Blues News 01/2020 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: MUD MORGANFIELD ANDRES ROOTS Yhtyehistoriaa levytysten valossa: SUNNY & THE SUNGLOWS THE SANDPEBBLES Klassikoita: B.B. Kriitikoiden parhaat 2019 / Divarien helmiä, osa 49 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut Tasavallan Presidentti / Kohtalokkaat laulut / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen 197301-20-01 ISSN 0784-7726 N:o 301 (1/2020) Hinta 7,20 € 53. KING Motown memories: CAROLYN CRAWFORD
41 s. 2 Blues News 1/2020 s. 20 s. 28 © H an s Le ht in en s. 20 s. 38 © Le if La ak so ne n. 14 s. 24 s. 30 s. 8 s. 14 s. 38 s. 8 s. 41 s. 28 s. 30 s. 24 s
Ahdistus vain kasvaa entisestään, kun listaa jatketaan surullisella tavalla konkurssien myötä erakoituneella maamme vanhimmalla yhtäjaksoisesti 1800-luvun ensipuoliskolta saakka toimineella Ravintola Kaisaniemellä sekä kesällä 2019 suljetulla, eräiden BN-tapahtumienkin pitopaikkana toimineella Dubrovnik Lounge & Lobbylla. Tervetuloa!. Viimeksi mainitun on tosin luvattu avaavan jälleen ovensa toisessa osoitteessa myöhemmin tänä vuonna, samoin Elmu tulee varmastikin siirtämään oman live-elämänsä piakkoin uuteen kulttuurikeskittymään. Mihin maailma on menossa, kun tuskin olemme täällä juurevassa kotisaarekkeessamme vielä edes mukautuneet ajatukseen harrastetta uhkaavasta ”nettiin siirtymisestä”. Itseäni toistaen: käymällä niillä pirun keikoilla! Siellä ravintoloissa ne nykypäivänkin Dallapét yhä jatkavat parhaansa mukaan kaupungin pitämistä suruttomana. King ..................... 28 Sunny & The Sunglows / The Sunliners ........ Ennen kaikkea ilon ihmisiin palauttivat näissä paikoissa esiintymään ryhtyneet Dallapén kaltaiset yhtyeet, joiden taikareseptinä oli sekoitella kuumimpia jazz-trendejä kotimaiseen kuplettija kansanmusiikkitraditioon. 30 Divarien helmiä #49 ................................................. 38 Tasavallan Presidentin vuosijuhlaa! .................... Leikki leikkinä, mutta jos näin kävisi, mikä voisi tällä kertaa ajaa miehen moiseen tuskasteluun. 24 Klassikoiden lähteillä #60: B.B. Viime kuukausien kaupunkiuutisten virtaa ovat ainakin täällä Helsingin seudulla vuolastaneet erityisen paljon pitkäikäisten live-anniskelupaikkojen lopettamisilmoitukset. Lupaavimpia mahdollisuuksia tarjonnevat täällä jatkossa eritoten Kalasataman läheisyydessä sijaitsevan Suvilahden sekä Pasilan Konepajan ympäristöt, joten toivo ei taida sittenkään olla vielä täysin mennyttä. klo 17. 20 The Sandpebbles / C & The Shells ......................... vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2020 on 42 euroa. SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 28.3. 48 Etukansi: Andres Roots Clarksdalessa, Mississippissä 2019 © Peter Lee BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 53. Ei luultavasti ole ensimmäinen kerta kun marisen keikkatarjonnan entisestään mutkistuneesta tilanteesta pääkirjoitusten yhteydessä, mutta siinä uskossa olen silti ollut, etteivät lähitulevaisuuden liikehdinnät sentään maamme musiikkielämän jalustoina pidettyjä baari-instituutioita pääsisi näin kouriintuntuvasti ja ikään kuin kertaiskusta vapisuttamaan. Kieltolakikaan ei pystynyt lannistamaan silloisten ravintoloidemme porskuttamista, eikä pelkkä kovan teen tarjoilu yksin tätä menestystarinaa selittänyt. ...................................... Pelkistä sattumista ei kai voi enää puhua, jos lähes yhtäaikaisesti häviävät kaupunkikartalta vuokrasopimusten päättyessä sekä Elävän musiikin yhdistyksen Elmun päämajana Hietalahdessa operoinut 900-paikkainen Nosturi että ydinkeskustan 850-paikkainen Virgin Oil Co. Koska omat intressini ja samalla viime vuosikymmenten kokemukseni pyörivät asuinpaikkani johdosta enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, olisi opettavaista tietää, millaiset ovat vastaavat näkymät muualla Suomessa. Koetuista vastoinkäymisistä huolimatta mieliala oli nousujohteinen ja mikä tärkeintä: elävä musiikki kukoisti. Tuskinpa meille stadilaisille tekisi yhtään pahitteeksi hieman piipahtaa kehäteiden ulkopuolellakin, mutta miten on, hiipuuko kansainvälisten ohjelmatoimistojen hinku tuoda maahan tähtiluokan nimiä ”indoor”-konsertteihin, mikäli heidän pääsymahdollisuutensa Helsingin apajille (jäähallitapahtumia lukuun ottamatta) ovat ainakin toistaiseksi selkeästi rajatut. 42 Seitsemän tuuman taivas ...................................... No se perinteisin tietenkin: elävän musiikin selviytymis-olosuhteet niissä ”toisissa olohuoneissamme”, ravintoloissa. Globaali elintason kasvu välittyi sekin osaltaan kulttuurin piiriin, myös meillä Suomessa, missä kahtia jakautumisesta varovaisen toipumisensa käynnistänyt kansa pyrki nyt kaikin keinoin löytämään arkeensa uusia eheyttäviä riemun aiheita. ........ Näiden sähkeiden lukeminen on ollut musiikin multiharrastajalle kieltämättä mieltä kuormittavaa puuhaa. 4 Mud Morganfield ..........................................................8 Muddy Lee Makkonen ........ Vai onko meidän kaikkien vain tyytyminen siihen, että rock-keikat siirtyvät tulevaisuudessa kauttaaltaan pienempiin yksiköihin. 43 BN lukee kirjallisuutta .............................................. 36 Kohtalolaulut: Calumetin paniikki / Päivän työ ... sekä vielä kesällä 2020 remonttipaineen alla taloudellisin perustein valonsa Kampissa lopullisesti sammuttava 1500 asiakkaan yökerho Circus – kaikki ns. isojen sisäkeikkojen ideaaleja ja myös suosittuja lokaatioita. 14 Motown memories #72: Carolyn Crawford ......... Digi sitä ja some tätä, nyt sitten vielä tämäkin. Eli siis miten. 41 BN käy tapahtumissa .............................................. 20-luku sata vuotta sitten oli urbanisoitumisen, modernismin ja vapautumisen nousukasaikaa. Sillä ohjenuoralla on hyvä jatkaa myös 2020-luvulla. Blues News 1/2020 3 BN-kriitikoiden parhaat 2019 ................................... Hyvä niin, sillä muutoinhan tässä jo lähestyttäisiinkin taas viidenkymmenen vuoden takaista asetelmaa, jossa yhtään suuremman populan klubikeikat oli mahdollista kokea käytännössä ainoastaan tarunhohtoisella Tavastialla. Ilmoitushinnat vuodelle 2020: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Vesa-Pekka Järvelä, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Hans Lehtinen, Kai Leivo, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Pirjo Salminen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2020: N:o 1/20: vk 08 N:o 2/20: vk 16 N:o 3/20: vk 24 N:o 4/20: vk 34 N:o 5/20: vk 42 N:o 6/20: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/20 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 13.3.2020! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2020 Uusi iloinen 20-luku olisi tietysti mitä suotavinta käynnistää myös tällä palstalla toiveiden ja odotusten täyteisen yltiöoptimismin pauloissa, mutta mitäpä muuta vanha blueskänkkäränkkä silti lopulta päätyy pohdinnoissaan tekemään kuin voivottelemaan jo ennakkoon tulevien aikojen mahdollista maksimoitua kurjuutta. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. 44 Levytutkailut ............................................................... 13 Andres Roots .............................................................. Kuten tiedämme, rodullisten rajamuurien murtuminen näyttäytyi juuri tuolloin ennen kaikkea afroamerikkalaisperäisessä rytmimusiikissa
Jokaisella lehteen vuoden aikana levyarvioita laatineella kriitikolla oli mahdollisuus nostaa suosikkilistalleen korkeintaan 20 julkaisua, jotka on esitetty henkilöittäin artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. – This Land (Warner) Dwayne Dopsie – Bon Ton (Louisiana Red Hot Records) Dr. Hill (Malaco) Gary Clark Jr. Harri Haka: B.B. Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) Giles Robson – Don’t Give Up On The Blues (American Showplace) Rumble Blues Band – In The Shadow Of Blues (omakustanne) Serko’s Circuit – Live At Your Living Room 2nd Set (Riffids) Trickbag – 25 Years Of Houserockin’ Rhythm’n’Blues! (Magic) Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (Last Music) Junior Watson – Nothin’ To It But To Do It (Little Village Foundation) Ronnie Wood with His High Five – Mad Lad: A Live Tribute To Chuck Berry (BMG) eri esittäjiä – Down Home Blues: Chicago, Volume 2 (Wienerworld 5-CD) J-P Berg: Melody Angel – Angels & Melodies (One Melody Publishing) Beaux Gris Gris & Apocalypse – Love & Murder (Grow Vision) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Grady Champion – Steppin In’: Tribute To Z.Z. Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) Paul Oscher – Cool Cat (Blues Fidelity ) Carl Perkins – Discovering Carl Perkins (Bear Family 10” LP) John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) Andres Roots – Breakfast In September (Roots Art) Junior Watson – Nothin’ To It But To Do It (Little Village Foundation) Mark Wenner’s Blues Warriors – Mark Wenner’s Blues Warriors (Eller Soul) Ronnie Wood with His High Five – Mad Lad: A Live Tribute To Chuck Berry (BMG). Gibbons – The Big Bad Blues (Concorde LP) Rhiannon Giddens – There Is No Other (Nonesuch 2-LP) Dana Gillespie – Take It Off Slowly (Wolf) Jimi Hendrix – Songs For Groovy Children (Hendrix Experience/ Sony Legacy 5-CD) John Lee Hooker – Black Night Is Falling (Justin Time 2-LP) The Nick Moss Band feat. John – Live In Tokyo (Orange Music) Lee Fields – It Rains Love (Big Crown) Samantha Fish – Kill Or Be Kind (Rounder) Russ Green – City Soul (Psychedelic Ghost Productions) Jimmy ”Duck” Holmes – Cypress Grove (Easy Eye Sound) Michael Kiwanuga – Kiwanuga (Polydor) John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) Johnny Shines – The Blues Came Falling Down: Live 1973 (Omnivore) Junior Watson – Nothin’ To It But To Do It (Little Village Foundation) Carl Weathersby – Live At Rosa’s Lounge (omakustanne) 4 Blues News 1/2020 Honey Aaltonen: Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) Albert Collins – Live From Austin, Texas (New West 2-LP) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Ronnie Earl & The Broadcasters – Beyond The Blue Door (Stony Plain) Fleetwood Mac – Before The Beginning (Sony 3-CD) Rory Gallagher – Blues (Chess 3-CD) Billy F. & The Blues Shacks – Dirty Thirty (Rhythm Bomb) Bonita & The Blues Shacks – Sweet Thing (Rhythm Bomb) Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Johnny Burgin – Live (Delmark) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Annika Chambers – Kiss My Sass (VizzTone) Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) Ronnie Earl & The Broadcasters – Beyond The Blue Door (Stony Plain) Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) John Mayall – Nobody Told Me (Forty Below) The Nick Moss Band feat. Usein pienimarginaaliseksi koituneessa kisassa nyt sekä kansainvälisen että kotimaisen sarjan kärkinimet valtasivat ykköspaikkansa poikkeuksellisen selkeällä erolla seuraaviin nähden. Eniten pisteitä keränneet levyt paljastuvat katselmuksen lopusta sivulta 7. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2019 PARHAAT! B lues News -toimittajat ovat poimineet mieleisensä vuoden 2019 äänitetarjonnasta (CD:t, LP:t, EP:t, singlet tai DVD:t)
Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) Lucky Peterson – Just warming up (Jazz Village) John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) Bobby Radcliff – Hard Hitting (Homework) Tad Robinson – Real Street (Severn) Reese Wynans & Friends – Sweet Release (Provoque) Studebaker John & The Hawks – Eternity’s Descent (Pepper Cake) eri esittäjiä – Rhythm’n’Bluesin’ At The Bayou: Bop Cat Stomp (Ace) eri esittäjiä – Sacred Sounds: Dave Hamilton’s Raw Detroit Gospel 1969–1974 (Kent) Timo Kauppinen: ”Big” Jon Atkinson – Raw Blues (Bigtone) The Black Keys – Let’s Rock (Nonesuch) JJ Cale – Stay Around (Because Music) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) Nico Duportal & The Sparks – Dog, Saint And Sinner (Doghouse & Bone) Ronnie Earl & The Broadcasters – Beyond The Blue Door (Stony Plain) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) Kokomo Kings – Fighting Fire With Gasoline (Rhythm Bomb) Pekko Käppi & K:H:H:L – Väärä laulu (Svart) Lauri ja Satu – Karnevaalit (Turenki) John Mayall – Nobody Told Me (Forty Below) The Nick Moss Band feat. Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) Paul Oscher – Cool Cat (Blues Fidelity) John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) Snooky Pryor – All My Money Gone (Wolf) Terry Robb – Confessin’ My Dues (omakustanne) Johnny Shines – The Blues Came Falling Down: Live 1973 (Omnivore) Rob Stone & The C-Notes – No Worries (Marquis) Big Golden Wheeler – Turn My Life Around (Wolf) Kari Kempas: George Benson – Walking To New Orleans (Provogue) Big Walter Horton – In Session 1951–1956 (Jasmine) Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) William Clarke – Heavy Hittin’ West Coast Harp (Bear Family LP) Doktu Rhute Muuzic – Purpose And Meaning (Doktu Rhute Muuzic) Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) Beth Hart – War In My Mind (Provogue) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) Mary Lane – Travellin’ Woman (Women of The Blues) The Nick Moss Band feat. Pete Hoppula: ”Big” Jon Atkinson – Raw Blues (Bigtone) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Daddy Long Legs – Lowdown Ways (Yep Roc) Nico Duportal & The Sparks – Dog, Saint And Sinner (Doghouse & Bone) Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) The Hel-Gators – Love Turns Bad (Pyros) Tommy Hunt – The Complete Man: 60s NYC Soul Songs (Kent) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) Kokomo Kings – Fighting Fire With Gasoline (Rhythm Bomb) The Limboos – Baia (Penniman) Million Dollar Tones – That's Right (Bluelight) The Northquakes – Tears In Rain (Stupido) Sugaray Rayford – Somebody Save Me (Forty Below) Mavis Staples – We Get By (Anti-) Trickbag – 25 Years Of Houserockin’ Rhythm’n’Blues! (Magic) Vaeltava Vitsaus – II (Turenki) Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (The Last Music Company) Nick Waterhouse – Nick Waterhouse (Innovative Leisure) eri esittäjiä – Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Bop Cat Stomp (Ace) Jari Kolari: Atomic Road Kings – Clean Up The Blood (Big Tone) Big Chico – Blues Dream (Chico Blues) Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) John Clifton – In The Middle Of Nowhere (Rip Cat) Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) Bob Corritore & Friends – Don’t Let The Devil Ride (SWMAF, 2018) The Electric Kings – Live BRBF 2005 (Naked Productions, 2006) Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) Anthony Geraci – Fifty Shades Of Blue (Delta Groove) Ivan Marcio & Roger Gutierrez – Blues From The Basement (Chico Blues) The Nick Moss Band feat. Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) North Mississippi Allstars – Up And Rolling (New West) Faarao Pirttikangas & Nubialaiset – Syvä Sawo (Karkia Mistika) Robert Randolph & The Family Band – Brighter Days (Provogue) Mavis Staples – Live In London (Anti-) Tedeschi Trucks Band – Signs (Fantasy) Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (The Last Music Company) Vegas Strip Kings – Jackpot! (Gut Bukit) 5
King Blues Band – Soul Of The King (Ruf) Magic Slim – I’m Gonna Play The Blues (Wolf) John Mayall – Nobody Told Me (Forty Below) Lucky Peterson – 50 Just Warming Up (Jazz Village) John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) Big Jack Reynolds – That’s A Good Way To Get To Heaven (Third Street Cigar CD+DVD) Bobby Rush – Sitting On Top Of The Blues (Deep Rush) Noble “Thin Man” Watts – Honkin’, Shakin’ & Slidin’ (Jasmine) Ralph Willis – Hop On Down The Line: The (Almost) Complete Recordings (Jasmine 2-CD) eri esittäjiä – Ann Arbor Blues Festival Vols. 6 Blues News 1/2017 Riku Metelinen: Rory Gallagher – Blues (Chess 3-CD) Anthony Geraci – Why Did You Have To Go (Shining Stone) Ben Granfelt – My Soul To You Live (Sprucefield) Samantha Fish – Kill Or Be Kind (Rounder) Andy Hilland – Northern Winds (Hilland) Judo Jalava – Many Rivers (KC Sound) Dave Lindholm (esittää) – Kynä & Kumppanit Live (Turenki) Erja Lyytinen – Another World (Tuohi) Jarmo Nikku – Line By Line (Turenki) Sparky Parker – In The Dark (omakustanne) Julian Sas – Stand Your Ground (Cavalier) Joanne Shaw Taylor – Reckless Heart (Sony) The Texas Horns – Get Here Quick (Severn) Peter Ward – Train To Key Briscane (Gandy Dancer) Reese Wynans & Friends – Sweet Release (Provoque) Mikke Nöjd: George Benson – Walking To New Orleans (Provogue) Big Apple Blues – Manhattan Alley (Stone Tone) Detonics – Raise Your Bet (Donor) Fried Okra – Fried Alive (Gateway) Frim-Fram Quartet – Wake Up! (Retro U Art) The Hangovers – The Hangovers (Blue North) Ville Lehtonen – Regroovable (Humu) Little Red Rooster Band – Lock Up The Liquor (omakustanne) Marco Marchi & The Mojo Workers – Stand Up (Suisa) Shawn Pittman & Jay Moeller – Everybody Wants To Know (Crosscut) Robert Randolph & The Family Band – Brighter Days (Provogue) Jimmy Reiter – What You Need (omakustanne) Jarkka Rissanen Tonal Box – Trimmed And Burning (Blue North) Tiny Legs Tim – Elsewhere Bound (omakustanne) Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (The Last Music Company) Wentus Blues Band with Duke Robillard – Too Much Mustard! (Ramasound) Vegas Strip Kings – Jackpot! (Gut Bukit) Mike Vernon & The Mighty Combo – Beyond The Blue Horizon (Hatman) Ruth Wyand – Tribe Of One (omakustanne) 6 Blues News 1/2020 Pertti Nurmi: Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) Toronzo Cannon – The Preacher, The Politician Or The Pimp (Alligator) The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) Annika Chambers – Kiss My Sass (VizzTone) Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) Eric Gales – Bookends (Provogue) Jimmy “Duck” Holmes – Cypress Grove (Easy Eye Sound) Christone “Kingfish” Ingram – Kingfish (Alligator) The B.B. 1 & 2 (Third Man) eri esittäjiä – Down Home Blues: Chicago, Volume 2 (Wienerworld 5-CD)
(Svart) eri esittäjiä – The Rough Guide To The Best Country Blues You’ve Never Heard (World Music Network). John Mayall – Nobody Told Me (Forty Below) 3 p. Faarao Pirttikangas & Nubialaiset – Syvä Sawo (Karkia Mistika) 2 p. Vuoden 2019 uusintajulkaisu: 1. Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (The Last Music Company) 5 p. Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) 5 p. eri esittäjiä – Rhythm’n’Bluesin’ At The Bayou: Bop Cat Stomp (Ace) 2 p. Willie Buck – Willie Buck Way (Delmark) 6 p. The Nick Moss Band feat. Junior Watson – Nothin’ To It But To Do It (Little Village Foundation) 3 p. 2. Andy Hilland – Northern Winds (Hilland) 2 p. Blues News 1/2017 7 Vuoden 2019 kotimainen julkaisu: 1. Johnny Shines – The Blues Came Falling Down: Live 1973 (Omnivore) 2 p. eri esittäjiä – Down Home Blues: Chicago, Volume 2 (Wienerworld 5-CD) 2 p. – Step On Gas! Live At Möysä (Bluelight) Annika Andersson & The Boiling Blues Band – Reborn (Ad House) Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) Bob Corritore & Friends – Do The Hip-Shake Baby! (SWMAF/VizzTone) Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – 13 Gates (Wideline) Rory Gallagher – Blues (Chess 3-CD) Andy Hilland – Northern Winds (Hilland) Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) Juniper Inc. The Cash Box Kings – Hail To The Kings! (Alligator) 8 p. Billy Branch & The Sons Of The Blues – Roots And Branches (Alligator) 6 . Rory Gallagher – Blues (Chess 3-CD) 3 p. Wentus Blues Band with Duke Robillard – Too Much Mustard! (Ramasound) 2 p. 9. 7 TT Tarkiainen: Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Dennis Guerling – Lucky Guy! (Alligator) 5 p. Jo’ Buddy’s Trio Riot – Rhythm’n’Roll Rumble (Ram-Bam) 5 p. Rick Estrin & The Nightcats – Contemporary (Alligator) 5p. 4. 2. Vuoden 2019 kansainvälinen julkaisu: 1. Ronnie Earl & The Broadcasters – Beyond The Blue Door (Stony Plain) 3 p. – Boneshaker (Boogiemill) Lena & The Slide Brothers – IV (RetroU Art) Faarao Pirttikangas & Nubialaiset – Syvä Sawo (Karkia Mistika) Popa Chubby – Prime Cuts: The Very Best Of The Beast From The East (PCP) Aija Puurtinen & Brooklynin Satu – Lännen Maata (Turenki) Jason Ricci & The Bad Kind – My Chops Are Rolling!! (Eller Soul) Arlen Roth – Telemasters (Aquinnah) Vesa Walamies: Mikko Alatalo – Viimeinen Juna (Busola) Big Creek Slim – Good Mill Blues (Gateway Music) Big Creek Slim – Just Don’t Understand (Straight Shooter) The Blues Messengers – Uncut (Styx) Jörg Danielsen – Chicago Blues Straight Outta Buenos Aires (Wolf) Dennis Herrera – You Stole My Heart (omakustanne) The Little Red Rooster Band – Lock Up The Liquor (omakustanne) Marco Marchi & The Mojo Workers – Stand Up (Suisa) Shawn Pittman & Jay Moeller – Everybody Wants To Know (Crosscut) Jimmie Vaughan – Baby, Please Come Home (The Last Music Company) Mike Vernon & The Mighty Combo – Beyond The Blue Horizon (Hatman) Wentus Blues Band with Duke Robillard – Too Much Mustard! (Ramasound) eri esittäjiä – Blind Lemon’s Uke Party (Blind Lemon) eri esittäjiä – Ottaisinko Vaiko En. John Primer – The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions) 5 p. 2
– On hienoa olla täällä Raumalla. Siellä on festivaaleja ja klubeja. Ensimmäisen kerran näin keikkasi vuonna 2007, jolloin taustalla taisi olla vanhempia muusikoita Muddy Watersin bändistä. Se oli fantastista. Keikkailtuaan muutaman vuoden paikallisesti Chicagossa ja tehtyään levyn Mud Morganfield oli kehittänyt lavashow’n, jossa oli sekä sopivasti kunnianosoituksia isälle että omia kappaleita. Hän saa sen toimimaan ja hänellä on oma tyylinsä. – Kyllä, ilman Englantia minulla ei olisi uraa. Severnin debyyttialbumi ”Son Of The Seventh Son” julkaistiin 2012. Olen kuullut, ettei haittaa, vaikka soundi ei edes kuulostaisi hyvältä, silti yleisö taputtaa, kannustaa ja rohkaisee. – Tiedän, festivaali olisi halunnut minut esiintyjäksi, mutta yhteydenotto tuli liian myöhään. – Lähes kaksi viikkoa. Kun hän soittaa Chicago-bluesia, hän herättää sen eloon samalla tavalla kuin Kim Wilson. Rakastan Suomea, ihmiset ovat täällä lämpimiä kuten Englannissakin. Ehkä ensi vuonna. – Olen esiintynyt siellä viimeksi vuonna 2018. On ironista, että isäni aloitti esiintymiset Chicagossa ja raivasi tiensä Eurooppaan. Lavalla olivat mukana Pinetop Perkins, Willie Smith, Calvin Jones, Mojo Buford, John Primer ja Rick Kreher. Muutamalle pienemmälle merkille tehdyn levyn jälkeen Mud sai sopimuksen Severn-yhtiön kanssa. Nyt viime vuosina nuorinkin veljeksistä, Joseph ”Joe” Mojo Morganfield on ryhtynyt laulajaksi. Seuraava, Kim Wilsonin kanssa vuonna 2014 tehty ”For Pops” -levy oli menestys niin musiikillisesti kuin kaupallisestikin. Esiinnytkö festivaaleilla myös USA:ssa. Minun urani eteni juuri päin vastoin, ja aloitin Euroopasta. Siihen aikaan keikkailin muuallakin. Kolmas pitkäsoitto ”They Call Me Mud” (2018) toi Mud Morganfieldiä esiin enemmän myös hyvänä lauluntekijänä. Ensiesiintyminen isommissa kuvioissa tapahtui Chicago Blues -festivaalilla 2007 isänsä vanhojen bändikavereiden kanssa. – Olen aina kiertänyt ja keikkaillut Euroopassa, ja se on erilaista. Ronnie Boysen on mahtava kitaristi Tanskasta ja hänen piti olla myös täällä, mutta hänen äidillään oli eilen syntymäpäivä. 27.9.1954) aloitti laulamisen ja soittamisen 80-luvulla, mutta siirtyi ammattimaiseksi muusikoksi vasta vuonna 2005. Minulla on vielä yksi keikka Englannissa ja sitten suuntaan takaisin kotiin Yhdysvaltoihin. Euroopasta ja varsinkin Englannista Mud Morganfield on saanut ponnahduslaudan uralleen ja keikkaja festivaalimarkkinat ympäri maailmaa ovat avautuneet hänelle. Juttutuokion saimme järjestettyä keikkaa seuraavana aamuna Raumalla. Se oli ensimmäinen esiintymiseni Chicago Blues -festivaalilla ja ainoa keikka, jonka tein tuon vanhan kokoonpanon kanssa. 8 Blues News 1/2020 KARI KEMPAS B lueslegenda Muddy Watersin vanhin poika Larry Williams (s. En vaihtaisi mistään hinnasta. Eilen illallakin (Unajan Tapiolassa Raumalla) yleisö sai meidät tuntemaan olomme tervetulleeksi. Mitä enemmän artisti antaa, sitä enemmän yleisö antaa takaisin. Se on hienoa. Lisäksi Chicagossa oli jo 70ja 80-luvuilla toiminut Muddy Waters Jr -niminen laulaja, jolla ei kuitenkaan ollut sukulaisyhteyttä. Merkittävimmät tapahtumat, joilla esiinnyin olivat Lucerne Blues ja North Sea Jazz sekä mahtava Byron Bay -festivaali, jota tähdittivät myös Buddy Guy, Mavis Staples, Santana, Gladys Knight, Diana Ross ja Herbie. Mud Morganfield käytti aluksi nimeä Muddy Waters Jr, mutta hän vaihtoi sen perikunnan paheksumisen johdosta. Sen jälkeen veljekset ovat esiintyneet myös yhdessä Chicago Blues -festivaalilla ja muualla. 100 Clubissa Lontoon Oxford Streetillä ja esiintynyt Jools Hollandin show’ssa BBC:llä. Esiinnyimme myös festivaalilla Belgiassa ja teimme pari keikkaa Italiassa. Rauma Blues -festivaali järjestettiin vain pari viikkoa ennen keikkaasi. Euroopassa Mud kiertää pääasiassa englantilaisista muusikoista koostuvan bändin kanssa. – Kyllä, Willie Smith, Calvin ”Fuzz” Jones, Mojo Buford ja Pinetop Perkins. Kiertuebändini kokoonpanossa ovat yleensä kosketinsoittaja Eric ja rumpali Brandon Nine Below Zero -yhtyeestä. Nuorempi velipuoli Big Bill Morganfield oli ehtinyt aloittaa oman soolouransa muutamaa vuotta aikaisemmin Blind Pig -levymerkillä niin ikään Muddy Watersin bändin jäsenten, mm. Ihmiset tekevät keikoista erityisiä, ei esiintymispaikka. Ystävällisyyttä silloin kun sitä tarvitsee – sitä me artistit kaipaamme. Miten Euroopassa kiertäminen eroaa USA:ssa kiertämisestä. Hän kuuluu yhtyeeseen nimeltä Kokomo Kings, joka esittää vähän erityylistä musiikkia. Siitä on ollut paljon apua. Samanlaista on keikoilla Englannissa. Raumalla elokuussa 2019 mukana olivat suomalaiset Tomi Leino ja Tyko Haapala. Kaikilla levyillä mukana ollut Rick Kreher sekä lukuisat alan nimimiehet ovat taanneet laatutuotteiden jatkuvuuden. Taustalla oli silloin Studebaker John huuliharpussa, Rick Kreher kitarassa ja pari torvensoittajaa, jotka olivat mukana viimeisimmän cd:ni materiaalilla. Kuinka pitkä kiertueesi on tällä kerralla. – Teen festivaalikeikkoja myös USA:ssa, mutta kuten sanoin, pidän Euroopassa keikkailusta. Olen keikkaillut mm. Olen nähnyt sinut Chicago Blues -festivaalin lavalla pari kertaa. Paul Oscherin ja Bob Margolinin kanssa. Olet tainnut kiertää ja keikkailla Englannissa usein aiemminkin
Kun ikää tuli pari vuotta lisää, sain isältäni oikean rumpusetin, ja jos joku osa meni rikki, hän korvasi sen uudella seuraavana jouluna. 60-luvulla kuulin Motownin musiikkia, r’n’b:tä ja myöhemmin mm. Ensimmäiset harjoittelurumpuni olivat sellaiset pienet paperirummut. Kuinka usein sainkaan sapiskaa siitä, että rummuttelin huonekaluja ja koputtelin pöytiä. Mitä vauva tekee, kun otat häneltä tuttipullon. Soitin rumpuja Eddie Taylor Seniorin ja hänen poikansa Larry Taylorin kanssa. 10 Blues News 1/2020 Hancock. – Se kun isäni Muddy Waters soitti kotona kitaraa kavereidensa kanssa. Sitten ryhdyin soittamaan bassoa. Mutta ensikosketukseni elävään musiikkiin tapahtui todennäköisesti isäni harjoitellessa bändinsä kanssa. Musiikki on soinut pääni sisällä aina ja tietysti myös radiossa, levyillä ja kaikkialla ympärilläni. – Aloitin rumpalina. Alkaa itkeä – hänellä on blues.” © H an s Le ht in en © Pi rjo Sa lm in en Chicago Blues Festival 2007 Rauma 2019. Mutta sain nelikielisen basson ja laulaminen onnistui samaan aikaan. Uudella cd:lläni soitan bassoa parissa kappaleessa. Isäni osti minulle rumpusetin joululahjaksi. Silloin mukana oli myös Muddyn bändin vanhoja muusikoita: huuliharpisti Jerry Portnoy ja John Primer, ja lisäksi velipuoleni Big Bill Morganfield. – Koko elämäni – jo ennen syntymääni äitini vatsassa. Vuonna 2015 olin mukana Chicago Blues -festivaalin Muddy Waters -tribuutissa Petrillo-lavalla. Minä myös sävellän bassolla. En halunnut olla isäni täydellinen kopio valitsemalla instrumentikseni kitaran, enkä pitänyt kuusikielisesta soittimesta. Meillä oli hauskaa lavalla. Koska bändit tulivat mukaan kuvioihin. Hienoja festivaaleja. Meillä oli tapana rummutella ”Bluesesiintyjäksi ei tulla julistamalla, että on bluesesiintyjä, vaan se vaatii koettelemuksia. Olet varmaan kuullut ja kuunnellut musiikkia jo kauan. Mikä oli ensimmäinen kokemuksesi elävästä musiikista. Johnny Tayloria ja Tyrone Davisin musiikkia, jotka olivat suosittuja Chicagossa. Milloin ryhdyit itse soittamaan. Synnyin toisella aikakaudella (1954), isäni, Howlin’ Wolfin ja vanhemman muusikkosukupolven aikaan ja vartuin 50ja 60-luvuilla, jolloin ajat olivat jo toisenlaiset. – Olen ollut bändeissä 16tai 17-vuotiaasta alkaen. Larry on myös rumpali
Asuimme lähellä Eddie Taylorin perhettä ja Eddiellä oli tapana vahtia, etten ollut pahanteossa kadulla. Onhan vielä Henry Gray, mutta Barrelhouse Chuck kuului samaan luokkaan kuin Otis Spann, Pinetop Perkins ja Little Brother Montgomery. McDanielin, Harmonica Hindsin, Rick Kreherin ja Billy Branchin kosketinsoittajan Sumito ”Ariyo” Ariyoshin kanssa. Blues News 1/2020 11 kadulla laatikoita ja peltipurkkeja ennen kun saimme rumpusetin. – Yleensä soitan Floyd McDanielin pojan basisti E.G. Big Bill Morganfieldin kanssa olemme esiintyneet sekä Chicago Blues -festivaaleilla että Westmontin festivaaleilla. Mukana voi olla vaikka kuinka paljon torvia, mutta jos huuliharppu puuttuu, Howlin’ Wolf, Muddy Waters ja muut vanhat mestarit eivät vain kuulosta samalta – enkä minäkään. On surullista, että hän kuoli niin nuorena. He tietävät, mitä tehdä jopa ilman, että heille tarvitsee sanoa. Mukana levyllä ovat myös huuliharpisti Harmonica Hinds ja Willie ”Big Eyes” Smithin poika Kenny. Hän on mahtava komppija slidekitaristi. Pyrin aina saamaan levytyssessioihini parhaimmista parhaat. Rickin lisäksi käytän toistakin kitaristia, chicagolaista Billy Flynniä. Hän on soittanut jokaisen Muddyn pojan kanssa ja nyt hän on siis Joen bändissä. Oli Silvio’s, Eddie Shaw’n klubi 1815, Checkerboard Lounge ja Quiet Knight Belmont Avenuella North Sidella, jossa myöhemmin näin isäni ensimmäisen kerran lavalla 70-luvulla tultuani täysi-ikäiseksi. Kappaleiden kirjoittaminen ei ole helppoa. – Kyllä, muutama torvi. Heidän kanssaan pienestä idusta kasvaa kappale. Hänellä on nyt oma bändi, jossa Rick Kreher soittaa kitaraa. Nykyisin on enää muutama klubi: B.L.U.E.S Halsted Streetillä, Buddy Guy’s Legends, Rosa’s Lounge ja Kingston Mines North Sidessa sekä pikku paikkoja South ja West Sidessa. – Rickillä on ollut suuri merkitys urallani. Miten ryhdyit siihen hommaan. Pidän hänen tyylistään, koska hän osaa soittaa kuin Little Walter olematta kuitenkaan imitoija. Hän on ilmiömäinen rumpali. Uusimmalla cd:lläsi on enemmän r’n’b:tä ja mukana on myös torvia. Kim on loistava huuliharpisti. Olet tehnyt cd-levyillesi monia hienoja omia kappaleita. Chicagon West Sidessa. Haluan työskennellä ammattilaisten seurassa. He viitoittivat minulle tietä ja otan sen vakavasti. © Ka ri Ke m pa s © D av id M ic ha el Ke nn ed y Muddy Watersin perhepotretti 1980 Chicago Blues Festival 2011. Seuraavalla levylläsi soitti myös Kim Wilson. – Kyllä, mutta olin vielä liian nuori niihin. – Joe käy silloin tällöin keikoillani laulamassa. Hän oli varmaan viimeisiä lowdown-tyylisiä pianisteja. Pitää varoa, ettei niistä tule keskenään samanlaisia, mikä on vaikeaa. Oletko tuntenut Rick Kreherin jo pitkään. Severn Recordsille tekemilläsi cd-levyillä on upeita vieraita. Minun oli pakko saada hänet mukaan. Huuliharppu kuuluu olennaisesti bluesiin, ei ole bluesmusiikkia ilman huuliharppua. Hän on aloittanut oman uran laulajana nimellä Mojo Morganfield ja toivotan hänelle onnea. Jos olin pahankurinen, Eddie soitti isälleni, ja kun pääsin kotiin, isä oli jo ehtinyt soittaa äidille ja kehottaa panemaan minut ojennukseen. Hän oli fantastinen muusikko ja harva kykenee samaan kuin hän. Barrelhouse Chuck rakasti heidän materiaaliaan ja soitti sitä vuosien ajan. Lisäsin cd:lle pari kappaletta isäni katalogista: Can’t Get No Grinding ja Howling Wolf, jossa Rick Kreher teki loistavaa työtä slidekitaralla. – Totta, esimerkiksi Bob Corritore, joka tuotti debyyttini ”Son Of A Seventh Son” ja soittaa sillä huuliharppua. – Levyllä on myös pianisti Barrelhouse Chuck. – En oikein tiedä. – Kyllä, isälle omistamallani tribuutilla (”For Pops: A Tribute to Muddy Waters”. En halua pelleillä isäni, Willie Dixonin, Howlin’ Wolfin tai muiden legendojen musiikin kanssa. Se on paljon helpompaa. – Kyllä, synnyin ja vartuin West Sidessa. Hän oli isäni viimeisen bändin kitaristi, isän elämän viimeiset viisi vuotta. Oletko esiintynyt kahden nuoremman veljesi kanssa. Isäni muutti Westmontiin 70-luvulla South Sidesta. Niihin aikoihin naapurustossasi oli kai vielä bluesklubeja. Rick on ollut mukana kaikilla levyilläni jollakin tavoin, ja hän tuotti kanssani Severn Recordsille albumin ”They Call Me Mud”. Minun on ikävä häntä
Sellainen oli heidän suhteensa. Omistan levyn oikeudet, joten se olisi mahdollista. Ehkä hän on vain väsynyt siihen. Kiireellä ei synny hyvää tulosta, joten vaikka uuden levyn tekemiseen menisi vuosi tai kaksi, teen mieluummin laadukkaan levyn sen sijaan, että levyttäisin kappaleet vain siksi, että ne ovat olemassa. – Olemme juuri keskustelleet aiheesta. Mitä vauva tekee, kun otat häneltä tuttipullon. Olen myös kokemuksesta oppinut, että mitä enemmän aikaa on käytettävissä korjailuun ja viimeistelyyn, sitä parempi on lopputulos. He eivät tarvitse neuvoja. Bluesesiintyjäksi ei tulla julistamalla, että on bluesesiintyjä, vaan se vaatii koettelemuksia. Ovatko lapsesi musikaalisia. rata tuotteelle aikaa ja rahaa, ja luulen, ettei David Earl halua tehdä sitä uhrausta enää. He olivat soittaneet yhdessä niin monta vuotta, että riidat leimahtivat ja unohtuivat taas nopeasti. Blues syntyy kovista kokemuksista – oli kyse sitten taistelusta syöpää vastaan, alkoholismista tai vaikkapa huumeongelmista. 12 Blues News 1/2020 – Kirjoitan omista kokemuksistani ja asioista, joita olen nähnyt. Levymyyntihän on laskussa. Sillä on mukana Rick Kreher ja myös kitaristi Tom Holland. En voi tehdä niin. – Mary Lane esitteli minulle ammattikäyttöön tarkoitetun mikrofonin. Hän tuo mieleeni Big Mama Thorntonin. Luin jostain, että olet esiintynyt myös Mary Lanen kanssa. Onko Severn Recordsin kanssa hyvä tehdä yhteistyötä. James kertoi minulle joitakin vuosia sitten, että hän ja isäni riitelivät usein. Cotton kertoi pistäneensä jälleen kamppeet kassiin ja kiirehtineensä paikalle. Ja nyt sinulla on aikaa keikkailla ja kiertää. En ole heille vihainen, vaikka he eivät laulakaan bluesia. Alkaa itkeä – hänellä on blues. Levy-yhtiön omistajan pitää kuitenkin uh. Hän on ollut kuvioissa pitkään ja on oikea blueslady. Synnyin ja kasvoin Chicagon West Sidessa ja siellä niin kuin missä tahansa suuressa kaupungissa USA:ssa näkee kaikenlaista. Olen ollut yhteistyössä useammankin yhtiön kanssa ja mainitsematta niiden nimiä joka ainoa on halunnut ostaa musiikkini oikeudet. Kuinka niille voisi määritellä hinnan. Minulla ei ole kiire, enkä halua kiirehtiä. – Niinpä. – Kyllä, se on hyvä levyyhtiö, mutta luulen, että omistaja on vähentämässä julkaisutoimintaa. Myös urheilu on lähellä hänen sydäntään. He ovat kaikki jo omillaan. Hän on taistelija. Cotton oli kummisetäni. Moniko enää ostaa cd-levyjä. Kaikki vain lataavat ja striimaavat. Eikä levykauppojakaan ole enää niin paljon. Uusimmalla levylläni tyttäreni duetoi kanssani. Kim Wilson on myös Severnin artisteja, ja omistaja David Earlilla on varmaankin kolme tai neljä hanketta työn alla. Ja lisäksi se, mitä teen, kuuluu myös lapsilleni ja lastenlapsilleni, jotta he saavat jotain minulta, kun aika on jo minusta jättänyt – samalla tavalla kun isäni jätti minulle perinnön. Minulla on kymmenen lasta: kuusi poikaa ja neljä tyttöä. Yhtiö taitaa silti olla hänelle vain harrastus. Jos myisin oikeudet pois, ostajan lastenlapset hyötyisivät minusta, eivät omani. Millaisia levytyssuunnitelmia sinulla on. – Tom Holland soitti pitkään James Cottonin kanssa. Olen jo vanhempi ja kirjoitan siitä, mitä olen vuosien mittaan kokenut ja mitä koen nyt. En voi myydä niitä, koska levyt ovat osa minua, minun lapsiani. Oletko tehnyt live-levyjä. Uusin cd:ni ”They Call Me Mud” ilmestyi vuonna 2018. – Ensimmäinen levyni oli nimeltään ”Fall Waters Fall” (Gypsy Woman Music, 2008) ja se äänitettiin jossain autotallistudiossa keskellä talvea. Olen harkinnut levyn tai ainakin siitä osan uudelleenjulkaisua. Olet julkaissut levyjä jo ennen Severn Recordsin kanssa tekemääsi sopimusta. – Keikkailin toki aikaisemminkin – vaimoni, lasten äiti on ollut mahtava. – Kukaan pojista ei osaa laulaa, mutta kuulisitpa tyttöjäni! He laulavat kaikki gospelia. Hänestä näkee, että elämä ei ole ollut helppoa. – Minulla on valmiina noin kahdeksan kappaletta ja viimeistelen niitä. Ajattele vaikkapa Aretha Franklinia ja Tina Turneria. Voisin tuottaa sen uudelleen ja ehkä lisätä pari bonusraitaa. Minä olen elänyt hyviä aikoja ja huonoja aikoja. Tämä pätee varmaan kaikessa tekemisessä. Pidän muutamasta sen kappaleesta ja pystyisin nyt toteuttamaan ne paremmin, koska hallitsen studiotyöskentelyn nyt eri tavalla. Olen varmaan englantilaiselle yleisölle velkaa ainakin yhden live-albumin – tai studiolevyn. Kinastelun yhteydessä isäni saattoi erottaa hänet ja soittaa ja ihmetellä sitten parin päivän päästä, miksei James ole tullut keikalle. Gospellaulajista on tullut suuria, vahvoja laulajia. Puhuimme viimeisen kerran pari päivää ennen hänen kuolemaansa
– Kuka haluaisin olla – muistan lapsuudestani koulutehtävän, jossa käskettiin kuvailemaan tulevaisuuttani; kirjoitin, että eläkeiässä näen itseni istumassa kuistilla vaimoni ja lastenlasteni seurassa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä sitä ennen tulee tapahtumaan. Vuoden 2011 jälkeen olen valokuvannut lukemattomia Rootsin keikkoja, mutta läheisempi syväluotaus miehestä on jäänyt tekemättä. Musiikkiin ja musiikin tekemiseen keskittyvässä keskustelussa toistuu yllättävän usein sana eläköityminen. Andres Roots se on – isäni oli Harry Roots, hänen isänsä Osvald Roots, hänen isänsä August Roots jne. Andresin puheenvuoroista välittyy myös huoli jaksamisesta ylipäätään muusikkona ja olemisesta hyvä läheisille ihmisille. Molemmat osoittautuivat mukaviksi kavereiksi, joiden kanssa juttu luisti hyvin. Nyt on kuitenkin jo korkea aika korjata tämä kauan mielessä seikkaillut ajatus. Olin silloin isäni neuvosta opiskelemassa kansainvälistä taloutta Tallinnan amerikkalaisessa Concordia-yliopistossa. 14 Blues News 1/2020 LEIF LAAKSONEN Törmäsin henkilö Andres Rootsiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 2011 Pärnussa, missä hän esiintyi yhdessä amerikkalaisen Eric “Red Mouth” Gebhardtin kanssa. Ei se ollut ammatinvalinta, pikemminkin yritys päästä pakoon maailmalta. Olin liikkeellä kameran kanssa ja lähestyin Andresia ja Ericia. – 90-luvun alun Virossa kaikki muut hommat vaikuttivat naurettavilta – musiikki oli ainoa juttu, jossa tuntui olevan edes jotain järkeä. Vaimoni Siret Roots on kuvataiteilija, poikani Aleksander Roots käy koulua ja diggailee 80-luvun lopun hiphoppia. Opettaja raivostui ja väitti, etten ollut ottanut tehtävää tosissani, mutta kyllä minä olin – eikä se vastaus ole vuosien varrella miksikään muuttunut. Olin melko hyvin perillä muusikko Andres Rootsin toiminnasta kitaristina niin yksin kuin osana bändiä. Oheinen artikkeli perustuu sähköpostin vaihtoon ja henkilökohtaiseen haastatteluun 16.11.2019. Miten sinusta tuli muusikko. Ei mennä silti asioiden edelle. – Eka oikea päätös tuli vuonna 1995. – Olen Tallinnassa 6.4.1976 syntynyt ja vuodesta 1995 Tartossa asunut virolainen blueskitaristi, jolta kaikki kysyy, mikä on oikea nimeni. Joka tapauksessa olin silloin keväällä Tanskassa ympäristönsuojelijoiden kokouksessa, jossa soitin myös ensimmäisen keikkani. Kerro kuka olet tai haluaisit olla, ellet olisi jo muusikko. Reissun viimeisenä päivänä menin © Le if La ak so ne n. Hyvää yleissivistystä se oli, mutta ei ne oikein tuntuneet tietävän taloudesta mitään, eikä se mua liiemmin edes kiinnostanut
© Le if La ak so ne n ”Kahdesta blueslevystä, jotka vuonna 2016 ylsivät jossain päin maailmaa myyntilistan ykköseksi, oli toinen minun ”Roots Music” Virossa – ja toinen rollareiden ”Blue & Lonesome” kaikkialla muualla.”
– 90-luvulla inspiraatiota löytyi myös kirjoista. – Ensimmäinen levy, jonka itse ostin, oli Deep Purplen ”The House Of Blue Light” – en vieläkään tiedä, miksi juuri se levy julkaistiin silloin Neuvostoliitossa. Suomen telkkarista bongattu Bob Dylanin Woodstockveto vuodelta 1994 taas muutti täysin käsitystäni musiikista, esiintymisestä ja tietenkin sanoituksista. Perinteisestä bluesista kiinnostuin – ”kiinnostuin” on ehkä liian lievä ilmaisu! – John Hammond Juniorin keikan nähtyäni vuonna 1993. – Itsenäistymistä edeltävästä ajasta minun on vaikea vastata – en ajatellut tuolloin muusikon uraa, tykkäsin vain musiikista, enkä koskaan ole halunnut ammattimuusikoksi siinä mielessä, että soittaisin yleisön pyynnöstä mitä tahansa ja kuvailisin itseäni ”viihdyttäjäksi”. – Joskus 80-luvulla musiikkiopettajani valitsi minut soittamaan virveliä pioneerien paraatiin ja se oli hauskaa, mutta sen jälkeen meni vielä monta vuotta, ennen kuin uskalsin koskea isäni kitaraan. Minäkin olin silloin jo kova fani, tultiin hyvin juttuun ja seuraavina vuosina sain Hanneksen kautta kovasti lisää luettavaa ja kuunneltavaa. Se putkivahvistin kai oli eräänlainen “point of no return” – silloinen soittokaverini Sven Vabar ainakin sanoi, että “sä olet nyt oman päätöksesi tehnyt!” Hänestä tulikin sitten palkittu kirjailija, kun muusikon ura ei hänestä ollut “kunniallinen ammatti”. Sillä nylonkielisellä Cremonalla minä sitten aloitin vuonna 1990. 16 Blues News 1/2020 kitarakauppaan ja käytin seuraavan vuoden opiskelumaksun rahat Epiphonen akkariin – täydellä tarkoituksella. CCR, Cream, Hendrix, Yardbirds ja Stones olivat suosikkejani, mutta kitaransoittoon innostuin vasta AC/DC:n ”The Razor’s Edge” -albumin myötä. Ja tietysti kaikki ne Kerouacit ja muut. Siihen mennessä olin Esa Kuloniemen ”Ulvovat Sudet” -ohjelman kautta löytänyt jo Muddy Watersin, Junior Wellsin, Bukka Whiten, Tampa Redin, Gatemouth Brownin, Dr. Paitsi tärkeätä, se oli myös mukavaa, sillä ei täällä ole moniakaan ihmisiä, joiden kanssa pystyy keskustelemaan Dylanin sanoituksista! – Dave Arcarilla oli iso vaikutus siinä mielessä, että häntä kuunnellessa tajusin, että on ihan OK kuulostaa omalta itseltäni, ja sehän voisi jopa olla tavoite. Millaista oli kasvaa muusikoksi Eestissä – myös aikana ennen itsenäistymistä. Samassa kyydissä oli myös runoilija Hannes Varblane, joka on varmaan Viron suurin Dylan-friikki ja beat-kirjallisuuden ekspertti. Englantilainen harpisti Steve Lury taas jatkoi ”koulutustani” perinteisen bluesin osalta – suositteli levyjä ja kirjoja sekä opetti kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin klassikkoesityksissä. Sen jälkeen olikin pakko muuttaa nopeasti Tarttoon – tällä kertaa pakoon perheeltä, joka ei oikein tukenut päätöstäni. – En ole koskaan erityisemmin kuunnellut virolaista musiikkia. Minä olen tominut musiikkikoulussa vain opettajana, en oppilaana. Victor Bockrisin ”Keith Richards” ja Mezz Mezzrow:n ”Really The Blues” tulevat ensimmäisinä mieleen. Johnin jne. Minusta tuntuu, että suomalaisen ja virolaisen rockmusiikin tärkein ero oli se, että Suomessa oli Hurriganes ja Virossa Rock © Si re t Ro ot s © Si re t Ro ot s Green Bullfrog Augustibluusissa 2000 Bullfrog Brown Lindalevi-festivaaleilla 2003. Millä soittimilla aloitit. Vuodesta en ole varma, mutta vuosisadan alkupuolella vaimollani Siretillä oli taidenäyttely jossain “landella”, ja ne järkkäsivät meille isomman auton, että saisimme hänen maalauksensa turvallisesti sinne. Noin vuonna 2003 kuulin ensimmäistä kertaa Johnny Shinesia ja hänestä kehittyi ehkä tärkein esikuva kitaransoittomielessä. Onko joitain muusikoita, jotka inspiroivat sinua muusikon uralle. Eli minun kokemukseni ovat luultavasti hyvin erilaisia verrattuna niihin henkilöihin, jotka kävivät musiikkikouluja ja joilla oli selvät tavoitteet. Tuntui myös siltä, että vaikka lehtimiehen hommat ovat kivoja, olisin halunnut tehdä omia juttujani enkä vain kirjoittaa muiden seikkailuista. Oikeassa olin kuitenkin ollut, sillä koulun rehtori joutui pari vuotta myöhemmin syytteeseen yliopiston varojen kavaltamisesta! – Tartossa opiskelin toimittajaksi ja myös työskentelin sillä alalla, mutta vuosituhannen vaihteessa kaikki lehdet olivat muuttamassa Tallinnaan, enkä minä halunnut palata sinne ghettoon. Toki se soi lapsuudessa taustalla radiossa ja telkkarissa, mutta suuri osa siitä ei ollut minun makuuni eikä ole vieläkään. Ja kyllä minä jo opiskellessa olin investoinut musiikkiin: ekalla opintolainalla Tartossa ostin Firefox-merkkisen Stratocasterin, seuraavalla pienen Fenderin putkivahvistimen ja kunnon nahkarotsin
Parhaat bileet olivat aina silloisen maatalousyliopiston EPA:n klubilla, jossa soitti The Claymakers – esittivät ne omiakin biisejä, mutta erittäin hienosti myös Beatlesia, The Who:ta ja niin poispäin. – Joka tapauksessa, isälläni oli jotain rokkilevyjä ja -nauhoja. Lisäksi eräitä länsimaisia levyjä pystyi hankkimaan tai ainakin kopioimaan jopa Neuvostoliitossa, mutta suurin osa siitä musiikista, jota kuuntelin, tuli Suomen TV:n ja radion kautta. Nykyisin ne jatkavat eri kokoonpanolla ja raskaammalla otteella Slinghunt-nimellä, ja tehtiinhän me niiden kanssa pari vuotta sitten yhteiskiertuekin. Sen vaikutus oli vähän samanlainen kuin Ganesin “Roadrunnerilla” taisi olla Suomessa – eli että “pystytään täälläkin tekemän oikeaa rockmusiikkia ja vielä maailmantason soundeilla”. Näillä olen pärjännyt tähän asti, vaikka jotain on luonnollisesti matkaan tarttunut jokaiselta soittokaverilta. Kun niiden eka levy “Get There” ilmestyi 20 vuotta sitten. Siihen lähdin iloisesti mukaan ja siltä pohjalta ne minun ensimmäiset bändini syntyivät. Onko sinulla jokin erityinen virolainen suuntautuminen bluesiin. Claymakersilta ilmestyi vain yksi kasetti, josta ei oikein käy ilmi, miten uskomaton livebändi se oli, mutta kaikki minun ikäiset sen kyllä muistavat. Muistan, kun kuunneltiin 1930-1940-lukujen kitarabiisejä – mitä niitä nyt oli, vaikka Tampa Redin Boogie Woogie Dance ja Gatemouth Brownin Dirty Work At The Crossroads – ja hän sanoi, että ”on se vaan ihmeellistä, miten äänitystaidot ovat kehittyneet vuosien varrella, mutta soittotaidot eivät tästä parane – kaikki hyvät jutut olivat siinä jo silloin.” – Mutta nauhoitin minä Suomen radiosta myös ”60’s At The BEEB” -sarjaa, jossa esiteltiin kaikki ne 60-luvun BBC-nauhoitukset. Ulkomaisia radiolähetyksiä kuunneltiin iltaisin ja odotettiin musiikkiosuuksia, joita sitten hiljaisuuden vallitessa nauhoitettiin. Toimivatko ne nauhoitetut ”radiokasetit” myös inspiraation lähteenä kavereillesi. Pääasiassa ihmeteltiin niitä minun ”löytöjä” isäni kanssa. Blues News 1/2020 17 Hotel – hyviä soittajia toki nekin, mutta asenne oli hyvin erilainen: virolainen rockmusiikki oli enemmän semmoista koko perheen viihdettä. – Ei, siis kyllä mä aina soitin jotain biisejä koulukavereille, kun ne tuli käymään, muttei ne oikeasti bluesista jaksaneet innostua. Hän oli omana yliopisto-aikanaan Tartossa soittanut kitaraa ja rumpuja bändeissä ja oli kova musiikkifani. Vaikka paikallisista blues/ rock -bändeistä esimerkiksi Kolumbus Kris, Compromise Blue ja Ultima Thule aloittivat jo 80-luvulla, blueskitaraa ei 90-luvun alussa Virossa opetettu eikä YouTubea tietysti vielä ollut keksitty, eli levyltä tai radiosta nauhoitetulta C-kasetilta tulkiten oli pakko saada musiikista selvää. Kun saavuin Tarttoon vuonna 1995, täällä olikin runsaasti nuoria, jotka kuuntelivat myös 60-luvun rockia ja pukeutuivatkin kuin vuosi olisi 1967. Entäs virolainen lempibändisi?” Ihan kuin ”virolaiseksi OK” olisi eri laji tai oma musiikkityylinsä. Tuttu kriitikko kertoi, että kun hän törmäsi ensimmäistä kertaa Bullfrog Brownin musiikkiin, se ei hänestä kuulostanut ollenkaan virolaiselta bluesilta – ”Se on varmaan sen takia, että kuuntelit nuorena paljon suomalaista musaa.” Englannissa Bullfrogia mainostettiin aikoinaan ”virolaisina blues-surrealisteina”, kun taas alabamalainen ystäväni Eric Gebhardt sanoi ensimmäisen Viron-kiertueensa loputtua, että ”mä luulin, että sun sanoitukset ovat surrealistisia, mutta nyt kun olen ollut täällä pari viikkoa, mä tajuan, että ne ovatkin silkkaa realismia – tällaista se meno Virossa vaan on.” – Virossa blues oli enimmäkseen sähköistä eikä vanha traditionaalinen ja akustinen blues ole ollut suuressa suosiossa, johtuen ehkä osaksi siitä, että näitä levyjä ei ollut saatavilla eikä syvällisempää tietoa bluesin alkujuurista ollut neuvostoaikana tarjolla. Ja eihän esimerkiksi matikassa kukaan mene sanomaan, että ”joo, maailmalla 2+2=4, mutta me ollaan sen verran pieni kansa, että meillä päin 3 ja 5 ovat myös kelpoja vastauksia”. Jos se kuulostaa hyvältä ja vetoaa minuun, ei minulle ole väliä, onko se peräisin Tartosta tai Pekingistä. Eikä se tilanne Viron itsenäistyttyä juuri muuttunut, ei ainakaan heti ja eikä erityisesti bluesin kohdalla. Miten joku voi tykätä musiikista vain sen perusteella, missä se maantieteellisesti on tehty. Isäni näytti perussoinnut, Tartossa otin kolme Hendrix-vetoista kitaratuntia Halvo Liivamägiltä, joka on hoitanut kitaroitani vuodesta 1996, ja yhden Lonnie Johnson -henkisen tunnin eräältä saksalaiselta teologian professorilta, jonka omana opettajana oli North Carolinassa toiminut itse Big Boy Henry. Kiinnostus bluesiin © Si im N ee ru t Alar Kriisa ja Andres Roots vuonna 2008. – Kyllä kai, vaikka ei täällä Virossa kukaan niin luule... – Paras virolainen bändi oli minusta Super Slinky. Jo kouluaikoina mun oli vaikea ymmärtää, miksi aina kysyttiin: ”Mikä on sun lempibändisi. Itse asiassa ensimmäinen kitarasoolo, jonka opettelin oikein kunnolla, oli sieltä peräisin: Jeff Beckin soolo Yardbirdsin biisistä Heart Full Of Soul. Vielä nykyisin törmään tyyppeihin, jotka ylpeänä väittävät kuuntelevansa ”vain virolaista musiikkia”, enkä minä pysty käsittämään sitä
– Studiotyöskentelyn osalta tuli keväällä 2019 kuin tiiliseinä vastaan – en ollut tyytyväinen esityksiin enkä soundeihin ja yhtäkkiä rupesi väsyttämään koko homma. Useampi kohtuullisen suosittukin bändi on minun osaltani loppunut siihen, että keikkanauhoja läpi käydessä on ollut pakko todeta: ”en mä itse tällaista jaksaisi kuunnella.” Kuten Alexis Korner aikoinaan sanoi: ”Ei mulla ole mitään isoa rahaa vastaan, mutta vastustan voimakkaasti huonon musiikin tekemistä.” – Jos ajattelee, että olen Neuvostoliitossa syntynyt virolainen tyyppi, joka vastoin tervettä järkeä halusi bluesmuusikoksi ja vielä tulikin sellaiseksi, niin mitä muita tavoitteita mulla pitäisi olla. – Samaa pätee myös musiikkibisnekseen. Olen päässyt keikkailemaan Lontoosta Clarksdaleen ja jammailemaan Honeyboy Edwardsin ja Tuomari Nurmion kanssa, mun biisit ovat soineet radiossa viidellä mantereella ja kahdesta blueslevystä, jotka vuonna 2016 ylsivät jossain päin maailmaa myyntilistan ykköseksi, oli toinen minun ”Roots Music” Virossa – ja toinen rollareiden ”Blue & Lonesome” kaikkialla muualla. Myös venäläinen Melodiya julkaisi bluesartistien levysarjan juuri ennen Neuvostoliiton luhistumista. Lähtökohtana on se, että musiikin pitää toimia sekä akustisesti että sähköisesti – jos biisin onnistuminen on efekteistä kiinni, se ei vaan ole tarpeeksi hyvä. Reissun jälkeen oli vielä parit treenit, mutta kun bändikaverit kehotti© Pe te r Le e Clarksdale, Mississippi 2019. Sitä seurasi Acid Blues Band, joka soitti yhden keikan opiskelijabändien kilpailussa vuonna 1997. No, mutta sinä olit itsekin paikalla! Kyllä olin Augustibluusissa ja pidin kovasti niin näkemästäni kuin kuulemastani! Entä missä olet tai haluat olla (musiikillisesti) 10 vuoden päästä. Onko silloin edes EU:ta tai Venäjää. Tosin yhden cd:n olen päättänyt vuonna 2020 vielä julkaista, kun Roots Art Recordsilla täyttyy 10. Jopa Teater.Muusika.Kino -lehti mainitsi keikka-arviossaan, että minua oli Haapsalussa kuuntelemassa ”ylivoimaisesti suomalainen yleisö”, eikä se ollut vain siitä kiinni, että olin siellä soittamassa Ismo Haaviston ja Matias Partasen kanssa. Tajusin, että olin ollut miksaamassa jotain levyä 15 vuotta putkeen ja pahasti loman tarpeessa. – Vaikka soittotyyli on vuosien varrella kehittynyt ja toivottavasti parempaan suuntaan, tavoite on pysynyt samana: tehdä musiikkia, josta itse tykkään. Luultavasti ei ainakaan sellaisia määriä, että levynteko olisi mitenkään mielekästä puuhaa. Se voi silti hyvinkin jäädä viimeiseksi julkaisukseni – ainakin cd-muodossa. Samasta kilpailusta vuonna 1998 tuli minun ensimmäinen ”parhaan instrumentalistin” palkintoni, bändin nimi oli Fin Del Mundo ja rummuissa Kalle Kindel, jonka kanssa ollaan sen jälkeen tehty yhteistyötä useampaan otteeseen. Olet hyvä verkostoitumaan. Tämä näkyy selvästi siinä kun yrittää hakea apurahaa – bluesmuusikkona joutuu melkein aina raja-aitojen väliin. Tai taas osa Venäjää. Joten olen vain erittäin kiitollinen kaikesta ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Hän ei ollut koskaan soittanut Virossa enkä minä Suomessa, joten päätettiin korjata tilanne. – Kuten heti alkuun tuli mainittua, olen tosi huono tekemään pitkäaikaisia suunnitelmia, kohtuullisen hyvä taktikko, mutta surkea strategi! Ja nykymaailma on vielä sellainen, etten mitenkään uskaltaisi veikata, missä kymmenen vuoden päästä mennään. Vuonna 2018 Haapsalun Augustibluus-festivaaleilla sitten naureskeltiin Jukan kanssa, että suunnitelma onnistui liiankin hyvin: hänellä on nykyään enemmän faneja Virossa kuin Suomessa ja minulla päinvastoin. Ostaako joku parin vuoden päästä vielä cdlevyjä. 18 Blues News 1/2020 lähti pitkälti liikkeelle blues-aktivistien toimesta. Tai vinyylilevyjä. Onko luomisprosessi samanlainen soittaessasi akustisesti tai sähköisesti. Mitä tavoitteita sinulla on muusikon urallasi. toimintavuosi ja tänä vuonna on kertynyt mukavasti live-äänityksiä Skotlannista, Mississippistä ja Virostakin. Levyjä sai jonkin verran silloin Tsekkoslovakiasta, Unkarista ja Itä-Saksasta. Mitä vielä. 7-tuumainen Waiting Around tuli vielä kesällä äänitettyä ja se onnistui hyvin, mutta se tehtiinkin studiolivenä: soolona ja nopeasti. Keväällä 2000 tein Saksan-kiertueen tuuraajana Wanton-yhtyeessä. Jos joku olisi vuonna 1990 kertonut mulle, että näin tulee käymään, en olisi uskonut – en osannut edes haaveilla tällaisesta. En tiedä. Monelle klassisen ja jazzmusiikin soittajalle blues on eräänlaista kansanmusiikkia ja kansanmusiikin harrastajille taas eräänlaista lännen popmusiikkia. Maassa odottaa vielä tekijäänsä ensimmäinen viroksi kirjoitettu kirja blues-musiikista ja sen historiasta, ja ehkä senkin takia blues on meillä pienempien piirien musiikkia – toisaalta ei sellaista kirjaa ole countrystakaan, mutta se on silti huomattavasti isompi ja perinteisempi osa virolaista populaarimusiikkikulttuuria. Heihin kuului Tartossa vaikuttanut ja nykyään Suomessa asuva Jüri Rosenfeld, joka toimi myös Halvo Liivimägin opettajana. Nyt on marraskuu ja takana mahtava vuosi, keikoista olen nauttinut ja ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut tykkäämään jopa matkustamisesta, mutta päätöstä en ole vielä tehnyt – paitsi että se yksi levy kyllä julkaistaan! Kerro bändeistä joissa olet soittanut ja mihin se on sinut vienyt. Kokoonpano hajosi noin päivä ennen ensimmäistä keikkaa, mutta oli siinä rummuissa Anneli Kadakas, jonka kanssa jatkettiin duokokoonpanolla tasan 20 vuotta myöhemmin. – Jukka ”Black River Bluesman” Juholaan taisin tutustua talvella 2005/2006, jolloin MySpace oli vielä ”se” juttu. – On se – siis biisi-ideathan tulevat yleensä kotona soitellessa, enkä mä juuri vahvistimia käytä kotioloissa treenatessa. Joten päätin, että jatkan sooloartistina jouluun asti ja silloin päätän, pitäisikö ehkä soittohommat lopettaa kokonaan. Onko Viro silloin vielä osa EU:ta. Vasta silloin, kun biisi on valmiina soitettavaksi keikalla tai studiossa, alan miettiä, millaista kitaraa kannattaisi käyttää tai mitä pedaaleita tarvitaan. 1999 voitettiin tuo kilpailu triolla Yellowphant, jota itse kuvaisin ”punk-jazzina”. Viroon jääneistä bluesmuusikoista voikin ehkä sanoa, että ne ovat niitä oikeita hulluja, jotka ovat jaksaneet viedä marginaalimusiikkia eteenpäin. – Lyhyt vastaus kysymykseen voisi olla “toistaiseksi soolohommiin”! Ensimmäisen bändini perustin Tartossa keväällä 1996. Samalla totesin, etten tässä vaiheessa jaksa enää toimia bändinjohtajanakaan – yli 20 vuotta olen ollut se kaheli, joka buukkaa keikat, hoitaa mainokset, yrittää saada muusikoiden kalenterit sopimaan ja tyypit keikalle hyvässä soittokunnossa. Minulla on vähintään kahden albumin verran uusia biisejä pöytälaatikossa, mutta en ole varma, syntyykö niistä koskaan levyä. Kerro vähän enemmän siitä, miten yhteistyöllä saadaan enemmän aikaiseksi
– Olin oppinut matkimaan eri kitaristeja, mutta oma ääni oli kateissa – avoin G -vire ja slide-putki apuun, ja vuonna 2003 aloitti Bullfrog Brown. Soittoaika taisi olla tiistaiaamulla, joten oltiin varmoja, ettei siellä yleisöä ole. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, joten jatkettiin Raulin kanssa duona Roots & Terep; Devil Boxin Antti Alanko äänitti meidän ensimmäiset keikkamme ja niistä syntyi albumi ”Trad.alt.blues”. Eri aikoina olivat mukana Kalle Kindel, Raul Terep ja Andres Mikk rummuissa, Ahti Bachblum koskettimissa, Peeter Piik bassossa ja monet muut. 6.3.2020 nimittäin ilmestyy livelevy ”Mississippi To Loch Lomond”, toukokuussa on edessä lyhyt Suomen-kiertue, jonka merkeissä Andres nähdään myös Hamina Mosna Blues -tapahtumassa, ja elokuussa häntä kuullaan Viron Augustibluusfestareilla – silloin täyttyy myös 20 vuotta Andres Rootsin ensimmäisestä esiintymisestä Baltian suurimmassa blues-tapahtumassa, jossa hän on ollut mukana jo 15 kertaa. Hän äänitti laulun Alabamassa. Ismon ja Matiaksen trio on bändeistä ainoa, jota en ole tässä vaiheessa laittanut pysyvästi hyllylle. Trio liikkui kuitenkin taas sinne perus-bluesrockin suuntaan, joka ei jaksanut minua pitkään kiinnostaa. Tuloksena vietin terapiamielessä koko päivän studiossa ja siitä syntyi mun ensimmäinen soololevyni ”Roundabout”. Tarkoitus oli soittaa erikseen, mutta lopulta päädyttiin tekemään koko keikka duona ja myös jatkettiin sillä kokoonpanolla. Vuodeksi 2013 kokoonpano oli vakiintunut trioksi, jossa soittivat lisäkseni Martin ja Raul. Tehtiin ”Three!”-levy, Martin lähti, Peeter tuli tilalle ja joutui heti kuukaudeksi sairaalaan vajaa viikko ennen kiertueen alkua. Kun olin pakosta toiminut myös managerina ja paiskinut töitä 24/7, olin vähällä joutua sairaalaan. Richard Wolfe”. Festivaali oli kuopattu aikoja sitten, mutta juhlakonsertti kuitenkin järjestettiin; minut pyydettiin sinne soittamaan ja samoin ensimmäisen bändini rumpali Anneli Kadakas. Kokoonpano muuttui pari kertaa, kunnes vuoden 2002 syksyllä tunsin, että olen saanut rockhommista tarpeekseni – Hendrixbiisien soitto kitara selän takana oli alkanut sujua juuri sen verran hyvin, ettei jaksanut enää kiinnostaa. Samalla ilmoitettiin, että blues-palkintoa ei jaeta ennen kuin vuodessa ilmestyy vähintään 5 virolaista bluesalbumia. Illalla Alar soitti ja kertoi, että olin taas voittanut parhaan kitaristin palkinnon – matkan kahdelle Palangaan. Ei ollutkaan, ja kun mulla oli kauhea hammassärky, lähdin lavalta suoraan lääkäriin. – Vuonna 2010 Eric Gebhardt oli tulossa Viroon keikalle ja sen mainostamiseksi päätettiin tehdä single. – Vuonna 2016 Pärnu FiESTa -jazztapahtuman syntymästä oli kulunut 30 vuotta – juuri siellä olin vuonna 1993 nähnyt John Hammondin. Vuotta myöhemmin Muddy Watersin syntymästä tuli täyteen 100 vuotta, joten päätettiin tehdä sen kunniaksi 8 yhteiskeikkaa Virossa ja Suomessa – rummuissa Matias Partanen ja bassossa Peeter Piik. Postimees-lehti julkaisi asiasta ison jutun, josta puoli sivua oli valokuva minusta ja järjestävän tahon kommentti, että ”blues-palkintoja ei jaeta, koska muuten olisi pakko antaa se Andresille joka kerta.” Tietysti se olisi kivaa, jos blues saisi enemmän näkyvyyttä Virossakin, mutta jos sitä ei ”virallisella tasolla” tarvita, niin mikäs siinä – yleisön määrässä ei kuitenkaan ole valittamista, ja sehän tässä on pääasia. Vuonna 2017 voitettiin Viron ensimmäinen Blues Challenge, josta tuli taas myös parhaan kitaristin palkinto, ja 2018 edustettiin Viroa Norjassa European Blues Challengessa. Andres Roots Roundabout -bändi syntyi siellä lavalla, ja samalla keikalla taltioitiin myös bändin eka single. Sopivissa määrin perusbluesia soitettuna hyvässä seurassa – ja tietysti minulle lomaa siinä mielessä, että siinä bändissä on Ismo se henkilö, joka hoitaa kaikki järjestelyt! Haastattelun jälkeen on Andres Roots ollut yhteydessä muutamia kertoja viestittääkseen, että eläköityminen saattaa kuitenkin vielä siirtyä kaukaisempaan tulevaisuuteen. Blues News 1/2020 19 vat minua koko ajan soittamaan ”normaalisti, ei noin bluesmaisesti”, päätin perustaa oman bändin. Sen jälkeen ollaan tehty Ismo Haaviston kanssa duokeikkoja, Elmore James -tribuutin Matiaksen kanssa triona, ja olin minä mukana myös Ismon juhlakiertueella, jonka hän toteutti oikein isolla orkesterilla. Vuonna 2017 mukaan tuli torvisektio ja nimeksi vaihtui Sawmill Roots Orchestra – mutta kvartetti, jonka kaikki soittajat ovat mukana useammassa erityylisessä bändissä, ei helpolla pysy soittokunnossa tai edes kasassa. Kun katselee Andres Rootsin kasvavaa keikkalistaa vuodelle 2020, vakuuttuu viimeistään siitä, että ennenaikainen eläköityminen ei meidän kaikkien iloksi kuitenkaan vielä tapahdu vuoden 2020 aikana.. Tehtiin se levy ja luovutettiin suosiolla. Ajatus oli siinä, että Roundabout olisi vaihtuva kokoonpano – ne soittavat, jotka haluavat ja pääsevät lähtemään. Vuoden 2011 albumilla ”Leigh’s Spider Jam” lauluosuudet hoiti Leighton ”L.R.” Phoenix ja sama bändi soitti myös Leightonin omalla levyllä ”The Hollow Log Of Capt. Ensimmäiset ulkomaan keikat tuli vuonna 2005 ja syksyllä 2009 tahti oli jo sen verran kova, että kahden viikon keikat jouduttiin lääkärin määräyksestä perumaan. Minulla oli studioaika buukattuna, mutta edellisenä iltana isäni kuoli täysin yllättäen 59-vuotiaana. Keskusteltiin tilanteesta bändin kanssa ja koska kukaan muukaan ei halunnut manageriksi, päätettiin lopettaa heti kun kaikki sovitut keikat on soitettu. – Bullfrog Brownin vuonna 2009 ilmestyneet levyt ”With Steve Lury” ja ”Moon And Central” olivat muuten molemmat ehdolla Viron musiikkipalkintojen ”jazz & blues” -sarjassa; kun äänet jakautuivat kahdelle levylle, voitti tietenkin se kolmas ehdolla ollut levy, mutta jazz-väki säikähti sen verran pahasti, että pian jazzlevyt kilpailivat jo omassa kategoriassaan. – Vuonna 2012 oltiin Ismo Haaviston kanssa Dortmundertai oikeastaan Black Bay Zydeco Stompers -bändin vieraina Tampereen Louisiana Cajun Party -tapahtumassa. Siinä vaiheessa mukana olivat Alar Kriisa (laulu), Kalle Kindel (rummut) ja Peeter Piik (basso). Palaveri oli joulukuussa 2009, viimeinen keikka syyskuussa 2010. Lyhytaikaisesti mukaan liittyi myös rocklaulaja Mikk Tammepõld. Syntyi Green Bullfrog, jonka toinen keikka oli sitten jo Augustibluusin päälavalla ja syksyllä voitettiin taas sekä Tarton opiskelijabändien kilpailu että parhaan kitaristin palkinto. Laulussa yhä Alar Kriisa; eri aikoina bändissä vaikuttivat myös Üllar Kärt huuliharpussa, Peeter Piik bassossa ja Kalle Kindel ja Raul Terep rummuissa. Julkaisukeikaksi pyysin Tallinnaan mukaan kaksi kaveria, jotka sitten tapasivat vasta lavalla – Indrek Tiisel harpussa ja entinen oppilaani Martin Eessalu kitarassa. Suunnitelma meni pieleen siinä mielessä, että 8 keikan sijasta kierrettiin sillä ohjelmistolla 2 vuotta. Eka keikka oli Tartossa WintFest -tapahtumassa – mentiin sinne vain sen takia, että päästään kokeilemaan biisejä kunnon PA:lla
20 Blues News 1/2020 CAROLYN CRAWFORD Motown memories, osa 72 PEKKA TALVENMÄKI C arolyn Crawfordin uralla on tiettyjä yhtäläisyyksiä BN:ssä #298 esitellyn Linda Grinerin vaiheisiin. 70-luvun tuotteissa tyyli oli muuttunut aggressiivisemmaksi, pahimmillaan jopa kiljuvaksi. Hittiraita My Smile... Asiaan kuuluvista gospeljuurista en löytänyt mainintaa sen enempää Motownin historiikeista kuin In The Basement -lehden haastattelusta kesältä 2004. Vuoden ‘63 singleboxin tekstissä todetaan, että tarkkaan ottaen kyseessä oli jaettu ykköstila, toisesta voittajasta, Charlotte Jenkins nimeltään, ei ole löytynyt mitään tietoa. Toinen Carolynin oma sävellys I’ll Come Running sen sijaan oli tylsähkö runnova puolinopea, jossa ei minun korviini osu mitään mukavaa Motownin näkökulmasta eikä muutenkaan. Carolyn Crawfordiakaan ei käy moittiminen, mutta Motownilla hänen todellisesta osaamisestaan ei saatu täyttä kuvaa. Devil In His Heart on nimike, joka saa Beatles-fanaatikot lievästi säpsähtämään, levyttiväthän Liverpoolin pojat tämän nimisen tyttösävelmän ensialbumilleen vuonna ‘63. Kyseessä on näppärä, tyypilliseltä vuoden ‘63 Motownlevyltä kuulostava juttu, jonka taustavoimina toimivat Brian Holland ja Lamont Dozier. 13-vuotiaana Carolyn osallistui WCHB-aseman järjestämiin talenttikisoihin, joita sponsoroi suuren leipomon ohessa Motown. Carolynin Devil In His Heartin sävelsi Berry Gordyn veli Robert, lopputulos oli jotakin pikkusievän ja yhdentekevän puolivälistä. Sävelmät muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, mutta kahdesta eri laulusta on kuitenkin kyse, Beatles-coverin originaaliesittäjä oli Hamtramckissa Michiganissa muodostettu lyhytikäinen yhtye The Donays, jonka uran varsinainen helmi oli Devil...-singlen flipiksi jäänyt pirteä Bad Boy. Hän sai yhdeksänvuotiaana oman pianon, soitti koulun orkesterissa viulua ja sävelteli jo pikkutyttönä omia lauluja. Carolynin musiikkikehitys oli siis ilmeisen ”maallinen”, suurimpana lapsuutensa ihanteena hän mainitsee Nancy Wilsonin. Menestys ei ollut merkittyä r&b-listan sijoitusta kummempi, mutta se ei suoritusten laatua ja mielenkiintoisuutta vähennä. oli Smokey Robinsonin sävelmä, kuluiltaan ja sanoitusten loppusoinnuiltaan sataprosenttisen puhdas jatke Maryn suurille hiteille. Carolyn oli jo karsintavaiheissa valinnut esitettäväkseen Mary Wellsin tuttuja hittejä, pomo-Gordyn läsnä ollessa oli vuorossa Laughing Boy, jota Carolyn ryyditti itse kirjoittamallaan ylimääräisellä säkeistöllä. Linda Griner oli erinomainen laulaja. My Smile... Loppu on historiaa, Carolyn voitti kisan saaden palkinnoksi kellon, 500 dollaria ja mikä tärkeintä, nelivuotisen sopimuksen Motownille. SUPERLAHJAKKUUS Carolyn Yvonne Crawford syntyi Detroitissa 19.7.1949 musikaaliseen perheeseen. KAKSI VUOTTA MOTOWNILLA Carolyn ei ehtinyt viettää Hitsvillessä sopimuksen lupaamaa neljää vuotta. Aktiivisuus jatkui uudelle vuosituhannelle saakka, joskin loppukaneetiksi näyttää jääneen 80-luvun lopun piipahdus Ian Levinen Motorcity-merkille, mikä myös sulki Motown-ympyrän. Loppukilpailuiltana paikalla oli Berry Gordy itse. ja singlen 1070 puoliskot sijoittuvat mielenkiintoiseen vaiheeseen Motownin historiassa eli syksyyn ‘64. Kun vielä Carolyn paikoin pehmensi suoritustaan ja toisaalta käytti tehokeinona Marylta selvästi vohkittua vibraattoa, saatiin aikaan hieno tavoitteiden mukainen levy. Seuraavat vuosikymmenet kuluivat uutteran työn merkeissä, tuloksena tukku levyjä, jotka jäivät lähes täysin suuren soulyleisön saavuttamattomiin muista musiikin harrastajista puhumattakaan. Kolmannen singlen laadukkaampi puolisko on joka tapa. Smokeyn laatima jatkosävelmä My Heart oli nätti, mutta Carolynin laulu oli ponneton, vai olenko vain tottunut Tammi Terrellin coveriin niin paljon, että pidän sitä parempana. Motown 1050 Forget About Me Devil In His Heart 1064 My Smile Is Just A Frown Turned Upside Down (39.) I’ll Come Running 1070 When Someone’s Good To You My Heart Kun Carolyn oli äitinsä kanssa vääntämässä sopimusta Berry Gordyn kanssa, yksi hänen asettamistaan ehdoista oli, että hän saa levyttää myös omia sävelmiään. Temptations teki myöhemmin coverin, joka sekin oli hyvä, mutta originaalin ideaa ei ymmärrettävästi tavoitettu. Viimeksi mainitun panos merkitsi myös sitä, että tuomaristossa istui usein joku Hitsvillen taustahahmoista. Teinityttönä suurin odotuksin tapahtunut hyppäys Motownille päättyi muutaman singlen jälkeen pettymykseen. Äiti oli pianisti ja koko sisarusparveen liittyi lahjakkuus ja musiikin harrastus, mutta lukemieni kuvausten perusteella Carolyn oli ainoa huippukyky. Ensisinglen Forget About Me -puolella toive toteutui. Reilun puolentoista vuoden aikana häneltä ilmestyi kolme singleä, niistä ensimmäinen lokakuun lopussa vuonna ‘63. Mary Wells oli lähtenyt firmasta ja noilla kolmella esityksellä haettiin selkeää paikkausta syntyneeseen aukkoon
Tyttö itse on selittänyt Motownuransa katkeamisen niin, että hän asetti neuvottelussa Gordylle lisäehtoja, joista tärkein oli se, ettei hän suostunut pelkäksi marionetiksi vaan halusi edelleen pitää omia sävelmiään ja omaa tyyliään esillä. Kaikki ovat laskujeni mukaan vuoden ‘65 alusta ja niistä löytyy mielenkiintoisia yhtymäkohtia tuon vuoden perusjuttuihin. Koulunsa hän sai käydyksi loppuun, samoin musiikkiesiintymisiä Detroitissa ja lähialueilla oli suhteellisen säännöllisesti, mutta kaiken kaikkiaan 60-luvun jälkipuoli oli hänen elämässään hiljaista aikaa. ei ollut kovin iso juttu. Tyypilliseen Motown-historialliseen tapaan myös Carolyn Crawfordin jäämistöstä on löytynyt muutama kellaritason levytys. Yhtye jatkoi triona ensin Stevensonin People-merkillä, myöhemmin 20th Century Foxilla ja Londonilla saavuttaen pientä menestystäkin, Since I Fell For You / I‘m Falling In Love pääsi r&b-listalla melkein top twentyyn kesällä ‘77. Too Young Too Long voisi hyvinkin olla Brenda Hollowaylle tarkoitettu kokeilu ja parhaana kaikista Keep Stepping on rento puolinopea, jonka esikuvaksi sopii lähinnä Martha & The Vandellas. MICKEY STEVENSONIN HOIVISSA Motownilta lähtö ei ollut itsestäänselvyys. Mary Wells oli Motownin alkuvuosien ehdoton ykköstähti. Mustan musiikin kanssa hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin että muutamissa näkemissäni kuvissa hänen taustallaan lauloi kolme tum. Kimin originaali on yhdellä sanalla sanottuna kolkko, Pat Hodgesin sooloilemaan coveriin sopisi ehkä määre levoton. Ymmärtääkseni Charo oli enemmän filmija TV-tähti, mutta sen oheen mahtui kabaree/diskohenkinen showkiertely. Jälkiviisaina tiedämme, että Kim, vaikka suuri suosikkini onkin, oli tehtävään liian kolkkoääninen ja hänen asemaansa pahensi sulhaspoika Mickey Stevensonin ja pomon huonontuneet välit. Supremes oli aloittanut voittokulkunsa ja vetänyt perässään koko joukon huippuartisteja, niinpä Mary Wellsin lähtö oli menettänyt suuren osan merkityksestään. Tässä muodossa ryhmä levytti kaksi singleä Mpingo-merkille, jälkimmäisellä yhtyeen nimi oli jalostunut yhä hankalammaksi muotoon The Firm Of Hodges & ... Denita Jamesin single Flip 364 on Soul Discograhyn mukaan vuodelta ‘65, mutta uskon enemmän netistä löytämääni vuosilukuun ‘63, niin herttaista varhaista tyttösoulia on levyn parempi puolisko I Have Feelings Too. Edellä kerrottuun sisältyy pieni muistivirhe. Tilanne selkiintyi vuonna ‘71, kun Mickey Stevenson, entinen tuttu Motown-ajoilta kutsui Carolynin Los Angelesiin. Mickey oli perustanut toisen Motown-konkarin Clarence Paulin kanssa tyttötrion, joka totteli nimeä Hodges, James and Smith. Uskokoon ken tahtoo. Hän ehti levyttää kevääseen ‘64 mennessä peräti 11 listalevyä, joista kymmenen oli r&b-listan top ten -hittejä. Singlen b-puolella on Mickeyn itsensä laulama alakuloinen I Stand Blue, joka on mielestäni parasta mitä mies on koskaan levyttänyt; hänhän ei tunnetusti ollut mikään kultakurkku, minkä Berry Gordykin totesi jo 60-luvun alussa, kun Mickey kävi norkoilemassa pääsyä levyttämään ja päätyi A&R-mieheksi. Ymmärrettävästi Berry Gordy oli paniikissa etsiessään jatkajaa Mary Wellsille. Pat Hodges puolestaan levytti vuonna ‘66 Fred Smithin tuottaman singlen Surprise Party / Playgirl (Keymen 107), jonka Playgirl-puoli oli leppoisaa Motownhenkistä perussoulia ja Surprise Party sitä mitä nimi lupaa. Blues News 1/2020 21 uksessa mielestäni Berry Gordyn kirjoittama ja tuottama When Someone’s Good To You, jossa on samaa mielenkiintoista Mary Wells -hakuisuutta kuin My Smile... Yhteentoista ylsi samana aikana myös The Miracles, mutta top ten -sijoituksia oli vain kolme. -hitissä. Edellä olevaan saivarteluun voisi vielä lisätä sen, että syksyyn ‘64 mennessä tilanne oli kääntymässä Berry Gordyn kannalta ratkaisevasti paremmaksi. Haastattelussa hän ilmoitti syyksi pienet epäuskottavat linjaerimielisyydet, kun Mickey Stevenson mukamas halusi tehdä hänestä ykkössolistin, vaikka Pat Hodges oli itseoikeutettu sille paikalle. Näyttää nimittäin siltä, että Mickey Stevenson ei kutsunut tyttöä Kaliforniaan pelkästään yhtyeartistiksi, vaan suunnitelmissa oli jatke Motown-aikojen soolouralle. Carolyn Crawford täsmentää In The Basementin haastattelussa, että Gordylla oli suunnitelma kolmen ehdokkaan (Carolyn itse, Brenda Holloway ja Kim Weston) varalle. Edellä mainittujen hyvien Wells-kopioiden pohjalta voisi arvioida, että Carolyn Crawford olisi ollut hyvinkin varteenotettava vaihtoehto, mutta Gordyn kannalta asia ratkesi melko varmasti siihen, että Carolyn oli aivan liian nuori ja kiltti suoriutuakseen vaativasta tehtävästä. Tarkkaa listaa en löytänyt, omalle kohdalleni on osunut neljä aikaisemmin julkaisematonta: Too Young Too Long, Lover Boy, Until You Came Along ja Keep Stepping. Pari vuotta sitten ilmestyi ”Kent 40th Anniversary Special” -sarjassa numerolla 6T35 single, jonka a-puolella on Carolynin vuonna ‘71 levyttämä Ready Or Not Here Comes Love. MONENLAISTA YRITYSTÄ Pat Hodgesin johtaman porukan kanssa kierrellessään Carolyn joutui tekemisiin espanjalaissyntyisen Maria Rosario Pilar Martinez Molina Baezan kanssa. Ymmärrettävistä syistä tämä aloitti uransa käyttäen nimihirviön sijasta nimeä Charo. Carolyn on muistellut kärsineensä seuraavina vuosina masennuksesta. Kääntöpuolen Wild Side on romuluisempi ja sitä myydään nykyään northern soulina. Sellainen on myös liiallisin jousin vesitetty Let’s Pick Up The Pieces, joskin sävelmä on nätti. Brenda Holloway tuon paikan sai, mutta vaikka hän teki pari upeaa ja hyvin menestynyttä singleä, hän menetti asemansa ja riitaantui itsekin Gordyn kanssa. Supremes pilkistää raidoilla Lover Boy ja Until You Came Along, joissa Carolynin sopraano tuo erehdyttävästi mieleen Diana Rossin, jälkimmäinen on sävelmänäkin kuin Supremes-muotista. Voi hyvinkin olla, että tämä hyllylle jäänyt levytys oli tarkoitettu ponnahdukseksi soolouralle, kuka tietää. Carolyn Crawford erosi yhtyeestä noiden kahden singlen jälkeen. Jessica Smithin varhaisvaiheista en löytänyt faktoja, muut kaksi olivat 60-luvun veteraaneja, kumpikin oli tehnyt jopa oman soololevyn. Kolmas huippu Marvin Gaye oli saanut kasaan kahdeksan hittiä, joista top teniin ylsivät vain Stubborn Kind Of Fellow ja Pride And Joy. Carolyn liittyi Stevensonin ja Paulin yhtyeeseen ja nimi muuttui entistä kankeammaksi muotoon Hodges, James, Smith & Crawford. Carolyn Crawfordin uran kannalta Hodges jne. Gordy ei suostunut, siksi Motown-sopimus purettiin. Mpingo 14000 Nobody I’m In Love 14003 Let’s Pick Up The Pieces Write Me A Letter Nobody on sävelmä, jonka Mickeyn vaimo Kim Weston oli levyttänyt pari vuotta aikaisemmin MGM:lle. Kyseessä on aika tyypillinen kankeahko Mickey Stevensonin sävellys ja sovitus, jonka Carolyn lauloi loppunousun pientä kailotusta lukuun ottamatta siististi
Voi olla, että hän tunsi noilta ajoilta Carolyn Crawfordin, joka tapauksessa hän kävi katsomassa Carolynin esiintymistä Detroitissa ja pistäytyi sen jälkeen juttusille. Anitasta tuli suuri soolotähti, mutta se on tietenkin kokonaan oma tarinansa, kuten myös se, että Chapter 8 pärjäsi hyvin vielä 80-luvullakin. Hamilton Bohannon oli 60-luvun puolivälissä Motownilla kakkostason rumpalina esiintyen vaillinaisten listausten mukaan ainakin muutamalla Stevie Wonderin levyllä. Toinen esimerkki oli Just Because You’re Mine, joka oli Carolynin sävellys. Yksi vastoinkäyminen muiden jatkoksi, mutta korostetaan vielä, että negatiivinen sävy on peräisin hänen omista ehkä pahastikin värjäytyneistä muisteloistaan ja että hänen levynsä eivät olleet lähelläkään phillyn parhaimmistoa, ei edes keskitasoa. Etsivä voisi löytää parempaakin tai ainakin paremmin aikaa kestävää, Let’s Start The Dancen b-puolella ilmestyi tyylikäs. Hän ei ollut ainoa lajissaan, mutta tilastojen valossa tärkein, sillä laskujeni mukaan hän oli vahvasti esillä Bohannonin suurimpiin hitteihin kuuluneilla sinkuilla Let’s Start The Dance, The Groove Machine, Throw Down The Groove ja Dance Dance Dance All Night ja lisäksi albumitäytteillä, joista en pysty lukua pitämään. Hänellä oli aina joku parempi tieto ja ehdotus, jota muut, hänen tapauksessaan miehet eivät ymmärtäneet ja edessä oli lähtö muualle. Sopimus syntyi, mutta lopputulos ei ollut sellainen kuin Carolyn toivoi, häneltä julkaistiin vain kolme singleä: Philadelphia Int’l 3553 Just Got To Be More Careful Saving All The Love I Got For You 3570 No Matter How Bad Things Are I Still Love You Takes Two To Make One 3580 If You Move You Lose Good And Plenty Phillysoul oli 70-luvun puolivälissä sulavaa, hauskaa ja mukaansatempaavaa, mutta Carolynin sinkuista ei noita positiivisia ajatuksia synny. Carolyn teki PIR-vaiheessa omiakin sävelmiä, mutta niitä hän ei saanut levyttää. ”Ainoa positiivinen asia, mitä Bohannonista voidaan sanoa, että kyllä hänen bum-tsäkä-däkä-däkä -sahauksensa diskojen käyttömusiikiksi kelpaa”. Nimet kertovat mistä singlehiteillä oli kysymys. Toive omasta PIR-albumista ei toteutunut, vaikka siihen oli Carolynin muistelojen mukaan valmiit suunnitelmat ja materiaali. Carolyn halusi vaikuttaa omiin tekemisiinsä, mutta hän ei saanut laulaa omia sävelmiään eikä johtavana taustamiehenä toiminut Leon Huff myöskään ottanut onkeensa hänen mielipiteitään. Chapter 8:n jälkeen Carolyn päätti suunnata Philadelphiaan, oltiin vuodessa ‘74 ja philly oli noussut kaupallisen mustan musiikin ykköstehtaaksi. Carolynin Chapter 8 -vaiheen muistelu on siis kaiken kaikkiaan ylisanailua, Hänen paikalleen palkattiin Barbara Love -niminen tyttö, mutta jopa isäntäyhtyettä suurempaan suosioon Chapter 8 nousi vasta 70-luvun lopussa Anita Wardin tultua solistiksi. In The Basement -haastattelun mukaan Carolyn otti itse yhteyttä Kenny Gambleen ja Leon Huffiin, päästen pienten väärinkäsitysten jälkeen viimeksi mainitun puheille. Siinä Rauno Mäkisen ja Juntso Aallon 70-luvun puolivälin kommentteja Hamilton Bohannonista. Taustaenkeleiden kokoonpano vaihteli useimmiten niin, että mukana oli yksi tai useampi Hodges...-ryhmän tytöistä ja kertomansa mukaan Carolyn oli eräs ahkerimmista. Kun artistit päästetään selittelemään menneitä, nousee lähes poikkeuksetta esiin oman aseman korostaminen ja mikä ärsyttävintä; kun asiat sujuivat huonosti, vika löytyi aina jostakin muualta. Hän erehtyi näyttämään sitä Gene McFaddenille, joka teki siihen pienen muutoksen ja antoi Teddy Pendergrassin levytettäväksi, etikettiin merkittiin tekijöiksi vain pari McFadden & Whitehead. Myös Carolynin kohdalla on käynyt näin kaikissa vaiheissa. En tiedä, onko tuo BN:n virallinen linja, mutta tyydyn siihen, näin minun ei tarvitse esittää omia näkemyksiäni 70-luvun jälkipuolen diskoihmeestä, minulla kun ei ole hänen musiikkiinsa juuri minkäänlaista tuntumaa. Tämä kuvio kesti 70-luvun alkupuolella reilun vuoden, kunnes Charo hajotti epäselväksi jääneen varkaustapauksen jälkeen aktiivisen kiertelyporukkansa ja siirtyi filmihommiin. Detroit Emeralds oli muutenkin noihin aikoihin vuoden ‘73 paikkeilla aika riitaisa ryhmä, Carolynin mukana lähti tai joutui lähtemään hänen tuore aviomiehensä Rick Means, joka ei ehtinyt osallistua yhteenkään levytykseen. Eihän Carolyn huonosti laulanut, hän oli itse asiassa hyvinkin sähäkkä bumtsäkä-däkä-däkä -tunnelmissa, mutta kiitos ei minulle. Ne eivät herätä minussa juuri minkäänlaisia ajatuksia. Lopputulos on väkinäinen sekä sävelmien, laulun että sovitusten (useimmiten Bobby Martin) osalta. Ratkaisevaksi muodostui Huffin kanssa käyty pikku riita eräästä enkelikuorosovituksesta, sen jälkeen Huff jätti Carolynin yksin studioon ja ilmoitti myöhemmin puhelimitse, että taitaa olla viisainta katkaista yhteistyö saman tien. Itse hän kertoo, että häntä kyllä pyydettiin mukaan, mutta pesti jäi hyvin lyhytaikaiseksi, koska hän tyylilleen uskollisesti innostui selittämään yhtyeen miehille, miten hommia olisi pitänyt hoitaa. Carolyn listataan useimmissa historiikeissa nimikkeellä naispuolinen solisti. Detroit Emeralds oli noussut huipulle Westboundille levyttämiensä hittien (If I Lose Your Love, Do Me Right, Wear This Ring, You Want It You Got It...) ansiosta. LET’S START THE DANCE ”Ihmeteltäväksi jää miehen musiikillisten kykyjen ihailtavuus, sillä kyllä osaa olla yksitoikkoista musiikkia”. 22 Blues News 1/2020 maa tyttöä. Tökeröin esimerkki oli vahvanoloinen balladi Don’t You Know Love When You See It, joka annettiin Jean Carnen laulettavaksi, vaikka Carolyn oli tavallaan varannut sen itselleen mahdollisen albumin raidaksi. Sen seurauksena hän tarjosi Carolynille solistin paikkaa yhtyeessään. Carolyn palasi autokaupunkiin. Yhtyeen taustalle haettiin täydennystä sekä soittopuolelle että laulajiksi, näin syntyi ryhmä, josta käytettiin nimeä Chapter 8. Carolyn suostui ja niin hänestä tuli Hamiltonin diskobändin tyttösolisti
Osasyy oli edellä mainittu äänenkäyttöön liittynut huoli. Sadelaulut ovat aina olleet heikkouteni, niin tälläkin kertaa. Vaikea arvioida, miten tuollaisen haastattelumuisteloon voi luottaa, ihan puppua hänen tarinansa ei kuitenkaan ole ainakaan sen perusteella, että hänen Motorcity-levytyksensä ovat ilman muuta firman parhaimmistoa. Eniten kiinnostaa Caroline Breakdown, jonka taustakolkuttelussa on muita enemmän ryhtiä. Since I Lost My Baby on levyn ehdoton kohokohta. Levyillä, varsinkaan parhailla balladeilla ei väsymistä huomaa, mutta keikkailua hän joutui vähentämään. Materiaali jakautuu puoliksi raskaanoloisten kaihoisien balladien ja mekaanisten porskuttelujen kesken. Kuten aikaisemmin todettiin, hänen mielenterveytensä horjui Motown-vaiheen jälkeen ja vaikeuksia on kertoman mukaan esiintynyt myöhemminkin. En usko, että kovinkaan moni BN:n lukijoista on koskaan uhrannut ajatusta Motorcitylle tai laittanut sen tekeleitä paremmuusjärjestykseen, minun ”listallani” Carolynin Since I Lost My Baby on joka tapauksessa kärkipäässä. Levinen artistien yritykset omista vanhoista hiteistä ovat yleensä sortuneet turhaan venyttämiseen ja yliyrittämiseen, niin myös My Smile Is Just A Frown Turned Upside Down. Levytyssopimusta ei ollut, ei myöskään mainitsemisen arvoisia taustatehtäviä. MOTORCITYLLE – KUINKAS MUUTEN 80-luvun ensimmäiset vuodet olivat Carolyn Crawfordin osalta hiljaista vaihetta. Hän latasi kaikkiin raitoihin pitkät introt ja/tai bridget ja sai kolmeminuuttisen asian venymään yli viisiminuuttiseksi. Miksei olisi, hänhän on vasta seitsemänkymppinen eli BN-mittarin mukaan keski-iässä.. Hänen etunimensä kirjattiin niissä muotoon Caroline, mistä hätäisimmät päättelivät, että se oli hänen oikea etunimensä, mutta haastatteluissa Carolyn on todennut tämän päättelyn virheelliseksi. Useimmat Motorcity-kuviossa olleet ovat muistelleet noita vaiheita pettyneinä, Carolyn oli yksi harvoista poikkeuksista. Taustalla lauloi koko joukko ystäviä, mikä korosti esityksen tunnelmaa. Motorcityt eivät olleet menestyksiä, ei myöskään Carolynin Heartaches. Blues News 1/2020 23 balladi I Knew You When, joka antoi Carolynin soultaidoista selvästi positiivisemman kuvan. Julkaisuasteelle eteni kolme singleä, joihin liittyi tytön uran toinen listamerkintä. Carolyn oli teini-ikäisenä monien muiden Motown-tyttöjen tavoin David Ruffinin ihailija ja oli innoissaan saadessaan levyttää yhden upeimmista Davidin sooloilemista Temptations-sävelmistä. Lisäksi hänellä oli huolta äänensä kestävyydestä, mikä johti vauhdin hidastamiseen jo 80-lukua lähestyttäessä. It Rains Because alkaa asiaankuuluvalla ropinalla ja päättyy nätisti ”pitter patter” -feidaukseen, ainoan miinuksen annan turhasta venyttämisestä lähes kuusiminuuttiseksi. Virallisten tilastojen mukaan hän levytti kymmenen raitaa, jotka julkaistiin oheisella vinyyli-LP:llä/cd:llä: Heartaches (Motorcity MOTCLP 42) (1) That’s How Heartaches Are Made (2) Which Way Do I Turn (3) Let’s Go Round Again (4) Break The Ice (5) Hypnotised (6) I Can’t Wait Until I See My Baby’s Face Again (7) Since I Lost My Baby (8) My Smile Is Just A Frown Turned Upside Down (9) Cry To Me (10) Timeless Positiivinen yleisilme johtuu pitkälti siitä, että mukana on vain kolme tyypillistä Levineläiskytystä ja toisaalta siitä, että versiot soulin perusjutuista (1, 6 ja 7) on toteutettu järkevästi hienojen sävelmien ehdoilla. Näin on helppo todeta, joskin Levine-tuotanto oli tunnetusti sen verran heppoista, että keskitason paremmalle puolelle pääsyyn ei paljoa vaadittu. Mercury 74036 Coming On Strong (88.) A Love Song For You 74054 Tell Me You’ll Wait Caroline Breakdown 76013 The Strut I’ll Be Here For You Kaikki kuusi raitaa löytyvät albumeilta, joten listataan ne saman tien. Hän asettui Detroitiin, meni siviilitöihin ja on esiintynyt vain satunnaisesti. Vuosikymmenen lopulla Carolyn teki entisten Motown-kavereidensa kanssa paluun Ian Levinen Motorcityllä, joka antoi hänelle mahdollisuuden paitsi levytyksiin myös osallistumiseen laajaan Legends Of Motorcity -kiertueeseen. Sanoituksessa on ymmärtääkseni pientä peilausta Carolynin ongelmiin. Raskaanoloiset balladit Cry To Me ja Hypnotised sekä mediumit Break The Ice ja Let’s Go Round Again onnistuivat paremmin. JÄÄHDYTTELYVUODET Motorcity-vaiheen jälkeen ei Carolyn Crawfordin urasta ole paljon kerrottavaa. 90-luvulla hän lauloi The City Limits -nimisessä tyttöyhtyeessä, jonka ykkössolisti oli myöhemmin Standing In The Shadows Of Motown -kiertueeseen hyväksytty Trenita Womack. Carolyn pääsee enemmän oikeuksiinsa balladeissa, niistä varsinkin Facts Of Life, Tell Me You’ll Wait ja It Rains Because ovat rakkauslauluja parhaimmillaan. 2000-luvun alussa Carolyn elätteli toiveita päästä vielä levyttämäänkin, mutta toive kaatui hankkeen johtajaksi kaavaillun Johnny Bristolin kuoltua maaliskuussa 2004. Oma Motorcity-sinkkujen listani loppuu vuoteen ‘90 ja siinä ei Carolynin levyjä ole mukana. Hän lähti mukaan siitä ilosta, että pääsi yhteyteen entisten ystäviensä kanssa ja kertoo, ettei hänellä ollut mitään suuria odotuksia Levinen projektin suhteen, tärkeintä oli olla mukana ja nauttia. Nopeampi osasto on enimmäkseen tylsähköä. Nykyisen tiedon mukaan Carolyn on vielä hyvissä voimissa. Kokonaan hän ei jättäytynyt pois lavoilta, mutta esiintymiset olivat enemmän tai vähemmän tilapäisiä. My Name Is Caroline (Mercury 1-3742) A: (1) Tell Me You’ll Wait (2) Coming On Strong (3) A Love Song For You (4) Caroline Breakdown B: (1) It Rains Because (2) A Nice Feeling (3) Riding On Your Love Nice And Soulful (Mercury 1-3792) A: (1) I’ll Be Here For You (2) Can’t Hold Me Back (3) Love Me Or Leave Me Alone B: (1) The Strut (2) The Facts Of Life (3) Havin Fun Carolyn oli näillä levyillä vain solisti, sävelmät ja sovitukset hoiti Bohannon. Bohannon tarjosi Carolynille mahdollisuuden omienkin levyjen tekoon. Myöhemmin se on ollut nettikeräilijöiden tavoitettavissa kahdessakin muodossa, ensin nimellä ”Hypnotised Soul” ja muutama vuosi sitten nimellä ”Let’s Start The Dance – Best Of”. Jälki on huolellista, mutta kovin tuoreelta ja omaperäiseltä tulos ei nykykorvin kuunneltuna kuulosta. Carolyn kierteli myös Martha & The Vandellasin kanssa parin vuoden ajan, mutta siinäkin oli kaikkien osapuolten kannalta jäähdyttelyn maku
Black Nativity tuli tuoreeltaan Englantiin, mutta Calvin ei ollut mukana, koska hänen äitinsä kielsi häntä lähtemästä, näin väittää gospel-mies Carl Bean kirjassaan ”I Was Born That Way”. Niillä meno oli sitä itseään, mutta jäi jälkeen 50-luvun alkuperäisyhtyeen riehakkaasta tunnelmasta. Eräs nettikeskustelija onkin sattuvasti todennut, että jos haluat kuulla Calvin Whiten laulamaa soulia, niin kuuntele hänen osuutensa ”Rafters”-levyllä. Kummallista kyllä, keskustelu on pyörinyt pitkälti sen arvailun ympärillä, oliko yhtyeen solisti mies vai nainen, vaikka Lonzine Wrightin sukupuolessa ei mielestäni ole koskaan ollut mitään epäselvää. Taitavaa, mutta jotenkin steriiliä musiikkia ilmeisesti siksi, että kuoro-osuuksista puuttuu todellinen puhti. Tämän 50-luvun lopun projekteista tärkein oli Abyssinian Baptist Church Gospel Choir, jonka ”Shakin’ The Rafters” -nimisellä albumilla on mukana kaksi Calvinin laulamaa raitaa, Said I Wasn’t Gonna Tell Nobody ja Sweet Jesus. Varmaa tietoa on vain se, että kaikilla kolmella oli takanaan vankka gospelkoulutus. Hän oli vahvaääninen, kovan gospelkoulun käynyt laulajatar, ikävä vain, että hän jäi yhtyeineen taustamiesten ja -yhtiöiden pelinappulaksi niin pahoin, että koko The Sandpebbles/C & The Shells -kuvio ehti olla pystyssä vain viiden vuoden ajan. Yleinen käsitys on, että Madelline Bell oli matkassa mukana, jäi Englantiin ja loi siellä Dusty Springfieldin tukemana vahvan soul-uran. Kohdalleni osuneella Bradford Singersin koostealbumilla on kolme 60-luvun alussa Choice-merkillä julkaistua singleraitaa (Jesus Keep Me Near The Cross, I’ve Been Dipped ja Hold Out), joita tyrkytetään Calvin White -otsikkoon liittyen. Kaikki löytämäni nimitietous liittyy Calvin Whiteen. A-puolen sävelmästä tuli vähän myöhemmin gospelhitti James Clevelandin levyttämänä, sittemmin siitä on tehty monta muutakin coveria. On todennäköistä, että hän on ollut mukana, kenties peräti solistina. Hän oli ykkösmiehenä, sekä säveltäjänä että soololaulajana ainoalla tiedossani olevalla singlellä As Long As I Got Jesus / This God Of Mine, joka julkaistiin numerolla GOS 1101 vuonna ‘65. Yhtyeeltä on olemassa kaksi kovasti kehuttua Savoyn Gospel Records -merkillä julkaistua albumia ”As Long As I Got Jesus” (3039) ja ”Hold On He’s Coming”, joilla Calvin toimi pääasiallisena solistina. Kokoonpanossa oli pientä vaihtuvuutta, varmoja nimiä olivat Calvinin lisäksi James Gilmor, edellä mainittu Carl Bean sekä tuleva Sweet Inspirations -tyttö Estelle Brown. Varma havainto on se, että Calvin White on ilmoitettu solistiksi Ozzie Cadenan tuottamalle Majestics-singlelle Movin’ On / Going Home, joka ilmestyi Osbornen Rockin’ Records -luettelon mukaan Salvation-merkillä jo vuonna ‘62. 24 Blues News 1/2020 THE SANDPEBBLES / C & THE SHELLS Gospelja soulkoulun läpikäyneet PEKKA TALVENMÄKI N etin keskustelupalstoilla on viime vuosina ollut yllättävän vilkasta kirjoittelua 60-luvun lopussa levyttäneestä The Sandpebbles -yhtyeestä ja sen jatkeesta C & The Shells. Singers oli Alex Bradleyn johdolla mukana Langston Hughesin kirjoittamassa musikaalissa ”Black Nativity – Gospel On Broadway”, jossa toisena tähtiryhmänä oli The Stars Of Faith ykkössolistinaan Marion Williams. Jossakin välissä, luultavasti jo ennen Gospel Wonders -vaihetta Calvin White on käväissyt The Majestics -nimisessä yhtyeessä. Calvin oli mukana myös Alex Bradford Singers -nimisessä pienemmässä kuorossa, jonka kokoonpano vaihteli, tunnetuin jäsen oli Madelline Bell ja muina laulajina ainakin Willie James McPhatter, Kenneth Washington ja Bernie Durant. Bradfordin koulusta lähdettyään Calvin oli johtotähtenä yhtyeessä The Gospel Wonders, jossa erotuksena muista samannimisistä porukoista käytettiin lisuketta ”Of New York”. Calvinin korkealta ja kovaa irrottelemissa sooloissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kaivoin netistä kuultavakseni muutaman näytteen Calvinin porukan musiikista. Saman tien Osborne sekoittaa. Ryhmä esiintyi ja levytti ahkerasti vielä 70-luvullakin uusin kokoonpanoin, Calvinin osuus rajoittuu 50-luvun loppuun ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Yhtye oli perustettu Harlemissa jo 50-luvun lopussa, mutta tuli tunnetuksi vasta Calvinin johdolla. Nimen valinta oli juurten tonkijan kannalta mahdollisimman epäedullinen, koska Majesticseja taisi olla 60-luvulla levyttämässä toistakymmentä. Mikä lienee totuus, Madelline itse muistelee erään levynsä tekstissä, että hän tuli Englantiin vasta pari vuotta myöhemmin. Hän syntyi vuonna ‘36 ja ehti ennen maallistumistaan olla mukana monenlaisissa gospelriennoissa, joiden takana oli kaiken aikaa professorina tunnettu ja modernin gospelin isäksi kehuttu Alex Bradford. GOSPELIN KAUTTA LEVYLLE Lonzine Wrightin, Calvin Whiten ja Andrea Boldenin muodostama Sandpebbles ilmaantui keväällä ‘67 levyttämään ja saman tien listoille koko lailla tyhjästä eikä yhtyeen historiasta nykyäänkään ole tarkkaa kuvaa. Yhtyeen kokoaja ja kiistaton johtaja oli Calvin White, mutta musiikin ja varsinkin soulin kannalta ansiot liittyivät Lonzine Wrightiin. Tuo kovasti kehuttu pitkäsoitto julkaistiin cd:nä kuluvan vuosituhannen alussa. Edellisellä Calvinin kanssa vuorotteli sooloissa Margaret Simpson. Musikaalista on olemassa Vee Jayllä vuonna ‘62 julkaistu LP (VJ 5022) sekä 2000-luvun alussa julkaistu Collectables-cd
Forget It’n tapauksesta löytyy mainintoja alan kirjoituksissa, minkään tason oikeusjuttua en kuitenkaan tiedä asiasta käydyn. Motown-henkinen blogi ”So many records, so little time” kuvaa Love Powerin yhdeksi parhaista Motown-tyylisistä levyistä, jotka on levytetty Motownin ulkopuolella. Jostakin Lonzine ja Andrea vain putkahtivat keväällä ‘67 Calvin Whiten kavereiksi muodostamaan yhtyettä, joka sai nimen The Natives. Calvinin johtama Majestics oli, kuten levymerkistä ja vuosiluvusta voi päätellä, puhdas gospelryhmä. Molemmat olivat vahvaäänisiä, mutta sävyssä on selvä ero, yhteys ei siis ole mahdollinen. Lonzine oli esilaulaja ja muut hoitivat kuoron osuuden lyhyin vastaushihkaisuin. Vann ei muutenkaan ollut huippurehellisen miehen maineessa, toisaalta en tiedä, oliko hän sen kummempi velmu kuin useimmat muutkaan tuottajat. Lonzinen laulu on rajua mutta hallittua ja siinä tulee selvästi esiin tytön vankka gospeltausta. Matalan budjetin miehenä Vann käytti Sandpebbles-coverissa alkuperäistä taustaa ja muutenkin esitys on pakollisen täyteraidan oloinen, mutta Calvin Whiten ja Lonzine Wrightin laulussa on silti hyvän souldueton tuntu. Tässä diskografiaa puolentoista vuoden ajalta, sijoitukset muodossa (r&b/ pop): Calla 134 Forget It (10./81.) Psychedelic Technicolor Dream 141 Love Power (14./22.) Because Of Love 148 Flower Power If You Didn’t Hear Me The First Time (42./-) 153 Soul Keeps Rolling Along Let It Be Me 155 Never My Love (-/98.) Who Knows What Will Be Tomorrow 160 The Garden Of Eden You Turn Me On Ura lähti komeasti liikkeelle. Siinä on iloisesti saatu sotketuksi kuvioon 60-luvun lopun garagebändi, Dunesille levyttänyt instrumentaaliryhmä ja suosittu valkoinen doo wop -Majestics, joiden kanssa Calvinin yhtyeellä ei ollut mitään tekemistä, sama koskee seitsemää tiedossa olevaa 60-luvun Majesticsia soulin puolelta. Listasijoitusta selittänee osittain mukaansatempaava introkolkutus. Sävelmä on nätti, ei siis ihme, että Vann käytti sitä ja sen taustaa myöhemmillä tuotoksillaan peräti kolme kertaa (Tony Foxin Grass Roots, Estellen Naked Boy ja Love Chainsin Love Chain). San Franciscossa toiminut elektrinen blues/rock -yhtye Black Pearl levytti Forget It’n pari vuotta myöhemmin, silloin säveltäjäksi merkittiin pelkästään Calvin White. Britticoverin se sentään poiki, kun Dusty Springfield levytti sen ”Definitely”-albumilleen, hänen versiostaan puuttui joitakin hyviä asioita, joita originaalissa oli. Sävelmiä pihisteltiin ja vietiin omiin nimiin. Singlen 141 b-puolelta löytyi taas yllättävän hyvä balladi. Because Of Love oli Teddy Vannin sävelmä, josta Tony Fox oli tehnyt originaalin. Levytystä varten Vann muutti nimen muotoon The Sandpebbles samannimisen elokuvan mukaan ja sai samalla oikeudet itselleen. 70-luvun lopulta muistan diskoversion, jonka lauloi Roberta Kelly, listoille hänen esityksensä ei tietääkseni päässyt. Lonzinen syntymävuodeksi päättelin 1942, muuta ei löytynyt. Uuden tulemisen Love Power koki 90-luvun alussa listaykkösenä, kun Luther Vandross käytti sitä Power Of Love -hitin parina medleyssä apunaan nimekäs enkelikuoro. Forget It oli hieno avaus, tiettävästi siihen liittyy kuitenkin ikävä mutta. Persoonallinen aloitus, mutta b-puolen kummajainen on mielestäni vielä parempi. Blues News 1/2020 25 koko haun listaamalla kahdeksan eri levymerkkiä, joille kyseinen Majestics mukamas on levyttänyt 60-luvun alkupuolella. Netin keskustelupalstoilla on kyselty, olisiko Lonzine voinut olla sama tyttö kuin Philipsille muutamaa vuotta aikaisemmin muutaman hienon singlen levyttänyt Lonzine Cannon. Esitys erottuu noiden aikojen vauhtisoulista yksinkertaisen energisyytensä ja vahvasti gospeliin perustuvan rakenteensa puolesta. Yhtye löysi Art D’Lugoff -nimisen managerin, joka järjesti tuottajaksi jo parhaat hetkensä kokeneen Teddy Vannin, sopimus tehtiin Nat McCallan omistamalle pienelle, mutta hyväkuntoiselle Calla-merkille. rytysoulin suhteen. Forget It on nykivä vauhtipala, joka perustui solisti Lonzinen ja äänekkään naisvoittoisen kuoron vuorotteluun. LOVE POWER Sandpebblesin ensimmäinen sessio pidettiin huhtikuussa ‘67 Bell Soundin studiossa New Yorkissa ja tuottajana hääri, kuten todettu, Teddy Vann. Singleä soitettiin aika ahkerasti Radio Luxemburgissa, mutta listoille se ei Englannissa noussut. En kehtaa toistaa, mitä laatusanaa Juhani Ritvanen käytti, kun yritin todistella hänelle levyn erinomaisuutta silloin joskus, Juhanihan oli aika nirso ns. Ainakin Lonzinella täytyi olla takanaan vahvat gospelvuodet, mahdollisesti myös kokemusta soulin saralla, sillä Nativesilla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia päästä levyttämään. Huvittavaa kyllä, myös Cannonin tapauksessa on arvailtu oliko kyseessä poika vai tyttö. Lonzine Wrightista ja Andrea Boldenista ei juurten osalta tiedetä yhtään mitään, toisaalta varmaankin siksi, että kaikki asiaan liittyvä muistelu on tapahtunut Calvin Whiten kautta ja toisaalta siksi, että gospelin tyttöartisteista ei muutenkaan ole juuri tietoa paitsi tärkeimpien solistien osalta. Calvinin osuudesta on todettava, että hän ei oikeastaan laulanut vaan lausui, mutta se ei esityksen viehätystä vähennä.. Introkilkutus on lyhyt mutta pureva ja jatkuu terävänä läpi levyn. Etikettiin merkittiin säveltäjiksi Vann & White, mutta todellisuudessa itse sävelmän oli alun perin tehnyt Ellie Greenwich parinaan Michael Rash-kow, Vann ja White muuttivat alkuperäisen sanoituksen ja nimen. Kyseessä on sujuva kuulakas popahtava balladintapainen, jonka solisti-Lonzine tulkitsi varmaotteisen siististi Vannille tyypillisen jousitaustan tukemana, Calvin Whiten osuus rajoittui kevyeen yninään. Calvin White oli melkein statistin osassa, bridgen alkaessa hänellä on neljän sekunnin hyminäsoolo ja loppunousussa hän osallistuu pontevasti Forget It -mekastukseen. Love Power on Sandpebblesin tunnetuin levy, lyhyesti sanottuna Forget It’n parannettu painos. Itse en ole koskaan osannut ajatella noin, niin paljon kolkompi ja energisempi Love Power oli Motownin perusliukuhihnaan verrattuna
Tämä uusi kokoonpano levytti muutaman raidan, niiden joukossa 160:n molemmat puolet. 44024 on ehdottomasti onnistuminen parhaasta päästä, molemmin puolin hyvin tehtyä ja sattuvasti laulettua naisasiaa. Keväällä 2016 löytyi eräässä nettihuutokaupassa ilmoitus alkuperäislevyn nimettömästä asetaattipainoksesta; niin paljoa ei asia kiinnostanut, että olisin jäänyt seuraamaan, mille tasolle voittanut tarjous nousi. MONENLAISIA MUUTOKSIA Kun yhteistyö Teddy Vannin kanssa päättyi, Sandpebbles sai tuottajakseen Jerry Williamsin, joka haastatteluissa kehui aina ihailleensa yhtyeen energistä tyyliä ja varsinkin solisti Lonzinen taitoa. Single 160 on oma tarinansa. Kääntöpuolen hempeily Let It Be Me oli hyvin laulettu, mutta muuten turha versio puhki kuluneesta aiheesta. Jerry oli juuri siirtynyt suurin toivein Atlanticille ja hän sai aikaan sopimuksen Cotillion-alamerkille, pestasi sovittajaksi raskaan sarjan miehiin lukeutuneen Garry Shermanin ja vei yhtyeen Hit Factory -studioon. Vaikka poistetaan turhat Love Power -pätkät, jää jäljelle sittenkin yhtä ja toista. WESTSIDE-CD Suurin osa Calla-vaiheeseen liittyneistä sotkuista selkeni kuluvan vuosituhannen alussa julkaistun koosteen myötä: We Got Love Power: The Complete Calla Recordings (Westside WESM 609) (1) Love Power (2) Love Power (3) Forget It (4) If You Didn’t Hear Me The First Time (5) Do It To It (6) The Love Man (7) Let It Be Me (8) Never My Love (9) The Love People (10) Flower Power (11) I’ve Got To Do What I Believe (12) Who Knows What Will Be Tomorrow (13) Love Power (14) Psychedelic Technicolor Dream (15) Because (16) Up And Down (17) Love Power (18) You Turn Me On (19) Soul Mountain (20) The Garden Of Eden (21) Love Power (22) Home Sweet Home (23) Come On People (24) Go-Ordination (25) Love Power (26) We Can Change It (27) Soul Keeps Rolling Along (28) Love Power Sinkuilla julkaistiin vain kymmenen raitaa, joten täytettä on cd:lle kaivettu ruhtinaallisesti. Garden Of Eden ei ollut versio mistään tunnetummasta samannimisestä sävelmästä, vaan Vannin nimiin kirjattu upea gospelhenkinen balladi. Totuuden nimissä onkin pakko myöntää, että vaikka Sandpebbles oli hyvä yhtye ja varsinkin solisti Lonzine Wright ponnekas laulaja, niin Westside-cd:n kuunteleminen yhteen pötköön on varsin turhauttava urakka. Cotillion 44024 You Are The Circus (28./-) I’ve Fallen In Love 44033 Good Morning Starshine (46./-) On Your Way Home 44041 I Don’t Need You No More Warm And Tender Love Jerry Williamsin tavaramerkki oli parisuhteen käsittely naisnäkökulmasta, usein vielä toisen naisen kantilta. Huono se ei silti ollut, parasta olivat vahvat gospelin puolelta lainatut läpsytykset ja kuorohoilotukset. Cd:n jäämistöesityksistä löytyy samantapaisia ideoita kuin julkaistuista singlepaloista, mutta ei mitään erityisen kehuttavaa. Cd:n tekstivihossa albumiaikomus vahvistetaan ja tarkennetaan, että albumi oli tarkoitus julkaista numerolla Cotillion SD 90190 sisältönään cd-raidat 2-12. Se kuitenkin ennusti pientä siirtymistä pehmeämpään suuntaan. Sandpebblesien Teddy Vann -vaihe veteli selkeästi jo viimeisiään. Koska ryhmän nimioikeudet olivat jääneet Vannille, piti keksiä uusi ja niin otettiin käyttöön oudolta kalskahtava C & The Shells, C niin kuin Calvin ja Shells niin kuin tytöt. Myyväksi puoleksi nousi If You Didn’t Hear Me The First Time, joka oli heikentynyt lenkki kahden hittisinglen avaamassa ketjussa, lauluna ja sävelmänä se ei sisältänyt mitään uutta. Calvin Whiten vanha ystävä Madelline Bell levytti laulun 70-luvun alussa ja hänen coveriinsa verrattuna originaali oli sentään monin verran sujuvampi. Circus-puoli on pöpperöisempi, Stax-vaikutteita on helppo löytää sovitukses. Yhtyeen nimen käyttöoikeus oli kuitenkin Vannilla ja hän kokosi uuden trion, jonka nimitietoja en mistään löytänyt. Varsinkin b-puolen jäyhä balladi, joka rakentuu Lonzinen sielukkaalle tulkinnalle, on hienoa soulia. Oikean Sandpebblesin jäämistöä ovat raidat 6, 11, 16 ja 22, joiden olemassaolo viittaa suunnitteilla olleeseen albumiin. You Turn Me On on kaikin puolin sekavampi ja yhdentekevämpi. Neljännellä singlellä esiteltiin soulin ylistyslaulu. Pelkät kappaleiden nimet eivät kerro mistä oli kyse, mutta jatkolauseista asia selviää: ”You are the circus and I am the clown” ja ”I’ve fallen in love with a married man”. Valitettavasti esitys oli sekava ja meluisa, ja vaikka sovituksessa oli joitakin aiheeseen liittyviä rauhoittavia kuvioita, niin rauhanjulistukseksi levy oli aika raskas. 26 Blues News 1/2020 En erottanut Love Powerin sanoitussekamelskasta peace-sanaa, mutta koska love power oli ”the greatest power in the world”, niin voidaan arvella levyn kosiskelleen erityisesti hippiväkeä. Taustalle löytyi Stax-henkistä kurlutusta, mutta muu kilkutus, Lonzinen raju laulu ja varsinkin gospelmainen kuororevitys olivat jatkoa vanhalle linjalle. Viimeisen listasijoituksensa yhtye saikin puhtaalla poplaululla Never My Love. Muutamia huippuonnistumisia mahtui mukaan, mutta enimmäkseen soulväki on pitänyt noita tuotoksia tylsinä, pahimmillaan vastenmielisinä. Siisti tulkinta, mutta mielestäni Associationin ykköshitti oli jo sisältänyt tästä aiheesta kaiken tarvittavan. Kolmannen singlen Flower Power -puolella asia tuli vielä selvemmin esiin. Kuka lieneekään solistityttö, hienosti hän joka tapauksessa lauloi pientä turhaa kailotusta lukuun ottamatta. Niistä erottuu edukseen soulin ilosanomaa julistanut Soul Mountain ja vähemmän edukseen Co-Ordination, jonka laulaa tai ”laulaa” tuntematon miesartisti. Nautintoa ei suinkaan lisää se, että levy on teknisesti suttuinen, stereoinnissa on miksausvaiheessa sotkettu pahan kerran. Raidat 19, 23, 24 ja 26 ovat aikaisemmin mainitun tuntemattoman trion aikaansaannoksia. Alkuperäinen trio kyllästyi vuoden ‘68 lopussa Teddy Vannin kanssa tekemäänsä sopimukseen ja varsinkin härskiin vedätykseen royalty-maksuissa ja häipyi
Juorupalstoilta löytyi myös tuore ilmoitus Lonzinen ja Tim Hillin avioitumisesta 26.5.2018. Muut kuulemani Lonzinen soololevyt ovat valitettavasti sovituksiltaan perusdiskolätkytystä. LONZINE WRIGHTIN SOOLOVUODET C & The Shells hajosi edellä käsiteltyjen kolmen singlen jälkeen. Calvin White palasi C& The Shellsin hajottua gospelin pariin. Jätän siksi turhan arvailun ja lopetan tietoon, jonka mukaan White kuoli 70-vuotiaana maaliskuun 1. päivänä vuonna 2007.. Entäpä nyt. Oh Happy Dayhin ehdittäessä tunnelma vähän latistui, mutta singlen a-puoli oli silti vahva kokonaisuus. 1 Funky Tambourine, Pt. Bailey. Sanomattakin on selvää, että soulin näkökulmasta Shellsien versio on täyttää tavaraa Oliveriin verrattuna, vaikka itse sävelmän mitättömyyden takia siitäkin puuttuu se hohto, joka oli parhaissa Hair-tulkinnoissa. 1012 oli sekin laulullisesti kelpo tavaraa, mutta ei kyennyt erottumaan 70-luvun alun mustan musiikin massasta. erinomaisella Williamsin tuottamia Atlanticraitoja sisältävällä 21-raitaisella cd:llä, mutta toive siitä, että koko C & The Shells -tuotanto saataisiin julki, lienee turha. Jerry Williamsilla oli tarkoitus julkaista C & The Shells -albumi kesällä ‘69. Itse hain näytteitä netistä haulla ”Oh My Tracks / Lonzine Wright”, jolloin eksyin vuonna 2005 julkituotuun pakettiin. Oikeudet materiaaliin jäivät taloon. Vielä suurempi hämmästelyn aihe on, miten vahvaääninen gospelpohjainen laulajatar saattoi vajota pahimman mahdollisen diskolämpsyttelyn pariin, niin pahan, että yksikään asiaansa kunnioittava soultiedottaja ei ole hyväksynyt levyjä palstoilleen. Erehdykseni johtuu siitä, että Lonzine levytti sävelmän uudelleen vuosia myöhemmin diskon hengessä. LP jäi julkaisematta, koska Williams lähti Atlanticilta vanhaa sanontaa käyttääkseni ovet paukkuen. Pikaisessa nettikierroksessa löytyi nätti muutaman vuoden takainen valokuva Lonzine Wrightista tyttärineen ja tieto siitä, että hän esiintyy nykyäänkin säännöllisesti sooloartistina parin keikan viikkotahdilla, levytysyrityksistä ei paljastu muita mainintoja kuin edellä todettu Matlo. Calvin White oli matkan varrella ollut säveltämässä useaakin trion levyä, nyt hänet on merkitty You Better Know It -puolen tekijäksi. Blues News 1/2020 27 ta, mutta Williams-tuotokseksi lopputulos on ryhdikäs. Warm And Tender Love on hidas ja pelkistetty, taas kerran lähes kokonaan solisti-Lonzinen tulkinnan varassa etenevä versio, joka oli tunnelmiltaan huomattavasti lähempänä Joe Haywoodin originaalia kuin Percy Sledgen pehmohittiä. Yksittäisiä esityksiä on julkaistu myöhemmillä koosteilla, mm. Kehut jatkuvat seuraavan singlen On Your Way Home -puolella, johon sopivat samat positiiviset kuvailut kuin I’ve Fallen In Love -balladiin, kerta kaikkiaan tyylikäs esitys. Williamsin lähdettyä Atlantic vei C & The Shellsin Miamiin, tuloksena yksi Dave Crawfordin tuottama single: Cotillion 44063 People Got To Be Free / Oh Happy Day Private Number Lonzine Wright revitti vanhaa Rascals-hittiä oikein tomerasti. Sitä varten löytyy Cotillionin listauksista koko joukko hyllylle jääneitä esityksiä: Your Love Is Like A Burning Fire, Some Other’s Son, Girls Can’t Do What The Guys Do, I Got You Babe, Winners Circle, Circus, I Don’t Need You. Sen nimissä on julkaistu single, jonka molemmat puolet olivat johtajan sävelmiä ja sovituksia. VIIMEINEN YRITYS C & The Shells palasi studioon vuonna ‘72 ja levytti nopeassa tahdissa kolme singleä, jotka julkaistiin New Yorkin pikkumerkeillä: Zanzee 101 You Better Know It You Can’t Do That To Me 106 Funky Tambourine, Pt. Tarkkaan ottaen en tiedä milloin Tysonit on levytetty, kuluvan vuosituhannen touhulta kuulostaa, Matlo-levyyn on merkitty niinkin tuore aikamerkintä kuin maaliskuu 2017. Valitettavasti taisi käydä niin, että Atlanticilla ei enää ollut kiinnostusta C & The Shellsin markkinoimiseen. A-puoli oli jatkoa edellisten sinkkujen parisuhdeanalyyseille, ihan samalle tasolle ei vain päästy. Osa sen sisällöstä, kuten I’ve Been Searchin’ on varmasti onnettomia uusintoja, aidompaa materiaalia etsivä voi löytää Lonzine-raitoja koosteilta ”1970’s Disco Hits”, ”Disco Girls” ja ”Best Disco ‘70”. -sävelmästä teki Margie Joseph pari vuotta myöhemmin purevamman version, joka jäi I’m So Glad I’m Your Woman -singlen flippipuoleksi. Se kipusi top teniin toukokuun alussa, samaan aikaan C & The Shells yritti saada osansa, mutta jäi mustien asemien ja listojen armoille. Tuoreempaakin Calvin Whiten nimissä julkaistua gospel-materiaalia on luultavasti olemassa, mutta netistä kaivamaani materiaalia sotkee joukko kaimoja sekä rapmusiikin että amerikkalaisen jalkapallon ja tiedemaailman puolella, löytyypä tarinoista yksi Calvin White -niminen lapsenmurhaajakin. Kolmannella singlellä hätkähdyttää tietenkin b-puolen kappalevalinta. Calvin White sävelsi myös Funky Tambourinen, joka on hitusen parempaa funkya, varsinkin hyväntuuliset välihuudot kohottavat tunnelmaa. Good Morning Starshineen tartuttiin, mutta valitettavasti Jerry Williams näyttää myöhästyneen parin viikon verran, Jubilee ehti julkaista Oliverin version ensin. Valintaa voi ihmetellä, mutta kalenteria tutkimalla löytyy selitys. Savoy 4353 Somebody Sees You All Over Again A-puoli on sekava ja meluisa Sandpebblestyyppinen yritelmä, jossa gospeliin viittaa vain sanoitus. Williams on itsekin todennut, että nuo bpuolten balladit, jotka hän sävelsi yhdessä Yvonne-vaimonsa kanssa, ovat parasta, mitä hän on urallaan tehnyt, jostakin syystä hän ei vain uskaltanut laittaa niitä singlen ykköspuoliksi. Levyjä tehtiin koko lailla tosissaan, olihan sovittajakin arvostettu ammattilainen Bert DeCoteaux. Hän perusti 70-luvun puolivälissä Calvin White Singers -nimisen kuoron. Hetkittäin laulupuolessa paljastuu vanha osaaminen, esimerkiksi Wait Wait on siinä mielessä hyvinkin vankka. 106, samoin kuin Right On -singlen a-puoli tehtiin eri porukalla kuin 101, tuottajiksi on merkitty parivaljakko Tindley & Patterson. Listoille kipusi Hair-musikaalista poimittu Good Morning Starshine. You Better... Aquarius / Let The Sunshine In oli ollut jättimenestys 5th Dimension -tulkintana vuoden ‘69 alussa ja Hairin sävelmistä haettiin jatkoja. Lopputulos on sekavahko, meluisa ja puuroinen funk, samat sanat sopivat kääntöpuoleen. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että hajoamisen syy oli ehkä niinkin yksinkertainen kuin Lonzine Wrightin lähtö soolouralle. Yhtye lähtikin parin vuoden mittaiselle levytystauolle. B-puoli on mielenkiintoisempi, hidas esitys, jossa vahvaäänisen tytön kanssa vuorottelee miesääni; sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, voisiko kyseessä olla Calvin White itse. Julkaisematta jäi Crawfordin tuotoksista samassa sessiossa singleraitojen kanssa levytetyt Put A Little Love In Your Heart ja Don’t Forget ’Bout Me. Tri Spin 1011 I’ve Been Searchin’ 1012 Can’t Go Thru These Changes Tyson 005 Cool It Stop The Taxi 127 Stop The Taxi 382 Wait Wait Matlo 44 I Really Love You You’re So Good Sen verran otetaan tuoreeltaan haukkuja takaisin, että vuonna ‘73 tehdyt Tri Spin -raidat olivat hyvä alku, ei siis diskoa vaan tuhtia funkya varsinkin I’ve Been Searchin’ -puolen osalta. 2 Right On 110 You’ll Be Back You Can’t Do That To Me Zanzee 101:n taustamiehenä hääri BN:ssä 1/2016 esitelty monipuolisuusmies J.R. Seuraavassa diskografiaa siltä osin kuin sain sitä nettimyyjien listoista poimituksi. Private Number on kolkompi kuin William Bellin ja Judy Clayn söpöläishitti, mutta hyvä sekin
monet ekstaattiset gospel-vokalistit, r&b-sankari Roy Brown ja omintakeinen blues-taituri Peter ”Doctor” Clayton. King!” Sen jälkeen alkoi setti, mikä jonkin ajan päästä julkaistiin LP:llä ”Blues Is King”. Jotakin soitto-oppia hän oli todennäköisesti saanut myös Booker ”Bukka” Whitelta, joka oli hänen äitinsä serkku. Vajaat kolme vuotta myöhemmin King teki erinomaisen version Roy Hawkinsin vuoden -51 r&b-menestyksestä The Thrill Is Gone. Aikojen kuluessa hän ehti tulkita niin monia erilaisia bluesklassikoita, että käytännön syistä niiden esittelyssä tulee keskittyä olennaiseen. -52, kun hänen aivan edellisen vuoden lopussa tallennuttamansa versiointi Lowell Fulsonin laulusta Three O’Clock Blues kipusi r&b-tilaston kärkeen. Kingin ehdottomasti paras live-albumi ja ylipäätään yksi bluesmusiikin kaikkein onnistuneimmista konserttitallenteista. Kysymyksessä on mielestäni B.B. Levytys oli Blues Boyn ensimmäinen crossover-hitti, mikä v. Laulajina hänen edeltäjiään olivat mm. -70 saavutti Billboard-lehden Hot 100 -tilastossa sijaluvun 15. KING Klassikoiden lähteillä, osa 60 Vuoden 1966 marraskuussa kuultiin eräässä chicagolaisessa klubissa seuraavanlainen kuulutus: ”Ladies and gentlemen, at this time I like to introduce the biggest name in blues today, ladies and gentlemen, the undisputed king of the blues, the world’s greatest blues singer, mister B.B. Alkujaan nimellä Beale Street Blues Boy nimellä tunnetun B.B.:n levytysura alkoi v. Vaikka Blues Boy ei todellakaan harrastanut musiikillista pullonkaulailua, hän otti Lonnie Johnson, sähkökitarapioneerit Charlie Christian ja T-Bone Walker kuin myös ranskalainen virtuoosi Jean ”Django” Reinhardt. Soiton osalta hänen keskeisimmiksi vaikuttajikseen on nimetty Kingin tavoin juoksutuksia suosinut myös toisen vakionumeronsa Every Day I Have The Blues, mikä tosin ei missään tapauksessa ole Lowellin oma teos vaan pikemminkin traditionaaliksi luokiteltava blueskappale. Ilmeisesti hän oli nuoruudessaan tutustunut myös vanhanmallisen bluesin aarteistoon, koska hänen ohjelmistoonsa kuului esim. Mutta sitä ennen oli ehtinyt tapahtua paljon muuta. Kingin läpimurto myyntimarkkinoilla tapahtui v. 28 Blues News 1/2020 B.B. nimellä Bad Luck Soul varustettu variaatio Blind Lemon Jeffersonin vuoden -26 äänitteestä Bad Luck Blues. Whiten tyylistä poiketen King ei kuitenkaan koskaan harjoittanut slidella liu’uttelua, minkä hän koki itselleen sopimattomaksi soittotavaksi. Monien kollegoidensa tavoin Riley B. King. Sen jälkeen King alkoi huomattavissa määrin esiintyä myös valkoisille yleisöille, ja aikaa myöten hänestä tuli maailmanlaajuinen suursuosikki sekä lukemattomien kitaristien arvostettu esikuva. Arvelen hänen napanneen Fulsonilta Lonnie Johnson Charlie Christian B.B. King oli syntynyt vaatimattomissa maalaisoloissa. Ajankohta oli 16.9.1925 ja paikkakunta oli Mississippin osavaltion Itta Bena. 1949 ja päättyi vain joitakin vuosia ennen hänen 14.5.2015 tapahtunutta kuolemaansa
Hämmästyin melkoisesti, kun aikaa myöten sain selville, että sen tekijä on itse asiassa kantrimies Willie Nelson. -64 Jimmy Johnson. Samaisen kiekon ykköspuolen neljäs palanen on melodinen Night Time. Kyllä oli silloin ja paljon myöhemminkin, jos arviointi tehdään kaupallisen menestyksen perusteella. Blues News 1/2020 29 ohjelmistoonsa yllättävän monia bottlenecktekniikan mieleen tuovia esityksiä. Jo 40-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kuolleen Doctor Claytonin jäämistöstä B.B. Vesa Walamies Night Life (B.B. Elmore James -tyyliset Please Love Me ja Whole Lotta Love sekä Tampa Redin tuotannon helmet Sweet Little (Black) Angel ja Cryin’ Won’t Help You. King v. King oli todellinen bluesin suurlähettiläs, joka vuosina 1972–2009 kävi Suomessakin peräti 18 kertaa. Vuosina 1949–71 hänellä oli noin 50 r&b-hittiä, joista kärkikymmenikköön kipusi kaikkiaan 17 esitystä. Eräs hänen tunnetuimmista lauluistaan on How Blue Can You Get eli Down Hearted, ja sen alkuperäislevytyksen teki Charles Brown -vetoinen pikkuyhtye Johnny Moore’s Three Blazers v. Claytonin tavoin myös Big Joe Turner oli laulamiseen keskittynyt vokalisti, ja hänen hittilistastaan King poimi itselleen tunnelmapalan Sweet Sixteen. King’s version) When that evenin’ sun goes down Yeah you’ll find me hangin’ around Because the night life It ain't no good life but it's my life Oh, all the people just like you and me Oh, they all dreamin’ about what they all used to be I wanna tell you the night life It ain’t no good life people Yeah, but it's my life Yeah, yeah, yeah, listen to the blues Listen to what they're sayin’ Oh please listen to the blues Listen to the blues they playin’ Hey, they tell me in life Life is just an empty scene Oh, oh, an avenue people An old avenue of broken dreams But I tell you the night life, Yes it ain’t no good life, hey, but it’s my life Viimeiset nelisenkymmentä vuottaan B.B. löysi ainakin laulut Hold That Train Conductor, I Gotta Find My Baby, Cheating And Lying Blues, I Need My Baby ja Moonshine Woman Blues. Niistä kolme viimeksi mainittua hän katsoi hyväksi levyttää nimillä I’m Gonna Quit My Baby, Walking Doctor Bill ja The Woman I Love. Klassikko Rock Me Baby on monesti merkitty Kingin omiin nimiin, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Näillä meriiteillä hän oli sijoittuu tuon ajanjakson race-artisteista komeasti kuudenneksi sellaisten ikonien kuin James Brown, Ray Charles, Fats Domino, Bobby Bland ja Aretha Franklin jälkeen. Sellaisia ovat esim. Kingin, Willie Nelsonin kuin monen muunkin esiintyvän muusikon elämää: näkemyksiä on aiheesta esitetty. Luonnollisesti B.B. Sinällään laulun sanoitus kuvaa varsin hyvin niin B.B. Puhuttelevimmillaan hän oli kuitenkin nimenomaan muiden tuotantoa muotoillessaan, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa tuttu My Heart Beats Like A Hammer, alkujaan Sonny Boy ykkösen Million Years Blues. Itse olen taipuvainen pitämään sitä Big Bill Broonzyn luomuksena. Kingillä oli myös omia merkkiteoksia, kuten v. Oliko B.B. Eräs LP:n ”Blues Is King” puhuttelevimmista osasista on ilmeikäs Don’t Answer The Door, minkä laulun varhaisin esittäjä sekä myös säveltäjä ja sanoittaja oli v. 1952 eli kaksi vuotta ennen John Lee Hookerin versiota julkaistu My Own Fault, Darlin’, toiselta nimeltään It’s My Own Fault. -49. 1966 maailman merkittävin bluesmies. Yhtään muuta suoranaista bluesartistia ei löydy edes kyseisen tilaston 60 parhaan joukosta, kun luettelon jälkipäähän päässeet Joe Turner ja Amos Milburnkin tunnetaan parhaiten r&b:n tulkitsijoina. Omien kokemusteni mukaan hänen konserttiensa taiteellinen taso ja vetovoima eivät enää 2000-luvulla olleet likikään aikaisempien aikojen veroisia, mutta muitakin T-Bone Walker Doctor Clayton Lowell Fulson Willie Nelson
Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli The Sequence, johon hän liittyi 13-vuotiaana, tuosta porukasta ei. Sunny Ozunasta puhuttaessa on 60-lukuun yleensä liitetty termi Chicano soul tai Chicano r&b. SUNNY & THE SUNGLOWS Ildefonzo Fraga Ozuna syntyi San Antoniossa 8.9.1943. Ykköshiteistä omalaatuisin oli belgialaisen nunnan Luc-Gabriellen Dominique, joka viipyi kärjessä neljä viikkoa. CHICANO / TEJANO Tejano on 70-luvulla syntynyt termi eteläisen Texasin musiikille, joka lyhyesti sanottuna oli latinalaisten soundien ja jenkkiperinteen risteytymä. Sen varjossa nousi listahuippua tavoittelemaan Sunny & The Sunglows -yhtyeen versio Little Willie Johnin top 20 -hitistä Talk To Me Talk To Me. latin soul ei ollut Sunny Ozunan keksintö, olihan sekä New Yorkissa että varsinkin länsirannikolla soulia lähestytty eksoottisista lähtökohdista jo ennen häntä. Billboardin HOT 100:n kärjessä kummitteli toinen toistaan ihmeellisempiä levyjä, lista oli tosiaan aika lailla sekaisin, kunnes Beatles-invaasion takia siitä katosi vähäinenkin tolkku moneksi viikoksi. Sunny on kertonut eräässä haastattelussa, että hän on porukoineen tehnyt 69 albumia ja vaikka luku sisältäisi kokoelmat ja olisi muutenkin puoliksi liioiteltu, niin mahdoton hallittava se on silti. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan vielä pikkupoika, suuri perhe jäi elämään köyhissä oloissa kaupungin etelälaidalla. Sunny Ozunan yhtyeet olivat lajinsa uranuurtajia, muita maininnan arvoisia olivat alansa ykkönen,Henry Hernandezin ja Oscar Lawsonin perustama The Royal Jesters sekä Danny & The Dreamers, Jesse & The Crystals ja Spider & The Playboys. Kun sen jättää pois ja keskittyy olennaiseen eli 60-lukuun ja unohdetaan siltäkin osin turhat instrumentaalikoukerot, tilanne selkiytyy ratkaisevasti. Aikomukseni oli kirjoittaa Sunny Ozunasta ja hänen yhtyeistään kunnon esittely, mutta jouduin antamaan periksi, koska aihe karkasi käsistä. Chicano ja Tejano liittyvät tarkemmin San Antonion kaupunkiin, jonka meksikolaissyntyinen nuoriso yhdisteli omia kuvioitaan jenkkien muoti-ilmiöihin. Nuori Ildefonzo, lempinimeltään Bunny oli poikkeus, häntä kiinnosti musiikki. 30 Blues News 1/2020 SUNNY & THE SUNGLOWS / THE SUNLINERS Ruskeasilmäsoulia San Antoniosta PEKKA TALVENMÄKI Y hdysvaltain yhteiskunta oli JFK:n murhan jälkeen loppuvuodesta ‘63 turta, niin myös sen musiikkimaailma. Hänellä oli hyvät mahdollisuudet kuunnella kotikaupunkinsa monien jenkkiasemien tarjonnan lisäksi espanjankielisiä musiikkiohjelmia ja kun kaupungissa oli jo nuoria esikuvayhtyeitä, jotka esittivät doo wopia ja rock & rollia sopivasti maustaen, myös Bunny pääsi kuvioihin sisään. Latinalaishenkisten artistien esittämää rock & rollia oli toki ollut kuultavissa jo 50-luvulla, myöskään ns. Seutukunnan koulupoikien ykkösharrastus oli urheilu, eritoten baseball. Tästä aiheesta on nykyään saatavilla lukuisia erinomaisia koosteita, erityisen suositeltava on kolmiosainen ”Chicano Soul – San Antonio’s West Side Sound” -niminen paketti. Sunnyn ura on kestänyt kuusi vuosikymmentä, vahvasti sitä on hallinnut espanjankielinen tex mex
Vielä tärkeämpää oli, että Meaux osti oikeudet. Pääasia oli kaiken aikaa hempeä doo wop -balladi, jonka Sunny lauloi kiltisti. Hän ei ollut erityisen persoonallinen, mutta hänen hitusen laahaavassa, melkeinpä unisessa laulussaan on jotakin sympaattista. Just A Moment ja From Now On ovat balladeja, b-puolet puolestaan pikkunäppäriä vauhtipaloja, joihin terhakka torvien käyttö toi eksoottisen säväyksen. Golly Gee herätti sen verran huomiota, että se saatiin liisatuksi Okehille (7143), mutta ei siitäkään valtakunnalliseksi hitiksi ollut. Pony Time napattiin Don Covaylta, Oop Oop Pidoo oli pienen nimikorjauksen kokenut cover Jessie Hillin hitistä ja hulluttelu Ho-Ho Ha-Ha vohkittu ties mistä. Jos sitä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin käyttäisin ilmaisua harmiton. Kaiken kaikkiaan voisi todeta, että Sunny & The Sunglowsin 60-luvun alkupuolen musiikki ei ollut maailmoja mullistavaa. Sunny oli solisti ja näkemieni etikettien mukaan laulujen pääasiallinen säveltäjä. Vanhimmassa näkemässäni Sunglows-kuvassa yhtye oli viisimiehinen, mutta kun Manny Guerra lähti vuoden ‘61 lopussa perustamaan Sunglownimistä levymerkkiä, oli soittajia kuvien mukaan seitsemän. Kool 1006 Just A Moment Uptown Harlem 110 From Now On When I Think Of You Avaussinglestä löytyy myös numerolla Lynn 511 julkaistu painos. The Sunglows joko Sunnyn kanssa tai ilman oli käytännössä nimeään kantavan levymerkin ainoa artisti. Avuksi tuli legendaarinen, etenkin Barbara Lynnin taustalta tuttu Huey P. Hänen lempinimensä muutettiin muotoon Sunny, näin syntyi Sunny & The Sunglows vuoden ‘58 lopussa. Vuonna ‘57 hän perusti luokkatoverinsa Rudy Guerran kanssa yhtyeen, joka sai nimen The Galaxies. Kaksi ensimmäistä singleä oli espanjankielisiä, sama ilmiö toistui jatkossa läpi 60-luvun. Meaux. Ensilevyjä kuunnellessa käy mielessä montakin doo wop -solistia sekä idän että lännen valkoisista yhtyeistä, joita voi kuvitella Sunnyn esikuviksi, mutta ainuttakaan varmaa nimeä en uskalla esittää malliksi. San Antonion doo wopin positiivisin osuus löytyy taustasoiton rohkeista latin/New Orleans -henkisistä kuvioista. Hänellä oli käytössään studioyhtye, jonka kantavat voimat olivat veljekset Oscar, Jesse ja Ray Villanuera. Kuuntelin uteliaisuuksissani muutaman yhtyeen espanjankielisistä levytyksistä ja ne kuulostivat jopa hitusen lennokkaammilta. Edellä esitettyyn nimilistaan on pakko suhtautua pienellä varauksella. Sunny Ozuna oli ehtinyt ajautua riitoihin yhtyekavereidensa ja Manny Guerran kanssa musiikillisista linjanvedoista ja oli kypsä lähtemään muualle. TALK TO ME Sunny & The Sunglowsin Talk To Me levytettiin huhtikuussa ‘63 eikä siihen tuolloin liittynyt mitään hittiennustetta. Balladeilla oli alusta alkaen kuultavissa Sunny Ozunan omin tyyli. Sataprosenttisen varmoja nimiä ovat joka tapauksessa Guerran veljekset ja Sunny Ozuna. Once In A While on sävyisä versio The Chimes -yhtyeen hitistä, sen sijaan Close Your Eyes ei ollut cover vaan yhtyeen oma laulu, ihan nätti sekin. Eri lähteissä on Sunglowsin ja sen seuraajan Sunlinersin kokoonpanot listattu miten sattuu ja kun soittajia on matkan varrella ollut useita kymmeniä, niin tapahtumien ja nimien tarkka järjestys on hankala selvitettävä. Blues News 1/2020 31 löytynyt tarkempia tietoja. Hän kutsui Sunny Ozunan tuon yhtyeen solistiksi ja otti käyttöön nimikkeen Sunny & The Sunliners. Esitetty materiaali oli tyypillistä Elviksen, Everly Brothersin ja vastaavien hittijuttuja paikallisesti väritettynä. A Dream oli hyvä avaus, juuri sellainen hämyisä tunnelmapala kuin nimen perusteella voi olettaa. Englanninkielisestä osastosta löytyy seuraavat Sunny & The Sunglows -singlet vuosilta ’61–‘63: Sunglow 103 A Dream The Lasso 104 Golly Gee Touring 105 Once In A While Ho-Ho Ha-ha 106 Won’t You Tell Me Lasso Twist 109 Close Your Eyes Oop Oop Pidoo 110 Talk To Me Pony Time Oleellista muutosta edellä käsiteltyihin sinkkuihin ei tapahtunut. Kun laulutaitoista solistia tarvittiin, kutsuttiin Bunny Ozuna apuun. Sunny & The Sunglowsin levytysura alkoi laskujeni mukaan 50/60-lukujen taitteessa Manny Guerran holhouksessa. Rudy Guerra liittyi saksofonistiksi isoveljensä Mannyn perustamaan The Sunglows -nimiseen instrumentaaliyhtyeeseen, jossa soittivat myös Al Condy (g), Norwood Perry (b) ja George Strickland (d). Ehkä kyse on enemmänkin siitä, että itse sävelmät ovat mitä tyypillisintä 50-luvun lopun doo wopia ilman erityismausteita. Tilanteet muuttuivat kuitenkin pian sen julkaisun jälkeen ratkaisevasti. Sille kertyi oppia ja pieniä esiintymisiä tyypillisissä koulutapahtumissa ja muissa varhaisnuorison tilaisuuksissa. B-sivuilla oli joko pikkuhauska instrumentaali (Lasso ja Touring) tai reipas kohellus New Orleansin hengessä
Myöhemmistä soulversioista kannattaa muistaa tyttöyhtye The Avonsin esitys 60-luvun lopusta, suurista tähdistä laulun ovat levyttäneet ainakin Johnnie Taylor, Al Green ja vanhoilla päivillään myös Mel Carter. Sandman B: (1) Rags To Riches (2) Every Week Every Month Every Year (3) Not Even Judgement Day (4) Just A Moment (5) Got You On My Mind (6) Talk To Me Carino Nuevo oli suurin Sunlinersien espanjankielisistä menestyksistä ja se piristää tätä albumia samoin kuin vanhoilta ajoilta mukaan kaivetut Golly Gee ja Just A Moment.. Omassa hyllyssäni on painos, jossa flippinä on Every Week Every Month Every Year. singlelitaniaan liittyvää LP:tä. Tässä kuitenkin vain kaksi eo. 32 Blues News 1/2020 Talk To Me -levytykseen ja julkaisi sen omalla Tear Drop -merkillään, tuloksena hieno hitti vuoden ‘63 lopussa. Talk To Me julkaistiin Tear Dropilla käyttäen Sunglows-titteliä, sen jälkeen otettiin käyttöön Sunliners. Seuraavana vuonna ilmestyi kaksi ääripäätä, Phil Spectorin tuottama dramaattinen early soul -tulkinta, jonka levytti Jean DuShon (Atco 6198) ja Bobby Veen poppirallatus. Kaksi jatkohittiä saatiin aikaiseksi, mutta trendi oli ymmärrettävästi laskeva, oltiinhan jo vuodessa ‘64. Talk To Me julkaistiin Tear Dropilla ensin sellaisenaan niin, että b-puolena oli Pony Time. Muitakin toki on, esimerkiksi Beach Boysin 70-luvun versio. Siihen viittaa singlen sisältökin, a-puolella tex mex -henkinen laulettu kohellus ja flippinä iloinen instrumentaali. Laulettujakin raitoja noilta ajoilta löytyy, mutta Sunny Ozuna ei ollut solisti. On siis mahdollista, jopa todennäköistä, että vuonna ‘62 numerolla JRM 1 ilmestynyt Stardusters-single Rockin’ The Boat / Percussion Twist on Sunlinersin esiasteen levy. Sunglows-vaiheessa todetut tunnusmerkit pätivät edelleen. Noihin aikoihin kirjoittelin Juhani Ritvasen kanssa viikoittain, pahimmillaan melkein päivittäin listoja, omallani Talk To Me kävi ensimmäisten Motown-kokemusten puristuksessa ihan kärkipäässä. Laulupuoli oli pikkunätti ja kesy, mutta puuroisissa taustoissa oli energiaa ja eksotiikkaa varsinkin torvipuolella eikä ihme, olihan Sunlinersissa parhaimmillaan yksitoista soittajaa. Enempää en uskalla arvailla, koska samannimisiä sävelmiä on ollut liikkeellä. Seneca itse levytti harvinaisuudeksi jääneen version laulustaan Everest-merkille vuonna ‘60. Mielestäni b-puolet ovat parempia, sillä covereihin, vaikkeivät ne huonoja tai vastenmielisiä olleetkaan, ei löytynyt mitään erityislisukkeita. Jatkossa Huey P. Näin ei ollut, vaan edellä kerrottu versio tapahtumista on se, joka mielestäni tuntuu järkevimmältä. Edellä on listattu vain englanninkieliset levytykset. Sunliners levytti Sunglowsin tavoin myös espanjaksi tehden parit albumitkin. Joe Senecan kirjoittama ja Little Willie Johnin hitiksi tulkitsema Talk To Me, Talk To Me on kaunis rakkauslaulu ja levytysten määrän perusteella sitä voi väittää klassikoksi. Sekä originaali että edellä todetut soulcoverit ovat niin hienoja levyjä, että Sunny & The Sunglowsin hitti kalpenee väkisin niiden rinnalla. Lisäksi löytyy sellaisia myöhempiä versioita, joissa Talk To Me’n parina on joku The Sunliners -yhtyeen instrumentaaliesitys. Kuten aikaisemmin totesin, asioiden tapahtumisjärjestyksestä on olemassa erilaisia tulkintoja, esimerkiksi jotkut lähteet väittävät Villanueran veljesten soittaneen Sunglowsissa jo 60-luvun alussa tai että Sunglows ja Sunliners olivat itse asiassa yksi ja sama yhtye. Hyvä ja rauhoittava esitys sekin silti on. Meauxin Tear Dropilla levytti edelleen Stardusters sekä Theettä Los-etuliitteellä varustettuna, mutta tarkkoja yhteyksiä Sunlinersiin en tunne, todennäköisesti kuitenkin soittajat olivat osittain samoja. Tear Drop 3014 Talk To Me (11.) Pony Time 3022 Rags To Riches (45.) Not Even Judgement Day 3027 Out Of Sight Out Of Mind (71.) No One Else Will Do 3035 It’s Too Late You Gave Me True Love 3040 You Send Me His Greatest Creation 3045 Something’s Got A Hold On Me I’m Not A Fool Anymore Resepti pysyi koko ajan samana, versio tunnetusta mustan musiikin peruslevystä ja kääntöpuolella yhtyeen oma kevyempi esitys. Se ei ollut hitti Englannissa, mutta soi aika usein Radio Luxemburgissa, kerran jopa Ylen popradiossa. Osbornen vanha Rockin’ Records -opas kirjaa Sunlinersin yhteyteen Stardusterslinkin. Talk To Me (Teardrop 2000) A: (1) Think It Over (2) No One Else Will Do (3) Carino Nuevo (4) I’m A Fool To Care (5) Golly Gee (6) Please Mr. Sijoitukset ovat Billboardin pop-listalta, koska r&b oli lomalla
Smile Now... Muilta osin Teardrop 2000 on yllätyksetön sinkkujulkaisujen ehdoilla koottu levy. Sunny itse kuulostaa vähän pingottuneelta. Jokaiselle singlelle löytyi balladipuoli, niistä eritoten Smile Now Cry Later, Put Me In Jail ja Let Me Love You ovat tyypillisiä 60-luvun perushitaita. Key Lock 1002 Smile Now Cry Later Hopeless Case 1004 Put Me In Jail Baby I Apologize 1007 Give Me Time The Thing 1012 Runaway Let Me Love You 1013 Soul Power Maria Bonita Tuohon listaan ei covereita mahdu, Give Me Time ei ole se P.J.Probyn tai Dusty Springfieldin esityksinä tuttu brittisävelmä puhumattakaan siitä, että Runaway olisi Del Shannonin Runaway. Tear Drop Presents Sunny & The Sunliners (Tear Drop LPM 2008) A: (1) That Night In San Antonio (2) Hitch Hike (3) Token Of Love (4) Comin’ Back To You (5) Talk That Trash B: (1) It’s Not Unusual (2) Fly Me To The Moon (3) Short Short Shorty (4) Hey! Little Dancing Girl (5) Sunny’s Sign Off LITTLE BROWN EYED SOUL Sunny Ozunon halu tehdä soulpohjaista chicanomusiikkia ratkesi vuonna ‘66 niin, että hän siirtyi levyttämään pienelle Key Lock -merkille. Talk To Me’n menestys vei sen ensimmäisenä tex mex -yhtyeenä kautta aikojen American Bandstandiin ja oikeita keikkoja siunaantui säännöllisesti sekä kotikonnuilla että ympäri etelää Kaliforniaa myöten. Las Vegas Welcomes (Tear Drop 2001) A: (1) Felicia No Capicho (2) His Greatest Creation (3) The Breads Of Life (4) Sticks And Stones (5) Too Young B: (1) You Send Me (2) Something’s Got A Hold On Me (3) I’m Not A Fool Anymore (4) Teenage Promise (5) There’s No Difference (6) It’s Too Late Sunliners oli ahkera ja suosittu kiertueryhmä. Se toimi San Antoniossa ja koska sen diskografiasta ei juuri löydy muiden kuin Sunny & The Sunlinersin levytyksiä, niin lienee selvää, että kyseessä oli suurelta osin Sunnyn oma merkki. Missään tapauksessa kyseessä ei ole maailman tärkein levy. Levyjä tehtiin paljon, mukaan mahtui edelleen espanjankielistä materiaalia, joka taas ohitetaan. Piristävin poikkeus on nätti, eteläisesti sovitettu That Night In San Antonio. Yleisvaikutelma on rähjäinen garage rock, jollainen taisi tehdä Texasissakin noihin aikoihin tuloaan. Varsinkin coverit ovat tietenkin aika yhdentekeviä muille kuin vanhan soulin erityisfriikeille. Samantyylistä latteahkoa laulua kuultiin 60-luvulla monien phillyporukoiden levyillä, toisaalta kaihoisasti ujeltava taustakuoro toi mieleen jotkut Impressionsjäljittelijät. Ensimmäisissä Tear Drop -levytyksissä oli selvästi havaittavissa halu tehdä tex mex -pohjaisia näkemyksiä eritoten mustista jenkkisuosikeista ja kun soul alkoi vallata entistä laajemmin alaa, Sunnyn mielenkiinto suuntautui sinne. Itse koin asian niin, että vaikka Sunnyn versiot ovat korkeintaan keskinkertaisia, niin on mielenkiintoista etsiä niistä vaikutteita Chicagon ja Philadelphian yhtyeiden tyyleistä. 60-luvun puolivälissä Sunny Ozuno näyttää olleen lähdössä omille teilleen. Meaux oli nähtävästi eri mieltä, Sunny & The Sunlinersien nimellä levyjä ilmestyi kuitenkin Tear Dropilla vuosikymmenen loppuun asti. Mukavia sinkkuja, vielä parempaa nimenomaan soulin näkökulmasta löytyi albumeilta. Siihen liittyi paljon covereita soulhiteistä, mutta myös joitakin nättejä Sunnyn säveltämiä balladeja. Righteous Brothersin mukana oli pinnalle noussut ajatus sinisilmäsoulista, San Antoniossa syntyi uusi termi Brown Eyed Soul. Tear Drop 3056 Token Of Love Hey! Little Girl Dancing 3067 Hitch Hike That Night In San Antonio 3071 Too Young The Very Thought Of You 3081 Trick Bag Cheatin Traces 3094 Short Short Shorty Fly Me To The Moon Mitään järisyttävää ei tuohon listaan mahdu, ei myöskään viimeiseen englanninkieliseen Tear Drop -albumiin. Cry Later (Key Lock 3001) A: (1) Smile Now Cry Later (2) Baby I Apologize (3) I Want To Make It Up To You (4) Forever (5) You Don’t Have To Say You Love Me B: (1) Hopeless Case (2) Stop That Thief (3) Hold On I’m Coming (4) Just A Gicolo (5) Put Me In Jail (6) Side Winder, Pts 1&2. Blues News 1/2020 33 Plussan puolelle sijoittuu myös alakuloinen I’m A Fool To Care. Itse levyn ”rehellisyydestä” en saanut tolkkua. Jäin itseäni sivistääkseni pohtimaan tämän Texas-balladin alkuperää, omissa muistoissani se on kulkenut lähinnä Jim Reevesin miehekkäänä kantriversiona. Sen verran pääsin ajassa taaksepäin, että päädyin veikkaamaan originaaliksi Ted Daftan’s Texarsin vuonna ‘40 tekemää levytystä, joka on luonnollisesti kovin erilainen kuin Sunnyn albumitäyte. Luultavasti yhtye kävi myös Las Vegasissa, ei kai tällaista albumia muuten olisi julkaistu. Kuulostaa siltä, että muutamat raidat ovat studio-ottoja, joihin on lisätty jälkikäteen hienon yleisön kohteliaat suosionosoitukset. Mustalta puolelta ei löytynyt kunnollista levytettävää, ehkei sitä etsittykään
Siellä hän tapasi nuoren Archie Bellin ja ystävystyi hänen kanssaan. Sana sympaattinen on kieltämättä aika mitäänsanomaton ruskeasilmäsoulia kuvaamaan, jotakin sinne päin kuitenkin. Drellsin kolmas Ovide-single Dog Eat Dog / Tighten Up levytettiin keväällä ‘67 niin, että Dog-puolella oli nytkin Sunlinersin jäseniä soittamassa ja siitä kaavailtiin ykkössiivua. Poikkeuksen muodostaa piipahdus Houstoniin isompien ympyröiden toivossa 60-luvun puolivälissä. Mikä lienee totuus. Atlanticin kakkospainoksesta jätettiin Dog Eat Dog kokonaan pois ja korvattiin Tighten Upin lisäosalla. Kyseessä on sama sävelmä, jonka myös Sunny yhtyeineen levytti niin kuin Key Lockin diskografiasta ilmenee. Atlanticilla huomattiin tilanne ja Tighten Up ostettiin sinne. 34 Blues News 1/2020 Little Brown Eyed Soul (Key Lock 3005) A: (1) Cross My Heart (2) Outside Lookin’ In (3) I’ll Be There (4) Together (5) Boogaloo Down Broadway B: (1) Best Of Both Worlds (2) Hip-Huggin’ Mini (3) Baby I’m So Lonely (4) I Only Have Eyes For You (5) Soul Power Siinä on versioita joka lähtöön, varsinkin kun tarkennetaan, että 3005:n A3 on sekava cover Four Topsin Reach Out I’ll Be There -hitistä ja että B2 on tunnelmiltaan kovasti velkaa Sir Mack Ricen Mini Skirt Minnielle. Archie Bell & The Drells pääsi vuoden ‘65 lopussa levyttämään pienelle Ovide-merkille. Kävi kuitenkin niin, että levyn myynti lähti liikkeelle Texasissa ja naapuriosavaltioissa hyvin lähinnä Archien omista kokemuksista syntyneen Tighten Upin ansiosta. Siinä muodossa Tighten Up nousi ykköseksi sekä mustalla että valkoisella listalla huhtikuussa ‘68.. Sunny auttoi tuota projektia myös sävellyspuolella, tosin Archie on kertonut, että vaikka esimerkiksi albumitäytteeksi jääneen raidan Give Me Time tiedoissa lukee Ozuna, niin todellisuudessa Sunnyn nimi laitettiin näkyviin vain kaverille kans’ -hengessä. SUNNY JA ARCHIE Sunny Ozuno on ollut uskollinen kotikaupungilleen San Antoniolle. The Sunliners soitti Drellsin toisen Ovidesinglen surullisen raastavalla A Soldier’s Prayer -puolella, asia mainittiin etiketissäkin. Archie oli perustanut Drells-nimisen yhtyeen, jonka kanssa Sunny & The Sunliners kierteli lähiseutuja muutaman kuukauden ajan. Ei Sunny tietenkään pärjää mustille esikuvilleen varsinkaan vauhtipuolen soulpaloissa (Boogaloo..., Hold On...), mutta balladipuoli sujui paremmin
Ainoa vauhtia hidastanut asia on ollut kaksi edellisen vuosituhannen lopulla sattunutta sydänkohtausta. When A Man Loves A Woman, Kansas City, Angel Baby, Mustang Sally, What Am I Living For ja You Really Got Hold On Me. Brown Eyed Soul”, joka sisältää 17 hyvin valittua raitaa. huomionosoituksia oman musiikkinsa alueella. Taas kerran balladit (When My Baby Cries, I Have No One) onnistuvat paremmin. Varma valinta on myös viiden vuoden takainen ”50th Anniversary Of Talk To Me” (Freddie FRCD 3103), jossa on covereiden harrastajille paljon sellaisiakin raitoja, joita eo. SUNNY 70-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN Esittelymme päättyy 70-luvun alkuun, mutta Sunny Ozunan tarina jatkui ja on jatkunut nykypäiviin saakka. Tunnetuin esitys oli keväällä ‘65. Suurin osa sen levytyksistä oli instrumentaaleja. Key Lock -esittelyssä ei ole mainittu, mm. Tähän on hyvä lopettaa ruskeasilmäisen soulin tarkastelu. Sen toki voisi vielä todeta, että numerolla Key Lock 3007 julkaistiin vuonna ‘69 ”Versatile Sunny & The Sunliners” -niminen albumi. Myös jonkin verran laulettuja levytyksiä yhtye teki, ei tietenkään Sunny Ozunan kanssa, solisteina on mainittu ainakin Bobby Mack ja Tony Rey. Tässä singlediskografiaa noin vuoteen ‘71 saakka: Key Lock 1022 My Dream Hip-Huggin’ Mini 1031 I Want Somebody Get Ready 1038 Saving My Love For You When My Baby Cries 1044 When It Rains I’m No Stranger 1051 Love Is For Fools Happiness Is You 1055 I Was Born A Free Man Sunshine Girl 1056 Love’s Illusion Lover To A Friend 1059 We Can Make It Together Get Down 1022 löytyy myös numerolla RPR 102, saman merkin numerolla 105 julkaistiin single Should I Take You Home / If I Could See You Now. Kaikki balladiyritykset laulettiin överiksi, pahimmin ykköspuolen kaksi viimeistä standardia, joissa laulu oli niin väkinäistä että itse sävelmätkin jäivät hukuksiin. SUNGLOWS ILMAN SUNNYA Kuten aiemmin todettiin, Sunny Ozuna jätti Sunglowsit vuonna ‘63. Onko Wayne Cochranin (jonka kampauksen rinnalla Donald Trumpin pehko on puhdas nolla) 60-luvun puolivälin levytys peräti originaali. Soul oli Sunnyn esityksistä kuolemassa. Kaikissa Sunnyn solistiosuus kuulostaa harkitun alakuloiselta, mutta taustakuoro ja Sunlinersien soitanta pelastavat esitykset puhtaaksi souliksi. Sunny kavereineen selvitti Billy Stewartin Sitting...-hitin varsin tyylikkäästi, mutta jostakin syystä säveltäjäksi on merkitty Steven Garcia. Young Gifted And Brown (Key Lock 3015) A: (1) Love Is For Fools (2) Open Up Your Love Door (3) Me And My Arrow (4) Them Changes (5) Something (6) Help Me Make It Thru The Night B: (1) Satisfaction Guaranteed (2) Our Day Will Come (3) I Don’t Want Your Money (4) For The Good Times (5) Happiness Is You (6) Til I Can’t Take It Anymore Vuosi oli ‘71. Samana vuonna ilmestyi myös poplistan sijalle 64 noussut letkeä Popcorn (Sunglow 107), joka oli uudenlainen näkemys La Cacahuata -nimisestä lousianalaisesta polkasta. Blues News 1/2020 35 LISÄÄ RUSKEASILMÄSOULIA Sunny & The Sunlinersin Key Lockit olivat vain paikallisia menetyksiä, mutta sen verran tuottoisia kuitenkin, että jatko sujui samalla kaavalla vielä muutaman vuoden ajan. Aiemmin esitellyt vinyylialbumit ovat nykyäänkin saatavilla nettimyyjien listoilla, osasta löytyy myös modernit painokset. Yhtye ei kuollut, vaan jatkoi Manny Guerran holhouksessa Sunglow-merkillä läpi 60-luvun. Mielestäni parhaan version tästä Abner Spectorin säveltämästä upeasta balladista teki Gloria Walker, mutta vasta 70-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan ”Sky High” oli viimeinen ”hyvä” Sunny & The Sunliners -albumi. When My Baby Cries herätti ajatuksia. Niitä en lähde suosittelemaan senkään takia, että Sunnyn 60-luvun tuotanto on helposti saatavilla monilla koosteilla. Samaa ketkutusta käytettiin muuten mukavalla Come Back Baby -puolella, joka todellisuudessa on cover Fred Hughesin vanhasta Chicago-hitistä Oo Wee Baby I Love You. Listausten mukaan näyttää siltä, että Sunny on viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana keskittynyt entistäkin enemmän espanjankieliseen viihdyttämiseen sekä lavoilla että levyillä ja kerännyt monia Hall Of Fameyms. Sen a-puoli oli espanjankielinen, b-sivulla kuultiin tyypillisiä covereita kuten Little Green Apples, Hold Me Tight ja I’d Rather Go Blind. Parasta soulia tarjosivat edelleen balladit, sellaiset kuin My Dream, When My Baby Cries, Should I Take You Home ja I’m No Stranger. 1044:stä on olemassa London 135 -painos ja mikä parasta, numerolla Latin Soul 102 julkaistiin 60ja 70-lukujen taitteessa Sitting In The Park / Come Back Baby. Oma ehdoton suosikkini on tuore Big Crowns Recordsin paketti ”Mr. Tätä kirjoitettaessa hän on 74-vuotias ja esiintyy säännöllisesti The Legends -nimisen yhtyeen kanssa. B-puolen alun perussouleissa (Wilson Pickett, Eddie Floyd) pitäisi rutistaa, mutta siihen ei Sunny kykene, silti tulos on parempi kuin varsinaisissa vauhtipaloissa Get Ready ja Dance To The Music, joista puuttuu energia kokonaan. Ruskeasilmäisen soulin yhteyteen liittyy vielä kaksi Key Lock -albumia: Sky High (Key Lock 3009) A: (1) Saving My Love For You (2) When My Baby Cries (3) Different Man (4) Rain Makes Me Blue (5) Get Ready B: (1) Midnight Mover (2) I’ve Never Found A Girl (3) Dance To The Music (4) I Have No One (5) Give It Away Versioita riittää. Tyyli muuttui vähitellen modernimpaan suuntaan, viimeisten listattujen sinkkujen puoliskoissa Get Down ja Lover To A Friend oli jo selkeitä funk-elementtejä. Sunlinersien instrumentaalialbumi ”This Is My Band” (3006), jonka tunnetuimmat coverit soulin kannalta olivat The Horse, Crazing In The Grass ja Mercy Mercy Mercy
Yritteliäänä kaverina Goldner pisti myös Joe Locon versioimaan Geen Tico-merkilleen 1954. Se selvisi sitten nopeasti, kun kirjastosta löytyi tämän lehden numeroita, joissa ei peitelty, mikä väki teki monesti ne parhaat esitykset. Sen verran kuutamolla olin siinä vaiheessa, ennen ripille pääsyä, ettei minulla ollut mitään brassinero Antonio Carlos Jobim, jonka A Felicidade on taipunut hienona sävellyksenä myös The Tokensin äänihuulille. Ginyardilla ja kumppaneilla alkanut ikä painaa, sillä The Du-Droppersin väki oli syntynyt 1910-luvulla ja kolunnut keikkapaikkoja ahkerasti jo 1940-luvulla. Olen omistanut tämän saksalaispainoksen kymmeniä vuosia ja tainnut kuunnella aikoinani enemmän kääntösivulta löytyvää Belmontsja Videls-henkistä Wishingiä. Esitykset huojuvat mutta eivät mene nokilleen, tenori edellä mennään mutta myös bassolaulaja murisee, säestys on minimissä mutta ajan patinaa on tarjolla sitäkin enemmän. Alkuperäinen julkaisija oli kukapa muu kuin Joe Davis, joka ilmoitti samalla viikolla syksyllä 1953, että oli kiinnittänyt nimikkomerkilleen The Sparrowsin lisäksi myös Otis Blackwellin. Kyseessä on tietenkin kevyen musiikin THE CROWS Gee / I Love You So (Rama RR-5) Varikset ovat tunnetusti mainettaan järkevämpiä olentoja, ja aikamoinen pöllö täytyy olla, mikäli ei syty tälle lauluyhtyemusiikin ilmavalle klassikolle vuodelta 1953. (Jay-Dee 783) Vierailin joululomalla tamperelaisessa Aikakone-divarissa. The Dominoesin jättihitin imuun tässä yritettiin luonnollisesti päästä, mutta ostajille ei kelvannut puolikas täyden sijaan. Kuulin Geen ensi kertaa Ylen ”Rock’n’rollin villit vuodet” -ohjelmassa, joka on vaikuttanut lukemattomien 1960-luvun alkupuolella tai puolivälissä syntyneiden räkänokkien musiikkimakuun. Vaikka olen sinut monien brittija euroartistien jenkkibiiseistä tekemien versioiden kanssa, kiekolla viimeisenä tuleva Down Home Girl on niin järisyttävä Alvin Robinsonin alkuperäisesittämänä järeine torvineen, että Bird putoaa tällä kertaa Stones-kopionsa kanssa kuin telkkä pöntöstä. Hätä ei ollut kuitenkaan tuon näköinen, sillä paikan sinkkulootasta löytyi vähän erityylistä musiikkia, hieno 1970-luvun bootlegpainos The Sparrowsin vanhasta R&B-kakkulasta. Davisin viimeinen yritys lyödä rahoiksi The Sparrowsilla nähtiin vuoden 1956 loppupuolella, kun hän kaivoi nauhavarastostaan Love Me Tender -nimisen balladin ja julkaisi sen. No, Ramaa pyörittänyt George Goldner ei katsonut kiekkoa julkaistessaan nokkaansa pitemmälle, sillä matriisinumeron perusteella hän tyrkytti ostajille ensin myyntipuoleksi I Love You So -raitaa ennen kuin käänsi rotsin lujaa ympäri. THE SPARROWS Tell My Baby / Why Did You Leave Me. 36 Blues News 1/2020 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 49 PETRI LAHTI P ian saapuvien muuttolintujen kunniaksi divarihelmiä soitellaan tällä kertaa siivekkäällä teemalla. Tiedä sitten onko J.C. THE DU-DROPPERS Can’t Do Sixty No More / Chain Me Baby (Blues Of Desire) (Red Robin / Collectables 1658) Tässä ei punarinta visertele herkästi pihapuun oksalla, kun raskaan sarjan R&B-lauluyhtye lyö karut faktat tiskiin vuoden 1952 aikoihin: vaikka virtaa olisi tarjolla, höylä kestää ajoa enää puolet entisen tunnin sijaan. Kiitos Blues News! PS. Kuuntelin uteliaisuudesta tulkinnan verkosta, ja vaikka pidän latinotyylistä, tämä ei kyllä taivu mamboksi yhtään. Maku kehittyy – nykyään valinta kallistuu ilman muuta ”Tom” Jobim -osastoon. THE TOKENS A Bird Flies Out Of Sight / Wishing (RCA 47-8114) Lauluyhtye The Tokens eli herkeämättä ajan pulssilla: kun kuuntelee Jay Siegelin ja kumppanien tuotantoa 1960-luvun alkuvuosilta, sinkuilta löytyy kaikenlaista kadunkulmien doowopista hot rodien kiihdytyksiin, latinalaisen Amerikan kilkutuksista afrikkalaisiin kansansäveliin. Höyheniä ja sulkia pöllyyttävät muutkin kuin doowop-yhtyeet. Vain toinen heistä jäi musiikin historiaan, ja hänkin lähinnä säveltäjänä, mutta myös The Sparrows osasi hommat: tämä on teeskentelemätöntä lauluyhtyemusiikkia New Yorkista. hajua siitä, että Gee tai vaikkapa The Nutmegsin Ship Of Love olivat afroamerikkalaisten yhtyeiden käsialaa. Tällä kevään 1965 kiekolla Roni Lintu iskee ensin Rollareiden The Last Timen ja The Pretty Thingsin Don’t Bring Me Downin kimppuun ennen kuin huipentaa homman hektisen rokkaavalla versiolla The Nashville Teensin Find My Way Back Homesta. Tarkoitus oli saada täydennystä kokoelmiin suomalaisbändien biitleversioista, Timo Jämsenin ja Esquires-kumppanien näkemykset I Feel Finesta ja She’s A Womanista, mutta joku kohtalotoveri oli ehtinyt ensin. Yritys. Ne tarjosivat samalle ikäryhmälle villin tutkimusmatkan hassujen lauluyhtyeiden maailmaan. A Bird Flies Out Of Sightin alkuperä selviää lukemalla säveltäjätiedot huolellisesti: siellä viimeisenä, tuottajakolmikko Hugon, Luigin ja George Weissin perässä lukee pienellä Jobim. Pian sen jälkeen Gee pyöri jo vinyyliltä, kun kappale löytyi joltain Valintatalon myymältä ”Golden Goodies” -kokoelmalta. Ei muuta kuin hyppy seuraavalle oksalle. Bird ei ollut mikään tyrkky, sillä hänen EP-levyiltään löytyy täysin ajan hengessä kiinni olevaa ja toteutettua nuorisomusiikkia huuliharppuineen ja fuzzkitaroineen. RONNIE BIRD Elle M’Attend! / Tu Perds Ton Temps / Fais Attention! / Pour Etre A Toi (Decca 460.918) Siirrytään New Yorkin kadunkulmilta rohkeasti 1960-luvun puolivälin Pariisiin, jossa Ronnie Bird (oikealta nimeltään Ronald Méhu) toi parrasvaloihin aidon modityylin ensimmäisenä gallilaulajana. Siksi ei yllätä, että RCA:lla ampaistiin myös muodikkaan bossa novan perään
Kun End 1046 pistettiin markkinoille seuraavassa kuussa, alkujaan B-puolella oli Goodnight Sweetheart, mutta toukokuussa julkaistussa painoksessa I Only... Billboardin arvostelussa valiteltiin keväällä 1956, että The Cardinalsin laatuesitys on liian ”hauras” teinien makuun. Sehän se! Aika mateli tunnetusti hitaasti Karibialla, sillä tuottaja Prince Tony Robinsonilla ja artisteilla ei ollut mitään tuskaa lähteä päivittämään 17 vuotta vanhaa jenkkibiisiä reggaeksi 1970-luvun alussa. Se ilmestyi ensi kerran End-levylle maaliskuussa 1959, Love Walked In -kappaleen kääntösivulla. Rahat siirrettiin rapakon taakse ihan perinteiseen tapaan, piilottamalla taalat kirjekuoreen mahdollisimman hyvin (oma suosikkitapani oli C-kasetin kotelo). Myös Horace Andy teki oman versionsa kappaleesta Studio Onelle samoihin aikoihin, joten vanha Specialty-materiaali oli arvossaan hyvän musiikin saarella. Itse kappaleestakin on riittänyt kiekumista: Dixon on kertonut kuvailleensa sanoituksessaan ”ihan vain maatilan touhuja”, Bill Wyman taas toteaa muistelmissaan, että sanoitus oli liian härski jenkkilän radioasemille ja siksi Rolling Stonesin versio jäi varjoon rapakon takana. Tämän esityksen perusteella liidi Ernie Warren olisi pärjännyt soolouralla komeasti Clyde McPhatterien ja muiden kilpailijana, mutta alan historiikkien mukaan hän jäi pyörittämään eri versioita yhtyeestä 1960-luvun puolelle. Ukkoa tuli ja meni, ja jotenkin kesäkuussa 1957 päädyttiin levyttämään heti tuoreeltaan The Cricketsin That’ll Be The Day. Muistelin, että tämä julkaisu olisi ollut hänen näkemyksensä Gene Chandlerin ja The Dukaysin yöpöllöstä, mutta metsään mentiin. En tiedä vekslailun taustoja, mutta joka tapauksessa myyntiin saatiin sen luokan sinkula että alta pois... Näkemys taisi olla oikea, sillä listasijoitusta ei tippunut. Ilo oli melkoinen, kun toista kuukautta kestäneen odottelun jälkeen Töölön postiin saapuneesta pikkupaketista pilkotti tuttu punamusta etiketti. 37 rahastaa Elviksellä hajosi ilmaan kuin se kuulu varpusparvi. Harmi. Seuraavaksi tuli mieleen Wilson Pickettin raaka esitys samalla nimellä, mutta ei osunut sekään. On Freddy Cannonia raakkumassa, The Sapphiresia silkkisukkasoulia esittämässä, kaiken maailman Bimini Bimbo (Doin’ The Limbo) -kohelluksia – ja sitten tällaisia uhkaavia, suorastaan vainoharhaista vaaraa ilmoille syökseviä levyjä, jotka ovat kuin luotu soundtrackiksi epäselville tapahtumille pimeällä kujalla myrskyisenä yönä. Oli kumpi vain, tämä on turha esitys, joka kaiken lisäksi julkaistiin Checkerin lisäksi myös Argolla. Tämä Atlantic-sinkku oli ensimmäisessä pinkassa, jonka voitin. Otetaan omaksi näkökulmaksi Swan-levy-yhtiö: vaikka sitä ei tunneta laatumerkkinä, täytyy ihailla miten ennakkoluulottomalla asenteella pukumiehet Philadelphiassa painoivat levyjä markkinoille vuoden 1963 aikoihin. Oman kopioni alkuperäisomistaja Susie Copperthite on ollut levystä hänkin niin innoissaan, että tussia on lipsunut reippaasti vinyylin puolelle kirjaamishetkellä. LINK WRAY AND HIS RAY MEN Jack The Ripper / The Black Widow (Swan S-4137) Tämän divarikerran joutsenlaulu onkin sitten musiikkia, mistä on sanottu jo melkein kaikki tarvittava. THE CARDINALS Off Shore / Choo Choo (Atlantic 45-1090) Kun verkkohuutokauppa eBay tuli markkinoille 1990-luvun puolivälin jälkeen, sinne oli rynnättävä kokeilemaan siipiään. Tässä olisi ollut tarjolla kaikki kiinnostavat ainekset tanakkaan R&B-versioon Buddy Hollyn sotaratsusta, mutta jostain syystä Joe Van Loanin ja veljiensä näkemys on aika kummallinen: tästä ei ota selvää onko kyseessä novelty vaiko seuraavaksi neljääkymppiä käyvien alan veteraanien epätoivoinen yritys tunkeutua nuorisomarkkinoille. Jääköön kiekko todisteeksi siitä, että vaikutteet kulkivat joskus näinkin päin. Kun Cooke meni kuitenkin pitkälti alkuperäisillä sanoilla ja kipusi esityksellään listoille mustan puolen lisäksi myös popissa, mihin tässä voi enää uskoa. Muutkin taisivat olla doowopia, mutta unohtuneet vuosien varrella. THE FLAMINGOS I Only Have Eyes For You / At The Prom (End 1046) Lisää George Goldnerin lintutarhaa. Koska A-puoli, 1930-luvun balladin eteerinen uudelleentulkinta, on tunnetusti yksi kaikkien aikojen pop-esityksistä, keskitytään ihailemaan hittisinkun kääntöpuolelta löytyvää At The Prom -huhuilua. En nyt suoralta kädeltä muista, mitä mieltä Ritvanen oli Sam Cooken tulkinnasta Willie Dixonin sävellyksestä, jossa normaalien säestystehtävien lisäksi Preston taikoo soittimesta eri pihaelikoita matkivia ääniä, mutta tuskin kirjoittajalegenda hyppi varsinaisesti innosta tätä sovitusta kuunnellessaan – varsinkin kun Cooken suoritus solistina on totutun laadukas. ja At The Prom olivat samalla platalla. THE RAVENS That’ll Be The Day / Dear One (Checker 871) Lauluyhtyemusiikin suuri nimi The Ravens oli aivan tuuliajolla 1950-luvun puolivälin jälkeen. Onneksi tuherrus ei vaikuta musiikkiin, sillä levy on näissä kirjoissa autiosaaren tavaraa. LEE AND THE CLARENDONIANS Night Owl / Version (High School) Ahkerasti jenkkilevyjä versioinut jamaikalaislaulaja Hubert Lee on esiintynyt helmissä ennenkin. Heti tuoreeltaan taisin pyöritellä kardinaalivarpusilta enemmän tasaisesti jyskyttävää Choo Choo -puolta, mutta totta puhuen myyntisivuksi ajateltu Off Shore on aivan upea balladi. Loppujen lopuksi oli pakko kaivaa esiin Specialtyn vanha doowopkokoelma hyllystä, josta löytyi Tony Allen & The Champsin hieno balladi vuodelta 1955. SAM COOKE Little Red Rooster / You Gotta Move (RCA Victor 47-8247) Urkuri Billy Preston komeili korkealla Juhani Ritvasen inhokkilistalla. Vain Link Wray pystyi luomaan näin murhaavaa instrumentaalimusiikkia.
Onnettomuus sattui kaupungin amerikanitalialaisten kokoontumispaikassa. Laulun aiheena olevassa joukkosurmassa, Calumetin paniikissa sai surmansa 73 ihmistä, joista 59 oli lapsia – ei 73 lasta kuten 1913 Massacre -laulussa kerrotaan. Rakennuksen oviaukko jätettiin pystyyn ja se on nykyään osa onnettomuuden uhrien muistomerkkiä. 38 Blues News 1/2020 1913 Massacre on balladi, jonka on kirjoittanut Woody Guthrie ja joka äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1941 Moses Aschin Folkways-levymerkillä. Portaikon alapäässä huutaneen miehen henkilöllisyyttä ei milloinkaan saatu selville. Joidenkin väitteiden mukaan ovet olisivat auenneet sisäänpäin, jolloin niiden avaaminen väkijoukon puristuksessa oli mahdotonta. Se ilmestyi alun perin ”Struggle”-LP:llä, joka sisälsi työlauluja. albumeilla ”Buffalo Skinners: The Asch Recordings, Vol. Paniikkiin joutuneet lapset ryntäsivät portaikkoon, joka oli rakennuksen ulkoseinällä olleiden palotikkaiden lisäksi ainoa tie ulos. Toisen maailmansodan aikana Guthrie kirjoitti aluksi sodanvastaisia lauluja, joita levytti Almanac Singers -yhtye, jossa vaikutti myös Pete Seeger. Tämän seurauksena kaivosmiehet kostivat, yli 100 ihmistä menehtyi monissa lakkorettelöissä. Yleisen arvion mukaan hän oli kaivosyhtiön palkkaama tai kuului sen rahoittamaan Citizens’ Alliance -järjestöön, joka oli 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa toiminut ammattiyhdistysliikettä vastustanut ryhmittymä. Hän perusti Asch Records -merkin, joka vaihtoi nimensä (konkurssin jälkeen) Folkways Recordsiksi. Dylan esitti saman numeron Carnegie Hallissa vuonna 1961. Guthrie käänsi kelkkansa Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja hän alkoi tehdä taisteluhenkeä lietsovia sotalauluja. Vuonna 1908 valmistunut Italian Hall purettiin 1984. Kaiken kaikkiaan hän teki yli tuhat folkja protestilaulua. Woodrow Wilson ”Woody” Guthrie (14.7.1912 Okemah, Oklahoma – 3. Kesken ilonpidon tuntemattomaksi jäänyt mies avasi yläkertaan vievän portaikon oven ja huusi rakennuksen olevan liekeissä (Fire!). Vuoden 1910 väestön laskussa heitä oli 11 500 ja he työskentelivät suurelta osin kaivoksissa. 1960-luvun folksukupolvi Bob Dylan etunenässä piti Woody Guthrieta edeltäjänään ja sankarinaan. Woody Guthrie levytti kaivoslakoista toisenkin laulun nimeltään Ludlow Massacre (1942). Guthrie itse tosin lienee kopannut melodian vanhasta 1600-luvulta peräisin olevasta englantilaisesta balladista, joka tunnetaan monella nimellä, jota esitetään nimillä To Hear The Nightingale Sing, The Nightingale (The Spinners, Burl Ives, Luke Kelly, Liam Clancy, The Dubliners) ja One Morning In May / The Bold Granadier (James Taylor, Linda Ronstadt, The Cambridge Singers). Italian Hall -nimisen kaksikerroksisen rakennuksen yläkertaan oli kokoontunut lakkoilevien kaivostyöläisten lapsia heille hyväntekeväisyytenä järjestettyyn joulujuhlaan. Kaikkiaan 78 kuolonuhria vaatinut lakko kesti hieman yli yhdeksän kuukautta, päättyen siihen, että liitto ajettiin tosiasiallisesti ulos Keweenawin niemimaalta. Moses Asch (2.12.1905 – 19.10.1986), tai Moe Asch, oli puolalais-amerikkalainen äänilevyjen tuottaja. Sen lyriikat kertovat lakossa olleiden kaivosmiesten ja heidän perheidensä kuolemasta Michiganissa Calumetissa jouluaattona 1913 (ns. Väite ei kuitenkaan pitäne paikkaansa, vaan kaikkien todisteiden (ja laulun tekstin) mukaan ne aukesivat ulospäin. Vaikka lakko epäonnistui, sitä pidetään käännekohtana kuparimaan historiassa. Vainajien joukossa oli 50 amerikansuomalaista, 13 kroatialaista, 7 slovenialaista sekä 3 italialaista. Siinä kerrotaan kaivoslakon tapahtumista (20.4.1914) Ludlowssa, Coloradossa. Sen jälkeen Asch-arkisto siirtyi Smithsonian Institutionin haltuun ja levyjä julkaistiin Smithsonian Folkways-merkillä. Ammattiyhdistysmies Guthrie kirjoitti monia lauluja työväenluokkaan kuuluvien amerikkalaisten köyhyydestä ja sorrosta, lastenlauluja, fasismin vastaisia lauluja, lauluja Amerikan historiasta. Guthrie itse palveli sodan aikana Yhdysvaltain kauppalaivastossa. Se ja Arlon ainoa Top40-hitti City Of New Orleans (Karmayhtyeen Huomenta Suomi) julkaistiin 1972 LPlevyllä ”Hobo’s Lullaby” (Reprise). Italian Hall -tragedia). Asch johti Folkways-yhtiötä vuodesta 1948 kuolemaansa asti, vuoteen 1986. Woodyn poika Arlo Guthrie on levyttänyt isänsä kappaleen 1913 Massacre. Hän välitti kunnianosoituksensa Guthrielle laulussa Song To Woody, joka julkaistiin vuoden 1962 alussa – kappaleen 1913 Massacre -sävelellä. Guthrie tulkitsi levylle myös paljon amerikkalaisia kansansävelmiä. Yhtiön (Colorado National Guard & Colorado Fuel & Iron Company) vartijat National Guardin avustuksella ja heidän konekivääreillään hyökkäsi leiriin, ja sytyttivät teltat tuleen – noin 21 henkilöä kuoli, lapsia ja vaimojakin. Sillä pyrittiin saavuttamaan lyhyemmät työpäivät, korkeammat palkat, ammattiliittojen tunnustaminen ja luopuminen yhden miehen operoimista uusista kaivosporista; aikaisemmin poraa käytti kaksi miestä – nyt toinen jäi työttömäksi. Onnettomuuden johdosta järjestetyssä oikeudenkäynnissä ketään ei tuomittu. Alakertaan ensimmäisenä ehtineet lapset eivät saaneet ovia auki, vaan joutuivat takaa tulevien puristukseen ja tallomiksi. Paikalla oli kenties yli 700 henkeä. Copper Country, suomeksi Kuparisaari (Keweenawin niemimaalla) Michiganissa kasvoi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen yhdeksi maan merkittävimmistä kuparikaivosalueista. Koska ovia ei kuitenkaan saatu auki, oli jonkun pitänyt lukita ne tai estää niiden avautuminen muulla tavoin (laulussa kaivosyhtiön palkalliset olisivat teljenneet ovet). Noin 1200 lakkolaista perheineen oli häädetty asunnoista telttakylään. 10.1967 New York) oli yhdysvaltalainen folk-laulaja ja lauluntekijä. 1913 Massacre / Calumetin paniikki BN selvittää kohtalokkaiden laulujen taustoja: Woody Guthrie Italian Hall Michiganin Calumetissa ja surullisenkuuluisa portaikko. Kuparisaaren lakko (23.7.1913 – 13.4.1914) oli ensimmäinen liiton järjestämä työseisaus, joka koski kaikkia Copper Countryn kuparikaivoksia. Irlantilainen yhtye The Clancy Brothers & Tommy Makem on esittänyt laulua To Hear The Nightingale Sing -sanoilla. Mitään tulipaloa ei kuitenkaan todellisuudessa ollut. Esitys on julkaistu uudelleen mm. 4” (1999) ja ”The Live Wire: Woody Guthrie In Performance 1949” (2007). Vuoden 1912 aikana The Western Federation of Miners (WFM) alkoi organisoida Kuparisaaren kaivosmiehiä unioniin, ja tätä kaivosyhtiöt vastustivat. Seudun kaupungeista Hancockissa ja Calumetissa suurimman etnisen siirtolaisryhmän muodostivat suomalaiset
Helsingin Sanomat kertoo käännyttämisistä: ”Toisella viikolla palautettiin New Yorkista takaisin Hankoon neljä soanlahtelaista nuorta miestä, jotka aikoivat siirtolaisina nousta maihin New Yorkissa. Tämä teki työntekijöille mahdottomaksi tallentaa käteissäästöjä. Cliffie Stone soitti bassoa tallenteella. W. Reino Helismaa teki Sixteen Tonsiin suomenkielisen käännöksen, Päivän työ, josta eri levy-yhtiöt vuonna 1956 julkaisivat kaikkiaan kolme eri versiota. Joku aika sitten lienee palautettu samasta syystä 18 suomalaista. Suomessa usein vieraillut amerikkalaisyhtye Delta Rhythm Boys levytti kappaleen helsinkiläiselle Discophon-yhtiölle vuonna 1964. Vuosien saatossa aika monta tulkintaa onkin Sixteen Tonsista saatu aikaiseksi. Sixteen Tons – Päivän työ 1913 Massacre (Woody Guthrie) Take a trip with me in 1913, to Calumet, Michigan, in the copper country I will take you to a place called Italian Hall, where the miners are having their big Christmas ball I will take you in a door and up a high stairs, singing and dancing is heard everywhere I will let you shake hands with the people you see, and watch the kids dance around the big Christmas tree You ask about work and you ask about pay, they’ll tell you they make less than a dollar a day Working the copper claims, risking their lives, so it’s fun to spend Christmas with children and wives There’s talking and laughing and songs in the air, and the spirit of Christmas is there everywhere Before you know it you're friends with us all, and you're dancing around and around in the hall Well a little girl sits down by the Christmas tree lights, to play the piano so you gotta keep quiet To hear all this fun you would not realize, that the copper boss’ thug men are milling outside The copper boss’ thugs stuck their heads in the door, one of them yelled and he screamed ”there’s a fire” A lady she hollered, ”there’s no such a thing", keep on with your party, there’s no such thing” A few people rushed and it was only a few, ”it’s just the thugs and the scabs fooling you” A man grabbed his daughter and carried her down, but the thugs held the door and he could not get out And then others followed, a hundred or more, but most everybody remained on the floor The gun thugs they laughed at their murderous joke, while the children were smothered on the stairs by the door Such a terrible sight I never did see, we carried our children back up to their tree The scabs outside still laughed at their spree, and the children that died there were seventy-three The piano played a slow funeral tune, and the town was lit up by a cold Christmas moon The parents they cried and the miners they moaned, ”See what your greed for money has done” Merle Travis. Tulkitsijoina olivat Rita Elmgren, Olavi Virta ja Kauko Käyhkö (Justeeri). Ne viittaavat velka/luottojärjestelmään (scrip/ truck system ja debt bondage), jossa työntekijöille ei maksettu käteistä; pikemminkin ne maksettiin ei-siirtokelpoisilla luottoseteleillä, joita voitiin vaihtaa vain yhtiön myymälässä myytyihin tavaroihin. Blues News 1/2020 39 Ote HS:n Julkaisusta: 16.2.2014: Paikallisen Työmies-lehden toimituksen johto pidätettiin herjauksesta, koska he syyttivät tapahtuneesta kaivosyhtiötä. Syynä on ollut lehden jatkuvat herjaukset viranomaisia vastaan, joita lehti syyttää monista rikoksista, mm. Helsingin Sanomat seurasi tapahtumia Michiganissa 12. Kuparisaaren tapahtumat kantautuivat myös maahanmuuttoviranomaisten tietoon, eikä suomalaisia siirtotyöläisiä haluttu lakkojen pelossa enää päästää maahan. Toppari ja toimittajat Toivo Hiltunen ja M. Hänellä oli useita tunnettuja lauluja kuten Sixteen Tons, Re-Enlistment Blues, I Am A Pilgrim ja Dark As A Dungeon. Se julkaistiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1947 Capitol-levymerkillä Travisin albumilla ”Folk Songs Of The Hills”. Muuten tiesi eräs mainituista miehistä kertoa, että suomalaiset Yhdysvaltain viranomaisten silmissä eivät ole nykyisin varsin suosittuja. Calumetin joukko-onnettomuuden aiheuttamisesta jouluaattoiltana.” Lakko päättyi keväällä 1914, ja Työmiehen toimitus vapautettiin. 1917 – 20.10.1983) oli amerikkalainen country and western -laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, joka syntyi Rosewoodissa, Kentuckyssa. Myös John Prine on kotoisin samoilta seuduilta ja kuvaa kaivoselämää Muhlenbergissä kappaleessaan Paradise (albumeilla ”John Prine”, 1971 ja ”German Afternoons”, 1986). elokuuta 1946. Sarell. Laulun sanoituksessa rivi Another day older and deeper in debt (Päivän vanhempi ja pahemmassa veloissa) oli Travisin isän (tai veljen) käyttämä lausahdus, kuten myös I owe my soul to the company store (sieluni kuuluu yhtiön kaupalle). Travis levytti sen Radio Recorder Studio B:ssä Hollywoodissa, Kaliforniassa 8. Calumetin tapaus katsottiin virallisesti onnettomuudeksi. helmikuuta 1914: ”Työmies-lehden ennemmin pidätettyjen päätoimittaja S. Merle Robert Travis (29.11. Travis tunnetaan myös kitaransoittotyylistä nimeltä ”Travis Picking”, joka juontuu ragtimemusiikista ja jossa vaihdellaan sointuja ja sormeilua, jossa bassonuotit soitetaan peukalolla ja melodiat samanaikaisesti etusormella. Nummivuoren lisäksi on vangittu lehden johtokunnan esimies G. Luultavasti tämä uudelleenlämmitys antoi myös aiheen tehdä kappaleesta sovituksen Kuukauden suositut -ohjelmaan. Miehet hyväksyttiin lääkärintarkastuksessa, samoin oli heillä säädetty vähin rahamäärä mukanaan, mutta siitä huolimatta ei siirtolaisvirasto päästänyt miehiä maihin. He myös yleensä asuivat yrityksen omistamissa makuusaleissa tai taloissa, joista vuokrat vähennettiin automaattisesti palkasta. Sixteen Tons perustuu kivihiilikaivosmiesten elämään Kentuckyn Muhlenberg Countyssa. Lakot pakottivat lopulta lopettamaan Yhdysvalloissa tämän velkajärjestelmän ja siihen liittyvän velkaorjuuden. Tennessee Ernie Ford (13.2.1919 – 17.10.1991) levytti Sixteen Tonsin vuonna 1955 Moon Mullican -standardin You Don’t Have To Be A Baby To Cry B-puoleksi. Vaikka Fordilla oli useita muitakin listahittejä (Mule Train, The Shot Gun Boogie), tästä kappaleesta tuli hänen suurin menestyksensä sorminapsutus ja klarinettiavusteinen pop-sovitus teki siitä miljoonahitin (pop/c&w #1). Tämä johtuu suomalaisten sosialistien siellä toimeenpanemien mielenosoitusten laadusta.” Michiganin tragedia ja lakkotaistelu olivat arka aihe ja verraten vähän esillä lehdistössä siihen nähden, että Calumetissa kuoli 50 suomalaista. Määrä on suurempi kuin Titanicin haaksirikossa surmansa saaneiden suomalaisten. Alanteen ja taloudenhoitaja J
Paikka sijaitsee Lapinlahden pitäjän Martikkalan kylässä (Lammasvirta/Pässikoski). Lasten lisäksi saatettiin myydä myös vanhuksia, sairaita tai kehitysvammaisia. Ei siitä niin kauan ole, kun he tekivät talolliselle päivätyötä, taksvärkkiä. Tosin rappari Edi Brokk kutsuu sitä Porvarimäeksi (Youtube). Mut huusi yksi kartanon patruuna sai kahdellakymmenellä Siitäpä alkoi se elämän taival poijalla syntisellä Juho Koskelo ja orkesteri taas levyttivät lokakuussa 1919 Columbian studiossa New Yorkissa Torpparien marssin. Nimitys viittaa siihen, että muonamies oli ”talon ruoassa” eli osan hänen palkastaan muodosti työnantajan tarjoama ruoka. Isovanhempieni (Olli ja Anna-Leena Ollikainen) torpassa minäkin olen syntynyt (sen savusaunassa). Huutolaisuus oli Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Varsinaisten huutokauppojen vähitellen loputtua, jatkettiin lasten sijoittamista perheisiin rahaa vastaan kuitenkin vielä 1940-luvullakin. 40 Blues News 1/2020 Iskelmälaulaja Kari Fallin tulkitsema tarina on visualisoitu lähinnä lastaussatamaa muistuttavaan miljööseen. Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Tästä huolimatta viranomaiset järjestivät huutokauppoja vielä 1930-luvulla, koska lain valvonta oli lähes olematonta. Wikipediaa siteeraten Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Loinen eli koturi, joutolainen tai kesti tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Ruotsissa huutolaisuus kiellettiin vuonna 1918 (edellä olevat Suomen torpparilaitosta koskevat lainaukset ovat peräisin Wikipediasta). Päivän työ kuvasi kaupunkia ja tehdastyötä, ei niinkään kaivoshommia, kuten alkuperäisessä, seuraavasti: Teen nyt päivän työn, huomenna on se eessäs taas uusi ja loppumaton Kun ruumiisi jo tehtaalle myyty lie se sielun myös sulta aikanaan sinulta vie Huumoriyhtye Turo’s Hevi Gee esittää Sixteen Tonsia vekkuleilla sanoilla nimellä Velkavankilaulu. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloilleen torppareita. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, jotka tekivät talolle esimerkiksi 2–4 työpäivää viikossa. Muonamies eli muonatorppari tarkoitti maatalousyhteiskunnan ja torpparijärjestelmän aikaan tilatonta, mutta omillaan asunutta henkilöä, joka teki päivätöitä maanomistajalle. Torpparijärjestelmä olikin yksi merkittävimmistä 1700–1800-lukujen yhteiskunnallisista muutoksista. Järjestelmä oli Suomessa yleinen varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, kunnes se lopetettiin virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä. Another day older and deeper in debt Saint Peter don’t you call me ’cause I can’t go I owe my soul to the company store I was born one mornin’ when the sun didn’t shine I picked up my shovel and I walked to the mine I loaded sixteen tons of number nine coal And the straw boss said ”Well, a-bless my soul” You load sixteen tons, what do you get. He lunastivat torpan omakseen Sonnilan (Tikkanen) talosta. Tapio Rautavaara kuvailee kansanlaulussa Huutolaispojan laulu orpopojan kohtaloa seuraavasti: Oli kerras ihmismarkkinat tuolla kylän toisella puolla Oli kylmä ja nälkä ja pakkanen jumalauta mä meinasin kuolla. Siis minä eläkeläinen olen loinen. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotonttinsa. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935. Muonamiehet kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisilla. Torppari oli meillä ja Ruotsissa vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Another day older and deeper in debt Saint Peter don’t you call me ’cause I can’t go I owe my soul to the company store I was born one mornin’, it was drizzlin’ rain Fightin’ and trouble are my middle name I was raised in a cane-brake by an old mama lion Can’t no high-toned woman make me walk no line If you see me comin’, better step aside A lot of men didn’t, a lot of men died One fist of iron, the other of steel If the right one don’t get you, then the left one will. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Minä en oikeastaan ole pitkälle päässyt; asun Torpparinmäessä, joka on alkujaan Tuomarinkylän kartanon torpparien asuntoalue. Aimo Ollikainen Sixteen Tons (Merle Travis) Some people say a man is made outta mud A poor man’s made outta muscle and blood Muscle and blood and skin and bones A mind that’s a-weak and a back that’s strong You load sixteen tons, what do you get. Suomessa nimitystä käytettiin kuulemma etenkin Savossa – joo, mummoni sanoi, ”että se on loinen, joka ei hintaansa hauku”. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin. Siinä tuo johdanto teksti menee: Taas muutaman tonnin liksaa sain Oon hieman vanhempi ja kohta kuolenkin kai Mutta vielä en oikein mä joutais pois Vielä velkaa pankille jäljellä ois Hieman samantapainen vuokrajärjestelmä oli maaseudulla käytössä Suomessakin
Edistyksellinen, jopa kokeileva Pressa tietenkin oli, mutta musiikki on monimuotoisuudestaan huolimatta lämmintä ja ihmisläheistä. Varsinainen studiolevy oli äänitetty Ruotsissa ja Suomessa jo keväällä bluestuottaja Sam Chartersin johdolla (asia, jota osasin arvostaa vasta myöhemmin). Sääli, olisin ostanut sekä paidan että kassin, sillä ko. Kun albumin avaussikermä, elokuussa Esplanadin Kappelissa äänitetty Celebration Of The Saved Nine/The Bargain kestää 13 minuuttia, kesti pelkkä Celebration kuukautta aiemmin suomalaismuusikoiden suosikkiklubi Natsalla lähes 10 minuuttia ja Kulttuuritalon konsertissa syyskuussa The Bargain venyy lähelle varttia. Eero Raittinen käväisi hoitamassa vaadittavat lauluosuudet (varsinkin Eero Koivistoisen ja Jarkko Laineen Lennosta kii ilahdutti, vaikka sanat olivat välillä unohtua), mutta alkuperäissolisti Frank ”Frankie Boy” Robson häkellytti poissaolollaan. ”Live In Lambertland” on koottu tyylikkäästi, sillä vaikka melkein kaikki kappaleet ovat mukana kahdesti (höh, miksei kolmeen kertaan, jos ne on kolmelta keikalta äänitetty, voisi joku fanaattisempi ihailija tuskailla), ei lopputulos ole itseään toistava. Improvisointikyvyn tai -halun puutteesta Pressaa ei totisesti voi syyttää, mutta pitkästymiseen sortunevat vain ne pariminuuttisiin rallatuksiin tottuneet kuulijat! Progressiivinen rock, musiikinharrastajien slangissa proge, on kategoria, johon Tasavallan Presidentti tai aikalaisensa Wigwam usein väkisinkin tungetaan. Alkuperäislevytyksellä ei bändistä ollut mukana kuin Pöyry ja rytmiryhmänä olivat rumpali Reiska Laine sekä tuleva Pressabasisti Häkä Virtanen. Vaikka Ramblin’ Tasavallan Presidentin keikkaohjelmiston bravuurina pysyikin – olihan siihen lisätty vielä Raittisen lauluosuus – taitaa tämä olla ainoa julkaistu tallenne kappaleesta. Groundstroemin ja Aaltosen rytmiryhmä on ajalleen tyypillisesti tanakka, mutta svengaavan vivahteikas. TASAVALLAN PRESIDENTIN VUOSIJUHLAA! TASAVALLAN PRESIDENTTI Live In Lambertland (Svart SRE 387) Joo, tiedetään että voi kuulostaa helvetin kliseiseltä, mutta kyllä Pressa oli helvetin hyvä bändi! Sanon silläkin uhalla, että tiedän lehtemme lukijoissa olevan niitäkin, jotka eivät bändin musiikista erityisemmin välitä. Korkeasta iästään ja terveellisistä elämäntavoistaan huolimatta Juhani Aaltonen on edelleen yksi maailman vaikuttavimmista puhaltajista. Lavalla oli rumpali Vesa Aaltosen nuoremmista miehistä kokoama yhtye, jonka mukana vieraili yksi jos toinenkin alkuperäisjäsen tai aikalaisystävä. Nykypäivänähän kaikenmaailman hiphop-pellet ja iskelmän ruikuttajat paistattelevat televisiossa jatkuvasti eikä kustannuksissa ole pihtailtu. Kauppoihin se saapui syksyn puolella, joten kesän keikoilla musiikki oli suurelle osalle yleisöä uutta. Honey Aaltonen P.S. Pressan ”Lambertlandin” kansitaidetta kunnioittavaa t-paitaa ja kankaista levykassia (tietenkin minun kokoni oli loppu ja kassitkin oli myyty nopeammille asiakkaille). Hurjimmaksi improvisaatio yltyy rönsyilevässä instrumentaalissa Dance (Espalla 14’19” mutta Natsalla ”vain” tipan alle 10 minuuttia). Vaikka soittajat ovat häkellyttävän loistavia virtuooseja, se ei ole musiikin tekemisen ainoa lähtökohta. Hyvinhän nuo nuoret muusikot soittivat, mutta kokonaisuus ei kuulostanut miltään niistä Pressoista, jonka olin tottunut kuulemaan. YLEn nauhoitukset ovat häkellyttävän hyvätasoisia aikana, jolloin ”pitkätukkamusiikkia” ei vielä virallisilla tahoilla juurikaan osattu arvostaa. Tuplan useampaan kertaan kuunnelleena hämmästelen nauttivani kokonaisuudesta kerta kerralla enemmän. Pöyryn jazziin päin kallellaan oleva saxofoni yhdistyy omintakeisesti Tolosen bluesin kautta kimurantteihin kitarakuvioihin soljuvaan soittoon. Mikäli onnistutte löytämään myös Svartin samoihin aikoihin julkaiseman kolmen vinyylin paketin ”Wigwam Plays Wigwam”, korjatkaa talteen! Pienehkö painos lienee lähestulkoon loppuunmyyty.. Mutta kun Junnu Aaltonen soitti, sai hän 60 vuotta nuoremman (!) kollegansa kuulostamaan pelkältä junnulta. Jukka Tolonen ei monien pettymykseksi tarttunut kitaraan, mutta kunnostautui basistina ja pianistina. Ei, älkää käsittäkö väärin. Svartin tiskillä oli äänilevyjen lisäksi mm. Pressan juhlallisuudet olivat valitettavasti hienoinen pettymys, enkä valita nyt edes tungoksesta tai Tavastian tarjoilun hinnoittelusta, sillä tilaisuudessa ei esiintynyt Pressa missään vakiokokoonpanossaan. Voi tosin kuvitella, että laulusolistiksi juuri värvätyn rhythm and blues -taustaisen Eero Raittisen osa ei ollut niitä kadehdittavimpia näiden koukeroisten sävellysten tulkitsijana. YLE taltioi Pressaa yllättävänkin runsaskätisesti, mutta ennen kaikkea on äärettömän hienoa, että nuo historialliset nauhat ovat säilyneet. Muusikot olivat tuohon aikaan timmissä kunnossa kuntosaleittakin. Toinen silmiinpistävä yksityiskohta on, ettei ”Lambertlandin” päätöskappaletta Last Quarters ole mukana lainkaan. Aiemmin saxofonisti Juhani Aaltosen oli korvannut mestarillinen, valitettavasti nykyisin edesmennyt Pekka Pöyry. ”Live In Lambertland” koostuu kolmesta Yleisradion tallenteesta kesältä ’72. Luultavasti ”Lambertlandin” kannet eivät olleet vielä edes painossa, eikä kansitaiteilija ja lyyrikko Mats Huldèn ehtinyt antaa kappaleille lopullisia nimiä. Ehkäpä maan päämieheen viittaava nimi herätti sen verran kunnioitusta, että äänityskoneisto vaivauduttiin raahaamaan paikalle. Kuten Tasavallan Presidentin juhlissa pitänee ollakin, paikka oli viimeistä neliötä myöten täynnä väkeä. Dieetti taisi syntyä ihan puhtaasti ankean keikkatilanteen ansiosta. Sale ei minua kutsunut (vai mikä kanslia ne laput lähettääkään) eikä juhlia pidetty siinä tärkeän näköisessä rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Ei edes silloin, kun alkuperäisjäsenet olivat mukana. Majesteetillisimpia hetkiä (voiko tällaista rojalistista termiä käyttää tasavaltalaisessa yhteydessä?) tarjosivat vanhan muusikkoystävä Jukka Gustavsonin vierailut. Onhan 50-vuotinen ura, vaikkei ihan katkeamaton ole ollutkaan, juhlimisen arvoinen. Ainoa poikkeus on Tolosen ensimmäiseltä soololevyltä (”Tolonen!” ’71) Pressan keikkaohjelmistoon päätynyt Ramblin’. Kuuntelijaystävällisesti versiot on vielä sijoiteltu eri levyille, mutta hämmentävää on se, kuinka erilaisia tulkintoja bändi noista sävellyksistä esitti vain muutaman kuukauden sisällä. Osittain myös bändille, sillä kappaleiden esittelyissä vilahtelee jonkinlaisia työnimiä. Iloisia hetkiä olivat tietenkin basistien Måsse Groundstroemin ja Häkä Virtasen piipahdukset lavalla. Tapahtumapaikka oli minulle läheisempi ja – anteeksi vaan kaikki yltiöisänmaalliset – merkityksellisempi Tavastia Klubi. Päällimmäisenä nipussa oli kuitenkin Svartin tuorein Pressa-julkaisu ”Live In Lambertland” sekä tuplavinyylinä että tupla-cd:nä komealla (adjektiivi sopii paremmin vinyyliin) mustavalkoisella kannella varustettuna. Pressan juhlissahan media aina arvioi (lähinnä daamiväen) juhla-asuja, joten eiköhän ryhdytä leikkiin. Pisimmän korren taitaa vetää nyt basisti Måsse Groundstroem, joka ronskisti esiintyy kesähelteellä levykannessa ilman paitaa. Otsikon mukaan tuplalevylle on valittu ”Lambertlandin” kappaleiden live-esityksiä. Mutta sopu sijaa antaa, on sanonta, joka toimii tässäkin tapauksessa. Moinen ei kuitenkaan tunnu sen enempää kuulijoita kuin soittajiakaan vaivaavan. Eikö siitä muka yhtään julkaisukelpoista versiota näiltä kolmelta keikalta löytynyt. Sananmukaisestihan se tarkoittaa edistyksellistä rock-musiikkia, mutta on aikojen saatossa saanut myös negatiivisen leiman: sisäänpäin kääntynyttä tekotaiteellista ja näennäisellä teknisellä osaamisella briljeeraavaa kylmää musiikkia. Blues News 1/2020 41 Loppuvuodesta koettiin sekin ihme, että olin Tasavallan Presidentin joulukuisen juhlan vieraslistalla. Aaltonen otti tosin tilanteen haltuunsa sekä komealla soitollaan että toimiessaan tilaisuuden seremoniamestarina. levy taisi olla ensimmäinen valmiiksi äänitetty C-kasettini, jonka sain äidiltäni joululahjaksi ’72. Vähintäänkin hatun noston arvoinen kulttuuriteko jälleen Svartilta, noilta hulluilta turkkulaisilta. Henkilökohtaisesti illan kohokohta oli vasta konsertin jälkeen, kun saavuin Tavastian aulassa sijaitsevalle myyntipisteelle. Vuonna ’72 Tasavallan Presidentin kokoonpano oli ehkä se muistetuin: kitaristi Jukka Tolonen, rumpali Vesa Aaltonen, basisti Måns Groundstroem ja laulaja Frank Robsonin tilalle kiinnitetty Eero Raittinen
Laadukkaan mieskaksikon rinnalla vähintään tasavertaisena tähtenä säihkyi taipuisasti ääntään venytellyt vokalisti. Myös yhteistyö Phillipsin kanssa oli dynaamista. Phillips. Elementit olivat tyylillisesti moninaiset. Komean biisilistan kruununa loistivat Bennie Benjaminin ikiklassikko Please Don’t Let Me Be Misunderstood ja Lucinda Williamsin vetävä Can’t Let Go. marraskuuta kovatasoinen kolmikko. Latvian Radion Studioiden konserttisali oli pieni ja intiimi. Suomessa Woodwardia ei ole toistaiseksi kuultu livenä. 8-kielistä Novaxiaan taidolla käsitellyt Hunter briljeerasi omaperäisellä tekniikallaan. Saapasmaan jälkeen vuorossa oli paluu ison veden taakse. Hunterin työkalu on perinteisen kuusikielisen sijaan maestron itsensä ja Ralph Novakin suunnittelema, upeasti modifioitu kahdeksankielinen instrumentti. 42 Blues News 1/2020 LUCY WOODWARD & CHARLIE HUNTER Latvian Radion Studioilla Riiassa 16.11.-19 Maukkaaseen keitokseen ei aina tarvita montaa raaka-ainetta. Keikkoja Pohjolaan Lucy lupaili Latvian visiitillään. Big Band -kuvioissa ja muissa tasokkaissa kokoonpanoissa kouliintunut Woodward osoitti monipuolisuutensa. Viime kuukaudet hengästyttävällä tahdilla keikkailleen trion puolitoistatuntinen istui siihen mainiosti. Setissä oli useampi raita bändin uudelta ”Music! Music! Music!” -albumilta. Eli Latviassakin 42-vuotiaan laulajattaren tulkinta oli tutun juurevaa, herkkää ja tulista. Toiveita kuitenkin on. Joe Passilta ja Tuck Andressilta inspiraatiota soittoonsa ammentaneen Hunterin monipuolinen musiikillinen ura käynnistyi 90-luvun alkuvuosina. Rhode Islandin taiturilla on taustaa niin jazzin, funkin, rockin kuin fuusio jazzin puolelta – bluesin sinisävyjä unohtamatta. TaipuiBN käy tapahtumissa: san käsittelyn Riian illassa saivat Willie Dixonin kynästä syntynyt, Howlin’ Wolfilta vuonna 1960 huiman ensiesityksen saanut Spoonful, Ruth Brownin 50-luvun R&B-hitti I Don’t Know ja Blind Willie Johnsonin intensiivinen Soul Of A Man. Brittilaulajattaren loistavaa ääntä on kuultu muun muassa Joe Cockerin, Chaka Khanin, Carole Kingin, Randy Jacksonin ja Rod Stewartin keikoilla ja levyillä. Komppi kulki tasaisen varmasti ja tarjosi jämäkän perustan Hunterin ponnekkaalle poljennolle. Riian Tuomiokirkon kupeessa sijaitseville Latvian Radion Studioille asteli 16. Toivottavasti niille löytyy paikka jo vuoden 2020 keikkakalenterista. Saumattomasti yhteen pelanneen trion soitanta oli vähäneleisen tyylikästä ja intensiivistä. Nyt Woodwardin luottomiehinä toimivat Hunter ja Grammy-palkittu rumpaliässä Phillips. Kahteen encoreen päättyneen studiosession jälkeen Lucy ja kumppanit lensivät Sisilian Palermoon. Phillipsin työskentelyyn ovat luottaneet monien muiden tähtien ohella muun muassa Delbert McClinton, Lee Fields, Dr John ja Irma Thomas. Niiden pitää kuitenkin olla laadukkaita ja tarpeeksi tuoreita. Nashvillen lyömäsoitintaiturin meriittilista ei kalpene trion muille jäsenille. Uniikin laitteen turvin kitaravelho hoitelee pieteetillä myös taipuisat bassolinjat. Vuonna 2003 sopimuksen Atlantic Recordsille solminut ja sen jälkeen useita sooloalbumeita julkaissut Woodward on kouliintunut kovien vokalistien taustalla. Virtuoosi löysi heti kättelyssä Woodwardin laulua tukevat nyanssit. Vesa-Pekka Järvelä © VP Jä rv el ä © VP Jä rv el ä © VP Jä rv el ä. Suppea kokoonpano korosti soolotilaakin kiitettävästi saaneen huippurumpalin roolia. Alkuvuodesta kolmikko matkaa Japaniin ja Kiinaan. Tiukan trion muodostivat 52-vuotias amerikkalaiskitaristi Charlie Hunter, Lontoossa syntynyt, mutta lapsuutensa New Yorkissa ja Amsterdamissa viettänyt laulaja-lauluntekijä Lucy Woodward ja Tennesseestä kotoisin oleva rumpali Derrek C. Triokokoonpanon voiman ja luovuuden todisti marraskuinen ilta Latvian pääkaupungissa. Myöhemmin edessä on paluu vanhalle mantereelle. Yllättävän vahvasti kolmikko nojasi vanhojen blues-starojen repertuaariin
Cupp -soundia. Bändin keikkasetissä hioutuneet kappaleet olisivat olleet miltei minkä tahansa toisen silloisen suomalaisbändin kohdalla painovalmista kauraa, mutta laulaja-kitaristi Aikka Hakalalla ja kumppaneilla totisesti riitti tuottajansa Kari Heimosen sekä Poko-yhtiön tarpeisiin yllin kyllin hittimateriaalia muutenkin. Tämä kuuluu ennen kaikkea uutuussinkun b-puolella, jolla perinteisempien viikonloppu-kruisailukyytien kaverina on tarjolla jälleen tyystin päivittynyttä B. Kappaleen otsikon sisältämästä ristiriitaisesta sanomasta huolimatta itse olen Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä ilman muuta valmis suosittelemaan bändille pikaista paluuta näille linjoille myös jatkossa. Sittemmin myös rummut ovat näemmä saaneet instrumenttina synninpäästön. Kitaristi Petri Kauton mollisointupohjaan säveltämä No More Crying samoilee tyylikkäästi 60-luvun alkuvuosien r&b-tunnelmissa, joihin vieraaksi kutsutun Jimi Tenorin popcorn-huilusoolot sopeutuvat harvinaisen mallikkaasti. Levymerkille leimalliset laahaavat 60ja 70-lukujen funk-rytmit vaikuttavat luonteenomaiselta kulkusuunnalta myös Siscolle. Tuolloin se äänitti osan kappaleista huippulukemia myyneelle kakkosalbumilleen ”Burn It Up” sekä singlen Blue Moon Of Kentucky. B. Tätä nykyä nelihenkinen laulaja-rytmikitaristi Pera ”B. Kyllähän tälläisellä vapautuneesti revitellyllä teinirokilla olisi vallan hyvin voinut olla saumansa myös ”Burn It Up”:lla, vaikken tältä istumalta keksikään, minkä esityksen olisin itse sen tieltä jättänyt pois kappalelistalta, jota kuitenkin niin monet pitävät Tiikeripesueen koko tuotannon tasavahvimpana LP-kokonaisuutena. Sessioista jäi myös yli laadukasta materiaalia, joiden virallisen julkaisun aika on koittanut vajaat 42 vuotta myöhemmin. Pete Hoppula. MARJO LEINONEN & PUBLICANS No More Crying / Treat Yourself Right (Ronet RONET004) Marjo Leinosella tuntuu poveria ja projekteja piisaavan. Kasarilta kalskahtavaa neonostalgiaa taitaa siis vääjäämättä olla luvassa myös nelikon jatkojulkaisuilla. Kontrabassoa energiseen iskuun vertyneessä nyky-Restlessissä soittaa Jeff Bayly, jonka ensimmäinen pesti tässä seurassa alkoi Malonen tavoin vuoden 1984 huitteilla. Cupp” Nissisen, soolokitaristi-laulaja Tommy Dahlströmin, kontrabasisti Janne Anttosen ja rumpali Marko Lamminmäen muodostama kokoonpano on läpikäynyt historiansa varrella liudan soittajavaihdoksia, minkä on osaltaan täytynyt edesauttaa sen pysyttelyä kaiken aikaa tietynlaisessa musiikillisessa muuntautumisvalmiudessa. Tasapainoinen esitys kuulostaa kaikessa täyteläisyydessään kuin vain ja ainoastaan Marjon tulkitsemaksi tarkoitetulta, vaikka kappaleen alkuperä voisikin yhtä hyvin juontaa juurensa Billien ja Ellan tapaisten suurten jazzblues-laulajattarien kulta-ajoille. heinäkuuta 1978. Risut ja männynkävyt tieltään viime aikojen suvereeneilla näytöillään raivannut Emilia Sisco on opittu yhdistämään bluespiireissä Helge Tallqvistin bändiin. TEDDY & THE TIGERS Honey Don ’ t / Money Honey / Long Long Ponytail (Talsti EDEP2015) Ennenja jälkeennäkemättömän rockabilly-buumin maassamme Suosikin myötäavustuksella käyntiin karjaissut keravalaistrio eli uransa kuuminta kesää vuonna 1978. Kattaus, jonka toivottavasti mahdollisimman pian ilmestyvältä pitkäsoitolta on lupa odottaa vähintään kuuta taivaalta. RESTLESS Love Like A Bullet / Get Up Get Out (Bluelight BLR 45143 7) Kitaristi-laulaja Mark Harmanin liidaama rockabillycombo jatkaa yli 40-vuotista savottaansa nykyisin kotimaisen Bluelight Recordsin kirjoilla. Erityisen tehokkaaksi päiväksi yhtyeelle muodostui Lahden Microvox-studioilla vietetty 6. PubliCans-ryhmän muut jäsenet ovat rumpali Sami Vettenranta, kosketinsoittaja Risto Kumpulainen sekä oman neworleansilaisen brass-kierteensä bändin ilmeeseen tuova sousafonisti Ville Niemelä. Cupp Combo kuuluu maan luottorockabillyairueisiin, vaikka tällä nimikkeellä tuore neliviitonen onkin vasta ryhmän ensimmäinen laatuaan. Suomessa Petraxja PS-Tonelabstudioilla syntyneet tallenteet ovat hieman odottamatta muiden kuin kippari-Harmanin itsensä käsialaa. Vastikään Balls-leidi on ennättänyt käyttää studiossa sekä kevään aikana kakkosalbuminsa ”Vanha Schäferi” julkaisevaa Viranomaiset-yhtyettään että englanninkieliseen materiaaliin keskittynyttä PubliCansia. Blues News 1/2020 43 EMILIA SISCO AND COLD DIAMOND & MINK Don’t Believe You Like That / Don’t Believe You Like That (instr.) (Timmion TR 717) Timmion-hautomon uumenista jälleen esiin kaivautunut talon orkesteri Cold Diamond & Mink on saanut viimeisimmälle vinyylipuristeelleen kiehtovan naisvieraan. Goofin’-pitkäsoitto ”Drums Are For Parades” vuodelta 2007. Roimassa neobilly-otteessa piiskaava Go! Come Back yllättää ehdottoman positiivisesti. Nyt multilahjakas laulajatar pääsee antamaan uuden todisteen osaamisestaan soul-altaan syvemmässä päädyssä. Kun paraatipuolen ryhdikästä boogiepoljentoista Love Like A Bulletia uskaltaa povata myös tulevan albumin keskeiseksi raidaksi, tulee sen aisapari, melkoista läskibassohaipakkaa kiitävä Get Up Get Out jäämään ainoastaan tämän 500 kappaleen pikkuvinyylipainoksen aarteeksi. Upean laulusuorituksen lisäksi Emilia onnistuu jälleen vakuuttamaan myös esityksensä sanoittajana, sen sijaan taustaryhmän käsialaa olevasta liukuhihnasävelmästä kuitenkin päteviksi nuottisepoiksi tiedetyt helsinkiläismuusikot olisivat kyllä saaneet ottaa hieman enemmän irti. Kääntöpuolen instrumentaaliluentaa samasta aiheesta kun vaikuttaa olevan mahdotonta kuunnella yhtään puoliväliä pidemmälle ilman keskittymisen täydellistä herpaantumista. Levyn nimekkäimpien klassikoiden, Carl Perkinsin Honey Don’tin sekä The Driftersin Eddie Cochran’maisesti bluesatun Money Honeyn versioinnit sekä samalla niiden hyllyttämisen kyllä ymmärrän, mutta mistä kummasta nuoret kissapedot ovat ylipäätään tuohon maailmanaikaan bonganneet repertuaariinsa edelleen vain aniharvoin vastaan tulevan vuoden 1960 Chuck Tharp & The Fireballs -originaalin Long, Long Ponytail. CUPP COMBO Hot Rod Friday Night / Go! Come Back (Goofin’ GRSI 236) Vantaan kotikunnakseen ilmoittava B. Yhtyeen taival käynnistyi B. Kautto on niin ikään kirjoittanut yhdessä Leinosen kanssa kääntöpuolen hillityn soul-tunteilun. Tämä tosin oli jo havaittavissa hänen taannoisen ”You Ain’t Heard” -albuminsakin monilta kappaleilta. Luodinnopeasta rakkauselämästä on sanaillut ryhmän rumpali Ben Cooper ja kakkoskitaristi, jo 80-luvulla Restlessissä vaikuttanut Mick Malone on vastuussa levyn kääntösiivusta. Cupp & The Fill-upsina vuonna 2003 ja sen levytyksiin lukeutuu mm. Yhtiön vuoden 2020 puolella julkistettavaksi lupailema pitkäsoitto pyrkii lunastamaan bändin ystävien odotukset singlen merkeissä jo ennakkoon, ja vahvasti vaikuttaakin siltä, että brittiherrat ovat nyt myös läpäisemässä kunnialla tavoitteensa
Aluksi veljekset lauloivat katujen kulmissa, mutta pian oli vuorossa yhtyevaihe: Quailtones ja Fideletones. Holland-Dozier-Holland -trion tarina jakautuu kahteen teokseen. Sitä voi käyttää myös kuvakirjana, sillä siinä on yli 1000 kuvaa. Eddie syntyi 1939 ja Brian 1941, joten he olivat 1950-luvun puolessa välissä noin 15-vuotiaita. Ales jätti Motownin 1972. Se ei ollut kuitenkaan menestystarina. Mickey Stevenson ei olisi häntä kelpuuttanut, mutta Berry Gordy oli taas eri mieltä. Yhtiö juhli viime vuonna 60-vuotista taivaltaan. Merkittävä muutos Stevensonin elämään tuli kuitenkin vasta, kun Berry Gordy istui viereiselle parturintuolille. Gordy tutustui Miracles-yhtyeen nuoreen johtajaan William ”Smokey” Robinsoniin ja aloitti yhteistyön hänen kanssaan. Tärkeintä on kuitenkin teksti, jota on 10 pitkää lukua. Nyt ostajana oli Polygram, nykyisin Universal. Ales oli toiminut 50-luvulla Capitolilla, Warnerilla ja viimeksi jakeluun erikoistuneessa yrityksessä. Jo vuonna 1963 hän järjesti kiertueen Pariisiin. Sieltä löytyi rumpali Benny Benjamin, basisti James Jamerson, kosketinsoittaja Joe Hunter ja perkussionisti Eddie Brown. Omalta suvultaan Gordy sai 800 dollarin lainan yrityksen perustamiseen. Eikä Dusty Springfieldin osuutta voi myöskään väheksyä. Hän lähti kuitenkin mukaan sillä ehdolla, että yhtiön ilmettä modernisoitaisiin siirtymällä rockin suuntaan. Aivan samoin kävi Mary Wellsin kanssa. Martha tuli kuitenkin valituksi sihteeriksi. BN lukee kirjallisuutta: Motown jakaa varmasti mielipiteet Blues Newsin lukijoissa. Paikallinen gospelmerkki HOB tarjosi myös työtehtäviä. Stevenson tietenkin kysyi, kuka hoitaa jatkossa A&R-tehtävät. Kun ystävä Clarence Avant suositteli MGM:ää, hän valitsi sen. Berry Gordy näki hänen lahjansa ja lopun me tiedämme. Little Willie John oli molempien suosikki. Berry Gordysta tuli vuonna 1957 Eddie Hollandin manageri. Tarmo Talvio kirjoitti jo 50 vuotta sitten viitosnumeroon laajan jutun merkin alkuvaiheista ja Motown Memories -sarjassa on päästy jo osaan 71, pääosin Pekka Talvenmäen ansiosta. Hän sai oman merkin (Venture) ja valtuudet luoda oma ”minimotown”. Ehkä tämän vuoksi markkinoille on tullut muutama kirjauutuus. James Brown ja Jackie Wilson tulivat tutuiksi. Vanhempien erottua päävastuu kasvatuksesta jäi isoäiti Olalle. Gordy torjui kuitenkin heti tämän mahdollisuuden ja tarjosi hänelle työtä Motownin A&R-tehtävissä. Tämän jälkeen Gordy toimi managerina, avittaen mm. Gordy pyysi hänet keskustelemaan toimistolle tulevasta työtehtävästä. Eddie Hollandin uraa. Jackie Wilsonille. Kirja on huonosti toimitettu. Kun hän kuuli, että tehtävään on valittu Eddie Holland, hän jätti saman tien Motownin. Marvin haikaili viihdelaulajaksi. Näitäkin kirjoja löytyy, mutta nyt pysytään yleisillä linjoilla. Eihän siitä mitään tullut, kun henkilöt johdossa vaihtuivat ja MGM päätti vähentää levyosaston budjettia. Mickey ilmoitti, että hänen kykynsä tulevat paremmin esille r&b:ssä. Hän tunsi perin pohjin Detroitin klubit ja kävi sieltä poimimassa parhaat soittajat päältä. Alkuaikojen single-etiketeistä on runsaasti kuvia, samoin myöhemmin aikojen albumikansista. Kun menet heidän kotisivuilleen, tulee vastaan otsake: The New Definition Of Soul. Englannissa Dave Godin oli Motownin evankelista 60-luvun alusta lähtien. Berry Gordy kutsui hänet palaveriin ja ilmoitti hänelle palkankorotuksesta, uudesta huoneesta ja uudesta sihteeristä. Kun Tammy oli jo käytössä, nimeksi vakiintui Tamla ja hiukan myöhemmin lanseerattiin Motown. Hän ymmärsi myös radiosoiton merkityksen. WILLIAM MICKEY STEVENSON Motown’s First A & R Man (omakustanne Amazonin jakelussa) William Stevenson asui Detroitissa 1957 Denny’s Show Barin yläkerrassa. Levy-yhtiön äänitteitä on kuitenkin esitelty runsaasti lehtemme palstoilla. Siinä on paljon toistoja, se olisi vaatinut kustannustoimittajan tiukkaa otetta. Ales ilmoitti periaatteenaan, että hän pyrkii myymään kaikille: ”whites, blacks, Jews, gentiles, cops and robbers”. Rare Earthja MoWest -merkit perustettiin. Hän toimi taas yhtiön johtoportaassa 1975–78. Kun Beatles teki ensimmäiselle albumilleen muutaman lainakappaleen, tuli Motown vielä tutummaksi. EDDIE JA BRIAN HOLLAND with DAVID THOMPSON Come And Get These Memories (Omnibus Press) Hollandin veljesten vanhemmat tulivat etelästä Detroitiin toimentulon perässä. Stevenson valmistautui tilaisuuteen harjoittelemalla muutaman laulun. Hän oli oikeassa: Stubborn Kind Of Fellow oli hitti 1962. Kun Gordy suunnitteli yhtiön siirtämistä länsirannikolle, oli Ales tätä toimenpidettä vastaan. Mickey Stevenson koki järkytyksen vuonna 1967. ADAM WHITE with BARNEY ALES Motown – The Sound Of Young America (Thames & Hudson) Kirja melkein täytti postilaatikkoni. Tuloksena pari singleä, joista Motownin tarina monissa kansissa: 44 Blues News 1/2020. Stevenson oli jonkin aikaa myös Lionel Hamptonin kiertueella Hamptones-yhtyeen mukana. Jotenkin tuntuu, että Stevenson laskettelee välillä omiaan. Yksi Motownin tuottajista, Clarence Paul, tuli innostuneena kertomaan ihmelapsesta, joka soittaa rumpuja ja huuliharppua. Barney Ales kertoo, kuinka Motownin markkinointikoneisto rakennettiin ja William Mickey Stevensonin kirjan aihe on merkin A&R-toiminta. Tämä on Funk Brothers -yhtyeen alkukokoonpano, jota täydensivät kitaristit Robert White ja Eddie Willis. Berry Gordyn jazzlevyjä myynyt kauppa meni nurin, kun hän ei ymmärtänyt kaupata r&b-levyjä. Yhteistä on se, että niistä on turha hakea yksityiskohtaista nippelitietoa levytyksistä tai yhden äänitteen ihmeistä. Sen jälkeen hän kirjoitti lauluja mm. Ilmeisen halvalla meni, koska seuraavassa myyntitapahtumassa hinta oli 301 miljoonaa dollaria. Adam White kertoo kirjan lopussa Motownin myyntivaiheista. Stevenson siirtyi myöhemmin teatterin ja musikaalien pariin. Alesin merkitys Euroopan valloitukseen on myös merkittävä. Gordy ymmärsi, että hän tarvitsee myynnin, markkinoinnin ja jakelun ammattilaisen rinnalleen. Ne eivät kuitenkaan levyttäneet. Viikkopalkaksi sovittiin aluksi 25 dollaria ja työt oli mahdollista aloittaa heti. Musta radioasema WCHB soitti tauottomana alan musiikkia, jolloin mm. Kooltaan A4-kokoisen teoksen paksuus on melkein 4 senttiä ja paino täydet 2 kiloa. En olisi välittänyt lukea miehen naisseikkailuista. Yksi Mickey Stevensonin ansioista oli kääntää Marvin Gaye oikealle polulle. Toimenkuva muuttui hallinnolliseksi, apulaisjohtajaksi. Kun Gordy käväisi radioasemalla, radiosoiton suhteen oli hiljaista. Hänen tehtävänään oli löytää esiin kyvyt Detroitin musiikkielämästä ja palkata ne Motownille. Yhtye pääsi levyttämään George Goldnerin End-merkille pari singleä. Tosiasiassa se oli lähinnä karsimista, sillä suurin osa koeesiintymisiin tulevista oli kehnoja laulajia tai he eivät sopineet merkin imagoon. Äänitysstudiosta käytettiin nimeä Snake Pit. Kun Ales vieraili asemalla, niin Tamlan levyt tulivat soittolistalle. Tässä vaiheessa astuu kuvaan Barney Ales. Yksi sisään pyrkijöistä oli Martha Reeves, jota Stevenson ei arvostanut. Mickey Stevensonin suurimmaksi ansioksi lasketaan Motownin studioyhtyeen kokoaminen. Kun Berry sai näistä levyistä Goldnerilta 3,19 dollarin palkkioshekin, joka koostui kirjoittajan rojaltista, yhtyeen rojaltista ja tuottajan palkkiosta, hän teki päätöksen perustaa oman levymerkin. Kun Gordy myi yhtiönsä MCA:lle 1988, oli kauppahinta 61 miljoonaa dollaria. Kim Weston tietenkin tunnetaan, mutta uutta on, että Stevenson oli suhteessa myös Solomon Burken tyttären Melanie Burken kanssa. Stevensonilla oli kysyntää Motownin jälkeen. Stevenson kävi tarkistamassa asian ja palkkasi Little Stevie Wonderin. Klubilla esiintyi viikoittain paikallisia kykyjä, joiden taitoja hän pääsi myöhemmin hyödyntämään omalla työurallaan. Motown Records toimii edelleen. Useita vaihtoehtoja oli. Sitä tarjosivat lähinnä useat autotehtaat. Kaupungin musiikkielämä oli vilkasta
Siinä hän esittää lukuisten vieraiden kanssa 13 kirjoittamaansa Motown-hittiä puoliakustisesti unplugged-tyyliin. Vuosina 1962–63 he tuottivat lähinnä Marvelettes-yhtyettä. Kai Smokey Robinson tuli sentään aikaisemmin taloon. Toisaalta, kun uuden merkin vaikeudet alkoivat, tuli erimielisyyksiä, mihin suuntaan yhtiötä pitäisi kehittää. Invictusmerkille kiinnitettiin Glass House, Freda Payne, Chairmen Of The Board ja HotWaxille Honey Cone, Flaming Ember ja Laura Lee. Hän junaili yhdessä Gordyn kanssa hyvän sopimuksen UA:n kanssa Marv Johnsonin levytyksistä. Lamontilla oli veli ja kolme siskoa. Alku ei luvannut hyvää, mutta moninaisten harjoitusten jälkeen se hiottiin levytyskuntoon. Yksi vaihtoehto olisi ollut oma HDHalamerkki omilla artisteilla. Käytännössä jotkut äänitteet (kuten esim. Usein Lamont myös lisäsi väliosan Brianin sävellykseen. Lamontin harras toive myös toteutui, kun hän pääsi nimellä Lamont Anthony levyttämään ensimmäisen soololevyn (Let’s Talk It Over / Popeye). Dozier oli tällä erää vielä solidaarinen ja päätti jättää Motownin veljesten kanssa. Näin yhtiö meni nurin 1975. Kolmikon ensimmäinen suuri menestys oli Come And Get These Memories. Lamontilla oli tapana jo nuorena kyhäillä lauluja. Eddie Holland oli sitä mieltä, että yhtiön menestyksen tekijät pitäisi palkita taloudellisesti paremmin. Spencer, kaikki tuttuja nimiä myöhemmistä lauluyhtyekokoonpanoista. Ensimmäinen järisyttävä musiikkikokemus tuli pastori C.L. Alusta lähtien on ollut selvää, että Dozier halusi soolouralle. Lamont oli usein isovanhempiensa luona. Perjantaisesta Quality Control -kokouksesta on monenlaista tarinaa. Tämä johti Mickey Stevensonin välittömään lähtöön. Useampi tuottaja oli yrittänyt heidän kanssaan, mutta heikolla menestyksellä. Sen sijaan hyvistä laulunikkareista ja tuottajista oli pulaa. Kun Berry Gordy osti Annan, siirtyi Dozier samalla Motownin palvelukseen. Motownin johtajisto yritti puhua Lamontin ympäri. Hän ei tiennyt kuitenkaan Arethan laululahjoista ja oli hämmentynyt kirkkokonsertin tunnelmasta. Ensin tekstissä lihavoituna ja kirjan lopussa on vielä 20-osainen opas Lamont’s Guiding Principles Of Songwriting. Invictus/Hot Wax -vaiheen alku käsiteltiin jo Hollandien kirjassa, mutta katsotaanpa, mikä johti lopulta trion hajoamiseen. Tämän jälkeen oli vuorossa Supremes. Lamont oli saman ikäinen kuin Aretha ja kävi samaa koulua. Hän päätti nostaa Eddie Hollandin A&R-osaston johtoon. Hän vei mukanaan markkinointivastaava Arlene Scheselin, jolla oli vahva usko Lamontin kykyihin. Ja tuloksena oli yhtyeen ensimmäinen ykköshitti. Why Can’t We Be Lovers) olivat käytännössä Lamontin soololevyjä, mutta etiketissä luki kuitenkin Holland-Dozier. Jos Hollandit lähtevät, hänelle annetaan enemmän vastuuta ja rahaa. toinen oli merkitty Briant (!) Hollandin nimiin. Kun näitä hittejä oli useita, saatiin niistä rahoitus oman merkin perustamiseen. Tietenkin ryhmässä havaittiin puutteita, jotka vaativat korjausta. Sitä ennen pareina toimivat Eddie Holland / Norman Whitfield ja Brian Holland / Lamont Dozier. Kerrotaan tarinaa, että Gordy oli luovuttanut Dozierille rojaltishekin, joka oli suuruudeltaan 100 000 dollaria. Mikä on kotimaan myynti, mikä Euroopan. Kun työpari Brian Holland / Robert Bateman hajosi jälkimmäisen lähtiessä New Yorkiin, avautui Dozierille paikka Hollandin rinnalla. Se aloitti yhtyeen tusinan mittaisen Top10 -hittien putken. Franklinin kirkossa. Jo tässä vaiheessa tuli selväksi, että Eddie ei viihdy lavalla eikä kiertueilla, studio on hänen työympäristönsä. H-D-H -trio aloitti säännöllisen yhteistyön vasta vuoden 1962 aikana. Sitä tarjottiin ensin Marvelettesyhtyeelle. Ratkaisu oli hiukan omalaatuinen. Se äänitettiin kesäkuussa -64, mutta nousi listojen kärkeen vasta kesällä -67. Idea oli se, että jokainen tuottaja toi sinne kuultavaksi viimeaikaiset äänitykset. Gordy päätti antaa Supremesin H-D-H -trion käsiin. Tämän jälkeen olivat vuorossa Warner, M&M, Columbia, Demon ja Atlantic. Berryn lakimiehet muistuttivat, että triolla on pitkä sopimus Motownin kanssa, jonka rikkominen maksaisi miljoonia. Vuoden 1967 jälkeen asiat lähtivät huonompaan suuntaan. Dozier ihmetteli, että miksi Martha & The Vandellasin Jimmy Mack ei kelvannut. Yhtyeen usein vaihtuvassa kokoonpanossa vaikuttivat Dozierin lisäksi Ty Hunter, David Ruffin, Walter Gaines ja C.P. When The Lovelight Starts Shining Through His Eyes oli jo pikkuhitti, mutta Where Did Our Love Go räjäytti pankin. Teoksen rakenne on hiukan ongelmallinen, kun pitää tarkistaa, onko teksti toimittajan vai jomman kumman veljeksen kommentti. Triolla oli useita vaihtoehtoja yhteiskumppanin suhteen. ABC:lle tehtiin kolme albumia, joista tosin vain kaksi julkaistiin. BOMAR How Sweet It Is (BMG) Lamont Dozierin isovanhemmat muuttivat etelästä Detroitiin 1920-luvulla. Dianan kanssa se lopulta tehtiin. Brian Holland väittää, että hän oli ensimmäinen, joka sai perjantaisin säännöllisen palkkashekin. Menestys oli aluksi kohtalainen, mutta mitä pidemmälle 70-luvulle mentiin, sitä harvemmaksi hitit tulivat ja vaikeudet kasvoivat. Jos tarina on tosi, niin onpa aika rohkeaa toimintaa 17-vuotiaalta laulajanalulta. Lamontin vanhemmat vihittiin 1940 ja esikoinen syntyi seuraavana vuonna. Tämä oli yksi syy, minkä takia H-D-H meni ensin ”lakkoon” eli käytännössä lopetti studiotyöt ja lähti sen jälkeen perustamaan omaa yritystään. Heti alkuun Gordy teki selväksi, että laulajaa hän ei tarvitse, niitä on tarpeeksi. Suurin ansio on kuitenkin Supremesyhtyeen esiinnosto riviyhtyeestä menestykseen. Dozier ehdotti sopimuksia Al Greenin, Ohio Playersin ja Parliamentin kanssa. Where Did Our Love Go on myös oma tarinansa. Gordylle nämä vaihtoehdot eivät sopineet. Billy Davisin ja Gwen Gordyn Anna Records oli seuraava etappi. Aarno Alén Blues News 1/2020 45. Tästä vaiheesta kerrotaan tarkemmin Lamont Dozierin kirjassa. Gordy korosti, että levyn ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat tärkeitä, koska hyvällä introlla saadaan radiosoittoa ja myöhemmin levymyyntiä. Kun Jerry Wexler ehdotti uutta singleä, kirjoitti Dozier takaisin, että he tekisivät mielellään koko albumin. Mielenkiintoinen kirja, mutta minua hämmästyttää ja ihmetyttää, miksi Dozier tuputtaa tavalliselle lukijalle laulunkirjoittajan ohjeita. Hän pääsi levyttämään Voice Masters -yhtyeen kanssa muutaman singlen 1960, joista Everything About You nousi jopa kansalliselle listalle. Ensimmäisiä tuotantoja oli Stevie Wonderin Contract On Love. Hän mietti jo lähtöä uuteen ympäristöön. Ei tullut tässä vaiheessa sopimusta, mutta hän viihtyi niin hyvin Gordyjen talossa, että hänet laskettiin jo talonmieheksi. Kun vielä Barrett Strongin Money nousi listojen kärkeen, voitiin toimintaa laajentaa ja palkata lisää henkilökuntaa. Montako hylkyä se oli saanut vuosien varrella. Kirjan takakannen sisäosaan on kylkiäisenä liitetty Dozierin uusin albumi ”Reimagination”. Jälkimmäisellä työparilla oli ongelmia tekstien kanssa. Summa oli suuri, mutta tuottajat kaipailivat tarkkaa erittelyä, mistä summa kertyy. Kasvatuksesta vastasi lähinnä isöäiti, sillä isän alkoholiongelmat hajottivat perheen. Siis työnjako oli seuraava: Brian vastasi melodiasta, Eddie tekstistä ja Lamont täydensi työn lauluja taustalaulusovituksella. Myös tämän jälkeen Martha & The Vandellas teki trion kanssa tulosta. Tätä ei saatu. Mickey Stevenson oli värvännyt yhtyeen New Yorkin matkallaan. Invictus-jakelu meni Capitolille ja Hot Waxin Buddahille. Koska Eddie oli taitava tekstinikkari, Gordy siirsi hänet Brianin ja Lamontin työryhmään. Gladys Horton tyrmäsi kappaleen sanomalla, että he eivät koske moiseen sontaan. Veljekset myöntävät, että Raynoma Lilesillä oli merkittävät vaikutus Tamlan alkupääoman hankkimiseen. Erikoiseksi asian tekee se, että Atlantic liisasi levyn Atco-merkille. Solistiksi ajateltiin ensin Mary Wilsonia, mutta laulu ei sopinut laulajan äänialaan. Ihmettelen vaan, mikä on tämän levyn tarkoitus, kun alkuperäiset hitit ovat edelleen kaikki helposti saatavilla ja kuunneltavissa. Diana Ross kysyi, pitääkö hänen ottaa laulettavaksi Gladysin hylkäämä kappale. Perustettu levy-yhtiö Invictus/ Hot Wax tarvitsi jakelukanavan. LAMONT DOZIER with SCOTT B. Vuoden 1967 paikkeilla alkoivat vaikeudet. Siellä päätettiin, mikä tulee singlen a-puoleksi ja mikä kääntöpuoleksi. Four Topsien kanssa kävi samalla lailla. Tämä ei sopinut Eddielle. Käytännön toimiin päästiin Romeosyhtyeen kanssa. Eddie ei uudessa tehtävässään viihtynyt. Sitä ennen Dozier oli jo siirtynyt ABC:lle, jonka r&b-osastoa Otis Smith veti jäätyään pois Invictus/Hot Waxilta. Myös Brian kävi laulamassa Berrylle. Lisäharmia tuottivat jakeluyhtiöiden kanssa tehdyt sopimukset. Holland-veljesten kirjassa jo kerrottiin polku H-D-H -trion syntymiseen. HD-H -kolmikko muutti viihdejazz-materiaaliin erikoistuneen yhtyeen Motown-muottiin – ja useamman vuoden hittivirta oli edessä. Albumi ei tietenkään toteutunut. Siispä he eivät pystyneet kirjoittamaan omissa nimissään. Paikallinen levymerkki julkaisi levyn Fine Fine Baby / Moments To Remember
Vastaavanlainen nöyryys valitettavasti loistaa poissaolollaan ärsyttävyyteen saakka useimpien artistien kirjoista. Eihän kantrin pidä olla aina niin loppuun saakka hiottua vaan pikeminkin maanläheistä. Jonninjoutavat jorinat on hienovaraisesti karsittu välistä, jolloin kerronta kulkee herpaantumatta. Vaikka joku saattaa ihmetellä, että Freud Marx Engels & Jung seuraajineen valtaa kirjasta yli sata sivua, on se täysin ansaittua. Toivottavasti suomalaisesta kantrista kiinnostuneet ovat kirjan löytäneet ilman vaatimatonta lehteämmekin, mutta mikäli se on päässyt livahtamaan ohi, kannattaa se ehdottomasti hankkia – tai vähintäänkin lukea. Nihkeää se oli vielä myöhemminkin, sillä rockin harrastajille ”heinähattumusiikki” oli lähinnä vitsi. Luonnollisesti Kononen nostaa esiin myös tuoreempia kantrin tekijöitä kuten Hoedown, Luxury Liner ja Hilland Playboys kotimaankielisiä Kevyet mullattai Jytäjemmarit-yhtyeitä unohtamatta. Tarinoitaan pääsevät kertomaan niin vanhan liiton veteraanit kuin nuoremman polven tärkeimmät tulokkaatkin – ja tietenkin kaikki niiden väliltä. Olihan hänellä jo 70-luvun alussa Jussi & The Boysin sivuprojekti Jussi & The Country Boys. Niinpä rakkaus tätä musiikkityyliä ja kunnioitus sen tekijöitä kohtaan paistaa väistämättä läpi myös hänen kirjastaan. Kirjan viimeinen luku onkin napakasti otsikoitu ”uusi polvi siirtää isien perinteen 2000-luvulle.” Suomikantrin tulevaisuus on vasta edessäpäin. Koska Nurmen maine valokuvaajana tiedetään, on hän rohjennut ottaa mukaan myös harrastajamaisia tilannekuvia. Erästä tuntemaani musiikin harrastajaa vapaasti lainatakseni: kirja on niin mukaansa tempaava, että sen haluaisi lukea yhdeltä istumalta! Moinen toki vaatii harjaantunutta sisälukutaitoa ja notkeaa omaksumiskykyä. Jussin velipoika Eero, Olli Haavisto, Timo Vakkilainen, Roy Rabb, Antti Tammilehto, Erkki Liikanen, Waldemar Wallenius, Marko Haavisto, Kapa Ahonen, Tero Pulkkinen, Jari Metsberg, Marko Aho, Jani Jalkanen, Ninni Poijärvi, Teppo Nättilä, Jussi Syren, Tarja Merivirta, J. Pekka Myllykosken, Mikko Saarelan ja Arto Pajukallion vetämän bändin vaikutus maamme musiikkielämässä on kiistaton niin kantrin esilletuojana kuin koskettavien, yleensä elämän varjopuolia kuvaavien lyriikoiden ansiosta. Jussi Raittinen ei tietenkään ole ainut haastateltu, vaikka suulaana miehenä reippaasti sivutilaa saakin. ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” ilmestyi nimittäin jo reippaasti viime vuoden puolella. Vaikka Freukkareissa on vaikuttanut lukuisia teknisesti taitavia ja musiikillisesti näkemyksellisiä soittajia, teki yhtye alusta saakka selväksi, että musiikin sisältö on jossain syvemmällä kuin sorminäppäryydessä. Kantrin monet tyylisuunnat on löydetty, eikä rokkipiireissäkään sitä tuomita enää minään ”junttimusana”. Ansioitunut valokuvaaja ja antaumuksellinen musiikkimies Nurmi on Konosen rinnalla kiertänyt haastatattelutilanteita valokuvaajana ja luultavasti tuonut myös näkemyksiään esiin kirjan sisällön suhteen. Äänensä saavat esille myös mm. Kulttuuritoimittaja, Huojuva lato -yhtyeen nokkamies, laulaja ja lauluntekijä Suonna Kononen on pitkän linjan intohimoinen kantrin harrastaja. Uskoisin kirjalla olevan paljon annettavaa jopa niille, joita ei kyseinen tyylisuunta erityisemmin kiinnosta – jopa kantria pakkomielteisesti vihaaville lukeminen saattaa olla valaiseva kokemus. ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikaljacowboyt” on toiseksi tekijäkseen saanut maininnan ”kuvat: Olli Nurmi”. Freukkarit saivat luonnollisesti lukuisia seuraajia ja oppipoikia, joiden sekä musiikillinen että verbaalinen rima pyrki olemaan samalla korkeudella. Honey Aaltonen Suomi-kantria: 46 Blues News 1/2020. Rokkiyleisölle kantrin taisi lopullisesti myydä vasta 80-luvulla Freud Marx Engels & Jung. Ansaitusti, yläja alamäistään huolimatta, Freud Marx Engels & Jung on kirjassa nostettu eräänlaiseksi musiikilliseksi vedenjakajaksi suomikantrissa. Kari Kuuvan kappale oli ensimmäinen, joka pohjasi tietoisesti amerikkalaiseen countryperinteeseen, mutta oli kokonaan suomalaisvoimin toteutettu. SUONNA KONONEN JA OLLI NURMI Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt (Sammakko) Aivan alkajaisiksi lienee syytä pyytää anteeksi, että tämän kunnioitusta herättävän opuksen esittely ilmestyy lehdessämme vasta nyt. Numminen alkoi jazzin sijaan puhua jatsista. Juuri tämän kaltaisia musiikkikirjojen tulisi olla, sekä viihdyttäviä että informatiivisia – sitä uskottavuutta unohtamatta. Varsinaisesti kirjailijaksi Kononen ei tässä tapauksessa halua esittäytyä. Myös edesmenneet taiteilijat, kuten vaikkapa kitaristi Tommie Mansfield tai Topi Sorsakoski pääsevät esille aikalaistensa muisteluiden kautta. Lukijoita ei myöskään ylitai aliarvioida, sillä asiat tulevat selviksi myös aiheeseen perehtymättömille. Positiivisesti toimittajantyön rutiini näkyy siinä, kuinka jouhevasti Kononen onnistuu sitomaan tarinat yhteen kadottamatta kuitenkaan haastateltavan omaa ääntä. Lähes 600 sivua täyttä asiaa ottaa tietenkin aikansa, mutta kärsivällisyyttä se ei vaadi. Varovaisesti mutta vääjäämättä country-vaikutteet alkoivat uida mukaan suomalaiseen levytystuotantoon. Vielä vuosikymmentä aiemmin Country Express tai Vanha isäntä herättivät myötätuntoista suhtautumista, mutta niitä pidettiin lähinnä jonkinlaisina erikoisina kummajaisina. Noihin aikoihin elettiin nähtävästi muutenkin suomennosten kunnianhimoista kulta-aikaa, kun Raittisen lanseeraaman kantrin lisäksi M.A. Raittinen onkin ollut countryn esitaistelijoita Suomessa monin tavoin. Osa kertomuksista ei ehkä kuitenkaan ole sopivaa luettavaa perheen ihan pienimmille tai herkkähermoisille tiukkapipoille. Tekopyhään sensurointiin ei nähtävästi ole sorruttu, vaikkei turhanpäiväisillä kohelluksillakaan retostella. Rokkapilli oli lähinnä halventava ilmaisu USA:n etelävaltioista lähtöisin olleelle räväkälle musiikille. Ja mitä tarinoita! Niitähän riittää enemmän kuin voisi kuvitellakaan. Suonna Kononen rajaa (jonkinlainen rajaus on luonnollisesti jouduttu suorittamaan että sivumäärä pysyy alle tuhannen) suomikantrin alkaneen vuonna ’68, jolloin ilmestyi Jarno Sarjasen levyttämä Nukkekoti. Karjalainen sekä Mika ja Turkka Mali – vain joitakin nimiä mainitakseni. Onhan häntä joskus verrattu jopa tietosanakirjaan. Kyllähän ennen Sarjasta oli countrytai folkpohjaisia lauluja tehty suomeksi vuosikymmeniä. Tuskin monikaan Elvistä, Creedence Clearwater Revivalia tai Janis Joplinia kuunnellessaan tiesi kuuntelevansa välillä myös countrya. Nyt kun kantri on vihdoinkin saanut musiikillisesti hyväksytyn aseman suomalaisen musiikin pirstoutuvassa kentässä, on uusia ja lahjakkaita soittajia ilmaantunut alalle. Soul tai folk eivät ymmärrettävästi kaivanneet suomalaista muotoa, kun taas bluus ei koskaan tuntunut istuvan täkäläiseen kirjoitusmuotoon. Kononen ei herrasmiehenä myöskään sorru mihinkään ”kissan hännän nostoon”, sillä oman yhtyeen tekemiset on tyylikkäästi rajattu vain olennaisimpiin ja tietenkin kiinnostavimpiin yksityiskohtiin. levytykset olivat kuitenkin sulautuneet valtavirtaan, eikä kukaan mistään countrysta ollut Suomessa kuullutkaan. Useat rockabillyn harrastajat kuitenkin löysivät myös sen country-juuret. Vaikka mahtiosan kirjasta haukkaavat artistien tarinat, valaisee Kononen myös suomikantrin historiaa ja kehitystä. Vuosikymmenen vaihteessa countryn suomensi kantriksi Jussi Raittinen, joka on oikeutetusti kirjassakin runsaasti äänessä. Osa kertojista on vähäsanaisempia ja toiset taas suoltavat juttua hyvinkin vuolaasti. Olavi Virran, Tapio Rautavaaran, Harmony Sistersin ym. Järkäleen painaminen edulliselle paperille on ymmärrettävää, sillä miksikään kultakaivokseksi tätä ei varmasti ole suunniteltu. Ainoa miinuspuoli lienee se, että kirjan painojälki ei tee kuville täyttä oikeutta. Kulttuuritoimittajan taustastaan huolimatta hän ei sorru pitkäpiimäiseen ja akateemiseen puisevuuteen, vaan tuo faktat esiin napakasti onnistuen pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Pääosassa ovat musikanttien, kantrin esittäjien ja tekijöiden haastattelut. Rockistakin tuli rokki, sittemmin heavy metallista hevi ja rapista räppi. Nurmen vedosten lisäksi kuvituksena on käytetty myös eri taiteilijoiden kotialbumeista peräisin olevia epäammattimaisia kuvia autenttisuutta lisäämässä. Musiikkikirjaksi ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” on enemmän kuin loistava – perustelut tulivat toivottavasti esiin jo aiemmin tekstissä. Dave Lindholmin, Juice Leskisen, Tuomari Nurmion tai Mikko Alatalon kappaleissa ei suuri yleisö ymmärtänyt olevan country-vaikutteita. Otan siis nöyrästi syyn niskoilleni ja pyydän anteeksi niin kirjan tekijöiltä, kotimaisilta kantriartisteilta kuin tietenkin myös lehtemme lukijoilta. Luulin jonkun muun olevan tekemässä esittelyä, kunnes kuulin, että vastuu olikin minun kaljapulloharteillani
Täysin horjahtelematta ei selviydy kalkkiviivoille saakka Salmikaan. Contrera kuvaa tarkasti, miten Hushabye purkitettiin Bell Soundin studiossa. Pitkältä periodilta haalittua kokemusperäistä näkemystä omaavana musiikintuntijana Salmelta olisikin ollut kiintoisaa lukea vaikkapa jokaisen pääotsikon yhteydessä astetta heittäytyvämpiä analyysejä sekä henkilökohtaisia johtopäätelmiä tapahtumien kulusta, muutoin varsin lakonisen ja toteavan kirjoitustyylin vastapainoksi. Mikä ettei, keskenhän kansallisen ”läpimurtonsa” kynnyksellä edelleen kypsyvän maaseutumusiikkimme tarina taitaa muutenkin olla. Koska valmisteluaikaa tekijällä on käsittääkseni joka tapauksessa ollut sangen runsaasti, muutama extratarkistusja toimituskierros olisi saattanut vielä hyvinkin petrata lopputulosta entisestään. Trainorille Mystics oli hyvä koulu Jay & The Americansiin ja myöhemmälle soolouralle. Kun yritys saada hitti ikivihreillä Dion & The Belmontsin jalanjäljissä epäonnistui, edessä oli hiljalleen paluu kotikulmille, erilaisia virityksiä muun muassa The Videlsin jäsenten kanssa ennen kuin armeijakomennukset ja aikojen muuttuminen päätti levypomojen kiinnostuksen lauluyhtyemusiikkiin. Kehityskaari tarvotaan läpi valtaosin kronologisesti noin vuosikymmenen mittaisin harppauksin, seisahtaen välillä useamman sivun ajaksi tiettyihin erityishuomioon nostettuihin avainaiheisiin, kuten 1970-luvun puolivälissä perustettuun Country Express -yhtyeeseen sekä kotimaisen bluegrassin historiaan. Contreran muisteloihin on eksynyt joitakin virheitä nimien ja vuosien osalle, mutta niiden vastineeksi hän kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti elämää itärannikon lauluyhtyeessä. Contrera epäilemättä tietää mistä puhuu, sillä The Overtons -nimellä aloittanut Mystics ponnisti listoille Brooklynin italialaissiirtolaisten asuttamalta Bath Beachin alueelta. Ennen levytyksen alkua Laurien pomo Gene Schwartz soitti pätkän The Elegantsin tarttuvaa Little Staria ja ilmoitti, että tähän tunnelmaan tähdätään. Tämän teoksen tarjoama näkymä Suomicountryn vaiheisiin on johdonmukainen kirjailijansa aikaisempien julkaisujen kanssa. Vaikka hän onnistuu ihailtavan hyvin pitämään kirjan kokonaismitan aisoissa ja kerronnan luettavuudeltaan sulavalinjaisena, on silti tekstiin jäänyt hienokseltaan toistoa sekä kuuleman mukaan kaikkein armottomimpien pilkunviilaajien mielestä myös erinäisiä knoppipuutteita. Kolmannen kirjan paikka. Countryn – siis meikäläisittäin kantrin vannoutuneinta diggarikuntaa on eittämättä pitkään kismittänyt päätyminen tietynlaisen vähättelyn kohteeksi iskelmäja jopa huumorileiman alaisuudessa. Sen jälkeen löytyi Jay Trainor, jonka valtteja oli laulutaidon lisäksi se, Blues News 1/2020 47. Akateemisesta tavoitteenasettelustaan johtuen Salmen teksti nojaa paljolti kirjallisuuslähteisiin, joskin toki myös Jussi Raittisen tapaisten elävien ensyklopedioiden asiantuntijatukeen. Muuten Contreran muistelmat ovat tuttua lauluyhtyemusiikkia tunteville. Detaljinrunsauden sovittaminen samaan syssyyn vaivatta eteneväksi kertomukseksi sekä toisaalta mahdollisimman kattavaksi ja virheettömäksi datapankiksi tunnetaan rimana, jota ylittäessä yksi jos toinenkin kirjanrustaaja on ennättänyt vuosien saatossa kompuroida. Selvitys käynnistyy 1920-luvun lopulta ja huipentuu kompaktiin katsaukseen tämän vuosituhannen kuulumisista. Contrera kuvaa elävästi, miten Doc Pomus ja Mort Shuman esittelivät heille maaliskuussa 1959 Laurie-yhtiön pomojen edessä A Teenager In Loven, mistä piti tulla Mysticsin läpimurtolevy. Intoa saatiin esikuvista, Frankie Lymon & The Teenagersin hiteistä, The Cadillacsin vauhdikkaista koreografioista Harlemin klubeissa, Alan Freedin radio-ohjelmissaan soittamista levyistä. The Mystics jäi yhden hitin ihmeeksi: Lauriella kesti Contreran mielestä liian kauan saada seuraava single, So Tenderly / So Take The Stars, Hushabyen jälkeen markkinoille. Treenejä pidettiin autoissa, koululuokissa, rappukäytävissä. Esiin pengottua massiivista infomäärää yhteen sitovana ja siten Konosen hengentuotetta tältä osin täydentävänä lähdeopuksena Salmen kirjalla ja sen mittavalla pohjatyöllä on tunnustettavat ansionsa. Contrera kertoo niin yksityiskohtaisesti hempeää musiikkia esittäneen doowop-yhtyeen lonkeroista paikallisiin pikkucaesareihin, että lukijan on uskottava katujen olleen kovia, managerien huijareita ja tiskijukkien helposti lahjottavia. Katupoikien laulut: JANNE SALMI Suomi-country (Partuuna, 172 s.) Suomalaisen populaarikulttuurin aikajanalla eletään tätä nykyä siinä mielessä kutkuttavia vuosilukemia, että myös lähtökohtaisesti rajatapauksilta vaikuttavista genrelokeroista on jo toteutettavissa peräti useampia täysin perusteltuja omia tietokirjojaan ilman kansainvälistäkin aspektia. Illan kruunasi Freddy Cannon ennen kuin kaikki palasivat lavalle When The Saints Go Marching Inin merkeissä. Laatukaan ei ollut edeltäjän tasoa, sillä Pomus-Shumanilla meni siinä vaiheessa niin lujaa, ettei huippukappaleita riittänyt pienemmille yrittäjille. Koko poppoota säestänyt Johnny & The Hurricanes aloitti 20 minuutin setillä, Carl Dobkins Jr lauloi vartin, Barbara Evans samoin ennen kuin oli Mysticsin sekä Frankie Fordin 20 minuutin osuuksien vuoro. Siitä tuli alan klassikko Mysticsin esittämänä. Paikoin tekstiä leimaa myös referoinnin maku. Ja päälle paljon kulmakuntien konnankoukkuja. Joskus toki painavasta syystäkin, mutta tällä tavoin yleistämällä tullaan piru vie tylysti sivuuttamaan se tosiseikka, että musiikinlajin piiriin laskettavaa ehtaa ymmärrystä ja osaamista on kertynyt runsain mitoin myös kotimaisiin plakkareihin vähintään 1960-luvun jälkipuolelta lähtien. Kuten arvata saattaa, leikki päättyi lyhyeen, luotiin päähän, ja Cracolici joutui vuosiksi telkien taakse avunannosta tappoon. Tilalle palkattu Paul Simon (silloin vielä Jerry Landis) ei löytänyt yhteistä nuottia muiden kanssa ja sai lähteä. Levyttämään päästiin katsomalla puhelinluettelosta levy-yhtiöiden osoitteita ja menemällä rohkeasti Brill Buildingiin esittämään taitoja. Diskografia-orientoituneessa toteutustavassa piilevät vastavuoroisesti myös omat rajoitteensa ja riskinsä. Kertojan roolin hän on joka tapauksessa suonut enimmäkseen itselleen. Yön yli nukuttuaan Laurien väki päätti kuitenkin antaa varman hitin Dion & The Belmontsille, mutta säveltäjäkaksikon kynä oli tässä vaiheessa niin kuuma, että parissa päivässä ilmoille loihdittiin Hushabye. Kun Hushabye alkoi kivuta listoilla, The Mystics pääsi mukaan pakettikiertueille, joissa mentiin alkeellisissa olosuhteissa rakkaudesta lajiin. Moniko esimerkiksi on tullut omin päin ajatelleeksi, että Suomikantrin saagaan voisi liittyä myös Annikki Tähti, joka versioi sujuvasti Hank Williamsin There’ll Be No Teardrops Tonight -kappaletta kotimaan kielellä vuonna 1954, tai Laila Kinnunen ja Irmeli Mäkelä, joiden molempien käännöstulkittavaksi päätyi 1960-luvun alussa alkuperäislevytyksenäkin pohjolassa pieneksi hitiksi muodostunut Leroy Van Dyken Walk On By. The Mysticsille kovin paikka lain kanssa sattui loppuvuodesta 1959, kun yhtyeessä liidiä laulanut Phil Cracolici oli mukana paikallisten kovanyrkkien joukossa, joka päätti kiusata huoltoaseman tuttua mekaanikkoa ryöstöä esittäen. Petri Lahti AL CONTRERA Hushabye – The Mystics, The Music and The Mob (Balboa Press, ISBN 9781982200299, suomentamaton, 234 s.) Mitä enemmän 1950ja 60-luvuilla rapakon takana vaikuttaneiden muusikoiden elämäkertoja kahlaa läpi, sitä enemmän ihmetyttää järjestäytyneen rikollisuuden yhteydet levyteollisuuteen. Tässä mielessä lukijan janoa ei siis ole välttämättä vieläkään saatu täysin tyrehdytettyä. Contrera kertoo ihaillen miten Francis, Al Caiola, Bucky Pizzarelli ja muut studioketut loivat kuin tyhjästä, tuottaja Elliot Greenbergin esille panemista ylimalkaisista nuoteista, elävän taustan levylle. Välillä oltiin kovemmissakin paikoissa: Contrera kertoo, ettei esimerkiksi Isley Brothersin ekstaattisen Shout pt 1 & 2 -esityksen jälkeen ollut mukava nousta lavalle Alan Freedin show’ssa, vaikka oltiin kotiyleisön edessä Brooklynin Fox-teatterissa. Rumpali Panama Francisille kerrottiin samalla, että Hushabyen tempo on sama kuin Elegantsin levyllä. Hyvänä esimerkkinä toimii The Mystics -lauluyhtyeen bassoäänen Al Contreran muistelmat, joissa pyörii wise guys -termillä kutsuttuja jengiläisiä sivulta toiselle. Pete Hoppula että hän oli lyhyenläntään Simoniin verrattuna samaa kokoa Cracolicin kanssa – yhtye säästi, kun hänelle ei tarvinnut teettää esiintymisasua. Suonna Konosen haastattelupitoisesta ja sivumäärältään selvästi hengästyttävämmästä ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” -nidoksesta poiketen Janne Salmi sukeltaa substanssiin tiivissanaisemmin, mutta itsenäisen tutkijan pedanttiudella, keskittäen viestiään ensisijaisesti Suomessa tehtyihin kantrilevytyksiin
Tunnelman rakentamisen kautta albumi vierii vastustamattomasti ehjäksi kokonaisuudeksi. Näinä tähdenlentojen ja nuoruuden ylistyksen aikoina on erittäin terapeuttista syventyä tähän julkaisuun ja miettiä artistien elämänkaaren ja kokemusten aikaansaamaa vaikutusta lopputulokseen. Kolmantena pyöränä kolmella kappaleella pyörii sellisti Kate Ellis. Jake Zait ja London Blues Band ovat viilanneet sävellykset ja sovitukset juuri sopivan seesteiseen terään. Modernin sähköisen kitarabluesin lähettilään vahvuudet lepäävät erityisesti oivaltavassa biisintekotaidossa, jossa arkipäivän realismia kohdataan usein sarkastisen huumorin kautta. Akustisten soittimien ääneen viehättynyt Giddens jatkaa samoilla linjoilla. Kumpiakin tosin ihailen, mutta mielikuvat eivät kaikille ehkä ole positiivisia. Myös bussikuskina toiminut kitaristi on kuitenkin ollut kasvamassa jo jonkin aikaa ulos roolistaan pelkästään modernin chicagobluesin edustajana. Asia on hyvinkin selkeästi kuultavissa hänen loppuvuonna 2019 ilmestyneellä ja toistaiseksi musiikillisen sisältönsä puolesta laaja-alaisimmalla julkaisullaan ”The Preacher, The Politician Or The Pimp”. Cannonin soitto kuulostaa kokonaisuudessaan sävykkäämmältä kuin aiemmilla pitkäsoitoilla. Maltillista levytystahtia – edellinen albumi ilmestyi jo pari vuotta sitten – pitävä Giddens ei ole tähän mennessä tuottanut pettymystä eikä totta vie tuota nytkään. Mutta miten saisin lukijan ymmärtämään levyn hienouden. Danaa on viime vuosikymmeninä pidetty yhtenä brittibluesin kuningattarista, ja hän onkin vakituinen esiintyjä erilaisissa bluesloungeissa ja -risteilyillä. Vaikuttavien laulunlahjojen lisäksi Rhiannon Giddensin soitinarsenaaliin kuuluvat niin pääinstrumentti viulu, kuten myös alttoviulu, banjo (niin nauhaton minstrel-banjo kuin sellobanjokin – ota näistä selvää) ja mystinen octave violin. Ei myöskään pirteää pelimannihenkistä tanssirallatusta, sillä levyn musiikki on – jos ei nyt totista, niin sanotaan vaikkapa syvämietteistä. Se on ollut kuitenkin todella nousujohteinen. Ura urkeni edelleen elokuvabisnekseen ja teatteriin (mm. Toronzo Cannon omaa miellyttävän, tumman ja taipuisan äänen, josta löytyy myös sopivasti rosoisuutta soulahtavammankin materiaalin tulkitsemiseen. Dana on tehnyt joukon mainioita blueslevytyksiä, jossa on ronkittu aika usein härskimpää risque-osastoakin. Maria Magdalenan rooli Jesus Christ Superstar -musikaalissa Lontoossa). New Orleansin rhythm'n'bluesista (Stop Me When I'm Lying), jazzahtavasta ilmaisusta (Ordinary Woman), akustisesta bluesista (The First 24) sekä gospelista/pop-soulista (The Silence Of My Friends). Dana on kertoillut muistojaan sekä Bowieta että Mick Ronsonia käsitteleviin tv-dokumentteihin, jotka molemmat on nähty Yleltäkin. 70-luvun alun julkaisuilla olivat yhteistyökumppaneina myös edellä mainitut Bowie ja Ronson, ja Bowien kanssa taisi olla romanssin poikastakin. Vajavainen kielenkäyttöni ja tylsistynyt sanansäiläni eivät tunnu riittävän. Laulusoundi ei ole mitenkään päällekäyvä vaan enemmänkin solisti haluaa antaa kertovan sointiäänen omille lyriikoilleen. 80-luvulla blues tyypittyi Gillespien omaksi tiekartaksi ja siinä on pysytty tähän 70-vuotisjulkaisuun asti. sellobanjo, luuttu ja colascione, joka on jonkinlainen 1600ja 1700-luvuilla muodissa ollut pitkäkaulainen luuttu. Teksteissään artisti on ottanut entiseen verrattuna askeleita vakavampaan ja kantaaottavampaan suuntaan. Laulajan ura alkoi kuitenkin jo 60-luvulla folkrockin ympyröistä ja jo silloin hänelle tuli tutuksi Lontoon myyttinen popskene. 1968) ura on kestänyt vain reilun vuosikymmenen. Uuden Alligator-albumin tyylikirjo koostuu mm. Dana Gillespie sai jopa radiosoittoa hiljattain Radio Suomen sunnuntaiaamussa liittyen uransa alkuvuosiin, jolloin hän kaveerasi nuoren David Bowien kanssa. Mukana on myös luonnollisesti pari aggressiivista sähköistä kitarabluesia sisältävää kappaletta. Keikka oli jo miehen kymmenes kerta tapahtuman historiassa. Toisen levynsä Dana teki Savoy Brown -yhtyeen kanssa Mike Vernonin tuottamana. Monet Danan levyt ovat saaneet BN:ssä positiivisia arvioita. Jorma Riihikoski RHIANNON GIDDENS with FRANCESCO TURRISI There Is No Other (Nonesuch 075597924716) Tämäkin levyarvio tulee vähän myöhässä, sillä viime vuoden satoahan se on. 48 Blues News 1/2020 LEVY TUTKAILUT TORONZO CANNON The Preacher, The Politician Or The Pimp (Alligator ALCD 4995) Toronzo Cannonin (s. Kyseessä on vanha kielisoitin, jonka ääni on jossakin alttoviulun ja sellon välimaastossa. Turrisin työvälineitä levyllä ovat tavanomaisempien pianon ja haitarin lisäksi mm. Nyt vain soittajisto on entistä minimalistisempi. Lyömäsoittimina toimivat mm. Laadukkaiden Delmarkja Alligator-julkaisujensa myötä chicagolaiskitaristi on kivunnut kohti ”Tuulisen kaupungin” blueseliittiä. Jos esittelen sen folktai maailmanmusiikkilevynä, mielikuva saattaa johtaa kukkia keräilevään runotyttöön tai aggressiiviseen feministiin. Dana on itse laatinut sanoitukset vähän kuin oman koko pitkän elämänsä kokemusten kimaraksi. Giddensin musiikki siirtyy aina vain kauemmaksi valtavirrasta (tämähän saa Carolina Chocolate Dropsin kuulostamaan ”lähes kaupalliselta”), mutta jos jonkun mielestä se on vaikeasti omaksuttavaa, kannattanee tarkastella omia rajoittuneita kuuntelutottumuksiaan. Vuosikymmenen aikana kitaristi on esiintynyt myös muilla isoilla bluesfestivaaleilla ja vieraillut runsaasti vanhankin mantereen puolella. Erityismaininnan ansaitsee myös hienosti rullaava, Magic Samin Looking Good -boogien mieleen tuova The Chicago Way. Sillä tuttuakin turvallisemmalla kitara/basso/rummut -kokoonpanolla ei kuitenkaan liikuta. Sekä Giddens että Turrisi hallitsevat useita instrumentteja. Vähän lymyilevää kitaraa, hyväilevää pianoa/urkua, torvifillit paikallaan ja virveli iskee. Itse tutustuin 90-luvun alussa hänen mainioon Julia Lee -henkiseen albumiin ”Blues It Up”. Instrumenttivalinnoista lienee helppo päätellä, ettei mitään sähköistä bluesrockia ole luvassa. kehärumpu, daf, bendir ja tamburella (joka nyt on vain italialainen muunnos tamburiinista). Näin Cannonin lavalla viime kesänä Chicagon Bluesfestivaaleilla. J-P Berg DANA GILLESPIE Under My Bed (Ace CDCHD 1558) 70 vuotta täynnä ja sama luku toistuu myös Dana Gillespien listassa hänen levytyksistään, jos kaikki roolitukset lasketaan mukaan. Tätähän voisi siis kuvailla myös jonkinlaiseksi laulajan omaksi tarinan kerronnaksi, jossa formaatin ei anneta ottaa ylivaltaa. Sen jälkeen Ace Records on julkaissut Gillespietä säännöllisesti hänen uskolliselle seuraajaryhmälleen. Kun aiemmilla levyillä oli mukana useampikin soittaja, on ”There Is No Other” toteutettu lähes kahdestaan Francesco Turrisin kanssa. Sen ohjeilla on hyvä vanhentua itse kunkin: ”Don’t want to spend my time just staring at the screen ‘cos you can’t imagine all the things that I’ve seen / I lived so many lives all rolled in to one / so don’t go thinking I don’t know about having fun / You might say I ain’t no longer cool / but I don’t care ‘cos I’m old school.” Ace records on antanut aikaa kehitellä tätä pakettia. Uuden, miehen toistaiseksi monipuolisimman ja ehkä myös vahvimman cd:n myötä luulisi hänen asemansa bluespiireissä vankistuvan ja yleisöpohjan vain laajentuvan. Kiekolla taustoista vastaavat Roosevelt Purifoy (koskettimet), Marvin Little (basso) sekä Melvin Carlisle (rummut). Minulle ainakin seniorina kolahti heti Old School, jossa on ”grand old lady” -kategoriaan nostettavaa manifestimaista ylhäisyyttä. Jos väitän, että tässä mennään bluesin ja afroamerikkalaisen kulttuurin syvimmille juurille, saattaa syntyä kuva musiikkitieteen laitoksella kirjanoppineiden mielipiteitä pänt. Vierailevista soittajista voisi mainita erikseen chicagolaiset Billy Branchin ja Joanna Connorin sekä laulaja Nora Jean Bruson. Kiekon nimibiisi on taas katu-uskottava blaxploitation-funk, joka tuo väkisinkin mieleen Curtis Mayfieldin 1970-luvun vastaavat tuotokset. Kaikki levyn 12 tasokasta sävellystä ovat luonnollisesti miehen omaa käsialaa
Sitä puolta edustavat erityisesti Ain't Gonna Raise My Heart sekä Cumin’, joista jälkimmäiselle on tällä kertaa haettu harpun ympärille pianon, rumpujen ja kitaran muodostama kierrätys. kappaleella Woman Took My Woman. Moiseen vaaditaan luonnollisesti elämänkokemusta. Creedencen vähemmän tunnettua osastoa edustava Someday Never Comes on alkuperäisenä allekirjoittaneelle erittäin rakas sävelmä. Usein vain pelkkä opettelu ei riitä oppimiseen, mutta kyllä opiskelijastakin voi tulla oppinut – jopa itseoppinut. Samaan kategoriaan sujahtaa luontevasti myös Rick Estrin ja mielestäni James Harmankin, joka edellisten tavoin kertoo ja kirjoittaa levyillään, usein hauskastikin, omista kokemuksistaan. Pakko (jälleen häpeäkseni) myöntää, että jos tämä olisi ensimmäinen levy, jonka olisin häneltä kuullut, olisi se saattanut karata korvieni ohitse huomaamatta. Sen jälkeen olen seurannut innostuksella myös Rhiannon Giddensin soolouraa ja levytyksiä. Sovituksiin on haettu tuoretta näkemystä ja hyvä niin, sillä eihän olisi mitään järkeä tehdä versioita 1:1 alkuperäisten kanssa. Myös levyn äänitys, käyttäen aitoja 50-luvun mm. Kitaristina Harmon soittaa usein hyvin Albert King -tyylisesti. Yllätys johtui siitä, että West Coast -tyylisuunnan edustajana tunnettu Harman on vaihtanut moodia ja tehnyt hienon 50-luvun Chicago-levyn, joka nojaa kitara-harppu-piano -trion ympärille tehtyyn kokonaisuuteen. Willie Dixonia ja Chuck Berryä voisi kutsua tuotantojensa laajuuden ansiosta bluesin ”novellisteiksi”. Riku Metelinen JAMES HARMAN Liquor Parking (BigTone 88219) Kalifornian laulaja ja harpisti James Harman pääsi yllättämään allekirjoittaneen täysin tällä uusimmalla "Liquor Parking" -levyllään. Jo pelkkä upea lauluäänikin riittäisi, mutta jos tietää kuinka sitä käyttää, voi yltää myös koskettavaksi tulkitsijaksi. ”There Is No Other” on Rhiannon Giddensiltä toistaiseksi haastavin (anteeksi tämä nykyjournalismia piinaava käsittämätön termi) levy esiteltäväksi. On aika hurja veto Janiva Magnessilta lähteä versioimaan Fogertyä, mutta ei missään mielessä huono. Nuoruudessaan saamastaan klassisesta koulutuksesta huolimatta hän on mitä uskottavin blueslaulaja. Rullaava Fortunate Son toimii huomattavasti Fogertyn nykyisin tarjoilemaa ”hevisovitusta” paremmin, mutta kaikista mieluisin raita levyllä on Deja Vu (All Over Again). Levy tarjoaa Chicago-soundia laajasointuisesti. Siitä ”haasteellisuudesta” huolimatta kehotan kaikkia itseään musiikin ystävinä pitäviä kuuntelemaan tämän levyn. Hieno näyte autenttisesta 50-luvun äänimaailmasta on myös Done Deal, joka on kuin suoraan Elmore Jamesin keikalta: Eric Spaulding tööttää J.T. Chessin studiossa käytettyjä monolaitteita, tuo oman vivahteensa ja autenttisen äänimaailman levylle. Hieno levy päättyy arvolleen sopivasti Tomorrow I May Be Gonen myötä Spann-Jones -linjalla, hiljalleen soljuen rauhallista nuottivirtaa eteenpäin. Mukana on onneksi muutama hiukan harvinaisempikin sävelmä, kuten mm. Pienoisena aperitiivinä aiheeseen meille tarjoiltiin Long As I Can See The Light, joka ilmestyi ”Love Wins Again” -kiekolla. Ainakin (arviointihetkellä) levy-yhtiön kautta albumin tilaajat saavat e-kirjan ”Weeds Like Us” sekä pikalatauksena 5 kappaletta, joista Mr. BN #217). Wrote A Song For Everyone sekä Don’t You Wish It Was True. Soitannollisesti Boogie Lovin’ on albumin ainoa kappale, jossa kaikuvat Harmanin loistokauden eli 80-luvun alun rullaavat Hollywood Fats -vaikutteet. Maukkaan kitarariffin omaava Gypsy Road avaa pelin. Pelkkä sijoitus omalla ”vuoden parhaat” -listallani ei vielä ole riittävä tae sen erinomaisuudesta. Harvaan studiossa viihtyvän herran levytysura käynnistyi 2002 ja tätä äänitettä aiemmin häneltä on ilmestynyt vain kuusi albumia, joista viimeisin ”Right Man, Right Now” on vuodelta 2015. Sävellys on saanut mainion sovituksen ja versio on mielestäni alkuperäistä monin verroin parempi. Have You Ever Seen The Rain on saanut yllättävän verkkaisen sovituksen, joka ei tule kaikkia Fogerty/Creedence -faneja miellyttämään, mutta minusta homma kuitenkin toimii hyvin. Aloituksena oleva nimikappale ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini Fogertyn tuotannossa, sillä parempiakin aikaansaannoksia miehellä on. Vasta kun olette itse sen kuunnelleet, ymmärtänette miksi se listalle päätyi! Honey Aaltonen JANIVA MAGNESS Change In The Weather (Blue Élan BER1198) Olin viime kesänä Hartwall Areenalla John Fogertyä kuuntelemassa, ja onkin mielenkiintoista saada arvioitavaksi levyllinen Fogertyn kappaleita ja vielä naisvokalistin tulkitsemana. Kokonaisuutena tämä on onnistunut julkaisu, jota voi suositella John Fogerty -faneille. Cdvihkosessa Magness kertoo hiukan jokaisesta kappaleesta. levy tutkailut. Rhiannon Giddens on toki opintonsa suorittanut, mutta ennen kaikkea sisäistänyt oppimansa. Levyllä soitannosta vastaavat kovan luokan bluusikot: James Harman (h/v), Jon Atkinson (g), Robert Welsh (p), Kedar Roy (b) sekä Malachi Johnson (d), jotka kaikki ovat sisäistäneet tyyliin olennaisesti kuuluvat pienetkin nyanssit kuultavan hienosti. Lähinnä Robert Lockwood-Otis Spann -parivaljakon tyyliä on Lady Luck. Bluesin lisäksi vaikutteita on otettu niin soulin kuin funkin puolelta, mutta onneksi aika hillitysti kuitenkin. Kakkosraita Lodi on duetto kantrilaulaja Sam Morrown kanssa, mutta kaksikko ei tavoita Creedencen kaihoisuutta. Versio rallatellaan huolettomasti ja kappaleen sanoma menee vähän niin kuin hukkaan. Kappaleita on valittu koko Fogertyn uran ajalta ja aivan laidasta laitaan. Greed sekä Mystic Highway ovat bonusraitoja. Levyn toisessa duetossa Don’t You Wish It Was True rikoskumppanina on Taj Mahal banjoineen, ja kun siihen lisätään Zachary Ross dobroineen, niin lopputulos on suorastaan erinomainen. Loistavaa harppu-piano-kitara -osaamista edustaa myös Behind The Curtain, jossa on siinäkin sitä vahvinta ”kulta-ajan” tyyliä kuultavissa. Minusta tuli kuitenkin ihailija jo joitakin vuosia sitten Chocolate Dropsin konsertissa Helsingin kaupungin Juhlaviikkojen tapahtumassa Huvilateltassa (uskomaton tulkinta Ethel Watersin No Man’s Mamasta sai promillet haihtumaan verestäni). Lopetuksena oleva kantriversio kappaleesta Lookin' Out My Back Door on suorastaan hulvaton, mistä ihmeestä moinen idea on saanut alkunsa.... En tietenkään väheksy sitä, että musiikkia saa ja pitääkin opettaa – ja opiskella. Brownin foniosuudet, Robert Welsh kilkuttaa ”Little” Johnny Jonesit ja Big Jon Atkinson liukuu Elmoren tahdein. Blues News 1/2020 49 täävästä nörtistä, joka kadulle mennessään näkee vain ensimmäisen kasvisravintolan tai latte-kahvilan. Helpompiakin lähestymistapoja olisi (Carolina Chocolate Dropsin tai Giddensin edelliset levyt). Slidekitaraa sisältävä Bad Moon Rising avaa aivan uuden näkökulman kappaleeseen. Harmon on allekirjoittaneelle entuudestaan tuntematon kaveri ja hänen ainoa Blues Newsissa arvioitu levynsä on ”The Blues According To Zacariah” (ks. Kaikkihan lähtee taustasta eli basso-rummut -duosta, joka luo rytmin kappaleeseen. Sitä sitten täydentävät piano ja kitara pienillä soolonpätkillään sielun mukaan, kuten esim. Esityksen vähäeleisyys on myös eräs Chicagon kulta-ajan kappaleiden tunnusmerkeistä. Eihän tässä versiossa ole periaatteessa mitään vikaa, mutta jotenkin en saa siihen oikein tartuntapintaa. Idea ei suinkaan ole syntynyt yhdessä yössä, sillä Magness on ollut koko ikänsä Fogerty-fani ja pitänyt miehen tekemisistä Creedence-ajoista alkaen. Blue Boy on sävellyksistä eniten kallellaan alkuperäisen suuntaan, muuten versiot poikkeavat alkuperäisistä. James Harman ja Guys ovat tehneet tyylikkään levyn – suosittelen lämpimästi kaikille alan harrastajille tutustumaan siihen ja sitä kautta myös sen edustamaan musiikkiin! Jari Kolari ZAC HARMON Mississippi BBQ (Catfood CFR-028) William Zach “Zac” Harmon on Jacksonista, Mississipistä kotoisin oleva muusikko
Hubert Sumlinilta, Otis Rushilta, Ronnie Earlilta sekä tällä kappaleellaan How Long Can This Go On hyvin tunnusomaisen kuultavasti Earl Hookerilta. Silti kokonaisvaikutelmaksi muodostuu pettymys. Isä-Kelly ja hänen tiukka keikkayhtyeensä Backstreet Blues Band vastaavat myös tämän kiekon taustasoitannasta. Tämä ”Instrumental” on niistä hyvä esimerkki. Tyylillisesti Vivianin itse tuottamalla albumilla liikutaan soul/bluesin maisemissa. Mikäli mukaan piti yksi valinta Dylanin sävelaarteistosta saada, niin miksi juuri tämä, koska vaihtoehtoja olisi ollut yllin kyllin. Vaatimaton 8 kappaleen saldo vain on aivan liian pieni satsi tällaista nannaa. Taustalla soittava Backstreet Blues Band hoitaa hommansa tyylikkäästi luoden laulajalle erinomaisen pohjan tulkita levyllä kuultavaa monipuolista materiaalia. Hillin I’m A Blues Man (tällä levyllä nimetty Blues Woman) on levy tutkailut. Ensin mainitussa Albert King -vivahteet nousevat kaikkein parhaimmin esille. Vähintään yhtä ilkeillä linjoilla jatkavat Little Johnny Jonesin Wait Baby sekä Elmore James-kompilla ratsastava Hold Out, joka tutuhkosta ilmeestään ja nimestään huolimatta on Atkinsonin omia aikaansaannoksia räyhäävän Don’t Treat Me Like You Used To’n lailla. Tanakaksi shuffleksi on valjastettu myös Eddie Taylorin nimiin tässä kontekstissa kirjautunut (mutta alkujaan Arthur Crudupin käsissä levytysversioksi muovautunut) Train Fare Blues. Bigtonen perustaja, kitaristi ja huuliharpisti ”Big” Jon Atkinson hoitaa musisoinnit levyllä studiomuusikoidensa (Troy Sandow, Danny Michel, Malachi Johnson, Kedar Roy sekä Marty Dodson) kanssa. Levy alkaa ”studioyhtyeen” (sooloinstrumentalisteina Michel kitarassa ja Atkinson huuliharpussa) revityksellä Arkansas Twist, joka voisi olla vaikka jokin vanhempi Ike Turnerin styke. Muusikot olivat onnistuneet niissä niin hienosti, etten itse edes huomannut laulajan puuttumista keskittyessäni kuuntelemaan itse esityksiä. Myös Kim Wilson on tuttu nimi kaikille bluesharpun ystäville ja miehen Dark Times edustaa kaikella tavalla sitä taitoa ja osaamista, mitä Kim on vuosien varrella omaksunut. 1972) on Chicagon bluesympyröissä maineensa luoneen kitaristi-laulaja Vance Kellyn tytär. Omaan, olettaakseni jo muutamia vuosia sitten toteutettuun Bigtone-sessioonsa hän on saanut seurakseen jokaisella uralla harpistina hehkuvan Kim Wilsonin, eikä muustakaan säestystiimistä heikkoja lenkkejä löydy. Kaikille levyn hankkimista harkitseville tiedoksi, että kannesta löytyy albumin nimeen viitaten Mississippi barbeque rib recipe. ”Instrumental” on nautinnollinen ja suositeltava levy, kuten useimmat niin Atkinsonin omat kuin Bigtone-yhtiön muutkin julkaisut – kuunteluun! Jari Kolari ”BIG” JON ATKINSON Raw Blues (Bigtone CDBJA1) Kuinka voi olla selitettävissä tai ainakaan anteeksiannettavissa, ettei Big Jon Atkinsonin tähän mennessä ilmestyneistä kolmesta pitkäsoitosta ainutkaan ole saanut palstatilaa BN:ssä. kitaroissa vuorottelevat Billy Flynn, Denny Michel ja Kid Andersen, kosketinosastoa puolestaan dominoivat edesmennyt Barrelhouse Chuck sekä tätä nykyä Elvin Bishop’s Big Fun Triossakin vaikuttava Bob Welsh. Raw Butta on Troy Sandow’n ränttäävää Chicago-harpustusta, I Think It's Gonna Work Out Fine taas kitaristihirmu Billy Flynnin mukava esitys Ike & Tina Turnerin tuttuteemaisesta kappaleesta. Isoin ongelma liittyi Vivianin väkinäisiin ja luvalla sanoen epävarmoihin laulutulkintoihin. Levyn turhin raita on lopetuksena oleva Bob Dylanin Knocking On Heaven’s Door. Lähtökohdat olivat siis siltäkin osin kunnossa. Drop In’illa ”kaverimme” RJ Mischo aloittaa isosti Walterin kromaattisella ja saa kohta Atkinsonin kitaran seurakseen. Danny Michel (myös Bigtonen äänittäjä), Billy Flynn, Rysty Zinn, Kid Ramos ja Jon Atkinson, sekä edellisen kanssa harpisteina myös Troy Sandow, RJ Mischo ja Kim Wilson. Vaikkei nyt käsillä olevalla ”pitkäsoitolla” olekaan kestoa kuin puolisen tuntia, siinäkin ajassa kyllä äimisteltävää riittää. Avaus-shuffle You Messed Up paiskaa kuulijan passeja kyselemättä suoraan syvälle Louisianan 50-lukuisiin downhome-syövereihin osavaltion todellisen pianonestorin, yli ysiviitosena yhä esiintyvän Henry Grayn sanoin ja sävelin. Vuonna 1988 syntyneen kitaristi-laulajan kaksi esikoiskiekkoa Bluebeat Music -yhtiöllä johdattivat floridalaisnuorukaisen kiihkeiden arviokehujen saattelemana Bob Corritoren isällisessä käsikynkässä Delta Groove -merkille ja albumin ”House Party At Big Jon’s” myötä Blues Music Award -pystin saajaehdokkaaksi ”vuoden traditionaalisen bluesalbumin” kategoriassa. Vai lieneekö kappaleessa sittenkin viittaus B.B. Jälkimmäisen suola on Stevie Ray Vaughan -tyylinen soitto, jota Bob Corritore ryydittää harpullaan. Musiikillisia vaikutteita voi kuulla niin Z.Z Hillin, Artie ”Bluesboy” Whiten kuin Denise LaSallen suunnilta. Mm. Studiossa hänellä oli käytössään aidot 30-50-lukujen laitteet. Maailmalla on tehty paljon upeita instrumentaaleja ja niistä olisi helppo valita omansa. Kitaristeina levyllä kunnostautuvat mm. Riku Metelinen eri esittäjiä INSTRUMENTAL (Bigtone #) Suht nuori ja vahvasti bluesin suuntaan kääntynyt levymerkki Bigtone on tuonut viimeaikoina monta hienoa julkaisua markkinoille. Lienee jo kirjoittamattakin selvää, mutta levynsä Atkinson on nimennyt jetsulleen oikein. Mutkattomammin chicagolaiseen äänimaailmaan lipuvat toinen Eddie Taylor -merkintä Looking For Trouble sekä erityisen runnovan laulusuorituksen myötäilemänä yksi Eddie Boydin Chess-kauden sykähdyttävimmistä kruununjalokivistä, I Got The Blues. Vielä kun huomioi Vivianin omaavan laulajana gospel-taustaa ja olevan varsin omavarainen sävellystensä suhteen, voidaan lähtökohtia cd:lle pitää vähintäänkin mielenkiintoisina. Kappaleista löytyy neljä lainabiisiä ja kahdeksan omaa sävellystä. Perinteiden parissa Atkinson kieltämättä viihtyykin, vaalien näitä arvoja ilmeisen suurella hartaudella. Resepti ei välttämättä tähän vuodenaikaan ole ajankohtainen, puolen vuoden kuluttua todennäköisesti on, tosin hikkoripuiden saaminen näiltä leveysasteilta saattaa silloinkin tuottaa hiukan päänvaivaa... kappaleelle muodossa enkä toisessa. Eihän Harmonin versiossa sinänsä mitään vikaa ole, en vain jaksa lämmetä ko. “From The Root” -levyllä alun perin julkaistu räkäinen funkblues on muuttunut sulavan soulahtavaksi. Toinen Flynn-raita Grass Hoppin’ voisi olla vaikka Earl Hookerin ei-slidevetoisia rumba-numeroita. Kiekon käynnistävä, Z.Z. Old School on vastaavasti Kid Ramosin näyte West Coast -kitaroinnista parhaimmillaan. Tälle levylle kukin ”pääosan” esittäjä oli kuitenkin valinnut vähemmän tunnettuja tai omia kappaleitaan esitettäväkseen. Dean Shot kuuluu East Coast -ryhmän ”uusiin, nuoriin” kitaristeihin, joka on saanut vaikutteita mm. Meno on juuri niin raakaa kuin se hyvän maun rajoissa voi suinkin olla. Kingiin, koska Twist Arkansasissa oli se kapakka, joka aikanaan paloi ja jonka seurauksena King nimesi kitaransa Lucilleksi! Tuskin yhteys on kuitenkaan Little Mack Simmons, joka on syntynyt Twistissa. Pete Hoppula VIVIAN VANCE KELLY Chicago, Here I Come (Wolf 120.840) Vivian Vance Kelly (s. Loput kermat kuorii vielä päältä Robert Nighthawkin Someday vaihteeksi r&bswing-vaihteella herutellen. Oma Bigtone Records on luonteva jatke omaehtoiselle toiminnalle, mutta ovatpa Iso-Jonnen palveluksia jo ottaneet kiitollisina vastaan myös muut artistit, kuten Atomic Road Kings ja Johnny Tucker. Uusioluenta kappaleesta Since You Been Gone onnistuu hyvin. Kappaleen esikuvana lienee ollut Howlin’ Wolfin I’m Leaving You (Commit A Crime). Myös äänittäjänä ja tuottajana viime vuosina ansioitunut vintagefanaatikko näet jaksaa intoilla kokoelmiinsa hamstraamista menneiden aikojen kalustoista sekä niillä loihtimistaan vanhan liiton studiosoundeista. 50 Blues News 1/2020 Levyn ehdoton ässäpari on Desperate Love ja Baby Pleez. Big Jon Atkinsonin Jumpin’ Hi on yhdenlainen näyte rullaavasta Hortontyylisestä harpusta ja Rusty Zinnin Zinn Boogie on teeman mukaisesti etenevää vauhdikasta kitarointia
Selkeä huti on rockblues Dying Land, jolla soi slide, mutta esitys on tarpeeton. Levylle osuu muutama oikeinkin makoisa osuma, mutta linja on sen verran hakusessa, ettei kokonaisuus oikein hahmotu. Viihdebluesia oleva Coming ’Round Again tuo tuulahduksen 70-luvulta. Hämmästyttävää kyllä, albumin ainoalla liveraidalla, pätevästi toteutetulla hitaalla bluesilla Soft Hearted Woman tulkinnallista ongelmaa ei esiinny. Kappaleet eivät suinkaan etene kronologisessa järjestyksessä vaan ne on laitettu sikin sokin. Siinä Kellyn laulu on rentoa ja ilmavaa eikä osalla studioraidoista kuultavasta pingottuneisuudesta ole tietoakaan. King, Buddy Guy, Albert Collins, James Cotton, Robert Cray, Jaimoe,. Kannattaa hankkia tai kuunnella vaikkapa Spotify-palvelussa. Vanhin esitys on peräisin vuodelta -77, mutta suurin osa on 80-luvun taltiointeja. Levyjä on ilmestynyt kaiken kaikkiaan vasta kuusi. Kolassa on hyvä musiikin tekijä alallaan. ”149 Delta Avenue” esittelee Kolassan nykyisen bändin, johon rytmiryhmän lisäksi kuuluu kosketinsoittaja ja kitaristi maestron itsensä hoidellessa lauluosuudet. Moneskohan Blues News -numero tämä on peräkkäin, jossa on arvioitavana jotakin Robillard-kytköksistä. Tämä versio mielestäni päihittää Eric Claptonin tunnetumman tulkinnan, joka ei sekään missään nimessä huono ole. Levyn nimi viittaa tietenkin siihen, että materiaalia on ”työstetty” 40 vuotta. Muutama kuukausi sitten arvioin toisen näistä levyistä yhdessä muutaman muun kanssa. Mutta sitten niitä plussia. Eikä nelimiehiseltä säestyskokoonpanolta puutu meriittejä heiltäkään, selvästi tekijät asialla. Erikoisemmista mainittakoon Mark Telescan kanssa tehty Beatles-tribuutti ”You Can’t Do That! – Acoustic Beatles Blues”. Riku Metelinen MICK KOLASSA & FRIENDS Double Standards (Swingsuit MMK 052018) MICK KOLASSA & THE TAYLOR MADE BLUES BAND 149 Delta Avenue (Endless Blues MMK 062018) Joskus sitä tulee tehneeksi virhearvioinnin. Tämä tuore julkaisu on Duken tuottama ja hän myös soittaa kitaraa muutamalla raidalla. Tätä biisiä kuunnellessani muistan hyvin ajan, jolloin alkoholisoituneena vietin melko huonoa elämää, eikä selkään taputtelijoita ollut kun rahat olivat loppu. Onneksi fiksu toimitus ei kyseistä arviota julkaissut, sillä nämä ovat tasoltaan todella hienoja kiekkoja, joihin tutustuminen nimenomaan maksaa vaivan. ”Double Standards” sisältää 13 esitystä blues-standardeista. Hän on soittanut monien nimiartistien kanssa kuten Rory Block, Harry Chapin, B.B. Vielä kankeampia ovat myöhemmin kuultavat Betty Wrightin Clean Up Woman, Ben E. Kai Leivo TWEED Love Strong (omakustanne) Tämän pumpun solisti Gervis Myles on käynyt pitkän gospelkoulun ja bluesuraa on takana vuosikymmeniä. Miltähän vuodelta tämä äänite mahtaa olla. Myös kiekon rullaava nimikappale sekä melodinen pop-soul As Simple As This esittelevät Kellyn tulkintakykyjä huomattavasti paremmassa valossa. Eivät nämä cd:t mitään varsinaisesti järisyttävää tuo esille, mutta Kolassan tapaiset artistit antavat toivoa bluesin tulevaisuuden suhteen. Mikke Nöjd PAUL GABRIEL Man Of Many Blues (Smoke Ring) Ei välty tämäkään lehti Duke Robillardiin liittyvältä musiikilta. Blues News 1/2020 51 levy tutkailut heti tyyppiesimerkki siitä. Pitkästä urastaan huolimatta ”...Took A While” on hänen debyyttijulkaisunsa. Kingin Stand By Me sekä Denise LaSallen Husband Is Cheating On Us. Levyä voisi kai pitää eräänlaisena aikamatkana tai päiväkirjana. J-P Berg THE MIKE DUKE PROJECT ...Took A While (Little Village Foundation LVF 1032) Mike Duke on kalifornialainen pitkän linjan laulaja-pianisti, joka on soittanut lähes kaikkien kanssa. Yhdeksi kiekon komeimmista teoksista osoittautuu Thinkin’ You Can Take Some, jolla nykyblues ja soul risteytyvät oivaltavalla tavalla. Kauheasti ei taso nouse myöskään naisen omilla, Too Many People In My Businesssekä Four Corner Room -kappaleilla. Zydeco-sävelmä Let Me Be Your Fool Tonight tuo mukavasti vaihtelua levyn ehkä hiukan tasapaksuun tunnelmaan. Silti pelkään pahoin, että tämä levy tulee itselläni lähinnä hyllyntäytteeksi. Vaikea tätä cd:tä on myöskään suositella muille. Jokaisella raidalla avustaa eri henkilö, tunnetuimmasta päästä ainakin itselleni on Tas Cru, jonka kanssa esitetty vanha, Bessie Smithin tunnetuksi tekemä klassikko Nobody Knows You When You’re Down And Out on edelleen ajankohtainen sanomaltaan. Torn & Scared on Mike Duken ja Kid Andersenin duetto, jonka kaksikko tulkitsee pelkän pianon ja basson voimin. Covereina ovat I Don’t Need No Doctor ja Miss Boss. Oman sorttisensa erikoisuus on Walls, joka alun kevyen funkkauksen jälkeen kuulostaa choruksessa aivan joltakin kakkosdivarin 70-lukulaiselta hardrock-combolta. Elvin Bishopin slidekitaroima I Can’t Let You Go on letkeä soulblues. Hituriballadi One More Chance hoidellaan uskottavasti ja kappaleella kuullaan kyllä koko levyn parasta laulutulkintaa. Toinen täysosuma on hidas mutta mediumblues This Time, jossa muodostuu mainio kontrasti vähän laiskan toteavan laulun ja biisin sykkeen välille. Laulupuolen suoritus on vähintäänkin horjuva. That’s What’s So Good About Tonight on utuinen kapakkablues, joka kuulostaa siltä, kuin se olisi taltioitu jonkun pienen soittoruokalan nurkassa. Let Her Go And Start Overin suola on Jim Pugh Hammondeineen. Tuossa ajassa moni bändi olisi tehnyt tusinan verran levyjä, riitaantunut, hajonnut, toteuttanut pari reunionkiertuetta, riitaantunut ja hajonnut uudestaan. Mieluisimmat kuunteluhetket allekirjoittaneelle tarjoilevat ne tuoreimmat neljä kappaletta. Love Strong keinuttaa mukavassa nykypopsoul-meiningissä, biisi on nätti ja se svengaa vaivattomasti. Mitä enemmän näitä olen kuunnellut, sitä enemmän näistä olen pitänyt. Esimerkiksi ykkösralli My Mountain juhlii hyvällä rootssoundilla, mutta perusränttä jää silti sangen ponnettomaksi. Muutama kappale osoittaa kuitenkin, että Kellyn rahkeet riittäisivät kyllä parempaan kuin mitä tämänkertaiset näytteet tarjoavat. Vankan melodian omaava I’m Not Sad Tonight miellytti jo ensimmäisellä kuuntelukerralla ja Jim Pugh pääsee taas esille Hammondeineen. Levyn muusta materiaalista poikkeaa myös ainoa instru The Hustler, hurjatempoinen rockaava jump, jolla kitara ja foni ottavat mittaa toisistaan. Paul Gabriel on pitkän linjan kitaristi, laulaja ja lauluntekijä. Hänen osuutensa on tosin jälkiäänitetty levyä kasatessa. Oikealta nimeltään Eugene Michael Kolassa, eli kavereiden kesken Michissippi Mick, on näkemissäni haastatteluissa osoittautunut mukavaksi mieheksi, jonka levytysura alkoi vuodesta 2014. Vaikka mukana on nauhoituksia vuosikymmenten takaa, ovat soundit hyvät kautta linjan. Gervis toimii myös Idle Minds -nimisen bluespoppoon vokalistina. Arvelin ettei maksa vaivaa tutustua. Kolassa on myös tehnyt albumin kahdestatoista esityksestä kymmenen. Sessioissa on ollut monia tuttuja nimiä, kuten The Zydeco Flames, Kid Andersen, Angela Strehli, Jim Pugh ja Elvin Bishop. Aivan pelkkiä arkistojen aarteita levy ei sisällä, sillä mukana on 4 tuoretta bändin kanssa äänitettyä raitaa sekä yksi soolona tehty livetaltiointi. Kappaleita Duke on levyttänyt useaan eri otteeseen vuosien saatossa. Ainokaiseksi coveriksi valikoitunut Snakeboy Johnsonin Woman Don’t Lie toimii napakasti, turhia konstailematta
Kolmikon muodostavat Rollareiden ”Sticky Fingers” -kiekolta tuttu Dead Flowers, omaa tuotantoa oleva Escape To Quintana ja Slim Harpolta lainattu Shake Your Hips. Face Full Of Frown on B.B. Levyn rankinta osastoa edustavat B-puoliskon loppuun sijoitetut Write My Name On The Wall, jossa Karlströmin ja Anderssonin kaksintaistelu on erittäin hurjaa. Omista kappaleista Hendrix-tyylinen runsasta wah wah -kitarointia sisältävä nimiraita nousee suosikikseni. Allman Brothersin haamu leijuu kuitenkin kappaleessa paikoin vahvana ja jotain Laurence Jonesin tyylistäkin havaitsin. ZZ Topin suuntaan kallellaan oleva Shake Your Hips särökitaroineen on todella rankka. Suosikkiraitojen valitseminen on enemmän kuin vaikeaa. Ehdoton supertripla kuitenkin löytyy levyn loppupuolelta. Usean kuuntelukerran jälkeen kappale kuulostaa edelleen Buddy Guyn sävellykseltä ja sopisi kieltämättä hänen ohjelmistoonsa paremmin kuin hyvin. Pienistä yhtymäkohdista bändiä on turha oikeuteen vetää, koska kopiointiin he eivät kuitenkaan syyllisty missään vaiheessa. Levyn sinisintä osastoa edustaa livejulkaisulta mukaan päätynyt Games. Kun esikoinen koostui pääasiassa keikkasuosikeista ja standardeista, on uuden levyn kappaleista kierrätysraitoja vain kolme. Kingiin päin kallellaan oleva menopala, jossa kitaristien vuoropuhelu on vakuuttavaa. soololevyn erityispiirteistä on hänen entisestään kasvanut säestyskokoonpanonsa. Avausraitaa lainatakseni: ”Music in the air, blues everywhere, you know I feel good...” Riku Metelinen JIMMIE VAUGHAN Baby, Please Come Home (The Last Music Co. Mielestäni versio on varsin onnistunut. Instrumentaalissa Karlström piiskaa kitaraansa oikein kunnolla sortumatta ylilyönteihin. Kuten arvata sopii, Robillardin henki on levyllä hyvin vahva, ja mies kitaroineen antaakin sille oman tasokkaan panoksensa. Eikä nimikappaleessakaan paljoa jarrutella, talla pohjaan ja kurvit suoriksi. LMLP213/ LMCD213) Vaikkei Jimmie Vaughan olekaan koskaan ollut vokalistina genrensä sulosointuisimpia satakieliä, on Teksasin palvotuimpiin nykypäivän kitaristeihin lukeutuvan artistin otteet myös laulajana saaneet iän myötä lisää ilmeikkyyttä. Kappale on omistettu gospel/blueslaulaja Georgia Louisille, jonka kanssa Gabriel teki yhteistyötä vuosien ajan. puhallinvetoisena Louisiana-valssina Jimmy Donleyn Crazy Cajun -originaalin tavoin soljuva Just A Game, Johnny ”Guitar” Watson -tyyliseksi 50-luvun rhythm’n’bluesiksi ongelmitta taipuva Lefty Frizzellin kantrinumero No One To Talk To (But The Blues), Richard Berryn lauluyhtye-pohjainen Be My Lovey Dovey, Chuck Willisin terhakka jump What’s Your Name sekä rasavillinä Cosimo Matassa -r&b:nä Eddie Bo’n alkujaan levylle tulkitsema Domino-Bartholomew -sävelmä So Glad. Heidän pitkäsoittonsa kuulostaa tuoreelta, innostuneelta ja persoonalliselta. Ryhmä julkaisi toissavuonna vain digimuodossa ilmestyneen EP:n ”Midnight Hour”, joka saa nyt jatkoa vinyylipitkäsoiton muodossa. Pete Hoppula ANGSTBADAN The Chase (omakustanne) Ruotsalainen Angstbadan on kitaristi-laulaja Filip Karlströmin johtama bluesbändi. Letkeässä instrumentaalikappaleessa Blues For Georgia kitaroiden ja Hammondien yhteistyö on nautinnollista. Odotellaan partatrion vastinetta aiheeseen.. Muutamien miehistönvaihdoksien kautta bändi jalostui nykyiseen muotoonsa, jossa Karlströmin lisäksi soittavat basisti Elin Tannerdal, rumpali Johan Kalla sekä kosketinsoittaja Petter Andersson. Myös tämä esitys on taltioitu elävänä Jimmien kotipesässä, Austinin C-Boys Heart And Soul -klubilla. Koska Vaughan ei ilmeisesti juurikaan vaivaudu enää musiikkia kirjoittamaan, hän tosiaankin keskittyy nyt covereiden tulkitsemiseen. Muutamissa kohtaa saattaa löytää tutun kuuloisia sävyjä, kuten avausraidassa If You Want Love tarkkakorvainen kuulee jotain samaa kuin Slim Harpon Shake Your Hips -sävellyksessä on. Studiossa kaiken siis pitäisi yhä olla kunnossa, vaan onko täysin sittenkään. 52 Blues News 1/2020 levy tutkailut Gatemouth Brown muutamia mainitakseni. Kerta ei kuitenkaan ole ensimmäinen, ja muistettakoon, että JV on myös voittanut palkinnon pariin otteeseen, viimeksi pääosin omista lauluistaan koostuneella kiekollaan ”Do You Get The Blues?” (2001). Levyn musiikki on rentoa ja keinahtelee mukavasti kuin lastu laineilla. Niihin lukeutuvat mm. Levyllä on paljon hyviä kappaleita, kuten särökitaralla ryyditetty tiukkaa revittelyä tarjoava Dear John Letter ja Bobby “Blue“ Bland -henkinen Cold, Cold, Cold. Hän perusti Sparky Parker Bandin rumpali Kevin Berryn ja basisti Phil Lockin kanssa. Riisuttuun yhtyekoostumukseen kitaristilaulaja siirtyy Bill Doggettin ja James Brownin bändien King-instrumentaaleina tunnetulla Hold It’llä, jolla hän antaa kuuluvuutta omankin livelevyn hiljattain tehneelle Jimmie Vaughan Triolleen sekä eritoten ryhmän hammondistille Mike Flanigille. Ison orkesterin äänivallia Vaughan hyödyntää onnistuneesti myös sentimentaalisella T-Bone Walker -hiturilla I’m Still In Love With You. Kaikki sävellykset ovat omaa tuotantoa, ainoastaan parin kirjoittamiseen ovat Vince Cleary ja Howard Russell antaneet vetoapua. Perinteisen bluesin ohella irtiottoja tehdään jazzin suuntaan sekä 60-luvun rhythm’n’bluesiin. On hienoa, että vielä löytyy tällaisia perinteitä kunnioittavia ja asiansa osaavia vanhan liiton miehiä. Niitä tulevia Suomen-keikkoja odotellessa laitetaan kiekko soimaan vielä kerran. Perinteisenä bluestriona aloittanut kokoonpano julkaisi viiden biisincd-EP:n, tai pitäisikö sanoa minialbumin, ”Introducing Angstbadan Blues Trio” pari vuotta takaperin. Vaikuttava paketti, mutta lempo soikoon, miksi ihmeessä digikuluttajia on jälleen lellitty suomalla heille vielä kaksi striimausbonusta, joita ei tiettävästi miltään vinyylitai cdpainokselta löydy. A-puolen lopetuksena oleva Danderline muistuttaa hiukan Stevie Ray Vaughanin Riviera Paradisea ja kääntyy loppua kohden Little Wingin suuntaan. Eräs Vaughanin 6. Levyn kaikki sävellykset ovat omaa tuotantoa. Ryhmä taltioi debyyttijulkaisunsa ”Live In Houston” kotiluolassaan Dan Electro’s Guitar Barissa. Tämä on sitä musiikkia, jota voi kuunnella vaikka sunnuntaiaamuina tai silloin, kun ei halua kuulla yhtään ”rummunlyöntiä”. Riku Metelinen SPARKY PARKER In The Dark (SP002, omakustanne) Eric “Sparky” Parker on Texasista kotoisin oleva kitaristilaulaja. Jaggar) kirjoittama Dead Flowers on mukava kantrirock ja hyvin alkuperäisen kaltainen. Nyt vuorossa on studioalbumi. Surfsävelmä Escape To Quintana toimisi hyvin myös jonkun asiansa osaavan kotimaisen beat/rautalankacombon käsittelyssä (vinkkinä vaan sinne Hämeenlinnan suunnalle), enkä olisi yllättynyt, jos kappale löytäisi tiensä johonkin Quentin Tarantinon tai vastaavan film noir -elokuvaan. Jagger-Richardsin (kansilehtisen mukaan K. Treat A Dog on tietenkin Bobby “Blue“ Blandin ohjelmistosta tuttu I Wouldn‘t Treat A Dog (The Way You Treated Me). Gabriel on myös Blues Music Award -ehdokas, maaliskuussa 2018 hän sai Connecticutin blues-yhdistyksen Lifetime Achievement -palkinnon ja heinäkuussa hänet valittiin CT Blues Hall of Fameen – Master Blues -artistina. Mikäli Duke Robillardin levyjä on hyllyssä, tai vaikkei olisikaan, niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan myös Paul Gabrielin tuotantoon. Richards, M. Sovitus on saman oloinen kuin livejulkaisulla oli, lisämausteen tuo William Gorman Hammondeillaan. Soittajien määrä kallistuu kuitenkin sivuseikaksi heti avauksena kuultavalla Lloyd Price -nimikkoraidalla tuttujen terävien kitarariffien sekä vähäeleisen, hienokseltaan kähisevän laulusoundin ottaessa omat luotettavat paikkansa mukaansa tempaavan r&bshufflekaravaanin varsinaisina kuljettajina. Tämän levyn perusteella voin sanoa, että Angstbadan on tutustumisen arvoinen bändi. Uutuusalbumin saama Grammy-ehdokkuus tuntuukin siten juuri tämän julkaisun kohdalla verrattain ylenpalttiselta kunnianosoitukselta. Eeppisimpään tulkintaansa hän ei solistina haastavalla kappaleella yllä, muttei missään tapauksessa tuota pettymystäkään. Trendivapaata, omista mielihaluistaan kumpuavaa musiikkia austinilaissankari on aina tehnyt, mutta kenties hänen viimeaikaisen tuotantonsa ”levytän vain omia suursuosikkejani” -linjaa on silti lupa pitää paitsi tietynlaisena tilinpäätöksenä, myös luomistyön lähtökohtana suoraan sanoen sangen mielikuvituksettomana
”Depot Street Blues” on kunnianosoitus niin Little Walterille (miehen neljän oman kappaleen muodossa) kuin William Clarkelle. Tätä sorttia pitäisi saada lisää! Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS DAVE LINDHOLM ESITTÄÄ Kynä & Kumppanit – Live (Turenki TurenkiLP-14200-83) Dave Lindholm taitaa pitää Suomen epävirallista ykköspaikkaa livejulkaisujen määrässä. Molemmat arvioidut levyt sujahtavat hienosti bluesin ystävän soittimeen, mutta on oma valintasi, kumman tyyli iskee enemmän. Lawtonin oma Go Ahead on sekin loistavan ajatonta Chicagoa, samoin 50-luvun alun tyylinen Wait Baby. Teille, jotka tuotteen olette päättäneet hankkia, niin kaveriksi tietenkin kannattaa ostaa ”Live In Houston”. Pelko silti pois, solisti ei yritä matkia esikuvaansa ja versio on paitsi riittävän rupinen, se myös svengaa hurjasti. Tätä levyä ei kukaan ulkopuolinen tuottaja ole päässyt pilaamaan ja siksi tietty kotikutoisuus paistaa monessa kohtaa mukavasti läpi. Tuoreus ja energisyys on onnistuttu taltioimaan kokonaisuudessaan. Nämä voisivat ihan hyvin olla varhaisen Blues Band -yhtyeen ohjelmistosta – ja kun vertailemaan kerran ruvettiin, niin Power To Change voisi puolestaan olla hämysoundeineen Climax Blues Bandia. ”We Got It Goin' On” sekoittaa West Coast -sävyjä laajemmin 50ja 60-lukujen mustaan musiikkiin, toki listalla ovat silti mukana muutamat tutut laulut ”kotikaupungistakin”: Wolfin hienosti versioitu I Didn’t Know, Little Walterin keinuva Mellow Down Easy, fonija pianopohjaisesti lähestytty It’s Too Late Brother sekä Jimmy Rogersin Trace Of You. Varsinainen helmi on kauniin melodian omaava Menneisyys, vaikka versio on studiolevytystä monin verroin riisutumpi, niin hienoa jälkeä he aikaan saavat. Samaan rytmilajiin voi laskea myös James Mooren eli Slim Harpon Hey Little Girlin. Elmore James on eräs Lawtonin suurimmista suosikeista ja siitä mallina on tarjolla miehen jykevä slideversioitu No Other Man. En vielä osaa yhden studioalbumin perusteella sanoa, onko Sparky Parker bluesin tulevaisuus, mutta mielenkiintoinen tapaus kuitenkin. kappaleella Worried. Ainoa cover tulee Howlin’ Wolfilta. Esityksessä on jotakin samaa loistoa kuin aikanaan Clarkella Lowell Fulsonin kanssa Tavastialla. Niin ikään Temperature, Mellow Down Easy... Blues News 1/2020 53 levy tutkailut Vaikka joissain yhteyksissä Parkerin vertailukohtina ovat olleet Gary Clark Jr sekä Stevie Ray Vaughan, niin minusta hän tuo mieleen Aynsley Listerin. Jari Kolari OLD RILEY & THE WATER Biting Through (omakustanne) Kitaristi Sean Rileyn johtama neworleanskolmikko todentaa vankalla debyytillään sitä, ettei tehdäkseen mainion blueslevyn kannattaisi lähteä merta edemmäs kalaan, tai yrittää suorittaa joitakin merkillisiä temppuja. feidauksilla, kappaleiden väliin jätetyillä tauoilla yms. Jon Lawton on säveltänyt levylle seitsemän kappaletta. Tämän ja Chicago-painotuksen johdosta oma valintani kääntyi muutaman nuotin verran enemmän ”Depot Street Bluesin” puoleen. Kitarat on sijoitettu kumpikin omaan kanavaansa, Lindholm on äänikuvassa vasemmalla ja Virtanen oikealla. Samaan voi hyvillä mielin lisätä vielä instrumentaalin Aki Daki Stomp, Kumarin tekosia ja täyttä Chicagoa. Kitaroiden kaksintaisteluun huipentuva Minun nimi on nimessun on rankka. Todelliseen vauhtiin ryhmä kiihtyy, kun Tuntee sen lähtee käyntiin, meno on messevää ja aplodeista päätellen myös yleisö tykkää kuulemastaan. Niistä ”Depot Street Blues” on tukevaa Chicago-bluesia jo yhtyeen nimenkin velvoittamana (muistattehan William Clarken nimikaimalevyn ”Tip Of The Top”), mutta sokeroituna myös länsirannikon nuoteilla. Kumarin hienoa taustaharppua kuullaan mm. On aina miellyttävä kuulla yhtyettä, jossa soittajat kuuntelevat toisiaan, täydentäen toistensa soittamista taidolla ja hienovaraisuudella, jollaista harvoin enää kuulee. Ääni ja vimma kohtaavat Help Me‘mäisesti etenevässä riffipyörityksessä. Yleisöääniä ei ole pyritty häivyttämään, alkuun on säästetty ”heippa, me aloitetaan nyt”ja A-puolen loppuun ”nyt on tauko, me tullaan kohta takas, heippa” -lausahdukset. Kyseessä on oikea täsmälaaki, suorastaan pitelemätön jyrä, mutta ilman tilulilu-ratkaisuja. Lisää Kumarin hienoa harppua laulun kera kuullaan mm. Levyarvion olisin voinut kirjoittaa helposti valitsemalla parhaat palat studiokiekon arviosta ja kirjoittamastani keikka-arviosta, mutta en halunnut mennä yli siitä, mistä aita on kaatunut. Avausraita on ”V.” -kiekolta löytyvä Pai pai kamaa. Stranger Bluesissa erikoista on Kumarin kromaattisen harpun soitto taustalla. molemmat taattua Walter-nautintoa. Sisältö on kuin jokapojan toivelaulukirjasta eli Daven parhaat liveversioina. ”Kynä & Kumppanit – Live” on muistaakseni herran viides elävää musiikkia sisältävä levy. Riku Metelinen TIP OF THE TOP Depot Street Blues (Delta King #) LITTLE JONNY & THE GIANTS We Got It Goin’ On! (Cornbread 6013) Blueskaverukset laulaja-kitaristi Jon Lawton sekä harpisti Aki Kumar ovat yhteinen tekijä näille kahdelle, jo hyvän aikaa sitten alun perin julkaistuille (ensimmäinen 2009 ja jälkimmäinen 2013) mutta BN:ssä esittelemättä jääneille levyille. Soittotyyleissä ja tonessa on todella paljon samaa, eivätkä heidän äänensäkään kauheasti toisistaan poikkea. Kappaleet on taltioitu neljältä eri keikalta bändin 2018 syksyllä tekemältä kiertueelta, eli äänitykset on tehty ennen studiolevyn julkaisua. Seitsemän biisiä tätä touhua on selvästi liian vähän, kun korvat poimivat herkkuja ryhmän maanläheisen eläväiseltä kiekolta. Mikäli fyysistä levyä kaipaa, sitä tuskin saa muualta kuin Sparky Parkerin kotisivun kautta. Tämän levyn kohdalla moisiin virheisiin ei ole sorruttu. Myöskään kitkattoman sujuva perusblues Try And Understand ei konstaile tarpeettomia ja se saa hyvän aisaparin hyppelökompitetusta rytkystä Trouble. En koskaan ole erityisemmin pitänyt livelevyistä, jotka on taltioitu useassa eri paikassa johtuen siitä, että ne on monesti onnistuttu pilaamaan mm. Andy hoitaa kulman, joista jälkimmäistä Viljami Viippola ryydittää uruillaan. Sellaiset itsekyhätyt rallit kuin Blues Walking ja Kind-Hearted Woman osoittavat ryhmän hallitsevan bluesinsa laajalla skaalalla. Muutama välispiikki on saatettu jättää pois. kappaleella One Of These Mornings. Potin kirkkaimman mitallin poimii kuitenkin nimibiisi Biting Through. Varsinainen rytistelykaksikko on Mä jäin 3 kertaa ja C. Howlin’ For My Darling saattaa vaikuttaa ehkä jopa liiankin tutulta. ”Musiikkia”-levyltä löytyvä turboahdettu Se. Etenkin jälkimmäinen rokkaa todella uskottavasti napakan särösoundin tukemana. Evan’s Shuffle päättää levyn rummun, kitaran ja basson takoessa kappaleen tutun hypnoottista rytmiä Kumarin puhaltaessa harpullaan taikaa liekkeihin. Nimikappale Depot Street Shuffle tuo jälleen esille miehen mieltymyksen Elmoren suuntaan. I Got To Go on puolestaan näyte siitä, miten Walterit soitetaan taustoineen kaikkineen. Kakkospuolelta löytyy Love Records -tripla Minun nimi on nimessun, Rock-kukko ja Se se on rokkii. Let’s Rock sekä I Would You Love Me taas ovat kuin suoraan Jimmy Reedin oppikirjasta ja Jonnyn laulukin seuraa esikuvansa latuja. Miksauksesta vastanneet Kuja Salmi ja Pekka Virtanen ovat tehneet hyvää jälkeä ja niputtaneet koko paketin ehjäksi kokonaisuudeksi. Kiddiolla kundit mukailevat omalla tavallaan John Littlejohnin versiota kappaleesta. Fulsonille merkattu mutta mielestäni Tampa Redin versio Love Her With A Feeling on vahva sekoitus länsirannikon kitarointia ja Sonny Boyn Chicago-harppua. Alun perin akustinen kappale toimii hyvin myös bändisovituksena ja Virtanen pääsee näyttämään taitojaan slidekitaralla
Puhelinlasku on mun toimii hyvin ilman torvia ja harmoniat ovat kohdallaan. 54 Blues News 1/2020 levy tutkailut se on rokkii on saanut ”hiukan” verkkaisemman rytmibluessovituksen ja näin on saatu vanhaan sotaratsuun uutta tartuntapintaa. Kitarassa on mukavasti säröä. Mukana nimittäin rettelöivät esimerkiksi muuan T-Bone Ed Kuloniemi basson varressa sekä kaiken kaikkiaan aivan liian harvoin levyttävänä kitaristina nykyisin kuultava Kari ”Playboy” Johansson. Light On Me -kappaleessa Qvist jatkaa tasokasta urkutyöskentelyä, mutta kappaleen ehdoton suola on Juha Sundqvistin Warren Hannes -tyylinen kitarasoolo. Toisaalta kun he ovat keikoillaan soittaneet varsin mainioita versioita mm. Harri Haka TRAVELING JONES Light On Me (omakustanne) Traveling Jonesin 2018 julkaistu minialbumi on saanut jatkoa kolmen biisin maxisinglen muodossa. Toisenkin dueton Aaltonen on synttärikakulleen pyöräyttänyt. Ehkä hän päin vastoin nuortuu, ovathan tällä hippojen kunniaksi tehdyllä kymppituumaisella minialbumillakin kierrokset pudonneet 33 ja yhteen kolmasosaan (näiden välissä toki ilmestyi myös uljas 50-vuotis-cd, jonka pyö. En voi varmuudella sanoa, onko hän Jukka Gustavsonia ja/tai Gregg Allmania kuunnellut ja jos, niin kuinka paljon, mutta ainakin ensin mainitun vaikutteet kuuluvat hyvin selvästi. Kaiken kaikkiaan levyn kappalevalikoima painottuu vauhdikkaampaan menoon ja välillä liikutaan rock’n’rollin tahdeissa, mutta juuret ovat tiukasti bluesissa. Alkuperäisen fonistiBerthan pitäytyessä näillä uusilla levytyksillä ryhmän ”musiikillisena johtajana” on vastuulliset puhallinosuudet saanut hoidettavakseen Panu ”Saxman” Syrjänen. Eli levylautaselta tullaan kuuntelijoiden olohuoneeseen suoralla studio-otolla ilman mitään kikkailua. Nieminen lainaa edelleen tärkeimmiltä vaikutteiltaan. Tältä iloittelulta ei voida – onneksi – taaskaan välttyä. Vaikka keikka-arviossani olin vahingossa maininnut sen liidilaulajaksi Kuja Salmen, niin hän pääsee ääneen tietenkin kappaleessa Rock-kukko. Valtteri Pärssinen jatkaa saksofoneissa, bassossa Mika Sinisalo ja kitarassa Pete Gröhn. Kappaleen lopussa Lindholm ja Virtanen intoutuvat kitarakirnuamiseen, jolloin saamme todellisen kitarailoittelun Hendrix-lainoineen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kitara(t) on miksattu vasempaan kanavaan ja urut puolestaan oikeaan kanavaan. Uusi sovitus on erittäin onnistunut ja sanoisin, että lopputulos on kenties studioversiota parempi. Mikäli levyn itselleen haluaa, on syytä suunnistaa bändin keikoille, josta sen ainakin voi hankkia. Mutta jos jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin, käy yleensä hyvin. Hawaiian Hula Hoppersin mainitseminen esityksen taustajoukkiona puolestaan antaa yleensä lupauksen armottomasta soitannollisesta kimppakivasta mestarikitaristien Lefty Willie Leppäsen ja Stefanos Hirvosen kesken. Toinen Honeyn rakkaista lapsista, instrumentaalicombo Big Bertha & The Bulldozers raivaa 6-raitaisen lätyn kummaltakin puolelta haltuunsa yhden siivun. Riku Metelinen SERKO’S CIRCUIT Live At Your Living Room 2nd Set (Riffids RCD-02) Blueshuuliharpisti ja -laulaja Serko Nieminen julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2018 ja viime vuoden jälkipuoliskolla ilmestyi jatko-osa samalla konseptilla. Exotica-henkisinä maalailuina molemmat ovat luontevaa jatkoa Bulldozersin ikimuistoiselle Nuoruustangolle, jota edelleen tapaa silloin tällöin kuulla ainakin tyylitietoisimpien klubitiskijukkien vinyylilautasilla. Toimittaja, levykauppias, muusikko ja (mediatiedotteiden mukaan myös) mielipidevaikuttaja (!) Honey Aaltonen väittää visusti täyttävänsä jälleen pyöreitä, mutta eihän herran neliviitostenkaan juhlimisesta (tuolloin uunituoreen 45-kierroksisen vinyylisinglen tahdittamana) ole voinut vierähtää muutamaa vuotta enempää. Ilman sitä ette nimittäin voi millään kattavasti tietää, mitä se paljon puhuttu Happy Rock’n’Roll on! Pete Hoppula Näin ehkä on silloin, jos koko konseptin yrittää uudistaa. Serko ja bändi toimivat hyvin yhteen. Matti Jurvan peruja oleva Dallapé-ikivihreä Sulamith kuten myös Nino Rotan unohtumaton Kummisetä-hitti Speak Softly Love ovat kuin sävelletty varta vasten puskutraktorikoplan tarpeisiin. Serko’s Circuitin kakkossetti on kelpo blueslevy. Soundit ovat loistavat, jokainen muusikko saa riittävästi aikaa. Riku Metelinen HONEY AALTONEN 6 X 10 (Isko/Bluelight 922020) Uskoako tuota. Kappalevalinnoistakaan ei oikeastaan ole sanomista. Omakustanteeksi soundit ovat loistavat, rummut sopivan napakat olematta kuitenkaan liian häiritsevät. Lopetuskappale on myös alun perin akustinen Tätä iloista siltaa et kävele yksin. Kolmas raita Believe on Bad Company/ Free -henkinen nihkeä räkä. Heikki ”Heppi” Keskisen saksofonilla on tässä kaikessa överiydessäänkin vilpittömästi vain riemukkaita tuntemuksia nostattavassa esityksessä keskeinen pahiksen roolinsa, vaan eivätpä muutkaan päivänsankaria säestävät Honey’s Rockin’ Sexagenariansin kaartilaiset täysin viattomia pojankoltiaisia taida enää olla. Tiettävästi ennakkovaroituksista huolimatta tämä pieni suuri tuotos on päätymässä rajoitettuna painoksena myös kaupalliseen jakeluun, joten muistakaahan pistää levydiilerillenne tilausta menemään. Uusi rumpali on Jorma Tuohino. Paul Buttterfieldin tunnetuksi tekemä Nick Gravenitesin sävellys Born In Chicago saa arvoisensa käsittelyn. Ensimmäinen kappaleista, vankan kitarariffin omaava Rosaleigh saa tuekseen Pekka Qvistin urut. Kun vanhoja juttuja soitetaan uusin sovituksin, ne on saatu kuulostamaan tuoreilta. Ei sävellyksessä tai sen toteutuksessa ole mitään vikaa, mutta koska nimikappale oli sellainen ässäraita, jää sen jälkeen minkä tahansa kappaleen panos hiukan vaisuksi. Enemmän kuin lievästi ja tuskin edes tahattomasti parodian puolelle Aaltonen lipeää rempseällä balladilla Hawaiian Honeymoon, jolle kiitollista kompensaatiota tarjoaa duettokumppanina toimiva Pia Sundqvist. On tietysti makuasia, olisiko Just about elän (vielä tän kesän) pitänyt olla mukana, kenties... Jo 1980-luvun puolivälissä Blue Northin kokoelmalle ”Livin’ Finnish Blues” ensi kertaa levytetty Tortilla Flat -numero Bedknobs Rockin’ kuullaan nyt Tina Bednoffin, tämän The Cocktailers -yhtyeen sekä fiittiharpistina musisoivan Kempaksen onnistuneesti uudelleensovittamana rhythm’n’blues-shufflena. Allman Brothersin henki kuuluu mielestäni erittäin vahvana. Edellinen julkaisu koostui pelkästään lainakappaleista, mutta nyt on kolme kahdestatoista esityksestä Serkon omaa käsialaa. ”Dave Lindholmin Kynä & Kumppanit – Live” on hieno osoitus siitä, että Lindholmilla riittää vielä virtaa tarjota tasokasta musiikkia. Livetunnelma välittyy kuulijalle sataprosenttisesti, ja tämä on yksi parhaista Suomessa koskaan tehdyistä livekiekoista. Taustalla on nuorelle miehelle kunnioitettava lähes kymmenen vuoden bluesharpistin ura, jonka aikana ansioluetteloon on kertynyt useita palkintoja ja kunniamainintoja. Taustamuusikoista yksi on vaihtunut. On tietysti hienoa, että he kirjoittavat omia kappaleita ja levyttävät niitä myös. Charlie Musselwhiten River Hip Mama tempaa niin ikään mukaansa, mutta varsin hyvin toimivat myös omat kappaleet Elephant, Take Good Care Of My Heart ja Pa’s Shoe. Kukaan ei yritä irtiottoja kokonaisuuden kustannuksella. Musiikkiympyröissä puhutaan usein siitä, miten haasteellista kakkosalbumin teko on. Allman Brothers Bandin, Rollareiden ja John Lennonin tuotannosta, niin olisihan samalla vaivalla (ja rahalla) voinut laittaa mukaan vaikka jonkun räväkän kierrätyskappaleenkin. Säntillisesti itseään vuosikymmenestä toiseen elävien kirjoissa pitävä Tortilla Flat tarjoaa tälle otannalle livenä äänitetyn rapaisen bluesslovarin I’m Tired Of Being Your Beggar, joka on totta kai yhä Aaltosen pettämätöntä käsialaa, vaikka laulajana kerjuuhommien kuluttavuudesta nyt sanaileekin bändin ykkössolisti Kari Kempas. rimisnopeuksia en kuitenkaan iäkkäämmän äänitekniikan ystävänä uskalla lähteä edes arvuuttelemaan)! Totuuden maestron vuosirenkaista taitaa silti heti alkajaisiksi paljastaa jopa lyhyen matematiikan lukeneille kiekon nimikkokappaleeksi valikoitunut r&b-rutistus I’m Six Times Ten
Äänitykset on tehty Mätäoja Studioksi nimetyllä treenikämpällä. Könösen sävellyksiin keskittyvä musiikki on raikasta mutta painokkaasti menneisyyteen nojaavaa. Standing At The Edge Of The Universe on silkkaa countrybluesia mätäojalaisittain nähtynä. Lisäksi mukaan on saatu sovitettua myös Duane Eddyn tavaramerkkityyliä jäljitteleviä tunnelmallisempia twang-esityksiä kuten Summer Dreams ja Seventh Wave. Little Richardin Lucille tulee lujaa, versio on suorastaan vimmainen ja raita jytistää hyvin. Lännenmaiden tummanpuhuvaa horisonttia maalaavat ääniraidalle useammatkin uudet teokset, kuten verkkainen nimiraita Stormrider, Joe Meek’mäisesti The Outlaws -yhtyeen hengessä preeriaa taivaltavat Gringo’s Dingo ja Twang City sekä Davie Allan & The Arrowsin 60-lukuisten filmituotantojen tapaan rakentuva Chain Walk. Amerikanvaltauksessa onkin itunsa. Kitaristien Hannu Könösen ja Marko Rahikaisen, basisti Jukka Väisäsen ja rumpali J-P Harjun muodostama ryhmä jatkaa vuonna 2017 ilmestyneen esikoisen ”Dance Or Die” tapaan yhdysvaltalaisen Double Crown -merkin aktina. Vierellään Jorma tuo jykevää osaamistaan bluesharpullaan ja yhdessä miehet muodostavat yllättävän vahva-äänisen duon. Troublemakerin tahdissa asemoidaan stetsonit otsalle ja rokataan rennosti country & western -fiiliksissä. White Lightning voisi olla vaikka Lightning Hopkinsia, tosin tämäkin sitten levyn muiden esitysten tapaan harpistilla vahvistettuna. Sen juurilta löytyvät mm. Pirteän riehakasta, kitaravetoista meininkiä aidossa rockhengessä tarjoileva Rotten River Blues Band on positiivisella tavalla yllättävä uusi tuttavuus. Muuta materiaalia neohenkisempi Reno Short putoaa stomppikompilla, muttei riko nopeusennätyksiä. rockaa! Makupalana avauksen Eddie Cochran -klassikko Twenty Flight Rock sätkii rivakasti ja on kaikin puolin riehakas. Tiukasti tampattu vankilateema Folsom Prison Blues todellakin rockaa ja rollaa. Kesäisessä ulkoilmakonsertissa tämä taatusti uppoaa kaiken ikäiseen yleisöön kuin häkä. kokoonpanot The Charades, The Chameleons, The Shanons, The Shockwave! ja The Scavengers. Sittemmin ei olla pausseja pidetty ja tämä täyspitkä albumi on porukan ensimmäinen julkaisu. Miehet eli Chooky ja Jorma levyineen on mukava yllätys, rehellisen rentoa, hyvin ja tunteella soitettua bluesia – suosittelen kuunteluhetkeä, jos parivaljakko tiellenne osuu. I Can’t Fly on yksiselitteisesti tanakkaa bluesrockia. Harmillisen. Valkokangasmiljöön läsnäoloa korostavat myös ajoittain taustalla kuultavat jylhät huuliharppuja kuoro-osuudet. Hieman uudempaan suuntaan kääntyy Ride With Me edustaen Chicago-bluesia 50-luvun alun hengessä. Päätös Working Man Blues on tänttäränttää, joka etsii ja myös löytää bluesin ja rock and rollin saumakohtia liimaten niistä makoisan keitoksen. Vahvan, tummasävyisen tunnelman omaava biisi on tehty erään bändiä lähellä olleen henkilön muistolle. Cool Wind Blows omaa vaikutteita southern rockista ja melodian osalta jenkkiläisestä mainstreambluesrockista. Kiekon kaikki kappaleet ovat bändin omaa tuotantoa. Katusoittokin kundeilta sujuu, kuten itse sain yllättäen todeta viime kesänä Helsingissä Kolmen Sepän patsaan luona heitä kuultuani. Kappaleista Gauliflowers Blues kääntyy lievästi Brownie McGheen suuntaan ja kappaleissa Working Man sekä Titty Song tulee mukaan myös hyvinkin tunnistettavaa Sonny Terry -harputusta. TT Tarkiainen NATURAL BOOGIE Live At Mumby (omakustanne) Australialainen kitaristi ja laulaja Steven ”Chooky” Keir soitti livekeikan suomalaisen kaverinsa, harpisti Jorma Meriläisen kanssa Mumballup Tavernassa LänsiAustraliassa. Välillä yhtye piti pitkän tauon, kunnes kymmenisen vuotta sitten rockaamisen halu heräsi uudestaan. Parivaljakko on keikkailut viime aikoina myös Euroopassa soittaen paikallisissa kuppiloissa ja juke jointeissa. Aloituskappale Megalithic Groove ja sitä seuraava Electrophant rockaavat rivakasti kuin Hanoi Rocks parhaimmillaan. Ray Charlesin Hallelujah I Love Her So -siivun alkuun on asemoitu blueshenkinen hämäysstartti, jonka jälkeen tapahtuu hyvillä fiiliksillä liukuma tämän klassikon teemoihin. Chuck Berryn Around And Around ei anna armoa sekään, vaan tippuu tiukalla tempolla. Devil’s Kiss puolestaan taipuu demonisesta nimestään huolimatta perinteisemmäksi melodiseksi rautalankafoksiksi. Tallenteelta löytyy yksi cover, Rock Me Baby sekä tusinan verran Chookyn kynäilemiä tyylikkäitä blueseja, jotka levyn nimenkin mukaan ovat aika ”natural boogeja”. Jari Kolari THE DOLTONES Stormrider (Double Crown DCCD82) Vaikkei pääkaupunkiseudulta tulevan The Doltonesin taival rautalankaja surfaallokoissa vielä erityisen pitkä olekaan, on nyt toisen albuminsa julkaiseva yhtye jäsenistöltään genrensä kokeneempaa koulukuntaa. Pekka Muurinen (laulu, kitara), Matti Rautala (kitara), Juha Vilhunen (basso) ja Teemu Laitinen (rummut) annostelevat oikeaoppisesti Brittein saarilta ja Jenkkilästä haalimansa mausteet omaan voodookeitokseensa. Julkaisusta tulevat mieleen muun muassa nykyajan sähköisempi versio parivaljakko McGhee-Terrystä sekä osin myös John Lee Hooker duona, onhan aloituskappale Got Me A Woman Hookerin tyylinen hypnoottinen esitys. Jos lisää vauhtia tahtoo, niin We Gonna Rock ampaisee eetteriin villisti vatkaavana jumppina, tästä on lystinpidossa kyse. Blues News 1/2020 55 levy tutkailut THE BLUE NOTES Canned Beat (BLNTS 00002, omakustanne) Seinäjoelta tulevan The Blue Notesin tarina alkoi 1970-luvun lopulla, kun rockabillyn ja rock and rollin villit boomivuodet elivät kukoistustaan. Eikun tanssikengät liikkeelle, täällä on bileet! Mikke Nöjd ROTTEN RIVER BLUES BAND Electrophant (Vandango 005) Mutaista bluesrockia Mätäojan deltalta tyrkkää levyllisen verran vantaalainen Rotten River Blues Band. Chooky on kiva-ääninen, sopivasti möreä ja uskottava laulaja sekä peltikitaraa näppäilevä että slidea sujuvasti soittava kitaristi. Tätä esitystä kuten myös osaa omista kappaleistaan, mm. Huolitellusta kokonaisuudesta oikeastaan vain päätösrokki Garbageman Twist herättää lopulta kysymyksen levytyksen tarpeellisuudesta. Päätöskappaleena kuullaan I’m Gonna Rock, jonka nimi kertookin kaiken musiikkillisesta annistaan. Kitaralle annetaan kunnolla kyytiä, kuten nimestäkin voi päätellä. Ikiaikainen tielaulu Route 66 sotkee keskenään iloisesti rockerointia ja makoisia swing jazz -mausteita. modernin surfin opein tiivistunnelmaisesti rullaavaa Big Challengea Könönen höystää 6-kielisen ohella soittamillaan uruilla. Blues In My Bones on jonkinlainen combo Robert Johnsonia ja John Lee Williamsonia. Sekä omaa että lainattua materiaalia sekoitteleva kokonaisuus on onnistunut ja se... Jotenkin luennassa on mukana Dr Feelgoodin henkeä. No Champagne, No Ice on uskottavasti tulkittu pakollinen hidas blues. Levyn lainanumeroina saavat esitysvuoronsa jenkkistudiokitaristi Jan Davisin kulttimaineinen Lost In Space vuodelta 1966 sekä The Ventures -tyylisen sivaltavan arrauksen kokenut Reino Markkulan Hai Horto Kaalot (Gypsy Ride), jonka romaniyhtye Horto Kaalo oli levyttänyt puolisen vuosikymmentä aiemmin. Popsävyjä kuorolauluineen edustaa raskaan kitaran siivittämä Magic Baby. Tämä levy on oiva dokumentti kyseisestä tilaisuudesta ja samalla myös hieno näyttö miesten taidoista. Vahvasti suomalaiseen rautalankatraditioon pohjaava yhtye tähdentää omaleimaista instrokonseptiaan sekä teemallisilla spagettiwestern-elementeillä että brittiläisillä John Barrymaisilla soundtrack-vivahteilla. Omia biisejä on liki puolet ja näistä Gretschbilly on villitempoinen irrottelurocker. Samaa aikajanaa edustaa hyvin myös päätösraita Bad Luck & Trouble
Englanninkielinen Oh, yeah -koroste on saanut suomenkielisen vastineen Joo, no. Kansanperinteestä ammennetaan sanoituksissakin. Pariskunnan toinen yhteisnumero Rakkaus saapuu iltayhdeksältä sitä vastoin toimii Johnny & June Carter -vaikutteisena kantriduettona uljaasti, vieläpä velipoika Ismo Haaviston huuliharpun tukemana. Lahtelaisyhtyeen pelinjako solistinsa päätöikseen luotsaaman Poutahaukkojen kuten myös Kaarlo Viikatteen, Antti Vuorenmaan tai Kynä & Kumppanit -bändin kanssa tehtyjen levytysten kesken on siis yhä selvä. Instrumentaalimusiikille ja eritoten surfille pyhittäytynyt Double Crown on kiistatta genrensä valovoimaisimpia tähdentekijöitä nykypäivänä. Alkajaisiksi ilmoille kajahtaa ikään kuin soittimia testailevan intron jälkeen balladi Syksy vanhenee, joka ennakoi tulevaa lumen ja pakkasen sävyttämää vuoden aikaa. Hank Williamsin lyriikoiden elegiaa ”on pullo melkein tyhjä ja miltei täynnä pää” -pohjalta vaaliva Hautajaiset, koskettavuudessaan pysäyttävä Koti myytävänä sekä sisätautiosaston vinkkelistä elämänmenoa riipivästi tarkkaileva Osasto 34 ovat Haavistoa vaikuttavimmillaan. TT Tarkiainen VAELTAVA VITSAUS II (Turenki TurenkiLP-14200-87) Toisella pitkäsoitollaan Marko Haaviston nykykokoonpano venyttää honkytonkahtavaa ilmaisuaan entistä laveammalle sektorille, mutta kasvu nykyisiin mittoihin ei ole tapahtunut lainkaan holtittomasti. Tulikettu, kultahäntä taas johdattaa joikusooloineen Lapin saamelaisalueille kertoen luonnosta ketun silmin. Ihmiskohtalot ovat Haaviston musiikin perimmäistä dna:ta. Tyylisuuntaansa ryhmä on kuitenkin tarkistanut Turenki-yhtiön, tuottajana kunnostautuneen Hannu Leidénin sekä vierasosastolla ahkeroivien bonusmuusikoiden kuten pianisti Mr Breathlessin konsultaatiossa ohi rockabillyboksin ja kohti poikkeuksellisen tuhtiotteista ”sähköbassorock’n’rollia”. Laulu Titanicin haaksirikosta on surumielinen countryballadi. Kourallisen äänitteitä vuodessa julkaiseva yhtiö ei näin ollen ole tavannut kastaa näppejään sekundaan, joten myös suomalaisyhtyeelle pääsy mukaan sen katalogiin on varma tae paitsi laadusta, myös kansainvälisestä kuuluvuudesta. Laulun päähenkilö Aliina Vilhelmiina lapsineen kuitenkin selvisi turmasta, joka jätti pysyvän trauman Amerikan kultamaahan päässeen nuoren äidin sieluun. Jaksan vahvasti uskoa, että valintojen kulahtaneisuus onkin ollut ryhmän tarkoituksellinen juoni. Viiden nuoren naisen kokoonpano tekee musiikkiaan perinteisillä, kotikutoisen oloisilla soittimilla. Muistattehan ne huoltoasemien jäljitelmäkasetit, jotka lupasivat kansilipareissaan. Lisää sopivaa riidanalaisuutta totuttuun kantrikaavaan tuo uhmakkaalla fuzz-kitaralla käynnistyvä Monta kaljaa sitten, vaikka kappale muuten pitäytyykin laulaja-lauluntekijälle ominaisessa iskelmällisessä tarinankerronnassa. ”Tahdomme herätellä ihmisiä musiikillamme tämän ainutlaatuisen vuodenajan viettoon. Voiko sitä enää tuon tyhjentävämmin ilmaista. Pete Hoppula THE SEACRUISERS The Seacruisers (Turenki TurenkiLP-14200-89) Helsingin Kontulassa 1970-luvun lopulla alkunsa saanut Freddie & The Seacruisers tajusi teinivuosiensa palon syttyneen uudelleen tälle vuosituhannelle saavuttaessa. Myös Vaeltavan Vitsauksen inspiraationlähteisiin on vääjäämättä kuulunut Freud Marx Engles & Jung. Juurakkolaisia ovat: Laura Kaartinen (laulu, matkaharmoni, lyömäsoittimet), Eija Kankaanranta (konserttikantele, 15-kielinen kantele), Kaisa Saarikorpi (laulu, guitalele, banjo, sikarilaatikkokitara, lyömäsoittimet), Minsku Tammela (laulu, jouhikko, kampa, lyömäsoittimet) ja Anna Wiksten (laulu, plankku, lyömäsoittimet). Matkaharmooni korvaa musiikkityylille ominaiset huuliharppuosuudet. Talvista joulutunnelmaa kuvailee jazzahtavan valssikompin siivittämä Neilikka, inkivääri, kaneli. Haluamme kantaa kortemme kekoon musiikin keinoin”, kiteyttävät Juurakko-yhtyeen jäsenet motiivinsa musiikin tekemiseen. Pete Hoppula JUURAKKO Yhdeksäs Talvi (Inkoon Musiikki IMU-CD 193) ”Yhdeksäs Talvi” on Juurakkoyhtyeen kolmas pitkäsoitto. Kaikkein nuorinta Haavisto-katrasta levyllä kuitenkin edustaa bassoa ja akustista kitaraa bändissä alusta pitäen soittanut Markon poika Oskari Haavisto. Joulu Skattalla on Appalakkien vuoriston alkuperäiscountryyn vivahtava tulkinta joulusta Suomessa. Peruskoostumuksessaan nelimiehinen bändi tekeekin esikoisellaan äänenkäytöllisesti työtä käskettyä, mutta sitä suuremmalla syyllä en voi kuin äimistellä levytysmateriaalin totaalisen mielikuvituksetonta, kuin suoraan lähiökuppilan karaokelistalta tai ”best of the 50’s” -kokoelmalta copy-pastettua kappalekimaraa, joka olisi takuulla herättänyt hymähtelyä jo arvon yhtyeen poikavuosina. Hyväntuulisen höpsö fifties-nostalgiointi paljastaa Vitsauksen tyylikirjosta vielä yhden uuden kerrostuman, mutta pienen särön esitys albumin yleisilmeeseen kieltämättä viiltää. 56 Blues News 1/2020 levy tutkailut vaarattoman oloisen 12-tahtisen standardialustan päälle pinottu soolosikermä ei jaksa liialti sykähdyttää eikä etenkään huipentaa muutoin napakymppiä lähentelevää albumia sen ansaitsemaan täydelliseen kliimaksiin. Rivien välissä pohdimme, ovatko talven tarinat katoavaa perinnettä, jos kylmän aikaa ei enää tulevaisuudessa ole. Ryhmän täydentävät soolokitaristi Jakke Kauppinen ja jo Badding Rockersissa Haaviston kanssa yhteistyötä tehnyt rumpali Kuja Salmi. Vaeltavan Vitsauksen oma paikka musiikkikartalla on ja pysyy visusti countrynimikkeen alaisuudessa. Koska meill’ on joulu. Kylmän tytti on mainiosti kulkevaa mollibluesia. Levyllä yhdistellään tyylikkäästi suomalaista ja pohjoisamerikkalaista kansanmusiikkia. Huolellisesti kypsytelty ”II” on tuonut kuuluville koko joukon hienoja ja jopa esikoislevyä jykevämmin aikaa kestäviä lauluja, vaikkei suoranaisia radiohittejä siltä (valitettavasti) olekaan vielä ennättänyt kehkeytyä. Mutta koska nyt vain on niin, että perusjolppienkin vaivatta tunnistamat Gene Vincentit, Eddie Cochranit, Carl Perkinsit, Chuck Berryt ja Johnny Burnettet näyttävät riittävän näinkin massiivituotantoisen pitkäsoiton tarpeisiin ilman ainuttakaan yritystä edes suunnata katsetta harvinaisempien ellei jopa itse kirjoitettujen laulujen äärelle, on kai siihen sitten suosiolla tyydyttävä. Räntää, hyyhmää kuittaa ilmastomuutoksen myötä muuttuvien talvien vallitsevan säätilan rivakan humppakompin ryydittämänä. Hänen tuotantonsa säteilee yhtä lailla romantiikkaa kuin arjen karuutta, ja jos laulujen kirjoittaminen onkin joskus saattanut avata tekijässään haavoja, levylle saateltuna ne eittämättä jo ompelevat arpia umpeen kauniilla juurimusiikillisella langallaan. Lauluyhtye-sävyinen Rikki antaa vokalistivuoron Markon puolisolle Kerttu Valkoselle. Heidän lisäkseen kakkoskiekolla kuullaan pedal-steelisti Antti Vuorenmaata, kosketinsoittaja Viljami Vilppolaa, baritonifonisti Jari Kankaretta sekä trumpetisti Seppo Pohjoisahoa. Jotkut päivät ovat kultaa -luenta Froikkarien ”Siunattu hulluus” -LP:lleen tekemästä kappaleesta on molempia esikuviaan kunnioittava, mutta edelleen tinkimätöntä herra Haavistoa. Huoli ilmaston lämpenemisestä oli levyä valmistellessa yksi tärkeimmistä teemoistamme. Mariachi-puhaltimin varustettu avausraita Myöhemmin jolkottaa heti lupaavasti kohti uusia aroja Johnny Cashin Ring Of Fire -haamujen ohjastamana. Juhlahumuun vie riehakkaasti rockaava Soita sormii napsuttele. Siksi ei tulekaan erityisenä shokkina, että orkesteri on valinnut coveroitavakseen Pekka Myllykosken käännössanoihin luottavan Dick Feller -kappaleen Some Days Are Diamonds (Some Days Are Stone). on sikarilaatikkokitaroineen silkkaa deltabluesia viiden naisen kuoron gospelhenkisyydellä sävytettynä. Kohtuullisen aktiivisen vajaan kymmenen vuoden keikkaperiodin jälkeen keski-iän villitys hiipui jälleen, mutta alkuperäiskitaristinsa Rolf Blombergin ja -rumpalinsa Mikael Soderlingin käskytyksessä vanhat buumilaiset ovat taas palanneet tositoimiin. Levyn perinteisintä kantrisarkaa laajentavat edelleen myös JJ Calemaisesti hiippaileva Sisko, americanabluesina soiva Yhdellä on minun nimi, kiihkeärytminen Juna meni jo sekä varsinkin ennakkoluulottomalla rumpukoneloopilla perkussoitu Maailma muuttukoon, joka tuo hetkittäin mieleen myös Tuomari Nurmion tekemiset
Tämän päälle on ympätty grafiikka puhekuplin, josta selviää kokouksen kulku. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia ovat R.L. Boyce myötäilee Gordya ja vahvistaa Marvinin. Samoja asioita käydään läpi kuin kirjoissa (ks. Sinänsä Seacruisersin ponnekkaassa ilmaisussa ei ole mitään järisyttävän suurta uutuusarvoa, sillä itse sovitukset eivät toden totta jyräävyytensä lisäksi muutoin irtaudu siitä, millaisina nämä sotaratsut ollaan jo tähänkin asti opittu tuntemaan. Burnside, Fred McDowell, Jessie Mae Hemphill ja Junior Kimbrough. Boyce, Ranie Burnette, Eli Green ja Othar Turner. Vissiä itua pumpun työskentelyssä kyllä kieltämättä jo nyt pilkistelee, sen todistaa etenkin rehdisti Ganes-formaattiin johdettu Wayne Cochran/J. Ainakaan Pearl Jamia eivät nämä herrat ole malliksi kuunnelleet. DVD:ssä on hienosti hyödynnetty grafiikkaa. Tallenne on asiallisesti toimitettu. DVD tarjoaa pari hienoa musiikkielämystä. Hyväntuuliset Berry Gordy ja Smokey Robinson juttelevat niitänäitä Motown-museossa, joka perustettiin merkin äänitysstudioon. Levy-yhtiö Wolfin uutuus, minkä mielestäni liiankin ylväs alanimike on ”Greatest Blues Songs, Vol. Kokoonpanon alkuperäisvokalisti Kim Gabrielsson ei kaiketi enää operoi vanhan bändinsä keulilla, vaan solistina toimii tällä albumilla Sakari Herttua. Tasoituspisteet myös levyn odottamattoman tyylikkäästi toteutetusta etukansitaiteesta! Pete Hoppula oikeaksi vastaukseksi. Väärin meni, sillä on yleisesti tiedossa, että äänitysjärjestys on: Miracles, Marvin, Gladys. Gordy soittaa entiselle tuotantopäällikkö Brenda Boycelle ja kysyy häneltä vahvistusta. Kun Smokey tuli 1962 esimiehensä puheille esittelemään juuri kirjoittamaansa kappaletta, niin Gordy tajusi, että hänellä on nero lauluntekijänä. Frank Wilson -hitti Last Kiss. Blues News 1/2020 57 levy tutkailut ne kaikkein kovimmat hitit, mutta versioiden esittäjistä ei kuitenkaan ollut usein harmainta haisua, ei edes silloin kun syyttävien sormien olisi pitänyt osoittaa päin aikansa kouliintuneimpia studioammattilaisia. Miracles-yhtyeen keikan Shop Around on mainio koomisine koreografioineen. Hän machoileekin osuutensa siinä määrin tyhjentävästi, ettei seurueen suosiosta kotimaisilla keikkakaukaloilla taida olla epäilystäkään. Gordy oli kuvaushetkellä 89-vuotias ja Robinson 79-vuotias. Toivottavasti laulaja kuitenkin huomaa seuraavalla julkaisulla jättää ne teennäisimmät – ja kieltämättä paikoin myös korvaa häiritsevät elvistelyt tuotantopöydälle ja uskaltautua luottamaan rock’n’rollin pullisteluja kaipaamattomaan ydinsanomaan. Kappale oli I’ll Try Something New. Claudette oli silloin vielä mukana. Juuri mainittujen McDowellin ja Hemphillin lisäksi esillä ovat sellaiset paikalliset musiikkisankarit kuin R.L. tämän lehden sivut 44-45), mutta yritän poimia esiin muutaman uuden tiedonjyväsen. Koosteen etuisuutena voidaan pitää sitä, että se todennäköisesti tarjoaa tilaisuuden tutustua siihen, millaista oli monien vuosikymmenten takainen alkukantainen ja hypnoottisia elämyksiä luova varhais-blues. Tallenteella käydään läpi lähinnä 60-luvun tapahtumia. Aika moni epäili My Girlin mahdollisuuksia, mutta puheenjohtajana toiminut Gordy tekee lopussa päätöksen: tämä julkaistaan ja siitä tehdään hitti. Myös My Girlin studioäänityksestä on kohtuullisen pitkä pätkä, jota ”puhuvat päät” eivät häiritse. Smokey on Miraclesin kannalla, mutta Gordyn mielestä Marvin teki sen ensin. Gordy ja Smokey lyövät myös leikkimielisesti 100 taalan vedon, siitä kuka teki ensin I Heard It Through Grapevinen. Veikkaisin, että se nähdään parin vuoden sisällä YLE Areenassa. 1”, sisältää 19 näytettä vuosilta 1965–2017. Julkaisujärjestys on päinvastainen. Aarno Alén eri esittäjiä 50 Years Of Como Mississippi Blues (Wolf CD 120.201) Vähäväkinen paikkakunta nimeltä Como sijaitsee näköjään Mississippin osavaltion pohjoisosassa noin 80 km:n päässä Tennesseen Memphisin keskustasta. Valitettavasti vain meille aivan muista kulttuuriympäristöistä UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä Hitsville: The Making Of Motown (Altitude SPAL 194) Tämä DVD-julkaisu liittyy Motown-yhtiön merkkivuoteen. Sielläpäin on vuosien mittaan kehittynyt ja kukoistanut runsaasti afrikkalaisia vaikutteita sisältävä ylänköseutujen hill country blues, minkä tyypillisiä piirteitä ovat vanhakantaisuus, kertautuvuus ja pienimuotoisuus. Smokey vetää satasen kukkarostaan. Quality Control -kokouksesta on tallella ääninauha
Samoihin aikoihin, vain muutaman kuukauden sisällä oli äänitetty Hookerin live-levy ”The Cream”. Eikö tuotteita tosiaan voisi painaa sen verran, että kaikki halukkaat (niin asiakkaat kuin kauppiaatkin) ehtisivät saamaan haluamansa. Vaikka hidas blues kulkee ilman soinnunvaihdoksia, saa sen intensiteetti pidättämään henkeä. Luulenpa näiden kuulostavan jopa paremmilta, kuin jos ne olisi tehty jäyhissä studio-olosuhteissa. Kotitarveäänitykset on tehty ehkä yhdellä, korkeintaan kahdella mikrofonilla. Pianoa ei tosin ole kukaan lavalta raahannut sessioihin, joten Spann tyytyy levykannen mukaan laulusolistin virkaan. artisteihin tutustumaton, niin näidenkin julkaisuiden kautta voit huoleti aloittaa. myöhännäisherännäinen eli ko. Vesa Walamies JOHN LEE HOOKER Black Night In Falling – Live At The Rising Sun Celebrity Jazz Club (Justin Time JAM 9166-1) MUDDY WATERS & FRIENDS Goin’ Way Back (Justin Time JAM 9130-1) Tuskinpa lehtemme lukijoille tarvitsee esitellä sen enempää John Lee Hookeria kuin Muddy Watersiakaan. Boogielle kertyy pituutta yli 15 minuuttia, mutta otteessaan se pitää herkeämättä koko ajan – muuttuen loppua kohden aina vain kiivaammaksi! Kolme ”käänteentekevää” hip hoptms. Tunnelma on ollut rento ja luultavasti virvokkeitakin nautittu. Kauhukseni huomasin nauttivani joka hetkestä! John Lee Hookerin tapauksessa luulin omistavani kaikki hänen levynsä ennen kuin törmäsin tähän Black Friday -julkaisuun. Hassuna yksityiskohtana voi pitää sitä, että nämä tallenteet on tehty keskellä Muddyn ns. Kolmospuolen Rock Steady on sitten se varsinainen bonuskappale. ”Black Night Is Falling” on loistava konserttilevy, joka lunasti paikkansa ensikuulemalla ”vuoden parhaat” -listalleni. Molemmat ovat rajoitettuja ns. Tehdään rajallisia painoksia joistakin harvinaisista tai ennen julkaisemattomista äänitteistä, myydään ne vähän kalliimmalla ja näin ollen luodaan ”uusia keräilylevyjä”. Laulu ja akustiset kitarat kuuluvat selkeästi kuin olisi ollut itse paikalla ja pieni rouheus tuo niihin pikanttia autenttisuutta. John Lee Hookerin Coast To Coast Blues Band oli kovassa iskussa vuonna ’77 ja pari vuotta myöhemmin sen saattoi kokea jopa Suomessa, Tavastia Klubilla Helsingissä. En ymmärrä. Jos kuitenkin olet ns. Suomessa en niitä muista nähneeni, mutta muistinihan on tunnetusti kuin Uuno Turhapurolla: palailee pätkittäin. Ja onhan siellä mukana myös Fred McDowellin versio hengellisestä laulusta You Gotta Move, mikä jälleen kerran on epätarkasti merkitty hänen omaksi teoksekseen. Vuonna ’69 tehtiin vallankumouksellinen ”Electric Mud”, jolloin vanhatkin fanit kaikkosivat. miksausta Rock Steadystä ovat minun ahtaaseen musiikkimakuuni totaalisen turhia. Jos onnistutte nämä vinyylit vielä löytämään niin ostakaa ihmeessä – tai minulle on ihan saman tekevää miten hankitte! Honey Aaltonen levy tutkailut TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen BN VERKOSSA: http://bluesnews.mycashflow.fi BN-NETTIKAUPPA!. Mutta kun näin tästä Black Friday -keräilylevystä rinnakkain julkaistun ”collectors item” -tuplavinyyliversion, peli oli menetetty. 1962. Molemmat mainioita levyjä, mutta uutta yleisöä ei tuolloin tavoitettu. Tämä livelevy tuo mieleeni Tavastian keikan hurmoksellisuuden! Muistelin kitaristi John Garcian ”olleen ihan ok”, mutta levy paljastaa kuinka kova kitaristi hän olikaan – ja John Lee kun ei ole niitä maailman helpoimpia säestettäviä. ei kun juomaan John Leen kädestä. Black Fridayja Record Store Day -kampanjathan ovat isojen levy-yhtiöiden keksimä ”käden ojennus” (pikemminkin vittuilulta tuntuva riesa) musiikin harrastajille. Black Friday -julkaisuja. Vaikka olen vuosikymmenet hehkuttanut John Lee Hookerin Tavastian konserttia ikimuistoisena, epäilen tuskin kuitenkaan muistavani kaikkia yksityiskohtia. Luultavasti lähes kaikilla lukijoilla on jokunen äänite molemmilta, useilla ehkäpä koko tuotanto (niin minäkin luulin ennen kuin löysin nämä levyt). John Leetä ei pitäisi pois mikään tekosyy. Armoa ei enää kyselty sen enempää yläkuin alakerrastakaan. Toisaalta mietin, etteihän tuo Tomaton julkaisema ”The Cream” nyt huonokaan ollut, omistinhan siitä sekä alkuperäisen tuplavinyylin että bonuksilla lisätyn tupla-cd:n. Myöhemminhän tuo sähköistä bluesrockia, funkya ja psykedeliaa yhdistelevä levy on nimetty jo klassikoksi. Sekä Muddy että Hooker kuuluvat siihen bluesin historian korkeimpaan eliittiin, joita ilman Blues Newsiä tuskin olisi koskaan perustettu. Väitinhän jopa, etten koskaan pese oikeaa kättäni päästyäni kättelemään Hookeria lavan reunalta, mutta olen tainnut silti pestä. Äänentoisto ei siis ole studioluokkaa – mistään hifistelystä puhumattakaan, mutta erittäin hyvä kaikesta huolimatta. Tuon nelospuolen olisi voinut minun puolestani jättää vaikka tyhjäksi – mutta mutta, eihän sitä ole pakko toista kertaa enää kuunnella. Aina tyrmäävä Boom Boom ei petä nytkään ja One Bourbon, One Scotch, One Beer saa yleisön syömään... Kauaksi ei jää myöskään maanisen synkkä versio Mercy Deen bluesista One Room Country Shack. Suositeltavampia ovat tosin lukuisat hittikokoelmat, joita molempien klassikoista on julkaistu kymmeniä – ellei satoja. 58 Blues News 1/2020 tuleville kuuntelijoille tällainen kokonaisuus on suurelta osin aika pitkäveteistä ja välillä raskastakin seurailtavaa. Kokoonpanokin oli osittain sama ja kappaleet pitkiä jammailuja – kolme kappaletta levypuolella. Uskollisena säestäjänä toimii kitaristi, aina yhtä loistava, Sam Lawhorn, mutta solistin osan rohmuaa toinen kitaristi Luther ”Georgia Snake Boy” Johnson peräti kolmella kappaleella. Joku väitti näitä äänitteitä turhaksi rahastukseksi. Kummallista tosin on, että lauluääni ei ole tutun uhkaava väkijuomien karkaisema röhinä kuten Spannillä yleensä. Tosin sinnehän pääsee jo Hookerin nimelläkin, mutta musiikista ei ollut lainkaan haittaa. Kokeiltiin akustista bluesia ”Folk Singer” -levyllä ja rhythm and bluesia jazzahtavalla puhallinkokoonpanolla albumilla ”The Brass And The Blues”. Kakkospuolella bändikaverit kaappaavat vallan. ”Black Night Is Falling” näytti hieman epämääräiseltä. Oman panoksensa mukaan tuo huuliharpisti George ”Mojo” Buford eivätkä bileet voisi olla kunnolliset, ellei mukana olisi Muddyn ”velipuoli”, pianisti Otis Spann. Pakkauksen ehdoton kohokohta on Eli Greenin (1901/1902–?) jykevä Walking Blues -mukaelma Brooks Run Into The Ocean. Suursuosikkini It Serves Me Right To Suffer pitää otteessaan. Kumpikaan levyistä ei ole varsinainen uutuus, sillä molemmat ovat aiemmin ilmestyneet Just A Memory -merkillä 90-luvulla. Muddyn jääväsin ”vuoden parhaista”, koska sehän olikin tullut jo vuonna ’18. Jälkimmäinen ei tosin kuulu musisoinnissa, sillä sen verran soittokokemusta taisi ukoilla olla takana. Muddy ja kaverit eli bändin jäsenet äänittivät omaksi ja läsnäolijoiden iloksi vapaa-aikanaan Kanadan kiertueella akustisia versioita tutuista kappaleista. etsikkoaikaa – tai pikemminkin aikana, jolloin levy-yhtiö Chess pähkäili, kuinka myydä Muddy Waters uudelle yleisölle 60-luvun puolivälissä. Varsinaisen päälevyn kappaleet ovat tuttuja John Lee Hookerin musiikkiin perehtyneille. Tällaisina ”oikeina” eli vinyylilevyinä ne näkivät päivänvalonsa vasta nyt. Kuvitteleeko joku tosiaan, että näillä tylsillä sämpläyksillä saadaan jotain uutta irti John Lee Hookerin verevästä boogiesta. Kysymyksessä kun on perinteinen afroamerikkalainen spirituaali, ja ennen McDowellia sen ehtivät levyttää useat gospel-artistit kuten Reverend Gary Davis v. Vanhat kunnon Gypsy Woman, Little Anna Mae tai My Home Is In The Delta iskivät ikään kuin en olisi Muddya ennen kuullutkaan. Montrealissa lokakuussa ’67 Muddy ja kaverit kuitenkin soittivat sitä missä parhaiten olivat kotonaan – kotikulmien bluesia
Poikkea puotiin. Blues News juhlii Malmitalolla ! MALMITALO Ala-Malmin tori 1 Helsinki Liput 21,50 € www.lippu.fi TRIBUUTTI-ILTA ELVIKSELLE: ROCK-OLA, MASA SALORANTA, PETE NÄSMAN & THE RELICS LA 4.4.2020 klo 19 BLUESIA NORJASTA: (EBC-VOITTAJA ‘12) RITA ENGEDALEN KE 1.4.2020 klo 19 300. CD GRCD 6196 • € 15;Goofin’ Records Hämeentie 46 00500 Helsinki puh 09-7733113 www.goofinrecords.fi Liike avoinna: ma-pe klo 11-18 la klo 10-15 nettikauppa 24/7 35v 1984-2019 B.CUPP COMBO: Hot Rod Friday Night / Go, Come Back 7” single GRSI 236 • € 8;Kymmeniätuhansia levyjä lisää liikkeessämme ja nettikaupassa. TOREADORS: Where Can She Be
20001 PAL:VKO 2020-14 197301-2001 20002 PAL:VKO 2020-22 197301-2002 20003 PAL:VKO 2020-32 197301-2003 20004 PAL:VKO 2020-40 197301-2004 20005 PAL:VKO 2020-49 197301-2005 20006 PAL:VKO 2021-07 197301-2006 BN_viivakoodit_2020.indd 1 27.1.2020 12.04