Blues News 01/2023 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: STEVE JAMES (1950–2023) STEVE JAMES (1950–2023) OMAR COLEMAN OMAR COLEMAN ILKKA HELANDER ILKKA HELANDER BN tutkii ja tarinoi: BN tutkii ja tarinoi: JIMMY RADCLIFFE JIMMY RADCLIFFE LORRAINE ELLISON LORRAINE ELLISON NATURE BOY – LUONNONLAPSI NATURE BOY – LUONNONLAPSI 23001 PAL:VKO 2023-16 197301-2301 23002 PAL:VKO 2023-26 197301-2302 23003 PAL:VKO 2023-36 197301-2303 23004 PAL:VKO 2023-46 197301-2304 23005 PAL:VKO 2024-06 197301-2305 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 5 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 2. vuosikerta N:o 319 (1/2023) Hinta 9,00 € 56. Do The Shake! / Kappale historiaa / Klassikoiden lähteillä / Surfin’ Bird! Do The Shake! / Kappale historiaa / Klassikoiden lähteillä / Surfin’ Bird! Kriitikoiden parhaat / Divarien helmiä Kriitikoiden parhaat / Divarien helmiä / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut N:o 319 (1/2023) Hinta 9,00 € 56
50 s. 30 s. 8 s. 12 s. 44 s. 44 s. 12 s. 50 s. 55 © Ja so n M el in o © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga. 12 s. 32 s. 30 s. 34 s. 34 s. 30 s. 34 s. 12 s. 44 s. 2 Blues News 1/2023 s. 32 s. 16 s. 16 s. 16 s. 8 AIHEINA MUUN MUASSA: AIHEINA MUUN MUASSA: s. 30 s. 55 s. 8 s. 32 s. 44 s. 8 s. 55 s. 50 s. 32 s. 50 s. 16 s. 34 s. 55 s
Totta kai matalan kynnyksen tiimiimme mahtuu aina lisääkin tuoretta lihasja aivokapasiteettia! Vanhuuseläkeikään Blues Newsilla sekä sen aina yhtä luotettavana kustantajana ja taustakoneistona operoivalla Finnish Blues Societyllä sentään on vielä kosolti taaperrettavaa, joten hyvää sykettä ei ole syytä lähteä hötkyillen tasaamaan. Tervetuloa!. Myös vuoden 2024 Suomen EBC-edustajan valintaprosessi on tämän tekstin ilmestyessä jo eittämättä saatu reippaaseen vauhtiin, mutta siihen liittyviin detaljeihin ja ohjeisiin palattaneen tarkemmin verkkoja Facebook-sivuillamme. 12 Ilkka Helander ...................................................... 34 Do The Shake #1 .................................................. Ilmoitushinnat vuodelle 2023: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Vesa-Pekka Järvelä, Pauli Kallio, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Olavi Rytkönen, Satu Saga, Pirjo Salminen, Harri Suokas, Pekka Talvenmäki, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2023: N:o 1/23: vk 09 N:o 2/23: vk 19 N:o 3/23: vk 29 N:o 4/23: vk 39 N:o 5/23: vk 49 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2023 tarkoitetäjille: BN-numeroon 2/2023 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 31.3.2023! viimeistään perjantaina 31.3.2023! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2023 Viideskymmeneskuudes vuosikerta, kukapa olisi uskonut! Niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin pienlehtimittakaavassa kohahduttavan korkealla suoritustasolla kerta toisensa perään omia ennätyksiään rikkova Blues News on osoittanut olevansa kestävyysurheilija, jonka aerobista kuntoa on ajan saatossa ylläpitänyt ennen kaikkea sen toimituskuntalaisten hämmästyttävän vireänä pysynyt intohimo ei pelkästään musiikin kuunteluun, keräilyyn ja tutkimiseen, vaan myös vapaaehtoiseen aiheesta kirjoittamiseen ja kertyneen tiedon sekä ajatusten jakamiseen. Tuskin maltan odottaa, miltä jo nyt selvästi uudenlaisen vireystilan saavuttanut ja jo kohti kevään sekä kesän rientoja ensimmäisten festivaalijulkistusten myötä katseensa suunnannut bluesmaailmamme mahtaakaan näyttää tulevan numeron ilmestymisen aikoihin toukokuussa. 58 Levytutkailut ..........................................................62 Etukansi: Steve James © Juha Seila BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 56. vuosikerta ISSN 0784-7726 Julkaisija Finnish Blues Society (FBS) ry PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) LY-tunnus: 0222682-0 Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues Newsin tilaus vuodelle 2023 on 44 euroa. Hänen jälkeensä Töölön Mika Waltari -salissa jatkaa arvokasta kansansivistystehtäväänsä 1. 32 Jimmy Radcliffe .................................................... huhtikuuta lauluyhtye The Relics, jonka aiheeksi on luonnollisesti valikoitunut doo wop -musiikin historia ja nykypäivä. 46 Muddy Lee Makkonen ........................................ huhtikuuta. 49 Lorraine Ellison ..................................................... 4 Omar Coleman ....................................................... Monet vanhat tutut BN-hahmot jatkavat siten lehden sivuilla pitkän matkan uurastustaan myös vuonna 2023, mutta ilolla ja mielihyvällä olemme kyllä panneet merkille, että kisakoneen kyytiin on astellut tasaiseen tahtiin myös uusia kasvoja. maaliskuuta sekä Viking XPRS -laivan Soul-miniristeilyä 15.– 16. 16 Nature Boy – Luonnonlapsi ............................... Erilaisia bluesja rootsteemoja vaihtelevin toteutustavoin kollaava ”Juuristo”-klubi onkin houkutellut mukavasti väkeä kuukausittaisiin tilaisuuksiinsa. 20 Rock’n’roll-artistit sielunhoitajina #1 .............. Seuraavaksi Suomesta vastaavan kaltaisiin mittelöihin suuntaavat Hi-Five Quintetin jäsenet, kun kesäkuun alussa koittaa jälleen aika ottaa oman maanosamme valtioiden kesken mittaa bluesherruudesta ja -rouvuudesta Puolan Chorzówissa järjestettävässä European Blues Challengessa. 30 Riepovaa rahinaa: Surfin’ Bird .......................... klo 17. Lisätietoja kaikesta edellä mainitusta löytyy alati päivittyviltä nettija some-alustoiltamme. Yhdistyksen jo kunniakkaasti läpivietyihin alkuvuoden ponnistuksiin on lukeutunut – edelleen sporttiteemaa sivuten – muun muassa International Blues Challenge -kilpailut Yhdysvaltain Memphisissä, jossa paikan päällä edustajana toiminut The Gin Mill Trio teki esimerkillisen upeaa työtä sekä itse kilpailussa (selviytyen USA:n ulkopuolelta tuleville kokoonpanoille jopa poikkeuksellisesti semifinaalikierroksille saakka) että muutoinkin tapahtuma-ympäristössä sosialisoidessaan ja tuodessaan globaalilla tavalla konkretiaksi suomalaisen juurimusiikkikentän tämänhetkistä omaleimaisuuden, monipuolisuuden ja totta kai myös osaamisen astetta. 44 Divarien helmiä, osa 66 ..................................... Väliin jäävät hieman harmaammat kuukaudet suosittelen tietenkin viettämään laatulukemiston ja -musiikin parissa! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 25.3. 22 Klassikoiden lähteillä #76: Them ..................... Tilaukseen sisältyy 5 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille lehdessä. 55 BN käy tapahtumissa ......................................... 8 Steve James ........................................................... 40 Kappale historiaa #9: Hey Boba Lou ............... Blues News 1/2023 3 Kriitikoiden vuoden 2022 parhaat! ................... Seuratkaa siis tiedottelua! Lisäksi informaatioluonteisena pikanostona on paikallaan muistuttaa viime vuoden jälkipuolella lupaavasti käynnistyneestä FBS:n ja Blues Newsin yhteistyöstä Töölön kirjaston kanssa Helsingissä. 50 Sinkkuelämää, osa 9: Sam The Sham ............. Ettehän myöskään unohda muita FBS:n junailemia lähiaikojen livemusiikkitempauksia, kuten ”Bluesia suomeksi!” -kavalkadikonserttia Helsingin Malmitalolla 4. Niistä vuoden 2023 ensimmäisen tarjosi helmikuun alussa myös Blues Newsin palstoilta tuttu kosketinsoittaja Hessu Pirhonen bluesja rhythm’n’blues-pianismin vaiheisiin ja tyylisuuntiin keskittyneellä workshop-luennollaan
BN-KRIITIKOIDEN V uosi 2022 oli levyjulkaisumielessä erityisen aktiivinen. Äänestyksen voittajat löytyvät yhteenvedon viimeiseltä sivulta. Hutto – Slide ‘Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992 (JSP, 2-CD) Million Dollar Tones – Come On! (Bluelight) Charlie Musselwhite – Mississippi Son (Alligator) John Németh – May Be The Last Time (Nola Blue) Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Believe It Or Not (Stupido) John Primer – Hard Times (Blues House Productions) Eero Raittinen – Leap Of Faith (Bluelight/Rolling) Sugaray Rayford – In Too Deep (Forty Below) Angela Strehli – Ace Of Blues (New West/Antone’s) Bob Stroger & The Headcutters – That’s My Name (Delmark) Sven Zetterberg – Rain On: The Lost Sessions (Pama) Harri Haka: Harri Haka: B.B. & The Blues Shacks – Breaking Point (Rhythm Bomb) Eddie C. Hutto – Slide ‘Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992 (JSP, 2-CD) Mud Morganfield – Portrait (Delmark) Charlie Musselwhite – Mississippi Son (Alligator) John Németh – May Be The Last Time (Nola Blue) Paul Oscher – Rough Stuff (Coolstreme) John Primer – Hard Times (Blues House Productions) Gary Smith & The Houserockers – Live At The Poor House Bistro (FDR) Angela Strehli – Ace Of Blues (New West/Antone’s) Vaneese Thomas – Fight The Good Fight (Blue Heart) Rusty Zinn & Martin Lang – Mr Blues, Mr Blues (Random Chance) 4 4 Blues News 1/2023 Blues News 1/2023 Vuoden 2022 parhaat!. Pete Hoppula: Pete Hoppula: The Mike Bell Cartel – Cartel & I (Beluga Music) Bob Corritore & Friends – You Shocked Me (SWMAF/VizzTone) Lee Fields – Sentimental Fool (Daptone) GA-20 – Crackdown (Karma Chief) Buddy Guy – The Blues Don’t Lie (RCA/Silvertone) Earl Hooker – Ride Hooker Ride (Jasmine) Son House – Forever On My Mind (Easy Eye Sound) Eddie Kirkland – Bluesin’ In Detroit (Jasmine) The Kokomo Kings – A Drive-By Love Affair (Rhythm Bomb) Johnny Littlejohn & J.B. Tästä monenkirjavasta äänitetarjonnasta Blues Newsin vakioavustajien parhaimmiksi valikoituivat seuraavat kansainväliset ja kotimaiset kiekot. Campbell – Baddest Cat On The Block (JSP, 2021) Bob Corritore & Friends – You Shocked Me (SWMAF/VizzTone) Kurt Crandall – Starts On The Stops (Yester Year) Buddy Guy – The Blues Don’t Lie (RCA/Silvertone) James Harman Band – Sparks Flying: Live In 1992 (JSP) Earl Hooker – Ride Hooker Ride (Jasmine) Janis Joplin & Jorma Kaukonen – The Legendary Typewriter Tape (Omnivore) Eddie Kirkland – Bluesin’ In Detroit (Jasmine) Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) Johnny Littlejohn & J.B
Jari Kolari: Jari Kolari: Al Blake – Doctor Blake’s Magic Soul Elixir No. Goldwasser – Sweet Little Black Spider (Slimbyrd, 2-CD) Etta James – The Montreux Years (BMG, 2-CD, 2021) Martin Lang & Rusty Zinn – Mr. Blues, Mr. Blues (Random Chance) Lefty Dizz & Johnny ”Big Moose” Walker – Bad Avenue (JSP, 2-CD) Jose Ramirez – Major League Blues (Delmark) Dave Specter – Six String Soul: 30 Years On Delmark (Delmark, 2-CD) Bob Stroger & The Headcutters – That’s My Name (Delmark) Kyösti Toivanen – Metempsychosis (ETSM Äänilevyt, LP) Dave Weld & The Imperial Flames – Nightwalk (Delmark) eri esittäjiä – Mark Hummel Proudly Presents East Bay Blues Vaults 1976–1988 (Electro-Fi, 2021) eri esittäjiä – New York City Blues (Ace) 5 5 Riku Metelinen: Riku Metelinen: Angstbadan – Love & Mercy (omakustanne) Elles Bailey – Shining In The Half Light (Outlaw) Rory Gallagher – Live In San Diego ‘74 (Chess) Buddy Guy – The Blues Don‘t Lie (RCA/Silvertone) Hoedown – XX (Emsalö Music) Horojo Trio – Set The Record (Stony Plain) Dave Lindholm – Laulu & Kitara (Emsalö Music) Jarmo Nikku – Landmarks (Emsalö Music) Eero Raittinen – Leap Of Faith (Bluelight/Rolling) The Duke Robillard Band – They Called It Rhythm & Blues (Stony Plain) Sleepwellers – No7h1n‘ 8ut A Num8er (Edutron) The Strongman Blues Remedy – Volume 1 (Stony Plain) Joanne Shaw Taylor – Blues From The Heart (KTBA CD/DVD) Edgar Winter – Brother Johnny (Quarto Valley). Goldwasser – Going Back To Paris (Mountain Top, 2021) Franck L. 2 (Soul Sanctuary) Bob Corritore & Bob Margolin – So Far (VizzTone) Bob Corritore & Friends – You Shocked Me (SWMAF/VizzTone) Rory Gallagher – Live In San Diego ‘74 (Chess) Franck Goldwasser – Can’t Raise Me! (Continental Blue Heaven) Henry Gray – Shake A Hand (Wolf) Buddy Guy – The Blues Don’t Lie (RCA/Silvertone) Howlin’ Wolf & His Wolf Gang – Live At 1815 Club 1975 (Wolf) Rick Holmstrom – Get It! (LuEllie) Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) Mississippi Heat – Madeleine (Van Der Linden) Mud Morganfield – Portrait (Delmark) Charlie Musselwhite – Mississippi Son (Alligator) Paul Oscher – Rough Stuff (Coolstreme) Popa Chubby – Emotional Gangster (Dixie Frog) Gary Smith & The Houserockers – Live At The Poor House Bistro (FDR) Bob Stroger & The Headcutters – That’s My Name (Delmark) The Sugar Roots – Savage’s Life (Lightning In The Bottle) Nico Wernekinck – Meet Nico & The Blues Swingers (Altarocka) Sven Zetterberg – Rain On: The Lost Sessions (Pama) Kari Kempas: Kari Kempas: The Paul Butterfield Blues Band – The Original Lost Elektra Sessions Deluxe (Elektra, 3-LP) Larry McCray – Blues Without You (KTBA) GA-20 – Try It...You Might Like It! (Karma Chief/Alligator, 2021) Franck L
Kennostot) Huojuva Lato – Utopia, Texas (Bluelight) 22-Pistepirkko – Kind Hearts Have A Run Run (Universal) Timo Kämäräinen – Christmas Album (omakustanne) Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) Lumberjacks – Cut, Split And Stack (Hokahey!) Erja Lyytinen – Waiting For The Daylight (Tuohi/Bluesland Productions) Million Dollar Tones – Come On! (Bluelight) Pääesiintyjät – Lauluja Laitakaupungilta (Bluelight) Jarkka Rissanen Tonal Box feat. Mikke Nöjd: Mikke Nöjd: Vidar Busk & His True Believers – Civilized Life (Blue Mood) BopCats – Cruisin’ With… (Talsti) Daddy’s Work Blues Band – First (omakustanne) Doc Lou & The Roosters – Back To Louisiana (omakustanne) Eric’s Blues Band – Rolling Avenue (EBB) Pete Gage with Doctor’s Order – Live 1998 (FAM) Hurriganes – Saapasjalkarock 1983 (Emsalö Music, LP) Hurriganes – Tsugu Live (Emsalö Music, LP) Jarring – X-Smooder (Jarru) Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) Lockdown Docs – Back To Basics (FAM, LP) Lumberjacks – Cut, Split And Stack (Hokahey!) Memphis Slim – Live 1964 (RnB) Muddy Waters – The Montreux Years (BMG, LP) The Primer Kings – Kustom Rockabilly (Moondog Music) Eero Raittinen – Leap Of Faith (Bluelight/Rolling) Doktu Rhute Muuzik & Highway – Live In Helsinki (Backbeat) Rockin’ Paradox – Let’s Happy Rock And Roll (Moondog Music) Skeleton Hellraisers – Brutal Mojo (FAM) Turbinos – Turbinos (Humble House) eri esittäjiä – Lockdown Sessions II (CrossCut) 6 6 Pertti Nurmi: Pertti Nurmi: Buddy Ace & Al ”TNT” Braggs – Buddy Ace Meets Al “TNT” Braggs (Jasmine) Bob Corritore & Friends – Down Home Blues Revue (SWMAF/VizzTone) Bob Corritore & Friends – You Shocked Me (SWMAF/VizzTone) Lefty Dizz & Johnny ”Big Moose” Walker – Bad Avenue (JSP, 2-CD) Willie Egan – Rockin’ On The West Coast (Jasmine) Diunna Greenleaf – I Ain’t Playin’ (Little Village Foundation) Homesick James Meets Cousin Leroy – Downhome Blues From Chicago To New York (Jasmine) Son House – Forever On My Mind (Easy Eye Sound) Johnny Littlejohn & J.B. Hutto – Slide ‘Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992 (JSP, 2-CD) John Mayall – The Sun Is Shining Down (Forty Below) Larry McCray – Blues Without You (KTBA) Mississippi Heat – Madeleine (Van der Linden) Kenny Neal – Straight From The Heart (Ruf) John Primer – Hard Times (Blues House Productions) Johnny Rawls – Going Back To Mississippi (Continental Blue Heaven) Sugaray Rayford – In Too Deep (Forty Below) Silent Partners – Changing Times (Little Village Foundation) Kenny “Blues Boss” Wayne – Blues From Chicago To Paris (A Tribute To Memphis Slim & Willie Dixon) (Stony Plain) Eddie Ware – In Session (Jasmine) Chick Willis – Things I Used To Do (Big Bear) Aimo Ollikainen: Aimo Ollikainen: Micke Björklöf & Bluestrip – Whole ’Nutha Thang (Ruf, 2021) Hoedown – XX (Emsalö Music) Honey B & T-Bones – Buzzing! 40th Anniversary Album, Vol. 1 (Emsalö Music/Honey B. Kalle Fält – Bones (Humu) Slim Butler – Bone Deep (SlimCuts) Blues News 1/2023 Blues News 1/2023
Kennostot) 2 p. 3. Lumberjacks – Cut, Split And Stack (Hokahey!) 3 p. The Primer Kings – Kustom Rockabilly (Moondog Music) 2 p. Eero Raittinen – Leap Of Faith (Bluelight/Rolling) 4 p. Erja Lyytinen – Waiting For The Daylight (Tuohi/Bluesland Productions) 2 p. Hoedown – XX (Emsalö Music) 3 p. Memphis Slim – Live 1964 (RnB) 2 p. Hutto – Slide ‘Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992 (JSP, 2-CD) 3 p. John Primer – Hard Times (Blues House Productions) 3 p. Vuoden 2022 kotimainen julkaisu: Vuoden 2022 kotimainen julkaisu: 1. Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) 5 p. 2 (Emsalö Music/ Honey B. Son House – Forever On My Mind (Easy Eye Sound) 2 p. Lefty Dizz & Johnny ”Big Moose” Walker – Bad Avenue (JSP, 2-CD) 2 p. Charlie Musselwhite – Mississippi Son (Alligator) 4 p. 1 (Emsalö Music/Honey B. Kalle Fält – Bones (Humu) 2 p. Kalle Fält – Bones (Humu) The Duke Robillard Band – They Called It Rhythm & Blues (Stony Plain) Sven Zetterberg – Rain On: The Lost Sessions (Pama). Vuoden 2022 uusintajulkaisu: Vuoden 2022 uusintajulkaisu: 1. Honey B & T-Bones – Buzzing! Vol. Turbinos – Turbinos (Humble House) 2 p. 7 7 Vuoden 2022 kansainvälinen julkaisu: Vuoden 2022 kansainvälinen julkaisu: 1. Million Dollar Tones – Come On! (Bluelight) 2 p. Kennostot) The Dimitri Keiski Band – The Dimitri Keiski Band (Emsalö Music) Kalle Lae & Orchestra Of Bluezz – Deep In The Blues (omakustanne) Ville Leppänen & Käytetyt Miehet – Mekastustie (Emsalö Music) Dave Lindholm – Laulu & Kitara (Emsalö Music) Lumberjacks – Cut, Split And Stack (Hokahey!) Erja Lyytinen – Waiting For The Daylight (Tuohi/ Bluesland Productions) Jaakko Löytty – Blues Taivaan Portilla (Eclipse Music) Kapa Montonen – Instrumental (omakustanne) The Primer Kings – Kustom Rockabilly (Moondog Music) Jarkka Rissanen Tonal Box feat. Earl Hooker – Ride Hooker Ride (Jasmine) 2 p. 5. Vesa Walamies: Vesa Walamies: GA-20 – Does Hound Dog Taylor (Colemine, 2021) Tomi Leino Trio – Play That Thing! (Homework) Doc Lou & The Roosters – Back To Louisiana (omakustanne) John Mayall – The Sun Is Shining Down (Forty Below) Memphis Slim – Live 1964 (RnB) Charlie Musselwhite – Mississippi Son (Alligator) Eero Raittinen – Leap Of Faith (Bluelight/Rolling) Tony Sheridan – Skinny Minny (Bear Family) Turbinos – Turbinos (Humble House) Brad Vickers & His Vestapolitans – The Music Gets Us Thru (Man Hat Tone, 2021) Sven Zetterberg – Rain On: The Lost Session (Pama) eri esittäjiä – American Folk Blues Festival Live In Manchester 1962 (RnB) TT Tarkiainen: TT Tarkiainen: Bob Corritore & Bob Margolin – So Far (VizzTone) Ronnie Earl & The Broadcasters – Mercy Me (Stony Plain) Hoedown – XX (Emsalö Music) Honey B & T-Bones – Buzzing! 40th Anniversary Album, Vol. Sven Zetterberg – Rain On: The Lost Session (Pama) 4 p. Kennostot) Honey B & T-Bones – Buzzing! Vol. 1 (Emsalö Music/Honey B. 2. 2. 5. Dave Lindholm – Laulu & Kitara (Emsalö Music) 2 p. Johnny Littlejohn & J.B. Eddie Kirkland – Bluesin’ In Detroit (Jasmine) 2 p. Buddy Guy – The Blues Don‘t Lie (RCA/Silvertone) 4 p. Bob Corritore & Friends – You Shocked Me (SWMAF/VizzTone) 4 p. Jarkka Rissanen Tonal Box feat. Rory Gallagher – Live In San Diego ‘74 (Chess) 2 p
Vuonna 2005 häntä pyydettiin mukaan Severn-merkin Chicago Blues Harmonica Projectiin esittämään kaksi kappaletta sekä esiintymään Chicagon ja San Franciscon bluesfestivaaleille. – Taisimme viimeksi tavata Gibson-lavalla heittämäni keikan jälkeen – ja sitten pian jo tulikin Covid-19 ja kaikki esiintymiset peruuntuivat. Delmarkille on syntynyt kaksi CD:tä: studiolevy ”Born & Raised” (2015) sai hyvät arviot alan lehdissä, samoin kun seuraava ”Live! At Rosa’s Lounge” (2016), jossa on Omarin omien kappaleiden lisäksi mm. Rio de Janeirossa on upeita festivaaleja. 1973) on kasvanut Chicagon West Sidessa, jossa musiikki soi joka paikassa – muun muassa Delta Fish Marketissa, jossa myytiin tuoretta kissakalaa suoraan Mississippistä tuotuna. Siellä on kuitenkin upeita paikkoja ja hienoja klubeja – unohtamatta kauniita naisia. Bobby Rush ja Tyrone Davis esiintyivät, jättäen unohtumattoman jälkensä tulevan artistin mieleen. – Minulla on kuitenkin oma bändini, jonka muusikoiden kanssa keikkailemme säännöllisesti. Istun mieluummin kotona katselemassa YouTubevideoita ja polttelemassa ruohoa. Mukava nähdä sinua taas muutaman vuoden jälkeen. – Olen hiljattain esiintynyt Houstonissa, Teksasissa ja olen useamman kerran tehnyt kiertueita Brasiliassa. Silloin ryhdyn vain soittelemaan ja etsimään vapaana olevia muusikoita saadakseni bändin kasaan. 8 Blues News 1/2023 KARI KEMPAS O mar Coleman (s. Oletko viime aikoina tehnyt levyjä. Bluesfestivaalin aikaan kaikilla on kaksi tai kolmekin esiintymistä buukattuna päivää kohden. Itseoppinut muusikko sai vaikutteita myös kotoaan, jossa äiti ja isoäiti soittivat jatkuvasti gospel-, soulja r’n’b-levyjä. Siellä on mahtavaa. Tallensimme musiikkia © Ch ris M on ag ha n. Omar on vahvasti mukana Sean Carneyn albumilla ”Very Lucky Man” ja ensimmäisen oman levynsä ”West Side Wiggle” hän teki 2011. Lisäksi Omar ansaitsi elantoaan parturina keskustan liikkeessä, jossa monet bluesnimet kävivät leikkauttamassa hiuksensa ja samalla kannustamassa huuliharppua töiden lomassa soittanutta miehenalkua bluesin pariin. Miten sinulla on viime aikoina mennyt. Sunnyland Slimiä, Eddie Tayloria, Johnny Littlejohnia ja muita paikallisia bluesartisteja jo hyvin nuorena. Hänen vahva, pehmeä äänensä sopiikin niin r’n’bkuin bluesmateriaaliin. Äidillä oli myös Madison-kadulla pieni klubi, jossa mm. – Olen viimeksi äänittänyt vuonna 2021 Denverissä The New Mastersoundsin kitaristin Eddie Robertsin kanssa. Siellä Omar kuuli lavalta mm. Myöhemmin hän oppi tuntemaan nämä herrat myös nimeltä katseltuaan dokumentteja YouTubesta sekä käymällä Chicagon Harold Washington -kirjastossa koluamassa sen hienoja arkistoja ja perehtymässä bluesin historiaan. Joka kerta kun menemme sinne, Igor Prado sanoo: ”Tervetuloa kolmanteen maailmaan”. Yritän pitää itseni kiireisenä ja tehdä klubikeikkoja aina kun mahdollista. OMAR COLEMAN Chicagon nuoremman polven funky bluesmies Chicagon nuoremman polven funky bluesmies Hienoa, että sinulta löytyi aikaa pieneen juttutuokioon. Myös Oscar Wilson oli mukana laulajana. Se oli itse asiassa hauska keikka. tribuutti Junior Wellsille – toiselle paikan vakioesiintyjälle. Viimeksi taisimme tavata Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2019 ja myöhemmin yritimme saada sinut Suomeen kiertueellekin. Tätä seurasivat pesti John Primerin bändissä sekä kiertueet Sean Carneyn kanssa. Pian jamit tulivat tutuiksi ja levytyksiäkin alkoi kertyä. Ryhmä on nyt nelimiehinen ja kaikki tarvitsevat enemmän rahaa. Veljensä kanssa Omar opetteli matkimaan gospelpastorien kirkonmenojen maneereita. Rakastan Brasiliaa, se on minulle maista numero ykkönen, mutta ei kannata unohtaa, että siellä tapahtuu kaikenlaista. – Hyvin, kiitos. Nykyisin työskentelen usein Kingston Minesissa ja heille on tullut tavaksi pyytää minut paikkaamaan viime hetkellä, kun joku peruuttaa. – Kyllä, olen aika joustava ja pidän eri musiikkityyleistä. En tavallisesti kuitenkaan notku baareissa kärkkymässä jammailutilaisuuksia ellei minulla ole siellä keikkaa. Minulle se on harvinaista, koska olen jo vanha mies. Olin paikalla jo tuntia ennen sovittua, mutta he olivat jo aloittaneet ennen kuin ehdin paikalle toiselta keikalta. On tehtävä sitä, mitä tarjolla on. Nuorukaisesta tuli niin hyvä, että naapurit pyysivät hänet esiintymään. Artistin tuorein julkaisu ”Westside Soul” (3 On The B Records, 2016) edustaa modernimpaa r’n’b:tä. Teen joskus myös akustisia keikkoja Kingston Minesissa. Teetkö tavallisesti töitä eri muusikoiden ja bändien kanssa kuten eilen. Eilen olin Reggie’s Loungessa huuliharpistien Martin Langin ja Rob Stonen kanssa
YouTube-videoita ja polttelemassa ruohoa.””. Istun mieluummin kotona katselemassa lä keikkaa. Istun mieluummin kotona katselemassa YouTube-videoita ja polttelemassa ruohoa. © Ka ri Ke m pa s ”En tavallisesti kuitenkaan notku baareissa kärkky”En tavallisesti kuitenkaan notku baareissa kärkkymässä jammailutilaisuuksia ellei minulla ole sielmässä jammailutilaisuuksia ellei minulla ole siellä keikkaa
Sen 13 kappaleesta kahdeksan on omiani. Kun saan laulun aiheen päähäni, lyriikat tulevat kuin itsestään. Soitin paljon hänen kanssaan ja olin myös mukana hänen Euroopan-kiertueillaan. – Kyllä, joka kuukausi, mutta mikäli kappale ei herätä kiinnostusta, se pistetään ns. Teitkö levyjä jo ennen Delmarkia. Lisäksi olen mukana Raisin' Music Recordsin ”Chicago Plays The Stones” -levyllä (2018). Se oli hieno hetki. He eivät tiedä, kuinka levyjä markkinoidaan. Tulos on julkaistu verkossa Color Red -alustalla hänen levymerkillään, nimellä ”Eddie Roberts Presents Omar Coleman: Strange Times”, joten mitään fyysistä levyä ei ole olemassa. Bobby on todella mukava kaveri. Teimme myös muutaman keikan täällä Chicagossa, mutta nykyään Sean ei enää juurikaan soita. – Kyllä, olen mukana Severn Recordsin ”Chicago Blues Harmonica Project” -kokoonpanon albumilla nimeltä ”Diamonds In The Rough” ja olen myös tehnyt CD:n ”West Side Wiggle” omalle merkilleni vuonna 2011 Billy Flynnin, Bob Strogerin ja Kenny Smithin kanssa. Tämän jälkeen kirjoitan siihen musiikin. CD-levyjen jakelu ei nykypäivänä ole helppoa. Olen viime vuoden aikana kirjoittanut uusia kappaleita. Siksi lähdin. Millaisia levytyssuunnitelmia sinulla itselläsi on jatkossa. Se oli hienoa, vaikka ei siitä paljoa ansainnut. – Muistan ”Chicago Blues Harmonica Projectin” äänityssessiot. Ajattele, Bobby on melkein 90-vuotias. Ilmeisesti työskentelit myös Steve Wagnerin kanssa Delmarkille tekemiesi levyjen yhteydessä. Twist sai minut mukaan muiden kokeneempien huuliharpistien joukkoon. Hän jäi eläkkeelle. Miten huuliharpun soittosi on kehittynyt ajan mittaan. Bobby otti sen hienosti ja tuli taas lavalle esiintymään kanssamme. Joskus teen yhteistyötä muiden muusikoiden kanssa saadakseni kappaleen valmiiksi, joskus taas niitä syntyy lähes tiedostamatta. – Totta, olitko paikalla. Pidän myös country-musiikista, esimerkiksi Conway Twittystä. Olitko tavannut hänet aikaisemmin. Kaikki olivat mahtavia. Mutta Junior Wells on kuitenkin edelleen suurin suosikkini. Sinulla oli Delmarkilla ainoastaan kahden levyn sopimus. Studiossa syntynyt ”Westside Soul” julkaistiin samoihin aikoihin. Delmarkille tekemäsi levyt ovat yltäneet Blues News -lehtemme vuoden parhaiden levyjen joukkoon. Joissain country-kappaleissa on hyviä sanoituksia, kunhan ne eivät ole liian pitkiä. Twist kirjoittaa myös omia kappaleita ja haluaa ihmisten äänittävän ne studiollaan. – Kyllä, levyllä ”Very Lucky Man”. Olin Reggie’sissä myös viime vuonna ja näin Rushin kävelevän sisään. – Toivon, että levyjäni promotaan verkossa ja että saan arvioita lehtiin. soul-laulaja Gerald McClendonin kanssa. Sanoin heti bändille, että meidän on soitettava Chicken Heads. – Delmarkille tekemäni ”Live!”. – Minulla on aina ideoita ja on minulla valmista materiaaliakin. En kuitenkaan ole nyt nähnyt Twistiä pitkään aikaan. hyllylle. Oli mahtavaa jammata Bobbyn kanssa. Pidän siitä, että bluesin seassa on vähän funkya. Uudet omistajat eivät kai pitäneet siitä, että Steve poltteli ruohoa studiossa äänityssessioiden aikana. – Minusta tuntuu, että olen parempi. Se oli tilaisuus, jollaista minulla ei aiemmin ole ollut. Mikä oli tätä julkaisua edeltävä albumisi. Onko levymerkki Color Red aikeissa julkaista lisää materiaaliasi. Toivoisin saavani julkaistua oikean fyysisen levyn, mutta kaikilla on nyt niin kiire. Levyllä on myös mukana oikeat torvet – ja kosketinsoittaja. ”Westside Soulin” tuottajan kautta tapasin Eddie Robertsin, ja kun sitten pandemian aikaan ei ollut keikkoja, ajattelin että ehkä voisin tehdä jotain hänen kanssaan. 10 Blues News 1/2023 kokonaisen albumin verran, kahdeksan tai yhdeksän kappaletta, kaikki omiani. Esitin hänen musiikkiaan viimeksi eilen Reggie’sissä. He eivät oikein tee mitään. – Hieno kuulla! Toivottavasti pääsen Suomeen joskus myös keikalle. Hänellä on päivätyö. Tein itse asiassa ensimmäisen turneeni nimenomaan hänen kanssaan. – Minulla ei ole enää sopimusta Delmarkin uusien omistajien kanssa. – Steve lähti myös levy-yhtiöstä. Soitin myös huuliharppua hänen levyillään ja lauloin muutaman kappaleen. Olet levyttänyt myös kitaristi Sean Carneyn kanssa, eikö niin. Hän on myöhemmin tehnyt yhteistyötä mm. Twist Turner, joka tuotti levyn, oli tuttuni. Teimme myös videon – sitäkin oli hauska tehdä. Seanilla taitaa olla vielä julkaisematonta materiaalia noista sessioista. – Totta kai, hänellä on törmätessämme aina tapana kysellä, mitä nuorelle miehelle kuuluu. © Ja so n M el in o. Yksi raidoista, Chicago, on aika groovy ja se syntyi, kun Eddie sanoi minulle, että lähde kahville ja kirjoita kappale. Pääsit vuonna 2019 lavalle Bobby Rushin kanssa Reggie’sissä
Haastattelin häntä Malmitalolla ja jutustelimme vielä Juttutuvassa seuraavana päivänä. Siellä oli yleisössä paljon vanhempaa väkeä, joka SATU SAGA S teve James oli arvostettu roots-muusikko, joka suosi mandoliinia sekä akustista resonaattorikitaraa sormin pikaten ja sliden kera soittaen. Välispiikissä kertoilen kitaraa virittäessäni siitä, että jos minulla olisi monta kitaraa, niin ei tarvitsisi käyttää aikaa virittämiseen kesken keikan... Olin siis vain kulkenut junissa ilman voimassaolevaa lippua. Tuokaa lapsenne mukaan!” – Kuljen yksinkertaisen kaluston kera, joten pärjään vähemmällä. Olin saanut Suomen radiossa näkyvyyttä ja ihmiset kiinnostuivat minusta. Sitten pitäisi hankkia manageri ja tehdä levytysdiili – eikä menisi aikaakaan, kun lööpeissä puhuttaisiin Steve Jamesin ja Elton Johnin joululevystä. Hän kiersi ympäri maailmaa kitaran ja mandoliinin kera esiintyen, luennoiden ja tarinoita kertoen sekä ihmisten kanssa nauraen. Hän katseli sitä ja pähkäili aikansa ja päätyi antamaan minulle paikkalipun. Tämän kiertueen aikana olen taas huomannut, miten suurin osa ihmisistä on ystävällisiä. Ihmiset näyttivät myös nauttivan siitä että saavat kokea taas livemusiikkia, eritoten jos liput eivät maksa maltaita. Viimeisen viidentoista vuoden mittaan hän ehti käydä Suomessa lukuisia kertoja. ”Sinä olet siellä jumala!” ”Ai olenko?” ”Juu-u! Kaikki rakastavat musiikkiasi ja heiltä löytyy levyjäsi ja kaikkea.” Kiinnostuin ja tinkasin häneltä yhteystietoja, mutta niitä ei herunut. Keskustelumme alkoi hänen viimeaikaisista junaseikkailuistaan pitkin Eurooppaa. Joissain paikoissa lippuja oli myyty ennakkoon vain puoli salillista, mutta yleisöä pelmahti paikalle salin täydeltä juuri ennen keikan alkua. Eeei. Hän totesi, että minunkin pitäisi käydä Suomessa. Vasta Kööpenhaminan lautalla minulle sanottiin, että en ollut koskaan vielä aktivoinut lippuani. Kuljen mieluummin tämän yhden kitaran kanssa ja viritän sitä. *nauraa* SUOMEN VIEHÄTYS SUOMEN VIEHÄTYS – Suomesta pidän monesta eri syystä ja olen täällä vieraillut useaan otteeseen viimeisen viitisentoista vuoden mittaan. Ja ihmiset tosiaan tykkäsivät esittämästäni musiikista ja vanhasta bluesista. Hän rakasti erityisesti varhaista 1920–1930 -lukujen akustista bluesia, ja tämä heijastui myös hänen omaan musiikkiinsa. Suomessahan minun täytyy vain muistaa puhua hitaammin, olen varma että ihmiset ymmärtävät suurimmalta osin mitä sanon. Tupsahdin Malmitalolle juuri soundcheckin jälkeen ja siirryimme Steven kanssa konserttisalista takahuoneeseen jutustelemaan. – Koronan aikana en keikkaillut – se kolme vuotta taisi olla pisin aika, jonka olen koskaan pysynyt aloillani – ja kiertueelle lähtiessäni STEVE JAMES Muistoissamme 15.6.1950 – 6.1.2023 Muistoissamme 15.6.1950 – 6.1.2023 ei ymmärtänyt lainkaan englantia. Keikkaliput ovat nykyään hurjan hintaisia, mutta minä haluan että väellä on varaa tulla paikalle. Mistään muualta ei tyrnimehua löydy! Suomalaiset ihmiset ovat mukavia ja muusikkoyhteisö tiivis ja hyvä. Paikat tuppasivat olemaan täynnä ja yleisö tykkäsi. Missään en ole kokenut mitään negatiivista, mutta joissain paikoissa ihmisten bluestietämys perustuu Led Zeppelin -levyjen sisäkannen teksteihin. – Löysin alkujaan tieni Suomeen vaihdettuani kuulumisia nyt jo kuolleen ystäväni kanssa jossain tapahtumassa. Lipuntarkastaja katseli sitä ja totesi: ”Tuo ei sano minulle mitään” ja päästi minut jatkamaan matkaani. Hulvatonta! EUROOPAN KIERTUE EUROOPAN KIERTUE – Esiinnyin Kööpenhaminassa ja Brysselissä ja tein viisi keikkaa Saksassa, jonka jälkeen suuntasin takaisin tänne Suomeen – matkaan kului kaksi päivää – ja nyt teen täällä nämä kaksi keikkaa ja palaan sitten takaisin kotiin Seattleen. Hän kertoili mielellään välispiikeissään moninaisista musiikillisista seikkailuistaan, joiden mittaan hän ehti tavata lukemattoman määrän kanssa-artisteja sekä musiikkientusiasteja. Huomasin kuitenkin, että asiat eivät ole pahemmin muuttuneet. Tuli matkustettua paljon, mutta se ei haittaa ollenkaan. 12 Blues News 1/2023 STEVE JAMESIN SANOIN STEVE JAMESIN SANOIN – Helsingissä junaan hypättyäni esittelin lipuntarkastajalle kännykästä junapassiani, eikä hän ollut kuulemma koskaan nähnyt mitään sellaista. MISSÄ SE BLUES ON. Pääosin esiinnyin Malmitaloa paljon pienemmissä paikoissa, joihin mahtui viitisenkymmentä ihmistä, joissain oli 125 istumapaikkaa. Hän nappasi myös kitaransa ja mandoliininsa mukaan, sillä hän ei kuulemma koskaan jättänyt niitä yksinään. Kiersin Suomea ristiin rastiin: esiinnyin Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella, soitin Rovaniemellä bluesfestivaaleilla. Väliajalla yksi musiikkientusiasti tuli vetämään minua hihasta ja vinkkasi, että osan on hyvin vaikea ymmärtää mitä sanon ja laulan. Hän aloitti Euroopan kiertueensa Tampereelta, josta matkusti Turun kautta Ruotsiin ja sieltä Kööpenhaminaan seuraavalle keikalle.. Joten puhuin hitaammin ja selkeämmin sekä käytin elekieltä junaa matkien junakappaleita spiikatessani. Sekä kuskin ja kiertuemanagerin. ”Pistetään lipun hinnaksi 15 euroa, 10 euroa halvoista paikoista. – Kuulin että ihmiset ovat vasta palailemassa takaisin vanhaan, eikä keikoilla ole aivan yhtä paljoa porukkaa kuin ennen koronaa. Ja: ”Jennifer Aniston & Steve James menivät naimisiin.” Herranen aika. Mutta silloin tarvitsisin kitarateknikon. Itäisessä Saksassa taas asiat eivät ole aivan niin. YHTEISTÄ KIELTÄ ETSIEN YHTEISTÄ KIELTÄ ETSIEN – Itäisessä Saksassa huomasin, että siellä on vieläkin vähän kieliongelmia. Steve James oli hauska, ulospäinsuuntautunut ja äärimmäisen utelias ihminen, jolta juttu ja tarinat eivät koskaan loppuneet. Monissa paikoissa promoottorit ja keikan järjestäjät kuitenkin totesivat, että keikoillani tehtiin koronan jälkeisiä yleisöennätyksiä. Tampereen keikan jälkeen hyppäsin Turun junaan, jossa näytin taas kännykästäni junapassia. Täällä on paljon lahjakkaita muusikoita. Minä olin juuri keikkaillut eteläisessä Meksikossa sekä Oklahomassa, ystäväni taas kertoi esiintyneensä Suomessa. MISSÄ SE BLUES ON. – Juttuhan on niin, että ei kaikkialla ymmärretä vanhan bluesin perään. Piti tehdä paljon salapoliisityötä, mutta lopulta pääsin Suomeen keikalle. Tapasin paljon avuliaita ja hauskoja ihmisiä – myös sellaisia, joiden kanssa emme edes puhuneet samaa kieltä. Olin esimerkiksi kymmenisen vuotta sitten täällä kiertueella ja soitin Kemissä, Muhoksella, Porissa ja Kokkolassa – ja tutustuin tyrnimarjaan. Tapasin Steve Jamesin hänen Euroopan kiertueensa päättyessä Malmitalon ja Juttutuvan konsertteihin 4.–5.11.2022. Mutta tosiaan, kiertue on ollut menestys! – Yksi koronan jälkeinen ilmiö oli se, että ihmiset ostivat liput vasta aivan viime tingassa. Ensimmäistä kertaa Brasiliassa käydessäni totesin, että katsotaas miten maailma on muuttunut
Näin hänet pariin otteeseen 1960-luvulla, ja Newport Folk Festival on jäänyt vahvasti mieleeni. Mikä unelma! No, isäni maalasi, ja kerran olin etsimässä hänen vesivärejään, jotka olivat parempilaatuisia kun omani. Olen onnekas kun saan kiertää musisoiden. Hiuksetkin viimeisen päälle. Olen tullut siihen lopputulokseen, että en koskaan tule tietämään vastausta. – Ja yksi syy siihen, että musisoin on se, että poden parantumatonta kitarasairautta. MIKSI SOITAT. No entäpäs olenko kätellyt häntä. Olin vasta kuusitoista, mutta osasin jo soittaa fingerstylekitaraa ja tiesin kuka Skip James oli. Sattumukset seurasivat toistaan ja tässä sitä ollaan! – Yksi syy on tietenkin se, että tämä on minulle työtä. Täältä löytyy paljon ihmisiä, joiden kanssa hiffaamme toisiamme. Beatnik-koomikko Lord Buckley sanoi yhdessä sketsissään, että: ”There is a great power within that when used in beauty and immaculate purity can cure and heal and cause miracles. Kaikissa meissä on voimaa, ja minua on aina kiehtonut ihmisten kyky kanavoida tuota, syttyä loistoon – vaikka vain hetkeksi. MIKSI SOITAT. – Suomessa tuollaista ei tapahdu, täällä väki ottaa paljon rauhallisemmin. Mutta lisäksi minussa on myös vahvana sellainen romanttinen puoli. oli yleisö aivan äimänä musiikistani. Ja Esa Kuloniemi – ensimmäisistä sekunneista alkaen meillä synkkasi täydellisesti, olemme kuin veljekset! Nautin aina Suomen vierailuista sekä ystävieni tapaamisesta. Uskon, että esimerkiksi Skip James jätti jälkensä jokaiseen häntä kuulleeseen ihmiseen. ”Oi, millaisia värähtelyjä kuulenkaan!” Sellainen minä olen, aina kuulemassa jänniä värähtelyjä. Tässä hommassa ei rikkaaksi päädy, mutta tulen toimeen, minulla on kiva asunto ja kasa kitaroita – se riittää. Sellainen minä olen. Mutta kaikki ovat kykeneväisiä uskomattomiin tekoihin. – Musiikki on yksi tapa, jolla ihmiset voivat tuoda tuon voiman esiin. Kun kuolen, ihmiset tulevat hämmästelemään kitarapaljouttani ja huokailemaan, että olin aivan pöhkö. Jokaisella on oma tapansa. Olisin luullut että elinaikanani siihen olisi löydetty jo parannuskeino, mutta ei. Kuka tahansa voi olla stara, mutta vielä tärkeämpää on hyvän tekeminen, oman kortensa kekoon kantaminen. Vastasin että kyllä vain, ystäviä kun ollaan. Olisin ajatellut, että he ymmärtäisivät bluesin päälle, mutta promoottorit olivat saaneet palautetta, jossa valitettiin: ”Lupasitte bluesia, missä se blues on, häh?” Ja minä siis soitin Mississippi John Hurtia. Ystäväni huokailevat että olen ihan höpsähtänyt. Mutta niin. *nauraa* Mutta jahka he tottuivat musisointiini, niin se kelpasi sitten hyvin. Voi jumala, ajattelin. Tiedänkö Stevie Ray Vaughanin, kysyivät he seuraavaksi. When you use it it spreads like magic and when you do not use it it recedes from you.” Noissa sanoissa on perää. © Sa tu Sa ga. Kun olin noin kaksitoistavuotias, päätin ryhtyä impressionistiksi – siis sellaiseksi tyypiksi, joka hörppii absinttia, pukeutuu pöljiin paitoihin, asuu Pariisissa ja kuolee nelikymppisenä. – Alan olla jo aika vanha, ja olen ehtinyt miettimään tuota moneen kertaan. En ollut tajunnut, että ihmisessä voi olla sellaista voimaa. Kysyivät, että olenko siis Texasin Austinista. Pidän Suomen fiiliksistä. Esimerkiksi keikkani avannut DJ Igor ja minä molemmat pidämme vanhoista äänilevyistä ja sormipikkauksesta, hän taitaa lisäksi musiikkihistorian ja on luova siinä mitä hän tekee. Kaivelin komeroa, kun katseeni osui kitaraan, jonka isä oli ostanut ikiaikoja sitten ja joka oli unohtunut komeroon pölyä keräämään. *nauraa* VOIMAA ON JOKAISESSA VOIMAA ON JOKAISESSA – Nuorena pääsin kuulemaan monia varhaisia blueslegendoja. – Minä uskon, että meissä jokaisessa elää tuo voima. Minä lähes kuolin. Otin sen esiin ja totesin että, hmm, ehkäpä rupeankin kitaristiksi. Totesin että toki. Sen bluesimmaksi on vaikea mennä. Totesin olevani. Siellä hän oli lavalla vanhana ja heikkona, tuolista kiinni pidellen, ja mietin: ”Tuo mies tekee kuolemaa! Miten ne voivat laittaa hänet esiintymään vaikka hän on noin sairas?!” Yht’äkkiä hän nosti päätään ja katsoi yleisöä lierihattunsa alta kuin sanoen: ”Minä olen Skip James ja te ette ole” ja rupesi soittamaan. Eikä vain niihin, vaan luomaan samalla lisää hyvää maailmaan. Seurasi hassu tilanne, jossa he kirjaimellisesti palvoivat kättäni, joka oli koskettanut Stevie Ray Vaughania. – Brasiliassa yhden klubikeikan jälkeen luokseni tuli kolme kovettua rokkikundia juttelemaan. Se vain tapahtui. Tällä ansaitsen leipäni
Steve muisti myös kiitellä molempina iltoina paikkojen henkilökuntaa © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga. Kyseessä oli DJ Igorin kitara, 1950-luvulla tehty Noso. Pojankoltiaiset koittivat hiipiä musisoijan lähelle koskettaakseen takin lievettä, mutta sokea mies onnistui aina väistämään, todeten: ”Älkää pitäkö minua pöljänä. Steven mielestä Houston, josta Mean Town Blues kertoo, ei kuulemma oikeasti ole pöllömpi paikka, jos sitä vertaa biisin tekijä Johnny Winterin kotikaupunki Beaumontiin. TARINASEPPO TARINASEPPO Tarinaa riitti jokaisen kappaleen kohdalla, eivätkä ne kaikki jutut mahdu tähän. Ja koska Steven uudesta kotikaupungista Seattlesta ei ollut tehty blueskappaletta, päätyi hän tekemään sellaisen Seattleen muutettuaan. Tämän jälkeen Esa Kuloniemi esitteli illan esiintyjän: ”Tervetuloa Malmitaloon, tänä iltana teidän on mahdollisuus kuulla yhtä maailman parhaista kitaristeista mitä klassisen bluesin tyyleihin tulee!” Steve James asteli lavalle: ”Kiitos paljon! Täällä on nyt siis kaksi maailman parhaisiin kuuluvaa kitaristia samassa huoneessa: minä ja Esa Kuloniemi! Uskokaa pois, nyt jänskättää!” Malmitalo oli hienosti täynnään kansaa, joka rakasti konserttia. 14 Blues News 1/2023 LOPUKSI LOPUKSI – Monet ihmiset vannovat hyvää tekevän aamupuuron nimiin. Tutustuimme aivan aluksi Teksasin suunnalta poimittuihin kappaleisiin, jotka ovat sydäntään lähellä. Steven tie johti lukemattomiin eri paikkoihin. Tuon kanssa Steve lauloi kitaristin sentimentaalisista tunteista ensimmäistä kitaraansa kohtaan. Banjonsoitto on minulle meditaatiota! *nauraa* MALMITALO JA JUTTUTUPA MALMITALO JA JUTTUTUPA Ennen Steve Jamesin settejä oli vuorossa DJ Igor, jonka Steve oli halunnut soittamaan 78-tuumaisia gramofonilevyjä sekä Malmitalolle että Juttutupaan. Se on minun aamupuuroni. Minä taas haluan nähdä aamulla herätessäni banjon sänkyni vieressä. Steve James kertoili paljon tarinoita kappaleiden välissä, viritti kitaran viisi eri kertaa, nauroi ja nauratti paljon ja johdatti väen iloisesti vanhan bluesin keinuvaan maailmaan. – Sen, mitä banjolla soitan, tietävät vain minä ja ikkunani ulkopuolisella lintulaudalla vierailevat pikkulinnut! Ne lehahtavat aamuisin paikalle kärkkymään ruokaa, kun rupean soittamaan banjoa ja ne hoksaavat, että olen hereillä. Jotkut tahtovat ympärilleen kauneutta, eläviä kasveja ja taidetta. Musiikillisilla seikkailuillaan hän päätyi tapaamaan muun muassa miehen, joka oli pienenä poikana kuunnellut kadulla Blind Lemon Jeffersonia. En näe teitä, mutta pystyn kyllä haistamaan teidät!” Steve James vieraili tuolla reissullaan myös hautausmaalla, jonne Blind Lemon Jefferson on haudattu, ja kappale Freestone County Blues kertoo tuon vierailun herättämistä tunnelmista. Vaikka hänellä oli mukanaan vain kitara ja mandoliini, ilmestyi hänen käsiinsä toinen kitara Malmitalon kakkossetin aikana. Steve kertoi syntyneensä New Yorkissa ja asuvansa nyt Seattlessa, mutta välissä hän ehti asua Teksasissa vuosikymmenten ajan
Minut saa ihan hyvin unohtaa sitten kun olen kuollut.” Steve ilahdutti monia elinaikanaan, mutta en usko että häntä tullaan helpolla unohtamaan. sellaista voimaa.””. Greasy Greens 2. Way Out On The Desert 2. Way Out On The Desert 2. Texas Tommy 6. Hän pukeutui hyvin ja ihmiset tunsivat hänet. rupesi soittamaan. Saturday Night In Jail 5. Milwaukee Blues 8. Mean Town Blues 5. Kaikki siellä tuntui kuulemma maagiselta ja esiintymispaikkana tuo luolasto oli ikimuistoinen. Näiden iltojen mittaan oli kaikessa läsnä ilo, liukuvainen ja näppäilevä soitto ja halu tuoda maailmaan naurua sekä jakaa hauskoja tarinoita ja musiikkihistorian vähemmän tunnettuja faktoja. Steve kertoi Malmitalon keikalla siitä, että nykyään kaikki tietävät Robert Johnsonin, ja tulipa Steve nähneeksi Halloweenina lapsia pukeutuneena tuoksi blueslegendaksi. Texas Tommy 6. En ollut tajunnut, että ihmisessä voi olla En ollut tajunnut, että ihmisessä voi olla sellaista voimaa. I Love My Guitar 5. Seattle Blues 8. Kun näin ison julisteen itsestäni Malmitalon ulkopuolella, ajattelin että tätä minä haluan. Stewball Encore 8. Bulldoze Blues 3. Copeland’s Fancy 7. Talco Girl 7. Rocks And Gravel 3. Kaliforniasta kotiin palattuaan Steve voi hyvin, mutta hänen kuntonsa romahti parissa päivässä ja hän kuoli kotonaan 6.1.2023. I Love My Guitar 6. ”Bumble Bee Slim on sankarini. Mean Town Blues 5. Nykyään kukaan ei tunne Bumble Bee Slimiä, joka teki samoihin aikoihin paljon menestyksekkäitä levyjä. Stewball 9. Bulldoze Blues 4. Downbound Train 7. Bye Bye Baby Blues ”Bye bye sweet baby, bye. KEIKKOJEN JÄLKEEN KEIKKOJEN JÄLKEEN Nuo Helsingin keikat taisivat jäädä Steven viimeisiksi virallisiksi esiintymisiksi, sillä kotiin palattuaan hänellä diagnosoitiin aivokasvain ja elinaikaa luvattiin parhaimmillaan muuMalmitalo 3.11.2022 1. Juanita Stomp 4. Talco Girl 6. Should I never see you anymore, may god bless you everywhere you go.” tama kuukausi. Wet Clothes Blues 4. Voi jumala, ajattelin. Juttutuvassa Steve esitti pääosin samat kappaleet kuin Malmitalollakin parin eri muutoksin, ja ihmisiä oli paikka täynnä. Voi jumala, ajattelin. Wet Clothes Blues 3. Judge Harsh Blues Juttutupa 4.11.2022 1. Downbound Train Väliaika 1. Greasy Greens 3. Hän oli rauhallinen eikä pelännyt tulevaa. Keikan järjestäjä vei Steven ensin tutustumaan luoliin ja katselemaan hämmästyttäviä sokeita salamantereita, olmeja. Kiitos kaikesta ja hyviä seikkailuja! © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga ”Yht’äkkiä hän nosti päätään ja katsoi ”Yht’äkkiä hän nosti päätään ja katsoi yleisöä lierihattunsa alta kuin sanoen: yleisöä lierihattunsa alta kuin sanoen: ’Minä olen Skip James ja te ette ole’ ja ’Minä olen Skip James ja te ette ole’ ja rupesi soittamaan. Keikan jälkeen Steve muisteli esimerkiksi yhtä keikkaa Euroopassa upeassa, valtavassa luolastossa (kyseessä saattoi olla Slovenian Postojna Cave -luolasto, mutta tätä en ikävä kyllä voi enää Steveltä tarkistaa). Juanita Stomp 7. Fisherman’s Reel 2. Haluan olla tunnettu nyt. Steven ystävä Elijah Wald kertoi, että he ehtivät vielä tehdä yhteisen matkan Kaliforniaan ja lisäksi äänittää monia Steve Jamesin tarinoista. Freestone County Blues 4. Mutta nykyinen suosio ja tunnettuus ei Robertia enää auta, hän kuoli köyhänä. Guitar Rag Väliaika 1. Blues News 1/2023 15 ja nosti settien mittaan esiin kauniisti monia eri artisteja
Tail Dragger piti puheen jokaisen kappaleen välissä ja puhe johti lopulta seuraavaan biisiin. B.B. Ilkalle tuosta seurasi musiikillisesti kuiva kausi, jonka aikana hän keskittyi väitöskirjan tekoon ja lasten kasvattamiseen. Kuten asiaan usein kuuluu nuorten aikuistuessa, hajosi Iltalypsy kun sen jäsenet lähtivät armeijaan tahi ryhtyivät perustamaan perhettä. Seuraava havahtuminen ja sooninen sadekausi alkoi, kun Ilkka näki Honey B & T-Bonesin keikan ja tutustui Esa Kuloniemen kanssa. Ilkan kolmas levy, hienot arviot saanut ”Fodder” ilmestyi omakustanteena samoin kuin seuraava, ”Freedom Music”, joka sisälsi pelkkää omaa tuotantoa. Isosisko sentään lähetti Blues Newsissä kehutun B. ”Tuo ilta oli aivan uran kohokohtia. Kingin ”Live And Well” -levyn innokkaan nuorukaisen puhki kuunneltavaksi. VIERAILIJOITA VIERAILIJOITA Viime aikojen touhuista keskustellessamme kysäisin myös tohtorin mietteitä tammikuun alun Juttutuvan keikasta, jolloin Dr. Iltalypsyn demot eivät kuitenkaan sytyttäneet levy-yhtiöiden tyyppien silmiin hehkua, sillä miesten laulukieli oli epätoivottu englanti. B. David Waldman oli korva tarkkana ja tulkkasi, että ”nyt tulee hidas A:sta” tai vaikka ”nopea G:stä”. Esa innosti Ilkkaa taas soittamaan ja he myös musisoivat yhdessä jonkin verran. Ilta sähköisti Ilkan ja musiikki rupesi taas innostamaan kovasti ja kuohumaan miehen suonissa. Asia muuttui nuoren miehen muutettua isoolle kylälle Helsinkiin opiskelemaan. Radiotakin piti kuunnella tarkalla korvalla josko sieltä tipahtaisi uusia helmiä bluesdiggarin tärykalvoja hellimään. Noihin aikoihin Ilkka tutustui myös Pekka Tammilehtoon eli Topi Sorsakoskeen, joka bongasi Ilkan Bottalta esiintymästä. Helander & Third Wardin kolmas levy päästi ensiparkaisunsa ihan kuin tohtorin syntymäpäivän kunniaksi. Helander & Third Wardin jäsenistön suuntaan. Lisäksi pidin korvani auki levyjulkkarikeikalla. ”Smooth And Rough” seurasi muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1995 ilmestyi ensimmäinen albumi nimeltään ”Big Cold Beer”, jonka julkaisi Bluelight Records. Uusimmat levyt ovat saaneet osakseen suurta suitsutusta myös ulkomailla. Sen nimikkobiisi kuuluu yhä keikkarepertuaariin. Musiikilliset purot hulahtivat ILKKA HELANDER 55 vuotta bluesia 55 vuotta bluesia vertaisen hyvä kitaristi, jonka tatsi ja vibrato olivat huippuluokkaa. Tammilehdosta Ilkka toteaa, että hän oli yliSATU SAGA I lkka Helander täytti tammikuussa 70 vuotta. Suunnitelmissa oli jopa yhteisen bändin perustaminen, mutta se ei kantanut hedelmää. Mitään ei harjoiteltu etukäteen vaan bändi hyppäsi mukaan kylmiltään. Tuolloin suomirokki oli pulpahtamassa pintaan ja suomenkielinen laulu oli kovaa valuuttaa. Tail Draggerin rinnalla oli harpisti David Waldman, joka toimi musiikillisena tulkkaajana Dr. 82-vuotias laulaja ja showmies lierihattuineen sekä erikoisine olemuksineen oli aikanaan Howlin’ Wolfin suojatti ja on nykyään viimeisiä jäljellä olevia artisteja tuolta aikakaudelta. Helander & Third Ward -kokoonpanolla, ja Bluelight Records on yhä menossa mukana. Keikka meni kuulemma esiintyjienkin mielestä erinomaisen hyvin ja kaikilla oli huisin hauskaa. Siitä kädestä virtasi bluesenergiaa! Aivan oikeasti!” HUNAJAN VOIMIN LEVYTTÄMÄÄN HUNAJAN VOIMIN LEVYTTÄMÄÄN Koitti Ilkan 40-vuotissyntymäpäivät, joiden kunniaksi Iltalypsykin kokoontui yhteen ja juhliin saatiin toiseksi soittajavieraaksi Honey B & T-Bones. Ilkka nautti myös siitä, että sai soittaa kerrankin vain taustalla. Sinänsähän emme ole koskaan lähteneet siihen, että haluttaisiin toimia vierailijoiden säestäjinä – me haluamme tehdä omaa musiikkia – mutta tämä oli palkitsevaa!” vapaana virtaaviksi joiksi, kun keikoilla oli helppo käydä ja opiskelukavereista löytyi sielunveljiä ja kanssamuusikoita. Koska noihin aikoihin oli hankala saada käsiinsä uutta musiikkia, yritti nuori Helander tilata bongaamiaan levyjä Seinäjoelle, mutta aina levyt eivät peräpohjolan Pohojammaalle saakka siltikään tulleet. Esan seurassa Ilkka tapasi myös B.B. Kansakoulussa Ilkalla oli jo sähkökitara, mutta soittotunnit eivät kantaneet vielä kummempaa hedelmää. 16 Blues News 1/2023 Tohtori Ilkka Helander on ehtinyt kahlaamaan bluesin sinisissä vesissä jo 55 vuoden ajan, eli teini-ikäisestä saakka. Viimeisimmät kolme pitkäsoittoa on tehty Dr. Vastasyntynyttä ”Shining Pearls” -levyä ja Ilkka Helanderia juhlittiin Malmitalolla 19.1.2023 levyjulkkarikeikan muodossa. Matka sinimusiikin syliin alkoi aivan aidolta deltalta, Kyrönjoen sellaiselta näet, ja kurikkalainen Ilkka tutustui bluesiin brittibluesin ja John Mayallin kautta, vähitellen suunnaten mustan bluesin pariin. ILTALYPSYLLE ILTALYPSYLLE Ilkka perusti 1970-luvun puolivälissä Iltalypsynimisen kokoonpanon opiskelukaverinsa kanssa ja he keikkailivat innolla niin suljetuissa opiskelijatapahtumissa kuin Bottalla, jossa tapahtui jotain lähestulkoon joka päivä. Suuntasin haastattelemaan syntymäpäiväsankaria vähäsen ennen Malmitalon konserttipäivää, ja jutustelimme Ilkan musiikillisesta historiasta sekä toki myös uudesta levystä. kurotti kättään ja sanoi: ’give me your hand’. Viides julkaisu oli akustinen, nimeltään ”Country Boy”, ja sillä vieraili Charlie Musselwhite harppuineen (kuten myös ensimmäisellä Third Ward -levyllä). © Sa tu Sa ga. Kuukausi oli muutenkin tapahtumarikasta aikaa, sillä Dr. Kingin Jäähallilla, josta Ilkka kertoo: ”Esa otti meistä kuvan kun istuimme vierekkäin. Helander & Third Ward toimi Tail Draggerin taustabändinä
San Jose oli toiminut hyvin Third Wardin keikoilla, mutta se ei sopinutkaan muiden kappaleiden mukaan ja siitä tuntui puuttuvan jokin juju. Uudella levyllä on entistäkin enemmän kitarointia ja tästä johtuen Esa Kuloniemi ei voinut olla koko aikaa bassossa, vaan basson varteen otettiin Mikko Vuorela. Ensimmäinen setti alkoi Ilkan soolonumerolla My Home Is In The Delta, joka oli Ilkan sanoin: ”Bluesia Kyrönjoen Deltalta. Onneksi tilalle syntyi tuo edellä mainittu oma teos. Miehen musiikin ydin löytyy perusbluesista, josta Ilkka tekee välillä hyppäyksiä esimerkiksi vanhempaan musiikkiin 1930-luvulle Tampa Redin ja muiden seuraan. 18 Blues News 1/2023 SHINING PEARLS SHINING PEARLS Uuden, vastikään ilmestyneen ”Shining Pearls” -levyn materiaalin tekemisessä kului puolisentoista vuotta koronan ja muiden hidasteiden venyttäessä kaikkea touhaamista, mutta Ilkan mielestä pidempi luomisaika oli vain hyvä asia, miehet ehtivät rauhassa viilailla ja parannella kappaleita. Loppu onkin historiaa, sillä miehet viehättyivät piirrokseen ja pyysivät häntä tekemään heille levynkannen. Malmitalon levyjulkkarikeikalle ilmestyi trion sijaan kvartetti, sillä uudella levyllä on huomattava määrä kitaraosuuksia myös Esalla, ja kahta tonttia on hankala hoidella kerralla. Kaikki alkaa usein pikkiriikkisestä ideasta tahi riffistä, joita kolmikko pyörittelee ja kehittelee studiolla ja kolmen tunnin päästä onkin maailmaan solahtanut jo upouusi kappale. Kappaleiden työstö on kolmikolla ollut aina nopeaa ja palkitsevaa touhua, isoksi syyksi Ilkka mainitsee Esan ja Leevin tiukan ammattitaidon. Molemmissa pitää hallita tekniikka, täytyy olla innovatiivinen sekä olla valmis oppimaan virheistään. Muitakin muutoksia oli, sillä trion sijaan lavalla olikin tosiaan kvartetti. Uuden ”Shining Pearls” -levyn kansitaide syntyi vaivattomasti ja luonnollisesti Third Wardin polun varrelta poimittuna. Kysäistessäni, miten Ilkan musiikki on muuttunut vuosien saatossa, hän vastaa perustan pysyneen samana. Hän ei voisi kuvitella levyttävänsä pelkästään lainamateriaalia, vaan ne harvat valitaan omien kappaleiden sekaan huolella ja perustellusti. LEVYNJULKAISUKONSERTTTI LEVYNJULKAISUKONSERTTTI MALMITALOLLA MALMITALOLLA Malmitalolle oli kerääntynyt aimo joukko yleisöä juhlistamaan ”Shining Pearlsin” julkaisukonserttia sekä Ilkka Helanderin uuden vuosikymmenen aloittamista. Kappaleiden tekeminen muuttuu hiljalleen haastavammaksi, sillä niiden rakennetta haluaa oman soittotaitonsa ohella luonnollisestikin kehittää. Uskottavuus ei bluesissa vuosien kertyessä vähene vaan suorastaan kasvaa, joten se aihealue jatkaa vahvistumistaan. Sehän oli alunperin Muddy Watersin Mississippin Deltasta kertova kappale. Iloinen taiteilija suostui mielellään ja levynkansi oli siinä. Asiaansa pitää uskoa vankkumattomasti ja tehdä tietyllä linjalla. Lisäksi uudet soittokaverit tuovat mukanaan uusia mausteita ja itsekin oppii ajan mittaan lisää. Ensimmäinen osio rakentui pääosin Ilkkaan vaikutuksen tehneistä kappaleista bluesin aarteistosta keräiltynä, mukana oli paljon sinistä, paljon lainattua sekä vähän omaa. Uuden levyn lainojen historiasta Ilkka kertoo, että 61 Highway oli ensimmäisiä miehen kelanauhurilla tekemiä äänityksiä joskus 1970-luvulla silloisen Fred McDowellin ”I Do Not Play No Rock’n’Roll” -levyn innostamana. Tiedossa oli kaksi settiä ja pieniä muutoksia Third Wardin peruskokoonpanoon. Lightnin’ Hopkinsin sodanvastainen kappale War Is Starting Again taas on nykymaailmassa tuskallisenkin ajankohtainen. Oma bluesvaellukseni on alkanut noin 55 vuotta sitten Kurikan Deltalta EteläPohjanmaalta ja tuo laulu sopii siihen hyvin.” Seuraavaksi lavalle astelivat isä ja poika Kuloniemi nostattamaan lisää kierroksia, ja kolmikko hypähti Teksasin suuntaan Lightnin’ Hopkinsin seuraan laulamaan Katie Maesta. Mikko ei olekaan ihan kuka vain, vaan hän on Third Wardin alkuperäisjäsen ja käytännössä tuli korvaamaan myöhempää korvaajaansa Esa Kuloniemeä. Näin kävi esimerkiksi Don’t Wanna Wake Up From My Dreamin kanssa, joka pongahti esiin kuin tyhjästä aivan viime tingassa Ilkan oltua tyytymätön yhteen levytettyyn lainanumeroon. Eräällä keikalla Myyrmäessä yleisössä oli taiteilija, joka luonnosteli trion illan mittaan ja esitteli tuotoksensa miehille keikan jälkeen. Keskustelumme polveilee myös Ilkan muihin osaamisaloihin. Omien kappaleiden tekeminen on Ilkalle selviö, olennaisen tärkeä asia. Oli siis vuoro kokoonpanon laajentua kahdeksi kitaraksi kera basson ja rumpujen. Tutkijana ja mikrobiologina toiminut ehta tohtori Helander näkee innovatiivisessa tutkimustyössä ja musiikin tekemisessä paljon yhteistä. Keikalla Leevi Leppäsen tilalla rumpujen takana oli Third Wardin vakiotuuraaja Mooses Kuloniemi Leevin ollessa toipumassa lääketieteellisestä erikoisoperaatiosta. Mean Old Frisco oli seuraava pysäkki, jonka jälkeen olikin jo kova jano ja mallasmaito © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga. ”Perinnebluesia, omaa materiaalia ja jokunen hyppäys brittibluesiin”, kertoi Ilkka
Helander & Third Ward Malmitalo 19.1.2023: 1. Ensimmäisen setin viimeinen näytös oli sekin taasen alkoholiaiheinen. Kun kerran juhlat olivat, oli yllätysohjelmakin vallan sopiva osa iltaa. Levyn nimiraidalla Shining Pearls pulppuiltiin kuulaasti jännällä tavalla polyrytmisehköltä tuntuvassa seoksessa, joka sisälsi niin venyväisiä kitarallisia siveltimenvetoja kuin ihoa rapsuttavia pörinöitä sekä kutsua syvempään rakkauteen. Helanderin ”perinteinen lopetusbiisi vuosien varrelta” It’s Not For Me But For My Friend. Toisena oli vuorossa levyn lainoista toinen, War Is Starting Again, joka käsittelee Korean sotaa. Bridge To Freedom 7. UUDET KAPPALEET UUDET KAPPALEET Toinen setti koostui enimmäkseen uutuusalbumin kappaleista. Ensimmäiset laajemmat maistiaiset uusista kappaleista upposivat kansaan hyvin. Shining Pearls 8. Tuore levy on vakaa tuotos, jonka päälle on ripoteltu uusia mausteita. The World Keep On Turning 7. My Home Is In The Delta 2. Tuohon tematiikkaan sopii hyvin blues, sillä onhan kouluun takaisin joutuminen melkoisen vahvasti edustettuna ihmisten painajaisunissa. Konserttisalissa kappale kuulosti myös vallan hyvältä, mutta odotan innolla sitä, että pääsen kuulemaan tuon Juttutuvassa, jossa saa vaivatta hyppäistyä tanssimaan tapauksessa Loviisan hautausmaan vierus edesauttoi inspiroitumista. Unwanted Person Encore 61 Highway It’s Not For Me But For My Friend maistui kappaleen Malted Milk muodossa. Sen aloitti You Don't Care, jota on saatu kuulla jo ennakkoherkkuna aiemmilla keikoilla. Kaikuvainen kutsu jäi haihtumaan ilmaan, kun seuraavan kappaleen minähenkilö päätyi yksinäiseksi hylkiöksi, onneksi mukana oli kuitenkin Third Wardin kaikille avoin groove ja etiäppäin lähettävä rytmi – ja Unwanted Person sai päättää setin energisenä. Cemetery Wall 5. Your Old School 6. Long-Handled Door 1. Katie Mae Blues 3. Onneksi tuosta laatikosta ei karkaa maailmaan vitsauksia, vaan suoranaisia siunauksia mitä autuaan hikiseen menoon ja pyllyhytkyyn tulee. Trion muuttuminen kvartetiksi on erittäin hyvä ratkaisu, sillä Ilkan ja Esan kitaroiden kuuluukin saada villiintyä. Helander & Third Ward on levy levyltä raottanut vähäsen lisää jotain buugigroovejumalten salatun taikalaatikon kantta ja kasannut lisää kerroksia luottoreseptinsä päälle. Encorena saatiin uuden levyn toinen laina, 61 Highway, jossa kitarat naukuvat yhdessä ja vuorotellen hypnoottisen rytmin yllä aaltoillen ja aivan illan päätteeksi esitettiin vanha, Dr. Ilkka oli kantanut tuon vanhan suosikkikappaleensa studiolle testattavaksi vajaa vuosi sitten helmikuussa ja miehet päätyivät levyttämään sen samana päivänä. Don’t Wanna Wake Up From My Dream 4. Se sijaitsee Kurikan kirkonkylästä kolme kilometriä vanhaa tietä Kauhajoen suuntaan – Kusikivellä. Ikävä kyllä maailmalla tapahtui pikkuisen myöhemmin ikäviä asioita tuoden kappaleen sanoman entistäkin tärkeämmäksi. Kolmannen kappaleen kohdalla lavalle tuli Mikko Vuorela vapauttamaan Esan kitaran ääreen ja ottamaan itselleen pyhän bassovastuun. Mean Old Frisco 4. Ilkka kertoi kappaleen olevan yksi niistä monista, jotka hän on kirjoittanut lenkillä ollessaan, reipas kävely kun selvästi antaa rytmin sanoitusten synnylle. Kiitokset, ja hyvää syntymäpäivää, Ilkka Helander! – viimeistään siinä vaiheessa, kun kappaleen keskeltä lehahtaa ilmoille Esa Kuloniemen kuulas slide tuomaan lisäaseen Third Wardin jo ennestään räjähtävään arsenaaliin. Bridge To Freedom wahwahitteli ja slidetteli irti painolasteista vakaan rullaavan poljennon avustuksella ja tahtia loppua kohden tiivistäen. Tuntuu siltä, että Dr. Ja kun pyllyhytkystä puhutaan, niin seuraavana esitetty Cemetery Wall keinutteli kuulijaa mukaan pohtimaan fyysistä aitaa, joka rajaa kuolleet elävistä. Blues News 1/2023 19 Dr. Siellä on tarinan mukaan kuningas käyny kusaasemassa vuonna 1752. Sellaista saatiin seuraavaksi, kun Ilkka usutti yleisöstä bongaamansa kusikiveläisen kertomaan Kusikiven tarinan. Big Cold Beer 6. Pitkäripaista nyittiin kappaleessa nimeltään Long-Handled Door, joka on peräisin Third Wardin ensimmäiseltä levyltä ja joka tosiaan kertoo Alkon ovista. War Is Starting Again 3. Se oli siinä!” Kusikiveltä päästiin bluesin kuninkaallisen Peter Greenin ja Fleetwood Macin seuraan, kun kolmikko esitti kappaleen The World Keep On Turning, jonka aikana saatiin kuulla kunnolla wahwahiakin. Seuraavan kappaleen minähenkilölle ei tuommoinen rajoittaminen sopinut, vaan sitä rakennettiinkin silta vapauteen. Esityksen slidekin tuntuu kokevan vahvoja tunteita aihetta kohtaan. Malted Milk 5. You Don’t Care 2. Don’t Wanna Wake Up From My Dream on uuden levyn aloitusbiisi ja se pohjustaa kuuntelukokemusta ihanan pinkeällä soundilla ja peräänantamattoman rouhaisevalla poljennolla. Tässä © Sa tu Sa ga. Hänhän teki työtä käskettyä: ”Kusikivi on maailman napa. Alkoholijuomarepertoaari, jota miesten listalta löytyy monen esityksen verran, jatkui Ilkan ensimmäisen albumin nimikkobiisillä Big Cold Beer, joka ei ohjelmistosta ole pahemmin aikojen saatossa kadonnut. Your Old School uhkasi lähettää toisen takaisin vanhaan kouluunsa tykkipuiston viereen, jos meno ei parane
Se oli kaupallinen menestys myyden 20 000 levyä ensimmäisenä päivänä ja nousten Billboardin listalla sijalle 9. Jonkin aikaa hän leiriytyi Los Angelesin yläpuolella olevan Hollywood-kyltin ensimmäisen L:n alapuolelle ja opiskeli itämaista mystiikkaa.. Vuosien saatossa Nature Boy on saanut erilaisia käsittelyjä eri artisteilta, kuten Miles Davis (1956). Riita sovittiin ilman oikeuteen menoa, Yablokoff sai 25 000 dollaria. Ahbez käytti sandaaleja, piti olkapäille ulottuvia hiuksia, partaa ja valkoisia kaapuja. George Alexander Aberle (1908–1995) syntyi Brooklynissa, New Yorkissa, juutalaiselle isälle ja skotlantilais-englantilaiselle äidille, ja vietti varhaisvuotensa orpokodissa (Brooklyn Hebrew Orphan Asylum of New York). The Unnatural Seven -niminen kokoonpano taas julkaisi kappaleesta parodiaversion Serutan Yob (A Song For Backward Boys And Girls Under 40), joka nousi Billboard-listalla sijalle 24. Nature Boy julkaistiin seuraavana vuonna, ja se oli seitsemän viikkoa ensimmäisellä sijalla Billboard-lehden julkaisemalla myyntilistalla. Virta levytti kappaleen vielä uudelleen vuonna 1961 nyt nimellä Luonnonlapsi. Yablokoffin mukaan Nature Boy perustui hänen säveltämäänsä jiddišinkieliseen lauluun Shvayg mayn harts (Be Still My Heart). Columbia Recordsin julkaisema Sinatran versio nousi Billboardin listalle 28. Muuten Serutan oli ulostuslääke; Serutan on takaperin kirjoitettu Nature’s. Levy debytoi Billboardissa 16. Dick Haymes with Song Spinners levytti kuoroavusteisen version NATURE BOY – LUONNONLAPSI vuonna 1961, Reijo Taipale vuonna 1975, Pasi Kaunisto vuonna 1976, Anneli Sari vuonna 1978 ja Topi Sorsakoski vuonna 1985. Kappaleen melodia muistuttaa osin myös Antonín Dvo?ákin pianokvintettoa nro 2 (Dumka: Andante con moto), johon Dvo?ák otti vaikutteita tšekkiläisestä kansanmusiikista (katsokaapa esim. Myöhemmin Luonnonlapsen ovat levyttäneet muiden muassa Seppo Hakala Nature Boy on eden ahbezin säveltämä kappale, jonka Nat King Cole levytti vuonna 1947. Myös Frank Sinatra julkaisi kappaleen ilman soittajia ja se oli hänen ainoa tallenteensa noin vuoden kestäneen lakon aikana. Harva silti enää muistaa hittikappaleen erikoista syntyhistoriaa – tai oli siitä alun alkaenkaan täysin tietoinen. Siellä John Richter hyvin todennäköisesti johdatti Georgen saksalaiseen Naturmenschja Lebensreform-filosofiaan – ja niin hän otti nimekseen ”eden ahbez”. Tämän version pontimena ja sovituksellisena esikuvana toimi Bobby Darinin pienehkö hittiversio (US Hot100 #40/1961, UK #24/1961) ja sanoittajana Kullervo (Tapio Lahtinen). Vuonna 1941 hän saapui Los Angelesiin ja aloitti pianonsoiton Eutropheon-nimisessä, pienessä luontaistuotekaupassa ja raakaruokaravintolassa, jonka omistivat John ja Vera Richter. tammikuuta 1948 sekunti yli puolenyön yrittääkseen pakottaa levy-yhtiöt maksamaan muusikoille rojaltimaksua istuntomaksun sijaan. Ilmestymisvuotenaan 1948 Amerikan muusikoiden liiton (American Federation of Musicians) lakon vuoksi ensimmäiset lainalevytykset olivat acapellatulkintoja ilman soittimia. Se oli parhaimmillaan Billboardin listalla sijalla 11. huhtikuuta 1948 ja pysyi siellä 15 viikkoa, ja nousi lopulta ykköseksi. Yhdysvaltoihin 1920-luvulla muuttanut säveltäjä Herman Yablokoff kiisteli ahbezin kanssa kappaleen tekijänoikeuksista. Youtubesta: Dvorak: Piano Quintet in A Major, Op. Nature Boyn suosio johti lukuisiin coverversioihin kappaleesta. Seuraavaksi Henry Theel versioi sen vuonna 1949 tutummalla nimellä Luonnonlapsi (Decca). Hänet adoptoitiin vuonna 1917 perheeseen Chanutessa, Kansasissa, ja kasvatettiin nimellä George McGrew. Nature Boy myi miljoona kappaletta vuonna 1948. Eden kuitenkin vältti isoja kirjaimia nimessään väittäen, että vain God ja Infinity ansaitsevat sellaiset. Suomeksi Nature Boy levytettiin melko tuoreeltaan; Olavi Virta ja Sointu-orkesteri tekivät sen vuonna 1948 foxtrotina nimellä Luonnon poika (Sointu). Se myös toimi tunnusmelodiana Joseph Loseyn ohjaamassa elokuvassa The Boy With Green Hair (1948). Decca Recordsille. Petrillo ilmoitti lopettavansa äänitystoiminnan 1. 20 Blues News 1/2023 AIMO OLLIKAINEN I kivihreän 1940-luvun iskelmän vaiheikas elämä jatkuu vitaalina yhä 2020-luvullakin. toukokuuta 1948 ja oli parhaimmillaan sijalla seitsemän. Sinatra korvasi alkuperäisäänitteen jouset Jeff Alexanderin johtamalla kuorolla. George Benson (1977), Natalie Cole (1991), Celine Dion (2002), Aaron Neville (2003) sekä Tony Bennett ja Lady Gaga (2014). elokuuta 1947 ja sillä esiintyi orkesteri, jota johti Frank De Vol – Capitol Recordsin oma sovittaja. Se äänitettiin 22. Sen lauluosuuksista vastasivat Karen Tedder ja losangelesilainen DJ Jim Hawthorne. Se saavutti myös R&B-listan kakkossijan. 1930-luvulla hän esiintyi pianistina ja tanssiyhtyeen johtajana. huhtikuuta 1948. Liiton pomo James C. 81 2nd Mvt). Musicraft Records puolestaan julkaisi Sarah Vaughanin acappella-version 8
Vuonna 1957 Sam Cooke äänitti hänen Lonely Island -kappaleensa, ja siitä tuli toinen ahbez-sävellys, joka pääsi Top 40 -listalle (Hot100 #24/1958, R&B #10/1958). Kyllähän Saksa sodan jälkeen oli aika viidakkoa – ja viimein hippeily saapui Suomeenkin 60-luvun lopulla. Omavaraisuus oli ainakin puolinaista. Tosin sävelsi ahbez Colelle muutakin, kuten Land Of Love (Come My Love And Live With Me). Seuraavaksi tuli John Richter (1863–1949), saksalaisten maahanmuuttajien poika, joka uskoi ”transsendentaaliseen filosofiaan, pitkiin hiuksiin ja partaan ja joka söi vain raakoja hedelmiä ja vihanneksia”. Niiden yhteisiä piirteitä olivat teollistumisen, materialismin ja kaupungistumisen kritiikki yhdistettynä luonnon tilaan pyrkimiseen. Nat King Cole ja ”eden ahbez”, vieressä oik. Myöhemmin hänkin avasi luontaistuotekaupan, ”Health Hut” Los Angelesissa; tuon niminen ketju on edelleen toiminnassa. Boots keskeytti lukion vaellellen Kaliforniassa muiden ”kulkijoiden” kanssa ja asettui lopulta Tahquitz Canyoniin lähellä Palm Springsia, missä hän ja muut nukkuivat luolissa ja kylpivät vesiputouksissa. Richter avasi Eutropheonnimisen luontaistuotekaupan ja -ravintolan Laurel Canyon Bulevardilla Los Angelesissa, joka houkutteli joukon nuoria miehiä, joita lopulta kutsuttiin nimellä ”Nature Boys”. Nämä kaikki erilaiset järjestöt lakkautettiin Hitlerin tullessa valtaan. Entäs laulun suomentaja Kullervo, näin hän runoili: Hän tullut on / Kai maasta julman viidakon / Hän saapui yli merien / Matkaten, tänne pohjolaan. Liikkeen jäsenten keskeisiä ulkoisia tunnusmerkkejä olivat värikkäät vaatteet ja miehillä tuolloin epätavalliset pitkät hiukset”. Tuskin amerikkalainen levyjä ostava yleisö oli tietoinen siitä, että Nature Boy oli tuollaiNature Boy Nature Boy There was a boy A very strange enchanted boy They say he wandered very far, very far Over land and sea A little shy and sad of eye But very wise was he And then one day A magic day he passed my way And while we spoke of many things Fools and kings This he said to me ”The greatest thing you’ll ever learn Is just to love and be loved in return” "The greatest thing you’ll ever learn Is just to love and be loved in return" Luonnonlapsi – Luonnonpoika Luonnonlapsi – Luonnonpoika Hän tullut on Kai maasta julman viidakon Hän saapui yli merien, Matkaten, tänne pohjolaan Hän arka on, ja rauhaton Vaan viisas lauseissaan Kun viimeinkin Tuon luonnonlapsen kohtasin, Hän silloin mulle lausui näin, Muistoissain säilyy lause tuo On ihanaa, kun rakastaa, Ja toinen lemmen takaisin kun suo On ihanaa, kun rakastaa, Ja toinen lemmen takaisin kun suo On ihanaa, kun rakastaa, Ja toinen lemmen takaisin kun suo nen, hiukan epämääräinen ja pitkätukkainen protohippi – ja että tuo kaukainen maa meren takana oli Saksa. TAKAISIN LUONTOON – HIPPEILEMÄÄN TAKAISIN LUONTOON – HIPPEILEMÄÄN Lebensreform (”elämänuudistus”) on saksalainen yleistermi erilaisille sosiaalisille uudistusliikkeille, jotka saivat alkunsa 1800-luvun puolivälistä. Billboard raportoi, että ahbez piti vain 50 prosenttia rojaltimaksusta itsellään ja jakoi loput ihmisten kesken, jotka olivat auttaneet tuomaan kappaleen parrasvaloihin. Blues News 1/2023 21 Ahbezin elämä sai oudon ja sattumanvaraisen käänteen vuonna 1947, kun hän lähestyi Nat King Colen manageria Los Angelesin Lincoln Theaterin kulissien takana ja mutkien kautta sai toimitettua säveltämänsä Nature Boyn Colelle – joka levytti sen. Melko laajalle levinnyt liike oli Wandervogel (Wandervögel) eli ”vaelluslinnut”, joka käynnistyi Berliinissä vaellusklubina ja siihen kuului 12–18-vuotiaita tyttöjä ja poikia. 1900-luvun alussa muutama ”Naturmensch / Wandervogel” muutti Yhdysvaltoihin ja asettui Kaliforniaan. Ainoastaan sotilaallisuutta, terveitä elämäntapoja ja tottelevaisuutta korostanut Hitler Jugend oli sallittu nuorisojärjestö (1936). Myös minulla kasvoi tukka ja parta – eikä sitä kylillä hyvällä katsottu! Ilman kummallisempaa filosofiaa varsin luomusti 50/60-luvuilla maaseudulla elettiin. Lopuksi Wikipedia kertoo, että ”Hippiliike (englannin sanasta hippies) on 1960-luvulla voimakkaasti vaikuttanut nuorisokulttuuri ja protestiliike, joka vastusti sotaa ja kapinoi keskiluokkaisia ja konservatiivisia arvoja vastaan. Boots, oikealta nimeltään Robert Bootzin (1915–2004), oli yksi Nature Boyseista Richterin Eutropheonista, ja saattoi olla ensimmäinen, joka keksi juoman, jota nykyään kutsumme smoothieksi. He käyttivät myös nimitystä ”Naturmensch(en)” eli ”luontoihminen”. Gypsy Boots oli yksi niistä protohipeistä, jotka saattoivat toimia mallina sille, mitä lopulta kutsuttiin ”1960-luvun vastakulttuuriksi”. Kait noista muutakin kuin nuo pitkät hiukset ynnä parta kulkeutuivat tänne pohjolaan. Hippiliikkeen ihanteita olivat rauhanaate, suvaitsevaisuus, "tajunnanlaajentaminen" huumeilla ja ”vapaa rakkaus” eli kapinointi vallinnutta tiukkaa seksuaalinormistoa vastaan. Yksi heistä oli Hermann Sexauer, ”filosofinen anarkisti, radikaali pasifisti ja antikommunisti”, joka avasi luontaistuotekaupan ”Sexauer Natural Foods” Santa Barbaraan (1934). Toinen oli William (Bill) Pester (1885–1963), joka lähti Saksasta välttääkseen asepalveluksen ja asettui Palm Canyoniin Kaliforniaan. Liekö nykyajan luomuiluun muuta eroa kuin se, että meillä maalla lehmät söivät soijaa – nyt ihmiset syövät sitä tofuna. esihipahtavia 70-luvun luonnonlapsia Pässikoskelta. 1950-luvun puolivälissä hän kirjoitti musiikkia myös Eartha Kittille ja Frankie Lainelle
1950-luvun villikoista oli kasvanut päälle kolmikymppisiä, onnekkaimmissa tapauksissa jopa musiikillaan äkkirikastuneita aikuisia, joilla ei kuitenkaan ollut aikomusta asettua varhaiskeski-ikäiseen normiarkeen. Elämänsä varrella hän tuli useaan otteeseen muistuttaneeksi sekä oman tuotantonsa että julkisten puheenvuorojensa välityksellä afroamerikkalaisten vaikuttimien merkityksestä omalle uralleen. Kohutun rock’n’roll-nuorukaisen 1950-luvulla syntyneet Sunja RCA-äänitteet kiistatta hyödynsivät avokätisesti blues-genetiikkaa – ja totta, viihdebisneksessä ei ollut muutenkaan tavatonta, että kaupallisesti potentiaalisimmilta vaikuttaneita ideoita pyrittiin hyödyntämään ristiin ELVIS – ONLY THE STRONG SURVIVE ELVIS – ONLY THE STRONG SURVIVE Elvis Presleyn tiedetään suhtautuneen mustaan musiikkiin erityisellä hartaudella. Mustat tyylilajit kiehtoivat häntä poikkeuksellisella tavalla – ja vapauttivat hänestä aika ajoin esiin täysin uusia luovuuden piirteitä. 22 Blues News 1/2023 PETE HOPPULA A rvaamattomia osasivat joskus olla myös rock’n’rollin ensipolven edustajien käänteet popmusiikin suurten muutosten vuosikymmenillä 1960ja 1970-luvuilla. Tarunhohtoisen Sun Recordsin yhtiöperheestä maailmanlaajuiseen julkisuuteen nousseista laulajista tyylillisen kehityskulun kannalta isossa kuvassa näkyvimpänä katalyyttinä toimi totta kai Elvis Presley, mutta hänen ohellaan genrerajojaan hakivat yhteiskunnan radikalismivuosien keskellä yhtä lailla miltei kaikki muutkin entiset Memphisin rokkaavat valkonaamakapinalliset. Vaikkei näitä hahmoja ”blue-eyed” -kategoriaan koskaan suoranaisesti yritettykään lokeroida, kenellekään heistä eivät enää tässä vaiheessa olleet silti vieraita myöskään studioseikkailut soul-materiaalin parissa. rastiin sekä mustien että valkoisten musiikintekijöiden voimin. Nuoret artistilahjakkuudet, jotka olivat olleet luomassa varhaisilla hengentuotteillaan jotakin uutta ja mullistavaa, eivät tietenkään olleet vielä valmiita lukittautumaan lähtötelineisiinsä. On silti työlästä, lähes mahdotonta yrittää ymmärtää, miten Elviksen levyttämä lainamateriaali olisi missään hänen uransa vaiheessa voinut syntyä muutoin kuin vilpittömänä kunnianosoituksena kappaleiden alkuperäisille tekijöille. Elvistä olivat joka tapauksessa kasvattaneet artistin tielle myös bluesin ja rhythm’n’bluesin sävelet. Silti juuri hänen kohdallaan säälimättömät syytökset afroamerikkalaista perimää surutta rahastaneesta, jopa rasismiin taipuvaisesta ”copycatistä” ovat jaksaneet elää kriittisemmän kansanosan keskuudessa hämmentävän sitkeästi. Vielä kurinalaisemmin ja aukottomammin henkilökohtaiseen musiikkimakuunsa pohjaten hän toi studiossa esiin ihailuaan lauluyhtyeja gospel-traditiota kohtaan. Niistä oli siten muodostunut luonnollinen, sisäänrakenROCK’N’ROLL-ARTISTIT sielunhoitajina Osa 1 Elvis ja The Blossoms ’68 Comeback Specialin kuvauksissa NBC:n studioilla Kaliforniassa.. Armeijan harmaista vuonna 1960 vapautunut Elvis ei suinkaan esitellyt yleisölle kuuluisaa nimeään kantanutta vesittynyttä viihdekeikaria, vaan sekä äänenkäytöltään että tyylitajultaan ratkaisevalla tavalla kypsyneen ja viimeistään nyt myös median parissa vakavasti otettavissa olleen 25-vuotiaan artistin. Heti kotiinpaluun jälkeen järjestetyissä kahdessa 2-päiväisessä sessiossa maalis-huhtikuussa nettu osa hänen musiikillista minäkuvaansa
Darlene Loven ja The Blossomsin kanssa taituroidulla gospelsikermällä (Where Could I Go But To The Lord – Up Above My Head – Saved), tulevien kiertuevuosiensa ohjelmistoon sittemmin vakiintuneella Joe Hill Louisin ja Rufus Thomasin Tiger Manilla sekä shown ”istumakohtauksessa” hämmästytbyn, Little Willie Johnin Feverin ja Jesse Stonen Like A Babyn ohella mustasta lauluntekokulttuurista ammensi leimallisesti myös mm. keväällä 1961 laulajan edellä mainittujen ”Something For Everybody” -sessioiden yhteydessä omakseen ottama Chuck Willisin I Feel So Bad sekä kesällä 1963 työlistalle kelpuutettu ja sittemmin elokuvassa ”Viva Las Vegas” Ann-Margretin kuumottavien gogohippakoreografioiden tukemana revitelty Ray Charlesin What’d I Say. Toinen Berrylähteiltä naarattu cover oli Too Much Monkey Business, joka kääntyi rokkaavalle Elvis-kielelle tammikuussa 1968. Rhythm’n’bluesin saralla näyttöjä siis riitti. Filmiteollisuuden kahleista vapautumisen jo häämöttäessä näköpiirissä laulaja pääsi linjaamaan ulosantiaan uudelleen koko maailman silmien edessä joulukuun 1968 ”Elvis”tv-spesiaalissaan. Sillä vahvojen balladien sijaan huomion varastavat tuliset bluesja r&b-numerot. Lowell Fulsonin Reconsider Ba”Something For Everybody” lisää omaa rhythm’n’blues-pitoista kappalevarantoa, kuten Give Me The Right, Put The Blame On Me ja I Want You With Me. Lainapoimintojen suhteen Elviksen terä ei päässyt koskaan täysin tylsistymään myöskään kuluttavina Hollywood-vuosina. The Coastersin 1961 tunnetuksi tekemä Jerry Leiber–Mike Stoller -sävelmä Little Egypt vuorostaan kuului soundtrack-anniltaan ylipäätään ilahduttavan tasokkaan vuoden 1964 elokuvan ”Roustabout” musiikkikohtausten tähtihetkiin. Tommy Tuckerin High Heel Sneakers sekä Wisen ja Weismanin käsialaa ollut bluesahtava All I Needed Was The Rain taas syntyivät lokakuussa 1967. Blues News 1/2023 23 1960 laulaja oli kyllä äänittänyt jo tulevaan ”pehmeämpään” linjaansa viitanneet singlehittinsä Are You Lonesome Tonight. Toisaalta tähänastisilla omilla äänitteillään Elvis ei ollut juurikaan kajonnut ympäri palloa jo voimalla hyökyneeseen soul-musiikkiaaltoon, vaikka Memphisin kunnia-asukkina hänellä olisi tietynlainen kotikenttäetu ja -oikeus genren haltuunottoon ollutkin. Onnistuneisiin kappalelöytöihin lukeutuivat mm. Fred Wisen ja Ben Weismanin Elvikselle kirjoittama It Feels So Right. ja It’s Now Or Never, mutta samojen intensiivisten studiopäivien kuluessa oli RCA-kelanauhoille tarttunut myös kokonaisuudessaan hänen seuraava albuminsa ”Elvis Is Back”. Fred Wisen, Kay Twomeyn ja Woody Harrisin kaltaisten kokeneiden valkoisten lauluntekijöiden käsissä hänelle kertyi vuosien 1960–61 taitteessa äänitetylle albumille Elvis ja Ann-Margret What’d I Sayn kimpussa elokuvassa ”Viva Las Vegas”.. Tammikuussa 1964 Elvis puolestaan saatiin housut nilkoissa kiinni irrottelemassa Nashvillen RCA-Studio B:ssä omaleimaiseen tapaansa Chuck Berryn Memphis Tennesseetä. Heidän lisäkseen musiikkia olivat olleet LP:lle kirjoittamassa afroamerikkalaiset Otis Blackwell (Make Me Know It) sekä Lincoln Chase, jonka tuotannosta valitun Such A Nightin oli alun perin levyttänyt vuonna 1953 eräs Presleyn keskeisistä doowop-innoittajista ja -esikuvista, Clyde McPhatterin johtama The Drifters. Tallenne päätyi vasta puolisentoista vuotta myöhemmin ilmestyneelle LP:lle ”Elvis For Everyone”. Siinä hän valotti elämänsä musiikillisia käännekohtia omien 1950-luvun läpimurtojensa rinnalla mm
Valkoisten Nashville-lauluntekijöiden Al Owensin ja Dallas Frazierin kirjoittama Wearin’ That Loved On Look kuten myös jäljempänä levyllä kuultava saman työryhmän herkistely True Love Travels On A Gravel Road olisivat hyvin voineet olla vaikkapa Staxin mustemman laidan ydintuotantoa. Scott) Davisin Don’t Cry Daddy, Eddie Rabbittin Kentucky Rain ja Johnny Christopherin koskettava Mama Liked The Roses jäivät jokainen jatkamaan pääteasematonta taivaltaan Elvis-klassikoiden muodostamassa jättiläiskaravaanissa. Uskonnolliset sekä paljolti lauluyhtyepohjaiset sävyt kuuluivat luonnollisesti myös jouluksi 1957 markkinoille päästetyllä ”Elvis’ Christmas Albumilla”. Samassa Lincoln ”Chips” Momanin pyörittämässä äänittämössä hän oli jo purkittanut edellä mainitun tuotannossa tammikuussa 1969 monumentaalisen versionsa Mark Jamesin Suspicious Minds -kappaleesta, ansaiten sillä yhden ”comebackin” jälkeisen uransa tärkeimmistä listaykkösistä. Bill Giant (Zimmerman)-Bernie BaumFlorence Kaye -lauluntekijäryhmän Power Of My Love täydensi vielä levyä mahtipontisella puhaltimien ja fuzzkitaran voimistamalla bluesilla TV-spesiaalin hengessä, eikä In The Ghettoa pysäyttävämpää päätöstä pitkäsoitolle olisi edes voinut kuvitella. Väittämää on vaikea kiistää. Alkuvuoden 1969 American Sound -materiaalista poimituilla sinkkulohkaisuilla soulpitoisuudesta oltiin jossain määrin tingitty, mutta ajatonta ikivihreyttä niille sisältyi jopa aiempaa enemmän: Mark Jamesin Suspicious Minds, Mac (a.k.a. Omia puhuttelevia lainaversioitaan ovat kappaleesta levyttäneet mm. Oman lukunsa rock’n’roll-kunkun repertuaariin tietenkin muodostivat hänen hengelliset LP:nsä. Kokeneen seurueen luomaa mustavalkoisuuden eri sävyissä häilyvää crossoveria vaikuttavimmillaan edusti väistämättömine viihde-elementteineen myös Bob Hilliardin ja Burt Bacharachin ikoninen Any Day Now, jonka ensimmäisen Billboardin pop-listoille yltäneen version teki vuonna 1962 Chuck Jackson. Chicagon vaikeista asuinoloista kertovat Mac Davisin traagiset lyriikat ovat olleet käyttökelpoista tavaraa myös myöhemmin. Hard Knocks, Stop, Look & Listen ja C’mon Everybody sekä groovaava Hey, Hey, Hey vuoden 1967 leffa-albumilta ”Clambake”, jolla Elvis esitti myös tarttuvan luennan Jimmy Reedin Big Boss Manista sukunimikaima Jerry Reedin akustisen kitaran hellimänä), minkä lisäksi hänen kappaleitaan levyttivät esimerkiksi Timi Yuro, Betty Everett ja Ted Taylor. Ajan kulun annettiin jo herkemmin välittyä vuoden 1967 gospel-julkaisulla ”How Great Thou Art” sekä kolmannella, 1972 materialisoituneella ”He Touched Me’lla”. Välittömämmin kantriksi vastaavasti taipuivat LP:llä vain Johnny Tillotsonin valssaava It Keeps Right On A-Hurtin’ ja Hank Snow’n I’m Movin’ On. Vuosien 1969 ja 1970 pitkäsoitoilla ”From Elvis In Memphis” ja ”Back In Memphis” Presley oli monien mielestä sekä tuotannollisesti että ilmaisultaan uransa timmimmässä vireessä. Bob Russelllin Do You Know Who I Am’in, Neil Diamondin And The Grass Won’t Pay No Mindin tai Mort Shumanin You’ll Think Of Me’n tapaisten Elviksen artistista tulevaisuutta peilanneiden orkesterisovitteisten hitaahkojen popnumeroiden esittäjä olisi oikeastaan voinut olla kuka tahansa ajan mustistakin laulajajärkäleistä, eikä nyt oltu varsinaisesti kenenkään omimmalla kotikentällä – korkeintaan Elviksen itsensä, joka tosin harvemmin astui itselleen täysin väärälle maaperälle muutenkaan.. Edellä mainitun kantrilaulaja-lauluntekijä Eddie Rabbittin kuorovahvisteinen Inherit The Wind avasi vuoden 1970 puolella julkaistun seuraavan albumin ”Back In Memphis” viihdesoulahtavissa tunnelmissa. Kesäkuussa 1969 ilmestynyt ja vuosia jatkuneen kriitikkonaljailun jälkeen jopa omassa Suosikki-lehdessämme vilpittömän oloisia kehuja niin solistinsa otteista kuin tasavahvasta sävelmateriaalistaan kirvoittanut ”From Elvis In Memphis” otti soul-vaa’alla punnittuna heti miltei ideaalipainoisen startin. Jousisovituksista vastasi Glen Spreen ja puhaltimia soittivat etupäässä The Memphis Hornsin kantavat voimat, trumpetisti Wayne Jackson ja tenorisaksofonisti Andrew Love. Sitä oli myös aikaisemman vuoden 1966 elokuvan nimikkojoraus Spinout (Wayne–Weisman– Fuller) sekä kyseiselle albumille (muttei itse elokuvaan) sisältynyt rouheasti jamitteleva The Clovers -blues Down In The Alley, jonka Iso-E levytti Nashvillessä toukokuussa 1966 samassa sessiossa Dylan-coverin Tomorrow Is A Long Time kanssa. Sammy Davis Jr, Solomon Burke, Candi Staton ja Bobby ”Blue” Bland siinä missä Dolly Parton, Merle Haggard ja The Cranberrieskin. Kotikaupungin American Sound Studio luottosoittajineen näytti tehneen hänen olonsa vuosikausiin harvinaisen itsevarmaksi ja siten tavallistakin inspiroituneemmaksi myös äänitysvalon palaessa. Vuonna 1960 ilmestyneellä ”His Hand In Minella” pysyteltiin soundillisesti vielä verrattain traditionaalisessa, paikoin viihteellisessäkin 1950-lukuisessa äänimaailmassa. Lennokasta tanssisoulia oli jo lähellä levyn mahtaileva teemanumerokin. Kesällä 1967 The Jordanaires -kuoron kera taltioitu ja myös TV-comebackissa kuultu onnistunut gogo-henkinen numero oli merkitty lauluntekijä Bob Johnstonin vaimon Joy Buyersin (Johnston) käsialaksi. Hänen kynänsä jälkeä ikuistui useille muillekin 1960-luvun puolivälin Elvis-levytyksille (mm. 24 Blues News 1/2023 täneellä Jimmy Reedin Baby What You Want Me To Do’lla, jolla hän myös säesti itseään soittamalla rapaista bluestyylistä komppikitaraa Scotty Moorelta nappaamallaan puoliakustisella Gibsonilla. Saman vuoden elokuvasoundtrackillä ”Speedway” Presley oli väläytellyt tyypillisen tusinahömpän sekä vaihteeksi kelpo balladisävelmien seassa myös soulahtavampaa ymmärrystään, eritoten kappaleella Let Yourself Go. Levytysajankohtanaan erityisen kurantti, äänitemaailmassakin vallinneita roturajoja olennaisesti murtanut käsite country soul sai Elviksen tulkitsemana entistä voimallisempaa merkitystä Kenneth Gamblen ja Leon Huffin yhdessä kappaleen alkujaan levyttäneen Jerry Butlerin kanssa laatimalla kuorojohdatteisella Only The Strong Survivella sekä muutamilla kantripuolelta lainatuilla teoksilla, kuten Eddy Arnoldin I’ll Hold You In My Heart (Till I Can Hold You In My Arms), Vern Stovallin Long Black Limousine sekä John Hartfordin Gentle On My Mind, jotka kaikki sovitettiin American Soundissa täyteläisesti osaksi samaa musiikillista Memphisin harmoniaa. Studiossa tätä kokonaisuutta olivat Elviksen taustalla kuitenkin rakentamassa kauttaaltaan valkoihoiset sessiomuusikot, mm. Reggie Young kitarassa, Bobby Wood pianossa ja Bobby Emmons Hammonduruissa
Muscle Shoalsista. Vuoren oli siis tällä kertaa tultava sen ylittäjän luokse, eikä päinvastoin. Niistä ensiksi mainittu vietiin levylle riisutusti pianon ja basson säestyksellä, jälkimmäinen ainoastaan pianon. Sen sijaan Presleylle ryhdyttiin syöttämään entiseen tapaan uusia ja taas uusia, entuudestaan vieraampia kappaleita. Heinäja joulukuussa 1973 tehdyt tallenteet erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta ajan saatossa koko tästä aineistosta tultiin lopulta julkaisemaan miltei kaikki mahdollinen. Dennis Linden käsialaa ollut tuima wahwah-kitaroitu funkrökitys joulukuulta 1973, I Got A Feelin’ In My Body sekä Tony Joe Whiten I’ve Got A Thing About You Baby, jonka Elvis tuli tavallaan ”varastaneeksi” vimmaisesti itselleen kunnon hittiä metsästäneeltä entiseltä Sun-yhtiökollegaltaan Billy Lee Rileyltä, joka oli levyttänyt saman kappaleen aiemmin Chips Momanin tuotannossa American-studioilla. Niistä ylittämättömin oli Percy Mayfieldin kirjoittama ja alun perin Tangerine-merkille 1963 levyttämä tulenkatkuinen Stranger In My Own Home Town. Suorasukaisemmin rokannutta Stax-Elvistä liikeni vielä Chuck Berryn repertuaarista nimikappaleen verran vuoden 1975 albumille ”Promised Land”, jonka yleishenki oli kuitenkin jälleen enemmän countryyn kallellaan. Kun ryhmä palasi Staxille viittä kuukautta myöhemmin, olivat tunnelmat jo toiset. Valkoisen Dennis Linden rustaaman mutta Arthur Alexanderin repertuaarista vuonna 1972 vohkitun sinkkuraidan Burning Loven jatkeeksi 1973 ilmestynyttä levyä ”Elvis” (a.k.a. Täydestä keikkakalenterista sekä kohtalaisen hyvin edelleen kaupaksi käyneistä julkaisuista huolimatta Elvis vietti vuoden 1973 muutoin harvinaisen syvissä vesissä. Riittävän lähellä Gracelandia onneksi sijaitsi Stax, jonne kaupungin suurmiestä ei oltu aiemmin saatu ääntään ikuistamaan. Clyde McPhatter 1962, Ray Charles 1963 ja Little Richard 1965. Rosco Gordonin Just A Little Bit, Jerry Crutchfieldin southern swamp -tyyliin rokkaava Find Out What’s Happening sekä kaksi tuoretta valintaa Leiberin ja Stollerin nuottisalkusta: suoraviivaisen shuffle-r&b:n Three Corn Patches levytti myös T-Bone Walker samana vuonna 1973, If You Don’t Come Back taas sulautui Staxillä lupaavan funkahtavaksi, joskin hieman voimattoman oloiseksi groove-souliksi. 1970-luvulla Elviksen suorat soulja blueslainat vähenivät hänen studiotöillään olennaisesti, vaikka niiden osuus keikoilla säilyikin vakiona. Paine kasvoi eikä ensimmäisessä studiorupeamassa kovasta yrityksestä huolimatta tahtonut syntyä tulosta. Jäähyväisjulkaisuksi jäänyt ”Moody Blue” (1977) nosti vielä mustan musiikin kirjoa täydentämään Elvis-vinkkelistä ainutlaatuisena ratkaisuna miltei Shanana’maisen live-nostalgiahupailun The Gladiolasin Little Darlin’ -doowopista. Eräänlaiset sinisävelet välittyivät Elviksen äänestä myös James Taylorin alun perin kirjoittamalla ja levyttämällä Steamrollerilla. Levyn pakkaa sekoittaa vahvemmin jousilla dubattu orkesterisoul If You Talk In Your Sleep, jonka olivat kirjoittaneet Johnny Christopher ja Red West. Vuoden 1976 levyn ”From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee” avasi sykähdyttävästi Hurt, joka oli ollut aiemmin hitti sekä Roy Hamiltonille 1954 että Timi Yurolle 1961. Kuninkaan arvolleen sopivampaa tyylikästä poistumista rakennuksesta tuki huomattavasti vakavammissa merkeissä lokakuussa 1976 studiossa äänitetty vuoden 1954 Johnny Ace -klassikko Pledging My Love. Uria uurtanut ”Aloha From Hawaii: Via Satellite” -konsertti tammikuussa 1973 ja siitä kuukautta myöhemmin ilmestynyt albumijulkaisu pitivät sisällään Elviksen verevän Steamroller Blues -nimen saaneen livetulkinnan, joka myös nousi sinkkuna Billboardja Cash Box -listoille. Myös muusikkoremmiin oli värvätty freesiä väkeä mm. Taivaassa julistetulta vaikuttaneelle liitolle asetettiin suuria odotuksia. Vastaavan postuumin levyjensä jättikysynnän tuli myös kokemaan maallisen uurastuksensa pian päättänyt rock’n’rollin kruunupääkin.. Materiaalia ilmestyi albumilla ”Raised On Rock / For Ol’ Times Sake”, joka kyllä osaltaan palautti rock’n’roll-fanien uskon ”vanhaan kunnon Elvikseen”, mutta erityisen ”soul” sen tarjoama ilmapiiri ei ollut. Blues News 1/2023 25 Vaikka levyn yleisilme oli hänen Memphisalbumeistaan selvästi ”kantrein”, se tarjosi aloitusraidan lisäksi myös muutamia muita osumia soul-sektorille. East McLemore Avenuen soul-pyhättöön Elviksen seuraksi saapui luottoväkeä sekä kiertuebändistä (mm. Kantrirokahtava oli sisällöltään myös saman vuoden LP “Today”, jolle kelpasivat covereina mukaan maaliskuun 1975 Hollywood-sessioista seesteinen Faye Adamsin vuoden 1953 R&B-ykkönen Shake A Hand sekä Pointer Sistersin Fairytale, jonka Elvis kumppaneineen tosin esitti kalifornialaistrion vuotta varhaisempaa originaaliversiota mukaillen konstailemattomana western-valssina. Otis Reddingin hittejä versioiden, mutta tämä suunnitelma ei pitänyt. Elviksen lailla turhan varhain ja pitkälti omien elämäntapojensa johdattelemana ennen aikojaan yläkertaan siirtynyt Ace oli tehnyt vielä tuonpuoleisesta käsin äänitealan pioneerihistoriaa ja vienyt oman levytyksensä Billboardin R&B-listojen ykköseksi kuolemansa jälkeen keväällä 1955. Kaksi yhteensä pari viikkoa vienyttä sessiota oli tarkoitus käyttää perinteisempää Stax-materiaalia, mm. Käynnissä ollut eroprosessi Priscillan kanssa otti koville ja verotti niin fyysistä kuin henkistäkin vointia. Hänen tosin kerrotaan kirjoittaneen laulun pilke silmäkulmassaan ja tarkoituksenaan tehdä pientä pilaa lukuisten valkoisten ”mukabluesbändien” kustannuksella. kitaristi Reggie Young ja basisti Tommy Cogbill) että Staxin kantaimistoa, kuten basisti Duck Dunn, kitaristi Bobby Manuel ja rumpali Al Jackson Jr. Heinäkuun Stax-satoa olivat mm. Solistin ero oli astunut voimaan ja hän vaikutti saaneen ainakin osan elämänilostaan takaisin. Mm. Sillä mukana olivat popin ja viihdemateriaalin seassa mm. kitaristi James Burton ja rumpali Ronnie Tutt), aikaisempien American Sound -nauhoitusten soittajista (mm. Lucky Millinderin kanssa työskennelleen pianistin Danny Smallin kirjoittama jykevä päätösballadi Without Love (There Is Nothing) oli kypsynyt standardiksi jo 1950-luvulla ja sitä olivat tahoillaan versioineet esim. Elviksen hengellistä paatosta tihkunut demonstraatio muovasi silti tästäkin laulusta jälleen yhden uuden E-klassikon. Osa-aikaisena huoltajana lapselleen Lisa Marielle Elvis ei myöskään ollut innokas poistumaan alkuvuoden kiertueputken jälkeen kotoaan tavanomaiselle levytysmatkalle sen enempää Kalifornian kuin Nashvillenkään RCA-studioille. ”Fool”) ilahduttivat tässä mielessä balladitulkinnat Ivory Joe Hunterin kappaleista It’s Still Here ja I Will Be True. Stax-tavaraa riitti myös vuoden 1974 levylle “Good Times”
Ensiksi mainittu syksyllä 1961 syntynyt Fred Burchin ja Marijohn Wilkinin kirjoittama uhmakas mollinumero opittiin nelisen vuotta myöhemmin tuntemaan Ted Taylorin cover-versiona, jälkimmäisellä Lewis taas siirsi onnistuneesti Junior Parkerin bluesboogien tappajakierteellä terästettyyn pianotyyliinsä. Omintakeinen kunnianosoitus virka-autonsa takapenkille kiväärinluoteihin kaatuneelle John F. Tallinvaihdos ei kuitenkaan merkinnyt hänen tuotantonsa automaattista latistumista. Levyn irtonaisesti rullaava avausraita, itsekin jonkin verran 1950ja 1960-luvuilla levyttäneen Frank Brunsonin kirjoitlevyllä avauksen ohella vain merseybeat-sävyinen Herman The Hermit sekä Barrett Strongin Moneyn hengessä komeasti kuoron tukemana piiskannut Baby Hold Me Close. Jerry Lee Lewis oli pysytellyt uskollisena maineensa luoneelle Sun Recordsille, mutta myös omat suuruutensa päivät jo eläneellä sekä valtaosan tärkeimmistä vetonauloistaan muille merkeille menettäneellä levy-yhtiöllä ei ollut muuttuneessa musiikkiyhteiskunnassa enää helppoa itselläänkään. Tasokkaat vuoden 1964 konserttilevyt ”The Greatest Live Show On Earth” (Billboard #32) sekä Euroopan yleisölle kohdennettu “Live At The Star-Club, Hamburg” nostattivatkin odotuskuumetta seuraavaa studiopitkäsoittoa kohtaan. Vaikka listasijoitus lopulta jäi puolitiehen, ei vuoden 1965 albumi “The Return Of Rock” (Billboard #64) ollut tuotannollisesti lainkaan epäonnistunut: Nashvillen ammattilaismuusikkoarmeijalta väkevää tulitukea saanut Lewis oli palannut takaisin ja valmis pistämään haisemaan. Kennedylle kieli joka tapauksessa osaltaan seuraavasta tyylillisestä kurstama I Believe In You kertoi heti alkajaisiksi ja samalla onnistuneimmin siirtymästä kohti rhythm’n’bluesimpaa ilmaisua. Sun-kauden tapaan huomattava osa Jerry Leen kappalevalinnoista perustui vahvasti 1950-lukuisten klassikoiden kierrätykselle, nyt niiden sekaan vain lukeutui yhä enemmän myös päivitettyjä versioita hänen omista vanhoista hiteistään. Osittain Sam Phillips Studiossa Memphisissä tammikuussa 1966, kahdeksaa kuukautta aiemmin New Yorkissa sekä Smashin piikkiin jo 1963 järjestetyssä sessiossa purkitetut kappaleet eivät tosin kaikkia heti tai edes myöhemminkään vakuuttaneet. Ramblin’ Rosen sekä I’ve Been Twistinin tapaisten levytysten äärellä. Musiikillisesti Lewis oli silti harteikkaampi ja näytönhaluisempi kuin kenties kuunaan aiemmin – ja vastoinkäymistensä myötä kiukkuinen kuin takalistoon ammuttu ukkokarhu. Lewisin 1960-lukuisen uran eräällä tapaa vaikuttavimmaksi studiokokonaisuudeksi aina etukanttaan myöten muodostui ”Memphis Beat” (1966), joka kuitenkin jäi albumilistoilla huomioarvoltaan pahasti edeltäjiensä jalkoihin (Billboard #145). Myös muilla 1960-luvun alun Sun-singleillään hän oli jatkanut mustan rokkaavan r&b-materiaalin armotonta hyötykäyttöä (Good Golly Miss Molly, Hang Up My Rock And Roll Shoes, What’d I Say, Money, Teenage Letter jne.). Monia levyn esityksistä pidettiin epätasaisina, puolivalmiina ja sekavina. lokakuuta 2022 87-vuotiaana kuollut ”viimeinen mies pystyssä” raapi uransa pohjalukemia 1960-luvun alussa. Klassikoita täydensivät. Viimeksi mainituksi miellettiin eritoten Jerry Leen omaa käsialaa ollut Lincoln Limousine. Päivittynyttä tyyliään hän valitettavasti joutui yhä tuomaan julki pitkälti edellisvuosikymmeneltä peräisin olleiden standardien (Maybelline, Flip Flop And Fly, Don’t Let Go, Johnny B. Raivokkaaseen tahtilajiin sovitettua materiaalia rauhoitti valikoimassa ainoastaan päätöskappale Got You On My Mind. Killer ei silti ollut tuolloin eikä sen jälkeen aikeissa luovuttaa ilman kunnon kamppailua. Siirryttyään Smash/Philips -konsernin alaisuuteen 1963 alkoi kolmeakymppiä lähestyneen ja skandaalien ryvettämän artistin kellossa tikittää uusi aika. Energiaansa hänen oli luontevaa kanavoida kiertueille, joita 1960-luvulla piisasi entiseen malliin. Goode, Sexy Ways, Roll Over Beethoven ym.) varassa. 26 Blues News 1/2023 JERRY LEE LEWIS – SOUL MY WAY JERRY LEE LEWIS – SOUL MY WAY 28. Sunin tuotannolle odotettua kovakouraisemmissa orkesterisäestyksellisissä puitteissa hän teki edelleen erinomaista studiojälkeä mm
Jimmy Reedin Big Boss Man sekä tanssinumero The Urge, joka kirjautui levykansissa virheellisesti samannimisen kantrislovarin tehneiden Pee Wee Kingin ja Redd Stewartin tekeleeksi. Esimerkiksi Roy Headin Treat Her Right ei yllättäen lähde Jerryn tulkitsemana alkuunkaan odotettuun laukkaansa, samoin vaisuhkoiksi jäävät myös coverit Bruce Channelin Hey Babysta ja Roy Orbisonin Dream Babysta. Erityisen persoonallisen sovituksen Lewis kovatasoisine yhtyeineen runnoo rohkean fuzz-pitoisella kitaraintrolla käynnistyvästä Ray Charles -bravuurista Hallelujah I Love Her So. Läpeensä vahvaa soul-näyttöä julkaisu ei kuitenkaan ollut. Suoraviivaisemmin taas rokkasivat esimerkiksi Drinkin’ Wine Spo-Dee O’Dee, Titus Turnerin Sticks And Stones sekä puhaltimien tukemana liekehtivään kyytiin lennätetty versio Elviksenkin Sun Recordsille levyttämästä 1920-luvun lopun evergreenistä Just Because. The Walker Brothersin perustanut John Walker, ZZ Hill sekä säveltäjä itse. Harrelsonin Shotgun Man, jonka Lewis tylytti hikisenä James Brown’maisena funkgroovena. Siitä artisti oli toki vihjannut suorasanaisesti jo edellisellä, jopa Billboardin c&w-listan sijan 39 tavoittaneella vuoden 1965 teema-albumillaan ”Country Songs For City Folks”, jolla tuottajat Shelby Singleton Jr. Lisäksi mukana on otsikkoa rikkoen jokunen silkka countryesityskin. LP:n r&b-poljentoisen nimikappaleen olivat levyttäneet aikaisemmin sekä tennesseeläisyhtye The RPM’s että Sam The Sham & The Pharaohs, mutta Memphisin asukki otti kotikaupungin anteeman suvereenisti omakseen. Vahvaa tanssiin kannustavaa soulin sukuista ilotulitusta edustivat levyllä myös Killerin omasta takaa rustaama He Took It Like A Man, Mickey Newburyn The First Editionille alkujaan kirjoittama Just Dropped In sekä Eddie Reevesin käsialaa ollut sähköpianovahvisteinen It’s A Hang Up Baby, jonka Jerry Leen jälkeen levyttivät mm. USA:n Billboard-kantrilistan kolmoseksi kirineellä vuoden 1968 albumilla ”Another Place Another Time” myös orkesteritaustat olivat jääneet Nashville-tuotantoisen hienosävyisemmän c&w-soundin alle. Jatkossa Jerryn tie vei suosiokkaasti edellä mainitun tyylisuunnan ja vihdoin myös toivottujen listahittien pariin. ”Memphis Beat” ei sitä vastoin tuottanut uusia hittejä. Albumin sisällä kuitenkin kyti toisenlainen polttava liekki, joka vain vaati tulolleen oikean aikansa. Kiihkoa säästyi vielä LP:n päätökseksi valitulle Sun-kollega Jeb Stuartin alkujaan levyttämälle r&b-numerolle I Betcha Gonna Like It. ja Jerry Kennedy olivat kokeilleet oljenkortenaan Lewisin kykyä tulkita itsenäisinä versioinaan aikakauden suurimpia kantrimenestyksiä. Lisää onnistumisia tarjosi kiekolle hovikynäilijä C.J. Ennen täyspäiväistä countryartistiutta oli vuonna 1968 vielä vuorossa edelleen Kennedyn ja Singletonin tuotannossa Nashvillessä syntynyt toinen konseptilevy ”Soul My Way”. Blues News 1/2023 27 sintarkistuksesta. Edellisen kaltaisen junttaavan käsittelyn saivat albumilla osakseen myös mm. Sen vyörytti liikkeelle ison puhallinorkesterin kera Bobby Blandin Turn On Your Love Light. Sitä ainutlaatuista musiikillista roihua, joka Killerissä syttyi jokaisella kerralla hänen istuessaan pianonsa taakse, ei saanut mikään maailman voima edes viimeisinä elinvuosina sammumaan.. Uudelleen luodun kantrinahkansa suojissa yhä pelottavassa iskussa ollut rock’n’roll-villimies tosin säilyi edelleen omana vaikuttavana itsenään
Nakkila, Verstaan Konepaja 17.6. Erityisesti muusikkopiireissä laajaa ihailua herättänyt rockabillyn ja sitä kautta koko amerikkalaisen rock’n’roll-kulttuurin arkkihahmo Perkinsistä oli joka tapauksessa kehkeytynyt jo 1960-luvulla. Vaasa, Åminne Folkpark + WENTUS BLUES BAND For so many years a keystone of the bands of Nick Lowe, Van Morrison, Dave Edmunds, Bill Wyman’s Rhythm Kings and countless more Charlotta Kerbs & The Strays Muscle Shoals Sessions RAMASOUND PROUDLY PRESENTS: NEW ALBUM Coming out March 24th ! Recorded at the legendary FAME-studio in Muscle Shoals, Alabama, USA ! 28.3. Vuosikymmenen lopulla Perkins oli lyöttäytynyt yhteen vanhan Sun-tallitoverinsa Johnny Cashin kanssa ja päässyt tämän vanavedessä myös sooloartistina käteis-Jussin edustamalle Columbia/CBS -merkille. Seuraavaksi hän antoi itsensä muovaantua voimallisemmin country-aktiksi työskennellessään Deccalla 1963–1965 sekä sen jälkeen Dollie Recordsilla, jolla ilmestynyt kappale Country Boy’s Dream nosti kitaristi-laulajan vuonna 1966 yli puolen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen takaisin Billboardin c&w-listoille (#22). Onnistuneimmillaan muutosta toivat esiin pistävän urkumaton päällä raukeasti vellova A Lion In The Jungle, Jimmy Reed -bluesshuffle Baby, What You Want Me To Do, huuliharpulla sävytetty r&b-poljentoinen C.C. Turku, Apollo 18.6. Vaasa, Waskia + MATCHBOX (UK) 15.6. Rider, intensiivisesti stomppaava Soul Beat sekä hämyisä soulblues Champaign, Illinois. NRBQ-yhtyeen kanssa kimpassa 1970 tehty LP ”Boppin’ The Blues” sekä vuoden 1978 Jet-merkin pitkäsoitto ”Ol’ Blue Suede’s Back” onnistuivatkin lähentämään Perkinsin suhdetta ennen kaikkea eurooppalaiseen revival rock’n’roll -yleisöön ja vaikka toisaalta mm. Pietarsaari, Schaumansali 30.4. läpitunkevalla wahwah-efektillä sekä laajensi kokoonpanoaan uruilla. Maisemanvaihdos ohjasti hänet ajan myötä takaisin rakkaan rock’n’rollinkin pariin, mutta vielä tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin nostalgiatarkoituksissa. Mercury Recordsin 1973 julkaisema ”My Kind Of Country” palautti miehen myös takaisin perinteiseen kantriruotuun, Carlin eräässä mielessä innovoima country soul ei tyystin kadonnut hänen tuotannostaan koko vuosikymmenen varrella. Sen sijaan hän rekonstruoi kitarasoundiaan mm. Helsinki, Tavastia 16,6. Kouriintuntuvien countryja bluegrassvaikutteiden ohella teini-iästä saakka keikkaillut Tennesseen maalaispoika oli löytänyt ohjelmistoonsa inspiraatiota myös mustasta musiikista. Sen viimeistään paljasti aivan 1970-luvun lopulla päivänvaloon saateltu Koala-yhtiön teemallinen kolmen midpricealbumin sarja. Kokkola, Kulttuurikorjaamo 27.4. Oulu, 45 Special 27.5. Elviksestä ja Jerry Leestä poiketen hän myös rakensi uransa enimmäkseen itse kirjoittamiensa laulujen varaan. Helsinki, Malmitalo 28,4. Se kävi selväksi hänen Sun-kaudellaan ennen kaikkea levytysten teksteihin ripotelluista bluessanastoa hyödyntäneistä virkkeistä sekä kiistatta myös Matchboxin ja Wrong Yo Yo’n tapaisista suoraan tai vähintään puolisuoraan ”blueslähteiltä” lainatuista mutta omiin nimiin merkityistä kappaleista. Tätä Carl ei kuitenkaan halunnut ylikorostaa esimerkiksi puhallinsektiota hyödyntämällä. Edelleen suurelta osin Perkinsin omista kappaleista koostuneet ”Country Soul”, ”Rock ’N Gospel” ja ”Cane Creek Glory Church” paketoivat mielenkiintoisella tavalla yhteen artistilegendan liian vähälle huomiolle jääneen musiikillisen periodin, jonka aikana hän ei arastellut sisällyttää hengentuotteilleen niin swamprockia, gospelia, soulia kuin parina valikoituna hetkenä silkkaa funkyakin. Vaasa, O´Malleys 25.3. Helsinki, Malmitalo 24,3. Vaikka mm. Helsinki, Tavastia 26.5. 23.3. Hieman aiemmin oman tyylinsä tuloksekkaasti päivittänyttä mestarikitaristikollegaa Jerry Reediä mukaillen kantrirokahtavalla Superfoolilla käynnistyvä uusi Perkins-albumi ”On Top” (Columbia, 1969) vispasi aikakauden musiikillisista käänteistä jälleen yhden uudenlaisen juurevan seoksen, jossa eräänä esanssina oli aistittavissa myös hyppysellinen eteläistä soulia. Tampere, Telakka 01.4. Kokkola, Kulttuurikorjaamo Loppuunmyyty 29.4. Rockabillyn, countryn ja rhythm’n’bluesin synteesi jatkui Perkinsin tuotannossa myös tasokkaalla Columbiayhtiön julkaisujaksolla 1958–1963. Helsinki, Storyville GERAINT WATKINS (UK) & THE ROCKAROUNDS (SWE) THE BOPPERS (SWE) FATBOY (SWE) GA-20 (USA). Tampere, Telakka 24.5. 28 Blues News 1/2023 CARL PERKINS – SOUL BEAT CARL PERKINS – SOUL BEAT Carl Perkinsin (1932–1998) näkökenttään avautui kiitorata tähteyteen Blue Suede Shoesin rynnistäessä hittilistoille tammikuussa 1956, mutta nousulento ei lopulta valitettavien elämän takaiskujen, etenkin heti saman vuoden maaliskuussa tapahtuneen traagisen, miltei artistin hengen vieneen auto-onnettomuuden ja siitä seuranneen esiintymistauon johdosta liidättänytkään häntä edellä mainittujen kaltaiseen kaupalliseen autuuteen. Helsinki, Malmitalo 31.3
Nakkila, Verstaan Konepaja 17.6. Tampere, Telakka 24.5. Kokkola, Kulttuurikorjaamo 27.4. 23.3. Vaasa, O´Malleys 25.3. Vaasa, Waskia + MATCHBOX (UK) 15.6. Oulu, 45 Special 27.5. Helsinki, Tavastia 26.5. Vaasa, Åminne Folkpark + WENTUS BLUES BAND For so many years a keystone of the bands of Nick Lowe, Van Morrison, Dave Edmunds, Bill Wyman’s Rhythm Kings and countless more Charlotta Kerbs & The Strays Muscle Shoals Sessions RAMASOUND PROUDLY PRESENTS: NEW ALBUM Coming out March 24th ! Recorded at the legendary FAME-studio in Muscle Shoals, Alabama, USA ! 28.3. Turku, Apollo 18.6. Kokkola, Kulttuurikorjaamo Loppuunmyyty 29.4. Helsinki, Storyville GERAINT WATKINS (UK) & THE ROCKAROUNDS (SWE) THE BOPPERS (SWE) FATBOY (SWE) GA-20 (USA). Helsinki, Tavastia 16,6. Helsinki, Malmitalo 31.3. Helsinki, Malmitalo 28,4. Pietarsaari, Schaumansali 30.4. Helsinki, Malmitalo 24,3. Tampere, Telakka 01.4
brittiläistä r&b:tä esittäneiden yhtyeiden kuin The Rolling Stones vahva esille nousu. Sittemmin hän opetteli soittamaan myös saksofonia ja huuliharppua. 1921 noin 2,5 vuotta kestäneen verisen sissisodan jälkeen. Koska Van saattoi ryhtyä menestyväksi ammattimuusikoksi jo reilusti alle kaksikymppisenä, mitään muuta työtä hänen ei ole eläessään juurikaan tarvinnut tehdä.. Valitettavasti myös sillä on rasitteenaan vähemmän kunniakas hallintoja siirtomaahistoria, mistä löytyy runsaasti erilaisia ihmisoikeuksien loukkauksia. Viime aikoina yhdistämishankkeet ovat taas voimistuneet, kun uskonnoltaan katoliset ovat saavuttaneet lukumääräisen enemmistön myös PohjoisIrlannissa. Pretty Things -bändin vokalistin Phil Mayn tavoin lähinnä raaistettu painos nuoresta Mick Jaggerista, mikä sopi kyseisen hotellin pitäjille oikein hyvin. Multi-instumentalisti, vokalisti ja laulujen laatija George Ivan Morrison, joka yhä on elossa, syntyi Pohjois-Irlannin pääkaupungissa Belfastissa 31.8.1945. Morrisonin ensimmäinen instrumentti oli kitara, johon hän tarttui jo 11-vuotiaana. Kun Them aloitti toimintansa vuoden -64 huhtikuussa, kysymyksessä oli vähintään hänen kuudes musiikkiyhtyeensä. Ensimmäinen etunimi on peräisin hänen isältään ja puhuttelunimi Ivan lyheni jo varhaisessa vaiheessa muotoon Van. Vihanpito oli laajimmillaan vuosina 1968–98, jolloin Pohjois-Irlannin asukkaita piinasivat lukuisat terroriteot ja monet väkivaltaiset selkkaukset. Nykyisin Irlannin väkiluku on hieman yli viisi miljoonaa, kun taas saaren pohjoisosassa asuu jonkin verran alle kaksi miljoonaa henkilöä. 30 Blues News 1/2023 VAN MORRISON & THEM Klassikoiden lähteillä, osa 76 Klassikoiden lähteillä, osa 76 Themin synnyttämisen taustalla oli kaksi pääasiallista syytä. Jälkimmäisistä yksi pahimmista oli brittisotilaiden vuoden -72 tammikuussa Derryssä tekemä aseettomien mielenosoittajien joukkomurha. Varhaisimman bändinsä, mikä esitti lähinnä Lonnie Doneganin tunnetuksi tekemää skiffleä ja oli Neuvostoliiton avaruuteen lähettämän satelliitin innoittamana nimeltään The Sputniks, hän perusti noin vuotta myöhemmin. Niinpä Ivanilla oli jo alle 10-vuotiaana mahdollisuus tutustua kotonaan sellaisiin USA:ssa suosittuihin musiikinmuotoihin kuin jazziin, bluesiin, gospeliin, laaja-alaiseen rhythm and bluesiin, kantriin ja folkiin, joita tulkitsivat muiden muassa Charlie Parker, Muddy Waters, Mahalia Jackson, Ray Charles, Hank Williams ja Leadbelly. Isä-George asui ja työskenteli 50-luvun alkupuolella jonkin aikaa Michiganin Detroitissa ja toi palatessaan mukanaan melkoisen määrän äänileyvyjä. Esimerkiksi Irlanti erosi entisestä emämaastaan vasta v. Rauhanteon yhteydessä kuitenkin noin kuudennes Irlannin saaresta jäi etupäässä uskonnollisista ja geneettisistä syistä kuulumaan Iso-Britanniaan. Ratkaisu johti jatkuviin erimielisyyksiin eri alueiden yhdistämistä vaativien nationalistien ja Britanniaa kannattavien unionistien kesken. Ensinnäkin Van Morrison tarvitsi taustalleen jollakin tavalla kelvollisen soittajaryhmän ja toisekseen Belfastin Maritime-hotellissa oli havaittu sellaisten ns. Themin muut jäsenet olivat jo suuren vaihtuvuutensa Saarivaltio Iso-Britanniaa, josta käytetään myös nimitystä United Kingdom eli Yhdistynyt Kuningaskunta, on kutsuttu demokratian mallimaaksi. Noina 60-luvun puolivälin aikoina Van Morrison oli laulunsa osalta mm. Katsantokannaltaan Morrison vaikuttaa olleen ainakin nuoruusvuosinaan mieluummin unionisti kuin nationalisti, koska eräs hänen aikaisemmista kokoonpanoistaan oli kuningaskunnan mieleen tuova The Monarchs
-71 tehdystä puhuttelevasta tallenteesta Never Get Out Of These Blues Alive. Silloin 60-luvun puolivälin paikkeilla Themin musiikkia tallennettiin kaikkiaan jonkin verran alle 50 esityksen verran. Syinä olivat tietysti Morrisonin ratkaisu ryhtyä itsenäiseksi artistiksi sekä myös yleisten musiikillisten suuntausten muuttuminen. Themin diskografiasta löytyy myös kaksi folkahtavaa laulua, joilla tarkoitan versioita Bob Dylanin tutusta toJohn Lee Hooker ja Van Morrison. Alkuperäinen Them hajosi Van Morrisonin eroamisen myötä vuoden -66 loppupuolella, teamuksesta It’s All Over Now, Baby Blue sekä Paul Simonin synkänoloisesta teoksesta Richard Cory. Jo mainittujen klassikkojen Here Comes The Night ja Gloria ohella Van Morrison ja Themin tukimiehet saivat aikaiseksi myös joitakin oikein mainioita omia tuotoksia. 1940) How Long Baby ja I’m Gonna Dress In Black. Joka tapauksessa Britanniassa näyttää jo 60-luvulla olleen niin paljon erilaisia soitinyhtyeitä, että uuden sopivan nimen löytäminen oli työlästä. Sellaisia ovat mm. Viitisen vuotta sitten hän jopa toi markkinoille kokonaisen blues-CD:n nimeltään ”Roll With The Punches”. Yllättäen Themin levytysura alkoi jo vuoden -64 heinäkuussa, siis vain noin kolme kuukautta sen perustamisen jälkeen. Pelkästään Themin oman porukan kykyihin Deccan väki ei kuitenkaan täysin luottanut, koska sen tueksi kutsuttiin bändin levytyksiin mukaan kosketinsoittaja Arthur Greensladen ja kitaristi Jimmy Pagen kaltaisia täydennysmiehiä. -65 LP ”The Angry Young Them” ja seuraavana vuonna julkaistiin toinen LP ”Them Again”, joista viimeksi mainittu oli parhaimmillaan Britanniassa albumeiden sarjassa sijaluvulla 21. Big Joe Williamsin bravuurinumeron lisäksi Slim Harpon Don’t Start Crying Now, John Lee Hookerin Don’t Look Back, Jimmy Reedin Baby What You Want Me To Do ja Bright Lights Big City sekä T-Bone Walkerin Stormy Monday Blues eli They Call It Stormy Monday. Pidän luultavana, että noinkin pikainen äänitystudioon pääsy perustui paitsi tuon ajan yleisiin virtauksiin niin myös siihen tosiseikkaan, että levymerkki Decca halusi tähtiyhtyeensä The Rolling Stonesin rinnalle toisen samantyyppisen esiintyjäryhmän. Yhtyeen levytyksistä valmistettiin v. Vesa Walamies vaikka joitakin sen levytyksiä julkaistiin vielä seuraavan vuoden puolella. Oikeastaan heistä maininnan ansaitsevat vain kitaristi Billy Harrison ja basisti Alan Henderson, jotka molemmat olivat mukana Themin joukoissa sen varsinaiset toimintavuodet 1964–66. Koskaan se ei kuitenkaan ole tuntunut niin hyvältä kuin brittiläisen r&b:n kärkikaartiin lukeutuvanThemin parhaat suoritukset, joihin voi sujuvasti tutustua hankkimalla haltuunsa Legacy-merkillä julkaistun triplan ”The Complete Them 1964–67”. Toinen samantapainen erikoisuus on vaikkapa Roger Daltreyn ja Pete Townshendin perustama The Who. Muistini mukaan näitä molempia Themkoosteita oli myös Suomessa myynnissä aika pikaisesti niiden ilmestymisen jälkeen. Them-aikojen jälkeen Van Morrison kohosi aika nopeasti monien suosimaksi pop-artistiksi ja vuosien mittaan hän menestyi muusikkona niin hyvin, että hänet on Mick Jaggerin ja Paul McCartneyn tavoin aateloitu ja oikeutettu käyttämään nimensä edessä sanaa ”Sir”. Bluesmies Big Joe Williamsilta opittu traditionaali Baby Please Don’t Go kipusi Britannian singlelistan sijalle 10 ja amerikkalaisen Bert Bernsin teos Here Comes The Night päätyi peräti samaisen tilaston kakkoseksi asti. Aivan kokonaan hän ei toki ole bluesia eikä r&b:tä hylännyt, mikä käy selkeästi ilmi esim. Bluesin aluetta edustavat em. Rhythm & bluesin sektorilta Morrison ja kumppanit valitsivat ohjelmistoonsa sellaiset kappaleet kuin Bobby ”Blue” Blandin Turn On Your Love Light, Ray Charlesin I Got A Woman, Fats Dominon Hello Josephine eli My Girl Josephine, Rosco Gordonin Just A Little Bit, Chris Kennerin Something You Got, Screamin’ Jay Hawkinsin I Put A Spell On You, Nat ”King” Colen ynnä muiden tulkitsema (Get Your Kicks On) Route 66 sekä Jimmy Witherspoonin Times Getting Tougher Than Tough. Ensimmäisen niistä mukaan Morrison ja kumppaninsa oli löytäneet musiikkilehti Melody Makerista tekstiä sellaisesta bändistä kuin Shorty and Them eli Pätkä ja Ne, mitä nimikettä he yksinkertaisesti lyhensivät jonkin verran. Tämän yhtyeen nimen valinnasta on olemassa kaksi varsin erilaista kertomusta. Blues News 1/2023 31 takia Morrisoniin nähden selvästi taka-alalla. Tuon pakkauksen kolmas kiekko sisältää pääasiassa erilaisia demoja, toisia ottoja sekä live-äänitteitä. John Lee Hookerin kanssa v. Olen jossakin määrin tutustunut myös hänen omalla nimellään julkaistuun tuotantoonsa, mistä on käytetty nimitystä kelttiläinen soul. Vanin luomukset If You And I Could Be As Two ja Mystic Eyes, nuorena kuolleen Bert Bernsin (1929–67) I Gave My Love A Diamond sekä salanimeä Gillon käyttäneen manageri Tommy Scottin (s. Toinen tarina taas ilmoittaa, että mallia oli otettu 50-luvun kauhufilmistä Them. Lisäksi Van Morrisonin oma sävellys ja sanoitus Gloria on vuosien mittaan muodostunut paljon käytetyksi rockklassikoksi. Themin levytuotanto saavutti aivan kohtalaisen hyvän vaan ei kuitenkaan mitenkään erityisen suuren vastaanoton. Selviä lainoja niistä on noin kolmannes
Vaikka syvältä Yhdysvaltain sisämaasta kotoisin olleen yhtyeen ensi esitys olisi mennyt ohi, Crampsin, Ramonesin ja lukemattomien muiden modernimman ajan bändien tulkinnat ovat voineet tavoittaa nekin homekorvat, joille vanhempi musiikki ei uppoa. Niin kuin arvata saattaa, tyrmistys oli melkoinen. LAINELAUTAILEVA LINTU LAINELAUTAILEVA LINTU Juuri kuivuneesta lakasta kiiltelevä lainelauta vanhan puukylkisen farmarin tavaratilaan ja nokka kohti Surf Cityä. Etelä-Suomen Sanomien pop-palstan pyörittäjä ”Risto” totesi ettei platta ole vaka. Twist on hurjaa ja letka kurjaa, Huikka kirjoitti mutta totesi uskovansa, että Trashmenin levy myisi silti täällä. helmikuuta, kun Harry Aaltonen nosti Trashmenin levyn jo ”bubbling under” -osastoon Suomen 25 myydyimmän listalla (kevyenä asiaan liittymättömänä sivuaskeleena kerrottakoon, että mahdollisena listakiipijänä samassa yhteydessä mainittiin myös Ronettesin Be My Baby). Yllättäen arvostelija oli antanut King Of The Surfille yhtä paljon palstatilaa kuin Surfin’ Birdille, mutta B-puolen arvostelu sujui lähinnä ihmetellessä sitä, mitäköhän on surf. Viisi varvasta rohkeasti laudan etureunalle Tyynenmeren jättimainingeissa. Huikka epäili myös, että kappaleen soolo-osuudessa käyteltiin ”sähköbassobalalaikkaa”, kun soittaminen kuulosti niin vieraalle hänen korviinsa. – Teknillisesti mitä ala-arvoisin ja rahisevin suoritus tuntemattomalta levy-yhtiöltä. Samaan muottiin tehty Bird Dance Beat putsasi loput vaikut korvista listasijalla 30, mutta sen jälkeen jätejätkien ja pian myös koko hot rodja surfmusiikin aika otsikoissa oli ohi. Kun tietää, miten hyvin Einiöt tunsivat levykuviot, niin toimituksessa oltiin epäilemättä hajulla siitä, että levy ilmestyy pian. Mainoksissa. Sen jälkeen huuma kävi nopeasti niin kuumaksi, että platta kohosi Billboardin ja Cash SURFIN’ BIRD Riepovaa rahinaa! Riepovaa rahinaa! Westerlund pisti täällä myyntiin Trashmenin hittisinkun. Aika oli tarkalleen tammikuuta 1964, sillä samassa kuussa painetussa Iskelmän kakkosnumerossa jenkkilistaa repostellessa pohditaan ”lainelautailevan linnun” menestymismahdollisuuksia täällä. Valitettavasti ei ole juuri jäänyt jälkiä, kuka levy-yhtiöissä päätti, mitkä levyt Suomessa painettiin ja julkaistiin, mutta siitä on, miten kansakunta otti vastaan mustalla Statesiden etiketillä ja Ruotsista lainatulla kansipaperilla julkaistun kiekon. Cobrat ja Corvettet viivalla sutimassa, kun rungoltaan boksattu ja pelleiltään riisuttu A-Ford katoaa maisemaan putket rohisten. Trashmen muokkasi kappaleen livevauhdissa kuultuaan paikallisen Sorensen Bros. Hesari palasi yllättäen Trashmenin levyyn vielä saman kuun aikana: silloin single julistettiin meteliksi ja rock’n’rollin parodiaksi. Kun Surfin’ Birdin seuraaja Bird Dance Beat ilmestyi täällä keväällä, kyyti oli melkein yhtä kylmää. Surfin’ Birdin synty on kerrottu monesti. Televisiosarjoissa. 32 Blues News 1/2023 PETRI LAHTI T he Trashmenin kuivan maan surf-klassikko Surfin’ Bird oli hankala höyhennettävä suomalaisille kriitikoille, mutta nuoriin se upposi melkein jenkkien malliin. Vaikka Trashmen jäi muistiin ensihitillään, tarkemmin asiaan perehtyneet huomasivat, että Minneapolisista kotoisin olleella yhtyeellä oli muutakin annettavaa: myyntisinkkujen kääntöpuolet King Of The Surf ja A-Bone olivat yhtä räjähtäviä kuin A-posket, ja kun lintualbumista otettiin 1990-luvulla uusintapainos, esimerkiksi The Sleeper paljastui täydelliseksi kaahausbiisiksi. ALA-ARVOISTA JA RAHISEVAA ALA-ARVOISTA JA RAHISEVAA Miten kansa, joka vasta räpiköi brittimusiikin ensi tulvassa, suhtautui minnesotalaiseen surfiin. Tämä jenkkinuorison suosima suolaisenjanoinen ja kuminkäryinen elämäntapa ei olisi voinut olla suomalaisteinien arjesta juuri kauempana keskitalvella 1964, kun MusiikkiLUU EI JÄÄNYT KÄTEEN LUU EI JÄÄNYT KÄTEEN Elokuvissa. maaliskuuta oli yhtä murhaa. Lisää konkretiaa löytyi Ilta-Sanomista 19. Boxin sadan parhaan listoilla korkeimmillaan neloseksi tammikuun lopussa 1964. Ensin asialle ehti Helsingin Sanomien nimimerkki ”Huikka”, jonka koko arvostelu 7. -yhtyeen esittävän jotain vastaavaa, huomasi sen tehoavan keikoilla, levytti sen ja löysi tiskijukka Bill Diehlin tuella julkaisijan Garrett-yhtiöstä, pisti biisin ensin laulavan rumpalin Steve Wahrerin nimiin, mutta pelästyi Beechwood-kustantamon uhkailuja ja antoi krediitit Rivingtonsin nelikolle, jonka kappaleista The Bird’s The Word ja Papa-Oom-Mow-Mow näkemys oli muokattu. The Trashmenin marraskuussa 1963 levyttämästä Surfin’ Birdistä on tullut ikään kuin mielipuolisten, sopivasti nyrjähtäneiden kappaleiden ikivihreä, esitys joka soi kaikkialla ahkerasti ja jota kerran kuultuaan on vaikea unohtaa
Toukokuun lähetys oli muutenkin varsinainen surf-musiikin spesiaali, sillä mikkeliläisten jakelemista miinuspisteistä huolimatta The Rivierasin California Sun päätyi kolmanneksi Trashmenin perään. Bird Dance Beat putosi ohjelmasta kahden kuukauden päästä. Sen jälkeen roskat jäivät meidän seuraavien polvien korjattavaksi – ja hyvä niin, sillä Trashmen oli alansa valioita.. Kumpikin Statesidesinkku pysyi siellä koko kesän. Lehti päivitteli heinäkuun lopussa, miten Trashmen oli saanut luoda uuden omituisuuden ja miten A-Bonella joku yritti laulaa tavallisellakin äänellä siinä sen kummemmin onnistumatta. Blues News 1/2023 33 vamielisille, koska se on ”iskevä irvistys kaikelle ylitunteelliselle”. Länsi-Savo puolestaan ihmetteli, miten radion ”Kahdeksan kärjessä” -ohjelmassa meni heti perään läpi niin samanlainen kappale kuin Surfin’ Bird. THE RIVIERAS AMPAISI PERÄÄN THE RIVIERAS AMPAISI PERÄÄN Onneksi olivat nuoret, jotka nostivat Trashmenin sinkut listoille. Rytmikin oli lehden mielestä taas tutun riepovaa. Westerlund mainosti yhtyeen terhakkaa kolmossinkkua Bad Newsiä vielä syksyllä Iskelmässä, mutta se ei nostanut hyökyä täällä eikä muualla. Toukokuun ohjelmassa oli tyrkyllä puolestaan Bird Dance Beat, ja pääkaupungin sekä Mikkelin äänestäjät nostivat sen komeasti kakkoseksi Beatlesin All My Lovingin perään. Suosikin sadan sinkun listalla komeili vuoden 1964 viitosnumerossa peräti kaksi Trashmenin plattaa samaan aikaan, Surfin’ Bird ysinä ja Bird Dance Beat sijalla 73. Radion listaohjelmassa Surfin’ Bird mahtui maaliskuussa kahdeksan joukkoon (neljäs sija), mutta kuukautta myöhemmin Helsingin ja Porin nuorisoraadit eivät enää syttyneet sille. Kiekkojen menestyksestä huolimatta kesästä 1964 ei tullut Suomeen kuumaa surffisuvea, ja Trashmenin nimi katosi nopeasti lehtien palstoilta. IS:n listalla Surfin’ Bird nousi lopputalvesta pykälän tai pari joka toinen viikko ja oli parhaimmillaan kahdeksas. Kansan Uutisetkin oli sorretun musiikkikansan asialla
Raskaalta tuntui urakka minunkin mielestäni, kunnes vietin yhden koronapäivän aiheen parissa ja se herätti ajatuksen ”pakkohan se Radcliffe-juttu on tehdä”. Niiden viihdytysjoukoissa hän perusti viisimiehisen The Fascinators -nimisen yhtyeen, jolla ei ollut mitään tekemistä kuuluisampien kaimojensa kanssa. Jimmy Radcliffe oli virallisten levytysten osalta pikkujättiläinen, uralle mahtui vain muutama julkaistu single. Fascinators antoi esiintymiskokemusta, jonka turvin Jimmy pääsi vapauduttuaan esiintymään pienissä kotikulmiensa tapahtumissa. Manfred Mannin Pretty Flamingoon ja Tom Jonesin It’s Not Unusualiin. Hän oli erinomainen laulaja, mutta vielä enemmän häntä arvostetaan monumentaalisten sävelmien tekijänä. Jimmyä kiinnosti esiintymisten ohessa säveltäminen. Sen sijaan doo wop näyttää jääneen varhaisnuoruudessa kokematta, tosin en millään jaksa uskoa, että New Yorkissa kasvanut nuorukainen olisi voinut täysin välttyä katuyhtyeiden lumolta. Vaikka hänen laulutyylistään ei varsinaisesti löydy gospelin dynaamisuutta, niin taitoa karttui All Souls Episcopal Churchin kuorossa, jossa Jimmy esiintyi lapsuusiästä alkaen. Lesley Goren It’s My Partyn demoversiota Jimmy oli myös työstämässä. PERUSTIEDOT PERUSTIEDOT Nuorena kuolleen Jimmy Radcliffen elämän vaiheet ovat nykyään pääpiirteissään hyvin tiedossa, jos ei muuten niin Robert Pruterin Soul Survivor -lehden numeroon 9 laatiman artikkelin ansiosta, vuosi oli ‘89. KouJIMMY RADCLIFFE Salaperäinen soulin suurhahmo Salaperäinen soulin suurhahmo lusta päästyään Jimmy toimi juoksupoikana ja avustajana kotikaupunkinsa liikkeissä ja värväytyi 18-vuotiaana ilmavoimiin. Vuosien varrella hänestä on tihkunut monenlaista lisäinformaatiota, sen tärkein anti liittyi siihen, että perikunnan hallussa oli kymmenittäin tallennettuja demonauhoituksia, joiden julkaisua hänen poikansa Chris lähti suunnittelemaan. Nykyäänkin useimmat kirjoitukset ja nettiesittelyt pohjautuvat Pruterin tekstiin, niin myös tämä tarina, mitään suuria löytöjä ei ole tullut esille. Juhania ei niiden setviminen enää kiinnostanut. Kun hän kävi esittelemässä tekemiään demoja vastaperustetun Musicor-merkin pomolle Aaron Schroederille hän pääsi sisään säveltäjäryhmiin ja sai paikan demolaulajana. Keskustelin hänen BN-esittelystään ensimmäisen kerran Juhani Ritvasen kanssa 80-luvun alkupuolella ja asia kuitattiin toteamuksella, että Radcliffe oli salaperäinen hahmo, tietoa ei ollut tarpeeksi. Tärkeimmän etenemismahdollisuuden tarjosi muutamien Driftersille kirjoitettujen demojen teko, niissä merkeissä hän tutustui alan suurmiehiin Burt Bacharachiin ja Bert Bernsiin ja johtaviin taustaenkeleihin, joista Sweet Inspirations tuli niin tutuksi, että Jimmy käytti sitä pitkään omissa projekteissaan. James Radcliffe syntyi New Yorkissa 18.11.1936. 34 Blues News 1/2023 PEKKA TALVENMÄKI E i ole epäilystäkään, etteikö vuonna ‘73 kuollut Jimmy Radcliffe olisi ollut yksi 60-luvun soulin suurhahmoista. Lopulta uuden vuosituhannen alkuvuosina on saatu useita koosteita, jotka sisältävät tuntemattomiksi jääneitä sävellyksiä. Tunnetuimpiin demotöihin kuului This Diamond Ring, josta ensimmäisen virallisen levytyksen teki Sammy Ambrose ja joka nousi listaykköseksi Gary Lewis & The Playboysin esityksenä
Long After Tonight Is All Over on Bacharach & David -sävelmä ja osittain siksi se nousi tunnettavuudessa ihan eri tasolle kuin muut Radcliffen levyttämät laulut. Suremaan jäivät vaimo Judy sekä pojat Chris ja William. Heti tuoreeltaan sen levyttivät. Ikävää ja hämmästyttävää on, että hän sai levyttää Musicorille vain neljä singleä. Yhteys tuottaja Bert Bernsiin kuuluu early soul -balladissa Moment Of Weakness, jota piristää Bernsille ominainen meksikolaishenkinen kitara. 70-luvun alussa hänen ylipainonsa todettiin niin pahaksi, että hänet määrättiin raskaaseen hoitoon, jonka aiheuttama stressi vaurioitti elimistöä sillä seurauksella, että toinen munuainen jouduttiin poistamaan. Sweet Inspirationsin tukemana levytetty hän lauloi demon, vahinko vain, että kumpaakaan ei ole saatu julkaistuksi myöhempien vuosien koosteilla. Aretha Franklin oli tunnetusti kansalaisoikeustaistelija Jesse Jacksonin ystävä ja toimi tämän ”breadbasket”-projektien taustalla musiikkikuvioissa. One Banana Two Bananas -renkutus tunnettiin Suomessa asti, jenkeissä se kävi poplistan sijalla 96 Tra La La Song -nimisenä. Levystä tuli miehen ainoa listakelpoinen hitti, ei kuitenkaan Atlantin takana vaan Englannissa, missä levy käväisi parhaimmillaan sijalla 40. Erikoisuuksien ystäville on tarjolla Jimmyn italiankielinen Stavolta No -niminen versio, joka kuulostaa paremmalta tai ainakin vähemmän kankealta kuin englanninkielinen esitys. Lyhyeksi jääneen aktiivisen soolouransa jälkeen Radcliffe keskittyi sävelmien ja niihin liittyvien demojen massiiviseen tekoon. Sittemmin esitys hyväksyttiin northern-saleille ja niissä merkeissä sitä nykyäänkin mainostetaan, vaikka se oli mielestäni ihan liian siisti niille markkinoille. Jimmyn levy on parhaasta päästä ja niin samaa tyyliä kuin Gene Pitneyn noiden aikojen tunnelmapalat, että se on hyvinkin voinut olla Pitneylle suunniteltua materiaalia. Neljän animaatiohahmon varassa pyörinyt TV-sarja Banana Splits perustui ”lasten funk”musiikkiin, josta osaltaan vastasi Radcliffe. Esitys julkaistiin Globetrottersin nimissä, mutta sielukkaan johto-osan lauloi Radcliffe. Sitä puolestaan ei kestänyt sydän ja lisäksi hänen vasemmasta silmästään katosi näkö. Listausten mukaan kyseessä ei ollut Radcliffen sävellys, sen sijaan Banana Splitsin tunnetuimmista esityksistä esimerkiksi Soul ja The Show Must Go On olivat, molemmat löytyvät myös Chiffonsyhtyeen loppuvaiheen albumeilta. Karibialaisia kuvioita olin havaitsevinani myös nätissä What I Want I Can Never Have -levyssä. Vuoden ‘73 alkuun mennessä hän oli ajautunut työkyvyttömäksi, keväällä hän joutui sairaalahoitoon ja kuolema seurasi 27.6.1973 Bronxissa Vererans Admiration sairaalassa. Italiasta löytyy myös Tony Dallaran huomattavasti vaisumpi 60-luvun puolivälissä tekemä levytys. vuoden ‘65 alussa. Leppoisa esitys, mutta ei läheskään niin hauska kuin nimiparista voisi päätellä. Blues News 1/2023 35 tysuran vuonna ‘63. Jostakin syystä sävelmää ovat ahkerimmin kokeilleet naisartistit. Jimmy Radcliff ei ole missään näkemässäni valokuvassa ollut hoikka poika. Pienenä erikoisuutena löytyy vielä vuodelta ‘70 Everybody Needs Love, vanha gospelsävelmä, jonka Jimmy ja Phil Stern väänsivät koripalloryhmä Harlem Globetrottersin kauden ‘70–‘71 kiertuetta varten. Sen pohjalta tehtiin jopa kaksipuolinen kohellussingle Breakaway, joka julkaistiin nimellä Steve Karmen Big Band featuring Jimmy Radcliffe. Lisäksi hän teki runsaasti mainospätkiä, joista parhaiten on jäänyt elämään Pontiac-mainoksen lause ”break away in a wide track Pontiac”. FORGOTTEN MAN FORGOTTEN MAN Jimmy Radcliffen ura demolaulajana ja säveltäjänä vakuutti vähitellen Musicor-johdon niin, että hän pääsi aloittamaan oman levymelankolinen balladi Through A Long And Sleepless Night on Mack Gordonin ja Alfred Newmanin 40-luvun lopussa kirjoittama laulu, josta Dinah Shore levytti originaaliversion ja josta on vuosien varrella tehty tukku erityylisiä ja -tasoisia covereita. Hieno raita, melkeinpä parasta mitä tuo kahdeksan singlepuoliskon lista tarjoaa, mutta vain melkein, sitäkin vaikuttavampi on mielestäni dramaattinen teiniballadi Look My Way. Musicor 1016 Twist Calypso Look My Way 1024 (There Goes) The Forgotten Man An Awful Lot Of Crying 1033 Through A Long And Sleepless Night Moment Of Weakness 1042 Long After Tonight Is All Over What I Want I Can Never Have Jimmy oli mieltynyt karibialaisiin soundeihin, mikä ilmenee tietenkin debyyttisinglen Twist Calypso -yhdistelmässä. Jimmyn poliittisesta aktiivisuudesta kertoo, että hän oli historiikkien mukaan 70-luvun alussa jonkin aikaa Arethan työtoverina. Sellainen oli ainakin listan tunnetuin levytys, Bert Bernsin tuottama Long After Tonight Is All Over, meluisan oloinen medium, joka Jimmyn onnistuneen demolevytyksen pohjalta päätettiin julkaista singlenä. Tunnetuimpien Musicor-sinkkujen apuolet eivät olleet Radcliffen omia sävelmiä
RCA 74-0138 Funky Bottom Congrecation Lay A Little Lovin’ On Me Ajat olivat muuttuneet ja Jimmy Radcliffe niiden mukana. Kyseessä on moderni 60-luvun lopun levytys, jota en osaa sijoittaa järkevästi mihinkään kategoriaan. Muuten hieno sävelmä on saanut olla yllättävän hyvin rauhassa, mainittujen kolmen ohessa tiedän vain Carmen McCraen 70-luvun alussa levyttämän naisnäkökulman aiheesta. B-puoli on sekavahko renkutus, sen sijaan Funky... Shout 202 That Lucky Old Sun So Deep Lucky Old Sun ei kuulu suosikkisävelmiini, mutta Jimmyn raastava tulkinta on aiheesta kuulemieni versioiden parhaimmistoa. Radcliffen ja McDanielsin versiot ovat saman tapaisia ja samantasoisia, paremmuusjärjestystä on turha pohtia. Tunnetuin esimerkki on balladi My Ship Is Coming In. Saksassa se kääntyi Bibi Johnsin tulkitsemana muotooon Das Möcht Ich So Gerne (1964), Ruotsissa ABBA-manageri Stig Andersonin kääntämänä Mariannelle (Marianne Nilsson/Kock) Aldrig i Livet (1963) ja Suomessa Reino Helismaan käännössanoin Marion Rungin niin ikään vuoden 1963 Philips-singlelle nimellä Et voi minua jymäyttää. Täysin en ymmärrä myöskään Paris Sistersien pehmeää coveria, taisikin olla niin, että lähimmäs oikeaa tunnelmaa pääsi Irma Thomas, jonka vuoden ‘64 lopussa tekemä levytys joutui hyllylle ja julkaistiin vasta 80-luvun uusintakokoelmilla. Walker Brothers nappasi hyvän sävelmän ja teki siitä listakolmoseksi kohonneen hitin. Gene McDaniels levytti coverin muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta silloin oltiin jo britti-invaasion kynnyksellä eikä tuollainen kiltti ja melodinen musiikki enää kelvannut. Kova juttu, ajattelin, mutta ei siinä kaikki, BMI.comin ”Songview”-tietokannassa on tarjolla 336 mainintaa Radcliffen sävelmistä. My Ship Is Comin’ In on upea sävelmä ja Jimmyn dramaattinen esitys teki sille oikeutta. Goin’ Where The Lovin’ Is on sujuva medium, jossa on paljon samaa kuin Brook Bentonin parhaissa pehmolevyissä. Aika paljon, ajattelin, mutta kun huvikseni siirryin etsimään täydennyksiä netistä, törmäsin 120 laulun luetteloon, joka sisälsi levylle päätyneitä tapauksia. Englannissa se huomattiin paremmin. Cash Box -lehden kansainvälisten uutisten palstalla 1.6.1963 tosin Fazer-yhtiön Osmo Ruuskanen tuli paljastaneeksi, että kappaleen levyttämistä oli tuossa vaiheessa kaavailtu levy-yhtiön nuoren uuden kiinnityksen Tuulevi Mattilan levytettäväksi.. Vuonna ‘69 hänet kiinnitettiin RCA:lle, pääasiaksi ei kuitenkaan muodostunut omat levytykset. 36 Blues News 1/2023 Englannissa Dusty Springfield ja paremmin teinityttöpuolella pärjännyt Christine Quaite, joka pyrki näyttämään soulosaamistaan, mutta pieleen meni. Sitä en enää uskaltanut lähteä pikkutarkasti tutkimaan, melkoista karsintaa joudun tekemään näinkin, kun yritän saada edes keskeisimmän osan sävelmistä käsitellyksi. Bondsin New Orleans -klassikkoon uuden ulottuvuuden tuonut Eddie Hodges. Singlen parempi puoli on Joey Brooksin säveltämä vahva rakkausballadi So Deep, joka soulin kannalta katsottuna on Jimmyn tulkintaa parhaimmillaan, vahinko vain, ettei hänen soulinsa ollut sitä mitä sanalla kaupallisessa mielessä noihin aikoihin tarkoitettiin. King -tyylinen early soul -balladi, jolla olisi luullut olevan mahdollisuuksia menestyä, mutta toisin kävi. Walter Jackson levytti sävelmän vuonna ‘67, mutta ei onnistunut jatkamaan hienoa pikkuhittien putkeaan, vaikka esitys oli erinomainen. Listoille Jimmy ei sielläkään noussut, mutta radio Luxemburgin parempien levyjen ohjelmissa muistan sitä aamuyön tunteina muutaman kerran kuulleeni. Liian hyvä hitiksi, sitähän se oli, esitys jäi r&b-puolellakin voimiensa tunnossa eläneen Motownin ja vahvaa nousua tehneen Staxin varjoon. Häneltä julkaistiin vain yksi single, siinä vaiheessa ei vielä osattu aavistaa, että se oli hänen uransa viimeinen. Suhteet Bert Bernsiin olivat kunnossa ja kun Berns perusti Shout-merkkinsä vuonna ‘66, niin Jimmy oli kolmas merkille buukattu artisti. Long After Tonight Is All Over ei ollut ainoa Jimmyn levyttämä Bacharach-laulu. Aurora 154 My Ship Is Comin’ In Goin’Where The Lovin’Is Aurora oli pieni Bellin jakelussa toiminut merkki, jonka ykköstähti 60-luvun puolivälissä oli Gary U.S. Sijoitan Radcliffen samaan säveltäjäkategoriaan kuin Burt Bacharach ja Van McCoy, hän Jimmy Radcliffen ja Neval Naderin kirjoittamaksi merkitty Pretty Boy Lonely saavutti Patti Pagen vuoden 1963 hittinä mainetta myös Euroopassa. Jimmy sävelsi aktiivisimpina vuosinaan paljon lauluja Joey Brooksin kanssa. Se on niin puhdasta jazzia, ettei sävelmäkään kuulosta ”oikealta”, mutta Brooks on merkitty säveltäjäksi, joten uskottava on. Vuonna ‘67 Jimmy keskittyi lähes päätoimisesti sävellysja demohommiinsa ja aikaisemmin todettuihin toimiin soulkuvioiden ulkopuolella. Senkin pohjana oli demo, jota Jimmy ei saanut julkaistuksi Musicorilla. Jenkeissä My Ship Is Comin’ In huomattiin jälkijunassa. The Forgotten Man on hieno alakuloinen Ben E. SÄVELTÄJÄSUURUUS SÄVELTÄJÄSUURUUS Kun lähdin jäsentelemään tätä esittelyä, käytössäni oli 52 nimikettä sisältävä listaus Jimmy Radcliffen sävelmistä. ei ole sitä mitä nimen perusteella voisi arvuutella. Aurora 154 on sekin single, joka kannattaa kääntää ympäri. Walkerit olivat suosikkejani, mutta tekivät paljon parempiakin covereita kuin My Ship Is Comin’ In, kannattaa huomioida vaikkapa brittisinglen b-puolella soinut erinomainen versio Dylanin Love Minus Zerosta
Se jäi valtavirtausten ulkopuolelle, niin myös mies itse tulkitsijana. Jackie Wilson teki tunnetusti komean paluun huipulle vuoden ‘67 hitillään Higher And Higher. sekä Gene Pitneyn viehättävän Lyda Sue Wha’dya Do, joka löytyy ”Meets The Fair Young Ladies Of Folkland”-nimiseltä albumilta. New Yorkin kaupunkisoul oli voimissaan vuoden ‘63 paikkeilla. Vähemmistöön jääneistä miesesityksistä poimittakoon esimerkkeinä Hour Glass -yhtyeen Nothing But Tears, Ray Charlesin ”Love Country Style” -albumilta löytyvä Show Me The Sunshine ja parhaana kaikista Jimmy Witherspoonin huikea versio Racliffen alun perin demona laulamasta nyyhkyballadista Never Knew This Kind Of Hurt Before, josta on olemassa myös Johnny Maestron cover, erinomainen sekin. Musicorin listauksista löytyy parikymmentä Radcliffesävelmää, joista katson kiinnostavimmiksi hänen työkaverinsa Joey Brooksi levyttämän singlen Cry! Cry! Cry! kääntöpuolenaan nätti teiniballadi A Girl Wants To Believe, tyttöyhtyeen The Relatives eksoottisen Hadn’t Been For Baby, samaan kategoriaan kuuluvan Silky & The Shantungs -ryhmän Exciters-vaikutteisen He’s A Fink, Candy Colen viehkeän What’s For Dessert b-puolenaan Who Do You Take After. Uusia sävelmiä syntyi kuin liukuhihnalta ja niitä oli varaa myydä muuallekin. Proby (I Love Therefore I Am). Barnumin vähän jähmeämpi versio. Jimmy Radcliffen levyiltä voi hyvällä mielikuvituksella kuulla säväyksen Garnet Mimmsiä tai Walter Jacksonia, mutta se ei kokonaiskäsitystä muuksi muuttanut. Mielikuva Jimmy Radcliffen musiikista on aika maskuliininen, mutta hänen sävelmäluettelonsa tasaa ajatusta, varsinkin 60-luvun jälkipuolella vahvat viihteelliset naispuoliset soultähdet olivat vankasti esillä. Main Ingredient -yhtyeen ystävät muistavat Una Bella Brazilian Melody -balladin yhtyeen debyyttialbumilta ”LTD”, originaalin oli levyttänyt Ruby & The Romantics vuonna ‘68. Jimmy oli saanut kirjoituskaverikseen Buddy Scottin ja ahkeroi tämän kanssa kymmenittäin massiivisia soulsävelmiä, joita levyttivät monet tunnetut tähdet: Lou Rawls (Something Stirrin’ In My Soul ja The Devil In Your Eyes), Arthur Prysock (The Bridge Of Forgotten Dreams ja Don’t You Ever Feel Sorry), Ray Pollard (Wanderlust), Tommy Hunt (The Complete Man ja I’ll Make You Happy), Garnet Mimms (The Truth Hurts), Jive Five (You Promised Me Great Things), The Clovers (Sweet Side Of A Soulful Woman) ja P.J. Complete Man kuuluu Jimmyn komeimpiin sävelmiin, hän teki siitä myös onnistuneen demon, muita huippujuttuja olivat Ray Pollardin ja Cloversin levytykset ja tietenkin Garnet Mimmsin ”Cry Baby” -albumilta löytyvä The Truth Hurts. Tunnetuin tai ainakin sielukkain oli It’s Been A Long Time Coming, josta on olemassa myös Animalsin ja Tom Jonesin levyttämät britticoverit. Muista vuosien ‘63 ja ‘64 sävelmistä tyydyn poimimaan Bobby Lewisin Tossin’ And Turnin’ -hitin imuun levytetyn follow upin Intermission, Claudine Clarkin partylaulun Standing On Tip Toe, vanhan kunnon Hartptones-yhtyeen doo wopin ja soulin välimaastoon sijoittuneen -nimisen pehmoilun, joka julkaistiin siskosten viimeiseksi jääneellä albumilla pari vuotta myöhemmin. Neljäs maininta koskee The Chiffons -yhtyeen versiota kaupunkikuvauksesta My Block, jossa esittäjäksi merkittiin The Four Pennies, korkein sijoitus poplistalla oli 67. Laskujeni mukaan mummoikään ehtineet Andrewsin sisarukset levyttivät vuonna ‘64 nätin All The Colors Of The Rainbow. 60-luvun viimeisinä vuosina Radcliffesävelmien enemmistö levytettiin naissolistien voimin. Jimmy Radcliffe oli erittäin aktiivinen soulin huippuvaiheen alkaessa 60-luvun puolivälissä. Kun en järkevämpääkään etenemisjärjestystä keksi, etenen suurin piirtein kronologisesti ja aloitan vuosikymmenen ensivaiheiden teinivuosista. SOULIA POJILLE... SOULIA POJILLE... Juggy Murray julkaisi merkeillään Sue ja Symbol kolme Radcliffe-laulua. Singlen kääntöpuolella oli Radcliffe-sävelmä The Fairest Of Them All, joka historiikkien mukaan oli suunniteltu itsensä Ray Charlesin levytettäväksi, mutta syystä tai toisesta se päätyi Wilsonin Brunswick-singlelle. hienon mediumin I Gotta Have Your Love ja Connie Francisin Saturday Night Knightin, joka joutui hyllylle ja julkaistiin vasta myöhempien vuosien kokoelmilla. Muut ”Songs Of The Big City” Radcliffe-laulut ovat aiemmin mainittu My Block, Coney Island, A Suburban Town ja Three Rooms With Running Water, josta löytyy myös H.B. Vahvinta antia oli Jimmy Helmsin väkevä eksoottisesti sovitettu You’re Mine You, kaksi muuta löydöstäni olivat Barbara Georgen vauhdikas Something’s Definitely Wrong ja Sandy Cantellan Promise Her Everything. Tunnetuin on ilman muuta majesteetillinen Deep In The Heart Of Harlem, jonka Walter Jackson levytti kolme vuotta myöhemmin ja saavutti viimeisen Okeh-merkin hiteistään, sijoitukset (43./110.) muodossa r&b/pop. Erikoisuutena mainittakoon vielä Tammy Montgomeryn levytys This Time Tomorrow, josta on olemassa myös Jimmyn ja Tammyn duettodemoversio. Blues News 1/2023 37 oli melodisten balladisinfonioiden laatijana mestari, jonka töistä on tehty lukuisia soulin, jopa deep soulin huippulevyjä, vaikkei hän listasijoitusten valossa yltänyt samalle tasolle kuin vertailukohdat. Radcliffen miessoul oli parhaimmillaan melankolista ja vanhanaikaista. Varmuuden vuoksi on todettava, että Jimmy ei suinkaan tehnyt töitään yksin, vaan niin kuin 60-luvulla tapana oli, tekijäparin osapuolena, vakiokaverina hänellä oli varsinkin alkuvuosina Phil Stern, sen jälkeen Carl Spencer, edellä mainittu Joey Brooks ja ahkerimmassa vaiheessa Buddy Scott. Vuosikymmenen alussa tukun siistejä hittejä levyttänyt Adam Wade oli siirtynyt parin luppovuoden jälkeen Epicille ja hänen comeback-vaiheestaan löytyy kolme Radcliffe-sävelmää. Samoilta ajoilta on myös A Man Alone, johon on liitetty harhaanjohtava määre ”northern ballad”. Se ei kylläkään ole erityisen säväyttävä, koska Jimmyn osuus on latistunut lähes kuulumattomaksi. ”Higher And Higher” -albumilta löytyy myös Radcliffeen liittyvä renkutus Soulville. Yksi lajin komeimmista albumeista oli Clyde Mc Phatterin ”Songs Of The Big City”, jolta löytyy viisi Radcliffe-sävelmää. Patti Page yllätti alkuvuodesta nousemalla viikoksi HOT 100 -listan sijalle 98 normaali-ilmettä nopeammalla ja sekavammalla Pretty Boy Lonely -levyllä, josta originaalin (mutta julkaisematta jääneen) version oli levyttänyt Debbie Stuart edellisenä vuonna. Ensimmäiset listamerkinnät ovat vuodelta ‘63. Etta James tulkitsi ison Pushover-hittinsä b-puolelle kaihoisan, vanhanaikaisesti sovitetun rakkauslaulun I Can’t Hold It In Anymore, ja kun Essex-yhtyeen ykköshitille Easier Said Than Done tarvittiin jatkoa, niin Jimmyn kynästä lähti reipas She’s Got Everything, joka nousi poplistan sijalle 56. Jimmy oli värvätty Musicorille vuonna ‘62 ja vaikka hän sai levyttää edellä esitellyt singlet niin pääpaino oli sävellystyössä. Mickeyn ”Shout Bamalama” -albumilta löytyy balladit East Of Nowhere ja Try To Hide From Love ja Clarencen diskografiasta singlenä julkaistu rempseä Pig And The Pussycat. Johnny Nashin vuonna ‘61 levyttämältä ”Studio Time”-albumilta löytyy How Do I Say I Love You -niminen rakkauslaulu, joka on laskujeni mukaan ensimmäinen levylle päässyt Radcliffen sävelmä. Yllättäviä Jimmy Radcliffen sävelmiä levyttäneitä artisteja olivat southern-veljekset Mickey ja Clarence Murray. Roy Hamilton, Adam Wade ja Gene McDaniels olivat helpoimmin mieleen tulevat vertailukohdat, kaikki tunnetusti soulin äärilaidalta
Alan huippua edustivat niin ikään Julie Londonin ”With Body And Soul” -albumin täyteraita Treat Me Good ja Marian Loven Another Rainy Day. Hyllyille unohtuneet demot ei tarkoittanut muutamaa helmeä, vaan kyse on kymmenistä sävelmistä ja esityksistä. 70-luvun alussa Radcliffen tyttösoul keskittyi Franklinin perheeseen. Kirja jäi tekemättä, tosin sen materiaalia on tullut esiin haastattelujen muodossa. Omat suosikkini ovat Garry Shermanin sovittama Jean Bonnardin Without Your Love (Atco 6478) ja Debbie Taylorin Memphisissä Willie Mitchellin johdolla levyttämä The Last Laugh Is On The Blues (Decca 32090), komeita soulballadeja molemmat. Radcliffen talliin joutuessaan hän oli jo konkari, ura oli alkanut 50-luvun lopun Symbols-yhtyeessä ja jatkunut muutaman soolosinglen verran 60-luvun alussa. Kun mies siirtyi RCA:lle vuonna ‘69 niin hän päätyi työskentelemään Carolyn-sisaren kanssa. Heikki Suosalon kokoelmista 21 raitaa sisältänyt tuote löytyy, mukana on muutaman pakollisen perusjutun lisäksi joukko demoperäistä materiaalia hyvällä maulla valittuna. Molemmista löytyy yksi hänen sävelmänsä (More Than Ever Before ja Right On). Levyjä on alkuvaikeuksien jälkeen saatu sitäkin enemmän. Aretha levytti listausten mukaan vain yhden Jimmyn sävellyksen, se on ”Spirit In The Dark” -albumilta löytyvä Pullin’. Oman kastinsa muodostavat Radcliffen demotehtaan hovilaulajat Barbara Jean English ja Pat Lundy. 38 Blues News 1/2023 ...JA TYTÖILLE ...JA TYTÖILLE Radcliffe-sävelmien luetteloa lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten vahvasti hän oli kiinnostunut naisartisteista usein vielä niin, että osa parhaista sävelmistä annettiin todellisille viihdemaailman huipuille. Edellinen on yksi soulin historian parhaista ja epäonnisimmista tyttöartisteista. Ensimmäinen havainto on parinkymmenen vuoden takaa. Radcliffen ja Buddy Scottin sävelmin hän sai levyttää tukun singlejä Columbialle ja DeLuxelle, ilmestyipä häneltä vuonna ‘68 ”Soul Ain’t Nothing But The Blues” -niminen albumikin (Columbia 9588), joka sisälsi muutaman edellä tekstissä mainitun Radcliffe-sävelmän ja keskinkertaisesti esitetyt täyteraidat klassikkosävelmistä The Thrill Is Gone ja What Now My Love. Pat Lundy on yksi lajinsa tuntemattomista. Siinä tärkeimmät. Yksityiskohdat on kerrottu Carolynin omassa tarinassa (BN 262), joten en käy niitä toistamaan. Jos asiat olisi hoidettu taitavasti, olisi Radcliffen ystävien iloksi saatu kootuksi noin seitsemän CD:n komea boxi, mutta Chrisin oikuttelujen takia yksikään varteenotettava taho ei ottanut asiaa omakseen, siksi materiaalia on ollut tarjolla hujan hajan siellä täällä. Pikkutarkkaan esittelyyn eivät kykyni riitä, tässä vain pintapuolinen katsaus niistä yrityksistä, jotka olen tähän asiaan liittyen löytänyt. Kolmatta ”I’d Rather Be Lonely” -nimistä pitkäsoittoa Radcliffe lähti työstämään vuoden ‘73 alussa, mutta tuolloin hän oli niin huonokuntoinen, että työ jäi kesken ja Wade Marcus saatteli levyn julkaisukuntoon. Vahvojen tyttöartistien kanssa tehtiin yllättävän sielukkaita levytyksiä, joista yksikään ei pystynyt nousemaan listasijoille. Tässä kohtaa on pakko muistuttaa, että netistä löytyy nykyään Fowdenin ”Soul Brother’s Soul Cellar” -nimikkeen alta Radcliffen huikaiseva tulkinta balladista Another Place Another Time, jonka voisin kuvitella soittavani mallivastauksena kysymykseen ”What Is Soul?” Useimmat 2000-luvun Radcliffe-koosteet sisältävät pääosin miehen omia demosuorituksia ja niiden ohessa muutaman muiden artistien. Clickettes, Avalons ja Fashions olivat tyttöyhtyeiden nousukauden huippuryhmiä ja Barbara lauloi suurimman osan niiden soolo-osuuksista. Nancy Wilsonin You’d Better Go -hitin kääntöpuolelta löytyi Radcliffe-sävelmä I’m Your Special Fool ja Irene Reidin diskografiasta siisti As Late As The Hour May Be. Positiivisen yllätyksen tarjosi entisen gospeltähden Jackie Verdellin vuonna ‘67 levyttämä single Does She Ever Remind You Of Me / Don’t Set Me Free (Decca 32181), jonka molemmat puolet ovat Radcliffe-sävelmiä, Hajanaisia poimintoja Radcliffen 60-luvun lopun tyttösoulista edustakoon Mary Wheelerin Fresh Out Of Teardrops ja Raelets-yhtyeen It’s Almost Here. Silloin englantilainen Soul Cellar -nimikkeellä masinoinut pitkän linjan soulguru Barry Fowden kokosi CDR-levyn ”Forgotten Man”, joka ei ollut virallisessa myynnissä, vaan se piti tilata henkilökohtaisesti. Kun Jimmy Radcliffe siirtyi vuoden ‘66 paikkeilla riippumattomaksi säveltäjäksi ja demotehtailijaksi, näyttää hänellä ja hänen työtoverillaan Buddy Scottilla olleen tavoitteena myös kunnon soulin markkinoille pääsy. 60-luvun puolivälissä hän päätyi Jimmy Radcliffen hoiviin levyttäessään numerolla Aurora 155 ilmestyneen singlen, jonka b-puolella oli versio aikaisemmin mainitusta Claudine Clarkin Standing On Tip Toe -laulusta. Ura jatkui 70-luvulla, silloinkin Barbara teki hyviä levyjä, mutta listasijoituksia syntyi vain yksi, You’re Gonna Need Somebody To Love vuonna ‘73. Jimmy joka tapauksessa oli tuottamassa Carolynin ”Chain Reaction” -albumia sekä joiltain osin mukana myös ”Baby Dynamite” -LP:n tekemisessä. JIMMY RADCLIFFEN JIMMY RADCLIFFEN KELLARISOULIA KELLARISOULIA Chris Radcliffen esiintulo 90-luvulla lupasi isä-Jimmyn elämäkerran ja 60-luvun demoja. Samalta vuodelta on Esther Phillipsin komea balladi Try Me, josta Ruby Winters teki seuraavana vuonna onnistuneen version. Vuonna ‘66 ilmestyi Gloria Lynnen laulama tyylikäs Speakin’ Of Happiness ja vähemmän tyylikkäät Love Child ja Livin’ The Life Of Love. Radcliffe käytti läpi 60-luvun lopun Barbaraa demotähtenään, mutta yhtäkään singleä ei julkaistu, vaikka myöhemmin huomattiin, että joukkoon olisi mahtunut tukku erinomaisia esityksiä
Kokonaisuus on hetkittäin kirjava, mukana on muutama puhdas popraita, bluesiksi ainakin hyvällä tahdolla hyväksyttyjä kokeiluja, kabareeta ja eksoottista Karibia-osastoa. Kaikille yritelmille tyypillinen balladihelmi on tällä levyllä Love Put The Tears In My Eyes, muuten ilonaiheet liittyvät vierailijoiden esityksiin. Myös hieno duettomedium Don’t Ask Me To Stop Loving You, jossa Jimmyn pari on ymmärtääkseni Barbara Jean English ja yllättävä My Ship Is Comin’ In -instrumentaali erottuvat edukseen. Kyseessä on puhdas Jimmy Radcliffe -kooste, ainoana ”poikkeuksena” Barbara Jean Englishin kanssa duetoitu Could Anybody Else. Tyypillinen esimerkki on numerolla Media Creature MCJR06 julkaistu ”The Songs And Recordings Of Jimmy Radcliffe”. Teknisesti levy oli parempi kuin muut kuulemani aiheeseen liittyvät koosteet, osa raidoista oli aitoja singlejulkaisuja ja demoja on mitä ilmeisimmin viimeistelty edustavampaan kuntoon. Ensimmäinen (ja ainoa?) totinen Radcliffekokoelma on vuonna 2009 julkaistu ”Super Baby Cakes” (Shout 57). Voisiko olla niin, että Chris Radcliffe on kyllästyneenä siihen, että hänen suunnitelmansa eivät tuottaneet tavoiteltua taloudellista vastinetta järjestänyt loputkin hallussaan olleesta materiaalista fanien ihmeteltäväksi?. Sen sijaan löytyy Media Creature Musicin vuonna 2007 numerolla MCM12CD06 julkaisema ”Where There’s Smoke There’s Fire”, josta on nettitietojen perusteella myös Amazon-versio. Mitään selitystä en hurjalle SoundCloud-paketille keksinyt. Kokoelma on julkaistu lisämaininnalla ”Liscris Production Recordings 1967”. Kokonaan oma juttunsa on seitsemän vuotta sitten SoundCloud-sivustolle ”Soul Game” -nimikkeellä nettiin ladattu hillitön paketti, joka sisältää hätäisen laskutoimituksen perusteella lähes 50 Radcliffe-nauhoitusta ja parikymmentä aikaisemmilta levyiltä tuttujen vierailijoiden esitystä. Raitoja on 23, niistä 15 Jimmyn omia. Osa raidoista on luonnollisesti ollut esillä jo edellä mainituilla koosteilla, mutta yllättävän paljon on mukaan löytynyt ”uuttakin” materiaalia. Koko kolmetuntinen kokonaisuus on sellaisenaan kuunneltavissa netissä, konkreettista aiheeseen liittyvää tietoa en löytänyt. Blues News 1/2023 39 kanssa tehdyn yrityksen. Hyvä paketti, mukaan on varmuuden vuoksi otettu 60-luvun tärkeimmät peruslevyt, kellarihelmien joukosta erottuu omalle tasolleen rakkausballadi The Greater The Love The Deeper The Hurt. Pääosassa ovat kuitenkin Radcliffelle ominaiset melodiset balladit. Aivan huippuesityksiä ei mukaan mahdu, ”melkein”-suorituksista jäivät päällimmäisinä mieleeni More Tear-drops, Before You Break My Heart, The Angels Will Whisper ja Sky Full Of Tears. Juhani Ritvanen haukkui levyn lyttyyn BN-numerossa 6/2010, tärkein harmituksen aihe oli, että sisällöstä valtaosa oli muiden levytyksiä. Kyseessä oli merkintöjen mukaan promokokoelma, jota ei ole ollut vuosiin saatavilla
Itse tökin yhtyeen uran alkupäätä edellä mainitussa Beatmakers-tarinassa, mutta porukan myöhemmissäkin vaiheissa olisi takuulla pengottavaa. Yhtyeen rumpali Björn Wrangert pisti näytille pari kuvaa, jossa ”Tukholman Beatles” on liikkeellä Suomessa vuoden 1958 Chevrolet Impalalla, joka on mahdollisimman epäkätevästi vielä kaksiovista hard top -mallia, siis kalleinta ja nykypäivänä hyvin haluttua letukkaa, joka muistetaan myös kuolemattomasta ”American Graffiti”eli ”Svengijengi ’62” -leffasta. Impala on taustalla suorastaan majesteetillisen ryhdikkään näköinen, kun etualalla ihmetellään, miten edellä ajaneesta autosta lentänyt pikkukivi on rikkonut ”Luopioiden” koruttoman Ford Thames 400 E:n tuulilasin. KUIN KEKE KONSANAAN KUIN KEKE KONSANAAN Jormas olisi kyllä bändi, jonka kootut seikkailut pitäisi saada painomusteelle. Nyt muistolipas maineikkaan, mutta vain lyhyen aikaa toimineen teinibändin osalta raottui uudelleen, kun ryhmän managerina toiminut Claes Olsson löysi vanhat muistiinpanonsa. Kun Jim & The Beatmakers matkusti esimerkiksi Raumalle keikalle paikalliseen tyttölyseoon 10. Mielenkiintoista sopimuksissa olivat myös tilaajatahot. huhtikuuta 1967 26. Yksi komeimmista keikkavaunuista oli silti ruotsalaisella The Shamrocksilla (katso Cadillac-juttu BN 4/2022). Yhden sellaisen, Cadillacin, taisi ajaa hylsyksi ruotsalainen The Lee Kings jossain läntisessä Suomessa. Kaksi viikkoa ja päivä siitä yhtye esitteli laulusolistinsa Raul Wikströmin laatusävellyksiä jo Tesvision ”Nuorten tanssihetkessä”. Soittaakin piti siinä välissä: esiintymisajaksi oli sovittu klo 19.30–23.30. © Cl ae s O ls so ni n ar ki st o. Nasevin kuvista on suoraan tien poskesta, kun yhtye on ollut matkalla Jyväskylään yhteiskeikalle The Renegadesin kanssa vuonna 1964. The Esquires pyöri tunnetusti jenkkirasseja arvostaneen Reijo Bergströmin kalustolla pitkin maata, ja autopalstoilla näkyi monesti myynnissä vanhoja pidennettyjä limusiineja, joita oikein erikseen tarjottiin orkesterien käyttöön. Läheskään aina taksat eivät olleet tätä tasoa, sillä erityisesti toiminnan alkumetreillä syksyllä 1964 mentiin Olssonin merkintöjen perusteella välillä taskurahatason korvauksilla. marraskuuta 1964. huhtikuuta 1965, se sai vaivan palkakseen 400 markkaa ja matkakulut. Aihe tuli mieleen, kun Svenska Dagbladetissa tuli vastaan lehden pop-toimittajan Ludvig Rasmussonin kirjoitus, jossa vertailtiin 9. Jokainen voi myös arvailla, paljonko matka pääkaupungista Raumalle ja takaisin kesti sen aikaisilla teillä. Olen yllättynyt, miten vakavissaan Ruotsinmaalla keskusteltiin aikoinaan siitä, oliko bändi koko Pohjolan kovin. 40 Blues News 1/2023 PETRI LAHTI P itkään BN:n lukijoiden suosikkeihin kuulunut suomalaisen rock’n’rollin historiaa perkaava Kannat kattoon! -sarja saa nyt seuraa aikakaudelta, jolloin täällä vedettiin koipiin biitlesaappaita ja annettiin pörrön kasvaa. Mukana papereissa oli useita yhtyeen keikkasopimuksia, jotka oli kirjattu viralliselle lomakepohjalle. Aikakauden suomalaisista huippubändeistä Topmost liikkui 1960-luvun puolivälin jälkeen tummalla Chryslerilla, ja kilpaileva Jormas osti lauttasaarelaisesta autopajasta alleen vanhan Jaguarin, josta oli BEATMAKERSIN KEIKKALIKSAT BEATMAKERSIN KEIKKALIKSAT Sain paljon palautetta numeroon 3/2021 tekemästäni Jim & The Beatmakersin tarinasta. ALAN KOMEIN KEIKKA-AUTO ALAN KOMEIN KEIKKA-AUTO En tiedä minkä verran lehden lukijoissa on autoharrastajia, mutta vanhat komeat keikkapelit ansaitsevat palstalla maininnan nekin, koska tyylillä on ollut aina väliä soittohommissa. helmikuuta 1965 Riihimäellä, sopimus oli tehty kaupungin poikalyseon fysiikan kerhon kanssa! Papereista selvisi myös tärkeä päivämäärä: klassikkosingle The Truth / My Only One (The Truth oli A-puoli!) ilmestyi maanantaina 2. Summa ei ollut ihan mitätön, rahanarvomuuntimen mukaan reilut 700 euroa, mutta toki jakajia oli pelkästään soittajien osalta viisi. Tervetuloa mukaan sheikkaamaan! oikukkaiden brittipelien tyyliin kai enemmän huolta kuin iloa. Kun Jim & The Beatmakers esiintyi Osa 1 Beatmakers keikalla Munkkiniemen ruotsinkielisessä yhteiskoulussa marraskuussa 1964
Hän oli seuraamassa klubilla Jormasin keikkaa ja näkemästään pitäneenä päätti käydä esittäytymässä kilpailevan yhtyeen jäsenille. Kyselin jälkimmäisen yhtyeen rumpalilta Kisu Jernströmiltä aiheesta viime kesänä, ja hän totesi, että kahden suositun bändin kisa oli ennen kaikkea musiikillista. Hän kertoi kappaleenkin, Carolina Moon, mutta oli unohtanut tekemänsä käännösnimen ja levytyksen esittäjän, kun ”siitä ei tullut mitään hittiä”. Rasmusson julisti yhtyeen nimikkoalbumin valtavirrasta sopivasti poikkeavaksi ja taiteellisesti Shanesia kunnianhimoisemmaksi, mutta silti kuulijaa miellyttäväksi ajan hermolla olevaksi musiikiksi. Kun Jormasin laulaja ”Ralle” Wikström tuli vastaan Natsan käytävällä, Kisu ojensi kätensä, kertoi nimensä ja sanoi olevansa Topmostin rumpali. Esimerkiksi niin, kumpi kokoonpano onnistui löytämään paremman lainabiisin nopeammin ja saamaan sen ensin esiintymiskuosiin. Blues News 1/2023 41 Yllättäen Vainio kuitenkin jatkoi tuoremuisteloaan lehdessä kertomalla, että itse asiassa hän oli jo ennen Lahtisen levytystä saanut nimensä levyetikettiin toisessa PSO:n julkaisussa. Jopa kielikysymys, joidenkin kappaleiden outo suomalais-ugrilainen kieli, käännettiin Jormasin eduksi. Wikström kysyi viileästi: ”Ai mistä bändistä sä olet?” JUNNUN JUNNUVUODET JUNNUN JUNNUVUODET ”Kappale historiaa” -sarjassa sivuttiin aiemmin Ronny & The Loafersin klassikkoa Se jokin sinulla on lyhyesti siitä kulmasta, että käännösbiisi oli Juha ”Junnu” Vainion ensimmäisiä sanoituksia. Nyt löytyi tähänkin aiheeseen tarkempaa tietoa, kun Elokuva-Aitassa 9/1965 sanaseppo kertoi ihan tuoreeltaan, miten ajautui alalle. Shamrocks-Chevy © Bj ör n W ra ng er tin ar ki st o © Bj ör n W ra ng er tin ar ki st o. Esittäjä on aloitteleva iskelmälaulaja Tapio Lahtinen, ja kappale on julkaistu Columbialla syksyllä 1963 (45-MY 98). Siihen liittyen Kisu muisteli episodia, joka tapahtui helsinkiläisellä Natsalla. Platalla komeilivat Cecil Gantin säveltämä ja esittämä I Wonder nimellä Odotan sekä Helen Shapiron pirteä No Trespassing eli Hän on verkossani. Toisin oli Jormasin kohdalla. Rasmusson ei peitellyt kantaansa: The Shanesin ”Ssss Shanes” (Columbia SSX 1026) oli kirjoittajan mielestä oikein mukava, mutta kun elettiin jo melkein popin kersanttipippurisia aikoja, kirjoittajan mielestä kiirunalaiset olivat tyytyneet turhan kaupalliseen varman päälle pelaamiseen. Rasmusson kertoo, että ensinnäkin Jormas löi läpi Ruotsissa, on kerännyt suurimmat sulat hattuun maassa – ja levyttänyt monet biisinsäkin siellä. Sanoittamisesta noihin aikoihin kertoo osuvasti sekin, että Carolina Moon oli käännetty suomeksi jo 1956 ”Saukki” Puhtilan kynällä. TOPMOST VERSUS JORMAS TOPMOST VERSUS JORMAS Kun nyt tuli Jormas puheeksi, kerrotaan aiheesta lyhyesti vielä lisää. Ihan ilman ruotsalaista omahyväisyyttä kirjoitus ei sentään jäänyt: Kun Solnassa syntynyt Keijo Erik Rosberg julistettiin Tukholman keltaisessa lehdistössä aikoinaan ensimmäiseksi ruotsalaiseksi F1-maailmanmestariksi, SvD:llä oli vähän samaa henkeä jutussaan. Se liittyy Jormasin ja Topmostin väliseen kilpailuasetelmaan täkäläisillä markkinoilla. Vaikka Gant oli rehevä bluesartisti, Odotan on poimittu selvästi Brenda Leen ohjelmistosta tämän loppukesän 1963 hitin (BB #25) innoittamana. The Shanesin ja Jormasin uutuusälppäreitä siinä hengessä, kumpi julkaisuista on onnistuneempi – ja samalla Skandinavian johtavan bändin kynästä. Levy oli Ankin kakkossinkku lokakuulta 1963. Siellä Vainiolle lyötiin single käteen ja kerrottiin palaamaan seuraavana päivänä suomenkielisten sanojen kanssa. Äänite on aika horjuva varsinkin Ankin fraseerauksen osalta, mutta osa esityksen kielellisistä kömpelyyksistä voi mennä senkin piikkiin, että levyn tuotti tanskaa äidinkielenään puhuva Jörgen Petersen. Vainion kertoma pitää selvästi paikkansa Carolina Moonin osalta, sillä Connie Francisin vuonna 1958 levyttämä kappale löytyy Fennon arkistoista Vainion sanoittamana nimellä Tänäänkö saan armaan?. Pientä nokittelua sentään esiintyi. Vainio jutusteli, että kun opettajan hommat Helsingissä eivät saaneet tuulta siipien alle, hänen kaverinsa Olli Suontausta suositteli sketsimestaria hakeutumaan PSO:lle, jossa oli kova pula laululyriikan tekijöistä. Hänen näkemyksensä Päivänpaistetta Hawaijilla oli teemaltaan pahasti vanhentunut seitsemässä vuodessa, sillä Annikki Tähden ja Onni Gideonin viljelemä saarelaiseksotiikka oli 1960-luvulla osastoa aloha ja näkemiin
Viimeksi taisin kertoa Divarien helmissä, että hänen väitetylle suomen kielen taidolleen löytyi selitys: hän oli viettänyt lapsuutensa sirkusperheessä, ollut siksi kesät Linnanmäellä ja tavannut siellä esimerkiksi Paul Ankan 1959. Nyt selvisi yksityiskohdat siitäkin. Jos olet asunut pitempään pääkaupungissa, muistat varmaan Pikku-Huopalahdessa sijainneen ”Köyhien Stokkan”. Paul Jones: Mary Wellsin You Beat Me To The Punch ja Little Walterin ”The Best Of” -albumi. Perimätieto ei kerro, mitä Nalle esitti Suomessa, mutta arvata saattaa, että näillä mentiin. Koivuniemi ei ollut studiossa yksin, sillä ohjelmatietojen mukaan esiintymässä nähtiin myös Mikrobit ja Nalle Tanskasta. Tom McGuinness: Howlin’ Wolfin Smokestack Lightnin’. Vuoden 1964 Iskelmässä Suzie kertoo, että hänen vanhempansa pyörittivät ”Lintsillä” Hurricanea eli Suihkiota. Bändin versiot verevistä mustien esittäjien levyistä kiristivät erityisesti Juhani Ritvasen pinnaa, ja kun tuli tilaisuus lyödä näitä Excitersiä, Maxine Brownia ja Bessie Banksia kupanneita ”brittiläisiä pallinaamoja”, Kiljavankiveltä yleensä jysähti. PLUP, PLUP, PLUP... Ykkössinkulla soi James Brownin I’ll Go Crazy, toisella Wilson Pickettin Don’t Fight It ja Chuck Willisin Whatcha Gonna Do, kolmannella Pickettin In The Midnight Hour ja tuoreimmalla, loppukesästä 1966 ilmestyneellä seiskalla Joe Texin The Letter Song (S.Y.S.L.J.F.M.). Nalle oli suosittu artisti kotimaassaan 1980-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen huumeet veivät äijän. Ulkona oli neljä singleäkin, ja häiskän esikuvista ei ollut epäilystä, musta musiikki rapakon takaa. Mike Hugg: Barbara Lewisin Hello Stranger ja Charles Mingusin ”Mingus Ah Um” -albumi. Loimari. Erään tuttavani Paula Koivuniemeen liittyvän juttuprojektin yhteydessä tuli kaiveltua arkistoja sen osalta, milloin tämä huikean pitkän uran tehnyt iskelmälaulaja murtautui julkisuuteen. NALLE SOULASI SUOMESSA NALLE SOULASI SUOMESSA Jälleen yksi tuntematon keikkavieras. Paljastui, että ensimmäisiä ”Suomen Liz Taylorin” (Koivuniemen lempinimi uran ensimetreillä) isompaa huomiota herättäneitä esiintymisiä nähtiin Nuorten tanssihetkessä 16. PLUP, PLUP, PLUP... Tämänkin lehden sivuilla useasti aikoinaan esiintynyt musiikkikirjoittaja Matti Laipio kertoi, että löysi kerran sikäläisestä romuliikkeestä ihan muuta kuin roskaa: tuhdin kasan iskemättömiä Dot-merkin sinkkuja. Jos et muista vehjettä (joka siirrettiin myöhemmin Tykkimäelle), Suihkiossa ikään kuin lennettiin kaksipaikkaista hävittäjää painamassa ympyrää jälkipoltolla koneen syöksähdellessä samalla ylös ja alas. SUZIE SUIHKIOSSA SUZIE SUIHKIOSSA Olen kirjoittanut muutaman kerran hollantilaislaulajatar Suziesta, joka kävi täällä brittiläisen The Hi-Grades -bändin keulakuvana kesällä 1964 ja jo sitä ennen esiintymässä niin Kulttuuritalolla kuin ”Nuorten tanssihetkessä”. Sanotaan Mannin tulkinnoista mitä tahansa, ainakin yhtyeen jäsenillä oli hyvä musiikkimaku. Vieraillessaan Suomessa keväällä 1965 bändiläiset nimittäin latoivat Iskelmä-lehdessä pöytään oman ”Kahdeksan kärjessä” -listansa. marraskuuta 1966. Manfred Mann: John Lee Hookerin Don’t Turn Me From Your Door ja John Coltranen ”Africa/ Brass” -albumi. Suzie Iskelmä-lehden kuvassa 1964.. Mike Vickers: Stan Getzin ”Focus”-albumi. Piti oikein tarkistaa, kuka tämä juuttivieras oli, ja niin paljastui että heppuhan oli ”Rock Nalle”, Tanskanmaan rokkipioneeri, joka oli tässä vaiheessa jättänyt rock’n’rollja beat-vaiheen taakseen ja ottanut taiteilijanimekseen ”Soul Nalle”. Nuoremmille ja muualla porskuttaville avataan tilannetta kuvaamalla aluetta laajaksi jätemaalla sijainneeksi romukauppakeskukseksi, josta sai kaikkea mahdollista rakennustarvikkeista kolhuiseen antiikkiin. Yleisesti käytössä 1960-luvulla heinähatuista, jotka tulivat soittamaan poskeaan lavoilla kitarayhtyeiden pitkätukkaisille jäsenille ja vaatimaan tanhua kunnon rytmimusiikin sijaan. Nimet sillä ovat aika laadukkaita, täytyy sanoa, ja varmuudella voidaan todeta, että jopa JR olisi löytänyt yhteistä juteltavaa levysuosikeista ainakin Paul Jonesin ja Mike Huggin kanssa. Muusikkoslangia, jota et takuulla tiennyt. Mukana oli lauluyhtyemusiikin lisäksi pinkka Sanford Clarkin loisteliasta The Foolia. Hän pääsi irti heroiinista 1995, ja alkoi sen jälkeen keikkailla taas ahkerasti. 42 Blues News 1/2023 MANNIN KOVA KAHDEKSIKKO MANNIN KOVA KAHDEKSIKKO Manfred Mann oli niitä yhtyeitä, josta ei löytynyt tässä lehdessä kehun sanaa vanhoina hyvinä aikoina. Laipio ei ollut hölmö, vaan kertoi ostaneensa useita kopioita platasta. KÖYHIEN STOKKAN BILLYSINKUT KÖYHIEN STOKKAN BILLYSINKUT Tämä tuli yllätyksenä. Sanan alkuperä: ensimmäiset kaupunkilaismuusikkoparat heitettiin jonkkaan perimätiedon mukaan Loimaalla, tarkemmin sanottuna paikalliseen Loimijokeen. Viime vuonna Nalle eli Roland Lyhr Sörensen, 79, sitten ilmoitti, että laulut on laulettu: Parkinsonin tauti oli alkanut raastaa ja tärisyttää kehoa sen verran paljon, ettei esittämisestä tullut enää mitään, ja lopulta noutaja saapui ennen joulua
NAULAAJAT JA NAPUTTAJAT NAULAAJAT JA NAPUTTAJAT Otetaan loppuun vähän keveämpi mutta sitäkin avartavampi lainalöytö, jossa joku entinen nuori on lehteillyt tosissaan Aino Wuolteen 1930-luvun alussa julkaiseman suomalaisenglantilaisen-pienoissanakirjan sivuja. Hullin satamakaupungista Stuart löysi sitten tänne tullessaan Lindströmille kunnon Anello & Daviden valmistamat saappaat, jotka olivat takuuvarmasti sellaiset kuin pitää: kuubalaismalliset korkeat korot ja puoliterävät kärjet. Mukavaa on toki se, että Jambo-setä on ottanut käännöslistoilleen useita kokoonpanoja, jotka olivat juuri ottaneet osaa kitarayhtyeiden SM-kisoihin.. Minkään näköistä ulkomaisten yhtyeiden karvapäälistaa ei jäsenmäärien perusteella pysty rakentamaan, kun faniklubeja perustettiin ja ajettiin alas prexyjen innon mukaan, mutta kyllä luvut jotain kertovat. Toukokuun 1964 kakkosnumerossa moppi suti kuitenkin tyhjää Elokuva-Aitassakin niin kuin Beatlesin komeasta käännöksestä nimimerkki ”Tuttelille” selviää. Esitystä, jossa bändin jäsenillä oli jonkinlaiset Batman-viitat niskassa, on ainakin muisteltu riehakkaaksi. Ilmeisesti yhtyeen vierailu ”Nuorten tanssihetkessä” 28. Itse olisin sen kerran vierailevasta bändiporukasta sijoittanut kolme markkaani The Plommonsin fanittamiseen (katso kuva), mutta luumujen taival päättyi harmittavan nopeasti eikä yhtye herättänyt tällä puolen lahtea suurta kiimaa. Pitkän linjan urkuri-basisti Timo Lindström kertoi, ettei keksinyt muuta keinoa hoitaa itselleen saappaat kuin pyytää täällä keikkaillutta brittisolisti Charles Stuartia rahtaamaan hänelle parin kenkiä Britanniasta. Tanskalainen Hitmakers (BN 6/2017) oli pitkän linjan Suomen-vierailija, mutta esimerkiksi Tukholman esikaupungista Vällingbystä ponnistanut Annabee-/Annaabee-Nox oli kyllä varsin eksoottinen fanitettava, kun yhtyeen nimikin on kirjoitettu eri tavalla sinkkujen kansissa kuin faniklubin nimessä. Kun kenkiä oli mahdoton saada Suomesta beatmanian puhjettua, muusikot joutuivat käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen buutseja tänne merten takaa. STUARTIN KORKEAT KOROT STUARTIN KORKEAT KOROT Kun jo jutun ingressissä tuli puheeksi biitlebuutsit, nuo kipeästi vuonna 1964 himoitut soittajan saappaat, otetaan pieni steppaus niillä. Iskelmä-lehti oli koonnut keväällä 1967 hienon spesiaalin aiheesta: sivukaupalla kerhoja, niiden pyörittäjiä osoitteineen, liittymismaksuja – sekä jäsenmääriä pienellä mutta tarkalla präntillä. The Beatles 3050 The Lee Kings 300 Hitmakers 200 Lovin’ Spoonful 150 The Kinks 100 The Lions 100 The Shanes 100 The Yardbirds 100 Annabee-Nox 50 The Animals 50 Dave Clark Five 50 The Hollies 50 The Hounds 50 The Lollipops 50 The Panthers 50 The Rolling Stones 50 The Seekers 50 Vasta perustetut: Dave Dee Dozy Beaky Mick and Tich, The Small Faces, Spencer Davis Group, Walker Brothers, The Who. joulukuuta 1966 oli sen verran innoittava kokemus, että jostain löytyi heti 50 suomalaisfania. Matti ja Irina Milanin sekä Gula Lindroosin alkuvuodet pyörittämä biitlekerho oli kooltaan aivan omassa kastissaan, mutta huomio kiinnittyy myös monen pohjoismaisen yhtyeen suosioon täällä. Blues News 1/2023 43 ANNAABEE-NOX JA MUUT FANIKLUBIT ANNAABEE-NOX JA MUUT FANIKLUBIT Fanikerhot vetäjineen ovat kiinnostava aikansa ilmiö nekin. Leike on kahdesti kuukaudessa ilmestyneestä Elokuva-Aitasta, joka oli yleisotteeltaan varsin nuorekas julkaisu näyttelijöistä, mannekiineista ja välillä poppareistakin kertovine juttuineen
Loppujen lopuksi saarelaisten basisti Kaj Wallin kaiveli pyynnöstäni Dannyn kanssa hetken muistinystyröitään ja kertoi sitten lainaidean alkuperän: jollain lauttasaarelaisella musiikin ystävällä oli ”Mr. joissa heti tuoreeltaan keväällä 1964. Musiikin historiaan jäi kaksi mainiota Hey Boba Louta. Ronnie Hawkins & The Hawksin New Yorkin Bell-studiossa lokakuussa 1959 tekemässä levytyksessä oli enemmän eksotiikkaa korkealta laulaneen tuntemattoman naisäänen ansiosta (samassa sessiossa syntyi upea Southern Love), mutta Islandersin tempoltaan vähän piristetty näkemys oli osuva Suomi-päivitys Levon Helmin ja kumppanien esitykseen. Vähintään kaksi niistä meni Espanjaan, ja kun kysäisin ostajilta syytä kaupoille, se ei ollut täkäläinen klassikko East Virginia vaan Hey Boba Lou – mainio cover Ronnie Hawkins & The Hawksin albumiraidasta, ja samalla vähemmän kuultu soittolevy espanjalaisten modiklubien dj-iltoihin. 44 Blues News 1/2023 PETRI LAHTI R onnie Hawkinsin mainio albumiraita löytyi Islandersin debyyttisinkun B-puolelle kaverin levyhyllystä Lauttasaaressa. – Olimme tämän larulaisen ystävän luona, jossa kuunneltiin levyjä. Danny oli kuullut kappaleen Joan Baezin esittämänä ensi kertaa vasta edellislauantaina Sävelradiossa. Loun siellä, ihastuimme kappaleeseen ja otimme sen ohjelmistoon, Wallin kertoo. maaliskuuta, jolloin juuri ilmestynyt East Virginia voitti Tesvision tuottaman Levyraadin. Päätökselle saatiin sinetti heti keskiviikkona 25. © O la vi Ka sk is uo n ar ki st o. Ensisinkun kipaleista Hawks-laina oli ajettu sisään jo siinä vaiheessa, kun Islanders oli marssimassa studioon maanantaina 9. Kuulimme Hey Boba HEY BOBA LOU Kappale historiaa, osa 9 Kappale historiaa, osa 9 The Islanders Helsingin Esplanadilla 1964: Kaj Wallin (vas.), Erkki Tanninen, Pepe Willberg, Stig Selin ja Danny. Dynamo” -albumin kappale päätyi Islandersin repertuaariin. Mystiikkaa lainalle on tuonut sekin, ettei tarkkana diskografiahaukkana tunnettu toimituspäällikkö Hoppula ole onnistunut löytämään yhden yhtä muuta 1960-luvulla julkaistua coveria maailmalta tästä Hawkinsin, Jacqueline Magillin ja Robbie Robertsonin sävellyksestä. Kun Hey Boba Lou lienee useimmille tämän lehden lukijoille tuttu, otetaan vielä kierros reaktioihin, joita kappale herätti arvosteliEn ole kovinkaan aktiivisesti kaupitellut ylimääräisiä levyjäni verkon eri saiteilla, mutta ellen ole aivan väärässä, olen vuosien varrella myynyt ainakin kolme Danny & The Islandersin esikoissinkkua maailmalle. maaliskuuta 1964. Dynamo” hyllyssään, ja löytö tehtiin sieltä ja silloin. Kuten muistetaan, East Virginian tarina oli toinen. Folk-kappale harjoiteltiin sekä sovitettiin sen jälkeen pikavauhtia levytyskuosiin. Hey Boba Lou soi takuulla myös aika monessa kodissa, sillä Musiikkiarkiston mukaan sinkku myi ilmestymisvuonnaan 5624 kappaletta. Vaikka Hey Boba Lou oli soittajille tutumpi, Wallin kertoo alusta pitäen olleen selvää, että East Virginia päätyy Scandialla sinkun myyntipuoleksi. Kun Islandersin tulkinta pääsi viime vuoden puolella komeaan seuraan Bear Familyn julkaiseman Hawkins-paketin lisälevylle, jossa oli mukana eri artistien tekemiä versioita laulajan levyiltä tuttuihin biiseihin, oli pakko nostaa vihdoin kissa pöydälle ja selvittää, miten ”Mr. Iskelmä löi Islandersin avaussinkulle täydet kuusi pistettä vuoden viitosnumerossaan kappaleita enempää erottelematta, mutta saman lehden bändijutussa biisiä ylistettiin yhtyeen lavasuosikkina, jolloin Danny nappaa päältään puvuntakin ja antaa mennä. Elokuva-Aitta oli kesäkuun Boba Lou -arviossaan kriittisempi, ”jankuttavaa touhua ilman päätä ja häntää”, mutta samassa kuussa Suosikki nosti suuren maailman tyyliin sinkun molemmat puolet sadan parhaan listalleen: Hey Boba Lou sijalle 86, East Virginia 12. Edellä Scandian julkaisuista olivat 1964 ainoastaan Eino Grönin Elvis-versiointi Seinillä on korvat (8363) ja Reijo Taipaleen Tähdet meren yllä (7860)
Sain tämän epäilemättä harvinaisen platan Rauman sinkkukeisarilta, ja kun lähetin toiseen suuntaan kiitokseksi Ray Charlesin komean galli-EP:n 1960-luvun alusta, ei ainakaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa vaihtokaupoista musiikin laadun suhteen. Sen jälkeen tuottaja Bunny Lee on kutsunut hänet studioon ja nauhoittanut juttelut tälle singlelle. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 67 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 67. Kun vielä selvisi, että The Ad Libsin jatkojulkaisu The Boy From New York Cityyn oli sekin tämä sama laulu, niin yhdestä tuli nopeasti kolme. Keravalaista napsahtelua. Twitty oli tainnut iskeä näppinsä ensin tähän Ellie Greenwichin ja Jeff Barryn sävellykseen, mutta Tigerilla saman vuoden lopussa ilmestynyt tyttöyhtye Leola & The Lovelitesin versio osoittautui tuubikuulemalta todella ärhäkäksi esitykseksi. Hetki meni ennen kuin sain soperrettua Harold Jenkinsin nimen huuliltani, sillä Twittyn ääni on pureutunut muistiin niin tiikerimäisenä murinana 1950-luvun puolelta, että tällainen kiivastempoinen esitys osittaisine laulutuplauksineen oli alkuun vähän vieraampi. Kun Wilsonin esitys on breikannut saarella, toastaaja Lizzy – nimestään huolimatta äijä – on alkanut hinkata sound system -illoissa vetäviä riimejä alkuperäissinkun B-puolella olleen instrumentaaliversion päälle. Esitys on yksi huonoimmista, mitä helmissä on pyöritelty ikipäiviin, ja jos tästä jotain iloa yrittää kaivaa, se voisi olla terhakka kitaristi Murphyn taustalla. Ei liene vaikea arvata, kumpi esityksistä on se ainoa ja oikea, sillä irlantilaisen radiojuontajan Arthur Murphyn tulkinta herkästä synttäriballadista on kyllä niin kaukana Johnny Maestrosta ja kumppaneista kuin voi olla. Saman puuron keittäminen ei ole loppunut vielä tähän, sillä julkaisun B-puolelle joku tuntematon melodican soittaja on puhaltanut vielä oman näkemyksensä pohjan päälle. lusikallisosasto jatkuu kääntöpuolella, kun köyhän miehen Eddie Fisheriltä kuulostava Peter Elliot(t) päästelee jatsistandardiin. CONWAY TWITTY CONWAY TWITTY Got My Mojo Working / She Ain’t No Angel (MGM K13149) Eräs aktiivikeräilijä oli löytänyt tämän sinkun tuplana hyllystään ja arvuutteli platan esittäjää soitellessaan sitä kaupittelumielessä. Eräs kerta oli ainakin Sherwood Teds Clubin järjestämässä illassa Keravan Saviolla, jossa venebasso napsahteli entisessä tehdassalissa juuri samaan tapaan kuin tällä Ronny Weiserin vuonna 1977 julkaisemalla olohuoneäänityksellä. Campi (1934–2021) oli silloin aito tuulahdus 1950-luvun rockabillystä, ja pedagogina hän osasi myös levittää sanaa musiikin juurista ja omista nuoruuden sankareistaan – kuten tämänkin kiekon B-puolen Gene Snowden -tribuutilla. Tällä kertaa touhu on lähtenyt liikkeelle Delroy Wilsonin vuoden 1971 hittilevystä Cool Operator, joka on rytmistä päätellen kehitetty alkujaan jostain jenkkisoul-kappaleesta. Helmissä pyöritään tällä kertaa siellä täällä – jopa ynseän Tullipostin puheilla. Ja jotta touhu ei menisi ihan yksinkertaiseksi, diskografioihin kurkkimalla selviää, että Lizzy on tainnut levyttää Double Attackin vähintään yhdelle kilpailevalle levymerkille – puhumattakaan siitä, että Delroy Wilson levytti Cool Operatorin useita kertoja uusiksi reggaen tyylien vaihduttua. Jamaikalaista kierrätystä. Kiitos sivistyksestä sinne, missä on nyt takuuvarmasti tilaa paukuttaa bulibassoa! LIZIE & DELROY WILSON LIZIE & DELROY WILSON Double Attack / blank (Jackpot) Jamaikalaista kierrätystaidetta on esitelty ennenkin näillä taajuuksilla, mutta otetaan uusintakierros, kun näppeihin osui oikein mallikappale ”halvalla hyvää” -ajattelusta. Ns. Suositus: Vain täydellistä Suomi-painosten kokoelmaa kerääville. Kerrotaan nyt esityksestäkin sen verran (kun tähän ei enää palata), että Murphyn teatraalinen laulusuoritus huipentuu kummallisiin kiljahduksiin kipaleen B-osassa. RAY CAMPI RAY CAMPI Rockin’ At The Ritz / Quit Your Triflin’ (Rollin’ Rock 45-038) Piti oikein miettiä, miten monta kertaa ja missä kaikkialla tuli nähtyä Campi kiipeilemässä soittimensa päällä kiehuvien rockabillyvuosien 1980–1981 aikana. Newyorkilaista muistamista. 46 Blues News 1/2023 PETRI LAHTI I rlantilaista lusikointia. Ymmärrän kyllä, että kaikki vanhempaa musaa diggailevat eivät ole erityisen kiihkoissaan näistä Rollin’ Rock -jutuista, mutta aikalaistodistajapohjalta niistä saa ehkä enemmän irti kuin aiheeseen vasta nyt perehtyen. ARTHUR MURPHY / PETER ELLIOT ARTHUR MURPHY / PETER ELLIOT Sixteen Candles / Flamingo (Parlophone 45-DPY 615) Doowopin klassikoksi päätynyttä Sixteen Candlesia tarjottiin innokkaasti havumetsien kansalle, sillä Fazer pisti The Crestsin sinkun täällä ulos London-merkillä 1959 ja Westerlund tarjoili tätä Britanniassa julkaistua näkemystä kappaleesta samoihin aikoihin viininpunaisella Parlophone-etiketillä. Hälyinen Mojo-tulkinta Nashvillen A-tiimin säestämänä keväältä 1963 ei ole yhtään huonompi, mutta kyllä sinkun parempi poski on B-puolelle upotettu She Ain’t No Angel, johon tutustuminen avasi taas varsinaisen pandoran lippaan. Tiedossa on siis lisää divarikoluamisia
Silloin Dee nuohosi tanssijoineen ”Kulttiksen” lavaa oikein kunnolla, mutta osasi hän paljon muutakin. ”En saanut olla lapsi koskaan, vaikka minut tunnettiin lapsitähtenä. Frankie Lymonin viimeiseksi Roulette-sinkuksi jääneen julkaisun A-puolelle sijoitettu Young sopii teemaltaan pelottavan hyvin laulajan lyhyeksi jääneeseen elämään. Lymon oli esillä sekavissa merkeissä menehtymisensä jälkeenkin. Kun ikätoverit muualla touhusivat pihapeleissä tai leikkivät marmorikuulilla, minä paiskin hommia kulmakaupassa auttaakseni vanhempiani.” Näin raadollisesti kuvaili Frankie Lymon elämäänsä Ebony-lehdessä 1967 – noin vuosi ennen, kun hänet löydettiin menehtyneenä isoäitinsä kylpyhuoneesta 25 vuoden iässä. Hankin tämän syksyllä 1961 ilmestyneen pikkukiekon siksi, että halusin kuulla Lymonin vastauksen Barry Mannin kuolemattomalle Who Put The Bompille, mutta tämä ei totta puhuen pirskahtele yhtään samalla tavalla kuin hitti. Ramey, joka oli Youngin lähipiiriä, ehdittiin onneksi haastatella huolella ennen menehtymistään. Lymon -nimellä Bronxissa vartin ajomatkan päässä lapsuutensa kotikulmilta. THE JAZZ GIANTS ’56 THE JAZZ GIANTS ’56 This Year’s Kisses / Gigantic Blues (Karusell KEP 325) Tenorifonin valtiomiehellä Lester Youngilla oli hetkensä vielä 1950-luvun puolivälin jälkeen, vaikka päihteet veivät ja eletty elämä tuntui. Young oli menehtyessään 49-vuotias. Lymonin hauta oli ollut pitkään merkkaamaton St. Norman Granz sai Youngin tolpilleen kahteen eri sessioon tammikuussa 1956, tähän viiskutoseen ja seuraavana päivänä äänitettyyn sessioon pianisti Teddy Wilsonin, basisti Gene Rameyn ja rumpali Jo Jonesin kanssa. Hän kertoi ”Pressaa” vaivanneen erityisesti vanha päävamma, jonka hän oli saanut jouduttuaan piestyksi useasti armeija-aikoinaan 1944–45. Tässä vaiheessa tiukat rokahtavat raidat olivat historiaa Sandsin osalta, mutta läsnä olevalla, taipuisalla ja terhakalla äänellään hän hallitsi myös viihteen ja teinipopin. Blues News 1/2023 47 TOMMY SANDS TOMMY SANDS Remember Me (To Jennie) / Rainbow (Capitol 4611) Kyllä Burnetten veljesten kynästä suihkusi hienoja kappaleita. Hän ehti olla naimisissa kolme kertaa, ja kun 1980-luvulla riitaisaa kuolinpesää selvitettiin, kolmas vaimo sai jotain jälkimaksua Why Do Fools Fall In Loven sävellyshommista. Nyt tämä ”We Promise To Remember” -tekstinen paasi makaa jonkun hyvän musiikin ystävän takapihalla New Jerseyssä, ja laulaja nukkuu syvää untaan Frank J. Johnny Nashin säveltämä ja ensi esittämä I Lost My Baby on vähän surumielistä uptown-soundia, jollaista kuultiin esimerkiksi Impressionsin levyillä samoihin aikoihin. Asialla olivat Rameyn mukaan alabamalaisen tukikohdan rasistiset vartijat, joita riepoi kun marijuanasta ja viinasta palveluksessa kiinni jäänyttä soittajatähteä kävi katsomassa hipiältään vaalea vaimo. Dee laulaa hienosti, eikä oikein mikään viittaa hänen villeihin twist-juttuihinsa. Nyt on ollut asialla Dorsey, jonka säveltämä puolitempoinen, kaihoisa Rainbow on päätynyt Tommy Sandsin työstöön tällä loppukesän 1961 julkaisulla. Taival heroiinin orjana oli tullut silloin päätökseen. Vaikka tällainen mukavasti jousien varassa keinahteleva esitys miellyttää korvaa, olisi mukava kuulla myös Dorsey Burnetten akustisen kitaran varassa esittämä karhea demo kappaleesta, jos sellainen on jäänyt aikakirjoihin. FRANKIE LYMON FRANKIE LYMON Young / I Put The Bomp (In The Bomp Bomp Bomp) (Roulette R-4391) Lisää surullisia kohtaloita. Raymond’sin kalmistossa New Yorkissa, mutta kun lauluyhtyefanit olivat saaneet teetetyksi kolehtia keräämällä hänelle muistokiven, leski päättikin järjestää haudalle omansa. Vaikka peli ei ollut reilua Lymonia kohtaan, äänenmurroksen jälkeen hän ei ollut entisensä: niin tiukkaan hänen Teenagersvuosiensa vireä ja vilkas äänensä oli jäänyt pyörimään kuulijoiden korvakäytäviin. Hommailin jo 11-vuotiaana samoja juttuja kuin aikamiehet. Young oli sitä mieltä, että hän sai ”pyttybluesista” kallonmurtuman, joka vaivasi häntä monin tavoin: makuaisti meni 1955 ja kaatumatautikin piinasi. Jättiläinen kaatui lopullisesti 15. Vaan takaisin Rainbow’hon. Sillä tupla-akselilla liikuttiin sinkun myyntisivuksi tarjotulla Remember Me (To Jennie) -raidallakin, mutta western-henkinen kipale ei myynyt, vaikka Sands oli kokeillut näyttelijän lahjojaan jopa ”Wagon Train” -sarjassa. Kappale nousi listoille. JOEY DEE JOEY DEE I Lost My Baby / Keep On Mind What’s You’re Doing (Roulette R-4456) Juttelin hiljattain erään vanhan muusikon kanssa, joka monen muun valveutuneen aikalaisen tavoin muisteli lämmöllä Joey Deen räjähtävää vierailua Helsingin Kulttuuritalolla keväällä 1963. Tämä julkaisu edelliseltä keväältä on todiste siitä. Hieno on toki alkuperäisesityskin, mutta Deen esityksen lakonisuus verrattuna Nashin taustalle rakennettuun levottomampaan marssirytmiin kallistaa vaakaa Roulette-sinkkuun. maaliskuuta 1959 muutama tunti siitä, kun lento Pariisista oli laskeutunut New Yorkiin. Niillä kulmilla, mistä olen kotoisin, ei ollut aikaa lapsuusleikeille. Jälkimmäistä ”Prez And Teddy” -julkaisua taidetaan arvostaa pykälää enemmän kuin näitä vähän isomman bändin juttuja, mutta omiin korviini Young on ihan riittävässä vireessä myös ”Jazz Giants ’56:lla”
Roe oli uransa alussa vahvassa Buddy Holly -moodissa, ja myös hikkauksin etenevä Gonna Take A Chance on saanut vaikutteita Lubbockin rillimieheltä. Touhu Tennispalatsissa oli yleensä niin yrmeää ja pisteliästä, että samalla kertaa olisi voinut tunnustaa valtiolle muutkin synnit saadakseen naarmuiset sinkkunsa virkailijan kynsistä. Siksi on harmi, että Plattersin monesti varsin viihteellisistä veisuista päästyään hänen soolouransa meni ihan eri suuntaan kuin Cookella: Reprise ja Philips levyttivät tenorilla pääosin entisenlaista materiaalia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. THE PLATTERS THE PLATTERS Enchanted / Prisoner Of Love / The Sound And The Fury / If I Didn’t Care (Mercury EP 60147) Bob Dylanin kehuja kerännyt ”The Philosophy of Modern Song” -musiikkiopus ilmestyi loppuvuodesta. Pakko se on myöntää, ettei itse melkoisena raakkujana tunnettu Dylan ole ihan eksyksissä pikatie kuusykkösellään. Ha, uh! Hey, hit me! TAPAHTUMAJÄRJESTÄJÄ! TAPAHTUMAJÄRJESTÄJÄ! Tarvetta mainostilalle. JAMES BROWN JAMES BROWN Soul Power Pt. 2 & Pt. Yksi niistä on Dylanin ihmettely siitä, miksi kaikki kohkaavat Sam Cooken laulutaidoista, mutta vielä kovempi tulkinnan mestari, Tony Williams, on jäänyt täysin unholaan. TOMMY ROE TOMMY ROE Gonna Take A Chance / Don’t Cry Donna (ABC-Paramount 45-10389) Olen kuulunut Tommy Roen musiikin ystäviin siitä hetkestä lähtien, kun kuulin Sheilan jytisevine rumpuineen ensi kertaa. En siis niele Dylanin väitettä ihan täysin, vaikka vanhana vallankumouksellisena hän tietää hyvin, että laulajakuninkaidenkin patsaat on tehty horjutettaviksi. 1 / Soul Power Pt. Blues News -lehden kautta tavoitat juurimusiikkikentän suorinta mahdollista reittiä! Tutustu edullisiin ilmoitushintoihin: www.bluesnews.fi/mediatiedot www.bluesnews.fi/mediatiedot pete.hoppula@saunalahti.fi. 48 Blues News 1/2023 sijalle 61, mutta ei taida olla muistetuimpia Dee-esityksiä, vaikka aihetta olisi. En ole lukenut teosta vielä, mutta arvosteluiden perusteella nobelisti on lyönyt pöytään tuoreita näkemyksiä vanhoista makuasioista. Purkka-artistina Roe ehti kokeilla näillä 1960-luvun ensimmäisen puoliskon sinkuilla vaikka mitä, folkkia, surffia, rokkia ja merseybeatia ennen kuin iski myöhemmin isosti taas Sweet Pealla, Hooray For Hazelilla sekä Dizzyllä. Ehkä diggarien kylmä käsi johtuu siitä, että Roe esiintyi Richard Milhous Nixonin virkaanastujaisissa tammikuussa 1973 ja on vanhoilla päivillään rummuttanut kiihkeästi kenenpä muun kuin Donald Trumpin puolesta. Tätäkin ruotsalais-EP:tä kuunnellessa ei voi kuin ihailla Williamsin pehmeää, taipuisaa ja kuulasta ääntä. Elettiin 1970–80-luvun taitetta, sanoisin, ja biisi oli jollain kokoelmalla. Vaan kyllä se iloksi muuttui, kun pääsi konttorilta kotiin ja ”Janatuisen” ähkäisy kajahti ilmoille kaiuttimista. Ennen verkon maksupalveluita hankintahomma meni yksinkertaisesti niin, että vaihdoin markat taaloiksi Helsingin Rautatieaseman tai Pohjoisesplanadin valuuttapisteissä, siitä setelit C-kasetin tyhjään kuoreen ja kirje myyjälle matkaan. 3 (King 45-6368) Vaikka lapsuuskotini levyhyllyssä oli muutamia James Brownin Polydor-älppäreitä, ärhäkästi sätkivää Soul Poweria ei ollut yhdelläkään niistä. Elämäkerrassaan ”From Cabbagetown to Tinseltown and places in between” (2016) tämä entinen kukkaislapsi valitteli, että on jäänyt rönsyilevästä tuotannostaan ja monista hiteistään huolimatta ilman arvostusta musiikkipiireissä. Vajaan parin kuukauden kuluttua kolahti sitten postiluukkuun yleensä saapumisilmoitus, ellei edessä ollut matka Tullipostin kylmäkiskoisten virkailijoiden kuulusteltavaksi siitä, minkä arvoista tavaraa kansalainen tällä kertaa yritti uittaa veroitta maahan. Ellen täysin väärin muista, kuulin kipaleen ensi kertaa DJ Jackin soittamana joskus Radio Cityn alkutaipaleella, ja siitä meni vielä vuosikausia ennen kuin naarasin tämän kolmeen osaan pätkityn järkäleen (3:20, 2:40, 2:10) kolmella taalalla rapakon takaa. Esimerkiksi Philipsillä kesällä 1963 ilmestynyt Twenty Four Lonely Hours olisi ollut suunta, jolla Williams olisi päässyt haastamaan tosissaan muita nimilaulajia. 1960-luvulla Roe teki joka tapauksessa raikkaita ja tarttuvia pikkulevyjä
Lorraine oli Ellison Singersien kaikki kaikessa. Hyviä levyjä hän toki teki, mutta yleiskuva on yksitotinen ja raskaanoloinen. Uran LORRAINE ELLISON Liian täydellisen superhitin tekijä. Pöhnäinen raatimme ei tietenkään päässyt asiasta yhteisymmärrykseen, jokainen tyrkytti omia suosikkejaan, sellaisia kuin Mitty Collierin I Had A Talk With My Man, Gloria Walkerin Please Don’t Desert Me Baby, Betty Harrisin Cry To Me, Erma Franklinin Piece Of My Heart tai Lorraine Ellisonin Stay With Me. Niille, joiden mielikuvat ovat rajun Stay With Men varassa, laulupuoli voi olla pettymys. Wilson julkaisi kerhossa lauletusta materiaalista peräti kolme live-albumia, joista Lorrainen ja Ellison Singersien osuus julkaistiin ”The Golden Chords” -nimellä. Vuonna ‘64 Lorraine kävi Golden Chords -ryhmän kanssa Euroopassa saavuttaen erityistä suosiota Italiassa, jossa hän oli Festival Of Two Worlds -nimisen tapahtuman johtotähti. Parasta oli Lorraine itse. 50-luvulla Lorraine oli johtotähti perustamassaan perheyhtyeessä The Ellison Singers, joka saavutti niin paljon mainetta, että pääsi 60-luvun alussa levyttämään, tuloksena kaksi singleä ja albumi Sharp-merkillä. Jos noin oli, niin Sharp-levyjen idea on helpompi ymmärtää. Yleisilme levyillä on sekava eikä Lorrainen osuudesta löydy muuta varmaa tietoa kuin Wake Me Shake Me -niminen sekoilu, jonka solistiksi hänet on merkitty. Samana vuonna Ellison Singers sulautui osaksi suurta New Yorkissa perustettua projektia, jonka pääpaikka oli Tom Wilsonin ohjauksessa toiminut hengellinen Sweet Chariot -niminen yökerho. Sharp 627 In The Upper Room He’s Holding Me 635 Open Up Your Heart This Is The Day He’s Holding Me (Sharp MG-2014) A: (1) He’s Holding Me (2) Open Up Your Heart (3) Can You Hide (4) Christ Shall Watch (5) Talk It Over ELLISON SINGERS ELLISON SINGERS Marybelle Luraine Ellison syntyi Philadelphiassa 17.3.1931 perheeseen, jonka mukana hän joutui gospelin pariin jo pikkutyttönä. Gospelin sijaan tarjolla on rauhallinen, hetkittäin jopa kaihoisa hengellisen sanoman sisältävä viihde, jonka Lorraine hoiti luontevasti. ensimmäisenä virallisena kuorona mainitaan teksteissä The Sylvania Singers, tarkempia yksityiskohtia ei ole tiedossa. Liian täydellisen superhitin tekijä?. Sharp-albumin julkaisuvuodeksi on merkitty ‘62. Kuuntelin pitkästä aikaa hänen parinkymmenen vuoden takaisen ”Soul Classics” -sarjan koosteensa läpi ja täytyy myöntää, että 23 raitaa putkeen kävi raskaaksi, vaikka kyseessä on kiistatta erinomainen paketti. Veljensä ja kahden sisarensa sekä parin serkun mukana hän esiintyi säännöllisesti kotikirkossaan. Valitettavasti Stay With Me oli yksittäinen menestysväläys Lorraine Ellisonin tarinassa. 50 Blues News 1/2023 PEKKA TALVENMÄKI T aannoin 70-luvulla päädyttiin kerran pienessä BN-sisäpiirissä kesken korttipelin pohtimaan, mikä on kaikkien aikojen kovin female soul -levy. Sävy levyillä on yllättävän siisti ja pelkistetty. Viimeksi mainitut kolme ovat tyyppiesimerkkejä New York -soulin raskaimmasta osastosta, joka tunnetusti panee Nummisuutarien kanttoria lainatakseni deep-väen selkämunatkin vapisemaan. 60-luvulla levyt jäivät kevyemmän ja kaupallisemman soulin varjoon, mutta alan harrastajien keskuudessa maine on säilynyt – eikä ihme, löytyyhän levyjen taustalta raskaan soulin supernimet Jerry Ragovoy, Bert Berns ja Garry Sherman. Parin netistä löytämäni filmipätkän perusteella ajatus kristillisestä yökerhosta on huvittava tai paremminkin arveluttava. B: (1) This Is The Day (2) Jesus Knows (3) In The Upper Room (4) Who Is This Man (5) Have You Been Baptized Single 635 julkaistiin nimellä Lorraine Ellison & The Ellison Singers. Hän oli ykköslaulaja ja useimpien sävelmien tekijä. Muistan jostakin lukeneeni, että jenkeissä tällainen gospelin ja kiltin viihteen risteytys oli 60-luvun alussa suosittua ja siitä toivottiin joissakin piireissä jopa syrjäyttäjää nuorison rock & rollille. Kunnon kirkkogospelin vaatimaa revitystä ei kuoron osalta tarjottu, paremminkin kyseessä oli kevyt harmonisointi solisti-Lorrainen ja pehmeän soitannan taustalla
ja pop 64. Dennis Lambertin kirjoittama Don’t Let It Go To Your Head on sekin tyylikäs esitys, sen sijaan toisella singlellä ei päästy ihan samaan. Itse asiassa levy tuo hetkittäin mieleen Dionne Warwickin, mikä on luonnollista, kun ottaa huomioon minkä tason tähti Dionne noihin aikoihin oli. STAY WITH ME STAY WITH ME Sam Bell tunsi Enchanters-aikojen tekemistensä takia hyvin tuottaja Jerry Ragovoyn, joka oli vuonna ‘66 saanut pestin Warner/ Loma -firman Itärannikon pomomieheksi. Blues News 1/2023 51 I DIG YOU BABY I DIG YOU BABY Lorrainen maallinen ura alkoi vuonna ‘65. Täysin upoksiin se ei sentään joutunut, siitä piti huolen Walker Brothers,. eivät olleet lähelläkään sitä mitä toivottiin. Joka tapauksessa Stay With Me oli ja on yksi lajinsa klassikoista, mitä todistaa sekin, ettei yksikään soulin perusartisteista rohjennut 60-luvulla ottaa sitä ohjelmistoonsa, saati coveroida sitä. Listasijoituksensa levy ehdottomasti ansaitsi, valitettavasti vain I Dig You Baby on tunnettu paremmin Jerry Butlerin versiona, joka kävi jopa r&b-listan top tenissä tammikuussa ‘67. Lorrainen sopimus järjestyi Samin avustuksella soulmarkkinoille pyrkivälle Mercurylle, tuloksena kaksi singleä. Samanlaisen pettymyksen oli Phil Spector kokenut muutamaa kuukautta aikaisemmin Ike & Tina Turnerin River Deep Mountain High -katastrofissa, oliko Stay With Me siis liian täydellinen kaupalliseksi superhitiksi. Mercury 72472 I Dig You Baby (22./103.) Don’t Let It Go To Your Head 72534 Call Me Anytime You Need Some Lovin’ Please Don’t Teach Me To Love You Taustajoukkoina toimivat sovittaja Roy Glover ja tuottajapari Lou Courtney & Dennis Lambert. Sinatran osuus sessiosta peruuntui ja Ragovoy sai hioa Garry Shermanin kanssa suunniteltua sovitusta viimeisen päälle, ei siis ihme, että lopputulos oli siltä osin täyttä timanttia. Sovitus oli Mercurylle tyypillisesti jousivoittoinen, viihteellinen ja vähän turhan raskas, mutta kokonaisuutena I Dig You Baby on tyylikäs esitys, erityisesti minua silloin joskus kiehtoi harvemmin käytetty dig-sana tytön tunteita kuvaamaan. B-puolelta löytyy Van McCoyn pikkunätti sävelmä. Yllätyksen järjesti Lorraine, joka suoritti oman osuutensa yhdellä otolla ja lauloi ”her soul out” niin kuin sattuvasti sanotaan. Sama ajatus ehti käydä mielessä jo Ellison Singers -levyn näteimpiä raitoja kuunnellessa. Kun Ragovoy julkaisi Stay With Men muutamaa viikkoa myöhemmin, hän oli varma, että levystä olisi tullut raju hitti. Dee Deelle annettiin levytettäväksi Lorrainen omiin tarpeisiinsa säveltämä Lover’s Chant, Patti LaBelle & The Bluebelles puolestaan sai levyttää Samin ja Lorrainen upean rakkauslaulun Oh My Love. Mainitun vuoden heinäkuussa Lorraine pääsi studioon tarkoituksenaan levyttää kolme tuoretta laulua, Stay With Me, I Got My Baby Back ja A Good Love. Lorraine ei ollut ollenkaan tyytyväinen asemaansa Mercuryllä. Firmaan oli pestattu koko joukko alan artisteja, mutta soulpanostus oli varovaista, ykkösmies Jerry Butleriin satsattiin eikä Lorraine myöskään saanut naistähden asemaa, sen nappasi Dee Dee Warwick. Jerry oli kaapattu Mercurylle Vee Jayn konkurssin jälkeen, alku oli nihkeä, mutta juuri ”Soul Artistry” -LP:lle napattu versio Lorrainen laulusta käänsi miehen uran upeaan nousuun. Tilaisuudesta kerrotaan todeksi todistettua tarinaa, jonka mukaan studio oli varattu Frank Sinatralle ja paikalla ollut 46-jäseninen orkesteri oli luvattu myös Ragovoyn käyttöön. Listoille noussut I Dig You Baby oli Sam Bellin ja Lorrainen yhteinen sävellys, nätti sellainen. Esittelytilaisuus Ragovoyn luona järjestyi helposti, tuloksena sopimus. Jerryn cover tehtiin originaalin taustaa käyttäen, sen takia onkin hankala miettiä esitysten paremmuusjärjestystä eikä toisaalta ole tarviskaan, molemmat ovat erinomaisia. Toki se listoille nousikin, mutta sijoitukset R&B 11. Lorrainen laulu on sen verran kepeää, että siitä on hankala löytää vanhoja gospeljuuria. Tuloksena oli yksi 60-luvun kiistattomista klassikkosuorituksista. Hän tutustui The Enchanters -yhtyeestä eronneeseen laulajaan Sam Belliin (itse asiassa kyseessä oli rakastuminen, joka johti avioliittoon)
vuoden ‘67 alussa. Useimmiten korkeat äänet pysyivät kontrollissa hänen taitonsa turvin, mutta kieltämättä niitäkin tilanteita tuli, joissa on överiksi laulamisen tuntu. Kaiken kaikkiaan löysin netin luettelosta 53 levytettyä Stay With Me -coveria, joista muutama oli tosin merkitty väärälle sävelmälle, kuten Faces-yhtyeen tai Sammy Smithin hittijutuille. TRY JUST A LITTLE BIT HARDER TRY JUST A LITTLE BIT HARDER Jos ”Heart & Soul” olisi ollut materiaaliltaan toisenlainen, olisi Lorrainen ura voinut saada uuden tason. Tunnetuimpia ”oikeita” Stay With Me -uusintoja on varmaankin Bette Midlerin filmissä The Rose esittämä mielestäni erittäin kalsea tulkinta, parhaat yritykset löytyvät ilman muuta kunnon soulin puolelta. Mielestäni Walkerit tekivät paljon hyviä covereita amerikkalaisista soulja popsävelmistä, mutta Stay With Me Baby ei onnistumisiin kuulunut, esikuva oli kerta kaikkiaan liian kova. 70-luvun alussa sävelmää kokeilivat albumitäytteenä Jimmy Witherspoon ja Lea Roberts ja molemmat onnistuivat hyvin. Näin ei käynyt. Tosissaan töitä vieläkin tehtiin Jerry Ragovoyn hoivissa, mutta neljän vuoden listaus on melko surullinen luettava. Sen toki voisi vielä mainita, että laskujeni mukaan yhden ensimmäisistä covereista teki jo vuonna ‘66 eteläafrikkalainen viisi vuotta sitten kuollut Sharon Tandy. Shirley Brownin ”Woman To Woman” -LP:ltä löytyvä täyteraita on jotenkin vetelä, huomattavasti paremmin onnistuivat mielestäni Ruby Turner ja Natalie Cole 90-luvun versioissaan. A Change Is Gonna Comen Lorraine lauloi ihan komeasti, mutta taustasoitanta oli pahasti ristiriidassa sen tunteen kanssa, jonka Sam Cooken originaali tai Otis Reddingin väkevä versio ovat minussa herättäneet. 5850 Stay With Me (11./64.) I Got My Baby Back 5879 A Good Love (-/131.) I’m Over You 5895 If I Had A Hammer Heart And Soul 7042 He’s My Guy No Matter How It All Turns Out 7302 What Is A Woman Only Your Love Loma 2074 Cry Me A River Heart Be Still (43./89.) 2083 I Want To Be Loved When Love Flies Away 2094 Try (Just A Little Bit Harder) In My Tomorrow Lorraine Ellison on erittäin hankalasti seurattava soulartisti. Try tunnetaan yleisesti Janis Joplinin rockversiona, Lorrainen sielukas ja yllättävän rauhallinen esitys on originaali. Jerry Ragovoy käytti kyllä asemaansa ja julkaisi albumin, jota hän on kutsunut yhdeksi elämänsä suurimmista munauksista. Kun Warner oli vetänyt LP:n myyntilistoiltaan, Lorrainen ura jatkui singleartistina. Siksi laulu kelpasi brittiläisillekin soul-orientoituneille artisteille, esimerkkeinä vaikkapa Long John Baldry ja The Marbles -duo, tosin varsinainen latinki puuttuu molempien levytyksistä. Positiivinen seikka oli se, että Walker Brothers teki hienoa sävelmää ja Lorrainea tunnetuksi Atlantin tälläkin puolella. Tyyleissä oli kieltämättä yhteistä se, että kumpikin tiivisti tunnelmaa huikealta gospelpohjalta tyytymättä latteuksiin. Stay With Me on oma lukunsa, erinomaisia joskin vähemmän persoonallisia balladeja olivat myös Only Your Love, In My Tomorrow, vanhasta gospelsävelmästä Peace Be Still väännetty Heart Be Still sekä ennen kaikkea I Want To Be Loved ja Try (Just A Little Bit Harder). Aivan aiheellisesti on arvioitu, että hän oli käytännössä ainoa naisartisti, joka olisi edes osittain voinut kilpailla kuningataraseman saavuttaneen Aretha Franklinin kanssa. Joplinin mieltymys Jerry Ragovoyn Jerry Ragovoy (keskellä) yhdessä Garnet Mimms & The Enchantersin kanssa 1963. Häntä pidettiin parhaimmillaan Dusty Springfieldin veroisena blue eyed soul -artistina, joskus aiheestakin, mutta hänen Stay With Me -versionsa oli aika heppoinen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Arethalla oli samana ajanjaksona 21 r&b-listahittiä, joista kuusi ykkösiä. HEART & SOUL HEART & SOUL Vaikka Stay With Me ei ollut toivotunlainen hitti, olisi sen luullut antavan aihetta kunnolliseen soulalbumiin. Warner Bros. 52 Blues News 1/2023 jonka Stay With Me Baby -nimellä levyttämä versio nousi brittilistoilla sijalle 26. Hänellä oli käytössään Oliver Nelsonin orkesteri, tämän säestämänä Lorraine joutui laulamaan jazzviritteistä viihdettä, jonka ainoa soulista tai gospelista muistuttava raita oli Stay With Me. Parasta antia oli Lorrainen laulu erityisesti A-puolen lopun kolmessa tutussa sävelmässä, joista mielestäni parhaiten sujui näppärästi sovitettu If I Had A Hammer. Siinä ehkä tärkeimmät. Edellinen on alun perin Enchanters-yhtyeen levytys, tunnelmallinen gospelhenkinen esitys, jonka rinnalla Lorrainen cover, niin hieno kuin onkin, jää armotta toiseksi. Hänen levynsä ovat parhaimmillaankin levottoman kuuloisia, koska hänen tyyliinsä kuului hurja kipuaminen suvantovaiheesta huikaisevaan ylärekisteriin. Lorrainen kohtaloksi jäi juuttuminen parhaimmillaankin listojen hännille. Heart & Soul (Warner Bros LP 1674) A: (1) Heart And Soul (2) Games That Lovers Play (Eine Ganze Nacht) (3) He’s My Guy (4) What A Difference A Day Makes (5) A Change Is Gonna Come (6) If I Had A Hammer B: (1) When Love Flies Away (2) Cry Me A River (3) Stay With Me (4) What A Woman (5) That’s For Me (6) My Man’s Gone Now Hidasta ja laahaavaa, sovituksissa pienet ripaukset jazzia
UUDELLE VUOSIKYMMENELLE UUDELLE VUOSIKYMMENELLE ”Stay With Me” -albumin menestymättömyys oli pettymys kaikille osapuolille. B-puolen alkuun sijoitettu myöhemmin singlenäkin julkaistu You Don’t Know Nothing About Love on vastaavasti pettymys ainakin soulkorvin kuunneltuna. Jälkimmäinen nousi listoille vasta hänen kuolemansa jälkeen, samoin Howard Taten originaalista napattu Get It While You Can. Vertailukohtana on Carl Hallin pari vuotta aikaisemmin levyttämä originaali, joka on malliesimerkki hyvästä deep-levystä. WS 1821) A: (1) Only Your Love (2) Try (Just A Little Bit Harder) (3) I’m Gonna Cry Till My Tears Run Dry (4) I Want To Be Loved (5) The Hurt Came Back Again (6) Stay With Me B: (1) You Don’t Know Nothing About Love (2) You’re Easy On My Mind (3) No Matter How It All Turns Out (4) A Good Love (5) Heart Be Still I’m Gonna Cry Till My Tears Run Dry on levyn positiivinen yllätys, hillitysti laulettu kaihoballadi, joka tuo taas kerran mieleen Dionne Warwickin. Doin’ Me Dirty on puhdikas puuroisesti sovitettu vauhtipala, jonka Lorraine lauloi kuin Aretha, siis tyylikkäästi korkealta ja kovaa. Jerry Ragovoy syytti Warneria, joka ei panostanut Lorraineen lähimainkaan niin kuin olisi pitänyt, Warner puolestaan oli turhautunut siihen, että hittikelpoista materiaalia ei syntynyt. Stay With Me (Warner Bros. Sisältö koostui voittopuolisesti singleraidoista, uusia esityksiä kelpuutettiin vain neljä. Blues News 1/2023 53 raskaiden soulsävelmien levyttämiseen on rockpiireissä kovana pidetty juttu, Piece Of My Heart ja Cry Baby ovat olleet klassikonkin maineessa. Howard Tate ei hänkään saanut oikeaa tunnetta 70-luvun alun Atlantic-versioonsa, Irma Thomasin ”Any Woman’s Blues” -albumilta löytyvässä esityksessä on sen sijaan palikat paikallaan. Lähinnä Stay With Men ansiosta firmaan alkoi kuitenkin kertyä ihailijapostia varsinkin Englannista ja sen ansiosta päätettiin antaa mahdollisuus uuden albumin tekoon; jos nyt lopputulosta voi kovin uudeksi kehua. Kesällä ‘70 Warner keksi lähettää Lorrainen Muscle Shoalsiin. Musiikin sävelsi ja toteutti Al Kooper, jonka apuna laulupuolta vahvistivat Staple Singers ja Lorraine Ellison. Sitä en sentään rohkene julistaa, että Lorrainen versio olisi parempi kuin Irma Thomasin originaali, tasapelikin on hyvä tulos. Let Me Love You on niin kuin nimestäkin voi arvailla hengettömämpi. Samassa sessiossa Lorraine levytti myös vanhan Ragovoy-helmen Time Is On My Side, joka istui hänen tyyliinsä paremmin, mutta vertailua Irma Thomasin klassikkoon tai jazzmies Kai Windingin originaaliin se ei kestä. Lorraine esitti filmissä laulut Doin’Me Dirty ja Let Me Love You. Vaikka Jerry Ragovoyn asema Warnerilla oli vahva, ei Lorrainen sinkkujen kehnoa menestystä tietenkään katsottu hyvällä. Yhteistyö katkesi heti 70-luvun alussa ja sen viimeiseksi näytteeksi jäi seuraava single: Warner Bros. Edellinen tuo vahvasti mieleen aikaisemmin toteamani käsityksen, jonka mukaan Lorraine olisi voinut pistää Arethan tiukille, jos siihen olisi annettu mahdollisuus. Viimeksi mainittu ei sivumennen sanoen ole ollenkaan huono levy, taustatyön teki tuttu parivaljakko Ragovoy & Sherman ja laulupuolen hoitivat Cissy Houston ja Warwickin sisarukset. You’ve Really Got A Hold On Me oli laulultaan väkinäinen eikä tausta piristävistä torvista huolimatta saanut levyyn puhtia. Siellä hän levytti joukon Stephen Paleyn tuottamia raitoja, joista ainuttakaan ei julkaistu singlenä eikä muutenkaan, levylle ne ehtivät vasta vuosia myöhemmin. Stay With Me oli sekin näissä merkeissä vahvasti esillä aikaisemmin mainitun The Rose -elokuvan ansiosta. Ensimmäinen ilman Ragovoyta tehty projekti oli keväällä ‘70 ilmestynyt Hal Ashbyn ohjaama elokuva Landlord. Joka tapauksessa lopputulos oli komea. Keskinkertaisilta täyteraidoilta haiskahtavat nopeatempoisemmat A5 ja B2 eivät jaksa innostaa, mutta uskallan joka tapauksessa sanoa, että ”Stay With Me” on yksi 60-luvun parhaista albumeista lajissaan. Toteutus on hätäisen oloinen ja Lorrainen laulu ylidramaattinen. Tarkoituksena oli lukemieni lähteiden mukaan julkaista singlenä Lorrainen He Ain’t Heavy He’s My Brother -yritys, mutta aie ei toteutunut eikä. 7394 You’ve Really Got A Hold On Me You Don’t Know Nothing About Love On helppo olla jälkiviisas ja todeta, että ajatus vanhan Miracles-hitin levyttämisestä Lorrainen tyylillä oli kuolleena syntynyt
Niin on toki myös Lorrainen sävyltään hieman erilainen versio. The Best Of (SS 21006) Tämä bootleg vuodelta 2001 on lähes kokonaan häipynyt nettikauppiaiden listoilta. Raitoja on 25 ja niihin mahtuu kaikki oleellinen. Warner 2780 oli hyvä levy, mutta kaupallisesti floppi aikaisempien albumien tapaan. Sovitustyön hoitivat Mark Jordan ja Nick DeCaro, heistä edellinen soitti monella raidalla kosketinosuudet ja sotkeutui laulupuoleen Lorrainen duettokaveriksi latistamaan nättiä If Only I Could See Him -raitaa. Viikko vietettiin sopivaa materiaalia etsien ja sillä välin soittajat ehtivät turhautua koko projektiin. Hieno 23-raitainen paketti. MUISTELUPAKETIT MUISTELUPAKETIT Lorraine Ellisonin albumeista on ”Stay With Me” saatavilla CD-uusintajulkaisuna. Keskimäärin levy oli sävyiltään pehmeämpi kuin ”Stay With Me” -albumi, osittain siksi, että taustalla soitti tunnettuja jazz/rock -muusikoita, sellaisia kuin Arthur Adams ja Wilton Felder sekä Little Featin Paul Barrère ja Kenny Gradney. WS 4642) Kyseessä on vuonna ‘76 Englannissa julkaistu 12-raitainen vinyyli. Sister Love (Rhino Handmade RHM 27717) Mukaan on mahdutettu laskujeni mukaan kaikki Lorrainen soololevytykset, siis myös 70-alussa hyllylle jääneet ”epäonnistumiset”. Lorrainen oman muistelon mukaan B-puolen avaava Mark Jordanin säveltämä No Relief oli erikoistapaus. Lorraine sai levyn teossa aikaisempaa enemmän vapauksia. Vanha kaava toistui. Lorraine Ellison (Warner Bros 2780) A: (1) Walk Around Heaven (2) Country Woman’s Prayer (3) Do Better Than You’re Doing (4) If Only I Could See Him B: (1) No Relief (2) I’ll Fly Away (3) The Road I Took To You (4) Stormy Weather (5) Many Rivers To Cross Äänitykset tehtiin pääosin länsirannikolla. Lisäksi Landlord-erikoisuus Doin’ Me Dirty on mukana. ”Heart And Soul” -LP on sivuutettu lähes kokonaan, kahdelta jälkimmäiseltä albumilta on poimittu vain parhaat raidat ja aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista on mukaan otettu onnistumiset Caravan ja I’ll Be Home. Parin vuoden hiljaista vaihetta selittää äidin sairastuminen ja toisaalta, vaikka Warner järjesti kaksi sessiota vuonna ‘72 niin niistä ei syntynyt mitään julkaisukelpoista. Keväällä ‘73 Lorraine sai tilaisuuden levyttämiseen entisen Harper’s Bizarre -miehen Ted Templemanin kanssa. Varsinaisia muistelulevyä on tiedossa neljä: The Best Of – Philadelphia’s Queen Of Soul (Warner Bros. Hän kuoli munasarjasyöpään 31.1.1983. Siihen haettiin tunnelmaa, joka ei tuntunut hyvältä ja kun Lorraine lopulta sai sanotuksi, että nyt hoidetaan homma minun tavallani niin 29. Tällä CD:llä ”Best Of” on kiistatta paikallaan. Yksi merkki pehmenemisestä on se, että selkeitä gospelsoulraitoja on vain kaksi, Lorrainen oma sävelmä I’ll Fly Away ja versio Cassietta Georgen laulusta Walk Around Heaven, josta ensimmäisen version levytti vuonna ‘62 The Caravans ja sen jälkeen sitä ovat esittäneet lukemattomat gospel-suuruudet huippuinaan Mahalia Jackson ja Mighty Clouds of Joy. Originaalin esitti jo vuonna ‘33 Ethel Waters, jonka rauhallinen ja rauhoittava esitys on käsittämättömän hieno. Lorrainen versio on vaikuttava siinä missä muutkin. Neljä sävelmistä (A2-4 ja B2) olivat hänen omiaan. Many Rivers To Cross julkaistiin singlenä (Warner 7700) ja kieltämättä Lorrainen huikea tulkinta toi Jimmy Cliffin komeaan ja komeasti laulamaan originaaliin vielä yhden ulottuvuuden. Liika on liikaa vannoutuneellekin Lorraine-fanille.. Kolmen CD:n boxi, raitoja yhteensä 65. Hänelle oli luvattu muutama uusi sävelmä, osa hänen ihailijakseen julistautuneen Laura Nyron tekemiä, mutta mitään ei ollut valmiina. Mielestäni LP:n ehdoton helmi on kuitenkin singlen b-puolenakin julkaistu Stormy Weather. Valinnoista voi aina kiistellä, mielestäni levy ei vastaa lähestulkoonkaan ”Best Of” -nimeään. Soulväen odotukset eivät olleet korkealla, mutta tuloksena oli positiivinen yllätys. Gospelpohjainen I’ll Fly Away on levyn parhaimmistoa, mutta Apuolen loppuosa kuulostaa täytemateriaalilta. VIIMEINEN ONNISTUMINEN VIIMEINEN ONNISTUMINEN Lorrainen kolmas ja samalla viimeinen albumi ilmestyi vasta vuonna ‘73. Lorraine itse muisteli Muscle Shoals -matkaa katastrofina. Itse en tuota ”pehmeyttä” koe pelkästään hyvänä, sillä levyn heikoimmat raidat ovat taustamiestensä näköiset nopeatempoiset A2 ja A3. Ted Koehlerin ja Harold Arlenin laulusta löytyy vuosien varrelta lukuisten legendojen tulkintoja, parhaina esimerkkeinä Etta James, Dinah Washington ja Billie Holiday. Stay With Me – The Best Of (Ichiban/Soul Classics SCL 2106-2) Julkaisuvuosi oli ‘95. Selvää on, että se oli liian persoonallinen kaupallisille markkinoille, Lorraine turhautui ja vetäytyi perheensä ja satunnaisesti esittämiensä live-gospeltapahtumien pariin. 54 Blues News 1/2023 ihme, sillä esitys on mielestäni surkea, lattea ja ylilaulettu – osoittaen ainakin sen, ettei Lorrainesta ollut popsävelmien laulajaksi. Ichiban julkaisi vuonna ‘95 Muscle Shoalsin keikalta versiot Van Morrisonin Caravanista ja Randy Newmanin I’ll Be Homesta ja sen perusteella, mitä olen muuta aineistoa päässyt kuulemaan, ne olivat valintoja parhaasta päästä. otolla raita saatiin pakettiin
Laila Kinnunen, Rauni Pekkala, Marketta Joutsi, Sinikka Lehtevä, Marjatta Leppänen, Ritva Mustonen, Inkeri Ketola, Arja Tuomarila, Tuula ja Paula, Rock-Jerry sekä Matti Heinivaho. Uno, dos, one, two, trés, quatro! Kun teksasilaislähtöinen Domingo ”Sam The Sham” Samudio laski Sam Phillips Recording Studiossa Memphisissä alkutahdit muhkeimmalle myyntimenestykselleen Wooly Bully, oli artisti The Pharaohs -yhtyeineen vielä pienen paikallisen XL-levymerkin kirjoilla (tätä ennen ryhmä oli jo levyttänyt XL:n toisen omistajan Stan Keslerin perustamalle Dingo Recordsille sekä laulaja Jumpin‘ Gene Simmonsin nimissä hetken aikaa kulkeneelle Tupelo Recordsille). Ulkomaista lisenssimusiikkia julkaisseita brändejä PSO:n hallussa oli neljä: MGM (vuodesta 1949), Odeon (vuodesta 1951), Parlophone (vuodesta 1953) ja Columbia (vuodesta 1958), joiden lisäksi se jatkoi suosiokkaan Beatles-julkaisuhistoriansa perintönä myös Apple-merkin Suomen edustajana vuodesta 1968 lähtien sekä toi markkinoille tusinan singlen verran englantilaisja ranskalaisartistien Vogue-äänitteitä. 1950-luvun alkupuolella yhtiöstä oli kehittynyt huomattava popja kantrimusiikin julkaisija, ja sen varhaisina hitSUSI-PEKKA VALLOITTAA Sinkkuelämää, osa 9: Sam The Sham Suomessa Sinkkuelämää, osa 9: Sam The Sham Suomessa Oy Hellas Ab:n keräilypurukumikuva Suosikki-Jenkki -sarjasta vuodelta 1966. Esimerkiksi IltaSanomien Top20-listalle (kuva alla) se kiipesi syyskuun alussa 1965 (sija 16), myöhemmin syyskuussa myös Helsingin Sanomissa nimimerkki Nix kehui lehden uutuuslevypalstalla varovaisesti kappaletta ”todella erikoiseksi ja mieleenjääväksi täynnä itämaista tunnelmaa.”. Suosikin Top 100 -luetteloihin levyistä ensimmäinen ja tunnetuin Oskar Rokkasen perustama Pohjoismainen Sähkö Oy eli lyhyemmin PSO laajensi sähköalan liiketoimintaansa musiikkituotantoon vuonna 1929. Filmituotannon ohella se kunnostautui myös äänitesektorilla, ensin kustantajan ominaisuudessa ja vuodesta 1946 lähtien ennen kaikkea omien elokuviensa soundtrack-levyille omistautuneen MGM Recordsin välityksellä. Omia käännösversioitaan daamin lauluista levyttivät 1960-luvun alussa mm. Billboardin Hot 100 -listan kakkospaikan kesään 1965 mennessä saalistanut Wooly Bully kirjattiin myös R&B-puolella sijalle 31 sekä Englannin singletilastoissa numerolle tiartisteina menestyivät mm. kyllä ylsi, saavuttaen lehden lokakuun 1965 numerossa sijan 27. Hank Williams, Arthur ”Guitar Boogie” Smith, Conway Twitty ja Connie Francis. Vähitellen albumiformaattiin päin kuuntelutottumuksiaan muuttaneet musiikinkuluttajat luottivat vuosikymmenen puolimatkan kaarteessa yhä Beatlesin, Byrdsin, Rolling Stonesin, Holliesin, Kinksin, Lovin’ Spoonfulin ja Elviksen kaltaisten kansainvälisten supersankarien vetovoimaan, eikä tässä seurassa päässyt kertaluontoisia Top20-kummajaisia syntymään kuin hyvin harvakseltaan. Suomessa julkaisumerkintöjä keräsi MGM-sarjasta eniten nimiinsä Connie Francis, jonka saldoksi kertyi peräti 25 täällä painettua singleä ja 2 kuvakannellista EP-levyä. Kunnioitettavaksi kakkoseksi kiri viidellä vuosien 1965–66 MGM-singlellään Sam The Sham. Yhtiön julkaisuhistoria ulottui aina 1980-luvulle saakka, jolloin se myytiin Musiikki-Fazerin (nykyisin Warner Music Finlandin) omistukseen. 1960-luvun edetessä MGM:n palveluksessa viihtyivät monet rock-kentänkin aktit, kuten brittiläiset Herman’s Hermits ja The Animals sekä amerikkalaisartistit Lou Christie ja The Osmonds. Viisinkertaisen mahdollisuuden saaneella Sam The Sham & The Pharaohsilla olisi kuvitellut olleen tähän keskivertoa paremmat edellytykset, mutta toisin kävi. MGM:n napattua kappaleen jakeluunsa siitä kasvoi britti-invaasion keskellä sinnitelleessä amerikkalaisessa äänitemaailmassa huomattava hitti – ja pian myös ympäri maailman. Suomessa vastaavanlaista statistiikkasukseeta ei siis kuitenkaan herunut. Niistä yksikään ei noussut listojen 20 parhaan joukkoon, mutta eittämättä Francisin arvo tunnustettiin myös suomalaisten musiikintekijöiden keskuudessa. Blues News 1/2023 55 PETE HOPPULA V uodet 1965–66 eivät tarjonneet Iskelmäja Suosikki-lehtien julkaisemille suomalaisille singlehittilistoille juurikaan todellisia amerikkalaisyllätyksiä, jotka olisivat päässeet rikkomaan jo totuttua tangojen, iskelmän ja suurten pop-nimien vakiinnuttamaa menestyskaavaa. Wooly Bully ei jäänyt suomalaismedialta täysin huomaamatta. Vuonna 1965 sellaisen kykeni oikeastaan kirjauttamaan tililleen vain countrylaulaja Roger Miller crossovernumerollaan King Of The Road (sija 15, tosin kappale oli maailmanlaajuinen listasuosikki muutoinkin eikä siten varsinaisesti suomalaislistojen “yksinoikeutta“) sekä vuonna 1966 puertoricolais-amerikkalainen Shawn Elliot oivaltavasti ska-rytmiikkaa hyödyntäneellä mukaelmallaan vanhasta Sir Lancelotin calypso-teemasta Shame And Scandal In The Family (sija 11). Hollywoodin maineikkaimpiin mediayhtiöihin lukeutunut Metro-Goldwyn-Mayer (MGM) aloitti elokuva-alan valloituksensa heti perustamisvuonnaan 1924. Toiveikkaasti kaikki viimeksi mainitun suomalaispoiminnat kohdistuivat kappaleisiin, jotka olivat yltäneet Yhdysvaltain Billboard-listoille. PSO:n hallinnoima MGM Records ei kuitenkaan koskaan saavuttanut täkäläistä Top 20 -huomiota vajaalla viidelläkymmenellä suomalaispainoksisella vuosien 1958–1967 välillä ilmestyneellä vinyylisinglellään. Kotimaisilla lisenssisinglemarkkinoilla kuitenkin riitti sinnikästä kuhinaa, eikä useampaa levymerkkiä maassa edustanut Pohjoismainen Sähkö Oy tehnyt tässä suhteessa poikkeusta
Vuoden 1965 kolmas albumi ”On Tour” paketoi yhteen peräti kaksi sinkkulistamerkintää, jotka molemmat olivat lainanumeroita: rehvakkaan Ring Dang Doo'n (#33) oli levyttänyt Brunswick-merkille vuonna 1964 Pharaohsia vielä piirua napakammin ottein valkoinen naisartisti Demetriss Tapp, Red Hot (#82) puolestaan oli vanhasta Billy ”The Kid” Emersonin Sun-bluesista Billy Lee Rileyn ja Bob Lumanin käsissä rockabillyksi muovautunut 1950-luvun klassikko, jonka Sam The Sham jalosti edelleen rupisella terällä sahaavaksi rhythm’n’bluesiksi. Lil’ Red Riding Hood kiinnosti myös muualla kuin Amerikassa. Siihen nähden aavikkoleegio ennätti tehdä sangen runsaasti pitkäsoittoja. Kujun esittämä Susi-Pekka kuuluukin kotimaisen käännöspopin mielenkiintoisimpiin mutta. Kenties faaraot uskoivat itsekin viehätyksensä perustuneen ennen kaikkea kaukomailta ulkoisen habituksensa lainanneeseen noveltyjulkikuvaansa. Kaliforniasta tulleen ja 1950-luvun lopulta lähtien sisarustensa Dewaynen ja Glendan kanssa itsekin nimellä The Blackwells levyttäneen Ronald Blackwellin laatima persoonallisesti mollisoinnutettu nimiraita oli lastenlorumuunnelma, joka johdatti Samin bändeineen heidän tapauksessaan entuudestaan tallaamattomalle garagerock-tantereelle. Englantilaiset ostivat singlen listasijalle 46. Esimerkiksi debyytti-LP ”Wooly Bully” tarjosi kuultavakseen läpisoittoversiot mm. Sitä mitä ilmeisimmin oli käyttänyt inspiraationlähteenään myös Kai Hyttiselle 1966 suomennoksen Lil’ Red Riding Hoodiin värkännyt Tuula ”Nepis” Valkama. Ruotsissa Robert ”Robban” Broberg käänsi kappaleen vuonna 1966 omilla sanoillaan muotoon Hej där lilla Rödluvan, brasilialainen The Jet Black’s esitti omaa versiotaan nimellä Chapèuzinho Vermelho ja meksikolaisen Los Babysin teos totteli otsikkoa Caperucita Roja. Saman vitsin toistaminen kaupallisesti yhtä mairittelevin tuloksin oli kuitenkin haastava tehtävä. Vuoden 1966 LP ”Li’l Red Riding Hood” esitteli ensimmäisen sekä samalla viimeisen aidosti Pharaohs-leirin ulkopuolisen lauluntekijän. Viisi albumia ja yksi best of -kokoelma nojasivat kunkin levyn ilmestymisaikaisiin sinkkuhitteihin, mutta muutoin vankasti cover-voittoiset kiekot eivät päässeet yllättämään ainakaan omaperäisyydellään. Omaa materiaaliaan Samudio ja kumppanit eivät sen sijaan olleet koskaan erityisen innokkaita kirjoittamaan, minkä lisäksi uusia levytettäviä kappaleita heille vaikuttivat rustaavan lähinnä Memphisin seudun paikalliset lauluntekijät, muun muassa ryhmää läpi sen historian uskollisesti tuottanut entinen Sun-yhtiön aktiivi Stan Kesler. 56 Blues News 1/2023 11. The Standells, Chris Montez, Bobby Vee, The Royal Guardsmen sekä Samudioon kiinteästi muutoinkin linkittynyt tyttötrio The Shamettes vastauslevyllään (Hey There) Big Bad Wolf. Loikka tuntemattomaan palkittiinkin Hot 100 -huippunoteerauksella, sijalla 2. The Pharaohsin taival oli kiirehditty kalkkiviivoille jo vuoden 1967 loppuun mennessä. The Falconsin I Found A Lovesta, Johnny Fullerin ja Jumpin’ Gene Simmonsin Haunted Housesta, Jr. Walkerin Shotgunista sekä Johnny ”Guitar” Watsonin Gangster Of Lovesta. Levyillään se myös todisti pystyvänsä luovimaan keskivertoa laajemman tyylikavalkadin parissa suorasta rock’n’rollista ja rhythm’n’bluesista aina lattarinumeroihin, lauluyhtyehenkisiin balladeihin sekä melodisempaan autotallipoprockiin saakka. Seuraava LP ”Their Second Album” avattiin Samudion omaa käsialaa olleella siansaksamaisella voodoo-loitsinnalla Ju Ju Hand, eikä platan muu tarjonta päässyt ainakaan myynnillisesti tätä Hot 100 -listasijan 26 arvoista sinkkuraitaa ylittämään. Tanskalaisen Peter Mynten johtaman Peter Belli & Les Rivalsin Ulven Peter taas ilmestyi sikäläisen Triola-merkin sinkulla. Sekalaiseen soppaan oli poimittu nyt mukaan jopa viihteellisiä That Old Black Magicin kaltaisia evergreen-tulkintoja sekä Chicago-bluesia Got My Mojo Workingin ja Hoochie Coochie Manin muodossa. Kenties liikaakin. Eräs harvoista levyn uusista esityksistä oli Stan Keslerin ja vuoden 1967 Let It Out (Let It All Hang Out) -hitistään sittemmin tunnetun memphisläisen The Hombres -yhtyeen kitaristin Gary McEwenin Wooly Bully -muottiin sovittama Sorry ’Bout That. Soitannollisesti ammattitaitoinen, joskin alati jäsenistöään muuttanut eikä musiikillisesti kovinkaan kunnianhimoisia tavoitteita itselleen asettanut The Pharaohs omasi kyllä riittävät eväät turvatakseen tulevaisuutensa listayhtyeenä. Aikalaishittiensä Hang On Sloopyn, Louie Louien ja Hanky Pankyn tapaan tarkoitushakuisen naivistisin, meksikolaishenkeä hienotunteisesti parodioinein lyriikoin varustettu ketkutus oli kuin luotu niin gogo-klubien kuin kotibileidenkin tunnelmannostattajaksi. Tämä houkutteli samalle kaukalolle lisää hitinnälkäisiä: Yhdysvalloissa tarinan Punahilkasta ja isosta pahasta hukasta intoutuivat versioimaan tuoreeltaan mm
Niitä täydensi listoilla enää vain viimeiselle LP:lle ”The Sam The Sham Revue” (1967) mahtunut Dylanvivahteinen folkpop Black Sheep (#68). Kepeissä gogo-tunnelmissa rullaavan popnumeron sai laulettavakseen esikoissinglelleen ”kivikasvo” Ilkka Lähteenmäki alias Ilkka Hemming (1942–2022). On syytä pelätä, etteivät versiot edes tähän vielä jää. Blues News 1/2023 57 sangen vähälle huomiolle jääneisiin aikaansaannoksiin. Siellä saldoksi kertyi niin ikään viisi MGM-singleä, jotka tosin pääsääntöisesti ilmestyivät kuvakansien kera. Helpotuksen toivat siis täälläkin Blackwellin sävellyksinä pohjoismaiseen säveltajuntaan taipuvaisemmat kappaleet sekä Jukka Kuoppamäki, joka tarttui vuonna 1967 ennakkoluulottomasti edellä mainitun How Do You Catch A Girlin käännöstoimeen. Mukaan mahtui viimeisenä vuoden 1967 julkaisuna myös How Do You Catch A Girl.. – Kesä-Esa (2002), Eläkeläiset – Puliukko (2008). Pillit oli syytä pistää pussiin viimeistään siinä vaiheessa, kun edes sinänsä arvostettu Atlantic-LP ”Sam, Hard And Heavy” (1971) tai Ry Cooderin komennossa syntynyt elokuva-soundtrack ”The Border” (1982) eivät pystyneet kurssia kunnolla korjaamaan. Blue Master -merkin julkaisema Kuinka se onnistuu on jäänyt jopa keräilijöiden keskuudessa marginaaliasemaan verrattuna singlen selvästi tutumpaan The Hollies -kääntöpuoleen Bussipysäkki (Bus Stop). Ronald Blackwellin kuolema auto-onnettomuudessa 1966 osoittautui Sam The Shamin uran kannalta erityisen katkeraksi. Iskelmä 4/1966 Ruotsissa Sam The Sham herätti äänitealalla jokseenkin vastaavanlaisia intohimoja kuin Suomessa. Luultavasti edelleen voimissaan oleva mutta musiikinteosta jo aikoja sitten irtioton tehnyt Sam Samudio jatkoi sooloartistina nimikkobändinsä hajottua 1968, mutta suuret kaupalliset napakympit kiersivät hänet tämän jälkeen verrattain kaukaa. Meikäläismuusikoiden keikkaohjelmistoissa Sam The Shamin pikkunäppärien gogorallien on helppo uskoa olleen mitä otollisimpia valintoja, mutta studio-oloissa samojen kappaleiden härmänkankeilla tulkinnoilla ei levy-yhtiöpomojen julkaisukriteerejä niin Sam The Sham & The Pharaohs Suomessa valmistetuilla singleillä (huom: ensimmäinen julkaistu nimellä Sam & The Sham, muut nimellä Sam The Sham): MGM 45-MGM 10033 – Wooly Bully / Ain’t Gonna Move (1965) MGM 45-MGM 10035 – Ju Ju Hand / Big City Lights (1965) MGM 45-MGM 10036 – Ring Dang Doo / Don’t Try It (1965) MGM 45-MGM 10039 – Red Hot / A Long Long Way (1966) MGM 45-MGM 10041 – Lil’ Red Riding Hood / Love Me Like Before (1966) Sam The Sham & The Pharaohsin musiikkia suomenkielisinä 1960-luvun versioina: Philips 340 774 PF – Kai Hyttinen: Susi-Pekka (1966; Lil’ Red Riding Hood) Blue Master 45-BLU 663 – Ilkka Hemming: Kuinka se onnistuu (1967; How Do You Catch A Girl) vain täytettykään. Merkillepantavaa oli, että Pharaohsin kaikki kolme seuraavaa Billboardsinkkuhittiä (The Hair On My Chinny Chin Chin, #22, How Do You Catch A Girl, #27 ja Oh That's Good, No That's Bad, #54) olivat nimenomaan Blackwellin hengentuotteita. Sen oli Samudiolle mittatilauksena tehnyt teksasilainen Bob McDill, joka lyhyehkön oman 1970-luvun alkuun sijoittuneen soolouransa ohella ansioitui useamman country-ykköshitin osakirjoittajana Nashvillessä. Olennaisesti kansantajuisemman tulokulman samaan aiheeseen tarjosi 13 vuotta myöhemmin Moog Konttisen johtama Kontra albumilleen ”Mieto levy” sisältyneellä Pikku Punahilkalla. Tiettävästi Filmipaja Oy:n toimesta Suomessakin teatterilevityksessä ollut (tosin ei ainakaan pääkaupunkiseudun lehtien mainoksissa näyttäytynyt) Connie Francisin tähdittämä, 1940-luvun musikaaliin ja MGM-elokuvaan Girl Crazy perustunut revyyfilmi When The Boys Meet The Girls (1965) esitteli valkokangasyleisölle ajankohtaista tuotantoa myös muilta MGM-yhtiön kirjoilla olleilta artisteilta, Sam The Sham & The Pharaohsin ohella mm. Herman’s Hermitsilta ja Louis Armstrongilta. Mutta entä Wooly Bully. Toisaalta on myös vaikea kuvitella Saukkia, Helismaata tai edes Junnu Vainiota kääntämässä Wooly Bullya tai Ju Ju Handia suomen kielelle. Eläkepäiviään viettävän artistin hiljaisuudesta huolimatta muutamat yhtyeen ikimuistoisimmista lauluista soivat silti säännöllisesti ympäri Tellustamme ja siten myös Suomessa yhä tänäkin päivänä. Hyvä tavaton, miten yhtä kappalereppanaa onkin jaksettu myöhempien vuosikymmenten saatossa suomalaisin soittajannyrkein piestä: Time – Bule Bule (1980), Solistiyhtye Suomi – Wooly Bully (1988), Turo’s Hevi Gee – Bule, Bule (1990), Jean S. Sanasepon ja bändin yhteistyö oli odottamattoman tragedian hetkellä vasta pääsemässä toden teolla vauhtiin, mutta lauluja oli jo kertynyt varastoon sen verran runsaasti, että niistä riitti ammennettavaa pitkälle vuoteen 1967
Olen jo aiemmin päässyt toteamaan bändin mukaansavievän imun ainoana esiintyjänä sekä illan päättävänä bändinä. Tarjolla oli vanhaa ja uutta sekä vanhaa uudella tulkinnalla, uusien levyjen hurjalla, isojen lavojen energiaa huokuvalla voimalla. Bluespohjainen musiikkinsa on raikkaan monipuolista psykedeelisellä sekä itämaisella maustelisällä, Markon kitaralla on paljon sanottavaa ja slide kurottelee pörheänä ja makoisana kutkuttavan aksentin kera suoraan vahvistimen kautta soitettuna, Sylvin lauluääni on mielenkiintoinen ja kitarointinsa pätevää, kitaroiden keskustelu, vuorottelu sekä ajoittainen duetoiminen tuntuu iloiselta ja mukaansatempaavalta, rytmiryhmä on tiivis ja koko bändin yhteismeno on rentoa, yhtenäistä ja selkeää. Esimerkiksi kappale Poor Boy on jotain, joka antaa tilaa tunteille sekä vahvan pohjan slidekitaralle, joka lopulta itkee, laulaa ja julistaa juuri sopivasti sielua kutitellen. Yleisö oli mukana ensimmäisistä sekunneista saakka ja aplodit & ulvahtelut sen kuin väkevöityivät setin edetessä. Kokoonpano oli tuttu: Aija Puurtinen, Esa Kuloniemi, Mooses Kuloniemi sekä Pekka Rajamäki. Blues Bizarre on työstämässä ensimmäistä levyään ja kaikki merkit viittaavat siihen, että tiedossa on suurta herkkua. Slidekitaristi Marko Karpin ja laulaja-kitaristi Sylvi Saarekkaan lisäksi bändistä löytyy basisti Nikolas Rissanen sekä rumpali Leevi Heikkilä. Ei todellakaan ihme, että slidekitaristi Marko Karppi vieraili HBTB:n uusimman ”Buzzing! Vol. Yleisön päättäväisiin encorevaatimuksiin ei tällä kertaa voitu vastata, sillä pääesiintyjä HBTB:nkin oli lavalle päästävä ja asiat roudattava. Noista fiiliksistä räjähdettiin setin päättäneeseen Small Steps -kappaleeseen, joka svengaa makean iloitsevalla poljennolla, kaikille bändin jäsenille tilaa antavalla monipuolisella rönsyilyllä sekä soitinduetoinneilla loppuen niin kesyttömään slidemouruntaan, että kissanviikset vain kihartuvat. Näin kävi Bar Loosessa joulukuun alussa, kun illan avannut Blues Bizarre ulvotti yleisöä estoitta tiukan yhteissoiton kera kaksine kitaroineen ja pääesiintyjä Honey B & T-Bones paketoi livenamin omalla kesyttömällä puraisullaan, olipa illan lopussa pieni yllätyskin tarjolla. Nyt näin, miten mehukkaasti Blues Bizarre toimi myös illan avaajana. 58 Blues News 1/2023 HONEY B. Kuuden kappaleen setti vaelsi mystisen taianomaisista maisemista ja kauniina kurottavista tunnelmista vastustamattomasti eteenpäin polkevaan bluesrokkimenoon ja yhteisfiilistelyihin. Honey B & T-Bones juhlisti viime vuonna 40-vuotista uraansa kahden uuden levyn muodossa ja Loosen keikalla saatiin kuulla isolta osin niiden kappaleita. Setin loppupuolella instrumentaalin yhteyteen oli sulautettu palanen Oi Jouluyötä tunnelmallisesti slidetulkittuna ja kovin ajankohtasopivana – jouluhan oli yllättävän lähellä (kuten esimerkiksi HBTB-keikoilla usein saadaan huomata). Viime vuonna maailmaan ja bluestaivaalle vilkkumaan ilmestynyt Blues Bizarre on tuore ja energinen bändi, jonka tatsi on polveileva ja tiukasti kiinni nappaava. Jälkimmäinen teki juuri niin, Honey B & T-Bones Marko Karppi ja Esa Kuloniemi © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga. Luonnollinen jatkumo olikin nähdä bändit yhteiskeikalla saman illan mittaan. 2” -levyn päättävällä Soul Button -kappaleella räjäyttämässä tajunnan slidellään, ja että kitaristi-laulaja Sylvi Saarekas nähtiin viime lokakuussa basson varressa HBTB-keikalla Jyväskylässä. & T-BONES JA BLUES BIZARRE Bar Loose, Helsinki 2.12.2022 Bar Loose, Helsinki 2.12.2022 BN käy tapahtumissa! Aina joskus kohdalle osuu suorastaan jumalten siunaamia yhdistelmiä. Keikka alkoi Aijan korvamonitorin patterin vaihdolla, jonka ajaksi Aija usutti Esaa kertomaan vitsin
Lopputulos taisi Aijan vokaalitaikojen ja Mooseksen & Pekan rytmien kera valloittaa koko korttelin ja kenties lähimmät tähtijärjestelmätkin. Selvisin. Big D Never Sleeps 12. Minä menen kappaleen lopussa ihan joka kerta jujuun ja ryhdyn taputtamaan aivan liian aikaisin – onneksi en ole ainut, ja tuo jujuun meno sopii siihen loppuun hauskasti vetäen yleisön vieläkin tiiviimmin mukaan ja nautiskelemaan lopun tunnelmoinnista kitarasoolon kera. Suunta on eteenpäin, kuten Aija sanoi Shake The Dust From Your Feet -kappaleen alkaessa. Miehet nauttivat yhdessä musisoimisesta ja soittonsa sävyt sekä olemuksiensa energiat komplementoivat toisiaan. Mighty Vision 8. Aijan soittama lehmänkello rytmitti seuraavana tullutta Shake The Dust From Your Feetiä mukavan kipakasti Pekan basson pulppuillessa vikkelänä taustalla kappaleen nostattaessa kaikki juhlaviin korkeuksiin. Ice Cold Feeling 5. Blues News 1/2023 59 mutta vitsi ikävä kyllä jäi kesken, sillä patterit vaihtuivat nopsaan ja oli aika hyppäistä heti ens alkuun parin kappaleen verran syksyllä ilmestyneen ”Buzzing! Vol. 2 7. Full Bottle aloitti setin haastavan rennosti, Aijan itsevarman laulun sekä Esan villisti vonkuvan kitaran kera. Ilta oli maaginen: yleisö ulvoi ja velloi, Honey B & T-Bones oli täynnä voimaa sekä uusia kerroksia ja Blues Bizarre seisoi heidän rinnallaan nälkäisen vahvana. Aijan käsissä nähtiin illan mittaan myös basso (kiippareita unohtamatta) – ja Pekalla kitara. Ride! Ride! Suffer! 4. 2” -levyn sisältöön, joka rullasi ja groovasi suorilta kilpaa yleisön kanssa. Omat suosikkini edellä mainitun valoisan ja päättäväisen Shake The Dust From Your Feet -messevyyden ohella olivat samalta levyltä löytyvä Bee Bee Pollinator tsettsettoppimaisine törkyisine rouhimisineen ja tärkeine sanomineen sekä aina yhtä pärisevä Alien Blues yhteislaulattamisineen ja villeine kitaroineen ja tansseineen. V8 Ford 11. Esa ei soita Soul Buttonissa slideä, mutta laajemmin katsottuna Esan ja Markon välillä on selkeää slidesielujen sympatiaa. Easy Baby 9. Tell Mama 6. Howling At The Moon, Pt. Koko bändi oli kovassa kunnossa: Mooses on väkevä rytmeissään, Pekka bassossa ja kitarassa vankan rullaava, Esa tuntuu pystyvän ohjaamaan kitarastaan lähteviä ääniaaltoja aivan mihin suuntaan tahansa ja Aija oli laulutontillaan ja soitinten äärellä taaskin suvereeni (ja pääosin hänen tekemänsä uudet kappaleet jäätävän monipuolisia). Taisinkin värähdellä aivan uusilla taajuuksilla HBTB:n kutsuessa Marko Karpin mukaan encorekappale Soul Buttoniin. Keep Your Lamp Trimmed And Burning toimi kauniisti keikan päätöksenä lempeine tunnelmineen. Kappaletta ei oltu soitettu yhdessä kertaakaan levytyssession jälkeen, kertoi Aija, pohjustaen menoa ohjeistamalla bändiä ottamaan rauhallisesti – miehet tietenkin tottelivat ja aloittivat samalla sekunnilla hurjan möyrinnän ja mystillis-psykedeelillisen rouhinnan. Full Bottle 2. Alien Blues 10. Shake The Dust From Your Feet 3. Bee Bee Pollinator 13. Molemmat bändit hoitivat tonttinsa komeasti, ja oli aikamoisen sähköistävää päästä kokemaan tuo yhdistelmä olevaisuuteen räjähtämistä sekä vuosikymmenten mittaan kerrostunutta kokemusta. Satu Saga Honey B & T-Bonesin settilista: Honey B & T-Bonesin settilista: 1. Esan ja Markon villi yhteissoitto riemastutti niin kovasti, että olin ensimmäistä kertaa vuosikymmenen mittaisen keikkakuvauskokemukseni aikana hyvin lähellä rämähtää naamalleni koittaessani hipsiä hyviin kuvausasemiin. Keep Your Lamp Trimmed And Burning Encore Soul Button with Marko Karppi Blues Bizarre © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga
Hänen soittonsa oli niin perjantaina kuin lauantaina taipuisan letkeää ja nautinnollisen irtonaista. 62-vuotiaan Wilsonin lapsuusajan musiikkimaailma koostui lähinnä kantrista ja aikuisrockista, joita paikalliset radioasemat soittivat aamusta iltaan. 60 Blues News 1/2023 BIG DADDY WILSON & LATVIAN BLUES BAND Blues House, Riika 25.–26.11.2022 Blues House, Riika 25.–26.11.2022 BN käy tapahtumissa! Latvian pääkaupunkiin Riikaan avattiin syksyllä uusi musiikkiklubi. On kuitenkin helppo veikata, että tyylikäs pukumies palaa Baltian suunnalle taas lähiaikoina. Odotan, että väki tulee tänne jatkossakin runsaslukuisesti. Vieraakseen Buxin yli 20 vuotias svengijengi oli saanut vanhan kamunsa, Pohjois-Carolinan Edentonissa vuonna 1960 syntyneen Adam Wilson Blountin. – Bite’s Blues Club oli meille rakas paikka. marraskuuta Jura alunana iela 2:ssa sijaitsevan Blues Housen lavalle nousi Eurooppaa koronapandemian jälkeen ahkerasti kiertänyt LBB. Hyvinhän tuo näyttää toimivan. Karismaattinen Bux Bukovskis jättäytyi molempina Blues Housen marraskuun iltoina kuuntelijan rooliin. 2000-luvun alkupuolella blueskansa vaelsi Riian Dzirnavu ielan intiimiin Bite’s Blues Clubiin. Lopulta löysimme tämän upean ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen. Latvian pääkaupungista Wilson jatkoi kotikonnuilleen Keski-Eurooppaan ja PohjoisSaksan Bremeniin. Repertuaari vaihteli sykähdyttävästä bluesista letkeän kantrin kautta tiukkaan souliin. Albumeita on ilmestynyt toistakymmentä. Saksan suunnalta jo reilut 30 vuotta keikoille lähtenyt bluesja soulmies on tunnettu soittouransa ajan Big Daddy Wilsonina. Vesa-Pekka Järvelä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä © Ve sa -P ek ka Jä rv el ä Big Daddy Wilson Latvian Blues Band. Sen jälkeen Riika on ollut ilman oikean rytmin ja tunnelman bluesmestaa. Perjantai ja lauantai tarjosivat hienot kolmituntiset. Blues Housen vastaanotto on ollut lämmin. Onhan tämän melkoinen onnenpotku. Blues kolahti Big Daddyyn kolmenkympin kieppeillä. Mielellään häntä kuuntelisi Suomessakin – vaikkapa ensi suvena Buxin ja kumppaneiden kanssa kanaalin rannalla Raumalla. Perjantai-ilta oli upea, mutta lauantai räjäytti klubin täyteen roihuun. Wilsonin kappalevalinnat osuivat suoraan maaliin. Paikka oli lähes poikkeuksetta täyteen ammuttu. Blues on aina maistunut latvialaisille. Big Daddy oli LBB:n ohella festivaalin ykkösnimi. Wilsonin ja LBB:n liitto tuntui ilman Buxin terävää kitarointiakin erittäin toimivalta. Varsinkin dynaaminen Rolx näytti jälleen kyntensä. Sen sulkeutumisen jälkeen etsimme pitkään bluesille sopivaa keikkamestaa. Sessiot olivat biisilistaltaan erilaiset. LBB ja Wilson ovat yhdistäneet voimansa aieminkin. Jämäkkä syke kesti lauantai illasta puoliyön tuntumaan ja perjantaina aina miltei kello yhteen asti. Jopa kauempaa kuin Latviasta, toivoo Bukovskis. 25. Viime kesäkuun tapahtuma onnistui mainiosti ja kävijöitä tuli Ropaziin myös Pohjoismaista. – Tulimme edellisiltana Sveitsistä ja takki oli hieman tyhjä. Wilsonin väkevän laulun ohella soolotilaa LBB:n riveistä saivat kiippareille kovaa kyytiä antanut Artis Locmelis ja Buxilta kitaristin vakanssin väliaikaisesti vienyt Joatans Racenajs. Molempien iltojen setit olivat täynnä hienoja hetkiä. Champion Jack Dupreelta, Louisiana Rediltä, Eddie Boydilta ja Luther Allisonilta vaikutteita imeneen Wilsonin ura lähti liitoon vasta Eurooppaan muuton jälkeen. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki antaa bändin muille kavereille Big Daddyn rinnalla enemmän tilaa. Pitävän perustan Wilsonin soulahtavalle tulkinnalle sekä kitaran ja koskettimien vuoropuhelulle takoi pitkään Latvian vauhticomboa palvellut komppipari, rumpali Rolands ”Rolx” Saulietis ja basisti Marcis Kalnins. Biiseistä vetävämpiä olivat I Got To Move, Walk A Mile In My Shoes, Hard Time Blues, ”Live In Europe” -kiekolta poimittu I Got No Money ja Watersin ikiklassikko Got My Mojo Working. Suurimman osan soolouransa levytyksistä Wilson on tehnyt maineikkaalle saksalaiselle Ruf-levymerkille. Vieras on nyt pääroolissa – niin kuin kuuluukin, sanoo Bux. Lokakuussa Latvian kärkibändi ja Riian bluesdiggarit löysivät uuden kodin. ja 26. Useimmin Moonshinen estradille kiipesi latvialaisen blues-skenen ykköstykki, kitaristi-laulaja Janis ”Bux” Bukovskisin johtama Latvian Blues Band. Vanhankaupungin ytimessä muutaman vuoden toiminut Moonshine ja sen jälkeen saman katon alla viihdyttänyt House 12 keskittyi ohjelmavalinoissaan enemmän rockin ja rockabillyn suuntaan ja sinisävelet jäivät paitsioon. Myös gospel tuli maalaismaisemmissa varttuneelle Wilsonille tutuksi jo nuoruusvuosina. Jo ensimmäiset kuukaudet ovat osoittaneet, että bluesille ja muulle rytmimusiikille on Baltian maissakin edelleen tilausta. Yksipäiväisestä festarista on muodostunut kesän huippuhetki. Paikka kastettiin Blues Houseksi. Viimeksi he kiipesivät lauteille kesäkuussa Ropazin R&B Blues -festivaaleilla Riian koillispuolella. Toisinaan myös bluesille annettiin kuitenkin Livu-aukion kulmakuppilassa mahdollisuus. Monia kovatasoisia blues-akteja tarjonnut suosikkiklubi sulki jopa hieman yllättäen ovensa vajaat 10 vuotta sitten. Yksi maukkaimmista tuotoksista on Ruf Recordsin ”Songs From The Road” -sarjan pitkäsoitto vuodelta 2017
Pekka Tiilikaisen ja Beatmakers-yhtyeen luotettavassa seurassa Italiasta käsin sangen aktiivisesti maata jälleen kiertävä alkuperäinen ”viimeinen” The Renegades -muusikko Graham Johnson on korkeasta iästään huolimatta rumpujen takana edelleen oma ikinuori ja vilpittömän innostuneen oloinen itsensä, joka tällä erikoiskeikalla pääsi osoittamaan mukautumiskykynsä myös varsinaista ”The Renegades Revisited” -joukkiota täydentäneiden Juho Pitkäsen ja Esa Kuloniemen yllätykseksi juonimalla garagetrio-kotvasella. Ehtoon kiistatta kohahduttanein parikymmenminuuttinen, joka tuli samalla jättäneeksi omalla hyväntahtoisella tavallaan varjoon jotakuinkin kaikki muut viikonlopun esiintyjät. Feelgood -koulukunnan räimeellään. Blues News 1/2023 61 LADYBUG ROCK’N’ROLL WEEKENDER Vesileppis, Leppävirta 3.–4.2.2023 Vesileppis, Leppävirta 3.–4.2.2023 BN käy tapahtumissa! Kahden lockdown-välivuoden jälkeen toteutunut 12th Ladybug Rock’n’Roll Weekender houkutteli Pohjois-Savon suosittuun kylpyläsporttihotellikompleksiin ilahduttavan runsaan yleisökatraan, eikä osallistumisintoa vaikuttanut lainkaan rokottavan tapahtuman pitäytyminen lähes kauttaaltaan kotimaisissa esiintyjissä. Edellä mainittujen sekä soolokitaroista vastanneiden Ykä Putkisen ja Rami Korhosen, fonisti Antti Snellmanin ja rumpali Jupe Litmasen ei näin ollen tarvinnut nytkään kuin päräyttää Mellow Saxophonen alkuriffit ilmoille ja tanssisali täyttyi jo innostuneesta liikehdinnästä. Professor Longhairin Who’s Been Fooling You) että orkesterin omaa hienoa tuotantoa (mm. Breathlessin Jerry Lee Lewisja Crazy Cavan -johdannaisen iltapuhteen lennokkuuden varmistivat osaltaan Kai Pulliainen bassossa sekä Ossi Nykänen rummuissa. Aikataulusyistä settiään hieman lyhentämään joutunut Sherwood Tigers kiertää tätä nykyä maata hyvin perustein sekä Keravan että Teddy & The Tigersin musiikkihistoriaan jättämän tradition merkittävimpänä viirinkantajana. Breathlessin kanssa. Vuosien saatossa hyvän viinin tavoin alati täyteläisemmäksi jalostuneessa kokoonpanossa instrumentaalista tilaa hallitsee selkeästi pianisti Ville ”Tohtori” Tolvanen, joka antoikin dominantilla New Orleans -perinteelle kunniaa tekevällä soittotekniikallaan kiitollisen lisäpotkun sekä 1950-luvun lainoja (mm. Lauantai-illan riuhtaisi liikkeelle rock'n’roll-, rautalankaja pop-standardeista biisilistansa koonnut The Vincents, yhdessä Idols-kisoissakin takavuosina finaalikierroksille yltäneen laulajakitaristi Kristian Meurmanin kanssa. Paikalle oltiin saavuttu vastaanottavaisella tuulella. Aamutunnit sinetöineen viimeisen herätyksen tarjosi yhä hämmästyttävän pirteässä kunnossa pysytelleelle tanssiyleisölle Tina Bednoff & The Cocktailers tuomalla tapahtuman musiikilliseen agendaan toivotun rhythm’n’blues-annoksen. Marko Haaviston vuosikymmenten jälkeenkin ihailtavalla linjakkuudella luotsaama lahtelaiskombo loihti Vesileppiksestä kesäisen tanssilavan maalaismaisemineen ja rauhoittavine auringonlaskuineen, ihmisten hyräillessä tuttujen kappaleiden sanoja kyynel silmäkulmassa. Tapahtumanimestään huolimatta Ladybug ei ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi kahlita tyylikirjoaan yksinomaan 1950-lukuiseen rock’n’rolliin, vaan tapahtuman lavalle on noussut yhtä lailla niin countrya, bluesia, rhythm’n’bluesia, bluesrockia ja Hurriganes-räimettäkin esittäviä seurueita. Laulaja-rytmikitaristi Masa Salorannan ja basisti AP Niemen komennossa kulkeva kokoonpano ei kuitenkaan tukeudu ohjelmistoltaan niinkään Tiikeri-juurilleen (osuuden päättäneitä ”pakollisia” Dancing Shoesia ja Tiger Twistiä lukuun ottamatta), vaan keskittyy yleisöystävällisessä setissään lähinnä rock’n’rollin iättömiin klassikoihin. Sitoutuneen talkootiimin voimin junailtava sympaattinen tapahtuma on kerännyt plussapisteitä myös sen tavasta panostaa paitsi ohjelmistoonsa, myös osallistujien kokonaisvaltaiseen viihtyvyyteen. Rautalangan ja piano-rock’n’rollin vaativassa välivyöhykkeessä operoi ymmärrettävästi The Vincentsiä hitusen verran tottuneimmin ottein Esa Pulliainen yhdessä Mr. Rokkikansan keskuudessa ei silti ollut havaittavissa pienintäkään viitettä hylkimisreaktioista. Loppuperjantai jatkui 1960ja 1970-luvuille kurkottaneissa äänimaailmoissa. Korona-aikana ideoitu kvartetti ammentaa musiikkinsa rock’n’rollin myöhemmiltä vuosikerroilta, mutta poikkeuksellisen osaavan solistinsa Jonatan Nurmisen kansainvälisen tason vokalistisessa komennossa paikoin hardrokahtaviinkin ratkaisuihin suhtauduttiin katsomon puolella enimmäkseen hyväksyväisesti. Tämä johti setin aikana ainoan jäljellä olleen kuusikielisen vireen pikavaihtoihin sekä kiusallisiin taukoihin, jotka ryhmä kompensoi entistäkin raivokkaammalla ja kovaäänisemmällä Piratesja Dr. Mess Around -henkinen I’m A One Man Woman) sekoitelleeseen kappalepakkaan. Kyseessä ei siten ole ainoastaan sarja iltakeikkoja vaan festivaalitoimintoja on mietitty myös valoisalle ajalle, aineistonäyttelyistä (tänä vuonna aiheena oli Teddy & The Tigers) soittopajoihin (Ykä Putkisen blueskitaraoppitunti), tarinatuokioihin (Teddy & The Tigers -basisti AP Niemi) sekä uima-allasosastolla pidettyihin livesessioihin (Ladybug-isäntä Jari Lehtomäen johtama Gru-V-Tones -yhtye). Pienet käynnistysvaikeudet häiritsivät myös Lockdown Docsin sovittua aloitusta, kun kitaristi Archie Hämäläisen toinen slidekeppi ja vahvistin päättivät sanoa yhteistyönsä irti juuri ennen soiton starttia. Rankalla fuzz-säröllä kitaraansa ruopannut Kihara sekä Kuloniemi Danelectro Longhorn -bassoineen ja pääasiallisena laulajana sytyttivät toden teolla liekin Johnsonin rumpujakkaran alle Shakin’ All Overin, Thirteen Womenin, I’m A Hog For You Babyn ja Kiharan Hendrix-tyyliin tulkitseman Hey Joen tapaisten armottomien kaahausten parissa. Kitarasankarin tarjotessa päivän intensiivisimmin keikkaa tapittaneelle ja alusta pitäen lavan eteen tungeksineelle kuulijakunnalle bravuuri-instrumentaalejaan (Yksi ainoa ikkuna, San Francisco jne.), paukutti ”Herra Perkele” (kuten esittely kuului) vastapainoksi ämyreistä sellaista rokkia että ”p** haisee” (kuten niin ikään lavalta shown alkajaisiksi muistettiin informoida). Ennakkoluuloitta Beatlesin While My Guitar Gently Weepsillä itsensä intronnut jyväskyläläis-espoolaislähtöinen kitarakopla vakuutti kyllä teknisesti perusvarmalla ja eläväisellä työskentelyllään, jos kohta yleispätevän ravintolacover-kimaran olisikin suonut olevan vielä hieman enemmän kohdennettu juuri tämän tapahtuman tarpeisiin. Vastapainoksi pitkälti omaan materiaaliinsa sekä jo 1980-luvulla keikkarutiineihinsa sisällyttämiin harvinaisempiin lainoihin nojasi vuorollaan hyvinkääläistaustainen pitkän linjan rockabillyorkesteri BopCats. Kai ”Utsi” Uusitalon johtamassa yhtyeessä rumpuja on soittanut vuodesta 1982 Ari Eerola ja kontraa edellisiin nähden nuoremman polven tekijämies Aki Savolainen, joka järjestikin tällä kertaa bändin ilakoivimman momentumin raivolla laulamallaan versiolla Bobby Lollarin desperate-rock’n’roll-numerosta Bad Bad Boy. Sekä levyttämään että satunnaisesti myös keikkailemaan palanneen Badding Rockersin tulkitessa uniikkiin tapaansa suomenkielistä countryn, rock’n’rollin ja eritoten beat-iskelmän tyylillisesti halkomaa musiikkiaan ei Ladybugissa voitu välttyä suurten tunteidenkaan purkauksilta. Tämä periaate ei horjunut nytkään vaan tarjontaa laajennettiin hetkittäin jopa psykedeeliselle maaperälle. Pete Hoppula © O la vi Ry tk ön en Cadillac! Juho Pitkänen, Graham Johnson ja Esa Kuloniemi The Renegades -triona. Eddie Cochranja Elvis-pitoisen vauhdikkaan repertuaarin vaikuttavimpiin suorituksiin lukeutui Del Shannonin Runaway, jonka bändi klousasi soittamalla laulun viimeiset tahdit ska-tempossa
Keskeisen osan yhtyeen soundista muodostaa Steve Bellin huuliharppu. Lisää kuvia bändistä sen uumenista löytyy pahvikotelon sisältä. Siinäpä turismivinkkiä loppukevään bluesmatkailulle. Samanoloista rennon lakonista Reed-henkistä rytmiseilailua on tarjolla mm kappaleilla You For Me sekä We Got To Stick Together. Kiekolla laulaa myös yhdellä kappaleella Primerin 17-vuotias tytär Aliya, jonka tulkinta louisianalaissävytteisessä, keinuvassa Tough Times -balladissa on sympaattisen kuuloinen. Tyylistä voi löytää yhtymäkohtia hänen entisen pomonsa Muddy Watersin soittoon. Slide on mukana myös albumin ehdottomasti parhaisiin äänitteisiin lukeutuvalla nimibiisillä Hard Times. Klubi on nimittäin suljettu ja se on myynnissä. Kannessa mainitaan special guest Zack Harmon, vaikka herran kitaraa kuullaan vain kahdella raidalla. CD:n säestysjoukoissa on Corritoren julkaisuille tuttuun tapaan luonnollisesti mukana legenda-ainesta. Se tarjoilee ”Tuulisen kaupungin” parhaita bluestraditioita omalla osaamisellaan ja vankalla kollektiivisella näkemyksellään. Vauhdikkaista sävelmistä voisi vielä erikseen mainita CD:n puolivälissä kuultavan Primerin ylistyslaulun kotikaupungilleen. Avausbiisi, funkahtava You Got What I Want piirtää hyvän kuvan kiekon soundimaailmasta ja tarjoaa soolotilaa niin Primerille kuin harpisti Bellillekin. Omissa nimissään Smith on purkittanut (ainakin) kaksi ihan kelvollista CD:tä, “Give Me Wings” (Atomic Theory, 1998) sekä “Back On Track” (Cool Wind, 2005). Kaikki 13 kappaletta ovat Primerin käsialaa. Esityksen keskivaiheilla kuultava kehotushuudahdus Bob Corritorelle töräyttää sekaan munnarisoolo on kuin suoraan joltain Reedin 50-luvun äänitteeltä. Levyllä Procell hoitaa laulupuolen ohella harpun ja nimiraidalla myös pianon. Kiekko käynnistyy menevillä alkusävelillä. Levyn muutamasta lainakappaleesta tempoltaan eniten valtavirrasta poikkeaa rivakkaa sielunruokaa tarjoileva Soul Food. Näistä liki 8-minuuttinen Hot Meal esittelee Primerin slidetekniikkaa. Ainakin meiltä lastataan auto ruåtsinlaivaan ja pikkurapakon ylitettyä suunnataan keula kohti etelää ja Mönsteråsin kaupunkia. Paikka on varmasti tuttu kaikille Chicagon bluesklubeissa vuosikymmenten aikana vierailleille. 62 Blues News 1/2023 LEVY TUTKAILUT Jimin kerrotaan toimineen mm. Levyn toinen voimahahmo on itsestään selvästi ja sen enempiä superlatiiveja viljelemättä Bob Corritore. Sittemmin äitee-Dunson sai vuosituhannen taitteessa, liki kahdeksankymppisenä, levyttääkseen ihka oman CD:n “Big Boss Lady” (Lakada Music), jolla poikansa “Prime Time” oli oikea-aikaisesti mukana taustabändin yhtenä kitaristina. sukunimikaimansa Big Walter Smithin Groove Merchants -yhtyeen kitaristina, mutta ainakaan omissa kokoelmissani olevilla yhtyeen kolmella albumilla hän ei ole mukana. Artistin perinnetietoisessa kitaran soitossa korostuu ilmavuus ja svengi. Samoin sen perään kuultava Don’t Wait Too Long toimii tyyppiesimerkkinä siitä, miten vastustamattomasti ja rennosti kiekolla kuultavat muutkin shufflet kulkevat. Ei tietenkään mikään ihme, sillä levy on hivelevää soulbluesia. J-P Berg JIMI “PRIME JIMI “PRIME TIME” SMITH & TIME” SMITH & BOB CORRITORE BOB CORRITORE The World In A Jug: “Bob Corritore’s From The Vault Series” (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 24) Huuliharpisti ja tuottajavelho Bob Corritore jatkaa superaktiivista julkaisutoimintaansa ilmeisen ehtymättömistä äänitearkistoistaan löytyvillä tallenteilla, omaa nimeään kantavassa “From The Vault” -sarjassaan. Hänen upeaa laveasti maalailevaa soittoa sekä rytmillistä tyylittelyä kuullaankin levyllä runsaasti. Lisäksi JOHN PRIMER JOHN PRIMER Hard Times (Blues House Productions BHP JP2022) John Primeria eivät korkeat ikävuodet tunnu hidastavan. ”Hard Times” ei tarjoa mitään varsinaisesti yllättävää. Albumin tyylikkäässä kansikuvassa Primerin taustalla on Chicagon Halsted Streetillä sijainneen perinteikkään B.L.U.E.S-klubin lava. Primer on kannuksensa hankkinut alan huippujen kanssa jo ennen siirtymistään soolouralle liki 30 vuotta sitten, joten minään ihmeenä tuota ei voi tietysti pitää. Tässä kohden minun oli pakko porautua historian lehdille. Hidasta bluesia kuullaan neljän kappaleen verran. Albumin sisältö on tuota edellä mainittua tyttären esitystä lukuun ottamatta täysipainoista Chicago-bluesia. Freddy Kingin Love Her With A Feeling ei ole mielestäni levyn kokonaisilmeen kannalta kaikkein paras valinta. Kuvauspaikan valintaan on painava syy. Bändin tiukan rytmiryhmän muodostavat rumpali Lenny Media sekä basisti Dave Forte. juhlavuottaan viettävää Mönsterås bluesfestivaalia, jossa mm. Vierailijoina kuullaan kakkoskitarassa Rick Kreheriä ja pianisti Johnny Iguanaa, jotka molemmat lienevät tuttuja nimiä Chicagobluesharrastajille. Tärkeässä osassa on tietysti myös hänen The Real Deal -bändinsä. Se sopii hyvin monipuolistamaan CD:n musiikillista kokonaiskuvaa. Nyt on framilla kitaristi-laulaja Jimi “Prime Time” Smith, jonka taltioinnit ovat perua neljästä eri levytyssessiosta vuosilta 2017–2020. CD hurahtaa liikkeelle nimikappaleellaan huomattavan vintagehenkisesti, johtaen oitis mielija kuulokuvani niin soitannollisesti, rytmisesti kuin Smithin laulun välityksellä blueslegenda Jimmy Reediin. Chicago sisältää myös hienot soolot harpisti Steve Belliltä ja Primeriltä. Se on myös ainoa tulkinta, jota taustoittaa saksofonisti sekä parit taustalaulajattaret. Eikä teeren poika laisinkaan, sillä hänen äitinsä oli ihan kohtuullista mainetta (ainakin historian perspektiivistä) nauttinut laulaava rumpali Johnnie Mae Dunson. “Prime Time” Smith ei välttämättä kuulu aivan bluesin ykkösdivisioonaan, mutta vahvaäänisenä laulajana tarjoilee kelpoa, rehellistä ja takuuvarmaa perinnebluesia sellaista halajaville. Sattumoisin edellä mainituista esityksistä sekä CD:n nimikappale että Stick Together ovat äiti-Smith Dunsonin sävellyksiä, jotka tämä julkaisi yhdessä – kuinkas sattuikaan – itsensä Jimmy Reedin kanssa, pienen ja lyhytikäisen Magic-levymerkin neljävitosena noin vuonna 1972. Muut ovatkin sitten tyylipuhdasta Chicagoa, reipaspoljentoinen Southbound, slidekitaran dominoima Walkin’, sekä Fire And Ice Eddie Taylor -tyylisine kitaroineen. Primerin tummanpuhuva ääni on erinomaisessa kunnossa. Mainostettakoon lopuksi tulevan toukokuun viimeisenä viikonloppuna pidettävää, 30. Herran viime vuoden lopulla ilmestynyt albumi viihtyi hyvin listoilla. Vuonna 1959 syntynyt Smith ei nimittäin ole blueskuvioissa mikään eilisen teeren poika. Aivan uunituoreesta materiaalista ei siis ole kyse. tämä parivaljakko tulee esiintymään kera basistilegenda Bob Strogerin. Miehen uusin, Rick Barnesin tuottama ”Hard Times” -CD on levytetty alkuvuodesta Chicagon RaxTraxstudiolla. Pianisti Henry Grayn hersyvää soittoa kuullaan parilla kappaleella, samoin on parille vedolle joukkueeseen värvätty basisti-ikoni Bob Stroger. Kokonaisuutena hyvä ja riittävän monipuolinen julkaisu. Ihastusta sen sijaan herättää, miten väkevältä mutta silti niin ilmavalta Primer saa bluesinsa äänitteillään kuulostamaan. Niistä Blinded soljahtaa sutjakkaasti shuffleosastoon, kun taas heti perään kuultava, Corritoren kuulakkaan munnarin siivittämä In A Spin taipuu milteinpä lattariksi. Johnny Iguanan rullaava piano tuo tälle ja usealle muullekin raidalle maittavaa lisäväriä. Minford James Jimi “Prime Time” Smith on itse säveltänyt CD:n kymmenestä kappaleesta kuusi. Sen nimi heijastelee artistin mukaan nykymaailman tilannetta, johon hän toivoo tuovansa apua musiikkinsa avulla. Nykyään 77-vuotias Chicago-bluesin lähettiläs on bändeineen yhä erinomaisessa vedossa. En tiedä, onko Harmonin mainitsemisella suurempaa markkina-arvoa, vähän jää samanlainen fiilis kuin Harry Nilssonin ”Pussycats”tunnistettavissa. Soundi on myös oma ja helposti. Pertti Nurmi DERRICK DERRICK PROCELL PROCELL Hello Mojo! (Catfood CFR-032) Derrick Procell on Milwaukeesta kotoisin oleva multi-instrumentalisti, jonka joku saattaa muistaa bändeistä Austin Carter Roundup tai Arroyo
Harppuintrolla käynnistyvä letkeästi keinahteleva Baby I’m Lost on oikein mukavaa kuunneltavaa. Levyn yllättävin veto on Kinksin vuonna 1965 levyttämä Who’ll Be The Next In Line. Huolimatta siitä, että yhtä levy tutkailut. Ilmavasta tyylistä ja osittain myös soundista tuli itselleni ajoittain mieleen Little Miltonin ja B.B. En pelkästään sano, että Derrick Procell on nykyajan soulbluesin mieslaulajien kärkikastia, sillä tämä on mielestäni (viime)vuoden soulbluesalbumi. Slidekitaraa ei silti ole ja viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että taustamuusikot ovat osaavia joskin aika joka lajin sellaisia. Sen käheä sävy tuo mieleen edesmenneen Preston Shannonin. Kaikkiaan loistava albumi, jonka kappalevalikoima on kiinnostava ja monipuolinen. Erinomaista tukea kokonaisuuteen antaa 504 Horns (Jason Parfait & Ian Smith), joiden mukanaolo tuo kappaleisiin tukevuutta sekä maukasta lisäväriä. Biisin lyriikoissa varoitellaan mm. Ensimmäisenä kuullaan Bobby Blandin Two Steps From The Blues. Nuotit ovat sooloissakin harkittuja ja Telecasterin soundi on pehmeä. Laulajan ääni on kestänyt hyvin aikaa. levyn kanssa, jossa hän sekä John Lennon poseeraavat kannessa ja ”Produced by John Lennon” on melkein isommalla fontilla kuin Nilssonin tai levyn nimi. Kenny Nealin keikkakunnon voi kätevästi tarkastaa esimerkiksi Youtube-kanavalta, josta löytyy tallenne Crescent City Blues & BBQ -festivaalilta New Orleansista viime lokakuulta. Angelan lauluääni on aikaisemmista levyistä hieman madaltunut. Torvet tuuttaavat komeasti ja Johnny McGhee heittää maukkaita riffinpoikasia. Kingiä. Albumi on ennen kaikkea kunnianosoitus hänen kotiseutunsa musiikille. Lisäksi louisianalaisväritys luo tälle levylle lisää kiinnostavuutta. Kingin myöhäiset studiolevytykset. Ainekset koostuvat swamp-bluesista, zydecosta, New Orleans -vaikutteisesta R&B:sta sekä modernimmasta soul-bluesista. Lisäksi kuullaan hienoja vetoja Jimmy Reedin, Chuck Berryn ja Dorothy Love Coatesin kappaleista. Levy on Nealin itsensä tuottama ja sen kaikki äänitteet on tehty artistin omalla Brookstown Recording -studiolla Baton Rougessa, Louisianassa. Kansi on kieltämättä aika erikoinen ja siihen olisi voinut kiinnittää hiukan enemmän huomiota. Samaan kastiin menee myös Albert Kingiltä lainattu I’ll Play The Blues For You. Tähänastiset levyjulkaisut ovat olleet laadukkaita, mutta tämä on ehkä kaikista paras. King -tribuutti Mount Up On The Wings Of The King. Mutta Angela Strehlin laulu on vakuuttavaa, erityisesti kappaleessa Gambler’s Blues. Louise Ana on ehtaa swamp-bluesia Clifton Chenierin tyyliin ja Bon Temps Rouler taas vauhdikasta zydecoa. Neal on pätevä huuliharpunkin parissa, jota hän myös soittaa levyllä. Pääosan kymmenestä kappaleesta laulaa Kelli Gonzalez ja kitaristi Joe Vent päästetään ääneen yhden raidan ajaksi. Raful Nealin jälkikasvua on muutenkin LP:llä esillä, sillä Kennyn lisäksi sillä musisoi hänen bändiinsä jo pitkään kuulunut velipoika Darnell. Kyseessä on siis erinomaisen laadukas kokonaisuus, joka taatusti miellyttää artistin musiikin ystäviä. Kiekolla vierailee useita zydecon uudemman sukupolven vahvoja paikallisia nimiä, kuten Rockin’ Dopsie Jr, Dwayne Dopsie, Anthony Dopsie ja Big Nate Williams. Säestävä bändi on sama kuin levyllä ja uuden albumin materiaalia on luonnollisesti myös mukana. Sävellykset ovat Ray Daviesin Who’ll Be The Next In Line -lainaa lukuun ottamatta omia. Kiekko on myös saatavana vinyylinä. Kansiteksteissä Strehli kertoo, että tämän levytysprojektin ideana oli löytää kappaleita sellaisilta artisteilta, jotka ovat inspiroineet häntä. Muusikon uusin CD, keväällä 2022 ilmestynyt ”Straight From The Heart”, toimii mainiona jatkumona hänen laadukkaalle tuotannolleen ja mittavalle katalogilleen. Sävelmä on kääntynyt mukavasti bluesiksi ja kun tempokin on puolitettu, löytyy pituutta tuplaten alkuperäiseen nähden. Matto nykäistään alta Bourbon Street -juhlaan sijoittuvalla Mardi Gras Day -kappaleella. Aiemmin heiltä on ilmestynyt ”Brand New Thing” -pitkäsoitto sekä joululauluja sisältävä ”Mambo Santa Mambo” -minialbumi. Jason Goldsmithin (tenorisaksofoni), Casimir Rileyn (baritonisaksofoni) ja Lech Wierzynskin (trumpetti) torviryhmä naulaa svengin lahkeisiin kiinkappaletta lukuun ottamatta kaikki muut ovat covereita. Torvien ryydittämä Skin In The Game saa seurakseen Zack Harmonin kitaroineen. Ja se ainoa oma sävellys on SRV, joka on kunnianosoitus Stevie Ray Vaughanille. Blues News 1/2023 63 Kuten edellä jo todettiin, louisianalaissävyt ovat vahvasti esillä. Kannesta huolimatta musiikki on oikein hyvää ja mukaansa tempaavaa. Viimeksi mainittuja edustavat levyn hämyisä nimikappale sekä niin ikään tarttuva keskitempoinen Two Timing. Sivuilla on tarinaa jokaisesta biisistä ja runsaasti valokuvia Angelan uran varrelta. Niissä hän esiintyy muiden muassa Muddy Watersin, Otis Rushin, Buddy Guyn, Junior Wellsin, B.B. Albert King -vaikutteet hyppäävät suoraan silmille, mutta sehän on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Levyllä Nealia säestää hänen oma bändinsä. koskemasta kitaran kieliin, ennen kuin olet kuunnellut vähän B.B. Kingin ja Etta Jamesin kanssa. Klavinetilla ryyditetty A Tall Glass Of You menee muutaman askelen Tad Robinsonin tontille. Se oli myös tuolloin Grammy-ehdokkaana. Alkujaan Raful Nealin vuonna 1970 levyttämä It’s Been So Long sekä samaiselle henkilölle omistettu Junior Parkerin Someone Somewhere taas edustavat toteutukseltaan keinuvaa New Orleans -bluesia. Nealin kitaransoittoa leimaa ennen kaikkea rentous. Hän ei missään vaiheessa revittele vaan keskittyy enemmän kokonaisuuden ehdolla toimimiseen. Mutta laulu on edelleen upeata, oltiinpa sitten tekemisissä bluesin, gospelin, soulin tai rock’n’rollin kanssa. Uudella levyllään Procell kuulostaa vapautuneelta ja rennolta. Broken Promise on leppoisaa soulbluesia, jota Procell tukee harpullaan. Ei ihme, sillä edellisestä julkaisusta on kulunut 17 vuotta. ”Ace Of Blues” on jo ennen kuuntelua todettava tyylikkääksi pakkaukseksi. Muita vierailijoita ovat kitaristi Christone ”Kingfish” Ingram, laulaja Tito Jackson sekä Nealin tytär Syreeta. Harri Haka KENNY NEAL KENNY NEAL Straight From The Heart (Ruf RUF 1296) Kenny Nealin edellinen levy, ”Bloodline” (2016) voitti Blues Music Award -palkinnon vuonna 2017 sarjassa ”Contemporary Blues Album”. Levyn rankin ja paras kappale on Harmonin kitaroima The Contender. Harpun vähäisyydestä huolimatta ”Hello Mojo!” on ehta paketti, joka sisältää hienoja alkuperäissävelmiä sekä viihdettä lepopäivän ratoksi. Hän oli pitkäaikainen ystävä ja mentori. En koskaan lämmennyt Kinksien Beatles-pastissille, mutta Procellin versio on hyvä. Mukana on 20-sivuinen vihkonen (ja nyt on kyse CD:stä, mahdollisesta vinyylin koostumuksesta en tiedä). Varsinaiseen bluesiin päästään kakkoskappaleella, joka on Elmore Jamesin Person To Person. J-P Berg THE HUNGRY THE HUNGRY WILLIAMS WILLIAMS Let’s Go (Rochelle RR2202) The Hungry Williams on muutaman vuoden toiminut jumpbluesbändi, jonka kakkosalbumi on nyt arvostelussa. Uutta levyä on odotettu pitkään ja se ilmestyi vihdoinkin viime vuoden loppupuolella. Zack Harmon olisi saanut olla sessioissa mukana enemmänkin, sillä se olisi todennäköisesti parantanut lopputulosta entisestään. Tyylillisesti käsillä on monipuolinen setti. Kaikkien näiden rinnalla hän työskenteli, mutta esiintymisistä ei ole ainakaan tiedossani olevia virallisia tallenteita. Albumin päättävä New Orleans rullaa nimensä mukaisesti vahvasti paraatien juhlameiningissä second-line -rytmeineen. Angelan bändi oli lämppärinä Blandin keikalla 1976. Riku Metelinen ANGELA STREHLI ANGELA STREHLI Ace Of Blues (Antone’s ANT2513) Angela Strehli on yksi tämän päivän parhaista blueslaulajista. Perinteisempää bluesia menoa tarjoilevat rennolla shuffle-kompilla kulkevat I Got To Tell Somebody sekä ”Kingfishin” kanssa kitaroitu mainio B.B. ”Let’s Go!” on riehuva nostalginen oodi klassisille swingsekä jump blues -tyyleille ja mainio sekoitus lainakappaleita sekä originaalisävellyksiä yksissä kansissa. Tämän säveltämiseen meni kaksi vuotta
Vaikka olen vannoutunut Kalle Laen tulkinnan kannattaja (Eeron ja Hillen levyltä ”Good Rockin’ Tonight”), niin ei tämä Mike Ziton kitaroima versio jää paljoa jälkeen. Erobiisi Movin’ On kulkee kuin juna kiskoilla, jämähtämättä raiteille kasautuneeseen lumeen. Niiden sanoituksista voi löytää terävää kommentointia, sarkastista huumoria ja positiivista asennetta. Materiaalista valtaosa on rennosti kulkevia, keskitempoisia ja lievästi funkahtavia kappaleita. Mikäli levy tulee vinyylinä vastaan, kannattaa se ehdottomasti ottaa talteen, sillä tämäntyylinen musiikki toimii varmasti paremmin LP:ltä kuin CD:ltä soitettuna. Levyn toinen ässäraita on slidekitaroitu Travelin’ Mood. Levytykset ovat 2000-luvulla olleet harvassa. Mielleyhtymiä soitannasta voi hakea vaikkapa 1970-luvun Freddie Kingin sekä Albert Kingin suunnilta. Sessioiden aikana Mike Zito on varmaan poistunut kabinetin puolelle hetkeksi, jolloin Carpenter on tarttunut kitaraan ja soittanut kappaleen liidit. Kiekon sovitukset ovat ilmavia ja tyylikkäästi toteutettuja, soundimaailman ollessa täyteläinen. Without Love It Doesn’t Matter taas lainailee Howlin’ Wolfin Forty Four -biisistä osia, mutta kehittyy kuitenkin lopulta ihan omanlaisekseen sävellykseksi. Hidas ja intensiivisesti vedetty Roadhouse Blues kulkee vahvasti juuri edellä mainitun Albert Kingin hengessä. Moni muukin asia natsaa hienosti. Kiekolla kuullaan myös yksi pelkästään akustisen kitaran säestyksellä esitetty kappale. Mieleeni tuli jo silloin, että parhaassa luomisvoimassaan oleva McCray pitäisi saada studioon ja mielellään osaavan tuottajan sekä kunnon levy-yhtiön kera. Sisältönsä puolesta albumi tarjoaa täyteläisen musiikillisen kattauksen. Vaikkei Carpenterin versiossa sinänsä mitään vikaa ole, niin olen jossain määrin allerginen kappaleelle, enkä sympatiapisteitä tällä kertaa anna. Biisit ovat uusia ja laadukkaita kautta linjan. Näissä hitaissa esityksissä korostuvat myös McCrayn vahva tulkintakyky sekä olennaiseen keskittyvä tiukka kitarointi. Riku Metelinen BLUE MOON BLUE MOON MARQUEE MARQUEE Scream, Holler & Howl (omakustanne) Blue Moon Marquee on kanadalainen duo, jonka muodostavat kitaristi A.W. Bonamassalla on syvä ymmärrys McCrayn musiikillista identiteettiä kohtaan. 64 Blues News 1/2023 levy tutkailut ni. Kitaristi luukuttaa Gibsoniaan välillä kovaa ja korkealta, mutta hyvin tyylitietoisesti nyanssit halliten. Mikäli joku kaipaa nostalgista menoa modernilla otteella, niin tästä löytyy sitä koko levyllinen. McCray itse kokee ”uudestisyntyneensä” ja saaneensa kokonaan uuden uran tämän levyn myötä. Muita vierailijoita albumilla ovat Warren Haynes, Reese Wynans ja tietysti Joe Bonamassa. Albumin kuuntelun jälkeen McCrayn mielipiteeseen on helppo yhtyä. Toivoisin Blue Moon Marqueen jatkossa tekevän levyn kahdestaan tai vain perkussionistin avittamana. Samoin esim. Avausraidaksi on valikoitunut radiosoitossa puhkisoitettu vanha sotaratsu I Hear You Knocking, kiitos Dave Edmundsin. Tyyppiesimerkkinä toimii singlenäkin julkaistu, omaelämäkerrallinen Arkansas. I Play The Blues päättää tämän hienon CD:n seesteisen tunnelmallisiin säveliin. Viimeisimmät tuotokset ”Live At Interstate 75” (2006), ”Larry McCray” (2007) sekä ”The Gibson Sessions” (2014) ovat harvinaisia ja vaikeasti hankittavissa. Aivan pelkkää duosoitantaa levy ei sisällä, sillä mukana on rumpali, pari puhallinsoittajaa, kosketinsoittaja sekä kaksi vierailevaa kitaristia, joista kannattaa mainita tuotantopuolellekin lusikkansa työntänyt Duke Robillard. Kappaleessa trumpetisti Bonnie Northgraves soittaa hienosti, ja välillä olen kuulevinani huuliharpun ja pariin kertaan jouduin jopa tarkistamaan asian: kyllä, kaikki fillit hoidetaan trumpetilla. Tämän projektin alkuunpanijana oli kitaristi-laulaja Joe Bonamassa, joka myös toimi Josh Smithin kanssa levyn tuottajana. Kaksikosta molemmat myös laulavat, tosin pääosan vokalisoinnista hoitaa Cardinal viskin kyllästämällä raspiäänellään. Ylituottamiseen ei mielestäni ole sorruttu, vaikka mukana on muutamalla biisillä jopa jousia ja taustalaulajia. Miellyttävää, kuinka näinkin perinteisestä musiikista on saatu näin tuoreenkuuloista. Häneltä on ilmestynyt muutamia levyjä ennen tätä, mutta tänne pohjolan perukoille tai ainakaan allekirjoittaneen hyllyyn niitä ei ole ilmaantunut. Joe Vent on laulamassa tuhdissa swing-kappaleessa Oooh-Wow, svengi suorastaan kaappaa kuuntelijan mukaansa. Tällaista menoa en ole vähään aikaan kuullut. Miehen voimakas baritoniääni on hyvin esillä ja kitara soi myös komeasti. Silloin heidän taitonsa tulisivat paljon paremmin esille. Menevää slidekitarointia tarjoileva halloween-raita 669 (Across The Street From The Beast) on aavistuksen puuduttava. Tie on nyt avattu uudestaan laajemmankin yleisön tietoisuuteen 1990-luvun alun menestysvuosien jälkeen. Sue Foleyn mieleen tuova Coletten vokalisoima Hound Dog On A Chain sisältää varsin rujoa kitarointia ja soolokohdassa kitaristi sekä urkuri lähtevät hurjaan kilpasoitantaan. Vakavan sairauden selätettyään mies tuntui olevan elämänsä vireessä. Kahden kitaristin voimin versioitu My Wild Rose huokuu selkeitä Les Paul -vaikutteita. Albumi antaa 62-vuotiaalle McCraylle mahdollisuuden loistaa vahvuuksillaan. Kiekko on julkaistu Bonamassan Keepin The Blues Alive -merkin suojissa. Keskiöön kuuluvat myös vahvasti esitetyt, tunnepitoiset ja hieman mahtipontiset balladit. Joskus ihmeitä kuitenkin tapahtuu! Yksi vuoden miellyttävimmistä yllätyksistä itselleni oli McCrayn uuden studio-LP:n, ”Blues Without You” ilmestyminen. Omaa tuotantoa olevat Boss Man sekä Big Mouth Betty ovat jotenkin tutunkuuloisia, mutta en saa kiinni, mistä ovat vaikutteita ottaneet. Monet Robillardin kitaroimista kappaleista, kuten esimerkiksi Red Dust Rising tai Country Man, voisivat olla joltain Robillardin levyltä peräisin, sillä sen verran vahva herran panos on. Vahvasti souliin kallellaan olevia sävyjä esittelevät omiin unelmiin uskomisen puolesta julistava Don’t Put Your Dreams To Bed sekä nyky-yhteiskunnan hektistä meininkiä hyvin kuvaava, maittavan grooven omaava Breaking News. Hän lisää olevansa optimistinen uransa tulevaisuuden suhteen. Levyn tiukin ja samalla mieluisin kappale on jazzhenkinen Coletten viettelevästi laulama Lowlands. Kakkosraita I Got Loaded puolestaan kulkee hyvin ja olisi sopinut avausraidaksi huomattavasti paremmin. Cardinal sekä pystybassoa soittava Jasmine Colette. Tuolloin artisti ja hänen funky bändinsä vetivät todella hienon keikan täpötäydelle klubiyleisölle. Perinteisempää bluesiakin on tarjolla. J-P Berg JIMMY JIMMY CARPENTER CARPENTER The Louisiana Record (Gulf Coast GCRX-9040) Jimmy Carpenter on Greensborosta lähtöisin oleva, New Orleansin kautta Las Vegasiin kotiutunut laulava saksofonisti. Levy on kerännyt kriitikoilta ansaitusti paljon suitsutusta ja ollut hyvin esillä alan lehdistössä. Näistä esiin nousee erityisesti levyn koskettava nimikappale, joka on omistettu kolme vuosikymmentä McCrayn managerina toimineelle ja viime vuonna kuolleelle Paul Kochille. Perusränttä Drinkin’ Liquor And Chasin’ Women on taas sitä itseään. Vaikka ”Scream, Holler & Howl” on kaksikon neljäs pitkäsoitto, niin levy-yhtiön suojissa he eivät ole vaan julkaisevat musiikkinsa itse Factor Canadan, voittoa tavoittelemattoman järjestön tuella. ”Let’s Go” tarjoaa letkeän grooven, armottoman draivin ja pettämättömän melodiatajun yhdistettynä ripaukseen omalaatuisuutta ja vanhakantaisuutta. Raidalla poikkeaa myös Joanna Connor. Eero Raittisen laulusuoritukselle Carpenter ei pärjää, mutta senhän jokainen tiesi ennestäänkin. Miehen elämästä kertova Pouring Water On A Drowning Man on varsin mainio. Riku Metelinen LARRY MCCRAY LARRY MCCRAY Blues Without You (KTBA 92651) Näin Larry McCrayn viimeksi keikalla Chicagon Kingston Minesissa 2019. Spotifyn valikoima McCrayn levytysten suhteen on suorastaan surkea. Sanoitukseltaan samoilla linjoilla edellisen kanssa kulkeva Lavern Bakerin You’d Better Find Yourself Another Fool on kuin aikamatka vuosikymmenten taakse. Toinen vanha sotaratsu Barefootin’ on todella tiukka
Uutuusalbumi on tuttua Ecstaticsia. Rufus Thomasin, Doctor Rossin, Junior Parkerin ja Joe Hill Louisin kaltaiset mustan musiikin järkäleet. Ville Mehdon kanssa Yokatta Brothers -kokoonpanossa studioyhteistyötä tehneen) kontrabasisti-saksofonisti-huuliharpisti Stéphane Bihanin ohella Sunille ryhmittäytyivät soittoasemiin Beale Streetin vakiokasvoihin pitkään kuuluneet soolokitaristi Earl Banks, rumpali Rodney Polk ja huuliharpisti Vince Johnson sekä edellisiä nuorempaa väestönosaa edustava ja ”siviilioloissaan” etenkin Jerry Lee Lewisin traditiolle esiintyessään kunniaa tekevä pianisti Gunnar Sansom. Blues News 1/2023 65 lyriikoiltaan vai mitä sanotte tästä: ”You push me when I’m fallin’ and you kick me when I’m down”. Sitäkin tarvitaan, puhutaan sitten countrysta tai rockabillystä. Tätä puolta itsestään hän on tuonut levyillään esiin ennenkin, mutta tällä kertaa tilanne on päässyt eskaloitumaan perusteellisemman kautta. Bändin musiikkia hallitsee Emilin laulu sekä miehen tutun tyylikäs kitarointi, johon Johan Bendrikin Hammond heittää pieniä lurituksiaan sekaan. Homma on aivan liian kilttiä. Emil & The Ecstatics on yksi yhtyeistä, joka on parhaansa mukaan ollut täyttämässä aukkoa, kuten uuden esim. 1936). PP-002EP) ”Ballad Of The Doright Man” on Emil & The Ecstaticsin seitsemäs levy. Mikäli 706 Union Avenuelle on myös jatkossa itse kunkin pakko päästä omaa ääntään taltioimaan, vahva suositus, että se sitten tehtäisiin vähintään herra Calypson esimerkin mukaisella tunteen palolla ja ymmärryksellä. Animalsin ohjelmistosta tuttu Sam Cooken sävellys Bring It On Home To Me on ehkä hiukan tylsä valinta sekin. Riku Metelinen EMIL & THE EMIL & THE ECSTATICS ECSTATICS Ballad Of The Doright Man (Puffer Prod. Mikke Nöjd levy tutkailut THE MEMPHIS BLUES CREAM THE MEMPHIS BLUES CREAM 706 Union Avenue (Around The Shack ATSR CD 005) Ja mitäs hiivattia nyt sitten on tekeillä. Kyllä niitä mielelläni olisin vähintään saman verran lisääkin kuunnellut. Ongelma on toteutuksessa. Basso släppää kuin vimmattu, kitara kirittää ja laulajakin on kovin vauhdikas. Aiheettomaan runttaukseen ei kuitenkaan ole syytä. Sven Zetterbergin poismeno jätti valtavan musiikillisen tyhjiön Ruotsin bluesmaailmaan. Kvartetin täydentävät luottobasisti Mats Hammarlöf sekä rumpali Daniel Olsson. Vauhtisiivua pukkaa peräperää, toiset enemmän, toiset vähemmän rokaten. Souls Come Back To Me tuo alkuteemaltaan tyylillisesti mieleen Bobby Radcliffin. Rokkaamisen osalta tavoite kyllä saavutetaan ja ilmoille tykitetään täysi tusina itsepusattuja vauhtipaloja, ilman yhtään selkeää hituria seassa. Silti se saattaa hyvinkin olla kokonaisuutena ja toteutukseltaan parasta, mitä Calypso alias Hervé Loison on monenkirjavalla urallaan saanut tähän mennessä aikaiseksi. Kuuntelin levyä sujuvasti rockabillynä, kunnes kansiliparetta vilkaistessa selvisi, että ponnistuspohjana onkin ensisijaisesti country ja western-swing – ja niin, että laitetaan homma rokkaamaan. Näistä aikaisemmista äänitteistä voi lukea vaikkapa Blues Newsista, josta löytyy peräti seitsemän arviota. Kaikeksi onneksi se on saanut uuden mielenkiintoisen sovituksen. Jälkimmäisellä riffi puskee lujaa ja uskottavasti eetteristä tajuntaan ja autoilusiivulla kerosiini kärtsyää oikein kunnolla. Jari Kolari THE JERRELLS THE JERRELLS Wanted Man (El Toro ETCD 7038) Tämä melko tuore kopla saapuu Teksasin Austinista ja käsillä on ryhmän esikoispitkäsoitto. Hänen sujuvan tyylikkäästä kitaroinnistaan saadaan nauttia kaikilla kappaleilla. En tiedä, miksi levyllä on vain viisi kappaletta eli kyseessä on miltei vanhan mallin EP. Ranskasta mukanaan tuoman lahjakkaan (ja mm. Jossain kohdissa mieleen tulee When The Saints Go Marchin’ In ja toisessa kohtaa jotain muuta tuttua, mutta mitäs pienistä. Setistä nousee kaksi siivua (Don’t Stall Out ja Hot Rod Baby), jotka potkivat aivan eri asenteella ja tatsilla. The Blues Busters -ryhmässä 1980-luvulla levyttänyt Earl ”The Pearl” Banks (s. Kaikelle edellä mainitulle tributoiva 12 cover-kappaleen albumi on puhdas projektilevy, eikä edes ideana erityisen omaperäinen. Siltikin lopputulema kuulostaa vesitetyltä kunnon moonshine-ratkaisun sijaan. Rakenne on ryhmällä hallussa, sitä ei passaa moittia ja varmasti livetilanteessa touhu sujuu. lokakuuta 2022, mutta aurinkoyhtiön magia ei jättänyt heitä silloinkaan pulaan. Jonkin nopeusaparaatin avulla varmasti selviäisi sekin, että mikä ralli on kaikista vauhdikkain esitys. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta:. uutuusjulkaisun kappaleista Tears Of Frustation ja Drinkin’ About My Thinkin’ Problem voi ainakin lievästi kuulotella. Rockabillyinnostuksensa ohella omintakeisen artistin sisuskaluissa virtaa Beale Streetin katukulttuurista vuodatettu bluesveri. Kovasta menostaan huolimatta ryhmä päätyy auttamatta aivan liian putsplankattuna siistille ja silotetulle ladulle jättämättä suurempia muistikuvia soitostaan. Kaiken siis pitäisi olla mallillaan... mutta kaiken kierroslukuhurjastelun ja hyväntahtoisen kaahaamisen keskeltä nousee jopa hieman kiusallisia kysymyksiä: Mihin jäi persoonallisuus, sitä kun tarvitaan, että pystyy erottumaan lukemattomien kilpakumppanien joukosta. Arkku naulataan kiinni instrumentaalijamilla Rockin’ At Cosmo’s. Pat Haren aina yhtä pysäyttävää I’m Gonna Murder My Babya, Charlie Bookerin mamborytmistä Baby I’m Coming Homea, Willie Nixin leipomojorausanteemaa Baker Shop Boogie sekä Sleepy John Estesin Sunilla edellä mainittuna vuonna levyttämää mutta siltä erää Phillipsiltä julkisuuteen päästämättä jäänyttä ruraalibluesia Runnin’ Around. Heistä vääjäämättä nimenä tunnetuin on mm. Kuuden musikantin kerrotaan tavanneen toisensa musiikillisissa merkeissä vasta kyseisenä äänitysiltana 12. Paluu noin vuoteen 1952 tapahtui ilman käsikirjoituksia kuin takasauvan iskusta, tuottaen nyt ilmestyneelle CD:lle toinen toistaan hurjapäisempiä näytteitä ranskalais-amerikkalaisesta tavasta tulkita uuteen uskoon mm. Suomessakin kertaalleen Blues News/FBS:n tapahtumassa kansaa (sekä kanssaesiintyjiään) hurmoksellisella yhteiskeikallaan kuulun bluessuvun toisen polven edustajan Archie Lee Hookerin kanssa taannoin kaatamassa käynyt ranskalainen Jake Calypso tunnetaan väsymättömänä ja silloin tällöin myös tyystin pähkähulluja ideoita toteuttavana karpaasina, jonka sydämen lyöntejä on aina tahdistanut Memphisin kaupungin musiikillinen syke. Mm. Niiden lisäksi solisti Emil Arvidssonilta on ilmestynyt kaksi levyä The Young Guns -yhtyeen kanssa 2000-luvun alussa. ”Alkuperäinen Sun” on elänyt iät ajat ”turististudion” maineessa – ja on siitä kaikenkarvaisten nostalgiamatkaajien pikasessioiden myötä jossain määrin jopa kärsinyt. levyn nimikappale osoittaa, että Emil osaa käyttää ääntään – ja siinä on sellaista mukavaa soulia, josta itse pidän. Pääkallopaikalle Sun-studioille jälleen kerran suunnannut laulajakitaristi oli päättänyt aktualisoida erään unelmansa: kasattuaan sikäläisestä soittajakatraasta itselleen mahdollisimman autenttisen oloisen Memphis blues -simulaattorin, hän oli valmis aikahypylle takaisin 1950-luvulle ja ”aikaan ennen Elvistä”, jolloin samaista Sam Phillipsin pikkupurkittamoa tapasivat omaan luomistyöhönsä hyödyntää mm. Ja toisaalta, mihin jäi touhusta särmä. Toki persoonallisuutta on yritetty ammentaa tuomalla touhuun vähän honkytonk -fiilistä ja mm viulua
Vuoden 2019 “It Rains Love“ -albumin seuraksi kuluvan vuosikymmenen käynnistää Fieldsin osalta hänen ensimmäinen kiekkonsa Daptonella. 1982) käsialaa oleva Hammond-groovepohjainen Without A Heart, jolla – kuten levyllä ylipäätään – kaikki toteutukseen tarvittavat elementit muodostuvat aidoista ihmisäänistä sekä heidän soittamistaan instrumenteista, ilman samplejä, julkkisduettokavereita, genrerajojen pakonomaisia murtamisyrityksiä tai tietokoneavusteita. Desco-, BDA-, Truth and Soulsekä Big Crown -merkit toivat hänet takaisin isoille estradeille ”soulbluesin hukattuna ja jälleen löydettynä pikkujättiläisenä”. Kuuntelukokemuksena ”Borderlands” on varsin raikas eikä sen kuunteleminen ei olekaan työlästä. nimikappaleella Sentimental Fool. Jos et ole kuullut Travis McComb Bandistä tai Dixie Road Ducksista, niin ainakin hänen käsikirjoittamansa elokuva ”Crossroads” saattaa olla tuttu. Dascoja Soul Fire -yhtiöissä aiemmin operoineen Phillippe Lehmanin sekä Gabriel Rothin vetämä Daptone Records olikin odotettu askel laulajan studiotaipaleella, singlejähän hän ennätti tehdä yhtiölle jo 2000-luvun alussa sekä talon orkesterin The Dap-Kingsin että newyorkilaisen Neal Sugarmanin johtaman Sugarman & Co. Sekä äänenkäytöltään että karisman täyteiseltä olemukseltaan kunnioitusta herättävä Fields toi vakituisen The Expressions -yhtyeensä näytille myös Suomeen – Helsingin Tavastialle 2012 ja Pori Jazzeille 2015. Näiden kyläilyjen jälkeen uusia kohtaamisen paikkoja ei valitettavasti ole siunaantunut. Tuottajan tehtävät hän on jakanut Gabriel Rothin ja Bosco Mannin kanssa. Vanha viidakon sanonta, don’t judge a book by lookin’ at its cover, pitää paikkansa tälläkin kertaa. 66 Blues News 1/2023 LEE FIELDS LEE FIELDS Sentimental Fool (Daptone DAP-075) Pohjois-Carolinan kasvatti Lee Fields (s. Jokainen kappale on kuin oma pieni elokuvansa. Varsin aavemaisesti tulkittu kappale nousee suosikkiraidakseni. levy tutkailut Fusco on kirjoittanut levyn kappaleet, soittaa kosketinsoittimia ja laulaa. 1950) vaikuttaa jääneen BN-yhteyksissä hieman paitsioon (lehdessä ei ole käsitelty hänen tekemisiään laajemmin sitten vuoden 2013), mutta siitä häntä itseään ei voi ainakaan syyttää. Etenkin slovareissa Fieldsin tunnelataus on tänä päivänäkin pysäyttävää luokkaa. Puhtaasti sinkkujen tekoon keskittyen hän rämpi discovuotensa enemmän tai vähemmän tuuliajolla, mutta sen jälkeen ensin mississippiläinen perinneyhtiö Ace ja sittemmin mm. Musiikillisena moniottelijana Fuscon meriitit ovat mittavat, mutta soololevy on antanut odottaa itseään. Tulkitsijana hän tiputtelee vaivatta monien kilpailijoidensa päitä heti levyn avauksena kuultavalla Al Green‘mäisellä gospel-vivahteisella Foreverillä sekä mm. Mies luo musiikkiaan yhä läpitunkemattoman nostalgiaverhonsa takaa, mutta hän tekee sen miltei ylittämättömällä tavalla. Ellei elokuvasta muuta ole jäänyt mieleen, niin ainakin kitarakaksintaistelu vanhan vihtahousun ”assistentin” Jack Butler (Steve Vai) kanssa saattaa soittaa kelloja. Erityisen koskettava on levyn viimeinen raita, herra Tradin kirjoittama Ain’t No Grave. Kerrosta syvemmälle juurille painuttaessa Los Torontosin esikuvalistaa toki kasvattavat myös lukuisat muut menneisyyden sankarit Sam the Shamista Johnny Guitar Watsoniin. Runsain mitoin potentiaalisia vaikutelähteitä tarjoavat myös sen jäsenten rinnakkaiset orkesterit, etenkin laulaja-rytmikitaristi Augusti Burrielin The Velvet Candles sekä saksofonisti Spencer Evoyn MFC Chicken. Tästä linjasta ei poikkea myöskään trumpetisti Chris Davisin (s. Rouheaa slidekitaraa sisältävä Bad Luck Rides Shotgun sopisi hyvin George Thorogoodin seuraavalle levylle. Poppoon tuotteliaimmaksi lauluntekijäksi ja sitä myötä samalla kaikkea muuta kuin totiseksi torvensoittajaksi osoittautuu Spencer Evoy, joka on rustannut noin puolet pitkäsoiton bilevetoisesta materiaalista. Musiikillisesti liikutaan sulavasti americanan autioilla pihamailla, outlaw-kantrin pölyisissä maantiekapakoissa ja southern rockin syvissä vesissä. Steve Earle ja John Mellencamp -yhdistelmä Run, Rez Dog, Run on hulppea menopala. Kappaleen kitarasoolossa on niin paljon tunnetta, että näen kuinka lumet suorastaan sulavat pihalla. Lopputulos on monipuolinen levy, jossa ei suvantokohtia ole. Hänen hiekkapaperin karhea äänensä on uskottava tarinoissa, joita hän kertoo. kuuskytlukuista Elvistä jäljittelevä tanssiinkutsu Let’s Skate, britti. Sellaisia tarjoavat lisää vaikkapa muuhun sisältöön nähden ahnasrytmisempi, kahden työn loukusta kertovalla sanomallaan nykyaikaan pureutuva urkujazz-raita Two Jobs sekä levyn yksittäisesityksenä eniten Spotifystreamtoistoja, miltei miljoonan soittokerran verran haalinut James Brownin tapaan mallinnettu Ordinary Lives. Vaikkei oma orkesteri olekaan päässyt nyt soittajalistalle, juuri mikään muu ei ole muuttunut Fieldsin tapauksessa ainakaan kehnompaan suuntaan. -ryhmittymän kanssa. Muhkeat orkesterija kuorotaustat jatkavat nekin Daptonen vuorenvarmaa, viimeisen päälle huoliteltua ja perinteille uskollista julkaisupolitiikkaa. Pitkän linjan instrumentalisti, bluesmuusikko John Fusco on ainakin allekirjoittaneelle aivan uusi tuttavuus. Yksi on kuitenkin joukoista poissa, The Expressions. Sugarman tenorisaksofoneineen on häärinyt jälleen mukana levynteossa. Pete Hoppula JOHN FUSCO JOHN FUSCO Borderlands (Rocket 88 R88R-JF001) Kuuntelin arviopinoni tunnollisesti läpi ilman suuremman huomion kiinnittämistä ulkomusiikillisiin asioihin, eli tässä tapauksessa myyntipakkauksiin, siis levyn kansiin. Erokipuihin ovat sentään tuoneet lohtua tasokkaat levyt. Parhaillaan Euroopassa rundaava Lee Fields ei – tietenkään – Suomeen saavu, lähimmät kohtaamispaikat löytyvät Ruotsista ja Norjasta. Riku Metelinen LOS TORONTOS LOS TORONTOS Say Hello! (Folc FOLC180) Vuoden 2017 loppupuolella keikkaja levytysaatoksissa debytoinutta Los Torontosia on painavalla syyllä luonnehdittu ainakin täällä Suomen leveyksillä ”Espanjan Whistle Baitiksi” – siinä määrin samoilla soundillisilla pelikentillä nyt esittelyssä oleva riemukas pippaloryhmä on alusta pitäen palloillut. Ennen kaikkea riittää, että solisti itse osaa käyttää omaa suurinta lahjaansa, vokalismiaan. Ulottuvaisen äänensä säilyttäneestä Leestä ei pysty pelkän kuuloaistin perusteella mitenkään havaitsemaan ikävuosien kertymistä. Sen perusteella oheinen levy joutaisi paikkaan, jonne aurinko ei paista. Haminalaisyhtyeen esimerkkiä seuraten myös nämä Barcelonan seudulta saapuvat hengenheimolaiset ovat keränneet vuolaita kehuja live-otteistaan. Toden teolla vasta 1990-luvulla mainetekoihin yltänyt soul-laulaja on ollut ahkeralla päällä läpi kuluvan vuosituhannen. Ei mikään ihme mieheltä, joka tehnyt useita elokuvakäsikirjoituksia. Heitä tähdistösikermässä peesaavat soolokitaristi El Lega (Legacaster/The Kabooms), basisti Javier Cortés alias Xavi Ruiz (Los Locos del Oeste/ The Kabooms) ja rumpali Berto Martinez (Legacaster/The Kabooms). Esimerkiksi ytimekkään mollikierron varassa salamyhkäisesti kerrostuva Save Your Tears For Someone New olisi helppo nimetä vuoden soul-teokseksi, ellei albumi koostuisi kauttaaltaan vastaavanlaisista onnistumisista. Koko aikuisikänsä ajan verrattain kyseenalaisellakin lisätittelillä ”vara-James Brown” siunattu artisti joka tapauksessa käynnisti johdonmukaisen urapolkunsa levyttävänä persoonana jo alta parikymppisenä vuonna 1969. Bändin 1960-luvun alun frat-henkistä rock’n’rollia ja rhythm’n’bluesia surfja esisoul-eineksiin sotkeva tyylikirjokin kuulostaa perin tutulta. Ei tietenkään se Britney Spears -pätkä, vaan vuonna 1986 julkaistu Walter Hillin ohjaama filmi, jossa nuori ja lahjakas kitaristi Eugene Martone (Ralph Macchio) lähtee Willie Brownin (Joe Seneca) kanssa etsimään Robert Johnsonin kadonnutta biisiä. Cyanide Whisky on mielenkiintoinen yhdistelmä dobroa ja Hammond B3 -soitantaa. Lähes kautta linjan äänimaiseman täyttää haikeus, mutta näinhän se on monen tarinankertojan teoksissa. Kaverin tekosiin lukeutuu mm. ”Sentimental Foolin” musiikki ja sanoitukset ovat pääosin Bosco Mannin säntillisesti solistilleen muovaamia ”aidon soulin” taidonnäytteitä
CD-edition bonuksina Riesco laajentaa vielä entisestään kuulijan uskoa tulkintavaroihinsa omien western-siivujen How Do You Pretend ja Mister Bartender ohella Jim Reevesin honkytonk-pehmoilulla (How Can I Write On Paper) What I Feel In My Heart sekä Bob Lumanin levytyksenä hitiksi aikoinaan nousseella reipastempoisella kantripop-klassikolla You’ve Got Everything. BN #294) ja tämän välissä ilmestyi ”Church House Blues” vuonna 2020, mutta sitä ei näillä leveysasteilla näkynyt. Ei ”Midnight Blues” missään mielessä huono levy ole, mutta jos pitäisi suositella kumpi kannattaa ostaa, ”Voodoo Woman” vai tämä, niin kyllä vaakakuppi kääntyy ensin mainitun puolelle. Ikävää, ettei kansi kerro sen enempää kuin että levyllä soittavat harpistit Harpdog Brown sekä Steve Marriner, joten voimme vain arvata, kumpaa kappaleen harppuosuuksista pitäisi kiittää. levyllä olevista raidoista Oh Well, Jumping At Shadows sekä Need Your Love So Bad saavat ihon edelleen nousemaan kananlihalle. Pete Hoppula RICK BERTHOD RICK BERTHOD Tribute To Peter Green (RB 2022) Rickin kiinnostus bluesia kohtaan syntyi kuten meille monille perin tutulla tavalla: kuultuaan isän, veljen tai jonkun kaverin soittavan levyjä. Löysin myös Celine Dionin levytyksen aiheesta, mutta en katsonut velvollisuudekseni sitä kuunnella edes verrokkimielessä. Se on saanut uuden erittäin toimivan sovituksen. Rickin kohdalla yhteys oli eno, joka pyöritteli hänelle blueslevyjään ja sepitteli niihin liittyen mukavia tarinoita. Hieno mollirevittely on myös Yo Tengo Una Novia, samoin Manolo Escobarin suositusta Porompompero-laulemasta tuimaksi traditionaaliseksi instrumentaalisurfiksi taivutettu Torontonterolla. Laulussa sukelletaan syvälle bluesin sinisiin sävyihin ja Dewayne Strobel tarjoilee Omar Dykes -tyylistä riffittelyä. Eräällä vierailullaan eno soitti ”Flidarin” Oh Wellin ja nuori Rick totesi ”minä haluan kitariksi”. Siinä Shawandan tumma ja elävä ääni uhkuu jo itsessään kokemuksen ja pohdinnan voimaa. Muddy Waters, Big Bill Broonzy, Robert Johnson, Sonny Boyt I ja II, Kingit, Hendrix ja SRV. Harvakseltaan minkäänlaiseen uuteen materiaaliin kajoava saksalaisfirma osoittaakin teollaan antavansa myös vastavuoroisesti laulaja-lauluntekijälahjakkuudelle erityistä arvoa. Edellisen tavoin tarttuvaa teinipop-askelluksista jälkeä edustavat kiekolla Riescon omista sävellyksistä mm. Taisi muuten olla edellisellä presidenttikaudella, kun hänen ”Voodoo Woman” -albuminsa arvioin, ja nyt jo pukkaa seuraavaa. Tietysti pomo aina päättää miten levyn tekee, painottaako osaamistaan ja näkemystään vai yrittääkö ”matkia” suosikkiaan. Kuten hän itse mainitsee, niin esim. Espanjalaiselle Sleazy Recordsille sekä omalle Twinkletone-merkilleen aikaisemmat julkaisunsa värkännyt Riesco on nyt saanut henkilökohtaisella tasolla kunniakkaan tilaisuuden levyttää albumillisen retroilevaa musiikkiaan alan maineikkaammalle uusintajulkaisuyhtiölle Bear Familylle. Sun-rokahtavan ulkoasun saanut ilmeikäs nimikappale Patiently on kymmenraitaisen kymppituuma-albumin (sekä sitä täydentävän neljä esitystä laajemman bonus-CD:n) tahtilajiltaan ripeintä antia. Nimikappale ei ole se monille tuttu Gary Mooren sävellys, vaan Crystal Shawandan omaa tuotantoa. Varsin taitava kitaristi ”pojasta” tulikin. Auraalinen identtisyys nuoren Royn kanssa on suorastaan niin häiritsevää, että sen mielekkyyden joutuu jo kyseenalaistamaan. Peter Greenin ”pure emotion & soul” eli tunne ja sielukas soitto vaikuttivat Rickiin voimakkaasti. Kappaleen historiakin on jännittävä, kyseessä kun on salanimeä Ellen Carrol käyttäneen Phil Everlyn (The Everly Brothers) teos, jonka levytti alkujaan Larry Barnes -niminen artisti vuonna 1961. Levyn balladihelmet Walk With The Moon ja Why Do I Love You ovat molemmat todella kauniita, siitäkin huolimatta, että jälkimmäisessä Shawanda intoutuu lähes liikaa. Englannissa kappaletta versioivat muutamaa vuotta alkuperäisen jälkeen Marty Wilde ja Mickie Most. Katalonian asukkien ideologiaan kuten valitsemaansa musiikinlajiin muutenkin sopii luonnollisesti laulaminen heidän omalla äidinkielellään. Myös Suomeen (Racecoast Rockin‘ Festiin) heinäkuussa 2023 saapuvan Los Torontosin voi puhtaasti kokemuspohjalta todeta ylittävän itsensä nimenomaan elävänä, elävän yleisön edessä. Tässä Rick valitsi oman linjansa, joka kuullun perusteella ei mielestäni ollut paras valinta. Riku Metelinen MARCEL RIESCO MARCEL RIESCO Patiently (Bear Family BAF14026, 10” LP + CD) Amerikkalaisista rockabilly-yhtyeistä The Shookups ja Truly Lover Trio soolouralle pinkaissut sekä äänellisten yhtymäkohtiensa johdosta Roy Orbisonin musiikillisen hengen vankimmaksi elossapitäjäksi leimattu laulaja-kitaristi Marcel Riesco on tehnyt lyhykäisellä, vuonna 2015 käynnistyneellä äänitetaipaleellaan jo selvää jälkeä niin kotimantereensa kuin Euroopankin rock’n’roll-harrastajien levylautasilla. Hold Me menee melkein gospelosastolle ja voin kuvitella kirkkokansan hoilaavan kappaletta suuressa hurmoksessa. Big Al Downingin vauhtipala Yes I’m Lovin’ You taipuu spanskien toimesta komeasti espanjalaiseen muotoon Mi Amor Eres Tú. En sano, että Shawandan tulkinta olisi huono, mutta Katrinan versio on kyllä niin ylitsepääsemättömän hieno, että turha on kenkään edes yrittää kilpasille lähteä. Miehen laulussa ei ole Greenin soulia ja kitara vinkuu vähän liian heavysti tai muuten raskaasti. Muutoin nuotintarkasti toisinnettuun 1960-luvun alun Roy Orbison -soundiin tukeutuvan kappaleiston keskellä huomion onnistuvat varastamaan baritonikitaran värisyttämä balladi Trying To Forget sekä Webb Piercen käsialaa oleva viihteellinen popkantrinumero Sands Of Gold, jonka Riesco tosin tulkitsee tässäkin tapauksessa pelottavan Orbison’maisella äänellä. Honey Kiss ja First Date. Tai sitten voi varmuuden vuoksi ostaa molemmat. Tosiasiassa ”Voodoo Womanin” (ks. Paikka paikoin hän on kuitenkin Les Pauleineen oikealla. Tribuuttilevyjä ja -konsertteja eri esiintyjistä/yhtyeistä on ilmestynyt vuosien saatossa useita, bluesin puolella niitä ovat saaneet osakseen mm. Tähän samaan ryhmään kuuluvat tietysti myös Peter Green ja Fleetwood Mac, joille oheisen uutuuden lisäksi ovat tehneet kunniaa mm. Bernie Marsden ja Mick Fleetwood – unohtamatta Gary Mooren hienoa ”Blues For Greeny” -albumia! Berthod kahdeksan aikaisemman levynsä rutiinilla sekä pitkäaikaisena Las Vegasin House of Blues -house bandin vetäjänä antaa kelpo lähtökohdan tälle sinänsä onnistuneelle levylle, vaikka oma kappalevalikoimani olisi ollutkin hiukan toisenlainen. Nykymaailmassa on usein tapana verrata tuoreiden bändien studiolevyjä, etenkin tämänkaltaisia esikoisalbumeita siihen, miltä samat soittajat parhaimmillaan kuulostavat livenä. Siitä huolimatta, kiitettävän paljon keikoilleen ominaisesta iloisuudesta ja energiasta sen on onnistunut vangita levylleenkin. Blues News 1/2023 67 levy tutkailut r&b-bändien edesottamuksia mallikkaasti huuliharpun tuella ruumiillistava She Must Be A Curler, The Coasters -tyyliseksi ilakoivaksi novelty-lauluyhtye-r&b:ksi sorvattu No Problem (Big Problem) sekä Eddy Clearwaterin oppien pohjalta Berry-pastissirock’n’rollia melkoiseen pikakiitoon ruoskiva Open 4 Service (24 Hours A Day). Yksi Shawandan idoleista lienee Howlin’ Wolf, jolta tällä kertaa on valikoitu mukaan Evil. That’s Just The Woman In Me’ssä oli jotain niin tutunkuuloista ja tarkistettuani asian, kappale tosiaankin on Katrina & The Wavesin tunnetuksi tekemä Kimberley Rew -sävellys. Albumin LP-version toiseksi coveriksi on valikoitunut Orbisonin, Norman Pettyn ja Johnny Wilsonin kirjoittama You’ve Got Love – kuulaan buddyhollymainen teos, jonka Holly tosiaan levyttikin ensimmäisenä The Cricketseineen vuonna 1957. Pete Hoppula CRYSTAL CRYSTAL SHAWANDA SHAWANDA Midnight Blues (True North TND794) Kanadan vahvaäänisimpiin laulajiin kuuluvan Crystal Shawandan levy ilmestyi viime vuoden lopulla
Levy ilmestyi jo menneen vuoden puolella, mutta erinäisistä syistä se jäi arvioimatta. Helanderin oma vaikutinarsenaali ei sekään juuri yllätä. Kappaleissa tiivistyvät upeat melodiat ja niiden sanoitusaiheet. No, ehkä se menee siihen, että kun säveltää jotain, mikä kuulostaa joltain tutulta, niin kaikki miettivät mistä tuo on pöllitty. Joskus sitä vain tulee tehneeksi virhearvioinnin. Epäilemättä asia saattaa vain olla jäänyt joidenkin esitysten osalta kansiin merkkaamatta. TT Tarkiainen DR. Tyylisuunnan mukaisesti kokoonpano on oikeaoppisesti kolmimiehinen. Riku Metelinen oheinen uutuus mukaan lukien nyt kolme korkeatasoista pitkäsoittoa. Mikäli Dylan, Neli Young, Hector ja mitä niitä onkaan, tarjoavat mieluisia hetkiä, kannattaa Barney Bentalliin ehdottomasti tutustua. Helanderin jäntevä laulutapa ja hänen voimakaseleinen kitaransoittonsa muodostavat tietenkin edelleen Third Wardin ytimen, mutta kyllä koko ryhmä on nyt nivoutunut toisiinsa aiempaa tiiviimmin. Potter’s Wheel -kappaleessa duettoparina on kaunisääninen Ruth Moody. Eniten jäin levyltä kaipaamaan niitä Fleetwood Maciin niin kiinteästi kuuluvia Greenin ja Kirwanin loistavia toisiaan tukevia sooloja. Melko tasaisesti kahden vuoden välein ilmestyneet julkaisut ovat jokainen keränneet itselleen suorituspaineita. Kaikista Dylan-pitoisin sävelmä on You’re Gonna Make Me Lonesome When You Go, jossa duettoparina on Valentino Trapani. Tohtorismiehellä on toden totta riittänyt erilaisia rautoja tulessa kuumennettavaksi. Coveritkin bändi hoitaa omalla vankalla tyylillään. Näin jälkikäteen ajateltuna aivan syyttä suotta ja aiheetta, sillä julkaisu on hyvä. Molemmat omistamani Dylan-julkaisut kuunneltuani oli helppoa tutustua Bentallin levyyn, jolle Bob Dylan lienee ollut suuri vaikuttaja, sillä hyvin samanlaisia sävyjä löytyy runsain mitoin, niin sävellyksissä kuin laulutavassakin. Rinnastukset niin Helanderin kuin muidenkin kokeneiden muusikoiden aikaisempiin levytyksiin ovat ymmärrettävät. Meininki kuulostaa tiukasti hiotulta ja treenanneelta. Kitaristi-laulaja Keiskin lisäksi mukana ovat basisti Hanski Kilkki (Tehosekoitin) ja rumpali Samuli Mikkonen (Battle Beast, Korpiklaani). Bluesia tämä ei kuitenkaan ole vaan enemmän sellaista Bob Dylan -henkistä mies ja kitara -tyylistä tulkintaa bändin tukemana. Raskaalla otteella kitaroiva Keiski saa mainiosti tukea rytmiryhmältä. Kyllähän tämäkin levy on paikkansa ansainnut. Silkkaa rockin roisketta kiekko ei sentään sisällä. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen albumi, jonka häneltä kuuntelen. Usein toistettu kysymys on myös, milloin väsymisen merkit alkavat vihdoin kuulua herrojen tekemisissä. Eritoten se on hieno kunnianosoitus eräälle kaikkien aikojen tyylikkäimmälle ja sielukkaimalle blueskitaristille – Peter Greenille. Monista kappaleista löytyy tuttuja sävyjä, mutta en vain tunnista, mistä vaikutteita on otettu. Kitaristina hän ei niinkään tukeudu totuttuihin Chicago-spekseihin, vaan pikemminkin Mississippin vetisiin maisemiin, jotka ymmärrettävästi välittyvät uudessa levytysmateriaalissa ennen kaikkea 1960-luvun kuulujen brittikitaristien esimerkkiä peilaten. Leppäsen myötätuntoinen rumputyöskentely sekä Kuloniemen perusrutiineista edukseen poikkeavat bassoja slidekomponentit herättävät kolmikon jälleen hieman aikaisemmasta jalostuneella tavalla eloon. Esikoislevynsä on ehdottoman täyteläistä ja nöyristelemätöntä kitaravetoista meininkiä, jota on musiikkirintamalla kaivattu pitkään. Tämän jälkeen ei olekaan enää vaikea päätellä, kenen aloitteesta napakasti riimitteKOTIMAAN KATSAUS DIMITRI KEISKI DIMITRI KEISKI BAND BAND (Emsalö Music EMCD029) Levy-yhtiö Emsalö on iskenyt todelliseen bluesrockin kultasuoneen saadessaan rivistöönsä Dimitri Keiski Bandin. Maanisena yhden soinnun vaihtoehtoboogiena albumin käynnistävä Don’t Wanna Wake Up From My Dream saa kuulijan heti valpastumaan, mutta viimeistään keskittymistä haittaavat häiriötekijät katoavat tarkkailijan mielestä Kuloniemen räjähtävän slidekitaran myötä. Kappalemateriaali on pääosin bändin jäsenten luomaa. Lehtemme massiivisen Bob Dylan -artikkelisarjan johdosta, mistä kiitos ja kunnia Kai Engrenille, minäkin tutustuin herran musiikkiin vähän enemmän. Third Wardille tämä kaikki on luettavissa pelkästään heidän valtikseen. Perustunnelma levyllä on leppoisa. Huomattavia muutoksia ei ole liioin koettu Third Wardin musiikintekorutiineja koskevassa työnjaossa: kaikki levyn kappaleet koostuvat nytkin Helanderin omista, järkevästi kielentuntijan kokemuksella sujuvoitetuista lyriikoista. Herkempää puoltakin tuodaan esiin balladeilla It’s Not That Easy ja I Won’t Come Home Tonight, joilla laulajan monipuolisuus pääsee esiin. Ehkä americana kuvaa kokonaisuutta kaikista parhaiten. HELANDER & THIRD WARD THIRD WARD Shining Pearls (Bluelight BLR 33225 2) 70 vuotta, 9 albumia, monia arvostettuja kokoonpanoja sekä lukematon määrä kiiteltyjä keikkoja – päälle vielä varsinainen ansiotyö sekä kiireiset eläkeajat musiikin tavoittamattomissa. Ne ovat kuin pienimuotoisia kertomuksia, joiden kanssa aika lentää kuin siivillä. Third Ward -ryhmä yhdessä basisti-slidekitaristi Esa Kuloniemen ja rumpali Leevi Leppäsen kanssa on työllistänyt laulaja-kitaristi Ilkka Helanderia vuodesta 2018 alkaen ja trio on päästänyt käsistään. Aivan samanlaisella nenä-äänellä Bentall ei sentään laula. Niin paljon kuin yhtyeen edellisjulkaisuja onkin hehkutettu – ja myös syystä – eivät kuluneet viitisen vuotta ole olleet haitaksi orkesterin ulosannille. Tyylikkäästi harmaantuneet kehäketut eivät hötkyile, mutta kyse tuskin on ikääntymisen myötä tapahtuneesta jäsenten kangistumisesta. Kuten tatuoimaton ihminen alkaa jo nykyisin olla virkistävä poikkeus ihovärjätyssä normiyhteiskunnassamme, myös näkemyksellistä omaa musiikkiaan rehdisti perinteen keinoin tekevä bluesyhtyekin erottuu positiivisesti väen väkisin erikoisuuksia tavoittelevasta bändimassasta. Dimitri Keiski Band on ehdottomasti esikoislevyllään suuri yllättäjä ja tuon vuoden 2022 levyjä valittaessa listalla korkealla. Muutaman kerran myös kakkoskitara toki kuuluu, mutta se voi olla vain Rickin kikkailua. Kun varastaa suoraan, niin kukaan ei huomaa mitään. Ilmeisesti ei ainakaan vielä. Ainoastaan kahteen kappaleeseen (Stop Messing Around sekä Loved Another Woman) nimittäin on merkattu toinenkin kitaristi. Kappaleet soljuvat huolettomasti eteenpäin kuin elämän ehtoopuolen harrasteauto. Ei tämä silti pelkkää dylanismia ole, sillä Cody Road voisi olla vaikka Mark Knopflerin kynästä. 68 Blues News 1/2023 levy tutkailut suunnalla, kuten kappaleet If You Be My Baby, Need Your Love So Bad ja suht harvinainen Driftin‘ osoittavat. Funtsittu levykokonaisuus ei pyri mullistamaan bluesmaailmaa uusilla innovaatioilla, joita totta puhuen reippaasti yli satavuotias musiikkigenre ei kai pystyisi enää näillä kierroslukemilla aidosti tarjoamaankaan. King), joista jälkimmäinen tulkitaan Johnny Winteriltä omaksutuin maneerein. Josea, B.B. HELANDER & DR. Kitaroinnissa kuuluvat esikuvat Johnny Winter, Stevie Ray Vaughan ja Jimi Hendrix. Jari Kolari BARNEY BARNEY BENTALL BENTALL Cosmic Dreamer (True North TND789) Kanadalainen laulaja-lauluntekijä Barney Bentall on julkaissut uuden levyn, joka taitaa olla järjestyksessään hänen kahdeksas soolonsa. Dimitrin lauluääni on rouhean miehekäs. Sävelet niiden taakse ovat kirjoittaneet bändiläiset yhdessä, mikä on eittämättä edesauttanut sisällön kehittymistä tyylikirjollisesti näinkin monipuoliseen asuun. Lainakappaleita CD:llä on kaksi, Grand Funk Railroadilta napattu We’re In A Rock’n’roll Band (Don Brewer) ja Rock Me Baby (J. Third Wardilla avainsana ei kuitenkaan ole perinnetietoisuus itsessään, vaan se, miten he tuovat valveutuneisuutensa musiikissaan esiin. Kun esitys alkaa, niin hetken kuluttua se on jo loppunut
Mm. Munnari kajahtelee taitavin kielenkääntein lähes jokaisen esityksen selkärankana, varmistaen jo sillä pitkäsoiton paikan nimenomaisesti blues/ roots -kategoriassa. Blues News 1/2023 69 levy tutkailut levä slideblues Your Old School on päätynyt levylle Jeremy Spencerin aikaisen Fleetwood Macin hengessä esitettynä. Jäsenistöään ties kuinka moneen otteeseen muuttanut De Soto on tietenkin yhtä kuin Tepa Lukkarinen, jonka musertavan korkealla tasolla liitävä kitarismi sekä perusvarmat, joskin soitannollisen pätevyyden rinnalla selkeään alakynteen jäävät vokaaliset maneerit antavat omalla painollaan kotoisan turvalliset oltavat myös hänen tämänkertaiselle rytmiryhmälleen (basisti Mikko Mustapirtti ja rumpali Oscar Suovaniemi; yhdellä kappaleella kannuissa Tome Jakku). Etsivä paikantaa muitakin lähes huomaamattomia viittauksia blueshistorian hämäriin: esimerkiksi nimikappaleen Shining Pearls juureva kitarariffi jauhaa taustalla paikoittain kuin Willie Johnson ikään Howlin’ Wolfin Chess-monumentilla Moanin’ At Midnight, funkimman ilmeen saanut Bridge To Freedom ei taida pystyä piilottelemaan Jimi Hendrixin haamun läsnäoloa, ja ettei vain Marc Ribotin soitannollinen pohjatyö olisi ollut vähintään alitajuisesti inspiroimassa Tom Waitsin Way Down In The Holea muistuttavaa raskassoutuista tanssibluesia Cemetary Wall. Jazzhenkinen kokoonpano Retro Kings esittää gypsyjazz-pitoisen Bend That Wiren ja bossanovan Come With Me. Alun perin ajatus oli koota aiemmilta levyiltä tutut kymmenen instrumentaalia yhteen pakettiin ja säveltää pari uutta. Blues-juurilleen uskollisempi Kävelen askeltaa yksisointuisena Chicago-mallisuorituksena rytmisesti kohti. Sunny Day At The Lake, Song For Bas ja It’s Gonna Be Alright ovat kesäisen kepeitä iskusävelmiä. Ainoastaan ”Rocky Roadia” leimanneet jopa odottamattoman keskeiseen asemaan nousseet countrysävyt eivät ole kuuden esityksen mittaiselle minirinkulalle mukaan mahtuneet. Mukaan sessioihin saapui Leinon Suprovox-konkareista myös basisti Jaska Prepula sekä täydennysjoukkoina tilanteen vaatiessa kourallinen muuta soittoja taustalaulukykyistä väkeä. Kiekon avaava, Freddie Kingille omistettu Flyaway (Tribute To Freddie) on saanut vaikutteensa miehen Hideaway-instrusta. Pete Hoppula JUHA KARTANO JUHA KARTANO Sydän mun (Humble House HUMBLECD61) Kitaristi Jonne Kulluvaaran kanssa pitkään akustisen kantribluesin parissa operoinut harpisti-laulaja Juha Kartano on tehnyt 2020-luvulla itseään uudella tavalla rootsväelle tykö. Mutta ei Helander tovereineen ole tyystin Tuulistakaan kaupunkia unohtanut. Silloiset voimannäytteet eivät jääneet huomaamatta myöskään tilanteen tasalla olleelta Blues Newsilta, jossa De Soton varhaisia demoja ja ensilevytyksiä ruodittiin Seppo Elosen armoa tuntemattomin sanankääntein useampaankin otteeseen. Rutkasti persoonallista otetta trio on saanut puristettua myös kiekon lainaesityksiin, roimasti sähköistettynä tulkittuun Lightnin’ Hopkinsin War Is Starting Againiin sekä Fred McDowellin ohjelmistosta noukittuun slidetamppaukseen 61 Highway. (Black Dog BDR 01022) Kemistä lähtöisin oleva kitaristi-laulaja Tepa Lukkarinen nousi 1990-luvun alussa melkoisella ryskeellä myös meidän etelän asujaimiston tietoisuuteen Teksas-bluesin ja Stevie Ray Vaughan -seuraajakunnan kenties varteenotettavimpana omaa musiikkiaan tehneenä bändikipparina. Tämä kuvaus istuu myös uutuusjulkaisuun. Suurta intohimoaan huuliharpun soittoon hän ei kuitenkaan ole hylännyt. Samasta lähteestä on myös balladi Closing Time, jolla suuressa roolissa on Ari Korpisalo Hammondurkuineen. Kieltämättä lyhykäisen ja peräti kolme uusintaversiota yhtyeen aikaisemmasta levytystuotannosta sisältävän julkaisun tarkoitusperä vaikuttaa laadukkuudestaan huolimatta lähinnä käyntikorttimaiselta pohjustukselta tuleville ”varsinaisille” uroteoille, jollaisia rehvakassa vireessä olevalla triolla sopii odottaakin olevan jo hyvää vauhtia tekeillä. Loppujen lopuksi ”Instrumental”kiekolle päätyi uusia sävelmiä kahdeksan ja vanhoja kuusi. Ja kukapa sen tietää, ehkä myös kattauksen viimeiseksi kyydiksi säästetty modernimmin jytäävä päätösirrottelu Rollercoaster Riding on sekin hakenut alkuinnoitteensa visiitin arvoiseksi väitetystä Illinoisin seudun huvipuistotarjonnasta. Bitter Sweet Love ja Jam In The Alley kumartavat vankasti Django Reinhardtin suuntaan. Kappale, jolla kitaratykitys on kovaa luokkaa, on alun perin julkaistu Kapa Montonen Bandin levyllä ”Mighty Fine Time”. 1983 perustettu kokoonpano on tehnyt CD-tuotantoaan Lukkarisen oman Black Dog -merkin kautta vuodesta 1994 alkaen. Siirtyminen ensimmäisen kotimaisen käyttöön taitanee tuottaa artistille kuin artistille joko uhan tai mahdollisuuden siihen, että hänen musiikkinsa samalla rahtusen verran iskelmällistyy. Eloisaa rhythm’n’blues-keinuttelua Nyt lähdetään kannattelee vakkarisoittajiston täydennyksenä Heikki Pohto baritonisaksofoneineen, gospelhölkkä Taivaaseen sekä tunnelatauksinen groovenumero Sydän mun taas saavat viimeiset silauksensa Pekka Gröhnin pomottavasti raikaavista uruista. Tukenaan, turvanaan ja motivaattorinaan hänellä ovat toimineet urakassa paitsi soittokollega Kulluvaara, myös Tomi Leinon ja Sami Parkkisen kirjoittamat uudet kappaleet sekä tietenkin Leinon korvaamaton studioapu niin äänittäjänä kuin tällä kertaa vaihteeksi rumpalinakin. Pete Hoppula KAPA MONTONEN KAPA MONTONEN Instrumental (Kapa Montonen KKMOCDS-004) Idea pelkkiä instrumentaalikappaleita sisältävästä levystä alkoi itää mikkeliläisen kitaristi-laulaja Kapa Montosen mielessä nelisen vuotta sitten. Niistä edellisen, vuonna 2019 ilmestyneen ”Rocky Roadin” analysoi ja tyylilleen uskollisena myös suitsutti niin maan perusteellisesti lehdessä Honey Aaltonen, alleviivaten yhtyeen ja solistinsa ilmeistä monipuolisuutta. Sitä maailman kolkkaa ilmentää kunniakkaasti levyn ainoa huuliharpulla (Seko Nieminen) terästetty suoraviivainen 12 tahdin Chicagoshuffle You Don’t Care, joka on saanut siipiensä suojaan myös Panu Syrjäsen soittamat tenorija baritonifoniosuudet. Koronapandemian hiljennettyä keikkamarkkinat jäi Kapalla kuitenkin aikaa paneutua uusien kappaleiden tekemiseen. Kartanon miellyttävä lauluääni yhdistettynä sopivan arkiseen ja elämänmyönteiseen tarinankerrontaan avaavatkin luontevan oikopolun kappaleiden päätymiselle myös radiokanavien listoille. Kapa on Kapa eikä mikään Clapton. Miehen vuosia sitten saama liikanimi ”Mikkelin Clapton” on turhan lokeroiva ja yksipuolinen. Vastaavanlaisessa hengessä etenee edellä mainitulta kiekolta peräisin oleva Rolling And Shaking. Longing Hearts pitää sisällään tehokkaan kaunista kuusikielisen käsittelyä. TT Tarkiainen DE SOTO DE SOTO Highway Calls... Kapa Montonen & The Bluesment Brothersin ”Routes To Roots” on edustettuna nimikkoballadillaan. Alkujaan kitara-huuliharppu -duoalbumiksi kaavailtu hanke prosessoitui matkan varrella kunnianhimoiseksi soololevyksi. Ennenjulkaisemattomista sävelteoksista Telemania on avauskappaleen tyyliin kulkevaa bluesrockia. Levyllisen englanninkielistä materiaalia Turbinos-ryhmän solistina hiljattain julkaissut riihimäkeläinen on nyt siirtynyt ensimmäistä kertaa sekä sooloartistiksi että esiintymään ykkösäidinkielellään. ”Instrumental” luo Kapa Montosesta kuvan osaavana ja monipuolisena kitaristina. Under The Seven Stars kunnioittaa twistkomppisena 1960-luvun rautalankamusiikin perintöä. Lukkarinen liikkuu yhä pääosin omilla kappaleillaan (muutamin paikoin sanoitusapua on antanut Andrew Ljung) luontevasti modernin rockabillyn (avausraita Highway Calls) ääreltä shufflebluesin ja boogiejyystön kautta Fabulous Thunderbirds’mäisesti rootsrokkaavaan ulosantiin (No Turning Back). Hieman kärjistäen kappaleet pyörivät tyylillisesti bluesin, soulin ja bluesrockin ympärillä. sympaattiset sisimmäntutkiskelut Kaipaatko koskaan ja Kadonnut rakkaus johdattelevat Steve Cropper -vivahteisten kitarariffien sävyttämänä popin ja Suomisoulin harmaalle sekä nykyisin yhä harvemmin hyödynnetylle vyöhykkeelle
Väylä takaisin keikkailun pariin löytyi vasta 2010-luvun jälkipuolella ja etenkin Fresh Fish Special -kokoonpanon kanssa hänelle aukeni jälleen portti nuoruuden unelmaan, tulkitsemaan Elviksen Sun-kauden tuotantoa. Nyt hän ojentaa moneen makuun maistuvaa cocktailtarjotintaan eteenpäin meille kuulijoille, joista vain pahimmat pölkkypäät kehtaavat jättää iskemättä näppejään näihin antimiin kiinni. Badding Rockers on säilynyt paitsi soundiltaan, myös soittajakoostumukseltaan jotakuinkin entisellään. Levyn ilmestyttyä Kartano on paljastanut, ettei soolojulkaisu ollut varsinaisesti hänen alkuperäinen päämääränsä. Pete Hoppula THE ROCKABILLY THE ROCKABILLY BOYS BOYS Poor Man’s Jamboree (Goofin’ GRLP 61029, 10” LP) Rummuton vai rummut on. 70 Blues News 1/2023 levy tutkailut lyriikoissakin mainittua junakontekstia, Masinistin laulu puolestaan antaa ajankohtaisena opetuksenaan yhteenvedon työnarkomaanin aatteista pätkäduuniarjen oravanpyörässä sekä tilanteessa, jolloin hommat sorvin ääressä yllättäen loppuvatkin. Covidin jyllätessä Perälampi yhdessä basisti Hannisen, kitaristi Eero Vaajoensuun,. Seuraavaksi Mystery Train -yhtyeen Ari Hannisen yhteydenotto syksyllä 2020 johti asiasta toiseen ja lopulta levyttämään uutta materiaalia niin ikään Mystery Trainista tutun studioja Moondog Music -pomo Petri Mäntysalon hoiviin. Ennen oheista julkaisua on edeltäneiden 12 kuukauden ajalta plakkarissa jo Pelle Miljoonan tuotannolle pyhitetty yhteislevy ”Kymmenen miljoonaa” Esa Elorannan kanssa sekä Poutahaukat-miehistön tuella syntynyt ”Yleisön palvelija”, jotka molemmat kuuluvat Emsalö Musicin aikaansaannoksiin. Mika Rokan säveltämä ihastuttavan Shadows-henkinen päätösinstrumentaali Butcher’s Theme esitetään vekkulisti muusta materiaalista poiketen ”englanniksi”. Avoimessa nostalgiasuhteessa vietetään vielä albumin kolme viimeistäkin minuuttia. Jo singlenä ennakkoon ilmestyneen beatiskelmällisen Maitolaiturilla-avauksen mentoroimana Badding Rockers ei suostu tekemään uutuudellaan ainuttakaan oikeasti yllättävää tyylillistä äkkikäännöstä. ”Rock’n’Roll ja kiitos hei” tuokin kombon neljäntenä pitkäsoittona sulavalinjaisen jatko-osan sen kolmelle edellis-LP:lle, jotka ilmestyivät alkujaan Pyramid-merkillä 1987–1993 ja jotka saivat omat tervetulleet vinyyliuusintapainoksensa markkinoille vuonna 2020. – siinäpä ikuisuuskysymys, johon kotimaisetkin rockabilly-yhtyeet ovat koittaneet saada selvyyttä viimeistään 1990-luvun alusta lähtien, jolloin teksasilainen High Noon -trio onnistui saamaan aikaiseksi aiheesta pienehkön kansainvälisen kuumeenkin. Vaikka seurue uhkaa levynsä nimeen viitaten sanovansa jälleen ”kiitos heit” kuulijoilleen, vahvat keikkanäytöt molemmin puolin paluukiekon ilmestymistä kielivät suorasanaista viestiään siitä, että Badding Rockersilla on sekä tilausta että kosolti lisääkin annettavaa entisestään kasvavalle ihailijakunnalleen. Pete Hoppula JYRKI JYRKI PERÄLAMPI PERÄLAMPI Makes Me Feel Good (Moondog Music MOONCD2204) Kun Elvis ottaa ihmisestä vallan, se ei tunnu poistuvan sen enempää kehosta kuin sielustakaan edes vuosikymmenissä. Kansiaiheensa ja -taiteensa Pasi Rytkösen osaavissa käsissä yhtyeen esikoisalbumista ”Rock’n’Roll keijukainen” jatkojalostanut Badding Rockers on laulavan basisti-kitaristinsa monista kokoonpanoista paluuodotusten suhteen kaivatuin. Jälkimmäistä kuullaan lainanumerolla Rakastunut, jonka Tapio Rautavaara ja Onni Gideonin orkesteri levyttivät vuonna 1962 jo sellaisenaankin miltei Badding Rockers -kelpoisena viihdetaustaisena twistinä – alkuperäisen sovituksen tilalle lahtelaiset tosin ovat vaihtaneet roimasti countryhenkisempää intonaatiota. 1980ja 1990-lukujen taitteessa Goofin’-merkille levyttäneen The Dell-Tonesin solistina lupaavasti soittoharrasteet aloittanut Jyrki Perälampi kuitenkin muutti aikuisemmalla iällä maaseudulle ja tuli samalla perhearjen myötä unohtaneeksi orastavan urapolkunsa rock’n’roll-laulajana. Erityistä tarttuvuutta laulaja-kitaristi on saanut rutistettua vaikkapa Warren Smithin 1950-luvun äänitteistä sorjasti mallia hakeville Hey Little Heartbreakerille ja Just A Little Madille sekä melodisena countrybillynä albumin tunneskaalaa kiitettävästi laventavalle Somewhere Down The Linelle. Paikoin hieman tunkkainen yleissoundi on siten taatusti ollut sekin silkkaa suunnitelmallista ”aitouden” etsintää. Pääsääntöisesti Miku ja poijjaat siis luottavat Johnny Cash -tyyliseen, hätäisimmilläänkin vain kevyeen hölkkään yltyvään ”maalaismusiikkiin” pelkistettyine Luther Perkins’mäisine yhden kielen kitarasooloineen. Myös Majurin bändistä riippumatta aina yhtä tunnistettavalle lauluäänelle sekä laulunkirjoitustavalle tämä akustisempi miljöö vaikuttaa istuvan yllättävän sopuisasti. Puhdasta Cash-coverbändiä Miku Majuri (laulu, akustinen kitara), Timo Kalijärvi (soolokitara) ja Iikku Riepponen (kontrabasso) eivät kuitenkaan ole ympärilleen koonneet, luojan lykky, sillä ajatus ei erityisen raikkaalta ja hedelmälliseltä kuulostaisikaan. Kyseessä oli silti pitkäaikainen haave – ja kun sitä lautasella tarjottiin, siihen oli pakko tarttua. Jo naperona Presleyn musiikille altistunut ja mm. Muutoin bändin jäsenet, Haavisto etunenässään, ovat kirjoittaneet enimmän osan esittämästään musiikista. Tätä kulkusuuntaa murtavat elvistelevänä Sun-shufflena rullaava I Will Pay, joka on samalla kymppituuman kymmenestä raidasta ainoa Majurin ja Kalijärven yhteistuotos – muiden kappaleiden musiikista ja sanoituksista ensiksi mainittu on vastannut yksinään. Pete Hoppula BADDING BADDING ROCKERS ROCKERS Rock’n’roll ja kiitos hei (Emsalö Music EMCD033) Marko Haavisto saattaa hyvinkin napata itselleen päättyneen vuoden 2022 jollei uutterimman niin vähintään monipuolisimman rootskentän levyttäjän statuksen. Studiovalinnassaan kaverukset ovat päätyneet Tomi Leinon Suprovox-analogipalveluihin. Ohittamattomien billyvaikutteiden ohella kolmikon ulosantia leimaakin vanhan liiton kantri. Sun-yhtiön auringonloisteessa siis paistatellaan, muttei niinkään Elviksen, Scottyn ja Billin päivänvarjon alla, vaan heidän monien muiden ikäja tallitovereidensa. Synninpäästön ansaitseva linjaus on myös ollut puhaltaa Poor Man’s Jamboreelle hienokseltaan Gene Vincentin ja tämän vuoden 1956 Blue Caps -kokoonpanon esimerkin mukaista swing-henkeä, vaikkei solistin mörähtelevä laulusuoritus nyt rehdisti sanoen vanhan peltikintun kanssa samalle aaltopituudelle aivan ylläkään. Lisäksi levyllä avustavat mm. Kerttu Valkonen taustalaulajana, Pekka Gröhn hammondistina sekä Ismo Haavisto huuliharpistina. Samankaltaista kaiholla kuormattua kaipuuta kotikulmille ja parempaan menneisyyteen on tarjolla täyden 11 esityksen verran, melodiakulkunsa ja tunnelmansa puolesta kenties dramaattisimpana esimerkkinään viipyilevän kauniisti rautalankaja jazz-sävyillä petsattu Mika Rokan säveltämä ja Sanna-Maija Laitisen runollisesti sanoittama Kuunsirpillä, sekä toisesta päädystä Viljami Viippolan pianon tukemana rollaavan levyn nimikappaleen ohella pirteästi kantrirokkaava Mä lähden menee. Omaa tuotantoa täydentää vielä kansanlaulelman omainen Laitoin laulun maailmalle, jonka on ”Raulin rokkarien” käyttöön heltynyt antamaan Timo Hirvonen. Edellisen tavoin ilman rumpalia esiintyvä ja kutsumanimensä mitä luultavimmin tarkoitushakuisen kliseisesti valinnut Rockabilly Boys on kypsynyt projektiluontoisesta, jo vuosituhannen alkupuolella ideoidusta ”kellari-allstars” -asetelmastaan nyt myös levyttäväksi ja omaa tuotantoaan julkituovaksi ”oikeaksi” kokoonpanoksi, jonka leipälajiksi on kauliintunut nimeään hieman tarkistaen ensi kädessä 1950-luvun puolivälin jälkeinen Johnny Cash & The Tennessee Two -soundi. Sen sijaan Rockabilly Boysin harkittu väliinputoaminen eri genrekaukaloiden reunavyöhykkeelle on täysin perusteltu rikos. Tarkasti ottaen miehistö on sama kuin kahdella ensimmäisellä albumillaan: Haaviston seurassa siinä vaikuttavat kitaristit Mika Rokka ja Ville Uljas sekä rumpali Kuja Salmi
Rollin’ Rock Recordsin legendaarinen Ronny Weiser villiintyy vuorostaan ylisanoihin Crest Of The Hilliä luonnehtiessaan. Päällimmäisenä Perälammen musiikista välittyy hänen lämmin, sopivan testosteroninen ja liioitelluista maneereista erossa pysyttelevä aikuisen miehen äänensä. brittirevivalin eräänä alullepanijana kunnostautuneelle The Wild Angels -yhtyeelle kiitokseksi osoitettu Real Wild Angel, Screaming Lord Sutchin aikoinaan levyttämän Dracula’s Daughterin eräänlainen vastausraita Frankenstein’s Daughter sekä pistävän teräviksi punotut rautalankainstrumentaalit Lonely Cherokee ja Hidden Fear. Bonuskappaleina ovat mukaan päässeet myös kolme onnistunutta kotimaista Elvistulkintaa, jotka oikeastaan olisivat voineet hyvin korvata levyn ”varsinaisessa sisällössä” kyseisten esitysten selvästi persoonattomammat englanninkieliset versiot: Talven kylmän kyyneleet (Summer Kisses Winter Tears), Mari naapurin (His Latest Flame) ja Onnen siteet (Fame And Fortune). Lainavedoille Cosh Boys on puolestaan järkeillyt muutamia mitä mainioimpia sovituksellisia vippaskonsteja. Elviksen omasta tuotannosta extraonnistuneeseen uusiokäsittelyyn on päässyt alkuperäisen levollisen ilmeensä säilyttänyt Pocketful Of Rainbows vuoden 1960 ”G.I. Kansikuvasta bonuspapukaijamerkit, onhan se otettu Finnish Blues Societyn lokakuussa 2022 järjestämästä Elvis-tribuuttikonsertista Helsingin Malmitalolta, ja vieläpä huippufotaajana meritoituneen FBS-hallitusjäsenen Juha Seilan ikuistamana. Mallikkaasti samaan kerhoon kelpaa myös Teddy Randazzon teinipopahtava slovari Pretty Blue Eyes, jonka ennätti ennen Teddyn omaa vuoden 1964 näkemystä levyttää pitkä rivistö muita kroonereita, mukaan lukien Steve Lawrence vuonna 1959. Esimerkiksi Sam Cooke -bravuuri Shake on sorvattu herttaisen huithapeliksi puoli-instrumentaaliseksi autotallirautalangaksi – ja Arthur Alexanderin alkujaankin erityisen tehokas My Baby -muunnelma Baby Baby on jo itsessään kappalevalintana napakymppi. Karvan verran ylimitoitetusti hän tosin on turvautunut Presleyn varhaisena impersonaattorina julkkikseksi nousseen Terry Staffordin levytyksiin, joita on mukana peräti neljä: Follow The Rainbow, Playing With Fire, I’ll Touch A Star sekä slovari Suspicion, jonka Elvis toki levytti ensin, mutta josta hitin vuoli kahta vuotta myöhemmin juuri Stafford. Kahdella jälkimmäisellä Kurunsaari myös soittaa normikaavaa särkien soolokitaraa, varsinaisen ykköskepittäjän, niin ikään albumille ilmeikkään surf-sävyisen instrumentaalin Canyon Ride säveltäneen Tomi Peltosen keskittyessä nyt näillä numeroilla komppiosastoon. Samaan kansanviisauteen on pohjustanut kahden vuosikymmenen ajan johdonmukaisen toimintansa myös brittiläiselle 1960-luvun alun kitarayhtyemusiikille ja rock’n’rollille omistautunut Cosh Boys. Pete Hoppula COSH BOYS COSH BOYS Rock Is Here To Stay (Rebel Music RM 5030) Rock on tullut jäädäkseen, osasivat jo Vexi Salmi ja Esa Pakarinen valistaa nuorisoa vajaat 40 vuotta sitten. Tähän ratkaisuun he ovat päätyneet siitäkin huolimatta,että levyn nimikkokappaleen, alun perin lontoolaisen mod-ryhmän The All Night Workersin Rock Is Here To Stayn keskeinen sanoma kuuluu: ”We don’t care what people say, because rock is here to stay”. Niin monia asia on kuitenkin kokoonpanomuutoksista ja välissä eletyistä vuosista huolimatta pysynyt yhtyeen tapauksessa ennallaan, ettei eroa entisen ja nykyisen välillä edes tahdo hoksata muutoin kuin hitusen ohentuneesta studiosoundista. Sillä häntä mitä yhteensointuvimmalla tavalla tukee harmonialaulaja Saara Kunnas. Blues” -soundtrack-LP:ltä. Kyseessä on myös yksi lätyn kuudesta laulaja-kitaristi Timo Kurunsaaren kirjoitustyöstä, joihin lukeutuvat myös mm. Jälki on kunnianhimoisuudessaan vaikuttavaa ja kyllä, myös riittävän itsenäistä, ettei huoleen lytätyksi tulemisesta pelkkänä elvari-imitointina ole aihetta. Nyt kyseinen ”Be-Bop-A-Demo” on julkaistu virallisesti tämän CD:n laajennusosana. Pete Hoppula MAIBELL & MAIBELL & THE MISFIRES THE MISFIRES Fire / Hey You (El Toro ET15163, 7” single) Kotimaisen rockabillyn verraton vientituote Maibell & The Misfires pitää kiinni 2010-luvun alussa solmitusta levytyssopimuksestaan espanjalaisen El Toro -merkin kanssa yhtyeen omasta laatutuotannosta koostuvan vinyylisinglen mitalla. Silloisella omakustanteisella esikoisjulkaisulla Kurunsaaren rinnalla soittivat tyystin muut muusikonretaleet, soolokitaristi Harri Elorannan ohella nyt jo edesmenneet Hannu ”Hande” Pussinen (basso ja laulu) sekä Matti ”Pilsu” Koponen (rummut). Niistä ennen kaikkea viimeksi mainitun Timo Jämsen -lainan tapaisia vahvan tasapainoisia suorituksia kelpuuttaisi mieluusti lisääkin viime aikoina ylitarjonnalla kuormitetulle ja kiinnostavuusasteeltaan vaihtelevalle ”Elvistä suomeksi” -tantereelle. Kenties sillä mitä ihmiset sanovat, on lopulta jotain väliä – ja kun englantilaisen Rollin-levymerkin Cyril Blake kehuskelee mainitun kappaleen kohdalla vilpittömän oloisena bändin originaaliutta (osuen virkkeessään myös aivan oikeaan), on hänen kommentaarillaan varmasti myös kuluttajien innostamisen kannalta merkitystä. Vieläkin enemmän voisi kuvitella olevan arvoa Matchboxin Graham Fentonin tai The Flying Saucersin Terry Earlin tapaisten konkarien antamilla puffiargumenteilla. Edellisten ohella Perälammen maskuliininen vokalismi toimii luontevasti Sanford Clarkin klassikkomollirockabillyllä Love Charms sekä Ray Smithin vuoden 1960 singleltä paikannetulla Makes Me Feel Goodilla, jolla myös stemmalaulut on saatu osumaan erityisen tyylikkäästi kohdilleen. Aivan liian harvakseltaan keikkailevan mutta onneksi useamman vuoden tauon jälkeen studioaskareisiin vertyneen kokoonpanon täydentävät kontrabasisti Juho Kulmala ja rumpali Heikki Sandrén. Koska kansitekstien laatimisen tiedetään usein osoittautuvan levynteon haastavimmaksi rastiksi, on tämä yhtye keksinyt viekkaan tavan täyttää julkaisunsa tyhjän pahvitilan pyytämällä jokaisesta albumin esityksestä erillisen korulauseen tusinalta alan vaikuttajalta. Blues News 1/2023 71 levy tutkailut rumpali Jani Ahtiaisen, pedal-steeliä soittaneen Jussi Huhtakankaan sekä Petteri Salmen ja Samu Laihon muodostaman taustaköörin kanssa käytti aikansa tehokkaasti hyväksi ja sai aikaiseksi tusinan Elvis-kytköksisen raidan esikoisalbuminsa. Elvis kummittelee tietenkin läsnäolevana myös ison P:n jäähyväisalbumille ”Moody Blues” laulamalla Johnny Acen r&b-ikivihreällä Pledging My Love, jonka Perälampi tarjoilee rauhallisen säästeliäästi, antaen vain jylhän äänensä tehdä tehtävänsä. Hieman murtaen lausuttu englantikin muodostuu erityisesti bändin omassa laulumateriaalissa pikemminkin tehokeinoksi. Vauhtiraita on saanut partnerikseen lauluntekijänä nyt debytoivan solisti Maija ”Maibell” Tenkasen kirjoittaman, mollikiertoisessa neobillyhengessä kehräävän swingbluesin Hey You. Solistina Kurunsaaren karismaattisuus kulkee roimasti hänen teknisen osaamisensa edellä, mutta itsevarmana ja kokeneena esiintyjänä mies pystyy kääntämään puutteensa voitokseen. Laulaja ei myöskään lähde koettelemaan itseään rock’n’roll-numeroiden parissa vaan versiointien kohteina ovat nyt kauttaaltaan Elviksen ja hänen hengenheimolaistensa 1960-luvun alun balladivoittoisemmat teokset. Suoraselkäisemmin rokkaava kitaristi Kari Kunnaksen käsialaa oleva Fire sekoittelee onnistuneesti 1950-lukuista billy-perinnettä hieman The Collins Kidsin tapaan. Pete Hoppula HI-FLY RANGERS HI-FLY RANGERS Performing Songs Inspired By Charlie Feathers (Goofin’ GREP 241, 7” EP) Järkähtämättömään bluesbillykomppiin synkronoitu Sugar Daddy avaa vakkarikoostumuksessaan rummuttomana esiintyvän suomalaisyhtyeen (laulaja-rytmiki. Marko Luhtalan soittamalla hootenannyhenkisellä huuliharpulla sekä bändin basistina toimivan Timo Kalijärven poikkeuksellisesti käyttöönsä nappaamallaan kontralla korostettu kappale kuuluukin kiekon ”säännönvastaisimpiin” tekeleisiin. Ryhmän uutena rumpalivahvistuksena levyllä esittelee itsensä Jouni Jussila. Teddy boy -kulttuurista nimensä kähveltäneiden ”Kossipoikien” tarina levyttävänä aktina käynnistyi vuonna 2004
Brook Bentonin Kiddio-hittiä lainaavan Kitty O’n hän esittää bluesmieheksi jopa odotettua rennommissa r&b-tunnelmissa, Freddie Kingin henkeen kohellettu instrumentaali Johnny’s Jive taas kertoo veijarin toisesta puolesta: kaiken kaikkiaan monia Littlejohnin varhaisraitoja leimaa hallittu kaaos sekä soitannollisesti että sovituksellisesti. Tässä mielessä Muddy Husky Duo onnistuu Sonny Terryn ja Brownie McGheen ohjelmistosta seulotulla, turhia konstailemattomalla Walk Onillaan palauttamaan vaativimmankin kuulijan takaisin maanpinnalle ja muistuttamaan, ettei pakonomaisia muutoksia aina tarvita. 1970-lukuiselle Feathersille niin lyyristä kuin soittotyylillistäkin mallia on hakenut häiriintyneen tarinan omaava I Can’t See Clear, jolla laulun kertoja kummastelee vahvassa päihtymystilassa, mitä hänen lattialla veren tahrimana makaavalle morsmaikulleen on ehtoon kuluessa mahtanutkaan tapahtua. Pikkukiekon jokaisen esityksen kirjoittajana on ahkeroinut Feathers-fanaatikkona tunnettu Vesa Haaja, joka nostaakin merkittävästi julkaisun viehätysvoimaa skarpin kirjoituskynänsä ansiosta. Windy Cityn bluespiireissä vaikuttaneen valkoisen pianistin johtaman kokoonpanon albumi ”Lake Michigan Ain’t No River” ilmestyi Rounder-merkillä 1974, solistinaan ja kitaristinaan Littlejohn. Elmore Jamesia. Tälläkin Chicagon Soto Sound Studion materiaalilla seniori keskittyy paljolti päivittämään vanhaa tuotantoaan sekä coveroimaan mm. HUTTO Slide ’Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992 (JSP 2507, 2-CD) Mississippiläinen John Wesley Funchess (1931–1994) nousi mm. Arhoolie-merkillä 1969 käynnistyneen, kaikkiaan kahdeksan albumin mittaisen pitkäsoittojatkumon ohella laulaja-kitaristi sai aikaiseksi vuodesta 1966 lähtien toistakymmentä singleä, mukaan lukien yhden Suomen Love Recordsin julkaisun. Oscar ”Bo Dudley” Colemanin vetämällä T.D.S.-merkillä julkaistujen raitojen taso tosin vaihteli, vaikka Dixon pysyikin mukana tuotantotiimissä tarjoamalla Johnnyn käyttöön myös jatkossa peruslaadukkaita sorvauksiaan, kuten 29 Ways ja I Need Lovin’. CD 1 saatellaan maaliin viidellä ennenjulkaisemattomalla livenauhoitteella. Lysti meno niin lavalla kuin harvakseltaan soiton seasta kantautuvista yleisön kannustusäänistä päätellen myös katsomon puolella joka tapauksessa vaikutti tuolloin olleen. Toistaiseksi ainoastaan digimuodossa saatavilla olevilla kolmella studionäytteellään pirkanmaalaiset Harri T. Howlin’ Wolfin ja Jimmy Reedin yhtyeriveistä soolotaiteilijana julkisuuteen 1960-luvun puolivälissä. Perkiö (kitara) ja Marko Vainiola (laulu ja kitara) kieltämättä hyppäävät arvaamattoman suuriin cover-saappaisiin, mutta takaavat omaehtoisella ulosannillaan sen, ettei kaksikon tarvitse ainakaan kaivaa esiin villasukkia täyttämään tyhjää tilaa varpaiden ja jalkineenkärjen välissä. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT Miellyttävän kuuloinen akustinen kantribluesduo tarjoilee täydellisesti intiimin pikkukuppilan iltaohjelmistoon soveltuvaa Amerikan juurimusiikkia. Erikoista kyllä, tätä huomionarvoista pikkuvinyylien rivistöä ei ole aikaisemmin nähty tarpeelliseksi niputtaa yhdelle ja samalle koosteelle. Johnny Littlejohnin levytysuran lähtölaukaukset Margaretja Terrell-merkkien neliviitosilla herättivät heti lupauksia. HUTTO J.B. Pete Hoppula. Jo bändin esikoisalbumille ”Hot Rod Ride To The Moon” sisältyneen takapajulatarinan A Boy From Backwoods uusintaversiolla joukon jatkeeksi lyöttäytyy vielä pianisti Hessu Pirhonen. Ei se ollut aina niin justiinsa. Jos sinänsä hienosti Johnny Winterin tunnistettavaa laulusoundia jäljittelevä ja jouhevasti soljuvin resonaattorikitarasooloin esitetty albiinolegendan oma shuffleblues One Step At A Time saattaa vielä jättää toivomaan, voisiko aiheesta olla kaiverrettavissa esiin nyt kuultua särmikkäämpiäkin uusia kulmia, lienee lukemattomia kertoja versioidusta Dale Hawkinsin Suzie Q:sta tätä nykyä jo lähes mahdotonta kenenkään löytää enää täysin freesiä tulokulmaa. Kakkos-CD:stä valtaosan täyttää JSP-albumi ”When Your Best Friends Turn Their Back On You” vuodelta 1992. Kummajaisgalleriaa täydentää kääntöpuolen raukeasti rullaava änkytysralli Stutterin’ Guy, jolla soittokuntaan puolestaan liittyy rumpaliksi Jani Ahtiainen. Tältä osin lähes kattavan kulttuurityön tehneelle JSP:lle on paikallaan antaa kiitosta myös julkaisun informatiivisesta ja kuvitukseltaan huolella viimeistellystä 16-sivuisesta kansivihkosesta levytystietoineen. Ehdottoman käypää kamaa, mutta kysymys herää, miksi ne on haluttu ”tuhlata” juuri tähän kohtaan, eikä vaikkapa yhtä ansiokkaasti rakennetulle omalle Hutto-tuplalleen. 72 Blues News 1/2023 levy tutkailut taristi Vesa Haaja, soolokitaristi Kari Kunnas ja kontrabasisti Jarkko Lähdeniemi) EP:n, joka on siepannut kokonaisuudessaan inspiraationsa rockabillylegenda Charlie Feathersin musiikista. Ilmavaa, toteutukseltaan elämänmyönteisen oloista ja laulutulkinnoiltaan paikoin hyvinkin maukkaasti tirskahtelevaa ydin-Chicagoa tarjoavan osuuden kohokohdiksi nousevat erityisesti pilkkomisteemainen Muddy Waters -muunnelma Feel Like Choppin' sekä päätöksenä soiva Keep On Runnin', jonka varrelle on myös säästetty levyn intohimoisimmat hitaat slidekitarasoolot. Välillä on hyvä olla vain näin. Ykkös-CD:n puolivälistä eteenpäin jatketaan matkaa kolmen näytteen verran Bob Riedy Chicago Blues Bandin seurassa. Records) Johnny yhtyeineen lataa tiskiin sykähdyttävintä saksofonilla marinoitua Elmore James -shufflea, mitä Chicagossa levyn ilmestymisvuonna 1968 ylipäätään saatiin aikaiseksi. Belgiassa marraskuussa 1983 syntyneet Chicago Blues Festival -turneen esitykset on tehty nimekkään soittokunnan (mm. Niitä ne totta vieköön saavat Juho Hurskaisen korvia hivelevien saksofoniarrien sävyttämästä r&b-popcorn -numerosta You Whisper Too Loud sekä jos mahdollista, jopa edellistä napakammin niin Arthur Alexander -viitteitä kuin esisouliakin lähestyvällä balladilla This Time It’s Over, jolla EP:n instrumentaalisen kruunupaikan lunastavat kimpassa itselleen fonisti Hurskainen ja kitaristi Vesa Tynkkynen – ihanaisesti toisiinsa nivoutuvilla naminamisooloillaan. Kaiken lisäksi käärön etukantta vielä koristaa Pertti Nurmen ottama vuosikertafoto kiekon kohteesta Helsingissä 1970. Sessioiden jälkeen sairauksien koettelemalla Johnnyllä ei ollut enää elinaikaa muutamaa vuotta pidempään, eikä häntä studioonkaan enää sen koommin saatu. Hutton 1970-luvulla purkitettua studioaineistoa yhtiön alun perin 1985 julkaisemalta LP:ltä ”Bluesmaster”. Brittimerkin hieman pohdintaa aiheuttava ratkaisu on näet ollut mahduttaa antologian loppuun J.B. Isomman puhallinsektion tukemaa big band -bluesia liikeni vielä 1980 taltioiduille äänitteille työnimellä Johnny Little John & Orchestra, joukossa pätevä uusintaotto artistin vuoden 1966 kakkossinkulla alkujaan esitellystä What In The Worldistä. Toisinaan kuitenkin oli. Lafayette Leake ja Bob Stroger) voimin, mutta muutoin hieman onttosoundisina jälkipolville säästyneet Dust My Broomin ja Shake Your Moneymakerin kaltaiset standardit jäänevät ainoastaan kuriositeeteiksi muille kuin täydellistä Johnny Littlejohn -kokoelmaa havitteleville. JSP tosin ei malta jättää dokumentointia vielä tähän. Pete Hoppula MUDDY HUSKY MUDDY HUSKY DUO DUO One Step At A Time / Suzie Q (M&H Production, digisingle) Walk On (Luppa Records, digisingle) JOHNNY JOHNNY LITTLEJOHN & LITTLEJOHN & J.B. Useampaan otteeseen ennenkin jopa suomalaisbändien toimesta coveroidut rehvakkaat hippaklassikot (Big Al Downingin Yes I’m Loving You ja Floyd Dakil Fourin Bad Boy) suorastaan huutavat tällä kertaa rinnalleen myös tunnelmoivampia vastinpareja. Esimerkiksi Willie Dixonin Bloody Tearsilla (Weis/T.D.S. Pete Hoppula WHISTLE BAIT WHISTLE BAIT Frolic Time! (Goofin’ GREP 243, 7” EP) Pirskeet pystyyn! 1960-luvun alun surf-rokahtavan mutta samalla tiukan rhythm’n’bluesorientoituneen äänimaailman tyyli-ikoniksi jo hyvän aikaa sitten vähintään Euroopan laajuudessa vakiintunut Whistle Bait tarjoilee pitkään odottelun alaisena olleella vinyylijulkaisullaan sekä keikoiltaan tuttuja standardeja että kaksi keulahahmonsa Vesa Haajan uutta täsmäteosta
Oli aika taantua eläkeläisen rooliin. Down On The Farmin ja Just Around The Cornerin tapaisilla omilla varhaisilla vuoden 1958 sooloäänitteillään Downing osoitti uivansa kuin silakka Suomenlahdella lähinnä valkoiselle nuorisolle suunnatun materiaalin tulkitsijana. Kun Willie Eganin varhaistöitä alkoi ilmaantua Englannin uusintajulkaisuyhtiöiden, kuten Flyrightin ja Krazy Katin LP-katalogeihin 1970-luvulta lähtien, nousi uuden keräilijäsukupolven kiinnostus jo kuolleeksi tuolloin uumoiltua artistia kohtaan toiseen potenssiin. Eräs uutisarvoinen käänne Willien arjessa oli lyöttäytyminen vuosiksi 1958–1962 yhteen itseään huomattavasti maineikkaamman Marvin Phillipsin kanssa ja kolmen singlen levyttäminen ”Johnnynä” – yhtenä monista – tämän Marvin & Johnny -duossa. Pete Hoppula. Mm. Varsinaisen läpimurtonsa Big Al teki Little Esther Phillipsin duettokaverina 1963, nousten kappaleella You’ll Never Miss The Water (Till The Well Runs Dry) listasijalle 73. New Orleansissa Mac Rebennackin ja Alvin ”Red” Tylerin kanssa 1959 taltioitu When My Blue Moon Turns To Gold Again), siirtyen vuosikymmenen edetessä soulin, 1970-luvulla edelleen discomusiikin sekä sittemmin vielä sangen menestyksekkäästi countryn pariin, palaten totta kai aika ajoin myös esittämään nuoruudestaan tuttuja rock’n’roll-klassikoita. Vuonna 1982 miehen todettiinkin olevan yhä elossa ja hänet houkuteltiin levyttämään albumillinen tuoretta musiikkia Englannin Ace Recordsille (”Going Back To Louisiana”). 1949 syntyneen ensikakun It’s A Shame / Willie’s Boogie losangelesilaisen John R. Toiseksi kiintoisaksi vuoden 1960 sessiohankkeeksi muodostui niin ikään rockabillytaustoista tulleen Clyde Stacyn komea esisoulahtava pop-numero Sit’n Down Crying, jolle Downing oli tarjonnut pianonsoittonsa lisäksi myös tekstinkirjoitusapuaan. Myös Lontoossa näihin aikoihin pidetty konsertti yhdessä ikätovereiden Big Jay McNeelyn, Chuck Higginsin ja Young Jessien kanssa ilmestyi vuonna 1983 LP-formaattiin puristettuna Acekiekkona (”1983 R&B Jamboree”). Amos Milburnilta vaikutteita saaneena boogie woogie -muusikkona Los Angelesissa 1940-luvun lopulla levytyspuuhat aloittanut louisianalainen jäi myös varsinaisen uransa aikana sangen pienten piirien tietoisuuteen. Vuoden 1962 artisti kulminoi levyttämällä kaksi erehdyttävästi Fats Dominolta kuulostavaa sinkkua Kansomaja Popline-merkeillä sekä Burt Bacharach -hitin The Story of My Life, jonka yllättäen Chess Records lisensoi omaan käyttöönsä. Pääosin omasta laadukkaasta laulumateriaalista koostuneet indieyhtiöiden julkaisut eivät soineet riittävästi radiossa, jotta niistä olisi voinut kasvaa kaupallisia menestyksiä. Toinen kiemura oli jäljitelmälevytyksiä tehtaillut Dig This Record -firma, jolle myös Eganin tiedetään tehneen vuonna 1955 kuutamokeikkoja, ainakin salanimiä Bernie Bridges, Willie Snow ja The Diggers käyttäen. Fullbrightin Elko-merkillä muistellaan kyllä vakuuttaneen paikalliset kuluttajat rock’n’rolliin viitanneella tienraivaaja-asenteellaan, mutta se ei johdattanut 15-vuotiasta pikku-Viljamia ykkösliigaan. Artisti vetäytyi vuosiksi Kalifornian klubeille hiomaan tyyliään, palaten seuraavan kerran studiotoimiin 1950-luvun puolivälissä Mamboja Vitayhtiöiden palkkalistoilla. Esimerkiksi neljän sinkun laajuiseen Mambo-tuotantoon lukeutui sukkela uusintanäkemys esikoiskiekon avauskappaleesta nimellä What A Shame sekä Fats Dominon debyyttilevytystä The Fat Man pitkälti siteeraava rempseä jump-raita Wow Wow. Vita-seiskoja puolestaan ilmestyi yhteensä kolme ja edellisten keskellä vielä yksi rokkaava neliviitonen Spry-merkillä 1956 (Treat Me Right / You Must Be Foolin’). Kotikulmilla boogie woogie ei kuitenkaan ollut enää Euroopan kaltaisessa uusnosteessa. pääsi toteuttamaan Thurston Harrisin kanssa yhteis-EP:n ”Down Home Blues” McNeelyn operoimalle BigJ-merkille 1984. Näiden väliin mahtui runsaasti muitakin urotekoja. Mm. Kattauksen puolivälin paikkeilta vuorostaan löytyy Eganin viimeinen sekä samalla mustan vauhdikkaamman rhythm’n’bluesin harrastajien parissa tutuin seiskajulkaisu Rock And Roll Fever / Chittlin’s, jonka hän työsti pienelle, mahdollisesti itsensä pyörittämälle hollywoodilaiselle Dashmerkille 1958. The Tail Gatorsin, Duke Robillardin ja Barrence Whitfieldin versioimaa kiukkuista pettämisjumpbluesia Wear Your Black Dress. Paremmin Egan opittiinkin tuntemaan vasta 1980-luvulla sekä monien mainetta nostattaneiden kokoelmaalbumien että Euroopan-kiertueiden myötä mahdollistuneen ”toisen tulemisen” ansiosta. Painavasta syystä rock’n’roll-ikivihreäksi muodostuneen raivokkaan Down On The Farmin ohella CD:llä kiinnittyy huomio laulaja Kenny Rogersin veljen Lelan Rogersin tuotannossa V-Tonemerkillä 1960 syntyneisiin erinomaisiin r&blevytyksiin, joista ainakin Yes I’m Loving You on myöhemmin kelvannut ties kuinka monien rock’n’roll-revohkien coveroinnin kohteeksi. riettaasti revittelevät versiot B.B. Kotona Losissa Egan jatkoi levyttämistä Lonesome Town -merkille (yhdessä Charles Connorin johtaman The Upsettersin kanssa), minkä lisäksi hän mm. Pete Hoppula BIG AL DOWNING BIG AL DOWNING Still Rockin’ & Rollin’ Down On The Farm (Jasmine JASCD1133) Oklahoman iso mies Al Downing (1940– 2005) jos kuka oli myös artistina normimittayksiköiden ulottumattomissa. Cover-valinnoiksi osuivat mm. 1960-luvun lähestyessä artisti oli esimerkiksi sovitellut studio-ohjelmistoonsa Fats Dominolta lainaamallaan tyylillä swamp-popahtavaa rhythm’n’bluesia (esim. Rock’n’rollin ollessa päivän sana 1950-luvun jälkimmäisinä vuosina myös musta laulaja-pianisti löysi luontevan jakkaransa Elviksen ja kumppaneiden äänitetuotannon tuntumasta. Eganin sinkkujulkaisuja kertyi kaikkiaan yhdeksän. Bändija lauluntekijäkaverinsa Vernon Sanduskyn kanssa Al tehtaili lisäksi useamman duettosinglen nimellä Spic & Span, joista etenkin Little Richardin Slipping And Sliding sai osakseen rankalla esigaragerokahtavalla energialla ladatun uusioversion ja Summertime Blues miltei Eddie Cochranille kampoihin pistävän menevän rockabillyluennan. Se ei kuitenkaan Downingille itselleen riittänyt. Little Richardia ja Jerry Lee Lewista taitavasti imitoineelle ennakkoluulottomalle muusikolle piisasi kysyntää. Jasminen 30 raidan CD ei tietenkään varsinaisesti tarjoa Eganin musiikkiin entuudestaan perehtyneelle juuri mitään täysin uutta ja mullistavaa, mutta definitiivisenä yhteenvetona se onnistuu palauttamaan aktiivimuistiin hienon, jopa odottamattoman monipuolisen artistin, jonka voimallisin tyyli ei esikuvistaan huolimatta ollut niinkään boogie woogieta vaan pikemminkin rupista rock’n’rolliksi taittuvaa rhythm’n’bluesia ja Louisiana-väritteistä jumpia. Myynnillisesti tämän kauden kohokohtana pidetään jumpbluesahtavaa, tarinan mukaan omaelämäkerrallista ja myöhemmin mm. Kingin You Upset Me Babysta sekä Lowell Fulsonin Reconsider Babysta. Hän myös soitti pianoa ja lauloi osa-aikaisesti valkoisen Bobby Poen johtamassa Poe-Kats -yhtyeessä sekä takoi sessiotyöläisenä koskettimiaan tärkeässä ja tunnistettavassa roolissa Wanda Jacksonin rock’n’roll-kauden parhaimmistoon kuuluvilla Capitol-kappaleilla, kuten Let’s Have A Party ja Mean Mean Man. Levytyksiin lukeutui myös silloisen vakiokitaristinsa Lloyd Rowen kanssa 1954 syntynyt hieno niin lauluyhtyekuin Louisiana-bluessävyjäkin hyödyntänyt single Don’t Know Where She Went / Potato Stomp, joka on myös saanut kunnian avata paikoin epäkronologisesti etenevän Jasmine-koosteen. Billboard-listan sadan parhaan joukkoon nämä esitykset eivät hyvästä yrityksestään huolimatta yltäneet. Copyright-vapaille julkaisurajoilleen uskollisesti Jasmine Records keskittyy koosteellaan Downingin entuudestaan kulutetuimpaan levytyssarkaan, vuosille 1958–62. Se jäi laulajan suurimmaksi Hot100-kirjaukseksi, countrykarsinassa sen sijaan tasainen 15 listahitin jatkumo piti Downingin nimen päivänpolttavana 1970-luvulta aina 1980-luvun lopulle saakka. Blues News 1/2023 73 levy tutkailut WILLIE EGAN WILLIE EGAN Rockin’ On The West Coast (Jasmine JASMCD3233) Harpatessaan yläkerran suureen rytmiblues-pianistien orkesteriin 70 vuoden iässä 2004 Robert Lee ”Willie” Egan saattoi jo olla mielestään unohdettu entisaikojen artistireliikki. Onnistunut on myös jousitaustainen popcorntyylittely There’ll Come A Time
“People No Names” ja “Boogie Jungle” ilmestyivät ysärillä CD-versioina Finnlevyn toimesta “Kaksi alkuperäistä” -sarjassa, jonka painos lienee ajat sitten loppuunmyyty. Ostopäätös todennäköisesti kaatui siihen, että meillä ei ollut levysoitinta. Boogie Jungle (Lipposen Levy ja Kasetti LIPPOCD-051) Kakkosalbumi “Boogie Jungle” näki päivänvalon pari vuotta esikoisen jälkeen ja julkaisija oli Fazerin alamerkki Hi-Hat. Minusta levy ei kanna alusta loppuun. Luulen, että sen esittämä musiikki olisi ollut tuolloin 12-vuotiaalle Hurriganes-diggarille liian vaikeaa. Sinä aikana he siirtyivät alkuvaiheen suoraviivaisesta rockista progeen ja osittain myös takaisin. Mitenkään väheksymättä Harri Saksalan laulua, niin kyllä palaset loksahtivat kohdalleen Leppäsen tultua laulusolistiksi. Tämäkään julkaisu ei sisällä extraraitoja. En oikein löydä mitään, mistä pitäisin, ja silloin aikoinaan olisi ollut kyllä tekemätön paikka kuunnella koko levy kerralla läpi. Kansitaiteen sekä musiikin puolesta oltiin otettu harppaus eteenpäin. Kun The Boys -yhtyeestä puhutaan Suomirockin korkeakouluna, niin Kalevala on ehdottomasti yliopisto, onhan siinä vuosien saatossa soittanut monia tunnettuja muusikoita, kuten Affe Forsman, Remu Aaltonen, Sakari Kukko ja Pekka Pohjola, vain muutamia mainitakseni. Vain kymmenen mukaan valikoitunutta otosta saattaakin siksi tuntua kappalemäärältään vähäiseltä. Toisaalta tasaisen laadun varmistamiseksi näitä ”pahnan pohjimmaisia” penkoessa tietynlainen itsekritiikki on varmasti ollut kuluttajaakin ajatellen aivan paikallaan. My Friend on tavallaan Ahvenlahden soolonumero, koska hänen lisäkseen siinä soittavat vain Salonen ja Luukkanen. Se on monesti jäänyt syyttä, suotta ja aivan aiheetta aikalaistensa Wigwamin sekä Pressan varjoon, vaikka oli bändinä yhtä tasokas. Lisäksi kokoelmalla annetaan ensimaistiaiset Bradleyn ja kumppanien uudemman aallon neoprototyyppinä 1980-luvun puolivälissä kummastusta herättäneen Beltane Fire -kokoonpanon ”hiteistä” Captain Blood ja The Poacher. Sävellykset ovat Salosen ja Kurkisen kirjoittamia ja teksteistä vastasi tällä kertaa Jim Pembroke. Neljä laulettua kappaletta ja neljä instrumentaalia, jotka ovat kovin taiteellisia ja vaikeankuuloisia. Kalevalan ura kesti vain kymmenisen vuotta. Sävellykset ovat Matti Kurkisen ja tekstit ovat Harri Saksalan, jotka englanniksi on kääntänyt Mats Huldén. Mukana on Harri Saksalan haastattelu sekä ensimmäistä kertaa kappaleiden sanat. Digipackissä gatefold-albumin kuva ei oikein pääse oikeuksiinsa ja siksi mielestäni pahvikantinen gatefold-versio olisi toiminut paremmin. Pete Hoppula KALEVALAN UUSINTAJULKAISUJA KALEVALAN UUSINTAJULKAISUJA Kun puhutaan kotimaisesta rytmimusiikista, ja progesektorista, niin yksi kenties aliarvostetuimmista bändeistä on Kalevala. Ohjelmassa kuultiin tuolloin mm. “Abraham’s Blue Refrain” löytyy CD-muodossa Shroom Angelin julkaisemalta “Anthology”-tuplalta ja Rocketin uusintajulkaisulta, jotka molemmat taitavat olla myös hankalasti löydettävissä. Kappaleessa ensilevytyksensä tekee akustista kitaraa soittava Ile Kallio, joka jostain syystä on miksattu lähes kuulumattomiin. Kokoonpano levyllä on Harri Saksala (laulu), Matti Kurkinen (kitara), Lido Salonen (basso) sekä Markku Luukkanen (rummut). Heillä on ollut selkeä käsitys siitä, mitä ovat olleet tekemässä. Sitä tarjotaan toimivimmillaan Wailin’ Bill Dellin 1950-lukuisella raivopää-rokkauksella You Gotta Be Loose. People No Names (Svart SVR316CD) Musiikillisesti uusintajulkaisu ei sisällä mitään uutta alkuperäiseen albumiin tai vuoden 2014 vinyylijulkaisuun nähden. Enkä tietenkään halunnut kasettia vaan LP:n juuri sen hienon kannen takia. Piikkipaikasta se taistelee Zetorin “Lihakenkä”-, Kirkan “Tiukka Linja”sekä Eppu Normaalin “Imperiumin Vastaisku” -albumien kanssa. Kun kymmenessä vuodessa monet bändit olisivat julkaisseet puolen tusinaa studioalbumia, livelevyn sekä kokoelma-albumin ja hajonneet, ehti Kalevala levyttää vain kolme pitkäsoittoa. Musiikki on muuttunut kuuntelijaystävällisemmäksi ja useita askeleita on otettu kohti mainstreamia tai tässä tapauksessa kohti alkuaikojen sointia. Kokoonpano on hiukan muuttunut, Lido Salosen siirryttyä bassosta toiseksi kitaristiksi tuli Ari Vaahtera basistiksi, rumpalin pallille istui Beaver Aitto-Oja ja solistin tehtävät otti hoitaakseen Zape “Limousine” Leppänen. Koska debyyttialbumin ilmestymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi 50 vuotta, on bändin koko tuotanto julkaistu uudelleen sekä LPettä CD-formaateissa. Sinänsä kahden esitysten rakenteissa ei juuri eroavaisuuksia kuulu. bändin tulevat, vahvasti studiokaiutetut bravuurinumerot Slap That Bass ja Wild Night, joista viimeksi mainittu myös ylittää iältään sittemmin ympäri maailman tunnetuksi tulleen levyversion. Vaikka rock on monessa kohtaa mukana, ei progesta ole luovuttu, kaavaa on vain uudistettu, sanoisinko modernisoitu. ”Explorers Of The Beat” antaa kelpo kuvan omaa tyyliään etsineen osaavan brittiporukan kasvuprosessista, mutta koko totuus jo vuonna 1978 perustetusta yhtyeestä on tietenkin nyt saatua monisyisempi. Kaikuja esikoisen BN:n erityispuntarissa!. On tietysti makuasia, millaisessa paketissa CD olisi pitänyt julkaista. Vaikka etuja takakansi eivät kiitosta ansaitse, on sisäkansi puolestaan onnistunut. Olen aina tykännyt levyn kannesta ja olisin halunnut levyn ostaa. Mielestäni kyseessä onkin yksi huonoimmista kansista kotimaisessa musiikkibisneksessä. Jännän vertailukohdan suo myös Bradleyn terävästi nikottelema Southbound Blues, jonka Blue Catsin omaa nimeään kantaneella vuoden 1980 debyyttialbumilla lauloi hänen sijastaan orkesterin alkuperäissolisti Dave Phillips. ”Demo”-luonteestaan huolimatta äänentasoltaan erinomaisen paketin ennakkoon puoleensavetävimmät nostot ovat tietenkin sen vanhimmat esitykset BBC:n radiolähetyksestä tammikuulta 1981. Niistä ensimmäinen sai marraskuussa 1982 seurakseen myöhemmältä julkaisulta puuttuneen akustisen kitarasoolon ja jälkimmäinen on hävyttömän syntikka-popahtava keikkadokumentointi Lontoon Fulhamista kesältä 1983. Yhteistyö typistyi yhden albumin mittaiseksi. Hyvänä esimerkkinä vaikka tiukkaa revittelyä sisältävä Mind The Fly Hunter tai maukasta tuplakitarointia tarjoileva Attack At Nineteen Hundred. Niistä etenkin monitasoisen Bradley-teoksen Crazy Things olisi helposti voinut ajatella löytäneen tiensä bändin isossa kuvassa läpimurron taanneelle ”Fight Back” -LP:lle vuonna 1982, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Jo pelkkä kansanmusiikkiin viittaava tempo on jo riittävä syy inhota kappaletta. 74 Blues News 1/2023 levy tutkailut THE BLUE CATS THE BLUE CATS Explorers Of The Beat (Bluelight BLR 33231 2) Bluelight Recordsille kotipesänsä vakiinnuttanut brittilaulaja-kitaristi Clint Bradley on kaivanut suomalaisyhtiön julkaistavaksi otannan kulttimaineisen, neobillytyyliä merkittävällä satsauksellaan muovaamassa olleen The Blue Cats -ryhmänsä varhaisia tallenneharvinaisuuksia vuosilta 1981–83. Levyn pohjanoteeraus on Harri Saksalan haitaroima Tamed Indians -instrumentaali, jossa proge ja polkka kohtaavat. Kalevalan debyytin julkaisseella Finnlevyllä ei ollut aavistustakaan, miten markkinoida monimutkaista musiikkia esittävää bändiä ja albumin myyntimäärät jäivät muutamaan kouralliseen. Jotenkin tuntuu, ettei bändi löytänyt studiossa sitä kaivattua punaista lankaa, eikä tuottaja Jukka Hauru onnistunut puristamaan bändistä ulos parasta mahdollista lopputulosta. Albumin kansi ei ole erityisen myyvä. Levyn parasta antia on Olli Ahvenlahden Stevie Winwood -tyylisellä urkusoololla täydennetty, muuten niin Jack Bruce/Cream -henkinen instrumentaali Waves. Syyskuulta 1981 on kyytiin saatu kolme fonittomana ja tunnekertoimeltaan jälleen selvästi aggressiivisempana neobillynä läimittyä raitaa. Muistikuvia siitä, olinko bändiä kuullut aiemmin, ei ole. Murrettua laulua ja särökitaraa sisältävä nimiraita on varsin hurjan kuuloinen, ja selkeitä viitteitä löytyy kokoonpanoon, jossa Remu Aaltonen oli kannuissa ja Albert Järvinen kitarassa. BBC-session viisihenkisen Blue Cats -kokoonpanon kirsikkana kakussa musisoi saksofonisti Clive Osborne, joka tuo Bradleyn, soolokitaristi Carlo Edwardsin, kontrabasisti Mitch Cawsin ja rumpali Stef Edwardsin völjyssä bändin repertuaariin myös mukavan annoksen jump-rhythm’n’bluesia. Kahden kitaristin tuomia mahdollisuuksia hyödynnettiin paljon
Värivinyylien faneille tiedoksi: “People No Names” julkaistiin keltaisella vinyylillä 2014 ja “Boogie Jungle” punaisella vinyylillä 2016. Smackin ja Dingon taustajoukoissa. Kalevalan tarina alkoi olla paketoitu ja vuosi “Refrainin” jälkeen se löi hanskat tiskiin. Lido Salonen kertoi kirjassaan “Elämä jota en olisi halunnut elää” kappaleiden olevan negatiivisia. En muista, tuliko levy eräältä kaveriltani, jonka äiti oli Finnlevyn levyprässäämössä ja sai virhepainoksia työsuhde-etuina, joita kroonisessa rahapulassa oleva kaverini minulle myi. Sanoitukset on tehnyt tuttuun tapaan Jim Pembroke. Albumi on kolmikosta ainoa, joka levyhyllyssäni on joskus ollut. Suurempaa suosiota bändi ei saanut, sillä uusi aalto ja muut suuntaukset olivat in ja proge kuulosti vanhanaikaiselta. Hän vaikutti myös ohjelmatoimistoissa Rodeo, Lidon Musiikki sekä Pop Office. Lido Salosen kirjassaan mainitseman Kaivarin keikan nauhoitus olisi myös mukava saada levynä, jos nauha vain olemassa on. Muistelen, että muutamista levyn kappaleista jopa pidin silloin. Vaikka mukana on vain yksi kitaristi, on kitararaitoja sekä -teemoja useita. levy tutkailut suuntaan löytyy kappaleesta If We Found The Time. Pienimuotoinen reunion tapahtui 90-luvun puolivälissä, jolloin nauhoitettiin muutama kappale, jotka kuitenkin tuotiin markkinoille vasta 2004 ilmestyneellä “Anthology”-kokoelmalla. Musiikista vastasi jälleen Salonen, joskin muutamissa kappaleissa Leppänen ja Vaahtera ovat antaneet vetoapua. Finnish Blues Society järjestää: MALMITALO, HELSINKI Lauantai 4.3.2023 klo 19:00–21:00 Bluesia suomeksi! Maria Hänninen, Sami Saari, Jaakko Löytty, Pekko Käppi, Faarao Pirttikangas + Mikko Löytty, Jarkka Rissanen, Tommi Laine, Harri Ala-Kojola Liput alkaen 22,50 € (www.lippu.fi) MIKA WALTARI -SALI/TÖÖLÖN KIRJASTO, HELSINKI Lauantai 1.4.2023 klo 14:00–15:00 Juuristo-klubi! Doo wopin historiaa ja nykypäivää Lauluyhtye The Relics (Pete Näsman, Petri Kärhä, Ari Ahvonen, Timo Tarkela) Vapaa pääsy (www.helmet.fi) M/S VIKING XPRS (KATAJANOKKA, HELSINKI) Lauantai 15.4.2023 klo 20:30– sunnuntai 16.4.2023 klo 9:30 Soul-miniristeily! Niko Ahvonen & Tilanteen Herrat, Nicole Willis, Merikukka Quartet + DJ:t High Q & Butcher Pete Varaukset: www.vikingline.fi Levyn ilmestymisen jälkeen tie vei ulkomaille, ja keikkoja oli Pohjoismaista lähtien aina pidemmälle Eurooppaan. Rory Gallagherin suosimaa kitaraimitointia. Riku Metelinen. Niin tai näin, Lighthouse on edelleen mainio kappale, ja aikoinaan sinkkunakin julkaistu Playground kuulostaa paremmalta kuin silloin joskus. Olin myös aivan unohtanut, kuinka hieno esitys Silver Fish on. Tällä hetkellä LP:tä ei hyllyssä ole, en osaa sanoa, mitä sille on tapahtunut. Lopetus Panamanian Red pursuaa runsaasti tiukkaa kitarointia ja mm. Kolmas kerta toden sanoo. Abraham’s Blue Refrain (Mondo Svart SRE486CD) Kalevalan kolmas ja viimeinen julkaisu ilmestyi 1977. Vanha viidakon sanonta, kaksi muuttoa vastaa tavarahävikiltään yhtä tulipaloa, se on varmaan muuttojen yhteydessä mystisesti kadonnut... Toivotaan ainakin niin. Edellisellä albumilla syntyneet ideat on nyt jatkojalostettu ja lopputuloksena on huippulevy. Arkistojen aarteita on tulossa myöhemmin keväällä, kun Ylen arkistoista kaivettu “Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970” näkee päivänvalon. Vaahtera ja Leppänen perustivat Dave Lindholmin kanssa Bluesoundsin ja Hiekkala puolestaan Daven isoveljen Calle Lindholmin kanssa Helsingfors Cafe Duon. Salonen siirtyi managerihommiin toimien mm. Uskon, että tämän levyn myötä bändi olisi noussut lähemmäs huippua, jos asiat olisivat menneet niin kuin niiden oletettiin menevän. Kurkisen kuoleman ja Aitto-Ojan huumeiden käytön johdosta sanoitukset kertovat kuolemasta ja kaman käytöstä. Toisin kävi, kun Matti Kurkinen kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa vain muutamia kuukausia LP:n ilmestymisen jälkeen. Tai sitten ostin sen minua muutaman vuoden vanhemmalta kaveriltani, mutta ostopäätös tehtiin pelkästään kannen perusteella/takia. Remasterointi on onnistunut, vanhat tutut kappaleet kuulostavat uusilta ja mielenkiintoisilta. Tulevaa maailmanvalloitusta silmällä pitäen oli kanteen laitettu Kalevalan sijasta Kalevala Orchestra. Lido Salonen vuorostaan pääsee mikrofonin ääreen Snow Bill -sävellyksen ajaksi. Kenties “Abraham’s Blue Refrainin” 50-veejulkaisu saadaan siniselle vinyylille prässättynä. Yläkertaan poistuneen Kurkisen tilalle ei etsitty toista kitaristia vaan aukkoa paikkaamaan saapui Orfeussekä Pen Lee & Co -bändeistä tuttu kosketinsoittaja Hessu Hiekkala. Boogie-raidan ajaksi Zape Leppänen siirtyy rumpusetin taakse ja menoa ryyditetään Allman Brothers -tyylisesti kahden rumpalin voimin
VOIMATRION KOLMAS ALBUMI! ILKKA HELANDER l ESA KULONIEMI l LEEVI LEPPÄNEN www.facebook.com/dr.helander www.facebook.com/bluelightrecords jakelu Playground Music