Blues News 01/2018 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta. BN haastattelee: LIZ MANDEVILLE NINNI & MIKA MUDVILLE 56 Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: THE CONCORDS RODDIE JOY RUDY TOOMBS Klassikoiden lähteillä, osa 48: JUNIOR WELLSIN TAKAPIRUT BN esittelee: JAKE CALYPSO & ARCHIE LEE HOOKER Seitsemän veljestä ja blues / Divarien helmiä, osa 37 / Unohtuneet albumit, osa 6 Konserttialbumien klassikoita, osa 3 / BN käy tapahtumissa / Levyja kirjatutkailut 197301-18-01 ISSN 0784-7726 N:o 289 (1/2018) Hinta 7,20 € 51
44 s. 38 s. 19 s. 16 s. 8 s. 19 s. 44 s. 16 s. 22 s. 2 Blues News 1/2018 s. 12 s. 8 s. 22 s. 38 © D or ot hy Pe rr y © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en. 12 s
Vähitellen samankaltaisia jamija bändiohjelmaan satsanneita vastineita alkoi viritä myös muualle päin maata, eikä tahti ole sittemmin laantunut, vaikka nimenomaisella klubi-määritteellä tätä aktiviteettimuotoa onkin kai ryhdytty virallisemmin kutsumaan vasta paljon myöhemmin. Yksittäistilaisuuksia systemaattisemmasta pidemmän tähtäimen konserttitoiminnasta mielikuvan antavaa sanaa mieluusti suokin näissä kuvioissa näkevänsä – onhan lähimenneisyydestä hyvin muistissa myös elävän ravintolamusiikin persmäkeä povanneet uutisotsikot. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Ilmoitushinnat vuodelle 2018: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Jari Flinck, Juuso Haapasalo, Harri Haka, Satu Jäske, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Esa Kuloniemi, Petri Lahti, Kai Leivo, Anders Lillsunde, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Pasi Rytkönen, Sanna Salila, Pirjo Salminen, Jarmo Santavuori, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Jean Charles Thibaut, Vesa Walamies Painopaikka: Granö Oy/Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2018: N:o 1/18: vk 08 N:o 2/18: vk 16 N:o 3/18: vk 24 N:o 4/18: vk 34 N:o 5/18: vk 42 N:o 6/18: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 2/18 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 16.3.2018! WWW.BLUESNEWS.FI Pete Hoppula SISÄLTÖ: Helmikuussa 2018 Kotimaista keikkatarjontaa hartaasti seuraavana roots-uskovaisena en ole voinut olla kiinnittämättä huomiota viime aikoina entisestään voimistuneeseen klubi-termin käyttöön juurimusiikkipitoisten tapahtumailmoitusten yhteydessä. 71 Seitsemän tuuman taivas! ...................................... 22 Unohdetut albumit #6: The Swordsmen .............. Aivan varmasti näiden poimintojen lisäksi monessa muussakin valtakuntamme kolkassa tapahtuu vielä kaikenlaista – ja oman lukunsa kirjoon tuovat totta kai myös hämmästyttävän useissa kaupungeissa viikottain järjestettävät alan jamiklubit. Runsaan live-tarjonnan pahimman peikonhan me kaikki hyvin tunnistamme: kenen tahansa osallistumisinto voi ylikuormituksen keskellä joskus laantua. 72 BN-arkistojen helmiä ................................................ 45 Seitsemän veljestä ja blues ..................................... Disco-aalto luonnollisesti laajensi käsitettä, mutta mistä mahtavat löytyä nyky-ymmärryksen mukaisten “klubien“, tasaisin väliajoin järjestettävien bändi-iltojen suomalaiset juuret. 8 Ninni & Mika .............................................................. Blues Lovers ry (“Down Home Kivi“), Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry, Jyväskylän Blues Live! ry sekä Turun Rytmiklubi. 27 Konserttialbumien klassikoita #3 .......................... 44 Muddy Lee Makkonen .............................................. 54 BN käy tapahtumissa ............................................... 62 Bluesia snobbaillen ................................................... 38 Klassikoiden lähteillä #48: Jr Wellsin takapirut .. Virasto). vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2018 on 42 euroa. Joka tapauksessa suomalaiset jazz-klubitkin olivat edelleen pääsääntöisesti joko jäsenkerhoja tai ravintoloiden nimiä. Kerhoja yhdistystoiminnassa 30-luvulta lähtien kunnostautuneet jazz-harrastajat kun tunsivat klubi-termin Amerikan esikuviensa johdatuksella varsin hyvin ja mm. Jo klubi-sanan historia herättää tee-seitse-tutkijassa intohimoja. 60 Levytutkailut ............................................................... Johtolangat taitavat juontaa jälleen jatsareiden pakeille. Toistuvia juurimusiikillisia ravintolailtoja ovat kevään varrella Helsingissä mahdollistamassa mm. 75 Etukansi: Jake Calypso & Archie Lee Hooker © J.C. 16 Mudville 56 .................................................................. Thibaut BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 51. klo 17. Vantaan Tikkurilan Shamrockissa pyöritetään useamman vuoden kokemuksella kuukausittaisia “Dixi Teds“ -rock’n’roll-sessioita ja Lahdessa jo entuudestaan tutuiksi tulleiden puuhatahojen Blues Mafia ry:n (Möysän Musaklubi) sekä Rytmin Ystävät ry:n (mm. Tervetuloa! Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS. Suomalaiset eivät kaiketikaan ole vielä unohtaneet turkulaisia Klubi-savukkeita, joita maassamme sauhuteltiin posket lommoilla viime vuosisadan alusta aina 90-luvulle saakka, mutta ehkä klubit silti rinnastuvat varsinkin iäkkäämmän sukupolven keskuudessa ennen kaikkea hieman rajatumman kaupunkilaisväestön illanviettoriitteihin, ja sitä kautta ajan myötä myös yökerhoihin, night clubeihin – joissa elävällä musiikillakin oli toki osuutensa, mutta päätarkoitus se harvemmin menneinä vuosikymmeninä taisi silti olla. 19 Mike Lewis, The Concords & Roddie Joy ............... 28 Rudy Toombs .............................................................. Tehdään silti parhaamme, että roots-klubit säilyisivät Suomen ravintolakartalla myös jatkossa! Yhdistyksen toimistolla osoitteessa Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 24.3. Tenho Restobar (“Tenho Roots“), Storyville (“Roots Tuesday“), Juttutupa (“Hilland Mondays“ ja “GhettoBlues/Billy“), Musiikkiteatteri Kapsäkki (“Kapsäkki Goes Blues“), Kaisaniemi (“Hip Shaker“), Huutokonttori Kanttiini (“Mojo Club“), Käpygrilli (“Bluesperjantai“) sekä Cactus (“Impulssi“). 1957 pariisilaisten jazzkerhojen mallin pohjalta Helsingin Punavuoressa ovensa avannutta Old House Jazz Clubia eli perustajansa Pekka Mäyrämäen mukaan lempinimensä saanutta ”Mäyränkoloa”. Rovaniemellä biletetään “Plukihäiriö Jazz & Bluesin“ merkeissä (Kulttuuritalo Korundi) ja Lammin seudulla Kylä-Mukkulan Kulttuurikeskuksessa touhutaan aina keväisin ja kesäisin “Aslak & The Eskimos“ -klubia. 12 Jake Calypso & Archie Lee Hooker ......................... Helsingissä myöhemmin Scandia-yhtiötä rakentamassa ollut kolmikko Paavo Einiö, “Mosse“ Vikstedt ja Harry Orvonmaa löysi omalle variaatiolleen paikan 40-luvun alkuvuosina operoineesta Cotton Clubista Iso Roobertinkadulta. Joensuussa vetovastuun on puolestaan näissä merkeissä ottanut kontolleen Grand Old Rockers of Joensuu ry (“Ilovaarirock-klubi“, Rav. 57 BN lukee kirjallisuutta .............................................. Kerubi), ja luonnollisesti omia perinteikkäitä klubejaan jatkavat bluesyhdistyksistä alkavalla kaudella myös mm. Livemusiikkimielessä yhtenä ensimmäisenä “oikeana“ klubina voinee pitää v. Rav. 4 Liz Mandeville .............................................................. 51 Juurimusiikkiretkeilyä Georgiassa #1 ................... Torven Akustinen klubi) rinnalle nousee nyt myös Ismo Haavisto uudella “Roots Thursday’llään“ (Rav. 46 Divarien helmiä #37 ................................................. Vuonna 2018 klubeista ei siis edelleenkään ole puutetta ja tyylillistä valinnanvaraa piisaa. Blues News 1/2018 3 BN-kriitikoiden vuoden 2017 parhaat ...................
1 & 2 (Decca) Trombone Shorty – Parking Lot Symphony (Decca) Jimmie Vaughan Trio feat. 1 (Severn) Steve Winwood – Greatest Hits Live (Wincraft Music) 4 Blues News 1/2018 Honey Aaltonen: Gregg Allman – Southern Blood (Rounder) Dave & Phil Alvin – Hard Travellin’ (YepRoc) Chuck Berry – Chuck (Decca/Dualtone) Eric Bibb – Migration Blues (Hus 1 på ön AB/DixieFrog/Stony Plain) Paul Butterfield Blues Band – Got The Mind To Give Up Living: Live 1966 (Elektra) Robert Cray & Hi Rhythm – s/t (Jay-Vee) Bob Dylan – Trouble No More (Sony/Legacy 8-CD + DVD) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) Rhiannon Giddens – Factory Girl (Nonesuch) Rhiannon Giddens – Freedom Highway (Nonesuch) The Go Getters – Love & Hate (Goofin’) Janiva Magness – Blue Again (Blue Elan) Ms. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2017 PARHAAT! B lues News -toimittajat ovat jälleen antaneet tuomionsa. Jimi Hendrix) – Live At George’s Club 20 (Dagger) Martin Lang – Ain’t No Notion (Random Chance) Van Morrison – Roll With The Punches (Caroline) Mo Al Jaz & Friends – The Blues Of Little Walter (Chest) San Pedro Slim – In Times Like These (Mojo King) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Dexter Shaw & The Wolftones – Dexin’ (Rhythm Bomb) Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) Willa – Better Days (Building) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. Billy C. Mike Flanigin – Live At C-Boy’s (Proper) Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. Wirtz feat. King, Bobby Bland – Memphis Blues Festival 1975 (Klondike 2-CD) Curtis Knight (feat. 1 (Severn) J-P Berg: Tony Allen – The Source (Blue Note) Tony Allen – Tribute To Art Blakey (Blue Note Vinyl EP) The Blassics – Becoming Wawes (Odd Funk) Ronnie Baker Brooks – Times Have Changed (Provogue) Corey Dennison – Night After Night (Delmark) Eric Gales – Middle Of The Road (Provogue) Curtis Harding – Face You Fear (Anti) Valerie June – Order Of Time (Concord) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) Stanton Moore – With You In MindThe Songs Of Allen Toussaint (Cool Green) New Orleans Funk All-Stars – NOLA Revisited (MFA) Wilson Pickett – Sings Bobby Womack (Kent) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Mavis Staples – If All I Was Was Black (Anti) Chris Stapleton – From A Room Vol. Marko Aho: Terry Anderson – Jimmy’s Arcade (Doublenaught) Dan Baird – SoLow (Jerkin’ Crocus) Chuck Berry – Chuck (Decca/Dualtone) Ronnie Baker Brooks – Times Have Changed (Provogue) Creek Road Eleven – The Long Harvest (omakustanne) Rodney Crowell – Close Ties (New West) Dwayne Dopsie & Zydeco Hellraisers – Top Of The Mountain (Crew/Angel Dove) Steve Earle – So You Wanna Be Outlaw (Warner Bros) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) John Fohl – Hands On You (omakustanne) Dave Forestfield – Nobody’s World (Propaganda) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) John Mayall – Talk About That (Forty Below) Gurf Morlix – The Soul & The Heal (omakustanne) Willie Nelson – God’s Problem Child (Legacy) The Nighthawks – All You Gotta Do (Ellersoul) NRBQ – Happy Talk (Omnivore, mini-CD) Tuomari Nurmio – Dumarillumarei (Sony/Ratas) Omar & The Howlers – Zoltar’s Walk (Big Guitar Music) George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) Harri Haka: B.B. Vuoden 2017 mittavan äänitejulkaisutarjonnan (CD:t, LP:t, EP:t, singlet tai DVD:t) kriitikkosuosikit ovat luettavissa ohessa. Kuten ennenkin, jokaiselle lehteen vuoden aikana levyarvioita laatineelle avustajalle annettiin vapaat kädet nimetä äänestykseen korkeintaan 20 lempituotostaan, jotka on esitetty henkilöittäin artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. 1 (Severn) Rev. & The Blues Shacks – Reservation Blues (Rhythm Bomb) Chuck Berry – Chuck (Decca/Dualtone) Rockin’ Johnny Burgin – Neoprene Fedora (West Tone) The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) June Core – Rhythm & Blues (JC) Ronnie Earl & The Broadcasters – The Luckiest Man (Stony Plain) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) Quique Gómez & His Vipers – Dealin’ With The Blues (Sweet) Eilen Jewell – Down Hearted Blues (Signature Sounds) Albert King, B.B. Eniten pisteitä keränneet levyt (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) löytyvät katselmuksen lopusta sivulta 7. The Nighthawks – Full Circle (Eller Soul). Jody – (I Got That) Thunder Under Yonder (Ecko) The Paladins – New World (Lux) Andres Roots – Winter (Roots Art) Hayden Thompson – Learning The Game (Bluelight) George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) Jimmie Vaughan Trio feat. Mike Flanigin – Live At C-Boy’s (Proper) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol
Pete Hoppula: B.B. 1 (Severn) Oscar Wilson – One Room Blues (Airway) Timo Kauppinen: Eric Bibb – Migration Blues (Hus 1 på ön AB/DixieFrog/Stony Plain) Selwyn Birchwood – Pick Your Poison (Alligator) Clifton Chenier – King Of Zydeco, The Rhythm And Blues Years 1954–1960 (Fremeaux) Robert Cray & Hi Rhythm – s/t (Jay-Vee) Ronnie Earl & The Broadcasters – The Luckiest Man (Stony Plain) Rhiannon Giddens – Freedom Highway (Nonesuch) Bror Gunnar Jansson – The Great Unknown (Normandeep) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) The Limboos – Limbootica! (Penniman) Erja Lyytinen – Stolen Hearts (Tuohi) Taj Mahal & Keb’ Mo’ – TajMo (Concord) JD McPherson – Undivided Heart & Soul (New West) North Mississippi Allstars – Prayer For Peace (Songs Of The South) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Robert Randolph & The Family Band – Got Soul (Masterworks) Talmud Beach & Faarao Pirttikangas – s/t (Karkia Mistika) Sean Taylor – Flood & Burn (SeanTaylorSongs/Pro per) Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. Family – Sings & Plays (Blue North) The Kokomo Kings – Too Good To Stay Away From (Rhythm Bomb) Jake La Botz – Sunnyside (Hi-Style) The Limboos – Limbootica! (Penniman) JD McPherson – Undivided Heart & Soul (New West) The Paladins – New World (Lux) Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas – s/t (Karkia Mistika) Hayden Thompson – Learning The Game (Bluelight) Joakim Tinderholt & His Band – Hold On (Rhythm Bomb) TT Syndicate – TT Syndicate (Migraine) Vaeltava Vitsaus – s/t (Turenki) eri esittäjiä – Bluesin’ By The Bayou: Ain’t Broke, Ain’t Hungry (Ace) eri esittäjiä – Rhythm & Bluesin’ By The Bayou: Livin’, Lovin’ & Lyin’ (Ace) Jari Kolari: Big Harp George – Wash My Horse In Champagne (Blues Mountain) Rockin’ Johnny Burgin – Neoprene Fedora (West Tone) The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) Billy Flynn – Lonesome Highway (Delmark) Donald Ray Johnson & Gas Blues Band – Bluesin’ Around (Mar Vista) Albert King – Earliest Sessions 1954–62 (Jasmine) The Knickerbocker All-Stars – Texas Rhody Blues (JPCadillac) Leadbelly – Good Morning Blues: His Best 24 Songs (Wolf) Johnny Mastro & Mama’s Boys – Never Trust The Living (Csb) Randy McAllister – Fistful Of Gumption (Reaction) Mo Al Jaz & Friends – The Blues Of Little Walter (Chest) Jimmy Nolen – Before The Funk (Westone) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Otis Rush – Double Trouble Live Cambridge 1973 (Rock Beat) Sarasota Slim – Boney Fingers (Possum Phono) Smokey Smothers & The Crowns – That's Alright (Barry) Nick Trill & The Thrillseekers – True Love (HeeBee) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. 1 (Severn) Rusty Zinn – Last Train To Bluesville (Bluebeat) Kari Kempas: Linsey Alexander – Two Cats (Delmark) Rockin’ Johnny Burgin – Neoprene Fedora (West Tone) Paul Butterfield – Live In New York 1970 (Floating World) The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) Robert Cray & Hi Rhythm – s/t (Jay-Vee) Billy Flynn – Lonesome Highway (Delmark) Ruthie Foster – Joy Comes Back Stone (Truth Music) Martin Lang – Ain’t No Notion (Random Chance) Big Bill Morganfield – Bloodstains On The Wall (Black Shuck) JoJo Murray – Stop That Knocking (Coday) Junior Parker – Like It Is / Honey-Drippin’ Blues (BGO) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Bobby Rush – Porcupine Meat (Rounder) Sultans Of Jungle – Punchlines (Jungle) Tail Dragger – Portrait Of A Chicago Bluesman (Same Eyes Prod. 1 (Severn) eri esittäjiä – The American Epic Sessions (Third Man) 5. DVD) JJ Thames – Raw Sugar (Malaco/DeChamp, -16) Nellie Tiger Travis – Mr. Sexy Man (WeGonSee) Urban Allstars – Loistering On The Westside (CeePeeVee, -16) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. & The Blues Shacks – Reservation Blues (Rhythm Bomb) Chuck Berry – Chuck (Decca/Dualtone) The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) Ray Collins’ Hot-Club – 1 To 5 Jive (Brisk) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) Vesa Haaja – Se Hetki On Nyt (Bluelight) Gillian Hills – Zou Bisou Bisou: The Yé-Yé Years 1960–1965 (Ace) Honey B
Buchana – Swing On With O.B. Feelgood – Live 1990 (Edsel) The Go Getters – Love & Hate (Goofin’) Hillbilly Casino – Red Blue & Bruised (Jungle) Hurriganes – Complete Singles (Svart, 7“-boksi) Cisse Häkkinen – Summer Dreams (Warner) Cisse Häkkinen – Kultaa ja hohtavaa hopeaa / Sä sekoitit mun pään (Svart, 7“) The Inmates – The Albums 1979–82 (Warner 3-CD) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll This! (Ram-Bam, 7“ EP, -16) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) Jack Mack & The Heart Attack Horns – Back To The Shack (Freeroll) John McNamara – Rollin’ With It (Bahoo) Mr Breathless – Can’t Stop Rockin’! (Bluelight) Mr Sipp – Knock A Hole In It (Malaco) Junior Parker – Like It Is / Honey-Drippin’ Blues (BGO) Derrick Procell – Why I Choose To Sing The Blues (Here & Now) George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) Kai Leivo: AWEK – Long Distance (omakustanne) The Blues Overdrive – Overdrive Live! (Gateway) Dr John – The Atco Albums Collection (Rhino 7-CD) Low Society – Sanctified (Rezonate) John Weeks Band – Dark Angel (omakustanne) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. Sipp – Knock A Hole In It (Malaco) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Benny Turner – My Brother’s Blues (Nola Blue) Wee Willie Walker & The Anthony Paule Soul Orchestra – After A While (Blue Dot) Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) Mighty Joe Young – Live From The North Side Of Chicago (RockBeat) eri esittäjiä – Down Home Blues Chicago: Fine Boogie (Wienerworld 5-CD) Esa Kuloniemi: Antti Alanko – Minne Mieleni Pakenet. 6 Blues News 1/2017 Riku Metelinen: Gregg Allman – Southern Blood (Rounder) Joe Bonamassa – Live At Carnegie Hall, An Acoustic Evening (Provoque 2-DVD) British Standard – High Performance (omakustanne) Creek Road Eleven – The Long Harvest (omakustanne) Dennis Johnson & The Mississippi Ramblers – Rhythmland (Root Tone) Samantha Fish – Belle Of The West (Ruf) Samantha Fish – Chills & Fever (Ruf) Joensuu Riihimäki – Highwater (Running Moose) Kenny Wayne Shepherd Band – Lay It Down (Provoque) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provoque) Dave Lindholm – Go (Turenki) Muddy Manninen – Long Player (omakustanne) Ninni & Mika – All Them Pretty Things (RetroU Art) Peter Parcek – Everybody Wants To Go To Heaven (Lightnin’) George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) Peter Ward – Blues On My Shoulders (Gandy Dancer) Whale & The Village – Second (Village) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. 1 (Severn) Mikke Nöjd: Ronnie Baker Brooks – Time Have Changed (Provogue) Big Time Bossmen – Working On A Plan (Rootz Rumble) Boppers – Great Kicks (Warner) Dr. 1 (Severn) 6 Blues News 1/2018 Anders Lillsunde: Bigg Robb – Born To Do This (Over 25 Sound) O.B. 1 (Severn) Oscar Wilson – One Room Blues (Airway) Mitch Woods – Friends Along The Way (Entertainment One). Jody – (I Got That) Thunder Under Yonder (Ecko) Pertti Nurmi: Arthur Adams – Look What The Blues Has Done For Me (Cleopatra Blues 2-CD) Linsey Alexander – Two Cats (Delmark) Luther Allison – A Legend Never Dies (Ruf 7-CD + 4-DVD/7-LP + 4-DVD) Andy T Band feat. (Kääntö) Eric Bibb – Migration Blues (Hus 1 på ön AB/DixieFrog/Stony Plain) The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) Ronnie Earl & The Broadcasters – The Luckiest Man (Stony Plain) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) Robert Finley – Goin’ Platinum (Easy Eye Sound) JD McPherson – Undivided Heart & Soul (New West) Milo & Moses – Among Friends (KHY Suomen Musiikki) John Németh – Feelin’ Freaky (Memphis Grease) Larkin Poe – Peach (Tricky-Woo) Heikki Raine – Kettula (Ainoa!) Jarkka Rissanen & Sons Of Desert – Hybrid Soul (Humu) Mavis Staples – If All I Was Was Black (Anti) Brad Stivers – Took You Long Enough (Vizztone) Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas – s/t (Karkia Mistika) Boubacar Traoré – Dounia Tabolo (Lusafrica) Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. (Ecko) Leela James – Did It For Love (BMG) Jeter Jones & The Perfect Blend – Trailride Certified (Jones Boyz Ent.) Ms. Chicago 1978 (Air Cuts) Mr. Alabama Mike – Double Strike (American Showplace Music) Eric Bibb – Migration Blues (Hus 1 på ön AB/DixieFrog/Stony Plain) Ronnie Baker Brooks – Times Have Changed (Provogue) Michael Burks – I’m A Bluesman (Iron Man, -16) Billy Flynn – Lonesome Highway (Delmark) Larry Lampkin – Keep Doing What You Do (Kaint Kwit) Doug MacLeod – Break The Chain (Reference Recordings) Jimmy McCracklin & His Blues Blasters – Hear My Story (Jasmine 2-CD) Big Bill Morganfield – Bloodstains On The Wall (Black Shuck) Son Seals with Johnny Winter – Live..
Ronnie Baker Brooks – Times Have Changed (Provogue) 4 p. John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) 7 p. Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas – s/t (Karkia Mistika) 3 p. Vesa Haaja – Se Hetki On Nyt (Bluelight) 2 p. Mr Breathless – Can’t Stop Rockin’! (Bluelight) 2 p. Billy Flynn – Lonesome Highway (Delmark) 3 p. Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) 6 p. Honey B. JD McPherson – Undivided Heart & Soul (New West) 3 p. Creek Road Eleven – The Long Harvest (omakustanne) 2 p. Family – Sings And Plays (Blue North) Juurakko – Oi, Maalima (Imu) Huojuva Lato & Ystävät – Takkulan Baari (Ramasound) Mr Breathless – Can’t Stop Rockin’! (Bluelight) Vuoden 2017 uusintajulkaisu: 1. 3. George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) 6 p. The Cash Box Kings – Royal Mint (Alligator) 5 p. Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert – Hybrid Soul (Humu) 3 p. 1 (Severn) Vesa Walamies: Black Patti – Red Tape (Rhythm Bomb) David Bromberg Band – The Blues, The Whole Blues And Nothing But The Blues (Red House) Dozzler & Van Merwyk – Darkest Night (Groove Stew) Champion Jack Dupree – Live At Rockpalast (Mig) Katie Kern – Blues From The Highway (Wolf) Sonny Landreth – Recorded Live In Lafayette (Provogue) Lil’ Ed & The Blues Imperials – The Big Sound Of... Eric Bibb – Migration Blues (Hus 1 på ön AB/DixieFrog/Stony Plain) 4 p. 7 TT Tarkiainen: Gregg Allman – Southern Blood (Rounder) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) The Hoolers – Devil’s Apple (omakustanne) Janiva Magness – Blue Again (Blue Elan) Tuomari Nurmio – Dumarillumarei (Sony/Ratas) Popa Chubby – Two Dogs (PCP Productions) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do! (Delta Groove) Thorbjorn Risager & The Black Tornado – Change My Game (Ruf) Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert – Hybrid Soul (Humu) George Thorogood – Party Of One (Rounder) Vaeltava Vitsaus – s/t (Turenki) Joseph Veloz – Offerings (Big O) Kim Wilson – Blues And Boogie, Vol. 6. Robert Cray & Hi Rhythm – s/t (Jay-Vee) 3 p. Aimo Ollikainen: Southpaw Steel‘n’Twang – Bedtime Bomber (RetroU Art) Eero Raittisen Eldis – s/t (Turenki, -16) Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert – Hybrid Soul (Humu) Vesa Haaja – Se Hetki On Nyt (Bluelight) Pekko Käppi & K:H:H:L – Matilda (Svart) Honey B. Rockin’ Johnny Burgin – Neoprene Fedora (West Tone) 3 p. Monster Mike Welch & Mike Ledbetter – Right Place, Right Time (Delta Groove) 5 p. Blues News 1/2017 7 Vuoden 2017 kotimainen julkaisu: 1. Chuck Berry – Chuck (Decca/Dualtone) 4 p. 4. 2. (Alligator, -16) Tim Lothar & Holger Daub – Blues From The North (TLP) John Primer & The Real Deal Blues Band – That Will Never Do (Wolf, -16) George Thorogood – Party Of One (Rounder/Concord) Trouble Cats – Live In Aarhus (Longlife) eri esittäjiä – Please Release Me (Jasmine). Ronnie Earl & The Broadcasters – The Luckiest Man (Stony Plain) 3 p. 1 (Severn) 10 p. Vaeltava Vitsaus – s/t (Turenki) 2 p. Vuoden 2017 kansainvälinen julkaisu: 1. Junior Parker – Like It Is / Honey-Drippin’ Blues (BGO) 2 p. 11. 8. Tuomari Nurmio – Dumarillumarei (Sony/Ratas) 2 p. Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator) 7 p. Gregg Allman – Southern Blood (Rounder) 3 p. Family – Sings & Plays (Blue North) 2 p
Näin Aronin esiintyvän veljensä Larry Burtonin, rumpali Robert Plunkettin ja laulaja Lavelle Whiten kanssa vanhassa Kingston Minesissa Lincoln Avenuella. – Earwig-merkin julkaisema Aronin live-cd oli oikeastaan kaiken alku. The Legendary Blues Bandissä soittaneen Willie Greesonin kanssa sekä saaden ensikäden oppia Otis “Big Smokey“ Smothersin ja Aron Burtonin tapaisilta tekijänimiltä. En halua pukeutua kuin teini-ikäiset tai muuten huolimattomasti. George oli herttainen ihminen. Rumpalina oli Dave Jefferson, joka oli soittanut ensin Albert Kingin ja sitten Albert Collinsin bändissä. Minä myös pukeudun mielelläni retrotyyliin. Moore, Michael Coleman, Willie Kent ja George Baze. Aina kun olin urallani kriittisessä vaiheessa, pyysin Aronilta neuvoja. Kitaristina oli George Baze, joka oli ollut Junior Wellsin bändinjohtaja aina siihen hirvittävään auto-onnettomuuteen asti. Teimme ne vanhassa Buddy Guy’s Legendsissä. – Julkaisin Michael Frankin kanssa neljä levyä vuosien 1996 ja 2006 välillä. Tällä Aronin ydinjoukolla esiinnyimme sitten vakituisesti viiden vuoden ajan tiistaisin ja kerran kuukaudessa viikonloppuna Blue Chicagossa Clark Streetillä. Soitan cd:llä. Hän näki minun esiintyvän ja kysyi, haluaisinko mukaan live-nauhoituksiin. Itse asiassa Aron Burton oli ensimmäinen bluesartisti, jonka näin Chicagoon tultuani. Hän käski minun opetella tietyt kolme kappaletta ja kehotti minua menemään jameihin tapaamaan muusikoita. Keikasta oli siis tosiaan tulossa totta! Se oli ensimmäinen esiintymiseni Aronin kanssa. Kaksi päivää myöhemmin hänen bändinsä johtaja soitti ja kysyi, mitkä kappaleet haluaisin laulaa. LAULUNTEKIJÄ – Äitini osasi lukea nuotteja ja säveltää. Vuonna 1996 ilmestyi cd ”Look at Me”, jonka tein oman bändini Super Naturalsin ja Aron Burton Bandin kanssa. Albumijulkaisuista toistaiseksi tuorein, “The Stars Motel“ ilmestyi 2016. – Siihen mennessä olin julkaissut omakustannekasetin, jossa oli pari omaa kappalettani, ja olin kiertänyt Keskilännessä ja Kanadassa. – Työskentelin myös Willie ”Big Eyes” Smithin kanssa ja saan toivottavasti joskus tehdä muutaman kappaleen myös Billy Flynnin kanssa. Michael Frank tuli Blue Chicagoon tapaamaan häntä levytyssopimuksen vuoksi. Sitten lyöttäydyin mukaan Aron Burtonin bändiin, joka soitti perusbluesia. ARON BURTONIN OHJEILLA ALKUUN – Aron Burtonilla on ollut suuri vaikutus elämääni ja uraani. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun minulla oli jo ensimmäinen bändini, tapasin taas Aronin ja kysyin häneltä, mitä minun pitää tehdä, jotta saamme keikkoja. Pidän sanaleikeistä ja vitseistä, joten kappaleeni olivat alusta asti humoristisia. Kysyin Aronilta, mitä minun on tehtävä tullakseni muusikoksi. Michael valitsi minulle laulukappaleet Big Boss Man ja J.B. Willie ja George olivat suosikki-ihmisiäni, ja joskus vieläkin kun meditoin, kysyn heiltä neuvoja urani suhteen. Sellaista koulutusta meillä täällä Jenkeissä saa. Aron oli yksi ennakkoluulottomimmista, värisokeimmista artisteista, ja aina rohkaisemassa muita. Mandevillen tähän mennessä 7 pitkäsoiton laajuinen levytystuotanto käynnistyi Earwig-merkillä 90-luvun puolivälissä ja on jatkunut 2010-luvulla oman Blue Kitty Musicin puitteissa. Jos nykyisin käyttää kappaleissa tuon kaltaisia kaksoismerkityksiä, ihmisillä on taipumus pahastua. Pianossa oli Allen Batts, rummuissa Kenny Smith, bassossa Aron, huuliharpussa Mad Dog Lester Davenport ja kitarassa Michael Dotson. Oli Willie Smithin ajatus, että aloitan oman levymerkin. Tein Willie Smithin kanssa yhden session, yhdeksän kappaletta ensimmäiselle omalla levymerkilläni Blue Kitty Musicilla julkaistulle albumille ”Clarksdale”. Pidän erityisesti klassisista 1900-luvun alkupuolen blueslaulajattarista, jotka hallitsivat blueslevyteollisuutta. Hän käski minun äänittää kolme kappaletta, otattaa valokuvan ja kirjoittaa esittelyn itsestäni ja jakaa niitä klubeilla, kun menen jammailemaan bändien kanssa. Hollantilainen Peter Struijk on kirjoittanut kanssani neljä kappaletta minua varten, joten ne ovat jo valmiina seuraavaalle cd:lleni. Mukana olivat myös rumpali Tino Cortez ja naispuolinen saksofonisti – afroamerikkalaisia ja valkoisia muusikoita. BN tapasi artistin Chicagossa viime kesänä. Hutton 20% Alcohol. Pidän vanhoista standardeista, 50-luvun tyylisestä bluesista, kuten Jimmy Reedistä ja T-Bone Walkerista. – Aloitin laulajana soulja r’n’b-kokoonpanossa, joka esitti myös bluesia. Kokemus oli mahtava, klubi oli ääriään myöten täynnä väkeä. 8 Blues News 1/2018 KARI KEMPAS W isconsinista lähtöisin oleva kitaristi-laulaja, lauluntekijä ja oman pitkäikäisen yhtyeensä johtaja Liz Mandeville on luonut vaikuttavaa uraa yli neljänkymmenen vuoden ajan. – Vuonna 1994 tapasin hänet Rosa’s Loungessa ja hän pyysi minut mukaan bändinsä keikalle Chicago Blues -festivaalille. Olin nuori enkä tiennyt muusikkona olemisesta mitään. Äitini ja isoäitini ostivat minulle pianon ensimmäiseksi soittimeksi ja heti kun pystyin kiipeämään pianotuolille ryhdyin tekemään omaa musiikkia. Pianistina oli Allen Batts, joka muutti Arkansasiin muutama vuosi sitten. Blue Chicago -klubissa oli naisten bluesiltoja, jolloin säestäjinä saattoi olla sellaisia muusikoita kuin Johnny B. Jim Godsey, joka teki töitä myös ZZ Topin kanssa, oli ääniteknikkona ja tuottajana. Cd:lläni ”The Stars Motel” on kappale nimeltä Too Hot For Love, joka kertoo Chicagon säästä elokuussa – hauska, humoristinen numero, mutta jotkut kriitikot Englannissa kai loukkaantuivat siitä. Heidän kappaleensa olivat niin hauskoja ja nokkelia, kuten esimerkiksi Bessie Smithin I Want A Pig Foot And A Bottle Of Beer, jossa aiheena ei tosiaankaan ole ruoka ja juoma. Oli uskomatonta päästä keikkailemaan Chicagon parhaiden bluesmuusikoiden kanssa. Tein hänen ohjeidensa mukaan. Myös musiikkialan tutkintoja suorittanut nainen ajautui Chicago-bluesin ytimeen muuttaessaan Tuuliseen kaupunkiin 1979, avioiduttuaan 80-luvulla mm. ”Clarksdale” jäi Willien viimeiseksi äänitteeksi. Yritän näyttää tyylikkäältä kampausta myöden ja esiinnyn 50-luvun henkisissä asuissa
Pidän vaatteista, meikeistä ja kampauksista – haluan olla myös miellyttävä katsoa. Tunnelmassa on Muddy Watersia ja Howlin’ Wolfia ja siksi mukana on myös Eddie Shaw. – Minorun kanssa tein yhteistyötä jo edellisellä cd:lläni ”Heart Of Chicago”, jonka kannessa on myös vanha motellikyltti. Se oli yksi kylmimmistä talvista ja vietimme aikaa soittelemalla kahdella kitaralla ja opettelimme vanhoja Mississippin deltan blueskappaleita ja -tyyliä. Kitaristeina cd:llä on Minoru Maruyama ja italialainen Dario Lombardo. – Minulla oli tapana aikoinaan ostaa vinyylilevyjä. – Kerron nyt tarinoita, joihin voin samaistua omien kokemuksieni perusteella. Jokaisessa kappaleessa, jonka olen tehnyt, on tarina. Nyt minulla on tarinasta New Orleansin second line -tyylinen kappale cd:lläni. Kappaleen pitää tuntua omalta. Kävimme melko usein Clarksdalessa, jossa sitä kuulee kaduilla etenkin bluesfestivaalien aikana. Se on tyyliltään vanhaa bluesia ja levyllä on mukana Willie ”Big Eyes” Smith ja Eddie Shaw. – Yleisö maksaa pääsylipun nähdäkseen minun esiintyvän ja se ansaitsee kunnon show’n. 10 Blues News 1/2018 kitaraa. Ike ja Tina Turner Revuen ”Live At Carnegie Hall” sekä Denise LaSallen ja Millie Jacksonin konserttialbumit. Se loukkasi minua syvästi. Kävimme New Orleansissa joka vuosi, rakastan New Orleansia. Kuten silloin kun kirjoitin keittiön pöydän ääressä ystäväni kanssa laulun ensimmäisestä aviomiehestäni. Se oli aikoinaan kuuluisa paikka, josta ihmisillä oli tapana vuokrata huoneita ottaakseen huumeita. Hän pyöri kaupungilla Kanadasta löytämänsä typykän kanssa ja kaikki, minua lukuun ottamatta, tiesivät siitä, koska nainen sattui olemaan Blue Chicagon managerin sisko. Äänitin Darion kanssa kolme kappaletta, kun hän oli Chicagossa vuonna 2012. Jos naiset pitävät esiintyjää ystävänä, miehet seuraavat. Ihmiset eivät välttämättä muista, kuinka hyvän kitarasoolon soitin tai mistä kappale kertoi, mutta he muistavat, miltä show’ta katsellessa tuntui. Liz, Fruteland Jackson, Aron Burton, Willie Kent, Detroit Jr., Michael Dotson, Kenny Smith ym. Olin leikkauksessa vuonna 2010, ja poikapuoleni tuli asumaan minun ja mieheni luo. Rakastan ranskalaista keittiötä, olen jopa opiskellut sitä. Näin Etta Jamesin lavalla varmaan kymmenen kertaa. Isältä saamani transistoriradio oli paras ystäväni ja käytin kaiken aikani radion kuunteluun. Voitimme Donnan kanssa Windy City Blues Challenge -kilpailun Buddy Guy’s Legendsissä. Ymmärsin, että he esittivät kappaleita, joihin he voivat samaistua, ja tajusin, että minäkin voin tehdä niin. Donna Herula, joka soittaa akustista kitaraa, on mukana kolmella kappaleella. Soitan siinä pesulautaa ja kitaraa. Sen niminen motelli oli oikeasti olemassa ja ystäväni otti siitä valokuvia juuri ennen kuin sen kyltti purettiin. Ymmärsin, etten halunnut olla heille uhka vaan ystävä. Viimeisin niistä on ”The Stars Motel”. LEVYT – Tein neljä cd:tä Earwigille ja nyt olen julkaissut kolme cd:tä omalla Blue Kitty Music -merkilläni. Kun katson Spotifyn tilastoja, minua hämmästyttää se, että yli puolet kuuntelijoistani on miehiä, sillä miehet kuuntelevat yleensä miesesiintyjiä. Isäni oli artisti ja journalisti ja hänellä oli tapana ottaa meidät lapset mukaan työmatkoilleen. – Minun pitäisi todennäköisesti tehdä enemmän balladeja. Ensimmäinen cd:ni omalla merkilläni on nimeltään ”Clarksdale”. Ihastuin Hill Country -soundiin. Sävellän kitaralla. Minulla oli mm. Ajoimme hänen Buick Skylarkillaan New Orleansiin, jossa näin katutaiteilijoita. Äitini oli kiinnostunut ruoasta ja tutki jo ennakolta kirjastossa, mitä ruokaa olisi road tripeillämme tarjolla, mistä saa parasta alligaattoria jne. VAIKUTTEET – Vartuin Wisconsinissa 1960-luvulla, kaupungissa, jossa oli tehdas ja kaatopaikka, enkä ollut lapsena kovin terve. Pidän komppikitarasta, Jimmy Reedin materiaalista, en nopeasta revittelystä. Kaikki cd:n kappaleet ovat omiani, mutta tyyliltään siltä löytyy peltolaulua ja jug band -musiikkia. Näin omat kappaleeni syntyvät. Pidän kauniista soinnuista ja melodioista, eikä minulle oikeastaan ole merkitystä, soitanko komppia vai soolokitaraa. Katrina-hurrikaanin tuhot saivat minut itkemään. Haluan tuntea, että se mitä teen herättää vastakaikua yleisössä, ja että yleisö saa siitä jotain. Tein muutaman soolokiertueen ja pari basistin sekä rumpalin kanssa. Perehdyin kaikkiin näihin naisiin ja heidän esiintymisiinsä. Willie ja Eddie soittivat Muddyn ja Wolfin kanssa. Isäni kirjoitti juttuja Etelästä aikakausilehtiin ja otti valokuvia, hän lauloi ja minä olen perinyt hänen äänensä. Monet heistä rakentavat tarinan kappaleidensa ympärille ja he myyvät sen kappaleen mukana. Tutkin heitä ja opin heiltä paljon, ja vuosien myötä myös omat live-esiintymiseni kehittyivät. Minulla oli tapana käyttää esiintyessäni minihameita ja push-uppeja, ja naiset pitivät keikoillani kiinni miehistään. Kukaan ei varoittanut minua, että minun kannattaisi hankkiutua eroon tuosta petollisesta, huijaavasta miehestä. Blues Foundationin tilaisuudessa 1996 © Jo hn Fr an go ul is. Löysin itsestäni soolokitaristin. Minun olisi pitänyt asua Etelässä, jossa ruoka on terveellisempää. Omat kappaleeni kertovat elämästäni. Vuonna 2008 kun kaikki romahti, minun oli pakko löytää itseni uudelleen
Minulla on ihana ystävä, tuottaja Daryl Nitz, joka on tuottanut Billie Holidayn 100 Celebration -show’n ja Frank Sinatran tribuuttikonsertin. Olen onnekas ja onnellinen siitä, että olen hengissä. Aloin taannoin järjestää sunnuntaisia jazz-brunsseja basistini ja rumpalini kanssa. Se sopii hyvin blueslaulajalle. Olen esiintynyt pitkään myös FitzGerald’sissa, Biddy Mulligansissa ja B.L.U.E.S. Osaan delta bluesia soolona, Chicago-bluesia bändin kanssa, soulia, r’n’b:tä... Onnettomuuden jälkeen en voinut laulaa, soittaa kitaraa tai käyttää puhelinta, facebookia tai internetiä ylipäätään. on Halstedissa sekä South Sidessa Lee’s Unleaded -klubissa Johnny Drummerin kanssa. Lauloin Scottin veljesten World Band -yhtyeessä 90-luvulla. Lisäksi olin mukana Bernissä Sunnyland Slimin reunion-bändin keikalla saksofonisti Sam Burchardin, Barrelhouse Chuckin, Robert Strogerin ja Kenny Smithin kanssa. Olen kiertänyt eri puolilla USA:ta ja 12 eri maassa: Etelä-Afrikassa kahdesti, Latviassa, Saksassa kolme tai neljä kertaa Robert Crayn, Honeyboy Edwardsin ja Louisiana Redin kanssa, Belgiassa, Hollannissa, Ranskassa, Sveitsissä. Ystäväni järjesti Go Fund Me -keräyskampanjan, joka pelasti minut. Jazzmuusikot osaavat erilaisia musiikkityylejä. – Olen työskennellyt miltei kaikissa Chicagon bluesklubeissa. Myös Nick ja Joe Moss kävivät kuuntelemassa häntä ja jammailemassa hänen kanssaan. Olen työskennellyt heistä useammankin kanssa, mm. Opiskelin Bill Russon, Stan Getzin, Herbert Davisin ja Bobby Wilsonin kanssa, ja rakastan myös jazzia ja osaan laulaakin sitä. Ymmärsin sen todella jouduttuani viime vuonna kiitospäivän aikaan auto-onnettomuuteen ja minun oli pakko peruuttaa kaikki sovitut keikkani. Blues News 1/2018 11 – “Heart Of Chicago” oli minulle sydämen asia. Buddy Scottilla oli Aron Burtonin ohella suuri vaikutus urani alkuvaiheessa. – Olen bluesin ansiosta tavannut paljon ihania, lahjakkaita ihmisiä ja saanut ystäviä ympäri maailman. Olin aina halunnut laulaa sen – aiemmin siihen ei vain ollut tilaisuutta. Olen aina halunnut laulaa Broadway-musikaali House of Flower kappaleen One Man Ain’t Quite Enough, jonka esitti Pearl Bailey. Hutto... Kaikki Scottin perheen jäsenet ovat erittäin lahjakkaita. Kuuntelin kanavaa, joka soittaa bluesia ja jazzia seitsemän päivää viikossa. Onnettomuuden jälkeen lääkärit tyrkyttivät opiaattipohjaisia kipulääkkeitä ja lepoa, mutta se ei sopinut minulle. Minulla oli kaksi vuotta vakiokeikka Kingston Minesissa, vedin bluesjameja kaksi vuotta Bill’s Blues -klubilla, soitin viisi vuotta säännöllisesti Blue Chicagossa. Walter ja Howard Scottin. Kappaleet saivat inspiraationsa artisteista, joita kävin kuuntelemassa Kingston Minesissa ja muissa South Siden isoissa klubeissa, Koko Taylor, Lonnie Brooks, J.B. Hän todella rohkaisi nuoria muusikoita. Haluan olla läsnä hetkessä. Minulla on vain yksi elämä, enkä halua lokeroitua. © An na Su tt on / Bl us hi ng Ro se Ph ot og ra ph y ”Minulla oli tapana käyttää esiintyessäni minihameita ja push-uppeja, ja naiset pitivät keikoillani kiinni miehistään.”. Saatoin vain istua ja kuunnella radiota. Teimme juuri tribuutin John F. Meillä oli tiistaisin vakiokeikka River West Night Clubissa. Minulla on Columbia Universityn tutkinto musiikissa. PYHÄPÄIVÄN JAZZIA – Lynn Orman Weissin pitäisi auttaa minua show’n tuottamisessa, koska hän on loistava tuottaja ja minulla on niin paljon ideoita. Useimmat muusikot eivät kuitenkaan halua soittaa sitä, koska se on jazztai Broadway-tyylinen kappale. Kennedylle, jossa sain esittää Julie Londonin Cry Me A River -kappaleen
– Sen jälkeen me ollaan tehty biisejä koko ajan sillä metodilla, että Terry lähettää valmiit tai suht valmiit tekstit mulle ja mä muokkaan niitä sitten tarvittaessa. Hänet esiteltiin meille ja sovimme, että tapaamme tämän Terry McArthurin, kun palaamme keikoilta takaisin Sydneyyn ja menemme hänen luokseen syömään. – Myöhemmin Terryn luona vietetyn illan aikana aloin miettimään, että olisipa mielenkiintoista kokeilla kappaleiden tekemistä yhdessä, kun siihen asti olin tehnyt sävellykset ja sanoitukset yksin. Ihan heti en kuitenkaan ryhtyisi tällaiseen rahoitussysteemiin uudestaan ellei siinä olisi oikeasti joku toinen auttamassa. Audrey kysyi, olisiko mahdollista tehdä jotain yhdessä Suomessa. – Äänittäjä Justin Guip on sitten kyllä semmonen veijari, että ei se turhaan ole voittanut äänityksestä kolmea Grammya. © Pa si Ry tk ön en. Levynteossa käytettiin lisäapuna Indiegogojoukkorahoitusta. Suurimmaksi osaksi tekstit on olleet itselle sopivia. Moni ihminen ja moni asia tuolta ajalta on ikään kuin nyt tossa samalla levyllä. Tasa-arvon nimissä annetaan puheenvuoro tällä kertaa duon maskuliinimmalle osapuolelle. Minä kun en ole mikään some-ihminen ja siinä asiassa olisi varmaan pitänyt olla paljon aktiivisempi. Duon historia ja vaikutteet käytiin läpi numerossa BN 2/2015. Terry lähettikin mulle Powderburn-biisin sanat. Tarjolla oli myös erikoispaketteja, joissa sai levyn mukana t-paitaa tai vaikkapa Ninnin ja Mikan kotiinsa keikalle. Ensitapaaminen tapahtui monen sattuman kautta. On myös ihmisiä, jotka ovat ilmoittautuneet osallistuvansa, mutta eivät sitten tehneetkään niin. United Nations of Musicians, kuten Mika yhteistyötä kutsuu. Paikallisessa ärräpostissa on jo vähän katsottu minua, että voi helvetti, taasko tuo on täällä. Kaikenlaista säätämistä on ollut matkan varrella. JOUKKORAHOITUKSELLA UNELMAT TOTEEN. 10 VUODEN YYA “ATPT“:llä on mukana kovia nimiä Little Featin Bill Paynesta mm. YHTEISTYÖ TERRY MCARTHURIN KANSSA Mika on säveltänyt “ATPT“:n kaikki biisit. Se on niin hyvä siinä, mitä se tekee. – Joukkorahoituksessa oli hyviäkin puolia. He rakensivat ison kokon ja kutsuivat myös muita sinne syömään. Minulle ei ole ollenkaan luontevaa tiedotella koko ajan kaikista tekemisistä. Heistä on tullut hyviä ystäviä, niin siksi kutsuin levyn promoteksteissä tätä 10 vuoden YYA:ksi. Siihen liittyy Terry ja muut Australian kontaktit ja Amerikan jutut vuonna 2007, kun menimme ensimmäisen kerran Woodstockiin. Ehdotin hänelle, että olisi oikeasti kiva tehdä jotain biisejä kimpassa. Hänestä ja hänen koko perheestään on tullut 10 vuoden aikana myös läheisiä ystäviä. Teimme Terryn kanssa Taming Fire -kappaleen hänen muistolevylleen, jonka esitimme Ninnin ja Olli Haaviston kanssa. Se lämmitti kovasti. Osoitteet ja nimet ovat vaihtuneet vuosien aikana. Jaoimme sen tukijoillemme yhtenä kiitoksen osoituksena. Muissa asioissa tällainen on vielä toistaiseksi melko vierasta ja siksi aika hankalaa. Se on joskus vienyt paljonkin aikaa kaiken muun kiireen keskellä. Paljon levyjen ja t-paitojen postitushommia ym. Hän oli australialainen laulaja, joka asui Nashvillessa ja oli tulossa Eurooppaan rundille. Soiteltiin siellä sitten täysikuun loisteessa kokon palaessa old time -biisejä. Sydneyssä meidän keikalla oli sellainen Nick Lowen näköinen herra, joka oli Audreyn ystävä ja entinen näyttelemisen opettaja. Silloin pääosin äänessä oli Ninni. Seuraavana vuonna Audrey kysyi, että voitaisiinko minä, Ninni ja Olli tulla lämppäämään ja komppaamaan häntä Australian kiertueelle. Se on kyllä aina hienoa kun pääsee Justinin kanssa äänittämään. Sanojen luottomieheksi on vakiintunut australialainen Terry McArthur. Sävelsin sen ja se tuli meidän ekalle duolevylle vuonna 2008. Mun sävellyksistäkin tulee erilaisia Terryn tekstien myötä rytmiikan osalta, mikä on ollut mielenkiintoista huomata verrattuna siihen, jos tekstit olisi omia. – Pelkäsin kyllä ensin, että mitä jos tällainen systeemi ei toimikaan, mutta onneksi pelko osoittautui turhaksi ja yhteistyö toimi. Billyn suosituksesta meihin otti yhteyttä Audrey Auld Mezera. Osittain joukkorahoituksella valmistunut levy sulkee monellakin tavalla kymmenvuotisen ympyrän. Se piti kääntää englanniksi, että United Nations of Musicians. Hienoa oli myös se, että saimme näiltä osallistujilta viestejä, joissa he kertoivat erilaisia tarinoita ja antoivat innostunutta palautetta ja kiitoksia. Teimme viikon rundin ja ystävystyimme. Saimme kuulijoihin suoran kontaktin. – Tapasimme 2005 Tukholmassa laulaja Kasey Chambersin ja hänen isänsä Billyn. Siinä halukkaat sitoutuivat ostamaan tulevan levyn jo ennakkoon. Vastuu asioista kaatui sitten loppupeleissä minun niskaani ja se oli aikamoinen savotta. – Tämä on nyt sellaisen kymmenvuotiskauden ympyrän sulkeutuminen. – Edelleenkin mietityttää, että onko nyt kaikki asianosaiset saaneet levyn ja muut. – Meillä oli siellä illanvietto, Justin oli tehnyt 4 ruokalajin korealaisen aterian. Joskus vaan palaset loksahtaa heti paikoilleen. – Kaiken kaikkiaan joukkorahoitus oli kuitenkin mahtava kokemus, joka vain hetkittäin oli vähän liikaa kaiken muun työn ohessa. Äänitykset tehtiin USA:ssa ja Suomessa ja mukana on liuta ystäviksi muodostuneita nimekkäitä muusikoita sekä musiikin tekijöitä Suomesta, Australiasta ja USA:sta. 12 Blues News 1/2018 SANNA SALILA M ika Kuokkaselta ja Ninni Poijärveltä ilmestyi juuri kolmas kimppa-albumi “All Them Pretty Things“. Välillä on melkein huono omatunto siitä, kun Terry lähettää pitkään kirjoittamansa tekstin ja minulta syntyy siihen sävellys kymmenessä minuutissa. Dylanin ja Levon Helmin bändeissä soittaneeseen Larry Campbelliin ja laulaja/lauluntekijä Joshua Jamesiin. – Levyn teon aikana ystävämme Audrey Auld Mezera, jonka kanssa olimme siellä Australiassa, kuoli viisikymppisenä aivokasvaimeen. Pelkkää ruusuilla tanssimista tämä go-go ei kuitenkaan ollut: – Suomessa ei oikein ymmärretä tällaista keräyskulttuuria, paitsi hyväntekeväisyydessä. Niiden sopivien tekstien kohdalla on tuntunut tosi vapauttavalta, kun ei ole tarvinnut stressata itse siitä sanoittamisesta
Siellä on monta biisiä, jossa on yks akkari ja yksi ehkä sähköisempi kitara eikä kaikissa sitäkään. Se tuntui heti siltä, että tässä on nyt tää juttu. – Mm. Tämä Susan halusi myöhemmin tulla studioon tervehtimään ja nähdä, mitä me tehdään. – Levyllä on uusia elementtejä, vähän sähköisempi ja rokimpi ote. Niillä ei kaikki mennyt ihan hyvin ja näitä Terryn kavereita kuolikin paljon silloin nuorena eri syistä. Se tehtiin tähän levylle uudestaan. – Nää on jänniä juttuja, miten toi biisi ylipäätään päätyi tohon levylle ja sai sitten kokonaan ihan uuden merkityksenkin. Toisaalta levyllä on aika vähän tavaraa, kun sitä nyt kuuntelee, vaikka ei se kuulosta siltä. Osittain se tulee siitä, että Justinin rumpusoundi siinä uudessa studiossa on ihan loistava. Sitten periaatteessa basso ja rummut ja viulu tai dobro. Yritin keskittyä herkkään biisiin, niin tää tyyppi tulee siihen keskelle ikkunaa tikkaiden kanssa. Se, että tässä on näitä nimekkäitä henkilöitä mukana ei ole tärkeintä vaan se, että tässä on isompi tarina takana, joka yhdistää meitä kaikkia. Parissa biisissä on ehkä kaksi akustista kitaraa. Terryhän kirjoitti biisin tekstin sinä päivänä, kun kuuli radiosta, että Michael Jackson on kuollut. – One More River To Cross on jälkikäteen ajateltuna tietynlainen dream team, koska siinä on Justin, Olli, Pekka, Joshua, Bill Payne ja Larry Campbell. Se vaan tuijotti mua sieltä ja alkoi hyppimään niillä tikkailla ja mä mietin, että kuuluukohan toi tumina nyt tässä tallenteessa. Mä kutsuin heitä Painter in the ass -nimellä aina, kun ne ilmestyi siihen. Hän on itse rumpaliäänittäjä, niin on tarkoituskin, että ne saa kuulua. Eric Claptonin ja Joan Baezin yhtyeissä soittanut Dirk Powell on puolestaan ollut tavallaan kaikilla meidän levyillä mukana biisintekijänä ja banjon soittajana. Jälkikäteen näyttää ilmiselvältä, että kaikella on ollut tarkoituksensa. Kuten Touchdown USA:ssa. Minulla alkoi pyöriä siitä biisistä versio päässä, joten menin ulos aamuaurinkoon soittelemaan etten herätä muita. Pelkästään Hoedownistakin löytyisi soittajat, jotka pystyisi tän soittamaan. Meinasi välillä keskittyminen herpaantua sen takia. Siitä tuli sitten sellainen koko levyn kantava voima. Gröhnin Pekan ja Ollin kanssa meillä on tietysti vielä pidempi historia yhdessä, mutta heidänkin yhteytensä Justiniin ja Levon Helmin porukoihin alkoi samasta 2007 levytysreissusta Woodstockiin. Bill Paynea mä en ole tavannut kuin ohimennen Puistobluesissa, mutta hän on soittanut paljon Justinin ja Larryn kanssa. – All Them Pretty Dreams oli varmaan viimeinen biisi, jonka mä tein just siinä ennen kuin alettiin äänittämään levyä. 14 Blues News 1/2018 – Larry Campbell tuli soittamaan viulua. Hänelle tuli tästä kappaleesta ja varsinkin tästä versiosta mieleen se, kun hän joka päivä katsoi siellä oikeudenkäynnissä Michael Jacksonin silmiin, kun häntä syytettiin niistä ikävistä jutuista. Kun sitten selvisi, että Larry pääsee mukaan levytyssessioon, niin hänelle oli soitettavaa monella eri instrumentilla. Joshua Jamesin ja Evan Coulomben kanssa tehtiin heidän osuutensa, kun he olivat Suomessa rundilla. Äänitin River Townia huoneessa katse isoon ikkunaan päin ja siellä oli maalarit maalaamassa ulkoseiniä. Justin Guipin talolla oli aikainen aamu ja kaikki muut nukkuivat. MICHAEL JACKSON JA PAINTER IN THE ASS Levyn uusien kappaleiden joukossa on myös yksi vanha tuttu: – One Last Time Again oli alunperin Hoedownin bändibiisi. Sellainen mahtava ryhmä, jotka kaikki ei edes tunne toisiaan. Justin kuulikin sen ja ryntäsi siihen paikalle, sanoi, että nyt äänitetään toi ja laittoi kaikki valmiiksi. Mä olin ihan, että okei ja sitten vaan äänitettiin se saman tien. Suomesta löytyy huippusoittajia, jotka olisi voineet soittaa niitä samoja asioita vähän eri tavalla. Se oli sellainen sinetti, jonka jälkeen Larry oli helppo pyytää levylle mukaan. Koska silloin © Pa si Ry tk ön en Mika, Ninni, Joshua James & Evan Coulombe ”Se, että tässä on näitä nimekkäitä henkilöitä mukana ei ole tärkeintä vaan se, että tässä on isompi tarina takana, joka yhdistää meitä kaikkia.”. Olen tyytyväinen siihen ettei siellä ole sellaista varman päälle pelaamista, että kaikkea tuplataan tai triplataan. – Siihenkin tuli sitten semmoinen mieletön fjonga, kun Terryn meditaatio/joogaystävä, Susan Filan -niminen lakimies oli mukana myös Michael Jacksonin oikeudenkäynneissä. Tuo kappale äänitettiin kokonaan Suomessa. Siinäkin on sellainen 10 vuoden historia. Joka päivä sellainen iso mies ilman paitaa ilmestyi siihen ikkunaan. – Brand New Valentine on pianobiisi, jollaista ei ole varsinaisesti meidän aiemmilla levyillä ollut. – River Town on Terryn kotikaupunki ja ne hahmot siinä on ihan oikeita tyyppejä. Ei se ole siitä kiinni
Ja on varmaan vieläkin. Meidän piti miettiä tarkkaan varsinkin Suomessa, mitä kautta levy kannattaa laittaa ulos. Helsinkiin, Porvooseen ja Kouvolaan. © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en Justin Guip & Ninni Justin Guip, Mary Guip, Larry Campbell, Mika & Ninni. Aika näyttää, mitä jatkossa tapahtuu. Päädyimme ystävämme Pasi Ryökkysen RetroU Art -firmaan, koska silloin asiat pysyvät omissa käsissämme ja kulut pieninä.Tietenkään Pasin reiluus, ystävyytemme sekä luottamuksemme häntä kohtaan ei vähentänyt haluamme päätyä RetroU Artille! – Tässä oli ne samat jutut kuin levynteossa aina. Warner Brothersia ja muita kiinnostuneita. Siitä ei harmi kyllä ollut hirveästi hyötyä, kun levy ei ollut ilmestynyt vielä silloin. Jotkut asiat tuottaa vaikeuksia ja jotkut menee helposti. Jenkeissä. Bisneksen tilanteesta johtuen kukaan ei oikein uskaltanut tehdä mitään. Oulun ja Lapin kautta Seinäjoelle ja sitten tullaan tänne etelään. One Last Time Again äänitettiin jo 2013. Blues News 1/2018 15 se soundaa hyvin ja rummut ja muut pääsee sieltä hyvin myös esille. – Suunnittelemme vuoden päästä menevämme tällä samalla kokoonpanolla kiertueelle Australiaan. Levyn äänitykset eri maissa ei tuottaneet ongelmia, koska siitä oli jo kokemusta aiemmilta äänitteiltä. Nyt se on kuitenkin valmis ja siihen voi olla tosi tyytyväinen. Minä olen lähdössä helmikuussa Joshua Jamesin ja Evan Coulomben kanssa kolmistaan kahden viikon Suomen rundille. Perusasiat oli ihan helppoja, mutta kun siihen tuli sitten rinnalle näitä Indiegogo -juttuja ja bisnestilaa ja muuta, niin siinä oli joitakin kuoppia ja epätietoisuutta. Kilpailun tuomaristoon kuului mm. Lisäksi mulla on vierailujuttuja Metsbergin Tuomaksen Storyvilleryhmän kanssa ja myös Hilland Playboysin kanssa teen yhteistyötä. TULEVAISUUDEN SUUNNITELMAT – Ninni ja Mika -duon kanssa on levynjulkkarikeikat tehty. Kävimme Jenkeissä tapaamassa esim. Artistihan ei saa siitä juuri mitään itselleen, joten kaikkea ei kannata antaa pois. Tänä vuonna sinne laitetaan joitain muitakin kappaleita, mutta ei koko levyä. Sitten on Hoedownia ja Kettusen Edun kanssa duojuttuja. Osallistujia kilpailussa oli 16 000. LEVYN VASTAANOTTO – Osallistuimme Terry McArthurin kanssa loppuvuodesta 2016 International Songwriting Competition (ISC) -laulunkirjoituskilpailuun biiseillä All Them Pretty Dreams ja Touchdown USA. Tom Waits, John Mayall, Joe Bonamassa ja Chris Cornell. Siellä on kysyntää tällaiselle kolmikolle. Koko levy oli itse asiassa valmis jo vuonna 2015, mutta musiikkibisnes oli siinä vaiheessa pahassa kriisissä. Ja just tänään kuulin, että Suomen paikallisradiotoimittajien vuoden levy 2017 äänestyksessä “ATPT“ sai jaetun ykkössijan! Toivottavasti se meinaa sitä, että levy myös soi noilla asemilla. Molemmat kappaleet pääsivät semifinaaliin ja Touchdown USA sai lisäksi erikoismainnnan, josta seurasi 500 ilmaista radiosoittoa mm. Jokuhan voi innostua kuultuaan osan levyn kappaleista ja haluta sitten koko levyn. – Spotifyssa on sinkkubiisi All Them Pretty Dreams. PITKÄ JA KUOPPAINEN TIE – “All Them Pretty Thingsin“ teko on ollut pitkä tie
Rockabillypiireissä laajasti arvostetun MAC Recordsin suosittelusta koltiaiset pääsivät esiintymään alan isoille festareille ympäri Keski-Eurooppaa ja jakamaan lavoja mm. JAKE CALYPSO Sinunkaupat Hookerin suvun kanssa joka pääsi myös levyttämään belgialaiselle MAC-yhtiölle. Suorat alkuperäiseltä artistisukupolvelta imetyt vaikutteet kulkivat näin vauhdilla kädestä suuhun. Esikoissingleä Crazy Guitar / Coral Rock vuonna 1983 seurasi pitkäsoitto “Rock! Corals Rock!“, jolle neliviitosen tapaan sisältyi vain instrumentaaleja. Viimeksi mainitun sukunimessä on kuitenkin jotain kovin tutun oloista. tulivat mukaan kuvioihin. Hän suostui tuottajaksemme mutta halusi meidän tekevän ainoastaan instrumentaalimateriaalia, ehkäpä johtuen voimakkaasta ranskan aksentistani. Huomion kosiskelua, puhdas yhteensattuma vaiko kiusallinen sukurasite. Kuuntelin radiosta Mac Bouvrien showta ja lähetin hänelle kirjeen, jossa oli mukana The Corals -yhtyeemme demokasetti. – Hurahdin rock’n’rolliin vuonna 1977, kun kuulin Elviksen kuolemasta. Tällä tavoin blues, kantri, rhythm’n’blues jne. En kuitenkaan halunnut pelkästään kuunnella vaan myös soittaa sitä – ja siksi tartuin kitaraan ja ryhdyin laulamaan. Tämänkaltaisen musiikin rytmi – ikään kuin sydämenlyönteinä ja elämisen tunteena kiehtoivat minua silloin ja kiehtovat yhä. Laajemmin kiinnostuin juurimusiikista vasta monta vuotta myöhemmin. – Ollessani 18 meitä oli jo neljä rock’n’rollin soittamisesta innostunutta kaveria. BN otti selvää. Orastava bändiharrastus vakavoitui nopeasti yhtyeessä The Corals (Pierre Picque: soolokitara, Michel Francomme: rytmikitara, Hervé Loison: basso, Hubert Letombe: rummut), PETE HOPPULA R anskalainen Jake Calypso lienee vielä monelle meikäläiselle juurimusiikin harrastajalle sangen tuntematon hahmo, yli 30-vuotisesta levytysurastaan huolimatta – eikä liialti ole kai päässyt kasvojaan suomalaisessa mediassa kuluttamaan myöskään hänen kanssaan usein esiintyvä amerikkalainen bluesartisti Archie Lee Hooker. Uppoutuessani syvemmälle rock’n’rolliin ymmärsin, mistä se oli saanut alkunsa. Loin siihen nopeasti niin syvän yhteyden, että hädin tuskin pystyn pukemaan asiaa sanoiksi. Bouvrie oli siihen aikaan eräänlainen Belgian Sam Phillips. Johnny Olennin ja Eddie Bondin kanssa. 16 Blues News 1/2018 RAUTALANGASTA ROCKABILLYYN Vuonna 1964 Ranskan pohjoislaidalla pikkukaupungissa syntynyt ”Jake” alias Hervé Loison kiinnostui 50-luvun musiikista teini-iässä. Ja miksi juuri Ranskassa. Jake Calypso & Archie Lee Hooker © JC Th ib au t
Minulla,. Sonny Burgessin ja Dale Hawkinsin kanssa. Uuttakin matoa on jo silti ehtinyt koukkuun tarttua. 90-luvun alussa oli vuorossa rockabillyä ja bluesia sekoitellut Mystery Train, jonka julkaisut ilmestyivät hollantilaisella Rockhousella sekä saksalaisella Eaglella. “Jake”-etunimeä olin jo käyttänyt aiemmin eräässä 90-luvun hankkeessani ja “Calypso” sattuu olemaan myös hurmaavan, vuonna 2009 syntyneen lapsenlapseni nimi. Otsikon Wild Boogie Combo alla hän puolestaan osallistui vuonna 2012 ilmestyneen albumin ”Blues” (Chickens) tekoon yhdessä Terry Reillesin kanssa. Vaikka se pitää kiinni perinteistään, se myös säilyy tuoreena. Burnetten innoittamana, päällekkäisäänitykset ja tekaisi nimellä Teddy Best jump-rockabillysinglen (I Am Crazy Rock-A-Billy Man / Cat N’dog Boogie / And Bop, And Bop, And Bop), julkaisten sen omalla Hurricane-levymerkillään. Huhujen mukaan yhä silloin tällöin keikkaileva Hot Chickens saattaa julkaista uuden pitkäsoiton lähitulevaisuudessa. 2010-luvun ensipuoliskolla syntyi edellä mainittujen ohella myös kolme Hervén käsialaa olleista, vähemmän hienostelemattomista luomuksista koostunutta singleä (My Baby Rocks! / My Honey Bop, 2010, Please Baby Don’t Cry / Indian Boppin’, 2011 ja Call Me Baby! / Baby That You Fall, 2013) sekä kaksi EP:tä (“Born And Die”, 2014 ja “Babe, Babe, Baby!”, 2015), joista viimeksi mainittu oli samalla Red Hot -ryhmän varhaisin yhteisvisiitti Sun-studioilla. Mack Selfin ja Robert Nighthawkin kanssa tehnyt Gatlin toi paikalle myös poikansa Tommy Ray Gatlinin sekä Mack Selfin pojan Vince Selfin. Siihen aikaan se oli mahtava kokemus! Mystery Trainin ratakiskot päättyivät viimeistään 2000-luvulle saavuttaessa, mutta Loisonille se merkitsi ensin uuden, joskin lyhytikäiseksi jääneen 50-luvun rockabillylle pyhittäytyneen Jake & his 50’s Ghosts -kokoonpanon ja sen jälkeen rockabillytrio Hot Chickensin aktivoimista. Koska kunnioitan Elvistä niin suuresti, epäröin pitkään sen tekoa – mutta sitten kun lähdin siihen mukaan, halusin välittää jotain henkilökohtaisempaa merkitystä ja taustoja näihin Elvis-kappaleisiin. Mystery Trainissa Hervé vaikutti jo siihenastisten basistin päätehtävien lisäksi ryhmänsä laulajana, äänitteillä hän soitti ajoittain myös kitaraa sekä huuliharppua. Levy julkaistiin 16. Se oli tavallaan pyhiinvaellusmatka ja 20. Myös yhteislavoja jaettiin edelleen, tässä vaiheessa mm. pitkäsoittonani myös aikamoinen virstanpylväs uralleni. Chickens-merkin varhaisin Jake Calypso -albumi ”Grandaddy’s Grease” vapautettiin markkinoille vuonna 2013. Esiintymiset 50-luvun legendoja vielä tuohon aikaan vilisseillä keikka-areenoilla jatkuivat entistä suuremmissa puitteissa. Calypson viimeisin soolopitkäsoitto, taattuun ranskalaistyyliin olennaisesti keskivertoa originellimpi Elvis-tribuutti ”100 Miles” (Rock Paradise) ilmestyi loppukesällä 2017. Bändinimestä huolimatta Calypso itse vastasi brutaalin downhome blues -kiekon muista instrumenteista. Tupelosta Memphisin, Nashvillen, armeija-aikaisen Bad Nauheimin asunnon, Gracelandin, Sunin, Humes High Schoolin, RCA:n Studio B:n kautta hänen synnyinkotiinsa ja jopa viimeiselle leposijalleen. Minä päädyin sinne aluksi ikään kuin itselleni antamana 50-vuotislahjana – mutta samalla annoin myös lahjan äidilleni nauhoittamalla kaksi Elvis-kappaletta, aivan kuten Elviskin oli aikoinaan tehnyt omalle äidilleen. Oma Chickens-yhtiö antoi omintakeisiin studiopuhteisiin hurahtaneelle Calypsolle tilaisuuden päästellä höyryjä koko rahan edestä. – Mystery Trainin kanssa koin ensimmäiset kunnon tilaisuuteni esiintyä konserteissa ja festareilla Englannissa, Belgiassa, Saksassa ja Hollannissa. Joskus levy-yhtiöiden kanssa säätäminen on vain liian vaikeaa ja se kuluttaa turhan paljon sekä aikaa että energiaa. Jälkimmäisen kanssa hän paiski kaikkiaan tuhatkunta keikkaa sekä purkitti neljä albumia (“Play Gene”, Sfax, 2002, ”Speed King”, Sfax, 2007, “Rock Therapy: Tribute To Johnny Burnette”, Sfax, 2008 ja “Play Gene 15 Anniversaire 2002–2017”, Chickens, 2017). Saman puulaakin aikaansaannoksia oli myös 10-tuumaisena vinyylialbumina ja cd:nä 2015 ilmestynyt “Downtown Memphis“, jolla rumpuja takoi näytösluonteisesti legendaarinen memphisläinen sessiomies Jimmy Van Eaton. EP:llä ”Wild Boogie Combo” (Chickens, 2013) ryhmää täydensi harpisti Ruine B. Monet nuoret muusikot huomaavat intohimonsa tähän musiikkiin ja kehittävät sitä eteenpäin, vaikka toisaalta myös meillä pidempään palvelleilla rokkareilla on yhä energiaa viritellä uusia juttuja. Siinä samassa paikassa olen kuitenkin äänittänyt, miksannut ja masteroinut valtaosan levytyksistäni aina tähän päivään saakka. Sessio tuotti kaksi omaa Calypso-sävelmää sekä Elvistellyt coverit Blue Moon Of Kentucky ja That’s All Right. Valitsin ne 60-luvun elokuvamateriaalista, jotka eivät ole niin tunnettuja ja tallensin ääntäni useissa eri paikoissa, joilla kaikilla oli keskeinen roolinsa Elviksen elämässä... Sen paikan historia ja pettämätön, kaiken vertailun yläpuolella oleva soundi yksinkertaisesti vetää puoleensa. Pitkään Memphisin studioissa viihtynyt ja yhteistyötä monien kantri-, rockabillyja jopa blues-artistien, mm. Tarkoitukseni oli tehdä vaihteeksi jotain hieman 50-lukumaisempaa, ja olin todella yllättynyt, kun esikoissingleni My Baby Rocks saavutti niin suuren suosion ja pyöri paljon etenkin tiskijukkien levypöydillä. Mutta miksi kaikista maailman äänittämöistä juuri Sun. elokuuta, osoittamaan tuolloin tasan 40 vuotta jatkunutta ihailuani häntä kohtaan. Me hieman “väsyimme” Hot Chickensin kanssa, joten aloitin tällaisen sivuprojektin, ihan vain huvikseni. – Jake Calypso keksittiin vuonna 2009. Purkitin 2-raitaisella nauhurilla 3 kappaleen neliviitosen keskeneräisessä studiossa tiilikasojen ja sementtisäkkien keskellä. Niinpä me perustimme oman merkkimme ja pääsimme hallinnoimaan kaikkea itse. – Tälle genrelle on aina tilauksensa ja paikkansa. Taustat teimme sitten 16 muusikon ja kuoron kanssa Ranskassa. – “100 Miles” on kaikken tärkein levy minulle itselleni. Levy oli luonnollisesti tehty jälleen kerran Sunilla, minne Calypso palasi viimeisimmänkin singlensä tekoon keväällä 2017. Yhtyeen syntilistalle kertyivät LP:t ”Cheers Cheers Rock’n’Roll” (Rockhouse, 1994) ja ”Crazy, Young And Wild” (Eagle, 1995) sekä EP:t “Drives Up To The Moon” (Eagle, 1995) ”Bad Girls Party” (Eagle, 1996) ja “In Memory Of Elvis” (Eagle, 1997). Etupäässä Loison kuitenkin tunnetaan tällä hetkellä Jake Calypso -nimisenä sooloartistina sekä nykyisen Red Hot -yhtyeensä liiderinä. Gatlinin mukaan lokakuulle 2016 järjestyneeseen levytykseensä. Onneksi sain sen sentään ajan saatossa valmiiksi ja kalustettua viimeisen päälle. ILMIÖ NIMELTÄ JAKE CALYPSO Ensimmäiset laajemmin noteeratut soolotyönsä “Jake Calypso“ sai ilmoille ranskalaista nykypäivän rockabilly-kenttää esitelleellä cd-kokoelmalla ”Rockers Kulture – The French Rockabilly Scene #1” (Rock Paradise) vuonna 2010. – Meillä oli paljon projekteja vireillä. Esiintyessään aiemmin King Biscuit Blues Festivalilla Loison oli saanut suostuteltua arkansasilaisen muusikkoveteraanin C.W. – Kitara, kontrabasso, rummut ja laulu, kaikki “Teddy Bestissä” oli minun aikaansaannostani. Blues News 1/2018 17 Vuonna 1985 Loison keksi, kenties entisen Mac-yhtiötoverinsa Hank C. Sitä seurasi heti alkuvuonna 2014 seuraava Red Hot -julkaisu “Father & Sons“, jonka tuotannosta vastasi nyt Rock Paradise -niminen toimija. Memphisin 706 Union Avuenuella Crazy Times -merkin katalogiin syntynyt rockabillyseiska Saturday Night To Tease / When We Cross Our Eyes koostui jo standardiksi muodostuneeseen tapaan laulajan omista hengentuotteista, mutta tällä kertaa paikallisten soittorosvojen kanssa musisoituna. – Jokaisen, joka tuntee rock’n’rollin hengen sielussaan, yksinkertaisesti täytyy matkustaa Sun Studioille äänittämään
Levyn sisältö rakentuu sekä omista uusista teoksista että mm. Niin ikään ranskalaiselle southern rock -orkesterille Natchez hän taas on kirjoittanut laulun Blues Outlaw, joka löytyy ryhmän vuoden 2012 tupla-cd:ltä “Double Dose“ (Brennus Music). juuri setänsä tunnetuksi tekemistä bluesklassikoista, jollaisia hän on itse asiassa levyttänyt hiljattain myös Calypson kanssa: – Mekin teimme Archien kanssa Mississippin Clarksdalessa elokuussa 2017 samankaltaisen tribuuttilevyn. Maine kiiri vähitellen Eurooppaan, missä Archie Lee esiintyi ensimmäisen kerran 1995. – Tapasimme Archien kanssa konsertissa itäisessä Ranskassa. Palautteessa levyä kuvaillaan aidoksi Delta blues -albumiksi raa’alla ja autenttisella soundilla. Hookerin nuoruus kului musiikkimielessä kirkkokuorossa sekä Memphisin aikoina Tennesseessä ja Louisianassaesiintyneessä gospelryhmässä The Marvelous Five. huhtikuuta, kun Archie Lee Hooker ja Jake Calypso Red Hot -yhtyeineen saapuvat PohjoisHelsingin konserttisalimaisemiin toistaiseksi ainoalle Suomen-keikalleen. – Odotan innolla esiintymistä Helsingissä. Vuonna 2005 Hooker liittyi osaksi jo Irlannissa 1995 turneekaverinaan toimineen ja John Leenkin kanssa aikoinaan keikkailleen basisti Norman Pingreyn luotsaamaa Oozie Blues -nimistä Etelä-Kalifornian seudulla kiertänyttä viihdytyspakettia. Ajauduimme jammailemaan joitakin John Lee Hooker -numeroita ja pidimme hauskaa. saapasteli virallisesti kuvioihin vuonna 2016. Castlebar Blues Festival Irlannissa poiki myös debyytti-cd:n ”Suicide Blues”, jonka hän levytti yhdessä Carl Wyatt & The Rhythm Kingsin säestyksellä. Archie on kutsunut 13 kappaleen kokonaisuutta kunnianosoitukseksi John Leelle, jonka syntymästä tuli 22. Vierailevana solistina Hookeria kuullaan lisäksi ranskalaisen Louis Ville -nimisen artistin vuoden 2015 cd:llä “Le Bal Des Fous“ (Balandras Editions ), jolla hän vokalisoi kappaleella Dawn To Dawn. Kuten tiedetään, rock’n’rollia ei saa hengiltä millään! ARCHIE LEE HOOKER Sukunimikaimansa veljenpojaksi esitelty Archie Lee Hooker Jr. vilahtaa bluesrockbändin vuoden 2011 albumilla “Texas Twister“ (DeVille), jolla hän tulkitsee yhdessä Wyattin kanssa tekemänsä päätöskappaleen Tappin’ To The Blues. Hookerin omalle, ei yksinomaan cover-voittoiseen bluesiin nojautuvalle artistikuvalle antoi kaivattua uutta ilmettä kakkoslevy ”Far From Home”, taustallaan nyt amerikkalainen Shawn Gonzales Band. Siinä on kahdeksan John Lee -coveria ja neljä Archien omaa laulua. Seuraavaksi hän kulkeutui Kaliforniaan, tehden tähän aikaan kertomansa mukaan myös yhteiskeikkoja kuulun setänsä kanssa. Muistakaahan siis pysyä uskollisina itsellenne, rock’n’rollille – ja bluesille! © JC Th ib au t. Joukkion toimintaa voi todistaa ainakin 22-raitaiselta dvd-studiojulkaisulta “Live At Music & Bike“ (Deville Records, 2014). Archie Lee Hookerin synnyinjuuret johtavat Mississippin Invernessiin, mistä hän muutti myöhemmin Memphisiin. Tämä kokoonpano sai Belgian Ardenneissa sijainneessa studiossa saman vuoden elokuussa aikaiseksi myös albumin “Chilling“, jonka on määrä ilmestyä hienoisella viiveellä maaliskuussa 2018. 18 Blues News 1/2018 Ricky Lee Brawnilla ja Helen Shadowilla oli hiljattain eräs sellainen – melkoinen kokemus, mutta hauskaa riitti levyttäessämme livenä vanhoilla vintagelaitteilla ja yhdellä mikrofonilla mökissä. Red Hot -miehityksestä mukana on rumpali Reilles, muut soittajat ovat harpisti Ruine B., vieraileva harpisti ”Sonny Mat D”, sikarilaatikkokitaristi ”Little Legs” sekä resonaattorikitaraa yhdellä esityksellä li’utteleva ”Manu Slide”. Kolmas julkaisu ”The Best Of Archie Lee Hooker & The Blues For Hire Band“ on kooste edellisistä äänitteistä. Osalla niistä laulaa Archie, osalla Jake, ja osa esitetään duettona. Näiden molempien levyjen pitäisi ilmestyä pian ja odotan sitä hetkeä kuumeisesti! Tuskin tarvitsee arvuutella, soivatko kuulun sukulaisen kootut sävelet myös Malmitalolla 13. Seuraava omakustanne vuodelta 2002 kantoi nimeä “New Church Of The Blues” ja sisälsi lisätäkynä myös John Lee Hookerin väitetysti viimeisiä livetallenteita. Ranskalaismies itsekin vaikuttaa olevan asiasta vilpittömän täpinöissään. brassikitaristi Fred Barreton, ranskalaisbasisti Nicolas Fageotin ja luxemburgilaisrumpali Yves Ditschin. Groove“ (2004), “The Oozie Blues“ (2007) ja “Blues School“ (2008), joilla Archie ei kuitenkaan ole mukana. “The Nut Jumpers” sai sillä tavoin alkunsa. Ja sitähän se onkin, kaikki kappaleet tehtiin studiossa livenä yhdellä otolla. Yhteistyön pohjan amerikkalaislaulaja ja ranskalaismuusikko olivat kuitenkin valaneet jo aiemmin, totta kai, aamuöisten jamien tiimellyksessä. Laulaja mm. Tuolloinen yhteisalbumi ”Vance, Mississippi” (Chickens) sekä sitä tukenut single Vance, Mississippi / Blues Inside Me (Chickens)koostui kokonaisuudessaan Jaken ja Archien joko yhdessä tai erikseen kirjoittamista rujoista bluesnumeroista. Levymme “Boogie In The Shack” ilmestyy Rhythm Bomb -merkillä helmikuussa. Myös Carl Wyattin ja The Delta Voodoo Kingsin seurassa Hooker operoi satunnaiseen tahtiin aina vuoteen 2013 saakka. – Uskon ihmisten pitäneen siitä. Vuonna 2011 perustettuun, ainakin nimensä osalta John Lee Hookerilta perimäänsä The Coast To Coast Blues Bandiin hän sai seurakseen mm. Saman vuoden syksyllä hän nimittäin palasi San Franciscoon Bay Arean seudulle ja aloitti yhteistyön kitaristi Mark Nenedettin ja rumpali Dave Harperin kanssa. elokuuta 2017 kuluneeksi 100 vuotta. Vuonna 2016 ryhmään liittyi vielä Hammond-urkuri ja huuliharpisti Matt Santos. En ole ollut siellä koskaan, mutta on suuri ilo tavata uusia ystäviä ja oppia samalla suomalaisesta blues-sielunelämästä. Porukka tekaisi myös jokusen pitkäsoiton, “L.A. Emme sen jälkeen menettäneet yhteyttämme ja myöhemmin kun Archie löysi elämänsä rakkauden Ranskasta, hän myös muutti asumaan näille seuduille
Seuraan hänen tekemisiään, vaikka pääelinkeino on tuo kantrihomma, jonka pääpaikka on Nashvillessä. Mä en kadu niitä missään mielessä, mutta ne eivät olleet mulle se juttu. Se oli pitkälti Alison Krauss & Union Stationin innoittama akustinen kantribändi. ALUSSA OLI SELLO – Aloitin 5-vuotiaana soittamaan selloa, opiskelin lapsena klassista musiikkia. Jannen kanssa mulla on miltei yhtä pitkä historia. Janne soittaa mm. © Pa si Ry tk ön en Antti Vuorenmaa. – Muutama vuosi takaperin aloin palata taas bluesjuurilleni. Topi kuuluu mm. Marko Haaviston kanssa tein myös yhden suomenkielisen levyn, “Kapteeni Kiddin Haamu“ (2015). Kantrista on tullut mulle niin kuin ammatti. Soitan siinä pedal steeliä, mandoliinia, kitaraa ja laulan myös. Pulliaisen Esa vei minut katsomaan Joel Patersonin Modern Sounds -trioa Malmitaloon, minkä jälkeen tutustuin JD McPhersoniin sekä näihin uusiin Chicagon muusikoihin. Debyyttialbumin julkaisuhetken lähestyessä oli tullut aika pyytää bändin nokkamies, kitaristilaulaja Antti Vuorenmaa haastatteluun. Mä erkaannuin joksikin aikaa roots-musasta 90-luvun lopussa ja toimin ammattimuusikkona. muutamia festarikeikkoja. Tein paljon tuottajan hommia ja Vainion Ilen kanssa kirjoitimme kappaleita. Nykyään ostan jokaisen kontrabasisti Jimmy Suttonin tuottaman levyn, mitä ikinä hän tekeekin. Palasin roots-musan pariin 2000-luvun puolivälissä, jolloin perustettiin Acorn. Sen myötä vuosien saatossa päädyin tekemään kantrihommaa. Tietääkseni toista ei ole, paitsi Amerikassa tietenkin. Blues News 1/2018 19 RIKU METELINEN M udville 56 on kolmesta pitkän linjan muusikosta koostuva juurimusiikin sulatusuuni. Yhtyeen kivijalka on luonnollisesti rock’n’roll, mutta aineksia keitokseen he ovat lisänneet rockabillystä, bluesista ja kantrista saaden aikaan varsin mielenkiintoista ja tuoreen kuuloista musiikkia. Soitin myös klassista kitaraa. Anna Puun sekä Helge Tallqvistin bändeihin. Englanniksi laulaminen on enempi mun juttu. Me olemme pyörittäneet liki 4 vuotta viikoittaista kantriklubia nimeltään Hilland Mondays. Teimme joskus rockabillykeikkoja, joissa Anna Puu oli solistina, oli mm. Knucklebone Oscarin bändissä ja maailmallakin menestyneessä kansanmusiikkifuusioryhmässä Esko Järvelä Epic Mail Band. Jotain kappaleita sain Radio Suomeen, mutta suomenkielinen musa ei vain ole niin sydäntä lähellä samalla tavalla kuin tuo amerikkalainen musa. Janne on hirveän monipuolinen ja pitkälle edistynyt rumpali. Vuosien saatossa on tahkottu kaikenlaisissa paikoissa laivakeikoista lähtien. Mudvillen ensimmäiset viisi vuotta soitimme Topin kanssa kahdestaan. Ensikohtaaminen kokoonpanoon tapahtui YouTuben välityksellä, kun he Pauli Halmeen avustuksella ja solistinaan Anna Puu versioivat Wanda Jackson -klassikon Fujiyama Mama. Ensimmäinen varsinainen bändi Blue Roosters mulla oli 80-90-lukujen taitteessa Ismo Haaviston kanssa, joka on tehnyt paljon kotimaisen bluesin saralla. Melkein kaikkialla muualla olemme soittaneet paitsi öljynporauslautoilla. MUDVILLE 56 – Rumpali Janne Mathlin ja kontrabasisti Topi Karvonen ovat pitkäaikaisia soittokavereita. En ole yrittänyt hoitaa keikkoja niiden pohjalta tai muutakaan. Kappale kolahti suuresti. Siinä on se meikäläisen ura kiteytetysti. Se on Euroopan ainoa joka viikko toimiva kantriklubi. Topin kanssa olemme olleet erilaisissa kokoonpanoissa varmaan 10 ellei peräti 15 vuotta. – Mä tein pari suomenkielistä levyä, “Päiväkirja“ (2012) ja “Pohjavirta“ (2014), jotka Pulliaisen Esa ja Uuge Kojola houkuttelivat tekemään
Siinä ei valittu mitään, mä kirjoitin kappaleita sen mukaan mitä se kaipasi. Hän oletti, että kun me olemme trio ja meillä slappikontrabasso, niin haluamme Sun Records -soundia. Jos olisimme äänittäneet sen raita kerrallaan, niin lopputulos olisi ollut aivan toisenlainen. Se soundi tulee siitä teknologiasta, että äänitimme vanhalla systeemillä. Vanhat RCA-mikit pystyyn ja menoksi. Tokan session aikana keskustelimme Tomin kanssa asiasta, että mä en hae mitään rockabillytrion soundia vaan enempi 60-luvun rhythm and blues -soundia. Niin hyvässä kuin pahassakin, siellä on kaikki turaukset tallella. Hyvin se lopulta meni, olisiko ollut yksi kappale jossa laulut piti korjata, muuten kaikki on sitä miltä bändi kuulostaa. En ole levynkeräilijä, joten en osaa sanoa onko sillä arvoa (Discogs-sivustolla mint-kuntoisesta levystä pyydetään $99 – toim.). LEVY – Siellä on kaikki mun kappaleita. Mä kirjoitin vain noi biisit, mitään ei heitetty roskiin. Niistä kahdesta, King Of All The Foolish Hearts ja Little Darlin’ on tehty videot. Normaalisti tehdään levyä varten paljon kappaleita ja valitaan niistä ne parhaat. Ensimmäinen kerta Supravoxissa oli kokeilu, että olisiko mahdollista edes tehdä levyä tällä tavalla. Olen hurahtanut 50-60-lukujen taitteen varhaisen soulin ja rock’n’rollin ukkeleihin. Toisessa on jopa jotain Tom Waits -sävyjä. Me olimme 80ja 90-lukujen vaihteessa Blue Roostersilla Torvessa usein © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en Janne Mathlin Topi Karvonen. Vaikka olen äänittänyt varmaan satoja kappaleita Finnvoxissa ja muualla, niin täytyy tunnustaa, etten ollut koskaan kuullut tuollaista soundia. Meillä oli kolme eri studiosessiota ja kolme eri biisintekosessiota. Jessie Mae Hemphill oli viimeinen elossa oleva delta bluesin edustaja. Koska oli aikaa, me tehtiin ekassa sessiossa 4 biisiä, mä katsoin minkä tyyppisiä siitä puuttuu ja kirjoitin sellaiset biisit. – Levyllä on siis vaikutteita monista eri rytmimusiikin tyyleistä. – Mä tein alussa periaatepäätöksen, että tälle levylle ei tule lainamateriaalia. Jos ajatellaan vaikka JD McPhersonin esikuvia, niin yksi on Little Willie John, mies joka teki mm. Ehkä muistakin Suttonin tuotannoista, jopa jostain Pokey LaFargen levystä, vaikka hän on enempi 30-40-lukujen amerikkalaisen musan retroilua. – Levy äänitettiin hiukan samaan tapaan kuin nuo Jimmy Suttonin äänitykset. 20 Blues News 1/2018 VAIKUTTAJAT – Mudville 56:n levyllä kuuluu varmasti tämä revival-aalto eli Chicagon uuden nousun vaikutus. En halunnut tehdä siitä puristista bluestai varsinkaan rockabillylevyä. Pasi Rytkönen teki ne videot, ja jälki on hienoa olosuhteisiin ja budjettiin nähden. Se johtuu puhtaasti siitä teknologiasta. Tomi miksasi ne biisit uudestaan, ja siihen tuli se soundi mitä olimme hakemassa. Se ei ollut ihan sitä mitä mä halusin. Mielestäni levymme muistuttaa 50-60-lukujen taitteen rhythm and bluesin sekä varhaisen rock’n’rollin yhdistelmää. Varmasti vaikutteita on JD McPhersonin vuoden 2012 levystä “Signs & Signifiers“. Ja kolmannessa sessiossa tehtiin sama juttu. “The Sound Of Modern Rock’n’Roll“ on enemmän niin kuin rytmimusaa yleisemmässä mielessä. Silloin kuuntelimme mm. Muistan, kun ekan oton jälkeen menimme sinne tarkkaamoon kuuntelemaan, niin olimme ihan monttu auki: tältäkö se sitten kuulostaa. Halusin välttää kaiken sellaisen leimautumisen – ettei siitä coverbiisistä tulisi sellainen, mikä leimaisi sitä, mihin suuntaan me olemme menossa, koska emme itsekään tienneet asiaa. Ensimmäiset biisit Tomi miksasi niin, että niissä oli aika paljon slappikaikua, ja se kuulosti hyvin samalta kuin joku Sun Recordsin Elvis-äänitys tai vastaava. Halusi tai ei, niin niitä on pakko tehdä, jos haluaa näkyvyyttä saada. LEVYKOKOELMAN AARRE – Yksi sellainen esineenä harvinainen ja erikoinen levy mulla on, Jessie Mae Hemphillin delta blues -single 80-luvun puolivälistä, jossa on Jessie's Boogie / Standing In My Doorway Crying. Olimme Tomi Leinon Suprovox-studiolla, jossa on 40-luvun amerikkalaiset radiopreampit ja kelanauhurit. Musta tuntuu, että vastapainona seuraava levy, ehkä EP, olisi pelkästään covermatskua. Soitettiin livenä purkkiin yhdellä otolla, jälkeenpäin lisättiin hiukan akustista kitaraa ja joku kööri. Mua jännitti mennä tekemään levyä, kun kaikki piti laittaa purkkiin kerralla. Feverin. Little Walteria ja James Cottonia, heiltäkin tulee varmaan sellaisia alitajunnallisia vaikutteita, joita en edes tunnista. En ole ollut liidilaulaja missään bändissä, vaikka olen laulanut Hilland Mondays -klubilla monta vuotta. Jälkikäteen ajatellen tuo on ainoa tapa tehdä tämäntyylistä musaa oikein. – Levytysprosessi oli aika mielenkiintoinen. Muistan kun meillä oli Haaviston Ismon kanssa Blue Roosters, niin Ismo oli aloittelemassa jo harpistin uraa. Se oli juuri sitä kun pitikin. Tehtiin vastaavasti kuin levyt Sun Recordsin tai Chessin aikana
Yksi mun tuttu, vanhempi nainen, jutteli Jessie Maen kanssa keikan jälkeen, ja jos oikein muistan, Jessie Mae kertoi, että hänen toinen poikansa olisi kuollut lynkkauksen yhteydessä. Mä en ollut koskaan kuullut mitään sinnepäinkään olevaa musaa. © Pa si Ry tk ön en © Pe rt ti N ur m i Jessie Mae Hemphill Suomessa 1990 ”Melkein kaikkialla muualla olemme soittaneet paitsi öljynporauslautoilla.”. En tiedä onko tarina tosi. Jessie Mae katsoi mua kuin halpaa makkaraa ja sanoi mikkiin: ”Someone get this white boy out of here!”. Me menimme Torveen ja meillä oli mukana mun Twin Reverb -vahvistin, joka oli tulossa lainaan Jessielle. Hän alkoi soittaa jotain bluesia, joka oli kuin jostain sadan vuoden takaa. Ainoa, joka sai mennä vahvistinta säätämään, oli Jarttu, joka auktoriteetillä hoiti homman. Lavalle astui vanhempi musta nainen jonkun kummallisen kitaran kanssa. Kun hän aloitti keikkansa, niin vahvistimessa oli trebleä ja Jessie Mae kysyi, voisiko joku tulla säätämään sitä. Hän komppasi itseään kitaralla ja olisiko ollut tamburiini jalassa... Ostin keikalta tuon sinkun nimmareilla ja suututtaisi kovasti, jos tuo levy katoaisi. Blues News 1/2018 21 Janne Mathlin keikalla, ja kerran Torven portsari Jarttu sanoi, että nyt tulee sellainen artisti, joka meidän pitää nähdä. Koska vahvistin oli meikäläisen, niin innokkaana nuorena miehenä menin sitä säätämään. Siksi hän ei voinut sietää valkoisia nuoria miehiä
Vielä lisää Stuart Wiener -hakuammuntaa. Five Satinsin alkuperäisellä hittisinglellä (Ember 1019) Wienerin nimeä ei mainittu lainkaan, sen takia useimmissa uusintakoosteissakin on säveltäjäksi merkitty pelkästään Smith. Yhtye sinällään oli tuttu muutaman 60-luvun alussa levyttämänsä perussinglen ansiosta, mutta mielenkiinnon herätti sen perustaja Mike Lewis. Vuonna ’61 levytti The Lovers singlen Strange As It Seems / Party Line, jossa oli Wiener-tunnukset. Itselläni on myöhempien aikojen nostalgiasingle, jossa säveltäjiksi on merkitty Freeman-MurphyBrown-Baker-Kilebrew eli käytännössä noiden aikojen Five Satins -kokoonpano, tämä virheellinen litania löytyy myös muutamalta myöhempien vuosien kokoelmalta. Sitä pohjustellessani sain päähäni kartoittaa muita New Yorkin Brooklynissä levyttäneitä kokoonpanoja ja siinä yhteydessä törmäsin nimeen The Concords. Persoonaton nimi oli käytössä monella. Wienerin ensimmäinen kirjattu aikaansaannos oli The Five Satinsin kesän ’57 hitti To The Aisle, jonka hän sävelsi Billy Dawn Smithin kaverina. Näin oli ja siksi päätin yhdistää The Concordsin ja Roddie Joyn pikaesittelyt yhden otsikon alle. STUART WIENER Ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, kerrataan lyhyesti Mike Lewisin myöhemmän työtoverin Stuart Wienerin tekemisiä. Hänen isänsä oli Rhode Islandilla toimineen Wemar Publishing Companyn perustaja George Wiener, joka ymmärrettävästi toivoi pojasta työn jatkajaa. Wiener on myös ottanut kunnian Isley Brothersin Shoutin myymisestä RCA:lle vuonna ’59. 22 Blues News 1/2018 PEKKA TALVENMÄKI A lkusysäyksen tähän esittelyyn antoi taannoin BN:ssä ilmestynyt The Crests -yhtyeen tarina. Tuon taiteilijanimen taakse kätkeytyi 50-luvun alussa The Du Droppers -yhtyeessä laulanut Clowney ”Bob” Kornegay, joka on myös säveltänyt Stuart Wienerin kanssa molemmat puolet. Vuodelta ´59 löytyy myös mielenkiintoinen musta rock & roll -single Your Line Was Busy / What Am I (Jaro 77003), jonka esitti Big Bob. Landis oli Tom & Jerry -duon Jerry eli tutummin Paul Simon, mikä onkin singlen mielenkiintoisin seikka, musiikillisesti molemmat puolet ovat vaisuinta mahdollista teinipuppua. Soulin puolella nimi oli tuttu itärannikolla lyhyen uran tehneen Roddie Joyn levyiltä ja uteliaisuuksissani lähdin tarkistamaan, voiko kyseessä olla sama mies. Tämä tieto vaatii kelpo annoksen saivartelua. Ensinnäkin, Five Satinsin levytys ei ollut originaali, vaan sävelmän levytti vuotta aikaisemmin Roy Hamilton Epicille (9224) nimellä The Aisle ja silloin etikettiin merkittiin sekä Smithin että Wienerin nimet. Tuota sotkua on hankala ymmärtää muuten kuin Smithin härskinä välistävetona. Hyvää mustaa menoa, a-puolen sävelmässä on samoja kulkuja kuin Little Richardin King Of Rock’N’Roll -klassikossa. Stuart oli kiinnostuneempi nuorisomusiikista kuin firman vanhoista arvoista ja lähti luomaan omaa uraa ideanaan julkaista rock & rollia Wemarin siivellä. Samana vuonna ilmestyi Jerry Landisin single Loneliness / Anna Belle (MGM 12822), jossa on Wiener-merkintä. American Graffiti -filmin soundtrackin listoissa oikeus on tapahtunut, siinä säveltäjiksi on taas merkitty Smith ja Wiener niin kuin pitääkin. Stuart Wienerin tärkein holhokki 50-luvun lopulla oli folkin ja teinipopin väliin sijoittunut laulaja Ken Lyon, jonka Fallen Idol ja The Big White House olivat omalla tahollaan suosittuja. Wienerillä ei ollut omaa levymerkkiä vaan hän myi tuotteensa muiden julkaistavaksi, niinpä mainitut Lyonin singlet ilmestyivät Epicillä ja Dotilla
Niistä tunnetuin (?) on vuonna ’52 perustettu Harlemissa vaikuttanut musta yhtye, joka ehti ennen hajoamistaan levyttää vain yhden singlen (Monticello / Candlelight, Harlem 2328) ja Pearl Reavesin tultua solistiksi toisen (You Can’t Stay Here / I’m Not Ashamed, 2332). Niin ovat myös Heraldit ja Stuart Wienerin oman pienen Gramercymerkin levytykset. Blues News 1/2018 23 muullakin yhtyeellä, mutta tuo New Yorkin Lovers ei ollutkaan mikä tahansa porukka vaan Tarheel Slimin vaimonsa Little Annin kanssa muodostama duo, joka oli aloittanut Deccalla jo vuonna ’56 ja saavuttanut seuraavana vuonna ainoan listahittinsä Darling It’s Wonderful. Lisäksi englantilainen popyhtye Concords on levyttänyt takavuosina ainakin kaksi albumia ja jamaikalaisen beatin puolella oli oma arvostettu Concords, solistinaan vuonna 2010 kuollut Gregory Isaacs. Paras esimerkki on monelta Laurie/Rust -merkin koosteelta löytyvä One Step From Heaven, hyvä ja hyväntuulinen numero. Mies oli monessa mukana, mutta suuria menestyksiä ei hänen jäljiltään löydy. Sitä ennen hän ehti olla oppia saamassa The Tokensin esivaiheisiin kuuluneessa Darrell & The Oxfordsissa, tosin hänen nimeään ei mainita yhtyeen kahden Roulette-merkille levyttämän singlen tiedoissa. Eniten häntä kiinnostivat uudet nousevat kyvyt ja heidän saamisensa oman välikätensä kautta huipulle. 50-luvun puolivälissä esiintyi ja julkaisi musiikkia toinenkin musta Concords, levymerkki oli Ember. Omat suosikkini ovat teräviä falsetti-irrotteluja sisältävä Marlene ja perushidas Our Love Wasn’t Meant To Be. Jo vuonna ’64 The Concords. Ratkaiseva muutos oli tapahtunut jo aikaisemmin solisti Dickie Goldmanin lähtiessä. Peruskuvio oli kyllä normaali, a-puolella sekava pöllytys 40-luvun standardista ja flippinä laahaava balladi, kunnon tekemistä vain ei mielestäni löytynyt kummallakaan puolella. Gonzalesin diskofiili kirjaa kolme eri Concordsia. Vuoden ’61 single julkaistiin numerolla Keller 101 ja siitä ei voi muuta sanoa kuin että molemmat puolet ovat hyvin laulettuja varhaisia soulaineksia sisältäviä balladeja. Jatkossa ote parani ja Concords osoittautui mitä tyypillisimmäksi 60-luvun alun valkoiseksi doo wop -yhtyeeksi. Mike Lewisin Concords on siis perustettu vuonna ’59, sen muina jäseninä lauloivat solisti Dickie Goldman sekä Murray Moshe, Charles Presti ja Steve Seider. Kahdessa ja puolessa vuodessa yhtye sai julkaistuksi kuusi singleä: RCA 477911 Again The Boy Most Likely Gramercy 304 Cross My Heart Our Last Goodbye 305 My Dreams Scarlet Ribbons Rust 5048 Away One Step From Heaven Herald 576 Marlene Our Love Wasn’t Meant To Be 578 Cold And Frosty Morning Don’t Go Now Teacho Wiltshiren sovittama ja Ray Ellisin tuottama RCA oli molemmin puolin raakile. Tapahtuma ei ollut välttämättä negatiivinen, sillä Mike Lewisin itsensä sooloileman Rustin puoliskot ja Mike Lassmanin laulamat Heraldit olivat yhtyeen parhaita paloja, kuten totesin. THE CONCORDS Mike Lewis perusti The Concords -yhtyeen Brooklynissä vuonna ’59. Vuonna ’63 New Yorkin valkoinen doo wop oli menettänyt uskottavuuttaan, niinpä Mike Lewis hajotti Concordsin keskittyäkseen taustamieshommiin. Away on kuitenkin Rust-singlen parempi puolisko, hauskan taustalaulun sisältänyt uskaltaisinko sanoa eksoottinen esitys. Concords ei kuitenkaan kyennyt erottumaan joukosta tai sitten Stuart Wiener ei onnistunut myymään sitä riittävän vahvoille merkeille, ainuttakaan listahittiä yhtye ei saanut aikaiseksi. Hersyvät, parhaimmillaan Four Seasons -tason ärhäkkyyttä tavoitelleet falsettivetoiset vauhtipalat ja mediumit onnistuivat hyvin, samoin alakuloiset balladit. Saman tien alkoi Lewisin ja Stuart Wienerin yhteistyö, jonka pohjalta Concords pääsi levyttämään. Wemar-firman vakiosäveltäjiin kuulunut Johnny Brandon tuli tässä vaiheessa Lewisin tutuksi ja kirjoituskaveriksi. 60-luvun alussa Wiener oli vakiovieras New Yorkin poptehtaalla Brill Buildingissä
Siinä tärkeimmät Concords-yhtyeestä, joka ei levyttänyt vuoden ’66 jälkeen eikä tietääkseni myöskään ole käynyt nostalgia-lavoilla. I Feel... Planetssinglestä valittiin valitettavasti huonompi puolisko, kovin korkealle en noteeraa myöskään Sue Kennyn laulamaa Look-raitaa, jolla Concords on vain taustakuorona. Roddie Joy The Concords. Moon -puolella, jolla falsetit karkailivat vähän väliä omille teilleen. Ontuvasti alkaa myös tuttu You Are My Sunshine, joka paranee komeasti vauhtiin päästyään ja huipentuu hulppeaan urkutaustan tukemaan monologiin, todella persoonallinen cover. Moon You Are My Sunshine Four Seasons oli huipulla ja sen huomasi sekavalla Mr. Juicella ei ollut mitään tietoa mistä Rita/Roddie oli kotoisin ja mihin hän joutui lyhyen levyuransa jälkeen. Muutama vuosi sitten käynnisti nimimerkki Juice netissä keskustelun otsikolla ”Whatever happened to Roddie Joy?”. 24 Blues News 1/2018 päätettiin yrittää vielä kerran, uuden yhtyeen muodostivat Lewisin kanssa Sal Tedepino, Bobby Gans ja solisti Teddy Graybill. Levytykset jatkuivat vanhoin eväin Epicillä: Epic 9697 It’s Our Wedding Day Should I Cry Levytysten jatkuminen saattaa olla hyvinkin harhaan johtava tieto, lopputulos kuulostaa nimittäin sen verran vanhahtavalta, että kyseessä on mahdollisesti Epicin muualta ostama hyllymateriaali. En osaa sanoa, onko tässä sitten kaikki, netistä nimittäin löytyi nimelle Wally & The Concords kirjattu leppoisa doo wop -raita First Date, jonka yhteydessä esiteltiin Mike Lewisin yhtyeen kuvaa. Seuraava havainto oli se, että lehdessä oli Roddie Joy -nimisen laulajattaren kuva ja maininta uudesta Come Back Baby -hitistä. Juice muisteli, että hänen serkkunsa sävelteli pikku lauluja, joita Rita sai harjoiteltavakseen, mutta koko touhu kariutui siihen, että serkku joutui Vietnamiin ja samoihin aikoihin Ritan ja unclen välinen seurustelu loppui. Mike Lewis yhtyeineen kävi oikeastikin studiossa vuonna ’64, mutta lopputulos julkaistiin käyttäen nimeä The Planets. Moon (6) Cold And Frosty Morning (7) Don’t Go Now (8) Look (9) Away (10) Tonight B: (1) Should I Cry (2) It’s Our Wedding Day (3) My Dreams (4) Scarlet Ribbons (5) One Step From Heaven (6) Down The Aisle Of Love (7) I Feel Love Comin’ On (8) Our Love Wasn’t Meant To Be (9) Marlene Mukava kooste, kaikki tarpeelliset singleraidat ovat mukana, samaten muutama hyllyraita, joskin taso heittelee. It’s Our Wedding Day sisälsi kaikki hyvän hääpäiväballadin ainekset: Kirkonkellot, urut, taustakuoron lakoninen ding-dong ja solistin raskas, onneksi välillä hurjiin kiekaisuihin yltänyt laulu. 60-luvun puolivälissä Mike Lewis keskittyi muihin projekteihin, mutta kävi Concordsien kanssa studiossa vielä vuonna ’66: Boom 60021 I Feel A Love Comin’ On Down The Aisle Of Love Single julkaistiin 70-luvun alussa uudelleen numerolla Polydor 14036. Plussan puolelle kuuluu a-puolen loppuun sijoitettu Tonight, joka on Concordsia lähes parhaimmillaan. Roulette 4551 Mr. Loistava levy lajissaan, mutta voi vain ihmetellä miksi se ylipäätänsä julkaistiin noina britti-invaasion aikoina. Sen verran se ehti muutaman olemassaolovuotensa aikana levyttää, että 80-luvulla saatiin pakollinen muistelukokoelma: The Best Of The Concords: Again (Crystal Ball 136) A: (1) Again (2) The Boy Most Likely (3) Our Last Goodbye (4) Cross My Heart (5) Mr. RODDIE JOY Vaikka itäisen soulin, varsinkin phillyn tekemiset ja artistit on kartoitettu alan teoksissa yllättävänkin tarkasti, ei Roddie Joysta tunnu löytyvän mitään henkilökohtaista informaatiota. -puoli on päinvastainen tapaus, sekava ja holtiton popralli, jossa hyvää on vain muutama Happeningstai Tokensyhtyeen mallin mukaan laulettu falsettiosio. Rita oli ystävällinen, musikaalinen teini-ikäinen, joka leikki mielellään Juicen kanssa. Nettikeskustelu ei paljon tietoa lisännyt, vain sen että Rita oli kotoisin syvästä etelästä ja muutti ehkä 60-luvun alussa New Yorkiin, missä hän teki satunnaistöitä. Sama koskee myös vauhdikkaampaa Should I Cry -puolta, jonka pomppobassottelut ja äkäiset falsetit olisivat olleet mannaa pari vuotta aikaisemmin. Juice kertoo asuneensa 60-luvun alussa pikkutyttönä New Yorkissa ja hänen enonsa seurusteli Rita Coleman -nimisen tytön kanssa. Down The Aisle Of Love on saanut jälkikäteen kovasti kehuja doo wop -harrastajien piirissä ja ansiosta, Concords esitti tuon hienon balladin niin tyylikkäästi, että ylsi vähintään tasapeliin Quin-Tonesin originaalin kanssa
Stoppers lukeutui tyypillisiin Impressions-jäljittelijöihin. Sana enimmäkseen tarkoittaa, että yksi poikkeuskin löytyy. Molemmat puolet vetäistiinkin falsettivoittoisesti, sovitukset ovat hitusen nopeammat kuin Roddie Joyn originaaleissa ja tunnelma vähän sekavampi, mutta johtuneeko sävelmien hyvyydestä, molemmat puolet ovat erinomaisia. Se on sujuva, sekä Roddien että varsinkin taustakuoron osalta upeasti laulettu medium, jossa olisi ollut hitin aineksia, valitettavasti Red Bird oli sen ilmestyessä jo parhaat päivänsä nähnyt ja käytännössä konkurssin partaalla. Every Breath I Take oli cover Gene Pitneyn vanhasta hitistä. Tässä kohtaa lienee sopivaa todeta, että Mike Lewis ja Stuart Wiener tuottivat vuonna ’66 yhden levyn ihmeeksi jääneen The Stoppers -yhtyeen singlen Come Back Baby / The La La Song (Jubilee 5528). Jatko hoituu surullisen alavireisesti. Billboard oli onneksi ehtinyt ottaa r&b-listan uudelleen käyttöön, pelkkä poplistan sijoitus olisi antanut suosiosta turhan vaisun kuvan. Samaa ei voi sanoa viimeisen Red Birdin Stop-puolesta. Demo saatiin myydyksi Jerry Leiberille ja Mike Stollerille ja single julkaistiin Red Birdillä vuoden ’65 alussa. Liukuhihnaa, sanoisi Motown-harrastaja. Sävelmän ja sanoituksen tunnistamisessa ei ole vaikeuksia, mutta kovin erilaiseksi oli vanha teinihitti muokattu. VIIMEISET YRITYKSET Red Birdiltä lähtö merkitsi Roddien osalta eräänlaista ojasta allikkoon -tilannetta, sillä uusi levymerkki oli heikoissa kantimissa ollut Parkway. Tuntuu loogiselta, mutta nettiviestissäkin korostettiin, että kyseessä oli vain arvaus. Come Back Baby on Roddie Joyn tunnetuin ja paras levytys. Joidenkin mielestä tämän tyyppinen soul-levy on tylsä, minä käyttäisin mieluummin sanaa tyylikäs. Blues News 1/2018 25 COME BACK BABY Selvää on, että Rita oli oppinut tuntemaan New Yorkin musiikki-ihmisiä – ei hän voinut täysin tyhjästä levyttämään päästä. Chicagossa oli vastine jo löydetty Jackie Rossin muodossa, mutta itärannikolta sellainen puuttui. Pieni säväys Motownia löytyy myös hittisinglen b-puolelta, sävelmänä Love Hit Me With A Wallop on kuitenkin sen verran vaisu, ettei aiheesta jaksa oikein innostua. Levynä se ei ole keskinkertaista parempi, mutta Motown-vaikutteiden leviämisen historiassa mielenkiintoinen. Parkway 991 A Boy Is Just A Boy Stop 101 Something Strange Is Going On Stop 134 Every Breath I Take Walkin’ Back 151 I Want You Back Let’s Start All Over Red Birdiltä ostettu Stop jäi parantamaan kahdenkin Parkway-singlen tasoa. puolestaan oli salaperäinen, loppua kohden yksitoikkoiseksi käyvä esitys. Tämä tuli selvästi esille muissakin viimeisten sinkkujen raidoissa. Netistä löysin edellä todettuun Juice-keskusteluun liittyen arvauksen, jonka mukaan Roddie meni naimisiin, muutti takaisin (?) etelään ja häipyi kokonaan musiikkikuvioista. LOPUT TIEDONRIPPEET Roddie Joyn ura loppui töksähtäen vuonna ’67. Se alkaa mielenkiintoisella pitkällä introlla, jossa hyvän mielikuvituksen omaava voi löytää häivähdyksen My Guyn alkua. Hänen Red Bird -singleistään on Come Back Baby, La La Song ja Stop julkaistu monillakin firman muistelukokoelmilla, samaten parit Parkwayt takavuosien CamPark-julkaisusarjassa, mutta yhtenäistä ja omaa vanhanaikaista Roddie Joy -pakettia ei tietääkseni ole olemassa.. Koko ajan käy kuulijan mielessä, milloin kunnon soulrevitys alkaa, mutta se ei ala vaan levy säilyttää linjansa loppuun saakka. Se on sittemmin Northern-suosikiksi päätynyt If There’s Anything Else You Want, jonka taustamiehiksi värvättiin Motownin vanhasta koneistosta Robert Bateman ja Popcorn Wylie. Vuonna ’64 Mike Lewis oli säveltänyt työkaverinsa, Ricky & The Hallmarks -yhtyeen solistina ja monien Coca Cola -mainosten taustamiehenä kunnostautuneen Ricky Lisin kanssa Come Back Baby -nimisen soulahtavan balladin, ja kun Stuart Wiener oli hyväksynyt sen ja kappaleelle mietittiin sopivaa esittäjää, niin Rita valittiin tehtävään, samalla hänelle keksittiin taiteilijanimi. Walkin’ Backin taustalta löytyy selvät torvikuviot ja singlen 151 molemmin puolin laulu meni sekä solistin että äänekkään tyttökuoron osalta kiljuvaksi. Something Strange... Oltiin vuodessa ’66 ja esikuva saattoi olla Shangri-Las, mutta tuokin tyyli oli jo poistumassa muodista. Firma yritti 60-luvun puolivälin jälkeen modernisoida linjaansa ja etsiä entisen teini/tanssipopin tilalle soulia, mutta yleiskuva jäi kirjavaksi. Voisin kuvitella, että jos Roddie olisi saanut levyttää albumin, niin sille olisi valittu täytteeksi muutama Motown-sävelmä. Lopputulos kuulostaa raskaalta, mutta toisaalta se tarkoitti, että soul oli entistä selvemmin tekijöiden tähtäimessä. A Boy Is Just A Boy on nimen perusteella turhan kalvakkaa tyttöpoppia, mutta Artie Butlerin sovittama tausta kohensi lopputulosta. He’s So Easy To Love on sekin puhdasta phillyä, vertailukohtiaan vaisumpi vain. The La La Song oli ymmärrettävästi Come Back Babyn kopio, mutta vaikka soulin historiasta löytyy monia esimerkkejä siitä, miten hitin kopiojatke olikin jopa parempi kuin hitti itse, niin tällä kertaa tuo teoria ei pätenyt, hyvä varhainen philly-henkinen soulballadi La La Song kuitenkin oli. A-puolet eivät nekään olleet aivan toivottomia. Red Bird 10021 Come Back Baby (21./86.) Love Hit Me With A Wallop 10031 The La La Song He’s So Easy To Love 10037 If There’s Anything Else You Want Stop On sanottu, että Stuart Wieneria kiinnosti Roddie Joyssa ennen kaikkea se, että hän muistutti ääneltään noiden aikojen soulin ykköstyttöä Mary Wellsiä. Kieltämättä Roddien äänessä ja käheähkössä laulutavassa oli samoja piirteitä kuin Maryllä, mutta kun itse kappaleet olivat enimmäkseen tyypillistä vähän laahaavaa orastavaa phillyä niin vertailu jää ontumaan. Ehkä hän esiintyy nykyäänkin, ehkä ei, netistä löytyy joka tapauksessa linkki hänen keikoilleen lisätoteamuksena ”ei mitään ilmoitettavaa”. Niinpä Roddien neljän singlen litaniassa ilonaiheet jäivät vähiin. Lopputulos oli hyväntuulinen, varsinkin taustan pienten torvitööttäysten osalta Motown-henkinen jumputtelu
ja HOT 100:ssa 72. Vuosilta ’65–’66 löytyy kolme Jubilee-näytettä (Everything Is Fine / The Loser, 5506, Who Do You Love / Get Yourself A Baby, 5512 ja I Run To You / Don’t Hurt Me Baby, 5520). Miehen vuonna ’70 ilmestynyttä nimetöntä ensialbumia on väitetty sähköisen folkin/bluesin aarteeksi, en kommentoi. Niissäkin menivät pop ja soul iloisesti sekaisin, plussan puolelle jäivät parit perusballadit. Yksi niistä esiintyi New Yorkissa, siellä Lewis ja Wiener olivat tekemässä kahta Josiemerkille levytettyä singleä (I Just Wanna Be Your Girl / I Feel The Same Way Too, 942 ja Take Another Look At Me / Heaven On Earth, 952), vuosi oli ’65. Myös Skyliners levytti uuden johtohahmonsa Jackie Taylorin kanssa Lewisin ja Wienerin tuottamia singlejä, vieläpä ennen Beaumont-levytyksiä. Edellisen a-puoli on falsettivoittoista poppia, esikuvana ei kuitenkaan tule niinkään mieleen Four Seasons kuin sen englantilainen jäljittelijä Rockin’ Berries. Säveltäjäkolmikko oli Lewis-Lisi-Phillips, näin saatiin esiin myös Earline Phillipsin nimi, joka oli esiintynyt monella Lewis-sävelmällä jo aikaisemminkin. Seuraavana vuonna löytyy Lewis & Wiener -merkintä The Baby Dolls -yhtyeen singleltä I Will Do It / Now That I’ve Lost You (Boom 60.002)) ja vielä vuodelta ’67 Vickie Bainesin laulama tyypillinen tyttölevy Got To Run / Losing You (Parkway 957). Tuoreimmista tiedoista poimittakoon ensinnäkin maininta, jonka mukaan Stuart Wiener on pitänyt Wemaria pystyssä ja järjestellyt esimerkiksi Jay Bolotinille esiintymisiä. 525 on parempi single, molemmin puolin dramaattinen, tiedä sitten voidaanko nettimyyjien käyttämää vertailua Scott Walkeriin pitää suosituksena. Sen sanottiin olleen aikaansa edellä ja niin ehkä olikin sekä sanoituksen että avaruusvaikutteisen taustan osalta, päällimmäisenä jää mieleen Animals-henkinen laulupuoli. 26 Blues News 1/2018 Tilannetta paikkaa vuodelle 2006 merkitty 12-raitainen Charlyn nettipaketti “Roddie Joy’s Love Hit Me With A Wallop“, joka sisältää Roddien uran parhaat palat. Come Back Baby oli heidän suuri hittinsä ja sen takia heistä löytyy muutamia hajatietoja varhaisen tyttösoulin kohdalta. Mike Lewisin nimi löytyi Skyliners-yhteyksistä vielä 70-luvun puolivälistäkin, silloin hän oli sovittamassa yhtyeen Drive-merkille levyttämää singleä Our Day Is Here / The Day The Clown Cried. Loser nousi listoillekin, r&b-puolella sijoitus oli 34. Varsinkin Stuart Wienerin aktiivisuus keskittyi jo 60-luvun lopussa hänen varhaisiin löytöihinsä kuuluneeseen Ken Lyoniin. Mike Lewis puolestaan on perustanut jossakin välissä vaimonsa kanssa The Trinity -nimisen yhtyeen ja pariskunta on sen jälkeenkin esiintynyt duona Mike & Renate, musiikin luonteesta ei ole tietoa.. Vuoden ’59 isosta Since I Don´t Have You -hitistään tuttu The Skyliners ja varsinkin sen lokakuussa 2017 menehtynyt solisti Jimmy Beaumont ansaitsevat oman esittelyn. Lewis & Wiener -aiheeseen liittyy vielä Jay Bolotin, josta yritettiin 60-luvun lopussa tehdä uutta Bob Dylania. Tarina alkoi Red Birdillä, jolle Lyon levytti Orpheus-nimellä Mike Lewisin ja Joe Sauterin säveltämän laulun My Life. Tiffanys-nimisiä tyttöyhtyeitä oli 60-luvun puolivälin levybisneksessä ainakin neljä. Lyon jatkoi BN:n toimialueen ulkopuolella, perusti Tombstone Blues Band -nimisen yhtyeen ja lyhensi nimen muotoon Tombstone, noistakin ajoista löytyy vielä Mike Lewisin nimi ainakin raidasta I’m The Man. Mike Lewis ja Stuart Wiener eivät koskaan saavuttaneet suurta menestystä, mutta musiikkikuvioissa he ovat tietääkseni olleet nykypäiviin saakka. Nyt todetaan vain, että Beaumont teki yhtyeestä lähdettyään tukun erinomaisia singlejä Maymerkille ja joutui vuonna ’66 Mike Lewisin ja Stuart Wienerin hoiviin kahden singlen ajaksi (I Feel I’m Falling In Love / Tell, Bang 510 ja You Got Too Much Going For / I Never Loved Her Anyway, 525)
Heti kiekon avaava tunnepitoinen Here I Am olisi voinut löytyä muutama vuotta myöhemmin joltain Al Greenin Hi-albumilta. Vuoden 1969 aikana miekkamiehet lauloivat taustoja vielä Simonen RCA-albumilla ”Black Gold”, seuraavana vuonna ilmestyi Light-merkillä gospel-levy ”Walkin’ In God’s Country” joka lienee kaksikon tekele ja 1971 RCA julkaisi Swordsmenin toisen soul-kiekon nimeltään ”What’s It All About World”. Lopuista RCA:n A-studiolla huolehti tuottaja Horace Ott, joka oli siinä vaiheessa jo kokenut musiikkimies. Vauhdikas Disgusted And Discouraged, tanakkaa bassottelua sisältävä Got To Get To Moving ja meluisa Nothing Can Change This Love jatkavat samoilla linjoilla. Blues News 1/2018 27 THE SWORDSMEN The Swordsmen (RCA LSP-4245) Here I Am / Oh My Soul / Disgusted And Discouraged / Got To Get To Moving / Nothing Can Change This Love // Gimme Some / In The Still Of The Night (I’ll Remember) / You Need Love / Grow On Love / That’s When A Woman Needs A Man Eletään 1970-luvun alkupuolta. A-puolen päättävä Nothing... Halpa ei tarkoita tässä tapauksessa vähemmän hyvää, sillä tuntemattomaksi jäänyt laulajakaksikko ei pihtaile äänenkäytössään tällä tasokkaalla soul-levyllä. Ninandyn julkaisupolitiikka oli aika hajanaista, mutta The Swordsmenin ensi julkaisu Oh My Soul / Seems I’m Never Tired Loving You (N-1014) ilmestyi joka tapauksessa Ninandylla 1967. Kääntöpuoli alkaa tutummin, kun Andy Stroudin vaimolleen säveltämä jump blues -potpurri Gimme Some on muokattu puolituntemattomaan funk-kuosiin. Heti sen jälkeen Swordsmen iskee tiskiin oman väkevän näkemyksensä In The Still Of The Night -balladista. Laulupuuhiin päästiin niin yhteisessä gospelkvartetissa kuin isommissa ympyröissä The Cleveland Male Choralin riveissä 1962. Anderson ja Thompson pistävät raidalla peliin kaikki kirkosta saadut lauluopit. Eddie Anderson ja Raymond Thompson tutustuivat albumin kansitekstien mukaan nuoruusvuosinaan Clevelandissa. The Swordsmen olisi ansainnut debyyttialbumin perusteella vähän pysyvämmän paikan soulin saagassa – ainakin 1960-luvun loppupuolen duo-osastossa.. Suuryhtiölle päätyminen ei ole varmastikaan sattumaa, sillä Simone oli siirtynyt itse suuryhtiölle jo vuoden 1966 loppupuolella. Juuri sen enempää tietoa ei Swordsmenistä löydy, vaikka eri keskustelupalstoilla moni soulin ystävä on kysellyt lisäinformaatiota kaksikosta. Vaikka albumi on tasokas, minkäänlaista klassikkomainetta The Swordsmen ei nauti. Mikä oli ilmestyessä, sillä Oh My Soul on tarttuvaa, keskitempoista, nykivää ja laadukasta soulia. Helsingin Länsisatamaan on saapunut kontti, jonka sisällöksi on tullille ilmoitettu äänilevyjä. Nyt, kun eräs keräilijä luopui mittavasta halpissoulkokoelmastaan, ajattelin perehtyä vihdoin miekkamiesten antiin – ja yllätyin. Sillä touhu on kappalelistasta päätellen maailmoja syleilevämpää, sillä mukana on Beatlesin, Mamas & The Papasin ja Bee Geesin lauluja. Eddie Andersonin kerrotaan paiskineen hommia myös yökerhoympyröissä ennen päätymistä uudelleen yhteen Thompsonin kanssa. Lähtösatama on USA:n itärannikko. Tässä cut-out -levyjen joukossa on saattanut olla tämä nyt käsissä pitelemäni The Swordsmenin debyyttialbumi. Jossain vaiheessa 1960-luvun jälkimmäistä puoliskoa kaksikon taidot huomasi Nina Simone, joka oli perustanut managerimiehensä Andy Stroudin kanssa Ninandy-nimeä kantavan tuotantoja levy-yhtiön. Seuraavan kerran Swordsmenista kuultiin isommissa ympyröissä vuonna 1969, kun RCA julkaisi tämän käsittelyssä olevan kiekon. Olin nimittäin luullut, että The Swordsmen on lauluyhtye, joka esittää sweet soulia lippalakkimiesten tyyliin, mutta jo kannesta olisi pitänyt tajuta, että tämä on paljon pisteliäämpää touhua: kyseessä on duo, joka ei peittele sitä, että jäsenten juuret ovat kirkkomusiikissa. Satamasta rapakon takana myymättä jääneet levyt valuvat hiljalleen suomalaisiin levykauppoihin, Valintataloon ja muualle, etsimään ostajaa vielä kerran, halpaan hintaan. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 6 Stax-lainasta innostuneena ajattelin vielä tarkastaa, miten Swordsmen pärjää mikin ääressä kuuluun kaksikkoon verrattuna. Kun säveltäjäksi on merkitty Fred Parris, niin kyllähän tässä on epäilemättä lähdetty liikkeelle Five Satinsista, mutta matkan varrella mukaan on tarttunut kyllä paljon muutakin. Vastaus kuuluu oikein hyvin, Eddie & Ray pusertaa lautaselle monesti vielä enemmän tunnetta kuin alan tähtiduo. Tunteella mennään loppuun asti: You Need Love on saanut inspiraatiota Jackie Wilsonin ja kumppanien samojen aikojen hysteerisistä esityksistä, Grow On Love pitää tempoa yllä, kunnes albumi päättyy väkevään That’s When A Woman Needs A Man -rutistukseen, jonka torviarrauksista tulee vahvasti mieleen Sam & Dave. PETRI LAHTI T he Swordsmenin debyyttialbumi on päätynyt Suomeen halpatuontilevyjen joukossa siitä päätellen, että lähes joka kappaleesta on saksittu pala kannesta pois. Pitkäsoiton kappaleet ovat selvästi eri sessioista pidemmältä ajalta, sillä Ottin lisäksi tuottajana on toiminut Joe James. Sitä on näkynyt myyntilaareissa vuosien varrella monesti, mutta se on jäänyt aina ostamatta, koska artisti on ollut täysin tuntematon. Ott oli aloittanut Simonen kanssa yhteistyön jo vuonna 1964 muun muassa Don’t Let Me Be Misunderstood -kappaleen säveltäjänä ja esityksen sovittajana. Kontti on täynnä albumeita, joita on pahoinpidelty lempeästi: rei’itetty, leikelty tai pätkitty yhden kulman osalta. Kappalemateriaalissa tulee sitten reilummin takkiin Hayes & Porter -akselilta. Vaikka näitä levytyksiä tehtiin New Yorkissa, touhu on maanläheistä – mukana on selvää etelän soulinkin henkeä. ei ole Sam Cooken sävellys, vaan duon oma kappale kuten kaksi edellistäkin
Hieman ennen Newport-liveä Charles oli julkaissut kokonaan laulusolistittomista numeroista koostuneen studiokiekon “The Great Ray Charles“ (1957) sekä vibrafonisti Milt Jacksonin kanssa tehdyn albumin “Soul Brothers“ (1958). Periaatteessahan kaikki studiotuotoksetkin aina pitkälle 40-luvulle ennen moniraitatekniikan kehittymistä olivat omalla tavallaan “live“-levyjä, mutta rehellinen kaupalliseen tarkoitukseen prässätty täyspitkä keikkatallenne populaarimusiikin saralta, big band -jazziako. Siitä tyylilajista ei niin kaukana liikkunut 50-luvulla myöskään Ray Charles (1930–2004), jonka varhaisia live-LP:eitä voi hyvällä syyllä kutsua ainakin tähän artikkelisarjaan tiiviisti muurautuneiksi peruskiviksi. 28 Blues News 1/2018 PETE HOPPULA L ivenä äänitettyjä 50ja 60-lukujen LP-klassikoita kahlaavan artikkelisarjan (ks. 50-luvun lopulla, saavutettuaan kymmenen vuoden taiteilijaiän levyttävänä artistina, hän tuli naittaneeksi edellisten seuraan myös pienestä pitäen sydäntään lähellä olleen kantrin, toistaen temppunsa jälleen niin kieron luontevalla tavalla, ettei sen kyseenalaistamiselle annettu edes mahdollisuuksia. RAY CHARLES Vinyylisen 33 ja 1/3-kierroksisen “microgroovealbumin“ yhä jatkuva saaga käynnistyi yhdysvaltalaisella Columbia-yhtiöllä vuonna 1948, mutta sitä ei taida kukaan varmuudella tietää, mikä mahtoi olla ensimmäinen “Long Play“ -dimensioissa julkaistu konserttiäänite. Kokoonpanon vimmaa ei saa taltutettua edes ohjelmistoon valikoitunut lattari-instrumentaali In A Spanish Town. Hyvinkin todennäköisesti. George Weinin ja tämän vaimon Elaine Lorillardin vuodesta 1954 lähtien Yhdysvaltain Rhode Islandilla järjestämä Newport Jazz Festival teki merkittävää pioneerityötä paitsi nykypäivän festivaalinormiston kehittäjänä, myös testi-alustana, joka mahdollisti monien varhaisten livetallenteiden tekemisen. RAY CHARLES At Newport (Atlantic LP 1289/SD 1289) -58 A: (1) The Right Time (2) In A Little Spanish Town (3) I Got A Woman (4) Blues Waltz B: (1) Hot Rod (2) Talkin’ About You (3) Sherry (4) A Fool For You Ray Charles In Person (Atlantic LP 8039) -60 A: (1) The Right Time (2) What’d I Say (3) Yes Indeed! (4) The Spirit-Feel B: (1) Frenesi (2) Drown In My Own Tears (3) Tell The Truth Ray Charles ei tarvinnut näkökykyä havainnollistaakseen historiankirjoihin sanelemaansa gospelin, rhythm’n’bluesin, jazzin ja populaarimusiikin liittoa, jota hänen seuraajansa oppivat sittemmin souliksikin kutsumaan. Ray Charlesin viides Atlantic-pitkäsoitto “At Newport“ äänitettiin sekin Newportissa, lauantaina 5.7.1958, kiitos yhtiön johtoportaalle sen uskaltautuessa antamaan suhteellisen vapaat kädet menestysartistilleen, joka oli ottanut Billboardin r&b-listat haltuunsa viimeistään vuoden 1953 hitillään Mess Around ja ilmaantunut sitten loppuvuonna 1957 myös HOT100-listojen Top40:een ikivihreästä tekemänsä päivityksen Swanee River Rock (Talkin’ ’Bout That River) myötä. JA ALUSSA OLI... BN-numerot 4/15 & 6/15) seuraavat kaksi osaa on pyhitetty soul-kentän suuruuksille ja heidän kamppailulleen sekä lavalla voittaakseen yleisönsä suosion että taustakulisseissa osoittaakseen rahakirstujen ja tuotantohanojen päällä istuneille levymoguleille, että konserttialbumien tekemisessä todella oli järkeä. Mustilta klubeilta ja konserttisaleista nyt myös valkoisille estradeille vyörynyt kuusihenkinen Ray Charles Orchestra kera estoitta revittelevän Marjorie Hendricksin ja muun The Raelets -tyttököörin tekee heti levyn avausraidalla The Right Time selväksi, ettei se ollut jättänyt rock’n’roll-asennettaan matkasta saapuessaan jatsikekkereihin. Newportissa yhtye pääsee livahtamaan jazzjohdatteisemmille kujille Max Roach Quintetin Blues Waltzilla, loungehenkisellä Sherryllä sekä hurjaan bebop-kiitoon yltyvällä Hot Ro. Ray Charlesilla ei niin ikään ollut tarvetta julistaa itseään “Neroksi“, kanssakollegat tekivät sen jalomielin hänen puolestaan
Jättäessään lopulliset jäähyväiset esiintymislavoille 73-vuotiaana soul-musiikin innovaattorilla oli yhä tallella auransa – ja hän totta vie käytti sitä hyväkseen viimeiseen esiripun laskeutumiseen saakka. Säde-Kallen konserttilevyt muodostuivat ajan myötä sellaisiksi käsitteiksi, ettei rahastukselta, joskus jopa silkalta huijaukselta voitu enää välttyä. päänmitalla “Newportin“, joka ei ollut tavoittanut edes pop-albumilistojen pahnanpohjia. syyskuuta 1964. Tälläkin kertaa yöajan erinomaisuudesta kertovalla bravuurillaan settinsä Marjorie Hendricksin kanssa avaava Charles pääsee toden teolla irti tiputtaessaan pelipöydälle tuon hetken kuumimman hittisinkkunsa What’d I Sayn. Viihteellisempää shufflea tarjoaa vielä yksi kieltomuotoinen esitys, Buddy Johnsonin orkesterin vuoden 1943 R&B-listakolmoshitti Baby, Don’t You Cry. Tarkasti ottaen uusi yhtiö oli puristanut sankaristaan mehuja jo vuodesta 1960 lähtien parin kolmen levyn vuositahdilla, ja 15-miehisen orkesterin sekä The Raeletsin (tällä kertaa jäseninään Gwen Berry, Lillian Forte, Pat Lyle ja Darlene MacRae) voimin toteutettu ja Billboardin popkategoriassa pykälälle 80. Rayn ja tenorifonisti David “Fathead“ Newmanin sooloileman jazzinstrumentaaliavauksen jälkeen jatketaan totutuissa r&b-tunnelmissa, Mozart-säveliä tapailevan intron saattelema 6-minuuttinen I Gotta Woman, Percy Mayfieldin käsialaa oleva hyväntuulinen Hide Nor Hair, takuuvarma yleisönlämmittäjä Hallelujah I Love Her So sekä levyn päätösviisuksi ennen loppuseremonioita tällä kertaa valikoitunut What’d I Say ovat yhtä kaikki tavaramerkkimäistä Charlesia. Vuonna 1973 Atlantic puristi molemmat livet tupla-LP-painokseksi “Ray Charles Live“ (SD 2-503). julkaisu merkillä. Sitä olivat edeltäneet mm. Live In Concert (ABC Paramount T/ST-90144 & ABC/ABCS-500) -65 A: (1) Opening (2) Band: Swing A Little Taste (3) I Gotta Woman (4) Margie (5) You Don’t Know Me (6) Hide Nor Hair B: (1) Baby, Don’t You Cry (2) Makin’ Whoopee (3) Hallelujah I Love Her So (4) Don’t Set Me Fee (5) What’d I Say (6) Finale Los Angelesin Shrine Civic Auditorium toimi seuraavan Ray Charles -livealbumin näyttämönä 20. KOVAONNINEN SAM COOKE Sam Cooken (1931–1964) nousu hengellisen musiikin parista populaariteollisuuden aallonharjalle tapahtui yhtä nopeasti, keskustelua herättäneesti ja kylmiä väreitä ympäristöönsä jättäen kuin hänen ennenaikainen kuolemansakin. Cooken esikuva Ray Charles saattoi tulla popularisoineeksi gospel-tyylin osaksi rhythm’n’blues-ilmaisuaan – kuulumatta kuitenkaan koskaan varsinaisesti edes kirkkokuoroon, mutta Cooke oli itse henkeen ja vereen gospel-laulaja. The Raelets saa puheenvuoron Unchain My Heartin tapaan mollibluesailevalla Don't Set Me Free’llä. Ray eli, lauloi, soitti, sävelsi, törttöili ja vastaanotti samalla mitalla tekemisistään sekä ylistystä että anteeksiantoja. Levytysmielessä mestari oli kuitenkin jo tuolloin uljaimmat näyttönsä antanut. Blues News 1/2018 29 dilla, veli-Rayn omalla sävellyksellä, jolla hän soittaa koskettimien sijaan alttosaksofonia. Läpi kesän jatkuneelta Euroopan, Australian ja Japanin kiertueeltaan parahiksi kotikulmille suoriutunut Charles oli jo tässä vaiheessa irtisanonut diilinsä Atlanticilla ja vaikutti newyorkilaisen ABC-Paramountin kirjoilla. Ideaalilukemille viritetty äänentoistokalusto ei petä hurjimmankaan lavakiihkon keskellä – mitä ikinä Charles itse musiikkinsa suhteen päättikin tehdä, tuotannon laadussa Atlantic ei antanut pihistellä kultapoikansa kohdalla. Levyn päättää lähes seitsenminuuttiseksi jännittyvä slovari A Fool For You. Postuumeilla julkaisuilla on 60-luvun alun live-Raytä ikuistunut vaikuttavimmillaan dvd:näkin saatavilla olevalle tuotteelle “ÔGenio: Live In Brazil, 1963“ (Warner Music/ Rhino Home Video, 2004), joka koostuu São Paulossa syyskuussa 1963 nauhoitetusta tvproduktiosta kenraaliharjoituksineen. Muutettuaan vanhempineen ja sisaruksineen Chicagoon 1933 ei kulunut aikaakaan, kun hän jo harjoitutti kuuluisaa ääntään lapsikuoroissa sekä aikuisiän kynnyksellä ensin laulukvartetissa The Highway QC’s ja vuodesta 1950 lähtien The Soul Stirrersissä. Pidäkkeetöntä rokkausta jatketaan jopa vuoden 1954 studio-otolle kampoihin pistävällä versiolla I Got A Womanista sekä edellistäkin gospel-poljentoisemmin esitetyllä Talkin’ ’Bout You’lla. jättisuositut “Genius + Soul = Jazz“ (1961), “Modern Sounds In Country And Western Music, Vol. Menestyvän muusikon arkea kiemuroittivat milloin huumepidätykset, milloin taas naisseikkailut, joista viimeksi mainittuihin sai painettua oman sormenjälkensä myös suomalainen “kohutoimittaja“ Raita Outinen, joka ei nähnyt tarvetta piilotella kuulua valloitustaan sen enempää maailman metropoleissa kuin Hotelli Marskinkaan edustalla heitä siellä väijyneiltä toimittajilta salapariskunnan pistäytyessä yksityisvisiitillä Helsingissä heinäkuussa 1964, muutamaa kuukautta ennen “Live In Concertin“ äänityshetkeä. Unohdetuksi hän ei silti koskaan enää jäänyt. Vilpittömiä kaupallisiin tarkoituksiin tehtyjä ja usein myös tasoltaan moitteettomia Ray Charles -keikkataltiointeja ilmestyi tietysti edelleen myös seuraavilla vuosikymmenillä. Newport-projektista poiketen tämän levyn onnistuminen oli silti enemmän tuurista kiinni, sen äänittemisestä kun vastasi konsertin sponsoroineen WAOK-radioaseman tiskijukka Zenas “Dadd“ Sears, joka kertomansa mukaan tallensi keikan yleisön joukosta yhdellä ainoalla mikrofonilla. arvostettu “Live In Concert“ oli siten järjestyksessään 11. 60-luvun puolivälissä Charlesilla meni lujaa – liian lujaa. Myöhempiä cd-vedoksia on aiheesta luonnollisesti tarjolla lukematon määrä. Clarksdalessa, Mississippissä syntynyt Cooke oli maallikkopapin poika ja sitä myötä hengelliseen musiikkiin nuoresta pitäen kasvatettu miehenalku. Myös tästä keväällä 1965 Billboard-listan sijalle 80 yltäneestä julkaisusta on tehtailtu eri vuosikymmenillä, yhtiöillä ja nimillä (“Kings Of Beat 2“, “Genius Live In Concert“, “Ray Charles In LA“ jne.) yhä uudelleen muokattuja painoksia, eikä alkuunkaan ihme – ne nimittäin myivät, ja mitä todennäköisimmin myyvät edelleen. Maalliset himot sekä oman edun tavoittelu eivät olleet. 1-2“ (1962) sekä “Ingredients In A Recipe For Soul“ (1963). Halpamerkeistä vierasastialle yhtenä ensimmäisten joukossa lankesi mm. 7 raidan kokonaisuudelle sisältyvät lisäksi aikaisemman v. 1958 Atlantic-LP:n nimikappale, leppoisasti rullaava Yes Indeed, Milt Jacksonin beboppaava instrumentaali The Spirit-Feel, Alberto Dominguezin rumbaletkeily Frenesi, tunteikas balladi Drown In My Own Tears sekä jälleen Hendricksin buustaamana päätösrevittelynä kuultu The 5 Royalesin edelliskesän suosikkinumero Tell The Truth. Sen mainittavampaa tyylillistä muutosta edeltänyt puolikas vuosikymmen ei tähden musiikilliseen turnee-olemukseen ollut kuitenkaan tuonut. Vernon Records, jonka ovelasti nimetty vuoden 1963 LP “Ray Charles On Stage At The Palladium“ (V/VS 519) piti aidosti sisällään vain kaksi ikuisuuden vanhaa Charlesin Swingtime-savikiekkoraitaa, loppujen kappaleiden ollessa Mojo & his “Chi 4“ -kokoonpanon eli Minneapolisissa tapahtuma-aikaan viihtyneen bluesharpistilaulaja George “Mojo“ Bufordin tuoreita äänityksiä, joilla ei ollut tuon taivaallista tekemistä levyn otsikon saati New Yorkin tai edes Lontoon Palladium-konserttisalin kanssa. Sateisena iltana Herndon Stadiumilla Charlesin synnyinosavaltion Georgian Atlantassa 28.5.1959 nauhoitettu seuraava livejulkaisu “In Person“ oli niin ikään tallennustasoltaan priimaluokkaa, mutta kaupalliselta arvoltaan se ylitti Billboard-sijoituksellaan 13. Sen sijaan luonnoltaan myöskään Cooke ei ollut pyhimys. Balladivalintoina kuullaan nyt 20-luvun peruja olevat vaudeville-numerot Margie ja Makin’ Whoopee sekä kantristara Eddy Arnoldin balladi You Don’t Know Me
Harrisin korvannut Cooke pääsi levyttämään ryhmän kanssa Specialtyllä ensi kertaa vuonna 1951, kappaleella Jesus Gave Me Water. Viimeisenä kuolemaansa (joulukuussa 1964) edeltäneenä pitkäsoittona RCA toi markkinoille levyn “Sam Cooke At The Copa“. A-puoli päätetään edelleen vähemmän riehakkaissa tunnelmissa mutta sentään edes yhteiskunnallista viestiä välittäen Pete Seegerin vanhalla folknumerolla If I Had A Hammer, josta oman Top10-hittinsä oli v. René Hallin sovittamassa ja Joe Melen johtamassa parikymmenhenkisessä orkesterissa oli mukana mm. Seurauksena miesten tiet erkanivat ja Cooke siirtyi Blackwell apunaan hollywoodilaiselle Keen-yhtiölle. Sen hän oli levyttänyt edelliselle vuoden 1964 LP:lleen “Ain’t That Good News“. 30 Blues News 1/2018 hänelle vieraita asioita. The Soul Stirrersin perustajan ja soolotenorin R.H. Alexanderin sekä managerinsa Roy Crainin kanssa. Laulajan ajankohtaista studiotuotantoa levyllä markkinoidaan oikeastaan vain vanhan ikivihreän Tennessee Waltzin verran. Kahta vuotta Copa-albumia myöhemmin, 1966, RCA julkaisi tämän tasa-arvon, veljeyden, rakkauden ja vapauden puolesta julistaneen kappaleen myös singlellään, Trini Sam Cooke. 1962 tehnyt Yhdysvaltain markkinoille Peter, Paul & Mary. Samilla kerrotaan olleen jo tuvallinen jälkikasvua ennen kuin hän oli edes päässyt julkisuuteen poptähtenä. Samanaikaisesti hän tuotti ja etsi uusia kykyjä SAR:lle sekä levytti itse menestysmateriaalia RCA Victorille. Tie oli nyt avoin, leveä ja kullalla päällystetty. SAM COOKE At The Copa (RCA Victor LPM/LSP-2970) -64 A: (1) Opening Introduction (2) The Best Things In Life Are Free (3) Bill Bailey (4) Nobody Knows You When You’re Down And Out (5) Frankie And Johnny (6) Medley: Try A Little Tenderness – (I Love You) For Sentimental Reasons – You Send Me (7) If I Had A Hammer (The Hammer Song) B: (1) When I Fall In Love (2) Twistin’ The Night Away (3) This Little Light Of Mine (4) Blowin’ In The Wind (5) Tennessee Waltz Uusia tuulia alati haistellut Cooke tiputteli New York Cityn Copacabanassa 7.–8. Vuodesta 1957 lähtien ilmestyneet LP:t menivät nekin kaupaksi ja saivat kriitikoilta kauttaaltaan suopeita arvioita. Vuonna 1961 pop-artistina jo mielestään kaiken saavuttanut Cooke oli valmis laajentamaan toimintakenttäänsä, perustaen oman SAR-levy-yhtiön tuottaja-laulajakollegansa, myöskin kirkkotaustat omanneen J.W. Pikemminkin monet kappalevalinnat tuovat mieleen samalla klubilla vakionaamoina viihtyneiden Bobby Darinin ja Frank Sinatran silloiset ohjelmistot. Pääosin omasta kynästä peräisin olleet listahitit seurasivat yhä toinen toisensa perään: Chain Gang, Sad Mood, Cupid, Bring It On Home To Me, Another Saturday Night, Twistin’ The Night Away... Levytysdiili RCA Victorin kanssa vuodesta 1959 eteenpäin vuorasi kulkualustan timantein. Silkkana viihteenä käynnistyvä kiekko vie 20-luvun musikaalisävelmiin The Best Things In Life Are Free'n matkassa ja siitä vielä kauemmas vuosisadan alkuun viehkosti hitaana swinginä versioiduilla Bill Baileylla sekä Cooken uudet omat lyriikat taakseen saaneella Frankie & Johnnylla. Cooken omat kappaleet muodostavat kiekon repertuaarista vain vähemmistön eikä Cooke saa tai tuskin edes haluaa nyt irrotella. Balladi You Send Me hinasi laulajan 1957 Billboard-listaykköseksi sekä r&bettä pop-puolella. Tuotannollisesta laadusta ei siten oltu tingitty Saminkaan kohdalla. Kaikkiaan 29 Top40sinkkua HOT100:ssa ja lisää tulvi r&b-kategoriassa. heinäkuuta 1964 purkitetulle livealbumille pääosin sikermänä esitettyjen hittiensä lomaan niin folkia, soulia kuin jazz-ikivihreitäkin, mutta katalysoiden musiikkinsa fiiniin yökerhotunnelmaan soveltuvaksi. kuusi fonisti-klarinetistia ja neljä pasunistia, basistejakin oli päästetty estradille kaksi kappalein. Samaa kaavaa toistaa myös Jimmy Coxin varhainen bluesklassikko Nobody Knows eikä näitä seuraava balladisikermäkään varsinaisesti päästä sykettä nousemaan. Ne ajat olivat ainakin tuon illan osalta taakse jäänyttä aikaa. Ikävä kyllä, niin oli pian myös hänen oma elämänsä. Viittä vuotta myöhemmin saman yhtiön singlejulkaisulle päätyi häkellyttävän paljon tutulta kvartettitähdeltä kuulostaneen “Dale Cookin“ maallinen r&b-kappale Lovable. Herkistelyn aloittaa 30-luvun standardi Try A Little Tenderness, jota seuraavat Samin omat hitit I Love You For Sentimental Reasons ja You Send Me. Kirkolliset piirit tietysti älähtivät, mutta myöskään Specialtyn Art Rupe ei ollut tyytyväinen: Cooke ja tämän tuottajana toiminut Bumps Blackwell eivät ryhtyneetkään tapailemaan ensilevyillään Little Richardin tapaista räväkkää rock’n’rollia vaan Cooken lähestymistapa oli paljon hidastempoisempi ja iskelmällisempi. Cooken helposti tunnistettava kuulas ääni paljasti peittely-yrityksen
Se oli Cookea itseään. 2000-luvulla ilmestyneillä cd-editioilla Cooken laulua on vielä nostettu uudelleenmiksauksen myötä entistäkin enemmän esiin mutta toisaalta vaimentaen yleisön mylvintää ja sitä kautta hieman levyltä välittyvää klubi-atmosfääriä. Hienostoväelle suunnatut yökerhokeikat olivat jotain aivan muuta – mutta suurilla valtakunnallisilla musiikkimarkkinoilla se vaikutti 60-luvun alussa yhtään liikemiesvaistoa omanneen silmissä ainoalta oikealta tieltä. Cookelle oltiin saatu luotua pehmeä imago, ja tämä levy – joka olisi ilmestyessään tekoaikanaan ollut kiistatta yksi 60-luvun huikeimpia konserttijulkaisuja – soti läpikotaisin sitä mielikuvaa vastaan. Discohuuman myllytyksessä Cobacabana avattiin uudelleen 1976, ja myöhemmillä vuosikymmenillä uudet pitäjät ovat siirrelleet ravintolaa useampiin uusiin osoitteisiin. Hän oli paitsi nuorten naisten märkä toiveuni, myös sukupuoleen ja ihonväriin katsomatta helposti omaksuttava sankari. Kuten Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus kirjassaan “Kumouksen äänet – Yhdysvaltojen murros ja musiikki“ (2016) toteavat, Cooke halusi olla "all american boy", jonka karisma ei kaatuisi ihonväriin. Lukemattomia kertoja 40-luvulta lähtien versioitu Tennessee Waltz istuu illan lempeään yleistunnelmaan hillityn charmanttina päätösrallatteluna. Vuonna 1962 RCA oli kuitenkin jo periaatetasolla valmistautunut ajatukseen livelevyn tekemisestä. Pienen laitakaupungin klubin valinta albumin syntypaikaksi lämpimänä tammikuun yönä oli myös yhteinen päätös. Katkerista 50-luvun vuosista omat osansa saanut Cooke tiesi mistä lauloi, mutta kykeni myös välittämään sanomansa perille. Myös “rahvaammat“ keikat kuuluivat viimeiseen saakka Cooken kiertueohjelmaan – ja myös niitä äänitettiin. Siihen kuten myös uransa käytännössä Copan lavalta startanneen The Supremesin sekä Martha & The Vandellasin, Marvin Gayen ja The Temptationsin vastaaviin palataan artikkelissa hieman myöhemmin sekä erikseen sarjan Motownia käsittelevän otsikon alla. Cooke esiintyi kiertueillaan etupäässä mustille yleisöille ja vahvalla gospel-ajoiltaan tutulla tunteen palolla. “One Night Stand“ -nimiseksi kaavailtua livealbumia pidettiin RCA:n taholta liian roisina, siis ei-kaupallisena valkoiseen keskiluokkaiseen makuun – missä he epäilemättä olivatkin oikeilla jäljillä. Aivan kuin joku RCA:lla olisi pelännyt paljastavansa totuuden puhtoisen kiiltokuvakasvon takaa. Blues News 1/2018 31 Lopezin kiilattua sen ensin omana tulkintanaan USA:n listakolmoseksi v. Yksi levytetyn historian suurimmista typeryyksistä lienee RCA:n kieltäytyminen julkaisemasta Miamin mustien asuttaman Overtonin kaupunginosan Harlem Square Clubilla 12.1.1963 taltioitua showta – ennen vuotta 1985. Jälkeenpäin aika kyllä opetti, että juuri tällainen Cooke pohjimmiltaan olikin, pelisilmää omannut paha poika, joka teki asiat miten tahtoi – ja sai mitä tai kenet ikinä halusikaan. Kenties julkaisun hyllyttäminen oli sekin sellainen. Se otti avoimesti vaikutteita niin Martin Luther Kingin lausumista viisauksista kuin Bob Dylanin The Times They Are A-Changin’ja Blowin’ In The Wind -lyriikoista, mutta oli tulkinnallisesti jotain aivan muuta. Vuonna 1985 unohdetut masternauhat viimein kaivettiin esiin. Näistä jälkimmäinen tosin oli sekin 20-luvun peruja, ikivanhaan lastenloruun perustunut ja useimmiten Harry Dixon Loesin nimiin merkitty vahvasti gospelhenkinen laulu. Cobassa syntyi myös useita muita livejulkaisuja, joista Jackie Wilsonin v. Mustien kirjoittajien laulut olivat yhä harvoin suoraan yhteiskunnallisia. 1966 Curtis sai julkaista myös oman New Yorkissa purkitetun sooloalbuminsa “Live At Small’s Paradise“, Atco 33-198) ja Tate Houston, pianossa George Stubbs, bassossa Jimmy Lewis ja rummuissa Albert “June“ Gardner. Tietyllä tapaa koko perheen vaaraton viihdyttäjä, mutta toisaalta julkikuvansa täydellinen peilikuva. Cooke halusi tuoda omalla tavallaan lohtua maailmaan laulunsa A Change Is Gonna Come kautta. Setin aikana Cooke tulee paljastaneeksi myös Dylan-ihailunsa Blowin’ In The Windin välityksellä. Kääntöpuoli kuitenkin aloitetaan Doris Dayn v. Lattariteemaisista isoista orkestereistaan, julkisuuden henkilöitä houkuttaneista puitteistaan sekä pinkkihiuksisista, hedelmäturbaanisista ja eksoottisista “Cobacabana-tytöistään“ tunnettu yökerho (10 East 60th Street) omasi kaiken kaikkiaan värikkään historian. 1964 tallennetta pidetään samoin yhtenä aikansa konserttilevyjen kärkiteoksista. Albumia “Live At The Harlem Square Club 1963“ (RCA Victor AFL1-5181) pidetään eräänä onnistuneimmista jälkijättöisesti julkaistuista kyseisen vuosikymmenen konserttiäänitteistä. Cooke menehtyi hotellipahasessa Los Angelesissa, kun hän. Juuri sellainen kuin hän vähintään hiljaa mielessään toivoikin. Laulajalle itselleen se oli kuitenkin myöhäistä. Marraskuussa 1940 avattu klubi toimi alkuperäisellä konseptilla aina vuoteen 1973, kolme vuotta omistajansa Jules Podellin kuolemaa pidempään. Vaikka sen sisältö on koottu yksinomaan Cooken studiohiteistä (Chain Gang, Cupid, Twistin’..., Bring It On Home To Me, Having A Party jne.), ovat liveversiot testosteronisuudessaan mykistäviä. Sam Cooke ei ollut vain musiikin tekijä, hän oli – tosin valitettavasti lähinnä kuolemansa jälkeen musiikkinsa kautta – keskeinen hahmo myös kansalaisoikeusliikkeen äänenä, jonka vaikutusta voi hyvin verrata vaikkapa Paul Robesoniin, Harry Belafonteen, Nina Simoneen tai James Browniin. 1965. Kappaleen hieman lyhennetyn ja ei niin suorasti rotusortoon viittaavien kohtien poistamisen jälkeen äänite viimein nousi myös hittilistoille ja jätti toivotun vaikutuksensa yhteiskuntaan. Sellaiset paineet näkyivät bluesin yksilökohtaisessa ahdistuksessa tai verhottuna gospelin haudantakaiseen toiveikuutteen. Aivan riittävästi meteliä irtoaa myös tämänkertaisesta taustayhtyeestä, joka ei ollut pieni nytkään, kitaroissa Clifton White ja Cornell Dupree, foneissa King Curtis (joka myös avaa setin lyhyellä pätkällä omaa Soul Twist -instrumentaalihittiään; sittemmin v. Cooke osasi tehdä lauluja, jotka eivät olleet keskitien kulkemista. 1952 standardisoimalla easy listening -hiturilla When I Fall In Love, jonka jälkeen yleisöä vihdoin herätellään jorattavimmilla Cooke-bravuureilla Twistin’ The Night Away ja This Little Light Of Mine. Alkujaan tiukkaa “for whites only“ -linjaa vetänyt paikka muutti sittemmin sisäänpääsypolitiikkaansa – ja siitä myös muodostui monien afroamerikkalaisten viihdyttäjien, etenkin Sammy Davis Jr:n kotipesä
oli liittynyt v. Päinvastoin,. LIVENÄ APOLLOSSA: JAMES BROWN SOULVELJINEEN JA -SISKOINEEN Monen levy-yhtiöpomon mielipiteissä tapahtui jyrkkä kurssinmuutos James Brownin ja tämän silloisen managerin Bud Hobgoodin jääräpäisyyden myötä syksyllä 1962. Vastaavasti ensimmäisen Billboardin ykköshitin jälkeen Flames-muusikoiden ja nimiartistin aiemmin studiojärjestelyistäkin huolimatta veljellisinä säilyneet välit alkoivat ottaa etäisyyttä toisistaan. Yksi todellisista amerikkalaisista sankaritarinoista sai surullisimmat mahdolliset ja häpeällisetkin päätössanansa, aivan liian varhain. Brown ja Flames, eli James Brown Revue (tai Star Time) kasvattivat hurjaa vauhtia livemainettaan eteläisissä osavaltioissa. Jo nuoren Brownin värvääminen King/Federal -yhtiölle 1956 oli yksi osoitus hänen luottavaisuudestaan uutta ja tuntematonta kohtaan. Tuolloin 11. Yhtye ei kuitenkaan saanut Syd Nathanilta mahdollisuutta levyttää studiossa Brownin kanssa. Syd pitäytyi yhä kannassaan eikä ottanut kustannuksia hoidettavakseen. Tuolloin vallitseva näkökulma konserttialbumeihin oli populaarikentällä nihkeä, joissakin firmoissa suorastaan ehdottoman kielteinen. 1953 Bobby Byrdin johtamaan The Gospel Starlighters -nimiseen laulukvartettiin, vietettyään ensin nelisen vuotta kalterien takana aseellisesta ryöstöstä tuomittuna. 1959 äänitettyyn livelevyyn “At The Apollo Theatre“ (Hanover HM 8011). Äänityksistä puhuttaessa kyse oli aina ensisijaisesti Brownista – ja vasta kaukana sen takana hänen yhtyeestään, keitä ikinä siihen sitten levytyksillä kuuluikin. Etelä-Carolinassa 3.5.1933 syntynyt ja Georgian Augustassa nuoruutensa viettänyt James Joseph Brown, Jr. Näin olivat asiat myös Syd Nathanin King-merkillä Cincinnatissa. Motellin toimistossa piileskellyt maksullinen deitti selvisi tapauksesta elävien kirjoissa, mutta häntä suutuspäissään jahdannut Sam Cooke sai surmansa hotellia pitäneen omistajarouvan luodeista. Brownin otettua komennon bändin keulahahmona ja johdettua sen gospelista maallisen ilmaisun puolelle ryhmästä muovaantui The Famous Flames. Aivan varmasti hän oli törmännyt myös gospelyhtye The Famous Ward Singersin vuonna 1960 ilmestyneeseen ja v. “Race“-levyjä 40-luvulta saakka julkaissut ja niitä myös omassa studiossaan äänittänyt, tehtaassaan prässännyt sekä edelleen jaellut bisnesmies oli mielestään tietoinen siitä mikä myi, mutta samalla hän oli aina ollut avoin kokeilemaan – melkeinpä mitä tahansa, jolla voisi murtautua tiiviimmiin crossover-markkinoille. pikkukiekko, Try Me (r&b #1, Pop #48) puhalsi soihtuun kunnon liekin. Keikkaympyröissä tilanne oli tietysti toinen. Nathan ei ollut ideasta vieläkään vakuuttunut, vaikka Brownin ohella myös etenkin Bobby Byrd yritti selittää, miten huippusuosittuja bändin revue-keikat Chitlin’ Circuit -reittien varrella olivat olleet. Brown itse oli jo breikannut lupaavasti Please, Please Please’lla keväällä 1956 (Billboard R&B #5), mutta sen jälkeen kaupalliset onnistumiset tuntuivat pahemman kerran välttelevän myös hänen sinkkujaan, aina syksyyn 1958 saakka. Suureen visioon liittyi myös Brownin päässä hänen oman idolinsa Ray Charlesin suosittu vuoden 1959 live-äänitys “In Person“. 32 Blues News 1/2018 riivattujen tapojensa orjana oli päätynyt jakamaan huoneen ilotytön seurassa. James Brownilla ja The Famous Flames -koneistolla oli kuitenkin jo tässä vaiheessa, edellisten onnistumisten rohkaisemina sekä valtaa että riittävästi pokkaa puskea läpi erikoinen ajatuksensa täysimittaisen, vanhaa kappalemateriaalia sisältävän live-LP:n julkaisemisesta. Vasta salanimellä Nat Kendrick & The Swans toisen levymerkin julkaisuna kauppoihin ujutettu ja kohtalaiseksi hitiksi kasvanut Mashed Potatoes sai hänet viimein nöyrtymään. Nainen oli illan kuluessa vienyt miehen lompakon ja osan vaatteista. New Yorkin Apollo-teatterissa, missä Brown oli esiintynyt Famous Flameseineen vuodesta 1959 lähtien, meno oli ollut vähintäänkin yhtä hurjaa
Hänellä oli kiinni hankkeessa sekä rahansa, maineensa että tulevaisuutensa. Se nosti vielä hieman hapuillen uraansa jalostaneen Brownin varsinaiseen supersankaruuteen – kaikkien tuntemaksi julkkikseksi, joka samalla määritteli loppuelämäksi itselleen oman esiintymisstandardinsa. Brown, Flames-soittajat sekä äänitysillan juontajana toiminut Lucas “Fats“ Gonder valitsivat levytysajankohdaksi keskiviikon 24. 66 viikkoa Billboardin pop-listoilla, parhaimmillaan sijalla 2 kiikkunut levy toimi inspiraationa avaten silmiä niin muissa levy-yhtiöissä kuin artisteissakin. Kitaraa soitti Les Buie, bassoa Hubert Perry ja rumpuja sekä Sam Latham että Clayton Fillyau. Brown tarttuu mikkiin ja kiljahtaa muutamaan kertaan: "You know, I feel allright!". Ruotsissa julkaisusta huolehti v. Ei vain yhtyeen kantaseudulla etelässä vaan valtakunnanlaajuisesti radioiden kautta, kun DJ:t ryhtyivätkin soittamaan levyä kokonaisuudessaan ohjelmissaan, lisäten vain mainoksia sopiviin väleihin. Myös Euroopassa levy teki kauppansa kuin ilmaisämpärit. Clair Pinckney ja Al “Brisco“ Clark, trumpetistit Mack Johnson ja Teddy Washington sekä pasunisti Dickie Wells. Apollon 5700 dollarilla (nykyrahassa noin 70 000 dollarilla) vuokrannut Brown pelasi luonteelleen ominaista uhkapeliä. Alkujaan vain valkoisille tarkoitettu paikka muuttui uuden omistajansa, useita muitakin seudun teattereita omistaneen Sidney Cohenin toimesta vuonna 1934 Apolloksi, josta taas kehkeytyi nyt Harlemin mustan väestön uusi ykköskohde. Pian populaarikentällä tapahtui kiistatta paljon muutakin, mutta James Brownin nimikkopaikkaa ei ollut häneltä enää pois otettavissa. Brown silittelee yleisöään mielin tahdoin myös kuoron vahvistamalla hitaalla I Don’t Mind’illa (R&B #4, Pop #47 v. Vanha JImmy Forrestin instrumentaali herää henkiin Brownin luetellessa vimmaisena paikkakuntia, minne yöjuna on häntä kulloinkin kuljettamassa. 1961). Manhattanin A1 Soundista lainatut tallennuslaitteet hoitivat liikkuvan studion virkaa ja pitkin paikkaa sijoitetut mikit äänittivät bändin ohella tarkoituksella myös yleisön reaktioita sekä muuta taustameteliä. Itse tähti saapuu lavalle kiihkeän twist-instrumentaalin The Scratch saattelemana. Blues News 1/2018 33 Nathan tuntui ajattelevan: miksi ihmiset sitten kävisivät bändin keikoilla, jos samaa olisi saatavilla myös kotikulman levykaupan hyllyltä. 60-luvun musiikki oli ottamassa Amerikassa uuden kurssin, jota lietsoi kohti aiemmin valloittamattomia kolkkia 30-vuotias James Brown. 1960) räjäyttää jälleen pankin kuumeisena miltei funkyna paahtoina. Vaikka Syd Nathan ei ollut luvannut rahoitusta tai julkaisua, hän oli silti lähettänyt apurinsa konsultoimaan nauhoituspuuhia. Tasokas big band-, swing-, vaudeville-, gospelja r&b-ohjelmisto houkutti musiikki-iltoihin yhä enemmän myös valkoisia ja Apollon yleisöstä kehkeytyi entistä sekoittuneempi. King oli kuitenkin yhä etupäässä paikallinen yhtiö ja keskittynyt toistaiseksi singlejulkaisuihin. Nytkin se nakkaa heti tunnelman ylähirsiin, jota hieman loiventaa stemmalaulujen myötäilemä ja selvästi vanhanaikaisempaan r&b-balladityyliin pohjautunut Try Me. 1966 Sonet, Saksassa ja Ranskassa taas Polydor Records. 1961) sekä kymmenminuuttisella gospel-messua nousuineen ja laskuineen lähenneellä Lost Someone’lla (R&B #2, Pop #48 v. Kotikuuntelija saattoi vielä jäädä vaille koreografioita ja muita visuaalisia elementtejä – mutta Brown takasi lukuisilla tv-esiintymisillään, että tämäkin puoli tuli ihmisille ajan myötä tutuksi. R&B oli viimeistään nyt aloittanut muodonmuutoksensa souliksi. Mm. Sen sisältä löytyi alkujaan Hurtig & Seamon’s New Burlesque Theater -nimisenä tunnettu, arkkitehti George Keisterin suunnittelema neoklassista tyyliä edustanut yli 1500-paikkainen teatteri. Fats Gonder avaa illan: “No niin, naiset ja herrat, on tähtiaika, oletteko valmiita tähtiajalle?“. Cohenin kuoltua manageroinnin huostaansa ottanut Frank Schiffman siirsi Apolloon aiemmin Lafayette Theaterissa maanantai-iltaisin menestyksellä järjestetyn Ralph Cooperin juontaman “Harlem Amateur Hourin“. Prikulleen osansa harjoitellut ja nuotti nuotilta kohdilleen sovitettu Famous Flames tarjoaa lisää hikistä kyytiä 6 minuutin medleyllä, jonka rungon muodostavat kahteen osaan jaettu Please, Please, Please, You’ve Got The Power sekä useat Why Do You Do Me’n tapaiset intensiiviset rakkauspaatokset. lokakuuta, kaksi päivää ennen Kuuban ohjuskriisiä. Sitten mennään eikä meinata. 1962) jyrähtää käyntiin. I’ll Go Crazy ei ollut vielä ilmestyessään sinkulla 1960 jättisuksee, mutta soul-buumin noustessa aikaansa edellä olleesta kappaleesta oli tullut sellainen. Vokalistista tukea Brown sai kolmisensataa keikkaa vuodessa lavalla kanssaan viettäneeltä luottokvartetiltaan, jossa baritonija bassolaulusta sekä yhden esityksen (Lost Someone) kosketinosuuksista huolehti Bobby Byrd, ensimmäistä tenoria lauloi Bobby Bennett ja toista Lloyd Stallworth. Lopputulos olikin onnistunut – monien mielestä huumaavimpia keikkoja, mitä äänilevylle on koskaan saatu vangittua. Puolituntinen konserttipläjäys loi puitteet ideaalille keikkasetille ja vakiinnutti niiden osaksi myös hittimedleyt. Niinpä Brown päätti tuottaa äänityksen itse ja valmistautui henkisesti myös julkaisemaan levyn omakustanteena. MC listaa hittien nimiä ja Flames vastaa jokaiseen sointutöräyksellä yleisön myös reagoidessa mylvimällä tuttujen kappaleiden tultua mainituiksi. Jo tuolloin poikkeuksellisen kovaksi koulittua kokoonpanoa johti trumpetisti Lewis Hamlin, jonka kavereina puhallinsektiossa toimivat fonistit Clifford MacMillan, St. Kaikkien paitsi tekijöidensä hämmästykseksi maaliskuussa 1963 ilmestynyt LP murskasi heti myyntitilastot. Huipennus koetaan mestarin karjahtaessa “All aboard!“ – ja Night Train (R&B #5, Pop #35 v. Juontojen ohella Gonderin velvollisuuksiin kuului myös urkujen soitto. The Flames oli ollut kiinnitettynä Apolloon jo 19. Nauhurit laitettiin pyörimään ja Brown sihautti 27-minuuttisen dynamiittipötkön sytytyslangan palamaan. Englannissa ja Espanjassa siitä ilmestyi tuoreeltaan painokset Londonilla. 40-luvulla viikonloppukeikoilla valkoisten osuus saattoi nousta yli 70 prosenttiin kävijöistä ja vähitellen myös esiintymislavalle kelpuutettiin valikoituja valkoisia artisteja. lokakuuta lähtien, joten Brown luotti siihen, että hänen yleisönsä löytäisi paikalle silloinkin ja kävisi totuttuun tapaan kuumana. USA:n listoilla keikkuivat Boris Pickettin Monster Mash sekä brittiläinen tulokas The Tornadoes Joe Meekin tuottamalla innovatiivisella Telstarillaan. The 5 Royalesin Think (R&B #7, Pop #33 v. JAMES BROWN Live At The Apollo (King K-826) -63 A: (1) Introduction (2) I’ll Go Crazy (3) Try Me (4) Think (5) I Don’t Mind (6) Lost Someone (Part 1) B: (1) Lost Someone (Part 2) (2) Medley: Please, Please, Please – You’ve Got The Power – I Found Someone – Why Do You Do Me – I Want You So Bad – I Love You, Yes I Do – Strange Things Happen – Bewildered – Please, Please, Please (3) Night Train Pure Dynamite! Live At The Royal (King 883) -64 A: (1) Oh Baby Don’t You Weep (2) These Foolish Things (3) Signed Sealed And Delivered (4) Like A Baby B: (1) I’ll Never Let You Go (2) Please, Please, Please (3) Good, Good Lovin’ (4) Shout And Shimmy New Yorkin Harlemissa osoitteessa 253 West 125th Street sijaitsee vuosina 1913–14 rakennettu talovanhus. Sen suosio kasvoi entisestään, kun nyt keskiviikkoiset amatööri-illat saivat nimen “Amateur Night In Harlem“ ja WMCA-asema ryhtyi lähettämään niitä myös radioaalloilla. Viimeksi
Sitä seurasi tanssihitti I Got You (I Feel Good) (R&B #1, Pop #3), sitten It's A Man’s, Man’s, Man’s World (1966, R&B #1, Pop #8), Cold Sweat (R&B #1, Pop #7) 1967 ja monet muut. Tuttuja Brown-hittejä ei kuulla kuin pakollinen Please Please Please, muuten mennään harvinaisempien vuosien 1959–63 sinkuilta poimittujen kappaleiden (Shout And Shimmy, These Foolish Things, Signed, Sealed, And Delivered, Like A Baby, I'll Never, Never Let You Go, Oh Baby Don’t You Weep, hengästyttävän tiukka Good Good Lovin’ sekä I'm Tired But I'm Clean) varassa. 1964 Brown oli valmis tärisyttämään maailmaa tyystin uuden tyylisuunnan, funkin mallintajana, kun Papa’s Got A Brand New Bag kaappasi listat haltuunsa (R&B #1, Pop #8). Alkuperäiselle rikospaikalle Brown palasi vuonna 1968 levyllä “Live At The Apollo – Volume II“ (äänitetty 24.–25. Aivan vuosikymmenen loppuun osui vielä narulle tarttunut keikkasetti Augustan, Georgian Bell Auditoriumista, josta yksi LP:llinen ilmestyi v. Naisartistit Vicki Anderson ja Marva Whitney samoin kuin miesvokalistit Baby Lloyd Stallworth, James Crawford ja Bobby Byrd saivat näyttää osaamistaan albumeilla “The James Brown Show“ (Smash, 1966) ja “James Brown Presents His Show Of Tomorrow“ (King 1024, 1968). Vuonna 1989 masterit saatiin kuitenkin kaivettua esiin ja korjaustyö päästiin aloittamaan. LP:n “Showtime“ (MGS-27054/SRS 67054, 1964) raidoista ilmeisesti kaikki ovat kuitenkin studiotöitä maaliskuulta 1964, joille oli vain lisätty harvinaisen tökerösti, aivan kuin eri maailmasta lähtöisin olevaa taustamelskettä lähinnä kappaleiden alkuun ja loppuun. Ainakin muutama esitys on hivutettu sekaan studioäänitteinä, täydennettynä jälkeenpäin miksatuin yleisöhuudoin. Ampex 350-2 -stereolaitteilla ja kymmenellä mikillä tehty tallenne olikin jälleen rytmistä iloittelua villeimmillään, yleisö elää herpaantumatta mukana ensisekunneista lähtien ja vauhti on päätä huimaavaa. 34 Blues News 1/2018 mainittu painos otti ytimekkääksi nimekseen ”The James Brown Show” (Polydor 657 107). Apollo-shown tarkkuus ja ennalta-arvattavuus on korvattu eläimellisellä paahdolla. kesäkuuta. 1970 tuplalevyllä “Sex Machine“ (toisen LP:n ollessa yleisödubattua studiomateriaalia vuosilta 1969–70). Live-LP:t saivat tietenkin seuraajia, eikä King-yhtiökään enää pihistellyt rahastusaikeissaan. Ensiksi mainitulla aidomman, aikansa hitticovereista koostuneen revue-materiaalin kerrotaan ikuistuneen nauhalle 24.4.1966. Marraskuussa 1963 Baltimoren, Marylandin Royal Theaterissa äänitetty “Pure Dynamite! Live At The Royal“ oli Kingin oman tiimin yritys toistaa Apollon suosiota. Näistä vain jälkimmäisellä esiintyi myös maestro itse – ja ilmeisesti molemmissa tapauksissa kyseessä olivat jälleen (kenties muutamaa raitaa lukuun ottamatta) feikkilivet. Myös Brownin seuraava yhtiö Smash työsti v. Ensimmäistä cd-painosta saatiin silti odotella aina vuoteen 1990, sillä alkuperäiset masternauhat olivat pitkään hukuksissa ja riittävän laadukkaita kopioita ei tuntunut löytyvän mistään. The James Brown Show (Smash S 67087/S 27087) -66 A: (1) Baby Lloyd – Satisfaction (2) Baby Lloyd – The Dog (3) Vicki Anderson – Don’t Mess With Bill (4) Vicki Anderson – Nowhere To Run (5) The Jewels – This Is My Story (6) The Jewels – Something’s Got A Hold On Me B: (1) James Crawford – Wait Till The Midnight Hour (2) James Crawford – Stop And Think It Over (3) James Crawford – 634-5789 (4) James Crawford – Strung Out (5) James Brown Orchestra – Satisfaction Live At the Garden (King 1018) -67 A: (1) Out Of Sight (2) Bring It Up (3) Try Me (4) Let Yourself Go (5) Hip Bag ’67 B (1) Prisoner Of Love (2) It May Be The Last Time (3) I Got You (I Feel Good) (4) Ain’t That A Groove (5) Please, Please, Please Live At The Apollo – Volume II (King 1022 [2-LP]) -68 A: (1) Think (Duet) (2) I Want To Be Around (3) That’s Life (4) Kansas City B: (1) Let Yourself Go (2) There Was A Time (3) I Feel All Right (4) Cold Sweat C: (1) It May Be The Last Time (2) I Got You (I Feel Good) (3) Prisoner Of Love (4) Try Me (5) Bring It Up D: (1) It’s A Man’s, Man’s, Man’s World (2) Medley (3) Please, Please, Please "Showtime-trilogiansa" aikoihin v. Levymyynnissä siitä ei Apollon haastajaksi kuitenkaan ollut. “Show Of Tomorro’wia“ taas koristivat upeat keikkakansikuvat, mutta artistien (mukana jopa vanha twistaaja Hank Ballard) musiikkia ei nyt oltu edes yritetty lavastaa konserttimiljööseen. Brown itse oli vahvasssa tikissä vuoden 1967 rehellisellä konserttiannoksellaan “Live At The Garden“, joka purkittui New Jerseyn Cherry Hillin Latin Casinossa 14.–15. tammikuuta. Pääsy vuonna 2003 Rolling Stone -lehden 500 merkittävimmän albumin listalle oli vain yksi sinänsä triviaali huomionosoitus tälle lukuisia kertoja uudelleenjulkaistulle ja sittemmin myös täydennysraitoja saaneelle klassikolle (single-miksaukset raidoista Think, Medley: I Found Someone – Why Do You Do Me – I Want You So Bad, Lost Someone ja I'll Go Crazy). Arvatenkin yrityksenä oli nostaa esiin aikoinaan listojen ulkopuolelle jääneitä julkaisuja. 1964 markkinoille livelevyn. Alkuperäistä “Apolloa“ ei siten ollut haastettavaksi. Keikalla hän oli silti yhä vanha luotettava villija showmies, joka tarjosi auliisti spottitilaa revuensa muillekin solisteille
1970 ja palasi kasvukulmilleen Kansas Cityyn. III“ (Polydor PD-3003, äänitetty 24.–26.7.1971). Isley Brothers -hitin vastauslevyn It’s My Thing lähes yhtä tulisella studiosinkkupainoksella hän myös nappasi keväällä 1969 (siihen mennessä jo parisen vuotta jatkuneen) King/Federal -levytysjaksonsa ensimmäisen Billboard-hitin (r&b #19, pop #82). 72392 75480-2). 1963 ja ex-Drifters-vokalisti Clyde McPhatter (LP “Live At The Apollo“, Mercury MG-20915; yhdessä Ruben Phillipsin orkesterin kanssa) v. Sen jälkeen menestystä ei kuitenkaan enää herunut – muutamia myöhempien aikojen sämpläysjulkaisuja lukuun ottamatta. Ilmeisesti aivan oikeasta pakettishowtallenteesta (13.11.1963) on lähtöisin myös eri esittäjiä -albumi “Apollo Saturday Night“ (Atco 33-159, 1964), jolla mukana olivat mm. Muutto Los Angelesiin ja jäsenyydet Coffee, Cream & Sugarja JB Allstars -kokoonpanoissa 80-luvulla olivat välietappeja kotimatkalla takaisin Kansas Cityyn ja gospel-juurille. Verrannollisia, hieman epäilyttävistä lähteistä koottuja ja eri radio-DJ-persoonien nimillä kaupiteltuja konserttilevyjä olivat philadelphialaisen Jimmy Bishopin presentoima “The Greatest On Stage“ (Wand 661; esiintyjinä Maxine Brown, The Shirelles, Tommy Hunt, The Kingsmen, Dionne Warwick ja Chuck Jackson), newyorkilaisen Murray The K:n isännöimistä Brooklyn Fox -teatterin tapahtumista kansimerkintöjen mukaan 1963 ja 1965 äänitetyt “Live From The Brooklyn Fox In His Record Breaking Show Murray The K. 1964. James Brownin 60-luvun jälkipuolen kiertueaisaparin Marva Whitneyn (1944-2012) J.B.’sin kanssa tekemä ja Brownin tuottama vuoden 1969 keikka-albumi valoi laulajattaresta tähden, ainakin hetkeksi. King, samoin sen sisarjulkaisu, Philadelpian The Uptown Theatreen merkitty kokoelma “Saturday Night At The Uptown“ (Atlantic 8101, 1964) kera The Driftersin, Patty & The Emblemsin, The Vibrationsin, Wilson Pickettin, Patti La Belle & her Bluebellsin, The Carltonsin ja Barbara Lynnin. Kolme pitkäsoittoa tehtyään hän jätti Brownin seuran v. Listoille seurasivat puolen vuoden sisällä myös live-LP:n settiin sisältyneet mutta samana vuonna julkaistulta “It’s My Thing“ -kiekolta (King KS/KSD 1062) palastellut funk-rytistykset Things Got To Get Better (r&b #22, pop #110) ja I Made A Mistake Because It's Only You (r&b #32). 1962 Parkway-merkillä kataloginumerolla P-7043, sekä vanhat kehäketut, jazz-urkuri Jimmy McGriff (LP “At The Apollo“, Sue STLP 1017) v. Levytyksiä syntyi yhä 70-luvulla, mutta harvakseltaan ja ilman huomattavaa menestystä, parhaiten sai julkisuutta Excello-merkin jakelussa ollut Daddy Don’t Know About Sugar Bear, jonka Whitney levytti silloisen aviomiehensä Ellis Taylorin Forte-yhtiölle. Holiday Revue“ (KFM 1001, 1963; esiintyjinä The Angels, The Chiffons, The Dovells, The Drifters, Jan & Dean, Jay & The Americans, Ben E. Whitneyn ohella omaa Apollo-soundiaan kävivät 60-luvulla ikuistamassa ainakin Patti LaBelle The Bluebelles -yhtyeineen, joilta ilmestyi LP:n “(The Apollo Presents) Sweethearts Of The Apollo“ (Newtown 631, 1963) lisäksi myös toinen live-LP “On Stage“ v. Comebackin suurille pop-lavoille sekä levyttämään hän suoritti vasta 2000-luvun puolivälin jälkeen, etupäässä Japanissa nauttimansa kulttimaineen myötä. Sydänkohtaus kesken keikan Australiassa 2009 ja tästä alkanut vakava sairasteluputki ajoivat laulajan kuitenkin ennenaikaiseen hautaan joulukuussa 2012. Menehtyessään joulupäivänä 2006 James Brown oli saanut annoksensa myötäja vastoinkäymisistä, mutta hän oli yhä kaikkien tuntema Kummisetä, Soulveli numero ykkönen, showalan kovin raataja, Herra Dynamiitti – Apollon kaikkivaltias, jonka julkisia ruumiinvalvojaisiakin 28.12.2006 saapui samaiseen teatteriin todistamaan vielä viimeisen kerran tuhatpäiset ihmismassat. King, The Drifters ja Chuck Jackson) sekä KYA-radioaseman Bob Mitchellin ja Tom Donahuen “Memories Of The Cow Palace“ (Autumn 101), jolla suuren San Franciscon ulkoilmalavan revue-showssa 28.9.1963 viih. Blues News 1/2018 35 1967) sekä v. The Falcons, Otis Redding, Doris Troy, The Coasters, Rufus Thomas ja Ben E. Aikansa soul-rintaman repivä-äänisimpiin naislaulajiin kuulunut “Marvellous Marva“ on “Live And Lowdownilla“ ilmiliekeissä. King, The Mirackles, Gene Pitney, Randy & The Rainbows, The Ronettes, The Shirelles ja The Tymes) ja “Greatest Holiday Show – Live From The Brooklyn Fox“ (Brook-Lyn 301, 1965; esiintyjinä Dionne Warwick, The Vibrations, Patti & The Blue Bells, Dick & Dee Dee, The Shangri-Las, The Shirelles, Ben E. MARVA WHITNEY Live And Lowdown At The Apollo (King KS 1079/Polydor PD 1079) -69 A: (1) Things Got To Get Better (Part 1) (2) Things Got To Get Better (Part 2) (3) Foolish Fool (4) It’s My Thing (5) I Made A Mistake (Because It’s Only You) Part 1 (6) I Made A Mistake (Because It’s Only You) Part 2 B: (1) Respect (2) A Talk With James Brown (3) You Got To Have A Job (Part 1) (4) You Got To Have A Job (Part 2) Kun sokka oli nyt tempaistu irti, Apollosta ei saatu enää kylliksi. Vielä 24 vuotta myöhemmin ilmestyi nostalgiahuuruissa “Live At The Apollo 1995“ (Scotti Bros. 1971 levyllä “Revolution Of The Mind: Recorded Live At The Apollo, Vol
Samana vuonna Tex kirjautti itselleen kuusi muutakin Top40-hittiä r&b-listoilla (listaykköset I Want To (Do Everything For You ja A Sweet Woman Like You) ja seuraavana vuonna kourallisen lisää. Tahti jatkui vakuuttavana myös v. 1967, jolloin listakantaan kiilasi mm. TV-showt, elokuvanäyttäytyminen Alan Freed -leffassa “Go Johnny Go“ ja tietenkin uudet ja taas uudet hitit (Doggin’ Around, Night, Baby Workout, Alone At Last, My Empty Arms jne.) pitivät miestä kiireisenä ja runsasvoisen leivän syrjässä kiinni. Count Basien, Linda Hopkinsin ja Lavern Bakerin kanssa) mutta. Tunnelmasta toiseen vaihtelevasta repertuaarista nousevat esiin etenkin rapsakasti funk-groovaava Wooden Spoon, lattarivetoinen You’re Gonna Thank Me, Woman sekä southern soul -nyyhkytys Don’t Give Up. Sydänkohtaus kotona elokuussa 1982 korjasi laulajan yläkerran soul-kööriin viisi päivää hänen 47-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Oi niitä aikoja! Soulin kummisetään kytkeytyy tavallaan myös Joe Tex (1935–1982). Uransa kolmannen r&b-listaykkösen I Gotcha (pop-puolen #2) aikoihin, kesken uransa huippukautta v. Levyn samanhenkinen tanssijyräävä päätösnumero Skinny Legs And All nousi sinkkuna sekin Billboardiin. Muutoin “Live And Livelyllä“ kuullaan vain miehen omia lauluja, joista Billboardin sinkkurankingeissa näkyivät lisäksi hienokseltaan Otis Reddingin ja Carla Thomasin tuoretta Tramp-hittiä apinoiva Papa Was Too (r&b #15, pop #44) ja mahtislovari A Woman’s Hands (r&b #24, pop #63). 1975 tapahtunutta sydänkohtausta ja siitä aiheutunutta koomaa sekä sen jälkeistä osittaista halvaantumista ja tiedottomuutta aina 49-vuotiaana seuraanneeseen kuolemaan saakka, Wilsonin onnistui jättää jälkensä sekä pop-musiikin yleiseen oppimäärään että lukemattomiin muusikkokollegoihinsa, heistä ei lainkaan vähäisimpänä Elvikseen. Ennen dramaattista keikan aikana v. Louisista tulleen radio-dj Steve Byrdin kornihkot kansitekstit suitsuttavat Texin versatiiliutta niin laulajana kuin lauluntekijänäkin, ja sellaiseksi hän vääjäämättä myös osoittautuu, oli sitten tapahtuma-areenana toiminut oikea keikkalava tai ei. Joen omaa käsialaa ollut – sittemmin monia coverversioita poikinut pirteä tanssipala Show Me, jolla hän myös starttasi hienosti myyneen “live“-albuminsa “Live And Lively“ (Atlantic SD 8156) (Billboard pop #83) vuonna 1968 – “liven“ sitaateissa, sillä jälleen kerran kyse oli ainakin enimmiltä osin yleisöjälkiäänitetystä studiosessiosta. Viihteen täyspäiväinen ammattilainen, laulaja ja lauluntekijä, “Mr Excitement“ teki hänkin oman päivätyönsä rhyhm’n’bluesin mukauttamisessa souliksi. Ennen miljoonatulokseen kavunneita 60ja 70-lukujen hittejään James Brownin (kuten myös tämän artikkelisarjan Whisky á Go Go -klubin konserttialbumeja käsitelleessä osassa esitellyn Otis Reddingin) tavoin Little Richard -tyylisenä rock’n’roll-kirkujana aloittanut teksasilainen (oik. Uskonnollista kautta kesti kuitenkin vain jokusen vuoden ja maitojunakyytiä takaisin maallisiin funk-soul-piireihin piristivät viimeiset Top40-hitit Under Your Powerful Love (Dial, 1975) sekä Ain’t Gonna Bump No More (With No Big Fat Woman) (Epic, 1977). Levytyksiä kyllä syntyi (mm. Detroitin amatöörinyrkkeilypiireistä The Falconsiin sekä edelleen Johnny Otisin ohjauksessa The Thrillersja The Royals -nimillä alun perin tunnettuun King-merkille levyttäneeseen Hank Ballardin The Midnightersiin sekä edelleen vuonna 1953 Billy Wardin johtamaan The Dominoesiin rivisolistiksi kohonnut laulaja-lauluntekijä Jack Leroy Wilson Seniorin poika nosti pian itsensä eturiviin, kun ensisingle Reet Petite ja sen sisältänyt albumi “He’s So Fine“ ampaisivat listoillle 1957. Samaan aikaan kuitenkin Wilsonin vanhat ja tärkeät lauluntekijätuottajakaverit Berry Gordy Jr ja Roquel “Billy“ Davis irtaantuivat paitsi kolmioasetelmastaan, myös Wilsonin Brunswick-yhtiön kirjoilta (Davis loikkasi Chessin palvelukseen Chicagoon ja Gordy sijoitti lauluntekijärojaltinsa kuuluin seurauksin omaan Hitsville USA -studioon Detroitissa). James Infirmary (3) A Perfect Day 20 vuotta ystäväänsä Sam Cookea pidempään sai suksia maallisia muusikonlatujaan Jackie Wilson (1934–1984), jota yhdistivät niin Cookeen kuin James Browniin monet piirteet. Vuodet 1964–66 eivät siten olleet enää yhtä riemuntäyteisiä. Tyypilliseksi indiepuljuksi Dial operoi omaa mittakaavaansa selvästi suuremmalla soulkartalla, sille sen jakelusta kantoi osavastuun Atlantic Records, joka puolestaan julkaisi samaa materiaalia omassa pitkäsoittokatalogissaan. Aretha Franklinin, Lee Dorseyn ja Lou Rawlsin hittikosiskelujen lisäksi Tex yllättää viihdesoulahtavalla Frank Sinatra -vetistelyllä That’s Life. Joseph Arrington Jr.) siirtyi King Recordsille jo ennen kilpaveljeään New Yorkin Apollo-teatterin amatööri-iltojen kautta 1955 ja sieltä edelleen levyttämään mississippiläiselle Acelle 1958 sekä uuden vuosikymmenen alussa ensin Detroitin Anna-merkille, kunnes yhteistyö tuottaja Buddy Killenin kanssa johti levytyksiin tämän Dial-yhtiöllä. 36 Blues News 1/2018 dyttivät kansaa Phil Spectorin johtaman orkesterin säestyksellä George & Teddy, Dionne Warwick, The Righteous Brothers, Betty Harris, Bobby Freeman, Jan & Dean, The Ronettes, Freddy Cannon ja Dee Dee Sharp. 1972, Tex päätti yllättäen luovuttaa jo 50-luvun puolivälissä alkaneen valtataistelun soulin show-kuninkuudesta James Brownille ja ilmoitti ryhtyvänsä Yusuf Hazziez -nimellä Islamin oppeja levittäväksi saarnamieheksi. SIELUNKUMPPANIT OTTAVAT PROVIKKANSA JACKIE WILSON At The Copa (Brunswick BL 54108 [mono]/ 754108 [stereo]) -64 A: (1) Tonight (from West Side Story) (2) Medley: Body And Soul – I Apologize (3) Love For Sale (4) And This Is My Beloved (5) The Way I Am (6) I Love Them All – Part 1 (What I Say / Night / That’s Why) B: (1) I Love Them All – Part 2 (Danny Boy / Doggin’ Around / To Be Loved / Lonely Teardrops) (2) St. Runsaslukuiset levytykset karttoivat ensin suosiota, kunnes marraskuussa 1964 Muscle Shoalsin FAME-studioilla äänitetty Hold On To What You’ve Got (r&b #2, pop #5) muutti käyrän suunnan kohti korkeuksia ilmestyessään kevättalvella 1965. Korkeimman huipun hän kohtasi seuraavana vuonna Lonely Teardropsilla (R&B #1, Pop #7). Wilsonin vuonna 1957 kukkaansa puhjennut, yli 50 hittisinkkua (6 HOT100-Top10-hittiä sekä 16 r&b-Top10-hittiä, joista 6 ykkössijoja) poikinut sooloura saa hakea vertaistaan jopa kaikilla nykypäivän mittausmenetelmillä. St
Vuoden 1966 “Live!“ syntyi keskellä musiikkimaailman murroskautta ja toisin kuin Cooken ja Brownin kohdalla, Rawlsille ei tuottanut vaikeuksia viedä konserttihankettaan julkisuuteen. James Infirmaryna samankaltaisissa pianovetoisissa moodeissa. Aivan omanlaisella bossanova-otteellaan Rawls tarttuu myös tuttuun Ipaneman tyttöön, siirtyen päätteeksi maalailemaan loput jatsit pois pensselistään Duke Ellingtonin I Got It Bad And That Ain’t Good -slovarin väripalettia suvereenisti hyödyntäen. Hän jäi aikakirjoihin myös televisio-, elokuvaja tuotantotöistään. Tiiviin kokoonpanon muodostivat kitaristi Herb Ellis, pianisti Tommy Strode, basisti Jimmy Bond ja rumpali Earl Palmer, puhaltimia ei nyt tarvittu. Kappale Dead End Street (Pop #29) toi laulajalle hänen ensimmäisen Grammynsä 1967. Alkujaan 30-luvulta peräisin oleva I’d Rather Drink Muddy Water ja miltei raivoten esitetty vuoden 1941 Count BasieJimmy Rushing -sävelmä Goin’ To Chicago Blues nostattavat seuraavaksi tempolajia ja linjaavat musiikin painoa yhä sinisempien sävelten pariin – ja Lou antaa palaa. joululevy sekä useampia evergreen-koosteita) eivät enää yltäneet kiinnostavuudessaan entisaikojen tasolle. Ei rhythm’n’bluesia, ei trendikkäitä tanssiaskeleita vaan “somethin’ else“, kuten Wilsonin edellinen Brunswick-studio-LP nimessään kokolailla samaa asiaa vaivihkaa selvensi. Wilson teki silti vielä vakuuttavamman paluun chicagolaisen soul-tuottaja Carl Davisin ohjenuorassa, osin detroitilaisten Motown-muusikoiden, osin Davisin chicagolaissessiomiesten tuella. Sam Cooken lapsuudenkaveri, kuoroja yhtyetuttava Chicagon ajoilta pääsi vauhtiin hieman edellä esiteltyjä myöhemmin, Blue Noteja Capitol-levytyssopimusten kelkassa 1962 – mutta jaksoi lopulta heistä kaikista pisimpään. Edes omiin vanhoihin klassikoihinsa solisti ei saanut hierottua erityisempää sähköisyyttä, vaikka kiistatta komeasti edelleen ääntään käyttikin. Kultalevyrajan rapeasti ylittänyt LP oli kuitenkin vasta alkusoittoa Lou Rawlsin tulevalle soul-kaudelle, jonka avasi jo samana vuonna ennalta-arvattavasti ristitty “Soulin’“ sekä levyltä poimittu sinkku-r&b-listahitti Love Is A Hurtin’ Thing (Pop #13, r&b #1). Hetkittäiset onnistumiset pitivät Wilsonin loppuun asti uskollisena Brunswick-merkilleen. Capitolin Rawls jätti vasta vuonna 1971, jolloin hän siirtyi yhä menestyksekkäänä artistina MGM:lle sekä edelleen Bellja Philadelphia International -merkeille. Loudermilkin Tobacco Roadista, jatkuen St. Tähän harmittavaan saumaan osui myös “At The Copa“, viihteellisiä jazzballadeja ja easy listeningiä nytkin painottanut varman päälle -kattaus West Side Storyn Tonightista St. Samaan Axelrod-kirjoon lukeutui jazz-lokerossa myös mm. Sekä Rawlsin että Adderleyn tapauksissa kyse ei ollut konserttitaltioinnista vaan live-yleisön kanssa toteutetusta studiosessiosta. Sen sijaan juontajiksi vakuuttamaan levyn “live“-aitoutta oli buukattu kaksikin herraa, KBCA-radioaseman Jay Rich sekä KMPC:n Johnny Mangus. Jälkimmäisen julkaisema pitkäsoitto “All Things In Time“ ja sinkkulohkaisu You’ll Never Find Another Love Like Mine (Pop #2, r&b #1) ylsivät jälleen miljoonamyyntiin vuonna 1976. Levytysputkea jatkui aina syövän nujertaman miehen kuolemaan saakka. Julian “Cannonball“ Adderley, jonka vuoden 1967 albumilta “Mercy, Mercy, Mercy! Live At ’The Club’“ oli peräisin hänen pop-listan sijan 11 saavuttanut esityksensä Mercy, Mercy, Mercy. Vajaan viikon koomassa maattuaan ja toivuttuaan vuoden päivät vammoistaan, myös hän oli valmis siirtymään omalla nimellään pop-tantereille. “Kun olet kuullut Lou’ta, olet kuullut kaiken“, mahtaili jo miehen seuraavan albumin otsikko, eivätkä ylisanat tällä kertaa kai aivan hutiosoitteeseen menneetkään. Sopivasti hiekkapaperikäsitellyllä samettisella baritonisoundilla siunattu Rawls ennätti tehdä kuutisenkymmentä albumia ja myydä niitä kymmeniä miljoonia kappaleita. Vuonna 1951 Rawls oli ottanut Cooken paikan Highway QC’ssä tämän siirtyessä Soul Stirrersiin. James Infirmary (5) The Shadow Of Your Smile (Love Theme From "The Sandpiper") (6) I’d Rather Drink Muddy Water B: (1) Goin’ To Chicago Blues (2) In The Evening When The Sun Goes Down (3) The Girl From Ipanema (4) I Got It Bad And That Ain’t Good (5) Street Corner Hustler’s Blues (Monologue) (6) World Of Trouble Entä Lou Rawls (1933–2006) sitten. Ollessaan 1958 kiertueella Cooken ja Travelers-joukkion kanssa Rawls joutui auto-onnettomuuteen ja hänet kerittiin jo julistaa kuolleeksi matkalla sairaalaan. James Infirmaryyn – kehäketun rutiinilla ja Sy Oliverin ammattilaisorkesterin tasaisen tappavalla säestyksellä. Seuraavana oli edessä muutto Los Angelesiin ja jäsenyydet Chosen Gospel Singersissä ja Pilgrim Travelersissa. Avukseen hän sai ex-amatöörinyrkkeilijä David Axelrodin, joka silloisessa Capitol Recordsin A&R-miehen, tuottajan ja sovittajan roolissaan houkutteli yhtiön piiriin monia mustia artistilupauksia, Lou Rawls heidän joukossaan. Rawlsin “keikalle“ Capitol-studioille 31.1.–1.2.1966 oli pestattu komppaustehtäviin Los Angelesin Wreckin’ Crewinakin sittemmin markkinoitua väkeä. Blues News 1/2018 37 Brunswickin albumit kappalemateriaaleineen (mukaan lukien esim. Ennen kohtalokasta sairastumistaan vain hän ja The Chi-Lites olivat merkittävistä hittinimistä enää tallissa jäljellä. Leroy Carr -bravuuri In The Evening When The Sun Goes Down sinetöi bluesvaiheen maltillisesti jamitellen. Rawls pääsi kehittämään big band -vetoista tyyliään. Rennon T-Bone Walker -introlurittelun jälkeen Rawls heittäytyy tarinankertojaksi Southside Blues -monologillaan, joka taipuu loppua kohden jatsahtavaksi versioksi John D. Lopullinen bluespuristus, verbaaliseksi tykitykseksi maalia kohden äityvä World Of Trouble irtoaa vielä toisen puhenumeron Street Corner Hustler’s Bluesin jatkeeksi. Yksittäissinkuista erityistä gloriaa kirvoitti vuonna 1967 (Your Love Keeps Lifting Me) Higher And Higher (Pop #6), vuonna 1972 miltei vastaavan yllärin tarjosi I Get The Sweetest Feeling (Pop #34). Capitol-soololevysarjan avasi jatsahtava “Stormy Monday“ 1962 ja Lou Rawls Jackie Wilson. LOU RAWLS Live! (Capitol T/ST 2459) -66 A: (1) Stormy Monday (2) Southside Blues (Monologue) (3) Tobacco Road (4) St
Ammatti: Säveltäjä, tuottaja. Nyt jäljelle jäivät vain otsikot säveltäjän kuolemasta. Näin päättyi mustan musiikin suursäveltäjän Rudy Toombsin elämä. Ei toimenpiteitä. Sitä ei kerrottu, oliko paikalla Toombsin kappaleita esittäneitä artisteja tai kuultiinko hänen sävellyksiään muistotilaisuudessa. Ohjelmassa piti olla myös uusi aluevaltaus, rumpujen soitto. Nimi: Rudolph Toombs. Vamma: Tajuttomuuden aiheuttanut vaikea kallonmurtuma. Hänen kerrotaan syntyneen suurperheeseen vuonna 1907 Louisianan Monroessa. KONNANKOUKKUJA KANKAALLA Rudolph Toombsin elämän varhaisvaiheista ei tiedetä liikaa. Mustien asioista kertonut Jet-aikakauslehti raportoi, että Toombs vietti teinivuotensa Philadelphiassa, jossa hän päätti koulun ja liittyi The Bluejackets -nimiseen tanssiryhmään. Viranomaiset ilmoittivat, että murhasta etsitään kolmea miestä, mutta syylliset jäivät löytymättä. 38 Blues News 1/2018 VAIKEA KALLONMURTUMA Hälytys eteläharlemilaiseen kortteliin tuli joskus keskiyön jälkeen. Vuonna 1912 rakennetun kuusikerroksisen kivitalon asukas oli löytänyt naapurinsa rapusta tajuttomana ja verisenä. RUDY TOOMBS Hyräillen hittejä Potilas todettiin menehtyneeksi saapuessaan. Blues News selvittää, miten nuotteja taitamaton entinen steppaaja onnistui säveltämään satoja kappaleita 1940-luvun puolivälistä kuolemaansa saakka 1962. Toombs oli lähdössä seuraavana päivänä työnantajansa King-yhtiön palvelukseen Ohion Cincinnatiin. Sairaalassa kirjattiin potilaan perustiedot päivämäärälle 28.11.1962. Sen Jet Magazine 13.12.1962 (vas.) & Billboard Magazine 8.12.1962. Ikä: Arviolta viisikymmentä. Osoite: 370 Manhattan Avenue, New York. Kingin edustaja George Levy totesi, että ihmiskunta menetti “äärimmäisen lahjakkaan ihmisen“. Asukas pyysi apuun ensin uhrin vaimon ja soitti sitten ambulanssin. Kun hälytysajoneuvo kiisi kohti Convent Avenueta, idän puolelle jäi Apollo-teatteri, jossa oli tanssittu monet tanssit. Hänen piti olla mukana valvomassa Hank Ballard & The Midnightersin levytyssessiota. Hautajaiset pidettiin Hartsdalessa Manhattanin pohjoispuolella. Siitä hommat olisivat jatkuneet James Brown & The Famous Flamesin levytystuokioon. Musiikkikustantaja BMI ilmoitti, että se lahjoittaa 500 dollaria Toombsin hautajaiskuluihin. Välillä syntymävuodeksi tarjotaan numeroita 1914 tai 1920. Se kuskasi potilaan kiireellä Knickerbockerin sairaalaan. Hoito: PETRI LAHTI M ustan musiikin säveltäjäsuuruus Rudolph “Rudy“ Toombs loihti ilmoille paljon muutakin kuin Atlanticilla 1950-luvun alussa julkaistut jättihitit sekä klassikoksi muuttuneen One Scotch, One Bourbon, One Beer -juomalaulun
Toombs sai pian sen jälkeen laulunsa myös Wynonie Harrisin shellakalle, sillä säveltäjän sukunimi komeilee Aladdinin punahopeisessa etiketissä Rugged Road -kappaleessa. “Tall, Tan And Terrific“ -filmissä hän esitti Lefty Gomezia, korttihuijarin apulaista. Atlanticin voimahahmoihin lukeutunut Ahmet Ertegun on muistellut, miten Toombs, “kaveri jolla oli huikea rytmitaju“, esitti säveltämänsä kappaleet levy-yhtiöväelle hyräilemällä, sormiaan napsauttelemalla, riffejä pudottelemalla, sanoja suoltamalla. Vaikka teatterit täyttäneet suurtuotannot tehtiin edelleen Hollywoodissa, muuallakin tapahtui: mustien kaupunginosissa sijainneisiin elokuvateattereihin ilmestyi pätkiä, joissa afroamerikkalaiset näyttelivät afroamerikkalaiselle yleisölle. Aikamoinen saavutus kaverilta, jolta löytyy yli 300 sävellystä BMI:n listoilta. Toombsin ura valkokankaalla huipentui seuraavan vuoden “Reet, Petite And Gone“ -leffaan, jossa alettiin päästä asiaan: ralli oli rakennettu suositun Louis Jordanin sekä hänen Tympany Five -yhtyeensä esiintymisten ympärille. Toombsin rooli master of ceremonyn tehtävissä ei vaatinut suurta eläytymistä, ainoastaan showbisneksen tuntemusta. VAUHDISSA JO 1940-LUVULLA Musiikkimaailma on tunnetusti täynnä tarinoita, joiden suhteesta todellisuuteen ei ole aina täyttä varmuutta. Samana vuonna, 1946, ilmestyneessä “House-Rent Partyssä“ Toombs seikkaili jalokivivaras Slippery Jiminä, joka touhuili konnankoukkujaan Harlemissa. Pääosassa oli suosittu koomikko Pigmeat Markham. Toombs, yökerhojen ja esiintymislavojen kasvatti, oli kuin kotonaan näissä musikaalien, komedian ja jännityselokuvan piirteitä yhdistelleissä tuotannoissa. Eloisa, suorastaan velmu ilme naamallaan hän spiikkasi Jordanin esityksiä vauhtiin. Samana vuonna Toombs ehti mukaan myös kolmanteen tuotantoon, “Fight That Ghost“ -elokuvaan. Hän asui siellä seitsemän vuotta itseään vanhemman Lucille Toombsin sekä kahden alivuokralaisen kanssa. Varmaa on, että lokakuussa 1946 The Melody Masters -nimeä käyttänyt gospelkvintetti The Southern Sons levytti Apollolle (379) kakun My Baby / Wig Blues, jonka kumpikin puolisko oli Toombsin käsialaa. Kirjaimellisesti suusta suuhun -menetelmällä. Vuonna 1940 hän asui varmuudella isossa ompussa, sillä Yhdysvaltain suuressa väestönlaskennassa hän ilmoitti osoitteekseen kotitalonsa Manhattan-kadulla. Seuraavaksi Toombsista kuultiin pian sodan jälkeen, mutta ei esiintymislavalla, vaan valkokankaalla. Blues News 1/2018 39 jälkeen Toombs on muuttanut New Yorkiin, sillä hänen raportoidaan vaikuttaneen steppaajana Apollo-teatterissa jo 1930-luvulla. Eri aikalaiset, muutkin kuin Ertegun, ovat todistaneet, ettei Toombs osannut kirjoittaa nuotteja, vaan loi ensin melodian, kirjoitti sitten sanat ja esitti sen jälkeen kappaleen osaavimmille, jotka tiivistivät melodian viivastolle. Blues. Myös Toombsin elämässä on yllätyskiemuroita, jotka ovat jääneet aikanaan dokumentoimatta. Hitti tuli Brownille kreivin aikaan: hän on itse muistellut, että oli hukassa uransa suunnan kanssa, kun balladipitoinen laulumateriaali piti hänet tunnelmoimassa nuhruisissa yökerhoissa. Mitä enemmän käy läpi 1940-luvun jälkimmäisen puolen savikiekkoetikettejä, sitä useammin vastaan pomppii Toombsin nimi. RYTMIN TAJUA Seuraavan kerran Toombsista kuultiin vuonna 1950, kun hänen Ruth Brownille säveltämänsä kappale Teardrops From My Eyes komeili yksitoista viikkoa ykkösenä R&B-listoilla. Eri asiakirjoista selviää, ettei hän ilmestynyt tyhjästä Atlanticin tiloihin ykköshitti huulillaan: Toombs oli hakenut asemia musiikkiteollisuudessa jo pitempään ennen Brownin jättihittiä. Murheellinen, petetyn miehen blues levytettiin marraskuussa 1946. Vuonna 1954 hän kertoi New York Agelle, että oli säveltänyt “seitsemän vuotta“ ennen kuin levy-yhtiöt heräsivät. My Baby on tarttuva jump-pala, Wig Blues puolestaan suora kopio Saunders Kingin bravuurista S.K. Elokuvateollisuudessa pistettiin pyörät pyörimään Japanin antauduttua loppukesästä 1945. Miten Toombs sai viestinsä läpi Brownille. Juoni oli kevyt, mutta musiikki hyvää. Brownin mukaan esitys oli kuin tehty hänelle, vaikka artisti arkailikin alkuun kappaleen vauhtia – Toombs oli säveltänyt laulun nimenomaan Brownia ajatellen. Toombsin sävellys oli aivan toisesta maailmasta: rivakka tempo, Brownin ilmeikäs esitystapa ja Atlanticin dynaaminen tuotanto saivat ostajat innostumaan
Toombs pyöri muutenkin musikaalisessa seurassa: näyttelijäkaverina “House-Rent Partyssa“ touhusi eräskin Claude Demetri(us), joka muistetaan muun muassa useista 1950-luvun sävellyksistään Elvikselle. Suuruuteensa nähden Toombsin elämästä ja elämäntyöstä tiedetään käsittämättömän vähän. Ajan tapaan Toombs pisteli esimerkiksi erilaiset vastaussekä vanhojen hittien lämmittelylevyt reippaasti omiin nimiinsä. 40 Blues News 1/2018 yksin tai säveltäjä-, sanoittajakumppanin kanssa. Aivan kaikki Toombsin tuotokset eivät toki olleet ainutkertaisuudella pilattuja. Elämänsä viime kuukaudet Toombs paiski hommia tanssilevyjen parissa, Kingin kiintotähden James Brownin ja hittiputkesta putoamassa olleen Hank Ballardin tuotannon parissa. Toombsin sävellys tuli tosin markkinoille ensin chicagolaisen mustan rumpalin Red Saundersin nimissä vuonna 1952, mutta kyseessä on täytynyt olla viittaus siihen, että häneltä syntyi kelpo materiaalia myös vitivalkoisille pop-markkinoille. ATLANTICIN KIVIJALKA Joka tapauksessa Ruth Brownin Teardrops From My Eyes avasi lopullisesti hanat Toombsille. I’ll Wait For You nousi R&B-listan kolmoseksi, Ertegunin ja Herb Abramsonin kanssa tehty I Know sijalle seitsemän, 5-10-15 Hours komeasti ykköseksi ja Daddy Daddy perään mamborytmeineen kolmoseksi. En ole käynyt paikan päällä tarkistamassa, mutta epäilen ettei harlemilaisen kivitalon seinästä osoitteessa 370 Manhattan Avenue löydy nimikkokylttiä, jossa kerrottaisiin, että talossa asui aikoinaan todella merkittävä musiikkimies.. Toombs loihti oikeat sekoitukset yhtyeelle: maaliskuussa 1952 julkaistu One Mint Julep nousi kakkoseksi R&B-listalla. Hyvänä esimerkkinä tästä käy Cathy Ryanin vuonna 1955 Kingille levyttämä 24 Hours A Day (365 A Year), jossa painellaan reippaasti The Dominoesin Sixty Minute Manin tahtiin. Lisää Harrista, sävellyksiä klubibluesin isolle nimelle Charles Brownille, Louis Jordania, obskuureja New Yorkin hipsterijuttuja. Jo aiemmin Toombs oli kertonut Agelle, että hänen ensimmäinen virallinen sävellyksensä oli Won’t Be Long Now, joka kelpasi 25 taalalla Leeds-kustannusyhtiölle. Toombs oli sävellyksineen kullanarvoinen Atlanticille – ja Brownin uralle. Dokumentit paljastavat myös, että Toombs oli mukana kynäilemässä musiikkia vuonna 1947 ilmestyneeseen “Sepia Cinderella“ -elokuvaan. Samassa yhteydessä hän kertoi kirjoittaneensa tai hyräilleensä – Frankie Lainelle ja Jo Staffordille Piece A-Puddin’ -kappaleen. Kesällä 1955 Toombs komeili taas tutuin teemoin Atlanticin säveltäjälistoilla, kun The Cloversin vaniljamaltilla ja oluella blandattu Nip Sip ylsi R&B-listalla sijalle 10. Mukaan tuli säveltäjakumppaneita, esimerkiksi Henry Glover, ja laatumateriaalia syntyi muun muassa Little Willie Johnille vuodesta 1956 lähtien. Luther Dixonin kanssa tehty It Hurts To Be In Love ilmestyi De Luxella alkuvuodesta 1957 ja miellytti monen korvaa. Loppukesästä listoille kohosi puolestaan Gum Drop, joka oli päätynyt Otis Williamsin ilmeikkään ensi esityksen jälkeen The Crew-Cutsin valkopesuun. Pelkät valokuvatkin huippusäveltäjästä ovat 1940-luvun elokuvista otettujen pysäytyskuvien varassa. Ilmeikkäimmillään hän oli keskivauhtisissa sävellyksissä, joissa laulaja seikkaili eri sortin iskuhommissa. Kun kappale oli valmis Toombsin päässä, hän marssi joko suoraan levy-yhtiön konttoriin tai sitten Times Squarella sijaitsevaan levyautomaattiin, jossa sai tehdä kertakäyttödemon halvimmillaan neljännesdollarin hintaan. Seuraavaksi Toombs iski kultasuoneen juomalauluilla. 7-11:stä ei tullut menestystarinaa, vaikka Toombs toimitti levytysmateriaalia erityisesti Hollywood Flames -pohjaisille yhdistelmille. Parhaaksi sijaksi pop-listalla tuli kymmenen. Brownin “elämänmyönteiseksi, hyväntuuliseksi ja suorastaan säkenöiväksi“ luonnehtima säveltäjä loi kappaleita talsiessaan Harlemista kohti Broadwaytä, jossa säveltäjät ja levyyhtiön väki usein kohtasivat. Lauluyhtye The Clovers oli löytynyt Atlanticille alkuvuodesta 1951 ja myi heti hyvin keskitempoisella, kilpakumppaneihinsa verrattuna astetta hillitymmällä materiaalilla. Toombsin sävellyksiä löytyy 1950-luvun loppupuolella Roulettesta Mercurylle saakka. Vaikka The Oriolesin koskettava Crying In The Chapel piti Milburnin esityksen poissa R&Blistan ykköspallilta, Toombsin ja Aladdinille levyttäneen artistin yhteistyöstä tuli pitkä. Se innosti yrittämään säveltämistä uudelleen. Sanoituksissa liikuttiin yleensä kaupunkimaisissa olosuhteissa, asujaimistoissa tai juottoloissa. Samoihin aikoihin Toombs alkoi tarjota sävellyksiään yhä enemmän Syd Nathanin pyörittämälle King-yhtiölle ja sen alamerkeille Federalille ja DeLuxelle. Toombsin takaraivosta pursusi myös hidasta bluesia, novelty-tyyppistä aineistoa, rehevää rytmibluesia, instrumentaaleja, tanssilevyjä sekä balladeita. Toombs oli selvästi muutenkin hyvässä huudossa Aladdinin omistaneiden Leo ja Eddie Mesnerin papereissa, sillä hän perusti vuoden 1952 loppupuolella veljesten kanssa 7-11-levy-yhtiön Los Angelesiin. PITKÄ JA UPEA URA Vaikka Toombs muistetaan parhaiten Ruth Brownin jättihiteistä sekä The Cloversin ja Amos Milburnin juomalauluista, todellisuudessa hän oli paljon suosikkikappaleitaan monisyisempi säveltäjä. Lopullisesti Toombsin nimi nousi päähän alkusyksystä 1953, kun Amos Milburnin tulkinta tulevasta klassikosta One Scotch, One Bourbon, One Beer saatiin jukebokseihin. Silti Toombs tarjosi sävellyksiään myös muille artisteille – tai artistit ostivat niitä Toombsin katalogista. Ruth Brownin merkityksestä asemiaan hakeneelle yhtiölle kertoo se, että mustan musiikin jättiä kutsuttiin myöhemmin baseballista lainatulla sanonnalla “The House That Ruth Built“. Melodia ja tarina eivät junnanneet, vaan kuulija saatiin pidetyksi koukussa kappaleen loppuun saakka
Taas kerrotaan tarinaa, tällä kertaa baaritiskillä suruaan hukuttavasta epäonnistuneesta rakastajasta. Kappale on elänyt omaa elämäänsä vuodesta 1953, John Lee Hookerin kitaravetoisesta päivityksestä nykybluesiin sekä jamaikalaisrytmeihin saakka. Kappale elää kertosäkeellään, painavilla instrumentti-iskuilla numeroiden kohdalla, kun Ruth Brown julistaa ilmeikkäästi kuumia muhinointisuunnitelmiaan. Taaskaan ei hätäillä tempossa. Frankie Lymonin ja Beverly Ann Gibsonin seuraavan vuoden kopiot jäävät selvästi Laurien esityksen jalkoihin. Crawlin’: The Clovers sai elokuussa 1952 levytettäväkseen tämän Toombsin sattuu ja tapahtuu -seikkailun: lämmittely mukin ääressä naapuruston rouvan kanssa keskeytyy, kun ärtynyt aviomies heittää kertojan kadulle. Sen sijaan Freddy Kingin versio 1960-luvun puolelta on aivan maaginen, mukana ei ole mitään turhaa. One Scotch, One Bourbon, One Beer: Amos Milburnin kappaleen menestys ei yllättänyt, sillä savikakkua tilattiin Aladdinilta ennätysmäärä jo ennakkoon. Hyvän sävellyksen merkki on se, että se kelpasi pikavauhtia kilpailijoiden (Wynonie Harris, Louis Jordan) lisäksi niin kantri(mm. Blues News 1/2018 41 RUDY TOOMBSIN TÄYSOSUMAT Teardrops From My Eyes: Vaikka Ruth Brownin taustalla on melkoinen määrä instrumentteja, artisti hallitsee tarttuvan vauhtikappaleen venytyksineen aivan suvereenisti. Toombsin luottoartisteihin lukeutunut Little Willie John on kovassa iskussa. It Hurts To Be In Love: Tarttuva, keinuva, keskitempoinen melodia on kirjoitettu Luther Dixonin kanssa. Gum Drop: Kahden The Charms -yhtyeen loukussa ollut Otis Williams löytää karkkikaupasta suorastaan suussa sulavan vihreän kuulan. Päätynyt Home At Lasttai Country Girl -nimellä aika monen bluesartistin laulukirjaan. Hawkshaw Hawkins) kuin viihdeartistien (Jo Stafford & Gene Autry) repertuaariin. Lakonisesti keinuva torvi ja monotonisesti pimputtava piano kruunaavat riipaisevan kappaleen, joka julkaistiin kesällä 1957 DeLuxella. Esitys on mainiota vuoden 1955 lauluyhtyemusiikkia ja kuin potpurri Toombsin sävellysja sanoituskikoista. Tell Me So: Fred Mendelsohnin kanssa kynäilty balladi, jossa Donnie Elbertin ääni kohoaa kirjaimellisesti falsettiin. Ella Fitzgerald vei kappaletta vuonna 1958 jazzin suuntaan ja Ray Charles jatkoi hänkin aika paisutellulla tulkinnalla vuoden 1964 ”Sweet & Sour Tears” -albumilla. 5-10-15 Hours: Toombsin alkuperäisessä sanoituksessa tyydyttiin viiden, kymmenen tai korkeintaan vartin tuokioon rakkautta, mutta kun The Dominoes oli kääntänyt mittarit punaiselle jättihitillään Sixty Minute Man, niin myös Atlanticilla vaihdettiin viisaria isompaan. DeLuxella alkuvuonna 1957 julkaistu kappale oli Annie Laurien uran isoin hitti (#3 R&B). The Cloversin katuvankertovan esityksen lisäksi erityispisteet Harry Van Wallsille sujuvista pianotripleteistä. Julepista tuli klassikko viimeistään siinä vaiheessa, kun Ray Charles levytti svengaavan sielukkaan instrumentaaliversionsa Quincy Jonesin tuottamana 1961 (#1 R&B). Kappaleesta on tehty kymmeniä tulkintoja sen jälkeen. Ainoastaan kertosäe on turhan meluisa. I’m Shakin’: Little Willie Johnin joulukuussa 1959 levyttämä Toombs-sävellys on tällä hetkellä suositumpi kuin koskaan: se soi klubeissa ympäri maailmaa, on bändeille haluttua keikkaja levytysmateriaalia, sinkusta otetaan uusintapainoksia ja sen lisäksi joka poika saa kinastella, kumpi julkaistu versio, jazz-symbaaleilla vai ilman, on parempi. Home At Last: Briljantti tervetuliaislaulu junakomppeineen. Myös Betty Everett sai kappaleen esitettäväkseen avausalbumilleen: VeeJayn tyyliin torvisovitukset ovat erittäin maukkaat. Nykivä, melodiakulultaan yllättävä ja tunnelmaltaan tunteellisen tärisevä I’m Shakin’ oli suoranainen helmi Toombsilta.. Siellä laulaja huomaa, että Sneaky Pete on kohahtanut sen verran päähän, että juhliminen on muuttunut konttaamiseksi. The Crew-Cutsin kolkkapoikamaisesta pophittiversiosta ei ole juurikaan hyvää sanottavaa. One Mint Julep: Viskin, sokerin ja mintun yhdistelmä aiheuttaa sen luokan paukun kertojan elämässä, että alta pois
Williams) Wayne Carroll: Chicken Out (Villa) The Chanters: Five Little Kisses The Clovers: Crawlin’; In The Morning Time; Nip Sip; One Mint Julep Danny Cobb: I’ll Never Take My Love From You The Danleers: My Flaming Heart (Schubert, Abbott) Larry Darnell: It Must Be Love (Mendelsohn); Thankful (Hall) The Delltones: Don’t Be Long (Leighton) Varetta Dillard: Easy, Easy Baby; I Ain’t Gonna Tell; I Cried And Cried The Dixieaires: Go Long The Drivers: Dry Bones Twist; Mr. Williams) Five Crowns: I Don’t Have To Hunt No More The Five Keys: Dancing Senorita (Harding); Dream On (Hines), Gonna Be Too Late (Jackson); If You Only Knew; I’ll Always Be In Love With You; I’m So High (Demetrius); Rockin’ & Cryin’ Blues; Serve Another Round; Ziggus (Kids), Will My Heart Stand A Chance, Yearning The Flames: Baby, Pretty Baby (Ivy); Got A Little Shadow; Together The Four Lads: Tired Of Loving You (Huey) The Four Tunes: Don’t You Ever Mind (Owens) The Frontiers: Ding Dong Doo; Each Night I Pray (There’ll Come A Time); Oh! Nurse; The Nearest Thing To Heaven; Why Pretend (kaikki Myles, Williams); You Shake Me Up (Williams, Ford) Payl Gayten with Annie Laurie: I Ain’t Gonna Let You In Beverly Ann Gibson: A Heart Full Of You (Glover); Call On Me (Glover), No Other But You (Shubert) Guitar Crusher: Better Days Ahead (Teat), I Can’t Help It Wynonie Harris: Fishtail Blues (Glover); I Get A Thrill; Keep-A-Talkin’; Rugged Road Dolores Hawkins: Love Me Long; Risin’ Sun Henry And Mamie: Two Big Feet (James, Broderick) The Hollywood Flames: I’m Leavin (Clickity Clack); Let’s Talk It Over Linda Hopkins: My Loving Baby (Turner, Glover) Teddy Humphries: Constantly (Macioce, Harding) Bullmoose Jackson and his Buffalo Bearcats: Keep Your Big Mouth Shut Charles James: Thief In The Night Little Willie John: Don’t Be Ashamed To Call My Name (Glover); Home At Last; I’m Shakin’; I’m Stickin’ With You Baby (Glover); I’ve Got To Cry (Glover, Shubert); Let Nobody Love You (Glover); Made For Me (Swanson); Mister Glenn (King); My Nerves (Glover); Until You Do (McCoy); Young Girl (Glover) Bubber Johnson: Atlanta (Phillips); I Do (Love You) (Phillips) Syl Johnson: I Wanna Know (Teat, Moore) Grandpa Jones: Fast Moving Night Train Louis Jordan and his Tympany Five: Fat Back And Corn Liquor; Yeah, Yeah, Baby Freddy King: If You Believe (In What You Do) (Lamont, Thompson); Lonesome Whistle Blues (Teat, Moore); Look, Ma I’m Cryin’ (Harris, King); One Hundred Years (Watkins); Takin’ Care Of Business Kitty and Clay: I Shouldn’t Love You (But I Do) (Lanier, Robbins, Myles); Whoa-Ho (Let’s Get Together) (Myles) Billy Lamont: Hear Me Now (Lamont) The Lamplighters: Five Minutes Longer; I Used To Cry Mercy, Mercy; Salty Dog; You Hear; Yum Yum (Bass) Rudy Toombsin sävellyksiä. 42 Blues News 1/2018 Hank Ballard and The Midnighters: Dr. Austronaut (King, Bridge) Champion Jack Dupree: Overhead (Glover); Sharp Harp (Dupree) The Ebb Tones: Hum Donnie Elbert: Let’s Do The Stroll (Elbert, Mendelsohn); Tell Me So (Mendelsohn) The Escos: Whatcha Bet (C. Lover (Bridge); Now What’Cha Gonna Do (Lee, King); Rain Down Tears (Glover); That Low Down Move (Bridge); The House On The Hill (Ballard); The Rising Tide (Teat); Walkin’ And Talkin’ (Teat) June Bateman: Yes I Will (Bell, Watkins) Boyd Bennett and His Rockets: Put The Chain On The Door Charles Brown: Better Watch What You Do (Brown); Rollin’ Like A Pebble In The Sand Charles Brown with Johnny Moore’s Three Blazers: Let’s Walk James Brown and The Famous Flames: Begging, Begging (Dixon), That Dood It (McCoy) Ruth Brown: 5-10-15 Hours; Daddy Daddy; I Hope We Meet (On The Road Some Day); I Know (Nugetre, Abramson); I’ll Wait For You; Look Me Up (Huey); Teardrops From My Eyes; The Tears Keep Tumbling Down The Cadillacs: What To Bet (C
Blues News 1/2018 43 Herb Lance: You Can’t Be Sure Of Anything (Mendelsohn) Annie Laurie: Hold On To What You Got; It Hurts To Be In Love (Dixon); Out Of My Mind (Dixon); Someday, Someway (McCoy); You’re The Only One For Me (Shubert) Richard Lewis: Call Me, Call Me, Call Me; Wish You Love Bobby Long: Hold Me; I Need You (Owens); Jersey City (Long, Holzer) Frankie Lymon: Melinda (Huey) Billy Lyons: Shim Sham Shuffle (Lyons) Eddie Mack: Cool Mama; Hoot And Holler Saturday Night Manhattan Paul with The Three Riffs: Hard Ridin’ Mama (Theard) Edna McGriff and Sonny Til: Piccadilly (Abbot) Oscar McLollie: Wiggle Toe The Marylanders with Frank Motley: I Really Don’t Care (Babe Scott), Last Night Stick McGhee and his Spo-Dee-O-Dee Buddies: Drank Up All That Wine Last Night (McGhee) Joe Medwick: I Cried The Melody Masters: My Baby; The Fox And The Crow (Miller); Wig Blues The Midniters: Ow-Wow-Oo-Wee Amos Milburn: Baby, Baby All The Time; Boo Hoo; Greyhound; Heartaches That Make You Cry; I Done Done It (Calhoun, Milburn); I’m Still A Fool For You; Long, Long Day; Milk And Water; One Scotch, One Bourbon, One Beer; One, Two, Three, Everybody; Movin’ Time; Rocky Mountain; The Hammer Johnny Moore’s Blazers with Rudy Toombs: Every Time; Miss Mosey Johnny Moore’s Three Blazers: Way Over There By The Cherry Tree Oscar Moore’s Combo: Hot Rod The Morgan Sisters: Mambo Honky-Tonk (Albert, Mann) Joe Morris featuring Laurie Tate: I Hope You’re Satisfied (Bentley) Mr. McCoy) Lula Reed: Every Second (Glover); I Got A Notion (Banks, Jackson); I’m A Woman (But I Don't Talk Too Much) (Teat, Thompson); (Let Your Love) Watch Over Me (Teat); Say Hey Pretty Baby (Teat); You Gotta Have That Green Lulu Reed and Freddy King: Let Your Love (Watch Over Me) (Teat); You Can’t Hide (King) Cathy Ryan: 24 Hours A Day (365 A Year) (Glover) Red Saunders: Last Night’s Party (Sweet); Piece-A-Puddin’; Sugar Bounce (Sweet) Hal Singer: Catnip Tiny Tim: Face To Face (Shubert) The Treniers: Rock’n’Roll Call (Hammer) Jackie Trent: Little Andy (Johnson) Joe Turner: Bump Miss Susie Titus Turner: Cool Down (Turner, Bernard); Get Up Betty Jean (Glover, Martin); Miss Rubberneck Jones (Glover); Return Of Stagolee (Glover); Tarzan (Turner, Glover) Jimmy Tyler: Toodyroo Rusty York: Love Struck “Little“ Sylvia Vanderpool: Fine Love The Velvet Keys: The Truth About Youth (Glover) Laurel Watson: Let’s Do The Thing (Theard) Paula Watson with 4 Hits And A Miss: Don’t Worry Me No More Young John Watson: Half Pint-A-Whiskey Otis Williams: Just Forget About Me (Taylor) Otis Williams and his Charms: I’ll Remember You (Abbott); No Got De Woman; Rolling Home Otis Williams and his New Group: Gum Drop; That’s Your Mistake Jimmy Wilson: Baby Don’t Want Nobody But Me; Crying Like A Baby Child; Ethel Lee (Ivy); Tell Me Teacho Wiltshire: Travel On Rudy Toombsin sävellysten ensi esittäjiä, suluissa mahdollinen säveltäjäkumppani. Google Eyes: Cryin’ For You Johnny Otis: Queen Of The Twist (Otis) Johnnie Pate: Cannon Ball Rock Rav’Ones: Wrapped Tangled And Tied (R. Lista ei ole täydellinen, vaan poimittu käsin eri diskografioista. Rudy Toombsin sävellyksiä
Hän poistui keskuudestamme syöpätaudin murtamana Chicagossa 15.1.1998. Edellä tulin jo viitanneeksi siihen, että Junior Wellsiä ei soittonsa osalta voi ainakaan suoranaisesti lukea sähköistetyn harputtelun pioneerin Little Walterin seurailijoihin. Suomessa. Junior hyödynsi myös myöhemmin mestarinsa jäämistöä. Aikoinaan myös tuolle merkillisyydelle löytyi selkeä selitys. Tunnetusti Junior Wells ja Buddy Guy aloittivat vuonna -65 yhteistyönsä, mikä kesti aina 1990-luvun alkupuolelle asti. Vuosien mittaan Wells levytti myös joitakin muita toisen Sonny Boyn lauluja kuten Don’t Start Me To Talkin’ ja The Goat. Noista lauluista, mitkä kaiketi ovat pääosin Wellsin omaa tuotantoa, en erityisemmin välitä, mutta vuoden -60 satoa oleva instrumentaali Calling All Blues kuuluu suosikkeihini. Lisäksi on aika todennäköistä, että alun perin Robert Johnsonin tuotantoa olevan kehotuksen Stop Breaking Down Junior oppi juuri ensimmäiseltä Williamsonilta. 44 Blues News 1/2018 JR WELLSIN TAKAPIRUT Klassikoiden lähteillä, osa 48 Pitkään ihmettelin, mistä Junior Wellsin taiteilijanimi oli oikein peräisin. Kaksikko nimittäin soitti ja levytti paljon yhdessä vuosina 1959–61, ja juuri noilta ajoilta ovat peräisin Juniorin suurimmat kaupalliset menestykset Little By Little ja Messin’ With The Kid. Se julkaistiin ensin virheellisesti Elmore Jamesin ja myöhemmin epätarkasti Earl Hookerin nimissä, vaikka todellisuudessa kyseessä on Juniorin ja Earlin loistelias yhteisluomus. Myöhäisemmän Williamsonin seurailijaksi Junior Wells ryhtyi vasta sen jälkeen, kun hän oli tullut tietoiseksi Sonny Boy kakkosen varsinkin Euroopassa nauttimasta suuresta suosiosta. Junior Wells esitti musiikkia ja kiersi maailmaa aktiivisesti miltei loppuunsa saakka. Sen myötä tämä parivaljakko kävi lukuisia kertoja mm. Havaintojeni mukaan hänen keskeisin oppi-isänsä oli nimenomaan ensimmäisenä Sonny Boyna tunnettu John Lee Williamson, jonka ura oli parhaimmassa vauhdissa silloin, kun Wells saapui Chicagoon. Tämä muusikon tärkeimmiksi esikuviksi on miltei säännönmukaisesti kirjattu Little Walter ja Rice Miller eli Sonny Boy Williamson n:o 2. Chicagoon hän muutti äitinsä kanssa vain hieman yli 10-vuotiaana 40-luvun puolivälissä. Huuliharpisti, vokalisti ja laulujen laatija Junior Wells oli syntynyt joko Memphisissä tai sen naapurikaupungissa West Memphisissä 9.12.1934. Jonkin verran juuri mainittuja yhtäläisyyksiä hankalampaa on havaita, että Wellsin vuoden -67 tallenteen When My Baby Left Me taustalla piilee Sonny Boy ykkösen vuoden -41 klassinen Shotgun Blues. -66 saapui American Folk Blues Festival -kiertueen jäsenenä vanhalle mantereelle, hänen vakioohjelmistoonsa kuuluivat Millerin tutuksi tekemät klassikot Checkin’ Up On My Baby ja Help Me. Pääartistina häntä äänitettiin ensimmäisen kerran hieman myöhemmin vuoden -53 kesäkuussa. Jonkin verran samoja kappaleita kuten My Babe, You Better Watch Yourself ja Worried Life Blues heilläkin oli repertuaareissaan. Myös legendaarista kitaristia Earl Hookeria voidaan hyvin perustein pitää Junior Wellsin takapiruna. Vesa Walamies Jr Wells Helsingissä 1966 Jr Wells Helsingissä 1985 Sonny Boy Williamson I Earl Hooker Little Walter © Pe rt ti N ur m i © Ja rm o Sa nt av uo ri. Niillä kuultava soitto on tosin Wellsille siinä määrin epätyypillistä, että silloin mukana ollut harpisti saattoi hyvinkin olla mieluummin joko Little Walter tai Shakey Horton. Vuosina 1953–54 Junior Wells levytti States-merkkiä varten kaikkiaan 11 erillistä teosta, ja niistä kolme edustaa Sonny Boy ykkösen vuosien 1945–47 tuotantoa. Williamsonin laulusta Hoodoo Hoodoo tuli Wellsin pitkäaikainen bravuurinumero Hoodoo Man (Blues), ja vanhemman miehen luomukset Better Cut That Out & Early In The Morning Junior Wells tulkitsi nimillä Cut That Out ja ’Bout The Break Of Day. John Leen ensilevytys Good Morning, School Girl on tietysti aivan sama laulu kuin Wellsin Good Morning Schoolgirl ja hänen vuoden -45 tuotoksestaan Elevator Woman tuli 60-luvulla Elevate Me Mama. Juniorin levytysuran on yleisesti katsottu alkaneen vuoden -52 syyskuussa, jolloin hänen on arveltu säestäneen Muddy Watersia yhdessä neljä tallennetta tuottaneessa sessiossa. Heidän keskinäinen suhteensa oli kuitenkin niin tasavertainen, että heistä kumpaakaan ei voi pitää kumppaninsa taustahahmona. Virallisestihan hän oli Amos Blakemore. Niistä jälkimmäistä hän esitti silloin nimellä A Tribute To Sonny Boy Williamson. Niistä viimeksi mainitusta valituksesta, minkä tunnetuimmat muotoilijat ovat Sleepy John Estes ja Big Maceo, Wells käytti ainakin minua ihmetyttävällä tavalla nimitystä Tribute To Little Walter. Olen toista mieltä. Uuden roolin omaksuminen tapahtui pikaisesti, sillä kun Wells reilu vuosi Rice Millerin kuoleman jälkeen v. Hänen toinen nimensä oli Wells, ja etuliite Junior viittaa varsin luultavasti hänen soittouransa varhaiseen aloittamiseen
Earl Hooker
Venla toimi kuitenkin kuin Ray Charlesin Heartbreaker (1958), ja veljesten kannalta lopputuloksena oli Otis Reddingin kuvaama Pain In My Heart (1964). Monet lukijat ovat tutustuneet tähän klassikkoromaniin jo kouluaikoina, jolloin sitä luetettiin yleisesti ”pakkopullana” äidinkielen opetuksen yhteydessä. Kosioretki päättyy kuitenkin katastrofiin, sillä veljesten lempilintu Venla antaa rukkaset koko porukalle. ”Voi vankosarviset kyöpelit ja korkeuden sotajoukko suuri! Istu ja pala!” Melkoinen ”hälläkkä ja naasikka” tuo Venla. Juhanin ”sydän loiski ja riehui kuin pakana” tapauksen jälkeen, mutta muiden veljesten mielialoja kuvannevat paremmin Robert Johnsonin Love In Vain (1937) kappaleen sanat Willie Mae -nimisen ”Venlan” kadotessa junan mukana laulun kertojan elämästä: When the train, it left the station, there was two lights on behind, Well, the blue light was my blues, and the red light was my mind. Tämä on hyvä syy palata juurille. Monet kiertolaiselämää viettävät bluesartistit seikkailivat yhteiskunnan laitamilla samaan tapaan kuin Jukolan veljekset Impivaaran aikoinaan. Suomalaisuusaatteen pioneerit, filosofi Johan Wilhelm Snellman (1806–81) ja runoilija Johan Ludvig Runeberg (1804–77) olivat Kiven aikalaisia, mutta Johan Julius Christian ”Jean” Sibelius (1865–1957) oli vasta pikkupoika Kiven kuollessa, eikä Eino Leinoksi nimensä muuttanut Armas Einar Lönnbohm (1878–1926) ollut vielä syntynytkään. Nuoremmille sukupolville ensikosketus on saattanut tulla myös Mauri Kunnaksen mainiosti kuvittaman ”Seitsemän koiraveljestä” (2002) kirjan välityksellä. Veljesten oppimestarina toimii paikallinen lukkari, jonka motivointimenetelmät perustuvat keppiin, tukistamiseen, häpeänurkkaan ja pöydän alle komentamiseen. Veljekset Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat tapahtumien alkaessa 17-25-vuotiaita orpopoikia. RUKKASET BLUES Vartuttuaan salskeiksi nuorukaisiksi veljekset päättävät luopua villistä elämäntavastaan ja ryhtyä kunnon kansalaisiksi. All my love’s in vain. Aleksis Kiven (Stenvall) elämä (1834–72) alkoi Nurmijärvellä ja päättyi 38-vuotiaana Tuusulassa. Puhemiehenä toiminut Aapo esitti veljesten asian Venlalle ”keruupin kielin”, ja saman kysymyksen esittää omalla tavallaan myös Bo Diddley kappaleessa Who Do You Love (1956). Kuvitteellisen Toukolan kylän Jukolan talosta veljekset joutuvat lähtemään kymmenen vuoden korpivaellukselle Impivaaraan, josta he kirjan loppupuolella palaavat takaisin Jukolaan. Puheeksi tulevat myös naisasiat, sillä ”elämä ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin pilvinen päivä.” Käy ilmi, että suulaan ja kukkoiluun taipuvaisen Juhanin lisäksi moni muukin veljes on ihastunut Männistön muorin Venlaan. Tässä artikkelissa kehitellään kuvitteellista soundtrackia, jossa Kiven romaanin tapahtumiin yhdistetään sopivia vastineita blueskappaleiden joukosta. ”Seitsemän veljestä” julkaistiin vuonna 1870 ensin vihkoina ja Kiven kuoleman jälkeen vuonna 1873 kirjana. Koska virallinen naimisiinmeno edellyttää, että lukutaito on hallussa, hankitaan aapiskirjat ja päätetään demokraattisesti, että Venla saa itse valita kenet veljeksistä miehekseen ottaa. 46 Blues News 1/2018 TIMO KAUPPINEN S uomi vietti viime vuonna 100-vuotisjuhliaan, ja tänä vuonna Blues News lehti saavuttaa 50 vuoden kunniakkaan iän. Sopivista ehdokaskappaleista ei ole pulaa, sillä rukkaset ja sydänsurut olivat varsin tuttuja myös Yhdysvaltojen syvässä etelässä. AAPISKUKKOBLUES Venlalta saaduista pakeista huolimatta veljekset päättävät järkimies Aapon ehdotuksesta opetella lukemaan ja ”syventyä opin, tahdon ja viisauden aarnioihin.” Kansakoulut yleistyivät Suomessa vasta vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeen ja silloinkin hitaasti. Juhani vaatii, että asia ratkaistaan miehekkäästi halkoja aseina käyttäen, mutta ajatus ei saa kannatusta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkupuolen Etelä-Hämeeseen. Sanallista palautettakin luk. Poikien sydän on musta, ja nyt on selvästi oikea paikka valita tilanteeseen sopiva blues. Aleksis Kiven klassikkoromaanin seitsemän veljestä eivät tienneet bluesista mitään, koska bluesia ei ollut musiikin muodossa kirjan ilmestymisen aikoihin vielä olemassa. ”Metsämiesisän” on tappanut karhu, ja kuollut on jo ”kultamuori-äitikin”, jolla oli ollut huomattavia kurinpito-ongelmia uppiniskaisten ja villien poikiensa kanssa. Veljesten kokemuksissa 1800-luvun Etelä-Hämeessä oli kuitenkin paljon samankaltaista ”elämän retkutusta” kuin 1900-luvun Mississippin Deltalla. Niinpä veljestenkin on haettava oppi kirkolta, joka opetti rahvasta lukemaan lähinnä siksi, että se omaksuisi paremmin katekismuksen ja raamatun opinkappaleet
Raaempi vastine jalkapuulle on ruoskimispaalu, josta The Allman Brothers Band on tehnyt kappaleen Whipping Post (1969). Blues News 1/2018 47 kari antaa: ”Te puuhevoset, te visakalloiset sonnit!” Kun lukkari vielä uhkailee poistavansa ruokailutauon ja telkeää veljekset tupaan, niin mitta täyttyy. Aakkosiin viittaavista blueskappaleista Walter Brownin ABC Blues (1950), Rod Piazzan Alphabet Blues (1992) ja Boston Blackien ABC Blues (1992) käyttävät aakkosia vain kertoakseen jostain muusta kuin lukemaan opettelusta (”A stands for Alabama” tai ”T for torture you put me through”, jne). Rovastin uhkaus saattoi olla pelkää pelottelua, mutta veljeksille se aiheuttaa jälleen bluesfiiliksiä. Impivaaran pirtti toimii sekä asuinrakennuksena että saunana. Jalkapuusta (stocks) ei liene tehty blueseja, en ainakaan sellaisia löytänyt. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä katosi kuin sinertävään savuun.” Sen pituinen se. ”Niin pelastui maailma kammoittavasta hirviöstä. Veljeksille sopivimmaksi aapiskukkokappaleeksi valikoituu siksi Memphis Minnien aviomiehen, Little Son Joen (Ernest Lawlars) ABC Blues (1939), jossa laulun kertoja on vakaasti päättänyt opetella lukemaan, aapinen on jo kourassa ja opettajatarkin valmiiksi katsottuna. IMPIVAARABLUES Venlan antamat rukkaset ja lukkarin käyttämät opetusmenetelmät saavat veljekset pohtimaan vähäpuheisen Laurin pitkään kypsyttelemää kuningasajatusta: ”Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen tämän maailman pauhu. Kappale on vanha ja sitä esitetään vaihtelevilla sanoituksilla, ja jopa eri melodioilla. Lukemisen opetteluakaan ei blueskappaleissa liiemmin käsitellä. Monet kouluun liittyvät laulut, kuten Johnny Winterin ja The Jammers -yhtyeen School Day Blues (1960) ja Chuck Berryn School Days (Ring Ring Goes The Bell)(1957) kuvaavat koulunkäynnin vaikeutta ja tylsyyttä vertaillen oppitunteja vapaa-ajan rock’n’roll-ilotteluihin. Mutta hopeisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös korkeuden tienoihin. Jouluaterian jälkeen haetaan lisää olutta tynnyristä ja Juhanin aloitteesta homma menee ristipainiksi. Dramaattiset tapahtumat ajoittuvat jouluiltaan. Erimielisen neuvottelun jälkeen ikkuna rikotaan ja koko nälkäinen porukka säntää Juhanin johdolla läheiselle mäelle syömään naudanlihaa ja naurishillukkoja. Jukola vuokrataan kymmeneksi vuodeksi ja muuttokuorma suuntaa kohti jylhää Impivaaraa, jonne rakennetaan uhkea savupirtti. Väkivahva Tuomas kellistää Juhanin, sillä ”Tuomas seisoo niinkuin tammi, koska saarnaa Aaprahammi”. Seuraa lisää saunomista parvella, olutta heitetään kiivaasta vastustuksesta huolimatta kiukaalle ja syntyy yleinen kärhämä, jonka tiimellyksessä palava päre putoaa oljille tuhoisin seurauksin. He didn’t even have nowhere to go.. Veljekset saunovat ankarasti pirtin parvella, jouluoljet on levitetty lattialle ja tarjolla on ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhunlihaa ja kiulullinen olutta. Yksi esimerkki niistä on Aapon kertoma synkeä satu Impivaaran kalveasta immestä. Bukka White on tulkinnut kappaleen useasti, ja YouTubesta löytyy Bukkan esityksistä hienoja videoita. Pirtti palaa poroksi ja veljekset ovat ”mekkosillaan” hevosensa Valkon kanssa ”hyydepartaisen kuningas Pakkasen armoilla.” Poor boy he was traveling, The king of the road. Lähtemistä kuvaavia blueskappaleita on paljon, tunnetuin esimerkki lienee Robert Johnsonin Dust My Broom (1936). Ja sitten lauletaan iloisina: ”Mitä minä huolin, veitikka nuori, jolla on rinta kuin Tunturi-vuori!” Kauaa ei veljesten iloa kuitenkaan kestä ennen kuin heidän mieliinsä hiipii paikallisen rovastin jo aiemmin esittämä uhkaus jalkapuusta, joka ”ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä maata röhöttää kirkon porstuassa kuin musta karju.” Jalkapuuta oli käytetty Suomessa pappeinkokouksen päätöksellä jo vuodesta 1660 alkaen häpeärangaistuksena, ja sen käyttö loppui vasta vuonna 1848. Oman turvallisen kodin jättäminen ja muutto kauas korpeen herättää veljeksissä luonnollisesti myös haikeutta. Monista levytyksistä vanhin lienee Bo Weavil Jacksonin (Sam Butlerin) versio vuodelta 1926. (...) Impivaaraan rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä pyydystellen salojen otuksia elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.” Näin porukalla päätetäänkin. Charley Jordanin (Uncle Skipper) Cutting My ABC’s (1935), jonka myös Blind Willie McTell on tulkinnut, on sanoituksen osalta ällöttävän sadistinen. (...) Halki avaruuksien he kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja laaksoin monipolviset haarat. Sen mukaan vaaran huipulla asuu aarteitaan vartioiva ja verta himoitseva peikko, joka pystyy ottamaan itselleen minkä tahansa ulkomuodon. Poor boy he got hungry. Kerran komeaksi nuoreksi ruhtinaaksi muuttuneena peikko lumoaa metsässä kauniin neidon ja vie tämän vuorelle. Impivaara on veljeksille toisaalta Freddie Kingin Hideawayn (1960) kaltainen piilopaikka maailman melskeiltä, ja toisaalta Chuck Berryn Promised Land (1964) kappaleen kuvailema kaukainen onnela. Kivi on sisällyttänyt romaaniinsa useita vähälle huomiolle jääneitä myyttisiä tarinoita. Köyhien poikien tuntoja kaukana kotoa kuvaa osuvasti perinteinen blueskappale Poor Boy Blues (Poor Boy Long Ways From Home), jonka poimin tämän artikkelin ”Impivaarabluesiksi”. John Lomaxin kenttä-äänityksessä vuodelta 1939 Bukkan versio alkaa seuraavasti: SAUNANPOLTTOBLUES Veljekset ovat suomalaiseen tapaan innokkaita saunojia, eivätkä saunanpolttajinakaan mitään ensikertalaisia. Sadan vuoden kuluttua neidon suruun kuollut sulhanen saapuu avaruudesta tähden muodossa ihanan impensä luo ja tappaa miekallaan peikon. Jukolassa sauna on jo kerran palanut, koska se oli lämmitetty liian kuumaksi. Siellä se muuttuu jälleen peikoksi ja imee vampyyrin tavoin veret neidosta, joka jää kelmeänä haamuna kummittelemaan öisin vaaran huipulle
Tällaisia olivat mm. Viljaa saadaan omasta pellosta ja Jukolan vanha viinapannukin on käytettävissä. Heti alkumatkasta veljekset kohtaavat suuren karhun, joka saadaan tapetuksi. Yksi tähän episodiin liittyvä tapahtuma on veljesten epätoivoinen avunhuuto. Veljeksen joutuvat pakenemaan Hiidenkivelle. Jump-blues bändien ohella monet gospel-, R&Bja rock’n’roll-yhtyeiden solistit olivat melkoisia huutajia, esimerkkeinä vaikkapa Little Richard, Screamin’ Jay Hawkins, Screamin’ Joe Neal ja Bunker Hill. Tulipalo ja ulvova susi yhdistyvät Howlin’ Wolfin kappaleessa The Natchez Burning (1956), joka kuvaa vuonna 1940 mustien suosimassa tanssipaikassa raivonnutta tulipaloa, jossa kuoli yli 200 ihmistä. HIIDENKIVIBLUES Tulipaloa seuraavana keväänä jo ennen kurkien tuloa veljekset alkavat rakentaa uutta pirttiä. Veljekset pelastuvat susien ja pakkasen kynsistä lopulta onneksi Jukolan lämpimään pirttiin. Viertolan herra saapuu paikalle miehineen, on vähällä syntyä verinen yhteenotto, mutta kiivas sananvaihto päättyy onneksi ilman väkivaltaa isännän käräjäuhkailuihin. ”Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma heidän silmissänsä. Huutamisaiheisia kappaleitakin on runsaasti, mm. Suomessa oli 1800-luvulla susia tuhansittain. Kolme päivää kivellä huudettuaan ja nälän riuduttamina veljekset viimein keksivät keinon pelastaa henkensä ja ampuvat kuoliaaksi koko härkälauman. Ja jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti valmiina Impivaaran aholla.” Sattuipa sitten, että veljesten ystävä, vanha Taula-Matti poikkeaa kylään ja kertoo juttuja mahtavista metsästysretkistään, jotka päättyvät aina toteamukseen: ”Ja sitten me ryypättiin!” Veljekset saavat tarinoista ajatuksen lähteä Kourusuolle vesilintuja ampumaan. John Lee Hookerin The Mighty Fire (1965) ja The Motor City Is Burning (1967). Wynonie Harris, Big Joe Turner, Eddie ”Cleanhead” Vinson, Jimmy Rushing ja HBomb Ferguson. Siitä alkaa aamusta iltaan jatkuva naukkailu ja villi meno. Ja. Näiden kappaleiden sanoituksissa kuitenkin huudetaan tai kiljutaan ilosta tai surusta, mutta ei huudeta hengenhädässä apua kuten Hiidenkivellä. Kun sudet tappoivat 1880-luvun vaihteessa Turun lähistöllä yhteensä 22 lasta, käynnistettiin susijahti, jonka seurauksena parissa vuosikymmenessä sudet tapettiin sukupuuttoon (Helsingin Sanomat 26.10.2017). Nykyisin susia on Suomessa pari sataa. Veljeksistä Lauri ei tähän ilonpitoon osallistu viisastuneena Hiidenkiven tapahtumista. Mississippissä kieltolaki kumottiin vasta vuona 1966. Siellä hän oli vetänyt ensikännit, laukonut totuuksia muista veljeksistä ja ollut vähällä aiheuttaa tappelun ennen kuin sammui. Bluessanoituksissa ”moonshine” tarkoittaa harvoin romanttista kuutamoa, vaan sillä viitataan yleensä pontikkaan, jota keiteltiin kuun valossa varsinkin kieltolain aikana vuosina 1920–1933. Pontikkablueseja on levytetty paljon. PONTIKKABLUES Liekö Taula-Matin syytä, että veljeksiä alkaa kiinnostaa myös pontikankeitto, joka oli Suomessa sallittua aina vuoteen 1866 saakka. mukaan pakataan tietysti myös viinaa. Saunanpolttobluesia ei ole olemassa, mutta muita tulipaloaiheisia kappaleita löytyy helposti, mm. Bluesin historia tunteen monia vahvaäänisiä shoutereita (huutajia), jotka lauloivat ilman vahvistimia orkestereiden solisteina. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske.” Riidat kuitenkin aina sovitaan, ryypätään ystävyyden ryypyt ja lauletaan iloinen laulu. Koska sopivaa sanoitusesimerkkiä ei löytynyt, joudutaan tässä yhteydessä tyytymään Paul Butterfield Blues Bandin instrumentaaliin Screamin’ (1965), jonka osalta voi ainakin kuvitella, että siinä huudetaan apua. Juhani perustelee viinanpolttoaatostaan sillä, että ”viina on taidolla ja kohtuudella nautittuna iloksi ja onneksi, etenkin meille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa.” Pian ovat kaikki juonessa mukana, ja kohta nousee ojan luota jo savu ja kirkasta viinaa alkaa tippua keruuastiaan. Veljesten olisi kannattanut ottaa vaari Rolling Stonesin kappaleen Play With Fire (1965) varoituksesta ja olla leikkimättä tulella. Huonommin heille käy Viertolan patruunan metsässä laiduntavan äkäisen härkälauman kanssa. The Top Notesin ja The Isley Brothersin Twist And Shout (1961 ja 1962), Otis Reddingin Shout Bamalama (1968), Blind Boy Fullerin Screamin’ And Cryin’ (1946), Little Estherin Hollering And Screamin’ (1953), Charley Pattonin Screamin’ And Hollerin’ Blues (1929) ja Screamin’ Jay Hawkinsin Scream The Blues (1979). Those buildings got to burning, there’s my baby layin’ on the ground /.../ I stood back, was lookin’, and the old building come tumble down. ”Silloin monena päivänä aamun koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas nuija. Gertrude ”Ma” Raineyn Moonshine Blues (1924) on klassikko, jossa laulun kertoja aikoo lopettaa pontikanDid you ever hear about the burning, that happened way down in Natchez Mississippi town. Antti Lappalaisen tutkimusten mukaan esimerkiksi vuosina 1858–62 tapettiin yli 3400 sutta ja susijahteja järjestettiin jopa Helsingin Lauttasaaressa. 48 Blues News 1/2018 Legendaarisen talviöisen matkan veljekset taittavat kuun loisteessa paljasjaloin juosten, vuorotellen Valkolla ratsastaen, ja välillä nälkäisiä susia ampuen
He erehtyvät kuitenkin luulemaan maanantaita sunnuntaiksi, ja joutuvat sen takia verivihollistensa, Toukolan poikien pilkan kohteiksi. Ja hurja kahakkahan siitä syntyy. Nimismiehen sana kuitenkin pitää ja varovainen Aapokin toteaa ”etteivät herrat juuri olekaan niin suuria junkkareita kuin luullaan.” Mississippin Deltan juottoloiden ja Chicagon tanssipaikkojen todellisuus oli aikoinaan rajua, eikä väkivaltaisuuksiltakaan vältytty. Tämä joutuu käyttämään kovaa kieltä saadakseen epäluuloiset veljekset uskomaan, ettei mitään käräjiä ole edes tulossa: ”Te takkutukkaiset köntit! Pöllöt ja pököt! Te verkkasen juutit! Köllit!” Veljekset palaavat takaisin Impivaaraan, mutta varmuuden vuoksi piileksivät metsissä vielä kolme päivää, koska herroihin ei ole luottamista. Sonny Boy (John Lee) Williamson (1941), Big Joe Williams (1960), J.B. Memphis Minnien I’m Going Back Home (1930), Muddy Watersin I Feel Like Goin’ Home (1948) ja My Home Is In The Delta (1964), B.B. Lapset jäävät heitteille kun vanhemmat juopottelevat ja riitelevät. Eeron häijyä kompahimoa pitää kertaalleen masentaa pieksäjäissaunalla, mutta kaikki oppivat lopulta lukemaan. Veljekset luulevat joutuvansa tappelun takia käräjille ja ”saavansa kouriinsa kruunun kihlakalut.” Veljekset päättävät värväytyä sotaväkeen välttääkseen kiipelin ja ovat jo matkalla Parolan nummella kun kohtaavat hyväntahtoisen nimismiehen. Juhanin aloitteesta päätetään hajottaa ”viinapannu ja kölsä kuin harakanpesä.” TAPPELUBLUES Synnintuntoiset veljekset päättävät lähteä seuraavana päivänä kirkkoon rukoilemaan sielujensa puolesta. Leadbelly, Son House, Robert Pete Williams, Bukka White). King (1992). Seuraavat säkeet on poimittu Jimmy Rogersin versiosta (1954): Saapasnahkatornista on tuskin tehty blueskappaletta. käyttäen. Kotiin paluuta kuvaavia blueseja ovat mm. Eero ja Simeoni lähetetään Hämeenlinnaan myymään ylimääräinen vilja ja ”ostamaan pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä.” Kymmenen päivän kuluttua matkalaiset palaavat surkeassa kunnossa ja tyhjin käsin. Papit eivät ole sen parempia, vaan ryypiskelevät ja ahdistelevat naisia. Parhaat perustelut pontikan vaaroista antaa kuitenkin Sister Rosetta Tharpen God Don’t Like It (1939). Teräväpäinen Eero pannaan ensin oppiin ja tämän tehtävänä on sitten perehdyttää muut veljekset ABCkirjan ja katekismuksen saloihin. Jukolan ja Toukolan poikien yhteydenotoissa ei käytetä ampumatai teräaseita, vaan välit selvitetään nyrkkejä, aidanseipäitä, karahkoja, halkoja tms. Sopu saadaan aikaan myös toukolalaisten kanssa ja kaikki kutsutaan iloiseen kotiintulojuhlaan. Järjestetään etsinnät ja Simeoni löydetään harhaisena korpikuusen juurelta. Eräät bluesartistit ovat tulleet tapetuiksi (mm. Myös Wentus Blues Bandilla on originaalikappale nimeltään Moonshine (2007). Bad, bad whiskey (3x) Made me lose my happy home. Sanaa päähän vaikka halkonuijalla” oli asenne. Matkalla tavataan lukkari, Männistön muori ja Venla, kiertelevä mustalaisperhe (Rajamäen rykmentti) ja kaikkien kanssa keskustellaan sopuisasti. Myönteinen seuraamus tuhlaajapoikien kaupunkimatkasta on yhteinen päätös luopua holtittomasta viinanjuonnista. Sen mukaan monet juovat itsensä känniin, puhuvat läpiä päähänsä, riehuvat ja syyttävät tekopyhästi törttöilyistään pontikkaa. Englannin sana ”rumble” tarkoittaa sanakirjan mukaan jyrinää ja jytinää, mutta myös tappelua, nujakkaa ja rähinää, joten Jukolan veljesten soundtrack-listalle katson paremmaksi valita kuitenkin Link Wrayn jytinäklassikon Rumble (1958). (2x) SAAPASNAHKATORNIBLUES Mikkelinpäivä lähestyy ja veljekset päättävät juhlia. Devil blues -artikkeli, BN 6/2017). Vaikka tarina on lähinnä juoppohullun houretta, se kuitenkin yhdessä Simeonin surkean tilan kanssa saa veljekset arvioimaan uudelleen suhdettaan alkoholiin. John Lee Hookerin kappaleessa Sail On Little Girl (1949) ollaan huolissaan kotipolttoista naukkailevasta naisesta, joka ei hoida kotia eikä tee miehelleen illallista. Blues News 1/2018 49 I would rather be sloppy drunk, than anything I know. Siksi veljesten pontikkabluesiksi sopii paremmin Lucille Boganin Sloppy Drunk Blues (1931), josta on olemassa yli 20 versiota, tekijöinä mm. Kingin Going Home (1963), John Lee Hookerin I’m Leaving (1964), Howlin’ Wolfin Going Back Home I think I’ll stop drinking whiskey and go back to bad wine. Sanoitukset vaihtelevat jonkin verran. Hutto (1968), Billy Boy Arnold (1979), Sven Zetterberg (1990) ja B.B. Siellä karvainen Lusifeerus ennustaa koko alla näkyvän maailman tuhoa. Parin kolmen päivän kuluttua veljekset kuitenkin leppyvät kun kuulevat Eerolta Simeonin nähneen jo aiemmin pikku-ukkoja. Rolling Stonesin Street Fighting Mania (1968) on soitettu 60-luvun opiskelijamellakoissa ämyreistä nupit kaakossa, ja se on siten katutestattua kahakkamusiikkia. Tämäntapaisista joukkotappeluista tai kahakoista kertovia blueskappaleita en pikaisella nettihaulla löytänyt. Give me another half a pint boy, then you will see me go. Siksi sopiva edustuskappale tähän yhteyteen lieneekin Amos Milburnin Bad, Bad Whiskey (1950), jossa kertoja luopuu viskistä mutta ei silti ryhdy absolutistiksi. Now I love that moonshine whiskey now, tell the world I do /.../ Well I believe I’ll get drunk boy, and then we gonna rock this joint. Simeonin kuvittelemasta paholaisesta on tehty blueseja paljonkin (ks. Kaikkien osalta päätös ei pidä, vaan esimerkiksi hurskasteleva Simeoni retkahtaa jatkossakin ajoittain ryyppäämään. Jukolan ilmestyessä näkyviin kostuu monen veljeksen silmä, sillä se on ”korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa iloa.” Tuon herkän kotiinpaluuhetken kunniaksi on houkutus valita veljesten soittolistalle jokin kaunis pop-sävelmä, kuten Simon & Garfunkelin Homeward Bound (1966), tai haikea country-kappale, kuten John Denverin Take Me Home Country Roads (1971), mutta pysytään kuitenkin bluesissa. Usein näissä sanoituksissa väkivallan syynä on mustasukkaisuus tai uskottomuus, ja kohteena toinen mies tai petollinen nainen. ”Jämäten ja höristen pyrittiin kohti aapiskukkoa. Koska sato on ollut hyvä, viljaa on kertynyt myytäväksikin. Jukolan tilan 10 vuoden vuokra-aika päättyy ja veljekset suuntaavat hyvillä mielin takaisin kohti synnyinkotiaan. myynnin, koska on kyllästynyt olemaan poliisien silmätikkuna ja virumaan vankilassa. KOTIINPALUUBLUES Halu oppia lukemaan viriää veljesten keskuudessa uudelleen, onhan muuten laillinen vaimokin heiltä kielletty hedelmä. Pattin Bloodstains On The Wall (1953) ja Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä Hey Joe (1966). ”God don’t like it and I don’t either!” Veljekset eivät kuitenkaan ahdistele naisia eivätkä jätä lapsia heitteille, vaan heidän juopottelussaan pääpaino on nousuhumalaisessa ilonpidossa ja vallattomassa kisailussa. Eero ottaa reilusti selkäänsä, mutta Simeoni karkaa korpeen välttääkseen löylytyksen. Scrapper Blackwell, Charley Jordan, Little Walter) tai istuneet itse telkien takana tuomittuina taposta (mm. Väkivaltaa tai sillä uhkaamista esiintyy myös monissa bluessanoituksissa, kuten Doctor Claytonin Murderin’ Blues (1941), Roosevelt Sykesin 44 Blues (1929), Sonny Boy Williamsonin Your Funeral, My Trial (1958), Frank ”Honeyboy”. Floyd Dixonin Moonshine (1954) puolestaan kertoo pontikanjuojasta, joka on huolestunut omasta terveydestään. Rahat on käytetty viinaan ja vehnäsiin. Simeoni tipahtaa kuun reunalta ja leijailee nahkapalan päällä takaisin metsään. Simeoni kertoo nähneensä itse pääpaholaisen, Lusifeeruksen, joka kuljetti hänet selässään kuuhun korkeaan saapasnahkatorniin
Eeron irvailun kohteena oli useimmiten pörhistelevä mutta vähän yksinkertainen Juhani, jonka mielestä Eero oli ”peevelin nallikka ja peijooni”. Lauri oli hiljainen metsien mies. Karhuja, ilveksiä ja susia jahdattiin ja tapettiin yhteistyössä veljesten koirien Killin ja Kiiskin kanssa. He pitävät myös yhtä, kaveria ei ajoittaisista kärhämistä huolimatta koskaan jätetä, ja tärkeät päätökset tehdään yhdessä. Koska veljeksillä ei ollut tuolloin vielä puolisoita, heidän tunnelmiaan kuvaa paremmin Nina Simonen kappale I’m Going Back Home (1966), jossa kaivataan synnyinseudun tunnelmaa ja ihmisiä: pyysivät kertomaan tarinoita. Romaanin viimeisessä luvussa Kivi kuvaa veljesten ja heidän vaimojensa loppuelämää. Nuoressa Eerossa oli ripaus anarkistia ja auktoriteettien kyseenalaistajaa. Mississippin Deltan ja Chicagon metsät olivat niin olemattomat, etteivät ne ole bluesmuusikkoja juuri inspiroineet. The crickets singing, you can hear it for miles. Juhani oli Laurin Hiidenkivellä esittämän analyysin mukaan ”Jukolan häyrypää kukko ja nuijapää sonni”. I miss the bootlegger smelling in the air. ”Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Kaunopuheinen Aapo oli myös se, jota muut veljekset aina. Samoja piirteitä voi tunnistaa monissa suomalaisissa miehissä nykyisinkin. Kivi lopettaa romaaninsa jouluisiin tunnelmiin. VELJESTEN NIMIKKOBLUESIT Veljesten elämä alkaa kotiinpaluuvaiheessa olla jo hyvällä mallilla. Se sisältää vanhahtavaa mutta rikasta suomen kieltä, huumoria, tarinoita ja runoja. Tuomas oli harteva ja vahva. ”Ja hohtavana kultasateena lentelivät sanat hänen suustansa ulos.” Tarinankertoja Aapon blueskappaleeksi sopiikin sen takia Bo Diddleyn I Can Tell (1962). Myöhemmin Eero kunnostautui perustamalla seudun ensimmäisen kansakoulun ja toimimalla jahtivoutina. Juhani oli myös veljeksistä suulain, verbaalivirtuoosi, joka laukoi puheen seassa aforismeja, kuten: ”Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä.” Ja ”Mitä on siis tämä elämä. ”Ja muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa.” Kiven kirjan loppulause on melkein kuin sadusta: ”Veljesten elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisasti alas illan lepoon monen tuhannen auringon kiertuessa.” Kiven ”Seitsemän veljestä” on monipuolinen romaani. Kivi kuvaa veljekset vähän primitiivisinä ja spontaaneina yksilöinä, jotka ovat kuitenkin pohjimmiltaan rehtejä ja kunnollisia. Surumielisen Annan tuutulaulun (”Tuonen lehto, öinen lehto” jne.) sävelsi myöhemmin suuri Kivi-fani Jean Sibelius nimellä Sydämeni laulu. Kunnioittava hatunosto kansalliskirjailija Aleksis Kivelle ja hänen seitsemälle blues-veljekselleen! First I planned to stay but I can’t live this way. Hänen vaimonsa oli hurmostiloihin taipuvainen Seunalan Anna. Heillä on kaksi taloa, Jukola ja Impivaara, heidän arvostuksensa on Aapon sanoin ”noussut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö.” Ja vaimoasiatkin järjestyvät. Sopuun päästään ”isovatsaisen ja pulleasilmäisen” Viertolan patruunan, ”rasvaja makkararovastin”, ankaran lukkarin, Rajamäen rykmentin ja jopa toukolalaisten kanssa. Venla sai kolme tytärtä ja Juhannes-pojan, ”aika jallin”, josta tuli isän silmäterä. Timo oppi lukemaan Juhanin kanssa hitaammin kuin muut pojat, mutta heitteli kyllä ulkomuistista sananlaskuja ja raamatunlauseita. Tämä artikkelikin päättyköön lyhyisiin henkilökuviin veljeksistä. ”Seitsemän veljestä” on klassikko, jonka lukemisesta jää optimistinen ja lämmin jälkihehku. Kun muut veljekset keskittyivät riehakkaaseen kurranpeluuseen, ”salojen helmoissa asteli Lauri, kirves kainalossa.” Ja kun vaimo alkoi pahemmin ärhentelemään, metsään samoilemaan lähti Lauri. Hän isännöi Jukolan talon toista puoliskoa yhdessä Konkkalan Hindrikan kanssa, joka oli sievä, toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo. Simeoni, ”imeläsuinen rabbi”, jäi Juhanin talouteen vanhaksi-sedäksi. Seestyneet veljekset muistelevat tuvan pöydän ympärillä hurjan nuoruutensa tempauksia. Hän sai vaimokseen Männistön Venlan, jonka kanssa vietti värikästä perhe-elämää Jukolan isäntänä. Jokaiselle heistä ehdotetaan myös luonnekuvaan sopivaa signature-blueskappaletta. Eero oli irvihammas ja nopeaälyinen jekkuilija. Simeonia lukuun ottamatta veljekset menevät naimisiin ja pieniä pirpanoita alkaa ilmaantua moneen pirttiin. Aapo, ”Jukolan pyhä Paavali”, oli veljesten puhemies, joka oikeamielisenä ja järkevänä toimi lopulta pitäjän käräjillä arvostettuna lautamiehenä. Eeron tunnuslauluksi sopii bluesin suuren kujeilijan, Rufus Thomasin Walking The Dog (1963), jossa siinäkin taitaa olla koira haudattuna samaan tapaan kuin Eeron monissa ironisissa letkauksissa. Helvetin porstua.” Kukkoilevan Juhanin tunnusbluesiksi sopii Howlin’ Wolfin The Red Rooster (1961). Tiedossani on vain pari hikistä metsäaiheista bluesia, joista paras valinta Laurille lienee pianisti Charlie Spandin kappale Back To The Woods Blues (1929). I miss the rooster crowing at the break of dawn. Hän oli veljeksistä anteliain ja Impivaaran isäntänä hän jalon ja vakavan vaimonsa kanssa kohteli aina laupeudella kärsiviä kovan onnen lapsia. Tunnusbluesia on Timolle vähän hankala keksiä, mutta sopisikohan sellaiseksi veljesten metsästystaidoista muistuttava Albert Kingin The Hunter (1967), jossa tosin ei taideta jahdata metsän riistaa. Se on seikkailukertomus, kasvutarina ja aikakausikuvaus. Ottolapsia kasvatettiin ja suosittiin yhtä lailla kuin omia ravakoita poikia. Mutta seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin puolesta.” Simeoni muistetaan parhaiten saapasnahkatorni-tarinasta, joka oli kuin kammottava uni, joten hänen tunnusbluesinsa voisi olla Lightnin’ Hopkinsin aavemainen Awful Dreams (1962). Monissa näistä kaivataan kotiin rakastetun luokse. Hän myös riimitteli ja lauloi monelle lukijalle tutun Laulun oravasta: ”Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessansa / sinnepä ei Hallin hammas / eikä metsämiehen ansa / ehtineet milloinkaan.” Kaksoset Timo ja Lauri naivat Kuokkalan kaksostytöt, jotka olivat ”tukevarintaisia, keikkanokkaisia ja ruskeanahkaisia töpsiä.” Timo ja muut veljekset olivat hyviä metsästäjiä ja kalastajia. 50 Blues News 1/2018 (1971) ja Ten Years Afterin Goin’ Home (1968). Miss friendly faces and the country smiles. Hän oli luonteeltaan kitupiikki, joka tutki hurskaana raamattuaan, mutta retkahti ajoittain viinamäen mieheksi. Veljessarjan kuumakalle suuttui herkästi, mutta leppyi myös nopeasti. Varsinaisia pahiksia ei romaanissa ole, vaan lopulta veljekset oppivat suhtautumaan ymmärtäväisesti kaikkiin ”kiukkuisiin” ihmisiin. Veljekset ovat kokoontuneet vaimoineen ja lapsineen joulujuhliin Juhani Jukolan pirttiin. Kivi vertaa Tuomaan elämää ”kymiin, joka juhlallisesti, rauhallisesti retkeilee kohden ääretöntä, ijankaikkista valtamerta.” Hyväsydämisen Tuomaan tunnussävelmä olkoon Eric Bibbin Brotherly Love (2017). Metsämies Laurin nimikkokappaleeksi houkuttelisi valita Sibeliuksen Tapiola tai Karelia-sarjan Intermezzo, joissa melkein kuulee ikimetsien huminan ja ”Metsolan kannel soi”. I’m going back home where I was born /.../ I miss the country preacher and the house of prayer
Benson ei ollut mikä tahansa onnenonkija, vaan suosittu chicagolainen radioääni, joka paahtoi slangia eetteriin etelän aksentilla ja uskalsi soittaa kuulijoilleen myös syvän etelän bluesmusiikkia. Vanhat asiakirjat paljastavat, että Benson oli kehittänyt näppärän tavan säästää levytyspalkkioissa: neljän kappaleen sijaan hän pisti purkkiin soittajilta vain kaksi raitaa – ja maksoi puolet sovitusta. 1933) sujahtivat mustan musiikin syövereihin niin sujuvasti. “Mutsi, kohta nähdään“ -puoliskolla on kaikki klassiset mustasukkaisuusdraaman ainekset kasassa: “Spoon“ on baarissa Mary Louta jututtamassa, kun vakikumppani yllättää ja päästää pettäjän tieltään yhdellä tarkalla laukauksella selkäpuolelta. JIMMY WITHERSPOON Oh Mother, Dear Mother / I’ll Be Right On Down (Modern 909) Alan suurimpia arvoituksia taitaa edelleen olla se, miten sanaseppo Jerry Leiber (1933–2011) ja pianomies Mike Stoller (s. Kun levyn kuntokin on lähinnä mintti plus, niin single on tainnut lentää poistokasaan laaki ja vainaa -tyyppisesti. Blues News 1/2018 51 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 37 PETRI LAHTI B lues Newsin juhlavuoden kunniaksi divarien helmissä soitetaan tällä kertaa sitä oikeaa, aitoa ja kursailematonta bluesia – on se alalajeiltaan down homea, rytmiä, soulia, kantria tai jumppia. Siinä sivussa väistellään luoteja, yritetään pitää kiinni muusikoiden oikeuksista ja talutetaan itsestään suuria luuleva papparainen kiikkustuoliin, ettei käy huonosti. Leiber kuuli bluesia kuskatessaan polttoöljyä leskiäitinsä kaupasta afroamerikkalaisten talouksiin Baltimoressa ja Stoller hiipi teinipoikana klassista musiikkia rakastaneen äitinsä selän takana Harlemin klubeihin, mutta siitä huolimatta parikymppisten juutalaiskaverusten touhut R&B-ympyröissä jaksavat aina vain hämmästyttää. Kun Foster ja kumppanit valittivat tynkätaksastaan muusikoiden unioniin, Benson tuomittiin pikakäsittelyn jälkeen voittajaksi. Ajan riento oli silti armotonta hänellekin: muutama vuosi tästä ja Witherspoon etsi jo uutta yleisöä jazzin maailmasta rock’n’rollin armottomassa puristuksessa. Hieno levytys tämäkin, ja julkaistiin kannuun jääneestä materiaalista, sillä Witherspoon oli hypännyt Federalin leipiin edellissuvena. Tämäkin kesällä 1953 ilmestynyt Modern-kakku on kaksikon luotettavaa käsialaa. SHY GUY DOUGLAS Evening Soul / Haulin’ (Sur-Speed 221) Ostoksia Juhani Ritvasen ullakkohuoneessaan pitämästä käytettyjen levyjen kaupasta, joka harjoitti aikanaan postimyyntiäkin. Foster katosi sen jälkeen vauhdilla yhtiön artistilistalta ja sai myyntiin enää yhden julkaisun, Cobralla 1957. Hän kuoli munuaissyöpään 1987. Se upposi kaupungin mustiin maassamuuttajiin. Vuonna 1975 Foster tuomittiin syyntakeettomaksi kämppäkaverinsa tappoon ja passitettiin mielisairaalaan. Touhu on melkoisen maanläheistä myös tällä vuoden 1955 julkaisulla. PRESTON LOVE Dog Faced Boy, Part 1 / Dog Faced Boy, Part 2 (Dig D-110) Nebraskasta kotoisin oleva alttofonisti Preston Love (1921–2004) teki huikean uran Count Basien big band -jutuista rytmibluesin kovien nimien kautta Motownin orkesterijohtajaksi ja siitä eri tuotantoihin tämän vuosituhannen. Tom Douglas ei ole mikään ujo piimä tällä vuoden 1967 instrumentaalisinglellä, vaan touhu on etelän tyyliin erittäin juurevaa. Clarksdalen lähistöllä syntyneen artistin esiintymiset päättyivät lopullisesti, kun hän sai luodista päähän juhlissa ja menetti osittain puhekykynsä. “LITTLE“ WILLY FOSTER Falling Rain Blues / Four Day Jump (Blue Lake 113) Tiskijukka Al Bensonin perustama Blue Lake -levymerkki pysyi pinnalla pari vuotta ja sai markkinoille 19 julkaisua vuosina 1954–56. Siinä bluesia kerrakseen yhden miehen elämässä. Laulavan harpistin Fosterin, kitaristien Floyd Jonesin ja Eddie Taylorin sekä pianisti Lazy Bill Lucasin suoritukset horjuvat reippaasti ja ilmapiiri levyllä on muutenkin melkoisen ruraalia, vaikka Benson nauhoitti artistejaan Chicagon Universal-studiolla. Kun Ritvanen inhosi tunnetusti urkuja, niin ei ihme että hän halusi päästä sopuhinnalla eroon tästä harpun ja inhoinstrumenttinsa veljellisestä vuoropuhelusta. Kääntöpuoli alkaa puolestaan rumbamaisen keinuvasti, mutta muuttuu sitten jump bluesiksi
Valokuvien perusteella, iso kraateri otsassaan, hän siirtyi yhdellä iskulla teinityttöjen päiväunista painajaisiin. Ruotsia 1980-luvulla kierrellessään muusikot kertoilivat nimittäin Bernholmille auliisti muistojaan alalta. Percy Mayfield oli 1950-luvun puolivälissä muutenkin heikoilla, sillä musiikkituulien muuttumisen lisäksi laulaja oli murtanut otsaluunsa keikkamatkan rajussa ulosajossa vuonna 1952. Patridge on tällä vuoden 1954 Cat-kiekolla todella pahalla päällä. PERCY MAYFIELD Double Dealing / Are You Out There. Ennen kuin muututte vihreäksi kateudesta, todetaan että RPM R-299 on luonnollisesti joku 1970-luvun uusintapainos – alkujaan tämä harvinainen Culver Cityssä vuonna 1956 nauhoitettu single julkaistiin sarjanumerolla RPM 45x478. Mighty Sam ei hiteillä juhlinut: tässäkin levyssä on komea kolo poistomyynnin merkiksi. 52 Blues News 1/2018 alkuun saakka. Ykköspuolella hän tyytyy vielä julistamaan olevansa tyytyväinen, kunhan asuinkumppani. Kävikin niin, että kiharoiden lisäksi Vinson pääsi loppuelämäkseen eroon parturin palveluista ja kaupan päälle shouttaava saksofonisti sai vielä iskevän lisänimen “Cleanhead“. Sen jälkeen leikkiin liittyy uusia soittimia mitä pitemmälle kappaleessa päästään, urkujen perään sähköpiano, sitten korkealta puhaltava torvi, lopuksi vielä rumpali tömisevine filleineen – hyvin pysyy kasassa tämä vuoden 1966 malliin päivitetty sielukas blues. Siksi voi arvata, että Chessit ovat lunastaneet Mayfieldin sävellykset ensin itselleen ja siirtäneet kappaleet sen jälkeen Fratton nimiin velkarästien vastineeksi. Vuonna 1954, tämän Mercury-julkaisun aikoihin, Vinson veteli jo viimeisiään jump bluesin parissa, mutta sehän ei kuulapäätä haitannut, kun hänelläkin oli toinen jalka jazzissa (sävellyksiä muun muassa Miles Davisille, lisäksi John Coltrane otti jättilaisaskeleita kohti tulevaa Cleanheadin kiertuebändissä 1940-luvun lopussa). Siksi on irvokasta, että tällä vuoden 1955 Chess-julkaisulla säveltäjätiedoissa pyörii Russ Fratton nimi. Vinsonilla on fookuhommat mielessä tässäkin esityksessä, sillä ilmeikkäällä Old Man Boogiella hän varoittelee tuttua harmaahapsea havittelemasta rahan päälle ymmärtäviä kaunottaria baariseurakseen. Siellä Black&Whiten hyllyjen alle kurkottelemalla, sinkkubokseja pläräämällä, selkävikaa uhmaamalla saattoi tehdä femmalla, siis markalla, tällaisia löytöjä, klassista harppubluesia täyden seitsemän tuuman verran. Tämä Mayfieldin ainoaksi jäänyt Chess-kakku on laadukasta, mutta jo ilmestyessään vanhahtavaa musiikkia. Suur-Sami ottaa hänkin homman väkevästi haltuun heti cover-kappaleen alkumetreiltä lähtien: imu on kova jo introssa, johon on lainattu suurin piirtein kaikki saarnaajien parhaat temput kirkkokansan villitsemiseksi. EDDIE VINSON Old Man Boogie / You Can’t Have My Love No More (Mercury 70334-X45) Eddie Vinson halusi päästä kiharoistaan eroon, iski päänsä lipeää täyteen ja odotti nopeita tuloksia. Tällä vuoden 1956 savikakkaraisella liikutaan Bill Doggettin jättihitin Honky Tonk hengessä, mutta se on sitten eri asia, onko Love mukana soittajien joukossa, sillä diskografiatietojen mukaan Johnny Otis julkaisi tuotteitaan Ultraja Dig-merkeillä aika rennolla otteella. Love paljasti haksahtaneensa petipuuhiin Little Esther Phillipsin kanssa 1950 ja päätyneensä oikeuteenkin asiassa, sillä laulajatar paljastui tekohetkellä 14-vuotiaaksi. Aika todistaa, ettei syyte tuhonnut Loven uraa, mutta torvensoittaja antoi ymmärtää, että tapaus syynättiin käräjillä piinallisen yksityiskohtaisesti Phillipsin äidin tekemän rikosilmoituksen jälkeen. Artistin Specialty-kaudelta on jäänyt klassikoiden listalle erityisesti täydelliseksi blues-kappaleeksi ylistetty Please Send Me Someone To Love. GEORGE SMITH Down In New Orleans / You Don’t Love Me (RPM R-299) Kun lukuhommat eivät aina maistuneet 1980-luvun puolivälin jälkeen yliopiston kirjastossa, oli siitä helppo suunnata pitkän sillan yli Helsingin Hakaniemeen ja Viherniemenkadulle. Fratto ei ollut musiikkimiehiä, vaan pyöritti Chessin veljesten käyttämää levyprässäämöä ja oli samalla yrittäjien vuokraisäntä. Temppu tehtiin vieläpä useasti, sillä Fratto oli muun muassa “säveltämässä“ Chuck Berryn läpimurtokappaletta Maybellenea. Osa muisteluista oli tulenarkaa tavaraa. (Chess 1599) Percy Mayfield tunnettiin 1950-luvun alkupuolella menestysesitystensä lisäksi osaavana säveltäjänä. Oli ne totisesti aikoja, kun rapakon takaa sai nettidivareista muutamalla taalalla tällaisia pikimustia, urbaanin elämän kiemuroista kertovia tarinoita. MIGHTY SAM Fannie Mae / Badmouthin’ (Amy 963) Buster Brownin vuoden 1959 bravuuri Fannie Mae jäi mieleen jo American Graffitilta, eivätkä vuodet ole kauheasti nakertaneet Fire-levytyksen tehoja. Oli Love mukana tai ei, niin Jonas “Mr. Ykköspuolella dominoi joka tapauksessa torven sijaan kitara, asialla lienee BN-kirjoittajien monesti ylistämä, piikkisesti kieliä venyttävä Pete “Guitar“ Lewis. Kääntöpuolella Mighty Sam esittelee laulun lahjojaan – niitähän riittää – astetta keskinkertaisemmassa rutistuksessa siitä, kun oma äiti puhuu pahaa poikansa uudesta tyttöystävästä. Mitä väliä niistä hukatuista opintoviikoista! PRINCE PATRIDGE Cooperation, Part 1 / Cooperation, Part 2 (Cat 45-105) Tämä prinssi taitaa olla erikoistunut sukupuolten väliseen sotaan, sillä Crestillä ilmestynyt talking blues How Come My Dog Don’t Bark (When You Come ’Round) on käsittääkseni saman herran tekeleitä. R&B“ Bernholmin elämäkerrasta (katso BN 288) tuli luettua aikamoinen anekdootti artistin elämästä. Haisee urbaanilta legendalta – kuka nyt kaljuuntuisi hiusten suoristusaineen käytöstä – mutta tarina löytyy Johnny Otisin muistelmista. Bpuoli on kappaleena tavanomaisempi, mutta Smithin soolo täyttä herkkua. Levyhän on hieno: A-puolella Smith pistää ensin jodlaten ja näyttää sen jälkeen, miten harpusta otetaan tehot irti. “Neljäyksi klabbi nousi kevyesti, neljäkasi rullasi vielä leveästi, mutta nyt on vuosi viisneljä sumpussa, faarti liian kovaa vaarin pumpussa“, Vinson jakelee ohjeita janoiselle ja himoiselle ikämiehelle
Tämä sanallinen sapelien kalistelu on vain naispuolisen artistin vastauslevyä vailla, ja varmasti sellainen on tehtykin, mutta eipä löydy meikäläisen kokoelmista. Levy on siis inspiroinut monia muusikoita eri tavoin, mutta ei ole kyllä omia suosikkejani. DR.FEELGOOD AND THE INTERNS Doctor Feel-Good / Mister Moonlight (Okeh 4-7144) Lopetetaan soittelut tällä kertaa singleen, jota ilman yksikään kunnianhimoinen brittibändi ei voinut olla vuosina 1963–64. “hankkii hänelle Cadillacin, pukee kuin filmitähden ja loihtii pöytään paistettua kanaa sekä kaviaaria“, mutta kääntöpuolella päästään jo siihen pisteeseen, että Patridge ilmoittaa itsensä edunsaajaksi pitkää päivää paiskivan vaimon henkivakuutukseen – eikä panisi pahakseen, vaikka pääsisi käymään vakuutustoimistossa piakkoinkin. Joku voisi sanoa, että tämä rakkauden tohtori olisi saanut ladata piristysruiskeen ensimmäisenä omaan kankkuunsa. Google Earth lennättää hetkessä Norfolkiin, ja labeliin liimatusta osoitteesta löytyy ihkaamerikkalainen puolitoistakerroksinen omakotitalo. Seuraavat 50 vuotta oli silloin tällöin musiikin kanssa tekemisissä. Tuttu tarina siis tämäkin. Kun kuuntelee Piano Redin kärisevää ja pihisevää ääntä nimikkobiisissään, en ihmettele yhtään, että B-puolella äänessä on Roy Lee Johnson. Blues Encyclopedian mukaan opetteli harpun salat nuoruudessaan Mississippin maaseudulla, muutti Chicagoon sodan jälkeen, soitteli siellä baareissa joissa kohtasi ajoittain jopa Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin. Bandera ei ollut totisesti iso levy-yhtiö, mutta eipä loistanut levytettävä materiaalikaan ainutlaatuisuudella ainakaan tämän sinkun perusteella. Nyt kasassa on vain hyvin tavallista Chicagon bluesia 1950-luvun lopusta epäilemättä aika harvinaisella singlellä. Sen verran Dusty Brown jäi mietityttämään, että tarkistin artistin taustat. A-puolella oli tarjolla työstettäväksi rehevää rytmibluesin aihiota, flippiosastossa melodisempaa materiaalia. Elementit kunnon blues-levyyn ovat kasassa, mutta jotain sittenkin puuttuu: persoona mikin äärestä, koukku kappaleesta, näkemys esityksestä. Taisin voittaa tämän jostain huutokaupasta aikoinaan yllättävänkin halvalla – mr. DUSTY BROWN Please Don’t Go / Well, You Know (Bandera 2503) Blueskaavaa kynnetään ja syvällä. Singlen etiketistä löytyy muuten levyn ensimmäisen omistajan osoitelappunen, joten vilkaistaan vielä millaisissa maisemissa Maureen-neiti on Okeh-kiekkoa pyöritellyt Virginiassa kesällä 1962. Löytyisiköhän rakennuksen ullakolta lisää tämän ajan neljävitosia?. McKeen into käyttää levyn etikettiä piirustuspaperina on epäilemättä vaikuttanut asiaan
Kuten viereisellä nurmella teinitytöt ohjaajansa opastuksella tekivät. Kaikkiaan talossa on n. Little Martha sai sekin innoituksensa Rose Hillin hautausmaan hautakivistä. Mm. Siellähän sitten fiilisteltiin aamunkajossa mm. ”oikean” Elizabeth Reedin hautapaasi sijaitsee Rose Hillin hautausmaalla. ALLMAN BROTHERS BANDIN MACON Kun simmumme aukesivat seuraavana aamuna Georgian musiikillisen mekan, Maconin eli ’The Heart of Georgian’ aamuruskoon, niin ei tosiaankaan ollut kuin One Way Out. Syntymäkotikaupungissaan ei ole varsinaista herralle omistettua museota tms., muuttihan perhe pois jo Rayn ollessa vielä vauveliini. 10.6.2004). Talo toimii nykyisin museona, kaksikerroksinen rakennus on täynnänsä ABBhistoriaan liittyvää materiaalia. Kun Hit The Road Jack (Percy Mayfield, 1960) alkoi tulvia kajareista, ymmärsimme mekin jo toki lähteä tien päälle – vaikka siis kauniissa joenrantapuistossa olisi kyllä voinut viettää vielä aikaa ja vetää kerrankin mainion musiikin säestyksellä vaikka aamujumpan. yksityistilojen kalustuksia myöten, alakertahan toimi bändin treenitiloina. Siellä sijaitsee ABBn kuuluisa ja urbaanilegendoissa hieman mystisiäkin piirteitä saanut Big House, bändin tukikohta sen tulevaisuuden kannalta merkittävimpinä aikoina vuosina 1970–1973. Duane ja Berryhän saivat molemmat surmansa Maconissa n. Allmanin veljekset Duane ja Gregg on molemmat haudattu Maconiin kera bändin alkuperäisbasistin Berry Oakleyn. Osavaltiorajan ylitettyämme olimme seuraavana aamuna jo varhain köhkimässä vain n. Haudat sijaitsevat Rose Hillin hautausmaalla, vain muutaman korttelin päässä poikien ensimmäisistä Maconin asunnoista. No, syntymäkaupunki ottaa kuitenkin herran kuuluisuudesta ilon irti 24/7, puistossa näyttävän patsaan luona soi siis Rayn tunnetuksi tekemä musiikki ympäri vuorokauden kaikkina vuoden päivinä. Georgian musiikkiympyröitä. Bändin naisväkihän talon vuokralle hommasi, kuukausivuokra oli tuolloin noin parisataa taalaa. Tarinahan tunnetusti kertoo, että kitaristi Dickey Betts näki hautakiven ja sävelsi biisin sen ja yksityiselämänsä naisjuttujen innoittamana (“Idlewild South“ -älppärillä 1970). Biisi on ilmeisesti ainoa Duanen yksin tekemä, se nauhoitettiin vain vähän ennen hänen kuolemaansa lokakuussa 1971 MAIJU LASOLA S uomen sääolosuhteet asettavat monille harrasteille tunnetusti omat rajansa, joten päätimme siippa Juuso Haapasalon kanssa lähteä lokakuun lopulla jälleen pahimman pimeän kauden ajaksi hieman valoisammille ja lämpimämmille musiikkija jenkkikaaraharrasteiden metsästysmaille Yhdysvaltoihin. Eipä siis ihme, että hautausmaa tai pikemminkin hautuumaalla sijaitsevat hautapaadet ovat toimineet inspiraatiolähteinä bändin musiikille. Kuulu Memorial Librarynsahan sijaitsee ehkä hänen läheisimmäksi kotikaupungikseen kokemassaan Los Angelesissa. © M ai ju La so la © M ai ju La so la Ray Charlesin ympäri vuorokauden biisejään soittava patsas Georgian Albanyssa. 250 m² temmellystilaa, varsin iso on se tiloiltaan. Vedimme siis kuvaannolliset Temppurata Team -haalarit niskaan ja lähdimme radalle kiertämään Maconissa huiman nousukierteensä 70-luvun taitteessa alulle panneen The Allman Brothers Bandin vaikuttavia jalanjälkiä ympäri kaupunkia. 550 km pituisen Flint Riverin rannalla Riverside Parkissa. 1969, bändin managerina toimineen Phil Waldenin ja Waldenin omistaman maineikkaan levytysstudion Capricorn Recordsin kotikonnuille. 150 km päässä Floridan Tallahasseesta pohjoiseen sijaitsevan Albanyn downtownissa, Georgian läpi soljuvan n. 160 000 asukasta). Tässä ei nyt ole syytä alkaa laajemmin selostaa bändihistoriaa, sen verran on luottoa siihen, että Blues Newsin lukijat kyllä tietävät mistä on kyse. Matkamme jatkui kuitenkin taukojumppien siivittäminä kohti Maconin kaupunkia, yhtä Georgian juurimusiikkiperinteen ”pyhätöistä” (n. Duanen henki elää siellä vahvana, museon memorabiliassa painotus on erittäin selkeä. tietysti Georgia On My Mindia (Hoagy Carmichael & Stuart Gorrell 1930, Ray Charles 1960, Georgian virallinen osavaltioviisu v. Muutamien päivien NOLArelailun jälkeen eipä sitten muuta kuin on the road vaan ja suuntima itään Mississippin ja Alabaman eteläisten osien läpi Georgian puolelle. Riittää, kun palauttaa mieliin, että ABBn jäsenet muuttivat Floridasta Georgian Maconiin v. 1979 lähtien), Lonely Avenueta (Doc Pomus, 1956), I’ve Got A Womania (1954) ym. kuunnellen. 54 Blues News 1/2018 JUURIMUSIIKKIRETKEILYÄ GEORGIASSA, OSA 1 PIIPAHDUS RAY CHARLESIN SYNTYMÄKAUPUNGISSA ALBANYSSA Georgiaan siis tupsahdettiin, ja näinhän se täytyy varmaan tehdäkin, kun tuon Georgian aina väitetään mielessä olevan. 140 km Atlantasta etelään, n. Lento suuntautui U.S.-tukikohtaamme New Orleansiin, tarkoituksenamme kuitenkin koluta tällä kertaa lähemmin myös mm. 13 kk välein Harrikka-onnettomuuksissa (Duane 10/1971 ja Berry 11/1972). 1993 ostaneet bändin fanit Kirk & Kirsten West.. Big Housen ja sen ABB-memorabilian säilymisestä ovat ansiokkaalla tavalla huolehtineet talon v. Syy on ilmeinen; puistossa sijaitsee Albanyssa 23.9.1930 päivänvalon nähneen (sokeutui siis vasta 7-vuotiaana), ihan kaikkien varmasti tunteman pianistilaulaja Ray Charlesin aukio, Ray Charles Plaza muistomerkkeineen (k. Maconhan tunnetaan paitsi Allman Brothers Bandin legendaarisena tukikohtana, myös Otis Reddingin ja Little Richardin kotikaupunkina. Talo on edelleen aikalaiskuosissa, yläkerran nk
Meille kerrottiin ABB-talossa, että omaisten tarkoituksena on siirtää toukokuun lopulla 2017 kuolleen Greggin hauta lähemmäksi veljeänsä, se saattaa siis (ehkä) selittää vielä marraskuun alkupuolella vallinneen haudan ankeuden ja hoitamattomuuden Duanen ja Berryn hoidetun hauta-aitauksen vieressä. 20 km päähän Maconiin jo pikkuvesselinä ja eli kaupungin liepeiltä 1965 ostamallaan ranchilla (poikkeuksellista tuon ajan mustille omistaa maatila) lento-onnettomuuskuolemaansa asti joulukuussa 1967. Gregg Allmanin muistiinpanoja sisältävä muistikirja, kappaleet tästä vihkosta kuten tuo Please Call Home -biisikin päätyivät levylle “Idlewild South“ (1970). Loppu on historiaa, Duane käytti näitä lasipulloja slideinaan ever since. Kyseisenä vuonna julkaistiin ABBn toinen LP Idlewild South, ensimmäinen Capricorn Recordsilla. Päivään mahtui enemmänkin hymistelyjä, muun muassa levykansien kuvauspaikoilla, joita osin jouduttiin etsiskelemään tovi jos toinenkin. © M ai ju La so la © M ai ju La so la © M ai ju La so la © M ai ju La so la © M ai ju La so la (Howard) Duane Allmanin ja (Raymond) Berry Oakleyn viimeiset lepopaikat Rose Hillin hautausmaalla Maconissa. Niiden tarina on tuttu; vilustuttuaan pyysi Greggiä tuomaan jotain troppia, Gregg toi lasipullossa lääkettä nimeltä Coricidin. Blues News 1/2018 55 ja julkaistiin ABBn neljännellä levyllä “Eat The Peach“ 1972. Sen verran mieleenpainuvakin, että täytynee toistamiseen tarttua Aviador Kustannuksen heinäkuussa julkaisemaan, Alan Paulin koostamaan yhtyeelämänkertaan ’Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina’, jo monin tavoin ansiokkaan opuksen ja sen sisältämien yksityiskohtien kertauksenkin vuoksi (arvio kirjasta löytyy BN:n numerosta #287)! OTIS REDDINGIN JA LITTLE RICHARDIN MACON Seuraavana päivänä vuorossa olivat seikkailut soul-kingi-laulaja Otis Reddingin ja rock’n’roll -kingi-laulaja-pianisti Little Richardin jalanjäljissä. Richard Wayne Penniman, tutummin Little Richard on Bändin ensimmäisen albumin “The Allman Brothers Band“ (1969) kansi kuvattiin Rose Hillin hautausmaalla Bond Monumentin edessä – joka siis on Bondin perheen sukuhauta. Haudat jouduttiin aitaamaan fanien jättämistä yltiömäisen runsaista muistoesineistä johtuen. Allman Brothers -päivä oli siis kaikkinensa erityisen sisältörikas, varsinainen maallinen pyhiinvaelluspäivä, jos mikä. Kiva lounashetki vietettiin puolestaan köyhiä ABB-poikia ruokkineen Mama Louise Hudsonin kuppilassa. Aamusta iltaan kuljimme siis ABB-spotilta toiselle, hihkaisujen ja huokausten saattelemina. Juusolta puuttuu vain bändi ympäriltä... 9.9.1941) muutti perheensä mukana synnyinkonnuiltaan Georgian Graysta n. Duane Allmanin makuuhuone Big Housessa, alkuperäisessä kuosissaan. Saaliina kivoja kohtaamisia Big Housen väen kanssa ja hiljaisia hetkiä Rose Hillin hautausmaalla, ei vähiten Greggin vielä hoitamattoman maahanpanijaiskummun äärellä. Vitriinissä Duanen ”miljoonan taalan” kultaisen kitaran vasemmalla puolella pari Duanen slideista. Big House, Macon. ABB perustettiin 1969 ja kuvan vitriinissä on esineistöä noilta alkuajoilta vuoteen 1970. Pakostakin sanatonta tuijotusta taas harrastettiin prätkäonnettomuusristeyksissään, jotka puolestaan löytyivät internetin avustuksella kaupunkialueelta melko helposti, sen verran seikkaperäisesti on näistä onnettomuuksista aikoinaan raportoitu. Bändin jäsenet saivat siellä rahattomina syödäkseen uransa alkuaikoina, mutta tarina kertoo, että maksoivat kyllä aina mahdollisuuksiensa mukaan velkansa kun saivat keikoiltansa rahaa. Tutun näköinen asetelma. Otishan (s
Sinne ei siis ole ulkopuolisilla pääsyä, useammalta taholta kuulimme, että mediankaan edustajia ei juuri tilalle päästetä, vaan Zelma tapaa heitä tarvittaessa jossain muualla ja kutsuu ranchille vain harvat ja valitut. Kesti kuulemma kaksi vuotta ennen kuin Zelman kanssa päästiin yhteisymmärrykseen minkälainen sen pitäisi olla. 2007, jonka toiminta-ajatuksena on miehensä muistoa vaalien edesauttaa nuorison musiikkiharrastusta ja -koulutusta. Zelma on kuitenkin perustanut Maconiin Otis Redding Foundationin v. Tällainen siis.. Pikku-Rikulla lienee siksi, että on vielä hengissä. Otis Reddingin 24/7 soiva patsas Maconissa. 56 Blues News 1/2018 Maconin vanha linja-autoasema sijaitsi tässä rakennuksessa ja Little Richard oli siellä töissä tiskaajana. – Niiden perään siis! Kummallakaan herroista ei ole varsinaista omaa pyhättöä/museota tms. Säätiön Otis Redding -mini-museossakin Zelman tekemiset olivat pääroolissa, mitä nyt Otiksen nimissä myytiin toki kaikennäköistä krääsää. Käynti oli lievästi sanottuna pettymys. Siellä siis toki toivorikkaina vierailimme. Maconissa. Mutta siis Otis-historiikkia/-memo© M ai ju La so la © Ju us o H aa pa sa lo © M ai ju La so la © M ai ju La so la No niin, hieman hapan on turistitytön naama, kun staran vaimo on varastanut koko edesmenneen miehensä shown... Muutoin Little Richardin havinaa leijailee kaupungissa lähinnä entisillä keikkapaikoillaan, työpaikoillaan (kuten entinen linja-autoasema) jne. Otis Reddingin muistomerkki Grayssa, pystytetty 2015. Hienosta toiminta-ajatuksesta ja Otisin muistonvaalimis-julistuksesta huolimatta homma näyttää keskittyvän ennemminkin rouvansa erinomaisuuden korostamiseen. Työ toimi kerrotun mukaan inspiraationa Tutti Fruttille (1955), Pikku-Rikun sanoin; ”these pots and pans were driving me crazy!” puolestaan syntynyt Maconissa 5.12.1932 ja häärännyt pitkän ikänsä historiajälkiä sinne sun tänne kaupungin eri kolkille. 40 km pohjoiseen ja varjelee tiukasti miehensä jäämistöä, erilaista memorabiliaa sekä tilalla sijaitsevaa hautaa. Otis Redding Foundation, Macon, GA. Tämä nyt on ehkä hieman suorasukaisesti sanottu, mutta sellaisen vaikutelman saimme. Otisin osalta homma on vielä hieman kinkkisempi, jos näin voi sanoa; leskensä Zelma Redding asuu ja elää Otisin Big ’O’ Ranchilla Maconista n. Syntymämökkinsä siirrettiin moottoritien lavennuksen alta pois vuoden 2017 keväällä, ja se on kyllä kuulemma tarkoitus posauttaa tuonnempana jonnekin ihmisten ihmeteltäväksi, joten täytynee palata tonteille joskus myöhemmin
Ja apuakin siihen ystävällisesti tarjottiin paitsi autoilijoiden väistelykurvausten muodossa, myös ohikävelijöiden taholta. Ilta päätettiin I’m Just Your Fool -versioinnin lähestulkoon New Orleans -tyylisiin viboihin sekä Nine Below Zeron kylmäävyyteen. Mahdollista ja mahdotonta oli myös muussa sekoittelussa, esimerkiksi viisikymmenluvun klassikkokappale Rocket 88 oli päivittynyt muotoon Lil’ Laptop, ja kappale Heddon Tadpolly Spook oli iloisen vinksahtanut tuotos, jolle Carlos antoi asiasanalistan: ska, polkka, italialainen häämusiikki ja piirretyt. All good?” Maijun koikkelehtiessa keskellä katua zoomaamassa olikos se nyt City Auditoriumin valtavaa rakennusta tietystä kulmasta, jotta koko kolossi mahtuisi kuvaan. Ei mahtunut. Sinällään illasta ei psykedeliaa puuttunut, vähän kuin oltaisiin imeydytty jonnekin Looney Tunes ja Tom & Jerry -piirrettyjen maailmoihin, mutta tuntui hyvältä päästä fiilistelemään myös rakkauden kesän maisemissa Jimi Hendrixin Little Wingin huokuessa ilmoille kaikessa kauneudessaan. Mieluusti olisimme kuitenkin tutustuneet itse herran tekemisiin paikan päällä, niin arvostettavia kuin Zelman saamat ”merkittävä asukas ja hyväntekijä” -palkinnot varmaan ovatkin... Nyt on koettuna kohesiivinen ja hyväntuulinen velli, jossa teknisyys, kikkailu ja musiikin groove loikkelehtivat mistään piittaamattomina ryöstäen yleisön mukaan menoon. No, onhan Maconissa toki sentään Otis-patsasta ja joenrantapuistoa 24/7 soivine biiseineen, taitaapa tuo muuten olla varsin vakiintunut käytäntö musiikkistaravainajien kohdalla näillä nurkilla, soivaan Ray Charles -patsaaseen viitaten. Esimerkiksi Key To The Highway oli muutenkin jo hyvää matskua, johon metallimukin kaikukoppana käyttäminen antoi vielä yhden lisäelämyksen. Olin etukäteen pohdiskellut “Mongrel Mash“ -levyn kansikuvaa, jossa istuu huuliharppu suussaan kunnon Frankenstein-tyyliin rakennettu sekarotuinen koirakhimaira viimeisteltynä korvarenkaalla, Buddha-kaulakorulla ja rengashäntämakin hännällä. Robert Johnsonille omistettu Heaven’s Where You’ll Dwell oli tuon Mojon lisäksi hyvä esimerkki siitä, miten tämän kanadalaisen itsevarmuus on hyvin perusteltua ja terveellä pohjalla. No. Pikku-Rikuhan hankki teini-ikäisenä ao. Mikään ei ollut vain kikkailun takia esiin tuotua, vaan osaset oli solmittu yhteen tarkoituksena viihdyttää ja antaa mahdollisuus nautiskella musiikin monipuolisuudesta. Kimmeltelevä lopputulos oli vähän kuin toiselta planeetalta, juuri kuten mies ennen biisiä lupasikin. On oikeastaan suoranainen ihmeteko miten illan aikana esitellyt kikat kaksine samanaikaisine melodioineen, pedaaleineen ja äärettömyyksiin pitkitettyine sointuineen tuntuivat kaikki niin raikkailta ja kutkuttavilta. Eräskin setä kysyi ystävällisesti ”Do you need help. Soolojakin päästiin kuulemaan reippaalla kädellä pitkin settejä. Illan loppupuolella osasi ennustaa seuraavan jotain herkullista kun sen spiikattiin liittyvän vuoteen 1967, “special cookies and all that“. Miten kaikki del Juncoon liitetty – bluesharpun uudistaja, mualiman parahimpien soittajien joukkoon rankkaaminen, tekninen osaaminen ylipuhallustekniikoineen ja tuo kansikuvastakin esiin tuleva vinksahtanut energia – sopii yhteen ja tulee esiin keikalla; voiko tuosta muotoutua yhtenäinen lopputulos vai onko keikka sekametelisoppa. Turisteilu Maconissa Reddingin ja Little Richardin jalanjäljillä oli kyllä kaikkinensa hauskaa, mukaan lukien sukkulointi liikenteen seassa ottamassa kuvia meille niiiin tärkeistä tönöistä, siis niistä missä nyt Otis ja Pikku-Riku enemmälti ovat huseeranneet ja jotka ovat heidän uriensa kannalta merkityksellisiä. Huuliharpun soittajat harvemmin kärräävät mukanaan harppusalkun lisäksi kitaristien pedaaliarsenaalin kanssa kilpailevaa settiä, mutta del Junco osoitti mahtavan hurahtaneessa Got My Mojo Working -versiossaan että delayt, looppaukset ja ties mitkä kikkailut toimivat myös harpun kanssa. Hengissä siis selvittiin Maconista matkan jatkuessa eteenpäin Georgian blues-historian siivittämänä – siitä lisää sitten ensi numerossa! TILAA BLUES NEWS! http://www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA:. Ja tarinan mukaan juuri iästään johtuen sai samalla lempinimensä Little Richard... Samaa teemaa löytyi aiemminkin mm. Blues News 1/2018 57 CARLOS DEL JUNCO Juttutupa, Helsinki 18.11.2017 Kanadalainen, kuubalaissyntyinen huuliharpisti Carlos del Junco pöhähti Tokoinrannan musiikinrakastajain suojasatamaan eli Juttutupaan lyhyellä Suomen keikkarundillaan viime marraskuussa. Illan aikana harrastettiin tähtienvälistä matkustamista monilla tavoin, kun Muddy Waters, T-Bone Walker, Bill Doggett, Jimi Hendrix, Sonny Boy Williamson II sekä del Juncon biisit ja versioinnit saivat kaksi settiä hurahtamaan ohi vilauksessa ja alaleuan tipahtamaan lattiaan vähintään pariin otteeseen. rakennuksessa tienestejä limsamyyjänä, ensimmäinen julkinen esiintymisensä oli kerrotun mukaan Auditoriumissa 14-vuotiaana Sister Rosetta Tharpen lämppärinä. Ja onhan Maconissa useita historiallisia tapahtumapaikkoja, joissa paitsi Otis ja Little Richard, myös moni muu musiikkistara on esiintynyt, mukavahan niitäkin oli siis kierrellä. Little Wing -kappaleen sanoma natsaakin tuohon yhtä hyvin kuin huuliharppubluesin sekarotuinen taitaja sopi Juttutupaan väkeä viihdyttämään. Laulavan ja huuliharppua soittavan Carlosin iskuryhmänä toimivat rumpali Juppo Paavola, basisti Ville Rauhala ja kitaristi Tommi Laine, enkä kyllä heti keksi tuon sopivampaa kolmikkoa del Juncon sekoboltsienergioita vahvistamaan – meno oli rennon rullaavaa, vinkeän animoitua, eläytyvää ja yksinkertaisesti toimivaa. “Fly on, little wing.“ Satu Jäske © Ja ri Fl in ck rabiliaa ei juuri näkynyt. Siinä(kin) sai koko bändi loistaa hurjan hyvällä groovella ja hehkuttelulla samalla kun del Junco pörisi ja puhkui, kapusi ylemmäs ja ylemmäs soittelemaan taivasharppua pilvikappeleissa ja liukui takaisin alas syntisiin juottoloihin käyttäen koko kehoaan heruttaessaan harpustaan ulos kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Don’t Bring Me Down -kipaleessa, mutta Carlos del Juncon ote musisointiin ei ole bluesin sydänsuruissa, vaan siinä miten sille kaikelle voi nauraa ja miten sen keskeltä voi kivuta – harpulla tai ilman – taivaisiin pilvien sekaan loikkimaan ilman rajoitteita
Syvälle Affen jytinään, basson pyöritykseen ja kitaran ärjyvään julistukseen vaivutaan I, Julius -instrumentaalissa joka on kuin musiikin kautta julistettua naurua. Viime vuonna mukaan tullut Abrahamsson on assimiloitunut hyvin joukkoon, laulu toimii hyvin ja välillä lavalla soi jopa kolme kitaraa samaan aikaan. 58 Blues News 1/2018 KOKOMO KINGS Juttutupa, Helsinki 2.12.2017 THEM BIRD THINGS Juttutupa, Helsinki 25.11.2017 Them Bird Things keikkaili Juttutuvassa viime marraskuussa ja juhlisti samalla kymmenvuotista taivaltaan. Keikalla instrumentaalihetkien alkaessa tunsin aina ihollani viileän tuulahduksen Salla Dayn siirtyessä ohitseni yleisön puolelle seuraamaan bänditovereidensa tunnelmointia. Satu Jäske otteeseen, vaikka virallisemmat levyjulkkarit olivatkin jo syksyllä Alakulttuuritalolla. Slim Harpo Sez, Slim Harpolle kumartava ja Shake Your Hips -tunnelmainen tuotos on yksi makeimmin groovaavista viime vuonna ilmestyneistä kappaleista, eikä I Think She Likes Me jää mitenkään jälkeen. Juttutuvassa tuli imaistuksi vähäeleisen bändin loihtimaan rytmiin ensimmäisestä biisistä alkaen ja tarjolla oli materiaalia pitkin Them Bird Thingsin uraa, ehkäpä eniten kuitenkin uudelta levyltä, joka on ehottoman kovaa kamaa. Pääasiallisen biisinikkarin Magnus Lanshammarin kontrabassokin on isossa osassa esiintymisen visuaaleja ja hauskanpitoa. Them Bird Things, eli laulaja Salla Day, kitaristi Julius Heikkilä, basisti Tapani Varis ja legendaarinen rumpali Affe Forsman, kuuluu luokkaan “jotain aivan muuta“, sillä hypnotisoiva poljento, vonkuva kitara sekä vaivattoman vaarallinen ja aistikas laulu mystisine, lukemattomia maailmoja avaavine lyriikoineen ei oikein tahdo asettua mihinkään tuttuun muottiin. Satu Jäske Affe Forsman Salla Day & Julius Heikkilä © Ja ri Fl in ck © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e. Vekkulia. Juttutuvassa tuota kuvaosuutta toteutettiin myös sananmukaisesti, sillä yksi yleisön jäsen tallensi keikan muistiinsa piirtämällä luonnoksia sekä bändistä että yleisöstä. “Too Good To Stay Away From“, kuten viimeisin levynsäkin julistaa. Kyllä maar Them Bird Things on elämys sekä livenä että tallenteena. Bändiltä ilmestyi syyskuussa myös uusi levy nimeltään “Stephen Crow Must Die“ ja sietää sitäkin juhlistaa moneen Ruotsalais-tanskalainen Kokomo Kings on viime vuosina vieraillut Suomessa ilahduttavan usein, sillä keikkansa ovat joka kerta takuuvarman meheviä ja täynnä pyllyhytkyboogieta, tyylikästä esiintymistä sekä kieli poskessa mutta kasvot peruslukemilla laulettuja parinmuodostuksen ytimeen pureutuvia lyriikoita. Kokomo Kingsin esiintymisestä nauttiminen, vahva ammattitaito sekä elämäniloinen ja hassutteleva musiikki luovat hyvät puitteet tanssittavalle illalle jonka aikana voi ottaa rennosti ja antaa rytmin viedä. Alkuperäisiä Grimmin satuja sensuroimattomina, raadollisia aikuisten tarinoita ja unenomaisia, dalimaisia maisemia. Joulukuun alussa Kokomo Kings piipahti Helsingissä kahtena peräkkäisenä iltana, ensin villitsemässä Storyvillen ja seuraavaksi tuomassa Juttutuvan lauantai-iltaan DJ Butcher Peten pyörittelemien levyaarteiden ohella pörheän aikamatkan sliipattujen kampausten ja lennähtelevien helmojen aikakauteen. Senkin Salla teki vaivattoman mystisesti, kuin tuulettaret olisivat lehauttaneet hänet paikasta toiseen; on hauskaa kun bändi herättää niin paljon erilaisia hulluja mielikuvia. Miesten musiikin resepti ja keikkakonsepti on petollisen yksinkertainen: vedetään tyytyväisesti lyhyitä, suoraan grooven ytimeen iskeviä rokkenrollista, rockabillystä ja jump-bluesista rakennettuja kappaleita ja keskitytään pitämään väki tanssimassa heittäen väliin vain lyhyitä spiikkejä sekä jokunen suomenkielinen sana. Kokomo Kingsissä vaikuttaa Martin Abrahamsson laulussa ja kitarassa, Magnus Lanshammar bassossa ja kitarassa, Ronni Busack-Boysen kitarassa sekä Daniel Winerö rummuissa. Tähän ei oikeastaan tarvitse mitään lisää eikä meno myöskään kyllästytä vaikka konsepti onkin hyvin perinteinen. Edellisenä iltana Storyvillessä meinasi katto tulla tielle kun Lanshammar humpsautti bassonsa ilmaan, mutta Juttutuvassa oli onneksi riittävästi ilmatilaa bassomanöövereille – tosin yleisön sekaan basson kanssa mennessä meinasi käydä köpelösti ja Magnus oli hukkua innokkaan tanssiväen keskelle, mutta onneksi yleisömeri jakaantui lopulta kuin Moosekselle konsanaan ja osa bändin miehistöstä sai tovin purjehtia kontrabassopurrellaan ennen lavalle paluutaan. Jos kesken keikan menee virveli epäkuntoon tai kitarasta karkaa piuha, niin näiden miesten meno ei semmoisista paljoa nikottele
Vuoden kappaleeksi nimettiin näet. Ensinnäkin se näyttää hauskalta ja toisekseen kuulostaa vinkeältä. Kaikesta tässä ei mahdu raportoimaan, mutta ilta oli kokonaisuudessaan antoisa, lämmin ja polveileva. Yleisön ikäjakaumakin oli ilahduttavan laaja, kertonee hyvin valitusta esiintyjäkaartista, jonka tarjonta vaihteli brittibluesista rockabillyyn, gospeliin ja aivan johonkin muuhun. Vuoden tapahtumaksi kruunattiin Savonsolmu Beach & Blues Party, jonka erityiseksi piirteeksi järjestäjiä edustamassa ollut Ipi Kaipiainen kertoi sen, että tapahtuma on ollut aina ilmainen. Pitämänsä puhekin oli mitä mainioin ja Jo’ Buddy halusi jakaa palkinnon avokätisesti kaikkien kanssa usuttaen yleisöä aplodeeraamaan myös itseään, sillä: “me kaikki ollaan musiikkia.“ FBA 1018 – Yläkerran esiintyjät: Ilkka Rantamäki $ Bluesbrokers, Maisteri T & Lihan Tie, Jarkka Rissanen Tonal Box Trio, Dave Forestfield, Turn On, Million Dollar Tones Alakerran esiintyjät: Jay Kay Gang, Mudville 56, The Toreadors, Faarao Pirttikangas Palkitut: Elämäntyö: Jussi “Jo’ Buddy“ Raulamo, vuoden tulokas: Mara Balls, vuoden artisti: Faarao Pirttikangas, vuoden kappale: Dave Forestfield – Me And My Bible (We’re The Devil), vuoden tapahtuma: Savonsolmu Beach & Blues Party Jay Kay Gang Faarao Pirttikangas FBA-palkitut Forestfield, Pirttikangas, Kaipiainen & Raulamo + Esa Kuloniemi Jarkka Rissanen © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e Afrikkalainen aavikkoblues tapasi amerikkalaisen tienristeyksen sekä suomalaisen suoja sielunmaiseman ja lopuksi lohdutettiin kaiken olevan unta vain. Mikäpä siinä, julkiset kuljettivat hyvin paikalle ja itse tapahtuma oli vanha tuttu, sillä vaikka paikka oli eri, niin pääsimme kuitenkin vaeltelemaan illan aikana kahden lavan ja kerroksen välillä kun tyytyväiset murmelit konsanaan. POIMINTOJA ILLAN TARJONNASTA Illan aloitti alakerrassa Jay Kay jengeineen kauniilla tunnelmoinnilla, rennon rehti ja lyyrinen musisointinsa keinuttaen mukavan ajoissa saapunutta yleisöä. FBA 2018 -PALKINTOJENJAKO Oli kätevää, että Dave Forestfield esiintyi juuri ennen palkintojenjakotilaisuutta, sillä siten muusikot säästyivät turhalta edestakaiselta roudaamiselta. Tilaa oli nyt enemmän, ja portaiden kapuamisessa oli huimaa tunnelmaa, sillä peilipalloja riitti alakerran lavan edustan lisäksi myös portaikkoon. Jo ajatus saa hyvälle tuulelle, mutta Jarkka Rissanen Tonal Box Trio toimitti myös musiikin puolesta niin hauskaa tulkintaa että tuli liimauduttua tiukasti lavan tuntumaan settiä kuuntelemaan ja gospelia todistamaan. Blues News 1/2018 59 FINNISH BLUES AWARDS Nosturi, Helsinki 13.1.2018 Se tuli taas, Finnish Blues Awards nimittäin, mutta edellisistä vuosista poiketen tapahtumapaikkana oli Nosturi merenrantaja telakkamaisemineen. Puolituntinen vilahti ohi kuin siivillä bluesin kaihon pistäessä sielut värisemään ja rakentaessa erinomaisen pohjan koko tapahtumalle. Mutta ei huolta: jalka ylettyi, stompbox ei kertaakaan karannut lavalta alas ja musiikki oli taatun synkeää Pirttikangas-tyyliä. Grinnin’ In Your Face, Get Right Church, John The Revelator, Wade In The Water, DT Moan, Love In Vain ja muut rullasivat menemään kuin FBA 2018 -logon karhu metsässä puolukoita natustaessaan. Vuoden tulokas ei päässyt paikalle, mutta herätti suuret suosionosoitukset ja varmasti myös ison mielenkiinnon, sillä tänä vuonna palkinnon sai Mara Balls, jonka vapaasti venkoilevassa musiikissa on mausteita niin psykedeelisestä rokista kuin aavikon keinunnastakin. Vuoden artistiksi nimettiin aiemmin alakerrassa helistellyt ja stompannut Faarao Pirttikangas, joka tamppasi yläkertaan kiittämään “avarakatseista blueskansaa hieman hämmentyneenä mutta onnellisena“ ja usutti väkeä “ottamaan, väärentämään ja jakamaan reseptejä bluesin, deltabluesin ja gospelbluesin mahtavan sylttytehtaan suunnalta.“ Elämäntyöpalkinto vääntyi tänä vuonna kaikkien suussa elämäntapapalkinnoksi, sillä tuo sana onnistuu todellakin kuvaamaan sen saajaa, ahkeraa ja sinnikästä Jussi “Jo’ Buddy“ Raulamoa, joka myös kuin ihmeen kautta onnistui olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan päästen pokkaamaan palkintonsa, vaikka hällä oli myös meneillään keikka Storyvillessä. Me And My Bible (We’re The Devil), ja kuulimme sen livenä heti palkintojenjaon jälkeen – eikä vain C-kasetilta tai muulta tallenteelta kuten vekkulit juontajamme sanailivat. Kymmenen bändiä viihdytti yleisöä pitkälle yöhön saakka ja usuttivat myös tanssahtelevia pareja lavojen edustoille. Gospeleiden jälkeen oli hyvä kirmata alakertaan sielu virkistyneenä kuuntelemaan vielä trioakin karsitumpaa ulosantia, siellä näet istui Faarao Pirttikangas kitara kädessään, tiu’ut reiteen kiristyssiteen tapaan sidottuina ja jääräpäinen stompbox yrittämässä liukua sitä vielä päättäväisemmin tallaavan jalan ulottumattomiin. Juontajina olivat tänäkin vuonna Olavi Rytkönen ja Lauri Ankerman, jotka ohjastivat iltaa ja lavojen välisiä siirtymiä mallikkaasti. Yläkerrassa tuli huomattua tuuban olevan erinomainen soitin bluesia ja gospelia esittävässä triossa basson tilalla
Olikin mielenkiintoista saada arvioitavaksi Adam Gussowin lokakuussa 2017 Yhdysvalloissa ilmestynyt kirja, joka käsittelee jotakuinkin samaa aihetta. Sama asenteellinen ristiriita on olemassa alueellisesti vieläkin, sillä Mississippin uskonnollisissa piireissä paheksutaan edelleen, jos gospel-artisti julkaisee blues-levyn, esimerkkeinä hiljattain edesmennyt Leo ”Bud” Welch ja salanimeä ”Mississippi Marvel” käyttävä tuntemattomana pysyttelevä kirkonmies. Adam Gussow ei ole kuka tahansa satunnainen blues-kirjoittelija, vaan hänellä on vankan tutkijataustan lisäksi kokemusta myös bluesmuusikkona. Bluesharrastajat tuntevat yleensä hyvin tarinan Robert Johnsonista ja paholaisen kanssa tienristeyksessä tehdystä sopimuksesta. Hänen mukaansa Johnson oli ovela hipsteri, joka kapinoi tietoisesti uskonnollisten piirien ahdasmielisyyttä vastaan ja pyrki naisväen suosioon viittaamalla sanoituksissaan paholaiseen ja muihin mustan perinteen myytteihin. Jos omaa rahaa oli, oli myös tilaisuus pitää hauskaa 20-luvun iloisessa ilmapiirissä. New Yorkissa elettiin tuolloin ”syntistä” ja vapaamielistä jazz-aikaa. omaelämänkerrallisen kirjan ”Mister Satan’s Apprentice: A Blues Memoir” (1998), jossa hän kertoo kokemuksistaan ”saatanan oppipoikana” ajalta, jolloin hän soitti bluesia yhdessä Mr. Varhaisia paholaisblueseja levyttivät muutkin naisartistit, kuten Bessie Smith, Ma Rainey ja Sippie Wallace. Gussow perustelee kantaansa mm. Skip Jamesin Devil Got My Woman -kappaletta. Muu paholaiseen liittyvä bluesperinne on sen sijaan useimmille tuntematon, ja tätä puutetta Gussow pyrkii kirjallaan paikkaamaan viemällä lukijansa ”tienristeyksen tuolle puolen”. Keskustelua käydään lähinnä siitä kuinka laajasta ja merkittävästä ilmiöstä oli kyse. Tässä seuraavassa joitakin poimintoja Gussowin keskeisistä ajatuksista. Kirjan luvuissa käsitellään mm. Hän korostaa gospelin ja bluesin musiikillisia yhteyksiä ja ”puolenvaihdon” yleisyyttä bluesja gospelmuusikoiden keskuudessa. Gussow korostaa paholaisen monia erilaisia rooleja bluesissa käyttäen esimerkkinä mm. Turistien innokkaasti valokuvaama tienristeyksen kitara-asetelma on todellisuudessa yhtä aito kuin Las Vegasin Eiffel-torni tai Joulupukin Paja Rovaniemellä. David Evans ja useat muut bluestutkijat ovat pitäneet Robert Johnsonia erikoislaatuisena, pakkomielteisenä, ja jopa riivattuna persoonallisuutena. Gussow uhraa kirjan loppupuolella turhankin paljon tilaa kuvaamalla yksityiskohtaisesti kuinka Mississippin Clarksdalen kaupunki kaupallisti tienristeysmyytin. Monille mustille naisille muutto suureen kaupunkiin merkitsi myös vapautumista uskovaisten vanhempien harjoittamasta tiukasta valvonnasta. Gussow on eri mieltä. Gussow käsittelee laajasti myös Jim Crow -rotusortolakien aikaisten paholaisbluesien piilomerkitystä, jonka mukaan paholainen tarkoittaa valkoista miestä ja helvetti rotusortoajan etelävaltioita. Teksti on luonteeltaan tieteellistä, lähdeviitteitä on paljon ja eri tutkijoiden näkemyksiä Adam Gussow. Peetie Wheatsraw’n lisäksi hän mainitsee muita artisteja ja esimerkkikappaleita, joissa tämä tulkinta on todennäköinen. Ensimmäistä paholaisbluesia ei tehnyt Robert Johnson Mississippin deltalla, vaan se oli Clara Smithin Done Sold My Soul To Devil, joka levytettiin New Yorkissa vuonna 1924. 60 Blues News 1/2018 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Paholainen tienristeyksen tuolla puolen Adam Gussow: Beyond the Crossroads – The Devil and the Blues Tradition (The University of North Carolina Press, 2017, ISBN 978-1-4696-3366-4), 404 sivua Edellisessä Blues Newsin numerossa (6/2017) ilmestyi artikkelini ”Devil blues – paholainen bluesmusiikin sanoituksissa”. Nuoret ”modernistit” protestoivat musiikin välityksellä vanhemman väen tiukkaa uskonnollista moralismia vastaan. paholaisen musiikki -väitteitä etelävaltioiden mustan väestön historian näkökulmasta, naislaulajien esittämiä varhaisia paholaisblueseja, rotusortoajan monitulkintaisia blueseja sekä paholaista häirikkönä miesten ja naisten välisissä romanttisissa suhteissa. prostituution muodossa. Kirjan liitteenä on kattava luettelo vuosina 1924–2015 levytetyistä devil-blueseista (yli 120 originaalikappaletta). Gussow arvelee, että osasyinä tähän ovat Yhdysvalloissa pahana jatkuva huumeongelma ja ääri-islamistien terroriteot, joiden kuvaamisessa paholainen on edelleen käyttökelpoinen metafora. 30-luvun mustan nuorison lisääntyneellä ”modernismilla” ja Johnsonin oppi-isän Ike Zimmermanin jälkeläisten haastatteluilla, joiden mukaan sekä Ike että Robert olivat luonteeltaan piruilijoita ja irvileukoja. Gussow katsoo gospelin ja bluesin näennäisen ristiriidan juontuvan suurelta osin sukupolvien välisestä kuilusta, joka oli poikkeuksellisen suuri 30-luvulla. Kirjaa ei voi kehua helppolukuiseksi. Gussowin näkemyksen mukaan 30-luvun mustan väestön jyrkkää jakautumista ”Taivaan ja Helvetin puolueisiin” ja vastaavasti ”Jumalan ja Paholaisen musiikin kannattajiin” on liioiteltu. Pitkän hiljaisemman kauden jälkeen on 2000-luvulla kuitenkin nähtävissä merkkejä uudesta elpymisestä. Gussowin mukaan mustan väestön paholaista ei pidäkään käsittää synonyyminä kristinuskon paholaiselle, vaan tässä asiassa eurooppalainen ja afrikkalainen traditio ovat vahvasti sekoittuneet. Gussowin selitys tälle ilmiölle on mustien kansainvaellus, jonka aikana suuri joukko mustia maalaistyttöjä muutti pohjoisen kaupunkeihin. Gussow tuo näyttävästi esiin paholaisbluesin vähälle huomiolle jääneen varhaishistorian. Nykyisin Gussow toimii apulaisprofessorina Mississippin Yliopistossa. Paholaisbluesien kultakausi näyttää olleen vuosina 1925– 1945. Osa heistä ajautui kapakoihin ja tanssipaikkoihin, joissa ”paholainen vaani” mm. Satanina tunnetun mustan katumuusikon kanssa New Yorkin Harlemissa. Nuorten mustien ”modernismi” ja vapaamielisyys saivat jalansijaa ensin suurissa kaupungeissa ja levisivät sieltä vähitellen Mississippiin ja muualle maaseudulle 30-luvulla. Hän on aiemmin julkaissut mm. Vasta kirjan viimeisessä luvussa Gussow esittää näkemyksensä Robert Johnsonista ja tienristeyslegendaan liittyvistä ilmiöistä. Bluespaholainen on hybridi eurooppalaisesta läpipahasta paholaisesta ja afrikkalaisesta tienristeyksen opastaja-keppostelija-jumalasta
Mielenkiintoista pähkäiltäväähän riittää tulkintojen kanssa myös bluessanoituksissa. Siinä minähenkilö huomaa muuttuneensa paasaavaksi ja pönöttäväksi vanhukseksi, jonka ”sydämestä kiteytyi vanha lakritsi”. Huonosti ovat asiat myös maailmassa: ”järki ja omatunto on myyty Emiraatteihin, / Putin köyrii mammuttia tundralla, /... Kulmalan runojen minähenkilön luottamus poliitikkoihin ja virkamiehiin on vähäinen. Elliotin maailmansodan jälkeiset, ihanteensa kadottaneet ontot miehet: ”sisälmyksetön mies kävelee / ministeriöstä lounaalle tyhjät housut / kevätviimassa lepattaen”. runoissa Kuuntelen ranskalaista musiikkia huolimattomasti ja Soitan jatsia siihen päälle. Timo Kauppinen Juha Kulmala: Ränttätänttä (Savukeidas, 2017, ISBN 978-952-268-201-7), 71 sivua Jos kirjan nimi on ”Ränttätänttä”, sen on pakko käsitellä tai ainakin sivuta bluesia. Tässä muutamia näytteitä Kulmalan näkemyksistä ja tyylistä. Minulle tämän kirjan lukeminen oli virkistävä kokemus. Runokirjat ovat usein lyhyitä, eikä aikaa mene paljoa hukkaan, jos mikään ei kolahda tai kaikki menee yli hilseen. Jokainen lukija tulkitsee varmaan näitä Kulmalan runojakin omalla persoonallisella tavallaan. Siinä mielessä ”oikea” runous ei ole kaukana blueslyriikasta. Kielikuvat ovat usein raikkaan yllätyksellisiä ja siellä täällä pilkahtaa runoissa huumorikin. Usein lähdetään liikkeelle arkisesta havainnosta, josta syöksytään tajunnanvirran mukana yleisempiin ja jopa globaaleihin aiheisiin. Onneksi se ei ole tarpeen, sillä näyttää siltä, etten ole artikkelillani johdattanut BNlukijoita pahemmin harhaan. / ja aallot lyö mustina ja kylminä kuin perheraamatut.” Kaikesta huolimatta kertoja kannustaa ihmisiä tanssittamaan toisiaan tässä maagisessa tragediassa: ”yöpykäämme suihkulähteissä, aterioikaamme puiden latvustoissa / peseytykäämme muinaisten tulien savussa / yhä varmempina / ettemme ole edes syntyneet vielä.” Kulmala näyttää monien bluesharrastajien tavoin oivaltaneen, ettei blues ole pelkkää surua, tuskassa rypemistä ja mollia, vaan myös selviytymistä, ilonpitoa ja duuria. Huhtikuu-runossa virkamiehet ovat kuin Nobel-runoilija T. Aiheesta kiinnostuneet bluesharrastajat voivat sen sijaan saada iloa kirjaan liittyvästä Spotifysoittolistasta. Entä miltä vaikuttaa oma devil blues -artikkelini Gussowin perusteellisemman ja aineistoltaan kattavamman kirjan valossa. S. Sisällöltään kokoelma on monipuolinen. Kulmalan äänenpainot ovat valtaosin pessimistisiä ja melankolisia, mutta kriittistä ja uhmakkaan anarkistista asennettakin piisaa. Ironisessa Juntit-runossa varoitellaan juntinpuremasta, joka voi ”myrkyttää ja pysäyttää sydämen ja aivot /... / haluatte rokata / mutta ette rokkaa, sydämenne haluaa rokata / mutta jalkanne eivät rokkaa /... / haluatte muuttua mutta ette halua muuttua”. Mätäkuu-runossa arvostellaan kulutusyhteiskuntaa, jossa ”kaikkea on jo paljon / joka paikassa ja liikaa paloja yli palapelin, / ikuinen tuli palaa tuotantolinjan päässä / mutta kaikkea on enemmän kuin kukaan ehtii lapioida”. Tyylillisesti Kulmala jatkaa turkulaisten beat-runoilijoiden Jarkko Laineen ja Markku Innon jalanjäljillä, ja hänen voidaan katsoa olevan myös boheemikirjailija Arto Mellerin sukulaissielu. välinpitämättömyydestä: ”Jeesus kääntää stereot lujemmalle / kun seinän takana saatana hakkaa / muijaansa ja karvat pöllyää.” Musiikkiin viitataan usein, mm. / me seilaamme vielä / mutta kun matalapaine tästä pikkurillisenkin syvenee /... Valtioneuvoston tiedonanto eduskunnalle hallituksen ohjelmasta arvostelee politiikan fraseologista kapulakieltä ja äijäkulttuuria. / ja lopulta ihminen murtuu ja halkeaa / ja alkumatelija ja nilviäinen kuoriutuu esiin.” Myös uskonnot ja jumalat saavat sapiskaa mm. Hän liittyy epäilemättä tämän kirjan myötä vakavasti otettavien bluestutkijoiden joukkoon. / me menemme ympäri ja pohjaan / alas kuin valas /... Kuvitus puutuu lähes kokonaan, ja vaikutelmaksi jää, että kirja on tarkoitettu lähinnä muille tutkijoille. Runossa Ei ole helppoa hypätä liikkuvasta ruumisautosta kuvataan vertauskuvallisesti nykymaailman uhkakuvien varjostamaa menoa, josta on pakko ”hypätä ulos”, vaikka jälki voi olla ”rumaa, kuin syntyessä”. Se alkaa mainiolla luonnehdinnalla bluesista, joka on: ”yhteen yksinkertaiseen sävelkulkuun, / yhteen lähettämättömään postikorttiin / yhteen poiskaartavan bussin välähdykseen / ahdettu kauneus ja tuska / runneltunakin roihuava ruusupuska / montun reunalla.” Runon kertojalla on henkilökohtaisia ongelmia, hiljakkoin on koettu ero ja sydämessä on reikä. Timo Kauppinen Runoilija bluestunnelmissa Juha Kulmala © W ik ip ed ia. / kun sisimpäni janoaa räikeää ränttätänttää.” Samaa traagista ristiriitaa aikomusten ja tekojen välillä kuvaa Rok: ”haluatte olla rakastettu / mutta ette rakasta, haluatte olla loistava / kuin putoava tähti mutta olette / laimea ja tylsä /... Säkki päähän ja menolippu Murmanskiin. Kiinnostavat kohdat on myös helppo lukea uudelleen ja katsoa ”avautuuko” runo. Juha Kulmala on turkulainen 56-vuotias runoilija, joka on hankkinut mainetta voittamalla jo Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan ”Emme ole dodo” (2009) ja Yleisradion Tanssiva Karhu -palkinnon teoksellaan ”Pompeijin iloiset päivät” (2013). Kirjan otsikon ränttätänttä esiintyy runossa Taiteilijan omakuva vanhana miehenä. arvioidaan laajasti. Akateemista lähestymistapaa voi pitää lukijan kannalta Gussowin kirjan heikkoutena, mutta toisaalta myös sen vahvuutena blues-tutkimuksen näkökulmasta. Runon lopussa kehotetaan Iggyn, Pattin ja Little Richardin nimeen: ”Älkää halutko rokata / rokatkaa / älkää halutko mitään / älkää katselko peiliin.” Sokerina pohjalla on kokoelman viimeinen runo Soittakaa mulle blues. Hänellä on halu ryhtyä aktiiviseksi toimijaksi, mutta kyky puuttuu: ”miksi yhä soitan tätä / progressiivista tilulilua aavetukka silmillä / ikään kuin maailma vuotaisi kivutonta harmoniaa /... Koska teos oli ehdokkaana myös vuoden 2018 Runebergpalkinnon saajaksi, päätin tutustua siihen tarkemmin
En voinut muuta kuin todeta, etteivät alan julkaisut suinkaan olleet väärässä. Hyvässä balanssissa olevasta materiaalista on turhaa nostaa esille yksittäisiä raitoja. Kramerin toinen ja merkittävän paljon käyttämä instrumentti on mandoliini, ja Krause soittelee välillä huuliharppujaan. Blues Bytes Magazine kutsui Johnsonia yhdeksi parhaista slidekitaristeista. Sen oli perustanut vuonna -27 afroamerikkalainen tuottaja J. Merkin puitteissa julkaistiin paitsi mustien suosimia jazzia, bluesia ja gospelia niin jonkin verran myös valkoisten esittämää musiikkia. Tulkinnat ovat kuitenkin kauttaaltaan varsin sinisävelisiä, ja esimerkiksi kantriklassikko 900 Miles on saanut osallensa Howlin’ Wolfin mieleen tuoman versioinnin. Soundimaailma, tuotanto ja kappalemateriaali voisi olla kenen tahansa Igols-, Voice Of What Evertai Talent-kilpailun voittajan ensilevyltä. Näköjään hän on syntynyt jo v. ”Signs” esittelee markkinavoimien kesyttämän nuoren bluesrockleijonan, johon satsattiin ehkä liian paljon toiveita miehen vielä ollessa kovin nuori. Vesa Walamies POPA CHUBBY Two Dogs (PCP 543229 ”Two Dogs”-levyllään Popa Chubby (a.k.a. Bluessävyjä saa hakemalla hakea, ainoastaan vahvaan kitarariffiin pohjautuvalla nimikappaleella on havaittavissa sinisiä säveliä. Tosiasia on, että Johnsonin ääni on aavistuksen nasaali ja hänen erikoisen tonensa salaisuus löytyy 12-kielisestä dobrosta. Vaikka soundimaailma on varsin moderni, huokuu siitä luomuksi jätetty rosoisuus. Tuotanto, äänitys ja suurin osa kappaleista ovat miehen omaa käsialaa. Tässä on tusina taiten rakennettuja ja sielukkaasti tulkittuja kappaleita. 1945 ja aloittanut levyttämisen 70-luvun alkupuolella. Levy saa aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin Sonny Landreth toi ensimmäistä kertaa häntä kuunnellessani. Muutaman kappaleen jälkeen ensimmäiseen tottuu ja jälkimmäisestä oppii pitämään. Ted Horowitz) pyrkii mahdollisimman omavaraiseen toimintaan. Kun Walkin’ Blues lähti soimaan, niin tuntui pienen hetken siltä, että pyöriikö levy ihan oikealla nopeudella. Hämmästykseni oli jonkinmoinen, kun havaitsin, että käsissäni on erinomaisen korkeatasoinen musiikillinen tuotos. Heidänkään musiikkinsa ei ole lainkaan pelkkää bluesia, vaan pitää sisällänsä monenlaisia rallatuksia ja muita kansanomaisia teoksia. En ole Johnsonin aikaisempia julkaisuja (“Slide Show“ vuodelta 2010 tai “Slide Avenue“ vuodelta 2014), kuullut, joten odotukset olivat todella korkealla laittaessani levyn soittimeen. TT Tarkiainen BLACK PATTI Red Tape (Rhythm Bomb 5871) Jo on erikoinen taiteilijanimi tällä saksalaiskaksikolla. Toivottavasti Jonny Lang vielä paranee ”taudistaan”. Kaikki kuultavat 13 kappaletta ovat heidän omaa tuotantoaan, eikä mukana ole ensimmäistäkään salanimen taakse verhottua kopiota vanhoista klassikoista. Soittajiston määrä vaihtelee yhdestä miehestä yli kymmenjäseniseen ja puhaltajia sisältävään yhtyeeseen saakka. Tässä on jotain uutta, erikoista ja tuoretta. Kymmenenneksi asetettu I’ll Never Come Back Home on taasen jossakin vaan ei häiritsevän suuressa määrin samanlainen Mississippin Sheikkien bravuurinumeron Sittin’ On Top Of The World kanssa. Tovin mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että jos JJ Cale, Roger McQuinn ja vaikkapa Catfish Keith sekoitettaisiin suuressa valurautapadassa ja keitos laitettaisiin tislauksen jälkeen kypsymään yhdeksi hallituskaudeksi tammitynnyriin, niin lopputulos olisi tämä levy. Yleisilme on jenkkiläisittäin rock. Itseäni tällainen laadukas entisten aikojen musisointi viehättää melkoisesti, mutta pelkään pahoin, että monille muille se voi olla liiallisen akustista ja vanhanaikaista. Itse asiassa näiden kumppanusten tärkeimpiä esikuvia ovat lähinnä Henry ”Ragtime Texas” Thomasin (1874 – noin 1930) ja Jim Jacksonin (noin 1890 – 1937) kaltaiset ohjelmistoiltaan laaja-alaiset songsterit eivätkä mitkään suoranaiset bluesmiehet. Aloitusnumeroa lukuun ottamatta sävellykset ovat Johnsonin kynästä. 62 Blues News 1/2018 LEVY TUTKAILUT JONNY LANG Signs (Provogue PRD 521) Jonny Lang pyrkii ”Signs”-kiekollaan miellyttämään mahdollisimman laajaa yleisöä. Laulamista he harjoittavat ajoittain myös duona. Mukana on herkkiä esityksiä ja rentoja menopaloja. Historiikkien mukaan Black Patti oli 1920-luvulla lyhyehkön aikaa toiminnassa ollut levymerkki. Hän on kirjoittanut nipun hienoja sävelmiä. Sielukkaan funkpoljentoista menoa tarjoilevat What You’re Made Of ja Stronger Together. Esitystapa on enimmäkseen akustisvoittoinen, mutta muun muassa koko kattauksen päättävä sikermällinen You Don’t Have To Go on sortiltaan ilmiselvää puoliurbaania Chicagobluesia. Muistelin hänen esittäneen lähinnä folkia ja kantria sekä liikuskelleen etupäässä popja rock-piireissä. Koska myös vanha kehäkettu Paul Jones on Johnsonia kehunut, niin varmaan tässä levyssä jotain on. Lisäksi mukana on 50-luvun r&b:tä, Bobby ”Blue” Bland -mallista esisoulia, pari vaikeahkosti määriteltävää laulelmaa sekä tietysti myös kantria ja folkia. Blues Magazine sanoi levyä moderniksi mestariteokseksi, joka on tehty tunteella ja asenteella. Jos kyseessä olisi ollut vinyyli, niin olisin ehkä epäillyt, että vanhasta uskollisesta olisi tullut tunnit täyteen. Mayo Williams, jonka sisar Sissieretta Jones joidenkin mukaan muistutti italialaista oopperalaulajaa Adelina Pattia. Vesa Walamies DENNIS JOHNSON & THE MISSISSIPPI RAMBLERS Rhythmland (Root Tone #) Dennis Johnson on sanfranciscolainen slidekitaristi, jonka tuoretta albumia on ylistetty monissa alan julkaisuissa. Säröisen kitaran siivittämät Make It Move ja Snakes toki sisältävät hill county blues -vaikutteita, mutta sillisalaattimaisesti gospelilla, rockilla ja garage-meiningillä höystettyinä. Uuden Black Pattin muodostavat keskiikäisiltä vaikuttavat miekkoset Ferdinand Kramer ja Peter Krause, jotka molemmat toimivat sekä kitaristeina että vokalisteina. Kun kyseessä on cd, en uskonut että levyssä tai soittimessa (tässä tapauksessa tietokoneen cd-asemassa) on mitään vikaa. Tuttuja aineksia parivaljakon perinnemusiikissa on tietysti runsaasti, ja esimerkiksi avauslaulu Ask Your Mama toi mieleeni Sleepy John Estesin klassikon Milk Cow Blues. Riku Metelinen DAVID BROMBERG The Blues, The Whole Blues And Nothing But The Blues (Red House RHR 297) Vähänlaisesti tiesin David Brombergistä ennen tähän pakkaukseen tutustumista. Kysymyksessä on ilman muuta eräs viime aikojen parhaimmista, jollei suorastaan kaikkein onnistunein uutuuslevy. En osaa sanoa, mistä levyn saa hankittua, mutta Dennis Jonsonin kotisivulta ja Spotifystä pääsee ainakin näytteitä kuuntelemaan. Pääpaino on bluesilla, mitä edustavien näytteiden taustat löytyvät 20-luvun Vaudevilleympyröistä, 30-luvun maalaisvalituksista sekä sotien jälkeisen ajan sähköisistä soundeista. Kitaran ja laulun. Pakollista balladiosastoa on parin raidan verran kun taas Wisdom on suunnattu gospelväelle. Kaiken edellä maintun lisäksi on kuultavissa vaikutteita suurilta rocknimiltä kuten U2 ja Nirvana. Aika paljon heidän musisoinnistaan löytyy myös entisten aikojen valkoisille old timey -musikanteille tyypillisiä piirteitä. Sittemmin sen logoa on hyödynnetty ainakin maineikkaissa Yazoolevyissä. Koosteen taiteellinen laatu ja tekninen taso ovat kauttaaltaan korkeaa luokkaa, ja pääartistin korkea ikä käy selville vain kansien kuvituksesta. Levyllä on kuultavissa kaikkiaan 13 kappaletta, joiden tyylivalikoima on laajanpuoleinen
Kakkosraita slidekitaroitu Second Time Around nousee yhdeksi suosikikseni. Tämä Katie on syntynyt v. Joka tapauksessa Armstrong soittaa todella maukkaasti. Peter Kernin kanssa. Mutta bluesin parissa hänellä varmasti riittää keikkaa ja faneja. Über-cool siivu Dis-Funkshunal pistää kompit kerrasta kippuraisiksi ja tämä raita onkin silkkaa svengin juhlaa. Myös nyt esiteltävän kiekon sisältö on peräisin aivan viime vuosituhannen loppuajoilta, mutta jostakin merkillisestä syystä se on tullut myyntiin vasta tänä vuonna. The Struggle Inside on perinteikäs laulettu bluesballadi. Hiukan asia ihmetyttää, kun oikeuteen on päädytty jo monesti sen takia, kun joku riffi on jonkun mielestä ollut tutun kuuloinen. Kun illalla nousee lavalle esiintymään, niin kivut ovat poissa ja kitaraa soittaa nuori mies. Sloanin ja Steve Barrin nimeä ei krediiteissä mainita. No, toivottavasti Armstrongin päätä ei giljotiiniin kuitenkaan laiteta. King -mallinen kitaristi. Ryhmän näppäräsorminen kitaristi Chris Vitarello tunnetaan kai parhaiten Chris O’Learyn bändin jäsenenä, hän on myös pumpun laulusolisti. Old Man In The Morning Young Man At Night on hauska tarina siitä kuin aamulla herätessä selkää särkee, jalkoja kolottaa ja peilistä katsoo vanha harmaantunut mies. Sovitus poikkeaa alkuperäisestä edukseen, ja kesti jokusen tovin ennen kuin huomasin, että kyse on todellakin samasta kappaleesta. Tokikin niin, että se blues pysyy päällimmäisenä elementtinä. Katz hoitaa siis levyllä Hammondia ja akustista pianoa, ja silloin kun ylimääräinen basisti ei ole matkassa hoituvat Hammondilla bassotkin. Armstrong halusi nuorena miehenä tulla Jimi Hendrixiksi. Rallin edetessä tempo tiivistyy ja groove alkaa sykkiä, mukaan ilmaantuu myös hieman proge-fiiliksiä, kunnes vuorovesi heittää kuulijan aivan muihin tunnelmiin. “Blues Been Good To Me“ on hänen kuudes julkaisunsa. levy tutkailut. Levyn sisältö on musiikillisesti monipuolinen, bluesrockia tiukalla asenteella sielukkuutta unohtamatta. Edellisen levyn “Guitar Angels“ arvio löytyy BN:stä 269. Puritaanille kiekko saattaa olla kauhistus, mutta kun homma alkoi aueta parin kuuntelukerran myötä oli lopputulos riemastus. Kokonaisuudessaan ”Two Dogs” on hyvin onnistunut, kivuttomasti kuunneltava paketti. Toki studiossa on ollut mukana puolenkymmentä muusikkoystävää avustamassa: Sama ”Freightrain” Bryant (rummut), Andy Paladino (basso), Dave Keyes (koskettimet), Tipitina Horowitz (trumpetti) ja Andrew Garrison (tenorisaksofoni). Hänen isänsä oli jazzkitaristi ja äitinsä lauloi bluesia, joten ei ollut varmaankaan suuri yllätys, että jälkikasvusta kehittyi muusikko. Avausraita It's Alright on tyylikkään urkusoundin siivittämää tiukkaa kitaravetoista bluesrockia. Mikäli Robert Cray tai vaikka Johnny Copeland ovat lähellä sydäntä, niin suosittelen tutustumista James Armstrongin musiikkiin. Mies nimettiin noin vuosi sitten Blues Hall Of Fameen. Reilu kuuskymppinen Bruce Katz on levyttänyt ihan kaikkien alan nimien kanssa alkaen Mighty Sam McClainista Ronnie Earlin ja Duke Robillardin kautta Barrence Whitfieldiin ja omissa nimissäkin on julkaisuja varteen otettava määrä. Vokalistina hän ei ole aivan samaa luokkaa, mutta useita häntä oleellisesti huonompiakin laulajattaria on vuosien mittaan tullut vastaan. Samoin elementein kulkevat Rescue Me ja Dirty Old Blues. -73 ja saanut blues-herätyksen v. Don Chubblione) omistama levy-yhtiö. Bonuksena kuullaan Ranskassa äänitetty versio Rollari-klassikosta Sympathy For The Devil ja New Yorkissa taltioitu sooloversio Leonard Cohenin legendaarisesta sävelmästä Hallelujah. Vahvasti instrumentaalipainotteinen levy kun on kovastikin leikkisä. -94. Bessie’s Bounce on silkkaa old-timeytä edustava notkea stompperi, jolla on kiva mykkäelokuvatunnelma. Nimibiisi Out From The Center alaotsikkonaan Hippie Tune alkaa kovin varovasti ja ryhtyy kiireettä ja harmonisesti kehittämään teemojaan. Herkimmillään Popa Chuddy on melodisella balladilla Wound Up Getting High. Tuskin hänelle Hendrixwannabena olisi yleisöä edes pidemmän päälle riittänyt. Tietynlainen kurittomuus starttaa heti avauksella, joka veivaa iloisena ja laulettuna boogie woogie -jumppina, sisältäen menossaan silkkaa musiikillista ilkamointia. Sam Lay’s Pistol sisältää soulbluesaineksia kuten toinen levyn instrumentaaleistakin, Cayophus Dupree. Bluespitoisia kappaleita maustetaan sopivasti soulilla. Chubby’s Boogie taas on räyhäkkä kitarainstru. Another Show taas on laulettu numero, vaivattomasti rullaava perusboogie lienee ainakin jossain määrin omaelämäkerrallinen. Blues From The High Point Mountain on ilmavammalla otteella toteutettu. -98, ja vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän oli jonkin aikaa naimisissa em. Vastaavasti All Torn Up siirtyy hurjalla svengillä groove-ratkaisujen äärelle. Jatkossa askelkuviot muuttuvat ja esim. Blues News 1/2018 63 lisäksi Popa hoitaa kaikki perkussiot, soittaa bassoa viidellä raidalla ja rumpuja kahdella. Toinen suosikkikappale on hidas Change In The Weather. Vuonna 1999 samaisessa valtiossa toimivalla Documentilla ilmestyi sikäläisen Peter Kernin cd ”Young And Restless”, minkä kehuin BN:n numerossa 179 eli 5/99. Ja se on leikkisä musiikillisesti, tämä kun ei kompastele mihinkään raja-aitoihin vaan loikkii niistä iloisesti yli luoden omanlaistaan vähän jatsaavaa fuusiota. Levyä pyörittelemällä ja esimerkiksi instrumentaalia Tribute To Magic Slim kuuntelemalla tulee hetimiten selväksi, että Katie Kern on aivan erinomainen B.B. Chris Vitarello Out From The Center (American Showplace Music ASM 7330) Tässäpä makoisa herkkupala poimittavaksi kaikille niille, joilla on laaja, tai ainakin venyvä musiikkimaku. Mikke Nöjd KATIE KERN Blues For The Highway (Wolf 120.983) Itävaltalaisen Wolf Recordsin julkaisupolitiikka on aika erikoista. En osaa sanoa, johtuuko se (pelkästään) siitä, että siinä on jotain samaa As The Years Go Passing By’n kanssa. Omien teosten lisäksi mukaan on päässyt pari kierrätyssävelmää. You Got It groovettaa paketin tyylikkäästi finaaliin rentona blues-shufflena yhdessä liukasliikkeisen jazz-hyppelöinnin Think Fastin kanssa. Tuolla saralla onnistunein raita on Preexisting Conditions. Armstrong tekee versiollaan silkkaa crossoveria. Marvin Gayen ohjelmistosta löydetty How Sweet It Is To Be Loved By You ja Robert Palmerilta lainattu Addicted To Love. Siitäkin huolimatta hänen entinen miehensä, joka kiistatta kuuluu kotimaansa blues-parhaimmistoon, soittelee kitaroitaan silloisen vaimonsa taustalla kaikkiaan viidellä numerolla. Riku Metelinen BRUCE KATZ BAND feat. On hienoa, että tällaisia perinteitä ylläpitäviä vanhan liiton blueskitaristeja on vielä olemassa. Rumpukioskin haldaa Ralph Rosen ja levyllä kuullaan myös Jimmy Bennettin lap-steeliä ja myös Peter Bennettin bassoilua. Funkahtavia sävyjä torvisektion ryydittämänä kuullaan liki puolella kiekon kappaleista. Vastaavanlaisella tavalla Wolfin väki näyttää toimivan myös eräiden muiden artistien kuten vaikkapa John Primerin kanssa. No, onneksi näin ei käynyt, sillä blueskitaristina Armstrongilla on paljon enemmän tarjottavaa. Tahti vaan tiivistyy instropuolella, kun jazz-fuusio napakoine otteineen kohtaa rennon svengin Schnapps Man’illä, jolla muuten kitaristi Vitarellolla menee lujaa. TT Tarkiainen JAMES ARMSTRONG Blues Been Good To Me (Catfood CFR-025) James Armstrong on Kaliforniasta kotoisin oleva kitaristi. Omaehtoisuuden täydentää Ted Horowitzin (a.k.a. Kapakkapiano kilkkaa kivasti ja seassa kuullaan Stevie Ray Vaughan -tyylinen kitarasoolo. Kevyesti kulkevaa biittiä ja boogiemaista svengiä sekoitellen tämä on aikamoista ilotulitusta. Vaikka kappaleen aloitusriffi on lainattu Johnny Riversin Secret Agent Manista, niin P.F. Jo näiden näytteiden tekoaikana avioliitossa vaikuttaa olleen melkoisia ongelmia, kun mukana on sellaisia lauluja kuin Let Me Love You, You Must Be Crazy, Nobody But My Man ja Talkin’ ’Bout My Man. Julkiset esiintymisensä hän aloitti v. Kaikki 80-luvulla Music Televisionia katselleet muistavat kappaleen tai ainakin sen videon
Kappaleet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta omia. Melkein tekisi mieli sulkea silmät ja heittäytyä musiikin vietäväksi. Yhdistelmä kuulostaa todella hyvältä. Olen sitä mieltä, että kahdella viimeisimmällä levyllään Fish on enemmän kotonaan kuin parilla näitä edeltäneellä julkaisulla. Perinteet ovat hallussa, mutta niissä ei roikuta kynsin ja hampain. ”Hands On You” on ansaitsee komeasti paikkansa viime vuoden toplistallani. memphisläisen The Blues Foundation -yhdistyksen hallituksen jäsen. Aikaa pelaamalla kun ehtisin kuunnella levyä enemmän ennen töihin menoa. Tämän levyn juureva materiaali on pakattu siinä määrin yleispätevään muotoon, että sen luulisi kelpaavan laajemmallekin yleisölle. Kolmantena oleva Need You More voisi olla laina Ninnin ja Mikan levyltä. Mikke Nöjd HENRIK FREISCHLADER Blues For Gary By... Tämän mainion juurimusiikkipaketin jälkeen jäämme odottamaan mitä mielenkiintoista Fish keksii seuraavalle julkaisulleen. Esimerkiksi haitaria soittaa The Iguanas -solisti Rod Hodges ja kosketinsoittaja John Gros tuurasi äskettäin Bill Paynea Little Featissa. Näin nimibiisiltä Taylor Made Blues selviää sekin, että Taylor on miehen kotikaupunki, eikä viittaus kunniakkaaseen räätälin ammattiin. Marko Aho MICK KOLASSA Taylor Made Blues (Swingsuit #) Mississippi Mickinäkin tunnettu Mick Kolassa on monikymmenvuotinen bluesfriikki ja mm. Whitfield-Strong -sävelmä Can’t Get Next To You esittäytyy nyt aika oudossa ympäristössä ja saa tällä kertaa osakseen tänttäränttää hipoavan versioinnin. ”Hands On You” tarjoaa nipun hyviä, makoisasti tulkittuja, sopivasti tutunkuuloisia originaalikappaleita. Ei sovi myöskään väheksyä Fohlin itsensä historiaa, josta löytyy muun muassa runsaasti yhteistyötä Dr Johnin kanssa. Jo niiden perusteella voi Fohlin sanoa olevan hyvällä tiellä. Nyt ollaan enempi akustisvetoisissa tunnelmissa. It’s Your Time Now saa bluesikkaan lisämausteen Fohlin kanssa Suomessakin vierailleen Johnny Sansonen huuliharpusta. Fishin ja Dickinsonin mukana sessioissa on ollut muitakin kovan luokan soittajia, kuten mm. Täytyy pitää katse tiessä, kädet ratissa ja antaa Fordin viedä. Kappale nousee kiekon ehdottomaksi suosikikseni. Näitä ovat Graham Nashin folk-countrynumero Prison Song sekä Townes Van Zandtin Lungs. versiosta. Nuo kolme ovat James Mathusin kirjoittama nimikappale, R.L. Tämä saa aikaan mukavan retrohenkisen tunnelman. Kun edellinen Fish-pitkäsoitto oli suuresti mieleeni, niin sitä on tämäkin, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin monilta osin vielä enemmän. Parin vuoden takaisen levyn “Wild Heart“ tuottanut Luther Dickinson on saanut tälläkin kertaa vetovastuun. Esitysten väliin on jätetty jutustelua ja kommentteja ko. Valtaosa materiaalista on miehen itsensä väsäämää, mutta covereitakin löytyy. Jos nyt kiekon makoisimpia osumia lähtee hakemaan, niin avaussiivu Baby Faced Louise on yksi niistä. Miehellä on lämmin, miellyttävä lauluääni ja hän suosii mediumeja ja balladeja. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Monin paikoin komppimaailmassa operoi akustinen kitara tasavertaisena tekijänä rouheamman sähkiksen parina. Vesa Walamies SAMANTHA FISH Belle Of The West (Ruf RUF 1248) Eipä ollut edellisen Samantha Fish -levyn (ks. Miehellä on tämän julkaisun ohella muitakin kiekkoja markkinoilla. Deb Lanoitin kanssa duetoitu Keep A Goin’ on countrya, mutta meno on letkeää ja sympaattista. Mainio pomppukomppistompperi elää ja asettaa levyn odotuksen aivan turhan korkealle. Ei sekään huono homma ole. Yllättäen huomaan ajattelevani, että mollissa junttaava Go Again lähentelee tyyliltään Tuure Kilpeläistä. Silti rosoisuutta ja luonnettakin on jäänyt mukaan. Kaikeksi onneksi edellä mainitun tapaista tylsähköä rockbluesmättöä uusi levy ei sisällä. Samantha Fish sanoi eräässä haastattelussa: ”Sinun olisi astuttava mukavuusalueesi ulkopuolelle ja haastettava itsesi.” Sen hän on todellakin tehnyt näillä kahdella viimeisimmällä levyllään ja kaiken lisäksi vielä onnistuneesti. Musiikki hengittää ja kaikenlainen hötkyily loistaa poissaolollaan. Toinen kotiseutuhymistely With Friends Like Mine on sävelmänä paljon iskevämpi. Tekstien pääosassa on tyttö, joka varttui keskilännessä. Hetken aikaa harkitsen moottoritien sijasta hitaampaa reittiäkin. Useissa kappaleissa huomaan löytäväni jotain tutunkuuloista, mutta jollain tapaa kuitenkin erilaista ja tuoretta. Myös slidea tarjotaan ilahduttavan runsaasti. Riku Metelinen JOHN FOHL Hands On You (omakustanne) Kun levysoittimeen liukuu ensikuunteluun levy, jonka musiikki on kotoisin New Orleansista ja instrumentaatioon näyttäisi kansitekstien mukaan sisältyvän haitarikin, niin jotenkin sitä vain automaattisesti asettuu vähän rennompaan asentoon. Edelleen I’m Getting Late pyörittää jump-ratkaisua melkeinpä rumbana ja on mainio esitys. John Fohlin bluesista, countrysta ja soulista ammentava musiikki sijoittuu luontevasti jonnekin sinne americanan erikseen määrittelemättömille aromaille. BN #286) jäljiltä pöly ehtinyt laskeutua, kun jo ennen vuoden vaihdetta pukkasi uutta julkaisua. Kakkosraitana on hiukan irkkuvaikutteita sisältävä Blood In The Water. Huomaan jopa toivovani, että jono hidastuisi entisestään. Aivan kaikki levyn kappaleet eivät ole Mooren käsialaa, mukaan on päässyt pari Mooren ohjelmistosta tuttua. New Orleansin perinne soi levyllä runsaana. Joudun kuitenkin tinkimään fiilistelystä hieman, koska autoilen loskaisessa aamuruuhkassa. Burnsiden kynäilemä Poor Black Mattie ja Lillie Mae Rischeltä lainattu Nearing Home. 64 Blues News 1/2018 levy tutkailut Pääosa 13 tallenteesta on hänen omaa tuotantoaan, mitä täydentävät viimeisimmiksi asetetut erikoinen Route 66 -versiointi ja jämerä variaatio Bumble Bee Slimin ja Robert Nighthawkin tunnetuksi tekemästä klassikosta Bricks On My Pillow. Muiltakin osin musisointi on osaavissa käsissä. Aika pitkälle samoilla argumenteilla pelaa myös My Hurry Done Broke mediumtempoineen. Lightnin’ Malcolm kitarassa, Amy LaVere pystybassossa ja Jimbo Mathus harpussa. Aloituskappaleen American Dream hypnoottinen metronomikomppi avaa oven, jolloin sisään astuu Fish akustisine kitaroineen ja samassa oven avauksessa myös Shardé Thomas tinapilleineen sekä Lillie Mae viuluineen. Tällä kertaa ollaan matkustettu rytmin alkulähteille Mississippiin. Haitariblues I Can’t Wait menee zydecoksi ja urkuvetoinen Put Your Hands On It käväisee jazzin puolella. Albumilta löytyy samoja elementtejä kuin North Mississippi Allstarsin levyissä on, eli uutta ja vanhaa sekoitetaan mielenkiintoisella tavalla, mikä tietenkin on vain positiivinen asia. Tuota vahvaa bluestaustaa vasten tuntuu jokseenkin hämmentävältä, että tältä uudelta albumilta ei löydy blues-ratkaisua kuin nimeksi. Pääpaino on juurevissa sävellyksissä sekä sanoitusten tarinoissa. New Orleansin tapaan soittajien otteet ovat aavistuksen normaalia verkkaisemmat ja fiilis lungimpi. Jo levyn avaava astetta parempi nykycountry This Side Of the Grass saa ratikkatyömaan ruuhkan kiilailevine Audeineen unohtumaan. Lainamateriaalia sisältävän “Chills & Fever“ -albumin jälkeen on Fish muuttanut taas tyyliä. (Cable Car CCR 0311-49) Uudella levyllään Henrik Freischlader on lähtenyt tekemään kunnianosoitusta edesmenneelle Gary Moorelle. Musiikillisiksi vertailukohdiksi keksin tuoreeltaan Van Morrisonin ja The Bandin kaltaisia nimiä. Erityisesti ilahduin siitä, että eurooppalainen artisti samoilta seuduilta kotoisin olevine säestäjineen tulkitsee nimenomaan perinteistä bluesia eikä mitään monien muiden kollegoittensa suosimaa rockbluesia tai bluesrockia
Ne ovat hyvin samanhenkisiä, enkä ole aivan varma, oliko paras mahdollinen idea sijoittaa ne peräkkäin. Joseph Velozin ”Offerings” = 34 minuuttia täyttä tavaraa. Mike Andersenin laulama Jumping At The Shadows versioidaan Fleetwood Macin hengessä. Monet kappaleista on tulkittu alkuperäisiä sanoisinko... Kappaleet kulkevat kuin Canned Heat parhaimpina päivinään. Blues News 1/2018 65 levy tutkailut kierrätysnumeroa. Dolly Partonin Jolene kulkee kuin rytmipistoksen saanut hirvi juuri karsitussa kuusikossa. Tosin tällainen tinnituksesta kärsivä kehäraakki tyytyisi mielellään hiukan lyhyempäänkin versioon... Freischladerin ja Mooren musiikista pitäville levy on tietenkin pakkohankinta. Tälläkin levyllä. Pirttikankaan Cosmo Jones Beat Machine oli minulle melkoinen kokemus jo 15 vuotta sitten ja innostuin silloin kirjoittamaan aukeamallisen tarinaakin bändistä Blues Newsiin. Tällä kertaa Freischlader on jättänyt lauluvastuun toisille ja keskittynyt vain kitaran soittamiseen. Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että mukana on runsaasti vierailijoita. Joseph Velozin säveltämä Mules For Biles (Blues For Miles) on peukkubasson ryydittämä, after hours -tunnelmainen jamisuoritus. & The Blues Shacks oli loistavassa vedossa – kuten tälläkin levyllä. Lisää Otista kuullaan Little Secrets’ssa, joka on harpun ja kitaran loisteessa se kolmas puuttuva pyörä Chicago-sarjaan. Jari Kolari JOSEPH VELOZ Offerings (Big O #) Mississippi Heatin riveistä tuttu basisti Joseph V e l o z i s k e e soolokiekollaan suoraan rytmisuoneen. Nimestä voi jo päätellä, että kappale on omistettu suurelle musiikilliselle vaikuttajalle ja esikuvalle nimeltä Miles Davis. Seuraavan kappaleen Where Are You Now tulkitsee Gary Mooren veli Cliff. Introssa taitojaan pääsee näyttämään toinen Moore-henkinen kitaristi, unkarilainen Zsolt Vámos. Levyn kappaleet versioidaan alkuperäisten hengessä. Eddie Kirklandin Good Good Day saa osakseen hienon tulkinnan vahvaäänisen Biscuit Millerin vokaloimana. Tämä albumi on boogieblueskone, joka toimii kaikilla neljällä sylinterillä. Kuten hyvin muistamme, Freischlader löysi bluesin Gary Mooren välityksellä ja siksi Moore on ollut hänelle tärkeä esikuva ja suuri vaikuttaja. TT Tarkiainen KOTIMAAN KATSAUS TALMUD BEACH JA FAARAO PIRTTIKANGAS Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas (Karkia Mistika KARMI-086) Jo tämän levyn avaustahdeista voi lukea makoisan orgaanisen svengin, joka kuljettaa koko puolituntisen kuuntelusession läpi kevyesti. Levyn aloittava nimikappale Reservation Blues sekä Lay Some Shuffle Down ovat Länsirannikon loistoa suoraan Piazzan ”uunista”. Molemmat osapuolet ovat saaneet suitsutusta kriitikoilta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen on vaikeaa näillä tyylivalinnoilla päästä. Avausbiisi onkin nimetty Myllypuron männäksi, missä Faaraon kotipesä taitaa sijaita Mansessa. Blues Shacksissa viimeksi mainittuja edustavat lähes alkuperäisjäsen, basisti Henning Hauerken sekä muutaman vuoden mukana olleet rumpali Andre Werkmeister ja kuopuksena pianisti Fabian Fritz. Fabianin suosikkeja ovat Roosevelt Sykes ja erityisesti Otis Spann. Johnny Boy saa vetoapua Royal Street Orchestralta ja lauluosuuden hoitaa Harrisen Larner-Main. Pirttikangas sai myös Finnish Blues Award -palkinnon vuoden artistina juuri tammikuussa. Nopeatempoisessa kappaleessa loistavat Velozin lisäksi kitaristi Shawn Kellerman ja kosketinsoittaja Jim Alfredson. Ensimmäiset neljä kappaletta ovat instrumentaaleja. & THE BLUES SHACKS Reservation Blues (Rhythm Bomb 5870) Kohta 30-vuotisen uransa ja lähes parinkymmenen levyn aikana B.B. kuuntelijaystävällisemmin. Tämä levy fuusioi kivasti kummankin osapuolen osaamista. Molempien juuret ovat nykyään Tampereella, siellähän sikiää sudeettimuusikoiden oma skene, jota kuvattiin monipuolisesti Ylen Tampere Tapes / KulttuuriCocktail -dokkarissa vuonna 2016. Levyn avaava Just Jamin’ on George Clintonin suuntaan kumartava neoja pseudofunkvaikutteinen järkäle, joka näyttää heti mistä kana ureansa laskee. Tällä julkaisulla kaikki kappaleet ovat kuitenkin veljesten Arlt säveltämiä ja tehty niin tyylikkäästi, etten niitä lainoja edes huomannut tällä kertaa kaivata. Sen jälkeen on tätä hyvästä syystä faaraon mittoihin kasvanutta muusikko/lauluntekijää nähty erilaisissa musiikkikattauksissa kuten Pekko Käpin kanssa, Astro Can Caravanissa ja Kuhmalahden Nubialaisissa. Toivon aina kuulevani levyllä edes muutamat coverit, jotta saan vertailla, miten yhtye ne tutut kappaleet esittää. & The Blues Shacks on käynyt laajasti läpi mustan musiikin tyylilajeja, mutta ainakin omaksi ilokseni tällä uusimmalla levyllään ryhmä on palannut uransa alkulähteille eli bluesiin. Suvantovaiheitakin valikoimasta löytyy. Riku Metelinen B.B. Molemmat osapuolet ovat minut vakuuttaneet jo keikkatilanteessa, joten tästä studiokohtaamisen tuloksesta on helppo pitää. My Time Ain’t Long on puolestaan kitara-piano -perusbluesia fonilla taustoiden. Aivan 1:1-luentoja ei ole lähdetty tekemään, vaan mukana on selkeästi omaa näkemystä. Sielukkaan suklaisen ja sinisilmäisen äänen omaava Greg Nagy tulkitsee kappaleen I Like Me Better When I’m With You sydäntä särkevän hienosti. Laulusuorituksesta vastaa Jennifer Westwood. Basson kuudestoistaosanuottisateen siivittämä Jukin’ And Shakin’ on kuin suoraan Tower of Powerin ohjelmistosta. Kaunisäänisen Linda Suttin With Love (Remember) on hyvin jazzahtava ja mielestäni parempi kuin siirappisen imelä alkuperäisversio. All About That’illa Michaelin kromaattinen nappaa jälleen ihanan kuuluvasti pääosan. Levy on joka tapauksessa ehdottomasti yksi vuoden 2017 parhaista äänitteistä, myös valittuna Soundin kriitikkolistalla ja samalla osoitus vaihtoja omaehtoisuuden mahdollisuuksista pitkällä aikajanalla. Kappalevalikoima painottuu Mooren bluespitoisimpiin levyihin, ja vanhinta osastoa taitaa edustaa “Wild Frontier“ -levyn Johnny Boy. Laulaa Michael osaa ja siitä puolesta oikein makeilukappaleina kuullaan Mad About You ja From Now On, jälkimmäisessä lisänä Andreasin sielukkaan hidasta kitarointia. Kappaleilla Year Of Strife ja Not Much To Loose on tiedossa paljon alan murisevaa harppua. Muusikkoystäviensä avustuksella Veloz on työstänyt sellaisen funkja jazzkokonaisuuden, joka vetää varautumattomalta kuulijalta jalat alta ja karsii artistin taitoja epäileviltä luulot pois kuin suomalainen talvipakkasen sisuunnuttama metsuri oksat kuusikosta lähimmän hehtaarin alueelta. Nämä ovat Roy Buchananin The Messiah Will Come Again ja Duster Bennetin Jumping At The Shadows. Cd-versiossa asian voin korjata shuffle-toiminnolla, mutta vinyyliversiossa koko ykköslevy menee instrumentaalien merkeissä. Hän pääsee äänen myös levyn päättävässä Parisienne Walkways -sävellyksessä, jonka liki puolen minuutin mittainen feedback-osuus antaa kaikille kitaristin urasta haaveileville hiukan haastetta. Lyhyestä kestostaan huolimatta se saa kuuntelijan hengästyneenä haukkomaan henkeään. Angry Cat taas on instrumentaali, jolla pianisti Fabian nojaa vähemmän kivasti urkunappuloihin – nautintona kuullaan sentään Charlie Batymaista jatsahtavaa kitarointia ja samaa, siis Batya aistin myös kappaleella Honeycomb. Ensimmäinen laulettu kappale on Ben Poolen esittämä Where Did We Go Wrong. Ehdoton helmi ”Offerings”-levyllä on Princen sävelaarteistoista poimittu Kiss, jonka laulaa Joey Spina – versio on todella f-u-n-k. Talmud Beachin musiikki on ollut levyillä pehmeämpää mutta silti raikkaan railakasta. Muutamat varmaan muistavat ja olivat syksyllä 2008 jopa paikan päällä todistamassa Blues Newsin 40-vuotisjuhlakonserttia Helsingin Gloria-teatterissa, jossa B.B. Pitäähän levylle aina yksi Chicago-blues saada ja tässä niitä on jopa kolmittain. Yhtye tuo mieleeni nyt jo kuopatun ruotsalaisen Blue Weatherin: molemmissa loistava solisti ja harpisti Knock-Out Greg / Michael Arlt, tyylitietoinen kitaristi Lewen / Andreas Arlt sekä asiansa osaavat taustamuusikot
Tällä kertaa sellaiseksi on valikoitunut kokkolalaisryhmän kanssa vuosikymmenten varrella yhteistyötä tehneet ulkomaan ihmeet. Kansitaide on kunnossa ja fontti kerrankin riittävän isoa ja selkeästi luettavaa! Siitä erikoiskiitokset. Kappaleissa on sanoma suomen kielellä ja kiero huumori valahtaa usein esiin. Dynaamisen Chicago-bluesin aisaparina toimii toinen Carey Bell -otanta, 90-luvulla ensi kertaa levytetty mollinumero Hard Working Man. Toisaalta olisi turha kasvattaa pituutta laittamalla mukaan musiikkia, joka ei edes yhtä kuuntelukertaa kestä. Bändin nimessä lienee puolet huumoria (se jälkimmäinen puoli), vaikka musiikillisesti soittajat kingejä ovatkin. Ainoa asia, mistä nyt voisi ehkä hiukan miinuspisteitä antaa, on se, että levy on vain vinyylin mittainen. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin ollut tyylilleni uskollinen ja provokatiivinen aloitus: ”Mikä vitun retrokings – luuleeko ne olevansa jotain kunkkuja, täh?” Olin kuitenkin hempeällä tuulella, johon vaikutti luonnollisesti kuulemani musiikki. Epäilemättä lukemattomien toistojen myötä alitajuntaan pysyvästi iskostuneet laulut Louisiana Rediltä, laulaja-harpisti Rock Bottomilta, Eric Bibbiltä, norjalaiselta Hungry Johnilta ja jopa Canned Heatilta sujuvat samoin juuri niin rutinoidusti kuin yhdeltä maamme uutterimmista turneeyhtyeistä uskaltaa myös odottaa. On luontevaa, että hiljattain poisnukkuneen Sven Zetterbergin repertuaarista on mukana tunnelatauksisia soulblues-hitureita. Kaikki kappaleet ovat tuttuun tapaan omaa käsialaa. Tuo ”aamu” nyt oli hieman tulkinnanvarainen, sillä kello oli lähellä puolta kahtatoista. Tällä levyllä kuuluu edelleen se tuttu tunteen roihu. Buddyn veljen Phil Guyn Wentukset esittelivät suomalaisille vuonna 2002 ja turneelta syntyi myös livenä purkitettu kimppalevy. Here For You -kappaleen aloituslause: ”We’re gonna have real fun, yeah great time...” kiteyttää sen, mitä tulossa on: reipasta menomusaa, jonka pohjana on tietenkin blues, johon on yhdistetty runsas kourallinen rock’n’rollia ja vähän muutakin. Voisi kuvitella, että tässä mennään yli siitä mistä aita on kaatunut, mutta näin ei kuitenkaan ole. Esittelinhän minä bändin ensimmäisen levyn ”Over The Moon” jo vuosia sitten (numero 2/2013) ja kitaristi Kapa Montosen levynkin joskus vuotta aiemmin, joten aihe ei nyt ollut ihan vieras. Tuotantopuolella Lindholmin apuna on ollut jälleen kerran Jani Viitanen. retroilu on ryhmällä muutenkin hallussa. Pelkän jump-bluesin kategoriaan heitä ei tosin voi Shrink ilmentävät Wentus-laulajan kypsymistä myös uskottavaksi deep-tulkitsijaksi. Sekä Let Me Get Over It että I Think You Need A. Sävellykset ovat napakoita ja kitara soi komeasti. Suomessa aikoinaan äänitetylle Carey & Lurrie Bellin Alligator-julkaisulle “Second Nature“ päätynyt Wrapped Up In Love löytää heti tutut wentusmaiset rattaanpyörät alleen. Tuo ns. Mielestäni tässä on yksi vuoden kotimaisista levyistä ja sen on tehnyt kypsään ikään ehtinyt ”veteraani”, jonka ei tarvitse enää todistaa mitään. Riskirajoilla huidellaan, mutta mitkään paikat eivät tule nytkään rikotuiksi. Vaikka Montonen ehkä mielletään bändin nokkamieheksi, vähäisemmiksi eivät jää myöskään mainio pianisti Mika Mattila, svengaava rumpali Ilkka Tiusanen, eikä varsinkaan basisti, laulaja ja säveltäjä Jay Tulppo, joka jakaa lauluosuudet Montosen kanssa 4/4 (loput kolme ovat instrumentaaleja). Mukana on kolme instrumentaalisävelmää. Suosikkikappaleitani ovat reipas Dalalai, moni-ilmeinen instrumentaali Les Paul As A Young Man, vankan melodian omaava Flowers In The Rain ja utuinen Soft Hoover, jossa Daven laulu kuulostaa hyvin dylanmaiselta. 66 Blues News 1/2018 levy tutkailut Knucklebone Oscarin tai Thorbjörn Risagerin ohjelmistoon. Pete Hoppula DAVE LINDHOLM Go (Turenki TURENKICD 14200-61) Tuore Dave Lindholm -levy on hänen ensimmäinen englanninkielinen soolojulkaisunsa varmaan kymmeneen vuoteen, siis jos Otto Donnerin kanssa tehtyä “More Than 123“ja Calle Lindhomin kanssa tehtyä “The Blue CD“ -albumeja ei lasketa mukaan. Herää kuitenkin kysymys, olisiko yhteistyö edellä mainittujen herrojen kanssa pois suljettu asia. Levyn äänitykset ovat alkaneet jo 2015, mutta selvästikin tätä kokonaisuutta on jalosteltu ajan mittaan. Paitsi kiertueja studiokollegoiksi sekä mentoreiksi, myös läheisiksi ystäviksi muodostuneet amerikkalaiset ja eurooppalaiset bluesmaailman suuruudet eivät ole olleet nyt itse sessioissa mukana vaan toimivat ainoastaan henkisinä virikkeinä täysivaltaiselle cover-albumille: Peruskoostumukseensa (Juho Kinaret, Niko Riippa, Robban Hagnäs, Pekka Gröhn & Daniel Hjerppe) asettautunut Wentus Blues Band heittää uutuuslevyllään vastapallon sankareilleen ja esittää omat näkemyksensä heidän tunnetuista hengentuotteistaan. Lindholmin kavereina soittavat rumpali Juppo Paavola ja luottobasisti Mikko Löytty. Kaikki kappaleet ovat bändin omia, mutta samaisen saatteen mukaan: ”Yhtyeen missiona onkin ollut tuoda tähän päivään kuulijoille menneiden vuosikymmenien hienoja tyylejä uusin sävellyksin.” Kieltämättä he siinä onnistuvatkin, vaikkei tehtävä helpolta kuulostakaan. Riku Metelinen RETRO KINGS Time Jumping (Running Moose REKI02) ”No onpa veikeää musiikkia, juuri sopivaa sunnuntaiaamuun! Ei häiritse, mutta piristää.” Siinä suurin piirtein rouvani kommentti, kun laitoin Retro Kingsin levyn soimaan. Jos mietitään, mikä on muuttunut sitten debyyttialbumin, niin ei oikeastaan mikään. Erääksi sydämellisimmäksi ja tunnusomaisimmaksi “Wentus-ystäväksi“ muodostunutta Eddie Kirklandia kunnioitetaan niin ikään 90-luvun jälkipuolelta peräisin olevalla kaihobluesilla. Philin kappaleista etenkin rujo Fixin’ To Die tarjoaa jälleen Kinaretille rohkean irrottelupaikan – jonka mies myös huomaa käyttää karjuen julmetusti esikuvansa tyylillä. En nyt sitten keksinyt parempaakaan avausta levyarviolle, joten tällä mennään. A Western View on parin minuutin kantrirock ja sopisi hyvin Johnny Deppin tähdittämään lännenelokuvaan. En tiedä, onko kyse levy-yhtiön vaihdosta vai mahdollisuudesta tehdä taas englanninkielistä musaa, mutta tuntuu, että jostain Lindholm on saanut uutta virtaa. Jorma Riihikoski WENTUS BLUES BAND Throwback (Ramasound RAMA0718) Sangen harvakseltaan nykyisin esiintyvä mutta yhä säännöllisesti levyttävä Wentus Blues Band vaikuttaa löytävän sisäisen Feeniks-lintunsa noin kerran vuodessa uuden hyväksi mieltämänsä albumi-idean myötä. Utuinen ja shamaaninen Cold White Night saa hiukan ristiriitaisia tunteita aikaan, kun lunta on maassa pizzan kokoinen läntti ja lämpömittari näyttää +5! Jotta pääsisin kappaleen vaatimaan tunnelmaan, yritän muistella niitä talvia, jolloin lunta oli vähintäänkin riittävästi ja pakkasta enempi kuin mitä laki sallii. Toiveikkaan sanoman sisältävää (I Hope You Find Your) Rainbowia kompensoidaan vastaavasti Kirklandin 50-luvun Fortune-merkin aarteisiin kuuluneella repivällä kitararuntalla Done Somebody Wrong, jolla solisti Kinaret nappaa pisteet estottomalla laulusuorituksellaan. Joka tapauksessa esitys sopisi vaikka Faaraon laatikkokitara soi maukkaasti vaikka Diddley-rytmiikalla raidalla Olen Jeesus. Saatekirjeensä mukaan Retro Kings ammentaa vaikutteensa menneiltä vuosikymmeniltä, 1920-60-luvuilta. Kuuntelin levyn ensimmäisen kerran lukematta kansilehtistä ja silloin vaikutti siltä, että mukana olisi ollut useampikin kitaristi, koska kitararaitoja ja -tyylejä on useita. Kummatkin osapuolet ovat saaneet lisäarvoa luomistyöhönsä ja jään odottamaan klubija festarikeikkoja. Muita muusikoita ei levyllä kuitenkaan ole, vaan Dave soittaa itse kaikki kitarat! Ja hienosti soittaakin. Ajattelin, että ainakin Ben Granfelt ja/tai Jartse Tuominen ovat studiossa vierailleet. Kyllä tällaista herkkua olisi mielellään kuunnellut kappaleen tai pari enemmänkin. Laulupuoleen on kiinnitetty huomiota ja myös taustalaulut ovat kunnossa. He Rose menee suoraan Jimi Hendrixin tontille. Rhythm and blues lienee genre, jonka alle Retro Kingsin joutuu ehkä asettamaan. Onnistunut ja kerrankin ilman väkinäisiä selittely-yrityksiä aidosti tekijöidensä näköinen, kuuloinen ja veroinen tribuuttialbumi
Digitallenteiden ohella ainoastaan yhden, nyttemmin jo loppuunmyydyn vinyylisinglen. Levy päättyy Ninnin laulamaan pianoballadiin Brand New Valentine, joka on täydellinen päätöskappale tälle levylle. Kyllä jokainen artisti ja bändi ovat positiiviset kommenttinsa ansainneet omilla tekemisillään. Kakkosraitana on levyn reippainta antia oleva Touchdown USA. Rippijuhlat eivät ehkä toimisi. Kotimaisen roots-musiikin taso on nykyään niin korkea, ettei sitä kehumisen takia tarvitse kehua. Taustajoukoista löytyy nimekkäitä soittajia, kuten Little Featin Bill Payne, kitaristilegenda Larry Campbell, multiinstrumentalisti Dirk Powell sekä rumpali Justin Guip, joka rumpujen ohella on hoitanut levyn äänitykset. “All Them Pretty Things“ on todella hieno kokonaisuus, ja vaikka välillä tuntuu, että mukana olisi saanut olla pari hiukan räväkämpää sävellystä, niin eipä sekään oikeastaan haittaa. Tämähän olisi kelvannut varmasti Commander Cody & His Lost Planet Airmaninkin levylle! Retro Kings on bändi, jonka voisi tilata bileisiin kuin bileisiin, häistä hautajaisiin. Mutta palataanpa tuohon alun kysymykseen, miten levy sijoittuu “Powderburniin“ ja “Vagabond Moonin“ nähden. Koska homma toimi aikaisemminkin, niin miksi mennä sitä muuttamaan. Niin vaivaannuttavaa kuin sen ääneen sanominen onkin, rinnastus Procol Harumista julkisuuteen ponnistaneeseen Robin Troweriin kantaa Petri Matero Groupin kohdalla edelleen: vaikkapa asettamalla vertailukohdaksi brittiesikuvan viimeisimmän, edelleen tavaramerkkimäisessä powertrio-formaatissa pitäytyvän “Time And Emotion“ -albumin (2017), kuuluvat lähtökohdat ja toteutustavat molemmissa tapauksissa väistämättömän samanoloisina. Aloituskappaleeksi on valittu haikea sävelmä All Them Pretty Dreams. Joskus sanotaan, että me annamme suomitasoitusta, kaveripisteitä ja kotiseutulisää, mutta näinhän me emme tee. Tätä lukiessanne vinyyliversio on ilmestynyt, joten ei muuta kuin ostoksille. Honey Aaltonen PETRI MATERO GROUP Dead Weight (PMG 002, omakustanne) Ei kai sitä nyt taas olla aloittamassa levyarviota kirosanalla. Jo vain: voimatrio! Sellaisella nimellä on aikojen kuluessa monia bluesrock-konnia medialle kaupiteltu, niin myös kitaristi-laulaja Petri Materolla, basisti Johan Järfillä ja rumpali Sabit Nasretdinillä henkilöityä stadilaiskolminaisuutta. Yhdeksän kappaleen levy on vinyylin mittainen. Vastauksen antaminen ei suinkaan ollut helppo. Pete Hoppula NINNI & MIKA All Them Pretty Things (RetroU Art RETROCD0117) Rootsvuosi 2017 päättyi monessakin suhteessa loistavasti, sillä monia mielenkiintoisia levyjä ilmestyi sopivasti ennen vuoden vaihdetta. Materon käsialaa oleva materiaali ei silti tutise isojen punttien alla. Nyt herääkin kysymys, mihin tämä kolmas julkaisu sijoittuu. Blues News 1/2018 67 levy tutkailut juurilleen. Tai mistä sen tietää?! Jos ei bändi tulisi niin kaukaa (Helsingin kannalta katsottuna), eli Mikkeli-Mäntyharju -seudulta, niin tilaisin mielelläni vaikka omille syntymäpäivilleni. Sävellys on koukuttava ja kuuntyrkätä, sillä vaikutteita löytyy runsaammin. Eiköhän useimmiten vain riittäisi, että oikeat rakennuspalikat loksahtavat kohdilleen ja nöyrä ymmärrys omia tekemisiään kohtaan ei pääse pettämään sen pahimman itsevarmuuspuuskankaan hetkellä. Paikoin kolmikko ampautuu siivosti keskikaistaa seurailevan Amerikan popin, hetkittäin rankemman hardrockin, mutta toisaalta taas etenkin laajennetussa kokoonpanossaan myös roots-mattoa astetta traditionaalisemmin tamppausvälinein pöllyttävän shuffle-grooven pariin, kuten mm. Muutaman vuoden esikoisensa jälkeen lihaskuntoaan treenanneella bändillä onkin tangossa kovalukemaiset aloituspainot. Minulle kaksikon aikaisemmista levyistä “Powderburn“ ja “Vagabond Moon“ on ensimmäinen aina ollut se mieluisampi. Ymmärrettävin perustein albumin nimiteokseksi valikoitunut Dead Weight kera vierailevan soololaulajan Agneta Falckin sekä taustaharmonioista Materon rinnalla vastaavan Lena Lindroosin, kosketinvelho Harri Taittosen sekä sacred steel -ottein stilikkaansa slaidaavan Arttu Urosen pullistelee monitasoisena etelänrokkina, bändiä itseään siteeraten miltei eeppisissä mittasuhteissa. Bluesin arvattavimmista ansoista Matero ryhmineen tekee yhä selvempää pesäeroa, säilyttäen tosin sentään edes katse-etäisyyden telin sen useaan kertaan ennen kuin jatkoin eteenpäin. Luultavasti 95% yleisöstä olisi tyytyväisiä – se viisi prosenttia ei kuitenkaan ole tyytyväinen mihinkään, tuskin edes haluavat musiikkia kuulla. Myös kotimaisella rintamalla hyviä levyjä julkaistiin ja tässä on yksi niistä, sukunimensä tiputtaneiden Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen kolmas levy “All Them Pretty Things“. Sävellykset ovat edellispitkäsoiton tapaan Mika Kuokkasen ja sanoituksista vastaa Terry McArthur. Paikoin tulee mieleen Ray Bonneville. Siinä missä Djangon haamu kummittelee, (ainakin minun korvissani) myös Albert Järvisen haamu on läsnä levyn rock’n’roll-kappaleessa Don’t Stop. Good Life mallikkaasti osoittaa. “Man Of The Hourin“ näytöt omassa, hieman laajapiirteisemmässä tyylikategoriassaan tosiaan olivat siinä määrin vahvoja, ettei powerikertoimen kasvattamista entisestään voi pitää enää lainkaan itsestäänselvyytenä. Sekaan on sotkettu myös muuta. Sanoisin jopa, että levy on tuuman verran Hoedownin levyihin kallellaan, mutta sitä tuskin kukaan voi pitää huonona asiana. Swingin kutsu kuuluu usealla esityksellä niin westernin kuin jazzinkin puolelta. Esimerkiksi instrumentaali Pearl City Sunset tuo mieleen romanttiset Havaiji-tunnelmat ja My Keys sekä päätösnumero Come With Me ovat puhdasta bossanovaa Brasilian helteistä. Heti rehvakas 70-lukuisesti progeileva avaus Lose The Day sekä levyllä hieman myöhemmin vastaan soljuva Best Version Of Me ovat ainakin kaltaiselleni harjaantumattomalle aiheenharrastajalle silkkaa Troweria itseään. Riku Metelinen MUDVILLE 56 The Sound Of Modern Rock’n’Roll (Hilland HRCD 1015) Kuka lie neropatti on mennyt joskus väittämään, että kaiken juurimusiikinkin tulisi aina olla niin läpeensä kreatiivista ja itseään uudistavaa. Musiikillisesti levy ammentaa aiempien levyjen tapaan amerikkalaisesta perinteestä nykypäivän teknologiaa hyödyntäen. Silloin aikoinaan ihastuin “Powderburn“-levyn avausraitaan Waterbound ja All Them Pretty Dreams herätti samanlaisia tuntemuksia. Kyseisessä kappaleessa Joshua James avustaa laulussa ja Larry Campbell kitaroineen lähtee kilpasille Ninni Poijärven viulun kanssa. Pitkän miettimisen sekä usean neuvoa-antavan kahvikupillisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että mitenkään edellisiä levyjään väheksymättä he ovat mielestäni tehneet uransa parhaan julkaisun. Levyn finaaliminuutit taiteillaan vielä Healing Timen myötä isolla ja maailmaa tervehdyttävällä sudilla seesteiseksi, joskin yhteislaulun innostamana loppua kohden myös hetkittäin kukkoilevammaksi yltyväksi tunnelmaslovariksi. Materiaalista huomaa, että ovat tällä levyllä Ninni ja Mika ottaneet askeleen aikaisempia levyjään sähköisempään suuntaan. You Make My Day voisi olla suoraan Frank Sinatran vanhasta repertuaarista ja Tulpon säveltämässä For Heaven’s Sake’ssa Montonen pääsee esittelemään Django Reinhardt -osaamistaan. Eihän tuollaisten taustajoukkojen kanssa voi saada kuin ensiluokkaista jälkeä. Lajityypissään vaikuttava ja saletisti myös sekä kansainvälistä vertailua että aikaa kestävä julkaisu. Juuri näitä henkilökohtaisia vahvuuksiaan eri perinnemusiikin olomuotojen välittäjänä sekä suomenkieliseen materiaaliin satsanneella soolourallaan että The Hilland Playboysin, Acornin ja Kings of Moonshinen tapaisten roots-yhtyeiden jäsenenä jalostanut kitaristi-laulaja Antti Vuorenmaa muodostaa basisti Topi Karvosen ja rumpali Janne Mathlinin kanssa Mudville 56 -trion, joka on operoinut “vanhan liiton“ kantrin, rock’n’rollin, rockabillyn ja americanan parissa 2010-luvun alkupuolelta lähtien. Vaikka avauskaksikko on varsin vakuuttava, niin levy pursuaa hienoja timantteja, joista Tom Petty -tyylinen One More River To Cross nousee yhdeksi suosikeistani. Hip hoptai metallimusiikkiin viehtyneet päivänsankarit eivät välttämättä olisi mielissään
The Ballad Of James John Belcaire on levyn ensimmäinen yllätys. 68 Blues News 1/2018 levy tutkailut v. 2014 tehnyt kolmikko luottaa esikoispitkäsoitollaan solistinsa lauluntekotaitoihin – ja mikäpä on luottaessa. Amerikan maalta heidän viikinkialuksensa on jatkanut matkaansa rootsmusiikin tuulisilla aallokoilla ja rantautunut Irlantiin, josta matka on suuntautunut Skotlantiin. Kuluneet vuodet eivät tästä huolimatta ole juuri sotkeneet pakan järjestystä – kuin korkeintaan entistä voittoisampaan suuntaan. Lisäksi kokoonpanon laajennettu versio Hal Peters & his String Dusters on kahminut maailmalta ansaittua kiitosta erinomaisista western swing -pohjaisemmista tuotoksistaan, joiden markkinoille saattamisesta on kantanut 2000-luvulla osavastuunsa myös Bluelight Records. Vai tulisiko sittenkin sanoa 18 raidan. Hienot kuvatkaan eivät oikein oikeuksiinsa pääse. nostalgisilla pianokoristeluilla terävöitetty balladi Your Magic sekä tremoloja marakassivaahdossa kylpevä Bo Diddley -rytminen yhden soinnun vuodatus Little Darlin’. Avausraidaksi on valikoitunut singlenäkin julkaistu menopala Hillbilly Falls, joka on tuttua JR-kamaa. Mukana on paljon tuttuja elementtejä, mutta uusiakin sävyjä on otettu mukaan kiitettävän paljon. Kakkosraidalla 21 he astuvat hiukan mainstreamin puolelle. The Housewreckers). Monesti lupaavaa debyyttiä seuraa pankin räjäyttävä kakkosalbumi. Aikaisemmalle tuotannolleen uskollisena Hal Peters & his Trion levytysarsenaali koostuu nytkin enimmäkseen kantrija rockabillylainoista, joista klassisimmat sekä samalla vimmaisimmat (Jack Lee Cochranin uhmakkaan Mama Don’t You Think I Know’n ohella), Carl Perkinsin Gone, Gone, Gone sekä Curtis Gordonin Draggin’ ovat eittämättä kuuluneet soittajien ohjelmistoon jo matkan alkumetreiltä lähtien. Pete Hoppula himäki Joensuun aiemmat levyt ja otetaan tämä käsittelyyn ilman aikaisempien tuomaa etua, painetta tai mitään muutakaan. Vaikutteita tulee molemmista paikoista ja tuo on asia, jota kukaan, kaikista vähiten minä osasin odottaa. Olisi ollut parempi vaihtoehto laittaa lyriikat erilliseen vihkoon, jolloin kuville olisi jäänyt sopivasti tilaa ja krediititkin olisivat mahtuneet riittävän isolla fontilla. I've Not Heard. hollantilaisen Rockhousen sekä amerikkalaisen Rock-A-Billy Record Co:n välityksellä. Mac Curtis -bravuuri That Ain’t Nothin’ But Right saa siten luonnollisesti osakseen kunnioittavan uusioversioinnin. Mudville 56:na Vuorenmaa ja kumppanit ovat myös keikkaileet kantri/rockabilly -alter egonsa taannoin paljastaneen Anna Puun kanssa. Jossain vaiheessa kun alan pohtia, tapahtuuko kappaleessa mitään, Kari Riihimäki potkaisee oven auki ja astuu kitaroineen sisään, heittäen Rory Gallagher -tyylisen veret seisauttavan loppusoolon. Rumpalilla nykyisin (kuten aika ajoin menneisyydessäänkin) vahvistettu Hal Peters & his Trio sen sijaan ei ole kokopitkiä levyjä tehnyt sitten 90-luvun puolivälin. Riku Metelinen HAL PETERS & HIS TRIO Crazy Mixed Up Blues (Bluelight BLR 33190 1/2) Vintage-Fin-A-Billyn tarina ei olisi nykyisensä ilman Heikki Laakkosta, Eino Rastasta ja Timo Uimosta. Levyä on kehuttu monissa julkaisuissa ja niin paljon, että voinko enää mitään (positiivista) sanoa. Tunnelmasta ja tyylistä toiseen mennään kappale kappaleelta. Ja siihen laulumappiin eivät tietääkseni aivan mitkä tahansa rallatukset taida kelvatakaan. Kierrokselle osuu toki muitakin kunnareita: Danny Dillin alkujaan v. Vaikka sitä odottamaani Rory Gallagher -lainaa ei levyltä löydy, en siitä mieltäni pahoita. Vikoja en kuitenkaan lähde etsimällä etsimään, sillä se tie ei johda mihinkään. Lyyrikkona Vuorenmaa ei tietenkään petä tälläkään kertaa. Siinä missä useimmat artistit tekevät saman albumin yhä uudelleen ja uudelleen, JR matkaa aina uusille vesille. Oli asia miten tahansa, niin kolmas levy on se jolla punnitaan, onko bändistä/artistista oikeasti johonkin. Bluelight-tuotanto on nimittäin pitänyt jälleen kiinni periaatteestaan paketoida levyn LPja cd-painokset keskenään hieman erilaisiksi. Hyvinä esimerkkeinä toimivat mm. stemmalauluilla vahvistettu vähäeleisen tarttuva kantrinumero Let Me Let You Heal Me Tonight ujuttautua juuri sellaisenaan helposti vaikkapa Dave Alvinin repertuaariin. Nyt vinyylin hankkijat saavat kuultavakseen kummankin LP-puoliskon päättävät uptempohölkät It’s Raining Here This Morning (Grandpa Jones) ja Have You Heard The Gossip (Charlie Brown), kun taas laserlevyn suosijat pääsevät fiilistelemään bonusvedoilla Somebody’s Been Beatin’ My Time (Zeke Clements) ja It’s You I Need (Billy Fury). Tämä tarkoittaa sitä, että kannen fontti on niin pientä, ettei edes moniteholaseilla siitä selvää saa. Joten unohdetaanpa Riilaatuäänitteiden seuratessa toinen toistaan etupäässä Goofin’-yhtiön mutta myös mm. Kieroa, kenties vähän kreisiäkin – mutta molempi parempi, kumpikaan formaatti ei varsinaisesti jää näiden valintojen takia kärsijän asemaan, sen verran korkealle on tämän albumin standardiviiva kaiken kaikkiaan piirretty. Vaikka Tomi Leinon analogistudiolla taltioitu levy kantaakin rock’n’rollin modernisointiaikeista vihjailevaa otsikkoa, Mudville 56 ei kurota sen enempää kohti nykypäivää kuin järin kaukaista menneisyyttäkään vaan pikemminkin tapailee ajattomuudellaan Vuorenmaan ilmeisen tärkeän esikuvan, JD McPhersonin viitoittamia lähestymisreittejä. mainoksiin ja tvohjelmiin sekä osallistunut lukemattomiin muihin studiosessioihin joko tuottajana tai taustamuusikkona, Kaija Koosta Marko Haavistoon. Toinen miinus on ulkomusiikillinen asia ja koskee levyn kantta, joka on suunniteltu tulevaa vinyyliversiota silmälläpitäen. Albumi onkin ennakko-odotuksiin ja edeltäjiinsä nähden miellyttävän erilainen ja monipuolinen. Laakkosen nuoruudessaan hieman nasaalina soineeseen lauluääneen on kypsynyt tuhdisti alarekisteriä ja karheutta, kun taas ajan mittaan bändikannassa aktiivisena pysytellyt pikkaustekniikan mestari Rastas juoksuttelee yhä kitarastaan vain ja ainoastaan harkitun kuuloisia säveliä. Joensuu Riihimäki on kaikissa tekemisissään ainutlaatuinen. on jotenkin paikallaan polkeva, eikä herätä positiivisia tunteita. Vakuuttavimmillaan Mudville 56:n kokonaiskonsepti puree hieman Pokey LaFargen henkeä kosiskelevilla mustalais-swingeillä 7th Floor Heaven ja I Should’ve Seen It Coming – ja jos pakonomaisia rockabilly-kliseitä aivan turhan päiten kierrättävät Hot Rod Lover (Brian Setzerin Rock This Town -riffeineen) ja pahaenteisenä mollikappaleena sinänsä edukseen erottuva The Wheels Keep On Turning (Grady Martinin Honey Hush -“fat toneineen“) jättävätkin vielä hitusen sovituksellista petraamisen varaa, voisi vastaavasti esim. Matti Eskon sekä edesmenneen Kari Tapion kappaleiden säveltäjä-sanoittajana, minkä lisäksi hän on työstänyt musiikkia esim. Amerikan roolimallistaan poiketen, Vuorenmaan laulu on kuitenkin kauttaaltaan maltillista, hetkittäin lähes puheenoloista ja siten etupäässä vailla täyttä vaaran tuntua. Vuonna 1984 yhteispelin Hal Peters Triona käyntiin puhaltanut helsinkiläisorkesteri nousi pikaisesti genrensä ykköspuheenaiheeksi Moondogs-merkin pitkäsoiton “Snatch It And Grab It“ ilmestyttyä vuonna 1985. Gordonin lisäksi bändi muistaa mainita omistuskirjoituksessaan myös toisen rockabilly-yleisölle tärkeän Curtisin, jonka kanssa se on niin ikään esiintynyt. Pete Hoppula JOENSUU RIIHIMÄKI Highwater (Puuma PUUCD 061) Jos bändin/artistin ensimmäinen albumi on hyvä, niin toinen levy menee siinä imussa. 1956 levyttämä harvinaisempi nopeatempoinen I’m Hungry For Your Lovin’, Skeets McDonaldin tuotannosta napattu raikas What Am I Doing Here sekä Laakkosen omaa käsialaa oleva viehko kantribilly Bustin’ Thru The Pain (jolla Rastas tulittaa kenties kiekon onnistuneimman kitarasoolonsa) ovat vain muutamia otteita huolella kootusta 16 raidan kokonaisuudesta. Kappaleen reipas melodia sisältää U2-vaikutteita ja uskoisin siitä tulevan heille keikkasuosikki. Tätä tietynlaista vaisuutta voi silti hänen tapauksessaan pitää paitsi tasapainoisen lopputuloksen kannalta järkevänä ratkaisuna, myös omaleimaisuutta korostavana tehokeinona. Sittemmin julkaisuvirta on jatkunut tasaisen vuolaana,. Tyylitajuaan ei ole menettänyt myöskään kontrabasisti Uimonen, joka saa osaavan laitapakin vasta tällä kiekolla ryhmän kyytiin lennosta loikanneesta rumpali Janne Junnilaisesta (mm. Mutta jottei tämä nyt ihan pelkäksi ylisanoja vuotavaksi kritiikittömäksi kehuksi menisi, niin hiukan täytyy pyyhkeitä antaa. Viimeinen raita The Garden Road alkaa haikeana pianoballadina. Omien levytystensä ohella Vuorenmaa on pönkittänyt nimeään monien hittiartistien, mm
Koettiinko se liian vanhahtavaksi vai oliko siihen aikaani muuta materiaalia niin paljon tarjolla. Tältä jaksolta on vain pari hittiä. Meet Me Halfway jäi demoasteelle, mutta siitäkin välittyy hienosti Jacksonin dramaattinen ja hiukan pateettinen tyyli. kuratoidaan maulla ja nippelitiedoilla varustettuina. Acella on hiukan arveluttava tapa hyödyntää aineisto ihan tappiin asti. Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Deesta kuullaan Larry Dallin oiva versio. Kaupallinen menestys ei kohdannut Byrdiä. Näistä kuratoinnin ihmeistä mainittakoon tämän merkin neliosainen sarja puhelinaiheisista lauluista juurimusiikin eri saroilla. Tässä on myös tarjolla Bill Dahlin laatima 68-sivuinen kirjanen, jossa esitellään cd:llä olevien artistien taustoja laajemmaltikin. love-hate, kitarat, huuliharput, tanssit ja tämä alkoholikooste. Hienostuneempaa jumpbluesia edustaa jaivaava ja puhaltava Jimmy Ligginsin I Ain’t Drunk. Pikkuhitistä Hand It Over on vaihtoehtoinen versio, kun taas toisesta hitistä If I Didn’t Love You tarjotaan monoäänite. Erikoisuutena on mukana sensaatiomaisen skotti Alex Harveyn ja soul-bändinsä viihteellinen The Little Boy That Santa Claus Forgot vuodelta 1964. Ihme kyllä se jäi julkaisematta v. Näitä molempia kokoelmia kelpaa soitella ja aiheidensa puolesta ne ovat aina ajankohtaisia sekä vievät pohtimaan näiden teemojen käsittelyä ihmiskunnan lähihistoriassa pitemmällä aikajänteellä. Tuplaceedee esittelee 56 uran edestä kaupungin soulia. Bob Crewen tuottama Through My Tears jäi myös yllättäen hyllylle. Tämä kiinnitti yhtyeen merkilleen ja nosti samalla James Brownin sen keulahahmoksi. Ne julkaistiin Federal-, Smashja King-merkeillä. “Boogie Woogie Santa Claus“ on hyvä lisä bluesjoulukokokoelmien sankkaan joukkoon. Toinen ikuinen aihe on joululevytykset. Menestyksestä ei ole tietoa, koska Billboardin r&b-listat olivat silloin tauolla. Myöskään viehkolle duetolle Anymore Dionne Warwickin kanssa ei löydetty käyttöä. Koottuna on laaja repertuaari jumpbluesia, urbaania sähköisempää, lauluyhtyeitä ja bluesshoutereita. KokoMojo Records on uusi tulokas Rockstar-dynastian osana. Kaksiosainen Funky Soul #1 kertoo nimellään, mihin suuntaan Byrd oli menossa 60-luvun lopussa. Juhani Ritvasen suosikkisekoituksiahan oli gini ja piimä. Parin kuuntelukerran jälkeen löysin useita helmiä, jotka on syytä poimia esiin. Nimestä voidaan arvata, että Bobby Byrd oli siinäkin mukana. Jouluajattelussa ghetoissa oltiin nöyriä ja kiitollisia, vaikka pukki ei tuonutkaan Cadillacceja eikä timanttisormuksia, mutta jos edes se beibi palaisi takaisin. Jorma Riihikoski CHUCK JACKSON Big New York Soul (Kent CDKEND 465) Chuck Jackson levytti vuosina 1961–66 pitkälti toistasataa äänitettä Wand-merkille. Mukana on tuttuja esityksiä, mutta pääosin kuitenkin harvinaisuuksia, joita ei tule vastaan ihan joka päivä. Tästä materiaalista Acen alamerkki Kent on julkaissut useita kokoelmia: on hittikoosteita, on kaksi albumia yhdellä ceedeellä ja livetaltiointeja. Nuori Van McCoy kirjoitti Jacksonille muutaman laulun, joista This Broken Heart (That You Gave Me) taitaa olla paras. Tosin jään ehkä kaipaamaan sentimentaalisesti niitä aikoja, kun uusintajulkaisuluukut aukaistiin ja näitä kokoelmia alkoi pursuilemaan ensin kasarilla – ja sitten kun digitointi avasi lisää mahdollisuuksia polttaa harvinaisempaa materiaalia cd:lle ja vinyylille ysärillä, esimerkkinä vaikkapa “Stompin’“-sarja. Jos New York -soul kiinnostaa laajemminkin, niin suosittelen kokoelmaa “New York Soul ’66“ (History Of Soul). Aarno Alén BOBBY BYRD Help For My Brother: The PreFunk Singles 1963–68 (BGP CDBGPD 309) Bobby Byrd luopui gospel-musiikista 50-luvun alussa ja perusti Avons-nimisen yhtyeen. Tämä kokoelma on juuri sellainen. James Brown oli 60-luvun alussa erittäin tuottelias. Siitä Byrd tekee niin persoonallisen version, että sen tunnistaa vain sanoista. Ja pelhana vieköön, näiden laatuhan vaan paranee! Nykyään kaikki kokonaisuudet ns. Forget About Me tehtiin pariin kertaan. Kuraattorina levyillä häärii monikulttuurillinen Little Victor. Richar Weize Archives on myös Rockstarlaatumerkki. Kappaleet on koottu lähinnä Aladdin-, Excello-, Imperial-, Chess-, Kingja Savoylevymerkkien tuotannoista. Onneksi kaikki valinnat eivät avaa alkoholin tuottamaa mielihyvää vaan myös varjopuolet tuodaan esiin: Bad Hangover, Bad Bad Whiskey, You Drink Too Much Booze ja Drunk Drivers Coming, joten eettistä ajattelua ei ole kokonaan unohdettu. Kokoonpanoa pidettiin Bobby Byrdin yhtyeenä aina siihen saakka, kunnes demo Please Please Please joutui Federal-merkin Ralph Bassin korviin. Balladitarjonnasta I’ll Keep Pressing On erottuu edukseen. UUSINTAJULKAISUT. Se kaivaa esiin vaihtoehtoisia ottoja, monoversioita, unohdettuja b-puolia, demoäänitteitä ja julkaisematonta materiaalia. Brown uskoi kuitenkin kappaleeseen, koska julkaisi siitä jousin varustetun soulversion pari vuotta myöhemmin. Toinen hitti, rennonoloisesti funkahtava We Are In Love on taas miellyttävä yllätys. Nyt kuullaan se parempi otto, johon sanotusta ja laulusovitusta korjattiin. peräkammarin pojille. Original Sonny Boy Williamsonin Bring Another Half A Pintistä, jota seuraa urbaanimpi Jimmy Rodgersin versio samasta aiheesta Sloppy Drunk. Taidanpa kuitenkin kokeilla Wilbert Harrisonin malliin Gin And Coconut Milk -sekoitusta hallitusti, sillä molempia ainesosia on sattumalta pyörinyt käyttöä odottamassa kaapissa jo kuukausia. Blues News 1/2018 69 levy tutkailut eri esittäjiä Cheap Old Wine And Whiskey (KokoMojo KMCD-01) Boogie Woogie Santa Claus: An R&B Christmas (Richard Weize Archives ACD 12561 RR) Yksi asia on ainakin vuoren varma eli näitä r(i)emuisan rattoisia R&Bkokoelmia tullaan julkaisemaan maailman tappiin. Muusikko-tuottajan pitkä curriculum löytyy Wikipediasta. Hyvä näin, etteivät mene kuuntelusessiot liian kurittomiksi. Singlen menestys aiheutti ristiriitoja, kun maine ja kunnia menivät Brownille, vaikka koko yhtye oli sen luonut. Write Me A Letter on Ravens-yhtyeen hitti 70 vuoden takaa. Myös Jimmy Witherspoonin How I Hate To See Xmas Come Around on joskus koskettanut minua. Taas harvinaisempaa tavaraa, mutta on mukaan mahtunut oma joulusuosikkini Amos Milburnin Let’s Make Christmas Merry, Baby, jossa viehättää irtonainen joululiuettelu kulkusista lähtevällä pianokuviolla. Aloitus oli tarttuva r&-kappale I Found Out. Levykannen kuvat on valittu aistikkaasti ja huolella, mutta booklettia ei ole mukana. Duetto Baby Baby Baby Anna Kingin kanssa on ärsyttävä renkutus. Hänellä riitti kuitenkin aikaa tuottaa Byrdin singlet, joita kertyi vuosien ’63–’68 välisenä aikana tusinan verran. Itsekin ostin syksyllä kuudet tikkaat ja hyllyt väliin. Sehän sopii minulle ja varmaan muillekin ns. Se esitti pääosin päivän hittejä. Yhtye erosi ja Brown perusti uuden kokoonpanon – Byrd’s Drops Of Joy. Hän pysyi uskollisena Brownille aina 70-luvulle asti lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa 60-luvun lopulla. Lafkan teemoitettuja tuotteita löytyy eri teemoilla, esim. Kun nuorukainen nimeltään James Brown liittyi joukkoon, muutettiin nimeksi The Famous Flames. Kaikkein yleisimmin kolutut jutut on ohitettu ja tyylilajien kirjoakin löytyy, vanhemmasta ja ruraalista esim. Kannattaa huomata, että näissä Jacksonin Wand-äänitteissä on ylimääräistä bonusta tuo Cissy Houstonin ja kumppaneiden tarjoama taustalaulu. Oikeastaan myös kolmannen kerran, koska Time Will Make A Change on sama kappale eri sanoituksella. -65, mutta laulu kelpasi kyllä Prince Haroldille, joka sai sillä hitin vuotta myöhemmin. Kyllähän näille aina hyllypaikka löytyy, sillä nyt saa vanhaa Lundiaa lisää halvalla, kun suurten ikäluokkien perilliset raijaavat niitä kierrätyskeskuksiin. Mutta kas kummaa, Acen toimituskunta on kuitenkin löytänyt äänitearkistoista jotain mielenkiintoista kuunneltavaa
Teuvo Grönroosin varmaotteinen soolokitarointi pitää pääkaupunkiseutulaislauman kurissa jopa instrumentaalivalintana odottamattomalla Hit The Road Jackillä. Pete Hoppula. Kaikkiaan herrojen urotekoon sisältyi yli 300 äänitettä, joista noin 2/3 juuri sieltä suomalaisen rautalangan kultakaudelta 1962–64, mistä myös tämän kitarakimaran sisältö on lähtöisin. Sharpersin kokonaiskuvaa täydentää vielä solisti Jackin alias Juha Räsäsen lurauttama Johnny B. osan ilmestymishetken kynnyksellä. Toki erinomainen studiobändi oli sentään Byrdin käytössä täysimittaisena. Sharpersin kohtuuhyväsoundiset vuoden 1964 treenitallenteet kuten myös Anacondasin vuotta iäkkäämmät keikkaäänitteet ovat kauttaaltaan virheetöntä The Shadows -työstöä. Mistäköhän muuten mahtaa johtua, että olen kuin aistivinani levyn etukannen The Steelers -valokuvasta näihin aikoihin bändin riveihin myös tiiviisti kuuluneen laulaja Sammy Babitzinin läsnäolon. Carrin ura lähti hitaasti käyntiin, sillä aluksi julkaistiin vain single per vuosi. Tietysti koosteen ilmeisimpiä myyntitäkyjä ovat Remu Aaltosen varhaista kannutustekniikkaa esittelevät The Steelersin vuoden 1963 harjoitusnauhat. Pientä liikkumavaraa projektin pääteesien tulkinnalle tosin nyt suodaan, eiväthän Anki Lindqvistin sinänsä pirtsakkuudessaan varsin onnistuneet Helen Shapiro -versioinnit Neiti yksinäinen (Little Miss Loneliness) ja Olkoon niin (I Don’t Care) sentään rautalankaa ole, vaikka ensimmäisenä nuorisokitarayhtyeenä 1962 studioon päästetty The Savages hoitaakin oman säestyskomennuksensa kelpo ottein. Sen sijaan en ymmärrä miksi mukana on Otis-laina These Arms Of Mine, kun valittavissa on erinomainen debyytti Only Fools Run Away vuodelta -64. Opettavaisen ja taatusti isänmaallisen rautalankaodysseian bonusja päätöspuheenvuoro suodaan vielä ammattimiesten miehelle Heikki Laurilalle, jonka pikkunäppärä Apache-luenta lienee peräisin jostakin cd:n tekijöillekin arvoitukseksi jääneestä 70-luvun tv-produktiosta. Yhtä kauas asian keskiöstä lipsahtavat Raittisen veljekset Eero ja Jussi The Esquiresin kanssa 1963 levyttämillään pöljän makaabereilla, Sven Ingvarsin Ruotsissa hiteiksi hieman aiemmin sjungaamilla iskelmä-twisteillä Räätälin ralli (Skräddarevisan) ja Jannu tanssii valssia (Kväsarvalsen), samoin pioneerirokkari Bo Luther BN:n 80-luvun alussa julkaisemalta EP:ltä peräisin olevalla ja alkujaan Jan Rohteen levyttämällä letkis-muunnelmalla At The Jenka Show (1963). Wrightin ohella. On selvää, että James Brown säästi parhaat kappaleet omaan käyttöönsä ja jätti jämämateriaalin muiden hyödynnettäväksi. Carrin kohdalla on selvää, että mukaan pääsee tuon edellä mainitun klassikon lisäksi sellaiset kappaleet kuten Pouring Water On A Drowning Man ja You’ve Got Your Mind Messed Up, joka oli miehen ensihitti keväällä -66. Omia suosikkejani ovat countrypohjainen Life Turned Her That Way, William Bellin kirjoittama balladi You Hurt Me So Good, toinen varhaistuotannon helmi Lover’s Competion sekä koosteen päättävä Let’s Face Facts, joka unohtui aluksi hyllylle. Niissä on yhteensä 48 uraa eli periaatteessa kaikki Carrin Goldwax-äänitteet. Aijai, ettei nyt vain Photoshop-taidoilla siunattu sensuurikoneisto olisi sittenkin päässyt iskemään rautalankapuritaanien riemuksi vielä vihoviimeisen kerran... Jo sarjan aiemmilta osilta tutuista Pertti Kilpeläisen v. Lutherin bändikollega, kitaristi Harri Sutinen sen sijaan saa näyttää vuoden 1962 olohuonetuotoksellaan, miten Kulkurin Twist taittui rautalangaksi ennen kuin asiasta edes osattiin sillä nimellä yleisemmin puhua. Jos joltakin sattuu vielä puuttumaan nämä deepsoulin perusteokset, niin suosittelen hankkimaan pari Kentin kokoelmaa 15 vuoden takaa. Aarno Alén JAMES CARR The Best Of James Carr (Kent CDKENM 472) Ace osti vuonna 2002 heti Carrin kuoleman jälkeen Quinton Claunchilta koko Goldwax-kataloogin ja on sen jälkeen julkaissut lukemattomia kokoelmia kyseisestä materiaalista. On aina makuasia valita 20 parasta kappaletta joltakin laulajalta. Myös tamperelainen The Sharpers, ahvenanmaalainen The Anacondas sekä yhden vuodelta 1963 tulevan näytteen (Saku Sammakko eli Froggy Went A-Twistin') esittävä mikkeliläinen The Rebels pääsevät vinkkaamaan, että stadin ulkopuolellakin homma kyllä tarpeen tullen taidettiin. Aarno Alén eri esittäjiä Sadoin Sähkökitaroin Extra 5 (Rautalanka RRSCD 2011) Viides täydennyserä viiden varsinaisen kokoelmacd:n jälkeen plakkariin ja se on sitten siinä, tuumailivat “Sadoin Sähkökitaroin“ -levysarjan toteutuksesta vastanneet ydintiimiläiset Hannu Nyberg, Jari Moberg ja Olle Salo ainakin vuodenvaihteessa 2017–18 historiikkiantologiansa 10. 1963 kelanauha-arkistoista puolestaan kuullaan valintoja toisen lähinnä keikkalavoilla suosiota nauttineen helsinkiläiskokoonpanon, The Wanderersin niin ikään Shadowsille paljolti kumartavasta soundista. Goode, vaikkei sisäsiistillä tanssiorkesteriversiolla nyt ehkä rock’n’rollin sisimpään aivan pureudutakaan. Perusteluksi riittänee se, että James Carrin deepsoulklassikko Dark End Of The Street nousi listoille 50 vuotta sitten – sitä juhlitaan! Laulajan arvostus on noussut vuosikymmenien aikana, moni pitää häntä tyylilajinsa mestarina O.V. Virheen korjasi japanilainen Vivid Sound vuonna -77. Voi olla ihmettelyn aihe, onko mitään mieltä julkaista enää best of -kokoelmaa aineistosta, joka on kaluttu niin tyhjiin
BALLROOM JUMP 22.3. Hardin itse pääsi esittämään oman laulunsa Keep Em Down ja klassisen rallatuksen I’ll Be Glad When You’re Dead, You Rascal You. LANE HARDIN BN:ssä 4/17 (s. Kaikki Lane Hardinin ja Arkansas Johnny Toddin nimissä julkaistut äänitykset sekä yksi Leroy Simpsonin tuotos löytyvät helpoiten YouTuben avulla. Paladins: New World (Lux LP/CD) 9. Lisäksi Hardinin silloista soittoa on kuultavissa erään hänen kumppaninsa kahdella äänitteellä. SINNER’S SOUL 31.5. Darrel Higham: Hell’s Hotel (Ambassador CD) 1. Tämän sankarin julkinen ura huipentui vuoteen 1952, jolloin Biharin veljekset panivat talteen hänen taitojaan Los Angelesissa. HOGSTATION Järjestäjinä Kerubi-ravintola (Siltakatu 1) ja Grand Old Rockers Of Joensuu ry. Teddy & The Tigers: The Complete Masters Collection 1977–1980 (Bluelight 3-CD) 4. Imelda May: Life Love Flesh Blood (Decca LP/CD) 8. 1935, mutta aivan siihen ei hänen levytysuransa tyssännyt. AMADEUS 15.2. Go Getters: Love & Hate (Goofin’ CD) 3. Elvis Presley: Roustabout (Follow That Dream / Sony 2-LP/CD) 7. Coco Montoya: Hard Truth (Alligator CD) 8. JD McPherson: Undivided Heart & Soul (New West LP/CD) 8. Hänen on arveltu todellisuudessa olleen juuri Lane Hardin. Innostuin hänen tuumailuistaan siinä määrin, että ryhdyin haeskentelemaan lisäselvityksiä. Teddy & The Tigers: The Complete Masters Collection 1977–1980 (Bluelight 3-CD) 10. Ronnie Earl & The Broadcasters: The Luckiest Man (Stony Plain CD) 5. Kim Wilson: Blues And Boogie, Vol. Los Straitjackets: What So Funny About Peace Love and Los Straitjackets (Yep Roc LP/CD) 10. Batmobile: Brand New Blisters (Blister LP/CD) 5. Robert Cray & Hi Rhythm: s/t (Jay-Vee CD) 6. Lincolns: Kings Of The Coop (Raucous CD) 7. Blues News 1/2018 71 PUUTTUUKO VANHOJA BLUES NEWSEJA. Hän todellakin tallennutti kaksi musiikkikappaletta nimiltään California Desert Blues ja Hard Time Blues Chicagossa v. Viitisentoista vuotta myöhemmin eli joskus 40ja 50-lukujen vaihteessa artisti nimeltä ”Harden Lane” esitti tuntemattomaksi jääneessä paikassa teokset Cartey Blues ja The Blues. Ne on kyllä julkaistu, mutta taitavat nykyisin olla aika hankalasti hankittavissa. Bluesia snobbaillen... Woman (Goofin’ 7“) 8. John Lindberg Trio: Straight From The Heart (Cosmos / Enviken LP/CD) 3. Niinpä Lane Hardinista tehtiin ”Arkansas Johnny Todd” ja hänen kaveristaan, joka tyylinsä osalta tuo jonkin verran mieleen John Lee Hookerin, tuli ”Leroy Simpson”. The Cash Box Kings: Royal Mint (Alligator CD) 7. Vesa Walamies Hämeentie 21 Tutustu valikoimiimme netissä: www.bluesnews.fi/blues-news-lehti Tilaukset joko sähköpostitse (taloudenhoitajalle): aarno.alen@saunalahti.fi tai postitse: Finnish Blues Society/Blues News, PL 257, 00531 Helsinki www.goofinrecords.com / Hämeentie 46 www.junglerecords.fi Helsinki Helsinki Pori ROOTS-MUSAAN PAINOTTUVAT ILOVAARIROCK-KLUBIT JOENSUUN KERUBISSA: 25.1. Lincolns: Hundred Dollar Bill (Lincolns CD) 1. Ray Collins’ Hot-Club: 1 to 5 Jive (Brisk LP/CD) 5. Aviators: Rodeo Daddy (Bluelight CD) 9. Jimmie Vaughan Trio: Live At C-Boy’s (Proper CD). Darrel Higham: Hell’s Hotel (Red Essential LP/CD) 4. Eräs tietolähde kertoo, että Lane Hardin oli todennäköisesti syntynyt Tennesseessä, ei siis Mississippissä, 7.6.1896 ja kuoli Kalifornian Los Angelesissa miltei 80-vuotiaana 23.5.1975. Klubi-isäntänä ja bändivastaavana Hannu ”Heavy” Tikkanen. KARLI STORM (USA) & ELMOS 12.4. Rick Estrin & The Nightcats: Groovin’ In Greaseland (Alligator CD) 3. 59) Honey Aaltonen puntaroi, kuka oikein oli aavemaisen hypnoottista bluesia esittänyt laulaja-kitaristi Lane Hardin. Sonny Landreth: Recorded Live In Lafayette (Provogue 2-CD) 2. JD McPherson: Undivided Heart & Soul (New West LP/CD) 6. Hillbilly Casino: Red, White & Bruised (Jungle LP/CD) 2. Walter Trout: We’re All In This Together (Provogue CD) 4. Texas Oil: Alamo (Goofin’ CD/LP+CD) 2. Ongelmaksi muodostui myöhemmin se, että Biharit eivät myöhemmin löytäneet mistään merkintöjä näiden kahden muusikon nimistä. Ruthie Foster: Joy Comes Back (Blue Corn Music CD) 10. 1. 1 (Severn CD) 9. Jam Rock Band: Come On Baby Rock (Bluelight CD) 6. Texas Oil: If You Start Rockin’ (Don’t Forget To Roll) / L.A
pitkäsoiton “I Can’t Resist“ v. jo 80ja 90-luvuilla aktiivisista Sex Museumja Los Coronas -kokoonpanoista rakennettu tähdistöjoukkue, joiden jäsenistä osa oli tainnut tulla Dickersonille tutuksi jo parin vuoden takaisen edellisen Sleazyn toteutttaman surf-projektin, pitkäsoiton “Els A-Phonics & Friends“ merkeissä. Yhteistä soittohistoriaa 90-luvulta saakka omanneiden helsinkiläisten Aki Apilon (soolokitara), Samppa Kankkusen (rytmikitara ja urut), Juho Saariahon (basso) ja Aleksi Raappanan (rummut) muodostama kokoonpano voi joka tapauksessa jo näillä näytöillä hyvinkin olla se todellinen Laika & The Cosmonautsin paikan kansainvälisillä alan markkinoilla lunastava finskivientituote – kunhan vain myös ulkomaan elävät saadaan ensin omaksumaan bändin ja sen suomeksi muotoilemien kappaleiden nimissä esiintyvät äja ö-umlautit. Sekä soitannollisesti että laulullisesti häkellyttävän itsevarmaa ulosantia tukevat levyllä myös kelpo originaalikappaleet, joista edellisen ohella sovituksellisesti mieleenpainuvimman korvamadon ujuttaa tajuntaan “radioystävälliseen“ muotoon puettu (f-sana on korvattu lyriikoissa kiltimmällä “mess’illä“) ADHD-tykitys Don’t You F**k With Me. The Dragtones -soittajiston täydentävät kitaristi Per Thorsell (esim. Pete Hoppula DEKE DICKERSON & THE SEX-PHONICS (Sleazy SR124) A: El Socarrat B: The Train With The Rhumba Beat Espanjan Aurinkorannikon Málagassa sijaansa pitävä Sleazy Records on kiihdyttänyt seiskatuumaisten äänitteiden tuotantonsa sellaiseen kiitoon, ettei ainakaan Blues News -toimituksessa tahdota pysyä vauhdissa mukana. Erääksi omaksi suosikikseni hiljattaisista Sleazy-tuotteista on muotutunut tämä Valenciassa lokakuussa 2016 ikuistettu kappaleparivaljakko, jonka kinginä häärii rapakon takaisen roots-kentän tämän hetken luottokelpoisimpiin kitaristeihin, vokalisteihin, lauluntekijöihin ja alan asiantuntijoihin lukeutuva kalifornialainen Deke Dickerson. Vielä kun radiot hoksaisivat ottaakin tallenteen soitettavakseen. Kentin, Fatboyn sekä viimeksi mainitun kitaristin Hannu Kiviahon ja tämän veljen Heikin 90-luvun alussa luotsaaman Ingo & Floyd -hankkeen nimissä. Pete Hoppula THE DRAGTONES (Sleazy SR123) A: Twisted B: Ballad Of A Broken Man Amerikkalais-ruotsalaisen The Dragtonesin levyjulkaisut ovat aina jonkinasteisia tapauksia. “No Grudges“ -EP:llä niistä ainakin pientä vihiä antaa päätösraita Miles Away, joka kiusoittelee tovin ajan hitaassa mollitahtilajissa ennen kiihdyttämistään takaisin turvalliseksi rockabillylaukaksi. Alkujaan 2010-luvun alussa kalifornialaissolistinsa Luis Arriagan Wild-merkillä yhteistyön käynnistänyt garagekopla siirtyi tehtailemaan sangen rosoisia hengentuotteitaan Sleazylle vuoden 2013 tietämillä. Pete Hoppula THE BIG KAHUNAS (Rollin RR-45) A: Hey Little Baby B: Bama Lama Bama Loo Neljän 60-luvun alun britti-rock’n’rollista, rhythm’n’bluesista, garage-rockista ja rockabillystä villiintyneen englantilaisen konkarimuusikon muodostama The Big Kahunas on julkaissut lähivuosina suhteellisen paljon materiaalia (mm. Arriagan ja kitaristi Mike Barbwiren tekijäkrediitteihin merkityillä raidoilla pistetään autotallin sisuksia uuteen uskoon Cramps-henkisessä mielentilassa, bpuolen rietastelua kuunnellessa moni saattaa aistia yhtymäkohtia myös brittiläisen The Jim Jones Revuen vuosikymmenen takaisiin pitelemättömiin piano-rock’n’rolleihin. Jos suosion kasvu jäisi tämänkin pikkumustan tapauksessa ainoastaan odotetun suoraviivaisesti riuhdotun Little Richard -bravuurin varaan, ei huomattavaa suksee-piikkiä uskaltaisi laulaja Paul Barkerille, kitaristi Andy Wrenille, basisti Mark Fisherille ja rumpali Gary Griffinille povata vieläkään. 2015) ja seurue on päästy näkemään hiljattain täällä Suomessa keikallakin, mutta aivan ylitsepursuavaa ei tietoisuus ryhmän olemassaolosta taida meidän kulmillamme vieläkään olla. Tämä twistityille omistettu tuorein tapaus on neljäs pikkumusta espanjalaisyhtiöllä. Soittokapasiteetin kehittymisen rinnalla RelaxTrion tyylillinen kasvu on ollut niin ikään luontevaa ja pitäytynyt valtaosin alkuperäisissä suuntaviivoissaan, toki sille leimallisinta energistä neobillypiiskausta ovat viimeisimmillä pitkäsoitoilla monipuolistaneet myös Teräsen vokalisoinnissa ajoittain selvästikin esiin pilkistävät bluesja r&b-vaikutteet. Hyvällä maulla modernisoitua melankolista agenttikurvailua tehostetaan juuri oikea-aikaisilla tempovaihdoksilla sekä muilla sopivan huomaamattomiksi hiotuilla sovituskoukuilla, jotka kohottavat ainakin nämä kaksi esitystä reippaasti keskisarjaa korkeammalle. 72 Blues News 1/2018 levy tutkailut RELAX TRIO (Jungle TCB-8383) A: Blackguard Johnny / Please Just Leave Suzie B: Don’t You F**k With Me / Miles Away Ne nuoruuden kirot! Raumalainen RelaxTrio saanee tyytyä “teinileimaansa“ vielä pitkään, vaikka osaavan kolmikon levytyshistoriakin ulottuu jo yli kymmenen vuoden taakse, eikä laulaja-kontrabasisti Linda Keräsen, kitaristi Oskari Niemisen ja rumpali Vilho Voutilaisen muodostama ryhmä ole myöskään muutellut koostumustaan koko tänä aikana. Mikäli uutuusjulkaisun kansiotsikkoon “No Grudges“ on luottaminen, bändi ei kuitenkaan kanna asian suhteen kaunaa. Cliff Richardin Move Itja Johnny Kiddin Please Don’t Touch -klassikkoversioiden sooloja melodiapalasia häpeilemättömän läpinäkyvästi lainaileva mutta samalla kuitenkin linjakkaalla tavalla itsenäiseksi kokonaisuudeksi muovautuva Hey Little Baby antaa härskimmätkin synnit anteeksi. Onneksi miekkoset onnistuvat antamaan levyn toisella siivulla jo huomattavasti puhuttelevamman kuvan itsestään. Aika näyttää, pysyykö rima yhtä ilmavissa kantimissa myös pitkäsoittojen pariin siirryttäessä. Sekä uusintajulkaisuja että uutta rock’n’roll-, rockabilly-, surfja r&bpitoista musiikkia sisältäviä vinyylisinkkuja ja EP-levyjä rynnii markkinoille kymmenien tuotteiden yhteislaukauksina, mikä ajaa innokkaimmankin kuluttajan vääjäämättä valintojen eteen. Omalla uhmakkaalla meksikolaishenkisellä instrumentaali-slovarillaan El Socarrat ja sen kääntöpuolen riehakkaaksi lauletuksi frat-surfiksi naamioidulla Johnny Hortonin Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä vanhalla kantrinumerolla Deken partnerina rikoksessa rehentelee useista spanskibändeistä, mm. Pete Hoppula TÖRMÄILYAUTOT (Mono Mono MONO-005) A: Säpinää Sao Paolossa B: Kadonnut Lautamies Vasta reilun vuoden ikäisellä mutta jo aikoja sitten lopppuunmyydyllä “Surmanajaja“EP:llään melko lailla suoraan puun takaa suomalaisen surf-instrumentaalikaistan eturiviin kiilannut Törmäilyautot jatkaa kakkossinglellään siitä mihin he edeltäjänsä jättivät. Robert Johnson & Punchdrunks ja The Hi-Winders), basisti “The Vigilante“ eli Mikael Karlsson Åström (The Hives) sekä sessiorumpali “Jugglo The Wall“, alias Jörgen Wall, jonka studiohistoriasta paljastuu erilaisia perkussiivisia aktiviteettaja mm. Ehdottomasti yksi vuoden 2017
Jos jokin yksittäinen kappale muovasi käsitystämme amerikkalaisesta 60-luvun alun kitarayhtyekulttuurista ennen britti-invaasion vaikutusta, se oli oregonilaisen The Kingsmenin vuoden 1963 versio Richard Berryn (1935–1997) Louie Louiesta. Joe Josean) kirjoittamalle Etta Jamesin vuoden 1955 Good Rockin’ Daddylle, eikä jeesannut, vaikka vokalistin tukena rellesti itsensä Ike Turnerin usein niin hitinvainuinen orkesteri. Kauaksi listoista jäi myös Rockin’ Man (RPM), tuore vastauslevy saman tekijäparin, Richard Berryn ja Joe Biharin (a.k.a. 80-luvulle jatkuneen soolotaipaleen Little Richard -malliin rokkaavinta kyytiä tarjosi Yama Yama Pretty Mama (RPM, 1956) ja doowop-muistumia Rock Rock Rock (This Dance Is Crazy) (Flip, 1957). Pop-listojen kuutoseksi 1958 nousseen A Lover’s Questionin ohella jättimenestyksiä olivat mm. Kyllä Clydesta olisi rokkari tarvittaessa leivottu, onneksi ammattimiehelle riitti silti otollisempaakin pullaa paistettavaksi. toiselle saman vuoden Mercury-pitkäsoitolle “Rhythm And Soul“. Viimeiset yritykset 70-luvun alussa kaatuivat terveydentilan heikkenemiseen sekä lopulta kuolemaan, jonka taas oli aiheuttanut osaltaan raskas alkoholinkäyttö. Pete Hoppula BAKER KNIGHT (El Toro ET-15.042) A: Bop Boogie To The Blues / Bring My Cadillac Back B: Love-A, Love-A, Love-A / Just Relax BILLY WALLACE & THE BAMA DRIFTERS (El Toro ET-15.051) A: What’ll I Do / That’s My Reward B: Burning The Wind / Mean, Mistreatin’ Baby CLYDE STACY (El Toro ET-15.048) A: Hoy Hoy / Baby Shame B: Honky Tonk Hardwood Floor / I Sure Do Love You Baby EDDIE BOND AND HIS STOMPERS (El Toro ET15052) A: Slip, Slip, Slippin’ In / Flip Flop Mama B: Boppin’ Bonnie / Baby, Baby, Baby (What Am I Gonna Do). Harvemmin seiskatuumaisissa mitoissa vastaan tuleva, nimellä June Alexander nashvilleläisellä Sam Phillipsin veljen Jud Phillipsin kipparoimalla Judd-yhtiöllä 1960 ilmestynyt debyyttisingle Sally Sue Brown / The Girl That Radiates That Charm on kiistatta kulttistatuksensa ansainnut, vähemmän uusintaprässiperusteita sen sijaan tulee mieleen bulkkimaiselle vuoden 1962 Dot-levytykselle Lover Please. 20-vuotiaan barcelonaisyhtiön mittavan seiskatuotannon viimeisimpiä uusintajulkaisuosaston erikoistumiskohteita ovat olleet rockabillyja rhythm’n’bluesteemoitetut LP-kierrosnopeudella pyörivät artisti-EP:t. r&b-listaykkönen Treasure Of Love (1956) sekä pop-listaseiska Lover Please (1962), joka muutti suunnan alaviistoon. Calypso-vaikutteisen alkuperäisluennan v. R&B-historiankerronnan suuria vääryksiä on alabamalaisen Arthur Alexanderin (1940–1993) liian usein vieläkin toistuva unohtaminen genren palvotuimpien laulajalauluntekijöiden listalta. Pete Hoppula RICHARD BERRY (El Toro ET15081) A: Louie Louie / Yama Yama Pretty Mama / Rock Rock Rock B: Have Love Will Travel / Rockin’ Man ARTHUR ALEXANDER (El Toro ET15086) A: A Shot Of Rhythm & Blues / Lover Please / Sally Sue Brown B: The Girl That Radiates That Charm / You’re The Reason CLYDE MCPHATTER (El Toro ET15087) A: Hey Love / Such A Night / Come What May B: Deep Sea Ball / Climb That Mountain Of Love / I’m Moving On El Toro Recordsin toimintatavat eivät juuri Sleazysta eroa. R&B-historian uljaimpiin tenoreihin lukeutunut Billy Ward & The Dominoesin (1950–53) ja The Driftersin (1953–54) sankarisolisti julkaisi reilun 20 levytysvuotensa varrella myös runsain mitoin soolotuotantoa, joka käynnistyi hittimielessä käsikynkässä Atlanticin naistähden Ruth Brownin kanssa kappaleella Love Has Joined Us Together. Louie Louie -jälkihuumassa 1959 Flip Recordsille syntynyt ja esikuvansa tavoin monet kerrat myöhemmin versioitu Have Love Will Travel tunnetaan Berryn levytyksistä kenties parhaiten, mutta kansalliseksi hitiksi siitäkään ei koskaan ollut. Espanjalaiskoosteelle poimitut kappaleet ottavat haltuun 8 vuoden jakson, jolla halutaan ymmärrettävästi kirkastaa balladitulkitsijan vauhdikkaampaa ja salatumpaa persoonaa. Blues News 1/2018 73 levy tutkailut merkillepantavimmista uusista kappaleista omalla tyylisarallaan. 1957 tehneelle louisianalaiselle tämä sittemmin toista tuhatta kertaa coveroitu ja sensuurinkin kohteeksi joutunut laulu ei merkinnyt aluksi tietä rikkauksiin, sen sijaan hänellä riitti nuoruudessaan sukseeta useissa Los Angelesin lauluyhtyeissä (mm. Flairs, Penguins, Cadets, Chimes), jotka hyödynsivät laulaja-lauluntekijän kykyjä sekä rivijäsenenä että studiotäydennyksenä. Vaikkeivät uutuussarjat tällä kertaa tarjoakaan kokonaan ennenkuulemattomia levyhelmiä, ovat kaikista ääniteformaateista kukkeimman muodon saaneet pikkukiekot onnistuneine kappalevalintoineen yhä sekä korvia että silmiä hiveleviä ilmestyksiä – siitäkin huolimatta, etteivät tämänkertaisten lättypoimintojen loppujen lopuksi varsin pliisut kansigrafiikat nyt aivan maksimaalisesti tule ulkoisia avuja hyödyntäneeksikään. Drifters-yhteistuotannosta esimerkkinä toimii Atlantic-sinkulta peräisin oleva Such A Night (1954), Fats Domino’maisen lungi Come What May ja shufflena rokkaava Deep Sea Ball edustavat vuosien 1958 ja 1960 Atlantic-soolomateriaalia, pirteä Hank Snow’n I'm Moving On taas päätyi Nashvillen A-kantritiimin säestyksellä tehdylle vuoden 1962 hitti-LP:lle “Lover Please!“ (Mercury) ja Hey Love sekä Climb... Artistille tyypillinen mestariluokan melodinen kantripopahtava r&b-numero oli myös You’re The Reason vuodelta 1963. Tämän uuden ja eittämättä tarpeeseen tulevan muistelo-EP:n avaavan ja ennen kaikkea 60-luvun Englannissa lähes pakolliseksi bändien ohjelmanumeroksi iskostuneen A Shot Of Rhythm & Bluesin sekä sen vähintään yhtä monumentaalisen kääntöpuolen You Better Move Onin ohella olisi yksinkertaisesti häpeä olla tunnistamatta Alexanderin käsialaa ja alkujaan hänen itsensä Billboard-listoille levyttämiä globaaleja klassikoita kuten Anna (Go To Him), Where Have You Been (All My Life) ja Every Day I Have To Cry Some. Sangen lyhyen ikänsä aikana Clyde McPhatter (1932–1972) sai paljon aikaiseksi
Stray Catsin oli vaivatonta mukailla vuoden 1989 comeback-albumillaan “Blast Off“, jolla kujakattitrio versioi ensiksi mainitun sinkun a-puolta. Onni ei ollut Billylle myötäinen ennen lyhyttä rockabilly-kauttakaan: hänen Decca-yhtiölle levyttämänsä ja itse kirjoittamansa Back Street Affair nousi kyllä valtakunnan kantrilistan ykköseksi vuonna 1952, mutta ei alkuperäisenä vaan Webb Piercen muutamaa kuukautta myöhemmin tekemänä cover-versiona. Eddie ja kumppanit sananmukaisesti loivat musiikinlajilleen vuosikymmeniä kestäneet “pelisäännöt“, joita esim. Ilmestymisaikojensa hittilistoille yksikään Curtisin levyistä sen sijaan ei koskaan kelvannut. It’s All Yours puolestaan hyödyntää rumbarytmiikkaa livautellen sekaan pahaenteisiä mollisointuja ja tempomuutoksia. “double A-sider“ -sinkku Draggin’ kääntöpuolenaan Mobile, Alabama ilmestyi Mercurylla. Ajoittain Stacyn New Yorkissa kaupungin silloisten huippustudiokettujen kanssa tekemät levytykset olivat kotimaataan suurempia menestyksiä Kanadan puolella – ja sellaisiksi tiettävästi muodostuivat myös lainaosastoa edellisten tavoin edustaneet Johnny Hortonin Honky Tonk Hardwood Floor sekä Bobby Lee Trammellin I Sure Do Love You Baby, joista etenkin viimeksi mainittu saattaa olla pelkistetyssä, ronskisti hidastetussa ja läpikotaisin tremolokitaran kyllästämässä ulkoasussaan vuoden 1958 punk-rockabillyä räjähdysherkimmillään. Aikajanaa riittää seulottavaksi, sillä Nappyn pestiä Savoy-merkillä jatkui vuodesta 1955 aina vuoteen 1963. “Tulsa-soundin isäksi“ luonnehditulta Clyde Stacylta (1936–2013) riittäisi – ja on toki myös riittänyt laadukasta uudelleenjulkaistavaa muuhunkin kuin vain yhden EP-levyn tarpeisiin. Viimeiset viralliset äänitteensä mies teki nashvilleläiselle Dollieyhtiölle 60-luvun alussa, keskittyen sen jälkeen paikallistason soitteluihin sekä oman kapakkansa pyörittämiseen Georgiassa, kunnes viimein hänetkin houkuteltiin eläkepäivien kynnyksellä takaisin rockabillyä eurooppalaisille festarilavoille veivaamaan. 74 Blues News 1/2018 levy tutkailut CURTIS GORDON (El Toro ET15057) A: Draggin’ / Mobile, Alabama B: Sittin’ On Top / Rock, Roll, Jump & Jive Parhaiten Ricky Nelsonille ja Elviksellekin materiaalia työstäneenä lauluntekijänä valtavirralle tutuksi tullut alabamalainen Baker Knight (1933–2005) levytti myös koko joukon verrattomia sooloäänitteitä 50-luvulta 70-luvun jälkipuolelle, ja piipahtipa Hollywoodin loisteessa valtaosan urastaan viihtynyt herra muutamaan otteeseen jopa Chessillä. El Toro -EP:n paraatipuoli on varattu Bondin ja tämän Stompers-orkesterin toiselle Mercury-kakulle kesäkuulta 1956 ja kääntösivu seuraavalle syyskuun julkaisulle. Hieman Hank Snow’n mieleen tuovalla varsin traditionaalisella kantrilaulusoundilla sekä samasta perinteisestä puusta veistetyllä kappalevalikoimalla varustetusta Wallacesta ei lopulta ollut etelän todellisten nuorisoidolien haastajaksi, vaikka jälkimmäisellä neliviitosella hänen ääntään vahvistettiin jo hieman trendikkäällä kaiullakin. Toinen Oklahoman kasvatti ja Louisiana Hayride -ohjelman vakkariakti Billy Wallace (1917–1978) oli jo ikämies saadessaan bändeineen levytysmahdollisuuden Mercurymerkillä vuonna 1956. Deccan toimesta löysi tiensä pihalle elokuussa 1957 myös Baker Knight & The Knightmares -orkesterin nimiin merkitty kääntöpuolen avaava kolminkertainen rakkaudenylistys, toinen New Yorkin jättitoimija Coral puolestaan huolehti kauppoihin heinäkuussa 1959 pitkälti samaan teemaan keskittyneen suosituksen ottaa ihan vain rennosti, vaikka Bakerillä itsellään tuntuu nyt lujaa menevänkin. Aggressiivisessa rockabilly-elämöinnissä ei ole kantrista tietoakaan. Eddie Bond (1933–2013), laulava poliisikonstaapeli, levy-yhtiön omistaja, DJ, radioaseman vetäjä ja oman paikallis-tv-ohjelman isäntä Memphisistä, Tennesseestä korotettiin viimeistään 80-luvulla silloisen rockabillyentusiastipolven jumaloimaksi kruunupääksi. Kitaristina tällä äänitteellä on lisää vauhtia tuuppaamassa Eddie Cochran. Jälkimmäinen kappale lienee peräisin aivan levytysputken alkupuolelta, tiettävästi samasta helmikuun 1955 sessiosta, joka poiki julkisuuteen mm. Nashvilleläisen Alan Bubisin Kit-indieyhtiön julkaisemilta sinkuilta peräisin olevista a-puolen jump-hölköttelyistä jälkimmäinen eteni paikallisinnostuksen myötä myös Deccan julkaisusarjaan. Sitä saa mitä on nuoruudessaan mennyt tilaamaan – ja tuskinpa vanhaherra Gordon tapahtuneesta lopulta niin järin pahakseen edes pisti. Rockabillyn nykynormiston ylilukemille viritettyine kaikuineen ja päällekäyvine släppibassokomppeineen määritelleitä mallisuorituksia kantriin ja western swingiin satsannut laulaja julkaisi eritoten toukokuussa 1956, jolloin ns. Tämän seiskakatsauksen toinen Louisiana Hayride -regulaari antoikin kovatasoista vastinetta “kulttimaineelleen“ heti vuonna 1955 päästessään äänittämään omaa kantrirockabilly-soundiaan pienen Hollywoodissa toimineen Ekko-yhtiön piikkiin ja sieltä edelleen vuotta myöhemmin Chicagoon Mercury Recordsille. Omiin nimiin leuhkasti merkitty mutta vähintään 20-luvulle juontava ja useimmiten Mississippi Sheiksin maailmalle esittelemäksi kirjattu kantriblues-standardi Sittin’ On Top on vuotta tuoreempaa Mercuryn ja Starday Recordsin yhteistuotantoa, Suomessa aikoinaan Hal Peters Trionkin coveroima Rock, Roll, Jump & Jive vuorostaan alun perin julkaisemattomia vuoden 1956 Mercury-masternauhoja, joka on luonnollisesti tullut jo aihetta harrastaneille läpikotaisin tutuksi ties kuinka monen LPja cd-kokoelman välityksellä. Vaan keitä olivat Pahat Pojat ja koska uuden mahdollisuuden saaneet kappaleet mahtoivat alun perin tallentua. Jälkikäteen erääksi tunnetuimmaksi nousseen kappaleensa mukaisesti Mobilessa, Alabamassa Dixie Barn Dance -radioshowssa kestovieraana toiminut sekä Grand Ole Opryssäkin esiintynyt georgialainen Curtis Gordon (1928–2004) säilytti 50-luvulla uskollisuutensa kahdelle valtalevymerkille, RCA Victorille ja Mercurylle. Kääntöpuolen. Brownin suuriin kestohitteihin lukeutuneen Don't Be Angry -lattatuksen. Vuonna 1957 hittilistoille esikoissinglensä balladipuolella So Young itsensä hilannut oklahomalaislaulaja yhdistetään rockabilly-kontekstissä ennen kaikkea rivakoihin covereihinsa Roy Miltonin Hoy Hoysta ja Little Willie Littlefieldin Baby Shamesta. Diili poiki kaksi El Toro -EP:llä nyt uuden julkaisukierroksen saanutta akustista hillbilly-sinkkua, jotka osaltaan konkretisoivat monien silloisten kantri-hahmojen hetken kestänyttä evoluutioloikkaa kohti muodikasta rockabilly-tyyliä. Pete Hoppula NAPPY BROWN AND THE BAD BOYS (Savoy 451499) A: It’s All Yours B: Because I Love You Suomalaiskeräilijän kautta maailmalle prässättäväksi päätyneet ja tarunhohtoisen Savoyyhtiöleiman alaisuudessa alkuvuodesta julkaistut (joskin hieman epävirallisemmin ja siten etiketin mukaisesti ei radiosoittoon vaan pelkästään “kotikäyttöön“ tarkoitetut) Nappy Brown -originaalit saattoivat alkujaan olla “vain“ hyllylle unohdettuja asetaattidemoja, mutta voi veljet, millaisia! Tanakka shoutertyyliin kailotettu Because I Love You saa pohjakseen myös lauluyhtyeen sekä täydennyssatsin adrenaliinia sooloja piiskaavasta saksofonista. El Toro -nelikantaan on valikoitunut nuoren Knightin rockabillyintä sarkaa vuosilta 1956–59
Singlen etiketti on niin taiteiltu, että vaikea ottaa selkoa. Vaikka elementit ovat paljolti samat kuin King Sunny Adella [samassa “Afrobeat“-arviokatsauksessa esiteltiin ennen Masekela-osuutta myös Aden albumi “Aura“ – toim.], jää “Techo-Bush“ selvästi toiseksi nimenomaan rytmiensä osalta: Aden kiekolle ominainen hillitön mukaansatempaavuus puuttuu. Saattaa olla uusiotuotantoa, kun se näyttää siistimmältä kuin ne alkuperäiset paidat 70-luvulta. Näin on turmeltu afron kiehtovin osa, rytmit, ja en minä ainakaan välitä näitä B-puolen laulelmia kuunnella, vaikka laulussa avustaakin maineikas lauluryhmä Soul Brothers. Levyn tuottaja Stewart Levine kunnostautui Womack & Womackin debyyttilevyllä, jonka sovitukset olivat raikkaat ja rytmikkäät. Rock Siltanen taas (nimestään huolimatta) on hempeämpi puoli singleä. Kumpikaan taiteilijoista ei (muistaakseni) kuulu baarituttuihini, mutta kiitän huomionosoituksesta. Nyt kömmähdetään länsimaistamaan jo sinänsä rikkaita afrorytmejä: Pula En Na (It’s Raining) on pilattu simppelillä takapotkuisella jumputuksella, African Secret Societyllä koplottelee reggaesta lainattu rytmi. ”Sähäkkä ja seksikäs split-single”, samaista mainoskorttia lainatakseni, on hauska julkaisu, vaikka en tiedä vieläkään kumpi on A-puoli ja kumpi ei. Masekelan yhteistyö Kalahari-rytmiryhmänsä kanssa on kestänyt jo yli puoli vuosikymmentä (mm. Ismo Tenkanen Tomorrow (Warner 254 573-1, 1987) “These songs are for and about the world’s present state-of-mind, the human race, especially tomorrow’s children and the kind of future we are preparing for them. Albumin amerikkalaisin raita on USA:n listoilla singlenä mainiosti pärjäillyt Don’t Go Lose It Baby. Masekelan trumpetinpuhaltelua kuullaan A-siivulla selvästi tiheämmin. Vaikka kappale on lähellä 60-luvun folk-rockia, ei siinä (kovasti diggailemaani) Byrdsiä kuitenkaan lähestytä, vaan tulkinta on kovasti karumpaa. Pete Hoppula ROCK SILTANEN (a) / VILLE PIRINEN COMBAT SCHOOL (b) (Salatut Elämät SE-1) A: Urkki Ja Elvis B: Käärme Mikäs helvetin single tämä nyt on – ja miksi se on lähetetty juuri minulle. 1959 tehneessä The Jazz Epistles -ryhmässä perustajajäsenenä toimineesta ja Apartheidin johdosta musiikkiopintojaan sekä Lontoossa että New Yorkissa 60-luvulla jatkaneesta muusikosta kehittyi vuoteen 1968 mennessä maailmantähti, kun eteläafrikkalaista soittotraditiota ja mustaa amerikkalaista pop-soulia yhdistellyt instrumentaalihitti Grazing In The Grass nousi USA:n Billboard-singlelistan kärkeen. Joko artikulaation epäselvyydestä tai pahoin bluesin vaurioittamasta kuulostani johtuen en saanut kaikesta laulusta selvää, mutta jonkinlainen seksuaaliteema siinä lienee. Nelson Mandelan (Bring Him Back Home) ja Afrikan (Mayibuye) puolesta, kertovat maanpakolaisen ikävästä kotimaahan (London Fog) ja esittävät vastalauseen niin diktaattoreille yleensä (Everybody’s Standing Up) kuin Etelä-Afrikan poliisivoimille erityisesti (Bird On The Wing). B-puoli painottuu puolestaan laululle: sävelmät ovat yksinkertaisia, paikoin calypsomaisia lallatuksia, ja laulanta on enimmäkseen kuorohoilotusta. Kappaleesta tehty video on näkemisen arvoinen. Omia korviani miellyttivät ennen muuta rytmisesti vastustamattomasti etenevät Mayibuye, Ke Bale ja Something For Nothing, joilla Masekelan trumpetti yltyy ampumaan terävintä sarjatultaan, sekä laiskanpulskean tyylikkäästi soljuva keskinopea tunnelmapala Serengeti, mutta hyviä ovat muutkin – vaikkapa kaunis Bird On The Wing. Ensimmäisen afrikkalaislähtöisen yhtye-LP:n v. Synteettistä pohjamurinaa kuorruttavat oivallisesti rytmikitarat, mieleentakertuva ksylofoniriffi ja tyylikkäästi miksatut trumpettikuviot. Jazzartistiksi Masekela on saanut vuosien saatossa kohtalaisesti huomiota myös Blues Newsissa, viimeksi ”Konserttialbumien klassikoita” -sarjan Whisky A Go Go -klubia käsitelleessä osassa n:rossa #276 (6/2015). Olenko saanut liian joviaalin maineen ”nuorison ymmärtämisessä”. A-puolisko on instrumentaalipainotteinen: elektronisten funkyrytmien päällä helisevät afrikkalaiselle musiikille ominaisemmat instrumentit: kitarat ja perkussiot. Molemmilla näyttää karvaa kasvavan enemmän leuan kuin päälaen puolella. kuluvaa vuotta menehtynyt jazztrumpetisti-laulaja ja säveltäjä tunnettiin eräänä kotimaansa vaikutusvaltaisimmista ihmisoikeusaktivisteista rotuerottelua vastaan. Siltasella on jopa hieno Love Records -paita singlen mainoskortissa. Pirkka Kivenheimo Etelä-Afrikan Witbankissa 1939 syntynyt ja 23.1. 1987 1987. albumit “Techno-Bush“ ja “Rain“), ja jälki tällä Lontoossa viime vuoden aikana äänitetyllä albumilla on siten saumatonta: Kalaharin rumpu/ perkussio -voittoinen soitanta luo pääosin varsin vauhdikkaasti laukkaavan rytmipohjan, jolle Masekela rakentaa lauluosuutensa ja ilotulitusmaisina sarjoina ryöpsähtelevät trumpettisoolonsa. Perään seuraa kolmen kappaleen medleyyhdistelmä. LP on luonteeltaan kuitenkin melko kaksijakoinen. Tämä albumi on levytetty Botswanassa, miksattu Lontoossa, ja musiikki on sekoitus eteläafrikkalaista mbaqangaa ja synteettisiä newyorkilaisrytmejä. Ei levätä ennen kuin... Se onkin itse asiassa varsin näppärästi rakennettu tanssikappale. Yhteiskunnallinen julistus ei tapahdu musiikin kustannuksella. Happy listening.“ Syntyjään eteläafrikkalaisen trumpetisti Hugh Masekelan uusin albumi pitää sen minkä isäntä itse kansitekstissään lupaa: tavanomaisia rakkauslyriikoita ei kuulla – sen sijaan osin englannin-, osin afrikankieliset (zulu, sotho, tswana) tekstit vetoavat mm. Hienoa, että joku jaksaa julkaista 7”-vinyylisinglejä ja ennen kaikkea tehdä omaehtoista musiikkia. Urkki ja Elvis viittaa jo nimessään historian havinaan. Syntyvä groove ei ehkä ole pitkään Yhdysvalloissa ja Euroopassa asuneen Masekelan kohdalla kaikkein puhtaimmin afrikkalainen, virkistävällä tavalla erilainen kuitenkin. Honey Aaltonen HUGH MASEKELA Techno-Bush (Jive-Afrika 6.25983, 1984) Parinkymmenen USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen on trumpetisti Hugh Masekela palannut Afrikkaan. Henkilökohtaisena mielipiteenäni ne molemmat, lattarihupailu Pretty Girl (Yea-Yea-Yea) sekä jive-rock’n’rolliksi taivuteltu I’m Gonna Get You (Get You Some Day) jäävät kyllä sekä laadullisesti että ennen kaikkea sähköisyydeltään selkeiksi altavastaajiksi näihin kahteen Nappyn nappivetoon verrattuna. Jouduin arpomaan, mutta käännetään kortit. Ajatuksella tehty ja ajatuksia herättävä albumi, jota ei ole syytä jättää vain afrofanien aarteeksi. Rytmipohja on edelleen elektroninen ja sen päällä kuullaan kitarakuvioita, lyömäsoittimia, urkuja (Sikhokhiyana), laulunhoilotusta ja trumpettiosuuksia. Ehkäpä olen, vaikka eivät sen kummemmin Siltanen kuin Pirinenkään miltään teineiltä näytä. Levyarvioiden muodossa aihetta ruotivat 80-luvulla ensin kriittisemmällä kynällään soul-asiantuntija Ismo Tenkanen n:rossa #91 (1/1985) ja sitten Pirkka Kivenheimo hieman armeliaammin n:rossa #106 (4/1987). Ville Pirinen ja Combat School takoo Käärme-puolella agraarista bluesia hyödyntävää kitarariffiä, raskaalla kädellä ja hypnoottisesti. Blues News 1/2018 75 levy tutkailut 1985 1985 BN-arkistojen helmiä: osalta johtolangat päätyvät lokakuun 1957 tietämille majesteettisen The Right Time -alkuperäisluennan levytystilaisuuteen, jonka aikoihin mystinen Bad Boys -kokoonpano mainittiin esiintyjänä myös parilla laulajan virallisesti päivänvalon nähneellä, hieman aiemmin äänitetyllä sinkkuraidalla. Something For Nothing muistuttaa muuten peruspoljennoltaan melkoisesti Lamont Dozierin v:n 1977 klassikkoa Going Back To My Roots (LP “Peddlin Music On The Side“), jonka rytmisovituksesta aikanaan vastasi osaltaan juuri Hugh Masekela