaiten – ja luvalla sanoen touhu ei todellakaan ole turhan persoonallista. Mainio esitys on myös vahva Ain’t No Bluesman, jolla pusketaan urakalla nurin bluesiin liitettyjä kliseitä. Ryhmän hitaat bluesit nojaavat kaikkein tutuimpiin alan oivalluksiin: Beibi saa tulla takas hetikun on Cold Day In Hell, tai parisuhdeonnea varjostaa se, kun puoliso on Whisky Drinking Woman – ja kun on Evil On Your Mind, niin kahviin sekoitetaan Iodinea ja teehen myrkkyä. Takana on jo luja tukku albumeja, ja kokoonpanojakin miehellä on useampia. Levyllä on 13 omatekoista kappaletta, joihin on sekoitettu juurimusiikin monia puolia; on hippunen svingiä, bluesia ja kantria. Lonely Days kelpaa bluesiksi sekin, näppärän shufflen kietoutuessa poppismaiseen tarttuvuuteen. Sellainen on myös nimibiisi Darkest Night ja tunnelma kasvaa suorastaan gospelmaisen hartaaksi. Yhtyeen toinen levy ”A Soup” jatkaa samaa korkealaatuista akustista linjaa. Tässä laulava kitaristi esittäytyy peräti kahden, ei enää ihan uuden, kiekon voimin. You Got The Bluesista voisi todeta, että Chuck Berry lukeutuu minunkin suosikkeihini. Tekisipä mieleni murjaista jotakin vanhasta konstista ja pussillisesta uusia...Van Merwyk on ottanut rinnalleen pianistin, joka kunnostautuu välillä myöskin huuliharpun taivuttelijana. Omatekoinen A Million Miles ansaitsee maininnan sekin, biisi on koruttoman kaunis balladi. Muilta osin albumi tarjoaa tasavahvaa ja tasatylsää rock-bluesia, jolla ilonaiheet ovat harvassa. Jos valinta pitää suorittaa näiden kahden julkaisun välillä, on se ilman muuta ”Darkest Night”. Boogie woogie -ratkaisuun nojaava Long Cold Winter ei kierroksissa säästele ja kilpasoiton omainen instrumentalointi Sir Wilsons Bounce sekoittelee hilpeästi swingiä ja boogie woogieta keskenään
Lisää potkua muutamaan kappaleeseen antaa The Cranberry Lake Horns. Jo Mark Wennerin tunnistettavan muhevalla harpulla starttaava avausralli Too Old lupaa paljon. Pradon ote soittimeensa on kevyen jazzmainen. Tekstejä kannattaa kuunnella sitä päällimmäistä vitsiä pidemmällekin. Ehkä sen takia, että materiaali on melkein sama kuin ”Soul Gumbo” -levyllä (ks. Muina laulusolisteina ovat David Hudson, jonka Turning Point on tylsänoloinen läpilaulanta ja minulle tuntematon Leon Beal, joka käsittelee vahvasti Bobby Blandin Don’t Cry No Moren. BILLY C. Kappaleeseen on saatu sellainen groove aikaan, että se herättää uneliaimmatkin kuulijat. Yhtä lailla boogiet kuin woogiet rullaavatkin komeasti. Wirtzin omasta tuotannosta, ihmissuhteessa kakkossijaa parempaa sijoitusta ja siinä sivussa pääsyä kakkospesälle vonkaava One Point Five ja seksuaalirooleja tuulettava Daddy Passed Away kulkevat leppoisan countrysti. Onpa hän toiminut painimanagerinakin. Solistivieraat vaihtuvat lähes raidoittain. Levyllä kuullaankin paljon saman henkisiä vierailijoita. Pienimuotoisemman menon vastapainona valtaosa levystä on Nighthawksin kanssa soitettuja bändivetoja. Konstailematon rokki pureutuu aikain saatossa monen muunkin käsittelemään ”liian vanha rokkaamaan” -teemaan. DeLuxe Edition, mikä tarkoittanee sitä, että siihen on pakattu kaksi aiemmin julkaistua levyä, jotka ovat saatavilla myös vinyylipainoksina. Kakkoslevy on siis live-tallenne, jossa on mukana eurooppalainen taustaryhmä. Spider In My Bed on sähköinen Chicago-blues kun taas Steven viheltämällä. Kipakkaotteiseksi kanttoriksi osoittautuneen herran pappeudesta en sen sijaan löytänyt muuta infoa kuin että hänellä on oma kirkko. Ykköslevy on tehty Igor Pradon studiossa Sao Paulossa ja kakkoslevy on konserttiäänite Wienistä. Sävellykset jakautuvat puoliksi omien ja lainojen kesken. Blues News 1/2017 59 levy tutkailut Mott. Muut Walkerin tulkinnat ovat Little Willie Johnin ohjelmistosta (Suffering With The Blues, Home At Last, My Love Is, Heartbreak). Lanzan aikaisempia levyjä en ole kuullut, mutta ainakin tämän perusteella voin suositella, että hänen musiikkiinsa kannattaa tutustua laajemminkin – tai hankkia edes tämä levy kuunteluun. Aarno Alén REV. Lainat Break Up ja Wine Spo-Dee-O-Dee toimivat niin kuin niillä osaavissa käsissä on tapana ollut. Tällä kertaa jäänsärkijänä on Chuck Berry -tyylisesti versioitu Hank Williamsin Mind Your Own Business. Toisaalta niiden voiminhan sitä jaksaa. Siinä Deitra Farr tulkitsee Billy Preston -numeron All That I’ve Got. Kierrätyssävellyksistä Paladinsin tunnetuksi tekemä ja Ronnie Earlin kirjoittama Follow Your Heart sekä levyn päättävä Muddy Watersin Walkin’ Thru The Park erottuvat edukseen. Levykannen tiedot ovat minimaaliset (kappaleluettelo!), mutta kun 7-vuotias tyttärenpoikani Aapo avasi kännykällään digital bookletin sisällön, löytyi sieltä jotain tietoa. Näistä viimeksi mainittu, aromaterapisti-isästä kertova laulu, on kuulemma Wirtzin tuotannon versioiduin – sen kun on levyttänyt myös kappaleen toinen kirjoittaja Fred Koller. Kuten tiedossa on, ei aloituskappaleen voimaa pidä lainkaan vähätellä. Avausuralla Willie Walker tulkitsee hienosti Otis Clayn klassikon Trying To Live My Life Without You. Lopuksi kuullaan huumorimuusikko John R. Brasiliassa äänitetyllä puoliskolla Wressnigin rytmiryhmänä on Igor Prado (kitara), Yuri Prado (rummut) ja Rodrigo Mantovani (basso). Hänen yhtyeensä kun pystyy esiintymään useamman laulajan taustalla. Wirtz on ainakin pianisti, lauluntekijä, laulaja, radiopersoona ja koomikko. Se ei ole niin kiinnostava. Esimerkiksi soolona esitetyt Mama Was A Deadhead ja Daddy Was A Sensitive Man jaksavat yksityiskohdillaan hymyilyttää useammankin kerran. Walker on saanut versioihin mukavasti omaa ilmettä ja mainiona apuna on hienovarainen yhtye, josta varsinkin kitaristi Igor Prado ansaitsee kehuja. Sen pitkähkö nimi alkaa sanoilla ”The First House of Polyester Worship and Horizontal Throbbing Teenage Desire”. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista esitystä ei ole mukaan päässyt. Marko Aho ANDRES ROOTS Winter (Roots Art RAR1603) Andres Rootsin ”Winter” tuo kesäisen tuulahduksen talven keskelle. Eloisasta rumputyöskentelystä vastaavat Andres Mikk ja Raul Terep vuorotellen. Lauluntekijänä Wirtz on nokkela, sopivan härski ja humoristinen. Hyvin Muddy Watersin hengessä versioidun kappaleen harppuosuudet hoitaa Win Mott. Kappalelistauksesta selviää, että materiaali on otsikkonsa mukaisesti soulpainotteista, 6 laulettua ja 7 instrumentaalia. Kolmella raidalla on mukana kontrabassoaan jouhevasti käsittelevä Peter Piik. Ryhmää täydennetään parin kosketinsoittajan sekä kolmen harpistin voimin. Hän on käynyt jopa Baltian maissa ja Venäjällä, mutta ei tietääkseni kertaakaan Suomessa. Omista kappaleista esille nousevat reipas instrumentaali Rushin’ The Blues sekä When The Sun Comes Up. BN #272) – ja osittain siksi, että mukana on vain yksi laulettu kappale. Tuumasin vain, että homma on hallussa. WIRTZ Full Circle – Featuring The Nighthawks (Eller Soul CDELL1609) Rev. Aiemmin lähinnä kitaraa soittanut Wirtz ystävystyi Sunnyland Slimin kanssa seitkytluvun lopulla ja sitä kautta alkoivat pianismin salat aueta. Äkkiseltään gospelilta haiskahtava kappale, jonka alaotsikko ja yleisin säekin on ”God Will Fuck You Up”, sisältää hieman normaalia rotevampaa julistusta. Andresin pitkäaikainen yhteistyökumppani, laulaja-harpisti Steve Lury vierailee kahdella kappaleella. Itse en ole tätä ennen pastoriin törmännyt, mutta hänellä on jo pitkä ura takanaan. Levy on tasapainoinen kokonaisuus, jossa kaikki elementit ovat kohdallaan. Riku Metelinen RAPHAEL WRESSNIG Soul Connection / Captured Live (Pepper Cake PEC2104-2D) Itävaltalainen Hammond B-3 -velho Raphael Wressnig on kierrellyt ahkerasti ympäri Eurooppaa combonsa kanssa. Kun ensimmäisen kerran sokkona kuuntelin levyn läpi, en tunnistanut laulajia. Kaikki levyn kappaleet ovat Andres Rootsin käsialaa. Näillä eväin lopputulos kuulostaa jonkinlaiselta rehvakkaimmillaan olevien Commander Codyn ja Kinky Friedmanin sekoitukselta – ja sehän ei ole lainkaan huono yhtälö. Loppuosan voitte googlettaa, niin mahtuu levyarvioon muutakin. Wirtz saa aiheesta keskivertoa enemmän irti. Keikkojensa välissä hän ehtii myös levytysstudioon. Asko-Romé Altsoo vastaa äänityksistä, miksauksesta ja masteroinnista. Blues ei ole niin vakava ja synkkä asia etteikö sitä voisi esittää positiivisessakin hengessä, ilon pilke silmäkulmassa. Billy C. Seuraavaksi saamme kuulla pari maukasta omaa sävellystä eikä jatkossakaan taso pääse laskemaan, vaan Lanza bändeineen saa pidettyä liekin korkealla levyn loppuun asti. Yökyöpelit istuvatkin mainiosti pastorin seuraan. Mennonite Surf Party ja Rockin’ Up To Gloryland tarjoavat rokkaavampaa rollausta. Nyt käsiteltävä tupla-cd on ns. Instrumentaaliset coverit Your Last Goodbye ja Smokie Part 2 jäävät lähinnä välipaloiksi. Butlerilta lainattu The Hand Of The Almighty. Raphael Wressnig on sikäli ajankohtainen, että hän on yksi vaihtoehdoista Porrettan juhlafestivaaleille heinäkuun lopulla
Kelly teki oikean southern soul blues -kappaleen jo silloin. Richard Townend – laulu, kitara), Winter Blues (feat. Kellyn biisistä You Made Me Love You albumilta ”Chocolate Factory” (2003), vaikka sanat ovat erilaiset. Löytyy ainakin Blues Criticsistä. Hänen Rhythm Tramps -yhtyeensä tunnetaan mainiona keikkabändinä. Levyllä vierailee L.A.:n sessiomuusikoiden kermaa. Aarno Alén WENDELL B The Next 1 (Smoothway Music) St. Toimii kynttilöiden ja ruusujen ohella romanttisen illallisen takuuvarmana päätöksenä. 2008 Senator Jones Help Me Recordsilla. Levy on niin hyvin tehty ja tuotettu, että ei voi muuta kuin hämmästyä. Roots-Terep -duon instrumentaaliosaamista esittelevät vankka bluesrock Tea For Alex ja karibialaisrytmein maustettu Spanish Run. Stevie soitti Bobby Rushin bändissä ja esiintyy myös dvd:llä ”Live From Ground Zero”. Tämä antaa ymmärtää, että Stevie J tähtää kahteen suuntaan; retrolla valkoisten markkinoille ja tanssin ja kertomusten myötä mustien markkinoille. Levytystahti on viime vuosina hiukan laantunut, mutta loppuvuodesta saatiin kuitenkin uutuus markkinoille. Perinteistä akustisempaa bluesilmaisua tuovat esiin Karlova Blues (feat. Anders Lillsunde TERESA JAMES & THE RHYTHM TRAMPS Bonafide (Jesi-Lu 1016) Houstonista kotoisin oleva Teresa James on rikastuttanut länsirannikon musiikkielämää jo pitkään. Kahden kappaleen verran mukana on myös yhdysvaltalainen Louie Digman, hillcountybluesia edustavalla Alligator Bluesilla vokalistina ja New Orleans -balladi -instrumentaalilla pianistina. Howard Fishman – laulu, kitara) ja Ismo Haaviston voimallisesti tulkitsema Morganfield Blues. Levyn on tuottanut yhtyeen basisti Terry Wilson, joka on myös kirjoittanut suurimman osan albumin materiaalista. Another Jody Song on yksi levyn parhaimmista, mutta tästä voi kyllä aavistaa suuria vaikutteita R. Levy on kuunneltava kokonaisuutena ja Wendellin ääni sekä levyn hillitty komppi ja rauhallinen tempo vievät kuulijan korkeimpiin sfääreihin. Rumpuja kolistelee Tony Braunagel, ja kitaran varressa on Billy Watts. Lainamateriaalia on täsmälleen kaksi ja nekin on valittu maulla. Tyypillistä southern soulia löytyy ”juhlitaan ja irrotellaan” -kappaleella That Party Song. Kumpaankin kappaleeseen Lury hönkii vahvat harppusoolot. Hänen ensimmäinen albuminsa ilmestyi v. I Ain't Getting That, joka perustuu biisiin Messing With The Kid, Son Of A Saintified Preacher, joka on standardi Hooker-boogie, Come See Me, jonka kiihtyvässä tempossa voi kuulla Jimmy Reedin kummittelevan ja Cradle Robber, joka on big band -bluesia. Aloituskappale I Like It Like That (se 5 Royales -klassikko) toimii rouheasti ja albumin päättävästä John Hiatt -laulusta en ole kuullut huonoa versiota – ja tämä on yksi parhaista. Louisista kotoisin oleva Wendell Brown tapasi teini-iässä Oliver Sainin, joka sai hänet jättämään gospelmusiikin. Myös tuotannon laatuun aletaan panostaa tässä tyylilajissa, jolla on kyseenalainen maine tuottaa halvalla ja yksinkertaisimmin keinoin. Vallitseva tyyli on vahvasti american bluesrockia, johon Johnin kivasaunkasassa. Onhan heillä paljon muutakin yhteistä kuin punaiset hiukset. Kiinnostavaa on kuitenkin todeta, että R. Stevie liikkuu koko blueskentän poikki, pomppivasta deltabluesista hienostuneeseen moderniin soul bluesiin ilman, että kokonaisuus vaikuttaisi väkinäiseltä tai yritykseksi näyttää mihin pystyy. Siinä dueton toisen osapuolen Gregg Suttonin möreä ääni tekee mukavan vaikutuksen. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt 6-7 albumia. Perinteiseen makuun löytyy esim. Bert Delvert – laulu, mandoliini), Thanks For Bringing Me Down (feat. Teresa Jamesia on usein verrattu Bonnie Raittiin. Omistan joitakin hänen aikaisemmista levyistään, mutta tämä on niistä ylivoimaisesti paras. Kaikki pysyy. Ensimmäisen cdlevyn hän julkaisi 1998, mutta varsinainen ura Wendell B -nimellä alkoi 2005. My God Is Better Than Yours ei ole suinkaan gospelia. Viime huhtikuussa hänen vinyylikokoelmansa ”Roots Music” ylsi Viron albumilistan myydyimmäksi levyksi. Kaunein esitys on hidas bluesballadi Lights Out, joka kertoo miehestä, joka herää keskellä yötä vaimon muutettua pois. Funny Like That on rennon rullaavaa länsirannikon meininkiä, ja You Always Pick Me Up on lähimpänä balladisoulia. Albumin nimikappale puhkuman intron sisältävä Someplace Nice leppoisasti kulkeva shuffle. 60 Blues News 1/2017 levy tutkailut on latinaa ja se voidaan vapaasti kääntää vaikka ”vilpittömässä mielessä”. Noin 2001 hän tapasi Bobby Rushin, joka kehotti siirtymään maalliseen musiikkiin ja niin hän myös teki. Hitaasti mutta varmasti Wendell on edennyt urallaan ja tällä cd:llä, kuvaavaa kyllä nimellä ”The Next 1”, hän on tällä hetkellä Blues Criticsin toplistan kärjessä oltuaan vielä joulukuussa levyn ilmestyessä sijalla 3. Tämä southern soul blues -merkki on nykyään legendaarinen (monesta syystä), mutta Stevie J’n albumi sisälsi myös perinteistä bluesia modernin soulbluesin ohella. On vaikea poimia joukosta erityistä biisiä, mutta yhtään huonoa tai huolimattomasti tehtyä näistä ei löydy. Wendell B ei myöskään koskaan ole levyttänyt uptempo-kappaleita vaan kaikki äänitteet ovat hitaita, enimmäkseen romanttisia bluesballadeja. Anders Lillsunde JOHN LATINI The Blues Just Makes Me Feel Good (Smoking Sleddog 1658-4-SSR) Challenget, awardit ja contestit ovat tätä päivää ja niistä on myös osansa saanut nykyään Michiganin Ypsilanti-nimisessä kaupungissa majaansa pitävä kitaristi, laulaja ja kynämies John Latini. Andres Roots on kautta koko tuotantonsa onnistunut säilyttämään oman linjansa sekä tavaramerkkinsä – positiivisen, iloisen tekemisen meiningin. Näitä kahta vertailemalla saa vastauksen siihen, miksi suuri artisti on suuri, ja hyvä vain hyvä. Sopikoon se myös kokoelman yleisteemaksi. Tämä debyyttialbumi osoittaa hyvin John Latinin taidot niin kitaristina, laulajana kuin lauluntekijänäkin – ja kun levy on tuotettu ja äänitettykin hienosti niin ihan kelpo kokonaisuus kaikkineen. Wendelliä voidaan kutsua modernin bluesin Barry Whiteksi, sillä hänellä on sama syvä baritoniääni. Andresin melodisempia sävellystuotoksia ovat Mikk Tammepõldin vokalisoima, popsävyinen All In The Cards ja pikkunäppärä folkralli Solitaire vierailijoinaan latvialaiset Lorete Medne (laulu) sekä Edgars Galzons (tuuba). Melkoinen saavutus bluesmuusikolta! TT Tarkiainen STEVIE J BLUES Back 2 Blues (Mississippi Delta) Stephen Johnson, siis Stevie J, syntyi pappisperheeseen ja varttui gospelin parissa. Vaikka levyä voi pitää derivatiivisena, on se niin laadukas, että voin täydestä sydämestäni suositella sitä sekä perinteitä kunnioittaville että soul bluesin kannattajille. Myös ”Back 2 Blues” toteuttaa samaa, vaikkakin monimuotoisemmin. Hienovarainen kuoro ja jouset tekevät siitä todella riipaisevan. Mies on kaksinkertainen Detroit Blues Challenge -voittaja vuosilta 2008 ja 2009 sekä saavuttanut useita songwriting honors -palkintoja niin Detroitin kuin myös North Carolinan ja Texasin suunnalla. Latinin ansiot musiikin saralla on huomattu myös suht korkealla tasolla hänen saadessaan Michiganin kuvernööri Jennifer Granholmin luovuttaman kunniakirjan muutama vuosi sitten
Poliisi kiertää ympäristöä ja yrittää selvittää tapahtumia ja ketkä ovat niiden. Kai Leivo VARGAS BLUES BAND FEAT. Pienoisena välipalana tai hengähdystaukona ennen seuraavan Paul Shortino -osuuden alkua saamme kuulla instrumentaalikappaleen Burning Shuffle. Filmissä vain viitataan väkivaltaan ja se kuvataan lähinnä vadelmamehua muistuttavalla litkulla. New Yorkissa syntynyt Schorr on voimakasääninen tulkitsija, tuoden välillä mieleen Tina Turnerin, genren ollessa hyvin kulkevaa bluesrockia Beth Hart-Dana Fuchs -koulukunnan linjoilla kulkien. Soundit ovat kohdallaan ja kappaleiden rakenteessa huomio kohdistuu Schorrin loistavan vokalisoinnin lisäksi etupäässä taitaviin kitaristeihin, joiden työskentelyä ja sooloja on ilo kuunnella. Levy alkaa varsin positiivisesti, sillä aloitusraidalla Welcome To The World on ripaus Hendrixiä yhdistettynä Santanaan. Donald ei soita rumpuja tällä kertaa vaan laulaa mukavan pehmeällä baritonilla, soul bluesia Little Miltonin ja Johnny Taylorin tavoin. Saateteksteissä on mainittu myös Isaac Hayes ja Lou Rawls, joista en itse osaa sanoa ”mitään”. Uutuudelleen Donald Ray on valinnut kappaleita pitkän uransa varrelta – yhtyeiltä ja muusikoilta, joiden kanssa hän on soittanut, kuten Bad Luck (B.B. Bändinä taustalla on ilmeisesti Schorrin oma Engine Room, jota vahvistuksena kitaristien Iines Sibunin ja Oli Brownin lisäksi avustaa John Mayallja Canned Heat -yhteyksistä tunnettu Walter Trout. Armeijasta vapauduttuaan Ray sai kiinnityksen Hustlers Clubin housebändiin ja samalla länsirannikon rikas musiikkimaailma sekä alan muusikot, kuten Lowell Fulsom, Smokey Wilson, Pee Wee Crayton, Percy Mayfield ja Big Joe Turner tulivat hänelle tutuiksi. Yhtyeen disco-funk-kappale Boogie Oogie Oogie hyppäsi suoraan pop-, soulja discolistojen kärkeen yli kahden miljoonan kappaleen myynnillä. Voiko tästä enää paljon petrata. Ellen nyt aivan kauhean väärin onnistunut laskemaan, niin levyjä bändiltä on livesekä kokoelmalevyt mukaan laskettuina ilmestynyt reilusti yli 20 julkaisua. Jari Kolari SARI SCHORR A Force Of Nature (Manhaton HATMAN 2044) Tämä minulle entuudestaan tuntematon laulajatar tuottaa ensilevyllään mieluisan yllätyksen. Sitä seuraavat kolme kappaletta ovat yhtä tarpeettomia kuin nuo muutkin Shortinon vokalisoimat kappaleet. PAUL SHORTINO Hard Time Blues (omakustanne) Jo 90-luvulta lähtien bluespolkuja tallannut Vargas Blues Band on julkaissut uuden levyn. Neljäs ja (kaikeksi onneksi) viimeinen Shotinon laulama kappale Spanish Roads sentään puolustaa paikkansa kunnialla. Loppupuolen Jeff Beck -tyyliset instrumentaalit Space Jam sekä Avenida De Mayo nousevat suosikeikseni. Jari Kolari BLUES FOR LIFE: Do You Believe In Family (DVD/CD-soundtrack) (Music Access MUI-DLX-10163) Olen katsonut tämän blaxploitation-elokuvan kaksi kertaa, enkä vieläkään oikein ymmärrä mistä siinä on kysymys. Sen tulevaisuus tulee näyttämään. King), Bluesifyin’ (Joe Louis Walker), I Ain’t Supertitious (Willie Dixon/Howlin’ Wolf), You’re The One For Me (Lucky Peterson) sekä Ninety Proof ja Big Bear Window (Phillip Walker) Ensimmäisen ammattikeikkansa vetäneen Nat Doven tuotannosta mies valitsi kappaleen She’s Dressing Trashy. Tälle levylle yhtyeeltä napattiin funky-kappale Distant ja samaa nylkytystä ovat miehen kaksi omaakin tekelettä. Freddie King, George Smith, Johnnie Shines ja Big Mama Thornton) yhtyeessä. Epäilemättä yksi vuoden 2016 parhaimmistoon kuuluvista levyistä. Debyytiksi tämä on pelottavan hyvänkuuloinen. Janice-Marie Johnsonin kanssa (ei se sisko Janice-Marie). Muutamalla kappaleella vuorottelevat trumpetti, saksofoni sekä pasuuna antavat oman lisävärinän soitantaan, kuten reippaalla aloitusraidalla Black-Eyed Blues. Kotikaupunki Bryan sai jäädä taakse, kun Merivoimat kutsui poikaansa palvelemaan maataan kahden Vietnamin keikan verran. Riku Metelinen DONALD RAY JOHNSON & GAS BLUES BAND Bluesin’ Around (Mar Vista 190394877279) Nykyään Canadassa, Calgaryn suunnalla vaikuttavan mutta Texasissa jo 40-luvun lopulla syntyneen Donald Ray Johnsonin lapsuus kulki ajalleen tuttuja ratoja, aluksi isosiskonsa Janice Marien perässä erilaisia rytmejä imien sekä perhelaulantaa pyhäisin paikallisen seurakunnan gospelkuorossa harjoittaen. High school -orkesterissa taitoa oli kertynyt jo siihen malliin, että 14-vuotiaana Donald Ray sai ensimmäiset ammattilaiskeikkansa pianisti Nat Doven (mm. Erinäisten käsittämättömien riitojen seurauksena ihmisiä ammutaan. Niiden jälkeen San Diegosta tuli miehen asemapaikka. Lopetuskaksikkona olevat kosketinsoittaja Tim Mitchellin laulamat Hard Time Blues ja Tobacco Road onnistuvat myös hyvin. Se mikä selviää on että levy-yhtiöiden omistajat ovat roistoja ja että he syyllistyvät mitä erilaisimpiin juttuihin. Hauska, tai ainakin yhteensattuma! Donald Ray oli 70-luvun alussa perustamassa A Taste of Honey -yhtyettä yhdessä mm. Miestä levyllä säestää ranskalainen Gas Blues Band, joka pärjää sen verran hyvin, että tämän tyylisestä musiikista pitävät saattavat hyvinkin napata cd:n mukaansa kaupasta. Tällä levyllä seitsemällä raidalla mukana on myös laulaja Paul Shortino. Kahden kitaristin, Latinin sekä Brian Roscoe Whiten mukavaa vuorottelua kuullaan perusbluesia edustavalla Broken Man’illa. Kun kakkosraita King Of The Latin Blues tarjoilee meille samaa herkkua kuin aloitusraita, nousevat odotukset korkealle ja siksi pettymys on suuri, kun Paul Shortino pääsee ääneen. Levy ei ole itselleni ominta kamaa, mutta kiva silti seurata, mihin suuntaan miehen soitannollinen ura jatkaa matkaansa. Kosketinsoittimet hoitaa hallitusti John Baggott. Ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä ei olisi ainakaan haittaa, sillä näin saataisiin mukaan hiukan enempi tartuntapintaa ja sävyjä, toivottavasti ainakin. Seitsemän vanhana tulevan rumpalin uraan lyötiin ensimmäiset iskut, kun naapurissa olleen Allen Military Academyn marssimudinen kitarointi sekä miehekäs laulu sopivat hienosti. Blues For Life on hämäräperäisen omistajan levy-yhtiö, jossa ilmeisesti toimii myös rahanväärennystä. Ikäväksemme siirrymme kolmen kappaleen ajaksi Vargas Blues Bandin aikaisemmilta levyiltä tuttuun tylsään bluesrockosastoon. Blues News 1/2017 61 levy tutkailut Vargas. Pisimmän uran mies kuitenkin teki Phillip Walkerin ja Joe Houstonin seurassa. Donald Ray Johnsonin seitsemän oman levyn tuotannosta ”Donald Ray” sekä tämä kyseinen ”Bluesin’ Around” ovat ne bluesimmat, muiden heiluessa enempi-vähempi soulin ja funkyn välimaastossa. Joka tapauksessa erinomainen hankinta kelle tahansa musiikin ystävälle. Tuottajaksi Schorr on onnistunut saamaan vähintäänkin legendaarisen Mike Vernonin, jonka panos brittibluesin taustahahmona on ollut korvaamatonta. Bändin takaa löytyy espanjalaissyntyinen, argentiinalaiset sukujuuret omaava Javier siikkiyhtyeen harjoitukset alkoivat kiinnostaa poikaa. Päätösnumero I Will Be Haunting You on tyylillä esitettyä vanhakantaista 50-luvun alkupuoliskon bluesia. Bluesrockelementtejä on tällä levyllä mielestäni aivan liikaa, ja koska Javier Vargas on parhaimmillaan sekoittaessaan lattarielementtejä bluesiin, niin sillä tiellä hänen kannattaisi myös pysyä
Siberian Blues Huskies on pysynyt aktiivisena rumpalinsa Kari Haakanan tiukalla asenteella ja ahkeruudella. Jos olette seuranneet klassisia 70-luvun blaxploitation-leffoja, joissa Rudy Ray Moore esiintyy Dolemitena, ne ovat kuin ranskalaisia taide-elokuvia tähän filmiin verrattuna. Harppua hän soittaa ”vain” kolmella ja rumpuja viidellä kappaleella. 62 Blues News 1/2017 levy tutkailut takana. Niin sitä tehtiin 50-luvullakin, vaikka eivät kaikki nostalgiaan hurahtaneet moista myönnäkään. Kappaleet ovat rytmikkäitä ja kivateemaisia, sekoitus Texasia, americanaa, cajunia ja zydecoa rock-bluesin sävyin. Kaikki laulajat kuvataan blueslaulajiksi. Honey Aaltonen SIBERIAN BLUES HUSKIES & ”OKLAHOMA KID” JIMMIE LAWSON Alive In Helsinki (Blues Angels FI BA 216) Vanha kunnon Siberian Blues Huskies jaksaa puurtaa vuosikymmenestä toiseen, vaikka välillä tuntuu siltä, että soittajat vaihtuvat tiheämpään tahtiin kuin sukat. Got My Mojo Working ja Hoochie Coochie Man (Muddy Waters), Every Day I Have The Blues ja Woke Up This Morning (B.B. Hän pääsee kuitenkin selville siitä mitä siellä puuhataan. Hehän saattavat jopa tunnistaa jonkun kappaleista: ”Tää on se makee bluesbiisi, se se... Periksi ei anneta, vaan keikkaa painetaan, vaikka ukkoa katoaisi muihin maisemiin. Kyllähän siinä keikkatunnelma välittyy yleisön huudatuksineen, mutta olisiko hienoinen – tarkoitan kovalla kädellä tehty editointi ollut paikallaan. Mut nyt tiskille...”. Noissa kinkereissä on yleensä varsinaista bluesväkeä häviävän pieni osa. Pelkkä kappaleluettelon vilkaisu saa varmasti monen bluesia pitempään seuranneen korahtelemaan tuskissaan tai haukkomaan henkeään hämmennyksestä. Mutta kun kanteen merkattu Hoochie Coochie Man (8’44”) alkaa noin kuuden minuutin Mannish Boy/I’m A Man -jamilla, niin miksei niitä mainita. Kuuntelunautinto kotioloissa jää kuuntelijan oman mieltymyksen varaan. Onko siitä tosiaan jo 30 vuotta, kun mies kotiutui Suomeen?! Hyvinhän hän näyttää viihtyneen ja keikkoja on riittänyt vaihtelevien kokoonpanojen kanssa. Uusille ”tuleville” faneille kyseessä on ihan hyvä aloitus käydä vaikka enemmänkin läpi McAllisterin pitkää ja monipuolista musiikillista uraa. Levy on varma hankinta miehen faneille. Jonkun Remun tapauksessa tuollainen voisi vielä naurattaa, mutta useimmiten moinen kuulostaa siltä, ettei solistilla ole riittänyt mielenkiintoa perehtyä tekstiin. Nuori naisartisti tekee levy-yhtiön kanssa sopimuksen, ja sopimus on elinikäinen, Blues For Life. No mutta mitäpä pienistä, sillä pääasiahan on, että viihtyy! Mikäli ”Alive In Helsinki” on tarkoitettu dokumentoimaan niin Siberian Blues Huskiesin kuin Jimmie Lawsonin pätevää keikkakuntoa, on siinä onnistuttu mainiosti. hatusta eli ottavan melkoisia vapauksia lyriikoiden suhteen. Kaiken kaikkiaan levylle sisältyy 19 biisiä ja oikein hyviä ovat Coldrankin Three, joka on Sidepiecen vastausbiisi, Avail Hollywoodin Rehab Ain’t Working, Tyree Nealin Picking These Blues Away ja Sharnette Hytterin Going Down. Jari Kolari Country Boy ja Big Bill Broozyn säveltämä I Feel So Good, voi tuntua siltä, että vitsit ovat olleet vähissä. Ainoa oma kappale, Lawsonin It Ain’t Right osoittautuu sekin Magic Samin levyttämän Z.Z. Kosketinsoittimia soittaa Taneli Tuovinen ja basistina toimii yksi maamme kovatasoisimmista ja tyylitietoisimmista musikanteista, Petri ”Pete” Loikala. Anders Lillsunde RANDY MCALLISTER & THE SCRAPPIEST BAND IN THE MOTHERLAND Fistful Of Gumption (Reaction 190394889050) Monitaitava Randy McAllister jatkaa edellisalbumin (”Gristle To Gold”) ja oikeastaan myös kaikkien aikaisempienkin julkaisujensa linjoilla – suoraa soittoa ilman pelleilyä, ei valojen välkettä, ei koneita eli “no gimmicks”. Kieltämättä jazzin ohella myös bluesiin kuuluvat luontaisesti venyvät improvisaatiot – niin soiton kuin laulunkin suhteen. Mutta siitä ei elokuva kerro, ellei ota huomioon levy-yhtiöpomon rikollista sivutoimintaa. King), Boogie Chillen (John Lee Hooker) ja Too Tired (Johnny “Guitar” Watson), saattaisi joku trendi-ilmaisuja käyttävä parahtaa: “So last season!” Kun mukana ovat vielä Muddyn ”laulukirjasta” vanhat klassikot KOTIMAAN KATSAUS. Sen sijaan liiallinen rutiini saattaa häiritä jotakuta esimerkiksi kappalevalinnoissa. Moni kappale on peräisin Beat Flippan ”tehtaasta” ja hyödyntää Sidepiece-biisin suosiota, siis juttua pitää rinnalla rakastajatarta/rakastajaa. No mutta entä levyllä. Hän onnistuu pakenemaan ja poliisi pidättää roistomaisen levy-yhtiöpomon. Kaikillahan on vielä eri säveltäjä. Suunnilleen näin. kyl mä tiedän... Vielä pidemmäksi venyy Country Boy (10’50”), jossa Putkinen toki soittaa maukkaasti, mutta kyllähän löysät olisi voinut napsia pois. Randy on säveltänyt yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn kappaleet, kuten yleensäkin, sekä hoitaa kaikki laulu-osuudet. Tässä nimittäin käsikirjoitus, valot, kuva ja ääni ovat todella tökerösti toteutettuja ja koko juttu on filmattu yksinkertaisimmalla mahdollisella kalustolla. Pesulauta tekee miellyttävän säväyksen parilla kappaleella, etelän raivoa edustavalla Ride To Get Right’lla (Tribute To Otis Redding And Earl King) sekä My Stride’lla, mutta viulu nyt ei niin kovin iske, vaikka sopiikin Randyn tyyliin sopivan hillitysti käytettynä. Kun kitaristina häärii vielä mm. Näistä on nykyään jopa kirjallisuutta! Boksi sisältää soundtrackin cd:nä. Kyllähän tämä jonkun lähiöjuottolan tai eliittikapakan humaltuneelle ja biletyshenkiselle yleisölle menee viihteenä täydestä. Boogie Chillen on kauniisti merkitty John Lee Hookerin kappaleeksi, mutta varsin vähän sillä on tekemistä alkuperäisen hitin kanssa. Myönnetään, että jos yli 70-minuuttisen levyn kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu (useimpien tuntema esittäjä suluissa) mm. Filmiin sisältyy muutama lauluesitys. Alkuperäisversioille nämä eivät luonnollisesti/tietenkään pärjää, ei muussa kuin pituudessa. Tapahtumapaikkana on Baton Rouge ja filmi antaa kuvan ”tavallisten” ihmisten elämästä – ja taustalla häämöttää jopa primitiivinen levytysstudio. Kimppakivaa on pidetty ties keiden solistien kanssa. Vastaavanlaisiin boogiejameihin Hooker yleensä päätti konserttinsa, mutta hänpä vetikin ne läpi pelkästään yhden soinnun voimalla – ei kolmen soinnun kaavalla. Nyt on vuorossa Jimmie ”Bluesman” Lawson, jota näköjään myös ”Oklahoma Kidiksi” tituleerataan. Gyan Dookiesta, Pepe Ahlqvistin Rollin’ Tumbleweedistä, Leena & The Slide Brothersista ym. Silti uskon, että ajan kanssa sitäkin voidaan pitää kotitekoisen blaxploitationin malliesimerkkinä ja että se näin saisi kulttimaineen. Muutenkin Lawson tuntuu heittävän tekstiä ns. Moni 60ja 70-luvun filmi on nyt arvokasta videoja dvd-keräilyaineistoa, vaikka niitä ei aikoinaan pystytty esittämään yleisölle, koska niitä pidettiin sopimattomina ja heikkotasoisina. Hillin sävellyksen You Were Wrong toisinnoksi. tuttu Ykä ”Bottleneck Ike” Putkinen, ei soitto voi muuta kuin toimia! Rutiinin puutteesta ei voi siis rutista sen enempää Lawsonin kuin Huskiesinkaan kohdalla. Muutamien artistien kuten Avail Hollywoodin ja Laceen esitykset on julkaistu myös muissa yhteyksissä. Tiukan kokoonpanon hän on saanut tällekin levylle. Pitkän linjan miehiä Lawsonkin on. ”Voiko kuluneempia biisejä enää kukaan keksiä”, huudahti muuan levykantta äimistellyt. Jos levy alkaa yli kymmenminuuttisella Mojo Workingilla, niin kuunteleeko joku ylipitkää jamiversiota kotonaan
Valtaosa teksteistä on silti Eeron itsensä käsialaa. Lyyrikkona hän onkin saanut aikaiseksi ihailtavan puhuttelevaa jälkeä – sanoitukset eivät todellakaan ole heppoisinta bulkkidiibadaabaa tai peruskoulutason riimittelyä. Tai onhan se vieläkin. Edelleen Kauton töitä ovat ”Eeron Elpeen” tunnelmiin DDT:n mallin mukaisessa dixieland-kyydissä saatteleva Trouble Maker sekä albumin ainoa suomenkielinen kappale Lautta, joka liu’uttelee utuisesti levyn päätesatamaan blues-sävyisenä lopetushiturina.. Näin sisätiloissa tuollaisesta kalseudesta voi estoitta nauttia hienossa hitaassa kappaleessa Talvi ja pakkasta. Jopa Love Me Tender on laitettu uusiksi – Jäppisen sanoin ja sävelin. TYLY KOHTALO Onnee ja menestystä (TYLYCD002, omakustanne) ”Toiset tykkää, että kyllä mä oon surkee...”, on hieno aloitus. Joo näin minä syksyllä, kun pakkanen pani perunaa – polvillaan (Pässikosken kulttuurikeskuksessa, maitolaiturilla kerrottua). Pete Hoppula MÄKINEN STEAM ENGINE Pure-Cover (sMä Records S2X-1) Seppo Mäkisen höyrykone-yhtye oli minulle ennestään tyystin tuntematon tapaus. Jotkut saattavat tuntua pitkäaikaisemman bluesharrastajan mielestä turhan tutuilta, mutta Mäkinen selvästi pyrkii välttämään ihan ”perusränttää”. Blues News 1/2017 63 levy tutkailut Vaihtelevuutta on tarjolla muutenkin. Suosittelen vähintään koekuuntelua jossain hyvin varustetussa levykaupassa. Tämän kakkoslevyn kaikki esitykset ovat yhtyeen omia; kitaristi Veli-Pekka Jäppinen on säveltänyt ja sanoittanut suuren osan lauluista Pekka Pulkkisen kanssa. Se on kaunis ajatus, sillä muutoin koko alan harrastus näivettyy. Pienistä ”kauneusvirheistään” huolimatta Mäkinen Steam Enginen ”Pure-Cover” on sympaattinen levy. Iänikuista kitarasankarin roolia ei tavoitella, vaan soolot soljuvat maukkaasti ja vähäeleisesti. Laulaja Pulkkinen EERO RAITTISEN ELDIS (Turenki TURENKICD-14200-46) Senhän me jo tiedämme, miten naisten ja hyvän viinin ikääntymisprosessit tuppaavat muistuttamaan toinen toistaan. ”Ulkona on kylmä, mittari jää -40:een, linnut jäätyy langoilleen. Miltei kaiken aikaa Eldiksen äänitilaa hallitsevassa torvisektiossa vaikuttavat Antti Hynninen (saksofoni), Janne Toivonen (trumpetti, flyygelitorvi) ja Juho Viljanen (pasuuna, tuuba). Mäkisellä on tyyliä myös lainakappaleiden valinnoissa. Hurjan luomisvimman kourissa vanhaherra joka tapauksessa edelleen on, mistä osoituksena useat yhtäaikaiset bändihankkeet vokalistiaan selvästi nuoremman polven huippumuusikoiden kanssa. Onhan se niin syvältä -kappaleen kuten monen muunkin teoksen nimissä on jo tuoteseloste ilmeisen esillä. Joskus samansuuntaiseen ilmiöön voi kuitenkin törmätä myös paatuneiden musiikkimiesten keskuudessa. Keikkatilanteessa moinen vielä tuo mainiota vaihtelua settiin, mutta levyllä karvat – vai pitäisikö sanoa karvattomuus – paljastuu liian suoraan. Valitettavasti siitä seuraa artistille liian helposti kompastuskivi ja Mäkinenkin paljastaa ”Akilleen kantapäänsä”. Sooner Or Later rullaa tarttuvana New Orleans -marssibändihurvitteluna, Boll Weevil taas käynnistyy sykähdyttävällä field holler -introlla ja jatkuu Bo Diddley -rytmeillä revitellen. Kitaristit Petri Kautto ja Jere Ijäs, kosketinsoittaja Risto Kumpulainen sekä basisti Jape Karjalainen Eldis-kollektiivin keskeisinä hahmoina tekevät tärkeää työtä sävellysja osittain myös sanoituspuolella. Mikäli korvanne ovat vuosien saatossa saaneet tarpeekseen kitararevittelyn mölystä, voitte luottaa Mäkiseen. Nimensä mukaisesti se onkin funkahtava ja sitä seuraava, Heikki Kaukuan King Of Yhe Neighbourhood aika pop. Säveltäjä ei myöskään ole Rush, vaan herrat Paul Butterfield, Mike Bloomfield ja Nick Gravenites. Hyvän musiikin ystävänä hän on nähtävästi mieltynyt myös sielukkaisiin blueslaulajiin. Muuten homma hoidetaan pienellä porukalla, rumpali Mikko Äijälän ja kosketinsoittaja Tapio Ylikorkalan avustuksella – ja pätevästi hoidetaankin! Yhdellä kappaleella taustoja laulaa Kristiina Ilmonen, jonka soitinvalikoimaan kuuluu myös pajupilli (?). Hustle Fuzzin, Americanin, White Knuckles Trion ja Knucklebone Oscar Blues Bandin ohella tähän sarjaan kuuluu myös Saariselän Tunturibluesissa 2013 kertaluontoisesta projektista alkunsa saanut Eldis. En edes tiedä, onko kyseessä ns. Jälkimmäiseen viittaisi se, että Mäkinen on pääsoittimensa kitaran lisäksi ottanut levytyksessä myös basson ”kauniiseen käteensä”. Kyseessä on samaisen levyn ”nimikappale” Reap What You Sow. Himmailu on todennäköisesti ollut avain nyt kuultavaan lopputulokseen, ilman hätäilyä on vältetty liian helpot studioja sovitusratkaisut ja paketti on kaikin tavoin aisoissa, vaikuttamalta kuitenkaan piloille asti hierotulta. Se kuullaan Tylyn Kohtalon albumin "Onnee Ja Menestystä" kappaleella Ei niillä varaa oo. Se on tietenkin laulu. afrofunkahtavalla Big D:llä sekä Petri Kauton kynästä syntyneellä maalailevalla groovebluessoulilla Corporation Voice. Kitaran (ja basson) lisäksi hän tuo levylle lähes huomaamatonta lisäväriä niin huulikuin juutalaisenharpulla, sekä joillakin kalistimilla, joita virallisesti kai lyömäsoittimiksi kutsutaan. Mutta jälkiviisaus se on aina paras viisaus, kuten kriitikot tuntuvat ajattelevan. Esimerkistä käynee popahtava Slippery Strive: ”World is a real fine mess, no one can tell just yet, how to bypass the threads, innomination stress, lingers above our heads, were doomed to obsolesence”. Täällä sisällä on kylmenpää, rakkaus on pantu pakkaseen”. Jos edes harkitsee levyttävänsä Otis Rushin, Jimmie Dawkinsin, Magic Samin tai Robert Crayn tulkintoja, kannattaisi ehdottomasti harkita useamman kerran – ja sen jälkeen luopua ajatuksesta! Kyseessä on mahdoton tehtävä paremmillekin laulajille, eikä Mäkiselläkään ole ns. Mm. Kun nyt niuhottamaan päästiin, niin bongataan vielä kappaleluettelosta yksi asiavirhe. 72-vuotias Eero Raittinen on aiheesta sikäli kehno vertauskuva, ettei hänen 60-luvun alusta katkeamattomana jatkuneelle uralleen ole juuri takapakkeja tai edes huomattavampaa taantumista sattunut. Oikeilla jäljillä Mäkinen silti on. Parhaiten ovat onnistuneet omat sävellykset, mutta kyllä kokonaisuuskin toimii. Jos olisin ollut levyn tuottajana, olisin tiivistänyt Mäkisen kahden säkeistön soolon yhteen. Joku Sven Zetterbergin Move Or Stay vielä menee kepeänä svengipalana, kuten myös Eddie Taylorin klassikko You’ll Always Have A Home. Jo heti kattauksen pinnalle siroteltu Daga Daga rokkaa kuin Rollarit intensiivisimmillä myöhemmän aikakauden levytyksillään. aktiivinen bändi, vai Mäkisen jonkinlainen projekti. Loppu levystä meneekin tunnollisesti bluesin parissa. Heidän levytyksiään Mäkinen on innostunut tulkitsemaankin. bottnea moiseen suoritukseen. Älkää antako käydä niin! Honey Aaltonen PS. Kappaleista noin puolet on omaa tuotantoa, eikä lainkaan hassumpaa. Otis Rushilla on albumi ”Mourning In The Morning”, muttei sen nimistä kappaletta. Ja onhan meillä niitäkin bluesin harrastajia, jotka ostavat kaiken kotimaisen bluesin ”ihan vain kannatuksen vuoksi”. Vaikka levyn nimi ”Pure-Covers” voisi viitata lainakappaleisiin, sen aloittaa Mäkisen sävellys Three Women Funk. Urbaani sanakirja tietää eldiksen tarkoittavan tulta tai tulentekovälinettä. 8-henkinen allstars-soittajisto osoitti Raittiselle välittömästi suorituskykynsä, mutta levyntekoa se jäi silti odottamaan vielä parin vuoden ajaksi. Vaskit soivat määräävinä myös mm. Melkoisiin liekkeihin ovat Eldiksen pojat nestorisolistinsa kieltämättä lietsoneetkin. Oleellinen palanen kokoonpanoa on myös konkarirumpali Kepa Kettunen, jota ei jostain minulle selittämättömästä syystä mainita lainkaan levyn kansiteksteissä, joissa on kuitenkin merkitty erikseen muusikot jokaiselle kappaleelle. Sävellysapua on lisäksi tarjonnut Tuure Kilpeläinen, jonka kontribuutioita ovat The Bandin tuotannon mieleen tuova, laulamisen tervehdyttävästä vaikutuksesta runoileva pianoballadi I Can Deliver sekä puhallinjohdatteinen americananumero Good Conduct. Yksi on vähän jopa kansainvälisessä mittakaavassa. Viimeksi mainitulla Mäkinen soittaa mukavan huuliharppusoolon, vaikkakaan alkuperäistä George Mayweatherin soittoa se ei hätistele. Seppo Mäkinen on paitsi taitava, myös erittäin tyylitajuinen kitaristi
Puistobluesissa. 64 Blues News 1/2017 levy tutkailut käyttää ääntään todella räyhäkkäästikin, vaikka tarvittaessa, kuten hienossa nimikappaleessa, laulu soljuu sävykkäästi. Rapakon takaa matkannutta perinnettä osataan kunnioittaa asiantuntevasti. Mollisoinnutettu Out Of Style hivelee kouriintuntuvimmin nuottiviivaston blue note -asteikkoja. Lännentien soolokitarassa on Mad Professor -vahvistimistaan ja efektipedaaleistaan tunnettu Harri Koski, joten soundit ovat taatusti tyyliin sopivat. Syvän tumman vokaloinnin hoitaa Pekka Tiilikainen. Haavisto on mukana kaikkiaan seitsemällä raidalla vaikuttaen eräänlaisena bändin ulkojäsenenä lopputulokseen oleellisesti. Tämä erittäin osaava yhtye on ollut toiminnassa noin 25 vuotta, vaikka alkuperäisjäseniä ovat vain Jäppinen ja Pulkkinen. Kunnioitettavalle tavoitteelle antavat tärkeän selkänojan kokoonpanon osaavat muut jäsenet, basisti Johan Järf sekä rumpali Sabit Nasretdin. Vanhat Sydänsurut (san. Laulajana Matero ei varsinaisesti mykistä äänenkäytöllään mutta paljosta ei sekään jää puuttumaan. Harri Kosken kynäilemä Annan Sulle Avaimen on pedal-steelin ja Jimi Kosken koskettimien maustama raavas rakkauslaulu. Ei sittenkään, kyllä nämä ovat rehellisiä musiikissaan. Paikoin huristellaan jo arveluttavankin popahtavalla, miltei aikuisrokiksi tasoitetulla keskibaanalla. JooJooMiehet on laulaja Georg Kalliolan, kitaristi Teemu Hokkasen, fonisti-huilisti Petteri Hietamäen, kosketinsoittaja Jarkko Salon, basisti Miikka ”Chef” Kivimäen ja rumpali Janne Käpylän muodostama, edelleen satunnaisesti keikkaileva yhtye Seinäjoen ja Helsingin välimaastosta. Tämän levyn äänitteet on saatettu ”narulle” jo vuosina 2004 ja 2007 – ja nyt ne ovat saatavilla cd-muodossa. TT Tarkiainen PETRI MATERO GROUP Man Of The Hour (PMG001, omakustanne) Kaipa ne kirotut tv-formaattikisatkin ovat meille jotain opettaneet: aina ei tarvitakaan puolen elämän mittaista “pohjustusuraa” ristiin rastiin maan keikkajuottoloita kierrellen, cover-pohjalta varman päälle työstettyjä ”harjoitusjulkaisuja” tai lukematonta määrää muita “kaikki kokemukset kasvattavat” -tyylisiä kolhuja siihen, että se iso kalaverkko on lupa laskea vesille ja aitoa saalistakin saa alkaa vähitellen odottaa. Tykkään, vaikka tuohon suomen kielen käyttöön bluesissa pitää totuttautua – tosi tylyä puukia! Aimo Ollikainen LÄNNENTIE Vanha Tie (Turenki TURENKILP-14200-51) Lännentie polkee vakaasti samaa Suomikantrin sarkaa, jota ovat aiemmin kulkeneet Jussi Raittinen, Jukka Raitanen, Kari Kuuva ja Tapio Heinonen. Jo ennen tätä debyyttilevyään ryhmä voitti vaivatta sekä yleisön että paikalla olleet keikkajärjestäjät puolelleen esiintyessään alkuvuonna 2016 Finnish Blues Awards -tapahtumassa, mikä poiki lisää keikkanäkyvyyttä alan keskeisissä kokoontumisajoissa, mm. En aivan pysty enää tässä pikku-pikkuporvarillisessa yhteisössä samaistumaan tapahtumien kulkuun! Kenties siellä KeskiSuomessa joillakin menee niin rajusti, aivan kuin 60-luvulla kotiseudullani Pässikoskella Ylä-Savon sydämessä – tosin välistä herää epäilys, josko nämä veijarit sittenkin ovat ymmärtäneet tai vasiten kertovat väärin tämän iloluontoisen bluesin oloisen musiikin ytimen – iloa ja lohtua. Pääkaupunkiseudulla vasta vuodesta 2015 lähtien operoinut, ns. Kansansävelmällä Juokse Sinä Humma vierailevat solisteina ”Turengin Rengit” Matti Esko, Marko Haavisto ja Marko ”Bablo” Junnilainen. Maltillinen, turhia häsläämätön suoritus on kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa. Kari Kuuva) on alun perin Hank Williamsin Cold, Cold Heart. Nykyisin ryhmän jäsenistä Kalliola ja Hokkanen esiintyvät myös yhtyeessä nimeltä. Laulaja-kitaristi Petri Materon bändillisenä missiona ovat olleet alusta pitäen omat kappaleet höystettynä vain muutamilla samaan palapeliin täsmäävillä lainanumeroilla, joita tosin ei “Man Of The Hourilla” kuulla ensimmäistäkään. Totaaliepäonnistumisen pelkoa ei ole myöskään tuotantoja äänityspuolella, joka on nakitettu Davide Florenon ymmärtäväiselle vastuulle. Funkymmille kaistoille ryhmittäydytään etenkin Make It Rightin ja Remember The Timesin kohdalla, ja albumikokonaisuutta monipuolistavia kiertoreittejä puolestaan kruisaillaan astetta soulahtavammilla Man Of The Hourilla sekä She’s Got Soulilla. 70-luvun sointimaailmaa henkiviin hallittuihin riffeihin pohjaavan ja vain harvakseltaan itsetarkoitukselliseen vingutukseen antautuvan soittotavan ei luulisi kiusaavan edes bluesrockista iäksi tarpeekseen saaneiden herkistyneitä kuuloelimiä. Kerrassaan mainion kotimaisen countryannoksen päättää A-P Sarjannon henkevä tuotos Ratsumiehen Rukous. Pete Hoppula JOOJOOMIEHET JooJooMiehet (Hokahey! HHR1503) Joopa joo, tarjolla olisi hurmaavaa Härmärootsia. Hendrixmäisellä uhmalla pullisteleva One Time Woman antaa levylle ruudikkaan starttilaukauksen. Mainosalalla siviilissä kunnostautuneella Petri Materolla saattaisi hyvinkin olla takataskussaan ässäkortteja tekemistensä julkituomiseksi, mutta yhtyeensä hyväksi hänen ei ole tarvinnut kotikentän etuja toistaiseksi käyttää. Sakari Tiikkaja vastaa basson ja banjon käsittelystä. Miehessä on ainesta äänensä ja jo nimensäkin puolesta Kari Tapion seuraajaksi ”sinivalkoisena äänenä”. Aitoa, alkuperäistä suomikantria on aikanaan Syksyn Sävel -kilpailuun osallistunut Jussi Raittisen ja Hillel Tokazierin kynäilemä Nashville Tennessee, jota ryydittää banjo sekä Kosken kitaran kanssa vuoropuhelua käyvä Olli Haaviston näppäilemä pedalsteel-kitara. Kiekon nimikappale on John Denverin ikivihreä Country Roads suomennettuna versiona. Nosteensa tämä kolmikko on ansainnut soittamalla, soittamalla ja vain soittamalla. Paukun kantama ulottuu käytännössä läpi levyn, tasavahvan materian seasta kun ei dynaamisuudessa mitattuna avausraidan selkeää voittajaa taida löytyä. Nykyisin Tylyn Kohtalon muodostavat Pekka Pulkkinen, laulu ja harppu, Veli-Pekka ”Pökö” Jäppinen, kitara ja slide, Jari Korhonen, basso, Teemu Liehu, koskettimet ja koneet, ja Eero Rantasila, rummut. Koski ja Tiilikainen ovat mukana pyörittämässä levyn kustantanutta Turenki Recordsia yhdessä Topi Salmen ja Henri Nuorivaaran kanssa. voimabluesin ohjenuorakseen valinnut Petri Matero Group ei sentään ole antautunut töllöraadin arvioitavaksi tai mittauttamaan suosiotaan puhelinäänestyksissä (eikä tarkasti ottaen edes koostu mistään “untuvikoista” vaan kukin omissa muissa bändikuvioissaan jo pidempään vaikuttaneista tekijämiehistä), mutta turhan pitkäksi toviksi ei tämäkään trio ole jäänyt iskupaikkojaan kyttäilemään. Kait nämä tarinat ovat elävästä elämästä. Vaikkei levyltä kenties niitä loppuiäksi Suomi-bluesin historiaan jääviä kestoklassikoita taida vielä aivan irrotakaan, vahvistaa esikoinen bändille joka tapauksessa raskaammankin kaluston kestävää tietä kuljettavaksi. Kitaristina Matero antaa niin ikään palaa säästöliekillä, mikä ei ole moite. Levylle on valikoitunut muutama suomeksi käännetty countryklassikko. Kari Kuuvan Pienen Pojan Haaveet kapseloi koti-ikävän miehisen herkkään kuosiin. Sama linja pitää myös sanoittajan ominaisuudessa: Matero tarjoaa ensijulkaisulleen sulavasti muotoiltuja, vaihteeksi vähemmän eskapistisia ja siten aivan normiarkeenkin istuvia ajatelmia, joiden ymmärretyksi tulemiseen ei luojan kiitos tarvita sen enempää sivistyskuin slangisanakirjaakaan. Pekka Tiilikainen taas ansioituu surumielisen, alkoholin huuruisen Yksi Tuoppi -rallin arkkitehtina. Folsom Prison Blues kuullaan Juha Laitilan käännöksenä Luutamiehen Blues ja Cry, Cry, Cry Pekka Myllykosken näkemyksenä Jäät Kaipaamaan. Kitara on oleellinen osa countrymusiikkia. Laulujen aiheet ovat niitä mitä tässä genressä on totuttu kuulemaan: naiset ja parisuhteet, alkoholin nauttiminen, vankilassa lusiminen ja koti-ikävä. Johnny Cashin San Quentin on aikanaan Junnu Vainion toimesta saanut käännöksen Kiven Sisällä, jolla kitara soi kaihoisan rouheasti. Lännentie kuuluu musiikillisella annillaan siihen samaan isänmaallisen miehiseen sarjaan kuin HK:n Sininen Lenkki, Turun Sinappi ja Koffin olut. Lisää suomalaista soitinrakennusosaamista löytyy rumpupallilta, jolla istuu Kumu-rumpujen ”isä” Pekka Helanen
Tällä keikalla Butterfield laulaa ja esikuvana on Jimmy Smithin jazzsovitus. Butterfield Blues Bandin ensimmäinen LP oli ilmestynyt ja toinen (”East-West”) oli tuloillaan kun tämä keikka tapahtui. Diontyylisellä pikkusievällä keskitemporallatuksella I Tried To Drive Away From You. Musiikillisesti se ei kuitenkaan pyri tyystin “amerikkalaiseen” ilmaisuun, pikemminkin ryhmä satsaa hienoisen kotikutoisuuden varjolla saman teeman pohjoismaiseen näköisja kuuloisversioon, korostaen omaleimaisuuttaan esittämällä kappaleita sekä suomeksi että englanniksi. Totean vain, että kyllä se ”real meat” oli kasattu ”Heal My Soul” -levylle. Nimikappaletta lukuun ottamatta kaikki löytyvät muina versioina joltain aikaisemmalta Healeyn livejulkaisulta. Varmaan tunnetuimpia ovat Born In Chicago ja Work Song. BN #278). Keravan seudulla jo 25 vuoden ajan touhunnut 6-henkinen Lone Star Dreamers on pysynyt säestyksettömälle lauluyhtyetyylilleen uskollisena. Tykkään kovasti, vaikka erään keskustelupalstan mukaan joojoo-mies on sellainen, että jos miestä pyytää tekemään jonkin pikkuasian, viemään mennessään vaikkapa roskapussin, niin vastauksena on usein – joo joo. Lisäksi sattui löytymään yksi kaikkien aikojen parhaista huuliharpisti-kitaristiyhdistelmistä, nimittäin Butterfield ja Mike Bloomfield. Tämä pätee myös “Lovestruckiin”, jonka kataloginumeroinnin loogisuuteen vakaasti luottaen uskon olevan kokoonpanon neljäs julkaisu. pahasti elvistelevä nostalgiayritys Ahvenlampi Rock ’91 kerta kaikkiaan saa lamppua ainakaan täällä päädyssä syttymään. Kiinnostava on myös versio kappaleesta. maaliskuuta, esiintyen tuolloin ohjelmatietojen mukaan – juuri kun pääsin sanomasta – poikkeuksellisesti myös sähköisen taustabändin säestyksellä. Yhdistettyjä levyjulkaisun ja neljännesvuosisadan täyttymisen pippaloita Lone Star Dreamers viettää Helsingin Rav. Teemu Hokkanen soittaa lisäksi bassoa instrumentaali-triossa The Impulse 3, eipä ole huono tämäkään kokoonpano. ”Live 1966’lla” on historiallinen merkityksensä. Kaikki bändin tähänastiset levyt ovat olleet omakustanteisia ja niiden materiaalit pääosin yhtyejäsenten tekoa. Kertaalleen saa tilaa myös bassoääni Hannu Finnilä, joka osallistuu päätöskappaleena kuultavan Lovestruck-nimiraidan leadosuuksien laulamiseen. Comin’ Home Baby on instrumentaali, joka oli alun perin Dave Bailey Quintetin jazzhitti. Esikoislevyllä sen lauloi silloinen rumpali Sam Lay noudattaen Muddy Watersin versiota. Jälkimmäinen on jättipitkä instrumentaali, jossa kaikki yhtyeen jäsenet pääsevät näyttämään taitojaan. Harri Haka JEFF HEALEY Holding On (Provogue PRD PROMO 517) Vanha viidakon sanonta kuuluu, mikään ei myy levyjä niin hyvin kuin artistin kuolema. Studioraidoissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, toisaalta niissä ei ole mitään moitittavaakaan, eikä edes minuutin mittainen sormiharjoittelu CNI Blues tunnu turhalta. Ja sitten seuraa unohdus. Aijai, voiko sitä enää mihinkään luottaa! Pete Hoppula Got My Mojo Working. Tietenkin Jeff Healeyn fanit hankkivat tämän hyllyyn ja kenties myös he, jotka ostivat ”Heal My Soulin”, mutta hankkiiko kukaan muu. Butterfieldin ja Bloomfieldin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat toinen kitaristi Elvin Bishop, basisti Jerome Arnold, rumpali Billy Davenport ja urkuri Mark Naftalin. Edelleen LSD väläyttää osaamistaan mm. UUSINTAJULKAISUT Saajorannan vahvuudet ja puutteet kiteytyvät ennen kaikea ylitulkintaan: siinä missä rakkauden voimaa mitä imelimmillä termeillä mansikkashamppanjasta suklaa-pyörremyrskyyn kuvaileva Nonpareil Rain juonii kaikella korniudellaan kuulijan puolelleen, ei esim. Levyn avaa instrumentaali, jota seuraa Look Over Yonders Wall, ensilevyltä tuttu eikä juuri poikkea studioversiosta. Äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, etenkin laulu toistuu puutteellisesti – mutta kun olen hardcore Butterfield-diggari, kaikki kelpaa. Saumattomasti yhteen jäsentyneen stemmalaulantansa myötä LSD:llä riittää yhä täysipainoista annettavaa ilman komppiryhmääkin – näin ennen kaikkea keikkatilanteissa, levyltä käsin kuunneltuna suon kuorolle kernaasti vielä myös hienosäädön varaa. En oikeastaan osaa nimetä suosikkejani. Mutta Butterfield oli siinä mielessä erityisasemassa, että hän opiskeli Chicagossa ja pääsi päivittäin näkemään ja kuulemaan kaikkia alan suuruuksia. Blues News 1/2017 65 levy tutkailut Mustat Silmät, joka JooJooMiehien tapaan vatkaa musiikissaan slaavilaisia ja juurimusiikillisia elementtejä persoonalliseksi suomenkieliseksi pyttipannuksi. rohkeasti noveltyksi taipuva ’56 Harmaa Ferguson), välillä taas rimaa puolelta tai toiselta vapisuttaen. Sille on kasattu viisi edellä mainitulta yli jäänyttä kappaletta ja siksi julkaisun alaotsikko onkin ”A Heal My Soul Companion”. Levyn melodiset ja korvaantarttuvat sävellykset ovat Teemu Hokkasen ja mukavan kuuloiset sanat Georg Kalliolan, paitsi yksi laina Kotitöitä (Homework). Kappaleet menevät suoraan greatest hits -osastolle ja joukosta löytyy esityksiä kuten I Think I Love You Too Much, See The Light ja My Little Girl. Riku Metelinen THE PAUL BUTTERFIELD BLUES BAND Got A Mind To Give Up Living – Live 1966 (Elektra RGM-0456) Paul Butterfield oli USA:ssa merkittävässä roolissa 1960-luvun nuorisoa innostaneessa bluesin henkiinherättämisessä. Vaikka cd:ssä on perinteiset Elektran logot, virallinen julkaisija on Real Gone Music. Levyä on täydennetty kymmenellä Rockefeller Music Hallissa Oslossa vuonna 1999 taltioidulla liveraidalla. Tämä tallenne on toukokuulta 1966 Unicorn Coffee House -nimisestä paikasta Bostonissa. Levy on jatkoa viime vuoden alkupuolella ilmestyneelle albumille ”Heal My Soul” (ks. Liveosuuden kuuntelee ihan mielellään, vaikka se ei tarjoakaan mitään maata mullistavaa Healeyn aikaisempiin konserttijulkaisuihin nähden. Näistä jälkimmäinen lukeutuu samalla kiekon bluesahtavimpiin raitoihin. Englannissa samaa työtä tekivät lukemattomat artistit ja yhtyeet. Kysymys kuuluu, onko tälle julkaisulle ostajia. Pääsolistina toimivan samettiäänisen Rami Saajorannan esitykset toimivat eritoten englanniksi, suomenkielisten tekstien kanssa liikutaan enempi veitsenterällä, toisinaan onnistuen (esim. Healey kumppaneineen on kuitenkin hyvässä vedossa ja sounditkin ovat kohdallaan. Sitä vastoin jälleen oikein hienosti toimivat englanniksi esitetty toimenpide-ehdotus Let’s Drink sekä uhkapeluun filosofiaa avaava, niin ikään soololaulun osalta tahallaan liioiteltu Mr. Sen ajan parhaimpia nuoren polven bluesmuusikoita parhaassa vedossa aiemmin julkaisemattomalla tallenteella. Vuonna 2008 yläkerran orkesteriin liittyneen Jeff Healeyn tuore kiekko sisältää arkistojen aarteita. Molemmilta levyiltä on valikoitu kappaleita, jotka soitetaan tässä. Aimo Ollikainen LONE STAR DREAMERS Lovestruck! (LSDCD-4, omakustanne) Edellisestä suomalaisesta doo wop -albumista on jo aikaa, mutta kuinka lienee a cappellan laita. Vieraskielisellä osastolla vertailukohtia tarjoilee Samuli Talvio, joka vokalisoi aivan asialliset soolot kappaleisiin Too Late For Roses ja Fever And The Flu. Kaunis on tuo Georg Kalliolan ääni, jota hän muuntelee laittaen fraseerauksen kohdalleen – joskus liioitellen, kuten hitaissa kappaleissa Aino ja Sua kaipaan jo niin. Ei, nyt toimittaja ei viittaa niihin etenkin joulun aikoihin kiertueja levyrintamalla heräileviin “lauluyhtyeisiin”, jotka toki omilla tahoillaan ja ammattitaitoisuudessaan ansaitsevat suosionsa, vaan niihin lähtökohtiin, joista kvartettilaulannasta BN:n piirissä on totuttu vuosikymmenten saatossa puhumaan. Muitakin näille kahdelle albumille levytettyjä kappaleita on mukana, mutta kiinnostavimpia ovat aiemmin julkaisemattomat äänitteet. Percy Mayfieldin Memory Pain, Jimmy Rogersin Walking By Myself tai Tampa Redin Love Her With A Feeling eivät päässeet virallisille levyille. Card Shark. Meno on välistä riehakasta, kuten kappaleella Rakkauden Jumala Kasper. Ja bändi oli ensimmäinen sen ajan sellainen, jossa soitti mustaja valkoihoisia sulassa sovussa. Dubrovnikissa 3
Sitähän Stray Catskin tekee eikä mitään rockabillyä tai ”uuden aallon rockabillyä”, vaikka ”asiantuntevat” rock-toimittajat lehdissä ja radiossa sitä rockabillyksi kutsuvatkin. Mainetta on myös tuottajana, viimeisin näyttö Stray Catsien LP. Esim. Dave Edmunds tunnetaan erityisesti tyylien ja soundien mestarina, jolta tarvittaessa irtoavat SUN-soundit, Chuck Berryt ja Phil Spectorit paremmin kuin tekijöiltä itseltään. Ihan aitoa perusrokkiahan tässä painetaan. Stray Cats taustalla kuulostaa tyypilliseltä Stray Catsilta, mutta ei eroa paljonkaan levyn yleissoundista. 1944) on saapumassa Suomeen maaliskuussa 2017 – eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Edmundsiin vielä palataksemme, alan musiikkia levyllä on myös vuodelta 1968 peräisin oleva B6, joka on kyllä niin lähellä Elvistä ja SUNsoundia kuin vain voi olla – varsinkin vuonna 1968. Näin onkin, mutta vain yhdellä kappaleella B5, joka on Daven kunnianosoitus suurelle ihanteelleen George ”Thumper” Jonesille. Niinpä hän oikeastaan kuuluu tämän lehden toimialan ulkopuolelle. 66 Blues News 1/2017 R&B-, SOULJA ROCK’N’ROLLPITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 11.2.2017 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) 11.2.2017 Do The Navy Jerry’s, Vol. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 8 eur) 12.5.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Anssi Lihtonen, Sampsa Vilhunen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 20.5.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Kappalehan on Jonesin lukuisten country-klassikkojen tunnetuimpia. Harvemmin hän niitä kuitenkaan suoraan kopioi, vaan käyttää enimmäkseen pohjana oman persoonallisen perusrokkinsa tekemisessä. Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi BN-arkistojen helmiä: 1981 1981 DAVE EDMUNDS Twangin’ (Swan Song 16034) A (1) Something Happens (2) It’s Been So Long (3) Singin’ The Blues (4) Living Again If It Kills Me (5) Almost Saturday Night B (1) Cheap Talk, Patter And Jive (2 Three Time Loser (3) You’ll Never Get Me Up (4) I’m Only Human (5) The Race Is On (6) Baby Let’s Play House Eipäs olekaan kysymys mistään Duaneilusta eikä Eddyilystä, vaikka Ritvanen niin erehtyi luulemaan viime numeron uutuuslevylistaa kirjoittaessaan. Tämän sinänsä hienon levyn pyysinkin arvosteltavakseni kuultuani, että sillä on mukana myös Stray Cats -yhtye. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 8 eur) 15.4.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 22.4.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Anssi Lihtonen, Sampsa Vilhunen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 22.4.2017 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) 29.4.2017 In The Mood DJ Harri Hertell ym. 8 DJ:t JJ & The Pubettes / Navy Jerry’s, Hietaniemenkatu 2 (klo 22-04, eur + narikka) 11.2.2017 Northern Soul Night DJ:t Pete Lehto, Heikki H & Juha Rouvinen / Putte’s Cellar, Kalevankatu 6 (klo 21-03, eur + narikka) 18.2.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 25.2.2017 In The Mood DJ Harri Hertell ym. Vajaan neljän vuoden takaisten konserttiarvioiden lisäksi lehden artikkeli-indeksi tunnistaakin ainoastaan yhden itsenäisen tekstin, BN-numerossa 5/1981 julkaistun Seppo Elosen laatiman levyarvion Edmundsin viimeiseksi Swan Song -yhtiön julkaisuksi jääneestä sekä enimmäkseen aikaisempien Rockpile-studiosessioiden ylijäämämateriaalista koostuneesta pitkäsoitosta ”Twangin’” (1981), jota toimittajakonkari ruotii poikkeuksellisen naivistisin sanakääntein itseään (oletettavasti täysin tarkoituksella) toistaen sekä Stray Cats -kytköksen ympärille suorastaan kiusallisen sinnikkäästi liimautuen. Eli tässäpä hyvä levy vähän kaikenlaisen rokin ystäville. Kummankin musiikki kun on pelkistettyä aivan samaa perusrokkia. edellinen kappale (B4) kuulostaa lähes samalta, vaikka siinä ovatkin aivan eri miehet mukana. Dave siis hallitsee 50ja 60-luvun jutut kuin tyhjää vain. Suuren yleisön korvissa parhaiten Aram Hatšaturjanin Sapelitanssiin eli Love Sculpture -yhtyeensä vuonna 1968 versioimaan Sabre Danceen yhdistettävän Edmundsin tiedetään käyneen Suomessa ainakin Rockpileorkesterinsa matkassa Turun Ruisrockissa 1980, Helsingin Kulttuuritalolla 1981, osana Ringo Starrin All Starr Bandiä Pori Jazzeilla 1992 sekä The Refreshments -kokoonpanon säestämänä mm. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 8 eur) 4.3.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Sampsa Vilhunen & Eric Swamp / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 18.3.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 24.3.2017 In The Mood DJ Harri Hertell ym. Mikäli sivuutetaan Love Sculpturen vahvasti bluesja bluesrock-orientoitunut aikakausi 60-luvun lopulla ja pitäydytään nimenomaan artistin 80-luvun tuotannossa, kenties Dave Edmundsin aikaansaannoksia voisi todella luonnehtia ”perusrokiksi”. Kahdesta viimeksi mainitusta saatiin keikkaraportit myös Blues Newsiin (BN 3/2013), mutta sitä ennen tämän Telecaster-mestarin edesottamuksista on päässyt lukemaan lehdessämme vain aniharvoin. Kokkolan Scandinavian Blues Partyssa ja Helsingin Tavastia-klubilla 1997, uudelleen Tavastialla 2005, Turussa, Lappeenrannassa, Helsingissä ja Äänekoskella 2006 sekä edellisen kerran ”The Pile Of Rock” -kiertueen merkeissä Tampereella, Helsingissä ja Turussa maaliskuussa 2013. Mietittäväksi nyt jääkin lähinnä se, onko olemassa Stray Cats -soundia, vai onko Stray Cats -soundi vain eräs muunnos Dave Edmundsin perusrokista. Seppo Elonen Brittiläisen rock-kentän merkittävimpiin työmyyriin sekä muusikkona, lauluntekijänä, yhtyejäsenenä että tuottajana lukeutuva walesilainen Dave Edmunds (s. Sen sijaan siitä väittämästä, ettei hän muka kuuluisi tämän lehden toimialan piiriin, on kai jo lupa olla toistakin mieltä.. Ja hyvää kuunneltavaa 50-lukulaisille on myös A3, laulajanakin hyviä levyjä tehneen Melvin Endsleyn sävellys, josta hittejä tekivät ainakin Guy Mitchell ja Tommy Steele. Vai selittyykö samankaltaisuus sillä, että Stray Catseja voisi kutsua 80-luvun Dave Edmundsiksi, 60-luvulla mukaan tulleen mestarin itsensä rinnakkaisilmiöksi. Lyhyehkössä tekstinpätkässä on myös aistittavissa kirjoittajan turhautumista jutun tekohetkellä jo kohtuuttomat mittasuhteet saaneeseen rockabilly-buumiin sekä aihepiirin käsittelyyn silloisessa valtamediassa, vaikkei itse levyllä ja levyntekijällä sinänsä – kuten Elonen myös toteaa – edes ollut suoranaista tarkoitusta ratsastaa rockabilly-aallon harjalla, sen enempää perinteisen kuin uudenkaan. Eli siis 50ja 60-luvun mustien ja valkoisten tyylien tuntemusta, hallintaa ja hyväksikäyttöä oman persoonallisen musiikin tekemisessä. Haastatteluja etenkin vanhemmalla iällään välttelemään ryhtynyt Edmunds ei ole ikinä päätynyt BN:n piinapenkkiin, mutta eipä hänestä ole toistaiseksi laadittu muitakaan laajempia kirjoituksia
IN THE MOOD SINCE 1978 JUHLAVUODEN BLUESPIKNIK 1.7.2017 www.puistoblues.fi Bluesnews-tammikuu-2017-takasivu.indd 6 06/02/17 15:44