Blues News 01/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

SLOAN P.F. vuosikerta N:o 324 (1/2024) Hinta 9,00 € 57. Kriitikoiden vuoden ’23 parhaat / J&J Ahlqvist Mojo Gang / BN käy tapahtumissa Kriitikoiden vuoden ’23 parhaat / J&J Ahlqvist Mojo Gang / BN käy tapahtumissa Jazz-nainen lauloi bluesia Jazz-nainen lauloi bluesia / / Divarien helmiä / Kappale historiaa / Divarien helmiä / Kappale historiaa / Levytutkailut Levytutkailut N:o 324 (1/2024) Hinta 9,00 € 57. SLOAN 24001 PAL:VKO 2024-16 197301-2401 24002 PAL:VKO 2024-26 197301-2402 24003 PAL:VKO 2024-36 197301-2403 24004 PAL:VKO 2024-46 197301-2404 24005 PAL:VKO 2025-06 197301-2405 6 414881 973010 02401 6 414881 973010 02402 6 414881 973010 02403 6 414881 973010 02405 6 414881 973010 02404. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: JUHO ”KIHARA” PITKÄNEN JUHO ”KIHARA” PITKÄNEN MASA ORPANA MASA ORPANA BN tutkii ja tarinoi: BN tutkii ja tarinoi: RHYTHM‘N‘BLUESIN VUOSI 1953 RHYTHM‘N‘BLUESIN VUOSI 1953 THE MISSISSIPPI SHEIKS THE MISSISSIPPI SHEIKS FRANK LUCAS FRANK LUCAS P.F
18 s. 23 s. 40 s. 40 s. 23 s. 20 s. 18 s. 29 s. 39 s. 40 © Jy rk i Ka lli o © Sa tu Sa ga. 12 s. 39 s. 12 s. 24 s. 8 s. 40 s. 29 s. 39 s. 39 s. 12 s. 18 s. 8 AIHEINA MUUN MUASSA: AIHEINA MUUN MUASSA: s. 24 s. 29 s. 20 s. 12 s. 8 s. 24 s. 23 s. 23 s. 18 s. 2 Blues News 1/2024 s. 20 s. 29 s. 8 s. 20 s. 24 s
23 Rhythm'n'bluesin vuosi 1953 ............................ Perinteinen reissumusa-meininki on kuitenkin säilyttänyt asemansa yleisimpänä kuuntelumuotona; autoradion kuuntelu on edelleen kaikenikäisten suomalaisten yleisin tapa kuunnella musiikkia, nuorimpien ikäluokkien tosin siirtyessä yhä enenevissä määrin puhelimen (ja Spotifyn sekä TikTokin) näpräämiseen. Myönteisin asennoituminen tekoälyn käyttöön vallitsee ymmärrettävästi nuorimpien ikäluokkien keskuudessa. 2022 oli jo vajaat 74 miljoonaa euroa, josta jo usean vuoden ajan jatkunut tulojen kasvu on syntynyt suoratoistopalveluiden suosion kasvusta. Tämä kehitys näkyy myös tarkasteltaessa äänitemusiikin arvon kasvua viime vuosina. radiokanavilla toistuvien soittolistojen useimmiten valitettavan yksipuolinen koostumus sekä muun median musiikkialaa koskeva uutisointi ja raportointi. 40 Muddy Lee Makkonen ........................................ Musiikin intensiivinen kuuntelu kuulokkeilla on sekin kasvussa ja lähestyy suomalaisten omien arvioiden mukaan keskimäärin jo 50 prosentin tasoa kaikesta kuunnellusta musiikista. 4 Masa Orpana .......................................................... Suoratoistopalveluiden osuus suomalaisesta äänitemarkkinasta on jo yli 90 prosenttia. klo 17. ”päivän uutinen”. Blues News 1/2024 3 Vuoden 2023 parhaat albumit ........................... 56 Levytutkailut ..........................................................60 Etukansi: Juho ”Kihara” Pitkänen © Satu Saga BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 57. 47 BN käy tapahtumissa ......................................... 20 Kappale historiaa #11: Marja ........................... se, että Suomessa em. 29 Divarien helmiä #72 ............................................ Valoisissa siinä mielessä, että tapahtumaja julkaisutoiminta vuodenvaihteen jälkeenkin on ollut heti alkuvuodesta näillä ”meidän” genre-kentillämmekin aktiivista. Mielenkiintoista olisikin saada kootusti dataa pienemmiltä ja valtavirrasta poikkeavaa musiikkia tuottavilta toimijoilta, jotta voitaisiin tarkastella myös ns. Ja, kun mm. Äänitemusiikin verottoman tukkumyynnin kokonaisarvo Suomessa v. tietoja kerätään Music Finlandin toimesta, joka perustaa tietonsa Musiikkituottajat – IFPI Finland ry:n jäsenyhtiöiltään keräämään dataan. sitä, missä määrin ihmisten musiikkimakukehitykseen, musiikin kulutuksen kehitykseen ja kulutuksen musiikkisisällölliseen jakautumiseen vaikuttavat mm. Suomenkielinen pop on kivunnut mieluisimman kuunnellun musiikin kärkipaikalle (n. 25 %) syrjäyttäen perinteisen rockin ja metallin/hardrockin (runsaat 20 %). Tilaukseen sisältyy 5 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille lehdessä. Iskelmä on mieluisinta joka viidennelle, englanninkielinen pop joka kuudennelle ja esim. Kaiken kaikkiaan kaksi kolmesta kaikenikäisistä ja noin puolet alle 25-vuotiaista kuitenkin ajattelee (vielä), että oikeaa musiikkia on vain oikeiden ihmisten tekemä ja esittämä musiikki. Taustasyinä kasvuun on mainittu etenkin livetapahtumien luoma yhteisöllisyyden tunne ja sosiaaliset kontaktit. 48 The Memphis Blues Box ...................................... Selvitykset kertovat myös, että viimeisten 10 vuoden kuluessa suomalaisista on tullut entistä enemmän listapop-kansaa. vuosikerta ISSN 0784-7726 Julkaisija Finnish Blues Society (FBS) ry PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) LY-tunnus: 0222682-0 Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues Newsin tilaus vuodelle 2024 on 44 euroa. Yllättävää näin kokevien suuri osuus on siksi, että samaan aikaan teknologian, jopa tekoälyn käyttämistä musiikkialalla koskevat asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi. 39 Jazz-nainen lauloi bluesia ................................. R&B:n ja soulin kokee mieluisimmaksi vain noin joka kymmenes. Siihen eivät esim. 12 Klassikoiden lähteillä #81: Mississippi Sheiks .. 24 P.F. Samalla yli puolet suomalaisista kertoi uskovansa, että musiikkiklubien, ravintoloiden ja isojen areenojen musiikkitapahtumien kulutus kasvaa jatkossa entisestään, tosin tämä usko tuntuu painottuvan etenkin suurimpiin tapahtumiin. 18 Frank Lucas ........................................................... Ehkä hieman yllättäen peräti kaksi kolmesta suomalaisesta kokee tapahtumissa käymisen entistäkin tärkeämmäksi muun maailman teknologistuessa. Esim. Tervetuloa!. Huomionarvoista on toki mm. Tosiasiahan on, että sitä varsin usein kulutetaan ja siitä ”tiedetään” mikä on helposti tarjolla ja tyrkyllä sekä mikä on musiikkialan ns. tapahtumakalentereita kurkkii, niin monia lupaavan tuntuisia live-tilaisuuksia on odotettavissa jatkossakin, samalla kun uutta lupaavaa pukkaa myös julkaisu-/ääniterintamalla. Ilmoitushinnat vuodelle 2024: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Harri Aalto, Marko Aho, Petri Friman, Harri Haka, Jyrki Kallio, Pauli Kallio, Kari Kempas, Jari Kolari, Jukka-Pekka Kumpulainen, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jukka Rajala, Jorma Riihikoski, Satu Saga, Vesa Salmi, Pirjo Salminen, Juha Seila, Harri Suokas, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2024: N:o 1/24: vk 09 N:o 2/24: vk 19 N:o 3/24: vk 29 N:o 4/24: vk 39 N:o 5/24: vk 49 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2024 tarkoitetäjille: BN-numeroon 2/2024 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 29.3.2024! viimeistään perjantaina 29.3.2024! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2024 Jääkoppuraisista keleistä ja muista talvisista haasteista huolimatta blues-roots-vuosi 2024 on käynnistynyt musiikillisesti valoisissa merkeissä. Tarkastellut tilastolinjaukset piirtävät kiinnostavaa kuvaa maamme musiikkialan tilasta ja kehityksestä yleisellä tasolla. marginaalisempien tahojen kehityslinjoja. Antoisaa musiikillista(kin) kevättä 2024 kaikille! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Maiju Lasola Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 23.3. Sloan ................................................................ Hienoa! Suomalaisten musiikinkuuntelua koskevien selvitysten mukaan erilaisissa konserteissa käynti palasi 2023 jo koronaa edeltäviin vuoden 2019 lukemiin. Erityisen mielenkiintoista olisi myös saada syvemmin selvitettyä em. Onneksi. ilmiöiden ja trendien taustasyitä. kaikkien pienlevy-yhtiöiden ja muiden pientoimijoiden tiedot sisälly. Kiistatonta on, että teknologia jyllää eri tavoin musiikkialallakin entistä enemmän. 8 Juho "Kihara" Pitkänen ....................................... 36 Johnny Winter .....................................................
(Big Guitar Music) Rolling Stones – Hackney Diamonds (Geffen/Universal) Andres Roots – Vol. Kirjauksia saivat tällä kertaa 127 äänitettä – ja sen myötä voittomarginaalit muodostuivat jopa aiempaa tiukemmiksi. 12 (Roots Art) Brian Setzer – The Devil Always Collects (Surfdog) 4 4 Blues News 1/2024 Blues News 1/2024 Vuoden 2023 p arhaat! Harri Haka: Harri Haka: B.B. Ääniä annettiin kaikkiaan vajaat parisensataa, yhteensä 11 BN-kriitikon voimin. Yhdenlaisen ennätyksen korjasi tililleen myös ennenkin vuoden parhaat -äänestyksissä menestynyt ja levyjulkaisijana poikkeuksellisen tuottoisa Bob Corritore, joka sai nyt tilastoihin peräti kuusi pitkäsoittoaan. 1 (Fun Guy) Hurriganes – Crazy Days On The Road (Svart 2-CD/4-LP) Ice Mo’ & The Zydecoolers – Cool Zydeco (Lake Water) Jo’ Buddy’s One Man Stomptet – Lockdown Sessions & Beyond, Vol. Campbell – Be Cool (Blue Heart) The Cash Box Kings – Oscar’s Motel (Alligator) Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Women In Blues Showcase (SWMAF) Doug Deming & The Jewel Tones – Groovin’ At The Groove Now! (Endless Blues) Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) Teresa James & The Rhythm Tramps – Rose-Colored Glasses, Volume 2 (Blue Heart) Christone ”Kingfish” Ingram – Live In London (Alligator) EG Kight – Sticks And Strings (Blue South) R.J. BN-KRIITIKOIDEN M usiikkimaailma osoitti vuonna 2023 selkeitä ”normiarkeen paluun” merkkejä myös levyjulkaisurintamalla, vaikka toisaalta äänitteiden hinnoissa huolestuttavaa kasvua olikin havaittavissa. Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator) Muddy Waters – Hollywood Blues Summit (Liberation Hall) Chris O’Leary – The Hard Line (Alligator) Joyann Parker – Roots (Hopeless Romantic) John Primer – Teardrops For Magic Slim (Blues House Productions) Rolling Stones – Hackney Diamonds (Geffen/Universal) Ghalia Volt – Shout Sister Shout (Ruf). Tuloshajonta oli perinteiseen tapaan todella laajaa. Blues Newsin vakioavustajien mielestä parhaimmat aikaansaannokset löytyvät ohesta. Harrell – Right Man (Little Village Foundation) Hearthill – The Love Circus (Bluelight) Durand Jones – Wait Till I Get Over (Dead Oceans) Acantha Lang – Beautiful Dreams (Magnolia Blue) Marjo Leinonen & BubliCans – Holy Roller (Playground) Stan Mosley – No Soul, No Blues (Dialtone) Chris O’Leary – The Hard Line (Alligator) Johnny Rawls – Walking Heart Attack (Catfood) Bobby Rush – All My Love For You (Deep Rush) The Teskey Brothers – The Winding Way (Ivy League) Joakim Tinderholt & His Band – Deadlines (Big H) Barrence Whitfield & The Savages – Glory (Folc) eri esittäjiä – Tell Everybody! (21st Century Juke Joint Blues From Easy Eye Sound) (Easy Eye Sound) eri esittäjiä – The Memphis Blues Box (Bear Family 20-CD + kirja) Marko Aho: Marko Aho: Bad Sign – Live (Talsti) Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) Chickenbone Slim – Damn Good And Ready (VizzTone) Rodney Crowell – The Chicago Sessions (New West) Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) Samantha Fish & Jesse Dayton – Death Wish Blues (Rounder) GA-20 – Live In Loveland (Colemine) The Reverend Horton Heat – Roots Of The Rev, Vol. & The Blues Shacks – Lonesome In The Moonlight (Rhythm Bomb) Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) Willie J. 1 (Ram-Bam) Marjo Leinonen & BubliCans – Holy Roller (Playground) Leo Lyons & Hundred Seventy Split – Movin’ On (Flatiron) Willie Nelson – Bluegrass (Sony) Willie Nelson – I Don’t Know A Thing About Love (Legacy) NRBQ – Up In The Loft (ArQive) Omar & The Howlers – What’s Buggin’ You. Mischo – In Finland (Bluebeat) The Nick Moss Band feat. Vaan miten jakautuivat kärkisijat, se selviää sivulta 7! Pete Hoppula: Pete Hoppula: Arthur Adams – Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues) Alabama Mike – Stuff I’ve Been Through (Little Village Foundation) Chris Beard – Pass It On Down (Blue Heart) Jonny Benavidez – My Echo, Shadow And Me (Timmion) Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) Bobby Harden & The Soulful Saints – Bridge Of Love (Dala) D.K
Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator) Muddy Waters – Hollywood Blues Summit (Liberation Hall) John Primer – Hard Times (Blues House) Jimi “Prime Time” Smith & Bob Corritore – The World In A Jug (SWMAF) Nick Wade – Feeling Good Is Good Enough (Extra Sensory Production) Monster Mike Welch – Nothing But Time (Gulf Coast) Junior Wells – Blues Legends (Cleopatra) Kari Kempas: Kari Kempas: Arthur Adams – Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues) The Cash Box Kings – Oscar’s Motel (Alligator) Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Phoenix Blues Rumble (Vizztone) Dixon, Watkins, Vaughn – 3by3 (Reecy) Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) Candice Ivory – When The Levee Breaks: The Music Of Memphis Minnie (Little Village Foundation) Martin Lang & Rusty Zinn – Mister Blues (Random Chance) Masa Orpana Honk – The Chase! (Alba) Mud Morganfield – Portrait (Delmark) Stan Mosley – No Soul, No Blues (Dialtone) The Nick Moss Band feat. Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator) Fenton Robinson – Monday Morning Boogie & Blues (Sunset Bulevard 2-CD) Bobby Rush – All My Love For You (Deep Rush) Byther Smith – Working Man’s Blues (JSP 2-CD) 5 5 Riku Metelinen: Riku Metelinen: Backtrack Blues Band – A Day By The Bay (Gulf Coast) Bad Sign – Live (Talsti) Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) Jhett Black – Babel (Rumblestump) Joe Bonamassa – Blues Deluxe, Vol. 1 (Stony Plain) Rory Gallagher – All Around Man (Cadet) Tomislav Goluban – 20 Years On The Road (Blue Heart, 2022) Ben Granfelt – Gratitude (On Stage) Erja Lyytinen – Diamonds On The Road – Live 2023 (Tuohi) Erja Lyytinen – Stolen Hearts (Tuohi) Taj Mahal – Savoy (Stony Plain) Ria & The Hi-Binders – Heart And Soul (Moondog Music) Monster Mike Welch – Nothing But Time (Gulf Coast). 2 (J&R Adventures) Joanna Connor – Best Of Me (Gulf Coast) Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) Sue Foley – Live In Austin, Vol. Mischo – In Finland (Bluebeat) The Nick Moss Band feat. – Too Much Blues (Pilot Light) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967, Vol. Jari Kolari: Jari Kolari: Big Harp George – Cut My Spirit Loose (Blues Mountain) The Cash Box Kings – Oscar’s Motel (Alligator) Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF) Bob Corritore & Louisiana Red – Tell Me ’Bout It (SWMAF) Jorg Danielsen – Foolin’ Around (Wolf) Doug Deming & The Jewel Tones – Groovin’ At The Groove Now (Endless Blues) Deuce ’N Quarter – Keep Moving On (Independent) The European Blues Aces – A Handful Of Aces (Homework) Big Jack Johnson – Stripped Down in Memphis (M.C.) Willie J. III (Forty Below) R.J. Laws Jr
Mikke Nöjd: Mikke Nöjd: Bad Sign – Live (Talsti) Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) James Booker – Behind The Iron Curtain Plus (RWA 5-CD) Cadillac Kings – Crash And Burn (33 Jazz) Cat Squirrel (feat. Harrell – Right Man (Little Village Foundation) Christone ”Kingfish” Ingram – Live In London (Alligator) Muddy Waters – Hollywood Blues Summit (Liberation Hall) John Primer – Teardrops For Magic Slim (Blues House Productions) Bobby Rush – All My love For You (Deep Rush) Jimi “Prime Time” Smith & Bob Corritore – The World In A Jug (SWMAF) Joe Louis Walker – Weight Of The World (Forty Below) Mel Walker – Ballads In Blues: Turn The Lamps Down Low, 1950–1953 (Jasmine) eri esittäjiä – Count Basie Orchestra Swings The Blues (Candid) eri esittäjiä – Down Home Blues Chicago, Vol. Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator) Soil Senders – Voodoo Bop (Moondog Music) Jesse Stone – Crazy Crazy Party (Koko Mojo) Jesse Stone – The Stomp (Koko Mojo) eri esittäjiä – Bo Diddley Down Home Special (Koko Mojo) eri esittäjiä – Diddley Daddy Sound (Atomicat) 6 6 Pertti Nurmi: Pertti Nurmi: Arthur Adams – Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues) Marie Adams – I’m The Bluest Gal In Town (Jasmine) Selwyn Birchwood – Exorcist (Alligator) Kenny Burrell – Four Classic Albums (Avid 2-CD) Ann Cole – Got My Mo-Jo Working (But It Just Won’t Work On You) 1954–1962 (Jasmine) Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF) Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) D.K. 3 – The Special Stuff (Wienerworld 4-CD) eri esittäjiä – Four Great Lost And Forgotten Female R&B Singers Of The 1950s (Jasmine) eri esittäjiä – The Memphis Blues Box (Bear Family 20-CD + kirja) Aimo Ollikainen: Aimo Ollikainen: Honey Aaltonen – Got Honey If You Want It! (Bluelight) Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) Rita Engedalen – Sun Will Come (Bluestown) Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) Ina Forsman – All There Is (Jazzhaus) Hi-Five Quintet – The Land Of Make Believe (omakustanne) Hi-Speed Rockets – Turn Back The Time (Bluelight) Jo’ Buddy’s One Man Stomptet – Lockdown Sessions & Beyond, Vol. 1 (Ram-Bam) Juippi & Juippi – Muovijeesus ja muita Amerikan ihmeitä (Roimamusiikki) Charlotte Kerbs & The Strays – Muscle Shoals Sessions (Ramasound) Jyrki Perälampi – Makes Me Feel Good (Moondog Music) Johnny Rawls – Walking Heart Attack (Catfood) Blues News 1/2024 Blues News 1/2024. 1 (Ram-Bam) Kalevala – Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970 (Ainoa) Leroy Kirkland – Good Gracious (Koko Mojo) Roy Milton – Rocks (Bear Family) The Nick Moss Band feat. Mike Vernon) – Blues What Am (Dixiefrog) Lincoln Chase – Fancy Dance (Koko Mojo) Hearthill – The Love Circus (Bluelight) Dr Helander & Third Ward – Shining Pearls (Bluelight) Hurriganes – Crazy Days On The Road (Svart 2-CD/4-LP) Hurriganes – Rock And Roll All Night Long 50th Anniversary Edition (Ainoa) Ice Mo’ & The Zydecoolers – Cool Zydeco (Lake Water) Jo’ Buddy’s One Man Stomptet – Lockdown Sessions & Beyond, Vol
3. Marjo Leinonen & BubliCans – Holy Roller (Playground) 3 p. Bob Corritore & Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF) 4 p. Bad Sign – Live (Talsti) 3 p. 4. Honey Aaltonen – Got Honey If You Want It! (Bluelight) 2 p. 3. 12 (Roots Art) Monster Mike Welch – Nothing But Time (Gulf Coast). Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator) 4 p. Hurriganes – Crazy Days On The Road (Svart 2-CD/4-LP) 2 p. John Primer – Teardrops For Magic Slim (Blues House Productions) 3 p. Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) 5 p. 2 (CrossCut, 2022) TT Tarkiainen: TT Tarkiainen: Honey Aaltonen – Got Honey If You Want It! (Bluelight) Bob Corritore & Friends – High Rise Blues (SWMAF) Bob Corritore & Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF) Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) Jo’ Buddy’s One Man Stomptet – Lockdown Sessions & Beyond, Vol. 1 (Bam-Bam) 4 p. Vuoden 2023 kotimainen julkaisu: Vuoden 2023 kotimainen julkaisu: 1. 2. Ice Mo’ & The Zydecoolers – Cool Zydeco (Lake Water) 3 p. Micke Bjorklof & Blue Strip – Colors Of Jealousy (Hokahey!) 5 p. Fat Chance – Second Chance (Sveltosound) 5 p. Charlotta Kerbs & The Strays – Muscle Shoals Sessions (Ramasound) 2 p. 5. – Elävänä Storyvillessä (Rapid Road) Omar & The Howlers – What’s Buggin’ You. 6. 7 7 Vuoden 2023 kansainvälinen julkaisu: Vuoden 2023 kansainvälinen julkaisu: 1. Monster Mike Welch – Nothing But Time (Gulf Coast) 3 p. Vuoden 2023 uusintajulkaisu: Vuoden 2023 uusintajulkaisu: 1. Hearthill – The Love Circus (Bluelight) 2 p. The Nick Moss Band feat. Vesa Walamies: Vesa Walamies: Coitus Int – 50 Revival (Busola) Eric’s Blues Band – Rolling Avenue (EBB, 2022) James Harman Band – Sparks Flying (JSP, 2022) The Memphis Blues Cream – 706 Union Avenue (Yokatta) Memphis Slim – Rocks (Bear Family) Ice Mo’ & The Zydecoolers – Cool Zydeco (Lake Water) Matti Norlin & Anders Norudde – Blåställ (MN) John Primer – Teardrops For Magic Slim (Blues House Productions) eri esittäjiä – Delmark Records 70th Anniversary Blues Anthology (Delmark) eri esittäjiä – Lockdown Sessions, Vol. Arthur Adams – Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues) 3 p. (Big Guitar Music) Andres Roots – Vol. 1 (Ram-Bam) Charlotta Kerbs & The Strays – Muscle Shoals Sessions (Ramasound) Marjo Leinonen & BubliCans – Holy Roller (Playground) Taj Mahal – Savoy (Stony Plain) Maisteri T. eri esittäjiä – The Memphis Blues Box (Bear Family 20-CD + kirja) 2 p. Jo’ Buddy’s One Man Stomptet – Lockdown Sessions & Beyond, Vol. Muddy Waters – Hollywood Blues Summit (Liberation Hall) 3 p. Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) 4 p. Bobby Rush – All My Love For You (Deep Rush) 3 p
Kun tutkin bluesia tarkemmin, huomasin että kaikki afroamerikkalaisen musiikin tyylit, sekä myös esimerkiksi country ja rockabilly, ovat sukua toisilleen, osin samoista lähteistä ammentavaa perinnettä. Opetustehtäviin sitten päädyinkin. Missä kohdin tajusit muusikon uran olevan edessä. Oliko muita urasuunnitelmia. Muistan jopa sen hetken, kun tein päätöksen omistautumisesta asialle ja kerroin siitä ystävälleni. King, Howlin’ Wolf, Elmore James, Otis Rush, Albert King, John Lee Hooker ja Lightnin’ Hopkins. Fonisteista voisin mainita David ”Fathead” Newmanin, John Coltranen ja Dexter Gordonin. Roots-musiikkia soitin ensin kitaralla, jota opettelin soittamaan omin päin teini-ikäisenä. B.B. – Olennaista on myös, että olen kiinnostunut musiikista hyvin laajasti: olen kuunnellut vaikka mitä klassisesta musiikista mongolialaiseen kurkkulauluun, Suomi-rockista reggaen kautta countryyn. Charlie Parker oli varhainen innoittaja. Esimerkiksi Jimi Hendrixistä ja Led Zeppelinistä pidän edelleen, ja heidän musiikistaanhan löytyy vaikka mitä vaikutteita. Aloin kuunnella Zeppeliniä, Hendrixiä, Janis Joplinia ja muuta vastaavaa. Olin 14-vuotias päättäessäni, että musta tulee soittaja. Musiikki on pohjaton lähde. Itse olen päässyt nauttimaan hänen monipuolisista taidoistaan retkilläni Tampereen ravintoloissa. – Soittamisen aloitin kuitenkin ensin aika erilaisista lähtökohdista. Artisti vastaili Blues Newsille laveasti ja tarinallisesti muutamiin hänelle asetettuihin kysymyksiin. – Löysin kaverieni isoveljien ja minua vanhempien serkkujeni vinkkien kautta 60ja 70-lukujen bluesvaikutteisen rockin. New Orleansin kamasta on tullut minulle hyvin läheistä: Little Richard, Irma Thomas, Fats Domino, Professor Longhair, Neville Brothers... B.B.:n musiikissa oli niin paljon kiinnostavaa: vaikuttavaa laulua, puhuttelevia kitarasooloja, svengaavaa komppia, puhaltimien käyttöä, vaikutteita jazzista ja gospelista. Kävin aluksi hänen luonaan soittotunneilla ja pian jatkoin soittamista Pirkanmaan musiikkiopistossa sekä Tampereen työväenyhdistyksen nuorisopuhallinorkesterissa. Myös country blues on vaikuttanut. Viime vuosina suursuosikkejani ovat olleet Aretha Franklin, Carole King ja Roberta Flack. Kiinnostuin sitten myös näiden bändien ja artistien musiikin juurista. Sen jälkeen en tosissani ainakaan pidempään harkinnut mitään muuta uraa. Aloin jo lapsena kuunnella myös ”varsinaisia” bluesartisteja. – Varhaiset innoittajat olivat bluesvaikutteista rockia. Olin kuullut enoni, Reijo ”Pasu” Renvallin klarinetinsoittoa ja ihastunut Miten musiikkiharrastus lähti juurimusan parissa käyntiin. Tavoitteellinen instrumenttien treenaaminen tuli kuvaan vähän myöhemmin. Luin paljon musiikkilehtiä ja viihdyin kirjaston levyja musiikkikirjakokoelmien äärellä. – Jo ala-asteikäisenä, ehkä viidennellä luokalla, aloin ajatella, ettei olisi olemassa hienompaa hommaa kuin soittaa suositussa rockbändissä. – Hieman alta parikymppisenä löysin New Orleansin r&b:n, zydecon, jump bluesin ja paljon muuta musaa, jossa saksofonisteilla on usein keskeinen rooli. Lee Allen, Clifford Scott ja King Curtis tekivät vaikutuksen. Suurimmat innoittajat ja tyylisuunnat. – Oli käänteentekevää kuulla ensimmäistä kertaa B.B. Pasulla oli oma, ainakin Tampereen seudulla melko tunnettu tanssiorkesteri. MASA ORPANA Musiikintekoa yhdessä ja omistautuen Musiikintekoa yhdessä ja omistautuen © Ja ri La to m aa. Tiedostin, että se vaatii paljon säännöllistä harjoittelua. Silloin Orpanalle myönnettiin ansioistaan Blues Lovers ry:n Jemma-pysti. 8 Blues News 1/2024 JORMA RIIHIKOSKI M atti-Juhani ”Masa” Orpana (s. – Myös jazz on minulle hyvin tärkeää. Erityisen tärkeitä ovat olleet mm. 1973) on musiikilleen ja asialleen omistautunut ammattimainen puhaltajamuusikko Tampereen seudulta. soittimen soundiin, joten aloin soittaa klarinettia itsekin. Viehätyin myös jazzista, gospelista, reggaesta ja monesta muusta. Saksofonia aloin soittaa 14-vuotiaana. Kingiä, Bessie Smithiä tai Blind Willie McTelliä. Vuonna 2023 ilmestyi Honkin uusin albumi ”The Chase!” sekä soolojulkaisu ”Together”, jotka ovat luontevaa jatkoa Alba-merkillä ilmestyneille Orpanan aikaisemmille pitkäsoitoille ”Brothers” (2007), ”Travelin’ Home” (2014) ja ”Honk” (2018). Parikymppisenä, kun toimeentulo alkoi enemmän mietityttää, aloin tosin ajatella, että soittamisen ohessa voisin tehdä sivuhommana jotain muuta musiikkiin liittyvää, kuten musiikkitoimittajan työtä. Uraa ja levytyksiä on takana jo muutamalta vuosikymmeneltä. Lehtijutuista, musiikkityylejä käsittelevistä kirjoista, elämäkerroista ja levyjen kansiteksteistä löytyi tietoa siitä, mistä voisi löytää lisää tätä kiehtovaa musiikkia. Vuonna 2021 kirjoitin arvionkin Down Home Kiven keikalta, jossa esiintyi Masa Orpana Honk, kokoonpano, joka keskittyi torvivetoiseen mustaan musiikkiin ja blueskappaleisiin. Heidän musiikissaan on valtavasti sielua! Laulajien kuunteleminen vaikuttaa varmasti myös omaan soittooni. Tuo perinne vaikuttaa tänäkin päivänä vahvasti omaan musiikkiini. Tämän musiikin löytämiseen vaikutti paljon työskentely Raulamon Jussin eli Jo’ Buddyn ja Wiley Cousinsin kanssa. Se musiikki on niin voimakasta, tunnepitoista, vastustamatonta
Soitsilösuoritus. © To m m i Ko lu ne n ”” Musiikki ei ole ykMusiikki ei ole yksilösuoritus. Soittaja tekee musiikkia taja tekee musiikkia osana yhteisöä ja osana yhteisöä ja perinnettä. ””. perinnettä
Tuohon aikaan keikkoja sai tehdä paljon, joten tärkeää kokemustakin karttui mukavasti. Mikä on sen merkitys työssäsi. Teet myös opetustyötä puhallinosastolla. Keikkapaikkoja ja maksukykyä tuntuu olevan vähemmän, originaalimusiikkia on vaikeampaa myydä kuin cover-hommaa, ja festarit pelaavat varman päälle kierrättämällä samoja esiintyjiä kerta toisensa jälkeen. Aloin soittaa bändissä vuonna -94 ja aktiivisinta aikaa kesti noin kymmenen vuotta: esiintymisiä baareissa, klubeilla ja festareilla. Opettaminen on nykyään tärkeä osa työtäni ja toimeentuloani. Molemmat bändit keikkailivat myös Suomen ulkopuolella ja tekivät levyjä, Groovy Eyesilla oli myös TV-esiintymisiä. Ne ovat pääosin instrumentaalimusaa, mutta mukana on myös laulu, jonka olen itse sanoittanut. – ”Together”-levyn kaikki sävellykset ovat omiani. Olen myös oppinut oppilailtani paljon. Onko muusikon arki Suomessa postpandemiassa palkitsevaa. Tämä ei yleensä ole kiinni niinkään musiikkitoimittajista vaan esim. Opettamisen kautta monet puolet musiikista ja soittamisesta jäsentyvät ja selkiytyvät itsellekin. 10 Blues News 1/2024 – Paljon soittooni on tietenkin tullut opettajiltani ja soittajilta, joiden kanssa olen työskennellyt. Tunnen hänen musiikkinsa hyvin läheiseksi ja luontevaksi itselleni. Fonistina erityisen paljon olen saanut oppia kollegoiltani Vesa Hyrskykarilta, Sami Sippolalta ja Juho Hurskaiselta. Vaikka yleisöltä saisi keikoilla kuinka innostunutta palautetta, uusien keikkojen saaminen muutamia vakipaikkoja lukuun ottamatta on hyvin työlästä. – Musiikin julkaisemisen suhteen suoratoistopalvelut ovat luoneet uuden tilanteen, jossa tällä hetkellä artistin on haastavaa saada äänitteen tekemisen kuluja takaisin, saati tienata äänitemyynnillä. Tai kun tehdään levy ja saadaan se ihmisten kuultavaksi. – Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin soitin varmaankin 20 bändissä Tampereella: rhythm and bluesia, jazzia, soulia, skata, reggaeta, poppia, rockia, vaikka mitä. – Ensimmäiset viisi kappaletta ovat uutta matskua ja toiset viisi biisejä, jotka on aiemmin julkaistu vain digisinkuilla. – Pidän opettamisesta. Anssin kanssa tekeminen on erittäin korkeatasoista. Uskon, että musiikissa kuuluu Olmarin Unioni: Ville Rauhala, Mikko Järvinen, Saku Järvinen, Masa Orpana. Tärkeä bändi on ollut myös Ismo Haaviston kanssa perustettu Honky Tonk Men. Minusta on hyvä jakaa sitä musiikin iloa, jonka olen itse saanut kokea sekä tietoa ja taitoa, jota on vuosien varrella keikoilta ja studioista kertynyt. – Teini-iässä oli tietenkin monia kehityksen kannalta tärkeitä omia bändejä, mutta jos aloitan suoraan ammattibändeistä, kaikki alkoi Jo’ Buddyn Groovy Eyesista. – Muusikon työ on palkitsevaa lähes aina silloin, kun päästään keikalle ja sinne tulee yleisöä. Groovy Eyes 90-luvulla: Ville Rauhala, Masa Orpana, Juppo Paavola, Jussi Raulamo. Vuodesta -95 liityin myös One O’Clock Humphiin, jossa sain kokemusta isossa bändissä soittamisesta ja torviarrien tekemisestä. Olen ollut perustamassa mm. – Suuri ammatillinen askel ja kehittymisen paikka oli, kun pääsin mukaan Anssi Tikanmäen orkesteriin ja Filmiorkesteriin, joissa olen soittanut vuodesta 2006. Yritän kuitenkin keskittyä positiivisiin asioihin: yhdessä tekemiseen ja itse musiikkiin, vaikka ammattina ajatellen ala on todella haastava. © Ta pa ni N er o. sanomalehtien muuttuneesta julkaisupolitiikasta. Juhani Aaltonen on tärkein saksofoniopettajani ja aivan huikea taiteilija. Nykyinen oma bändini, Masa Orpana Honk on sikäli jatkumoa Honky Tonk Menille, että bändeissä on sama komppiryhmä. Läheisiltä soittokavereilta, kuten Jo’ Buddylta, Anssi Tikanmäeltä, Ismo Haavistolta ja Wiley Cousinsilta olen oppinut paljon. Mukana on pandemiaaikana äänitettyä matskua, jossa soitan suuren osan raidoista itse ja toisaalta bändillä täysin studio-livenä äänitettyjä biisejä. Missä kaikissa kokoonpanoissa olet ollut mukana ja minkälaisen kehityskaaren se muodostaa. Soitan sillä kaikkia soittimia, mitä osaan: eri saksofoneja, klarinettia, bassoklarinettia, huilua ja kitaraa. Mitkä ovat lähtökohdat uudella soololevylläsi. – Kehitys on kulkenut myös rivisoittajasta artistiksi, säveltäjäksi ja bändiliideriksi. – Myös medianäkyvyyden saaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin vaikkapa 15 vuotta sitten, jos ei ole ns. Tyylillisesti liikutaan muun muassa jazzin, New Orleansin r&b:n ja funkin, gospelin ja muun juurimusiikin maastoissa. – Vähemmän palkitsevaa on alan business-puoli. jazzyhtyeitä Olmarin Unioni, Rakka ja Jazzmuseo. Päästään vuorovaikutustilanteeseen yleisön kanssa. ”iso nimi”
Juppo oli minulle sekä tärkeä ystävä että todella pitkäaikainen soittokumppani. © Jo nn e Re nv al l. Wileylla on vahva näkemys siitä, mikä roots-musiikissa on olennaista esim. – Meitä kohtasi hiljattain suuri suru, kun rumpalimme Jussipekka ”Juppo” Paavola kuoli vakavan sairauden uuvuttamana. Hänellä on uskomaton karisma, rautainen kokemus ja repertuaari, joka ulottuu omista sävellyksistä New Orleansin r&b:n kautta countryyn. Jazz-skene on melko pieni, mutta laadukas. Minulle tärkeä yhtye on ollut Jazzgangsters, Jing & Jangstersin pikkusisko. Hänen kauttaan olen tutustunut sellaisiin tärkeisiin ja pitkäaikaisiin soittokavereihin kuin basisti Ville Rauhalaan, rumpali Juppo Paavolaan, kitaristeihin Tommi Laine, Risto Klemola ja Jonni Seppälä sekä saksofonisti Vesa Hyrskykariin. One O’Clock Humph, Doobie Twisters ja Stringbeans. Blues News 1/2024 11 myös suomalaisuus ja monipuolinen musiikillinen historiani: se etten kauheasti mieti genre-rajoja. Häneltä olen oppinut paljon. – Suuresta surusta ja ikävästä huolimatta pyrimme tauon jälkeen jatkamaan toimintaamme. Bändi voi olla kuin perhe. Hän on syvällisesti ja monipuolisesti perinteen tunteva, persoonallinen laulaja, kitaristi ja biisintekijä. Se voi synnyttää ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä, muokata arvomaailmaa ja muuttaa koko elämän suunnan. Toivon, että Honkin musiikista välittyy tämän ohella ilo ja rytmimusiikin rikkaan perinteen kunnioitus, elävyys ja jatkuvuus. Toivottavasti saamme tulevaisuudessakin tehdä paljon keikkoja erilaisissa ympäristöissä! Mitä toimiminen juurimusan viidakossa on sinulle opettanut. – Musiikki ei ole yksilösuoritus. – Kyllä! Tampereella on vahva perinne klassisen musiikin, teatterimusiikin ja rockin osaamisessa. – Austinista Tampereelle muuttanut pianisti ja laulaja Wiley Cousins on myös rikastuttanut paikallista roots-musiikkikulttuuria paljon. Kaupungissa on mm. tehty hyvin laadukasta bluesia ja rockabillyä. Soittaja tekee musiikkia osana yhteisöä ja perinnettä. – Merkittävä keskushahmo rhythm and bluesin soittajille on ollut Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamo. Masa Orpana Honkin elämänviisaus ja tulevaisuus. Tämä perinne alkoi viimeistään 1980-luvulla, jos ei aiemmin. Saattaa olla, että hänen kanssaan olen soittanut eniten kaikista muusikoista, joita tunnen. Musiikissa on usein läsnä jokin teoriaa ja sanoja pakeneva selittämätön ulottuvuus, yhteys johonkin itseä suurempaan. Tampere on muusikoille hyvä kasvualusta ja toimintaympäristö. Musiikki on yhtä aikaa uutta ja vanhaa, siis ajatonta. Kuten teatterissa, bänditoiminnassakin ydin on mielestäni yhdessä tekemisessä ja jaetuissa kokemuksissa. – Lainaisin tässä kangasalalaisen harrastajateatterin mottoa: ”en minä, et sinä, vaan me”. Kerro asiasta ja soittokumppaneista. Musiikki voi koskettaa ihmistä niin syvältä, että se vaikuttaa koko elämään. Masa Orpana Honk: Ville Vallila, Aino Heikkonen, Juppo Paavola, Masa Orpana, Jonni ”Johnny Gideon” Seppälä, Tuomas Heinonen. rytmisten elementtien, soundien ja bändin sisäisten roolien kannalta. Tampereella on tehty pitkään myös Jamaikan musiikkia. Vähitellen bändi löytänee uuden muotonsa, ja uskon, että keikkailemme jatkossakin isolla kolmen fonin bändillä sekä pienemmällä kokoonpanolla. Honkilla on kalenterissa keväälle sovittuja keikkoja, ja ne on tarkoitus soittaa. Sekä Jussia että Wileya saan kiittää myös paljon siitä, että olen alkanut luottaa itseeni soittajana, niin rohkaisevasti he ovat tekemisiini suhtautuneet. Erityinen piirre tamperelaisessa musiikkikulttuurissa on yhteisöllinen roots-porukka. Tuolloin perustettiin mm
Olen vuosien mittaan ehtinyt nähdä Juhon esiintymässä jos jonkinmoisissa yhteyksissä Johnny Winter -levyjulkkareista ja Jimi Hendrix -messevöinneistä trubaduurimenoon sekä Kihara-bändikeikkoihin. Rock-, bluesja countrymatskua. Päättäväisenä hän opiskeli välivuoden ajan musiikin rakenteita napaten teoriasta kiinni, haki uudelleen ja vihdoin Pop & Jazz Konservatorion ovet avautuivat hänelle. Juho kertoi nauraen, että Porvoossa oli helppoa haluta olla koulun kovin kitaristi, sillä niitä kitaristeja oli tasan yksi. haastatellessani ja kuvatessani jutustelun siirtyessä ympäröivään luontoon – Juholta löytyi paljon paneutuvaa luontotietämystä monelta suunnalta. Sellaisessa musiikissa vartuin. Kyselin häneltä musiikillisista taustoistaan ja pohdinnoistaan, ja seuraavaksi voisimmekin vilkaista mitä keskustelutuokioidemme aikana sain selville tästä musiikillisesta moniottelijasta. Siinä vaiheessa, kun Juholle valkeni, että on olemassa muusikon ammatti – että sitä voi tosiaan tehdä työkseen – taisi nuoren miehen elämän suunta olla jo selvä. Juuri sitä hän oli aina halunnutkin tehdä, ja nyt siihen oli myös auennut mahdollinen reitti. Luontoa kuulee myös hänen uusimmalla levyllään kappaleiden sisuksissa. Hänelle se oli vain hyvää soitettua, enimmäkseen englanninkielistä musiikkia. Mitenkäs sitten Juho itse sijoittuu tänne planeetallemme. Siinä missä monet ikäisensä kuuntelivat nuoremman polven tuotantoa, uppoutui Juho vanhempiensa sukupolven musiikkiperintöön. Juhon olemuksessa, soitossa ja laulussa on tietynlaista vilpittömyyttä ja pakottomuutta sekä ulosannissaan pehmeää kauneudellisuutta ja lyyrisyyttä. Ei etteikö sieltä lähtisi myös aikamoisia energioita, mutta ydin tuossa Juhon musisoinnissa tuntuu pohjaavan herkkiin siveltimenvetoihin ja haluun tuoda esiin ihmiselon tunneskaalan kauneutta, oli se sitten katkeransuloista ja riipivää tai hellää ja haaveilevaa. Lukioikäistä Juhoa tuntui kahlitsevan kuvankauniin mutta pikkuisen Porvoon musiikilliset rajoitukset, sillä hänellä ei ollut soittotovereita eikä täten tietenkään omaa bändiäkään, jonka kanssa soittaa. Kaikkea muuta soitettua vanhan liiton musiikkia paitsi ei rajuinta heviä eikä jazz-musiikkia. – Kävimme katsomassa John Fogertyä, B.B. Nyt hänellä on taskussaan kaksi Kihara-nimen alla tehtyä soololevyä. – Muistan että olin silloin hyvin turhautunut tilanteeseen – olisinpa tuolloin tiennyt, että sen kaiken aika vielä tulee. Juhossa elää mielestäni myös luonto vahvana, sen huomasin esimerkiksi häntä JUHO ”KIHARA” PITKÄNEN Valoa kohti tunne edellä Valoa kohti tunne edellä © Sa tu Sa ga. KAIPUU MUSIIKIN YTIMEEN KAIPUU MUSIIKIN YTIMEEN Juhon sielun palo kitaransoittoa kohtaan oli nuoresta alkaen väkevä, mutta Porvoosta hän ei koskaan löytänyt opettajaa vaan päätyi opettelemaan kitaran salat itsekseen. Juhon kotona soi musiikki, ja hänen vanhempansa kuuntelevat yhä runsaasti musiikkia ja käyvät tiuhaan keikoilla. Musiikin samalla tavoin kokevat ja sen liekin sisimmässään tuntevat sielunveljet ja -sisaret uupuivat Juhon rinnalta. Juho Pitkänen on helsinkiläinen kitaristi ja ammattimuusikko, joka tunnetaan alkujaan muun muassa niin Hurriganesin riveissä soittamisesta kuin taitavasta Hendrix-kanavoinnistaan. 12 Blues News 1/2024 SATU SAGA I stahdimme Juho ”Kihara” Pitkäsen kanssa keskustelemaan hänen musiikistaan ja musisoinnistaan sekä vuoden 2022 lopussa ilmestyneestä toisesta soololevystään ”Reaching For The Light”. Nykyään Juho ei koe olevansa millään tavoin kilpailuhenkinen, mutta vielä teini-ikäisenä hänessä kuohui tarve itsensä ja kykyjensä todistamiseen. Porvoossa hän eli lapsuutensa ja kouluvuotensa, ja noina vuosina häneen juurtui niin rakkaus juurimusaan kuin kitaransoittoonkin. Kingiä, Neil Youngia ja monia muita artisteja. Juho innostui roots-musiikista, jolle hänellä ei silloin vielä ollut antaa nimeäkään. Isänsä levykokoelmista löytyi niin Procol Harumia, Neil Youngia, Pink Floydia kuin Juiceakin. Juho pohdiskeli niin yhteyttään bluesiin kuin suhdettaan kitaristiuteen ja musiikin tekemiseen. OPPIA VOI SEKÄ VALOILLA OPPIA VOI SEKÄ VALOILLA ETTÄ PENKEILLÄ ETTÄ PENKEILLÄ Parikymppisenä Juho halusi suunnata opiskelemaan musiikkia ja haki Pop & Jazz Konservatorioon, mutta koska itseoppineelle kitaristille teoria oli vielä hakusessa, jäi opiskelupaikka sinä vuonna saamatta. JUURISTA SEKÄ RAKKAUDESTA JUURIIN JUURISTA SEKÄ RAKKAUDESTA JUURIIN Vuonna 1986 syntynyt Juho Pitkänen on paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta juurensa Helsingin monisävyiseen multaan kasvatettuaan hän siirtyi perheensä mukana nelivuotiaana uittamaan varpaitaan Porvoonjoen perinteikkäässä vedessä
”” © Sa tu Sa ga. Kanavoin sitä, käsittelen kaumieleni filtterin läpi. Koen että siellä käsitellään aika syvällisiä aiheita Koen että siellä käsitellään aika syvällisiä aiheita mieleni filtterin läpi. ”Kaikkein tärkein asia omassa musiikissa on tarina. ”Kaikkein tärkein asia omassa musiikissa on tarina. neutta, tragediaa ja kaikkea muuta. Kanavoin sitä, käsittelen kauneutta, tragediaa ja kaikkea muuta
Tuo on meille kanssakitaristeille hienoimpia viestejä: että kehitys ei lopu. Oli se sitten Albert Kingiä, Stevie Rayn isoveljeä, Lonnie Mackia tai Hendrixiä. – Eric Clapton on ollut minulle todella suuri esikuva. Jeff Beck kuulosti koko ajan vain enemmän itseltään mitä enemmän tuli ikää ja kilometrejä. Kuutisen vuotta sitten hän ryhtyi laulamaan aktiivisemmin ja nykyään Juho toimiikin solistina kaikilla keikoilla. Bluesista jatkaessaan hän toteaa: – Pidän näistä vanhoista hahmoista, joiden soitossa haisee hyvällä tavalla paska. Juho kertoo myös Duane Allmanin olleen hänelle suuri bluesvaikuttaja, ja edellä mainitun Albert Kingin ohella listalla nousee myös se toinen kuningas eli B.B. Aiemmin Juho oli paljon itsekriittisempi, ja päätyikin sen vuoksi tekemään uudenvuoden lupauksen, ettei enää vertailisi itseään liikaa muihin. Minä olen kuullut tuota matskua brittifiltterin läpi, kuten varmasti hyvin iso osa eurooppalaisista kitaristeista. Juho ei koe olevansa luonnonlahjakkuus laulun suhteen, vaan nykyinen taito on hankittu puhtaasti päättäväisellä työllä. SUOMEN SINISÄVYINEN SOIHTU SUOMEN SINISÄVYINEN SOIHTU Suomen bluesskenestä puhuttaessa Juho hehkuttaa, miten hyviä soittajia kotomaas© Ju ha Se ila Kihara Pitkänen ja Remu Aaltonen.. Hurriganesin riveissä Juho sitten kiersi keikkailemassa pitkin poikin. Musiikillista kehittymistä käsittelimme myös keskustellessamme siitä, miten hän kokee vanhojen levytystensä ja soittonsa kuuntelun. BLUESIN KANSAINVÄLINEN KUTSU BLUESIN KANSAINVÄLINEN KUTSU – Kitaristina operoimani harmoninen puoli tulee ehdottomasti juurimusiikista ja bluesista sekä vanhan liiton rock’n’rollista. Bluesin Juho löysi Eric Claptonin ja muiden toisen sukupolven brittiartistien covereiden kautta. Että ajattelen sitä että olen tyytyväinen kehittymisestäni. – Olen kuullut Claptonia ennen kuin olen kuullut Freddie Kingiä. Juuri niin asia pitää tarjota, soitossa täytyy olla tunnelatausta. Silloin olisi jotain huonosti. King. Clapton on mielestäni nimenomaan blueskitaristi – vaikka varmasti joidenkin mielestä vähän kaupallinen versio aiheesta. Lightnin’ Hopkins, Elmore James ja muut. 14 Blues News 1/2024 Tuolloin hän kävi myös jo toisenlaista musiikillista koulua, sillä hän soitti Porvoossa tapaamansa Remu Aaltosen bändissä. Kyllä mulla muusikkona on kaikki kaikessa, että kehityn koko ajan. Pop & Jazz Konservatorion opit taas eivät niin resonoineet parikymppisen Juhon sielussa eikä hän kokenut opiskelua mielekkäänä, sillä hänestä tuntui, että tuohon aikaan oppilaitoksessa pyrittiin muovaamaan oppilaista tietyn tyyppisiä hahmoja. – Esimerkiksi Jeff Beck on mielettömän hyvä esimerkki siitä, että kitaristi ja muusikko voi kehittyä koko elämänsä ajan. Hänen esikuvansa ovat olleet pääosin laulavia kitaristeja ja Juhokin on halunnut aina laulaa. – Stevie Ray Vaughan on hieno esimerkki siitä, että muodostaakseen oman äänensä täytyy soittaa muiden matskua ja kuunnella sitä. Ennen Claptonia ensimmäinen innostukseni, ja viimeinen niitti siihen, että halusin soittaa sähkökitaraa, oli Stevie Ray Vaughan ja hänen teksasilainen sulatusuuninsa, jonka läpi hän kanavoi kaikkia vaikuttajiaan. – Olen iloinen siitä, että jos kuulen jonkin tallenteen vaikka kahden vuoden takaa, niin kuuntelen sitä miettien että nykyään laulan ja soitan paremmin. Vaikka hänen soitostaan pystyy kuulemaan paljon Albert Kingiä, niin kuulee kuitenkin, että tämä on Stevie Ray Vaughan, ei Albert King. EI OLE PAKKO JÄÄDÄ JALOILLEEN EI OLE PAKKO JÄÄDÄ JALOILLEEN Aikuisiällä Juho on jatkanut itsensä kehittämistä ja musiikillisen ilmaisunsa laajentamista. – Viimeistään kun tein omia biisejä, niin totesin että kyllä minun täytyy laulaa nämä itse. Ajattelin että jos sillä ei kehity, niin sitten voin unohtaa koko jutun. On hienoa huomata kehittyvänsä. Ei tarvitse olla niin että jossain vaiheessa se kelkka pysähtyy, vaan se voi tapahtua myös noin. Olisihan se hirveetä kuunnella ekaa levyään ja ajatella että jumalauta, mä soitan tossa paremmin kuin nykyään. Tilanne on Juhon mielestä muuttunut radikaalisti ja nykyään oppilaiden persoonien monimuotoisuuden vaalimiseen panostetaan ja heitä tuetaan itsensä laisina ilmaisijoina. Ja olen kuullut, kun Clapton soittaa Robert Johnsonia ennen kuin olen kuullut Robert Johnsonia. Mietin että tekemällä oppii ja rupesin tekemään soolokeikkoja, joissa joudun laulamaan kaksi tuntia illassa
Kysellessäni ensimmäisen ja toisen levyn eroista, Juho kertoo, että hän huomaa kehittyneensä paljon levyjen mittaan ja hänelle on kertynyt myös lisää itsevarmuutta ja näkemystä. Blues News 1/2024 15 samme on ja pohtii että liekö missään maassa kokoon ja väkilukuun nähden yhtä kova soittotaso kuin meillä. Ei ollut mitään kysyttävää siinä toiminnassa. Kun säveltäessä tulee jostain kylmät väreet ja fiilis että ”tää se on”, niin pidän sen. Me tuotettiin levy kimpassa, ja arvostan hänen näkemystään. – Olin joitakin vuosia sitten lämppäämässä Davea ja näin keikan, jossa hän soitti nimenomaan bluesia bändin kanssa. Koronan pistäessä Suomen säppiin kolme vuotta sitten maaliskuussa Juhoa lähestyi tuttava kysellen, josko Juholla olisi biisejä, joista he voisivat tehdä akustisia demoja tuttavan studiolla. Jos haluaa kuulla hyvää perinnetietoista bluesia, niin kannattaa käydä kuuntelemassa heitä. Musiikkia tehdessään Juho kulkee musiikki edellä, eikä myyntitilastojen optimointi musiikillisten ratkaisujen muodossa tunnu lainkaan houkuttelevalta. Sen lisäksi että se tehtiin hänen studiollaan, soittaa Hannu levyllä myös bassoa neljällä tai viidellä biisillä. – Nyt mulla oli selkeitä visioita enkä halunnut ulkopuolista tuottajaa. – Huomasin biisejä tehdessä, että tästä tulee kokonaisuus, jossa on kaikkia tuohon liittyviä teemoja. Ensimmäistä levyä tehdessä Juho halusi mukaan ulkopuolisen tuottajan, Teemu Viinikaisen, sillä hän halusi panostaa siihen ainutkertaiseen mahdollisuuteen – ensimmäisen levynhän kun voi tehdä vain yhden kerran. En heidän kummankaan omasta tuotannosta tiedä, mutta olen useasti kuullut heidät soittamassa covereita, eikä se jätä koskaan kylmäksi. – Siitä innostuneena rupesin tekemään lisää ja käytin koko korona-ajan levyn säveltämiseen ja tekemiseen. TUNTEESTA SEKÄ VALOSTA TUNTEESTA SEKÄ VALOSTA Musiikin kokemisesta keskustellessamme Juho kertoo uppoavansa siihen tunteen kautta. Siitä olen aina musiikissa pitänyt. – Haluan katsoa asiaa niin, että sitten kun istun kiikkustuolissa ja katson omia levyjäni, niin ne palauttavat siihen millainen olin kuin tein niitä. KORONA-AIKANA SYNTYNYT KORONA-AIKANA SYNTYNYT – Korona vaikutti kaikkeen: työhön, olemiseen ja minäkuvaan. © Sa tu Sa ga © Sa tu Sa ga. Ja on kaksi Suomessa jo pitkään asunutta nuoremman polven kitaristia: Robbie Hill ja Konstantin Kovalev. Olin avoin ratkaisuille, jotka johtavat parhaaseen lopputulokseen, mutta minulla oli toki aina viimeinen sana. Ensimmäisenä mieleen tulevia artisteja listatessaan hän puhuu muun muassa Heikki Silvennoisesta, Pepe Ahlqvistista ja Tomi Leinosta. Tarkoitus on tehdä musiikkia, joka puhuttelee häntä. Tykkään kaikkein eniten soittaa livenä – se on musiikin ultimaattinen muoto – ja kun en päässyt tekemään sitä, niin se oli ihan järkyttävää. Ja muistan että niitä tehdessäni uskoin niihin, että seisoin niiden takana. Tuntui luontevalta tehdä levyä oman fiiliksen mukaan. Toisen levyn kohdalla Juho halusi ottaa ohjat vahvemmin käsiinsä. Kiharan ”Reaching For The Light” -levyn tekemisestä Juho kertoo, että kappaleet nivoutuvat pyrkimykseen kohti valoa tai pois siitä. Tuossa levyllä on paljon dynamiikkaa. Lopputuloksena oli demot kolmesta kappaleesta, jotka Juho soitti ja lauloi itse. En osaa nähdä musiikkia suorituksena. Uudemmista nimistä hän mainitsee näin: – On hienoa, että tänne tulee myös uusia bändejä, esimerkiksi Blues Bizarre on yksi soihdunkantajista. Konstantin myös laulaa tuota stailia sairaan hyvin. Vaikka siellä on erilaisia kappaleita, niin teemat tekivät siitä kokonaisuuden. Juho kertoo diggailevansa Honey B & T-Bonesista, joka on hänelle muutenkin läheinen, sillä Esa Kuloniemi on hänen hyvä ystävänsä ja bändin nykyinen basisti Pekka Rajamäki soittaa ja laulaa molemmilla Kihara-levyillä. Dave Lindholmista Juho toteaa, että hänen mielestään Dave on ”Suomen kovin elossa oleva blues-ukko”. – En ole rationaalinen tyyppi musiikin suhteen. Siinä oli kaksi talvea, jolloin ei voinut soittaa ja esiintyä. Toisen levyn tuotti ja miksasi ystäväni Hannu Sormunen
Tällöin hänen settilistaansa kuuluu paljolti cover-kappaleita ja hän kertookin aina pitäneensä niiden esittämistä. Ajattelen että on kuin soittaisin akustisella kitaralla, en laitteistolla. Koen että siellä käsitellään aika syvällisiä aiheita mieleni filtterin läpi. Ne kaikki kappaleet pohjautuvat omaan elämiseeni ja tarinaani. – Olen aina tykännyt kitaristeista, jotka tekevät hyvää musaa, ja esikuvillani on mielettömän hyviä biisejä. Tunne edellä. Keskustelutuokioidemme mittaan Juhosta muotoutui hyvin lämmin ja rehti kuva. yksityistilaisuuksissa. Hän on ystävällinen, sinnikäs ja utelias, ja tekee musiikkia niistä Oikeista Syistä. KITARA ILMAISUN VÄLINEENÄ KITARA ILMAISUN VÄLINEENÄ Juho mielletään pääosin kitaristiksi, mutta musiikissa kitara on hänelle vain yksi väline ilmaista sitä mitä hän haluaa ihmisille välittää. Siellä on se estetiikka, tapa säveltää ja kitarasoundi. Mutta totta kai, kun biisissä pitää olla soolo, niin tulitan sen sinne. Minä kiitän ja kumarran.. Mulla on aika pieni laitteistoarsenaali; on hyvin vähän pedaaleja, joilla sitä kitaran soundia vaihdettaisiin. Mulle tärkeää on, että biisin core on tarina, joka väritetään instrumentein – ja minä nyt vain satun soittamaan kitaraa. Kanavoin sitä, käsittelen kauneutta, tragediaa ja kaikkea muuta. Jos soitat peräkkäin Dire Straitsia, Leonard Cohenia, Hendrixiä ja omaa musiikkia, niin väkisinkin siitä tulee omanlaisia versioita. Mutta kuten sanoin aiemmin, se on sen ajan kuva, silloin olin sellainen. Niistä hän on kaikessa alkujaan lähtenytkin liikkeelle. COVERIN OMAKSI OTTAMISTA COVERIN OMAKSI OTTAMISTA Oman Kihara-tuotannon esittämisen lisäksi Juho tekee soolokeikkoja freelancer-muusikkona mm. En ole ikinä jaksanut kuunnella jotain tyyppiä vain siksi että se on helvetin taitava, se ei anna mulle mitään. 16 Blues News 1/2024 Levyjen teosta ja oman tuotantonsa jälkikäteen kuuntelusta hän sanoo: – Toki se menee aina niin, että kun on saanut jotain ulos ja kuuntelee sitä, niin tulee mieleen mitä olisi voinut tehdä eri lailla. Kitara ei ole itseisarvo ja tärkeintä kaikessa. Levyillä on eri soittajat, ne on äänitetty eri studioissa, ensimmäinen levy tehtiin kokonaisuudessaan kolmessa päivässä, toista levyä tuli hiottua pidempään, mutta niistä kuulee, että biisit ovat samasta kynästä. Eikä se vaikutteiden ottaminen ole vain sitä, että kuuntelet muita, vaan myös että kokeilet, miten se juttu tehdään. Jos ihminen hioisi jotain juttua loppuun asti, niin ei se saisi ikinä ensimmäistä levyään tehtyä. – Kaikkein tärkein asia omassa musiikissa on tarina. Mielestäni se on ainoa oikea tapa voidaksesi tulla hyväksi. – Jotkut opettelevat kymmenvuotiaana kaksi–kolme sointua ja rupeavat heti tekemään omia biisejä. Tuolla pohjalla on varmasti hyvä kulkea musiikillista polkuaan ja toteuttaa intohimojaan musiikin tekemisen, sen esittämisen sekä yleisön kanssa siihen uppoutumisen suhteen. Jossain vaiheessa se täytyy vain pistää ulos. Mulla kesti pitkään, että tein omia kappaleita; olen halunnut ensin apinoida muiden soittoa ja sitten ruveta kehittämään omaa juttua. – Kun kuuntelen noita kahta levyä, niin kuulen niistä, että tämä on minua. – Nyt kun soitan yksin sähkökitaralla soolokeikkoja, on se vienyt covereiden vetämisen muihin sfääreihin. Mulla on se oma soundi, jolla versioin kappaleita
Kun jokin aika sitten kuulin Janin kitarointia totesin pikkuveljen osaavan soittaa. Luvassa on samanaikaisesti kirpeää ja makeaa bluesgumboa! – Keikkojen myynti on alkanut alkuvuodesta 2024. Meidän näkemyksemme on erilainen. Nykynuorille tuttu hip-hop, rap ja r&b pohjautuu bluesiin. päivä. Tavoitteena on saada nuorempi kuulijakunta kiinnostumaan juurimusiikista. Perinteisestihän bluesbändit esittävät old school bluesia, jokainen ehkä hieman omalla tavallaan väritettynä. On mahtavaa, että kaikki mojogangiläiset ovat voivat erota toisistaan, mutta kaikilla neljällä yhteinen nimittäjä on blues. Kappaleita kiekolle tulee kymmenkunta, ehkä jopa tusinan verran. Asiansa osaavan komppiryhmän muodostavat basisti Sylvi Saarekas ja rumpali Erik Nickull. Erilaisten musiikkityylien sekoittaminen bluesille ominaisiin elementteihin kiinnostaa meitä. Velipoika harjoitteli rumpujen kanssa, kun mulla oli jo täysi tohina päällä musahommissa. Blueshan on kuitenkin kaiken rockpitoisen kevyen musiikin pohja. Old school bluesin sijaan pyrimmekin luomaan new school bluesia, perinteitäkään unohtamatta. Ja tässä nyt ollaan, kertoo Joel Ahlqvist bändin syntyhistoriaa. Materiaali koostuu yleisölle tutuista ralleista ja joistakin harvinaisemmista sävelmistä päivitettynä meidän muottiin sopiviksi. Kevään aikana live-esiintymisiä tehdään kysynnän mukaan. Sylvi on kartuttanut keikkakokemusta muun muassa Blues Bizarre -yhtyeensä kanssa sekä Honey B. & T-Bonesin tuuraavana basistina. Seuraavaksi yhtye on suuntaamassa studioon ja keikoille. Osaava ja innokas parivaljakko, jolla komppi toimii hyvin. Syntyi idea yhteisestä bändistä, jossa itse voisin keskittyä kitaran ohella enempi huuliharppuun ja lauluun. Nuorilla osaavilla soittajilla on tänä päivänä kysyntää monilla eri sektoreilla. Kun minä olin teini-iässä eli Jan vielä lapsuuttaan, kun taas Jan oli teini, olin minä jo nuori aikuinen. – Vuosi 2024 on meidän vuosi!!! TT Tarkiainen BN:n pikaesittelyssä! © Sa tu Sa ga. Erik on vaikuttanut Onni Kivipellon ja Ilkka Rantamäen keikkakokoonpanoissa. Omiakin originaaleja tullaan tulevalla levyllä kuulemaan. Musiikkimaut ja musiikilliset näkemykset J&J Ahlqvist Mojo Gang syntyi veljesten Joel ja Jan Ahlqvist ideasta. Blues News 1/2024 17 J&J AHLQVIST MOJO GANG innolla mukana tässä bändissä. J&J Ahlqvist Mojo Gangissä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. – Helmikuun loppupuolella menemme Tomi Leinon Suprovox-studiolle tekemään äänityksiä kesäkuussa ilmestyvää levyä varten. Veljekset jatkavat yhtyeensä esittelyä puheenvuoroja keskenään vaihdellen: – Meillä mojogangiläisillä on tavoitteena tuoda bluesiin uudenlaista näkökulmaa. Se tuntuu hyvältä, kertoilee Jan Ahlqvist. Luvassa on bluespohjaista musiikkia uudenlaisella kirpeän raikkaalla näkemyksellä. – Viimesyksyisen treenaamisen ja demoilun tuloksena rytmiryhmäksi muotoutui Sylvi Saarekas (basso, laulu) ja Erik Nickull (rummut). Joel ja Jan ovat omien bändiprojektiensa ohella esiintyneet isänsä Pepe Ahlqvistin kanssa duokeikoilla. – On todella hienoa, että olemme löytäneet samoin ajattelevia soittajia bändiimme. BN tiedusteli Joelilta ja Janilta, kuinka yhtye oikein sai alkunsa: – Meillä Janin kanssa on sen verran ikäeroa, ettemme lapsuudessa ja nuoruudessa olleet juurikaan tekemisissä perhepiirin ulkopuolella, varsinkaan musiikin parissa. Jan siirtyi myöhemmin opiskelemaan kitaran soittoa, josta toki olin tietoinen. Nuoresta iästään huolimatta kaikilla neljällä on vankka soittokokemus ja -näkemys bluesgenreen ja alaan yleensäkin. Kohokohtana tulee olemaan Lahden Grand Blues Festival Möysän Musaklubilla huhtikuun 6. – J&J Ahlqvist Mojo Gangin toiminnassa isossa roolissa on Finnish All Music And Median Ismo ”Ipi” Kaipiainen, joka vastaa keikkamyynnistä, nettisivuista, oheistuotteiden hankkimisesta sekä myynnistä ja levyn kustantamisestakin
Viihteen sankareista sitä hyödynsivät muiden muassa Harry Belafonte, Nat King Cole ja Frank Sinatra, rock-rintamalta siitä löytyy vaikkapa Grateful Deadin ja Creamin muunnoksia, ja onpa sitä vedellyt myös folk-ikoni Bob Dylan. Sellaistakin olen aikoinaan lukenut, että The Mississippi Sheiks oli Lonnien veljen Bo Carterin (virallisesti Armenter tai Arme(n)tia Chatmon, 1893–1964) jonkinlainen sivuprojekti, mutta se on virheellinen arvelu. Jo Sheikkien ensimmäinen, Louisianan Shreveportissa 17.2.1930 pidetty levytystilaisuus kertoo hyvänlaisesti, millaisesta yhtyeestä oikein oli kysymys. 1888 tai 1890, k. Sam Chatmon taasen kutsuttiin vain satunnaisesti mukaan Sheikkien riveihin.. 1942 tai 1943) sekä komeaääninen vokalisti ja varmaotteinen kitaristi Walter Vinson (1901–75) olivat soitelleet yhdessä vuosikausia ennen noiden tallennusten tekemistä. Viimeisimmän puolisonsa Elizan kanssa hän sai kymmenisen enimmäkseen musikaalista jälkeläistä, mutta muista noin 50 lapsesta ja varsinkin Hendersonin asemasta Charley Pattonin isänä ei ole löytynyt minkäänlaista luotettavaa näyttöä. And you come here runnin’, holdin’ up your hand Can’t get me a woman, who can just kill a man But now... Henderson Chatmon oli kylläkin entinen orja, mutta hän eli ”vain” jonkin verran yli 80-vuotiaaksi (s. Kotimaisia muunnoksia aiheesta ovat tekaisseet ainakin Heikki Silvennoinen v. Molemmat olivat kotoisin pienestä Boltonin taajamasta, mikä sijaitsee noin 30 km itään Mississippin osavaltion pääkaupungista Jacksonista. 1897 tai 1899, kuoli 1983) ja mitkä ovat melkoisesti liioiteltuja. Lonnie oli luonnollisesti Hendersonin poika, ja Walterin sukunimestä on käytetty myös epätarkkoja muotoja Vincson, Vincent ja jopa Jacobs, mikä viimeksi mainittu oli hänen äitinsä tyttönimi. Silloin talteen pannuista kahdeksasta musiikkikappaleesta Driving That Thing, Alberta Blues, Winter Time Blues, Sitting On Top Of The World ja Stop And Listen Blues voidaan hyvin perustein lukea vahvatunnelmaisen bluesin piiriin, The Jazz Fiddler ja Lonely One In This Town ovat kepeitä viihdesävelmiä ja The Sheiks Waltz on kauniisti soitettu instrumentaali. 1944) kertoo vuonna 2011 julkaistun neljän CD:n mittaisen JSP-merkin pakkauksen ”Bo Carter & The Mississippi Sheiks” teksteissä mississippiläisestä vanhan ajan viulistista Henderson Chatmonista asioita, mitkä hän on kaiketi kuullut bluesmies Sam Chatmonilta (s. The lonesome days, they have gone by Why should you beg me and say goodbye But now she’s gone, I don’t worry I’m sitting on top of the world. Tämän yhtyeen erikoisen nimen taustasta on olemassa kaksi erilaista versiota. It have been days, I didn’t know your name Why should I worry and pray in vain But now... -27 käyttöön ottamalla taiteilijanimellä The Beale Street Sheiks. -34 Milton Brown & His Musical Brownies ja vuotta myöhemmin Bob Wills & His Texas Playboys. Howlin’ Wolf tulkitsi v. 18 Blues News 1/2024 THE MISSISSIPPI SHEIKS Klassikoiden lähteillä, osa 81 Klassikoiden lähteillä, osa 81 Hill from Louisville” tekemästä sisarversiosta Things ’Bout Coming My Way. Tästä musiikkikappaleesta on Internetin mukaan olemassa yli 200 eri artistien tekemää versiota, ja todellinen variaatioiden luku on varsin luultavasti vielä paljon suurempi. Kaikkein tunnetuin noista teoksista on tietysti perusrakenteeltaan yhdeksän tahdin mittainen Sitting On Top Of The World. Slavenin mukaan tämä Henderson oli entinen orja, eli noin 105 vuoden ikäiseksi sekä sai aikaiseksi kolmen vaimon ja useiden muiden naisten kanssa yli 60 lasta, joista eräs oli kuuluisa muusikko Charley Patton (s. 2000 ja Erja Lyytinen, jonka vuoden 2013 levytyksen sanoitus on tosin peräisin Walter Vinsonin ensimmäisenä vuonna -31 salanimellä ”Sam Tunnetusti likikään kaikki, mikä jostakin on luettavissa, ei ole totta. noin 1850, k. -57 tätä laulua niin väkevästi Chicago-bluesin tyyliin, että se on monesti pantu hänen nimiinsä. Jo aika pikaisesti sen ottivat käyttöön monet kantriartistit, kuten v. noin 1934). Sitä muotoiltaessa on kieltämättä käytetty hyväksi etenkin Leroy Carrin suurmenestystä How Long, How Long Blues sekä Tampa Redin instrumentaalia You Got To Reap What You Sow, mutta lopputulos on mielestäni kiistatta oma itsenäinen laulunsa. Laulaja sekä kitaristi ja viulisti Bo Carter oli silloin tällöin mukana Sheikkien sessioissa, mutta mikään yhtyeen vakiojäsen hän ei ollut. Teoksen kaihoisa sanoitus on seuraavanlainen: Sitting On Top Of The World (Lonnie Chatmon – Walter Vinson) Was all the summer, and all the fall Just trying to find my little all in all But now she’s gone, I don’t worry I’m sitting on top of the world Was in the spring, one summer day Just when she left me, she’s gone to stay But now... Kaikkien aikojen parhaana bluesahtavana string bandina eli kielisoitinyhtyeenä pitämäni The Mississippi Sheiks levytti vuosina 1930–35, mutta sen tärkeimmät jäsenet, taiturimainen viulisti Lonnie Chatmon (s. Jotakin tekemistä asian kanssa voi hyvinkin olla ollut Memphisin miesten Frank Stokesin ja Dan Sainin v. noin 1885, k. Englantilainen ahkera musiikkikirjoittelija Neil Slaven (s. Goin’ to the station, down in the yard Gonna get me a freight train, worked some, got hard But now... Toisen niistä mukaan Lonnie ja Walter muistelivat nimeä keksiessään 1920-luvun viihdesävelmää Sheik Of Araby, toinen taas viittaa vuoden 1921 mykkäelokuvaan ”The Sheik”, minkä pääosassa oli Rudolph Valentino. 1934)
jo ensimmäisen session tuotokset Alberta Blues ja Stop And Listen Blues, joista edellinen seurailee tuttua Corrine, Corrina -teemaa ja jälkimmäinen on mukaelma Tommy Johnsonin laulusta Big Road Blues. Yhtyeen muita erityismaininnan arvoisia teoksia ovat esimerkiksi kantrimies Jimmie Rodgersin jodlaustyyliin vetäisty Yodeling Fiddlind Blues, ajankohtaisia asioita selvittelevät Bootlegger’s Blues ja Sales Tax sekä ihmisten välisiin kanssakäymisiin liittyvät Bed Spring Poker ja My Pencil Won’t Write No More. Chatmonin ja Vinsonin teoksista I’ve Got Blood In My Eyes For You ja The World Is Going Wrong. Sheikkien levytysuran päättymisen jälkeen Walter Vinson jatkoi muusikontoimiaan jonkin aikaa itsenäisenä artistina, ja häntä ääniteltiin vuosina 1936–41 kaikkiaan 12 näytteen verran. Vuoden 1972 tammikuussa Chicagon yliopiston järjestämillä folk-festivaaleilla esiintyi The New Mississippi Sheiks -niminen yhtye, minkä jäsenet olivat Walter Vinson, Sam Chatmon sekä kolmikosta Martin, Bogan & Armstrong tutut Carl Martin ja Ted Bogan. Norjalaiskaksikon Jolly Jumper & Big Moe (Kjell Inge Brovoll & Jan Erik Moe) vuoden 2001 CD:lle sisällytetty Bootlegger’s Blues on oikein valittu tuon julkaisun nimikappaleeksi. Niistä tosin eräät ovat saman teoksen uusia painoksia. Sanoituksessa esiintyvä ”geld” on slangi-ilmaisu ja tarkoittaa rahaa. Vesa Walamies. Eräs niistä on Sheikkien varhaistuotantoon kuuluva Winter Time Blues, minkä seuraileminen on vaikuttanut syvällisesti omiin tuntemuksiini. Kaikkein laajimmillaan Sheikkien muisteleminen oli vuosina 2009–10, jolloin julkaistiin sekä CD ”Things About Comin’ My Way” että DVD ”The Mississippi Sheiks Tribute Concert”. Sellaisia ovat mm. Tässä joukossa on mukana useita erinomaisen tasokkaita luomuksia. 1993 julkaistulle albumilleen versiot L. Joitakin päiviä tuon konsertoinnin jälkeen pidetyn äänityssession tuloksista koottiin bändin nimeä kantava LP, jolla ovat kuultavissa Walterin viimeiset musiikilliset näytteet. Bob Brozman, John Hammond, Alvin Youngblood Hart ja Geoff Muldaur. Blues News 1/2024 19 Enimmältä osin ankaran pulakauden oloissa, vuoden 1930 helmikuun ja vuoden -35 tammikuun välisenä aikana, Mississippin Sheikkien musiikkia äänitettiin noin 90 tallenteen verran. on muiden toimesta tulkittu jossakin vaan ei mitenkään erityisen suurissa määrin. Walter Vinson, yksi USA:n perinnemusiikin todellisista suurmiehistä, kuoli hoitolaitoksessa Chicagossa dementoituneena ja vähävaraisena 22.4.1975. Vuosien mittaan Sheikkien muuta ohjelmistoa kuin tuo Sitting On... Näillä koosteilla yhtyeen musiikkia esittelevät mm. Tuo kiekko julkaistiin v. Hän oli muuttanut Chicagoon vuoden -40 paikkeilla, ja siellä hänet kutsuttiin 60-luvun alussa mukaan Riverside-merkin LP:n ”Chicago – The Living Legends, South Side Blues” tekemiseen. -61, ja siltä löytyy kolme laulua, joilla Vinsonia säestää pienehkö studiokokoonpano. Winter Time Blues (Lonnie Chatmon – Walter Vinson) When the birds stop singing and the wind begins to blow (2) I was all outdoors, I didn’t have my winter clothes Now don’t a man feel bad when he wakes up cold in hand (2) He won’t have a dime to give the house rent man I’m going to the post office to get some long distance mail (2) I would catch the train I just haven’t got the ”geld” It’s so cold up north that the birds can’t hardly fly (2) They’ll have to take their home, let this winter pass on by I’m staying in a house, I’d just as soon to be outdoors (2) I’ll have to go back south where the weather suits my clothes. Ja löytyypä näyttelijä Hugh Laurien ensimmäiseltä kiekolta ”Let Them Talk” itsensä Tom Jonesin näkemys Sheikkien anelusta Baby Please Make A Change. Aiemmin mainittu Bob Dylan sisällytti v
Taannoin osui silmiini Suomessa vuonna 2017 tehty kysely, jossa etsittiin parhaita rakastelulevyjä. Tuhmista ja pikkutuhmista 60-luvun sanoituksista tulee etsimättä mieleen Otis Reddingin Love Man ja Little Jerry Williamsin I’m The Lover Man. MHR 222 All I Really Want Is Your Love Nice And Easy 225 Janitor Of Love Nice And Easy 222 oli Lucasin myöhempiin levytyksiin verrattuna vielä kilttiä Higginsille ominaista vähän romuluista soulia. 20 Blues News 1/2024 E tsivä löytää netistä vaikka mitä. Louisianan Frank Lucas on jossakin elämänsä vaiheessa siirtynyt Los Angelesiin ja päässyt siellä musiikkitouhuihin mukaan, ensimmäinen varma havainto on vuonna ‘63 julkaistu single, jossa etikettiin merkittiin myös yhtyeen The Emperors nimi. Nimi antaa odottaa jotakin härskin oloista, mutta eikö mitä, kyseessä on balladi, jonka Lucas lauloi uskottavasti ja kruunasi kokonaisuuden komealla falsettiosiolla. Eniten ääniä sai Marvin Gayen Sexual Healing ja muutkin mitalisijat osuivat mustan musiikin puolelle, Chris Brownin Talk You Down ja R. Viisi vuosikymmentä sitten levy olisi saanut ujon nuoren miehen häkeltymään, nykykuuntelussa se kuulostaa iloiselta ja pirteältä. Ihan en allekirjoita Juhani Ritvasen vanhaa kommenttia, jonka mukaan Good Thing Man oli 70-luvun paras levy, mutta hyväksi joudun minäkin sen myöntämään. Hän oli singlen tuottaja, Miles Grayson oli sovittaja ja molemmat puolet on merkitty Lucasin omiksi sävelmiksi. CHICO (THE PLAYER) CHICO (THE PLAYER) Frank Lucasin tarinasta en ole löytänyt mistään selkeää biografiaa, se vähä mitä tiedossani on, rakentuu Good Thing Manin varaan. Frank Lucasin vuonna ‘77 levyttämä Good Thing Man on monessa mielessä lajinsa ehdoton esikuva. Takavuosikymmeninä rehvastelulauluja kummasteltiin, mutta sittemmin niitä on silloin tällöin ilmestynyt kevyttä musiikkia piristämään Clarence Carterin, Otis Rushin, Marvin Seasen, Chick Willisin ja muutaman muun esityksinä. Syntymävuotta voi arvailla, oma veikkaukseni osuu 40-luvun ensimmäisiin vuosiin. Juuri tuossa vaiheessa Frank Lucas näyttää käyneen Highlandilla levyttämässä kolme sävelmää, joista firman virallisen diskografian mukaan julkaistiin kaksi singleä. Highland oli Sid Talmadgen 50-luvun lopussa perustama merkki, joka julkaisi läpi 60-luvun tukun merkittäviä hittejäkin. Pääasia on joka tapauksessa ”I love the way you turn me on” -hengessä hetkittäin nautittavan moni-ilmeisesti esitetty Your Love Got Me High. tunnetaan parhaiten näyttelijänä, mutta on sekoittanut diskografioita muutamalla levytykselläkin. Graham-single tuskin antoi kovin vahvaa pohjaa musiikkipuolella, arvaukseni on satunnaiset lavaesiintymiset, perheen perustaminen ja siviilipuolen hanttihommat. Sen sanoitus oli itseriittoisuudestaan huolimatta vielä aika varovainen ja jäi tavallaan mukaansa tempaavan tunnelman varjoon. Esikuvia esitykselle voi vain arvailla, parempaa mielikuvaa kuin Andre Williams en ensi hätään keksinyt. Sen sijaan jäin miettimään rakastelusoulin lieveilmiötä, erityisesti joidenkin miesartistien harrastamaa pahimmillaan vastenmielistä omaa miehistä kuntoa pullistelevaa seksismiä ja sen lippulaulua, Frank Lucasin vuoden ‘77 levytystä Good Thing Man. Hämminkiä on aiheuttanut myös 60-luvun alussa Los Angelesissa esiintynyt rock & roll/rockabilly -mies Frankie Lucas, jonka levytykset on muutamassa muuten luotettavassa listauksessa viety Frank Lucasin nimiin tai päinvastoin. Rehvastelulaulut ovat olleet mustan musiikin erikoisuus sekä bluesin, rhythm & bluesin, soulin, rapin että hip hopin saroilla. Hänen poikansa Frank Jr. PEKKA TALVENMÄKI oli kotoisin Lousianasta. Modernia perusfunkgroovea, mutta vasta Janitor Of Love toi sovituksensa ja varsinkin sanoituksensa osalta merkkejä siitä, että Good Thing Man oli pääsemässä vauhtiin.. Vuosikymmenen lopulla tahti oli hiipunut ja firma oli konkurssikypsä. Highland 1301 Your Love Got Me High – Part 1 Your Love Got Me High – Part 2 1401 Your Love Got Me Me High Ding Dong 1301 on mahdollisesti Good Thing Manin imussa julkaistu uudelleen vuonna ‘80 käyttäen numeroa 1202, myös 1391 on joissakin listauksissa esillä ja 1401 on Soul Discographyssä kirjautunut muotoon 14001, epätarkkuuksia siis riittää. Chicossa on kuultavissa myöhempien vuosien tunnusmerkit, karkeasti laulettu tarina Chicosta, joka kunnostautuu soittajana mutta myös armottomana naistenmiehenä. Kellyn Bump ‘N’Grind. Epäselvyyksiä aiheuttavat kaimat. Tonkimatta sen kummemmin historiaa lähden liikkeelle Dominoesin vuoden ‘51 ykköshitistä Sixty Minute Man ja sen soul-jatkeista (Rufus Thomas ja Clarence Carter). Historiankirjojen parhaiten tuntema Frank Lucas oli New Yorkissa vaikuttanut mafiapomo ja heroiinidiileri, jota eräissä lähteissä on kuvattu jopa Kummisetä-sarjan isäCorleonen esikuvaksi. Lucas palasi pienen tauon jälkeen studioon vuonna ‘74, jolloin hän levytti kolme raitaa Monk Higginsin kanssa Richardsonissa Teksasissa. Se viitoitti tien Lucasin myöhemmälle uralle, joka ei tuonut kaupallista menestystä, mutta etelän lavoilla hänen omahyväisyyttä pursuava tyylinsä oli tehokas aina muutama vuosi sitten tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Levyt julkaistiin Matt Hillin MHRmerkillä. B-puoli on aivan toista maata. Varhaisista vaiheista on varmaa vain se, että hän FRANK LUCAS Mystinen Good Thing Man Mystinen Good Thing Man Graham 800 Chico (The Player) If You Don’t Want Me (I Don’t Want You) Graham oli Henry Grahamin omistama pikkumerkki. JANITOR OF LOVE JANITOR OF LOVE En pysty esittämään selkeää veikkausta siitä, mitä Frank Lucas teki seuraavana vuosikymmenenä. Hyviä levyjä kaikki kolme, mutta ”tutkimuksen” aihepiiri on minulle jäänyt vieraaksi
DANCING AND ROMANCING DANCING AND ROMANCING ”Kun olet kuullut yhden Frank Lucasin levyn, olet kuullut kaikki.” Noin on väitetty ja kieltämättä siihen sisältyy vinha osatotuus varsinkin, jos se kuultu levy on Good Thing Man. Kyseessä oli 70-luvulle tyypillinen naisasialaulu, joka jätti ainakin sikäli Lucasin irrottelun varjoonsa, että Margie Evans oli noista kahdesta Laulaja isolla ällällä. Good Thing Man on hypnoottisesti etenevä, joidenkin mielestä tasapaksu groove-esitys. Epäselväksi jäi, olisiko hänestä ollut tuon imagon muuttajaksi.. Tokihan sanoitus on itseriittoinen ja narsistinen, mutta jäntevä sovitus pitää sitä kurissa. ICA 001 Good Thing Man (9./92.) I Want My Mule Back 011 Don’t Put Out The Fire (85./-) I Believe It’s Time To Move Along B-puolet ovat jääneet turhaan vähälle huomiolle. ICA 001 oli sen laatuinen onnistuminen, että jatkosingleen kohdistuvat odotukset olivat mahdottomat täyttää. ja oli yksi ICA:n neljästä hitistä, se neljäs oli sijalla 38. Koskaan en ole levyä nähnyt eikä sitä nykyään mainita diskografioissa, sen sijaan niistä löytyy listahitit sisältävä minialbumi, jonka ilmestymisvuodeksi on merkitty ‘77. Good Thing Man sai kohtsiltään ansaitsemansa vastauksen, kun Margie Evans levytti sävelmään naisnäkökulman Good Thing Queen, uuden vankan sanoituksen laati Monk Higginsin vaimo Virginia Bland (”Vee Pea”). Single-etiketissä on maininta tulevasta ”Good Thing Man” -nimisestä albumista (ICA LP 001?), joka jos se ylipäätänsä ilmestyi, oli merkin tuotteita sisältänyt various-kokoelma. Don’t Put Out The Fire ei ole huono levy, mutta se on persoonattomampi ja levottomampi, Good Thing Manin hehku puuttuu ja sanoitus kulkee sinä ja minä -linjalla. Mielestäni se on kiltimpi kuin on yleensä annettu ymmärtää. Blues News 1/2024 21 GOOD THING MAN GOOD THING MAN Maineikkaan Stax-firman johtajana pahoin ryvettynyt Al Bell perusti vuonna ‘76 Washington DC:ssä ICA-nimisen levyfirman ja sai aisaparikseen Monk Higginsin, jonka mukaan tulo johtui ainakin osittain Frank Lucasin kanssa alkaneen yhteistyön synnyttämistä odotuksista. Johnson. Samalla se antoi mahdollisuuden värvätä ICA:lle muutama artisti lisää, kirkkaimpina tähtinä Vernon Garrett, Margie Evans ja L.V. Syy on osittain se, ettei hän ole onnistunut löytämään kelvollisia julkaisukanavia ja toinen syy tietenkin se, että hän turtui kiinni Good Thing Man -imagoonsa. Nätisti ajateltuna Lucas toivottaa vain naiset hakemaan Good Thing Manin tarjoamaa lohtua, paljon härskimpääkin on kuultu. Lucas käytti hittinsä mukaista taiteilijanimeä live-esiintymisissään, jotka näkemissäni tapauksissa olivat ronskinoloisia enemmän tai vähemmän nauttineen mustan väen sytyttämisiltamia. I Want My Mule Back on ronski ja vauhdikkaasti sovitettu laulu naisen pihalle heittämästä miehestä ja Time To Move Along jäntevä puolinopea. Firman ensimmäinen single oli Good Thing Man, joka oli vahva hitti r&b-listoilla ja myi yli kultalevyrajan. Levyjä Lucas on viimeksi kuluneena neljänä vuosikymmenenä tehnyt yllättävän vähän. Cover löytyy ”I’ll Take Care Of You” -nimiseltä albumilta. Single kävi r&b-listoilla parhaimmillaan sijalla 47. Eipä tuota moittia voi, vankasti laulettu originaalia selkeämpi esitys, mutta persoonattomampi ja vähemmän rosoinen. käynyt Vernon Garrettitin I’m At The Crossroad, taattua Monk Higgins -soundia sekin. Miespuolisia Good Thing Man -covereita on yleiseen tietouteen tullut vain yksi, sen levytti jonkun verran muutenkin rohkeita sanoituksia lauluissaan käyttänyt Chuck Roberson. Jottei totuus unohtuisi, on syytä muistuttaa, että kaikissa neljässä raidassa kuuluu Monk Higginsin vankan rutiinin sovitusjälki
Ainoa laajempi yhteenveto on kaksi vuotta sitten nettiin ilmestynyt Buddy B. Jerry Kingin Jamstone on tietääkseni hengissä nykyäänkin ja julkaisee melko kirjavalta pohjalta bluesin, rokin, funkin ja rapin sekoituksia ilman maailmanlaajuista menestystä. Tuolloin on Ryan-merkillä ilmestynyt ”Destination Superstar” -niminen 16 raitaa sisältänyt kokoelma, joka sisältää vanhojen äänityksen lomassa muutaman uutuuden. Jos yhtään sanoja ymmärsin, esitys kertaa Good Thing Manin historiaa. Loppukevennyksenä todettakoon, että vuonna 2019 ilmestyi nuoren Destroy Lonely -nimisen rapparin albumi ”Darkhorse”, joka sisältää Frank Lucas -nimisen raidan. Yksi single ja albumi julkaistiin Kingin Jamstone-merkillä, jonka kuuluisimmat artistit, jos niin voidaan sanoa, olivat yhden singlen levyttäneet Lynn-kaimat Barbara ja Trudy. Varmaa on, että laulaja Frank Lucas oli vielä viime vuosikymmenen lopussa kuvioissa mukana sen verran, että hän levytti uusia raitoja. Positiivisia ajatuksia herättää jämäkkä kuusiminuuttinen tanssifunk Dance Away My Blues, joka kuten arvata saattaa on todellisuudessa pienen nimikorjauksen kokenut singlen 107 a-puoli. Frank Lucas on pysynyt kuviossa mukana, vuonna 2011 julkaistiin seuraava pitkäsoitto. En ole nähnyt levyä myyntimainoksissa, mutta liekö asialla suurtakaan merkitystä, koska sen sisältämät raidat löytyvät myöhemmiltä levyiltä. Hieno esitys, levyn paras niin kuin eräs nettiarvostelija mainitsee. Good Thing Man Frank Lucasin kuolema on epäselvempi tapaus. Kakkosraita on hauska ja rap mielessäni hirveä niin kuin myös Ding-a lingin rapversio, mikä osoittaa vain sen, että rap ja muut modernigenret ovat minulle liian moderneja. Aiemmin jo todettiin, ettei Lucas parhaimmillaankaan ollut kultakurkku, sama ajatus toistuu nytkin, mutta noissa kehumissani raidoissa on silti soulin harrastajan mielestä riittävän alakuloinen tunnelma. Kuvittelin, että hänen kuolemansa jälkeen olisi uraa ja elämää valotettu kattavilla biografioilla, sellaisia ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Edukseen erottuu kaipuutarina (6), jossa Lucas kertailee länteen lähtönsä tuntoja sekä puhdas rakkausballadi Everything But Love. 22 Blues News 1/2024 Lucas palasi levyttämään 80-luvun puolivälissä, jolloin Houstonissa toiminut tuottaja Jerry King otti hänet hoiviinsa. Tieto vahvistettiin Buddy B. Lonely Song on parhaimmillaan alakuloinen balladi, mutta sen tunnelmaa rikkoo pahasti väliosiin sotkettu epämääräinen lallattelu. Pelkistetty Soul Page -albumidiskografia väittää, että Lucas on palannut levyttämään viimeistään vuonna 2004. Vuonna 2005 Lucas palasi Jamstone-merkille, albumin CD-versio ilmestyi vuonna 2008. Muutama yritys julkaistiin vuonna 2018 yhdessä ”American Bluester” -valintojen kanssa kokoelmalla, jossa on muistoalbumin tuntu. Soulkorvin se on LP:n parasta antia, samaa tasoa on mahtipontinen sexyballadi Say You Will, joka herättää kuulijan miettimään olisiko Lucasista sittenkin ollut oikeaksi laulajaksi. Jamstone 107 Dancin Blues Lonely Song Dancing And Romancing (Jamstone JS 1008) A: (1) The Good Thing Man’s Theme (2) Juicy Love Juicy Girls (3) Say You Will (4) I Won’t Stop B: (1) The Nympho Dancer (2) Dance Away My Blues (3) Freak Out Ya’ll (4) Juicy Girls Rap LP:n viisiminuuttinen avausraita on nimensä mukaisesti muunnelma Lucasin lempiaiheesta, huomattavampi pehmeämpi ja kiltimpi kuin originaali. UUDELLE VUOSITUHANNELLE UUDELLE VUOSITUHANNELLE Esittelyni on kuten huomaatte aukkoja täynnä, suurin tietokuilu on yli kahdenkymmenen vuoden mittainen. Hot ‘N’ Horny kuuluu samaan sarjaan. Good Thing Man oli levynä erikoinen oikku ja vaikka asiaa kuinka yrittäisi kaunistella, sen varassa Frank Lucasin maine jää elämään.. Lucasin levyt julkaistiin nimihirviöllä Frank Lucas The Good Thing Man. Ihan uutena väläyksenä luin kommentin, jonka mukaan Tonight Is The Night puolestaan oli saanut vahvat vaikutteet vanhasta Rascals-hitistä Groovin’. Niinköhän niihin on jo tottunut, kun tämä kuulostaa jotenkin siistimmältä kuin aikaisemmat. Itse asiassa ainoa silmiini osunut vihje on erään hänen sukulaisensa ilmoitus ”Frank died a couple of years ago” vastauksena nettikysymykseen ”where is Frank Lucas now”. My Best To You (Jamstone CD734515002135) (1) The Ninja Ning Song (2) Hot Chocolate Love (3) Don’t Put Out The Fire (4) Raining From My Eyes (5) I Left My Heart In Louisiana (6) Get Ya Groove On (7) Groove 2 (8) Wanna Rock Your Body (9) Mary Had A Baby (10) Good Thing Man (11) The D.L.B. Vieraalta ja sekavalta meno tottumattoman korvissa nytkin kuulostaa, helppotajuisimmat yritykset ovat jäntevätaustainen I Wanna Rock Your Body ja hauska sätkyttely Mary Had A Baby. Sanoista en juurikaan selvää saanut, joten en uskalla arvailla mikä on tarinan aihe, tuskin kuitenkaan Good Thing Man. MY BEST TO YOU MY BEST TO YOU Gangsteripomo Frank Lucas kuoli 30.5.2019. Ding-A-Ling on mainio esitys, niin myös riettaissa tunnelmissa etenevä Hot Chocolate Love. Plussa siitä, että Good Thing Man on aito ja alkuperäinen. American Bluester (Jamstone CD 7345150011527) (1) Don’t Put Out The Fire (2) Time To Move Along (3) Say You Will (4) I Wanna Rock Your Body (5) I Wanna Get Personal (6) I Left My Heart In Louisiana (7) Mary Had A Baby (8) Everything But Love (9) That Thang rap (10) Lady Lay Down (11) I’ll Never Be Alone (12) Big Toppie Mama Siinä mielessä ”American Bluester” on Frank Lucasin albumeista paras, että hajontaa on totuttua enemmän, joskin pääpaino on bluesrapfunk-linjalla. Raining From My Eyes on simppeli, sanoiltaan nätti lonely man -rap. The Man With The Singing Ding-A-Ling on Good Thing Manin ohessa Lucasin tunnetuin levytys, jäntevä sopivan vanhahtava esitys, sanoistaan huolimatta sitä voi kuvat sanalla soul. Nicen muisteloissa. Yritin kuunnella Rascalseja uudelta pohjalta, mutta joudun myöntämään, etten jujua löytänyt tietynlaista letkeyttä lukuun ottamatta. Sänkykamarisanoituksiin tottuu, kun niitä tarpeeksi kuuntelee. Nicen otsikolla # 94 Ranked Southern Soul Man laatima 2000-luvun tekemisiin paneutunut muistelu. Esityksen idea on siinä, että se on tehty Betty Wrightin 70-luvun Alston-hittiä Tonight Is The Night samplaten ja kun Bettyn levy oli aikansa diskojuttujen parhaimmistoa niin hyvää imua sen pohjalta saatiin Lucasinkin esitykseen. Gt Man (12) Lucas Love Train (13) Hot ‘N’ Horny (14) Time To Move Along Erityishavainnot on äkkiä kuitattu. Dirty Ol’ Man (Jamstone CD 734515001428) (1) The Lucas Funky Swing (2) Hot Chocolate Love (3) Hot ‘N’ Horny (4) The Man With The Singing Ding-A-Ling (Song Version) (5) The Man With The Singing Ding-A-Ling (Rap Version) (6) The Original Good Thing Man (7) Hot ‘N’ Horny (Rap Version) Raita 6 on ties kuinka mones Good Thing Man -päivitys. Kantritai paremminkin folkvaikutteita sisältävä Lucas Love Train on hyväntuulinen kutsu Good Thing Manin kyytiin. Muilta osin albumi on kokonaisilmeeltään sekavaa bluesin, rapin ja funkyn välimaastoissa liikkuvaa läiskyttelyä. Avaus on suttuinen livenäkemys Singing Ding-A-Ling -teemasta. Jostakin syystä esitys on jäänyt pieneksi harvinaisuudeksi, sillä se ei kelvannut ”Dancing And Romancing” -albumille eikä sitä ole myöskään hyväksytty yhdellekään tiedossani olevalle myöhempien vuosien koosteelle
Muusikoiden saatua Electrovoxin studiossa soittimet vireeseen Jimmy Jaques jakaa nelikolle kappaleensa nuotit ja valittelee samalla, ettei ole pohtinut sen tarkemmin esityksen sovitusta. Jimmy Jaques syntyi vuonna 1937 Suomessa nimellä Alan Toivo Clement, kun hänen isänsä toimi täkäläisen metsäteollisuuden palveluksessa. Kynässä on selvästi Erkki Pälli, joka touhusi näihin aikoihin yleismiehenä Corona-yhtiössä eikä aikakauden tyyliin välittänyt aina journalismin etiikasta. Marja / Love Troubles ilmestyi huhtikuun viimeisellä viikolla 1960, eikä kiihdyttänyt levyn ostajien mieliä. Pete Hoppula käsitteli Jimmy Jaquesin julkaisuja, sävellyksiä ja vähän Kello on viittä vaille kymmenen aamulla maaliskuussa 1960, kun kitaristit Ingmar Englund ja Raimo Sarkio, basisti Erkki Seppä ja rumpali Erkki Valaste ilmestyvät Helsingin Neitsytpolulle. Kun kello käy puolta päivää ja vähän yli, kumpikin raita on valmis. Tässä yhteydessä on hyvä kertoa myös uusia tietoja Jaquesista. Onneksi harvinaisen singlen kumpikin sivu on Hannu Nybergin tuottamilla ”Rock Rock Rock!”ja ”Mä tahdon rokata!” -koosteilla ja löytyvät suoratoistopalveluista. Jaques toteaa heti perään sen olevan tuttu nimi hänelle, sillä Clementin perheen sisäkkö oli nimeltään Marja! Nimiaiheeseen palattiin yllättäen Suosikissa vuonna 1963, jolloin Marjatta Leppäsen haastattelussa annettiin ymmärtää, että Jaques oli kirjoittanut kappaleen tälle jonkinlaisena kaihoisana lemmentunnustuksena pieleen menneen suhteen jälkeen. Alexander Clement kertoi myös Marjan alkuperäisen nimen olleen Maria Was Her Name. The Betty Smith Groupin aika sykkivä Hand Jive taitaa olla siis Jaquesin pitkän musiikkiuran tunnetuin sävellys, sillä kappale päätyi myös Laila Kinnusen ja Alice Babsin esittämäksi.. Pällin alkuperäisessä jutussa sanotaan suoraan, että kappaleen nimeä suomalaistettiin kaupallisissa tarkoituksissa. Moitteita tulee levyn arasta yleistunnelmasta. Tavoitin musiikkimiehen pojan Alexander Clementin Englannista, ja tämä pystyi kertomaan moneen avoimeksi jääneeseen kysymykseen vastauksen. Äänittäjänä toimiva Heikki Hintikka on laittanut sitä ennen mikrofonit ja studion muut laitteet kuntoon ja toteaa komentomikkiin: ”Pyörii, olkaa hyvä”. Pari ensimmäistä ottoa kaatuu pikkuvirheisiin, mutta kolmannella onnistuu. Koko aikuiselämänsä kotimaassaan Britanniassa viettänyt Jimmy Jaques menehtyi vuonna 2020. Koulunsa nuorempi Clement kävi Helsingin kansainvälisessä opinahjossa. Blues News 1/2024 23 E nglantilais-suomalaisen Jimmy Jaquesin Marja-levytys on mainio osoitus siitä, ettei studiossa rupateltu turhia ennen vanhaan. Sotien jälkeen brittiperhe palasi aina välillä Suomeen, jolloin työnantajaksi tuli maan Helsingin-lähetystö. MARJA Kappale historiaa, osa 11 Kappale historiaa, osa 11 hämäräksi jäänyttä tarinaa jo lehdessä 3/2020, mutta kehutaan Marjaa jimmierodgersja larryhallmaisesta otteesta sekä kohtalokkaan ja haikean oloisesta esittämisestä. PETRI LAHTI Studiomuusikot pakkaavat sen jälkeen kimpsunsa ja poistuvat äänitystiloista. Hänen poikansa vahvisti myös, että Jaques toimi säveltäjänä aluksi Bud Allenin salanimellä. Kykenen kirjoittamaan Jimmy Jaquesin ensimmäisen Corona-singlen äänityssessiosta näin yksityiskohtaisesti, koska löysin hiljattain Hymy-lehden numerosta 10/1960 nimimerkin ”Janne” pitkän reportaasikirjoituksen studiovierailusta. Valmista tuli hetkessä keväällä 1960. Englund löytää Jaquesin nuotituksesta virheen, se korjataan, minkä jälkeen on koetallennuksen vuoro. Sen jälkeen siirrytään saman tien toiseen Jaquesin sävellykseen, Love Troublesiin, josta on tulossa Corona-singlen B-puoli. Pälli jättää jutussa sopivasti kertomatta singlen tuottajankin nimen – koska se on kirjoittaja itse. Kokenut kvartetti käy vartin verran läpi laulua, jonka nimi on Maria. Mitä purkkiin sitten saatiin kahden tunnin aikana Pällin johdolla
Enkä hyppinyt vieläkään innosta King Pleasuren jatsihipsutteluista. Noveltykappaleita, joissa käydään sukupuolten välistä sotaa. Olen liittänyt omien näkemysteni perään jälleen lainauksia Yhdysvaltain musiikkilehtien tuoreista arvioista. Katoakin esittäjissä on käynyt. 2. tammikuuta 1953: ”Tarttuva laulelma, jossa tulkintapuoli hoituu sukkana ja bändi taustalla huolehtii jykevästi lopusta. Tuhteja lauluyhtyeitä. Myöskään todella alkukantaisia esityksiä ei ole mahtunut enää kärkipäähän, esimerkkeinä James Waynesin Tend To Your Business vuodelta 1951 tai Roscoe Gordonin puolihuojuvat tai -kaatuvat esitykset sesonkia myöhemmin. 3. elokuuta: ”Tämä on myynyt heti ilmestyttyään reippaasti Philadelphiassa, Clevelandissa ja Durhamissa. lisätempoonkin niin kuin Apollo-teatterissa tallennetusta live-versiosta selviää, mutta hyvä näinkin. Rahkeissa olisi ollut varaa myös kappaleen säveltäjä) orkan taustat ovat turskimmat kuin muistinkaan. Yksinkertaisesti pakko-ostos.” WILLIE MAE ”BIG MAMA” THORNTON Hound Dog (Peacock 1612) Näihin aikoihin oli varaa pitää yli puoli vuotta kannussa tämän tason levytyksiä, sillä kesällä 1952 levytetty tuleva klassikko ilmestyi kauppoihin ja jukebokseihin maaliskuussa 1953. Ei ole kuulunut ikinä omiin suursuosikkeihini, mutta on helppo ymmärtää, miten Adamsin tulkinta horjuvasta, alkumetreillä olevasta lemmestä on purrut erityisesti naiskuulijoiden tunteisiin. Nyt pöyhitään vuotta 1953, ja lista perustuu Billboardin heti tuoreeltaan julkaisemaan myydyimpien julkaisujen listaan. Joe Morrisin (joka on Tutut menestysnimet Ruth Brown ja The Clovers. Kohta kili-kili-kilisee.” FAYE ADAMS Shake A Hand (Herald 416) Ilmestyi elokuussa 1953, ja päätyi ikivihreäksi johon aika moni on kokeillut vuosien varrella kynsiään. ” 1.. Johnny Ace osaa laulaa, mutta omissa kirjoissani vuonna 1954 ilmestynyt Pledging My Love on häneltä se lyömätön esitys. Vaikka Billboard oli alkanut tässä vaiheessa seuraamaan aiempaa tarkemmin mustan musiikin julkaisuja, ihan kaikista kakuista ei löytynyt ruodintaa. Kingin lipunkantamana. Juomalauluja, joissa viina vie mutta myös lohduttaa. Muutamia puolipettymyksiäkin oli joukossa. Tilaa on saanut tehdä esimerkiksi The Dominoes, jonka 60 minuuttia aivan kirkkaimmissa parrasvaloissa oli tässä vaiheessa ohi. Bluesia B.B. Siltä näyttää erittäin tasokkaan rytmibluesin vuosi 1953. 24 Blues News 1/2024 RHYTHM AND BLUESIN VUOSI 1953 Kollikissoja, rakkikoiria ja rotanmyrkkyä Kollikissoja, rakkikoiria ja rotanmyrkkyä PETRI LAHTI N äitä R&B-levyjä rakastettiin 70 vuotta sitten” -artikkeli saa taas jatkoa. Brown antaa tulla käheänpäheästi kiepautuksineen, ja lyriikat ovat sellaiset, etteivät ne jättäneet yhtäkään kuulijaa kylmäksi. Ajatuksia herätti myös Fats Domino. Silloin etsin näkemyksen kilpailevasta Cash Boxista tai rytmibluesia vähän ohuemmin tarkkailleesta Down Beatista. RUTH BROWN (Mama) He Treats Your Daughter Mean (Atlantic 986) Tarinoiden mukaan Ruth Brown ei alkuun pitänyt kappaleesta, ja syttyi sille vasta kun vauhtia lisättiin. ja 22. Aiheesta myydyin. Yksinäisyyttään valittavia osaavia mieslaulajia. Varetta Dillard oli tässä seurassa köyhän naisen ruthbrown. Tulevia klassikoita, esimerkiksi Hound Dog, Money Honey, Honey Hush ja One Scotch, One Bourbon, One Beer. Billboard 15. Jos mahdollista, hittilevyjen taso on vain noussut vuoden takaisesta. Järisyttävä esitys, joka komeili seitsemän viikkoa R&B-listan kärjessä. On ollut vaivatonta jättää hänen Imperial-levynsä soittamatta liian tuttuina ja moneen kertaan kuultuina, mutta jutunteon yhteydessä otettu kertauskurssi komeasti vyöryvästä Please Don’t Leave Me -raidasta pisti kaivelemaan Fatsia oikein kunnolla lautaselle. Billboard 31. Johnny Otisin linjaus mennä perussoittimilla torvien sijaan oli nappipäätös, ja Pete Lewisin pitkä kitarasoolo murinan ja haukun keskellä on yhtä mannaa puhumattakaan Big Maman huippuärhäkästä laulusuorituksesta
Tunnepitoista laulamista. Levymerkkejäkin ehti olla kolme, Parrot, Checker ja Chess. 8. heinäkuuta: ”Näyttää siltä, että tiedossa on seitsemäs peräkkäinen Clovershitti. Tällä kertaa helmi löytyi kantrilistoilta, Darrell Glennin esittämänä, ja sen herätettyä huomiota alkoi cover-versioiden tulva. Ilmestyi joulukuussa 1952, ja ykköshitti aneluineen ansaitsi luonnollisesti vastauslevyn, Annisteen Allenin reippaasti uhoavan Baby, I’m Doin’ It -raidan Kingmerkillä. huhtikuuta: ”Sitkeä valitus, jonka koko porukka hoitelee hyvin vankan puoliverkkaisen taustan päälle. Väkevää touhua tämäkin alusta loppuun.” FIVE ROYALES Baby Don’t Do It (Apollo 443) Tietäjät tietää, että Five Royales oli kuninkaallinen lauluyhtye. Carolinan seuduilla yhä kuuma, Chicagossa, Cincinnatissa ja Philadelphiassa listoilla. Yhtyeen gospel-tausta kuuluu esityksessä, mutta hulppea väliosa tuo lisämaustetta tälle mieron tielle. Blues News 1/2024 25 Billboard 14. kesäkuuta: ”Eteenpäin potkiva, mutta samalla rento blues, joka on väkevää niin laulullisesti kuin soitannollisesti. Laulaja on aivan huikea, taustat ovat tässä rumbabluesissa myös kunnossa.” THE ORIOLES Crying In The Chapel (Jubilee 5122) Lisää kuolemattomia levytyksiä. Billboard 25. Itse pääsin tämän makuun American Graffitilla, eikä herkän Orioles-tulkinnan taika ole kadonnut yli 40 vuodessa mihinkään. 9. Ilmestyi marraskuussa 1952, mutta kysyntä ei hiipunut seuraavan vuoden mittaankaan. Mabonin levy leviää kuin metsäpalo. Se on ykkönen joka kaupungin R&B-listoilla, ja pian markkinoilla on kilpailevia tulkintoja siitä.” THE CLOVERS Good Lovin’ (Atlantic 1000) Clovers oli vuosi sitten mukana neljällä eri levytyksellä tällä samalla listalla, nyt vauhti on riittänyt kahteen jättihittiin. Billboard 18. Sovitus on tehty tikittävän minuuttiviisarin ympärille, ja se tukee Acen pehmeästi soljuvaa ääntä. 7. Johnny Tannerin ääni on suorastaan ekstaattinen, kun hän hokee että älä jätä, ja muu lössi luo taustalle jännitettä minkä kerkiää. Levy, josta tiskijukat pitävät.” 4. KING Please Love Me (RPM 386) Pitkä kitaravetoinen intro. Billboard 27. 6. 10.. Jättihitin ainekset.” JOHNNY ACE The Clock (Duke 112) Tunnelma on suorastaan seisahtunut, kun laulaja tuijottaa seinällä käyvää kelloa lohduttomassa yksinäisyydessään. Junamaisesti paukuttava piano. Cash Box 17. Mielestäni Sonny Til kumppaneineen pyörii aivan omissa sfääreissä Elvikseenkin verrattuna, mutta makuja on monia. Myyntipisteistä ja jukeboksioperaattoreilta lisätilauksia.” FIVE ROYALES Help Me Somebody (Apollo 446) Keväällä 1953 levytetty Help Me Somebody komeili kesäkuussa R&B-listan ykkösenä, ja myös kääntöpuoli Crazy, Crazy, Crazy keräsi soittoaikaa. tammikuuta: ”Myynti kasvanut viikossa reippaasti. 5. Billboard 4. tammikuuta: ”Joskus yksittäisen levyn vetovoima on aivan käsittämätön. Billboard 13. heinäkuuta: ”Orioles on jysäyttänyt markkinoille hienoimman esityksensä viimeiseen kahteen vuoteen, ja totta puhuen tämä on yksi vankimmista esityksistä mitä koko R&B-puolella on kuultu viime aikoina. maaliskuuta: ”Villi viiltäisy, jossa riittää totisesti sähinää ja rähinää. Tämän liitoa kannattaa seurailla.” B.B. Hidas kappale värisyttää sydäntä, ja laululintu tulkitsee tämän tuttuun laatutyyliinsä alakuloisen taustan päälle.” WILLIE MABON I Don’t Know (Chess 1531) Jo riittää touhut sun, pitkin pielusta kohta tuun, rotanmyrkkyä peti täyteen, hiljaiseksi vetää rouvan ilmeen. Tästä on tunnetusti B.B. kesäkuuta: ”Acen hittiputki saa jatkoa. Heinäkuussa 1953 myyntiin ilmestyneessä kappaleessa on kaikki hyvän Clovers-levytyksen ainekset: laadukasta ja eloisaa esittämistä sekä vireää ja kekseliästä soittoa, vaikka tällä kertaa lyriikoissa on jätetty novelty-piirteet vähemmälle. Billboard 17. Kingin hyvät levyt tehty. Torvia luomassa syvyyttä taustalle. Loppua kohti takovasti kiihtyvä tunnelma. Velmu novelty pariskunnan sanasodasta ei jättänyt kuulijoita kylmäksi
huhtikuuta: ”Mabon palaa ääneen I Don’t Know’n jälkeen, ja samassa hengessä mennään nytkin. Billboard 7. Ilmassa on merkkejä siitä, että kipaleesta on tulossa yksi Fatsin suosituimmista tähän saakka.” THE CLOVERS Crawlin’ (Atlantic 989) Tästä oli puhetta jo jutussani huippusäveltäjä Rudy Toombsista (BN 1/2018). helmikuuta: ”Amos Milburn, jolla ei ole ollut jättihittiä aikoihin, palaa kehiin tällä verevällä, tanakasti etenevällä kappaleella. Hermoheikon ukkomiehen hampaidenkiristely eukon yöjuoksuista puhutteli kuitenkin kuulijoita rajusti. Epäkeskon, vähän levottoman Longhair-ikuistuksen sijaan laulajan lohduton ja lopulliselta tuntuva hukuttautumisjulistus oli paljon puhuttelevampi esitys. Pitivät kappaletta vain yhtenä monista, mutta sieltä kadotuksesta se on raivannut tiensä listoille monien iloksi.” WILLIE MABON I’m Mad (Chess 1538) Sama suhdesota yhä käynnissä, ja kappale painetaan läpi samassa nasevankertovassa noveltyhengessä kuin aiempikin. Röpötellään takovantasaista rytmiä, kun kertoja pohtii, että vieläkö yksi vai kotiin, jossa hellapoliisi jo odottelee. Koko ajan odottelee, milloin Bennett pääsee irti oikein kunnolla, mutta niin vain Milburn on äänessä ilmeikkäästi kappaleen alusta loppuun. huhtikuuta: ”Cloversilla menee taas lujaa, tämä on jo nyt jättihitti. Sitten astuu ovesta seuralaisen ärtynyt elämänkumppani... Nyt pyöritään sen ympärillä, että liika lempi 14. 26 Blues News 1/2024 FATS DOMINO Going To The River (Imperial 5231) Imperial mainosti alussa kakun kääntöpuolta Mardi Gras In New Orleans, mutta kuulijat olivat oikeassa. Kiperää tilannetta kuppilan ja kodin välissä korostaa kitaristi Wayne Bennett, joka sivaltelee Milburnin arpomisen sekaan kuin mattopiiskalla. Ei ole yhtä hyvä kuin jättihitti, mutta käy kaupaksi silti.” FIVE ROYALES Too Much Lovin’ (Much Too Much) (Apollo 448) Vuoden 1953 superyhtyeen kolmas loistoesitys. 11. Billboard 25. 12. Cash Box 16. 15. Olisi ehkä sauma tutustua naapuruston naikkoseen vähän syvemminkin, mutta Sneaky Pete (tuliliemellä vahvennettu viini) on kohahtanut päähän sen verran tanakasti, ettei eteneminen onnistu edes nelivedolla. Esittäminen on Cloversin tyyliin velmua, mutta lyriikat taitavat olla silti jutun juoni. toukokuuta: ”Tämä tuntuu kipuavan aina vain paremmille sijoille. Idea on kuitenkin parhaimmillaan ensi esityksessä, niin se vain on. Lyriikoissa on velmua jännitettä: kuulija luulee pitkään, että tässä vieraillaan naapurin isännän bunkassa, mutta lopussa selviääkin, että rouva taitaa hakea täydennystä perheen kauppakassaan pokeriringistä... 13.. Down Beat 20. Down Beat 8. Juoni juttu.” AMOS MILBURN Let Me Go Home, Whiskey (Aladdin 3164) Hieno ikuistus, joka on turhaan unohtunut Milburnin tunnetumpien tenutustuokioiden tieltä. toukokuuta: ”Edes asiantuntijat eivät ole aina oikeassa. Milburnilla on viinan kirot mielessä takavuosien Bad, Bad Whiskeyn hengessä.” THE DU DROPPERS I Wanna Know (RCA Victor 47-5229) Listavuoden todellinen yllättäjä. 16. Juuri mikään ei puhunut Du Droppersin puolesta: porukka koostui nelikymppisistä entisistä gospel-laulajista eikä sen levy-yhtiö RCA Victor keskittynyt näihin aikoihin rytmibluesiin
Itse kuulin sen viimeksi livenä, kun The Slippers tulkitsi Johnny Burnettea lokakuussa Helsingin Kuudennella linjalla. Myös tämä julkaisu pitää prässit kuumana. Ace tunnettiin balladeistaan, ja tämäkin on liekitystä koko rahalla. kesäkuuta: ”Tämä lehtokerttunen on tainnut luritella taas myyntilevyn. Levyn kumpikin puoli on balladeita, joissa orkesteri ei säästele. Cross My Heart on kappaleista se, joka myy – kuin jatko-osana My Songille.” CHUCK WILLIS Don’t Deceive Me (Okeh 4-6985) Muistelin tätä jotenkin kalvakkaana balladina Willisin tyyliin, mutta olin kuutamolla: artisti antaa tulla oikein kunnolla jopa puolimelismoita viljellen, ja pianisti luo erikoista jännitettä monotonisella soitolla. Tunnelma on totta puhuen aika vanhahtava – ja suorastaan kirkollinen uruista johtuen. Cash Box 14. Hieno levy! Billboard 27. 18. Samalla Linda Hayes todistaa, että kykyjäkin piisaa. Fatsin varsinainen lauluosuus kestää vain reilut puoli minuuttia, muu aika jyristellään ja skättäillään eteenpäin. 22. Esitys on kunkkujen tyyliin ilmava, keinuva ja vetävä, eikä lataus pääse katoamaan pitkien torvisoolojen aikanakaan. Yksi parhaista levytyksistä kolmenkympin joukossa, vaikka taso on huima! 17. Nyt Honey Hush on klassikko, joka soi varmaan joka viikonloppu kymmenien juurimusiikkiyhtyeiden keikoilla ympäri maailmaa. Taustat näillä hoitelee Five Royalesin Apollo-kiekoilla loistava Charlie ”Little Jazz” Ferguson orkestereineen. Vaikka raidalla on vauhtia, yhtye soittaa pehmeästi ja antaa kiltisti tilaa Bradshaw’n torvelle.” KING PLEASURE Red Top (Prestige 821) Edellisvuonna näillä sijoilla oli hipsterilaulajan (Moody’s) Mood For Love, ja taas huristellaan vocalesevaihteella jatsi-instrumentaalina alkujaan syntyneen kappaleen päälle. Mukana on Betty Carter, ja duetto-osuuksissa esitys on yllättävänkin paljon rytmibluesahtava. Omaan makuuni uppoaa paremmin silti kakun kääntöpuoli, jossa kuullaan kuulun be bop -diskarin Symphony Sidin tunnussäveleen prujattu Pleasure-tulkinta. elokuuta: ”Kauppa on käynyt yhtyeen julkaisuista nyt puoli vuotta. 20. Billboard 7. Earl Bosticin tyyliin torvella tuutataan hetkittäin aika räkäisestikin, mutta sen vastineeksi rumpali tuo suteineen touhuun kissamaista pehmeyttä. Cash Box 10. Esitys on mukiinmenevä bluesballadi, joissa Willis loistaa satoi tai paistoi. Soi ja soi paljon.” FATS DOMINO Please Don’t Leave Me (Imperial 5240) Tätä kuunnellessa on myyty jo ensi sekuntien jälkeen, kun koko sekstetti pistää heti huiman höyryn päälle ja sen jälkeen Domino varmistaa vielä huhuiluillaan, että viesti uppoaa. helmikuuta: ”Vastauksessa Willie Mabonille on voimaa ja tunnetta. 23.. maaliskuuta: ”Puolinopea boppailu, jossa Pleasure puhelaulaa, kuoro tukee ja Ferguson torvineen loistaa vähän siellä sun täällä.” JOHNNY ACE Cross My Heart (Duke R-107) Heti alkuvuodesta ilmestynyt Cross My Heart oli Acen toinen julkaisu edellissyksynä ilmestyneen (ja R&B-listan ykköseksi nousseen) My Songin perään. Blues News 1/2024 27 on puristanut laulajasta mehut ja homma on muuttunut puisevaksi. Cash Box 1. Billboard 10. tammikuuta: ”Kappaleen nimi on lyhyt, mutta tulkinta pitkä. Laulaja jatkaa listoilla edellisten julkaisujen tapaan.” JOE TURNER Honey Hush (Atlantic 1001) Ihan ensi metreillä ei mennyt lujaa, sillä Billboard arvioi kääntöpuoli Crawdad Holen potentiaalisemmaksi listakiipijäksi, mutta sitten alkoi tapahtua. Billboard 15. 19. tammikuuta: ”Ace on onnistunut taas. Kakun toisella puolella kone taas käy – Laundromat Blues on lyriikoiltaan sen luokan linkoamista ettei valkopesusta ollut vaaraa... On intoa, henkeä ja voimaa, ja orkesteri huolehtii lopusta pitämällä jutun komeasti ilmassa.” TINY BRADSHAW Soft (King 4577) Odottelin instrumentaaliballadia, mutta tämä onkin yllättävän pirteä menopala, joka on kuin luotu tanssittavaksi. 21. Välillä vastauslevyt tuntuvat vanhan toistolta, mutta tässä on tuoreutta ja tymäkkyyttä. elokuuta: ”Biitti on tanakka ja vauhti vankka.” LINDA HAYES Yes, I Know (What You’re Putting Down) (Recorded In Hollywood 244) Vastauslevy Willie Mabonille, ja melkein esikuvaakin iskevämpää sanailua naisnäkökulmasta: on tuotu safkat sänkyyn, pistetty kunnon kuteet niskaan, lainattu välillä Cadillaciakin – eikä äijälle tunnu kelpaavan. Kun on soolon aika, odottelee silmille hyppäävää torvea, mutta homma hoidetaankin lakonisella, melkein klubibluesista tutulla hillityllä kitaroinnilla
Esitys ei ole vanhentunut 70 vuodessa yhtään. Atlanticin ykköstähti pistää peliin kaiken osaamisensa, ja sitähän riittää. Urassa riittää tarttumapintaa, kun tahtikin on takova. En minäkään, mutta kyllä manihani on taipunut moneen vuosien varrella. Billboard 7. Rehevää meininkiä, täytyy sanoa! Billboard 6. Nopeasti ilmestynyt jatkolevy on musiikillisesti yksi yhteen I Wanna Know -raitaan, mutta jälleen setämiehet pitävät kortit hihassa viimeiseen säkeistöön saakka. kesäkuuta: ”Tarttuvan kertosäkeen toistaminen toimii, pistää lyömään käpäliä yhteen ja hoilaamaan isommallakin joukolla.” JESSE AND MARVIN Dream Girl (Specialty 447) Vaikka patinaa piisaa, kyllä Jesse Belvinin ja Marvin Phillipsin duetoima balladi on herkänhieno esitys. toukokuuta: ”Esityksen tempo ja neiti Brownin suoritus vastaavat lupauksiin, joita kappaleen nimi heittää ilmoille. Billboard 17. 25. Nyt kuulostaa vähän siltä, että marjapussin sijaan lyödään sittenkin marjoja pussiin. Bad, Bad Whiskey on myynyt melkein puoli miljoonaa ja Let Me Go Home, Whiskey 300 000 kappaletta.” B.B. Percy (Savoy 897) Kyllähän tässä kalastellaan Ruth Brownin ja Atlantic-porukan jalanjäljissä korkeine äänikiepautuksineen ja tuhteine torviarrauksineen. elokuuta: ”Jo kolmas juomalaulu Milburnilta putkeen. Raidalla mennään armottoman lujaa, Van Walls pimputtaa taustalla väsymättömästi kasikasia ja yhtäkkiä – laulajan saatua tärkeimmät kerrottua – ääneen pääsee tenoristi, jonka torvisoolo on tyrmäävä kuin Sugar Ray Robinsonin vasen koukku. Esitys löytää ystävänsä niin levyliikkeissä, jukebokseissa kuin radioaalloilla.” THE DU DROPPERS I Found Out (What You Do When You Go ’Round There) (RCA Victor 20-5321) Tarina jatkuu. Erityiskehut pianistille.” AMOS MILBURN One Scotch, One Bourbon, One Beer (Aladdin 3197) Lisää osastoa Honey Hush – standardi vähän joka juuribändin ohjelmistossa. 29. Belvinin laulajan kyvyt tiedetään ainutlaatuisiksi, mutta muriseva Phillips sopii hyvin hänen kaverikseen. Billboard 19. Billboard 15. Kappale vain on turhan yksipuinen ja toisteinen, että tästä innostuisi tosissaan. KING Woke Up This Morning (My Baby She Was Gone) (RPM 380) Taas esitys, jota ei ole tullut soitetuksi tarpeeksi, vaikka ruttuinen RPM-single reippaanpunaisella etiketillä löytyy hyllystä. maaliskuuta: ”King on loihtinut ensiluokkaisen huutobluesin, jota soittajat tukevat horjumatta taustalla. Eddie Mesnerin mukaan tätä on tilattu ennakkoon 50 000 kappaletta. kesäkuuta: ”Uusi, väkevä esitys listoilla olevan I Wanna Know’n perään. Seurattavien listaan.” VARETTA DILLARD Mercy, Mr. Tämä on Ruth Brownin huippusuorituksia. Loppu onkin historiaa. Kun en ala kertailemaan kaikkien tuntemaa esitystä, kysyn: Koska kuuntelit viimeksi Dizzy Gillespien, Gary Glitterin, Jackson Fiven tai Aaron Nevillen tulkinnan tästä. Myös New Yorkissa on syntynyt kysyntää.” CLYDE MCPHATTER AND THE DRIFTERS Money Honey (Atlantic 1006) Auu, auu Driftersiltä marssirytmin päälle. Sitten McPhatter ääneen. Tämäkin soi, voitte olla varma.” 24. Milburnin esitys on silti lyömätön: aamun ensimmäisen asiakkaan tuskaisenjanoinen ja sydänsuruinen triplatilaus. syyskuuta: ”Tarttuva melodia yhdistettynä McPhatterin korkeaan ääneen toimii. 28 Blues News 1/2024 Billboard 27. Kivasti kilkuttava ja keinuva klassikko, josta ei voi olla pitämättä, vaikka Kingillä onkin häntä koipien välissä Martha-vaimon otettua ja lähdettyä. Esitetään ilmeikkäästi, sovitetaan vireästi, sanoitetaan vetävästi (Brown oli 25-vuotias kertoillessaan nuorista kolleista kimpussaan). kesäkuuta: ”Domino on kuuma nimi tällä hetkellä, ja uusi julkaisu ei viilennä pannua yhtään.” RUTH BROWN Wild Wild Young Men (Atlantic 993) Kyllä Atlanticilla osattiin. 28. 26. tammikuuta: ”Alku oli uninen, mutta Chicagossa erityisesti nuorempi väki on ollut levyn perään. Billboard 30. 30.. Billboard 6. 27
Seuraava single on vuodelta ‘60 ja julkaistiin käyttäen etunimeä Phil. P.F. Omille nauhoilleni päätyivät aikanaan Dylanin I Want You ja Donovanin To Susan On The West Coast Waiting, joista molemmista myönsin pitäväni ja mielelläni kuuntelen niitä nykyäänkin. Vähintään yhtä merkittävänä pidän hänen työtään 60-luvun popin ja pikkurokin taustalla. Perhe muutti 50-luvun puolivälin jälkeen West Hollywoodiin, siinä yhteydessä otettiin käyttöön sukunimi Sloan, Toinen merkittävä asia oli Philipin 13-vuotiaana saama kitara, sen käytössä hän väittää saaneensa pikku niksejä itseltään Elvikseltä, jonka hän tapasi kotikulmiensa record shopissa. Mart 802 She’s My Girl If You Believe In Me Vauhtia ja energiaa on enemmän kuin debyytillä. Sloan, oikealta nimeltään Philip Gary Schlein, syntyi New Yorkissa 18.9.1945 juutalaisperheeseen. Kahden singlen jälkeen oli tie auki Lou Adlerin johtamaan Screen Gems -organisaatioon, jonne suuntaa näytti Philin ystävä, niin ikään juutalaisgeenit omannut Steve Barri. Sloan yritti muuntautua muoti-ilmiöiden tahdissa ja kun Dylanin nousu alkoi, löytyi komerosta musta lippalakki. Jo vuonna ‘59 hän pääsi levyttämään singlen. Hän on säveltänyt viitisenkymmentä muille artisteille myytyä laulua, joista muutamasta kehkeytyi top ten -tason hitti. Philin tie musiikkimaailmaan oli nopea. SLOAN Muutakin kuin ”Köyhän miehen Dylan” Muutakin kuin ”Köyhän miehen Dylan” PEKKA TALVENMÄKI 6 0-luvun puolivälissä käytiin meilläkin pienimuotoisia keskusteluja siitä, kumpi on kovempi lippalakkimies, Donovan vai Bob Dylan. Phil ja Steve pääsivät säveltämään Screen Gemsille pikku juttuja, joista Round Robinin nylkytys Kick That Little Foot Sally Ann (Domain 1404) nousi listoille sijalle 61. Vähitellen hänen otteensa pehmeni eikä hänestä koskaan tullut sellaista supermiestä kuin Dylan. Ensin mainittu oli helppotajuisempi ja Universal Soldierin ja parin kovan pehmohitin ansiosta enemmän pinnalla. Itse en tuota ajatusta täysin ymmärrä, kyseessä on vain osa Sloanin uran huippuvaiheista. pahimpaan Cashbox 1960 Billboard 1959. Omia soulkaveripiirejämme aihe ei kiinnostanut enkä muista siitä koskaan jutun juurta syntyneen pientä vahingoniloa lukuun ottamatta, kun Supremesin You Can’t Hurry Love tiputti Donovanin Sunshine Supermanin jenkkilistan ykköspallilta. Isä oli apteekkari ja äiti Romanian siirtolainen. Aladdin 3461 All I Want Is Loving Little Girl In The Cabin Levy julkaistiin käyttäen Philin kutsumanimeä Flip. Donovan kävi esiintymässä niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vääksyn Kanavaniemen juhannusjuhlissa. Sloanin syksyllä ‘65 pikkuhitiksi jäänyt folkrokki The Sins Of A Family. Hän oli kaksi vuotta Philiä vanhempi ja oli ehtinyt levyttää muutaman singlen Rona-merkille ja yhden neljävitosen The Nortones -nimisen poikatrion jäsenenä sekä hienon When Two People (Are In Love) -levyn The Storytellers -yhtyeessä, jossa hänen kanssaan lauloivat maineikkaat Connorsin sisarukset Carol ja Cheryl. Sekä sävelmiin että esityksiin haettiin uutta tyyliä ja vaikka lippalakkikausi kesti vain kolmisen vuotta, on Sloania muisteltu jälkikirjoituksissa enimmäkseen Dylan-hännystelijänä. Hän nousi pinnalle yhtenä surf/hot rod -musiikin vahvimmista taustahahmoista. Blues News 1/2024 29 P.F. Eräässä esittelylauseessa todettiin, että ihme on, jos tästä Sloanin tunnistat. Näin on. A-puolen vauhtipalassa on häivähdys Elvistä ja b-puolella sekä sävelmän että tulkinnan osalla on vahva Ricky Nelson -henki. Kolmas samaan kastiin kuulunut levy oli P.F. Aika tyypillinen nuoren pojan laulama single, a-puolella kaihoisanoloinen teiniballadi ja kääntöpuolella kevyt pikkurokki. Mielenkiintoisinta on havaita suurilta tähdiltä omaksuttuja juttuja. Mukava teen age dream -levy joka tapauksessa. MATKALLA STUDIOIHIN MATKALLA STUDIOIHIN P.F
Muuten jako reippaisiin ralleihin ja alakuloisiin rantaballadeihin ei oikein toimi, etenkin hitaat raidat kuulostavat voimattomilta. Levykannen mukaan laulupuolen pönkittäjät olivat Jan ja Dean, eritoten ykkössolistina toiminut Dean Torrence. Sen toki voisin vielä mainita, että Sloan ja Barri olivat mukana Rincon Surfside Band -nimisessä orkesterissa, jolta julkaistiin vuonna ‘65 Dunhill-merkillä 12 raitaa sisältänyt instrumentaalialbumi. Yhteistyön tuloksia olivat lukuisien albumiraitojen ohessa suuret hitit, sellaiset kuin Surf City, Honolulu Lulu, Dead Man’s Curve ja Drag City. Sloop John B. on alun perin jo 20-luvulla Bahamalla tunnettu kansanlaulu, jonka levyttämiseen rantapoikia innosti Kingston Trion 50-luvun lopussa tekemä versio. Imperial 66047 Tell ’Em I’m Surfin’ A Surfer Boy’s Dream Come True 66072 Anywhere The Girls Are Debbie Be True 66092 It Was I Alone On The Beach Lou Adler uskoi vielä 60-luvun puolivälissä niin paljon laulettuun amerikkalaiseen surfmusiikkiin, että antoi Fantastic Baggysin levyttää albumin, vaikka menestys singlepuolella oli jäänyt heikoksi. elokuussa ‘64. Rip Chords -poikien nimellä Bruce & Terry julkaisema pikkukiva Summer Means Fun. Hän oli levyllä studiokitaristina ja saattoi sanoa pari sanaa sovituksista, mutta tuskin muuta, vaikka hänet on joillakin kokoelmilla merkitty rohkeasti laulun säveltäjälistaan. Asiaan perehtyneet tietävät yhtä ja toista muutakin, minun sivistykseni ei enempään riitä. Interphon 7711 Meet Me Tonight Little Girl When You’re Near You’re So Far Away HUIPPUSURFIN TAUSTALLA HUIPPUSURFIN TAUSTALLA Sloan toimi Screen Gems -vaiheessa myös studiokitaristina ja tuurasi tilaisuuden tullen Wrecking Crew -ryhmässä. Oma lukunsa on kesällä ‘64 listakolmoseksi noussut alun perin Dodge-auton mainoskampanjaan tilattu The Little Old Lady From Pasadena, jossa Phil oli vahvasti esillä laulettuaan levyyn oleellisesti kuuluvat falsettiosuudet. 30 Blues News 1/2024 britti-invaasioaikaan keväällä ‘64. Yhtyeen varsinainen taustavoima oli tuottaja Terry Melcher, jota Sloan on muistellut happamasti toteamalla, että mies oli mukana vain äitinsä Doris Dayn ja tuottajaisänsä John Melcherin ansiosta ja että todellisuudessa parin Sloan & Barri osuus Rip Chordsin taustalla oli paljon suurempi kuin yleensä on tunnustettu. Tell ’Em I’m Surfin’ (Imperial LP-9270) A: (1) Tell ’Em I’m Surfin’ (2) Let’s Make The Most Of Summer (3) Surfin’ Graze (4) Big Gun Board (5) Alone On The Beach (6) This Little Woody B: (1) Surfer Boy’s Dream Come True (2) When Surfers Rule (3) Wax Up The Board (4) Summer Means Fun (5) Surfin’s Back Again (6) Surf Impersonations Nimikappaletta on kehuttu hyväksi lajissaan ja mikäpä siinä, ainakin se on lähimpänä Beach Boysin tyyliä, rento vahvoihin falsettivetoisiin stemmoihin perustuva esitys. Samoihin aikoihin käväisi jenkkilistan sijalla 72. Vuonna ‘63 Liberty-pomo Lou Adler pyysi häntä ja Steve Barria avustamaan Jan & Dean -levytyksissä sekä soittajina että kuoro-osuuksissa. Varmaa on, että he soittivat taustalla Wrecking Crew -muusikkoina, muutama lajiin kuuluva perussävellyskin löytyy: This Little Woody, Surfin’ Craze, Big Gun Board, Wah Wahini, One Piece Topless Bathin’ Suit, joista viimeksi mainittu oli peräti listahitti, korkein sijoitus 96. Omaakin levyä pojat pääsivät kokeilemaan, samalta vuodelta on nimittäin parille Philip & Stephan kirjattu single. Siinä tärkeimmät. -hittiin. Omien sanojensa mukaan Sloan oli vahvasti mukana myös vanhasta Regents-hitistä Barbara Ann väännetyssä Beach Boys -coverissa, ehkei kuitenkaan eturivin solistina niin kuin hän itse muistelee. Wilsonista tuli lajin tärkein taustahahmo eivätkä rantapojat juurikaan levyttäneet Sloanin sävelmiä, Yleisimmin Sloanin nimi liitetään muhkeaan Sloop John B. Uskallan olla sitä mieltä, että parasta surullista surflaulua ei suinkaan levytetty länsirannikolla vaan idässä, niin hieno on Four Seasonsin Dawn-hitin kääntöpuolelta löytyvä rantatytön kuolemaa sureva No Surfin’ Today. Albumista on olemassa 24-raitainen ”Best Of” -lisukkeella täsmennetty CD-painos, joka sisältää vinyyliltä puuttuvat singleraidat ja täydennyksenä hyllytavaraa: Move Out Little Mustang, Save Your Sundays For Surfin’, Horace The Swingin’ School Bus Driver, Hot Rod U.S.A., My Heart Is An Open Book ja (Goes To Show) Just. Heidän Fantastic Baggys -niminen surf-yhtyeensä ei kuulunut alan huippuihin, mutta sai julkaistuksi kolme singleä, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna ‘64. Brian Wilson ja Beach Boys syrjäyttivät Janin ja Deanin surf-musiikin ykköspaikalta. Sloan ja Steve Barri levyttivät ahkerasti kahdestaankin. Takavuosina BN:ssä esitelty The Rip Chords oli sekin parhaimmillaan top ten -tason yhtye, kävihän Hey Little Cobra nelossijalla juuri ennen Beatles-invaasion alkua. THE FANTASTIC BAGGYS THE FANTASTIC BAGGYS Muiden touhujensa ohessa P.F
Rally-Packs.. Kappaleen alkuperäinen nimi oli Piangi Con Me ja originaalin levytti The Rokes -niminen yhtye, jonka kantava hahmo Shapiro oli. Se keskittyi demojen kirjoittamiseen ja nauhoittamiseen eikä siltä alkuperäisessä tarkoituksessa julkaistu ainuttakaan levyä. Suosittu TV-sarja Peyton Place sai alkunsa vuonna ‘64 ja siihen liittyen on sävelletty ja levytetty monia teemoja. Sen esitys julkaistiin nimellä The Grass Roots, tuloksena sijalle 15. Singlestä ei tullut hittiä, mutta sen verran huomiota se herätti, että Shapiron Rokes päätti äänittää sävelmän Let’s Live For Today -nimellä ja samoihin aikoihin vuoden ‘66 lopussa tehtiin myös Grass Roots -luenta. kohonnut hitti. Michelle’s Melody on kevyempi ja lepsumpi, tyypillinen pakkotäyte. The Lifeguards) -nimisen yhtyeen single Swimtime U.S.A. Ryhmältä esimerkiksi ilmestyi Wyncote-merkillä 1964 albumi ”C’mon And Swim” ja sen julkaisematta jäänyttä materiaalia sisältyy mm. Tokyo Melody on Tokion olympialaisten kunniaksi sävelletty instrumentaali, alkuperäisen levytti Helmut Zacharias yhtyeineen. Vuonna ‘65 Sloan sovitteli jo lippalakkia päähänsä ja levytti Barrin kanssa nimellä The Street Cleaners Amylla julkaistun protestilaulun That’s Cool, That’s Trash / Garbage City. Useimpien nettikommenttien mukaan Rokes-versio oli kuin kehno demo Grass Roots -hitin rinnalla. Tarkkaan ottaen Grass Roots oli vuonna ‘65 yksi P.F. Mielestäni Allison’s Theme on yksi aikansa komeimmista filmi/TV -instrumentaaleista. -ryhmän nimiin on viety instrumentaalisingle Theme From Peyton Place (Allison’s Theme) / Paula’s Percussion (VJ 635), jonka b-puoli oli heidän sävelmänsä ja a-puolellakin he olivat vahvasti mukana soittamassa Wrecking Crew -ryhmän mukana. Aivan eri luokkaa oli Sloanin ja Barrin toisen, The Life Guards (a.k.a. Sitä mieltä minäkin olen, sitä vain en ymmärrä, miksi alkuperäinen italiankielinen Rokes-levytys kuulostaa paljon täyteläisemmältä kuin brittinäkemys. Tuolloin Lou Adler katsoi viisaimmaksi levyttää sävelmän oikean yhtyeen kanssa. Laulu kantautui Hollantiin, missä The Skope versioi sen marraskuussa ‘66 nimellä Be Mine Again. Sloan etsi vielä itseään, koskapa hän ehti levyttää Barrin kanssa kaksikin hot rod -singleä, Skateboard Craze / Do What You Did (Dunhill 4002), esittäjänimenä Willie & The Wheels) ja Move Out, Little Mustang / Bucket Seats (Imperial 66036), es. Varsinkin Let’s Swim Baby on tarttuva ja vauhdikas land of 1000 dances -sarjan esitys. Onneksi näin, sillä netistä löytämäni videopätkä oli tökerö riemastuttavaan Trashmen-originaaliin verrattuna. Syksyllä ‘64 Swim oli menestystanssi länsirannikolla, Bobby Freemanin C’mon And Swim oli jopa top ten -tason hitti. Jatkossa yhtye joutui kiertuerumbaan ja siltä vaadittiin aikaisempaa runttaavampaa tyyliä. Sloan ja Steve Barri käyttivät duettotekemisissään. Blues News 1/2024 31 How Wrong Can You Be. Puhtaalla orkesterilinjalla sujui myös Interphon 7712 -single Tokyo Melody / Michelle’s Melody, jonka esittäjäksi on merkitty Sheridan Hollenbeckin orkesteri, todellisuudessa Hollenbeck oli Sloanin ja Barrin yhteisnimi. GRASS ROOTS JA PALJON MUUTA GRASS ROOTS JA PALJON MUUTA Grass Roots esitellään Whitburnin popkirjassa länsirannikon rock-yhtyeenä, joka levytti pääosin P.F. Havaintojeni mukaan Fantastic Baggys esitti lavalla myös Surfin’ Birdiä, mutta levylle näytteitä ei saatu. Tuolloin päätettiin korvata koko ryhmä uudella The 13th Floor -nimisellä yhtyeellä, joka levytti Grass Roots -nimisenä tunnetuimmat hitit. The Lifeguards pystyi parempaankin. Fantastic Baggys ja Grass Roots olivat vain kaksi yhteensä yhdeksästä nimikkeestä, joita P.F. Sloanin ja Steve Barrin monista duettonimikkeistä. Tuo yhtye oli nimeltään The Bedouins. The Wildcats vei duon kokonaan uusille urille. Pientä yrityksenpoikasta ja rujoa huumoria levystä löytyy ja a-puoli kelpasi aikanaan Kingsmen-yhtyeelle, mutta varsinaista kapinahenkeä en levystä hoksannut. Varsinaiseen asiaan päästään aiemmin todetulla Philip & Stephanin nimelle kirjatulla puhtaalla duettosinglellä Meet Me Tonight Little Girl / When You’re Near You’re So Far Away, joka on molemmin puolin pikkusievää länsirannikon poppia. Kävi kuitenkin niin, että poikien demo Where Were You When I Needed You herätti positiivisia kommentteja länsirannikon DJ-piireissä, jotka alkoivat kysellä levyn perään. Yrittäjiä oli muitakin, Sloanin ja Barrin Wildcats oli yksi niistä, tosin rumasti laulettu ja hätäisesti soitettu single The Swim (Counsel 1301) ei juuri tanssin menestystä lisännyt. ”The Fantastic Baggys Meet The Lifeguards” -nimiselle suoratoistokoosteelle, jonka raidoista demot Big Boss Swimmer, Swim Swim Swim ja Let’s Swim Baby on kaivettu jälkikäteen harrastajien iloksi. Tähän väliin sopinee pieni syrjähyppy siltä pohjalta, että Grass Rootsin Let’s Live For Today on mielestäni yksi 60-luvun jälkipuolen parhaista poppilevyistä. / Swim Party (Reprise 277). Yhtyeen albumeilta löytyy muutamia Sloanin ja Barrin sävelmiä ja jälkimmäinen merkittiin vielä 70-luvullakin tuottajaksi. Sloanin ja Steve Barrin alaisuudessa ja kirjasi tililleen yhdeksässä vuodessa 21 hittiä, niistä tärkeimmät olivat Let’s Live For Today, Midnight Confessions ja Sooner Or Later. Sloanin ja Barrin Theme’s Inc. Mitään erityistä siitä ei löydy, mutta Beach Boys -hengen ja tanssityylin yhdistelmä on huomattavasti rennompi kuin Wildcats-levyllä. Sävelmä ei ole kotoisin Kaliforniasta, vaan sen on tehnyt 60-luvun puolivälissä italialainen ryhmä, jonka jäsenenä pyöri englantilainen Shel Shapiro
Sloan” (RNLP 70133), jota kuuntelemalla yritin ymmärtää miehen 60-luvun ajatusmaailmaa, mutta mielikuvat eivät kirkastuneet. P.F. Dunhill 4007 The Sins Of A Family This Mornin’ 4016 Halloween Mary I’d Have To Be Out Of My Mind 4024 From A Distance Patterns Seg. Niihin oli merkitty huvittavat käyttöohjeet: Sins Of A Family sisälsi merkinnän ”shake”, b-puolen This Mornin’ oli foxtrottia, City Women oli slop ja On Top Of A Fence folk song. Lippalakkikautenaan Sloan levytti kolme albumia. 4 4037 City Women On Top Of A Fence 4054 A Melody For You I Found A Girl 4064 Sunflower, Sunflower The Man Behind The Red Balloon 4106 Karma (Study Of Divinations) I Can’t Help But Wonder, Elizabeth Atco 6663 New Design Star Gazin’ Neljävitosia oli myynnissä Suomessakin, yleensä saksalaisina RCA-painoksina. Pystymättä tarkempiin analyyseihin totean vain, että Sins Of A Family ja From A Distance ovat Sloanin selvästi parhaat raidat. From A Distance on pehmeä vetoomus suvaitsevaisuuden puolesta. Pitkälle ei päästy, vajaassa kolmessa vuodessa ilmestyi kahdeksan singleä. Tambourine Manin modernisointiin. Levyissä on hyviä hetkiä, mutta köyhän miehen Dylan sopii kuvaukseksi, varsinainen särmä puuttuu. Edellinen ei todellakaan ollut shake, vaan menoltaan reipas folklaulu, jossa Dylanista muistutti yhteiskunnallinen sanoitus ja munnari. 32 Blues News 1/2024 KÖYHÄN MIEHEN KÖYHÄN MIEHEN DYLAN DYLAN P.F. Edellä todetut Dylan-vaikutteet ja kiltti protestointi jäivät päällimmäisenä mieleen ja vanhat suosikit Sins. Toisaalta hän on väittänyt huomanneensa Dylanin lahjakkuuden paljon ennen tämän suuruuden ajan alkua. Ensimmäinen dokumentoitu yhteys liittyy Mr. Sävelmistä löytyy Dylantyylisiä koukeroita ja harppu soi sopivasti taustalla, mutta yleiskuva on huomattavasti esikuvaansa pehmeämpi ja kiltimpi. Lippalakki päähän ja menoksi. laskee ansiokseen sähköisen kitaroinnin, johon hän sai innoituksen aiemmin mainitusta surflevystä Summer Means Fun. Sloan on selittänyt Dylan-yhteyksiään yhteisillä juutalaisjuurilla. Vuoden ‘65 syksyllä Dylanin Like A Rolling Stone nousi listoille ja vankisti Sloanin ajatusta siitä mihin piti pyrkiä. Miten lie, joissakin lähteissä on kerrottu, että Byrds-pojat heittivät Sloanin pihalle kesken nauhoitusten. 4 Measure Of – Pleasure (Atco SD 33-268) A: (1) One Of A Kind (2) New Design (3) (What Did She Mean When She Said) Good Luck (4) How Can I Be Sure (5) Star Gazin’ B: (1) Miss Charlotte (2) Champagne (3) And The Boundaries Inbetween (4) Above And Beyond The Call Of Duty (5) Country Woman (Can You Dig It All Night?) Rhino julkaisi 80-luvun puolivälissä 12-raitaisen albumin ”Precious Times – Best Of P.F. Laulussa on ripaus Dylan-henkistä nasaaliutta, joka on muutenkin selkeästi esillä varsinkin listan alkupään levyillä. Songs Of Our Times (Dunhill D-50004) A: (1) The Sins Of A Family (2) Take Me For What I’m Worth (3) What Exactly’s The Matter With Me (4) I’d Have To Be Out Of My Mind (5) Eve Of Destruction (6) This Mornin’ B: (1) I Get Out Of Breath (2) This Is What I Was Made For (3) Ain’t No Way I’m Gonna Change My Mind (4) All The Things I Do For You Baby (5) (Goes To Show) Just How Wrong Can You Be (6) What Am I Doin’ Here With You Twelve More Times (Dunhill D-50007) A: (1) From A Distance (2) The Man Behind The Red Balloon (3) Let Me Be (4) Here’s Where You Belong (5) This Precious Time (6) Halloween Mary B: (1) I Found A Girl (2) On Top Of A Fence (3) Lollipop Train (You Never Had It So Good) (4) Upon A Painted Ocean (5) When The Wind Changes (6) Patterns Seg. Byrds-levytyksen pohjatyötä johti Terry Melcher ja Sloan hääri Steve Barrin kanssa apujoukoissa
Omilla levyillään Sloan piti huolen siitä, että hänen nimensä esiintyi ainoana kynäilijänä, tämän Barrikin on myöntänyt. Aiheesta kiinnostuneet löytävät netistä lisukkeita osoitteella ”Five piss-your-pants stupid answers to Eve Of Destruction”. Sen sijaan P.F. Yhtyeen jäsenet merkittiin etikettiin säveltäjiksi, vaikka homma hoitui vahvasti Sloanin laatiman esikuvan mukaan. McGuire Heinäkuussa ‘65 pidetty sessio oli lyhyt. listoille ja lopulta ykköshitiksi asti. päässyt kuvioihin mukaan muutamaa hajasävelmää lukuun ottamatta.. soitti kitaraosuudet ja hittiversio nauhoitettiin muutenkin alkuperäisideaa käyttäen. Jos asiaa kysytään Barrilta niin hän vastaa, että yhdessä niitä juttuja hiottiin, Sloan teki sävelmät ja Barri itse pääosan sanoituksista. Valtaosaan on merkitty tekijöiksi Sloan & Barri ja jälkimmäinen on erikseen merkitty tuottajaksi. Seuraavalta vuodelta on puhdas demopaketti ”Child Of Our Times – The Trousdale Demo Sessions 1965–1968” (Varèse Sarabande 302 066 157 2) ja tuoreimpana tapauksena englantilainen 27-raitainen ”Here’s Where I Belong” (Big Beat CDWIKD 277) vuodelta 2008. Blues News 1/2024 33 Of A Family ja From A Distance ovat säilyttäneet hohtonsa. Sen verran noita kahlailin läpi, että totesin Rhino-vinyylin riittävän hyvin keskivertokuluttajan tarpeisiin. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt otto päätettiin julkaista sellaisenaan osittain sen takia, että Adler ei pitänyt tarinasta ja ajatteli ettei siihen kannata uhrata aikaa, koska se kuitenkin julkaistaan singlen b-puolena. Byrds teki koelevytyksen, mutta ei kelpuuttanut sitä julkaistavaksi. Dylanin henki eli raidoilla Champagne ja New Design, muuten yleiskuva on sekava. Sloan esitteli hänelle tekemänsä demon Eve Of Destruction ja pienen empimisen jälkeen asia päätettiin esittää Adlerille hyväksyttäväksi. ”Vietnam War Music” -nimisellä Youtube-soittolistalla. Lopputulos ei kuitenkaan ollut niin vahva kuin voisi kuvitella. Nykyään Byrdsin ”originaali” on kuultavissa mm. Vuodelta 2000 on Hollannissa ilmestynyt ”Take Him For What He’s Worth” -otsikolla 27 raidan verran harvinaisempaa materiaalia ja demoja, suurin osa Sloanin omia esityksiä, levyn numero on Kinda Kinky KKCD-02. Melkoisella kiireellä levytettiin pääasiassa Sloanin sävellyksiä sisältänyt hitin nimeä kantanut albumi ja muutama single. Sloan 60-luvulla kymmenittäin levytettävää muille ja mukaan mahtui merkittäviä hittejäkin. on korostanut jo muutamasta surf-levystä alkaen, että aika usein idea oli hänen, mutta Barri väänsi itsensä jonkun pikkulisäyksen takia itseään kuvioon mukaan. Atcolle Sloanin johdatti Stephen Stills, jonka kanssa Sloan joutui seuraamaan syksyllä ‘66 Los Angelesin Sunset Strip -mellakkaa. Tambourine Manille. Vastauslevyistä tutuin on hyvin menestynyt The Dawn Of Correction, jonka ”sävelsi” ja esitti Philadelphiassa toiminut pehmotrio The Spokesmen. Rhino-vinyylin jälkeen on julkaistu useita CD-paketteja, joista tässä tärkeimmät. Kuten 60-lukulaiset muistavat, on Eve Of Destruction levytetty eri maissa kymmenillä eri kielillä, erityisesti skandinavisia versioita on yllättävän paljon (Suomessa kappale tunnetaan tietenkin Folk-Fredin ja Kivikasvojen Tuhon partaalla -käännöstulkintana). jenkkitilastossa, jatkossa tahti hiipui. Paria poikkeusta lukuun ottamatta ei voinut välttyä mielikuvalta, että Sloan teki ja lauloi lauluja selkeästi omien tunteittensa pohjalta eikä löytänyt laajempaa näkökulmaa. Sloanin sävellys Child Of Our Times nousi korkeimmillaan sijalle 63. Mielenkiintoisin on albumin avausraita, joka on kulultaan kuin Buffalo Springfield -hitin hyvin toteutettu jäljitelmä. Hän oli menossa keskustelemaan uudesta singlestä, jonka flippisivun sävelmä oli vasta hakusessa. Sloan on muistellut, että hän teki alun perin sävelmän ja demon ajatuksena löytää jatko Byrdsin Mr. Kappale saatiin myydyksi Atcolle (tästäkin Sloan on ottanut meriitit itselleen) ja sen seurauksena myös Sloanille järjestyi sopimus. Sloan And Steve Barri” on hieno yhteenveto parivaljakon parhaista yhteisistä vuosista. Huomionarvoista on, että The Mamas & The Papas lauloi jo originaalin taustalla ja että P.F. ISOJA JA PIENIÄ HITTEJÄ ISOJA JA PIENIÄ HITTEJÄ Kuten aiemmin totesin, sävelsi P.F. Sattuma kuitenkin puuttui tilanteeseen, levyä lähdettiin erehdyksessä esittelemään radioasemille ”väärä sivu” edellä. John Philips sävelsi kaihoisan kappaleen jo vuonna ‘63, mutta aihe unohtui, kunnes Sloan kuuli sen kesällä ‘65 ja omien sanojensa mukaan halusi sen Eve Of Destructionin seuraajaksi. LP-raita B4 on vankka mutta laiskahkosti laulettu protesti ja How Can I Be Sure pelkistetty surullinen rakkauslaulu, ei siis sama tarina kuin Rascals-hitti. McGuire levytti kappaleen Sloanin toiveen mukaan, mutta singleä ei julkaistu vaan esitys jäi albumitäytteeksi. McGuire puolestaan on kertonut, että tulokseen ei aluksi oltu tyytyväisiä, mutta ajatukset muuttuivat nopeasti. Jos Sloanin muistelmia on uskominen, Buffalo Springfieldin For What It’s Worth -laulun alkusanoituksen riimit ”there’s something happening here” ja ”there’s a man with a gun over there” joutuivat laulun tekstiin suoraan poikien jutustelusta. Eri lähteistä löytyy toisistaan poikkeavia kertomuksia Sloanin ja McGuiren tapaamisesta, joka tapauksessa he istuivat Lou Adlerin toimiston odotustilassa kesällä ‘65. Myös The Turtles pääsi tutustumaan sävelmään ja teki mielestäni onnistuneen version vuoden 1965 debyyttialbumilleen ”It Ain’t Me Babe”, mutta singlelle yhtye valitsi edellä mainitun LP:n nimikappaleen jatkoksi turvallisemman Let Me Be -laulun, Sloanin sävellys sekin. Jatkossa mammat ja papat nousivat huipulle eikä P.F. Tässä kohdin tekijäparin selitykset vaihtelevat jonkin verran. Sloanin tunnetuin sävelmä. Barry McGuiren moni-ilmeinen protesti Eve Of Destruction on epäilemättä P.F. Sloanin ja Barry McGuiren yhteistyöhön liittyy myös California Dreamin’. Vaikka laulua ei kaikkialla hyväksytty, se nousi oli aloittanut levytysuransa jo 60-luvun alussa eikä siis ollut enää noviisi. Sitä vastoin vuonna 2010 ilmestynyt Ace-kooste ”You Baby – Words And Music By P.F. Studiossa oli soittajina Sloanin lisäksi Wrecking Crewn perusväkeä ja kuorona Sloanin muistelojen mukaan jokin Grass Roots -miehistö. Vuonna ‘93 julkaisi One Way asiallisen 18-raitaisen koosteen ”Anthology” (MCAD 22097). Maininnan arvoinen on myös vahvasti McGuire-tunnelmissa etenevä The Jayhawkers -yhtyeen Dawn Of Instruction. ”Measure Of – Pleasure” -albumin tuotti Tom Dowd ja sovitti Arif Mardin, ihan rupuporukalla ei siis liikkeelle lähdetty
Betty, Ann-Margret ja Yvonne ovat esimerkkejä siitä, että Sloan ja Barri käväisivät surfvaiheessaan myös hyvän tyttömusiikin puolella, samoissa merkeissä ilmestyivät muiden muassa You Say Pretty Words (Ramona King), The ShDown Down Song (The Ginger-Snaps) sekä I Know You’ll Be There ja Pretty Please (Shelley Fabares). Samoilta ajoilta on vieläkin upeampi Bettyn tulkinta Someday Soon, cover Ann-Margretin originaalista. Hienoa tyttösoulia levytti myös Yvonne Carroll, jonka Vee Jay -singlen molemmat puolet Please Don’t Go ja There He Goes ovat Sloanin ja Barrin sävelmiä. Nähdessään Phillipsin kaavaileman esiintyjälistan Sloan totesi, että kyseessä ei ollutkaan puhdas rauha ja rakkaus -tapahtuma niin kuin alun perin oli tarkoitus vaan enemmänkin yleisvaltakunnallinen rahat pois -juttu. Sloan kääntyi omien sanojensa mukaan seuraavaksi Vee Jayn puoleen ja sai sikäläiset pomot innostumaan sen verran, että firma sai palasina kakusta singlet Please Please Me, From Me To You ja Do You Want To Know A Secret sekä ”Introducing”-albumin. Vogues-versio julkaistiin vasta myöhempien vuosien muistelukokoelmilla. Sävelmästä on olemassa paljon versioita (Mamas & Papas, Four Jacks & A Jill, P.F itse, Gary Lewis, Grass Roots...), mutta Turtles-levynä se parhaiten tunnetaan. Kaikkea ei kannata tässä toistaa, vain Turtles-yhtyeen sija 20 nätillä You Baby -levyllä on syytä noteerata. Huvittavinta Steve Barrin kirjoittamassa sanoituksessa oli se, että Liverpool-tähtinä esiteltiin Gerry & The Pacemakers ja Rolling Stones. Voi olla, että T.A.M.I Show johti P.F. Hän sävelsi Steve Barrin kanssa jouluna ‘64 ilmestyneeseen Santa Monicassa kuvattuun maineikkaaseen musiikkispektaakkeliin T.A.M.I Show surf-henkisen johdantoteeman Here They Come From Over The World, jonka esitti filmin ”isäntäpari” Jan & Dean. Beatles-hanke peruttiin, mikä tarinoiden mukaan johti veriseen riitaan Phillipsin kanssa.. Näin ei ehkä sittenkään ollut, sillä Riversin levytys ei ollut originaali, ennen häntä oli Secret Agent Manin purkittanut surfrockyhtye The Challengers. Sloanin tarinasta muistaa kolme erikoisuutta. Listahittien ohessa kannattaa P.F. Yleensä merseybeatin päätyminen Lou Adlerin kuultavaksi liitetään niihin neljävitosiin, jotka Brian Epstein sujautti Tommy Roen kassiin tämän kiertueen yhteydessä keväällä ‘63, (tuolloin asiat olivat vielä järjestyksessä, Roe oli tähti ja Beatles lämppäri). Sen sijaan Kanadassa Sloanin ja Barrin sävelmät ovat menestyneet loistavasti. Kaikkiaan Sloanin sävelmät ylsivät eri versioina Billboardin HOT 100 -listalle parikymmentä kertaa. Sopimusteknisistä syistä levyä ei voitu julkaista, jolloin Sloan päätti kutsua Turtlesit apuun. On myös väitetty, että sävelmän laajentaminen ja hitti syntyivät hänen aloitteestaan. Juttua valmisteltaessa Sloan esitti kertomansa mukaan sitran mukaanottoa sovitukseen ja kehitteli asiaa Keith Richardsin kanssa sillä seurauksella, että idea toteutettiin itse levyllä, sitraosuuden soitti Brian Jones. Siinä tärkeimmät. Sloan ehdotti pikaista sopimusta Dunhill-merkille, mutta vastaus oli ”ei meillä tommosia”. Toinenkin historiallinen Beatles-pointti Sloanin tarinasta löytyy, jos miehen omia muisteloita on uskominen. 34 Blues News 1/2024 Englannissa pyöri vuonna ‘64 Danger Man -niminen TV-sarja, joka ostettiin jenkkeihin. California Dreamin’ ylsi parhaimmillaan sijalle 23 ja Secret Agent Man ei ole ollut brittilistoilla ollenkaan. Oli miten oli, Rivers korjasi potin, kun hänen singlensä nousi jenkkilistan kolmoseksi maaliskuussa ‘66. Sen tärkein puuhamies oli John Phillips. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä ei ollut originaali, sen oli levyttänyt syksyllä ‘65 The Vogues etsittäessä jatkoa hyvin alkaneelle menestysputkelle (You’re The One ja Five O’clock World). Tuon sievän Sloan & Barri -sävelmän levytti alun perin Betty Everett vuoden ‘64 paikkeilla. Samalla sarjan nimi muutettiin muotoon Secret Agent Man ja tylsää High Wire -tunnaria piristettiin 45 sekuntia kestäneellä avauksella, jonka kitarariffin Sloan laati ja soitti, hän myös esitti introon liittyneen lauluosuuden. Montereyn kolmepäiväinen festivaali järjestettiin tunnetusti keväällä ‘67. Bettyn esitys jäi hyllylle ja julkaistiin singlenä vasta vuonna 2014 Soulful Torino -merkillä. Sloanin ja rollareiden kaveruuteen. Johnny Rivers käytti kitararevittelyä lavaesiintymisissään. Turtlesin monista pikkuhiteistä huomaa soulharrastaja laulun Can I Get To Know You Better. Rollareitakin suurempi tapaus oli Beatles. Noin siis väitti Sloan, pitäneekö paikkansa. esittäjälistan kukkaseksi oli suunnitteilla Beatles, Sloan kertoo toimineensa välittäjänä ja alustavasti sopineensa asiasta John Lennonin kanssa. Sävelmästä tuli kansainvälinen kymmeniä versioita poikinut menestys ja oli tuttu meilläkin Dannyn ja Tony Montanan levytyksinä. Sloan kertoo, että keväällä ‘66 Mick Jagger soitti ja pyysi ideoita uuden Paint It Black -sävelmän hiomiseen. Neljäs top ten -tason Sloan & Barri -hitti oli A Must To Avoid, jatke Herman’s Hermitsin käsittämättömään jenkkimenestyspötköön vuonna ‘65. Oudommista tapauksista Janin & Deanin I Found A Girl, The Grass Rootsin Things I Should Have Said ja edellä todettu Let Me Be sekä Terry Blackin Little Liar ja Unless You Care olivat top ten -hittejä. Voi olla tai sitten ei. Sloan väittää huomanneensa heti pitkätukkien suosion alkukiidossa, että tuossa porukassa on tulevaisuus, josta Lou Adlerin pitää saada osansa. Yllätyksekseni huomasin, että edellä käsitellyt suosikit eivät erityisemmin menestyneet Englannissa, poikkeuksina vain Eve Of Destruction ja A Must To Avoid
Sloanin maailma muuttui ratkaisevasti vuoden ‘68 paikkeilla. Tilannetta ei vähääkään helpottanut ajautuminen huumekierteeseen. Syy siihen, ettei ”Raised On Recordsia” takavuosina noteerattu, oli epäilemättä sen sisäänlämpiävyys. Hammond oli firman tärkein artisti, It Never Rains In Southern California oli parhaimmillaan peräti top ten -hitti. En ole nähnyt siitä virallista uusintajulkaisua, mutta ihailijoiden myötämieliset, kiitolliset ja anteeksi pyytävät terveiset pakottivat tutkimaan mistä oli kysymys. Lähdettyään Lou Adlerin leivistä Sloan levytti edellä käsitellyn Atco-albumin, mutta muuten 60-luvun loppu oli passiivista aikaa. Sloan kirjoitti henkilökohtaisia yksinpuhelulauluja päinvastoin kuin Barri, jonka asema Lou Adlerin alaisuudessa vahvistui Tommy Roen sunshine popin ja Grass Roots -hittien sekä rockryhmä Smithin top ten -hitin Baby It’s You myötä, soulin ystävät muistavat toki myös ABC/Dunhillille siirtyneen Four Topsin 70-luvun alun menestykset, joita Barri oli tuottamassa. Alku oli kylläkin hyvä, sillä vanhasta Sloan & Barri -balladista tehty tyylikäs Another Day, Another Heartache nousi singlenä sekä USAssa että Kanadassa HOT 100 -listan paremmalle puoliskolle. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia on ystävystyminen kovassa nousukierteessä olleen Jimmy Webbin kanssa. P.F. Hän levytti vuonna ‘72 albumin, joka jäi pahoin unohduksiin. Blues News 1/2024 35 SYNKKYYTEEN SYNKKYYTEEN P.F. Romanssi sammui, tyttö päätyi Barrin heilaksi ja myöhemmin vaimoksi. Listoilla käväisi myös Steppenwolf, mutta muuten oli hiljaista, Sloanin albumi ja siltä lohkaistu single Springtime / Let Me Be jäivät unohduksiin. Tavallaan on ihme, että hän kaikesta huolimatta jaksoi elää 70-vuotiaaksi. 70-luvun alussa Webb kirjoitti ystävästään laulun P.F. Muutama albumikin on matkan varrella ilmestynyt. Voin hyvin ymmärtää sitä nostalgiaa, jota levy Sloanin vanhoissa ystävissä herättää. Raised On Records (Mums 31260) A: (1) Let Me Be (2) The Way You Want It To Be (3) The Night The Trains Broke Down (4) The Moon Is Stone (5) Raised On Records B: (1) Springtime (2) Como (3) Sins Of A Family (4) Turn On The Light (5) Midnight Girl (6) Somebody’s Watching You Mums oli 70-luvun alussa syntynyt Albert Hammondin ja Don Altfieldin johdolla toiminut pikkumerkki. Viimeisten vuosikymmenien ongelmia en käy kertaamaan, niitä on setvitty haastatteluissa ja ”What’s Exactly The Matter With Me” -biografiassa. Kevyehkönä lallatuksena etenevän vaikeaselkoisen laulun sanoitus yritti vastata kysymykseen mitä Sloanille oli tapahtunut. Hänen sairauslistansa oli pitkä, apua vaivoihin ja masennukseen hän etsi intialaisista filosofioista ja hoitokeinoista. Sloan selvitteli siinä omaa tarinaansa ja tuntojaan. Selkein merkki Sloanin ongelmista oli silti välirikko Barrin kanssa, ystävykset kulkivat musiikillisesti eri suuntiin. 2000-luvulta löytyy merkinnät levystä ”Sailover” (Hightone HCD 8193), sen jälkeen on vielä ilmestynyt ”My Beethoven”, Sloanin kunnianosoitus klassiselle nerolle (MsMusic Productions MUS 104-1).. Noihin aikoihin Sloan tunnettiin paremmin Englannissa, niinpä ”Raised On Records” on ollut enemmän näkyvillä Epicin brittipainoksena. Voiko olla. Musiikillisesti kokonaisuus on siisti, yksinkertainen ja tasapaksu. Oma Sloan-tietouteni rajoittui 60-lukuun, kunnes satuin lueskelemaan hänen kuolemansa jälkeen nettiin ilmestyneitä entisten fanien kaipaavia kommentteja ja laajoja haastatteluja. Historioitsijat ovat löytäneet Sloanin lauluista ja tulkinnoista häivän James Tayloria, itse olin kuulevinani Dylanin, Donovanin ja jopa Dionin Warner-vaiheen balladien tunnelmia. Selitys voi olla arvelu, että kuvassa ei olekaan Sloan vaan Jimmy Webb. Tilannetta on laajasti kuvailtu miehen elämäkerrassa ja lukuisissa haastatteluissa, lyhyesti sanottuna positiivisesta rokkarista tuli synkkä itseensä sulkeutunut mystikko. Musiikillisesti ystävyyden anti oli vähäinen, sillä vaikka Webb oli nostamassa Fifth Dimensonia maailman maineeseen, ei yhtyeen levyillä Sloanin nimeä juuri näkynyt. Yksittäisistä raidoista lähinnä miehen musiikillista kehitystä isän ostamaa kitaraa myöten kertaava Raised On Records ja menetetyn rakkauden saloja punnitsevat Springtime ja Midnight Girl nousevat omalle tasolleen, mutta se jokin puuttuu. Niistä käy ilmi, että mies oli 70-luvun alussa masentunut eikä asiaa auttanut se, että suurin toivein tehdyn Mums-albumin sanomaa ei ymmärretty. Sloan esiintyi harvakseltaan julkisesti laulaen pääasiassa omia vanhoja laulujaan. Kumppanusten tilanteen sekavuutta edesauttoi Sloanin tyttöystävä, jonka ymmärrys ei uudessa tilanteessa riittänyt. Sloan, jonka The Associaton -yhtye levytti ”Stop Your Motor” -albumille. Eve Of Destruction sai siis päivityksen kuten myös Secret Agent Man. Näissä yhteyksissä on usein mainittu Eve Of Destructionin kuvaama pessimismi, jota laulun sanat kirjoittanut Steve Barri on kertomansa mukaan yrittänyt lieventää muistuttamalla, että kyseessä oli vain joukko peräkkäisiä säkeitä ilman erityistä sydämiin käyväksi tarkoitettua ahdistavaa sanomaa. Sloan kuoli kotonaan Los Angelsissa haimasyövän murtamana 15.11.2015. Minussa sen kuunteleminen herättää samalaisia hämyisiä tunteita kuin yöradion pikkutuntien uniset musiikkituokiot puoli vuosisataa sitten, kun enovainaan mökillä Keski-Suomessa vetäydyttiin monituntisen saunomisen jälkeen odottamaan nukahtamista. Soft rockia, sitähän levy on – tunnelmiltaan alakuloinen, simppeli ja kuulakas. Levyn kannessa on kuva pitkätukkaisesta ja -partaisesta miehestä, joka ei lainkaan tuo mieleen 60-luvun lippalakki-Sloania. Vuodelta ‘94 on Japanissa julkaistu ”Serenade Of The Seven Sisters” (Pioneer PICP-1023), jonka kanssa sisällöltään identtinen on kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt amerikkalais-CD ”(Still On The) Eve Of Destruction” (All The Best ATBR311)
Ne, ketkä ovat kiinnostuneita musiikkini afrikkalaisista kytköksistä, painukoot Afrikkaan ja ottakoot keihäät käsiinsä. Ei hän tunne edes jazzia! Miles Davis. Täydellinen setä Tuomo. Louis Armstrong. Lisäksi levyn kannessa oli oleellista kertoa ketkä soittavat (Silver p, Mobley ts, Byrd tp, Watkins b, Taylor dr) ja milloin kipaleet on pistetty purkkiin (1956). tahot kuin Hesari uskoivat leffan vetovoimaan. 36 Blues News 1/2024 PETRI LAHTI T ällä kertaa divarihelmiä kuunnellessa ihmetellään suuren muusikon latelemia tappouhkauksia, kaipaillaan Curtis Mayfieldin kappaleita Scandian artisteille, pöyhitään film noir -hengessä ihmissielun perversioita sekä mietitään samankaltaisuuksia jatsissa ja bluesissa. Puhutaan Tony Curtisista enkelikasvoisena pirulaisena katupojan sielussa, Burt Lancasterista kieroonkasvaneena hämähäkkimäisenä lehtimiehenä, menestyksen makeasta myrkystä, monenlaiseen perversiyteen ja kaikenlaiseen kaupankäyntiin liittyvistä paljastuksista, suurkaupungin pimeistä kujista modernin jatsin tahdeissa. Tämän olisi voinut heittää suoraan – sanotaan nyt vaikka – Big Three Trion ohjelmistoon tai esimerkiksi Wynonie ”Mr. Vaan bluesista piti puhumani – nimittäin pianisti Horace Silver soittaa kvartetteineen Silver’s Blue -raidalla niin täydellistä sinisäveltä, että alta pois. Platta on painettu Suomessa Rhythm-merkille, joten muutkin CHARLES MINGUS CHARLES MINGUS Things Ain’t What They Just To Be: Things Ain’t What They Used To Be / Put Me In That Dungeon / Mood Indigo (Philips BBE 12453) Asiat eivät ole totisesti niin kuin ennen vanhaan. Ehkä myös jatsarien edesottamukset olivat vielä rajumpia kuin bluesväen: Platan tähtiin lukeutuva Hank Mobley (Hank’s Tune on hänen kynästään) lensi vähän myöhemmin telkien taakse heroiinista, joutui luopumaan myöhemmin soittamisesta tuhottuaan keuh– Kun saan joskus rahaa tarpeeksi, palkkaan gangsterin tappamaan Granzin ja Weinin. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 72 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 72. Näkemättä on, sillä film noir tuntuu viettävän jonkinlaista hiljaiseloa Yleisradion kanavilla ja maksukanaville genre taitaa olla liian aficionado-pohjaista tarjottavaa. PS. Herbie Hancock. Asia nousi mieleen, kun divarissa tuli vastaan Rytmi 3/76, jossa Matti Laipio oli kirjaillut Mingusin mietteitä tämän pitkässä lehdistötilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1976 ennen mestarin Finlandia-talossa soittamaa keikkaa: Perusasiat menivät näin: Soitan, jotta saan rahaa ja voin sikailla kiertueilla. Tälle ikivihreälle julistukselle ei voi kuin nyökytellä päätään, kun muistelee minkä sortin tekstiä jatsin tähtibasisti Charles Mingus (1922–1979) päästeli välillä takavuosina suustaan. Olisi se näky, jos joku nykyartisti pudottelisi tämän tason vastauksia ja kertoilisi tämän luokan palkkamurhasuunnitelmia edes provokaatiomielessä median edessä. Chico Hamilton pysyy rummuissa aika lailla taka-alalla muutamaa soolopyrähdystä lukuun ottamatta. Kun nämä oli käyty ikään kuin lämmittelynä läpi, päästiin varsinaiseen asiaan – Mingusin näkemykseen suuria jazz-tapahtumia järjestävistä managereista Norman Granzista ja George Weinista. Itse musiikkihan näillä vuoden 1959 äänityksillä on priimaa. Itse olen silloin Los Angelesissa ja hommat hoidetaan New Yorkissa, Mingus ilmoitti suomalaistoimittajille ja myhäili vastauksensa perään. Dizzy Gillespie. THE HORACE SILVER QUINTET THE HORACE SILVER QUINTET Hank’s Tune / Silver’s Blue (Philips 429610 BE) Johan jatsahtaa tällä kertaa. Blues” Harrisin möyhennettäväksi nasevilla lyriikoilla pippuroituna, ja hyvältä olisi kuulostanut. Joitain eroja jazzin ja bluesin välillä kuitenkin oli: Kun kappaleen kesto on seitsemän minuuttia, tarvittiin EP sen julkaisemiseksi. Jousisoittimen käyttö taitaa olla harvinaista rytmimusiikissa, mutta ainakin tämän EP:n tunnelmaan sello sopii. Musiikki on elokuvallista, mutta sellaisenaan toimivaa soittelua. Siihen saakka kun kaino toiveeni tämän Alexander Mackendrickin ohjaustyön saamisesta Areenaan toteutuu, kuunnellaan tätä hienoa soundtrack-EP:tä. Hänellä on torvessaan vaivainen ääni. Huijari, rahankerääjä, pelle. Hänen kvintenttinsä erikoisuus oli Fred Katz selloineen. THE CHICO HAMILTON QUINTET THE CHICO HAMILTON QUINTET Goodbye Baby / Sidney’s Theme / Cheek To Chico / Susan (The Sage) (Rhythm BME 9355) Tuskin kukaan ajan hengestä kiinnostunut jätti marssimatta lippuluukulle, mikäli silmiin oli osunut Helsingin Sanomien hurmioitunut arvostelu loppuvuodesta 1957 valkokankaalle tulleesta ”Menestyksen huuma” -filkasta
Esitys on totta puhuen aika vetävä: on naitettu yhteen ikään kuin sademetsien kihisevänkuuma eksotiikka lintujen äänineen sekä Bakerin ja muun porukan aika räyhäkäs rokkaaminen. Sonetillakin ovat menneet säveltäjätiedot vähän sinne päin, kun asialla ovat olleet etiketin mukaan nyt Well ja Potter. PLUMS PLUMS Mama Didn’t Lie / Let The Sunshine In (Columbia DS 2333) Lisää soittelua Pohjantähden alta. Sen jälkeen olen ottanut talteen Checker. Baker on nimittäin iskenyt sormensa brassilegenda Ary Barroson kuolemattomaan Na Baixa do Sapateiro -sävellykseen, josta tuli Disney-muokkauksella yhtä kuolematon Baia. Ehkä odotuksia kasvatti se, että olin juuri lukenut Graham Greenen juonikkaan ”Kolmannen miehen” eikä Harry Limen kieronkova kohtalo pääse oikein esille levyllä. Kuulin Bradleyn esityksen ensi kertaa Maxi Marketin levyosastolta löydetystä ”Cruisin’”-kokoelmasta, ja olin heti myyty raidan hehkeästä yleistunnelmasta ja kevyestä bassottelusta. Tämä Ruotsin Tio i topp -listalle keväällä 1967 noussut Mama Didn’t Lie on luonnollisesti lainaa Chicagosta, Jan Bradleyn hitti alkuvuodesta 1963, ja kenenpä muun kuin Curtis Mayfieldin kynästä. THE HITMAKERS THE HITMAKERS Stop The Music / What You Gonna Do About It (Sonet T 7216) Tässä on kappale, jossa oli selvästi tenhoa: Lenne & The Lee Kings kohosi Stop The Musicilla Suomen listan ykköseksi kesällä 1965, sai sillä kiimaa aikaan vähän myöhemmin kotimaassaan Ruotsissa, ja myös tanskalainen The Hitmakers sai biisillä uransa isoimman hitin vuoden 1966 alkupuolella. Huokaus ja seuraavaan levyyn. Siitä kertoo se, että Baia on mukana myös Bakerin sooloälppärillä ”The Wildest Guitar”, mutta radiosoittoa ajatellen Atlanticilla on pätkäisty neljävitoselta kolmannes pois. Vaikka asianharrastajat jututtivat häntä silloin menneistä, tämä syksyn 1959 singlejulkaisu tuskin nousi puheeksi. Well on luonnollisesti Ian Samwell, joka loihti vähän aikaisemmin Cliff Richardin parhaat rokkistyget Move Itistä alkaen. Itse olen silti innostuneempi singlen B-puolesta, joka on alkujaan modibändi Small Facesin debyyttijulkaisu Whatcha Gonna Do About It. McPhatterin lyhyeksi jäänyttä MGM-pestiä ei kai juuri arvosteta, mutta omaan makuuni tällaiset 1950–60-lukujen taitteen popahtavat, elämänmyönteiset rallit ovat aina uponneet. Plums oli Göteborgista, ja jälleen kerran ottaa kupoliin yksi ja sama asia: kunpa jollain täkäläisellä levyyhtiöpäättäjällä olisi ollut hörökorvaa kaivella tällaisia kappaleita suomalaisille naissolisteille. Ei tästä voi olla pitämättä! Atlantic ei julkaissut tällaisia säälistä, vaikka ostajat eivät lämmenneetkään esitykselle. Blues News 1/2024 37 konsa ketjupolttamalla ja päätyi lopulta kodittomaksi ennen menehtymistään 55-vuotiaana Philadelphiassa 1986. Kyllä filmiyhtiössä yritettiin, siitä kertoo B-puolelle päätynyt astetta rauhallisempi One Right After Another, joka on sekin toimiva toteutus ja Otis Blackwellin kappale. Kyselin tätä itseltänikin, kun vauhdikkaan intron jälkeen huippulaulaja alkoi esitellä tulkintakykyjään hyväntuulisesti, välillä myös falsettia vilautellen This Is Not Goodbye -raidalla. Se on aina mietityttänyt, miksi yksikään täkäläinen beatyhtye ei päässyt levyttämään Stop The Musicia suomeksi, kun Saukki oli tehnyt käännöksenkin hyvissä ajoin Eino Grönin Scandia-singlen B-puolelle Soitto seis -nimellä. Vääryys, sanon minä. Noh, palataan Köpiksen viisikon näkemykseen skandiklassikosta: tämä on tuotettu astetta paremmin kuin Lee Kingsin esitys, sillä rummut paukkuvat vauhdikkaasti ja marakassi tuo lisäsähinää raidalle. McPhatterin varsinaisena sopimusaikana MGM pisti julki häneltä viisi pikkulevyä, ja tämä oli ainoa joka ei käynyt pyörähtämässä edes jenkkilistan häntäpäässä. Kotioloissa tämä outolainen paljastui kipakan pelkistetyksi gospeliksi, jota sävytti ärhäkkä kitarointi. Perään piti vielä tarkistaa, minkä verran ”Kurtsin” biisejä on ylipäätään tulkittu aikoinaan Suomessa. MICKEY BAKER MICKEY BAKER Baia / Third Man Theme (Atlantic 45-2042) Rytmibluesin kitaran suuriin lukeutunut Mickey Baker kävi Suomessa muutaman kerran 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ja sehän taas päätyi brittilistoille (ja siten varmaan myös Hitmakersin tietoisuuteen), kun manageri Don Arden voiteli väitetysti sopivia tahoja lyömään rumpua Faces-kappaleesta. Kappale on näköjään Neil Sedakan ja Howard Greenfieldin yhteistyötä, ja hehän osasivat tämän pelin niin kuin tiedetään. THE VIOLINAIRES THE VIOLINAIRES Children Are You Ready / I’ll Never Stop Loving God (Checker 5021) Löysin aikoinaan helsingborgilaisesta divarista muutamalla kymmenellä kruunulla Violinairesin Checker-sinkun, johon iskin kiinni pelkän levymerkin perusteella. Plums ei yritä omassa näkemyksessään ihmeitä, kappaleen tempoa on nostettu vähän ja luotettu sen jälkeen Doris Svenssonin osaavaan ja sujuvaan laulamiseen. Petri & Pettersson Brass näköjään tulkinnut I’ve Been Tryingin avausalbumillaan Tietää en saa -nimellä, mutta sen jälkeen on tehty vain hajajuttuja. Ja ettei avoimet kysymykset päättyisi vielä tähän, niin olisi mukava myös tietää, mistä Lee Kingsin sinkun säveltäjätietoihin Gazellilla oli kaivettu jenkki Al Hoffmanin nimi, kun Dick Jordanin alkuperäisen Columbia-levyn etiketissä luki Clive Westlake-Milton Subotsky, mutta vastaamatta taitaa jäädä. CLYDE MCPHATTER CLYDE MCPHATTER This Is Not Goodbye / One Right After Another (MGM K12949) Koska soittelit viimeksi Clyde McPhatterin soolotuotantoa. Tätä diggaillessani oli pakko oikein pysähtyä miettimään, kenelle tämä olisi sopinut parhaiten täällä – ehkä Kristina Hautalalle. Bpuolella Bakerin näkemys Anton Karasin Third Man Themestä ei ole yhtä vetovoimainen, sillä mukana ei ole odottamaani noir-tunnelmaa vaan aika vauhdikastakin soittelua. Saalis oli laiha
Puhe on tietenkin Stupiditystä, joka on upotettu tämän Burken kesän 1963 sinkkujulkaisun B-puolelle. Ne ovat B-poskille saakka täyttä laatua, vähän alakuloista mustaa tunnemusiikkia, jossa on monesti ripaus tai kaksi kantriakin seassa. Jatketaan etsintöjä gospelin osalta, näitä saa edelleen pikkurahalla, jos vain sattuu apajille oikeaan paikkaan. Omaan makuuni tämä on hetkittäin jopa liian hysteeristä sanan julistusta, ääntä riittää raidalla paljon ja raisusti. Lisäksi urut kurnuttavat turhan väkevästi etualalla. SOLOMON BURKE SOLOMON BURKE Can’t Nobody Love You / Stupidity (Atlantic 45-2196) Dr. Myyntisivuksi ajatellussa Set Me Free -raidassa on nimittäin selviä muistumia Annasta ja You Better Move Onista, vaikka kappaleen yleistunnelma onkin kirkollisen vakava vähän kevyempiin Dot-esityksiin verrattuna. Kuulostaisi jopa siltä, että kummallakin on ollut käytössä sama tausta (edit. baltimorelaisen The Van Dykesin ensi versioon syksyllä 1962, mutta menestys jäi haaveeksi. Hyvästä yrityksestä huolimatta tämä Curly Putmanin sävellys ei noussut listoille niin kuin ei yksikään muukaan Alexanderin SS7-julkaisu. Oli miten oli, Burken esitys on näistä kahdesta vielä parempi, suorastaan järisyttävän väkevä. Nyt soi hiljattain löytynyt mintti Checker-45 vuodelta 1966, mutta tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. paitsi että Van Dykesin versio on yli kymmenen sekuntia pitempi...). Kun laitoin tämän vuoden 1968 julkaisun ensimmäistä kertaa soimaan, ensi huomio oli, ettei Alexander ollut uusiutunut ainakaan liian rajusti uusissa ympyröissä. Siellä hän levytti koko loppuvuosikymmenen. Kun kauppa Dotilla ei enää käynyt, Alexander pääsi 1966 Nashvillessä toimineen Sound Stage 7 -yhtiön leipiin. Burke menehtyi kentällä vuonna 2000 – luonnollisesti esiintymismatkalla 70-vuotiaana. Vaikka äänivalli taustalla on melkoinen torvineen, Burkella ei ole minkäänlaisia ongelmia pitää lankoja käsissään ja liidata kappaletta vielä taustamuusikoitakin kovemmalla pauhulla. Diskografioiden mukaan Van Dykesin ja Burken esitykset levytettiin päivän välein elokuun puolivälissä 1962, joten eiköhän tässä ole liikuttu. Maailma menetti silloin ison äänen. ARTHUR ALEXANDER ARTHUR ALEXANDER Set Me Free / Love’s Where Life Begins (Sound Stage 7 SS7-2619) Täytyy tunnustaa, että olen perehtynyt Arthur Alexanderin uraan vain hänen Dotjulkaisuidensa verran. Yhtiössä oli laitettu paukut biisin osalta ilmeisesti ”ympäri mennään, yhteen tullaan” -hengessä. Vielä surullisempaa Alexanderin pitkässä urassa oli se, että hän joutui tienaamaan vanhemmiten leipänsä bussin ratissa, vaikka hänen säveltämiään kappaleita ovat esittäneet suurin piirtein kaikki Beatlesista Stonesien kautta Dylaniin. Kun seuraavan kerran vaihdat konetta Schipholin lentokentällä Amsterdamissa, luo hetkeksi ajatus tämän soulin suuruuden muistoksi. 38 Blues News 1/2024 sinkkujen lisäksi tämän porukan 1970-luvun Jewel-julkaisutkin, jos vastaan on tullut. Täytyy silti sanoa, että ne kohdat, joissa liidiä laulava Robert Blair rutistaa oikein kunnolla, ovat pysäyttäviä. Joidenkin lähteiden mukaan keuhkovaivoista kärsivää Burkea olisi kielletty lentämästä Alankomaihin, mutta hän oli viitannut lääkärin määräykselle kintaalla (ehkä kutsumalla sitä stupidityksi) ja suunnannut siitä parrasvalot mielessään kohti Washingtonin Dulles-kenttää. Feelgood esitteli meille tämän laatukappaleen aikana, jolloin 1960-luvun alkupuolen Atlantic-sinkkujen löytäminen Suomesta oli täysi mahdottomuus
Rokkaavan kappaleen kertosäe kun jää kuulijan korvaan kiinni kuin takiainen turkkiin. Oli sitten kyseessä Chuck Berry, Rolling Stones, John Lennon tai Johnnyn suuri idoli Muddy Waters, niin kauttaaltaan uuden käsittelyn saaneet laulut toimivat myös Winterin esittäminä. Epäonnistuneen tai vähintäänkin oudon kansisuunnittelun mennessä John Bergin ja Karen Lee Grantin piikkiin. Jälkimmäiset tunnelmat nousevat esiin levyn päätösraidassa, Van Morrisonin kirjoittamassa Feedback On Highway 101:ssä ja Allen Toussaintin Blinded By Lovessa. Levy oli nimeltään ”Saints & Sinners”. ”Saints & Sinnersin” varsinainen korvamato on Edgar Winterin ja Dan Hartmanin yhteistyön tuloksena syntynyt Rollin’ ’Cross The Country. Taakse olivat jääneet myös rankan kiertue-elämän kuorruttamat huumehuuruiset vuodet ja niitä seurannut vajaan vuoden mittainen hoitojakso päihdevieroituksessa. Edellisellä levyllä ollut versio Rolling Stonesin Silver Trainistä ja pari vuotta aiemmin livenä julkaistu Jumpin’ Jack Flash saivat nyt jatkoa Jagger-Richards -parivaljakon kirjoittamasta Stray Cat Bluesista – eikä pientä epäilystäkään, etteikö moinen valinta olisi osunut kohdalleen. 9, Bad Luck Situation ja Thirty Days sisältänyt EP. Vuonna 1974 Winterillä oli jo takanaan melkoinen ura ja useampi albumi. Kuvassa kättään kasvojensa eteen koukistava puolialaston ja valkopartainen Johnny-boy muistuttaa nimittäin enemmänkin saunasta saapunutta joulupukkia kuin rocktai bluesartistia. Jos LP:ltä haluaa etsiä jotain moitittavaa, niin se löytyy etukannesta, joka on luvalla sanoen kaukana albumin musiikillisesta sisällöstä. Blues oli entisten levytysten tavoin yhä mukana, mutta ei yhtä selkeänä kuin aiemmin ja sen rinnalle oli noussut myös vanhakantainen rock’n’roll, jota edustivat Winterin tekemät versiot 1950-luvun rock-standardeista. Kappale ei juurikaan eroa alkuperäisestä, muutoin kuin astetta rankemman kitaroinnin osalta, mutta se riittää tuomaan versioon tarpeeksi persoonallisuutta ja perusteluiksi uudelleenkäsittelylle. Korkeimmillaan se nousi Billboardin listalla vain sijalle 42. ”Saints & Sinnersin” ilmestyttyä Johnny Winter suuntasi sen myyntiä nostaakseen samaa nimeä kantaneelle laajalle areenakiertueelle. Uutta oli myös ” Saints & Sinnersiä ” edeltäneellä levyllä alkanut entistä raaempi laulusoundi ja rankempi kitarointi. ”Saints & Sinnersin” biisimateriaali on, kuten todettua blues ja rock’n’roll -voittoinen, mutta mukana on myös funkja soul-vaikutteita. Silkkaa rock’n’rollin riemua ”Saints & Sinnersillä” edustavat Berryn laulukirjasta napattu Thirty Days, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin tekemä The Robins -hitti Riot In Cell Block Number 9 ja hyvinkin reipasotteisesti esitetty Larry Williamsin Boney Moronie. Levyn avaava, virkavaltaa pakenevasta vankikarkurista kertova Richard Supan parin vuoden takainen Stone County toimii täysin varauksetta ja muistuttaa Johnny Winterin hallitsevan rokkaamisen mennen tullen ja palatessa. Levy ei kuitenkaan jäänyt vuoden 1974 ainoaksi Johnny Winter -julkaisuksi, sillä syksyllä ilmestyi vielä samalla linjalla oleva toinenkin albumi ”John Dawson Winter III”. Näillä eväillä valmistunut pitkäsoitto äänitettiin nopeasti talvella 1973–74 New Yorkissa sijainneilla Hit Factorja The Record Plant East -studiolla sekä Los Angelesin Village Recordersissa.. Kappaleen poisjääminen alkuperäiseltä julkaisulta puolustaa hyvin paikkaansa, sillä se poikkeaa tyyliltään muusta materiaalista niin paljon, että olisi mukaan otettuna vain rikkonut kokonaisuutta. Blues News 1/2024 39 JOHNNY WINTERIN ”Saints & Sinners” -LP:stä 50 vuotta ”Saints & Sinners” -LP:stä 50 vuotta JUKKA RAJALA T eksasin ihmiskitaraksikin nimetyltä Johnny Winteriltä tuli helmikuussa 1974 kauppoihin albumi, joka toimi allekirjoittaneelle käyntikorttina hänen musiikkiinsa – tosin vasta noin kymmenisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sen julkaisi Winterin edellistenkin pitkäsoittojen tavoin Columbia Records ja tuotannosta vastasi jo useamman vuoden hänen kanssaan yhteistyötä tehnyt Rick Derringer. Levyn tekoon osallistuneen peruskokoonpanon muodostivat Johnny Winterin lisäksi muutamilla raidoilla kitaroinnista ja bassosta vastanneet Rick Derringer ja Dan Hartman sekä pääasiallisena basistina toiminut Randy Hobbs, rumpalit Bobby Caldwell ja Rchard Hughes sekä koskettimia ja saksofonia soittanut Johnnyn veli Edgar Winter. Suoraviivaisesta bluesista irtautuminen oli tietoinen valinta, sillä Johnny Winter itse kertoi jälkeenpäin halunneensa nimenomaan ”Saints & Sinnersillä ” kokeilla jotain entisestä poikkeavaa. Miehen uutta tulemista kuvasi hyvin edellisenä vuonna julkaistun ” Still Alive And Well ” -albumin nimi. Takakannen bändikuvaan on puolestaan haettu psykedeelistä ulottuvuutta, joka toimiikin etukantta paremmin. Johnny Winterin omasta sävellyskynästä lähtöisin ovat keskinopea bluesrock Bad Luck Situation ja balladiosastoa edustava Hurtin’ So Bad. Oman lisänsä toivat myös parilla raidalla kättentaputukset hoitaneet Jo Jo Gunneja Kansan-yhtyeiden jäsenet. Heidän lisäkseen mukana on myös joukko puhaltimista ja taustalaulusta huolehtineita muusikoita. Kiekolta irrotettiin kaksi singleä, Stone County / Bad Luck Situation ja Boney Moroney / Hurtin’ So Bad. Levyn etukannen kuvasta vastasi Bill Metz, takakannen kuvasta Eugenia Louis ja sisäpussissa olevasta Johnnyn kuvasta Robert Failla. Pitkäsoiton kaupallinen menestys jäi silti heikoksi. Winter hyödynsi etenkin 1970-luvun alussa tunnettujen laulunkirjoittajien tuotantoa. ”Saints & Sinnersin” ensimmäinen CD-painos julkaistiin vuonna 1993 ja remasteroitu, bonuksena Winterin kirjoittaman slide-bluesin Dirty sisältänyt CD-versio kolme vuotta myöhemmin. Lisäksi Meksikossa julkaistiin raidat Boney Moroney, Riot In Cell Block No
Jazzilla ja bluesilla on pitkä yhteinen historia. Tässä artikkelissa esitellään joukko jazz-naisia ja heidän levytyksiään keskittyen pääasiassa heidän bluesja jazzblues-tuotantoonsa. Kahdentoista tahdin blueseihin kuuluvat mm. Monissa jazz-standardeissa on myös melodisia tai harmonisia blueselementtejä. Ella Fitzgerald 1952), Stormy Weather (mm. Ainutlaatuinen ääni on tehnyt hänestä kuitenkin jazz-naisista ehkä sen kaikkein tunnetuimman ja ikonisimman. Harold Arlen 1933) ja Basin Street Blues (mm. Paul Whiteman 1932), Angel Eyes (mm. BLUES JA JAZZ BLUES JA JAZZ Mikä on bluesia, ja mikä on jazzia. Jazz-muusikot tulkitsivat jo 1900-luvun alussa vanhoja perinneblueskappaleita, big band -orkesterit sovittivat ohjelmistoonsa blueskappaleita 1920ja 1930-luvuilla, bebopparit soittivat monivivahteista jazz-bluesiaan 1940-luvulta alkaen ja free jazz -muusikot omaa vapaamuotoista bluesiaan 1950-luvulta alkaen. Yksinkertaisimmillaan blues seuraa 12 tahdin (tai 8 tahdin) sointukiertoa, ja sointuja on vain kolme (yleensä duurija/tai seiskasointuja). Body And Soul (mm. Jos rajanveto bluesin ja jazzin välillä on kyseenalaista, niin sama pätee myös naisvokalisteihin. BILLIE HOLIDAY BILLIE HOLIDAY Billie Holiday (Eleonora Fagan) syntyi Baltimoressa au-lapsena köyhälle nuorelle naiselle vuonna 1915 ja kuoli maksakirroosin seurauksena New Yorkissa 44-vuotiaana vuonna 1959. Käytän tässä artikkelissa samaa rajausta mutta laajennan sitä lopuksi nuoremman ikäluokan laulajiin ja Yhdysvaltojen ulkopuolelle. St Louis Blues (W.C. Kalha kuvaa Holidayn karismaattista ja läsnäolevaa ääntä mm. Jazz-bluesissa sointukierrossa on tahteja usein myös 12, mutta sointuja on selvästi enemmin ja ne ovat ”eksoottisempia” kuin bluesissa. Eräät heistä ovat levyttäneet paljon selkeää ”blues-bluesiakin” kuten Alberta Hunter, Dinah Washington ja Nina Simone. Hän rajaa kuvaamansa artistit yhdysvaltalaisiin ennen vuotta 1950 syntyneisiin laulajiin. Louis Armstrong 1928). Jazzstandarts.com -nettisivustolta löytyy jazz-bluesista tarkempaa analyyttista tietoa. Teoksessa Kalha esittelee yli kuudenkymmenen jazz-laulajan elämää, uraa ja levytyksiä asiantuntevasti, innostuneesti, eloisasti ja lukijaystävällisesti. George Gershwin 1930), Lover Man (mm. Tällaisia kappaleita ovat mm. Kappaleiden rytmikään ei ole simppeliä ”ränttätänttää” vaan jotain vaihtelevampaa ja sofistikoidumpaa. Bluesia ovat laulaneet myös monet muut jazzin piirissä ansioituneet naisvokalistit kuten Ella Fitzgerald, Sarah Vaughan, Dinah Washington ja Nina Simone. seuraavasti: ”Äänestä huokui täyteläinen elämän tuntu – lämpö, TIMO KAUPPINEN N ainen lauloi bluesia” -artikkeli (BN 2/2023) esitteli vaudevillebluesin tähdet Ma Raineyn ja Bessie Smithin, sekä jazzlaulajana tunnetun mutta myös bluesia levyttäneen Billie Holidayn. Hänen elämästään ei vaikeuksia ja draamaa puuttunut: 10-vuotiaana rangaistuslaitos, 13-vuotiaana raiskaus ja ilotalo, paljon viinaa ja huumeita, vuoden vankilareissu, useita epäonnistuneita ja väkivaltaisiakin miessuhteita, jne. Handy 1914), Billie’s Bounce (Charlie Parker 1945), One O’Clock Jump (Count Basie 1937), Blue Monk (Thelonius Monk 1954) ja All Blues (Miles Davis 1959). 40 Blues News 1/2024 JAZZ-NAINEN LAULOI BLUESIA Kiinnostuin jazz-laulajanaisten bluestuotannosta, kun tutustuin sattumalta Harri Kalhan erinomaiseen kirjaan ”Unohtumattomat äänet: jazzin suuret naislaulajat” (Like, 2018). Aloitetaan tämä tutkimusmatka jazznaisten maailmaan alan suurimmista tähdistä, joina usein pidetään kolmikkoa Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Sarah Vaughan. Siellä myös luetellaan tunnettuja jazz-blues -kappaleita. Billie Holiday 1944), Willow Weep For Me (mm. ”. Useimpien laulajien ohjelmistoon kuuluu ”amerikkalaisen laulukirjan” (American Songbook) populaareja jazz-standardeja, muunlaista jazzia ja vaihtelevasti jazz-bluesia. Tähän kysymykseen on mahdotonta vastata yksiselitteisesti. Paul Whiteman 1930), Summertime (säv. Jazz-artistien blues ei aina kuulosta sellaiselta bluesilta, johon bluesharrastajat ovat tottuneet
Ääni on jo kärsivä ja paljaaksi kaluttu mutta ”levyihin on kuitenkin taltioitu jotain korvaamatonta, nimittäin tunteen haurautta”. Fine And Mellow (1939) on Kalhan mukaan puolestaan rakkausja valituslaulu hulttiomiehestä. Kalha mainitsee erityispiirteenä myös vilpittömyyden: ”Ellan laulu tulee sydämestä, eikä sydäntä voi feikata.” Ainoana miinuksena Kalha pitää hänen täydellisyyttään: ”Jazz rakastaa riskiä, ja Ella laulaa studiolevytyksillä niin rikkeettömästi, että musiikki tuntuu yhtä puhtoiselta kuin laulajan elintavat.” Hän levytti urallaan yli 50 originaalija yli 40 live-albumia. Louis Blues (useita levytyksiä). Sugar Blues, Party Ella Fitzgerald Billie Holiday. Monessa Holidayn omassa(kin) sanoituksessa nainen joutuu miehensä kaltoin kohtelemaksi, mutta siitä huolimatta rakkautta kaipaava nainen sietää ja sanoo rakastavansa miestään. Bluesiakin näin laajaan katalogiin mahtuu. ”Ella Fitzgerald Sings The Harold Arlen Song Book” (1961) sisältää numerot Blues In The Night ja I Gotta Right To Sing The Blues. Holidayn diskografia on laaja käsittäen kymmenittäin studioalbumeita, live-albumeita, kokoelma-albumeita, levybokseja ja singlejä. Fitzgerald tunnetaan laajasta äänialastaan, äänen puhtaudesta, tarkasta ajoituksesta, kauniista äänenväristä ja scat-laulusta (äänteisiin perustuvasta, puhallinmusiikkia matkivasta improvisoinnista). Hänen omista sävellyksistään jazzblueseina voi pitää mm. Hänen arvostustaan kuvaa, että DownBeat-lehti valitsi hänet 18 vuotta peräkkäin parhaaksi naislaulajaksi. Singlejäkin on reilut 70. Esimerkiksi Billie’s Bluesissa (1936) mies ei anna nälkäiselle naiselle ruokaa, vaan pakottaa tämän ulos töihin kadulle. Blues News 1/2024 41 kaipuu, erotiikka. Nuori Holiday kanavoi rytmikästä elinvoimaa, vanhempi tunteen syvyyttä. Hän kuoli aivoinfarktiin Beverly Hillsissä, Kaliforniassa 79-vuotiaana vuonna 1996. Hän levytti myös Bessie Smithin blueseja, kuten ‘Tain’t Nobody’s Business If I Do (1949) ja Gimme A Pigfoot (1950), ja nosti jazz-standardien joukkoon bluesmaisen kappaleen Body And Soul (1940, 1945, 1956, 1957). Nuorella Holidaylla oli äänessään Midaksen kosketus: Holidayn jazz-alkemia tekee roinastakin kultaa.” Myöhemmissä levytyksissä varsinkin 1950-luvulla ”elämän kolhima blues säteilee hellää optimismia”. Ellan oma suosikkiblues oli St. Myöhemmällä iällään hän sairastui diabetekseen, mikä johti mm. Vuosina 1956–1964 julkaistiin kahdeksan albumillista tulkintoja American Songbook -säveltäjien kappaleista. Hän oli kahdesti (mahdollisesti kolmasti) naimisissa ja adoptoi tytön. Vähän raaempaa tyyliä edustaa yhdessä Joe Passin kanssa taltioitu Nothing But The Blues (1976), ja varsin villiä scat-laulantaa yhdistyy Duke Ellingtonin orkesterin säestämään C-Jam Bluesiin (1965). Albumilta ”These Are The Blues” (1964) löytyy Bessie Smithin, Alberta Hunterin ja Leroy Carrin rouheita blueseja, tosin esitettynä varsin kepeällä otteella. ”Herkkää masokismia, lyyristä realismia – Holidayn raadollis-runollista mielikuvamaisemaa.” ELLA FITZGERALD ELLA FITZGERALD Ella Fitzgerald syntyi Newport Newsissa, Virginiassa vuonna 1917, voitti kykyjenetsintäkilpailun New Yorkin Apollo-teatterissa vuonna 1934 ja teki pitkän uran supersuosittuna laulajana esiintyen aina vuoteen 1993 saakka. Muita bluesiin viittaavia nimikkeitä hänen levytyksissään ovat mm. jalkojen amputointiin ja näön heikkenemiseen. kappaleita Billie’s Blues (I Love My Man) (1936), Long Gone Blues (1939), Fine And Mellow (1939), Stormy Blues (1954) ja Lady Sings The Blues (1956)
The Beatlesin tuotantoa). Lahjakas tyttö muutti äitinsä kanssa Chicagoon jatkui vuoteen 1946 asti, jolloin Washington siirtyi sooloartistiksi Mercury-yhtiön leipiin. Washington palasi bluestunelmiin vielä albumillaan “Back To The Blues” (1963) tulkitsemalla onnistuneesti vanhoja blueskappaleita, kuten Blues Ain’t Nothing But A Woman Cryin’ For Her Man, Romance In The Dark, How Long Blues ja Nobody Knows How I Feel This Morning. 42 Blues News 1/2024 Blues, Blanket Of Blues, Learnin’ The Blues ja Good Morning Blues. Hän muutti Chicagoon vanhempiensa kanssa jo lapsena. Hän ehti olla naimisissa joidenkin lähteiden mukaan jopa yhdeksän kertaa. Se on läsnäoleva ja nasaalisuudessaan kantava, samaan aikaan kimakka ja taipuisa. Pääpaino 1940-luvulla oli bluesissa ja bluesballadeissa. R&B-listakappaleita hänellä oli kaikkiaan 45 vuosina 1948–1961. Washington oli tunnettu impulsiivisesta luonteestaan ja diivamaisesta elämäntavastaan. Sanojen ääntäminen on harvinaisen selkeää. DINAH WASHINGTON DINAH WASHINGTON Dinah Washington (Ruth Lee Jones) syntyi vuonna 1924 Tuscaloosassa, Alabamassa. Pieni osa blueseista on kaksimielistä ”dirty bluesia”, kuten Long John (1948), Short John (1954), TV Is The Thing This Year (1953) ja Big Long Sliding Thing (1954). Fitzgeraldin blueseja ja bluesmaisia kappaleita on koottu albumille ”Bluella: Ella Fitzgerald Sings The Blues” (1996), joka sisältää mm. Siihen väliin mahtui mm. Ne sisältävät American Songbookin sävelmiä, muita jazzstandardeja, latinalaista jazzia ja tulkintoja pop-musiikista (mm. kolme avioliittoa, adoptiotytär ja pitkä ura erittäin arvostettuna jazzlaulajana (Grammyja, sekä muita palkintoja ja arvonimiä). Kalha kuvaa Washingtonin ääntä pysäyttäväksi. Washington levytti useita kymmeniä blueseja. Evil Gal Blues (1944), Salty Papa Blues (1944) ja Blowtop Blues (1945). Hän lauloi kirkkokuorossa, kunnes voitti laulukilpailut 15-vuotiaana ja alkoi esiintyä musiikkiklubeilla. Jos pitää scat-laulusta, sitä voi kuulla lisää kappaleissa Scat Blues (1969) ja Count Basien orkesterin kanssa (ilman Basieta) levytetyssä No Count Bluesissa (1958). esitykset Duke’s Place, Basella, Fine And Mellow, Billie’s Bounce, Happy Blues, Smooth Sailing ja I’m Walkin’. Washington on omistanut Bessie Smithille albuminsa “Dinah Sings Bessie Smith” (1958), joka sisältää mm. Kalha toteaa: ”Ärsytys muuttui arvostukseksi, kun totuin riitasointuihin ja ymmärsin, että Vaughan käytti niitä tietoisesti: hän tähtäsi tarkkaan nuotin viereen ja osui aina maaliin.” Vaughanin laajan levykatalogin kivijalan muodostavat 48 studioalbumia. ALBERTA HUNTER ALBERTA HUNTER Alberta Hunter syntyi vuonna 1895 Memphisissä, Tennesseessä. Isä häipyi omille teilleen jo varhain ja yksinhuoltajaäiti hankki elannon perheelle tarjoilijana bordellissa. Bluesia on melko vähän, mutta on hän toki versioinut monien jazzlaulajien suosimat kappaleet I Gotta Right To Sing The Blues (1981), Everyday I Have The Blues (1967), Inner City Blues (1972) ja I Ain’t Got Nothin’ But The Blues (1979). Kalha pitää Washingtonia paitsi asenteen, myös koko jazzin soul-sisarkunnan (Esther Phillips, Ruth Brown, Etta James, Aretha Franklin ym.) henkisenä Sarah Vaughan. Dinahin menestyksekäs sooloura jatkui aina vuoteen 1963 saakka, jolloin hän kuoli 39-vuotiaana sydänpysähdykseen otettuaan ilmeisesti vahingossa liikaa laihdutuslääkettä ja alkoholia. Washington oli monipuolinen lahjakkuus, jonka levytuotanto sisältää bluesia, rytmibluesia, jazzia, American Songbook -standardeja, poppia ja vähän kantriakin. Kalha käyttää Vaughanin äänestä sellaisia ilmaisuja kuten virtuoosimainen, upea, ylellinen, keimaileva, koristeellinen, improvisointikykyä, äänitemppuilua, riitasointuja ja sointumaalailua. SARAH VAUGHAN SARAH VAUGHAN Sarah Vaughan syntyi musikaaliseen perheeseen Newarkissa, New Jerseyssä vuonna 1924 ja kuoli keuhkosyöpään 66-vuotiaana Hidden Hillsissä, Kaliforniassa vuonna 1990. Lionel Hamptonin orkesterin säestyksellä syntyivät mm. Hän huomauttaa Vaughanin hakeneen lauluunsa samaa kuin bebopparit Dizzy Gillespie ja Charlie Parker sooloissaan. kappaleet Jailhouse Blues, Trouble In Mind, Backwater Blues, Send Me To ‘Lectric Chair ja Me And My Gin. Aretha Franklin osoittaa arvostustaan Washingtonille albumillaan ”Unforgettable: A Tribute To Dinah Washington” (1964). Menestyneimpiä crossover pop -hittejä olivat kaunis rumba What A Diff’rence A Day Makes (1959) sekä Brook Bentonin kanssa esitetyt svengaavat duetot Baby You’ve Got What It Takes (1960) ja A Rockin’ Good Way (1960). Lionel Hampton palkkasi hänet jazzorkesterinsa solistiksi, ja heidän yhteistyönsä äitinä. Yhdessä Louis Armstrongin kanssa levytetty Summertime (1957) on klassikko. Levy sisälsi myös If I Never Get To Heavenin ja Duck Before You Drownin tapaisia originaaliraitoja. Vaughanilla on myös oma nimikkobuesinsa, scat-laulua sisältävä Sassy’s Blues (1963), joka viittaa hänen lempinimeensä ”Sassy” (railakas)
Albumilta ”Nina Simone Sings The Blues” (1967) löytyvät mm. Elannon Simone hankki soittamalla klubeissa jazzia ja bluesia salanimellä, koska hänen vanhempansa eivät suvainneet ”paholaisen musiikkia”. Hunterin comeback-kauden albumeista bluespitoisin on “Amtrak Blues” (1980), joka sisältää mm. Hän oli musikaalisesti lahjakas jo lapsena ja opiskeli klassista pianonsoittoa. Hän kuoli 89-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1984. Hunterin varhaisemmassa tuotannossa on paljon bluesia ja jazz-bluesia, kuten kappaleet Daddy Blues (1922), Jazzin’ Baby Blues (1922), Chirping The Blues (1923), Mistreated Blues (1932), Experience Blues (1923), Bleeding Hearted Blues (1923) jne. Hän omaksui taiteilijanimensä presidentti Abraham Lincolnin mukaan. Suurin menestyslevy oli kuitenkin letkeästi svengaava My Baby Just Cares For Me (1958), joka tuli suosituksi Euroopassa vuonna 1987 sen jälkeen, kun se oli soinut Chanel No 5 -hajuvesimainoksessa. Kalha kuvaa keikalla kuulemaansa (iäkkään) Lincolnin ääntä seuraavasti: ”Ennestäänkin naNina Simone Abbey Lincoln. Karkeus ja sielukkuus ovat pettämätön yhdistelmä, kun kurotellaan kuulijoiden sydämiin.” Simonessa oli karismaa, haudanvakavaa läsnäoloa, poliittista sanomaa ja outoa huumoria. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi viettäen työssä seuraavat 20 vuotta. Vuosina 1958–1974 hän levytti yli 40 albumia, jotka sisälsivät mm. Hänen oman kappaleensa Downhearted Blues (1922) levytti myöhemmin Bessie Smith, ja siitä tuli superhitti vuonna 1923. Hän sairasti useita vuosia rintasyöpää ja kuoli 70-vuotiaana Carry-leRouetissa lähellä Marseillesia. NINA SIMONE NINA SIMONE Nina Simone (Eunice Kathleen Waymon) syntyi köyhään perheeseen Tryonissa, Pohjois-Carolinassa. klassista musiikkia, folkia, gospelia, bluesia, jazzia, rytmibluesia, soulia ja pop-musiikkia. Hän levytti omia ja lainakappaleita monille levy-yhtiöille vuosina 1921–1946 vieraillen useaan otteeseen myös Euroopassa. Kalha kuvaa Hunterin laulua eräänlaiseksi puhelauluksi räväkässä jazztahdissa. Simonen voimakkain oma kannanotto rotuasioissa lienee vihainen Mississippi Goddam (1964). Vuodesta 1964 lähtien Simone osallistui aktiivisesti kansalaisoikeusliikkeen toimintaan. Backlash Blues, joka on hyvä esimerkki Simonen suosimasta kriittisestä asenteesta: ”Mr. Simonen ensimmäinen hitti oli George Gershwinin I Loves You Porgy (1958). Lincoln oli paitsi jazz-laulaja, säveltäjä ja näyttelijä, myös kansalaisoikeusaktivisti yhdessä rumpalimiehensä Max Roachin kanssa. ”Pastel Blues” (1963) sisältää perinneblueseja kuten Nobody Knows You When You Are Down And Out ja Trouble In Mind sekä Billie Holidayn tunnetuksi tekemän rasisminvastaisen kappaleen Strange Fruit. instrumentaalikappaleen Blues On Purpose. Bessie Smithin I Want A Little Sugar In My Bowl, Blues For Mama ja runoilija Langston Hughesin tekstiin perustuva Mr. Albumilla ”I Put A Spell On You” (1965) hän tulkitsee paitsi tuon Screamin’ Jay Hawkinsin R&B-hitin, myös mm. Lincolnin levytysura alkoi vuonna 1957 ja jatkui aina vuoteen 2007 saakka, jolloin hän versioi omia kappaleitaan albumilla ”Abbey Sings Abbey”. Backlash / Just who do you think I am. Kypsässä 82 vuoden iässä Hunter löydettiin uudelleen laulajana vuonna 1977, ja hän teki comebackin esiintyjänä levyttäen useita albumeita. Rytmibluesia ja bluesia Simonen omaperäisinä tulkintoina löytyy monilta albumeilta. Hän kuoli 80-vuotiaana New Yorkissa vuonna 2010. hänen omat sävellyksensä Amtrak Blues, I’ve Got A Mind To Ramble ja I’m Having A Good Time. Muista levyn kappaleista mainittakoon Bessie Smithinkin versioima A Good Man Is Hard To Find ja suosittu pikkutuhma My Handy Man Ain’t Handy No More. Vanhemmalla iällä ääntä koristi metalliseksi käheytynyt vibraatto: ”Äänen perussävy on väkevä ja pippuriset sivuhuomautukset tehostavat sanomaa.” Hunter on yksi kaikkein varhaisimmista levyttäneistä blues-jazz -vokalisteista. Blues News 1/2024 43 teini-ikäisenä ja alkoi laulaa bluesia ja jazzia paikallisilla klubeilla. / You raise my taxes, freeze my wages / And send my son to Vietnam / You give me second class houses / And second class schools / Do you think that all colored folks / Are just second class fools?” Vuonna 1991 julkaistu Simonen kokoelma-albumi “The Blues” sisältää lisäraitoja, jotka on poimittu usealta aiemmalta levyltä. Vaudevilleblues-laulajien Ma Raineyn ja Bessie Smithin tapaan Hunter ei arastellut ottaa räväkästi kantaa mustien naisten oikeuksien puolesta kaikenlaista kaltoin kohtelua ja alistamista vastaan. Kalha kutsuu Simonea oudoksi laululinnuksi: ”Karheassa instrumentissa on androgyyni klangi, jolla laulaja vuoraa hauraanpateettiset tulkintansa. ABBEY LINCOLN ABBEY LINCOLN Abbey Lincoln (Anna Marie Wooldridge) syntyi Chicagossa vuonna 1930. Äidin kuolema vuonna 1957 sai Albertan lopettamaan laulamisen. Backlash, Mr. Hän esiintyi ja asui monessa eri maassa kotiutuen lopulta Etelä-Ranskaan vuonna 1993
44 Blues News 1/2024 riseva ääni oli rispaantunut vapausmittelöissä, ilmaisu kypsynyt sävykkäämmäksi. ”Blues Cross Country” (1962) on tehty yhteistyössä Quincy Jonesin kanssa, ja se sisältää traditionaalisia blueseja, kuten St Louis Blues, Basin Street Blues ja Kansas City, sekä monia Leen ja Jonesin originaaleja. Kalha kuvailee blueslaulajana aloittaneen Humesin ääntä lennokkaaksi ja vaivattomaksi: ”Taimi on suvereeni, fraseeraus kipinöi kiihkeissäkin tempoissa. Hurjinta Lincolnia voi kuulla Max Roachin avantgardejazz-albumilla ”We Insist!” (1960). HELEN HUMES HELEN HUMES Helen Humes syntyi asianajajaperheeseen Louisvillessä, Kentuckyssä vuonna 1913. Leen runsaassa ja monipuolisessa levytuotannossa on joitakin bluespitoisia albumeita. hänen oman blues-sävellyksensä Let Up ja Oscar Brown Jr:n kappaleet Brother, Where Are Thou ja Long As You’re Living, sekä Mongo Santamarian Afro Bluen. Levy-yhtiö Verven suojissa kuusija seitsemänkymppisenä Lincolnin ääni on kuin uitettu koira: hauras ja värisevä mutta voimakas, paikoin luut ja ytimet paljastava, vankka kaikessa heiveröisyydessään.” Lincolnin ”Abbey Is Blue” -albumi (1959) sisältää mm. Myöhemmällä iällä levytetty “Miss Peggy Lee Sings The Blues” (1988) sisältää perinneblueseja ja Billie Holidayn klassikoita. Lapsuus ja nuoruus olivat Leelle vaikeaa aikaa, kunnes hän 20-vuotiaana muutti Chicagoon, ja Benny Goodman palkkasi hänet big bandinsä solistiksi. Ranskaan. Jos tuon kaltainen jazz kuulostaa liian oudolta, kannattaa ehkä tutustua Lincolnin mielenkiintoisiin tulkintoihin jazz-standardeista, tai esimerkiksi Bob Dylanin Mr Tambourine Manista. Muissa töissä ahertaen ja ajoittain Count Basien ja Harry Jamesin yhtyeiden solistina laulaen hän jatkoi vaihtelevaa uraansa asuen mm. Oman bluesinsa saavat tällä albumilla mm. Humes kuoli syöpään 68-vuotiaana Kalifornian Santa Monicassa vuonna 1981. Kalhan mukaan Leen ääni on vieno ja aineeton mutta kommunikoi vahvasti: ”Leellä on harvinainen taito kyllästää höyhenenkevyt ääni tunnevivahteilla, lauloi hän nopeatempoista materiaalia, hienostuneita balladeja, tai bluesia, jota hän levytti yllättävän paljon.” Leen tunnetuimpiin lauluihin kuuluvat hänen itsensä sanoittama ja Victor Youngin säveltämä Johnny Guitar (1954) ja tulkintansa Little Willie Johnin vuoden 1956 kappaleesta Fever (1958). PEGGY LEE PEGGY LEE Peggy Lee (Norma Deloris Egstrom) syntyi Jamestownissa, Pohjois-Dakotassa ruotsalaisnorjalaiset sukujuuret omaavaan perheeseen vuonna 1920. Cincinnatissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa. Los Angeles, Salt Lake City, The Grain Belt, New York City, San Francisco ja Boston. Hänen suurimmat hittinsä olivat jump-bluesit Be-Baba-Leba (1945) ja Million Dollar Secret (1950). Hän esiintyi Newportin Jazz Festivaalilla (1959), Montereyn Jazz Festivaalilla (1960 ja 1962) ja American Folk Blues Festival -kiertueella Euroopassa (1962). Raju on myös afro-primitiivinen ja bebop-vaikutteinen Lincolnin ”Straight Ahead” LP (1961), jolla Lincoln laulaa sanoittamansa Thelonius Monkin jazz-bluesin Blue Monk. Siitä alkoi pitkä ja menestyksekäs ura laulajana, lauluntekijänä ja näyttelijänä. Jo Leen ensimmäinen LP ”Black Coffee” (1953) sisälsi kappaleen A Woman Alone With The Blues. Kirkkokuoron ja amatöörilaulukilpailujen kautta hän pääsi levyttämään pari bluesia jo vuonna 1927. Lee kuoli 81-vuotiaana Los Angelesissa vuonna 2002 kärsittyään pitkään diabeteksestä ja sydänja verisuonisairauksista. Bluesohjelmistosta saa käsityksen kuuntelemalla esimerkiksi albumin ”E-BabaLe-Ba: The Rhythm And Blues Years” (1986) tai kokoelman ”Today I Sing the Blues 1944–1955” (2018). Vuosina 1967–1974 hän piti pidempää taukoa laulamisesta, mutta hänet saatiin sen jälkeen vielä houkuteltua palaamaan estradeille New Yorkiin ja kiertueille mm. YouTubesta löytyy myös useita Humesin live-esityksiä, esimerkiksi videotallenne, jossa hän esiintyy yhdessä Memphis Slimin, T-Bone Walkerin ja Willie Dixonin kanssa.. Ääni on yhtä kimeä kuin vahvakin: peräänantamattoman vitaalinen.” Humesin levytuotanto käsittää parikymmentä albumia bluesia, jazzia ja balladeja. Levyllä on myös mustien runoilijoiden sävellettyjä tekstejä, kuten Lanston Hughesin African Lady
Tässä joitakin poimintoja niistä. Vaaleahkon ihonvärin ja viehättävän ulkonäön johdosta hänestä tuli sota-aikana jopa kuninkaaksi. Hänen uransa oli hyvin pitkä ja siihen sisältyy mm. rotukysymyksiin. ”A Taste Of Honey” (1971) LP:llä Kingin tulkinta Miles Davisin All Bluesista on ”eksoottinen ja kiihkeä, lyyrinen ja verevä, kuumaksi yltyvä viileä jazzvalssi”. Bridgewater on ollut tuttu näky monella eurooppalaisella jazzfestivaalilla, ja hänen ”laulukirjastaan” löytyy myös ranskankielisiä klassikoita (Les Feuilles Mortes eli Kuolleet lehdet, Avec Les Temps, La Vie En Rose ym.). Baileyn selkein kontribuutio bluesiin on LP “Me And The Blues” (1946). Kalhan kirjaa lukiessa törmää siellä täällä muihinkin ennen vuotta 1950 syntyneiden naisvokalistien bluestulkintoihin. arvostettu tulkinta jazz-bluesista Stormy Weather (1941). Kalhan sanoin: ”On kuin äänen tiimoilla leijailisi sädekehä: syntyy mielikuva sumun läpi kajastavasta valosta.” Merrill kasvoi beboppiireissä ja sai kehuja ensialbumistaan ”Helen Merrill” (1954), jossa trumpettia soitti nuorena tapaturmaisesti kuollut Clifford Brown. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös albumi ”Morgana King Sings The Blues” (1958). Bridgewaterin oma debyyttialbumi ”Afro Blue” ilmestyi vuonna 1974. tulkinnat kappaleista Everyday I Have The Blues, Carmen MacRae. Hän avioitui jazz-trumpetistin kanssa, muutti New Yorkiin 20-vuotiaana ja sai pestin Thad Jonesin ja Mel Lewisin orkesterin laulajaksi esiintyen mm. Helen Merrill (Jelena Ana Milcetic, s. Hän on levyttänyt myös Tapiola Sinfoniettan säestyksellä albumillisen Heikki Sarmannon sävellyksiä (”Carousel”, 1996). Kalha kutsuu Kingiä draamakuningattarien syntyi Memphisissä, Tennesseessä jazzmuusikkoperheeseen. Monipuolinen London tulkitsee tyyliteltyä bluesia albumillaan “About The Blues” (1957). naislaulajien cool-tyylisuunnan hymniksi vakiintunut Born To Be Blue. Kingin laulu oli oopperamaista, pateettista ja sukua Sarah Vaughanin sävelmaalailulle, mikä jakaa kuulijakunnan mielipiteitä vahvasti. O’Dayn lukuisista albumeista selkeimmin bluesiin viittaa ”Waiter, Make Mine Blues” (1961). Levyllä on mm. Hänen ohjelmistostaan löytyvät mm. Abbey Lincoln, Little Richard, Eddie Cochran, Gene Vincent, Fats Domino ja The Platters. L e n a H o r n e (1917–2010) oli suosittu afroamerikkalainen jazz-laulaja ja Hollywood-näyttelijä, joka otti selkeästi kantaa mm. Tässä Jayne Mansfieldin tähdittämässä legendaarisessa filmissä esiintyivät myös mm. Hän levytti tuoreeltaan Mel Tormé Born To Be Blue -standardin vuonna 1947. ”Mallikkaan makuukamariäänen” omaava Julie London (Julie Peck, 1926–2000) löi itsensä läpi isosti esittämällä Arthur Hamiltonin balladin Cry Me A River elokuvassa ”The Girl Can’t Help It” (1956). Londonin viimeisellä levyllä “Yummy, Yummy, Yummy” (1969) versioidaan mm. tribuutit Billie Holidaylle, Ella Fitzgeraldille ja Horace Silverille. SINISÄVELIÄ NUOREMMAN POLVEN SINISÄVELIÄ NUOREMMAN POLVEN VOKALISTEILTA VOKALISTEILTA Harri Kalhan kirjan jazz-naiset ovat valtaosin jo edesmenneitä ja syntyneet kaikki ennen vuotta 1950. DownBeat -jazz-lehden kriitikkoäänestys arvioi vuosittain jazzin suuruudet monessa eri kategoriassa mukaan lukien naisvokalistit. Svengaavampaa bluesia edustaa Gene Krupan orkesterin kanssa levytetty Boogie Blues (1948). Tässä seuraavassa esitellään lyhyesti eräitä nuoremman polven suosittuja ja arvostettuja artisteja. Corleonesuvun matriarkkaa ”Kummisetä”-elokuvissa. Samalta vuodelta on myös Harold Arlenin I Got A Right To Sing The Blues ja vuodelta 1944 Duke Ellingtonin I Ain’t Got Nothing But The Blues. Amerikanitalialainen Morgana King (Maria Grazia Morgana Messina, 1930–2018) oli jazzlaulaja ja näyttelijä, joka esitti mm. Hänen kohdallaan sanonta ”big in Japan” (eli suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan) pitää kirjaimellisesti paikkansa. Blues News 1/2024 45 SINISÄVELIÄ MUILTA SINISÄVELIÄ MUILTA ENTISAIKOJEN VOKALISTEILTA ENTISAIKOJEN VOKALISTEILTA Edellä kuvatut naislaulajat ovat vain jäävuoren huippu. McRaen tulkinta Billie Holidayn Fine And Mellow -bluesista on kaikkea muuta kuin masokistinen, mitä kyllä sopii odottaakin naiselta, jonka Mersun rekisterikilvessä luki KMBA (eli Kiss my black ass). Angel Eyes, The Thrill Is Gone, When Sunny Gets Blue ja A Blues Serenade. Sonny Rollinsin ja Dexter Gordonin kanssa. Bluesiakin levytyksiin sisältyy, mm. Toki sen jälkeenkin on alalle ilmaantunut merkittäviä naislaulajia. jazzbluesit Monkerey’s Blues, Billies Blues ja I Got It Bad. Costaricalais-jamaikalaisille vanhemmille Harlemissa syntynyt Carmen McRae (1920–1994) kuuluu monien arvioiden mukaan jazzin naisvokalistien kärkikymmenikköön. 1950) sotilaiden ihailema pin-up -tyttö. Albumeita on sen jälkeen kertynyt parikymmentä ja ne sisältävät monipuolista jazzia, mm. Hänen äänensä oli hyvin cool. 1929) syntyi New Yorkissa kroatialaiseen maahanmuuttajaperheeseen ja on tätä kirjoitettaessa vielä elossa (93 v.). Merrillin bluesLP ”A Date With The Blues” (1958) sisältää mm. biisit The Blues (Ellington), Am I Blue, The Thrill Is Gone ja The Meaning Of The Blues. Merrillin suosio Yhdysvalloissa kuitenkin hiipui ja hän levytti myöhemmin paljon Euroopassa nauttien kulttimainetta Japanissa. Dee Dee Bridgewater (Denise Garrett, s. The Beatlesia, The Doorsia ja Bob Dylania. Nimikappaleen ohella siltä löytyvät mm. Mildred Bailey (Mildred Rinker, 1907–1951) syntyi intiaanireservaatissa Idahossa. Anita O’Day (Anita Colton, 1919–2006) oli sukupolvensa ylistetyimpiä laulajia, jonka ura kesti yli 60 vuotta. Hän saavutti suosiota jazz-laulajana, mutta menestyi myös popmusiikkilistoilla
McLorin Salvant on hyvin tietoinen afroamerikkalaisesta musiikkiperinteestä ja hänen ohjelmistoonsa kuuluvat mm. Hänen ohjelmistoonsa kuuluu myös perinteisiä blueseja kuten Careless Love, Reckless Blues ja Hank Williamsin Weary Blues. Blues on mukana hänen musiikissaan lähinnä viitteellisenä elementtinä. Vuonna 2003 ilmestyneellä CD-julkaisulla ”New York City” (Koch Records) Jones kuitenkin esittää The Peter Malick Groupin säestämänä tyylikkään tulkinnan Otis Rushin All Your Lovesta. Hänen tiensä kulki New Yorkin kautta äidin mukana Pariisiin, jossa hän ryhtyi katusoittajaksi. 46 Blues News 1/2024 Stormy Monday, All Blues, Tokyo Blues, Goin’ Down Slow ja Hound Dog. McLorin Salvantilta on ilmestynyt vuosina 2010–2023 seitsemän kriitikoiden kehumaa albumia, jotka sisältävät omaperäisesti esitettyä monenkirjavaa musiikkia useilta eri vuosisadoilta. Aviomies Elvis Costellon sävellys Almost Blue on alakuloinen, ja sitä voi ehkä pitää bluesballadina. Cécile McLorin Salvant. Oman tulkintansa ovat saaneet myös mm. Näistä laulajista erityistä huomiota kriitikoilta on saanut osakseen Miamissa Floridassa vuonna 1989 ranskalais-haitilaiseen perheeseen syntynyt Cécile McLorin Salvant, joka on voittanut selkeästi DownBeatin äänestyksen jo useana vuonna peräkkäin. Ranskalaiset sukujuuret omaava Madeleine Peyroux syntyi vuonna 1974 Georgian Athensissa. Ne sisältävät paljon standardeja ja jazz-tulkintoja Leonard Cohenin, Bob Dylanin ja Joni Mitchellin kappaleista. Klassista laulua opiskellut tyttö muutti Ranskaan vuonna 2007 lukemaan lakia Grenoblen yliopistossa ja opiskelemaan laulua Aix-en-Provencen Darius Milhaud konservatoriossa, jossa hänen musiikinopettajansa houkutteli hänet jazzin pariin. Cassandra Wilson (s. Hän säveltää ja sanoittaa paljon itse, ja on tulkinnut levyillään myös standardeja, ranskalaisia sävelmiä, pop-kappaleita ja vanhoja perinnekappaleita. Brittiläisessä Columbiassa Kanadassa syntynyt pianisti-laulaja Diana Krall (s. Sitä myytiin 27 miljoonaa kappaletta ja se sai viisi Grammy-palkintoa. Hän kierteli myös ympäri Eurooppaa Lost Wandering Blues And Jazz Bandin solistina esittäen jazz-standardeja hämyisellä äänellään. Häntä pidetään eräänlaisena musiikillisena nerona. Bluesklassikoista hän on tulkinnut monia Robert Johnsonin kappaleita, kuten Hellhound On My Trail, Come Into My Kitchen, 32-20 Blues, Hot Tamales ja Dust My Broom. Siksi onkin hyvä, että bluesperinnettä pitävät yllä ja uudistavat nykyisin jazz-genren ulkopuoliset naisvokalistit, kuten Shemekia Copeland, Beth Hart, Janiva Magness, Sue Foley, Susan Tedeschi, Bonnie Raitt, Larkin Poe, Samantha Fish ja monet muut. Hän on myös säveltänyt paljon, mm. 1955) syntyi muusikkoperheeseen Jacksonissa, Mississippin osavaltiossa. Hänen soolouransa alkoi komeasti albumilla ”Come Away With Me” (2002), joka sisälsi jazzin, kantrin, bluesin, folkin ja popin fuusiomusiikkia. DownBeatin kriitikot äänestivät hänet vuoden naisvokalistiksi vuosina 1994–1996. Esimerkiksi hänen uusimman albuminsa ”Mélusine” (2023) keskiössä on 1300-luvun Mélusine-taruolento, joka on puoliksi nainen ja puoliksi käärme. Vuoden 2023 DownBeatin kriitikoiden äänestyksessä eniten ääniä saivat seuraavat naisvokalistit: Cécile McLorin Salvant, laulava virtuoosibasisti Esperanza Spalding, laulajalauluntekijä Jazzmeia Horn ja 94-vuotias bebop-laulaja Sheila Jordan. Seitsemän JMTindielevy-yhtiölle tehdyn albumin jälkeen hän siirtyi Blue Noten artistiksi ja saavutti laajan suosion monipuolisilla albumeillaan, joilla hän lauloi tunnistettavalla tummalla äänellään jazzia, bluesia, poppia, kantria ja ”maailmanmusiikkia”. bluesit Out Loud (Jeris’ Blues) ja New African Blues. Albumeita hän on levyttänyt kymmenkunta vuosina 1996–2018. Bessie Smithin Sam Jones Blues ja Ida Coxin Wild Women Don’t Have The Blues. Hän on julkaissut vuosina 1993–2020 16 studioalbumia ja useita live-albumeita. Esityskielenä on pääasiassa ranska, mutta myös englanti, oksitaani ja Haitin kreoli. Jones on versioinut jonkin verran jazz-standardeja, mutta bluesklassikoita en tunnistanut hänen tuotannostaan juurikaan. Toinen supersuosittu pianisti-laulajalauluntekijä on intialaisen sitarvirtuoosi Ravi Shankarin tytär Norah Jones (Geethali Norah Jones Shankar, s. 1979 New York Cityssä). Monet ”jazz-puristit” eivät pidä Jonesia varsinaisena jazz-laulajana. Musiikki on usein yllättävää ja joskus varsin haastavaa kuunneltavaa. Jones on kirjoittanut useimmat laulunsa itse, ja niitä voisi ehkä luonnehtia pääosin jazz-folk -tyylisiksi. Näiltä levyiltä ei bluesia juuri löydy. Jazz-kriitikoilla on usein tapana suosia artisteja, jotka luovat jotain uutta tai tulkitsevat jo olemassa olevaa musiikkia omaperäisesti. Son Housen Death Letter, Muddy Watersin Honey Bee, Charley Pattonin Saddle Up My Pony, Mississippi Fred McDowellin You Gotta Move ja Willie Dixonin I Want To Be Loved. Vuoden nousevaksi tähtilaulajaksi nimettiin 23-vuotias Samara Joy, joka vieraili maaliskuussa 2023 myös Helsingissä. 1964) ei ole kovinkaan suosittu jazz-kriitikoiden parissa, mutta hänen ”jazzahtavat” poppia, balladeja, bossa novaa ja muunlaistakin musiikkia sisältävät levynsä ovat myyneet erittäin hyvin, tuloksena platinalevyjä ja Grammy-palkintoja. Seuraavatkin seitsemän omaa albumia vuosina 2004–2021 olivat myyntimenestyksiä. Opintojensa yhteydessä hän esiintyi paikallisilla klubeilla ja liittyi New Yorkiin vuonna 1982 muutettuaan kokeelliseen M-Base -muusikkokollektiiviin. Kappaleiden kirjo ulottuu ikivanhoista ranskalaisista lauluista uusiin originaalisävellyksiin. On kuitenkin pakko myöntää, ettei blues ole kovinkaan näkyvästi esillä uudemmassa jazzissa. Entä sitten se blues
Festivaali on kuulemma ollut aina loppuunmyyty, niin tälläkin kertaa, joten bluesfiilis oli niiltäkin osin taattu eikä organisaatiolla ollut huolta huomisesta. Tapahtumajärjestäjien yhtenä tärkeänä periaatteena on tuoda estradille sopivassa suhteessa tämän päivän merkittäviä eturivin amerikkalaisia bluesin sanansaattajia kuin yhtä kaikki laaja kattaus eurooppalaista ja ihka omaa tšekkiläistä bluesosaamistaan. Esiintyviä akteja oli kaiken kaikkiaan reippaasti yli 30. Blues Alive -organisaatio on jo tässä vaiheessa kiinnittänyt esiintyjikseen mm Eric Bibbin, Duwayne Burnsiden, Albert Castiglian, ja lisää laatua tulee matkan varrella vielä paljon lisää. Esiintyjäarsenaali oli niin silloin kuin tänäkin vuonna laadukas, mittava ja tasapainoinen. Kaiken kukkuraksi viikonlopun aikana järjestettiin paikallisessa kirjastossa muutamia (tšekinkielisiä) seminaareja sekä, kuinka ollakaan, festarien kaikki aktiviteetit käynnistyivät torstai-iltapäivällä 16. Hämmästykseni oli melkomoinen hiffata millainen kalastamaton helmi oli kätkeytynyt itäisen Euroopan hämyisiin syksyisiin maisemiin. “Vuosittain” tarkoittaa tässä yhteydessä järjestyksessään jo 27:ttä rupeamaa – ensimmäinen festari pidettiin vuonna 1996. Näiden kahden päästagen lisäksi Šumperkin kirkko toimi muutamien bändien esiintymispaikkana. Ymmärsin jo tuolloin tapahtuman merkityksen laajasti ottaen koko Euroopan perspektiivissä. Festari oli ja on siis kestoltaan kolmipäiväinen, tai oikeammin yötä myöten siellä tietenkin vierähtää, koska jokaöiset jamit vedätetään poikkeuksetta jonnekin 02–04 pikkutunneille. marraskuuta allekirjoittaneen valokuvaEuroopan paras tuntematon Bluesfestari! Euroopan paras tuntematon Bluesfestari! © Pe rt i N ur m i © Pe rt i N ur m i Bernard Allison Dexter Allen, Lady A & Marquise Knox. Päänäyttämönä toimii paikallisen massiivisen kulttuuritalon iso areena, joka vetää yleisöä arviolta hieman toista tuhatta. Minulla oli ilo ja kunnia olla kutsuvieraana Šumperkissa jo edellisvuoden (2022) festareilla. 48 Blues News 1/2024 BLUES ALIVE FESTIVAL Šumperk, Tšekki 16.–18.11.2023 Šumperk, Tšekki 16.–18.11.2023 BN käy tapahtumissa! Rohkenen väittää, ettei kovinkaan moni Blues Newsin lukija ole ikinä edes kuullut Tšekinmaan itäosassa sijaitsevasta Šumperkin noin 25 000 asukkaan pikkukaupungista saati siellä vuosittain järjestetyistä Blues Alive -festivaaleista. Samaan matka-pakettiin – jos sellaista suunnittelee – suosittelen viivähtämään ainakin pari päivää Euroopan (minun mielestäni) mageimmassa kaupungissa, siis Prahassa. Matka Šumperkiin sujuu suhteellisen kätevästi, ensin suoralla lentoyhteydellä Prahaan, ja sieltä edelleen reilu parin tunnin junakyydillä itse kohdekaupunkiin. Kulttistalon sisäpihalle oli lisäksi pystytetty “jam stage” -nimeä kantava pari sataa henkeä vetävä lämmitetty teltta, jossa tunnelma oli ajoittain vieläkin tiiviimpää kuin pääareenalla. Seuraavat festarit pidetään 14.–16.11.2024. Vertailun vuoksi, Blues Alive on vain vuoden nuorempi kuin monien mielestä Euroopan parhaana pidetty Lucerne Blues Festival. Mutta ei mennä asioiden edelle
Ensimmäisenä vuorossa ollut Lady A on tyylipuhdas ja tyylikäs, tuhdin ja tunnepitoisen bluesäänen omaava vokalisti, sellainen kuin mitä mustilta, ryhdikkäiltä bluesleideiltä on lupa odottaa. Ranskasta oli puolestaan värvätty peräti kaksi yhtyettä, Shaggy Dogs sekä erikoisella tuuban sukuisella sousafoni-puhaltimella ryyditetty Delgres-trio. Pelkoni verifioitui todeksi, kun miehen esitys oli jopa omalaatuinen ja peräti haparoiva, ikään kuin soittaminen ja esiintyminen olisi ollut pitkään taka-alalla naftaliinissa. Listauksenomaisesti muita torstai-illan esiintyjiä olivat puolalainen Dark Leaves, tšekkiläinen Dazed & Confused, norjalais-brittiläinen kitaristi Krissy Matthews, aussi-amerikkalainen tyylikäs naiskitaristi Kara Grainger sekä T-Model Fordin taustabändinäkin soittanut GravelRoad. Allen ja Knox ovat puolestaan huikeita kitaristeja molemmat, Dexter heistä räjähtävämpi, Marquise hillitympi ja enemmän tunneskaaloja peilaava. Sellainen oli aivan ylivoimaisesti Bernard Allisonin ja hänen bändinsä huikean hieno, tyylikäs ja pitkäkestoinen, mahtoiko olla jopa puolitoistatuntinen setti. Päälavalla sai kekkereiden ensimmäisen tulikasteensa Las Vegasista saapunut kaukomatkalainen, fonisti/laulaja ja kitaristikin Jimmy Carpenter, joka oli ylivoimaisesti festarien työllistetyin artisti. Saapa nähdä tuleeko onnistumaan... Vaan kaipa omat bluesinsa voi sellaisistakin ammentaa. Love & Special Sauce oli kirjattu banderolleihin festarin yhdeksi pääesiintyjäksi. Lauantai-illan päähuomio suuntautui kuitenkin jenkkiakteihin, Tommy Castro & The Painkillers, Memphissippi Sounds sekä koko viikonlopun kohokohta, © Pe rt i N ur m i © Pe rt i N ur m i © Ju ha Se ila Tommy Castro Jimmy Carpenter. Siirrytään perjantai-iltaan kohokohdat edellä. G. Kellekään ei voinut jäädä epäselväksi tapa, millä Bernard osoitti olevansa yhtäältä täysverinen Lutherlegendaisänsä saappaat täyttänyt artisti ja toisaalta luomisvoimillaan oman soolouransa huipulla. Dexter Allen on puolestaan Mississippin miehiä, Bobby Rushin hyvä kaveri ja yhteistyökumppani, jonka reilut puolisen tusinaa pitkäsoittoaan on taltioitu vieläkin kauempana Chicagosta. Eipä ole Bernardiakaan Suomessa juuri nähty, mahtaako Vaasan vuoden 2006 Halloween Party olla ainoa kiinnitys. Siitä lisää tämän katsauksen ohessa reissussa mukana olleen Juha Seilan toimesta. Valitettavasti minulla tuli hämminkiä kameran kanssa ja jouduin käymään majapaikassa säätöhommissa hänen settinsä aikana. Se vähä, mitä ehdin nähdä ja kuulla oli mielestäni kepeähkön leppoisaa songster-meininkiä, ei niinkään bluesia sanan varsinaisessa merkityksessä. Pieni epäilys kaihersi kuitenkin mieltä, koskapa häneltä ei tiettävästi ollut ilmestynyt omia levytyksiä liki 20 vuoteen. Kolmikon kaunein, Lady A, on taasen USA:n länsirannikolta ja artisteista siten kaikista etäisin Chicagon tuulisesta kaupungista. Blues News 1/2024 49 näyttelyn avajaisilla kaupungin “Regional History” -museon hulppeassa näyttelyhallissa. Tavattoman mukava symppis Jimmy oli varmasti juuri oikea ja ehkä ainoa muusikko, joka ylipäänsä pystyi suoriutumaan moisesta rääkistä. Ajankohta olisi siten mitä soveliain, koska hän on ilman pienintäkään epäilystä bluesgenren tämän päivän tärkeimpiä artisteja. Joka tapauksessa molemmat artistit puoltaisivat hienosti paikkaansa suomalaisillakin esiintymisareenoilla. Heistä Knox on alun perin St. Siten ei ole mikään ihme, että hänen levytettyjen albumiensa määrä on yltänyt jo yli kahdenkymmenen ja alkaa lähennellä isänsä lukemia. Joka tapauksessa koko paketin kattaus – olipa se nimetty miten hyvänsä – oli aivan erinomainen. Torstain avausillan käynnisti jamiteltassa viimevuotinen European Blues Challenge 2023 yllätysvoittajabändi, Espanjan – tai ehkäpä oikeammin, Baskimaan – lahja rokkaavalle biletysbluesille, Noa & The Hell Drinkers, jonka nimestäkin voi päätellä painokertoimen olevan enemmänkin juuri biletyksen kuin bluesin saralla. Lisäksi häneltä on juuri ilmestynyt Ruf-levymerkillä isälleen omistettu tupla-CD ”Luther’s Blues”. Yhtyeessä soitti aina kuolemaansa asti kaikkien aikojen tunnetuin tšekkibluesartisti Luboš Andršt. Kitaraansa hän sääti ja viritteli liki koko ajan ja piti sen takia pitkähköjä pausseja ja oli ylipäänsä tyytymättömän oloinen stagella. Oman vallan mainion bändinsä kanssa vedetyn tunnin setin lisäksi Jimmy toimi joka ainut yö pikkutunneille kestäneiden jamien MC:nä ja orkesterinjohtajana. Myös vokalisteina he ovat hyvin uskottavia, joten kuulijan (ja katsojan) on helppo sisäistää heidän sanomansa. Tšekkiläistä legendaosastoa edustivat 70 vuottaan viettävä Jan Martinek, Jakub Noha & Petr Bublak -duo sekä pitkän linjan bluesmusikanteista koostuva Michal Prokop Trio. Louisista ja hänen muutamat harvat levynsäkin on purkitettu kaukana Chicagosta. Hänen osuutensa olisi voinut olla kuultua pitempikin. Torstai-illan puolestaan päätti (ennen jameja) omituisesti nimetty Chicago Blues Festival -pakettikokonaisuus, jonka keihäänkärkinä toimivat, kukin omilla solistivuoroillaan, kitaristi/laulajat Marquise Knox, Dexter Allen sekä laulajatar Lady A. Kisojen viimeisen illan alkajaisiksi oli jälleen tarjolla tšekkibluesia: Cold Licks, Steven’s sekä Jan Fic olivat kaikki pärjänneet hyvin viime keväänä Šumperkissa järjestetyssä Blues Aperitiv -tapahtumassa, joka on eräänlainen karsintaskaba pääsystä Blues Alive -festareille. Dexter Allenia olisin mieluusti kuullut hieman enemmänkin, kun taas Knoxin muutamat kappaleet oli venytetty turhan pitkiksi. Alvin Youngblood Hartia kohtaan minulla oli jonkinasteisia odotuksia, olihan hän varhaisella urallaan 90-luvun loppupuolella osaaottava, idearikas ja jopa countrybluesin ilmettä uudistava artisti. Perjantain muusta kattauksesta vastasivat paljolti isäntämaan artistit, bändit kuten Readymade Backsliders ja Black Pin sekä ei-mielestäni järin fiksua nimeä kantava The BladderStones, jonka jäsenillä ei toivottavasti ole kokemuksia virtsakivistä. Belgiasta oli kisoihin värvätty Boogie Beasts -yhtye, ja aamuyön hämäriin mentiin totta kai jälleen Jimmy Carpenterin vetovastuulla
Valokuvaajia kameroineen oli paikalla puolisen tusinaa! Näyttelyn valokuvat olivat kahta lukuun ottamatta mustavalkoisia ja kuvasivat nimenomaisesti mustia bluesartisteja esittämässä musiikkiaan yli 50 vuoden aikajänteellä. tuliaisiin. Siinä sitten festarien päätösjamien sijasta istuimme ja paransimme maailmaa Robert Finleyn Jack Daniels -pullonpohjia siemaillen. Blues Alive -festivaalille on myönnetty täysin ansaitusti Blues Foundationin Keeping the Blues Alive (KBA) -palkinto vuonna 2019, mistä kiitos ja kunniamaininta festivaalin perustajalle ja isähahmolle Vladimír Rybi?kalle sekä tapahtuman nykyiselle keulahahmolle Št?pán Suchochlebille, jotka olivat avainhenkilöitä kutsujina ja taustavaikuttajina omalle valokuvanäyttelylleni. Paikalla äänessä puheiden ja jutustelun merkeissä olivat mm. Jokaisessa teoksessa oli normitietojen (artisti, paikka ja aika) lisäksi myös mielenkiintoisia kuvaan liittyviä tarinoita tai yksityiskohtia. Tommy Castro on “särkylääke”-bändeineen vakiinnuttanut vuosi(kymment)en saatossa asemansa kitarabluesin, jossei aivan kärkikastissa, niin ainakin ihan siinä huulilla. Näyttely oli samalla myös myyntinäyttely, jonka kaikki myyntituotot Pertti ja museo lahjoittivat hyväntekeväisyyteen (Charity Šumperk): Lähes puolet kuvista ostettiin pariviikkoisen näyttelyn aikana tuottaen 65 000 Tšekin kruunua (n. Järisyttävimmissä kappaleissaan hän itki – oikeasti ja aidosti – ja niin uskon monen kuulijankin tehneen. Heidän saumattomasti yhteenliimautuneessa, hektisessä lavakarismassa on hienossa tasapainossa nuoruuden into ja villiys sekä syvällinen musiikilleen omistaneisuus. Näyttely oli avoinna yleisölle reilut kaksi viikkoa, 16.11.–3.12. Sama uskomattoman vilpitön esiintyminen ja hänen intensiiviset tulkintansa ja laaja äänialansa syvästä baritonista korkeaan falsettiin karakterisoivat myös Blues Alive -keikkaa. Parivaljakko on ollut kovassa nosteessa parin vuoden takaisen ensi-CD:nsä “Welcome To The Land” sekä aktiivisen keikkailunsa ansiosta. Kysynpä vaan kuka muu artisti ottaisi vastaan siipiveikkoja vain puolisen tuntia ennen oman tärkeän keikkansa alkua. Kuinkas sitten sattuikaan vielä myöhemmin. Isoisänsä Jr. Robert Finley oli mielestäni yksi Rauma Bluesin (2023) historian ja mikseipä minkä hyvänsä historian koskettavimmista laulajista. Avajaiset pidettiin festivaalin aloituspäivänä torstaina. Blues Alive -festivaalin perustaja, Vladimír Rybi?ka, festivaalien nykyinen vetäjä Št?pán Suchochleb sekä museon johtajatar Marie Gronychova. Olin tavannut Robertin aikaisemmin parikin kertaa (Ranskassa, Tanskassa ja Raumalla), joten rohkenin mennä koputtamaan “vanhan tuttavan” pukuhuoneen ovea vähän ennen hänen keikkaansa. Reippaasti puolen yön jälkeen kämpille palatessani löysin heidät löhöilemässä huoneeni viereisessä sohvakalustossa. Kimbrough’n jalanjälkiä uskollisesti seuraileva kitaristi/rumpali Cam(eron) Kimbrough loihtii duon Mississippin Hill Country -blueselementit, kun taas harpisti/kitaristi Damion “Yella P” Pearson täydentää virtapiirin Memphiskytkennän. Avajaisvieraiden tutustuessa teoksiin, virallinen osuus alkoi mallikkaasti saksofonisti Jimmy Carpenterin (USA) puhaltamilla sävelillä. Sisältä meille Seilan Juhan kanssa viittoili sitten iloisesti iso mies mustassa asussaan; sisään vaan frendit, ja siinä sitten joristiin aikamme niitä näitä. Miksei joskus täällä Suomessakin... Näyttelytila oli suuri kaksiosainen halli, jonka seinät olivat ympäriinsä täytetty näyttely-kuvilla. Vaikka syyssade jo hieman pisaroi ulkona, avajaisiin saapui runsaasti vieraita ja median edustajia. näyttely. Pertti Nurmi BLUES ALIVE PHOTO EXHIBITION BLUES ALIVE PHOTO EXHIBITION OPENING 16.11.2023 OPENING 16.11.2023 Festivaalin ensimmäinen ohjelmanumero oli Pertti Nurmen retrospektiivisen valokuvanäyttelyn avajaiset, “Finding Out The Meaning of Them Blues – Photography during six decades – 1970s to date”. Robert ja Christy-tyttärensä sekä heidän säestysbändinsä oli majoittunut kanssamme samaan hotelliin. Molemmat nuoret miehet toimivat vuorotuuriin laulusolisteina. Bluesin kattojärjestö Blues Foundation palkitsi hänet Keeping The Blues Alive -palkinnolla (KBA) Memphisissä vuonna 2015. Juha Seila © Ju ha Se ila © Ju ha Se ila Noa & The Hell Drinkers Vladimír Rybi?ka, Pertti Nurmi & Št?pán Suchochleb. 2 500 €) paikalliselle lastensairaalalle. Mikä olisi voinut olla herkempi tapa päättää monessa suhteessa oman pitkän bluesurani yksi täysipainoisimmista ja mieleenpainuvimmista festarikokonaisuuksista. Siellä oli myös lasivitriini, jota komistivat niin Pertin, kuin Blues Alive -festivaalin saamat KBA-pystit. Keikan päättyessä pariin encoreen sai Finley salintäyteiseltä yleisöltä ansaitsemansa räjähtävät suosionosoitukset. Näyttelypaikkana oli Šumperkin museon avara näyttelysali, festivaalialueen viereisellä tontilla. Museorakennus on yli 200 vuoden ikäinen, perinteikäs museo. 50 Blues News 1/2024 meille monille viime kesän Rauma Bluesista tutuksi tullut Robert Finley. Pertti on kuvannut bluesartisteja jo kuudella vuosikymmenellä ja on järjestänyt lukuisia valokuvanäyttelyjä ympäri maailmaa. Hänen kestouraansa on eittämättä vaikuttanut vahvasti nykybluesin tärkeimmälle levy-yhtiölle Alligatorille viimeisten 15 vuoden aikana tehdyt puolisen tusinaa albumia. Esillepano koostui 60 isokokoisesta (70x100cm) kehystetystä vedoksesta. Castro oli mukava nähdä ja kuulla, sillä onhan hänen Puistoblues 2005 -keikastaan vierähtänyt jo kohta 20 vuotta. vuosiluvun 1953 ympärille kietoutuvista merkillisyyksistä ja liittyen erilaisiin tapahtumiin sekä mm. Nokkelasti ideoitu Memphissippi Sounds -esiintyjänimi tuo eittämättä välittömästi mielikuvat millaisesta musiikista on kyse. Huhhuh, vanhoja tässä ollaan itse kukin. Memphissippi-“äänet” on kuulemisen lisäksi ehdottomasti nähtävä luonnossa lavalla päästäkseen sisään heidän loihtimaansa euforiseen tunnelataukseen. Näyttely oli samalla myös Pertin 70-vuotisjuhlanäyttely, ja niinpä hän piti hauskan puheen, joka viehätti paikallaolijoita mm. Tämä oli hänen järjestysnumeroltaan peräti 25
Blues News 1/2024 51 KOUVOSTO BLUES Pub 23, Kouvola 5.–6.1.2024 Pub 23, Kouvola 5.–6.1.2024 BN käy tapahtumissa! Oscar Wilson on syntynyt vuonna 1953 Chicagon 43rd Streetillä. Orpanan omat originaalit sekoittuvat hienosti vanhoihin klassikoihin ja Janilla on hyvä sielukas lauluääni, joka sopii erinomaisesti tämän tyyliseen musiikkiin. King, Albert King, Jimmy Reed, Jimmy Rogers ja Little Walter, mutta hän laulaa enimmäkseen kuin Oscar Wilson”, kertoo Chicago Tribune -sanomalehti. Robbie Hill sai yhä paljon soolotilaa ja taiturointi oli paikoitellen henkeä salpaavaa. Toisen setin alussa lavalle saatiin vielä mainio pianomies Ville Tri Tolvanen. Lavalle nousi Janin seuraksi kouvolalainen kitaristi Niko Häkkinen. Kingin Thrill Is Gone, Albert Kingin Blues At Sunrise ja Jimmy Reedin High And Lomesome. Sisällä oli kuitenkin lämmin tunnelma. Vuonna 2017 häneltä ilmestyi myös soololevy ”One Room Blues”. KOUVOSTO BLUES FEST XI KOUVOSTO BLUES FEST XI Perjantaina 5.1.2024 Kouvosto Bluesissa esiintyivät Timmy’s 23 Blue Stars, Vilja & The Bluesberries, Mr Catfish ja Bryn Jones. Kuultiin todella aitoa Chicago-bluesia, tai siis kouvostobluesia noin kymmenen kappaleen verran, mm. Texas-bluesia sekä vanhan koulukunnan rock’n’rollia hyvällä otteella soittava Mr Catfish lopetti perjantaiillan riehakkaisiin tunnelmiin. Wilsonia säesti The Fabulous M-Street Band (Tuomas Metsberg, Lasse Sirkko, Jarkko Rantanen, Ville Tolvanen ja saksalaisharpisti Andreas ”Big Dog Andy” Scherer) sekä Juttutuvassa 5.1. Uudenvuodenaattoa vietettiin Kouvolassa kylmissä tunnelmissa: ulkona -20 astetta pakkasta. Tupa oli melkein täysi. Kun kävelimme illalla Kouvolankatua pitkin kohti pubia, raketit ja pakkanen paukkuivat. Bändi esitti mm. Seuraavana vuorossa oli Oscar Wilson © Ve sa Sa lm i + Oscar Wilson kiertueella! + Oscar Wilson kiertueella!. Saapuessamme sisään Timmy’s 23 Blue Stars tuli juuri lavalle ja alkoi soittaa The Mamas & The Papas -yhtyeen tunnetuksi tekemää kappaletta California Dreamin’ rautalankaja surf-versiona. Kuultiin hill country -bluesia ja Mississippin deltabluesia (esim. Klo 22.00 kävimme ulkona katsomassa pubin järjestämää ilotulitusta. Illan tähtivieras Oscar Wilson saapui lavalle kävelykeppiin nojaten. Hänen soittonsa perustuu vanhaan sähköiseen kitarabluesiin esikuvinaan mm. Muilla keikoilla (Kouvolan esiintymisten ohella Tampereen Telakka 4.1.) Wilsonia lämmittelivät ja säestivät Timmy’s 23 Blue Stars. Freddy King, Earl Hooker, Jody Williams sekä Albert Collins. Wilson varttui monien Chicagon bluesartistien seurassa, kuten Junior Wells, Elmore James, Big Smokey Smothers ja läheinen perheystävä David “Honeyboy” Edwards. Hieno lopetus mahtavalle bluesillalle. Jani käyttää soittaessaan avovirityksiä ja slideputkea. Kiertue alkoi 31.12.2023 uudenvuodenaattona Kouvolan Pub 23:ssa. Odotellessa maisteltiin kuumia juomia. laajennettu Dr. Burnside) vedettiin nopeana boogiena ja molemmat kitaristit soittivat pitkät svengaavat soolot. B.B. Nyt estradia oli suurennettu ja sen edestä oli poistettu tuoleja. Sitten siirryttiin Chicago-bluesiin. Suomen ainoasta bluespubista ja kaupungin blueskuvioista on luettavissa lisää juttua BN-numerosta 2/2023. ”Hänen lauluinspiraationsa tulevat bluesin supertähdiltä, kuten Muddy Waters, B.B. Oscar käväisi vielä loppuillasta lavalla ja vetäisi Got My Mojo Workingin. Vuodesta 2007 lähtien Oscar Wilson on vaikuttanut yhtyeessä The Cash Box Kings, joka on julkaissut 11 albumia, niistä 3 uusinta kuuluisalle Alligator Recordsille. Lauantaina 6.1.2024 suunnattiin taas Pub 23:seen. Illalla pubi oli aivan täynnä ja paikalla näytti olevan väkeä ainakin Vantaalta, Lahdesta ja Porista. Illan toisen setin avasi Timmy’s 23 Blue Stars. Jani lauloi ja soitti yksinään bluesia slidekitaralla ja akustisella kitaralla säestäen. Hän on todellinen bluesammattilainen, showmies ja erinomainen blueslaulaja. Wilson teki pitkään päivätöitä, mutta vieraili samanaikaisesti solistina mm. Hän esitti myös omia kappaleitaan kuten Sideways, Then You Came Around, Ghost In The Night ja Business Woman Boogie. Baari täyttyi vähitellen blueskansasta haastavasta kelistä huolimatta. Suomen-kiertueella Helsingin Storyvillessä 2.1. He kaikki olivat vakituisia vieraita viikoittaisissa jameissa Oscarin kotona. Kappaleessa High And Lomesome hän tarttuikin kitaran varteen ja hoiteli komppihommat mallikkaasti. Viimeksi paikassa käydessämme lava oli niin pieni, että välillä osa muusikoista joutui soittamaan lattialla. Tunnelma oli todella hyvä jo iltapäivällä. Mukaan tulivat vielä Simo Salmela (basso) ja Pete Tähtinen (rummut). Melvin Taylorin ja Johnny B. hienon version Eddie Taylorin Big Town Playboysta. Settiä jatkettiin jamimeiningillä. Helander & Third Ward (Ilkka Helander, Esa Kuloniemi, Leevi Leppänen, Ville Tolvanen ja Big Dog Andy). Kyllä Kouvolaan kannattaa tulla kauempaakin. Timmy Heikkilän erittäin Eddie Taylor -vaikutteisen kappaleen Dopa Smoka. Mooren keikoilla. Pojat soittivat mm. Wilson osoittautui kovatasoiseksi old school -blueslaulajaksi. Robert Johnsonin Milkcow’s Calf Blues ja Johnny Shinesin Two Steps To Hell). Festivaalin toisen päivän aloitti jo klo 15.00 Kouvolan oma poika Jani Orpana. He soittivat kahdestaan sähköistä Chicago-bluesia. Lähes kymmenen minuuttia kestänyt Blues At Sunrise todisti, että 70-vuotiaan artistin lauluääni on edelleen upeassa kunnossa. Seuraava kappale Poor Black Mattie (R.L. Vähemmän tunnettua on, että Oscar on myös itse taitava blueskitaristi. Tri Tolvanen tarjoili osuudessa useita hienoja Otis Spann -tyylisiä sooloja, ja myös Timmy ja Robbie Hill pääsivät näyttämään osaamistaan. Robbie soitti tässä kappaleessa pitkiä kitarasooloja Albert Kingin tyyliin, superhieno veto. Yleisö taputti tahtia ja lauloi täysillä mukana kertosäettä, Muddyn henki leijui ilmassa
Yleisö oli koko setin ajan täysillä mukana. Siellä hänen seurassaan olivat nyt Knock-Out Greg, Tomi Leino, Robbie Hill, Tri Tolvanen, Simo Salmela ja Aapo Watanen. Myös Tri Tolvanen ja Greg saivat vuoroillaan tarjoilla upeat jatsahtavat ja sielukkaat soolot. Robbien ohella kitaran varressa oli lisäksi Tomi, joka soitti Timmyn Gibson SG:llä pitkän soolon kuin itse B.B. Soitto perustuu vanhaan sähköiseen harppu/kitarabluesiin esikuvinaan mm. Parkkinen (rummut). Blow Wind Blow (Muddy Waters) ja huuliharppu-instrumentaaliversio kappaleesta All Your Love (Otis Rush). Aitoa Chicago-bluesia kahdeksan esityksen verran. Robbie Hill sai jälleen paljon soolotilaa, Timmy soitti tällä kertaa huuliharppua ja lauloi. Illan neljännen setin avasi Timmy’s 23 Blue Stars. Koko illan kohokohdaksi muodostui tällä kokoonpanolla esitetyt B.B. Siinä soittavat Ruotsin ja Suomen kovimmat blues-instrumentalistit Greger Andersson eli Knock-Out Greg (laulu ja huuliharppu), Tomi Leino (laulu ja kitara) sekä S.P. Soitettiin mm. Greg on vieraillut Suomessa useita kertoja. Kappaleen lopuksi Oscar totesi: ”Hyvät naiset ja herrat, olette kuulleet Chicago-bluesia, en ole koskaan, koskaan, koskaan soittanut tällaisten bluesmuusikkojen kanssa, kiitos, minä rakastan teitä.” Tallenne on nähtävissä YouTubessa, kannattaa katsoa, mutta vielä hienompaa oli kuunnella tätä musiikkia livenä vain muutaman metrin päässä esiintyjistä. Albert Kingin The Hunterissa Sammeli soitti hyvää Leslie-kitaraa. Jimmy Rogers Trio ja Walter Horton/Willie Nix -duo. Oscar Wilson tuli vielä uudelleen lavalle. Myös soundit ovat suoraan kuin 50-luvun Chicagosta. Myös Tomin soitto on monipuolistunut. Setissä soitettiin mm. Rambling On My Mind (Robert Johnson) eteni Robbien modernin dynaamisen kitaroinnin ohjauksessa. Trio sai yleisön lähes itkemään ja toisaalta riehaantumaan tanssilattialla. Kuulimme hyvää kitarataiturointia useamman kappaleen verran. Harppu soi Little Walterin, Sonny Boy Williamsonin tai Walter Hortonin tyylisesti. Keikka loppui pitkään nopeaan kappaleeseen Shot Down, jossa kuultiin niin ikään tyrmäävää kitarasooloilua. Yhtyeessä soittivat Robbie (laulu/kitara), Simo Salmela (basso) ja Aapo Watanen (rummut). Tässä vaiheessa iltaa yleisö oli jo sen verran äänekästä ja riehakasta, että laulu kuului hieman liian hiljaa. Jimmy Rogersin Going Away Babyssä Knock-Out Greg tuli lavalle ja hoiti kappaleen huuliharppuosuudet. 52 Blues News 1/2024 Rocking Ede & The Reindeers. Yhtyeen repertuaari koostuu tyylillisesti bluesista sekä bluespohjaisesta juurimusiikista ja rhythm’n’bluesista. Efektejä Robbie hyödyntää todella säästeliäästi, vain reverbiä ja tremoloa. Luvassa oli lisää Memphisja Chicagobluesia, kun lavalle nousi Knock-Out Greg Low Down Trio. Rokimpaan tyyliin siirryttiin kappaleissa Number 9 Train ja Sweaty Beaver. Slidekitaraa hän soittaa standardivireen lisäksi useissa avoimissa virityksissä. Sitten nousi estradille illan odotetuin vieras, Oscar Wilson. Lisäksi kuultiin Jimmy Rogersin vaikuttava What’s The Matter ja hieno tulkinta Jerry McCainin rockaavasta kappaleesta That’s What They Want. Jouni Hyytiäinen (Blues Live, Jyväskylä) suositteli kyseistä bändiä silloin tapahtumaan. Sammeli ja Juho ovat Lapin poikia, siitä yhtyeen nimen loppuosa. Vesa Salmi Knock-Out Greg ja Tomi Leino Robbie Hill Band © Ve sa Sa lm i © Ve sa Sa lm i. King -numerot Don’t Answer The Door ja I’ve Got A Mind To Give Up Living. Vuorossa oli vielä illan viimeinen esiintyjä, Robbie Hill Band. Lahtelainen blueskitaristi Jaakko Heinonen vinkkasi tuolloin, että kannattaa käydä Tomin keikalla, kyseessä kuulemma oli taitava nuori blueskitaristi. Parkkinen piti homman hyvin kasassa. Howlin’ Wolfin kappaleet 300 Pounds Of Joy ja Who’s Been Talkin’, Chicagobluesia modernilla otteella. 30 vuoden bluesin soitto ja tien päällä olo näkyi ja kuului Kouvolan keikalla. Seuraavana aamuna suunnatessamme -26 asteen pakkasessa kohti kotia, oli todella kylmä, mutta onneksi edellisen illan hieno musiikki lämmitti sielua. Hän osoitti hallitsevansa Chicagon kitarablueskuviot täydellisesti. Tomi Leinon taas näin uransa alkupuolella Roots’n River Blues -festareilla jo vuonna 1996. Paras liveveto, minkä olen kuullut missään pitkään, pitkään aikaan. Kokoonpano edustaa ruotsalais-suomalaista bluesyhteistyötä parhaimmillaan. Rajua harputusta saimme kuulla Evan’s Shufflella. Viimeksi mainittua sekä vibraa käyttäessään hän saa kitarastaan hienoja viulumaisia ääniä. Knock-Out Gregin laulu on parantunut ja saanut syvyyttä vuosien varrella. Suuret kiitokset Kouvosto Bluesfestin isälle ja Kymen Juurimusiikki ry:n hallituksen puheenjohtajalle Timmy Heikkilälle sekä muillekin järjestäjille. Itse näin ensimmäistä kertaa kovatasoisen Knock-Out Greg & Blue Weather -bändin Lahdessa vuonna 2000 järjestetyillä ensimmäisillä Grand Blues Festivaaleilla. Kappaleessa High And Lomesome Wilson soitti myös tyylikkäästi huuliharppua. Yhtyeessä soittavat Esko ”Rocking Ede” Mikkola (basso/laulu), Sammeli Palovaara (kitara) ja Juho Ranta (rummut). Kokoonpano tulkitsi illan aikana mm. King -tyylisen laulusoundin ja nyt sitä kuultiin komeimmillaan. 70-luvulla. Pakkanen ei kuitenkaan ollut vaikuttanut hänen lauluääneensä, vaikka hän illan mittaan hieman yskikin. Muuten pienessä baarissa soundit olivat yllättävän hyvät. Sympaattinen ja ystävällinen Wilson hallitsee suvereenisti Albert Kingja B.B. Oscar kertoi, ettei ollut koskaan ollut näin kylmässä säässä. Little Walterin kappaleet Crazy Legs ja Temperature sekä pari Slim Harpon numeroa. Tämä lähes kaksikymmentä minuuttia kestänyt osuus osoitti, että Suomessakin voi kuulla maailmanluokan bluesia. Erinomainen rumpali S.P
hiljattain edesmennyt Larry Chance (The Earlsin Remember When), Dion DiMucci (Donna The Prima Donna, I Wonder Why, Runaround Sue), The Cadillacs (Speedo), The Dell Vikings (Whispering Bells), The Capris (There’s A Moon Out Tonight), The Jarmels (A Litte Bit Of Soap) sekä kenties vaikuttavimmillaan kuningas Elvis. On tavallaan sääli, että sooloartistina ja omassa levytystuotannossaan Charlie Thompson on keskittynyt etupäässä 1950-lukuiseen countryyn, rockabillyyn ja hillbillyyn. Ohjelman laatu ja järjestelyt sen sijaan eivät pettäneet odotuksia. Johnny Guitar Watsonin Looking Back, Don & Deweyn Bim Bam, Link Wrayn El Toro, eeppinen flamenco-surfmukaelma Torontontero sekä Freddie Kingin rotevasta mollikiihdyttelystä Now I Got A Woman onnistuneesti käännetty espanjankielinen Yo Tengo Una Novia. Irtiottavimman hetken yhtye tarjosi osuutensa lopussa rökittämällään Johnny Burnetten Rock Billy Boogiella, jonka se esitti erityistoiveesta yleisön puolella keikkaa seuranneelle ruotsalaisrockabillyn kantahahmolle Jan ”Wildfire Willie” Svenssonille. Viimeksi mainitun balladiherkistely Don’t osuikin brittiherran käsittelyssä eräänlaisena yllätysnumerona tarkasti kohteeseensa. Kadehdittavaa esiintymistaitoa ja show-elkeitä omannut orkesteri oli kuin kiidätetty lauteille aikakoneella Hampurin yökerhoilta 1960-luvun alusta. Se lisäsi illan tyylilliseen kirjoon mustan rhythm’n’bluesin täydentäen energistä puhdettaan väkevällä instrumentaalisella rock’n’rollilla ja merseybeatillä. Pete Hoppula © Pe te H op pu la Los Torontos. RockIt Partyn kulttuurihistoriallisesti ja arkkitehtonisesti huikeat puitteet saattoivatkin olla eräille läsnäolijoista yksi huomionarvoinen kimmoke juhliin osallistumiselle. Woldemar Baeckmanin ja Hugo Harmian suunnittelema vuonna 1950 ovensa avannut rakennus oli ilmapiiriltään sekä satojen Tynell-valaisimien ja vintagekalusteiden koristamalta julkiasultaan toden totta jotain aivan muuta verrattuna livekeikoille tyypillisiin keskiolutkuppiloihin tai tympeän moderneihin hotellikomplekseihin. Kotimaisena avaajana toiminut The Barnshakers huolehti tottunein elkein siitä, ettei vuoden 2024 käynnistäjäisiin suunnattu suinkaan ykkösvaihteella madellen. Vaikka illan ennakkoon kiitelty artistikattaus oli houkutellut tupaan sangen runsaasti kansaa, ei kapasiteettiin ja tilavuokriin suhteutettu kävijätavoite tainnut valitettavasti tällä kertaa täysin toteutua. Pikemminkin päin vastoin, kokenut Lasse Sirkko oikeastaan toi kaivattua lisäjännitettä bändin muutoin rutinoituneeseen soitantaan vakiobasisti Mika Liikarista jossain määrin tatsiltaan poikenneella instrumentinkäsittelyllään. Ilmeistä doo wop -osaamistaan hän ei ole juurikaan päässyt tuomaan studio-oloissa julki. Ympäri maailman syystäkin arvostettu Vesa Haajan johtama rockabillykokoonpano tarjosi vahvadraivisen näytteen omaa ja lainakäsialaa olevasta repertuaaristaan, eikä edes normaalista hieman poikennut miehistö hillinnyt poljentoa. Bailupopulaan jorausvaihteen viimeistään tartuttaneina valintoina kuultiin mm. Hänen yhdessä talkookumppaniensa kanssa aikaansaaman ensimmäisen Helsinkiin sijoittuneen festivaalin toteutuspaikaksi oli onnekkaiden sattumien kautta valikoitunut hiljattain remontoitu Ravintola Töölö Runeberginkadulla sijaitsevassa entisessä kauppakorkeakoulun talossa. Toistamiseen Suomessa vuoden sisään poikennut Los Torontos oli luonteva nimi astelemaan seuraavaksi estradille, sillä sen muodostivat The Velvet Candlesin Agusti Burriel sekä edellisen kattauksen taustayhtye kipparinaan kanadalaislähtöinen saksofonisti-laulaja Spencer Evoy. Volyymija promillerajoja asianmukaisesti kunnioittamaton päätösseremonia oli heille kuten eittämättä myös valtaosalle muusta bakkanaaliväestä juuri tismalleen sitä mitä kunnon uudenvuoden rokkikemuista oltiin tultu alun alkaen hakemaankin. Tämänkertaisessa konserttikäytössä tilan sydämen muodosti kauttaaltaan mäntypaneeleilla verhoiltu kaarevapintainen juhlasali ”Töölö Ballroom”, joka olisi kivuitta vetänyt sisuksiinsa yli tuhatpäisenkin osallistujamassan. Puolenyön sekunninlaskun jälkeen kekkerit turvaisaan kotisatamaansa saatteli jälleen keikkailemaan intoutunut Ellis & The Angry Teens. Pidetty vieras Suomessa on myös Espanjan doo wop -sanansaattaja The Velvet Candles, joka oli saanut seuraansa soolovahvistuksekseen englantilaisen Charlie Thompsonin. Bänditoiminnassa vuosikymmenet uurastanut ja viime aikoina etenkin Moondog Music -levymerkkinsä kautta kotimaista rock’n’roll-yhteisöä aktivoinut Petri Mäntysalo tunnetaan haasteita arastelemattomana työn sankarina. Vakiintunutta mainetta etenkin KeskiEuroopassa jo vuosikymmenet nauttinut suomalaistrio (jossa 2008 edesmenneen basistin Ari ”Ude” Utriaisen on nyttemmin laulaja-kitaristi Miku Majurin ja rumpali Kalle Nikulaisen rinnalla korvannut Jate Haro) oli saanut matkustamaan Töölöön jopa joukon saksalaisia ja ruotsalaisia teddyboy-musiikin ystäviä. Kun pirskeiden ajankohta vielä keksitään sovittaa jo lähtökohtaisesti keskivertoa riskialttiimpaan rakoon, kuten vaikkapa uudenvuoden aattoon, voi vaikeuskertoimen todeta kasvaneen kunnioitusta herättävän korkeisiin lukemiin. Toisaalta valitettavasti tila pääsi silloin tällöin osoittamaan haastavan miksattavuutensa myös samettikynttilöiden spottivuorolla. Ulkoisesti ja luonteeltaan akustisen kitaran kaikukoppaa muistuttanut juhlasali tarjosi lauluyhtyemusiikille erityisen lupaavat äänentoistolliset lähtökohdat. Blues News 1/2024 53 NEW YEAR’S EVE ROCKIT PARTY Töölö Ballroom, Helsinki 31.12.2023 Töölö Ballroom, Helsinki 31.12.2023 BN käy tapahtumissa! Ison mittakaavan juurimusiikkitapahtumien junailemista pääkaupunkiseudulla on pidetty viime vuosina ymmärrettävistä syistä miltei tekemättömän vaikeana paikkana. Kantavalla ja itsevarmalla tyylillä lead-paikkaansa hallinnut Thompson osoittautui erinomaiseksi ykköstulkiksi paljolti ”italo-doo wopin” äärellä pitäytyneessä klassikkokimarassa, jossa tribuutteja saivat osakseen mm. Osaava kvartetti pysytteli silti teknisten murheiden yläpuolella
Kappaleiden välillä Keiski jutustelee yleisölle ja taustoittaa biisien tekstejä. Takana oli yli neljän tunnin junamatka ja vielä juuri ennen keikkaa mielessä pyöri hienoinen jännitys siitä, miten rockbändi mahtaisi konserttioloissa toimia... Aina niitä vaikutteita ei ole edes turhaan piiloteltu, kuten mainiossa Deep Purplelle ja Blackmoren kitaroinnille kumartavassa King Of The Highwayssa. Pohjalla on blues, mutta muukin roots-musa on kuunneltu ja konventio osataan. Encoreen vielä Born To Be Wild ja kiitos ja kumarrus. Ja enkö itsekään seiso kenenkään jalalla tuoppi kallellaan. Keikan jälkeen silminnähden tyytyväinen yleisö parveilee turisemassa yhtyeen kanssa ja tietenkin ikuistamassa hetkeä kännyköilleen. Trion täydentää Lahdesta löytynyt raudanluja rytmiryhmä, jossa rumpuja kurittaa villimiesmäisellä otteella Korpiklaanistakin tuttu Samuli Mikkonen ja bassotaajuuksia päästelee eritäin hyvällä svengillä ja jämäkkyydellä Tehosekoittimen Hanski Kilkki. Suunnilleen samalla suhteella mennään keikkakin, eli illan 19 kappaleesta vain neljä on lainakamaa. Kunnes taas laitetaan rokiksi. Trio on julkaissut kaksi albumia ja kiekkojen musiikki on ihan muutamaa raitaa lukuun ottamatta bändin omaa tuotantoa. Bändin levyltäkin löytyvä Ray Charlesklassikko What’d I Say on sovitettu kokonaan uusiksi ja menisi vaikka bändin omana biisinä. Pienen väliajan jälkeen jatketaan siitä, mihin ennen taukoa jäätiin ja kakkossetillä kuullaan myös illan loput lainakappaleet. Ja tässä bändissä todellakin hallitsee! Vaikka bändi kantaa keulakuvansa nimeä, kyseessä on ehdottomasti © Ju kk aPe kk a Ku m pu la in en bändi siinä sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä siis pelkkä laulusolisti säestäjineen. Keiski onkin nähty Remun vieraana muutamaankin otteeseen, mm. Ruotsissa syntynyt ja sittemmin Lahteen kotiutunut Dimitri Keiski on monipuolinen laulaja ja taitava kitaristi. 54 Blues News 1/2024 DIMITRI KEISKI BAND Malmitalo, Helsinki 26.1.2024 Malmitalo, Helsinki 26.1.2024 BN käy tapahtumissa! Tähän ikään olen oppinut, että kun joku itseä kiinnostava esiintyjä sattuu hollille, on syytä lähteä katsomaan. Vaikka sitten välimatkaakin olisi, eikä paikkakaan olisi se kaikkein ilmeisin. Erikoisempi keikkapaikka takasi myös sen, että yleisö oli tullut nimenomaan illan bändiä katsomaan. Niin että kannattiko matkustaa melkein viisi tuntia päästäkseen Malmitaloon näkemään Dimitri Keiski Band livenä. Ja bändi naljailee toisilleen niin leppoisasti, että tunnelma salissa on välillä kuin sukukokouksen pihajameissa. Heti avausraitana kuultu We’re In A Rock’n’Roll Band (eli Grand Funk Railroadin We’re An American Band) teki pelin selväksi: lauteilla on poikkeuksellisen tiukasti soittava trio ja luvassa mukava parituntinen rouhean musiikin parissa. Kautta keikan triosta huokuu myös aito soittamisen ilo ja riemu ja sehän tunnetusti tarttuu myös yleisöönkin. Kyllä kannatti, menkää keikoille! Petri Friman. Hartwall-areenan taannoisella ei-sittenkään-ihan-viimeiseksi-jääneellä jäähyväiskeikalla. Ja hyvä niin, sillä bändin omat tuotokset kestävät ehdottomasti vertailun! Musiikissa on selkeä oma linja, mutta myös sopivasti sävyjä ja sovitukset on tehty pieteetillä. Teemaan liittymättömiä biisitoiveita ja muita känniölinöitä ei kuultu. Varsinaisen setin viimeisenä kappaleena kuullaan Hurriganesin Hot Wheels, jota Remu on kuulemma käskenyt Keiskin soittaa jokaisella keikallaan. Biiseissä on sopivasti muotoa rikkovia jamittelupätkiä ja siellä täällä on muutamia pikku täkyjä kuulijoiden tunnistettavaksi. Kappaleiden tekijöiksi on merkitty koko yhtye. Eipä ole ihmekään, että itse Suomi-rokin ylipäällikkö Remu Aaltonen ilmoitti jo jokunen vuosi sitten valinneensa juuri Keiskin seuraajakseen ja perinteensä jatkajaksi. Välillä piti katsella hieman epäuskoisena ympärilleen, että eikö kukaan tosiaan ole tallomassa varpaille tai kaatamassa kaljaa päälle. Huolet hävisivät samalla hetkellä, kun trio täräytti keikan käyntiin. Heppu on myös sympaattinen ja karismaattinen hahmo, joka vaikuttaa syntyneen rokkistaraksi. Ilokseni huomaan olleeni turhaan skeptinen keikkapaikan suhteen, sillä konserttisali näemmä sopiikin yllättävän mainiosti rokin kuunteluun! Istuin suhteellisen lähellä lavaa ja paikalla, johon kuuli ja näki koko ajan kaiken. Niinpä huomasin istuvani tammikuisena perjantai-iltana Malmitalon konserttisalissa odottamassa, että Dimitri Keiski Band aloittaa keikkansa. Vanha totuus tietää kertoa, että triossa ei ole tilaa vapaamatkustajille ja jos vähillä soittimilla haluaa luoda biiseihin dynamiikkaa ja vaihtelua, kaikkien osallisten on hallittava tonttinsa
Jukka Rajala © Ju kk a Ra ja la CONSTANTINE & CONSTANTINE & THE CALL THE CALL OPERATORS OPERATORS Sylvia (omakustanne) Puntaroidun oloisin askelin tyyliään retrorhythm’n’bluesin parissa muovannut yltiölahjakas kitaristi-laulaja Konstantin Kovalev laajentaa julkaisukatalogiaan omaa tuotantoa olevalla suoratoistosinkulla, jolle artisti on lisännyt esisoulahtavaan tunnelmapalaansa myös hyvän annoksen karibianmerellistä aaltoilua. Se, että bändi tukeutuu paljolti lainakamaan ei ole ongelma, ellei siitä tee sellaista. Hämeenlinnassa, kun paikallisen Albertin Kellarin lavalle nousi pitkän linjan kotimainen bluesorkesteri Maisteri T. Tässä tapauksessa ystävykset tosin ovat äänittäneet omat osuutensa nykyajan trendien mukaisesti kumpikin kotimaistaan käsin. Keikkajärjestäjille ympäri Suomen maan voi täysin sydämin antaa vinkin, että jos haluatte kapakkaanne eloa, ilmettä ja ennen kaikkea väkeä, niin Maisteri T. Instrumenttien käsittelyn lisäksi bändin voimavaroja ovat Elorannan maukkaat ja välillä myös humoristiset tekstit, maestron lavakarisma ja jouhevat spiikit. Taidonnäytteen heilauttaa uusille ulottuvuuksille Davie Allan -henkisellä mörisevällä fuzz-kitaralla käynnistyvä mutta loppua kohden yhä syvemmälle The Allman Brothers Band -tunnelmia viettävä soolojatkumo. Link Wray’mäisellä rosoisella raivokitarasoololla käynnistyvä ensinäyte vieroittaa kuulijan saman tien arkitodellisuudesta ja kuljettaa reaalimaailman kartastoissa tuntemattomaksi jääneeseen mutta ainakin Hollywoodin asukkien korvaan tutulta kalskahtavaan kolkkaan – Train Kept A-Rollin’ -sointisen garagerockabillyräimeen luodessa hyytävää soundtrackiä reitin varrelle. Vaikka hämeenlinnalaisyleisö siirtyi tanssilattialle vasta viimeisinä kuultujen kipaleiden Toivon vaan (Billy Boy Arnoldin I Wish You Would) ja Taikavarpu (Muddy Watersin Got My Mojo Working) soidessa, niin yleisön näki nauttivan Maisteri T.:n luennosta kuunteluoppilaanakin. Viidettä albumiaan ”Black Lipstick” kevään 2024 aikana Bluelight Recordsin julkaistavaksi viimeistelevän trion viesti ei jätä jossiteltavaa. Rootsin jo alkujaan 2016 albumilleen ”Roots Music” bändisäestyksisenä levyttämä Django Reinhardtille ja Stéphane Grappellille omistettu sympaattinen swing-numero saa Jokelinin ilmavassa huuliharppuvyöyrytyksessä uuden ja entistä jazzpainotteisemman olomuodon akustisella slidekitaralla johdettuna. Väkeä paikalle oli kertynyt lähes täysi kapakallinen, minkä vuoksi istumapaikat olivat vähissä ja myöhemmin saapuneet saivat nauttia Maisteri T.:n musisoinnista seisaaltaan. Solistina, harpistina, biisien kääntäjänä ja kirjoittajana toimivan Teijo Elorannan luotsaamaan bändiin kuuluvat kitaristi Sammeli Palovaara, basisti Petri Loikala ja rumpali Juho Ranta – kaikki instrumenttinsa loistavasti hallitsevia musikantteja. Se on vähintään varmaa, että Tinseltownissa rokataan kuin viimeistä päivää! Pete Hoppula BN tutkailee digisinkkuja: BN tutkailee digisinkkuja:. ”Suomen JD McPherson” on yhtyeineen lupaavassa vedossa seuraavaa pitkäsoittoa ajatellen. Blues News 1/2024 55 MAISTERI T. ja sen ensimmäinen esitys oli kalifornialaisen Doug Jayn ensilevyltä napattu instrumentaali Knucklehead. Pussausbiisi, kuten keikalla kuullut Slim Harpon Tip On In eli Piipahda, omaa tuotantoa oleva Hän somettaa, Rakkauden taituri (Smiley Lewisin Real Gone Lover) ja Katriina (Louis Jordanin Caldonia) kuulunevat bändin keikkasetin vakioihin, sillä ne löytyvät myös Maisteri T.:n viime vuonna ilmestyneeltä ”Elävänä Storyvillessä” -albumilta. on oikea valinta bändikiinnityksiä miettiessänne. Sekaan ujutetut muutamat omat biisit toimivat klassikoiden tapaan loistavasti, minkä vuoksi bändiltä kuulisi mieluusti enemmältikin omasta kynästä peräisin olevaa materiaalia. Hel-Gatorin”, jonka mukana tietenkin seuraa The Hel-Gators vakiintuneessa kitaristi Jarmo ”Jama” Löfin ja basisti Marko ”Maine” Mainelakeuksen muodostamassa koostumuksessaan. Ainahan esityksiä voi verrata alkuperäisiin ja nyrpistää nenäänsä, jos kaikki ei ole kuin originaalissa, mutta miksipä tehdä niin, kun Maisteri T.:n käsittelyssä biisit toimivat vallan mainiosti omina versioinaankin. Pete Hoppula THE HEL-GATORS THE HEL-GATORS Tinseltown (Bluelight) Jussi Sydänmäen vakiintunut tapa keskittyä monista musiikillisista persoonistaan aina yhteen kerrallaan on nostanut seuraavaksi parrasvalojen tuntumaan laulavan rumpalin ”J. Suurin osa kahden noin tunnin mittaisen setin sisällöstä oli Elorannan käännöksiä tutuista ja vähemmän tunnetuista kappaleista. Erityisen hyvää se tekee, jos sitä saa nauttia livenä, kuten kävi perjantaina 22.12. Tämän jälkeen kuultiin mitä voi tapahtua, kun pussaillaan pimeässä, sillä Elorannan käännös Memphis Minnien Kissin’ In The Darkista oli saanut nimekseen Pussannut pimeessä. Hämeenlinnassa bändi heitti joululauluihin kyllästyneelle tai ainakin kyllästymäisillään olleelle yleisölle monipuolisen annoksen bluesia. Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.12.2023 Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.12.2023 BN käy tapahtumissa! Kuten BN:n lukijat tietävät, kunnon blues tekee hyvää sielulle. Keikka käynnistyi ennakkoon ilmoitetun aikataulun mukaisesti kello 21.30. Pete Hoppula ANDRES ROOTS & ANDRES ROOTS & JANTSO JOKELIN JANTSO JOKELIN Django (Roots Art) Oli jo aikakin, että jälleen yhdessä keikkailemaan intoutuneet omien soittimiensa taitajat, virolainen Andres Roots ja suomalainen Jantso Jokelin yhdistäisivät virtuositeettinsa myös studiossa
Kirjan alkujohdantojen ja avustajalistausten jälkeen kohdekaupunki Memphis avautuu ja sen tunnelmaan pääsee nostalgisesti sisään vuodelta 1949 peräisin olevan kellertävän kartta-aukeaman välityksellä. levytysstudioiden musiikillista ja/tai musiikki historiallista merkitystä. Omastakin kirjastostani löytyy lukuisia kirjoja, jotka kartoittavat laaja-alaisesti Memphisin valtavaa merkitystä: Bengt Olsson, “Memphis Blues” (1970), Robert Gordon, “It Came From Memphis” (1995), James Dickerson, “Goin’ Back To Memphis: A Century Of Blues, Rock‘n’Roll And Glorious Soul” (2000), William Bearden, “Memphis Blues: Birthplace Of A Music Tradition“ (2006), John Floyd, “Sun Records: An Oral History” (2015), ja Robert Gordon, “Memphis Rent Party: The Blues, Rock & Soul In Music’s Hometown” (2018). Lisänumerotietona se sisältää lähes 900 (!) valokuvaa, joista monet näkevät päivänvalon vasta tämän teoksen sivuilla. En rupea tässä lainkaan pohtimaan tai perustelemaan Memphis-nimisen kaupungin, sen tarunhohtoisen Beale Streetin saatika Sun-, Staxym. Itsekin tätä kädessäsi pitämääsi BN-julkaisufoorumia vuosikaudet taannoisina vuosikymmeninä taittaneena tiedän, kuinka vaativaa ja aikaavievää hommaa on lehden tai kirjan taittotyö, joten osaan taatusti arvostaa teoksen ulkoasusta vastuullisten Evelyne ja Mychael Gerstenbergerin sekä Nico Feuerbachin ammattitaitoa. Kaikissa noissahan on tullut käytyä useastikin, mutta toki vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän jättituotoksen pääarkkitehti Martin Hawkins sai ajatuksen projektilleen kertomansa mukaan 2010-luvun alussa ja onnistui kauppaamaan ideansa Bear Familylle, joka on tunnetusti alan merkittävin toimija juuri tällaisten kokonaisuuksien mestarillisena toteuttajana. Asian pitäisi olla lähtökohtaisesti itsestään selvä ainakin pääosalle Blues News -lehden lukijakuntaa. Todetaan vain lyhyesti Memphisin toimineen jo W.C. kymmenien Bear Family -albumien tuottajana ja satojen levykansitekstien laatijana sekä diskografiateoksistaan yhdessä Colin Escottin kanssa (“Good Rockin’ Tonight: Sun Records And The Birth Of Rock‘n’Roll”, 1991). Hyvä niin. Memphisin ikoninen merkitys tuodaan totta kai erinomaisesti perustellen jälleen kerran parrasvaloihin myös tässä esillä olevassa teoksessa, joka keskittyy tietoisesti ja täysin yksiselitteisesti vain ja ainoastaan bluesmusiikkiin. Heidän kädenjälkensä on korkean hatunnoston arvoinen ja vaikuttaa omalta osaltaan erittäin paljon kirjan näyttävyyteen ja luettavuuteen. Kirjan alla lootassa on omassa eriössään kahdeksan erillistä pahvikoteloa sisältöinään yhteensä 20 CD:tä, joille on taltioitu kaiken kaikkiaan peräti 534 (!) musiikkikappaletta. KIRJASSAKIN RIITTÄÄ KAHLATTAVAA KIRJASSAKIN RIITTÄÄ KAHLATTAVAA Arvatenkaan en ole saanut likikään luettua kauttaaltaan läpi tätä puhelinluettelon laajuista merkkiteosta, mutta suht perusteellisesti olen sitä sentään selaillut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanonta sopii tässä yhteydessä kuin se kuuluisa nenä päähän. sijainnit, joten lukija voi siirtää itsensä aikakoneen siivin vaikkapa legendaarisille Sun-, Staxtai Hi-levy-yhtiöiden studioille. Bluesin jatkumona ovat sittemmin syntyneet ja muotoutuneet niin rhythm & blues, rock & roll, rockabilly ja soul. Karttoihin on plotattu merkittävimpien levytysstudioiden, musiikkimestojen yms. Memphis-boxi oli hänen mukaansa likimain valmis ja julkaisukelpoinen jo 2019, mutta sitten mustina pilvinä taivaalle nousivat ensin pandemia ja heti perään Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamat taloudelliset lainalaisuudet, joiden seurauksena paketin julkaisuajankohta siirtyi viime vuoden lopulle. 56 Blues News 1/2024 THE MEMPHIS BLUES BOX THE MEMPHIS BLUES BOX Original Recordings First Released On 78s And 45s, 1914–1969 (Bear Family BCD 17515 / 20 CD:n boxi + kirja) Lyödään johdannoksi heti aluksi tiskiin tämän viime loppusyksynä, marraskuussa ilmestyneen julkaisukokonaisuuden muutamat keskeiset faktat: Noin neljän senttimetrin paksuisen ja reilut 3,5 kiloa painavan boxin avattuaan tulee päällimmäisenä vastaan LP-levyn muotoinen, kovakantinen, painolaadultaan erinomainen, korkealaatuiselle paperille printattu 360-sivuinen (!) kirja. Edellä jo todettiin kirjan massiiviset mitat ja sivumäärä. Hawkins on tullut tutuksi asiantuntijuudestaan vuosien varrella mm. Kiitokset tästä kuuluvat Sam Malbuch -nimiselle henkilölle. “Rajaus” on ehdottoman oleellinen, jotta kokonaisuus pysyisi edes jotenkin hanskassa. Näiden vuosikertafotojen digitointi ja jälkiprosessointi on suoritettu hämmästyttävän, suorastaan hengästyttävän laadukkaasti. Seuraavalla aukeamalla vastaan tulee sitten laajemman alueen kartta, joka puolestaan kattaa lähiosavaltioita (kuten MisBN:n erityispuntarissa!. Jatketaan siis tästä luomalla silmäys boxin sisältämään upeaan kirjaan. Handyn päivistä yli 100 vuoden takaa monimuotoisena musiikillisten tyylisuuntien sulatusuunina, ja bluesin olleen keskeisin elementti läpi tuon pitkän historian
Kaikki kirjan ykkösosan esseet ovat tosi mielenkiintoisia, mutta minusta teoksen tämän ykkösosion tärkein anti on 15 kirja-aukeaman halki ulottuva, kunkin aukeaman vasempaan reunapalstaan asemoitu kronologisesti etenevä erillinen kehyskertomus Memphisin poliittisesti, sosiaalisesti ja tietenkin musiikillisesti merkittävistä virstanpylväistä ja tapahtumista, alkaen niinkin varhain kuin jo 1700-luvulta ja päätyen, aivan oikein, vuoteen 1969. Kirjan kasaaja Martin Hawkins on itse kirjoittanut neljä esseetä, niistä yksi tärkeimmistä on mielestäni “Blues In Memphis – Its Demise And Rise”, joka palauttaa mieliin faktan, miksi boxin äänitteet ulottuvat “vain” vuoteen 1969, eli millainen historian taite-kohta sijoittui noihin aikoihin bluesmusiikin maailmankuvaan. Sen puitteissa on luettavissa jokaisen 20 CD:n kaikkien 175 (!) artistin biografiat aakkosjärjestyksessä, alkaen Johnny Acesta ja päättyen Malcolm Yelvingtoniin. Vanha ystäväni, ensimmäisellä Memphisin matkallani keväällä 1986 minua opastanut, yliopiston musikologian emeritus-professori David Evans pureutuu puolestaan varsinaiseen ydinasiaan esseessään “Memphis Blues Style”. bluesin kytköksiin varhaisen jazzin suuntaan (“Memphis Jazz Licks”) ja 1920–30-lukujen ruukkumusiikkiin (“Memphis Jug”), sekä levyyhtiötoimintaan Memphisissä (“Recording In Memphis”, “Golden Age Of The Independent Record Companies”, “Phillips Sent Me”). B.B. King Joe Hill Louis. Blues News 1/2024 57 sissippi, Arkansas ym.), mistä voi taasen etsiä Memphisissä levyttäneiden bluesartistien synnyinsijoja, esimerkiksi Mississippin Clarksdale ja meille suomalaisille(kin) tärkeä Eddie Boyd. Vihdoin kirjan sivulle 354 päästäessä on pitkän palan painikkeeksi tarjolla vielä jälkiruoaksi CD:iden sisältämän musiikin aakkosellinen kappalehakemisto, ja tieto kenen artistin kappaleesta on kyse, sekä miltä CD:ltä se on löydettävissä. Itse varsinainen teos jakautuu kolmeen laajaan pääosioon: (1) “Memphis Blues Essays”, (2) “The Artists”, ja (3) “Track Notes”. Kynän varressa, tai ehkä jopa PC:n ääressä, ovat ahertaneet bluesin ehdottomat eturivin kirjoittajat kuten David Evans, Tony Russell ja Guido van Rijn, vain muutamia mainitakseni. “Tiiliskiven” kolmososa (“Track Notes”) on sitten pituudeltaan kaikista laajin, lähes 150 (!) sivua. Ainoa varsinainen artistiesittely on viisisivuinen juttu Furry Lewisista (“Story Of Furry Lewis”). Muut artikkelit liittyvät mm. Vaan CD-vähättely sikseen, sillä käytännössä jokainen niistä sisältää lukuisia merkittäviä, historiallisia äänityksiä, joiden tulkitsemisessa ja sijoittamisessa ajankuvaan on kirjasta valtavasti iloa ja apua, kuten on varmaan jo tullut selvitettyä. Hihanuottien laatiminen on tapahtunut yhdeksän asiantuntijan tiimityönä. Tässä diskografiaosiossa listataan jokaisesta musiikkiesityksestä (milloin tiedossa) esiintyjä(t), kappaleen nimi, säveltäjä(t), levymerkki ja -numero, äänitysajankohta ja -paikka sekä instrumentaatio ja soittajatiedot. Omista muistoistaan lapsuuden Memphisissä kertoo taasen huuliharpistilegenda Charlie Musselwhite. Jättiopuksen artisteja käsittelevä kakkososio on sitten pituudeltaan peräti 110 sivua. Tässä osassa olisi mielestäni voinut vielä – täydellisyyden nimissä – ristiinviitata miltä CD:iltä löytyvät itse kunkin artistin hengentuotteet. Toisaalta tuskinpa tällaisessa yhteydessä esim. Jos nimittäin kirjan artistiosaa lueskellessa halaajaa saman tien poimia kuullakseen tietyn artistin musiikkia, niin etsiminen 20 CD:n läjästä on tietty oma pikkurupeamansa. Carl Perkinsistä tai Elvis Presleystä (boxin harvoja valkoisia laulajia) tarvinnee kirjata muuta kuin aivan keskeisimmät superlatiivit ja kytkökset bluesmusiikkiin. Kussakin pahvikuoressa on sisältönä kaksi tai kolme CD-kiekkoa, yhteensä siis 20, sekä kansiin kirjattuna kappaleet levytysvuosineen, eikäpä sitten muuta. MUSIIKILLISESTA SISÄLLÖSTÄ MUSIIKILLISESTA SISÄLLÖSTÄ Laitetaan nyt syrjään Memphis-boxin sisältämä hulppea kirja ja kaivetaan tukevan lootan pohjalta esiin kahdeksan, ensi tuntumalta jotensakin mitättömän oloista CDpahvikoteloa, sellaisia kuin CD-pahvit vaan sattuvat olemaan. Siten musiikkia levyiltä kuunnellessaan kannattaa pitää kirja vierellään ja kollata kunkin artistin kiinnostavia elämänvaiheita ja edesottamuksia. Niistä ensimmäinen, reilu 70-sivuinen “esseejakso” sisältää tusinan asiantuntijan laatimia kirjoituksia Memphisin bluesin merkittävistä ominaisuuksista, osa-alueista ja ilmentymistä. Artistiesittelyt ovat laajuudeltaan paikoitellen hieman epäsuhteessa keskenään, kun joistain muusikoista on useampikin sivu tekstiä, kun taas jotkut ovat saaneet osalleen vain pari kappaletta. Muuta ei tietenkään tarviskaan, koska seikkaperäiset tiedot on kerran painettu kirjaan. Sitä paitsi vaikka he olivat “väärän värisiä”, niin on täysin perusteltavissa, miksi molemmilta on pakettiin sisällytetty parikolme Sun-studioilla tehtyä ja nimenomaan bluestallennetta. Siinä edetään seikkaperäisesti, kuvaten erittäin huolella kunkin CD:n jokainen kappale, ja raitojahan on yhteensä ne 534 (!) kappaletta
King Beale Street vuonna 1975 Beale Street vuonna 2015 © Pe rt i N ur m i. Pohdin itsekseni, miten tai millä perusteilla ylipäänsä aloittaa tällainen massiivinen, tiettyyn eksplisiittiseen teemaan täysimittaisesti uppoutuva kokoelma. Sisältöön sen kummemmin puuttumatta voin todeta materiaalin olevan historiallisesti erittäin merkittävää ja musiikillisesti lähes poikkeuksetta koruttoman mukaansa vievää vanhaa, tai vieläkin vanhempaa bluesia. Tosiasiallisesti, historian kirjoituksen mukaan, kaikkien aikojen ensimmäiset bluesäänitykset Memphisissä taltioitiin nimittäin “vasta” helmikuussa 1927. Toden teolla lähdetään liikkeelle 24. Mutta mennään itse tosiasiaan, Memphisin bluesmusiikkiin. Etenkin kun ottaa huomioon varsinkin vanhimpien tallenteiden olevan kaukaa 100 vuoden takaa. Handyn persoonaan liittyviä tallenteita, jotka myös selittävät koko paketin alkamisvuoden 1914. Boxin kahdestakymmenestä CD:stä ensimmäiset 11 sisältävät sotaa edeltävän aikakauden “pre-war” -levytyksiä ja loput yhdeksän kattavat siten reilut kaksi vuosikymmentä sodan jälkeistä aikaa, tarkemmin ottaen vuodet 1946–1969. Sen johdosta pari seuraavaa CD:llistä kartoittaa alkuperältään Memphis-bluesartistien levytyksiä, jotka tehtiin Memphisin sijasta Chicagossa ja New Yorkissa. Vuosi 1939 muodosti poikkeuksen, jolloin Memphisissä avautui uudestaan levytysmahdollisuuksia lähinnä Vocalion-yhtiön toimesta. Perussyynä on eittämättä juurikin “bluesin isäksi” itseään tituleerannut W.C. Levytyksiä, joita he saattoivat kuunnella paikallisilta radiokanavilta (kuten WDIA) tai ehkäpä kapakoiden jukeboxeista, elleivät sitten päätyneet ostamaan levyjä koteihinsa kuunneltaviksi. Kaiken kukkuraksi kiekkojen äänenlaatu on suorastaan hämmästyttävän laadukasta. Jokainen yksittäinen CD on erikseen nimetty jollain sen sisältöä temaattisesti kuvaavalla otsakkeella kuten esimerkiksi “Beale Street Mess Around” (CD-1), “North Memphis Blues” (CD-8), “Boogie In The Park” (CD-12), “Boppin’ The Blues” (CD-18) tai “A Touch Of The Blues” (CD-20). Väärinymmärrysten välttämiseksi on syytä todentaa, että kolme avauskappaletta taltioitiin New Yorkissa eikä suinkaan Memphisissä. Kahdenkymmenen CD:n kuunteluun yhteen pötköön vierähtäisi aikaa reilun vuorokauden verran. Kaikkien CD:iden sisältö etenee muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pääsääntöisesti kronologisesti. 58 Blues News 1/2024 Siirrytään siis tämän katsauksen lopuksi joksikin aikaa itse musiikkiin. Paketin tarkoitusperiin ei siis ole missään nimessä kuulunut kaivaa esiin julkaisemattomia arkistojen kätköjä eikä liioin myöhempinä aikoina markkinoille tuupattuja uudelleenjulkaisuja eikä tietenkään originaalijulkaisujen eri ottoja. David Evansia siteeraten, 1930-luvulla ei Memphisissä tehty lainkaan levytyksiä johtuen pitkään jatkuneesta, raastavasta pula-ajasta sekä muuttoliikkeestä pohjoisen suurkaupunkeihin. Handy. helmikuuta 1927 Memphis Jug Bandin kahdella kappaleella, Sun Brimmers ja Memphis Jug, joiden jälkeen seuraavat kahdeksan kiekkoa etenevät sopusointuisesti aina vuoteen 1930. CD:iden yleissisällöt kuvaillaan lyhykäisesti (siis kirjan kolmososassa), ja lisäksi – kuten edellä kerroin – kaikki yksittäiset kappaleet saavat osakseen perusteellisen kuvauksen alan huippuasiantuntijoiden toimesta. Martin Hawkins on päättänyt sijoittaa kolmelle avausraidalle W.C. Ymmärrettävästi minkäänlainen yksityiskohtainen tarkastelu ei ole mahdollista eikä myöskään tarkoituksenmukaista. Seuranneet sotavuodet olivat sitten jälleen tunnetusti lähes täydellistä hiljaiseloa levyteollisuudessa. Artisteina kuullaan, muutama mainitakseni, Cannon’s Jug Stompers, Jim Jackson, Frank Stokes, Furry Lewis, Robert Wilkins sekä Memphis Minnie. Perustavaa laatua oleva idea on siten tuoda kuulomaailmaamme oman aikakautensa kaupallisia, silloiselle – pääsääntöisesti mustalle – kuulijakunnalle suunnattuja levyjulkaisuja. Juuri sen takia boxi kantaa lisämäärettä “Original Recordings First Released On 78s And 45s”. Hawkins perustelee kirjassa valintaansa hyvinkin perusteellisesti, eikä siihen kannata tässä paneutua eikä sitä kritisoida. Boxin sisältämät kaikki tallenteet ovat yksiselitteisesti reproduktioina peräisin alkuperäisiltä 78 kierroksen savikakuilta ja/ tai 45-kierrosnopeudella pyöriviltä sinkkujulkaisuilta. Lista on pitkä, mutta nostetaan nyt esiin vaikkapa B.B. Näillä yhdeksällä kiekolla ja niiden noin 250 raidalla esiintyy iso joukko “post-war” -bluesin ja -r&b:n tärkeimpiä hahmoja. Siihen en toki ole pystynyt, mutta olen pikkuhiljaa alkuvuodesta kyllä pyöritellyt – lähinnä muun tekemisen taustamusiikkina – läpi nuo kaikki 20
Hankintaa toki ymmärrettävästi rajoittaa boxin reilu 200 € hinta. En epäile hetkeäkään, etteikö tämä mahtiteos sisältyisi ilman muuta jokaisen itseään ja mielimusiikkiaan, mustaa bluesia, kunnioittavan kriitikon vuoden 2023 henkilökohtaiselle Top20-listalle, jos vaan boxi on tullut hankittua. Jo yksistään sen takia tämän rakkaudella ja pieteetillä työstetyn jättimäisen tuotannon tulisi päätyä jokaiseen syvälliseen ja vakavasti otettavaan blueslevykokoelmaan. “Memphis Blues Box“ tullee myös erittäin suurella todennäköisyydellä jäämään kaikkien aikojen viimeiWalter Horton seksi Memphisiä kattavasti dokumentoivaksi blueskokoelmaksi. Koko tämän messevän kattauksen viimeisimmät levytykset taitavat olla siihen aikaan vielä jonkinmoisissa väleissä olleen aviopari Ike & Tina Turnerin Blue Thumb -merkille vuonna 1969 tallentamat kaksi kappaletta Crazy ‘Bout You Baby (eli ensin ollaan hullaantuneina toisiinsa) sekä Mean Old World (mutta sittemmin onkin jo edessä matoinen maailma). Vaan löytyi sieltä satojen raitojen seasta sentään jonkun verran kokoelmani aukkojen tilkkeitä kuten George Lawson Orchestran, Claude Johnsonin, Bill Harveyn, Dick Colen, sekä The Three Tuffsin 78/45-julkaisut molempine levypuolineen. Jo pelkästään noiden viiden kiekon hankkiminen alkuperäisjulkaisuina maksaisi varmasti enemmän kuin tämä koko boxi, jos niitä ylipäänsä mistään löytäisi. Joka tapauksessa nyt puhutaan aivan ehdottomasti viime vuoden – tai vaikkapa koko 2000-luvun – yhdestä merkittävimmästä julkaisukokonaisuudesta bluesmusiikin saralla. Kaikista tärkein äänitysstudio, jossa synnytettiin ja viljeltiin monien näiden artistien kuolemattomia helmiä, oli Memphisin osoitteessa 706 Union Avenue sijaitseva Sam Phillipsin legendaarinen Memphis Recording Service, joka myös Sun-levyfirman kotina tunnettiin. Tämän toteaminen ei tietenkään vähennä pätkän vertaa tuotteen arvoa, saati tärkeyttä. Blues News 1/2024 59 (tietenkin), Howlin’ Wolf (no ilman muuta), Bobby Bland huikeine lauluäänineen, Junior Parker, Joe Hill Louis, Willie Nix, Ike Turner, Little Milton, Rosco Gordon ja Rufus Thomas. Pertti Nurmi. Valtaosa edellä mainittujen keskeisten artistien levytyksistä on toki jo moneen kertaan uudelleenjulkaistu, mutta ihan pakkohan niitä on sisällyttää tällaiselle koosteelle. Allekirjoittaneelle on vuosikymmenten saatossa kertynyt sen verran laaja äänitekokoelma, ettei minulle ole boxissa sinällään tarjolla kovin paljon musiikillista uutuussisältöä. Ja siellähän se on yhä edelleen turistien ihmeteltävänä. Sinälläänhän se ei kuitenkaan ole edes kallis, jos ajattelee hinnaksi tulevan vaikkapa kymppi per CD, ja upea kirja siihen päälle muutamalla kympillä
Tunnetuin sävellys “Blue On Black” jäi ilmeisen pysyvästi ohjelmistoon, kuten parin vuoden takainen Rockpalast-konsertti “Straight To You Live” todistaa. Ainoa vika on se, että kahdeksan kappaleen ja runsaan COCO MONTOYA COCO MONTOYA Writing On The Wall (Alligator AL/ALCD 5014) Henry “Coco” Montoya on millä tahansa mittapuulla planeetan hienoimpia ja tyylikkäimpiä blues/bluesrockkitaristeja. Hän ei todellakaan ole mikään turhan tiluttelija eikä väkisin vinguttaja, vaan harkitseva, huolellinen ja äärimmäisen nautinnollinen kitaristi. Toimitusta odotellessa kannattaakin kääntyä striimauspalveluiden puoleen. Kitaroiden lisäksi hän on soittanut myös levyn banjo-osuudet. Levyä voisi luulla vaikka best of -julkaisuksi. Monista levyn biiseistä tuli vuosikausiksi kiinteä osa Shepherdin konserttiohjelmistoa. Kitaravoittoisista biiseistä nousevat esiin hidas blues Stop, Lonnie Mack -laina tämän 1980-luvun “Strike Like Lightning” -albumilta, ja Bobby Blue Blandin jo 1950-luvun lopulla tulkitsema You Got Me (Where You Want Me), jossa saamme nauttia Montoyan ja vierailevan Ronnie Baker Brooksin kitaroiden vuoropuhelusta.. Edeltävällä levyllä “Coming In Hot” Montoyalla oli soittokumppaneina Phantom Blues Bandin (Taj Mahalin aiempi taustabändi) muusikoita, mm. Braunagel jatkaa edelleen tuottajana, mutta nyt Montoyan kanssa studiossa on hänen kiertuekokoonpanonsa, kosketinsoittaja Jeff Paris, basisti Nathan Brown ja rumpali Rena Beavers. Santosia on monissa julkaisuissa kehuttu ja myös Billy F. Sävykäs laulaja Coco Montoya kyllä on, ja ikä on vain syventänyt hänen ääntään. Avausbiisi I Was Wrong tekee heti selväksi pelin hengen; Montoyan voimakas vokalisointi yhdistyy makoisan muhevaan kitarointiin vastaan sanomattomalla tavalla. Viime vuonna “Trouble Is...” -levystä julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos. So Long on outlaw-kantria, jazzahtava Have Mercy pystybassoineen voisi olla vaikka Fat Chancen tuotantoa ja Voodoo Wheels on reipas neobilly. Nautinnollisen hidas after hours -luenta olisi ollut upea lopetus levylle, mutta jostakin syystä CD:lle on vielä otettu mukaan Natural Born Love Machine. Voisin sanoa, että se on kuin Black Magic Sixin albumilta lainattu, ja mikäli herrat lainamateriaalia kaipaavat, niin tämä on kuin tehty heille. Gibbons on neitokaista ylistänyt. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin, 2004, herrat esiintyivät omien kokoonpanojensa kanssa Puistobluesissa. Niissä Hot Rod Lady on tätä lukiessanne jo kuunneltavissa. ”Sonora” on aivan loistava levy. Allekirjoittaneen täytyy ehdottomasti tutustua Susan Santosin muuhun tuotantoon. Kuinkahan tiukan version neitokaiset saisivat tästä aikaan yhdessä. Levyä haluavien on joka tapauksessa syytä vierailla Susan Santosin kotisivuilla, josta sen saa tilattua ennakkoon. Sen ovat aiemmin tulkinneet niinkin kovat laulajat kuin Frankie Miller ja Delbert McClinton, mutta kyllä Montoyankin väkevä veto kestää vertailun. Kitaraoppinsa hän sai itsensä “jäämies” Albert Collinsin bändissä (itse asiassa hän aloitti Collinsin bändin rumpalina!) 1970-luvulla. Korkeakouluopinnot olivat vuorossa 1980-luvulla brittibluesin kummisedän John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeessä, jossa hän soitti samaan aikaan toisen nousevan kitaristin Walter Troutin kanssa ja myöhemmin korvasi tämän. Slidekitaroitu Snakebite astuu rohkeasti Samantha Fishin tontille. Free-basisti Andy Fraserin 1970-luvun sävellys Be Good To Yourself tuntuu tässä seurassa jotenkin yllättävältä valinnalta, ainakin aluksi. Ei oma suosikkini. Siitä saadaan hieno näyte Dave Steenin (säveltänyt aiemminkin Cocon Alligator-levyille) biisissä The Three Kings And Me. Mielestäni albumin ainoa harha-askel. Shepherdin läpimurtolevy oli hänen toinen albuminsa, 1997 julkaistu “Trouble Is...”. Levyä edelsi neljän vuoden studiotauko, mikä voi tuntua aika pitkältä, mutta ei sinänsä ole harvinaista Montoyan levytysuralla. Se on voittopuolisesti vokalisointiin perustuva ja aivan liian vähiin jäävälle kitaranautiskelulle perustuva levy ja sellaisena poikkeus Montoyan uralla. Levyn erikoisuus löytyy sekin lainaosastolta. Hot Rod Lady rouheine särökitaroineen pursuaa ZZ Top -vaikutteita. 60 Blues News 1/2024 LEVY TUTKAILUT puolen tunnin mittaisena se on suoraan sanottuna liian lyhyt. Hyvät muistot siitäkin jäi. Kuten jo nimestä voi päätellä, kappale voisi olla peräisin James Brownin ohjelmistosta. Let It Ride rosoisine kitaroineen ja rappauksen katosta irrottavine kitarasooloineen on silkkaa murhaa. Kuka tahansa uransa alussa oleva parikymppinen muusikonalku ei saa studioon näin nimivahvaa vierailijakaartia: Stevie Ray Vaughanin Double Trouble -yhtye kokonaisuudessaan (rumpali Chris “Whipper” Layton, joka on yhä mukana Shepherdin bändissä, basisti Tommy Shannon ja kosketinsoittaja Reese Wynans) plus raskaan sarjan blueslegenda, huuliharpisti James Cotton. Sen sijaan KWS soitti koko levyn uudelleen alusta loppuun. no, keikka keskellä päivää ei aina ole tunnelmaltaan samanlainen. Digialbumia kuunnellessa tuo ei suinkaan ole ongelma, sillä kun pitää repeatin ja shufflen päällä, jokainen kuuntelukerta on erilainen. Riku Metelinen KENNY WAYNE KENNY WAYNE SHEPHERD BAND SHEPHERD BAND Trouble Is...25 (Provogue PRD 76889) Dirt On My Diamonds, Volume 1 (Provoque PRD 77132) Louisianan kitarasankari Kenny Wayne Shepherd on kulkenut pitkän matkan 1990-luvun teinitähdestä oman aikamme arvostetuksi ja moninkertaisen platinamenestyksensä vakiinnuttaneeksi muusikoksi. Tone on kuiva ja karu kuin Espanjassa sijaitseva Ciudad Real Central Airport. Näistä varsinkin sisätiloissa, Cotton Clubissa, soitettu iltakonsertti oli hieno, kun taas seuraavana päivänä Kirjurissa soitettu ulkoilmakeikka oli... Eikä herra turhaan ole ylisanoja lausunut, sillä ainakin tämän levyn perusteella Santos on erittäin pätevä kielisoitinten taitaja. Coco Montoyalla on 1990-luvun puolivälissä alkaneelta soolouraltaan takanaan jo todella laadukas diskografia, mutta sitäkin taustaa vasten uusin albumi “Writing On The Wall” on huippuonnistuminen. Albumin ainoa puhtaasti lauluvoittoinen biisi on Montoyan oma sävellys What Did I Say. Se tuo pitkän linjan fanille väistämättä mieleen miehen 2010 levyttämän albumin “I Want It All Back”. Call Me Tonight on erittäin rankka, mutta parempaa/pahempaa on vielä tulossa. Harri Aalto SUSAN SANTOS SUSAN SANTOS Sonora (omakustanne) Vuodesta 2010 alkaen levyjä tehnyt espanjalainen Susan Santos on jäänyt jostain syystä huomioimatta Blues Newsissä, mutta nyt on aika korjata tuo asia. Montoyalla, 72, on vahva tausta. Pelkkää paahtamista musiikki ei ole, sillä tyylejä löytyy laidasta laitaan. Mutta toisin kuin nykyään niin monet tasavuosia juhlistaneet synttärilevyt, albumia ei koostettu vain päivittämällä saundit nykyaikaan ja lisäämällä vaihtoehtoisia ottoja ja ennen julkaisemattomia live-taltiointeja. Kehityskulun voi jokainen itse todistaa kuuntelemalla näitä kahta miehen viimeaikaisinta studiolevyä. Ja toisin kuin useimmat kollegansa, hän on aivan poikkeuksellisen sielukas ja hyvä-ääninen laulaja. Kaupoista ”Sonoraa” on turha vielä lähteä etsimään, sillä se ilmestyy vasta huhtikuun alkupuolella. Levy on edelleen komeaa kuultavaa, bluesrock-kitaroinnin juhlaa, joka syntyi nuoren miehen palavasta intohimosta esittämäänsä ja säveltämäänsä musiikkiin. Montoya ja Trout myös vierailivat yhdessä Suomessa, kun he soittivat Mayallin kanssa kaksi keikkaa Pori Jazzissa 1986. Ja tämä on tosiaan vasta alkua, lisää herkkua on luvassa. nyttemmin jo edesmennyt kosketinsoittaja Mike Finnigan, kitaristi Johnny Lee Schell ja rumpali Tony Braunagel, joka myös tuotti levyn
Jack Joshua on säveltänyt Cirque Du Soleil -kappaleen ja joutuu luonnollisesti myös lauluhommiin. Levyssä ei toki sinänsä ole päällisin puolin mitään vikaa – jos ei oteta lukuun sitä, että Shepherdin kitarointi jää nyt turhan paljon taustalle hänen keskittyessään yllättävänkin paljon lauluosuuksiin. Se muistetaan mm. Bluesin maailmasta ollaan varsin kaukana, kun aloitusraita on kromaattisen harpun kanssa esitetty valssi. Kaikesta huolimatta Ricci onnistuu saamaan näinkin kalutusta luusta irti jotain positiivista. Puolet CD:n kahdeksasta kappaleesta on peräisin “Purelta”, ja siihen on syynsä. “Pure” ei ole suurimpia Robben Ford -suosikkejani, mutta nyt tilanne on toinen. Ratkaisu korostaa levyn ajattomuutta ja toimii hienosti. Taiturimaisen, usein hienostuneen bluesin lisäksi jazz, fuusio, soul ja funk sävyttävät hänen laajaa tuotantoaan. Tunnelma on vapautuneempi kuin jostakin syystä levyn hieman steriilin vaikutelman tekevissä studionauhoituksissa. Eipä niissä kahdessa aiemmassakaan mielestäni mitään moitittavaa ollut, mutta uutukainen on rennompi ja toteutus on enemmän luomu. Bändissä on sentään aivan erinomainen vokalisti Noah Hunt, bändin pitkäaikainen jäsen, jolla on tumma, voimakas ääni. Baked Potato on kromaattisen harpunsoiton juhlaa, jota Brent Johnson myötäilee kitarallaan. “Dirt On My Diamonds” on sinänsä hienosti soitettua musiikkia, eikä KWS Bandia aiemminkin tuottaneen Marshall Altmanin kädenjäljessä ole moitteen sijaa. Puhaltimet ovat voimakkaasti mukana heti avausbiisinä toimivassa nimikappaleessa ja seuraavat pitkin matkaa. Levyn hurjin raita on Joanna Connorin slidekitaroima ja Dibblen säveltämä No Way, jossa Ricci tapailee harpullaan Spoonfulin riffiä. Levyn kantavia voimia onkin kitaran ja saksofonien vuoropuhelu, jota on nautittavaa seurata. Ei se silti mikään ihme ole, onhan levyn synnyinpaikka kuuluisa Fame-studio Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Vaikka Kenny Wayne Shepherd on toki aiemminkin flirttailut popahtavien ainesten kanssa, Elton Johnin 1970-luvun alun hittialbumilta “Goodbye Yellow Brick Roadilta” poimittu Saturday Night’s Alright For Fighting on jo liikaa. Elävän yleisön edessä biisit tuntuvat aukeavan eri tavalla. Vaikka Ricci on tätä lukiessanne ehtinyt jo miehen ikään eli sivuuttanut 50:n merkkipaalun, hän kuulostaa käheän äänensä kanssa kymmenisen vuotta ikäistään vanhemmalta. Se on hidas, kaunis blues, jolla Shepherdin sävykäs kitarointi ja vokalisti Noah Hunt työskentelevät vuosien hiomassa sopusoinnussa. Lopputulos on hieno. “Dirt On My Diamondsia” KWS ei ole nyt tehnyt kitara edellä, vaan enemmänkin biisien ehdoilla. Levyllä on mukana edellisten julkaisujen tavoin omien sävellysten ohella muutama lainakappale. Jos tarkastellaan hetki maestron viimeaikaisia julkaisuja, niin sieltä löytyy niin hänen hienon bluesyhtyeensä Blue Linen tupla-live “Live At Yoshi’s” vuodelta 1996, mutta arkistoäänitteen vastapanoksi myös kaksi tuoretta, saksofonisti Bill Evansin kanssa tehtyä studiolevyä “Sun Room” ja “Common Ground”. Nyt lavalla on kerrassaan kaksi fonistia, “Pure”-sessioista tutun Jeff Coffinin lisäksi myös Jovan Quallo. Välillä huomaa ajattelevansa – ja saavansa itsensä kiinni ennakkoasenteista – että onko tämä lainkaan bluesrocklevy, niin voimakkaasti erityisesti soul-vaikutteet nousevat ajoittain pintaan. Vain runsaan puolen tunnin eli vanhan ajan LP-levyn mittaisella CD:llä Shepherd hakee selvästi uutta ilmaisua. James Brownin 1960-luvun live-äänityksistä, mutta myös aikansa kuuluisimpien artistien (valtava tähtikaarti Ella Fitzgeraldista Count Basieen, Duke Ellingtonista Aretha Franklilevy tutkailut. Ensin ne huonot uutiset. Uusin CD “Dirt On My Diamonds” on sen sijaan jotakin muuta. Soolokohdassa hän päästää kaikki hevoset irti ja ehtii juuri pois alta, kun Ricci palaa harppuineen kehiin. Kaikille harppubluesin ystäville julkaisu saattaa olla lähes pakkohankinta, ja uskaltaa tätä suositella myös teille, jotka ette ylettömästä harpputuuttauksesta välitä ja pidätte enemmän kromaattisen harpun soitosta. Basisti on Anton Nesbitt ja rumpali Nate Smith. Fordin levyjen parissa musiikinnälkäinen sielu voi kokea aitoa löytämisen iloa, jos vain malttaa kuunnella keskittyneesti. Ford itse antaa kitaransa laulaa inspiroituneesti ja korvin kuullen hyvällä fiiliksellä. James Infirmary -sävelmästä on riittävästi versioita, enkä näe suuresti tarvetta enää uusille. Aika hurja veto sanoisin, tuskin kovin monella olisi pokkaa tehdä mitään tällaista. Robben Ford sanoo, että hänen ihannebändinsä livetilanteessa on saksofonisti ja rytmiryhmä. Päätöskappale Ease On My Mind tasoittaa onneksi tuon harha-askeleen kohottamaa verenpainetta. Ensimmäinen ja ainoa harpputuuttausraita on Hip Hug-Her, jossa myös kitaristi Brent Johnson ja Krown saavat mukavasti sooloaikaa. Vasta koronasulun päätyttyä hän pääsi yhtyeineen ensimmäistä kertaa esiintymään livenä yleisölle. Erityisen komea veto on Blues For Lonnie Johnson, joka on nimensä mukaisesti ihan sitä itseään. Vanha tuttu kosketinsoittaja Joe Krown, jonka kanssa Ricci julkaisi levyn ”City Country City” pari vuotta sitten, vierailee Dibblen laulamassa, Ruth Brownin tunnetuksi tekemässä 5-10-15 -kappaleessa ja saa lisää soittoaikaa Riccin ja Dibblen duetossa Why Don’t We Sleep On It. Lavalla bändi on latautunut ja soittaa vapautuneesti, soittamisen ilosta. Taltioinnin äänimaailmasta päätellen kyseessä lienee varsin intiimi konserttipaikka, joten tunnelma on sen mukaisesti vastaanottavainen ja bändille sangen suotuisa. Harri Aalto JASON RICCI AND JASON RICCI AND THE BAD KIND THE BAD KIND Behind The Veil (Gulf Coast GCRX-9048) Yksi nykyharpistien parhaita on mielestäni Jason Ricci ja ”Behind The Veil” on The Bad Kind -yhtyeen kolmas julkaisu. huhtikuuta 2021 Nashvillessä, Tennesseessä, City Winery -nimisessä paikassa. Kylkiäiseksi tulee vielä Shepherdin kotikaupungissa Shreveportissa taltioitu live-konsertti (Blu-ray/DVD) ja dokumentti levyn teosta. Mutta itse musiikki on hankalampi pala. Parin dueton lisäksi levyltä löytyy muutama instrumentaali. Toinen asia sitten on, että sävellykset eivät yksinkertaisesti ole järin mieleenjääviä. Kuulijalle tämä monimuotoisuus on hyvin palkitsevaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että St. Sama linja jatkuu levyn uudessa kappaleessa, jamihenkisesti irrottelevassa biisissä Anto’Nate’n’Tate. Levy ei siten vastaa niitä ennakko-odotuksia, joita vakiintuneella fanikunnalla varmasti on. Nämä ovat kuitenkin odotusarvoja, jotka toteutuvat. Bobby Rushin Ain’t She Fine kulkee hyvin alkuperäissovitusta mukaillen. Vokaaliosuudet on jaettu Jason Riccin ja Kaitlin Dibblen kesken liki tasapuolisesti, basisti Jack Joshua pääsee ääneen yhden kappaleen ajaksi. Jonkun filtterin läpi toteutettu laulu kuulostaa kuin se tulisi veden alta. Kaksi biisiä erottuu muista, toinen hyvässä ja toinen pahassa. Viheliäisen pandemian takia Robben Ford ei voinut normaaliin tapaan markkinoida kiertueella “Purea”. ”Behind The Veil” on Jason Ricci & The Bad Kindin paras levy. Käsittämätön valinta. Niissä avainsanoja ovat jazzikas improvisaatio ja vetävä groove. Riku Metelinen ROBBEN FORD ROBBEN FORD Night In The City (Ear Music 0219004 EMU) Robben Fordia on totuttu ylistämään blueskitaristin mestariksi – mitä hän toki onkin – mutta hänen kunnianhimonsa ja luovuutensa on paljon laaja-alaisempaa. Alkujaan runsaan parin minuutin instrumentaalisävellys on saanut triplasti lisää pituutta, mikä ei suinkaan haittaa, sillä eihän tähän kyllästy. Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen bändi on palannut studioon. Toinen uutuus, At The Apollo, viittaa nimensä mukaisesti takavuosien kuuluisan konserttipaikkaan New Yorkissa. Balafon on erinomainen esimerkki taitavien muusikoiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Blues News 1/2024 61 Shepherdille jotenkin kuvaavaa on, että hän käytti kertoman mukaan jopa samaa Fender Stratocaster -kitaraa, samoja pedaaleja ja mahdollisuuksien mukaan jopa samoja muusikoita ja samaa tuottajaa (Talking Headsin Jerry Harrison) kuin alkuperäisellä levyllä. Fordin diskografiassa näiden albumien väliin sijoittuu instrumentaalilevy “Pure”, ja siihen uusi livelevy “Night In The City” hyvin pitkälle perustuu. Se päivä, tai oikeammin ilta, koitti 24. Aiempien levyjen arvostelut voit lukea BN-numeroista #238 ja #288
Niistä tunnelmista Ford bändeineen tuntuu hakevan inspiraationsa. Keeffarin laulama Tell Me Straight polkee paikallaan kuin hallituksen täysistunto. Viimeiseksi kappaleeksi valittu Rolling Stone Blues on kaikuja “Blue And Lonesome” -albumin suuntaan, mutta lopputulos ei ole odotusten mukainen. Musiikki suorastaan hyökkää päälle ja aiemmilta levyiltä tuttu rento ja rullaava meininki loistaa poissaolollaan. Levystä on saatavilla jos jonkin näköistä versiota: CD-levyä perusjampoille, keräilijöille erilaisia värivinyyliversiota ja kansivariaatioita, CD/Blu-ray -versiota paremman laitteiston omaaville, baseball-faneille suosikkijoukkueensa mukaan brändättyjä versioita, jalkapalloilijoille FC Barcelonan logolla varustettua kuvalevyä sekä kaikille mattimyöhäisille tätä tupla-CD:tä, jossa on myös mukana liveosuus. Vanhat sotaratsut Shattered, Tumbling Dice sekä Jumpin’ Jack Flash kulkevat sellaisina “eläkeläisversioina” tarjoamatta mitään uutta niistä aiemmin julkaistuihin livevetoihin nähden. Tuottajaksi on valittu Andrew Watt, joka soittaa useassa kappaleessa bassoa, kosketinsoittimia tai lyömäsoittimia ja on saanut nimensä myös pariin sävellyskrediittiin. Al Greenin, Otis Clayn ja levy tutkailut. Esimerkiksi Angry on studioversiota parempi ja Whole Wide World kuulostaa suorastaan hyvältä. Encorena kuultava Sweet Sounds Of Heaven alkaa kauniisti, mutta Lady Gagan saapuessa lauteille homma menee sellaiseksi huutamiskilpailuksi, että tinnitus on todella koetuksella. Vaikkei kukaan huononna lopputulosta, ei heistä sanottavammin apuakaan ole. Levyn julkistamistilaisuudesta taltioitu puolen tunnin ja seitsemän kappaleen mittainen setti sisältää neljä kappaletta “Hackney Diamondsilta” ja kolme vanhempaa sävellystä. I’ll See You In The Morning (Emma Wilson / Terry Reid) omaa viehkeän, hiukan unenomaisen ja sentimentaalisen melodian. Yleensä Rollareiden musiikki on soljunut omalla painollaan ja niin sen olisi pitänyt antaa mennä tälläkin kertaa eikä ruveta turhia kikkailemaan. Entä liveosuus sitten. Harri Aalto EMMA WILSON EMMA WILSON Memphis Calling (Emma Wilson Music) No nyt on vanhakantaista menoa tarjolla; isohko orkesteri monin puhaltimin antaa kunnon potkua touhuun. Wattin meriittilistalta löytyy sellaisia nimiä kuin Justin Bieber, Rita Ora, Miley Cyrus ja monia muita allekirjoittaneen mielestä yhdentekeviä artisteja. Post-grunge Bite My Head Off ylipursuavine särökitaroineen on pelkkää räimettä. Sitä hienompi veto on 10 vuoden takaiselta mainiolta “A Day in Nashville” -levyltä peräisin oleva Just Another Country Road, rauhallisen sävykäs moderni blues. Vuonna 1966 hän kirjoitti Steve Cropperin kanssa kappaleen, joka oli alun perin tarkoitettu Otis Reddingille – tuo monesti versioitu numero Knock On Wood aloitti Floydin soolouran. Eddie Floyd oli yksi Staxin monipuolisimmista artisteista. Floydin alkuperäinen on sattuneesta syystä hiukan gospeliaarisempi, muttei Emman esitys häpeä yhtään – Memphis-soundi on kuultavissa. Levyn aloittava A Small Word on oma tekele, eloisa avaus, torvistettu bluesahtava rutistus. Ainoa edes vähän rock, jota Watt on tuottanut, lienee Iggy Pop. Kristallinkirkas tuotanto palkitsee kuulijan. Tuottaja Scott Bomar ja Emman kaverina laulava Don Bryant ovat säveltäneet hitaahkon kappaleen What Kind Of Love. Ensimmäinen oli ”Wish Her Well”, joka julkaistiin vuonna 2022. Levyn päättävä hämyinen Since I Fell For You on Buddy Johnsonin vuonna 1945 säveltämä bluesballadi, jonka hän itse alkujaan popularisoi orkesterinsa sekä sisarensa Ella Johnsonin kanssa. Minä luulin, että grunge kuoli ja kuopattiin Kurt Cobainin mukana. Aimo Ollikainen THE ROLLING THE ROLLING STONES STONES Hackney Diamonds (Live Edition) (Rolling Stones 588 029-6) Vuoden 2023 lopulla ilmestynyt Rollarikiekko on ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levy varmaan 20 vuoden tauon jälkeen. Albert King) – ja nyt Emma Wilson. Cotton Candy on iskevä funk, alun perin “Purple House” -albumilta. No, sanojen seitsemän kuukautta meinaa keskenmenoa. Levy pursuaa vierailijoita ja mukana on lähes kaikkea Elton Johnista Lady Gagaan. He ovat joskus ottaneet harha-askelia sivuteille kuten “Black And Blue” ja “Undercover”, mutta perusasioiden pariin on palattu heti seuraavalla levyllä. “Night In The City” on hyvin perusteltu lisä Robben Ford -kokoelmaan. Esityksissä on vain kosketinsoittajalla sekä yhdellä taustalaulajalla jatkettu peruskokoonpano, jonka ansiosta uudet kappaleet ovat kuuntelukelpoisia. Keskitempoinen hölkkä, joka runsaan sovituksen saattelemana toimii hyvin. Onko tämä nyt sitten niitä kokeiluja tai pitäisikö sanoa erehdyksiä, vai onko kyseessä heidän nykyinen/ tuleva tyylinsä. Heistä Reid on säveltäjä, laulaja ja kitaristi, josta piti tulla New Yardbirds -yhtyeen laulusolisti sekä näin ollen myös Led Zeppelin -yhtyeen laulaja, mutta kun piti lähteä Rolling Stonesin kanssa USAn kiertueelle... Depending On You on sävellyksenä mainio ja olisi oikein mukava kantrirock, jos se olisi toteutettu oikein, mutta jousineen ja kaikuineen se on muutettu hirveäksi avaruuskantriksi. Levyllä on vain kaksi laulettua sävelmää. Siitä on tehty useita hittiversioitakin vuosien saatossa ja tämä Emman tulkinta on myös aivan passeli. Watching You Leave on taas omaa tekoa Gary Burrin kanssa. Brittiläinen Emma Wilson on mennyt Amerikkaan tekemään toista levyään. Luottobasisti Darryl Jonesia ei ole mukaan otettu, vaan Ron Wood ja Keith Richards vastaavat bassoraidoista. Uutuusjulkaisulla on yhdeksän kappaletta ja se on tallennettu Sam Phillips Recording Studiolla Memphisissä paikallisten muusikkojen kanssa. Kitarasoundi on paikoin kireän diskanttinen, mutta muuten vanhoissa herroissa tuntuu olevan vielä puhtia. 62 Blues News 1/2024 Levy poikkeaa kaikista muista Rollarijulkaisuista monella tapaa. Nyt Emma on laittanut Hoochie Coochie Maman asialle – suunnilleen samoin sanoin – eroaakohan paljoakaan miespuolisesta koheltajasta. Drug taas on jatsiin päin kallellaan runksutus. Niinpä hän suositteli Jimmy Pagelle Robert Plantia. Materiaali on suurelta osin keskinkertaista ja tuntuu kuin osa kappaleista olisi otettu mukaan vain siksi, että levystä saadaan täysimittainen. Charlie Watts oli ehtinyt parille raidalle rummut soittaa ja loput kappaleista hoitaa Steve Jordan. Ymmärrän asian, sillä aiemmin kuuntelemani Iggy Pop ei Wattin tuottamana suinkaan kuulostanut itseltään vaan joltain päämäärättömältä karjujalta. Kun ollaan näin suuressa määrin sivussa valtatieltä, ei mielestäni ole muiden Hi-vokalistien menestyksen myötä Bryantin laulajaura kuitenkin vaihtui enempi kirjoittamiseen. “Hackney Diamonds” on kuin perjantain lounas, johon on sekoitettu koko viikon tähteet alkusalaatteineen ja jälkiruokineen. Don Bryant oli Hi-merkin miehiä – hän kirjoitti materiaalia muille yhtiön artisteille samalla kun hän jatkoi toimintaa The Four Kingsin kanssa ja sooloartistina. Charlie Wattsin rummuttama ja Bill Wymanin bassottelema Live By The Sword on periaatteessa ihan jees, mutta Jaggerin naapurihuoneesta kuuluvan laulun ansiosta menee hyvän yön tuolle puolen. Neljällä raidalla Emma on ollut toinen kirjoittaja kavereinaan Gary Burr, Terry Reid ja Scott Bomar (levyn tuottaja). Olin salaa toivonut heiltä uutta levyä, vaikka en uskonut sitä koskaan tulevan, en ainakaan Charlie Wattsin poistumisen jälkeen, vaan toisin kävi. I Still Love You on Willie Mitchellin laulukirjasta ja sovituskin lienee Hi-levymerkin innoittama – siis hiukan yksitotinen. Toinen Wattsin soittama kappale Mess It Up on levyn normaalein veto. Hoochie Coochie Man on Willie Dixonin kirjoittama bluesstandardi, jonka Muddy Waters nauhoitti ensimmäisen kerran vuonna 1954. Mistähän Jagger ja kumppanit ovat saaneet päähänsä ottaa tuottajaksi kaverin, joka ymmärtää rockista melkein yhtä paljon kuin naapurin koira. Vaikkei tämä Water-valitus ole niitä tunnetuimpia, on sen Floydin lisäksi muutkin versioineet (esim. Sen jälkeen melkein jokainen Stax-artisti on levyttänyt hänen materiaaliaan. Nyt hän on hommissa Emma Wilsonin kanssa. Heti alussa rummut puskevat päälle ja Mick Jagger kuulostaa siinä määrin “etäiseltä”, ettei sokkotestiin saapunut arvovaltainen kutsuvierasraati edes tunnistanut laulajaa, ja osa ei vakuutteluistani huolimatta edes uskonut sen olevan Sir Mick. niin) suosimana konserttipaikkana
Naista on todella siunattu äänellä, joka jättää helposti varjoonsa Trowerin edellisellä levyllä “No More Worlds To Conquer” laulaneen Richard Wattsin. Perusteiksi vaatimattomalle arvonimelleen kitaristi-laulaja antaa isänsä Joe Beardin, joka tosin ei ole tiettävästi koskaan nostanut omaa statustaan siniveristen tasolle, vaikka herran 1960-luvulla alkaneen uran varrelle onkin osunut yhteistyötä myös monen ”lähes kuninkaallisen” (mm. Yksikään Trowerin bändissä laulanut ei ole sen jälkeen yltänyt samaan tasoon. Pete Hoppula ROBIN TROWER ROBIN TROWER FEATURING FEATURING SARI SCHORR SARI SCHORR Joyful Sky (Provoque PRD 77092) Procol Harumin viidellä ensimmäisellä LP:llä maineensa luoneen ässäkitaristi Robin Trowerin sooloura on kestänyt nyt puoli vuosisataa. Herbie Hancock ja Al Jarreau. Paremman puutteessa hän on hoitanut lauluosuudet itse, ja täytyy sanoa, että aika harmain seurauksin. Adams -nimeä käyttäen) 1960-luvun alussa mm. Riku Metelinen ARTHUR ADAMS ARTHUR ADAMS Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues CLO 3790) Vain noin sadan ihmisen asuttamassa Medonin maalaiskaupungissa Tennesseen osavaltiossa 1943 syntynyt Arthur Adams marssi musiikkielämään tuttua polkua gospel-taustojen kautta. Lainaotantana kuullaan Kenny Nealin alun perin levyttämä koskettava isä-poika -vuodatus Son I Never Knew, jolla säveltäjä itsekin on (veljiensä urkuri Fredrick Nealin ja basisti Darnell Nealin tavoin) mukana. Basisti oli mukana bändissä 1973–1983, siis niillä kaikkein legendaarisimmilla Trowerin levyillä (“Twice Removed From Yeaterday” ja “Bridge Of Sighs”) ja koki Trowerin stadioneita täyttäneen huippusuosion vuodet. Miesparka kuulostaa suorastaan värittömältä väistämättömässä vertailussa ja ihmekös tuo. Musiikillisesti Adams liikkuu etupäässä eteläisen soulbluesin kintereillä. Pete Hoppula CHRIS BEARD CHRIS BEARD Pass It On Down (Blue Heart BHR 033) New Yorkin Rochesterissa 66 vuotta sitten syntynyt Chris Beard on käyttänyt jo pidempään yhteydessään lisämäärettä ”Prince Of The Blues”. Voisiko perinteisillä bluesarvoilla sittenkin olla vielä toivoa nykypäivän afroamerikkalaisessa musiikkiteollisuudessa. Sen sijaan sessiotyöt lisääntyivät vuosi vuodelta ja hänen kirjoittamansa laulut kelpasivat myös muille artisteille. Levytyksiä hän pääsi tekemään (usein Arthur K. Levyt on tehty brittiläiselle independentmerkille (Manhaton Records), joten ymmärrettävästi niiden rajallinen markkinointi ei ole tehnyt Sari Schorria kaikille tutuksi. vastoinkäymisten kaltoin kohtelemasta naisesta kertovalla groovetahtisella One More Cry For Lovella. Itselleni Sari Schorr tuo kyllä pikemminkin mieleen toisen voimalaulajan, Beth Hartin. Lämminhenkisen soulballadin taustalaulajaksi paljastuu Johnny Rawls, Chrisin vuoden 1997 JSP-esikoisalbumin tuottaja. Son Housen, Ronnie Earlin ja Duke Robillardin) kanssa. Kenties, mutta ainakin heillä on runsas 20 parempaa studioalbumia. toimi jonkin aikaa You Can Make It If You Try -hitillä menestyneen Gene Allisonin kiertuebändissä taustalaulajana, kunnes asettautui vuosikymmenen lopulla Dallasin seudulle klubiartistiksi. Onko tämä sitten Rollareita heikoimmillaan. Säväyttävimmin seniorikansalaiselta luonnistuvat riipaisevat tunnelmoinnit ja rakkaudentunnustukset, kuten It Makes Me Mad, Fly With Me To Paradise, I Love You More ja Thieves Of Love. Uskottavia funk-kierroksia lisäävät koneeseen puhaltimien ja terävän kitaroinnin siivellä mm. Englannista 1980-luvun alussa plakkariin jääneen yllätyslistahitin You Got The Floor jälkeen Adams palasi soulin ja discon parista blues-ilmaisuun. Blues News 1/2024 63 levy tutkailut edes järkevää enää levyjä tehdä. Hänen kansainvälinen uransa on vasta alussa. Beardin musiikki on vahvasti menneen ja modernin ajan fuusiota. Takana on kaksi studioalbumia, “A Force Of Nature” (2016), jonka taustapiruna hääri maineikas brittituottaja Mike Vernon, ja “Never Say Never” (2018) sekä konserttiäänite “Live In Europe” (2020). Nyt tilanne voi muuttua tai on ainakin tavallista mielenkiintoisempi, sillä Trower kiinnitti uudelle levylleen laulajaksi ensimmäistä kertaa naisen. Eihän kukaan heistä ole toki huono laulaja, mutta... Soittajistoltaan vaihtelevan basso-rummut -peruskokoonpanon kanssa esiintyvää Beardia tukevat vuorottain komppikitaristeina Brother Wilson, Kenny Neal ja Phillip Campbell. philadelphialaisen Jamie-merkin, dallasilaisen Al Kleinin perustaman Duchess Recordsin sekä nashvilleläisen Ted Jarrettin Valdot-merkin palkkalistoilla. Mietittäessä hänen esikuviaan on nimien tiputtelu oikeastaan kiusallisen helppoa eikä artisti suoranaisesti edes peittele vaikuttimiaan. Eräänlaiseksi valtikanperijäksi nuorempi Beard voi silti hyvällä omallatunnolla itseään kutsua, sillä äänitetuotannossaan hän on puhunut kaiken aikaa varsin uskollisesti vanhakantaisen bluesin ja soulin puolesta. Beard on hidastanut versionsa tahtilajia ja nostaa esityksen omalle asteikolleen myös ilmeikkään kitarasoolon myötä. Bobby Womackin kanssa, samoin albumin osatuottajana toiminut kosketinsoittaja Hense Powell. Urkureitakin on mukana useampia, samoin puhaltimia kuullaan monella levyn raidalla. Kaikkiaan Adams kirjautti tililleen 1960-luvulla kymmenkunta laadukasta mutta kehnosti valtakunnan tasolla myynyttä sinkkua. Konkarimuusikolla riittää kokenutta kaartia myös omassa säestysryhmässään. jazzfunk-yhtyeen The (Jazz) Crusadersin riveihin sekä nauhoittamaan kesällä 1972 debyyttisooloalbumia ”It’s Private Tonight”. Siitä kertoo jo sekin, että “Joyful Skyn” etukanteen on nostettu Sari Schorrin nimi, toki pienemmällä kirjasimella, mutta kuitenkin.. Kaikki kappaleet on konkari kirjoittanut itse. Kyllä, mikäli se vain olisi edes pieniltä osin Chris Beardin tapaisten vastavirtaan kulkijoiden ratkaistavissa. Sanoittajana Beard jättää myönteisen muistijäljen mm. Trowerin ehdottomasti paras ja pitkäaikaisin vokalisti oli upeaääninen skotti James Dewar. Toinen kannuttaja Greg Brown on työskennellyt mm. Niinä vuosikymmeninä hän on ehtinyt kokeilla levyillään useita laulajia. Starving For Your Love sekä otsikkokappaleeksi ristitty instrumentaali Kick Up Some Dust. Amerikkalainen musiikkilehdistö on kuitenkin kiitellyt Schorrin paneutumista ja ennen kaikkea ääntä, jota on sinänsä aika tylsästi verrattu Janis Jopliniin. Useille merkeille levyttäneen artistin seitsemäs albumi on tällä kertaa omakustanteinen. 1950-luvun lopulla hän mm. Arvostus johdatti Artun 1970-luvulla mm. Tuskaisten kokemusten yliopisto lienee siis vieläkin se ykkösskole, josta bluesväki käy laulujensa tarinat ammentamassa. Hyvin hallitsemaansa jazz-tekniikkaa Adams väläyttelee oikeastaan vain levyn päättävällä toisella laulusolistittomalla esityksellä A Bag Of Soul, vastaavasti perinteisempää bluesshufflea on riittänyt malliksi näpäkälle University Of Hard Knocksille. Onneksi Youtubesta löytyy näytteitä, myös kuvallisessa muodossa, jotta jokainen voi ottaa maistiaiset ennen ostopäätöksen tekemistä. Basisti Freddie Washingtonin taidoista ovat päässeet osallisiksi mm. Comebackkakkua ”Back On Track” (Blind Pig 1999) ovat 2000-luvulla seuranneet neljä pitkäsoittoa, joista kaksi uusinta on ilmestynyt kalifornialaisella Cleopatra Blues -merkillä. Heistä maineikkaimpiin lukeutuu rumpali James Gadson, jonka meriiteistä löytyy nimiä Sinatrasta Marvin Gayeen. Esimerkiksi avausraidaksi sijoitettu vaskien voimistama The Meters -viitteinen funksoul Let The Chips Fall ja päätöshituri Bitter Baby rinnastuvat dominantin kitarointinsa johdosta miltei luonnostaan Buddy Guyhyn. Joe-isukki soittaa puolet kitarasooloista viestikapulan vaihtoon johdattelevalla teemakappaleella Pass It On Down. Itse pääsankari on yhä vitaalissa vedossa erityisesti kitaristina, ja vaikka lauluäänessä iän mukanaan tuomaa karstaa onkin jo aistittavissa, hänen vokalistinen varmuutensa on edelleen ihailtavaa luokkaa. Ja heitä on kyllä riittänyt: Dave Bronze, Davey Pattison, Livingstone Brown ja viimeksi Richard Watts. Sari Schorr on voimakasääninen vokalisti New Yorkista. Kertoman mukaan Schorrin ääniala kattaa viisi oktaavia ja keuhkoja piisaa! Trower itsekin ymmärtää löydön arvon
Siitä siirrytään sujuvasti parin kappaleen (You’re So Kind ja Do Or Don’t) ajaksi Tom Pettyn sielunmaisemiin. Livekeikka päättyy Chicago-bluesin helmiin kuuluvaan Jimmy Rogersin upeaan Rock This Houseen ja nyt mennään myös todella syvälle West Coast Bluesin syövereihin. Albumin avaus, hidas blues Burn on tästä heti kärkeen aseista riisuva esimerkki. Sitten olikin jo vuorossa armotonta keikkamainetta nauttiva rockabilly/rock and roll -pumppu Horny Horses, joka julkaisi minialbumin ”A Whole Lotta Manhood” 2012. Liekö sitten uuden laulajan ansiota, mutta mielestäni Trower löytää nyt kitarointiinsa uutta syvyyttä ja intensiteettiä. Nyt kuultavat kappaleet edustavat harppuja kitaravetoista West Coastia, mutta mukana on tietysti myös vahva ”Chicago-aksentti”. Arvioin ammoin hänen yhtyeensä Big Time Bossmenin ainokaisen CD:n ja tykkäsin kuulemastani kovasti. Sen musiikki kasvaa bluesilla lannoitetusta maaperästä, jossa lisäravinteina ovat kantrirock sekä americana. Tästä on hyvä jatkaa. Li’l Ronnie & The Grand Dukes on osaava Chicagon ja länsirannikon tyylisuunnan bluesyhtye, jonka seurassa kannattaa alan musiikista pitävien kyllä muutamankin kuunteluhetken viettää. ”Wyoming” oli ihan okei levy, mutta ”Blues Sky” on kaksikosta se parempi. Esityksessä ei voi siten välttyä vertaamasta Frahmin soittoa Hollywood Fatsin vastaavaan. Nyt ei soiteta rockabillyä tahi rhythm & bluesia, vaan mennään modernin soulin tahtiin. Eikä vain instrumentaalisesti, vaan myös sisällöllisesti: nimikappaleessa Joyful Sky voi tavoittaa jopa yhteiskunnallista kommentointia. Make Me Pay on kivaa popahtavaa soulia ja meno maistuvaista, samaan nippuun asetan vahvan ja melodisen mediumin Strip It Down. Kitaristina hän on hyvinkin moni-ilmeinen. Tällaisia biisejä ei yksinkertaisesti enää tehdä! Albumilta välittyy mielikuva siitä, että 78-vuotias Trower kohtelee itseään huomattavasti nuorempaa Sari Schorria kunnioittavasti, ei vaan biisiensä lahjakkaana laulajana vaan tasaveroisena muusikkona. Lisäksi melkein joka siivulla avittaa menoa Hammond-urut (joko Patrick Cuyvers tai Pieter Goossens), sekä pariin otteeseen saksofoni, tuuttaajanaan JB Biesmans. Tarkennetaan kuitenkin vielä: homma on vanhan liiton modernia pop-soulia niin kuin se nykyään käsitetään. McKendreen meriittilistalta löytyy mm. Raskaiden bassosoundien ryydittämästä lauluosuudesta siirrytään leijailevaan, mietiskelevään kitarointiin, joka nivoo biisin yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. Niin kävi myös Li’l Ronnie Keith Owensille, joka keikkojen sijaan joutui tai paremminkin pääsi viettämään aikaa kellarissaan. Gibbons -tyylinen. Parilla vimpalla esityksellä pyritään jälleen palaamaan soulin ja grooven piiriin: Soulbeat Incarnate on peruskauraa ja That’s My levy tutkailut. Albumin upein kappale on kuitenkin yli seitsemänminuuttinen The Circle Is Complete, jolla kitaran mestarin taituruus ja harkittu melodisuus pääsevät todella oikeuksiinsa. King’mäista tunnelmaa. Riku Metelinen LI’L RONNIE & LI’L RONNIE & THE GRAND THE GRAND DUKES DUKES Got It ‘Live’ From ‘05 (EllerSoul ER 02301) Korona sai maailman sekaisin ja sen saivat kokea erityisen vahvasti esiintyvät taiteilijat, joilta meni ”leipä” eli ansiomahdollisuudet pitkäksi aikaa. Little Willie Johnin pehmeän kaunis Need Your Love So Bad on lähempänä Fleetwood Macin versiota. Levyn täydentää kolme bonusraitaa. Frahm saa loistaa soittimineen myös miellyttävän keinuvalla ja tuttuteemaisella mutta Ronnien omaa käsialaa olevalla Love Trancella. Hyvin perinteistä Idän Tuulisen Kaupungin humppaa veivataan kappaleella Life Changes. 64 Blues News 1/2024 Trowerin tunnusmerkki, jylhä, majesteettinen kitarointi sopii aivan erinomaisesti yhteen Sari Schorrin sielukkaan ja sävykkään äänen kanssa. Tymäkkä Rocky’s Road rokkaa ja rollaa upeasti, mutta Joseline polkee paikallaan kuin postipoika tammikuun pakkasella. Kun esikoinen oli puhdas kantrialbumi sisältäen kaikuja Mad Buffalo -julkaisuihin, on ”Blues Sky” huomattavasti rankempi. Soololevyjä häneltä on ilmestynyt tätä ennen vain yksi, pari vuotta sitten julkaistu ”Wyoming”. Biisi rakentuu kahdesta, tunnelmaltaan toisistaan poikkeavasta osasta. Kattaus sisältää yksitoista uutta rallia, ja alkupään raidat antavat odottaa kiekolta paljon. Levyn saatesanoina Ronnie muistaa vielä monivuotista, nyt jo edesmennyttä ystäväänsä ja tämänkin materiaalin äänittäjää. Robin Trowerin tuotanto on ollut vuosikymmenten ajan laadukasta, mutta myös sangen muuttumatonta – jos ei oteta lukuun Maxi Priestin ja Livingstone Brownin kanssa tehtyä yllättävää irtiottoa “United State of Mind” (2020). Needles vie meidät Neil Youngin laitumille. sellaisia nimiä kuin Tinsley Ellis, Delbert McClinton, John Hiatt ja tietysti Mad Buffalo. Sävellykset ovat Randy Lee Rivieren ja levyllä kitaraa sekä kosketinsoittimia soittavan Kevin McKendreen yhdessä kirjoittamia. Sen kappaleet ovat selkeän ajattomia ja muodostavat monipuolisen sekä linjakkaan albumin. Wild River riffittelee kireän rock-henkisesti kuin Stevie Ray Vaughan -vainaa ja raju tänttäränttäily Artifical State Of Misery on sekin enemmän kuin ihan vähän velkaa Teksasin pojalle. Levyn häntäpäässä funkitetaan lisää raidalla 4T2, jolla Jake La Botz vierailee saarnamiehen roolissa. Saman suunnan tyyliä mutta lievästi swingiin kääntyvää on toinen George Smith -laina Cross Eyed Susie Lee, johon Ronnien tukevan harpun lisäksi on saatu mukaan B.B. Harri Aalto RANDY LEE RANDY LEE RIVIERE RIVIERE Blues Sky (New Wilderness) Laulaja-kitaristi Randy Lee Riviere on pitkän linjan rootsmuusikko, joka muistetaan kantribändi Mad Buffalon soittajana. Tällä levyllä Randy Lee Riviere on löytänyt itsensä ja tyylinsä. Väliin koitetaan istuttaa myös funkimpaa lähestymiskulmaa ja Come To Bedillä onkin hyvä groove. Levyn toinen kantrisävelmä Cold Cold River on mainio balladi. Myöskään hidasta ja nättiä fiilistelyä Tantric Beach Night ei sovi unohtaa. Esimerkiksi Betting On My Baby sekä George Smithin Early Monday Morning tarjoillaan Ronnien hienolla harpulla sekä Robert Frahmin kitaralla höystettynä. Pianisti Bryan Smithin hetki koittaa kappaleella V’s Boogie. Eli kuljetaan jossain määrin samalla valtatiellä kuin esimerkiksi Tom Petty, Steve Earle tai George Thorogood. RIP Jerry Hall! Jari Kolari PD MARTIN PD MARTIN Soulbeat Incarnate (Donor/Naked NPO72) Nimi PD Martin ei heläytellyt täällä mitään kelloja, mutta lunttiläksyä puurtaessa alkoi kupletin juoni selvitä: Belgiasta käsin vaikuttava PD Martin (aka Piet Vercauteren) onkin ollut monessa mukana. Kitaran osalta Kingin opeilla jatketaan myös Zuzu Bolinin Hey Little Girlillä. Uutuuslevyllä PD soittaa kitaraa ja laulaa, apunaan basisti Joris Holderbeke ja rumpali Rien Gees. Edellisten vastapainoksi on asetettu Burn The Witch, joka on kovin tummasävyinen balladi, lähes blues. Kolmantena kuullaan tyypillinen Louisiana swamp blues -tyylinen Same Thing Could Happen To You. Ronnie kuunteli ja kävi viikkoja läpi sinne aikanaan varastoituja vanhoja äänitteitään ja tämä CD on eräs arkiston kätköistä löytynyt kiertueella ikuistettu live-aarre. Oman soolonsa saa kolistella myös rumpali George Sheppard, ennen kuin Ronnie päättää shown esittelemällä yhtyeensä. Kauniin melodian omaava kantrikappale Just One More Time on kuin Mad Buffalon hylkäämiä sävellyksiä. PD ei ole mikään suuri laulaja, mutta toisaalta hän ei sorru rasittaviin revittelyihin tai vastaaviin ylilyönteihin. Old Country’s Son on juurevan ränttätäntän ja suoraan eteenpäin puskevan perusrockin yhdistelmä. Murrettua laulua sisältävä American Redoubt on jossain määrin Billy F. Jälkimmäinen on myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut albumin. Lähinnä swingrockabillyksi veivattu Too Good To Be True on nipun outolintu ja aivan vieraassa seurassa. Edellä luetelluista onnistumisista huolimatta levy hajoaa sillisalaattimaiseksi sekamelskaksi. Kaunis päätöskappale I Will Always Be Your Shelter on kuin sinetti saumattomalle yhteistyölle
Suomeksi sanottuna ollaan siis aika kaukana allekirjoittaneen mukavuusalueelta. Lisää vanhaa kaartia astuu mikrofonin taakse, kun Cyril Neville liittyy seuraan lattarijazzahtavasti ja 1980-lukuisen konemaisesti sykkivällä Might Last A Lifetimella. Blues News 1/2024 65 Gal koittaa funkistella, mutta pontta uupuu kumpaiseltakin esitykseltä. Popahtavien balladien lomassa solisti huomaa taluttaa kuulijansa vielä kertaalleen lähemmäs New Orleansiakin, tosin tehden sen käyttämällä odottamattomana kulkuvälineenään Talking Heads -coveria This Must Be The Place (Naive Melody). Ensilevy on aina ensilevy. Riku Metelinen levy tutkailut. Omatekoisilla numeroilla tyylikirjo laajentuu silloin tällöin aavistuksen bluesrokahtavammaksi (joutuisan nimiraidan Deadlines ohella mm. 2000-luvun alkupuolelta lähtien Ivan ja hänen serkkunsa, Art Nevillen poika Ian Neville ovat myös pyörittäneet Dumpstaphunk-yhtyettään. Vaikka Dumpstaphunk onkin ollut kaiken aikaa sangen aktiivinen, sooloalbumia Ivan ei ole tehnyt pariin vuosikymmeneen. Soololevyjä on tänä aikana syntynyt kourallinen. Knut Reiersrudin, Vidar Buskin, Rita Engedalenin ja monen muun seuraksi on tällä vuosituhannella liittynyt erityisten kansainvälistenkin kehujen saattelemana kitaristi-laulaja Joakim Tinderholt. Nimiteoksella Touch My Soul ja viehättävällä etnisellä maailmanparannuslaululla Blessed otetaan sisimpään lähempää kontaktia trumpetin siivittämänä. Barry White -tyylinen, käheällä miesäänellä laulettu Look At The Moon on toinen kappale, josta pidän. Lisäksi hänelle on kertynyt kosolti keikkaja studiomuusikon kokemusta, mikä taas on lisännyt cv:hen yhteistyöhankkeita mm. Nöyrimmin rhythm’n’bluesin ja esisoulin arvokasta sanomaa jakaa albumin tunteen täyteinen päätös Love Is A Four Letter Word. Monien soittimien osaaja, lauluntekijä ja laulaja on tosin ylläpitänyt Neville Brothers -velvoitteidensa ohella myös omaa uraansa sekä kokoonpanojaan 1970-luvulta lähtien. Mikke Nöjd IVAN NEVILLE IVAN NEVILLE Touch My Soul (The Funk Garage TFG76981 [LP]/ TFG76982 [CD]) Kun geeniperimä kertoo sinun varttuvan riittävän kuuluisassa suvussa, rimpuilu tiettyjä elämänratoja vastaan lienee koko lailla turhaa. Jokainen muusikko on tunnettu monista yhteyksistä ja laulusolistina toimii Mia Samone Davis. Pete Hoppula PAUL REED SMITH PAUL REED SMITH EIGHTLOCK EIGHTLOCK Lions Roaring In Quicksand (Steele SR003) 50-luvun puolivälissä syntynyt kitaristisoitinrakentaja ja PRS Guitarsin omistaja Paul Reed Smith on aiemmin julkaissut levyjä niin omalla kuin The PRS Bandin nimellä. isä Aaron ja Bonnie Raitt. Robert Wardin ja The Ohio Untouchablesin ikonisen lauluyhtyeballadin Love Is Amazing, Tyrone Davisin letkeän Can I Change My Mindin ja Solomon Burkenkin 2000-luvulla versioiman Tom T. Se ei hae väen väkisin progressiivista uutta tulokulmaa vaan kytkeytyy järkeenkäyvästi artistin omaan musiikilliseen historiaan elektronisen popin, soulin, funkin, hip hopin ja southern bluesin tyypillisiä elementtejä hyödyntäen. slidekitaristi Daniel Eriksenin avittama Too Late sekä Gordon ”Sax” Beadlen fonin soitolla tehostettu Don’t Look Now), kuitenkaan kiekon johtoajatusta piirun vertaa kadottamatta. Aika on kypsyttänyt hänestä vahvan funksoul-artistin, jonka musiikissa soi jo nykyisin huomattavassa roolissa myös nostalgia. Ihmismieltä liikuttavaa jälkeä Neville tekee myös levyn päättävällä vähäeleisellä pianoinstrumentaalilla Beautiful Tears. Alleviivaava julistus jatkuu puhallinvetoisella 2nd line -hilpeilyllä Greatest Place On Earth, eikä taida olla epäselvyyttä siitä, mistä Amerikan kolkasta nyt kehuja jaetaan. Kansiteksti ei mainitse, kuka kappaleen laulaja on enkä lähde arvailemaan asiaa. Hallin How I Got To Memphisin ohella artistin käsittelyyn ovat päätyneet rehvakkaasti rokkaavat r&b-luennat Ike Turnerin (I Know) You Don’t Love Me’stä sekä Eddie Clearwaterin Hillbilly Bluesista. Vielä syvemmälle reggaen maailmaan sukelletaan versiolla Elliot Mossin sävellyksestä 99. En voi asialle mitään, mutta aina kun kappaleen kuulen, näen Bruce Springsteenin karjumassa ja pullistelemassa niin, että verisuonet meinaavat paukahtaa. Nevillen paluu on ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa. Muutenkin kokoonpano on säilynyt ennallaan: amerikkalaislähtöinen basisti William ”Bill” Troiani, rumpali Svein Åge Lillehamre ja pianisti Kjell Magne Lauritzen ovat kaikki vanhoja luottohahmoja vuosien varrelta. Huolella tuotettu kokonaisuus osoittaa rivimiehen maineessa pidempään pysyneen Ivan Nevillen yhä halajavan omalla nimellään ja ilmeisen tosissaan esille – eittämättä jo suuremmat valtavirran estradit mielessään. Bonnie Raittin ja Keith Richardsin kanssa. Oslon lahja vanhan koulukunnan rhythm’n’bluesille, bluesille ja soulille on operoinut oman vakioyhtyeensä kanssa aktiivisesti pian parisen kymmentä vuotta, mutta miehen julkaisutahtia ei järin hätäisenä voi pitää. Se on hyvin toteutettu, mutta ammattisoittajien tekemänä kaikki on vain liian professionaalista ja kliinistä makuuni. Pete Hoppula JOAKIM JOAKIM TINDERHOLT & TINDERHOLT & HIS BAND HIS BAND Deadlines (Big H BIGHCD2301) Norja on monen musiikinlajin luvattu maa, eikä myöskään blues eri olomuodoissaan muodosta tässä tarkastelussa sääntöä rikkovaa poikkeusta. New Orleansissa 1959 syntynyt Ivan Neville on Aaron Nevillen poikana luontevin veljessaagansa jatkaja toisessa polvessa. Al Greenin Love And Happiness on saanut modernin sovituksen, jota on maustettu ripauksella reggaeta. Mikäli Carlos Santana tai vaikka Peter Sprague on lempikitaristisi, kannattaa tämä levy ottaa kuunteluun. Euroopassa kiinnostus on ollut vakaata, ja kenties juuri siksi myös uutuusalbumi on ilmestynyt hollantilaisen Mascot-konsernin alaisuudessa. Vaikken ole koskaan kappaletta fanittanut versiona enkä toisena, niin ”kasilukon” versio saa hiljaisen hyväksynnän. Pieni rosoisuus olisi ollut paikallaan, ei kaikkia ryppyjä olisi tarvinnut silittää aivan tasaiseksi. Doyle Bramhall II vierailee tiluttamassa kitaraa Prince-sieluisella funk-raidalla Dance, Music, Love. Vaikka Joakim on levyttänyt tämän toistaiseksi tunnetuimman kappaleensa ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, ei ilman urkuri Frederik Mustardin vahvistamaa uutta versiota hieno albumikokonaisuus olisi kenties sittenkään saanut lopullista silaustaan. Nyt on mukaan saatu hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutta olisi pitänyt vielä kypsytellä kaikessa rauhassa. Levyssä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Nyt hän on levyttänyt Eightlockin kanssa, jonka nimi tulee siitä, että ryhmässä on kahdeksan soittajaa, jotka ovat ”locked together”. Tuotantopuolella pettämättömän laatutietoisissa miksausja masterointitehtävissä sekä taustalaulajanakin on menossa mukana Tinderholtin Amerikan-serkkupoika Christoffer ”Kid” Andersen Greaselandstudiokalustoineen. War on juuri se tuttu Temptations/ Edwin Starr -sävelmä. Kollegoita taipaleen varrelta on päätynyt mukaan heti levyn popahtavalle avaukselle Hey All Together, jolla rallattavat Beatles-henkistä kertsiä kuoron keskellä mm. Musiikillisesti liikutaan jossain modernin R&B:n, funkbluesin sekä fuusion tunnelmissa ja on mukana myös sipaisu Santanaa. Aikaisemmat albumit ”You Gotta Do More” (2014) ja ”Hold On” (2017) ovat nyt onneksi saaneet joulukuussa 2023 odotetun seuraajan, jonka julkaisijana kunnostautuu jo totuttuun tapaan Tinderholtin yhtyeessä toista kitaraa soittavan Håkon Høyen hallinnoima levymerkki Big H. Pääasiallisesti omia 1950ja 1960-luvun tyylille kumartavia kappaleitaan esittävä Tinderholt on paitsi lahjakas kitaristi, myös vaikuttava ja ulottuvainen laulaja, joka onnistuu vakuuttamaan lahjakkuuttaan tasasuhtaisesti myös levyn viidellä pitkään keikkaohjelmistossa hioutuneella covernostolla. Oikeastaan soundillisesti tai materiaaliltaan ero esimerkiksi hänen vuoden 1988 esikoisalbumiinsa ”If My Ancestors Could See Me Now” ei loppujen lopuksi ole hälyttävän suuri. Mukana on omia sävellyksiä ja jokunen lainaraita
War On Christmasissa Fox Newsin feikkiuutinen pyytää jahtaamaan outoa ”punapukuista” hiipparia, jonka on nähty liikkuvan naapurin katolla. Cariocassa Georgen kromaattinen ja Ben Torresin huilu muodostavat kivan soitannollisen kombinaation. Näiden näytteiden valossa se tuntuu aika merkilliseltä, yhtään ylimääräistä ruutia kun ei esityksistä etsimälläkään löydä. korjaus – pitäisi tietty olla napapiiri, jossa Joulupukin OIKEA koti on) kappaleella Reindeer On Strike: ”There is trouble at the North Pole!” Porot uhkaavat mennä lakkoon, jos eivät saa ansaitsemaansa arvostusta ja tontutkin sanoivat heittävänsä hanskat tiskiin, joten tiedossa näyttää olevan vakava työriita! No, kaikki päättyy hyvin ja lahjat saadaan jaettua! Joulukappaleen, jonka nimi on These Three Kings, voisi luulla tarkoittavan kolmea itäisen maan viisasta miestä, mutta tässä tapauksessa ”Mississippi, Texas and Arkansas gave us three kings of blues guitar and its Freddie, Albert and B.B. Hätä ja häpeä ei tosin ole aivan tämännäköinen, sillä käsittelyssä oleva ”Blood Harmony” vastaanotti ansaitun Grammy-palkintonsakin Contemporary blues -sarjassa vasta helmikuussa 2024. Esim. Nashvillessä tätä nykyä asustelevat sisarukset vaikuttavat myös potevan jonkin asteen koti-ikävää. Mikke Nöjd BIG HARP BIG HARP GEORGE GEORGE Does Christmas (Blue Mountain) Big Harp Georgen (Bisharat) uusin ja kuudes oma julkaisu on nimensä mukaisesti teemalevy juhlistamaan joulua ja kappaleen It’s New Year’s Eve verran sen jatkoakin. Helppoa tai ei, kyllä kaikkien blueskitaristien täytyy kinginsä tuntea – ja Kid Andersen tuntee heidät hemmetin hyvin. Kaikki seitsemän studiopitkäsoittoaan he ovat tuoneet markkinoille omalla Tricki-Woo -merkillään. Kenenkään soittajan ammattitaitoa ei ole mitään syytä epäillä ja enpä usko, että tämä touhu pilaa kenenkään ruokahalua. Oikeasti livenä kuultuna voisi hyvinkin kuvitella nauttivansa tämän tahdissa tuopin tai kaksi, mutta kotisohvalla tapahtuvaa kriittistä kuuntelua tämä ei kestä. David Giorcellia on tituleerattu jopa Espanjan kovimmaksi boogie woogie -pianistiksi. Kenties joku paikan päällä vieraillut haluaa tämän matkamuistoksi, muille en uskalla suositella. Nyt hän lisäksi laulaa. Laulupuoli eli solistin homma on itseoikeutetusti Big Harp Georgen heiniä ja kuten tietysti myös ”Big Harpin” soitto. Mutta jotain hyvääkin sentään: Kenny Burrellin vuonna 1963 Blue Notelle levyttämä instrumentaaliklassikko Chitlins Con Carne soi jäntevästi pompaten levyn kahden parhaan esityksen joukkoon. Bad Spell ja Bolt Cutters & The Family Name saattaisivat löytää ymmärtäjiä muuan Teksasin pienen suuren trion ystävistä. Ahnaasti päälle puskeva slidekitara taas hallitsee Strike Goldia The Black Keysin radiohitit mieleen tuoden, muutoin lähimpiä vertailukohtia Lovellien musiikille kannattanee nuuskia vaikkapa Tedeschi Trucks Bandin ja miksei myös Bonnie Raittin tai Shemekia Copelandin suunnilta. Melankoliseen yleisilmeeseen nähden tervetullut kurssinmuutos on myös elämäniloiseksi southern rock’n’rolliksi reipastuva Kick The Blues. Sambaan, latinoon ja rommin tuoksuiseen jouluun matkaillaan kappaleiden Carioca Christmas ja Coquito Girl mukana. Pete Hoppula DAVID DAVID GIORCELLI TRIO GIORCELLI TRIO Live In Paris (omakustanne) Tämän levyn päätähti David Giorcelli toimii myös toisaalla tässä lehdessä esiteltävän Wax & Boogie -pumpun pianistina. Ylipäätään levyjen julkaisulle löytyy monia syitä ja perusteita, mutta tässä joutuu nyt ihan oikeasti miettimään kelle ja miksi. Lavan edustalla häärii mukavin soundein kitaristi Kid Andersen, taustasoitosta pitävät huolen rumpali Derrick D’Mar Martin ja basisti Kyle Jr., koskettimia on naputtelemassa Chris Burns ja puhallintrion työnjaosta vastaa Michael Peloquin. Osa on kuin lastenloruja, kuten vaikka huvittavan hauska kertomus pohjoisnavalta (kirj. Minä en jaksa, enkä usko, että kovin moni muukaan jaksaa innostua standardiketjusta (Sentimental Journey, Good Understanding, Boogie Woogie Country Girl, One Scotch One Bourbon One Beer, Honeysuckle Rose, Mack The Knife, Kansas City), joka vedetään kesysti ja yllättämättömästi rutiinilla läpi. Jumppina menevät aloituskappale Bad Santa, jossa George toivoo ettei ”Paha Pukki” tulee tänä vuonna kotiinsa rouvaa ”tapaamaan”, kun on itse sattumoisin poissa. Coquitossa taas vannotetaan fonin ja harpun voimin, että ”rum and coconuts suit for Christmas!” Tällä, kuten kaikilla aikaisemmillakin levyillään Big Harp George on osoittanut saavansa tekstiä paperille aiheesta kuin aiheesta. Takaa-ajoa vauhditetaan Kid Andersenin kitaroinnilla. Samaten levyllä kuultava saksofonisti Drew Davis soittaa edellä mainitussa koplassa. Sen ohella vielä vanhempaa perua oleva Mary Lou Williamsin laatima ja Andy Kirk & His Clouds Of Joyn 1936 levyttämä foxtrot Little Joe From Chicago on tässä seurassa peräti riehakasta kuultavaa. Loistava kappale ja sen hienon tarinan ansiosta herkesin kuuntelemaan tarkemmin niin tämän kuin muutaman muunkin kappaleen sanoja läpi. Esitys alkaa Georgen kromaattisen harpun introlla jatkuen sitten tarinalla kustakin ”kuninkaasta”. BN:ssä oikeastaan vain vuoden 2019 Puistoblues-esiintymisensä tiimoilta runsassanaisemmin mainituksi tullut Rebecca ja Megan Lovellin luotsaama yhtye aloitti toimintansa Atlantan, Georgian seudulla akustisena bluegrass-kokoonpanona yhdessä kolmannen siskon Jessica Lovellin kanssa. Vielä syvällisemmin verenperintöä ja sen vaikutusta Larkin Poen musiikkiin pohditaan slidevetoisella Blood Harmonylla: "Äiti sai Jumalalta lauluäänen ja hän siirsi sen seuraavaksi minulle", maalailee Rebecca Lovell – ja antaa sitten luojanlahjan kaikua georgialaisten keuhkojensa kyllyydestä. Perusvarma pikkukombo vetää pariisilaisessa kuppilassa siistiä ja yllätyksetöntä settiä. Potentiaalisimpina korvamatoina kappalemateriasta erottuvat pohjoismississippiläiseen tapaan rakennettu murhakertomus Deep Stays Down sekä samankaltaisissa suistomaille vilkuilevissa kalmankatkuisissa mielenmaisemissa samoileva levyn päätösblues Lips As Cold As Diamond. that we celebrate”. Eniten albumilla on kuitenkin annettavaa aikuisempaan rock-makuun tykästyneille. Vaikka kitaristi-laulaja Rebeccan sekä lapsteelja resonaattorikitaristi Meganin nimet esiintyvätkin yhdessä tai erikseen levyn kaikkien teosten kirjoittajina, aivan kahdestaan he eivät ole musiikkiaan luoneet. Juuri heitä kun suosittelee ”fanien vinkeiksi” eräs S:llä alkava suoratoistopalvelukin. Jos americanan keinoin tulkittu Southern Comfort kertookin kaipuusta kasvukulmille, koitetaan Georgia Off My Mindilla vastavuoroisesti saada synnyinosavaltio tyystin pois pääkopasta kummittelemasta. Heidän roolinsa on kuitenkin lähinnä siskoksia tukeva. Kunnioittaakseen läheisen niin henkisen kuin musiikillisen ystävänsä, muutama vuosi levy tutkailut. Vielä yhden geenisidoksen julkaisulle tuo edellisten äiti Trissa Lovell taustalaulajan ominaisuudessa. Levy on sekoitus rytmikästä Roomful of Blues -swingiä, bluessävytteistä West Coastia ja jump bluesia, lisänään tuttuja sinisiä jouluteemoja sekaan sopivasti soljuen. Basisti Little Jordi Abadin ja rumpali Albert Escuerdon soittoa on puolestaan kuultavissa vain tällä levyllä. Osatuottajana ja -lauluntekijänä sekä urkurina ja basistina tärkeässä asemassa näyttää äänityksissä ahkeroineen Tyler Bryant, joka sattumoisin on myös Rebeccan aviomies. Rumpuja soittavat Calb Crosby ja Kevin McGowan, bassoa Tarka Layman ja urkuja paikoitellen Mike Seal. 66 Blues News 1/2024 LARKIN POE LARKIN POE Blood Harmony (Tricki-Woo TWR01LP/CD) Läheltä liippasi, ettei ihailtu amerikkalaisduo ehtinyt julkaista vielä uudempaakin levyä ennen tämän viivästyneen albumiesittelyn päätymistä lehteemme. Mahtipontisesta soundimaailmastaan huolimatta musiikki on sovitettu etenemään kaksikon ehdoilla ja heidän osuuksiaan korostaen. Puolisen vuosikymmentä kestäneen The Lovell Sisters -vaiheen jälkeen perhetriosta oli kuitenkin jäljellä enää kaksi ensiksi mainittua, jotka päättivät jatkaa 2010-luvun alussa musiikintekoa bluesille ja eteläiselle juurehtavalle rockille sielunsa luovuttaneena Larkin Poena
Kakkosraita goottibilly City Of The Dead on varsin mainio, ja jos joku vielä pyristelee vastaan, niin tämä viimeistään vetää suun hymyyn. Sen keikan aikaista ohjelmistoa on nyt koottu CD:lle ”The Chase!”. Blues News 1/2024 67 sitten menehtyneen Little Charlie Batyn muistoa George on valinnut levyn teemaan hienosti sopien heidän 2018 yhdessä tekemänsä kappaleen Where I’ll Be For Christmas. Levyn 50 minuuttiin on upotettu juuri sopivasti erilaisia elementtejä, jotta mielenkiinto pysyy vireänä ja maisemat vaihtuvat ketterästi. Se saa kilpakaverin samaan tapaan kulkevasta Celli’s Jumpista, jolla kitara ja foni ottavat kunnolla mittaa toisistaan. Yhtä kaikki, hieno esitys. Masa Orpanan 50-vuotisjuhlien yhteydessä julkaistiin myös hänen sooloalbuminsa ”Together”. Esim. Holes Of Oblivion sekoittaa mainiosti kauhukantrin oopperamaiseen laulantaan. Siitä vastaa ruotsalainen mezzo-soprano Rebecca Fjällsby, joka myös Rob Coffinshakerin siskona tunnetaan. Siivu edustaa kunnon vääntöä ja on ehdottoman onnistunut. Laulaja-kitaristi Rob Coffinshaker kuulostaa nuorelta Johnny Cashiltä ja muutamat kappaleista voisivat olla vaikka Cashin unohtuneita aarteita. Mukaan mahtuu osuvasti myös Kielo Kärkkäisen laulama Keväällä, joka virittää tomuisten katujen tunnelmaa kaihoimuutaman oman rallin pusaaminen olisi ollut huomattavasti hedelmällisempää toimintaa. Mietin kahvikupillisen ajan, kuinka kertoisin The Coffinshakersin musiikista teille, jotka ette ole bändistä kuulleet: Otetaan Iggy Pop & The Stooges, pyöräytetään se Stray Cats -myllyn kautta ja jatkojalostetaan vaikkapa Duane Eddyllä. Hyväksi pelikumppaniksi sille ilmaantuu Many Days. Levyn finaalissa Ratzossa Orpana näyttää improvisaatiotaitojaan lavalla ja rumpali Juppo Paavola toimii piiskurina. Another Push sinkauttaa boogie woogien hurjaan liitoon. Tällä julkaisulla Orpana ajaa tehokkaasti eteenpäin Aino Heikkosen ja Tuomas Heinosen fonien kanssa bluesja rhythm’n’bluespohjaisena torvisektiona. Mikke Nöjd THE THE COFFINSHAKERS COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead (Svart Svart445CD) The Coffinshakers, nuo länsinaapurimme kauhukantrin suurlähettiläät, on bändi joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Minulla oli pieni aavistus siitä, mitä The Coffinshakersin levy pitäisi sisällään, mutta en kuitenkaan ollut varma, pitäisinkö siitä. J.J. Kaiken kaikkiaan matkaa tehdään jämptien soundien ja rytmien saattelemana ilman turhia studiokikkailuja. Tammikuussa 2024 ainoastaan 49-vuotiaana kuolleen Paavolan soitto onkin koko levyn ajan vantteraa ja takapotkua löytyy. Orpana osoittaa oman vahvuutensa saksofonisolistina etenkin hitaammassa Slower And Slowerissa. Mainiosti ilotteleva bilekiekko päätyy kuitenkin lopulta ikävään mahalaskuun, kun ryhmä alkaa kierrättää viihdejazz-stanuja kolmen siivun verran. The Siren’s Call on puolestaan kuin laulettua Venturesia. Minialbumin teko, tai vielä MASA ORPANA MASA ORPANA HONK HONK The Chase! (Alba ABCD 471) MASA ORPANA MASA ORPANA Together (Alba ABCD 474) Masa Orpana Honkin esiintymiskunto vuoden 2021 joulukuussa Tampereen Down Home Kivi -klubilla tuli arvioitua huippuluokkaan tämänkin lehden sivuilla. Katsotaan mitä herrat ovat hiljaisina vuosinaan saaneet aikaan. Orpana on lisäksi säveltänyt puolet levyn kappaleista ja tätä tietysti arvostetaan. Lepotaukoa ja hengitystilaa tarjoaa mm. ja valmistautumista Puistobluesin pääkonserttiin! www.sykettajasinfoniaa.fi info@sykettajasinfoniaa.fi KOTIMAAN KATSAUS. Calen Crazy Mama taas kuulostaa jännän urbaanilta sovitukselta. Aikaisemmista bändituotannoista poiketen levy on tyylikirjoltaan huomattavasti laaja-alaisempi. Huuliharppuunsa hän on lisännyt hiukan uusia Sonny Boy II -vaikutteita. Vakikokoonpanossa heillä ei ole kitaristia ollenkaan, vaan levyn soitannolliset soolo-osuudet hoitaa piano (David Giorcelli) ja saksofoni (Drew Davis). Saattaapa jopa käydä niin, että bändin aiemmat pitkäsoitot päätyvät jossain vaiheessa ostoslistalle tai ainakin kuunteluun. Jos vauhtiuria kaipaa, niin kyllä täältä niitäkin pesee. George Smithin Cross Eyed Suzie Lee saa hienon tulkinnan torvien avittamana. Linjana heillä on rhythm & blues-, jazzja swing-tyyppinen ratkaisu ja solisti Ster Wax (Esther Ibáñez) on omaksunut isolti r&b-diivojen oppeja. Hei haloo! Tarvitseeko oikeasti ajaa levylle asti I Don’t Get Around Much Anymorea, Tell Me Everything You Know’ta ja That’s Lifea. Riku Metelinen levy tutkailut KESÄINEN BLUESKATU KESÄINEN BLUESKATU ON KUUMA! ON KUUMA! Blues-katu Järvenpään kävelykadulla 3.7.–5.7.2024. Vaikkei tämä Big Harp Georgen joululevy kaikista bluesein olekaan niin suosittelen kuuntelemaan, kuten myös hänen aikaisempaa tuotantoaan. harvinaisuuksia ja ennen julkaisemattomia tekeleitä. Omatekoinen soul-jumpsteri I Keep On Losin’ on aika yllättävä, tyyliltään se voisi olla Atlanticin huippuvaiheen Aretha Frankliniä. Monista Tampereen seudun bändeistä tutun huippumiehen poismeno on valtava menetys koko Suomen musiikkikentälle. Heidän musiikkiaan joko rakastetaan tai inhotaan, vaihtoehtoja ei ole. swing-jazz -mausteinen blues Free And Alone. Hän vakuuttaa myös vokalistina, esim. Kirkonkellojen ja arkun kannen narinalla starttaava nimiraita on johdatus siihen, mitä tulossa on. Minusta tekijöillä on huumorintajua, kun levyn nimibiisiksi on valittu Guitar Slimin henkeen kulkeva Make Up Your Mind, etenkin kun yhtyeessä ei tosiaan kitaraa ole. Musiikkia, äänilevyjä, myyntikojua, katuruokaa. Rytmitaustaa pitävät yllä Reginald Vilardell ja Oriol Fontanals. Puolen minuutin jälkeen bändi astuu mukaan ja ollaan heti perusasioiden äärellä. Little Miltonin I’m lonely Man kulkee rasvatusti soulblues-maisemissa. Kyseessä on ison luokan harpisti, vahva laulaja ja loistava sanoittaja, jonka yhtyeet ovat aina top class! Jari Kolari WAX & BOOGIE WAX & BOOGIE Make Up Your Mind (omakustanne) Kotimaassaan espanjassa korkealle arvostettu Wax & Boogie (Rhythm Combo) on tehnyt jo useamman albumin. Pari raitaa on äänitetty livenä Kangasala-talolla. Jo alkutahdeista bändin musiikki kaappasi mukaansa ja olen varma, että tällainen osapäiväinen Johnny Cash -fani viihtyy tämän albumin lumoissa vielä pitkään. Tai ehkä paremminkin se oli alkusysäys tämän levyn tekemiseen, yhteistyössä basistina toimivan Kid Andersenin kanssa. Suoraan sylttytehtaalle vie puolestaan Stand By Me, joka ihan oikeasti on Guitar Slimin tekosia, komea biisi vakuuttaa. Mikä onkaan hienompi tapaa muistella ystäväänsä kuin tämän hitaan West Coast -pohjaisen shufflen äärellä ja antaa meille kuulijoille myös nautintohetkiä Little Batyn loistokkuudesta kitaristina. Mikäli pystytte kuvittelemaan, millainen lopputulos tuosta saadaan, niin ollaan varmasti hyvin lähellä todellisuutta. Georgen laulu on tälläkin kappaleella mukavan tumman miehekästä. You Don’t Know How To Treat Me punnertaa klassisessa rhythm & blues -kuosissaan ja hyvin punnertaakin. Ajomusiikkiahan tämä on, sillä koko levy rullaa mainiosti eteenpäin sujuvissa tunnelmissa. Yhtään heikommin ei ajohommissa ole kitaristi/laulaja Johnny Gideon, jonka sointi viuhoo ja liukuu ajattomalla tyylillä niin lauluraidoilla kuin instrumentaaleissa. Bändin edellisestä pitkäsoitosta on vierähtänyt 16 vuotta, tosin uutukaisen ja sitä edeltäneen ”The Coffinshaskers” -kiekon välissä on ilmestynyt peräti neljä kokoelma-albumia, joilta löytyy mm. Kaikki kappaleet ovat Orpanan säveltämiä ja niistä on rakennettu harmoninen kuuntelukokonaisuus
Taukoja ei ole eikä hengähdysaikaa juuri anneta. Jälkimmäinen muistetaan mm. Musiikki on suoraviivaista ja raakaa, suorastaan brutaalia. Lisäksi hän on poiminut omasta sävel/sanoituskansiostaan käsittelyynsä Rauli Somerjoen 1980-luvun puolivälissä vokalisoiman Elvis-standardin Melkein halvaannuin (Paralyzed) ja Marionin vuoden 1980 iskelmän Rakkaus on ikuinen (toisena tekijänään Juice Leskinen). Välillä mennään viehkosti latin jazzja funk-rytmeissä (esim. Pete Hoppula BLACK MAGIC BLACK MAGIC SIX SIX Black Cloud Descending (Svart Svart456CD) Black Magic Six on garageblues-duo, jonka muodostavat kitaristi-laulaja Taskinen sekä rumpali Japa Motherfucker. (Bubbles In My Beer). Yhdellä raidalla hän soittaa pianoa. Ainoa vierailija Sakke Koivula käy kumauttamassa gongia Werewolf Of Istanbulin lopussa. Tässä ei kuvia kumarreta eikä kompromisseja tehdä. Jo’ Buddy & Down Home King III, Black River Bluesman & Bad Mood Hudson sekä L.R. Jorma Riihikoski JUSSI & THE BOYS JUSSI & THE BOYS Rokaten tieni meen (Emsalö Music EMLP048/ EMCD048) Eräänlaiseksi tilinpäätöksekseen tulkittavissa olevan albumin etukannessa utuisena, ikään kuin jo kuvasta haalistuvana taustahahmona oman rippipotrettinsa takana istuva ”opettaja Raittinen” on rokannut 80-vuotisella elämäntaipaleellaan halki tien, joka jäänee vain haaveeksi käytännössä jokaiselle muulle suomalaiselle juurimuusikolle. Lisäksi Kauniston nuotintama ja aikaisemmin englanniksi levyttämä Country Music & Honky Tonkin’ on vastavuoroisesti kotimaistunut Jussin toimesta muotoon Kantrimusaa ja honkytonkkii. On tyypillistä Jussia, että hän haluaa jakaa tässäkin vaiheessa huomiota myös nuoremmille seuraajilleen: Marko Haaviston suomentama nimikappale on totta kai kuin suoraa biografiaa laulajan omasta arjesta, vaikka kyseessä on Mack Vickeryn tekele Rockin’ My Life Away. Riku Metelinen eri esittäjiä eri esittäjiä Road To Lubbock – Tribute To Buddy Holly (Moondog Music MOONCD2304) Jo viitisen vuotta sitten suunniteltu ja äänitystenkin puolesta miltei julkaisuvalmiuteen edennyt kunnianosoitusalbumi Teksasin rock’n’rolljätille koki saman karun kohtalon niin monen aikalaistoverinsa kanssa: ensin projekti jäi hautumaan nimeltä mainitsemattoman kiertotaudin jalkoihin, sitten taisi tulla tenkkapoo myös levy-yhtiön suhteen. Lyömäsoitinten ja kitaran voimin soittavia bändejä ovat Suomessa levy tutkailut. Kolmekymppinen laulajalauluntekijä Janne Kaunisto on saanut levylle mukaan peräti kaksi tekstiään, Don Gibsonin Sea Of Heartbreakista jalostuneen Kaihon laineet sekä Bob Wills -luennan Poreilevaan tuoppiin tuijotan edustaneet mm. Kun hiljattain vakiintuneen tuotantorytmin löytänyt uusi tulokas Moondog Music tarttui kaivattuun syöttiin, alkoi viimein tapahtua. Ainutlaatuisen julkaisukaaren olisi kernaasti suonut jatkuvan vaikka loputtomiin. Sen jälkeen bändin levytystuotanto kuitenkin karttui kahdella vaikuttavalla studioalbumilla sekä useilla muilla äänitteillä. Levyn äänityksestä ja miksauksesta ovat vastanneet Jykä Ahola, Juuso Nordlund ja Jukka-Pekka Berg. liuta entisiä Boys-kitaristeja (Antti Tammilehto, Eero Lupari, Nono Söderberg ja Olli Haavisto), kosketintaiturit Hillel Tokazier, Harri Taittonen ja Antti Ikola sekä niin ikään Boys-historiaa omaava saksofonistilegenda Eero Koivistoinen. Ensin mainittu on soittanut mm. Vaikka kaksikko sanoi viime vuonna Soundin haastattelussa olevansa parhaimmillaankin keskivertoa huonompia muusikoita, ei mahdollinen soittotaidottomuus millään tapaa paista läpi, eikä asiaa edes huomaa, vaikka haastattelun olisi lukenut. Koska Raittinen ehätti jo marraskuussa 2023 tiedottaa lopettavansa keikkailemisen, jää Suomi-rockin korkeakoulun viimeiseksi läpäisijäksi järjestysnumerolla 37 parisen vuotta sitten yhtyeeseen liittynyt basisti Lasse Sirkko. Kun Black Maxic Sixin aiemmilla levyillä mukana oli runsaasti vierailevia soittajia, perustuu ”Black Cloud Descending” 99,9-prosenttisesti kaksikon tuottamiin ääniin. 68 Blues News 1/2024 sasti. Black Maxic Six on selvästi ottanut vettä paikasta, jossa järvi on syvimmillään ja vesi mutaisinta. Mo’Hell. Muut kappaleet ovat instrumentaaleja, joissa sävelkynä kulkee vahvasti sekä lyyrisesti. Luonteikkaiden lyriikoiden voisi hyvin kuvitella olevan ”Sarchan” itsensä taattua käsialaa. Sanoituksista paljastuu hylkiöiden, epäonnistujien ja juoppojen kohtaloita. Kokonaan uutta tuotantoa edustavat Esa Elorannan perua olevat Nyt tai ei koskaan ja Ehkä muistat minut, joista etenkin jälkimmäinen Glen Campbell -henkinen balladi on koskettavuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan äärimmäisen pysäyttävä huipennus levylle. Viimeiseksi jääneellä julkaisullaan Raittisen äänestä ymmärrettävästi välittyy jo vuosirenkaiden kertyminen, mutta hauraus ei hänen sydämellistä tulkintaansa edelleenkään paina. Black Goat alkaa suhteellisen verkkaisesti, mutta minuutin jälkeen laitetaan suurempi vaihde silmään. Esille nousevat myös sekavuustilat ja hämärät olosuhteet. Kitarainstrumentaalina rockabillyhengessä tulkittu Beatles-klassikko She’s A Woman rikkoo laulettua ja vahvasti kantripitoista kaavaa sympaattisella tavalla. Sitten mennään isoa ja kovaa. Entä 60-vuotias The Boys sitten. Albumilla vierailevien lähes parinkymmenen muusikon joukossa saavat erityisinä tähtinä soittimensa kuuluville mm. Levyllä Orpana hallitsee kaikkia puhallinsoittimia: sopraano-, altto-, tenorija baritonisaksofonia, bassoklarinettia, klarinettia, huilua sekä myös kitaraa. Rauhallista taivasmatkaa, Jussi Raittinen. Paikoin musiikista kuulee, että Orpana on ollut mukana myös Anssi Tikanmäen orkesterissa. bändeistä Mutants ja Sörnäinen. Suru-uutinen mestarin poismenosta 13.2.2024 tavoitti Blues Newsin toimituksen tarkalleen samalla hetkellä tämän lehden painoon saattamisen kanssa. Olin hetken ihmeissäni, kun Landback Pondissa kieli vaihtui kesken kaiken suomeksi, mutta hyvin tuo irtiotto mukaan sopii. Minkähänlaisen vaikutuksen se tekee kaksikon ulkomaan faneihin. Jäähyväisten jätön ei silti pitänyt olla Jussinkaan kohdalla vielä ajankohtaista. Se sekä ”The Chase!” lukeutuvat molemmat kiistatta vuoden 2023 parhaiden äänitteiden joukkoon. CD:n julkaisupäiväksi ruksattiin kalentereihin 3. Vuonna 2014 Jussi & The Boys kutsui jo fanejaan ennenaikaisiin läksiäisiinsä pitkäsoiton ”Kerran vielä, pojat!” merkeissä. Myös pientä bluesin makua löytyy Judge Bonen mieleen tuovasta lopetuskappaleesta I Am Drunk. helmikuuta 2024, jolloin oli kulunut 65 vuotta Buddy Hollyn kuolemasta. Varhaisempaa levytysarkistoaan Raittinen perkaa päivitysversioilla Kari Kuuvan kääntämästä Pitkästä mustasta autosta (Long Black Limousine) sekä Juha Kainulaisen kirjoittamasta Joensuu kutsuu -western swingistä. Parilla raidalla (Blood Of Babylon ja Forsaken Land) tempo vähän laskee, mutta sama Talvisodan henki niissä on kuin levyn muissakin kappaleissa. Vanhalla tienraivaajalla on yhä sekä sanottavaa että tärkeä mentorin tehtävänsä. Särökitarassa löytyy ja laulu on ärhäkkää, siinä yhdistyvät Lemmy sekä Teppo Nättilä. Baddingin nimi löytyy myös Mä aion istuu vaan -rokin (I’m Gonna Sit Right Down And Cry (Over You)) suomennoskrediiteistä. Phoenix & Mr. bändeissä Disgrace, Fungus ja Sörnäinen. Niin pääsi valitettavasti käymään. Häntä vakiopojissa täydentävät Jari ja Tuomas Metsberg kitaroissa sekä Eero ”Rudy” Ryynänen rummuissa. ”Together” on erittäin vahva albumi, joka puhuttelee monella eri musiikkityylin tasolla ja esittelee Orpanan taidot soittajan roolin ohella myös lahjakkaana säveltäjänä. Vaikka kaikilla on melkein samat lähtökohdat, niin he ovat tankanneet pulloihinsa vettä lammen eri puolilta ja siksi lopputulos on jokaisella erilainen. Some Of My Friends Are Bass Players) ja toisaalta hardbopin vahvoissa verkoissa. Edellisestä albumista on vierähtänyt vuosia, mutta pieni julkaisutauko on tehnyt kappaleille pelkkää hyvää. Masan kanssa kappaleilla esiintyvät laulajat Kielo Kärkkäinen ja Anne Berg, rumpalit Juppo Paavola ja Mikko Järvinen, lyömäsoittajat Janne Tuomi ja Ismaila Sané, basistit Ville Rauhala ja Ville Vallila, pianistit Saku Järvinen ja Sami Sippola, kitaristi Jukka-Pekka Berg, trumpetisti Jykä Ahola sekä saksofonistit Aino Heikkonen ja Tuomas Heinonen
Edelliselle täydellisen vastapainon muodostaakin The Lovematches, joka duetoi huomattavan autonomisella ja raikkaalla otteella sekä kantrirokkaavan You’re The Onen että kylmiä väreitä jälkeensä jättäen tribuutin koskettavimman balladin Everyday. Well... On ja ei. Paikoin aikaansaannoksia leimaa rutiininomaisuus sekä tarpeetonkin uskollisuus alkuperäisversioille, mutta niin helppoon sentään ei ole menty, että lainakohteiksi olisi valikoitunut Peggy Suen kaltaisia ”kaikkien ulkoa osaamia” sudenkuoppia. Blues News 1/2024 69 Jani Lehtisen Beat Garage -studiolla taltioitujen 15 Holly-coverin kerrotaan syntyneen ilman jälkikäsittelyjä tai digitaalisia editointeja. Vaihtelevammin Hollyn tuotantoon saa näppituntumaa kolme kappaletta (Ting-ALing, Look At Me ja What To Do) esittävä Hara Saanio, jonka ääniskaalalle kaksi ensiksi mainittua eivät vaikuta oikein osuneen. Pete Hoppula muutoksesta on hänen ottamisensa mukaan levymerkki Bear Familyn ”Rocks”-sarjaan. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi! levy tutkailut MEMPHIS SLIM MEMPHIS SLIM Rocks (Bear Family BCD 17687) Pianisti, vokalisti ja laulujen laatija John Len Chatman alias Memphis Slim (1915–88) saattoi hyvinkin olla ensimmäinen Suomessa itsenäisenä taiteilijana, ei siis minkään kiertueen jäsenenä, esittäytynyt autenttinen bluesin taitaja, kun hän konsertoi Porin Jazzeissa vuoden 1970 heinäkuussa. Laulusuoritusten kärkipäähän nousee heittämällä myös Salorannan kolmas kontribuutio Tell Me How. Elli Maplen (Shoebox Revue) Maybe Baby luottaa jälleen sovitukseltaan visusti The Crickets -juuriinsa. Hieman yli vuosi sitten totesin (ks. Miksei joka päivä voisi olla Holly-päivä, sanokaapa se. Kieltämättä Josh White oli käynyt täälläpäin joitakin kertoja jo 60-luvun puolella, mutta hänhän oli pikemminkin laaja-alainen folk-artisti kuin mikään suoranainen bluesmies. Eräs näyte tuosta UUSINTAJULKAISUT. Tyylillistä variaatiota kokoelmalle tuo Hal Peters & His Trio, joka lurittelee albumin kokonaisuuksina ehjimmät ja samalla ennaltaarvattavimmat näytteet Midnight Shift ja Changing All Those Changes tyylipuhtaan autenttisina rockabillyjuoksutuksina – juurikaan omalta mukavuusalueeltaan erkaantumatta. Koskettimissa on Hara Saanio ja Hal Peters & His Trion nimiin merkityillä kappaleilla kitarasoolot kuuluvat totta kai bändin keskeisen jäsenen Eino ”Eikka” Rastaan instrumentista. BN-TILAAJATUNNUS FBS ry:n/Blues Newsin jäsenja tilaajaetuna: Lehden tilaaja, haluaisitko lukea Blues Newsia ilman erillisveloitusta myös digitaalisena näköispainoksena. Mutta onko usein kajottuun tribuuttiteemaan ja elämää suurempiin klassikoihin sitten suomalaisremmillä rehellistä annettavaa. Vuonna 2023 oli kulunut 120 vuotta siitä, kun yhteisöstä tuli itsenäinen ”kunta”, 100 vuotta sitten pystytettiin ne kuuluisat HOLLYWOOD-kirjaimet. Vaikka rock’n’roll-artistit ovatkin nyt asialla, on levylle päätynyt yllättävän vähän suoranaisia menopaloja. Taustamusikantteina valtaosalla raidoista toimivat Timo Uimonen (basso, kitara), Rami Korhonen (soolokitara) sekä luonnollisesti koko hankkeen isä ja purkittaja itse, Jani Lehtinen (rummut, perkussiot). Hollyn tunnetuksi tekemistä vauhdikkaammista numeroista kuullaan oikeastaan vain Masa Salorannan tyylikkäästi revittelemä Rave On. Vesa Walamies eri esittäjiä eri esittäjiä Memorial Series: 120 Years Hollywood Community And A 100 Years Hollywood Sign (Bear Family BCD 17691) Bear Family -yhtiöllä on kaikenlaisia kokoelmalevyjä; otsikon mukaisesti nyt muistellaan Hollywoodia. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi Sinun tulee olla Finnish Blues Societyn maksava jäsen ja osoittaa sitten kiinnostuksesi palvelun käyttöönottoon olemalla erikseen sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti.fi). Legendaarinen Juhani Ritvanen muuten totesi aikoinaan kaiketi puolitosissaan, että jollei bluesahtavalla levytyksellä ole mukana puhallinsektiota, kyse on country bluesista. Solisteja on kaikkiaan 6, edellä todettujen Saanion sekä Heikki ”Hal Peters” Laakkosen lisäksi ääneen pääsevät Kekka Uitto, Masa Saloranta, Elli Maple sekä The Lovematches eli Pasi Rytkönen ja Sanna Björkman, jotka myös huolehtivat sessioiden stemmavokalisoinneista. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Toisaalta mukana on myös persoonallisemmalla kosketuksella maestron perintöä vaalivia uusiosovituksia sekä lähtökohdiltaan harvinaisempaa materiaalia. Feminiiniin katsantokantaan sopii hyvin myös Bo Diddley -rytminen Not Fade Away, jolle Maple antaa kurinalaisen, turhia hötkyilemättömän tulkinnan. Tällä uutuudella, minkä kestoaika on reilut 77 minuuttia, on mukana kaikkiaan 29 tallennetta. Vastavuoroisesti kenties juuri haastavan sävellajivalinnan myötä hän kuitenkin onnistuu mitä mainioimmin (ja oikeastaan kuulostamatta lainkaan itseltään) lauluteknisesti vaativalla What To Do’lla, jonka rautalankaistettuun versioon on käynyt sivaltamassa hienostuneet kitarasoolot The Quietsin Sam Saarva. The Rockin’ 8-Balls, The Fanatic Five) vuorostaan hieman säästelee palkeitaan ja tarjoaa kiekolle kolme onnistunutta mutta pidättyväisempää luentaa. Kaiken kaikkiaan myös tämä julkaisu osoittaa selkeästi, että Memphis Slim oli voimiensa päivinä todella kovan luokan muusikko. Shufflerokkaavalla Fool’s Paradisella ja 1960-lukuisesti päivitetyllä Take Your Timella studiokokoonpano on saanut kirittäjäkseen Hara Saanion, joka soittaa ensimmäisellä pianoa ja jälkimmäisellä urkuja. All Rightin suomalaiset ovat toteuttaneet originaalia vuoden 1958 levytystä jäljitellen puoliakustisesti ja jokseenkin ”demomaisena”. Nyt se on mahdollista! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n koko digitaalisen numeroarkiston aina vuodesta 2009 lähtien. Siinä aihetta tälle täpötäydelle tupla-CD:lle – 61 tallennetta vuosilta 1928–2011. Parhaimmillaan hän on mykistävän hienolla slovarilla Girl On My Mind, jota ei toden totta voi pitää Lubbockin satakielen puhkikalutuimpana teoksena. Eihän hän toki koskaan ollut mikään varsinainen rokkari, mutta löytyy hänenkin tuotannostaan lukuisia tavanomaista rytmikkäämpiä, nopeatempoisempia sekä varsinkin saksofonien ja trumpettien kaltaisten puhaltimien soitantoa sisältäviä äänityksiä. 71), että Memphis Slimin maineen palauttaminen ja taiteen uudelleen arviointi ovat vihdoinkin tapahtumassa. Niistä itselleni tutuimpia ovat Nobody Loves Me, mikä tunnetaan parhaiten nimellä Everyday I Have The Blues, Jimmy Rogersin 50-luvulla nimellä Chicago Bound hyödyntämä Harlem Bound, kitaristi Matt Murphyn taitoja korostava Wish Me Well sekä tietysti Rockin’ The Blues, mistä ovat kuultavissa vuosien -46 ja -59 versiot. Niin ikään huippuluokan äänenkäyttäjäksi tiedetty Kekka Uitto (mm. BN #318 s
Häneltä on vara valita; 100 elokuvaa ja 600 levytystä. Jerry Byrne pyöräyttää Carry On -rokin kääntöpuolen Raining ja Irma Thomas tietysti koko levyn anteeman It’s Raining. Carl Perkins (Hollywood City), Connie Francis (Hollywood), Ray Campi (Hollywood Cats). Hinta tarjousten mukaan! Blues Unlimited (UK), 27 numeroa vuosilta 1970–1978 (vanhimmat musta-valko -printtinä). Lopputeksteissä kuullaan Little Richardin Good Golly Miss Molly. The Blues Magazine (UK), 16 numeroa vuodesta 2014– (paljon hienoja juttuja ja värikuvia + blues-CD). Bing Crosbyn laajasta tuotannosta esitellään Temptation (Going Hollywood). Marilyn Monroe esiintyi 30 elokuvassa – olen kai muutaman nähnytkin, mutta olen enempi heikkona häneen lauluunsa. Tämän retrospektiivin vanhin kappale on vuoden 1928 elokuvasta Ramona, jonka esittää valkokankaalla Dolores Del Rio. Näin ollen se rakentaa ehkä hieman hassun kokonaisuuden tilanteista, mielialoista ja kohtaamisista taivaan ja katon alla. Thomasin Raindrops Keep Falling On My Head tunnetummasta sadeosastosta. Julie Londonin Cry Me A River on myös samasta elokuvasta. Blues & Rhythm (UK), numerot #106, #107 ja #108. Jotensakin tunnetut näyttelijät ottivat myös mikrofonin käteensä ja lauloivat elokuvissaan, kuten Errol Flynn (Lily Of Laguna) ja Kirk Douglas (A Whale Of A Tale Walt Disneyn filmissä 20 000 Leagues Under The Sea). Tuttua tutumpi on Debbie Reynoldsin Tammy elokuvasta Tammy And The Bachelor. Montenegro itsekin oli ansioitunut säveltäjä. 70 Blues News 1/2024 Molemmat CD:t sisältävät harvinaisia äänitteitä, jotka kuultiin aiemmin vain elokuvissa ja joita ei ole koskaan aiemmin julkaistu LPtai CD-formaatissa. Amy Irving laulaa Peggy Leen Why Don’t You Do Rightin ja lainasi äänensä Jessica Rabbitille elokuvassa Who Framed Roger Rabbit. Hinta yht. 30€. Näyttelijä Robert Mitchum esittää kappaleen Ballad Of Thunder Road elokuvasta Thunder Road. Jefferson (Ruotsi), 15 A5-kokoista numeroa vuodesta 1970– (#11-12, #28-33 ja #38-45). Hinta yht. Myös Everly Brothers siirtyi 1960-luvulla Brill Buildingin hittitehtaan asiakkaaksi ja Carole King tuunasi heille hempeän Crying In The Rainin. Living Blues (USA), 70 numeroa vuodesta 1970– (mukana ensimmäiset numerot #1-6, siistejä). Äänifilmiteollisuus otti tuolloin ensiaskeleitaan; vuotta aikaisemmin oli julkaistu Jazz Singer (Al Jolson), jota kutsutaan ensimmäiseksi äänielokuvaksi (talkie). Maineikkaita teemoja (Main Themes) legendaarisista 1960-luvun elokuvatuotannoista on kuultavissa useita, kuten Spartacus, Breakfast At Tiffany’s, Exodus ja Lawrence Of Arabia. Tuttua hunajaa on jaossa kappaleella Diamonds Are A Girl’s Best Friend (Gentlemen Prefer Blondes, Herrat pitävät vaaleaveriköistä). Levyn loppupuolella on tarjolla rock and rollia. Niistä näytteeksi on valittu Hugo Montenegron orkesterin esittämä teema Sergio Leonen elokuvasta The Good, The Bad And The Ugly. 1€. 30€. Ykköslevyn kahdeksan ensimmäisen kappaleen nimessä mainitaan sana Hollywood, esittäjinä mm. Retrospektiivi päättyy kahteen upeaan elokuvasävelmään, Hans Zimmer Orchestran Tennessee’hen (Pearl Harbor) ja Los Lobosin Walk Don’t Rangoon (Rango). Chet Bakerin ja Bud Shankin moderni jazzesitys Hollywood sekä Tarzanin alias Johnny Weissmullerin legendaarinen viidakkohuuto (Tarzan Call). Hinta yht. Siinä ja Ramonassa oli yhtä paljon tai vähän ääntä – enin aika mykkyyttä. Levylle on otettu mukaan B.J. 20€. Sailor’s Delight (UK), 10 numeroa vuodesta 1979– (lehdissä noin 50 sivua blues-juttuja/listoja, erittäin harvinainen). Vaikka elokuvassa ei ole kuuluvaa dialogia, se julkaistiin synkronoidulla musiikilla ja äänitehosteilla käyttäen prosessia, jossa oli sekä levyääntä (sound-on-disc) että ääniraitaa filmissä (sound-on-film). Näyte Lain tuotannosta on Un Homme Et Une Femme (A Man And A Woman) – hänen suurin hittinsä lienee kuitenkin Love Story. Hinta tarjousten mukaan! Vesa Salmi vesasalmi30@gmail.com. Se on ensimmäinen moottoripyöräkuvaus – kapinallisesta jengistä 50-luvun Amerikassa. Henry Mancinilta on sisällytetty kaksikin teemaa, The Sweetheart Tree (The Great Race) ja The Pink Panther Theme, minkä lisäksi mukana on elokuvassa Hatari! soinut Baby Elephant Walk. Elokuvassa Great Balls Of Fire Dennis Quaid on Jerry Lee Lewis uransa alkutaipaleella; Jerry itse esittää filmin nimikappaleen. Mancini ja Francis Lai olivat keskeisiä säveltäjiä 1960-luvun Hollywoodissa. Hinta yht. Kyllä Ennio Morricone oli aikamoinen säveltäjä; yli 400 partituuria elokuviin (40 palkittua) ja televisioon, 100 klassista sävellystä. Kooste ei tällä kertaa kuulu Bear Familyn mainioon ”Destination”-sarjaan vaan on oma kokonaisuutensa. Samoin Anthony Perkins esiintyi valkokankaan ohella ahkerasti myös levytysstudioissa – todisteena Friendly Persuasions (Thee I Love) saman niisestä elokuvasta. Crosby olikin ensimmäinen multimediatähti, joka teki yli 70 pitkää elokuvaa ja äänitti yli 1 600 kappaletta. Joukossa värjöttelee porukkaa Lefty Frizzellista Billy Emersoniin. Sade on luonnonvoima ja ajatuksena tunnetila, ei suunta tai matkanpää. Gina Lollobrigida lauloi kappaleen A Frangesa (A La Francaise) elokuvassa Beautiful But Dangerous (La donna più bella del mondo). Mahtoivakohan royaltyt mennä mustille vankilakundeille. Televisio alkoi tunkeutua Hollywoodiinkin, vuonna 1952 avattiin CBS Television City, ja Capitol Tower vuonna 1956. Marlon Brandolta on tarjolla puhetta – elokuvasta The Wild One. Tällä koosteella Jayne esittää omin voimin kappaleen Just Plain Jayne, joka on nauhoitus Las Vegasista, ei elokuvasta. Hinta yht. Mukana ovat myös mm. Kokoelman rankemmasta bluessatsista vastaavat The 5 Royales -miehet El Pauling ja Royal Abbitt levy tutkailut MYYDÄÄN LEHTIÄ: MYYDÄÄN LEHTIÄ: Blues News (Suomi), noin 300 numeroa vuodesta 1968–. Aimo Ollikainen eri esittäjiä eri esittäjiä The Rhythm Of The Rain (Bear Family BCD 17723) ”It might as well rain until the september”, lauleskelee nuori Carole King New Yorkin Brill Buildingista ja sadetta riittää muutenkin tällä kokoelma-CD:llä. Eksotiikkaa hommaan tuovat Sophia Loren ja Paolo Bacilieri laulaessaan Tu Vuo Fa L’Americano (It Started in Naples). James Dean oli Brandon seuraaja ja Elvis vohki hahmon elokuvaan Jailhouse Rock (1957). Sekaan mahtuu myös Dorsey Burnette, Dion ja Gene Vincent. Val Kilmer on pääosassa komediassa Top Secret – salaista ja tulkitsee Tutti Fruttin. Onpa esillä kaksi ”kovaa” rock-artistiakin; Fred Astaire (The Ritz Roll And Rock) ja Jerry Lewis (Rock-A-Bye Baby Rock). 5€. Toinen CD jatkaa samoilla linjoilla. Andrew Sisters oli todella suosittu, heillä oli noin 90 hittiä, mutta nyt kuultava Corns For My Country (Hollywood Canteen, 1944) ei ollut yksi niistä. Mukana on myös Prisonaires Tennesseestä kalterien takaa: Just Walking In The Rain ja samassa sateessa kävelee myös Johnny Ray pop-listojen kakkosena omalla versiollaan. Kokoelmalla näytteitä on muutamia; Ohukaisen ja Paksukaisen (Laurel & Hardy) elokuvasta Fraternally Yours kappaleen Honolulu Baby laulaa Ty Parvis, Judy Garlandin esittämä Over The Rainbow on tietenkin Ihmemaa Ozista (Wizard of Oz). Mykkäelokuvat vaihtuivat sittemmin äänielokuviin ja 30-luvulla tehtiin jopa ensimmäisiä värifilmejä. Jane Russell teki hänkin urallaan monia elokuvia ja levytyksiä; nyt on näytteenä Keep Your Eyes On The Hands (The Revolt Of Mamie Stover). Komediassa King Ralph John Goodman taas on Ralph Hampton Gainsworth Jones, laulaja Las Vegasista ja tuhoutuneen brittihovin perijä, joka menee naimisiin Suomen prinsessa Annan kanssa jatkaakseen kuninkaallista sukulinjaa ja taatakseen Isolle-Britannialle työpaikkoja Itämerestä löydettyjen öljyvarantojen äärellä... Kerrotaan, että Rooman kesäolympialaisten aikaan (1960) USA:n selostuskopissa oli käynyt kuhina, kun oli tietoa, että Bing Crosby tulisi käymään – tähän YLE:n selostaja Pekka Tiilikainen oli kuulemma todennut: ”Ettei hän kovin tunnettu liene, kun en minä häntä tunne!” 40-luvulle siirryttäessä Gene Autry esittää kappaleen Deep In The Heart Of Texas (Stardust On The Sage). Ideana on kuitenkin pysyä Bear Familyn kotikentällä eli rootsosastolla enimmäkseen liikutaan. Myös minä muistan nähneeni Jayne Mansfieldin elokuvassa The Girl Can’t Help It, vaikkei hän itse laulanutkaan kappalettaan Ev’ry Time (It Happens) – sen esitti Eileen Wilson
Tommy Dukesin, Chief Schabuttie Gilliamen, Big Pete Pearsonin ja Dino Spellsinin kanssa. Moorelle, jonka sooloja kuullaan jokaisella kappaleella (esimerkkeinä mm. Vuoden 2023 lopulla ilmestynyt ”Friends Along The Way” on uusintapainos vuoden 2017 albumista. Woods soittaa levyn piano-osuudet ja laulaa lurauttaa muutamassa kappaleessa. Levyn aikaisen Mary Lane & Her West Side Blues Bandin muodostivat laulaja Maryn ohella kitaristit Johnny B. Hän janoaa yhteydenottoja ja muisteloita osoitteessa: jukkatlindfors@gmail.com. Woodsin musiikkia voisi luonnehtia vaikka ”rock-a-boogieksi”, hänen soittonsa huokuu 1940ja 1950-lukujen jump blues -tyyliä. Mooren, erään nuoremman polven (no ei niin nuori, s. Poikkeuksen muodostaa Detroit Juniorin Marylle tekemä ja heidän duona esittämä bluespianohienous Three-Six-Nine-Blues. Vuonna 1964 Mary sai julkaistuksi taiteilijanimellä Little Mary ensimmäisen sinkkunsa You Don’t Want My Loving No More / I Always Want You Near Freddy Youngin Friendly Five -merkille. Toimittaja ja tietokirjailija Jukka Lindfors kerää aiheesta aineistoa. Mary Lane eli alias Little Mary on ehtinyt tehdä todella pitkän ja ansiokkaan uran Arkansasista Chicagon West Siden ja South Siden juke jointeihin, mutta omia levytyksiä häneltä on ilmestynyt todella vähän. Taj Mahal, Van Morrison, Charlie Musselwhite ja James Cotton, vain muutamia mainitakseni. Kun vuoden -17 julkaisun avausraitana oli Take This Hammer ja C.C. Corritore pääsi nopeasti soittamaan paikallisten bluesmiesten, ensimmäisenä Chicagon ystävänsä Louisiana Redin ja seuraavina mm. Less is more, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu. Olen puhunut! Jorma Riihikoski MARY LANE & MARY LANE & HER WEST HER WEST SIDE SIDE BLUES BAND BLUES BAND Leave Me Alone (Wolf 120843) Robert Nighthawk, Joe Hill Louis, James Cotton, Howlin’ Wolf, Little Junior Parker – siinä aika kova lista omaan cv:hen, jos voit sanoa esiintyneesi yhdessä kyseisten bluusikoiden kanssa. Levy on, kuten nimestä voi päätellä, pullollaan vierailijoita, ja mukana on mm. Itselläni ei ole vuoden -17 julkaisua enkä saanut sitä mistään kuunteluun, joten en osaa sanoa, kuulostaako tämä paremmalta kuin silloin. Iso kiitos myös Wolf-yhtiölle, jota ilman ainakin allekirjoittaneen kohdalla julkaisu olisi varmaan jäänyt piiloon jonnekin kellareiden syövereihin. Onhan tämä mainio lisä näihin Bear Familyn teemalevyihin. Jos ”Leave Me Alone” olikin Mary Lanen näytön paikka niin vähintään yhtä paljon sen on täytynyt sitä olla myös Johnny B. Moore ja Robert Mell, basisti-aviomies Jeffery Labon, pianisti Detroit Jr., urkuri Erskine Johnson, rumpali Cleo Williams sekä fonisti Michael Jackson. Blues News 1/2024 71 levy tutkailut Raindrops Keep A-Fallin’illa ja Big Maybelle Rain Down Rainillä. Jari Kolari MITCH WOODS MITCH WOODS Friends Along The Way – Double Deluxe Edition (Club 88 883) Mitch Woods, tuo nykyajan boogie wo o gi e , j u m p bluesja jazzpianisti, on kiertänyt sekä levyttänyt bändinsä Rocket 88s kanssa jo 80-luvulta lähtien. Rider kakkosena, on nyt järjestys käänteinen. Itselleni sen rehellisyys ja aitous joka tapauksessa kolahtivat todella hyvin. Arkansasin Claredonissa 1935 syntynyt blueslady Mary Lane oli itselleni täysin uusi mutta levyn kuunneltuani miellyttävä tuttavuus. Muilta osin kaikki on alkuperäisillä paikoillaan ja lisäraidat löytyvät kakkoslevyn lopusta. Onko tämä blues-räppiä vai.... Tyylillisesti albumi on mukavasti tasapainossa. – sekä erityisesti intohimonsa kohteina olleisiin harpisteihin, kuten Horton, Bell ja Wells. Taitoa, tietoa ja kokemusta kertyi tasaiseen tahtiin ja muutettuaan 1981 Phoenixiin, kaupungista tuli osin miehen itsensä ansiosta nopeasti koko Arizonan osavaltion blueskeskus. Nuo viisi julkaisematta jäänyttä kappaletta ovat hyviä, ja vaikka hyllystä aiempi versio löytyisi, niin en näe syytä jättää tätä hankkimatta. Kolme asiaa pisti silmääni tai tietysti korvaani heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien: 1) Maryn sensuelli, pehmeän naisellinen Chicago-blueslaulu, 2) Johnny B. My Friends Always Ask, Love Me Baby, Al Smithin Candy Yams ja I Always Want You Near). Kaikki on siis pienimuotoista ja intiimiä. Siitä lähti myös idea tuottaa bluesartisteja Phoenixiin levytyksiä ja keikkailuja varten. Kesti silti aina vuoteen 1996, kunnes tämä äänite saatiin purkkiin Twist Turnerin House Of Sound -studiolla. Tämä kuitenkin toimii. Levyn South Side -tyyli voi olla osalle lukijoistamme sen verran raakaa tai ”tasapaksua”, ettei se miellytä. Hän oli myös se nuori tyttö, joka pääsi laulamaan enonsa Black Swan -nimisessä juottolassa Brinkleyssa mainittujen herrojen seurassa ja muutamaa vuotta myöhemmin mm. Kun olen parina edellisvuotena joutunut takkini kääntämään vuoden blueslevyä julistaessani keskellä vuotta, niin nyt en sano, että tämä olisi vuoden levy, vaikka se todennäköisesti saattaa ehkä kenties mahdollisesti sellainen olla. Materiaali on jyvitetty nyt kahdelle levylle ja mukana on peräti viisi ennenjulkaisematonta kappaletta. Kappaleista löytyy jokaiselle tuttuja sävellyksiä, kuten vaikka Mother In Law Blues, Never Get Out Of These Blues Alive tai Worried Life Blues. Champion Jack Dupreen Nasty Blues on Joe Louis Walkerin sekä Woodsin duetto ja varsin rullaavan version ovatkin saaneet aikaan. Tuottaja Kirk Whiting vieraili 80-luvun alussa Chicagossa ja kuultuaan Marya patisti tätä alvariinsa tekemään musiikkia. Woods ja Maria Muldaur istuvat molemmat pianon ääreen esittämään duettona Professor Longhairin säveltämän In The Nightin. Wolfin ex-rumpalin Chico Chismin ja laulaja Sugaray Rayfordin muutettua kaupunkiin oli tällä levyllä esiintyvät solistit kasassa. Siellä hän lyöttäytyi yhteen kitaristi Morris Pejoen kanssa. Taj Mahalin The Blues -kappaleen laulusuorituksesta ei vastaa säveltäjä itse vaan mikrofonin ääreen on astunut Cyril Neville. Memphisissä. Riku Metelinen BOB CORRITORE BOB CORRITORE & FRIENDS & FRIENDS Phoenix Blues Rumble (SWMAF 22) Chicagossa 1956 syntynyt Bob Corritore pääsi nuoruudessaan kosketuksiin niihin ensimmäisen polven Chicagobluesin suurnimiin, jotka olivat elossa vielä 70-luvun vaihteessa – Muddy, Wolf, Brim, Taylor jne. Tämän levyn kappaleista yhdeksän onkin peräisin aikaisemmin ilmestyneistä Phoenix-äänityksistä vuosilta 1987–2017, ETSITÄÄN: ETSITÄÄN: Muistoja 1960-luvun folk-aallosta Suomessa Onko sinulla kerrottavaa, kuvia, harvinaisia tallenteita tms. 1960-luvun hootenannyja folkesiintyjistä tai tapahtumista, etenkin omasta tai lähiyhteisön folkharrastuksesta ja paikallisista laulajista/ lauluntekijöistä. Mukana ei ole lainkaan laulua vaan puhetta. Nyt varmaan jo kotisohvilla ihmetellään, että miksi nämä viehättävät: a) hyvät kansitaiteet ja tuotteen fyysinen käpisteltävyys, b) kansivihkoista saa erittäin hyvää infoa artistien urasta ja kappaleista, c) valikoiman hyppely tyylistä toiseen viihdyttävästi ja arvaamattomasti, d) kaiken digiähkyn riistettävänä tarvitsemme tällaisiä mentaalimatkoja vintagemenneisyyteen, e) tuotteet ovat helposti saatavissa ja eivätkä ole hinnalla pilattuja. Pohjoinen veti kuitenkin puoleensa ja Mary lähti sinne tekemään uraa itselleen ja asettui Chicagon pohjoispuolella olevaan Waugenanin pikkukaupunkiin. Asia kuulostaa vielä uskomattomammalta, jos olet teini-ikänen tyttö. Corritore on ollut varsinainen sähikäinen, jolla oli monta rautaa tulessa kaikkeen musiikkibisnekseen liittyvän kanssa. 1984 hän sai lisää näkyvyyttä toiminnalleen alkaessaan pitää vielä nykyäänkin kuuluvaa radio-ohjelmaa The Lowdown Blues sekä avatessaan paria vuotta myöhemmin kuuluisaksi tulleen Rhythm Room -klubin. 1950) suosikkikitaristini loistavat otteet, 3) yhtyeen perinteisen Chicago-tyylinen soitto. Heiltä hän tuli myös saamaan vinkkejä ja opetusta kyseisen soittimen saloihin. Erikoiseksi julkaisun tekee se, että bassoa ei ole lainkaan mukana ja rummutkin kumisevat vain muutamalla raidalla
Jon Atkinsonin soitto sen sijaan on Eddie Taylorin oppikirjasta. Shabuttie Gilliamen Leopard Speckled Baby on ehtaa Chicagoa ja poikain Henry Gray, Johnny Burgin ja Corritore tyylittelyä. Suloisen sakea 1970-lukuinen soul-usva leijailee tuoreen seiskatuumaisen kummallakin puolella tarkoituksellisen yksitotisena pitäytyvään ja kehystarinansa otsikkoa lainaten piinallisen hiipivään rytmiseen runkoon nojautuen. Bändin muista jäsenistä tultiin kyllä kuulemaan myöhemmin senkin edestä: pianisti Mitja Tuurala, soolokitaristi Eikka Rastas ja rumpali-(basisti-)laulaja Masa Saloranta tunnetaan laajasti yhä tänä päivänä. Pete Hoppula PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Se vain vahvistaa / Tie (Bluelight BLR 45193 7, 7” single) Paraikaa neljättä pitkäsoittoaan julkaisukuntoon hitsaava Pääesiintyjät nostatti vuoden 2023 jälkipuolella musiikkinsa ystävien jännitystilaa sinkulla, jonka kokonaispainokseksi se rajasi vaivaiset 100 kappaletta ja jota on ollut saatavilla ainoastaan bändin keikoilla sekä levy-yhtiön ennakkotilausmyynnissä. Tarkemmat ohjeet ja lisätiedot verkkoosoitteesta www.bluesnews.fi/ebc2025. Saman tyylikirjan sivuilta löytää luontevan paikkansa myös rumpali Pete Salomaan sanoituskäsialaa oleva rivakkarytminen kääntöpuoli, jolta välittyy poikkeuksellisen paljon ”emoyhtye” Francinellekin luonteenomaisia piirteitä. Eiväthän kai persoonallisella kaistallaan tähän asti kulkeneet rillumareirokkarimme ole tyytyneet sopeutumaan laulun sanoin kohtaloonsa ja päättäneet jatkaa tietään ”yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin”. Erityisen mukavia kappaleita ovat Dino Spellsin Jennie Bea, George Bowmanin I Was A Fool ja Nine Times Out Of Ten sekä Tommy Dukesin Real Bad Day. Vuonna 1984 erinomaisen pitkäsoiton ”Rollin’ Down The Line” sekä kolme kappaletta kokoelmalle ”Finnish Rock’n’Roll Vol. Tuskin mitään vastaavan veroista ei oltu tehty tässä valtiossa sitä ennen – eikä välttämättä tulla enää tekemäänkään. 72 Blues News 1/2024 levy tutkailut kuuden ollessa ennenjulkaisemattomia. Kun saatetaan kimppaan pääkaupunkiseudulla 1980-luvun alussa kansaa kohahduttanut rock’n’roll-kokoonpano The Rhythm Wheel Combo osittain ennenkuulemattomine arkistotallenteineen sekä tätä nykyä valtaosasta kotimaisen juurimusiikkikentän historiikkijulkaisuista vastaava Talsti Records, on molemmat ison alkukirjaimen määreet onnistuttu istuttamaan kerralla samalle korokkeelle. Näistä näytöistä löytyivät poiminnat edellä mainitulle kokoelma-LP:lle: Tiaisen kirjoittama ja täysin lainanumeroille kampoihin pistävä Baby, Please C'mon Home, lauluyhtyehengessä Gene Vincent -tyyliin hempeilty vanha standardi Keep It A Secret sekä Bobby Lee Trammellin/ Ricky Nelsonin Shirley Lee. Viimeksi mainittu on tempoltaan lievästi Jimmy Reediä ja voi sitä samaa Bobin harpussakin havaita. CUPP COMBO B. Kesän ja syksyn 1983 aikana Helsingin Puistolassa sijainneessa Sound Studiossa Tomi Kasslin sai orkesterilta talteen kaikkiaan seitsemän huikeaa esitystä. Kovaa settiä siis, eipä tietysti muutkaan muusikot mitään tusinatavaraa ole. Big Pete Pearsonin I’m Evil on levyn tasapainoisin esitys Chicago-blues -tyylin sekä perinteisen kaksi kitaraa, piano, basso, rummut -kokonpanonkin suhteen. Soittomäärällisesti erityisen keskeisessä roolissa ovat kitaristi Johnny Rapp ja rumpali Brian Fahey, jotka molemmat musisoivat kuudella kappaleella. Basisti Jarmo Hirvosen täydentämänä tämä samainen revohka debytoi studiossa jo toukokuussa 1983, jolloin Esa Pulliainen ikuisti kaveruksia neljän nyt kuultavan kappaleen mitalla. Poikkeuksena toimii maestro eli Bob Corritore itse, joka soittaa harppua jokaisella tallenteella. Tulevalle albumille tiettävästi sisältyvä esitys on kielen vaihtumisen lisäksi kiihdyttänyt sykettään alkuperäisestä kantrirock-poljennosta kohti neobillytahdisteisempaa pulssia. Jari Kolari THE RHYTHM THE RHYTHM WHEEL COMBO WHEEL COMBO Rockin’ Down The Line (Talsti EDLP/ EDCD 2430, 10”LP/CD) On kulttuuritekoja ja sitten Kulttuuritekoja. Niistä eräs merkittävimmistä on Keeping The Blues Alive -palkinto, joka on tullut ansioista ja siitä työstä, jota hän on tehnyt bluesin pitämiseksi elinvoimaisena. 7 tuuman taivas! 7 tuuman taivas! Suomen edustajavalinnan loppukilpailu järjestetään Puistobluesin yhteydessä Krapin Pajalla Tuusulassa perjantaina 5.7.2024.. On myös yhtyeitä ja Yhtyeitä. Kääntökyljen instrumentaaliversiolla vastaavan vinkin osaamisensa tasosta antaa Timmionin kantahahmoista koostuva Cold Diamond & Mink -yhtye, joka on luovuttanut totutusti enimmät soolovastuut funksoul-oppinsa erityisen huolella sisäistäneelle urkurilleen Seppo Salmelle. Pete Hoppula B. Näin myös tapahtui. Kitaristeja levyllä ovat Rusty Zinn, Jon Atkinson, Kirk Fletcher, Johnny Burgin, Junior Watson ja Chris James. Benny Joyn I'm Gonna Move, Eddie Cochranin My Way ja Completely Sweet sekä Gene Vincent & The Blue Capsin sovitusta mukaillut slovari Unchained Melody kertoivat selvää kieltään yhtyeen syntyperäisen talentin puolesta, mutta aika ei silti ollut kypsä materiaalin julkaisulle. Kitaristi Mika Jokisen säveltämä ja yhdessä Paulina Schavikin-Myllylän kanssa alkujaan englanniksi kirjoittama Se vain vahvistaa (edellä mainittujen joitakin vuosia sitten tähdittämän Paulina’s Diner -yhtyeen teos Hundred Tears) korostaa Pääesiintyjät-solisti Vesa Haajan käännöstekstissä ihmismielen peräänantamattomuutta. Kitaristi Eikka EBC 2025 -KUULUTUS! EBC 2025 -KUULUTUS! Finnish Blues Society/Blues News ja Puistoblues yhteistyössä kuuluttavat kisaajia mukaan European Blues Challenge 2025 -kilpailun Suomen karsintaan! Ilmoittautumiset viimeistään sunnuntaihin 14.4.2024 mennessä sähköpostitse: aimo.o.ollikainen@gmail.com (puhelin: 045 262 9515). 1” aikaiseksi saanut ryhmä päätti olemassaolonsa pian vuosikymmenen puolivälin jälkeen solistinsa Tomi Tiaisen vetäydyttyä pysyvästi soittokuvioista. Vahvaäänisen Sugaray Rayfordin kolmejalkaisesta kilpahevosesta kertova The Glide juoksee jossakin Windy Cityn radalla Corritoren ja Junior Watsonin soittaessa rauhallisesti rytmiä pollelle. Päivänvaloa jäivät vielä tuolloin odottelemaan riuskat versiot Barrett Strongin Moneysta, Lloyd Pricen Lawdy Miss Clawdysta, Ray Charlesin Hallelujah, I Love Her So'sta sekä session huipentumana jälleen Gene Vincentin ohjemistosta viheliään täydellisesti omaksutusta rock’n’roll-irrottelusta Dance In The Street. Corritore on saanut urallaan monenlaisia kunnianosoituksia. Esitykset on koottu yhdeksän eri solistin ympärille – tukenaan kolmattakymmentä muusikkoa, suurimman osan ollessa mukana vain yhdellä raidalla. Kruununa vielä päälle Petteri Salmi (PS-Tonelab), jonka restaurointija masterointityön tuloksena nauha-aarteet on myös taiottu kuulostamaan hengästyttävän hyviltä. Kenties pelimies Pulliainen aavisti RWC:n kykenevän pian tätäkin parempaan. Prättälän tyylitajuinen, paikoin Curtis Mayfield’maisiin falsettiääniin kohottautuva laulusuoritus antaa jälleen viiltävän muistutuksen siitä, mihin hänen kansainvälisen mittakaavan maineensa laulajana oikein perustuu. Pete Hoppula PRATT & MOODY AND PRATT & MOODY AND COLD DIAMOND & MINK COLD DIAMOND & MINK Creeping Around / Creeping Around (instr.) (Timmion TR744, 7” single) Muilla rintamilla aktiivisesti musiikkia tekevien Tuomo Prättälän ja Markus Nordenstrengin Pratt & Moody -duoa on odotettu takaisin levyntekoon noin ”koronan mittaisen” tauon ajan. CUPP COMBO Born Reckless (Goofin’ GR 244, 7” EP) Harvakseltaan levyttävä mutta musiikkiaan aina poikkeuksellisen suurella sydämellä tekevä laulaja Pera ”Bertie Cupp” Nissinen on saanut EP-julkaisulleen kokenutta säestysseuraa
Parhaiten jazzpiireissä nimeä vuosikymmenet kerännyt mestarimusikantti tiedetään genrerajoja mieluusti rikkovana soittajana – eikä hän siksi tunnu olevan huiluineen lainkaan itselleen vieraalla maaperällä tämänkertaisella rock’n’roll-alustallaankaan. Esimerkiksi Rick Nelsonin teinikantripopahtavan Today’s Teardopsin tulostasoa Eikka Rastaan James Burtonille kunniaa tekevä soolotyöskentely korottaa roppakaupalla. Pete Hoppula RÖSTERI / THE BLASSICS RÖSTERI / THE BLASSICS Fankkisafka / I Wanna (Show A Lil Trick) (FTK-Levyt FTK017/Odd Funk ODDFUNK014, 7” single) Funk-instrumentaalimusiikillakin on pieni mutta määrätietoinen edustajistonsa suomalaisessa bändiyhteisössä. Edellisjulkaisuilleen tyypilliseen 1960-luvun jälkitaipaleen garagepunkahtavaan urkujen ja riffittelevän fuzz-kitaran kiihottamaan maniaan ryhmä antautuu heti sinkun a-puolella. Cupp Combo pönkittää nokkamiehelle vuorenvarman selustan tulkita lähtökohtaisesti sangen kunnianhimoistakin lainamateriaalia. Vokalistina lievällä skandinaavisella aksentilla sekä esikuviinsa nähden rajallisemmin äänenkäytöllisin resurssein varustettu Mr. Cupp itse yllättää positiivisimmin napatessaan uhkarohkeasti kiinni kenenpä muun kuin Elviksen raivelista tämän Kid Galahad -elokuvan hienolla balladinumerolla Home Is Where The Heart Is. Paljolti sen tuotannossa tosin kuuluvat myös mm. afrobeatin, jazzin, lattariboogaloon sekä hieman jopa hip hopinkin sävyt. Pete Hoppula THE MIKE BELL CARTEL THE MIKE BELL CARTEL Ain’t No High (That’s High Enough) / Like No Other (Rogue RR-015, 7” single) Antiikkisemman liiton autotallirockin tämän hetken puhutuin vientituotteemme kuokkii tuoreella ranskalaislevymerkin pikkuvinyylillä maata vahvasti omalla tontillaan. Roy Orbisonin tulkintatapaa lähestyvällä itsenäisellä vokaalisuorituksella Nissinen voittaa ongelmitta kuulijan puolelleen ja palaset tuntuvat loksahtavan juuri sinne minne ne kuuluvatkin. Ikiomissa korkeuksissa kieltämättä liihotetaan, mutta maan kamaralle mätkähtämisestä ei Bellillä trustilaisineen taida sittenkään olla vielä akuuttia huolta. Soitto-, tulkintaja lauluntekotaitonsa aikapäiviä sitten todistaneen kartellin (laulaja-rytmikitaristi Miikka Siira, soolokitaristi Pekka Laine, urkuri Samuel Abaijón, basisti Aapee Heinola ja rumpali Ville Särmä) ilmaisussa oikeastaan ainoa arvuuttelun aihe voisikin piillä siinä, onko heillä ylipäätään enää kiinnostusta päivittää jo toimivaksi konseptiksi havaittua musiikillista ilmettään. Pete Hoppula. Viimeisen silauksen EP:n kiistattomalle ykkösuralle antavat onnistuneet stemmalauluosuudet (Tarkela ja Kari ”Pande” Paananen) sekä eritoten vieraileva instrumentalisti Heikki ”Hepa” Halme. Blues News 1/2024 levy tutkailut Rastaan, basisti Timo Uimosen, rumpali Janne Junnilaisen sekä tenorisaksofonisti Timo Tarkelan muodostama B. Yhtyeelle rakkaaseen perkussiiviseen ja äärimmäisen pienieleisesti kasvavaan perusteeman toistoon rakenteellisesti tukeutuva I Wanna (Show A Lil Trick) ei välttämättä jaksaisi pitää kuulijaa sellaisenaan pitkään koukussaan, mutta kun saman pohjaäänitteen päälle lisätään levyn varsinaisella paraatipuolella kuopiolaiskolmikon Rösterin sekä fiittaajana toimivan Ossi ”Soul” Valpion harvinaisen kitkatta soljuvaa konekivääritulitteista suomiräppiä, on levylautaselle marinoitunutkin kelpo satsi samanaikaisesti sekä miellyttävän old schoolia New Yorkin katujen biittiä että juuri tältä päivältä tuoksuvaa kotimaista Fankkisafkaa, kaikilla mausteilla. Billy Lee Rileyn 1950-luvun Sun-levytyskauden r&b-tyylittelyihin lukeutuvalla One More Timella sekä Johnny Olennin jump-pohjaisella Born Recklessillä puolestaan soitannollisen pistesaldon varmistaa Timo Tarkela. Studiomateriaalia sekä oman Odd Funk -merkkinsä että detroitilaisen Fnr:n (Funk Night Records) kautta 2010-luvun alusta lähtien julkaissut hämeenlinnalaisorkesteri The Blassics on tehnyt huomionarvoista valistustyötä nimenomaan tällä saralla. Levyä kääntämällä taas päädytään nostattamaan tunnelmia bändille niin ikään ominaisen melodisen freakbeatin ja kuulaan The Byrds -inspiroituneen harmonialaulun voimin
Ads Blues News FIN 1-1_Bear Family Ads 08.01.24 13:28 Seite 1. King, Bonita Cole & Bill Harvey, Ford Nelson, Willie Nix, Junior Parker, Harmonica Frank, James Cotton, Doctor Ross, Elvis Presley, Little Milton, Tuff Green, Willie Mitchell, Bobby Bland, Willie Cobbs, Albert King, Willie Sanders, Big Amos, Cliff Jackson, and finally, tracks by Ike & Tina Turner when Tina was on her way up – but the blues as made and played by Black artists for Black audiences was on the way out. O "Many congratulations to Martin (Hawkins) and all at O B EAR F AMILY for a stunning book to go along with the 20 O CDs. b e a rf a m i l y. O Compiled and curated by Martin Hawkins. It is surely the last word on Memphis blues." John Broven, British music historian, and reissue producer Among the hundreds of performers included here are: W.C. " Stephen Thomas Erlewine: Best Reissues of 2023. O O 20 CDs containing 534 tracks, newly mastered, accompanied by a 360-page hardcover book. O O O O O The set was included in T HE N EW Y ORK T IMES ' feature O "Blasts From The Past: 12 Key Collections" O "One of those massive doorstep box sets from B EAR O F AMILY … shows the value of this exhaustive format: O it’s instructive but also a blast. w w w. O Track notes and recording details, and ten feature essays by experts on aspects of the Memphis Blues. O Over 880 photographs and illustrations, many unseen, and biographies of every performer, over 175, many newly researched. Handy, Beale Street Frolic Orchestra, Memphis Jug Band, Memphis Stompers, Gus Cannon's Jug Stompers, Jim Jackson, Frank Stokes, Minnie Wallace, Robert Wilkins, Furry Lewis, Jed Davenport, Memphis Minnie, Kansas Joe, Fleming and Townsend, Jimmie Lunceford, Douglas Williams, Allen Shaw, Charlie Burse, James DeBerry, Buddy Doyle, Memphis Slim, Jack Kelly, Bukka White, Joe Hill Louis, Rufus Thomas, Al Jackson Band, Rosco Gordon, Howlin' Wolf, B.B. c o m THE BLUES from B EAR F AMILY THE MEMPHIS BLUES BOX ORIGINAL RECORDINGS 1914 1969 20-CD Box Set (LP-size) • 360-page hardcover book • 534 tracks BEAR FAMILY BCD 17515 THE M EMPHIS B LUES B O X O The Blues – the music that changed everything! O Memphis – an iconic city where it happened! O And now – The Memphis Blues Box , with over 50 years of recorded music as made and promoted by Memphis-area performers and recording companies
King, Bonita Cole & Bill Harvey, Ford Nelson, Willie Nix, Junior Parker, Harmonica Frank, James Cotton, Doctor Ross, Elvis Presley, Little Milton, Tuff Green, Willie Mitchell, Bobby Bland, Willie Cobbs, Albert King, Willie Sanders, Big Amos, Cliff Jackson, and finally, tracks by Ike & Tina Turner when Tina was on her way up – but the blues as made and played by Black artists for Black audiences was on the way out. O O O O O The set was included in T HE N EW Y ORK T IMES ' feature O "Blasts From The Past: 12 Key Collections" O "One of those massive doorstep box sets from B EAR O F AMILY … shows the value of this exhaustive format: O it’s instructive but also a blast. c o m THE BLUES from B EAR F AMILY THE MEMPHIS BLUES BOX ORIGINAL RECORDINGS 1914 1969 20-CD Box Set (LP-size) • 360-page hardcover book • 534 tracks BEAR FAMILY BCD 17515 THE M EMPHIS B LUES B O X O The Blues – the music that changed everything! O Memphis – an iconic city where it happened! O And now – The Memphis Blues Box , with over 50 years of recorded music as made and promoted by Memphis-area performers and recording companies. O Compiled and curated by Martin Hawkins. It is surely the last word on Memphis blues." John Broven, British music historian, and reissue producer Among the hundreds of performers included here are: W.C. O O 20 CDs containing 534 tracks, newly mastered, accompanied by a 360-page hardcover book. O Track notes and recording details, and ten feature essays by experts on aspects of the Memphis Blues. " Stephen Thomas Erlewine: Best Reissues of 2023. Blues News 1/2024 75 w w w. O "Many congratulations to Martin (Hawkins) and all at O B EAR F AMILY for a stunning book to go along with the 20 O CDs. Handy, Beale Street Frolic Orchestra, Memphis Jug Band, Memphis Stompers, Gus Cannon's Jug Stompers, Jim Jackson, Frank Stokes, Minnie Wallace, Robert Wilkins, Furry Lewis, Jed Davenport, Memphis Minnie, Kansas Joe, Fleming and Townsend, Jimmie Lunceford, Douglas Williams, Allen Shaw, Charlie Burse, James DeBerry, Buddy Doyle, Memphis Slim, Jack Kelly, Bukka White, Joe Hill Louis, Rufus Thomas, Al Jackson Band, Rosco Gordon, Howlin' Wolf, B.B. O Over 880 photographs and illustrations, many unseen, and biographies of every performer, over 175, many newly researched. b e a rf a m i l y. Ads Blues News FIN 1-1_Bear Family Ads 08.01.24 13:28 Seite 1