Blues News 01/2022 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: NORA JEAN WALLACE NORA JEAN WALLACE THE BACKKICK THE BACKKICK Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: HAL DAVIS HAL DAVIS THE HOLDERS THE HOLDERS. BN-kriikoiden parhaat! / Erikokoista bluesia / Unohdetut albumit / Sinkkuelämää BN-kriikoiden parhaat! / Erikokoista bluesia / Unohdetut albumit / Sinkkuelämää Blues saapuu Eurooppaan / Divarien helmiä / Outoja keikkakävijöitä / Levytutkailut Blues saapuu Eurooppaan / Divarien helmiä / Outoja keikkakävijöitä / Levytutkailut N:o 313 (1/2022) Hinta 7,50 € 55. vuosikerta N:o 313 (1/2022) Hinta 7,50 € 55
12 s. 32 s. 14 s. 8 AIHEINA MUUN MUASSA: AIHEINA MUUN MUASSA: s. 48 s. 2 Blues News 1/2022 s. 12 s. 42 s. 20 s. 32 s. 48 © Pi rjo Sa lm in en © Jy ri Li nd bl om. 24 s. 14 s. 32 s. 14 s. 48 s. 8 s. 14 s. 31 s. 24 s. 12 s. 42 s. 48 s. 32 s. 20 s. 31 s. 24 s. 20 s. 8 s. 42 s. 8 s. 24 s. 12 s. 42 s. 31 s. 20 s. 31 s
48 Esa Pakarinen ....................................................... 32 ”Mitä on blues?” ................................................... Jos nyt jotakin olemme historian saatosta oppineet, vaikkapa sadan vuoden takaisesta espanjantaudista, niin tiedossa on mittava, historiaan jälkensä jättävä korona-ajan jälkipyykki. 20 Erikokoista bluesia .............................................. Kuten tapahtumateollisuuden ym. Viimeistään viimeaikaiset, alkuvuoden rajoituspäätökset kiehauttivat pandemian aikana kehkeytyneen rajoitus-sekameteli-sotkusopan kulttuurialan koronakattilan laitojen yli. 44 Outoja keikkakävijöitä: Day, Dawn & Dusk .. Kaikkea hyvää itse kunkin kevättalveen toivottaen, pidetäänhän roots-blues-lippua edelleen korkealla! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Maiju Lasola. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille lehdessä. varsin runsasta julkaisutuotantoa. Alkanut vuosi oli heti ensimmäisiltä päiviltään näkymältään jokseenkin tummanpuhuva, jo lähes kaksi vuotta Suomessakin jatkuneen pandemian vuoksi. Väistämättä myös kulttuurialaa koskien. On välttämätöntä, että kulttuurialankin Covid-19-jälkipyykki pestään yhteiskunnan rakenteista huolehtivien ja valtaa käyttävien toimesta avoimesti ja huolella, kunnon pesuaineita käyttäen, mahdollisimman puhtaaksi ja eri pesuelementeistä sekä niiden tarkoituksenmukaisuudesta kaikki mahdollinen opiksi ottaen! – Ja ellei pyykinpesu päättäjiltä ilman tarvittavaa tietotaitoa onnistu, niin osataan edes viimeistään jälkipyykkäämisen puitteissa kysyä neuvoa myös asiantuntevilta kulttuurialan eri toimijoilta. Ja nämä kosketukset tai suoranaiset iskut ovat olleet osin erittäin negatiivisia. Koronapyykin esipesun myötä herää kysymyksiä myös suomalaisessa rootsblues-kentässä; mitä on takana ja edessä asian parissa eri tavoin toimivien elonteillä. Tätä kirjoitettaessa kulttuuriala on kokoontumassa laajaan mielenosoitukseen kokemansa epätasa-arvoisen kohtelun vuoksi. Pandemian jälkipyykki on vielä pesemättä. Kielen merkityksellisyys on aina kiehtovaa, myös ikävissä yhteyksissä. 4 Nora Jean Wallace ................................................. Ilmeistä kuitenkin on, että em. Kritiikin kohteena on ollut myös se, että linjanvetoja tehtäessä ei ole kuultu riittävällä tavalla alan toimijoita. Oma lukunsa ovat olleet puutteet taloudellisten tekijöiden huomioimisessa. 24 Unohdetut albumit #23 ..................................... Ilmoitushinnat vuodelle 2022: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, J-P Berg, Harri Haka, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Heikki J. Toimiva siis tässäkin yhteydessä tuo jo alussa mainittu sanonta ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan”... Toisaalta havaittavissa on ollut valoisiakin puolia; kurimuksen keskellä rootsmusiikin toimijakentässä on esiintynyt mm. Ja aihettahan kulttuurialan kritiikkiin on koronataipaleen varrelta kiistatta kertynyt. 54 Levytutkailut ..........................................................56 Etukansi: Nora Jean Wallace, Blues Heaven Festival, Norja 13.11.2021 © Pertti Nurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 55. 42 Divarien helmiä #61 ............................................ Idiomihan puolestaan on, kuten tiedämme, vähintään kaksisanainen ilmaisu, jolle on muodostunut uusi itsenäinen, vertauskuvallinen merkitys. 19 The Holders ........................................................... Vastauksia on varmasti lukuisia ja ne ovat monitahoisia, osin todennäköisesti ennalta arvaamattomia. tiedotteista ja uutisista on saatu monien omakohtaisten kokemusten ohella todeta, kulttuurija tapahtuma-ala on ajettu alas, ammattilaisia on vaihtanut muihin töihin, kulttuurikenttä on hapertunut ja tulevaisuuden näkymät ovat aiempaa huterammat. 50 BN käy tapahtumissa ......................................... Jälkipyykin mielletäänkin koskevan tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt niin sanotusti putkeen. Kritiikin kohteena ovat pandemiamatkan varrella yhä enenevissä määrin olleet kulttuurialaa varsin kaltoin kohdelleen rajoituspolitiikan päätösten avoimuus, ennakoitavuus ja tietoperustaisuus sekä alojen yhdenvertainen kohtelu. 14 Muddy Lee Makkonen ........................................ Koskinen, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Pirjo Salminen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Tapio Väisänen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2022: N:o 1/22: vk 07 N:o 2/22: vk 15 N:o 3/22: vk 23 N:o 4/22: vk 33 N:o 5/22: vk 41 N:o 6/22: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2022 tarkoitetäjille: BN-numeroon 2/2022 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 11.3.2022! viimeistään perjantaina 11.3.2022! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2022 Vuoden 2022 ensimmäisen BN-numeron myötä on aika toivottaa lukijoillemme hyvää alkanutta uutta vuotta. Kun paidat pysyvät puhtaina, ei pyykkäämiselle ole tarvetta. Blues News 1/2022 3 BN-kriitikoiden parhaat 2021! ............................ Mittavista taloudellisista ja (psyko)sosiaalisista seurauksista ei kaikkinensa ole vielä tarkempaa tietoa. koronapoliittiset linjaukset ovat koskettaneet jollain tavalla meitä kaikkia, niin ammattilaisia, tapahtumajärjestäjiä ja -toimijoita, aktiiviharrastajia kuin blues-rootsin ”penkkiurheiljoitakin”. Tällä hetkellä sitä on tosin takana jo yli kuukausi, mutta kuten sanotaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 38 Blues saapuu Eurooppaan #9 ........................... 12 Motown memories #73: Hal Davis .................. Nähtäväksi jää, miten ala tästä pääsee jaloilleen, kunhan pandemia on ohitse. vuosikerta ISSN 0784-7726 Julkaisija Finnish Blues Society (FBS) ry PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) LY-tunnus: 0222682-0 Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues Newsin tilaus vuodelle 2022 on 44 euroa. Luottamus yhteiskunnan valtarakenteiden tasapuolisuuteen, objektiivisuuteen, kulttuurialan asiantuntemukseen ja alan ominaispiirteet huomioon ottavaan toimintaan on varmasti, ja syystä, kärsinyt kovan kolauksen. viljalti yleistä sinnikkyyttä, yhteisöllisyyttä, uskoa tulevaan ja esim. 8 The Backkick ......................................................... Ja hyvä niin; kun pyykki on likaista, se pitää pestä. Jälkipyykki sanana on idiomi joka viittaa jonkin tapahtuman, yleensä ikävän sellaisen, jälkiselvittelyyn tai jälkipuintiin. 31 Sinkkuelämää: Johnny Burnette ...................... Valtakunnan tason suunnitelmista vastaisuuden varalle ei ole toistaiseksi tietoakaan
Nieminen – Soul ‘ N ‘ Roll Jubilee (Ram-Bam) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) Brenda Taylor & Her Chicago Blues Band – Buggy Ride (Wolf) Erik Trauner – I Had The Wrong Mojo (Styx) Johnny Tucker feat. Kid Ramos And The All Stars – 75 And Alive (Blue Heart) Wee Willie Walker – Not In My Lifetime (Blue Dot) Carolyn Wonderland – Tempting Fate (Alligator) The Ronnie Wood Band – Mr Luck: A Tribute To Jimmy Reed (BMG) eri esittäjiä – Mark Hummel Proudly Presents East Bay Blues Vaults 1976–1988 (Electro-Fi) J-P Berg: J-P Berg: Alabama Slim – The Parlor (Cornelius Chapel/Music Maker) Selwyn Birchwood – Living In A Burning House (Alligator) Rodd Bland & Members Only Band – Live On Beale Street: A Tribute To Bobby “Blue” Bland (Nola Blue EP) Cedric Burnside – I Be Trying (Single Lock) Cha Wa – My People (Single Lock) Chris Cain – Raisin‘ Cain (Alligator) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Dwayne Dopsie & Zydeco Hellraisers – Set Me Free (Louisiana Red Hot) Dumphstaphunk – Where Do We Go From Here (The Funk Garage) Robert Finley – Sharecropper‘s Son (Easy Eye Sound) Sue Foley – Pinky‘s Blues (Stony Plain) Delvon Lamarr Organ Trio – I Told You So (Colemine) Corey Ledet – Corey Ledet Zydeco (Nouveau Electric) Buffalo Nichols – Buffalo Nichols (Fat Possum) George Porter Jr & Runnin‘ Partners – Crying For Hope (Controlled Substance Sounds Lab) 4 4 Blues News 1/2022 Honey Aaltonen: Honey Aaltonen: Eric Bibb – Dear America (Provogue) Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator, 2020) Eddie “Guitar” Burns – I Love To Jump The Boogie (Jasmine) Shemekia Copeland – Uncivil War (Alligator) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Steve Cropper – Fire It Up (Provogue) Daddy Long Legs – Lowdown Ways (Yep Roc, 2019) The Deputies & Sven Zetterberg – Blues Time... 2 (Chess) Rhiannon Giddens with Francesco Turrisi – They’re Calling Me Home (Nonesuch) The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin‘) Lazy Lester – Yes Indeed! (Tempo, 2020) Thelonious Monk – Palo Alto (Impulse!) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) The Rolling Stones – Tattoo You Super DeLuxe (Rolling Stones/Polydor) Vuoden 2021 parhaat!. Äänestyksen voittajat löytyvät koosteen lopusta. BN-KRIITIKOIDEN P äättyneen vuoden aikana levyarvioita lehteemme laatineiden BN-vakioavustajien suosikkijulkaisut on jälleen listattu! Pidetyimmät kansainväliset ja kotimaiset äänitteet sekä uusintajulkaisut on esitetty seuraavilla sivuilla toimittajittain artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. Harri Haka: Harri Haka: Pepe Ahlqvist with Tomi Leino Trio – Backstreets Of Blue (Homework) The Atomic 44’s – Volume One (Bird Dog) Tommy Castro – A Bluesman Came To Town (Alligator) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Charlotta Curves & Helge Tallqvist Band – Voodoo Woman (Q-Records) Sue Foley – Pinky’s Blues (Stony Plain) The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin’) Tomislav Goluban – Express Connection (Blue Heart) Ismo Haavisto, Andres Roots & Matias Partanen – Tribute To Elmore (Roots Art) Donna Herula – Bang At The Door (CDBaby/omakustanne) Jo ‘ Buddy & Down Home King III feat. Live In Stockholm (Jefferson) Bob Dylan – Springtime In New York (Columbia/Legacy) Kirk Fletcher – My Blues Pathaway (Cleopatra Blues, 2020) Pete Gage & Doctor’s Order – Down By The Lakeside (Finnish All Music & Media) Rory Gallagher – Cleveland Calling, Pt
Wade & Balta Bordoy – The Schoolhouse Sessions (Steeplejack) Kari Kempas: Kari Kempas: Pepe Ahlqvist with Tomi Leino Trio – Backstreets Of Blue (Homework) Eric Bibb – Dear America (Provogue) Eddie ”Guitar” Burns – I Love To Jump The Boogie (Jasmine) Eddie C. Nieminen – Soul ‘ N ‘ Roll Jubilee (Ram-Bam) Tom Jones – Surrounded By Time (EMI) Little Ann – Detroit ‘ s Secred Soul (Kent) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) Bobby Parker – Soul Of The Blues (Rhythm & Blues 2-CD) Curtis Salgado – Damage Control (Alligator) Nick Waterhouse – Promenade Blue (Innovative Leisure) Carolyn Wonderland – Tempting Fate (Alligator) Jari Kolari: Jari Kolari: The Atomic 44’s – Volume One (Bird Dog) Charlie Barath – Just Me And My Friend (omakustanne) Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator, 2020) Al Blake – Al Blake’s Bag Of Blues (Topcat) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Sue Foley – Pinky’s Blues (Stony Plain) Howling Wolf – In Warsaw 1964 (Polish Radio Archives) Colin James – Open Road (Stony Plain) King Bees – Featuring The Greatest Blues Stars (Wolf) Mojo Blues Band – Shutdown (Styx) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) Jose Ramirez – Here I Come (omakustanne) David Rotundo Band – So Much Trouble (Dreams We Share) Ron Sorin & The Blue Coast Band – Lake City (Big Lake) Eric Trauner – I Had The Wrong Mojo (Styx) Two Stone Steiny & The Cadillacs – Alright! (omakustanne) Roger C. Kid Ramos And The All Stars – 75 And Alive (Blue Heart) Nora Jean Wallace – BluesWoman (Severn, 2020) eri esittäjiä – The Black Keys Present The Hill Country Blues (Mojo) 5 5. Campbell – Baddest Cat On The Block (JSP) The Deputies & Sven Zetterberg – Blues Time... Sameli Rajala – Electric Rajala (Backbeat) Kat Riggins – Cry Out (Gulf Coast) Roomful Of Blues – In A Roomful Of Blues (Alligator, 2020) Curtis Salgado – Damage Control (Alligator) Hound Dog Taylor & The Houserockers with Brewer Phillips – Tearing The Roof Off (JSP 2-CD) Johnny Tucker feat. 1 (Big Crown) Robert Finley – Sharecropper‘s Son (Easy Eye Sound) The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin’) Luca Giordano – Let’s Talk about It (Blue Crawfish) Hip Lankchan – Original West Side Chicago Blues Guitar (JSP 2-CD) The Lowdown Saints – Hit Me Hard (Big Entertainment) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) T. Pete Hoppula: Pete Hoppula: Niko Ahvonen – Tilanteen Herrat (Zen Master/Rockadillo) Alabama Slim – The Parlor (Cornelius Chapel/Music Maker) Altered Five Blues Band – Holler If You Hear Me (Blind Pig) Cedric Burnside – I Be Trying (Single Lock) Tia Carroll – You Gotta Have It (Little Village Foundation) Joanna Connor – 481 South Indiana Avenue (Keeping The Blues Alive) Constantine & The Call Operators – s/t (omakustanne) El Primitivo – Bigfoot (Talsti 10” LP) Sue Foley – Pinky ‘ s Blues (Stony Plain) GA-20 – Does Hound Dog Taylor: Try It... Live In Stockholm (Jefferson) Lee Fields & The Expressions – Big Crown Vaults, Vol. You Might Like It! (Karma Chief) The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin’) The Hipshooters – The Wrong Man (Sleazy 10” LP) Jo ‘ Buddy & Down Home King III feat
1–4 (Matchbox Bluesmaster 4 x 6-CD) Blues News 1/2022. Riku Metelinen: Riku Metelinen: Joe Bonamassa – Serving Royal Tea: Live From The Ryman (J&R Adventures) Joe Bonamassa – Time Clocks (J&R Adventures) Sean Chambers – That’s What I’m Talkin’ About: Tribute To Hubert Sumlin (Quarto Walley) Sue Foley – Pinky’s Blues (Stony Plain) Rory Gallagher – Cleveland Calling, Pt. Nieminen – Soul ‘ N ‘ Roll Jubilee (Ram-Bam) Lockdown Docs – 110% Rock’N’Roll (Finnish All Music & Media) Mr Breathless & Vesa Kääpä – Garage Tapes (2 Saints) James Oliver – Goofin’ Around (Last Music) T. Sameli Rajala – Electric Rajala (Backbeat) Jimmy Reiter – Live (omakustanne) Curtis Salgado – Damage Control (Alligator) Johnny Spence & Doctor’s Order – Crude And Rude (Finnish All Music & Media) Texas Oil – No Bullshit (Goofin’ EP) Brad Vickers & His Vestapolitans – The Music Gets Us Thru (ManHatTone) Wentus Blues Band – From The Barrell (Ramasound) 6 6 Pertti Nurmi: Pertti Nurmi: Dexter Allen – Keep Moving On (Endless Blues) Eddie “Guitar” Burns – I Love To Jump The Boogie (Jasmine) Cedric Burnside – I Be Trying (Single Lock) Chris Cain – Raisin’ Cain (Alligator) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Paul Gayten – True (You Don’t Love Me): Early Recordings 1947–1949 (Jasmine) Henry Gray – Shake A Hand (Wolf) Harmonica Shah & Howard Glazer – Ain’t Gonna Worry About Tomorrow (Electro-Fi) Linda Hayes – Yes, I Know (Jasmine 2-CD) Archie Lee Hooker & The Coast To Coast Blues Band – Living In A Memory (Dixiefrog) Christone Kingfish Ingram – 662 (Alligator) Bobo Jenkins – Decoration Day Blues (Soul Jam) Hip Lankchan – Original West Side Chicago Blues Guitar (JSP 2-CD) Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) Wilburt Lee Reliford – Seems Like A Dream (Big Legal Mess) Slim Butler – Bone Deep (Slimcuts) Wee Willie Walker – Not In My Lifetime (Blue Dot) Nora Jean Wallace – BluesWoman (Severn, 2020) eri esittäjiä – Matchbox Blues Master Series, Vol. 2 (Chess) Rory Gallagher – Rory Gallagher (UMC) Billy F Gibbons – Hardware (Concord) Tomislav Goluban – Express Connection (Blue Heart) Ben Granfelt – Because We Can! Live (A1) Hurriganes – Making Of Hot Wheels (Talsti) Colin James – Open Road (Stony Plain) John & Jason – Live Tracks, At Rootman Studios (Rootman Music) Dave Lindholm Lights – Dave Lindholm Lights (Emsalö) The Lovematches – Rescue Songs (Emsalö Music) Mikko Löytty – BlueStars (Eclipse Music) Joanne Shaw Taylor – The Blues Album (KTBL) Trick Bag – Fistful Of Rocks (Hurricane) West Coast Blues – Hard Times Come Again No More (omakustanne) Mikke Nöjd: Mikke Nöjd: Bill Blue – King Of Crazy Town (Conch Town Music) The Broadway Twisters – South By South West 2 (TenGuKru) Tia Carroll – You Gotta Have It (Little Village Foundation) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) El Primitivo – Bigfoot (Talsti 10” LP) Pete Gage & Doctor’s Order – Down By The Lakeside (Finnish All Music & Media) Hurriganes – Hamina And Helsinki All Night Long (Svart 4-LP/3-CD) Hurriganes – Making Of Hot Wheels (Talsti) Hurriganes – Rocking Live 1982 (Emsälö Music) Jo ‘ Buddy & Down Home King III feat
Vuoden 2021 kansainvälinen julkaisu: Vuoden 2021 kansainvälinen julkaisu: 1. Pete Gage & Doctor’s Order – Down By The Lakeside (FAM) 3 p. The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin‘) 5 p. Sue Foley – Pinky ‘s Blues (Stony Plain) 5 p. 3. 7 7 TT Tarkiainen: TT Tarkiainen: Pepe Ahlqvist with Tomi Leino Trio – Backstreets Of Blue (Homework) Niko Ahvonen – Tilanteen Herrat (Zen Master/Rockadillo) Constantine & The Call Operators – s/t (omakustanne) Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (Southwest Musical Arts Foundation) Dave Forestfield – Skull (Propaganda) Pete Gage & Doctor’s Order – Down By The Lakeside (Finnish All Music & Media) Billy F Gibbons – Hardware (Concord) Hemmo Hirvonen Brotherhood – Spirituals (omakustanne) Jo ‘ Buddy & Down Home King III feat. Vuoden 2021 kotimainen julkaisu: Vuoden 2021 kotimainen julkaisu: 1. 2. Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Eddie “Guitar” Burns – I Love To Jump The Boogie (Jasmine) 3 p. Nieminen – Soul ‘ N ‘ Roll Jubilee (Ram-Bam) Mick Kolassa – Wasted Youth (Endless) Lockdown Docs – 110% Rock’n’Roll (Finnish All Music & Media) PG Petricca – Bad Days (omakustanne) Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert – Cargo (Humu) Johnny Spence & Doctor’s Order – Crude And Rude (Finnish All Music & Media) Vesa Walamies: Vesa Walamies: Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator, 2020) Charlotta Curves & Helge Tallqvist Band – Voodoo Woman (Q-Records) Ronnie Earl – Beyond The Blue Door (Stony Plain, 2019) The Gin Mill Trio – Atomic Blues Hits (Goofin’) Ismo Haavisto, Andres Roots & Matias Partanen – Tribute To Elmore (Roots Art) Smokey Hogg – The Texas Blues Of Smokey Hogg (Ace) Earl Hooker – Rockin’ Wild: 1952–63 Recordings (Soul Jam) Martin Lang – Bad Man (Random Change) Jimmy Reiter – Live (omakustanne) Casey Bill Weldon – We Gonna Move (Wolf). Nieminen – Soul ’N’ Roll Jubilee (Ram-Bam) 4 p. Pepe Ahlqvist with Tomi Leino Trio – Backstreets Of Blue (Homework) 3 p. Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954 (GNP Crescendo 10” LP) 6 p. Curtis Salgado – Damage Control (Alligator) 3 p. Bob Corritore & Friends – Spider In My Stew (SMAF) 7 p. Muddy Waters – The Montreux Years (BMG 2-LP/2-CD) 5 p. 2. Vuoden 2021 uusintajulkaisu: Vuoden 2021 uusintajulkaisu: 1. 3. Cedric Burnside – I Be Trying (Single Lock) 3 p. 2. 3. Elvin Bishop & Charlie Musselwhite – 100 Years Of Blues (Alligator) 3 p
Minun on usein sanottu kuulostavan Koko Taylorilta, ja arvostan sitä kohteliaisuutena, mutta olen oma itseni. Ensimmäinen Nora Jeanin oppima kappale oli Howlin’ Wolfin Howlin’ For My Darling. KARI KEMPAS N ora Jean Wallace (s. Täytettyäni 17 osallistuin koulun kykykilpailuun ja voitin sen. Kotona kuunneltiin ja soitettiin muutenkin paljon bluesia ja soulia, kuten Muddy Watersia, Big Mama Thorntonia, John Lee Hookeria, James Brownia, Aretha Franklinia ja Ray Charlesia. Tiesin jo noin seitsenvuotiaasta alkaen, kun veljeni toi ystäviään kotiimme kuuntelemaan lauluani, että tämän homman osaan. Hänen isoäidillään oli jukejoint, jossa isä Bobby Lee Wallace ja setä Henry ”Son” Wallace esiintyivät ja säestivät vierailevia bluesmiehiä. Wallacea kuullaan solistina myös kahdella Dawkinsin levyllä ”Feel The Blues” ja ”Can’t Shake These Blues”. Tunsin Jimmyn pitkältä ajalta. 21.6.1956) tutustui bluesiin jo kotonaan Greenwoodissa Mississippissä. Covid-19 on kuitenkin hankaloittanut julkaisun jälkeisten kiertueiden järjestämistä. Se oli vuonna 2012 – hieno show ja tribuutti Kokolle. Ensilevytysten teon taas mahdollisti 1980-luvun alussa virinnyt yhteistyö Chicago-bluesin legendan Jimmy Dawkinsin kanssa. – Tätini oli luvannut, että saan asua hänen luonaan ilmaiseksi niin kauan kun löydän töitä, kunhan hoidan kotia ja ruoanlaiton. Olen nähnyt sinut lavalla ainakin Jimmy Dawkinsin kanssa sekä Koko Taylor -tribuutissa. Laulajattaren kehityspolku soulista innostuneesta harrastelijasta bluesgenren kuluvan vuosituhannen kärkitapahtumien vetonaulaksi on ollut pitkä eikä aina niin erityisen suoraviivainenkaan. Ammattimaisen laulamisen hän käynnisti Purvis Scottin johtaman yhtyeen solistina 1970-luvulla. Perhepiiristä tulevat myös vahvat gospel-vaikutteet, kun äiti Ida Lee Wallace lauloi esimerkiksi Mahalia Jacksonin, The Staples Singersin ja Dixie Hummingbirdsin kappaleita. Hän opetti minulle paljon ja kaipaan häntä. Näin ollen se on myös siirtänyt Wallacen mahdollista Suomen-debyyttiä. Minulla oli tapana lauleskella ruokaa laittaessani ja kerran sitten tätini seisoi ties kuinka pitkään huomaamattani kuuntelemassa ja katselemassa minua, ja huudahti lopulta: yhteensä seitsemäksi vuodeksi. – Koko Taylor -tribuutissa olivat mukana minun lisäkseni Deitra Farr ja Melvia ”Chick” Rodgers. – Niin se taitaa olla, olen huomannut sen omakohtaisestikin. Debyytti-single Untrue Lover / Oh My Love julkaistiin Dawkinsin Leric-merkillä. Ehkä vuonna 2022 onnistuu! Haastattelu on tehty Blues Heaven -tapahtumassa Tanskassa marraskuussa 2021. Tätini, joka itse oli töissä televisioiden kuoria valmistavassa yrityksessä, yritti auttaa minua löytämään töitä. Silloin tiesin, että laulaminen on minun juttuni. Lähes vuosikymmenen mittaiseksi venyneen studiotauon laulajatar katkaisi viimein vuonna 2020 ilmestyneellä pitkäsoitollaan ”Blueswoman”. Kuuntelen usein hänen musiikkiaan. Ehkä siihen aikaan oli enemmän kilpailua. Myöhemmin levyn kappaleet ovat olleet TIE AMMATTILAISUUTEEN TIE AMMATTILAISUUTEEN Ensin useamman vuoden Chicagon klubeilla keikkailemalla kokemustaan kartuttaneen Nora Jeanin levytysura käynnistyi 1985, jolloin hän sai kiinnityksen Jimmy Dawkinsin bändiin. Myöhemmin Nora Jean omistikin levyllään ”Going Back To Mississippi” kappaleen Down To Ms May’s Juke Joint tribuutiksi isoäidilleen. – Muutin vuonna 1976 Chicagoon avioliiton ulkopuolella syntyneen lapseni kanssa ja asuin siellä tätini luona. Mieheni Mark Bruso toi minut taas bluesin pariin. Hän oli nerokas, enkä ymmärrä, miksi hän ei saanut enempää nimeä elinaikanaan. Olet esiintynyt Chicago Blues -festivaalilla useamman kerran. Hän oli mentorini ja perehdytti minut musiikkibisnekseen ja esiintymiseen. – Jimmy Dawkinsin kanssa esiinnyin muistaakseni vuonna 2005 tai 2007. NORA JEAN WALLACE Bluesnaisen uusi tuleminen Bluesnaisen uusi tuleminen © Pi rjo Sa lm in en Nora Jean Wallace ja Jimmy Dawkins Chicagossa 2007 Blues News 1/2022 8 kuultavissa ainakin Delmarkin kokoelmacd:llä ”Jimmy Dawkins Presents The Leric Story”. Pidin nuorempana bluesista, mutta kun tulin teini-ikään ja aloin seurustella ja katsella poikia, ystäväni alkoivat pilkata minua bluestytöksi. En yritä kuulostaa häneltä. En kuunnellut Koko Tayloria ennen kuin vasta vuoden 2002 jälkeen. Bändissä olivat mukana ainakin Billy Flynn ja Eddie Shaw. 19-vuotiaana Chicagoon muuttanut Nora Jean sai uransa varhaisvuosien aikana opastusta muun muassa Mary Lanelta ja Joe Barrilta. Silloin hylkäsin bluesin ja siirryin souliin ja r’n’b-musiikkiin. Olen laulanut koko ikäni. Suosikkejani olivat Aretha Franklin ja Gladys Knight ja kaikenlainen soul-musiikki
”Tiesin jo noin seitsenvuotiaasta ”Tiesin jo noin seitsenvuotiaasta alkaen, kun veljeni toi ystäviään alkaen, kun veljeni toi ystäviään kotiimme kuuntelemaan lauluani, kotiimme kuuntelemaan lauluani, että tämän homman osaan. että tämän homman osaan.”” © Pe rt ti N ur m i
Seuraavana päivänä soitin Jimmylle ja muistutin häntä, että olin tavannut hänet edellisenä iltana ja hän oli luvannut tehdä singlen kanssani. – Kirjoitin vielä samana iltana kotiin päästyäni ensimmäisen kappaleen. Minulla ei ollut mitään tekeillä ja hän tiedusteli, haluaisinko julkaista singlen ja olenko koskaan tehnyt itse kappaleita. En tiennyt äänilajeista mitään, olinhan ensimmäistä kertaa lavalla. Klubi oli Majestic Lounge West Sidessa 14. ON/OFF-URAN KÄÄNTEITÄ ON/OFF-URAN KÄÄNTEITÄ Nora Jean Bruso -nimellä Nora Jean on tehnyt kertomansa mukaan satoja omia kappaleita (yli 700!), jotka kuitenkin jäivät avioeron tultua ex-miehen haltuun, kuten myös kahden ensimmäisen levyn masterit. Sitten minulta kysyttiin, missä äänilajissa, ja olin aivan ymmälläni. Hetken hämmennyksen jälkeen hän tuli käymään kotonani, jossa esittelin hänelle rumpalini kanssa nauhoittamani numeron. Sen jälkeen tuottoisa artisti on ehtinyt kirjoittaa jo yli 80 uutta laulua. kadun ja Pulaski Roadin kulmassa ja bändi oli Scotty and The Oasis. Kävelin sisään erääseen klubiin, Mr T’s Loungeen, ja hän kysyi, olinko se tyttö, joka oli laulanut Scottyn bändissä ja mitä tein nyt. Kaksi viikkoa myöhemmin hän vei minut studioon ja tein ensimmäisen singleni hänen Leric-levymerkilleen. Scotty kysyi minulta sen jälkeen, kenen kanssa olin tehnyt töitä aiemmin. Hän lupasi äänittää ja tuottaa levyn sekä auttaa sen levittämisessä. Myös uransa Nora Jean on joutunut keskeyttämään ja aloittamaan uudelleen alusta useamman kerran, keskityttyään välillä lastensa kasvatukseen sekä äidistään huoNora Jeanin signeerattu Leric-debyyttisingle Pertti Nurmen kokoelmista. – Yhtyeen johtaja Scotty kysyi, osaanko laulaa ja minkä kappaleen haluan esittää. Scotty antoi minulle korttinsa ja pyysi, että tulisin heidän seuraaviin harjoituksiinsa keskiviikkona, jos haluaisin tehdä töitä bändin kanssa. Jimmy sanoi, että jos kirjoittaisin kaksi laulua, voisin tehdä singlen. Hän piti siitä ja järjesti kuvaussession singleä varten jo samana päivänä. Sanoin laulavani Betty Wrightin Tonight Is The Night. Aloitin ja taisin lopulta yllättää kaikki. En oikein ymmärtänyt, koska laulaminen ei minusta ollut työtä vaan hauskanpitoa. Hän sanoi tietävänsä klubin, jossa oli elävää musiikkia perjantaisin ja lauantaisin, ja vievänsä minut seuraavana lauantaina sinne ja esittelevänsä minut bändille, jonka Purvis Scott -nimisen johtajan hän tunsi. – Sen jälkeen tapasin Jimmy Dawkinsin. 10 Blues News 1/2022 ”Tyttö, sinähän todella osaat laulaa!”. Asia ratkesi sillä, että Scotty ja bändi antoivat minun aloittaa. Niin sitten päädyin Scottyn yhtyeeseen, aina siihen asti kun ryhmä hajosi vuonna 1982 Scottyn murhan jälkeen
– Koko urani on ollut yläja alamäkiä. Levyä on ennätetty soittaa myös Suomen Yleisradiossa. © Pe rt ti N ur m i. Viimeisimmän levyni ”Blueswoman” kappaleet olen tehnyt yhdessä kosketinsoittaja Stan Banksin kanssa. Viimeisimmän cd:si julkaisun jälkeen olet myös keikkaillut ulkomailla. Vuonna 2020 hän kuitenkin teki taas demoja Stanley Banksin kanssa pienessä studiossa, mistä sitten syntyi Severn-merkille albumi ”Blueswoman”. Pidin välillä 1990-luvun alkupuolella taukoa lasten vuoksi. Miten vertaisit levyjäsi toisiinsa. Sitä seurasivat Dawkinsin kanssa tehty Euroopan-kiertue ja esiintyminen Chicago Blues -festivaalilla tähtikaartin kanssa. – Kyllä, mutta levyjen välille tuli pitkä tauko. Nyt kuitenkin olen taas menossa ylöspäin, jos Jumala suo. ”Going Back To Mississippi” olisi voinut olla hieman parempikin – mukana oli hienoja soittajia, mutta kirjoitin koko levyn musiikin joko itse tai osaksi muiden lauluntekijöiden kanssa. Avioliittomme ei toiminut, erosimme – en ole kuullut hänestä mitään vuoden 2006 jälkeen – ja minä jatkoin laulamista. Carl Weathersby ja Dave Specter kitaroissa ja taustalla Daven bändi. Olimme työstäneet niitä Stanin studiolla keskellä ei-mitään ja olin jo ajatellut äänittää seuraavan albumini siellä, kun David Earl soitti ja tarjosi mahdollisuutta levyttää Severnille. Onko sinulla manageria. Olen kirjoittanut kappaleita eri aiheista ja levylle tulee myös vieraita. Ennen kaikkea esiintymismahdollisuuksien vähyys on hidastanut uuden albumin markkinointia sekä vaikeuttanut kansainvälisten kiertueiden järjestämistä. Kuinka kauan sinulla on nyt ollut oma bändi. Blues News 1/2022 11 lehtimiseen. Toivon ja uskon niin. Steve Guygerin huuliharppua kuullaan useammassa kappaleessa ja Kim Wilsonin yhdessä. – Varmaan parin vuoden ajan. Severnin talon bändi on levyllä periaatteessa sama kuin Fabulous Thunderbirds lukuun ottamatta rumpalia, joka on Rob Stupka. Vuonna 2002 Soto-studiolle kokoontui all stars -bändi: Dawkins, Flynn, James Wheeler, Willie Kent ja Eddie Shaw, ja tuloksena oli ”Nora Jean Bruso Sings The Blues” (2003) – kunnianosoitus bluesille, jota Nora Jean on esittänyt. Olet tuntenut Severn Recordsin perustajan David Earlin jo pitkään. Nora Jean oli ollut aiemmin esiintyjänimeni vuosien ajan. Lisäksi sille sisältyy ainakin yksi Candy Stantonin ja yksi Syl Johnsonin lainanumero. Kun urani taas alkoi edetä, minun piti palata Mississippiin pitämään huolta äidistäni. Olen menossa joulukuussa (2021) Argentiinaan ja Brasiliaan, mikä lisäisi suosiotani ja auttaisi ulkomaisten festivaalikeikkojen saamisessa. Vuonna 2001 Billy Flynn kutsui hänet laulamaan neljä kappaletta levylleen ”Blues And Love”, mikä antoi uutta vauhtia. – Teen kaiken itse. Vuonna 2004 Severn Records julkaisi cd:n ”Going Back To Mississippi”, jossa ovat mukana mm. – Kyllä, tosin tämä Covid on pistämässä sille stopin. PALUU LEVYNTEKOON 2020-LUVULLA PALUU LEVYNTEKOON 2020-LUVULLA Kahden Severn-merkin pitkäsoiton sekä 2011 ilmestyneen omakustannelevyn ”Good Blues” jälkeen Nora Jeanin äänitetuotanto vaikutti tulleen tiensä päähän. Tulemme hyvin toimeen, joten tarjosin uutta materiaaliani hänelle, ja vuotta myöhemmin hän soitti oman tarjouksensa. Severn Recordsilla on hyviä ihmisiä. Naimisiin mentyämme tein ensimmäisen täyspitkän levyni ”Sings The Blues”. Allekirjoitin juuri sopimuksen Euroopan festivaalien buukkauksia varten erään Ranskassa toimistoaan pitävän agentin kanssa. Uskon, että kun pandemia on ohitse joskus vuonna 2023 työtilaisuuksia tulee. ”Blueswoman” on julkaistu lokakuussa 2020, joten se on ollut markkinoilla vasta noin vuoden. Chicagossa esiinnyn nyt pääasiassa Kingston Mines -klubilla ja silloin tällöin Rosa’s Loungessa pitääkseni bändin iskussa ja tasaisesti työllistettynä. Tein sen nimellä Nora Jean, koska en missään tapauksessa halunnut käyttää sukunimeä Bruso, eikä Wallace tuntunut sekään oikealta. ”Good Bluesin” kappaleet ovat myös kaikki omaa materiaaliani. Sitten tapasin toisen mieheni Mark Bruson, josta tuli myös managerini. KEIKKAILUNÄKYMÄT 2022 KEIKKAILUNÄKYMÄT 2022 Maailmanlaajuinen pandemia on tuonut huomattavia haasteita myös Nora Jeanin ja hänen vakioyhtyeensä työskentelylle. Teen sen kanssa parhaillaan uutta cd:tä. – ”Sings The Bluesilla” suurin osa kappaleista on covereita
Valitettavan tilanteen valoisa puoli on kuitenkin siinä, että kokoonpano on kyennyt ilman paineita hiomaan soittoaan ja visiotaan jo liki puolentoista vuoden ajan. – Tuolloin 1980-luvun puolivälissä monilla muilla aktiivisilla bändeillä oli läskibasso, ja pyrkimys joko autenttiseen rockabillysoundiin © M ar co Pe re tt o The Backkick vuonna 2022, vasemmalta: Tomi Valasvuo, Petteri Littu, Kola Pietiläinen, Juho Uusihakala, Jupe Litmanen Helsingin Lepakossa 1985, Mika ”Mad Dog” Kaikkosen ottamissa valokuvissa vaihtelevassa järjestyksessä Kola Pietiläinen, Jupe Litmanen, Juho Uusihakala, Tomi Valasvuo ja Petteri Littu. – Sattui mukavasti, että kundit olivat tulleet katsomaan Sultans of Junglen keikkaa. Yhtye teki paluun vuonna 2016 ja eräs sen keikka syksyllä 2020 johti myös The Backkickin uudelleen kokoamiseen täsmälleen alkuperäisellä ryhmällä. Uusihakala on puolestaan musisoinut jo yli 20 vuotta One Mint Tulep -yhtyeensä kanssa. Alun perin yhdysvaltaisen Tommy Sandsin vuonna 1958 levyttämä reteä rockabillykappale on kuultu myöhemmin useina eri tulkintoina The Spotnicksista Jerry Williamsiin. Jenkkipuolelta ohjelmistoon napattiin lainoja Flash Cadillac & The Continental Kidsiltä, Robert Gordonilta ja Link Wrayltä sekä Hank Williamsilta – muiden muassa. Tai ehkä jostain muualta, sillä ärhäkkä kitaratyöskentely tuo enemmän mieleen Buddy Guyn sekä Gordonin kanssa aiemmin työskennelleen Link Wrayn. Valasvuo ja Littu olivat elvyttäneet soittoharrastuksensa 2000-luvun alussa Backwood Ballersin myötä – instrumentteja päittäin vaihtaen. Ehkäpä Backkickin omaperäisen version lähin vertailukohde löytyy Robert Gordonin vuoden 1980 levytyksestä. Tuolloin se lämmitteli muun muassa Gene Summersia ja The Rapiersia. Tätä ei ainakaan vähentänyt sen soiminen Yle Radio Suomessa Teppo Nättilän Kantritohtori-ohjelmassa. THE BACKKICK Modernia rock & rollia takapotkulla Modernia rock & rollia takapotkulla INSPIROIVA JÄLLEENNÄKEMINEN INSPIROIVA JÄLLEENNÄKEMINEN Hajoamisen jälkeen Pietiläinen ja Litmanen jatkoivat yhdessä soittamista surf/rhythm & blues -kokoonpano Sultans of Junglessa, joka oli koossa 1990-luvun alussa. Pitkään kestänyt keikkataantuma on pitänyt huolen, että ennen ensijulkaisua hyvin harvat edes tiesivät The Backkickin olemassaolosta. 12 Blues News 1/2022 JANNE ÖRNBERG E dellisessä BN-numerossa esitelty The Backkickin ensijulkaisu, digisingle The Worring Kind herätti monien musadiggareiden kiinnostuksen. Myöhemmin Valasvuo on tullut tututuksi The Toreadorsin kontrabasistina ja Littu puolestaan The Moontonesin ja Some Other Guysin kitaristina. tai Bill Haley -meininkiin. Meitä puhutteli enemmän brittipohjainen revival-soundi bassokitaroineen, Dave Edmundsin projektit ja jopa kulttibändi C.S.A. Alun koulubilevaiheen jälkeen The Backkick pääsi muutamaankin otteeseen näyttämään kyntensä vuonna 1985 Helsingin Lepakossa Jari Eklundin järjestämissä Finnish Rock ’n’ Roll Societyn tapahtumissa. Ensimmäisen aktiivikautensa aikana vuosina 1983–1985 The Backkick oli kitaristi Kari-Pekka ”Kola” Pietiläisen mukaan hieman jäljessä sen hetkisestä alakulttuurimuodista. Jupe siinä sitten heitti idean ilmoille, että olisipa hienoa pitkästä aikaa soittaa yhdessä. Pietiläisen lisäksi kokoonpanoon kuuluivat Juho Uusihakala (laulu), Tomi ”Tomppa” Valasvuo (kitara), Petteri Littu (basso) ja Juha ”Jupe” Litmanen (rummut). Vanhan bändin henkiin herättämistä helpotti se seikka, että Jupen ja itseni lisäksi myös kaikki muut olivat edelleen aktiivisia soittajia. Yhtyeen syntyhistoria vie silti paljon kauemmaksi, aina 1980-luvun alkuun, jolloin Espoon Karakallion yläastetta käyneet kaverukset perustivat sen. Heti ekoissa treeneissä Kaapelitehtaalla laskettiin spontaanisti Cochranin Twenty Flight Rock käyntiin, niin homma tuli kaikilta kuin selkärangasta
Bluelightilla on jonossa äänitteitä odottamassa julkaisua pitkälle syksyyn saakka. Varsin usein on jopa näin pienistä pienimmälläkin levymerkillä suunnitelmat naulattu jopa vuodeksi eteenpäin, perustelee Bluelight Recordsin omistaja Mika Myyryläinen. – Pyrkimys ei ole pureutua mihinkään tiettyyn perinnerockin osa-alueeseen orjallisesti vaan tehdä kappaleista oman näkemyksen mukaisia moderneja versioita. Näistä The Worring Kind on tarkoitus tulla mukaan juurimusiikkiin erikoistuneen levy-yhtiön, Bluelight Recordsin joskus tämän vuoden aikana julkaistavalle rockabillykokoelmalle. Pietiläinen huomauttaa kuitenkin hymyillen, että bändi on nimenomaan yhden setin tiukka paketti – minkäänlaiseksi kokoillan tanssiorkesteriksi ei ole tarkoitus ryhtyä. Joidenkin bändien kanssa suunnitelmia jo sitäkin pidemmälle. Samaan tyyliin kuin esimerkiksi Melrose. Lisäksi ohjelmistoa on täydennetty Pietiläisen omilla sävellyksillä ja yhtyeen tyyliin sopivilla uusilla lainakappaleilla. Niin että perinne välittyy, mutta se ei ole mikään vangitsevasti määrittelevä elementti. Jos nyt pitäisi itse jotenkin koettaa kuvailla niin välitön Dr. Päätettiin kokoelmaa odotellessa julkaista biisi myös digisinkkuna. Feelgood -henkinen pub rock -asenne, Pietiläinen pohtii. Blues News 1/2022 13 PERINTEIDEN PÄIVITYSTÄ PERINTEIDEN PÄIVITYSTÄ The Backkickin musiikillinen kehityskaari jatkaa siitä mihin se vuonna 1985 jäi. Syksyllä 2021 The Backkick teki muutaman tunnin sessiossa 24/7-Studiolla – samaan koulukaverija kaveripiiriin jo 1980-luvulla kuuluneen – tuottaja Erkka Vepsän johdolla. – Kundit itse valitsivat äänitettävät kappaleet ja The Worrying Kind oli setissä mukana. Konsepti tietenkin erilainen. ”Heti ekoissa treeneissä Kaapelitehtaalla ”Heti ekoissa treeneissä Kaapelitehtaalla laskettiin spontaanisti Cochranin Twenty laskettiin spontaanisti Cochranin Twenty Flight Rock käyntiin, niin homma tuli kaiFlight Rock käyntiin, niin homma tuli kaikilta kuin selkärangasta. Bluelightin laajojen jakelukanavoiden ansiosta digisingle on herättänyt huomiota ulkomaita myöten. Äänimaisemassa risteytyvät sulassa sovussa niin rhythm & blues, rockabilly, garage kuin pub rock. Biisi istuu hyvin Backkickin tyyliin ja tymäkän version siitä väänsivät. Kappaleista suuri osa on samoja, joita yhtye soitti jo 1980-luvulla. kilta kuin selkärangasta.”” © M ar co Pe re tt o. Tuolloin äänitettiin kuusi kappaletta. Koronatilanteen rauhoituttua The Backkick on valmis näyttämään kyntensä ja ottamaan keikkatarjouksia vastaan
Hän oli hyvä laulaja, mutta hänen kaltaistensa persoonallisten tenorien aika oli Motownin nousun alkaessa auttamattomasti ohi. Vuonna 2003 julkaistun Hal Davis -antologian alaotsikko ”The West Coast Answer To Clyde McPhatter & Jimmy Jones” kuvaa hyvin sitä, millainen laulaja Hal Davis oli. Paikallisen WCIN-aseman DJ Charles Scruggs otti ryhmän hoiviinsa, järjesteli pikku esiintymisiä ja antoi mahdollisuuden levyttää demoja studiossaan. Kun tähän lisätään Sam Cooken levyiltä matkittu pyrkimys sulavuuteen ja rentouteen, onkin mielikuva Hal Davisin tyylistä valmis. Ennen kaikkea Hal Davis muistetaan Motown-aikojensa töistä tuottajana ja säveltäjänä, mutta jo ennen Detroitiin siirtymistään hän ehti vaikuttaa seitsemän vuoden ajan Los Angelesissa sekä taustalla että varsinkin itsenäisenä artistina. Muitakin toki oli, kuten näissä keskusteluissa helposti unohtuva Hal Davis, jonka työn jälki ei ehkä ollut niin arvostettua, mutta jo pieni vilkaisu Marvin Gayen, Diana Rossin ja Jackson 5:n albumien taustatietoihin paljastaa, kuinka tärkeästä kaverista oli kysymys. Samoihin aikoihin siirtyi länteen Marc Gordon, tulevia Motownin suurnimiä hänkin. HAL DAVIS Motown Memories, osa 73 Motown Memories, osa 73 demotasoa. Hänen kerrotaan olleen työnarkomaani, jolla oli koko ajan tuhat rautaa tulessa kokoonpano teki yleisilmeestä kireän, eikä singlen kummallekaan puolelle saatu ladatuksi mitään sellaista, mikä olisi erottanut yhtyeen edukseen suuresta massasta. Hän sai myös aikaan aidon levytysmahdollisuuden houkuteltuaan Imperialin vahvoihin miehiin kuuluneen Ernie Freemanin Cincinnatiin pikkusessioon, jossa levytettiin single Imperial-merkille: Imperial 5398 I Get The Feeling Prettiest Girl In The World Levy ei tainnut saada soittotilaa muualla kuin Scruggsin ohjelmissa, kaupallisesti se oli totaalinen floppi. Näistä lähtökohdista syntyi puolessatoista vuodessa kuusi singleä, joiden sovittaja oli etikettien mukaan useimmiten Mark Reynolds. Hal ja Marc lyöttäytyivät yhteen, Hal artistina ja Marc säveltäjänä ja tuottajana. 50-luvun lopussa Hal Davis toteutti unelmansa ja muutti Los Angelesiin tarkoituksenaan tunkeutua kaupungin musiikkimarkkinoille. Yleensä suurin kunnia on aiheestakin annettu parivaljakolle Norman Whitfield & Barrett Strong, joka vastasi Motownin uudesta progressiivisesta linjasta. He olivat pari vuotta aikaisemmin perustaneet The Emeralds -nimisen yhtyeen, joka pääsi Savoylle levyttämään hyväksyttyään Luther Bondin solistikseen. Bond varasti koko idean ja kolme singleä, See What You Done / What If You (1124), Starlight Starbright / You Were My Love (1131) ja It’s Written In The Stars / I Won’t Believe You Anymore (1159) julkaistiin nimellä Luther Bond & His Emeralds. ASETELMIEN HAKUA ASETELMIEN HAKUA 60-luvun alussa Hal Davisin ja Marc Gordonin yhteistyö tiivistyi Halin siirryttyä levyttäjästä myös taustatöihin sekä säveltäjänä että kuorolaulajana. Vuoden ‘56 alussa hän tutustui neljään koulupoikaan (Cedric Cox, Charle Godfrey, Willie Miller, Clyde Giles). Käenpoika-Bond pelotti muut tiehensä ja he olivat vapaat liittymään Hal Davisin perustamaan yhtyeeseen, joka sai nimen The Victorials Fordin Victoria-automallin mukaan. Toive toteutui. Tällä en tarkoita, että levyt olivat laulullisesti vaisuja, paremminkin sitä, että niiden soundi oli ohuehko ja kireä ja taustat CINCINNATISTA LÄNTEEN CINCINNATISTA LÄNTEEN Harold Edward Davis syntyi Cincinnatissa Ohiossa 8.2.1933. Kelley 105 Way To My Heart The Way You Look Tonight Alden 1301 Sweet And Lovely My Young Heart 1302 Time After Time Tell Me You Care 1303 I Love You Truly King Of Lovers MJC 104 You’ll Find Love I’ll Tell It Edsel 785 You, You, You I’ll Never Stop Dreaming Vaikutelma oli kiltti doo wopin ja teinipopin sulauma. Ei Victorials erityisen huonosti laulanut, mutta kolmen tenorin. Edsel-single oli duetto, jossa Halin parina lauloi minulle tuntematon Ercelle Tisby. Perusääni oli erehdyttävästi McPhatterin tasoinen ja ylärekisterinousuissa on Jimmy ”Handy Man” Jonesin sävyjä. 14 Blues News 1/2022 PEKKA TALVENMÄKI K un Hollandin veljekset ja Lamont Dozier lähtivät Motownilta vuonna ‘67, toivottiin, että heidän tilalleen löydettäisiin nopeasti uudet supermiehet, jotka pitäisivät firman pinnalla ja kenties nostaisivat sen uudelle huipulle. Hänen lapsuudestaan en ole löytänyt muuta tietoa kuin että hän jossakin elämänsä varhaisvaiheessa sairasti polion. Erinomainen single, jossa Hal kuulostaa enemmän McPhatterilta kuin koskaan, varsinkin Ames Brothersin vanhan You You You -hitin coverissa tunnelma on kiehtova
Tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, sillä Brenda oli tehnyt ensimmäiset demonsa ja levynsä jo vuoden ‘62 alussa Kent Harrisin ja Jesse Jamesin johdolla (jälkimmäinen on sama mies, joka nousi 60-luvun jälkipuolella pinnalle Philadelphian Horse-huuman mukana). Brendan ja Halin suhde on ollut juorulehtitasoinen arvuuttelun aihe. Wizard oli Hal Davisin ja Marc Gordonin lyhytikäinen yritys, sen perustamiseen rohkaisi käynti Bob Keenen Del-Fi -merkillä, jonka jälkeen tilanne oli muutenkin kääntymässä parempaan päin. Aika yleinen käsitys on, että Hal Davis oli Brenda Hollowayn ”löytäjä”. Yleisilme kyllä koheni sikäli, että sävelmiin alkoi löytyä mielikuvitusta ja ennen kaikkea taustoihin pikku ripaus ilmettä ja monipuolisuutta. Del-Fi 4146 You’re Playing With Me Read The Book Of Love Wizard 101 What Do You Mean To Me Merchant Of Love 102 Money Honey I Need Someone 107 My Mother’s Eyes I Need Someone Dynamite 1010 Why Did You Go Away I Don’t Want Nobody Federal 1249 You’re The Girl – The Girl For Me My Only Flower GSP 2 Lover’s Plan I Don’t Know Gardena 125 Show Me One More Chance Amazon 1004 Let’s Get Married Oh Why Oh Why Kent 375 Without You You Never Never Gave Your Heart Kaikki Hal Davisin vanhat levytykset koottiin vuonna 2003 edellä todetulle bootleg-antologialle (Wizard 1), joka on yhteen pötköön kuunneltuna aika yksitotinen, parasta on Hal itse. Minasa-singlen pari on Hal & Brenda, ja kun Brenda oli Brenda Holloway, päästään asiassa reipas askel eteenpäin. Siinä tärkeimmät lukuun ottamatta kahta duettosingleä: Swingin’ 647 Once Upon A Time Accept My Love Minasa 6714 It’s You Unless I Have You Edellisen söpöläispariksi on merkitty Hal & Debbie, missä Debbie tarkoitti varsin vähälle huomiolle jäänyttä Barbara Jacksonia. Tästä ajatuksesta Brenda kuitenkin luopui todettuaan äitinsä tukemana, että 13 vuoden ikäero oli liian suuri. Arvatenkin syy oli juuttuminen doo wopin ja kiltin popin välimaastoon, mustat artistit olivat siirtymässä early soulin suuntaan ja sellaisia merkkejä ei Hal Davisin levyiltä juuri löydy. Tuo b-puolen balladi on sittemmin noussut yhdeksi Hal Davisin tunnetuimmista sävelmistä, ei vähiten siksi, että Eddie Kendricksin soulcover nousi blacklistoille vuonna ‘71. Kaksi levypuolta on minun kirjoissani ylitse muiden. HAL & BRENDA HAL & BRENDA Kuten todettua, pääsi Hal Davis ahkeran levyttämisen ohella pätemään myös taustahommissa. Blues News 1/2022 15 ja joka saattoi istua työpöytänsä takana kellon ympäri ilman minkäänlaista virkistystaukoa. Aloitetaan vuosien ’61–‘63 singlelistauksesta hänen omien levyjensä osalta. Ratkaiseva oli monissa yhteyksissä BN:ssäkin kerrottu Berry Gordyn vierailu Los Angelesissa syksyllä ‘63, tuolloin Hal järjesti Brendalle tilaisuuden pomon tapaamiseen. Toinen tasaisesta kokonaisuudesta selvästi erottuva raita on hivelevän kaunis Without You, josta ei soulin aineksia löydy, paremminkin se on puhdasta teinipoppia, ei siis ihme, että se kelpasi ”Teen Age Dreams” -sarjaankin. Yllättäen nätti sävelmä koki paluun viisi vuotta myöhemmin Donnie Elbertin Englannissa levyttämänä komeana bluebeat-henkisenä tulkintana. Hämyisästi ujeltavan kuoron avustamana laulettu nätti Merchant Of Love herätti sen verran isompaakin kiinnostusta, että Vee Jay otti sen jakeluunsa, mutta numerolla 387 julkaistu single ei sekään yltänyt listoille. Sitä ennen Brenda ehti olla mukana kotilähiön poikien muodostaman, 70-luvulla huipulle nousseen Whispers-yhtyeen ensivaiheiden taustaapuna, tuskin kuitenkaan ensilevyillä, vaikka niinkin olen nähnyt väitettävän. Muutamaa latteutta lukuun ottamatta taso on 60-luvun alun raitojen osalta kelvollinen, enkä voi kuin ihmetellä, miksei singleistä yksikään kyennyt nousemaan listoille. GSP oli Gary Paxtonin merkki, jonne Davis ja Gordon ajautuivat toimittuaan taustalaulajina Hollywood Argylesin Alley Oop -hitillä, väitetäänpä heidän koheltaneen myös Bobby Pickettin Monster Mashin taustalla. Loppu on historiaa, Gordy ihastui korkeakorkoisiin saapikkaisiin. Brenda itse on kertonut haastattelussa, että Hal oli hänen poikaystävänsä ja että toiveissa oli jopa naimisiinmeno. Tiukasti Hal joka tapauksessa kannusti Brendaa eteenpäin ja avasi tälle levytysmahdollisuuksia. Hal Davisiin Brenda ja hänen Patrice-siskonsa tutustuivat vuoden ‘62 lopussa Marc Gordonin vetämässä The Wattesians -yhtyeen sessiossa, jossa Hal avusti taustalaulajana. Yksityiskohtien ystäville voisi vielä todeta, että Gardena-singlen etikettiin on merkitty esittäjäksi Hal ”Sonny” Davis ja että Dynamite 1010 on julkaistu myös numerolla Marie 100, jolloin etiketissä luki Hal Davis & The Crowns. Ensimmäiset kunnon royaltinsa hän sai keväällä ‘62, kun Jennell Hawkinsin esittämä nätti kaiholaulu Moments To Remember nousi listoille b-puolenaan Halin kirjoittama Can I
MOTOWN MEMORIES, 1960’S... oli lähtökohtaisesti tarkoitettu länsirannikolla tehtyjen levyjen merkiksi. Niin tai näin, Hal Davis ”pakotti” Brendan sessioon ja lopputuloksen loisteliaisuutta ovat asiaa paremmin ymmärtävät selittäneet nimenomaan tilanteeseen liittyneellä tunnekuohulla. Brendan läpilyöntilevyn Every Little Bit Hurts synty on oma tarinansa. Kun Brendan Motown-uraa potkittiin käyntiin, oli Patrice kaiken aikaa sivustaseuraajana ja sai samalla tilaisuuden levyttää muutaman omankin singlen, joista tunnetuin on epäilemättä Little Stevie Wonderin kunniaksi levytetty Stevie. 16 Blues News 1/2022 ja tiukkaan nahkapukuun pukeutuneeseen 17-vuotiaaseen kaunottareen niin, että värväsi hänet saman tien Motownille, Nettihistoriikkeihin on pesiytynyt viruksen tavoin väite, että laulu, jonka Brenda pääsi Gordylle parin tunnin stressaavan odottelun jälkeen esittämään oli My Guy. Berry Gordyn perustama V.I.P. Kaksi V.I.P.-kytköksistä singleä kiinnittää erityishuomion. ”Love & Desire” -niminen Patricen antologia sisältää kymmenen Davisin ja Gordonin Los Angelesissa tuottamaa raitaa, joita Motown ei koskaan julkaissut. Cobb on kertonut vieneensä tehtyä demoa eri tuottajien, myös Berry Gordyn kuultavaksi, jolloin Gordy oli lähettänyt Cobbin vasta avattuun länsirannikon toimistoonsa Hal Davisin ja Marc Gordonin puheille, koska halusi esittäjäksi Brenda Hollowayn. Frank suostui tarjoomien sanojensa mukaan koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Se ei kuitenkaan tähdelle kelvannut, jolloin Cobb vei laulun Del-Fi -firmaan ja levytti siellä demon, jonka lauloi Hal Davisin ja Marc Gordonin hyvän ystävän Frank Wilsonin vaimo Barbara. Arvauksia asiasta voi olla yhtä paljon kuin arvaajia, itse luotan Soul Walking -sivuston tietoon, jonka mukaan kyseinen Mary Wellsin ohjelmistosta poimittu hitti oli You Beat Me To The Punch. Näin ei tietenkään voinut olla, koska My Guy sävellettiin ja levytettiin vasta seuraavana vuonna. MOTOWN MEMORIES, 1960’S... Hal Davisin ja Marc Gordonin nimi löytyy helpoimmin V.I.P.-listauksen alkupäästä. Oman tragediansa tilanteeseen toi Barbaran kuolema, jonka ajankohdasta historiikit eivät ole päässeet yksimielisyyteen, todennäköisesti se tapahtui singlen julkaisun aikoihin. He tuottivat myös jatkosinglen I’ll Always Love You samoin kuin pakollisen albumin, mutta vuoden ‘65 alusta alkaen Gordy halusi levytykset hoidettavaksi Detroitissa, jossa Brenda ei sai pian sen jälkeen levyttää ensimmäisen soolosinglensä Do The Del Viking, joka julkaistiin Davisin pienellä Taste-merkillä. Ensimmäinen on tietenkin Frank Wilsonin hengästyttävä vauhtipala Do I Love You, jonka Davis ja Gordon tuottivat syksyllä ‘65. Brenda itse on kertonut kieltäytyneensä tehtävästä, koska Barbara oli hänen ystävänsä ja tämän suoritus oli erinomainen. Brendan suoritus ympättiin Barbaran laulun tilalle, muita muutoksia ei tehty, näin väitti Ed Cobb. Cobb etsi sen jälkeen Lesterille muutakin levytettävää ja päätyi kirjoittamaan laulun Every Little Bit Hurts. Hal lähetti Frankin demo mukanaan Detroitiin ja tarina kertoo, että pomo hoksasi levyssä piilevän mahdollisuuden, mutta häntä kiinnosti myös tulokkaan tausta ja singlejulkaisun sijaan hän tarjosikin tilaisuuden jäädä taloon tuottajatehtäviin. Patrice oli mukana aikaisemmin todetulla Wattesians-levyllä ja Brenda Holloway. Seuraavien kahden vuoden aikana länsirannikon anti V.I.P.:llä oli yllättävän vähäinen, oman Davis & Gordon -singlensä saivat julkaisuun asti vain Joannie & The Triangles, Oma Heard, The Vows ja Lewis Sisters. Kun rajuksi hitiksi päätynyt single julkaistiin maaliskuussa ‘64, merkittiin tuottajiksi vain Davis ja Gordon. Sen taustahahmo oli Ed Cobb, jonka tuottama versio Dick Haymesin 40-luvun hitistä Love Letters oli suuri menestys Ketty Lesterin esittämänä keväällä ‘62. Voi olla, minun korvissani taustat eivät kuulosta ihan identtisiltä. Joulukuussa ‘63 julkaistu Patrice Hollowayn Stevie / The Boy Of My Dreams (25001) oli merkin ensimmäinen single. Davis ja Gordon olivat auttamassa alkuun myös Patrice Hollowayn uraa. Näin osittain olikin, mutta aika paljon sekaan mahtui sekä mitä sattuu -osastoa että sellaisia levyjä, joita ei voitu sijoittaa päämerkeille, vaikka ne oli Detroitissa levytetty
25019, Danny Dayn nimiin merkitty single, joka sisälsi raidat This Time Last Summer ja Please Don’t Turn The Lights Out. Hal Davis ja Marc Gordon hoitivat tehtäviään länsirannikolla eivätkä osallistuneet 60-luvun pahimpaan liukuhihnavaiheeseen. Blues News 1/2022 17 ukseen ja hänestä kehittyi varsinkin HDH-kolmikon lähdön jälkeen yksi Motownin tärkeimmistä taustamiehistä. ”We Remember Sam Cooke” -albumin raitoja levytettiin helmikuussa ‘65. Pieni pintaraapaisu tuotti Hal Davisin osalta vain yhden tärpin, Martha & The Vandellasin vuonna ‘68 levyttämän kesyhkön sätkyttelyn I Can’t Erase The Way I Feel, joka julkaistiin vuosia myöhemmin ”Spellbound”-nimisellä koosteella. Suuret tähdet levyttivät jonkin verran Los Angelesissa lähinnä silloin, kun heillä oli sinne muutakin asiaa. Albumi sisälsi myös levottomamman ja rämäkämmän Stevien munnarin varaan rakennetun laulun Hey Harmonica Man, josta tuli vielä isompi hitti, korkein sijoitus 29. Levy sinällään oli tunnelmiltaan sekava ja hätäisen oloinen, sen ainoa helmi oli hellyttävä rantaefektien piristämä Castles In The Sand, joka nousi poplistan sijalle 53. Molemmat puolet ovat uraansa aloitelleen Jimmy Webbin sävelmiä. Noilta ajoilta löytyy jonkin verran julkaisematonta materiaalia, jonka penkominen ei ole kovin innostavaa. Myöhemmin Davis ja Gordon eivät samassa tilanteessa olleet ajan tasalla, vaan hylkäsivät Webbin tarjoaman sävelmän By The Time I Get To Phoenix, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi säveltäjä oli kaavaillut Motownilla pikakomennuksella ollutta TV-tähteä Paul Peterseniä. Levy sinällään ei ole huipputuote, mielenkiintoisinta on se, että Danny Day oli todellisuudessa Hal Davis itse. Molemmat singlet ehtivät listoille ennen Brenda Hollowayn läpimurtoa ja olivat siten ensimmäiset Davisin ja Gordonin Los Angelesissa tuottamat Motown-hitit. ...JA 1970’S ...JA 1970’S Motownin länsirannikon konttori lopetettiin vuoden ‘67 paikkeilla, jolloin Hal Davis siirtyi Detroitiin. Jo syyskuussa ‘64 se kävi Davisin ja Gordonin kanssa tekemässä yhden historiansa suurimmista munauksista, britti-invaasion innoittaman surkeasti toteutetun albumin ”A Bit Of Liverpool”, jonka kukkasia olivat ”liverpoolsävelmät” Do You Love Love Me ja You’ve Really Got A Hold On Me. Omiin mieltymyksiini liittyy tietenkin aimo annos henkilökohtaista nostalgiaa, mutta mielestäni kyseessä on mukava levy lajissaan ja kuuluu joka joulu pakollisen konserttini kuunneltaviin. Samoihin aikoihin levytettiin Davisin ja Gordonin johdolla ”Tribute To The Girls” -niminen viihdealbumi, joka jäi (onneksi) julkaisematta. ja Cashboxin mustalla listalle kuutoseksi, kyseessä oli viimeinen ”little”-etuliitteellä varustettu Stevien single. Gordy antoi valkoisen suosikkityttönsä Chris Clarkin laulaa oman näkemyksensä originaalitaustan päälle, mutta lopputulos oli vaisumpi eikä sitä edes julkaistu singlenä. Luppoajan täytteeksi hän kävi levyttämässä Davisin ja Gordonin kanssa joukon lauluja, joista rakennettiin albumi ”Stevie At The Beach”. Sharon Davisin Motown Historyn mukaan singleä ei koskaan julkaistu, mutta singleantologia on toista mieltä, julkaisupäivä oli 4.6.1965. Tasoltaan epätasaisen levyn kiinnostavimpia raitoja olivat A Change Is Gonna Come, Ain’t That Good News ja Having A Party. Levyn kahdesta tiedossa olevasta säilyneestä kopiosta toisen myyntiarvo nousi vuonna 2020 huutokaupassa peräti 100 000 puntaan. Kolme kuukautta myöhemmin Supremes levytti lännessä muutaman raidan, jotka piti julkaista albumilla ”There’s A Place For Us”, levy jäi kuitenkin ilmestymättä. Jälkikäteen ajatellen koko session ainoa mielenkiintoinen raita oli Florence Ballardin sooloilema I Saw Him Standing There, joka jätettiin albumilta pois. Vastaavan kohtalon koki ”Around The World With The Supremes”, sen sijaan Diana Rossin kilven kiillottamiseksi tehty ”The Rogers & Hart Collection”, Davis & Gordon -tuotantoa sekin, ilmestyi (valitettavasti) syksyllä ‘66. Do I Love You’sta otettiin Hitsvillessä vain hyvin rajallinen Soul-merkin promopainos, joka piilotettiin julkisuudelta ja se tuli esiin vasta vuosia myöhemmin erään työntekijän vietyä oman kappaleensa myyntiin. Periaatteessa ainoa pääosin Davisin ja Gordonin johdolla tehty Supremes-projekti, jolle annan hyvät pisteet, on syksyllä ‘65 levytetty ”Merry Christmas”. ja r&bpuolella 5. Tällainen erikoisuus sattui jo vuoden ‘63 lopussa, kun 13-vuotias Stevie Wonder oli Hollywoodissa filmaamassa materiaalia elokuvaan Muscle Beach Party. Historiikit kertovat, että Webbillä oli tapana käydä tyrkyttämässä tuotteitaan toimistolla ja tällä kertaa tärppäsi. Oma lukunsa on yhtyeen historian suurin LP-menestys ”A Go-Go”, jonka materiaali on melkein kokonaisuudessaan lännessä levytetty, vetonaula You Can’t Hurry Love oli kuitenkin Detroit-tuote. Taylor on tunnetusti mainittu yhtyeen varsinaisena löytäjänä, vaikka Vasemmalla Marc Gordon, Marvin Gaye ja Hal Davis, alapuolella Hal, Frank Wilson ja Chris Clark. Seuraavana vuonna julkaistiin Bobby Taylor & The Vancouversin nimetön albumi, jonka tuottajaksi on levykannessa merkitty pelkästään Berry Gordy, mutta Soul Discographyn selailu paljasti, että sinänsä onnistuneen täyteraidan It’s Growing taustatyön hoitivat Hal Davis ja Frank Wilson. Ahkerin länsirannikolla kävijä oli The Supremes. Bobby Taylor toimii tässä aasinsiltana pääasiaan, joka on Jackson 5. Jossakin vaiheessa demo on listattu kaikkein hinnakkaimmaksi soulsingleksi. Samoissa sessioissa tehtiin myös ihan ehtaa Motownmusiikkia, jota on jälkikäteen julkaistu mitä erilaisimmilla koosteilla. Vahinko vain, että Florence Ballardin laulama Silent Night jäi torsoksi eikä kelvannut albumille. Toinen erikoistapaus oli V.I.P
Todetaan sentään lopuksi, että Davis oli vielä 70ja 80-lukujen taitteessa tuottamassa kahta huikeaa hittiä: Mary Wilsonin Red Hot oli parhaimmillaan sijalla 95. Cameronille, Jr. & prod. Miracles löytyy sekin helposti, Davis oli ykköstuottaja vuoden ‘74 albumilla ”Do It Baby”, tosin hän ei ollut mukana kummallakaan albumilta julkaistulla hitillä (nimikappale ja Don’t Cha Love It). ja Syreetan Quick Slick sijalla 41. Hal Davis oli tuottamassa hänen kolmea ensimmäistä albumiaan, mutta vain joukon jatkona, ainuttakaan listahittiä ei ole merkitty hänen tuottamakseen. Taylor on merkitty yhtyeen ensimmäisen Motown-albumin tuottajaksi, läpilyöntisinglellä I Want You Back on merkintä arr. Vuonna ‘73 julkaistun duettoalbumin ”Diana & Marvin” kansi ilmoittaa tuottajaksi Hal Davisin. Yksittäisistä raidoista on kuusi merkitty hänen tuottamikseen, mielenkiintoisimpina Stylistics-lainat Stop Look Listen ja You Are Everything sekä listoilla sijoille (25./46.) noussut sekava cover Wilson Pickettin ykköshitistä Don’t Knock My Love. Kun Michael-veli siirtyi sooloartistiksi, pääpaino siirtyi hänen tukemiseensa. Michael Jacksonin soolouran alkamiseen asti Davis oli vankasti mukana Jackson 5:n levyjä kehittämässä, tarkkaa tietoa ei ole, koska yksityiskohtia on piiloteltu Corporation-nimikkeen alle. Ensimmäiset maininnat ovat soolouran alkuvaiheessa julkaistun ”Everything Is Everything” -albumin nimisävelmä sekä täyteraidat Ain’t No Sad Song ja Baby It’s Love. Walker ovat hankalampia hoksattavia, mutta yksi Davisin 70-luvulla tuottama levytys kultakin löytyy. Näin siksi, että What’s Going On -läpilyönnin jälkeen tehty Ylhäällä keskellä Hal Davis Jackson 5:n ja kultalevyjen kanssa, alhaalla vasemmalla Hal, Suzee Ikeda ja Michael Jackson, alhaalla keskellä Hal ja Jermaine Jackson. Cameron olisi pitänyt muistaa ilman tarkistuksiakin, Davisin Mowestille tuottama Act Like A Shotgun oli miehen ensimmäinen soololevy ja lisäksi pikkuhitti, sija 50. Singlenä ilmestynyt nimikappale oli kyllä kohtuullinen menestys varsinkin black-puolella (7./50.), mutta muuten Gordy piti huolen siitä, että levy ei saanut aiottua huomiota, ei edes erinomainen modernimpaa linjaa edustanut The World Is Rated X saanut ansaitsemaansa julkisuutta. Four Topsin “Magic”albumilla on Remember Me, Gladys Knightin “All I Need Is Time” -levyllä raita The Sugar ja Juniorin “Blow The House Down” -LP:llä Sex Pot – ja kappas vain, toinenkin löytyi: Ball Baby. Yhteistyö kesti viitisen vuotta ja sisälsi kaikki Michaelin albumit ja niiden sisältämät hitit, eritoten Davisin nimiin on merkitty Got To Be There ja I Wanna Be Where You Are, loput menivät Corporation-otsikon alle. Walkerille, Four Topsille, Miraclesille, Thelma Houstonille ja niin edelleen. Muuten Davisin nimeä ei ”You’re The Man” oli teksteiltään niin rankka ettei Berry Gordy hyväksynyt sitä ja albumi jäi julkaisematta. Myös veli Jermaine siirtyi soolouralle 70-luvun alkupuolella. Hal Davis kuoli 18.11.1998 Los Angelesissa. Smokey Robinson oli noihin aikoihin jo omilla teillään ja juuri kun olin naputtelemassa, ettei Davis hänen tekemisiinsä osallistunut, löysin ”Deep In My Soul” -albumilta neljä poikkeusraitaa: The Humming Song, It’s Been A Long Time, Let’s Do The Dance Of Life Together ja If You Want My Love. The Corporation ja vuonna ‘70 julkaistulla ABC-LP:llä lukee näissä kohdin The Corporation & Hal Davis. Corporation oli työnimike ikään kuin kolmikon Holland-Dozier-Holland jatkeeksi perustetulle taustatriolle, jonka mahdollisista kokoonpanovaihteluista en ole tietoinen, alun perin sen muodostivat Deke Richards, Freddie Perren ja Fonzie Mizell. Thelman osalla ilmoitus on hyväksyttävä, olihan vuonna ‘76 julkaistu Don’t Leave Me This Way ykköshitti sekä popin että blackin puolella ja lisäksi Davis oli vahvasti tuottamassa Thelman ja Jerry Butlerin kahta duettoalbumia. Duettoalbumi jäi tärkeimmäksi Hal Davisin tuottamaksi Marvinin levyksi. blackpuolella. Gladys Knight & The Pips, G.C. Hänen kerrotaan toimineen Motownilla 80-luvun loppupuolelle asti, mutta noista ajoista minulla ei ole tietoa eikä kiinnostusta, 70-luvun selvittelykin otti aika koville, Motown lakkasi minulle olemasta Motown silloin, kun firma siirtyi Detroitista länteen. Hal Davisin 70-luvun tekemisiä selittävissä nettiteksteissä hehkutetaan asioita mainitsemalla, miten hän on tehnyt hittejä Gladys Knightille, G.C. Joka tapauksessa Davisille on annettu kunnia poikien suurimpiin hitteihin kuuluneista raidoista I’ll Be There, Never Can Say Goodbye, Get It Together ja Dancing Machine. Diana Rossin 70-luvun hiteistä tunnetuin oli listaykkönen Love Hangover, jonka Hal Davis tuotti syksyllä ‘75, kyseenalainen kunnia balladin muuttamisesta diskohumpaksi kuuluu siis hänelle. Cameron, Four Tops ja Jr. 18 Blues News 1/2022 kunnia annettiin soolouralleen alkupotkua etsineelle Diana Rossille. juurikaan Rossin levyjen tekijälistoilta löydy
Gunaropulos ei päätynyt ihan puskista bändin eturiviin. Single Blue Master 45-BLU 611 ilmestyi 4. kesäkuuta 1965. Omat kappaleet pantiin purkkiin Kruununhaassa tuottaja Pentti Lasasen johdolla. Se pyörähti Suosikin oman listan häntäpäässä tarkalleen sijalla 85, mutta pikkukiekon tarkemmista myyntiluvuista ei ole varmuutta. Keijo Soiramo on siinä käsityksessä, että plattaa painettiin ”muutama sata kappaletta”. Jotain olisi toki voinut tippua myös tekijänoikeustai esitysmaksuina, mutta The Holdersin tapaisen pikkubändien osalta singlen eetteriaika Yleisradion vähissä nuorisoohjelmissa jäi toiveajatteluksi.. Bändiläisten mukaan tempo nauhoittamisessa oli tehokas: Lasanen tarkisti soitinten vireen ja muut yksityiskohdat, sitten nauhoitettiin taustat ja perään Gunaropulosin ja Soiramon lauluosuudet. Henki oli se, että materiaali pitäisi saada mielellään kerralla purkkiin – suuriin virheisiin tai jäätymiseen ei ollut varaa. Lisääkin olisi voinut tulla, ellei levy-yhtiö olisi alkanut vaatia bändiltä suomenkielistä cover-tuotantoa. Keijo Soiramon mukaan Piha oli alkuun varauksellinen, tai tarkalleen sanottuna ”varovainen” Holdersin osaamiselle, mutta innostui lopulta. Meillä oli silloin sellainen käsitys, että joku kuunteluraati rankkasi heti tuoreeltaan singlemme tapaiset julkaisut siihen pinoon, josta ei poimittu kappaleita lähetyksiin, Berglöf kertoo. huhtikuuta 1965, jossa yhtiön musiikkiosaston johtaja ja levytyspäällikkö Martti Piha sai kuultavakseen Holdersin tuotokset. Sipi Soiramo tuli kitaraan, ja kun viimeistään näihin aikoihin nuorisoyhtyeissä oli pakko olla laulaja, mikin ääreen löydettiin Gunaropulos The Hurricanes -yhtyeestä. Vaikka kyyti oli kylmää korvausten osalta, The Holders jäi historiaan yhden hyvän singlen levyttäneenä ryhmänä. Porvoolaisen The Holdersin basisti Kimmo ”Kippa” Berglöf kaivoi nimittäin arkistoistaan kuitin, josta selviää mitä Pohjoismainen Sähkö-Osakeyhtiö pulitti kesäkuussa 1965 kaksi levypuolta levyttäneille muusikoille: 36,32 markkaa verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen. Sen aikaiseen tyyliin (katso esimerkiksi Jim & The Beatmakers, BN 3/2021) levytys järjestyi nopeasti, ja jo vajaan kuukauden päästä, 20. Bändin managerina toiminut Keijo Soiramo, soolokitaristi Seppo ”Sipi” Soiramon serkku, päätti, että The Holdersin pitää lyödä rumpua osaamisestaan, jotta pääkaupungin vähät levypomot huomaisivat ettei porvoolaisbändin kanssa päädy porvooseen. Kun Tilastokeskuksen säälimättömän rahanarvolaskurin mukaan 36 markkaa on inflaatiokorjattuna tänä päivänä 67 euroa, voi todeta ettei rokkaaminen varsinaisesti rikastuttanut. Kun sitä oli otettu haltuun vuonna 1963 The Dragonsin nimellä, muutaman nimenja jäsenvaihdoksen (niminä The Fellows, The Sleeples) jälkeen vakioporukka löytyi keväällä 1964. HALVALLA MENEE HALVALLA MENEE Levyttäminen jäi tunnetusti haaveeksi kymmeniltä ellei sadoilta 1960-luvun puolivälin suomalaisilta keikkapaikkojen ja kellariloukkojen beat-yhtyeiltä, mutta kun portit studioon aukesivat, ei sekään ollut varsinainen tie kyllyyksiin. toukokuuta 1965, Holders oli Kirjan talon studiolla nauhoittamassa. PIHA YLIPUHUTTIIN PIHA YLIPUHUTTIIN Levylle pääsy edellytti yhtyeeltä ja sen taustavoimilta vahvaa aloitteellisuutta. Rumpalina jatkoi Markku ”Makkis” Johansson. Nauhoitus kourassaan Keijo Soiramo marssi PSO:n konttorille 24. 20 Blues News 1/2022 PETRI LAHTI P orvoolainen The Holders jäi yhden singlen ihmeeksi, mutta yhtye ehti ottaa tuntumaa 1960-luvulla melkein kaikkiin vuosikymmenen musiikkityyleihin rautalangasta beatin kautta bluesiin. THE HOLDERS Porvoon keisarit Porvoon keisarit Pistettiin nauhalle kolme kappaletta, laulusolisti Harry ”Guna” Gunaropulosin säveltämä I Only Want To Look At You, Sipi Soiramon I Go To My Way ja kolmas nyt jo unohduksiin jäänyt, mahdollisesti Beatlesin tuotannosta lainattu biisi. Hän oli vuonna 1904 Pietarissa syntyneen monipuolisen musiikkimiehen Georg ”Yrjö” Gunaropulosin – Kadonneen levyn metsästäjissä The Holdersin levy on soinut nykypäivänä, mutta silloin vuoden 1965 aikoihin siitä ei ollut toivoakaan. THE MOJOSIA JA MUUTA THE MOJOSIA JA MUUTA The Holders syntyi mistäpä muusta kuin rautalangasta
Näin Holdersin repertuaarista löytyi muun muassa The Mojosin, The Pretty Thingsin, Manfred Mannin ja muiden brittibändien täällä vähemmän kuultuja kipaleita. Kun Harry Gunaropulos liittyi Holdersiin, poistui yhtyeeltä eräs ongelma: se pystyi esiintymään solistin ja säestävän bändin nimellä riimikkäästi Harry and The Holdersina. Tarkkailimme suosikkiyhtyeen esitystä huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten, Berglöf kertoo. Yhtye lunasti paikan kisaan paikallisissa karsinnoissa, jossa sillä oli vastassaan vain toinen porvoolaisyhtye, The Hollymakers. Keikkojen lisäksi Porvoon vapaapalokunta oli muutenkin tärkeä paikka Holdersin jäsenille. Pääkaupungissa The Holders ylsi useasti Natsalle, mikä ei ollut itsestäänselvyys Helsingin ulkopuolella toimineille yhtyeille, kun niille oli vaikeaa päästä arki-iltaisin ”Korvelan koesoittoon” – Natsaa pyörittäneen urheiluvälineyrittäjä Olli Korvelan juonimaan ilmaiseen soittokertaan. Holders jäi kisassa neljänneksi. tammikuuta 1965 Helsingin Messuhallissa. Ennen kuin oma ura nousi siivilleen, siellä pystyttiin tarkastamaan missä muualla mentiin, kun monet helsinkiläisyhtyeet vierailivat säännöllisesti ”Brankkiksella”. Vaikka levylle päätyivät omat sävellykset, Holdersilla oli keikkarepertuaarissaan laaja kirjo lainakappaleita, joista kaikki eivät olleet päivän hittejä. Tämä oli koetellut osaamistaan jazzin meiningissä jo 1920–30-lukujen taitteessa ja toimi 1960-luvulla näkyvästi Porvoon kaupunkielämässä musiikinopettajana. THE HITMAKERSIN KAAPIT THE HITMAKERSIN KAAPIT Kiinnostava osa 1960-luvun puolivälin suomalaisbändien musisointia olivat laitteet tai pikemminkin pula niistä. Berglöfin muistin mukaan toinen porvoolaisten soittamista kappaleista oli Gerry & The Pacemakersin It’s Gonna Be Alright. Porvoon vapaapalokunta, ”Brankkis”, oli ikään kuin kotikenttää. – Mentiin jo seitsemältä paikalle, että saatiin eturivin paikat, vaikka soitto alkoi vasta kahdeksalta. Blues News 1/2022 21 poika. Erityisesti Cay & The Scaffoldsin keikat ovat jääneet Berglöfin mieleen. Myös Messuhallin finaalitapahtumassa oikeutta jakoivat tutumman Erkki Melakosken lisäksi ulkomaalaisbändien jäsenet, The Renegades ja ruotsalainen The Shamrocks. Tapahtumasta on ollut juttua Blues Newsissa aiemminkin (The Sailors, BN 1/2021). Scaffolds soitti ensimmäisen setin rautalankaa, mutta tauolla bändin jäsenet vaihtoivat Beatles-puvut päälle ja soittivat biitlejen koko avausalbumin läpi siinä meidän edessä. ETURIVISSÄ KELLO SEITSEMÄN ETURIVISSÄ KELLO SEITSEMÄN Keikoilla yhtye kävi vain eteläisessä Suomessa, lähinnä Porvoossa ja Helsingissä. Esitys ei onnistunut täydellisesti laulukamojen reistaillessa. Tämä kävi tarkasti läpi Porvoon kahden musiikkikaupan levylaarit, ja ellei löytänyt haluamaansa, poimi tilaamastaan brittilehti Melody Makerista vasta julkaistujen levyjen sarjanumerot ja laittoi tilauksen vetämään. Kappalemateriaalia yhtyeelle etsi Keijo Soiramo. The Holders oli mukana myös kitarayhtyeiden SM-kisoissa 8. Berglöfin mukaan tuntemattomampia numeroita saatiin sovittaa rohkeasti bändin kuuloiseksi, kun taas hittibiisit piti soittaa ajan hengen mukaisesti esikuvan tahdissa ja hengessä. Suurin osa kokoonpanoista aloitti löytöretket musiikin The Holders ylitti paikallisen uutiskynnyksen ensimmäisellä ja ainoalla levyjulkaisullaan, lehtileikkeet ja oheinen Blue Master -singlen koepainos Keijo Soiramon arkistosta.. Tuomarina toimi vierailulla ollut ruotsalaisyhtye Boris and The Beat Dogs, jota johti länsinaapurin rokkaripioneereihin lukeutuva ”Rock-Boris” Lindqvist
Kokeiltiin saksofonin nönen, jolloin Gunaropulos sai keskittyä vain lauluun. Oma lukunsa oli ollut jo ensi sinkun kappaleiden rustaaminen valmiiksi saakka. Syksyllä 1965 yhtyeeseen oli liittynyt kitaristiksi Pekka ”Spede” Pynsuomeksi. Bändi-illoissa joka yhtye soitti omilla laitteillaan, oli kaapeissa ytyä tai ei, ja viimeisen biisin jälkeen romppeet kiikutettiin pikaisesti pois kun seuraava yhtye viritteli jo omia vehkeitään. Näin saatiin The Moody Bluesin, The Rockin’ Berriesin ja muiden suosikkibändien lainat vielä paremmin haltuun. Soitinhankintoja ei tehty hetken mielenjohteesta, vaan pennosia laskien ja sen aikaista luottokorttia eli osamaksua käyttäen. Kun touhu alkoi muuttua astetta vakavammaksi, tarvittiin toimivampia ja samalla uskottavampia soittopelejä. – Kitara saattoi olla kuukauden tai kahden kuukauden palkan arvoinen. Toisen sinkun levyttämisestäkin oli puhetta. Haasteita ja harmeja toi myös armeija. The Holders ratkaisi murheet käymällä siellä, missä monet muutkin suomalaisyhtyeet eli Aron Soittimessa Helsingin Freda viisvitosessa. Jäseniä tuli ja meni. – Soitettiin puoli tuntia. 22 Blues News 1/2022 maailmassa itse rakentamillaan soittimilla. Keijo Soirimon mukaan serkkupoika teki sanat omaan I Go To My Way -kappaleeseensa Seuralehdestä löytyneen listan pohjalta. Saintsit ei lainannu vahvistinta. Kun bussin reittiä osoittavassa linjakyltissä tuulilasin yläpuolella luki The Holders sen tavallisen Loviisan tai Mäntsälän sisään, ääni muuttui tanskalaisten kellossa ja Vox-laina järjestyi, Berglöf ja Keijo Soiramo kertovat. Siksi niistä pidettiin hyvää huolta, Berglöf kertoo. Välillä lainapyyntöön tuli stoppikin. Porvoon kouluissa vieraana kielenä luettiin siihen aikaan saksaa, eikä omien biisien sanoitus englanniksi ollut kenellekään helppo rasti. SEURA-LEHDEN SANOITUSVINKIT SEURA-LEHDEN SANOITUSVINKIT Kun musiikki alkoi muuttua vuoden 1966 tienoilla beatista astetta moniäänisemmäksi ja kiemuraisemmaksi, myös The Holders vastasi huutoon. Soitinpulaan liittyi myös se, ettei niitä hankinnan jälkeen lainailtu helposti sinne tänne. Vastaanotto oli kylmä – ennen kuin Hitmakersin jäsenet pyörähtivät Natsan edustalla Kasarmikadulla ja huomasivat, ettei Holders ollutkaan ihan kolkkapoikien yhtye. Laitepuolella oli kaikkea muuta kuin mätää Tanskanmaassa siihen aikaan: Kööpenhaminan isot musiikkiliikkeet suorastaan kilpailivat nuorisoyhtyeistä ja listasivat mainoksissaan, mitkä maan pintabändit olivat eri kauppojen asiakkaita. Holdersin keikkakalenterissa on lakoninen merkintä Gumbostrandin keikan yhteydessä elokuussa 1966, kun yhtye oli keikalla Sipoossa helsinkiläisen The Saintsin ja tanskalaisen poikabändin The Lollipopsin kanssa. Hanke ei kuitenkaan edennyt, kun Berglöfin käsityksen mukaan PSO:lta alettiin vihjailla, että seuraavaksi pitäisi esittää päivän hittejä © Ja n Ah lb er g. Kun porvoolaisbändin jäsenet näkivät Hitmakersin paikalle raahaaman kaluston, laulaja Jörgen Krabbenhöftiltä ja kumppaneilta tiedusteltiin varovaisesti, josko Holders voisi soittaa lainavahvistimilla. Jäljelle on jäänyt Sipi Soiramon tekemä demo kappaleista, joita hän oli ajatellut seuraavalle Holdersin seiskatuumaiselle. Ei saatu rahaa. Siihen oli koottu isossa maailmassa käytettyjä suosittuja sanoitusfraaseja ja -kliseitä. Vehkeet olivat täynnä rautalanka-aikaan nimen puolesta oivallisesti sopivia paukkulankavirityksiä. Vahvistin rikki tai paikassa vika. Sieltä löydettiin muun muassa Fender Stratocasterit Gunaropulosin ja Soiramon kaulaan. – Liikuimme siihen aikaan keikoille Norgårdin bussilla, jossa oli mukana faneja matkakuluja peittämässä. Kun Holders oli keikalla Helsingin Natsalla syyskuun alussa 1965, illan pääesiintyjä oli suosittu tanskalaisyhtye The Hitmakers (BN 6/2017). Toukokuussa 1966 eturiviin liittyi vielä Tom ”Empty” Gustafsson, jolloin hän, Gunaropulos ja Soiramo lauloivat kaikki kolme. The Hitmakers oli Musikhusetin leirissä, jossa äänentoisto hoidettiin Voxin uusilla kaapeilla. Se ei pelkästään englanniksi laulanutta yhtyettä kiinnostanut
I Go To My Way on puolestaan määrätietoinen, terhakka beat-numero, johon on rakennettu kunnon väliosa alan parhaiden biisien malliin. Se kausi oli ikään kuin ohi. Kesällä 1966 Sipi Soiramo lopetti yhtyeessä, ja Gunaropulos muutti Varkauteen, jossa hän perusti myöhemmin Magyar-yhtyeen. Porvoossa on nähty monenlaista tulijaa ja menijää vuosisatojen aikana. Blues News 1/2022 23 soittajaa. Myös länsinaapurissa viime vuonna kasattu suomiteemainen ”Diggin’ For Gold Vol. Siellä Holders sai esitellä kykyjään bluesin kimpussa, sillä vuoden 1967 aikana yhtyeen linja oli muuttunut mustan musiikin suuntaan. Setti alkoi Sonny Boy Williamsonin Help Me’llä, jatkui Creamilta lainatulla Willie Dixonin Spoonfulilla ja Bluesbreakersilta poimitulla Oh, Pretty Womanilla ennen kuin jatkettiin muilla lainakappaleilla. Niin myös The Holdersin Blue Master -single. marraskuuta 1967 järjestetyssä kolmen bändin illassa, jossa pääesiintyjänä oli tuoretta kokoonpanoaan esitellyt Mosaic (Frank Robson, Nikke Nikamo, Olli Könönen, Raikka Rautarinne). THE HOLDERSIN KEIKKAOHJELMISTOA 1966 All I’ve Got To Do (The Beatles) All I Want Is My Baby (The Rockin’ Berries) Ask Me What’d I Say (Manfred Mann) Bright Lights, Big City (The Animals) Cathy’s Clown (Tages) Everything’s Al’ Right (The Mojos) Funny How Love Can Be (The Rockin’ Berries) Hanky Panky (The Shondells) Hey Mama, Keep Your Big Mouth Shut (The Pretty Things) I Believe To My Soul (The Animals) I Go To My Way (oma kappale) I’ll Go Crazy (The Moody Blues) It’s Gonna Be Alright (Gerry & The Pacemakers) Like A Baby (Len Barry) Little Sister (Elvis) Love Was On Your Mind (Ola & The Janglers) Nowhere Man (The Beatles) Oh Carol (The Hep Stars) Only You (The Platters) Poison Ivy (Manfred Mann) Since You Broke My Heart (The Searchers) Something You Got Baby (The Moody Blues) Sorrow (The Merseys) That Girl Of My (tuntematon) The One In The Middle (Manfred Mann) Time Is On My Side (The Rolling Stones) Too Much Monkey Business (The Hollies) Twilight Time (The Platters) Unchained Melody (Righteous Brothers) Untie Me (Manfred Mann) We Gotta Get Out Of This Place (The Animals) We’re Through (The Hollies) When A Man Loves A Woman (Percy Sledge) Where Have All The Good Times Gone (The Kinks) Wild Thing (The Troggs) You Still The Only Girl For Me (tuntematon) Suluissa yhtye, minkä repertuaarista kappale poimittiin. Listalla näkyy John Mayallin vetovoima Bluesbreakerseineen noihin aikoihin, sillä porukan Decca-albumeilta oli Holdersin repertuaarissa kuusi lainaa. Jotain levytysten tasosta kertoo sekin, että kumpikin raita on mukana Rubble-merkin viime vuonna julkaisemalla huimalla kuuden laserlevyn ”We’re Gonna Change The World!” -kokoelmalla, jossa on 162 kappaletta alan skandinaavisilta tai muuten täällä toimineilta yrittäjiltä. Psykedelia ei meitä kiinnostanut, eikä meillä olisi ollut ehkä taitoakaan siihen suuntaan. – Siinä vaiheessa Beatlesit ja Stonesit oli soitettu. Mukana on luonnollisesti paljon yhtyeitä Ruotsista Tagesista The Namelosersiin ja Annaabee-Noxista The Bootjacksiin, mutta Holders ei häpeä pohjoismaisessa seurassa yhtään. Silloin lavalla nähtiin jo puhallinta ja muuta. Kyseessä oli Kulttuuritalon studiotilassa järjestetty ”Freak Out -superklubi”, jossa oli määrä viihdyttää yleisöä bändien lisäksi filmitrikeillä, ”psychedelic”-valoefekteillä ja intialaisilla suitsukkeilla. Lenoir (Bluesbreakers) You Don’t Love Me (Bluesbreakers) Buzz The Jerk (Pretty Things) Lisäksi: Hey Joe, Naggin’ Woman, Something You Got Baby Esittäjät poimittu yhtyeen Kulttuuritalon tapahtumaan tekemästä biisilistasta.. Rumpali Johansson lähti Ruotsiin töihin, ja kannuissa oli hetken aikaa Kim Floor (kyllä, sama mies kuin Päivi Paunun kanssa Euroviisuissa 1972 kappaleella Muistathan). The Holders todistaa, että pikkukaupungissa oltiin hyvin hereillä eri musiikkivirtauksista 1960-luvulla. Vaikka klubin alku oli lehtiraporttien mukaan kankea, se pysyi pystyssä useamman viikonlopun. Onneksi kumpikin kappale, I Only Want To Look At You ja I Go To My Way, on digitalisoitu kiinnostuneiden iloksi. BLUESIIN VUONNA 1967 BLUESIIN VUONNA 1967 Aikojen vaihtumisesta kertoo Berglöfin arkistoistaan kaivama The Holdersin settilista Helsingin Kulttuuritalolla 11. Kolmantena pyöränä mukana oli Turun seudulla vaikuttanut The New Walkers. Harppua raidalla soittaa Soiramo. Itse kuulen biisissä selviä vaikutteita The Rolling Stonesin muokkaamasta Muddy-julistuksesta I Just Want To Make Love To You, mutta en saanut Berglöfiltä vahvistusta lainaväitteeseeni. Sinkkubiiseistä I Only Want To Look At You on suora, raaka ja rohkean huuliharppuvetoinen rypistys, joka pysyy hyvin kasassa, vaikka kappaleen sooloosuus on hienoisen sekava. Sittemmin yhtyeen tarina on jatkunut erilaisissa nostalgiahenkisissä ”paluu 1960-luvulle” -tapahtumissa. Soiramo ja Gunaropulos laulavat kumpikin kappaleella. Berglöfin löytämään kappalelistaan on kirjoitettu näppärästi esiintyjät, joilta versiot on lainattu. Holders pysyi silti hengissä henki pihisten. THE HOLDERS FREAK OUT -KLUBILLA 11.11.1967 Help Me (Sonny Boy Williamson) Spoonful (Cream) Oh, Pretty Woman (Bluesbreakers) When A Man Loves A Woman (Percy Sledge) Stevie’s Blues (Stevie Winwood) Dust My Blues (Bluesbreakers) Neighbour Neighbour (Graham Bond) Can You See Me (Jimi Hendrix) Blues With A Feeling (Paul Butterfield) Another Man (Bluesbreakers) Key To Love (Bluesbreakers) The Death Of J.B. KULLANKAIVUUTA VINYYLILLÄ KULLANKAIVUUTA VINYYLILLÄ Niin kuin aika usein näissä kirjoituksissa beat-ajan suomalaisbändeistä, niiden tekemät vähät levyt ovat nykypäivänä kiven alla. Olimme bluesbändi, Berglöf kertoo. Musiikissakin puhalsivat taas uudet tuulet. Holdersin taru jatkui tavalla tai toisella vuosikymmenen loppuun saakka. 12” albumi pitää sisällään Holders-singlen A-puolen
King, Jerry Lee Lewis ja Eric Clapton. / Just like a flame in the rain, like a light in the night, / Well if it’s you that must stay, well then it’s you that must fight!” Charlie Daniels Bandin Big Man (1973) tekee kunniaa sokealle katusoittajalle, jonka nimeä kukaan ei tiennyt. Tuossa äijässä ei kuitenkaan ole mitään muuta suurta kuin iso koko. Tunnetuimpia heistä lienevät Big Bill Broonzy, Big Mama Thornton, Big Walter Horton, Big Joe Turner, Big Joe Williams, Arthur “Big Boy” Crudup, Big Maceo Merriwether ja Big Joe Louis. ”Kehopositiivisuus” näyttää nykyisin kuitenkin olevan voimistuva asenne. Osassa niistä henkilön tavanomaisesta poikkeavaan kokoon suhtaudutaan hyväntahtoisesti ja myönteisesti, osassa taas kielteisesti tai jopa pilkallisesti. Big John oli harteikas kaivostyöläinen, jolla oli pituutta kaksi metriä ja painoa 120 kiloa. Pomo pistää kappaleen kertojan raatamaan “kellon ympäri” eikä anna pitää edes juomataukoa. Esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen (UKK) bluesnimi olisi sen mukaan Yella Boy Smith. On suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä. The Kinksin kappaleessa Mr. Silloin tavis-mieskin voi olla great big man: “You got the muscle, big man, you got the power, / But you’re getting weaker with each passing hour. Don McLeanin Great Big Man (1974) ei haikaile yhteiskunnallisella tasolla toimivaa suurmiestä vaan rohkaisee talousongelmien kanssa painivaa jokamiestä jatkamaan kamppailua perheensä ja paremman elämän puolesta huolimatta siitä, että voimat tuntuvat välillä ehtyvän. Ketään sellaista ei näyttänyt tuolloin kuitenkaan olleen näköpiirissä: “Takes a big, big man to make the world go round / Looking for a leader, no one can be found”. Arvoa annetaan fyysiseltä olemukseltaan kaikenlaisille ihmisille. ISOJA MIEHIÄ JA ISOJA MIEHIÄ JA NAISIA NAISIA Internetistä löytyy leikkimielinen ”blues name” -taulukko, jonka avulla voi muodostaa blueshenkisen lempinimen kenen tahansa etunimistä ja sukunimestä. Bluesartistien lempinimissä ”big” (suuri, iso) onkin varsin yleinen. Etunimen alkukirjain viittaa tässä nimigeneraattorissa melko usein henkilön fyysiseen olemukseen kuten ”big” (T), ”fat” (A), ”skinny” (R) tai ”boney” (J). Sanoitus on työväenhenkinen. Kukaan ei itkenyt, kun tämä sokea bluesmies kuoli ja haudattiin vaatimattomassa mäntyarkussa. Huhujen mukaan tämä vanha musta mies teki aikoinaan töitä Alabaman puuvillapelloilla kunnes Ku Klux Klanilaiset eräänä yönä polttivat hänen silmänsä kuumalla raudalla. Eräänä päivänä kaivoksen alatasolla puiset kannatinpalkit alkoivat uhkaavasti natista ja panikoivat kaivosmiehet uskoivat Got me working, boss man, working ’round the clock I want me a drink of water, but you won’t let Jimmy stop Big boss man, can’t you hear me when I call. Kaiken kokoiset ihmiset ovat saaneet osakseen kuvauksia bluesin ja muun juurevan musiikin sanoituksissa. Hän oli hiljainen ja asui yksikseen. Jimmy Reedin hitin Big Boss Man (1960) ovat versioineet mm. B. Well, you ain’t so big, you just tall, that’s all Well, I’m gonna get me a boss man, one gonna treat me right liseen asemaan, suurenmoisuuteen tai muuhun ominaisuuteen. ”Big” kuvaa useimmiten henkilön kehon kokoa, mutta se voi epäsuorasti viitata myös sosiaaJohn Mayallin kappaleessa A Big Man (1972) peräänkuulutetaan johtajaa ja suurmiestä, joka hoitaisi koko tämän huolen täyttämän maailman asiat kuntoon. Tämä näkyy myös blues-artistien lempinimissä, kuten Big Bill Broonzy, Big Mama Thornton, Little Walter, Little Esther, Fats Domino jne. Isokokoinen ihminen saattaa olla samalla myös lihava (”fat”), mutta aloitetaan tämä bluessanoitusten tarkastelu niistä kappaleista, joissa käytetään henkilöstä sanaa ”big”, ilman sanaa ”fat”. Ja laulun minähenkilö aikookin vaihtaa työpaikkaan, jossa on reilu pomo.. 24 Blues News 1/2022 LIHAVAA, LAIHAA, PITKÄÄ JA PÄTKÄÄ Erikokoisia ihmisiä bluesmusiikin sanoituksissa Erikokoisia ihmisiä bluesmusiikin sanoituksissa TIMO KAUPPINEN M eitä ihmisiä on monen kokoisia ja muotoisia. Nyt hännystelijät suutelevat tämän ökyrikkaan kättä ja ”orjat” matelevat jalkojen juuressa. Big Man (1977) ei heru sympatiaa minähenkilön äkkirikastuneelle entiselle kaverille, joka käytti kyynärpäitä, keinottelua ja valheita päästäkseen huipulle. Elvis Presl ey , B. Sisäisesti tämä Iso Herra on kuitenkin hyvin pieni: ”Because inside, Mister Big’s very small.” Countrylaulaja Jimmy Deanin Big Bad John (1961) on sankaritarina
Tytön vanhemmat eivät kuitenkaan pidä pojasta eivätkä Kalifornialaisen Candye Kanen (1961–2016) lähes jokaiselle 1990ja 2000-luvun albumille sisältyi myös kehopositiivisella, usein humoristisväritteisellä sanomalla varustettuja bluesja r&b-lauluja, kuten Big Mama Candye’s Blues, You Need A Great Big Woman, 200 Lbs Of Fun, Fit, Fat And Fine ja Big Fat Mamas Are Back In Style. Well, they call me Big Mama Cause I weigh 300 pounds (2x) I can rock and I can roll them And I can really go to town Satisfy you this morning if you take me home with you Alvin Youngblood Hartin Big Mama’s Doorissa (1996) ollaan menossa Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Chickasaw’hon. Pelastuneet miehet sijoittivat käytävän ulkopuolelle marmorisen muistolaatan, jossa lukee: ”At the bottom of this mine, lies a big big man, big John” Myös Johnny Cashilla on laulu, joka kertoo isokokoisista miehistä, Tall Men (1961). Pieni ei viittaa sanoituksissa pelkästään pienikokoiseen mieheen tai naiseen, vaan usein kyseessä on myös lapsi. Dolly Parton on levyttänyt tästä kappaleesta oman versionsa naisnäkökulmasta. Ja rock’n’rollin suurimpiin nimiin kuuluu ehdottomasti pikku-Riku, Little Richard (Penniman). Vuonna 1857 väkijoukko kuunteli kuvernööriksi pyrkivän senaattori Sam Houstonin puhetta. Hän on oikea ”jumalainen paholainen” (Devil Divine), ja nainen on hulluna häneen. Blues News 1/2022 25 jo loppunsa tulleen. Pienikokoiset aikuiset ovat usein myös lyhyitä (short). Nuoret naiset olivat ommelleet suuren Texasin lipun hänen kunniakseen. Willie Mae ”Big Mama” Thornton (1926–1984) tunnetaan parhaiten Leiberin ja Stollerin kappaleesta Hound Dog (1952), joka oli R&B-listan kärjessä seitsemän viikkoa ja josta mm. Lyhyiksi kuvattuihin ihmisiin palataan tämän artikkelin loppupuolella. Isot miehet tuntuvat olevan naisten mieleen, varsinkin jos ovat lisäksi komeita. Erinomaisia muusikoita tosin löytyy heistäkin, kuten Little Walter (Jacobs), Little Milton, Little Brother Montgomery, Lil’ Ed Williams, Little Esther (Phillips) jne. Thorntonin menestys hiipui 1960-luvulla, mutta elpyi taas 1970-luvun alussa. Imelda Mayn Big Bad Handsome Manin (2007) mies on isokokoinen (tall), hullu (mad), ilkeä (mean) ja hyvännäköinen (goodlooking). Hän kuoli 57-vuotiaana Los Angelesissa. Biisin vauvaa sylissään kantava tyttö on iso, seksikäs, kaakaovoin värinen, tunteellinen, hymyilevä, itsetietoinen, poliittinen, hengellinen, trooppinen ja epälooginen. Sisällöltään se poikkeaa täysin Jimmy Reedin Big Boss Manista. PIENIÄ MIEHIÄ JA NAISIA PIENIÄ MIEHIÄ JA NAISIA Pieni (little) ei ole yhtä suosittu bluesartistien taiteilijanimissä kuin suuri (big). halua päästää tätä tytön luo. Thornton ei kuitenkaan näytä hävenneen tai piilotelleen painoaan, sillä hänen nimikkokappaleessaan They Call Me Big Mama (1953) paino mainitaan (noin 150 kiloa). Pienistä miehistä kertovat bluesit ovat harvinaisia. Siinä nainen istuu suutelupuussa (The Kissing Tree) heitellen sieltä lentosuukkoja ja laulaen: ”I love tall men”. Näiden sairauksien takia hänen painonsa putosi ennen kuolemaa lyhyenä aikana roimasti (204 kilosta 43 kiloon). Siitä alkaen puuta on kutsuttu Kissing Treeksi. Tämä vaikuttava tyttö saa laulajan julistamaan: ”Those little girls are a pest / Big girls are the best.” Kanadalais-uusiseelantilainen kantriartisti Tami Neilson on levyttänyt rokahtavan kappaleen Big Boss Mama (2019). Cowboy ei ole mielestään komea, mutta pitää kovin tästä naisesta. Neilsonin minähahmo laulaa olevansa itse tuo mahtimamma, jolla on paljon rahaa, nopea auto ja kitarassa twangia niin että esiintymislava räjähtää kuin Saturnus-raketin lähtölavetti. Kappaleessa vanhempi mies valistaa pikku. Siellä asuu minähenkilön rakastama tyttö, jolla on pitkät kiharat kutrit. Sanoituksessa mainitaan osoite Avenue Atlantico 1702, joka viitannee Copacabana Palace hotelliin Rio de Janeirossa. Muut miehet ehtivät kavuta turvaan, mutta Big John hautautui sortuvaan kaivoskäytävään, jota ei koskaan enää avattu. Kuolinsyynä olivat alkoholin väärinkäyttöön liittyvät sydänja maksasairaudet. Elvis teki oman versionsa. Minähenkilö on isokokoinen cowboy, joka viettää ratsun selässä päivät pitkät eikä riisu kannuksia edes öisin. Lapsista kertovat kappaleet olen seuraavassa pyrkinyt seulomaan pois. Puheensa jälkeen Houston tunkeutui väkijoukon läpi tammen juurelle naisten luo ja suuteli kiihkeästi heitä jokaista. Tuo laulussa mainittu Kissing tree on San Marcosissa Texasissa kasvava suuri tammi. Irlantilaisbändi U2 liputtaa isokokoisten tyttöjen puolesta kappaleessa Big Girls Are Best (2000). Poika ei aio lannistua ennen kuin pääsee big mamansa luo sisälle taloon vaikka salaa. Silloin pölyn keskeltä astui esiin jättimäinen Big John, joka ryhtyi kannattelemaan murtuvaa palkkia. Albert Kingin Little Brother (Make My Way) (1972) on sekin kehno esimerkki, koska pikkuveljet eivät ole välttämättä pienikokoisia. Eräänä kuutamoyönä he siten kohtaavat ja suudelmista tulee totta. Myös täysi tyydytys luvataan miehelle, joka vie Big Maman kotiinsa
Se perustuu R&B-lauluduo Don & Bobin luentaan kappaleesta. Robert Johnsonin kappaleen Little Queen Of Spades (1937) pieni patarouva jakaa kortteja pelihallissa ja miehet ovat ihastuneet tähän ruskeaihoiseen naiseen. Se kertoo epätoivoisesta pienestä miehestä (desperate little man), joka kantoi aina mukanaan asetta. Nainen (woman), tyttö (girl) tai naisystävä (baby, mama) ei niissä välttämättä ole pienikokoinen, mutta kuitenkin mieheen verrattuna yleensä pienempi. Little Girl -nimisiä biisejä on useita erilaisia. Töitä oli ennen vanhaan pakko tehdä joka päivä, eikä palkka ollut kummoinen. Leadbelly, Carter Family, Pete Seeger, Alvin Youngblood Hart ja George Thorogood. Grateful Deadin versio (1967) sisältää myös automaailmasta poimittua kaksimielistä symboliikkaa. Siinä tyydytään vain halailemaan tyttöä, ja halutaan myös tanssia tämän kanssa ajan trenditansseja kuten twistiä, strollia ja rock’n’rollia. Meksikolaislaulaja Lila Downsin Little Manissa (2008) pienellä on symbolinen merkitys (vaatimaton, vähäisenä pidetty, tavallinen). Sanoitusta on siistitty. Hardy tuomittiin murhasta kuolemaan ja hirtettiin. She’s the little queen of spades, And the men will not let her be Every time she makes a spread, fair brown Cold chills just run all over me /.../ Since I am the king, baby, and you is a queen Let’s us put our heads together, fair brown, Then we make our money green Monille voi olla tuttu myös The Yardbirds -yhtyeen versio vuodelta 1964. Vieraassa maassa lattioita jynssäävä tai astioita tiskaava nainen ei arvosta rahamiehiä vaan pitää parempana ihan tavallista miestä, jolla on suuri sydän: ”Big money don’t count for a happy life / little man with a big heart / make a happy wife.” Pienistä naisista kertovia blues/roots kappaleita on runsaasti. Teksti on aika ronskia ja kyseenalaista, ottaen huomioon että suurin osa koulutytöistä on alaikäisiä.. Tarkoituksena on ilmeisesti pistää rahoiksi naiseen hullaantuneiden miespelaajien kustannuksella. Piti tehdä oman tahdon vastaisiakin hommia ja hokea usein nöyränä ”Yes, sir”. Vanhempi väki raivasi tietä nuorille, joiden velvollisuus on nyt viedä kehitystä eteenpäin samaan suuntaan: ”Take it on, little brother, take it further.” John Hardy on vanha folk-sävelmä, jonka ovat levyttäneet mm. Sanoituksissa koulupojaksi itseään väittävä kertoja pyrkii koulutytön kotiin. Ratatyömies John Hardy oli historiallinen henkilö, joka riitautui noppapelissä ja ampui Thomas Drewsin Länsi-Virginiassa vuonna 1893. Siitä on tehty lukuisia versioita vaihtelevin sanoituksin, useimmiten nimellä Good Morning Little Schoolgirl. Kertoja sanoo olevansa patakuningas ja haluaa tehdä yhteistyötä patarouvan kanssa. Blind Boy Fullerin Little Woman You’re So Sweet (1940) on tästä tyypillinen esimerkki. Kehumisen ja rakkaudentunnustusten ohella Fuller kutsuu naisia ja tyttöjä seuraansa: ”Hey mama, hey gal, don’t you hear Blind Boy Fuller callin’ you?” Koko joukko vastaavanlaisia nuoriin tyttöihin kohdistuvia ”vonkauslauluja” on saanut alkunsa laulaja-harpisti John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin kappaleesta Good Morning, School Girl (1937). John Mayalin Little Girlissä (1966) tyttö on 18-vuotias ja Good morning little schoolgirl, Can I come home with you Tell your moma and your papa, I’m a little schoolboy too Come on now pretty baby, I just can’t help myself You’re so young and pretty, I don’t need nobody else /.../ I want to be your chauffeur I want to ride with your little machine I want to put a tiger, baby (3x) Hey, in your sweet little tank Monessa vanhemmassa bluesissa mies ylistää naista tai tyttöä pyrkien samalla lähempään tuttavuuteen tämän kanssa. Biisin tulkitsijoihin kuuluvat mm. Hänen uskotaan ottaneen kasteen läheisessä joessa hirttämistä edeltävänä päivänä. Bo Diddleyn ja Muddy Watersin Little Girlissä (vuosilta 1959 ja 1977) pyritään koulutyttölaulujen tapaan lähikontaktiin. John Lee Hooker, Lightnin’ Hopkins, Mississippi Fred McDowell, Muddy Waters ja Hurriganes. 26 Blues News 1/2022 veljeään, joka haluaa olla nuorten tapaan vapaa
Kertoja vakuuttaa antavansa tytölle rakkautta ja tyydytyksen, vaikka ei voikaan pitää tyttöä rinnallaan pidempään: ”You’re gonna be mine, little girl / Even if I can’t have you by my side / You’re gonna remember the love, child / That made you satisfied.” Pidempiaikaista ja pyyteettömämpää huolenpitoa on tarjolla naiselle Howlin’ Wolfin kappaleessa Little Baby (1961), josta mm. Hyvän huolenpidon lisäksi mies vakuuttaa ettei koskaan jätä naista. Aikuisväestössä painoindeksin arvo 25 tai enemmän viittaa ylipainoon ja arvo 30 tai enemmän lihavuuteen. Lihavia oli naisista 28 % ja miehistä 26 %. Ainakin jos sen virikkeenä on ollut Topsy-niminen naaras-elefantti, joka kuoli sähköiskuun newyorkilaisessa eläintarhassa. Kukaan ei ole täydellinen, ja ulkonäkökin on vain osa ihmistä. Lihavia poikia itkettää, kun rumatkin tytöt ihailevat vain solakoita poikia. The Rolling Stones teki oman versionsa vuonna 1995. Sweet Little Sixteen, Little Queenie, Hello Little Girl, Little Marie, The Little Girl From Central ja Sweet Little Rock’n’Roller. Blues News 1/2022 27 tullut kohdelluksi kaltoin (mistreated). Kertoja ei halua olla lihava, koska lihavaa miestä usein väheksytään ja pidetään vain hauskana veikkona. Lihaviin kohdistuu myös ennakkoluuloja. Confederate-yhtiön etiketin kerrotaan herättäneen Syvän etelän mustilla radioasemilla siinä määrin pahastusta, että single päätettiin julkaista pian uudelleen sovinnaisemmin nimetyllä Orbit-merkillä.. Monet lihavat artistit käyttivät nimissään mieluummin sana big (iso). Naiset ovat myös harvoin kiinnostuneita lihavista miehistä eroottisessa mielessä. Miehet saattavat joskus välttää lihavien naisten kanssa seurustelua myös vallitsevien asenteiden takia, vaikka suhtautuisivat lihavuuteen muuten hyväksyvästi. mies saa niskalenkin naisen sydämestä. Elton Johnin Fat Boys And Ugly Girls (1992) kuvaa lihavien poikien ja rumien tyttöjen haasteita. Fats Domino laulaa Fat Man -kappaleessaan (1949): “They call, they call me the fat man / ’Cause I weight two hundred pounds / All the girls they love me / ’Cause I know my way around.” Jos tuo mainittu paino (200 paunaa eli noin 91 kg) pitää paikkansa, ja Fatsin pituus oli nettitietojen ilmoittama 163 cm, niin hänen painoindeksinsä olisi ollut noin 34 kg/ m2. Laulu sai virikkeen erään juorulehden jutusta, jossa Dollyn povattiin rakastuvan johonkin lihaksikkaaseen painijaan. LIHAVIA MIEHIÄ JA NAISIA LIHAVIA MIEHIÄ JA NAISIA Lihava (fat) ei ole lainkaan suosittu adjektiivi blues/roots -artistien lempinimissä. Hänellä oli mittaa vain 152 senttiä mutta painoa 113 kiloa, joten ei hän aivan pikkuruinen (tiny) ollut, vaikka hänen taiteilijanimensä antaa näin ymmärtää. Esimerkki on tosin humoristinen: laiha mies häviää, jos laiha ja lihava pyörivät kilpaa alas vuoren rinnettä! ”I seen the other side to being thin. Tytöt usein kuitenkin pitävät lihavien poikien iloisuudesta, ja rumuuskin on lopulta vain makuasia: ”Beauty is only skin deep.” Lihava poika ja ruma tyttö saattavatkin hyvin rakastua toisiinsa. Fats Domino, Hollywood Fats, Chubby Checker ja Chubby Newsome tosin kantoivat ylpeinä lihavuuteen viittaavia taiteilijanimiään. Onneksi kertoja on laiha, mutta silläkin on huonot puolensa. Harjusen tutkimusaineiston mukaan suurin osa naisista laihduttaakin ulkonäön eikä terveyden takia. Muistaen myös korostaa, ettei se ole läskiä vaan lihasta. Hyvännäköiset, pienikokoiset naiset saavat osakseen ylistystä esimerkiksi kappaleissa, kuten Jackie Wilsonin Reet Petite (1957) ja Louis Jordanin Reet Petite And Gone (1947). Pieni tyttö on tässä sirkusmusikaalissa alakuloinen. Hän kuoli vain 34-vuotiaana aivoverenvuotoon Chicagossa. / Roll us both down a mountain and I’m sure the fat man would win.” Dolly Parton osoittaa oivaltavaa huumorintajua kappaleessa Headlock On My Heart (1987), jossa 300 paunaa painava Otis Redding käynnisti levytysuransa vuonna 1960 rock’n’roll-kappaleella Fat Gal. Jostain tarvittaisiin hellä alakuloinen poika piristämään tätä tyttöä: ”Why won’t somebody send a tender blue boy / To cheer little girl blue?” Rock’n’roll-musiikissa on lukuisia nuorista naisista ja tytöistä kertovia kappaleita. Siinä minähenkilö lupaa seuraavansa naistaan vaikka lakitupaan ja maksavansa takuut, jos tämä joutuu putkaan. Hän laskeskelee onnettomana sormiaan ja päälleen tippuvia sadepisaroita. Video löytyy YouTubesta. THL:n tilastojen mukaan yli 30-vuotiaista suomalaisista vähintään ylipainoisia oli 63 % naisista ja 72 % miehistä vuonna 2017. Jos lihavilla pojilla on hankaluuksia seurusteluasioissa, niin ehkä vielä vaikeampaa tuntuu nykyisin olevan tytöillä. Englantilainen, lähinnä folkahtavaa progea soittava Jethro Tull -yhtye tuo esiin lihavuuteen liittyviä sosiaalisia haittoja kappaleessa Fat Man (1969). Fats Domino sanoo rakastavansa tyttöään tuomiopäivään saakka ja kutsuu tätä lempinimellä Little Bee (1950). Tiny Topsylla oli mahtava lauluääni, minkä voi todeta esimerkiksi biiseistä Come On, Come On, Come On (1957) tai Aw! Shucks Baby (1957). Myös Topsy-sana saattaa viitata epäasiallisesti hänen painoonsa. Helsingin Sanomat käsitteli asiaa artikkelissa ”Liian iso treffeille” (HS 23.9.2021). Tom Jones on tehnyt tästä samasta kappaleesta oman versionsa Jools Hollandin orkesterin kanssa, mutta laulaa siinä painavansa 200 paunaa eli vaivaiset 90 kiloa, millä ei pääse Jonesin pituuden (177 cm) huomioon ottaen kuin lievästi ylipainoisten joukkoon. Lihavuustutkija Hannele Harjunen vahvistaa haastatteluissa ja kyselyissä esiin tulleen kokemuksen, jonka mukaan pluskokoinen nainen on deittimaailmassa näkymätön. Take me, baby for your little boy Because three hundred pounds of heavenly joy This is it, this is it, Look what you get /.../ I’m so glad that you understand I’m three hundred pounds of muscle and man Howlin’ Wolf oli iso mies, nettitietojen mukaan pituutta 198 cm ja painoa 125 kiloa (painoindeksi noin 32). R&B-laulaja Tiny Topsy (Otha Lee Moore 1930–1964) ansaitsee erityismaininnan. Tutkimusten mukaan lihavat naiset saavat vähemmin palkkaa ja etenevät urallaan heikommin kuin normaalipainoiset. Yöllä lihavien poikien nukkuessa rumat tytöt näkevät toiveunia, joissa peilit valehtelevat, kun niistä katsoo itseään. Passiivisuus, laiskuus ja kykenemättömyys itsekontrolliin liitetään usein aiheetta lihavuuteen. Nina Simone, Ray Charles, Janis Joplin ja monet muut ovat levyttäneet Richard Rodgersin ikivihreän kappaleen Little Girl Blue, joka esitettiin ensi kerran Broadwaymusikaalissa ”Jumbo” vuonna 1935. Nainen saisi miehen myös seurakseen kirkkoon ja tuekseen, jos työssä olisi ongelmia. Näillä kriteereillä Fats oli lihava. Lihavuudesta on aiemmin puhuttu lähinnä terveysasiana, mutta 2000-luvulla huomio on kiinnittynyt myös lihavuuden sosiaalisiin ja psykologisiin seurauksiin. Kappaleessa Little Mama (1954) kertoja puolestaan anoo naistaan palaamaan luokseen ja lupaa ostaa tälle upouuden auton, vaikka joutuisi sen takia varastamaan. Dollypa saikin jutusta idean ja otti yhteyttä showpainija Hulk Hoganiin tehden tämän kanssa hauskan videon, jossa tuo niskalenkkilaulu esitetään, ja lopuksi vietetään häät painikehässä. Chuck Berryn repertuaarissa niitä on harvinaisen runsaasti, mm. Willie Dixonin kirjoittamassa ja Howlin’ Wolfin levyttämässä kappaleessa Three Hundred Pounds Of Joy (1963) kertojalla on painoa 300 paunaa eli noin 136 kg, ja sitä esitellään ylpeänä erityisesti naisille
Laulun kertojalla saattaisi olla aihetta tarkistaa asenteensa. Lihaviin naisiin kohdistuvat ulkonäköpaineet ja hoikkuusvaatimukset ovat kuitenkin varsin yleisiä. Kertojalla on kuitenkin uusi ihastus, lyhyt lihava Fannie, jota hän rakastaa: ”She’s my tutti fruiti, I love the child so.” Lihavuutta ylistäviä kappaleita esiintyy myös mustan blues-R&B-rock’n’roll-musiikin ulkopuolella. En liioin sanoilla Jim Croce R.L. Siinä pohditaan keinoja päästä eroon kauniiden tyttöjen tosirumista, tosilihavista tyttöystävistä: ”Why do the best lookin’ girls have real ugly friends. Big Fat Woman (Blues) -nimellä tunnettuja lauluja näyttää olevan kokonainen ryväs. Tony Joe Whiten kertoja vakuuttaa kappaleessa 300 Pounds Of Hongry (1972) rakastavansa noin 140-kiloista pyöreää naistaan, joka tuntuu olevan aina nälkäinen. Larry Williamsin vuonna 1957 levyttämässä ja Little Richardin vuonna 1964 coveroimassa Short Fat Fanniessa viitataan ainakin kymmeneen rock’n’rollin klassikkoon: ”I was slippin’ and slidin’ with a long tall Sally” jne. Laulaja-lauluntekijä Jim Croce asettuu lihavan tytön asemaan ja puhuu tämän suulla kappaleessa Nobody Loves A Fat Girl (1977). Pojat lähinnä arvailevat tytön painoa, vaikka hän osaisi kyllä rakastaakin. Se sisältää monille sanoituksille tyypillisiä, valtaosin myönteisiä mainintoja lihavasta naisesta: suurenmoiset sääret, valtavat reidet, liikehtii kuin löysäksi keitetty kananmuna, ja että rakastelu tämän naisen kanssa voi viedä mieheltä hengen: ”She got great big legs, she got whopping thighs...Every time she dance, skinny gal gonna lose her home...Every time she moves, move like a soft boiled egg... Syy tuntuu olevan fyysinen ja liittyy ”pullien voiteluun”: ”I don’t care if you weigh a ton / Long as I can butter yo’ buns.” Myös englantilaisella ska-musiikkia soittavalla Bad Manners -yhtyeellä on ohjelmistossaan useita lihavuutta myönteisesti kuvaavia kappaleita, kuten Lip Up Fatty (1980)ja Fatty Fat (1997). Kukaan ei tunnu rakastavan yksinäistä lihavaa tyttöä, joka tuntee olevansa kuin hidas rekka-auto rakkauden valtatiellä. Tämä nainen on niin miesten mieleen, että muut laihemmat naiset ovat vaarassa menettää miehensä ja kotinsa: ”Cryin’, big fat mama, meat shakin’ on her bones / Time her meat shake it cause the other woman lose her home / But I’m goin’ away, mama, won’t be back ’till fall.” Uusin versio kappaleesta on Bob Corritoren ja kumppaneiden tulkinta vuodelta 2010. / It seems like it always works like that / You’ll meet a queen; the girl of your dreams / And she’ll have a friend that’s really fat.” Aikaa ja rahaa kuluu tässä “beauty and the beast” -tilanteessa, ja useimmiten molemmat tytöt päätyvät lähtemään yhdessä kotiin päin. The only game I can get the boys to play Is to have them sit around and try to guess how much I weigh Nobody loves a fat girl But, oh, how a fat girl can love, pretty mama Hank Williams Jr:in Fat Friends (1986) on sanoitukseltaan jopa ilkeämielinen. Louis Jordanin biisissä Like ’Em Fat Like That (1944) minähenkilö pitää lihavasta naisestaan, vaikka kaverit häntä siitä arvostelevatkin: ”Let the cats all criticize, / Joke about my baby’s size; / She’s reet with me.” Pitäkööt kaverit solakat tyttönsä mutta kertojan oma soma tuhti tyttö on kaikkein paras, ja hänen luokseen aina töiden jälkeen riennetään. Big fat woman goin’ get me killed, Lovin’, lovin’, lovin’ get this poor boy killed.” Jotakuinkin samansisältöisiä ovat myös bluesit, joissa naisen lihat hyllyvät ja panevat miesten päät pyörälle kuten Blind Boy Fullerin Meat Shakin’ Womanissa (1938). Leadbellyn esitys vuodelta 1944 on yksi niistä, mutta laulun alkuperä on tätä vanhempi. Burnside. Hasil Adkinsin Hot Dog Babyssa (1986) tyttö painaa 200 kiloa, koska ahmii hot dogeja siihen tahtiin, että näyttää itsekin jo jättikokoiselta hodarilta: ”Cause she ate more hot dogs than I ever seen / She weighs 450 pounds / I couldn’t say no / And you know if you eat too many hotdogs, you look like a hot dog / One of them big king size.” LAIHOJA MIEHIÄ JA NAISIA LAIHOJA MIEHIÄ JA NAISIA 1950-luvulla muutaman singlen nimellä Skinny Dynamo levyttänyttä louisianalaista George ”Slim” Sanders Le Blancia lukuun ottamatta en löytänyt netistä bluesartisteja, jonka taiteilijanimessä esiintyisi sana laiha (skinny) tai luiseva (boney). Muut kyselevät, miten hän voi rakastaa naista, joka painaa tuplasti hänen oman painonsa verran. Tom Rush on merkinnyt vuonna 1963 levyttämänsä version traditionaaliseksi. Tommy Johnsonin Big Fat Mama Bluesissa (1929) kertoja aikoo lähteä ison ja lihavan naisensa luota ja palata vasta syksyllä, koska epäilee naista uskottomuudesta. 28 Blues News 1/2022 Lienevätkö asenteet olleet tässä suhteessa jonkin verran sallivammat Yhdysvaltojen mustien keskuudessa, sillä varsinkin vanhoissa blueseissa lihavat naiset kuvataan usein hyväksyttyinä, ja haluttuina ainakin seksuaalisessa mielessä
Ks. Huono palvelija. Oughta see her rock n roll with her blue jeans on she’s not very fat, just skin and bone. Lyhyempi nainen on muuten hyvä mutta niin pyylevä, että laittaa vuoteeseen tuhkaa ettei luiskahda yöllä vahingossa lattialle. alunperin Billy “The Kid” Emersonin biisissä Red Hot (1955), josta Billy Lee Riley teki suositun version vuonna 1957. Mississippin hill country -bluesin pioneeri R.L. Suomalaisten yli 18-vuotiaitten naisten keskipituus vuonna 2017 oli THL:n FinTerveystutkimuksen mukaan 163 cm. Sen sijaan sana ”slim” (hoikka / solakka) on hyvinkin suosittu nimike. Tyttö haluaa vastahakoisen pojan vielä saattavan hänet kotiinkin, mutta silloin poika katsoo parhaaksi ”liueta yöhön”. Joillekin keskimääräistä selvästi pidemmille naisille I got a girl named Bony Moronie she’s as skinny as a stick of macaroni. Kari Tuomisaaren kääntämä biisi on nyt nimeltään Rehtorin luiseva Salli. pituus voi olla herkkä tai jopa traumaattinen asia. Bob Dylanin arvoituksellinen Ballad Of A Thin Man (1965) viitannee sekin laihuuden sijaan henkisesti ”ohueeseen” mieheen, Mr Jonesiin, joka on kyllä sivistynyt mutta ei ymmärrä mitä hänen ympärillään on tapahtumassa: ”And something is happening here / But you don’t know what it is / Do you, Mister Jones?” Suhtautuminen laihoihin naisiin vaihtelee. Sen jälkeen kertoja alkaa selvittelemään kuulijalleen naisasioitaan. Ne ovat usein naisen pituutta liioittelevia, ja vaarana onkin, että niissä luiskahdetaan hyväntahtoisesta huumorista irvailun puolelle. Tämän vauhdikkaan kappaleen tahdissa Erjalla oli usein tapana jalkautua yleisön joukkoon soittamaan. Toiset lähteet taas väittävät Enotris Johnsonin olleen Little Richardin Maconissa, Georgiassa asunut kasvatti-isä, jolle Penniman oli luovuttanut kiitollisuuttaan osuudet muutamien laulujensa tekijänä.... Tyttö on puoliksi rockia, puoliksi rollia, ja kaikin puolin rakastettava. Hän mm. Larry Williamsin Bony Maroniessa (1957) tyttö on laiha kuin makaronitikku, luuta ja nahkaa, mutta rokkaa upeasti sinisissä farkuissaan. Big Bill Broonzyn Long Tall Mama (1932) on sekin humoristinen. Sonny Boy ”John Lee” Williamsonin Skinny Woman (1937) julistaa, että laiha nainen ei kelpaa vaan naisessa pitää olla kunnolla lihaa luiden ympärillä. Charles Whiten kirjassa ”The Life And Times Of Little Richard” (suom. Tarinassa poika joutuu tanssimaan koulun hipoissa rehtorin pitkän ja luisevan tyttären kanssa. Bill Haley and his Cometsin Skinny Minnie (1958) on villi tyttö, joka on kuusi jalkaa (183 cm) pitkä ja 30 cm paksu. Tässä esimerkkejä: Slim Harpo, Lightning Slim, Magic Slim, Memphis Slim, Sunnyland Slim, Tarheel Slim, Hipbone Slim, Lynwood Slim, Piano Slim, TV Slim, Guitar Slim ja Slim Butler. Osa pitkistä miehistä tosin mielletään myös kookkaiksi (big, tall). Jodlausbluesin erikoismies Jimmie Rodgersin Long Tall Mama Bluesin (1932) kertojalla on sekä lyhyt että pitkä nainen. Nainen on sanoituksen mukaan peräti 236 cm pitkä ja hurja sänkyhommissa. Hauskanpidosta on pohjimmiltaan kysymys. Blues News 1/2022 29 ”thin” tai ”lean”. Kaikki nämä Slimit eivät suinkaan ole, tai ole olleet, ruumiinrakenteeltaan solakoita. Kappaleen ovat tulkinneet suomeksi mm. Kun John näkee Mary-tädin lähestyvän, hän livahtaa nopeasti sivukujalle. Jokainen heistä luultavasti kuitenkin halusi olla solakka, tai halusi ylläpitää sellaista imagoa. Pitkistä naisista kertovia bluesja rootskappaleita löytyy sen sijaan helposti. Johnny (1963), Jussi & The Boys (1974) ja Kirka (2001). Yksi mieluisa nainen on ilmeisesti kuollut: ”Slipped away to the Good Lord, up above.” Se surettaa, samoin kuin se, että toinen nainen on lähtenyt lätkimään. Tätä naista kehotetaan jättämään herra X (Mister So ’n’ So) ja palaamaan takaisin kiltiksi muuttuneen kertojan luo. Miesten keskipituus oli vastaavasti 178 cm. Salaisuus alkoi paljastua vasta naisen kuoltua 2015, vaikka perhepiirissä hänen tiedettiinkin vastaanottaneen huomattavia rojaltimaksuja koko ikänsä. Dinah Washingtonin Long John Blues (1957) kertoo hammaslääkäristä, joka on Lauri Markkasen pituinen eli seitsemän jalkaa (213 cm). Hän on kuitenkin kertojan silmäterä, eikä tämän mielestä ollenkaan laiha vaan vain pitkä. hoitaa kertojan yskää hieromalla selkään alkoholia. Laihat miehet eivät näytä kiinnostaneen bluesartisteja laulujen aiheenakaan. Tyttö halusi maksaa siten osan sairaan Mary-tätinsä hoitokuluista. Sanoituksessa kertoja näkee John-sedän kaljupäisen pitkän Sallyn seurassa. Blackwell kehitteli yhdessä Little Richardin kanssa tästä idusta kappaleen, josta tuli rock’n’rollin klassikko. Yksi laulun tekijöistä, Robert ”Bumps” Blackwell, on kertonut tarinaa, jonka mukaan eräs vaikutusvaltainen DJ oli esitellyt hänet nuorelle naiselle, joka oli luonnostellut paperille pari säettä Little Richardille levytettäväksi. Erja Lyytisen Skinny Girl (2006) ei kerro mitään laihoista tytöistä, koska se on instrumentaali. ”Isoja miehiä ja naisia”. Miehen pituus kyllä mainitaan sanoituksessa, mutta muuten kappale on kaksimielistä ”dirty bluesia”. Burnside ei myöskään hyväksy laihoja naisia kappaleessaan Skinny Woman (1987). but I love her, and she loves me oh how happy now we can be makin’ love underneath the apple tree Well, long tall Sally, she’s built for speed she got everything that Uncle John needs Oh baby, yes, baby Ooh baby, havin’ me some fun tonight, yeah Well, I saw Uncle John with bald head Sally He saw Aunt Mary comin’ and he ducked back in the alley Long Tall Sallyn suomenkielisessä versiossa sanoitus on täysin uusittu. Laihoilla tytöillä on omat kiihkeät kannattajansakin. Siinä meinaa niska nyrjähtää kun sitä yrittää omasta selästään nuolla. Varmaan tunnetuin pitkä nainen on Little Richardin Long Tall Sally (1956). Skinny/ boney/thin/lean/slim man ja blues eivät juuri mätsänneet hauissa. Kun nainen pääsee oikein vauhtiin, tavarajunatkin suistuvat raiteilta, eikä siinä mies saa olla mikään kimalainen: ”And when she put on full steam / Make a freight train jump a track /.../ To satisfy that woman takes more than a bumblebee.” Robert Johnsonin They’re Red Hot (1937) kertoo tamalien myyjästä, joka on niin pitkä, että kun tämä nukkuu keittiössä, jalat ulottuvat halliin saakka: “I got a girl, say she long and tall / She sleeps in the kitchen with her feets in the hall / Hot tamales and they’re red hot, yes she got’em for sale, I mean.” Sama ilmaus esiintyy muissakin kappaleissa, mm. ”Tutti Frutti – Little Richardin ihmeellinen elämä”) julkaistusta Bumps Blackwellin muistelusta poiketen PikkuRikulle menestyskappaleet Long Tall Sally, Miss Ann ja Jenny, Jenny laatineen Enotris Johnsonin uskotaan todellisuudessa olleen Louisianassa 1935 syntynyt pastorin rouva, joka halusi pitää julkisuudelta pimennossa nuoruuden intohimonsa rock’n’roll-lyriikoiden kirjoittamiseen. Perussyy on yksinkertainen: liha ei hytky: “I don’t want a skinny woman / Her meat don’t shake.” Eikä laiha nainen kokkaa aamiaistakaan tai pese pyykkiä, vaan tepastelee ainoastaan joutilaana edestakaisin. Kertoja rakastaa häntä, ja he rakastelevat onnellisina omenapuun juurella. Pitkällä naisella on erikoisia tapoja, joita ei ole syytä kertoa lyhyelle naiselle. PITKIÄ MIEHIÄ JA NAISIA PITKIÄ MIEHIÄ JA NAISIA Pitkistä (long) miehistä blueskappaleita ei juuri löydy
Helsingin Sanomien verkkokyselyn ja haastatteluiden mukaan (”Liian lyhyt puolisoksi” 16.10.2019) lyhyydellä on miehille ehkä suurinta haittaa parinmuodostuksessa. Kun hän sai tiedon Pekka ja Pätkä -elokuvasarjan lopettamisesta, hän nettitietojen mukaan masentui ja teki itsemurhan ottamalla yliannoksen unilääkkeitä Tampereella. Näkökulma oli useissa esimerkkikappaleissa miehinen ja hyväksynnän perusteena korostui seksuaalinen vetovoima. Kävi vähän samalla tavalla kuin jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksussa sadussa. Hän kehottaa yksinäisiä tyttöjä soittamaan puhelinnumeroonsa, joka on 424 689. Suomen tunnetuin lyhyt mies lienee 152 cm pituinen koomikko-muusikko Martti ”Masa” Niemi (1914–1960), joka näytteli suosituissa Pekka ja Pätkä -elokuvissa Pätkää. Lyhyyteen kiinnitetään myös helposti eitoivottua huomiota, ja saatetaanpa jopa nimitellä esimerkiksi kääpiöksi, Mikki Hiireksi, tumpiksi tai pätkäksi, millä voi olla haitallinen vaikutus miehen mielialaan ja itsetuntoon. Tutkimusten mukaan pitkät miehet pääsevät useammin johtotehtäviin ja ansaitsevat keskimäärin enemmän kuin lyhyet miehet. 30 Blues News 1/2022 LYHYITÄ MIEHIÄ JA NAISIA LYHYITÄ MIEHIÄ JA NAISIA Toisin kuin naisille, miehille lyhyys ja pienikokoisuus voivat olla ongelmallisia. Lyhyet miehet näyttävät sanoitusten perusteella vähän yllättäen olleen joissakin tapauksissa naisten suosiossa. Vanhassa kansanviisaudessa tuntuukin edelleen olevan vinhaa perää. On helppo nimetä vaikutusvaltaisia ja rikkaita miehiä, joilla on lisäksi vielä suuri ego: Napoleon (168 cm), Stalin (165 cm), Putin (170 cm), Berlusconi (165 cm) jne. Tommy Tuckerin alkujaan levyttämän ja muun muassa The Kinks -yhtyeen versioiman rytmibluesin Long Tall Shorty (1964) minähenkilö on ”Pitkä Pätkä”, joka kehuu olevansa rakkauden asiantuntija. – T. Laajaalaisemmaksi kehopositiivisuudeksi (body positivity) kehittynyt suuntaus asettaa tavoitteeksi kaikenlaisten kehojen arvostuksen ja tasa-arvoisen kohtelun. Jokaisella keholla katsotaan olevan itseisarvo, samaan tapaan kuin jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Dinah Washingtonin Short John (1963) on kaksimielisen kappaleen Long John (1957) uudelleenlämmittely-yritys. Pitkä hammaslääkäri on nyt vaihtunut lyhyeeseen lääkäriin, joka antaa naiselle niin tehokasta henkilökohtaista hoitoa, että tämä haluaisi samanlaista käsittelyä joka päivä. Long-sanalla lienee tässä yhteydessä samankaltainen merkitys kuin Dinah Washingtonin Long Johnissa. Bluesin ja muun juurimusiikin sanoitusten silmäilyn perusteella vaikuttaa siltä, että suhtautuminen fyysisesti poikkeaviin ihmisiin ja omaan kehoon on ollut vanhemmassa bluesissa voittopuolisesti hyväksyvää. Masa”. Asenteet tuntuvat noista ajoista muuttuneen hoikkuutta suosivaan suuntaan. Hyvästi. Uudemmat tämän artikkelin esimerkkikappaleet tuovat lihavuudesta esiin lähinnä haittapuolia. lihavuuden kehittymisessä ja painonhallinnassa. Lentäväksi lauseeksi on muodostunut Pätkän usein käyttämä repliikki: ”Asiahan ei tietysti minulle kuulu mutta... Pieniä miehiä ja naisia). Poikkeuksia tosin on paljon. Geeneillä tiedetään olevan vaikutusta mm. ”Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren.” (Kalevala).. Kahvilakuittiin kirjoitettu itsemurhaviesti kuului: ”Hyvä on olla, kun on nolla. Dan oli Shortya selvästi nopeampi, mutta Shortyyn mieltynyt Lucy oli ovela pyytäen Shortya oikaisemaan: ”Cut across Shorty!”. Lihavuuden tai muiden fyysisten ominaisuuksien perusteella ei voi myöskään päätellä mitään henkilön luonteesta tai muista henkisistä ominaisuuksista. Poikien kiista päätettiin ratkaista kilpajuoksulla. minä vaan kysyn!” Suosiosta ja huumorimiehen maineesta huolimatta Niemi kärsi esiintymisjännityksestä ja käytti runsaasti alkoholia. Surullinen loppu miehelle, joka tuotti esiintymisillään monille suomalaisille valtavasti iloa ja hyvää mieltä. Pienikokoinen mies kokee usein olevansa näkymätön naisille romanttisessa mielessä. Leadbellyn Shorty Georgessa (1939) kertoja ei pidä lyhyestä Yrjöstä, koska tämä vie muilta miehiltä kaikki naiset: ”Well-a Shorty George, he ain’t no friend of mine / He’s taken all the women and left the men behind.” Eddie Cochranin viimeinen levytys Cut Across Shorty (1960) on tarina vaatimattomasta maalaispojasta nimeltä Shorty, ja rikkaasta, komeasta ja itsevarmasta kaupunkilaispojasta nimeltä Dan, jotka molemmat kosiskelivat kilvan kaunista Lucy-neitiä. Vastareaktiona ahtaille kauneusihanteille on syntynyt erilaisiin kehoihin hyväksyvästi suhtautuva suuntaus, jonka juuret ovat amerikkalaisessa lihavuuden hyväksyvässä liikkeessä (fat acceptance) 1960-luvulla. On monia asioita, joihin ihminen itse ei voi juurikaan vaikuttaa: geenit, pituus, ruumiinrakenne, kasvonpiirteet, vanhenemiseen liittyvät biologiset muutokset, perhe ja elinolot joihin syntyy jne. Lyhyet naiset eivät ole juuri saaneet erityishuomiota bluesissa. Ulkonäkö on toissijainen seikka, jos ihminen on sisäisesti ”silkkoa”, piimästä ja petusta valmistettua leivän korviketta. ”Meat shakin’ woman” laittoi miesten päät pyörälle, mutta ”skinny womania” ei haluttu. Niinpä Shorty oli Lucyn kanssa jo odottamassa maalissa, kun Dan saapui perille. Useimmiten lyhyisiin naisiin viitataan myönteisen sävyisellä sanalla pieni (ks
Olin nimittäin siinä vakaassa muistissa, että albumi oli pelkkää synkkää, mietteliästä, katuvaa ja kitkerää bluesia, jossa Hawkinsin eleetöntä laulua säestää piano, kitara, basso ja sutirummut. Miksi aina minä, Hawkins tuskailee, kun hänen syvä unensa tuntuu jatkuvan tälläkin vuosituhannella. Itsekin taisin hankkia Hawkinsin ”Why Do Everything Happen To Me’n” vasta pitkälle 1980-luvun puolella, vaikka olin kyllä lukenut Ritvasen ylistyslaulut Hawkinsille tarkasti ja kiroillut artistin puolesta sitä karua tosiasiaa, ettei hän pystynyt todistamaan The Thrill Is Gonen varkautta ja saamaan edes roposia B.B. JR taisi jopa julistaa numerossa #59 (5/79), että Blues Newsin tilaukseen pitäisi kuulua ehtona Hawkinsin tuotantoon perehtyminen! Sitä en tiedä, mitä tämän albumin julkaisun jälkeen tapahtui, mutta sellainen kutina jäi, että Hawkinsin matalalento jäi lopulta aika harvojen bluesdiggarien iloksi verrattuna vaikka satakielenä sjunganneen Roy Brownin tai rehevän Wynonie Bluesin KIX-albumeihin, vaikka esimerkiksi ”BN parhaat” -palstalla Hawkins keräsi reippaasti ääniä alkuun. Kingin lippulaivalaulusta itselleen vanhuusvuosiensa turvaksi. Modernmerkillä julkaistuilla biiseillä huima kitarointi saa jatkoa, sillä tämä albumin kansitiedoissa tuntemattomaksi julistettu kepittäjä on myöhemmin paljastunut Charles ”Chuck” Norrisiksi. Näitä väkeviä tulkintoja kuunnellessa käy selväksi, miksi nuori James Brown, Ray Charles, Johnny Fuller ja muut kuuntelivat aikanaan Hawkinsin kakkaroita enemmän kuin tarkasti. Sanoisin, että kyse on Hawkinsista. ROY HAWKINS ROY HAWKINS Why Do Everything Happen To Me (Route 66 KIX-9) Why Do Everything Happen To Me / On My Way / Where You Been / Wine Drinkin’ Woman / My Temper Is Rising / I Walk Alone / Mean Little Girl / Blues All Around Me // The Thrill Is Gone / Trouble Makin’ Woman / Would You / Highway 59 / The Condition I’m In / Doin’ All Right / If I Had Listened / The Thrill Hunt Teräväkynäinen R&B-sauhuaja Juhani Ritvanen ei säästellyt sanan säilää, kun hän viritteli meitä lukijoita varautumaan siihen, mitä Jonas Bernholmin, Per Notinin ja kumppanien savikakkukokoelmista oli siirtymässä Route 66 -merkin albumijulkaisulle vuonna 1979. Kun olen nyt pyöräyttänyt Bernholmin järjestyksessä yhdeksännen Route 66 -albumijulkaisun sillä korvalla läpi, tunnustan yllättyneeni. Joillakin myöhemmillä raidoilla on kitarassa Johnny Moore, toisilla taas T-Bone Walker väläyttämässä koko kielija kikkaarsenaaliaan. Laulaminen on savuisen vankkaa, soittaminen samoin, mutta se jokin oma ja mieleen jäävä puuttuu. Vaikka välillä rymistelläänkin, albumin pysäyttävimmät hetket ovat hidasta bluesia: Why Do Everything Happen To Me ja The Thrill Is Gone ovat jännitteisiä ja latautuneita, kaikkea muuta kuin hyvän lykyn esityksiä, joissa ei jää epäselväksi miltä tuntuu, kun kaikki menee plörinäksi tai lemmen liekki lepattaa. Ritvasen viesti kuului silloin tässä lehdessä, että tulossa oli todellisia sinisäveliä, ihka-aitoa asiaa, artistilta, josta ei mittavasta urasta huolimatta ollut löytynyt edes kuvaa levynkanteen. Todellisuus on kuitenkin toinen: mukana on yllättävän monta täystai puolivauhtista kappaletta, jossa röpötellään melkein alan kovimpien tekijöiden malliin. Vaikka hänellä olisi ollut aineksia päätyä myöhempien keräilijäpolvien kulttiartistiksi, aika on ajanut laulavan pianistin jälleen unohduksiin. Ace julkaisi 1984 oman vinyylialbuminsa ja vuosituhannen alussa ilmestyi pari laseria, mutta sen jälkeen – ei oikein mitään. Kun Hawkinsin bravuurit on kehuttu maasta taivaisiin, on aika miettiä miksi artistin kooste ei tainnut sittenkään aiheuttaa merkittäviä sydämentykytyksiä muualla kuin Kiljavankivellä. Blues News 1/2022 31 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 23 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 23 PETRI LAHTI R oy Hawkinsia hehkutettiin 1970-luvun lopussa todellisena bluesin kovan onnen sankarina. Fonissa on Los Angelesissa tehdyissä levytyksissä kukapa muu kuin terhakka Maxwell Davis, ja avausraidoilla Ulysses James levittää kitarastaan kipakasti paukkuvaa papattimattoa. Jos vertaa Brownin, Harrisin, Little Willie Littlefieldin tai vaikka KIX-10:llä oman albuminsa saaneen Billy Wrightin esityksiin, Hawkinsin äänestä ja esityksistä puuttuu näillä vuosien 1949–1954 välisillä levytyksillä sittenkin tiettyä omaperäisyyttä. Se mikä on osunut suoraan juke jointin asiakaskunnan sieluun Cavatonen, Down Townin tai Modernin seiskakaseilta, on 14 kappaleen annoksena sittenkin vain oikein hyvää länsirannikon rytmibluesia kahden klassikkokipaleen ympärillä. Hawkinsin tarinallakin on voinut olla väliä: elämän ensimmäiset vuosikymmenet teillä tietämättömillä, ensilevyn tekeminen reilusti yli nelikymppisenä, toisen käden halvaantuminen kolarissa, ahkeran brenkuttelijan maine ja royaltyrahojen meneminen ohi suun ovat kaikki luoneet mystiikkaa hänen levytystensä ympärille kiihkeimpien keräilijöiden joukoissa. Jopa Hawkinsin alku-uran luottokitaristin Ulysses Jamesin elämä päättyi täydelliseen bluesiin, kun elämänkumppani pamautti hänet päiviltä esiintymislavan reunalta 1960. Levytysura jatkui vuoteen 1961, ja viimeiseen lepoon hän pääsi vuonna 1974 Inglewoodin kalmistossa Los Angelesissa.. Kun näistä uuden vanhan musiikin pioneeriajoista on kulunut yli 40 vuotta (huh!), on hyvä katsastaa, miksi Hawkins on yhä unohduksissa, vaikka laulajasta on löytynyt sittemmin sentään valokuva
Tuolloin suunnitteilla ollut ensimmäinen Englannin kiertue sekä maailmanlaajuiset listahitit Dreamin’ ja You’re Sixteen tulevat nekin asianmukaisesti käsitellyiksi. Siinä Ajan Sävel sen sijaan oli jälleen oikeassa, että sporttinen ja raamikas nuorukainen harrasti nuoruudessaan monia urheilulajeja, amerikkalaisen jalkopallon ohella muun muassa baseballia – sekä koulunsa suoritettuaan, myös hetken ajan amatöörisarjan nyrkkeilyä vanhemman Dorsey-veljensä tavoin. Aluksi etupäässä hillbillyhenkistä vauhdikkaampaa countrymusiikkia soitelleen, myös The Rhythm Rangersina tunnetun kokoonpanon debyyttilevytys You’re Undecided / Go Mule Go syntyi marraskuussa 1955 pienellä mississippiläisellä Von-merkillä, mutta singlen etikettiin sai nimensä ainoastaan laulusolisti Johnny Burnette. Sen Burnetten sisarukset tekivät niin ikään nyrkkeilyporukoista ystäväpiiriin hakeutuneen tennesseeläisen Paul Burlisonin seurassa 1950-luvun ensipuoliskolla. maaliskuuta 1934. Molempien mainittujen levyjen London-painokset ilmoitetaan jutun päätteeksi olevan palkintoina Ajan Sävelen lukija-arvonnassa. Playback-esityksellä tosin bändin basistin roolia ”näyttelee” Bill Blackin pikkuveli Johnny Black, eikä soolokitaraakaan varsinaisella levytyksellä soittanut valkokankaalla teutaroiva Paul Burlison.. Eikä hän tietenkään Presleyn ja kumppaneiden kanssa bändiä koonnut. Promoponnistuksiin oli lukeutunut muun muassa osallistuminen musiikkielokuvaan ”Rock, Rock, Rock!”. Mutta mikä kuljetti kauas pohjolan perukoille juuri tämän levyn, joka ei voisi olla juuri etäämpänä laulajan muusta, huomattavasti paremmin maailmalla tunnetusta tuotannosta. 32 Blues News 1/2022 BALLADI YKSISILMÄ-JACKISTA Sinkkuelämää, osa 7: Johnny Burnette Sinkkuelämää, osa 7: Johnny Burnette PETE HOPPULA E rikoisimpiin suomalaisvalmisteisiin lisenssijulkaisuihin on hyvästä syystä luettavissa 1950-luvun rock’n’roll-laulajien kärkikaartiin kuuluneen Johnny Burnetten ainokainen kotimaista syntyperää ollut vinyylisingle vuodelta 1961. Samalla kolmikko ristittiin uudelleen ”The Rock’n’Roll Trioksi” – tai kuten suurimmalla osasta heidän tulevista Coral-julkaisuistaan luki, The Johnny Burnette Trioksi. Vanhoista lehtitiedoista poiketen hän ei kuitenkaan käynyt Elviksen kanssa samaa Humes High Schoolia vaan opiskeli ensin alaluokat Blessed Sacrament Schoolissa ja sen jälkeen ylemmät asteet Catholic High Schoolissa. John Joseph ”Johnny” Burnette todellakin syntyi Memphisissä, 25. Vaikka Trion varhaisilla vuosien 1956–57 studionäytteillä (yhteensä viisi singleä ja yksi pitkäsoitto) ensisijaisesti laulusta vastanneen Johnnyn rinnalla monissa tapauksissa kuultiinkiin kontrabasisti Dorseyn ja soolokitaristi Paulin sijaan ammattimaisia sessiomuusikoita (eritoten huippukitaristi Grady Martinin innovatiivisesta työskentelystä Burlison sai vuosikymmenet ansiotontakin gloriaa osakseen), tulivat sen nimissä tehdyt äänitteet kiistatta paaluttaneeksi jopa Elviksen tai Carl Perkinsin hieman aikaisempiin pioneerisuorituksiin verrattavissa olevaa kantavaa maapohjaa koko rock’n’rollin kehityskululle. Ilmestymisaikanaan levyjen myynti ei silti sangen näkyvistä markkinointiyrityksistä huolimatta täyttänyt sen enempää Coral Recordsin kuin yhtyeen jäsentenkään tavoitteita. Edellä mainitulla otsikolla varustettu sivun mittainen henkilökuva esimerkiksi tiesi kertoa, että tämä ”eräs lupaavimmista tämän päivän uusista amerikkalaisista iskelmätähdistä” oli syntynyt Memphisissä, Tennesseessä, esiintynyt jo kouluikäisenä koulujuhlissa ja tansseissa, kuulunut opinahjonsa edustusjoukkueeseen muun muassa jalkapallossa – sekä ”perustanut yhdessä opiskelijatovereidensa Elvis Presleyn, Bill Blackin ja Scotty Mooren kanssa yhtyeen, jonka esiintymispaikkoina olivat paikalliset yökerhot ja esiintymispalkkionsa he saivat panemalla hatun kiertämään yleisön joukossa.” Nimimerkki Bell-Boyn (eli melko suurella varmuudella Erkki Pällin) historialuento jatkuu tästä eteenpäin luotettavammalla faktapohjalla, kun elämäntarina saavuttaa artistin nousun laajempaan mediatietoisuuteen levytysuran käynnistymisen, Hollywoodiin muuttamisen, televisioja elokuvaesiintymisten sekä Ricky Nelsonin kanssa alkaneen yhteistyön myötä. Helsingissä ensi-iltansa 25.1.1957 kahdessa eri teatterissa (Joukola ja Kaleva) saaneella filmillä suomalaisetkin saivat mitä todennäköisimmin ensikosketuksensa Rock’n’Roll Trion raivokkaaseen menoon Lonesome Train -kappaleen välityksellä. ”Elviksen toveri laulaa myös”, opasti Ajan Sävel -lehti suomalaisnuorisolle numerossaan 8/1961. Ryhmän kokelasaika huipentui vuonna 1956 Johnnyn, Dorseyn ja Paulin muuttamiseen kirkkaampien parrasvalojen houkuttelemana New Yorkiin, missä he onnistuivat kuittamaan puumerkkinsä Coral-yhtiön tarjoamaan levytyssopimukseen. Ukkosmyrskyn lailla raivonneet rockabillysovitukset vanhoista rhythm’n’blues-numeroista kuten Honey Hush ja The Train Kept A-Rollin’ saivat Johnny Burnetten villimiesmäisessä vokaalisessa käsittelyssä uuden, yhä tänä päivänä kuulijansa mykistävän luonteen
Ensiyritykset sisarmerkki Freedomilla eivät tosin hänenkään tapauksessaan vielä poikineet kenkuntoisena, minkä seurauksena hän oli joutunut uudemman kerran vuodepotilaaksi. Sitä lokakuussa 1960 seurannut You’re Sixteen petrasi saldoa entisestään, korkeimmaksi Billboardmerkinnäksi Yhdysvalloissa kirjattiin 8. Kappale valtasi parhaimmillaan Billboard-listan sijan 11 ja Englannissa se ylsi Top 5:een. Alkuvuonna 1960 hän vihdoin iski omilla sävellyksillään Tall Oak Tree ja Hey Little One kultasuoneen, vieden persoonallisesti tulkitsemansa balladit Era-levymerkin julkaisuina Billboard-listan sijoille 23 ja 48. Myös Johnnyn seuraava single Little Boy Sad ylsi heittämällä Top20:een sekä USA:ssa että Englannissa, vaikka useamman viikon kestänyt sairaalakäynti revenneen umpilisäkkeen johdosta saattoikin hieman verottaa äänitteen suosiota. Blues News 1/2022 33 Burnetteista kuultiin seuraavan kerran reilua vuotta myöhemmin USA:n länsirannikolla. Johnnyn soolotaipaleen käänne parempaan puolestaan tapahtui jo syksyllä 1958 laulajan solmittua levytyssopimuksen Liberty-yhtiön kanssa. Niistä jyvät akanoista pääsi ensimmäisten joukossa valitsemaan käyttöönsä Hollywoodin kultapoika Ricky Nelson. Vasta 1990-luvun lopulla saksalaisen Hydra Recordsin ja sen jälkeen vuonna 2003 Bear Family -yhtiön toimesta julkaistu puoliakustinen, uskomusten mukaan myös Eddie Cochranin kitaransoittoa sisältävä ”gypsy-western”-sovitus oli sangen erilainen verrattuna helmikuussa 1961 syntyneeseen mahtipontisesti jousitaustoitettuun Kotimainen ”Rock, Rock, Rock!” -elokuvajuliste tammikuulta 1957 oli Leo Engelin käsialaa (Hessu Pirhosen kokoelmasta) hittejä. Vaihtelevien päivätöiden rinnalla molemmat pitivät kiinni lauluntekorutiineistaan, ja uusien kappaleiden demoja vaikuttikin syntyneen tuohon aikaan liukuhihnatahdilla. Tulevina vuosina kaksikon kimppaäänitteitä ilmestyi enää vain muutaman satunnaisen singlen verran. Morganin (oik. Gloria Vitanza Basile) käsialaa olleen kääntösivun Ballad Of The One Eyed Jacks Burnette oli levyttänyt demo-ottona ensimmäisen kerran Los Angelesin Gold Star -studioilla jo elokuussa 1959, kuten käy esimerkiksi ilmi samoja taustoja aiemmin selvittäneen Pasi Lehtomaan ”Satumaisia Suomipainoksia” -artikkelisarjan kirjoituksesta Pop-lehden numerossa 4/2008: Demosessioiden aikoihin Marlon Brandon ohjaaman ja hänen itsensä tähdittämän, löyhästi Billy The Kidin tarinaan perustuneen elokuvan ”One Eyed Jacks” kuvausten tiedettiin olleen tuolloin käynnissä, joskin filmin nimeä ei vielä oltu tuolloin vahvistettu ja sen ensi-iltaan oli kohdalle sattuneiden budjettija aikataulumurheiden johdosta matkaa vielä toista vuotta. Dorseylle ryppy veljesrakkaudessa ei ollut laulajanuran kannalta järin dramaattinen. Tälle maaliskuussa 1961 ilmestyneelle singlelle olivat valikoituneet kappaleet Big Big World ja Ballad Of The One Eyed Jacks. Samalla heidän oma yhteinen levytysuransa kuitenkin takkuili. Newyorkilaisen novellisti-lauluntekijä McKayla K. Se taas romutti viidennen Liberty-julkaisun ennakkomarkkinointitoimet lähes tyystin. Omaan tilanteeseensa turhautunut laulaja oli palannut töihin kesBurnette ja Brando onnistuttiin yhdistämään sujuvasti toisiinsa myös Japanin äänitemarkkinoilla. sija. sija, Englannissa esitys kapusi peräti sinkkulistan kolmannelle korokkeelle. Hän pääsi jatkamaan Imperialilla soolosinkkujen tekoa, vaikkei niistä varsinaisia menestyksiä heti muodostunutkaan. Kolmas singlejulkaisu Dreamin’ kohtasikin valtakunnallisen kysynnän toukokuussa 1960. Ensin keskenään riitautuneet, sitten jälleen sovinnon merkiksi kättä paiskanneet ja pian peräkanaa Los Angelesiin suunnanneet veljekset joutuivat kyllä etsimään vielä tovin paikkaansa suurkaupungin kilpailuntäyteisellä musiikkikentällä. Siltä erää viimeisen kerran Johnny ja Dorsey levyttivät duolaulajina Nelsoniakin työllistäneen Imperial Recordsin kirjoilla keväällä 1958. Levytykset kuten Believe What You Say, It’s Late ja Waitin’ In School nousivat Nelsonin sädekehän turvin jättisuosioon ja ujuttivat Memphisin kasvatit rock’n’roll-sivilisaation kuumimpien kynäniekkojen kermaan. Levyn a-puolen kärkinoteeraukseksi Billboardissa jäi edellisiin nähden vaatimaton 58. Sen jälkeen he etääntyivät julkisuudessa omille teilleen. Kun yleisesti ottaen kaikenlaisten täysosumien puutteesta kärsinyt Freedom vajaata vuotta myöhemmin ajautui konkurssiin, sai Burnette siirtyä työskentelemään pääyhtiö Libertylle
Lähinnä visuaalisuudestaan kehuja saanut Technicolor-eepos jäi Brandon ainoaksi uroteoksi ohjaajan pallilla. Kuolinuutinen ei suomalaisia tiedotusvälineitä tiettävästi tuolloin tavoittanut. Muutoin Burnetten oli jatkossa tyytyminen parhaimmillaankin vain kolminumeroisiin ranking-lukemiin kotimaansa singlelistoilla. Britteinsaarilla Burnetten suosio lepäsi vakaammalla jalustalla. Siellä myös seuraavalle pikkumustalle poimittu Girls saalisti mallikkaan listanumeron 23. Paikan päällä Englannissa Johnny kiersi keikkailemassa kahteen otteeseen, ensin huhti-toukokuussa 1962 yhdessä muun muassa Gary U.S. Cover-luenta kappaleen tekijän Chico Hamiltonin lähes yhtäaikaisesti julkaisemasta alkuperäisversiosta tavoitti Billboardin Hot100:ssa pykälän 18. Bondsin ja Gene McDanielsin kanssa, sekä uudelleen The Johnny Burnette Trion pohjoismaisiin harvinaisuuksiin kuuluu norjalaisvalmisteinen kuvakansi-EP (Tapio Väisäsen kokoelmasta). Fazer Musiikki Oy:n edustuksessa olleen London-yhtiön englantilaissarjoista poimittiin kotimaisille markkinoille yhteensä kuutisenkymmentä amerikkalaisartistien singleä, jotka painettiin vuosien 1958–1966 välillä. Samoin kelvollisesti pärjäsi James Marcus Smithin alias P.J. Yksi Fazerin hakuammunnoista osui silti hieman odottamatta myös ”iskelmälupaus” Johnny Burnetteen. Kaikki nämä levytykset jäivät valitettavasti ilman kaupallisia hurraahuutoja. elokuuta 1964 hukkunut laulaja teki viimeiset äänitteensä Chancellorja Capitol-yhtiöille sekä näiden jatkeeksi omalle Sahara/Magic Lamp -merkilleen. ”Vihan riivaaman” Suomen premiääri koitti samana vuonna 3. Syyskuussa 1961 ilmestynyt patrioottinen God, Country And My Baby oli Johnnyn viimeinen merkittävä hitti hänen synnyinmaassaan. Erikoiseksi tapauksen teki se, että finskineliviitosen (London 45-HLG 7114) toiselle puolelle vaihdettiin kaikkialla muualla maailmassa singlenä julkaisematon versio Don Gibsonin loppuvuoden 1957 kantrihitistä Oh Lonesome Me. marraskuuta. Jos siis oli mahdollisesti ollut alkujaan tarkoitus, maaliskuussa 1961 USA:n teatterilevitykseen saapuneessa lännenrainassa kappaletta ei lopulta kuultu. 34 Blues News 1/2022 marraskuussa 1963. Ruotsalaiset päivälehdet eivät nimittäin tainneet kirjoittaa moisesta visiitistä itse tapahtuma-aikaan halaistua sanaa. Johnny Burnetten ”supervuotena” 1961 myös täällä oltiin kuitenkin hereillä. Burnetten osalta tavallaan vastaavan kohtalon koki pian myöhemmin myös veljesten kollektiivisesti kirjoittama ja Johnnyn Libertylle levyttämä marssilaulu Damn The Defiant!, jolla ei silläkään ollut mitään tekemistä vuonna 1962 ilmestyneen samannimisen Ranskan vallankumoussotien aikaan 1700-luvun lopulle sijoittuneen brittielokuvan kanssa. Ensimmäinen turnee oli jatkunut Johnnyn osalta esiintymisillä Saksassa, Ranskassa, Tanskassa sekä suomalaisperspektiivistä niin kiukuttavan lähellä, Ruotsissa – sikäli kun näin todella tapahtui. Jostakin syystä levyetiketteihin oli lisäksi merkitty Burnette-teosten alkuperäiseksi julkaisijaksi hollywoodilainen Dot Records. Meikäläisissä hittitilastoissa näistä Londonlisenssinimistä useimmin näyttäytyivät Pat Boone (viidellä vuosien 1958–62 hitillään Love Letters In The Sand, April Love, I’ll Remember Tonight,Quando, Quando, Quando ja Speedy Gonzales), Roy Orbison (Oh, Pretty Woman sijalla 6 vuonna 1964) sekä viihdeorkesterien johtajat Jack Ross (Happy Jose sijalla 2 vuonna 1962) ja Billy Vaughn (Sail Along Silvery Moon sijalla 3 vuonna 1958 ja Blue Hawaii sijalla 18 vuonna 1959). Ainoastaan 30-vuotiaana veneilyonnettomuudessa Clear Laken syvyyksiin Kaliforniassa 14. Sen kauttaaltaan instrumentaalisen soundtrack-musiikin säveltämisestä vastasi Hugo Friedhofer. Näinhän ei toki ollut, vaan materiaali uusintanäkemykseen, joka amerikkalaisella singlepainoksella sai nyt etikettiinsä tarkentavan selitteen ”inspired by the Paramount Picture One Eyed Jacks”. Tavallaan. Probyn kirjoittama Clown Shoes, jonka parhaimmaksi tulokseksi rekisteröityi sija 35 alkuvuonna1962
Samanaikaisesti Reino Helismaan kääntämä Balladi YksisilmäJackista ilmestyi lauluyhtye Kukonpoikien ja Arthur Fuhrmannin yhtyeen esittämänä Fazer-perheeseen kuuluneen Deccan singlejulkaisuna (45-SD 5537) sekä pian myös EP:llä ”Putti Putti” (Decca SDEP 1024) ja eri esittäjiä -LP:llä ”Toivekonsertti 15” (Rytmi RLP 8071). Täällä niitä syntyi seuraavilla vuosikymmenillä lisääkin. Burnette-singlen raidoista enemmän huomiota sai silti Ballad Of The One-Eyed Jacks, jonka etikettitietoihin suomalaiset latojat olivat paitsi onnistuneet lisäämään esityksen nimeen ylimääräisen väliviivan, myös jakamaan kappaleen kirjoittajan kahdeksi eri henkilöksi, McKaylaksi ja Morganiksi (samaan esitystapaan tosin sorruttiin myös Ruotsissa julkaistulla London-EP:llä). Oman kiintoisan Suomi-aspektinsa sekaannusten soppaan tuo myös Fazerin kilpailija R.E. Pasi Lehtomaan Pop-lehden artikkelissa tapahtuneelle annetaan sarkasmin siivittämänä mahdollinen selityskin: ”Täkäläisillä tahoilla oli niin kiire pukata ulos Pat Boonen levyjä, ettei välillä ehditty edes vaihtaa painokoneista kaikkia tekstiasetuksia.” Boonen ohella Dotin palkkalistoilla ennätti muutaman singlen verran tehdä musiikkiaan myös Dorsey Burnette, mutta Johnny ei koskaan ollut yhtiön kanssa minkäänlaisessa sopimussuhteessa. Vuosikymmenen loppuun mennessä Fazer ennätti julkaista niin ikään puolensataa amerikkalaisartistien Liberty-lisenssikiekkoa, mutta niiden joukkoon ei enää Burnetten levyjä mahtunut. Blues News 1/2022 35 oli alkujaan Libertyn omaisuutta. Ollakseen niinkin arvostettu ja tuottelias lauluntekijä, Johnny Burnette pääsi tulkitsemaan luvattoman harvoin omia kappaleitaan. Suomessa jopa laulun nuotit painettiin myyntitarkoituksiin filmiposterin graafista ilmettä ja Marlon Brandon kasvokuvaa hyödyntäen. Tuotantonsa Suomen Liberty sentään käynnisti toiveikkaasti Johnnyn Englannin-kiertuekollegan Gene McDanielsin singlellä Tower Of Strength / The Secret. Ajan Sävel 4/1961, Helsingin Sanomat 12.5.1962 ja Maaseudun Tulevaisuus 8.4.1961. paleesta ei kuitenkaan ole levytettyä versiota toistaiseksi löytynyt. Mutta miten tunnettu Pandan purkkakeräilykuviinkin kelpuutettu Johnny Burnette muutoin mahtoi 1960-luvun alun Suomessa olla. Kesällä 1959 valmistuneeksi merkitystä Most Excitin’ Boy -otsikoidusta kapVaikka Burnetten originaaliäänite levisi tehokkaasti ympäri pallon, ei Ballad Of The One Eyed Jacksistä tiettävästi tehty missään muualla kuin Suomessa cover-versioita. Ensin tehtävään tarttui vuonna 1971 Matti Heinivaho (cowboylauluteemaiselle albumille ”Lännen tiellä”, Rytmi RILP 7081), ja sen jälkeen 1989 Marko Haaviston johtama Badding Rockers, joka esitti kappaleesta näkemyksensä toisella albumillaan ”Rauhaton sydän” (Pyramid RAMI 3027). Fazer-Londonin lisenssivalinnoista päättäneiden tahojen uteliaisuuden voinee myös otaksua heränneen pitkälti ”One-Eyed Jacks” -elokuvan myötä. Westerlund Ab, joka oli saanut sattumalta juuri vuonna 1961 haltuunsa kotimaiset edustusoikeudet Liberty Recordsin materiaaliin. Yhdysvaltain tekijänoikeuksia valvovan BMI:n tietokanta nimittäin tuntee tältä parivaljakolta toisenkin yhdessä laaditun sävellys-sanoituksen. Toisaalta kahtiajaossa saattoi piillä eräänlainen totuuden siemenkin, olihan Morganin kohdalla joka tapauksessa kyse pseudonyymistä, minkä lisäksi on oletettavaa, että laulua on ollut yhtä lailla mukana rustaamassa myös Johnny. Käypä esimerkki äänitteiden cover-voittoisuudesta oli myös hänen mitä ilmeisimmin pelkäksi albumin täyteraidaksi alun perin versioimansa Oh Lonesome Me (kappale prässättiin 7 tuuman formaatissa Suomen lisäksi ainoastaan ranskalaiselle London-EP:lle ”Girls” vuonna 1961), joka oli täkäläisille kuulijoille sävelmänä jo tuttu – sen kun oli levyttänyt omalla äidinkielelläkin Tuula Siponius vuotta aiemmin nimellä Tänään on sunnuntai (Philips 340 520 PF). Ajan Sävelen puffista huolimatta rock’n’roll-artistina häntä tuskin osattiin tuohon aikaan rinnastaa sen enempää Elvikseen, Bill Haleyhyn kuin yllättävän usein median esiin nostamaan Gene Vincentiinkään
Katsotaan, katsotaan. ”Johnny Burnette, joka on uusimpia ihmeitä Hollywoodin ja USA:n levyteollisuuden taivaalla, aloitti uransa viisivuotiaana kitaransoittajana, ja lauleskelijana”, alkaa kirjoitus. Tekstissä muun muassa kertautuu legenda Burnetten, Elviksen, Scotty Mooren ja Bill Blackin perustamasta koulubändistä. London Recordsin Ruotsissa julkaiseman ”Dreamin’”EP:n esittely Maaseudun Tulevaisuudessa 29.4.1961 ei ainakaan sanoja tuhlaillut. 36 Blues News 1/2022 Iskelmätähdistä tosin kirjoittivat mieluusti muutkin lehdet, jopa Maaseudun Tulevaisuus, jonka ”Musiikkiuutisia”-palsta oli kartalla tilanteesta jo 8.4.1961. Myös Helsingin Sanomat palasi aiheeseen kuvallisen pikkuartikkelin merkeissä 12.5.1962. Hän on kuitenkin vanha kunnon rockpoika. Muuten on levy tavanomainen rock-esitys. Johnnyn kirjoittamien laulujen hyödyntäjistä nousevat puolestaan ilahduttavasti puheeksi Ricky Nelsonin ohella myös muun muassa suomalaisille epäilemättä vieraampi hahmo Jody Reynolds. Kotimaisia levyarvioita Johnny Burnette ei tuntunut saavan liian usein osakseen. Little Boy Sad kuitenkin parantaa tunnelmaa. Tuntemattoman kirjoittajan mielestä kaikki olennainen kun oli tiivistettävissä kahteen virkkeeseen: ”Johnny Burnette on Elvis Presleyn koulukaveri ja uhkaa nyt kuulemma valloittaa äänilevymarkkinat tältä vanhalta hyvältä ystävältään. Esimerkiksi norjalaiset pääsivät käsiksi Burnetten veljesten nuoruudenhurjasteluihin Coral-yhtiön vuonna 1956 julkaiseman EP:n ”Rock’n’Roll With The Johnny Burnette Trio” kautta, Ruotsissa artistilta puristettiin kolme Liberty-kauden EP-levyä 1960–61 ja tanskalaisetkin painattivat samoilla kellonlyömillä Tanskalaisia singlejä ja ruotsalaisia EP-levyjä 1960–1961. Varmaa silti on, että muissa Pohjoismaissa kansan Burnette-valveutuneisuus oli aivan toista luokkaa. Hyvinhän poika lauleleekin.” Ilta-Sanomien Harry Aaltonen osoittautui vielä nihkeämmäksi 3.6.1961 päivätyssä Little Boy Sad / Pledge Of Love -singlen arviossaan: ”Johnny vaikuttaa valokuvassa kovasti mammanpojalle. Tällä kertaa lapsuuden bändikavereiksi ehdotetaan vain ”myöhemmin erään toisen memphisläisen laulajan kanssa esiintyneitä” Blackiä ja Moorea, ja myös Johnnyn nyrkkeilytausta tulee dokumentoiduksi, samoin nimeltä saavat nyt maininnat myös Dorsey Burnette ja Paul Burlison. Lähteinään se oli luultavasti käyttänyt samaa materiaalia kuin Ajan Sävel muutamaa kuukautta myöhemmin. Tukholman saaristosta käsin vuosina 1961–62 operoidun ja Suomessakin tiiviisti seuratun Radio Nordin suosikkeihin Johnny sen sijaan ei ilmeisesti jostain syystä lukeutunut, eikä hänen levyjäänkään siten näkynyt merirosvokanavan Topp 20 -listoilla. Ei hyvä eikä huono.” Lehtitietojen perusteella Johnny sentään vilahti Suomen TV:ssä muutamaan otteeseen, ensin ennen Nuorten tanssihetkeä Tesvisiossa lähetetyn puolituntisen ”verryttely”-levymusiikkiohjelman ”Nuorison suosikkilaulajia: Johnny Burnette” puitteissa 29.3.1961 sekä hieman myöhemmin itse Nuorten tanssihetken ”filmivierailijana” 22.11.1961. Vastaavanlainen vartin mittainen radiokooste ”Surumielinen poika: Johnny Burnette laulaa” kuultiin Yleisradiossa myös 2.4.1963. Yleisradiossakin laulajasta oltiin hetkittäin tutkalla: Hessu Pirhonen mainitsee BN:ssä 1/2017 ilmestyneessä artikkelissaan ”Suomalaisen rock’n’roll-radion vaiheita”, että Burnetten Cincinnati Fireball soitettiin kesällä 1961 ”Nuorten suosikkilaulajia” -ohjelmassa ja 30.7.1962 hänen hittinsä kuten Dreamin’ ja You’re Sixteen kuultiin peräti omassa ”Johnny Burnette laulaa menestysiskelmiään” -lähetyksessä
Enemmän utopiaa sitä vastoin taitavat olla takavuosien huhut Suomessa yksittäiskappaleina myynnissä olleista Rock’n’Roll Trion amerikkalaisista savikiekoista, ainakin niitä todennäköisimmin kauppojen hyllyille olisi voinut kuvitella ilmaantuneen joko Englannin Voguella tai Saksassa ja Hollannissa Coral-lisenssin alaisuudessa 1956–57 ilmestyneitä 45ja 78-kierroksisia levyjä. Eräs tällainen on Royal Roost -merkin radioja elokuvateattereiden aulasoittokäyttöön vuodenvaihteessa 1956–57 eri puolille Yhdysvaltoja sekä muitakin maanosia jakelema numeroimaton transkriptio-LP, jonka musiikki koostui ”Rock, Rock, Rock!” -filmin esityksistä, Lonesome Train mukaan lukien. Eläkelöityneen Ylen työntekijän käsistä keräilijälle sittemmin päätyneen yksilön historian vahvistaa levyn kanteen käsin kuulakärkikynällä kirjoitettu osoiteteksti ”Finland”. Potentiaalisia täkyjä suomalaisille musiikkitukkureille oli siis lähtökohtaisesti runsain mitoin tarjolla. Kiitokset: Pete Hakonen, Petri Lahti, Pasi Lehtomaa, Hannu Nyberg, Harri Nyman, Hessu Pirhonen, Tapio Väisänen ”Johnny Burnette Sings”, kera tussatun signeerauksen levyn takakannessa Yleisradiolle toimitettu ”Rock, Rock, Rock!” -elokuvan transkriptioalbumi (Harri Nymanin kokoelmasta). niin, arvasitte oikein, Ballad Of The One Eyed Jacks. Lisäksi Saksan, Ranskan ja Espanjan Coral-katalogeissa valmistettiin vuosien 1957–58 välillä kourallinen Trion kuvakannellisia EP:itä, ja julkaistiinpa edellä mainittu bändin LP:kin 10-tuumaisena editiona heti tuoreeltaan Englannin Voguen sarjassa. Lisäksi on hyvä muistaa, että Decca-konsernin globaalien siipien suojissa hallinnoitu Coral Records oli loppujen lopuksi huomattavan suurilevikkinen ja Eurooppaan laajalti verkostoitunut merkki. Sisällöltään kiekko poikkesi olennaisesti Chess Recordsin vuoden 1956 lopussa julkaisemasta elokuvan virallisesta soundtrackistä. Levyn b-puolen avaa... Odottamattomimman tempun teki länsinaapurin tienraivaajahahmo Rock-Ragge, joka levytti 1958 Four Comets -yhtyeineen oman raisun versionsa Rock’n’Roll Trion alkujaan 1956 ikuistamasta Tear It Upista. Blues News 1/2022 37 markkinoilleen muutaman komean Burnettekuvakansisinglen. Satunnaisina suoratilauksina tällaiset pienen mittakaavan tuotehankinnat ovat saattaneet ollakin täysin mahdollisia – erityisesti sen jälkeen, kun maahantuontia rajoittanut valuuttasäännöstely saatiin maassa tältä osin vuonna 1957 purettua. Yhden kappaleen tästä kummajaisesta sai näin ollen myös Suomen Yleisradio. Perimätieto kertoo kyllä myös eräiden Johnny Burnetten varhaisten amerikkalaisjulkaisujen, kuten vuoden 1956 Coral-albumin kulkeutumisesta eteläisen rannikko-Suomen yksityisiin levyliikkeisiin jo 1950-luvun puolella. Johnnyn amerikkalaistuotantoisia albumeita eittämättä rantautui Suomeen jokunen myös promotarkoituksissa. Toiseen uskottavan oloiseen markkinointikampanjaan viittaa aikoinaan helsinkiläisdivarista toimittajan matkaan tarttunut vuoden 1961 Liberty-LP ”Johnny Burnette Sings”, jonka takakantta koristaa haalistunut mutta ilmeisen autenttiselta vaikuttava laulajan nimikirjoitus
Lupaavasti orastavaa ymmärrystä saattavat kuitenkin nopeasti horjuttaa kokeneempien blueskonkareiden näkemykset siitä, mikä oikeastaan edustaa autenttista bluesia. Kriittisiin BLUESIN YMMÄRTÄMISESTÄ BLUESIN YMMÄRTÄMISESTÄ Blueskärpäsen puraistua ja musiikkia kohtaan tunnetun mielenkiinnon herättyä tuntuu luontevalta pyrkiä jollakin tavoin ymmärtämään bluesin olemusta sekä vastaamaan vähintäänkin itselleen kysymykseen siitä, mitä kiehtova blues oikeastaan pohjimmiltaan on. Tällaiset luonnehdinnat saattavat herättää intuitiivisen mielikuvan bluesin luonteesta, mutta jättävät myös monia kysymyksiä avoimiksi. Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, että yksinkertaiselta vaikuttavaan kysymykseen ’Mitä on blues?’ olisi helposti löydettävissä hyväksyttävää sisällöllistä vastausta tai toimivaa määritelmää. Sen mukaan blues pohjautuu työlauluihin, peltohoilotuksiin ja spirituaaleihin, joiden juuret ulottuvat afrikkalaisiin rytmeihin ja melodisiin asteikkoihin sekä eurooppalaisiin harmonisiin ja lyyrisiin rakenteisiin. Molempien alussa Wald lähtee liikkeelle tarkastelemalla kysymystä bluesin olemuksesta tai määritelmästä. Käyttämiensä sävelasteikkojen vuoksi bluesin koetaan usein ilmentävän syvää murhemieltä myös instrumentaalitasolla, puhtaan musiikillisesti, ja sanoituksista täysin riippumatta. Ajatuksena tuntuu usein olevan, että bluesmuusikon on kartutettava elämänkokemustaan ja murheidensa taakkaa voidakseen Vieraskynästä:. Tällainen tiivis luonnehdinta tarjoaa bluesista kiinnostuneelle henkilölle jo hieman yksittäisiä heittoja enemmän aineksia oman käsityksensä rakentamiselle. Yhdysvaltalaisen musiikkihistorioitsijan ja blueskitaristin Elijah Waldin kaksi teosta Escaping the Delta: Robert Johnson and the Invention of the Blues vuodelta 2004 sekä The Blues: A Very Short Introduction vuodelta 2010 ovat peruskysymyksemme kannalta erityisen kiinnostavia lähteitä. Edellä mainitussa tiivistetyssä bluesin standardiluonnehdinnassakin viitataan vaikeisiin olosuhteisiin ja syvimpiin tuntoihin. Tarkastelen tunnesisältöön, musiikilliseen rakenteeseen, historiaan ja kulttuuriin sekä markkinointiin perustuvia määritelmäehdotuksia, ja pyrin artikkelini lopussa ehdottamaan jonkinlaista ulospääsyä bluesin yksittäisiin piirteisiin perustuvien määritelmien aikaansaamasta umpikujasta. Kuvaston voidaan ajatella liittyvän myös 1950-luvun lopulla käynnistyneen ja 60-luvulla huippunsa saavuttaneen bluesin uuden kukoistuskauden (blues revival) yhteydessä omaksuttuun agraarista kansanomaisuutta, yksinkertaisuutta ja akustisuutta korostavaan countrybluesestetiikkaan ja -ideologiaan. Levykansiteksteissä ja festivaalien konserttiohjelmissa aloittelija törmää helposti jonkin”MITÄ ON BLUES?” Peruskysymyksen äärellä Peruskysymyksen äärellä keskusteluihin voi törmätä yhtä hyvin satunnaisen keikkayleisön keskuudessa liikkuessaan kuin bluesia käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen perehtyessäänkin. Ei ole lainkaan harvinaista törmätä joko henkilön itsensä tai jonkun muun tahon esittämään ajatukseen siitä, että henkilö x on liian nuori soittamaan tai esittämään bluesia. Hänen esiin nostamansa ehdotukset onnistuvat valottamaan bluesia useasta eri näkökulmasta, mutta johtavat lopulta tilanteeseen, jossa yksikään tarjottu määritelmä ei vaikuta erityisen toimivalta vastaukselta otsikkomme kysymykseen. Näihin mielentiloihin pohjautuvat myös lukemattomat bluessanoitukset, joiden kertojaminät vaikeroivat erilaisten inhimillisen elämän vastoinkäymisten kourissa. 38 Blues News 1/2022 HEIKKI J. TUNNESISÄLTÖ TUNNESISÄLTÖ Arkisessa kielenkäytössä sana ’blues’ viittaa raskasmielisyyteen, synkkyyteen, murheellisuuteen tai surullisuuteen. Tämän lisäksi mainituksi tulee usein myös, että historiallisessa katsannossa yksinkertainen ja voimallinen blues on vaikeissa olosuhteissa eläneiden afroamerikkalaisten ulottuvilla ollut syvimpien tuntojen ilmaisukanava. laiseen tiivistettyyn standardiluonnehdintaan. Melankoliseen tunnesisältöön perustuvia mielikuvia on tehokkaasti hyödynnetty jo 1920ja 30-lukujen levymarkkinoinnissa. Näissä yhteyksissä ilmausta on tyypillisesti täydennetty tyyliin ’a good man feelin’ bad / a good woman on your mind / a woman crying for her man’, jne. Kappaleiden lyriikoita kuunnellessaan aloitteleva bluesharrastaja saattaa törmätä ytimekkäisiin luonnehdintoihin, jotka alkavat esimerkiksi sanoilla ’the blues ain’t nothin’ but ...’. KOSKINEN B lues on musiikillinen tyylilaji ja kulttuurinen perinne, joka ilmenee ympärillämme monin erilaisin tavoin. Hyödynnän seuraavassa joitakin Waldin ajatuksista. Se muodostaa myös lähtökohdan tarkentavien jatkokysymysten esittämiselle sekä vaiheittaiselle perehtymiselle bluesin eri osatekijöihin. Emotionaaliset aiheet bluesiin ulottuvat luonnonkatastrofeista epäoikeudenmukaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden kautta yksilöiden välisten suhteiden ongelmiin ja moninaisiin pettymyksiin. Esimerkkejä löytyy bluesiin liittyvästä konserttitoiminnasta, klubeista, festivaaleista, levytyksistä ja muista tallenteista, kirjallisista julkaisuista, verkkosivuista, tyylilajin elinvoimaa edistämään pyrkivistä yhdistyksistä sekä yksittäisten ihmisten soittoharrastuksesta ja ammattimaisesta toiminnasta. Romantisoidut alkukantaiseen maalaisympäristöön sijoitetut mielikuvat hökkelimökin kuistilla akustista kitaraa soittavista, elämän kovuutta valittavista pölyisistä ja harvahampaisista (tyypillisesti) miehistä tuntuvat osaltaan vahvistavan näkemystä, jonka mukaan blues kytkeytyy olemuksellisesti ihmisten kaikkialla kokeman murheen ja synkkämielisyyden ilmaisemiseen. Kaiken tämän perusteella voisi helposti olettaa, että bluesin itsensä luonne on kohtuullisen hyvin ymmärretty
Tällainen kahdentoista tahdin sointukierto jakautuu luontevasti kolmeen neljän tahdin mittaiseen osioon. Jo kahdentoista tahdin rakenteen sisällä esiintyy erilaisia sointuasteiden variaatioita, eikä edes kaksitoista tahtia toimi vallitsevana normina bluesissa. Kun kierron on tarkoitus jatkua uudelleen turnaroundin kautta, soitetaan tavallisesti viimeisen tahdin kohdalla V sointuaste. Ko sk in en Vuonna 1933 syntynyt Bobby Rush tunnetaan eräänä uupumattomimpana bluesperinteen vaalijana, jonka suosio on säilynyt vuosikymmenten ajan vakiintuneena myös Yhdysvaltojen ulkopuolella.. On helppo löytää esimerkkejä vaikkapa kahdeksan tai kuudentoista tahdin blueseista. Melodian puolella yllä eriteltyjä sointuja sanoitusrakenteita täydennetään tavallisesti pentatonisella molliasteikolla tai bluesasteikolla. Aivan kuten edellisessäkin tapauksessa, myös tämän määritelmäehdotuksen ongelmaksi muodostuvat yleisesti hyväksytyt bluesin esiintymät, jotka eivät mahdu esitetyn rakenteellisen luonnehdinnan puitteisiin, ja toimivat siten vastaesimerkkeinä sinänsä houkuttelevalta vaikuttavalle yleistykselle bluesin luonteesta. Noustessaan uusien nuorten valkoisten yleisöjen eteen, tehdessään bluesia laajemmin tunnetuksi ja luodessaan samalla mielikuvia bluesautenttisuudesta he olivat siten jo yleisöään selkeästi iäkkäämpiä henkilöitä. Kahdentoista tahdin vakiintuminen klassiseksi bluesmuodoksi on sekin itsessään historiallinen prosessi, jonka varrelta (samoin kuin nykytodellisuudesta) löytyy muusikoita, jotka laulavat tarinoitaan mukauttaen vapaasti musiikillisen muotonsa sanoitustensa © H ei kk i J. Nämä kuvat viestivät omalta osaltaan tehokkaasti melankolisuuteen keskittyvän bluesmääritelmän riittämättömyydestä. Tällaisen mielikuvan kulttuuriseen iskostumiseen on hyvinkin saattanut vaikuttaa myös se tosiseikka, että 60-luvun blues revivalin yhteydessä uudelleen ’löydetyt’ artistit olivat tehneet alkuperäiset levytyksensä jo useita vuosikymmeniä aikaisemmin. MUSIIKILLINEN RAKENNE MUSIIKILLINEN RAKENNE Kun alakuloinen tunnesisältö on selkeästi yksinään riittämätön vastaus kysymykseen bluesin perimmäisestä luonteesta tai olemuksesta, niin toisenlainen vaihtoehto saattaisi kenties löytyä puhtaammin musiikilliseen rakenteeseen pohjautuvasta määritelmästä. Myös tältä suunnalta paljastuu eräänlainen tiivis standardikäsitys, joka aktivoitunee monien mielessä heidän kuullessaan vaikkapa keikkamuusikon huudahtavan bändikavereilleen ”Soitetaan blues E:stä!”. Äskettäin löytyneessä Johnsonin sisarpuolen hallussa olleessa toisessa valokuvakoppikuvassakin näyttäytyy synkistelevän savukkeenroikottajan sijasta aurinkoisesti ja kepeästi hymyilevä nuori mies. Eräs mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä blues on, olisikin ehdottaa määritelmää, joka perustuu juuri esitetyn kaltaiseen musiikilliseen rakenteeseen. Vaikka tällainen tunnesisältö luonnehtisikin osuvasti osaa bluesmusiikista, on kärsimyspohjaiseen tunnesisältöön perustuva määritelmäehdotus selkeästi liian ahdas kattaakseen kaikkia bluesin vakiintuneita muotoja. Näihin kolmeen osioon puolestaan sijoittuvat laulajan esittämät bluessanoitukset AAB-periaatteen mukaisesti siten, että jokainen kolmesta tekstirivistä asettuu neljän tahdin osiossa kahteen ensimmäiseen tahtiin. Lienee myös jossain määrin huomionarvoista, että kaikkein legendaarisimman blueshahmon Robert Johnsonin ainoassa tunnetussa studiovalokuvassa esiintyy liituraitapukuun, solmioon sekä hattuun sonnustautunut tyylikäs ja elinvoimainen nuorukainen. Mukaan lisätään vielä mausteeksi ripaus erilaisia lauluja soittoteknisiä liu’utuksia ja venytyksiä, jotka viimeistelevät bluesille tyypillisen soundin omaksi tunnistettavaksi äänimaailmakseen. Kyseisessä tiettyyn sävellajiin sijoittuvassa musiikillisessa rakenteessa on kaksitoista tahtia, joiden kiertoa muusikko tai yhtye toistaa blueskappaleen alusta sen loppuun. Ensimmäinen lyriikan rivi A toistuu kahdesti, ja säkeistö päättyy kolmanteen riviin B, joka eroaa kahdesta edellisestä. Melankoliseen tunnesisältöön perustuvan määritelmäehdotuksen mukaan bluesia tulisi siis pitää murhetta, pettymystä ja tuskaa ilmaisevana musiikin tyylilajina. Toistuvaan kahdentoista tahdin mittaiseen sointukiertoon sijoittuvat sointuasteet I, IV ja V siten, että ensimmäiset neljä tahtia soitetaan sointuastetta I, seuraavat kaksi tahtia astetta IV, minkä jälkeen palataan kahden tahdin ajaksi asteeseen I. Bluesista löytyy myös nopeatempoisempia ja iloisempia versioita, jotka toimivat sekä sanoituksellisesti että instrumentaalisesti paremmin kaupunkijuhlien hilpeänä tanssimusiikkina kuin pseudonostalgisen agraarisen apeuden ilmentäjänä. Perinteisessä countryblues-sooloesityksessä esiintyjä jäljittelee tätä alun perin yhteisöllistä musiikillista käytäntöä laulamalla ensin lyriikan rivin ja vastaamalla sitten kitarallaan tai muulla instrumentillaan. Viimeisen neljän tahdin aikana käydään yhden tahdin ajan asteessa V, siirrytään seuraavan tahdin ajaksi asteeseen IV, ja lopuksi kahden tahdin ajaksi palataan asteeseen I. Lyriikan rivien täyttäessä kaksi ensimmäistä tahtia jokaisesta neljän tahdin osiosta, kaksi jälkimmäistä tahtia mahdollistavat länsiafrikkalaista perua olevan bluesille tyypillisen kysymys-vastaus -rakenteen. Blues News 1/2022 39 uskottavalla karheudella tai riittävän väkevällä tunteella esittää bluesia
Voimme uskottavasti. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei vaikuta erityisen houkuttelevalta tai ongelmattomalta. Keskustelua erityisesti mustaan kulttuuriin ja identiteettiin perustuvasta bluesin määrittelystä on viime aikoina käyty esimerkiksi Corey Harrisin Blues is Black music! -blogissa, joka on perustettu vuonna 2015 sekä Adam Gussown teoksessa Whose Blues. Näihin kysymyksiin on vaikeaa löytää perusteltuja vastauksia. Bluesin synnyttäneeksi maaperäksi tunnustetaan tällöin perustellusti afroamerikkalainen historia ja kulttuuri. Bluesin määritteleminen identiteetiltään mustaksi tai afroamerikkalaiseksi musiikiksi vaikuttaa monessakin mielessä täysin asianmukaiselta ja oikeaan osuvalta. 40 Blues News 1/2022 tarpeisiin. Eikö tällainen musiikin luokitteluun perustuva määritelmä sitten voisi ratkaista ongelmiamme ja tarjota meille toimivan vastauksen otsikkomme kysymykseen. Myös rajapinnat muihin markkinointikategorioihin ovat epämääräisiä: Milloin bluesista tulee countrya, missä vaiheessa siirrytään bluesin piiristä jazzin puolelle ja miksi bluesosastoon päätyy toisinaan tavaraa vain siksi, että sitä on vaikea sijoittaa mihinkään muuhun kategoriaan. Musiikin markkinointikategoriaan nojautuvan määritelmäehdotuksen perustavana ongelmana on se, että tällainen luokittelu ei itse asiassa kerro meille mitään varsinaisesta musiikista tai sen luonteesta. Myös puhe mustasta tai valkoisesta kulttuurista synnyttää omat hankaluutensa. Liian yksinkertaistava blokkiajattelu jättää myös huomiotta sen monimuotoisen vuorovaikutuksen, jota erilaisten kulttuuripiirien välillä on aina esiintynyt. Astuessamme fyysiseen tai verkossa toimivaan levykauppaan tai suoratoistopalveluun, löydämme helposti bluesosaston, jonka alaisuudessa vastaan tulee tuttua musiikkia ja jossa asiat ovat selkeässä järjestyksessä. Tarkastelemamme ehdotukset eivät kuitenkaan edes periaatteessa kykene yksinään tavoittamaan bluesin olemusta tai toimimaan määritelmällisten yleistysten pohjana, koska kuten olemme havainneet, niiden ulkopuolelle jää liian monia selkeitä ja yleisesti hyväksyttyjä bluesin esiintymiä. Suurin osa nykyisistä bluesmuusikoista, yleisöistä, levy-yhtiöistä, promoottoreista, lipputoimistoista, bluesyhdistyksistä ja muista alan toimijoista (mukaan lukien tämän lehden lukijat) edustaa tänä päivänä valkoista kulttuuria tai selkeästi muita kuin afroamerikkalaisia tahoja. Olen itse pyrkinyt hahmottelemaan joitain aiheeseen liittyvistä kysymyksistä tutkimusartikkelissani ”Recognition, Identity, and Authenticity in the Blues” italialaisen Itinerari-aikakauskirjan numerossa LX, joka ilmestyi vuoden 2021 lopulla. Niinpä joudumme toteamaan, että aiempien ehdotusten tavoin markkinointikategoriaan perustuva määritelmäehdotus osoittautuu sekin vuorostaan riittämättömäksi. Määritelmäehdotuksen ongelmaksi muodostuu kuitenkin se kiistämätön historiallinen tosiseikka, että tämän päivän blues on läpikäynyt radikaalin muutoksen alkujaan afroamerikkalaisesta musiikkiperinteestä globaaliksi populaarimusiikiksi. Musiikilliseen rakenteeseen perustuva määritelmäehdotus pääsee kenties lähimmäksi riittävää ehtoa. MARKKINOINTIKATEGORIA MARKKINOINTIKATEGORIA Kun historiaan ja kulttuuriinkaan perustuva määritelmä ei tunnu ongelmitta kykenevän vastaamaan kysymykseen bluesin luonteesta, saattaa erilaisiin ehdotuksiin jo hieman tuskastuneeseen mieleen juolahtaa yksinkertaiselta ja suoraviivaisuudessaan houkuttelevalta vaikuttava ratkaisu: bluesia on se, mitä levykaupan hyllyltä tai suoratoistopalvelun bluesosastolta löytyy. Yksi näistä on, että sen paremmin ’musta’ kuin ’valkoinenkaan’ kulttuuri eivät todellisuudessa ole milloinkaan olleet sisällöllisesti yhtenäisiä siten, että niiden yksittäiset edustajat ajattelisivat, käyttäytyisivät, eläisivät ja musisoisivat täysin toisistaan poikkeamattomilla tavoilla. Esimerkiksi eurooppalaiset ainekset Yhdysvalloissa syntyneen bluesin kehittymiseen ovat laajalti tunnustettuja, ja ne nousevat esiin jo alun standardiluonnehdinnassakin. Teoksessaan Escaping the Delta Wald itse päätyy loppujen lopuksi pitämään merkityksettömänä kiistelyä siitä, mikä on tai ei ole bluesia, ja toteaa, että hänen puolestaan ihmiset voivat käyttää mitä määritelmää haluavat, kunhan vain samalla tunnustavat, että kyseinen määritelmä ei ole ainoa mahdollinen. Ääripäissä vastakkain ovat yhtäältä määritelmäehdotukset, jotka pyrkivät sitomaan bluesin tiukasti mustaan kulttuuriin ja toisaalta näkemykset, joiden mukaan blues on yksittäisistä kulttuurisista sidonnaisuuksista täysin riippumaton universaali musiikillinen tyylilaji, joka on kaikkien ulottuvilla ja vapaasti siirrettävissä kulttuuripiiristä toiseen. Tällaisten esiintyjien melodiat saattavat olla hyvinkin yksinkertaisia ja primitiivisiä, instrumentaalisen säestyksen koostuessa lähinnä yksittäisistä soinnuista tai toistuvista riffeistä. Facing Up to Race and the Future of the Music vuodelta 2020. Standardikäsityksen rakenteista poikkeavat, niitä laajentavat ja eri tavoin muokkaavat bluesin muodot osoittavat siis tämänkin lupaavalta vaikuttaneen määritelmäehdotuksen viime kädessä riittämättömäksi. Kuten Alan Lomax kirjansa The Land Where the Blues Began (1993) omistuskirjoituksessa toteaa, Deltan alueella asuneet afroamerikkalaiset ovat luoneet ’laulun Mississippi-joen’, joka nyt virtaa läpi koko maailman musiikin. HISTORIA JA KULTTUURI HISTORIA JA KULTTUURI Tunnesisällön ja musiikillisen rakenteen osoittauduttua riittämättömiksi vastauksiksi kysymykseen bluesin olemuksesta, alun tiivistetty bluesin standardiluonnehdinta näyttäisi tarjoavan mahdollisuuden etsiä bluesin luonnetta myös historian ja kulttuurin suunnalta. Tällöin luontevana määritelmällisenä lähtökohtana toimii kulttuurinen ja musiikillinen perintö, jonka juuret ulottuvat Afrikkaan, ja joka muotoutui pitkälti sisällissodan ja orjuuden jälkeisissä Yhdysvaltain Etelävaltioissa, saavuttaen varhaisimmat äänitysteknisesti tallennetut vaikutusvaltaiset esiintymänsä 1920ja 30-luvuilla. Kyseessä on pohjimmiltaan ei-kuvaileva ja mielivaltainen tapa ryhmitellä ja markkinoida musiikkia. Tällä saralla asiat vaikuttavatkin ensinäkemältä kohtuullisen yksinkertaisilta. Bluesin määritteleminen tiukassa ja rajaavassa mielessä mustaksi musiikiksi näyttääkin synnyttävän asetelman, jossa joudumme joko toteamaan, että suurin osa nykybluesista ei itse asiassa ole bluesia lainkaan, tai vaihtoehtoisesti olettamaan esimerkiksi, että autenttinen blues on mustaa musiikkia, kun taas kaikki muu on määritelmän nojalla jonkinlaista epäautenttista B-luokan jäljitelmää
Lopuksi voimme ehkä vielä hetken pohtia kysymystä siitä, onko yksittäisiin piirteisiin perustuvien määritelmäehdotusten luomasta käsitteellisestä umpikujasta mitään ulospääsyä. BLUESIN PERHEYHTÄLÄISYYS BLUESIN PERHEYHTÄLÄISYYS Umpikujasta huolimatta määritelmäehdotusten tarkastelu ei ole täysin turhaa pohtiessamme mitä blues on, sillä erilaiset ehdotukset nostavat esiin piirteitä, jotka ovat joka tapauksessa keskeisiä suurelle osalle bluesmusiikkia. Vastaus otsikkomme kysymykseen voisi siis lopulta olla, että blues on pohjimmiltaan juuri tällainen perheyhtäläinen musiikillinen ykseys, joka pakenee yksittäisiä määritelmiä. Jotkut muut voivat muistuttaa toisiaan vaikkapa leukansa muodon puolesta. Blues News 1/2022 41 ajatella, että jos jokin musiikillinen esiintymä täyttää aiemmin esitetyn rakenteellisen kuvauksen, niin se edustaa bluesia. Tässä mielessä bluesin syvin olemus jää olemuksellisilla määritelmillä viime kädessä tavoittamatta. Rakenteellinen kuvaus ei siis voi toimia bluesin välttämättömänä ehtona. Ko sk in en Genrerajoja musiikillaan ennakkoluulottomasti murtava Samantha Fish on kuulunut modernin blueskentän menestysnimiin 2010-luvun alusta lähtien.. Aivan kuten perhepotreteissakaan, mikään ei kuitenkaan takaa, että ensimmäiseltä ja neljänneltä bluesin esiintymältä löytyisi jokin yhteinen jaettu piirre, joka yhdistäisi juuri ne tai kaikki muut toisiinsa. Sukutai perhepotreteissa joitakin henkilöitä saattaa yhdistää toisiinsa samanlainen nenä. Voimme ehkäpä ajatella, että myös ’bluesperheen’ edustajat liittyvät toisiinsa vastaavalla tavoin. Jos jokin musiikillinen esiintymä edustaa bluesia, niin se ei välttämättä täytä kyseistä rakenteellista kuvausta. Kolmannella bluesilla saattaa puolestaan olla neljännen kanssa yhteisenä piirteenä niiden molempien afroamerikkalainen historiaja kulttuuritausta. Kirjoittaja on helsinkiläinen teoreettisen filosofian dosentti, joka viihtyy peruskysymysten äärellä, pyrkii aktiivisesti perehtymään bluesiin, kuulemaan sitä mahdollisimman usein elävänä sekä harjoittaa pienimuotoista musisointia soolona taiteilijanimellä Henry Jay ja yhdessä Cabin Blues Project -nimisen siirtolapuutarhayhtyeen kanssa. Tällainen blues ei ole murheellista, ei sopeudu kahdentoista tahdin rakenteeseen, ei edusta afroamerikkalaista kulttuuria, eikä ole päätynyt markkinoinnissa jonkin tahon toimesta bluesosastoon. Kuten olemme edellä havainneet, kaikkien yksittäisiä piirteitä ja niiden yhdistelmiä listanneiden ehdotusten kanssa päädymme viime kädessä määritelmien riittämättömyyteen ja siten eräänlaiseen käsitteelliseen umpikujaan. Vaikka kaikki kuvassa olevat perheen tai suvun jäsenet eivät jakaisikaan täsmälleen samanlaista nenää, muodostuu heidän välilleen selkeästi havaittavissa oleva perheyhtäläisyys, joka liittää ja linkittää heidät erilaisten piirteiden muodostaman verkoston kautta visuaalisesti toisiinsa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sama pätisi myös toiseen suuntaan. Toista bluesia voi yhdistää kolmanteen niiden kummankin musiikillinen rakenne. King ja Joe Bonamassa kuulostavat melko erilaisilta, mutta kaikki ovat kuitenkin yhteisen bluesperheen jäseniä. Tästä syystä ne myös aidosti lisäävät bluesiin liittyvää ymmärrystämme, mikä oli alkuperäisenä tavoitteenammekin. Bluesperheen muodostaman erilaisten piirteiden verkoston yhteen punoutumista vahvistavat laajalti tunnustetut bluesin malliesimerkit, jotka saattavat olla joissakin suhteissa etäällä toisistaan. Yksi mahdollisuus saattaisi löytyä ajatuksesta, jonka mukaan bluesin esiintymät ovat keskenään perheyhtäläisiä, ilman että niitä yhdistäisi mikään yksittäinen ominaisuus tai olemuksellinen piirre, jonka alaisuuteen kaikki blues lukeutuisi. Tällaisten bluesin prototyyppien ympärille rakentuu tunnistettava, mutta ei välttämättä yksittäisten määritelmien kautta vangittavissa oleva ykseys moneudessa. Jos oletamme, että ollakseen bluesia musiikin on täytettävä ensimmäinen ja toinen ehto, tai toinen ja neljäs ehto, tai jokin muu piirteiden yhdistelmä, niin päädymme vain entistä vahvempiin ja rajoittavampiin määritelmiin tilanteessa, jossa väljemmätkään muotoilut eivät toimi. Myöskään tarkasteltujen piirteiden erilaiset yhdistelmät eivät vaikuta onnistuneesti voivan toimia vastauksena kysymykseen bluesin luonteesta. Joillakin on keskenään tiettyjä yhteisiä piirteitä, kun taas toiset jakavat joitakin aivan muita ominaisuuksia. Jos taas väljennämme määritelmäehdotustamme toteamalla, että ollakseen bluesia musiikin on täytettävä ensimmäinen, toinen, kolmas tai neljäs ehto (tai jokin yhdistelmä näistä), niin ongelmaksi muodostuvat määritelmän liiallinenkin väljyys sekä bluesin esiintymät, jotka eivät toteuta yhtäkään listatuista piirteistä. Joillakin taas on ilmiselvästi aivan samanlaiset silmät. Yhteenvetona edeltävästä keskustelusta voimme siis todeta, että tarkastelemiimme yksittäisiin piirteisiin tai niiden erilaisiin yhdistelmiin perustuvat määritelmäehdotukset eivät kykene tyhjentävästi vastaamaan kysymykseen siitä, mitä blues pohjimmiltaan on. Esimerkiksi Charlie Patton, B.B. © H ei kk i J. Yksittäisiin piirteisiin perustuvien määritelmien ongelmaksi jää, että ei näytä löytyvän mitään yhtä ainoaa kaikille yhteistä ominaisuutta, jonka jokainen bluesin esiintymä kiistatta jakaisi. Samalla tavoin yksi bluesin esiintymä voinee jakaa toisen kanssa vaikkapa melankolisen tunnesisällön. Voimmeko siis sanoa bluesin määrittelemisestä yleisellä tasolla jotain, joka veisi keskustelua paljastuneesta pattitilanteesta eteenpäin
Toista yhtä vannoutunutta bluesin ystävää ei Pertti ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Joitakin aikoja sitten Pertti Nurmi, Erkki Sironen ja minä yritimme oikein porukalla saada selville, mitä Winnelle on tapahtunut 1980-luvun jälkeen, mutta aika vähän faktoja löysimme. Eräs heistä oli Winfried ”Winne” Freyer, josta Pertti Nurmi kertoi Blues Newsin numerossa 46 (3/77). Kattauksen kirkkaimmat tähdet olivat Howlin’ Wolf, Lightnin’ Hopkins ja elämänsä lopputaipaleella ollut, mutta yhä luomisvoimainen Sonny Boy Williamson kakkonen. Olen Jari Kolarin kanssa (ks. 42 Blues News 1/2022 Rautaesirippu, englanniksi the Iron Curtain ja saksaksi der Eiserne Verhang, on verrattain vanha termi, mitä on käytetty Venäjän vaikutuspiirissä olevien alueiden ja Euroopan länsiosan valtioiden välisestä rajasta jo vuodesta 1918 lähtien. seuraavasti: ”Stettinistä Itämereltä Triesteen Adrianmerelle on laskeutunut ’rautaesirippu’ maanosan halki. Laajamittaisesti tuo sanonta tuli kuitenkin tutuksi ja vakiintuneeseen käyttöön vasta Britannian silloisen pääministerin Winston Churchillin USA:n Missourin Fultonissa vuonna 1946 pitämästä puheesta, missä lausuttiin mm. Naispuolisena vokalistina oli mukana ensin Mae Mercer ja hieman myöhemmin Sugar Pie DeSanto. Todennäköisesti. Omat tärkeät tehtävänsä olivat myös Ulvovan Suden luottokitaristilla Hubert Sumlinilla ja arvostetulla rumpalilla Clifton Jamesilla. Milloin sitten rautaesiripun takana tehtiin ensimmäiset autenttista bluesia sisältävät tallenteet. Winfried kirjoitti lehteemme kaksi pitkänpuoleista artikkelia, samaisessa n:ossa 46 julkaistun bluesin historiaa valaisevan kirjoituksen The Blues Never Die sekä juhlanumerossa 100 (4/86) ilmestyneen ja kenttä-äänityksistä kertovan selvityksen Blues Trip Me This Morning. Rutinoituneet Chicagon miehet pianisti Sunnyland Slim ja basisti Willie Dixon toimivat omien lauluosuuksiensa lisäksi myös muiden säestäjinä. Sellaiseen tutustuminen kun oli mahdollista lähinnä vain kuuntelemalla ”lännen” radio-ohjelmia ja hankkimalla asiassa auttavia kirjeenvaihtotovereita. Belgiaan. Seuraavana päivänä noin puolet muusikoista lensi Lontoosta takaisin Pohjois-Amerikkaan, mutta Wolf, Slim, Dixon, Sumlin ja James suunnistautuivat suoraan Puolaan, missä he olivat Varsovan hienossa konserttihallissa uudestaan lavalla jo 27.10. Ryhmän viimeinen konsertti oli Englannin Croydonissa 25.10. BN 312 s. Normaalin tavan mukaisesti AFBF-artistit saapuivat ensin lentokoneella silloisen LänsiSaksan Frankfurtiin 27.9.1964 ja aloittivat kiertueensa sieltä. Kaikkein lievintä vartiointi taisi olla Suomen Neuvostoliittoa vastaan olleella itärajalla, mikä sekin erään tulkinnan mukaan kuului rautaesiripun piiriin. Maalaismallista bluesia edustivat kunnialla John Henry Barbee, Sleepy John Estes ja Hammie Nixon. Jonkinlaista rautaesiripun uutta tulemista on kuitenkin viime aikoina ollut havaittavissa, kun Länsi-Euroopan maiden sekä toiselta puolen Venäjän ja sen liittolaisen Valko-Venäjän väliset suhteet ovat melkoisesti kiristyneet. Kun hän kävi Winnen luona, Itä-Saksan mies oli yhtäjaksoisesti valveilla hän on nykyisin hieman alle 70-vuotiaana yhä elossa, mutta enin blueskiihko on kaiketi hänestä jo päässyt irtautumaan. Nykyisen tietämyksen mukaan sellaiset saivat alkunsa vuoden 1964 American Folk Blues Festival -kiertueen jälkimainingeissa. Päivätyöstään hän oli ottanut peräti kahdeksan kuukauden mittaisen palkattoman loman voidakseen keskittyä häiriöttä bluesiin perehtymiseen. Tuon linjan takana ovat kaikki vanhojen Keskija Itä-Euroopan valtioiden pääkaupungit Varsova, Berliini, Praha, Wien, Budapest, Belgrad, Bukarest ja Sofia; kaikki nämä kuuluisat kaupungit ja väestö niiden ympärillä ovat paikassa, jota minun pitää kutsua Neuvostoliiton alueeksi, ja kaikki ovat tavalla tai toisella alamaisia, eivätkä ainoastaan Neuvostoliiton vaikutusvallassa vaan todella suuressa ja joissakin tapauksissa kasvavissa mitoissa Moskovan kontrollissa.” Kaikkein ankarinta tämän ideologisen rajan valvonta oli Berliinissä, jonne vuonna 1961 rakennettiin Länsija Itä-Saksojen alueet erottava muuri, mikä purettiin vasta Saksojen yhdistymisen yhteydessä 1989. 71) aivan samaa mieltä siitä, että silloin vuoden 1964 lokakuussa tallennettua RAUTAESIRIPUN TAAKSE Blues saapuu Eurooppaan, osa IX Blues saapuu Eurooppaan, osa IX kaksi vuorokautta, jotta sai nauhoitettua kaiken vieraansa mukanaan tuoman materiaalin. Tämän ABFB-paketin musiikillinen koostumus oli erittäin korkeatasoinen, hyvinkin sarjassaan se kaikkein paras. Jotkut kuitenkin päätyivät erinomaisen voimallisesti afroamerikkalaisen musiikin lumoihin. Tuollainen AFBF-päivien jälkeinen kiertely ei suinkaan ollut ainutlaatuista, sillä jo edellisen vuoden marraskuussa Sonny Boy II:n, Memphis Slimin sekä kitaristi Matt Murphyn ja rumpali Billie Stepneyn muodostama pikkuyhtye oli nimellä ”Folk Blues USA” konsertoinut omatoimisesti siellä ja täällä, tiettävästi ei kuitenkaan rautaesiripun toisella puolella. Monenlaisten esiintymisten jälkeen tämä viisikko päätti reissunsa 24.11. Lopullisesti tuo niin sanottuun kylmään sotaan liittynyt käsite poistui yleisestä sanastosta 1991, kun Neuvostoliitto hajosi. Rautaesiripun takana oli ymmärrettävistä syistä varsin hankalaa harrastaa ja harjoittaa amerikkalaista alkuperää olevaa musiikkia
Tietojeni mukaan Itä-Euroopassa oli 60-luvulla vain nämä kolme perinteisen bluesin levytystapahtumaa. Blues News 1/2022 43 musiikkia sisältävä cd ”Big City Blues & Howlin’ Wolf In Warsaw” on oikein erinomainen kokonaisuus. Kaksi otosta on Hubert Sumlin -vetoisia kitarainstrumentaaleja ja samoin kahdella raidalla on kuultavissa Sumlinin erikoista puhelaulua. Facebookissa käyttäen nimimerkkiä Hilmar Wensorra.. Matkan aikana yritin keskustella parin sikäläisen nuoren miehen kanssa bluesista saksaksi, mitä siellä ainakin silloin osattiin paremmin kuin englantia. Muddy Waters joukkoineen kävi tunnetusti Varsovassa 1976, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Vuoden 1969 syksyllä käväisin erään opiskelijaryhmän jäsenenä Puolassa. Tarinointi katkesi miltei alkuunsa, kun Puolan pojat eivät olleet tietoisia edes jazzin ja bluesin välisistä eroista. Oikeastaan ainut, mistä tuota Varsovan harvinaislaatuista produktiota voi moittia, on rumpali Clifton Jamesin nimen merkitseminen väärään muotoon James Clifton. Nykyisin toki myös sieltäpäin löytyy osaavia bluesartisteja, mutta ilmeisesti v. tuon vuoden AFBF-musisointeihin voi tutustua sujuvasti YLE:n tuoreen Lekaa otsaan! -palvelun avulla. Ainakin tuon Fontana-kiekon sisältö on sittemmin saatettu myös cd-muotoon, ja nykyisinhän mm. Äskettäin huomasin, että Winfried Freyer on myös viime aikoina toiminut bluesin saralla mm. Session tuloksista julkaistiin pikaisesti itäsaksalaisella Amigamerkillä 12 kappaleen mittainen LP. Niistä äänitteistä viidellä on solistina Sunnyland Slim ja kolmella Willie Dixon. Länsi-Euroopassa niitä julkaisi Fontana ja idempänä Amiga, jonka katalogista löytyy myös 60-luvun lopussa ilmestynyt kakkososa. Jostakin syystä äänitykset tehtiin nyt ilman Howlin’ Wolfin panosta. -64 eli vain jokunen päivä kyseisen Puolan esiintymistilaisuuden jälkeen amerikkalaiset bluesmiehet olivat uudestaan levytyshommissa silloisen DDR:n hallitsemassa Itä-Berliinissä. Sittemmin samaista aineistoa on julkaistu uudestaan Hubert Sumlinin nimellä vähintään neljästi. Rautaesiripun takaisista olosuhteista minulla on jonkin verran myös omakohtaisia kokemuksia. Vesa Walamies PS. Marraskuun ensimmäisenä päivänä v. Normaalit kiertueäänitykset tehtiin 16.10.-66 hieman yllätyksellisesti Itä-Berliinissä. -64 istutetut musiikilliset siemenet eivät aluksi itäneet erityisen hyvin. Ulvovan Suden poissaolon takia ja kenties jo jonkinlaisen matkaväsy-myksen vuoksi tämä kiekon sisältö ei ole mitään huippuluokkaa. Vuoden 1966 syksyllä monien toiveet toteutuivat, kun AFBF saapui kokonaisuudessaan tavanomaisten kohteittensa ohella myös mm. Itä-Saksaan ja Suomeen
LOUDERMILK Thou Shalt Not Steal / Mister Jones (RCA Victor 47-7993) En ole tehnyt asiasta empiiristä tutkimusta, mutta sellainen kutina on, että armottoman sävelja sanasepon John D. THE TROGGS THE TROGGS Hip Hip Hooray / Say Darlin’! (Hansa 14155 AT) Miksi Reg Presleyn pyörittämä luolamiesklaani katosi listoilta vuonna 1968. Hieno levy, josta pitäisi löytää parempikuntoisempi painos tämän ruttuisen tilalle. Tuottaja Stu Phillips on tuonut studioon jopa Stan Getziä jäljittelevän torvensoittajan, mutta hänkään ei onnistu rauhoittamaan raitaa. Tämä ei jotenkin taivu bossaksi, vaan esitys on levoton eikä vahvasti kaiutetun Petersenin äänen taustalla kimpoileva ja säntäilevä tyttökuoro helpota yhtään kuunteluelämystä. Julkaisun kääntöpuolelta löytyvä jäntevä Say Darlin’! muistuttaa, miksi The Troggs oli niin merkittävä esikuva usealle autotalliyhtyeelle – täällä esimerkiksi 22-Pistepirkolle. THE TOKENS THE TOKENS He’s In Town / Oh Cathy (B.T. THE ONDIOS THE ONDIOS The Old Spinning Wheel / The Black Widow (Everest 19414) Kaikkea sitä tulee vielä kirppareilla vastaan – esimerkiksi tämä minttikuntoinen vuoden 1961 Everest-sinkku, jonka esittäjä ja säveltäjät eivät sanoneet yhtään mitään. Mukana on siis ripaus meksikolaista kitaraa, runsaasti kaikua ja sopivasti äänivallia, ja kaikki oleellinen saadaan kerrotuksi reilussa kahdessa minuutissa. Kun toisen kappaleen nimi oli kuitenkin lupaavasti The Black Widow, päätin ottaa riskin. Ei muuta kuin loikataan näistä sokerisista tunnelmista kivikaudelle. Myyntisivuksi tarkoitetussa Hip Hip Hoorayssa oli kaikki alkukantaisen oikeat hittielementit olemassa, tarttuva kertosäe, tasaisesti jyräävä biitti ja terävä ote soitteluun, mutta ehkä tämä oli kuultu The Troggsilta yksinkertaisesti liian monta kertaa. On kynnetty sarka doowopia, rock’n’rollia, surfia, latinosoundia, sinisilmäsoulia tai muuta, porukalta löytyy yritystä ja näkemystä. The Old Spinning Wheel on rampejanaukkismainen sirkuslirutus, jota edes mellotroni ei piristä, vaikka sen äänimaailma on sinänsä kuin MaThou Shalt Not Steal, mutta B-puolille päätyivät sitten vähän villimmät jutut. Se selviää tätä euron sopuhinnalla löytämääni sinkkua kuunnellessa. Tässä pyöritään siinä samassa puolisinfonisessa äänimaailmassa, joka tuli vähän myöhemmin tutuksi muun muassa Brian Wilsonin kynäilyistä Beach Boysille – mahdollista radiosoittoa unohtamatta. Valitettavasti nyt tuli huti. LOUDERMILK JOHN D. PAUL PETERSEN PAUL PETERSEN I Only Have Eyes For You (Bossa Nova) / Amy (Colpix CP 676) Kun suuri Flamingos-suosikkini esitetään keinuvaan brassityyliin, lopputulos ei voi olla muuta kuin tropiikinlämmintä ja kahvinpurevaa – varsinkin kun esitys on niiltä ajoilta, jolloin osattiin tehdä hienoja teinipoplevyjä (alkuvuosi 1963). No, musiikki jäi elämään vaikka taalat, punnat ja D-markat saamatta, ja itse diggailen Troggsista aina silloin tällöin sopivin (pienin) annoksin. Metsään mentiin, ja kaikilla neljällä pyörällä. JOHN D. Puppy 502) The Tokens ei petä. Colpixilla ei saatu bossa novaa ja teinipoppia yhteen, Everestillä tehtiin sirkusmusiikkia jota joku luulee souliksi ja Berliinissä murjottiin Doris Dayn bravuuriesitystä. Noh, villi on ehkä liioittelua Mister Jonesin osalta, mutta tämä kosintaretki mahdollisten tulevien appivanhempien on mukava luomuhenkinen potpurri Stagger Leen melodiaa, Del Shannonilta lainattua falsettivedättelyä ja folkrokahtavaa toteutusta. Joka tapauksessa tämäkin oli hyvä muistutus siitä, että Loudermilk oli paljon muutakin kuin hovisäveltäjä Ben Caseylle, kun tämä hurmaava tv-tohtori oli tekemässä vispilänkauppoja juuri koomasta heränneen kauniin naispotilaan kanssa. Kannen perusteella lössi (tai levy-yhtiö Page One) ei ollut huomannut sitäkään, että puvut, kravatit ja kapeat lahkeet alkoivat olla pahasti vanhanaikaisia hulluvuonna 1968, jolloin kuljettiin jo kaftaaneissa. Myyntisivuksi tarjottiin kaiketi kääntöpuolen Mann–Weil -sävellystä Amy, joka ei ole paljon ikivihreää parempi. Loudermilkin kiinnostavimmat esitykset löytyvät yleensä sinkuloiden kääntöpuolelta. Puppy -merkillä loppukesästä 1964 julkaistun sinkun, kun huomasin He’s In Townin syntyneen Goffin-Kingin kynästä, enkä totisesti pettynyt. Pelastusarmeijaan kuuluneeseen perheeseen syntyneenä hän hallitsi puoliraamatulliset aiheet, esimerkkinä tämä pop-listalla sijalle 73 noussut DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 61 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 61. He’s In Town on hyvä muistutus siitä, etteivät jenkit olleet sentään aivan kyykyssä brittien maihinnousussa. 44 Blues News 1/2022 PETRI LAHTI V älillä tulee hittien seassa hutejakin, kun oikein yrittää. Hankin tämän yhtyeen omalla B.T
Kääntöpuolen mustaleski jatkaa samassa hengessä – nyt soittelua dominoi selvästi joku kuutamokeikalla oleva R&B-fonisti, mutta hänkään ei saa tätä siivilleen. Blues News 1/2022 45 Surrey with the Fringe On Top. Teemaltaan vähän enemmän lupauksia herättävä Every Nite About Eight on puolestaan jonkinlaista valkopestyä fatsdominoa eikä oikein väräytä sekään. 01, Garage Sounds of the 60’s”. Siinä elämäntyötä yhdelle tarpeeksi. Ensi kertaa kipale tuli kuultua ”American Graffitilta”, mistäpä muualta. THELONIOUS MONK THELONIOUS MONK Blue Monk / Nutty (Riverside REP 100) Tämä pitkään etsimäni Monkin live-EP irtosi syksyllä kotimaiselta huutokauppasaitilta kohtuullisella kympin hinnalla. Sen perään huomasin vielä, että The Black Widow on kokoelmalla ”Fuzz, Psych & Surf Vol. Odöörissä on nimittäin ullakkoa, perunakellaria, liimaa ja jotain oudon imelääkin seassa. Ennen kuin siirsin sinkulan pois silmistä, oli pakko kurkistaa, mihin genreen tämä on sijoitettu Discogsissa: funk / soul. The Moonglowsin tulkinta noudattelee pitkälle Mayfieldin orggisesitystä, ja toimii lauluyhtyeen esittämänä bluesballadina enemmän kuin hyvin. Vaikka en ole itse soittoniekkoja, sen verran melodiat ovat jääneet takaraivoon vuosikymmenten aikana, että EP:n B-puolelta löytyvä Nutty kuulosti kiusallisen paljon kappaleelta, joka oli toisella Jonas Bernholmin aikoinaan julkaisemista Big Three Trion pitkäsoitoista. KENNY LYNCH KENNY LYNCH Up On The Roof / Jump On Your Broomstick (HMV POP 1090) Arvostettu tummahipiäinen brittilaulaja Kenny Lynch esiintyy helmissä ensi kertaa, ja heti hienolla tulkinnalla. Tässä vaiheessa ajanlaskua kappale oli taas ajankohtainen (mukana Pat Boonen ”Pat”-albumillakin alkuvuodesta 1957!). Onneksi tämä hajupommi sentään soi paremmin kuin miltä tuoksuu ja näyttää! Percy Mayfieldin kuolemattomasta Please Send Me Someone To Lovesta oli puhetta jo edellisessä lehdessä. Noh, nimikkoraidan lisäksi Joe Jones ensiesitti tunnetusti California Sunin kaikkien surfja garage rock -yhtyeiden iloksi. Soitto on toki NOLA-levyjen tapaan ammattimiesten vankkaa kädenjälkeä, mutta esimerkiksi I Love You Still on yksi niistä kappaleista, joita kuunnellessa ei tarvitse laskea lampaita: uni tulee ilmankin. Pidän myös kääntöpuolen vauhtiraidasta, joka on yksi monista vetävistä juna-aiheisista esityksistä doowopin genressä. Kävijäkunta oli toki luovaa, muusikoita, taidemaalareita, beat-kirjailijoita ja runoilijoita, ja elokuussa 1958 siellä pisteltiin narulle tämän tasoista nerojatsia. Ei sitä historiaa tehty aina kovin komeissa puitteissa: Five Spot Cafe oli New Yorkin Boweryssa sijainnut vaatimaton baari, jonne sai ottaa virallisesti 75 asiakasta. Muuten tämä ranskalais-EP, johon ei ole vaivauduttu kaivamaan edes artistin kuvaa kanteen, ei kyllä huimaa. THE MOONGLOWS THE MOONGLOWS Please Send Me Someone To Love / Mr. Engineer (Bring Her Back To Me) (Chess 1661) Oletko ikinä kokeillut, miltä aikansa jukeboksissa pyörinyt, sitten jakelijan levyvarastoon joutunut ja siitä lopulta unohdukseen kosteisiin tai pölyisiin olosuhteisiin päätynyt styreenistä valmistettu singlelevy tuoksuu. Tämä tuli mieleen, kun näpelöin tätä kovia kokenutta Chess-julkaisua kesältä 1957. Up On The Roof on The Driftersin alkuperäisesityksenä yksinkertaisesti ximilianin vehkeistä Del Shannonin levyillä. Oma tuomioni: muzak. Kun en onnistunut yrityksistä huolimatta löytämään kappaletta Willie Dixonin porukan soittamana, oli pakko nuuskia verkkoa, josta sitten selvisi, että Nuttyyn oli lainattu osia ainakin Rodgersin ja Hammersteinin musikaaliklassikosta The. Harvey Fuquan laulu on hienoa. JOE JONES JOE JONES You Talk Too Much / A Tisket, A Tasket / I Love You Still / Every Nite About Eight (Roulette REP 1101) Sitä mennään jo viidettä vuosikymmentä velmun You Talk Too Much -raidan kanssa, eikä vielä kyllästytä, vaikka Joe Jonesin laulusuorituksesta ei suuria hienouksia löydy. Jep, tämä oli taas tervetullut muistutus musiikin kiertokulusta – ja tarjoili mukavan välisoiton sinkkuhelmien penkomiseen, kun diggailin ison kolmosen tuhtia soittelua vähän isommilta platoilta
GENE CHANDLER GENE CHANDLER Rainbow ’65 Part I / Part II (Constellation C-158) Huh, heti helpottaa. Tämä on aito livelevytys Chandlerilta kotikaupunkinsa Chicagon Regal-teatterista, ja tunnelmahan on suorastaan hysteerinen. Pois – tämä divarikierros on pakko saada päättymään paremmin. Broonzy) Arc Music 3:09 4. Sateenkaaren päästä löytyi tällä kertaa aika vaihtelevia aarteita, mutta etsinnät jatkuvat. West–O. Johnson) Wixen Music Publishing Inc 3:34 2. Vaajoensuu, M. Karkkila) 3:22 Personnel: Petteri Karkkila – Vocals, Cocktail Drums Eero Vaajoensuu – Electric Lead Guitar Mika Liikari – Upright Bass * Timo Mansikka-Aho – Trumpet Recorded by Tomi Leino at Suprovox Recording Studio, Karkkila, Finland. Blackwell) Bullion Group Llc 2:58 5. McDaniel) Arc Music 2:56 3. Stoller) Delta Music Incorporated 2:51 By The Gin Mill Trio Side B 1. Laarit ovat edelleen täynnä hienoja levyjä. Mastered by Enno Mäemets at Editroom, Helsinki, Finland. niin upea, etten olisi uskonut, että Britanniassa onnistuttiin saamaan siitä mitään kuunneltavaa aikaiseksi heti tuoreeltaan (no ehkä Helen Shapiro...), mutta Lynch osoittaa luulot vääräksi. Ja kun kappale on ”Kurtsin” kynästä, senkään suhteen ei ole valitettavaa. E. Gaillard) Emi Mills Music Inc 2:50 3. Raitaa kuunnellessa on helppo aistia Lynchin into, onni ja itseluottamus, kun hän pääsee studiossa Goffin-Kingin hienon kappaleen kimppuun. Karkkila/arr. Hicks) Embassy Music Corporation 2:34 2. Boogie Like Lightnin’ (aka Lightnin’s Boogie) (S. Little City Woman (B. Nighthawk) Testament Music 2:06 5. I’m Leavin’ You Baby (Hicks–West) Embassy Music Corporation 3:08 7. Sitten pitäisikin löytää Lynchin Movin’ Away, josta Ken Boothe teki hienon version Jamaikalla. Hookerin bravuurilla loistaa puolestaan kitaristi perusriffin kimpussa, mutta laulupuoli on taas aivan hirveää eikä tulkinta aiheuta paukutuksia sydänalassa muutenkaan. Harmi vain, että tämä Constellation-sinkku on selvästi niin likainen, että neula on kovilla kyntäessään uraa, mutta menköön, kun levytys ei ole muutenkaan varsinaista hifiä. Bad Luck Blues (E. SAMELI RAJALA: T. On se helppoa, kun osaa! Valitettavasti kääntöpuolen Jump On Your Broomstick on vauhdikkaasta nimestään huolimatta sen verran paisutellumpi juttu, ettei sinkku ole ihan napakymppi. Tähän on hyvä lopettaa. SAMELI RAJALA: Electric Rajala Electric Rajala DOKTU RHUTE MUUZIC & DOKTU RHUTE MUUZIC & HIGHWAY: Live In Helsinki HIGHWAY: Live In Helsinki BACKBEATIN UUTUUS-BLUESJULKAISUT PIAN MYYNNISSÄ LEVYKAUPOISSA KAUTTA MAAN ! (LEVYKAUPPA ÄX, BOOKY.FI JNE. ja pitämällä myös kuumaa monologia mikkiin. Kansas City Blues (R. 09-77 33113 • www.goofinrecords.fi + Jan-Olof Strandberg! + Köpi Toivanen!. Papa’s On The House Top (Thompson–Guernsey) 2:22 6. Mean Ole Lonesome Train (J. Liikari, P. Cover design by Mika Liikari/StriKing Graphics Photos by Minna Rikka DEBYYTTIPITKÄSOITTO ULKONA! THE GIN MILL TRIO: ATOMIC BLUES HITS LP/CD Valitse setti: LP + CD: € 28;LP: € 20;CD: € 15;GOOFIN RECORDS, ISONNIITYNKATU 5 P, 00520 HELSINKI • PUH. Crudup) Unichappell Music Inc 2:35 4. Ester–D. Dancing Girl (E. Bartholomew) Emi Unart Catalog Inc 2:13 6. Leiber–M. Bear Cat (J. On hienoa kuulla, miten Chandler käyttää kaikki taitonsa lietsoessaan yleisöä hurmioon: toistamalla värssyjä, kohottamalla laulua falsettiin, madaltamalla sitten yhtäkkiä ääntään BACKBEAT RECORDS BACKBEAT RECORDS T. Winnie The Wailer* (L. Star Bootlegger (A. Daddy Rollin’ Stone (O. Kappalehan on hieno, ja sopii beatin tyyliinkin, mutta kyllä tässä on ilot vähissä laulaja Ulli Güntherin epävireistä kailotusta kuunnellessa, ellei nyt halua kehua rohkeasti taustalla koputtavaa rumpalia ja cissemäisen rokkaavasti soitintaan piiskaavaa basistia. THE LORDS THE LORDS Que Sera / Boom Boom (Columbia C 23 080) Sitä putoaa aika korkealta edellisen platan jälkeen, kun ”Berliinin Beatlesin” The Lordsin kivirekimäisen raskas näkemys Doris Dayn klassikosta pamahtaa skobeista ilmoille. Wasted Days (P. / JAKELU: TEXICALLI) + Jukka Gustavson! + Good Rockin’ Kempas! + Jonne Kulluvaara! T H E G IN M IL L T R IO • A T O M IC B L U E S H IT S G O O F IN ’ R E C O R D S G R L P 6 1 2 2 7 GRLP 61227 Side A 1. Atomic Cocktail (S. Produced by Tomi Leino & The Gin Mill Trio. Hopkins) Tradition Music Co 2:21 7. Orkesterinjohtaja Harry Robinson on järjestänyt nuorekkaan eloisan taustan artistille, ja tämän ääni on äänitetty kantavasti ja leveästi aivan esityksen pintaan
Kuten arvata saattaa, Ruotsista, jossa se oli vieraillut jo 1930-luvulla. MISS PETUNIA MISS PETUNIA Milloin Suomessa esitettiin ensimmäisen kerran rehtiä rock’n’rollia elävän yleisön edessä. Nyt isketään pöytään reippaasti aikaisempi päivämäärä, 20.7.1954, jolloin samassa paikassa, Helsingin suositussa huvittelukeskuksessa Alppilan kaupunginosassa, vieraili muutaman päivän ajan afroamerikkalainen trio Day, Dawn and Dusk, jolla oli ohjelmistossaan ellei rokkia ja rollia niin ainakin rytmiä ja ehkä jopa bluesia. Ennen SAS:n koneeseen hyppäämistä trio oli purkittanut Heraldille kipaleet All Through The Years ja The Kiss (That Broke My Heart), jotka eivät ole levymerkistä huolimatta R&B:tä, vaan kuulostavat valjulta crooner-popilta. Lauluyhtyespesialisti Marv Goldbergin eri lehtileikkeistä kokoamien tietojen mukaan yhtye siirtyi silloin, syyskuussa 1939, vauhdilla valtamerilaivaan Göteborgissa, kun se huomasi uutisista Saksan valloittavan Puolaa, ja päätti häipyä toistaiseksi Euroopasta. Taustoista vastaa Charlie LaVerne Quitars-ryhmineen. Tämä pitkän linjan lauluja showyhtye pääsi levyttämään vielä Suomen-vierailun ympärilläkin, ja teki silloin Yhdysvaltain itärannikolla levytyksiä maineikkaille Herald-, Apolloja Josie-merkeille. 48 Blues News 1/2022 Silloin amerikkalainen lauluyhtye Deep River Boys haukahteli ilmoille Linnanmäen ulkolavalla varmuudella Rock Around The Clockin, jonka se oli levyttänyt aiemmin englantilaisen orkesterinjohtajan Sid Phillipsin johdolla vähän kankeasti, mutta silti asiassa pysyen. Syytä on pitää mielessä päivämäärä 28. PETRI LAHTI H elsingin Linnanmäellä kuultiin kesällä 1954 tuulahduksia USA:n itärannikon R&B-merkeiltä, kun pitkän linjan lauluyhtye Day, Dawn and Dusk esitteli viihdyttämisen taitojaan huvipuiston ulkolavalla. DAY, DAWN & DUSK Rytmirigolettoa Lintsillä Rytmirigolettoa Lintsillä Niistä Apollolla kesäkuussa 1955 ilmestynyt Miss Petunia on raisu noveltyrokki, jossa painetaan lujaa kättentaputusten ja vihaisen kitaran säestämänä sekä ovikellon piristessä vaativasti. Kevään yhtye oli esiintynyt Pittsburgh’n huvipaikoissa. Kesällä 1954 trio palasi Pohjolaan lentämällä, tarkalleen 30. päivä toukokuuta. Tätä kappaletta tuskin kuultiin Erik Lindströmin basson ja Risto Vanarin rumpujen säestämänä ”Lintsillä”, mutta ehkä jotain muuta vastaavaa. Kolmikon vierailu osui silmiin lehtiarkistoissa ihan muita asioita etsiessä, ja on selvästi täydellisesti unohtunutta keikkahistoriaa. Outoja keikkakävijöitä, osa 3: Day, Dawn & Dusk Suomessa. elokuuta 1956, jonka Hannu Nyberg julisti alkuräjähdykseksi klassikkoteoksessaan ”Rockista rautalankaan” (Otava 1984). SHAKE, RATTLE AND ROLL SHAKE, RATTLE AND ROLL Mistä Day, Dawn and Dusk ilmestyi keskelle pääkaupungin suvea
Huhtikuussa 1955 trio ylitti rajan Kanadaan, kun se sai kiinnityksen ottawalaiseen Gatineaun kantriklubiin. OPERETTEJA JIVETYYLILLÄ OPERETTEJA JIVETYYLILLÄ Koska Day, Dawn and Dusk kuuluu monin osin Juhani Ritvasen perustaman ”Kuolleen musiikin yhdistyksen” toimialaan, kerrataan KuMun kunniaksi vielä kolmikon koko ura. 1940-luvun kuohuvina vuosina DD&D:ksi nimensä vaihtanut trio pääsi sotilaiden viihdyttämiseksi tarkoitetulle AFRS-kakuille Shortnin’ Breadillaan ja Sweet Kentucky Babellaan. Trion tuoreen jäsenen Smithin raportoitiin jättäneen nyrkkeilykehät lupaavasti sujuneesta urasta huolimatta ja tarttuneen Colemanin tarjoukseen lauluhommista. Lehti palasi kolme päivää myöhemmin asiaan vielä ”Jazzin maailmasta” -palstalla, jossa yhtyeen kerrottiin poistuneen Helsingistä kohti Pohjois-Ruotsin Jällivaaraa. Jo vuonna 1930 trio esiintyi Euroopassa The Kentucky Singers -nimellä ja vilahteli myöhemmin myös kotimaassaan tehdyissä erilaisissa lyhytfilmeissä. Läpikäyvänä piirteenä oli heidän rodulleen ominainen rytmillisyys, esitykset svengasivat”. Smith liittyi yhtyeeseen 1952 Simonsin tilalle. Ensimmäinen virallinen levytys syntyi 1944 Stan-Leelle, 1946 syntyi kaksi kakkua lisää Collectors Items -merkille. heinäkuuta, että trio hallitsi ”hyvin niin jazzkappaleet kuin iskelmätkin. Huhtikuussa 1956 ilmestyneen Josie-singlen (Anytime, Anyplace / Who Are You Kissing?) lisäksi tripla-D levytti joskus vuosien 1955–56 aikoihin myös yhden singlen managerinsa Lee Silverin Kent-merkille (A Cheat’s A Cheat / Let The Tears Fall). 1930-luvun lopussa esiinnyttiin Rigoletto Triona, kun porukka yhdisti operetteja jivemaailmaan. Esimerkiksi Deep River Boysin reippaasti rymistelevä versio Shake, Rattle And Rollista ilmestyi Britanniassa joulukuussa 1954. Mukana oli myös tiivis esittely muusikoista. Sen jälkeen sillä oli esiintymisiä muun muassa Salemissa ja Renossa. Täysin mahdotonta ei ole, että tämä Big Joe Turnerin kevään 1954 jättihitti (R&B #1, pop #22) olisi voinut kuulua Day, Dawn and Duskin ohjelmistoon jo Linnanmäellä, sillä vauhtikappale levisi kuin kulovalkea muusikkopiireissä ilmestyttyään. Triolla oli siellä seuraava esiintyminen. Sen mukaan Coleman ja Caver kertoivat haaveilleensa aiemmin konserttimusiikin esittämisestä, mutta siirtyneensä sitten viihteeseen. Ottawassa yhtyeen raportoitiin esittäneen nimittäin Saintsin lisäksi muun muassa Shake, Rattle And Rollin. Nyt tullaan siihen, minkä sortin musiikkia kolmikko on voinut esittää Suomessa. Sen taustalla on Geoff Loven orkesteri, joka yrittää hillitä menoa big band -taustoin, mutta edes sen paisuttelu ei estä punttia vipattamasta. ”ESITYKSET ”ESITYKSET SVENGASIVAT” SVENGASIVAT” Miten kolmen laulavan muusikon, Ed Colemanin (Dawn), Bob Caverin (Day) ja McKinley ”Mack” Smithin (Dusk) musisointi sujui Linnanmäen piskuisella lavalla, kahden soiton iltapuhteissa, joissa Coleman soitti myös pianoa. Yhteislaulu oli hämmästyttävän täyteläistä kolmen miehen aikaansaannokseksi.” Uusi Suomi puolestaan totesi saman aamun numerossaan, että ”ohjelmisto oli pirteätä ja vapautunutta. Siinä vaiheessa Coleman ja Caver olivat painaneet maailmaa ja lavoja ympäri melkein 40 vuotta. Suomen Sosialidemokraatti kertoi 22. Coleman ja Caver olivat syntyneet vuosisadan alussa, ja ottaneet ensi tuntumaa musiikin esittämiseen yhdessä jo 1920-luvulla. Hienoa on se, että tämäntasoisen ”kuuluisan lauluyhtyeen” vierailut olivat Suomessa 1950-luvun puolivälissä niin harvinaisia, että lehtimiehet olivat paikalla korvia höristellen ja lyijykynät suihkien. Linnanmäellä vieraili 1954 siis todellinen pitkän linjan lauluyhtye, jonka esityksissä on ollut takuuvarmasti sävyjä tutumpien Big Three Trion, Three Bits Of Rhythm’n, The Red Capsin ja The Treniersin noveltyhenkisistä rytmivelmuiluista.. Kolmas lenkki oli siinä vaiheessa Gus Simons. Yhdysvaltoihin Day, Dawn and Dusk palasi vanhalta mantereelta syyskuun alkupuolella 1954. Vaihtelua oli saatu paljon tempovaihdoksin ja muine pikkutrikkeineen. Kummallakin julkaisulla pyrittiin selvästi nuorisomarkkinoille, mutta ostajat eivät innostuneet villien viisikymppisten yrityksistä. Blues News 1/2022 49 Jo edellisvuonna trio oli levyttänyt When The Saints Go Marching In -klassikon, jonka Destiny-merkki pisti pihalle joulukuussa 1953, mutta valitettavasti en ole löytänyt sitä kuulolle mistään. Goldberg on löytänyt DD&D:n nimen keikkailmoituksista viimeisen kerran vuoden 1964 aikoihin
Tällä levyllä on pari poikkeusta, Kutituspolkka ja Polkkakimara, jossa Lasse Pihlajamaa hanurisoi Pakarisen kanssa, ilman laulantaa. Laitoin levyn soimaan, melkein kauhistuin – pilkataanko tässä meitä savolaisia. Esa Pakarinen äänitti Lentävän kalakukon myöhemmin levylle peräti viisi kertaa vuosina 1961, 1966, 1970, 1972 ja 1988. Näihin Severin toilailuihin ja moniin muihinkin lauluihin Pakarinen teki säveliä, sanoja ja sovituksiakin.. Monet Esa Pakarisen lauluista ovat jääneet kansan muistiin, ainakin minun muistiini. Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan.’ Tavallaan tuttua touhua; minäkin suunnittelin Iisalmesta Varpaisjärven taakse riiuulle lähtemistä ja äiti toppuutteli, jotta älä niin kauas mene... Matti Jurvan valssi Savonmuan Hilima sopii mainiosti Pakarisen laulettavaksi (CD5/14, 1972); eipä käynyt tällekään Kuopion junassa matkaajalle toiveen mukaan – ei tullut Hilima ison koivun alle, kuten sovittu oli! Rovaniemen markkinoilla on Jorma Nortimon ohjaama vuonna 1951 valmistunut elokuva. Sen jatko-osa oli Hei, rillumarei!, joka sai aiheensa Reino Helismaan laulunsanoituksesta Rovaniemen markkinoilla. HUOMIOITA LEVYTYKSISTÄ HUOMIOITA LEVYTYKSISTÄ Esa Pakarinen lauloi 40-vuotiaana ensimmäisen äänilevynsä Hölmölän häät ja Severi Suhosen jenkka (CD1: 1951–1961) vuonna 1951. Könösen säveltämä ja sanoittama laulu (1951), joka perustuu tosi tapahtumaan: ”Kyllä Santra aikoinaan tavattiin. 50 ESA PAKARINEN Meiltähän tämä käy! Meiltähän tämä käy! AIMO OLLIKAINEN K aikkea se korona teettää – löysin hyllystä Esa Pakarisen kirjamuotoisen elämäntyötä kuvaavan tuotoksen vuodelta 2011; ”Meiltähän tämä käy!” Kaikki levytykset vuosilta 1951–1988, kirja ja 10 CD-levyä (Hytinä Records). 1951 se sai julkisuutta radiossa ja pikkuhiljaa pääsi koko kansan tietoisuuteen.” Kertoja ei kait huomaa, että Suhmuran Santra ei kenties halunnut sotkeutua aivan tyhjätaskuun; ei hänellä ollut edes polkupyörää, vastatessaan saatillepyytäjälle: Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä, Tämä vastaa: ’Voi tokkiinsa jalkojas siästä. Reino Helismaan käsikirjoittamassa filmissä 1950-luvun tuleva suosikkiparivaljakko Esa Pakarinen ja Masa Niemi näyttelevät ensi kertaa yhdessä. Kävin usein Hammaslahden seurojentalolla tansseissa kesäisin – meillä oli näet huvila siellä aseman seuduilla. Esa Pakarisen kehittämä huumorihahmo Severi Suhonen seikkailee aika monilla kappaleilla vuosien saatossa, tällä levyllä teoksissa, kuten Severi Suhonen renkinä, Severi Suhonen kulkurina ja Severi Suhonen astronauttina. Kerran todella sattui niin, että yhtä tyttöä saatolle pyytäessäni hän varoitteli jotain siihen päin, että ’Voi tokkiinsa, jalkojas siästä’. Vaikka Pakarinen oli taitava ja kokenut hanuristi, ei hän useinkaan levyillään haitaria soita, enempi vain suutaan. Kait Pakarinen on hyväksynyt rienaukset ja hauskuuvet, vaikka ne olivat usein katkeran tuntoisia, jopa irstaan ilkeitä! Vähän samaan henkeen kuin Lapinlahden Linnut, joiden mielestä ”savolaiset ovat Suomen kieroin kansa”. Hauskaa sanailua Reino Helismaan muokkailluin sanoin. Toisella levyllä (1961–1965) jatkuu hupaisa kaksinlaulanta Eugen Malmstenin rinnalla; nyt ollaan Toivo Kärjen tangoja tärvelemässä (CD2/3 ja 4). Pakarisen sanaseppona toimi usein helsinkiläinen Reino Vihtori ”Repe” Helismaa (vuoteen 1934 Helenius). Joten siinä olisi tullut nelisenkymmentä kilometriä saattomatkaa... Kappaleeseen liittyen tehtiin vuonna 1953 samanniminen rillumarei-elokuva Lentävä kalakukko, jonka ohjasi Ville Salminen. Hartaana savolaisena minun kai olisi pitänyt ilahtua värikkäästä savon viäntämisestä, tosin aikamoisesti liioitellen. Suhmuran Santra on Terho A. Lopun elämää harmitti, kun ei ollut pyörää silloin kun Suhmuran Santra oli tansseissa – seuraavalla kerralla Santra ei tullutkaan, ja niinpä pyörän tangolla istui Manta Mulloosta. Mukana on muutama laulukimara 50-luvulta tutuista iskusävelmistä: Uutta ja vanhaa 1 Matti Louhivuoren kanssa ja Uutta ja vanhaa 2 Justeerin kanssa; sekä 60-luvun alusta Tientekijät Matti Louhivuoren ja Mullin mallin Eugen Malmstenin kanssa. Olen kappaleista tunnetuimpia aikanani kuullut levyltä ja totta kai radiosta, sekä nähnyt Esa Pakarisen jossakin myös elävänä. Nykyilmaisu on aikaikkuna, jossa pitää toimia, tai on lopullisesti liian myöhäistä. Elokuva on siinäkin mielessä merkittävä, että laulun kertosäkeen mukaan sai nimensä kokonainen rillumarei-kulttuuri; Ruma-rilluma-rillumarei, jaa, kellä tuuria on, kellä ei. Moinen pikkutapaus jäikin mieleen niin, että sitten asemasodan aikoihin muistui laulunaiheeksi. Lienen jotenkin aikanaan tuon kursorisesti tutkinut, mutta nyt tutkistelin vähän tarkemmin. Jäi menemättä! Pakarisen tunnetuimpia kappaleita lienee Lentävä kalakukko, joka on Toivo Kärjen säveltämä ja Reino Helismaan sanoittama kupletti. Tyttö näes asui Suhmurassa... Raamatullisin ilmaisuin siinä todistetaan, että etsikkoaika on monessa asiassa ihmisen elämässä tärkeä. Tuskinpa se kuitenkaan oli vastine rokettirollin Tutti Frutti -hokemalle A-wop-bop-a-loo-mop-a-lopbam-boom! Muikea esitys on myös haikea valssi Joensuun Elli (CD5/11, 1972), tosin senkin sanoissa häivähtää savolaisen vätyksen varjo; pimeänä yönä sitä saattaa herätä lakana hikisenä mytyssä – seuraava säe mielessä: En ruvenna Elliä rienoomaan Pois matkustin kihloja tienoomaan Samalla reissulla tiäl olen vielä Toisen eukkona Elli on siel. Bat & Ryyd levytti vuonna 2002 oman muunnoksensa nimellä Lentävä puliukko, ja Turmion Kätilöt -yhtye versioi kappaleen vuonna 2012 nimellä Lentävä Kalpan ukko. Kyseessä oli Helismaan ensimmäinen käsikirjoitus. Verjnuarmuyhtye teki siitä vuonna 2012 heavy metal -tulkinnan samoilla Helismaan sanoilla. No pithän tok’ arvata, se siitä tulloo, Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon, Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan. Sen Esa levytti ensi kertaa joulukuussa 1951. Reino Helismaa on tietenkin hiukan runnellut uudelleen alkuperäisiä tangojen sanoja, tosin säveltäjän ja sovittajan Toivo Kärjen luvalla ja yllytyksestäkin. ja meidän huvilamme oli taas aivan päin vastaiseen suuntaan. Yksi suosikeistani on Suhmuran Santra (CD3/13; 1966)
Muusikot olivat parhaasta päästä; kapellimestari-sovittajana toimi Kaj Westerlund, kitaristeina Antero Jakoila ja Nono Söderberg, rumpalina Aikka Hakala, basistina Pentti Mutikainen ja fonistina Sakari Kukko kolmella kappaleella. Kakkosella on pääosin Esa Pakarisen omia sävellyksiä. Levylle valittiin jopa kolme Paul Ankan sävellystä: Diana, I Love You Baby – Olen rakastunut, I Love You In The Same Old Way – On vanha lempi rinnassain. CD:llä numero 6 (1972–1975) on ensimmäisenä minulle ”pyhäkappale”, En ou mittää, eli Uno del tanti – siis I, Who Have Nothing, ja kun olen kuullut sen sekä Tom Jonesin laulamana konsertissa että Gladys Knightin Broadwaylla, en oikein osaa virittyä Pakarisen tulkintaan! Esan viimeisen elokuvan Meiltähän tämä käy (1973) ”tunnusmelodia” on jo sitten sopivampaa tulkintaa. Kappaleet 4-13 ilmestyivät aikoinaan Esa Pakarisen ja Irwin Goodmanin yhteisellä LP:llä ”Lonkalta” (1971). ”Pakarockin” menestyttyä hyvin (kultalevy) julkaistiin 1976 jatko-osa ”Pakarock 2” (CD7: 1976–1978). Pakarinen suoriutuu siitä mainiosti, kuten myös Lasse Liemolan sanoittamista ja levyttämistä kappaleista Hand Me Down – Anna pois ja Puttin’ On The Style – Diivaillen. Kyllä jotkut niistä hiukan epäilyttäviä ovat; ei nykyään enää tehtäisi – kenties Jope Ruonansuu saattoi liikkua samoissa sfääreissä. Pakarisen tärkeä yhteistyökumppani Helismaa kuoli vuonna 1965, minkä vuoksi Esa jäi Severi Suhonen -hahmoineen käytännössä yksin. Nimikappaleen Maailman paras levy, alkujaan Who Put The Bomb (Goffin – Mann), oli levyttänyt vuonna 1962 suomeksi Pirkko Mannola. Blues News 1/2022 51 Kolmannella levyllä (1965–1969) ollaan jo Reino Helismaan jälkeisessä ajassa. Helismaan pöytälaatikosta löytyneet Pakariselle tehdyt tekstit hupenivat pian, joten Toivo Kärki sovitti hänelle Matti Jurvan (Kutikuti-kut), Tatu Pekkarisen (Mualiman mukavin ilta) sekä muiden vanhojen kupletintekijöiden ralleja, mutta sävelsi myös uutta, eri sanoittajien teksteihin. Rautalankayhtye The Mustangs säestää Pakarista kappaleilla Lentävä kalakukko (monennenko kerran!) ja Kulkurin iltatähti, muilla soittaa Heikki Annalan kokoama orkesteri. Esalta julkaistiin myös LP nimeltä ”Vihoviimeiset tangot” (1972). Soitanta ammattitaitoista, ajan henkeä mukaillen – hyvät ja vahvat taustalaulut. Ykkösellä on useita uusintoja, kuten Suhmuran Santra, Savonmuan Hilima ja Joensuun Elli. Vuonna 1972 julkaistiin Eemeli Toivosen ja Esa Pakarisen yhteis-LP (kappaleet 14-22), nimeltään ”Esa ja Eemeli”. Ja lopputulos oli täyttä tavaraa, ei mitään vasemmalla kädellä huitaistua. Saattavat jotkut tekstit olla hauskoja, mutta eivät aina parempia – oletettavasti kuitenkin Esa Pakarisen suuhun sopiviksi tarkoitettuja. Kärki teki näihinkin taidokkaat sovitukset. Viidennellä levyllä (CD5: 1972–1975) on kaksikin LP-levyä; ”Severin parhaat 1” lauluaan hanurilla säestäen, ja ”Severin parhaat 2”, jossa Pakarinen soittaa kaikki instrumentit – jopa rytmikonetta on käytetty. Esakin on oikeastaan nautittava rajallisella äänellään – eikä nyt viännä savoksi – paitsi mausteeksi. Tämän laatuisia tangoja vihoviimeisteltiin levylle: Vihoviimeinen tango (Illan viimeinen tango), Rukoilin, itkin ja vaikersin (Rakasta, kärsi ja unhoita), Tango ojalla (Tango merellä), Siksi puhelin ei soi (Miksi puhelin ei soi), Aamuyön tango (Keskiyön tango)... Albumilla on kierrätetty vanhoja Irwinin tunnetuksi tekemiä kappaleita, usein potpurreina, ja Vexi Salmi (Emil von Retee) on taiteillut uusia sekä mukailtuja sanoituksia. Ei tämä vielä tähän loppunut. Vuonna 1979 Pakarinen julkaisi LP-levyn Severin hahmossa: ”Severi kylymässä mualimassa”. Vuonna 1988 Osmo Ruuskanen houkutteli Esa Pakarisen 77-vuotiaana tekemään Bluebird-yhtiölleen albumin ”Beat” (CD9: 1985–1988). Tangojen riipomisen jälkeen Vexi Salmi keksi, että laitetaan Pakarinen rockaamaan. Vuonna 1981 ilmestyi LP ”Savolainen kalakukko” Jaakko Salon johtaman suurehkon orkesterin tahdittamana. Seuraavalla CD:llä (1970–1972) kansantaiteilijat kohtaavat. Molemmat on Esa äänittänyt kotonaan Varkaudessa 1972. Koskapa Vexi Salmen suosikin Bill Haleyn kokoonpanoon kuului ajoittain hanuri, valitsi Vexi sovittaja-kapellimestariksi harmonikkataiturina tunnetun Kalevi Nyqvistin, levyllä instrumenttia tosin soittaa Aaro Kurkela. Kaksikin ”Pakarock”-albumia julkaistiin menestyksellä. Lasanen pestasi taustalle nuoren polven muusikoita kuten kitaristi Juha Björnisen, basisti Pekka Helinin, rumpali Tomi Parkkosen sekä kosketinsoittaja Pedro Hietasen. Tuotos tehtiin samalla reseptillä; Vexi Salmi valitsi kappaleet R&R-aarteistosta ja laati niihin uudet tekstit. Tällä ”Beat”-levyllä on monia muisteloja, uusia versioita ja uusin sanoin vanhoista tu. Bill Haleyltä napattiin kaksi kappaletta, Crazy Man Crazy – Hullu mies hullu ja R.O.C.K. Vanhoja tuttuja 50/60-lukujen teinikappaleita humoristisin suomenkielisin sanoin – sanaseppona tietenkin Vexi Salmi. Etupäässä Severi tulkitsi uusintana aikaisemmin esittämiään ralleja, tutulla otteella, laulaen ja kertoillen tarinoitaan – ja säestäen itseään hanurilla ja muillakin instrumenteilla. Esa & Esa Jr esittävät Toivo Kärjen ja Reino Helismaan rallin Tili tuli lauantaina. Sovittajaksi ja kapellimestariksi valittiin Pentti Lasanen, ja kappaleet olivat 1950/60-luvun taitteen suomeksi levytettyjä nuorisoiskelmiä. Ehkä hölösuisen Pakarisen hienovarainen, viäntelyä välttelevä savonkielinen rallattelu vähän loiventaa sanoitusten ”pilkkaa ja panettelua”. Mustangskitaristi Matti Luhtala vierailee muillakin levyn raidoilla tuoden rautalankatyyliä menoon. Kun menestystä tuli, alettiin puuhata vielä yhtä rock-levyä; ei tullut ”Pakarockia”, tuli ”Maailman paras levy” (1978). Siinä kaikki sävellykset ovat Toivo Kärjen aikaisemmin muiden levyttämiä tangoja, joiden tekstejä Vexi Salmi on hiukan tuunannut. Levyllä on veijareiden omia esityksiä ja muutama yhteisyrityskin. Rytmiryhmä koostui kokeneista konkareista: kitaristi Heikki Laurila, rumpali Ilpo Kallio ja basisti Martti Metsäketo. Vexi valitsi tuttuja teiniballadeja, kuten Dionin Runaround Sue – Kalsarit vain, Ricky Nelsonin Poor Little Fool – Köyhä mä oon, Sam Cooken Only Sixteen – Kuusitoistavuotias. Nimikappale ja muutama muukin oli Esa Pakarisen säveltämiä
Filminäyttelijän ura käynnistyi 1951, kun säveltäjä Toivo Kärki yllytti Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtajan T.J. Perhe matkusteli Esan varhaiset vuodet ympäri Savoa ja PohjoisKarjalaa, kunnes asettui 1920 Joensuuhun. Savolaisuus oli todellisuudessa kuitenkin vain pintaa. Vakituisen siviiliammatin puutteessa hän ryhtyi ensi kertaa täysipäiväiseksi viihdyttäjäksi. 52 Blues News 1/2022 tuista ”ihanista” rallatuksista, kuten Joensuun Elli, Totuus Emmasta, Sokeripala ja Kaksi vanhaa tukkijätkää. Toisen maailmansodan aikana musiikki astui kuitenkin yhä enemmän kuvaan. Isä oli itseoppinut haitarinsoittaja. Entisenlaisen kiertueelämän ja elokuvanteon loputtua Esa jatkoi levyttämistä. Pakarinen syntyi Rääkkylän Hernevaarassa Pohjois-Karjalassa kiertäneen kyläsuutarin Paavo Pakarisen ja Angeliina Hirvosen kuusilapsiseen perheeseen. Muutama Esan säveltämä kappale julkaistiin omakustannekasettina (”Vanhalla kanavalla”, 1987). Nimen mukaisesti Pakarinen on säveltänyt laulut kuopiolaisen kirjailijan ja runoilijan Kalle Väänäsen tekstien ympärille. Seuraavana vuonna hän perusti Keskiyö-orkesterin, joka soitti pitkin Pohjois-Karjalan työväentaloja. Samana vuonna 1988 Esa Pakarinen julkaisi vielä yhden levyn, CD:n ”Savolaesta sanarrieskoo – lauluja Kalle Väänäsen runoihin”. Varsinaisen sotilaspalveluksen ohessa Pakarinen kokosi nelimiehisen Rytmi-orkesterin ja hänellä oli myös viihdytyskeikkoja hanuristina muun muassa rykmenttinsä kuoron kanssa. Samalla esityksiin syntyi humoristisia numeroita, kuten savon murteella haastanut hanuristi Severi Suhonen, josta tuli myöhemmin Pekka Puupään ohella Pakarisen tunnetuin roolihahmo. Sen jälkeen valmistui enää Meiltähän tämä käy vuonna 1973. Toinen Pakarisen tärkeä yhteistyökumppani Reino Helismaa taas kuoli vuonna 1965. Ensimmäinen Pekka Puupää-filmi, Ville Salmisen ohjaama Pekka Puupää ilmestyi valkokankaille 1953. aika sälli! ESA PAKARINEN LYHYEHKÖSTI ESA PAKARINEN LYHYEHKÖSTI Feliks Esaias ”Esa” Pakarisen (9.2.1911 – 28.4.1989) ura esiintyvänä taiteilijana kesti yli 40 vuoden ajan miltei hänen viimeisiin elinpäiviinsä saakka. Sanoja ei näissä ole viännelty, vaan Esa laulaa kuljeilematta. Sodan päätyttyä Pakarinen palasi töiden perässä Jyväskylään sekä sen jälkeen Lahteen ja Varkauteen, johtaen samalla uudelleen perustettua Rytmi-orkesteriaan. Esa Pakarisen sanoin hänen ”taiteen” tekemiseensä ajoi nälkä. Nämä taltioinnit ovat aikaisemmin julkaisemattomia ja ne avartavat käsitystämme Pakarisesta myös harmonikan vakavamman puolen hallitsevana taiturina. Nuoruusvuosinaan Pakarinen työskenteli muun muassa sisävesilaivoilla lämmittäjänä, juoksupoikana Karjalaisen kirjapainossa, tiilenlyöjänä, maalarina ja muissa sekalaisissa hommissa. Särkän katsomaan Pakarisen esiintymistä Oulunkylän työväentalolla. Kiertueilla hän esiintyi muun muassa Kauko Käyhkön, Siiri Angerkosken ja Eugen Malmsténin kanssa. Esa Pakarinen oli nuotinlukutaitoinen ja kykeni soittamaan vaativaakin ohjelmistoa kolmen soinnun jenkkojen ja valssien ohella. Reino Helismaa vastasi kaikista hänen sketseistään ja niistä maksettiin 5 000 markkaa kappaleelta.... Elokuvasarjaa Pakarisen ohella tähdittäneen Masa Niemen kuoltua toukokuussa 1960 Puupäiden tekeminen loppui, ja seuraavana vuonna tehty Veikko Itkosen Mullin mallin jäi muutenkin Pakarisen viimeiseksi elokuvaksi yli kymmeneen vuoteen. 1970-luku toi tullessaan myös jonkinlaisen kulttuuripiirien siunauksen. 1930-luvun loppuun mennessä Pakarinen oli asettunut Jyväskylään, hankkien edelleen elantonsa etupäässä muusta kuin musiikista. Pakarinen itse korosti, että hän on sielultaan karjalainen ja vain esittää savolaista: hänen savolaishuumorinsa oli kirjoitettua. Myöhemmin Pakarinen opetteli soittamaan myös nuoteista. Tällä levyllä kuullaan pelkästään haitaritaustaisia hienoja numeroita, joita Esa tuskin koskaan esitti yleisön edessä, kuten Pietro Frosinin säveltämiä taiturinumeroita: Ilta Välimerellä ja Jolly Caballero, sekä Metsäkukkien, Säkkijärven polkan, Muistoja Pohjolasta ja Kesäillan valssin tapaisia haitarinsoittajien klassikoita. Vuonna 1943 oli edessä siirto Päämajan viihdytysjoukkoihin Helsinkiin. Vuonna 1929 hän meni Joensuun Singerille apulaismekaanikoksi, ostaen palkkarahoillaan ensimmäisen haitarinsa ja aloittaen soittoharjoittelut korvakuulolta. 80-luvun lopulla Esan ”kaunis” tenori on jo ottanut jonkin verran pölyä ajetuista kilometreistä. Karjalankannaksen alueella Pakarinen teki useita kiertueita – ja hän myös esiintyi saksalaisille joukoille Kuolan niemimaalla sekä Pohjois-Norjassa. Viimeinen levyke tällä mittavalla kokoelmalla on ”Vanhalla kanavalla / Esa ja haitari”
Blues News 1/2022 53 tehdylle työlle, kun 1950-luvun rillumareitä alettiin arvostaa myös tällä saralla. Vuonna 1974 Pakarinen jäi sairauseläkkeelle astman vuoksi, jatkaen kuitenkin epäsäännöllistä keikkailua sekä levyjen tekemistä. Hän sanoi itkeneensä saatuaan tiedon taiteilijaeläkkeestään. Esa Pakarinen kuoli syöpään 78-vuotiaana. Vuonna 1973 hän esimerkiksi pääsi pitämään näyttävän juhlakonsertin Helsingin Finlandia-talossa. Hänet haudattiin, viimeisenä suomalaisena viihdetaiteilijana valtion kustantamana, Könönpellon hautausmaalle Varkauteen.
Omakin suomenkielisen rockin kuunteluni alkoi kesällä 1973, kun rippikoulun käynyt rokkidiggari löysi myös suomenkielisen rockin LP-levyltä ”Sirkus”. Oli siis minulle nostalgista kuulla juuri alkuvuosilta laulut Puhtaat laivat ja Voi kun riittäis pieni taivas. Jorma Riihikoski (Oheinen tapahtuma-arvio on julkaistu myös Kalajokiseutu-lehdessä.) © Jo rm a Ri ih ik os ki BN käy tapahtumissa:. Täsmälleen samaan aikaan julkaistiin Juicen Coitus Intin esikoisalbumi ja Hectorin ”Herra Mirandos”. Lindholm ei ole koskaan asettunut rintamalinjaan minkään puolesta tai vastaan tai takertunut tarkemmin ajan henkeen. Ennen tätä Isokynä Lindholmin nimellä tehtyä albumia rockia suomenkielellä ei ollutkaan olemassa vakavasti otettavina kokonaisuuksina. Seuraavina poimintoina eri levyiltä vuosien varrelta kuultiin muun muassa Tätä iloista siltaa et kävele yksin, Hassut vaaleat maalit ja Luulin. Käsikirjoitus oli pöydällä, jota Lindholm silmäili ja valikoi DAVE LINDHOLM Yksin kiertueella: Kalajoen Virta-sali 4.11.2021 Yksin kiertueella: Kalajoen Virta-sali 4.11.2021 -levytyksillä siirsi samalla härmärockin asemoinnin viimeinkin peltojen pientareilta urbaanin asfaltin pinnalle. Merkittävimmät niistä lienevät Orfeus, Rock’n’roll Band, Pen Lee, Bluesounds sekä osuudet Sleepy Sleepersissä sekä SF-Blues Caravanissa, viimeisenä tällä hetkelläkin toimiva ja levyttävä Lights. Sillä säestettiin pari puuaiheista laulua. Tavallaan kiertue voisi myös olla Lindholmin 50-vuotisjuhlakiertue, sillä ura Ferris-yhtyeen levytyksillä alkoi 50 vuotta sitten. Kari Hotakainen onkin todennut: “Lindholm juttelee omiaan ja tekee kummallisia vertauksia – kaikessa soi luonnosmaisuus, kangas johon kuulija raapustaa keinuvaa rytmiä kuunnellessa omia tunnelmia omalla siveltimellään.” (Rumba 20/92). 54 Blues News 1/2022 sieltä sopivia kappaleita. Dave Lindholmin suomenkielinen repertuaari on vain osa miehen mittavaa tuotantoa, sen laajuuden voi todeta Wikipedian aakkosellisesta luettelosta, josta löytyy valikoimaa jokaiselle aakkoselle. Encorena setin sai sinetöidä Kun sä haluut voittaa. Kaikille kuulijoille riitti silti taatusti omaa tulkintaa näistä teksteistä, joissa mentiin lujaa yksityisestä yleiseen. Uusimmalta soololevyltä tarjottiin vielä kaikille meille boomereille sopiva Jokaisessa on jotain vanhaa. Koska Lindholm ei ole mikään ns. Päätösosuudessa kuultiin tietysti Tupakka, viina ja villit naiset, Anna kitaran soida sekä huipentumana aina raikas Pieni ja hento ote. Isokynä Lindholmin rocklyriikka näillä vuosien 1972–1975 Love Records Dave Lindholmin ”Yksin”-kiertue saapui myös Kalajoen Virta-saliin pitkän pandemiaodotuksen jälkeen. Repertuaaria oli tarjolla koko viidenkymmenen vuoden uran aikajänteeltä. ”Yksin”-kiertue kattaa vain Lindholmin soolotuotannon, mutta myös rockbändejä löytyy alituiseen liikkeessä olleen artistin CV:stä joka lähtöön. Ajatuksen virtaa heittävä Puhelinlasku on mun soi hienosti välihuutoineen. Nyt yhtenä näytteenä esitetty Catfish Blues on kulkenut pitkään ohjelmistossa jo Rock’n’Roll Bandin ajoista 1970-luvun puolivälistä. Konsertin jälkeen Emsalö Musicin julkaisemat äänitteet tekivät kauppansa ja taiteilija jaksoi signeerata minullekin paikan päälle Kalajoelle kulkeneet Dave-vinyylit. Virta-salin hillitty valaistu interiööri onkin omiaan juuri tällaiselle kohtaamiselle ja samalla osuvaa jatketta laulaja-lauluntekijöiden esittelyille eli Kauko Röyhkälle, Jarkko Martikaiselle, Jukka Kuoppamäelle ja Laura Moisiolle, joista täällä on saatu nauttia viime vuosina. Konsertin kaarta kuljetettiin kolmen kitaran kautta. Kiertueelle oli valmisteltu selvästikin vankka dramaturgia. Olisiko ilmastonmuutos tuonut ne ohjelmistoon (Lindhom asuu Tampereen Tammelassa). Virta-salin penkkirivit täyttyivät, mutta riimit ei, sillä Dave Lindholmin lyriikka on vapaamuotoista intiimin toteavaa, eikä siitä aina löydä riimejä parikseen. Se jättää laulut ajattomiksi ja antaa viiden vuosikymmenen hengittää vaivattomasti, kuten nyt saatiin kuulla puolitoistatuntisessa kavalkaadissa. Uusi aikakausi oli käynnistynyt. tarinankertoja, niitä ei välispiikeissä myöskään kuultu – vain lyhyitä anekdootteja, ikään kuin antamaan lisäymmärrystä. Alussa oli välineenä luuttukitara. Loppukonsertin ajaksi telineestä napattiin perusakustinen kitara. Resonaattorikitara slideputken kera antoi näytteen artistin englanninkielisestä bluesosaamisesta ja taidoista kitaran käsittelijänä. Estradi oli katettu miehelle, tuolille, kolmelle kitaralle telineessä ja hyvin mietitylle kappalelistalle
Paikassa järjestetään myös pienimuotoisia teatteriesityksiä ja stand-uppia. org -sivustolta, sekä lisää back-kataloogia Jyrkin kirjasta “Bluesia kiven sisässä Down Home Kivi 10 vuotta” (tsekkaa sama saitti). 1950-luvun r&b-soundiin sukellettiin muun muassa Joe Ligginsin TanyKoronasulun alkukähinöissä joulukuussa piti kaivaa koronapassia perstaskusta bluesluolaan sisään tullessa, mutta kivahan tuota on vilautella, kun parasta livemusiikkia oli tiedossa. Erilaisia fonisteja tietysti coveroitiin Earl Bosticista Manu Dibangoon. Ravintolan pikkusali ei ole kovin syvä vaan melko leveä, joten katsoja saa intiimin MASA ORPANA HONK Down Home Kivi, Tampere 9.12.2021 Down Home Kivi, Tampere 9.12.2021 an myötä. Seppälä vastasi myös maukkaista lauluosuuksista. Tuomas Heinonen, Masa Orpana ja Aino Heikkonen muodostavat tämä torvirsektion. Päätteeksi oli mukava tehdä ostoksia Aviador-kustantamon myyntipisteellä. Saan aina rohkaisevia kicksejä paikasta, kun ensimmäiset 1960ja 1970-lukujen teatterikokemukseni sieltä muistuvat mieleen: Ihmemaa Oz ja Tampereen Popteatterin Hair. Kivi on paikkana aivan Tampereen keskustassa ja on mitä parhain paikka urbaaniin klubibluesiin. Sisällä olikin jo klubillinen ikäja passitovereita joulunalustunnelmissä. Ravintola sijaitsee Tampereen teatterin yhteydessä. Mikäli uusi päivä ei sovi, voit hakea rahanpalautusta 12.3.2022 mennessä oheisesta verkkolinkistä: https://web.lippu.fi/palautus. Orpana ei koittanut varastaa koko showta vaan oli yksi osa kokonaisuutta. Jorma Riihikoski © Jo rm a Ri ih ik os ki BN käy tapahtumissa: FBS TIEDOTTAA: FBS TIEDOTTAA: Finnish Blues Societyn järjestämä Elvis Presley -tribuuttikonsertti Helsingin Malmitalolla 12.2.2022 siirtyy valitettavasti jälleen koronasta johtuvien syiden vuoksi! Uusi ajankohta on lauantai 1. Varmuuden vuoksi kehiin läväytettiin kuitenkin myös vauhdikasta instrumentaalia, malliin Surf & Turf. Calen Crazy Mama torvisovituksineen. Voi olla, että hän on koko Suomen roots-osaston keisari rumpujen takana tällä hetkellä. Kyllä tällä bluesklubi-annostuksella jaksaa mennä vaikka koko kevään deprivaatiossa poikkeusoloissa. Samalla muisteltiin muutama hetki edesmennyttä Waldemar Walleniusta, joka sai Jemman 2016. Joten oli jo aikakin saada prenikka. Paikalla oli tietysti Jyrki Kallio jälleen ikuistamassa tunnelmia kamerallaan ja komeita kuviahan Kivestäkin löytyy myös tältä illalta Blueslovers. lokakuuta 2022. Honk soitti kaksi settiä, jotka kulkivat leppoisasti mutta jämäkästi svengaten. Johnny Guitar Watsonin Motorhead Baby saikin asiallista kyytiä samoin kuin vaikkapa J.J. Kitaristi Jonni Seppälän soundi/ soitto oli koko ajan hyvässä balanssissa ja tyylitteli vahvoissa länsirannikon soundeissa a’la Pee Wee Crayton ja kumppanit, mukana ripauksella Freddie Kingiä. Paikkahan on ikoninen vastarintapesäke, jossa keväällä 1918 punasoturit pidättelivät vapaussotureita pitkään ennen Tammersillan ylitystä. Lisää tietoa kokoonpanoista löytyy esimerkiksi BN-sivuilla olevasta Bluespediasta. Omia albumeitakin on tähän mennessä julkaistu kolme ja vierailuja sen verran, että Discogsin kautta on netissä tarjolla 70 merkintää levytysosumina. Toisessa päädyssä on juuri sopivan kokoinen baari ja tiski. Rytmiikkaa vaihdettiin melkoisesti illan aikana ja kaikki sujui Jupolta viilipyttymäisesti. Pahoittelemme suuresti siirrosta johtuvaa vaivaa! Jo ostetut liput käyvät sellaisenaan. Loppu kruunattiin vielä soulblues-funkahtavalla Magic Samin What I’ve Done Wrongilla. Ostamaani Honkin levyyn otinkin harkitusti nimmarin vain rumpalilta. Blues News 1/2022 55 tuntuman soittajiin, sillä matalalle lavalle on hyvä näkymä joka puolelta. Sitä tarjoili myös Masa Orpana combonsa kanssa – ja paino oli sanalla honk. Parempaa tunnelmaa ja musiikkiaistimusta on vaikea löytää muualta Suomesta. Oma mielenkiintoni kohdistui monessa mukana olevan Juppo Paavolan erehtymättömään työskentelyyn, jossa eleettömyys ja tyylitaju ruoskivat koko ryhmää eteenpäin. Blues Lovers jakaa myös Jemma-palkintoja pienimuotoisessa gaalassa. Nyt Jemma meni Masa Orpanalle, joka on pitkän linjan soittaja Tampereen seutuvilta. Mukaan lähti vuonna 2019 Jemmapalkitun Jussi Niemen suomentama Johnny Winterin elämäkerta. Tampereen Blues Lovers ry on järjestellyt Tammerkosken kupeessa Tampereen Teatterin Kivi-ravintolassa klubi-iltojaan jo yli kymmenen vuotta. Kolmen hengen brassi eturintamassa puhutteli voimallisesti, ollen vahvasti äänessä ja soolot putoilivat sopivasti kohdilleen monipuolisessa ja vaihtelevassa ohjelmistossa
Blind Pig-, Rufja M.C.-merkeillä. Vahva rytmiikka ja puhaltimet puskevat musiikkia ponnekkaasti eteenpäin, samoin taustakuorot, joissa on mukana päälleäänitysten avittamana myös Lady A itse. Ei voi kuin pitää sormia ja varpaita kaksin kerroin ristissä, että uutisoitu Joanna Connorin Suomen-debyytti kesän 2022 Puistobluesissa pääsee toteutumaan. Pete Hoppula LADY A LADY A Satisfyin’ (omakustanne) MISS LADY MISS LADY BLUES BLUES Moe Betta Blues (omakustanne) Nyt otetaan kehiin kaksi tyylikästä kikkarahiuksista, freesin näköistä ja korskean oloista Leidiä. Muutamat kappaleet kantavat nimissään bluessanomaa (Blues On My Mind, Blues, Soul, Catfish, And Fried Wings), mutta kyllä nekin kallistuvat enemmänkin soul-funk -osastoon. Avauskappale Whatever You Do on sinällään mielenkiinnon herättävä jazzahtava shuffle, mutta sen jälkeen valtaosa CD:n kymmenestä raidasta on minun näkövinkkelistä arviotuna lähinnä nykysoulia sillä mittapuulla (mikä voi olla ihan päin seiniä) kuin allekirjoittanut kyseisen genren ymmärtää. Lieviä pitkän matkan kestävyysongelmia havaitsen kuuntelijan roolissani myös Connorin vanhan kiertuekaverin Luther Allisonin Bad Newsin kohdalla. Vaan mikäs siinä, Lady A laulaa pääosin suorastaan rehvakkaasti ja uskottavasti heittäen aika-ajoin sekaan jopa verbaalista henkilökohtaista räppiä. Hänen uransa on käynnistynyt niinkin hiljattain kuin vuonna 2013. Molemmat tuotteet ovat nyky(halpis)-tyyliin paketoitu kevyisiin pahvikuoriin – vai sanoisiko ilmastonsuojelullisista syistä ilman muovisia “jewel”-CD-koteloita (jotka ovatkin tallennetun musiikin julkaisuhistorian kutakuinkin epäonnistuneimpia keksintöjä). Daamin kappaleen päätteeksi huudahtama ”Gotcha!” osuu näin ollen täydellisesti maaliinsa. Ehkäpä sen innoittamana hän on liittynyt hiljattain myös European Blues Unionin (EBU) aktiivijäseneksi. Ilmeisen merkittävä taustahahmo Lady A:n takana on ollut ja on edelleen John Oliver III -niminen pastori, joka on vastannut CD:n tuotannosta, paljolti myös sävellyksistä, soittaen muutamilla kappaleilla jopa kaikki instrumenttiosiot. Turhan helpolla Bonamassa kavereineen ei ole Connoria päästänyt. CD:n etuja takakansikuvat neidosta vehnätai minkä lie pellon reunassa eivät anna mielikuvaa mitä tuleman pitää pistettäessä levy soimaan. Tuoretta pitkäsoittoaan hän itse kuitenkin kutsuu uransa ensimmäiseksi sataprosenttiseksi blueslevyksi. Soitto on eläväistä ja kaikkea muuta kuin ulkoa opetellun. 6,5-minuuttinen bluesraasto joka tapauksessa kulminoituu yhteen eeppisimmistä loppukarjaisuista, mitä on onnistuttu kuluvalla vuosituhannella levylle vangitsemaan. Siirrytäänpä seuraavan Leidin pariin. Kumpainenkaan leideistä ei tunnusta mitään levymerkkiä tai -yhtiötä, mikä sekin on tänä päivänä valitettavan yleistä. Oman keskittymiseni huomaan karkailevan enemmän siirryttäessä rutiininomaisemmin puhallinsektion tukemana skannattuihin bluesbravuureihin, kuten Clay Hammondin Part Time Love ja Lowell Fulsonin Trouble Double. Enpä esimerkiksi olisi uskonut kehuvani kenenkään kierrätysversiota niinkin ylittämättömästä klassikosta kuin Magic Samin I Feel So Good. Turboahdettuun kolmeen ja puoleen minuuttiin on saatu mahtumaan mukaan jopa komea valelopetus. Pikasilmäys kaikkivoipaan nettiin (www.laJOANNA CONNOR JOANNA CONNOR 481 South Indiana Avenue (Keeping The Blues Alive KTBA 91672) Hyvä tavaton, millaisen starttilaukauksen voi levylle antaakaan! Jimmy Thackeryn The Assassinsja The Nighthawks -yhtyeiden ohjelmistoista poimitulla bluesrock-numerolla Destination lähestulkoon kirjaimellisesti käyntiin räjähtävä, Chicagon South Sidessa operoineen Theresa’s Lounge -keikkapyhätön mukaan nimetty albumi on brooklyniläisen kitaristi-laulajan 14. Kaikki kahdeksan tyylikkään tasapainoista kappaletta ovat puolen minuutin haarukassa keskenään samanmittaisia, ideaaleja reiluja kolmeminuuttisia, missä ajassa tyypillisesti ehtii hyvin välittää sanomansa ja sanottavansa. Aivan samoin kuin Lady A, myös Miss Lady Blues on valittu oman kotiosavaltionsa viime vuoden parhaaksi naispuoliseksi bluesartistiksi. Lady on kotoisin USA:n länsirannikon Seattlesta, missä sikäläinen Washington Blues Society on valinnut hänet parina viime vuonna osavaltion parhaaksi naispuoliseksi blueslaulajattareksi saatesanoin “Hardest Working Woman in Blues, Soul, Funk & Gospel“. julkaisu ja jälleen verraton osoitus siitä, että luvut paperilla useimmiten ovat tosiaan vain lukuja paperilla. Miss Lady Blues on kotoisin Alabaman Tuscaloosasta, eli paljon kolleegaansa bluesimmalta kulmakunnalta. Ainoa valtavirrasta selvästi poikkeava kappale on päätöksenä kuultava hengellisen oloinen balladi Heaven Help Us. Globaalissa viestinnässä artistin nimi nousi jälleen näyttävämmin tapetille vuonna 2021, kun itsenäinen KTBA-yhtiö otti hänet suojelukseensa. Kappaleen muutoin salamyhkäisen ilmapiirin hieman rikkoo esityksen häntäpuolelle säästetty Connorin ja Bonamassan slidesoolokisailu, jota vähintään jokainen Bonamassadiggari taisi jo osata hieman varrotakin. 1980-luvulla uransa muusikkona aloittanut, tätä nykyä 59-vuotias Joanna Connor sai ensikäden bluesoppia Buddy Guyn, Junior Wellsin ja Otis Rushin kaltaisilta konkareita. 56 Blues News 1/2022 LEVY TUTKAILUT dyababyblues.com) paljastaa hänellä olevan takanaan ainakin 10-vuotinen levytyshistoria ja puolisen tusinaa julkaisua. Connorin energisyys on joka tapauksessa hämmästyttävän luontevaa. Myös kitaran varressa hän on varsinainen peto. On puhtaasti makuasia, olisiko tulkinnallisesta raakuudesta ja raivopäisyydestä voinut hieman paikka paikoin tinkiäkin. Mielenkiintoista myös, että avausraidalla on eri säestyskokoonpano kuin muulla levyllä, joten ehkäpä siinä syy tämän yksittäisen kappaleen erilaisuuteen. Nyt vaikuttaa siltä kuin solisti ei oikeastaan tuntisi muita volumevaihtoehtoja kuin joko täysillä tai sitten ei ääntä laisinkaan. Aloitetaanpa aakkosten mukaan A-Ladysta. Onkohan kukaan oikeasti pohtinut, mitä haittavaikutuksia tällaisella toiminnalla on musiikin historiankirjoituksen kannalta – ainakin diskografioiden laatijoille tulee valtavia haasteita. Voi kun niitä olisi ollut vaikkapa täysi tusina, sillä valitettavasti tällaista vajaan puolen tunnin produktiota voi pitää ainoastaan tutustumiskäyntikorttina artistin musiikkiin. Artistin omaa musiikkia on ilmestynyt tähän mennessä mm. Josh Smithin käsialaa oleva, omaelämäkerrallista jännitettä puhesäkeillään tavoitteleva It’s My Time päättää kiekon ainoana uutena numerona. Perheja muusikonarjen välivyöhykkeellä jo hyvän aikaa kipuillut Connor sai pitkälti kiittää vastaanottamastaan julkisuudesta Joe Bonamassaa ja Josh Smithiä, kitaristien ilmoittautuessa hänen uusien äänitystensä tuottajiksi ja sparrauskumppaneiksi. Lähes kauttaaltaan lainamateriaalista ja vieläpä monista blueshistorian järkälemäisimmistä teoksista koostuva albumi on nostattanut kokeneen artistin riman melkoisiin lähtökorkeuksiin. Laulajana hän lisää bluesiinsa mukaan aimo tujauksen punkmentaliteettia vaikkapa edesmenneiden Lester Butlerin ja Nick Curranin tapaan. Hutton Please Help kokevatkin nyt hengästyttävät, Chicagon eteläisten kaupunginosien klubiytimeen pureutuvat uudelleensyntymiset. oloista. Lady A on (jälleen nettitietoon tukeutuen) esiintynyt laajalti Euroopassa, kuten Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa. CD:n oikeastaan ainoa moite on sen lyhykäisyys. Joannan kohdalla näin on silti helppo toimia. Heti kärkeen pitää sanoa, että niin on laita myös hänen musiikkinsa kohdalla, eikä hohdokas taiteilijanimi ole lainkaan harhaanjohtava tai yliampuva. Albert Kingin originaali kääntyy sekin uskottavasti naisen huulille muodossa For The Love Of A Man. Etenkin häneen on valettu luottoa slidekitaristina. Nelisen vuotta myöhemmin hän julkaisi omakustannealbumin “Pieces Of My Soul”, jota en ole valitettavasti kuullut. Nashvillessä toteutettuihin sessioihin osallistui lisäksi koko joukko muita alan huippuammattilaisia, kuten mm. Hound Dog Taylorin Come Back Home (eli ”Natural Boogie” -LP:n Sadie) sekä J.B. Connorin ääriraspinen, kaikkensa antavalta kuulostava laulusoundi leimaa käytännössä koko levyä. Yhtä lailla tuntuvaa piiskaa tarjoaa myös kohtuukaluttu Ricky Allenin Cut You Loose. kosketinsoittaja Reese Wynans. Lienee silti ainoastaan nolo yhteensattuma, ettei ainuttakaan Connorin (rock-, funkja jazz-elementeistä huolimatta myös sangen bluespitoisista) levyistä ole BN:ssä tätä ennen arvioitu
Tällä levyllä Kolassa poikineen tyylittelee myös aiheesta hienon version. City Slicker on positiivisessa mielessä tasaista rullaamista. Miss Ladylla itsellään on kuulakkaan aistikas, melodinen ja tilanteen niin vaatiessa eroottissävyinen sekä aika ajoin hauskalla tavalla väpättävä lauluääni. Instrumentaali Beale Street Christmas Jam päättää kiekon eräänlevy tutkailut. Harppu-faneille, jos ei muillekin, levyn kahdeksan instrumentaalia tuovat monta nautintohetkeä seurata miehen sielukkaan melodista soittoa. Esimerkiksi Frosty The Snowman on rytmikästä joulurumbaa ja mainittua Memphisin suunnan funkya edustaa The Best Christmas Ever, wow-wow -kitaroinnin ja enkelikuoron säestyksellä. Tähän kohtaan ja Soriniin sopii hyvin sanonta ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, kun hän vihdoin sai tämän ensimmäisen oman ”Lake City” -levynsä ulos. Ensimmäiset levytyksensä hän pääsi tekemään Ken Saydakin Big Shoulders -yhtyeen kanssa 1990-luvun vaihteessa sekä parin kappaleen verran 1992 ilmestyneellä kokoelmalla ”Texas Harmonica Rumble, Vol. Edellisen tyylinen hempeä makeilu on myös aikanaan Judy Garlandin 1944 esittämä Have Yourself A Merry Little Christmas (Martin-Blane). 2”. Blues News 1/2022 57 Jostain käsittämättömästä syystä CDpahveihin ei ole kirjattu säestäjä-, tuottajasaati äänitystietoja, vaikka tilaa aukeavissa kansissa olisi runsaasti. Jari Kolari RICCI / KROWN RICCI / KROWN City Country City (Gulf Coast GCRX 9035) Jotkut ehkä muistavat arvioni Rob Stone -albumista “Trio In Tokio” viime vuoden puolelta, joka oli toteutettu harpun, pianon ja pystybasson voimin. Blueslevyksi pitkäsoiton aloittaa hiukan yllättävä kappale, Mariah Careyn All I Want For Christmas Is You (toisena tekijänä myös maineikas säveltäjä Walter Afanasieff ). miehen vanhat tutut, kitaristi Jeff Jensen, basisti Bill Ruffino sekä harpisti Eric Hughes. Niitä ovat mm. Vaikka olen nenääni myöten kyllästynyt maskin käyttöön sekä koronan tuomiin rajoituksiin niin elävän musiikin kuin kaiken muunkin suhteen, niin hemmetin hyviä levyjä korona-aika on kuitenkin saanut muusikot tekemään! Tämä on levy, jonka jokaisen nykyisen, entisen ja tulevan harpistin pitää kuulla. Lisäpotkua antaa Krownin jalkioilla soittamat basso-osuudet, ja oman mausteensa tarjoilee myös Ricci, joka vaihtaa välillä kromaattisen harpun diatoniseen harppuun. Levy on asiaankuuluvasti hyvinkin ”jouluhenkinen”, mutta painottuu silti vahvasti sinisäveliin, myös lievä Memphis-henkisyys ja teemaan liittyvä makeus tai lähes siirappius kuuluvat soitossa, kun jenkeistä on kyse. Albumi julkaistiin viime vuoden puolella ja pahoittelut siitä, että arvio tulee hiukan myöhässä, mutta kun paketit Atlantin toiselta puolelta saapuvat syystä tai toisesta, ehkä kenties niistä molemmista riippuen todella hitaasti. Johnny Moore’s Three Blazersin Merry Christmas Baby on eräs hiennoimmista joulublueseista, tietysti ennen kaikkea Charles Brownin tulkitsemana. Levyn avaus Back It Up With That Lip on rytmiikaltaan suoraviivainen Down Home Blues -klassikon klooni. Säveltäjätiedot sentään löytyvät. Jossain viitosnumeron ilmestymisen aikoihin sain kuulla, että levy on lähetetty ja sopivasti pari viikkoa kuutosnumeron deadlinen jälkeen se vihdoinkin saapui. Jokaisen kappaleen kohdalle on kuitenkin kirjattu erikseen “Songwriter: Miss Lady Blues”, jonka olisi toki voinut kuitata yhdellä rivillä. Heti aloituskappale 7 Years Sorinin heleän puhtaan harppusoundin kanssa antaa tästä hyvän näytön. Kaikilla kappaleilla säveltäjänä on mukana yksi suosikkiartistini, kitaristi Dexter Allen sekä kosketinsoittaja Joey Robinson, jotka sitten paljastuivat muista tietolähteistä olevan levyllä myös säestyshommissa, aivan kuten arvelinkin. Straight And Narrow kiiruhtaa Tadin sanoin hitaasti kuin entisajan höyryveturi, muuntautuen kohta nopeaksi gospeliksi. Musiikki on leppoisaa Hammondlurittelua ja harputtelua, mutta muutamalla raidalla päästetään kaikki hevoset irti. Johnny Littlejohnin, Bo Diddleyn, Hubert Sumlinin, Pinetop Perkinsin ja Willie Kentin kanssa. Riku Metelinen MICK KOLASSA MICK KOLASSA Uncle Mick’s Christmas Album (Endless MMK102021) Michissippi Mick eli Mick Kolassa on jatkanut tuotteliasta työskentelyä, pukaten päättyneen vuoden joulumyyntiin tämän oman ”Uncle Mick’s Christmas” -albuminsa, jolla mukana ovat mm. Krownin kirjoittama Down’n Dirty sekä Taj Mahalin kynästä kotoisin oleva The Jimmy Smith Strut sisältävät todellista harpputuuttausta. Christmas Morning Blues on mukava ränttäbluesrullaus, jossa Hughesin pureva harppu sekä Jensenin lähes Johnny ”Gangster” Watsonin kaltainen teräksinen kitarointi soittavat omaa jouluista tunnelmaansa. Instrumenttisoolojen puuttumiseen ei edes kiinnitä huomiota, koskapa niitä ei tarvita. Trouble on sekin namia kerrakseen, vahvaa kromattista West Coastia William Clarken tapaan. Nyt ollaan samoilla linjoilla, tai oikeastaan laitetaan piirun verran paremmaksi, sillä harpisti-laulaja Jason Riccin ja kosketinsoittaja Joe Krownin lisäksi levyllä soittaa vain rumpali Doug Belote. Nimikappale on War-yhtyeen ohjelmistosta peräisin, jonka liki 15-minuuttisen jamiversion herrat ovat onnistuneet lyhentämään huomattavasti kuuntelijaystävällisempään viiden minuutin mittaan. Pertti Nurmi RON SORIN & RON SORIN & THE BLUE COAST THE BLUE COAST BAND BAND Lake City (Big Lake #) Chicagolainen Ron Sorin ”sairastui” pienenä tunnettuun tautiin nimeltä blues disease tai oikeammin harmonica disease, kun hän alaikäisenä keplotteli itsensä feikkihenkkareilla kapakoihin kuuntelemaan Muddyn, Rogersin, Hortonin ja Cottonin keikkoja. Kyseessä on vahva näyttö miehen Chicago-juurista, jota mukana olevien muusikoiden (Tad Robinson, laulu, Mark Wydra, kitara, Marty Binder, rummut, Harlan Terson, basso sekä Ken Saydak, piano) soitto tukee tyylikkäästi. Omat esiintymiset Ron aloitti jo teini-ikäisenä Big Moose Walkerin rinnalla, siitä seurasikin nopeaan tahtiin töitä mm. Jos vaikkapa Dorothy Moore ja/tai Denise LaSalle ovat lähellä makumieltymyksiä, niin siinä tapauksessa Miss Lady Blues on mitä oivallisin tutustumisen kohde. Mukavasoundinen Autum Rush on jonkinlaista ”puoliviihdettä”, jota en osaa tarkemmin paikallistaa mihinkään. Bändi soittaa kauttaaltaan tyylikkäästi Miss Ladyn kaunista ääntä tukien, puhallintaustat ovat komeita ja Dexter Allenin ripsakka kitarointi sopivasti taustalla, mutta siitä huolimatta juuri riittävästi esillä. Loput seitsemän raitaa ovat, ehkäpä juuri vakiosäveltäjistä johtuen, tietyllä tavoin samanhenkisiä, mutta eivät missään nimessä itseään toistavia, pääosin reipastempoisia ja/tai puolinopeita soulblues-tilityksiä, joiden sovitukset ovat erittäin tyylitajuisia ja hienostuneita. Toinen levyn covereista on viihdemallinen Ellingtonin Good Gal, johon lisäväriä Sorinin lähes huilumaiseen soittoon tuovat fonin haikeat töräykset. Länsirannikon suunnalle puolestaan vetää On My Way Home, kitara louskuttaa, harppu haukahtelee ja foni tööttää omiaan, helppoa, etenevää ja pienin elein esitettyä isoa nautintoa. Lauletuista kappaleista Badger The Witness kulkee kuin paikallinen postipoika, mutta Johnny Mooren Drifting Blues on todella tiukka ja Riccin säveltämä Down At The Juke puolestaan levyn piristysruiske. hitaahko Walter-pohjainen Chump Change sekä New Orleans -tyylin ja lastenlorun sekoitus I’ve Got No Strings. Suurin osa kappaleista on instrumentaaleja ja vain neljä levyn kahdestatoista kappaleesta on laulettuja. Kyseessä kuulemma on yhä eniten soitettu kappale joulunaikaan ostoskeskuksissa, tehden muutama vuosi sitten myös ennätyksen Spotifyn puolella: 11 miljoonaa soittokertaa vuorokauden aikana! Kaunis ja tunteikas esitys, jossa itse nautin enemmän Jensenin kitaroinnista kuin sen jouluisesta sanomasta. Levyn solistiksi Tad Robinson on hyvä valinta, sillä miehen miellyttävä ”smooth voice” sopii erinomaisesti sen tyyliin. Viimeisenä oleva Ode To Billie Joe esitetään instrumentaaliversiona, jonka tulkinta on varsin mielenkiintoinen ja vähintäänkin yhtä hyvä kuin Helge Tallqvist & Deep Blue Diversin versio aiheesta. Parhaimmillaan perinteistä harppuvetoista Chicagohumppaa edustavat Hang Tight ja Northeaster. Hitaasti etenevässä Back Pocketissa Sorin, Saydak ja Wydra loihtivat soittimistaan erityisen pehmeitä säveliä, jotka Tad Robinson sitten tunnelmoi yhteen laulullaan
Nuorukaiset olivat tavanneet toisensa taannoin jossain Memphisin Beale Streetin klubilla, jatko on lähihistoriaa ja tässä tyrkyllä heidän ensimmäinen yhteinen levytyksensä. Modernimpaa sielunhoitoa taas esittelevät ihmiselon merkityksen pohdintaan teemoiltaan palaavat Precious Time sekä levyn pop-jazzahtava nimiraita. 58 Blues News 1/2022 laiseen muusikoiden näytökseen kaikkien saadessa oman soolovuoronsa. Kitara on käytännössä vain rytmisoittimena ja instrumenttisoolot hoituvat Damion Pearsonin huuliharpun välittäminä. sooloalbumillaan (joka on samalla hänen neljäs Alligator-julkaisunsa) laulaja vaikuttaa olevan jälleen uusien huomionosoitusten veroisessa vireessä. Ai kuka on/oli Dwight Edwards. levy tutkailut. Toivottavasti joku bluesmusiikista oikeasti kiinnostuneista harvalukuisista levy-yhtiöistä värväisi hänet talliinsa. Edellä kuvatun perusteella ei ole mikään ihme ajatusten ja kuulokuvien kulkeutuvan heti levyn ensirytmeiltä lähtien Fat Possum -levy-yhtiöön, vaikka asialla onkin länsirannikon Little Village Foundation. Tenorija baritonifonistit vahvistavat tiivistä peruskokoonpanoa ainoastaan Huey Smith -tyyliin leikkisänä rumba-rhythm’n’bluesina esitetyllä antiikin historian oppitunnilla Hail Mighty Caesar sekä Larry Williamsin rock’n’roll-klassikolla Slow Down. Vokalistiset vertaukset vaikkapa Daddy Mackiin tai jopa Screamin’ Jay Hawkinsiin ovat mielestäni ihan kohdallaan. kitaristit Kid Andersen ja Dave Gross sekä kosketinsoittajat Mike Finnigan ja Jim Pugh. Robert Cray Bandja Roomful of Blues -menneisyydestään tunnettu oregonilainen on käyttänyt tuoreen levynsä tekemiseen apunaan kolmea eri studiota sekä kolmea säestystiimiä. Lyriikat kytkeytyvät suorasanaisesti noihin traagisiin tapahtumiin, kun kappaleen edetessä Damion alkaa raadollisesti toistaa Floydin viimeisiä avunpyyntöjä, “I can’t breath”. Salskeampaa jamipohjaisen irrottelun tuoksua on tarttunut Wayne Toupsin haitarilla notkeutettuun zydecopalaan Truth Be Told. Puhaltimia hän ei ole nyt sisällyttänyt instrumentaatioonsa kuin mausteeksi. Kauttaaltaan laadukkaan levyn linjasta erottuu tyylillisenä poikkeuksena myös funk-sävyinen The Fix Is In, jolla Curtis ajautuu päivittelemään politiikkaan ja yhteiskunnan kantaviin rakenteisiin syöpynyttä vilpillisyyttä: muusikon on vaikea luottaa järjestelmään jopa Amerikan ihmemaassa. Tässä suhteessa ”Damage Control” kuitenkin liikkuu enimmäkseen lajityypin viereisillä poluilla. Selkeämmin vaskeja hyödyntäneen kehutun soulkiekon ”The Beautiful Lowdown” (2016) sekä akustisvoittoisen kitaristi Alan Hagerin kanssa tehdyn ”Rough Cut” -pitkäsoiton (2018) jatkeeksi pitkän linjan artistista näyttää yhä kuoriutuvan uusia puolia sekä tyylillisesti että hänen tekstiensä välityksellä. Memphissippi Sounds on duo, jonka muodostavat North Mississippi Hill Country -ylänköalueen blueslegendan, Junior Kimbrough’n pojanpoika Cam(eron) Kimbrough sekä Memphisistä kotoisin oleva Damion Pearson. Monet CD:n kappaleet sisältävät yhteiskunnallista sanomaa. Voimakkaan syvän lauluäänen omaava Jackson elää ja vaikuttaa Georgian osavaltion Savannahin kaupungissa, missä hän on jopa ilmeisen suosittu. Pelottomasti kysymyksellä elämän tarkoituksesta käynnistyvä urkuvetoinen gospelblues-aloitusraita The Longer That I Live pääsee heti kiteyttämään asian: ”I may be getting old but I sure ain’t done yet, ’cause the longer that I live the older I want to get”. Rivakka aloituskappale Who’s Gonna Ride, maagisine rytmiikkoineen sekä pahanenteisesti jauhavine huuliharppuineen palauttaa tietoisesti mieliin valkoisen poliisin toissakeväänä julkisesti ja armottomasti tappaman George Floydin. Levy alkaa hieman omituisella jokeltelulla, aivan kuin jossain olisi bileet käynnistymässä, mutta pian äänensä avattuaan Jackson tuo minulle oitis mieleen aikanaan Indianapolisissa vaikuttaneen, valitettavan vähäiselle huomiolle jääneen murakkaäänisen kitaristi/laulaja Dwight Edwardsin. Joten, seuraavaa odotellen... Kappaleesta voi katsella myös videon Youtubessa. Salgadon vaiheista riittääkin väkeviä ”katuviisauksia” jaettavaksi. Jari Kolari MEMPHISSIPPI MEMPHISSIPPI SOUNDS SOUNDS Welcome To The Land (Little Village Foundation 1043) Ei tarvittane paljoa tekoälyä päätelläkseen, mihin kulmakunnille ja maisemiin kuuntelijat kutsutaan tällä Memphisin maineikkaalla Sun-studiolla tallennetulla ja marraskuussa 2021 julkaistulla CD:llä. Huuliharppuunsa Salgado tarttuu samoin vain lisähöysteenä kahdella raidalla. Ehkä LVF näkee tässä itselleen jopa markkinaraon ottaen huomioon Fat Possumin viime aikojen touhut ja epämääräiset julkaisut. Oman turhautuneisuutensa Salgado purkaakin huudahtamalla ennen kappaleen soolo-osuutta parhaan mahdollisen tietämänsä pelastuskeinon huoleen kuin huoleen: ”Somebody play me the blues!” Pete Hoppula WILLIE JACKSON WILLIE JACKSON All In The Blues (omakustanne) Mustalla bluesvokalistilla ei mielestäni voisi olla genrelle juurikaan kuvaavampaa nimeä kuin Willie Jackson. Minulle levy on yhtäjaksoisesti kotioloissa kuunteluhuoneessa istuskellessa hieman liian paikallaan junnaavaa ja yksitotista, vaikkei CD:n kesto ole kuin nelisenkymmentä minuuttia. 11. Lähtemätön osa Salgadon musiikkia on aina ollut traditionaalinen soul. Toisaalta voin hyvin kuvitella uppoutuvani tämäntyyppiseen tiheätunnelmaiseen musiikkiin “livenä” vaikkapa jollain tuiki harvinaiseksi käyneellä Mississippissä vielä toiminnassa olevalla klubilla. Myös itse albumin ytimekäs nimi kertoo tasan tarkkaan mistä on kysymys. Foorumi, missä tällaisia värväämisiä voisi tapahtua on vuosittainen International Blues Challenge -tapahtuma, mutta niitä(kään) ei ole voitu järjestää pariin vuoteen – kaikkien tietämästä syystä – enkä ole tietoinen, josko Jackson on aiemminkaan ollut siellä esittelemässä kykyjään. Pertti Nurmi CURTIS CURTIS SALGADO SALGADO Damage Control (Alligator ALCD 5002) Mikäli pelkällä palkintopystien määrällä pitäisi artistin kelpoisuutta arvioida, ei esimerkiksi lukuisia kertoja Blues Music Awardseissa menestynyt Curtis Salgado jäisi siinä(kään) kisassa kauas kultakorokkeesta. Myös tästä aiheesta Curtisin vaakakupissa painavat henkilökohtaiset raskaat takaumat, vaikka hän niistä sarkasmin keinoin nykyisin sanoituksiaan veisteleekin. Molemmat laulavat ja soittavat kitaraa, mutta Cameronin pääsoitin on isänsä Kent Kimbrough’n tavoin rummut ja Damionin puolestaan huuliharppu. Vuoden 2021 joulu ehti jo mennä, mutta jouluhan, kuten blueskin, on ajatonta. Kaikki yhdeksän ovat musiikillisesti pitkälti samanoloisia, rakenteellisesti yksinkertaista, hiphop-elementtejäkin sisältävää rap-bluesia, jolla ei viljellä juurikaan vaihtelevia sointuja. He ovat kumpainenkin itseoppineita muusikoita, mikä ottaen huomioon ympäristötekijät on enemmän kuin arvattavissa. Ennen kaikkea terveyteen liittyvät koettelemukset ovat karaisseet ja valaneet myös uskoa, sillä päällimmäisenä viisautena hänellä tuntuu tällä hetkellä olevan, että elämästä kannattaa nauttia ja imeä siitä ilo irti niin kauan kuin mahdollisuus vielä on. Itsevarmuutta ja hyvää oloa huokuvan Salgadon sekä häntä täyteläisesti tukevan bändin työskentelyä on miellyttävä seurata. Tunnelmoiva balladi Always Say I Love You (At The End Of Your Goodbyes) sentään kuljettaa aatokset toviksi 1960ja 70-lukujen vaihteen Muscle Shoalsiin ylväiden piano-, urkuja kuorotaustojen siivittämänä. Lopputulokset eivät muistuta lainkaan bluesin traditionaalista 12 tahdin ja lyriikkojen AAB-rakenteita. Willien edellinen, parin vuoden takainen, vajaa puolituntinen CD kantoi lakonisessa lyhykäisyydessän nimeä “Blues” ja sekin kertoi juuri mistä oli ja on kyse. Sen selvittämiseksi viittaan (v)ihastuttavaan internetiin tai Blues News -aviisin numeron 4/1998 levyarvio-osioon. Juurevasti pianoboogiena rollaava You’re Going To Miss My Sorry Ass ironisoi: ”Älä odota anteeksipyyntöjä, minulla ei ole mitään annettavaa.” Leppoisan retroilevaa rock’n’roll-tahtilajia viljelevät myös Count Of Three sekä I Don’t Do That No More, jonka lyriikoissa hieman vakavoidutaan ja muistutetaan, kuinka arki kummasti helpottuu, jos vain jaksaa pysytellä raittiina. Cam on heistä oheisessa kansikuvassa näkyvä pitkähiuksinen kaveri. Tällä kertaa luottomuusikoihin lukeutuvat mm. Laajempia meriittejä hänellä ei tiettävästi vielä ole, mutta ansaitsisi kyllä olla. Huumoriakaan ei ole musiikista unohdettu
CD:n teknisessä toteutuksessa on toivomisen varaa, kun äänitystaso on paikka paikoin omituisen alhainen ja suttuinen. Ne hän ottaa työkalukseen kuudella uralla, muutoin rytminpidosta vastaa Reed Watson. Alusta lähtien tunnelma on hyvin intiimi ja kuten niin monesti on todistettu, pienimuotoinen on kaunista. Mitäs tekemistä sillä on Berryn kanssa. Nähtävästi Rootsin suosikkeihin lukeutuvat edesmenneet Chuck Berry ja Peter Green. Mikäli levy olisi toteutettu studiossa, se olisi todennäköisesti tuotettu pilalle. Muutamalla kappaleella pintaan nostetut vonkukitarasoolot olisivat voineet jäädä toteuttamatta. No mutta kenenpä eivät. Rollari-henkinen särökitaralla ryyditetty So Many Ways (To Cry) on levyn parhaimmistoa ja modernin taustan omaava Someplace Cool on omalla tavallaan hauska. Vaikka tämä kuuden kappaleen minialbumi onkin tallennettu viime lokakuussa (iltapäivän kuluessa 19.10.), on mukana kesäisiä tunnelmia. Nyt tammikuussa pohdiskelen, että albumi olisi oikeastaan saattanut mahtua viime vuoden Top-20 -listalleni. Purevaa kitara-rummut -pohjaista pikahypnoosia tarjoavat myös käskymuotoiset Gotta Look Out sekä Get Down. Cedric Burnsiden levytysura on kantanut kohti universaalia läpimurtoa vakain askelin vuodesta 2007 lähtien, ensin Lightnin’ Malcolmin aisaparina mm. Albumi saattaa ensin yllättää tyypilliseen Hill Country bluestai Fat Possum -ilmaisuun varautuneen kuulijan: akustinen avaus The World Can Be So Cold näyttää laajentaneen Burnsiden laidunaluetta melkoisesti. Muun muassa kaksi Luther Dickinsonin slidekitarallaan lujittamaa raskasajoista esitystä, jumalallisen väliintulon tarpeesta julistava Step In ja Keep On Pushing sekä minimalistisena hitaana boogiena soljuva You Really Love Me eivät jätä sillä saralla mitään epäilyksien varaan. Kaikki kahdeksan kappaletta ovat omaa tuotantoa. Varsinaista bassoa ei tallenteilla kuulla kuin bluesrokahtavalla Pretty Flowersilla, Alabama Shakes -yhtyeen Zac Cockrellin liittyessä sen ajaksi täydentämään soittajistoa. Nimikappaleessa kuulen selviä Dylan-vaikutteita niin musiikillisesti kuin laulullisestikin. Nimiteoksella kuullaan myös bluespuitteissa niinkin eksoottista vempainta kuin Caleb Elliottin soittamaa selloa. Eihän auringonpistos (Sunstroke) mikään miellyttävä asia aina ole – kerran olen kokenut todella pahan – palaavat viime kesän helteet mieleen. Blues On Green voisi olla Peter Greeniä herkimmillään jostain 60-luvun ihan lopulta. Aivan pelkällä mies ja kitara -pohjalla ei kuitenkaan mennä, sillä erilaisten kitaroiden lisäksi mukana on kosketinsoittimia ja tietokoneella tuotettuja rytmitaustoja. Melodia on jotakuinkin sama kuin vanhassa St. Molempien muistolle on omistettu kappale. Mutta älkää huolestuko, sillä bluesista on kyse edelleen! Jo heti avauskappale Years Past Midnight johdattelee syvän etelän bluestunnelmiin. Burnsiden Bird Without A Feather sekä Junior Kimbroughin Hands Off That Girl) lukuun ottamatta Burnside keskittyy omiin sävellyksiinsä. Soolospotteja on tarjolla niin kitaralle, koskettimille kuin fonillekin, samaten CD:n viimeisellä kolmella raidalla mukaan liittyneelle huuliharpistille. Noin sekunnin, ehkä kaksi, pohdittuani asia oli itsestään selvä. Leppoisiin kesätunnelmiin vie myös Picknick At Docery’s. Pertti Nurmi CEDRIC CEDRIC BURNSIDE BURNSIDE I Be Trying (Single Lock SL052) Pohjois-Mississippin suvuissa musiikkigeenit tunnetusti siirtyvät polvesta toiseen. Kahta tempperamenttisella tavalla tulkittua lainaa (akustisella kitaralla soolona esitetty R.L. Jotain yhtymäkohtia olen löytävinäni Dave Lindholmin viimeiseen soolokiekkoon. Omakustanteen soundit eivät ole aivan hifiä, mutta se ei suinkaan haittaa, sillä kotikutoisuus on pelkkää plussaa. Chuck Berryhän oli syntyjään St. Burnsiden pojanpoika ja Calvin Jacksonin poika, rumpali-kitaristi Cedric Burnside ei ole hänkään jättänyt ohjaamatta perintöään seuraavalle Burnsiden vuosikerralle, tyttärensä Potrika Burnside kun on mukana nimikappaleen stemmalaulajana tällä artistin viimeisimmällä, Memphisin kuululla Royal-studiolla sekä osittain indieyhtiö Single Lockin omassa äänittämössä Florencessa, Alabamassa purkitetulla julkaisulla. Levyn toinen Dylan-henkinen esitys on Bob Mould -tyylisen särökitaran ja dobron voimin tulkittu Blue Thyme Blues. Maestro levyn takana kuitenkin antaa kasvukulmiensa traditionvaalijoiden lopulta huokaista helpotuksesta: sekä Hill Country -bluesin että Burnside-klaanin tulevaisuus lepää edelleen osaavissa, luotettavissa ja ymmärtäväisesti omassa ajassaan elävissä näpeissä. Bye Bye Berry on ollut Rootsin keikkojen päätöskappale jo pidempään. Terassilla istuessani muuan tuttu ohikulkija päivitteli, että taidan olla ainoa Suomessa, jota eivät helteet häiritse. Ainakin minun. Louisin poikia. Legendaarisen R.L. Kuusi akustista instrumentaalia, jotka piristävät jopa ankeissa talviolosuhteissakin. Vaan eihän sitä tiedä. Hän laulaa omaa käsialaa olevan americanafolk-kappaleen sävykkäästi, tuoden hallitusti esiin ulottuvaista ääniskaalaansa. Studiopelimannina Cedricin talenttia ovat päässeet hyödyntämään paitsi sukulaiset (mukaan lukien R.L. tämä meidän peräpohjolan ”porolandia”. Pete Hoppula ANDRES ROOTS ANDRES ROOTS Afternoon (Roots Art RAR 2102) Akustisella kitaralla virtuoosimaisesti operoiva Andres Roots tekee vuosi vuodelta aina tyylikkäämpää musiikkia. Delta Groove -merkin artistina, kimpassa Bernard Allisonin kanssa, perhehankkeessa Burnside Exploration sekä 2010-luvulla Cedric Burnside Project -nimisenä kokoonpanona. Viimeksi mainitun pianosoolo on mainio lisä, vaikka sävellys olisi toiminut hyvin ilman sitäkin. BN #350) oli bändilevy, tuoreen julkaisun tämä turkulaistunut englantilaisartisti on tehnyt yksin. Roots on oman tiensä kulkija – ja niinhän sen pitää ollakin! Honey Aaltonen RAFAEL RAFAEL DE SWARTE DE SWARTE Bluesin’ (RDSCD10, omakustanne) Kun edellinen Rafael de Swarte -albumi ”Jazzin’ The Blues” (ks. Burnside, jonka Fat Possum -kiekoilla hän musisoi vuodesta 1997 alkaen), myös lukemattomat muut artistit Jimmy Buffettista Janiva Magnessiin. Varsinaisen soolotuotantonsa hän sai käyntiin Single Lockin julkaisemalla albumilla ”Benton County Relic” vuonna 2018. Akustisella kitaralla lähes kokonaan toteutetut Blues For Two sekä Ridin' Up The Highway vievät kuulijan ajalle, jolloin bluesiin tarvittiin vain mies sekä kitara. Etenkään radioystävällisemmän I Be Tryingin kohdalla vertailut North Mississippi Allstarsin suuntaan eivät ole tyystin umpimetsästä kaivettuja. Mainio pikkulevy jälleen Andres Rootsilta. Blues News 1/2022 59 Albumin 12 kappaletta ovat uskoakseni kaikki Jacksonin omaa käsialaa. Vastaavanlaista venymiskykyä hän osoittaa melodiakuluiltaan niin ikään odotettua kiemuraisemmalla ikuisen rakkauden perään kuuluttavalla päätösnumerolla Love You Forever. Riku Metelinen levy tutkailut. Päätösnumero Sherwood tuskin viittaa tähän Suomen Sherwoodiin, eli Keravaan. Paikoitellen taustalla kuullaan nasevan kirpakkaa mimmikuoroa. No helppoahan moinen on, sillä onhan tuo Tarton kaupunki huomattavasti etelämpänä kuin esim. Näin hänkin olisi saattanut kappaleen esittää instrumentaalina. Ensiksi mainittu pelottelee, että ”käärme edessäsi nurmikolla voi purra, ellet pidä huolta itsestäsi”, jälkimmäinen taas taitaa lähinnä kehottaa hyppäämään tanssilattialle ja pitämään lystiä. Juuriaan Burnside ei silti ole unohtanut, päin vastoin, huomattava osa albumista vietetään yhä ”standardin” mukaisissa, joskin hitusen kohti nykypäivää tuoduissa pohjoismississippiläisissä bluestunnelmissa. Louis Bluesissa, mikä hetken ihmetytti. Tempot vaihtelevat nopeista shuffleista katkorytmisiin ja muutamiin rauhallisen hitaisiin tulkintoihin. Ehkä. Burnside pääsee väläyttämään levyllä kitaristin taitojaan, mutta on hän säilyttänyt kelpo tatsin ensimmäiseen pääinstrumenttiinsa rumpuihinkin. Bluesstandardeja on turha odottaa tai pelätä. Pelkällä harmaasävyisellä kansivalokuvalla varustettu ”I Be Trying” saattaa silti aluksi heittää tekstittömän layoutinsa johdosta ilmaan joukon epäileviä kysymyksiä. Melkein jokainen niistä on vähintäinkin kelvollista perinnepohjaista nykybluesia, valtaosiltaan jopa vallan laadukasta, mukaansa kaappaavaa musiikkia. Studiossa on vierailtu ilmeisesti useaan otteeseen ja lopputoteutus on sitten tehty huolimattomasti
Nytkään edes Fine To Me’n läpitunkevan Tony Joe White -henkinen sovitus ei pysty peittämään taustalla musisoivien rumpali Alex Hallin, kontrabasisti Beau Samplen ja pianisti Scott Ligonin tuottamaa soundillista yhdenkuuloisuutta vaikkapa JD McPhersonin tai Jake La Botzin Hi-Style-töihin nähden. Vaikka hänen laulunsa käsittelisivät miten absurdeja aiheita tahansa, ne tavalla tai toisella silti paljastavat aina myös jotakin kirjoittajansa omasta hauraudesta, epävarmuudesta ja aidon oloisesta tahdosta löytää kysymyksiinsä vastauksia. Sovitukseen on haettu hiukan uutta näkökulmaa ja lopputulos on onnistunut – siinä määrin, etten edes kappaleen tavaramerkkinä olevan slidekitaran poissaoloa kaipaa. Vastavuoroisesti levyn päättävän Goodnight, Goodbye -slovarin otsikon hän täydentää lyriikoissaan sanoin ”hope not forever”: ei tässä lopullisia jäähyväisiä sentään olla jättämässä. Aina tarkastelun arvoista on Hi-Style -vakiomuusikoiden leimaa-antava rooli jokaisella heidän käsiensä kautta kulkevalla levytyksellä, solistista riippumatta. Lausunnot ovat olleet voittopuolisesti ylistäviä, ne monilahjakas raumalainen on ehdottomasti ansainnutkin. Toteutus on lähempänä vuonna 1995 julkaistun ”In Rock” -kiekon juhlapainoksen Roger Glover -remixiä kuin alkuperäistä. Kirjoittaessaan tekstejään yhtäaikaisesti sekä raadollisesta nykyhetkestä että arkitodellisuudesta mahdollisimman kaukana olevasta nostalgiamaailmasta käsin, Pokey LaFargessa on jotakin kiehtovan vilpitöntä. Sävyrunsaudestaan huolimatta esimerkiksi edeltäjäänsä ”Rock Bottom Rhapsodyyn” nähden uutuuspitkäsoitto avautuu selvästi linjakkaampana, joskin samaan hengenvetoon myös aiempaa hillitympänä, suorastaan pliisuna kokonaisuutena. Se ei siis yllätä jyrkillä kulmillaan tai shokeeraa röyhkeydellään, eikä siten tuota vaativammalle kuluttajalle juurikaan todellisia vautsivautai huhhuh-hetkiä. Peruskokoonpanoa vahvistavat muutamilla esityksillä puhallinsoittajat, joiden osuudet Teränen on sovittanut yhdessä tenorifonisti Risto Kauppisen kanssa. Mutta kun kyseessä on asiansa osaava bändi, niin huoli pois. Toisella pitkäsoitollaan kaiken kaikkiaan väkivahvaksi varttunut trio (Mikko Korpi bassossa ja Oliver Westerberg rummuissa) on korostanut omavaraisuuttaan myös äänittämällä materiaalinsa itse. Kuvia kumartamatta, mutta esikuvia kunnioittaen hän kepittää mallikkaasti läpi koko levyn. Aivan kuin kertoja haluaisi pakonomaisesti todistaa ”olevansa nyt ookoo”, vaikka monet asiat vielä painavatkin otsan salaa kurttuun. Jungle Recordsin 2019 julkaiseman ”Notes From The Backwoods” -esikoisen jälkeen yhtye on jossain määrin laajentanut tyylillistä reviiriään, loikkien nyt välillä myös perinteisempään rockabillyyn liitettyjen raja-aitojen yli. Sitä tässä vain jäin pohtimaan, että näinköhän Pokey mahtaisi vielä näiden myönnytystensä jälkeen saada kutsun kunniavieraana Puolangan Pessimistipäiville. Americanan (mitä ikinä se tässä tapauksessa lopulta tarkoittaakin) monisäikeisiä olomuotoja hyödyntäen LaFarge pohjustaa persoonallisen taiteensa ennen kaikkea 1950-lukuiseen countryyn, swingiin ja rhythm’n’bluesiin, mutta sen sijaan että hän pyrkisi tekemään tyylikirjostaan kompaktin paketin, hän onnistuu jättämään eri ainesosaset tarvittaessa myös erikseen levyltä havaittavissa oleviksi musiikillisiksi ansoiksi. Monien mielestä Highway Star saattaisi olla paha pala versioitavaksi tai ettei siihen saisi edes koskea. Ajoittain teemoihin kätkeytyy mm. Ehkä kenties, tai sitten... Sitä tulevaa kakkosalbumia odotellessa laitetaan tämä levy soimaan uudemmankin kerran. ”Rasitun kuullakseni Taivaan kellojen soivan, olen kyllästynyt odottamaan enkelien laulamista, oi Luoja, vie minut kotiin”, hän esimerkiksi laulaa näennäisen kepeästi kehräävällä kantrivalssilla Long For The Heaven I Seek. LaFargen ja Chris Seefriedin tuottama ”In The Blossom Of Their Shade” on äänitetty pääosin Chicagossa Alex Hallin Hi-Style-studiossa. 1998) on noussut rytinällä maan puhutuimpiin tapauksiin sarallaan. Pete Hoppula kon lennokkuuteen, mutta ei tarvitsekaan, sillä kappale toimii nykymuodossaan oikein mainiosti. Tarkoitushakuinen mentaalipako kotimantereelta jatkuu myös mustalaisjatsahtavalla To Love Or Be Alonella, mutta jenkkityylillä ja omassa luksusluokassaan reissaten. Moottorin murinalla käynnistyvä Ganesien Hot Wheels lähtee intron jälkeen todella hurjaan nousukiitoon ja pölyt pyyhitään pöydältä. LaFarge vakuuttaa hollantilaiskaupungin olevan maanpäällinen paratiisi Amerikan alati pahenevaan kurjuuteen verrattuna. Torvilla pönkitetyillä numeroilla osaksi sen nykysoundia ovat ennen kaikkea ilmaantuneet kuumottavan läpikuultavat Brian Setzer Orchestra -vaikutteet. K.C. Musikaalisesta Teräsen perheestä (sisko Linda Teränen tunnetaan RelaxTriosta) tuleva laulaja, kitaristi ja AT’s Roots & Ramblin’ -yhtyeensä levytysmateriaalin kirjoittaja Arttur Teränen (s. Sävellyksinä levyn puhuttelevampaa laitaa edustaa rautalankamaisesti twang-kitaroitu ja edellä lausutusta poiketen hyvinkin kaihoisa Rotterdam. Lisäksi neorockabillymäiselle Sticks & Stones -kappaleelle on ryhmä kutsunut kitaristivieraakseen Fatboyn Hannu Kiviahon. raamatullisia lainauksia, mutta toisinaan myös häivähdyksiä maallisemmasta rakkaudesta ja toivosta. Riku Metelinen AT’S ROOTS & AT’S ROOTS & RAMBLIN’ RAMBLIN’ Golden Lane (Stupido TWINCD251) Kyllä silloin täytyy olla jotakin erikoista tekeillä, kun ”pop”yhtiö Stupido nappaa talliinsa rockabilly-yhtyeen – ja vielä soittajien iän perusteella mitattuna sangen nuoren sellaisen. Douglasin Mercury Blues on pitkään kuulunut suosikkikappaleisiini erilaisina versioina. Meno on varsin messevää, tosin soolokohdassa ei päästä Jon Lord–Richie Blackmore -kaksiKOTIMAAN KATSAUS levy tutkailut. Uuden levyn arvaamaton sankarimme kuitenkin avaa hyväntuulisempana ja toiveikkaampana kuin tuskin kukaan osasi ounastellakaan. Levyn materiassa riittää kyllä silti kiinnostavia piirteitä ilman solistinsa psyykeen liittyviä kummastelujakin. Annika Anderssonin hiekkapaperin karhea ääni sopii hyvin bändin esittämään musiikkiin ja kitaristi Johan Östergård on mies paikallaan. Neljän kappaleen levy on kuin jokapojan toivelaulukirjasta peräisin: Highway Star, Black Night, Mercury Blues sekä Hot Wheels. EteläAmerikan ja Karibianmeren musiikillisiin sävelkulkuihin tarrautuva paremman huomisen toivotus Get It ’Fore It’s Gone tuo näin ollen Pokeyn kertakiskaisulla pois pimeydestä. Ainoa pieni miinus tulee rumpusoundeista, joihin olisi voinut hiukan lisää potkua laittaa. Daniel Karlssonin soittama Hammond lisää kappaleeseen sopivasti tartuntapintaa. Artisti ei vieläkään vaikuta olevan tyytyväinen itseään ympäröivään menoon, mutta romahtamatta epätoivoon tai säikyttelemättä kanssaeläjiään tuhon lähestymisellä hän pikemminkin tyytyy nyt hyväksymään asioiden laidan ja siirtämään huolensa eskapismin avulla syrjemmälle. En tiedä, meneekö tämä nyt osastolle luurankoja kaapissa vaiko nuoruuden paheita, mutta minullakin on ollut hevikausi silloin hiukan alle parikymppisenä, kun oli vielä hiuksia päässä, ja Deep Purpleakin tuli silloin kuunneltua. Ainakin melkein. 60 Blues News 1/2022 POKEY LAFARGE POKEY LAFARGE In The Blossom Of Their Shade (New West NW6508 [CD]/ NW5513 [LP]) Illinoisissa syntyneen, joskin viime aikoina sekä Austinissa, Teksasissa että Los Angelesissa majailleen laulaja-lauluntekijän Pokey LaFargen ajoittain huomattavaan synkkyyteen taipuvaisen artistiluonteen heijastusvaikutuksia käsillä olleisiin pandemia-koettelemuksiin spekuloitiin taannoisessa BN:ssä hänen edellisalbuminsa ”Rock Bottom Rhapsody” esittelyn yhteydessä. Toinen Purple-laina on saanut kourallisen bluesvaikutteita. Lauluosuus on niin tuhti, ettei suuri päällikkö sellaiseen pystyisi, ei ainakaan nykykunnossaan. Sointuja melodiarakenteeltaan lähes koko albumi on tällä kertaa duuripohjainen ja miltei häiritsevän pirteähenkinen. Jump-billaava New Doll on joka tapauksessa ANNIKA ANNIKA ANDERSSON & ANDERSSON & THE BOILING THE BOILING BLUES BAND BLUES BAND On The Road (AdHouse #) Annika Anderssonin & Boiling Blues Bandin 12-tuumainen EP on suoraa jatkoa pari vuotta takaperin ilmestyneelle ”Reborn”-pitkäsoitolle. Lähtökohtaisesti vanhan liiton r&b-shuffleksi naamioitu Killing Time on oiva esimerkki tällaisesta kavalasta tyylilajien salaliitosta
Liqueur Goodbyes kallistaa hieman keskikaistan suuntaan, mutta mehevä mediumboogie, jossa naseva riffi pyrkii jälleen funkimman ilmaisun äärelle. Myös rokkivaihteessa löytyy: No Tengo Dinero toimii suorasuuntaisena tykityksenä, tässä on Ganesii, tässä on Texasii, tässä on hyvä meininki. Teräsen teeskentelemättömän karheaan, miellyttävän sävykkääseen lauluääneen on vaivatonta tykästyä. Mutta jos jätätte, ette tiedä mistä jäätte paitsi! Kieltämättä Howlin’ Wolf -klassikot kuten Smokestack Lightnin’ ja Howlin’ For My Darling tarjoavat haastetta kelle tahansa. Pete Hoppula MAX ON THE ROX MAX ON THE ROX Rox Motel Bar & Grill (ROXCD 2006) Vaasalaisyhtye on keittänyt jälleen roots-soppaa, menun voi tsekata takakannesta. Muilta osin kokoonpano on ennallaan. Band Is Back -siivulla ruhjotaan koneeseen vielä isompaa pykälää ja numeron tempo tuntuu halveksivan kaikkia nopeusrajoituksia. Little Rocker lähentelee jo Hendrix-tyyliä, mutta rockaa silti mukavasti. Timo ”Timi” Routasaari (rummut) ja Keijo ”Marvin” Vainikainen (basso) louhivat tuhdit pohjat, joiden varasta uupumattomalta vaikuttava huuliharpisti-laulaja Martti ”Maraboy Motherson” Saarelma ja kitaristi-laulaja Robert ”Robbe” Veihola voivat ponnistaa vaikka mihin. Nyt ei kuitenkaan tehdä hiilipaperikopioita, vaan mennään rohkeasti tulta päin. Vierailevana käännössanoittajana seuraan liittyy Dylanin usein levytetyn Don’t Think Twice, It’s Alrightin ajaksi monessa yhteydessä ansioitunut Maria Rahikainen eli Mariska, jonka sinänsä sukkelat ja alkuperäishenkiset lyriikat Kaikki järjestyy -versioon jättävät silti lopulta hieman valjun jälkimaun. Toisaalta joku voisi liittää esitykseen shamanisminkin. Sointurakenteeltaan minimalistisempi Boom Boom Spin lisää tyylivalikoimaan herkullisia jazzblues-vivahteita, lyriikoiltaan totaalisen loppuriimitön Nostalgic taas monipuolistaa kattausta raukean hitaana swinginä. Haaja-sanoitteisesta sekä bändijäsenten yhdessä säveltämästä materiaalista aikaa parhaiten kestäviksi sopii ennustaa Francine-hengessä perinteisempänä neobillynä riuhtovaa kulkurijulistusta Luotu kulkemaan sekä 1970ja 80-lukujen vaihteessa suosittujen Suosikin Miss Farkku Suomi -kisojen muistoissa haikailevaa iskelmärallia Liian kaunis. Mikke Nöjd PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Lauluja Laitakaupungilta (Bluelight BLR 33220 1 [LP]/BLR 33220 2 [CD]) 1990-luvun alkupuolella ensi kertaa kansaa kohahduttaneiden Pääesiintyjien uuden tulemisen toinen pitkäsoitto tuntuu ilmestyneen lockdownin aiheuttaman aktiivitauon johdosta yllättävän nopeasti edellisen jälkeen, mutta niin kai se menee, että rillumarei on rokattava silloin kun rauta on kuumana. Restless Soul poikkeaa levyn muusta linjasta. Riisutun esitystavan varaan pykätty One Way Street on vahva hidas blues, jolle on saatu kiva laid back -fiilis. El Gringo starttaa leppoisasti keinutellen, mutta tukevoituu matkan edetessä. Tähän suuntaan jo nyt lupaavia pieniä suunnantarkistuksia tarjoavat eritoten kantrirokkaava Tell Me (That I’m Wrong) sekä riemastuttavasti twistaava Stuck. Viidennen albumin myötä on ryhmässä vaihtunut rumpaliksi Riku Airaksinen. ”Lauluja Laitakaupungilta” on passeli todiste siitä, miksi Pääesiintyjät on säilyttänyt vetovoimansa erityisesti keikkatilanteissa – viekoitellen vuosikymmenten jälkeenkin puoleensa erilaista ja -ikäistä väkeä rokkareista tanssilavakansaan. Kumpainenkin korvamatoja parhaimmillaan. Myös levyn päätökseksi on säästetty samanhenkinen heleä vaskitykitys House Of The Grooves. Sen leimallisen retrohenkinen viitekehys on sanoituksellisesti syvällä 1950-luvun Suomessa, mutta muutoin tyylilliset kerrostumat ulottuvat menneisyydestä nykypäivään. Pete Hoppula DUSTY HOUND DUSTY HOUND BLUES BAND BLUES BAND The Lower Hangover (Key-Ritty KRCD 20210821) Pääkaupunkiseudulta tulevan Dusty Hound Blues Band -nelikon toimintaa seuraillessa on helppo todeta, että pojat ovat poikia, mutta nyt ovat miehet asialla. Digimuodossa keväällä 2021 ensi kerran julkaistu kanadalaisen The Creepshow’n Öiset varjot (The Garden) lukeutuu Pääesiintyjien onnistuneimpiin lainapoimintoihin koko sen uran ajalta. Levyn bändipotrettia silmittelemällä kun selviää kyllä nopeasti, että mopolla pärtsäämiset ja skolesta lintsaamiset ovat jo kaukaista historiaa. Rock’n’roll-sovituksellista uutta koukkua on esitykseen haettu sekoittamalla mukaan Buddy Hollyn Rock Around With Ollie Vee’n kitarasooloja, kenties tavoitteessa kuitenkaan täysin onnistumatta. Jos jotakin vertailukohtaa haetaan, niin kuulen seassa paikoin Ten Years Afteria. Ehkä sen aiemmin brändäämä maalaisidylli on nyt siirtynyt virstan verran lähemmäs suurempien kauppaloiden sykettä, mutta menneisyydessä yhtyeen sielu vaikuttaa edelleen viihtyvän. Haajan käännöslyriikoita kuullaan lisäksi ruotsalaisen The Domestic Bumblebeesin suoraviivaisella rokkipalalla Itkut itketty on (No More Crying) sekä Whistle Bait -yhtyeelleen aiemmin kirjoittamallaan toisella yksinjäämisteemaisella kappaleella Ei niin pahaa ettei hyvääkin (Pay Me Attention), jotka molemmat muistuttavat elämän jatkumisesta myös parisuhteen päättymisen jälkeen. Blues News 1/2022 61 kiistatta yksi 2020-luvun omaleimaisimpia suomalaisia tämän genren aikaansaannoksia sekä sävellyksenä, sovitukseltaan että täydellisyyttä hipovalta toteutukseltaan. Esimerkiksi levyn avaava Elvis Costellon 1970-lukuinen Radio Sweetheart eli Kaunis Veera ei äkkiseltään kuulostaisi olevan lainkaan oikeassa kontekstissaan, ellei sanoittaja Salomaa olisi toisaalla viestinyt kipinän Pääesiintyjien näkemykseen heränneenkin psychobillybändi Guana Batzin uudemmasta versiosta. Juonellisesti laulaja Vesa Haajan, kitaristi Mika Jokisen, basisti Pete Salomaan ja rumpali Timo Järvisen kokoonpano ei harhaudu tutulta kurssiltaan. Ensihuomio kiinnittyy voimalliseen, mutta samalla svengaavaan komppiin. Jos ei nyt sitten soittajan jälkikasvun kohdalla ajankohtaista nytkin, mutta eipä poiketa asiasta. Vielä yhden vääjäämättömän Setzer-kumarruksen taitaa saada osakseen myös kantrivetoinen nimiraita Golden Lane. Tämä on kuin surumarssi ja tunnelma on aavemainen karuine melodioineen. Hyvin svengaa myös lopetusnumero Big Low Mama, jonka funkituksessa on jännitettä. Johdannossa mainituista elementeistä saa jo hyvän maistiaisen Afterglow-biisillä, jolla rapea tänttäränttä hakee funkkeja ulottuvuuksia. Jo singlenä herkistyttänyt Aikka Hakala -kunnianosoitus Kun nähdään taas (Be Seeing You) nostaa albumisoitossa hienosti esiin myös kappaleelle erityisluonnetta antavan Ismo Haaviston huuliharpun. Lofi-sapluunan alle tähtäävä albumi vain alleviivaa miesten asennetta: Meidän känsäisissä kourissamme blues vääntyy näin, ottakaa tai jättäkää. Kitaristina mies on kertakaikkisen pitelemätön, ja tulee varmuudella löytämään jatkossa soittoonsa myös entistä originellimpiä eikä välttämättä yksinomaan virtuositeettiin pohjautuvia kulmia. Teräsen teknisesti pirullisen korkealla tasolla liitelevät kitarajuoksutukset sekä hieman The Paladinsin Dave Gonzalesin maneereiltaan mieleen tuovat lauluosuudet kannattelevat uljaasti aavistuksen verran naivistisia mutta kuitenkin enimmäkseen mallikkaan soljuvasti rytmitettyjä sanoituksia. Ja ennen kaiklevy tutkailut. Aivan kuin hänen mukanaan olisi musiikilliseen kokonaisuuteen ilmaantunut lisää funk-vaikutteita. Laulajakitaristina toimii Max Bäckman ja bassolinjoista vastaa Markku Keho. Asenteessa pesee ja bändi tekee rohkeasti omannäköisiä versioitaan, ja ihan omalla äänellään. Sekä tietysti siihen, että nyt eivät jätkät hötkyile, puhumattakaan että väsättäisiin jotakin perustylsää rockbluesia. Aikaa on kuitenkin vierähtänyt ”Lättähatun Paluusta” kuukaudelleen kaksi täyttä vuotta. Salomaa jatkaa kuvaannollista Suomifilmi-nostalgisointia vielä omalla iskelmäpopahtavalla Tauno ja Ansa -kappaleellaan. siis lättähattuihin. Lyhköönen arvio – mainio levy silti. Suomalaiskäännöksen nimihahmo taas valikoitui otsikkoon sattumalta Kipparikvartetin samannimisen laulun, sen tutun ”Prinsessa Armaadan” innoittamana. Uskon, että kaikille löytyy jotakin maistuvaa. Jälleen Setzerin jalanjäljillä kohtalokkaasti luritellulta Shiny Eyes -slovarilta ei ainakaan kunnianhimoa puutu, ja Muddy Lake tunnelmoi banjoineen ja dobroineen jo hyvin likellä rämeseutujen sininuottisempia maisemia. Suomalaisethan rakastuvat aina rent..
CD:illä on muutakin yhteistä: Molempien kansissa komeilevat pääartisti Lowell Fulsonin ohella levyt tuottaneet sekä kansivihkojen tekstit laatineet henkilöt, edeltäjällä Billy Vera ja tällä kertaa Jeff Dale. Vera ja Dale ovat molemmat kitaristeja, joiden yhtyeet toimivat levyillä säestäjinä. Onkohan tämä mukaelma saman miehen Whiskey Headed Womanista. Jumphenkinen Yesterdays And Tomorrows puolestaan ampaisee suoraan ja uskottavalla tavalla kultakauden Chicagoon. Voodoo Hoodoo onkin jotakin ihan muuta kuin mitä osasi odottaa: tätä voisi kutsua 50-lukulaiseksi noveltyshuffleksi, mainio veto. Nämä neljä esitystä olivat Robert Veiholan laatimia, mutta kynnelle nousee myös Martti Saarelma, jonka Star Eyed Girl tekeekin heti selvää jälkeä. Tommy McClennanin Whiskey Headed Geezer ei ollut minulle tuttu, mutta ravikompitettuna se kulkee tiukasti. I’m Walking heittää kuulijat medium-osioon ja biisissä on komea, vahva tunnelma. Aihepiiri ainakin on sama. Kansiteksteissään Jeff Dale kertoo, kuinka hän oli sattumoisin löytänyt kotoaan siivouksen yhteydessä jostain pahvilootasta nämä liki 40 vuotta sitten itse tallentamansa äänitekasetit. Siinä missä pikemminkin Hendrixkoulukuntaan ja sitä uudemmille vuosikymmenille tyylillisesti kallistuva Pitkänen ei lähde edes yrittämään kitarasooloissaan vanhojen Renegades-levyjen henkeä vaan suoltaa pedaaleistaan ulos paikoin rohkeamminkin vingahtelevia soundeja, pitäytyy Heinonen kovaksi keitettynä beat-muusikkona tiukasti omassa kurinalaisemmassa äänikarsinassaan. Toki tietäjät tietävät Freddy Cannonin Tallahassee Lassien myös Renegadesin samaan Beatmakerstyyliin levyttämänä hitaahkona fratrokahtavana versiona, mutta niinköhän vain jotkut kansalaiset silti vielä herkemmin yhdistävät kappaleen sen erään nimeltä mainitsemattoman trion vuoden 1974 käsittelyyn. Molemmat herrat kertoilevat teksteissään missä ja kuinka he olivat tavanneet blueslegenda Fulsonin joillain klubien bäkkäreillä ja miten tapaamisista sitten ajan saatossa johkaantuivat yhteiset keikat ja nämä tallenteet. Ratkaisua voinee pitää pienenä miinuksena. Mikke Nöjd PEKKA PEKKA TIILIKAINEN & TIILIKAINEN & BEATMAKERS BEATMAKERS feat. Esa Kuloniemi ja Hasse Walli, sekä nyt edellisellä, vain yhteen esiintymiseen typistyneellä kesän 2021 pikakiertueella yhtä sukupolvea nuorempi kitaristi Juho Pitkänen. Mokomatkin luopiot. Omia arkistojani perkaamalla edeltäjä näyttäisi olleen v. James Brownin I Got You – I Feel Good saattaa äkkiseltään tuntua oudolta valinnalta blueskiekolle. Hyväksi laulajaksikin tiedetyn Pitkäsen ei sen sijaan anneta näyttää julkaisulla osaamistaan tässä roolissa, vaan kaikista vokaaliosuuksista vastaa Pekka Tiilikainen. Koska ”oikeaa” tai edes sen nimellä jotakuinkin hyväksyttävällä tavalla ratsastavaa kiertuekokoonpanoa ei nykyisin ole mahdollista jos kohta reiluakaan tien päälle passittaa, on edelleen napakasti rumpuja soittava Johnson saanut viime vuosina arvoistaan rintama-apua kotimaiselta Beatmakers-ryhmältä. Tällainen oman roolin korostaminen blueslegendan kyljessä ei ole useinkaan optimaalisin lähtökohta onnistuneelle julkaisulle. Pertti Nurmi UUSINTAJULKAISUT LOWELL FULSON LOWELL FULSON with JEFF DALE & with JEFF DALE & THE BLUE WAVE THE BLUE WAVE BAND BAND Live! (Pro Show Bidness 1983) levy tutkailut. Kyllä nämä ukot tietävät, kuinka boogie laitetaan rullaamaan. Tämän jälkeen ei kyllä aiheesta kahta sanaa: I Feel Good on bluesbiisi. Kiitos Esa Kuloniemen kirjoittaman erinomaisen Luopiotarina-historiikkiteoksen (2017) sekä uskollisena ja ennen kaikkea harvinaisen viriilinä pysytelleen fanikunnan, bändin nimi vaikuttaa ponnahtavan yhä säännöllisesti esiin siellä täällä, joskus myös valtakunnan mediassa. Alun järkytyksestä selvittyä ja CD:n muutamaan kertaan pyöritettyä ei tämä loppujuoksussa tunnukaan enää niin puuduttavalta kuin pelkäsin. Olisin kuvitellut, että nykypäivän teknologialla olisi pystytty pykälää parempaan sooniseen toteutukseen kuin mitä CD edustaa. ja antaa palaa. Perustellusti Renegades Revisited -tiimi on sitä vastoin sivuuttanut joukosta pois ainakin sen ilmeisimmän valinnan, Cadillacin, ja korvannut säästyneen tilan huomattavasti enemmän myös bändin omaa karaktääriä resonoivalla lainanumerolla. Onneksi “fiilistelyä” kestää vain kolmisen minuuttia, minkä jälkeen pääartistin astuttua framille musiikki asettuu suht koht uomilleen. Loppua kohti edetään Chick Willisin hameenalle-kurkistuksen Stoop Down Baby kautta muutamiin Fulsonin Kent/ Jewel -aikakauden peruja oleviin soulahtavampiin tulkintoihin. Kuinkas ollakaan, sekä se, että tämä uutuus sisältävät live-klubiäänitteitä USA:n länsirannikolta juurikin tuolta samaiselta vuodelta 1983. Kuulemme ymmärrettävästi useita Fulsonin hienoja klassikoita kuten You’re Gonna Miss Me, Blue Shadows ja Reconsider Baby, jotka kaikki on totta kai kuultu jo lukemattomia kertoja ja monta vertaa tyylikkäämpinä versioina. 2013 Rockbeat-merkillä julkaistu “Lowell Fulson with Billy Vera & The Beaters – Live 1983”. Renegaattien tunnetuimmasta jäsenistöstä viimeinen jaloillaan vankasti seisova soturi, pitkään Italiassa asustellut Graham Johnson on tainnut juuri siksi saada lisävirtaa jatkaa osa-aikaista muusikon pestiään vielä eläkeiässäkin. Sitä ovat keikoilla vahvistaneet aikaisemmin mm. Tai vaikkapa kirikomppiin soviteltu Jr Wells -numero Messing With The Kid, johon on saatu mukaan paljon omaa näkemystä. Parhaiten kitaristien unisono puree kompromissina puolittaisessa rautalankahengessä tulkitulla suosikkiballadilla My Heart Must Do The Crying. Kyllä tätä kiekkoa kehtaa bluesin ystäville suositella, Youtube-näytteiden perusteella ryhmä saa tietysti livenäkin melkoisen menon päälle. Tiedän lukijoiden joukossa olevan ainakin joitain kaltaisiani Lowell Fulson -hörhöjä, jotka hommaavat CD:n joka tapauksessa. 62 Blues News 1/2022 kea jälkimmäinen jyrää ja rockaa pelottavalla voimamomentilla, lopussa kitaristikin riehaantuu... Los Angelesin Club 88:lla purkitettu – vai sanoisinko puuroitettu – CD alkaa bändin toimesta Do You Feel It -nimisellä järkyttävän sekavalla älämölyllä. Tuotoksista jää helposti päällimmäisenä mielikuvana niiden olevan kyseisten artistien henkilökohtaisia käyntikortteja pikemmin kuin historiallisesti merkittävän bluesartistin taiteilijakuvan edistäminen. Muutamat joutavanpäiväiset välijorinat olisi myös voitu leikata huoletta pois. Vaikka vankkaääninen Tiilikainen on eritoten iskelmällisessä tuotannossa edukseen esiintyvä kokenut solisti, olisi Pitkänen energisellä tulkinnallaan varmasti tuonut myös äänitteelle virkistävää, kenties jopa Kim Brown’maisempaa lisäväriä. Ehkä ennen kaikkea siksi, että soittajien tavat käskyttää instrumenttejaan poikkeavat tyystin toisistaan. Asia kuitataan CD-pahvin takakanteen kirjattuun toteamukseen: “Vintage tape noise courtesy of 1983”. Eriskummallista Lowell’s Lollipop -nimistä sekoilua on tarjolla vielä ennen levyn päättävää Jimmy Rushingin Going To Chicago -klassikkoa. Pitkälti samoja määreitä voisi käyttää Sonny Boy II:n Checkin’ Up On My Babystä, jonka svengi on täysin pitelemätöntä sorttia. Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin ulkoilmalavalla taltioidusta esiintymisestä julkaistulla 10-tuumaisella EP-levyllä ”Kihara” Pitkäsen ja Beatmakersin vakiokitaristin Juha Heinosen työnjako vaikuttaa toimivan kiitettävän hyvin. Ilmeisesti mieli ja kuulokuvat akklimoituivat takaisin 1980-luvun C-kasettien äänimaailmaan. Nimiraidaksi yltänyt The Lower Hangover tarjoaa juuri sitä mistä olen jo pari kertaa maininnut, tukeva komppi ja siihen hyvä meininki päälle. Hurjaa I Wish You Would -rakenteista stompperia ei pidättele yhtikäs mitään. GRAHAM feat. Pete Hoppula Milloinkahan on mahtanut viimeksi ilmestyä aiemmin julkaisemattomia Lowell Fulsonin äänitteitä sisältävä albumi. Levyllä on kaikkineen 11 biisiä ja komeasti melkein puolet, eli viisi on omaa tuotantoa. Keikasta vinyylille seulotuista neljästä numerosta edellä mainitun ohella myös räväkkä Do The Shake ja beat-klassikon aseman saanut Things Will Turn Out Right ovat tietenkin mustlauluja jokaiselle Rene-diggarille. GRAHAM JOHNSON & JOHNSON & JUHO ”KIHARA” JUHO ”KIHARA” PITKÄNEN PITKÄNEN Live At The HUK: The Renegades Revisited Show 2021 (Wanaja Music VMEP-003) Pohjoisen väki ei ole unohtanut – eikä mitä luultavimmin tule koskaan unohtamaankaan vuonna 1964 maan konkreettisesti hullaannuttanutta birminghamilaista The Renegadesia
Levyehdokkaisiin lukeutui myös omintakeinen instrumentaalishuffle Tavern Lounge Boogie, jolla Burns soitti kitaraa joko George Jacksontai James Johnson -nimeä kantaneen yhtyekollegan partnerina. Heihin lukeutui Mississippin Belzonassa 1928 syntynyt Eddie Burns, jonka ensiäänitteet julkaistiin taiteilijanimien Slim Pickens ja Swing Brothers takaa Paldaja Holiday-merkeillä vuonna 1949. Kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat nähneet sen useampaan otteeseen ja varmasti ottaneet talteen televisiosta. Hiki otsalla esiintyvä Cisse Häkkinen pääsi vilustumaan pahasti. Seuraavat Smithin sekä tuntemattoman rumpalin kanssa 1951 syntyneet ja Philadelphiassa toimineelle Gotham-yhtiölle kaavaillut JVB-sessiot jäivät julkaisematta. TV2:n edistysmielinen Iltatähti-ohjelma kuitenkin näytti ymmärtävän komeetan lailla kiitävän nuorisoyhtyeen merkityksen. Tapaninpäivänä ’74 nihkeä Yleisradio jopa päätti tallentaa bändin keikan Helsingin Tavastia-klubilla. Sisäkannen tekstit laatinut Petri Laukka on löytänyt vielä hieman uutta perspektiiviä sisältöön, lähtien illasta, kun Kuuselan nuorisotalolla Pattijoella joku fani tulee möykkäämään jotain ennenkuulumatonta. CD-muotoisena antologiana Burnsin varhaistuotantoa ei näin kattavasti ole aikaisemmin ollutkaan saatavilla. Hurriganes oli tehnyt suomalaisen musiikin historiaa voittamalla Euroopan yleisradioliiton EBU:n järjestämän kilpailun European Pop Jury. Blues News 1/2022 63 EDDIE ”GUITAR” EDDIE ”GUITAR” BURNS BURNS I Love To Jump The Boogie (Jasmine JASMCD 3186) Tuore 27-raitainen ”complete”-latinki Eddie Burnsin (1928–2012) levytysuran alkutaipaleelta 1949–61 pihtailee brittiläiselle julkaisutaholle ominaisesti niin kiekon kansiteksteissä kuin sen kuvituksessakin. Usein takahuoneena oli vain vetoisa lautahökkeli. Sittemmin 1970-luvulla itsensä jopa Billboard-listoille Hard Goin’ Up -kappaleella kiilannut ja Staxin Enterprise-sisarfirmalle levyttänyt pikku-Sonny (Aaron Willis) tiettävästi elää yhä ja saattaa vielä satunnaisesti jopa esiintyä. Ehkäpä vähemmän dementoituneet lukijamme saattavat jopa muistaa. Typerä kysymys, sillä bändin fanit ovat valmiit ostamaan sen vielä levynäkin. Television kevyen musiikin ohjelmat olivat keskittyneet yleensä iskelmälaulajien play back -esityksiin. Kanteen cropattua varttuneemman Eddien naamakuvaa sekä parisivuisen sisälehtisen päätösliuskalle lisättyä mustavalkoista saman aikakauden keikkafotoa lukuun ottamatta tälle Detroitin bluesjärkäleelle ei varsinaista visuaalista ilotulitusta ole haluttu kokoelmallaan suoda. Pohjois-Pohjanmaan keikkaolosuhteet keskellä talvea eivät olleet kadehdittavia. Tavastian keikalta nähtiin tosiasiassa Iltatähdessä vain viisi kappaletta. Singleltä Hello Miss Jessie Lee / Dealing With The Devil välittyivät jälleen Chicagon vaikutteet, ennen kaikkea Eddien vanhan esikuvan Sonny Boy Williamson I:n, jonka popularisoimaa Good Morning Little School Girl -teemaa hän hyödynsi levyn apuolella ja jonka samannimisestä vuoden 1940 Bluebird-tulkinnasta oli pitkälti muovattu myös kääntöpuolen piano-huuliharppudialogina etenevä jämerä bluespaatos. J-V-Bja Battlefirmojaan sekä levykauppaansa pyörittänyt Joe Von Battle, joka tarjosi John Lee Hookerin vanavedessä levytystilaisuuksia lukuisille muillekin seudun bluesnousukkaille. Olen omalta osaltani valmis ottamaan tästä erehdyksestä levy tutkailut. Tasokasta puhaltimien mahtipontisoimaa vanhan liiton bluestyöstöä tarjosivat myös muut viisi vuoden 1961 Harvey-singleraitaa, joista jo pelkästään raivokas Mean And Evil (Baby) olisi riittänyt luomaan 2000-luvulle saakka musiikinteon parissa viihtyneestä Eddie Burnsistä tulevien bluessukupolvien ihaileman sankarihahmon. Vähiin jäivät aikoinaan kiitokset ja korvaukset myös Dukeja Excello-merkeillä ilmestyneistä vuosien 1958–59 Detroit-levytyksistä, joilla Eddie toimi kitaristina ja alabamalainen harpisti-laulaja Little Sonny solistina. Tappava tahti näissä olosuhteissa, sillä keikat soitettiin joka kerta kuin viimeistä päivää. Näillä paikkeilla Laukka hieman oikoo totuuksia. Kolmen säästyneen kappaleen joukosta nousee esiin etenkin vauhdikas Gangster Blues, jonka olemuksesta on kuultavissa selviä yhtymäkohtia John Lee Hookerin Mad Man Bluesiin. Moinen vaati veronsa. Ainakin nykyvaloon tuotuna näitä bändinauhoituksia (mm. Oman levytysuran jäädessä hetkeksi lepotilaan Burns fokusoi energiansa klubeille, kehittäen ja sähköistäen samalla kitaransoittoaan. Mihin siis tällaista levyä tarvitaan. Kuukautta aiemmin Hurriganes oli tallentanut kolme kappaletta tulevalta levyltään ”Roadrunner” ohjelmaan Plyysiä ja hyvää musiikkia studioyleisöä varten, mutta se esitettiin vasta seuraavan vuoden puolella. Kuuluipa ensisessioiden miehistöön rumpalin ominaisuudessa myös muuan Marvin Gaye. Soitto oli raakaa ja räävitöntä. Kun myös levyn kansi on näyttävä, siis juuri sopivan korni kunnon rock’n’roll-albumin kanneksi, niin tuohan se lisäarvoa levyhyllyyn. still-kuvia. Aihe oli tuolloinkin... Pete Hoppula HURRIGANES HURRIGANES Live At Tavastia 1974 (Ainoa! AOPLP2131) “Järkee vai ei”, aloitin levyesittelyni edellisessäkin numerossa. Tässä vaiheessa ensisijaisesti huuliharppua soittanut Burns musisoi yhdessä kitaristi John T. Se ei ollut mitenkään tavallista noina ankeina aikoina. Detroitin kuhinassa tiedetään sattuneen ja tapahtuneen jo vuosia ennen Motownia. Kyllä se kuuntelun kestää myös ilman kuvaa, sillä sen verran kovassa iskussa bändi oli. Boogiepitoisella Biscuit Baking Mamalla oli tällä kertaa valikoitunut ensisijaisen matkinnan kohteeksi Yank Rachell. Smithin kanssa. Hurriganes! Vuonna ’74 Hurriganes oli todella nousemassa maamme suurimmaksi yhtyeeksi, vaikka se ei antanut periksi ajan muoti-ilmiöille. Kappale oli Get On, joka itse bändille oli vain yksi rokki muiden joukossa. Vuoteen 1953 mennessä Burnsin soundiin oli jo tarttunut tietynlaista sievistelevyyttä. Syksyllä 1961 mies oli löytänyt uuden musiikillisen kodin Harvey Fuquan ja Gwen Gordyn Detroitiin perustamasta Harvey-merkistä, jonka valitettavan lyhyeksi jääneen tuotantokauden hän avasi eräällä tunnetuimmista ja nykyisin helpoiten singlenä vastaan tulevista julkaisuistaan. Nämäkin neljä raudanlujaa Reed-mukaelmaa sisältyvät bonuksina Jasmine-koosteelle. Vastaavasti hyllyn perukoille unohtuivat myös kolme Hookerin itsensä kanssa samana vuonna tehtyä Gotham-kokelasta, mitä voi pitää selvästi suurempana hämmästelyn aiheena. Historiadetaljien osalta pitäydytään Bob Fisherin useamman vuoden takaisessa koruttoman ”Wikipediamaisessa” pikareferaatissa, eikä Jasminella ole myöskään ollut tapana kaivaa näille tuotteilleen entuudestaan julkaisematonta äänitemateriaalia. Seuraavaksi Von Battlen onnistui kaupata suojattinsa Chessille, jonka Checker-julkaisusarjassa ilmestyi 1954 alter egon Big Ed alaisuudessa yksi single. Oli siis onni, että Eddie älysi edelleen pitää kiinni päivätöistään mekaanikkona. Mutta onko järkee vai ei julkaista YLE:n monoäänentoistolla äänitetty keikka levyllä. Sellaiseen ei oltu totuttu, mutta sosiaalista tilausta näytti riittävän. Von Battle koitti saada neljää leppoisammin askelin nelistävää, osin pianovetoista swingja jumpbluestallennetta kaupaksi Biharin veljesten Los Angelesissa operoimalle Modern/Kent -konsernille, mutta kehnoin tuloksin. Klassikko siitä mitä pikimmin tuli. Viimeisten kolmen kuukauden aikana keikkoja oli ollut nelisenkymmentä ympäri Suomen. Eräs moottorikaupungin tietä raivanneista studioja tuottajafiguureista oli mm. Mutta musiikki, se puhuu joka tapauksessa puolestaan. aggressiivinen Squeeze Me Baby) maagisempaa Chicago-, Deltaja Detroit-bluesin synteesiä tuskin uskaltaa edes mielessään kuvitella. Seiskatuuma Treat Me Like I Treat You / Dont’cha Leave Me Baby saavuttikin siinä määrin kannustavia myyntilukemia, että Von Battle näki aiheelliseksi julkaista kappaleet myös omalla J-V-B Recording Companyllaan, sen lähemmäs hittikirjauksia ei artisti koskaan päässyt. Kolmisen vuotta myöhemmin Burns oli yhä Chessin kirjoilla, mutta nyt kitara kädessään. Debyyttisingle esitteli lupaavan joskaan ei vielä erityisen omaperäisellä tavalla bluesiaan tulkinneen nuorukaisen. Hetken harkittiin jopa televisionauhoituksen siirtämistä, mutta moinen ei YLElle tietenkään käynyt. Tyylillisesti hän oli päivittänyt itseään Jimmy Reedin suuntaan. Täysin omana itsenään Burns sai debytoida levyttävänä artistina King-yhtiön Deluxesisarmerkillä 1953. Etenkin hitaan kitarabluesin Orange Driver kääntöpuolelle poimittu Hard Hearted Woman antoi hyvän kuvan Burnsin uudesta West Coast -henkisemmästä r&b-tendenssistä, jonka toteuttamisessa hänellä oli tärkeänä apunaan joukko pian laajempaankin maineeseen yltäneitä Motown-muusikoita. Kannen kuvatkin ovat kaikki YLEn nauhalta poimittuja ns
Kuvan kanssa siihen tulee edes hieman komiikkaa mukaan. Miksikään puudeleiksi he eivät kuitenkaan ryhtyneet. Vaikkei uusi asuinpaikka levy tutkailut. Silti moniin muihin kotimaisiin 1950-luvun suosikkilaulajattariin rinnastettuna hänen nimensä ei taida vieläkään kuulua esim. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll! Honey Aaltonen HURRIGANES HURRIGANES Rockin’ Live 1982 (Emsalo EMLP 016) Vo i k o m a a i l m a muuttua kahdeksassa vuodessa. Osittain kyllä. Valtamedia hehkutti Cheekin stadionkeikkaa. ”Fortissimo” kuulosti jo nimensä puolesta hieman elitistiseltä ja ”Rockin’ Hurriganes” ei taas oikein vastannut otsikkoaan. Siitä päätellen, että Cisse kiittää yleisöä sanomalla Tack så mycket, tämä voisi olla Ruotsin kiertueelta. Se on totta, sillä eihän taiteilijan ole tarkoitus mikään jukeboxi olla. Tämä on selvästi Janne Louhivuorelle tärkeä projekti – luultavasti tärkeämpi kuin ne kaksi Hurriganesin kanssa tehtyä studiolevyä. Mutta 80-luvulle tultaessa Remu kutsuttiin mm. No kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Keikka käynnistyy reippaasti vanhalla kunnon True Fine Mamalla ja mukana on tietenkin tuorein hitti Bourbon Street. Cisse tekee mainion tulkinnan Roy Orbisonin 60-luvun klassikosta Oh, Pretty Woman ja Janne tuntuu olevan erityisen ylpeä kehittämästään pitkästä kitaraimprovisaatiosta Get On Intro, jossa bändi lähtee hassuttelemaan 70-luvun alun malliin. Pientä viilausta kappaleiden välissä olevista kertakäyttöisistä herjoista ja kitaran virityksistä olisi saatu tiivistettyä vähän lisää. Cisse oli kuumeessa ja Remun välit Albert Järviseen olivat raskaalla kiertueella kiristyneet pahasti.” Herää kysymys, että jos tämä oli vuoden huonoin keikka, mitä ne muut ovat olleet! Kun nauha taas oli löydetty, sitä näytettiin ahkerasti televisiossa. 64 Blues News 1/2022 syyn niskoilleni, sillä parikymmentä vuotta sitten tekemässäni kirjassa ”Hurriganes” erehdyin väittämään, että koko keikka nähtiin ns. WIOLA TALVIKKI WIOLA TALVIKKI Jazzvokalismia 1956-1960 (Artie Music AMCD 1055) Rohkenen vahvasti epäillä, että suomalainen jazzlauluhistoria tulisi enää koskaan saamaan tarinoidensa kohteeksi toista Viola Talvikki Nikkasen alias Wiola Talvikin (s. äidinkielen opettajien seminaariin, koska hänen olemustaan ja kielenkäyttöään pidettiin kiehtovan omaperäisenä ja raikkaana. Järjestyksessä kolmas kitaristi Janne Louhivuori oli arvostettu studioja ammattimuusikko. Tärkeimpänä suunnan näyttäjänä oli Hurriganes. Se raivoisa vimma ja kiiman kipinä ei enää puskenut läpi niin kuin aiemmin. Tämän olisi saanut laskujeni mukaan tungettua yhdelle levylle. Levytysura kesti tasan kahdeksan vuotta. Kumpikin levy myi hyvin, sillä lavoilla bändiä pidettiin edelleen vetonaulana. Bändi teki jopa elokuvan – joskaan siitä ei kovin suurta taiteellista menestystä tullut. Ennen kahdeksan vuotta siis merkitsi jotain. Hieman ihmetyttää, miksi tämä on julkaistu tuplavinyylinä. Selitykseksi ei riitä se, että levypuolet olisivat olleet liian pitkiä (yli 20-minuuttisia), sillä äänentoisto mononauhalta kopioituna tuskin olisi kärsinyt nykytekniikalla. Eikä mikään ihme, sillä nyt julkaistu livealbumi ”Rockin’ Live 1982” on vahva osoitus bändin tiukasta työmoraalista. Hurriganesin soundi muuttui modernimmaksi. Sovituksiin tuli kerroksia, jotka kahdeksan vuotta aiemmin olisivat olleet mahdottomia. Nelospuolelle on tungettu Mikko Alatalon tekemä, hieman kiusallinen haastattelu. Tilaisuus syntyi, kun pitkän linjan Hurriganes-harrastaja Lasse Halén tarjosi keikalla ’82 äänitettyä kasettia kuunneltavaksi. 1934) kaltaista universaalia menestyjää. No, sanotaan vaikka, että kyllä ja ei. Hurriganesista tuli keski-ikäistyneempi ja kuten tiedämme, iän myötä hurjimmat hullutukset muuttuvat harkitsevampaan suuntaan. Sääli. Myös suomalainen musiikkimaailma mullistui vuosien ’74-’82 aikana melkoisesti. Jokainen keikka piti äänittää C-kasetille ja paluumatkalla analysoida, mikä olisi voinut mennä paremmin. Seuraavat vuodet ovat olleet sitäkin vaatimattomampia. Pahoitteluni. Voisi kuvitella Janne Louhivuoren kaivanneen pientä revanssia maineensa korjaamiseksi. Louhivuori on joskus sanonut, että touhu oli välillä rättiväsyneenä hieman tuskaista. Niukoista levykansiteksteistä päätellen kukaan ei tiedä, missä se on äänitetty. Hieman korkeasta hinnasta huolimatta en minäkään kadu ostostani hetkeäkään. Tämä on fanituote ja sellaisenaan kuulemma kelvannut loistavasti ostajille. Häpeäkseni on myönnettävä, että itsekin usein epäilin Louhivuoren sopivuutta bändiin, mutta onneksi koetut keikat palauttivat uskoni siihen, että kyllä ryhmä edelleen rokkaa, vaikka hiukan erilaisella otteella. Dave ja Phil Alvin vetivät hienon keikan Savoyssa, Bob Dylan kävi Porin Jazzissa ja John Mayall Circucsessa. Esiintymisten luonne vaihtui ammattimaisempaan suuntaan. Juuri tällaisilta rokkilevyjen pitääkin näyttää. Kun Järvinen palasi taas bändiin 70-luvun lopulla, olivat vanhat fanit kasvaneet aikuisiksi. Louhivuori innostui. Valitettavasti Cisse Häkkisen huono terveydentila kuuluu hänen laulussaan. Moni syytti siitä Louhivuorta, mikä tosin oli kohtuutonta. Viipurin seudulla varttunut Nikkanen muutti perheensä matkassa talvisodan pyörteissä Lappeenrantaan. Nykyajan nuorisolle lienee turha edes yrittää selittää, kuinka paljon kahdeksassa vuodessa voi tapahtua. Keikan ensimmäinen setti loppui Get Oniin, mutta nyt se on kolmannen puolen toisena. Siis lähes tarkalleen kahdeksan vuotta myöhemmin kuin ”Live At Tavastia 1974”. The Beatles muutti 60-luvulla koko musiikkimaailman useampaan otteeseen. Kesyyntyikö Hurriganes. Studiossa kun ei aina ollut Remun kanssa niin helppoa. Remun perfektionismi oli jo vuosia kärjistynyt jopa hieman sairaalloiseksi. Ei tarvitse olla edes mikään fanaatikko, ettei näistä voisi nauttia pelkän musiikinkin vuoksi. Tästä onkin vain lyhyt harppaus päätösnumeroksi vakiintuneeseen Get Oniin, jonka lopun kertosäkeiden sijaan kerrotaan, että ”I’m Goin’ Home”. Itse en aina innostu noista muunteluista, mutta kuten Remu on sanonut: ”Ei niitä aina tarvii samalla lailla soittaa”. Vuonna ’75 Järvinen oli vaihtunut Ile Kallioon, josta tuli ”joka äidin unelmavävy”. Bändin luottoroudari Kuivis Koskiluoto, jonka voi kansikuvassa nähdä Järvisen puolella tilannetta tarkkailemassa, muistelee Tavastian keikkaa katkerana: ”Mä olin pitkin vuotta nähnyt niin hyviä keikkoja bändiltä, että oikein vitutti, kun se vuoden paskin keikka piti sitten televisioida. Mutta mitäpä sitä pienistä valittamaan. Nyt hän kuitenkin oli ilahtunut. YLE:n kantanauha hautautui arkistoihin vuosikausiksi. Uusi vuosikymmen muutti myös musiikkia. Janne on masteroinut nauhan yhdessä Henri Nuorivaaran kanssa, laatinut kansitekstit ja kaikesta päätellen valinnut kansikuvat, koska on itse selvästi etualalla. Janne Louhivuori on nostettu jälleen kitarakaapin päälle! Honey Aaltonen PS. Mutta mitä tapahtui vuonna 2014. Wilko Johnson teki kuolemaa ja jäähyväiskiertuetta, mikä tosin jatkuu edelleen, Erja Lyytinen luuli olevansa Elmore James ja partainen mekkomies voitti Euroviisut. Samaa ideaahan Hurriganes käytti jo 70-luvun alkupuolella. Ohjelmistosta kuitenkin voi olettaa, että vuoden ’82 lopulla se on tehty. Brita Koivusen tai Annikki Tähden tapaisiin itsestäänselvyyksiin. Ääni pettää välillä pahastikin. Tulipa kehaistua ’74-liven sopivasti kornia kantta, mutta eipä jää jälkeen tämän ’82-liven kansikaan. Se olisi ollut hänen mielestään julkaisemisen arvoinen. I Will Stay lauletaan rimaa hipoen ja pahasti alavireessä. Louhivuoren kanssa bändi teki kaksi levyä ABBA:n huippumodernissa Polarstudiossa Ruotsissa. Muuttivatko vuodet Hurriganesia. Hurriganes koettiin jopa kriminaalina, mikä osittain piti paikkansa Remun toilailuiden vuoksi. Yhteistä jutun juurta ei Alatalon ja bändin välille synny. Bändihän vaikutti lähes epäsosiaaliselta, vaikka Cisse Häkkinen pyrki antamaan itsestään herrasmiehen vaikutelman ja Albert Järvinen oli ehkä Suomen parhaiten pukeutunut rock-muusikko. Siitä huolimatta se rokkasi edelleen ja kuulosti juurevammalta kuin nuoret kilpailijansa. Iltatähti-specialina. Tämä levykaksikko muodostaa mainion ”Hurriganes eilen, toissapäivänä” -yhdistelmän. Kasetti oli vanha ja kulahtanut, mutta nykytekniikalla siitä voisi saada kaivettua kaiken tarpeellisen irti. Hurriganes oli 70-luvun alkupuolella herättänyt pelonsekaisia tunteita nuorison vanhemmissa. Kiusallista on myös päättää kakkospuoli Cissen epävireisesti tulkitsemaan I Will Stayhin. Levyllä on mukana uudempia kappaleita, klassikoita ”Roadrunnerilta” ja aikoinaan singlenä julkaistu Do You Wanna Dance, jonka sovitus poikkeaa reippaasti siitä vanhasta
Siksi tämäkin kiekko menisi yhä täydestä bändin aivan uunituoreena studiotyönä. Pysäyttävä ääniaaltodokumentti on myös Radion Tanssiorkesterin kanssa Haminassa lokakuussa 1957 purkitettu Green Door. Suomeksi kääntyneille Lullaby Of Birdlandille ja boogie-sovitteiselle Louis Jordan -originaalille Armaani sä silloin oisit (I Want You To Be My Baby) laati sovitukset Matti Viljanen, jonka johtama Deccan studio-orkesteri otti vuorostaan säestysvastuun Talvikin seuraavilla singletallenteilla. Kielitaidon ohella Wiolalle karttui arvokasta tietotaitoa uusimmista kansainvälisistä musiikin virtauksista. Radiota varten yhteenliittymä oli toki ikuistanut musiikkiaan jo aiemmin. Hän itse kuitenkin valitsi toisin. Jokerit-lauluryhmän tuella näille julkaisuille löysivät mm. Asetuttuaan Lontooseen, avioiduttuaan sikäläisen yökerhon omistajan kanssa ja perustettuaan perheen suomalaiset saivat jatkossa kuulla kosmopoliittikansalaisestaan enää vain satunnaisten uutissähkeiden välityksellä. Niissä kerrottiin uskomattomilta tuntuvina välähdyksinä niin yhteisesiintymisistä Tom Jonesin ja Dusty Springfieldin kanssa, radioja tv-vierailuista BBC:n lähetyksissä kuin velvollisuuksista Ted Heathin maailmankuulun big bandin kiertuesolistinakin. Se kuitenkin jäi valitettavien sattumien kautta odottamattoman vaisuksi. Timo Wuoren ansiokas työsarka kotimaisten historiallisten kevyen musiikin äänitteiden kuraattorina ja julkituojana on kantanut toistaiseksi eksoottisimman ja nautinnollisimman hedelmänsä. tiensä toistaiseksi ylittämättömät käännösversiot sekä Amado Miosta että nimen Luokseni jääthän saaneesta alkujaan amerikkalaisen The Four Esquiresin pop-hitistä Love Me Forever. Sekä ulkoasultaan että sisällöltään laadukkaan laserkiekon seuraan on helppo suositella myös Artie Musicin aikaisemmin toteuttamia, niin ikään maan jazzlaulannan eliittiin lukeutuneiden Sinikka Oksasen ja Helena Siltalan vastaavia kokoelmia. Musiikkinsa suhteen BlueStrip oli jo vuonna 2006 täysin omavarainen. Kokoonpano on silti säilyttänyt paljon siitä olemuksestaan, jollaiseksi monet musiikinystävät heidät juuri ”Whole ’Nutha Thangin” perusteella mielissään rakensivat. Soitannollisesti ja tuotannollisesti tappiinsa hiottu äänite esittelee toisaalta joukon piinkovia, kunnianhimoisia alansa ammattilaisia mutta myös vastavuoroisesti inhimillisiä ja helposti lähestyttävissä olevan tuntuisia suomalaiskaiffareita – huipputaitavia ”naapurin poikia”, joille ei voi muuta kuin varauksetta toivoa parasta kaikessa mihin ikinä he päättävätkään ryhtyä. Osittain tästä johtuen myös isoin satsauksin valmisteltu BlueStrip-albumi ei koskaan kohdannut sellaista mediahuomiota kuin se olisi ansainnut. Tätä nykyä yli kolmekymppinen yhtye on jatkanut taivaltaan eteenpäin, saavuttanut uusia entistä ylempiä suoritustasoja – ja myös kaivattuja onnistumisia on riittänyt. Syksyllä 2006 Micke Björklöf & BlueStrip oli nousemassa eräälle siihenastisen uransa korkeimmista porrasaskelmista. Aistikas viihteellinen orkesterifoksi on myös Hän nyt jo toisen orjaksensa saa, joka kuultiin englanninkielisenä versiona alkuperäisellä nimellään Tonight He’s Out To Break Another Heart EP:llä ”Benny Bailey Suomessa”. Myös diskografia-asiantuntijat Rainer Strömmer ja Arto Kylänpää ovat tehneet pedanttia työtä kansiteksteihin upotettuja levytystietoja tarkistellessaan. sensuellilla baritoniäänellä todellakin kaikkea muuta kuin härmäläiseltä kuulostaen laulettu urkutaustainen slovarivalssi Let Me Go, Lover! sekä kitaristi Herbert Katzin ja pianisti Teuvo Suojärven instrumentaalisella panoksellaan täyteläistämä swingjazz-tyylittely I’ve Got My Love To Keep Me Warm. Blues News 1/2022 65 ollutkaan kulttuuritarjonnaltaan synnyinkaupungin veroinen, sai nuori Wiola kuitenkin hyvät edellytykset etsiä omaa musikaalisuuttaan jo nuorella iällä paitsi aiheeseen vihkiytyneiden sukulaistensa, myös ammattimaisten laulunja kitaransoitonopettajien välityksellä. Erityiseksi intohimojen kohteeksi iskostui jazz, jonka laulutekniikoita nuori nainen ryhtyi määrätietoisesti omaksumaan. Lupaavien koelaulujen jälkeen hänen taustayhtyeekseen kiinnitettiin myös Kärjen arvostama Onni Gideonin orkesteri. Jälkipolville säilyneeseen kantanauha-aarteistoon kuuluvat mm. Moniko muuten on (asian alkujaan havainnutta tarkkakorvaista toimittajatoveri Honey Aaltosta lukuun ottamatta) havainnut tämän kauniin sävelmän yhtäläisyyden Johnny Burnetten neljä vuotta myöhemmin levyttämän Dreamin’-hitin kanssa. Niillä hän siirtyi nyt tulkitsemaan yhtä uskottavasti päivänpolttavia lattarisävelmiä, Sophie Loren -elokuvasta ”Nainen joelta” tuttua Mambo Bacania sekä kuubalaisen Ernesto Lecuonan beguine-bravuureita Malaguena ja Kun tuuli huokaa (The Breeze And I). Viisihenkinen yhtye (laulaja-harpisti Björklöfin ohella kitaristi Ville ”Lefty” Leppänen, basisti-pianisti Seppo Nuolikoski, rumpali Teemu Vuorela ja perkussionisti-vibrafonisti-urkuri Timo RoikoJokela) sai paikalle seurakseen myös liudan ansioituneita vierailevia muusikoita, kuten kosketinsoittaja Geraint Watkinsin, trumpetisti Matt Hollandin, fonisti Martin Winningin sekä taustalaulajat Lena Lindroosin, Veera Railion ja Anna Harveyn. CD:n huipentaa Gideon-yhteistyön päätöksenä vuonna 1960 ilmestynyt Manhattanyhtiön single, jolle valikoituivat kreikkalaislähtöinen Don Costan orkesterin hieman aiemmin amerikkalaistama foxtrot-menestys Ei koskaan sunnuntaina (Never On Sunday) sekä itämaiseen kansansäveleen perustunut Damaskon yössä. Keikkaoloissa kaikkina Suomen-aktiivivuosinaan 1956–60 kanssaan yhteistyötä tehnyttä Gideonin kokoonpanoa laulajatar pääsi käyttämään levytysstudiossa vasta 1959, jolloin PSO/ Parlophone -yhtiön EP:lle ”Jazz” tallentuivat poikkeuksellisesti englannin kielellä esitetyt foxtrot-tulkinnat jazzja musikaalistandardeista You Go To My Head ja Love Is Here To Stay. Talvikille kehittynyt poikkeuksellinen taito esittää vaativaa musiikin suuntausta uskottavasti sekä englanniksi että suomeksi ilman kotimaisille laulajille tyypillistä iskelmällistä painolastia käykin harvinaisen hyvin ilmi tältä hänen koko levytystuotantonsa vuoteen 1960 saakka yhteen niputtavalta albumilta. Leppäsen ja Nuolikosken käsialaa olleet 11 kappaletta löytävät luontevan musiikillisen soppensa radiosoittohakuisesti levyn avaavan Hard For A Woman, Hard For A Manin edustaman americanan sekä hyväntuulisten, modernilla klangilla sovitettujen bluesrock-numeroiden kuten It’s Been So Long välityksellä. Se oli matkannut Lontooseen saakka Goldtop Studioille, levyttämään pitkäsoittoaan yhdessä tuottajastara Neil Brockbankin kanssa. Kolmella muulla yhteisellä vuoden 1959 Parlophone-EP:llään Wiola ja Onni Gideonin yhtye vaihtoivat esityskielekseen jälleen suomen. Pete Hoppula MICKE BJORKLOF MICKE BJORKLOF & BLUESTRIP & BLUESTRIP Whole ’Nutha Thang (Ruf RUF 1290) Uusintajulkaisujen loputtomalta tuntuvassa vyöyrytyksessä on poikkeuksellista törmätä myös kakkoskierroksella oleviin 2000-luvun suomalaisalbumeihin. Ensimmäisillä helmikuussa 1956 syntyneillä äänitteillään Fazerin Deccaja Rytmi-singleillä Wiolan rinnalla kuitenkin kuullaan Erik Lindströmin yhtyettä, sillä Gideon oli tuolloin kilpailijatalli Scandian leivissä. Aivan jokapäiväistä ei taida olla sekään, että kotimaista tuotantoa tuodaan uudelleen saataville kouliintuneen saksalaisen levyyhtiön toimesta. Slidekitaran levy tutkailut. Viimeksi mainitusta on kotimaisia versioita tehty useampikin (Eila Pellinen ja Anna-Liisa Pyykkö, 1958), mutta vain Talvikki ja kumppanit ovat saaneet sovitettua luentaansa mukaan paitsi irtonaista jazzpohjaista svengiä, myös lähes täydestä menevää aikakauden teinipop-henkeä. Tai siis näin annetaan suuressa kuvassa ymmärtää – Blues Newsissahan ”Whole ’Nutha Thangiä” suitsutettiin luonnollisesti heti tuoreeltaan numerossa 3/2007, jolloin arviovastuun kantanut Honey Aaltonen kirjoittaa olevansa vakuuttunut siitä, että ”suomalaisten hyvän musiikin ystävien kiinnostus ja ostohalukkuus heräävät levyn myötä.” Aika on ollut armollinen BlueStripille, sillä voin allekirjoittaa saman ostohalukkuuden virkoavan entiseen tapaan vielä 15 vuoden jälkeenkin. Sodan jälkeen Nikkasten evakkoretki kulki Lahden kautta Helsinkiin, jota seurasi muutto parikymppisenä au pairin hommiin Englannin Birminghamiin. Olisi ollut oikeus ja kohtuus, että Wiola Talvikista olisi kehkeytynyt viimeistään 1960-luvun kuluessa maan arvostetuin laulajatähti. Kovassa tikissä ollut suomalais-brittiläinen yhteenliittymä hoiti osuutensa suunnitellusti, kenties itselleen asettamansa tavoitteet jopa ylittäen – ja jäi toiveikkain mielin odottamaan tulevan CD:n kansainvälistä vastaanottoa. Levytysuransa Talvikki käynnisti otettuaan ensin itse yhteyttä Toivo Kärkeen vuonna 1956. Levy-yhtiö Bluelight Records oli ajautunut juuri levyn ilmestymisaikoihin ylittämättömien haasteiden tielle ja tuli pian sen jälkeen vetäytymäänkin useammaksi vuodeksi aktiivisesta julkaisutoiminnasta
Armottomalla julkaisutahdilla materiaalia markkinoille suoltanut Phillips jäi jatkossa lähes tyystin ilman menestystä: kolmestakymmenestä vuosina 1951–53 ilmestyneestä sinkkuraidasta ainoastaan Mel Walkerin kanssa duetoitu rokkaava shufflenumero Ring-A-DingDoo vuodelta 1952 nousi valtakunnalliseksi hitiksi. Eväsreppu saattaisi vanhalta Matchbox-ralliltakin kuulostaa, mutta yhtä lailla varkaissahan miltei kaikki tuon kappaleen aiemminkin omiin nimiinsä merkinneet esittäjät ovat olleet, joten annetaanpa olla. Musiikillisia onnistumisia riitti tämän jälkeen käytännössä artistin elämän viimeisille metreille saakka, muun muassa Atlanticin kirjoilla, mutta vanhat sisäiset demonit eivät koskaan jättäneet häntä täysin rauhaan. Jazz-häivähdyksinen päätösballadi Silver Moon taas tukee sävelrunkonsa herkemmän perkussioja pianopohjaisen säestyksen varaan, jättäen nyt entistä vapaampaa tulkintatilaa itse solistille. Kääntöpuolen Feel Like I Wanna Cry on laulutekijäkaksikon Leroy Kirkland – Mamie Thomas käsialaa. Asiasta ei tainnut olla epäselvyyttä myöskään bändin ystävien keskuudessa, sillä tätäkään Maaseutumusiikki-yhtiön 9 vuotta sitten julkaisemaa CD:tä ei ole ollut enää aikoihin kaupantuotteena saatavilla. Paluun menestykseen ja valtavirran tietoisuuteen ”aikuistunut”, nyt koko nimensä käyttöön ottanut Esther Phillips suoritti Kenny Rogersin veljen Lelan Rogersin Lenox-yhtiöllä. Kakkoslevyn avaus, Johnny Otis -teos Gee Baby jatkaa samoilla fonija pianodominanteilla slovarilinjoilla. Sen sanoma pätee jämptisti Doctor’s Orderin hatunnoston arvoiseen, ei-liian-vakavasti elämänkulkuun suhtautuvaan asenteeseen muutenkin: ”Toisinaan pitää höyryjä päästää, ei toimessa siinä kannata säästää... Nyt samainen albumi on ilmestynyt kappalesisältönsä puolesta hieman päivittyneenä MSM:n uusintapainoksena sekä LPettä CD-muodossa – tosin tätä kirjoittaessa vinyyliprässi taitaa jo olla sekin onnellisesti loppuunmyyty. Esimerkiksi vimmainen Great Mick Green alleviivaa tribuuttikohdettaan maksimaalisella tavalla. Myös levyn tuhtina bluesina tykitetty nimiraita tekee ilkeytensä selväksi aina Hämäläisen Link Wray -henkeen stailattuja raivosooloja myöten: ”We do mean business, we do mean rock'n'roll”. Vähemmästäkin sitä polla hajoaisi. Mitä siitä jos välillä mokataan, se kuuluu asiaan kun rokataan... Osaltaan huonoon tuuriin hänen kohdallaan vaikuttivat kyllä turmiolliset elämäntavatkin. Suosio ei kuitenkaan jatkunut yhtä suotuisissa merkeissä Estherin aloitettua varsinaisen soolouransa Federal-merkin artistina. Heroiinija alkoholiriippuvuus kulutti Little Estherin ennenaikaiseen hautaan sisäelinsairauksien seurauksena alta viisikymppisenä vuonna 1984. Kappale on syystäkin kasvanut vuosikymmenten saatossa dj-klubien standardiksi. Ennen kaikkea levy kuitenkin tarjoaa ensiluokkaisen muistutuksen siitä, että myös Suomessa on osattu ja osataan edelleen luoda nykyhetkessä erinomaisesti pärjäävää juurimusiikkia. Jazzin parissa ansioituneen Jimmy Mundyn kokoonpanon säestyksellä levytettyjä kappaleita maustavat terävät blueskitaraosuudet etenkin The Chains -raidalla, jonka uskotellaan olevan etikettiin tekijäksi merkityn Berry-sukunimen perusteella itsensä Chuckin kirjoittama. Tuttuun tyyliinsä yliampuvan puhemaisesti vokalisoiva ja vahvalla aksentilla englantia ääntävä Nättilä ei ole koskaan ollut kaikkein kirjaimellisin laulaja, mutta hänen tyynen itsetietoisesta suoritusvarmuudestaan olisi monella pätevämpänäkin vokalistina peilikuvaansa pitävällä paljon opittavaa. Teksasilaisneito nousi tähteyteen jo teini-iässä Johnny Otisin orkesterin kanssa Savoy-yhtiölle 1950 tekemillään kolmella r&b-listaykkösellä. Sekä tyylillisesti että äänitemäärällisesti mittavan uran luonut laulajatar keräsi töistään paljon kehuja, mutta sai myös kokea käytännössä, miten nopeasti oman onnensa ohi saattoi kulkea. Vielä hiljaisempaa oli seuraavalla työnantajalla Deccalla 1954 sekä aikaisemman sopimuksensa uusineella Savoylla 1950-luvun lopulla. Kaupalliseksi flopiksi jäi myös vain kahden singlen mittainen kiinnitys tuottaja Morty Craftin vetämällä newyorkilaisella Warwick Recordsilla vuosina 1960–61. Levyn kruunaavan lopetuksen tarjoaa taustaköörin jälleen tuekseen saava Luther Dixonin ja Billy Dawn Smithin jylhästi strollaava Wild Child. Noinkohan... Estherinkään tapauksessa laulumikin takana ei enää seisoskellut mikään pikkutyttönen. Pete Hoppula. Puhallinvoimistetulla Grapesugar Lovella Björklöf saa duettoparikseen Lena Lindroosin, lopputuloksena on hieno funk-pitoinen esitys, jolla kumpikin vokalisti kantaa roolinsa suuren maailman malliin. Warwick-julkaisuista ensimmäinen koostui puhallinorkesterin ja kuoron voimin esitetyistä vaikuttavista hitaista blueseista, joille mallia on mitä luultavimmin haettu Etta Jamesin juuri tuolloin ajankohtaisista Argo-äänitteistä. Turha huolia kantaa on loisinaan, kun päänsä voi tuulettaa toisinaan.” Pete Hoppula LITTLE ESTHER LITTLE ESTHER The Warwick Singles (Reel Music RMLP2225LE, 10” EP) Blues Newsin ”suojeluksessa” viimeistään 1970-luvun puolivälistä lähtien ollut ”Little Esther” Phillips kuuluu rhythm’n’bluesin suuriin ääniin, jonka vahvassa soinnissa ovat yhtä lailla värisseet jazzin, soulin, countryn ja jopa discon sävyt. Tulkinta on vahvaa ja aistillista mutta tarvittaessa myös hikeä ja hurmosta säästelemätöntä. 2020-luvun tietoisuudella ”Whole ’Nutha Thangin” blueskredibiliteetin kyseenalaistajia tuskin enää riittää ruuhkaksi saakka, joten myös tässä mielessä CD:n saamalle toiselle mahdollisuudelle on pätevät perustelunsa. 66 Blues News 1/2022 levy tutkailut sävyttämät Whatever Your Name ja I Fell Down From The Tree (When I Saw Robert Johnson Pass Me By) ovat pohjimmiltaan silkkaa poppia, mutta tyylilaji istuu Björklöfin tulkintaan ja bändin sähköiseen soundiin suorastaan kitkattomammin kuin juurevampia reittejä seurailevat Back To My Roomin ja Walking ’Round The Housen tapaiset shufflebluesit. Jokainen edellisistä osoittaa, mihin DO:n maine yhtenä parhaista alansa säestyskokoonpanoista oikein perustui. Kramer & The Dakotasin vuoden 1965 version mukaan Mick Green -kitaroituun Stop Sneakin’ Aroundiin ja The Piratesin Johnny Spence retuuttaa erityisen paatunein ottein Freddie Kingin Tore Downia. Saattoiko sittenkin yksi syy hienon albumin suhteellisen vaatimattomalle julkisuusasteelle aikoinaan ollakin sen lähtökohtaiseen blueskategoriaan nähden selvästi laajemmaksi osoittautunut liikkuma-ala, joka ei karsastanut sivuttaissiirtymiä muunlaisenkaan musiikin suuntaan. Yhdestätoista esityksestä kolmella kuullaan brittiläisiä konkarifiittareita: Ray ”Mungo Jerry” Dorset tulkitsee Hara Saanion pianon tukemana melkoisella kiihkolla oman vanhan revival-rock’n’roll-bravuurinsa Gonna Bop Till I Drop, Pete Gage taas tarttuu Baker Knightin Rick Nelsonille kirjoittamaan mutta tällä kertaa Billy J. Laadussa niillä ei sitä vastoin tingitty, tästä faktasta kansakunnan muistia aiheellisesti virkistää taannoisen Record Store Day -kampanjan tiimellyksessä ilmestynyt kymppituumainen 60-vuotisjuhla-EP. Vuoden 2021 painokselle on levyn bonuksiksi valikoitu slidekitaroidun instrumentaaliklassikon Peter Gunnin lisäksi etuoikeutetusti ”Mr. Pete Hoppula DOCTOR’S DOCTOR’S ORDER ORDER Mean Business (Maaseutumusiikki MSMCD-33) Niin jykevää on rokkaus! Sen tiesi ja todensi omakätisesti monet, monet levytyskerrat myös Teppo Nättilän, Arto Hämäläisen ja Kimmo Oikarisen muodostama Doctor’s Order. Ja kehveli sentään, kolmikon soitto, se nyt vain lentää kuin perhonen ja pistää kuin ampiainen! Koska DO:lla tunnetusti oli tapana jättää laulujensa lyriikoissa maailmanparannukset sikseen ja keskittyä asiassaan ”itse pihviin”, levyn ydinteesit ovat useimmiten omaksuttavissa jo kappaleiden nimien perusteella. Lukijoiden puolelle lienee siis jo nyt muodostunut pitkähkö jono kolmannen painoksen odottajia. Double Crossing Bluesia, Mistrustin’ Bluesia ja Cupid’s Boogieta seurasivat Top-kymmenikköön vielä neljä muuta esitystä saman vuoden aikana. Portin takaisin r&b-listojen kärkeen avasi countrykappale Release Me vuonna 1962. Maaseutumusiikin” Marko Ahon oman Dortmunder-duon (toisena osapuolena Tapsa Kojo) laulusuoritusten kera esitetyt kolme suomenkielistä kappaletta, jotka myös ovat pääosin Ahon hengentuotteita. Landeyhteiselon riemuista sanaileva Naapurin äijä pistää koreasti rockabillyksi ja nokkelasti sanaleikittelevä Toisinaan paahtaa rasavillinä rock’n’rollina. Vahva torvisektio tamppaa järkähtämätöntä soittoalustaa myös eräänlaisena Otis Redding -pastissina soivalle Girl Of My Favourite Songille
Harvat ovat kuitenkin olleet edes kunnolla tietoisia hänen olemassaolostaan. Kingin versiota lähtökohtanaan pitäneeseen Rock Me Babyyn sekä R.L. Burnsiden ohjelmistosta kaapattuun Someday Babyyn. Veteraanien ehdoilla ja verenperintönä saadulla reseptillä tarjoillussa kappalekimarassa viljellään ennalta järsittyjä teemoja sekä Down In The Bottomin tapaisia laulunsäkeitä traditionaalisilta blueslähteiltä sen minkä keritään, mutta lopputuloksena on kaikesta huolimatta syntynyt hyvin jäljittelemätöntä, periaatteessa ruokotonta ja treenaamatonta, mutta silti tavallaan hienovaraista ja suorastaan kaunistakin musiikkia. New Orleansissa normikansalaisen tavoin päivätöitä tehdessään hän nimittäin taisi pikemmin vain ”unohtaa”, että myös bluesilla olisi teoriassa voinut pitää perheen kiinni leivän syrjässä. Omilla teoksillaan lyyrisesti eniten tavanomaisemmista bluesmiehen valituksista ja uhoista Slim irtaantuu Tony Joe Whiten Polk Salad Annien rytmiikalla pelehtivällä Forty Jivella, joka ottaa reippain sanankääntein kantaa levytyshetkellä Yhdysvalloissa valtaa pitäneeseen tapaukseen: “Look at that fool standin’ up there, with a mail-order bride and a dead cat for hair.” Osuvasti laitettu! Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta: www.ebc2022.eu. New Orleansissa 1960-luvulta lähtien asustellut Little Freddie King (Fread Eugene Martin) on kitaroineen leikissä mukana nytkin. Vaikkei säestystiiminkään otteissa ole moitittavaa, levyn viehätys perustuu nimenomaan tämän kaksikon yhteistyöhön. Materiaali on purkitettu Matt Grondinin The Parlor -studiossa New Orleansissa vuonna 2019, mistä tietenkin on johdettu myös levyn nimi. Vaikka Slimin vokalisointi on etupäässä toteavaa ”spoken bluesia”, värinää ja sävyjä ei hänen laulustaan kuitenkaan puutu. Music Makerin perustaneet Tim ja Denise Duffy ovat olleet tiiviisti mukana myös uutuusalbumin teossa. Studiobändin täydentävät pianisti-urkuri Jimbo Mathus (Squirrel Nut Zippers) ja basisti Matt Patton (Drive-By Truckers), joista jälkimmäinen lienee ratkaisevin syy siihen, miksi Slim on ylipäätään kiinnitetty Alabaman Birminghamissa operoivalle Cornelius Chapel Recordsille. Kuunnellessaan kotipuolessa Alabamassa savikiekoilta Lightnin’ Hopkinsia nuori Slim oli vielä puolen vuosisadan päässä levytysurastaan, joka käynnistyi vasta 2007 serkkunsa Little Freddie Kingin rinnalla Music Maker Relief Foundationin albumilla ”The Mighty Flood” ja jatkui samalla hyväntekeväisyyssäätiöllä ensimmäisen soololevyn ”Blue & Lonesome” merkeissä 2010. Sukulaisten sanotaan löytäneen musiikinteon merkeissä toisensa hirmumyrsky Katrinan jälkimainingeissa 2005, jolloin he päätyivät joksikin aikaa asumaan saman katon alle Dallasiin, Teksasiin. Heidän ohellaan tuotantoon on osallistunut aikaisemmin mm. Persoonallista puserrusta on tarttunut myös levyn kahteen ”viralliseen” lainaan, B.B. On joka tapauksessa hyvä syy kysyä, miksi hitossa vanhaherra Frazierin täytyi odottaa eläkeläiseksi saakka ennen tilaisuutensa koittamista. Kenties hän osaisi vastata uteluun itsekin. Haudantakaisella ja yhtä aikaa yltiöeläväisellä, yhä testosteronia tihkuvalla rosoisella äänellään korahteleva 82-vuotias kitaristi-laulaja Alabama Slim, syntyjään alabamalainen Milton Frazier on ”aitoa tavaraa” kiireestä kantapäähän. ”Vara-John Lee Hookerin” lierihattua itselleen sovittaen Slim luovii läpi albumin sievistelemättömän syvällä, leimallisesti edellä mainitun laulullisia ominaispiirteitä rekonstruoivalla soundillaan. Musiikillista selkänojaa ei tarvitse etsiä mississippiläisiä jukejointeja kauempaa. Heidän spontaanin oloinen kitaransoittonsa on yhteen sovitettuna pakotonta ja tuttavallista, samalla kuitenkin poikkeuksellisella tavalla joskus jopa eripuraiseksi äityvän dialogin kaltaista. Se mutkittelee, kiilaa, jarruttelee, heittelee vastapalloja – ja palautuu silti lopulta takaisin oikeille urilleen. Jerry McCainin ja Beverly ”Guitar” Watkinsin kanssa työskennellyt rumpali Ardie Dean, joka myös soittaa levyllä. Hän myös vokalisoi puhetyyliin tuttua Pat Haren ja Magic Samin Feelin’ Good -runkoa soveltaen puoli-instrumentaalin Freddie’s Voodoo Boogie. Indierockiin muutoin keskittynyt yhtiö kun oli aloittanut toimintansa juuri Pattonin vanhan Dexateens-yhtyeen musiikin julkaisijana. levy tutkailut ALABAMA SLIM ALABAMA SLIM The Parlor (Music Maker/ Cornelius Chapel CCR54) Todellinen ”real deal” ei tarvitse sirkustemppuja kertoakseen olevansa sellainen kuin on. Aivan kuten kahden pitkään toisensa tunteneen kaveruksen keskusteluhetkenkin voisi olettaa etenevän. Puolitoistaminuuttinen intro Hot Foot avaa varttuneen solistin sydänsuruja, mutta selvästi pilke silmäkulmassa. Satoisampina esimerkkeinä tästä toimivat slovaritahtilajissa esitetyt Rob Me Without A Gun ja öisillä kaduilla naisen perässä vaeltelua selostava All Night Long. Muitakaan esityksiä ei tarpeettomasti pituudella venytetä. Mystinen Alabama Slim on myös tehnyt musiikkia APO-yhtiölle kahden muun ikätoverinsa, Ironing Board Samin ja James Brownin JB’s-kokoonpanossakin aikoinaan kitaraa soittaneen Robert Lee Colemanin kanssa
22-PISTEPIRKKO (FIN) JOANNA CONNOR (US) GAËLLE BUSWEL (FRA) www.puistoblues.fi Facebook: PuistoBlues Instagram: puistoblues