Blues News 01/2019 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

BN-kriitikoiden parhaat ’18 / Divarien helmiä, osa 43 / Mikko Saarela 1958–2019 The BluesBones / Unohtuneet albumit, osa 11 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-01 ISSN 0784-7726 N:o 295 (1/2019) Hinta 7,20 € 52. vuosikerta BN haastattelee: SLIM BUTLER DEXTER ALLEN LINDSAY BEAVER KNUT REIERSRUD ”KILLER” RAY ALLISON BN tutkii ja dokumentoi: SAMMY WARD EARL PALMER, osa 1 ESINEET KERTOVAT TARINOITA RYTMIBLUESIA BRITANNIASTA, osa 2 MARIE ANTOINETTE & ALICE WONDER LAND Klassikoiden lähteillä, osa 54: BLIND LEMON JEFFERSON
24 s. s. 28 © Fr ed dy Ce lis sl im e © Er ic a Jo hn so nH ic ks © Ba rb ar a Fr ig ie re. 8 s. 16 s. 40 s. 12 s. 22 2 Blues News 1/2019 s. 51 s. 18 s. 51 s. 8 s. 12 s. 24 s. 40 s. 22 s. 18 s. 16 s. 28 s
Valkoiseksi kurittajaksikin nimetty sääolotila yllätti Amerikan Syvässä Etelässä 3 kuukautta viettäneen Blues Newsin päätoimittajan Helsinki-Vantaalle tammikuun lopulla laskeuduttaessa. – Pitäisikö siis ottaa Muddyn laulun neuvosta vaari vai luottaa siihen, että kyllä se Suomen upea kevät ja kesä sieltä pian koittavat, päivä kun pitenee jo ja ajoittain paistaakin.... 16 ”Killer” Ray Allison ..................................................... Tuotapikaa on sopeuduttu (!?) Helsingin kinoksissa kahlailuun ja auton joka-aamuiseen esille lapioimiseen. numeroa kohden käynnistyi siis Blues News -taipaleemme vuoden alussa, joten viimeistään nyt on aika toivottaa erinomaisen hyvää alkanutta blues-roots-vuotta 2019 kaikille! Maiju Lasola SISÄLTÖ: Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 30.3. 51 BN käy tapahtumissa ............................................... 22 Earl Palmer #1 ............................................................ – Ja tuo rakkaushan voi toki tarkoittaa itse kullekin mitä vain, vaikkapa rakkaita roots-blues-musiikkiharrasteita; talven lumituiskuissa(kin) kun on niiiin kiva käpertyä kuuntelemaan hyvää musiikkia! Talven tuiskuihin Tennesseen Memphisiin, International Blues Challenge -mittelöihin lähti Slim Butler & SlimCuts viemään ”lappilaista” bluesiaan tammikuun lopulla, Jarmo Puhakan juttu reissusta ja Riku Metelisen tekemä haastattelu Slim Butlerista löytyvät tästä numerosta. 32 Esineet kertovat tarinoita ........................................ Ilmoitushinnat vuodelle 2019: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Timo Happonen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Kai Leivo, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Tiina Piha, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Mike Stephenson, Harri Suokas, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2019: N:o 1/19: vk 08 N:o 2/19: vk 16 N:o 3/19: vk 24 N:o 4/19: vk 34 N:o 5/19: vk 42 N:o 6/19: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/19 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 15.3.2019! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2019 Suomen talvi on monen pimeänsateisen välivuoden jälkeen vallannut totaalisesti maamme, etelästä pohjoiseen. Kannattaa ilman muuta seurata näitä sivustoja, tapahtumia päivitetään niille ohjelmien ja ajankohtien varmistuttua. 44 Unohdetut albumit #11: Lou Christie ................... Onnittelut + kiitokset kuitenkin Slim Butler & SlimCuts -poppoolle mainiosta edustuksesta, matka oli varmasti sisältörikas! Kevään lämpöön Portugaliin, 2019 European Blues Challengeen lähtee puolestaan Suomen edustajaksi FBS:n ja Puistobluesin yhdessä organisoimissa Suomen loppukilpailuissa viime kesäkuussa valittu Jo’ Buddy & Down Home King III feat. 18 Knut Reiersrud ............................................................ FBS & BN toivottavat kolmikollemme menestyksekästä kisamatkaa! Blues News vietti viime vuona historiallisia 50-vuotis-synttäreitä juhlien niitä melkeinpä kuukausittain järjestetyillä erilaisilla tapahtumilla. 46 Divarien helmiä #43 ................................................. 48 Klassikoiden lähteillä #54 ........................................ numero on (toivon mukaan) konkretisoitumassa loppuvuodesta! Tätäkin, niin ikään maailman mittakaavassa merkittävää blues-saavutusta aiomme juhlia läpi vuoden. Billie Holiday jo v. Pohjoisessa kun palelee, ja kaameaa on kuulemma myös, että linnutkaan tuskin pääsevät lentämään kun ovat niin kohmeessa. 12 Lindsay Beaver .......................................................... Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Hy-C & Fresh Start (St. kertaa järjestetyissä kisoissa sekä bändiettä solo/duosarjoissa oli yhteensä yli 260. Willie Dixonin (kontrabasso) ja Buddy Guyn (akustinen kitara) säestämänä. Ajankohtaista tietoa siitä löytää kevään edetessä nettisivuiltamme www.bluesnews.fi sekä Facebook-sivuiltamme. 300. 56 Levytutkailut ............................................................... Osallistujia nyt 35. Jo yhdeksättä kertaa järjestettävät kisat pidetään tänä vuonna siis niinkin eksoottisessa Euroopan kolkassa kuin Portugalin Azoreilla 4.–6.4.2019. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2019 on 42 euroa. 55 7 tuuman taivas ......................................................... 28 Muddy Lee Makkonen .............................................. Talviaiheisia blues-sanoituksia löytyy varmasti vaikka kuinka monta, mutta allekirjoittaneen helmikuun alun ajoittaisia kevyehköjä winterblues-fiiliksiä kuvaamaan kelpaa vallan mainiosti esimerkiksi vaikkapa Muddy Watersin albumi ”Folk Singer” (1964, Chess) ja siltä kappale Cold Weather Blues. Edukseen esiintyi tottakai Suomi-kokoonpanomme, suitsutusta tuli ja kontakteja syntyi, mutta tutusti kuitenkin IBC-palkintosijat menivät jälleen kerran pohjoisamerikkalaisille akteille; bändisarjan voitti Ms. 4 Slim Butler ......................................................................8 Dexter Allen ............................................................... Tervetuloa! Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS. Luvassa on jälleen monimuotoista, maanmainiota, yhdistyksen toiminnan tavoitteiden (afroamerikkalaisen kansanmusiikin ja siitä kehittyneiden musiikkimuotojen tunnetuksi tekeminen) ja näin ollen myös Blues Newsin laaja-alaisen juurimusiikillisen sisältömaailman ”ohjeistamaa” tapahtumatarjontaa. Vaikka valkoiset hanget vesisadepimeyttä upeampia ovatkin, niin nuo talviarkiset Suomi-puuhat saattavat saada itse kunkin mielen välillä hitusen stereotyyppisen mollibluesinkin puolelle. Laulussa Muddy kyntää akustisesti syviä vesiä mm. klo 17. 24 Rytmibluesia Britanniasta #2 ................................. 40 Marie Antoinette & Alice Wonder Land ................ Blues News 1/2019 3 BN-kriitikoiden vuoden 2018 parhaat .................... Kappaleessa ikävöidään pohjoiseen jostain syystä matkanneena paitsi babya, myös kotiseudun eli Syvän Etelän lämpimiä olosuhteita, joihin kuulemma kaipailijan vaatetuskin sopii paremmin. 54 2010-luvun blueslaulajattaria ............................... Eipä siis ihme, että Timo Kauppisen tähän BN-numeroon työstämä, jälleen erinomainen temaattinen juttu (tällä kertaa esineistä blues-biisien sanoituksissa) kirvoitti miettimään miten mahtaa talvi esiintyä meille niin rakkaan musiikkilajin sanoituksissa. 52 The BluesBones .......................................................... Kaipuuhuokailun myötä kypsyy luonteva päätös lähdöstä takaisin lämpimään Syvään Etelään. Noh, kuten mm. 34 Motown memories #69: Sammy Ward ................ / I’ve got my love to keep me warm” (1937 by Irving Berlin). Winter Bluesiksihan tuota joidenkin jopa jokapäiväistä toimintaa haittaavana taakkana kokemaa talvidepressiota kutsutaan. riippumatta hyvin, kun on lämpöä ympärillä; “What do I care how much it may storm. 58 Etukansi: Slim Butler & The SlimCuts © Timo Happonen BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 52. Louis Blues Society, Missouri) ja solo/duosarjan Jon Shain (Triangle Blues Society, North Carolina). 31 Mikko Saarela 1958–2019 ....................................... Nieminen. 1955 vakuutteli, niin asiat ovat ulkona riehuvista tuulista, tuiskuista ym. Juhlaan on aihetta myös tänä vuonna; yhtäjaksoisesti vuodesta 1968 ilmestyneen rakkaan aviisimme peräti jo 300
Eniten pisteitä keränneet levyt (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) paljastuvat katselmuksen lopusta sivulta 7. Madison Square Garden 1977 (Rox Vox LP) Curtis Salgado & Alan Hager – Rough Cut (Alligator) Johnny Sansone – Hopeland (Shortstack) Walter ”Wolfman” Washington – My Future Is My Past (Anti) 4 Blues News 1/2019 Honey Aaltonen: Dave Arcari – Live At Memorial Hall (Buzz) Marcia Ball – Shine Bright (Alligator) Blue & Lonesome Duo – Pacing The Floor (EllerSoul) Eugene Hideaway Bridges – Live In Tallahassee (Armadillo) Nappy Brown – It’s All Yours / Because I Love You (Savoy, 7” single) Shemekia Copeland – America’s Child (Alligator) Rory Gallagher – The French Connection (UMC) Billy F Gibbons – The Big Bad Blues (Concord) Dana Gillespie & Al Cook And His Original Al Cook Band – Take It Off Slowly (Wolf) Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) Archie Lee Hooker & The Coast To Coast Blues Band – Chilling (DixieFrog) Mark Hummel – Harpbreaker (Electro-Fi) Wilko Johnson – Blow Your Mind (Chess/Universal) Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) Muddy Waters – More Muddy “Mississippi” Waters Live (Blue Sky 2-LP) Popa Chubby – Two Dogs (PCP) Kid Ramos – Old School (RipCat) Curtis Salgado & Alan Hager – Rough Cut (Alligator) Sawmill Roots Orchestra – Sawmill Roots Orchestra (Roots Art) Tail Dragger – Portrait Of A Chicago Blues Man (omakustanne-DVD). (omakustanne) Mark Hummel – Harpbreaker (Electro-Fi) Jay Kay & Blues Gang – Gone For Good (omakustanne) Bettye LaVette – Things Have Changed (Verve) Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) R.J. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2018 PARHAAT! B lues News -toimittajat ovat jälleen valinneet suosikkinsa vuoden 2018 äänitejulkaisutarjonnasta (CD:t, LP:t, EP:t, singlet tai DVD:t). Totuttuun tapaan jokaisella lehteen vuoden aikana levyarvioita laatineella kriitikolla oli mahdollisuus nimetä äänestykseen korkeintaan 20 mielikkiään, jotka on esitetty henkilöittäin artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. Mischo – I Hope You’re Satisfied (Bluebeat) Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) The Nick Moss Band – The High Cost Of Low Living (Alligator) Paul Oscher – Cool Cat (Blues Fidelity) Mátyás Pribojszki – Dressed Up (Pogo Pop) Kid Ramos – Old School (Rip Cat) Serko’s Circuit – Live At Your Living Room (Riffids) Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band – You Ain’t Heard (Q-Records) Junior Wells – Box Of Blues (Cleopatra 6-CD) West Weston – West Street (Magic) J-P Berg: Marcia Ball – Shine Bright (Alligator) Elvin Bishop’s Big Fun Trio – Something Smells Funky ’Round Here (Alligator) Charles Bradley – Black Velvet (Dunham) Cedric Burnside – Benton County Relic (Single Lock) Cha Wa – Spyboy (UPT Music) John Cleary – Dynamite (FHQ) Shemekia Copeland – America’s Child (Alligator) Delgres – Mo Jodi (Pias 2-LP) John Fohl – Hands On You (omakustanne, 2017) Sue Foley – The Ice Queen (Stony Plain/DixieFrog) Grant Green – Funk In France: From Paris To Antibes 1969–70 (Resonance 2-CD) James Harman – Fineprint (Electro-Fi) Jonathon Long – Jonathon Long (Wild Heart) The Meters – Live At Rozy’s (REG, LP) John Mooney – Truth Of The Matter (omakustanne, 2017) Muddy Gurdy – Muddy Gurdy (VizzTone) Parliament/Funkadelic – Live... Harri Haka: Fiona Boyes – Voodoo In The Shadows (Blue Empress) Paul Butterfield Blues Band – Born In Chicago / Live 1966 (Laser Media) Bob Corritore & Friends – Don’t Let The Devil Ride (Southwest Musical Arts Foundation) Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) James Harman – Fineprint (Electro-Fi) Hi-Five Quintet – High Life With..
(Omnivore 4-CD, 2017) Johnny Sansone – Hopeland (Shortstack) Serko’s Circuit – Live At Your Living Room (Riffids) Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band – You Ain’t Heard (Q-Records) eri esittäjiä – Chicago / The Blues Legends / Today (West Tone) eri esittäjiä – Howlin’ At Greaseland (West Tone) eri esittäjiä – Music City Blues & Rhythm (Ace) eri esittäjiä – Tribute: Newly Recorded Blues Celebration Of Delmark’s 65th Anniversary (Delmark) Timo Kauppinen: Lindsay Beaver – Tough As Love (Alligator) Eric Bibb – Global Griot (DixieFrog) Micke Björklöf & Blue Strip – Twentyfive Live At Blues Baltica (Hokahey!) Eugene Hideaway Bridges – Live In Tallahassee (Armadillo) Ry Cooder – Prodigal Son (Fantasy) Shemekia Copeland – America’s Child (Alligator) Delgres – Mo Jodi (Pias 2-LP) Billy F Gibbons – The Big Bad Blues (Concord) Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) Ben Harper & Charlie Musselwhite – No Mercy In This Land (Anti) Dr Helander & Third Ward – Meat Grindin’ Business (Bluelight) Larkin Poe – Venom & Faith (Tricki-Woo) Gona Lehtinen – Fly Now! (Bluelight) Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) Janiva Magness – Love Is An Army (Blue Élan) Paavo Pesonen – Past Goes Back To Haunt You (omakustanne) The Reverend Peyton’s Big Damn Band – Poor Until Payday (Family Owned) Curtis Salgado & Alan Hager – Rough Cut (Alligator) Barrence Whitfield & The Savages – Soul Flowers Of Titan (Bloodshot) eri esittäjiä – Strange Angels: In Flight With Elmore James (Sylvan Songs) 5. Pete Hoppula: Pepe Ahlqvist – Ennen... 1 (omakustanne) Tail Dragger – Portrait Of A Chicago Blues Man (omakustanne-DVD) West Weston – West Street (Magic) Kari Kempas: Lurrie Bell & The Bell Dynasty – Tribute To Carey Bell (Delmark) Kevin Burt – Heartland & Soul (Little Village Foundation) The Claudettes – Dance Scandal At The Gymnasium (Yellow Dog) Rick Estrin & The Nightcats – Groovin’ In Greaseland (Alligator, 2017) Beth Hart – Live At The Royal Albert Hall (Provogue) Willie Hightower – Out Of Blue (Ace) Z.Z. & The Blues Shacks – Reservation Blues (Rhythm Bomb) Big Harp George – Up Town Cool (Blues Mountain) John Clifton – Let Yourself Go (Rip Cat, 2015) Tommy DarDar – Big Daddy Combo (omakustanne) Danny Franchi – Problem Child (Station House) Flavio Guimaraes – The Blues Follows Me (Chico Blues) Mark Hummel – Harpbreaker (Electro-Fi) Egidio Ingala & The Jacknives – Switcharoo (Rhythm Bomb) Homesick James – The Sensational Recordings (Wolf) Little Red Rooster Blues Band – Lock Up The Liquor (Rootsville) R.J. (HumbleHouse) Marcia Ball – Shine Bright (Alligator) Billie & The Kids – Soulful Woman (Rhythm Bomb) Dr Helander & Third Ward – Meat Grindin’ Business (Bluelight) Archie Lee Hooker & The Coast To Coast Blues Band – Chilling (DixieFrog) The James Hunter Six – Whatever It Takes (Daptone) Kepa Härkönen – Spicy Tales & Spacey Tones (Ramasound) Jussi & The Boys – Unioninkatu 45 (Turenki) Gona Lehtinen – Fly Now! (Bluelight) Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) Nieminen & Litmanen – Sävyjä (Bluelight) Eli “Paperboy“ Reed – Meets High & Mighty Brass Band (Yep Roc) Jarkka Rissanen Tonal Box – Trimmed And Burning! (Blue North) Johnny Sansone – Hopeland (Shortstack) SaraLee – Heart Of Stone (Rhythm Bomb) Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band – You Ain’t Heard (Q-Records) Slim Butler – Big Freeze (SlimCuts) Barrence Whitfield & The Savages – Soul Flowers Of Titan (Bloodshot) Jody Williams – Diary Of A Chicago Bluesman 1954–1962 (Jasmine) eri esittäjiä – Music City Blues & Rhythm (Ace) Jari Kolari: Big Jon Atkinson & Bob Corritore – House Party At Big Jon’s (Delta Groove) Paul Barry – Blow Your Cool (PBB) B.B. Mischo – I Hope You’re Satisfied (Bluebeat) Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) Rod Piazza & The Mighty Flyers – Live At Fleetwoods (Big Mo) The Proven Ones – Wild Again (Roseleaf) Kid Ramos – Old School (Rip Cat) Johnny Big Stone & The Blues Workers – Juke Joint Session Vol. Hill – That’s It! The Complete Kent Recordings 1964–1968 (Ace 2-CD) George Jackson – Leavin’ Your Homework Undone (Kent) Eddie Kold Band – Chicago Blues Heaven (L&R) Gona Lehtinen – Fly Now! (Bluelight) Ms. Jody – Best Of (Ecko) Rockwell Avenue Blues Band – Back To Chicago (Delmark) Bobby Rush – Chicken Heads: A 50-Year History Of..
6 Blues News 1/2017 Riku Metelinen: Blue & Lonesome Duo – Pacing The Floor (EllerSoul) Joe Bonamassa – British Blues Explosion Live (Provogue) Joe Bonamassa – Redemption (Provogue) Lon Eldridge & Steven Troch – Cool Iron (Tub Thumper) Sue Foley – The Ice Queen (Stony Plain/DixieFrog) Ben Granfelt – My Soul To You (A1) Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) Port Arthur Bluegrass Band – Hillbilly Fever And Honky Tonk Stars (omakustanne) Texas Oil – Mojo Oil (Goofin’) Traveling Jones – Here Comes That Traveling Jones (omakustanne) Trick Bag – We Want More (omakustanne) Ally Venable Band – Puppet Show (Connor Ray) Mark Wenner’s Blues Warriors – s/t (Eller Soul) Mikke Nöjd: Micke Björklöf & Blue Strip – Twentyfive Live At Blues Baltica (Hokahey!) Eugene Hideaway Bridges – Live In Tallahassee (Armadillo) John Clifton – Nightlife (Rip Cat) Dusty Dave & The Heart Attacks – One Beer Left (Rhythm Bomb) Hal Peters & His Trio – Crazy Mixed Up Blues (Bluelight) James Harman – Fineprint (Electro-Fi) Dr Helander & Third Ward – Meat Grindin’ Business (Bluelight) Wilko Johnson – Blow Your Mind (Chess/Universal) Jay Kortehisto – Jay Kortehisto (omakustanne) Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) Moontones – You Told Me... Lies (Moon, 2017) Nieminen & Litmanen – Sävyjä (Bluelight) Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Judge Meets The King (Weird EP) The Proven Ones – Wild Again (Roseleaf) Esa Pulliainen & C-Combo – Shaking All Over (Sony) Remu & His All-Stars – Live At Tullikamari (Rip It Up/Lasso Entertainment) Chris Ruest & Gene Taylor – It’s Too Late Now (El Toro) JP Soars – Southbound I-95 (Soars High) Billy T Band – Reckoning (Big H) Wentus Blues Band – Yuletide (Ramasound) Kai Leivo: Blitz – The Albums (Captain Oi! 5-CD) BluesBones – Chasing Shadows (Naked Productions) Blues Mystery – Soul Memories (omakustanne) Joe Bonamassa – Redemption (Provogue) Brötzmann/Aaltonen/Kowald/Vesala – Hot Lotta (Svart) Sari Schorr – Never Say Never (Manhaton) Cecil Taylor – Conversations With Tony Oxley (Jazzwerkstatt) 6 Blues News 1/2019 Pertti Nurmi: Bernard Allison – Let It Go (Ruf) Mickey Baker – Return Of The Wildest Guitar (Jasmine) Frank Bey – Back In Business (Nola Blue) Lurrie Bell & The Bell Dynasty – Tribute To Carey Bell (Delmark) Bob Corritore & Friends – Don’t Let The Devil Ride (Southwest Musical Arts Foundation) Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) Travis “Moonchild“ Haddix – I’m Afraid To Ask (Wann-Sonn) Peppermint Harris – I Got Loaded: The Very Best 1948–1959 (Jasmine 2-CD) Z.Z. Hill – That’s It! The Complete Kent Recordings 1964–1968 (Ace 2-CD)) Archie Lee Hooker & The Coast To Coast Blues Band – Chilling (DixieFrog) Bettye Lavette – Things Have Changed (Verve) Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) Snooky Pryor – All My Money Gone (Wolf) Rockwell Avenue Blues Band – Back To Chicago (Delmark) Roscoe Shelton – The Best Of (Sunset Blvd, 2017) Jody Williams – Diary Of A Chicago Bluesman 1954–1962 (Jasmine) eri esittäjiä – Chicago Plays The Stones (Risin’ Music) eri esittäjiä – Chicago / The Blues Legends / Today (West Tone) eri esittäjiä – Down Home Blues: New York, Cincinnati & The Northeastern States (Wienerworld 4-CD) eri esittäjiä – Tribute: Newly Recorded Blues Celebration Of Delmark’s 65th Anniversary (Delmark)
7 TT Tarkiainen: Pepe Ahlqvist – Ennen... Micke Björklöf & Blue Strip – Twentyfive Live At Blues Baltica (Hokahey!) 2 p. Archie Lee Hooker & The Coast To Coast Blues Band – Chilling (DixieFrog) 3 . Vuoden 2018 uusintajulkaisu: 1. Mud Morganfield – They Call Me Mud (Severn) 5 p. Mark Hummel – Harpbreaker (Electro-Fi) 4 p. Wentus Blues Band – Yuletide (Ramasound) 2 p. Jody Williams – Diary Of A Chicago Bluesman 1954-1962 (Jasmine) 2 p. Serko’s Circuit – Live At Your Living Room (Riffids) 2 p. Eugene Hideaway Bridges – Live In Tallahassee (Armadillo) 3 p. Gona Lehtinen – Fly Now! (Bluelight) 3 p. Shemekia Copeland – America’s Child (Alligator) 3 p. Kid Ramos – Old School (Rip Cat) 3 p. 5. 4. eri esittäjiä – Music City Blues & Rhythm (Ace) 2 p. (HumbleHouse) AK-77 – Mustan Kissan Luu (Antin Levy Ja Kasetti) Dave Forestfield – Footsteps In The Snow (Propaganda) Dave Hole – Goin’ Back Down (Black Cat) Mark Hummel – Harpbreaker (Electro-Fi) Janne Lamponen – Valopilkkuja (omakustanne) Tim Lothar – More Stories (omakustanne) Andres Roots – Breakfast In September (Roots Art) Sawmill Roots Orchestra – Sawmill Roots Orchestra (Roots Art) Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band – You Ain’t Heard (Q-Records) Texas Oil – Mojo Oil (Goofin’) Wentus Blues Band – Yuletide (Ramasound) eri esittäjiä – Juurevaa Joulua (Turenki) Vesa Walamies: Hector Anchondo Band – Roll The Dice (omakustanne) Dusty Dave & The Heart Attacks – One Beer Left (Rhythm Bomb) David Evans – Lonesome Midnight Dream (Blind Lemon) Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) Dr Helander & Third Ward – Meat Grindin’ Business (Bluelight) Ismo Haavisto – The Blues Has Chosen Me (Lake Water) Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) Memphis Minnie – Killer Diller Blues (Wolf) John Primer & Bob Corritore – Ain’t Nothing You Can Do (Delta Groove, 2017) Remu & His All-Stars – Live At Tullikamari (Rip It Up/Lasso Entertainment) The Rolling Stones – On Air (Polydor) Chris Ruest & Gene Taylor – It’s Too Late Now (El Toro) Wentus Blues Band – Throwback (Ramasound) Kim Wilson – Blues And Boogie Vol. 2. Buddy Guy – The Blues Is Alive And Well (RCA Silvertone) 5 p. Marcia Ball – Shine Bright (Alligator) 3 p. James Harman – Fineprint (Electro-Fi) 3 p. Blues News 1/2017 7 Vuoden 2018 kotimainen julkaisu: 1. Vuoden 2018 kansainvälinen julkaisu: 1. Nieminen & Litmanen – Sävyjä (Bluelight) 2 p. (HumbleHouse) 2 p. Johnny Sansone – Hopeland (Shortstack) 3 p. 3. Little Victor – Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb) 5 p. Curtis Salgado & Alan Hager – Rough Cut (Alligator) 3 p. Remu & His All-Stars – Live At Tullikamari (Rip It Up/Lasso Ent.) 2 p. 1 (Severn, 2017) eri esittäjiä – The Rough Guide To Holy Blues (World Music Network). Emilia Sisco & Helge Tallqvist Band – You Ain’t Heard (Q-Records) 4 p. Dr Helander & Third Ward – Meat Grindin’ Business (Bluelight) 4 p. Pepe Ahlqvist – Ennen... Texas Oil – Mojo Oil (Goofin’) 2 p
Me olemme pers’aukisia ukkoja kaikki, sillä eihän keikoilla hirveästi tienaa ja levyjen tekeminen on kallista. Stonessa, Dave Lindholmin bändissä ja SF-Bluesissa. Vaikka laulaja olisi hyvä, niin mun korvaan sattuu, jos aksentti ei ole kohdallaan. Onhan meillä aina ollut autenttisen kuuloisia laulajia, kuten Ahlqvistin Pepe tai Leinon Jouni, myös Jo’ Buddy on hyvin amerikkalaisen kuuloinen. Tarkoitus on, että tämä transatlanttinen yhteistyö jatkuisi ja kehittyisi. Tämä on meikäläisen näkemys asiasta. Odotamme reissua innolla, että pääsemme uhmakkaasti ”hampaat irvessä” lavalle vetämään. Toivottavasti myös yleisö löytää sen, ja että ehdimme näihin vuoden levyjen äänestyksiin, vaikka olemme hiukan myöhään liikkeellä. Kitaristi Harri Raudaskoski muistetaan mm. Se oli silloin 2015–16 enempi framilla. BIG FREEZE – Sattui aikataulullisesti niin hyvin, että uusi levy on jakelussa juuri ennen joulua. Mielellämme sinne tietenkin lähdemme, onhan se suuri kunnia. Nyt kun meillä on kaksi kitaristia, niin löytyy tykistövoimaa. Basistimme Löytyn Mikko on koko tammikuun Afrikassa, mutta Lehtomaan Hannu Rovaniemeltä tulee paikkaamaan. Levy on kymmenen biisin tiukka setti ja mielestäni paras näistä kolmesta. Slim Butler, lappilaisen bluesin järein vientitykki, joka edustaa Suomea Memphisissä pidettävässä International Blues Challenge 2019 -tapahtumassa. Pyrimme Eurooppaan pidemmälle rundille ja mahdollisesti festareille myös. Olen kuullut muilta, Jo’ Buddy, Oscar ja keitä siellä nyt on aiemmin esiintynyt, että massiiviset bileet ne ovat. Mesenaatti, ensimmäinen yhteisrahoituspalvelu oli juuri tullut. – Mua on häirinnyt hirveästi bluesskenessä, muista genreistä nyt puhumattakaan, sellainen tietynlainen turhan autenttisuuden hakeminen. Hänen debyyttijulkaisunsa ”Inner Blues” valittiin vuoden kotimaiseksi blueslevyksi 2012 peräti kahdessa valtakunnallisessa äänestyksessä, ja kakkosalbumi ”Bad Intention” voitti vuoden 2016 parhaan kotimaisen bluespitkäsoiton tittelin Ylen Bluesministeri-ohjelman yleisöäänestyksessä. Aikaisemmin kaikki kitaravastuu oli meikäläisellä ihan luonnollisesta syystä, koska sävellykset ovat olleet kirjoittamiani. Rumpali Jartsa Karvonen on noin 5 000 äänilevyraidan konkari. Homma on mennyt pikku hiljaa eteenpäin ”Inner Blues” -levystä lähtien. Mun lähtökohta on, että tehdään mahdollisimman hyviä levyjä. Bluesia olen kuunnellut koko ikäni, mutta olen kuunnellut ja soittanut myös paljon muunlaista musaa, kuten jazzia, funkia, reggaeta. Aikaisemmilla Slim Butler -julkaisuilla on soittanut rovaniemeläisiä muusikoita ja ne on myös levytetty Rovaniemellä. Ne biisit on tärkeitä, ei se kitaran vinguttaminen tai soitannollinen lahjakkuus. Andrew on vokalistina pääosalla kappaleista, Tad laulaa pari hänelle sopivaa kappaletta. Amerikkalaisten solistien käytöllä on kauaskantoisempi ajatus taustalla. Jarkko Helin & Crawfish Kingsin ja Veli-Matti Järvenpään Tex-Mex Bandin riveistä. Lähdemme matkaan tosimielellä, mutta emme vakavissamme. Olemme saaneet parempia keikkoja, arvostelut ovat olleet kohteliaan hyviä ja viesti kentältä on ollut positiivinen. Tämä on hyvä tapa sitouttaa fanit bändiin ja onhan se samalla ennakkomarkkinointia. 8 Blues News 1/2019 RIKU METELINEN S eison kylmänä syyspäivänä Helsingin Narinkkatorilla, kunnes tuli ”mies lapinjätkänlainen rento, huikea musta mies”, mutta sehän onkin Jarmo Puhakka a.k.a. Sanoisin, että liikumme Little Feat -tunnelmista New Orleansin kautta jopa funkja southern rock -sävyihin. En pidä itseäni laulajana ja siksi nämä amerikkalaiset solistit ovat hyvä ratkaisu. Nyt mennään tällä konseptilla, katsotaan mitä tulee seuraavaksi. Hyvät laulajat nostavat myös soiton uudelle tasolle. Tosiaan, kun on uusi bändi, niin tässä on erilainen ote. ”Big Freezen” kohdalla homma onnistui vielä paremmin, saimme 50 prosenttia enemmän rahaa. Mulla on sellainen kutina, että kuljemme erilaisia latuja kuin ennen. Hän on soittanut Wristshakersissä varmaan 40 vuotta eli Memphisissä kokoonpanomme on 100-prosenttista lappilaista kuivaa lihaa, olemme kaikki entisiä rovaniemeläisiä. Jartsa, Harri ja minä olemme tunteneet toisemme jo teini-iästä lähtien. Olemme nyt vain sattuneet samaan bändiin, kun asumme kaikki etelässä nykyään. Miksei hommaa voisi hoitaa omalla tavalla. MEMPHISIN REISSU – Meidät jostain syystä nimettiin edustamaan Suomea Memphisiin. Uusi levy ”Big Freeze” on haastatteluhetkellä miksausta vaille valmis. – Mulla on ollut hiukan erilainen lähestymistapa lauluosuuksiin verrattuna muihin kotimaisiin bändeihin. ”Bad Intention” -levyllä lauluvastuun jakoivat Tad Robinson ja Andrew Black. Ajattelin, että kokeillaan, onko joukkorahoituksessa voimaa. Mielestäni kun laulu edellä mennään, niin on hirveän tärkeää, että laulupuoli on kunnossa. MESENAATTI – Markkinoinnista tässä on kyse, tämä on yksi väylä myydä ja markkinoida itseään. Voisimme sillä tavoin saada myytyä enemmän keikkoja, kun mukana olisi liideri, oikein rokkikukko framilla. Levyllä on myös yksi instrumentaalisävelmä. Lähdemme sinne rinta rottingilla, Lapin tahtiin, tietysti voittamaan. Se on käyntikortti tältä bändiltä. Mikko Löytty on tamperelainen kiintiöbasisti, joka soittanut Q. Se on myös merkinnyt tietynlaista muutosta musiikkiin. Se ei olisi yllätys, jos mukana olisi tulevaisuudessa jotain muutakin kuin vain bluesia. – Emme halua sortua suomalaisten bluesbändien helmasyntiin, että vedetään rallienglanninkielellä ja vähän sinnepäin. Molemmat laulavat myös tällä uudella levyllä. Kyllä se blues sieltä kuuluu, jos on kuuluakseen. Soitamme kitaravetoisempaa materiaalia ja laajemmalla skaalalla. Isot bändit maailmassa, ihan Uriah Heepistä lähtien käyttävät yhteisrahoitusta.. ”Big Freeze” äänitettiin Tomi Leinon Supravox-studiolla. Homma onnistui heti kerralla, ”Bad Intention” levytettiin fanien rahoilla, eli perinteinen kuvio, ostetaan levyä ja t-paitaa etukäteen. Jo siitäkin syystä, että on ensimmäistä kertaa kaksi kitaristia bändissä
Blues News 1/2019 9 © Ti m o H ap po ne n ”Miksei hommaa voisi hoitaa omalla tavalla. Kyllä se blues sieltä kuuluu, jos on kuuluakseen.”
Green card on jo hankittu. LEVYKOKOELMAN AARRE – Meillä oli 1960-luvun lopulla lastenvahtina tyttö, joka oli käynyt Ruotsissa kesällä herrojen ja rouvien nurkkia siivoamassa. Koko amerikkalaisen musiikin haku lähti Hendrixistä ja sillä tiellä olen edelleen. Pari viikkoa kun saisi aikaa sekä asiansa osaavan tuottajan, joka katsoisi homman päälle. Ehkä jonain päivänä, jos rahoitus järjestyy niin joku timanttinen tuottaja olisi hienoa saada mukaan. MIELENKIINTOISIN YHTEISTYÖKUMPPANI – Hirveästi en ole Tad Robinsonin ja Andrew Blackin lisäksi tehnyt yhteistyötä muiden kanssa. Hän oli Woodstock-sukupolvea ja ostanut sieltä paljon hienoa musiikkia: Rollareiden Deccasinglejä, King Crimsonia, Colosseumia jne. Musiikin tekeminen jatkuu paikallisten muusikoiden kera ja Slim Butler saattaa tulla Suomeen kokonaan amerikkalaisen kokoonpanon kera. Siellä oli tämä promoottoreiden ja festivaalijärjestäjien Meet’n Greet -tapaaminen, jossa saimme hyvin itseämme esille, ja kiinnostusta meitä kohtaan oli aika tavalla. TULEVAISUUS – Olemme tehneet Andrew Blackin kanssa varmaan 5–6 Suomen rundia ja kesällä on tarkoitus toteuttaa kahden viikonlopun minirundi. – Olen emigroitumassa tämän vuoden syksyllä Amerikkaan. Hän on avannut myös meikäläisen musiikillista ilmaisua amerikkalaisempaan suuntaan. Laitan tavarat myyntiin ja luovutan vuokra-asunnon pois. Kun itse ”sählää” näitä juttuja, niin ei päädy parhaaseen ratkaisuun. Monesti menen olettamuksella enempi kuin tietämyksellä. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Eihän Suomessa ole kuin about kymmenen bändiä, jotka oikeasti tienaavat leipänsä bluesin soittamisella. Otis Grand, joka tuotti ekan levyni, on mukava mies. Toivottavasti se poikisi hedelmää jo tänä kesänä, vaikka vain yhden pistokeikan. Se oli sellaista ”avaruusbluesia”, että se jätti jälkensä alle kouluikäiseen kaveriin. Jimi Hendrix: ”Are You Experienced”, se oli visuaalinen hetki, kun sain kannen käsiini ja Manic Depression tai Foxy Lady alkoi soida. Lähden hiukan pidemmälle rundille, en osaa sanoa, menenkö Atlantaan, jossa Andrew Black asustaa, mutta etelään kuitenkin on tarkoitus asettua. Muutan sinne pysyvästi ja tulen vain kesäisin Suomeen. Tällaisen kampanjan pystyy lanseeraamaan kuka tahansa. Hyvä tuottaja varmasti piristäisi omaakin ulosantia. – Muusikoista mua kiinnostavat loistavat laulusolistit. Olisi tietysti hienoa, jos jonain päivänä saisi levylle sellaisen allstar-laulusolistien vierailuryppään. Esimerkiksi Robert Cray voisi laulaa jonkun mollibluesin, Curtis Salgado voisi esittää blue-eyed soulia. Ouluun on yksi keikka sovittu ja Rovaniemelle saan keikan koska hyvänsä. Andrewn puolesta liputan, hän on erittäin monipuolinen muusikko ja hieno laulaja. © O lli Su lin. Eurooppaan on myös verkot heitetty. Jos emme saa viikkokeikkoja bändille, niin Andrew on monipuolinen kaveri, hän pystyy vetämään keikan vaikka soolona mies ja kitara -pohjalta. Monet eivät sitä tee tai vaivaudu tekemään. Vielä kun sen voisi tehdä hyvässä studiossa ja ajan kanssa. Eikä haittaisi, jos vaikka joku Hotel California olisi merkattu meikäläisen nimiin, Little Featilta Skin It Back tai Dixie Chicken. Olimme huhtikuussa Norjassa Blues in Hell -tapahtumassa bluesin euroviisuissa eli virallisemmin European Blues Challenge -kisassa. Ei tämä vaadi kuin kirjoitustaitoa ja hiukan intoa. KAPPALE, JONKA OLISIT HALUNNUT SÄVELTÄÄ – Tämä on helppo: Jimi Hendrixin version Dylanin All Along The Watchtowerista. 10 Blues News 1/2019 Homma pysyy lämpimänä, ja puoli vuotta ennen kuin on soitettu nuottiakaan studiossa, tiedetään, että nyt tulee sellaista, johon halutaan osallistua. En tiennyt, että sillä on mitään tekemistä mustan musiikin historian kanssa. – Micke Björklöf ja Petri Matero ovat hyviä esimerkkejä bändiensä markkinoinnista. Roots’n River -festivaalin puitteissa on paljon, joita voisi mainita, Jimmy Johnsonin kanssa oli mukava päästä soittamaan, Johnny Adamsin tapaaminen, Tower Of Power, lista on pitkä. Usein taustalla on se, että homma on niin harrastelijapitoista
Olen mukana monilla hänen levyistään niinä vuosina, jolloin soitin hänen yhtyeessään. Kyllä meilläkin perheessä laulettiin kotioloissa, me kaikki tykkäsimme laulamisesta, mutta minä olen ainoa varsinainen muusikko. Aloitin kitaransoiton 12-kesäisenä, mistä saan kiittää äitini nuorinta veljeä, Uncle Porteria. Uncle Porter on itse gospel-vokalisti ja laulaa edelleenkin aktiivisesti paikallisessa gospel-kvartetissa. – Aloitin urani gospel-musiikin parissa soittamalla bassokitaraa isäni Christian Travellers -kvartetissa. Hänellä oli aina lukuisia kitaroita kotonaan, minä sitten vain poimin niistä jonkun, ja hän opetti soittamisen alkeet. – Olen Dexter Allen, syntyisin Crystal Springsistä, Mississippistä 10. Isäni kehotti minua seuraamaan omia unelmiani ja kuunnella sydämeni ääntä. Muistan miten sormeni olivat aivan hellinä, koska olin niin intensiivisen innostunut, mutta hän jaksoi aina kannustaa minua. Bobby antoi minulle siunauksensa ja vakuutti minun pärjäävän hyvin itsenäisenä artistina. Aluksi olin ainoastaan taustalaulajan roolissa, mutta sittemmin muut pyysivät minua solistiksi jollekin kappaleelle, mistä alkoi pikkuhiljaa kehkeytyä laulajan urani. Kerron kyllä ihmisille, että blues on syntynyt kotikonnuillani, mutta se on nykyisin elinvoimaista joka puolella maailmaa. Tartuin tilaisuuteeni, ja Bobby otti minut oitis siipiensä suojaan. 12 Blues News 1/2019 MIKE STEPHENSON (käännös ja täydennykset: Pertti Nurmi) D exter Allen on gospel-piireistä Bobby Rushin yhtyeen kautta bluesja r&b-markkinoille sekä itsenäisenä artistina että tuottajana tiensä raivannut mississippiläisartisti, jonka nimi on saavuttamassa vähitellen ansaittua jalansijaa myös Euroopan puolella. Vuosien saatossa opettelin soittamaan myös muita instrumentteja kuten pianoa, urkuja ja bassoa. Olin kuitenkin ollut niin kauan mukana kirkkokuvioissa, että minun täytyi tehdä ratkaiseva vaikea päätös suuntaan tai toiseen. Artikkelin laatija Mike Stephenson välittää kiitokset Hit The Road Entertainmentin promoottori Peggy Brownille, joka mahdollisti tämän haastattelutilaisuuden Mississippin Jacksonissa syksyllä 2018. Kaikki tuo avasi minulle mukavasti uusia ovia. – Siirtyminen gospelista bluesiin oli minulle helppoa, olinhan avannut uusia kanavia ja oppinut läksyni Airtight’in leivissä. Airtight Records oli pieni levylafka Jacksonissa, ja sitä kautta päädyin keikkailemaan Bobby Rushin kanssa. Aloitin heidän kanssaan myös laulu-urani havaiten olevani ihan kohtalainen vokalisti. Hän opetti minulle paljon ja otti minut usein mukaansa kokouksiin ja promoottorien ym. Viivyin Airtight’lla nelisen vuotta ja säestin pääasiassa paikallisia artisteja, joista Rush oli yksi. Lutherin kirkossa, jonka jäsen hän oli. Tein kuitenkin päätökseni itsenäisesti, ja olen saanut sille perheeltäni aina täysipainoisen hyväksynnän ja tuen. – Joskus vuosien 2006–07 paikkeilla päätin lähteä omilleni. Jopa lähtöni jälkeen hän on pirauttanut minulle sil© M ik e St ep he ns on. Motownilla oli minuun iso vaikutus. Seurasin samanlaista urapolkua kuin niin kovin monet muutkin Etelän muusikot. Olin tuolloin reilu parikymppinen nuori mies. Gospel oli ykkösjuttuni, kunnes joskus 90-luvun loppupuolella päädyin eräiden ystävieni kera Airtight-levyfirman talliin ja perehdyin heidän studioillaan enemmänkin rhythm & bluesiin ja hip hopiin. Sittemmin isästäni tuli pappi ja myöhemmin pastori, ja hän laulaa edelleenkin kotikylän kirkkokuorossaan. Toimin sessiomuusikkona, missä roolissani soitin lukuisia eri tyylilajeja. Olin kiertänyt hänen kanssaan ympäri maailmaa Euroopassa, Kiinassa ja Japanissa. Tein töitä mm. Olen oppinut häneltä todella paljon musiikkibisneksen koukeroista. – Kuuntelin jo tuolloin bluesia ja soulia, ja mm. Esiinnyin siis urani alkuvuosina pääasiassa kirkossa sekä alueen gospel-yhtyeissä kuten The Robinson Brothers ja The Dixon Singers. Hän noteerasi, etten ollut kiinnostunut ainoastaan musiikista vaan kaikesta muustakin musabisneksestä. Kukapa olisi uskonut pienessä Crystal Springsissa syntyneen ja kasvaneen meikäpojan joskus soittavan ja kuuntelevan bluesia Tokiossa. Pappismiehen poikana jouduin vielä miettimään, mitä ihmiset mahtaisivat ajatella. – The Robinson Brothers tuli Mississippin Harrisvillestä, ja he jopa levyttivät vanhalle Talk Of The Town -levymerkille. Se oli avannut aistini havaitsemaan bluesgenren globaalisuuden – bluesia ei löydy ainoastaan Mississippistä. Olimme kuitenkin levytysstudiolla vuosittain, ja Bobby tekee edelleen äänitteitä tiuhaan tahtiin. Päädyin sittemmin hänen soolokitaristikseen. tapaamisiin. Olin toki tuolloin jo ihan laadukas kitaristi, mutta kvartetti tarvitsi basistia. Bobby oli juuri ollut bändinsä kanssa pahassa onnettomuudessa, jossa muutamat hänen soittajistaan loukkaantuivat vakavasti, joten hän tarvitsi korvaavan kitaristin. Patrice Moncellin kanssa ja hip hop -osastossa Children Of The Cornbreadin takana. Ei minulla toisaalta ollut ketään erityistä yksittäistä suosikkiartistia, nautiskelin vain musiikin eri genreistä laajalla skaalalla. – Tein joitain levytyksiä Bobbyn kanssa, mutta en ole ihan varma, millä cd:illä olen mukana, koska hänellä on niitä lukemattomia. – Tapasin Bobby Rushin ensimmäisen kerran noin vuonna 2000 paikallisessa St. heinäkuuta 1970
Jos sinulla ei ole tarjota mitään uutta konseptia, on tilanne hankalampi ja sitä hakkaa helposti päätään seinään. Koska olen itsenäinen artisti, tulisi minulla olla aina jotain konkreettista uutta mitä tarjota ja millä myydä itseäni. Minulle se oli luonnollisesti suuri kunnia. Tunnetuilla artisteilla, joilla on takanaan iso levymerkki ja laaja organisaatio on aina helpompaa kuin meillä itsenäisillä artisteilla, joiden täytyy taistella tiensä aurinkoon. Agentit etsivät uusia kykyjä mahdollisille kiertueille, joilla voit lyödä itsesi läpi laajemmassa mittakaavassa. Santa Claus (2011). Kauden ulkopuolella, syksyllä ja talvella klubikeikat nousevat etusijalle. Tuote on Sonyn tytäryhtiön BFD:n levityksessä, ja siksi odotammekin siltä paljon. © Pi er re M en ar d ”Kerron kyllä ihmisille, että blues on syntynyt kotikonnuillani, mutta se on nykyisin elinvoimaista joka puolella maailmaa.”. – Toteutin ensimmäisen live-albumini ”Live From Ground Zero Blues Club” viime vuoden lopulla. Sitten on Euroopan markkinat. Luulenpa olevani ainoa artisti, joka on levyttänyt Deep Rushille hänen itsensä lisäksi. Festivaalikausi on aina tärkeä, koska festareita on paljon. Hän on auttanut lukuisia meistä ja avannut monia ovia musiikkiteollisuudessa. Kaksi tuoreinta levyäni ennen viimevuotista live-kiekkoa julkaistiin Bobby Rushin Deep Rush -merkillä. Blues News 1/2019 13 loin tällöin pyytäen mukaan levytyssessioon. Nimensä mukaisesti se äänitettiin sekä myös filmattiin Clarksdalen maineikkaalla Ground Zero -klubilla. Cd-uutuudet ovat yksi luonnollinen tapa promotoida ja markkinoida itseään. – Kuten sanottu, noin 2006–07 kasasin oman bändini ja aloitimme keikkailun keskisen Mississippin alueen klubeissa ja kasinoissa. – Ensimmäisellä cd:lläni soitin itse kaikki instrumenttiosiot, koska minulla ei ollut varaa palkata bändiä ja minulla oli suuri tarve saada jotain kättä pitempää markkinoille. Ominaista Bobbylle on, että kun olet kerran työskennellyt hänelle, et koskaan lopeta työskentelemästä hänelle. Olen kiinni musiikissa koko ajan, sataprosenttisesti, enkä tee mitään muuta. Seuraava albumini oli ”Bluezin’ For Life” (2011) ja purkitimme myös joulusinglen Hello Ms. Kuinka kaikki sitten tapahtui. – Urani on johtanut vilkkaaseen kiertueelämään. Kaikki muut levytykseni kulkevat ”Dexter Allen Entertainment” -tunnuksen alla. Sitten vuonna 2008 levytin ensimmäisen cd:ni ”Bluezin’ My Way” ja siitä on homma jatkunut varsin aktiivisesti. Noh, Bobby oli käymässä studiollani, kun olin tekemässä äänityksiä ja tykästyi kuulemaansa niin paljon, että kysyi suostuisinko niiden julkaisemiseen hänen levymerkillään. Paljon on kiinni myös agenttiesi ja markkinointikoneistosi aktiivisuudesta ja ammattitaidosta. Toteutan siellä välillä omia juttujani, silloin tällöin tuotan myös joitain muita artisteja, enkä ainoastaan bluesia vaan sekä r&b:ia että soulia. Jotkut artisteistani, joiden kanssa olen työskennellyt edustavat lähinnä r&b:ia. Lady A on kotoisin Seattlesta ja hän on palannut juuri Euroopan turneelta. Edellä mainittujen lisäksi ”Bluezinology” (2014), ”Bluez Of My Soul” (Deep Rush; 2014) ja ”Trilogy Of My Bluez” (Deep Rush; 2015). Minullahan on oma studioni, jossa vietän kaiken mahdollisen aikani. Se oli siis aito omakustanne. Hänen levynsä ”Loved, Blessed And Blues” ja ”Doin’ Fine” ovat molemmat saaneet osakseen erinomaisen vastaanoton blues-yhteisössä. Toisaalta esimerkiksi Lady A, jonka kaksi tuoreinta levyä tehtiin studiollani, on pikemminkin traditionaalinen blues-vokalisti. – Viime vuosi vierähti miksaamalla loppusyksystä ilmestynyttä live-albumiani ja kirjoittamalla uusia sävellyksiä. Jos puhelin soi ja hän pyytää mukaan, sinä lähdet! Bobby on minulle ”Pops”. Yhteensä minulla on kuusi cd:tä
Toisaalla Still Called The Blues on hienostuneen tyylikäs, elämän epäkohdista kertova rauhallinen tunnelman tiivistäjä, jolla Dexterin sympaattinen, lämmin lauluääni pääsee hienosti oikeuksiinsa. 14 Blues News 1/2019 DEXTER ALLEN Live From Ground Zero Blues Club (Pass The Pick Productions) (1) Coming Home To Mississippi (2) Put Your Blues On Me (3) Tired (4) Nighttime Loving) (5) Hooked (6) Still Called The Blues (7) Big Barn Bed (8) Let It Be Me (9) Ain’t That A Shame Hieman yllätyksekseni tämä on livetallenteeksi vallan kelpo tuote. Mielleyhteys Dexterin musiikilliseen isähahmo-ikoniin Bobby Rushiin on vähintäänkin ilmeinen. Olen antanut kotonani sijaitsevalle studiolleni nimen ”Da Lab”, jossa ”Da” tarkoittaa nimeni alkukirjaimia. Avausraidalla Dexter Allen julistaa itseoikeutetusti gloriaa omalle kotiosavaltiolleen hienon kitarariffin saattelemana. Kuten haastattelustakin käy ilmi, niin molempia artisteja taustoittaa samankaltainen urapolku nuoruuden gospel-juurilta moderniin Mississippin Etelän bluesiin. Toinen kantaklubini oli Underground 119 siihen saakka kun se valitettavasti lakkautettiin.. En ole nykyisin enää paljoa kytköksissä gospelyhteisöön, koska olen tätä nykyä nimenomaan blues-artisti. Ei hänellä nimittäin tunnu olevan edes itsellään fyysisiä kopioita, kun pyysin jo etukäteen haastattelija Mike Stephensonia pummaamaan meille kopiot levyistä. Levyllä tulee paikka paikoin hauskasti esiin samoja asioita ja tarinoita kuin edeltävässä haastattelussa. Sellaista on tyrkyllä viljalti ilmeisenä analogisena seurauksena kansainvälisen bluestoiviomatkailun lisäännyttyä bluesin synnyinsijoille. Hänelle se on ilman muuta hyväksyttävää, toisin kuin jos/kun joku vaikkapa norjalainen tai italialainen artisti laulaa ”kodistaan” Mississippissä. Pienimuotoiset vuoropuhelut yleisön kanssa tällä kertaa pikemminkin tukevat kuin häiritsevät lopputulosta. Dexter Allenin kohdalla mielleyhtymä (Bobby Rushin ohella) Rauma Bluesissa muutama vuosi sitten pajatson tyhjentäneeseen Mr. Siellä olen aina valmis toteuttamaan yhteistyöprojekteja kiinnostavien artistien kanssa. Yhtenä syynä voi olla se, että Dexter Allen on tässä milteipä kotikonnuillaan, ja siksi hänen lavaolemuksensa ja -karismansa on korvinkuultavan levollinen, mutta samalla vakuuttavan jäntevä. – En ole toiminut juurikaan sessiomuusikkona muille artisteille, mitä nyt Bobby Rushin kanssa, josta oli jo puhe. Mukana ei ole konserttitallenteiden pahamaineisimpia epäkohtia kuten kappaleiden ylenmääräistä venyttämistä, yleisön laulatuksia yms. Hieman samoin kuin Mr. Sipp on viitisen vuotta Dexteriä nuorempi, niin IBC-menestyksensä myötä hän on tietty harppauksen virkaveljeään pitemmällä, ja senpä takia hän toimii myös tietynlaisena tiennäyttäjänä ja innovaattorina Dexter Allenille. Voin toki mennä milloin hyvänsä vaikkapa isäni kirkkoon ja hypätä pianopallille soittamaan. Dexter toteaa haastattelunsa yhteydessä ”musiikillisten käyntikorttien”, s.o. Let It Be Me on hersyvää jamittelua, ja cd:n päättävä Ain’t That A Shame hurjine kitaraveivauksineen viimeistään osoittaa Allenin olevan myös täysin varteenotettava blueskitaristi. Tired ja hidas blues Nighttime, on jonkinasteista tyhjäkäyntiä ja turhia suvantovaiheita, mutta ei häiritsevyyteen asti. Esitysten väliaplodit on feidattu fiksusti vaimeaksi taustahyminäksi. Minulla on ollut joitain gospel-projekteja kuten Pastor Haywood Hannah ja Joe Robinson & Faithful, jotka ovat olleet pääsääntöisesti single-tuotoksia. Santa Claus (2009, single) Bluezin’ For Life (2011) Bluezinology (2014) Bluez Of My Soul (2014, Deep Rush) Trilogy Of My Bluez (2015, Deep Rush) Live From Ground Zero Blues Club (2018) Bobby Rushin taustajoukoissa: Undercover Lover (2003, Deep Rush) Nightfishin’ (2005, Deep Rush) – Yleensä toimin levytuottajana syyspuolella vuotta, mutta en halua uhrata liikaa aikaa muille artisteille, koska se on aina pois ajasta toteuttaa omaa musiikkiani. Toki muutamilla raidoilla, esim. Funkahtavalla Hooked-kappaleella palataan Dexterin kotikylään Crystal Springsiin, jossa isoisä opetti pojanpojalleen kalastamisen niksejä, mutta ”kalastus” ei suinkaan tarkoita yksinomaan joessa uiskentelevia fisuja vaan mukaan sujahtaa myös ”Big Leg Woman” -tematiikkaa. Sippiin ei ole kaukaa haettu. Olen uutterasti työstämässä prosessia oman taiteilijakuvani, Dexter Allen brändin, vakiinnuttamiseksi. Ei kuulemma löytynyt. – Nykyisin minut voi löytää Jacksonissa soittamassa Farish Streetillä Frank Jones’ Cornerissa. Sipp on tehnyt. Näin bluesin (suur)kuluttajana olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että hänen kolmea ensimmäistä tuotostaan on mahdotonta hankkia muutoin kuin korkeintaan verkosta mp3-muotoisina latauksina. Saman oloista puolituhmuutta tarjoilee hienosti eteenpäin tahkoava funk-poljentoinen Let It Be Me. Vaikka Mr. Pertti Nurmi Valikoitu diskografia: Bluezin’ My Way (2008) Hello Ms. Hänen kirkkonsa on nimeltään Christian Open Door ja se sijaitsee Crystal Springsissä. Toteutan tällaisia hankkeita ihmisten kanssa, jotka tunnen hyvin ja joiden kanssa työskentelen muutenkin. cdäänitteiden tärkeyden, missä hän on täysin oikeassa
– Kahdesta syystä. – Kotonani kuunneltiin paljon musiikkia. Olen myös kuunnellut viime aikoina paljon Allen Toussaintia, Amy Winehousea sekä Everly Brothersia. Minkä kappaleen olisit halunnut kirjoittaa. Jos saisit valita mieleisesi pääesiintyjän ja kirjoittaa oman raiderisi. Mikä sai sinut ryhtymään rumpaliksi. Minulla on myös ongelmia vasemman jalan kanssa, ja on helpompaa seistä kuin istua koko ilta. Esikuvasi. Syy siihen on, että istuessani rumpujen takana en mielestäni ollut tarpeeksi vahva liideri bändilleni. Musiikillinen urani oikeastaan sinetöityi muutama vuosi myöhemmin, jolloin sain ensimmäisen Billie Holiday -levyni. Minä halusin aina kuunnella jotain uutta. – Lista on varmaan loputon, mutta sanon vaikka Nick Curran, Sean Costello, Little Richard, Amy Winehouse, Earl Palmer, Elvin Jones, Billie Holiday ja Jimmie Vaughan. – Jos voisin valita minkä tahansa kappaleen, valintani olisi Blaze Foleyn For Anything Less. Eräänä iltana istuin setin taakse ja aloin soittaa, lopulta yksinkertaisesti vain rakastuin niihin. – Tuo on mahdoton tehtävä, mutta sanotaan vaikka Rolling Stones: ”Sticky Fingers”, Blaze Foley: ”Oval Room”, The Fabulous Thunderbirds: ”Girls Go Wild”, Jimmie Vaughan: ”Strange Pleasures”, Amy Winehouse: ”Back To Black”, Sean Costello: ”We Can Get Together”, Billie Holiday: ”Greatest Hits” ja John Coltrane: ”Coltrane Plays The Blues”. Olen todella iloinen, kun sain fantastisia artisteja, kuten Marcia Ballin ja Laura Chavezin soittamaan kanssani. Monista rumpaleista poiketen hän soittaa rumpuja seisten. Vanhempani myös kävivät live-konserteissa. Kunnioitan levyllä bluesin perinteitä, mutta mukana on tyylilajeja, joista pidän, eli edustettuna ovat myös New Orleansin rock’n’roll ja soul. Molemmat ovat venyttäneet moderniin bluesin rajoja ja haluan tehdä samoin. Myös basisteja löytyy varmasti monia, mutta entäs naispuoliset rumpalit. Se valitsee minut. Jos ajatellaan rumpaleita, niin Earl Palmer on tärkein vaikuttaja. Millaista musiikkia kuuntelet nykyään. Minulla ei oikeastaan ole suuria vaatimuksia raiderin suhteen. Eiköhän noilla pärjäisi. – Kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi pyydystää salamaa pulloon. Soitan rumpuja seisten. Nuo ovat kaikkein tärkeimmät muusikot. Sujuuko kappaleiden tekeminen sinulta itsestään vai varaatko niille erityistä aikaa. Meillä oli tapana harjoitella luonani eikä bändin rumpali jaksanut roudata rumpuja meille harjoituksia varten, joten keräsin isäni kanssa rahaa rumpusettiin. Itselleni tulevat mieleen vain Zanteesista ja Crampsista tuttu Miriam Linna, Banglesin Debbi Peterson ja Karen Carpenter. Alligator Recordsin Bruce Iglauer on nimennyt tämän monilahjakkuuden Little Richardin ja Amy Winehousen jälkeläiseksi. Beaverin luoma musiikki on sekoitus useista eri tyylilajeista, ja tarkkakorvainen voi löytää bluesin ohella vaikutteita vaikka rock’n’rollista, soulista sekä rockabillystä. Se oli erittäin tärkeä hetki, kun kuulin hänen laulavan kappaleen Don’t Explain. Aution saaren levyt. 16 Blues News 1/2019 RIKU METELINEN K un ajatellaan juurimusiikin genressä naispuolisia muusikoita, niin heitä on paljon. Nuorena lauloin soulia, kunnes 14-vuotiaana löysin Jimi Hendrixin ja kaikki muuttui. – Kun Blaze Foley tuli mainittua, niin hänen levynsä ovat soineet ahkeraan, ”Oval Room” on aivan loistava. – Sanoisin että Gary Clark Jr tai Tedeschi Trucks Band. Kuinka tulit kiinnostuneeksi musiikista. Se on todella kaunis laulu ja siinä on paras koskaan kuulemani sanoitus. Levyllä on muutama lainakappale, kuinka päädyit niihin. Jokainen osaa varmasti nimetä useammankin laulajan tai kitaristin. Billie oli johdatus jazzin syövereihin ja jazz oli luonnollisesti tie bluesiin. – Perustin 24th Street Wailersin vuonna 2010. © Ba rb ar a Fr ig ie re. Kertoisitko tuoreesta levystäsi. Tuorein naispuolinen lahjakkuus on Lindsay Beaver, laulava rumpali, bändiliideri ja säveltäjä. – Se koostuu pääosin kirjoittamistani kappaleista. Todennäköisesti haluaisin ainoastaan terveellistä ruokaa ja rauhallisen paikan valmistautua keikkaan. Olen kappaleiden kirjoittamisja oppimisvaiheessa, joten he ovat suosikkejani laulujen kirjoittajista. Minulla on hetkiä, jolloin minun täytyy olla luova, mutta en voi valita ajankohtaa. Levyllä on lisäksi muutamia vierailijoita. Ostin kitaran ja aloin harjoitella sen soittamista. Kenet valitsisit ja mitä raideri sisältäisi. Valitsen kappaleita, joita ei ole versioitu vähään aikaan tai joita rakastan ja joiden tarinan ymmärrän
Minulla on hetkiä, jolloin minun täytyy olla luova, mutta en voi valita ajankohtaa. Blues News 1/2019 17 ”Kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi pyydystää salamaa pulloon. Se valitsee minut.” © Ba rb ar a Fr ig ie re
Maineensa rumpalina Allison saavutti soittamalla eri tyylejä, ja hän oli kysytty sessioja keikkamuusikko. Levytykset seurasivat toisiaan ja häntä kuullaan mm. Milloin aloitit. Tämän jälkeen hän ryhtyi laulaja-kitaristiksi ja alkoi johtaa omaa bändiään, joka esiintyi Chicagon lukuisissa klubeissa South, West ja North Sidessa. Kiersin Cottonin kanssa ja teimme myös levyjä yhdessä. Eric Claptonin, John Mayallin ja Gary Mooren keikkatarjouksista pystyäkseen keskittymään omaan uraansa ja bändiinsä. – Siihen aikaan Junior Wells ja Buddy Guy keikkailivat säännöllisesti Checkerboard Lounge -klubissa ja he pyysivät minut sinne soittamaan. Urasi muusikkona on ollut pitkä. Ensimmäinen levy, jossa soitin, oli chicagolaisen laulajakitaristi Buster Bentonin ”A Spider In My Stew”. 18 Blues News 1/2019 KARI KEMPAS R ay Allison oli Chicagon käytetyin ja kuumin rumpalinimi 1970-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun. Kun Ronn Records julkaisi albumin vuonna 1979, kaikki halusivat tietää, ketkä sillä olivat mukana. Hänen managerinsa oli Scott Cameron ja ensimmäinen asia, jonka he halusivat tietää, oli joinko paljon. Chicago Blues All-Stars -yhtyettä hän johti kitaristi Daniel Ivankovichin alias Chicago Slimin kanssa. Tästä yhteistyöstä syntyi cd nimeltä “Red, Hot And Blue”, jossa blues, soul, funk, r’n’b ja hiphop kohtaavat. Noihin aikoihin toteutimme myös The Rolling Stonesin kanssa keikan Checkerboard Loungessa, joka myöhemmin julkaistiin cdja dvd-muodossa yhtyeen toimesta. Kitaristi-laulajana sessiotyöt loppuivat, mutta keikat eivät. Sain nimeä ja minua alettiin pyytää keikoille. Studiomuusikkona häntä käytettiin lukemattomissa Alligator-yhtiön levytyksissä. Se oli ensimmäinen esiintymiseni isolla festivaalilla. Seuraavan kesän Chicago Blues Festivalin tribuuttikonsertissa useat muusikot ja laulajat muistivat kollegaansa. – Muddy kuoli vuonna 1983 ja minä etsiskelin uutta bändiä, kun James Cotton kysyi minulta, lähtisinkö turneelle. © Ba rr y Ke rz ne r Ray Allison ja Daniel ”Chicago Slim” Ivankovich (Chicago Blues All-Stars). Se avasi minulle ovia. Se tapahtui joskus vuonna 1980 tai 1980-luvun alussa ja kumpikin halusi minut bändiinsä. Sanoin, etten juonut. – Joskus vuonna 1977 tai 1978. Yhdellä keikalla, isolla festivaalilla esiintyivät myös Fats Domino ja Chuck Berry. En ollut tajunnutkaan, kuinka suosittu Muddy oli – se oli aikamoinen shokki. Soitimme härkätaisteluareenalla. Olin kuullut Albert Kingin maineesta – hänellä oli taipumus tapella yhtyeensä jäsenten kanssa – ja kaikki kehottivat minua valitsemaan ”vanhan miehen” – Muddy Watersin. Esiinnyin siellä ensimmäistä kertaa heidän kanssaan ja pääsin heidän mukanaan Eurooppaan. Buster Bentonin, Junior Wellsin, Buddy Guyn, Syl Johnsonin, James Cottonin, Muddy Watersin, Carey Bellin, Koko Taylorin, Phil Guyn, Son Sealsin, Melvin Taylorin ja monien muiden artistien julkaisuilla. Buddy Guyn levy julkaistiin Alligator-merkillä myöhemmin nimellä ”Stone Crazy”. Sen jälkeen jokainen halusi minut mukaan bändiinsä ja levyilleen. Kansissa ei nimittäin soittajia mainittu. Myös rockmuusikot kuten Rolling Stones, Joe Cocker, Carlos Santana ja Paul Butterfield huomasivat Rayn taidot. Sen keikan jälkeen Muddy sanoi, että haluaa minun pysyvän bändissä ja teinkin niin aina hänen kuolemaansa saakka. Olin kuullut hänen musiikkiaan lapsena äitini levyiltä, mutta heti kun hän alkoi soittaa kitaraansa, kappaleet palautuivat mieleeni. Vastaanotin puhelun sekä Albert Kingiltä että Muddy Watersilta. Joten sanoin Muddylle kyllä ja hän tuli käymään kotonani. Hän joutui jopa kieltäytymään mm. Yleisöä, moottoripyöriä ja autoja oli niin paljon, että meidät saatettiin paikalle poliisisaattueessa, ja yleisöä keikkui notkuvalla aidalla, koska sisään ei enää mahtunut. Noin neljä kuukautta Chicagon Kingston Mines -klubilla 2016 tekemäni haastattelun jälkeen Ray nukkui pois 60 vuoden iässä. Bändi esitti ensin muutaman kappaleen ilman Muddya ja sitten ihmiset alkoivat huutaa niin, että pelästyin kaikkea sitä meteliä. – Soitin Buddy Guyn ja Junior Wellsin kanssa noin kuuden vuoden ajan. – Lähdin siis Muddyn matkassa Euroopan kiertueelle, joka päättyi keikkoihin USA:ssa. En ollut soittanut Muddyn kanssa aiemmin. Hänet tunnettiin alan kovimmin lyövänä rumpalina. Teimme myös kaksi LP:tä Ranskassa Isabel Recordsille. Ilmeisesti Muddyllä oli ollut ongelmia juopottelevien bändin jäsenten kanssa
Blues News 1/2019 19 © Ka ri Ke m pa s ”Olin kuullut Albert Kingin maineesta – hänellä oli taipumus tapella yhtyeensä jäsenten kanssa – ja kaikki kehottivat minua valitsemaan ”vanhan miehen” – Muddy Watersin.”
– Kun Buddy irtisanoi minut bändistään tultuani myöhässä jollekin keikalle, ajattelin, etten enää soita kenenkään muun yhtyeessä vaan perustan oman kokoonpanon ja ryhdyn tekemään omaa juttuani. Ihmiset eivät arvosta, jos tekee kumpaakin. – Minulla oli tapana ottaa pieni, matkalaukkuuni mahtuva kitara mukaan James Cottonin ja Buddy Guyn kiertueille, koska hotellihuoneessa ei voi treenata rumpujen kanssa. Kannattaa myös tutustua muusikoiden omiin kikkoihin – mitä ja milloin heillä on tapana niitä tehdä. Teimme yhdessä 40 päivän kiertueen Carlos Santanan kanssa, ja Carlosilla oli tapana tuoda koko perkussioryhmänsä katsomaan minun soittoani ja joskus lavallekin jammailemaan. Koordinaation pitää olla kunnossa. – Monet rumpalit tuijottavat vain tahtia ja unohtavat katsoa, mitä muut bändin jäsenet tekevät. Tein kaikkiaan kolme tai neljä albumia James Cottonin bändin kanssa. Teen keikkoja myös North Siden klubeissa ja silloin tällöin myös Chicagon ulkopuolella. – Minä aloitin Merlen jälkeen. En varmaan ollut kovin hyvä, mutta sain kitaran soittoon tuntuman ja ajattelin, että pystyn siihen. Näin James Cottonin bändeineen Pori Jazzissa vuonna 1983, mutta silloin rumpalina oli Merle Perkins. Pitää seurata kuin haukka muiden tekemistä koko ajan. Keikalla oli myös Mz Peaches, Walter Scott, Elmore James Jr sekä Tré ja Lady Kat. Willie Buck kertoi, että olette vuosia sitten tehneet yhdessä töitä. Euroopan festivaaleillahan tunnin setti on tavallinen. – Kyllä, cd:llä on mukana myös torvia ja vierailijoita. Buddy ei myöskään pitänyt kiinnostuksestani kitaran soittoon. On tapahtunut asioita, joista en ole haaveillut villeimmissä unissanikaan. Työskentelen Mz Peachesin ja Al-nimisen kaverin kanssa, joka laulaa kuin Howlin’ Wolf. Näin sinun ensimmäisen kerran soittavan kitaraa Hot City Cocktail Loungessa eräänä maanantai-iltana vuonna 2012. Minulla oli onnea, että sain soittaa hyvien muusikoiden kanssa, jotka auttoivat minua oppimaan lisää. Sinulla on siis oma bändi ja soitat myös Chicago Blues All-Starsissa. Aikoinaan ovet olivat avoinna ja 1980-luvulla keikkoja riitti viikon jokaiselle illalle. Seurasin bändin muiden jäsenten soittoa ja yritin päästä samaan tunnelmaan. Nykyisin tilaisuuksia on vähemmän, mutta olemme myös menettäneet monta bluesmuusikkoa, vaikka nuoremman polven soittajiakin on tulossa. Sessioita oli kuusi tai seitsemän vuodessa. Se on myös yksi syy sille, että soitan nykyisin kitaraa. Nykyisin teen töitä juuri sen verran kuin haluan. Olen heille kiitollinen. James uhkasi jättää hänet siihen paikkaan. – Kyllä, bändissä oli myös puhaltajia ja basso oli funkimpi. Saman tien James tuli kyselemään rahojen perään ja Michael yritti karata. Ei pidä pysähtyä. Olin mukana vuoden 1984 ”High Compression”ja vuoden 1986 ”Live From Chicago” -levyillä. Kyky mukauttaa tyyliäni toi minulle töitä. Olen myös tehnyt omia levyjä kolmisen kappaletta. Kirjoitan myös omia kappaleita, mutta pitäydyn bluesissa. Olin opetellut kuutisen kappaletta, mutta täällä Chicagossa keikat ovat viisituntisia, kolme tai neljä settiä illassa. Kiertueilla toteutimme paljonkin erilaisia sovituksia ja juttuja. Keskiviikkoisin minut voi nähdä lavalla Linda’s Loungessa South Sidessa. – Kyllä, trumpetisti Johnny Cotton on mukana Chicago Blues All-Starsissa ja Boney Fields, joka asuu Euroopassa, tulee joskus tänne myös. – Paul Butterfieldille ja James Cottonille tuli kiistaa eräällä festivaalikeikalla. Olen osallistunut kaikkiaan noin 80 julkaistun levyn tekoon. Soitin Sylin ja hänen veljensä Jimmy Johnsonin kanssa jonkin aikaa. – Kyllä, omassa bändissäni on 4–5 jäsentä riippuen keikasta. – Kun aloitin kitaran kanssa, päätin lopettaa rumpujen soiton. Joskus otan mukaan torven tai pari sekä naispuolisen laulajan laulamaan kanssani. Olet tehnyt yhden cd:n Chicago Blues AllStarsin kanssa. Ajattelin siis pitäytyä kitaran soitossa pari vuotta ja katsoa, mitä tapahtuu. – Olen saanut keikkailla Kingston Minesissa, House of Bluesissa ja Buddy Guy’s Legendsissä. – Kyllä, äänitimme albumit ”Ms. – Se oli vahva ja funky. Vieläkö soitat samojen muusikoiden kanssa kuin James Cottonin bändissä. Minulla on ollut kunnia esiintyä presidentti Clintonille ja Hillarylle. Olen tehnyt cd-levyjä myös Buddyn veljen Phil Guyn ja monen muun kanssa. Mutta meillä oli hauskaa kiertueilla. 20 Blues News 1/2019 James Cottonin bändin tyylissä oli enemmän funkia. Oli käsittämätöntä, että kaverit joiden soittoa olin ihaillut, tulivat nyt ottamaan oppia minulta. Siellä on vielä klubeja, mutta ei niin kuin ennen vanhaan joka kadun kulmassa. Olin hyvin aggressiivinen ja minulla oli paljon energiaa soitossani. Tiedän myös, milloin käyttää sitä ja milloin ei. Olen työskennellyt niin monien kanssa: Left Hand Frankin, Koko Taylorin, Big Mama Thorntonin, Lefty Dizzin, Big Time Sarahin, Zora Youngin, Valerie Wellingtonin. Ostin ensin hinausauton, soitin kitaraa ja pikku hiljaa minua alettiin pyytää keikoille kitaristiksi. Dr Johnin ja Blind Boys of Alabaman kanssa – minulla on ollut onnea saada soittaa monien mahtavien muusikoiden rinnalla. – Olen tuntenut Elmore James Jr:in lapsesta asti. Milloin aloit soittaa kitaraa. Tuliko laulaminen mukaan kuvaan kitaran myötä. Kun esiinnyin Muddyn kanssa, soitin rennommin ja perinteisemmin, kun taas James Cottonin sekä myös Buddy Guyn kanssa energisemmin ja nopeammin. Ne olivat hienoja aikoja ja soitan siellä edelleen sunnuntai-iltaisin. Opettelin ensin yhden kappaleen, sitten toisen ja niin edelleen. Siitä oli apua urallani. Nautin siitä. On kavereita, jotka osaavat soittaa vain yhdellä tavalla, mutta minun piti opetella soittamaan eri tyyleillä ja rytmeillä – bluesia keskitempolla, nopealla tempolla ja jopa r’n’b-tyylistä bluesia. Miten kuvailisit tyyliäsi rumpalina noina vuosina. Aloin soitella kitaraa ja laulaa omassa huoneessani ja huomasin pitäväni siitä. Olet tehnyt levyn myös Syl Johnsonin kanssa. Olen nauttinut soittamisesta ja haluan yhä soittaa. Fine Brown Frame” ja ”Brings Out The Blues In Me”. Paul oli pyytänyt minut ja kitaristi Michael Colemanin soittamaan kanssaan ja keikan jälkeen Michael sai rahat. Kun lähdin Buddyn bändistä, minulla ei ollut mitään valmista suunnitelmaa. ”Harp Attack”, jolla esiintyvät myös Junior Wells, Carey Bell ja Billy Branch, oli niistä yksi. – Olin aina laulanut, mutta kitaran kanssa se oli erilaista. © Ka ri Ke m pa s. – Pitää paikkansa. Olen työskennellyt mm
Blues News 1/2019 21
Huhujen mukaan Reiersrud soitti niin hyvin, että legendaarinen kitaristi otti siitä jokseenkin nokkiinsa. Buddy Guy ja Knut Reiersrud kohtasivat uudestaan vähän aikaa sitten ja tähänkin tapaamiseen liittyy tarina. Hänen uralleen on ollut tyypillistä ennakkoluuloton harppominen yli genreja traditiorajojen ja jatkuvasti uutta kokeileva ote äänen tuottamiseen. UTELIAS KOKEILIJA Muusikkona Reiersrud on niin monipuolinen, että häntä on vaikeaa ellei mahdotonta sulloa yhteen kategoriaan. Noihin aikoihin Knut Reiersrud oli konserttien vetonaula ja yleisön suosikki. – Urani ydin ja selkäranka on joka tapauksessa blues. Hän on myös saanut useampia Grammy-palkintoja ja ehdokkuuksia. Yllättävä kombo on paitsi synnyttänyt upei. Four Roostersissa soitti tuolloin myös Sven Zetterberg. Reiersrud äänitti Four Roostersin kanssa ”Rooster Bluesin” vuonna 1982. – Buddy Guy tosiaan sanoi, että olin soittanut hänet suohon ja esitti kiukkuista, mutta se oli ainakin enimmäkseen vain huulenheittoa. Nyt on kulunut aika tarkalleen 40 vuotta siitä, kun Skandinavian parhaaksi blueskitaristiksikin mainittu Reiersrud esiintyi Chicagossa. 22 Blues News 1/2019 TIINA PIHA K nut Reiersrudille blues on ollut sekä musiikillinen selkäranka että ovi harvinaisen monipuoliselle uralle, jota on värittänyt kokeileva yhteistyö yli genrerajojen. Bluestausta avasi ovia. En tiedä, mistä se tulee. Se on lähteeni, hän sanoo. YLEISÖN SUOSIKKI Reiersrud on tehnyt poikkeuksellisen monipuolisen uran, jota on luonnehdittu innovatiivisen tyylitaiturin elämäntyöksi. Nähdessään Reiersrudin yleisön joukossa hän pyysi vanhan ystävänsä mukaan lavalle. Rakastan tanssia esiintyessäni ja muutenkin käyttää kehoani, kun soitan. Tarina kertoo, että kun hän huomasi samanaikaisesti kuuluvansa kuuteen eri kokoonpanoon ja valmistautuvansa Kantin moraalifilosofiaa käsittelevään tenttiin, hän lopulta ymmärsi olevansa muusikko. Seuraavana vuonna Reiersrud jo jammaili monien kovien nimien kanssa kuolemattomilla Chess Studioilla Chicagossa, mistä sai alkunsa muun muassa ”Chicago Blues Meeting”. Itse hän on määritellyt itseään sanoen olevansa sekoitus bluesia, länsieurooppalaista Beatles-traditiota sekä itämaisen, intialaisen ja afrikkalaisen folkmusiikin yhdistelmää sekoitettuna norjalaisen Hardanger-huilun sointiin. Sen parissa kasvoin ja sitä soitin kymmenvuotiaana. Hän on joka tapauksessa myös opiskellut historiaa ja valtiotiedettä yliopistossa. Norjalaisesta Knut Reiersrudista (1961) tuli kahdeksantoistavuotiaana sensaatio yhdessä yössä, kun Buddy Guy ja Otis Rush kuulivat hänen soittavan ja kutsuivat hänet Chicagoon saman tien. Huhut lähtivät kuitenkin liikkeelle ja saivat lisää vauhtia siitä, että hän ei pyytänyt minua lavalle enää toisena iltana. Viime vuosina kitaristi on tehnyt paluuta sinisävyiseen sielunmaisemaansa. Buddy Guy oli esiintymässä Notoddenin blues-festivaaleilla vuonna 2017. – Olen aina ollut sellainen. Juuri Lontoosta konsertoimasta palannut Reiersrud naurahtaa huhupuheille ja kertoo tarinasta oman versionsa. Eloisan artisti-imagonsa takana Reiersrud oli tosiasiassa maanläheinen opiskelija, joka rahoitti opintonsa soittamalla klubeilla. Sen jälkeen hän on soittanut yli 6000 konsertissa ja yli 300 levyllä, joista 15 on hänen omiaan. Rajojen rikkomisesta tunnettu ja kiinnostava esimerkki on Reiersrudin yhteistyö kirkkourkuja soittavan Iver Kleiven kanssa. Barettiin ja ruutukuvioiseen pikkutakkiin pukeutunut kitaristi lähti tavan takaa tanssimaan kuumana käyvän yleisön joukkoon soittaen samalla virheettömiä kitaratai huuliharppusooloja
Studiomuusikkonakaan Reiersrud ei ole mikään tyypillinen taustoja soittava tuntikitaristi. Levyä muuten ostetaan edelleen, ja ihmiset haluavat ostaa varsinkin vinyyliä. Blues News 1/2019 23 ta, musiikillisiksi merkkiteoiksi mainittuja äänitteitä, myös herättänyt Norjassa kirkkomusiikkiboomin. Jos töiltä jäisi aikaa, Reiersrud lähtisi kalaan. Toimeksiannoilla on ollut tapana laventua niin, että Reiersrudin nimi voisi hyvin lukea levyn kannessa säveltäjän, tuottajan tai artistin rinnalla. Siitä tulee hyvä ilta! Reiersrud innostuu muistelemaan Tavastialla 80-luvun alkupuolella heittämäänsä keikkaa ja sanoo olevansa iloinen saadessaan taas soittaa bluesia Suomessa. Tähän joukkoon lukeutuvat muun muassa Buddy Guy, Dr. – Aikani jakautuu tällä hetkellä aika tasan studiotyöskentelyn ja säveltämisen, radiotiskijukan työn sekä keikkailun välillä. SUOMEEN MAALISKUUSSA Knut Reiersrud on tulossa lähiaikoina Suomeen. – Rakastan kalastamista! Toivon, että ehdin vielä joskus tekemään sitäkin. Siinä missä klassinen musiikki on jäykkää ja jazz älykkömusiikkia, blues on sosiaalista ja rentoa. Levy sisältää 12 ensimmäistä Reiersrudin teinivuosinaan oppimaa bluesja rag-biisiä. Se saa ihmiset avautumaan. Olen kuitenkin kuunnellut häntä netissä ja hän on todella hyvä. Sen musiikki svengaa. – Olemme kokeneet blues-boomin viimeisten 10–15 vuoden aikana. John, Joe Cocker, Rickie Lee Jones, Nina Hagen, Rick Danko, Sultan Kahn, Stevie Ray Vaughn, David Lindley ja The Five Blind Boys of Alabama. SATA KEIKKAA VUODESSA Reiersrud on myös erittäin arvostettu studioja kiertuemuusikko, joka on uransa varrella esiintynyt lukuisten muiden tyylitaitureiden kanssa. Kyse on ehkä siitä, että hänellä on ominaista hakea mahdollisimman suoraa sormenpäätuntumaa instrumenttiinsa. SUORA TUNTUMA SOITTIMEEN Sanotaan, että jollakin selittämättömällä tavalla Reiersrud luo sointujen ympärille auran, soittipa hän mitä tahansa. Reiersrudin uusin, erinomaisia arvosteluja saanut albumi ”Heat” (2018) jatkaa blueslinjalla sekoitellen progressiivista bluesia ja rockia. – En myöskään mielelläni käytä pedaaleja tai mitään digivälineitä, vaan soitan mieluummin suoraan vahvistimeen. Siitä tuloksena syntyi ensin ”AftonBlues”. Hän ei esimerkiksi koskaan käytä plektraa. Tällä hetkellä, kun Reiersrud kiertää taas etupäässä blueslavoja, viisi instrumenttia on riittävä määrä. Aikaisemmin Reiersrud matkusti aina kahdeksan eri tyyppisen soittimen kanssa, mutta niin suuri valikoima on ollut tarpeen lähinnä maailmanmusiikkia ja folkia soitettaessa. TAKAISIN JUURILLE Vuosia jatkuneiden kokeilujen jälkeen Reiersrud päätti kesällä 2013 palata takaisin omaan musiikilliseen sielunmaisemaansa, bluesin pariin. – Vaikuttaa siltä, että ihmiset pitävät siitä kovasti ja olen itsekin levyyn todella tyytyväinen. – Wentus Blues Bandin kanssa olen soittanut aikaisemminkin, mutta Lisaa en ole vielä tavannut. – Rakastan sen kirkasta, leikkaavaa partateräsoundia, hän tunnustaa. Hän esiintyy Nordic Blues Puls -konsertissa yhdessä Wentus Blues Bandin ja ruotsalaisen Lisa Lystamin kanssa Helsingissä Savoy-teatterissa 23.3.2019. ”Buddy Guy tosiaan sanoi, että olin soittanut hänet suohon ja esitti kiukkuista, mutta se oli ainakin enimmäkseen vain huulenheittoa.”. Se on meillä Norjassa uusi trendi, Reiersrud kertoo. Hän on myös varta vasten säveltänyt musiikkia neljään norjalaiseen elokuvaan ja yhdessä Iver Kleiven kanssa hän osallistui vuoden 1994 talviolympialaisten avajaisiin. Keikkoja tulee vuodessa 80–100, noin kaksi per viikko, mies laskee. Ihmiset haluavat mennä ulos, tavata muita ja pitää hauskaa. Vaikka on myönnettävä, että yleisö ei ole enää aivan nuorta, meidän täytyy kuitenkin vain jatkaa soittamista. – Tunnen oloni kotoisaksi siellä. Genrerajoja Reiersrud on ylittänyt myös klassisen ja maailmanmusiikin suuntaan. Artistin lempilapsi kaikkien kitaroiden joukossa on lopulta Fender Stratocaster. Hän uskoo, että vaikka yleisö on lievästi harmaantumaan päin, bluesin vetovoima säilyy myös tulevaisuudessa
Earl Palmerin tapauksessa tie huipulle lähti käyntiin varsin otolliselta maaperältä. Lapsuusmaisema sijaitsi Tremessä, Pohjois-Amerikan vanhimmassa ja eläväisimmässä mustien asumalähiössä, joka suorastaan tulvi rytmejä, vaikutteita ja elämää. Miksi juuri tämä soittaja erottuu edukseen. Earl Palmerin valtavan tuotannon ruotiminen vaatisi laajempaakin tarkastelua, mutta tartutaan tämän legendan vaiheisiin edes kohtuullisella haarukalla. Alkutaipaleella stepattiin tippipalkalla niin kauan kuin raha kilisi. Hittikappaleiden ja elokuvamusiikin myötä hänen soittonsa kuuluu ympärillämme jossain, jollain tasolla taukoamatta tälläkin luetulla minuutilla. Palmer jos kuka oli rumpaleitten rumpali. Jo 12-vuotiaana alkanut ammattilaiEarl Palmer – The Tap Dancing Sensation 30-luvun alussa. Tuota pikaa hänellä oli ohjelmanumero kovassa nousussa olleen New Orleans -tähden Louis Priman kanssa. Myös vuotta nuorempi merkittävä muusikko, kollega ja hengenheimolainen, saksofonisti Alvin ”Red” Tyler oli kotoisin samoilta kulmilta Earl Palmerin kanssa. Lapsitähti päätyikin nopeasti Ida Coxin Darktown Scandals Revue -talliin esiintyen paljon kotikaupungissaan, mutta hän pyöri mukana myös kiertueilla osavaltioista toiseen. Seuraavassa pariosaisessa artikkelissa käydään läpi erään viime vuosisadan populaarimusiikin merkittävimmän studiorumpalin vaiheita. Hän syntyi 25.10.1924 New Orleansissa ja mikä olennaisinta: hän syntyi suoraan keskelle rytmiä ja showbisnestä. Minkälaisista ympyröistä alussa lähdettiin liikkeelle. Earl Palmerin merkitystä ja vaikutusta ovat korostaneet rumpalit kuten Charlie Watts, John Bonham ja Max Weinberg, listan jatkuessa loputtomaan määrään rumpaleita liki kaikista mahdollisista genreistä. Earl Palmerin kokoinen puuttuva pala tällaisessa tarkastelussa olisi korvaamaton. Mistä joku etsi ja löysi vaikuttimensa. 50-luvulla hän löi rock’n’rolliin kuulun Backbeat-takapotkunsa, mutta oli suvereeni missä tahansa tyylilajissa tai rytmissä. STEPPAAVA IHMEPOIKA Merkittävien muusikoiden taustalta löytyy usein poikkeuksellisia olosuhteita ja yritämme etsiä vastauksia heidän lahjakkuudensa ja ylivertaisuutensa käsittämiseen sieltä täältä. Ennen viisivuotispäiväänsä Earl Palmer oli jo äitinsä ja tätinsä opettama tanssijan alku, joka otettiin mukaan esityksiin. Koko kasvualue oli mitä hedelmällisintä seutua joka ainoalle musiikkiin päin suuntautuneelle nassikalle, koska jo pelkkä ilma jota hengitit oli musiikkia. Matkalle piisaa kyllä riittävästi mielenkiintoisia kiintopisteitä kuin myös makoisia yllätyksiäkin. 24 Blues News 1/2019 EARL PALMER Vuosisadan takapotku, osa 1 HESSU PIRHONEN M ikäli Rock’n’roll-musiikkia ajattelisi palapelinä, kuuluisi siihen varmuudella tietyt peruspalat, joita ilman koko rakennetta ei voisi edes kuvitella. Miten joku pienikin lisä soitossa saa kappaleen svengaamaan. Vuonna ’47 alkanut levytysura jatkui aina 2000-luvulle saakka ja populaarimusiikin kivijalassa Earl Palmerin merkitys on järisyttävä. Isästään Earl Palmerilla ei ollut täyttä varmuutta, mutta tämä saattoi hyvinkin olla paikallinen pianisti ja orkesterinjohtaja Walter ”Fats” Pichon. Oli musiikin täyttämiä hautajaisparaateja, second linea ja kapakoista kaduille kantautuvaa soundia. Äitinsä Thelma Theophile puolestaan oli tunnettu Vaudeville-esiintyjä, joka avitti poikansa alalle heti kun mahdollista. Ja niin edelleen. 1930-luvulla Earl Palmer oli steppauksessaan jo käsite ja otsikoissa käytettiin nimiä kuten The Kid Wonder tai The Tap Dancing Sensation. Amerikkalaisen DRUM!-lehden 1/97 lähteiden mukaan yksittäisiä raitoja oli yli 25 000. Näin varhaisesta vaiheesta lähtien poika siis napattiin mukaan taiteilijaelämään, jossa varmasti myös oppi kehittymään ja pitämään puolensa. Yhdessä soitannollisen kilpakumppaninsa Hal Blainen kanssa Earl Palmer oli maailman työllistetyimpiä studiorumpaleita
Tähän kun lisättiin poikkeuksellinen rytmitaju, oli vain taivas rajana. Paikkoja joihin et koskaan sen ikäisenä päätyisi. Reissun päällä näki kykyjä sieltä täältä ja omanikäisistään hän rankkasi parhaimmaksi steppaajaksi Sammy Davis Jr:n. Se joku tarkka isku ja painotus jalalla lattiaan, mikä upposi parhaiten kansaan oikean tunteen, taidon ja ajoituksen ryydittäminä. How good they sounded!” Palmer kotiutettiin sodasta 10.11.1945 ja hän alkoi toden teolla keskittyä rumpuihin ollen paikallisesti huipulla hämmästyttävän nopeasti jo 40-luvun puolivälin jälkeen. Tässä vaiheeseessa sai hän vanhalta tutultaan Alvin ”Red” Tylerilta tuhannen taalan vihjeen: vaikka olet jo paras rumpali kulmilta, ei musiikkikoulutus olisi pahitteeksi. Esityksiäkin saattoi olla 15-16 päivää yhteen putkeen, joten tahti oli taatusti kovempi kuin kanssaikäisillään normaalissa arjessa. Teini-ikäisenä Earl Palmer oli jo hioutunut tekijä mitä tuli musiikin ymmärtämiseen. Blues News 1/2019 25 suus kouli samalla Earl Palmerista ympärillään olleen tason mittaajan. Myöhemmin soittovuosinaan hän hyödynsi juuri näitä elementtejä tuhansissa levytyksissään. New Orleansin ”R&B:n uutta aaltoa” edustivat mm. Tanssi ja etenkin steppaus vaatii kovaa fysiikkaa, joten rumpujen taakse siirtyminen myöhemmin kävi varsin luontevasti. Palvelu sotilaspoliisina ei ollut kovimmasta päästä sodankäyntiä, mutta omien sanojensa mukaan vasta Euroopassa vietetty aika ja sodan vaikutus tekivät hänestä miehen. New Jerseystä lähtöisin olleet Braunin veljekset kävivät kaupungissa vuonna ’47 levyttämässä DeLuxe-merkilleen paikallisia R&B-artisteja ja näiden joukossa olivat myös Dave Bartholomew & his Sextetten savikiekot Stardust / She’s Got Great Big Eyes (DeLuxe 1104) sekä Bum Mae / Dave’s Boogie Woogie (DeLuxe 1114). Tämä oli kuitenkin polttanut siltansa niin totaalisesti Bartholomewin kanssa ettei paluusta takaisin sitten ollut edes puhetta. Taitelijaelämässä aikuisten mukana nuori Earl näki ja koki tietysti myös paljon mitä sen ikäisenä ei ehkä pitäisi, mutta kuten Palmer elämänkerrassaan Backbeat – Earl Palmer’s Story muistelee: ”Nuorena vietetty kiertue-elämä oli minun kouluni. Myöhemmin Earl Palmer komennettiin Eurooppaan ja taustajoukkoihin. Earl was an entertainer, it was in his bones.” SODASTA SOITTAJAKSI Toinen maailmansota vei vapaaehtoisen Earl Palmerin pois New Orleansista 40-luvun alkupuolella. Alkuperäisestä kaupan takahuoneen J&MIronista kyllä, Palmer sai nimensä heti ensijulkaisuun. ”Go ahead on!”, kuului ymmärtäväisen enon suusta kantautunut ohje ja kohta Bartholomewin orkesterissa vaikutti seuraava saman suvun vesa. osoitteessa sijainnut studio toimi vuoden ’55 loppuun asti monen levy-yhtiön tärkeimpänä tukikohtana. Joukko-osastoja piisasi eri puolilla maata ja lopuksi tahtia pidettiin yllä Kaliforniassa, jossa rytmitajuisen ryhmänjohtajan ominaisuuksia hyödynnettiin muun muassa marssiharjoitusten vetäjänä. Palmerin mukaan keltään muulta hän ei moista ehdotusta olisi ottanut kuuleviin korviin, mutta hetken pohdittuaan hän nappasi vinkistä vaarin ja kirjautui Grunewald’s Music Schooliin. Vuonna 1956 Matassa rakennutti uuden Cosimo Studion Governor Nicholls Streetille, jossa tilaa ja fasiliteettejä oli enemmän. Näistä J&M-studiolla tehdyistä levytyksistä alkoi Earl Palmerin käsittämättömän mittava studiomuusikon ura vuonna ’47. Tarkan vainun omaava bandleader olisi tietysti halunnut ryhmäänsä tämän uuden rumpalitähden, mutta kuinka ollakaan edellinen patteriston haltija sattui olemaan Earlin eno Dave Oxley. New Orleansissa tietysti riitti myös paljon kovia rumpaleita joita käytiin kuuntelemassa. Myös musiikkikappaleiden rakenne oli opittu lukuisten eri esitysnumeroiden pohjalta. Sodan jälkeinen New Orleans oli muuttunut entistä vapaammaksi. Musiikillinen lahjakkuus ilmentyi melko nopeasti ja puolen vuoden jälkeen Palmer jo teki omia sovituksia viihtyen etenkin harmonian opinnoissa. STUDIOHOMMIIN Kun miettii New Orleansin valtavaa merkitystä 40-luvun R&B:n ja myöhemmin rock’n’rollin suoltajana, ei kaupungin levytysolosuhteita voinut alkuun kovin hääppöisiksi luonnehtia. Vaikutteita napattiin joka puolelta. Siirtyminen vuonna ’47 Dave Bartholomewin bändiin ei kuitenkaan sujunut muitta mutkitta, sillä asian välissä oli korrekti sukulaisuuseste. Myöhemmin uransa aikana hän on usein kiittänyt tässä kohtaa tehtyä ratkaisua koulutuksen suhteen. Huippujen kanssa esiintyminen opetti myös työmoraaliin, jossa harjoiteltiin pukuhuoneissa ja kiertuebusseissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. 40-luvun loppupuolelle siirryttäessä ilo otettiin irti ja sen myötä mahdollisuuksia avautui uudenlaiselle soundille. Sessiotyönantajista jo heti ensimmäinen, New Orleansin legendaarisen J&M-levytysstudion pääjeppe Cosimo Matassa tiivisti asian varsin osuvasti: ”He didn’t do it, he was it. Eri ihmisiä eri kaupungeissa. Voi vain ihmetellä, kuinka nuori vuonna ’26 syntynyt äänitysvelho sai taiottua todella vaatimattoman kokoisesta huoneesta aikansa huippusoundit. Steppausvuodet olivat tuoneet kylkiäisenä tyylitajun, jolla aistittiin vuorovaikutus yleisön kanssa. Cosimo ”Cosmo” Matassan 838 North Rampart St. Myöhemmin huipulla ollessaan nimeä ei mainittu juurikaan edes kansiteksteissä. Roy Brown, Annie Laurie, Paul Gayten ja Dave Bartholomew, joka oli jo kiinnittänyt huomion Earl Palmeriin. Monin tavoin elämä kuitenkin heitteli raiteiltaan ja valtion takaaman, nuorten sodasta palanneiden GI school -koulutuksen valintakin oli vielä edessä. The Earl Williams Quintet keikalla ’53: Red Tyler (vas.), Earl Palmer, Earl Williams, Sam Mooney ja Edward Frank. Palmerin kommentti keikoista oli ylistävä: ”Guitar player playing his ass off, hardly any fingers on his hand. Siinä oppi valtavasti.” Vaikka Earl oli saanut ensimmäiset leikkirumpunsa lahjaksi nelivuotiaana ja soittanutkin koulunsa marssiyhtyeessä, toimivat rumpuina aluksi siis omat jalat. Musiikillisia kokemuksiakin tähän reissuun mahtui. Amerikanitalialainen Cosimo Matassa oli rakentanut vuonna ’45 vanhempiensa sähköja levyliikkeen takahuoneeseen oman erillisen tilan levytystudioksi ja tämän varassa oli koko kaupungin studiotoiminta. Marseillessa Earl Palmer vietti vapaalla aikaa paikallisella klubilla tavaten toisen neron, kitaristi Django Reinhardtin soittamassa yhdessä Stephane Grappellin kanssa
Lasalle Streetillä sijaitsevassa legendaariseesa The Dew Drop Innissa tai kauempana eri rundeilla. Bartholomew pysyikin Imperialin leivissä aina vuoteen ’62 asti, jolloin Liberty Records osti firman. Tästä lähti liikkeelle samalla Fats Dominon valtaisa vuoteen ’62 asti kestänyt menestysliito Imperial-etiketin alla. Edellisen tapaan Atlantic Recordsille levytetty Tommy Ridgleyn instrumentaali Jam Up vuodelta ’54 on svengaavana vauhtipalana sekin maininnan arvoinen. Kaikissa edellä mainituissa raidoissa rumpujen takana istui Earl Palmer, joka yhdessä parin muun, Cornelius Colemanin ja Charles ”Hungry” Williamsin kanssa käytännössä hoiti suurimman osan studion rumpuosuuksista vuoteen ’57 asti. Päivisin Earl Palmer ja kumppanit painoivat hommia studiolla ja iltaisin heitettiin keikkaa esim. Professor Longhair & His Blues Scholars -nimellä marraskuussa ’53 taltioitu In The Night on myös New Orleans -klassikko, johon Earl Palmer oli rumpuineen vaikuttamassa. Kun Earl Palmerin 50-luvun alkupään J&Mstudiotuotoksia tarkastelee sen aidoimman New Orleans -vaikutteen ja siihen yhdistettävän R&B:n kanssa on seuraavat raidat vähintäänkin nostettava esiin: Tilaustyönä vuoden 1950 Mardi Gras -festivaaleille tehty Dave Bartholomew & His Orchestran Carnival Day pitää sisällään nuorta Earl Palmeria parhaimmillaan. Studiossa riitti kuhinaa. Dave Bartholomew oli vuonna ’49 solminut Imperial Recordsin pomon Lew Chuddin kanssa diilin, jossa hänestä tuli tämän kalifornialaisen firman A&R-mies New Orleansissa. Rock’n’roll jatkoi voittokulkuaan ja armeijasta tauon jälkeen palannut Lloyd Pricekin tarttui vuonna ’56 hanakasti entistä rajumpaan teemaan kappaleillaan Domino ja Bartholomew tarkkana Cosimo Studiolla. Valkoisillekin tietty esiinnyttiin, mutta rajat olivat tiukat ja kulkureitit näille paikoille suoritettiin ainoastaan takaoven kautta. Primitiivisen kokonaisuuden alla kulkeva rummutus on aidointa New Orleans -pärinää, mitä voi kuvitella. 13.3.1952 äänitetty Lloyd Pricen Chee Koo Baby kulkee vastaavissa merkeissä. 50-luvun puolivälin jälkeen Cosimo Matassan uudessa Governor Nicholls St. Specialtylle se oli jättipotti ja single nousi R&B-listan sijalle 2 aloittaen Little Richardin pitkän hittiputken sarjan, jossa tuottajana hääri Robert ”Bumps” Blackwell. Edelleen vuoden ’50 Bartholomew taltiointi Messy Bessie laitetaan mukaan samaan koriin. Oli meikattuja naisia ja miehiäkin, joiden kanssa oli tehty töitä pienestä saakka. Bartholomewin suhteet Lew Chudiin olivat raha-asiohin liittyen kuitenkin koetuksella ja sopimuksellisia ristikkäisyyksiäkin oli olemassa King-merkin kanssa. Little Richardin tuotannostahan esimerkkejä riittäisi jonoon asti, mutta yksi kovimmista Palmerin kanssa levytetyistä on eittämättä Good Golly Miss Molly, jossa homman ydin iskostuu kuin muurileka. Cosimon studion runkoryhmään kuuluivat tietysti myös fonistit Lee Allen ja Alvin ”Red”Tyler, joka siis pyöri edelleen vahvasti mukana Earl Palmerin kuvioissa. A WOP BOP A LOO BOP! Earl Palmerin ympärillä oli jo pienestä pitäen pyörinyt erikoisia ihmisiä ja persoonia. Joka tapauksessa 14.9.1955 purkitettiin ensin I’m Just A Lonely Guy ja heti perään Tutti Frutti. Aika ei syönyt kyseisen tykityksen tehoja edes vuonna ’62, kun siihen lisättiin twist-huudot mukaan ja julkaistiin singlenä uudemman kerran. Showbisnekseen mahtui poikkeuksellisia tyyppejä. Bartholomew vastasi levytyksistä ja Earl Palmer vaikutti aktiivisesti sessioiden rumpalina vuoteen 1957 saakka. Ympärillä ollut vakiokaarti jatkoi koko ajan myös omia keikkahommiaan, joten käytännössä ydinryhmä oli täystyöllistetty. Kun Bartholomew vielä tuotti kilpailija Specialtylle vuonna ’52 Lloyd Pricen hitin Lawdy Miss Clawdy, taipui Chudd sorvaamaan diilin paremmaksi. Rock’n’rollista alettiin puhua terminä laajemmin vuoden ’54 jälkeen, kun DJ Alan Freed myi käsitteen itärannikolta käsin. Little Richard pisti tämän klassikon purkkiin keikkarundillaan tammikuussa ’57 Washington DC:ssä yhdessä oman bändinsä The Upsettersin säestyksellä ja rummut hoiti tuolloin Charles ”Chuck” Connor. Varsinkin Little Richardin kanssa nopeastakin R&B:n shuffle-kompista siirryttiin suorempaan lyöntiin, jossa etenkin Earl Palmerin siihen iskemä takapotku, Backbeat, oli koko homman tärkeintä osiota. Paljon oli varmasti nähty ja kuultu 50-luvun puoliväliin mennessä, mutta silti tarinan mukaan Earl Palmerin ensireaktio Lee Allenille Little Richardista kuului: ”What the fuck is this?” Ei siis who, vaan nimenomaan WHAT. Palmerin rumputyöskentely iskee alla rytmissä kuin sarjatuli nostaen koko jutun aivan omiin sfääreihin. Näitä vastaaviahan riittäisi vaikka kuinka ja paljon, mutta jokin olennainen Palmerin suvereeniteetti yllämainituistakin jo kuuluu. New Orleans -vuosiensa aikana Palmer soitti Bartholomewin bändin lisäksi Harold Dejanin kanssa sekä Earl Williams Quintetissä, jossa hän pääsi suosikkiaiheensa jazzin pariin. New Orleansin keskeiset studiosoittajat eivät sen enempää termiä ihmetelleet, hehän itse löivät tyylilajiin sen parasta ja osuvinta peruskiveä. 26 Blues News 1/2019 studiosta kuitenkin lähtivät maailmalle sellaiset klassikot kuin Fats Dominon The Fat Man, Lloyd Pricen Lawdy Miss Clawdy, Smiley Lewisin I Hear You Knocking ja Little Richardin Tutti Frutti vain joinakin tunnettuina esimerkkeinään. Yllättävää sen sijaan on, että toisin kuin monesti luullaan, Keep A Knockin’ ei ole Earl Palmerin kanssa tehty levytys
Palmerilla oli Matassan mukaan myös tyylikäs taito valmistella kuulijaa tuleviin foni-, pianotai kitarasooloihin: etukäteen erilaisia iskuja alle, joilla ikäänkuin esiteltiin soolot. Plas Johnson pääsi melko nopeasti kiinni hyville paikoille sessiomuusikkona ja oli tekemässä diiliä isomman Capitol Recordsin kanssa. Earl Palmer teki studiohommia saaden kolmen tunnin sessiosta reilut 40 taalaa ja enemmänkin, mikäli oli johtamassa levytystä. Varsinkin jälkimmäinen Earl Palmerin rumpuriffillä starttaava rutistus on yksi kovimpia Specialtylle tehtyjä rock’n’rolleja, joka aikanaan jäi ilman menestystä. A&R tehtäviin. Helmikuussa ’57 Earl Palmer pakkasi kamansa Mercuryyn ja suuntasi auton keulan kohti länsirannikkoa. Millä lailla historian kirjat olisivat muuttuneet, mikäli Earl Palmer olisi tarttunut esimerkiksi itärannikon Atlantic Recordsin tarjoukseen. Cosimo Matassa on muistellut työskentelyä Earl Palmerin kanssa suurella kunnioituksella. Kyseessä oli jostain syystä studiokitaristi Montrellin laulettavaksi annettu kappale, joka saattoi olla aikaansakin edellä Palmerin latino-synkooppisine lyönteineen, jääden laadusta huolimatta ulos hittilistoilta. Palmer arvosti Smiley Lewisia niin laulajana kuin persoonanakin: ”Heavy voice. Oli vain ajan kysymys, milloin joku laittaisi Earl Palmerille eteen kunnon sopimustarjouksen ja nappaisi hänet talliinsa esim. Todellisia huippupaloja molemmat, mutta eivät silti avanneet Smileylle portteja tilastojen kärkipäähän. Palmer, Lee Allen, Red Tyler ja kumppanit avittivat uudelleenlämmityksessä Amosin sellaiseen lentoon, että monelle juuri tämä on ”Se” versio. Ahmet Ertegun ja Jerry Wexler olisivat halunneet Palmerin yhtiönsä kykyjenetsijäksi, mutta vaatimattomasta alkutarjouksesta lähtenyt idea tyrehtyi alkuunsa. Earl Palmer oli pattereissa sekä maaliskuussa äänitetyllä She’s Got Me Hook, Line & Sinkerillä että elokuussa taltioidulla Shame, Shame, Shamella. R&B:tä ja nyt rock’n’rollia levyttäneiden firmojen pomot kävivät säännöllisesti New Orleansissa ja varsinkin Kaliforniasta tutuiksi tulivat Lew Chudd (Imperial), Art Rupe (Specialty), Biharin veljekset (Modern) ja Mesnerit (Aladdin). Oma vaimo lapsineen ei aiemmin vuonna ’54 ollut halukas muuttamaan Kaliforniaan, mutta Palmerilla oli jo uusi siippa katsottuna. Myös Leonard Chess oli vakiovieras Chicagosta, kuten myös Kingin Syd Nathan Cincinnatista. Hänen varassaan pystyi rakentamaan ympärille mitä tahansa. LÄHTEET: John Broven: R&B In New Orleans (Pelican Publishing 2016) Joop Visser: The Cosimo Matassa Story Volume 2 (Proper 2012) Adam Komorowski: The Cosimo Matassa Story (Proper 2007) Tony Scherman: Backbeat – Earl Palmer’s Story (Smithsonian 1999) Stuart Colman: Backbeat – The World’s Greatest Rock’n’Roll Drummer (Ace 1999) John Moscov: Earl Palmer: Inside The Legend (DRUM! Magazine 1/ 1997) Rick Coleman: Little Richard – The Specialty Sessions (Ace 1989) Jef Hannusch aka Almost Slim: Dave Bartholomew – My Ding-A-Ling (Official 1988) John Broven: Dave Bartholomew – Jump Children (Pathe Marconi 1983) Vuonna ’56 Bartholomew tuotti Imperialille parikin todellista tykkiä, joilla yritettiin saada Smiley Lewis mukaan rock’n’rollin imuun. Tämä laittoi ajatukset raksuttamaan. Heavy-handed attitude, but nice.” Cosimon studioon riitti vieraita tietysti myös New Orleansin ulkopuolelta ja vuonna ’56 länsirannikolta paikalle saapui Aladdinmerkin pitkän linjan R&B-tähti Amos Milburn, jolle haettiin nostetta mm. Los Angeles vei voiton ja asiassa painoi myös Palmerin siviilielämän vaakakuppi. Kuten jo aiemmin tekstissä tuli Cosimo Matassaa lainattua: ”It was in his bones.” GO WEST YOUNG MAN New Orleans -taustainen saksofonisti Plas Johnson oli muuttanut pianistiveljensä Ray Johnsonin kanssa Los Angelesiin vuonna ’54. Tämä tieto kantautui nopeasti myös yhtä taitavien soittajien korviin New Orleansissa. Jopa kappaleeseen haluttu sekunnintarkka kestoaika saatiin tilaamalla ja isku pysyi aina vakaana. Valkoihoisen naisystävän pitäminen oli etelässä tabu ja hengenvaarallinen olotila, mutta Los Angelesissa asia ei olisi niin ihmeellistä. Fats Domino nappasi potin kahdella ensimmäisellä ja Elvis Presley viimeksi mainitulla. Myös lukuisat kirjoittamattomat painotukset Palmer löi mukaan aivan omintakeisella tyylitajullaan. Jatkuu seuraavassa numerossa. Samalla koostumuksella syntyi myös toinen makupala, joulukuussa ’56 taltioitu Shake, Shake.. Blues News 1/2019 27 Rock’n’Roll Dance ja I’m Glad, Glad. Siellä odottaisivat uudet soittohommat ja pesti Aladdin Recordsin A&R-miehenä. Tämä Montrellin rääkäisemä sinkku on teos, joka edelleen jaksaa hämmästyttää dynaamisuudessaan ja rajuudessaan. Väliin tuli kuitenkin myös taukoja, kun taas jossain muualla hommaa saattaisi piisata enemmän paremmilla eduilla ja olosuhteilla. Smiley Lewis levytti ensiversiot kappaleisiin Blue Monday, I Hear You Knocking ja One Night, mutta näistä kaikista tuli isompi hitti vasta muiden versioimina. Toinen samanlainen vasta paljon myöhemmin arvostukseensa noussut kokonaisuus on 18.8.1956 purkitettu Roy Montrellin Specialty-single Ooh-Wow / (Everytime I Hear) That Mellow Saxophone. Tämä sattumoisin oli valkoihoinen ja aiheutti suhteeseen tietysti paljon pulmia. Myös Etta James vieraili Cosimon uudella studiolla ja levytti juuri edellä mainittujen kanssa raivoisan Modern-raitansa Tough Lover. levyttämällä uudestaan vuonna ’47 tehty Chicken Shack Boogie. Earl Palmerin maine yhtenä isona osatekijänä hyvien levyjen aikaansaamiseksi oli varsin hyvin tiedossa joka puolella maata. Hommaa riitti runsaasti ja rahaakin tuli jo eri lailla
Meille nämä energiset esitykset kelpasivat mainiosti. Tuo voidaan kääntää joko ”Ahkera työ kaiken voittaa” tai ”Epärehellinen työ kaiken voittaa”! Molempia harjoitettiin, ahkerastikin. One Monkey Don’t Stop No Show (Joe Tex), Maudie (John Lee Hooker), ja sykähdyttävä What Am I Living For (Chuck Willis). TOM JONES Tom Jones (oikealta nimeltään Sir Thomas John Woodward, s. Vuonna 1969 The Animals hajosi ja Eric Burdon liittyi kalifornialaiseen ryhmään War. Jo ”Animal Tracks” -levyn teon aikaan (1965) yhtye oli hajoamisen partaalla. Animalsin kaksi ensimmäistä singleä löytyivät Bob Dylanin ensimmäiseltä albumilta. Seuraava LP, ”Animalisms” seurasi samoja jälkiä; jämäköitä versioita Ameriikan ihmeistä ja muutama oma sävellys, kuten You’re On My Mind ja Clapping. Dave Rowberry tuli urkuihin ja sävellystyöhön mukaan. Sen rankka blues-tyyli muutettiin Burdonin versioon psykedeliasta. Hän on esittänyt 1960-luvun puolivälissä alkaneella urallaan monipuolisesti muun muassa rockia, rhythm’n’bluesia, viihdemusiikkia, countrya, soulia ja dancea. Ryhmän kohtalainen menestys kotikaupungissa (Newcastle-upon-Tyne) sai heidät muuttamaan Lontooseen 1964. Levyllä oleva Gin House Blues on alkujaan Bessie Smithin (1926) levyttämä Me And My Gin – sekoituksen vuoksi Bessie Smith on levyttänyt myös kappaleen Gin House Blues (Henderson-Troy), mutta se ei ole sama kappale. Tuli paikalle pari luokkakaveria, ja he totesivat, että lopeta tuo höpötys ja tuon pitkästyttävän tuuttauksen ja örinälaulun soittaminen – tässä olisi yksi kunnon levy – laitapas soimaan. Rokkaavaa luentaa kappaleesta Baby Let Me Take You Home seurasi valtava hitti The House Of The Rising Sun (UK/US#1/1964). Lainanumeroita ovat mm. Tällä levyllä ja useimmiten muutenkin on säveltäjäksi merkitty Henderson-Troy, vaikka se on Harry Burke. 6.1940 Pontypridd, Wales) on walesilainen laulaja. Vuonna 2013 oikeus päätti, kahdeksan vuoden lakijupakan jälkeen, että Eric voi käyttää The Animals -nimeä eikä rumpali John Steele. Pidin Iisalmen kaupungissa Osuuskaupan alakerrassa toimineessa ”nuorisokahvilassa” jatsikerhoa. 7. Sen jäsenet olivat Eric Burdon (laulu), Alan Price (urut), Hilton Valentine (kitara), John Steel (rummut) ja Bryan ”Chas” Chandler (bassokitara). Harmi, että tuo laulamisen edellyttämä nuottikorvan osanen paleltui jo ennen kouluikää, ja niinpä jouduin enemmänkin tänne muiden tekemisten töllöttelyosastoon. Hittejä olivat esimerkiksi San Franciscan Nights, Sky Pilot, When I Was Young ja Monterey, kunnianosoitus vuoden 1967 festivaalille. Lopulta suostuin: The Animalsin ”Animal Tracks”. Yhtyeen noin kaksivuotinen listamenestys sisälsi versiot kappaleista Bring It On Home To Me (Sam Cooke) ja Don’t Let Me Be Misunderstood (Nina Simone), I’m Crying, We Gotta Get Out Of This Place ja It’s My Life. Britannian julkaisu ”Animal Tracks” sisälsi enimmäkseen covereita amerikkalaisista bluesja R&Bkappaleista, kuten Mess Around, Hallelujah I Love Her So, I Believe To My Soul (Ray Charles), Bright Lights, Big City (Jimmy Reed) ja Road Runner (Bo Diddley). 28 Blues News 1/2019 AIMO OLLIKAINEN A rvoisan oppikouluni Iisalmen Lyseon pääoven yläpuolella lukee kivisin kirjaimin ”LABOR IMPROBUS OMNIA VINCIT”, eli kouluslangilla ”Ladon innolla omenia vinttiin”. ”ANIMAL TRACKS” (1965) JA ”ANIMALISMS” (1966) The Animals oli brittiläinen rhythm and bluesja rock and roll -yhtye 1960-luvulla. Tästä syntyi heti skismaa: sovittaja/urkuri Alan Price ei kuulemma ole suostunut jakamaan royaltytuloja – ja kappaletta soitetaan vieläkin ahkerasti. Höpisin Louis Armstrongista ja soitin myös hänen musiikkiaan. The Animals. Price jätti kokoonpanon juuri ennen Suomen keikkaa (1.5.1965 Helsinki, Linnanmäki) ja jatkoi myöhemmin sooloartistina tehden hittiversion Randy Newmanin kappaleesta Simon Smith And The Amazing Dancing Bear. Etupöydässä istui kaksi tyttöä, kenties musiikista kiinnostuneina. Yhtye jatkoi nimellä Eric Burdon & The Animals 1966 ja muutti suuntaansa. Silloin kaksi etupöydässä ollutta tyttöä lähti harmikseni pois. Sen jälkeen hänellä on ollut monenlaisia viritelmiä
Siinäkin esiintyi lukuisa joukko vierailijoita, kuten Gladys Knight, Dionne Warwick, Chaka Khan, Donny Osmond, Marie Osmond ja Stephanie Mills. Joo, tytöt, kuten siskoni Lea, kuuntelivat lälläri-Tomppaa, Me pojat kuunneltiin mieluummin animaalista menoa. Hänellä oli kaksikin omaa televisio-ohjelmaa. Hänellä oli myös useita C&W-hittejä (1977–1986), jopa aivan ykkönen Say You’ll Stay Until Tomorrow (1977). Tuli selväksi mikä on taitavan ja todellisen tähden ero. Ohjelma koostui aikakauden tapaan sketseistä, juttutuokioista ja komeista lauluista, yksin ja vieraiden kanssa; Nancy Sinatra, Shirley Bassey, Mary Hopkin, Peter Sellers, Liza Minnelli, Janis Joplin, Cher, Dusty Springfield, Sérgio Mendes, Ella Fitzgerald, Stevie Wonder, Jerry Lee Lewis. Vuosina 1980–1981 Jonesilla oli 25-osainen televisio-ohjelma, joka filmattiin Vancouverissa Kanadassa. Ensimmäisellä LP:llä ”Along Came Jones” (1965) mukana oli tietenkin It’s Not Unusual ja sen lisäksi monia maukkaita versioita kappaleista kuten Memphis, Tennessee (Chuck Berry), If You Need Me (Wilson Pickett, Solomon Burke), Spanish Harlem (Ben E. Muita hänen alkuvuosien tunnetuimpia laulujaan ovat Delilah ja What’s New Pussycat, I’ll Never Fall In Love Again, She’s A Lady, Help Yourself ja Till. Tom Jones halusi olla ajan hengen mukaan Soul/R&B-artisti, mutta hänet tunnetaan enemmänkin balladilaulajana. Hän ei oikeastaan osallistunut varsinaiseen näytelmään vaan tuli välillä laulamaan. Vastaus oli, ettei ainakaan oopperalaulajaksi – jos se nyt olikaan mahdollista. Vuonna. King) sekä Autumn Leaves. Kun oleilu pop-listoilla harveni, Tom Jonesista tuli Yhdysvalloissa country-tähti. Silloin tuo taitavasti laulava ja tanssiva ensemble muuttui solistin taustavoimaksi. Listamenestyksensä lisäksi Jonesista tuli vuodesta 1968 alkaen Las Vegasin suurimpia vetonauloja, aina viime vuosiin saakka. No, jos musiikki ei viihdytä, en minä sitä tarvitsekaan. Blues News 1/2019 29 Jones teki läpimurtonsa vuonna 1965 singlellä It’s Not Unusual. Kyllähän tuo Walesin Tiikeri oli kuitenkin omaa luokkaansa monien mukamas hurjaa negroidista laulutapaa tavoittelevien seurassa. Monien suurten hittien joukossa oli vuonna 1970 LP ja single ”I (Who Have Nothing)” (alkujaan Uno Dei Tanti) – aika epäilyttävää miljonäärin laulaessa samppanjalasi kädessään (Dom Perignon) köyhyydestä. Aika pysähtyi! Tuo samainen laulu löytyy uuden aikaansa seuraavan ”hip-hop” -Tompan levyltä "Mr Jones" (2002). Läpimurtovuonnaan 1965 Tom Jones julkaisi parikin LP-levyä ja niissä kaikissa pääosa kappaleista oli lainatavaraa, eri lähteistä ja totta kai se hittisingle. Ensimmäinen oli 65 episodin mittainen This Is Tom Jones vuosina 1969–1971. Ilmeisesti hän oli kielimiehiä – mutta olisiko hänellä ollut kielipäätä laulamaan liedejä saksaksi – kuten leidejä englanniksi. Vaikka Tom Jones oli viehtynyt mustahkon musiikkityylin tuotoksiin niin myös countrylaulut olivat mieleen. Oman pajan tuotoksia, varsinkin manageri Gordon Millsin sävellyksiä levyillä oli vaihtelevasti. Vuonna 1966 Jerry Lee Lewisin levyltä löytynyt Green Green Grass Of Home oli valtava hitti, kuten sen ympärille country-lauluista koostettu LP-levykin. Uran alkuvaiheissa Tomilta kysyttiin, haluaako tulla pop/rockvai oopperalaulajaksi. Se rakentui Leiber & Stollerin kappaleisiin ja sillä viikolla vierailijana oli Gladys Knight. Olin viime vuosisadan lopulla New Yorkin Broadwaylla katsomassa musikaalia Smokey Joe’s Cafe. Yritystä kuitenkin oli musikaalien suuntaan. Ei huono sekään. Useimmiten äänessä oli isohko orkesteri, torvien ryydittämänä ja viulujakaan kaihtamatta – useimmiten kunnon viihdettä. Yksi Gladysin esityksistä oli I (Who Have Nothing). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa heti tuoreeltaan syksyllä 1969. Kyllähän tuolla operettibaritonilla olisi jotenkin pärjännyt
Eikä jalka joka valinnassa osunut lankulle. Uudemmalla soundilla ja härpäkkeillä toteutettu pitkäsoitto ”The Lead And How To Swing It” (1994) sisälsi Suomen voitokkaan jääkiekon MM95-turnauksen yhteydessä useasti soitetun kappaleen If I Only Knew. Ei ollut tarkoitus käydä Blues News’maiseen tapaan läpi kaikkia Tom Jonesin noin 40 albumia – mutta silti tämä venyi hiukan yliajalle. Menestys oli vaatimaton – kolmen kuukauden jälkeen se lopetettiin. Nyt tehtiin erilaisia, nuorekkaitakin levyjä – Tom Jonesista tuli taas oikea listahirmu. Matador kertoo espanjalaisesta härkätaistelija El Cordobesta. Albumi ”Reload” oli jopa listaykkönen vuonna 1999. Listasuosio oli jo hiipunut, mutta keikkoja oli edelleenkin. Tietenkin siellä turvauduttiin artistia aina vaivanneeseen ”ominaisuuteen”, kammottavaan volyymiin. ”Matador”-levyllä Tom Jones taas laulaa dramaattisen ja ylvään nimikappaleen A Boy From Nowhere. Komeaa kamaa. Eikä countryakaan ole unohdettu, itkun aiheen antaa Willie Nelsonin Opportunity To Cry. Alkuaikojen isot orkesterit ja suureelliset sovitukset ovat vaihtuneet maanläheiseen yksinkertaisuuteen viimeisempien aikojen levyillä. Viimeisin albumi ”Long Lost Suitcase” (2015) on kitaravetoista bluesia. Olen kyllä yrittänyt välttää noita areenoita, mutta tämä Velho oli nähtävä elävänä lavalla. Se sisältää 15 duettoa Van Morrisonin, Cerys Matthewsin, Stereophonicsin, Robbie Williamsin ja Portisheadin tapaisten esiintyjien kanssa. Manageri Gordon Mills kuoli vuonna 1986 ja hänen poikansa Mark Woodward tuli Jonesin uudeksi asioiden hoitajaksi. Ja niin hän palasi suosituksi vuonna 1987 julkaistuaan versionsa kappaleesta Kiss, albumilta ”At This Moment”. Olin Tom Jonesin konsertissa Hartwallareenalla joskus tämän vuositúhannen alkuvuosina. Minulle herääkin kysymys: kuinkahan olisi käynyt, jos tämä R&B/blues -keitos olisi alkujaan tarjottu alkuperäisillä tekijöillä eikä Britannian kautta – hiukan hiottuna valkonaamojen, noin omanikäisten toimesta?. Albumilla ”Praise And Blame” (2010) oli vähemmän tunnettuja hengellisiä lauluja. Levyltä lohkaistiin useita hittejäkin: Burning Down The House (The Cardigans) UK #2/1999, Mama Told Me Not To Come (The Stereophonics), Sex Bomb (Mousse T.) UK #3/2000. I’ll Never Gonna Love Again oli ja on edelleen niitä veret seisauttavia ”jytkyjä”, kuten Reijo Taipaleen Satumaa tai Sam Cooken A Change Is Gonna Come. Kyllä Walesin Tiikeri on silti edelleen isolla Teellä. Vielä kerran Tom Jones pääsi listaykköseksi; vuonna 2009: Ruth Jones ja Rob Brydon yhdessä Sir Tom Jonesin kanssa tekivät nenäpäivän hyväntekeväisyyssinglen (The Comic Relief Red Nose Day) – (Barry) Islands In The Stream. hiukan samaan tapaan ”Spirit In The Room” (2012) sisälsi hiukan vieraampia kappaleita – mutta kovinkin tunnetuilta nikkareilta, kuten Paul McCartney, Paul Simon ja Bob Dylan. Mukana on Billy Boy Arnoldin I Wish You Would mukavan menoisena, kuten myös Willie Dixonin Bring It On Home. Mark alkoi reivata kurssia toisaalle. 30 Blues News 1/2019 1987 Tom oli mukana Matadorin tuomisyrityksessä Lontoon teatteriin. Produktio ei silloin toteutunut – tosin myöhemmin (1991) se saatiin näyttämölle; silloin Tom ei tosin ollut esiintymässä. Tuo kappale oli Bee Gees -porukan sävellys ja sen levyttivät aiemmin Kenny Rogers ja Dolly Parton (1983). Kirkkoon mennään kappaleessa He Was A Friend Of Mine pelkän pelkän akustisen slide-kitaran kanssa
Aikaansa edellä ollut Organ lopetti jo yhden levyn jälkeen. ”Joka toinen mun bändi on menestynyt hyvin, joka toinen ei”, naureskeli Saarela jo 90-luvulla. Alkujaan kokeellisempaa musiikkia soittanut yhtye käänsi takkinsa nähtyään Ramonesin Tampereen Tullikamarilla tammikuussa ’77. Sanoituksia hän tosin teki bändille myöhemminkin. Varsinaiseksi tuottajaksi levykanteen hän kuitenkin halusi painettavaksi kollektiivisen nimimerkin ”Rima Järveen”. Soitimme lukemattomia kummallisia keikkoja; esiinnyimme televisiossa ja missä vain tilaisuuksissa kaljaräkälöistä KaivoMikko Saarela Ylöjärven Takamaalla 1976–77, yläkuvassa nuoren lauluntekijän ajattelutavan keväällä 1977 muuttanut The Stooges -albumi ”Fun House”, alhaalla oikealla Martti Syrjän Hondan kimpussa. Tiivis keikkailu ei häntä kuitenkaan kiinnostanut. Suomirokin klassikoiksi nousivat mm. Menestyminen ei vain ollut hänen juttunsa. Sairaus vei kuitenkin voiton jo runsaan puolen vuoden jälkeen. Eppu Normaalista tuli punk-bändi – yksi ensimmäisistä, joka teki sitä suomenkielisin tekstein. Rockpiireissähän kantri oli lähinnä vitsi – ellei peräti kirosana. Niiden tekemiseen Saarelan panos olikin merkittävä. ”Lapsirakkaana ihmisenä” se on edelleen yksi suosikeistani. Minään varsinaisena yllätyksenä tieto ei tullut, sillä Saarelan sairastama haimasyöpä oli tuttujen tiedossa. Soittaja oli joko Ari ”Tappis” Taponen tai Tuomo ”Tumppi” Heikkola – en muista kumpi, mutta molemmat tuttuja Radio Cityn bluesohjelmani ajoilta. Kun minulta kysyttiin, olisinko kiinnostunut soittamaan pesulautaa (rubboard amerikaksi) suomenkieliseen zydecoja cajun-bändiin, epäilin moisen onnistumista. U-Bayou teki kaksi albumia ja nipun singlejä ym. Mikko Saarela tuli tunnetuksi mainioiden sanoitustensa lisäksi monipuolisesta musiikkimaustaan. Instrumentikseen hän oli aikoinaan valinnut bassokitaran. Kuinka ollakaan, yksi ensimmäisistä lähtijöistä oli Saarela itse. irtopaloja. Mukaan olivat kuitenkin lähdössä Ari ”Woude” Voutilainen ja Mikko Saarela, joten uskaltauduin lupautumaan. Kun Freud Marx Engels & Jung aloitti 80-luvun puolivälin jälkeen, ei monikaan varmaan uskonut suomenkielisen outlawcountryn menestykseen. Sain aikoinaan puhelinsoiton joskus alkuvuodesta ’90. Saarelan bänditouhut alkoivat Ylöjärvellä sittemmin suomalaisten suursuosikiksi nousseen Eppu Normaalin voimahahmona. Levytyksissä hän saattoi esimerkiksi ratkaista näkemykselliset erot toteamalla: ”Minä olen tuottaja ja päätän!” Ilman sitä olisivat sessiot luultavasti jatkuneet loputtomiin. Ja jotain aivan muuta edusti futuristista elektronimusiikkia esittänyt Organ. Saarelan, laulusolisti Pekka Myllykosken ja kitaristi Arto Pajukallion luotsaamasta Freukkareista tuli ikimuistoinen menestys, vaikka kokoonpanot hieman vaihtelivat. Kumpainenkin osoittautui mukavammiksi miehiksi kuin olin odottanut – hauskoja ja sanavalmiita seuramiehiä. Hienoista hämmennystä herätti toki joku Kuolleet kakarat, joka oli osoitus Mikon nyrjähtäneestä huumorista. Viime keväänä syntymäpäivillään Saarela kommentoi tilannettaan persoonalliseen tapaansa: ”Vitun paska tsägä!” Tuolloin hän vielä uskoi sinnittelevänsä vuoden, ellei peräti parinkin. © Jo rm a Ri ih ik os ki © Jo rm a Ri ih ik os ki © Jo rm a Ri ih ik os ki © Jo rm a Ri ih ik os ki. Oli tehtävä taas jotain aivan muuta – siinä biologian opintojen ohessa. Sittemmin Eppujen takki on kääntynyt moneen kertaan, mutta Saarela päätti lopettaa bändissä jo vuonna ’79 kahden erinomaisesti menestyneen albumin jälkeen. Yksi suomalaisen rocklyriikan merkkimiehistä ja monitahoinen musiikkivaikuttaja Mikko Saarela oli poistunut keskuudestamme vain 60-vuotiaana. Sen musiikki oli kuitenkin selvästi liian omituista kansan syvien rivien makuun. Näin tosiaan kävi, oli sitten kyse punk-rockista, kantrista, maailmanmusiikista, bluesista tai rock’n’rollista. paremmat soittajat sitä edes huomaa. Finnish Blues Societyn kunniaksi on mainittava se, että bändi sai alkuaikoinaan harjoitella yhdistyksemme toimitiloissa Suonionkadun ”Läävässä”! Freud Marx Engels & Jung hiipikin menestykseen kuin vaivihkaa. Sen avulla kun voi vaivattomasti ohjata yhtyettä kuin yhtyettä niin, etteivät ns. Koska U-Bayoussa oli melkoinen liuta erilaisia ”taiteilijapersoonia”, otti Saarela suvereenisti bändin johtajan, lempeän diktaattorin roolin. Atte Blom antoi yhtyeelle vapaat kädet levytyksiin, luultavasti pitkälti Mikon ansiosta. Poliisi pamputtaa taas, Njet Njet, Pidetään ikävää, Kaljanlanttauslaulu jne. Kun Tappiksen olohuoneessa sitten rupsuttelimme hassuja louisianalaisia teemoja suomeksi, tutustuin myös Mikkoon ja Woudeen. Tosin jälkimmäinen oli aina kroonisessa rahapulassa ja ensin mainittu usein maksoi molempien juomat. 32 Blues News 1/2019 Tammikuussa saapui jälleen suruviesti
Ne muutamat kerrat kun tapasimme, kuului seurueeseen myös luontaisemmin esillä olevia hahmoja. Saarelalla asenne oli ja säilyi. 1993 laulamassa Nathan Abshierin Pine Grove Bluesia suomeksi (Oi mäntypuu), taustalla muuan pesulaudansoittaja.. Blues News 1/2019 33 puiston konsertteihin. Videota eivät nuo laulut kaipaa tuekseen. Mikko Saarela ei pitänyt meteliä itsestään. Pitkästä urasta huolimatta hän jäikin suuren yleisön silmissä melko tuntemattomaksi suuruudeksi. Yleensä muistetaan mainita vain, että hän oli Eppu Normaalin alkuaikojen basisti ja sanoittaja. Sen verran opin häntä kuitenkin tuntemaan, että huomasin laulujensa kautta muodostamani kuvan vastaavan pitkälti todellisuutta – hyvä niin – ja hänen laulunsa minä tunnen melko hyvinkin. Eppu Normaalin punk-asenne laimeni aikoinaan parissa vuodessa ja ovatpa jotkut sittemmin kyseenalaistaneet sellaista konsaan olleenkaan. Kaikin ajoin Saarela ei ole päästänyt kuulijoitaan helpolla. Monet eksoottiset vaikutteet ujuttautuivat hänen myötään U-Bayounkin ohjelmistoon. Hän myös asetti riman siinä määrin korkealle, että harva ylettyy sitä edes pudottamaan. Bänditouhujen lisäksi Mikko oli myös vakaa perheenisä, biologi, luonnonsuojelija ja ennen kaikkea intohimoinen etnisen musiikin ystävä. Maailmanmusiikkikeskuksessa hän pääsi toteuttamaan intohimoaan ”kaikenmaailman” musiikin esille tuojana monissa tapahtumissa ja jopa meidän lehteemmekin kirjoitetuissa artikkeleissa. Jotkut tietenkin nielevät pastillinsa purematta, jäävät paitsi salmiakista ja leimaavat myös Mikko Saarelan vain huumorilaulujen tekijäksi. Saarela totesi persoonalliseen tyyliinsä, ettei hänellä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mikko Saarelalle ominaisin tekstitystyyli oli samaan aikaan humoristisen leikkisä ja kantaa ottava. Tiedän myös etten ole ainoa, jolle monet sanoitukset yleissivistävine viittauksineen avautuivat kunnolla vasta Minun Suomeni -tekstikirjan myötä. Vaatimattomasti hän kävi esittämässä toiveensa ”menestyksekkäiden suomalaisten rockmuusikoiden nimikirjoituksista”. Luonto ja etenkin sen suojelu kulki mukana läpi vuosien. Ennen lehtemme latomista mieleeni tuli vielä yksi Mikko Saarelaan liittyvä hauska episodi. Heihinkin olen törmännyt. Lopulta keräilijä rohkaistui ja meni jälleen Saarelan pöytään: ”Keräilen röökiboxien kanteen menestyksekkäiden suomalaisten BIOLOGIEN nimikirjoituksia.” Mikon suu revähti tuttuun leveään nauruun, joten hän kysyi vain olisiko kynää. Eppujen jälkeisen uran tärkeiksi etapeiksi nousivat countrya kantriksi vääntäneen Freud Marx Engels & Jungin ohella Organin elektroninen futupop ja Louisianan musiikkiperinteestä laajemmallekin maailmanmusiikkiin liukunut U-Bayou. Mustasukkaisuusblues ja Isätön cowboy piirtävät puolestaan kuvaa parisuhteen toisesta ääripäästä. Marko Aho Mikko, relaa rauhassa! © O lli N ur m i Kaivopuiston päälavalla n. Lauluissaan hän kritisoi ja rähjäsikin hillittyyn tyyliinsä huomaamiaan epäkohtia vastaan koko uransa ajan. Kaikkien niiden raameihin hän näytti myös sujahtavan ongelmitta omana itsenään ja tunnistettavan tyylinsä säilyttäen. Ironista kyllä, Mikon teoria joka toisesta bändistä piti paikkaansa. On kuitenkin merkille pantavaa, että kritiikin kovasanaisuudesta huolimatta aniharvoin – jos koskaan – lauluista oli löydettävissä ilkeyttä. Ei sekään millään muotoa vähäpätöinen meriitti ole, vaikka kertookin vain pienen osan totuutta. Keräilijä poistui nöyränä häpeillen pöytäänsä tuoppiaan lipittämään, kunnes oivalsi virheensä. Aivan kuin puraisisi mansikkapastillin halki ja sen sisältä löytyisi salmiakkia. Vanhan kuppilassa (Vanhan Ylioppilastalon ravintola) hän huomasi Mikko Saarelan, ihailemansa Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen voimamiehen. Tutustuin niihin jo nuorena, joidenkin mielestä jopa liian nuorena. Yhteiskunnalliset epäkohdat ja luonto olivat lauluissa toistuvia aiheita, eikä Saarela iänikuisia ihmisuhdeteemojakaan väistellyt. Taiten tehdyt sanavalinnat ovat kekseliäitä, riimit loksahtelevat paikoilleen ja taustalla häilyvä virne tarttuu kuulijaankin. Sulauduimme sujuvasti osaksi ryhmää. On hienoa miten ensivaikutelmaltaan hauskan kappaleen pinnan alta paljastuu sen pisteliäs ydin. U-Bayou oli kuitenkin ainoa yhtye, josta hän ei koskaan lähtenyt. Suomen kielen runtelu ei johtunut tekijöiden taitamattomuudesta, vaan oli taitavuuden osoitus. Esimerkiksi sellaiset elävät kuvaukset kuin Töölööseen, Kolme ja lisänumero ja Seppäsen paja tuovat kokonaiset tarinat kuulijan nähtäväksi. Saarela kuitenkin osoitti, että vakavia aiheita voi tarjota yleisölle myös kepeäksi riimitellyssä paketissa. Kaikissa niissä näyttelivät Saarelan kappaleet tärkeätä roolia. Nimikirjoitus saatiin sekunneissa! Honey Aaltonen MINUN SUOMENI MUOKKAAJA En tuntenut Mikko Saarelaa henkilökohtaisesti. Pelkästään jo varhaiseppuilun myötä Saarela nimittäin kohosi innoittajaksi ja esimerkiksi lukuisille tämän päivän eturivin sananiekoista. Luultavasti minunkin hiuspehkoni harventuminen on alkujaan liian runsaan Eppujen kuuntelun peruja. Monien aikalaisten tiivistäessä sanomaansa, Eput pistivät mutkia matkaan. Siinä tuon ajan ykkösketjun starat räppäsivät Saarelan sanoin luonnon puolesta ja tehometsätaloutta vastaan. Siinä vaiheessa huomio kiinnittyy itse asiaan, jos on kiinnittyäkseen. Muuan nuorimies oli aikoinaan keksinyt hauskan keräilykohteen. Freukkariaikoina Mikko Saarela omaksui countryyn olennaisena osana kuuluvaa kerronnallisuutta teksteihinsä. Ei tarvitse saarnata, ei edes paasata etusormi pystyssä. Hän päätti kerätä tyhjennettyjen savukeaskien kansiin kotimaisten rockmuusikoiden nimikirjoituksia. Levyn soidessa tuntui kuin minua koetettaisiin vasiten karistaa kintereiltä. SAARELA – KUULUISA SUOMALAINEN MUUSIKKO. Yhdessä Pantse Syrjän kanssa kirjoittamansa Njet Njet lienee yksi Suomen tunnetuimpia ja mukana hoilatuimpia rakkauslauluja. Vauhdilla etenevää tekstiä jakamalla ja painottamalla omintakeisesti, jätettiin monet raapimaan jakausta. Esimerkiksi Eppu Normaalin ensimmäisen levyn jälkeen riimittely alkoi olla leikittelevää ja poukkoilevaa. Eppujen Puhtoiset vesistöt ja Haavoittunut polvi, Organin Kani kertoo, Freukkareiden Beatles-käännös Tursaan puutarhassa ja vaikkapa U-Bayoun Oi Mäntypuu ovat oivia esimerkkejä luontolaulujen moninaisuudesta – yhdeksänkymmenlukuisesta Talaskangas Rapista puhumattakaan
Lopulta Mary Lou palaa kotikaupunkiinsa ja pyytelee anteeksi kertojalta. Hänen kirjojaan on käännetty paljon vieraille kielille ja ne saavat yleensä osakseen myönteisiä arvioita lehdistössä ja kirja-blogeissa. Ullakolta löytynyt isoisän olkihattu sai Tapio Rautavaaran muistelemaan isovanhempiensa tarinaa. Avaimen katoaminen on ikävä juttu, koska se aiheuttaa käytännön harmien lisäksi huolta ja turvattomuutta. Esineitä tehdään, niitä käytetään ja niillä on jokaisella oma historiansa, joka voi olla tavanomainen tai ihmeellinen. Vertauskuvallisia avaimia esiintyy musiikkikappaleissa vähintään yhtä usein kuin tavanomaisia metallisia avaimia. Sonny Boy Williamson (Rice Miller) on joutunut ulkoruokintaan ja anelee takaisin avainta naiseltaan kappaleessa The Key (To Your Door) (1959). Siksi vankisellin avainta kaivataan kiihkeästi. 34 Blues News 1/2019 TIMO KAUPPINEN M aailma on täynnä tavaraa, tarpeellista ja tarpeetonta. Avain on erityisen tärkeä parisuhteessa. Tässä niistä joitakin. Bessie Smithin Sam Jones Blues (1923) kertoo opettavaisen tarinan Sam Jonesista, joka on ollut vuoden verran joron jäljillä ja palaa vaimonsa luo. Toisaalta monet pitävät Krohnin tarinoita pessimistisinä ja outoina. Jos luottamus menee, menee usein avainkin ja sitä myöten pääsy vaimon tai naisystävän luo. Avaimeen ja lukkoon liittynee tässä vanhassa bluesissa myös seksuaalista symboliikkaa. Syynä on usein se, että niissä lukija viedään realististen mutta hämmentävien tapahtumien keskelle ja tilanteiden tulkinta jätetään sitten lukijan omalle vastuulle. AVAINJA LUKKO-ONGELMIA Krohnin kirjassa Kadotus-nimiseen löytötavaratoimistoon tuodaan avaimet. Lopuksi katsastetaan bonuksena vielä eräs esineryhmä, johon liittyy hyvinkin dramaattisia tarinoita. Lukkojen takana ollaan turvassa tai vankina. Tarinoita lukkojen taakse jääneistä miehistä on useita muitakin. Avaimeen liittyy aina lukko ja lukkoon ovi, jonka kautta voi astua sisään tai poistua. On myös vertauskuvallisia avaimia, joiden avulla voi päästä sisään jopa toisen ihmisen sydämeen. King kertoo kappaleessa Key To My Kingdom (1986), millaisilla avaimilla pääsee Say, hand me the key that unlocks my front door Because that bell don't read Sam Jones no more, You ain't talkin' to Mrs. Leena Krohn on kirjailija, joka jakaa mielipiteitä. R&B-laulaja Young Jessie (Obediah Donnell Jessie) levytti vuonna 1955 laulun Mary Lou, joka kertoo rämäpäisestä naisesta. Jos yksi jättää, niin toinen ottaa. B.B. Vankilassa on lusittu jo kuukausi, ja on herännyt epäily että kotona käy vieras mies: ”some other skinner must be kickin’ in my stall”. Someone Else Is Steppin’ In (1994) on Denise LaSallen säveltämä tarina, jossa naisen asunnon lukko on vaihdettu, ja ulos hiippailevan miehen on korvannut sisään hiippaillut toinen mies. En käynyt ullakolla etsimässä isoisän olkihattua, mutta luin kirjan, joka sai minut kirjoittamaan tämän artikkelin. Ystävyys oli alkanut taiteilijan ihailusta mutta hiipunut taiteilijan itsekeskeisen käytöksen takia. Tarinan kertoja oli asunut useita vuosia toisella paikkakunnalla ja havahtui nyt huomaamaan, että kaupunki ja sen asukkaat olivat jollain oudolla ja pahaenteisellä tavalla muuttuneet. Buddy Guyn tuotannossa on kaksikin laulua, joissa lukko ei enää avaudu miehen avaimella. Ronnie Hawkins (1959), Bob Seger (1976) ja Frank Zappa (1983). Lukko on mennyt vaihtoon myös Guyn kappaleessa Key Don’t Fit (2010). Krohnin tyylilajia on luonnehdittu satiiris-melankoliseksi scifi-fantasiaksi, mutta hänen arvostuksensa perustuu ennen kaikkea siihen, että hänen tarinansa saavat lukijan pohtimaan nykymaailman ilmiöiden mielekkyyttä ja tutun oloisten trendien seurauksia lähitulevaisuudessa. Reissuillaan hän huijaa hyväuskoisia miehiä, jää kyllä kiikkiin mutta saa itse tuomarin maksamaan takuut ja vapautuu. Ne olivat tippuneet henkilöltä, joka kävi hakemassa pois lahjaksi antamansa bonsai-puun hiljakkoin kuolleen taiteilijaystävänsä asunnosta. Lightnin’ Hopkinsin kertoja ei halua päästä sisään vaan pikemminkin ulos kappaleessa Jail House Blues (1949). Kappaleen ovat tulkinneet myös mm. Tämä asenne on omaksuttu kotoa: “I say, my mama give me a lock and my papa give me the key / then I sure know how to lock the blues off o’ me”. Ramblin’ Thomasin Lock And Key Blues (1928) kuvaa reissumiestä, jolla on naisia niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Olen valinnut tähän artikkeliin Krohnin löytötavaragalleriasta muutamia sellaisia esineitä, joita on käsitelty myös blues-kappaleissa. Esineet kertovat tarinoita myös bluesmusiikin sanoituksissa. Jimi Hendrixin Red Housen (1967) kertoja on samassa tilanteessa oltuaan poissa 99,5 päivää, mutta julistaa uhmakkaasti: ”if my baby don’t love me no more / I know her sister will”. Jones You speakin' to Miss Wilson now. Se kirja oli Leena Krohnin ”Kadotus” (2018), joka sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo Taiteiden yötä muistuttavan kaupunkitapahtuman jälkeen löytötavaratoimistoon tuoduista esineistä. Blues-harrastajille tunnetuin avain, jolla ovea ei saa auki, on luultavasti blues-pianisti Charlie Segarin säveltämä ja Big Bill Broonzyn tunnetuksi tekemä Key To The Highway (1940). Tämän klassisen lähtölaulun sanoituksesta ja monista tulkinnoista löytyy lisätietoa esimerkiksi Wikipediasta ja ”Reissublues”-artikkelista (BN 3/2018). Mary Lou kähveltää kertojan rahojen, kellon ja timanttisormuksen lisäksi Cadillacin avaimet ja. Tilanne kotona on kuitenkin muuttunut, ja Sam Jones saa kuulla ovella seuraavaa: kaasuttelee tiehensä
Walter Taylor (Washboard Walter, Jim Jam) levytti Diamond Ring Bluesin vuonna 1930, jolloin timanttisormukset olivat mustien keskuudessa varmaankin hyvin harvinaisia. Korvakorun löytänyt ohikulkija jäi pohdiskelemaan puhelinkoppiperformanssin mielekkyyttä ja taiteen tarkoitusta: Mikä on taidetta, mikä ei. Kyllä se oikea rakas vielä löytyy. Rakkaudessa pettynyt Billie Holiday puolestaan lukitsee itse oman sydämensä, heittää avaimen pois, eikä aio enää koskaan rakastua kappaleessa I’m Gonna Lock My Heart And Throw Away The Key (1938). Hän on ostanut naiselleen timanttisormuksen, mutta löytää kotiin palatessaan naisen kiihkeässä tanssissa (shake that thing) toisen miehen kanssa. Siinä kertoja lohduttelee ja rohkaisee rakkauden avaimia etsivää itkeskelevää nuorta. Calen kappaleessa I’m A Gypsy Man (1976) mustalaismies häipyy aamulla ennen kuin hänen yhden yön tuttavuutensa herää ja jättää muistoksi korvarenkaat, jotka tuskin ovat aitoa kultaa. J.J. Suomeksi sen ovat versioineet mm. Taidetapahtumassa oli muitakin erikoisia teoksia kuten virkattu vagina, kuukautisverestä tehtyjä teoksia, saippuakuplaveistoksia ja mystinen jättiläismuna. Kiinnostaako nykyajan ihmisiä enää muu kuin shokeeraava taide. Hän tarttuu pyssyynsä ja passittaa pellen maan poveen (put that joker six feet in the ground). Keb’ Mo (Kevin Moore) kertoo kappaleessa Anyway (2016) vessoja siivoavasta miehestä, joka löytää lattialta timanttikorvakorun, palauttaa sen ilmeisen varakkaalle naiselle ja rakastuu samalla. On my way to clean the restrooms And lock up all the doors I saw your diamond earring Bouncing lightly on the floor And I picked it up so gently And I placed it in your hand You politely thanked me And put it back on your ear But I don’t have a nickel to my name But I love you anyway. Mississippi John Hurtin murhaballadissa Got The Blues Can’t Be Satisfied (1928) kertoja on pahassa pulassa. Sitten iskee ankara blues, jota yritetään karkottaa viskin voimalla, minkä jälkeen tekijä on aikeissa lähteä junakyydillä pakomatkalle. Mississippin Deltalla köyhät mustat naiset tuskin korvakoruilla koreilivat päätellen siitä, että vanhoja blueseja korvakoruista en löytänyt. Doug Sahmin kappaleessa Give Back The Key To My Heart (1976) kertoja pyytää luovuttamaan takaisin myös sydämensä avaimen samalla kun ex nyt palauttelee miehen muutkin tavarat. Se oli pudonnut naiselta, joka esiintyi alasti raatokärpäsiä kuhisevassa puhelinkopissa. Luvataan myös että jos tämä palaa, niin yhteinen avain luovutetaan jumalalle koko loppuiäksi. Handyn St. Sen verran surullinen laulu on, että kyse saattaa olla jopa naisen kuolemasta. Kappaleen ovat levyttäneet mm. Suomenkielinen sanoitus lienee monelle tuttu: ”Kohtasin kerran tiellä mustalaisen, lausui mulle tuo: Ostaos multa korvarenkaat vainen, niin ne sulle suuren onnen suo. Jimi Hendrixin Burning Of The Midnight Lampissa (1967) yksinäinen mies kaipaa pois lähtenyttä naista yölampun. Louis Bluesissa (1914) esiintyy timanttisormuksin koristautunut nainen: “Saint Louis woman with her diamond rings / Pulls that man around by her apron strings”. Tilanne on hankala, jos erossa toisen osapuolen sydän jää lukkojen taakse. Kertakäyttötavaraa ja kertakäyttöihmissuhteita. Walter Troutin Earrings On The Table (1991) on akustinen balladi, jossa mies lohduttautuu yöllä kitaraa näppäilemällä ikävöiden naista, jonka korvakorut ovat pöydällä ja jonka kehon painanteet näkyvät vielä vuoteella. Elvis (1956) ja Wanda Jackson (1963). Peggy Lee (ensilevytys, 1947), Willie Nelson, Frank Sinatra ja Nina Simone. Puhelinkopin ovessa oli lappu, jossa luki naisen tunnuslause: ”Anything goes but nothing matters”. Kappaleen sanoituksen mukaan miehen omistama sormus herätti eräässä naisessa suurta ihastusta Tämä pyyteli sitä itselleen lainaksi niin sinnikkäästi, että mies lopulta tokaisi: ”Girl, leave me alone”. Mikä on taiteen tehtävä ja merkitys. Blues News 1/2019 35 hänen kuningaskuntaansa. Sopiva rakas on tainnut jo löytyä, sillä sanoituksen mukaan ”you’re the key to my kingdom / and your love is my crown”. Eila Pellinen, Vesa-Matti Loiri, Topi Sorsakoski ja Tapani Kansa. Muutama uudempi onneksi löytyi. Englanninkielisiä tulkintoja siitä ovat esittäneet mm. Kantrikappaleessa Keeper Of The Key anotaan rakastettua tulemaan takaisin, koska tämä on lukinnut kertojan sydämen. Silmien loiste ja suudelmien intohimo ovat tepsiviä keinoja. Pikkupojat ilkkuivat ja valokuvasivat tätä alastonta performanssitaiteilijaa. Seinällä on naisen kuva ja lattialle on pudonnut naisen korvarengas. Eräs mies oli korvannut terveen kätensä robottikädellä, ja joukko katselijoita odotteli ilman turvaverkkoa esiintyvän nuorallatanssijan putoamista. Totta varmaan on taru vanha tää: Kenelle nämä renkaat annat iäks valtaas jää.” Kappaleesta on tehty myös hupiversio, jossa lauletaan: ”Ostaos multa talvirenkaat vainen...”. Rakkauden avaimia käsittelee myös John Mayallin & The Bluesbreakersin Key To Love (1966). PUTOILEVIA KORVAKORUJA JA TIMANTTISORMUKSIA Löytötavaratoimistoon tuodaan punainen kyyneleen muotoinen korvakoru. Tunnetuin korvakorulaulu on varmaankin Victor Youngin ikivihreä elokuvasävelmä Golden Earrings (Kultaiset korvarenkaat). Köyhänä hän ei kuitenkaan tohdi edes yrittää tutustua naiseen vaan jää vain haaveilemaan: valossa. Sormuksista kertovat bluesit ovat yleisempiä kuin korvakorubluesit. Jo W.C. The Rolling Stonesin Keys To Your Love (2002) väittää, että kertojalla jo on hallussaan rakkauden avaimet ja että hän tulee käyttämään niitä kunnes onnistuu valloittamaan naisen sydämen. Raha ja maine kalpenevat rakkauden rinnalla
Se katosi ruuhkassa nuorelta naiselta, joka otti selfieitä ja sometti samanaikaisesti kun maailmanlopun profeetta paasasi puhujalavalla kosmisista vaaroista. T-Bone Walkerin Long Distance Blues (1953) esittelee miehen, joka pyytää operaattoria yhdistämään kaukopuhelun naiselleen, mutta käyttäytyy puhelun aikana varsin moukkamaisesti: ”Please don’t talk no trash / Send me some money baby / Less talk, and a lot of cash”. Mustien keskuudessa Mississippissä ja muilla blues-seuduilla puhelimet olivat todennäköisesti vielä keskimääräistä harvinaisempia. John Lee Hookerin Just Me And My Telephone (1951) sisältää surullisen tarinan. Short) Telephone Arguin’ Blues (1930). Alice Moore laulaa Peetie Wheatstraw’n ja Kokomo Arnoldin säestyksellä niistä vanhimmassa (1936). Häntä ihmetyttää myös se, että tummaihoisella pariskunnalla on lapsia, jotka ovat ihonväriltään keltaisia ja lisäksi kiharatukkaisia. Krohn satirisoi kirjassaan puhelinriippuvuutta: ”Sillä onhan kaikista esineistä välttämättömin juuri puhelin. Elmore Jamesin I Can’t Hold Out (1960) on vaihteeksi iloinen ralli, jossa soitellaan hyvissä fiiliksissä ja nainen haluaa kiihkeästi miestä luokseen. Kissat ja muut pikkueläimet pääsivät kiipeilemään niille ja aiheuttivat oikosulkuja. John Mayallin ja The Bluesbreakersin (featuring Eric Clapton) Telephone Bluesissa (1965) mies ei saa unta ja odottelee päivät pitkät puhelua. Varhaisin googlaamalla löytämäni puhelinaiheinen blues on Jaydee Shortin (J.D. Mies käy valittamassa asiasta puhelinyhtiössä, mutta puhelin todetaan ehjäksi ja toimivaksi. Kim Wilson on tehnyt There’s a dead cat on the line, I ain’t Iyin’, you’re the cheatin’ kind /.../ She was standin’ in church with her old man, I saw you when you tickled her in her hand /.../ You’re a brownskin, your husband ain’t fair, Your children all yellow ’n got curly hair.. Vaikka Yhdysvalloissa puhelintiheys oli 1900-luvun alkupuolella maailman suurin, ei sielläkään ollut 1920-luvulla puhelimia kuin 35%:ssa kotitalouksista. Asiassa on selvästi jotain hämärää ja pariskunnan mies on joutunut petoksen uhriksi. Apropoo, tiesittekö muuten, että virolaisen tietosanakirjan mukaan Elmore James on eittämättä paras ”putelikaulamänkijä” (Kauko Röyhkä, Sammakon Sanomat, no 13, 2018). Korjausmies saattoi silloin löytää johtojen päältä kuoliaaksi kärventyneen kissan. Sonny Terryn esityksessä (1950) teksasilainen kertoja on töissä Tennesseessä ja haluaa kotiin jääneen rakkaansa soittelevan joka päivä. Kotimaisista puhelinblueseista varhaisin (Anki, Bosse & Robertin nimellä Mistä puhelu. Floyd Dixon (1951) kaipaa rakastaan takaisin kotiin hitaassa bluesissa ja lupaa maksaa kaukopuhelut. Kuten entisaikojen runoilija, mutta paljon suuremmalla syyllä mekin polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä”. Hän havaitsee ikävän tosiasian: puhelin ei soi, koska hänellä ei ole ystäviä. Sanonta vastannee suomenkielistä sanontaa ”siihen on koira haudattuna”, joka tarkoittaa, että hyvältä näyttävässä asiassa on jotakin epäilyttävää. Telephone Blues on suosittu kappaleen nimi, sillä tällä otsikolla on tehty useita eri levytyksiä. Tämänkaltainen tarina on ikuistettu mm. Muddy Watersin Long Distance Call (1951) päättyy kertojan kannalta ikävästi, kun tämä vastaa kaukopuheluun ja saa kuulla, että ”vieras muuli potkii hänen tallissaan”. Reverend J.M. Mitä puhelin ei osaa tehdä, sitä ei tarvitsekaan tehdä. Professori Kaisa Häkkisen mukaan selitys sanonnalle saattaa olla, että toiveikkaat aarteenetsijät ovat kaivaessaan joskus löytäneetkin aarteen sijaan haudatun koiranraadon (Tiede-lehti 9/2015). Blueskappaleet kertovat lähes poikkeuksetta ajasta, jolloin käytössä oli vain lankapuhelimia. Tarve puhelimelle on eksistentiaalinen ja globaali. Gatesin saarnalevylle (1929). 36 Blues News 1/2019 Rockin ja R&B:n piiristä sormuslauluja on runsaasti. vuonna 1964 ja Lasse Mårtensonin nimellä Saanko Turkuun, naapuriin vuonna 1966 suomeksi versioiman Chuck Berry -kappaleen Memphis, Tennessee jälkeen) lienee Laulun kertoja näkee kirkossa erään pariskunnan naisen flirttailevan salaa toisen naisen kanssa. Suomessa kolmella neljästä 16–89 -vuotiaasta oli kosketusnäytöllä ja internetyhteydellä varustettu puhelin vuonna 2017 (Tilastokeskus 22.11.2017). Jolla on puhelin, hän on olemassa. seuraavat säkeet: tästä numerosta oman version (2001). KUOLLUT KISSA JA JEESUS PUHELINLINJOILLA Myös älypuhelin päätyy löytötavaraksi. Älypuhelimesta lukuisine sovelluksineen on tullut olennainen osa monien ihmisten arkea. Vasta 1950-luvulla puhelimet yleistyivät siellä merkittävästi. Gene Vincentin romanttisessa kappaleessa Wear My Ring (1956) ollaan seurustelussa jo pidemmällä ja kultasormus löytää tiensä tytön sormeen, jossa sen ennakoidaan pysyvän aina siihen saakka kun pariskunta vanhana ja harmaantuneena muistelee menneitä. Elviksen Wear My Ring Around Your Neck (1958) pyytää tyttöä ripustamaan sormuksen kaulanauhaan merkiksi siitä, että tyttö on nyt varattu. Kun miehen naisystävä on paikalla, puhelin soi jatkuvasti mutta menee mykäksi naisen ollessa poissa pidempään. Lienee vihkisormus. Tampa Redin ja Georgia Tomin (Thomas Dorsey) kappaleella Dead Cats On The Line (1934) on erikoinen yhteys 30-luvun puhelinlinjojen häiriöihin. Jolla ei ole, hän on kadottanut kaiken ja lopulta katoaa itsekin, puff! /.../ Mitä puhelimen avulla ei voi saada, sitä ei tarvitsekaan saada. Sanonta kuolleesta kissasta linjalla viittaa entisaikojen puhelinja lennätinlinjoihin, joita vedettiin kustannusyistä usein matalien tolppien väliin ja talojen kattojen kautta. Baddingin suomenkielisessä Jarkko Laineen sanoittamassa versiossa Mun sormuksein (1970) sormuksen sijoituspaikaksi on keksitty kelloranneke. George ”Harmonica” Smithin (1956) kappaleessa puhelimeen vastaa naisystävän sijaan vieras mies. Tiny Topsyn (Otha Lee Moore) Ring Around My Finger (1957) esittelee iloisen naisen, joka sydän pamppaillen riemuitsee saamastaan sormuksesta. Sen sanoituksesta löytyvät mm
LUSIKOITA JA LUSIKALLISIA Matemaatikko ja hänen ystävättärensä istahtavat kahville hienon hotellin ikkunapöytään tarkkailemaan Taiteiden yön tapahtumia. Tom Waits on sanoituksissaan aina persoonallinen. Etta James (1961) ja Cream (1966). Monet ovat jo kyllästyneet eivätkä edes välitä koko asiasta. Oliko se lemmikkieläin, robottidrooni, vai joku geenimanipuloitu mutantti. Matemaatikko kertoo mm. Varsinkin jos on sairas tai tuntee olevansa ”down and out”. Kannattaa noteerata myös Aino Vennan tyylikkäästi jazzahtava blues Telephone (2016). Ja kuinka ylipäätään voidaan erottaa todellisuus valheista ja kuvitelmista. Lopuksi pari erikoisempaa telefoonibluesia. Kielikuvana lusikallinen esiintyy jo Papa Charlie Jacksonin kappaleessa All I Want Is A Spoonful (1925) ja Charley Pattonin kappaleessa A Spoonful Blues (1929). Väkijoukossa hän törmää vanhaan toppatakkinaiseen, joka höpöttää itsekseen pörssikursseja. Ystävätärtä miehen luennointi kyllästyttää, ja alkaa vähitellen ärsyttää kun mies väittää, että todellisuus on matematiikkaa ja ihmisetkin ovat vain informaatiovirtaa. Hyvää kahvia keitellyt nainen on häipynyt ja häntä kaivataan takaisin. Mikä on totta ja mikä ei, mikä on elämää ja mikä näytelmää. Luke Jordanin Cocaine Bluesissa (1927) kertoja nautti kokaiinia Coranimisen naisen kanssa huolimatta siitä, että lääkäri on varoittanut: ”The doctor says it’ll kill you but he didn’t say when / I’m simply wild about my good cocaine”. Käärmeennahoista ei tietääkseni ole tehty blueskappaleita. Kansainvälisessä politiikassakin käydään propagandasotaa, levitetään valeuutisia, ja harhaanjohtavat ”vaihtoehtoiset totuudet” saattavat syrjäyttää tosiasiat. Howlin’ Wolf levytti Willie Dixonin kirjoittaman klassikkobluesin Spoonful vuonna 1960. Krohnin otukset eivät ole scifistä tuttuja avaruuden tappajalimanuljuskoita, mutta herättävät silti ajatuksia geenitekniikan tulevaisuudesta ja tuovat mieleen Kafkan kuuluisan novellin, jossa mies huomaa muuttuneensa jättiläissyöpäläiseksi. Hippiyhtye Lovin’ Spoonful poimi itselleen nimen 1960-luvulla tästä kappaleesta. Toinen kummajainen oli erään naisen hihnassa taluttama monisilmäinen jättiläiskovakuoriainen, joka pääsi jossain vaiheessa irti ja lensi pois. Nykyisenä individualismin aikana yksilöillä voi olla rooleja eikä julkisuuskuva esimerkiksi somessa vastaa aina todellisuutta. BN 6/2016). teoreettisesta Hilbertin hotellista, jossa on ääretön määrä huoneita. Ry Cooder teki tunnetuksi vanhan gospelin Jesus On The Mainline vuonna 1974. Perheen isän mielestä käärme oli feikkiä ja valhetta, mutta äiti säikähti otusta pahanpäiväisesti. Vaikka hotellin kaikki huoneet ovat varattuja, sieltä löytyy aina tilaa äärettömälle määrälle uusia asiakkaita. Hänen kappaleessaan Telephone Call From Istanbul (1987) kuulija saa mm. Lusikallinen voi viitata myös kovien huumeiden käyttöön. KÄÄRMEENNAHKA JA LEENA KROHNIN MELANKOLINEN BLUES Omituisin löytötavaratoimistoon kulkeutunut esine oli käärmeennahka. Blues News 1/2019 37 Blues Sectionin Call Me On Your Telephone (1967), jossa odotellaan naisen puhelua. Molemmissa puhutellaan naista ja halutaan todennäköisesti seksiä. Sanoituksessa kerrotaan puhelinlinjojen olevan jatkuvasti auki Jeesukselle, jolle voi kertoa luottamuksellisesti asioistaan. Löytötavaratoimiston hoitajalla on Krohnin kirjassa oma käsityksensä kuluttamisesta, tavaroista ja It could fill spoon full of diamond Could fill spoon full of gold Just a little spoon of your precious love Satisfy my soul Men lies about them Some of them cries about them Some of them dies about them Everything a fightin’ about the spoonful That spoon, that spoon, that spoonful.. Krohnin oudot otukset herättävät geenitekniikan vaarojen ohella toisenkin ajankohtaisen kysymyksen. seuraavat neuvot: “Never trust a man in a blue trench coat / Never drive a car when you’re dead”. Otis Taylorin kantaaottava Plastic Spoon (2014) kertoo kahdesta köyhästä vanhuksesta, jotka joutuvat syömään muovilusikoilla koiranruokaa, koska käyttövarat kuluvat lääkkeisiin ja sairauksien hoitoon. Eräs perhe ihmetteli aidolta vaikuttavaa käärmettä. Lusikka putoaa ja päätyy lopulta löytötavaratoimistoon. Patton vakuuttaa, että on valmis jopa tappamaan saadakseen lusikallisensa, ja että myös naiset ovat hulluina lusikalliseen. Erja Lyytisen Elmore James -cover Person To Person (2014) sen sijaan ottaa tervehenkisesti kantaa puhelimella soitteluun: “Don’t call me on the phone / I need you person to person / Bring your little fine self on home”. Entä sitten esineet ja tavarat. Sen varhaisin tiedossa oleva levytys on Alan Lomaxin nauhoitus Mississippi Fred McDowellin esityksestä 1950-luvun alkupuolelta. Tapahtumassa oli kiemurrellut viisimetrinen käärme, jolla oli nuoren naisen pää. Käärmeistä ja ötököistä kertovia bluessanoituksia on käsitelty jo aiemmin ”Blues-eläinoppia” artikkelissa (ks. Lusikkaa enemmin bluesartisteja on inspiroinut lusikallinen (spoonful). Eli mitäs siinä vaan soittelet, raahaudu kotiin ja puhutaan kasvokkain. Toivottavasti viittauksena rakkauteen tai seksiin, eikä huumausaineisiin. Tämä väkevä yhden soinnun blues alkaa seuraavasti: Timantteja ja kultaa arvokkaamman lusikallisen on tulkittu viittaavan seksiin (siemensyöksyssä vapautuvaan spermamäärään). Kun mies vielä peruu ilman syytä yhdessä varatun lomamatkan, naisen mitta täyttyy ja hän nappaa mielijohteesta siron hopeisen kahvilusikan ”muistoksi viimeisestä tapaamisesta” ja ryntää suuttuneena ulos. Mississippi John Hurt on lisännyt oman lusikkansa tähän soppaan kappaleessaan Coffee Blues (1963), jonka sanoituksessa sekoitetaan monimerkityksellisesti Maxwell House -kahvi ja seksi. On vaikea tietää mihin uskoa. Aina ei voi luottaa edes presidentteihin, kuten Eric Bibb toteaa tuoreessa kappaleessaan What’s He Gonna Say Today (2018). Kappaleen ovat versioineet mm. ”I wanna see my baby ’bout a lovin’ spoonful, my lovin’ spoonful”
Lisää löytötavaratarinoita löytyy Krohnin kirjasta ja myös googlaamalla hakusanalla ”löytötavara”. Kappale kertoo miehestä, joka löytää yöllä naisensa toisen miehen luota, ampuu tämän 44-kaliiperin pistoolillaan ja päätyy vankilaan, selliin numero 44. Tavallisimpia löytötavaroita ovat lompakot, puhelimet, laturit, avaimet, aurinkolasit, sateenvarjot ja korut. Professori Esko Valtaoja on kirjoissaan ”Kohti ikuisuutta” (2017) ja ”Maailmanloppu peruttu” (2018) jopa yllättävän optimistinen. Monilla ihmisillä asunnotkin alkavat olla niin ahdistavan täynnä tarpeetonta roinaa, että KonMarit ja muut kodin tavaroiden järjestelyoppaat ovat bestsellereitä. Wolfin versio on ollut mallina useille myöhemmille tulkinnoille, joita ovat levyttäneet mm. Well I walked all night long, with my .44 in my hand (2x) Now I was looking for my woman, found her with another man /.../ Now I heard my baby say, she heard that 44 whistle blow (2x) Lord it sounds like, ain’t gonna blow that whistle no more Now I got a little cabin, and it's number 44 (2x) Lord I wake up every morning, the wolf be scratching on my door. Eikä syyttä, sillä onhan ihmiskunnalla ratkaistavanaan massiivisia globaaleja ongelmia kuten ilmastonmuutos, väestöräjähdys, luonnonvarojen ehtyminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja ydinsodan uhka. ihmisen pääkallo, täytetty pallokala, käsiproteesi, rintaimplantti ja reilun metrin kokoinen Mikki Hiiri -patsas. Käsiaseilla tehdään vuosittain henkirikoksia Yhdysvalloissa yli 3, Suomessa alle 0,3 ja Japanissa alle 0,1/100 000 asukasta (Ylen verkkouutinen 3.12.2015). Negatiiviset utopiat (dystopiat) ovat kirjallisuudessa nykyisin muodikkaita. 38 Blues News 1/2019 jätteistä. Suomessa vastaava luku on noin 30 ja Japanissa yksi. ”Kaatopaikka on totuuden paikka. ”Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa ja ikuista”. Hän luottaa teknologisiin ratkaisuihin sekä poliitikkojen ja kansalaisten asennemuutokseen pakon edessä, jolloin saataneen tämäkin uhkaava maailmanloppu peruttua. Pianistit Little Brother Montgomery ja Lee Green olivat tosin soittaneet sitä instrumentaalina jo aikaisemmin. Nykyaikaista supermarkettiakin voi pitää naamioituna kaatopaikkana, sillä niin suuret määrät pakkausmateriaaleja sieltä päätyy jätteenä poltettavaksi, kaatopaikoille tai pahimmassa tapauksissa merien jättimäisiin roskalauttoihin. Myös erikoisempia esineitä on löytötavaratoimistoihin kiikutettu. Käytännön toimia se kuitenkin edellyttää, ja niitä syntyy aktiivisen ja optimistisen ratkaisujen etsimisen avulla tehokkaammin kuin heittäytymällä passiiviseksi ja pessimistiseksi luuseriksi. Lyytikäisen mukaan Krohn ei sulje silmiä vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hullutusten edessä, vaan näyttää meille mitä olemme ehkä menettämässä. Robert Johnsonin 32-20 Blues (1936) perustuu Skip Jamesin kappaleeseen 22-20 Blues (1930). Esimerkiksi Lontoon metrojunista on löydetty mm. Ja toinen hansikaskin on joskus hukkunut aika monelta meistä. Howlin’ Wolf muunsi kappaleet Chicagobluesiksi vuonna 1954. Villin Lännen ajoista lähtien käsiaseiden hankkiminen siviilikäyttöön on siellä ollut melko helppoa löysien aselakien johdosta. Tässäkin on kysymys kolmiodraa. Roosevelt Sykes oli ensimmäinen, joka levytti 44 Bluesin (1929). Yhdysvalloissa riski joutua ammutuksi vaikuttaa olevan kertaluokkaa suurempi kuin muissa kehittyneissä maissa. Johnny Winter (1968), Little Feat (1971), Derek Trucks Band (1998) ja Eric Burdon (2006). Ampuma-aseista kertovista blueseista tunnetuimpia lienevät 44 Blues ja 32-20 Blues, jotka molemmat viittaavat pistooleihin ja niiden kaliiperiarvoihin (piipun halkaisijaan). KÄSIASEET LAUKEAVAT TUHOISIN SEURAUKSIN Yhdysvalloissa on paljon aseita. Eikä siinä ole Krohnin romaanin kertojan mukaan mitään moittimista, sillä ihmiset tarvitsevat myös kaikkea tarpeetonta kuten leikkiä, unelmointia ja taidetta. Onneksi uhkien torjumiseksi asioille voidaan tehdä vielä paljonkin niin politiikan, teknologian kuin kulutustottumustenkin osalta. Kirjallisuuden professori Pirjo Lyytikäinen on kirjoittanut Leena Krohnin kirjoista esseekokoelman, jolla on sattuva nimi ”Pilviä maailmanlopun taivaalla” (2018). ”Kadotuksen” lukemisestakin voi syntyä ajatus, että Helsinkiä erehdyttävästi muistuttava kaupunki on siinä luisumassa huomaamatta kohti raamatullista kadotusta, kohti maailmanloppua. /.../ Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario”. Käsiaseita on Yhdysvalloissa yli 80 kappaletta 100 asukasta kohden. Suurin osa ihmisistä keskittyy kuitenkin arkiaskareisiinsa ja viihteeseen jatkaen ilonpitoa huolettomasti kuin lapset. Ei pelkästään armeijalla vaan myös kansalaisilla
Vaikuttaviin tarinoihin sisältyy usein toivoa, iloa ja positiivisuutta. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi Meksikon pikajunaa, Helga-neitiä tai Lännenlokaria. Karmivan enteelliseksi levytyksen tekee se, että Hare toteutti sen sanoituksen tappamalla naisystävänsä vuonna 1963. Tässä folk-laulaja Billy Robertsin säveltämässä kappaleessa Joe-niminen mies on menossa tappamaan uskottomaksi havaitsemaansa naista: “I’m going down to shoot my old lady / You know, I caught her messing around with another man”. Numminen, Gösta Sundqvist ja kumppanit ovat jättäneet pysyvän muistijäljen useimpien suomalaisten tajuntaan. Samassa rytäkässä hän ampui myös paikalle tulleen poliisin. Monet asebluesit ovat synkkiä ja traagisia. Frank Zappa esitti vuonna 1985 ilmestyneen albuminsa nimessä kysymyksen ”Does Humor Belong In Music?” Zappan tuotannosta löytyy paljon satiirisia kappaleita ja esimerkiksi albumi ”Sheik Yerbouti” ei suinkaan kerro sheikki Yerboutista, vaan nimi on sanaleikki. Kappaleen tarina perustuu tositapahtumiin st.louisilaisessa kapakassa jouluyönä vuonna 1895. Kappale kuuluu Caven ja Bad Seeds -yhtyeen murhaballadeja sisältävän ”Murder Ballads” -albumin (1996) kohokohtiin. Myös musiikkikappaleiden tarinat tarttuvat helposti muistiin ja herättävät ajatuksia. Loppuelämä kuluikin sitten vankilassa, jossa Hare kuoli keuhkosyöpään 49-vuotiaana vuonna 1980. Bo on laulussaan sheriffin joukkueeseen kuuluva lainsuojattomien kauhu: ”When Bo Diddley come to town, / The streets get empty and the sun go down”. Arizonan Tombstonen kaupungin vanha Boothill Graveyard on nykyisin turistinähtävyys. ’cause you gave me my first thrill / You did me so wrong... Hare käyttää siinä yhtenä ensimmäisistä kitaristeista voimasointuja, säröä ja metallimusiikille tyypillistä soinnutusta. Muddy Waters (1942), Johnny Winter (1969), Eric Clapton (2004) ja Bob Dylan (2008). Musta sutenööri Lee Shelton (Stagger Lee) riitaantuu ryyppykaverinsa Billy Lyonsin kanssa, koska tämä on ottanut Sheltonin stetsonin. Jimi Hendrix Experience -yhtyeen ensisingle Hey Joe (1966) on myös murhatarina. Piristävä poikkeus on Bo Diddleyn Gunslinger (1960). Esimerkiksi Nick Caven versiossa Stagger Lee joutuu riitoihin ensin baarimikon kanssa ja ampuu tämän. Laulussa tapahtumia on tulkittu vapaasti ja vaihtelevasti. Stevie Ray Vaughanin tunnetuksi tekemässä Sly Williamsin kappaleessa Boot Hill (1991) kertoja uhkailee naistaan tappamisella. Kun tarinankertoja alkaa tarinoida nuotiotulen loimussa tai itämaisen torin nurkassa, ympärille kertyy välittömästi joukko kiinnostuneita kuulijoita. Shelton ampuu Lyonsin kylmäverisesti ja poistuu paikalta. Jotain hyvin pahaa nainen lienee tehnyt, koska mies uhkailee tätä ”saapaskukkulalla”. Kappaleen coveroijiin kuuluvat mm. Boot Hill on Villin Lännen ajoilta periytyvä nimitys hautausmaalle, jonne haudattiin tuolloin mm. “Lord I don’t want to wax you baby... you’re going way out on that boot hill”. Ja jos mukana on vielä huumoria, muistaminen vain tehostuu. Suomalaisessa musiikissa humoristisilla tarinoilla on pitkät perinteet. Uskoisin että melankolinen satiirikko Leena Krohnkin vastaisi Zappan kysymykseen myöntävästi. Moni lienee kuullut folk-kappaleen, jonka päähenkilö on pahis ”bad man” Stagger Lee (Stack O’Lee, Staggerlee tms.), sillä sen ovat levyttäneet mm. Sen hän myös tekee ja on aikeissa lähteä pakomatkalle Meksikoon. Mississippi John Hurt (1928), Woody Guthrie (1941), Lloyd Price (1958), Taj Mahal (1969), The Fabulous Thunderbirds (1985), Bob Dylan (1993) ja The Black Keys (2004). Tarinoissa on taianomaista voimaa ja ne jäävät hyvin mieleen. Siinä Bo kuvittelee itsensä revolverisankariksi, joka osallistuu historialliseen O-K Corralin yhteenottoon lainvartijoiden ja lainsuojattoman Cowboys-joukkion välillä Tombstonessa 26.10 1881. Kuplettilaulajat, Repe Helismaa, M.A. Varsinaisia menestystarinoita ovat olleet eräiden uskontojen henkilötarinat maagisine elementteineen. Hyvillä tarinoilla ja huumorilla voi olla syvällisiä vaikutuksia kuulijoiden ajatuksiin ja niille on aina tilaa musiikissa. saappaat jalassa (eli väkivaltaisesti) kuolleita revolverisankareita ja hirtettyjä rikollisia. Historian suuret kertomukset ovat vaikuttaneet laajojen kansanjoukkojen uskomuksiin ja käyttäytymiseen. Blues News 1/2019 39 masta, sillä erotuksella että kertoja vasta harkitsee veritekoa. Naikkonen nimeltään Nellie Brown flirttailee Leen kanssa, kunnes paikalle saapuu Nellien mies (tai sutenööri) Billy, jota Lee ensin nöyryyttää ja jonka sitten ampuu. Jollei nainen palaa takaisin, Wisconsinin kaikki lääkäritkään eivät pysty tätä kertojan mukaan pelastamaan. Nainen on aseistautunut .38 pistoolilla, mutta kertojan 32-20 on järeämpi ase. Niin bluesissa kuin kaikessa muussakin musiikissa.. Shelton tuomitaan myöhemmin murhasta ja hän kuolee vankilassa vuonna 1912. Hän pyytää tätä ojentamaan itselleen seinältä aseen ja soittamaan viimeisen puhelun äidilleen. Muddy Watersin yhtyeen kitaristi Pat Hare levytti Doctor Claytonin kappaleen Cheating And Lying Blues (1942) nimellä I’m Gonna Murder My Baby vuonna 1954 (julkaistu 1990)
Franklin”. Han. Siellä hän jatkoi myös musiikin parissa, gospel ei kuitenkaan enää kiinnostanut, vaan sen tilalle tulivat kaupungin maalliset klubit. Blues ei kerta kaikkiaan sopinut hänen ”The Sound Of Young America” -unelmaansa. 40 Blues News 1/2019 PEKKA TALVENMÄKI M otown ei tunnetusti ollut varsinainen blues-merkki. Tamla 54030 What Makes You Love Him That Child Is Really Wild 54030 Who’s The Fool (23.) That Child Is Really Wild Berry Gordy oli vahvasti näiden raitojen takana sekä tuottajana että säveltäjänä, vain r&b-listoille kiivenneellä Who’s The Foolilla oli kaverina Smokey Robinson. Heistä Williams ansaitsee huomion senkin takia, että hän oli nuoren James Woodleyn perhetuttu, tarkemmin sanoen hän lauloi gospelia samassa Ensley Jubilees -nimisessä gospelkuorossa kuin Jamesin isoveli. TAVALLINEN TAIVAL ETELÄSTÄ MOTOWNILLE Sammy Ward, oikealta nimeltään James Woodley, syntyi Birminghamissa Alabamassa 28.2.1932. Nämä houkuttelivat hänet Berry Gordyn puheille ja sitä kautta avautui levytysmahdollisuus. Who’s The Fool oli keskitempoinen jämerä bluessävelmä, jossa tunnelmaa vahvisti simppeli kitarointi. Firmaa perustaessaan Berry Gordy katseli kyllä avoimesti ympärilleen vaikutteita etsien, mutta hänen mielenkiintonsa suuntautui enemmän jazzin ja puhtaan viihteen kuin bluesin suuntaan. Birmingham oli 50-luvulla monen tulevan Motown-tähden kotikaupunki, kuuluisimpina esimerkkeinä tulevat mieleen tempparit Paul Williams ja Eddie Kendricks. Niistä ympyröistä vei tie lopulta levyllekin, hänen nimiinsä on nimittäin listattu vuonna ‘57 julkaistu single: P-C 103 Begging For Love Count Me In Tarkkaan ottaen hänen nimensä on vain a-puolella muodossa Little Sammy Ward, nimike jatkuu yhdistelmänä The Alley Kats & Kitty, b-puolen instrumentaali Count Me In on merkitty Alley Katsien nimiin. Yleissävy oli rujo ja kömpelö, aika lailla blueshakuinen. Kuuluisin Berry Gordyn kiinnittämä bluesmies oli Amos Milburn, joka levytti vuoden ‘62 lopussa ”The Return Of Amos Milburn/The Blues Boss” -nimisen albumin (Motown 608). Nelson Georgen teos “The Rise And Fall Of The Motown Sound” vahvistaa tämän kuvaillen Sammyn ”as a gutsy shouter with much a similar vocal timbre as C.L. Sammy Wardia ei ole helppo tunnistaa, niin erilainen lopputulos on myöhempiin Motownlevyihin verrattuna. Diskografisesti alku oli sekava, sillä ensimmäisestä, syyskuussa ‘60 julkaistusta singlestä on olemassa kaksi erilaista painosta. Begging For Love on rujo, urbaani jump-doo wop -levy, jota hallitsee Karin saksofoni ja energinen kuoro. Single löytyy muutamilta myyntilistoilta hulppeaan hintaan, lähtöpyyntö hyväkuntoisesta on 2000 dollaria. Syytä a-puolen vaihtamiseen en tiedä enkä ymmärrä, mutta väliäkö tuolla, kun homma kerran onnistui. Begging For Love osoittaa, että tämä piirre oli miehellä jo geeneissä. Hän ei kuitenkaan ollut lajinsa ensimmäinen, paremminkin viimeinen, sillä esimerkiksi tytöt Mable John ja Lizzie Lands olivat jo siirtyneet tai siirtymässä muualle. Vuoden ‘59 paikkeilla Ward oli esiintymässä Detroitin Twenty Grand Boulevardilla ja tapasi siellä Motownin silloisia taustamiehiä. Myös James lauloi kotikaupungin kirkoissa, mutta varsinaista mainintaa hänen edustamistaan kuoroista en löytänyt. Singlen tuotti yksi autokaupungin arvostetuimmista taustamiehistä, Sax Kari, jonka orkesteri myös soitti taustalla. Suuresta menestyksestä ei voi puhua, mutta lukemieni tekstien mukaan hän oli yksi autokaupungin ahkerimmista klubilaulajista 50-luvun puolivälin jälkeen, tuolloin taitelijanimi Sammy Ward oli jo vakiintunut käyttöön. Alkuperäisellä a-puolella oli ilmeisenä esikuvana Ray Charles, tulos vain oli vähemmän karismaattinen. Samoin Gino Parks ja Sammy Ward olivat jo enimmät bluestai ”blues”henkiset levynsä tehneet. Myöhempinä vuosina Sammyn taustalla työskennelleistä tuottajista joku on muistellut, että Sammy oli aivan toivoton tuotettava, koska hän lipsui nuoteista ja vei sävelmiä omien tunnelmiensa mukaan milloin minnekin. Blues lainausmerkeissä tarkoittaa sitä, että Motownin blues ei minun korvissani ollut lähelläkään sitä perinteistä. Parhaimmillaankin Motownin bluesia voisi kuvata määritteellä klubir&b ja nimenomaan Sammy Wardin tapauksessa sana blues johtaa harhaan. Adjektiivin gutsy voi jokainen suomentaa haluamallaan tavalla, minun sanakirjassani ovat vain vaihtoehdot ahne ja sisukas. James lähti lukuisten kaltaistensa tavoin Birminghamista pohjoiseen ja päätyi toisen maailmansodan jälkeisinä nousukausivuosina hihnan ääreen Detroitiin. ”Complete Motown Singles” -pakettien teksteissä onkin sattuvasti sanottu, että Sammy Ward oli hyvä laulaja, mutta hänen juurensa eivät olleet bluesissa vaan gospelissa. Hänen laulunsa on jotenkin levotonta ja huojuvaa, mutta jos hän on lavoilla ollut näin energinen, niin en yhtään ihmettele häneen liitettyjä kehuja 50-luvun live-esiintyjänä
Myöhemmin se on kaivettu esiin, ensimmäiseksi vuonna ‘90 ”Marvin Gaye Collection” -boxilla. Brook Benton ja Dinah Washington olivat viettäneet kyseisenä vuonna yhteensä 14 viikkoa r&b-listan kärjessä kahdella duettosinglellään Baby You Got What It Takes ja A Rockin’ Good Way. Näin tapahtui, sävelmä oli nimeltään You’ve Really Got A Hold On Me. DUETTOYRITYS JA MUUT JATKOT Sammy Wardin toinen single Berry Gordyn tallissa oli vähän yllättäen vuoden ‘60 lopussa julkaistu duetto: Motown 1004 Oh Lover That’s Why I Love You So Much Syitä duettokokeiluun lienee viisainta etsiä hittilistoista. Sammyn ja Sherrin duetointi on edellä todettuihin esikuviin verrattuna aika kulmikasta, jotenkin romuluista. Motown tunnettiin 60-luvulla johtavana duettoyhtiönä Marvin Gayen monien partnerien ja hittien myötä, firman ensimmäisen duettosinglen poikatähti oli kuitenkin Sammy Ward. Hänen parikseen valittiin Sherri Taylor, joka oli tuolloin vain lupaava tulokas suosituksinaan yksi ainoa levytetty single Gloreco-merkille sekä työskentely perhepiirissä C&T-nimisessä firmassa. Vielä läheisempi esikuva löytyy Chessille levyttäneistä Etta Jamesista ja Harvey Fuquasta, joiden If I Can’t Have You oli käynyt top tenissä loppukesällä ja saanut jatkokseen niin ikään hyvin menestyneen dueton Spoonful. B-puoli on hempeämpi ja laahaavampi. Motown 1004 ei jäänyt Sammy Wardin ainoaksi duettoyritykseksi Motownilla. Molempien painosten b-puolena oli nopeatempoinen, aggressiivisesti, melkein räkäisesti tulkittu That Child Is Really Wild, josta olen nähnyt myös lyhyemmän muodon ”Really Wild” sisältävän etiketin. Mielenkiintoinen esitys varsinkin siltä kantilta, mitä kaikkea Motownilla firman ensimmäisinä vuosina kokeiltiin. Tuloksena oli yksi Motownin tunnetuimmista varhaissävelmistä ja kova hitti pari vuotta myöhemmin. Lokakuussa ‘61 hän levytti Mable Johnin kanssa Mickey Stevensonin ja Anna Gordyn säveltämän hyväntuulisen huhuilun I’m Yours You’re Mine, joka oli kaikin puolin erinomainen. Pomo-Gordy oli kuitenkin sitä mieltä, että hyvää sävelmää ei anneta Wardille, vaan Miracles saa itse levyttää sen. Blues News 1/2019 41 kala kuvitella, että Smokey Robinson on ollut tämäntyyppistä sävelmää tekemässä, mutta uskottava on, kun kerran etiketti niin väittää. Marvin palasi Mary Wellsin kanssa aiheeseen vuonna ‘64, mutta ”Together”-albumin täyteraidaksi suunniteltu yritys päätyi sekin hyllylle. Totuuden nimissä on todettava, että Marvinin ja Maryn. Mukava, mutta ei kovin persoonallinen esitys. Levyä ei kuitenkaan julkaistu, sen sijaan singlelle päätyi Marvin Gayen sooloversio, joka oli selvästi latteampi kuin Sammyn ja Mablen originaali johtuen tietenkin siitä, että Marvinin yksipuolisesta tulkinnasta puuttuivat ne hauskat vuorottelut, jotka hyvään duettoon liittyivät. Oh Lover on mielestäni parempi puoli, nykivä medium, jossa laulupisteet jakautuivat koko lailla tasan, tosin Sherrin paikoitellen kujeileva osuus hallitsee tunnelmaa samaan tapaan kuin Etta James omassa duetossaan. Who’s The Fool oli Smokey Robinsonin sävellys ja koska menestys oli noinkin rohkaiseva, Smokey halusi kirjoittaa Sammy Wardille myös toisen laulun. Lopputulosta voisi kuvata vaikkapa siistityksi versioksi edellä kehutusta Beggin’ For Love -debyytistä
Erinomainen esitys, yksi viimeisistä Popcornin tuotoksista firmassa. 1”. LÄHTÖ MOTOWNILTA Motown-boxin nelososassa muistutetaan, että Sammy Ward oli Miracles-yhtyeen ohessa ainoa firman perustamisvaiheen artisti, joka oli mukana vielä vuonna ‘64. 42 Blues News 1/2019 suoritus ei ole läheskään yhtä energinen kuin Sammyn ja Mablen alkuperäinen, joka löytyy Mable Johnin muutaman vuoden takaiselta ”Complete”-cd:ltä. Hintahaitari nettimyyjillä on aika lavea, tyypillisin pyyntö on välillä 15-20 euroa. Sammy Wardilta ei tiettävästi jäänyt Tamlavaiheessa julkaisematta kuin viisi raitaa, jotka ovat myöhemmin ilmestyneet uusintakokoelmilla. Sherri Taylorin kanssa lauletun duettosinglen molemmat puolet sen sijaan ovat mukana vuonna ‘61 julkaistulla LP:llä ”Tamla Special No. Enää ei Sammyn laulusta löytynyt Ray Charles -vaikutteita, paremminkin mieleen tulee Bobby Bland. Lisäksi neljä raitaa (What Makes You Love Him, Bread Winner, Part Time Love, Someday Pretty Baby) löytyy Motownin tunnetuimmalta ”blueskokoelmalta” ”Switched On Blues” (Soul 720). Motown-tyttöjen, varsinkin Mary Wilsonin tarinoissa Sammya muistellaan lämmöllä nimenomaan revue-tapahtumien osalta. Singlen b-puolella oli tyypillisempi Mickey Stevensonin kirjoittama rytky, jonka taustalla soitti koko Funk Brothersin kerma Earl Van Dyken johdolla. Tyypillisintä perusmotownia edusti Before It’s Over, jonka taustalla avusti The Temptations. Viimeisen Tamla-singlen b-puoli on sikäli mielenkiintoinen, että Sammy on ollut mukana säveltäjänä Berry Gordyn kaverina. Bluesmies Sammy Ward oli Soulille omiaan. Sammy Wardin laulussa oli aikaisemmin ilmeisiä Ray Charles -vaikutteita, tällä raidalla ne kuuluvat entistä selvemmin. Kiinnostavaa olisi tietää, voiko taustalla laulava tyttökuoro, joka laulaa a-puolellakin, olla nuori Primettes, aika kimeältä tyttöjen laulu ainakin kuulostaa. Orpo VG-kuntoinen yksilö oli 60-luvun lopussa eksynyt Helsingin Kaisaniemenkadulla sijainneeseen tupakkakauppaan, siellä sen hinta oli 20 penniä. Sammy Ward viipyi Tamlalla kevääseen ‘64 saakka. Singlen b-puolella oli Gordyn sisarusten (Berry & Gwen) kirjoittama hitaampi ja raskaampi esitys, jonka luulisi kelpaavan bluesina puritaaneillekin. Valitettavasti hänen live-esityksiään ei löydy Motownin varhaisilta revue-kokoelmilta. Singlestä otettiin Motownin singleboxin tekstin mukaan vain 13000 kappaleen painos ja ihmetellään samalla, mihin originaalit ovat joutuneet. Sen erikoisuus on taustalla soiva urkuhenkinen soitin, josta Motownin historiikki käyttää nimeä ondioline. Menestys oli vaatimaton eikä singlelistakaan ole pituudella pilattu: Tamla 54049 What Makes You Love Him Don’t Take It away 54057 Big Joe Moe Everybody Knew It But Me 54071 Part Time Love Someday Pretty Baby Syksyllä ‘61 julkaistu uusi What Makes You Love Him -yritys on Sammy Wardin tunnetuimpia levytyksiä. Esitys on alakuloinen ja yksinkertainen, laulullisesti sekä Sammyn että enkelikuoron osalta onnistunut, mukana oli vielä sopiva ripaus bluesiakin. Itse pidän enemmän nopeampitempoisesta b-puolesta. Aikaisempaan versioon verrattuna se oli selvästi blueshenkisempi ja laulullisesti raaempi. Someday Pretty Baby oli edelleen jatkoa Motownin näköiselle bluesille. Soul 35004 Bread Winner You’ve Got To Change Bread Winner oli maanläheinen blues, jonka tuotti Andre Williams. Soul 35004:n aikoihin Motown oli ajamassa alas koko blueslinjastoaan, tarkkaan ottaen kyseessä oli talon viimeinen bluessingle ennen Luther Allisonia ja muita myöhempien vuosien kokeiluja. Niin myös kääntöpuolen Part Time Love, Popcorn Wylien ja Janie Bradfordin kirjoittama laulu, jolla ei ole mitään tekemistä Little Johnny Taylorin klassikon kanssa. Vuonna ‘64 Motown eli nousunsa suurinta hurmaa, johon liittyi Soul-alamerkin perustaminen. Pettävästä. sellaisia levyttäjiä, jotka eivät täysin istuneet kolmen liukuhihnapäämerkin linjaan. Kaikki blueslaulajat lensivät pihalle, samoin Andre Williams, jonka viimeiseksi palvelukseksi Bread Winner jäi. Onko kyse bluesista vai ei, enpä tiedä, Sammyn laulu oli joka tapauksessa vahvaa ja tunnelmaan sopivaa ja taustalla mesosi vankka kuoro. Hale (Williamsin salanimi?). Vaikka hän on jäänyt yhtiön historioissa hyvin vähälle huomiolle, niin alkuvuosina hän kuului luottoartisteihin sekä levyllä että varsinkin kiertueilla. Sille koottiin mm. Gordyn määräämät ”päällystakit” ovat olleet kovilla, kun nuoret Supremesja Marvelettestytöt ovat päässeet vauhtiin miestähtien ja soittajien kanssa. päivänä ‘62 äänitetty raita oli ensimmäinen, jonka taustalla Stevie oli avustamassa, oman ensilevynsä hän oli tehnyt muutamaa viikkoa aikaisemmin. Big Joe Moe oli Brian Hollandin ja Mickey Stevensonin kirjoittama rähjäinen laulu häijystä ovimiehestä, joka ei päästänyt bluesmiestä kantakapakkaan. Kyseiset raidat ovat Berry Gordyn johdolla tehty varhainen Before It’s Too Late, George Fowlerin tuottamat Long Gone Lover (vuodelta ‘62) ja Before It’s Over (‘63), Give Me Your Love (‘62, tuottajana Clarence Paul) sekä Then You Changed (‘64). Viimeksi mainittu miellyttää minua eniten. Singlelle hänet on merkitty myös säveltäjäksi, mutta aikaisemmin mainitulla ”Switched On Blues” -albumilla lukee F. Toinen kiinnostava juttu on se, että bridgen soitti Little Stevie Wonder, tiettävästi tämä heinäkuun 3. Varsinkin taustasta on helppo löytää samoja aineksia kuin Marvin Gayen noiden aikojen hiteiltä
Siltä kuulostaa lopputuloskin, levy on Sister Lee -puolelta jumputusta, laulultaan ähkyilevää ja tehokasta, arvatakseni hyvää northern-kamaa. 80-luvun lopussa Sammy teki pienen come backin. Kun Popcorn Wylie lopetti kiertuemanagerihommat ja jätti Motownin, hän suuntasi uusiin projekteihin, joista yksi oli Groove City -niminen levymerkki. Jo 60-luvulla oli länsirannikolla levyttänyt sen niminen yhtye. Esimerkiksi alan perusteoksiin lukeutuvat Sharon Davisin The History ja Peter Benjaminsonin The Story Of Motown eivät mainitse Sammya sanallakaan. Vanha tuttava Sammy Ward oli luonnollisesti yksi ensimmäisistä artistivalinnoista, tuloksena tosin vain yksi single: Groove City 205 Stone Broke Sister Lee Soul Discography ilmoittaa levytysvuodeksi ‘64, mutta kyseessä taitaa olla huti, ‘68 voisi olla parempi arvaus. Entinen Motown-tyttö Francis Nero kertoi myöhemmin haastattelussa olleensa Hattie Littlesin ohella ainoa hitsvilleläinen, joka osallistui hautajaisiin. Sävelmäksi valittiin tyhjänpäiväinen lonksuttelu Reunited, jossa söpöläispari peittyi taustapaukuttelun ja vahvan kuoron varjoon. alkaa pitkällä konemaisella introlla, Sammyn osuus oli hyväntuulinen mutta voimaton. 60-luvun soulharrastajia hemmoteltiin kolmella erilaisella River Of Tears -sävelmällä (esittäjinä Ben E. If At First... B-puoli oli sekin noille ajoille tyypillinen funkin ja kunnon soulin risteytys, sävelmänä River Of Tearsiä monotonisempi. Bluesista ei enää ollut tietoakaan, selvää rytkysoulia Wilson Pickettin hengessä ja pienenä erikoisuutena erottuu taustasta lievä bluebeat-komppi. Surullinen on myös Bowlesin veljesten säveltämäksi merkitty Sammy Wardin River Of Tears, Sammyn laulussa on hetkittäin erittäin hyvää yritystä, eteläisistä huippunimistä käy mielessä jopa Johnnie Taylor tai Z.Z. Tyystin hän ei kuvioista poistunut, ensimmäisenä osoituksena vuonna ‘77 julkaistu single, jonka esittäjäksi merkittiin Singing Sammy Ward: Renaissance ”76” 5052 River Of Tears Hard To Get Over Levyn tuottajiksi on merkitty The Other Brothers. Todettakoon vielä pikkutarkkuuksien ystäville, että Goldmine Soul Supply julkaisi vuonna ‘98 Sister Leen uusintana numerolla GS 201, b-puolella oli The Professionalsin That’s Why I Love You. Mielenkiintoisin esitys historian näkökulmasta on Sammylle alun perin sävelletty You Really Got A Hold On Me. Hyvän tunnelman täydentää kurluttava funk-tausta. Se alkaa pitkällä kevyellä introlla ja monologilla ja kuulostaa melkeinpä hyvältä, kunnes varsinainen lauluosuus alkaa. Myöskään Motownia koskevissa kirjoitelmissa ei Sammya ole enää jälkikäteen juuri muisteltu. Stone Broke puolestaan oli pelkistetty medium, terävän aggressiivisesti laulettu, mutta kokonaisuutena korkeintaan keskinkertainen. 70-lukulaisen version johtohahmo oli Harold Bowles ja nimi selittyy sillä, että yhtyeen runko koostui hänen veljistään. Esitys ei pysty erottumaan Levine-massasta, ei myöskään uusi kevennetty Sister Lee. Blues News 1/2019 43 naisesta kertovan laulun sanoituksen onkin selitetty kuvanneen erityisesti Williamsin tympääntymistä Motowniin. Hill. UNOHDUKSIIN JA MOTORCITYLLE Sammy Ward kuoli 28.3.1995. Hän kävi Englannissa esiintymässä ja päätyi kymmenien entisten Motownkaveriensa joukossa Ian Levinen Motorcitylle, jolle hän levytti viisi raitaa: You Really Got A Hold On Me, Sister Lee, If At First You Don’t Succeed, I’m Crazy Bout My Baby ja Part Time Love. King, Gene Chandler ja Harold Dorman), kaikki nimen edellyttämiä surullisia esityksiä. Se osoitti, ettei Sammyn ennen aggressiivisesta laulusta ollut enää mitään jäljellä. En siis tiedä, mitä hänelle tapahtui 60-luvun lopun Groove City -singlen ja kuoleman välisenä aikana. Niistä leppoisa Levine-jumpsutus If At First... Valitettavasti juuri Sammyn laulu oli passiivista ja vaisua.. Koska myös Sherri Taylor käväisi Motorcityllä, oli luonnollista että hän levytti Sammyn kanssa dueton. julkaistiin singlenä (MOTC 5) ja Part Time Love -uusinta sekä I’m Crazy Bout My Baby Motorcityn virallisilla koosteilla
Bingo, oikea kaveri sittenkin! Sen jälkeen ei auttanut kuin kokeilla jäätä kepillä Schlaksin kotisivuilta löytämääni sähköpostiosoitteeseen, olisiko kyseessä sama mies ja mitä hän muistaisi nuoruudestaan tyttöyhtyegenren kulttiklassikoiden kultasormena. PETRI LAHTI E desmennyt Juhani Ritvanen pohti pitkään ja hartaasti, ketkä loihtivat Marie Antoinetten ja Alice Wonder Landin tyttöyhtyemusiikin pikkuklassikot. Itse en omista Marie Antoinetten harvinaista, Laurien alamerkillä ilmestynyttä seiskatuumaista, mutta kun Alice Wonder Landin edellisvuoden pikkuhitti on vanha suosikkini, kaivoin Bardell-singlen esiin ja päästin Liisan seikkailemaan mustan kullan ihmemaahan. Kului vajaa viikko, kun Schlaks vastasi. Viestissään hän vahvisti olevansa Marie Antoinetten ja Alice Wonder Landin levyjen tuottaja, mutta totesi keräävänsä muistoja vähän aikaa yli 50 vuotta vanhoista tapahtumista ja palaavansa asiaan jossain vaiheessa. MARIE ANTOINETTE & ALICE WONDER LAND Spector-kopioiden alkuperä selvisi! Tämän jälkimmäisen täytyy olla väärä mies, ajattelin, sillä Schlaks ei ole millään voinut säveltää Dinon kappaletta 13-vuotiaana – varsinkin kun BMI:n listoilta näkyi, että samainen Stephen Schlaks kynäili jo 1958 Bobby Hamiltonin kanssa tämän Crazy Eyes For You -hitin APT-merkille. Alice Faye Henderson oli tosiaan paikallinen löytö New Yorkin Long Islandilta. Olin jo pistämässä pillejä pussiin, kun artikkelissa osui silmiin kohta, jossa kerrottiin Schlaksin säveltäjänuran ensimmäisen menestyskappaleen olevan Speedway, jonka hän teki Mel Glazerin kanssa vuonna 1968 ilmestyneeseen Elvis-elokuvaan. Yritimme saada tuottamamme kappaleet kuulostamaan samalta kuin hän omissa huippulevyissään, Schlaks kirjoitti. Sen jälkeen törmäsin italiankieliseen Wikipedia-sivuun, jossa kerrottiin Schlaksin olevan vuonna 1948 syntynyt pianisti ja säveltäjä, joka muutti Italiaan 1970-luvun alussa ja julkaisi siellä lukemattomia instrumentaalialbumeita Richard Claydermanin ja kumppanien silkkiseen tyyliin. Hyvien levyjen asiantuntijaa Ritvasta turhautti, ettei tiennyt kaksikosta mitään – ja vielä enemmän mietitytti se, olivatko nämä tuottaneet Marie Antoinetten ja Alice Wonder Landin He’s Minen lisäksi mahdollisesti muitakin (vielä kuulemattomia) huippukappaleita. Ajattelin, että Schlaks on kaksikosta googlattavampi nimi, joten keskityin häneen. Itse studiotyössä meillä oli yksi esikuva, Phil Spector. Etunimi on Stephen, Alice Wonder Land oli hänen nuoruusvuosien kotiseuduillaan New Yorkissa työskennellyt nuori sisäkkö ja Schlaks kynäili Kenny Dinon tunnetuimman kappaleen Your Ma Said You Cried In Your Sleep Last Night vuonna 1961, selvisi 45cat-sivustolta. Minulle vakuu. 44 Blues News 1/2019 Maan johtava tyttöyhtyeintoilija, BN:n avustajakaartiin pitkään kuulunut Jari Toivonen muisteli hiljattain sosiaalisessa mediassa, miten Juhani Ritvanen (1948-2012) pohti kolme pitkää vuosikymmentä, keitä Schlaks ja Farber olivat. – Markkinoimme itseämme uutena, nuorena tuottajakaksikkona Leiberin ja Stollerin vanavedessä. – Alice Fayesta kuulin seuraavaa reittiä: vanhempieni kodissa pikkuhommia tehnyt apulainen suositteli minulle häntä, koska tiesi että olen musiikkialalla. Siksi apua piti hakea verkosta. Nyt arvoitus on ratkennut. Kun Ritvanen ja kumppanit olivat takavuosina usein pelkkien levyetikettitietojen varassa, nyt informaatiota on tarjolla niin levykeräilijöiden saiteilla, kustannusyhtiöiden tekijälistoilla kuin muillakin sivuilla. Levy oli juuri niin hieno kuin muistinkin, lähes täydellinen Spector-kopio, mutta itse arvoitusta, Schlaksia ja Farberia, se ei ratkaissut. Asia liittyi yhteen genren pikkuklassikoista, Marie Antoinetten vuonna 1964 ilmestyneeseen singleen He’s My Dream Boy / Quiet Guy (Providence 405), jonka etiketissä komeilivat sovittajien ja tuottajien nimien kohdalla nämä keräilijöille tuntemattomiksi jääneet sukunimet. Epäilyistäni huolimatta Schlaks piti sanansa – viikon päästä edellisestä viestistä pamahti sähköpostiin napakka selvitys laulutehtailusta New Yorkin musiikkikaduilla 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Samaan aikaan kirjoitin myös kappalemateriaalia tuotettavaksemme, siinä mukana oli sanoittajana usein Charlie Weiss. Schlaksia ylistettiin tekstissä suorastaan värisyttävästi ”tunteen kuninkaaksi”. Schlaks kertoi myös lisää tietoa Alice Wonder Landista. Schlaksin tarina oli tuttu: musiikkimaailmassa paikkaansa hakenut parikymppinen nuori mies (syntymävuosi on Wikipediassa väärin) päätti lähteä yhteistyökumppaninsa Howard Farberin kanssa maineikkaiden Jerry Leiberin ja Mike Stollerin tielle: säveltämään, sovittamaan ja tuottamaan potentiaalisia hittilevyjä
Nuori Marie oli yksi ensimmäisistä osallistujista. He’s My Dream Boy levytettiin joulukuussa 1963 Associatedilla. Singlet, jotka löytyvät useilta eri tyttöyhtyekokoelmilta, jäivät artistien ainokaisiksi. Stephen Schlaks ABDEP 02 www.alba.fi YouTube: Sanomatta sanaakaan Kuultavissa digitaalisilla alustoilla ABACD 13 ABACD 11 UUsi digijUlkaisU EP H yl ätyn m ie H en blu es IMANDRA Sinua ajattelen. Schlaksin mukaan hän levytti ja tuotti Howard Farberin kanssa myös useita muita tyttöyhtyegenreen lukeutuvia kappaleita, mutta niille ei löytynyt julkaisijaa. Kun tähän liitettiin kaikki Spectorilta kopioidut temput äänen ja soitinten tuplauksina ja triplauksina B-puolelle päätynyttä instrumentaalikappaletta myöten, syntyi huippulevy. Heti ensimmäisestä säkeistöstä selviää, ettei Alice Wonder Landia kehuttu turhaan Schlaksille – tumman laulajattaren ääni on karhea, mutta samalla tyttömäisen raikas. Marie Antoinette jäi Schlaksille Alice Faye Hendersoniakin tuntemattomammaksi kyvyksi. Muistan elävästi, kuinka hän esitteli meille puukkoa, jolla häntä oli isketty reiteen. Sitä ennen oli selvinnyt, että kauniin ulkomuodon lisäksi Alice osasi tosiaan myös laulaa. Jäljellä on vain muutama koelevy ilman artistien nimiä – jotka ovat unohtuneet vuosien varrella. Levytimme singlen Associatedin studiolla 6. Mainostimme näitä tilaisuuksia paikallisella radioasemalla. Tilaisuuksissa riitti väkeä kummallakin puolella studion lasiseinää. tettiin, että Alicen ääni on hyvä. Saimme käyttöömme paikan B-studion. toukokuuta 1963. Siihen saakka nautitaan Marie Antoinetten ja Alice Wonder Landin esityksistä. Schlaks lupailee, että hän siirtää kappaleet YouTubeen jossain vaiheessa. Marie eli Julianna jäi mieleen vain mukavana mimminä, yhtään valokuvaa tai mitään muuta ei ole jäljellä. Rytmikkäästi potkiva He’s Mine (I Love Him, I Love Him, I Love Him) kipusi kesällä 1963 Billboardin listalla sijalle 62. Hän oli kotoisin Jamaican alueelta Queensin kaupunginosasta, Schlaks muisteli ja jatkoi: – Julianna, joka oli hänen oikea etunimensä, oli lähtöisin aika kovista oloista. Ne eivät tehneet Schlaksista ja Farberista kilpailijaa Spectorille, Leiberille ja Stollerile, mutta alan harrastajien sydämiin esitykset ovat löytäneet tiensä siinä missä tutummat Phillesja Red Bird -julkaisut. – Törmäsimme häneen, kun järjestimme koelaulutilaisuuksia Broadwayn lähistöllä sijainneella Associatedin studiolla samana vuonna. Keksin itse hänelle taiteilijanimeksi Alice Wonder Land
Myös kitkerässä balladissa, Diaryssä, Christie on kiihtyneessä tilassa polttaessaan päiväkirjansa sivuja takassa. Crying In The Street on kuin hyppy Shangri-Lasin Red Bird -levyille, vain tehosteet kadun metelistä puuttuvat. Calello on selvästikin ottanut kappaleessa kaikki Four Seasonsin ja kumppanien levyillä käytetyt kikat käyttöön. Heti alkuun Trapeze on yhtä Christien falsetin ja taustalaulajien juhlaa. Komea sivu, mutta entäs se A-puoli. Se ilmestyi maaliskuussa 1966 hitiksi nousseen nimikkokappaleen vanavedessä, kun Christiellä, syntyjään Luigi Alfredo Giovanni Sacco, oli uraa jo pitkälti takanaan. Sen sijaan Lennon-McCartney -kynäily If I Fell sopii hyvin Christien suuhun, mutta ei näillä esityksillä kyllä hurmattu kuulijaa 1966 eikä hurmata vieläkään. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 11 lukentällä kärsittyjä voittoja ja tappioita, tasapainoilusta ihastumisen, vihastumisen, pettämisen ja pettymisen ohuella jäällä. Jätä, jos teinipopin saippuaoopperat tuntuvat teennäisiltä, haluat kuulla vain kitaraa, bassoa ja rumpuja, et kestä albumia, jossa vain toinen puolisko on hyvä. Myöskin Christien oopperamainen falsetin käyttö oli jotain, mihin ihan joka bobby ei pystynyt. Sellainen on siis Lou Christien pitkäsoitto ”Lightnin’ Strikes”, jota jostain syystä lojuu liian monessa suomalaisdivarissa. Sitten silmä tarttuu levy-yhtiön logoon; MGM ei ole mikään laadun tae nuorisomusiikissa. Ota, jos pidät The Shangri-La’sin parin minuutin populäärioopperoista, The Four Seasonsin korkealta viiltävistä lauluista ja tyttöyhtyeiden huokailuista, hekotuksista ja kommenteista solistille. Julkaisuaikaa tai -paikkaa ei löydy, mutta laulajan olemuksesta ja hiusmallista päätellen ollaan urbaaniympyröissä 1960-luvun puolivälissä, ajassa kun hiukset putosivat korvien päälle mutta ennen korvien välin muuttumista psykedeeliseksi. Christielle tulitukea antavat alan osaajat: Peggy Santaglia, Denise Ferri ja Bernadette Carroll tunnetaan kaikki tyttöyhtyelevyiltään, ensimmäinen muun muassa The Angelsista, Ferri The Delicatesista ja Carroll Laurie-sinkuistaan. Esimerkiksi Heat Wave jää pahasti Vandellasin hikisestä, vankasti eteenpäin potkivasta alkuperäisestä, samoin Since I Fell For You ei tavoita Lenny Welchin hittiversion pyöreyttä. Vaikka uran liikkeissä on paljon tuttuakin, Christie oli myös omien polkujensa kulkija. Baby, We Got To Run Away on sekin täynnä teinidraamaa ennen kuin puolisko päättyy hittisivuun Lightnin’ Strikes, joka on huipputarttuva kelloineen, triplattuine ja kaiutettuine kertosäkeineen sekä Christien nasaaliäänineen. 46 Blues News 1/2019 LOU CHRISTIE Lightnin’ Strikes (MGM E-4360) (There’s) Always Something There To Remind Me / Since I Fell For You / You’ve Got Your Troubles / If I Fell / Love Is Like A Heat Wave / Going Out Of My Head // Trapeze / Diary / Jungle / Crying In The Street / Baby, We Got To Run Away / Lightnin’ Strikes Ennen pitkää se löytyy, kun jaksaa plärätä divarien levylaatikoita. Selvästi hillitymmin esitettyjä, täytemateriaalin hengessä toteutettuja cover-versioita täynnä. Ota tai jätä. Sen jälkeen katse osuu hintalappuun, jossa on euroja yleensä viisi maksimissaan kymmenen, ennen kuin alkaa arviointi biisilistasta: A-puolisko täynnä lainamateriaalia ikivihreistä Beatlesiin, B-sivu kappaleiden nimien perusteella omaa tuotantoa. Kaksikko tapasi, kun Christie oli 15-vuotias ja Herbert yli kolmekymppinen feminiini, aika erikoinen lauluntekijäkaksikko siis. Junglessa lisätään taas tempoa ja noustaan suorastaan operettimaiseen hurmioon. Pian tämän albumin ilmestymisen jälkeen teinipop kaikkine rehevine väliosineen ja tunteiden liioitteluineen alkoi kadota levyhyllyistä, kun säveltäjien ja esittäjien katseet kääntyivät kadunkulmadraamoista itsensä tutkiskeluun, tien päälle tai sitten jonnekin kahdeksan mailin korkeuteen.. Charlie Calellon tuottaman albumin koko B-puolisko, ehdottomasti se parempi, on Christien ja Herbertin käsialaa. Aihetta voisi olla – varsinkin kun epätasainen, mutta huippukappaleita sisältävä ”Lightnin’ Strikes” löytyy suomalaisdivareista vähällä vaivalla ja kohtuuhinnalla. Se selviää nopeasti, kun kuuntelee salamointia levylautasella. Liikkeelle lauluyhtyemusiikilla niin kuin italialais-puolalaisperheen vesan pitääkin, listoille 1962 The Gypsy Cried -kappaleella, hyppelyä merkiltä toiselle, armeijaan ja MGM:n leipiin sen jälkeen 1965 (lue lisää BN:stä 5/2000). Hän sävelsi kappaleensa yhdessä Twyla Herbertin kanssa. Ota, jos pidät kivikylän melodraamoista, lauluista jotka kuvaavat tunteiden taistePETRI LAHTI L ou Christie ei ole yltänyt yhtä kovaan maineeseen kuin esimerkiksi melodraaman mestarit The Shangri-La’s tai musikaalimaailmankin hurmannut legendaarinen The Four Seasons. Ensin katse osuu tummasävyiseen kansikuvaan, johon on yritetty saada jännitettä sijoittamalla artisti tuijottamaan pistävästi kameran linssiin salamakuvioon lohkeilleen betoniseinän edessä. Lou Christielle kannattaa antaa silti tilaisuus
Julkkisbongauksena mainittakoon amerikkalaisen teeveen myöhäisillan kuningas, paikkakunnalle eläköitynyt David Letterman, jonka jalka naputti erityisesti Robert Kimbrough Sr. Staxin museo oli leuhkasti toteutettu kokonaisuus; taidokkaasti kuvatusta esittelydokumentista Isaac Hayesin kultaiseen Cadillaciin. Esiintymisareenaksemme oli arvottu ex-showpainija King Jerry Lawlersin näppärä pikkuklubi. Reissun saldo nousi komeasti plussalle; heitettiin pari tiukkaa keikkaa, paistateltiin kehuissa, kuultiin hienoa bluesia, kuultiin paskaa bluesia, vanhoja ja uusia kamuja tavattiin, kontakteja luotiin, hi-fiveja paiskottiin, ihasteltiin kauniita naisia, norkoiltiin kylillä, tavattiin paljon kodittomia, nukuttiin vähän, syötiin paljon ja hyvää. Blues News 1/2019 47 SLIM BUTLER IBC:SSÄ Memphis, Tennessee 22.–26.1.2019 Slim Butler & The SlimCutsin kisareissu Memphisin International Blues Challenge 2019 -kisoihin oli suksee ilman himoittua finaalipaikkaakin. Kun kerran Memphisissä oltiin niin pitihän paikallisiin turistiansoihin langeta. Blues Connectionin tylyn tehokkaan setin tahdissa. Kaksi napakkaa settiä, yhdessä paikassa molempina karsintailtoina ja kahdelle eri tuomaristolle. Neljänä kisapäivänä kupletin juoni oli selvä, ja kaikille yhtä armoton. Tarkemmin maaliin löysi William Clarken jalanjäljissä tinkimättömällä otteella operoinut harpisti James Reese Deerbornin johtama kvartetti Michiganista. Lukuisia paneelikeskusteluja, showcaseja ja workshoppeja isännöivät mm. Parin korttelin mittaisella pätkällä estraadeina palvelivat moninaiset juottolat, baarit ja isommatkin klubit. Bobby Rush taisi hänkin vilahtaa jossain kadunkulmassa. Välittömän palautteen perusteella myös kilpamuusikot nauttivat arktisen bluesin eksotiikasta. Lievistä äänentoiston (tai sen puutteen) ongelmista huolimatta settimme puri riehakkaaseen kisayleisöön. Männävuosien soultähtien lievästi härskit esiintymisasut eivät itseäni pukisi, mutta sopivat paikan autenttiseen 70’s-teemaan. Kiitos Finnish Blues Society tuesta ja kannustuksesta! Slim Butler & The SlimCuts. Kivikasvoiset tuomarit paljastivat korttinsa vasta pistejaossa, jos sittenkään. Muuten 706 Union Avenuen talon tarjonta jäi pirtsakkaasta oppaasta huolimatta asianharrastajalle sisällöltään suutariksi. Maineikas Sun Studio -kierros sitä vastoin haiskahti silkalta rahastukselta. End of story. Kotiinviemisiksi reppuihin tungettiin sen sijaan mojovasti uusia kokemuksia, muistoja, kontakteja ja pari halvempaa t-paitaa. Mustien bluestaiteilijoiden vähäinen osallistujamäärä harmitti näissäkin karkeloissa. Epäilemättä paikan hypetetyissä nurkissa yhä taotaan ”autenttista” biittiä museon aukioloaikojen ulkopuolella. Kisojen klubitarjontaan tutustuminen oli hyvä aloittaa Rum Boogiessa. Bobit, Margolin ja Corritore. Muddy Watersin luottokitaristi Bob Margolin slideineen luisteli heikoilla jäillä jami-isännän roolissa paikallisen (?) kompin jäädessä telineisiin. Kilpailuesityksistä saatiin nauttia pitkin poikin legendaarista Beale Streetiä. Mississippipoljennon tulevaisuuden kingi jyysti itsensä semifinaaleihin asti
Latva bee on siis cover-versio One Track Mindista, ja hyvällä maulla valittu Cliftersin ohjelmistoon, sillä The Knickerbockers tunnettiin rapakon takana maan johtavana Beatles-pastissien leipojana. AnneJACKIE OPEL Push Wood / No Body’s Business (Coxsone) Elämä on täynnä yllätyksiä. Kirjan kantava ajatus tuntui olevan se, että lähipiirin antamasta tuesta huolimatta 150-senttinen Simon ei päässyt yli siitä, että Garfunkel keräsi karismallaan kaiken huomion musiikillisesti lahjakkaamman työparinsa nokan edestä. Tarina on kihelmöivä: laulaja on juuri vapautunut San Quentinista tapettuaan miehen ja joutunut nyt hankauksiin teräaseella uhkailevan nuoremman kuumakallen kanssa. Välillä niitä tarjoavat jamaikalaiset seiskat, joista ei ikinä tiedä, mitä kuoppaiselle vinyylille on prässätty. En tiedä, mikä on BN-lukijoiden suhde tätä nykyä The Beatlesiin, mutta jos jenkkinäkemys Merseybeatista kiinnostaa, tässä on oiva sinkku alkuun. En etsi harmeja minä, nirhaamani äijä teki saman virheen kuin sinä. Tällä kertaa ihmetellään Tomin ja Jerryn kahnauksia, vedetään kännit turhan pitkään käyneestä marjamehusta ja mietitään hetkeä, jolloin kannattaa pitää maltti mukana ettei San Quentinin selli kutsu. Bang! Terry & Jerry -niminen kaksikko on esittänyt Mama Julie -nimisen kappaleen vuonna 1958. Mainio single! TOM & JERRY Hey, Schoolgirl / Dancin’ Wild (Big 613) Tiedätkö, kuka soittaa bassoa Paul Simonin ja Art Garfunkelin ensilevyllä (ja hitillä) loppuvuodesta 1957. Nyt on pakko avata verkon 45cat, jossa on nopea haku miljoonan singlen joukosta. Tämä yksityiskohta selvisi Paul Simonin hiljattain käännetystä elämäkerrasta (kirjailija Peter Ames Carlin, kustantaja Minerva), jossa ruodittiin Simonin nuoruutta aika tarkastikin. Tuottaja-artisti Lee Hazlewood tunnetaan kalmantuoksuisista ja kalterinkylmistä parin minuutin lauludraamoistaan, Sanford Clark puolestaan kiireettömistä rockabillyyn viittaavista katuvankirpeistä esityksistä, joissa taustalla on yläkieliä rohkeasti venyttävä huippukitaristi. Pieni poika oli mullakin, ihan niin kuin sulla, meni silloin perhe, oli buli erhe. Välillä kaksikko oli kuin tosielämän Tom ja Jerry mököttämistä, vaanimista ja tavaroiden heittelyä myöten. Ei, vaan Paul Simonin nelikymppinen Louisfaija, joka toimi pitkään ravintolamuusikkona ennen kuin päätyi yliopisto-opettajaksi. Nimi on kertosäkeen perusteella Mama Julie tai Juliet. Termi koki renessanssin 1987, kun vantaalainen otsatukkakvintetti Clifters julkaisi albuminsa ”Kuningas” Jaana Rinteen persoonallisilla sanoituksilla maustettuina. ”En ole paha poika, itsekin sen hiffaat, uhkailu ei ole silti kliffaa. Tässä on siis kaikki oikeat ainekset käsissä, kun Go On Home alkaa vetävästi Don Colen tremolokitaralla ja jatkuu Clarkin eleettömällä laulusuorituksella. Kun joku ystävällinen sielu on liittänyt artikkeliin vielä tuubivideon kappaleesta, selviää saman tien, että tästä Classille levytetystä biisistä on kyse. Carol Kaye, Ray Pohlman, Lloyd Trotman tai joku muu kokenut studiokettu. 48 Blues News 1/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 43 PETRI LAHTI D ivarilöytöjä piisaa talven pimeydessäkin. Tosin ennen Liverpoolin-junaan hyppäämistä newjerseyläispoppoo oli ehtinyt jo kokeilla siipiään The Four Seasonssekä hot rod -henkisen materiaalin parissa. Sitten voikin alkaa etsiä argentiinalaisen Los Shakersin kymppituumaista, jossa näytetään miten beat(les)ia pitää esittää.. Siksi yllätys on melkoinen, kun ilmoille kiirii skan sijaan rytmikäs doo-wop tarttuvin latinovaikuttein. Kääntöpuolella Clark iskee Johnny Acen balladiklassikon (Duke 136) kimppuun: vaikka alkuperäinen on lyömätön, tähänkin on saatu runsaasti hehkua mukaan. Mitä se tekee Opelin ajopuun B-puolella, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, sillä herra Coxsone Dodd on ollut manan majoilla jo iät ja ajat, mutta ei valiteta – saatiin divarikierros alkamaan heti sähäkästi. THE KNICKERBOCKERS One Track Mind / I Must Be Doing Something Right (Challenge 59326) Levy on alkuvuodelta 1966, osastoa Nuggets, mutta oma aikarautani The Knickerbockersin kyydissä pysähtyy jonnekin 1970-luvun loppupuolelle tai 1980-luvun alkupuolelle, jolloin esikaupunkihelvetissä oli ihan normaalia kutsua lähimmäistä ”latva beeksi” kuluneen ”puupään” sijaan. Juu, kyllähän Jamaikallakin tehtiin doo-wopia ja vieläpä Opelin uran kultaaikoihin, mutta joku tässä ihmetyttää: kappale kuulostaa jenkkilevyltä, ehkä etäisesti tutulta, mutta silti tuntemattomalta. SANFORD CLARK Go On Home / Pledging My Love (Jamie 1153) taan plussaa nuoruuden raikkaudesta, Tutti Frutista kähvelletylle ”ooh-bop-lucha-bop, you’re mine!” -fraasille ja väkevälle akustisen kitaran käytölle, miinusta puolestaan ohuelle soundille, turhan kuuluville Everly Brothers -vaikutteille sekä sille, että Hey, Schoolgirl jatkuu kääntöpuolella eri sanoilla. Sooloja puheosuuksissa Colen skitta ottaa luonnollisesti Acen versiosta tutun Johnny Otisin vibrafonin paikan. Kun takapotkuisen, suorastaan raisun ska-kappaleen Push Woodin kaiuttimista nostattama pöly leijailee vielä kuunteluhuoneessani, on ilo kääntää platta ympäri ja odottaa seuraavaa kaahausnäytöstä Opelilta, sillä kappaleen nimi No Body’s Business lupaa hyvää. Entä itse levy, joka ylsi sentään Billboardin listalla sijalle 49. Painu siis himaan siitä, töppöstä toisen eteen, heitä se puukko vaikka veteen.” Näin arvoituksellisiin tunnelmiin päättyy pariminuuttinen tositarina nokkapokasta noppapöydän ääressä
Tällä vuoden 1963 julkaisulla syvä-ääninen artisti on saanut tuekseen Erkki Melakosken orkesterin poikkihuiluineen ja akustisine kitaroineen – ja jälki on upeaa kummallakin sivulla. Hienoja iskelmiä ihastellessa piti oikein tarkistaa, minkä verran Peggy Leen vuonna 1954 ensiesittämästä Johnny Guitarista on tehty tulkintoja maailmalla. Ihan kevyeltä pohjalta Benefield-Everettiä ei päästetty levyttämään, sillä sinkun tuotannosta vastasi Felton Jarvis. Erityisesti symbaalia takova rumpali ja venyvää riffiä veivaava kitaristi tuovat kummasti sähinää lautaselle. Helmi löytyy jälleen kerran levyn B-puolelta: School Day Blues on napakkaa rock’n’rollia, jossa on ripaus tai toinenkin tervettä teinihenkeä. Kun Addison oli Bobby Darinin ja kumppanien levymerkki, musisoinnista vastaavat ammattimiehet. Siksi nyt on aihetta nostaa levylautaselle platta, jota on hehkutettu useasti Nashin sielukkaimmaksi. Kun tiedetään, että kummankin kansakunnan musiikkimaussa ja -tottumuksissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä tänne päin, eipä ihme. B.B. KING Beautician Blues / I Can Hear My Name (Kent 403x45) Bluesin ikisuosikki osasi poimia lainamateriaalia työstettäväkseen (ja välillä myös ryöstettäväkseen) hyvällä korvalla. AARON NEVILLE A Hard Nut To Crack / Those Three Words (Par Lo 105) Par Lo -levy-yhtiön tarina oli ohi vajaassa vuodessa, sillä Aaron Nevillen upean Tell It Like It Is -balladin (101) julkaisemiseksi syksyllä 1966 synnytetty merkki kärsi jakeluongelmista – eikä uutta hittiäkään enää irronnut. Blues News 1/2019 49 JOHNNY NASH Let’s Move & Groove (Together) / Understanding (JoDa J-102) Viimeksi viime viikolla taisi romukaupassa tulla vastaan taas ruttuinen, kanneton Johnny Nashin ABC-EP, mutta sinne sai jäädä lepäämään Lawrence Welkin ja Mauno Kuusiston levyjen sekaan: täyttä viihdettä 95-prosenttisella varmuudella. Nash väläyttää äänivarojaan kattoon saakka, taustoissa on mukana itärannikon urbaania otetta, mutta samalla ripaus maanläheistä Otis Reddingin tai Joe Texin henkeä puhelauluosuuksineen. Musiikin laadusta se ei ollut kiinni, jatkosinkun Space Man -kappale (103) on miellyttänyt aina korvaa eikä tässä heinäkuun 1967 julkaisussakaan ole valittamista. Vääräleukojen mukaan sävellys ja sovitus on sitä tasoa, mitä Presleylle olisi pitänyt tyrkyttää noihin aikoihin. Ostajatkin olivat hereillä sen verran, että Apuoli pyörähti sijalla 88 Billboardin listalla. Hyvänä laulajana hän on kotonaan tällaisen tanssittavankin soulin kimpussa. Coe, syntyjään George Colovas, nousi monen laatumusiikin ystävän huulille, kun vuoden 1962 eksotiikkaa ja teinipoppia yhdistellyt Big Top -levytys Cleopatra (Pomus-Shuman) sai uusintapainoksen. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät, että tuon ajan musiikkilehdissä artikkelien taso oli aika vaihteleva, mutta ainakin Halmeen osalta puhuttiin asiaa. VINCE EVERETT Baby, Let’s Play House / Livin’ High (ABC-Paramount 45-10472) Kuka kaipasi vuonna 1963 kaikilla rockabillyherkuilla koristeltua versiota Baby Let’s Play Housesta. Sovituksen lisäksi King on pitäytynyt hyvin pitkälle Brownin sanoituksessa, ainoastaan hiusten suoristaminen on tainnut vaihtua leikkaamiseksi. Nopeasti selvisi, että Suomen lisäksi sävelmä on kiehtonut muusikoita ja kuulijoita erityisesti Italiassa ja Japanissa. Myyntisivuksi tarjottu kaihoisa I’ll Go On Loving You on tehty sekin huolella, mutta yksi puuttuu: tarttuva melodia. LAILA HALME Surujen kitara / Charmaine (RCA FAS 712) ”Uusi löytö, Imatralta kotoisin oleva Laila Halme ei kuulu ns. Vuosi on 1965, ja kiekossa on kyllä totta puhuen tunnetta mukana. Musiikki on joka tapauksessa kelpoa, A-puoli ei tuo Arthur Gunterin sotaratsuun varsinaisesti mitään uutta Blackin väkevästi potkivasta pystybassosta huolimatta, mutta kääntösivun Livin’ High on mainio esitys. Lisäksi levytys tehtiin Sun-studiolla, jossa kitarasta ja bassosta vastasivat – jep, Scotty ja Bill. Nashille teki selvästikin hyvää yksityisyrittäminen, oman levymerkin pyörittäminen Danny Simmsin kanssa. Muuten ylistetään etuja, mitä kampaajana työskentelevästä tyttöystävästä. Rouva Halme on ennen (Olli) Hämeelle tuloaan laulanut erinäisissä tamperelaisyhtyeissä, joten häntä ei ole laajemmilti tunnettu.” Kahdella pikkusanalla, lapsella ja rouvalla, annettiin ymmärtää Ajan Sävelessä loppuvuonna 1959, ettei tuntematon laulajalöytö ole mikä tahansa pipertäjä, vaan vähän kypsempi yrittäjä. Vince Everett oli siis Elviksen esittämän säätäjän nimi ”Jailhouse Rockissa”, ja siltä pohjalta se päätyi elvarimatkijana uraa luoneen Marvin Benefieldin taiteilijanimeksi. Tällä kertaa Kentillä on merkitty uudet säveltäjätiedot Roy Brownin (katso BN 5/2018) ylistyslaululle kampaajille. lapsiäänisiin laulajattariin. Sinkku on jäänyt toistaiseksi löytymättä alkuperäispainoksena täkäläisistä divareista, mutta mennään siihen saakka tällä Coen uran alkupään rypistyksellä, joka on eksynyt New Yorkista onnellisesti tänne Pohjolaan. Aaron Nevillen korkea, värisevä ääni on niitä, jotka jäävät mieleen ensi kuulemalta. Siitä nimi JoDa. Naisasioiden parissa painitaan taas: ”Kovassa purtavassa” Neville julistaa ensin olevansa kovastikin hameväen perään, paljastaa sen jälkeen ihastuksen kohteen ymmärtävän kahisevan päälle ennen kuin lopulta tunnustaa, että taalanvihreään mekkoon pukeutunut pirulainen on vienyt sittenkin koko sydämen. Tietämättömiä ovat levypomojen julkaisupäätökset, mutta tuskin tällä suuria seteleitä taottiin. JAMIE COE I’ll Go On Loving You / School Day Blues (Addison 45-15003) Jamie Coe on näitä merkiltä toiseen vaeltaneita laulajakykyjä, joita on nostettu parrasvaloihin erilaisilla uusintajulkaisuilla tällä vuosituhannella
Materiaalin täytyy siis olla jostain vuoden 1961 loppupuolelta, mutta arvata voisi, ettei levy kuulostanut väsähtäneeltä ilmestyessään 1964 – kuten ei edelleenkään. 50 Blues News 1/2019 irtoaa: alalla pitää olla ”pitkä, sopusuhtainen ja ahkera”, ja mikä parasta, jos oman seuralaisen naama kyllästyttää, kauneushoitolaan voi aina hiipiä ihailemaan kulmakunnan muita kaunottaria. BLUE NORTH RECORDS YLPEÄNÄ ESITTÄÄ : JARKKA RISSANEN TONAL BOX: TRIMMED AND BURNING Uusi albumi (BNCD 016) nyt saatavilla! BN:n verkkokaupasta 18€ + postikulut bluesnews.mycashflow.fi KC SOUND -TUOTANTOA! The KC Sound All Stars: 30 Years Of Blues Hyvät arvostelut saanut bluesjamilevy, äänitetty livenä turkulaisessa KC Sound studiossa. ”Suorat putket” vei ajatukset Jan & Deanin ja kumppanien maailmaan kiihdytysautoäänineen, mutta olisi sitä tietysti levymerkin ja kääntöpuolen ”karpalobluesin” perusteella voinut aavistella, että tässä liikutaan 1950-luvun puolella noveltyhengessä. Hinta 15€ + toimituskulut 3€. Laulaja myhäilee ensin omahyväisesti paukuttaessaan virginialaisen kaupungin pääkatua kovaa meteliä pitävällä rodillaan ja varoittaa sen jälkeen kiekon flippisivulla, miten kansalaisten rakastamista karpaloista saa vatsansa sekaisin. CD löytyy osoitteesta kcsoundshop.com. ROBERT WILLIAMS AND THE GROOVERS Loud Mufflers / Cranberry Blues (Tip Top 730) Välillä täytyy tilata levyjä Amerikan nettidivareista ihan vain kappaleen nimen perusteella. Homma huipentuu täysin kaoottiseen rumpusooloon, joka kuulostaa siltä, että joku käyneitä karpaloita liikaa nauttinut käyttää keruuämpäreitä lyömäsoittiminaan. Vaan hällä väliä, tämä on näitä tuntemattomien pikkukaupunkiryhmien ikuistuksia alkukantaiseen, läheltä rockabillyä liippaavaan tyyliin, joita on sitten kasattu vuosikymmeniä myöhemmin lukemattomille eri kokoelmille. Ehdottomasti hieno levy, vaikka Robert Williamsille olisi tietysti voinut ehdottaa, että tämä olisi voinut keksiä kulmikkaalle metelikoplalleen vähän kuvaavamman nimen kuin The Groovers. Jotain Kingin otteesta esityksiinsä kertoo se, että tämän rehevän singlen ilmestyessä syksyllä 1964 hän oli ollut jo yli kaksi vuotta ABC-Paramountin leivissä. Kätevää
Eräiden entisten aikojen bluesmiesten tavoin myös Blind Lemon Jeffersonilla oli siis myös hengellinen sivupersoona, diakoni L.J. Muusikkona Blind Lemon Jefferson oli niin omaperäinen ja erikoislaatuinen, että hänen ohjelmistoaan ei ole muiden artistien toimesta hyödynnetty mitenkään laajamittaisesti. Jeffersonin taidetta äänitettiin ensimmäisen kerran joko joulukuussa -25 tai tammikuussa -26, ja vuoden -29 syksyyn mennessä hänen valittavansävyistä ja korkea-alaista lauluaan sekä nopeaa ja mielikuvituksekasta soittoaan oli dokumentoitu noin sadan tallenteen verran. Toinen esitys, mikä yleensä mainitaan Blind Lemon Jeffersonin yhteydessä, on Match Box Blues. Sellainen pystytettiin vasta v. Tiettävästi ainoa häneen kohdistunut kielteinen suhtautuminen tapahtui 60-luvun keskeisen vanhan bluesin julkaisijan Origin Jazz Libraryn eli OJL:n toimesta. -67, ja 30 vuotta myöhemmin huonoon kuntoon mennyt hautakivi korvattiin uudella. Sillä nimellä on tekaistu mm. Mielestäni näiden kahden laulun yhtäläisyydet ovat kuitenkin aika vähäiset. Kuoleman jälkeen Jeffersonin ruumis kuljetettiin Texasiin, missä hänen hautansa oli pitkään vailla muistomerkkiä. Bates. Tässäkin tapauksessa eroavaisuuksia löytyy niin paljon, että olen taipuvainen poistamaan Jeffersonin rockabilly-väen esikuvien joukosta. Syynä on se, että sitä on väitetty Carl Perkinsin v. Itse asiassa häntä voidaan hyvin perustein pitää bluesmusiikin varhaisimpana miespuolisena tähtiartistina. Blind Lemonin savikiekkojen on kerrottu myyneen niin hyvin, että parhaimmillaan hänellä oli varaa hankkia itselleen komea auto ja palkata sille ajaja. (= Lemon Jefferson) Bates käyttäen ja seuraavana vuonna normaalilla taiteilijanimellään. Tuon nimien samankaltaisuuden takia Jeffersonin tulitikkuvalitus on jopa valittu Rock and Rollin kunniahuoneeseen yhtenä monista äänitteistä, mitkä vaikuttivat r&r:n syntyyn. Viimeisimpien tutkimusten mukaan Lemon Henry Jefferson oli syntynyt Texasissa vuonna 1893 tai -94 ja kuoli todennäköisesti sydänkohtaukseen niinkin varhain kuin 19.12.1929. Toki myös Match Box Bluesia ovat sen alkuperäisversioinnin jälkeen laulaneet ja soitelleet eräät muut bluesin sankarit kuten varsinkin Blind Lemon’s Buddy eli Thomas Shaw (1908–77). Merkittävän poikkeuksen muodostaa hänen kuuluisa jäähyväishymninsä See That My Grave Is Kept Clean. Erään arvelun mukaan kyseessä oli mukaelma jo 1800-luvun loppupuolella julkistetusta teoksesta See That My Grave Is Kept GREEN, minkä Carter Family levytti v. Vuodesta 2007 lähtien alkujaan nimellä Wortham Negro Cemetery tunnettu hautausmaa on ollut Blind Lemon Memorial Cemetery. Lisäksi hänen kuvansa komeilee FBS:n vanhimman T-paidan etumuksessa. Ringo Starrin lauleskeleman rockabilly-tyylisen Matchboxin varhaisversioksi. -33. King muunsi 60-luvun alussa muotoon Bad Luck Soul, englantilaisen Gordon Smithin vuosikausia vetelemä One Dime Blues ja vaikkapa Black Snake Moan, minkä mukaan on oikein nimetty eräs elokuva. -68 perustettiin maailman vanhin yhä toiminnassa oleva blueslehti, sekin nimettiin Jeffersonin mukaan. Eräs heistä on suomalaistaustainen Jorma Kaukonen, joka 1960-luvulla tunnettiin erikoisella taiteilijanimellä ”Blind Lemon Jefferson Airplane”. Ennen levytysuraansa hän elätti itsensä pääasiassa katuja baarimuusikkona. -55 levyttämän ja mm. tarttuvamelodinen He Arose From The Dead, mikä on vuosien mittaan julkaistu uudelleen useita kertoja, muiden muassa äskettäin World Music Network -merkin samplerilla ”The Rough Guide To Holy Blues”. -30 Son House ja v. Muita Jeffersonin merkkiteoksia ovat Bad Luck Blues, minkä B.B. King, folk-trio Peter, Paul and Mary (!), Bob Dylan ja Mike Bloomfield. Hänen ensimmäiset levytyksensä ilmestyivät v. Kun Ruotsissa v. 1926 ja menivät alusta pitäen hyvin kaupaksi. Blues News 1/2019 51 BLIND LEMON JEFFERSON Klassikoiden lähteillä, osa 54 Sokea laulaja-kitaristi Blind Lemon Jefferson on jo pitkään ollut monille tuttu bluesmies. Jefferson valittiin ensimmäisten joukossa USA:ssa vuonna 1980 perustettuun bluesin kunniahuoneeseen (Blues Hall of Fame), mutta erilaisia huomionosoituksia hänelle oli kertynyt runsain määrin jo aikaisemminkin. Täällä Suomessa Blind Lemonia kunnioitettiin jo 70-luvun alkupuolella ottamalla hänen tunnetuin musiikkikappaleensa See That My Grave Is Kept Clean mukaan Finnish Blues Societyn ensimmäiselle ja sittemmin nimellä ”Bluesin Juuret” tunnetulle LP-levylle. Vesa Walamies. -31 parivaljakko Joe Evans & Arthur McClain eli Two Poor Boys. Hänen keskeistä tuotantoaan on aikojen kuluessa versioitu lukuisien musikanttien toimesta. Kyseinen levymerkki kun ei jostakin syystä koskaan suostunut painattamaan kiekoilleen ainuttakaan Jeffersonin tallennetta. Ja sitä soveltaen saivat alkunsa niin hippikauden kulttiyhtye Jefferson Airplane kuin myös sen seuraaja Jefferson Starship. Jefferson levytti sen kahdesti, ensin v. Sittemmin samaista teosta, mikä tunnetaan myös nimellä One Kind Favor ja Two White Horses, ovat muotoilleet erinomaisen monet mustat ja valkoiset roots-artistit kuten Lightnin’ Hopkins, B.B. Musisoinnin myös hän oli aloittanut varhaisella iällä, ja hänen soittokumppaneikseen on mainittu laaja-alainen songster Huddie Ledbetter eli Leadbelly ja nuori Aaron ”TBone” Walker. Sokean Sitruunan diskografiasta löytyy myös sellaisia yleisesti tunnettuja rallatuksia kuin Jack O’Diamond Blues ja My Easy Rider, mitkä saattavat kuitenkin olla laadultaan mieluummin traditionaaleja kuin kenenkään yksittäisen artistin luomuksia. Laulu sai pikaisesti myös muita tulkitsijoita, joihin kuuluivat v. -27 hengellistä salanimeä Deacon L.J
Se oli Pieni ja hento ote. Prepulan hiotuilla kielillä varustettu Fender Precision möyrysi muhevasti kuin maan alta luolastaan nälkäisenä talviunien jälkeen kömpivä karhu. Tuon ajan taiteilijanimeen viittaa myös nimi Kynä & Kumppanit. Vaikka encorea ei ollut settilistaan kirjoitettu, oli sanomattakin selvää, että sellainen soitetaan. Asiasta ystävällisesti huomautettuaan savu vaimeni kokonaan. kuolleita ääniä ollut. Myös alun perin akustiset kappaleet kuten Tätä iloista siltaa ja Annan kitaran laulaa vaan toimivat hienosti bändiversioina. Bluesilta Poleenissa oli varsin onnistunut. Vanhempaa, etenkin Loveaikaista materiaalia olisin kaivannut vielä enemmän. Rushille ominainen falsetti jäi laulusuorituksessa yrityksistä huolimatta saavuttamatta, joka huvitti solistia itseäänkin. I'm A Lover, Not A Fighter ja Blues Stop Knockin' kulkivatkin mallikkaasti. Ja varmaan Valovarjoon pam tai Niityt, kaste, niityt olisivat myös taittuneet bändille hyvin. 52 Blues News 1/2019 Syksyn uutinen oli se, että Dave Lindholm lähti bändin kanssa kiertueelle soittamaan suomenkielistä materiaalia. Maestro Hummel antoikin kitaristille runsaasti soolotilaa. Mielenkiintoiseksi asian teki se, että bändi tulisi soittamaan myös Isokynä Lindholmin Love Records -aikaisia kappaleita. Lee, joka todisti Mark Hummelin olevan maineensa veroinen ykkösluokan bluesharpisti. Hummelin omasta tuotannosta mieleenpainuvin oli kevyesti funkahtava Creeper Returns. Aloitukseksi oli valittu Lindholmin viimeisimmän suomenkielisen albumin ”V.” aloitusraita Pai pai kamaa. Kaikista suurimmat järistykset niin allekirjoittaneen kuin muunkin yleisön mielestä tarjosi Puhelinlasku on mun, jossa Lindholm ja Virtanen intoutuivat oikein kunnolla kilpasoitantaan. Rytmiryhmänä toimi tuttu parivaljakko Jaska Prepula (basso) ja Mikko Peltola (rummut). Maestron lavaolemus oli rennon vapautunut. Konsertti alkoi instrumentaalilla Walkin' With Mr. Leppoisa jutustelu yleisön kanssa sujui kitkattomasti, eikä Hummelia tuntunut häiritsevän, että kolmesataapaikkaisessa salissa oli yleisöä – jälleen kerran – hävettävän vähän, kaksikymmentäviisi henkilöä. Kuulutukset pitävät huolen siitä, ettei kukaan myöhästy toisesta setistä, ja jos lasiaan ei ole ehtinyt tyhjentää, niin ei hätää, sillä sen saa ottaa salin puolelle. TT Tarkiainen © Ri ku M et el in en © Si sk o Le hv on en. Tunnelmaan se ei vaikuttanut. Jonne Kulluvaaran kitarointi oli ensiluokkaisen täyteläistä ja tarkkaa. Illan ohjelmistoon oli valittu tuotantoa koko Lindholmin uran ajalta. Vaikka valitut kappaleet olivat kuin suoraan "Greatest Hits" -levyltä, niin mukana ei kuitenkaan ollut laskelmoidun hittisirkuksen tuntua. Virtasen kitarallaan loihtimien viulua jäljittelevien äänien kera. Bändiversiona sävelmä sai uusia ulottuvuuksia mm. Soundit olivat luonnollisesti kohdillaan ja volyymiä kolmannelle riville riittävästi. Peltola soitti rytmit tarkasti muita myötäillen pyrkimättä rumpuineen liikaa esille. Basso murisi maukkaasti, rummut olivat sopivan tuhdit ja Lindholm käsitteli vähäeleisen taidokkaasti sähkökitaraansa. Konsertissa häntä säesti Tomi Leino Trio, tosin tällä kertaa kitaristina oli Leinon sijaan Jonne Kulluvaara. Lindholm oli hyvällä tuulella ja jutusteli mukavia esitysten välissä. Otis Rushin Double Trouble sai osakseen hirtehishumoristisen tulkinnan. En tiedä, johtuiko se istumapaikastani vai mistä, mutta parissa kohtaa Virtasen kitara tuntui katoavan muun bändin alle. Omat suosikkini olivat toisen setin lopussa soitetut Minun nimi on, Puhtaat laivat ja tuhdin boogiesovituksen saanut, Kuja Salmen tulkitsema Se se on rokkii. Pientä hengästymistä oli huomattavissa, vaikka kappaleet eivät kauhean nopeatempoisia olleet. Rytmiryhmän toiminta oli kellontarkkaa, mutta sopivassa määrin rentoa. Kaikkea ei tietenkään voi saada, mutta Jazzikansa tulee olisi ehdottomasti pitänyt mukana olla. Riku Metelinen West Coast -tyylisuunnan huuliharpismia vankasti edustava Mark Hummel esiintyi 16.11.2018 Pieksämäellä kulttuurikeskus Poleenissa. Ne ketkä paikalla olivat nauttivat kuulemastaan ja näkemästään täysin rinnoin. Puhelimessani minulla on kaksi Dave Lindholmin soittolistaa eikä ollut yllätys, että illan keikka sisälsi niiltä monia kappaleita. Maailmanluokan bluestarjonta ei tunnu keskisavolaisia kiinnostavan. Ilta piti sisällään kaksi 45 minuutin settiä, ja vaikka kyseessä on konserttisali, pääsee väliajalla baarin puolelle tai hiekkalaatikolle, jos tarvis on. Salimestarin klubitunnelmaa luova innokas savukoneen käyttö uhkasi viedä Markin lauluäänen mennessään. Nykypäivästä menneisyyteen edettiin, mutta kappaleita ei kuitenkaan soitettu kronologisessa järjestyksessä. Esitys eteni Hummelin omaa tuotantoa ja hyvin valittuja lainakappaleita esitellen. Kitarasoundi oli selkeä eikä ns. Harmi, ettei yleisöä paikalla ollut kuin tuo kourallinen. Bändin muodostavat Dave Lindholmin lisäksi kitaristi Devil Virtanen, basisti Marko Haavisto, rumpali Kuja Salmi ja kosketinsoittaja Viljami Viippola. Leslie ”Lazy Lester” Johnsonin muistoa kunnioitettiin kahden kappaleen verran
Kerta kiellon päälle on aina paikallaan, sillä Penttisen kunniaksi on sanottava, että laulusuoritus pesee ilmeikkyydessään edeltäjät. Niinkin usein kuultu kappale kuin The Sonicsin tunnetuksi tekemä Richard Berry -klassikko Have Love Will Travel toimii yhä uudelleen ja uudelleen. Tyypillisesti Pietiläinen pysyi kuitenkin viileästi viivallaan, mikä oli omiaan korostamaan soiton tylyyttä. Sen kitarasaundista sain kummia mielleyhtymiä jopa Jukka Toloseen. Kyseinen Muzikum Klub käsittää etuosassa perinteisen kapakkamiljöön eli pitkän tiskin ja tusinan verran pöytiä seurusteluun. Pari askelta kohti lavan reunaa olisi yleisölle ehkä alleviivannut kitarasoolojen painokkuutta. All Along The Watchtowerissa mies jatsahteli Davidin vierellä ja The Wind Cries Maryssa miesten kitaraleikittely loi pohjan mukavalle tulkinnalle. Klubille oli buffattu marraskuun ajaksi viisi eri teemalla olevaa ”Tribuuttia”. Pian rauhallisuus kuitenkin unohtui, kun Let The Good Times Roll ryöpsähti raivokkaasti käyntiin. Vika ei totisesti ollut myöskään itse bändissä. No, luultavasti pääkaupunkiseutumme musiikinharrastajilla oli parempaakin tekemistä kuin musiikin kuunteleminen. Töminän perusteella yleisö piti esityksistä ja järjestävä tahokin oli ollut tyytyväinen illan antiin, kuten myöhemmin sain kuulla. Keikan tyylikkäin blues oli hidas versio kappaleesta Red House, johon kitaraa tukemaan tullut kirkas fonisaundikin sopi yllättävän hyvin. Tilaisuuden kruunasi jälleen Benny Joyn Button Nose – ja edelleen The A-Bonesin riehakkuudessa! Sultans Of Junglen konsertti kesti lähes pari tuntia, mutta sen olisi kuunnellut saman tien uudelleenkin. Ohjelmisto on edelleen monenkirjavaa, mutta omaperäistä sekoitusta rhythm and bluesista ja primitiivisestä rock’n’rollista garagerockin kautta eksoottisiin ikivihreisiin. Toisessa setissä mukaan liittyivät myös fonisti Mester Daniel sekä useista taputuksista ja huudoista päätellen yleisön suosikki, urkuri Csanyi Zoltan. Seuraava, melodisempi Hey Joe esitteli myös yhtyeen rauhallisempaa puolta. Vaikka Sultans Of Jungle olikin uhannut karistaa ”Louisianan pölyt” niskoiltaan, olivat Tabby Thomasin Hoodoo Party ja Bob Landersin Cherokee Dance pysyneet setissä. Kahden setin keikka lähti käyntiin Voodoo Chilella ja yleisö lämpeni samaa tahtia Davidin kitaroinnin kanssa. Illan aikana lavalle astui myös muutamia vierailijoita, kuten Unkarin kuuluisuuksiin kuuluva kitaristi ja Suomenkin vierailija Tatrai Tibor. Selkä olisi ehkä hieman kärsinyt, joten seuraavalla kerralla sitten uudestaan! Honey Aaltonen © Al be rt Bj ör kl un d © Ja ri Ko la ri. Suurin osa kappaleista oli ”Punchline”-levyltä, mutta muutakin toki kuultiin. Jari Kolari ”Mitä helvettiä!” Se oli ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni. Sultans Of Jungle ei antanut vähäisen yleisömäärän näkyä esityksessään, vaan heitti ehkä tähän mennessä parhaan keikkansa. Naispuolisen yleisön makuun olivat nähtävästi vieläkin dramaattisemmat Temptation ja Still As The Night. Mutta vaikka kuinka väänsin ja käänsin päätäni, huomasin salin istuimista olevan korkeintaan puolet käytössä – ehkäpä vain kolmanneksen. ”Basistin tehtävähän on tehdä muiden soittamisesta helpompaa”, totesi aikoinaan yksi tuntemistani huippubasisteista. Yhtyeen runko eli Hendrix-projekti käsittää seuraavat muusikot: kitaristi-laulaja Lamm David, basisti Tomor Barnabas sekä rumpali Molnar Daniel, joka oli itselleni tuttu aikoinaan loistavan unkarilaisen harpistin Matyas Pribojszkin yhtyeestä. Toisessa kerroksessa sijaitseva varsinainen klubitila on karun vanhanaikainen eli paljon paljasta lattiaa, jota täytetään tuoliriveillä aina tarvittaessa. Sultans Of Jungle tuli esitellyksi Blues Newsin numerossa 4/17 ”Punchlines”-levyn yhteydessä, eikä mitään dramaattisia muutoksia ole tapahtunut. Mikkola liimaa yhteen rumpalin ja kitaristin näkemykset, niin kuin asiaan kuuluu. Bändi itse kuvailee tyyliään vaatimattomasti termillä ”viidakkojytää” – mutta turbaanit päässä! Turbaanit pysyivät tiukasti päässä myös Malmitalolla, vaikka laulusolisti Jani J.J. Hienoista heittäytymistä olisi saattanut toivoa myös kitaristi Kola Pietiläiseltä. Se kuitenkin musiikkipolitikoinnista. Konsertin avasi odotetusti Link Wray -kitarakoktaili, jonka jälkeen Penttinen saapui lavalle ja varsinainen rähinä pääsi käyntiin. Blues News 1/2019 53 HENDRIX PROJECT BEMUTATJA Muzikum Klub, Budapest 16.11.2018 Tässä mennä viikolla kuljeskelin Budapestin laitakatuja, kun silmiini osui mainos Muzikum Klub: Hendrix Project Bemutatja, ja sehän vaikutti niin mielenkiintoiselta, että tapahtuma piti tsekata tarkemmin. Foxy Lady päätti pippalot, jossa urkuri pääsi makeilemaan pitkillä juoksutuksilla Tiborin vinkausten tukemana. Ei mitään koulupoikatouhua siis! Vaikka kuinka yrittäisi olla käyttämättä puhki kulunutta kliseetä ”takuuvarma rytmiryhmä”, en tähän hätään parempaakaan kuvausta keksi basisti Esko Mikkolan ja rumpali Jupe Litmasen yhteistyöstä. Vika ei ollut paikalle raahautuneissa, vaan poisjääneissä. Litmasen kyvyt on lehdessämme huomattu jo niin moneen kertaan (liian monissa yhteyksissä, on joku todennut), että riittäköön lainaus Hound Dog Taylorilta slidekitaristikollegastaan Earl Hookerista: ”He’s the best – he’s next to me!” Sultans Of Junglen ohjelmisto noudatteli odotettua linjaa. Istuin lauantaista alkuiltaa – olin siis tullut paikalle jopa ajoissa – sinällään viihtyisän Malmitalon penkillä. Rouvankin pyrstö pysyi penkissä, koska bändin imu oli niin kova, että jaksoi raahautua paikalle. Lavalla oli mitä mainioin, ellei jopa yksi maamme parhaista rock’n’roll-bändeistä. Kyseisen Hendrix Projektin lisäksi jo aikaisemmin pidetyt EC 70 eli Clapton Tribute ja Beatles: A Hard Day’s Night sekä loppukuusta järjestetyt Led Zeppelin 50 Consert ja Legacy of Chuck Berry. Penttisen vääntelehtivä eläytyminen tulkintoihin saattoikin näyttää vaaralliselta
Kappaleet ovat osittain ensilevyltä tuttuja ja pääosin omaa tuotantoa. Lisäksi se saavutti toisen sijan European Blues Challenge -kisassa 2017. Bändi soittaa hyvin yhteen ja lopputuloksena on nautittavaa kuunneltavaa. Tämä on nykypäivää. Vuotta myöhemmin ilmestyi jälleen keikkataltiointi komeasti tuplana nimellä ”Double Live”. Joskus tulee mieleen, ovatko nämä nykyajan omakustanteet diskografioiden laatijoiden painajaisia kun ne usein julkaistaan ilman levymerkkiä ja numeroa. Ensimmäinen omakustanteinen studioalbumi ”Voodoo Guitar” julkaistiin 2012 ja se voitti parhaan debyyttialbumin tittelin niin Rootstimekuin Blues Magazine -lehdissä. Viimeistään internetin aikakaudella – maailmojen todella lähentyessä – on tietämys lisääntynyt huimasti: voi kuunnella esim. Levy oli myös yleisön suosikki Belgian Blues-kisassa. Sisältö on tietenkin tärkeintä. BluesBones on mielestäni tällä hetkellä eräs tutustumisen arvoisimmista kokoonpanoista Euroopassa. Aloituskokoonpanoon kuuluivat vokalisti Nick DeCock, kitaristit Stef Baglia ja Andy Aerts, basisti Ronald Burssens ja rumpalina Dominique Christens. Samaa tietysti nykypäivänä voi sanoa monesta muustakin. BluesBones on millä tahansa mittapuulla luokiteltava hyväksi yhtyeeksi. rautalankabändi The Jokersin, 70-luvun alkupuolella vaikuttaneen hard rock/proge -kokoonpanon Irish Coffee, Dragonin samalta vuosikymmeneltä sekä mielenkiintoisen progejazzrock-muodostelman Pazop, jonka niin ikään 70-luvun alkupuolella julkaistu ”Psychillis Of A Lunatic Genius” -albumi on saanut paljon suitsutusta alallaan. Musiikkibisneksen nykysuuntauksen mukaisesti aikaisemmat albumit olivat omakustanteita, mutta tuorein kiekko ”Chasing Shadows” (Naked Productions NP 028) toivottavasti löytää kuulijakuntaa yhä laajemmalta alueelta ja on helpommin hankittavissa. Kai Leivo Pikaesittelyssä:. Nykyisistä mainittakoon Blues Karloff, jonka levyjä on arvioitu myös BN:ssä. BluesBones tulee Belgiasta, jonka musiikkituotannosta mieleeni muistuu lähinnä Fred van Hoven kuuntelemisen arvoinen teos ”Requiem For Che Guevara, Martin Luther King, John F. Joka tapauksessa seuraavaksi omakustanteena markkinoille tuotiin ”Live @ DuBosuil 2013” edelleen alkuperäisellä kokoonpanolla. Etenkin urkurin tullessa toisen kitaristin tilalle on bändin yhteissoundi kehittynyt sävykkäämmäksi ja moni-ilmeisemmäksi. & Robert Kennedy, Malcolm X.” Myöhemmin olen löytänyt mm. 54 Blues News 1/2019 Aika usein olen Yhdysvaltojen ja Englannin ulkopuolelta tulleiden artistien arvioissa miettinyt, mitä tiedän kyseisen maan musiikkielämästä. Seuraavaksi pidettiin välivuosi ja 2015 otsikoitiin albumin nimeksi ”Saved By The Blues”. Genrenä on blues ja tyylinä nimenomaan sähköinen blues ja bluesrock. Niin, helpommin. Eivätkä nämä maininnat mielestäni ollenkaan turhia ole. BluesBones menestyi hyvin ja oli voittaja Belgian Bluesäänestyksessä 2016. Voiko enää olla helpompaa kuin käydä Spotifyja YouTube-palveluissa kuuntelemassa ja jättää levyt ostamatta. Ei kannata missata, mikäli kohdalle osuu. japanilaisia bluesbändejä, perulaista psykedeliaa 60-luvun loppupuolelta, kolumbialaista folkprogea Humberto Monroyn seitsemän albumia levyttäneen Genesis-yhtyeen toimesta ja niin edelleen. Myöhemmin Aertsin korvasi Hammond-urkuri Edwin Risbourg ja uudeksi rytmiryhmäksi valittiin Geert Boeckx basson varteen ja lyömäsoittimiin Koen Mertens
All-Stars edustaa hienostunutta ja tyylitajuista – ehkä liiankin – isoyhtyesoittoa, josta paistaa aavistuksenomainen steriiliys sekä uskalluksen ja musiikillisten riskien oton välttely. Samoin hänen seesteinen, jazzahtava bluesballadinsa Don’t Cry Baby sekä Bonnie Raittilta lainattu melodinen Nick Of Time. Jos vertailukohteina olisivat vaihtoehtoina Koko Taylor tai Tina Turner, niin neiti Zeno sijoittuu ilman muuta heistä jälkimmäisen karsinaan. Laulajattarista Darcel on arvattavasti saanut klassisemman koulutuksen kuin Detroitin blueskuningattareksi kutsuttu Thornetta, jonka tilitys on Darcelia maanläheisempää. Heti cd:n ensisäkeistä, nimikappaleella Back In Love tulee kiistatta mieleeni juuri Turner. Knickerbocker All-Stars on kookas, viidestä puhaltajasta ja rytmikvartetista muodostuva tasokas orkesteri. Rivakoita soulvetoja on levyn kappaleista koko lailla puolet, seuranaan soulballadit In My Shoes ja Love Is Like A Flower. purkitettu jo 40 vuotta sitten Walter Hortonin ”Live At The Knickerbocker” -albumi. Blues News 1/2019 55 2010-luvun blueslaulajattaria uutuusjulkaisuilla: MS ZENO THE MOJO QUEEN Back In Love (Blue Lotus 05) THE KNICKERBOCKER ALL-STARS featuring DARCEL WILSON & THORNETTA DAVIS Love Makes A Woman (JPS 1004) Blueslaulajattarien kapeahkoon kärkeen, sanotaan nyt vaikkapa Shemekia Copelandin seuraksi, on noussut viime vuosina laadukkaita, suorastaan upeita leidejä, esimerkkeinä naarastiikeri Nellie ”Tiger” Travis ja jumalaisen äänen omaava Terrie Odabi. Pertti Nurmi Darcel Wilson Thornetta Davis. Bändi hallinnoi kotikenttänään jenkkilän koillisrannikon Rhode Islandin Westerlyssä sijaitsevaa legendaarista blueskuppilaa, joka on valitettavasti jäänyt meikäläiseltä tsekkaamatta. Tässä on esitteillä kolmelta tyylikkäältä laulajattarelta parin albumin verran lisää tuoretta naisenergiaa. Päätösraidaksi on valittu Aretha Franklinin maanmainio Since You’ve Been Gone, koska koko albumi on päätetty omistaa viime vuonna kuolleelle soulin suurlähettiläälle. Verlinda Zeno on minulle uusi tuttavuus. Zenoneitimme ”Mojo Queen” -lisänimen allekirjoittamiseksi ja vakuudeksi kuullaan myös samanniminen kappale, joka kallistuu New Orleansin suuntaan. Saluunassa on mm. Tämä on eittämättä enemmänkin soulkuin bluesalbumi. Darcel Wilson on minulle uusi tuttavuus, Thornetta Davisin levyjä löytyy useampiakin. Darcelin puolitusinasta soul-fanit tunnistaisivat varmasti jykevät vauhtiraidat So Soon ja Higher & Higher, eikä Wild Wild Young Men jää niiden vauhdista lainkaan jälkeen, kun taas Talk To Me, Talk To Me rauhoittaa tunnelmat Darcelin osiossa. Neidiksi itseään tituleeraava Ms. Mistress-raidalla minulle palautui vahvasti kuulomuistikuviin Bettye Lavette esittämässä tiivistunnelmaista versiota kappaleesta Damn Your Eyes. Levyn pääpaino on toki kahdella huikealla laulajattarella ja heidän säestysoperaatiossa orkka toimii moitteetta. Mukaan on leivottu dramatiikan lisäämiseksi jousisektio. Lisäksi puolimatkan krouvissa kuullaan yksi orkesterivetoinen jazzhölkkäinstrumentaali Go Girl. Tuo avaus, kuten albumin kaikki muut 11 raitaa ovat Ms. Thornettan jump-blues Good Rockin’ Daddy on hienosti nykypäivään modernisoitu tulkinta. Zenon itsensä ja/tai hänen säestysryhmänsä käsialaa, mikä oli aika yllättävä, merkillepantava huomio. Cd:n päätös Father Time on rytmiikaltaan melkein kuin joululaulu Silent Night. Jos edeltävä albumi on enemmän kallellaan souliin kuin bluesiin, niin jälkimmäinen puolestaan liikkuu lähinnä jazzin ja soulin rajamaastossa. Säestyskokoonpanossa on kahdella siivulla mukana huuliharppu, mikä taivuttaa kappaleet Willie Brown ja Call My Name lähimmäksi bluesosastoa. Darcel on selvemmin levyn johtotähti, koskapa hänelle on siunattu kuusi ja Thornettalle vain kolme soolo-spottia. Uhkeaääniset, näyttävät ja tyylitajuiset laulajattaret jyräävät tajuntaan näillä kahdella albumilla ja noiden jyrien alle on nautinnollista jäädä
Näiden välimaastossa operoi myös eräs tavallaan uusi nimi, joka ei kuitenkaan pysty salaamaan edes ensilevytyksellään mittavaa soittomenneisyyttään. Niitä molempia suomeksi esiintyvä helsinkiläisryhmä myös tuo tarjolle esikoissinglellään, Olet huumaavalla chicagolaisemmin, Sydän murtuu -puoliskolla taas kalifornialaisemmin, kuitenkin kaiken aikaa vahvasti bluesja rhythm’n’blues-manuaalin 50-luvun painoksen ohjenuoria seuraillen. Soundillisesti tällä paljolti The Chappelsin You’re Acting Kind Of Strange -norttisoulsuosikkia varioivalla esityksellä ollaan niin visusti 60-luvun loppuvuosilla, että olen yhä vakuuttuneempi siitä, että aikakone on sittenkin onnistuttu keksimään. Pete Hoppula WILLIE WEST & THE SOUL INVESTIGATORS (Timmion TR 724) A: I Just Can’t Leave You Alone B: I Just Can’t Leave You Alone (instr.) New Orleans -laulajalegenda Willie West jatkaa kymmenen vuotta sitten alkunsa saanutta symbioosia The Soul Investigators -yhtyeen kanssa vahvan progressiivisella funktrippailulla, jolle vierailevan instrumentalistin Jimi Tenorin huilusoolot antavat luontevan silauksensa. Onneksi laadulla pystytään edelleen kompensoimaan yhteenlaskutoimituksen tuottamaa matalahkoa tulosta. 56 Blues News 1/2019 KINGI ENZIO & RÖYHKEÄT RITARIT (KINGIR0001) A: Olet huumaava B: Sydän murtuu ”Kaupungin viidakon rytmit saa paatuneimmankin rootspoliisin jalan vispaamaan ja ihanien rootsleidien hameet heilumaan alta aikayksikön.” On silloin tällöin kiitollista vastaanottaa arviolevyn ohessa myös hieman proosallisempaa pressitekstiä selventämään... Pete Hoppula THEE BABY CUFFS AND COLD DIAMOND & MINK (Stylart S-006) A: My My My Baby B: My My My Baby (instr.) Kalifornian San Josen kotiseudukseen ilmoittava ”Chicano soul” -harmoniaryhmä on sekin päätynyt valtameren ylittävään yhteistyöhön suomalaismuusikoiden kanssa. 1941) on äänenkäytöltään yhä huikeassa iskussa. Kuultavat näytteet ovat kokoonpanon vokalistin Enzio Juutilaisen ja kitaristi Pekka Munsterhjelmin yhteistä käsityötä. Vuonna 1961 meidän. Helsinkiläistallille ominainen 60ja 70-lukujen vaihteen seestynyt tanssigroove saa täydellisen välityskappaleen Emilia Siscosta, joka kannattelee omaa sanoituskäsialaa olevaa hillittyä parisuhdeballadiaan Don’t Believe You Like That musertavan tyylitajuisesti. Olisiko jo korkea hetki kiikuttaa vanhaherra jälleen myös esiintymään Suomeen, edellisestä visiitistä FBS ry:n vuoden 2015 Stompin’-tapahtumassa kun alkaa jo olla kulunut kohtuuttoman paljon aikaa. Elokuvamusiikiksi alkujaan syntynyt Bristol Express muistetaan näissä kuvioissa englantilaisen The Eagles -yhtyeen ytimekkäänä vuoden 1962 versiona, Chariot taas useimmiten samanmaalaisen Rhet Stollerin vuoden 1960 The Shadows -johdannaisena esityksenä. Laadukasta jälkeä, johon Juutilaisen reteät laulumaneerit asettuvat mutkattomasti. Heleät falsetit vaikuttavat irtoavan juuri nyt, yhdeksännellä Timmion-sinkulla uljaimmin kuin koskaan hänen mittavalla levytysurallaan. Vaikea mennä sanomaan, olisiko kollaboraatiosta saman tien kiinnostavan albumikokonaisuuden loihtijoiksi, mutta näin yksittäisesityksenä laulajatar ja Timmion-tiimi ovat kyllä tavoittaneet jo nyt maksimaalisesti asiansa ytimen. Lauluporukan keskiössä viihtyvät Dave Herrera, Gilberto Rodriguez ja Joe Narvaez eivät säästele vokaalista vimmaansa, vaan yltyvät uneliaasti kasvavalla Timmion-produktiolla loppua kohden melkoiseen puheripuliin. 60-luvun alussa ensimmäiset studiosessionsa tehnyt tervaskanto (s. Amerikkalainen studioryhmä The Islanders vuorostaan levytti kyseisenä vuonna exotica-slovarinsa Blue Rain, Suomessa heidän suosituimmaksi hengentuotteekseen toki aikoinaan muodostui mm. Röyhkeys ei rennolla tatsilla ja kokemuksen syvällä rintaäänellä soittavalla yhtyeellä (muina jäseninä huuliharpisti Marko Luhtala, basisti Vellu Hyötyläinen ja rumpali Lankku Lamminmäki) tarkoita ylimielisyyttä, pikemminkin itsevarmuutta ja uskallusta sekoittaa retro-ulosantiin myös oikealla mittalusikalla annosteltua pilkettä bluesmuusikon silmäkulmasta. Uusien tämän tästä esiin nousevien yhtyeiden ohella kenttää pitävät vireänä alan konkariorkesterit. Pete Hoppula Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä EMILIA SISCO WITH COLD DIAMOND & MINK (Timmion TR-717) A: Don’t Believe You Like That B: Don’t Believe You Like That (instr.) Kotimaisten bluesja soul-markkinoiden tällä hetkellä kenties kuumottavin nouseva myyntivaltti on siirtynyt uutuussinglellään Helge Tallqvistin helmoista Timmion-yhtiön ja Cold Diamond & Mink -studiokokoonpanon vaikutuspiiriin. tai noh, ainakin välittämään käsittelyssä olevien artistien omia mietteitä aikaansaannostensa tiimoilta. Vaikka The Hornetsin esikois-EP:n takakannessa mainitut muusikot soolokitaristi Aarne Karasta lähtien kuulostavat lähinnä Fingerporin fiktiivihahmoilta, lienee sanomattakin selvää, että täyteläistä, leimallisesti etenkin The Quietsille ominaista 60-luvun alkupuolen brittiläistä kitarayhtyesoittotyyliä suosiva kokoonpano ei ole aikuisten oikeasti ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Naissolisti Maibellin alias Maija Tenkasen luotsaama yhtye on operoinut läpi uransa espanjalaisen El Toro Recordsin kirjoilla, ja olettaa sopii, että oheinen sinkkuteaser hedelmöittää vielä samalla yhtiöllä kolmannen pitkäsoitonkin kuluvan vuoden varrella. Puolen vuosikymmenen levyttämätön periodi ei ainakaan ole seurueen työjälkeä rapistuttanut. Kääntösiivun tehtäväksi jääkin lähinnä muistutella junakompin ikuisesta kunniapaikasta tämän musiikinlajin tyylikirjastossa. Pete Hoppula MAIBELL & THE MISFIRES (El Toro ET-15.120) A: Love Is Cruel B: Love Me Like You Do Kymmenisen vuotta takaperin perustettu Maibell & The Misfires on kuulunut välillä pitkiksikin venyneistä soittotauoistaan sekä muutamista soittajavaihdoksistaan huolimatta maamme luottoja edustuskelpoisimpiin 50-lukuisen rockabillyn sanansaattajiin. Terävimmillään kombo on bluesahtavalla neobillynumerolla Love Is Cruel. Pete Hoppula THE HORNETS (Goofin’ GREP 234) A: Bristol Express / Chariot B: The Wind Only Knows / Blue Rain Kotimainen rautalanka elää ja hengittää terveen oloisena 2010-luvun viimeisenäkin vuonna, mutta vinyylijulkaisujen määrässä mitattuna alalla on kieltämättä pyyhkinyt joskus nykyistä paremminkin. Samassa esittelykumpongissa Kingi-Enzio taistelutovereineen tiivistää soitannolliseksi missiokseen ”partybluesin ja letkeän etelärannikon svengin”. Eero ja Jussi & The Boysin sittemmin coveroima Billboardhitti The Enchanted Sea
Kokonaistuomiona herhiläiset ottavat niskavoiton valtaosasta kilpailjoistaan anonymiteettinsäkin turvin. Siihen palattaneen vielä tulevissa BN-numeroissa. Löydettyään yhteisen sävelen kitaristi Chris Casellon yhtyeen kanssa daami on ponnahtanut kunnon loikalla 50-luvun diggarikunnan tietoisuuteen tanssivetoisella rhythm’n’bluesillaan. Linjansa pitävästä rockabillykimarasta nostaa joka tapauksessa pyrstöään korkeimmalle ruotsalaispianisti Thommy Borssénin kera esitetty pirteän kantrirokahtava Crystal Ball, syyttä ei siitä ole nimiraitaa tehtykään. Turhia kiemuroita välttelevä rock’n’roll-numero I Need A Man on laulajan omaa tuotantoa, b-puolella hän vispaa onnistuneesti Carol Franin Excellor&b-klassikkoa 50-luvun lopulta. Ilopillerimäinen Suzie antoi kuitenkin suomalaisille jo myrskyvaroituksensa keväällä 2018 esiintyessään Helsingin Ravintola Kaisaniemen Hip Shaker -klubilla Shout Sister Shout -yhtyeen solistina. Epäilemättä ansionsa kuuluu myös rumpaliveteraani Brian Nevillin johtamalle säestysliigalle, jonka jäsenistä kaikki saattaisivat vuosirenkaidensa puolesta hyvinkin olla vaikkapa Suzien isukkeja – ellei peräti isoisiä. Kontrabasistinsa Gary Dayn kirjoittama uhkaavan mollisovitteinen Beautiful Suicide Johnny Kidd & The Pirates -tyylisine kitaravälikkeineen sekä rytmikitaristi Ricky Cooperin brittihenkisellä draivilla jolkottava rockabillyhölkkä Til The Well Runs Dry muodostavat raikkaan pikkuterveisen yhtyeeltä, joka sangen säännöllisestä keikkailustaan huolimatta ei ole studiomateriaalia työstänytkään sitten vuoden 2010. Huomattavan osan genren pikkulevyistä jäädessä tyystin paitsion puolelle korostuvat omassa tutkassani tietyt kestosuosikit, joiden koen sekä päivittävän aika ajoin musiikillista antiaan että myös työstävän äänitteilleen niin soittamista kuin vilpitöntä kehumistakin kestävää uutta materiaalia. Vaikka kummallekin tuoreelle pikkumustalle on puristettu yksinomaan Siiran käsialaa olevia kappaleita, riittää viimeksi mainitulla vaihtelevuutta Belltones-tuotetta enemmän. Matkan varrelle on lukeutunut esiintymisiä mm. Yksi prameimmista finskisuorituksista aikoihin! Pete Hoppula SISTER SUZIE (Suzie SUZ 101) A: I Need A Man B: Knock Knock Edellisestä seiskatuumakatsauksesta on päässyt vierähtämään niin luvattoman pitkä aika, että muun muassa tämä kiinnostava brittiartistitar on ennättänyt levyttää omakustanteisen vinyyliseiskansa jatkeeksi myös kokonaisen albumin ”Ain’t No Lady!”. Pete Hoppula MIKE BELL & THE BELLTONES (Goofin’ GREP 233) A: Crystal Ball / Sweet Lovin’ Woman B: My Little One / Crawl Baby Crawl MIKE BELL (Sleazy SR159) A: Hit & Run / Hey, Heartache B: Hush Little Baby / The Dance Is Over Ruotsin Flipsville-studiossa äänitetty Belltones-EP voisi olla sensaatiomainen tapaus melkein minkä toisen yhtyeen kohdalla. Nyt Saksan Lightning Recorders -studiolla sikäläisten soittajien tuella viimeistelty kiekko tarjoaa doowop-pohjaisen Hit & Run -startin ohella niin honkytonk-hölkkää (Hey, Heartache), Johnny Burnette -tyylistä rumbakomppiin iskostettua tunnelmointia (Hush Little Baby) kuin Joe Meek -henkisiä 60-luvun alun melodiakulkujakin (The Dance Is Over), kauttaaltaan kelpo stemmalaulannan voimistamana. Blues News 1/2019 57 kulmillamme kuunneltiin antaumuksella Erik Lindströmin ja hyvinkääläislaulaja Seija Järvisen yhteistuotosta Tuuli tietää. Aika kuitenkin näyttää siipien todellisen kantavuuden oman varsinaisen tuotannon parissa. Tuskin tarvinnee ottaa kristallipalloa avuksi ennustaakseen sen, että solisti-kappalenikkari Bellin alias Miikka Siiran omat ajatukset taitavat jo tällä hetkellä liidellä hänen kaikkein uusimmassa projektissaan, espanjalaisen Sleazy-merkin julkaisemassa soolo-EP:ssä ”Sings Hey, Heartache”. Jackie Wilsonin pojan Bobby Wilsonin seurassa. Ääntä daamista kyllä irtoaa eikä visuaalisessa paketissakaan ole minkään asteista huomauttamisen varaa. Aina löytyy aikansa ja paikkansa myös maltilliselle perinnerautalangalle, jolla ei hosuta sen enempää rockin, surfin kuin liiaksi suomiiskelmänkään kantapäille. Paulissa Minnesotassa syntynyt, mutta nykyisin Chicagossa asusteleva Tammi Savoy omaa nuoresta iästään huolimatta jo kiitettävän monipuolisen uran laulajana ja pin-up-artistina. Pete Hoppula. Pete Hoppula TAMMI SAVOY & THE CHRIS CASELLO COMBO A: Big Baby B: Ain’t Givin’ Up Nothin’ (Swelltune SR45-005) St. Kylläpä aika taas juoksee. Pete Hoppula CARLOS & THE BANDITOS (Micraine MR45-036) A: Beautiful Suicide B: Til The Well Runs Dry En voi myöntää seuraavani järinkään aktiivisesti päivän polttavimpia modernin rockabillyrintaman kuulumisia. The Hornetsin instrumentaalihyppysissä Lindströmin sävelmä on saanut uuden kansainvälisen The Wind Only Knows -nimisen ulkoasun, jolla mukaillaan oivaltavasti ruotsalaisyhtye The Adventurersin 56 vuotta varhaisempaa The Wind -levytystä eli säveltätäjämestarin toista klassikkoa Tuuli tuo tuuli vie. Hieman laimeaksi kokonaisanniltaan vielä jääneen cover-sisältöisen omakustanne-mini-cd:n ”Rhythm & Roll” seuraksi yhteenliittymä on tuonut nyt singlen, jolla usein versioidun r&bja rock’n’roll-klassikon Ain’t Givin’ Up Nothin’ (jolla Savoy jäljittelee enimmäkseen Priscilla Bowmanin vuoden 1958 luentaa) parina kuullaan itsetekoinen roteva shuffleblues Big Baby. Kolme linjakasta pitkäsoittoa sekä huomattavan määrän vinyylisiä sinkkuja EP-valmisteita julkaisseelle suomalaisnelikolle kyse on silti ollut vain yhdestä monista laatusessioista muiden joukossa. Carlos Mejuton johtama englantilainen Carlos & The Banditos kuuluu eittämättä tähän galleriaan
Vahvasti countryyn päin tämäkin levy on kallellaan, ikävä kyllä. Claunch tuskin osallistui studiotyöskentelyyn. Oh Yeah saa vetoapua Eve Monseesilta, jonka kitara on sijoitettu sekin oikeaan kanavaan. Hän soittaa myös kappaleen tuplasooloista jälkimmäisen. Toimituspäällikkömme työnsi esittelykappaleen kouraani ja mutisi, ettei itse ehdi nyt siitä kirjoittaa ja kellekään muulle se ei luultavasti kelpaisi. Se johtuu varmaankin siitä, että hän toimii pääasiassa countrymarkkinoilla. Riku Metelinen DANA GILLESPIE meets AL COOK AND HIS ORIGINAL AL COOK BAND Take It Off Slowly (Wolf CD 120.984) Vanha suosikkini Dana Gillespie ilahduttaa jälleen uudella levyllään – nyt Al Cooken yhtyeen kera. Kahden kitaran esityksissä muusikot on oikeaoppisesti sijoitettu kumpikin omaan kanavaansa ja molemmille on annettu sopivasti sooloaikaa. Ei olisi ollut huono idea sijoittaa toinen niistä jonnekin muualle. Ei siksi, että levy olisi huono tai mitäänsanomaton, päinvastoin: se on loistava ja erittäin monipuolinen. Mielestäni levyssä ei ole mitään moitittavaa. Tässä on lähes koko rytmimusiikin kirjo edustettuna samassa paketissa. Jokaiselle on löytynyt omat kappaleensa ja soolonsa. What A Fool You’ve Been tuo mieleen Muddy Watersin. Levyn ehkä yllättävin valinta on (Let Me Be Your) Teddy Bear, josta on onnistuttu tekemään erittäin tymäkkä rytmiblues-sovitus. Aarno Alén MARK WENNER’S BLUES WARRIORS Mark Wenner’s Blues Warriors (Eller Soul ER1807) V i i m e v u o d e n marraskuussa 70 vuoden rajapyykin saavuttanut harpisti Mark Wenner on ollut vuosien saatossa monessa mukana. On tietenkin makuasia, jaksaako kuunnella uusia tulkintoja sellaisista kappaleista kuin King Bee, Checkin’ Up My Baby tai Hello Josephine. En ole törmännyt Lawsonin tuotteisiin aikaisemmin. Lindsay Beaver on tuottanut levyn itse ja makutuomareina, siis associate producerin tuolilla ovat istuneet Bruce Iglauer ja äänityksestä sekä miksauksesta vastannut Stuart Sullivan. Lopetuskappaleessa levyn kolmas vieraileva kitaristi Laura Chavez saa soittovuoron ja Beaver soittaa lyhyen mutta ytimekkään rumpusoolon. Luulenpa, että tämäkin unohtuu levyhyllyyni. Kappalevalikoima on monille lehtemme lukijoille tuttu (ja turvallinen). Riku Metelinen WILLIE HIGHTOWER Out Of The Blue (Ace CDCHD 1520) Willie Hightowerin esiintyminen oli kesän 2017 Porrettan festivaalien huippuhetki. Kun Acen Roger Armstrong näytti vihreää valoa, päästiin eteenpäin. No, onneksi kaikki eivät soita samaan aikaan ja koko levyn ajan. Oikeastaan kallistuisin tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. No helvetti, on meillä toimituskunnassa nirsoa väkeä, jos ei kunnon blues kerran kelpaa! Oopperaako siellä kuunnellaan. Ei siis jälkeäkään deepsoulhönkäilystä. Oikean kanavan kitaroinnista ja ensimmäisestä soolosta vastaa Red Casey. Blues Warriorsin muodostavat Wennerin (harppu ja laulu), kitaristit Clarence ”The Bluesman” Turner ja Zach Sweeney, basisti Steve Wolf sekä rumpali Mark Stutso. Syy on tietenkin siinä, että tyylisuuntia ja ennen kaikkea vaikutteita on niin runsaasti, ettei niiden kanssa peruskoulun ala-asteen lyhyen oppimäärän boogieteorian alkeet reputtanut henkilö oikein pärjää. Eikä maine ole turhasta kertynyt, sillä itävaltalaisryhmän akustisvoittoinen soitto on enemmän kuin ilahduttavaa. Marcia Ballin pianollaan ryydittämä Too Cold To Cry on kuin Fats Dominon jäämistöstä löydetty. Beaverin ja Brad Stiversin duetto Don’t Be Afraid Of Love edustaa levyn Little Richard -osastoa. Hän antoi kuitenkin neuvoja valittavista kappaleista. Mielestäni jokainen kierrätysraita puolustaa paikkaansa kunnialla. Beaverin (rummut ja laulu) kanssa soittavat kitaristi Brad Stivers sekä basisti Josh Williams. Instrumentaali Hucklebuck kulkee rennon letkeästi. Ainoa pikkiriikkinen asia, joka mietityttää, on se, miksi instrumentaalikaksikko Hucklebuck ja Just Like Jimmy on laitettu peräkkäin levyn loppupuolelle. Tusinan kappaleen joukossa on muutama hyvällä maulla valittu lainanumero. Ooppera tuskin lienee vieras asia Dana Gillespiellekään, sillä laulajan roolinsa lisäksi hän on vuosikymmenten aikana niittänyt mainetta myös teatterirooleissaan. Olen sanonut sen useasti ennenkin, mutta avausraidan tärkeyttä ei sovi unohtaa. Myös Ronnie Milsapilta lainatut No Getting Over You ja Somewhere Dry erottuivat muutaman kuuntelukerran jälkeen, Jotenkin albumista jäi niin vahva MORleima, että en uskalla tätä suositella. Muddy Waters -laina Diamonds At Your Feet lähtee räjähtäen käyntiin ja toimii esimakuna sille, mitä tulossa on. 58 Blues News 1/2019 LEVY TUTKAILUT LINDSAY BEAVER Tough As Love (Alligator ALCD 4986) Tämänkertaisen arvioryppään ehdottomasti hankalin levy on nyt työn alla. Sen verran tymäkästä kappaleesta on kyse. Dangerous on kuin Howlin Wolfin ennen julkaisematon kappale. Kolmikon tukena on pitkä lista vierailevia muusikoita, kuten harpisti, fonisti, kaksi pianistia ja peräti kolme kitaristia. Avauskappale I Found You jäi mieleen hyvän sävelmän vuoksi. Kuten moni muukin saman ikäluokan edustaja, laajensi myös Dana. Tuottajaveteraani Quinton Claunch tilasi ajan Wishbone-studiolta Muscle Shoalsissa ja pyysi tuottajaksi studion omistajan Billy Lawsonin. Kun Lindsay Beaveria on sanottu Amy Winehousen ja Little Richardin jälkeläiseksi, niin kyllähän se tältä levyltä myös kuuluu. Soundit ovat kohdallaan, basso on sopivan tuhti, rummut luonnollisen kuuloiset ja Wennerin harppu soi jälleen oikein komeasti. Let’s Rock kertoo varmaan Lindsay Beaverista enempi kuin tuhat sanaa. Albumin 10 kappaletta ovat osin lainamateriaalia, osin Lawsonin kirjoittamia. Dust My Broom on monien mielestä loppuun kaluttu luu, mutta onhan jokaisen itseään kunnioittavan bluesmuusikon se kerran elämässään levytettävä. Mikäli tuolloin halusi olla ns. Runsaan puolen tunnin satsi on kuuntelukokemuksena tasavahva tai tasapaksu, riippuen kuuntelijasta. nuori kapinallinen, oli ainoaa oikeaa musiikkia rhythm and blues – mitä kaikkea sillä englantilainen nuoriso silloin tarkoittikaan. Eiköhän tässäkin tapauksessa vanha sanonta kerta kiellon päälle ole ihan paikallaan. Dennis Gruenlingin harpullaan avustama You’re Evil on varsinaisen jäänsärkijä, tai pitäisikö käyttää sanaa muurinmurtaja. Pakko myöntää, ettei Cooke bändeineen ollut entuudestaan tuttu, vaikka nähtävästi mainetta nauttiikin. Wienin englantilaisessa teatterissa esiintyessään 80-luvulla hän tapasi myös paikallisessa Jazzland-klubissa esiintyneen Al Cookin yhtyeineen. Vaikka julkaisun kannessa on pelkästään Lindsay Beaverin nimi ja kuva, niin kyllä tämä tuntuu selkeältä bändilevyltä. Studiobändissä on tuttuja nimiä: Travis Wammack, Bob Wray, Willie McFarlane ja Clayton Ivey. Parhaiten hänet muistettaneen The Nighthawksin riveistä. Parhaiten ehkä Little Willie Johnin tunnetuksi tekemän Walk Slow -singlen b-puolelta löydetty You Hurt Me menee lähimmäksi Amy Winehousea. Dana Gillespie aloitti blueslaulajan uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa. Sen jälkeen ruvettiin puuhaamaan levytysprojektia. Vai pistänkö heti kierrätykseen. Tuottaja on itse basson varressa. Kaikille harppubluesin ystäville se on silkkaa mannaa, mutta jos harppu ei lempisoittimesi ole, niin silloin ehkä kannattaa tämä kiekko jättää kauppaan. Vanhan koulukunnan soullevyjä tehdään nykyään aika harvakseen, koska niille ei ole ilmeisesti tarvittavaa kysyntää. Wenner puhkuu harppuaan niin kovasti, että kolmen pienen porsaan talon lisäksi myös muut lähialueen rakennukset ovat vaarassa mennä nurin. King Bee toimii mielestäni myös loistavasti. Materiaali on silkkaa harpputuuttausta alusta loppuun niin hyvässä kuin pahassakin
Entäs sitten alakuloinen ihmissuhdekiemuraballadi She Did It To Me (She’ll Do It To You), ihan silkkaa soulia tämä on. Vaikka kaikki kappaleet eivät alkujaan olekaan ns. Kid Ramos oli haalinut studioon mukaan laadukkaan muusikkoryhmän. Seuraava ralli, Please Give Me Something voisi sitten olla Hurriganesia – ties vaikka! Duettona Kidin ja Tommyn kitarat rytmittävät mukavasti menoa. klassikko-osastoa, vaikka mistään turhan tutuista ralleista ei ole kyse. Ilahduttavana piirteenä pistin Tom Graigissä merkille sen, että mies pitää maltin mielessä, eikä sorru kertaakaan tarpeettomaan yliyrittämiseen, tai ns. Pelottavalla nimellä varustettu Captain Funk erottuu melko tavalla levyn muusta materiaalista. Musiikin ihmelapseksikin tituleeratun Doug Sahmin Why, Why, Why tuo texmex-vaikutteita mukaan ja hienosti yhtye ja Johnny jälleen onnistuvat. Tutuimpia laulunikkareita lienevät Brownie McGhee, Lil Johnson tai Mercy Dee Walton. Riippuisiko se ehkä siitä, että kitara nyt vaan ei vingu. Näitä uusia soul-r&b:hen luottavia solisteja tuntuu pulpahtelevan pintaan siellä ja täällä. Loput ovat ns. Sen kaikki kappaleet olivat covereita ja esitetty suht yks’ yhteen alkuperäisten kanssa. Big Bill Broonzyn, Tampa Redin, Jazz Gillumin, Washboard Samin ja Sonny Boy Williamson I:n äänitteitä saattoi satunnaisesti löytyä eurooppalaisistakin levykaupoista – lukuun ottamatta tietenkään Suomea. levy tutkailut. Levyn selkein blues-numero Please Forgive Baby voisi vallan mainiosti olla B.B. Pitkän linjan basisti Brent Harding, rumpali Kip Dabbs sekä erityisesti kitaristi ja kitaransoiton opettaja (TBone, Grimes, Baker, Lockwood jne.) Tommy Harkenrider ovat kiinnostavia tuttavuuksia. sellaiset tekijänimet kuin Frank Sinatra ja Mel Tormé. kiivastempoista Tornadoa passaa kyllä ihmetellä sen edetessä vahvan torviriffin ja nasevan kitarasoolon varassa. Harmittavan vähän näistä kuitenkin pidetään meteliä. Cooken tyylikkään kitaransoiton ohella kuulijan korva kiinnittynee myös pianisti Charlie Lloydin erinomaiseen musisointiin. Hitaiden ja mediumien parissa odottaa kuulijaa monta hienoa hetkeä. Kivan hempeällä, toki tarvittaessa myös särmikkäällä äänivarannolla aseistettu Tom kun on kuin kotonaan vanhaa koulukuntaa edustavan soul-r&b -systeemin parissa. Suurta suosiota amerikkalaisen mustan kaupunkilaisyleisön keskuudessa 30-luvulla nauttinut, ronskeilla sanoituksilla leikittelevä kapakkablues kelpasi sittemmin myös valkoiselle folkja jazz-yleisölle. Puhutaan – tai siis lauletaan – asiaa! Oikeutetusti levyn avaa Broonzyn I Want My Hands On It, mutta lähes puolet kappaleista on Gillespien tekemiä, joko yksin tai Al Cooken kanssa. Nyt Dana Gillespie on iän ja ehkäpä myös nostalgian myötä Al Cookin bändin kera heittäytynyt astetta vanhemman bluesin, Bluebird-bluesin lumoihin. Reipas on tahti myös rhythm’n’bluesiin nojaavalla Nothing That A Man Can’t Do’lla. Kitaristi Dillon Young ja harpisti Ace Andersson ovat puolestaan rodultaan vaaleampia mustan perinnemusiikin esittäjiä. growliin. Philadelphialaisnuorukainen löysi sen jälkeen inspiraatiota 60ja 70-lukujen klassisesta soulista sekä bluesin kolmesta Kingistä (Albert, B.B. Ainakin omaan korvaani ne kuulostavat sen suhteen varsin tyylikkäästi tehdyiltä – iloista, mukavan letkeää kesä-party-bilemusaa, joka saa helposti hymyn huulille! Jari Kolari TOM GRAIG Get Ready For Me (omakustanne) Laulava kitaristi Tom Graig aloitti uransa jatsi-solistina, esikuvinaan mm. Kivatempoinen soul-jumpsteri Louita honkkaavine torvineen antaa levylle vauhdikkaan avauksen. Samaa makean enkelimäistä lauluaa typyltä irtoaa kappaleilla Angel Baby sekä Gee Whiz. Niinpä Gillespien albumit 80-luvulla, esimerkiksi ”Blue Job” (onpa kaksimielinen nimi levyllä), ”Below The Belt” (nimi kertoo paljon) tai ”Sweet Meat” (ei jätä paljon arvailujen varaan) olivatkin eräänlaisia suunnannäyttäjiä uudelleen löydetyn rhythm and bluesin harrastajien keskuudessa. Vauhdikas Jessie Mae Robinsonin Let’s Have A Party rinnastuu vähän Beatlesin rokkenrolliin ja Tommy soittaa vahvat näytteet taidoistaan. Levy alkaa duettolaulannalla, Ronettesin kuuluisaksi tekemällä Baby I Love You’lla ja se myös päättyyy duettoon, jenkkien singlelistojen kärkeä hätyytelleeseen, haitarilla höystettyyn vauhdikkaaseen One Summer Nightiin. Säestyssoittajien nimistä voi arvata myös basisti Jon Willisin ja rumpali Paxton Eugenen edustavan afrikanamerikkalaisia sukujuuria, minkä päätelmän kaikkitietävä netti sitten myös vahvisti. Blues News 1/2019 59 ilmaisuaan vuosikymmenen edetessä popja rockmusiikin puolelle. Bluebird-bluesia (osa vanhempaa, osa hieman uudempaa), saa Al Cooken orkesteri niihin aikakauteen sopivan lämpimän äänimaailman loihdittua. Vajaa puolituntinen kuuden kappaleen mittainen cd-EP on selvästikin tarkoitettu bändin promoamiseen ja keikkamyyntiin. Kuten nimisiivu Get Ready For Me, jossa hyvään grooveen otetaan yllättävänkin karhea lähestymiskulma. Urkugroove svengaa vahvana, kitara heittää sekaan näppäriä liksejä ja laulu soi vahvalla fiiliksellä. Levyllä hablataan parilla kappaleella myös ”toista kotimaista” eli etelä-LA:n mehicoa, joka ei minulle sano mitään, mutta lennokasta sombreromusaa Los Chucos Suaves kuuluu olevan ja toinen Cuando Caliente taasen melodista 60-luvun teinibilenojailua. Roisit laulunsanat kuuluvat tälläkin levyllä, vai mitä olette mieltä sellaisista otsikoista kuin He’s Just My Size, Love Operation tai My Handy Man, puhumattakaan nimikappaleesta Take It Off Slowly. Pääosan esittäjät, miellyttäväääninen 16-vuotias lady Jaalene DeLeon sekä komea 19-vuotias ”rockabilly rebel” -nuorukainen Johnny ”kitaristi Kid Ramosin poika” Ramos, tarjoilevat albumillaan laajan kattauksen 50ja 60-lukujen nuorisosäveliä. Kiekon kaikki tusina raitaa ovat omatekoisia ja levyllä soi runsain määrin puhaltimet ja koskettimet. Kellohameen heiluttelua ja Jaalenen hienostelua edustaa Etta Jamesin Good Lookin’. James Hunter -tyylisistä ratkaisuista pitävien luulisi ottavan Tom Graigin hetimmiten omakseen. Kun 70-luvun lopulla blues alkoi jälleen nostaa päätään uuden bluesrenessanssin myötä, palasi Gillespie vanhan suosikkimusiikkinsa pariin. ”standup”-vokalisti, mitä ei kyllä hänen lauluäänestäkään juuri epäilisi. Mikke Nöjd WILLIE JACKSON Blues (omakustanne) Jo levykannesta ja sen pääartistin nimestä voi huonollakin mielikuvituksella päätellä, että Willie Jackson on musta ja mitä ilmeisimmin ns. Funk on kuitenkin tällä kertaa notkeaa, kitkatonta ja sujuvaa, ei sellaista ihme ähellystä kuin funkia monesti esitetään. Tyyliksi vakiintui 40-luvun rhythm and blues, jonka sanoitukset eivät olleet seksuaalisesti vihjailevia tai edes kaksimielisiä – ne olivat rivoja. Bluesia ei levyllä kuulla, mutta Eddie Cochranin rockabilly Teenage Cutie kampeaa vähän sinne suuntaan. Menoon hiipii vähän jatsivaikutteitakin erinomaisen hyväntuulisella numerolla I Can’t Help Myself, kun taas Can’t Help Thinking About You kerää notkeaa fiilistä swing-tyyppisen ratkaisun parista. Tunnelmat siirtyvät kuin huomaamatta 50-lukulaiseen r&b:hen leppeästi keinuttavalla Ballroom Dancer’illa, joka on lähinnä hidas medium. Toinen hieman samanhenkinen esitys on pelkistetysti toteutettu Every Woman. ja Freddie) sekä Muddy Watersista. Kingin unohdettu aarre jostakin 60tai 70-luvulta. Sen jälkeen ovatkin vauhtiurat vähissä, mutta esim. Dana Gillespie on siis tehnyt jälleen niin korvia kuin mielikuvitustakin hivelevän levyn – ja kuten ehkäpä vikkelimmät lehtemme lukijat ovat ehtineet havaita, päätyi se myös omalle ”Vuoden parhaat” -listalleni! Honey Aaltonen JOHNNY & JAALENE Johnny & Jaalene (Rip Cat 1806) Teenage beat, ei toki se Little Walterin ihanuus vaan se tunnelma, jonka levyn musiikki toi heti alkutahdeista lähtien kuuluville. Johnnyn ääni on varsin lähellä alkuperäisesitystä, kuten myös Johnnyn ja pappa Kidin kitaroinnit. Niihin kun liittää vielä radikaalia naisnäkökulmaa, on lopputulos järisyttävä
Varsinaisista laulusuorituksista ei hänen kohdallaan oikeastaan voi edes puhua. Vetohan on kuin suoraan miehen levyltä napattu, eikä ihme, sillä Marx, Zunis, Reed ja Fasulo ovat varmaan jokunen sata kertaa säestäneet Clarkea keikoilla kyseisellä kappaleella. Pertti Nurmi BIG CHICO Blues Dream (Chico Blues 6744) Tätä syksyä voisi omalta kohdaltani kutsua William “Bill” Clarke -memorialiksi, sillä viime aikoina olen kuullut monta “uutta” levyä, joissa miehen tutuksi tekemiä kappaleita esitetään. Kaikki tällainen soveltuisi paremmin kirjan kuin äänitteiden muotoon, ja hänhän on itse asiassa julkaissutkin urastaan ihan tyylikkään kovakantisen teoksen ”The Amazing Jimmi Mayes Sideman To The Stars” (University Press of Mississippi; 2014). Oscher tuli aikanaan James Cottonin ”korvaajaksi” Muddyn bändiin ja siitä alkoi myös levy tutkailut. 7th Heaven vie kuulijan korkeuksiin räyhäkkään slidekitaran ryydittämänä. Osaa mies myös “piipata” eli Jimmy Reed luonnistuu. Chicagon rumpalilegenda Willie ”Big Eyes” Smith oli hänen oppi-isänsä. Hänestä itsestään kertova I’m A Big Man on siitä hyvä osoitus. Mayes nyt vaan sattuu olemaan rumpali, hyvä sellainen, ei enempää eikä vähempää, mutta ei todellakaan mikään sooloartisti. 60 Blues News 1/2019 Jackson on kotoisin Georgian Savannahista, mitä ei voi pitää kovinkaan perinteisenä bluespitäjänä. Sonny Boyn Too Young To Die ja James Cottonin Cut To Loose). Omat odotukseni levylle olivat vankasti bluesvoittoiset, mutta aloitusraita Money Makin’ Woman heittää tunnelman kauas etelään. Paulin piano kaikaa New Orleansia, johon baritoni ja tenori töräyttelevät omat cajunit, vahdikas kyllä mutta... Vaikka Clarkea tällä levyllä muistellaan niin Big Chico osoittaa laajemminkin eri tyylisuuntien hallintaa (mm. Todetaan tässä vielä lyhyesti hänen soittaneen ja levyttäneen lukuisten blueslegendojen kuten Little Walterin, Jimmy Reedin ja Honeyboy Edwardsin sekä myös hyvän ystävänsä Jimi Hedrixin kanssa. Paul näyttää, miten hyvin Spannin opit ovat sormiin tarttuneet – ja hyvin ovat. Lauluosuudet hän jakaa melko tasan rumpali Russell Leen kanssa. Päätän levykatsauksen kuitenkin toiseen suomalaiseen sananparteen: Rumpali pysyköön lestissään. Kaikki kappaleet ovat Andresin käsialaa, lukuun ottamatta taidokkaasti tulkittua klassikkoa When The Saints Go Marching In. Mainitun Wolf-arvioni yhteydessä peilailin jonkun verran Mayesin pitkää säestysmuusikon taivalta. Leif’s Guitar Blues lienee omistettu Andres Rootsin kanssa vuosien ajan yhteistyötä tehneelle valokuvaaja Leif Laaksoselle, jonka Tokai Love Rock -kitara soi Rootsin käsissä parilla kappaleella. Muutamat hitaat bluesit kuten Dreaming Of A Blues Train tai Twisted Blues eivät kokonaisilmettä juuri avarra. Blues And Troublella palataankin jo roots & blues -osioon. Mutta mikäs sitten on ”Tybee”. Jari Kolari ANDRES ROOTS Breakfast In September (Roots Art RAR1804) ” B r e a k f a s t I n September” on puhtaasti Andres Rootsin soololevy. Andres Roots jaksaa levy toisensa perään yllättää, ja aina positiivisesti. Levyn toisena kitaristina, Bay Arealta Austiniin muuttanut Mike Schermer osoittaa olevansa täysverinen bluesmuusikko, soittaen sekaan raivokkaat Buddy Guy -soolot. Ihmettelin levykannessa olevaa mystistä kirjainlyhennettä ”TYB”, jolloin armoitettu netti tuli jälleen avuksi: Sehän on tietenkin bändin, Tybee Blues Band, akronyymi. Hän on säveltänyt minialbumin kaikki suhteellisen tasapainoiset, jämäkät kappaleet. Tämä “Blues Dream“ on niistä kenties kaikkein “läheisin”, koska se pitää sisällään koko yhtyeellisen Clarken entisiä soittajia, kuten kitaristit John Marx ja Zach Zunis, basistin Rick Reed sekä rumpalin Paul Fasulo. Lukuisilla raidoilla Jimmi muistelee käheällä äänellään vanhoja soittokumppaneitaan lakonisen rupattelevasti tarinoiden. Halvo Liivamägi itse suunnittelemine Blues Machine kitaroineen on mukana kauniin melodisella balladilla Tango Walk. Kovasti on Jimmi Mayesilla edelleen yritystä uransa eteenpäin viemiseksi ja yrittänyttähän ei laiteta, kuten tavataan sanoa. Miken osalta sama tyyli jatkuun mukavarytmisellä Hide Out Babyllä, jossa Paul demonstroi, miten ”neck rack harp” soi, vähän kyllä vaappuen. Levyn päättävä kakkosversio pitää sisällään lisäksi sähköisen särön siivittämiä argentiinalaisia tangomausteita. King -levytysstudioon toteuttamaan tämän 10-raitaisen ja vaatimattomat vajaat 40 minuuttia kestävän cd:n. Ajatus vanhan, maineikkaan muusikon taltioimiseksi jälkipolville on luonnollisesti kaunis, mutta lopputulema ei valitettavasti ole juuri hurraahuutoja nostattava. Sitä tyylikkyyttä tarjoillaan kappaleella Caress Me Baby, jossa ovat näyttävästi esillä myös Marx ja Zunis. Kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja, äänessä ovat vain miehen soittamat erityyppiset kitarat. Pertti Nurmi PAUL OSCHER Cool Cat (Blues Fidelity VJM 1005) Muddyn harpistina vuodet 1967–1972 toimineen Paul Oscherin uusinta, elokuussa 2018 ilmestynyttä levyä voisi luonnehtia lowdown r&b-bluesiksi, johon lisätty ripaus jaskaa sekä vähän puhetta ja runoilua. Paul soittaa levyllä enemmälti kitaraa ja pianoa sekä varmasti eräiden harmiksi harppua vain kahdella kappaleella. Edellisen sekä toisen Johnny Dyer -numeron Too Late Brother lisäksi levyn helmi on ehdottomasti Clarken Blowin’ Like Hell. Big Chico osoittautuu tyylikkääksi harpistiksi ja kitaristiksi. Vielä tässä näköjään sivistyy vanhoilla päivillään. Laulajana hän on ehkä hieman liian rouheva, mutta alan miehiä kyllä. Levyjä häneltä on ilmestynyt puolen tusinaa ja ne kaikki ovat tutustumisen arvoisia. Päädyin seuraavaksi google-kartalle: Sehän on tietenkin Savannahin kaupungin edustalla oleva saari Yhdysvaltain länsirannikolla. Bändin meininki on elementääristä, runttaavaa räimettä ja jyystöä, tanakkaa bassottelua, raapivaa harppua ja paikoitellen vähän turhankin repivää kitaravonkua. Iso mies kaiken takana on brasilialainen harpisti ja kitaristi Big Chico, joka hoitaa myös laulupuolen mukavan möreällä miehekkäällä äänellään. Tilanne on kutakuinkin sama kuin Mayesin aiemman, itävaltalaisella Wolf-merkillä julkaistun albumin kohdalla, jonka katsastin puolisen tusinaa vuotta sitten BN:n numerossa 6/2012 (”All My Best”, Wolf CD 120.827). Jackson on murakan tanakkaääninen, jykevä vokalisti, joka ammentaa sanomaansa ilmiselvästi sähköistetyn Chicago-bluesin mestareilta. Vankasti jazzin puoleen käännytään kappaleilla Sista Rebecca ja Ode To Billie Joe. Sävellyksiin on ujutettu sävyjä Hawaiilta ja Lähi-Idästä, kuten avauskappaleen nimestäkin (The Sheik Of Hawaii, Pt 1) voi ymmärtää. Ihmiset hymyilisivät ja puhuisivat toisilleen, jotkut saattaisivat jopa viettää hississä koko päivän. Countrybluesista omaksuttuja sävelkulkuja kuullaan erisävyisinä useammalla raidalla. Toivottavasti niitä tulee vielä runsaasti lisää! TT Tarkiainen JIMMI MAYES My Whole Life’s A Shuffle (Mississippi Delta #) Rumpalina tunnettu ja myös korkealle arvostettu Jimmi (Jimmy) Mayes pääsi tai päätyi viime kesänä Mississippi State Valley -yliopiston B.B. Kromaattisen mukavaa murinaa edustavat West Coast Man ja Dyerin esittämä Last Chance, jossa Marx, Zunis ja pianisti Van ovat jälleen perimmäisten Chicago-soundien lähteillä. Albumin nimen ja avauksena toimivan tunnuskappaleen mukaisesti tarjolla on runsaasti rytmiikoiltaan ja olomuodoltaan keskenään valitettavan samankaltaisia, milteipä rillumareiksi luokiteltavia shuffle-hölkkiä. Mukana on myös pianisti Rob Van sekä parilla kappaleella harpistilegenda Johnny Dyer. Jos tämänkaltainen musiikki soisi hisseissä ympäri maailman, olisi niissä huomattavasti rennompi meininki
Jos älyäisi lähteä sen sävelin karkuun, niin säästyisi cd:n päätökseksi leivotulta reilu 10-minuuttiselta uuvutukselta I Hear Mama’s Voice. Lainakappaleista mielestäni paras on Muddy Watersin The Stuff You Gotta Watch. Tuottaja Rodney Crowell kommentoi yhteistyötä näin: ”Toivon, että musiikin ystävät ympäri maailman tulevat tietämään saman, minkä minä ja monet muut jo tietävät. Vesa Walamies SHANNON MCNALLY Black Irish (Compass 7 4677 2 ) Yksi parhaista Americanan tulkitsijoista on Shannon McNally, joka on maaliskuussa ensimmäisellä kiertueellaan Suomessa.Yllättävän pitkään hän on pysytellyt meiltä piilossa ottaen huomioon, että hän aloitti muusikon uransa kotimaassaan Yhdysvalloissa yli 20 vuotta sitten. Mustahatun tuorein omakustanne on melkoinen silppusäkki kuten hänen aiemmatkin hengentuotteensa. Tällaisenaan se taitaa olla omiaan lähinnä vain ns. Albumeja Shannon on julkaissut kymmenkunta, joista viimeisin on ”Black Irish” vuodelta 2017. Pertti Nurmi IVAN MARCIO & ROGER GUTIERREZ Blues From The Basement (Chico Blues #) ”Blues From The Basement” on Ivan Marcion ja Roger Gutierrezin toinen julkaisu ja jatkoa pari vuotta sitten duona tehdylle “Goin’ To Delta” -levylle. Miehen toinen harppuesitys, hidas ja melankolinen Work That Stuff on Cotton-kamaa, Schermerin tukiessa hitaan tyylikkäästi taustalla. Itselleni se oli pakkohankinta jo Muddy Waters -kytköksien johdosta. Siinä on nimen lisäksi paljon yhtymäkohtia Rolling Stonesin musiikkiin. bluespuristeille. Hän kun on syntynyt Tanskassa, asuu perheineen Brasiliassa, esittää afroamerikkalaista musiikkia ja on vieraillut pariin otteeseen niinkin eksoottisessa maassa kuin Suomessa. Poor Man Blues kulkee lyyrisesti standardiblueslatuja, mutta teemaltaan ja tyyliltään se mukailee Lowell Fulsonia. Häntä on verrattu sellaisiin laulajiin kuin Sheryl Crow, Emmylou Harris ja Rosanne Cash. Lainakappaleiden ikäskaala ulottuu Tommy Johnsonin vuoden 1928 Canned Heat Bluesista Fred McDowellin vuoden -62 Kokomo Bluesiin saakka. Lisämausteina on hieman reippaampaa rokettirollia (Baby Mama Drama Blues) ja funkin tapailua (Back To Cleveland) sekä loppua kohden vielä Jimmy Reedin bluesia You Got Me Runnin’ -kappaleen muodossa. Levyllä siitä kuullaan muutama soitanta. Se heijastelee Shannonin irlantilaisia sukujuuria ja edustaa levyn vakavampaa, pohdiskelevampaa ja pelkistetympää puolta. Shannon ei yritä saada siinä aikaan alkuperäisen tunnelmaa vaan tekee siitä itsensä kuuloisen iloisen rallin. Vauhdikkaampaa ja irrottelevampaa menoa kuullaan Roll Away The Stonella. Tuon tapahtuman ensimmäinen dokumentointi on reilun tunnin mittainen mies & kitara -muotoinen cd-levy, minkä alanimike on ”Greasy Chicken Sessions Vol. Otsikko kuvaa hyvin levyn tekotapaa eli kakskanavamankalle suoraa rytistystä ”Kellarista”,. On tietysti hienoa saada uusi levy Paul Oscherilta, mutta fiilis on vähän niin ja näin. ”Black Irish” on Shannon McNallyn albumeista yksi parhaista, ellei paras. Blues News 1/2019 61 levy tutkailut miesten pitkäaikainen ystävyys. Solistina kuullaan taas rumpali Russellia. Nimikappaleeseen Cool Cat liittyy tarina, kuten aina kaikkiin Paulin tekeleisiin: asuessaan Muddyn luona Oscher näki usein kadulla kulkevan, pitkään kaapuun pukeutuneen kummajaisen, ”cool catin”, eli paikallisen ”kylähullun” ja teki hänestä laulun. Vanhanmallisen bluesin ystävälle tämä kiekko tarjoilee ihasteltavaksi runsaasti taitavasti ja tyylikkäästi sekä innolla ja ponnella muotoiltua perinnemusiikkia. Tämä tyttö kuuluu Americanamusiikin parrasvaloihin”. Kitaristina hän on myös monipuolinen ja häntä kutsutaan usein muusikon muusikoksi. Se on legendaarisen Rodney Crowellin tuottama ja nyt sen tekee ajankohtaiseksi edellä mainittu Suomen kiertue. Levyn ainoa laina on Rolling And Tumbling, johon Paulin kiertävä slide, John Lee Hookerin boogiepohja sekä taustaköörin tukema hoilotus luovat aavemaisen tunnelman. Kertojana toimii Lee Russell ja taustaa rakentavat Paul Oscher kitaralla sekä Mike Keller (ex-T-Birds) kitaraa bassona käyttäen. Levyn kaksi ensimmäistä vetoa ovat kyllä ihan ehtaa, puhdaspiirteistä bluesia (I Smell Another Man On You, Overdose Of The Blues), mutta sen jälkeen lähtee pahemman kerran rönsyilemään, pitäisiköhän jopa viitata siihen käsistä karkaavaan mopoon. Shannon McNally on laulaja-lauluntekijä, jolla on poikkeuksellisen voimakas mutta samalla herkkä lauluääni. Vuoden 2016 lokakuussa hän oli esiintymässä eräällä tanskalaisella klubilla, ja siellä hänen taidettaan pantiin talteen kyseisen artistin ystävän ja soittokaverin Peter Nanden toimesta. Vanhin BlackHatin julkaisuista on jo reilu 10 vuoden takaa, eli ei tämä Ohion Clevelandissa vaikuttava afrikan-amerikkalainen huuliharpisti Bobby Walters ole suinkaan mikään eilisen teeren poika. Mukaan levylle on värvätty laadukas soittajakokoonpano, muun muassa Colin Linden ja Cody Dickinson. Jatkossa tulee eteen joutavia, paikoin kantripoppia hipovia, pitkäveteisiä laulelmia (This Grey Beard, May I Have This Dance, When I Cry It’s Ugly) sekä pitkäpiimäistä eikä edes kovin taidokasta ”tootsthielemans”-huuliharpun piiperrystä (Hallelujah). ”Cool Cat” kannattaa kuunnella ”harkiten”, ajatuksella ja ainakin kerran pari niin päässee siihen paremmin sisään – jos pääsee. Albumilla on kolme omaa sävellystä, joista vaikuttavin on Banshee Moan. Ain't That A Man kertoo James Cottonista. Muista lainoista mainittakoon Guy Clarkin Black Haired Boy, joka on puhdasta kantria sekä gospel-osastoa edustava Pops Staplesin Let’s Go Home. Hän on sittemmin asunut Mississippissä ja Teksasissa, mutta tärkeimmät musiikilliset vaikutteet tulevat New Orleansissa vietetyistä vuosista. Harri Haka BOBBY BLACKHAT Put On Your Red Shoes (omakustanne) Jostain kumman syystä levyhyllyyni on johkaantunut kolme varhaisempaa Bobby BlackHatin cd:tä. Ennätyskyllästyminen koetaan 10-minuuttisella laahaavalla unilääkkeellä nimeltään Grim Reaper. 1”. Cd:n etukannen lisäkaneetti on sinällään aika sattuva: ”Something old, something new, something borrowed, something Blues”. Sen sijaan ”You never know what’s gonna happen at a Bobby BlackHat Show” jää vielä nähtäväksi. Levyn tärkeimmästä esityksestä on muodostunut artistin ”signatuurikappale”. Shannon syntyi ja vietti nuoruutensa New Yorkissa ja kiinnostui jo varhain musiikista. Mukana kun on yhteensä 15 akustisesti soitettua blues-numeroa, joista kuusi on tutuista piirteistään huolimatta merkitty hänen omiin nimiinsä. Nettidiskografian mukaan hänellä on niitä peräti viisi. Paul kertoo soiton lomassa pätkiä Cottonin urasta, jutellen harpulleen ja antaen sen vastata mukavasti takaisin. Mikäli tältä koosteelta löytyisi myös sähköistä ja yhtyemuodossa esitettyä musisointia, sen lähestyttävyys olisi nyt kuultavaa olennaisesti parempi. Jari Kolari BIG CREEK SLIM Good Mill Blues (Gateway Music Shot 017) Iältään noin 35-vuotias Marc Rune alias Big Creek Slim on melkoisen kansainvälinen persoona. Niiden tekijänimet ovat muutoin korrektisti kirjattuja, mutta klassinen Black Rat Swing on tietysti peräisin Ernest Lawlarsilta eli Little Son Joelta eikä suinkaan Charlie McCoylta ja toisaalta Howlin’ Wolfin levyttämän rytkytyksen Down In The Bottom säveltäjä ja sanoittaja on itse asiassa Willie Dixon. Muille sen sisältö voi kuitenkin olla jokseenkin raskaanpuoleista seurailtavaa. Pikanostalgioinnin jälkeen palautui mieleen kahden levyni uponneen matkalaukkuun Memphisin reissuillani talvina 2015 ja 2018. On The Edge on puhdas jazz-kvartettiesitys ja se menisi heittämällä vaikka Storyvillen pianobaariin
Hän ei siis ole mikään valkoinen punaniska emigrantti tai afrikan-amerikkalainen vaan ihka aito intiaani. Funkimman lajityypin ainoaksi hudiksi muodostuu rock-tyyppinen Shipwrecked. Tästä osiosta muodostuu hieno ketju, johon sisältyvät mm. Hidas trioliblues ja koukkaukset soulbluesin puolelle sen sijaan jäävät hieman koomisen säälittäviksi liiallisen yrittämisen vuoksi. Harpisti Ivan Marcio osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi ja kyseisen levyn lisäksi kannattaa tsekata myös ainakin miehen levyt ”Chicago Blues Sessions Vol. Laulujen aihepiirit löytyvät perinteisestä blueskuvastosta. Loput esitykset ovat 50-luvun vaihteen mustaa rytmimusiikkia, kuten vauhdikas Caldonia, swingaava I’m Walking sekä western Lonesome Train. All Of Me). Illan loppua kohden meno yltyy jopa riehakkaaksi. Joku voisi kutsua steviewondermaista Blues Holiday’ta umpilällyviihteeksi, mutta minä pidän tästä rytmikkäästä numerosta. Hyvältä, uskoisin. Riku Metelinen HOWLIN’ MOJO BONES Howlin’ Mojo Bones (Left Hand Down 0003) Joku pub jossain päin Brittein saarta. Hänellä on erinomainen tapa saada lainakappaleetkin kuulostamaan omiltaan, ja jos asiaa ei tietäisi, voisi luulla, että kyse on originaaliversioista. Tuosta intoutuneena bändin nokkamies, laulajakitaristi Howlin’ George Witter saa ajatuksen lausuen sen ääneen: ”Pojat, varataan studio ja tehdään levy.” Mikä toimii pubin lavalla jossain määrin juopuneen yleisön edessä ei välttämättä aina toimi studioympäristössä. Morinia on tituleerattu yhdeksi nykypäivän parhaista akustisen kitaran soittajista, eikä syyttä, suotta tai aiheetta lainkaan. Niille, joka miettivät löytyykö kappaleesta yhtymäkohtia Dylanin Lay Lady Layhin, niin kyllä niissä hiukan samaa on. Lisää iloisia ylläreitä onkin sitten luvassa, kun Keep On Keepin’ On johdattaa kuulijoita bändin omimmalle alueelle, eli pikkusievän funkkaavan soulbluesratkaisun äärelle. Mutta eipä huonosti pärjää losangelesilainen Jack Wargokaan, jonka levytyssaldoon on kerääntynyt jo ihan mittava katalogi. Artistin levytysmateriaali on mielenkiintoinen sekoitus bluesia ja americanaa, jonka lisäksi hänellä on ääni, joka siirtyy balladeista bluesiin vaivattomasti. Jo alkutahdeista lähtien hyvä tunnelma valtasi huoneen. Little Walterin tunnetuksi tekemää Just Your Foolia on varioitu paljon ja aika monella oudollakin tavalla, mainittakoon niistä yhtenä Carlos Del Juncon calypsojatsahtava versio. Tällä kertaa hän on valinnut kierrätysraidoiksi niinkin hurjia bändejä kuten Grateful Dead ja Allman Brothers Band. Pikku hiljaa nousuhumalainen yleisö intoutuu kannustamaan tuossa ympäristössä tutuksi tullutta musiikkia jyystäviä soittoniekkoja. Levyn kaikki kappaleet ovat lainoja ja sekoitus niin wanhaa 30-luvun maalaisbluesia (mm. Wolfin Evil ja Muddyn Streamline Woman ovat kappaleita, joihin Rogerin peltikitara sopii hyvin ja tällä kertaa taustan suora rynkytyskään ei haittaa. Iisitunnelmaisena etenevä balladi OnlyEst One rauhoittelee kivasti, tempo kirittyy shuffleksi Nobody But You’lla ja taustalle ilmaantuu huulihappukin. Vielä vahvempaa jälkeä syntyy runsassävyisellä soulbluesballadilla Power Of Love. Kiekon paketoiva Sending Out A Message istuu jälleen soulbluesmuottiin. Kappaleista seitsemän (Temperature, Blow Wind Blow, Evil, Just Your Fool, Monkey On A Limb, Streamline Woman, Too Late) osuvat Chicagon suunnalle ja tuovat esiin Ivanin hienoa ja monipuolista harpistiosaamista, kuten myös osaavissa käsissä vahvasti kuuluvaa Rogerin peltikitarointia. Avaus You Don’t Feel The Same on tyylikäs ja hidas soulaava blues. Sitä ei käy kenenkään arvosteleminen! TT Tarkiainen GUITAR JACK WARGO Keepin’ It Real (Wargod #) Kun artisti asettaa itselleen etuliitteen ”guitar”, herättää se heti epäilykseni jostakin elämää nopeammasta tilulilu-ukosta, joka vääntää bluesin nimissä hirveällä volyymilla. Kivan naturellin soundin omaava Wargo myös laulaa, ollen biisimateriaalinsa suhteen melkein kokonaan omavarainen. Edelliseltä levyltä mukaan on päätynyt Lay Baby Lay, joka tulkitaan letkeänä bändiversiona. Riffipohjainen bluesrock kulkee Howlin’ Mojo Bonesilla kohtuullisen mallikkaasti. Hänen taustallaan ahertaa tiivis pikkupumppu vahvistettuna aimo liudalla vierailijoita. Suosikkini on Jug In The Water, joka on mukana kahteen kertaan, rouheana bändiversiona sekä akustisena soolonumerona. Mikke Nöjd RAPHAEL WRESSNIG Chicken Burrito (Pepper Cake PEC 2110-2) Itävaltalainen Hammond-B3 -velho Raphael Wressnig levyttää tiuhaan tahtiin. ”When I Rise” -levyä voi suositella kaikille perinnemusiikista kiinnostuneille ja Eric Bibbin tai Little G Weevilin ystäville. Pääosa kappaleista on omia ja sävellykset ovat yhtä aitoja, että ne voisivat olla peräisin Deltan puuvillakentiltä. Miltäköhän kuulostaisi, jos Cary Morin astuisi Rory Blockin viitoittamalle tielle ja levyttäisi albumillisen Charlie Pattonia, Robert Johnsonia, Skip Jamesia ja vastaavia. Jos pientä negatiivista levystä tahtoisi sanoa niin se olisi juuri taustat, jotka eivät ole saavuttaneet Walterin ja Muddyn esityksille tyypillisiä keinuvia rytmejä. Sitä taas ei ole Rollarien luennassa, jolla esiintyneen onnettoman harpistin olisi täytynyt osata evätä itsensä piipittämästä moista roskaa. Tästä tekee tietenkin poikkeuksen Guitar Slim... Levy ei sisällä pelkkiä akustisia kappaleita vaan mausteena on muutama bändiraita, ja monissa akustisissa esityksissä on myös avustavia instrumentteja, kuten klarinettia ja viulua. Alussa tuntuu, että bändi saa soitella itselleen. 1 & Vol. Traditionaali Goin’ Down The Road Feeling Bad pompsottaa 70-lukulaisesti ja hyvässä fiiliksessään se jo vähän rockaakin. Allman Brothersien iki-ihana Little Martha on kuulunut suosikkeihini bändin tuotannossa ja Morinin versio on lähes yhtä hyvä. Levyllä on letkeitä sävellyksiä ja mielenkiintoisia tarinoita. Nyt ollaan jo todella kaukana siitä, mitä arvioitsija johdannossa pelkäsi. Jari Kolari CARY MORIN When I Rise (omakustanne) Nyt arvioitavana on hiukan valtavirrasta poikkeavan artistin levy. En ollut Cary Morinin musiikkia aiemmin kuullut, joten avoimin mielin laitoin levyn soimaan. Harpisti Ivan Marcio ja resonaattorikitaristi Roger Gutierrez muodostavat perusduon, jota tukevat basisti Marcos Klis, rumpali Humberto Ziegler sekä pianisti Andre Youssef. Ei tosin niin paljoa, että pitäisi käräjille lähteä plagiointisyytösten takia. Lainanumeroiden kanssa Morin tekee jälleen silkkaa crossoveria. Mississippi Sheiksin Sitting On Top Of The World) kuin saman ajankohdan swengaa jazzia (mm. kärmesmäisen notkeasti groovettava Inventory Blues sekä taustaköörin vahvistama No Stranger. Alkuperäinen eli Buddy Johnson Big Bandin ja Ella Johnsonin kauniin hempeä esitys on lähinnä sitä, mihin yhtye nyt kallistuu. 62 Blues News 1/2019 levy tutkailut jossa saatiin tallennettua tusinan verran mukavan maanläheisiä kappaleita. Yleensä toinen on puhdas instrumentaalilevy, toisella on laulu. Aloituskappaleessa on huomattavia yhtymäkohtia Allan Lomaxin kenttä-äänityksiin. Hän on kitaristina varsinainen tuhattaituri. Pubin nurkassa pieni esiintymislava, jolla esiintyy Howlin’ Mojo Bones -niminen orkesteri. Vuodessa taitaa tulla ulos parikin pitkäsoittoa. Edellisellä levyllä Princen Nothing Compares 2U taittui americanaksi. Kivatempoinen She’s Got Soul liippaa likeltä poppia, ollen silti sielukas. Soittaminen kaiken kaikkiaan on hieno harrastus. Sen kansikuvasta huomaan, että Cary Morin on natiivi amerikkalainen. Dire Wolf on mielestäni Grateful Dead -kantrihömppää huomattavasti parempi. Esimerkiksi Cyndi Lauperin versiota en osaa ottaa vakavasti, mutta onneksi Charlie Musselwhiten harppu on siinäkin aivan asiaa. 2”
Shine taas tuo mieleen Stax Recordsin 60-luvun tuotokset. uhmakas The Lightning Ride. Tuttavuus Muddyn, Wolfin, Little Walterin ja erityisesti Paul Butterfieldin esikoislevyllä (1965) soittaneen Layn kanssa toi Robille pääsyn Chicagon sisäpiireihin. Julkaisun voittajataltiointeihin lukeutuu myös LP:n toisen puolikkaan avaava Gram Parsons -sävyinen molliherkistely Liberty Wind. Verkkaista cowboyharmoniaa murtaa lopulta voimallisemmin päätösnumerona tunnelmoiva kelttiläiskansanmusiikkivaikutteinen balladi Joshua’s Yellow Boy. Reilun tunnin mittainen kooste on nauhoite bändin eräältä keikalta. Kunnianhimoinen, ensin puolen vuosikymmenen ajan pöytälaatikossa muhinut ja sitten parissa eri lokaatiossa Englannissa ikuistettu projekti muodostuu kokonaisuudessaan Bradleyn kirjoittamasta tasaisen laadukkaasta materiaalista. Onko se puhetta vai puhelaulua. One More Whiskey kunnioittaa Memphisin ja etenkin myös Elvikseen vaikutuksen tehneen Beale Streetin musiikkiperinnettä. Blues News 1/2019 63 levy tutkailut taitoisia vierailijoita. Albumin Little Walter -linjaus lähtee liikkeelle hienosti esityksellä I Just Keep Loving Her, jatkuen tohtorismies Claytonin mutta tutun Waltermaisen I’ve Got To Find My Babyn sävelin. Siitä alkoi pitkä ja edelleen jatkuva opiskelu mustan musiikin saloihin, joka johti Robin Denverin kautta Kaliforniaan ja lopuksi bluesharpun mekkaan Chicagoon Sam Layn hoteihin. Kolmantena seuraa miehen oma Lost And Lonely, mutta tahti tahdilta jälleen Jacobsia seuraten. Samoihin aikoihin alkanut on & off -yhteistyö basisti Patrick Rynnin ja kitaristi Chris Jamesin kanssa tuotti aikanaan myös kokoonpanon, joka soittaa tällä levyllä. Setti alkaa lähes punkrockmaisella versiolla Beatles-klassikosta Come Together, joka lopulta taittuu Led Zeppelin -coveroinniksi Whole Lotta Loven myötä. Levyllä on myös kaksi kaupungin ulkopuolista kappaletta, Charles Brownin Don’t Drive Me Away sekä Lowell Fulsonin Too Many Drivers, mutta nekin on toki vedetty tuhdisti Windy Cityn malliin. Täytyy sanoa, että sen perusteella ryhmä toimii livenä mainiosti. Isbellin ja bändin toisen kitaristin, Taylor Orrin yhdessä kynäilemä Tip Of My Hat vie kuulijan New Orleansin rytmikkäisiin musiikkimaailmoihin. Jään odottelemaan urkurin seuraavaa levyä. Ei ole kysymys siitä, etteikö trio osaisi asiaansa. Päätähden rinnalla tuottajan tehtävistä on huolehtinut enimmäkseen indie pop -kentällä aikaisemmin työskennellyt Darren Allison. Isbellin vahvaa slidekitarointia esittelevä I Need More Love (Robert Randolph) päättää kiekon liiallisen ylipitkänä versiona, Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin’ -siteerauksineen, todistaen GTBB:n reilun tunnin mittaisen esityksen pohjalta kaikesta musiikillisesta osaamisestaan huolimatta hiukkasen ideaköyhäksi ja pitkäveteiseksi. Nykypäivän Blue Catsille tyypillistä melodista neobillyväriä maalaa kiekolle mm. Stone osoittautuu myös näppäräksi kynämieheksi levyn kuudella omalla sävellyksellään. Eikä yhtään auta se, että hän parilla kappaleella yrittää laulaa. Näitä ovat olleet viime vuosina mm. Se on äänitetty länsirannikolla. Siinä on toivottavasti mukana muutama vokalisti. Legendaarisen Meters-basisti George Porter Jr:n I Get High funkaa kunnolla basisti Matt Karnerin ja pasunisti Jonesin ansiosta. TT Tarkiainen. Big Shirley on perinteinen kitaravetoinen bluesshuffle. Kuusitoistaminuuttinen Allman Brothers -cover Whipping Post vierailee reggaen, funkin ja rankan bluesrockin maastossa päästäen jokaisen soittajan vuorollaan soolovuoroon. Willie Walker, Tad Robinson ja Deitra Farr. Akustisen kitaran ja mandoliinin sooloista vastanneen Dave Luken sekä dobroa soittaneen Nick Evansin tapaisten luottomuusikoiden tuella lopputulos on saatu kuulostamaan sielua hivelevän kauniilta, jos kohta ei toki erityisen vaaralliseltakaan. Kiukkuisista rokkipukareistakin voi nähtävästi iän myötä paljastua myös herkempiä puolia. kaihoisalla ikääntymistarinalla The Promise vokalisti tulee lisänneeksi Marty Robbins’maiseen fraseeraukseensa myös hallittuja Roy Orbison -maneereita. Samoilla linjoilla jatkaa Givin’ It All Away päästäen pasunisti Suavo Jonesin valloilleen sooloineen sekä vokalistina. Teksasilaisten High Noonja The Bellfuries -orkesterien tapaisia honkytonk-polkuja erehdyttävästi seuraileva Lone Lonesome Moon antaa erityistä oikeutta Bradleyn ulottuvaiselle lauluäänelle. Edellinen on vaikuttanut pitkään länsirannikon bluesympyröissä (ja on tulossa muuten huhtikuussa Lahteen Tad Robinsonin kanssa). Mies ihastui musiikkiin ja ”Mussun” harpunsoittoon siinä määrin, että kävi heti seuraavana päivänä ostamassa itselleen perinteisen Hohner Special 20 -soittimen. Niistä edellisen lisäksi parhaina näyttöinä toimivat Why Can’t You Learn To Love Me sekä savuinen instrumentaali Smokin’ In The Gully, jossa kaikki Chicago-harppubluesin elementit ovat kohdallaan. Blue Cats-, Beltane Fireja The G Men -yhtyeissä kannuksiaan äänekkäimmin kopistellut artisti tarttuu nyt toistamiseen rakkaaseen cowboy-lauluteemaansa. Nimikappaleen ohella mm. Jälkimmäinen oli arvostettu sessiorumpali 70-luvun soulkuvioissa. Kyllä soitto toimii, mutta Wressnigin kirjoittama materiaali ei ole kovin kiinnostavaa. GTBB:n johtohahmo Matt Isbell kunnostautuu vokaloinnin lisäksi kolmekielisen sikarilaatikkokitaran taitavana soittajana. Nyt on kyseessä 7-urainen instrumentaalituote. Hengästyttävä Back Off Baby on veto, jossa kaikuu niin Walter kuin Cottonkin. Robin kiinnostus bluesiin ja erityisesti bluesharppua kohtaan syntyi hänen kuultuaan Charlie Musselwhitea kotikaupungissaan Bostonissa. Vaikka kantavana lyriikoiden aiheena onkin villi länsi, pitkäsoiton ensipuoliskoa hallitsevat odotettujen cowboy-laulujen rinnalla myös kantriswingja rockabillytaustoitetut esitykset. Robin laulu tuskailee sanoja ja harppu puree ja möyryää kuin Walterin konsanaan, Chrisin kitara huokuu vuoroin Lockwoodia, vuoroin Edddie Tayloria, Patrickin basso jyskyttää Dixonit ja Sam Lay – no hänhän on Sam Lay! ”No Worries” on jälleen yksi tyylikäs harppulevy. ”Soul Of The Westillä” nuoruudessaan mm. Tarkat stemmat tukevat viehättävän vähäeleisesti tallaavaa Six Guns Spurs & Saddles -hölkkää. Tällä erää hän on kuitenkin pitäytynyt lojaalisti menneen aikakauden akustisessa tai puoliakustisessa hengessä sekä country’n’westernille ominaisimmassa soitinnuksessa. Bluesmiehet etsikää käsiin ja kuunnelkaa! Jari Kolari CLINT BRADLEY Soul Of The West (Bluelight BLR 33197 1 / 2, LP/CD) Traditionaalisen neorockabillyn kiistaton hall of fame -jäsen Clint Bradley vahvistaa uutuudellaan asemaansa Britteinsaarten keskeisenä laulaja-lauluntekijänä, mutta tätä nykyä vähemmän trendikkään musiikinlajin saralla. Triokokoonpanossa vieraina ovat kitaristi Alex Schultz ja rumpali James Gadson. Aarno Alén ROB STONE & THE C-NOTES No Worries (Marquis #) Harpisti-laulaja Rob Stone on nykyään ehdottomasti eräs vakavimmin otettavista perinteisen 50-luvun Chicago-tyylin bluesharpisteista, vaikkei tämä ”No Worries” -levy ihan uusi olekaan. Pete Hoppula GHOST TOWN BLUES BAND Backstage Pass (omakustanne) ”Backstage Pass” on memphisläisen Ghost Town Blues Bandin neljäs virallinen levyjulkaisu. Levy on kaiken kaikkiaan luonteva jatke Bluelightin vuonna 2014 julkaisemalle kehutulle ”Riding After Midnight” -albumille, mutta hienokseltaan se onnistuu myös avartamaan käsitystämme 2010-luvun Clint Bradley -soundista. Miesten esitys Walterin You’re Sweet’stä on lähes täydellinen 50-luvun Chicago-blues
Menneisiin vuosiin viittaa myös se, että cd on vain keskivertovinyylin mittainen. Useampia onnistumisia tarjoavat myös Lehtovaaran itsensä laulamat ja myös osittain kirjoittamat kappaleet. on kenties sävelletty sillä aikaa, kun rumpusoundeja on haettu. Eräänä takuumiehenä kunnostautuu myös Dave Forestfield, jonka versioima, niin ikään New Orleansiin teemallisesti kytkeytyvä Elvis-bravuuri Crawfish on kiekon ehdottomia kierrätystimantteja. Eipä mennyt hukkaan sekään aika – vaikka sitä kuulemma reippaasti kuluikin. 64 Blues News 1/2019 levy tutkailut DAVE LINDHOLM ESITTÄÄ: Kynä Ja Kumppanit (Turenki TurenkiCD14200-74) Viime vuoden syksyllä Dave Lindholm lähti bändin kera kiertueelle esittämään suomenkielistä materiaalia. Suoraan sanottuna Gona Lehtisen ”Fly Now!” ei täyttänyt odotuksia. Se kyllä tarjoaa nimensä ja ennakko-olettamuksensa mukaisesti albumimitalla synkopoitua biittiä ja tanssiaskeliin yllyttävää groovea, mutta myös odottamattomampia ambientkaikuisia katsantokulmia. Kappale summaa levyn täydellisesti ja lopun Love Records -viittaukset ovat suorastaan hillittömiä. Taitavat kaikki olla lehdessämme hyviksi todettuja musikantteja. Kuten nostalgisesta kansitaiteestakin (jälleen kerran valokuvaaja Pasi Rytkösen taidonnäyte – mutta voiko nykyään artisti tupakoida julkisuuteen tarkoitetussa kuvassa?) voi päätellä, ollaan pitkälti kallellaan Django Reinhardtin ”manneswingin” suuntaan. Onneksi näin ei käynyt, mutta mukaan olisi voinut laittaa liitteen cd:n sisäkannen kuvasta. Pitkäjänteisen työstötapansa lailla myös levyn sisäistäminen vaatii kuulijaltaan keskittymistä ja hieman kärsivällisyyttäkin. Sen verran paljon kappale tuntuu muusta materiaalista erottuvan. Onkohan studioon mentäessä huomattu, että levystä on tulossa liian lyhyt. Hessu Pirhonen on toiminut paitsi pianistina, myös levyn toisena tuottajana. Moog Konttista lainatakseni: ”Nyt ostakaa tää levy, sen saa myös kasetissa! Tää hellävarainen hively, on samaa...” Riku Metelinen nectionin sekä erinomaisen rhythm and blues -kvintetin Fat Chancen huippukitaristina. Nyt oli vihdoinkin aika tehdä oma soololevy. Kun edellisellä levyllä oli hyvin kantriin kallellaan oleva A Western View, niin tällä levyllä tyylisuuntaa edustaa Juna. Edellisessä numerossa oli jopa miehen haastattelu ja niin kai tämän levyesittelynkin olisi pitänyt olla (no kyllähän siinä haastattelussakin esittelyä riitti). Pidetyn rytmiartistin sydän sykkii varsinkin New Orleansille, eikä hän pyri piilottelemaan rakkaussuhdettaan louisianalaistraditiota kohtaan. Sen verran paljon levystä tykkäsin, että vinyylin kävin ostamassa. Kultaa on levyn kappaleista ehkä se eniten Love-levytyksiä muistuttava sävellys. Väärinkäsityksen seurauksena se kuitenkin jäi kuluvan vuoden puolelle, mutta parempi maininta kahdessa numerossa kuin yhdessä. Tuottajaa ei kansi mainitse, mutta Kuja Salmi on hoitanut äänityksen ja miksauksen, joten ehkä tuotantopuolikin voidaan laittaa hänen piikkiinsä. Takanen on ollut myös levyn päätuottajana ja äänittäjänä. Varmaan kustannussyistä johtuen vinyylin kansi ei ole gatefold, vaikka siltä näytti, ja melkein onnistuin rikkomaan kannen muovia poistaessani. Toki päätään nostavat myös Chet Atkinsin kitaranpikkaus, rouheva Johnny Burnette -tyylinen rockabilly, Kenny Burrellin ”go-go-jazz”, Les Paulille tyypillinen kitarailottelu, vanhan ajan ragtime ja tietenkin rhythm and blues. Se kerta kaikkiaan ylitti ne! Hienoja levyjähän Suomessa tehdään väkilukuun nähden enemmän kuin muualla, mutta Gonan levy on avarakatseisuudessaan ja musikaalisuudessaan yksi parhaita maassamme viime vuoden julkaisuista. Kun levy päättyy Chet Atkinsin – edesmennyttä Peter von Baghia lainatakseni – ihmeenomaisen unenomaiseen, lähes neliminuuttiseen instrumentaaliin Theme From A Dream, ei paatuneinkaan juntti voi olla herkistymättä. Musiikki liikkuu vaivattomasti eri tyylisuuntien sekoituksena, mutta suunnista huolimatta tyylikkäästi. Vaikkei Lehtovaara täysin pitäydykään juurimusiikkikentälle pyhässä live-äänitysformaatissa vaan materiaalista kuulee paikoittain hyvinkin selvästi, miten esityksiä on hierottu kasaan tahti tahdilta ja huh, jopa sämple sämpleltä, on hänen motiivinsa pääosin aivan ymmärrettävissä. Toinen kulkija olisi sopinut hyvin myös Rauli Somerjoelle, sillä Baddingin henki on läsnä erittäin voimakkaasti. Kyseiseltä kokoonpanolta on ilmestynyt levy, jonka musiikki voidaan jakaa pääosin kahteen osaan, Love Records -henkisiin kappaleisiin ja Ranka Recordsin julkaiseman ”Valkoinen &” -levyn tyylisiin sävellyksiin, jälkimmäisen yhtymäkohtia kappaleiden tyylin lisäksi on se, että mukana ovat levyllä soittaneet Kuja Salmi ja Pekka Virtanen. Sovituksista vastaa koko bändi. ”Regroovable” ei kuitenkaan ole nielaistavissa yhdellä suupalalla. Honey Aaltonen VILLE LEHTOVAARA Regroovable (Humu HUMU011) Tamperelaista roots-osaamista jo sangen mittavalla aikaja yhtyeperspektiivillä rumpupatteriensa takaa jakanut Ville Lehtovaara liittyy rytinällä sooloalbumin hiljattain aikaansaaneiden instrumentalistien valittuun joukkoon. Gona Lehtinen on ollut esillä lehdykässämme ainakin akustisen Berryman & Bullet -duon, rockabillyä ja uudempaa rockia ennakkoluulottomasti yhdistäneen Sun ConKOTIMAAN KATSAUS. Kansi ei sitä kerro, mutta korvakuulolta sanoisin, että liidit kappaleessa hoitaa Kuja Salmi. Mm. Laulusolistina loistaa Fat Chancesta tuttu Ria Korhola, joka Blue Skiesin kaltaisten ikivihreiden ohella pääsee taas näyttämään kyntensä myös ronskina blueslaulajattarena Roy Brownin Up Jumped The Devilillä. Napakka uusioarraus luo salakavalan mutta arvatenkin täysin tarkoitushakuisen mielleyhtymän MaijanenÖdner-Forsman -trion Love-singlellä 1975 ilmestyneeseen kulttimaineiseen Fevercoveriin. Koko maailma on kamaa sisältää kitaristien yhteissoolon, joka on lyhyt mutta ytimekäs. Erityishuomio kiinnittyy hienosti valittuihin kanssamuusikoihin. Basistit Jan Smedberg ja Iikku Riepponen, saxofonisti Juho Hurskainen sekä tietenkin rumpalit Artsi Taskinen ja Juha Takanen tekevät mallikelpoista työtä. Ne tuovat Lindholmin sävellyksiin myös mukavasti uutta ilmettä. Jotain olisi siis keksittävä. Tuntuu myös siltä, että Lindholm olisi kuunnellut viime aikoina kantria ja saanut sieltä vaikutteita sävelmiinsä. Vaan ei hätää, Lehtovaaran lähtökohdat ovat kuitenkin yhä ennen kaikkea juurimusiikilliset. Kun pelimannikavereina mukana rellestävät mm. ajan hermolla. Jussi Huhtakangas saa steelkitarallaan niinkin tuttuun standardiin kuin Willie Nelsonin Crazyyn hienon havaijilaistunnelman. Vai voinko olla liian optimistinen. Kokonaisuuden kruunaa aina loistokas, myös soitollaan hurmaava, viulisti Laura Airola. hurja pelinavaus Jekyll And Clyde sitoo punaiset langat toGONA LEHTINEN Fly Now! (Bluelight BLR 33195 2) Kitarataituri Gona Lehtinen ei ole ehtinyt saavuttaa tässä sarvikuonojen maassa ansaitsemaansa huomiota, mutta onneksi oma pikku aviisimme on ollut hänen tekemisiensä suhteen aina ns. vanhaa kunnon Ikoa Ikoa banjoineen tulkitsevan Jo’ Buddyn sekä Chuck Berryn Reelin’ And Rockin’ -klassikkoon näppinsä 2nd line -rytmien saattelemana iskevän Wiley Cousinsin tapaiset Pirkanmaan seudun hengenheimolaiset, on pahimman pettymisen riski käytännössä olematon. Lopetuksena on kauniin medlodian omaava Meillä kaikilla on rakas laulu. Tunnustan kyllä aistineeni jo lieviä ahdistuspiikkejä nimiraidan sekä Remixed Messagesin kaltaisia niukkaeleisesti laahustavia perkussioinstrumentaaleja tai Mechanical Manin fatpossum’maista puhelaulua ja sähkökitarariffittelyä äimistellessäni, mutta näin vanhemmiten tällaiset ennakkoluulot ovat näemmä sittenkin selätettävissä. Harmoniat ovat kunnossa ja niitä on levyllä varmaan enemmän kuin muilla Lindholmjulkaisuilla yhteensä. Selvältä täytepalalta kuulostava S.A.Y
Hienolta kuulostavan lopputuloksen saavuttamiseksi apuna ovat olleet myös Daven vanhat soittokaverit Jere Venäläinen (koskettimet) ja Brother Andy Liukko (huuliharppu). Mukana on covereina Daven suosikkeja vuosien varrelta sekä omia kappaleita, mattinykäsmäisesti suhteessa 50/60. Dave Forestfieldin omat sävellykset tuovat esiin miehen laajan rootsmusiikkinäkemyksen. Brian Hylandin alun perin levyttämä Warmed Over Kisses (Gary Geld, Peter David Udell) ja Gene Autryn Riding Down The Canyon ovat mitä parhainta modernia countrya. Kotimaisissa ja ulkomaisissa karkeloissa palkittu Dave Forestfield osoittaa ”Footsteps In The Snow” -levyllään olevansa varteenotettava tekijä roostmusiikin parissa. Uudempia tuttavuuksia edustavat taustalaulaja Pia Pitkänen ja Louie Ujvarosy bluesharppuineen. Countrybluessävyinen You Slip Away From My Mind, chigagolaista näkemystä edustava What To Do ja perinteinen teksasilaistyyppinen shuffle She’s A Dancer kertovat artistin laajasta bluestietämyksestä. Teiniromantiikkaa muistellaan balladilla Rantakalliolla. Tuntuu siltä, että edellisestä levystä ”Helluva Job” olisi. Countrybluesklassikko I Get The Blues When It Rains ja Hank Williamsin You Win Again saavat osakseen arvoisensa perinteitä kunnioittavat tulkinnat. Arkiaskareita, lapsia ja rahahuolia ei varmaan nimeään enemmän selittelyjä kaipaa. Tälläkin kertaa Puhakka luottaa omaan materiaaliin, ja koska herra kirjoittaa hienoja kappaleita, olisi turha sotkea palettia kierrättämisellä. Slim Butlerin ”Inner Blues” (2012) ja ”Bad Intention” (2016) olivat jääneet allekirjoittaneen osalta vähäiselle huomiolle, joten lähes puhtaalta pöydältä lähdin levyä kuuntelemaan. Hieno oivallus on myös Pekko Käpin viulun herkistämä instrumentaali Tango de la Muerte. All The Best Girls on puhdasoppinen, korvamadoksi soimaan jäävä popsävelmä. Rakkautta ja arpaonnea toteaa, kuinka elämä on loppupelissä satunnaisen onnen varassa, osin siihen voi itse vaikuttaa, osin ei. Mukana ovat edellislevyltä tutut Andrew Black ja Tad Robinson. Seuraavana ääneen pääsee pääosan kappaleista laulava Andrew Black, joka tulkitsee funkbluesin Everything You Need. Rakkauden työt kertoo toisen ymmärtämisestä arkisessa parisuhteessa. Vokaalivarojahan rumpalilla tuntuu riittävän, vaikka hän onkin pitänyt tätä puolta itsestään visusti vakan alla. Akustisella kitaralla säestetty, huuliharpun sävyttämä balladi Takapihan korkea taivas vie keski-ikäisen miehen ajan kultaamiin lapsuusmuistoihin, jolloin ei vielä ollut älykännyköitä eikä somea vaan kaverisuhteet muodostettiin ja niitä ylläpidettiin kasvotusten. Kuuntelin verrokiksi pikaisesti Slim Butlerin aiemmat levyt sillä lopputuloksella, että ”Big Freeze” on edeltäjiään monipuolisempi ja mieluisin kaikista kolmesta. Puhakalla on selvästi ollut koko ajan tarkoitus työskennellä kunnianhimoisesti ja saada aikaiseksi tusinatavarasta erottuva, laadukas tuote. Entistä syvemmälle New Orleansin namirytmeihin hivuttautuu sämpletekniikkaa hyödyntävä Space Funk. Riku Metelinen JANNE LAMPONEN Valopilkkuja (JALCD18, omakustanne) Mikkeliläinen trubaduuri Janne Lamponen tekee musiikkia vahvasti omiin kokemuksiin pohjautuvalla herkällä tavalla. Running Away From The Blues rankan särökitaran ja suorastaan aggressiivisten urkujen kera nousee levyn parhaimmistoon. Isän luokse illalla käy läpi avioerolapsen tuntemuksia, laajemmalla katsantokannalla kappaleesta voi löytää hengellistäkin sanomaa. Kun oma tyyli on hallussa, niin hittojako sitä muokkaamaan. TT Tarkiainen THE ROCKANITES Hoodlums In TheNight (omakustanne) On se hyvä, että jotkut pitävät vielä nykyäänkin perinteisistä arvoista kiinni. Ainoa instrumentaali Coconut Monster johdattaa meidät Santanatyylisesti suoraan Karibialle. Mielestäni hän on myös onnistunut. Forestfield hoitaa itse laulun ja kitaran, useammalla raidalla myös basson, pianon ja urut. Blues News 1/2019 65 levy tutkailut pakasti yhteen jamaikalais-Meters’maisella tuplasolmulla. Rockanites kuuluu selvästi tähän ryhmään. Letkeästi taittuu myös rockabillahtava Long Long Shadow, jonka Lehtovaara levytti ensimmäisen kerran jo 2011 silloisen yhtyeensä Suprafonicsin kanssa Blue Northin kokoelmalle ”Blues Line Finland”, joskin tuolloin solistina toimi bändin kitaristi ja myös tällä levyllä musisoiva Tommi Laine. Coverosaston parasta antia on vanhahtavan rhythm’n’bluesin hengessä esitetty kitaravetoinen Ting A Ling (Ahmet Ertegun). Pete Hoppula DAVE FORESTFIELD Footsteps In The Snow (Propaganda PRO 2138) ”Footsteps In The Snow” on pitkälti Dave Forestfieldin yksin kotistudiossaan työstämä levy. Levyn aloittava Tad Robinsoinin laulama ja harpullaan ryydittämä Fat Times on aperitiivi, joka herättää ruokahalun. Kiekon avaava Jerry Jeff Walkerin Maybe Mexico on kaikin puolin mallisuoritus, mieleenjäävä universaali pophitti latinoja countrysävyineen. Onnen antama on tehty tilaustyönä ystäväpariskunnan häihin. Varsinainen ässäraita on Tomi Leinon harpullaan vahvistama Keep It Real, jonka olisin ehdottomasti laittanut kiekon avausraidaksi– jo senkin takia, koska kitaran ja harpun vuoropuhelu tai kaksintaistelu on veret seisauttavan väkevää. Texas Oilin ohella (Doctor’s Order lienee lopettanut ja Rockin’ Paradox vähentänyt aktiviteettiaan) edustaa Rockanites Suomessa rankan, mutta ”vanhanaikaisen” rock’n’rollin kirkkainta kärkikastia. Kyseessä on monipuolinen kokonaisuus, jolta löytyy sopivasti tartuntapintaa juurimusiikkityyleihin ja yllättävämpiinkin suuntiin. Hyvien blueslevyjen tapaan tämäkin on enemmän kuin blueslevy. Edelleen mennään Dr. Jamaikalainen ska, afroamerikkalainen rhythm’n’blues ja valkonaamojen siitä kehittämä rock’n’roll yhdistyvät mainiosti kappaleella Then I Crack Up. Toinen Tad Robinsonin laulama kappale on letkeä blueeyed soul, Where Is Love. Sopii häälauluksi muillekin ja jo vakiintuneillekin pariskunnille yhdessä kuunneltavaksi. Myös itse musiikki on perinnetietoista. Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (Lennon/McCartney) kuullaan riemastuttavan huikeana ragtimeversiona. Rytmipuolella ovat mukana rumpalit Jussi Huttunen, J-P Hautalampi ja Sami Harlin sekä parin kappaleen verran basisti Petteri Soininen, joka tällä levyllä on enemmän kunnostautunut taustalaulajana. Yli 5-minuuttisella improvisaatiokappaleella ei lähtökohtaisesti tunnu tapahtuvan juurikaan mitään – ja kuitenkin samalla kaiken aikaa niin kovin, kovin paljon. Valopilkkuja luo lohtua yksinäisyyden keskellä eläville, arjen keskellä pienet ja yksinkertaiset positiiviset asiat tuovat valoa yksinelon keskelle. (Sen huonoin puoli on tietenkin se, että se hukkuu helposti paksumpien roskamuovisten cd-koteloiden loputtomaan suohon.) Perinteisesti bändit julkaisivat 70-luvulla levyn joka vuosi (60-luvulla jopa kaksi), mutta nykypäivänä se vaikuttaa liialliselta. Heidän osuutensa on luonnollisesti tallennettu Atlantin toisella puolella. Sanoitukset heijastavat kaikuja menneisyydestä ja nykyisyydestä, jonkun verran tulevaisuuttakin pohtien. Feelgoodin ja Piratesin näyttämällä tiellä – vaikkakin omin sävellyksin ja persoonallisella otteella. TT Tarkiainen SLIM BUTLER Big Freeze (Slimcuts 1003) Viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Big Freeze” on Jarmo “Slim Butler” Puhakan järjestyksessään kolmas levy. Se on enemmän kuin osiensa summa. Tomi Leinon Supravox Studiolla äänitetty pitkäsoitto jatkaa samaa perinnettä kuin kaksi aikaisempaakin julkaisua, eli bändi hoitaa soittopuolen ja laulusta vastaavat amerikkalaiset solistit. Päinvastoin kuin edeltäjänsä ”Helluva Job”, tätä ”Hoodlumsia” ei valitettavasti ole julkaistu tyyliin sopivassa vinyylimuodossa, mutta vinyylikantta muistuttavassa neliön muotoisessa pahvipaketissa kuitenkin. Monessa kohtaa kitarasoolot ovat aikaisempia levyä ärhäkämpiä
Edellisessä Blues News -numerossa Texas Oil -arviossa oli varoitus liian tiheästä julkaisutahdista, mutta toisaalta jos levyjen väli jää liian pitkäksi, niin potentiaalinen ostajakunta saattaa unohtaa bändin. Mitään hätäisesti kyhättyjä sävellyksiä tai ylijäämämateriaalia ”Hoodlums In The Night” ei siis sisällä. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin olihan tuolla ”Ten For Hurriganes” -kiekollakin 11 kappaletta, tosin Made In Sweden/Find A Lady oli niputettu yhteen. Vähän kuin John ja Alan Lomax olisi laitettu taas tien päälle ja passitettu kaukaiseen Suomeen tekemään kenttä-äänityksiä läpipääsemättömiin suomaisemiin ja siellä asuvien outojen musikanttien keskuuteen. Tässä mennään eikä mutkissakaan turhia jarrutella. Kaikenlaiset fatpossumit ja muut tähän asti rankoilta tuntuneet äänitteet ovatkin tämän jälkeen yllättävän lähellä Abbaa ja muuta aurinkoista hittikimaraa. Tunnelma on erittäin down home kaiken aikaa ja kappaleiden rakenteet tuntuvat myös huojuvan ja nitisevän liitoksissaan ainakin näin soittotaidottoman korvissa. Huomasin samalla, että heidän debyyttialbumistaan ”Ten For Hurriganes” on kulunut seitsemän vuotta. Uusi basisti Juki Lehto on tuonut selkeästi lisää potkua bändiin ja hänen laulamanaan Price Of Love kääntyy hyvin Ganes-muottiin. Pääkaupunkiseudulta tulevan Texas Oilin lisäksi Turun seudulta kotoisin oleva Indian kumartaa Hurriganesin suuntaan. Old Traveller’s Blues (Moon Song) 9. Perusasioissa pysytellään aika tarkkaan, ja sellainenhan aina menee yleisöön. Tarkoitan vaan, että nykyisin liian tiheät julkaisut syövät helposti edellisen – mainionkin – levyn myyntiä. Indianin uutta levyä olin odottanut, toivonut, odottanut ja luopunut toivosta asian suhteen. Goin’ Down Slow 4. Tyylikäs lopetus kaikessa yllättävyydessään. Pääosin kitaristi ja laulaja Tuomas Levonmaan tekemät kappaleet ovat edelleen nippu mainioita rokkipaloja, joiden luulisi uppoavan tämän kaltaista musiikkia harrastavaan yleisöön kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin. Laitetaan vielä loppuun kappaleluettelo, joka kertoo karua kieltään eri elämänalueiden musertavista ongelmista, jotka ovat Keijon kohdalle osuneet: 1. Mutta mutta, sitten homma alkaakin avautua: kysymys on juuri siitä, että pelkän äänimaailman perusteella uppoaa todella syvälle Keijon laulun ja molempien miesten soiton kautta avautuvaan synkkään mielimaisemaan. Vuosi vierähtää tässä iässä niin äkkiä. When A Man Gets Lost 5. Hämmentävästi levyn päättää hidas kitarainstrumentaali Awake In The Desert. 66 Blues News 1/2019 levy tutkailut vain jokunen kuukausi aikaa. Slidea piiskataan ehkä ruostuneella veitsellä ja joidenkin biisien lauluosuudet tuntuvat nauhoitetun 40 asteen kuumeesta ja etenevästä keuhkoputkentulehduksesta huolimatta. Hot Wheels on mielettömän tiukka ja kitarasoolon aikana rappaus ravintolan katostakin rapisee. Can’t Sleep. No Bird Was Heard 8. Ainakin Hurriganesin nuottivihkossa oli hiukan erilaista tekstiä, mutta ei siitä kannata yöuniaan menettää, sillä eihän Remukaan aina ihan tekstin mukaan laulanut. How Smart Can You Look 7. Kirjoitin bändistä jutun (BN #260) ja löysin lehden nyt sattumalta. Kuten tarkkakorvaisimmat huomaavat, eivät nuo Rock’n’ Rollerin sanat ehkä aivan mene niin kuin ne nyt lauletaan. Jos ei ole itse musiikissakaan valittamista, ei myöskään tuotannossa. Levyn soundit ovat mainiot! Jos ette ole Rockanitesia ennen kuulleet, niin nyt on korkea aika tutustua. Riku Metelinen KEIJO & JARMO Talkin’ Bout Death Past Gone (Linnaea & Mimosa LIN-2, C-kasetti) 112! Nyt on hätä! Kun on vähän aikaa kuunnellut Keijon & Jarmon C-kasettia, tekee mieli soittaa hätänumeroon, mutta sitten jättää soittamatta, koska siellä kyseltäisiin kuitenkin kaiken maailman yksityiskohtaisia tietoja, kuten missä osoitteessa on hätä ja mitä on tapahtunut. Energiaa ei liene studiossa käytetty joutavan aikaiseen hiomiseen. ”Tsugu Wayn” kansikuvaa jäljittelevän levyn 11 kappaletta on valittu Hurriganesin koko uran ajalta. Gotta Find Somebody 3. She Was Gone For Good 6. Kaikki kappaleet soitetaan hyvin Ganes-henkisesti, mutta omaa näkemystä on mukana sopivasti. On tunnustettava, että ensikuuntelulla oli muutaman kappaleen jälkeen hyvin hämmentynyt olo. Kasetilla on 10 kappaletta, joissa Keijo (Virtanen – Rambling Boys, Keijo & The Poor Boys, Vapaa, Kheta Hotem, jne. Mutta jos musiikkia on syntyäkseen, niin tuleehan siitä paineita saada se tallennetuksi. On muuten syytä varmistua, että tätä kuunnellessa vahvat lääkeaineet ovat visusti lukkojen takana eikä lähettyvillä ole yli metrin pituista köydenpätkää tai teräaseita. Tuottajina Levonmaa ja rumpali Ande Niemi, sekä äänittäjänä ja miksaajana toiminut Samu Wuori ovat saaneet kelpo jälkeä aikaan. Lyhyissä kansitiedoissa sanotaan Keijon laulavan vain spontaanisti asioista, jotka pyörivät hänen mielessään ja sekin ajatus välittyy hyvin mm. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kitaristilaulaja Miku Majuri, basisti Jate Haro ja rumpali Harri Nieminen muodostavat yhteen riviin aseteltuna The Lo-Lites -nimisen veljeskunnan, jonka kaikki vuodesta 2010 lähtien tehtailemat äänitteet ovat tainneet syntyä bändin treenikämpän uumenissa.. Viimeksi mainittu ei ole edes Ganes-tuotantoa, vaan on peräisin Cisse Häkkisen toiselta soololevyltä ”Summer Games”. Ganes on Ganes, ja turha edes yrittää pyrkiä 1:1 versioihin, sillä se tuskin keneltäkään onnistuisi. Toivottavasti seuraajaa ”11 More For Hurriganes” -kiekolle ei tarvitse odottaa yhtä presidenttikautta pidempään. Ken elää, näkee ehkä vielä 78 kierroksen savikakkujen renessanssin. Hilpeitä blueshetkiä, omalla vastuulla! Harri Suokas THE LO-LITES Groovy Swang! (B-Top BTOP 006, LP) On asioita, joita ei ole tarkoitettu muutettavaksi. Sitä paitsi akuutti avun tarve lienee jo ohi, koskapa äänitteelle taltioitu hätä oli alun perin jo vuonna 2009 ja julkaistu seuraavana vuonna cd-r-muodossa. Nyt on siis kyse uudelleenjulkaisusta C-kasettina. ”Crazy Daysillä” olleen ja Hurriganesin myöhempien aikojen versioiden välimaastossa liikkuva My Only One saattaa olla joillekin Ganes-faneista (liian) kova pala purtavaksi. Yllätys oli suuri, kun he minulle sellaisen toimittivat. Mielestäni Pepe Puurila saa ammennettua laulusuoritukseen riittävästi omaa näkemystä. Oh Rack ja Red House. Rock’n’ Roller sekä Well, ...Ooh, uudempaa tuotantoa ovat mm. Life Is Cold 2. Tuli mieleen, onko tällaista nyt pakko julkaista ihan kaikkien kuultavaksi. Vastaavasti Blue Suede Shoesissa on mukana ne säkeistöt, jotka Hurriganesin versiosta puuttuivat. Honey Aaltonen INDIAN 11 More For Hurriganes (omakustanne) Nyt kun Remu on jäänyt ansaitsemalleen eläkkeelle, niin on hienoa, että Ganesin musiikkia pidetään yllä useammankin bändin toimesta. Business Town Blues 10. Aivan kaikki kappaleet eivät ole Ganes-originaaleja, sillä mukaan on otettu Jim & The Beatmakersin My Only One, Carl Perkinsin Blue Suede Shoes sekä Everly Brothersin Price Of Love. Tällä kiekolla vanhempaa materiaalia edustavat mm. Vaihtelua tuo myös Samuli Ahlgrenin slidekitara kappaleeseen Wild Ideas. Jos Texas Oilin julkaisuja on levykokoelmaan päätynyt, kannattaa tämä hankkia niiden seuraksi. ) laulaa ja soittaa sähkökitaraa, rumpuja ja huuliharppua ja Jarmo (Saarti – Kheta Hotem, Vakka-Suomen rytmikuninkaat) soittaa Nationalia, dobroa, sähkökitaraa, lyömäsoittimia ja bassoa. Se on kuitenkin pelkästään eduksi välitettäessä epätoivoista tunnelmaa ja, kuten niin usein bluesin kohdalla, kuulijalle tulee jonkunlainen vapautunut tunne kuunnellessaan, kuinka jollain menee vielä huonommin kuin itsellä. Myös basisti Jouni Haavistola on kunnostautunut tekemällä yhden kappaleen. bluesista tutun toiston kestäessä milloin pari, milloin kolme tai neljäkin kertaa, kuinka ajatus nyt sattuu kiertämään. Sattumanvaraisen kuuloista soittoa, vapisevaa puhelaulua, outo etäinen ajan ja paikan tunne. Ripeästi kulkeva rockabilly-henkinen Rough Tough Rock tuokin vaihtelua muuten rankempaan materiaaliin. Voi tietysti olla, etteivät toiset meistä vain osaa muuttaa niitä, mutta on myös heitä, jotka eivät edes halua
Vierailevana urkurina ragtime-henkisemmin esitetyllä Motherless Childrenillä musisoiva Dave Forestfield on saanut levyn tuottajana aikaiseksi ylistyksen väärtiä jälkeä. Kestävän kehityksen nimissä annan lämpimän suositukseni. Lo-Litesin edellisestä pitkäsoitosta ”Can’t Saddle Me!” on vierähtänyt kolmisen vuotta, mitä voinee pitää miltei ikuisuutena. Sen Bluelighttuotantoporras on mitä ilmeisimmin lainannut amerikkalaisista 60-luvun alun Columbia-merkin LP-levyistä, joissa moinen termi lanseerattiin ja opittiin myös yhdistämään musiikkivaikuttaja Mitch Millerin ohjauksessa syntyneisiin ”elämää suuremmalla stereosoundilla” varustettuihin pop-hitteihin, kuten Jimmy Deanin Big Bad John ja Marty Robbinsin A White Sport Coat. ”That’s Right!” -kiekon kantta koristaa kiehtova teksti ”Stereo 360 Sound”. Laulajan kantissa ei siis ainakaan ole moittimista, toisaalta ei myöskään hänen yhä riemastuttavan poikamaisuuden säilyttäneessä tulkintatavassaan. Jonesin piikkiin kirjattu 20-lukuinen ikivihreä Trouble In Mind soljuu kuulaasti pelkästään Rissasen peltikitaran säestyksellä. Levyn tuottajana ja studiomestarina toiminut Petri Lapintie toteaa saatesanoissaan projektin oikeastaan tuottaneen itse itsensä. Edellisten kanssa MDT-miehistön säveltaiteella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, vaan materiaali on purkitettu etupäässä Cosimo Matassan studiotuotosten sekä varsinkin Little Richardin maineikkaan The Upsetters -yhtyeen henkisessä kaitselmuksessa. Million Dollar Tonesin visio ja tietämys valmiine sovituksineen kun oli jo lähtökohtaisesti sillä tasolla, että herrasväki piti oikeastaan vain ohjata toivottuun tilaan ja antaa heidän sitten tehdä temppunsa rec-nappulan levätessä äänitysasennossa. Ehtymättömäksi laulugeneraattoriksi tiedetyn Majurin ruutuvihkoista kun epäilemättä riittäisi materiaalia vieläkin tiheämpään julkaisutahtiin. Vuosikymmenten mittaisen ammattilaismuusikon uran omaava kitaristi kieltämättä hallitsee suvereenisti soittamisen salat, mutta historiallisen Lapinlahden Väärnin Pappilan isäntänä hän myös tietää yhtä sun toista uskonasioista. Family -julkaisun ”Sings And Plays” (2017) jälkeen Jarkka Rissasen nykykokoonpanon Tonal Boxin toisella pitkäsoitolla. Selviä Upsetters-viitteitä toki viljelevät vauhtitempoisista lainapaloista myös mm. Tusinasta esityksestä muodostuvan levyn ainoat lainat, Charlie Feathersin rockabillymestariteos Jungle Fever ja sen perään urille roihahtava Otis Reddingin Shout Bamalama soivat yhtyeelle tutussa vähemmän kiltin oloisessa rhythm’n’bluesin ja rockabillyn konsensuksessa. Keep Your Hand On The Plow, Can’t Nobody Hide, Lord I Just Can’t Keep From Crying Sometimes sekä monesti bluesyhteyksissäkin versioitu John The Revelator. Pikku-Rikun omimmalle tontille kokoonpano rohkenee astua solistinsa Antti Pajulan johdolla tarkasti ottaen vain voimaballadilla I Can’t Believe You Wanna Leave. Eivätkä edellisten seurassa kalpene bändin omatkaan aikaansaannokset. Aivan sattumalta mukana repertuaarissa on myös Honey B. Pete Hoppula Muista myös BN50-juhlavuoden T-paidat 15 euroa / kpl + pm! levy tutkailut. Sen minkä ryhmä on kenties säästänyt studiokustannuksissa, se törsää moninkertaisesti pitelemättömässä energiassaan – ja pystynkin vain kuvittelemaan mielessäni sen pro-tuottajapolon, joka rohkenisi mennä jakelemaan tälle seurueelle ammattilaisohjeitaan. Familyn taannoin levyttämä Keep Your Lamp Trimmed And Burning, vieläpä levyn teemaesityksenä. Ainoan särön Avaimet käteen -konseptiin viiltää kolmikon ulkopuolisena nimenä etukannen valokuvan napannut Tomi Karhu, selfiehommiin kolmikko ei sentään ole vielä langennut. Albumilla kuullaan koko joukko lähinnä trad.-pohjaisia genren klassikkokappaleita, jotka on pääasiassa sovitettu omaleimaiselle, paikoin yllättävänkin aggressiiviselle kitara-tuuba (Jorma Välimäki)rummut (Jussi Kettunen) -orkestraatiolle. Hukkaan menisivät! Majuri on huolehtinut itsekseen myös kiekon miksauksesta ja masteroinnista, koko bändi taas tuotannosta sekä jopa levynkansien suunnittelusta. Yhtye on näet virittänyt suoritustasoaan jopa entisestään. Jazzpianisti Richard M. ”Groovy Swang!” on nyt myös ensimmäistä kertaa B-Topin historiassa saatavilla ainoastaan vinyylinä. Ja jo vain lepäävät lopputulosta kuunnellessa musiikinystävän korvatkin. Lester Robertsonin vuodelta 1959 peräisin oleva Oh Babe, Dee Clarkin Oh Little Girl sekä louisianalaisen Little Victor Phillipsin armoton 60-luvun alun rytyytys Papa Lou And Gran. Musiikin kokonaismäärä pitäytyy levyllä standardisaarnan mitoissa. Kitaristi Albert Hallikainen täyttää erityisen vaikuttavasti tilansa mojovien Ike Turner -tyylisten soolojen myötä New Orleansin rytmein keinuttelevalla Hometownilla. Ilmavasti rullaa niin ikään Johnny ”Guitar” Watsonin Deana Baby, jonka kirjoittajiksi paljastuu yllättävähkö parivaljakko Lou Adler ja Herb Alpert. Viidestä muusta kappaleesta mm. Blues News 1/2019 67 TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BLUES NEWS VERKOSSA: Hengentuotteet on myös julkaistu oman BTop -brändin alaisuudessa. My Baby’s Gone hurmaa mollisointuihin stailattuna popcorn-r&b:nä, That’s Rightin ydin taas piilee aiemmin rumpuja orkesterissa soittaneen Mikle Ylipakan tuhdeissa huuliharppuosuuksissa. Omasta tuotannosta heti avausraita Fallin’ Thru Your Life avaa muistumia vanhaan ysäriaikaiseen Ellis & The Angry Teens -soundiin – johan sitä on tässä ollut hetkittäin hieman ikäväkin! Vastapainona bändi tosin rouhii myös aiempaa garagesoulahtavammilla taajuuksilla. Henkilöityneimpinä lainoina Tonal Box tulkitsee Sister Rosetta Tharpen aina yhtä hurmoksellisen Up Above My Headin, vaihteeksi kontrabassosovituksen taakseen saaneen Son Housen elämänkoulutusnumeron Grinnin’ In Your Face sekä Muddy Watersin 40-luvun Will The Circle Be Unbroken -variaation Why Don’t You Live So God Can Use You?, joka kääntyy suomalaisten toimesta lähes rockabillytahtilajiin. Blind Willie Johnsonin tunnetuksi tekemää ikonista kansansävelmää täydentävät samoilta nimikoimattomilta historialähteiltä mm. Pete Hoppula THE MILLION DOLLAR TONES That’s Right! (Bluelight BLR 33196 2) New Orleans -tyylisen rokahtavan r&b:n kotimainen ykkösnyrkki rohmusi jo kosolti kehuja ensimmäisestä vuoden 2016 pitkäsoitostaan ”Crazy!”, joten ihme on, ellei niitä siunaannu myös tälle Bluelightin kakkosjulkaisulle. Esimerkiksi Shakin’ The Money, She’s All Right sekä pakollista viidakkobiittiä sekaan ujuttava Hey Little Diddlette ovat kaikessa suorasukaisuudessaan levyn puhuttelevimpia vetoja. Tämänkaltaisen rokkenrollin kierrättäminen se on nimittäin ekologisen ajattelun mukaista lystiä jos mikä! Pete Hoppula JARKKA RISSANEN TONAL BOX Trimmed And Burning (Blue North BNCD 016) FBS ry:n oman Blue North Recordsin löytöretkeily gospel-bluesin salamyhkäiseen maailmaan jatkuu edellisen Honey B. Kymmenen kappaletta riittää kuitenkin välittämään tehokkaasti viestinsä eikä yksittäisesitysten kestoa venytetä kuin kertaalleen yli 4 minuutin. Suistotyylisen rock’n’rollin helmiin kuuluu myös Allen ”Tarheel Slim” Bunnin The Wheels -yhtyeelle aikoinaan väsäämä sävellys Let’s Have A Ball, jonka ennen MDT:n hienoa coveria oli ehtinyt myös Stray Cats ”kähveltää” Gonna Ball -nimisenä vuonna 1981 samoin otsikoidulle albumilleen. Rissasen maanläheinen lauluääni mukautuu täyteläisesti rooliinsa eräänä instrumenttina muiden rinnalla
pääkonsertti 29.6. In the Mood Puistoblues 29.6.2019 Blueskatu 26.6.–28.6. · facebook.com/PuistoBlues instagram.com/puistoblues/ !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' " > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' " > 19001 PAL:VKO 2019-14 197301-1901 !"!##" $%&'"' ( "$'') > !"!##" $%&'"' ( "$'') > 19002 PAL:VKO 2019-22 197301-1902 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' & > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' & > 19003 PAL:VKO 2019-32 197301-1903 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ! > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ! > 19004 PAL:VKO 2019-40 197301-1904 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ) > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ) > 19005 PAL:VKO 2019-49 197301-1905 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ( > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ( > 19006 PAL:VKO 2020-07 197301-1906. 29.6.2019 Larkin Poe (US) Laurence Jones (UK) Joe Landreth (CAN) Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana (FIN) Wentus Blues Band (FIN) puistoblues.. Bluesklubit 27.6.–30.6