Blues News 01/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: JOHN NÉMETH ZORA YOUNG Henkilökuvia: JACKIE SHANE PHIL FLOWERS Suomalaista bändihistoriaa: SKIPPER & THE SAILORS. BN-kriitikoiden vuoden 2020 parhaat! / Klassikoiden lähteillä / BN lukee kirjallisuutta Korona-bluesia Mississippistä / Sapuskabluesia! osa 1 / Divarien helmiä / Levytutkailut 197301-21-01 ISSN 0784-7726 N:o 307 (1/2021) Hinta 7,50 € 54
32 s. 48 s. 18 s. 28 s. 46 s. 32 s. 44 s. 46 s. 14 s. 44 s. 8 s. 21 s. 8 s. 48 s. 18 s. 2 Blues News 1/2021 s. 21. 14 © Pe rt ti N ur m i © Li sa M ac © Co lle en Bu ye rs s. 28 s
Covid-19 on iskenyt myös FBS:n vuoden 2021 tapahtumatarjontaan. 38 Skipper & The Sailors ................................................ Mieltä askarruttavia tärkeitä kysymyksiä musaharrastajalle, eikös! Niin että pitääköhän tässä pistää lukijagallup pystyyn.... Mediassa on aika ajoin ollut esillä tietoja, että suomalaiset ovat innostuneet kunnostamaan nurkkiaan ja siivoamaan varastojaan, kun muutakaan tekemistä ei oikein vapaa-ajalla (mukamas) ole ja kotioloissa on ”pakko” viettää tavallista enemmän aikaa. 13 Jackie Shane ............................................................... 4 John Németh ................................................................ Mahdollisten BN-galluppien sisältöä vähän kieli poskessakin miettiessä palautui mieleen jälleen lehden toimittamiseen olennaisesti liittyvä ihan asiallinenkin asia. Ja onkohan se kuinka tavallista, että on hankkinut vahingossa useamman kappaleen samaa julkaisua.... Mutta näinhän se on, että hyvää kannattaa aina odottaa, vaikka tilanne malttia sitten koettelisikin. On pandemian aiheuttamissa elämäntoimintojen rajoituksissa tietyllä tavalla hyviäkin puolia. Iloisia olemme olleet, että avustajakuntaa on riittänyt niin, että olemme ylipäätään voineet saattaa minimillään 68-sivuisena kuusi kertaa vuodessa ilmestyvän aviisimme kerta kerran jälkeen painoon suhteellisen tyytyväisinä sen sisällön monipuolisuuteen ja laatuun. mahdollisesti tärkeämmistäkin asioista... ............................................ 63 Etukansi: John Németh © Lisa Mac BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 54. SISÄLTÖ: Maiju Lasola. Uusi päivämäärä ajoittuu varmuuden vakuudeksi peräti vuoden päähän 12. Ympäröivä reaalimaailma vain haittaa ainakin osin talvesta täysillä nauttimista; useimpien mielissä varmaankin jyllää aika ajoin ehkä entistäkin voimakkaammin ajatus ”voihan himskatin korona”! Toivon mukaan BN:n lukijakunta on kuitenkin pysynyt terveenä ja siniseen päin kallellaan olevat sulosävelet ovat muodossa tai toisessa pitäneet mielialoja edes jotakuinkin siedettävällä tasolla tautikurimuksesta huolimatta. 46 Ooba-Gooba! Novelty-rhythm’n’bluesia #1 ........ Olisi kenties hyvä alkaa pikkuhiljaa uskoa keräilijäkonkareiden opastusta siitä, että vaatimattomimmankin haalijan olisi ehkä hyvä pitää jonkinmoista kirjaa omistuksistaan — huolimatta siitä, miten hauskoja moiset uusintalöydöt ja jälleennäkemiset/-kuulemiset ovatkaan! Jäinkin muuten miettimään, kuinkakohan moni esim. Toisaalta on toki hieman nolostuttavaa, kun huomaa, että joitakin opuksia ja levyjä ”löytyi” sitten peräti kaksin kappalein. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. 58 Levytutkailut ............................................................... Ja kuinkakohan moni on siivonnut levykokoelmansa välillisesti nimenomaan koronasta johtuen.... Tätä kirjoittaessa on tuoreena tieto siitä, että helmikuun lopulle suunniteltu Elvis-tribuutti Helsingin Malmitalolla joudutaan jälleen siirtämään, jo kolmatta kertaa. Ilmoitushinnat vuodelle 2021: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Pauli Kallio, Ilkka Kauppinen, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Ville Pirinen, Pirjo Salminen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2021: N:o 1/21: vk 08 N:o 2/21: vk 16 N:o 3/21: vk 24 N:o 4/21: vk 34 N:o 5/21: vk 41 N:o 6/21: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2021 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 12.3.2021! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2021 Uusi vuosi on alkanut, eteläisemmässäkin Suomessa kauniin talvisissa merkeissä, kerrankin. 54 BN lukee kirjallisuutta .............................................. rakkaan aviisimme lukijoista kuljettaa mm. 21 Korona-bluesia Mississippistä ................................ 8 Muddy Lee Makkonen ............................................. levyomistuslistoja mukanaan mahdollisten shoppailutilaisuuksien ja muistinvirkistystarpeiden varalta.... 14 Zora Young ................................................................. helmikuuta 2022. 48 Divarien helmiä #55 ................................................. Kannattaa siis seurata verkkoja Facebook-sivujamme tapahtumatiedotuksen(kin) tiimoilta. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2021 on 44 euroa. 28 Doc Pomus & Mort Shuman ................................... Mutta, kuten aiemminkin olemme Hoppulan Peten kanssa pääkirjoituksissa kainosti toivoneet, lisääkin apujoukkoja juttujen tekoon ottaisimme mieluusti (lue riemusta kiljuen) vastaan! Joten tervetuloa joukkoon reippaasti vain, oikeasti, mikäli sielusi ja näppäimistösormesi vähänkin värähtelevät musiikillisille teksteille! Tyylilaji on niin sanotusti vapaa, yhteyden saat meihin esim. 44 Klassikoiden lähteillä #66: East Virginia .............. Ja jos gallupeista puhutaan, niin BN:n lukijakunnalta voisi toki samalla kysellä vähän em. 18 Phil Flowers ................................................................. Koronatilanteesta riippuen FBS:n tapahtumien suunnitteluporukka on toki valmiudessa potkaisemaan erilaisia livemusiikkitilaisuuksia pystyyn lyhyelläkin varoitusajalla, heti kun pandemiatilanne sen sallii. 32 Sapuskabluesia #1 ........ ohessa ilmenevien meiliosoitteiden kautta. Jaa että miten tämä liittyy rootsiin ja bluesiin. Tämän on allekirjoittanutkin pistänyt omien touhujensa puitteissa merkille, sekä rakkaalla mökillä että Stadin kotona pyöriessään. No siten, että levyja musakirjahyllyjä sekä -kaappeja läpikäydessä on pandemiasiivouksen pyörteissä tullut koettua muutamakin erittäin myönteinen HaaaaaTämäkinLöytyiVihdoin & OnkoMullaTosiaanTämäkinTäälläOmistankoOikeastiTämänkin -elämys! Kauan ”kadoksissa” olleita teoksia sekä kirjallisessa että äänitaltioidussa muodossa on kaivautunut jälleen päivänvaloon, lukulampun alle tai levylautaselle. Blues News 1/2021 3 BN-kriitikoiden parhaat 2020 ..................................
Harri Haka: Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) Bernard Allison – Songs From The Road (CD + DVD) (Ruf) Rory Block – Prove It On Me (Stony Plain) Fiona Boyes – Blues In My Heart (Reference) Ronnie Earl & The Broadcasters – Rise Up (Stony Plain) Henry Gray & Bob Corritore – Sessions, Vol. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2020 PARHAAT! K uten niin monet kerrat jo ennenkin, Blues Newsiin vuoden aikana levyesittelyjä laatineiden vakioavustajien tehtäväksi annettiin jälleen valikoida uutuusjulkaisujen joukosta enintään 20 mieleisintä ehdokastaan, jotka on esitetty ohessa toimittajittain artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. 1 (Topcat, -19) John Lee Hooker – Documenting The Sensation Recordings 1948–52 (Ace 3-CD) + Boogie Chillen’ (Ace 10” 78 r.p.m.) Jimmy Johnson – Every Day Of Your Life (Delmark) Paul Orta & Steve Coleridge – The Slim Harpo Project (Sidetrack) John Primer & Bob Corritore – The Gypsy Woman Told Me (VizzTone) Roomful Of Blues – In A Roomful Of Blues (Alligator) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Ron Thompson – From The Patio, Live At Poor House Bistro (Little Village Foundation) Stevie Ray Vaughan – The Penultimate Show (Parachute LP) Junior Wells – Blues Brothers (Cleopatra Blues 2-LP/CD) Hank Williams – The Complete Health & Happiness Recordings (BMG 3-LP) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.). 1 (Ace) eri esittäjiä – If I Have To Wreck L.A.: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol. 5 (Retroworld) Lee Fields & The Expressions – Big Crown Vaults, Vol. John – Great American Radio, Vol. 2 (Ace) J-P Berg: Tony Allen & Hugh Masekela – Rejoice (World Circuit) Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) Chris Corcoran Band – Coolerator (Shack) Robert Cray Band – That’s What I Heard (Nozzle/Thirty Tigers) Dr. Äänestyksen suurimmat pisterohmut paljastetaan niin ikään tuttuun tapaan koosteen päätteeksi sivulla 7. 1 (Big Crown) Kirk Fletcher – My Blues Pathway (Cleopatra Blues) Sonny Green – Found! One Soul Singer (Little Village Foundation) Erin Harpe – Meet Me In The Middle (VizzTone) Earl Hooker – Rockin‘ Wild: 1952–1963 Recordings (Soul Jam) John Lee Hooker – Live At Montreux 1983 & 1990 (Eagle 2-LP) Sonny Landreth – Blacktop Run (Provogue) Gerald McClendon – Can‘t Nobody Stop Me Now (Delta Roots) The Meters – New Orleans Jazz Festival ‘93 WWOZ Broadcast (digijulkaisu) Maceo Parker – Soul Food (The Funk Garage) John Primer & Bob Corritore – The Gypsy Woman Told Me (VizzTone) Professor Longhair – The Bach Of Rock (Sunset Boulevard 2-CD) Fenton Robinson – Out Of Chicago (JSP) eri esittäjiä – Barrelhousin‘ Around Chicago: Legendary George Paulus 1970s Blues Recordings (JSP 2-CD) 4 Blues News 1/2021 Honey Aaltonen: Dave Alvin – From An Old Guitar (Yep Roc 2-LP) Big Jon Atkinson – Back Down South (Bluebeat) The BB King Blues Band – The Soul Of The King (Ruf LP) William Clarke – Heavy Hittin’ West Coast Harp (Bear Family LP, -19) Ronnie Earl & The Broadcasters – Rise Up (Stony Plain) Fleetwood Mac – Live In Finland 1969 (1960’s Records LP) Rory Gallagher – Check Shirt Wizard: Live In ’77 (Cadet 3-LP/2-CD) Dana Gillespie – Under My Bed (Ace) Hollywood Fats Band – Blues By The Pound, Vol. 2: Cold Chills (SWMAF) Mark Hummel – Wayback Machine (Electro-Fi) Sass Jordan – Rebel Moon Blues (Stony Plain) Bettye LaVette – Blackbirds (Verve) John Németh – Stronger Than Strong (Nola Blue) John Primer & Bob Corritore – The Gypsy Woman Told Me (VizzTone) Kid Ramos & Bob Corritore – Phoenix Blues Sessions (SWMAF) Dave Riley & Bob Corritore – Travelin’ The Dirt Road (SWMAF) Duke Robillard & Friends – Blues Bash! (Stony Plain) Whitney Shay – Stand Up! (Ruf) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) Johnny Winter – Texas ‘63–‘68 (Sunset Blvd.) eri esittäjiä – Dirty Work Going On: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol
1 (Ace) eri esittäjiä – Everything Is Gonna Be Alright (Westbound) eri esittäjiä – New Breed R&B: Saturday Night Special (Kent) Timo Kauppinen: Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) Dave Alvin – From An Old Guitar (Yep Roc 2-LP) Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator) Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) Robert Cray Band – That’s What I Heard (Nozzle/Thirty Tigers) Dr. 1 (Ace) eri esittäjiä – New Breed R&B: Saturday Night Special (Kent) Jari Kolari: Big Jon Atkinson – Raw Blues (Big Tone, -19) Big Harp George – Living In The City (Blue Mountain) Al Blake – Al Blake‘s XXL Bag Of Blues, Vol. 2: Cold Chills (SWMAF) René Hall – My Kind Of Rocking (Jasmine) The James Hunter Six Nick Of Time (Daptone) Gus Jenkins – Too Tough: West Coast Blues And R&B, 1953–1962 (Jasmine 2-CD) Jimmy Johnson – Every Day Of Your Life (Delmark) Pokey LaFarge – Rock Bottom Rhapsody (New West) Bettye LaVette – Blackbirds (Verve) John Németh – Stronger Than Strong (Nola Blue) Duke Robillard & Friends – Blues Bash! (Stony Plain) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Lucinda Williams – Good Souls Better Angels (Thirty Tigers) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) eri esittäjiä – Dirty Work Going On: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol. Chef – Let The Fire Lead (Hokahey!) Johnny Nicholas – Mistaken Identity (Valcour) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Thorbjorn Risager – Come On In (Ruf) Nora Jean Wallace – Blueswoman (Severn) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) 5. Blues News 1/2021 5 Pete Hoppula: Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) Don Bryant – You Make Me Feel (Fat Possum) Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) Chris Corcoran Band – Coolerator (Shack) Robert Cray Band – That’s What I Heard (Nozzle/Thirty Tigers) Eero ja Jussi & The Boys – Numero 1 & 2 & Singlet 1964–69 (Svart 2-CD) Henry Gray & Bob Corritore – Sessions, Vol. 1 (Blue Beat) Mavis Staples – We Get By (Anti, -19) Leo Bud Welch – The Angels In Heaven Done Signed My Name (Easy Eye Sound) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) eri esittäjiä – Barrelhousin‘ Around Chicago: Legendary George Paulus 1970s Blues Recordings (JSP 2-CD) eri esittäjiä – Boppin‘ By The Bayou Feel So Good (Ace) eri esittäjiä – Dirty Work Going On: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol. (omakustanne) The Hip-Shooters – Hey Big City (Sleazy EP) The James Oliver Band – Twang (Last Music Co) JW-Jones – Sonic Departures (Solid Blues) Micke & Lefty feat. Helander & Third Ward – Traffic Jam On The Back Street (Bluelight) Ronnie Earl & The Broadcasters – Rise Up (Stony Plain) Eva Eastwood – Candy (Gamlastans Grammofon) Faarao Pirttikangas – Tomumaja (Herlmi) GA-20 – Lonely Soul (Karma Chief, -19) Kaz Hawkins – Memories Of... Larry Doc Watkins – Chicago Alley Blues (L+R) Darrel Nulisch – Big Tone Sessions, Vol. 1 (Topcat, -19) Mark Hummel – Wayback Machine (Electro-Fi) Bobby Radcliff – Hard Hitting (Homework) Duke Robillard & Friends – Blues Bash! (Stony Plain) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) eri esittäjiä – Instrumental (Bigtone, -19) Kari Kempas: Buddy Ace – Meets Al ”TNT” Braggs (Jasmine) Johnny Adams – Meets Lee Dorsey (Jasmine) Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) Honey Aaltonen – 6 x 10 (Isko/Bluelight 10” LP) Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator) Don Bryant – You Make Me Feel (Fat Possum) Eddie Boyd – Singles Collection 1947–62 (Acrobat 2-CD) James Cotton – Late Night Blues (Justin Time LP, -19) Johnny Fuller – Mercy, Mercy!! 1954–1962 (Jasmine) Earl Hooker – Rockin’ Wild: 1952–1963 Recordings (Soul Jam) Eddie Kold Band feat. 1 (Topcat 2-CD, -19) Chickenbone Slim – Sleeper (Lo-Fi Mob Productions) Ronnie Earl & The Broadcasters – Rise Up (Stony Plain) Tom Gilberts – Old School (omamakustanne) James Harman – Liqour Parking (Bigtone, -19) Hollywood Fats Band – Blues By The Pound, Vol
Helander & Third Ward – Traffic Jam On The Back Street (Bluelight) John Lee Hooker – Black Night Is Falling, Live (Just In Time) The Jimmys – Gotta Have It (Brown Cow) Micke & Lefty feat. Chef – Let The Fire Lead (Hokahey!) James Oliver Band – Twang (Last Music) Victor Puertas & The Mellow Tones – Take Me With You (omakustanne) Jimmy Regal & The Royals – Late Night Chicken (Lunaria) Mitch Ryder – Detroit Breakout (Cleopatra) Tiny Legs Tim – Call Us When It’s Over (Sing My Tittle) Jimmie Vaughan – The Pleasure’s All Mine (Last Music Company) eri esittäjiä – Missy Sippy All Stars, Volume 1 (Sing My Title) 6 Blues News 1/2021 Pertti Nurmi: Linsey Alexander – Live At Rosa’s (Delmark) Annisteen Allen – Fujiyama Mama (Jasmine) Frank Bey – All My Dues Are Paid (Nola Blue) Eddie Bo – Slippin’ And A Slidin’: Singles As & Bs 1956–1962 (Jasmine 2-CD) Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) Pee Wee Crayton – Golden Decade 1947–1957 (Jasmine 2-CD) Tinsley Ellis – Ice Cream In Hell (Alligator) Kirk Fletcher – My Blues Pathway (Cleopatra Blues) Henry Gray & Bob Corritore – Sessions, Vol. 2: Cold Chills (SWMAF) Sonny Green – Found! One Soul Singer (Little Village Foundation) John Lee Hooker – Documenting The Sensation Recordings 1948–52 (Ace 3-CD) Gus Jenkins – Too Tough: West Coast Blues And R&B, 1953–1962 (Jasmine 2-CD) Jimmy Johnson – Every Day Of Your Life (Delmark) Freddie King – Blues Journey (Sunset Blvd 3-CD) Kenny “Blues Boss” Wayne – Go, Just Do It! (Stony Plain) Johnny Guitar Watson – Posin’: More Singles 1959–1962 (Jasmine) Junior Wells – Blues Brothers (Cleopatra Blues 2-LP/CD) eri esittäjiä – Cadillac Baby’s Bea & Baby Records (Earwig 4-CD) eri esittäjiä – Dirty Work Going On: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol. Helander & Third Ward – Traffic Jam On The Back Street (Bluelight) Rory Gallagher – Cleveland Calling (Chess) Rory Gallagher – Check Shirt Wizard: Live In ’77 (Cadet 3-LP/2-CD) Muddy Manninen – River Flows (Running Moose) Savoy Brown – Ain’t Done Yet (Quarto Walley) Tomislav Goluban – Memphis Light (Spona) The Nighthawks – Tryin’ To Get To You (EllerSoul) The Amazing MeatMen – License To Grill (Galactic Records) Turn On – The Ghost On The Wall (Finnish All Music & Media) Vanhaa roinaa – Kiivasta elämää (omakustanne) Mikke Nöjd: Honey Aaltonen – 6 x 10 (Isko/Bluelight 10” LP) Amazing Meatmen – License To Grill (Galactic) Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator) Black Devils & Ile Kallio – Live At Tavastia 2019 (Ainoa) Blue Notes – Canned Beat (omakustanne) Johnny Burgin – No Border Blues Japan (Delmark) Doctor’s Order – Out Of Order: The Lost Early Album / Alternative Doctors In Disguise: Rehearsal Tapes / Rehearsals Are For Sissies! (Finnish All Music & Media Oy 3 x CDR) Kirk Fletcher – My Blues Pathway (Cleopatra Blues) James Harman – Liqour Parking (Bigtone, -19) Dr. Riku Metelinen: Avey Grouws Band – Devil May Care (Avey/Grouws Band) Albert Cummings – Believe (Provoque) Ben Granfelt – True Colours (A1 Records) Bluesnake – More Stories (omakustanne) Joe Bonamassa – A New Day Now (Provoque) Creek Road Eleven – Creek Running Again (omakustanne) Dion – Blues With Friends (KTBA Records) Dr. 1 (Ace) eri esittäjiä – Nine Below Zero: The Cold Winter Blues (Document, digijulkaisu)
Chef – Let The Fire Lead (Hokahey!) 2 p. Andrew Alli – Hard Workin‘ Man (Ellersoul) 5 p. eri esittäjiä – New Breed R&B: Saturday Night Special (Kent) 2 p. Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) 4 p. Vuoden 2020 uusintajulkaisu: 1. Hollywood Fats Band – Blues By The Pound, Vol. Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator) 3 p. Mark Hummel – Wayback Machine (Electro-Fi) 3 p. 2. Vuoden 2020 kansainvälinen julkaisu: 1. Rory Gallagher – Check Shirt Wizard: Live In ’77 (Cadet 3-LP/2-CD) 2 p. John Primer & Bob Corritore – The Gypsy Woman Told Me (VizzTone) 4 p. 2. Earl Hooker – Rockin’ Wild: 1952–1963 Recordings (Soul Jam) 2 p. Ronnie Earl & The Broadcasters – Rise Up (Stony Plain) 4 p. Dr. Henry Gray & Bob Corritore – Sessions, Vol. Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) 6 p. Duke Robillard & Friends – Blues Bash! (Stony Plain) 3 p. Honey Aaltonen – 6 x 10 (Isko/Bluelight 10” LP) 2 p. Micke & Lefty feat. Blues News 1/2021 7 Blues News 1/2017 7 Vuoden 2020 kotimainen julkaisu: 1. John Lee Hooker – Documenting The Sensation Recordings 1948–52 (Ace 3-CD) 2 p. eri esittäjiä – Barrelhousin‘ Around Chicago: Legendary George Paulus 1970s Blues Recordings (JSP 2-CD) 2 p. James Harman – Liqour Parking (Bigtone) 3 p. 4. Turn On – The Ghost On The Wall (Finnish All Music & Media) 2 p. Kirk Fletcher – My Blues Pathway (Cleopatra Blues) 3 p. Jimmy Johnson – Every Day Of Your Life (Delmark) 3 p. 1 (Topcat) 2 p. 7 TT Tarkiainen: Tinsley Ellis – Ice Cream In Hell (Alligator) Dr. 7. 1 (Ace) 4 p. 3. eri esittäjiä – Dirty Work Going On: Kent & Modern Records Blues Into The 60s, Vol. Eero ja Jussi & The Boys – Numero 1 & 2 & Singlet 1964–69 (Svart 2-CD) 2 p. Robert Cray Band – That’s What I Heard (Nozzle/Thirty Tigers) 3 p. Gus Jenkins – Too Tough: West Coast Blues And R&B, 1953–1962 (Jasmine 2-CD) 2 p. Helander & Third Ward – Traffic Jam On The Back Street (Bluelight) Mark Hummel – Wayback Machine (Electro-Fi) Mick Kolassa – If You Can’t Be Good, Be Good At It! (Endless Blues) Jimmie ”Bluesman” Lawson And Cathouse Radio – Session In Tartu & Live At Von Krahl (Cathouse Radio) Ville Leppänen ja Käytetyt miehet – Pikainen tusina (Hokahey!) Louisiana’s LeRoux – One Of These Days (La LeRoux) The Nighthawks – Tryin’ To Get To You (Eller Soul) Papa’s Paradise – Roots (omakustanne) John Primer & Bob Corritore – The Gypsy Woman Told Me (VizzTone) Andres Roots – Mississippi To Loch Lomond (Roots Art) Sugar Ray & The Bluetones featuring Little Charlie – Too Far From The Bar (Severn) Turn On – The Ghost On The Wall (Finnish All Music & Media) Vesa Walamies: Johnny Burgin – No Border Blues Japan (Delmark) Jörg Danielsen – Guess Who’s Got The Blues (Wolf) Eero ja Jussi & The Boys – Numero 1 & 2 & Singlet 1964–69 (Svart 2-CD) Peter Green’s Fleetwood Mac – Transmission Impossible (Eat To The Beat) Ismo Haavisto – Hard Stompin’ Blues (Lake Water) James Harman – Liqour Parking (Bigtone, -19) Paul Orta & Steve Coleridge – The Slim Harpo Project (Sidetrack) Paleface & Laulava Unioni – Tie vapauteen (Finmix) Victor Puertas & The Mellow Tones – Take Me With You (omakustanne) eri esittäjiä – We Shall All Be Reunited: Revisiting The Bristol Sessions 1927–1928 (Bear Family). 2: Cold Chills (SWMAF) 3 p. Kim Wilson – Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C.) 6 p. Helander & Third Ward – Traffic Jam On The Back Street (Bluelight) 4 p
Itse asiassa olen hyvin nirso torvien suhteen. Vuonna 2020 ilmestyi The Blue Dreamersin kanssa toteutettu bändialbumi ”Stronger Than Strong”. Olet nyt kai kolmatta kertaa Suomessa. Kaikki toimi hienosti. Juuri ennen kuin lähdin USA:sta kiertueelle, pianistini sairastui ja ilmoitti, ettei pysty esiintymään pitkään aikaan. Jos on mahdollisuus käyttää loistavaa torvensoittajaa, käytän häntä, muuten tilanne voi olla aika tuskallinen. Vuonna 2013 John muutti Memphisiin ja yhteistyö maineikkaan The Bo-Keys -yhtyeen kanssa poiki levyn ”Memphis Grease” sekä kiertueen, jolla oli mukana mm. Hienoja festivaaleja molemmat. Nämäkin kaverit täällä Raumalla olivat ennakolta kuunnelleet levyjäni ja katselleet tuoreimpia videoita YouTubesta ja tehneet niiden perusteella muutoksia ja he olivat valmiita lavalle. Toisella kerralla Jyväskylässä mukanani oli The Blue Dreamers ja tällä kertaa Raumalla sen täydennyksenä on kaksi suomalaista puhallinsoittajaa sekä suomalainen pianisti. Seuraava pitkäsoitto ”Feelin’ Freaky” äänitettiin osittain Hi Recordsin vanhalla Royal-studiolla Willie Mitchellin pojan Boo Mitchellin avustuksella. Pian Blind Pig -yhtiö teki Némethin kanssa sopimuksen kolmesta levystä, joista ensimmäisen tuotti Anson Funderburgh ja jolla vierailijana kuullaan Junior Watsonia. John pääsi bändinsä kanssa lämmittelemään kuuluisuuksia, kuten Elvin Bishopia ja Junior Watsonia, mikä johti kiertueeseen ja levytykseen viimeksi mainitun kanssa. Inspiraation antoi Junior Wells Chicago Blues Bandin klassikkolevy ”Hoodoo Man Blues”, jonka Delmark oli julkaissut. He eivät ole mitään eilisen teeren poikia. Häneltä sain Antero Prihan ja Saxman Syrjäsen nimet. Miten löysit suomalaiset muusikot. On hienoa, että musiikkibisneksessä on ystäviä, joihin voi luottaa. – Kitaraa soitti nuori kaveri John Haye. Matthew Wilson esitteli hänen minulle Readingin JOHN NÉMETH Tuottelias laulaja-harpisti Memphisistä © Au br ey Ed w ar ds. Howard Grimes ja Percy Wiggins. Se on tehnyt minuun vaikutuksen. Onko sinulla ollut Suomen-keikoilla sama yhtye. Mukanasi on nyt myös uusi kitaristi. Ystäväni Amos Harvey, joka auttelee Rauma Bluesin järjestelyissä, kertoi, että Rauman seudulla vaikuttaa yksi loistava kosketinsoittaja ja niin Markku tuli mukaan pianistiksi. Asiat vain loksahtivat kohdalleen. 8 Blues News 1/2021 KARI KEMPAS J ohn Németh aloitti uransa kotikaupungissaan Idahon Boisessa soittaen bluesia paikallisissa klubeissa noin kymmenen vuoden ajan viidestä seitsemänä iltana viikossa. Edellisen kerran tapasin sinut muutama vuosi sitten Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä. Vierailut Elvin Bishopin levyillä sekä 2000-luvulla ilmestyneet omakustanteiset sooloalbumit lisäsivät mainetta. – Halusin torvisektion täydentämään bändiä ja soitin Jussi Raulamolle, jonka tiesin Groovy Eyes -yhtyeestä. Koska luomme soundin yhdessä, heidän pitää svengata yhdessä ja heillä pitää olla hyvä korva. – Teen usein muutoksia kappaleisiini. Seurasi muutto Kaliforniaan, missä hän soitti Anson Funderburgh & The Rockets -yhtyeessä. Jyväskylää ennen esiinnyin Pori Jazzissa. John on käynyt Suomessa kolmesti: Pori Jazzissa 2014, Jyväskylän Blues Live! -festivaalilla 2015 ja vuonna 2019 Rauma Bluesissa, missä tämä haastattelu on tehty. Suomessa on mahtava bluesyleisö. Nuottien lukeminen ei riitä, vaan heidän täytyy tuntea musiikki ja kappaleet, kuten kaikkien bändissä. – Kyllä, on hienoa olla täällä taas. Moni heistä oli työskennellyt Tom Jonesin kanssa. John omaksui lisää vaikutteita San Franciscon lahden alueen rikkaasta blues-, soulja funkperinteestä. En ota puhallinsoittajia bändiini, elleivät he ole todella hyviä. – Ensimmäisellä kerralla vuonna 2014 minulla oli taustallani brittibändi. – Eurooppalaisten omistautuminen bluesille ja kaikille sen tyylilajeille on ällistyttävää
Wrightia?” © Pi rjo Sa lm in en. Naapurustossani joku lintu kuulostaa aivan samalta kuin O.V. Wright asui samassa naapurustossa kuin minä nyt. Kuuliko hän linnun laulavan vai kuunteliko lintu O.V. ”Inspiraatiota voi siis löytää vaikka linnunlaulusta. Hauskinta tässä on se, että O.V. Wrightin melodia kappaleella Don’t Let My Baby Ride
Torvisovitukset olivat mahtavat ja suomalaiset muusikot tekivät hyvää työtä. Hän on mahtava tyyppi. Näen paljon itseäni Johnissa. Danny aloitti kuuden viikon kiertueella Howard Grimesin teknisenä avustajana, jolloin hänellä oli tilaisuus seurata Grimesin tekemisiä lavalla. Memphisiin muutto taisi olla hyvä ratkaisu. Kiertueen jälkeen teimme yhdessä levyn nimeltä ”Come And Get It”. Sitten vähän enemmän ”Love Me Tonight”ja ”Name The Day” -levyillä 2009–10 sekä vielä enemmän ”Memphis Greasellä” 2014. Soitin bluesia siellä melkein kymmenen vuotta. Tyylisi on muuttunut hieman vuosien kuluessa. Saimme albumille mukaan Howard ”The Memphis Bulldog” Grimesin, joka on varmaan maailman paras rumpali – ainakin minun mielestäni. Tein silloin jo täysipäiväisesti töitä bluesbändissä. John soittaa erinomaisesti, tekee loistavaa työtä. Hänen ansiostaan sain maanlaajuista huomiota. Sen levyn tekeminen oli hauskaa. Teit siis myös kiertueen levyn studiokokoonpanon kanssa. Kaikki se, mitä USA:ssa kuulee, vaikuttaa musiikkiini, mutta en oikeastaan ajattele asiaa kun teen kappaletta. Siellä asuminen oli myös kallista. Tuotannossani on kaikki nämä vuodet ollut paljon samoja elementtejä: paljon bluesia, soulia ja rock’n’rollia ja nykyään myös vähän hip-hopia ja countrya. Miten onnistuit saamaan sopimuksen The Bo-Keysin käyttämisestä levyllä ja kiertueella. Hän on vasta 18-vuotias. Nykyinen rumpalini on Danny Banks. Paikkaa pyörittää Scott Bomar, joka on myös tunnettu elokuvatuottaja ja -säveltäjä. UUTTA VIRTAA MEMPHISISSÄ Milloin muutit Memphisiin ja oliko tyylissäsi jo r’n’b-vaikutteita ennen sinne muuttoasi. Se on aina ollut riskialtis kaupunki, mutta vaikka vielä siellä asuessani seudun jengeistä yritettiin päästä eroon, monet joutuivat pahoinpidellyiksi, ryöstetyiksi, puukotetuiksi tai raiskatuiksi. Howard on nyt eläkkeellä, ja soittaa vain studiosessioissa silloin tällöin. – Kyllä, teimme kuuden viikon kiertueen USA:ssa. Yhdessä kaupungissa. Niinpä päätimme vaimoni kanssa. – Muutin vuonna 2013 ja r’n’b-tyyli alkoi tulla esiin jo hieman ”Magic Touch” -levyn julkaisun jälkeen vuonna 2007. – Muutaman videon ja jotain äänityksiä, mutta emme tehneet live-levyä. Sitä en osaa sanoa, kuinka monella muiden artistien levyillä olen ollut mukana. En voinut kasvattaa lapsiani siellä, huolimatta siitä, että naapurusto oli keskiluokkaistumassa, kun sanfranciscolaiset tulivat sinne rahoineen ja alkoivat sulkea kouluja saadakseen perheet muuttamaan pois. Hän tekee vielä pitkän uran tällä alalla. Sen jälkeen tein yhden session studiossa ja minut alettiin huomata. Hän on hiljattain ollut mukana mm. Hän on myös tuottanut Grammy-ehdokkuuksia ja -palkintoja saaneita levyjä. – Olin kesätöissä yhdessä saluunassa Idahon Horseshoe Bendissä joskus vuonna 1991 tai 1992. – Kyllä, mutta siitä on jo aikaa yli kymmenen vuotta. Esität nykyisin lavalla vain omia kappaleitasi. He kirjoittavat omia kappaleita ja bändi todella svengaa. 10 Blues News 1/2021 John Németh & The Blue Dreamers © Li sa M ac bluesfestivaalilla 2018. Anson tuotti ensimmäisen Blind Pig -levymerkillä julkaisemani levyn, jolla Junior Watson soittaa kitaraa. Oli hienoa, että ihmisillä oli tilaisuus nähdä ja kuulla bändiä livenä. Danny on todella hyvä rumpali itsekin ja oli hienoa nähdä, kuinka perinne siirtyi. Siitä tuli mainio. Bändi toi minut Ruotsiin ja esiinnyimme joillain festivaaleilla ja kiertueella. Joskus teen kappaleen valmiiksi itse, joskus yhdessä bändin muiden muusikoiden kanssa. Esiinnyimme viidestä seitsemään kertaan viikossa. Kosketinsoittaja on useilla kiertueen keikoilla hoitanut basson moogilla ja Hammondilla ja basistini Matthew Wilson on myös soittanut kitaraa. Vaikka Howard oli soittanut monien legendaaristen bluesmuusikoiden sessioissa ja levyillä, hän oli melko tuntematon nuoremmille, modernin bluesin ystäville. Kirjoitan sanoitusta ja melodiaa yhtä aikaa ja sen jälkeen teen sovituksen. Sitten Paul deLay, loistava blueslaulaja, huuliharpisti ja lauluntekijä Oregonista, rohkaisi minua tekemään omaa musiikkiani. Junior Watson, Canned Heatissä ja Rod Piazzan The Mighty Flyerissa soittanut kitaristi, tuli kotikaupunkiini, minä promosin keikkaa ja bändini esiintyi hänen lämmittelijänään. – Scott Bomar järjesti asian ja hän tuotti levyn. Missä studiossa se äänitettiin. Mukana oli koko studiokokoonpano – torvet, kitarat, kosketinsoittaja – The Bo-Keys. – Kyllä, tehtyäni Blind Pigin kanssa sopimuksen ryhdyin Sam Myersin sairastuttua työskentelemään Anson Funderburghin kanssa. – Kyllä vain, asuin ennen Oaklandissa, Kaliforniassa ja elo siellä alkoi olla vaarallista. Jos olet nähnyt Blues Brothers -elokuvan, tiedät mitä tarkoitan – paikka oli samankaltainen maalaiskapakka kuin siinä nähtiin. uuden ”Shaft”-elokuvan sekä ”Hustle & Flow”ja ”Black Snake Moan” -elokuvien teossa. Se oli hurjaa aikaa. Oliko sinulla tilaisuus tehdä live-nauhoituksia tuolla kiertueella. On erikoista, että sanfransiscolaiset sanovat olevansa liberaaleja – raha siellä kuitenkin ratkaisee. Ensimmäinen kappale, jonka kirjoitin, oli omistettu tyttöystävälleni, nykyiselle vaimolleni. Valmistuin lukiosta vuonna 1993 ja college-aikoina bändini alkoi jo saada suosiota. Sait hyvän alun urallesi. Ruotsissa olet esiintynyt Trickbag-bändin kanssa. Tämä on ensimmäinen kiertue, jolla hän on mukana. Olet tehnyt paljon levyjä, montako niitä on kaikkiaan. Muistan, kuinka ihmiset ihmettelivät ikääni, kun itse olin sen ikäinen. – Studio oli nimeltään Electraphonic ja se on Memphisissä. – Minun pitää oikein miettiä – niitä on kai 11, omia siis. Se oli ensimmäinen kerta, kun Howard Grimes oli kiertueella sitten 1960-luvun. Se oli hienoa ja pidän paljon Trickbagin kavereista. Hän on mahtava. Sen nimi oli Let Me Hold You ja se oli 12-tahtinen blues, New Orleans -vaikuttein. Kun se sitten julkaistiin, hän ja bändi todella halusivat lähteä promokiertueelle huolimatta siitä, ettei bändi ollut bluesyleisölle kovin tuttu. The Bo-Keys kiertää nykyisin Don Bryantin kanssa. Mikä oli ensimmäinen levytyksesi. Keikan jälkeen hän pyysi minut mukaan kiertueelleen. – Kyllä, Boisessa asuessani soitin perinteistä bluesia, enkä kirjoittanut silloin itse kappaleita. – Totta, minulla on tällä hetkellä varmaan noin sata omaa laulua, ja niistä on vaikea valita soittolistaa, koska haluaisin esittää ne kaikki. Sen kautta päädyin Blind Pig Recordsille. Esimerkiksi eiliselle keikalle valitsin kappaleet viimeisen 20 vuoden ajalta. – Äänitin yhden live-esiintymisen paikallisessa bluesbaarissa, ja siitä tuli hyvä. URAN ENSIVAIHEISTA Kuinka pitkään olet ollut alalla
Sitten siellä pystytettiin patsas tälle johtajalle, mutta se kaadettiin viime vuonna. Kukaan muu ei kuulostanut Otis Reddingiltä tai William Belliltä. Oletko aina myös laulanut. – Kyllä, koko elämäni.. Tuon aikakauden musiikin, bluesin ja soulin, sanoma muistuttaa meitä siitä, että meidän pitäisi levittää ympärillemme hieman enemmän rakkautta. Mutta kun aloitin soittamisen, en tiennyt blueshuuliharpun soittamisesta mitään, eikä kotikaupungissanikaan siitä oikein kukaan muukaan mitään tiennyt. – Vuosi tai pari sitten Memphisissä kaivettiin eräs Ku Klux Klanin johtaja haudastaan ja laitettiin esille mustien pelottelemiseksi. – Onneksi lukiossani järjestettiin kykyjenetsintäkilpailu, ja sijaisopettaja Mike Corbet oli houkuteltu siihen mukaan. Nashville yritti estää patsaan kaatamisen – siellä rasismi on yleistä ja Ku Klux Klania ihannoidaan. Musiikin vaikutus olisi suurempi, jos ihmiset eivät olisi niin ahneita vaan muistaisivat musiikin voiman. – Pidän eri aikakausien musiikista, ja kun olen tullut vanhemmaksi, on ollut hienoa palata niiden artistien pariin, jotka ovat olleet luomassa musiikkityyliä sen alkuvaiheissa. On juke-jointeja, C.C. Ihmiset ovat peloissaan ja toivon, että he löytävät bluesin ja soulin sanoman elämäänsä. Entertainment, Blue Worm ja Wild Bill’s, jossa kuulee erinomaista laulajaa Booker Brownia. Etsin hänet käsiini show’n jälkeen ja pyysin häntä näyttämään, miten hän sen teki. Pidän Sonny Boy Williamsonista, Paul Butterfieldistä ja Big Walter Hortonista. Onnistuin soittamaan laulumelodioita huuliharpulla taivuttamatta nuotteja ja sen ansiosta loin oman tyylini alusta alkaen. – Soittotyylini vaikutteet tulevat paljolti Junior Wellsiltä ja Little Walterilta. Hän opetti minulle, miten nuotteja taivutetaan, ja kaikki loksahti viimein kohdalleen. Hänkin piti ajatuksesta ja siellä myös muusikolla on mahdollista ansaita elantonsa, mikä on harvinaista. Aloitin laulajien melodioista – laulajien, jotka pääsääntöisesti lauloivat mollisävellajissa. Siksi pidän siitä. Sen jälkeen väritin melodioita ja tuurilla onnistuin luomaan oman sanaston huuliharpulleni. Tämä perintö elää vielä nykyäänkin ja moni mahtava artisti valitsee Memphisin – on räppäreitä, hip-hop-artisteja, kuuluisa Justin Timberlake, popmusiikin tähtiä. – Elämme mielenkiintoisia aikoja ja toivon, että amerikkalaiset ovat riittävän älykkäitä, etteivät lähde mukaan vanhaan vastakkainasetteluun. King ja Muddy Waters olivat kaikki erilaisia, eivätkä kuulostaneet samalta. Valitettavasti monille musiikki on vain bisnestä. Se oli minulle merkityksellistä ja luulen, että sen ansiosta, että kukaan ei ollut minulle näyttämässä kuinka huuliharppua soitetaan, olen nyt tässä. Se hyväksyy erilaisuuden ja omaleimaisuuden. Huey’sketjulla on seitsemän klubia ja kaikissa niissä on elävää musiikkia. Memphis on tekemässä taloudellista comebackia. Klubeja on pitkin koko Beale Streetiä. Tuon aikakauden musiikin, bluesin ja soulin, sanoma muistuttaa meitä siitä, että meidän pitäisi levittää ympärillemme hieman enemmän rakkautta.” muuttaa Memphisiin. USA:ssa on sananvapaus ja voin sanoa mitä haluan ja sanomani tavoittaa ihmisiä. Gospelin mukaan: ”If you got a friend in Jesus, you have a friend in everyone.” INNOITUKSEN LÄHTEET Keneltä olet saanut vaikutteita musiikkiisi ja soittotyyliisi. USA:ssa ei välttämättä nyt olisi ongelmia, elleivät jotkut haluaisi niitä luoda nostamalla esille vanhoja vastakkainasetteluja. Memphisissä ei kuitenkaan järjestetty mielenosoituksia patsaan puolesta, koska kukaan ei patsasta halunnut. He olivat jotain raikasta ja uutta. Al Greenin kirkko on siellä edelleen – gospelilla on merkittävä rooli Memphisin kulttuurissa, mustien kulttuurissa, joka on saavuttamassa myös valkoisten hyväksynnän. Heillä kaikilla oli oma tyylinsä. Pidän myös Paul deLaystä, Kim Wilsonista ja Rick Estrin on myös todella hieno huuliharpisti. Memphis Minnie, B.B. Se tekee Memphisistä erityisen paikan, ja sillä on myös pitkät perinteet. USA:ssa ei välttämättä nyt olisi ongelmia, elleivät jotkut haluaisi niitä luoda nostamalla esille vanhoja vastakkainasetteluja. Isoissa kaupungeissa pitää valita, mihin muottiin itsensä sijoittaa. Memphis hyväksyy innovatiivisuuden ja sen, että asiat tekee omalla tavallaan, ja suorastaan vaalii sitä. Siksi pidän bluesin tekemisestä, se on tapa kommunikoida, luoda yhteisymmärrystä. Hän soitti huuliharppua ja se oli ensimmäinen kerta, kun näin jonkun soittavan blueslikkejä livenä. Istuin silloin pianon ääreen ja ryhdyin opettelemaan bluesin soittamista huuliharpulla. Blues News 1/2021 11 ”Kun historia ylipäätään alkaa toistaa itseään, on joskus parasta palata alkuvaiheisiin, erityisesti 60-luvulle. Pianonsoiton ja musiikin teorian osaamisesta oli apua. – Memphis on upea kaupunki, pidän siitä paljon. Kun historia ylipäätään alkaa toistaa itseään, on joskus parasta palata alkuvaiheisiin, erityisesti 60-luvulle
En ymmärrä kieltä, mutta minusta se kuulosti kommunikoinnilta, samanlaiselta kuin bluesin ”call and response” -perinne, mikä ei ole vierasta muussakaan perinteisessä musiikissa eri puolilla maailmaa. Monet ovat sitä mieltä, että blues on syntynyt gospelista, mutta minä tiedän miltä gospel kuulostaa ja se on minun mielestäni erilaista. Veljeni ja sisareni olivat toistakymmentä vuotta minua vanhempia ja he kuuntelivat 70-luvun musiikkia – kaikkea mahdollista discomusiikista hardrockiin ja countryyn. Delbert McClintonilla oli jo aikoinaan tapana miksata tyylejä ja sitä ovat tehneet myös muun muassa Rolling Stones, Nikki Hill ja Andrew Alli, nuori huuliharpisti-laulaja Virginiasta, jonka tapasin kun teimme Mark Hummelin, Curtis Salgadon ja Aki Kumarin kanssa huuliharppubluesshow’ta. Olen ajatellut sen johtuvan Keskilännen ääntämistavasta. Lisäksi The Blue Dreamers on tekemässä uutta levyä. – Uusia artisteja nousee pinnalle, kuten esimerkiksi Larkin Poe, jonka tyylinä on sekoittaa countryä, americanaa ja bluesia. Isäni kuunteli unkarilaista musiikkia ja oopperaa ja minä pilailin oopperalaulajien kustannuksella, Pavarottin, Plácido Domingon ja Mario Lanzan. Naapurustossani joku lintu kuulostaa aivan samalta kuin O.V. Aki on tehnyt hindibluesia, mikä osoittaa hienosti, että musiikki ottaa aina vaikutteita jostain. Voisin mainita myös Percy Sledgen, Ray Charlesin ja Otis Reddingin ja olen myös suuri Nat King Colen, Frank Sinatran, Chet Bakerin, Johnny Hartmanin, Cab Callowayn, Junior Parkerin ja Little Miltonin fani. Kiinnostuin myös Howlin’ Wolfista ja myöhemmin muun muassa Magic Samistä ja Lowell Fulsonista. Kannattaa katsoa hieno dokumentti ”The Rumble”. Löysin Arizonan Tucsonista levyn, jossa eräs blackfoot-heimo laulaa perinteisiä intiaanilauluja. – Minulla oli tapana laulaa levyjen mukana niitä kuunnellessani ja vielä nykyäänkin joku asia voi palauttaa mieleeni jonkun vanhan kappaleen. – Olin alussa suuri Junior Wells -fani, joten todennäköisesti se kuuluu laulutyylissäni. Kun sitten liityin Anson Funderburghin bändiin, innostuin B.B. Wrightin melodia kappaleella Don’t Let My Baby Ride. Siellä on myös toinen lintu, joka laulaa melodianpätkää Hoochie Coochie Manistä.. Kolmannelle tunnille tullessani ääneni oli käheä, kun olin polttanut tupakkaa ja juopotellut edellisenä iltana keikalla jossakin. Olemme jo äänittäneet muutamia kappaleita ja levyä varten tarvitaan vielä kolme. Tyttäreni on 8-vuotias ja poikani on 5-vuotias ja aloittaa pian koulun, joten saan enemmän aikaa levyn tekoon. Kingistä ja Sam Myersistä. Kappaleet ovat jo valmiina, mutta minulla ei ole ollut aikaa tehdä niihin sovituksia, koska matkustan paljon ja minulla on kaksi pientä lasta, joten kun olen kotona, vietän paljon aikaa heidän kanssaan. Olen kotoisin seudulta, jossa oli paljon alkuperäisväestön kulttuuria. Hauskinta tässä on se, että O.V. Jos totta puhutaan, olin koko ikäni siihen asti tehnyt pilaa oopperasta. En ole koskaan saanut sellaista opetusta laulussa, mutta kotikaupungissani eräs rouva olisi halunnut tehdä minusta oopperalaulajan ja otin häneltä pari laulutuntia. He ovat todella mahtavia. Ääneni oli kamala ja rouva sanoi, että minun pitää lopettaa bluesin laulaminen ja muuttaa elämäntapani. Vitsaillessani tulin oppineeksi kai jotain oopperalaulusta. Hän oli opiskellut laulua, klassista tyyliä ja on mielenkiintoista, että ooppera kuului hänen äänestään. Mitä olet mieltä nyky-bluesista. Minulla on Memphisissä 1950ja 60-lukujen Memphis Horns -tyylinen yhtye. Curtis Salgado on hänkin loistava laulaja. – Pidän unkarilaisista melodioista. Minusta bluesissa on tyylillisesti enemmän vaikutteita intiaanien musiikista kuin gospelista. Ihmiset ovat aina sanoneet, että meillä on samankaltainen äänensävy. Kuuliko hän linnun laulavan vai kuunteliko lintu O.V. (cd ”Stronger Than Strong” ilmestyi syksyllä 2020 Nola Blue Recordsin toimesta – toim. Ne ovat tyyliltään hyvin samankaltaisia kuin blues – paljon tunnetta ja energiaa sekä kokemuksia. 12 Blues News 1/2021 Keneltä olet saanut vaikutteet laulutyyliisi. Kuten vaikka Charles Bradley tai Lee Fields tai Michael Ledbetter, hiljattain edesmennyt chicagolainen blueslaulaja. – Minulta on pyydetty uutta levyä, joten teen sen. He ovat todella lahjakkaita. Ei varmaan voi välttää sitä, etteikö kaikki tämä vaikuttaisi tyyliini. TULEVAISUUS JA NYKYPÄIVÄN BLUES Millaisia suunnitelmia sinulla on lähitulevaisuudelle. – Jopa deltabluesissa on paljon vaikutteita muualta. Olen kuullut, että myös Charlie Patton oli intiaani, ja yksi suosikkirumpaleistani June Core, joka soittaa Charlie Musselwhiten kanssa, on osittain intiaani ihonväristään huolimatta. Amerikan alkuperäisväestön kulttuurilla ja musiikilla on ollut suuri vaikutus minuun. Siihen en ollut valmis. – Inspiraatiota voi siis löytää vaikka linnunlaulusta. Pidän hänen laulustaan. huom.). Wrightia. En ole Bobby Bland, mutta he ovat työskennelleet myös monien muiden artistien kanssa Gregg Allmanista Keith Richardsiin, Doobie Brothersista Wu Tang Claniin ja Bo-Keysiin ja Bar-Keysiin. Se on puhdas ja kirkas. Suosikkeihini kuuluvat myös reggaeartistit kuten Jimmy Cliff ja Bob Marley, hardrockyhtyeet kuten AC/DC, Led Zeppelin, Aerosmith sekä räppärit kuten Public Enemy, Yo Gotti ja Pharrel Williams. Kasvoin kuunnellen niitä ja äiti suosikkeja Bing Crosbya, Danny Kayetä, Dean Martinia, Frank Sinatraa ja Doris Daytä. Olen siis dinosaurus niiltä ajoilta, kun kaikki vielä tanssivat musiikin tahtiin. Minulla oli siis runsaasti vaihtoehtoja. Varmaan myös Muddy Waters, Sonny Boy Williamson, Fats Domino ja Little Walter sekä monet Mississippistä ja Louisianasta kotoisin olevat artistit. Monet bluesin melodioista tulevat gospelista, mutta säestys intiaanimusiikista. Wright asui samassa naapurustossa kuin minä nyt. Osa sen jäsenistä on Bobby Blue Bland Bandistä. Kotikaupungissani myös tanssittiin paljon ja tarjolla oli tanssikeikkoja. Pidän lisäksi countrymuusikoista kuten Buck Owensista, Willie Nelsonista, Waylon Jenningsistä, Johnny Paycheckistä ja rocklaulajista kuten Billy Gibbonsista, Paul Rodgersista, Freddie Mercurystä, Mick Jaggerista, The Beatlesista, ja tietysti Elviksestä ja Little Richardista – alkuperäisistä rokkareista, Bo Diddleystä, Clyde McPhatteristä, sekä jumpbluestyypeistä kuten Roy Brownista, Wynonie Harrisista ja Big Joe Turnerista. Nykyisin ihmiset eivät enää pidä tanssimisesta. Olen jopa päässyt mukaan pow-wow -kokoontumiseen, jonne kouluaikana pari kaveria minut vei. Arvostan myös Gary Clark Junioria, Kim Wilsonia, Jimmie Vaughania ja sellaisia laulajia kuin Millie Jackson, Aretha Franklin, Koko Taylor, Shemekia Copeland, Amy Winehouse ja erityisesti Robert Cray, joka on kotoisin Keskilännestä, jossa minäkin vartuin. – Lauluja soittotyylistäni löytyy siis paljon sävyjä intiaanien musiikista
Jackie halusi korostaa orastavaa naisellisuuttaan ylipukeutumalla ja vahvasti meikkaamalla. Jackie Shanen virallinen diskografia ei ole pituudella pilattu, vain kahdeksan singleä ja yksi aika heiveröinen live-albumi. Tarkoitukseni oli tuolloin kirjoittaa hänestä yhdistetty esittely ja muistokirjoitus, mutta ties miksi suunnitelma on lykkääntynyt. Gospelin rinnalle musiikillisena kiinnostuksen kohteena tuli blues, tarinan mukaan sen jälkeen, kun hän oli kuullut kotikatunsa baarin jukeboxissa B.B. Esiintymiset eivät rajoittuneet Nashvilleen, vaan Jackie oli mukana laajalla suurten tähtien kiertueella Hank Ballardin, Jackie Wilsonin, Impressionsin ja monen muun mukana. Hänen vanhempansa erosivat seuraavana vuonna, jolloin hän jäi isovanhempiensa hoiviin ja hänet kirjattiin heidän Shanesukunimellään. Lillian Offitt levytti keväällä ‘57 Nashvillessä Excello-merkille ison hittinsä I Miss You So (listasijoitukset r&b 8./ pop 66.), jonka taustalla Mondayn johtama trio soitti. Esittelyn kohde oli yksi erikoisimmista 60-luvun soulartisteista, transseksuaali, jonka elämään ja uraan erilaisuus raskaasti vaikutti. Noiden aikojen valokuvissa Jackie on miesasuun pukeutuneena, vahvasti Little Richardin tyylisenä. Shane lopetti uransa 70-luvun alussa ja vaipui unohduksiin. Tästä Jackien ura nytkähti liikkeelle, sillä kun hän tapasi samoihin aikoihin pianisti Louis Lavellen ja kitaristi Les Mondayn muodostaman jazzduon, niin hänet kiinnitettiin ryhmään vahvistukseksi. PIKKU-JACKIE Jackie Shane syntyi Nashvillessä 15.5.1940. 50-luvun puolivälissä hän tutustui Nashvillessä kiertueella olleeseen Little Richardiin ja Upsetters-yhtyeen rumpaliin Charles Connorsiin, joka sai hänet kiinnostumaan rumpujen soitosta niin, että hänelle hankittiin omat soittimet. Useimmat alan tekstit käyttävät hänestä pronominia ”she”. Hän ei kokenut oloaan turvalliseksi Yhdysvalloissa, vaan ”pakeni” Kanadaan, siellä hän vietti useita vuosia suosittuna lavalaulajana. Sen myötä Jackiesta tuli Excellon studion vakiorumpali, minkä lisäksi hänet pestattiin paikallisen New Era -klubin housebändin rumpaliksi. Kun kuulin hänen levyjään, ne kuulostivat miehekkään kömpelöiltä, ei siis ollut mitään syytä luulla muuta kuin että kyseessä oli soul man, yksi monien joukossa. Jo pikkulapsena hänessä oli nähtävissä myös ensimmäiset merkit erilaisuudesta. Vuonna ‘47 hän muutti äitinsä luo Elyriaan Ohioon ja palasi kolme vuotta myöhemmin Nashvilleen Gussie-tätinsä. Soulin harrastajat muistavat hänet parhaiten muutamasta 60-luvun alussa levytetystä lähes klassikkotason levytyksestä. Trio laajeni, uusia kiinnityksiä olivat myöhemmin Sunny-hitistään tunnettu kitaristi Bobby Hebb sekä Baileyn tunnetun musiikkisuvun kasvatti, basisti DeFord Bailey Jr. Mielenkiintoiseksi hänen tarinansa tekee mainittu sukupuolinen erikoisuus, jonka perusteella hänelle on annettu kunnianimi ”pioneer transgender performer”. Tarina on luettavissa yksityiskohtia myöten nettihaulla ”Jackie Shane, Baby Do What You Want, Numero Group”, tässä vain musiikkipuoleen keskittyvä pikaesittely. 60-luvulla ei tilanteesta kuitenkaan tiedetty juuri mitään. Hänen identiteettinsä paljastui viimeistään muutama vuosi sitten The Globe And Mail -lehden laajassa haastattelussa. holhoukseen. Myös ohjelmisto New Erassa sisälsi Rikulta lainattua materiaalia varsinaisen bluestarjonnan ohessa. Kingin levyjä. Tässä vaiheessa hän oli ehtinyt paljastaa suuret lahjansa sekä lyömättömänä sprintterinä että ensimmäisten kokemusten herättelemänä gospel-laulajana. 14 Blues News 1/2021 JACKIE SHANE Trans-sukupuolisen soulin pioneeri PEKKA TALVENMÄKI J ackie Shane kuoli keväällä 2019. Trio esiintyi säännöllisesti ja tarjosi Jackielle myös ensiesiintymisen levyllä
Kyseessä ei ollut pelkkä päähänpisto, vaan hänet tunnistettiin ja tiedettiin persoonalliseksi artistiksi. Se sai jatkokseen singlen, joka herätti vielä enemmän ristiriitaisia mielipiteitä ja joka sekin on minun mielestäni loistava. Seuraavat äänitykset tehtiin loppukesällä ‘62 Lillian Claibornen johdolla Herb ja Milton Yakusin pyörittämällä Ace Recording -studiolla Bostonissa, ja samoin kuin ensimmäisessä sessiossa, Jackie joutui laulamaan osuutensa ilman valmisteluja. Sanoituksen ydinlause ”tell her that I’m happy, tell her that I’m gay” herätti arvatenkin kaksimielisiä ajatuksia varsinkin silloin, kun Jackie esitti laulua lavalla. Stop 104 Money I’ve Really Got The Blues Listauksissa b-puoli esiintyy myös nimellä Have You Ever Had The Blues. Sue 776 Any Other Way Sticks And Stones 788 In My Tenement Comin’ Down Any Other Way on William Bellin säveltämä ja Staxille keväällä ‘62 levyttämä pohjimmiltaan surullinen ”hyvin menee kuitenkin” -laulu. Jackie ihastui Cornwall-nimiseen pikkukaupunkiin ja asettui sinne muutamaksi kuukaudeksi. Motley oli jo 50-luvun alussa levytysuransa aloittanut tähti, jonka mukana Jackie pääsi matkustelemaan laajemminkin, myös Yhdysvaltain puolelle. Vaikein kokemus oli nähdä mustaihoisen miehen jääminen viiden valkoisen pahoinpitelemäksi. Hän muutti yhtyeen mukana Torontoon ja esiintyi siellä seuraavina vuosina säännöllisesti. Hän levytti listausten mukaan neljä sävelmää, joista singlelle päätyi kaksi, ei kuitenkaan heti, vaan vasta vuonna ’64, levymerkki oli Skippy Whiten omistama Stop. Matka vei pohjoiseen ja lopulta Kanadan puolelle asti. Asiat seurasivat toisiaan, muutto Montrealiin, joutuminen gangsteriporukan kidnappaamaksi ja päätyminen trumpetisti Frank Motleyn Crew’n laulajaksi. ANY OTHER WAY Vuoden ‘60 lopussa Frank Motleyn johtama ryhmä oli esiintymismatkalla USA:n itärannikolla ja pistäytyi samalla levyttämään Washingtonissa Lillian Claibornen johtamassa studiossa. Blues News 1/2021 TURVAAN KANADAAN Edellä kuvattu lyhennelmä Jackien nuoruusvaiheista ei selvittänyt hänen levottomuuttaan omasta itsestään ja siitä ahdasmielisestä ympäristöstä, jossa hän eli. Sekä Little Richard -vaikutteinen Chickadee että vankempi, kevyesti svengaava Slave For You Baby ovat luokkaa parempia kuin singlenä julkaistut raidat. Hän lauloi Crew’n säestämänä muutaman laulun, menestys oli valtava ja sen seurauksena hänet kiinnitettiin Motley Crew’n vakiojäseneksi. Money julkaistiin uudelleen vuonna ’67 kanadalaisella Star Shot -merkillä, kääntöpuolenaan niin ikään vuodelta ’62 peräisin oleva Little Richard -laina Send Me Some Lovin’. ”Blues” on ilman muuta singlen parempi puolisko eritoten tarttuvan taustasoiton ansiosta, Barrett Strongin Money-hitti sen sijaan esitettiin ylivauhdilla pahasti koheltaen. Samassa sessiossa Jackie lauloi myös raidat Chickadee ja Slave For You Baby, jotka julkaistiin vuonna ‘65 nimihirviökokoelmalla ”The Original Blues Sound Of Charles Brown And Amos Milburn With Jackie Shane, Bob Marshall And The Crystals” (Grand Prix Series K/KS-421). Jackie Shanella ei ollut Motley Crew’ssa erityistä solistivastuuta, sitä hoiti Curley Brudges, mutta tuossa sessiossa myös Jackielle annettiin mahdollisuus. Tarinan mukaan Jackie oli poikamaisesti pukeutuneena seuraamassa Motleyn ryhmän esiintymistä Esquire Show -baarissa, kun hänet kutsuttiin lavalle. Jackie halusi pois Nashvillestä, siihen tarjosi tilaisuuden liittyminen Cetlin & Wilson Caravan -nimiseen kiertävään ryhmään. Tuloksena oli paljon ristiriitaisia mielipiteitä herättänyt, minun mielestäni loistava levy. Esquire Show Montrealissa oli Jackien ja Motley Crew’n kantapaikka 60-luvun alussa, entistä enemmän Crew alkoi esiintyä myös Torontossa varsinkin sen jälkeen, kun Jackien toinen single alkoi menestyä siellä. Ymmärtääkseni Jackie lauloi tuota Lloyd Pricen Personalityhitin b-puolelta tuttua laulua vähän uusituin sanoin ja singlen toisella painoksella otettiin hänen käyttämänsä nimike käyttöön. Sen levyttäminen tuli yllätyksenä sekä Jackielle että taustasoittajille, mikä varmaankin aiheutti sen, että lopputulos oli kiehtovan kömpelö, varsinkin pienten rumpukuvioiden (eiväthän ne olleet edes kuvioita) sijoittuminen suvantokohtiin on riemastuttavaa kuultavaa. Chuck Jackson levytti Any Other Wayn seuraavana vuonna ja pääsi karhumaisella versiollaan HOT 100 -listan. Vaikka single ilmestyi reilusti ajastaan jäljessä, sen esittäjäksi merkittiin Little Jackie Shane. Säveltäjiksi on merkitty Motley & Shane, mutta Jackie on muistellut, että molemmat esitykset olivat hänen 50-luvun lopulla tekemiään sävelmiä
Se olikin ainoa Any Other Wayn valtakunnallinen sijoitus ja huomionarvoista on, että siinä sana ”gay” oli korvattu kiltimmällä ilmaisulla ”free”. TAKAISIN TORONTOON Stand Up Straight And Tall oli levy, josta toivottiin hittiä, mutta kun toive ei toteutunut, Modern purki Jackien sopimuksen. Noilta ajoilta on luettavissa lukuisia tarinoita, joiden mukaan Jackie Shane oli noussut ehdottomaan kulttiasemaan eritoten Kanadassa, hänen nimensä ja kuvansa saivat entistä enemmän kokoa mainosjulisteissa samalla kun Motley Crew’n hohto himmeni ja nimike muuttui muotoon The Hitchhikers. Jackien version bpuolelle levytetty Ray Charlesin hittinä tuttu Sticks And Stones ei onnistunut, sovitus oli kuten Moneyn tapauksessa käsittämättömän nopea ja sekava. Motley Crew jatkoi Torontossa, Jackie sen sijaan muutti leskeksi jääneen äitinsä luokse Los Angelesiin ja vietti siellä seuraavat vuodet. Jackie oli temperamenttinen luonne. Jackie ja Frank kävivät verestämässä suosiotaan Montrealin Esquire Show Barissa ja löysivät vakiopaikan Toronton Saphire Tavernissa. Vanha Moneyäänitys oli lopultakin julkaistu singlenä ja siitä tuli pieni paikallinen hitti Torontossa, samoin Any Other Way oli jostakin syystä kokenut come backin radioasemilla. Singlestä ehdittiin julkaista pieni painos, kunnes Sue-merkin pomo Jucky Murray osti oikeudet itselleen. Jackien esityksestä ovat asiaa paremmin ymmärtävät väittäneet, ettei se sopinut ollenkaan hänen tyyliinsä ja hän itse oli samaa mieltä (”enhän edes tiennyt mitä sana tenement tarkoittaa”). Pääasia oli kuitenkin ahkerointi Los Angelesin lavoilla ja studioissa. ENKELTEN KAUPUNGISSA Los Angeles oli Jackien pääasiallinen kotikaupunki siihen asti, kun hänen äitinsä kuoli 90-luvun puolivälissä, pieniä esiintymismatkoja toki mahtui matkaan varsinkin 60-luvulla. Myös kiertue-elämä Frank Motleyn kanssa päättyi. Kaikki kolme versiota ovat erinomaisia enkä yritäkään laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. 16 Blues News 1/2021 sijalle 88, r&b-lista oli tuolloin lomalla. Vuoden ‘66 lopussa hän palasi Kanadaan. B-puolelle levytetty Bobby Darinin säveltämä Comin’ Down on jämäkkä, mutta aika persoonaton esitys, tyypillinen Sue-levy mutta ei tyypillinen Jackie Shane -levy. Modern 1031 You Are My Sunshine Stand Up Staight And Tall You Are My Sunshine on vanha iloinen kantrilaulu, jonka Jackie esitti riemastuttavan jämäkästi tarttuvan taustayhtyeen säestämänä. Singleinä julkaistiin raidat Knock On Wood / You’re The One (Caravan CX-102) ja Don’t Play That Song / Barefoo. Netistä löytyy 60-luvun puolivälissä nauhoitettu video, jossa Jackie esitti reippaan taustayhtyeen tukemana Walkin’ The Dog -näkemyksensä. Pienenä erikoisuutena tähän vaiheeseen osui myös Jackien muutaman kuukauden kestänyt piipahdus New Yorkin Actors Playhousen lavalle, jossa hänellä oli spesiaalirooli John Herbertin romaaniin Fortune In Men’s Eyes perustuvassa samannimisessä musiikkinäytelmässä. Any Other Way julkaistiin alun perin Jack Sagerin omistamalla Cookin’-merkillä numerolla 602. Myös USA:n puolella Jackie huomattiin ja hän sai kutsuja johtaviin TV-ohjelmiin, mutta hän kieltäytyi sekä Dick Clarkin että Ed Sullivanin pyynnöistä, koska hänelle ei annettu koko perheen sarjoissa mahdollisuutta esiintyä omana itsenään vaan imagon osalta siivottuna. Hän oli esittänyt laulua lavoilla jo pitkään ja se oli Nashvillen WLAC-aseman Night Train Showhun onnistunut valinta. 70-luvun alussa aiheesta tehtiin seksuaalisten vähemmistöjen asemaa terävästi käsitellyt filmi. Saphire Tavernin show oli hyvin suosittu, mikä johti siihen, että Jackien taustajoukot päättivät nauhoittaa siellä livealbumin. Hän kieltäytyi Suen tarjoamasta jatkosopimuksesta Jucky Murrayn epämääräisen kielenkäytön takia, samoin yhteistyö Lillian Claibornen kanssa loppui tämän vaadittua osuutta In My Tenementin olemattoman menestyksen tuotoista. Rudy Clarkin kirjoittama varhaiselle New York -soulille tyypillinen kaupunkikuvaus In My Tenement on sekin lempisävelmiäni. William Bell levytti sävelmänsä uudelleen vuonna ‘67 ”Soul Of A Bell” -albumilleen ja teki taas upean version, ei siis ihme, että Any Other Way on mielestäni yksi suurimmista 60-luvun soultarinoista. Mike ja Bob Kirklandin säveltämä b-puoli on kulmikkaampi, mutta urkuvetoisen taustan ansiosta sekin on mukava. Jackie kiinnitettiin Modern-firman studiorumpaliksi. Samalla hän sai mahdollisuuden omaankin levytykseen, ainoa single ilmestyi vuonna ‘66. Jackien lisäksi sen levytti vuonna ‘63 Roosevelt Grier ja seuraavana vuonna Clyde McPhatter. Paluu Torontoon pelasti myös Frank Motleyn, jonka show oli Jackien poissaolovuosina menettänyt teränsä. Jackie on muistellut, että hän olisi halunnut levyyn tukevan torvivoittoisen taustan, mutta hän ei saanut tahtoaan läpi, vaan tunnelma perustui Chester Pattyn soittamaan hulvattomaan urkukuviointiin. Valtakunnallista menestystä ei tullut, mutta levy oli hitti sekä itärannikolla että Torontossa, jonne Motley Crew kotiin palattuaan asettui. Jackien studiorumpalisuorituksista oli merkittävin työskentely Lowell Fulsonin vuoden ‘66 sessiossa, jonka tunnetuin esitys oli seuraavan vuoden alussa r&b-listan viitoseksi noussut alkuperäinen Tramp
Jackie Shane Live! (Caravan CF 1000) -67 A: (1) Dual Trumpet Bounce (2) High Heel Sneakers (3) Knock On Wood (4) Money B: (1) Raindrops (2) You’re The One (3) Papa’s Got A Brand New Bag (4) Don’t Play That Song (5) Any Other Way Albumi julkaistiin vain Kanadassa. Ensimmäiset Jackien uraan liittyvät muistelukokoelmat ovat varsin tuoreita. Jackie kävi vuonna ‘71 myös studiossa levyttämässä neljä raitaa, niiden joukossa soulpalat It’s Your Thing ja Who’s Making Love. Siellä hän jatkoi ahkeroimistaan lavoilla ja levytti tarinansa viimeisen singlen. 70-luvun edistyessä Jackien ura hiljeni ja hän hävisi kokonaan kuvioista. Jackie itse oli myös mainiossa vireessä ja osoitti taas kerran, kuinka upea deep soul -artisti hänestä olisi voinut tulla, jos vain olosuhteet olisivat olleet suotuisammat. Paragon 1028 Cruel Cruel World New Way Of Lovin’ Paragon on kanadalainen merkki, tiettävästi singleä ei julkaistu muualla. Muuta erityistä kerrottavaa ei ole kuin osallistuminen Torontossa samaan tapahtumaan George Clintonin kanssa, sen seurauksena häntä pyydettiin Funkadelic-yhtyeen solistiksi. Singlen nopeampi puolisko New Way Of Lovin’ on taas kerran latteampi, ei yhdentekevä mutta... Clinton-tapaamistakin sävähdyttävämpi oli Jackien osalla ainakin koe-esiintyminen ja sitä seurannut Motown-tarjous vuonna ‘63. Totta tai tarua, näitä ”pyyntöjä” on musiikkimaailma täynnä. Taustalla soitti häntä lavoillakin säestänyt iso The Kin Folks -niminen yhtye ja hienosti soittikin, varsinkin soulbluesin Cruel Cruel World kitaraosasto on mukavaa kuultavaa. ”Live!” jäi ja jää vain erikoisuudeksi Jackie Shanen tarinassa. Täydennyksenä julkaisu tarjoaa kolme ennenkuulematonta Saphire Tavern -keikkatallennetta, I Don’t Want To Cry, You Are My Sunshine sekä toivottoman version Jr Walker & The All Starsin Shotgunista.. Kymmenen vuotta myöhemmin hän avautui ja kertoi tarinansa, samassa yhteydessä kerrottiin jonkinlaisesta come back -suunnitelmastakin, joka toteutui siltä osin, että Jackie kävi Torontossa ilahduttamassa vanhoja fanejaan. Esiintymiset New Yorkissa loppuivat samoihin aikoihin, niinpä Jackie oli taas vapaa lähtemään Los Angelesiin. Hän eli äitinsä kanssa, kunnes muutti tämän kuoltua synnyinseudulleen Nashvilleen. Alan lehdissä häntä ei noteerattu, edes arvailuja hänen kunnostaan en muista nähneeni lukuun ottamatta ennenaikaiseksi osoittautunutta juorua hänen kuolemastaan vuonna 2007. Kolme komeaa onnistumista eivät poista pientä pettymyksen tunnetta. Yksityiskohdista en löytänyt mainintoja enkä tiedä, onko näitä esityksiä myöhemmin kaivettu julkisuuteen. Etiketin mukaan Jackie on tuottanut levyn itse ja myös säveltänyt molemmat puolet. Vuonna 2011 ilmestyi Cookin’-merkin bootleg ”Soul Singles Classics” ja neljä vuotta myöhemmin uusinta livenauhoituksista. Täydellisen kuvan antaa vuonna 2017 Numero Groupilla ilmestynyt kaksiosainen boxi ”Any Other Way”, joka sisältää kaikki julkaistut singleraidat ja ”Live”-LP:n. Blues News 1/2021 17 tin’ (CX-106), joista viimeksi mainittu ilmestyi poikkeuksellisesti artistinimellä Jackie Shayne, eikä sen b-puoli sisältynyt pitkäsoitolle. Jenkkien puolella ja ulkomantereilla siitä saatiin tietoja vasta 2010-luvulla. Jackie riitaantui Frank Motleyn kanssa vuoden ‘68 paikkeilla, heitti tämän ulos ja esiintyi itse Hitchhikersin kanssa muutaman kuukauden ajan. Hän kuoli Nashvillessä 21.2.2019. Nopeat raidat menivät aikaisemmin käsitellyillä singleillä vähän sähläämiseksi (poikkeuksena Modern-singlen puoliskot) ja lavallakin lopputulos oli hätäinen osittain myös siksi, ettei taustalla soittanut Hitchhikers saanut niihin otetta. UNOHDUKSIIN JA TAKAISIN 70-luvun alussa Jackie oli vielä aktiivinen ja teki paikallisten lavakeikkojen ohessa matkoja kauemmaskin. Tämä levy vahvistaa sitä käsitystä, että Jackie oli parhaimmillaan erinomainen balladilaulaja. Myös Four Seasonsiin oli mahdollisuus liittyä, jos Jackien sanoja on uskominen. You’re The One, Any Other Way -bravuuri ja ennen kaikkea dramaattinen Don’t Play That Song ovat upeita suorituksia
Halusin toki oppia kovasti ja ymmärsin hyvin, ettei musiikissa ole oikotietä onneen. Oheinen artikkeli perustuu Chicagossa 2012 tehtyyn haastatteluun. Bobby King otti minut mukaan soittotreeneihinsä. – Matkatessamme lauluharjoituksiin kirkolle oli tapanamme kulkea Theresa’s Lounge -klubin ohitse. Samoilla kulmakunnilla sijaitsi myös Trocadero, jossa esiintyivät monet silmäätekevät bluesartistit. Pete Allenin kanssa kasasimme yhtyeen nimeltään The Misfits, ja me olimme totta tosiaan sanamukaisesti yhteensopimattomia (= ”misfit”) tyyppejä. Hänen myötävaikutuksellaan pääsin eteenpäin urallani sekä tekemään kiertueita myös Euroopassa, missä olen vieraillut lukuisia kertoja. Tyttöystäväni äiti oli puolestaan Slimin naisystävä eli piiri pieni pyöri. Toistaiseksi tuoreimman albumijulkaisunsa ”Friday Night” arvostettu mississippiläislähtöinen vokalisti levytti Little Mike & The Tornadoes -yhtyeen kanssa vuonna 2015. Minulle on oikeastaan yksi ja sama asia, jos joku puhuu Jumalasta ja joku toinen elämästä ylipäänsä. Wellsiksi, koska hänellä oli niin suuri vaikutus minuun. Näin ja kuulin siellä aikoinaan sekä Mahalia Jacksonia että Joyce Davisia ja monia levyttäneitä gospelartisteja sekä tapasin silloisessa kirkkokuorossa laulaneen Shirley Caesarin. Sellaisilla eväillä olen päätynyt bluesin pariin. Hiivimme kirkonpalvelujen jälkeen isompien lasten kanssa klubin nurkille ja kuuntelimme sieltä katautuvaa bluesia, muiden muassa Junior Wellsiä. Emerson on toiminut yli kaksikymmentä vuotta pappismiehenä eikä ole enää missään tekemisissä musiikin kanssa. – Synnyin Mississippin West Pointissa (1948), josta muutimme Chicagoon ollessani seitsenvuotias. huom.) – Noina varhaisina aikoina näin usein Sunnyland Slimin ja Junior Wellsin esiintyvän ja todennäköisesti bluestaustani juontaa paljolti heistä. Tein myös hotellikeikkoja Jump Jacksonin kanssa ja esiinnyin ylipäänsä missä ja milloin hyvänsä saattaakseni uraani eteenpäin. Minun piti käydä läpi pitkä oppimisprosessi. Tutustuin esimerkiksi Billy “The Kid” Emersonin musiikkiin, hänhän käynnisti aikanaan Denise LaSallen (1934–2018) uran. – Minulla oli tapana hengailla niin monien bändien kanssa kuin suinkin mahdollista. Ensimmäisellä Euroopan kiertueellani oli mukana Hubert Sumlin. Myös Little Walter oli mukana kuvioissa tuolloin. Minua onkin kutsuttu naispuoliseksi Jr. Samaten hyvän ystäväni Albert Kingin kanssa. Siihen sisältyi kirkossa käyntiä seitsemänä päivänä viikossa. Smiley Tillmon kuului silloiseen 1970-luvun alkupuolen kokoonpanoomme. Kävin koulua ja tein mitä äitini käski. – Levytimme Maurice John Vaughnin kanssa musiikkikasetin omalle levymerkilleni, ja teimme muutoinkin hänen kanssaan paljon yhteistyötä, koska tunsin hänet aivan nuoresta pitäen. Pastorimme oli nimeltään Reverend Body. Isoäitini oli tuntenut Sunnyland Slimin hyvin jo Etelän ajoilta. Maurice tuotti ja soitti kitaraa ensimmäisellä omalla LP:lläni “Stumbling. Lauloin – tai yritin laulaa – bluesia jo tuolloin, mutta se sujui aika kehnosti, koska ajoitukseni oli päin seiniä eikä sävellajeistakaan ollut juuri tietoa. 18 Blues News 1/2021 ZORA YOUNG Leidit laulavat Chicago-bluesia, osa 1 MIKE STEPHENSON (käännös & täydennykset: Pertti Nurmi) 7 3-vuotiaana yhä hyvässä esiintymiskunnossa oleva Zora Young kuuluu Chicagon kokeneempaan blueslaulajattarien kaartiin. Minulla oli tapana osallistua bluesstarojen treeneihin ja mm. – Olen kotoisin Mississippin raamattuvyöhykkeeltä. (Emerson on tällä hetkellä 95-vuotias – käänt. Slim oli erittäin vaikutusvaltainen lukuisten muusikoiden uralle ja antoi siis minullekin mahdollisuuden esiintyä rinnallaan. Hänen kauttaan tutustuin myös pianisti Lovie Lee’hin ja kitaristi Eddie Tayloriin. Sunnyland Slim oli siis ensimmäisiä artisteja, joka otti minut siipiensä suojaan, mutta lauloin myös soulia Bobby Rushin, Tyrone Davisin ja Little Johnny Taylorin kanssa. Äitini tykkäsi gospelmusiikista ja kaikki mitä teen pohjautuu lapsuuteeni, eli kosketukseni ja tuntemukseni musiikkiin juontavat kirkkoon ja saarnasmiehiin. – Sunnyland Slim julkaisi ensimmäisen singleni Airway-levymerkillään Chicagossa, Feel Like Stroking / Bus Station Blues (Airway 1001, 1983). Äitini ei sallinut minun laulaa eikä edes kuunnella bluesia, mutta eipä hän pystynyt minua estämäänkään. Kiitokset silloisen juttutuokion järjestämisestä kuuluu Jim Feeneylle. Olen todella ylpeä omasta The Greatest Harvest Church -kirkostani, koska se tuottaa vielä tänäkin päivänä uusia laulajia. Hänen mentyään nukkumaan pistin radion sopiville taajuuksille ja kuuntelin sieltä mitä halusin. Jollakin saattoi olla jalassaan vaikka maihinnoususaappaat, emmekä todellakaan natsanneet yhteen pukeutumisellamme, mutta musiikkimme toimi saumattomasti
19 Blues News 1/2021 © Pe rt ti N ur m i ”Äitini ei sallinut minun laulaa eikä edes kuunnella bluesia, mutta eipä hän pystynyt minua estämäänkään.”
Urani alkuaikoina teroitin musiikkihampaitani hänen Scotty & The Rib Tibs -yhtyeensä kanssa, ehkäpä enemmän kuin keidenkään muiden muusikoiden kanssa. Olen sittemmin levyttänyt Delmarkille. 20 Blues News 1/2021 Blocks And Stepping Stones” (Blue Sting LP 007, 1987; tämä albumi on itse asiassa todennäköisesti sisällöltään aivan sama kuin Zoran edellä muistelema kasettijulkaisunsa – käänt. © M ik e St ep he ns on Zora Young -albumidiskografia: Stumbling Blocks And Stepping Stones (Blue Sting LP, 1987) Travelin’ Light (Deluge CS/CD, 1992/Sky Ranch CD, 1992) Zora Young & The Ravenswood Connection: I Got The Right To Sing The Blues (Saar CD, 1996) Learned My Lesson (Delmark CD, 2000) Tore Up From The Floor Up (Delmark CD, 2005) The French Connection (Delmark CD, 2009) Sunnyland (Airway CD, 2009) Zora Young & Little Mike And The Tornadoes: Friday Night (Elrob CD, 2015) Muita julkaisuja: eri esittäjiä: Bluesmeeting In Chicago (Strawberry LP, 1983) Zora Young & Bonnie Lee & Big Time Sarah: Blues With The Girls (Paris Album 2-LP, 1982/ EPM Musique CD, 1988) Sunnyland Slim with Bonnie Lee, Big Time Sarah & Zora Young: She Got A Thing Goin’ On (Earwig Music CD, 1998) Mississippi Heat with Billy Boy Arnold, Carl Weathersby, Zora Young: Handyman (Van der Linden Recordings CD, 1999/Crosscut CD, 2000) Big Walker with Jimmy Dawkins, Zora Young, Eric Bibb etc.: Still Dream Walking (Big Walker Productions CD, 2002) eri esittäjiä: It Ain’t Over! Delmark Celebrates 55 Years Of Blues (Delmark CD, 2009). Olen vieraillut myös Etelä Amerikassa, ja siellä jos missä sinusta pidetään todella hyvää huolta. Tarjolla on toki myös kuumia, uusia nuoria kykyjä kuten Mike Wheeler (s. huom.). – Chicagossa minulla on toki oma vakkariyhtyeeni, jossa mukana on useimmiten kitaristi “Sir” Walter Scott, mutta myös monia muita hyviä soittajia, pääasiassa vanhoja kehäkettuja kuten Al Block. Teen edelleenkin aktiivisesti matkoja muille maille ja mantereille, edessäni on keikkoja Turkissa, Espanjassa ja Kööpenhaminassa. Deluge-merkki julkaisi levyni “Travelin’ Light” (CD 3003, 1992). Sitä seurasivat “Tore Up From The Floor Up” (DE-784, 2005) sekä viimeisimpänä “French Connection” (DE-802, 2009). – Laulan silloin tällöin myös jazzia sekä soulia, mutta kyllä juuri blues on pääasiallinen juttuni. Samaten Larry Davisin kanssa, jolla oli yksi upeimpia lauluääniä, mitä olen koskaan kuullut. Tällainen järjestely on kaikille kokonaisedullisin. Loppupeleissä olen nähnyt paljon maailmaa ja erilaisia kulttuureja ja olen nauttinut kaikesta suunnattomasti. – Työskentelyalueenani on tätä nykyä koko maailma ja minulla on aiempaa paljon vähemmän keikkoja Chicagossa. Siinä oli loistava astinlauta laajentaa omaa musiikillista pelikenttää, koska bändi tunsi kaikki mahdolliset kappaleet ja he kaikki olivat loistavia muusikoita. Minun tarvitsee vain ottaa puhelin kouraani ja tsekata, olisivatko he vapaina lähtemään kanssani keikalle. “Learned My Lesson” (DE-748, 2000) oli ensimmäiseni heille ja sen tuottajana toimi kosketinsoittaja Ken Saydak. Työskentelin kauan, kauan aikaa sitten Johnny Shinesin kanssa ja tein hänen kerallaan keikkoja Euroopassa. Eurooppa on minulle tosi tärkeä. 1961), joka lisäksi että on loistava kitaristi on tosi miellyttävä ihminen ja persoona. Walter Scottin kanssa on tosi helppo sekoittaa eri tyylilajeja, koska hän todellakin taitaa hommansa. Huono taloustilanne on kuitenkin johtanut siihen, etten kierrä enää oman säestysbändin kanssa. Teen siis soolokeikkoja ja edellytän värvääjieni hoitavan minulle laadukkaat säestysmuusikot
Ensimmäisten sinkkujen kääntöpuolet olivat noille ajoille tyypillisesti hitaampia ja herkempiä, vahvasti laulettuja ja soitettuja, mutta eivät mielestäni vauhtiraitojen veroisia, huippucroonereiden tasoista eleganssia ei Philin laulusta löytynyt. Hollywood oli arvostettu r&b-merkki. Vauhdikkaat r&b-palat Honey Chile ja itsekehuinen I’m A Lover Man hän lauloi ponnekkaan yhtyeen säestämänä komeasti, jälkimmäisen jopa ilkikurisesti. Vaikutelmaksi jäi, että Flowers ei ollut kummoinenkaan soulmies, sen sijaan hänen vanhoista levytyksistään palasi mieleen yhtä ja toista positiivista. Hollywood 1065 Honey Chile 1070 What It Means To Be Blue I’m A Lover Man 1089 You Stole My Heart Rosa-Lee Wing 2100 Walking At Night No Kissin’ At The Hop Empire 504/5 Sadie From Haiti Lose Honey 600 Bingo What Did I Do Ensimmäisten Hollywood-raitojen kohdalle on merkitty myös The Bat Men ja 1089:n taustalta löytyy merkintä The Marionettes. Ei ihme, että Phil on saanut kunniakkaan lisänimen Black Elvis, sitä en kylläkään tiedä, oliko hänen lavaesiintymisillään mitään tekemistä nimityksen kanssa. Kovassa seurassa runnovatyylinen Phil Flowers pärjäsi hyvin. Varsinkin jälkimmäinen on esikuviltaan selvä tapaus. Albumilistaus sisältää yhdeksän levyä, joiden materiaali on osittain vähemmän kiinnostavaa viihdettä tai latteahkoa gospelia. Itse ryhdyin kuuntelemaan levyjä, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut tai joita en ollut kuunnellut ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen. 50-luvun alkupuolella Phil joutui armeijaan. 1065:n b-puoli ei liity Phil Flowersiin, sieltä löytyy Joe Lyonsin What’s New With You. Yllätys oli melkoinen, kun huomasin, että Phil Flowersin osuus Soul Discography -teoksessa on kahden sivun mittainen, aikahaarukkakin on mykistävä, vuodesta 1956 vuoteen 1989. Saman tien oli pakko ottaa uusintakuunteluun myös miehen varhaistuotantoa sisältänyt cd. Yleisjako voisi mennä vaikka niin, että 50-luvun jälkipuoli oli vankkaa rhythm & bluesja rock & roll -vaihetta, 60-luvun alkua hallitsi land of 1000 dances, siitä Flowers siirtyi muutamaksi vuodeksi soulmieheksi ja loppu-ura sujui kirjavanoloisesti perheen kanssa levytetyn musiikin parissa. Lapsuudesta on tiedossa vain köyhät olot, kyllästyttävä raataminen puuvillapellolla ja isän opettamat kitaransoiton alkeet. Toivomaani puhdasta soulia löytyi melko vähän ja siltäkin osin on pakko todeta, että kunnon rutistusta vaatineet suoritukset olivat vain piristävä poikkeus. kokemusta levyttämisestä yhtyerintamalla. Hän perusti kavereidensa kanssa Tops In Blue -yhtyeen, jolle kerääntyi lukuisia esiintymismahdollisuuksia joukko-osastojen tapahtumissa. Muun muassa Soul Discography väittää Empire-singlen julkaisuajankohdaksi vuotta ‘51. F-lokerosta osui käteeni Phil Flowersin 60-luvun lopussa levyttämä albumi ”Our Man In Washington”, jonka kantta piristi tukholmalaisen Skivsgrossistenin yhdeksän kruunun tarra. Blues News 1/2021 21 PHIL FLOWERS Miehemme Washingtonissa PEKKA TALVENMÄKI T uskin olen ainoa, joka on päätynyt etsimään koronaviruksen aiheuttamaan seniorikaranteeniin lohtua levyhyllystä. Levyttämään ei tuo sotapoikaporukka päässyt eikä Philillä ollut muutenkaan BLACK ELVIS Phil Flowers syntyi 28.1.1934 Clarendonissa Longwoodin piirikunnassa North Carolinassa. Teini-iässä Phil totesi, että musiikki voittaa peltohommat ja päätyi laulamaan parissa nimettömäksi jää. You Stole My Heart ja etenkin Mercuryn alamerkille Wingille tehty No Kissin’ At The Hop olivat selkeästi rock & roll -vaikutteisia, mielessä käyvät sekä Little Richard että Elvis. Hänen varsinainen uransa alkoi vuonna ‘56 ja jatkui sikäli töksähdellen läpi vuosikymmenen lopun, että hän joutui tyytymään kiertelyyn merkiltä toiselle. Tämä arvio on pahasti pielessä, Ben Adelneessä katuyhtyeessä, pohjaa osaamiselle oli antanut esiintyminen The Sons Of Harmony -nimisessä gospelkuorossa
Popahtava tanssiosasto oli kuitenkin pääosassa. 22 Blues News 1/2021 manin johtaman Empire-merkin 500-sarja on luotettavien lähteiden mukaan 50ja 60-lukujen taitteesta. Lisää positiivista palautetta tarjoaa Domino-levytys Move On, joka on vanhahtava huuliharppuvetoinen r&b-runttaus. Sadie From Haiti on eksoottinen, karibialaisittain sovitettu pikkunätti laulu, jonka levyttämiseen en muuta syytä keksi kuin Harry Belafonten menestykset. King -tasoinen How Can I Forger Her. Pelkän kuulohavainnon perusteella en uskalla sanoa, onko Manningsinglen laulaja Flowers, väitettä tukee jos tukee ainakin se, että säveltäjiksi on merkitty Cindy Davis & Skip Manning. Poikkeuksen muodostaa remakka I Need You Baby, jossa Philin ”c’mon baby” -kutsut ovat kuin suoraan Chubby Checkeriltä lainatut. Meno on hitusen ronskimpaa kuin kilteillä Chubby-hiteillä, varsinkin repivät foniosiot nostavat tunnelmaa. Kirjoituskaveriksi hänelle on merkitty Cindy Davis, joka oli Ben Adelmanin Kay-vaimon käyttämä nimimerkki. Viimeksi mainitusta löytyy diskografioista parhaina esimerkkeinä imelillä jousilla sokeroitu Don’t Ever Leave Me ja loistava näppärästi sovitettu Ben E. THE DANCES Uuden vuosikymmenen koittaessa Phil Flowersin tyyli kesyyntyi lopullisesti, rankan r&b:n tilalle tulivat tanssiyritelmät, osittain myös early soul -henkinen viihde. Useimmat twist-levyt on helppo erottaa jo nimestä. Bingo / What Did I Do, joka julkaistiin myös numerolla United Artists 257, on sekin ikään kuin välikauden tuote, aika kaukana 50-luvun mustista sävyistä. Hyvää Land of 1000 dances -musaa on myös C’mon Dance With Me ja parhaana kaikista The Dances, joka lähtee siitä mihin King Coleman Mashed Potatoes -kohelluksillaan jäi. Kääntöpuolen väännös Bobby Lewisin hitistä olisi saanut jäädä tekemättä. Niin on musiikkikin. Sway 901 Love Doctor Thank You My Dear 903 The Dances No More Tossin’ And Turnin’ Domino 500 I Need You Baby Twistin’ Beat 501 Move On Whole Lotta Woman Josie 909 The Cleopatra You Little Devil Almanac 802 C’mon Dance With Me Don’t Ever Leave Me 803 How Can I Forget Her C’mon Dance With Me 812 If I Could Have My Way How Can I Forger Her 815 Johnny Bom Bonney 901 oli ja on duetto, jonka esittäjäksi on merkitty Phil & Marie. Kyseessä oli Phil Flowersin oma sävelmä niin kuin suurin piirtein kaikki mitä hän oli jo aikaisemmilla merkeillä levyttänyt (Honey Chile on sekin hänen oma sävelmänsä, ei cover Fats Dominon pikkuhitistä). Historiikkien mukaan Phil pääsi vahvasti mukaan Adelmanien tuotantoyksikköön, mutta menestys ei ollut toivottu, siksi kuvio raukesi jo kesällä ‘60. Oltiin vuodessa ‘61, jolloin Brook Benton ja Dinah Washington näyttivät duetoinnin mallia, jälki näkyy myös Philin ja Marien singlellä. Tässä diskografiaa vuoteen ‘64 saakka. Myös leppoisa popahtava, Hollywood Argyles -hitistä Alley Oop kulkunsa lainaava Kleopatra-tarina herättää positiivisia ajatuksia.. Duettokaverina laulavan Marien henkilöllisyydestä en löytänyt tietoja, hyvin hän joka tapauksessa hoiti osuutensa levyllä, joka on mitä tyypillisin lajissaan, a-puolella kevyehkö popralli ja kääntösivulla perushidas. Sen b-puolella ollaan myös 50-luvun lopun tunnelmissa, Whole Lotta Woman on terästetty versio Marvin Rainwaterin vuoden ‘58 rockabilly-hitistä. Aika yleisenä totuutena on esitetty väite, jonka mukaan Manning oli itse asiassa Phil Flowersin salanimi. Bingo on vauhdikkaan kitaroinnin ja tyttökuoron avun turvin laulettu kantrihenkinen laulu ja What Did I Do miehekästä viihdettä Roy Hamiltonin ja Tommy Edwardsin hengessä. Empire-vaiheeseen liittyy vahvasti nimi Skip Manning, jolta julkaistiin numerolla 508 single Ham ’N’ Eggs / Devil Blues
Nat King Cole / Phil Flowers Sing (Design DLP/SDLP-162) B: (1) You Shouldn’t Do Me Like You Do (2) Let Me Come Home (3) Crazy Baby (4) Think It Over (5) Little Devil Kahden tai useamman artistin albumit olivat kuudenkymmenen vuoden takaisia tasoltaan kirjavia kummajaisia. Kasey 7006 Rock Around The Clock Bonus 7019 Walkin’ And Talkin’ 7037 C.C. A-sivuilla on tarjolla mestarit Bill Haley, Ray Charles ja Hollywood Argyles. Rhythm And Blues (Mount Vernon Music MVM 154) A: (1) Walkin’ (2) Satan’s Little Angel (3) Come Home (4) Thank You My Dear (5) Love Doctor (6) Need You Baby julkaisuvuodet on ilmoitettu eri listauksissa miten sattuu, ymmärtääkseni ollaan vuosihaarukassa 1962–64. 60-LUVUN ALKUPUOLEN ALBUMIT Phil Flowers oli ymmärtääkseni varsin suosittu Washingtonissa, mutta ei saanut kontolleen ainuttakaan valtakunnallista listamerkintää. Esitys on joka tapauksessa hyväksytty Phil Flowers -nimellä huikealle ”Bill Haley & Friends” -paketille, jonka kolmas osa on pyhítetty kokonaan Rock Around The Clockille, yksi levyllinen Haleyn omia tulkintoja ja toisessa osiossa kolmisenkymmentä coveria. Rider (2) My Bonnie (3) The Dances (4) You’re Just An Angel Nimen lupaama live on pielessä, havaintojeni mukaan vain parilla raidalla kuluu sellaista hälyä, että vieraitakin on paikalla, kyseessä lienee siis jonkinlainen studio-live. Swayja Domino-levytykset on merkitty nimelle Phil Flowers & TNT Tribble. B-puolelle sijoitettu viiden raidan Phil Flowers -paketti sisältää harvinaisia, mutta yllättävän tyylikkäitä esityksiä. Siihen nähden tuntuu oudolta, että hän sai levyttää peräti yhdeksän albumia. Rider ovat selviä tapauksia, hyvin laulettuja ja jämptisti sovitettuja molemmat. Choraleers on pitkäikäinen ja arvostettu kuoro, mutta mielenkiintoni ei riittänyt tämän levyn penkomiseen, vaikka sitä soul gospelina mainostetaankin. Tässä näkemyksiä neljästä ensimmäisestä. Walkin’ And Talkin’ ja C.C. Kehno äänenlaatu latistaa tunnelmaa, mutta hyvinä väläyksinä mahtuvat mukaan nätti teiniballadi You’re Just An Angel, Fats Domino -henkinen letkeä mutta surullinen Walking At Night ja perushidas Time. Mukaan mahtuu kaksi kuulakasta balladia, Think It Over ja Let Me Come Home eikä pahaa sanaa ole sanottavana muistakaan raidoista. Philin ja kumppaneiden lavakunnosta minulla ei ole kuulohavaintoja, muutamien lukemieni kommenttien mukaan meno oli vähintään vauhdikasta. Sen verran uskalsin tuota pakettia avata, että huomasin versioiden olevan sitä mitä on luvattu (joukossa myös kotoinen Matti Viljasen orkesterin näkemys), joten uskon myös Phil Flowersin tulkinnan aitouteen. Rider Rock Around The Clockin tiimoilta löytyy netistä hämmästelyä, voiko solisti todella olla Phil Flowers. Niiden The Choraleers – God Is Near (Mount Vernon Music MVM 163) Tämä yllättävä vuonna ‘63 julkaistu LP on gospelia niin kuin nimestäkin voi päätellä. Phil Flowers on pääosassa kuudella raidalla (Does Jesus Care / Down By The Riverside / God Is Real / Precious Lord / The Shadows Of The Cross / Today). Ihmettelen sitä minäkin, epäily johtunee ainakin osittain siitä, että tempo on vahvasti Comets-henkinen ja laulu jää aika lailla taustasoiton varjoon. I Am The Greatest – Rockin’ Dance Party / Live At The Hayloft (Guest Star G/GS-1456) A: (1) Walking At Night (2) All Or Nothing (3) The Hayloft Stomp (4) Carol Lee (5) Time B: (1) C.C. TNT oli rumpali Philin 60-luvun alun vakiobändissä, jonka muut soittajat olivat kitaristi Melvin Lee, basisti Willie Melvin ja fonisti Harold Blair. Blues News 1/2021 23 Pienenä kummajaisena löytyy Philin diskografiasta myös kolme 60-luvun alkupuolella julkaistua singleä, joiden b-puolille hänet on merkitty esittäjäksi. Jykevä You Shouldn’t Do Me Like You Do on tyypillinen Empire-vaiheesta periytyvä laulu. TNT Tribble
60-luvun puolivälissä hän oli sikäli uuden tilanteen edessä että soulista oli tullut muoti-ilmiö, jota piti yrittää seurata. Philin versio on raskaampi kuin originaali, mutta molemmat ovat lupsakoita herätyskellopäristyksen piristämiä esityksiä. Fats Domino käy mielessä ainakin vanhalla Come Home -raidalla ja avauksessa, jolla ei ole mitään tekemistä Fatsin I’m Walking -hitin kanssa. Sings A Tribute To Johnny Ace, Buddy Holly, Ritchie Valens (Guest Star G 1457) A: (1) Pledging My Love (2) Peggy Sue (3) Donna (4) Ain’t Gonna Ride No More (5) I’m A Lover Man B: (1) One Of Us Has To Go (2) Honey Child (3) What’s New With You (4) Move On (5) You Never Think Of Me Nyt en ymmärrä. Tilanne ei ainakaan helpottunut, kun Phil pääsi Underdogs-yhtyeensä kanssa pienelle Loft-merkille vuonna ‘67. lukuun ottamatta tehty, samoin hänen esiintymisalueensa rajoittui Washingtonin lähiympäristöön. Itse näkisin nämä ensimmäisinä selkeinä yrityksinä sotkea rehelliseen souliin kaikkia mahdollisia rockin uusia linjauksia, sävelmät tuovat mieleen paremminkin jotkut 60-luvun popkokeilut. Mystisessä ja synkässä b-puolessa on hyvät hetkensä, mutta soulina en osaa sitä pitää. Blues (4) It’s Up To You (5) I Won’t Fall (6) Slippin’ Thru Your Fingers Muutama singleraita nostaa tasoa sen verran, että levy vastaa nimeään ja on ilman muuta paras Phil Flowersin albumeista. En tunne kunnianosoituksen kohteita kovinkaan hyvin, mutta äkkiarviolta vain kolme avausraitaa liittyy itse aiheeseen ja nekin aiheuttavat kuulijassa lähinnä turhautumista. Vuoden ‘63 tuotteeksi levy on yllättävän vanhahtava, early soulin puolelle lipsahtaa vain sulava Satan’s Little Angel. Loft 102 Discontented Cry On My Shoulder 103 Underdog Discontented Rare soulina näitä mainostetaan. Soul ei ollut suuren ja mahtavan Columbian vahvuuksia, myös Flowerin singlen puoliskot olivat aika teennäisiä ja kömpelöitä siihen verrattuna, mitä oikeilla soulmerkeillä julkaistiin. Tick Tock on Phil Flowersin sävelmä, jonka Chris Allen ehti levyttää jo Hollywood-vaiheessa (1101). 24 Blues News 1/2021 B: (1) Stolen Love (2) Tick Tock (3) Hello Mr. Underdog on kuitenkin kantanut kappaleena aina nykypäiviin saakka: Philin pojanpoika (?) Brandon on jopa levyttänyt sen muutama vuosi sitten. OUR MAN IN WASHINGTON Phil Flowers oli uskollinen kotikaupungilleen, jossa hänen levytyksensä on muutamaa poikkeusta Singlen etikettiin merkittiin sukunimi muodossa Flower. Comin’ Home To You on helpompi ymmärrettävä, mutta kovin syvälle soulin syövereihin ei siinäkään päästy. Columbia 43997 Comin’Home To You Got To Have Her For My Own
Mac Coy ei tarkoita mestari-Vania vaan luetaan V niin kuin Philin täti Velma. Alligator on pureva ja tunkkainen tanssilaulu ja singlen 17113 b-puoli luettavissa osaksi 60-luvun lopussa muodissa ollutta Here Comes The Judge -jatkokertomusta. Valkoihoinen Dick Jensen teki laulusta nätin mutta teennäisen version LP:lle ”White Soul” (Probe 4512) aivan 60-luvun lopussa. Se ei ollut tilastollinen hitti, mutta sai hyvin soittotilaa itärannikon asemilla. B-puoli on selkeämpi ja tanakammin sovitettu. Se vei Philin vaihteeksi isompiin ympyröihin, tosin levymerkki Dot oli nytkin soulin kannalta arveluttava. One More Hurt tarjoaa vähemmän kuin nimi lupaa, kyseessä ei ole nyyhkyballadi vaan sekavahko vankan kuoron avustuksella vetäisty medium, ehtaa soulia joka tapauksessa. Pitiful (6) Cry On My Shoulder B: (1) I’ve Got To Move (2) Another Sleepless Night (3) Don’t Try To Change Me (4) A Heart That Cries (5) The Mirror (6) The Great Pretender Harvoin näkee niin yliampuvaa ylistyskirjoitusta kuin levyn tuottajan Gerry Granahanin kansiteksti. Toinen onnistuminen soulballadipuolella on What Could I Do Girl, jossa Philin laulua tukee hänen levyilleen poikkeuksellisen hieno torvi/kitaratausta. 2000-luvulta löytyy myös nostalgia-aiheisiin erikoistuneen The Tercels -yhtyeen kiltti näkemys ”Now And Then” -nimisellä albumilla. Todettakoon, että säveltäjätietoihin merkitty V. ”Phil is one of the most dynamic Phil Flowers New Yorkissa Arthur-diskoteekin avajaisissa klubin omistajien Sybil ja Jordan Christopherin (vasemmalla), Dot Recordsin promootiohahmojen Mickey Addyn, Len Chapmanin ja Moe Shulmanin sekä manageri Ron Shifrinin seurassa © Bi llb oa rd M ag az in e 10 .8 .1 96 8. Singleraidoista vain kolme julkaistiin albumilla. Our Man In Washington (Dot DLP 25849) A: (1)I Saw Her Standing There (2) Try A Little Tenderness (3) Back Where I Started (4) Nobody Knows (5) Mr. Cry On My Shoulder menee minun asteikoissani täydestä deep soulina, ihmeen vähän se vain on ollut esillä alan kokoelmilla. Dot 17043 One More Hurt Where Did I Go Wrong 17058 Cry On My Shoulder Discontented 17113 The Alligator The Judge And The Alligator 17154 Nobody Knows I Saw Her Standing There 17220 Son Of Mine What Could I Do Girl Soul oli voimissaan ja se näkyy e.o. Blues News 1/2021 25 Cry On My Shoulder on oma lukunsa, ihan rehellinen joskin kömpelönoloinen soulballadi. listauksestakin
Phil kiersi rauhoitustarkoituksessa The Flower Shop -nimisen ryhmän kanssa mellakkaseuduilla ja hänen aktiivisuutensa sai kaupungin johtoportaalta positiivista palautetta, huipennuksena esiintymistilaisuus Lyndon Johnsonin isännöimässä Valkoisessa talossa. Flower Shop ei soittanut taustalla, vaan sen paikan otti nimeltä mainitsematon kaarti viihdesoittajia. Noihin aikoihin Philin suurin mielenkiinto kohdistui hänen omaan perheeseensä, jonka kanssa hän esiintyi ahkerasti ja levytti peräti kolme albumia, niistä kaksi. Singlen 928 a-puolella oleva nimihirviö sisältää kuulakkaan perhetarinan, jossa Philin osuuden avaa pitkä monologi ja jatko hoituu isällisen särmättömästi. Phil Flowersin ja kumppanien yhdeksänminuuttinen versio tuo sävelmään aivan uuden ulottuvuuden, jota kantavat uskomattoman komea laulupuoli ja vielä komeampi torvivetoinen soultausta. Jälkimmäisen Bellsinglen b-puolelta löytyy onnistunut versio Tony Joe Whiten säveltämästä ja originaalina levyttämästä surullisesta rakkauslaulusta I Just Walked Away. Väheksyin edellä Phil Flowersin 60-luvun levytyksiä soulinnäkökulmasta. Sinkkujen b-puolilla Flower Shop näyttää vahvuuttaan myös funk-rintamalla, Keep On Sockin’... Beatles-raita oli lähes pakollinen kärsimyksen aihe 60-luvun lopun soulalbumeilla. Kent-kokoelmalta ”The Soul Of Spring, Vol. A&M-singlet antavat aiheen uuteen tilannearviointiin, sillä myös Every Day I Have To Cry on täyttä soulia ja yltää Arthur Alexander -laulusta tehtyjen covereiden kärkipäähän. Vuonna ‘73 Phil teki yhden singlen (In Whose Eyes / On The Beach, Epic 11015) Funhousenimisen rock-yhtyeen solistina. Bellillä tilanne muuttui. I Saw Her Standing There on turhan kevyt valinta ja Philin esitys on aika nuhruinen, mutta mieluummin kuitenkin tämä kuin Yesterday tai Hey Jude. Varmaankin Philin show Washingtonin Rands-klubilla on ollut nautittava, mutta tämän LP:n soul jää minun korvissani kolmen balladin varaan. ja If It Feels Good... Diskografioista löytyy merkintä viidestä singlestä. FLOWER SHOP Kun Phil Flowers pääsi Flower Shopin kanssa levyttämään vuonna ‘69, kuuluivat yhtyeeseen Rick Sheltra (d), Butch White (b), Rod Philips (sax), Steve Sidor (keyb), Johnny Snead (g) ja Tony Thomas (g), heistä Snead oli mukana jo aikaisemmin todetussa Underdogsyhtyeessä. 2” löytyy myös Don’t Turn Me On -niminen Phil Flowersin laulama levytys, joka on yhtä heppoinen kuin singleraidat. A&M 1122 Like A Rolling Stone Keep On Sockin’ It Children 1168 Every Day I Have To Cry If It Feels Good Do It Spring 111 Kill The Monster You’ve Come A Long Way Bell 928 The Man The Wife And The Little Baby Daughter Nothing Lasts Forever 993 How About A Little Hand For Jesus I Just Walked Away En tiedä, kuinka paljon Dylanin Rolling Stonea on coveroitu, mutta yhdyn täysin arvioon, jonka mukaan Flower Shop -versio on ylivoimaisesti paras soulnäkökulma tähän aiheeseen. Otis Redding oli kuollut muutamaa kuukautta ennen tämän albumin tekoa, Try A Little Tenderness ja Mr. Flower Shop -vaiheen erikoisuus on julkaisematta jäänyt LP. Vuonna ‘71 levytetty Springsingle on A&M-vaiheen jälkeen pettymys. Levy julkaistiin etiketin mukaan nimellä Flower Shoppe ja taustamiehinä ovat häärineet yleensä luotettavat Ron Shifrin ja Raeford Gerald, kunnon soulia ei kuitenkaan kuulla. 26 Blues News 1/2021 entertainers I have ever seen and he is one of the few entertainers who projects the same sincerity and soul on wax”. Kaiken kaikkiaan ”Our Man In Washington” ei todellakaan ole soulharrastajan toivealbumi, enkä ihmettele, miksi se on hautautunut yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi kokoelmani peräosiin. Pitiful voitaneen ymmärtää jonkinlaisiksi kunnianosoituksiksi kuninkaalle. ovat toistensa kopioita, mutta meno on runnovaa ja tarttuvaa. Tässä kuitenkin tiedot Soul Discograhysta kopioituna: Phil Flowers & The Flower Shop (Speed promo LP) (1) Rolling Stone (2) Everybody Look What’s Going Down (3) Don’t Turn Me On (4) Keep On Sockin It (5) Every Day I Have To Cry (6) Man And Wife (7) Link In Chain (8) Nothing Lasts Forever (9) Let Me Go (10) I May Never Pass This Way Again URAN VIIMEISET VUOSIKYMMENET Phil Flowers oli aktiivinen läpi 70-luvun sekä lavoilla että studiossa, mutta koska hän ei esiintynyt eikä levyttänyt pelkästään omissa nimissään vaan yhtyeiden solistina, niin vain aktiivisimmat harrastajat ovat älynneet asioita seurata. En ole Dylan-fani, mutta hänen originaaliaan arvostan (jos mielipide sallitaan, ja vaikkei sallittaisikaan niin sanoisin, että vain I Want You ja Love Minus Zero menevät Best of Dylan -listallani sen edelle). Loppuhuipennukseksi valittu Great Pretender sen sijaan on järkevämmin sovitettu ja laulettu. Negatiivisten arvioideni vastapainoksi on pakko ottaa esiin yhteiskunnallinen näkökohta eli Phil Flowersin toiminta rajujen mellakoiden rasittamassa Washingtonissa. Omaan passiivisuuteeni on epäilemättä vaikuttanut eniten se, että vähäinenkin soul näyttää karisseen hänen tekemisistään melko perusteellisesti. Valitettavasti Philin suoritukset jäävät kauas siitä, mitä niiden toivoisi olevan, osittain syy on myös taitamattomissa sovituksissa. Sen Phil Flowers levytti latinalaisen musiikin tekemiseen erikoistuneelle Speed-merkille ja se jäi unohduksiin merkillä 70-luvun alussa tapahtuneiden henkilöja tyylimuutosten takia, näin olen asian ymmärtänyt. A-puoli löytyy myös singleltä Epic 5-10956, tuolloin b-puoli oli Dead Skunk. Netissä on asiaa kyselty ja jonkinlaista toivoa LP:n esiin kaivamisesta on annettu, mutta tällä hetkellä joudutaan tyytymään A&M:n singleraitoihin. Tältä pohjalta järjestyi myös mahdollisuus uran jatkumiseen. Cry On My Shoulder on nytkin omalla tasollaan, lähelle pääsevät b-puolelta nimenkin perusteella itkuiset A Heart That Cries ja varsinkin The Mirror Cries. Nätti esitys joka tapauksessa, samoin kuin kantrisävyjä sisältävä b-puoli
Se on Phil Flowersin viimeiseksi jäänyt levytys. Toinen Longwood oli helpommin ymmärrettävää. Laulupuoli on pehmeä, vanhojen soulaikojen rutistus puuttuu, mutta yhtä kaikki ihan leppoisa levy. Komealta kalskahtavan nimen alta paljastuu kuusi rollarisävelmää. PHIL FLOWERS KOKOELMILLA Edellä käsiteltyihin Phil Flowersin levytyksiin pääsee nykyään tutustumaan parhaiten netissä, siellä on pääosa vanhoista singleistä ja albumeista sekä kuunneltavissa että ostettavissa. Inner Connection -nimellä ilmestynyt kolmas Longwood on yhtenäinen kokonaisuus, joka on rakennettu perheen sisäisen rakkauden ympärille. 075), Philin laulu on kuultavissa b-puolen duetolla, Al Johnsonin säveltämä ja tuottama Solidarity on merkitty Jerri Lynnin soolosuoritukseksi. Näillä levyillä hän jakoi lauluvastuun tyttäriensä Deborahin ja Phyllisin sekä poikansa Phil Jr:n kanssa, olipa mukana nimistöjen perusteella muutakin sukua. Repiten julkaisuvuodeksi on merkitty ‘89. Blues News 1/2021 27 ensimmäistä ”Alpha & Omega” (Longwood L-20001) ja ”Some-A-Dis/Some-A-Dat” (Longwood L-20002) nimellä Phil Flowers & His United Family ja kolmas ”Three Little Words” (Longwood L-20003) nimellä Phil Flowers And The Inner Connection. Lisäksi Danny Boy löytyy listauksista merkinnällä unissued. Uudella vuosituhannella jälkikasvu on pitänyt Flowersin nimeä esillä, ahkerimmin on toiminut Phil Jr. ”Alpha & Omega” on minun korvissani kokeilevaa sotkua, isolla porukalla tehtyä kieltämättä huolellista työtä, mutta mitään soulin tapaistakaan ei tarttunut korvaan. Ihmeellistä kyllä, Phil Flowers on merkitty Nortonilla laulun säveltäjäksi, vaikka Doggin diskografioissa on tietona mies itse. Hiljaisesta 90-luvusta tiedetään vain, että hänen vähäiset esiintymisensä sujuivat risteilyviihteen parissa. Longwood oli mitä ilmeisimmin Flowersperheen oma yritys, saihan se nimensä Philin synnyinseudusta. Kokoelmat ovat tietenkin helpoin vaihtoehto, niistä mainittakoon tässä kaksi tärkeintä. Poontang Perkinsin rokki on sekin vanhaa perua, kenties peräti 50-luvun lopusta. Myös joitakin tapahtumia perheen kanssa on kirjattu. Siistiä mutta latteaa, väkisin tulee mieleen, että kun Phil tiettävästi esiintyi myöhempinä vuosinaan ahkerasti risteilyviihdyttäjänä, niin siihen viittaavaa latistumista on kuultavissa jo tällä levyllä. Toinen Al Johnsonin tuottama single sujui samoissa merkeissä ja Repitella meno keveni entisestään. Lyhyesti kehuttuna nimisekoilu ja Mama Feelgood ovat hauskoja tyttövetoisia vauhtipaloja diskon ja paremman funkin välimaastosta ja Philin laulama And I Love You So teatraalinen yritys Don McCleanin kauniista rakkauslaulusta, josta myös Elvis teki upean version pari vuotta ennen kuolemaansa. Love Sweet Love löytyy ”Sun Sand Surf & Suds” -nimiseltä rentoa rantasoulia sisältävältä koosteelta. Kymmenisen vuotta sitten ilmestyi nettikansan iloksi 60 näytettä sisältävä Amazon-paketti ”Soul Legends – Phil Flowers”. Muuta en tiedä firmassa julkaistun kuin mainitut kolme albumia. Future 0020 Stay Awhile Stay Awhile (instr.) ICI Indudustries 1978 Shake A Hand Hello My Friend Repite 3011 Love Sweet Love Little Bitty Pretty One Stay Awile julkaistiin myös ICI:n numerolla 1806, jolloin sen bpuolena oli If You Really Love Him. Viimeiset levytyksensä Phil Flowers teki 80-luvun puolivälin jälkeen, kaksi singleä pehmeän jähmeistä levyistään tunnetun BN:ssä 137 esitellyn veteraanin Al Johnsonin kanssa ja kolmas Bob McCoyn tuottamana Repite-merkillä. Kokonaisuus on ymmärrettävästi kirjava, mutta antaa hyvän yleiskuvan miehen urasta.. Menossa on ripaus Little Richard -meininkiä, samantapaista kuin Philin omilla vanhoilla vauhtipaloilla ja koska kyseessä on ainoa tiedossa oleva Poontang Perkins -levytys, lienee luonnollista ajatella, että kyseessä onkin yksi Phil Flowersin käyttämistä salanimistä. Vuonna ‘78 Phil Flowers levytti Jebadiah-nimisen 20-jäsenisen rock-yhtyeen kanssa albumin ”Rock ‘n’ Soul” (Epic 35592). Kappalevalinta on parhaasta päästä (mukana mm. Jo vuonna ‘95 julkaistiin cd ”Rockin’ Dance Party – All The Hits” (Encore CD2013). Phil Flowers kuoli rankkaan syöpään Gaithersburgissa, Marylandissä 22.1.2001. Kuulijalta ei vaadita kovinkaan tarkkaa soulkorvaa sen huomaamiseen, että Chapel On The Hillin laulaja on Swamp Dogg, esitys löytyykin Doggin nuoruustöistä nimellä I’ll Always Remember (The Chappel On The Hill). Ruby Tuesday ja Get Off My Cloud), vain nimen lupaama soul puuttuu. Kooste sisältää 25 hyvin valittua näytettä uran alkuvuosilta. United Family heräsi henkiin vielä kerran vuonna ‘84, jolloin ilmestyi single Solidarity / Inside (H.E.R.E. Samana vuonna Nortonilla tosin ilmestyi numerolla 864 single, jonka a-puolelle on merkitty Phil Flowersin nimissä Chapel On The Hill ja flippinä Poontang Perkinsin Put De Pot On Mary. Stay Awile on tyypillinen Al Johnsonin tuotos, sävelmä on siisti ja niin on myös kevyesti etenevä, aika lailla 70-luvun soulsinfonioita jäljittelevä sovitus
– Koronaviruksen aikana majoitustilojemme kysyntä on tippunut noin 55 prosenttia, erityisesti ulkomaisten vieraiden määrän vähentymisen takia, majoitusliike Shack Up Innin Bill Talbot painottaa. Lopettavatko he uransa ja toimintansa tähän vai jatkavatko kenties vielä pandemian loputtua. Mississippin Clarksdale on bluesin kehto, joka on ajan kuluessa säilyttänyt asemansa blues-maailman pääkaupunkina. Huhtikuussa järjestettävä perinteinen Juke Joint -festivaali peruuntui, mutta se muunnettiin virtuaaliseksi yhdeksän tunnin tapahtumaksi, joka keräsi noin 10 000 seuraajaa. Juke Joint Blues -festivaali kerää vuosittain yhteen suuren joukon bluesartisteja ja eri puolilta maailmaa tulevia faneja. Uuden Vuoden päivänä 2021 Visit Clarksdale -organisaatiota edustava Colleen Buyers osoittaa yhtä Hopson Commissaryn pöytää ja kertoo, kuinka blues siirtyi Clarksdalessa keväällä 2020 online-striimaukseen. Kansainvälisen turismin tyrehtyminen on näkynyt myös majoituspalveluiden tarjonnassa. Pandemia on ollut valtava haaste koko Clarksdalelle ja kaikille heille, joiden elämä ja toimeentulo ovat tavalla tai toisella kietoutuneet bluesin olemassaoloon. Kyse oli Clarksdalelle kovasta iskusta, © Ilk ka Ka up pi ne n Tiskijukka ja taiteilija Joey Young Clarksdalen kulttuuripyhätössä Hopson Commissionaryssa. Muusikot eivät voineet enää esiintyä livenä ja osa ravintoloista sekä baareista sulki ovensa – mahdollisesti lopullisesti, mutta ainakin pandemian ajaksi. Jotkut niistä ovat toimineetkin, vaikka erilaiset rajoitukset ovat hidastaneet ja vaikeuttaneet sopeutumiskeinojen kokeilua, Young kertoo. Se oli viimeinen elävän bluesin ilta Clarksdalessa ennen rajoituksia ja esimerkiksi Reds meni kiinni heti seuraavana päivänä. Esiintymismahdollisuuksien tyrehtyessä muusikot ovat joutuneet miettimään lähitulevaisuuttaan ja joskus myös tekemään vaikeita päätöksiä. Tavallaan ne tekevät näkymättömästä online-yleisöstä näkyvää.. Pandemia muutti siten arjen puitteita tavallaan bluesille otollisiksi. Esimerkiksi Super Chikan on lopettanut soittamisen toistaiseksi ja toimii sen sijaan rekkakuskina toimeentulonsa turvaamiseksi, Young selventää tilannetta. maaliskuuta Pyhän Patrikin päivänä miettimässä, mitä voisimme tehdä. Clarksdalessa voi nauttia bluesista livenä viikon jokaisena iltana ympäri vuoden ja kaupungin Delta Blues -museossa toimii Blues Education -ohjelma, jossa kokeneemmat bluesmuusikot opettavat nuorempia bluesista kiinnostuneita artisteja. 28 Blues News 1/2021 KORONA-BLUESIA MISSISSIPPISTÄ ILKKA KAUPPINEN K oronavirus on tuonut lisää bluesia Mississippin Clarksdaleen, mutta on kohdannut siellä myös voittajansa. Ovathan monien tunnettujen blueskappaleiden juuret vaikeissa, jokapäiväiseen elämään vaikuttavissa, yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Tämä sopeutumistapa ilmentää laajemminkin sitä, miten Clarksdalen blueselämä on kyennyt pitämään itsensä maailmankartalla koko pandemian ajan. Osa on jatkanut bluesin soittamista, mutta osa on siirtynyt muihin töihin ja siirtänyt bluesin soittamisen taka-alalle. PANDEMIA ISKI LUJAA Tämä kaikki kuitenkin muuttui koronaviruksen saapumisen myötä. – Yritykset ovat kokeilleet erilaisia sopeutumiskeinoja, kuten toiminnan lisäämistä ulkotiloissa. Artikkelissa haastatellulle Colleen Buyersille rakennuksen katosta roikkuvat liput eivät edusta niinkään isänmaallisuutta vaan niitä ihmisiä, jotka ovat tuoneet niitä Clarksdaleen ja seuraavat nykyisiä verkkolähetyksiä. Hän on huolissaan erityisesti siitä, miten vanhimmille bluesklubeille sekä muusikoille käy. Joey Young on Clarksdalessa asuva taiteilija, joka on vuosien kuluessa työskennellyt DJ:nä monissa bluesklubeissa. – Muistan yhä, kun pandemia tuli Clarksdaleen ja istuimme tuossa pöydässä 17. – Paikallisia bluesmuusikoita täynnä oleva ja kansainvälisestä turismista riippuvainen kaupunkimme on edelleen pitkälti pysähdyksissä. LIVE FROM CLARKSDALE Blues aloitti sopeutumisen uusiin olosuhteisiin välittömästi pandemian alkamisen jälkeen
Olimme kuitenkin onnekkaita ja muutaman kuukauden kuluessa ihmiset ympäri maailman seurasivat ”Live from Clarksdale” -lähetyksiämme, Buyers kertoo. – Stollen asiakkaat alkoivat kysyä häneltä pandemian kuluessa, että olemme bluesin pääkaupungissa, mutta mistä me voimme löytää täällä blueskonsertteja. Clarksdalesta lähtee maailmalle joka päivä ainakin yksi live-konsertti. Tähän mennessä yli 40 artistia on osallistunut live-esityksiin ja yli 12 artistia tekee sitä säännöllisesti. Täällä on siten ollut © Co lle en Bu ye rs © Ilk ka Ka up pi ne n Molemmissa sivun kuvissa esiintymässä Anthony Big A Sherrod, kitara, Lee Williams, rummut ja Preston Rumbaugh, basso. 30 Blues News 1/2021 sillä livemusiikin tarjoaminen seitsemänä päivänä viikossa muuttui mahdottomaksi, Buyers muistelee. Vähäisestä yleisömäärästä huolimatta tunnelma oli mitä mainioin. Hänellä ei ole, eikä hän myöskään halua tietokonetta. Hiljaisen alun jälkeen konsertit saavuttivat suosiota. Yksi toistuvasti esiin nouseva nimi puhuttaessa siitä, mikä on mahdollistanut bluesin hengissä pysymisen Clarksdalessa, on Roger Stolle, Cathead Delta Blues & Folk Art:in omistaja. Pienetkin lahjoitukset ovat mukavia saada, mutta ennen kaikkea ne ovat psykologisesti tärkeitä yhdessä online-kommenttien kanssa. Tämän vuoksi hän alkoi tehdä yhteistyötä muusikko Sean ”Bad” Applen kanssa ulkoilmakeikkojen järjestämiseksi maanantai-iltaisin Bluesberry Cafessa. Turismin edistämistä tukeva Visit Clarksdale on avustanut Live from Clarksdalea siten, että he ovat voineet maksaa muusikoille edes pieniä palkkioita. – Minä tahansa muuna aikana muusikoiden nyt saamat palkkiot olisivat loukkaavia. – Paikallisten muusikoiden ohessa meillä on ollut myös muutama esiintyjä muualta Mississippistä, kuten Terry Harmonica Bean. LIVETALTIOINTEJA PÄIVITTÄIN Myös Uuden Vuoden päivän konsertti Hopson Commiosaryssa oli sisätiloissa kylmyyden takia. – Koronaviruksen aikana olemme järjestäneet jonkun verran live-esiintymisiä etupihallamme. Ulkoilmakonsertit tulevat takaisin kevään koittaessa, Bill Talbot ennakoi. Eli tämä on yksi tapa, miten pidämme bluesin elossa, Buyers kiteyttää. Tällainen teknologiavälitteisyys on tietysti vierasta vanhan koulukunnan bluesmuusikoille, joilla ei välttämättä ole esimerkiksi älypuhelimia saati tietokoneita, eivätkä välttämättä niitä haluakaan. Fanit rakastavat Terrya – ja Terrylle sopii erinomaisesti, että hänen ei tarvitse koskea tietokoneeseen. Livelähetyksemme ovat tavoittaneet kuukausittain reilut 40 000 ihmistä ympäri Yhdysvaltoja sekä kansainvälisesti. Esimerkiksi Shack Up Inn on osallistunut Live from Clarksdale -striimauksiin. Lähetyksiämme on tullut yli 20 esiintymispaikasta Clarksdalessa. Jouduimme kuitenkin lopettamaan ne joulukuussa, koska soittajien sormet alkoivat paleltua ilmojen kylmentyessä. Ne viestivät muusikoille, että heidän musiikkinsa on tärkeää kuuntelijoille, Buyers korostaa. Tuona samana iltana Buyersin seurassa oli kaksi bluesmuusikkoa: serkukset Anthony ”Big A” Sherrod ja Lee Williams. Tällä tavoin olemme kyenneet yhdistämään Clarksdalen bluesin ja ihmiset, jotka eivät voi matkustaa tänne pandemian vuoksi. Lisäksi on tietysti striimejä seuraavien fanien lähettämät avustukset. He olivat jo menettäneet pandemian vuoksi työnsä Delta Blues -museon koulutusohjelman opettajina ja heidän kansainvälinen, yli 30 keikan kiertueensa oli peruttu. Konserttia oli seuraamassa 15-20 ihmistä eli välimatkojen ylläpitäminen ei ollut ongelma, suurin osa ihmisistä käytti kasvomaskia ja konserttipaikka oli varannut paljon käsidesiä asiakkailleen. Ne ovat juuri ja juuri sen verran, että se tekee esiintymisestä mielekästä. Kyse ei ole pelkästään meistä, myös yritykset ja muusikot tekevät livestriimauksia mahdollisuuksiensa mukaan, Buyers kuvailee. Bändin kokoonpanona oli Big A (kitara ja laulu), Williams (rummut) ja Preston Rumbaugh (basso). – Ehdotin heille, että mitäpä jos yrittäisimme siirtää keikkoja online-välitteisiksi eli tarjota ihmisille tällä tavoin elävän musiikin kokemuksia. Keikan yksi kohokohta oli Big A:n johtama muistelu ja kunnianosoitus monille keskeisille häntä opettaneille blues-ikoneille kuten Josh ”Razorblade” Stewartille. – Olemme varmistaneet, että elävä musiikki ei lopu missään vaiheessa Clarksdalessa. Näiden lähetysten yhtenä tavoitteena on ollut tarjota muusikoille mahdollisuuksia ansaita hieman tuloja seuraajilta tulevien lahjoitusten sekä Live from Clarksdalen tarjoamien palkkioiden muodossa, esiintyä sekä olla yhteydessä faniensa kanssa
Myös näkymättömässä yleisössämme on yksinäisiä, olivatpa he sitten missä päin maaailmaa tahansa. Itselleni on tärkeintä, että voin jatkaa bluesin soittamista koko loppuelämäni ajan, Williams toteaa. Williamsin ja muiden bluesmuusikoiden edessä saattaa olla ikimuistettava vuosi. Paljon rakkautta, kiitos. Tätä tukee myös se, miten vuoden 2020 virtuaalinen Juke Joint -festivaali tavoitti noin 200 000 ihmistä sosiaalisessa mediassa tapahtuneiden jakamisten myötä, Buyers ennakoi. – Covid ei kykene pysäyttämään bluesia. © Ilk ka Ka up pi ne n Hopson Commissary Yllä Colleen Buyers striimauspuuhissa, viereisessä kuvassa oikealla Preston Rumbaugh antaa kasvimaallaan joulukuussa 2020 kypsyneen tomaatin Colleenille. Myös Big A on samoilla linjoilla. – Kun ihmiset tulevat takaisin Clarksdaleen, kaikki tulee räjähtämään. Esimerkiksi Sherrod onkin tehnyt koronaviruksesta kertovia blueskappaleita. BLUES AMMENTAA KORONAVIRUKSESTA – Vaikeudet eivät ole uutta Deltan bluesmuusikoille. Itse asiassa se on antanut meille enemmän bluesia, Big A naurahtaa ja lähettää lopuksi terveisensä lukijoille: – Noudattakaa ohjeita välimatkojen pitämisestä, kasvomaskien käytöstä ja käsien pesemisestä. Fyysisesti läsnä olevan yleisön sijaan seuranamme on tyhjien tilojen kaiku. Monet ovat menettäneet läheisiään koronaviruksen takia niin täällä Clarksdalessa kuin muuallakin maailmassa, Buyers painottaa. Siten ei ole yllättävää, että vaikka koronavirus on murjonut Clarksdalen blueselämää, blues on myös ammentanut siitä. Ihmisten kaipuu tänne on niin selvästi aistittavissa eri puolilta maailmaa lähetetyistä kommenteista. – Covid ei tosiaankaan voi tappaa bluesia. He ovat sitkeitä ja lannistumattomia, aivan kuten blues itsessään, Colleen Buyers korostaa. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että tyhjyys, eristyneisyys ja yksinäisyys vaivaavat. Blues News 1/2021 31 mahdollista nauttia maanantai-iltaisin sekä Live from Clarksdalen striimauksista että Bluesberry Cafen keikoista, Buyers iloitsee. Jos ette ole koskaan käyneet Mississippin Clarksdalessa, olette tervetulleita tänne bluesin kotiin tsekkaamaan ja kuuntelemaan meitä. Nämä online-tapahtumat ovat tärkeitä, mutta kaipaan todella paljon aitoja livekeikkoja. © Ilk ka Ka up pi ne n © Ilk ka Ka up pi ne n Kaikista vaikeuksista huolimatta Williamsille, kuten myös muillekin haastateltaville, bluesin jatkuminen Clarksdalessa on selviö. Suomalaisittain sanottuna kyse on bluesin ja sisun yhteenkietoutumisesta. – Kansainvälisestä online-yleisöstä huolimatta täällä on yksinäistä
Pomus ei halua viettää pyhiä yksin asuinpaikkanaan toimivassa nuhruisessa Central-hotellissa, joten hän sopii Ahmet Ertegunin kanssa, että vierailee Atlanticin levytyssessiossa. 1956 – KAPPALEITA TURNERILLE Pomusin ja Shumanin nimet komeilevat ensi kertaa levyetiketissä elokuussa 1956, kun Atlantic julkaisee Pomusin vanhan laulajakaverin Andrew Tibbsin ja tämän Kenneth-veljen singlen I’m Going Crazy / (Wake Up) Miss Rip Van Winkle (Atco 45-6074). Tropez’ksi kutsutulla kulmakunnalla, Mort Shuman lauloi lukiokaveriensa doo wop -ryhmässä ja kohkasi kaikille kiinnostuneille rhythm’n’bluesin ylivoimasta musiikkina. On joulu. Pomusin usko siihen, että hänestä olisi rock’n’roll-säveltäjäksi, horjuu. Ertegunin, Jesse Stonen, Herb Abramsonin, Tom Dowdin ja Jerry Wexlerin lisäksi paikalla on kaksi reilua parikymppistä Mort Shuman (vas.) ja Doc Pomus. Pomusille puolestaan välähti, että hyvän rytmitajunsa, pianistin ja kitaristin taitojensa sekä ajassa kiinni olevan näkemyksensä ansiosta nuori melodiamestari voisi raottaa hänelle porttia teinimusiikkiin. Uusia tuulia B-puolen vauhtikappaleeseen tuo Pomusin sanoitus, jossa ajan pulssilta pudonnutta neitiä haukutaan ”T-Fordiksi atomiajan vauhdissa”. Ideoita riittää, mutta punainen lanka on kateissa. Vaikka Tibbs Brothersin kiekko ei myy, Pomus ja Shuman jatkavat harjoituksia. Pomus tiesi, mistä touhussa oli kyse: Hänen sävellyksensä päätyi levylle ensi kertaa jo 1947, kun National julkaisi Gatemouth Brownin esittämänä velmun Love Doctor Bluesin. Kymmenessä vuodessa kaksikko sävelsi itsensä kevyen musiikin historiaan Elviksen hiteillä, Driftersin majesteettisilla kappaleilla ja New Yorkin doo wop -klassikoilla. Vaikka Shuman oli opetellut blues-termistöä myöten kaiken oleellisen mustilta levyiltä, jiddishiä kotikielenään puhuvana ja puolanjuutalaisena hän oli silti kaukana juke jointien todellisuudesta – kunnes tapasi itseään 12 vuotta vanhemman Pomusin, joka oli ihonväristään ja samasta kasvutaustastaan huolimatta ollut siellä, missä tapahtuu: esiintymässä vuosikausia mustien klubeissa muun muassa pahamaineisen Bed & Stuyn alueella. Shuman on huomattavasti toiveikkaampi, mutta sen vastineeksi hänellä on ajoittain vaikeuksia keskittyä saattamaan kaksikon ajatuksia pianon ääressä maaliin. Myös Atlanticille kauppa oli käynyt silloin tällöin: LaVern Baker, Lil Green ja ennen kaikkea Pomusin laulajasuosikki Joe Turner olivat kaikki levyttäneet hänen sävellyksiään. Shuman tajusi heti, että Pomus avaisi hänelle ovet bluesiin. Kannussa oli lisäksi Ray Charlesin esittämä balladi Lonely Avenue, jonka suhteen Pomusilla oli suuret odotukset. 32 Blues News 1/2021 POMUS & SHUMAN Bluesia ja teinipoppia PETRI LAHTI D oc Pomus ja Mort Shuman olivat ihmisinä eri maailmasta, mutta pianon ääressä duon yhteistyö toimi. Samaan aikaan Brighton Beachilla, Brooklynin juutalaisten ikiomaksi St. AJAT MUUTTUVAT Doc Pomus tajusi kalenterin kääntyessä vuoteen 1956, että ajat olivat lopullisesti muuttuneet. Kolmekymppistä Pomusia ärsyttivät tyhjänpäiväisyydet sanoituksissa ja musiikin kiivas tempo, mutta samalla radiota kuunnellessaan hän mietiskeli usein, että voisi koettaa näppejään itsekin alalla. Yli vuosikymmenen hän oli elättänyt itsensä raajarikkona blueslaulajana nuhruisissa klubeissa New Yorkin seuduilla, mutta nyt musiikkimaailmassa myllersi: Valkoiset teinit olivat syttyneet mustalle musiikille, jonka sanastosta oli siistitty rajuimmat rypistykset seksuaalisiin hurjasteluihin, väkivallan uhkaan ja juopotteluun liittyen
Pomus ehdottaa yhtiölle nimeä RnB, joka kelpaa, ja vetäjiksi häntä sekä Shumania. 1958 – HILL & RANGE KUTSUU Onni potkii – rikkaan lesken nainut puolituttu tanssinopettaja haluaa mukaan levybisnekseen. Niitä on harva kuullut. Demonstraatioesityksissä Pomus laulaa Shumanin säestyksellä hitaammat kappaleet, nopeammat Shuman esittää yksin tai Pomusin Willi-vaimon avustuksella. Shumanin kanssa tehdyistä kappaleista vahalle yltävät Joe Turnerin julkaisujen lisäksi Judy Scottin A Tender Word (Decca 9-30395) sekä Ron Baxterin balladi Afraid Of Love (Atco 45-6093). Toimisto on ahdas, mutta sentään oikeilla seuduilla. Enää puuttuvat julkaisut. Erityisesti sen sanoitus, brooklynilaisslangiin nojaava kuvaus kuumasta kissimirristä, kuulosti Stollerista hyvältä. Se jää vähälle huomiolle, kunnes eräänä päivänä Pittsburgh’sta ilmoitetaan, että siellä single myy. Kolmikko aloittaa päivittäiset esittelykierroksensa rakennuksen 11:stä kerroksesta ja laskeutuu porras portaalta yhä pienempien kustantajien tiloihin esittelemään tuotoksiaan. Pomus ja Shuman luovat lyhyempään Crowns-nimeen siirtyneelle yhtyeelle singlen A-puolen, tasaisesti köpöttelevän täysverisen doo-wop-balladin Kiss And Make Up (RnB 6901). Vuosi on päättymässä sittenkin kohtuullisesti – varsinkin kun Lonely Avenue on kohonnut Charlesin esittämänä R&B-listan kutoseksi ja nostanut Pomusin nimen ensi kertaa listalevysäveltäjien joukkoon. Se jää syntymättä, mutta yhdessä kruunussa kimaltaa timantti: Ben Nelsonista tulee myöhemmin Ben E. Lisäksi trumpetisti Jimmy Sedlarin RCA-EP:ltä ”Teenagers Dance The Rockbilly” löytyy kaksi duon kappaletta, You Never Had It So Good ja Little Ellie Jean. 1957 – YLLÄTYS HÄÄMATKALLA Kun aamupala on syöty, Pomus, tämän vaimo Willi sekä Mort Shuman hyppäävät ensin mainitun käsikaasulla ja -jarrulla varustettuun vanhaan letukkaan, jolla ajetaan osoitteeseen 1619 Broadway. Blackwell esittelee Pomusin ja Shumanin kustannusyhtiössä työskentelevälle Paul Caselle. Kolmikon ainoa lohtu on se, etteivät he näe nälkää. Leski on vetänyt rahansa hankkeesta eivätkä tuoreet levymogulit ole tajunneet alan vanhaa lakia: jakelijat maksavat ensimmäisen singlen tuotot vasta kun seuraava RnB-julkaisu on kaupoissa. Pomus oli antanut Mike Stollerille heti alkuvuodesta demon kappaleestaan Young Blood. Trio tulee hyvin juttuun – varsinkin kun Stoller muistaa Pomusin shouter-aikoinaan tekemän Alley-vaatevalmistajan radiomainoksen, jota kaikkien jazz-hipsterien esikuva, be bopin kultainen juontajaääni Symphony Sid soitteli ahkerasti ohjelmassaan. Hän on uransa huipulla, sillä Elvikselle lauluja etsivä Hill & Range -yhtiö on syttynyt Blackwellin kädenjäljelle. Päivän päätteeksi Pomus esittelee Ertegunille tuoreita demoja, joita hän on saanut aikaan Shumanin kanssa: tämä lunastaa niistä Turneria ajatellen I Need A Girlin ja Love Roller Coasterin. Pian selviää, että tämä on säveltänyt kaverinsa Jerry Leiberin kanssa The Chicken And The Hawkin, jonka Joe Turner levytti samassa sessiossa Pomusin Boogie Woogie Country Girlin kanssa. Kun Pomus ja Shuman aloittavat jatkosinglen suunnittelun, seinä tulee vastaan. Siellä, Brill Buildingissa, pitävät majaa kustantajat, jotka ostavat kappaleita kertakorvauksella säveltäjiltä artistien käyttöön. Se puoli saa vauhtia, kun kuubalaismanageri Lover Patterson marssittaa sisään Harlemista lähtöisin olevan lauluyhtyeen The Five Crownsin. Jostain syystä Case antaa sauman kaksikolle, vaikka näytöt ovat vähissä. Blues News 1/2021 33 hipsteriä, jotka tutkivat tarkasti Cashboxlehden hittilistaa. Pomusilla ei ollut kuitenkaan valittamista – varsinkin kun Atlantic oli lyönyt poppuolen hitistä heti alussa tuhat taalaa käteen. Ray Charles on levyttänyt You Be My Babyn saatuaan kolmanneksen krediiteistä, ja Atlantic julkaisee My Island Of Dreamsin, jonka Clyde McPhatter on pistänyt purkkiin jo pari vuotta aiemmin. Doc keikalla New Yorkissa syyskuussa 1947 © W ill ia m G ot tli eb. Big Top 45-3003 nimellä The Shades ei kiinnosta ostajia. Tilat löytyvät Broadwayn numerosta 1650. Työ on hidasta ja vaativaa; kauppa käy hitaasti, korvaukset ovat pieniä ja kilpailevia säveltäjiä lauluineen riittää. Eräänä päivänä Pomusin vanha tuttu Otis Blackwell tulee käymään toimistolla. Muista sävellyksistä Bobby Pedrick Jr:n White Bucks And Saddle Shoes floppaa turhan tekopirteänä. Patterson on kiinnittänyt ryhmään juuri tenori Charlie Thomasin sekä ujolta vaikuttaneen Ben Nelsonin. Se jää musiikillisesti vuoden kohokohdaksi Pomusille. Kun Pomus häämatkallaan kuuli baarin jukeboksista hämärästi tutun kappaleen, hän tajusi, että Leiber ja Stoller olivat muokanneet sitä vahvasti tuottamansa The Coasters -yhtyeen kuuloiseksi. King. Sun Glasses -noveltykappaletta yritettiin The Coastersille, mutta se levytetään lopulta itse: Shuman laulaa, Pomusin vaimo Willi on näyttelijäkaverinsa kanssa taustakuorossa, King Curtis saksofonissa. Pomus rupeaa juttusille kaksikosta lyhyemmän, Mike Stollerin, kanssa
Case pyytää Pomusilta ja Shumanilta kappaletta, jossa Fabianin heikkoudet onnistuttaisiin peittämään. Jopa Fabian on parempi laulaja kuin Shuman. Seuraavana päivänä tulee tieto, ettei Laurie halua antaa kappaletta uudelle tuntemattomalle yhtyeelle, vaan se menee Dion & The Belmontsille. Kumpikin myy reippaasti: A Teenager In Love nousee pop-listan viitoseksi ja Hushabye sijalle 20. Lahjoista huolimatta tämä on jo vaipumassa epätoivoon, kun ei tunnu löytävän paikkaansa alalla. Lontoossa törmätään Elviksen ystävään Lamar Finkiin, joka etsii kappaleita pian armeijasta pääsevälle kaverilleen. Kun ”tuhannen muijan hoitelu” muutetaan tekstissä ”tuhannen muijan suutelemiseksi”, kappale on valmis levytettäväksi. Vaikka Fabianin ääniala on kapea ja hän laulaa hiljaa, Paul Case on huomannut, millä tunteella teinitytöt syttyvät keikoilla tulokkaaseen. Lisäksi Pomus tarjoaa Darinille oman tyttärensä kunniaksi tehdyn I Ain’t Sharin’ Sharonin, mutta Buddy Knox ja James Darren ehtivät levyttää sen ennen kuin Atlantic julkaisee Darinin tulkinnan. Kutsuun vastataan, rapakko ylitetään nopeasti, vaikka Pomus tunnetaan haluttomuudestaan poistua synnyinkaupungistaan New Yorkista. Kun Splish Splash sitten breikkaa, Darinilla on kiire löytää lisää levytettävää. Pomus ja Shuman rynnivät apuun: Plain Jane nousee listoille sekin. Pomus ja Shuman haluavat korvata pettymyksen Mysticsille uudella kappaleella: Hushabye on valmis vuorokausi edellisestä. 1960 – KAUPPA KÄY Hill & Range muuttaa 1650 Broadwayltä Brill Buildingiin. Yhtiö voi paksusti. Osa kunniasta Jack Good, Doc Pomus, Little Tony, Mort Shuman ja tuntematon henkilö (vasemmalla) Lontoossa 1961. 34 Blues News 1/2021 Silti Case palkkaa Pomusin ja Shumanin Hill & Rangelle töihin kolmen vuoden sopimuksella. Kaksikolla ei ole varaa nirsoilla: näillä näytöillä Hill & Range ei palkannut heitä tekemään kappaleita Elvikselle. Good levyttää Lontoossa myös Shumanin tulkitsemat versiot I’m A Manista ja Turn Me Loosesta ja julkaisee ne Deccalla. Kotikulmillakin on törmätty kiinnostaviin tyyppeihin: Atlanticilla vieraillessaan säveltäjät ovat tavanneet pienikokoisen musiikin monitaiturin Bobby Darinin. Fink saa mukaansa demon Elvikselle vietäväksi. Marraskuussa Britanniasta tulee kutsu: peräti kolme versiota A Teenager In Lovesta (Dion & The Belmonts, Marty Wilde, Craig Douglas) komeilee saarivaltakunnan listoilla. 1959 – A TEENAGER IN LOVE Philadelphialainen Chancellor-yhtiö etsii laulumateriaalia uudelle löydölleen, italialaisperäiselle kauniskasvolle Fabian Fortelle. Huhtikuussa Turn Me Loose murtautuu Billboardin top-kymppiin: Pomus ja Shuman ovat tehneet ensimmäisen kunnon hittinsä! Sen jälkeen vienti Philadelphian italialaisille vetää koko vuoden: James Darrenille Angel Face, Frankie Avalonille Two Faces, Bobby Rydellille I Dig Girls. Myös New Yorkissa tapahtuu: loppukeväästä Laurie-yhtiö tuo näytille newjerseyläisen lauluyhtyeen The Mysticsin, jolle duo esittelee A Teenager In Loven. Pomus ja Shuman karsivat kappaleaihiostaan väliosat ja korkeat lauluosuudet sekä siivoavat sanoista alapäävihjailut: epävarma teini raastamassa korskeaa I’m A Mania puhuttelee ostajia. Shuman muistaa A Mess Of Bluesin, jonka duo on tehnyt kotipuolessa. Tuottaja Jack Good ilmoittaa, että kaikki merkittävät brittiartistit jonottavat Pomusin ja Shumanin kappaleita. Kun Fabian ilmestyy New Yorkiin pakettikiertueen jäsenenä, Pomus ja Shuman esittelevät hänelle seuraavan tuotoksensa, Turn Me Loosen. Epätasapainosta kertoo se, että Doc saa perheellisenä palkkaa kaksisataa taalaa viikossa, Shuman satasen
Kummankin tienestit ovat lähemmäs 50 000 dollaria vuodessa (yli 400 000 taalaa nykyrahassa). Shuman on yhä levoton: Hän jaksaa olla pisimmillään duon työhuoneessa 20 minuuttia kerrallaan ennen kuin keksii asiaa muualle. Kun ne päätyvät Elviksen levytyssessioon Nashvillessä kesäkuun lopussa ja siitä myöhemmin samalle singlelle, syntyy yksi parhaista kuninkaan pikkulevyistä. Kun kaksikko tapaa työn merkeissä, homma kääntyy usein kinasteluksi. Taloon on löytynyt uusi kultakimpale, The Drifters. Erityisesti Shumania pyyntö ei innosta yhtään, mutta vanhasta italialaismelodiasta muokataan lopulta Surrender. Connie Francisin Where The Boys Aren kääntöpuolella ollut vuoden 1961 pikkuhitti No One ilmestyy Ray Charlesin elvyttämänä ABC-Paramountilla. Pomus etsii Shumanin matka-aikoina säveltäjäkumppaneita muualta. Pomusille ja Shumanille Atlanticille levyttävä yhtye on tuttu, sillä mukana on The Crownsin jäseniä. Hittivirta duolta on hiljentynyt, mutta yllätyksiäkin tapahtuu. Isähahmoa ikuisesti etsivänä Spector viihtyy hyvin 14 vuotta vanhemman Pomusin seurassa. Yksi parhaista on soitto, jonka Forresthotellin sentraalisantra tekee kaksikon pyynnöstä, kun kaikki kolme ovat yöaikaan koolla. Heinäkuussa Case kertoo, mitä A Mess Of Bluesille kuuluu: se löytyy Elviksen italoiskelmän It’s Now Or Neverin B-puolelta. Kymmenen artistia sanoo ei Can’t Get Used To Losing You’lle, kunnes tv:stä tuttu viihdeartisti Andy Williams levyttää tarttuvankeinuvan kappaleen. Sävellyksiä hänelle laaditaan liukuhihnalta. Bobby Darin yrittää saada jotain irti kahdesta uudesta Pomusin ja Shumanin sävellyksestä, (Marie’s The Name) His Latest Flamesta ja Little Sisteristä, mutta kappaleet eivät taivu hänen suussaan. Se on ensimmäinen ykköshitti Pomus-Shumanille. 1963 – ANDY WILLIAMSILLE KELPAA Mort Shuman löytää seuraavaksi Israelin ilot ja on poissa entistäkin enemmän. Shumanilla menee vielä lujempaa: hänellä on tapana katoilla kesken sävellysrupeamien Broadwayltä. 1962 – SHUMAN KATOILEE Pomus ja Shuman haaveilevat omasta artistiprojektista vähän Leiberin ja Stollerin ratkiriemukkaan Coasters-hankkeen tai Burt Bacharachin ja Hal Davidin viileän Dionne Warwickin tapaan. Yhtäkään ei kelpuuteta Elviksen levytettäväksi. MGM lupaa kustantaa viulut, mutta uuden naispuolisen rock’n’rollartistin koelaulutilaisuuteen ilmestyy vain laulutaidottomia kaunokaisia tai kaikkensa antaneita, parhaat päivänsä nähneitä laulajattaria. 1961 – SPECTORIN ISÄHAHMO Suupalttina Pomus tutustuu vauhdilla musiikkialan ihmisiin: tuorein tuttavuus on Phil Spector. Pomusin liikuntakyky on entistäkin rajallisempaa ja hänellä on vaikeuksia päästä edes kylpyyn ilman avustajaa. Paul Case esittelee Pomusille siksi uusia säveltäjäkumppaneita, Alan Jeffreysin, Jerry Ragovoyn ja Ellie Greenwichin. Libertyn tuottaja Snuff Garrett pyytää Pomusin länsirannikolle, mutta ei löydä tämän eikä Shumanin repertuaarista kappaleita suojatilleen Bobby Veelle. Samalla Shumanin menojalkaa vipattaa entistä enemmän. Case pyytää kaksikolta jatkokappaletta ei B-puolen vaan O Sole Mion tyyliin. Menestys näkyy myös säveltäjien tuloissa. Kun se nousee seuraavana keväänä listojen kärkeen ympäri maailmaa, Pomus ja Shuman ovat käytännössä virallisia Elvis-säveltäjiä. Leiberin ja Stollerin kanssa tehdään Elvikselle She’s Not You puolessa tunnissa. Loppujen lopuksi kappale komeilee sekä popettä R&B-listan kärjessä kolme viikkoa. Shuman virittelee yhteistyötä muiden säveltäjien kanssa ja kirjoittaa John Leslie McFarlandin kanssa Little Childrenin Billy J. Hän löytää Ranskan ja sen pääkaupungin Pariisin sulot. Kramer & The Dakotasille. Atlanticilla sävellykseen sytytään hitaasti: Pomus ehtii tarjota sitä jo Jimmy Clantonillekin, uskomatonta mutta totta. Lisäksi hän menee naimisiin ensin New Yorkissa ja sitten Jerusalemissa. Pomus esittää, että linjan toisessa päässä on eversti Parker, joka on soittanut kertoakseen, että helvetti on irti: Elvis on sairastunut kurkkumätään eikä pysty levyttämään. Kaksikkoa yhdistää myös rakkaus käytännön piloihin, joiden kohteena on monesti Gone-levymerkin George Goldnerin apupoika Artie Ripp. Pomus ja Spector ovat tikahtua nauruun kun Ripp pistää keskellä yötä linjan kuumaksi Goldnerille kertoakseen tälle ilouutiset. Studioon tarvitaan joku elvisääninen saman tien, ja Parker on valmis maksamaan 100 000 dollaria, että Gonen tallissa oleva Ral Donner ilmestyisi paikalle. Se virvoittaa Williamsin uran.. Pomus ja Shuman voivat entistä paksummin. Pomus säveltää esimerkiksi Pot Luck -nimisen kappaleen kolmeen eri kertaan: Shumanin, Phil Spectorin ja Ellie Greenwichin kanssa. Tuotannosta vastaavat Leiber ja Stoller ovat vauhdissa: He tajuavat, ettei Driftersille kannata tarjota noveltymateriaalia, vaan saattaa orkesteri viuluineen sen taustalle. Pomus on kepeistä huolimatta aktiivisesti yössä liikkeellä: kun hän kuulee Rydellin puolivillaisen version Go, Bobby, Go -kappaleesta, hän lähestyy Brooklynin Fox-teatterissa Clantonia, joka saa Go, Jimmy, Go -nimellä biisistä hitin. Sen jälkeen Drifters-levytyksissä on vuorossa majesteetillinen This Magic Moment ennen kuin syntyy todellinen Pomus-Shumanklassikko Save The Last Dance For Me. Oleilee Shuman missä päin maailmaa vain, hän pitää korvansa auki paikalliselle musiikille. Pomusin ja Shumanin sävellyksestä (If You Cry) True Love, True Love muokattiin studiossa jo edellisvuoden loppupuolella pop-sinfoniaa – täydellistä äärilaitaa esimerkiksi Fabianille sävelletyille hittisingleille, joista tuorein on Hound Dog Man. Shuman viihtyy reissussa yhä enemmän. Blues News 1/2021 35 kuuluu Pomusille ja Shumanille: ainoastaan Leiber-Stoller menestyi säveltäjäduoista edellisvuonna paremmin. Sen synnyssä on monenlaista: sanoitus syntyi siitä kirpeästä hetkestä, kun polio-Pomus tajusi häissään, ettei koskaan pysty tanssittamaan Willi-vaimoaan. Eversti Parker ja Hill & Range keskittyvät Elviksen elokuvauraan entistä enemmän
Kaksikko perustaa Pomshu-tuotantoyhtiön, jonka ensimmäinen kiinnitys on Neitsytsaarilta kotoisin oleva Scott Fagan. Mukaansa tempaava r’n’b-esitys olisi taatusti maistunut myös Tupelon kultapojan faneille tämän hienolla vuoden 1962 ”Pot Luck” -albumilla, jolla ei kuitenkaan samannimistä kappaletta kuultu.. Ben E. 3. Hänen nimensä ei kohoa listoille koskaan. Don & Juan: Pot Luck (Bigtop, 1962) Se mikä ei lämmittänyt riittävästi Elviksen levytysmateriaalista vastanneita tahoja, kelpasi hyvin takavasemmalla vuoroaan kärkkyneille divarisarjan artisteille. Johnny Adams: Still In Love (Rounder, 1991) Menee hiukan aihealueen ulkopuolelle, koska Mort Shuman ei ollut vielä mukana. Jamie Coe: Cleopatra (Bigtop, 1962) Myös Pohjoismaissa 50ja 60-lukujen taitteessa hetkittäin julkisuutta saaneen michiganilaisen teinirokkarin suosio eittämättä kalpeni levy-yhtiökollegalleen Del Shannonille, mutta tällä mahtipontisella jousitaustoitetulla popcorn-numerolla hän onnistui kuitenkin lisäämään oman huomionarvoisen sivunsa Pomus-Shuman -laulukirjaan. Pomus liikkuu enää vain pyörätuolilla ja poistuu huoneestaan harvoin. 36 Blues News 1/2021 1964 – HOTELLIELÄMÄÄ Shumanin riitaisa avioero Esther Thobista on New Yorkin keltaisen lehdistön herkeämättömässä syynissä. Mort Shuman asui pitkään Ranskassa ja menehtyi 1991. Pomus aloittaa Broadway Johnnyn rinnalla uuden uran: pokerin peluun rahasta öisin eri puolilla New Yorkia ja sen esikaupunkeja. Hän ehti nauttia suuren säveltäjän statuksestaan vanhoilla päivillään ja oli arvostettu hahmo kotikaupunkinsa muusikkopiireissä. Kustannusyhtiöiden kirjoihin ja kansiin jää merkintöjä yli 500 yhteisestä kappaleesta. Pet e Hoppula 1. Vai oliko se A-puoli. Hän etsii uutta kumppania, mutta lauluja ei synny entiseen tapaan, vaikka pianon ääressä on esimerkiksi Neil Sedaka. Shuman on tutustunut Englannissa Rolling Stonesin kohutuottajaan Andrew Oldhamiin ja on Pomusia enemmän musiikin pulssilla. Adamsin versio Big Joe Turnerin originaalista on uskomattoman hieno. Del Shannon: You Never Talked About Me (Bigtop, 1962) 2. Shuman ei viihdy siksikään isossa omenassa. Kuninkaalta julkaistaan vielä yksi tuleva Pomus-Shuman -klassikko, edellisvuonna sävelletty Viva Las Vegas. Gary U.S. Pomus jää säveltäjänä yksin, kun melodiat kappaleisiin luonut työpari on poissa. Helmikuussa Pomus kuulee yllättäen radiosta tutun kappaleen oudon laulajan esittämänä: Elvikselle pari vuotta aiemmin tehty Suspicion kipuaa listaa Terry Staffordin esittämänä. 2. Billy Fury: A King For Tonight (Decca, 1962) The Driftersin 60-luvun alun tuotannolle ominaista mollisoinnuin kuorrutettua balladityyliä kelpo tuloksin valkopesseen Barry Darvellin keväällä 1962 Atlanticilla julkaisema alkuperäislevytys päätyi parin kuukauden viiveellä Englantiin nuorisoidoli Billy Furyn coveroitavaksi sekä julkaistavaksi listaneloseksi nousseen toisen slovarin Last Night Was Made For Love b-puolella. Hill & Range pyytää sentään Elvikselle vanhaan tapaan lauluja. Pekka Talvenmäki 1. Elviksen His Latest Flame on sekin hieno levy, mutta jostakin syystä tykkään Del Shannonin alkuperäisestä kesäkuussa 1961 julkaistusta versiosta enemmän. Onhan tämä tunnelmaltaan toki hyvin lähellä The Driftersiä. Hanat ovat menossa kiinni: Kun ennen Pomus ja Shuman kirjoittivat kolmesta neljään kappaletta viikossa, nyt syntyy enää yksi tai kaksi kuussa. Pomus huomaa miettivänsä, että Shuman oli hänelle ihanteellinen sävellyspari. Shuman säveltää Ranskassa kappaleita muun muassa Johnny Hallydaylle ja yrittää saada esiintymisuraansa vauhtiin. Myös Pomusin avioliitto on hajoamassa: hän viettää aikaa vanhassa tutussa Forrest-hotellissa, jossa ovi tohtorin huoneeseen käy ahkeraan. Osa niistä on vaipunut aiheesta unohduksen yöhön, mutta parivaljakon luomat klassikot eivät kuole koskaan. Pomus törmää Forrest-hotellissa Broadway Johnny -nimeä käyttävään Korean sodan veteraaniin, joka tunnetaan armottomana pokerihaina. The Drifters: I Count The Tears (Atlantic, 1960) 3. Singlen B-puolelle tuhlattiin mainio Little Sister. King: First Taste Of Love (ATCO, 1960) Koska The Drifters -suosikkini ovat muiden kirjoittamia niin päädyin Ben E. Tunnelma Brill Buildingissakin on muuttumassa: nuoremmat säveltäjäkaksikot luovat The Driftersille kantaa ottavaa esitysja sanoitusmateriaalia, The Beatles on vallannut listat ja tiedostavat piirit kohkaavat Bob Dylanista. Kingin vuoden 1960 balladiin. 3. BN-TOIMITUSKUNNAN POMUS-SHUMAN -SUOSIKKEJA Aarno Alén 1. Bubbling Under -osaston voisivat muodostaa Madeline Bellin Can’t Get Used To Losing You (LP:ltä “Bell‘s A Poppin‘“, Philips, 1967) ja The Flamingosin Lovers Gotta Cry (End, 1960). Shuman ilmoittaa muuttavansa lopullisesti Ranskaan. Doc Pomus menehtyi New Yorkissa 1991. 2. Elvis Presley: (Marie’s Is The Name Of) His Latest Flame (RCA Victor, 1961) Parivaljakko kirjoitti muutaman vuoden aikana monta Elvis-klassikkoa, joista tämä on paras. Muun muassa Esther Phillips nukkuu välillä tokkuraansa pois Pomusin sängyssä. 1965 – POKERIPÖYTÄ KUTSUU Pomus kaatuu pyörätuolillaan ja loukkaa polvensa pahasti. Pomus-Shuman on hajonnut lopullisesti. Bonds: Seven Day Weekend (Legrand, 1962) Del Shannonilta ja The Driftersiltä olisi löytynyt paljon tasavahvoja ehdokkaita, nuo tulivat ensimmäisinä mieleen
Tämä Ben E. Sävellys olisi sopinut myös Gene Pitneyn nasaalille äänelle, tai vähän tempoltaan hidastettuna jopa Ricky Nelsonille. The Drifters: Nobody But Me (Atlantic, 1960) Kun Pomusilla ja Shumanilla säkenöi pianon ääressä, Atlanticilla oli varaa upottaa tällaisia helmiä sinkkujen B-puolelle. Soolouralle jo kiekon julkaisuhetkellä siirtynyt King esittelee upeaa ääntään Stan Applebaumin virittämän jousitaustan päällä. McDanielsilta löytyy saletisti muitakin vastaavia helmiä, mutta kun albumeilla riittää viihdekappaleita, tarkistamatta on jäänyt. Ral Donner: So Close To Heaven (Gone, 1961) You Don’t Know What You’ve Got (Until You Lose It) -hitin kääntöpuolelta löytyvä balladi on kaikkien merkkien perusteella tehty Elvikselle, mutta päätynyt sitten Donnerille, joka oli tunnetusti paljon muutakin kuin pelkkä varaelvari. Gene McDaniels: It’s A Lonely Town (Lonely Without You) (Liberty, 1963) Ernie Freemanin arraama sovitus voi olla vähän paisutteleva, mutta sävellys on hieno ja Pomusin rustaama sanoitus ”lonely man” -teemaisena ajankohtaansa sopiva. Bobby Darin: Sorrow Tomorrow (Atlantic, 1961) Tämä on yleismiehen mahtipontisen You Must Have Been A Beautiful Baby -pikkuhitin B-puolelta löytyvä nopea teinipala, jota on ryyditetty komeilla patarummuilla. Lokakuussa 1961 levytetty raita sykkii pikeä, pakokaasua ja liikennevalojen punakeltavihreää, ja mukana on hieno kitarariffi. Kääntöpuolen haikea teinipala olisi sopinut esimerkiksi The Fleetwoodsin tuotantoon – ja täällä vaikkapa Rock-Jerryn levytettäväksi. Wilden conwaytwittymäiset kurkkukorinat sopivat keitokseen hyvin. Agentsin versio on nimeltään Muukalainen. Nykivä, eloisa, sopivasti rehentelevä – niin kai tätä sävellystä voisi kuvata. King: Here Comes The Night (Atlantic, 1961) Näitähän olisi riittänyt, kun artistin ”Don’t Play That Song” -albumin avauspuoliskolla ovat peräkkäin Here Comes The Night ja First Taste Of Love sekä sinne tänne ripoteltuna vielä kummankin yhteistyösävellyksiä Phil Spectorin kanssa. Kun kaikki on kohdallaan, keinuva sävellys, tiivis esitys, elävä sovitus, ei tarvitse hosua. Elvis Presley: Night Rider (RCA, 1962) Heitetään aidon ja oikean Elviksen tuotannosta esiin tämä ”Kiss Me Quick” -EP:ltä löytyvä menopala, jolla kuulijoita muistutettiin, että kuninkaasta olisi ollut muuhunkin kuin vesitettyjen italoiskelmien tulkitsijaksi. Tuskin on sattumaa, että artistin ensimmäinen albumi ”Runaway With Del Shannon” alkaa tällä täydellisellä Del Shannon -pastissilla. Erityisesti jousisoolossa on pari hienoa hetkeä, trumpettien mariachi-henkinen päräytys ja jonkun jousisoittimen, ehkä sellon, matala välisoitto. Blues News 1/2021 37 KYMMENEN UNOHDETTUA HELMEÄ Del Shannon: Misery (Big Top, 1961) Kun Pomus-Shuman oli parhaassa luomiskyvyssään ja Del Shannon herkimmillään, ei voinut syntyä kuin priimaa. Kingin laulama tarttuva kipale löytyy Save The Last Dance For Me’n kääntösivulta. Little Tony And His Brothers: Foxy Little Mamma / Too Good (Decca, 1959) Vanha suosikkini San Marinosta sai broideineen tupla-annoksen Pomus-Shumania, kun säveltäjäkaksikko oli Lontoossa Jack Goodin vieraana. Dionne Warwick: Shall I Tell Her (Scepter, 1964) Tähän aikaan, 1964, ei Dionne Warwickin albumeille kelpuutettu puuhastelijoiden sävellyksiä. Ben E. Tämä ”Anyone Who Had A Heart” -albumin kakkosraita heti nimikkobiisin perään on akustisine kitaroineen vahvaa bossa-henkistä keinuttelua, johon terhakka taustakuoro ja tyylikkäät jouset tuovat amerikkalaista otetta.. Marty Wilde: It’s Been Nice (Philips, 1959) Niin se taitaa olla, että Wilde sai tämän ensin, vaikka myöhemmin kappaleeseen ovat kynsiään kokeilleet jenkkiartisteista muun muassa Gene Vincent ja Freddy Cannon – sekä tietysti Everly Brothers, jonka vuoden 1963 sinkkujulkaisun pilaa karsea taustakuoro. Pomus-Shumanilta löytyi Darinille muutakin, muun muassa tarttuva teiniballadi I Can’t Go On. Kohtalokas tunnelma, täydellinen sovitus, pippurinen väliosa. Laulussa on sielua, kertosäkeessä karheutta, jota loppu-Driftersin äijäkuoro sopivasti korostaa. Noveltyyn Foxy Little Mamma on lainattu alkuun ja loppuun tutun nokkela riffi The El Doradosin At My Front Doorista, mutta muuten mennään kuin Fabianin hittibiiseissä. Väkevä falsettiosuus, tarttuva sointukulku, lohduttomasti vinkuva Max Crookin musitron – tämä on upeaa surkeutta! Ja samalta albumilta löytyvä Wide, Wide World on melkein yhtä hieno
MAISSILEIVÄSTÄ POTKUA TYÖHÖN JA TOUHUUN Sananlaskujen mukaan ”leipä miehen tiellä pitää” ja ”leipä on vahvin suksen voide”. Louis Jordanin Beans And Corn Bread (1956) on huvittava tarina pavuista ja maissileivästä, jotka tappelevat keskenään, kunnes havaitsevat, että kuuluvat yhteen kuten leipä ja voi, hot dog ja sinappi, makkara ja hapankaali, maksa ja sipuli, punaiset pavut ja riisi jne.. Leipä on vanhoissa bluessanoituksissa usein juuri maissileipää (cornbread). Se on ymmärrettävää, sillä onhan kyse yhdestä elämän välttämättömästä perusasiasta. Lähdölle oli varmaan muitakin syitä, mutta yksi niistä oli yksipuolinen, laulun kertojan omanarvontuntoa loukkaava ruokavalio. Varsinkin 1900-luvun lopulla monipuolistunut ruoan tarjonta ja maltillinen hintakehitys toivat uudet elintarvikkeet yhä useampien kuluttajien saataville. Näiden lisäksi tarjolla oli vaihtelevasti bataattia, herneitä, siirappia, riisiä, hedelmiä ja vihanneksia. Bluessanoituksissa ruoka ei ole aina ruokaa, vaan ruoka voi symbolisoida jotain aivan muuta. Siinä ratatöissä raatava kahlevanki ottaa hatkat, pyytää toveriaan viemään lekansa pomolle ja kertoo syyksi lähdölleen maissileivän ja melassin: ”They wanna feed me cornbread and molasses / But I got my pride, well, I got my pride”. Tämän muutoksen pontimena on ollut kodinkoneiden kehitys. Leipä on ollut jo vuosisatoja Suomessa peruselintarvike. 38 Blues News 1/2021 SAPUSKABLUESIA! Ruoka bluesmusiikin sanoituksissa, osa 1 TIMO KAUPPINEN R uoasta kertovia tai siihen viittaavia blueskappaleita on paljon. MUUTTUVAT RUOKATOTTUMUKSET Ruoka. Tämän kaksiosaisen artikkelin ykkösosassa tarkastelun kohteina ovat eräät keskeiset peruselintarvikkeet kuten leipä, liha ja kala. Myös ruokailutottumukset ovat muuttuneet. Hyllyiltä löytyy lukuisia vaihtoehtoisia kotimaisia tuotteita, mutta lisääntynyt tavaroiden rahtaus on tuonut kauppoihin myös eksoottisempia elintarvikkeita kaikkialta maailmasta. Myös Yhdysvalloissa leivän käytön historia on pitkä. Pikaruokapaikatkin ovat levinneet Yhdysvalloista lähes kaikkialle maailmaan. Ennen syötiin useimmiten kotona alusta loppuun valmistettua ruokaa, mutta nyt ruokapöydässä on paljon teollisesti tuotettua valmisruokaa, puolivalmisteita ja esikäsiteltyjä pakasteita. Nykyisin yhä useammin napostellaan ja herkutellaan. Jääkaappien, pakastimien, sähkökäyttöisten liesien ja mikroaaltouunien aikakautena ruoan säilyvyys ja nopea valmistaminen eivät ole enää ongelmia. Sitä on nykyaikaisissa supermarketeissa veret seisauttavan laaja valikoima. Historioitsija U.B. Esimerkiksi Etelävaltojen plantaaseilla työskentelevien orjien ruokavalio koostui pääasiassa maissileivästä ja lihasta. Jotkin isännät sallivat orjien viljellä myös omaa kasvimaata. Ruoan ominaisuuksista korostuu maku, ja myös terveellisyys ja eettisyys vaikuttavat kuluttajien valintoihin. Kulinaaristen huomioiden ohella sanoitukset sisältävät usein tarinoita ruokaan liittyvistä vakavista tai huvittavista sattumuksista. Ennen tankattiin pääasiassa energiaa nauttimalla ravitsevia ruokia. Usein kyse on miehen ja naisen välisestä suhteesta, tai suoranaisesti seksistä. Näin ei ole ollut aina. Sen sisältämät hiilihydraatit ovat antaneet energiaa työntekoon ja potkua sukseen vapaa-ajalla. Spencer Davis Group teki viime vuonna kuolleen Spencer Davisin ja Steve Winwoodin johdolla tästä kappaleesta svengaavan version vuonna 1966. Texas Alexanderin Corn Bread Bluesissa (1927) laulaja ihmettelee vertauskuvallisesti, miksi eräät naiset paistavat aviomiehilleen vain maissileipää mutta muille miehilleen pipareita: ”Some of these women I just can’t understand / They cook corn bread for their husbands, and biscuits for their men.” Leadbelly on yksi monista artisteista, joka on levyttänyt vanhan perinnesävelmän Take This Hammer (1942). Entistä useammin ruokaillaan myös kodin ulkopuolella, kuten työpaikalla, koulussa tai ravintolassa. Phillipsin mukaan aikuisen orjan päiväannos oli noin 110 grammaa maissijauhoja ja 230 grammaa suolattua sianlihaa
“All I do for my baby don’t satisfy her no more /.../ Don’t quit me baby because I can’t find no work to do.” Garfield Akersin Dough Roller Blues (1930) muistuttaa sanoitukseltaan Hambone Willie Newbornin kuuluisaa Roll And Tumble Bluesia (1929). Vanhoissa blueseissa se viittaa kuitenkin naiseen, joka on lähtenyt eikä enää palvele miestään leipomalla. Kekseistä ei ole pitkä matka pipareihin (biscuit). Kappale alkaa tähän tapaan: ”Pullat pystyyn taikina nousee / Beibi nyt leivotaan / Olen kaupungin tavoitelluin ukkomies / Heitän hiivat tosta vaan / Munaa tarttee pullien päälle/ Laittaa kun ne paistetaan / Mahtava tuoksu uunista nousee / Se ilmassa haistetaan / Hei tyttö olen matkalla Alabamaan / Mennään yhdessä leipomoon”. Debra Devin kirja ”The Language Of The Blues” kertoo, että “biscuit” tarkoittaa herkullista naista ja ”biscuit roller” taitavaa rakastajaa. Biscuit roller voi olla dough rollerin tapaan myös nainen, kuten Robert Johnsonin kappaleessa If I Had Possession Over Judgment Day (1937), joka sisältää säkeet: ”I rolled and I tumbled and I cried the whole night long / Boy I woke up this morning, my biscuit roller gone”. Siinä mestarileipuri Pate Mustajärvi houkuttelee tyttöä kanssaan yhdessä taikinaa vaivaamaan ja kertoo pitävänsä mm. Vatsa huutaa leipää ja sianlihaa mutta kakusta (cake) ja kääretortusta (jelly roll) silti vitsaillaan. Rokkiversion tästä kappaleesta on levyttänyt mm. Mississippi John Hurt levytti vuonna 1928 yhden tämän laulun monista sanoituksiltaan vaihtelevista versioista. Hyvä esimerkki bluesin leivonnaislyriikasta löytyy yllättäen Tampereelta. Popedan Matkalla Alabamaan (1984) sisältää melko härskiä seksuaalisymboliikkaa, tosin tietoisesti kieli poskella esitettynä. Lääkäri kehottaa äitiä antamaan lapsille muroleipää. MONENLAISIA LEIVONNAISIA Kun leivästä siirrytään muihin leipomotuotteisiin, kuten pulliin, pipareihin, kekseihin ja kääretorttuihin, sanoitukset muuttuvat varsin vertauskuvallisiksi, ja usein myös kaksimielisiksi. Hän ryhtyy flirttailemaan leipomon tytön kanssa. Akersin kappaleessa yöllä sängyssä kieriskellyt mies havaitsee tämän tilanteen aamulla: “Yes I rolled and I tumbled, cried the whole night long! Yes I rose this morning, didn’t know right from wrong / Have you ever woke up, your dough-roller gone / Then you wring your hands, cry all day long.” Oregonilainen bluesja soulartisti Curtis Salgado laulaa keksitaikinasta kappaleessaan Cookie Dough (1999). Blind Lemon Jeffersonin Bakershop Bluesin (1929) kertoja seisoo nälissään leipomon edessä rahattomana, koska on hävinnyt rahansa noppapelissä. Oreo-keksi on kreemitäytteinen suklaakeksi, jonka lähin suomalainen vastine lienee vuodesta 1953 alkaen valmistettu klassikkokeksi Domino. Hän pyytää tyytymätöntä naistaan olemaan pitkämielinen tässä vaikeassa tilanteessa. Shortnin’ Bread on afroamerikkalainen kansanlaulu, joka tunnettiin jo1890-luvulla. Hän on lähdössä Pohjois-Carolinasta Louisianaan parempaa elämää etsimään, mutta sanoo palaavansa kyllä takaisin tyttönsä luo. Tarinassa äiti paistaa pannulla muroleipää. Tämä hyväntuulinen ralli löytyy yhtyeen albumilta ”Genuine Negro Jig”. Kappaleen kertoja ei voi vastustaa Oreo-keksejä ja -kakkuja, vaikka kärsii jo diabeteksestä ja ylipainosta. makuuhuoneessa. Muroleipä oli ilmeisesti kovasti lasten mieleen, sillä kertosäe toistelee fraasia ”Mama’s little baby loves short’nin’ bread”. Lääkäri sanelee tälle Oreo-addiktille tiukat ukaasit ja sanoo tämän puskevan kohta koiranputkea (pushing up daisies) hautausmaalla, jollei herkuttelu lopu. Dough Roller on nykyisessä kielenkäytössä taikinan tai pastan kaulintalaite tai valssauskone. Blind Blaken taikinabluesissa No Dough Blues (1928) taikina ei viittaa seksiin vaan rahaan. Kyseessä on maissileipä, jonka taikinaan on lisätty rasvaa (laardia). Rangaistushan siitä lopulta sitten seuraa. Miehellä ei ole töitä, eikä siksi rahaakaan. Etta James (1956). Kyse on eroottista halua nostattavasta naisesta: ”When you’re walkin’ shakin’ hips / Go side to side, can’t catch my breath / Without air I’m gonna die / My sweet chariot, I’m swingin’ low / You make me rise like cookie dough.” Lonnie Mackin Oreo Cookie Blues (1985) on tavallaan poikkeus, sillä se kertoo ihan oikeasti kekseistä. Hänen kolme lastaan makaavat sairaina vuoteissaan. Nämä riemastuvat, toipuvat ja pihistävät salaa kaikki äidin muroleivät. Ei keittiössä eikä Girl in the bakershop, she hollered: Papa don’t look so sad Come and try some of my cake and you won’t feel so bad /.../ I’m crazy about my light bread and my pigmeat on the side If I had a piece of your jellyroll, honey I’d be satisfied Garfield Akers. Sama ilmaus esiintyy myös Kokomo Arnoldin Biscuit Roller Bluesissa (1935). Tuloksena on ”lyhyt” taikina, joka ei veny pituutta vaan on mureaa. Blues News 1/2021 39 Carolina Chocolate Drops -perinneyhtyeen Cornbread And Butterbeans (2010) kertoo miehestä, joka on kyllästynyt muulin perässä ahertamiseen, maissileipään ja voipapuihin. makeista munkeista
Se pitää tosin tehdä salaa ja pikaisesti, koska naisella on jo kaksi miestä: ”You can come and get some, but you can’t stay long / I got two men I got to be waitin’ on / I’m selling my pork chops / But I’m giving my gravy away.” A little man walked up and down, to find an eating place in town He read the menu through and through, to see what fifteen cents could do One meat ball, one meat ball, he could afford but one meat ball I got a brand new skillet and a brand new lid I ain’t got no stove but I bake my bread I'm gonna bake my biscuits (3x) Ain’t gonna give nobody none /.../ But if you want my bread, you got to stay all night Laulussaan Good Biscuits (1938) Memphis Minnie varoittaa naispuolisia kuulijoitaan laskemasta miehiään piparinpaistajanaisten lähelle: ”Don’t let no outside woman make no biscuits for your man.” Leipomotuotteiden vastaavanlaisesta vertauskuvallisesta käytöstä löytyy paljon muitakin esimerkkejä. Finravinto 2017 -tutkimuksen mukaan miehet saivat 69 % ja naiset 66 % proteiineistaan eläinkunnan tuotteista. Hän ei aio antaa niitä kenellekään. Naisilla korostuivat myös maitotuotteet. Memphis Minnien kappaleessa My Butcher Man (1933) nainen ikävöi teurastajaa. Blueslyriikassa lihalla viitataan paitsi eläimen lihaan, myös ihmisen lihaan ja sitä kautta eikulinaariseen ”lihanhimoon”. Tätä monitaitoista miestä toivotaan heti aamusta kotikäynnille. Tällöin kyse voi olla muustakin kuin eläimen lihasta. Minnien leipää saa vain jos on valmis viettämään tämän kanssa koko yön. Aloitetaan kuitenkin tämä jakso lihaa ruokana käsittelevistä blueseista. 40 Blues News 1/2021 Memphis Minnien kappaleessa I’m Gonna Bake My Biscuits (1930) kertojalla on uusi kannellinen pannu, jolla hän paistaa leipää ja pipareita. Jimmy Witherspoon ihmettelee inflaatiota ja sitä, että rahalla saa lihakaupasta entistä vähemmin porsaankyljyksiä kappaleessa Money’s Getting Cheaper (1964). Teksasissa syntynyt minähenkilö ei paljoa vihanneksista perusta, mutta liha maistuu kaikisa muodoissaan: “Oh, they call me the meat man / Ya oughta see me eat, m’am / I got jaws like a bear trap / Teeth like a razor /.../ Born in Texas, a land of beef / Never cared much for greens / Ya’ oughta heard I like meat.” Lihamiehellä tarkoitetaan lihansyöjän ohella myös teurastajaa tai lihakauppiasta. Piirakkakaan (pie) ei luultavasti ole piirakkaa Blind Boy Fullerin kappaleessa I Want Some Of Your Pie (1939). Runsas punaisen lihan (sika, nauta, lammas) syönti lisää mm. Lisäksi lihan aiheuttama ympäristökuormitus on suurempi kuin muiden proteiinilähteiden kuten kalan tai palkokasvien (Helsingin Sanomat 29.10.2020). Ravitsemussuositusten mukaan vähempikin liha riittäisi hyvin. Jollei se onnistu, niin käynti seuraavana yönäkin sopii: “Butcher man, in the morning, won’t you please stop by my house /.../ Butcher man, butcher man, I got a ham I cannot slice / If you can’t stop in the morning, please stop by tomorrow night.” Memphis Minnien toisessa kappaleessa Selling My Pork Chops (1935) nainen sanoo myyvänsä porsaankyljyksiä, mutta jakavansa kastiketta ilmaiseksi. Eikä pulla (bun) ole pullaa tai sämpylää (bread bun) Lil’ Johnsonin biisissä Press My Button (1936), vaikka Johnson on siinä laulavinaan nakkisämpylästä (hot dog): ”Just press my button, give my bell a ring / Come on, baby, let's have some fun / Just put your hot dog in my bun.” Memphis Minnie Kun mies sitten tilaa lihapullansa, ymmärtämätön tarjoilija julistaa kaikille paikalla oleville kovaäänisesti, että täälläpä on mies, joka haluaa yhden lihapullan! Sen kanssa ei hänelle tarjottu edes leipää palan painikkeeksi. POSSUA JA PIHVEJÄ Keskivertosuomalainen kulutti vuonna 2019 lihaa noin 80 kiloa. Miehillä proteiinien päälähde oli liha. Tässä luvussa ovat luut mukana, syödyn lihan osuus on noin puolet kokonaiskulutuksesta. 3 kiloa. Itärannikolla vaikuttanut bluesja folkartisti Josh White levytti vuonna 1944 pieneksi hitiksi nousseen laulun One Meat Ball. Lihasta sikaa oli 31 kiloa, siipikarjan lihaa (kanaa ja kalkkunaa) 27 kiloa, nautaa 19 kiloa ja riistaa, lammasta, poroa tms. Kun tämä aviomiesten kauhu joutuu tekosistaan vankilaan, hänet löydetään kohta jo sellikaverinsa lihan kimpusta. Mainitseehan jo Raamattukin, että ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko” (Matteus 26:41). Esimerkiksi sopii Roy Brownin humoristinen kappale Butcher Pete (1950). Se kertoo köyhästä miehestä, jolla oli ruokapaikassa varaa ostaa vain yksi lihapulla. Lihasta ihminen saa proteiineja lihasten rakennusaineeksi ja rasvaa energian tuottamiseen. riskiä sairastua kakkostyypin diabetekseen ja suolistosairauksiin kuten paksusuolen syöpään. Tämä teurastaja on erikoistunut naisten lihaan ja hänelle kelpaa sinkkujen, naimisissa olevien ja vanhojenkin naisten liha. Mies tulee surulliseksi, kokee häpeää ja näkee tapauksesta yöllä pahaa unta.. Ajat ovat muuttumassa kovaakin kovemmiksi: ”Well, pork chops on the market / Ask the butcher for a pound / Couldn’t buy a pork chop / When I laid my money down / Times gettin’ tougher than tough.” Jerry Lee Lewisin Meat Man (1973; alkuperäisversion levytti 1970 laulun kirjoittaja Mack Vickery salanimellä Atlanta James) kertoo vannoutuneesta lihansyöjämiehestä, jonka leuat ovat kuin karhunloukku ja hampaat kuin partaveitset
Todistusaineistoa tästä tarjoaa The Swallows -yhtyeen rytmiblues It Ain’t The Meat (1951). Onneksi kotona odottaa oma Sue, joka ei ole kaviaaria vaan vanhaa kunnon munuaispataa. Kaksimielisiin lauluihin erikoistunut Lucille Bogan (Bessie Jackson) esittelee naisen nimeltään Barbecue Bess (1935). Ja myymälä on auki öisin: ”I got a sign on my door, ”Barbecue for Sale” /.../ I’m sellin’ it cheap, ’cause I got good stuff / And if you try one time, you can’t get enough /.../ I’m talkin’ ’bout my barbecue, only thing I sell / And you can get my meat, any night at twelve.” Boganin Stew Meat Bluesissa (1935) joen yläjuoksulle lähtevä myyntimies pyytää naiselta luottoa ostaakseen tämän ”lihapataa” (lihamuhennosta). Eddie ”Cleanhead” Vinson laulaa munuaispadasta kappaleessa Kidney Stew Blues (1946). Tyttö on pelkkää luuta ja nahkaa, mutta ratkaisevaa onkin liike. Amos Milbournin Chicken Shack Boogiessa (1948) ”kanahökkeli” on rähjäinen ruokaja biletyspaikka, eikä siellä tarjota kanaa vaan Crazy about you baby, but I just ain’t got the price (2x) You’re a high class mama, so I guess it ain’t no dice Goin’ back home, and get my old gal Sue (2x) She ain't the caviar kind, just plain old kidney stew Old kidney stew, old kidney stew is fine (2x) You can save your money, and keep your peace of mind keittiössä. your hair down baby, ’n’ let’s have a natural ball.” Walkerin lempinimi ”T-Bone” ei liitykään pihveihin vaan juontuu hänen ristimänimestään Aaron Thibeaux Walker. Naisella on vertauskuvallisesti tosi hyvä uuni ja kuuma liesi. Blues News 1/2021 41 Bluesissa lauletaan myös naisista, jotka myyvät ”lihaa” avoimesti. Se kertoo uudesta tanssista, jolla on tuo omituinen nimi. T-Bone Walker oli erinomainen blueskitaristi, jota mm. Sen sijaan Sleepy John Estes on yhdessä Yank Rachelin kanssa levyttänyt T-Bone Steak Bluesin (1929). Vain käteinen käy. Mitenköhän tässä olisi käynyt, jos rahaa olisikin ollut riittävästi käytettävissä. Nainen puhuu punaisista tomaateistaan, ja mies on hulluna T-luupihveihin etsien samalla naista ajelemaan kanssaan Cadillacilla. Se lienee ollut Pulipää-Eddien tavanomaista arkiruokaa. Tällainen kappale on esimerkiksi Big Joe Turnerin The Chicken And The Hawk (1956), jossa hyväuskoista kananpoikasta varoitetaan lähtemästä katalan haukan matkaan lentoreissulle. Sanoitus on aika mystinen. Päätetään tämä jakso pekonin rasvaan. Tällä hyvää ja halpaa grilliruokaa kaupittelevalla naisella on asunnon ovessa jopa mainoskyltti. Laulussa kertoja tapaa hohdokkaan naisen, mutta hänellä ei ole varaa tähän. KANAA JA KALKKUNAA Kanoista (hen) tai kananpoikasista (chicken, chick) kertovat blueskappaleet ovat usein vertauskuvallisia, ja niissä on kyse naisista, tytöistä tai jostain muusta, ei ruoasta. Samankaltainen kielikuva esiintyy nettitietojen mukaan Lucille Boganin kappaleessa That’s What My Baby Likes (1934): “I gets red ripe tomatoes, buy me a T-bone steak / And if I fix it like he tell me, he’ll give me a Cadillac Eight.” Ehkä kyseessä on jonkinlainen vertauskuvallinen vaihtokauppa. Ja rahatkin säästyvät, eikä tule tunnontuskia. Williamsilla on myös kappale nimeltään Greasy Chicken (1957) mutta ei sekään kerro rasvaisesta kananlihasta – vaan jälleen uudesta tanssista! Sen myötä siirrytään nyt punaisesta lihasta vaalean lihan ja siipikarjan pariin. “It ain’t the meat it’s the motion / That makes your daddy wanna rock.” Maria Muldaur teki oman versionsa kappaleesta naisen näkökulmasta vuonna 1974 ja tuntuu olevan asiasta täysin samaa mieltä. Liha ja lihakset eivät aina ole kovin tärkeitä, kun kyse on erotiikasta. Nainen kehuu lihapataansa, mutta ei anna luottoa, koska hänellä on ikäviä kokemuksia luotonannosta miehille. Kertojan tekee mieli voidella naisen pullat tämän hämmentäessä lihapataa: ”You got a real good oven, you’ve got a hot range, too / Let me butter your buns while you stir the stew / Too many cooks are gonna spoil the stew /.../ Your spice’s spicy, your sugar so sweet / Your meat is so tender and your juice is a treat.” Leadbellyn Pig Meat Papan (1935) kertoja vakuuttaa naiselle olevansa entinen maalaispoika, ja siksi silkkaa sianlihaa kiireestä kantapäähän: ”I was born and raised in the country / Mama but I’m staying in town / You don’t believe it’s pig meat / Mama from my head on down.” Ry Cooder on tulkinnut kappaleen dixieland-tyylisesti nimellä Pigmeat (1995). Mies voi tulla takaisin sitten kun hän on maksukykyinen. Hänen toinen, ranskalaisperäinen etunimensä ääntyy suunnilleen ”tiboo”, eli melkein samoin kuin T-bone englannin kielessä. Hänen mausteensa ovat tuimia, sokeri makeaa, liha mureaa ja mehu maukasta. Hänellä tosin on useita Tluubiisejä kuten T-Bone Blues (1940), T-Bone Boogie (1945) ja T-Bone Shuffle (1948), mutta niissä on lähinnä kyse bailaamisesta tms.: ”Let Robert Crayn vuonna 1980 levyttämässä kappaleessa Too Many Cooks (alkuperäisversion tästä Willie Dixonin kirjoittamasta bluesista teki Jessie Fortune Chicagossa 1962) todetaan, että liian monta kokkia pilaa lihapadan. Nykyisin olisi kyseenalaista verrata naista munuaispataan, mutta onneksi kappaleen kertoja sentään pitää siitä. Andre Williamsin Bacon Fat (1956) on saksofonivetoinen, rennosti räppilaulettu rytmiblues. Chuck Berry fanitti. Onneksi kertoja on laulussa kahdestaan naisensa kanssa. Walkerilta otaksuisi löytyvän ainakin yksi T-luupihviin viittaava kappale, mutta sellaista en havainnut hänen diskografiaa silmäillessäni
Monneja myös kasvatetaan ruoaksi, jopa siinä määrin, että presidentti Reagan lanseerasi ”National Catfish Dayn” 25.6.1987. Goodmanilla on myös hauska laulu nimeltään Chicken Cordon Blues (1972), jossa mies valittaa epämieluisaksi muuttunutta ruokavaliotaan. Laulun kertoja toivoisi olevansa mahtava monni, jota kauniit naiset kilvan kalastelisivat: ”Well I wish, I was a catfish, swimmin’ in a deep blue sea / I would have all you good lookin’ women fishin after me.” Toinen vastaavanlainen mahtikala on suurikokoinen kuningasmakrilli, jota Tampa Red kuvaa laulussaan Kingfish Blues (1934). Joka sunnuntaina ruokapöydässä on kanaa ja lauantaisin isä vie perheen elokuviin tai piknikille luontoon. Se voi kasvaa usean metrin mittaiseksi. KALAA JA MERENELÄVIÄ Suomalainen söi vuonna 2019 kalaa keskimäärin vajaat 14 kiloa. On kuulema hyvää kirnupiimän (buttermilk) kanssa. Kotimaisista kalalajeista eniten syötiin kasvatettua kirjolohta (1,3 kiloa) ja luonnonkaloista haukea (0,4 kiloa). The Lovin’ Spoonful (1965), John Martyn (1968), Taj Mahal (1969) ja John Sebastian (1971). Kappaleen levytti ensimmäisenä Henry Thomas vuonna 1928 ja se kuvaa kalastuksen, kalaruokien valmistuksen ja kalansyönnin riemuja. YouTubesta löytyy havainnollisia videoita monnien kalastuksesta. Tässäkin kysymys on todennäköisesti kananlihasta ja syömisestä vain vertauskuvallisesti. Siitä on olemassa kymmenittäin versioita, tekijöinä mm. Niin tässäkin kappaleessa: “The temperature’s rising / The fever is high / Can’t see no future / Can’t see no sky /..../ Cold turkey has got me on the run.” Peter Brownin kirjassa “The Love You Make” väitetään, että laulu kertoo Johnin ja Yokon heroiinivieroituksesta. Yhdysvalloissa monni tavallisesti leivitetään maissijauhoissa ja paistetaan. nän kohteeksi: ”Just because all my dresses are just cotton hand-me-downs / This family calls me the lower class.” Äiti kuitenkin rohkaisee tytärtään ja mainitsee asioita, joista vähävaraisen perheen on syytä olla ylpeä. Aloitetaan kalabluesien kuvaus perinteisellä Fishin’ Bluesilla. Vieroitusoireet ovat tällöin voimakkaat. John Lennonin kirjoittama ja Plastic Ono Bandin levyttämä Cold Turkey (1969) on ehkä syytä kuitenkin lyhyesti esitellä. Siinä ei herkutella paistetulla monnilla, vaan monni toimii maskuliinisuuden vertauskuvana. Kun Rufus Thomas kehottaa Do The Funky Chicken (1969), hän haluaa opettaa kuulijoille uuden ”tiputanssin”. Suomeksi se on levytetty nimellä Hyvää huomenta Suomi. Laulun mukaan rankinta työtä on ruispellon kyntäminen ja helpointa kanapiiraan syönti. 42 Blues News 1/2021 ainoastaan olutta, riisiä ja papuja. Put him in the pot, baby put him in the pan Mama cook him till he nice an’ brown Get yourself a batch o’ buttermilk, whole cakes mama An' you put that sucker on the table and eat it on down Crow black chicken and crow for a day Crow black chicken and fly away Crow black chicken and-a... Tästä 10 kiloa oli ulkomaista lohta, tonnikalasäilykkeitä ja -valmisteita, sillisäilykkeitä, katkarapuja ja pakastettua seitiä. Kala sisältää terveellisiä rasvahappoja, useita vitamiineja ja kivennäisaineita sekä paljon proteiinia. Nyt lautasella on vain merilevää, alfa alfa -ituja ja auringonkukansiemeniä. Symbolisen ja konkreettisen välimaastossa liikutaan The Dominoes -yhtyeen kappaleessa Chicken Blues (1950). Yleensä kalamiehen saaliiksi tarttuu kuitenkin puolen-puolentoista metrin mittainen ja alle 40-kiloinen kala. Siinä kana tarjoilee isolle punaiselle kukolle niin paljon kananlihaa, että tämä on tukehtua. Yhdysvalloissa yleisesti kalastettuja ja syötyjä monnilajikkeita ovat channel catfish ja blue catfish. Kylmällä kalkkunalla tarkoitetaan slangissa yleensä äkkinäistä vieroitusta huume-, alkoholitai lääkeriippuvuudesta. Ruokaviraston mukaan ”Kala on suositeltavaa ravintoa, ja sen käyttöä tulisi lisätä. Alle puoli kiloa henkeä kohden vuodessa kului myös ahventa, silakkaa, kuhaa, muikkua ja siikaa. Kala on erityisen hyvä n-3 -rasvahappojen ja D-vitamiinin lähde. Taj Mahalin versiossa mennään ongelle ja painotetaan hyvän syötin merkitystä (Many fish bites if you got good bait). Sitten kalastetaan kilpaa pikkuveljen kanssa ja viedään saalis äitimuorin valmistettavaksi, joka paistaa kalan kauniin ruskeaksi. Len Spencer 1903, McGee Brothers 1927 ja Mississippi John Hurt 1966) puolestaan opetellaan tavaamista. I like chicken pie Well, the hardest work that ever I done Is plowin' a field of rye The easiest work that ever I done Was eatin’ chicken pie Catfish on viiksekäs kala, joka kuuluu laajaan monnikalojen heimoon. Suomessa monni (säkiä) on kuollut sukupuuttoon, mutta monia monnikalalajeja esiintyy edelleen lähes kaikissa maanosissa. Ry Cooder on tulkinnut hyväntuulisen, korpinmustasta kanasta kertovan perinnekappaleen Crow Black Chicken (1972), joka tunnetaan myös nimellä I Like Chicken Pie. Tunnetuin monniblues on Catfish Blues, jonka Robert Petway levytti vuonna 1941. Muddy Waters muokkasi tästä kappaleesta oman versionsa ja antoi sille nimeksi Rollin’ Stone (1950). Kalan hyödyllisten rasvahappojen on osoitettu vähentävän sydänja verisuonitautiriskiä”. Pikkusintit uiskentelevat joessa, mutta kuningasmakrilli ui uljaana syvässä sinisessä meressä: “Little minnows in the river, kingfish in the deep blue sea / Lord I got a gang of women, trying to get a chance with me.” Dolly Partonin Chicken Every Sunday (1971) on tarina köyhästä perheestä, jonka tytär häpeää vaatimattomia puuvillavaatteitaan ja joutuu varakkaamman väen väheksyn. Ja sen takia nälkäisellä miehellä on ”Chicken Cordon Blues”, mikä on viite Cordon Bleu -kanaan (uppopaistettu kananfileerulla, jonka sisällä on kinkkua ja juustoa). Kaikki tämäntyyppiset laulut jätetään tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä. Lennonin assistentti Fred Seamanin mukaan Lennon uskoutui kerran hänelle ja kertoi, että kysymys oli oikeasti vain kylmän joulukalkkunan aiheuttamasta ruokamyrkytyksestä. Ennen hänen naisensa tarjosi hänelle kanaa, viiniä, pihviä, perunoita ja hummeria. Monien artistien 1900-luvun alusta lähtien versioimassa kappaleessa CH-I-C-K-E-N (mm. Steve Goodman oli chicagolainen lauluja-lauluntekijä, jonka tunnetuin kappale on The City Of New Orleans (1971). Varsin hupaisa on myös eriskummallisia poliittisia ja uskonnollisia näkemyksiä omaavan Kari Peitsamon ja hänen Road Hogs -yhtyeensä Butter Chicken (2013), joka on ylistyslaulu intialaiselle voikanalle: ”Parempaa kuin seksi, parempaa kuin rock’n’roll (2x) / parempaa kuin mämmi, butter chicken on / Intiasta kokki, kana jyvät nokki (2x) / resepti verraton, butter chicken o / Karman laki rankka mulle, Pekingin ankkaa (2x) / turha tulla tarjoomaan, on butter chicken parempaa.” Kalkkunat eivät näytä juurikaan inspiroineen bluesartisteja, sillä en löytänyt edes kunnollista esimerkkikappaletta
Siinä kertoja menee tähtikirkkaana yönä bayoulle ravustamaan ja vetää esiin kolostaan ”Mister Crawfishin”. Pieni punainen hummeri lähti tuolloin kuulema seuraamaan heitä. King ja Buddy Guy. Vaikka putkasta aikanaan päästäänkin, kertojalle ei kannata vähään aikaan edes mainita mitään kaloihin viittavaa. Jambalaya on paellaa muistuttava riisiruoka, joka voi sisältää mm. Blues News 1/2021 43 ”Paholaisen vävy ja Helvetin sheriffi” Peetie Wheatstraw haluaa kovasti nauttia kalasta ja muista meren antimista kappaleessa I Want Some Seafood (1936). Mies herää aamulla ja toteaa katkarapunsa kuolleen. Hän kuulee kun kolmas, nuori katkarapu hyvästelee vanhempansa ja hyppää sitten päätäpahkaa ravustajan verkkoon: ”Goodbye mama shrimp, papa shake my hand / Here come the shrimp boat for to take me to Louisiana.” Katkarapujen sanomalehdessä oli nimittäin ollut ilmoitus ilmaiskyydistä New Orleansiin, jossa majoitus olisi hienossa hotellissa. Hän mainitsee siinä legendan, jonka mukaan ravut tulivat ranskankielisten cajunien mukana näiden siirtyessä brittien vallan alta Kanadan Acadiasta Louisianaan. Cajunja zydecomuusikko Zachary Richardilla on ravusta kertova kappale Crawfish (1992). Laulun kertoja on kaverinsa kanssa New Orleansissa ja he lähtevät lauantai-iltana Rampart Streetille etsimään jotain iltapalaksi. Laulun kertojakin kavereineen joutuu putkaan. I woke up this mornin’, and all my shrimp was dead and gone (2x) I was thinkin’ about you, baby, why you hear me weep and moan I got dead shrimps here, someone fishin’ in my pond (2x) I’ve served my best bait, baby, and I can’t do that no harm Louis Jordan & His Tympany Five Vertauskuvallisuutta on myös Robert Johnsonin Dead Shrimp Bluesissa (1936). Sen ovat bluesartisteista tulkinneet mm. B.B. He saavat kutsun vauhdikkaisiin kalanpaistobileisiin: ”It was rockin’, it was rockin’ / You never seen such scufflin’ and shufflin’ ’til the break of dawn.” Paistettu kala tuoksuu ja meno yltyy yhä rajummaksi. ”Crawfish, eat ’em while they’re hot / Crawfish, gonna pour some pepper on ’em / Crawfish, I like it like that / You boil ’em down ’til they nice and red, / You squeeze the tail and you suck the head.” Myös Elvis levytti Crawfish-nimisen kappaleen vuonna 1958. Gumbo puolestaan on paksua riisiä ja okraa sisältävää mausteista keittoa, jossa voi olla lisukkeena kanaa, mereneläviä ja makkaraa. Syynä on epäilys, että joku kalastelee hänen lammikossaan, eivätkä kertojan syötit enää kiinnosta tämän naista. Ravut tulee keittää, maustaa pippurilla ja syödä kuumina. Paikalle tulleet poliisit tunkevat koko porukan mustamaijaan (black Maria). peruna, riisi, vihannekset, juurekset, hedelmät, marjat ja sokeripitoiset herkut, kuten hunaja, suklaa, jäätelö ja makeiset. lihaa, mausteista makkaraa ja katkarapuja. Kappaleen on tulkittu kuvaavan impotenssia.. Siellä saisi tavata myös kreolitytön, joka auttaa katkaravun ulos kuorestaan: ”He showed his mama and papa, the shrimp newspaper, he read / An invitation to all the shrimps, and this is what it said / Free ride, New Orleans, stay in grand hotel / Meet Creole gal who help you come out of your shell.” Päätetään tämä artikkeli Louis Jordanin kappaleen Saturday Nite Fish Fry (1964) myötä. Kantrilegenda Hank Williamsin hitti Jambalaya (On The Bayou)(1952) kertoo miehestä, joka on lähdössä sauvomaan ruuhellaan alas matalavetistä kosteikkojokea (bayou) osallistuakseen juhliin tyttöystävänsä Yvonnen kanssa. Tarjolla on alueen kreolikeittiön ruokia, kuten jambalayaa, rapupiirasta ja gumboa. Sen voi paistaa tai keittää, ja se on oikein valmistettuna makoisampaa kuin sokeri: ”If you fry him crisp or you boil him right / He’ll be sweeter than sugar when you take a bite.” Toinen Elviksen tulkitsema äyriäiskappale on opettavainen tarina kolmesta katkaravusta, The Song Of The Shrimp (1962). Mutta oikein hauskaa siellä kalanpaistajaisissa kyllä oli! Tämän artikkelin jatko-osassa tarkastelun kohteina ovat mm. Pullot alkavat lennellä ja naiset kirkua. Hän julistaa olevansa ”seafood man”, mutta kappaleen lopussa paljastuu, että kysymys on sittenkin jostain muusta, mikä ainakin minulle jäi arvoitukseksi: ”Hm-mm, bye-bye people / I hope this July will find you well / Because the seafood I’m talkin’ about / Ooo-well now, I swear it is a-burnin’ hell.” Kalaruoat ja äyriäiset ovat suosittuja erityisesti rannikko-osavaltioissa, kuten Louisianassa. Pyrstö on herkkua, ja ravun päästäkin kannatta imeä mehut. Kertoja näkee vedessä kaksi vanhaa katkarapua
– Kyllä me alkuun hermoilimme, mutta itse esiintymisessä onnistuimme. Kyllä siitä jotain rahinaa lähti, Byskata naureskelee.. Yritettiin levittää sanaa Skipper & The Sailorsista ja sitä kautta saada saumaa levyttää, mutta ei se onnistunut, Byskata jatkaa. 44 Blues News 1/2021 SKIPPER & THE SAILORS Kokkolan seilorit PETRI LAHTI K okkolan johtava beat-yhtye Skipper & The Sailors olisi halunnut levylle, mutta matka pääkaupunkiin oli liian pitkä – paitsi heti loppiaisen jälkeen 1966, jolloin bändi näytti kykynsä kitaraorkestereiden SM-kisoissa. Jäsenillä oli takana jo eri yhtyeyritelmiä, Byskatalla mm. SANAA LIIKKEELLE Miten päästä levyttämään vajaan 20 000 asukkaan keskipohjanmaalaisesta rannikkokaupungista 1960-luvun puolivälissä, kun se oli todella vaikeaa helsinkiläisillekin nuorisoyhtyeille. – Virittelin voipaperia kielten ja tallan väliin. Saimme heiltä nuotteja, Byskata kertoo. Jokainen yhtye sai esittää kaksi kappaletta. Kumpikin myös esiintyi illassa. Toiseksi tuli Helsingin Haagasta ponnistanut Rattle Sound Five ennen Sailorsia ja neljänneksi jäänyttä porvoolaista Holdersia. Pehmopuolta meillä edusti Beatlesin You’ve Got To Hide Your Love Away ja tiukempaa Rollareiden Get Off Of My Cloud, Byskata kertoo. päivänä 1966, kun Messuhallissa järjestettiin kitaraorkesterien viralliset SM-kisat. Kisojen tuomaristona toimi The Renegadesin kotibrittien lisäksi ruotsalaisyhtye The Shamrocks, joka oli kierrellyt aiemminkin ahkerasti Suomea ”Tukholman Beatles” -lempinimen turvin. VOIPAPERIA KIELIIN Skipper & The Sailors perustettiin syksyllä 1964. – Yritimme päästä juttuun jokaisen helsinkiläisyhtyeen kanssa, joka kävi Kokkolassa. Heti alusta pitäen mukana oli laulaja, englanniksi kappaleet tulkinnut Harju, ja esikuvia olivat brittijättien Beatlesin, Stonesin, Animalsin ja Whon lisäksi eri pohjoismaalaiset kokoonpanot. Vaikka Skipper & The Sailors oli soittanut muun muassa brittiyhtye The Rockin’ Vickersin lämmittelijänä Kokkolan työväentalolla, parketti täynnä väkeä pisti puntin tutisemaan, kun muusikot kurkistelivat verhon takaa B-saliin. Pääkaupunkiin saavuttiin perjantai-iltana, ja yö vietettiin sukulaisten nurkissa. Vaikka voittoa ei tullut, The Sailors kippareineen poistui kohti Karlebytä tyytyväisenä mitalistina. Alkuillasta kisapäivänä, Helsingin turistinähtävyyksien ihmettelyn jälkeen, siirryttiin virittäytymään tunnelmaan Messuhalliin. trumpetinsoittoa The Teenagers -kokoonpanossa. – Tanskalaista The Hitmakersia kävimme kuolaamassa lavan edessä, kun yhtye kävi Kokkolassa, ja seurasimme toki Tagesia, Shanesia, Lee Kingsiä, Ola & The Janglersia ja muita tarkoin. The Renegadesin lämmittelijöinä olimme pari kertaa, ja Rockin’ Vickersin muusikoiden kanssa tarinoimmekin, kun he soittivat Kokkolassa. Olimme lavalla tummansinisissä puvuissa ja ruudullisissa paidoissa. Byskata muistelee, että yli kymmenen bändin kisassa oli väkeä enemmänkin Pohjanmaalta, sillä Pietarsaaren The Cliftones vieraili sekin Messuhallin lauteilla. Kokkolan johtava beat-yhtye Skipper & The Sailors yritti levittää sanaa itsestään ja osaamisestaan, kun seudulla kävi vieraita etelästä yhtyeen aktiivisina toimintavuosina 1965–1966. Kokkolasta oli pitkä matka siihen aikaan Helsinkiin, paljon pitempi kuin nykyään, yhtyeen soolokitaristi Stig Byskata kertoo. Kun pääkaupungista tuli vieraita, seilorit olivat heti tulijoiden kimpussa. PRONSSIA MESSUHALLISTA Laulaja Seppo Harjun, Byskatan, rytmikitaristi Rami Hammarin, basisti Jokke Tornikosken ja rumpali Allan Saarukan muodostama kvintetti sai tilaisuutensa etelän parrasvaloissa tammikuun 8. – Levytyksestä oli monesti puhetta, mutta puheeksi se jäi. Täydellistä tuloslistaa illasta ei ole tainnut löytyä, mutta voitto meni Riihimäelle, Sir Adolf & His Agentsille, joka paukutti ilmoille ainakin My Generationin. Matkaan lähdettiin edellispäivänä Pietarsaaresta vuokratulla Ramblerilla, josta puhkesi rengas heti Saarijärvellä. Kun Maestro Fuzztone -pedaalin saaminen yhtyeen treenikämpälle Roosin taloon oli täydellistä utopiaa, pioneeriaikojen tyyliin ratkaisua haettiin kotikonstein. Soolokitaristi muistelee myös haasteita, kun hän etsi kitarastaan samanlaista särjettyä ääntä, jota Keith Richards oli taikonut levylle (I Can’t Get No) Satisfactionissa
Soittelu on silti jatkunut pitkälle tälle vuosituhannelle tasavuosien kohdalla. huhtikuuta 1965 Kokkolan työväentalolla. Se on sittemmin digitalisoitu ja siirretty verkkoon uteliaiden ihmeteltäväksi. Eksoottisempaa lainabiisivalintaa edustaa Bloodhound, Larry Brightin ulvovan ärhäkkä kappale vuoden 1961 Tide-sinkulta. HIENO KIRPPARILÖYTÖ Vaikka Skipper & The Sailors ei päässyt koskaan levylle, siltä jäi kuitenkin äänitallenteita, kun Kokkolan radiossa aikoinaan äänitetty nauha. Yhtyeen ensimmäinen merkittävä esiintyminen oli 10. Byskata mainitsee myös The Pee-Weesin nimen ja kehaisee lisäksi pietarsaarelaista The Goldstarsia, ”paikallista The Lollipopsia”. Siihen nähden bändimme touhu oli kyllä varsin uraauurtavaa. Pohjanmaalle kappale on tainnut ajautua Downliners Sectin tai Tagesin välityksellä. Sen jälkeen siirryttiin brittiyhtyeiden tuotoksiin, esimerkiksi Kids Are Alrightiin, Heart Of Stoneen ja Don’t Let Me Be Misunderstoodiin. Skipper & The Sailors ei ollut aikoinaan Kokkolan ainoa nuorisoyhtye. – Kokkola oli täynnä tanssiorkestereita 1960-luvun puolivälissä. Mukana on myös kolme omaa kappaletta, Harjun ja Byskatan kynästä: Do You Ever Think Of Me, I’m Talking ’Bout You ja We Shouldn’t Go There. Ensimmäisiä yhdessä harjoiteltuja kappaleita oli Oh, Pretty Woman, mutta keikat avattiin yleensä omalla versiolla East Virginiasta. Byskatan mukaan bänditouhusta jäi hyvä maku, vaikka SM-pronssi ja Kaleidoskooppiohjelman äänestysvoitto pääsiäisenä 1966 jäivät yhtyeen näkyvimmiksi saavutuksiksi. Blues News 1/2021 45 löytyi hämmästyttävästi myöhemmin paikalliselta kirpputorilta. Söömannien taru päättyi joskus kevään 1966 tienoilla, kun tutut opiskelut ja ruotuväet tulivat ajankohtaisiksi. Sen kilpailija The Gamblers oli aloittanut jo rautalanka-aikoina
Sen myötä ryhdyin tuumailemaan, missä oikein on tunnetussa laulussa mainittu East Virginia. Suurelta osin Lauttasaaren asukeista koostuneen alkuperäisen Islandersin soittajat olivat kitaristit Stig Selin ja Pertti Willberg, basisti Kaj Wallin ja rumpali Erkki Tanninen, joista viimeksi mainitun tilalle tuli pikaisesti ruotsalainen Kurt Mattson. 1788 yksi sen ensimmäisistä 13 osavaltiosta. Hieman myöhemmin ”saarelaiset” kunnostautuivat myös Kirill ”Kirka” Babitsinin tukijoukkona. Levytys saavutti ykkössijan YLE:n Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ja menestyi hyvin myös Jaakko Jahnukaisen vetämässä Levyraadissa, missä parhaiden pisteiden saajat olivat usein joko kevyttä klassista tai viihteellistä jazzia. Tuoreissa presidentinvaaleissa Joe Biden voitti Donald Trumpin siellä noin kymmenellä prosenttiyksiköllä ja sai taakseen osavaltion kaikki 13 valitsijamiestä. Pelkkä Virginia toki löytyy USA:n itärannikolta, ja siitä on selvyyden vuoksi käytetty myös nimitystä East Virginia. Eurooppalaiset siirtolaiset saapuivat Virginiaan jo 1500-luvulta alkaen, ja v. Hämmästyksekseni havaitsin, että sellaista osavaltiota ei tarkasti ottaen ole olemassa lainkaan. Vuoden 1964 maaliskuussa Ilkka ”Danny” Lipsanen ja hänen säestysyhtyeensä The Islanders tekivät erinomaisen muunnelman vanhasta kansansävelmästä East Virginia, minkä he olivat löytäneet eräältä Joan Baezin LP:ltä. 46 Blues News 1/2021 EAST VIRGINIA Klassikoiden lähteillä, osa 66 Viime marraskuussa pidetyt USA:n erikoiset presidentinvaalit antoivat monelle, kuten myös minulle, aiheen tarkastella sikäläisten osavaltioiden sijainteja ja muita ominaisuuksia. 1792 siitä erosi Kentucky ja koska USA:n sisällissodan jälkeen itsenäistyi myös LänsiVirginia eli West Virginia. Esityksen sisältänyttä single-levyä myytiin melkoiset määrät, ja itse asiassa näkemykseni mukaan kysymyksessä on Lipsas-Ilkan ylivoimaisesti paras tallenne. Niihin aikoihin se oli kuitenkin selvästi suurempi kuin nykyisin, koska v. 1607 se julistettiin Englannin varhaisimmaksi pysyväksi siirtokunnaksi. Kun USA itsenäistyi, Virginiasta tuli v. Nykyisin Virginian, virallisesti Commonwealth of Virginia eli vapaasti suomennettuna Virginian yhteisö, väkiluku on noin 8,5 miljoonaa ja sen pääkaupunki on Richmond. Jälkimmäisen eron pääasiallinen syy oli se, että itäinen Virginia oli tuossa sodassa länsinaapuristaan poiketen etelävaltioiden puolella. Danny & The Islanders
Samantyyppistä lyriikkaa on kuultavissa myös B.F. Tätä laulua, kuten eräitä muita ralleja, on esitetty ainakin kahdella aika erilaisella sävelmällä, mistä syystä sen varhaisimman levytetyn version nimeäminen on ongelmallista. Blues News 1/2021 47 Kotimaisen East Virginian sanoitus on seuraavanlainen: suomenneltu ainakin Vexi Salmen toimesta, mutta ei mielestäni mitenkään hyvin tuloksin. 1980, mutta heitä ennen East Virginian ja North Carolinan tapahtumista olivat kertoilleet lukuisat muut musikantit. BN-numerossa 6/2020 peräänkuulutetun salaperäisen Dirty Bluesin arvoitus on vihdoin viimein selvinnyt. Omilla tavoillaan kiinnostavia ovat myös esim. Heistä A.P:n keskeisin tehtävä oli kolmikon ohjelmiston rakentaminen ja muokkaaminen, minkä ohella hän toimi erilaisissa vokalistin tehtävissä. Laulua on. Yhtyeen pääasiallinen laulusolisti oli Sarah, ja Maybelle kunnostautui varsinkin taitavana ja omintakeisena kitaristina. 1944. Vesa Walamies PS. Asianomainen vokalisti Eero Raittinen saattoi tietooni, että kysymyksessä on itse asiassa vuonna 1970 televisiossa esitetty versio teoksesta K.W. Kaikki em. Sittemmin samaista viisua vetelivät täälläpäin englanniksi mm. Monia erilaisia East Virginian versioita löytyy helpohkosti Internetistä, niin kuunneltaviksi, arvioitaviksi kuin mukana tapailtaviksikin. Buell Kazee The Carter Family Joan Baez ja Bob Dylan I was born in East Virginia North Carolina I did love There I met a very pretty baby Her age and name I do not know Well in my heart you are my darling At my door you are welcome in At my gate I meet you my darling If your love I could only win Still in the night I’m dreaming about you In the day I find no rest Just a thought of you my darling Sends aching pain all through my breast Just a thought of you my darling Sends aching pain all through my breast Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat hieman mukailtuina peräisin Joan Baezin versiosta, mutta kolmannen Lauttasaaren pojat vaikuttavat keksineen omatoimisesti. Laila Kinnunen 60-luvulla ja Jarno Sarjanen v. Ensimmäinen levytys, mistä nykyinen East Virginia on selkeästi tunnistettavissa, on The Carter Familyn vuoden 1934 The East Virginia Blues. Joka tapauksessa ensimmäisen East Virginian tallennutti 20.4.1927 sellainen henkilö kuin Buell Kazee, mutta hänen vuoristolaismallinen ja banjolla säestetty tulkintansa poikkeaa etenkin melodiansa osalta melkoisesti Joan Baezin ja Dannyn variaatioista. 1927 ja sen tunnetuimman kokoonpanon yhteistyö päättyi v. Maineikkaan Carter Familyn alkuperäisjäsenet olivat Alvin Pleasant eli A.P. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues. Carter Family teki levytysdebyyttinsä v. muusikot olivat kotoisin nykyisen Virginian lounaisosasta. Carter (1891–1960), hänen vaimonsa Sarah Dougherty Carter (1898–1979) ja A.P:n veljen vaimo Maybelle Addington Carter (1909–78). Sheltonin ja Clarence Ashleyn vuoden 1929 tuotoksissa nimiltään Oh Molly Dear ja Dark Holler Blues, mutta tyylillisesti ne ovat samassa sarjassa tuon Kazeen äänitteen kanssa. Dave Alvinin ja Bob Dylanin mukaelmat
Huh. JAZZ IN SOUTH AFRICA Ntandane / Ntylo – Ntylo / Long Tall Sally / Hush / Little Darling (Amadeo EPA 17006) Otetaan Pat Boonesta aasinsilta todella obskuuriin EP-levyyn, jonka löysin pääkaupunkiseudun ykkösdivarista Blue Vinylistä syksyllä. Lautasella Tulkinnan taso on täällä – jos mahdollista – vielä surkeampi kuin etuovella. Silloin syntyi ihan eri tason koveria. Itävallassa painetun, Sveitsissä kannet saaneen venytetyn soiton pitäisi esitellä eteläafrikkalaista jatsia, mutta tämähän on kaikkea muuta: 1950-luvun lopussa Johannesburgissa lavalla on mustia artisteja, ja nauhalle on tarttunut nuorisomusiikkia live-esityksinä. Noh, viisi vuotta tästä ja Boone oli Chase Websterin Moody Riverin kimpussa. EP:n alkuperäisesityksistä olen aina nauttinut erityisesti The El Doradosin eläväisestä At My Front Doorista, joten otetaan se erikoissyyniin. Sen osalta täytyy ihmetellä, miten reippaasti Boonea ajettiin Dotilla vanhan ajan croonerien, Johnnie Rayn ja kumppanien, esitystyyliin. Erityisesti väliosan ”bap bap boom bap” kuulostaa siltä kuin Boonen taustalla oleva ukkokuoro olisi ottanut yliannostuksen kalanmaksaöljyä ja kakoisi nyt vatsalaukkujaan tyhjiksi. 48 Blues News 1/2021 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 55 PETRI LAHTI H yvä cover-versio on aina poikaa, mutta kun uusi näkemys vanhasta biisistä ei toimi, jälki voi olla ankeaa. tämä on pyörähtänyt viimeksi sen 40 vuotta sitten, joten on tässä aikakin tuulettaa Boonea. Olen korjannut talteen tämän Dot-kiekon joskus nuoruusvuosina, jolloin tällaisia paksupahvisia, komealta näyttäviä jenkki-EP:itä oli mahdotonta löytää Stadin divareista sukulaisten tai tuttavien vinttikomeroista puhumattakaan. PAT BOONE Sings: Ain’t That A Shame / At My Front Door / Two Hearts / Tennessee Saturday Night (Dot DEP-1049) Ihminen on tunnetusti ihmiselle susihukka. No, eipä tässä monta tahtia tarvinnut ihmetellä, kun mieleen alkaa nousta adjektiiveja sarjatulella: valju, tekopirteä, pompöösi, tyhjä, turha... Tällä kertaa divarien laareista kaivellaan näitä vähemmän onnistuneita tai muuten vain rohkean erikoisia covereita. Sen verran pervo näissä hommissa pitää olla, että kuuntelin perään vielä Ain’t That A Shamen. Siksi aloitetaan soittelu helpolla uhrilla, Charles Eugene Patrick Boonella, joka ei ole tainnut olla pilkattavana täällä vuosiin. Neula uran alkuun ja... Kun Etelä-Afrikkaan oli kiellettyä tuoda mustien jenkkiartistien levyjä,
EP on täynnä arvoituksia, mutta se suurin on tässä: Miten tämä voi löytyä Espoosta, tuosta audimiesten paratiisista, 60 vuotta julkaisunsa jälkeen. Kingin sfääreihin, mutta ei hänellä kyllä ole mitään hävettävää esityksessään. Chuck Willisin hittiversiosta tässä ollaan lähdetty liikkeelle siitä päätellen, että monista Coxsonen julkaisuista poiketen sävellystietoihin on muistettu laittaa joku muu kuin Dodd tai sana adapted. THE VICEROYS Bacon Fat / Until (Seafair Bolo B-750) Ei ole Andre ”Mr. Blues News 1/2021 49 se tapahtuu näiden autotallirokkaajien kohdalla ajallisesti loppuvuoden 1967 aikoihin, kun soundit alkavat puuroutua, soolojen kestot kasvaa ja yleinen ote levyillä muuttua – noh, sanotaan vaikka leijuvan festarimaiseksi sen vanhan terhakan karaasipaukutuksen sijaan. Esitys on, kröhöm, eloisa. Kannen mukaan lavalla ovat The Manhattan Boys, The Swanky Spots ja Dolly, Ducky and The Harmoniens. Autokaupunki Flintistä ponnistanut Terry Knight pakkoineen pysyttelee niukin naukin sillä puolella, että Lucky 11 -sinkku pysyy jatkossakin hyllyssä, mutta tämänkertaiseen puolinuivaan coverkattaukseen se pääsee mukaan sen takia, että Knight on merkinnyt Got Love -raidalla Slim Harpon klassikon kylmänviileästi omiin nimiinsä. Olen poiminut näitä Shanes-sinkkuja silloin tällöin, kun vastaan tulee, ja kyttäillyt niistä lähinnä biisintekijä Staffan Berggrenin kynästä lähteneitä melodisia Searchersja Hollies-pastisseja tai suoria Kinks-kopioita, mutta päässyt ihmettelemään toki myös viisikon ahkerasti suosimia lainatulkintoja. Peli avataan zuluksi lauletulla Ntandanella, joka on selvästikin Paul Ankan Diana. Celentano pitää riman niin korkealla, että yrittää matkia jopa Gene McDanielsin falsettikiekauksia Tower Of Strengthillä eikä putoa yrityksessään mitenkään korkealta. Tässä on sanremoa, mutta myös pohjoiseen makuun sopivaa sointuvaihtelua. Miten se liittyy bluesiin. Pikemminkin tässä on nostettava borsalinoa Clan-artistin suuntaan rohkeasta ja väkevästä yrityksestä. Mikään kultakurkku ääneen päässyt ei ole, pikemminkin aikamoinen kähisijä, ja muutenkin tulkinta menee kuin kiskoilla TorErik Raution rummuttelua myöten. Flippisivun Hush on puolestaan gospelia, jossa on mukana väkevä bassolaulaja, ja EP:n päättävä Little Darling kulkee tutun mukavasti doowopin hengessä. Seafairin informatiivisilla kotisivuilla kerrotaan muun niin tässä tulkitaan selvästikin Boonen (tai Elviksen) Long Tall Sallya ja The Diamondsin Little Darlinia – musiikillinen seiväsmatka Little Richardista ja The Gladiolasista läpivalkaistuna eteläisen Afrikan townshipeihin on ollut kyllä melkoinen. Tällä vuoden 1965 julkaisulla Shanes nojaa Charles Edward Anderson Berryyn, keneenpä muuhun. Rhythm” Williamsin voittanutta, sen tietää jo ennen kuin neula kyntää komean Seafair Bolo -sinkun uraa, mutta kyllä Seattlesta ponnistaneelle The Viceroysille pitää antaa sauma. No arvatkaa... Miten vanha sotaratsu laukkaa regeeksi. Kakkosraita on balladi, jonka laulaa syvä-ääninen laulajatar. Huiman eksotiikkajulkaisun täydentää komea kansikuva, jossa tuntemattomaksi jäänyt naislaulaja antaa mennä kuin Big Maybelle tai Big Mama. TERRY KNIGHT AND THE PACK Got Love / Better Man (Lucky 11 45-226) Jossain kulkee raja, kun touhu muuttuu meikäläisellä yksinkertaisesti liian hämyksi. Jotta rima ei tärisisi kannattimilla toisenkaan puolen aloittavalla raidalla, Celentano ottaa haltuun Stand By Me’n, johon on rakennettu laulajan taustalle hieno jousikuvio – yhtään kappaletta vesittämättä. Sokea, laulava ja huuliharppua soittava Roy Richards on esiintynyt helmissä ennenkin, mutta kun huomasin myyntilistalla tämän Ma Rainey -lainauksen, joka ei ollut päätynyt Richardsin Studio One -albumille, se oli kiire saada omaksi ja tänne. Yksi terhakimmista teorioista on se, että CC on tosiaan peräisin sanayhdistelmästä cavalry corporal, siis USA:n sisällissodan aikaisesta ratsailla liikkuneesta upseerista. Puolen päättävää Long Tall Sally -tulkintaa voisi sitten kuvata yritteliääksi. ROY RICHARDS See See Rider / See See Version (Winro) Kun eräs pitkän linjan helsinkiläinen reggaekeräilijä pisti huikean kokoelmansa myyntiin loppuvuodesta, paikalla oli pakko käydä, vaikka rahasta teki tiukkaa. Ehkä hän ollut sitä mieltä, että rankka urkuvetoinen sovitus, viidakkorumpujen nostaminen pintaan loppukelailussa ja ahdistunut laulu tekevät tästä uuden teoksen. Jotain häikkää tässä on selvästi ollut, sillä sinkun päästyä Cameo-Parkwayn jakeluun säveltäjäksi merkittiin Hugg, joka on taas lainattu myyntipuoleksi aiotun Yardbirdslainan You’re A Better Man Than I krediiteistä. Pakko oli avata Fennon sivut, josta kyllä löytyi Celentanon ja Michele Del Preten sävellyksiä täällä tulkittuina Tuula Ikäheimosta Lea Laveniin, mutta ei tätä ”Lemmi mua huumaavin suudelmin” -kappaletta. Nyt pitäisi enää hiffata, kuka on esittänyt EP:n vauhdikkaan kakkosraidan Amami E Baciami suomeksi. Yllättävän hyvin, sillä todella tymäkkä basso luo pohjat kattaukselle ja Richards mundareineen hoitaa loput. Julkaisu on vuodelta 1965, ja ajattelin, ettei tästä luoteessa hiljakseen pikkukiekkoja julkaisseesta levymerkistä juuri tietoja löydy, mutta olin väärässä. ADRIANO CELENTANO E I RIBELLI Stai Lontana Da Me / Amami E Baciami / Preghero’ (Parte 1) / Pasticcio In Paradiso (Vogue Durium DVEP 95113) Kiirunasta saapastellaan Milanoon. Sitten on hidastettu vähän vauhtia, keinuteltu sekä kieputeltu ja saatu aikaiseksi omanlainen esitys todellisesta klassikosta, jonka sanaleikkiä c-kirjaimilla ei kai ole vieläkään aukottomasti selvitetty. Meikäläistä enemmän sikäläistä musiikkia tuntevat ovat selvittäneet, että kaikkien kappaleiden taustat soittaa The Jazz Dazzlers -niminen kombo, mutta laulajien tai lauluyhtyeiden suhteen on epäselvempää. A-puolen stop-start -tyylinen I Don’t Want Your Love on raidoista selkeästi parempi, ja huuliharppu sopii sille hienosti. Yleensä. THE SHANES I Don’t Want Your Love / Sweet Little Rock’n’Roller (Columbia DS 2264) Vittulanjänkhän pitkätukkaisin bändi, todelliset etäisten laaksojen musikantit olivat tunnettuja Suomessakin 1960-luvun puolivälin aikoihin. En tunne Shanesin tuotantoa niin hyvin, että tunnistaisin kuka tässä laulaa, mutta Berggren se ei taida olla, ehkä kitaristi Tommy Wåhlgren. Italian ensimmäisen sukupolven rokkareihin lukeutunut Adriano Celentano ryntää kapinallisineen rohkeasti lainaja vähän muidenkin kappaleiden kimppuun tällä vuoden 1962 EP-julkaisulla. Se oli länsinaapurissa myös tio-i-topp -materiaalia. Celentano ei yllä tulkitsijana luonnollisesti Ben E
Väkevää on sekin, ettei The Viceroys poiminut lainabiisiä brittibändien repertuaarista, vaan on uskaltanut nojata rupiseen Fortunemateriaaliin. Oli pakko oikein kaivaa teos esiin ja kurkistaa, miten kääntäjä Markku Lahtela on pärjännyt Walterin heittämän juomahaasteen kanssa: ”Sievä pieni takki tuolle huonolle viskille!” kuuluu käännöksen jatko lievän anglismin merkeissä, kun olisi varmaan pitänyt puhua kyytipojasta, mutta eiköhän tuo kolmen lasillisen yhdistelmä käy vaikka takistakin näin viileään vuodenaikaan. Jotain sieltä on tullut hankituksi, mutta loppuun saakka kanttini ei ole selvästikään kestänyt. Itse juoman yksityiskohdista on riittänyt ihmettelyä näihin päiviin saakka – nykyään ”Spo-Dee-O-Dee” kulkee kaiketi eri boolien nimillä ympäri Yhdysvaltoja. Olin aina luullut, että The Sheep on nuorten miesten garageyhtye, joka jysäyttää ruutia Bunker Hillin tykkiin. Vähintään yhtä kiinnostavaa on pohtia, mitä tuottaja Stan Applebaum, joka muistetaan monista huippusovituksistaan muun muassa The Driftersille, on miettinyt, kun hän on lähtenyt muokkaamaan ohuempaa brittisoundia amerikkalaiseen makuun. Verkosta paljastui sitten, että tämä on säveltäjätrio Bob Feldhamin, Jerry Goldsteinin ja Richard Gottehrerin hupijuttu, jossa tavoiteltiin enemmänkin tanssivaa yleisöä. The Viceroys on ollut epäilemättä parhaimmillaan jossain koulukonvassa, kun sali on ollut täynnä elämästä humaltuneita nuoria ja bändi on saanut painaa lainakappalepotpurriaan lujaa läpi. Jyske Hide And Seekillä kuulostaa vähän samalta kuin Gary U.S. En tunne tarinaa, mistä Warner Brosin väki tulevan klassikon löysi, ehkä elokuvayhteyksistä, mutta kohtuupaljon alan kiekkoja levytellyt Cathy Carroll ei arastele yhtään biisin kimpussa: hän kuulostaa hetkittäin jopa pippurisemmalta kuin Harry Webb omassa versiossaan. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä B-puolelle äijät ovat vetäisseet Louie, Louien omiin nimiinsä ja saaneet aikaiseksi sen suuntaista musiikkia, missä susi jo vähän pyörähtää lampaan vaatteissa. Vanha suosikkini Larry Dale on päivittänyt Sticks McGheen juopottelulaulua 1960-luvun alussa. PS. Bondsin vanhoilla Legrand-levyillä ja mieskuoron yhteislaulu ei sekään pyöri ihan Nuggetsmaailmassa. 50 Blues News 1/2021 muassa että Angel Of The Morning -kappaleesta muistettu Merrilee Rush debytoi alalla Tiny Tony & The Staticsin sinkulla (#734) ja myöhempi armoitettu jazzkepittäjä Larry Coryell soitti puolestaan The Dynamicsissa. Tempoa on raidalla luonnollisesti nostettu, urku tuo ajan henkeä mukaan ja jonkinlaista stemmalauluakin yritetään, mutta ei tässä kyllä varsinaisen huippu-uusinnan parissa olla. THE SHEEP Hide And Seek / Twelve Months Later (Boom BM 60000) Metsään meni tämä cover-ostos. LARRY DALE Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee / Keep Getting Up (Atlantic 45-2133) Ettei touhu mene ihan sadatteluksi, päätetään soittosessio levyyn, jossa on päästy eteenpäin alkuperäisestä, vaikka levymerkki on entinen. Carrollin versiossa ei ole todellakaan mitään vikaa – jos saisi sen alkuperäisen pyyhittyä selkäytimestä. Konkreettisempiakin tilauksia on kuultu: Esimerkiksi Jack Kerouacin beatklassikkokirjassa Matkalla sielun veljet Sal ja Dean ovat aamunkoitteessa sanfranciscolaisessa baarissa röpöttelemässä tumman Walter-nimisen herrasmiehen kanssa, joka huudahtaa baarimikolle ”viinispodiodi” ja saa eteensä kaksi portviiniä sekä yhden bourbonin. Kun sain kymmenen taalan arvoisen nettidivarihankinnan kotisoittimelle, huomasin heti ettei näin ole, vaikka yhtyeen nimi, levymerkki ja ilmestymisvuosi 1966 ovat genreen kohdallaan. CATHY CARROLL The Young Ones / My Heart Already Knows (Warner Bros. Gary Williamsin johtama porukka taisi huomata sen itsekin, sillä bändin nimi vaihtui tästä nopeasti Magic Mushroomiksi. Listalla numero sata on ensin ”laulavan amissin” Jimmy Rockin cover-versio Mama (She Treats Her Daddy Mean) -kappaleesta 35 markan hintaan ja humoristina JR pistää homman pakettiin tarjoamalla Matti Nykäsen V-tyyliä (AXR 149) innokkaimmalle 3 markalla. Nurkkia siivotessa löytyi yllättäen Juhani Ritvasen Kiljavankiven levytukun myyntilista 1990-luvun alusta, tai ainakin osa siitä, jossa JR on kaupitellut ylimääräisiään. Masked Grandma kuuluu silti joka surffarin ja roddarin kokoelmaan heti J&D:n Liberty-sinkkujen perään – varsinkin kun kääntöpuolen Little Bit Of Heaven on revitty kuin suoraan Brian Wilsonin tai Barri/ Sloanin kynästä. Ei tullut kauppoja kummastakaan, vaikka olisi ehkä pitänyt: Amissirockin erikoismiehen Jimmy Rockin Hi Mar -merkin julkaisu vuodelta 1963 on nimittäin tuubikuuntelun perusteella ihan kelvollista rymistelyä eikä mikään levyllä viittaa hevoskärryihin, sähkövempaimien välttelyyn tai maallisten vaikutteiden turmiollisuuteen.. Soolokitara kuuluu myös Carrollin taustalla siellä täällä, mutta Applebaum on pyytänyt myös isot jouset studioon ja hyppyyttää niillä kappaletta eteenpäin välillä kevyesti, sitten tuhdimmin. 5263) Me nuoret, kuten Lasse Liemola käänsi Cliff Richard & The Shadowsin jättihitin 1962, kelpasi poikkeuksellisesti tyrkylle myös jenkkikoveriksi. CALIFORNIA SUNS Masked Grandma / Little Bit Of Heaven (Imperial 66179) Jan & Dean -fan clubin epävirallisen Suomen haarakonttorin uskollisena jäsenenä (meitä on useita!) oli pakko hankkia tämä outo neljävitonen, jossa liikutaan häpeämättömästi duon A Little Old Lady From Pasadena -hitin hengessä niin melodian kuin sanoituksen osalta. Tämä mummeli maskissaan saattoi olla selvännäkijä tulevien kulkutautien osalta, mutta kesällä 1966, kun Imperial pukkasi tämän ulos, levy oli kyllä armottoman vanhentunut
Totta kai populaarikulttuuri itsessään, etenkin avaruus-, kauhuja supersankariteemat, olivat loputon lähde musikaalisille ylilyönneille. Osalla heistä saattoi vinttikomeroiden uumenissa asustellakin oikeita lepakoita, osalla Louis Jordan Screamin’ Jay Hawkins. Mutta kysymys kuuluukin, milloin liika on liikaa. On myös muistettava, ettei ”outous” ollut vain novelty-aktien yksinomaisuutta. Esimerkiksi Buchanan & Goodmanin vuoden 1956 suurmenestyksellä The Flying Saucer avaruuden tunkeilijoiden ääninä soitettiin radiokuunnelmahengessä pätkiä aikakauden hittikappaleista. Komedialliset piirteet olivat toki tuttuja mm. Erikoisuuden tavoittelu löysi kohteensa yhtä lailla klassisesta tai hengellisestä kuin kevyestä musiikista. On totta, että levytysten pohjattoman laaja kirjo antoi joskus syyn kyseenalaistaa artistien uskottavuuden, kenties heidän musikaalisuutensakin, mutta noveltyt eivät olleet yksinomaan vitsinä tehtyä ”huumorimusiikkia”. Eskapistisimmille kokeiluille antoi lisäksi osamotiivin äänitetuotantoon ilmaantunut stereotekniikka. Siihen ovat vastausta jäljittäneet lukemattomat niin ammattimaiset kuin mitä erilaisimmista ruohonjuurikarsinoista tulleet musiikintekijät viimeistään New Yorkin Tin Pan Alley -tuotantokollektiivin kulta-ajoista 1920-luvulta lähtien. Oma lukunsa noveltyn historiassa olivat aidosti kajahtaneilta vaikuttaneet artistipersoonat. Pienet naurunpurskahdukset tai edes hymyn poikaset eivät ole koskaan olleet tässäkään taiteenmuodossa lainkaan pahitteeksi. Maddox Brothersin esityksiä. Juurimusiikin kirjoon noveltyt otettiin ilolla vastaan. Se taas tuottaa riskin riman ”väärälle”, elokuvateollisuudesta tuttua termiä lainaten campin puolelle ajautumisesta. Lähtökohtaisesti olennaisin taikasana oli kuitenkin erilaisuus. Mistä noveltyt sitten saivat alkunsa. Odottamattomat, usein koomiset käänteet esitystavassa tai sanoituksissa, leikilliset viittaukset ympäröivän maailman ilmiöihin ja merkkihenkilöihin, studioerikoistehteet, ylipäätään eksoottiset instrumentit ja sävelkulut. Sitä musiikki toden totta heille tarjosi. Oli kyse sävelrakenteeltaan tai sanoitukseltaan millaisesta musiikista tahansa, sen yleisin tarkoitus on silti tuottaa ympärilleen hyvää tuulta. Kantrimusiikin parissa duo Homer & Jethro rakensi maineensa miltei stand-upille ja vitsikkäät rutiinit olivat ollennainen osa myös esim. Noveltyiltä eivät voineet välttyä suurimmatkaan viihdealan konkarit. Sanoitustensa pohjalta noveltyiksi luokiteltiin myös monet kantrihitit, kuten Tex Williamsin Smoke! Smoke! Smoke! (That Cigarette) ja Hank Williamsin Move It On Over, molemmat vuodelta 1947. Ne kaikki leimasivat noveltyjä. varieteeja vaudeville-teatterinäytöksistä sekä radioaalloilla pauhanneesta viihdetarjonnasta, vahvistuen toisen maailmansodan vaikeista ajoista toipuneen yhteiskunnan keskuudessa entisestään ennen kaikkea television myötä 1950-luvulla. Ei ollut sattumaa, että Martin Dennyn ja Les Baxterin tapaisten orkesterinjohtajien LP-tuotannoissa niin latinalaisamerikkalaisia kuin aasialaisia tai afrikkalaisiakin rytmejä ryhdyttiin välittämään yleisotsikon ”exotica” alla, antaen tilaisuuden mitä odottamattomampiin suuntiin kuulijoitaan heitelleeseen mielikuvatrippailuun. Suoraan englannista käännettäessä sanan voi ymmärtää esimerkiksi muodoissa uutuus ja uutuudenviehätys. Suhtautuminen noveltyihin on vaihdellut vilpittömästä riemunsekaisesta ihailusta esitysten laadulliseen vähättelyyn. Vaikutuskerroin luonnollisesti kasvaa, mitä liioitellummaksi ja parodisemmaksi ilmaisu viedään. Blues News 1/2021 51 OOBA-GOOBA! R&B-artistit novelty-nalkissa, osa 1 PETE HOPPULA N oveltylaulut ovat 1900-luvun populaarimusiikkihistoriaa muovanneiden ilmiöiden vakiopuheenaiheita, mutta yhtä lailla kuin termi on ollut pitkään olemassa, on sen merkitystä myös tulkittu poikkeavin tavoin. Novelty-kantrin historia jatkoi omaa eloaan voimallisena läpi 1950ja 1960-lukujen, huipentuen Eddie Noackin Psychoon (1968) sekä Ray Stevensin Guitarzaniin (1969). Monelle kyseessä on jopa puhdas kirosana ja musiikin kuuntelijana hyvä peruste välittömään ohituskaistalle siirtymiseen. Kun paremmin tv:stä ja valkokankailta tutut näyttelijät usutettiin musiikintekoon, valikoitui tyylilajiksi kiusallisenkin usein juuri novelty. Silti se yhä haikaili edes salaa ympärilleen eksotiikkaa. Orkesterinjohtaja Spike Jonesin tapaiset crossover-hahmot perustivat pitkälti uransa humoristisiin aineksiin, samoin monet lauluntekijöinäkin ansioituneet satiirikot, radio-tiskijukat ja ääninäyttelijät kuten Stan Freberg, Tom Lehrer, Bob McFadden, Sheb Wooley, Bill Buchanan ja Dickie Goodman ottivat aihepiirin omakseen, tuoden 1950-luvulla suosittuihin levytyksiinsä tavallaan mukaan myös ”sämpläys”-tekniikan. Eivätkä varsinkaan ”huonoa musiikkia”. Etenkin 1950-luvun Yhdysvalloissa uusissa lähiöissään mahdollisimman vakaaseen arkielämään totuttautunut sodanjälkeinen kansakunta halusi näyttäytyä ulospäin tolkun väeltä, joka ei ainakaan törsännyt vähiä varojaan kaukomatkailuun. Levymusiikissa vallitsi pitkään tietynlainen kolmikantajako: jollei äänite ollut tehty tanssittavaksi tai balladimuodossa kuunneltavaksi, oli sen oltava enemmän tai vähemmän ”noveltya”
The Coasters. Screamin’ Jay Hawkins with Leroy Kirkland Orchestra – Little Demon (OKeh 7072, 1956) Noveltysankarien isähahmo sisällytti OKehläpimurtonsa I Put A Spell On You’n kääntöpuolelle oppikirjasuorituksen bravuurilajistaan. Novelty-ympyrä tavallaan kaupallisessa mielessä sulkeutui, kun The Rivingtonsin vuoden 1963 äänitteet Papa-Oom-Mow-Mow ja The Bird’s The Word muovautuivat valkoisen surf-rock’n’rollryhmän The Trashmenin käsissä vielä suuremmaksi maailmanlaajuiseksi hitiksi Surfin’ Bird. Kummankaan yhtyeen tapauksessa soittajien osaamisesta tai varsinkaan luovuudesta ei ollut epäilystäkään. Hurricane Harry with Leroy Kirkland Orchestra – The Last Meal (OKeh 4-7074, 1956) OKeh-yhtiölle eräänlaiseksi vara-Jayksi vähäksi aikaa kiinnitetty Hurricane Harry, New Orleansissa 1940-luvulla jazzja bluestrumpetistina uransa käynnistänyt Cyril Ison, levytti harvat singlensä pitkälti Hawkinsin oppeja mukaillen ja vieläpä saman kokoonpanon tukemana. Louis Jordanin sekä The Cardinals -lauluyhtyeen managerina. Eittämättä monelle konservatiivisemmalle kuulijalle likipitäen kaikki ensiaallon rockabillynikottelijat Elviksestä Charlie Feathersiin tai Flyin' Saucer Rock’n’Rollia esittäneeseen Billy Rileyhyn sekä eritoten The Phantomin tai Hasil Adkinsin tapaisiin kummajaisiin edustivat totalitääristä taantumista apinamieskulttuurin asteelle. Doowop-ryhmille novelty istuikin erityisen oivallisesti, jopa liian hyvin, sillä ylitarjonta vääjäämättä alkoi uuvuttaa levymarkkinoita. Eräs varhaisen noveltyn päämääriä oli pyrkimys takaisin luontoon. Uroteon hän suoritti mitä tyypillisimmin noveltyasein: härskejä kaksimielisyyksiä stand-up -henkisesti liveyleisölle suoltaen. 2. Etupäässä noveltyjä kuitenkin edelleen tekivät huippuosaajat – ja tämä koski sekä soittoettä kirjoitusrintamia. reippaan Miss Mushmouth -kappaleen (OKeh 4-7083, 1957) niin ikään Leroy Kirklandin orkesterin kanssa äänittänyt philadelphialainen Lloyd ”Fatman” Smith (1922-1989), jonka ura jatkui beatnikjazz-rhythm’n’bluesin parissa 1960-luvun puolelle. 52 Blues News 1/2021 taas kaikki rakentui huolella laskelmoituun pähkähullun imagoon. Lukemattomia erityisen oudon musiikin kulttiklassikoita (Alligator Wine, Frenzy, I Hear Voices, Strange, Constipation Blues, Feast Of The May Mau jne.) levyttänyt Jalacy Hawkins (1929–2000) olisi kenties toivonut silloin tällöin huomiota myös vakavasti otettavana taiteilijana, mutta eittämättä hänen viimeiseen hengenvetoon asti mukanaan kantamassaan kirkuvan kaistapään roolissa oli siinäkin puolensa. Villi ihmismielihän soveltuu aina laulun rakennusaineeksi, mutta niin myös eläinkunta, sen tiesi varsinkin David Saville luodessaan kuulut Pikkuoravansa (Chipmunks). Kun Jerry Leiber ja Mike Stoller työstivät The Coastersin käyttöön vuonna 1958 r&b-ykköslistahitin Yakety Yak, tuskin monikaan halveksui esitystä tai sitä seuranneita muita yhtä kekseliäitä lauluyhtyenumeroita pelkkänä triviaalina hömpänpömppänä. 1. Kukapa ottaisi tolkkua, mitä liikkui esimerkiksi Jerry Samuelsin alias Napoleon XIV:n mielessä hänen levyttäessään hittiään They’re Coming To Take Me Away, HaHaaa! tai Leroy Pullensilla laulaessaan omalla bravuurillaan: ”beedle-dee-bah, beedle-dee-reepa-dom... Etenkin radiossa heittäytymistaitonsa äärimilleen venyttäneet tiskijukat kuten Nervous Norvus, The Big Bopper ja Rufus Thomas tiesivät tasan tarkkaan, millaisista naruista oli kannattavaa studiossa vetäistä. Seuraava, kahteen BN-numeroon jaettu viidenkymmenen satunnaisessa järjestyksessä luetellun 1950ja 1960-luvuilta peräisin olevan rhythm’n’blues-esityksen otanta ei ole millään muotoa kattava selvitys aiheesta, mutta se pyrkii antamaan käsityksen siitä, mistä kaikesta noveltyssa sen eri ilmenemismuodoissaan saattoi niin parhaimmillaan kuin puistattavimmillaankin olla kyse. Soundalike-kerhoa täydensi OKehilla myös mm. I’m a nut, I’m a nut!” – The Legendary Stardust Cowboyn hengentuotteista puhumattakaan. Kappaleen runkona hän käytti Dave Bartholomewin vanhaa 1950-luvun alun rivoilulaulua. Terhakka rockabillyä lähennellyt tanssikomppi, raja-alueille liukuvaa humoristista tarinaa Rouva Demonin perässä olevasta hermorauniosta pikkupaholaisesta sekä pirullisen ylivertaista mutta silti räikeimpiä ylilyöntejä välttelevää laulutulkintaa täydellisellä soundilla soittavan New Yorkin ammattilaisorkesterin säestyksellä. Myös radio-DJ:nä toiminut Smith oli Hawkinsin ystäväpiiriä, ja 1950-luvun alussa hän oli myös työskennellyt mm. Viidakko vasta kiehtova aarreaitta olikin. Toinen murroshetki koettiin, kun rock’n’rollin kiistatta arvostetuin kynäniekka ja innovaattori Chuck Berry vihdoin saavutti ensimmäisen ja samalla ainoaksi jääneen Billboard-listaykköshittinsä My Ding-A-Ling vuonna 1972. Useimmiten erilaisia tanssiaihioita esitelleet, mitään tarkoittamattomat, musikaalimaailmasta ja scat-jazzlaulannasta virittyneet siansaksariimit olivat jo riittävä syy N-leimaan
6. Sen sijaan hän löysi uuden kutsumuksen koko lailla vastakkaiselta suunnalta, baptistikirkon saarnaajana. Niin suureksi klassikoksi kuin shufflerokkaava Screamin’ Ball At Dracula Hall on myöhemmin korotettukin, ei senkään myynti ilmestymisaikoinaan ollut paikallissukseeta kaksisempaa. Muut kilpailevat mustat laulukvartetit eivät tästä säikähtäneet, naivistisista elokuvallisista ”trilleri”-teemoista hakivat inspiraatiotaan samoihin aikoihin myös mm. Big Bee Kornegay – At The House Of Frankenstein (Go 101, 1958) Doowop-säestyksiset halloween-kotibileet valjasti vahvalla shouter-kokemuksellaan kertaalleen käyttöönsä myös lauluntekijänä menestynyt ja läpi 1950-luvun hyvinkin noveltypitoista materiaalia soolosinkuilleen tehnyt Bob Kornegay, jonka monenkirjava karriääri kattoi musiikin3. Hysteerisen Hard Head -bluesin tapaisia nappilevytyksiä hän sai aikaiseksi aina kuolemaansa saakka, mutta uusia Billboard-listahittejä ei vanhan mestarin plakkariin enää vuoden 1951 jälkeen ikävä kyllä kertynyt. Kaikkein varmimman päälle kuitenkin laski niin ikään mittavan doowop-bändihistorian omannut teksasilainen ”Lord Luther” McDaniels (1938-2017), jonka soolouran läpimurto (I Was A) Teenage Creature (Frantic F-107) vuodelta 1958 otti koko kauhugallerian kerralla haltuun esittelemällä ”teini-ikäisen” kertojansa samanaikaisesti sekä ruumiin sieppaajana, ihmissutena, Frankensteinin hirviönä, vampyyrinä että jättikokoisina kärpäsja hämähäkkimutantteina. Koko kansan julkkiskuninkaalliseksi Carltonia ei kuitenkaan koskaan musiikinteolla kruunattu. The Duponts – Screamin’ Ball At Dracula Hall (Roulette R-4060, 1958) Halloween, 1940ja 1950-lukujen horrorsarjakuvat ja mahdollisimman halvalla tehdyt drive in -elokuvat – nuo novelty-kulttuurin ehtymättömät topikkigeneraattorit olivat kovassa huudossa etenkin doowop-kokoonpanojen keskuudessa. maailmansodan aikana Amerikan jäljitellyimpien jump-r&b-solistien joukkoon. – But I Was Cool (Columbia 4-41870 / LP “Sin & Soul”, Columbia CL 1577/CS 8377, 1960) Chicagolaista laulajalauluntekijää, runoilijaa, näytelmäkirjailijaa ja ihmisoikeusaktivistia olisi rikos kutsua hyvällä tahdollakin pelkästään noveltyartistiksi, vaikka makaaberin tarinan naisensa jättämästä, raivon vallassa oman koiransa vahingossa ampuvasta ja vankilaan raahattavasta mutta parhaansa mukaan cooliutensa säilyttämään pyrkineestä kaverista kertova beatnik-puhelaulu juuri tätä genreä kieltämättä varsin suorasukaisesti lähestyykin. 7. Saatuaan Mahalia Jacksonin levyttämään Brown Babyn, erään varhaisen kappaleensa, Oscar (1926–2005) rohkaistui heittäytymään entistä rohkeammin musiikin vietäväksi. 1960-luvulla uudet tuulet olivat kuitenkin jo puhaltamassa myös keski-iän hyvän aikaa sitten tavoittanutta ja matkan varrella rock’n’rollinkin kehityskulkuun näkyvät jälkensä jättänyttä Caldonia-saksipotkusankaria kumoon. Vain yhden levyn tiettävästi tehnyt mystinen Bob Lee oli vuoden 1957 esityksellään Wanted For Questioning (Dot 45-15553) hänkin Jaynsä kuunnellut, samoin Bobby Lewis rokahtavalla Fire Of Love’llaan (Roulette R-4182) vuonna 1959. Blues News 1/2021 53 Louis Jordan – Hard Head (Tangerine 45 TRC 930, 1963) Viihdyttämisen jalon taidon suvereenisti hallinnut Louis Jordan (1908–1975) nousi ilmavin askelin 2. Esimerkiksi monipuolisen uran myös sessiomuusikkona tehnyt saksofonisti, huuliharpisti ja orkesterinjohtaja ”Big” Buddy Lucas (1914–1983) testasi Screamin’ Jayn menestyskonseptia soolotuotantonsa jälkipäähän lukeutuneella hurvittelulla Money, Money, Money (Pioneer 71850, 1961). Kolmekymppinen viisilapsisen perheen isä päätyi vuonna 1960 Columbia-yhtiön palkollisena julkaisemaan itsekin esikoisalbuminsa ”Sin & Soul”. Muina aikoinaan radio-tiskijukkana työskennellyt sekä myöhemmin tv-näyttelijänäkin teatraalista puoltaan esittelemään päässyt Coleman levytti Bulldogin ohella samaan pitelemättömään rhythm’n’blues -henkeen muun muassa kappaleet Dressed In Plaid (Kenco 5017, 1961), Down In The Basement (Togo 600, 1961) ja Believe It Or Not (Togo 603, 1962). Were-Wolf, Shelley 163/Kape 503, 1963), The Monotones (Zombi, Argo 5301, 1958), The Jay Hawks (The Creature (From Outer Space), Aladdin 3393, 1957), The Verdicts (The Mummy’s Ball, East Coast 103, 1961), The Poets (Dead, Flash FL-129, 1958), The Nu-Trends (Spooksville, Lawn L-216, 1963) sekä The Hollywood Flames (Frankenstein’s Den, Ebb 144, 1958). Eräs näistä lukemattomista ”hassuista lauluyhtyeistä” oli New Yorkin Brooklynistä tullut The Duponts, joka ei päässyt mässäilemään sen enempää menestyssinkuilla kuin pitkällä levytysurallakaan. 5. Edellä mainitun Hurricane Harryn “Viimeisen lounaan“ nuottipaperille kattanut Jack Hammer, ristimänimeltään Earl Solomon Burrows (1925–2016) osataan useimmiten muistaa Great Balls Of Firen ja Fujiyma Maman tapaisten rock’n’roll-suosikkien osakirjoittajana, mutta levyttävänä artistina tämä New Yorkissa sessiotyöläisenä aloittanut lauluntekijä ja pianisti vaikutti olevan kotonaan myös astetta leväperäisemmän musiikillisen dramaturgian parissa. 8.. Hänen lauluntekotaidoistaan saivat osansa eritoten useita Brownnumeroita popularisoinut Nina Simone sekä Al Wilson, jonka versio Oscarin ”Tells Like It Is” -albumin (1963) kappaleesta The Snake nousi myöhemmin valtaisaksi klubihitiksi Englannin northern soul -piireissä. Keski-Euroopassa 1960-luvulla twistin ja oman wiggle-tanssinsa sanansaattajana Hammerilla ei ollut töistä myöhemminkään pulaa, mutta kenties tietynlaisen uskottavuuden ne hänen kaiken kaikkiaan hyvinkin mukiinmenevältä sävellystuotannoltaan onnistuivat viemään. Mutta riitti Jalacyn jalanjäljillä vielä kosolti muitakin nuuskijoita. Laulujazzin ja mod-aallon harjalla taituroinut ja hyvän vastaanoton saanut levy koostui valtaosin Brownin omatoimisesti kirjoittamista kappaleista, joista ikonisimmiksi klassikoiksi kehkeytyivät Work Song ja Watermelon Man. 1970-luvulle saakka levyttämistä jatkaneen Brownin uusi koti löytyikin sekä teatterija musikaalilavoilta että televisiosta. Oscar Brown Jr. Kiinnitys Ray Charlesin perustamalla Tangerine-levymerkillä vuosina 1962–66 oli silti Jordanille yhä sekä laadullisesti että määrällisesti tuottoisaa kautta, mikä olikin samanaikaisesti myös pahoissa verotusongelmissa rypeneelle ex-tähdelle miltei elinehto. 4. 1959 hitillä (Do The) Mashed Potatoes. King Coleman – Bulldog (Columbia 41927, 1961) Myös jollain tapaa Screamin’ Jay Hawkinsin jäljittelijäksi 1960-luvun alussa leimautunut floridalainen Carlton Coleman (1932–2010) oli lähes kasvaa valtakunnalliseksi ilmiöksi saatuaan James Brownin yhtyeen studiosolistina tilaisuuden laulaa tämän alter ego -yhtyeen Nat Kendrick & The Swansin v. Ilman alkuperäistä soololaulajaansa, samoihin aikoihin uuden kokoonpanon The Chestersin rinnalleen perustanutta ”Little” Anthony Gourdinea The Dupontsin onnistui vielä lyöttäytyä yhden neliviitosen teon ajaksi pahamaineisen Rouletten kirjoille. Jack Hammer – Little Bitty Goose Pimples (Kapp K-287-X, 1959) Hoodooja voodookirouksista ynnä muista erilaisiin noituuksiin langenneista reppanoista totta vie riitti noveltylauluihin lähdemateriaalia. Hetken ajan kuitenkin melkoista spottivalohoitoa saaneet esiintymiset Alan Freedin järjestämissä konserttisalikavalkadeissa johdattivat ryhmän tekemään musiikkia Savoyja Royal Roost -merkeille vuosina 1956–57. The Revels (Midnight Stroll/Dead Mans’ Stroll, Norgolde 103, 1959), The Cadillacs (Peek-A-Boo, Josie 846, 1958 ja The Boogie Man, Josie 883, 1960), The Kac-Ties (Mr. Jatko ei kuitenkaan sujunut Columbialla enää yhtä auvoisissa merkeissä ja hankalasti lokeroitavissa ollut taiteilija sai kaupallisen sukseen huvetessa lähtöpassit merkiltä vuoden 1963 jälkeen
St. The Night Riders – Pretty Plaid Skirt (And Long Black Socks) (Sue 713, 1959) Viidakkoon johdatellut Diddley-beat oli tietenkin jo itsessään eräänlainen viite noveltyn suuntaan. Kotikulmiensa suurnimen Ike Turnerin Kings of Rhythmissäkin musisoinut Neal oli täysin niin Pikku-Rikun kuin osittain lavanimensä lainanneen Screamin’ Jay Hawkinsin lumoissa. Harva näistä melupesäkkeistä ylitti silti maanisuudessaan mystistä Screamin‘ Joe Nealiä. Syvän etelän seurakunnasta suoraan Richardin Upsetters-kelkkaan loikkasivat tulevista soul-järkäleistä vuorollaan Joe Tex (Davy, You Upset My Home, King 4840, 1955), Dee Clark (24 Boy Friends, Falcon 1005, 1957), Don ”Pretty Boy” Covay (Bip Bop Bip, Atlantic 1147, Atlantic 45-1147, 1957 ja Rockin’ The Mule, Big 617, 1958) sekä jopa James Brown (Chonnie-On-Chon, Federal 45-12290, 1957), ja perässä tietenkin kirmasi lisää nuoria kiukkuisia ja toinen toistaan kovaäänisempiä hurjapäitä, kuten mm. Ja oliko hän edes loppujen lopuksi 9. Laulaja Melvin Smithin sekä basisti-yhtye-liideri James ”Doc” Starkesin yöravurit kunnostautuivat sekä yhdessä että erikseen useampien yltiöhysteeristen r&b-rallien tulkitsijoina 1950-luvulta 1960-luvulle. Nealin tapauksessa tosin ei tainnut olla kyse laskelmoidusta noveltymismista, hän vain sattui olemaan luonnonoikku, joka ei yksinkertaisesti mahtanut itselleen mitään. Louisissa vaikuttanut pianisti-urkuri levytti hyvin harvakseltaan, tiedossa ovat vain yksi sinkku vuonna 1956 lokaalille gospeliin erikoistuneelle Shippings-yhtiölle sekä vuosikymmen sen jälkeen toinen vastaava yhtä mitättömälle paikallisyhtiölle Emerge Recordsille. Lloyd itse jatkoi taivaltaan 1970-luvulla levyttäen Round Robin Monopoly -ryhmänsä kanssa Staxin sisarmerkille Truth Recordsille ennen katoamistaan obskuurien r&b-hahmojen alati kasvaneeseen mustaan aukkoon. Arveluttavan likellä noveltyä Diddley tietenkin hääräili läpi mittavan levytystaipaleensa. Jokseenkin samoilla aaltopituuksilla Bunkerin kanssa musisoi näihin aikoihin myös H. 12.. Lisää kauhuromantiikkaa hän sisällytti muun muassa vuoden 1965 albumilleen ”Hey! Good Lookin’” (Checker LP-2992), jolta löytyi päätöskappaleena yhden soinnun strollimprovisaatio Mummy Walk. Bunkerin hengentuotteet eivät kuitenkaan vain säikäyttäneet vaan myös puhuttelivat kuulijoita, vielä kolmisen vuotta myöhemminkin, kun Hide & Go Seekin päätyi versioimaan päivän pop-kohdeyleisölle keskellä kuuminta kuuskytlukua The Strangeloves -yhtyeen ja sen takana huseeranneen tuottajakolmikon Feldman, Goldstein& Gottehrer sivujuonne The Sheep. Tanssitaidottoman tyttönsä tarinassa tai hittilevyn tapaan toisessa lastenlorusta muovatussa kappaleessa, Little Red Riding Hood And The Wolfissa Bunker soittokuntineen viiletti jo miltei surrealistisissa tunnelmissa. Monia eri salanimiä suosineelle persoonalliselle vokalistille istuivatkin juuri omalaatuisemmat kappaleet hyvin, At The House Of Frankensteinin ohella eräänä useimmin mainittuna eksemplaarinaan puhelinkeskusteluun tarinansa nojaava leppoisa swingnumero The Man In The Phone Booth (Herald H-496) vuodelta 1957. Toistakymmentä cover-yritystä on saanut vuosikymmenten saatossa osakseen myös hyvästä syystä maailman villeimmäksi levytykseksi luonnehdittu The Girl Can’t Dance, joskin on harvinaisen päivänselvää, ettei niistä yhdestäkään ole ollut alkuperäisen haastajaksi. 13. Se teki Bunkerista ”one hit wonder” -kategorian jälkikäteen hämmästellyimmän arkkityypin yhdessä Paralyzedillä kyseenalaisen maineensa vuonna 1968 taanneen The Legendary Stardust Cowboyn ohella. Round Robin – I’m The Wolf Man (Domain 1424, 1965) Yksi 1960-lukuisen Hollywood-musiikkiteollisuuden eriskummallisimmista ruumiillistumista ilmoitti levyetiketissään esittäjäkseen mustan Chubby Checker -hengessä uraansa lähinnä sikäläisiltä konserttilavoilta sekä televisioohjelmista käsin luoneen Round Robin -nimisen viihdyttäjän, jonka ainoa valtakunnallinen hitti Kick That Little Foot Sally Ann syntyi Jack Nitzchen sovittamana vuonna 1964. Bo Diddley – Bo Meets The Monster (Checker 907, 1958) Ainuttakaan kiveä ei jättänyt hitinnälässään kääntämättä myöskään Bo Diddley. (Herman) Gillespie -niminen hahmo, jonka tiettävästi ainokainen singlejulkaisu My Daddy Told Me (Riff 213) omasi selkeästi Hide & Go Seek’maisia piirteitä. Totuutta kukaan ei ole silti pystynyt vielä vahvistamaan. Julkean päällekäyviin rämeikkörytmeihin sonnustetun vaatetuslaulun vokalisoi Melvin Smith, joka pisti reippaaksi noveltyhölkäksi myös vuonna 1962 kappaleellaan Ugly George (Chime 101/Smash 1775), Doc taas elämöi The Nite Ridersin solistina mm. aihepiirin toisen klassikon Lookin’ For My Baby (Sue 719) vuonna 1959. Vaikkei Bo’kaan rehellisyyden nimissä ensimmäinen sarallaan ollut, juuri hän innosti lukemattomia seuraajia samoille perkussiivisille apajille. Toki kirkolliselta puolelta omaksuttuja maneereita oli luontevaa siirtää myös maalliseen musiikkiin, mutta jotakin on täytynyt mustan laulajan ja Link Wrayn yhtyeen päissä kilahtaa pahemman kerran Bunkerin tarunhohtoisia Mala-sessioita Washingtonissa tehtäessä. Vanha Ellas liukuhihnaili Chess-studioilla syksyllä 1958 oman hölkkäbluesahtavan näkemyksensä siitä, miten hirviöparalle kävisi kohdatessaan itsensä Bo’n. Screamin’ Joe Neal – Rock And Roll Deacon (Shippings 13229, 1956) Kun Little Richard oli posauttanut ylittämättömällä tavallaan pankin ovet sepposen selälleen, rohkaistui hänen vanavedessään huutajamarkkinoille melkoinen lauma muitakin mustalle rock’n’rollille sielunsa myyneitä helppoheikkejä. 10. Philadelphiassa Gotham-yhtiöllä operoinut Gillespie paitsi koitti luoda uraa lauluyhtyepohjaisen musiikin äärellä, myös kertoman mukaan manageroi jossain vaiheessa kaupungin hittibändiä The Turbansia, mikä taisikin olla hänelle omia lauluhommia tuottoisampaa ajanvietettä. Laulajana hän ei ollut kummankaan veroinen, mutta unohtumaton ilmestys hän on taatusti keikoillaan ollut. Wailin’ Bill Dell & The Bachelors – You Gotta Be Loose (OJ 1003, 1957) Kuka ikinä olikaan rasavilli Bill Dell, hänen Memphisissä OJmerkille (Old Judge) ikuistamansa single ei olisi ansainnut jäädä artistin ainoaksi tekeleeksi musiikkimaailmassa. 54 Blues News 1/2021 tekoa The Du Droppers -lauluyhtyeen riveistä rock’n’rollja viihdelevytyksiin. 14. Oli tavallaan ymmärrettävää, että tallenteista ”säysein”, singlen kahdelle puoliskolle jakautunut Hide & Go Seek oli se, joka kampesi itsensä myös valtakunnan listoille (Hot100 #33 ja R&B #27). 11. Rudy Green (Juicy Fruit, Ember 1012, 1957), Big Danny Oliver (Sapphire, Trend T-30-012X, 1958), Rudy Ray Moore (Rally In The Valley, Vermont 105, 1959), Isaac “Little Ike” Hamilton (She Can Rock, Champion 1011, 1959), Billy Miranda (Go Ahead, Checker 957, 1960), Kid Thomas (Rockin‘ This Joint ToNite, TRC 1012, 1960) ja Prentice Moreland (Holy Mack‘rel, Challenge 9134, 1962). Koska mikään muu Robin Lloydin äänitteistä ei muistuttanut sen enempää tyyliltään kuin laulusoundiltaankaan raivokkaasti garagelaukkaavaa ihmissusi-hurjastelua, on musiikintutkijoilla ollut hyvä syy ounastella, että tämän kappaleen haamusolistina onkin studiossa toiminut sen kirjoittanut valkoinen laulajalauluntekijä Baker Knight. Bunker Hill – The Girl Can’t Dance (Mala 464, 1963) Hengellisissä The Sensational Wondersja Mighty Clouds of Joy -ryhmissä laulaneen, salaisuutensa gospelyhteisöltä visusti omana tietonaan pitäneen David Walkerin levytyshistoria Bunker Hillinä oli äärettömän lyhyt mutta jälkiseuraamuksiltaan sitäkin eeppisempi
Kiinnostava aikaansaannos oli myös Philly Joe Jones Sextetin, Nat Adderleyn ja Johnny Griffinin “Bebop Draculasta” jazzin tahtiin beatnikrunoileva albumi ”Blues For Dracula” (Riverside) vuodelta 1958. Erityisen otollisena lyyrisenä aarrearkkuna toimivat beatnik-kulttuurista poimitut sanonnat. Hämmentävintä sopassa on se, että Dellin omista kappaleista koostuneen pikkukiekon kääntöpuolen crooner-tyyliin shuffle-swingaava esitys Do You Care kelpasi myös sekä Bill Darnel -nimiselle, popja viihdemarkkinoilla 1930-luvulta lähtien etenkin isojen hittien jäljitelmälevytyksillä menestyneelle laulajalle tuoreeltaan vuonna 1957 että tavallaan myös itselleen Little Richardille hartaana falsettikuoron hyväilemänä viihdeslovarina tämän vuoden 1961 hengellisellä balladialbumilla ”The King Of The Gospel Singers” (Mercury). Vallaton You Gotta Be Loose olisi eittämättä saanut höyryjunamaista kyytiä myös Georgian Persikan käsittelyssä, hengellisellä johdatuksella tai ilman. Entä saiko se ihmispolo, jonka päälaelta hän oli hätistämässä kärpästä vasaralla (”Mama get your hammer, there’s a fly on baby's head”). Miksiköhän. Kenties Skippy oli nössö, mutta rakkaudesta hänkin tiesi yhtä sun toista. Noveltylaulun konseptiin usein kuuluu esittäjänsä täydellinen tuntemattomuus. Nelisen vuotta kestäneellä levytysperiodillaan Peterson kvintetteineen kuitenkin ennätti tehdä vaikka mitä – yökerhoviihteestä Bill Doggett -tyylisiin modjazz-instrumentaaleihin, orastavaan Ray Charles -vaikutteiseen esisouliin sekä raivokkaisiin rock’n’roll-ryöpytyksiin. 1937), joka ei antanut pettymyksen lyödä korville, vaikka RCA-diili päättyikin kertalaakista tähän levytykseen ja sooloura sai ylipäätään jatkoa vasta 1960-luvun lopulla, vaan hänestä varttui ajan saatossa erityisen arvostettu ja myös jazzoppinsa taitanut mestarimuusikko, jonka ura on jatkunut toiminnallisissa merkeissä aina viime vuosiin saakka. Tyystin omassa luokassaan hämmästytti väkeä teatraalisilla taidoillaan Sammy Davis Jr. McVean originaalilevytys Open The Door Richardista nousi helmikuussa 1947 Billboardin Best Seller -listalla sijalle 7, tuoden sinne nopeasti kintereillään samaa vaudeville-rutiiniin pohjautunutta esitystä jo keikoilla suosiollisesti esittäneen Dusty Fletcherin kuten myös Count Basien, The Three Flamesin ja Louis Jordanin tulkinnat, jotka kaikki menestyivät alkuperäistä vielä paremmin, jälleen yhden listaykkösen tililleen napannut Basie luonnollisesti parhaiten. Bobby Darinin vuoden 1961 versiona parhaiten tunnettu Irresistable You oli vuonna 1960 ollut Petersonin ainoa listahitti (Hot100 #96 ja #&B #15), sen sijaan Barrence Whitfield & The Savagesin debyyttialbumilleen 1984 coveroima ja novelty-kentän myöhempien aikojen suunnannäyttäjän Weird Al Yankovicin taannoin puheissaan ylistämä Mama Get Your Hammer pysytteli kaukana Billboard-kärkikahinoista. 16. Blues News 1/2021 55 afrikanamerikkalainen artisti. Bo Diddley yhtyeineen. Syntyi RCA:n konkarituottajan Eddie Hellerin siipien suojissa turhaankin laiminlyöty pieni suuri, New Orleans -tyyliin raa’alla purennalla tarttuva ja sujuvasti sanaileva rock’n’roll-klassikko, joka olisi voinut etsiytyä teiniyleisönsä tietoisuuteen selvästi laajemmassa mittakaavassa vaikkapa Chuck Berryn ohjelmistossa. Tällaisten ”minikomedioiden” aiheiksi kelpasivat niin parisuhderiidat, baarireissut kuin satunnaiset, usein verbaaliseksi tappeluksi eskaloituneet katukohtaamisetkin. Huumorimaaperä oli kaiken kaikkiaan hedelmällistä juuri rentoon jazz-vokalismiin ja eritoten puhelauluun viehtyneiden solistien koipien alla. B o b by Pe te r s o n Quintet – Mama Get Your Hammer (V-Tone 221, 1961) Pianisti Bobby Peterson omasi kyllä sangen diverssin tulokulman mustaan musiikkiin, mutta saiko hän ymmärrystä tekemisilleen. Jack McVea & His All Stars – Open The Door Richard! (Black & White 792, 1946) Teatterija sketsiperinteestä ammentaneet noveltyesitykset pohjautuivat hersyvimmillään karikatyyrimäisiin kahden tai useamman henkilön dialogeihin. noveltysuosikit House Rent Party ja She’s Just Right For Me singlelle King 45-4885 vuonna 1955 levyttäneellä Babs Gonzalesilla sekä käheä-äänisellä Al ”Doctor Horse” Pittmanilla, jonka raukeasti löntystäviä New York -periodin 1961–62 bravuureita olivat muun muassa I’m Tired Of It (Fire 501) ja Jack, That Cat Was Clean (Fire 514). Chuck Willisin, Bobby Blandin ja Junior Parkerin orkestereista kiinnitettiin Elviksen levy-yhtiökumppaniksi ja hänelle suotiin vapaat kädet tehdä nyt sitä ”nuorisomusiikkia”. Pölinää piisasi myös yksinään mikrofonin takana viihtyneillä r&bhipstereillä, kuten mm. Tuleva Rat Pack -legenda oli jo teininä hullaannuttanut viihdekentän steppitanssijan, imitaattorin ja koomikon ominaisuudessa, mutta toisen maailmansodan jälkeen hänestä kouliutui myös multitalentti levylaulaja, jonka skaala kantoi tyylikkäästi 15. Onneksi niin tiesi myös Roy Gaines (s. Simppeliä kiertokomppia toistanut kappale paitsi oli varhaisia kaupallisia noveltymenestyksiä, myös ensimmäisiä fade-out -lopulla varustettuja hittejä. Herroista yksikään ei jättänyt seikkailujaan noveltyjen maailmassa vain tähän hankkeeseen. 17. Iso menestyssinkku oli lopulta myös oklahomalaisen, myöhemmin Staxin kykyjenetsintätehtävissäkin pärjänneen Effie Smithin (Effie Mae Blue, 1914–1977) miehensä karkureissusta puhelinkeskukselle marmattava Dial That Telephone, jonka blues-jazzlaulaja ja komedienne levytti vuonna 1953, mutta sai siitä Billboard-hitin (R&B #36) vasta myöhemmällä versiollaan vuonna 1965. Eräässä noveltylaulujen pioneerisuorituksessa kaverinsa oven takana rymyävä, aamutunneille kaupungilla viihtynyt tarinan sankari roikkuu tikapuilla ja yrittää epätoivoisesti saada asuinhuoneiston ainoan avaimen omistavan Rikun päästämään hänet sisään kämppäänsä, ja välillä virkavaltakin piipahtaa paikalla tarkistamassa juopuneen naapurirauhan häiritsijän kunnon. Tietenkin uskonnollisilla lyriikoilla varustettu Richard-esitys oli tyystin eri kappale, mutta todennäköisyys sille, että myös Rikun albumin etikettiin oli päätynyt tekijän kohdalle sama nimi Dell, tuntuu sangen kummalliselta yhteensattumalta. Niin myös lahjakas Bobby päätyi lyhyehkön julkisen nousukasvaiheensa jälkeen kuin maan nielemäksi. Roy Gaines – Skippy Is A Sissy (RCA Victor 47-7243, 1958) Mitä tapahtui, kun moneen taipuvainen teksasilainen kitaristiilmiö Duke-yhtiön studioilta sekä mm
Mutta 18. The Coasters – Along Came Jones (ATCO 456141, 1959) Lauluyhtyeet hallitsivat hekin sanailun taiteen. Leiberin ja Stollerin jatkaessa taalantuoksuisten taikojensa tekoa toinen toisensa perään The Coastersista taottiin nopeaan tahtiin novelty-doowopin ykköstykki. Silti, vaikka Sammy olikin kansan lemmikki, Redd Foxxia (John Elroy Sanford, 1922–1991) arvostetumpaa mustaa r&b-musiikkiin repertuaarinsa pohjannutta standup-koomikkoa Amerikan yökerhokävijät tuskin tunsivat. Jämerä soul-puhallinorkesteri puolestaan tarjoaa kompit kaksikon Say Man -hengessä toteuttamalle leuan louskutukselle. Hänen klassinen lörpöttelynumeronsa syntyi Chessin studioilla Chicagossa tammikuussa 1958, mutta julkaisua viivytettiin aina vuoteen 1959, jolloin se ilmestyi sekä singlellä että LP:llä ”Go Bo Diddley”. Gary Cooperin vuoden 1945 komediaelokuvasta Along Came Jones inspiraationsa hakenut Jerry Leiberin ja Mike Stollerin takuutyö oli kalifornialaisbändille sijan 9 arvoinen Billboard Hot100 -hitti vuonna 1959, mutta kyllä se kelpasi muillekin. Big Jay McNeely © Bo b W ill ou gh by. 21. Kun jokaiseen ryhmään kuului liuta puhetaitoisia ja ennen kaikkea -haluisia loppasuita, doowoppareiden levytyssessioista riitti äänitteille myös lukuisia hersyviä vuoropuheluja. Oma televisioshow vuodesta 1953 lähtien teki Sammystä kestostaran, jollaisena hänet oppi pian koko maailma tuntemaan. Spontaani hupailu on ollut tapana mainita myös rap-musiikin esihistoriasta puhuttaessa. Valkoisista studiokokoonpanoista The Coastersin tyylilliseksi haastajaksi asettautui mm. R&Blistoilla ryhmän kovimmat valttikortit iskettiin pöytään Poison Ivyn (#1 v. Novelty-mielessä genren ykkösketjuna kunnostautui The Coasters, jonka pyssysankari-tv-westernin katsomisesta kertova hölkkänumero Along Came Jones sai seuraa muun muassa hitaasti sammaltavasta vaatekauppagroovailusta Shoppin’ For Clothes. 19. Billy Ward & The Dominoes – The Bells (Federal 12114, 1952) Kuolemalaulut eivät niinkään olleet mustan kansanosan primäärialuetta, mutta kieli poskessa tähänkin elämän kiertokulun kulminaatiopisteeseen koettiin joskus halua tarttua. Gary S. Omia levy-yhtiöitään luotsannut Coleman käytti solistina härskisti markkinatukenaan Bo Diddleyn nimeä, onnistuen likaisissa suunnitelmissaan parhaiten sittemmin kulttihitiksi muodostuneella Shotgun Riderilla vuonna 1968 yhdessä steel-kitaristi Freddie Rouletten kanssa. The Righteous Brothers sekä Ray Stevens, minkä lisäksi Tom Jones hyödynsi sanayhdistelmää vuoden 1965 debyyttialbuminsa nimessä. Paxtonin ja Kim Fowleyn innovoima The Hollywood Argyles vuoden 1960 menestyksellään Alley Oop, barbershop-koulukunnan lauluyhtyeistä kenties maineikkaimman noveltyesityksen, kahden lähtökohdiltaan eri sarjoissa painineen automerkin, Nash Ramblerin ja Cadillacin kiihdystyskisasta kertovan Beep Beepin taas levytti The Playmates Roulette-merkille vuonna 1958. R&B-listalla Say Man kantoi peräti sijalle 3. Koska molemmat suupaltit halusivat joka tapauksessa päästä laukomaan aiheesta viimeiset sanansa, lisää kaksikon loanheittoa purkitettiin nopeasti jatkosinglelle Checker 936 (1959) otsikolla Say Man, Back Again. Diddleylle ominaisista studiojameista versonut kappale yltyi solistin ja Greenin ghetto-slangia viljelleeksi solvausjatkumoksi senaikaisilla kaduilla suositun The Dozens -pelin hengessä. “Bo” Dud & Johnny Twist – Sure Is Fun (Dud-Sound 4707 / Weis 3438, 1968) Kitaristi Johnnie Lee ”Twist” Williams ja laulaja-tuottaja Oscar Coleman kuuluivat Chicagon bluesja soulkentän sinnikkääseen kakkoskaartiin. Bo Diddley – Say Man (Checker 931 / LP “Go Bo Diddley”, Checker LP-1436, 1959) Bo Diddley ei suinkaan ollut vain viidakkorytmikone. Hänen dogmiensa mukaisia lavarutiineja oli Rudy Ray Mooren, Tommy Brownin, Scatman Crothersin, vaudevillessä Chitlin’ Circuitilla uransa rakentaneen Jackie ”Moms” Mableyn (1894–1975) sekä Johnny Otisin show-revuessa pitkään vaikuttaneen Little Arthur Matthewsin kaltaisten nimien helppo jalostaa eteenpäin. 1961) muodossa. Capitolilla 1949 salanimellä Shorty Muggins ilmestynyt boogie woogie Got A Great Big Shovel osoittaa. 1959) ja Little Egyptin (R&B #16 v. Esimerkiksi R&B-laulaja Harry ”Little” Caesarin Goodbye Baby (Recorded In Hollywood 235, 1952) taisi kyllä olla kalmankankeasta aiheestaan sekä taustalla julmia juonenkäänteitä demonstroivasta naisäänestään huolimatta enempi normistandardit täyttänyt hidas blues, mutta Clyde McPhatterin sooloilema Billy Ward & The Dominoesin hautajaisteemainen The Bells ylidramatisoituine itkuineen oli jo livetä huolella tahattoman huumorin puolelle. Monotoninen 2 ja puoli minuuttia kestävä ”sanaharkka” Bo’n ja bändin marakassinsoittajan Jerome Greenin välillä nousi yllättäen Diddleyn suurimmaksi listahitiksi Hot100-sarjassa, saavuttaen sijan 20. 20. 56 Blues News 1/2021 humoristisista numeroista vaikuttaviin viihdeballadeihin, joskus myös tanssivetoiseen rhythm’n’bluesiin, kuten esim. 1960-luvulla suosittuja näkemyksiään samasta kappaleesta tekivät mm. Alkuperäisen master-oton rivoimmat kohdat Chessin johto oli kuitenkin karsinut julkaistulta versiolta pois
Katsauksen toisessa osassa elämysmatka jatkuu seuraavien 25 näytteen viitoittamana ainakin viidakkoon, kaukomaille sekä instrumentaalien, supersankareiden, eläinystävien, kaikenkarvaisten pahisten ja ihmismielen tuhmuuksien virikkeistämään kiehtovaan noveltymaailmaan. The Treniers – (We Want A) Rock And Roll President (Vik 4X-0227, 1956) Rotumuurejakin osaltaan murtanutta pitkän linjan r&b-yhtyettä leimasivat läpi vuosikymmenten paitsi komedialliset, myös liikunnalliset piirteet. Esquerita – Esquerita And The Voola (Capitol F 4058, 1958) Olisi hykerryttävää tietää, mitä on mahtanut pyöriä Capitol-yhtiön pomojen pääkopissa heidän kuullessaan ensinäytteet Eskew Reederin alias Esqueritan (1938–1986) kaikkea järkeä vastaan sotivasta, taitelijapersoonan ”mojon” eli sisäisen muusansa ”voolan” mukaan nimetystä pianonumerosta, jolla hän ei varsinaisesti laula vaan ujeltaa operettimaista falsettiääntä läpi rumbakyyditteisen levyn. Levyttämistä he jatkoivat Swingin’-merkillä vielä kolmisen vuotta, vaikkei jatkohittejä enää kummankaan uralle tämän jälkeen siunaantunutkaan. Kuten singlen a-puoli Rockin’ The Joint tavallaan osoitti, tässä vaiheessa Pikku-Rikun tietynlainen esikuva oli jo joutunut vaihtamaan painotusta vaakakupissa ja hänet vastavuoroisesti haluttiin nyt esitellä kansalle yhtenä Pennimanin rokkaavista kannoillahiihtäjistä. Eksentriydessään jopa Little Richardin roimasti taakseen jättänyt Esquerita kuitenkin nähtiin kaikessa arvaamattomuudessaan kaupallisena figuurina, joka sai isolla firmalla mahdollisuuden myös albumin tekoon vuonna 1959. Sama alkujaan alabamalainen ryhmä levytti Narvel ”Cadillac Baby” Eatmonin tuotannossa ainakin kertaalleen myös yhdessä Eddie Boydin kanssa. 23. 24. Toisaalla Chicagossa villitsi yhtäläisen teeman kimpussa Tony Gideonin johtama lauluyhtye The Daylighters, jonka debyyttisinglellä Mad House Jump (Bea & Baby 103, 1959) saivat rokkailun lomassa sijaa myös tutut horror-elokuvateemat Frankensteinin hirviöstä tohtori Jekylliin & herra Hydeen. Warnerin taival oli alkanut taustalaulajana Van Wallsin seurassa tämän Atlantic-sessioissa 1950-luvun alussa. Eikä viimeinen. Vuonna 1959 hän ja McNeely leuhottivat onnensa kukkuloilla tuore Billboard-hitti There Is Something On Your Mind (Hot100 #44, R&B #5) povitaskussaan. Politiikkaan Trenierin kaksosveljekset Cliff ja Claude puolestaan tökkäsivät piikittelevän sormensa aina ajankohtaisella toiveellaan rokkaavasta presidentistä. Harlemin Apollo-teatterin esiintymiset johdattivat hänet New Yorkin ykkösliigaan. featuring Tommy Brown – Weepin’ & Cryin’ (Dot 1071, 1951) The Bells ei suinkaan ollut ensimmäinen r&b-levytys, jolla purskahdettiin kyyneliin. Synnynnäisen viihdyttäjän Tommy Brownin 1950-luvun alussa nyyhkimä slovariblues lähenteli sekin silkkaa parodiaa. Monarkistisen rock’n’roll-hallitsijanhan Amerikan ihmemaa oli jo ennättänyt vuoteen 1956 mennessä saada – sen noveltykiusanteon kohteeksi itsekin saman tien joutuneen Ison E:n nimittäin. Sotaa edeltävän ajan itkublueseista Memphis Minnien Crazy Crying Blues 1931, Josh Whiten Crying Blues 1932, Blind Boy Fullerin Screaming And Crying Blues 1938 tai Tampa Redin Singing And Crying The Blues tyytyivät lähinnä viestittämään otsikossaan esittäjänsä kurjasta olosta, Kokomo Arnold sitä vastoin pisti vuonna 1937 omalla Crying Bluesillaan paikoittain aidosti poruksi. Kiertueilla The Famous Flamesin kanssa nimeään luoneelle James Brownille The Bellsillä oli paljon esimerkin omaista annettavaa. The Treniersin ohjelmistossa akrobatia merkitsi siis usein enemmän kuin vain pelkkää verbaalista ketteryyttä. Brown myös levytti hautajaisviisun itse King-merkillä 1960 ja sai puristettua siitä itselleenkin keskikastin hitin (Hot100 #68). 25.. Voihan itku! Big Jay McNeely and Band, vocal by Little Sonny Warner – Psycho Serenade (Swingin’ 45-618, 1959) Noveltyt eivät olisi mitään ilman rehtejä sekopäitä, sen tiesivät vaikkapa jo Memphis Jug Bandin veijarit scat-laulaessaan vuonna 1934 Insane Crazy Bluesiaan. Griffin Brothers Orch. Neljännesvuosisata myöhemmin hourulatunnelmat kiteytti roimaksi eläinhuutojen sävyttämäksi nuorekkaaksi tenorifonirock’n’rolliksi vielä kasikymppisenäkin riehakkaita live-esiintymisiä tarjonnut Big Jay McNeely (1927–2018) yhdessä bändinsä vakiosolistin Sonny Warnerin (1930–2007) kanssa. Sen ohella monet muutkin lauluyhtyeet lisäsivät esityksiinsä miltei voimistelunumeroiksi yltyneitä temppuja, joita The Treniersin tavoin muun muassa The Cadillacs ja The Flamingos esittelivät sittemmin jopa valkokankaalla. Esimerkiksi jumpswing-kappaleen Hey Sister Lucy ryhmä sovitti noveltymäisen rupattelurungon varaan, erikoista tanssihupia taas tarjosi Bug Dance ja lattarikurinalaisuuksilla nauratti Who Put The Ungh In The Mambo. 22. Pasunisti Jimmy Griffinin ja pianisti Ernest ”Buddy” Griffinin veljesyhtyeen solistina toiminut Brown oli jo napannut samana vuonna lupaavat R&B-listan Top 10 -sijoitukset shouter-henkisillä kappaleilla Tra-La-La, Hoppin‘ ja Pretty Baby ennen listaykköstään Weepin‘ & Cryin‘. Myös The Treniersin mittavasta levytysrepertuaarista löytyi ulottuvuuksia jokaiseen lähtöön. 2010-luvulle uraansa jatkanut Brown ei valtakunnallisissa hittitilastoissa harmittavasti enää sen koommin näyttäytynyt. Blues News 1/2021 57 oli mitä oli, ostajakunta löysi silti kappaleen sinkun b-puolelta ja merkkautti sille huiman R&B-hittisijoituksen 3. Vollottaminenhan mukautui varsin mutkattomasti myös osaksi blueslaulantaa, jollei tulkintaa liioiteltu kohtuuttomasti. Psycho Serenaden itsevarmuuteen oli syynsä. Virginialaisen Haywood S
Tekstin varsinaisessa ytimessä on kuitenkin musiikki. Kovin syvälle eri periodien detaljeihin rajallinen sivumäärä ei tosin tarinan kertojaa päästä. Tämä taisikin olla eräs suurimmista haasteista, joita toimeksiantoon tarttunut kirjailija sai pääosan esittäjän kanssa ryhtyä ensitöikseen taklaamaan, jotta huippumuusikon kiistatta huomattavat ansiot samoin kuin hänen perimmäisimmät ajatuksensa musiikinteon ohella myös yleisesti ottaen elämästä, yhteiskunnasta ja politiikastakin pääsisivät painetussa muodossa arvoiselleen jalustalle. ISBN 9789523550384. Tuolloin hän sai melko kylmiltään paitsi sovitettavakseen Frank Robsonin jättämät suurinumeroiset vokalistin saappaat, myös kohdattavakseen jo liikkuvan junan kyydissä Pressan vaateliaan huippusoittajakunnan sekä kansainvälisen yleisön kovat odotukset. Kirja luo käsityksen, että armottominta palautetta näistä ajoista Eero antaakin lopulta itse itselleen. ”Mies matkallaan” sivuaa luvuissaan tämän tästä termiä blues, mikä onkin Eeron laajaa tyylillistä repertuaariarkkua penkoessa aiheena likimain ohittamaton. Topmost ja Soulset) kautta hyvin tunteva Elina Saksala. On oikeastaan kuvaavaa, että koko ikänsä tietyllä tapaa julkisessa valossa isoveljensä ”varjoista” musiikkiaan luoneen taiteilijan elämäkerta ilmestyy vasta sen jälkeen, kun Jussi on jo saanut aikaiseksi peräti kaksi omista vaiheistaan kertovaa teosta. Pitkäkestoisen Eero ja Jussi & The Boys -rupeaman viimein päätyttyä kaksikko ei ole yhteistä esiintymislavaa jakanut kuin satunnaisissa erikoistilanteissa. Pete Hoppula. Kieltämättä tämä Eerolle ilmeisen luonteenomainen vaatimattomuus ja taipumus antaa mieluummin tekojen puhua puolestaan välittyy myös hänen nimeään kantavan laitoksen itseään korostamattomista, maanläheisistä ja mahdollisimman kaukana ”lööppiotsikoista” pysyttelevistä sitaateista. 382 sivua) Suomalaisen roots-musiikin harvoihin todellisiin suurhahmoihin lukeutuva Eero Raittinen on antanut odottaa pitkän uransa kovakantista yhteenvetoa sangen kauan. The Boysin kanssa levytetyt 60-luvun merkkiteokset, kuten Route 66, So Glad You’re Mine, Stormy Monday Blues, I Just Wanna Make Love To You ja Fine And Mellow olisivat jo sellaisenaan riittävä peruste Raittisen lisäämiseksi osaksi globaalia Blues Hall of Famea. Niiden tavoin myös luotsaamiensa Kansainväliset seikkailijat-, Noisy Kinda Menja Eldis-orkesterien sekä kiitellyn SF-Blues -kiertuekaravaanin matkassa Raittinen on päässyt viime vuosina rakentamaan taiteilijakuvaansa suosiokkaasti yhä uudelleen itselleen kaikkein kotoisimpien musiikinlajien parissa. On valitettavaa, ettei Suomen pitkäikäisimpiin popkentän julkaisuihin lukeutuvaa Blues Newsia ole mainittu teoksessa käytettyjen kirjallisuuslähteiden luettelossa lainkaan, vaikka muutoin kotimaisia aikakauslehtiä onkin valmistelussa hyödynnetty runsaalla otannalla aina Ruotuväkeä myöten. The Boys -instituutiota käsittelevän hieman huolellisemman katselmuksen jälkeen kirjan fokus painottuu tietenkin Eeron listaykköseksi heinäkuussa 1968 nousseella Vanhalla holvikirkolla käynnistyneeseen soolouraan sekä menestyksen rinnalla kontrastinomaisesti vähemmän sukseentäyteisiin jaksoihin vaihtelevien bändikokoonpanojen kuten Helpin, Poisonin, Groonin, Rotoxin, Ballin ja Boxcarin parissa. Laulajan harkitut mutta avoimet poliittisemmat huomiot ja kannanotot on koottu yhden luvun alle. Lisäksi Raittinen käyttää aikaa palatakseen takaumissaan komennukselle Tasavallan Presidentin jäsenenä vuosina 1972–74. Läheisistään hän jutustelee totta kai kaunein sanankääntein, eikä katkeruutta saa liioin osakseen Jussikaan, vaikka herrat ovat omat sisarusten väliset eripuransa tunnetusti käyneetkin läpi. 58 Blues News 1/2021 BN lukee kirjallisuutta: ELINA SAKSALA Eero Raittinen – Mies matkallaan (Reuna Kustantamo 2020. Tässä mielessä on pieni harmin poikanen, että näinkin uraa uurtava aikaansaannos ei kirvoita teosta kuin lyhyehköön rutiiniselvitykseen – ei sittenkään, vaikka kirjassa kyllä todetaan Eeron itsensäkin pitävän levyä edelleen yhtenä tärkeimmistä virstanpylväistään. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, onhan varttuneempi Raittinen kaiken kaikkiaan tavannut pitää vuosien saatossa enemmän ääntä tekemisistään – ja viihtynyt Eeroa selvästi useammin itsekin kirjoituspöydän ääressä niin lehtiartikkelien laatijana ja lukemattomien historiikkien tekoon osallistuneena asiantuntijana kuin myös laulujen sanoittajana ja kääntäjänä. Päätös on perusteltu, sillä veteraanin vauhti varsinkin nuoremman muusikkosukupolven edustajien kuten Jo’ Buddyn, Knucklebone Oscarin sekä Hustle Fuzzja American-yhtyeiden kanssa on vain kiihtynyt kiihtymistään tätä hetkeä lähestyttäessä. Kokeneen toimittajan ja tietokirjailijan aikaisempaan tuotantoon sisältyvät muun muassa elämäkerrat Sakari Kukosta (2017) ja Kisu Jernströmistä (2019). Se käsittelee kohteensa elämän etapit kronologisesti, paikoin lakonisenkin toteavaan sävyyn, hieman ”paremmissa” (Eeron luonnehdinnan mukaan porvarillissosialistisissa) oloissa Hämeentien maisemissa vietetystä lapsuudesta oppimenestyksen kannalta ei aina niin nappiin menneisiin kouluaikoihin, muistorikkaisiin kesiin perheen huvilalla Lohjanjärven rannalla, soittoaktiviteettien heräämiseen ensin veljesduona ja sitten moninaisissa yhtyeissä sekä edelleen kohti nykypäivää muun muassa Eeron ja tämän Tiski-vaimon yhteiselossa merkittäviä osia näytelleiden Saariselän Tunturiblues-festivaalin ja Suomusjärven Salitun kulttuurikeskuksen johtotehtävissä. teemaan diskografistin ominaisuudessa yksityiskohtaisesti perehtynyt Raimo Öystilä on avannut tarkemmin ”Rytmimusiikin syke” -verkkosivustonsa taannoisessa kirjaarviossa) olisivat saattaneet karsiutua minimiin. Esitystavaltaan ”Mies matkallaan” on sangen kurinalainen biografiateos. Lisäosviittaa sessioiden kulkuun ja silloiseen vastaanottoon olisi etsivä löytänyt halutessaan vaikkapa Janne Örnbergin toimittamasta ja erityisesti puheena olevaan esikoisalbumiin keskittyvästä Eeron haastattelusta BN-numerossa 5/2016. Hienovaraisesti ja sulavasanaisesti juonta eteenpäin kuljettavan Elina Saksalan konkreettisin onnistuminen kirjailijana taas on se, että itsensä sijaan hän on saanut nimenomaan Eero Raittisen äänen välittymään lukijalle vakuuttavalla, paikoin kieltämättä elämäkertakerronnaksi harvinaisen koruttomalla mutta taatusti rehellisimmällä mahdollisella tavalla. Sopuisasti kirja säästää noin puolet sisällöstään ajalle 90-luvulta nykypäivään. Reiluun kolmeen ja puoleen sataan sivuun hän onkin saanut kiteytettyä uskottavan henkilökuvan Helsingissä 1944 syntyneestä persoonasta nimeltä Eero Nikodemus Raittinen. On selvää, että esimerkiksi Suomi-rock -kulttuurihistorian kannalta olennaisista Raittisten esiintymisja levytysuran pioneerivuosista 50-luvun lopulta The Esquiresin ja The Soundsin kautta The Boysin perustamiseen 1964 saakka olisi ollut ammennettavissa enemmänkin kiintoisia kuvauksia kuin nyt tarjotun niukahkon 15-sivuisen referaatin verran. Saatuaan vapaat kädet legendaarisen ”Eeron elpee” -pitkäsoittonsa tekoon laulaja johdatti vuonna 1970 suomalaisen bluestulkinnan kertaheitolla sellaiselle vaativuustasolle, että harvat vastaavassa onnistuivat noihin aikoihin maan rajojen ulkopuolellakaan. Se ei kuitenkaan hänelle vielä riittänyt. Siitäkin huolimatta, että samoja tapahtumakulkuja on toki ruodittu jo aiemmin sekä yleisissä musiikkiopuksissa että Jussin omissa muistelmissa. Vaativan tehtävän on ottanut ilahduttavan onnistuneeseen lopputulokseen johtaneella tavalla hoitaakseen soittorosvojen metkut eritoten aviomiehensä Harri Saksalan (mm. Ymmärrettävästi paljon tilaa Pikkubroidin odotettu puheenvuoro saavat Raittisen henkilökohtaisissa kommentaareissa musiikin ohella myös rakkaat elokuva-, kirjaja luontoharrasteet. Kenties astetta huolellisemmalla aineistopohjatyöllä myös muutamat sitaattija leipäteksteissä esiintyvät, epäilemättä lähinnä muistin varassa kirjatuiksi tulleet pienet asiavirheet (joita mm
Vähän selvempi tapaus on This Time, jonka Moman oli säveltänyt jo 1953. Tarina lämpenee 1959, kun Moman palaa Memphisiin, soittaa Gary Stitesin bändissä ja yrittää päästä Sam Phillipsin avuksi Sunin studioon, mutta tapaa sitten surkeana viulistina tunnetun jäyhän pankkivirkailijan Jim Stewartin, jonka kanssa pistää pystyyn Satellite-levymerkin. Dickerson on seurannut musiikkimiehen askelia lähinnä tämän uran loppupuolella eikä ole selvästikään tajunnut aikoinaan tivata tältä muistoja ajalta, kun kaikki alkoi. Asia selvisi 1967 Warnerin ostaessa Atlanticin. Ei hassumpaa siis. 1950-luvun loppu olisi ollut aikaa, josta olisin lukenut mieluiten Momanin muistoja, kun hän oli tutustunut sävellysympyröissä Burnetten veljeksiin ja muutti nuorikkoineen näiden perässä Los Angelesiin. Kesällä 1961 hän kuuli nimittäin Tree-kustantamolta, että tuntematon laulaja Troy Shondell oli levyttänyt kappaleen Goldcrest-merkille. Kun meni lujaa, hän vietti päivät ja yöt äänityslaitteiden Studioiden Steve McQueen. Myös Staxin taru on kerrottu aikaisemmin moneen kertaan eri tietokirjoissa ja muistelmissa. Hän sai myytyä kappaleen vuonna 1958 Scotty Moorelle, joka sijoitti sen Thomas Wayne Perkinsin avaussinglen B-sivulle. Dickerson ei myöskään peittele, että Moman kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Blues News 1/2021 59 JAMES L. Kysyttävää nimittäin olisi ollut – nyt Momanin nuoruusvuodet kuitataan lähinnä muiden muistelmien pohjalta. Yksityiskohtiin ei näissä vanhoissa jutuissa puututa, mutta kirjassa annetaan ymmärtää, että tämä on tapahtunut ennen Smithin Rock’n’Roll Rubyn julkaisua huhtikuussa 1956. ISBN 9781734103397. Kertomatta jää sekin, mitä Moman mietti myöhemmin kuullessaan, että Stax oli antanut aikoinaan Atlanticille kaikki oikeudet masternauhoihinsa vuonna 1960 tehdyssä jakeluja julkaisusopimuksessa, kun Stewart ei ollut lukenut klassista pientä printtiä vastapuolen lakimiehen laatimasta paperista. Hänessä oli uhkapelurin taipumusten lisäksi lehmipoikien tapaa liikkua ja puhua – niin paljon, että esimerkiksi näyttelijä Robert Duvall haki inspiraatiota Momanista laajakankaalle. Tähän Satellite ja sitten Stax iskivät. Kun Shondellin kiekko myi kuin häkä, Momanin tilille ilmestyi 30 000 dollaria. Valitettavasti tämä ja kitarointi Gene Vincentin kiertuebändissä Johnny Meeksin tilalla kuitataan lyhyesti. Georgiassa syntynyt Moman lähti Memphisiin, elämänsä kaupunkiin, jossa koki uransa suurimmat voitot ja tappiot, töiden perässä 1954. Loppukesästä 1962 tapahtuneen Stewartin, tämän siskon Estellen ja Momanin kokeman välirikon detaljit olisivat voineet olla kirjan merkittävä paljastus, mutta ylpeät etelän ihmiset menivät hautaan sotakirveineen. Samoin käy Momanin saamille opeille piskuisessa Gold Starin studiossa, jossa hän seurasi soittamisen lisäksi äänityspuuhia innokkaasti. Mercuryn julkaisema kiekko ei myynyt, mutta Momanille se toi pienen omaisuuden. Hän sovelsi kokemusta ahkerasti myöhemmin urallaan, sillä Momanin periaate oli survoa aina pari omaa kappaletta albumeille, joita tuotti. Momanin osuus kustannussopimuksen mukaan oli kaksi senttiä myydyltä levyltä. Pelkästään Staxin alkuvaiheet, James Carrin ja Aretha Franklinin uraa avittaneet klassikkokappaleet, Elviksen tuotannon elvyttäminen 1960-luvun lopussa, huippuarvostetun studioyhtyeen pyörittäminen Memphisissä ja vuosikymmeniä jatkunut ura eri äänityspaikoissa etelässä tekivät hänestä legendan alallaan. Hän toimi maalarina, kunnes laulaja Warren Smith kuuli Momanin kitaran soittoa kahvilan nurkassa ja pyysi tätä yhtyeeseensä. Sen sijaan Dickerson kertailee moneen kertaan kuultuja tarinoita Phil Spectorin touhuista epäsiistissä äänittämössä, vaikka Moman on todennut kirjoittajalle, ettei vaihtanut koskaan sanaakaan tämän kanssa. Kun Dickersonia on nyt moitittu kiinnostavien yksityiskohtien ja vuosien unohtamisesta, niiden vastapainoksi hän saa karismaattisen Momanin luonnetta hyvin esille. Kirjan mukaan Moman debytoi Smithin taustalla arkansasilaisessa yökerhossa, jossa esiintyivät myös Roy Orbison ja Carl Perkins. Kun hän oli masentunut, hän vetäytyi farmilleen ja pysytteli pois studiosta. Harmi vain, että Momanin tuttavapiiriin kuulunut James L. Uusi auto maksoi siihen aikaan alle 3 000 dollaria, joten Moman sai tärkeää oppia alalta: rahaa tulee paremmin sävellyksistä kuin tuottamisesta. 298 sivua, suomentamaton) Tuottaja ja muusikko Lincoln ”Chips” Moman (1937–2016) on elämäkertansa ansainnut. Tässä vaiheessa Dickerson korostaa väkevästi, miten Memphisissä koettiin Sam Phillipsin pettäneen mustat artistit ja kuulijat, kun hän ei halunnut julkaista enää blues-pohjaista musiikkia omilla merkeillään. DICKERSON Chips Moman – The Record Producer Whose Genius Changed American Music (Sartorism 2020. Momania on voinut silloin naurattaa
Dickerson kutsuu Momania useasti ”musiikkibisneksen Steve McQueeniksi”. Kiinnostavaa on lukea esimerkiksi Momanin taloudellisesti epäonnistuneesta hankkeesta nauhoittaa vuonna 1985 vanhoja konnia ”Class Of ’55” -teeman alla, kun Jerry Lee Lewis on tutun arvaamaton, Johnny Cash oma kuvia kumartamaton itsensä, Roy Orbison äärimmäisen vetäytyvä ja Carl Perkins kakkosviulun soittoon tyytyvä, mutta näiden vastapainoksi kantriartistien tai vaikkapa Ringo Starrin vierailu Memphisissä vanhoilla päivillään ei niin sytytä. Tämän alan todellinen jokihelmi on kitarayhtye The He-Goats, joka kehitti nimensä vuoden 1964 loppupuolella paikallisen Kino Tapion tarjontaan ilmestyneestä tuhmasta tanskalaisesta ”Pukki paratiisissa” -filkasta, jota mainostettiin fraasilla ”Ei oo pukin voittanutta”. Esimerkiksi Vuohipukit hermosavuilla keskellä. Thomasille. Moman keskeytti siihen paikkaan nauhoitukset, kun kuuli RCA:n edustajien vaatimuksista, ja pelästytti kaksikon pahemman kerran. Samalla kirja on syväsukellus Memphisin musiikkielämään, jossa sielläkin on ollut mukana monenlaista kultasormea mutta myös onnenonkijoita, kateellisia kilpailijan kampittajia ja ahneita huijareita. Loppu on historiaa, mutta kiinnostavaa session kuvauksessa on se, miten Moman ei välittänyt persekärpäsistä, joilla Elvis oli itsensä ympäröinyt, vaan uskalsi vaatia tältä, neuvoa tätä ja nauhoittaa uusintaottoja, vaikka väki ympärillä kuiskutteli ettei kuningasta saa vaivata. Vaikka kehut kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta työstä on tätä nykyä melkoisen yliviljelty termi, tämä kirja on sitä: moni Pohjois-Karjalan ensimmäisen tai toisen polven musikantti tai sellaiseksi aikoinaan yrittänyt on jo manan majoilla tai vähintäänkin ikämies, ja Tikkanen on kerännyt muistot kansien väliin, kun muistelijoita vielä riittää. Mitä lähemmäs nykypäivää kirjassa tullaan, sitä tarkemmiksi Dickersonin kuvaukset käyvät. Vaikka asiat tulevat selväksi paikallishistoriaa tuntemattomallekin lukijalle, tekijöiden haastattelut bändiesittelyjen sekaan ja myös erillisinä olisivat parantaneet lukukokemusta entisestään ja antaneet lisähappea opukselle. Hän oli poissa studiosta, kun Booker T. Studion ulkopuolella Moman liikkui avoautolla, harrikalla tai omalla pikkukoneella ja järjesti maillaan muun muassa hevoskilpailuja, joissa sai totota laittomasti. Samainen The He-Goats kilpaili vuosina 1966–67 sarvet tanassa kaupungin suosituimman bändin asemasta The Teachersia vastaan. Tämä olisi ollut aihe, josta olisi voinut lukea lisääkin, läänikeskuksen pienimuotoisesta bändisodasta faniryhmineen. Petri Lahti. Silloin on aika pistää parasta purkkiin! Moman tajusi myös tuottajana, että hänellä on oltava tallissaan aina huippusäveltäjiä sekä toimivat yhteydet eri kustannusyhtiöihin. ISBN 978-952-943964-5. 60 Blues News 1/2021 HANNU ”HEAVY” TIKKANEN Rytmejä susirajalta – joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit (omakustanne, 2020. Moman kärsi monesti huonosta tuurista. & The MG’sin klassikko Green Onions äänitettiin, ja ensimmäinen memphisiläisen yhtyeen kaupungissa levyttämä listaykkönen, The Box Topsin kuolematon The Letter päätyi keltanokka Dan Pennin käsiin, kun Moman sattui huitelemaan muualla. Eversti Parkerin silminä ja korvina studiossa olleet Freddie Bienstock ja Tom Diskin olivat puolestaan vaatimassa, että puolet Suspicious Mindsin sävellysoikeuksista menisi Elvikselle, kuten tapoihin kuului. Elviksen ilmestyttyä Momanin pyörittämälle American Sound Studiolle tammikuun alussa 1969 tuottajalla oli hihassaan Suspicious Minds, jota hän oli säästellyt B.J. Kun kappalemateriaali on laadukasta, levy-yhtiöt ja artistit seuraavat perässä. Vaikka Joensuusta oli maailmalle matkaa, kiinnostavaa on huomata, miten sikäläiset nuorisoyhtyeet olivat ajan hermolla tyyliyritelmien lisäksi myös nimissään: lännenja muunkin tyyliset seikkailuelokuvat, tv-sarjat ja muut kelpasivat teksti-inspiraatioksi bassorummun kalvoon. Tikkanen on valinnut tietokirjansa isoksi kuvaksi sen, että hän kertoo omalla äänellään bändien tarinat ensimmäisistä treeneistä ryhmän hajoamishetkeen. Parkerin väitetään suuttuneen kuultuaan asiasta ja ilmoittaneen, ettei Elvis palaa Momanin studioon – eikä tämä palannut. Momanilla oli muitakin juonia toimintatapoja studiossa, joita Dickerson tuo hyvin esiin. Kun soittajat ovat jo vähän väsähtäneitä, he joutuvat pumppaamaan lisäenergiaa elimistöön. Tärkeintä on se, että Dickerson saa kerrotuksi, millainen Moman oli, ja millaista hänen elämänsä oli likaisessa mutta luovassa musiikkibisneksessä. Taudin kulmia hän loiventeli viinalla ja myöhemmin kokaiinilla. 160 sivua) Kotimaisessa nuorisomusiikissa oli tunnetusti vain yksi keskus 1960-luvulla, Helsinki, jossa vähät levylle nuoria kelpuuttaneet julkaisijat pitivät majaansa. Siksi on silmiä avaavaa, miten aktiivista toimintaa monissa pienemmissä kaupungeissa oli jo rautalanka-aikana ja viimeistään beat-musiikin lyötyä läpi, kun paikalliset teinit yrittivät toteuttaa unelmiaan kivuta rytmimusiikin parrasvaloihin. Pidän erityisesti siitä, että seudun eri kokoonpanot on esitelty huolellisesti yksityiskohtineen: soittajat tuikitärkeine lempinimineen, instrumentit, jotka muusikot olivat usein itse tehneet, epämääräiset treenikämpät, keikkapaikat ja -kerhot, ohjelmistoa lainaja joissain tapauksissa myös omine kappaleineen. Yksi periaatteista kuului: älä ikinä soitata parhaita biisejä äänitysten alussa vaan anna muusikoiden löytää ensin ote soittotouhuun ja päästellä turhat höyryt sekä soolot pihalle. Tähän saumaan iskee Blues Newsiinkin kirjoittavan Hannu ”Heavy” Tikkasen tuore tietokirja Rytmejä susirajalta, jossa perataan Joensuun ja sen lähiseutujen musiikkihistoriaa rockin, jatsin ja vähän myös tanssimusiikin suhteen aikojen alusta festivaalikauden alkuun 1970-luvun alkupuolella
Kirjan kuvitus on sekin toimivaa, vaikka jotkut digimuodosta muokatut apukuvat ovat kärsineet niiden palauttamisesta paperille: Yllättävän monesta yhtyeestä on löydetty promofoton tyyppistä materiaalia, ja paikallisen sanomalehden Karjalaisen arkistoista saksitut keikkailmoitukset täydentävät loput. Tikkanen kertoo, että Helsingissä soitettiin 1950-luvun lopussa, rock’n’rollin lyötyä läpi, kontrabassovetoista rockabilly rockia. Joensuun merkittävät jazzyhtyeet saavat tilaa yhtä paljon kuin beat-yrittäjät, ja Eero Aven ja muut lavasankarit ovat hekin mukana, kun moni bändiläinen ansaitsi leveämpää leipää soittamalla myöhemmin näiden lavasuosikkien taustayhtyeissä. Hyvää on se, että Tikkanen pitää kirjassaan musiikilliset raja-aidat matalina. Olisin lukenut näiden muista tietokirjoista lainattujen kertausten sijaan mieluummin vaikkapa paikallisten nuorisoyhtyeiden seikkailuista tangoja humppayleisön edessä! Mukana tyyliesittelyissä on myös eräs reipas, tai aika persoonallinen, tulkinta. Toivottavasti Joensuussa ja lähiseuduilla tajutaan, minkälaisen urakan Tikkanen on tehnyt kerätessään paikalliset esittäjäja yhtyehistoriikit kirjaksi. Blues News 1/2021 61 Katri Koistinen (tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Katri Helena) olisi ollut epäilemättä mainio haastateltava paikallisista lavakuvioista 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Termi on kieltämättä terhakka, mutta kaltaisenani fakki-idioottina en sotkisi termiä rockabilly Rock-Jerryn, Jorma Kaleniuksen ja kumppanien pioneeritouhuihin. Petri Lahti The Teachers The He-Goats. Nyt Tikkanen on käyttänyt ruutia eri musiikkityylien suhteen esittelemällä ensin genren kansainvälisen alkuperän ja poimimalla sitten syyniin muutaman muualla Suomessa toimineen alan yhtyeen, esimerkiksi rautalangasta helsinkiläisen The Strangersin ja tamperelaisen The Jessersin. Kyse oli ”yhtyeen käyttäytymiseen liittyvistä seikoista” – vuohipukit kun oli nähty tupakoimassa Joensuun urheilutalon pihalla tapahtuman aikana. Vastaavia voisi lukea muistakin suomalaisista kaupungeista. Tikkanen on saanut myös joihinkin nostoihinsa nautittavaa ajan kuvaa mukaan: Pohjois-Karjalan vuoden 1967 kitarayhtyekilpailuja kuvatessaan hän kertoo, miten tuomaristo perusteli The He-Goatsin pudottamista kolmen parhaan joukosta
Muutamia sinällään tarpeettomia LP-kansikuvia on ripoteltu sinne tänne aivan kuin tilkkeeksi, jossei ole keksitty parempaa keinoa paikata ilmenneitä tyhjiöitä. Häneltä ilmestyi vuonna 2008 hieno valokuvakirja “Blue Shots”, joka minulla oli kunnia esitellä Blues Newsin numerossa 6/2008. Ne eivät tuo kirjaan mitään lisäarvoa, päinvastoin, antavat mielikuvan, ettei juuri näistä muusikoista tullut otettua kuvia. Eikä siinä mitään, koskapa kyseessä on nimenomaisesti valokuvaaja Erik Lindahlin kirja, jolla Tommy toimii raportöörinä. Tommy on tehnyt kaiken kaikkiaan 32 jenkkilän matkaa bluesmusiikin (ja Kalifornian viinien) perässä, joten paikkatietoa hänellä riittää. Kuvien “selitystekstien” laatijan Tommyn rooli on suorastaan simppeli ja suoraviivainen, kunhan matkamuistiinpanot ovat tallessa ja aivojen muistipiirit vielä kutakuinkin mallillaan. Erikille myönnettiin arvostettu Keeping the Blues Award (KBA) tammikuussa 2016. Pertti Nurmi Yllä Jay Miller, oikealla Bobby Bland jälkeläisineen; molemmat Erik Lindahlin ottamat valokuvat kirjasta ”44 Days On The Blues Highway”. Mukaan on liitetty myös joitain minun mielestäni täysin epäolennaisia Ruotsinmaalla otettuja fotoja (Ruth Brown, R.L. Hänen prologinsa toimisi vallan hyvin sellaisenaan vaikkapa kirja-arviona ja -esittelynä, mutta en nyt kuitenkaan kehtaa kääntää ja toistaa suoraan hänen kommentaariaan. Bobby Bland on ollut matkalaisten huikeiden kokemusten joukossa ilmeisen iso juttu. Pienenä numerotietoutena, kirja kattaa 140 sivua, ja reissaajat vierailivat 22 kaupungissa, kunnassa tai pikkukylässä, joista siis julkaistiin kuvia kirjassa. Itse kirjan tekijöistä Ruotsin Göteborgissa elänyt ja ammattivalokuvaajana vaikuttanut Erik Lindahl oli matkalaisista nuorimmainen (s. Hänelle on kirjassa omistettu peräti kolme aukeamaa, joilla kuvattuina ovat myös Blandin vaimo, poika sekä hänen legendaariset säestyskitaristinsa Wayne Bennett ja Mel Brown. 62 Blues News 1/2021 ERIK LINDAHL (photographs), TOMMY LÖFGREN (text) 44 Days On The Blues Highway November 1980 – January 1981 (Tid & Rum, 2020) Pee Wee Crayton ilmentää ja viestii keskittyneellä olemuksellaan tuoreen ruotsalaisen valokuvakirjan kannessa kyseessä olevan teoksen, joka on ehdottomasti hankittava, jos tuntee aitoa kiinnostusta afrikanamerikkalaiseen bluesmusiikkiin. Kaikki kuvamateriaali on asiaankuuluvasti luonnollisesti mustavalkoista. 1952). Itselleni yksi haikean nostalgian mieleen nostavista kuvista on levytuottaja Jay Miller poseeraamassa Louisianan Crowleyssa sijainneen levykauppansa edustalla. Erik vihkiytyi bluesille jo nuorna miehenä ja johkaantui Jeffersonin hovikuvaajaksi 70-luvun puolivälin tietämillä. Valokuvia on kaiken kaikkiaan noin 170, valtaosa niistä mustista bluesartisteista, klubeilta ja/tai liittyen muutoinkin alan musiikkiin. Loppukaneettina voisi muistuttaa tämän päivän digittäjiä, miten tällaisella vintagematkalla saattoi syntyä ainoastaan rajallinen määrä valokuvia, koska konkreettiselle filmille kuvaaminen on aivan toista kuin nykyisillä digikameroilla rouskuttaminen. Yhtenä pienenä lapsuksena pidän teoksesta puuttuvaa nimihakemistoa reissussa kuvatuista artisteista, mikä ei olisi ollut kuin muutaman tunnin lisäurakka. Hän majoitti minut ystävällisesti, pienine perheineni, levykaupan kakkoskerroksessa sijainneeseen lukaaliinsa omalla pyhiinvalleusmatkallani toukokuussa 1986. He kaikki ovat olleet vuosien saatossa merkkihenkilöitä ruotsalaisen Jefferson-lehden toiminnassa ja toimittamisessa. Neljästä matkalaisesta kaksi on jo siirtynyt tuonpuoleiseen – teos on omistettu heidän muistolleen – nuorena kuollut Lasse Linder (1950–2008) sekä pitkän elämän kokenut Jörgen Sandin (1933–2018). Reippaasti vähiten kuvallista antia on kaverusten reilun viikon mittaiselta legiltä länsirannikolta Louisianaan, mikä on toki bluesmusiikin alueellisen esiintymisen kannalta täysin luontevaa. Jos kerran reissataan 44 päivää bluesin valtateitä Jenkeissä, niin ei siihen kattaukseen ole relevanttia sisällyttää Ruåtsin Göteborgista otettuja kuvia, vaikka matkaajat olisivat sattuneet tapaamaan kyseiset artistit jenkkiturneellaan. Hänen (kuva)tekstinsä ovat lyhykäisen lakonisia ilman sen kummempia syvempiä pohdiskeluja. Kirjan layout ja taitto on perinteisen yksinkertainen ja selkeä ilman turhia kikkailuja. Kirja on visuaalinen matkakertomus neljän ruotsalaisen bluesentusiastin ja -vaikuttajan milteipä tarkalleen 40 vuoden takaisesta reissusta halki Yhdysvaltojen, yhteisenä himonaan saavuttaa mahdollisimman moninaisia bluespitoisia musiikillisia kicksejä. Burnside, Henry Townsend). 1943) toimi Jeffersonin päätoimittajana peräti 19 vuotta, 1977–96. Tommy Löfgren (s. Teos jakautuu reilua kuuden viikon matkareittiä seuraillen kuuteen osioon, tosin sisälmysluetteloa kirjassa ei ole: Kalifornia (13 pv) / Nevada–Arizona–Texas (9 pv) / Louisiana (8 pv) / Mississippi (4 pv) / Tennessee–Missouri (4 pv) / Chicago (6 pv). Päätoimittajuutensa jälkeen Tommy piti Tukholmassa mahdottoman hienoa Smokestack-levykauppaa sekä postimyyntiä parinkymmenen vuoden ajan, pistäen pillit lopullisesti pussiin ajan hengen mukaisesti vuonna 2017. Kirjoille tavanomaisista avaussanoista (siis hymistelyistä) vastaa pianisti/levytuottaja/radiotiskijukka Mark Naftalin. Viestin vakuudeksi ja alkumausteeksi korostetaan vielä, ettei kirjassa esiinny juuri ainuttakaan valkoihoista artistia. Tällainen kirja on loppujen lopuksi perin helppo toteuttaa, jos vain projektissa on Erik Lindahlin kaltainen ja tasoinen sekä oikealle musiikille vihkiytynyt valokuvaaja. Joukossa on myös vajaat Kuvakertomus bluesin maantieltä parikymmentä turistillista ja maisemakuvaa. Julkaisu on myös haluttu omistaa louisianalaiselle kitaristi Paul Senegalille (1943–2019), joka oli kertoman mukaan toiminut monin tavoin matkaajien oppaana ja yhteyshenkilönä
Billy Flynn, Kid Andersen ja Rusty Zinn. Yhteistyön tuloksena on syntynyt 12 kappaleen ja noin 43 minuutin mittainen cd-levy, mikä kestää vaikeuksitta vaativankin tarkastelun. Kaikesta tekemisestä viestittyy hyväntuulisuus, harmonia ja elämän tasapaino niin itse solistin kuin säestysyhtyeen osalta. Tämä elokussa 2003 eli 15 vuotta ennen Lesterin kuolemaa äänitetty “live”tallenne on sattumoisin ainoa albumi, jolla hän ei soita lainkaan harppua. Tuon hieman pienemmän miellyttävyyden syynä on oikeastaan vain se tosiseikka, että tällä kertaa mukana on selvästi vähemmän soittoniekkoja. Aina iki-ihana balladilegenda Irene on totta kai edelleen iki-ihana. Kitaristikaartiin kuuluvat lisäksi mm. Otot ovat suoria, analogiselle nauhalle ja monona. Aivan kokonaan hän ei kuitenkaan ole unohtanut eteläamerikkalaisia kumppaneitaan, koska tämän koosteen masterointi on hoidettu Buenos Airesissa. Kappaleisto on ymmärrettävästi hyvinkin tuttua Lesterin keikkamateriaalia. Tämä on Wilsonin kahdeksas soolojulkaisu ja samalla paluu M.C.-merkille seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen. I’m Sorry julkaistiin alun perin 40 vuotta sitten Thunderbirdsin versiona. Toisaalta hänen keskeisimmät “sotaratsut” ihmetyttävät poissaolollaan. Levyllä on seitsemän omaa sävellystä, joista neljä on instrumentaalia. Levyn hankinta voi olla hieman haastavaa, olletekin, kun “old school” -tapani ei ole suosi(tell)a taivaslataamojen käyttöä vaan haluan vaalia fyysisten levyn hankintaa. Cd vaalii kaikilta osin oikein hyvin Lazy Lesterin muistoa, vaikkei hänen tunnusmerkkiään huuliharppua kuullakaan. Odotetusti ja itseoikeutetusti pääroolissa on Kim Wilson, jonka lauluääni kuuluu tämän päivän kärkipäähän. Lisäväriä useille kappaleille tuo Geraint Watkinsin soittama Hammond B3 -koskettimisto, mikä soitin ei ole kovin tavanomainen huuliharpun rinnalla. Jopa Hank Williamsin lällärikantri Your Cheatin’ Heart lutviutuu Lesteriltä suorastaan lupsakkaasti. Atkinson soittaa kitaraa, Kedar Roy bassoa ja Marty Dodson rumpuja useimmilla raidoilla. Jos näistä olisi pakko valita oma suosikki, se olisi The Last Time. Lightnin’ Slim ja Lonesome Sundown). Tulkinnallisuus on kauttaaltaan erinomaista luokkaa, ja tällainen taidokas ja energinen musisointi olisi oikein omiaan miltei mihin tahansa live-tilaisuuteen, kunhan niitä taas aletaan järjestää. Lester laulaa levollisen leppoisasti, paikoin milteipä hengellisesti, vaikkei kyse tietenkään ole uskonnollisesta musiikista. Yksi Lesterin ikiomista tunnuskappaleista on sentään mukana, kun Made Up My Mind avaa cd:n tyylikkäästi. Hieman asetelma ja Lesterin tunnusomaisen huuliharpun poissaolo minua aluksi vierastutti, mutta havaitsin hyvin pian Benoit Blue Boy’n simuloivan ja ilmentävän mainiosti Lesterin melodista soittotyyliä. Lesterin musiikkiuran merkittävimmät vaiheet sijoittuivat jo 1950–60-luvuille Excello-levymerkin kultakauteen. Ei siis ylipitkiä sooloja, joten tässäkin noudatetaan bluesin kultaisten vuosien studiotapoja. Sittemmin hänen pitkä muusikon taipaleensa jatkui enemmän tai vähemmän aktiivisena aivan elämänsä loppumetreille. Pianossa vuorottelevat edesmennyt Barrelhouse Chuck ja Robert Welsh. Ainoa uusi kappaletuttavuus on Blue Boy’n säveltämä soolonumero, harppuinstrumentaali Back a la Maison. Kansitekstit ovat yksinomaan ranskan kielellä, mikä tuntuu aika pöyristyttävältä. Ilmeisenä syynä oli keikalla säestäjänä toiminut harpistiystävä, edellä mainittu Benoit Blue Boy ja tämän Les Tortilleurs -yhtye. com on siis osoite, jonka kautta voi laittaa Visan vinkumaan tai Paypalin paukkumaan. Puhdaspiirteistä bluesia edustaa kunnialla versiointi Eddie Taylorin vuoden 1955 klassikosta Bad Boy, mikä yllättävän epätarkasti on merkitty Morris Holtin eli Magic Slimin nimiin. Benoitblueboy. Samoin kuin harpunsoitto, joka on saanut vaikutteita useilta mestareilta, mutta on muovautunut omannäköiseksi ja tunnistettavaksi. Suosittelen tutustumaan. Pertti Nurmi JÖRG DANIELSEN Guess Who’s Got The Blues (Wolf CD 120.986) Itävallan tuoreenpuoleinen bluessankari Jörg Danielsen on näköjään palannut Argentiinasta pysyvästi takaisin Wieniin ja muodostanut siellä trion basisti Walter Waltersonin ja rumpali Christoph Karasin kanssa. Nytkin esitysten enemmistö eli kaikkiaan seitsemän teosta on pääartistin itsensä tekaisemia, ja kuultava musiikki sortiltaan joko bluesia tai sitä lähellä olevia tyylilajeja. Pelkistettyä tarjoilua hyvillä mausteilla, jotka kokki lisää sekoituksena, joka ei perustu suoraan oppikirjoihin. Jälkimmäiset ovat poikkeuksetta olleet itselleni mieleisiä eikä viime vuoden loppupuolella ilmestynyt ”Take Me Back!” antanut odottaa minkään sortin pettymystä. Tuotos ei ole aivan yhtä tasokas kuin sen BN:n n:ossa 300 esitelty edeltäjä ”Chicago Blues Straight Outta Buenos Aires”, mutta ihan hyvänlainen julkaisu tämäkin tosiaan on. Kappaleita on kuusitoista ja kokoonpanot vaihtelevat, mutta noudattelevat Wilsonin aiempien soololevyjen ja -kiertueiden Allstars-konseptia, jossa mukaan kutsutaan lajin parhaita osaajia. Kokonaisuus kuulostaa perinteiseltä sähköiseltä bluesilta, mutta siinä on myös nyansseja jazzista, doowopista ja rock’n’rollista. Huomionarvoista on vielä se, että yksikään kappale ei ylitä kestoltaan neljää minuuttia. Muutoin nämä kaksi produktiota ovat varsin samanlaisia. Päätösraita Out Of The Fryin’ Pan on keskitempoinen shuffle, joka summaa hyvin albumin idean. Tämä tuntuu olevan lisääntyvä trendi ainakin blueslevyissä ja kieltämättä sillä onnistutaan tavoittamaan klassisten studioiden 1950ja 1960-lukujen äänimaailmaa. Vaikkei hän ollut millään muotoa kitaristi sanan varsinaisessa merkityksessä, oli hän kuitenkin tykästynyt huuliharpun ohella myös kielisoittimiin. Heti vauhtiin päästyään cd osoittautui suorastaan mainion rentouttavaksi kokonaisuudeksi. Kansiteksteissä Kim toteaa, että levy on omistettu hänen ”veijarisedälleen”, legenda Jimmy Rogersille. Ehkäpä fransmannit ovat ajatelleet, ettei brexit-Euroopassa tarvitse enää kumarrella kenellekään englanniksi. Vesa Walamies LAZY LESTER Yes Indeed! (Tempo 2001) Elokuussa 2018 edesmennyt Lazy Lester oli Louisianan rämebluesin yksi tärkeimmistä muusikoista niin sooloartistina kuin alueen muiden blueslegendojen säestävänä huuliharpistina (mm. Siksipä hän pisti tyypillisesti keikkojensa loppupuolella huuliharpun toviksi syrjään ottaen kitaran hyppysiinsä. Jimmy Reediä on tarjolla KIM WILSON Take Me Back! The Bigtone Sessions (M.C. Lainakappaleista enin osa on soulbluesia, ja niistä erikoisin on jopa muroihinsa alkoholia sekoittavasta naisesta kertova Whisky Drinking Woman. Mukana onkin peräti neljä lainaa Rogersilta, jotka kaikki esitetään hienosti. Blues News 1/2021 63 LEVY TUTKAILUT enemmänkin: String To Your Heart, Baby What You Want Me To Do, You Don’t Have To Go. Lesterin instrumentti oli siis nimenomaisesti huuliharppu. Nimikappale on Little Walterin alkuperäinen ja muita lainattuja ovat Jimmy Nolen, Larry Williams, Howling Wolf ja Percy Mayfield. Lester sai elää aina 85-vuotiaaksi asti, vieraili täällä Suomenkin perukoilla lukuisia kertoja, ja vietti elämänsä loppuvuodet suomalaisen elämänkumppanin Pike Kaksosen kanssa, ollen siltäkin kannalta tärkeä bluesartisti meille suomalaisille. MC-0087) Kim Wilsonin levyjulkaisu on aina ollut tapaus joko Fabulous Thunderbirdsin keulamiehenä tai omissa nimissä tehtyinä enemmän bluesja huuliharppupainotteisina albumikokonaisuuksina. Ihmetyksekseni cd:tä ei ole ilmeisesti ajateltu suunnattavan Ranskan ulkopuolisille markkinoille. Hän loi silloin omaperäisen, rennon melodisen soittoja laulutyylinsä, joka oli tavaramerkkinä tunnistettavissa koko hänen myöhemmän uransa ajan. Tämä postuumi muistoalbumi toteutettiin hänen ranskalaisen muusikkoystävänsä, huuliharpisti Benoit Blue Boy’n toimesta noin vuosi Lesterin kuoleman jälkeen. Levy on äänitetty Big Jon Atkinsonin Bigtone-studioissa. Harri Haka
A Day Late And A Dollar Short on levyn sävellyksistä se ehkä eniten Albert Kingin levy tutkailut. Tavallaan hyvinkin raaka ja ”terävä” Albert’s Stomp istuu onnistuneesti esikuvansa Albert Collinsin laariin. 64 Blues News 1/2021 RONNIE EARL AND THE BROADCASTERS Rise Up (Stony Plain SPCD1418) Jos tehtäisiin lista nykyajan ”tyylikkäimmistä blueskitaristeista” niin yksi nimi olisi varmasti aika monen valinnoissa mukana: Ronald Hovarth eli tutummin Ronnie Earl. Se on kulkeva ja tarttuva soul-blues, jossa artistin Robert Ward -tyylinen Magnatone-vahvistimista tuttu vibraattosoundi tuo rytmikitarointiin kiehtovan sävyn. Aikaisempiin äänitteisiin verrattuna Cray bändeineen näyttäytyy uutuudella entistä funkympana ja jamihenkisempänä. Tyyliltään albumin musiikki muistuttaa monin tavoin Mississippi Heatia (hienot taustat, kirkkourut, solistina gospel-taustainen nainen ja tietysti edustalla ”hän”, kitaristi Ronnie Earl) – sillä erotuksella, ettei mukana ole harpistia. Tässä funkahtavassa jamibiisissä meno kiihtyy lopussa melkoisen intensiiviseksi. Katsoin hiljattain Crayn haastattelun, jossa häntä pyydettiin kuvailemaan uutta tuotostaan kolmella eri sanalla. Higher Love on perustyypillinen Ronnien maalailevan hidas kitarablues ja hengästyttävän nopeatempoinen Ahmet Ertegunin Mess Around esitetään mukavan rullaavan ragtime-pianon rytmein. Tällä uutuuslevyllä taas Blues For J. Blues For Otis Rush, Blues For The West Side, In Memory Of T-Bone, Robert Nighthawk Stomp, The Magic Of Sam ja Rush Hour. Levyn päätösraidalla kitaristit Fenton Robinson ja Lurrie Bell esittävät laulun Navajo Blues... Black Lives Matter korostaa merkittävästi ajankohtaisuutta. ”Rise Up” on hieno ja tyylikäs levy, kuunnelkaa ja nauttikaa! Jari Kolari ROBERT CRAY BAND That’s What I Heard (Nozzle/Thirty Tigers 72098CD) Robert Cray on taatusti ansainnut paikkansa sukupolvensa yhtenä merkittävimmistä ja menestyneimmistä bluesmuusikoista. Lillian Greenin In The Dark sitä vastoin on sellainen numero, johon Dianen ”soft” laulu sekä Dave Liminan kirkkourut sopivat hyvin. Tästä esimerkkinä tarjotaan levyn aloitusraitana vahvaa tunnelatausta sisältävä, akustisella kitaralla esitetty traditionaalinen kansanlaulu I Shall Not Be Moved. Niin laulupuolessa kuin kitarassakin esikuvat on kuultavissa selkeästi. You Can‘t Make Me Change on hämyisä blues, johon Cray kehittelee hienosti soundaavan, maukkaan pelkistetyn kitarasoolon. Voisikohan tuota paremmin tiivistää! Toivottavasti jatkossakin saamme lisää tämän kaltaista herkkua! J-P Berg KAI STRAUSS In My Prime (Continental Blue Heaven CBHCD2038) Mahdatte varmaan ihmetellä asiaa, kun Vanhaa roinaa -yhtyeen arviossani (BN 6/20) sanoin, etten aio takkiani kääntää, enkä siirtyä klassisen musiikin pariin – ja nyt on kuitenkin arvioitavana Straussin levy. Miehen uusin kiekko ”That‘s What I Heard” tarjoilee piristäviä yllätyksiä osoittaen samalla 66-vuotiaaan Crayn olevan erinomaisessa luomisvireessä. Jo aloitusraidasta huomaa, että Strauss on Albert Kinginsä kuunnellut, mikä tietysti meitä Albert King -faneja tai ainakin allekirjoittanutta miellyttää suuresti. Don Gardnerin My Baby Likes To Boogaloo ja Billy Sha-Raen Do It tarjoilevat lisää funkympaa R&B-osastoa, jollaista Cray on tällaisessa muodossa aikaisemmin aika niukasti levyillään tarjoillut. En kuitenkaan ollut selvittänyt asiaa, olisiko kyseessä vain ihan okei kaveri vai pitäisikö häneen tutustua enemmänkin. Ensimmäinen on taltioitu tammikuussa 2019 Daryl’s House Clubilla (Pawling, NY) ja toinen on ns. Monen nykytaitelijan tavoin Mr. Lainakappaleet ovat hyvällä maulla valittuja, tyylillisesti erilaisia ja yllätyksellisiäkin. Hänen taipuisa äänensä ja tulkintakykynsä korostuvat Bobby ”Blue” Blandin 1960-luvun repertuaariin kuuluvalla You‘re The One -sävelmällä, Tony Joe White -tribuutilla To Be With You sekä mollivoittoisella Kim Wilsonin, Danny Kortchmarin ja Jordanin Promises You Can’t Keep -balladilla (alkuperäisversio viimeksi mainitusta löytyy Fabulous Thunderbirdsin cd:ltä ”High Water”, jonka Jordan on tuottanut). Jordanin ja Crayn yhteistyön tuloksena on syntynyt jo neljä studioalbumia, joista yksi linkittyy vuosituhannen vaihteeseen ja kolme muuta ovat hänen tuoreimpia levyjään. Jopa kitaristin kuulaana tunnettu Stratocasterin kitarasoundi on astetta tummemman ja karheamman sävyinen. Hänen aikaisemmilla julkaisuillaan niitä ovat edustaneet mm. Biisi hienoine harmonioineen saa Crayn heittäytymään laulutulkinnassaan totuttua voimakkaammin. Straussin, rumpali Alex Lexin ja basisti Kevin Duvernaun lisäksi levyllä soittavat kolmen puhaltajan ryhmä, kolme kosketinsoittajaa, komppikitaristi sekä harpisti. Kai Strauss on Spotifystä tuttu kaveri, sillä jotain hänen levyjään tai ainakin yksittäisiä kappaleita olen kuunnellut, silloin kun niitä on minulle suositeltu. Tunteikkuus on pinnassa myös instrumentaaleissa Blues For George Floyd sekä keväällä menehtynyttä hyvää ystävää muisteleva Blues For Lucky Peterson. Ehkä paras esimerkki tulee kuitenkin Curtis Mayfieldin You‘ll Want Me Back -kappaleen erittäin herkästä ja sävykkäästä tulkinnasta. Niin upeita kuin Fenton Robinsonin You Don’t Know What Love Is sekä Otis Rushin All Your Love ovatkin ja vaikka solisti Diane Blue’lla on aivan hyvä ja vahva ääni, niin kyllä haikailen näihin klassikoihin miesmäistä otetta, esimerkiksi Darrell Nulischin tai Sugar Ray Norcian tapaan tulkittuna. En siis ole, sillä kyseessä on saksalainen blueskitaristi Kai Strauss, joka ei tietääkseni ole sukua Richard Straussille tai Johan Strauss nuoremmalle. Earl ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kappale tuo itselleni tyylillisesti mieleen Daptone-levy-yhtiön tuotokset ja erityisesti monet Sharon Jonesin & Dap Kingsin parhaat äänitteet. Albumilla kiinnittyy myös huomio siihen, kuinka hyvä vokalisti mies on. Juuri niihin pitkiin ihaniin B.B. Näistä erityisesti kahdella viimeisimmällään parivaljakon yhteistyö on osoittautunut hedelmälliseksi. Albumin on tuottanut rumpalinakin tunnettu Steve Jordan. Mieshän on ihastuttanut meitä jo lähes puolen vuosisadan ajan omaperäisillä, niillä ihanilla pitkillä sinisillä ja hyvinkin tunnistettavilla sooloillaan! Tietysti joku voi sanoa, ettei kai vaan taas niitä samoja vanhoja iänikuisia venytettyjä sooloja, joita kelataan kitarankaula savuten ylös alas jopa minuuttikaupalla – niitäpä juuri! Sitähän se on ollut siitä lähtien, kun päästiin eroon jukeboxien ”3 minuutin vallasta” viimeistään Creamin Spoonful-esityksen myötä vuonna 1968. Omista kappaleista nykytilanteeseen sopiva harpulla ryyditetty World Crisis Blues on erittäin mainio. ”The Living Room Session” Ronnien kotoa juuri ennen korona-pandemian puhkeamista maaliskuulta 2020. This Man on funkahtava, hypnoottisen grooven omaava poliittinen kappale. on Jimmy Smithin kunniaksi esitetty jatsahtava kappale, johon Dave Liminan B3soolot kuuluvat tiukasti mukaan. Myös basisti Paul Kochanski ja rumpali Forrest Padgett saavat siinä oman tilansa. Levy on kahden eri äänityssession tuotos. no ei vaines, vaan sitä tähdittävät kaverukset Ronnie ja vieraileva Peter Ward kaunisäänisesti kitarakilpasilla. Hot on aika epätyypillinen Cray-sävellys, sillä kappaleessa keskiössä on melodian sijaan groove. Kingin ja Otis Rushin tyylejä henkiviin sooloihin ihastuin itsekin aikanaan, ja niitäkuullaan myös tällä levyllä suhteellisen mukavasti. Näistä levyn avaava, rullaava Anything That You Want on Craytä parhaimmillaan. ”That‘s What I Heard” sisältää neljä kitaristin omaa biisiä. No, ainakin tämän uutukaisen kuuntelin siltä istumalta, kun se saapui. Kappaleen teemahan on ilmiselvästi siirretty Ray Charlesin elokuvahittiin In The Heat Of The Night. Earl on tehnyt ennenkin paljon tributeesityksiä suosikeilleen. Ura on kestänyt jo yli 40 vuotta ja laadukkaita julkaisuja on tullut tasaiseen tahtiin. Hetken mietittyään hän lausui adjektiivit ”funky”, ”cool” ja ”bad”, räjähtäen nauramaan. Sensational Nightingalesin Burying Ground on ehtaa lauluyhtyegospelia. Ei ole vaikea arvata, mihin ristiriitoja herättävään johtajaan sävelmän viesti viittaa. Cray jopa vääntää lopussa kurkkuäänellä asiaan kuuluvalla tyylillä
Kuuntelin verrokiksi pikaisesti muutaman näytteen heidän tuotannostaan todetakseni vain, etteivät he ole ottaneet harha-askelia sivupoluille, vaan tarjoilevat samaa tutun kuulloista musiiklevy tutkailut. Blues News 1/2021 65 suuntaan kallellaan oleva. Tällä kertaa vuorossa on rento ja kevyesti rullaava blues Love Song, joka päättää koko levyn. Noiden studiojulkaisujen lisäksi heiltä on ilmestynyt pari livealbumia. Meneehän sekin, jos kerran jotkut tulkitsevat bluesia saksaksi tai jopa ”bollywoodiksi”, kuten Aki Kumar taannoin. Arvostetun Living Blues -lehden kriitikot valitsivat laulajattaren tallenteen äänestyksessään parhaaksi peräti neljässä eri kategoriassa (”Album of the Year”, ”Most Outstanding Blues Singer” ja ”Blues Artist of the Year”). Mielenkiintoisen siitä tekee myös se, että siinä käännetään originellien tekstien idea päinvastaiseksi. Sujuvasti rullaavaa 50-luvun swingiä taas edustaa Bayside Bounce, jolla Big Harp Georgen vahvaa harppua tukee jälleen hienosti Batyn jatsahtava kitarointi. Riku Metelinen SHEMEKIA COPELAND Uncivil War (Alligator ALCD 5001) Shemekia Copelandin uusin albumi “Uncivil War” jatkaa naisen edellisen menestyslevyn ”America‘s Child” (2018) viitoittamalla musiikillisesti monipuolisella tiellä. Kimbrough osaa säilyttää soundimaailmassa maanläheisen rosoisuuden ja ilmavuuden. Copeland versioi myös taas kerran onnistuneesti isänsä, Johnny ”Clyde” Copelandin biisejä. Se on musiikillisesti puettu hämyisän rämebluesin viittaan ja toteutettu huomattavasti riisutumpana ja hitaampana kuin alkuperäinen. Big Harpilta kuullaan tuskaisaa laulua, jota Doug Rowanin baritonisaksofonitöräykset mukavasti ryydittävät Andersenin kitaroinnin ohella. Kiekolla esiintyy iso joukko vierailevia muusikoita. Levy on taas kerran vahva osoitus artistin tyylillisestä identiteetistä sekä väkevästä tulkintakyvystä. Viime vuonna Copeland voitti ”America‘s Child” -levyllään useita palkintoja. Levyn ehdoton ässäraita on harpulla ryyditetty Wait A Minute, jossa Strauss kunnostautuu slidekitaristina ja soittaa levyn tiukimman soolon. J-P Berg BIG HARP GEORGE Living In The City (Blues Mountain BMR CD 04) Tämä Big Harp Georgen neljäs levy j a t k a a p ä ä o s i n miehen edellisten viitoittamalla musiikillisella linjalla – sillä pienellä poikkeuksella, että painotus on yhä enemmän sanoituksissa. Meitä vinyylinystäviä silmällä pitäen on tätä lukiessanne myös LP-versio saatavilla. Mukavan mausteensa esitykseen tuovat meille oudommat instrumentit ”iiqaea” (arabialainen perkussiosoitin) sekä ”qanun” (sitra). Heidän lisäkseen kieliä venyttelevät Mississippin nuori kitaraässä Christone “Kingfish” Ingram ja Webb Wilder. Kai Strauss tarjoilee hyvää modernia bluesia, perinteitä unohtamatta. ”Uncivil War” on levytetty Nashvillessä. Sen tyyliä voisi luonnehtia West Coast -jump’n’swingiksi, lisättynä muutamien kappaleiden osalta äänellisillä ja tyylillisillä vaikutteilla latinosta ja jopa Lähi-idästä. Nightcatsien kanssa tehnyt ja valitettavasti mennä vuonna menehtynyt tyylikäs Little Charlie Baty. Se tarjoilee niin akustisvoittoista countrya, gospelia, bluesia kuin rockiakin. aseiden tuomaan väkivaltaan, sotiin, sosiaaliseen eriarvoisuuteen, orjuuteen, nykypäivän rasismiin, epäoikeudenmukaisuuteen sekä ihmisoikeuksiin. Laulu on omistettu 20-vuotiaalle Razan Al-Najjarille, joka ammuttiin mielenosoituksen yhteydessä Gazassa 2018, kunnianosoitus hänelle ja kaikille palestiinalaisille, jotka kaipaavat vapautta Gazan alueella. Lisäksi Will Kimbrough sai palkinnon parhaana tuottajana tuosta levystä. Samaan kastiin sopii paikallisen tähden Amal Murkusin osin arabiaksi esittämä laulu. Itaipu-nimisen kaupungin biitsillä sambaileva Heading Out To Itaipu edustaa levyllä edellä mainittua lattaripuolta. Lisää kromaa kuten myös Batyn loistavaa kitarointia on esillä kappaleella Try Nice. Jari Kolari KING KING Maverick (Channel 9 Music CHAN9002) Bluespitoisen raskaamman rockin bändin King Kingin viime vuoden lopulla ilmestynyt levy on heidän viides pitkäsoittonsa. Tällä kertaa laulajatar sukeltaa teksteissään syvemmälle yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ongelmiin kuin kertaakaan aikaisemmin. Sessioissa on pistäytynyt myös kosketinsoittaja Jonny Dyke sekä velipoika Stevie Nimmo, joka käsittääkseni on nykyisin myös bändin vakiojäsen. Teksteissä pureudutaan mm. Kitaristeja albumilla vierailee useita. Vauhdikaalla Smoking Tiresilla Kid Andersen puolestaan kitaroi Freddie Kingin tyylistä ”funkya”. Johnille omistettu kappale Dirty Saint. Omat hetkensä siinä saa myös baritonisti Ben Torres. Kovimmat nimet ovat Duane Eddy ja Steve Cropper. Väittäisin silti, että Copeland on nostanut riman vieläkin korkeammalle tällä tuotoksella ja palkintoja ropisee taas reilulla kädellä. ”In My Prime” -levyn ohella mielestäni viime vuonna ilmestynyt tupla ”Live In Concert” sekä pari vuotta aiemmin julkaistu ”Getting Personal” ovat hankkimisen tai ainakin kuuntelemisen arvoisia levyjä. Ne iskeytyvät monitahoisesti amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin varsin kekseliäillä ja terävillä näkökulmilla. Pusher In A White Coatilla otetaan tiukasti kantaa lääkäreihin, jotka luovat huumeriippuvaisia määräämällä turhia opioideja ja sen kautta omaisuuksia lääkeyhtiöille. Sävelmistä täytyy vielä erikseen mainita mainio Dr. Lainamateriaalissa Rolling Stonesin Under My Thumb osuu maaliinsa. Arvioin King Kingin debyyttialbumin ”Take My Hand” liki kymmenen vuotta sitten (BN 250), enkä ole tässä välissä juurikaan bändin tekemisiä seurannut. Omien kappaleiden joukosta löytyy Otis Rushin tutuksi tekemä, ”Mourning In The Morning” -kiekolta löytyvä You’re Killing My Love sekä Johnny Copelandin ”Copeland Special” -levyltä löydetty sävelmä Down On Bended Knee. Heitä edustavat nuoremman polven Kid Andersen (myös bassossa) sekä pitkän uran mm. Baty tarjoaa hyvää soiton mallia vielä lisääkin kappaleella First Class Muck Up. Kuten alussa mainitsin, tämä ”Living In The City” on varsin kaukana perus-Chicagobluesista ja se aiheuttanee puristeille jonkinlaista päänvaivaa. Laulaja-kitaristi Alan Nimmon johtaman bändin nykykokoonpanossa vaikuttavat basisti Zander Greenshields ja rumpali Andrew Scott. Monet näistä ovat lähtöisin Kimbroughin ja Copelandin pitkäaikaisen managerin sekä lauluntekijäystävän John Hahnin kynästä. Sen tuottajana toimi kitaristi Will Kimbrough, jonka näkemyksellisellä työjäljellä on iso merkitys tämänkin Copelandin albumin onnistumisessa. Onneksi Big Harp Georgen levyillä kuullaan edelleen niin miehen hienoa harpunsoittoa kuin vierailijoina olevia laadukkaita kitaristeja. Albumin sävelmien teksteissä huomionarvoista on niiden yhteiskuntakriittisyys ja kantaaottavuus. Kappaleen tyyliin kuuluu tietysti ”paragualainen harppu” siinä missä brassille jalkapallo jalkaan. Levyllä kuullaan laaja otanta muusikoita, joista Big Harp Georgen lisäksi itse olen aina katsellut ”sillä silmin” kitaristeja. Lopuksi käännyin taas Spotifyn puoleen ja lähes koko Strauss-katalogin läpi kahlattuani suosittelen tutustumaan herran musiikkiin. Nimiraita Living In The City on Big Harpille tyypillinen rytmiltään keinutteleva kromaattisella johdettu blues-tango. Lisäksi tällä kertaa krediitit ansaitsee myös taustaa hienosti tukevoittava rumpali June Core. Bluegrass-, countryja Americana-osastoa edustavat Jason Isbell, dobro/lap steel -kitaristi Jerry Douglas sekä mandolinisti Sam Bush. Sen vastustamaton New Orleansin second line -groove ja kierolla tapaa humoristiset sanat saavat varmaan Mac Rebennackilta pilven reunalta tyytyväisen virnistyksen. Mies on pääosissa myös numerolla Copayment. Vahvasti poliittista kannanottoa esitetään Lähi-Itään viittavalla kappaleella Meet Me At The Fence. Kaksikosta jälkimmäinen on allekirjoittaneelle mieluisampi. Georgen edellisten levyjen tapaan uutuusjulkaisu on äänitetty Kid Andersenin palkitussa Greaseland-studiossa, ja sehän on jo tae laadulle. Koskettimien takaa löytyy Steve Conn
on yleisestä linjasta poikkeava sielukas balladi. Alan Nimmo on toiminut levyn tuottajana, kuten aikaisemmillakin julkaisuilla. Raskaamman bluesrockin ystäville tämä on erittäin suositeltava tuote. Parilla raidalla vierailee Gareth Huggett bluesharppuineen, jota toki soisi kiekolla kuulevansa enemmänkin. Why Can’t You Stay. Bändin omaa tuotantoa olevat kappaleet ovat enimmäkseen vankasti riffipohjaisia. Tusinasta kappaleesta kaikkiaan kymmenen on laulajan totutun vakuuttavaa käsialaa. Vertauskuvallisen vekkulimaisesti 2020-luvun Amerikkaa ”kaltereiden” takaa tarkasteleva hillitympi soulnumero Bars on Némethin keskeisiä onnistumisen hetkiä lauluntekijänä. Tähän mennessä täydet kymmenen bluesja soul-pitoista soolopitkäsoittoa tehnyt laulaja ja huuliharpisti on päätynyt jakelemaan musiikkiaan usein pienehköillä indiemerkeillä tai jopa omakustanteina, mikä ei tietenkään ole estänyt häntä ylläpitämästä julkaisuillaan erityisen korkeaa laatutasoa. Ja samalla niin koukuttava. Feelgoodin. Suosiokkaat käänteet veivät hänet myös vuosina 2007–2010 kolmen albumin tekoon arvostetun Blind Pig -tallin asukkina, ja sitä kautta viimeistään avautuivat myös pilttuun ovet kansainvälisille estradeille. Tämä kolmikko sekä Never Give In ovat ne minulle mieluisimmat raidat levyllä. Kovatasoinen revyypaketti ei välttele energisessä soinnissaan 2020-luvun bluesja soulyleisöön vetoavia tehokeinoja, mutta tekee sen perinteen oppeja kuunnellen. Syystäkin kaveria on jo ennätetty hehkuttaa paitsi vahvaakin vahvemmaksi, myös toivon antajaksi koko bluesgenrelle. Levyt ovat myös tavoittaneet kohdeyleisönsä kiitettävän hyvin, näyttäytyen silloin tällöin jopa Billboardin bluesalbumilistoilla. Kahdesta lainanumerosta Jesse Belvinin vuoden 1959 hitti Guess Who on serveerattu tällä kertaa kuulaaksi soul-balladiksi ja Junior Parkerin Sometimes on puolestaan jalostunut orkesteri-r&b:stä tomerapoljentoiseksi bluesiksi. Edellisellä vuoden 2017 albumillaan ”Manic Revelations” LaFarge liikkui puhallinvetoisen, vahvasti 60-luvun alkuvuosia sekä etenkin yhden olennaisen esikuvansa Rick Nelsonin genrerajoja murtanutta ”aikuiskauden” tuotantoa jäljittelevän äänimaailman parissa. Hyvää. Ihanan vaatimatonta. Kokonaisuutena Némethin musiikki on siten yhä lokeroitavissa ”retroksi”, miltei varman päälle laskelmoiduksi sellaiseksi, mutta ehdottomasti hyvässä äänensävyssä sanottuna. Pete Hoppula THE MILKMEN Deliverance (The Milkmen RH0520) Brittiläinen The Milkmen ponnistaa pubrock -scenen muokkaamasta maaperästä. Vahvasta laulutulkinnasta vastaa Jamie Smy. Lähimmäksi bluesia päästään huuliharpun ja slidekitaran ryydittämällä päätöskappaleella One More Day. TT Tarkiainen POKEY LAFARGE Rock Bottom Rhapsody (New West NW 5370/NW 6478, LP/CD) On se vekkuli kiusankappale tuo Pokey. Kaikeksi onneksi kyse ei ole pelkästä pää edellä betoniseinään paahtamisesta, vaan mukana on pari hiukan keveämpääkin kappaletta, kuten kauniin melodian omaava Fire In My Soul ja pianolla ryyditetty slovari By Your Side sekä sen pikkuveli When My Winter Comes. Popsävyt taas kuljettaa muassaan kitaristi Adam Norsworthy (The Mustangs), joka on toiminut levyn tuottajana. Avausraita Gasoline on tiukkaa, kasariheavysta vaikutteita imenyttä bluesrockia. Feelgood kuin melodisempaa linjaa vetäneet popbändit, kuten Beatles ja Kinks. Totaalisen ennalta-arvaamaton ja vaikeasti minkään asteen kaavoihin koulittavissa oleva tapaus. Uran alkutaipaleelle ajoittunut muutto Kaliforniaan sekä edesmenneeltä senioribluesmieheltä Sam Myersiltä hetkeksi peritty paikka Anson Funderburghin Rockets-yhtyeen keulilla lisäsivät Némethin työtilaisuuksia olennaisesti. levy tutkailut. Bluesin ystävien kannattaa jättää tämä levy kauppaan, sillä sinistä nuottia saa hakemalla hakea, jos sen uskoo löytävänsä. Pääosin Chicagossa taltioitu pitkäsoittohan on pitkälti JD-tuotannoilla vaikuttaneiden takapirujen aikaansaannosta – basisti Jimmy Sutton, rumpali Alex Hall ja kitaristi Joel Paterson pitävät järkähtämättä kiinni omasta bravuurityylistään heleästi kilkuttavaa pianoa (soittajistossa mm. Blues-entusiasti Sallie Bengtsonin vetämä Nola Blue on sekin vielä toistaiseksi ääniteteollisuuden lilliputtitoimijoita. Vastaavasti omista hengentuotteistaan esimerkiksi She’s My Punisherin Németh on sovittanut 50-lukua ja etäisesti doowop-ilmapiiriäkin henkiväksi r&b-tunnelmoinniksi. Vaikka hän on onnistunut tehtävässään suht hyvin ja tavoittanut sen, mitä on ollut hakemassa, niin ehkä tällä kertaa ulkopuolisen tuottajan käyttäminen ei olisi ollut huono idea. Pub-bluesrockvaikutteet tuovat Piratesin riveissä soittaneet rumpali Mike Roberts ja basisti Lloyd Green, jonka isä on edesmennyt merirosvokitaristi Mick Green. Siirryttäessä tähän päivään Pokey nostattaa nyt kulmakarvoja nimikappaleeksi valitulla puolitoistaminuuttisella klassisella jousi-introlla, joka kappalelistan mukaan saa vielä jatkoakin pariin otteeseen levyn muiden numeroiden välissä sekä aivan lopussa. Mitähän ihmettä tästä oikein seuraa. Levyn avauksena kuultavat, Mississippin hill country -tyyliä tavoittelevat Come And Get It sekä Fountain Of A Man antavat aluksi nöyrästi tilaa rumpali Banksille, mutta suurimman soolokuuluvuuden saa silti harpunsoittoaan jopa säästelevän Nemethin sijaan juuri kitaristi Hay. Alkushokin jälkeen End Of My Rope polkaisee hokey-pokeyn varsinaisesti käyntiin kantrirockabillyä 60-luvun malliin fuusioiden. Ei ole sattumaa, että nimi JD McPherson piipahtaa samantien vertailukohtana kuulijan aivolohkossa. Musiikillisina esikuvina ovat toimineet niin räyhäkän brittibluesrockin edustajat Pirates ja Dr. Frank Beyn ja Clarence Spadyn tapaisia pitkän linjan bluesja soulsankareita kuten myös mm. Erityinen huomio porukassa kiinnittyy levytyshetkellä vasta 19-vuotiaaseen mutta jo harvinaisen sisäistetyin ottein kitaraansa koulivaan Hayhyn. Ennen kaikkea blueslaulaja Benny Turnerin musiikin parissa vuodesta 2014 operoinut itsenäinen levymerkki on joka tapauksessa kasvattanut artistikatrastaan tasaisin liikkein. Hiljattain käynnistynyt yhteistyö Nola Blue -merkin kanssa on tuonut lokakuussa 2020 markkinoille uutuuslevyn ”Stronger Than Strong”. Memphisläisen The Bo-Keys -veteraanin Scott Bomarin tuottama ”Stronger Than Strong” kielii solistinsa pääasiallisen keikkatyökentän muodostavan Chitlin’ Circuitin nykymenosta. Kenties silloin sävellyksistä olisi saatu hiukan enemmän irti. Nuorimies vuoroin rokkaa, kuten irrottelevalla Throw Me In The Water -menopalalla – milloin tykittää sata lasissa latautunutta Chicago-bluesia kaupungin kultavuosien hengessä, kuten shufflena voimallisesti tömistävällä Chain Breakerillä. 66 Blues News 1/2021 kia, kuin aikaisemmillakin levyillä. Kaksi kolmasosaa ”Deliverancen” soittoajasta täyttyy kitaravetoisesti rockaavalla materiaalilla. Susan Tedeschiin rinnastetun Meg Williamsin tai louisianalaisen laulaja-kitaristin Eric Johansonin edustamaa nousevaa artistisukupolvea keskenään sekoitteleva yhtiö onkin saanut Némethistä itselleen tervetulleen vahvistuksen. Turnerin sekä esim. Whatever Takes To Survive sisältää oikein komeaa kitarointia, kun taas funkbluesin suuntaan kallellaan oleva I Will Not Fall on turhan massiivinen ja liiallisen kitaranvinguttelun kera levyn vähiten kuuntelukertoja kestäviä raitoja. Ennakkoluulottomasti mitä erilaisimmissa juurimusiikin retrolta lemahtavissa sokkeloissa kuin kotonaan hiippaileva vielä alta nelikymppinen, tunnistettavan nasaalin äänen omaava laulaja-lauluntekijä on vaihdellut levyjensä musiikillista olomuotoa 30-luvun ragtimesta kantriin, bluesiin, poppiin ja souliin. Kolmesta melodisempaa poprockia edustavasta kappaleesta etenkin Make You A Liar on kuin suoraan Beatlesin ylijäämäkatalogista. Alive tuo mieleen Wilko Johnsonin aikaisen Dr. Ryhmä on toteuttanut Johnin kanssa nimellä The Blue Dreamers myös kiertueita, joten hitsautuneisuus ei ole sattumaa. Riku Metelinen JOHN NÉMETH Stronger Than Strong (Nola Blue NB 13V/CDNB013, LP/CD) Idahon Boisessa 70-luvun puolivälissä syntynyttä John Némethiä ei ole suotta palkittu äänitteistään Blues Music Awardilla, ja vielä useampaan otteeseen. Studiossa osaamistaan ovat olleet solistin seurassa jakamassa hyvin yhteen hiileen puhaltavana bändinä kitaristi Jon Hay, basisti Matthew Wilson, rumpali Danny Banks sekä perkussionisti Adam Hill
Nico on perinteisen Chicago-tyylin muusikko ja hallitsee niin diatonisen kuin kromaattisenkin harpun. Cathouse Radiossa soittavat Meierin lisäksi Madis Fuchs (basso), Andres Mikk (rummut) ja Alar Kriisa (huuliharppu). Bluesin saralla multi-instrumentalistina tunnettu mies kun on erinomainen blueslaulaja, jonka tilannetaju on pettämätön kulloisenkin yleisön huomioon ottamisessa. Sen verran messevää meininkiä on ryhmän meno Tallinnassa ollut, että soisi moista nähtävän ja kuultavan Suomenkin puolella – vaikka jonkun kesäisen tapahtuman merkeissä. Se, mikä ratkaisee, on asenne ja sitä sorttia löytyy nyt yllin kyllin. Mikke Nöjd JIMMIE ”BLUESMAN” LAWSON AND CATHOUSE RADIO Session In Tartu & Live At Von Krahl (Cathouse Radio CR02CD/LP) Jimmie ”Bluesman” Lawson on suomalaisessa bluesgenressä jo eräänlainen käsite ja laadun tae. Jatkoa odotetaan siis mielenkiinnolla. Sieltä suunnalta saapuu Nico Smoljan. Let It Ride on Kriisan viiltävän harpun kruunaama shuffle parhaaseen Texasin malliin. Niillä hänen rinnallaan ovat soittaneet pohjoisen miehet kuten Lurrie Bell, Mud Morganfield ja Eddie Taylor Jr., jotka myös toimivat erikoisvieraina tällä levyllä. Suomalaista musiikkielämää jo vuosikymmenten ajan rikastuttanut Lawson on käynyt vierailemassa Suomenlahden eteläpuolella. Saapa nähdä, millaisia uusia mielenmaisemia koronabreikki tulee aikanaan hänen arvaamattomasta sisimmästään paljastamaan. Tämä Slim Music Studiossa ja tallinnalaisen Von Krahlin klubilla äänitetty cd on tästä konkreettinen todiste. Keikat, joilla Jimmie on mukana ovat leppoisasti kulkevia ja ikimuistoisia. Kaikki kolme coveria tulevat peräperää levyn lopussa, ketjun avaa tiukka hill country blues -klassikko All Night Long, jonka versio on tunnelmaltaan sähköistäkin sähköisempi. Tuotannosta, äänityksestä ja miksauksesta vastaa Vilho Meier. Modernimpaa tuulten kaupungin meininkiä ilmentää tiukan kompin siivittämä Breakdown. Von Krahlissa tallennetun liveosuuden avaa Bad Boy (Eddie Taylor & Jimmy Reed) Meierin tyylitajuisen kitaroinnin ollessa pääroolissa solistin ohella. Vierailevina muusikkoina esittäytyvät Signe ”Sugar Pie” Hansen (taustalaulu), Priit Sootla (koskettimet) ja Rene Allkivi (koskettimet). Sun’s Gonna Rise kääntää jälleen katseet hill countryn suuntaan, biisi on hidas, mutta silti raivoisa varsinkin vokaaliosuuksiltaan. Syvältä Mississippin deltalta vaikutteensa imenyttä varhaista Chicago-bluesia edustaa See About Me. Howlin’ Wolf -kierrätyksiin on aina hyvä suhtautua tietyin varauksin, tällä kertaa Commit A Crime kuitenkin tursuilee poweria ja asennetta siinä määrin, että esitys ansaitsee isot plussat. Käsillä on vasta jätkien toinen albumi. Omista esityksistä ponnistavat pintaan hurja röpösoundinen stompperi Late Night Chicken, jolla huuliharppu juhlii, näppärän rockabillyhenkinen vauhtiotos My Confession sekä hurjasti revittelevä shuffle That’s All It Took. Argentiinan, Brasilian, Chilen ja Uruguayn jazzja bluesfestivaaleilla. Raukea blues-shuffle Fuck Me Up sekä sykähdyttävästi jylhän kuoron, mollisointujen ja kekseliäiden sämpleosuuksien (kappaleella kuullaan pätkiä Joe Lutcherin orkesterin Ojai’sta) tuella eri vuosikymmeniä swing-periodilta alkaen sekoitteleva r&b-hölkkä Bluebird viestivät jonkin mullistavan äärellä olemisesta. Myös rock’n’roll-siivu Lights Out räpisee siihen tahtiin, että varauksettomat kehut irtoavat tästäkin. Avausraita Deep Down In My Heart on leppoisasti kulkeva boogaloo, jonka täydentää Meierin kitarasoolo. Melankolinen, lähes aavemaisen haikea show’n päätöslaulu ja katoaminen aplodien saattelemana rapsodiateeman finaalisoiton säestyksellä takaisin ihmisjoukkoon koittaa mustalaishenkisellä valssilla Lost In The Crowd. Resepti sinällään on tuttu ja yksinkertainen: otetaan hyvin valkattuja covereita ja paiskotaan sekaan omia uusiobiisejä. Salakavalasti Tom Jonesin Delilahia jostakin psyyken syvyyksistä alitajunnan pintaan puskeva tangorytminen Fallen Angel vain pönkittää entisestään tätä ajatusleikkiä. Paketin ainoa instru on kovaa vääntöä ja menoa sekin, Regal Alley sopisi henkihieverissä kurnuttavine urkuineen vaikka tv-sarjan Me Hirviöt tunnariksi. Suht nuori, jos 35-vuotiaasta niin voi sanoa, harpistitaituri on ollut tuttu näky mm. Rytmikäs Can’t Cry No More johtaa myös samoihin maisemiin, mutta tällä kertaa se kiertää jostakin kelttilän kautta. Blues News 1/2021 67 levy tutkailut ansioitunut, Miles Davisinkin kanssa levyttänyt sessiomies Deon Johnson) ja tavaramerkkimäisen ilmavaa släppibassosoundia myöten. Nicon lisäksi ”Sheikkaajissa” soittavat kitaristi Matias Cipiliano, basisti Mariano D’andrea, rumpali Pato Raffo sekä kosketinsoittaja Gustavo Doreste.. Jerry Leiberin ja Mike Stollerin sävelmästä Hound Dog esitetty rytminen versio on varmaan vetänyt taloyhtiön rautakangenkin tanssilavalle. Sen LaFarge on kertonut kirjoittaneensa yksinäisinä vuosinaan Los Angelesissa, jossa asunnottomien määrä ja elinolosuhteet ovat hänen mukaansa erityisen suuressa kontrastissa suurkaupungin hartaasti varjellun luksusimagon kanssa. TT Tarkiainen NICO SMOLJAN & THE SHAKEDANCERS Nico Smoljan & The Shakedancers (Chico Blues #) Joskus henkilön mainitaan olevan kotoisin ”syvästä etelästä”, mutta jos joku on Patagoniasta, jonka eteläkärjessä olevaan kaupunkiin Ushuaia maailma loppuu, niin silloin ollaan todella ”syvästä etelästä”. Jotta bändiä tuntemattomat pääsevät myös kyytiin, niin lähdetään purkamaan pakkaa albumin lainaosiosta. Kiekon yhdeksästä kappaleesta kuusi on studioäänitteitä, jotka ovat Jimmie Lawsonin ja kitaristi-kosketinsoittaja Vilho ”Guitar Slim” Meierin käsialaa. Aika tiukka väite, mutta kun kiekko pärisee eetterissä, havaitsee nopeasti, että tuolle löytyy myös katetta. Levyn vaikeaksi siivuksi muodostuu Going To The Fair, joka on toisaalta vähän poppaava, toisaalta luonteeltaan aivan ufo. Taiteilijapersoona on myös vihjannut haastatteluissaan saavansa itse pontta lauluntekemiseen sekoittelemalla musiikkia ja lyriikoita tarkoituksella mahdollisimman ristiriitaisiksi. Pete Hoppula JIMMY REGAL AND THE ROYALS Late Night Chicken (Lunaria #) Tämän lontoolaispumpun yhteydessä on puhuttu brittibluesin paluusta. Charlie Rich/Ray Charles -henkeen arrattu viihteellinen kantrijazz-balladi Lucky Sometimes sekä jälleen Rick Nelsonin tunnelmiin tietoisella Sam Cooke -kierteellä viattoman teinipopahtavasti kuljettavat Carry On ja Ain’t Comin’ Home. Pokeyn ja tuottajana sekä multi-instrumentalistina toimivan Chris Seefriedin kirjoittamia kappaleita on selvästi mietitty yhdessä nimenomaan tätä toimeksiantoa varten. Kappaleissa käsitellyt kohtalotarinat selviytymisestä pimeydestä valoon tai ajautumisesta takaisin pohjakosketukseen viittaavat eittämättä siihen, että levyn tekeminen on ollut eräänlainen selviytymisprosessin puhtaaksikirjoitusvaihe myös omat elämänkarikkonsa läpikäyneelle LaFargelle. Funkahtavassa sävyssä jatkaa kesäisiin tunnelmiin vievä That’s Enough (Mosquito Blues). Kompin myötä viidakkoon kuljettaa mainion Sugar Pien ja Alarin bluesharpun siivittämänä Ground Zero. Bright Lights, Big City (Jimmy Reed) tuo esiin Jimmie ”Bluesman” Lawsonin kyvyt monisävyisenä tulkitsijana parhaimmillaan. Kun kaikkein yllättävimmät uudistusliikkeet eivät tällä julkaisulla ole sittenkään niin myllertäviä ja kun soitannollisestikin rekeä kuljetetaan eteenpäin voittopuolisesti vakiintuneessa muodossa pysyttelevän taustabändin voimin (pois lukien muutamat puhallinja jousisektiolla täydennetyt numerot), on lopputulosta pidettävä artistin yhtenä ehjimmistä studiokokonaisuuksista. Itsensä toistamista välttelevälle LaFargelle hieman luonteenomaisemmista kulmauksista löytyvät mm. Välillä poiketaan ulkoiluttamaan koiraa Rufus Thomasin sanomaa vieden (Walking The Dog). Nicon matkat mantereen pohjoisosaan toivat keikkoja Lynwood Slimin, Henry Grayn ja Jody Williamsin tapaisten bluusikoiden kanssa ja niistä kokemuksista on tarttunut mukaan myös aimo annos tietoa ja taitoa eritoten bluesharpun käsittelyyn
Artistilista niistä, joiden kanssa Paul on levyttänyt ja keikkaillut on pitkä kuin nälkävuosi; Buddy Guy, Eric Clapton, Joe Bonamassa, Steve Vai, Billy Gibbons – vain muutamia mainitakseni. Pete Hoppula. Levyn paras kappale on eloisaa slidekitaraa sisältävä She Stole My Mojo ja vastaavaa herkkua olisi saanut olla mukana enemmänkin. Takakireästi taustalla kiljuvan fiittilaulajamimmin tukema rumpukonetaustainen Mixed Up Bucket Of Blood ei pelkästään loksauta leukoja vaan suorastaan säikäyttää. I Been Dealing With The Devil on kaunista Cottonia, siis tietysti oppi-isäänsä Sonny Boy Williamson I:stä mukaillen, mutta laulussa on tälläkin kertaa petraamista. Tasapainoinen ja musiikillisillakin ansioillaan rullaava groovenumero olisi saanut linjata albumin sisältöä selvästi enemmän. Jari Kolari PAUL NELSON Over Under Through (Riverwide RWR1217) Johnny Winterin kakkoskitaristina menneellä vuosikymmenellä vaikuttanut Paul Nelson kunnostautuu soololevyllään maanläheisenä ja herkkänä tulkitsijana. Perusrocketit Tight Pants ja Wanna Be Your Baby sisältävät hienoa kitarointia ja ensimainitussa Nicholas kunnostautuu myös pianistina. Tämän tuotoksen yllä lepää mukaansa tempaava suuri rauhallisuus. Looking For My Woman ilmestyi omissa korvissani likimain identtisenä näkemyksenä vuoden 2006 Fat Possum -levyllä ”You Don’t Know What I Know” ja Crackho Flo taas vuoden 2012 cd:llä ”Chasing Tha Blues”. Melkoinen originelli kieltämättä tämä hiljattain 80 vuotta täyttänyt tarinaniskijäpappa. Riku Metelinen LITTLE FREDDIE KING Jaw Jackin’ Blues (Madewright MWR75/ MDWT7282.2, LP/CD) Vaikkei tämä nimensä puolesta erityisen tutulta kalskahtava bluesmuusikko oikeastaan olekaan kuulun kaimansa suoraa verenperintöä, vaikuttavan uran jo itsekin veteraanikerhoon liittynyt Little Freddie King (Fread Eugene Martin) on silti onnistunut luomaan 90-luvun puolivälissä toden teolla aktivoituneen levytyskautensa varrella. haitaristi, kosketinsoittajia sekä taustalaulajia. Magic Samin That’s All I Need sen sijaan on kyllä täysi turhake niin laulun kuin surkean orgaaninkin takia. Johnny Cashin I Walk The Line ainoana lainakappaleena ei erotu millään tavoin levyn tasokkaasta linjasta, se onkin muokattu täysin solistin oman näköiseksi versioksi. Lightnin’ Hopkinsin serkku Mississippin McCombista tosin äänitti esikoisalbuminsa jo 60-luvun lopulla Harmonica Williamsin kanssa ja oli sitä ennenkin tehnyt itseään tykö New Orleansin bluespiireissä. Pelin avaa gospelhenkinen Go Down Hezekiel tyylikkään Ry Cooder’maisen slidekitaran sävyttämänä. Nicholas soittaa erilaisten kitaroiden lisäksi pianoa ja harppua sekä mandocelloa, joka on mandoliinia suurempi perheenjäsen. Yllätys yllätys, konemusiikin äärellä! Wade on totisesti saanut yhteisillä keikkareissuilla kuulla PikkuFreddien tarinointia, ja niistä kaiketi on myös syntynyt ajatus tekniikkaa hyödyntävästä spoken word -levystä. Lurrie Bellin vuoro makeilla koittaa kappaleella Honey Bee ja miehen kitarassa kuuluu nautittavasti yhä entistä tuttua sielukkuutta. Johnny Winterin ”Step Back” myös palkittiin Grammyllä. Sama linja jatkuu myös kakkosraidalla Upside His Coconut, mutta härskin souljatsahtavat instrumenttiosuudet täydentävät nyt jo purevammin Pikku-Freddien Andre Williams’maisen roiseja, otsikkoon viittaavaan ”peenjauhantaan” keskittyviä puhelauluosuuksia. Grammy-ehdokkuuksia miehellä on tuottajana useita Winterin ja Joe Louis Walkerin kanssa tehdyistä levyistä. 2 ja Messin’ Around Pt. Lisää bluesharppua kuullaan Walter-pohjaisella Little Blue Girl’llä ja länsirannikon kromaattisen murinaa a’la George Smith kappaleella Once 3 AM. Kuunnellessaan voi lukea mielessään vaikkapa tyyneysrukouksen: ”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” TT Tarkiainen JOHNNY NICHOLAS Mistaken Identity (Valcour VAL-CD-0047) Johnny Nicholasin uutukainen, järjestyksessään kymmenes julkaisu on levyllinen varsinaista hyvän mielen musiikkia. Eddie Taylor Jr. Suoranaiseksi räppäriksi bluesnestori ei sentään taivu. Kursailematonta eteläistä läppää viljelevä Crackho Flo Hendrix-vaikutteisine kitaravälikkeineen löytää jälleen herkemmin oikeaan osoitteeseensa. Mandocellon ja mandoliinin suhde on sama kuin sellon ja viulun. Madewright-yhtiöllä jo toistakymmentä vuotta viihtynyt Little Freddie King on varmasti oikeutettu fuusioihinsa Fat Possum -historiansakin huomioiden, ja tuskin häntä on moisiin ”kaupallisiin” tempauksiin yksinomaan nuorempien taustavoimienkaan taholta painostettu. Tällä kertaa näin on tehty ja lopetukseksi on valittu slidekitaralla ja uruilla ryyditetty kaunis slovari River Runs Deep. Minusta kuulostaa, että kappale on kirjoitettu Joe Bennett & The Sparkletones mielessä, sillä löydän selkeitä yhtymäkohtia Black Slacks -sävelmään. Parhaimmillaan ”Over Under Through” on kuunneltuna päivän lopuksi iltatoimien jälkeen. Yhdessäkään kuvassa hän ei katso kameraan. Taustalla on kolmimiehinen bändi, jota avustamassa on kymmenen hengen ryhmä, johon kuuluvat mm. Miten uusi vuosikymmen sitten on vanhan kehäketun sekä häntä pitkään säestäneen rumpalin ja nyt tuottajan pallille istutetun Wacko Waden käsissä käynnistynyt. Mm. 68 Blues News 1/2021 levy tutkailut Nicon kromaattisen harpun taitoa kuullaan hitaanlaisessa West Coast -kappaleessa Booquiebuck, johon kitaristi Cipiliano ja pianisti Doreste tuovat oman tunnelmointinsa mukaan. Tuttua blueshumppaahan Taylor Seniorinkin kappale on ja kulkee hienosti, mutta laulu on turhan ohutta. Vaikka olen usein (ehkä jopa liikaakin) toitottanut aloitusraidan tärkeydestä, niin totta kai on tärkeää miettiä kappalejärjestystä sekä lopetuskappaletta. Kuunnellessa aika lentää kuin siivillä, kappaleet ovat letkeitä eikä yhtään mielipahaa aiheuttavaa sävellystä ole mukana. Se sisältää hienoja mustavalkoisia kuvia, joissa herra Nicholas on selin, hattu silmillä tai tuijottaa horisonttiin. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta kaikki kuultavat esitykset ovat Nelsonin käsialaa. She Didn’t Think Of Me That Way on hyvin Willie Nelson -henkinen ja olisi hyvin voinut olla ”God’s Problem Child” -levyltä peräisin. Lähimmäksi countrya vievät leppoisa Secret ja haikea Lay A Little. Rakentelun maku alkaa levyn edetessä vähitellen jurppia, kenties satunnaisista virkkeistä koostuvan sämplesäksätyksen keskelle olisi voinut antaa Kingille edes yhden tilaisuuden kokonaisenkin tarinan kerrontaan. Akustistunnelmaisella albumilla ei ole yhtään ”rummunlyöntiä” mukana. Bluesja countrytyylistä slidea kuullaan jokaisella raidalla. Ainoa asia mistä hiukan täytyy antaa pyyhkeitä, on kansi. Alice Mullin on kuin suoraan Tom Waitsin sävelarkusta. Esitys olisi joutanut jäädä pois koko levyltä. Detroitilaisen Tino Grossin kirjoittamaksi merkittyä, aitona bändisoitettuna jamina keikkataltioitua Bo Diddley -komppista päätösraitaa Trip To Detroit lukuun ottamatta muu materiaali – tai ainakin kaikki pilkotut riiminja soolonpätkät ovat joka tapauksessa Kingin ihka omaa käsialaa. Yleisestä linjasta poikkeavat sähköisen kitaroinnin siivittämät Silent Majority ja Over Under Through. Myös blaxploitation-ryyditetyssä Half Gallon Of Vodka’ssa on ideaa. Doowop-raita Highway 190 on mielestäni aika hulvaton ja kappale sopisi jonkun asiansa osaavan bändin ohjelmistoon. 2 pitäytyvät instrumentaaleina, joille on ripoteltu Little Freddien deltablues-kitarariffejä hiphopkompin sekaan. Nico ja Shakedancers oli uusi ja miellyttävä tuttavuus ja odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan yhtye jatkossa kehittyy. Osa albumin kappaleista on jo julkaistu Kingin edelliskiekoilla joko ”normaaleina” bluesversioina tai vastaavaan tapaan masiinoita hyödyntäen. Isänsä poika laulaa isänsä muistoja, kun Larry ”Mud” Morganfield esittää Mannish Boyn. Intialaisen sävelkulun varaan viritelty Bollywood Freddie lavastaa eräänlaisen keikkatilanteen juontajineen ja yleisöläpsytyksineen. Tyylillisesti levy on erittäin monipuolinen, mukana on bluesia, kantrivaikutteita, zydecoa ja rock’n’rollia. Dig Me, Pt. on pääosissa Jimmy Rogersin You’re The One’lla sekä isänsä I Got To Find My Baby’llä
Heidän lisäkseen kokoonpanoon kuuluvat Hammondurkuja soittava Nelson Blanchard (Percy Sledge, Irma Thomas, Kenny Neal), rumpali Randy Carpenter (Waylon Jennings), Jeff McCarty (laulu), Joey Decker (basso) ja Mark Duthu (perkussiot). Instrumenttitaustat tarjoillaan yhä säästöliekillä ja paikoin jopa peittelemättömän konevoittoisina, Bettyen totutuista r&b-kliseistä irtisanoutuva lauluääni on riittävä kantamaan esityksiä ilman tuotannollista pröystäilyäkin. Pete Hoppula EDDIE KOLD BAND FEAT. Kitaravetoinen Nothing Left To Lose rockaa tämän päivän southern-henkisesti. Nyt polttopisteessä ovat tämänhetkistäkin maailmanmenoa erityisen herkällä korvalla resonoivat afrikanamerikkalaisten naislaulajien popularisoimat kappaleet. Blues News 1/2021 69 levy tutkailut LOUISIANA’S LEROUX One Of These Days (La Leroux LLC 2020) Louisiana’s LeRoux (a.ka. Bobby Blandin ja Nancy Wilsonin sittemmin versioima Save Your Love For Me, jotka esitetään pienen jazzkokoonpanon kanssa pianon, rumpujen ja kontrabasson voimin. Kaksi vuotta on kulunut edellisestä ”Chicago Blues Heaven” -levystä, joka sekin tehtiin Chicagossa 2017 ja julkaistiin maineikkaalla L&R-merkillä Saksassa. Parin vuoden ajan tätä kunniakujaa on nyt Bettyelle valaissut Verve-yhtiö. Bo Diddleyn Before You Accuse Me toimii komeasti herrojen myötävaikutuksella. Aktiivinen liikekanta yhtiöltä toiselle sekä etenkin seikkailut 80-luvulla Motown-tallissa pitivät Lavetten vetreänä, vaikkei oikeus aina vaikuttanutkaan olevan suosiomittareilla mitattuna hänen puolellaan. Tunnusomaisen kähisevällä, paikoin miltei särkyvällä laulusoundilla tulkittu slovari One More Song on Leonard Cohenin kanssa yhteistyötä tehneen laulaja-lauluntekijä Sharon Robinsonin käsialaa. Diili tehtiinkin laulaja-kitaristi Jeff Pollardin mukaan nimetyn bändin nimissä. Seuraavana vuonna nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa. Kahdeksanmiehisen Louisiana’s LeRouxin alkuperäisistä jäsenistä ovat vielä mukana Tony Haselden (kitara, laulu), Jim Odom (kitara, laulu) ja Rod Roddy (koskettimet, laulu). Balladiosastoa edustavat sinisilmäinen rakkauden osoitus After All ja New Orleans Ladies, jolla vierailee Tab Benoit. Myös Billie Holidayn sanomaltaan edelleen valitettavan kurantti Strange Fruit on uhkarohkeaa nuorallatanssia jopa Lavetten kaltaiselle tasapainottelijalle. Tom taas vaikutti pitkään mm. Sinnikäs yrittäminen toi kuitenkin viimein palkintonsa 2000-luvulla Anti-levymerkin mahdollistamassa kukoistuksessa. Hän myös levytti kappaleen itse vuonna 2015. Omarin huuliharppu puolestaan pääsee paremmin esiin Howlin’ Wolfin kappaleella Howling For My Darling, joka toimii erinomaisesti. Tuotantotehtävissä jatkaa Dylan-kiekon tavoin Lavetten luottorumpali Steve Jordan, hänen lisäkseen samassa kokoonpanossa on aikaisemmilla studionäytöillään vakiinnuttanut paikkansa myös pianisti Leon Pendarvis. Laulaja-harpisti Omar on Chicagon nouseva kyky nuoremmasta päästä. ”One Of These Days” avautuu saman nimisellä kappaleella, joka on mallikkaasti kulkevaa, vanhahtavalla tavalla tyylipuhdasta southern rockia tuplakitaroineen. Lavette onkin antanut itsensä kasvaa tyystin omanlaisekseen musiikilliseksi tutkimusretkeilijäksi, jonka pukeminen mihinkään tiettyyn valmiiseen uniformuun ei tunnu onnistuvan ei sitten millään. Lynyrdskynyrdmäinen Don’t Rescue Me ja No One’s Gonna Love Me (Like The Way You Do) osoittavat kokoonpanosta löytyvän lauluvoimaa keskiverto mieskuoron verran. Vieraita on mukana tälläkin julkaisulla, mm. LeRoux) sai alkunsa vuonna 1977, kun Clarence ”Gatemouth” Brownin kiertuebändinä toimineet muusikot saivat mahdollisuuden tehdä levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Kappaleella kuullaan hienot kitarasoolot Hollandilta. Bettyen laulu on miksattu aivan piripintaan, luoden hellävaraisen tartuntapinnan koskettimien ja perkussioiden varaan rakennetulle säestykselle. TT Tarkiainen BETTYE LAVETTE Blackbirds (Verve B003172501/B0031706-02, LP/CD) Vuonna 1946 syntynyt Bettye Lavette jaksaa elähdyttää. Louisiana’s LeRouxin alkuvuosiin vie parhaaseen New Orleansin tyyliin esitetty rytminen iloittelu Lucy Anna ja studiossa nauhalle tarttunut jamihetki Sauce Piquante. Sinisten slovarisävelten parissa pidättelevät kuulijaa tiukalla ottellaan myös Ruth Brownin 1958 lanseeraama Book Of Lies sekä aivan 40-luvun alusta peräisin oleva Lil Greenin Romance In The Dark. Tuoreimmalla kiekolla esiinnytään taas vanhan nimen turvin kunnioittaen perinteitä ja edesmenneitä ryhmän jäseniä. Holland soittaa hienosti kitaraansa itselleen varsin tutulla kappaleella.. 60-luvun alkuvuosina r&b-diggarien sydämiin pureutunut laulajatar saattoi välttää suurimman listahuuman kirot, mutta jo heti Atlantic-merkin avaussingle My Man – He’s A Lovin’ Man sinetöi silti hänen maineensa eteläisen soulin kantahahmona tuleviksi vuosikymmeniksi. Pianotrion sekä tyylitellyillä kitarariffeillä aukkopaikat täyttävän Gregory ”Smokey” Hormelin säestyksellä toteutettu dramaattinen bluesnäkemys muodostuu kuitenkin lopulta yhdeksi levyn pysättävimmistä neliminuuttisista. Kuvia kumartelematon pitkän matkan soul-maratoonari on herättänyt nykymedian uteliaisuuden levyttämällä viime vuosina sangen odottamattomiakin rockmaailman mahtiteoksia omina versioinaan. 60-luvun puoliväliin juontaa juurensa viihteellinen balladi Blues For The Weepers, jonka levyttivät mm. LARRY DOC WATKINS Chicago Alley Blues (L+R CDLR 582927) Eddie bändeineen vietti syksyllä 2019 viikon tai pari Chicagossa ja sai aikaiseksi levyllisen studioäänityksiä. Samassa hengessä kulkee alun perin vuonna 1983 levytetty Lifeline, josta aikanaan tekivät versionsa Bobby & The Midnites ja Uriah Heep. James Cottonin kokoonpanossa ja esiintyy nyt oman bändinsä kanssa. Lauluääneltään kieltämättä karismaattinen mutta skaalalliselta ulottuvuudeltaan kilpasiskoilleen iät ajat kakkoseksi jäänyt artisti on ymmärtänyt vahvuutensa piilevän ennen kaikkea tulkitsijan lahjoissaan. Uudella levyllä on nimensä mukaisesti päätetty tuoda enemmän esiin bluestunnelmia. Laulaja on nyt päättänyt antautua melankolian vietäväksi täydellä kropallaan. Koskettavan kuunteluelämyksen huipentaa jousikvartetin hellästi tukema Lennon-McCartney -sävelmä Blackbird, joka BN-piireissä taidetaan rinnastaa vielä useammin Billy Prestonin niin ikään pidettyyn luentaan vuodelta 1972. Vuonna 1980 nimi lyhentyi muotoon LeRoux ja musiikkityyli vaihtui southern rockiksi. Allman Brothers -vaikutteinen The Song Goes On pitää sisällään tyylikästä kitarointia. Parin vuoden takainen edellisjulkaisu ”Things Have Changed” koostui pelkästään Bob Dylanin kappaleista ja se yhytti laulajan seuraan äänitystilanteessa muun muassa Keith Richardsin. Kaiho hallitsee levyä kauttaltaan eikä tahtilajin anneta kiihtyä edes pieneksi hetkeksi. Angelo Badalamentin ja John Cliffordin Nina Simonelle aikoinaan kirjoittama I Hold No Grudge avaa levyn moderniksi bluesiksi päivitettynä. Kaksi ensimmäistä levyä (”Louisiana’s LeRoux” ja ”Keep The Fire Burnin’”) sisälsivät funkahtavaa rhythm’n’bluesia. Omar Coleman huuliharpussa ja Tom Holland kitarassa kahdella kappaleella. Della Reese, Lou Rawls ja Al Hibbler, samoin Dinah Washingtonin 1962 laulama kohtalokas hituri Drinking Again sekä Buddy Johnsonin alkujaan tekemä ja mm. Jeff Glixmanin tuottama ”One Of These Days” on ehdottomasti yksi vuoden 2020 parhaita musiikkikokemuksia. Tällä edellisellä albumilla oli ehkä enemmän omia soulbluesja r’n’b-kappaleita, osittain myös vierailijoiden Vance Kellyn, Dolores Scottin ja Hollywood Scottin ansiosta. Koska Lavettella ei myöskään ole ollut tapana kirjoittaa omaa musiikkiaan, huolella valittua lainamateriaalia esittämällä hän on pitänyt itsensä kiinni milloin nykyajassa, milloin yhtä luontevasti historian kaukaisimmissa hämärissä. Bettyen raspinen, kaiken keveyden ja hihhulointimielialan laulusta karsiva näkemys pistää kuitenkin jalat kirjaimellisesti veteläksi hieman samaan tapaan kuin Johnny Cash vetäisi kantriscenen skeptikkojen matot alta uransa ehtoopuolella Rick Rubinin tuotannossa syntyneillä mestarillisilla American Recordings -julkaisuilla. Tätä ennen Lavette on coveroinut esimerkiksi juurikin Rollareita sekä muita brittirockin tervaskantoja The Who’sta Led Zeppelinin kautta Pink Floydiin
Laulut nojautuvat perinteeseen, mutta kertovat omista kokemuksista nykypäivänä. Laulaja-harpistin tukena levyllä musisoivat pitkään toimineen Les Tortilleursin tätä nykyä muodostavat kitaristit Nico Duportal ja Stan Noubard-Pacha, basisti-saksofonisti Alex Bertein ja rumpali Pascal Mucci. Intoa uhkuvalla Blues Comin’ Onilla esiintyvät New Yorkin laulajalegenda Dion DiMucci (joka sisällytti samasta kappaleesta Joe Bonamassan tähdittämän version omalle hiljattaiselle ”Blues With Friends” -kiekolleen) sekä selvästi nuorempaa vuosikertaa edustava mutta jo itsekin kehunsa parinkymmenen vuoden työllä ansainnut memphisläinen blueskitaristi Eric Gales. Runsaasti levyttäneen Duportalin lisäksi Stan Noubard-Pachaltakin kun on ilmestynyt edellisvuosikymmenen aikana vallan pätevän kuuloista bluesinstrumentaalivoittoista soolomateriaalia. Luonnollisesti tämä valinta muodostaa omat rajoitteensa kaltaiselleni kielimuurin takaa ranskaksi esitettyjä levyjä kuuntelevalle reppanalle, mutta toisaalta samaan ”sisäistämishaasteeseenhan” joudun alati törmäämään myös yhtä lailla suuresti arvostamieni Louisianan seudun creoleäänitteiden kohdalla. Ikävä kyllä nytkin tuottaja, tai vahtimestari painaa mainstream-nappulaa ja tunnelma haihtuu volumen noston myötä. Varttuneemmalla iällä omaa uraansa luomaan intoutunut Samin tytär Carla Cooke saa vokalisoida soulblues-balladit Someday, Someway ja Awake Me Shake Me. Eddie Kold on käynyt esiintymässä Rovaniemellä useamman kerran. Jo 60-luvun puolella bändisoitot aloittanut artisti vietti 70-luvun alussa ensimmäiset pidemmät elinjaksonsa Yhdysvalloissa. Eddien laulamissa kappaleissa Too Hot, joka käsittelee ilmastonmuutosta sekä Smart City, jossa kerrotaan internetin vakoiluohjelmista. Lutherin poika osoittaa hallitsevansa nyanssit ja soittaa hillityn, melodisen soolon. Heistä omillakin retro-bluespainotteisilla ansioillaan myös Suomessa tunnettaneen parhaiten Duportal, jonka toistaiseksi ainoa vierailu maassamme koettiin FBS ry:n Stompin’-festivaaleilla Helsingissä 2015. Tarkemmaksi osumaksi nostettakoon näppärä persstompperi Shanghai, jolla on hyvä fiilinki. Mikke Nöjd JOE LOUIS WALKER Blues Comin’ On (Cleopatra CLO1714/ 889466171413, LP/CD) Ikämiesluokassa uusien levyjen tekeminen on aina huomionarvoinen asia ja koronaaikoina eritoten hatunnoston väärti temppu. King -tyyliseen kitarabluesiin sekä edelleen gospeliin, rock’n’rolliin, funk-souliin ja rokahtavaan pop-materiaaliin. Perinteiseen musiikkiin on otettu muutamia tämän päivän aiheita, mm. Mahtipontisella bluesrockilla albumin käynnistävä, Mick Jaggerin pojan Gabriel Jaggerin kanssa yhdessä kirjoitettu Feed The Poor on saanut mukaansa Jorma Kaukosen kitaroineen. Myös Benoit Blue Boylle ominaisessa ulosannissa Syvän Etelän traditio elää täysissä sielunja ruumiinvoimissaan. Juureva swamprock ja -pop näin ollen määrittelevät bluesin ja rhythm’n’bluesin ohella tämän kaiken kaikkiaan sympaattisen, viihdyttävän ja huolella toteutetun uutuusjulkaisunkin tyylillistä skaalaa. Vahvaääninen Larry esiintyy edukseen esim. Ne ajat jättivät muusikkoon lähtemättömät jälkensä, jotka välittyvät yhä tavalla tai toisella kaikista hänen tekemisistään. Erityisen mielenkiintoista on saada tuoretta tuntumaa Detroitin seudun laulajasuosikkiin Mitch Ryderiin, joka vokalisoi hillitysti leppoisan soulnumeron Come Back Home. Sen verran levyn otsikosta sentään ymmärrän, että teemana on – kuinkas muuten – ”selkeästi sininen”. Johtoajatuksena oli yhdistää bluesia ja americanaa, mutta minun korvin koettuna tämä on kyllä countrya. kappaleella Blues Man, johon on saatu session jälkeen Saksassa mukaan vierailijaksi kitaristi Bernard Allison. vakioriesoja. Myös vertaansa vailla olevana musiikkiasiantuntijana ja levynkeräilijänä tunnettu Benoit Blue Boy on tallannut johdonmukaisesti bluesmaaperällään aina siitä lähtien, kun hänet nostettiin kansakuntansa kaapin päälle maineikkaan Vogue-yhtiön sooloartistina vuonna 1979. Kiitos kuuluu kuitenkin bändille, joka on kahdessa vuodessa saanut tehtyä kymmenen uutta omaa kappaletta. Siksi annettakoon anteeksi myös kitarabluesin konkarille Joe Louis Walkerille tyytyminen siihen, mihin niin monet muutkin kenties juuri sinä viimeisenä oljenkortenaan ovat tämän tästä alistuneet: kimppalevyyn. Walker on monesti ilmentänyt levyillään koko musiikillista vaikutekirjoaan perinteisestä synnyinseutujensa länsirannikon r&b:stä B.B. Vastaavasti rock-kentän sessiokitaristina nimensä luonut Waddy Wachtel revittelee Bobby Rushin 70-luvun alussa tunnetuksi tekemän funkbluesin Bowlegged Woman, Knock-Kneed Man. Lisää sankarikitarointia tarjoavat Jellybean Johnson The Chambers Brothersin 60-luvun. Princen kanssa mainetta niittänyt kitaristi Jesse Johnson on elementissään vitaalilla funk-revittelyllä The Thang, kun taas Keb’ Mo’ sekä harppua soittava John Sebastian ottavat ohjaimet hyppysiinsä juurevalla shufflella Old Time Used To Be. Puoliakustisin soittopelein tehdään matkaa myös Charlie Richin Lonely Weekendsillä ison kirkkohenkisen köörin sekä etenkin bluegrass-tuotannollaan vaikuttaneen multi-instrumentalistin ja laulajalauluntekijän David Brombergin tukemana. Samankaltaisia askelkuvioita hyödyntäen tuntuvat jatkavan traditiota ansiokkaasti myös molemmat hänen kitaroivat ”opetuslapsensa”. Kaiken kaikkiaan hyvin tuotettu sessio, johon on saatu vierailijoilla lisäväriä. Pete Hoppula MARTIN HARLEY Roll With The Puchess (Del Mundo 007) Pitkän linjan brittiläinen lauluntekijä matkasi Memphisiin tekemään uutta albumia. Vetreässä kunnossa olevan Albert Leen timanttisia kitarariffejä kuullaan puhtaana aikuispop-rokkina pauhaavalla Seven More Stepsillä. 70 Blues News 1/2021 levy tutkailut Edelliseen albumiin verrattuna vieraat eivät laula, paitsi harpisti-vokalisti Charlie Love Hound Dog Taylor -henkisellä kappaleella Gimme Back My Money. No, minä koen silti seilaavani vähän oudoilla vesillä. If Tears Were Pennies alkaa uhkaavana bluesina ja saa höristelemään korvia. Tämä antaa bändin omalle solistille Larry ”Doc” Watkinsille tilaa osoittaa laulutaitojaan erityylisillä numeroilla, joista useaan hän on ollut itse tekemässä sanoja ja joiden tekoon hän on osallistunut yhteistyössä Eddie Koldin kanssa. Avauksen nimisiivu kyllä starttaa näppärästi pomppukomppisena, mutta valitettavasti liukastuu matkalla mainstreamiin. Kari Kempas BENOIT BLUE BOY & LES TORTILLEURS Résolument Bleu (Tempo TMP2002) Pariisissa vuonna 1946 syntynyt Benoit ”Blue Boy” Billot on urakoinut itselleen hienon cv:n kosmopoliittina bluesja rootsmuusikkona, jonka pelikenttä ei ole koskaan rajautunut pelkästään kotimaahansa, vaikka musiikkiaan hän onkin tehnyt 70-luvulta lähtien vain äidinkielellään. Muita hyviä esityksiä ovat Telephone Man, Just A Dream sekä levyn päättävä Suicidal Blues. Akustisvetoinen medium Putting Down Roots pelaa mukavalla tunnelmalla ja countrysti humppaavalla raidalla I’d Rather Be Lucky Than Rich mainitaan BB King. Kitaran ystävät saavat aimoannoksen, kuten myös huuliharpun ja laulun ystävät. Rauhalliset perusballadit kuten Marguerite ja Brother edustanevat sitä, mitä tällaiselta albumilta odotetaankin, nättejä biisejä kumpikin. Toivotaan, että hän bändeineen saisi tilaisuuden esiintyä myös muualla Suomessa. Martinilla on kiva lauluääni, stilika soi levyllä paljon ja biisien pituuksien suhteen ollaan oltu maltillisia. Vauhdikkaampaa osiota edustaa rockaavia kierroksia tavoitteleva Hotel Lonely, eikä vauhtia puutu The Time Is Now -numeroltakaan. Kaista on yhtä leveä nytkin. Rotevana puhallinvetoisena bluesina kiekon avaavan Jamais Parfaitin lisäksi huomaan lankeavani ranskalaisten koukuttavaan grooveansaan etenkin Slim Harpo -henkisesti rullaavilla Ca Déplaît, Ca Déplaîtja Pas Danser -raidoilla, 60-luvun alun rokahtavassa otteessa keinuvalla Si Tu M’ Demandesilla sekä Jimmy Reed -vaikutteisella mutta varsinkin Billotin vanhan soittokaverin Lazy Lesterin muistoa tyylillisesti kunnioittavalla Juste Une Cigarettella. Pitkää päivää blueselantonsa eteen paiskinut, joskin ”vasta” 71-vuotias Walker on kerännyt pandemiatauon mahdollistaneelle julkaisulleen sikäli ihailtavan vieraskatraan, että sen nimistä harvat ovat duettoalbumien ns
Pete Hoppula ANDREW RIVERSTONE Andrew Riverstone (Atlantic Highway #) Andrew Riverstone on Britanniasta tuleva laulaja-kitaristi, jonka neljäs julkaisu tämä nimetön albumi on. Who’s Been Talking (Chester Burnett) saa osakseen latinohenkisen käsittelyn. Aiemmin luetelluista vaikuttajista J.J. Mukana tulleessa liitteessä kerrotaan Riverstonen saaneen oppinsa 70-luvun bluesrock-pioneereilta kuten Peter Green ja Jimmy Page sekä kuunnelleen myös J.J. Calea ja Tom Pettyä. Vierailijoita on mukana iso liuta, muiden muassa Eric Hughes (huuliharppu), Willie Hall (rummut), Marc Franklin (trumpetti) ja Kirk Smothers (saksofoni). Riverstone soittaa levyn kaikki instrumentit ja ainoa vierailija on Sunny Monday -kappaleessa taustalaulaja Stevie Nicole Brown. Kappaleet eivät vain saa liekkiä syttymään, vaikka J.J. Mikäli Peter Greenin tapaista kitaransoittoa kaipaa, niin sitä ei löydy. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt cdmuotoiset ”Discovery” ja ”Forbidden Fruit” sekä vain digiversiona saatavana oleva ”Sunny Monday Album”. 11-raitaisen levyn materialisoija on Memphisissä majaansa (sekä myös mainiota levykauppaa) vuosikaudet pitänyt Goner-yhtiö, ja äänitteellä kuultava soittokunta muodostuu kotikaupungin Royal Studioiden rutinoituneista sessiomiehistä urkuriveteraani Charles Hodgesista rumpali Steve Pottsiin, jonka palveluksia ovat hyödyntäneet lukuisat soul-, blues-, gospelja rock-tähdet 80-luvun alkupuolelta lähtien. Ainoaksi jääneellä Suomen vierailullaan Rauma Bluesissa 2012 lähtemättömän vaikutuksen sekä kiinnostavana lavaesiintyjänä että helposti lähestyttävänä persoonana stagen ulkopuolella tehnyt Wilkins jätti jälkeensä harmittavan vähän musiikillista perintöä. James Taylorin Lo And Behold hitillä Uptown To Harlem sekä Arlen Roth cdpainoksen päättävällä 7 & 7 Is:llä, jonka levytti alkujaan brittiläinen psych-r&b-ryhmä Eyes of Blue vuonna 1968. Ralph Stanleyn Darkest Hourilla solistivuorot jakavat vain daamikuoron jäsenet keskenään, saman vallankaappauksen naiset tekevät myös Eddie Floydin I’ve Never Found Me A Girl (To Love Me Like You Do) -kappaleeseen perustuvalla eteläisellä gospel-muunnelmalla Found Love. Koska kirkko oli pantannut nuorempaa Wilkinsiä pyhänä yksityistietonaan hämmästyttävän pitkään, ei lahjakkaalle kitaristille ja lauluntekijälle juurikaan ennättänyt kertyä levytyksiä. Coveriksi lienee laskettavissa myös traditionaalisen olomuodon jo nykyisin saanut Wade In The Water, josta Wilkins lataakin tyttäriensä avittamana erityisen jäntevän tulkinnan. ”If You Can’t Be Good, Be Good At It!” on miehen kahdeksas täyspitkä levy. Eiköhän se hänen tapauksessaan tee juuri sitä kaiken aikaa muutenkin. Pete Hoppula MICK KOLASSA If You Can’t Be Good, Be Good At It! (Endless Blues MMK022020) Michiganilaissyntyinen Mick Kolassa (a.k.a Michissippi Mick) on neljännesvuosisadan asunut Clarksdalessa, Mississippissä. Terävänä sähköisenä deltamaiden funkynä soiva Down Home Church luo sykähdyttävän vastinparin akustiselle kantrigospelbluesille Walk With Me. Loppupuolelta löytyvät levyn parhaat. Kappale alkaa itse asiassa hyvinkin U.K. Katala korona ei kuitenkaan säätyyn katso – ja niin myös omilla musiikillisilla ansioillaan maailmalla menestynyt bluesja gospelartisti liittyi COVID-19 -uhrien pahaenteisesti kasvavaan yläkerran seurakuntaan menehtyessään 6. Reverendin omista numeroista huomion albumilla varastavat hieno soul-bluesrokahtava avausja teemaraita Trouble sekä villinä päätöksenä messuttu spirituaalistandardin This Train/I’m Going Home On The Morning Train varaan rakennettu Storm And Rain. Se tuo Rauman konsertin tavoin esiin Wilkinsin sielussa loppuun asti tulisena velloneen bluesilmaisuvoiman, joka kuitenkin sulautui puhdasoppiseen gospeliin poikkeuksellisen vastustelemattomalla ja tekojaan erikseen huomiovärittämättömällä tavalla. Yksi lainakappale levyllä ainakin on, Midnight Special, joka ei mielestäni oikein onnistu. Kauniin melodian omaava The Living Room (Time Will Heal) nousee suosikkikappaleekseni. Kansilehdykkä, tai siis sitä mukaileva tuloste sekä mukana tullut liite eivät kerro sävellyksien alkuperää. Cale kenties nousee suurimmin esille, niin laulullisesti kuin sävellyksissäkin. Hengästyttävimmän studiosuorituksen viimeksi mainitulla esityksellä tekee kuitenkin laulajan ja huuliharpistin roolissa uurastava punkrokkari Charlie Harper. Ei Andrew Riverstonen nimettömässä julkaisussa periaatteessa mitään huonoa ole, tämä vain menee osastolle ihan kiva, mutta... Stemmalaulannassa Wilkins saa tukea tyttäriltään Joyce Jonesilta, Tangela Longstreetiltä ja Tawana Cunninghamilta. Ehkä olen hiukan jämähtänyt CCR-versioon, mutta silti. Blues News 1/2021 71 levy tutkailut hetket, kuten erikoisen kompin omaava instrumentaalisävelmä Embers And Endless Sky ja utuinen Chasing Out The Shadows. Monista kuluttavista ja vaikeistakin elämänvaiheista hengissä selvinnyt Walker pitää bluesin liekkiä yllä hyvinkin itsensä oloisin sytykkein. Kovan luokan seurakuntaa kaikki tyynni. Sanoituksensa Wilkins hakee kaiken aikaa tyylilajista riippumatta raamatullisista aiheista. En oikein löydä levyltä mitään erikoista tai edes kovin omaperäistä. Abbey Roadilla. Todennäköisesti ne ovat omia ja ikävä kyllä hyvin samankaltaisia. Rytmiryhmänä on toiminut Bill Ruffino (basso) ja John Blackmon (rummut), koskettimista vastaa Rick Steff. Riku Metelinen REVEREND JOHN WILKINS Trouble (Goner 170GONE, LP/CD) Blueslegenda Reverend Robert Wilkinsin Memphisissä 1943 syntyneestä pojasta Johnista varttui aikuisiällä pastorismies itsestäänkin. Riverstone kähisee kuten Cale, mutta kyllä selkeitä yhtäläisyyksiä myös Tom Pettyyn on. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt debyyttialbumi ”You Can’t Hurry God” (Big Legal Mess/Fat Possum) paljasti hänen olemassaolonsa laajemmalle kohderyhmälle. Tunnelma on monessakin suhteessa hyvin samankaltainen, sellaisen kuulaan syyspäivän tapainen, leppoisa ja lämmin. Houston Potts Jr:n ja Sister Mary Priden veisuun I Got Something. Esikoisjulkaisulla huomattavana työntöapuna toki toimi uusi versio isäukon ikonisesta, Rollareidenkin sittemmin tunnetuksi tekemästä kappaleesta Prodical Son. Soitinpuolella albumilla vahvistusta tuovat lisäksi harpisteina mm. Tuskin tämän sarjan karpaasin siis enää tarvitsi edes erikseen informoida, koska hänen ”bluesinsa on tuloillaan”. Kymmenen vuoden takaisen esikoiskiekon nimiraitana esitelty You Can’t Hurry God soljuu uusintakierroksellaan viehkona, hitusen alkuperäisluentaansa särmikkäämmäksi ja reipastempoisemmaksi sovitettuna hengellisenä balladina, kun taas jouhealiikkeisellä God Is Able’lla suoritetaan gospel-palautustoimenpide vanhalle Nappy Brownin ja Ray Charlesin hitiksi vuolemalle r&b-numerolle Night Time Is The Right Time. Toisena tuottajana on toiminut pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani Jeff Jensen, joka on studiossa ahkeroinut kitaristinakin. Wilkinsin ”maallikkouran” toinen virallinen pitkäsoitto ”Trouble” saapui levykauppoihin syyskuussa 2020, solistin surullisen kohtalon kannalta siis viimeisillä mahdollisilla hetkillä. Levyn yhdestätoista sävelmästä yhdeksän on Mick Kolassan kirjoittamia. Hän on ollut käytetty studiomuusikko mm. Lainanumeroina Wilkins tarttuu napakasti Bill Withersin southern soulbluesiin Grandma’s Hands sekä Rev. Bruce Katz. Levyllä ei ole lainkaan rumpuja, mutta perkussioita kylläkin ja parin raidan jälkeen huomaan, että tämähän on kuin Dave Lindholmin viimeisin julkaisu. Subs -hahmolle ominaisessa new wave -ristiaallokossa, vain tehdäkseen lopuksi totaalisen takinkäännön huipentumalla intensiiviseen Sleepwalk-teemaiseen kitara-munnari-instrumentaalitaistoon. Kolassan historiaan kuuluu jäsenyys ”Board Of Directors Of The Blues Foundation” -yhteisössä ja hän lukeutuu osaksi Memphisin blues sceneä. Calen musiikista pidän ja Tom Pettyn levyjäkin hyllyssä on. Lee Oskar ja Rick Estrin sekä koskettimissa mm. Hänen joutsenlaulunsa on kuitenkin koskettava ja ehdottomasti hankkimisen arvoinen aikaansaannos. lokakuuta 2020
Hey You menee Ron Woodin soolotuotannon maisemissa. Levyn slovaritulkinnasta vastaa Chris Melhuist, joka duetoi Mannisen kanssa sävelmän Take These Blues From Me. Frendiporukasta mukaan ilmoittautuneet muut laulajat ovat kolmella kappaleella, muun muassa rehvastelevalla Ike Turner -avauksella Do You Mean It esiintyvä Chris Cote sekä 50-luvun alun swingin You Played On My Piano keimaillen tulkitseva bostonilainen Michelle Willson. Denardin ja Mannisen kaksistaan esittämä The River on levyn akustinen iltapala ennen loppurutistusta. Analogisyntsasoundien maustama Empatiaa kulkee kuin katujuna New Orleansissa. Denardin toinen laulunumero on Money, jossa huomio kiinnittyy Mannisen lap steelin soitoon. Asia ei lainkaan ihmetytä, sillä molemmat soittivat aikoinaan Wishbonen riveissä. Käytetty mies on tyylikästä kitaravetoista rockia tilittäen miehen elämää viidenkympin rajapyykillä. Robillardin itsensä kirjoittama No Time tikittää eteenpäin horjumattomana Chicagobluesina mestarin omassa karismaattisessa vokalistisessa otteessa. Taustalaulajanakin esittäytyvän Veera Railion viulusoolon myötä lähtee koko bändi räjähtävästi mukaan. Kappaleen toteutuksessa mennään Wishbone Ashin jalanjäljissä. 72 Blues News 1/2021 kuullaan raskassoutuisen gospeliaanisena versiona kruununaan taustalaulaja Tullie Brae mainioine suorituksineen. Heistä ensimmäisenä ääneen pääsee enemmän ehkä kantrimusiikin puolelta tuttu Melanie Denard, joka tulkitsee Rolling Stones -henkisen Make Believe -kappaleen. Lähes neljästäkymmenestä uudesta sävelmästä valikoitui monipuolinen, tiivis kokonaisuus tätä albumia varten. Moore kuulostaa Woodilta ja Mannisen slidekitarasta löydän yhtymäkohtia Ron Woodin soittoon. Myös hieman tasapaksu jump-shuffle Give Me Al The Love You Got on napattu pääosan esittäjän lauluvihkosesta. Berliinin kuuman auringon alla on loistava popralli Dire Straitsin mieleen tuoden. TT Tarkiainen DUKE ROBILLARD & FRIENDS Blues Bash! (Stony Plain SPCD 1423) Liekö vanha herttua havittelemassa pokaalikaappiinsa alkavankin vuosikymmenen uutterimman kitaraheeroksen kruunua. Hienon levyn tehnyt Mick Kolassa on allekirjoittaneelle uusi ja erittäin miellyttävä tuttavuus. Valoon keltaiseen alkaa Villen KOTIMAAN KATSAUS. (Don’t Let Them Put The) Hoochie On You on kiekon bluesannos, jonka solistina on Gringos Locosista tuttu Richard Johnson. Pääosa kappaleista on laulettuja, mutta mukana on luonnollisesti pari instrumentaalisävellystä. Nimestään huolimatta Good Night Irene ei ole se Leadbellyn tunnetuksi tekemä laulelma vaan modernin blueskitaroinnin kilpeä kantava kertomus huonoille teille ajautuneesta tyttöystävästä. Tiivistä länsirannikon rytmibluesia raastaa 50-luvun lopun hengessä Al Kingin Everybody Ain’t Your Friend, New Orleans taas käväisee solistin mielessä varhaista piano-rock’n’rollia edustavalla Smiley Lewis/Fats Domino -klassikolla Ain’t Gonna Do It, jolla 88 koskettimen kimpussa temmeltää detroitilaislähtöinen Mark Braun. Lefty (Guitar) Batesin runnovan vuoden 1959 r&b-sivalluksen Rock Alley lisäksi maestro kiteyttää tämänkertaisen aatelisannoksensa puhallinvetoiseen jazzletkeilyyn Just Chillin’. Upea päätöskappale hienolle levylle. Toisaalla harpputukeaan kiekolle tarjoaa Mark Hummel, täydentävällä puhallintontilla taas huolehtivat suvereenisti omista velvollisuuksistaan Doug Jamesin, Greg Piccolon ja Al Basilen tapaiset lukemattomissa aikaisemmissa sessioissa koulitut luottomuusikot. Hyvin Stones-voittoisesti meno myös jatkuu, kun lauluvuoron ottaa ”Long Player” -levylläkin mukana ollut Kev Moore. Nimikappale rockaa bluesja soulvaikutteisesti Jensenin yltyessä mainioon soolosuoritukseen. Ville on pitkän linjan muusikko, joka on kehittänyt tunnistettavan karismaattisen lauluja soittotyylinsä juurimusiikin keinoja käyttäen. Lopetuksena oleva levyn toinen levy tutkailut VILLE LEPPÄNEN JA KÄYTETYT MIEHET Pikainen tusina (Hokahey! HHR2005) Ville Leppänen ja Käytetyt miehet -yhtyeen kahdentoista kappaleen albumi ”Pikainen tusina” on nimetty mukaillen klassikkoelokuvan ”Dirty Dozen” (”Likainen tusina”) nimeä. Leppäsen kitaran ja Risto Kumpulaisen urkujen yhteistyö toimii mainiosti kappaleella Kilpailuun. Mooren toinen laulama kappale Daytona Beach on sekoitus Hendrixiä ja Jack Brucea/Creamia, jopa siinä määrin, että parissa kohtaa olen kuulevinani Jack Brucen laulamassa sekä Ginger Bakerin soittamassa rumpuja. Iskuvoimainen We Gotta sopisi hyvin vaikka 1970-luvun Late Night Shown tunnariksi. Tällä kertaa näin ei ole, sillä monen kotimaisen artistin luottokitaristina ja useassa bändissä kannuksensa hankkinut Manninen tekee homman ilman mitään ylilyöntejä tai brassailua ja soitto asettuu enemmän osastolle ”näin tämä menee”. Kitaristien levyt ovat monesti pahoja arvioida, koska pitäisi löytää jotain rakentavaa sanottavaa musiikista, joka on pelkkää kitaratykitystä ja päämäärätöntä soolojen ilotulitusta alusta loppuun. Leppäsellä on jo pitkään ollut mielessä julkaista suomenkielistä musiikkia kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneen ”Hullu rakkaus” -kiekon jatkeeksi. Instrumentaalisävelmistä ensimmäinen The Wedge on hyvin Ben Granfeltin hengessä tulkittua Wishbone Ashia. Pete Hoppula soolona pianon säestyksellä. Loppusoolossa laitetaan iso vaihde päälle, mutta hyvän yön tuolle puolelle ei kuitenkaan mennä. Olin jo aikoinani ihastunut hänen slidekitaraansa Mistakesin riveissä ja ”Pidä huolta” -levyltä kuuntelin usein B-puolta ja etenkin raitoja Can’t See Nobody ja We’re Going Away. Näistä bluesbileistähän ei ole kiire kotiin kellään. Viisikymmenluvun rock’n’rollin henki elää vankasti tykityksellä Bensiksen Elvis. Samaan sarjaan luokittautuu Sweet Tea. Koska Manninen ei ole laulaja, levyllä on nippu vierailevia solisteja paikkaamassa asiaa. Rumpali Jan Vaaka ja basisti Pasi Röykkynen johdattavat rytmiikan vaihdoksen jouhevasti latinolaiseen kappaleella Matkalla Intiaan, joka esittelee päällekkäisäänitettynä Ville Leppäsen moniäänistä laulantaa. Hän haki inspiraatiota vuonna 2017 Teksasin Austinista kansainväliseltä ”House Of Songs” -musiikkileiriltä. She Kept Her Head Up on tyylikäs countryballadi, jonka Mick on omistanut rintasyöpään sairastuneelle tyttärelleen toipumislauluksi. Katkera Sinikka tuo mieleen hienon rautalankakitaran siivittämänä italowesternien tunnussävelmät. Avausraita I Can’t Help Myself kulkee torvisektion myötäilemänä parhaaseen Memphisin tyyliin. Duettona taustalaulajana levyllä muutoin esiintyvän Lena Lindroosin kanssa vedetään rapsakka countryralli Aidan yli vaan. Kavalkaadin avaava Kundi Kalliosta sisältää vaikutteita teksasilaisesta blueskitaroinnista ja etelän rockista latinovaikutteiden höystämänä. Uutukaisella Duke on myös malttanut laulaa lurauttaa narulle useamman raidan. Eikä Duke-albumi tietenkään olisi Dukealbumi ilman instrumentaaleja. Ei siis juurikaan mitään varsinaista uutta tutun aurinkoisen Duke Robillard -taivaan alla – mutta käsi pystyyn, kuka edes tosissaan odotti häneltä muutosta. Tämä ilta esittäytyy sielukkaana balladina. Näitä konseptilevyjä kun näyttää jostain sikiävän toinen toisensa perään, eivätkä vielä jokunen vuosi sitten Robillardia ensisijaisesti työllistäneet tuottajan puuhat enää tunnu swing-, bluesja r&b-juurillaan sangen uskollisesti pysytelleelle soittajalegendalle riittävän. ”If You Can’t Be Good, Be Good At It!” lukeutuu ehdottomasti vuoden 2020 parhaimpien kuulemieni äänitteiden joukkoon. Karibialaisrytmein kerrotaan tarinaa elämän kovuudesta kappaleella Elma. Hughesin huuliharpun ja Alice Hasenin viulun ryydittämä I’ve Seen on perinteinen bluesshuffle. TT Tarkiainen MUDDY MANNINEN River Flows (Running Moose PRECD085) Koronavuoden kotimaisten hyvien levyjen sarja se vain jatkoi jatkumistaan, kun Muddy Mannisen kakkosalbumi viime vuoden lopulla ilmestyi. Tyylipuhtaat bluesballadit A Good Day For The Blues ja Slow And Easy Love tuovat esiin Kolassan kyvyt sielukkaana laulajana
No, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. It’s Shining Now hammondeineen kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Traveling Jonesin tekemiset. Mainioita kappaleita levyllä on useita, kuten letkeä kantrirock My Brother And Me, slovariosastoa edustava Neil Young -tyylinen Changes sekä Night Train, joka voisi olla Steve Earlen kynästä kotoisin. Studiolive osoittaa Grande Boisin iskukykyä melkeinpä pelottavalla voimalla. Nimisiivu Monumental Row on tunnelmaltaan nätti ja herkkä. Entä tämä uutukainen sitten. Sääli. Blues News 1/2021 73 instrumentaali on utuisesti alkava särökitaran siivittämä nimiraita, joka kuulostaa jopa hiukan pelottavalta. Tempovaihdokset värittävät esitystä kivasti. Minä olen kovasti viehättynyt ryhmän surffailuun pitkin poikin kauhukuvastoa. Nyt on kyllä myönnettävä, että ytimekäs viiden biisin minialbumi todistaa iskuvoimaansa, varmistaen samalla sen, ettei täyteraitoja sovi sekaan. Ehkäpä tästä vielä joskus julkaistaan vinyylipainos meidän vanhan liiton miesten mieliksi. Riku Metelinen JARRING Monumental Row (Jarru 005) Kirjastossa on kivaa, minäkin käyn siellä vähintään pari kertaa viikossa. Tummissa sävyissä on oma outo viehätyksensä. Grooveratkaisua irtoaa myös, kiihkeästi norttisoulhenkinen Korundi Cafe Blues kelvannee tanssikansalle klubeilla. Mikäli näin ei käy, uteliaita suositellaan joka tapauksessa ottamaan tuntumaa orkesterin kurantteihin tekosiin suoratoistopalveluiden välityksellä. Vuosien kulumisesta huolimatta pitää sanoa, että bändi on tasan yhtä hurtti ja ennalta-arvaamaton kuin aiemminkin. ”Kotitekoiseksi levyksi” soundit ovat hienot, ja kaikki on balanssissa. Kirjoittelin Jarringin debyyttikiekosta kolmisen vuotta sitten ja siinä tuli vähän moitittua vähäistä soittoaikaa. Biisi on todella hyväntuulinen ja väliosassa mennään välillä valssin tahtiin. Mikke Nojd RYTMI URBANO (omakustannedigisingle x 2) Hei / Hani Kehua retostelin hiljattain pääkaupunkiseutulaisen Rytmi Urbanon onnistunutta ”Taika”nimistä edellisjulkaisua, mutta palatkaamme vielä pikavisiitin merkeissä uudemman kerran rikospaikalle – ja katsastetaan hieman lehtemme periaatteitakin haastaen roots-ryhmän tuoreimmat digijulkaisut. Napakalla svengillä pelaavalla Kapybaralla on vahva lattariote. Hairy Grandmother & The Revenge Of The Wolfman on iskelmää, mutta todella weirdoa settiä. Biisi saa lopussa parikseen lempeän iisisti kulkevan teoksen Polaroid Springboard. Kun ajat paranevat, niin siitä vaan yhteiskeikkaa järjestämään. Ok, sitten mennään... Peruskoostumuksessaan laulaja Merikukka Kiviharjun, kitaristi Markku Pylkkäsen, huuliharpisti Ensio Takamäen, kontrabasisti Matti Hietalan ja rumpali Sami Vettenrannan muodostamaa yhtyettä täydentävät tilanteen mukaan vierailevat muusikot. Surfnuottikirjaa seuraileva Point Nemo kirittää kovilla kierroksilla. Tuntuu kuin tässä kiireettä pohdiskeltaisiin jotakin. Kuunnellessani levyä, huomasin että mukana tulleessa liitteessä herrat olivat lainanneet arviotani: ”Kokonaisuus on tasapainoinen ja se rakentuu monista hienoista sävellyksistä. Viisimiehinen jazz-kokoonpano esittää pääosin fonistinsa Jari Pulsan laatimaa instrumentaalimusiikkia. Blowin’ The Leaves ottaa tukevasti askelmerkkejä r&b:n suuntaan, groove kuljettaa ja tuhti foni liidaa fiiliksiin. Pylkkäsen ehtymättömästä sävellysja sanoitusreservistä jälleen esiin nostettu ja kesällä 2020 julkisen premiäärinsä kokenut kappale on 60-luvun alun Chicagoon johdattelevana sovituksena omiaan itsevarmaan solistiseen tyyliinsä kuulijalle flirtlevy tutkailut. Sävellys saa aikaan mielikuvan samannimisestä rikoselokuvasta ja sen soundtrack-albumista. En nyt ehdi tsekkailla, mutta levystä syntyy mielikuva kuin se olisi selvästi edeltäjiään melodisempi. Viittaakohan merihenkinen biisi kapteeni Nemoon. Mikäli teistä lukijoista tuntuu siltä, että annoin kaveripisteitä, lapinlisää ja Suomitasoitusta, niin partiolaisen kunniasanalla näin en ole tehnyt. Earlen sävelmä Fearless Heart toimisikin Creek Road Elevenin käsittelyssä todennäköisesti hyvin. Koskettimien (Marko Kantola; rytmistä vastaavat Olli Koskela ja Matti Väätäjä, lyömäsoittimista Henri Tervo) ja fonin vuoropuhelu on sujuvaa. Slow Down Train ja Morning Sun sisältävät hienoa slidekitarointia, joten toivottavasti saamme kuulla vastaavanlaista herkkua tulevilla julkaisuilla lisää. Vodka Train kulkee ravikompilla mainion melodian siivittämänä. Vaikutteet ovat jälleen kuultavissa, mutta niitä ei ole kirjoitettu isoilla kirjaimilla alleviivattuna ja huutomerkein varustettuna. En tohdi ennustaa, ovatko juuri nämä raidat näkemässä jossain vaiheessa päivänvalon myös omin käsin näpelöitävissä olevina fyysisinä tuotteina. Riku Metelinen THE GRANDE BOIS Grande Finale (omakustanne) Lienenkö BN-toimituskunnan ainoa Grande Bois -diggari, ainakin minä taidan olla ainut, joka on laatinut koplan levyistä arvioita. Mutta huoli pois! Kevyen alun jälkeen homma vinoutuu kyllä sukkelaan. Nyt kappalekaksikosta nuorimmalla, alkuvuodesta ilmestyneellä Hanilla soitinvalikoimaa vahvistavat Matti Kärjen koskettimet. Orkesterin kirjoitusvastuun aiemminkin kantaneen Markku Pylkkäsen käsialaa oleva parisuhteenmuodostusta sanoiksi prosessoiva kappale on napannut perkussiiviseksi alustakseen Jamaikan ja New Orleansin maaperille ominaiset rytmit. Cd:llä on mittaa vinyylin verran ja kansikin on toteutettu kuin vinyylin kantta silmällä pitäen, sillä kappaleet on laitettu kahdelle palstalle. Tätä nykyä Rovaniemi – Tampere -akselilla vaikuttava Jarring-yhtye on viihtynyt Rovaniemen kirjastossa jopa niin hyvin, että ovat äänittäneet siellä uuden levynsä. Periaatteessa voisi kai puhua kymmenen kappaleen loppuun asti kantavasta putkesta. Having A Party! Shuffle on kuitenkin miekkosten ikioma biisi, mutta edustaa ihan parasta vanhan koulukunnan rokkimenoa. Urkujen ja aina tervetulleen Meters-tyylisen kitaroinnin ohella instrumentaalista kädensijaa Rytmi Urbanon kokonaissointiin tuo tälläkin numerolla huuliharppu, jonka rooli on sitäkin dominoivampi topakalla bluesboogiella Hei. Mikke Nöjd CREEK ROAD ELEVEN Creek Running Again (CRV 002) Kotimaan southern rock -lähettiläs Creek Road Eleven on vihdoin julkaissut toisen albuminsa. Kiss Of The Zombie Queen on Grande Bois -katalogissa yllättävänkin normibiisi. Hetken kuulostaa kuin Hurriganes astuisi puikkoihin. Non-nih! Ootko valmis hyppäämään Vodka-junaan ja kohtaamaan itsensä Draculan. ”Grande Finale” päättää komeasti yhden aikakauden, kannessa kun kerrotaan, että yhtye ei enää fyysisiä levyjä julkaisisi. Creek Road Eleven ei yritä olla mikään köyhän mielen Lynyrd Skynyrd eikä mikään muukaan, vaan tekee sen mitä osaa parhaiten ja siksi homma toimii. Kaikki nopeusrajoitukset ylittyvät jo lähdössä, kun Zombie Flight starttaa, biisi on uhmakas ja hurjan kuuloinen. Musiikki on todennäköisesti miksattu ajan kanssa ja ajatuksella, sillä jokaista soitinta pystyy halutessaan seuraamaan. Verenhimoinen Bloodsucker Beat tyrkyttää heti isoa soundia ja hyvää melodiaa. Jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen voin sanoa, ettei tarvitse kehua vain kehumisen vuoksi, sillä julkaisu on oikeasti hyvä. Koska olen kuunnellut ”Creek Running Again” -levyä viime aikoina sen verran runsaasti, niin saattaisin kallistua sen puoleen. Levyllä ei ole yhtään huonoa eikä oikeastaan edes keskinkertaista kappaletta.” En pahastu, että ovat tekstiäni lainanneet, mutta kuinka kritiikitöntä ylisanoja pursuavaa kehua olin kirjoittanut, ainakin omasta mielestäni, eihän siinä ollut järjen hiventäkään. Debyyttikiekosta oli vierähtänyt jokunen vuosi ja olin jo odotellut herrojen seuraavaa siirtoa. Kokonaisuus on erittäin monipuolinen ja jokainen juurimusiikin ystävä löytänee levyltä omat suosikkinsa. Jos kysytte, kumpi ompi parempi, esikoinen vai kuopus, niin en oikeastaan osaa sanoa
George -merkiltä uskotaan jääneen myös paljon päivänvalon näkemätöntä materiaalia. Single Duke 325 (This Little Of Mine / Won’t You Reconsider) käyköön esimerkiksi. Raaka, rankka ja rujo downhome-blues ei ollut helpointa markkinoida 1970-luvulla. George. Braggs sai nimensä kuitenkin näkyviin Share Your Love With Me -kappaleen etikettiin. Tyyleinä talkin’ blues, nopeat boogie woogiet ja hitaat bluesit, aiheina taas viina, pilvenpoltto, naiset ja elämän valttikortit. Tämän jälkeen tarjotaan kaikki Acen Duke-singlet kronologisessa järjestyksessä aina vuoteen ’62 asti. Barrelhouse Records aloitti toimintansa vuonna 1969 Big John Wrencherin ”Maxwell Street Alley Blues” -levyllä, josta tällä arvioitavalla kaksoiscd:llä on mukana yksi kappale, Now Darlin’. Kanavia äänityksilleen etsinyt Paulus myikin suuren erän englantilaiselle JSP-yhtiön John Stedmanille 1980-luvun alussa. Walter ”Big Red” Smith taas pääsi tekemään instrumentaaliversion kappaleestaan Bottleneck Blues, jossa hän esittelee slidetekniikkaansa Earl Hookerin tapaan. Easy Babyn, Robert Richardin, Joe Carterin levyt, kokoelman ”Bring Me Another Half Pint” sekä Oranelle-yhtiön savikakkujulkaisut sisältäen Little Walterin ja Jimmy Rogersin tuotoksia. Billy Branch tekee levydebyyttinsä mallikkaasti parikymppisenä Hoochie Coochie Man -mukaelmallaan Hoochie Coochie tuoden esitykseen mukaan oman tulkintansa. Hänen lavaakrobatiansa toivat mieleen Jackie Wilsonin tai James Brownin. Koosteelta puuttuu ensimmäinen Peacocksingle 1659. Jäämme odottamaan arkistojen avautumista. Itselläni on ennestään vain kaksi tai kolme kappaletta, joten tämä kaksois-cd oli iloinen löytö. Hän on myös tehnyt yhteistyötä Steve Wisnerin kanssa, joka on äänittänyt ensimmäisen cd:n kappaleet 5–13. Aarno Alén eri esittäjiä Barrelhousin’ Around Chicago: The Legendary George Paulus 1970’s Blues Recordings (JSP 2501) Chicago-bluesin äänitykset ja artistien dokumentointi sai vauhtia 1960-luvun puolivälissä Paul Butterfield Blues Bandin ensilevyn suosion myötä. Paulus julkaisi mm. Vuosien ’56–’58 singlet ovat tyylillisesti selkeää Johnny Ace -jatkumoa. UUSINTAJULKAISUT. Usein ne jäivät Deadric Malone -hahmon sisään, jolloin rojaltirahat menivät Don Robeylle. Mac tunnettiin paremmin Magic Samin basistina sekä Jimmy ja Syl Johnsonin veljenä. Siitä hänelle kertyi jonkinmoiset tulot, varsinkin kun Aretha Franklin teki siitä ykköshitin. Kun menestystä ei tullut, päästi Robey Buddyn länsirannikolle. Paulus ja Wisner ryhtyivät etsimään Chicagon South ja West Siden kuppiloista vanhoja bluesmiehiä, joita ei ollut levytetty. Kun kuuntelee läpi nuo 5 Braggsin singleä, niin tajuaa että hänellä täytyi olla Robeyn organisaatiossa jokin muu tehtävä. Earl Payton puolestaan oli huuliharpistina Freddie Kingin esikoissinglellä ja esittää tällä kokoelmalla oman instrumentaalin Parkway Boogie, joka tuo mieleen Big Leon Brooksin vastaavat teokset. Lyin’ Joe Holleyn boogie woogieja blues-tallenteet saivat oman julkaisunsa. Blind Will Dukesia, jonka sanotaan saaneen oppinsa itseltään Robert Johnsonilta, on Paulus äänittänyt Detroitissa. Niiden laadusta ei ole tietoa. Kolmas tärkeä rooli oli laulujen kirjoittaminen. Robey antoi Johnnyn veljelle St. Testament-merkille levyttänyt John Lee Granderson pääsee esittämään kaksi kappaletta soolona slide-kitaralla. Miksauspöydän äärellä hienokseltaan ruvelle päästetty ääniraita toimii bluestraditiolle tyypillisenä mutta sitäkin iskuvoimaisempana tehokeinona, ja kun hengen mukaiset liikoja koreilemattomat lyriikatkin rullaavat kuin rasvattu, ei ole laisinkaan ihme, että laulu on saanut viime aikoina myös runsaskätistä radiosoittoa osakseen. Paulus kuoli 66-vuotiaana vuonna 2014 ja perikunnan aikeista julkaista materiaalia ei ole tietoa. Toisessa kitarassa oli monesti J.C. Paulus julkaisi vielä 1990-luvulla monia blues-, rockabillyja rock’n’roll-artistien levyjä, mutta varsinkin St. Campbellin ja Mojo Bufordin sessiot. Hän pysyi Robeyn leivissä aina vuoteen 1969 asti. Osa kappaleista on julkaistu JSP:n kokoelmilla pieninä painoksina. Nyt tyyli muuttui ja sen asetti merkin ykköstähdeksi noussut Bobby Bland. George Paulus oli musiikinkeräilijä, historioitsija ja äänittäjä sekä levymerkkien johtaja, jonka tunnetuimmat yhtiöt olivat Barrelhouse ja St. Ei ole tietoa, kumpi Buddy Ace on siinä äänessä. Paulus on itse äänittänyt Lyin’ Joe Holleyn 15 kappaleen session livenä parturisalongin takahuoneessa South Sidessä. Johnny Acen kuolema jouluna ’54 aiheutti ongelman Duken omistajalle Don Robeylle. Koosteella 16 kappaletta on Acen, loput 10 on Al ”TNT” Braggsin. Hän ei viihtynyt pitkään roolissa ja muutti Chicagoon. Sen jälkeen Buddy Ace teki parhaat kappaleensa, siinä ohessa myös pari pikkuhittiä. Pete Hoppula Vahinko, että siitä tietystä syystä kokoelman äänitteet rajoittuvat vuoteen ’63 asti. Ace palasi vuonna ’59 Dukelle. Rumpali-laulaja Kansas City Red heittää Eddie Taylorin ja Mac Thompsonin sekä huuliharpisti Nate Armstrongin kanssa levyn rajuimmat rallit Standing Around Crying ja Crawling King Snake. Acen viimeinen single menestyi erinomaisesti, mutta mitä sen jälkeen. Lisäksi Billy säestää Mac Thompsonia Something Wrong -kappaleella. 1970-luvulla mukaan tulivat Bruce Iglauerin Alligator aloittaen Hound Dog Taylorin ja Big Walter Hortonin levyillä. Niin kehnoja ne ovat. Viihteellisyys väheni ja r&b-arvot nousivat. Blandille annettiin kuitenkin paras materiaali ja Ace levytti aika harvakseen, single per vuosi. Siihen saakka voimme riemuita näistä 1970-luvun äänitteistä. Braggs levytti 60-luvulla muutaman singlen. Kari Kempas eri esittäjiä Happy Times: The Songs Of Dan Penn & Spooner Oldham (Ace CDCHD 1583) Tämä on toinen Acen kokoelma levy tutkailut BUDDY ACE / AL ”TNT” BRAGGS Buddy Ace Meets Al ”TNT” Bragss (Jasmine JASMCD 3167) Dukeja Peacockmerkkien oikeuden omistaja Universal on julkaissut kiitettävästi yhtiön ykköstähtien Bobby Blandin ja Junior Parkerin materiaalia, mutta laiminlyönyt muiden esiintyjien uusintajulkaisuja. Tämä oli itselleni levyn yllätys ja katoavan perinteen hieno ylistys. Braggs palkattiinkin Bobby Blandin kiertueille lämmittelijäksi. Useimmissa Barrelhousen bändisessioissa perussäestysryhmän muodostivat Walter ”Big Red” Smith kitarassa, Mac Thompson bassossa sekä Eddie Payne tai Johnny Junious rummuissa. Seuraava värväys oli Jimmie Lee Land. Ymmärtääkseni myös Peacockin gospelmateriaalilla olisi kysyntää, mutta tarjonta on jäänyt bootleg-julkaisujen varaan. Humoristisempia ovat Drinking Budweiser, Old Twister ja Big Leg Woman. JSP julkaisi osan näistä kokoelmalevyillä ja mm. Kitaristi-laulaja on oiva osoitus tradition jatkumisesta. Joe Carter, joka on tunnettu slidekitaran soitostaan, tyytyy omilla äänitteillään lauluun, ja Eddie Taylor ja ”Big Red” hoitavat rytmit ilman bassoa, Big John Wrencherin soittaessa huuliharppua. Clair Alexanderille nimen Buddy Ace. Varsinkin Fidelity-single From These Roots / Something New erottuu edukseen. Alkuperäiset levyt ovat kadonneet aikoja sitten markkinoilta. Delmarkin Bob Koester julkaisi Junior Wellsin ”Hoodoo Man Bluesin”, Sam Charters teki Vanguardille ”Chicago Blues Today” -sarjan ja Pete Welding äänitti artisteja Testamentja Prestige-merkeille. Holley on mainio tarinankertoja ja pianisti, jolla on huumoria ja meininkiä esityksissään, mutta myös vakavuutta löytyy omissa kappaleissa Big Machine Blues ja So Cold In USA. Mieleen tulevat paikoin Champion Jack Dupree, Sunnyland Slim ja muut mestarit. Siellä syntyi pari singleä, joista huomaa eron Houstonin studion äänitteisiin. 74 Blues News 1/2021 tailevalle laulaja Kiviharjulle. Kakkos-cd esittää bluesin vanhoja perinteitä ja tyylilajeja vuosikymmenten takaa. Pian Michael Frankin Earwig ja monet muut seurasivat perässä. Mac Thompson on tehnyt Something Wrongin myöhemmin uudelleen Mac Johnson -nimellä Rooster-merkin singlenä. Wisner taas toi saataville omalla Mr Blues -merkillään Good Rockin’ Charlesin, Eddie C. Hurds. Huuliharpisti Nate oli Big Daddy Kinsey & Kinsey Report -yhtyeen kanssa Suomessa Rovaniemellä ja Helsingin Storyvillessä 1990-luvulla
Sessiolaulaja Jeanie Greenin I’ll Take Care Of You on hyvä löytö Famen äänitearkistoista. In The Same Old Way -kappaletta tarjottiin ensin countrymarkkinoille. Siltä puolelta tuli ehkä rahaakin paremmin. Ronnie Milsap oli jo hurahtanut countryyn, kun hänelle tarjottiin Blue Skies Of Montana. Tässä esiintyy todellinen bluesmies, aivan kuin esikuvansa silloin joskus. Wexler ei suostunut: heillä oli jo Ruth Brown ja Lavern Bakerin kanssa hierottiin sopimuspaperia. Bobby Baren tulkinta on karu. Tästä levystä saamme kiittää Roryn veljenpoikaa, Daniel Gallagheria, joka on toiminut takapiruna myös muissa viime aikojen julkaisuissa. Morris neuvotteli Jerry Wexlerin kanssa sopimusta vetävämmän nimen (Faye Adams) turvin. Mukana tulee ajan hengen mukaisesti latausseteli, jolla musiikin saa mukana kulkevassa muodossa. The Yo Yo’s -yhtyeen Destroyed on vahvasti kallellaan Detroitin suuntaan samoin kuin koosteen avaus June Conquestin I Do. Aarno Alén FAYE ADAMS The Singles 1953–1956 (Jasmine JASMCD 3181) Kun Joe Morrisin yhtyeen laulusolisti Laurie Tate päätti lopettaa uransa, se antoi mahdollisuuden Fay Scruggsille. Jokaisen kappaleen välissä on pieni jutustelusessio, jossa Gallagher antaa vaatimattomaan tapaansa varsin ympäripyöreitä vastauksia ja ennen Bankers Bluesia annetaan jopa pikakurssi harpunsoitosta. Onkohan Dee Deen Atcoäänitteistä tehty omaa levyä. Viisi muuta ovat Muddy Watersin Gypsy Woman sekä Blow Wind Blow, Blind Boy Fullerin Pistol Slapper Blues, Big Bill Bronzyn Bankers Blues ja herra tradin kirjoittama The Cuckoo. Omat sävellykset ovat ”Deuce”-albumin raitoja, joista alun perin bändiversiona julkaistu Should’ve Learnt My Lesson on saanut mainion päivityksen mies ja kitara -tulkintana. Kesällä ´53 se purkitettiin ja nousi pian listoille ollen peräti 10 viikkoa mustan listan kärjessä syksyllä. Myöhemmin siitä kuultiin useita soultulkintoja. Thomas oli vielä tukevasti popin puolella, kun hän levytti I Pray Rainin. Aikaisemmista Gallagherin RSD-levyistä poiketen tämä ei ole 10” vaan 12”. Tämän jälkeen oli hiukan hiljaisempaa, kunnes taas syksyllä ’54 Hurts Me To My Heart oli muutaman viikon listan kärjessä. Heraldin jälkeen Adams kiersi useilla pikkumerkeillä, kunnes lopetti uransa v. Musiikillisesti levy on ehdoton timantti, mukana on paljon samanlaista eloisuutta ja tunnetta kuin vaikka Robert Johnsonin sessioissa. Sävellyksistä kolme; Don’t Know Where I’m Going, Out Of My Mind ja Should’ve Learnt My Lesson levy tutkailut ovat originaaleja. Se vaikuttaa jotenkin vaisulta, kun on kuunnellut enemmän Spencer Wigginsin, Solomon Burken ja Laura Leen tulkintoja. Anything For A Friend, Angels Tell Me ja Witness To The Crime ovat kyllä kelpo esityksiä, mutta Adamsin lauluilmaisussa käyttämä vibrato ärsyttää enemmän kuunneltuna. Up Tight Good Womanin levytti ensimmäisenä Wilson Pickett. Ovat muuten kuuntelemisen arvoisia, täytyypä ottaa heidät tarkempaan tarkasteluun. Tunnelma sinisempi kuin ehkä millään Gallagher-albumilla koskaan aikaisemmin. Help Me Find My Groove on tasokas esitys. Kannattaa kuitenkin pitää kiirettä, sillä 3 000 kappaleen painos saattaa olla tätä lukiessanne jo loppuunmyyty. Gallagher on todella hyvässä vedossa, kappaleet lähtevät suorastaan lentoon. Kitaransoiton ja laulun lisäksi saamme kuulla myös huuliharppua. Levy on paksulle vinyylille prässätty ja harvaan kaiverrettu, mikä takaa mukavan tuhdit soundit. Morrisilla oli jo laulukin valmiina: Shake A Hand. Session materiaalista ainoastaan Blow Wind Blow on julkaistu aiemmin ”Blues”-kokoelmalla. Onhan se erinomainen soulballadi. Paketin bluesahtavin tulkinta on Bill Brandonin Strangest Feeling, joka pärjää mielestäni Ted Taylorin versiolle. On todella hieno juttu, että tällainen arkistojen aarre löytyi ja että se myös julkaistiin. Molemmat laulunikkarit ovat vielä hengissä ja tekevät vielä ajoittain töitä, omilla tahoillaan. Kun ensimmäinen kooste ”Sweet Inspiration” keskittyi lähinnä etelän souliin, niin tämä kakkososa antaa monipuolisemman kuvan parivaljakon taidoista. Kappaleet ovat tuttuja Gallagherin levyiltä tai keikka ohjelmistosta. Jo pelkästään sen takia, ettei Gallagher jostain käsittämättömästä syystä koskaan tehnyt akustista levyä, vaikka akustiset kappaleet olivat kuitenkin oleellinen osa hänen live esiintymisiään kuin myös studiolevyjäkin. Don Varnerilta on myös oma kokoelma, jolta on poimittu The Power Of Love. Yllättäen Penn & Oldham kirjoittivat myös Dee Dee Sharpille. Penn täyttää syksyllä 80 vuotta, Oldham on pari vuotta nuorempi. Blues News 1/2021 75 Pennin ja Oldhamin kirjoittamista lauluista. B.J. Tarttuvassa kappaleessa on selviä Motown-vaikutteita. Riku Metelinen. Kahdeksan kappaleen levy on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka hienoa musiikkia Gallagher esitti soittimesta riippumatta. Hän löysi yhteistyökumppaniksi Al Silverin Herald-merkiltä. Nyt arvioitavana on Record Store Day -julkaisu, WNCR:ssä Clevelandissa 7. Materiaali ei mielestäni heikentynyt, sillä Charles Singleton ja Rosie Marie McCoy kirjoittivat yhtiölle edelleen. Tätä levyä voi hyvillä mielin suositella kaikille akustisen bluesin ystäville, meille Rory Gallagher -faneille tämä on pakkohankinta. Akustista musiikkia sisältäviä kokoelmia löytyy ”Wheels Within Wheels” ja ”Blues”-kokoelman levyistä yksi sisälsi akustisia kappaleita. He toimivat aktiivisesti myös popin ja country & westernin saralla. ’55. Poimin muutaman näytteen tarkempaan tarkasteluun. elokuuta 1972 nauhoitettu, aiemmin julkaisematon tallenne. Morris ei aikaillut. Selkeää poppia ovat Sandy Poseyn Hey Mister ja Merrilee Rushin Handy. Tämä intiimi 45 minuutin, 8 kappaleen akustinen sessio ja haastattelu DJ Carolyn Thomasin kanssa löydettiin pieneltä 7” kelanauhalta. Tony Bordersilta muistetaan yleensä juuri Cheaters Never Win -kappale, vaikka hän levytti paljon muutakin. Tämä oli laulanut gospelia Tuell Sistersien kanssa, mutta halusi siirtyä maallisen musiikin puolelle. Koosteella on 3 äänitettä Atlanticilta, loput 25 on Heraldia. Morrisilla oli sopimus Atlanticin kanssa. Aarno Alén RORY GALLAGHER Cleveland Calling (Chess 0815525) Hyvät Blues Newsin lukijat, ette tälläkään kertaa pääse eroon Rory Gallagherista. Tunti Adamsia on enemmän kuin tarpeeksi. ’63 siirtyäkseen takaisin gospelin pariin nimellä Fannie Jones. Samassa imussa seuraava single I’ll Be True nousi viikoksi kärkeen helmikuussa ’54. Ensimmäiset levytykset tehtiin Joe Morris Blues Cavalcaden nimissä, pikkuprintillä lukee etiketissä: vocal duet Joe Morris & Fay Scruggs. Adamsin hittiputki pysähtyi v. Molempien tuottajina toimi Chips Moman, joka mielellään pyysi lauluja Penn/Oldham -parilta
21001 PAL:VKO 2021-14 197301-2101 21002 PAL:VKO 2021-22 197301-2102 21003 PAL:VKO 2021-32 197301-2103 21004 PAL:VKO 2021-40 197301-2104 21005 PAL:VKO 2021-49 197301-2105 21006 PAL:VKO 2022-06 197301-2106 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 6 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 5 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 2