Blues News 01/2025 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

BN-kriitikoiden vuoden 2024 parhaat! / Divarien helmiä / Levytutkailut BN-kriitikoiden vuoden 2024 parhaat! / Divarien helmiä / Levytutkailut Klassikoiden lähteillä / BN lukee kirjallisuutta / BN käy tapahtumissa Klassikoiden lähteillä / BN lukee kirjallisuutta / BN käy tapahtumissa N:o 329 (1/2025) Hinta 9,00 € 58. vuosikerta BN haastattelee ja esittelee: BN haastattelee ja esittelee: CHRIS CAIN CHRIS CAIN MILLION DOLLAR TONES MILLION DOLLAR TONES MUDDY HUSKY DUO MUDDY HUSKY DUO TRAVELING JONES TRAVELING JONES BN tutkii ja tarinoi: BN tutkii ja tarinoi: VILLE MEHTO AMERIKASSA VILLE MEHTO AMERIKASSA JACKIE DESHANNON JACKIE DESHANNON FRANCES NERO FRANCES NERO ROCKY ATHAS ROCKY ATHAS 25001 PAL:VKO 2025-16 197301-2501 25002 PAL:VKO 2025-26 197301-2502 25003 PAL:VKO 2025-36 197301-2503 25004 PAL:VKO 2025-46 197301-2504 25005 PAL:VKO 2026-06 197301-2505 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 2 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 5 5. vuosikerta N:o 329 (1/2025) Hinta 9,00 € 58
2 Blues News 1/2025 s. 20 s. 24 s. 20 s. 16 s. 8 s. 18 s. 38 s. 40 s. 18 s. 38 s. 22 s. 20 s. 8 AIHEINA MUUN MUASSA: AIHEINA MUUN MUASSA: s. 24 s. 16 s. 24 s. 22 s. 14 s. 24 s. 14 s. 38 s. 40 © Pe rt ti N ur m i © Pa si Ry tk ön en © Kr is ta Ba ar s © M ik ko Vi he rv aa ra. 18 s. 16 s. 22 s. 18 s. 14 s. 38 s. 22 s. 20 s. 16 s. 8 s. 8 s. 40 s. 14 s. 40 s
18 Traveling Jones ..................................................... Ilmoitushinnat vuodelle 2025: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Harri Aalto, J-P Berg, Jyrki Ilva, Pekka Johansson, Pauli Kallio, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Ville Mehto, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jukka Rajala, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Juha Seila, Harri Suokas, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2025: N:o 1/25: vk 09 N:o 2/25: vk 19 N:o 3/25: vk 29 N:o 4/25: vk 39 N:o 5/25: vk 49 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2025 tarkoitetäjille: BN-numeroon 2/2025 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 28.3.2025! viimeistään perjantaina 28.3.2025! WWW.BLUESNEWS.FI Helmikuussa 2025 Blues Newsin keskeistä missiota asiantuntijuuteen sekä mahdollisimman punnitun tiedon välitykseen toimintansa perustavana musiikkilehtenä ei kai voi koskaan liikaa alleviivata. Yhtäkkiä faktantarkistukset halutaan nakata romukoppaan ja samalla kaikki sanottava tiivistetään ei pelkästään sosiaalisen median alustoilla vaan käytännössä missä vain yhä karrikoidummaksi ja populistisemmaksi. 46 BN käy tapahtumissa ......................................... Onneksi BN ei käy kamppailuaan tuulimyllyjä vastaan aivan yksin. Tiedon korostaminen väitteitä ja tulkintoja esittäessä ei vaikuta olevan niinkään ”in”, sen sijaan huomion keskipisteeseen ovat rynnimässä ne ”äänekkäimmät” verbalistit, jotka omaavat erityiskykyjä vedota ihmisten tunteisiin, herättää kuulijansa/lukijansa toiveikkuuden ja saavuttaa siten toivotun luottamuksen. 54 Etukansi: Ville Mehto © Pertti Nurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 58. Toiset uppoutuvat tehtäväänsä äärimmäisellä, joskus jopa vuosien pohjatyön vaativalla pedanttiudella: jokainen pikkuriikkisinkin aiheeseen liittyvä infonmurunen on ensin käännettävä kauttaaltaan ympäri, ennen kuin tekijä kokee olevansa valmis päästämään tuotoksensa julkisten silmien nähtäville. Tapoja sekä vastaanottaa, arvioida että jakaa tietoa on ymmärrettävästi monia – ja lähes koko tämä tyylilajien kirjo tulee sovelletuksi myös BN:n kirjoitusja toimitustalkoisiin osallistuvan aktiivikunnan keskuudessa. Mitä tämä hartaasti havittelemamme tieto sitten oikeastaan on. 49 Levytutkailut ......................................................... Olemme saapumassa tienristeykseen, jossa henkilö x voi jopa suoraan myöntää valehtelevansa ilman, että moisella tunnustuksella olisi kyseenalaistavaa vaikutusta hänen seuraajiinsa. Filosofit aina Platonista lähtien ovat tarjonneet kompromissivastauksena ilmaisua ”oikeutettu tosi uskomus (justified true belief)”: perusteltu tieto on jo yhden tärkeän askeleen lähempänä totuutta kuin perustelematon – ja vaikkei paraskaan argumentti sellaisenaan takaa 100-prosenttista totuutta, on olennaista, että tiedon esittäjä itse on sitoutunut siihen, että nimenomaan näin on. 24 Rocky Athas .......................................................... Niistä varteenotettavimpia tuloksia ovat juuripitoisempien tai muutoin ”marginaalisempien” musiikinlajien parissa saaneet aikaiseksi jo vuodesta 1997 lähtien ilmestyneen rock’n’roll-tabloidin Big Beatin ohella tamperelaisen Hiljaiset Levyt -yhtiön perustajan Jukka Junttilan johdolla kirjamaiseen ulkoasuun puettu ”fanzine”-julkaisusarja Kirjoituksia Kellareista sekä Mikko Jokelan päätoimittama Stiletti. 43 Divarien helmiä #77 ............................................ 4 Chris Cain ................................................................ Blues News 1/2025 3 BN-kriitikoiden vuoden 2024 parhaat .............. vuosikerta ISSN 0784-7726 Julkaisija Finnish Blues Society (FBS) ry PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) LY-tunnus: 0222682-0 Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues Newsin tilaus vuodelle 2025 on 44 euroa. Jos ilmiö on herättänyt sekä poliittisen kentän taustalla operoivan virkaja asiantuntijakoneiston että tiedotusvälineiden arvioimaan nykyistä rooliaan ja vaikutustapojaan ”totuuden varmistajina”, tunnistavat myös Blues Newsin tapaiset perinteisiä tietoarvoja vaalivat miniatyyriritarit samankaltaisen taistelukenttänsä yhä hektisemmäksi klikkiotsikko-viestinnäksi muuttuneessa musiikkimediassa. Myös sille, kuten kaikille edellä mainituille kyllä riittäisi sekä tilaa että tilausta juuri tässä ajassa, jossa kulttuurin olemassaolosta ja sen tärkeydestä toden totta vaikuttaa olevan tarvetta muistuttaa mitä moninaisimmin keinoin! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS Suonionkatu 6 (00530 Helsinki) lauantaina 12.4.2025 klo 17. Viime vuosina vastaavanlaiseen perusteellisempaan ja analyyttisempaan valmistelutyöhön nojaavia printtijulkaisuja on itse asiassa ilmaantunut pienlehtimarkkinoille ilahduttava määrä lisääkin. Tilaukseen sisältyy 5 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille lehdessä. 16 Ville ”Little Willie” Mehto Amerikassa ............. 38 Klassikoiden lähteillä #86: Brittibluespioneereja ... 14 Muddy Husky Duo ............................................... 21 Frances Nero ......................................................... Miten se lopulta eroaa vaikkapa vakaista uskomuksista. Tervetuloa! © Ja ri Fl in ck. Vuonna 2025 elämme kuitenkin tässä suhteessa miltei puistattavia piirteitä saaneessa yhteiskunnassa, ikään kuin ”totuuden jälkeisessä ajassa”, jossa moiset periaatteet tuntuvat menettäneen itseisarvoaan muuallakin kuin poliittisessa dialogissa. 20 Muddy Lee Makkonen ........................................ Toisessa ääripäässä taas luotetaan enemmän intuitioon, omien kokemusperäisten tulkintojen kantavuuteen sekä toisaalta pyrkimykseen luoda tiukan asiatekstin oheistuotteena ei vain opettavaisia vaan myös sisällöllisesti ja kielenkäytöltään aidosti viihdyttäviä lukuelämyksiä. 8 Million Dollar Tones ............................................ 40 BN lukee kirjallisuutta ......................................... 22 Jackie DeShannon #3 ......................................... Molemmat leimallisen tietopohjaiset ja graafisten överikuorrutteiden sijaan BN:n tavoin tekstisisältöihinsä satsaavat lehdet ovat jatkumoa ainakin toistaiseksi keskuudestamme jo kadonneelle sekakulttuuriaviisille Manifetsille
– More Fun With Rockin Dopsie & The Zydeco Twisters (Ato) The Rumble feat. Harri Aalto: Harri Aalto: Dave Alvin & Jimmie Dale Gilmore – Texicali (Yep Roc) Rocky Athas – Livin’ My Best Life (omakustanne) Tab Benoit – I Hear Thunder (Whiskey Bayou) Ronnie Baker Brooks – Blues In My DNA (Alligator) Toronzo Cannon – Shut Up & Play! (Alligator) Shemekia Copeland – Blame It On Eve (Alligator) The Fabulous Thunderbirds – Struck Down (Stony Plain) Warren Haynes – Million Voices Whisper, Deluxe Edition (Fantasy) Walter Trout – Broken (Provogue) Mike Zito – Life Is Hard (Gulf Coast) 4 4 Blues News 1/2025 Blues News 1/2025 Vuoden 2024 p arhaat! Harri Haka: Harri Haka: Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) Big Creek Slim – Going To Germany (Straight Shooter) Rory Block – Positively 4th Street A Tribute To Bob Dylan (Stony Plain) Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Eden Brent – Getaway Blues (Yellow Dog) Johnny Burgin – Ramblin’ From Coast To Coast (Straight Shooter) Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) Chicago Blues Lifters – Blues Scout (Hitskope) Shemekia Copeland – Blame It On Eve (Alligator) Tinsley Ellis – Naked Truth (Alligator) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) The Fabulous Thunderbirds – Struck Down (Stony Plain) Sue Foley – One Guitar Woman (Stony Plain) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Aisha Khan & Friends – The Magnificent Twelve (Folc) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) Vaneese Thomas – Stories In Blue (Overton) Jovin Webb – Drifter (Blind Pig) J-P Berg: J-P Berg: Bernard Allison – Luther’s Blues (Ruf) Calvin Arnold – Funky Way: Venture Recordings 1967–1969 (Kent) Tab Benoit – I Hear Thunder (Whisky Bayou) Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Ronnie Baker Brooks – Blues In My DNA (Alligator) Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) Omar Coleman – Strange Times (Color Red) Dumpstaphunk – Live In New Orleans 2023 New Orleans Jazz & Heritage Festival (MunckMix) Sierra Green – Here We Are (Big Radio/Righteous Path) Warren Haynes – Million Voices Whisper (Fantasy) B.B. 11 arviointitehtäviin vuoden aikana osallistunutta kriitikkoa antoi ääniä kaikkiaan noin 200, yhteensä 131 eri äänitteelle. Tiettyä lojaliteettia Blues Newsin emoyhdistykselle ja sen operoimalle Blue North -levymerkille saattanee uusintajulkaisusarjan kärkisijoituksista olla aistittavissa, mutta muutoin ehdottoman puolueettomana pysyvän raadin valinnat ovat jälleen nostaneet sangen tasaväkisenä rintamana mitä kiinnostavimpia nimiä sekä kotimaisten että kansainvälisten artistija yhtyesarjojen mitalikorokkeille. BN-KRIITIKOIDEN V uosi 2024 oli erityisen tuottoisa uusien levyjulkaisujen kannalta. Chief Joseph Boudreaux Jr. Blues Newsin vakioavustajien suosikkilistat päättyneeltä 57. King – Live At The 1977 Nancy Pulsations Festival (Deep Digs) Jukka Eskola & Timo Lassy – Nordic Stew (Dox) The New Mastersounds – Old School (One Note) Parlor Greens – In Green We Dream (Colemine) Jerron Paxton – Things Done Changed (Smithsonian Folkways) Rockin Dopsie Jr. toimikaudelta löytyvät seuraavilta sivuilta. – Stories From The Battlefield (independent)
5 5 Harri Haka: Harri Haka: Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) Big Creek Slim – Going To Germany (Straight Shooter) Rory Block – Positively 4th Street A Tribute To Bob Dylan (Stony Plain) Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Eden Brent – Getaway Blues (Yellow Dog) Johnny Burgin – Ramblin’ From Coast To Coast (Straight Shooter) Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) Chicago Blues Lifters – Blues Scout (Hitskope) Shemekia Copeland – Blame It On Eve (Alligator) Tinsley Ellis – Naked Truth (Alligator) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) The Fabulous Thunderbirds – Struck Down (Stony Plain) Sue Foley – One Guitar Woman (Stony Plain) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Aisha Khan & Friends – The Magnificent Twelve (Folc) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) Vaneese Thomas – Stories In Blue (Overton) Jovin Webb – Drifter (Blind Pig) Jari Kolari: Jari Kolari: Arthur Adams – Kick Up Some Dust (Cleopatra Blues) Big Harp George – Cooking With Gas (Blues Mountain) The Bluesanovas – Big Time (Timezone, 2023) Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Frank Catalano & Lurrie Bell – Set Me Free (Catalano Music) John Clifton – Too Much To Pay (Flower) Luther Dickinson & JD Simo – Do The Rump! (Forty Below) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) James Harman – Didn’t We Have Some Fun Sometime (Electro-Fi) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Jantso Jokelin – Spark Of Luck (omakustanne) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) Mick Kolassa – All Kinds Of Blues (Endless Blues) Mary Lane & Her West Side Blues Band – Leave Me Alone (Wolf) Li’l Ronnie & The Grand Dukes – Got It ’Live’ From ’05 (EllerSoul) Paul Oscher – Live At The Toombs House Detention NYC (Blues Fidelity) Marcian Petrescu Blues Band – Nothing But The Blue (omakustanne) John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) eri esittäjiä – True Blues Brother: The Legacy Of Matt ”Guitar” Murphy (Nola Blue) Kari Kempas: Kari Kempas: Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) Bernard Allison – Luther’s Blues (Ruf) Ronnie Baker Brooks – Blues In My DNA (Alligator) Eddie Boyd The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Willie Buck & The Delmark All Stars – Live At Buddy Guy’s Legends (Delmark) Johnny Burgin – Ramblin’ From Coast To Coast (Straight Shooter) Harold Burrage – I Ain’t Mad At No One (Jasmine) Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) The Dig 3 – Damn The Rent (The Dig 3) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) The Fabulous Thunderbirds – Struck Down (Stony Plain) Pat Hare – I’m Gonna Murder My Baby (Jasmine) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Egidio Juke Ingala & The Jacknives – Keep On Dreamin’ (Rhythm Bomb) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) Lafayette Thomas (eri esittäjiä) – Right Hand Man, Volume One 1948/1954 (Koko Mojo) The Nick Moss Band featuring Dennis Gruenling – Get Your Back Into It! (Alligator, 2023) Lil’ Jimmy Reed with Ben Levin – Back To Baton Rouge (Nola Blue) Smilin’ Bobby – Chicago Blues Live (Solo Blues) George “Harmonica” Smith – Oopin’ California Blues (Jasmine) Pete Hoppula: Pete Hoppula: Dave Alvin & Jimmie Dale Gilmore – Texicali (Yep Roc) Harold Burrage – I Ain’t Mad At No One (Jasmine) Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) Omar Coleman – Strange Times (Color Red) Eddie Cotton – The Mirror (Malaco) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) Kelly Finnigan – A Lover Was Born (Colemine) The Gin Mill Trio – Rock ’Em Blues! (Moondog Music) Sonny Gullage – Go Be Free (Blind Pig) Pat Hare – I’m Gonna Murder My Baby (Jasmine) The Harlem Gospel Travelers – Rhapsody (Colemine) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Jantso Jokelin – Spark Of Luck (omakustanne) Knucklebone Oscar – Uncle Knuckle (Stupido) Sami Saari & Bluesjuna – Boom, Boom (Blue North/Sami Saari Music) Curtis Salgado – Fine By Me (Little Village Foundation) Staples Jr Singers – Searching (Luaka Bop) Emilia Sisco – Introducing (Timmion) Kai Strauss – Wailin’ In Vienna (Continental Record Services) The Wicked Lo-Down – Out Of Line (Gulf Coast)
Sipp – Soul Side Of Sipp (Malaco) Ted Taylor – Be Ever Wonderful 1955–1962 (Jasmine) Benny Turner – BT (Nola Blue) Walter “Wolfman” Washington – Feel So At Home (Tipitina’s Record Club, 2023) Junior Wells & Buddy Guy – Live At Nightstage (Cleopatra Blues CD+DVD) Jontavious Willis – West Georgia Blues (Strolling Bones) Blues News 1/2025 Blues News 1/2025 Riku Metelinen: Riku Metelinen: Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma (Bluelight) Blue Moon Marquee – New Orleans Sessions (omakustanne) Bluesnake – New Chapter (Bluesnk) Joe Bonamassa – Live At The Hollywood Bowl With Orchestra (J&R Adventures) Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) Larry Campbell & Teresa Williams – All This Time (Royal Tomato) The Chess Project – New Moves (CZYZ) Seth Lee Jones – Tulsa Custom (Horton) Ninni Poijärvi – 2024 (Bluelight 5-CD) Randy Lee Riviere – Blues Sky (omakustanne) Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) Susan Santos – Sonora (omakustanne) Edward Seger & Sounds Of Silence – For Greeny (All4 Corners) Joanne Shaw Taylor – Heavy Soul (Journeyman) Quinn Sullivan – Salvation (Provogue) Trick Bag – Cover Stories (Hurricane) The Wicked Lo-Down – Out Of Line (Gulf Coast). (Blue Dot) John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) Mr. Mikke Nöjd: Mikke Nöjd: Black Devils, Ile Kallio & Janne Louhivuori – Get Ready (Emsalö Music) Canned Heat – Finyl Vinyl (Ruf) Jukka Eskola & Timo Lassy – Nordic Stew (Dox) Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) The Gin Mill Trio – Rock ’Em Blues! (Moondog Music) Hurriganes – Roadrunner 50th Anniversary Edition (Ainoa!) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) Lafayette Thomas (eri esittäjiä) – Right Hand Man, Volume Two 1948/1954 (Koko Mojo) Chuck Norris (eri esittäjiä) – Right Hand Man, Volume One 1946/1955 (Koko Mojo) Chris O’Leary – The Hard Line (Alligator) Sami Saari & Bluesjuna – Boom, Boom (Blue North/Sami Saari Music) Sideburns – We Hate The Disco (FAM) Texas Oil – Tiger In Your Tank (Goofin’) Ike Turner – Rocks (Bear Family) Johnny ”Guitar” Watson – Rocks (Bear Family) Wentus Blues Band – Live (Ramasound) eri esittäjiä – Blues Kings Of Baton Rouge (Bear Family) eri esittäjiä – Groovin’ The Blues (Bear Family) eri esittäjiä – High-Strung Rhythm & Blues, Vol. King – In France: Live At The 1977 Nancy Jazz Pulsations Festival (Deep Digs) Little Freddie King – Things I Used To Do (Newvelle) Khalif Wailin’ Walter – Phoenix Risin’ (Timezone) Magic Slim & John Primer – Slow Blues (Wolf 2-CD) Anthony Paule Soul Orchestra feat. 1–6 (Koko Mojo) eri esittäjiä – The Chuck Berry Sound (Atomicat) 6 6 Pertti Nurmi: Pertti Nurmi: Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) Ronnie Baker Brooks – Blues In My DNA (Alligator) Cedric Burnside – Hill Country Love (Provogue) Harold Burrage – I Ain’t Mad At No One (Jasmine) Chris Cain – Good Intensions Gone Bad (Alligator) Toronzo Cannon – Shut Up & Play! (Alligator) Camille Howard – The Empress Of Boogie Woogie (Jasmine 2-CD) Jantso Jokelin – Spark Of Luck (omakustanne) B.B. Willy Jordan – What Are You Waiting For
The Gin Mill Trio – Rock ’Em Blues! (Moondog Music) 3 p. Ronnie Baker Brooks – Blues In My DNA (Alligator) 4 p. 5. Sami Saari & Bluesjuna – Boom, Boom (Blue North/Sami Saari Music) 4 p. Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) 4 p. Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) 5 p. 8. Trick Bag – Cover Stories (Hurricane) 3 p. Jantso Jokelin – Spark Of Luck (omakustanne) 4 p. Chris Cain – Good Intentions Gone Bad (Alligator) 5 p. Vuoden 2024 uusintajulkaisu: Vuoden 2024 uusintajulkaisu: 1. (Goofin’) Sami Saari & Bluesjuna – Boom, Boom (Blue North/Sami Saari Music) Pekka Tiilikainen & Beatmakers – Live In Spain (Wanaja Music) Trick Bag – Cover Stories (Hurricane) Wentus Blues Band – Live (Ramasound). The Fabulous Thunderbirds – Struck Down (Stony Plain) 3 p. Lafayette Thomas (eri esittäjiä) – Right Hand Man, Volume One 1948/1954 (Koko Mojo) 2 p. Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) 4 p. 3. Pat Hare – I’m Gonna Murder My Baby (Jasmine) 2 p. Harold Burrage – I Ain’t Mad At No One (Jasmine) 3 p. 4. John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) 4 p. Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) 5 p. Rick Estrin & The Nightcats – The Hits Keep Coming (Alligator) 5 p. 7 7 Vuoden 2024 kansainvälinen julkaisu: Vuoden 2024 kansainvälinen julkaisu: 1. Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) 7 p. Vuoden 2024 kotimainen julkaisu: Vuoden 2024 kotimainen julkaisu: 1. 2. TT Tarkiainen: TT Tarkiainen: Kat Baloun & The Frostbites – Live At Lossiranta (Homework) Blues Bizarre – Blues Bizarre (Bluelight) Canned Heat – Finyl Vinyl (Ruf) Gary Clark Jr. – Jpeg Raw (Hotwire Unlimited) Dave Forestfield – Drifting (Propaganda) Dave Forestfield & Band – Live! One Night Only (Propaganda) Fuzzy Mama – Mean Machine (Eclipse) Mark Hummel – True Believer (Rockinitis) Knock-Out Greg & The Blue Flames – Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb) John Primer & Bob Corritore – Crawlin’ Kingsnake (SWMAF) Duke Robillard – Roll With Me (Stony Plain) Sami Saari & Bluesjuna – Boom, Boom (Blue North/Sami Saari Music) Texas Oil – Tiger In Your Tank (Goofin’) Trick Bag – Cover Stories (Hurricane) Mike Zito – Life Is Hard (Gulf Coast) eri esittäjiä – Roadrunner – Estonian Tribute To Hurriganes (Outlaw Music) Aimo Ollikainen: Aimo Ollikainen: Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson – Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight) Mike Bell & The Belltones – Lightning Bolt (Goofin’) Micke Bjorklof & Blue Strip – Outtakes (Hokahey!) Blues Bizarre – Blues Bizarre (Bluelight) Eddie Boyd – The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North) The Gin Mill Trio – Rock ‘Em Blues! (Moondog Music) Jantso Jokelin – Spark Of Luck (omakustanne) Jussi & The Boys – Rokaten tieni meen (Emsalö Music, 2023) Dylan Kirk – Havin’ A Whole Lot Of Fun – Live In Finland (Bluelight) Pekka Laine & The Enchanted – In Slumberland (Svart) Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Äyskäri (Playground) Masa Orpana – Together (Alba, 2023) Jori Otsa & Mah’orkka Valikoituja lauluja sattumanvaraiselle elämälle (Konserttitoimisto Kumpulainen Oy) The Quiets – Una Mas..
Oletko levyttänyt paljon. Minun oli vain pakko seurata heitä ja mennä virran mukana. – Totta, ja joku on joskus väittänyt, että näytänkin Bloomfieldiltä. Olisin ollut tyytyväinen keikkailuun kotikaupungissani. Enpä olisi uskonut, millainen kasa levyjä siitä on ollut tuloksena. Eräs nuori kaveri ehdotti, että hoitaisin olkapäätäni jäillä ja parin päivän kuluttua käsi oli onnekseni taas kunnossa ja minä olin iskussa. Kun herättyäni otin kitaran käteeni soittaakseni, en yhtäkkiä tuntenut kitaran kaulaa. He eivät kertoneet, mistä sävellajista soitetaan, eikä paljon muutakaan tietoa tippunut. – Enpä taida olla. Kitaristi Ilkka Rantamäki järjesti bluesfestivaalia Jämsässä ja esiinnyin siellä The Ford Blues Bandin kanssa. Kingin ja Ray Charlesin. Taiturimainen kitaristi ja tunteella laulava Chris on elementissään yleisön edessä, kuten kesällä Rauma Bluesissa käyneet saivat todistaa. Käteni oli kuin puutunut, joten en voinut osallistua äänityksiin. 8 Blues News 1/2025 KARI KEMPAS C hris Cain (s. – Olen myös mukana Tower of Power -yhtyeen Chester Thompsonin CD:llä. Seuraavat kolme soolopitkäsoittoa ”Cuttin’ Loose” (1990), ”Can’t Buy A Break” (1992) ja ”Somewhere Along The Way” (1995) julkaisi Blind Pig Records. Ajattelin, että jos teen levyn ja minulla olisi näyttää se käydessäni klubeissa kyselemässä esiintymismahdollisuuksia, keikkojen saaminen helpottuisi. Minulle merkitsi paljon, että Patrick halusi julkaista sen merkillään. Aina kun minulla oli mahdollisuus levyttää, pidin sitä lahjana, enkä edes muista, kuinka monessa MUISTOJA SUOMESTA JA MUISTOJA SUOMESTA JA LEVYTYSURAN ALUSTA LEVYTYSURAN ALUSTA Oletko aiemmin esiintynyt Suomessa. – Isäni syntyi Louisianassa ja muutti myöhemmin Memphisin Beale Streetille. – Blue Rock’it Recordsia vetänyt Patrick Ford muisti minut. – Kyllä, kerran. sessiossa olen ollut mukana. Niihin aikoihin kädessäni oli jotain vikaa, enkä tiennyt, mistä se johtui. Aikaa kului ja tein kaikesta huolimatta joitain keikkoja, mutta sitten Chester Thompsonin session aika lähestyi. Patrick on ollut yksi merkittävimmistä urani edistäjistä. Isän levykokoelman helmien kuuntelu ja opiskelu oli Chrisin lempipuuhaa, mutta hän pääsi vanhempiensa mukana myös näkemään kotikaupungissaan vierailevia suurmiehiä kuten B.B. Se tilaisuus tuli minulle aivan yllättäin. Minun piti sitä ennen soittaa Joe Bonamassan sessiossa Los Angelesissa. KALIFORNIAN KANNUSTAVA VAIKUTUS KALIFORNIAN KANNUSTAVA VAIKUTUS Kaliforniassa oli varmaan hyvä tilaisuus saada vaikutteita eri artisteilta. Blue Rock’it toi sen jälkeen markkinoille vielä viisi levytystä ja vuonna 2017 Chris teki albumin ”Chris Cain” Little Village Foundationille. Se oli mahtavaa. – Kyllä, ja olen jo seonnut laskuissani. Kingin savikiekot. Oletko kirjoittanut levyillesi myös omia kappaleita. Oletko levyttänyt Patrickin veljen Robben Fordin kanssa. En ollut etsimässä tilaisuuksia ulkomailta, mutta sitten huomasin yhtäkkiä olevani Belgiassa ja tein kaikki mahdolliset virheet, mitä voi tehdä. Hänen debyyttilevynsä ”Late Night City Blues” julkaistiin Patrick Fordin vetämällä Blue Rock’it levymerkillä vuonna 1987. Emme olleet samaan aikaan The Ford Blues Bandissä, mutta hän oli kyllä mukana joskus yhtyeen keikoilla. Lähdin mukaan, kun tarjoutui tilaisuus saada jotain materiaalia nauhalle ja jos se tarjosi mahdollisuuden myös antaa oman panokseni asiaan. – Kokosin oman bändin noin vuonna 1987 ja soitimme eri paikoissa. Korvani kehittyi siinä aika hyväksi. Muutakin kuin bluesia. Tehän teitte tribuuttilevyt Michael Bloomfieldille ja Paul Butterfieldille. Uskomaton. Keikkailun Chris aloitti kotikaupunkinsa klubeissa ja Bay-alueen ulkoilmafestivaaleilla. Olen istuskellut huoneessani kehittämässä ideoista kappaleita. He varmaan luulivat minun osaavan. Hän rohkaisi minua aina tekemisissäni ja se on tärkeää. Kun Blue Rock’it oli lopettamassa tuotantoaan, he tulivat vielä käymään luonani. Kun hän oli töissä, minulla oli tapana laittaa omaksi ilokseni, jolloin he kysyivät, äänittäisinkö sen heille. Hän tarjosi minulle paljon tilaisuuksia levyttää. Niin on ollut lähes koko elämäni. Miten ensimmäiset levytyksesi syntyivät. – Tein Blue Monday -kokoonpanon ”Live At Norma’s” -levyn sessioita Clifford Coulterin ja Danny Hullin kanssa. Se oli tärkeää oppia ja heidän kanssaan oli ilo soittaa. Se johti diiliin Alligator-merkin kanssa. Nuoren miehen silmissä Clifford oli kuin jättiläinen kosketinsoittimensa takana. – Kyllä, minua on aina kiinnostanut lähteä liikkeelle jostain ideasta ja tehdä siitä uusi kappale. Asuin silloin ensilevyn aikoihin San Josessa ja halusin vain keikkailla eri paikoissa kotikaupungissani. – Rodger Fox Big Bandin kanssa tein levyn ”King Of The Blues” Uudessa-Seelanniss. Alligatorin julkaisemat ”Raisin’ Cain” (2021) ja uusin ”Good Intentions Gone Bad” (2024) ovat keränneet kehuja bluesja rocklehdissä ympäri maailmaa. Sitten esiinnyin eräällä festivaalilla ja tapasin joitain belgialaisia kavereita. Hänellä oli kaikki hyvät levyt kuten B.B. 19.11.1955) aloitti soittamisen bändeissä teiniikäisenä San Josessa, Kaliforniassa. Olin äänittämässä Steely Danin kappaletta ihan kotioloissa ja CHRIS CAIN Tunteellinen bluesmies Tunteellinen bluesmies. Haastattelutilaisuudessa Raumalla, jossa mukana olivat myös kitaristi Luca Giordano ja Pertti Nurmi, saimme kokea Chrisin herkkyyden hänen purskahtaessaan itkuun useammankin kerran ihmetellessään Pertin mukanaan tuomaa kokoelmaa hänen harvinaisista äänitteistään ja muistellessaan levyntekoa eri sessioissa vuosien varrella. Päädyin tekemään merkille albumeita aina vuoteen 2010 saakka. Niinpä lainasin rahaa tehdäkseni ensimmäisen levyni
”” Kun oliN 8-vuotias, isäni sanoi minulle, että jos Kun oliN 8-vuotias, isäni sanoi minulle, että jos joku musiikki herättää Sinussa tunteita, soita joku musiikki herättää Sinussa tunteita, soita sitä, ja jos se ei herätä, älä soita. ”” © Ju ha Se ila. sitä, ja jos se ei herätä, älä soita
Ne tekivät minut onnelliseksi. Kuunteletko myös r&b:tä ja jazzia. Sellaisia kauppoja oli ennen paljon, mutta ei enää. – Kyllä, kun veljeni palasi Vietnamista mukanaan esimerkiksi Wes Montgomeryn levyjä, kesti aikansa ennen kun pääsin niistä perille ja ymmärsin niitä. Kaikki se, mitä esitän ja teen, on heidän ansiotaan. Isälläni oli tapana käydä Oaklandissa levyostoksilla, koska tiettyjä julkaisuja ei saanut muualta. Kappaleiden rakenne oli erilainen kuin bluesissa, enkä ymmärtänyt, miksi ne oli niin vaikea muistaa. He olivat ihania ihmisiä. Se oli niin erilaista musiikkia. Emme koskaan missanneet heidän keikkojaan. Sellaiset paikat olivat minusta lapsena parhaita ja saatoin viettää niissä tunteja. Kun minulla sitten oli keikka Memphisissä, hän tuli kuuntelemaan. Kävin niillä vanhempieni kanssa. Rakastin bluesia jo lapsena, ja Beatlesiä myös. Löysin paljon musiikkia, josta pidin. 10 Blues News 1/2025 levy pyörimään, ottaa kitara ja soittaa sen mukana. Kaipaan niitä aikoja, kun pystyi vain kävelemään sisään levykauppaan kuuntelemaan ja valitsemaan uutta tutustuttavaa. Vanhempani olivat sillä lailla mukavia ja he rakastivat musiikkia. Kingin ja Albert Kingin kanssa. – Se taisi sijaita Mill Valleyssä. Pidän sekä bluesista että populaarimusiikista. Keikan jälkeen Albert sanoi, että jos joskus tulen Memphisiin, minun pitäisi käydä tapaamassa häntä. Vastasin, että olen onnellinen, kun vain saan kuunnella hänen soittavan. Niinpä soitimme yhdessä ja se oli minulle mahtava kokemus. – Bändini toimi lämmittelijänä Albert Kingille eräässä San Josen klubissa, jossa meillä oli tapana usein esiintyä. En ollut erityisen hyvä koulussa – musiikin kuunteleminen huoneessani oli minun juttuni. King kävi joka vuosi esiintymässä San Josessa, kuten myös Ray Charles. Olen tavannut ihania ihmisiä ja saanut käydä upeissa paikoissa, mitä ei olisi tapahtunut ilman musiikkia ja kitaraani. Lisäksi vietin paljon aikaa kirjastoissa lukemassa kirjoja, esimerkiksi Billie Holidaystä. – Äitini vei minut katsomaan The Beatlesiakin, vaikka se oli koulupäivä. Hänellä ja sillä, että hän piti siitä mitä tein, oli minulle suuri merkitys, ja totta kai sain häneltä vaikutteita. Vanhempanikin olivat katsomassa. Vanhempani pitivät musiikkia erityisenä – kuin lääkkeenä kaikkeen. Olen tavoitellut sitä tunnetta koko elämäni ja halunnut välittää soittaessani saman tunteen myös kuuntelijoilleni. Se on tapani lähestyä soittamista – avaan sydämeni ja annan sen tapahtua. Sain kuunnella musiikkia pienestä pojasta alkaen. Kuuntelin Rolling Stonesin levyjä ja tunnistin niiltä Muddy Watersin kappaleita. Olin onnekas, että sain kasvaa sellaisessa perheessä. © Pe rt ti N ur m i. Viikonloppuisin musiikki soi aina kotona. Muistelen, että jossain Kaliforniassa oli mahtava levykauppa Down Home Music, josta itsekin tilasin aikoinaan levyjä. Se on tuonut paljon iloa elämääni. Siellä oli levyjä, albumeita ja singlejä, sekä kirjoja ja sarjakuvia. Kun sitten esiinnyimme bändini kanssa ja olin soittamassa hidasta bluesia, haistoin jonkun polttavan piippua takanani. Lisäksi B.B. Oli mahtavaa, että isällä oli niin upeita levyjä, ja sain kuulla artisteja niin äänitteiltä kuin keikoillakin. Miten sait tilaisuuden soittaa B.B. Ja sitten hän kutsui minut jammaamaan kanssaan. Kun Albert parkkeerasi kiertuebussinsa klubin luo, joku sanoi hänelle, että hänen pitäisi antaa minun soittaa kanssaan. – Kun olin 8-vuotias, isäni sanoi minulle, että jos joku musiikki herättää sinussa tunteita, soita sitä, ja jos se ei herätä, älä soita
Muistan, kun hän pyysi minut mukaan tuolle keikalle. Kid toimii eri lailla kuin muiden studioiden tyypit. Hän sanoi, ettei koskaan ollut nähnyt kahden kitaristin soittavan niin hyvin yhdessä. Albert saattoi olla todella ärtyisä ja hapan, mutta minulle hän oli mukava. Kingin tyyli laulaa ja soittaa kitarasooloja oli erilainen. Siitä jäi pysyvä muisto. – Totta, se oli jotain, mitä en ollut ennen kuullut. The Ford Blues Band teki levyn ”Fords & Friends”, jossa oli vierailijoina mm. En tiedä, miksi hän piti minusta, mutta hän piti. Albumihan äänitettiin Kid Andersenin Greaseland-studiolla. Fenton oli hieno kaveri, kasvissyöjä ja hyvin rauhallinen herrasmies. Hän on virtuoosimainen muusikko ja osaa saada soundin ulos kirkkaana. Kid Andersen teki eräästä kappaleestasi isällesi videon YouTubeen. Pikkupojasta oli mahtavaa tavata hänet kasvokkain. katsoi suoraan silmiin ja puhui minulle kuin aikuiselle ihmiselle. Hän soitti juttunsa ja minä soitin omani ja se toimi. B.B. – Keikkailemme eri puolilla Kaliforniaa aina silloin tällöin. Näin sinut Chicago Blues -festivaalilla Gibson-lavalla varmaan neljä tai viisi vuotta sitten. – Vuosia myöhemmin olin Guy Kingin kanssa takahuoneessa – josta muuten ei ruohoa puuttunut – ja Bruce Iglauer käveli minua kohti ja myönsi tietävänsä, että aloitimme väärällä jalalla, mutta että hän todella pitää siitä mitä teen. Oli hauskaa esiintyä Chicagossa. Hän oli hieno ihminen. On lahja, että kuulee, milloin soundi on kohdallaan. Hän tietää, mihin hän pyrkii ja yrittää saada muusikosta juuri sen oikean soundin. – Olin lähettänyt hänelle viimeisimmän CD:ni ja hän kommentoi sitä sanoen, että hänestä yritin kuulostaa mustalta ja että ääneni oli liian maneerinen. – Se oli Guy King Band. Se on juuri oikea paikka minulle. En koskaan odottanut keikkoja olevan paljon, mutta haluan soittaa aina kun minua vain halutaan kuunnella, ja olen tainnut olla onnekas. Seuraavaksi olen lähdössä Australiaan, jossa olen kiertänyt muutaman kerran aiemminkin. ALLIGATOR RECORDS KEHITTI ASIOITA ALLIGATOR RECORDS KEHITTI ASIOITA Milloin tapasit Bruce Iglauerin. Muistatko missä kokoonpanossa silloin soitit. Oletko soittanut heidän kanssaan. Se oli minulle erityistä. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin, joten en voi kiittää riittävästi levy-yhtiön kavereita siitä, mitä he ovat tehneet. Opin, että jos joskus soitamme tällaisten kavereiden kanssa, meidän pitää ymmärtää heitä ja kunnioittaa heidän musiikkiaan. Bruce Iglauer ei siis pitänyt levystä. – Sen ei pitänyt olla mukana levyllä, mutta Kid kuuli sen ja suostutteli minut ottamaan sen mukaan, ja olen tyytyväinen ratkaisuun. Kidillä on lahja ja hän teki videon kitaristin näkökulmasta.. Hän soittaa mitä tahansa ja oli ilo työskennellä hänen kanssaan. Australiassa ja Italiassa opin tuntemaan paikallisia ihmisiä ja se oli siinä hienointa. Olen tavallisesti asunut siellä kotimajoituksissa hotellien sijaan ja käynyt iltaisin soittamassa. Blues News 1/2025 11 B.B. – Kyllä, uusin ja kaksi aiempaa on tehty siellä. Kun sitten kerran esiinnyin Buddy Guy’s Legends’sissä ja näin hänet yleisön joukossa, kävin sanomassa hänelle, että isäni on musta ja hänen hiuksensa ovat samanlaiset kuin minulla. Entä mitä Kalifornian keikkaja kiertuerintamalle kuuluu. Olimme ehkä yli-innokkaitakin, mutta riittävän hyviä esiintymään hänen kanssaan. Tällä uudella CD:llä on kaikkea sellaista bluesia, josta isäni piti, esimerkiksi Guitar Slimin tyylisiä kappaleita. Tämä ei siis ollut alkuperäinen suunnitelmani, mutta olen iloinen, että Alligator otti ”Raisin’ Chainin” katalogiinsa. En ollut sitä ennen saanut tukea kiertämiseen tai levyn promoamiseen. Guy on uskomaton. Se oli hienoa siksi, ettei siitä tullut kahden kitaristin ottelua. Pidän näitä kokemuksia arvossa hautaani asti. Jos isäni olisi elossa, hän rakastaisi tätä levyä. En ollut aiemmin esiintynyt toisen kitaristin kanssa. Pidin siitä päivärutiinista sen sijaan, että olisin asunut hotellissa ja illalla soittanut sen baarissa. Yritin saada niiden tyylin alkuperäisen kaltaiseksi. – Itse asiassa ensimmäinen tapaamani bluesmuusikko oli Fenton Robinson, jota säestimme bändini kanssa. Kerroin hänelle, että olin äänittänyt omalla kustannuksellani levyn ja kysyin, kiinnostaisiko Alligatoria ehkä julkaista se. Fenton Robinson, Luther Tucker ja Charlie Musselwhite. Se oli iso juttu 17tai 18-vuotiaille kavereille, ja soitimme nuoruuden energialla
Tapa, jolla ne syntyvät, on muuttunut vuosien mittaan. – Kitaran soittaminen on aina ollut iloni. Se on hyvin henkilökohtaista. Iloni ja mielihyväni lähde. Pidän itseäni onnekkaana, että olen saanut soittaa, levyttää sekä tavata muusikoita ja ihmisiä, jotka myös pitävät soitostani. En ole niin fiksu, että olisin suunnitellut tämän kaiken ennalta, mutta tällaiseksi elämäni ja urani on muotoutunut. Ystäväni Sammy, joka asui naapurustossamme, keksi, miten mikrofonien johdotusta muutetaan niin, että kun sen laittaa keskiasentoon, saa aikaan Peter Greenin soundin. Kingin ”Live At The Regal” -soundia mukaan. NYKYKUULUMISIA JA KITARAJUTTUJA NYKYKUULUMISIA JA KITARAJUTTUJA Kuinka kauan olet soittanut Luca Giordanon kanssa. Se on kuitenkin se instrumentti, jolla aloin oikeasti soittaa ja ilmaista itseäni. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun olen saanut Alligatorin kumppanikseni ja tuekseni. Kaikki on järjestynyt hienosti. 12 Blues News 1/2025 Käytitkö levyllä studiobändiä. Olen pannut kaikkeni noihin julkaisuihin, ja yrittänyt soittaa niin hyvin kuin osaan. – Hienosti, ja se, että puhun tässä kanssasi, on Alligatorin ansiota – ilman näitä levyjä emme nyt juttelisi. Minulla on ollut muitakin kitaroita, mutta ne eivät kuulostaneet samalta. Miten Alligator on onnistunut levyn markkinoinnissa. Siitä tuli täydellinen, kun siihen vaihdettiin mikrofonit ja johdotus erään toisen kaverin vaimon rikkomasta Gibson 345-kitarasta. En itse asiassa tiennyt, että se oli käytetty, ennen kun näytin sen kaulan sormiuria yksille kavereille. En koskaan pidä itsestäänselvyytenä, että se tapahtuu. Miten laulunkirjoitus tällä hetkellä sujuu. Juttelin jazzkitaristi Herb Ellisin kanssa ja hänen suosituksestaan päädyin Melbaan, jonka Gibson-yhtiö minulle lähetti. Hän muokkasi minunkin kitaraani, ja käytin sitä kappaleessa Bad Dream. Ostin sen säästettyäni rahaa ja annoin vaihdossa Gibsonin. – Varmistin, että tällä uudella levyllä kaikki kappaleet ovat itse kirjoittamiani. Melba on hieno peli ja käytän sitä aina. – Käytin omaa bändiäni ja mukana on muutama ylimääräinenkin muusikko. © M ar ily n St rin ge r © Pe rt ti N ur m i. Oliko sinulla eurooppalaista jakelusopimusta ennen Alligatoria. Toki myös Blind Pig Records yritti sitä todella, mutta se on pieni kahden kaverin firma, eikä voinut tehdä enempää. – Minua auttaa todella paljon se, että Alligator markkinoi minua esimerkiksi keikkajärjestäjille ja radioasemille. Nautin omien laulujen levyttämisestä ja siitä, että näen omien tunteideni välittyvän kuulijoihin. Siihen tuli vähän myös B.B. Millaisia kitaroita käytät. Kiertue oli mahtava ja ruoka oli fantastista. Blue Rock’itja Blind Pig -albumit oli tilattava suoraan levy-yhtiöiltä. – Minulla on nyt Melba, mutta se ei ollut ensimmäinen kitarani. Sen soundi on fantastinen ja tuntuu kuin se tulisi suoraan sisältäni. Mikrofonien ansiosta sen soundi on entistä parempi. – En osaa sanoa, kuinka monta vuotta, mutta jo pitkään. Alligator on toiminut jo pitkään ja se on kuin perheyritys. Viimeksi kiersimme Italiassa seitsemän tai kahdeksan keikan verran kesäkuussa 2024. – Ei tainnut olla. Sen päätteeksi kaksi partaista kaveria, jotka minusta näyttivät muppeteilta, tuli luokseni ja Luca kysyi, haluaisinko tulla Italiaan. Se taisi olla vuonna 2005, maaliskuussa. – Viimeisimmällä CD-levylläni soitan kuitenkin äitini ja isäni minulle antamaa Gibson Les Paulia. Myöhemmin Luca soitti ja vahvisti, että hän oli saanut kiertueen järjestettyä. Olin vähän Chicagon ulkopuolella esiintymässä jonkinlaisessa American Guitar Player Summitissa
Blues News 1/2025 13
Meillä on omia biisejä jo aika paljon ja sieltä me MILLION DOLLAR TONES Rytmikkäästi Rauman kesässä Rytmikkäästi Rauman kesässä Se oli hieno keikka. Nyt hintojen noustua se on mahdotonta. Yleensä jengi ottaa hyvin vastaan tällaisen rytmikkään musiikin, joka käy jalan alle. Se on jollain tapaa ajatonta musiikkia. – Se on varmaan rhythm’n’bluesin ja rock’n’rollin murrosvaihetta. Miten itse kuvailette tyyliänne. Meillä oli myös viritteillä sellainen useamman Euroopan maan kiertue, muutama esiintyminen eri maissa, mutta korona perui sen. Keikoilla käy paljon sellaista porukkaa, jotka eivät ehkä ole kuulleetkaan roots-musasta. – Levyä on tarkoitus alkaa tehdä ihan kaikessa rauhassa. Miten tyylinne vanhaa rhythm’n’bluesia, rock’n’rollia ja muuta on purenut kansaan. Iso orkesteri vaatii paljon. Ensimmäinen levymme ”Crazy!” syntyi juuri Leinon studiolla. Amsterdam on hieno ja Molly Malone’s perinteinen vanha paikka, vanhan liiton mesta. Ison bändin on kallista lähteä tien päälle – lentolippuihin menee jo 4 000 euroa. Onko teillä ollut säännöllisesti keikkaa. Treenejäkin varten on joskus vaikea saada bändi kasaan. – Vuodesta 2011, jolloin bändi perustettiin, eli yli 13 vuotta. Kuinka monta levyä olette tehneet tähän mennessä. Suomessa meillä on vakiopaikat, missä kierretään, sekä useita pikkupaikkoja kuten Albertin kellari Hämeenlinnassa. – Kyllä, noin kerran kuussa yleensä. Toivotaan, että onnistuu. – No ei, ja liksat tulevat vastaan monessa paikassa. Tehän olette esiintyneet täällä aiemminkin. Muita suunnitelmia. © Pa si Ry tk ön en Lisätietoja yhtyeestä ja keikoista: https://www.facebook.com/MillionDollarTones. Kehutun rhythm’n’blues-orkesterin kuulumiset päivittivät lehdelle laulaja Antti Pajula ja kitaristi Albert Hallikainen. Kun lentoliput olivat halvempia, ulkomailla pystyi tekemään keikkaa kahdeksallakin miehellä. Joskus enemmän rock’n’rollia, joskus enemmän rhythm’n’bluesia. – Kolme pitkäsoittoa ja erinäisiä sinkkuja on ehkä viitisen kappaletta. – Hienot fiilikset. Mitkä fiilikset. Noin isoa bändiä ei ole helppo kuljettaa. Oletteko te keikkailleet muuallakin kuin Etelä-Suomessa. ammennamme sen tyylin. Kuinka pitkään olette soittaneet yhdessä. Omakustanteitakin on tehty ja sinkkuja promokäyttöön. – Lisäksi meillä on taas jotain yritystä ulkomaille, mutta ei mitään varmaa. Ohjenuorana on ollut sellainen Little Richardin kultainen kirja. – Kyllä se on mennyt hyvin läpi. Rauma Blues on hieno tapahtuma ja Rauma on kaunis kaupunki. Teillä oli hieno keikka juuri täällä Rauma Bluesin lavalla. nimeä. Ihmiset ottavat sen omakseen. Keikkapaikat eivät pysty maksamaan bändille, jolla ei ole vielä riittävästi ns. Ollaan luultavasti menossa Tomi Leinon analogiseen studioon. – Me ollaan käyty esimerkiksi Hollannissa. Teillä on vähän isompi, erilainen kokoonpano. Nyt sitten uudestaan. 14 Blues News 1/2025 KARI KEMPAS B lues News törmäsi hurjassa esiintymisvireessä maata kiertävään ja säännöllisesti levyttävään Million Dollar Tonesiin Rauma Bluesin pääkonsertissa kesällä 2024. Aina on ollut hyvä meininki Rauma Bluesissa. – Olimme kaksi vuotta sitten Brummilla klubikeikalla. Olemme pyrkineet siihen, että saadaan yksi vapaa viikonloppu, ja kun on kahdeksan äijää, se ei aina ole helppoa. Espanjassa, Ruotsissa ja muualla ollaan käyty festivaaleilla – ja kierretty myös Suomea ympäriinsä
Lopulta syntyi yhtye BluesQ, joka toimi aktiivisesti useamman vuoden esittäen MUDDY HUSKY DUO Omaleimaista countrybluesia Omaleimaista countrybluesia klassikkoyhtye Lynyrd Skynyrd on miesten yhteinen suursuosikki. Laulujen aiheet riippuvat laulajan kulloisestakin pään häiriötilasta. PERUSASIOIDEN ÄÄRELLÄ PERUSASIOIDEN ÄÄRELLÄ Muddy Husky Duo liputtaa perusarvojen puolesta, eikä duo tarjoa keikoilla yleisölleen mitään desibelityrmäystä. 16 Blues News 1/2025 MIKKE NÖJD C ountryblues ei ole trendikästä, mutta sillä on oma vankkumaton kannattajakuntansa. Vainiola oli yhtyeen biisintekijä-sanoittaja. Tällöin astuivat kuvaan mukaan myös sävellysja sanoitustyöt. Ryhmällä oli yritystä ulkomaidenkin suuntaan, mutta meno hyytyi. Pitkä yhteinen matka takaa senkin, että covervalinnoista ei oteta mitään painimatseja, vaan kumpikin tietää jo valmiiksi, että mikä voisi mennä läpi. Tarinan kannalta oleellista oli, että Vainiola ja Perkiö tutustuivat ja ystävystyivät. suomenkielistä rhythm & bluesia. – Keikkailemme ihan minimaalisella kalustolla ja pyrimme tekemään yksinkertaisia asioita, joka ei aina olekaan ihan yksinkertaista, Perkiö nauraa. Mies päätyi lopulta retkiltään Tampereelle ja kotiin Aitolahteen syntyi oma studio ”Mojo Kitchen” vuonna 1999. Vaikuttajia ja esikuvia toiminnalle on monia, Markolla tärkein on Johnny Winter ja BÄNDISTÄ DUOKSI BÄNDISTÄ DUOKSI Perkiö teki 1980-luvulla singlen Hollis Brown -yhtyeen kanssa, jolla vierailevana kitaristina toimi Dave Lindholm. Perkiöllä ja Marko Vainiolalla on jo yli viidentoista vuoden verran yhteistä soittokokemusta takanaan ja countryblues on rakas laji. – Fiilis on tärkeää ja me haluamme tehdä oman näköistä musaa. – Me emme lähde keikoille elvistelemään, vaan on ihan sama, onko tontilla yksi vaiko tuhat kuulijaa. Musiikillisesti lahjakas soittaja otti musasceneä haltuun isolla otannalla ja tutuiksi tulivat juurimusan ohella niin sanottu southern-rock ja jopa vähän raskaampi heavy. Maltillinen äänenvoimakkuus parantaa yleisön viihtyvyyttä. Piinapenkkiin istuutui Harri Perkiö, joka kertoili kaksikon vaiheista. – Sonny Terry & Brownie McGhee, Lightnin’ Hopkins, Muddy Waters ja mulle ehkä tärkein JJ Cale. Esiinnymme aina täysillä ja pieteetillä. Marko ”Muddy” Vainiolan soittohommat käynnistyivät samoin 1980-luvulla, kun hänen haltuunsa tulla tupsahti vuoden 1977 Telecaster. – Lopulta bändin perässä vetäminen alkoi tuntua taakalta, koska kaikki eivät olleet 110%:sti mukana, oli duunihommia sun muuta. © Jy rk i Ka lli o © Jy rk i Ka lli o Harri Perkiö Marko Vainiola. Meillä kahdella on pitkälle sama musamaku, Perkiö sanoo. Tampereen suunnalta ponnistava Muddy Husky Duo, eli Marko Vainiola (kitarat, laulu) ja Harri Perkiö (kitarat, taustalaulu) ovat valinneet kuljettavakseen tämän haastavan tien. Siinä pitää alkaa kuulijalla jalan polkea. Omia ja lainakappaleita iloisesti sekoitteleva kaksikko treenaa Tampereen Aitolahdessa. Pieni kokoonpano mahdollistaa myös klubeilla soittelun, ja tarpeen vaatiessa Muddy Husky Duo esiintyy vaikka olohuoneen nurkassa. Kaksikko ei pysyttele puritaanisesti countrybluesin rajojen sisällä, vaan lisää siihen aina omia mausteitaan ja keikoilla myös huumoria. Tätä seurasi pari rhythm & blues -kokoonpanoa
NIKO AHVONEN & NIKO AHVONEN & TILANTEEN HERRAT TILANTEEN HERRAT Hertsumarebalei (Rockadillo Records) Piinallisen pitkään hiljaiseloa levynteosta viettänyt Niko Ahvonen on päästänyt julkisuuteen vuoden 2021 ”Tilanteen herrat” -albuminsa jälkeen ainoastaan yhden digitaalisen sinkun. Ensijulkaisulla suunta on kuitenkin vakaasti iäkkäämpään koulukuntaan kallellaan, sillä versioinnin kohteena on bluesstandardi Don’t You Lie To Me. Keikkatiedustelut: perkioharri59@gmail.com / puh. Omakustannepohjalta toimimisen kokevat miehet vapauttavaksi. Suomen itäisimpiin kolkkiin viittaavalla murteella kappaleen raikkaasti tulkitsevana solistina kunnostautuu kokoonpanon basisti Leevi Koivunoro. – Omia biisejä on setissä koko ajan enemmän ja saatammepa joskus yllättää versioimalla vaikka Lynyrd Skynyrdiä. – Levy-yhtiö, eikä kukaan muukaan aseta meille paineita. Vokalisoinnista vastaava Marko Vainiola on säveltänyt ja sanoittanut tämän kirosanoistaan huolimatta kauttaaltaan hyväntuulisen kappaleen, jota voisi luonnehtia eräänlaiseksi akustiseksi southern rockiksi kaikesta lajityypille ominaisesta instrumentaalisesta äijäilystä riisuttuna. Kukaties. Muddy Husky Duon tilanne näyttää hyvältä ja tämän vuoden keikkakalenteriin on jo useampi kiinnitys. Vuosikymmenten mittaiseen musiikilliseen yhteiseloon tottuneiden Ahvosen ja Mitja Tuuralan kimppanäytös (sävellys ja sanat: Ahvonen, sovitus: Tuurala) päästää veljekset tällä kertaa myös duetoimaan yhdessä riemukasta calypsoaan, jonka toivoisi mieluusti vielä nousevan keisarikuntamme kuumimmaksi kesähitiksi ja korvamadoksi. Sympaattisesti yhden soinnun varassa jolkotteleva Hell Yeah toimii pelkistetyssä americanapienoismaailmassaan ahnaasti sooloilevan Harri T. Keikkojen lisäksi on Muddy Husky Duo on ilahduttanut kuulijoitaan digisinkuilla. Rakenteeltaan Duffyn vuoden 2008 läpimurtohittiä Mercy henkivä uutuussinkku on sanoitukseltaan Inalle ominaista itsenäisen naisen tuntemuksia korostavaa käsialaa: hän on se joka ohittaa, ei se joka ohitetaan. LEVY HAAVEISSA LEVY HAAVEISSA Muddy Husky Duossa on selkeä työnjako. Perkiön slidekitaran komentamana. 0400 685007 MUDDY HUSKY DUO MUDDY HUSKY DUO Hell Yeah / Out Of Everything (Luppa Records) Uutterasti keikkaileva hämäläinen countryblues-akti lähestyy tällä kertaa kuulijoitaan omien kappaleiden voimin. – Se jengi oli Youtubessa tutustunut meidän musaan ja he olivat mukana heti ensitahdeista. Siihen bändin Sodankylästä lähtöisin oleva ja hiljattain Norjan Notoddenissa Little Steven’s Blues Schoolissakin ensi käden oppia hakemassa käynyt toinen kitaristi Rene Willman on saanut mahdutettua myös kunnioitusta herättävän määrän B.B. Maan oivallisin sanaseppä onkin ollut kunnon liekeissä piruilevaa tekstiä ideoidessaan. Piakkoin selvinnee, onko yhteistyö poikimassa lisää vastaavanlaista tanssiparketeillekin mallikkaasti soveltuvaa retrosoulia. Perkiö puolestaan huolehtii keikkamyynnistä ja mediasta, lisäksi hän tekee levynkannet ja keikkamainokset. Blues News 1/2025 17 COUNTRYBLUESILLA ON KYSYNTÄÄ COUNTRYBLUESILLA ON KYSYNTÄÄ Vaikka countrybluesilla ei jäähalleja täytetä, niin Perkiö kokee, että lajilla on kysyntää, jopa nostetta. Suomessa on äänitetty myös Michael Bleun tuottama ja miksaama Pass You Bye. Metkaa on myös se, että orkesteri on päättänyt valita ensisijaiseksi tyylilajikseen suomeksi esitetyn perinnebluesin. Sävellystyössä Forsmania on auttanut solistin tavoin Berliinissä nykyisin pysyväisluontoisesti viihtyvä Lauri Mäntynen, jolla ei liene juuri aikaisempia näyttöjä sielukkaamman musiikin parista. Ulkomaankokemuksia on jo irronnut ainakin Augustibluesista, Virosta. Onhan edellisen ”All There Is” -albumin ilmestymisestä sentään kulunut yli kaksi vuotta (minkä jälkeen laulajattaren kanssa jo pidempään sopimussuhteessa ollut saksalainen Jazzhaus-merkki on tosin tuonut markkinoille Helsingin ja Espoon keikkapaikoissa 2022–23 taltioidun konserttialbumin ”Live”). Junantuoman maalaispojan (jollaisiin kumpikaan edellä mainituista musikanteista ei lukeutune) kirjoittaessa korttia kotipuoleen on puheenparteen tarttunut myös petollista stadin slangia – tai niin tarinan minähenkilö ainakin itse kuvittelee: ”Hertsumarebaleisunveivei, terveisiä piireistä, tääl on tosi kiireistä, vientiä ja tuontia sekä nahanluontia.” Pete Hoppula BN arvioi digisinkkuja!. King -vaikutteista soolosoitantaa. Se mikä on mielenkiintoista, niin jotkut parikymppiset tulevat keikoilla puheisiin aivan haltioituneina kuulemastaan, koska meidän musamme oli heille kokemuksena jotakin ihan uutta, Perkiö avaa tilannetta. Me haemme omassa studiossa uusia ideoita ihan kaikessa rauhassa ja jos tänään ei homma kulje, niin tullaan sitten huomenna uudestaan. Toistaiseksi digisinkkuja julkaisseet Muddy Huskyt haaveilevat tietysti ”oikeankin” fyysisen levyn teosta. INA FORSMAN INA FORSMAN Pass You Bye (Jazzhaus Records) Herätteleekö Ina Forsman toivoa uudesta studiopitkäsoitosta. Aika näyttää, mihin kulmaan kaverusten intressivaaka jatkossa asettuu. Hänen harteillaan on myös kaksikon äänittäminen ja miksaaminen. Sinne olisi pyrkimystä päästä uudestaan. – Minä laskin tuossa, että yli 140 pienradioasemaa on soittanut meidän musaa. – Yleisöhaarukkamme on laaja, ikähaitari ylettyy 18-vuotiaista 99-vuotiaisiin. – Meillä on koko ajan haku päällä ja mielellään näyttäytyisimme myös jollakin kotimaisella bluesfestarilla. He myös lauloivat mukana. Vainiola tekee biisejä, jotka sitten sovitetaan yhdessä. SMOKESTACK SMOKESTACK Älä sie valehtele miulle (omakustanne) Parin vuoden ajan Helsingin seudun keikkaja jamiklubeja piristänyt viiden nuoren Metropolian opiskelijan muodostama yhtye Smokestack on reipastunut hiljattain myös levyntekopuuhissa. Erinäisistä puutetiloista murehtiva Out Of Everything sisältää sekin kerrassaan hienoa countryblueskitarointia, sen sijaan hieman värittömäksi jäävä laulusuoritus ei jaksa kannatella esityksen intensiteettiä aivan samalla tasolla loppuun saakka. Englantilaisia asemia on eniten, mutta esimerkiksi hollantilaiset ja saksalaiset asemat ovat myös aktiivisia, sitten tulee jakautumaa pitkin poikin aina Yhdysvaltoja myöten
Nautin muiden esityksistä paljon ja ajattelin, että olen hyvässä seurassa. Kerkesin sentään laittaa hiukset geelillä ennen huoneesta lähtöämme. Siinä sitten seisoimme ihmeissämme ja ihmettelimme, että alkoipa reissu hassusti. Olin vapautuneempi, sillä nyt alla oli jo yksi hyvä esiintyminen. Neljän tunnin unien jälkeen kuitenkin heräsimme siihen, kun palohälyttimet alkoivat soida! Poistuimme portaita pitkin ulos hotellin pihalle. ”Skitta jäi huoneeseen, mut beibe on messissä”, ajattelin. Ilmoittautumisten jälkeen marssittiin takaisin hotellille ja aloin keskittyä keikkaan. Minulla oli silti voittajan olo: kaksi hyvää keikkaa ja kainalossa puolisoni, joka oli lähtenyt mukaan reissuun. Tuntui hyvältä saada palautetta. Katsoin itseäni peilistä ja sanoin: ”Ole Ville oma itsesi , tee omaa juttua!” Psyykkaaminen kannatti. ”You are fucking awesome, you’re badass”, sanoivat muutamat. Oli hyvä fiilis! Jälleen pari jenkkikilpailijaa käveli ohi ja joku heistä huudahti: ”Yesterday you were great but today you were awesome!” Tuntui hyvältä, ja vaikka valitettavasti semifinaalipaikkaa ei Suomipojalle irronnut, olin tavattoman onnellinen ja kiitollinen kokemuksesta. Studiota voi nykyään myös vuokrata ja siellähän on moni suomalainenkin käynyt äänittämässä. Yllätyksekseni olin ainoa eurooppalainen välierissäni. Otimme kentältä heti ensimmäisen taksin Indigo-hotellille ja painuimme pehkuihin. Koin olevani siellä ihan oikeassa paikassa. Seuraavana päivänä herättyäni lähdin ilmoittautumaan Beale Streetin Alfred’sravintolaan ja tsiigailtiin vähän muitakin mestoja, otettiin kuvia ja fiilisteltiin. Yes, täällä me ollaan nyt, loistavaa! Tietenkin ostin heti Beale Street -t-paidan. Nauti Ville!” Suunnitelma toimi ja yllätyksekseni kesken settini kuulin huudon: ”Hyvä Suomi!” Wow, suomalaisia paikalla. Vedin tweed-pukuni päälle, silitin kauluspaitani ja laitoin soittimeni järjestykseen. Psyykkasin taas itseäni: ”Nyt oot vaan niin rento ja aito. 18 Blues News 1/2025 Seisoin kitarani ja puolisoni kanssa HelsinkiVantaan lentokentällä. Keikan jälkeen tuli kehuja kollegoilta ja yleisöltä. Nopeasti paikalle saapui viisi paloautoa, mutta lopulta mitään tulipaloa ei löytynyt. Oli pakko ottaa kuvia, ostaa paidat ja plektrat. Puolisoni sanoi virkailijalle: ”Lähettäkää edes tämä poika, hänen on päästävä Memphisiin, hän menee International Blues Challengeen, minä matkustan perässä.” Pitkien selvittelyiden jälkeen uudelleenreititys löytyi ja pääsimme lopulta 24 tunnin matkustamisen jälkeen Memphisiin. Jenkeistä oli edustettuna kilpailijoita eri paikkakuntien bluesyhdistyksistä, Pennsylvaniasta, Kansas Citystä, Sacramentosta, Pohjois-Carolinasta ja Kentuckysta. Funtsasin, että teen tästä nyt niin helppoa, että 5 minuutin aika, joka on annettu kamojen laittamiseen VILLE MEHTO Syvän Etelän ekskursio opetti ja avarsi Syvän Etelän ekskursio opetti ja avarsi stagella ei olisi ongelma: otan vaan yhden harpun ja skitan. Sain heti hyvän tunnelman ja kontaktin väkeen. Keikan jälkeen marssin tiskille juomaan drinkit heidän kanssaan. Heathrowssa alkoikin melkoinen selvittely. Taso oli kova. Seuraavana päivänä Memphisiin saapui lumimyrsky ja moni paikka oli kiinni. Olimme saaneet tietää, että koneemme lähtisi kaksi tuntia myöhässä ja tulisimme missaamaan jatkoyhteyden Lontoon Heathrown kentällä. Ja mikä parasta, matka oli vasta alussa. Itselläni oli koko ajan rento olo. Meille kerrottiin, että jatkolennot lähtevät ylihuomenna. Odottelimme siksi vielä vuorokauden, että mestat aukesivat ja pääsimme vierailemaan Sun Studiossa. Paikka olikin hieno – uskomatonta, että siellä on tehty niin monta legendaarista levyä. Seuraavan päivän välieräkeikka oli vielä parempi. Tiesin, että osaan tämän homman ja oli toisarvoista, mikä sijoitukseni tulisi olemaan. Lisäksi olin kuullut, että Hotelli
Henkilökunta antoi pikkutakin ja marssin pöytään. Seinänaapurit möykkäsivät huoneessaan ja dulla haisi käytävillä. Jätettiin siksi muutama kohde matkalla käymättä. Tunnelma oli kun Clint Eastwoodin leffasta, mutta kylmähän siellä oli nukkua. Lansky oli vaatettanut muun muassa Elviksen. Tilasimme höyrylaivan baarissa Cajun Bloody Mary -drinkit, joissa oli oikeastaan ainoat koko matkan aikana nauttimamme vihannekset: iso selleri, okra ja oliivi koristeena. Seuraavana päivänä käynnistettiin vuokraauto Toyota Camry Hybridi ja alkoi pitkä ajomatka kohti New Orleansia. Hienoa vanhaa musaa! Kun suljin silmät, palasin hetkeksi mielessäni menneille vuosikymmenille. Kerroimme hänelle, että olen bluesmuusikko tai oikeastaan puolisoni kertoi – hän kun on meistä se sosiaalisempi. Ajomatka oli pitkä mutta helpompi kuin vastaava Vantaalta Seinäjoelle. Myös Fredy ilmaantui musta hovimestarin puku päällään paikalle, ainoastaan viinipullon avaaja oli vaihtunut trumpettiin. Tunnelma oli siellä iloinen ja lämmin. ”A Full Service Harmonica Shop”, kuten Deakin Facebook-sivuilla lukee. Seuraavana päivänä mentiin Gracelandiin. Illalla klo 18 aikaan saavuimme New Orleansiin. Deak on bluesmuusikko ja hänellä paja nimeltä Deak’s Mississippi Saxophones, missä hän muun muassa tuunaa ja korjaa huuliharppuja. Kävimme vielä tsekkaamassa heidän vinkistään Mahogany Jazz Clubin. Kelasin, että teen reissussa biisejä, jotka julkaisen kotiin päästyäni. Elokuvatähti Morgan Freemanin yhä osittain omistama Ground Zero Blues Club tsiigattiin ulkopuolelta, mutta jäi harmittamaan, kun Deak Harp ei ollutkaan verstaallaan paikalla. Vetojen jälkeen eräs rouva tuli kehumaan ja pyysi meidät jatkoille. Paikan päällä ilmoittauduin jameihin. Mä kelasin: ”Yes, bro!” Hovimestarimme oli nimeltään Fredy Garcia, iloinen ja ystävällinen kaveri. Joka kerta säpsähdimme, kun kone alkoi hurista. ja kaikki olivat tervetulleita. Aamulla otimme taksin kentälle ja lensimme Suomeen. Freddy sanoi soittavansa trumpettia ja totesi olevansa menossa työvuoron jälkeen jameihin: ”Tuletteko mukaan?”. Vedimme Red Headed Woman, Rock This House ja Stormy Monday. Katsoin tyttöystävääni ja sanoin: ”Ota drinkki, mä haen hotellilta sen Lanskylta ostetun takin.” Näin tehtyäni kävelin takaisin sisään ravintolaan. Matkalla poikkesimme katsomassa Lynyrd Skynyrd -monumenttia McCombissa, Mississippissä. Kun pääsimme Memphisiin, yövyimme lentokentän lähellä olevassa motellissa. Autossa sä oot vapaa. Kuinka ollakkaan, nyt oli kyseessä fiinimpi ravintola, enkä päässyt villapaidalla sisään. Rouhea paikka. Totta kai! Maksoimme laskun, jätimme tipit ja jatkoimme matkaa Cafe Negriliin Frenchmen Streetille. Se oli hieno hetki: täällä ollaan, New Orleans! Päivää myöhemmin olimme suuntaamassa illalliselle. Seinällä oli vanhanaikainen ilmalämpöpumppu, mikä lähti yöllä aika ajoin käyntiin. Nautin paljon. Blues News 1/2025 19 Peabodyn aulassa on Lansky Brothersin liike, joka kandee käydä tsekkaamassa. Lentämisestä en pidä, kaikki odottelu kentillä ynnä muu säätäminen, mutta ajaminen on juttuni. Kiitokset Katjalle ja Leroylle! Vihdoin lähdimme ajamaan takaisin kohti Memphisiä. Oloni oli epämiellyttävä: näytin rippikoulupojalta, joka oli lainannut faijansa kahdeksan numeroa liian isoa takkia. Paluumatkalla soitti tietenkin dixieland jazz -yhtye: banjo, trumpetti, piano, vetopasuuna. Kaikki olivat todella ystävällisiä ja ilmapiiri oli rento. Päättelimme, että on parempi ajaa suoraan New Orleansiin, jotta olemme ajoissa perillä. Puinen lattia natisi, suihkun seinät pellistä, kiikkustuoli patiolla. Seuraavana päivänä lähdettiin Natchezjokilaivaristeilylle. Kelasin heti, että sinne! Löysin Lanskylta makean punaisen takin. Olisihan siellä ollut myös Bo Diddleyn muistomerkki, mutta ”Lynnärit” on ollut tärkeä bändi, jota kuuntelin pikkupoikana paljon. Olimme varanneet mökin Hopsonin plantaasilta Shack Up Innistä. Meidät otettiin hyvin vastaan. Originellit puuvillatilan mökit. Seuraavaksi otettiin käsittelyyn Delta Blues -museo – ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Jacksonissa sentään pysähdyttiin tankkaamaan. Aamulla kirjoitin lauluja. Jazzbändi esiintyi hyvillä soundeilla ja tyylikkäästi. En osannut odottaa mitä tuleman piti, mutta sehän vasta hieno paikka olikin! Kelaa, Elviksellä oli himassa omat liikuntasalit, uima-altaat, lentokoneet ja viimeisen päälle faciliteetit! Gracelandin jälkeen vuokrattiin auto ja lähdettiin ajelemaan Clarksdaleen. Tarjoilija sanoi, että näytän filmitähdeltä. Hän oli yhä sama iloinen oma itsensä kuin työvuorossaan. Paikalla oli viulisti, räppäri, southern rock -kitaristi, huuliharpisti... Illalla tapasimme Katja Toivolan ja Leroy Jonesin, jotka asuvat Treméssä, New Orleansissa ja soittavat Preservation Hall -yhtyeessä. Ei muuta kuin auto parkkiin ja hotellille. Tämän reissun tulemme muistamaan ikuisesti! Ville ”Little Willie” Mehto (kuvat: Krista Baars) Little Willie Mehto edusti Finnish Blues Societya International Blues Challenge -kilpailussa Memphisissä, Tennesseessä 7.–11.1.2025.. Uusia ystäviä olimme saaneet lukemattomia
Molemmat äänitettiin Suomessa, mutta julkaisukuntoon saattamisessa turvauduttiin Amerikan apuun: levyjen tekemisessä ovat olleet mukana äänivelho Brian Fitzpatrick sekä ”Soittaaks noi dorkat Wiguja!” Tuon kommentin heitti noin puolitoista vuotta sitten suomalaisen americanan ja monen muun roots-musiikkityylin legenda Eero Raittinen backstagella odotellessaan lavalle menoa yhdessä turkulaisen Traveling Jones -yhtyeen kanssa. Näiden herrasmiesten ollessa mukana ei taatusti kukaan pitkästy – ja yhteistyön onkin kerrottu olleen mieluisaa sekä keikoille saapuneen yleisön että soittajien itsensä mielestä. Itse tehdyt kappaleet sopivatkin hyvin bändin linjaan. Eric Clapton ja Aretha Franklin. Lisäksi bändi täydentyi vielä edellisten tavoin jo pitkään bändikuvioissa mukana olleella rumpali Mikko Mielosella. Traveling Jonesin viimeisin studiotyö on vuonna 2021 julkaistu digisingle Cold Hard Ground, mutta tilanteeseen on luvassa lähitulevaisuudessa muutoksia: ryhmä on suuntaamassa seuraavan kerran studioon kevään 2025 aikana ja vannottaa tuovansa uutta omaa käsialaa olevaa musiikkia saataville useammassakin eri formaatissa loppukesään mennessä. Pekka Johansson Lisätietoja yhtyeestä ja keikoista: https://travelingjones.fi. Koska kaikilla soittajilla oli myös yhteinen mieltymys tuhtiin rock’n’roll-poljentoon, oli itsestään selvää, että tuolle linjalle lähdettiin. saksofonistit Jaakko Martikainen ja Finlanders-yhtyeestä tuttu Pasi TRAVELING JONES Etelän rockia, americanaa, bluesrockia ja progea yhdistelevä rootskeitos Etelän rockia, americanaa, bluesrockia ja progea yhdistelevä rootskeitos masteroinnin superammattilainen Michael Fuller, jonka taitoja ovat hyödyntäneet mm. Niistä välittyvät bändin musiikilliset mieltymykset rockista melodisempaan soitantaan ja kantriin. Niistä ensimmäinen, ”Here Comes That Traveling Jones” ilmestyi 2018 ja seuraavana vuonna näki päivänvalon ”Light On Me”. Myös yhteistyö muusikkolegendojen Eero Raittisen ja Pepe Ahlqvistin kanssa on ollut pitkäaikaista. TULEVAISUUS TULEVAISUUS Koronan ja sen jälkeisen seesteisemmän kauden jälkeen yhtye on aktivoitumassa kiihtyvällä tahdilla kevään, kesän ja syksyn 2025 edetessä myös keikkailun merkeissä. Alusta lähtien oli selvää, että Traveling Jones haluaa tehdä sitä musiikkia, mikä soittajien mielestä kuulosti omalta; se ei haikaillut suuresta suosiosta vaan tekemisestä, joka tuntui hyvältä myös treenikämpän hämyisissä oloissa. OMAA MUSAA OMAA MUSAA Traveling Jonesin oman musiikin tekijöinä ovat kunnostautuneet Jakke Aho ja Juha Sundqvist. Yhtye on julkaissut tähän mennessä kolme EP:tä. Yhtyeen ohjelmistoon kuuluu materiaalia niin ”Syvän Etelän” yhtyeiltä The Allman Brothers Bandilta ja The Georgia Satellitesilta kuin myös biisejä länsirannikon musiikintekijöiltä, kuten Jackson Browne, The Eagles ja Joe Walsh. Sen sijaan ryhmä lähti hakemaan sekä soittajia että yleisöä miellyttävää keskitietä. Matkaan lähti hetimmiten yhteinen soittokumppani kosketinsoittaja Pekka Qvist. Rankin osasto sai kuitenkin jäädä väliin. Kun edellisten seuraan lisää vielä muualta kuin Yhdysvalloista matkaan tarttuneita kappaleita sekä orkesterin omat teokset, on melkoinen sekametelisoppa valmis! Tuosta kaikesta Traveling Jones on kuitenkin muovannut jo nyt tunnistettavan, katu-uskottavan ja treenikämpällä hioutuneen soundinsa. Näin Traveling Jonesin matka alkoi – ja jatkuu edelleen, vain rumpali Mielonen on vaihtunut niin ikään soittajana rutinoituneeseen Ossi Nykäseen. Kalenteriin on kirjattu myös lisää yhteistyötä Pepe Ahlqvistin kanssa: keväälle on jo tiedossa useitakin yhteisiä esiintymisiä – ja niitä on määrä tehdä jälleen syksyllä, kun Pepen kesäkiinnitykset muissa kokoonpanoissa ovat ohi. KEIKKAILUA KEIKKAILUA Korona-aika pois lukien Traveling Jones on keikkaillut sangen tiuhaan koko olemassaolonsa ajan. 20 Blues News 1/2025 © M ik ko Vi he rv aa ra Ketola ovat tuoneet keikoille lisää särmää. Mm. Pääosin esiintymiset ovat tapahtuneet eri puolilla eteläistä Suomea klubiolosuhteissa. Tähän kokonaisuuteen sopinee parhaiten juuri termi americana. Lukuisia kertoja yhtyeellä on myös ollut seuranaan vierailevia soittajia ja laulusolisteja. Ja kyllä, ne ”dorkat” esittivät Wigwamin legendaarista Pekka ”Rekku” Rechardtin ja Jim Pembroken biisiä Eddie And The Boys – ja biisihän on silkkaa americanaa! Melkein vuosikymmen sitten jo pidempään yhdessä musisoineet laulaja-basisti Jakke Aho ja kitaristi Juha Sundqvist päättivät lähteä tekemään omaehtoisempaa tuotantoa sekä livenä että levyinä. Se on myös tuonut bändille rutkasti uusia ystäviä sekä laajentanut heidän ohjelmistoaan. Myöskään ei sovi unohtaa The Bandin, Little Featin, Steely Danin ja monen muun vaikutusta
UNOHDUKSEN VUOSIKYMMENET UNOHDUKSEN VUOSIKYMMENET Frances odotti peräti kolme vuotta ennen kuin sanoutui virallisesti irti Motownilta. Motownin historiikit kertovat 60-luvun alkuvuosilta tarinaa, jonka mukaan Francesille tarjottiin mahdollisuutta liittyä The Marvelettes -yhtyeeseen, mutta se ei nuoren äidin aikatauluihin sopinut. Perheeseen syntyi kaksi lasta ja sen mukaan miten ehti, Frances lauloi hämyisiä jazzklubikeikkoja. Sitä ei todellakaan tehty sutaisemalla vaan kaikki oleellinen osui kohdalleen. Keväällä ‘65 Frances voitti Motownin sponsoroiman WCHB-asemalla järjestetyn talentti-illan saaden palkinnoksi 500 taalan sekin, tusinan punaisia ruusuja, ylituomarina. Frances meni 17-vuotiaana naimisiin Johnny Neron kanssa ja muutti tämän kanssa Detroitiin. Vuonna ‘68 hänet värväsi Washington DC:ssä toiminut Raymona Gordyn ja Eddie Singletonin omistoimineen Berry Gordyn halauksen ja yhden singlen mittaisen levytyssopimuksen. Kisan finaalivastustajan nimi kuuluu Motownviisastelijoiden perusknoppeihin: kakkoseksi sijoittui vuosia myöhemmin pinnalla piipahtanut Ronnie McNeir. Kyseessä ei ollut historian kannalta iso juttu eikä Frances Neron pääsyä Marvelettesin paikalle ole missään lähteessä selitelty, onneksi kuitenkin vaihdos tapahtui. 22 Blues News 1/2025 F rances Nero voitti vuonna ‘65 Motownille tyypillisen talenttikisan ja sai palkinnoksi mahdollisuuden levytykseen. Yksi single on tietenkin aika hento pohja omalle Motown Memories -esittelylle, mutta tässä tapauksessa laatu korvaa määrän. B-puolen Fight Fire With Fire on nykivämpi, kömpelömpi ja paremmin Marvelettes-materiaaliksi sopiva. Hänen musiikillisista juuristaan tiedetään muutaman radioesiintymisen verran sekä käväisyt koulukaveriyhtyeessä The Untils ja vähän haasteellisemmassa The Tams -ryhmässä, jolla ei ollut mitään tekemistä Atlantassa vaikuttaneen huippuyhtyeen kanssa ja jonka jäsenistä muutamat päätyivät 60-luvulla soulin perusmiesten taustakuoroihin. Francesin single Keep On Lovin’ Me oli ja on mielestäni huippulevy lajissaan. En ole mielipiteineni yksin: singlestä otettiin hyvin pieni painos, niinpä sen originaalipainos on nykyään yksi Gordyn tallin himoituimmista ja kalleimmista levyistä. Molemmat puolet on julkaistu myöhemmin muutamilla Motownin kellarikoosteilla harrastajien iloksi, Keep On Lovin’ Me ensimmäisen kerran jo 70-luvun alussa ”Motown Disco Classics” -sarjan nelososassa. Keep On Lovin’ Me on kepeä ja perusvauhdikas, enkä usko, että Marvelettes olisi sen suhteen Francesia parempaan pystynyt. Singlen molemmat KEEP ON LOVIN’ ME KEEP ON LOVIN’ ME Willie Frances Peak syntyi Ashevillessä, North Carolinassa 13.3.1943. Singlestä julkaistiin erittäin pieni painos ja kuten todettu, originaalilevy on himoittu ja sitä myötä kallis. Myöhempiin vaiheisiin ei sisälly suuria mainetekoja, mutta aihetta pikaiseen esittelyyn sentään löytyy. Frances Neron ura ei suinkaan jäänyt yhteen singleen. Francesin studiokeikka toteutettiin mainitun vuoden lopussa ja seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistiin luvattu single: Soul 35020 Keep On Lovin’ Me Fight Fire With Fire Keep On Lovin’ Me on yksi Motownin pahimman liukuhihnavaiheen hulppeimmista ja sulavimmista tyttölevyistä. Hyllylle jäänyttä materiaalia ei ole tietooni tullut eikä sellaista Francesin kertoman ole olemassakaan. Sävelmä oli hyvässä nousussa olleen parivaljakon William Weatherspoon & James Dean käsialaa, tuottajana toimi Mickey Stevenson ja studiossa oli muutaman näkemäni valokuvan perusteella Funk Brothersin keskeisin miehistö sekä luotettavat kuorot The Andantes ja The Originals. PEKKA TALVENMÄKI FRANCES NERO Motown memories, osa 78 Motown memories, osa 78 puoliskot oli suunniteltu The Marvelettesille, joka oli pikku paitsiossa menetettyään asemiaan talon kahdelle superyhtyeelle
Hillitty esitys onnistui nipin napin säilyttämään vanhan söpöläisdueton tunnelman, mutta normaalia Motorcity-henkeä pitemmälle ei päästy. Plussa kuitenkin siitä, että esitys on huomattavasti Levinen firman normaalijuttuja tyylikkäämpi. 70-luvulle siirryttäessä Francesin elämästä tiedetään sen verran, että hän vetäytyi perhettään ja sairasta äitiään hoitamaan ja suoritti jonkin tasoisen kosmetologialan tutkinnon, joka takasi hänelle työn ja elannon seuraaviksi viideksitoista vuodeksi. Käheästi melkein laahaavasti tulkitun esityksen pilaa voimaton tausta, jossa ei ole idean häivääkään. Levyn ansioita en ole koskaan ymmärtänyt, samanlainen lonksutus se on kuin Levinen tuotanto muutenkin, mutta jääköön enempi moittiminen, tyydyn vain ihmettelemään joidenkin brittikriitikoiden ja nettikirjoittelijoiden positiivisia näkemyksiä, joista kummallisimmissa levyä kehutaan lähes nykysoulin pelastajaksi. En ollenkaan epäile, etteikö Dinah olisi ollut Francesin nuoruuden idoli ja kunnianosoituksena levy on OK. Ivy Jo Hunterin ja Steve Wagnerin säveltämä Footstep Following Me kipusi nimittäin Englannin listalla peräti sijalle 17 vuonna ‘91. Harhaanjohtavasti nimetyllä koosteella ”Motown Soul, Vol. Blues News 1/2025 23 tama Shrine, mutta ainuttakaan omaa levyä hän ei päässyt tekemään. Hän levytti yli 20 raitaa, enimmäkseen versioita entisten aikojen perusjutuista. Vuodelta ‘96 löytyy Soul Discografiasta merkintä myös ”For My Special Fans” -nimisestä joululevystä, joka nimen perusteella on julkaistu fanijakeluun. 3” ilmestyi tämän vuosituhannen alussa Francesin esitys Do You Know Where You’re Going To, joka vastoin toiveitani ei ollut julkaisematon Motown-raita, vaan Motorcity-tuote. Vain kahdella soundtrackin raidoista on jonkinmoinen sävelmä tunnistettavasti laulettuna, muu materiaali on mitä lie sekoilua ja mokeltelua. On turha lähteä erittelemään Francesin yllättävän runsasta Motorcity-diskografiaa. Selitys lienee se, että hän teki tiettävästi firman ainoan virallisesti hitiksi laskettavan levyn. Frances Nero kuoli Detroitissa 28.11.2014. Itse levystä ei ole mitään järkevää kerrottavaa, tuskin elokuvastakaan. Niiden sisällöt menevät osittain päällekkäin, ”Best Of” sisältää eniten versioita oudommasta materiaalista. Frances levytti Motorcitylle Gino Parksin kanssa latteahkon version 60-luvun Marvin & Tammi -hitistä Your Precious Love. It Ain’t The Same Without You hoituu toteamalla, että kyseessä on voimaton lonksutus. Perhe uusiutui siinä mielessä, että Frances koki avioeron ja meni uusiin naimisiin vuonna ‘76. Ajatus tulkita Dinah-kuningatarta on kunnianhimoinen eikä Frances lähellekään esikuvansa tasoa pääse, mutta perussiisti levy joka tapauksessa on sekä Francesin suorituksen että sovitusten kannalta, joten mollaamiseen ei ole aihetta. HURRAA! MOTORCITYLLE HURRAA! MOTORCITYLLE 80-luvun lopussa Frances värvättiin kymmenien kaltaistensa tavoin Ian Levinen surullisen kuuluisalle Motorcitylle. Aikaansaannoksia on kuultavissa firman kokoelmilla ja mikä ihmeellisintä, saatavilla on ollut peräti kolme Francesin ”omaa” CD:tä, ”Out On The Floor” (MOTCLP 44/CDMOTCLP 44), ”Footsteps Following Me” (CDMOTCLP71) ja ”The Best Of” (HTCD 7730-2). Sen sijaan löytyy diskografioista Gino Parksin kanssa tehty duetto Lady In Waiting, mutta siitäkään ei iloista kerrottavaa ole, koska single jäi julkaisematta eikä sitä löydy myöskään Shrinen muutaman vuoden takaiselta koosteelta. Viimeisinä tietoina löysin maininnan AJA-merkillä julkaistusta ”The Very Best Of” -koosteesta, joka sisältää pelkästään Motorcity-materiaalia sekä DVD-muotoisen omaelämäkerran Mountains, Motown And Pictures.. Poikkeuksena useimpien artistien tylsästä ja lyhyeksi jääneestä lonksutuslinjasta on Francesista todettava, että hän oli kiistatta Motorcityn johtava naisartisti. AJAn keskeisin ja yllättävin tuote on vuonna 2007 julkaistu albumi: Frances Nero Salutes Dinah Washington (AJA) (1) What A Difference A Day Makes (2) God Bless The Child (3) At Last (4) Cry Me A River (5) Misty (6) Good Morning Heartache (7) Stormy Weather (8) I Wanna Be Loved (9) I Apologize (10) Unforgettable Sisällys on kattava ja tyylikäs. Sen joudun kyllä tunnustamaan, että Frances oli noihin aikoihin vielä ääneltään tuore päinvastoin kuin useimmat Motorcitylle houkutellut entiset Motown Memories -tähdet. OMAT LEVYMERKIT OMAT LEVYMERKIT Vuonna ‘96 Frances oli perustamassa AJAnimistä levymerkkiä, jonka listoilta löytyy Detroitissa levytetty single: AJA FN-396CD Love Ride It Ain’t The Same Without You Tarkennetaan sen verran, että kyseessä ei olekaan single, vaan mini-CD, jossa täydennyksenä tarjoillaan Love Riden pidennetty versio. Samoihin aikoihin Dinah-muistelon kanssa ilmestyi filmiin Reject Island tehty soundtrack, joka levymerkki oli Fran. Sama pätee pakolliseen uusintaan Keep On Lovin’ Me -helmestä. Love Ride on huomattavasti selkeämpi rakkaustai paremminkin rakastelulaulu tyyliin ”get ready let me take you to paradise”
B-puolen kirjoittajanimiä ovat mm. John Sebastianin A4:n lähes unenomainen sovitus toimii sen sijaan mainiosti ja myös Tim Hardinilta lainattu äärimmäisen herkkä A6 sopii hyvin albumin yleistunnelmaan. Jackie laulaa kautta linjan hienosti. Liberty oli tässä vaiheessa leimallisesti promootiomiesten johtama yhtiö, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että sen toiminnan painopisteitä olivat äänilevyjen valmistus, markkinointi ja jakelu. Loppuun asti hiotuista sovituksista vastasivat alan miehet Jack Nitzsche, Nick de Caro ja Kirby Johnson. Lisäksi mukana on pari Arthur Wrightin sovittamaa kappaletta (B1, B7), jotka poikkeavat hieman yleislinjasta. Vaikka kaupallinen menestys hiipuu 1970-luvun puolella, DeShannon levyttää edelleen sielukasta musiikkia, kotikaupunkinsa Los Angelesin lisäksi myös mm. Käytännössä osa taloudellisesta riskistä siirtyi tuotantotiimille, joka saattoi kuitenkin saada palkinnoksi prosenttiosuuden lopputuotteen tuottamista tuloista. © Cash Box 25.5.1968 © Ca sh Bo x 10 .2 .1 96 8. 24 Blues News 1/2025 A rtikkelisarjan kolmannessa osassa seurataan Jackie DeShannonin vaiheita 1960-luvun lopulta aina nykypäivään asti. Jackien taustatiimiksi palkattiin alkuvuodesta 1968 Charlie Koppelman ja Don Rubin, jotka olivat aiemmin profiloituneet mm. Albumin päättävä sunshine pop -henkinen versio Four Tops -yhtyeen pikkuhitistä onnistuu kuitenkin hyvin. Tässä UUDEN SUKUPOLVEN LAULUNTEKIJÖITÄ UUDEN SUKUPOLVEN LAULUNTEKIJÖITÄ Liberty-konserniin kuului 1960-luvun lopulla useita alamerkkejä (Imperial, World Pacific, Minit ja Blue Note), minkä lisäksi se vastasi myös Johnny Riversin omistaman Soul City -levymerkin jakelusta. Jackien tuottajana vuosina 1966–1967 toiminut Calvin Carter jätti hänkin Libertyn taakseen vuoden 1968 puolella. Ykköspuolen alkuun sijoitettu A1 julkaistiin singlenäkin, mutta albumin muut Turtleshiteiltä tutun Bonner-Gordon-parivaljakon sävellykset (A2, A5) jäävät tällä kertaa täyteraidoiksi. Kappalevalikoimassa painottuivat tällä kertaa uuden sukupolven laulunkirjoittajat. Memphisin American-studiolla. Tämä oli sinällään alan yleinen trendi, sillä levy-yhtiöt pyrkivät tällä tavalla sekä leikkaamaan omia kiinteitä kulujaan että saamaan käyttöönsä ajanmukaista osaamista. Jimmy Webb (B2), Toni Wine ja Carole Bayer Sager (B4) sekä Beach Boys -kuvioista tuttu Van Dyke Parks (B6), joilta on kaikilta valittu laadukasta materiaalia. Yhtälön toinen puoli oli se, ettei sillä ollut omaa selkeää musiikillista profiilia, vaikka pääosa sen julkaisemasta musiikista syntyi toki edelleen Los Angelesin studioiden vakiokaartiin kuuluneiden sessiomuusikoiden voimin. JYRKI ILVA Bennett satsasi uusien artistien kiinnittämisen ja kehittämisen sijasta mieluummin levyprässäämöihin ja jakeluverkoston laajentamiseen. Libertyn 1960-luvun alkupuoliskon menestyksistä suurelta osin vastannut Snuff Garrett siirtyi vuonna 1966 freelanceriksi, tuotettuaan vielä läksiäislahjaksi Gary Lewis & The Playboys -yhtyeelle vaikuttavan top ten -hittien putken. Lovin’ Spoonful -yhtyeen Kama Sutra -merkille tekemien hittien tuottajina. Kullekin projektille annettiin budjetti, jonka puitteissa tuotantotiimi hankki levytettävän materiaalin, järjesti levytyssessiot ja vastasi tallennettujen esitysten viimeistelystä. Libertyn johtoportaaseen kuuluneen Bud Dainin mukaan yhtiön pääomistaja Al JACKIE DESHANNON Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 3 Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 3 vaiheessa yhtiö ryhtyi talon sisäisen tuotannon sijasta siirtämään luovaa vastuuta yhä enemmän ulkopuolisille tuotantotiimeille, jotka palkattiin usein projekti kerrallaan. Heidän johdollaan Jackien musiikissa palattiin tilapäisten harharetkien jälkeen jälleen modernimpiin tunnelmiin: Me About You (Imperial LP-12386, 1968) A: (1) Me About You (2) I’m With You (3) I Keep Wanting You (4) Didn’t Want To Have To Do It (5) What Ever Happened To Happy (6) Baby Close Its Eyes B: (1) Music Man (2) The Girls’ Song (3) Splendor In The Grass (4) Nobody’s Home To Go Home To (5) Nicole (6) High Coin (7) I’ll Turn To Stone ”Me About You” on hieman tasapaksu, mutta myös erittäin tyylikäs kooste sulavasti orkestroitua länsirannikon poppia, ”Pet Soundsin” jälkeisessä ajan hengessä. Vuoden 1968 ”Laurel Canyon” -albumi vie laulaja-lauluntekijän juurevampiin tunnelmiin, seuraavan vuoden singlehitti Put A Little Love In Your Heart puolestaan palauttaa hänet jälleen listakärjen tuntumaan
Imperial (1968) 66313 The Weight (55.) Splendor In The Grass / Effervescent Blue 66342 Laurel Canyon Holly Would Marraskuussa 1968 julkaistulla ”Laurel Canyon” -albumilla jatkettiin samalla reseptillä. Tämä albumi oli edeltäjästään poiketen orgaanisesti syntynyt bändilevy, jolla pyrittiin valmiiksi kirjoitettujen sovitusten sijasta vapaamuotoisempaan ja juurevampaan meininkiin. Kolmannen LP:n aikahaitari on pienempi, mutta punaista lankaa siltäkin on turha etsiä. Ne ovat kaikki erinomaisia. Capitolin johtoporras muutti kuitenkin mielensä, ja niinpä elokuussa 1968 markkinoilla oli kaksi kilpailevaa singlejulkaisua. Albumi kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin aikanaan What The World Needs Now -hitin jatkoksi julkaistu, sekalaista materiaalia sisältänyt ”This Is Jackie DeShannon”. Samannimisen elokuvan innoittama B3 oli julkaistu jo pari vuotta aiemmin Come And Get Me -singlen kääntöpuolella Byrds-yhtyeen horjuvasti säestämänä demoversiona, mutta nyt siitä tehtiin uusi, täyteläisesti sovitettu tulkinta, joka on ihan toista luokkaa. Jackie oli turhautunut Libertyn sekavaan julkaisupolitiikkaan, jossa samaa materiaalia julkaistiin moneen kertaan erilaisina kokonaisuuksina ilman mitään selkeää logiikkaa. Albumin sisältämää materiaalia julkaistiin kolmella singlellä, mutta promootio ja sitä myötä myös menestys jäi vaatimattomaksi. Tuolloin näytti siltä, ettei The Bandin levyyhtiö Capitol olisi julkaisemassa kappaletta singlenä, joten Liberty päätti kokeilla onneaan sen kanssa. Blues News 1/2025 25 Jackien omia sävellyksiä on mukana kolme, yhdessä Jack Nitzschen kanssa kirjoitettu A3 ja pelkästään Jackien nimiin merkityt B3 ja B5. LAUREL CANYON LAUREL CANYON Kun ”Me About You” -albumi ja siltä irrotetut singlet jäivät vähälle huomiolle, kokeiltiin toisenlaista konseptia. Jackien tuottajiksi palkattiin mm. Levyjen kansikuvatkin saattoivat olla pahimmillaan peräisin vuosien takaa. Tykkään kovasti myös kaihoisasti tulkitusta B5:stä. Splendor In The Grassin kohdalla Liberty sekoili kaiken lisäksi pahemman kerran ja singlelle päätyi uuden version sijasta jälleen The Byrdsin kanssa levytetty demo. Sonny & Cherin ja Buffalo Springfieldin taustavoimina tutuiksi tulleet Charles Greene ja Brian Stone. Imperial (1968) 66281 Me About You (119.) I Keep Wanting You 66301 Nobody’s Home To Go Home To Nicole 66312 Didn’t Want To Have To Do It Splendor In The Grass Vaikka Jackien uutta materiaalia sisältävillä albumeilla pyrittiin tästä eteenpäin yhtenäisempiin kokonaisuuksiin, Liberty-yhtiö sekoitti edelleen kuvioita julkaisemalla vanhoja levytyksiä uudestaan sekä Imperialilla että halvemman hintaluokan Sunset-alamerkillä ilmestyneillä koosteilla. Näiden johdolla hän levytti heinäkuussa 1968 version The Bandin ensimmäisellä albumilla ilmestyneestä Robbie Robertsonin kappaleesta The Weight. Jackien versio pärjäsi listasijoitusten perusteella paremmin (Cash Boxin pop-listalla hänen versionsa ylsi sijalle 35 asti), mutta The Bandin originaali on pidemmän päälle jättänyt Jackien sinänsä onnistuneen levytyksen unohduksiin. Keskimmäinen albumi on sen sijaan mielekkäämpi kokonaisuus, sillä mukana ovat yhtä vaille kaikki Bacharach/David -tuotokset ja muitakin samanhenkisiä kappaleita vuosilta 1963–1967. 12 .1 96 8. Bud Dain valitteli jälkikäteen sitä, että Liberty osasi kyllä singlehittien markkinoinnin, muttei hallinnut artistiensa uran pitkäjänteistä rakentamista, missä huolellisesti suunnitelluilla albumeilla olisi ollut keskeinen rooli. Siitäkään ei toki ollut haittaa, että Leikkeet ylhäältä alas © Billboard 3.8.1968, Cash Box 3.8.1968, Record World 21.12.1968 © Ca sh Bo x 7. Näitä syntyi kesän 1968 aikana kaksi ja loppuvuodesta 1970 julkaistiin vielä kolmaskin vanhaa materiaalia sisältänyt albumi: Lonely Girl (Sunset SUS-5225, 1968) What The World Needs Now Is Love (Imperial LP-12404, 1968) Jackie DeShannon / Love (Sunset SUS-5322, 1970) Ensimmäinen LP on melkoinen sekasotku, sillä sille on huiskittu ilmeisesti aivan summamutikassa eri aikoina julkaistua materiaalia aina Liberty-kauden alusta lähtien. Korkean profiilin artisteilla ja näiden mahdollistamalla vakaalla albumimyynnillä olisi ollut 1960-luvun loppua kohden yhä suurempi merkitys myös levyyhtiön taloudelliselle tulokselle
Barry Whiten megamenestykseen oli vielä muutama vuosi aikaa, mutta hän oli jo tässä vaiheessa huomiota herättävän iso mies. Laurel Canyon (Imperial LP-12415, 1968) A: (1) Laurel Canyon (2) Sunshine Of Your Love (3) Crystal Clear (4) She's My Best Friend (5) I Got My Reason (6) Holly Would B: (1) You've Really Got A Hold On Me (2) The Weight (3) Bitter Honey (4) Come And Stay With Me (5) L.A. Albumin päätösraita on Jackien käheällä äänellä tulkitsema neliminuuttinen gospel-balladi. Vaikka varsinainen Los Angeles -romantiikka jäi sanoitusten osalta muutaman kappaleen varaan, Sue Cameronin Laurel Canyonin maisemissa kuvaamat hippihenkiset kannet ja takakanteen painettu Jackien runomuotoinen kertomus albumin teemoista ja tekijöistä olivat selkeästi uutta aikakautta. 26 Blues News 1/2025 Singer-Songwriters And Cocaine Cowboys In The LA Canyons, 1967–1976”, 2005) pitää ”Laurel Canyonia” yhtenä kaupungin laulajalauluntekijä-ilmiön lähtölaukauksista. Johnin, Paul Humphreyn ja Russ Titelmanin kaltaisia ammattilaisia. (6) Too Close Sunset Stripin tuntumassa sijainneesta Laurel Canyonista tuli 1960ja 1970-lukujen taitteessa laulaja-lauluntekijä-liikkeen symbolinen keskuspaikka. Jackie oli Laurel Canyonin kulmilla jo valmiiksi ja tunsi ennestään monet kanjonien uusista asukkaista. Valentinos-yhtyeen jäsenenä, Sam Cooken suojattina, sessiokitaristina ja Wilson Pickettin hovisäveltäjänä uraa luonut Womack oli juuri nousemassa pinnalle omilla levytyksillään. ”Hotel California.. YouTuben ehdottomiin Jackie-aarteisiin kuuluu hänen pian albumin julkaisemisen jälkeen tekemänsä vierailu Hugh Hefnerin tv-ohjelmassa”Playboy After Dark”. Barry Whiten säveltämä ja Jackien vakuuttavasti laulama A5 on hyvin samantyylinen eikä ainakaan huonompi. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, ettei Jackie kuulunut tämän uuden rockja pop-eliitin sisäpiiriin tai ollut kovin näkyvästi mukana kanjoneissa vallinneessa, jälkikäteismuisteloiden mukaan huumeiden ja sekavien parisuhteiden leimaamassa leimaamassa vaihtoehtokulttuurissa. Sielukkaasta taustalaulusta vastasi trio Barry White, Brendetta Davis ja Don MacAllister, joiden kanssa Jackie muistelee laulaneensa sessioissa samaan mikkiin. Ehkä Jackiella oli kuitenkin painolastinaan niin paljon perinteisen valtavirran suuntaan kallellaan olevaa historiaa, ettei hän kyennyt aivan suin päin hyppäämään uskottavaksi uuden sukupolven suunnannäyttäjäksi. Pikemminkin kyseessä on impressionistinen, jossain määrin satunnaisista kappaleista koostuva kokonaisuus, josta kuitenkin välittyy tekemisen ilo. Monet aikakauden keskeisistä musiikintekijöistä Carole Kingiä ja Neil Youngia myöten muuttivat joko sinne tai hieman syrjemmällä sijainneeseen ja vielä astetta idyllisempään Topanga Canyoniin. Ihan kaikki versioinnit eivät ole mitenkään unohtumattomia, mutta kohokohtia on kuitenkin monta. Hän esittää livenä bileyleisön edessä kaksi albumin parhaimmistoon kuulunutta kappaletta, I Got My Reason ja Holly Would. ”Laurel Canyon” ei ole mikään varsinainen tarkkaan mietitty tai loppuun asti hiottu teema-albumi. LISÄÄ RAKKAUTTA LISÄÄ RAKKAUTTA Kun Laurel Canyonista ei tullut odotettua menestystä, päätettiin jälleen kerran kokeilla jotain muuta: Jackie laitettiin Libertyn Minitalamerkille levyttäneen Bobby Womackin tuotettavaksi. Niin tai näin, ”Laurel Canyon” jäi myyntilistojen ulkopuolelle. Myös tiukan oloinen taustalaulajatrio White-Davis-MacAllister esitellään yleisölle. Los Angelesin musiikkihistoriasta kirjoittanut Barney Hoskyns (mm. Studiomuusikoiden lisäksi albumilla oli mukana myös Greenen ja Stonen talliin kuuluneen folk-rock-yhtye Daily Flashin jäseniä. Joni Mitchellin puolitoista vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Ladies Of The Canyon” -albumi oli aivan toisen luokan menestys. Musiikillisestikin se oli selkeä askel eteenpäin – sattumaa tai ei, Jackien parhaat 1970-luvun levytykset tehtiin aikanaan suurin piirtein samoilla eväillä. Trust Me onnistui Jackien käsittelyssä hyvin, sillä hänen versionsa on suoraviivaisempi ja melodisempi kuin Pickettin ja Womackin Greenen ja Stonen kokoamassa yhtyeessä soitti Harold Battisten, Dr. Näihin kuuluvat mm. Muusikot jäävät sen sijaan nimettömiksi – jälkimmäisellä kappaleella rumpali on sen verran pahasti hukassa, että mukana lienee joko ollut joku satunnainen tuuraaja tai sitten Hefnerin bailujen booli oli ollut odotuksia tuhdimpaa kamaa. nätti sanaleikittely A6, Jackien oma versio Marianne Faithfull -hitistä B4, räväkämpi B3 ja jämäkkä Los Angeles -ylistys B5. ”Laurel Canyonilla” B2 ei erotu mitenkään joukosta, sillä esim
Billboardin easy listening -listalla kappale ylsi peräti kakkoseksi, eli sitä soitettiin paljon myös aikuisyleisölle suunnatuilla, viihdemusiikkiin erikoistuneilla radiokanavilla. Grammy-palkinto meni jälleen sivu suun, mutta ehdokkuuskin oli kova juttu. Keskitempoiset kappaleet ovat kovin samanlaisia ja sovituksetkin kuulostavat täyteen ahdetuilta, sillä mukana on poikkeuksetta sekä torvisektio, jouset että tyttökuoro. Kakkospuolen loppua kohti tunnelma sentään kevenee, ja nätit sinkkuraidat B3 ja B4 toimivat jo paljon paremmin. Calvin Carterin tuottama Baby I Love You vuonna 1966). Sinkkujulkaisujen osalta vuosikymmenen vaihde näytti tältä: Imperial (1969–1970) 66370 Trust Me What Is This 66385 Put A Little Love In Your Heart (4.) Always Together 66419 Love Will Find A Way (40.) I Let Go Completely 66430 Do You Know How Christmas Trees Are Grown. Janis Joplinin ohjelmistoon. Hittilevyn vanavedessä Jackie pääsi ensimmäistä kertaa myös Billboardin albumilistalle, kun samanniminen kiireen vilkkaa työstetty LP nousi listan sijalle 81, viipyen top 200:ssa yhteensä 15 viikkoa: Put A Little Love In Your Heart (Imperial LP-12442, 1969) A: (1) Put A Little Love In Your Heart (2) You Are The Real Thing (3) River Of Love (4) Keep Me In Mind (5) Mama's Song (6) Movin' B: (1) You Can Come To Me (2) You Have A Way With Me (3) I Let Go Completely (4) Always Together (5) Love Will Find A Way (6) Live Valitettavasti ”Laurel Canyonin” tunnelmista oli tällä kertaa otettu pari askelta taaksepäin. What Is This sen sijaan jäi Womackin omiin versioihin (Keymen 102 ja Minit 32037) verrattuna kesyksi, osin heppoisemman sovituksen takia. Ray Charlesin kaveripiiriin kuulunut Holiday teki itsekin erinomaisia levyjä, mutta menestys jäi muutamaan pikkuhittiin (mm. Niinpä hän pyrki profiloitumaan aiempaa enemmän lauluntekijänä ja tuottajana. Etenkin albumin ykköspuoli on lähinnä puuduttavaa kuunneltavaa. 19 69 © Re co rd W or ld 27 .1 2. Levyn krediiteissä vanha aviomies Bud Dain on mukana tittelillä ”Executive Producer”, mutta käytännössä vastuu ulkoistettiin VME Productions -nimiselle tuotantoyhtiölle (koko nimeltään Vitale & McWhorter Enterprises), joka oli alun perin perustettu tuottamaan Imperialin artistikaartiin kuulunutta Sam Russellia. Kappaleen sanoitus on ajalleen tyypillistä rakkaushömppää, kuten toki myös What The World Needs Now oli ollut ennen sitä, mutta sävellyksenä se on astetta tylsempi. Blues News 1/2025 27 aiemmat levytykset – sittemminhän sävelmä päätyi mm. Totta puhuen se on tuntunut minusta aina hivenen laskelmoidulta. Ison hitin jatkosinglenä julkaistu kepeä B5 (rakkautta jälleen...) menestyi ihan hyvin, vaikkei se ole erityisen mieleenpainuva sen paremmin sävellyksenä kuin esityksenäkään. Seuraava yritys sen sijaan onnistui. Kolmikon muut jäsenet täydensivät kappaleen levytyskuntoon. Julkaisematta jääneellä Happy Go Lucky Me -kappaleella (joka löytyy RPM:n ”Laurel Canyon” -CD:n ekstroista) Jackien tulkinta tuo jopa mieleen Bettye Swannin Money-levytykset. Vaikka mukana on kymmenen Jackien ja Jimmy Holidayn sävellystä, joista kolmella on kirjoittajana myös Randy Myers, päävaikutelmaksi jää kuitenkin pettymys. Miinuspuolena oli kuitenkin se, että hän leimautui jälleen keskitien pop-artistiksi, joka esitti harmittomia rallatuksia siitä, kuinka maailmasta tulee parempi paikka, jos kaikki vain rakastavat toisiaan vähän enemmän. Jackien yhdessä Holidayn ja veljensä Randy Myersin kanssa kirjoittama Put A Little Love In Your Heart tunki itsensä listakärjen tuntumaan kesällä 1969 ja myi lopulta kultalevyksi asti. 19 69 © Cash Box 22.11.1969 Oikealla Randy Myers, alhaalla Jimmy Holiday. Bobby Womackin jälkeen Jackien kirjoittajakumppaniksi värvättiin toinen Minit-merkille levyttänyt musta soul-mies, Jimmy Holiday. Valitettavasti tämä kokeilu jäi pelkäksi kuriositeetiksi. Christmas 66438 Brighton Hill (82.) You Can Come To Me 66452 Medley: You Keep Me Hangin' On / Hurt So Bad (98.) What Was Your Day Like Leikkeet ylh. Put A Little Love In Your Heart on sittemmin päätynyt mm. Ehkä tähän vaikuttaa myös purkkapopin mieleen tuova, mekaanisen oloinen taustajumputus. Jackien uran ja medianäkyvyyden kannalta kappaleen menestys oli varmasti tervetullutta. alas © Billboard 5.4.1969, Cash Box 12.4.1969, Cash Box 31.5.1969 © Ca sh Bo x 25 .1 0. Vauhtia hidastivat myös terveyshuolet, sillä hän oli vuoden 1969 alussa vasta toipumassa sydänleikkauksesta. Coca-Cola-mainokseen ja siitä on tehty kymmenittäin versioita, mutta Jackien originaalilevytys lienee kuitenkin edelleen tunnetuin. Jackien omien muistikuvien mukaan kappaleen musiikillisen idean keksi alun perin hänen veljensä, joka oli ajatellut sen sopivan suuren suosikkinsa Gladys Knight & The Pipsin ohjelmistoon
Libertyn jakelussa olleella Soul City -levymerkillä ilmestynyt Fifth Dimension -yhtyeen Aquarius / Let The Sunshine In oli ollut massiivinen hitti, ja sen jalanjäljissä yrittäjiä riitti moneen lähtöön. Transamerica ymmärsi vasta jälkikäteen maksaneensa siitä hulppeasti liikaa. Tässä vaiheessa Jackien vaiheisiin vaikutti todennäköisesti sekin, että koko Libertykonsernin toiminta alkoi olla loppusuoralla. Yhden kommentaattorin mukaan yhtiön todellinen arvo olisi ollut 12–14 miljoonan dollarin luokkaa. Jackien viimeiseksi Liberty-singleksi jäänyt Russell/Hunt -tuottajaparin näppärä sävellys B1 sopii myös hyvin kokonaisuuteen. Ykköspuolen päättävän, tutuista kappaleista rakennetun medleyn pointtia on sen sijaan vaikeampi ymmärtää, vaikkei Jackien tulkinnassa sinällään ole mitään vikaa. United Artistsin päätoimipaikka oli New Yorkissa, Libertyn taas Los Angelesissa. Yli puolet materiaalista on kolmikon DeShannon/Holiday/Myers käsialaa. Medleyt olivat toki juuri vuosien 1969–1970 tienoilla suuressa suosiossa. Itse asiassa tässä palattiin lähemmäs parin vuoden takaisen ”Me About You” -LP:n levollisia tunnelmia. Singlejulkaisu B4 etsi tosin innoituksensa Brittein saarilta. Liberty oli myyty vuonna 1968 Transamericayhtiölle, jolla oli jo ennestään omistuksessaan toinenkin levy-yhtiö, United Artists. 28 Blues News 1/2025 Liberty (1970) 56187 It’s So Nice (84.) Mediterranean Sky Kaikki Jackien vuoden 1970 singlet nousivat Billboardin pop-listalle, tosin vain häntäpäähän. Musiikillisesti ne eivät tarjonneet mitään mullistavaa, mutta hänen viimeinen Imperial-albuminsa on kuitenkin ihan mukava kokonaisuus: To Be Free (Imperial LP-12453, 1970) A: (1) Livin' On The Easy Side (2) What Was Your Day Like (3) Child Of The Street (4) Sooner Or Later (5) Mediterranean Sky (6) Medley: You Keep Me Hangin’ On / Hurt So Bad B: (1) It's So Nice (2) Francoise (3) When Morning Comes Again (4) Brighton Hill (5) Bird On The Wire Kyseessä oli jälleen VME-tuotanto, jonka vastuuhenkilöiksi oli nimetty Sam Russell ja Irvin Hunt, eli menestyksen myötä jatkettiin turvallisuushakuisesti suurin piirtein samalla kokoonpanolla. Vaikka kappaleen sijoitus Billboardin pop-listalla jäi vaatimattomaksi, easy listening -listalla tämäkin oli top ten -hitti. Sovituksista vastasi edellisen LP:n tapaan pääosin vanha veteraani René Hall, mutta tällä kertaa ne ovat huomattavasti ilmavampia ja monipuolisempia, eli aiemmat ongelmat oli selvästi tunnistettu. Albumin teema ”To Be Free” poimittiin B5:n sanoituksesta. Yhtiöt toimivat aluksi rinnakkain siten, että Libertyn johtoportaalla oli kokonaisuudessa isompi rooli. Libertyn pääomistaja Al Bennett onnistui saamaan yhtiöstään hyvän hinnan, sillä kauppasumma oli peräti 24 miljoonaa dollaria. Sanoituksissa esiin nousevat Eurooppaan viittaavat teemat selittyvät osin sillä, että Jackie oli ollut Cannesissa vuoden 1969 Midem-musiikkimessuilla. Vertailukohdaksi voi mainita, että Libertyä vankemmalla pohjalla ollut Atlantic-konserni oli myyty viittä kuukautta aiemmin uudelle omistajalle 17 miljoonalla dollarilla. Vaikka sovitus voisi olla astetta terävämpi, Jackie tekee tästä Leonard Cohenin sävelmästä onnistuneen version. Vuoteen 1970 mennessä yrityskaupan yhteydessä luotujen odotusten ja todellisuuden välinen ristiriita johti kuitenkin siihen, että Liberty/Imperialin toiminta ajau
Jackien aviomies Bud Dain löysi uuden työpaikan kovassa nosteessa olleesta A&M-levy-yhtiöstä. Suurimmat suosionosoitukset Copacabana-klubin yleisöltä sai kuitenkin Put A Little Love In Your Heart. Johnny Christopherin kirjoittama lämminhenkinen avausraita sopii tunnelmaltaan hyvin kokonaisuuteen. Blues News 1/2025 29 mutta ehkä Capitolin rosterissa oli kuitenkin tilausta juuri hänen kaltaiselleen naisartistille. Ironista kyllä, yksi Liberty-merkin viimeisistä singlejulkaisuista oli Ike & Tina Turnerin Proud Mary, josta tuli kevättalvella 1971 parivaljakon yhteisen uran suurin listamenestys. Muutettuaan opintojen jälkeen takaisin New Yorkin seudulle hän toimi mm. Lisäksi hänellä oli puherooli ”The Catcher” -nimisessä tv-elokuvassa (1972), jossa hän esitti myös kirjoittamansa kappaleen Half Moon, Half Sun. Tämän näkyvyyden ansiosta Jackie esiintyi nuorison suosimien klubien ja konserttien sijasta yhä enemmän aikuisyleisölle suunnatuissa yökerhoissa. Capitol kävi parhaillaan läpi vaikeaa siirtymävaihetta, sillä myyntivalteista suurin eli Beatles-yhtye oli juuri hajonnut, eikä The Beach Boys sekään tuottanut hittilevyjä entiseen tapaan. Vaikka United Artists oli oikeastaan pärjännyt vielä huonommin, sen johtoporras pääsi lopulta konsernin sisäisessä valtataistelussa niskan päälle, ja Libertyn toiminta ajettiin lopullisesti alas vuoden 1971 puolella. Record Worldin (16.1.1971) arvioijan mukaan Jackie oli hauraan ja haavoittuvan oloisesta olemuksestaan huolimatta vakuuttava ja vaikuttava esiintyjä, joka eläytyi materiaaliinsa sekä fyysisesti että emotionaalisesti. Leonard Cohenin Bird On The Wiren, Robbie Robertsonin The Weightin, Bacharach/Davidin What The World Needs Now’n ja Lennon/ McCartneyn Let It Be’n lisäksi ohjelmiston kohokohtiin kuuluivat myös Leiberin ja Stollerin kirjoittama vanha La Vern Baker -hitti Saved, alun perin Edith Piafin ohjelmistosta peräisin ollut When The World Was Young sekä tribuuttina Dinah Washingtonille esitetty I Won’t Cry Anymore. Konkurssihuutokaupasta ostamansa Staxin jäämistön hän myi tosin pian eteenpäin Saul Zaentzin Fantasy-yhtiölle, mutta Bennettin vuonna 1977 hankkima Himerkin katalogi oli ainakin vielä viitisentoista vuotta sitten edelleen hänen jälkeläistensä omistuksessa. Jackien lähetti Edelmanille tarjouksen agenttinsa kautta, ja vaikka tämä ensin epäröi, hän päätti lopulta ottaa tarjotun tehtävän vastaan. Tämä oli ajankohtainen teema 1970-luvun alun amerikkalaisessa julkisuudessa, ja Jackie oli viitannut siihen jo aiemmin vieraillessaan Johnny Cashin tvshow’ssa, jossa hän oli laulanut mm. Niiden sijasta yhtiö julkaisi kesällä 1971 seuraavan LP:n: Songs (Capitol ST-772, 1971) A: (1) Keep Me Warm (2) Lay, Baby, Lay (3) West Virginia Mine (4) Show Me (5) Down By The Riverside B: (1) International (2) Sunny Days (3) Salinas (4) Bad Water (5) Ease Your Pain Kuten nimestäkin voi ehkä päätellä, “Songs” tähtäsi laulaja-lauluntekijä-markkinoille. Al Bennett taas perusti Libertyn myynnistä saamillaan miljoonilla uuden Cream-nimisen levy-yhtiön. Jackiella olisi ollut paljon tuttuja Warner/Reprisen ja A&M:n kaltaisissa trendikkäämmissä yhtiöissä, © Re co rd W or ld 12 .9 .1 97 Leikkeet ylh. Merle Travisin sävelmän Dark As A Dungeon. Capitolin ensimmäinen reaktio oli lähettää Jackie Memphisiin Chips Momanin Americanstudiolle, jossa äänitettiin joulukuussa 1970 ja tammikuussa 1971 lähes parikymmentä kappaletta. Syystä tai toisesta Capitol päätti kuitenkin hyllyttää pääosan näistä levytyksistä. Vaikkei Cream koskaan saavuttanut mainittavaa menestystä omilla tuotoksillaan, Bennett hankki 1970-luvun kuluessa omistukseensa Memphisissä toimineiden Staxja Hi-levymerkkien katalogit. Liberty-pomot jättivät yhtiön vuoden 1970 kuluessa. Kun Jackien Liberty-sopimus vuonna 1970 päättyi, hänen uudeksi kodikseen valikoitui toinen länsirannikon levy-yhtiö, Capitol. teatteriorkesterien johtajana ja etsi itselleen roolia musiikkibisneksestä laulunkirjoittajana. alas © Cash Box 9.5.1970, Billboard 9.5.1970, Cash Box 18.7.1970 Randy Edelman. ”Songs” ei ole materiaalinsa puolesta läheskään ”Tapestryn” tasoinen kokonaisuus, mutta Randy Edelmanin tekemät sovitukset ovat joka tapauksessa yhtä lailla siistejä ja pelkistettyjä. Käydessään katsomassa tv-tähti Judy Carnen show’ta hän sattui näkemään Edelmanin johtamassa isoa orkesteria ja esittämässä tauon aikana omia sävellyksiään. ”Tapestry” oli julkaistu pari kuukautta ennen näitä sessioita, mutta sen listamenestys oli tässä vaiheessa vasta alkamassa, eikä kellään todennäköisesti ollut aavistusta, että siitä tulisi yksi 1970-luvun myydyimmistä albumeista. Vuonna 1947 syntynyt Edelman oli suorittanut musiikkiopintonsa Cincinnatin konservatoriossa, ja hän oli kirjoittanut jo opiskeluaikanaan sovituksia Syd Nathanin King-levy-yhtiölle. Jackiella oli siellä mukanaan iso yhtye, johon sisältyi kuuden hengen jousisektio. Sekä Record World, Cash Box että Billboard julkaisivat hänen show’staan positiiviset arviot. Yksi virstanpylväs oli kiinnitys New Yorkin maineikkaalle Copacabanaklubille tammikuussa 1971. Jackie puolestaan haki näihin aikoihin itselleen vakituista orkesterinjohtajaa. Näihin aikoihin Jackien taustajoukkoihin liittyi uusi kasvo, Randy Edelman. Jackie muisteli tosin myöhemmin, että hänen odottamansa tyylikkään valkopukuisen kapellimestarin sijasta työhaastatteluun tulikin rähjäiseen nahkatakkiin, t-paitaan, risoihin farkkuihin ja buutseihin pukeutunut nuori mies... Hän vieraili mm. Tämän pääosin Capitolin studioilla Los Angelesissa huhtikuun alussa 1971 levytetyn albumin tuotannosta vastasi Jackie itse yhdessä nuoren A&R-miehen Eric Malamudin ja pitkän linjan Capitol-tuottajan John Palladinon kanssa. STONE COLD SOUL STONE COLD SOUL Listamenestyksen myötä Jackie oli vuosikymmenen vaihteessa jälleen näkyvästi esillä amerikkalaisessa mediassa. Suhteesta tuli kuitenkin pitkäaikainen, vaikka Edelman teki samaan aikaan töitä muidenkin artistien kanssa ja käynnisteli 1970-luvun puoliväliä kohden myös omaa soolouraansa. Kaksi mukaan valituista muusikoista (kitaristi Danny Kootch ja rumpali Russ Kunkel) oli soittanut sekä laulaja-lauluntekijä-liikkeen kärkinimiin kuuluneen James Taylorin bändissä että myös Carole Kingin ”Tapestry”-LP:llä. Ed Sullivan Show’ssa sekä Glen Campbellin, Andy Williamsin, Leslie Uggamsin, Johnny Cashin ja koomikko Red Skeltonin tv-ohjelmissa. tui kriisiin, josta se ei enää selvinnyt. Edelmanin soittama pianokuvio on keskeisessä roolissa Jackien kirjoittamalla A3:lla, joka kertoo empaattisesti kaivostyöläisten kovasta elämästä. Lehdet kiinnittivät myös huomiota Jackien ohjelmiston monipuolisuuteen: Siihen sisältyi yhtä lailla modernien laulunkirjoittajien sävellyksiä kuin Tin Pan Alleyn klassikoita. Elokuvan musiikkiannista vastasi kuitenkin pääosin takavuosien r&b-listasankari Piano Red
Aika ajoin kaunopuheiseksi heittäytyvä Roben Jones puhuu hänen tulkintojensa kohdalla ”stoalaisesta voimasta, joka yhdistyy sydäntäsärkevään haavoittuvuuteen”. Roben Jonesin kirjoittaman perusteellisen American-studion historian (”Memphis Boys: The Story Of American Studios”, 2011) haastattelujen perusteella Jackie oli mieluisa vieras studion muusikoille. Siitä sen sijaan olemme Jonesin kanssa samaa mieltä, että Jackien versio Emitt Rhodesin kappaleesta (5) onnistuu hyvin – © Record World 2.10.1971 © Cash Box 19.6.1971. Sävelmän originaaliversio ilmestyi Kingin ”Tapestrya” edeltäneellä ”Writer”albumilla. Taustalla on pelkästään akustinen kitara ja flegmaattisen oloisesti kopsutteleva perkussionisti. Studion bisnespuolesta vastannut Marty Lacker oli tutustunut häneen jo 1960-luvun alussa ollessaan mukana Elviksen taustajoukoissa. Kokoelman kappaleet on järjestetty siten, että alkupään kuusitoista ensimmäistä kappaletta on peräisin American-sessioista – tai tämä lienee ollut CD:n kokoajien ajatus, mutta sekä Memphisissä että Los Angelesissa tallennetun West Virginia Minen kohdalla versiot ovat menneet väärin päin. Kitaristi Reggie Young tunsi hänet jo ennestään, sillä hänkin oli ollut mukana vuoden 1964 Beatles-kiertueella, tuolloin Bill Black Combon riveissä. Viheltelyllä alkava Jackien sävellys (12) oli saanut innoituksensa Israelin historiasta. Osa kappaleista on peräisin American-studion lähipiiristä, mutta mukaan on otettu hyvin valikoituja sävelmiä muiltakin ajankohtaisilta laulunkirjoittajilta. Materiaalissakaan ei ole valittamista, vaikka se painottuu hitaisiin ja keskitempoisiin esityksiin. Hienosti tämä silti kantaa nätin sävelmän ja Jackien kuulaan laulusuorituksen varassa. CD-koosteen helmiin kuuluu Jackien selvästi sydämensä pohjasta laulama herkkä luenta Carole Kingin ja Gerry Goffinin kappaleesta (4). 30 Blues News 1/2025 Albumin toinen Christopher-sävellys A4 on muista raidoista poiketen peräisin Americansessioista, mutta vaudevillehenkisesti sovitettu kappale toimii tässäkin yhteydessä. Ei hassumpaa, mutta parempaakin olisi ollut tarjolla. Toisin kuin Los Angelesin studioilla oli tapana, Memphisissä levytyksiä ei tehty tiukan sessioaikataulun puitteissa vaan niille annettiin enemmän aikaa. American-levytyksiä kirjassaan analysoiva Roben Jones ei tosin ole jostain syystä ollenkaan yhtä ihastunut Jackien tulkintaan. Sovitukset ovat raikkaita ja ilmavia, minkä ansiosta Jackien laulusuoritukset nousevat etualalle. Bob Dylanin A2 jää sen sijaan vähän jähmeäksi ja turhankin kulunut A5 vedetään läpi rock-henkisellä sovituksella. B1 ei ole se vanha tuttu Kansainvälinen, jossa työn orjat nousevat sorron yöstä, vaan tuoreempi Benny Gallagherin ja Graham Lylen sävellys. American-sessioiden julkaisemattomat kappaleet on näet saatu kuultavaksi CD-aikakaudella. Jackie tekee onnistuneen tulkinnan myös George Harrisonin mietiskelevästä sävellyksestä (9), jonka dramaattinen sovitus on sekin hyvin pelkistetty. Roben Jonesin mukaan myös toinen ”Songs”-LP:n kappale, International, levytettiin ensin Memphisissä, mutta tätä versiota CD:llä ei ole, kuten ei myöskään Jackien tulkintaa Kris Kristoferssonin sävellyksestä For The Good Times. Youngin lisäksi studiobändin kokoonpanoon kuuluivat tässä vaiheessa Johnny Christopher (akustinen kitara), Mike Leech (basso), Gene Chrisman (rummut) sekä Bobbyt Emmons ja Wood (kosketinsoittimet). Jackien omaa käsialaa oleva B3 palaa puolestaan James Dean -muistoihin. Randy Edelmanin melodinen B2 tuo mieleen Yesterday Once Moren kaltaiset Carpenters-duon hitit – ei ehkä sattumalta, sillä Edelman oli soittanut myös heidän taustallaan. Tämä toimii oikein hyvin, sillä Jackie on näillä levytyksillä parhaimmillaan. Alkuperäiseltä American-versiolta puuttuu Randy Edelmanin pehmentävä pianokuvio, mutta rosoisempi, kansanmusiikin perinteestä ammentava sovitus sopii kyllä paremmin yhteen kappaleen sanoituksen kanssa. Jackien yhdessä Jimmy Holidayn ja Randy Myersin kanssa kirjoittama, astetta räväkämpi B4 oli ollut hieman aiemmin listoilla Raelettesyhtyeen versiona. American-sessioissa tallennettujen kappaleiden taso on sen verran kova, että niistä olisi saanut koostettua hienon albumin melkein miten päin vain. Kattavin (vaikkei nimestään huolimatta ihan täydellinen) valikoima Capitol-kauden äänitteitä löytyy seuraavalta kokoelmalta: Stone Cold Soul: The Complete Capitol Recordings (Real Gone Music RGM 0685, 2018) (1) You Don’t Miss Your Water (Til Your Well Runs Dry) (2) Stone Cold Soul (3) West Virginia Mine (4) Child Of Mine (5) Live Till You Die (6) Makes You Beautiful (7) Seven Years From Yesterday (8) They Got You Boy (9) Isn’t It A Pity (10) Sweet Inspiration (11) Johnny Joe From California (12) Now That The Desert Is Blooming (13) Sleepin’ With Love (14) Gabriel’s Mother’s Highway (15) And It Stoned Me (16) Show Me (17) Keep Me Warm (18) Lay, Baby, Lay (19) Down By The Riverside (20) International (21) Sunny Days (22) Salinas (23) Bad Water (24) Ease Your Pain (25) West Virginia Mine (American-versio) Dusty Springfieldin klassinen ”Dusty In Memphis” -albumi oli levytetty Americanstudiolla reilut kaksi vuotta aiemmin, ja ehkä Capitolin päätöksentekijöillä oli jotain samantapaista mielessä, kun Jackie lähetettiin Memphisiin. Chips Moman piti sessioissa matalaa profiilia, mutta studion vakiokaartista löytyi muutenkin yllin kyllin tuotannollista näkemystä ja kunnianhimoa
Etenkin American-sessioiden huippukohtiin lukeutuvassa railakkaassa Stone Cold Soulissa olisi minusta ollut hittipotentiaalia. RPM:n uudelleenjulkaiseman ”Songs”-albumin (RPM 315, 2006) bonusraidoissa on tosin mukana aiemmin julkaisematon vaihtoehtoinen versio nimenomaan tästä kappaleesta. Kappaleen oli kirjoittanut Elviksen Suspicious Minds -hitin tekijänä tunnetuksi tullut Mark James yhdessä Elviksen kaveripiiriin kuuluneen George Kleinin kanssa. Erot eivät ole periaatteessa suuria, mutta sovitus on astetta iskevämpi, Jackie selvästi innostuu ja kappale nousee toden teolla lentoon. Dusty Springfield -hitin Son Of A Preacher Man kirjoittajina tunnetuiksi tulleilta John Hurleylta ja Ronnie Wilkinsilta on mukana kaksi keskitempoista kappaletta (6,13), joista ensimmäinen toimii paremmin. ”Jackie” oli yksi viimeisistä albumeista, joita American-studiolla levytettiin ennen sen sulkemista. Etenkin kaksi jälkimmäistä ovat komeita esityksiä. Jackie kävi vielä syksyllä 1971 Eric Malamudin kanssa Nashvillessä äänittämässä yhden kuuden kappaleen session suunnitteilla ollutta toista Capitol-albumia varten. Materiaalina oli Jackien omien kappaleiden lisäksi Kris Kristoferssonin (Help Me Make It Through The Night) ja Merle Haggardin (Silver Wings) sävellyksiä, mutta näitä nauhoituksia ei valitettavasti enää löytynyt Capitolin arkistoista siinä vaiheessa, kun edellä mainittuja CD-julkaisuja koottiin. Blues News 1/2025 31 Jones pitää tätä gospel-henkisesti sovitettua keskitempoista kappaletta jopa jonkinlaisena American-studion ohjelmajulistuksena. Kokoelman aloittava koruton William Bell -versiointi on vain reilun minuutin pituinen, ilmeisesti lähinnä lämmittelyä – kappaleesta olisi kyllä mieluusti kuullut myös kokonaisen tulkinnan. Wexler oli Jackien pitkäaikainen fani, ja hänellä oli omat ideansa siitä, millaisia kappaleita Jackien kannattaisi levyttää. Lentomatkan aikana he sopivat keskenään Jackien siirtymisestä Atlanticin artistiksi. Jackie (Atlantic SD 7231, 1972) A: (1) Paradise (2) Heavy Burdens Me Down (3) Brand New Start (4) Only Love Can Break Your Heart (5) Laid Back Days (6) Full Time Woman B: (1) Vanilla O’Lay (2) Would You Like To Learn To Dance (3) I Won’t Try To Put Chains On Your Soul (4) I Wanna Roo You (5) Peaceful In My Soul (6) Anna Karina Levyn tuottajiksi merkittiin Jerry Wexler, Tom Dowd ja Arif Mardin, eli asialla oli Atlanticin ykköskaarti. Vaikka moni studion maineen luoneista muusikoista oli jo siirtynyt muihin maisemiin, siellä saatiin edelleen aikaiseksi täysipainoista jälkeä. Kesällä 1972 listoille noussut ensisingle B1 sai tuoreeltaan erinomaiset arviot, ja se sijoittui hyvin myös Cash Boxin kriitikoiden aikanaan tekemissä vuoden 1972 parhaiden singlejen listauksissa. Capitol-kauden singlejulkaisut jäivät kahteen neljävitoseen: Capitol (1971) 3130 Keep Me Warm Salinas 3185 Stone Cold Soul West Virginia Mine Valitettavasti Capitol laittoi promootiodollarinsa muualle, sillä nämä levyt jäivät vähälle huomiolle. Jackie tekee yhtä lailla sielukkaat tulkinnat myös Michael Cauleyn (7), Arlo Guthrien (14) ja Van Morrisonin (15) kappaleista. Kyseessä onkin tarttuva ja sujuvasti etenevä pop-kappale,. Sovitukseltaan pelkistetty versio Sweet Inspirations -yhtyeen hitistä (10) on sen sijaan täysimittainen. Albumi liikkuu hyvin pitkälle samoissa tunnelmissa kuin Capitolkauden American-levytykset. Hän ei tosin sairauden takia päässyt mukaan Jackien ensimmäisen Atlantic-albumin sessioihin, mutta osallistui kuitenkin sen konseptin suunnitteluun. Singleversiokaan ei ole huono, mutta jos on kuullut tämän, se kuulostaa auttamatta vaisulta. Levytykset tehtiin pääosin tutussa paikassa eli Memphisissä American-studiolla. UUSI YRITYS ATLANTICILLA UUSI YRITYS ATLANTICILLA Loppusyksystä 1971 Jackie sattui samalle USA:n itäja länsirannikon väliselle lennolle Atlantic-pomo Jerry Wexlerin kanssa. Levyä kuunnellessa tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Tällä kertaa tulokset myös julkaistiin
Plus”, Rhino RHM27832, 2003) bonusraitoina, mutta ne on sittemmin koottu kokonaisuudessaan seuraavalle CD:lle: All The Love: The Lost Atlantic Recordings (Real Gone Music RGM-0361, 2015) (1) When I’m Gone (2) Drift Away (3) All The Love That’s in You (4) Speak Out To Me (5) Hydra (6) Your Old Lady’s Leaving (7) Grand Canyon Blues (8) Sweet Soul Singer (9) Good Old Song (10) Easy Evil (11) If You Like My Music (12) Free The People (13) Spare Me A Little Of Your Love (14) Don’t Think Twice, It’s Alright (15) Sweet Sixteen (16) Flamingos Fly (17) Santa Fe (18) The Wonder Of You Koosteen neljätoista ensimmäistä raitaa ovat peräisin Tom Dowdin tammikuussa 1973 tuottamista sessioista. Warren Zevonin kanssa työskennelleen multi-instrumentalisti Jorge Calderónin kanssa. Kummankin sanoitus on tyylillisesti lähellä tajunnanvirtaa, missä varmaan näkyi Bob Dylanin ja Van Morrisonin kaltaisten laulunkirjoittajien vaikutus. Kyseessä on tyylikäs keskitempoinen kantrisoul-sävelmä, josta Jackie tekee herkän tulkinnan. Alice Stuartin kirjoittama A6 kuului puolestaan Jerry Wexlerin suosikkikappaleisiin, ja hän yritti parhaansa mukaan tyrkyttää sitä muidenkin Atlanticin naisartistien ohjelmistoon. Osa näistä äänitteistä tuli ensimmäistä kertaa saataville ”Jackie”albumin CD-version (”Jackie... Jackien omista sävellyksistä A5 irtoaa tiukoista pop-kappaleen kaavoista ja venyy lopulta kuuden minuutin mittaiseksi. Kääntöpuolen Neil Young -tulkinta poikkeaa ”After The Gold Rush” -albumilla ilmestyneestä originaalista sen verran, että se puolustaa oikein hyvin paikkaansa. Jackie on kirjoittanut neljä kappaletta (3–5, 7) yhdessä sittemmin mm. Tiettävästi kappale – tai ainakin kertosäe – sai sittemmin toisen elämän Oil of Olay -kauneustuotteen mainoksessa. Singleraidalla (4) viitataan ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin (”Washington news, Washington blues”) – Richard Nixon oli juuri valittu äänivyöryllä uudestaan presidentiksi, mutta alati laajeneva Watergate-skandaali alkoi vähitellen uhata hänen asemaansa. Albumin kakkossinglenä julkaistu versio John Prinen A1:stä palautti Jackien Kentuckyn maisemiin. Jackie ja Weiss ystävystyivät ja ryhtyivät viettämään aikaa yhdessä – aikakirjoihin on jäänyt mm. Hän oli ollut vuonna 1970 mukana Joe Cockerin ja Jackien vanhan tuttavan Leon Russellin tähdittämällä Mad Dogs & Englishmen -kiertueella, ja lisäksi hän toimi taustalaulajana myös Bob Dylanin levyillä ja kiertueilla. Jackien lisäksi myös Irma Thomasin kohdalla tärppäsi, ja kappale oli yksi hänen epäonnisen Cotillionkautensa harvoista valopilkuista. heidän vierailunsa Bob Dylanin ”Planet Waves” -albumin levytyssessioissa syksyllä 1973. Rokkaavan kitarariffin varassa kulkeva B6 on puolestaan omistettu Jean-Luc Godardin elokuvien naistähdelle Anna Karinalle. Alun perin Memphisistä kotoisin ollut Weiss oli tehnyt 1960-luvun lopulla muutaman vähälle huomiolle jääneen singlen sekä sooloartistina että osana Toni & Terri -duoa, mutta 1970-luvun alkuun tultaessa hän oli vähitellen löytänyt itselleen roolin taustalaulajana ja laulunkirjoittajana. 32 Blues News 1/2025 vaikka kertosäkeen lallatus kuulostaa kyllä minun korvissani jossain määrin ärsyttävältä. Leikkeet ylh. Ero American-levytyksiin ei ole suuri, mutta sovitukset ovat astetta värittömämpiä, eikä keskenään samantapaisista sävellyksistä nouse esiin ilmiselviä hittikappaleita. Sessioiden parasta antia on kokoelman avauskappale, jonka kirjoittaja on jäänyt tuntemattomaksi. Ehkä näitä tehtiin molemmissa. Jerry Wexler oli kiinnittänyt Chicagossa folkkuvioissa ”laulavana postimiehenä” mainettaan luoneen Prinen Atlanticin artistikaartiin hieman aiemmin, ja Jackie osallistui hänen uransa rakentamiseen myös siten, että Prine esiintyi hänen lämmittelijänään Los Angelesin Troubadour-klubilla kesällä 1972. Lisäksi Donna Weiss on kirjoittajana kolmella kappaleella (6, 8–9), jotka eivät kuitenkaan ole erityisen mielenjääviä. alas © Cash Box 29.4.1972, Record World 5.5.1972, Billboard 16.9.1972, Record World 24.6.1972, Cash Box 24.6.1972, Cash Box 9.6.1973. Jackien tulkinta tästä hivenen raskassoutuisesta balladista on Irman versiota keveämpi, mutta hyvin se häneltäkin onnistuu. Aivan uusi tulokas oli gospel-henkisen B3:n toinen kirjoittaja Donna Weiss, jolla oli merkittävä rooli myös Jackien tulevissa vaiheissa. Nämäkin sävelmät sopivat hyvin albumin tunnelmaan. Albumin muita kirjoittajanimiä ovat Steve Goodman (B2) sekä jo Capitol-kaudella tutuksi tulleet Van Morrison (B4) ja parivaljakko Hurley/ Wilkins (A2). Tom Dowdin tuotosten lisäksi näihin vuoden 1973 levytyksiin sisältyy myös Van Morrisonin kotistudiossaan tuottama neljän kappaleen sessio (15–18), jossa Jackien taustalla soitti tämän silloinen taustabändi Caledonia Soul Orchestra. Valitettavasti menestys jäi vähäiseksi myös jatkossa, sillä Atlantic-kauden singlet eivät nekään hätyytelleet listakärkeä: Atlantic (1972–1974) 2871 Vanilla O’Lay (76.) Only Love Can Break Your Heart 2895 Paradise (110.) I Wanna Roo You 2924 Chains On My Soul (I Won’t Try To Put Chains On Your Soul) Peaceful In My Soul 2919 Sweet Sixteen Speak Out To Me 2994 Your Baby Is A Lady (If You Never Have A Big Hit Record) You’re Still Gonna Be My Star 3041 Jimmie, Just Sing Me One More Song You’ve Changed Jackie levytti vuoden 1973 aikana runsaasti materiaalia, josta suurin osa jäi kuitenkin aikanaan julkaisematta. Vaikka hänen tulkintansa kuulostaa lähinnä nostalgiselta, kappaleen sanoitus käsittelee kuitenkin Jackien oman West Virginia Minen tapaan kaivosmiesten kovaa elämää. Ehkä materiaalin hyllytys selittyy tällä. Oma suosikkini näistä on nostalginen (7), CD:n tekstivihossa hehkutettu Kreikan saariston ylistys (5) menee sen sijaan minulta yli hilseen. Muista kappaleista oma suosikkini on Tom Donohuen ja John Blakelyn kirjoittama balladi A3, josta Jackie tekee sielukkaan tulkinnan. Jackien tulkinta jää hieman koukeroiseksi, ja samassa sessiossa levytetty toinen Williamssävellys (9) toimii vähintään yhtä hyvin. Cash Box -lehden tilastoinnin mukaan se ylsi täpärästi (sija 98) myös pop-listan sadan suosituimman kappaleen joukkoon. Joissakin lähteissä levytyspaikaksi mainitaan Miamin Criteriastudio, toisissa taas Los Angelesin Sound City -studio. Jackien versiota soitettiin USA:n radioasemilla alkusyksystä 1972, ja se näyttäytyi singlen Apuolen tavoin Billboard-lehden easy listening -listalla. ”Jackie” ylsi Billboardin albumilistalla sijalle 196, eli se oli kaupallisesti pettymys. Mukana on myös varhainen versio Mentor Williamsin kappaleesta (2), jonka Dobie Gray nosti yllätyshitiksi myöhemmin samana vuonna
Varsinainen tuotantovastuu oli annettu Antisia Music -nimiselle tiimille, jonka tunnetuin jäsen oli mm. Plus” -CD:n päätösraidaksi on löytynyt vuonna 1973 tallennettu yli viisiminuuttinen gospelballadi Through The Gates Of Gold, jolla vahvan tulkinnan tekevän Jackien tukena on Cissy Houstonin johtama kuoro. Mutta hyvä näinkin – etenkin eloisa ja railakas (15) on taustoiltaan taattua 1970-luvun alun Morrison-soundia. Se tehtiin kuitenkin tosissaan: New Arrangement (Columbia PC 33500, 1975) A: (1) Let The Sailors Dance (2) Boat To Sail (3) Sweet Baby Gene (4) A New Arrangement (5) Over My Head Again B: (1) Bette Davis Eyes (2) Queen Of The Rodeo (3) I Wanted It All (4) Murphy (5) Barefoot Boys And Barefoot Girls (6) Dreamin’ As One Levyn tuottajaksi valittiin aikoinaan We Five -yhtyeen johtohahmona parrasvaloihin nousDoc Pomus (edessä), Joel Dorn & Jackie. Jackie itse koki jääneensä levytysprosessissa statistin rooliin, eikä hän ollut tyytyväinen albumille valittuun materiaaliin. juuri Roberta Flackille ja Bill Withersille lauluja kirjoittanut Ralph MacDonald. Sovitukset kuulostavat moderneilta, mutta välillä aineksia on mukana yksinkertaisesti liikaa, ja kokonaisuus jää persoonattomaksi. Kappaleesta on ”Jackie”-albumin CD-version bonuksissa toisenlainen miksaus, jossa Morrison on sen verran kuuluvasti mukana, että kyseessä on melkein duetto. Tämä aiemmin julkaisematon kappale on peräisin Jackien toisen, New Yorkissa äänitetyn Atlantic-LP:n sessioista: Your Baby Is A Lady (Atlantic SD 7303, 1974) A: (1) Small Town Talk (2) Jimmie, Just Sing Me One More Song (3) I Won’t Let You Go (4) (If You Never Have A Big Hit Record) You’re Still Gonna Be My Star (5) Your Baby Is A Lady B: (1) You Touch And You Go (2) The Other Side Of Me (3) That’s What I’m Here For (4) You’ve Changed (5) I Don’t Know What’s The Matter With My Baby Jerry Wexler, Arif Mardin tai Tom Dowd eivät enää olleet kuvioissa, vaan levy-yhtiön puolelta tuottajana toimi mm. Cash Box -lehti julkaisi 16.6.1973 ilmestyneessä numerossaan arvion heidän konsertistaan Los Angelesin Troubadour-klubilla. Taustasoittajina oli Cornell Dupreen ja Richard Teen kaltaista maineikasta väkeä, ja taustakuorossakin oli (Cissy Houstonin ja Jackien itsensä lisäksi) Gwen Guthrien, Judy Clayn ja J.R. Lehden kriitikko nosti erityisesti esiin hänen taustallaan esiintyneen vahvaäänisen mustan gospel-laulajan Tessie Calderonin (sukua Jorge Calderónille?). Swamp-rokkari Bobby Charlesin vähäeleisenä originaaliversiona (1972) paremmin tunnettu avausraita on sovitettu aika mitäänsanomattomaksi, ja sen jälkeen hypätään lattean keskitien popin (A2) kautta kevyesti funkahtaviin kuvioihin (A3). Jackie oli taustalaulajana mukana Morrisonin ”Hard Nose The Highway” -albumilla, mukaan lukien singlehitti Warm Love. Baileyn kaltaisia kovan luokan laulajia. NEW ARRANGEMENT NEW ARRANGEMENT Jackie teki pian uuden sopimuksen toisen ison firman, Columbian kanssa. Jackien yhdessä Morrisonin kanssa kirjoittama tyylikäs balladi (17) päätyi sittemmin herran omaankin ohjelmistoon. Tässä vaiheessa molemmilla oli kiinnostusta yhteistyöhön. Etenkin B4 on kaikin puolin mallikas esitys. Jackie esiintyi myös Morrisonin lämmittelyartistina lyhyellä yhteisellä kiertueella. Sekä itse albumi että siltä irrotetut singlet jäivät vaille menestystä. Lehden mukaan Jackien setin kohokohtia olivat Morrison-sessiosta peräisin olleet Sweet Sixteen ja Santa Fe. Ponciahan on Videlsja Trade Winds -yhtyeistä tuttu doowop-veteraani, joka kirjoitti 1960-luvulla Peter Andersin (Andreolin) kanssa kappaleita omien yhtyeidensä lisäksi mm. Roberta Flackin levyillä mainetta niittänyt Joel Dorn. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta hittilistat jäivät jälleen kerran pelkäksi haaveeksi. Siinä missä samoihin aikoihin Atlanticilta Columbialle siirtynyt Willie Nelson myi parin seuraavan vuosikymmenen aikana kymmeniä miljoonia Columbia-levyjä, Jackien Columbia-kausi jäi vain yhteen albumiin. Niinpä ei ollut varmasti suuri yllätys, ettei Jackien Atlantic-kausi saanut jatkoa. Hän kunnostautui muutamaa vuotta myöhemmin myös Kiss-yhtyeen muistetuimman hitin I Was Made For Lovin’ You tuottajana ja yhtenä kirjoittajana. Rhinon ”Jackie... Doc Pomuksen läsnäolo balladin A4 krediiteissä ei valitettavasti tällä kertaa riitä laadun takeeksi, sillä sanoituksen ideat eivät yllä juuri kappaleen otsikkoa pidemmälle. Spector-artisteille, ja teki Jackien albumin aikoihin tiivistä yhteistyötä Ringo Starrin kanssa. Vaikkei Jackie koskaan julkaissut varsinaista hengellistä levyä, gospel-musiikki säilyi koko ajan tärkeänä osana hänen musiikillista identiteettiään. Myös Jerry Wexler jätti Atlanticin taakseen 1970-luvun puolivälissä, ja saattaa olla, että Jackie oli nähty yhtiön sisällä hänen henkilökohtaisena lemmikkiprojektinaan vähän samaan tapaan kuin esim. Myös yhteisestä duettoalbumista liikkui huhuja, mutta ainakin Morrison on sittemmin tyrmännyt ne pelkkänä lehdistön keksimänä spekulaationa. Blues News 1/2025 33 Jackie oli ollut intohimoinen Morrison-fani ”Astral Weeks” -LP:stä (1968) alkaen, ja hän oli levyttänyt pari Morrisonin sävelmää jo aiemmin. samoihin aikoihin talon listoilla olleet Doug Sahm ja Willie Nelson. Jackien ohjelmisto painottui blue eyed soul -tyyppiseen materiaaliin, ja lehden mukaan hän itsekin kuulosti siltä, kuin olisi saanut oppinsa gospel-laulajilta ja viettänyt sunnuntainsa babtistikirkossa. Jackien omat sävellykset – Donna Weissin kanssa kirjoitettu A5 ja yhdessä Vinnie ”Vini” Poncian työstetyt B1 ja B4 – kantavat sen sijaan paremmin
Amherst julkaisi kaksi Jackie DeShannon -albumia: You’re The Only Dancer (Amherst AMH 1010, 1977) A: (1) Don’t Let The Flame Burn Out (2) I Just Can’t Say No To You (3) Just To Feel This Love From You (4) I Don’t Think I Can Wait (5) To Love Somebody B: (1) You’re The Only Dancer (2) Try To Win A Friend (3) Dorothy (4) Your Love Has Got A Hold On Me (5) Tonight You’re Doin’ It Right © Record World 19.6.1976 © Record World 5.6.1976. Tästä huolimatta Jackien ensimmäinen Amherst-single oli ainakin listasijoituksella mitattuna hänen menestyksekkäin julkaisunsa sitten Liberty-kauden: Amherst (1977–1978) 725 Don’t Let The Flame Burn Out (68.) I Don’t Think I Can Wait 728 To Love Somebody Just To Feel This Love From You 733 You’re The Only Dancer Tonight You’re Doin’ It Right 737 Things We Said Today Way Above The Angels Jackien kirjoittama Don’t Let The Flame Burn Out on ihan näppärä kepeä pop-biisi, muttei sinällään mikään poikkeuksellisen mieleenpainuva esitys. Billy Joelin taustajoukoissa meritoitunut Michael Stewart. Toisin kuin Columbia tai Atlantic, Amherst oli pieni itsenäinen levy-yhtiö. Jälkimmäisen singlen molemmat puolet olivat Jackien ja John Bettisin yhteistyötä. Pikkuyhtiöillä ei enää 1970-luvun lopulla yleensä ollut juuri mahdollisuuksia hittilevyjen edellyttämään valtakunnalliseen promootioon tai jakeluun. Jackie vieraili syksyllä 1976 NBC:n ”Midnight Special” -tv-ohjelman juontajana yhdessä toisen entisen Imperial-artistin Johnny Riversin kanssa. Columbia-singlejä julkaistiin lopulta vain kaksi: Columbia (1975–1976) 10221 Let The Sailors Dance Boat To Sail 10340 All Night Desire Fire In The City Albumilta poimittu ensimmäinen single meni lähestulkoon easy listening -linjalle, mistä ehkä kertoo sekin, että Boat to Sail kelpasi sittemmin Carpenters-duon ohjelmistoon. Sittemmin hän on tehnyt valtavan määrän hittikappaleita mm. Materiaalissa ei siis ollut vikaa, mutta menestys jäi jälleen pelkäksi haaveeksi. Yhdessä Bettisin kanssa kirjoitettu B3 on hyvä pop-kappale, josta Jackie tekee erinomaisen tulkinnan. AKTIIVIURAN LOPPU AKTIIVIURAN LOPPU Columbian jälkeen Jackielle löytyi uusi koti Buffalossa toimineelta Amherst-levymerkiltä. Netistä löytyvien sisältölistausten perusteella molemmat esittivät ohjelmassa vanhoja 1960-luvun hittejään. Fleetwood Maciin samanaikaisiin tuotoksiin. 34 Blues News 1/2025 sut ja sittemmin mm. Donna Weissin kanssa kirjoitetuista neljästä kappaleesta B1 ei nouse mitenkään esiin kokonaisuudesta, mutta kantrihenkinen jämäkkä balladi B2 jää jo paremmin mieleen. Tämä ei tarkoita sitä, että levy olisi ollenkaan huono. Jackiella oli poikkeuksellisen iso rooli laulujen kirjoittamisessa, sillä hän oli mukana tekemässä yhtä vaille kaikkia albumin kappaleita. Levyä on verrattu esim. Amherstille Jackien kaltaisen listaartistin – vaikka isoista menestyksistä oli jo aikaa – saaminen omaan talliin oli selkeästi iso juttu. Jackien asenne teki häneen silti vaikutuksen: Jackie vaati sanoituksilta totuudenmukaisuutta, ja kun ote alkoi välillä lipsua, Jackie kommentoi ”John, nyt sinä ryhdyit taas valehtelemaan”. Albumin kohokohtiin kuuluu myös sen ainoa lainakappale, lopuksi kuultava William Smithin kaunis B6, jonka Jackie laulaa lähes ilman säestystä. Singlen A-puoli on oikein mallikas ja hyvin tuotettu pop-biisi, joka tuo mieleen esim. Vaikka Jackie levytti edelleen tuoretta materiaalia eikä hänellä ollut taloudellisistakaan syistä tarvetta lähteä mukaan oldies-artistien nostalgiakiertueille, uudet julkaisut alkoivat tässä vaiheessa vähitellen jäädä oman aiemman historian jalkoihin. Pointer Sistersin, Michael Jacksonin, Madonnan, Whitney Houstonin ja New Kids On The Blockin kaltaisille artisteille. Eagles-yhtyeen samanaikaiset hittilevyt. Weissin lisäksi Jackien kirjoittajakumppaneita olivat tällä kertaa Glenn Ballentyne ja John Bettis. Singlen A-puolella Jackien kirjoituskumppanina oli Randy Edelman. ”New Arrangementin” CD-julkaisun (Sony/Collectors’ Choice Music CCM 2037, 2009) bonusraitoina on kolme muutakin ennen julkaisematonta Jackien yhdessä joko Bettisin tai Glenn Ballentynen kanssa kirjoittamaa kappaletta, jotka ovat yhtä lailla sujuvia esityksiä. Karen ja Richard Carpenterin vanhasta bändikaverista Bettisistä oli nopeasti kehkeytynyt kovan luokan ammattilainen nimenomaan laulujen sanoittajana. Kappale päätyi sittemmin Donna Weissin kaveripiiriin kuuluneen Rita Coolidgen ohjelmistoon. Kappaleen taustalaulajina vierailivat Jackien vanhat ystävät Brian ja Marilyn Wilson. Soul-vaikutteet oli nyt karsittu minimiin, ja tuloksena oli huippuluokan ammattilaisten tekemä, siististi tuotettu ja loppuun asti hiottu pop-albumi. Ehkä tässä kuitenkin näkyi se, että Amherst oli valmis satsaamaan nimenomaan tämän levyn markkinointiin eikä se hukkunut Columbian kaltaisen jättiyhtiön tapaan kymmenien muiden samanaikaisten julkaisujen joukkoon
Vaikkei sille löytynyt käyttöä, visiitin yhteydessä myös Bette Davis Eyes nousi jälleen esiin, ja Weiss toimitti Garaylle Jackien alkuperäisen demoversion. alas © Cash Box 19.8.1978, Record World 16.2.1980 Jackie, Donna Weiss ja Grammy-palkinto ’82 esim. Ehkä tämä tasalaatuisuus on ensimmäisen albumin kohdalla myös hyve, sillä se on omissa rajoissaan toimiva kokonaisuus. Ehkä kovasti kaivattu jatkohitti olisi löytynyt luontevammin Jackien omien sävellysten joukosta. singlejulkaisujen B-puoliksi päätyneet A3 ja A4 ovat molemmat onnistuneita esityksiä. Norman oli soittanut pianoa Eagles-yhtyeen hittilevyillä ja tehnyt niille jousisovituksia, mutta 1970-luvun lopulta lähtien hän onnistui luomaan menestyksekkään uran myös tuottajana. Jackien oman lauluntekijäuran suurin menestys osui yllättäen tähän väliin. Musiikillisesti näillä Normanin tuottamilla albumeilla jatkettiin suurin piirtein siitä mihin Columbialla jäätiin. Perheen toimeentulosta hänen ei tarvinnut huolehtia, sillä Edelmanin ura elokuvasäveltäjänä oli näihin aikoihin lähdössä nousukiitoon. Hugh Prestwoodin kirjoittama balladi B3 erottuu myös edukseen, sillä se on tunnelmallinen tarina ”Ihmemaa Oz” -elokuvan päähenkilöstä. Garay muisteli myöhemmin, että Donna Weiss tuli paikan päälle studiolle tarjoamaan levytettäväksi omaa uutta sävellystään. Sen sijaan esim. Muutamalla kappaleella on mukana myös hienoisia kantrivaikutteita, jos ei muuten niin J.D. Grammy-gaalassa Bette Davis Eyes putsasi kuitenkin lähes koko pöydän, sillä se palkittiin sekä vuoden parhaana kappaleena että vuoden parhaana levytyksenä. Koska Edelman on uskonnoltaan juutalainen, vihkiseremonian toimittivat yhteistyössä rabbi ja pappi. 1970-luvun lopulla Jackiella oli takanaan jo reilusti yli 20 vuotta musiikkiuraa, joka ei enää näyttänyt johtavan uuteen menestykseen. Manessin soittaman steel-kitaran muodossa. Hänen musiikkiaan kuultiin seuraavien vuosikymmenten aikana kymmenissä valtavirran Hollywood-elokuvissa ja tv-sarjoissa. Kakkosalbumi on pääosin samantyylinen, mutta aavistuksen verran hajanaisempi, sillä mukaan on otettu pari diskolattioiden suuntaan kallistuvaa raitaa (A1, A5). Kappale oli ollut ehdolla jo Carnesin edelliselle albumille, mutta sillä kertaa se jäi kuitenkin syrjään, kun albumin tuottaja ei onnistunut neuvottelemaan itselleen osuutta sen kustannusoikeuksista. Tuloksena oli siistiä, sujuvaa ja helposti sulavaa pop-musiikkia 1970-luvun lopun malliin. USA:ssa kappale oli listaykkösenä peräti yhdeksän viikkoa ja olisi ollut koko vuoden suurin listamenestys, ellei Olivia. Yhteistyö Randy Edelmanin kanssa oli tiivistynyt parisuhteeksi, ja vaikka Jackie aiemmasta liitosta saamiensa kokemusten vuoksi empi ensin päätöksen tekemistä, he menivät lopulta vuonna 1976 naimisiin. Carnesin seuraavan albumin tuotannosta vastasi Val Garay, joka oli uransa alkuvaiheessa 1960-luvun puolivälissä soittanut satunnaisesti myös Jackien taustabändissä. Hän toimi sittemmin pitkään Warner Brothersin Nashvillen osaston toimitusjohtajana ja vastasi käytännössä yhtiön kantrijulkaisuista. singlen kääntöpuolella julkaistu Jackien oma B2 on oikein tukseksi sovitettuna täyteraitana mukana hänen Columbia-albumillaan, mutta vuonna 1981 Kim Carnesin ajanmukaisesti sovitettu versio nousi maailmanlaajuiseksi jättihitiksi kaukaista Suomea myöten. Amherst-kauden jälkeen Jackie palasi vielä kerran isompiin ympyröihin levyttämällä musiikkia ”Together?”-nimellä USA:ssa julkaistun, alun perin italialaisen elokuvan soundtrackille: RCA (1980) 11902 I Don’t Need You Anymore (86.) Find Love Kappaleet olivat Burt Bacharachin ja Paul Ankan yhdessä kirjoittamia. Suomessa hänen tuotoksistaan muistetaan kaiketi parhaiten vuosina 1985–1992 tehdyn ”Ihmemies”-sarjan (”MacGyver”) tunnussävelmä, mutta Edelmanin sävellyksiä on vuosien varrella uusiokäytetty niin monessa muussakin yhteydessä, Disney-elokuvia myöten, että niiltä on tuskin voinut kokonaan välttyä. Yhdessä Donna Weissin kanssa kirjoitettu Bette Davis Eyes oli ollut bluegrass-henkiseksi renkuNewton-Johnin Physical olisi pistänyt vielä viikkoa paremmaksi. Vanhan Bee Gees -sävelmän A5 valinta albumin kakkossingleksi saattoi kuitenkin olla virhe, sillä kappaleesta oli tässä vaiheessa tehty jo monta muistettavaa levytystä, eikä Jackien versiossa ollut mitään uutta tai mullistavaa. Jackien laulusuoritukset jäivät tässä kontekstissa tyttömäisen särmättömiksi – näin tiukkaan formaattiin sovitetussa musiikissa tulkinnalle oli rajallisesti tilaa. Pariskunnalle syntyi vuonna 1978 Noah-nimen saanut poikalapsi, minkä jälkeen Jackie päätti keskittyä musiikin sijasta kotielämään. Uusia kokeiluja ei enää tehty. Leikkeet ylh. Blues News 1/2025 35 Quick Touches (Amherst AMH 1016, 1978) A: (1) You’re So Good (2) Baby Won’t You Let Me Know (3) Dangerous (4) I Can’t Stay Away (5) Don’t Let Go Of Me B: (1) Things We Said Today (2) Way Above The Angels (3) Blue Street (4) More Than A Trace (5) Hearts On Fire Albumit levytettiin tuottaja Jim Ed Normanin johdolla Los Angelesissa. Bacharachin helposti tunnistettava kädenjälki kuuluu kappaleiden hienostuneessa orkestraatiossa kyllä muutenkin – ei ehkä ole yllättävää, että ne tuovat mieleen Jackien 1960-luvun puolivälin Imperial-levytykset. YouTubesta löytyy videoita tv-esiintymisestä, jossa Jackie tulkitsee singlen molemmat puolet pianon ääressä istuvan Bacharachin säestyksellä. Singlenä julkaistu B1 jäi Beatlesoriginaaliin verrattuna vaisuksi. Niitä on tällä kertaa mukana yhteensä kuusi, ja nätti esitys, ja samaa voi sanoa myös Randy Edelmanin säveltämästä B3:sta, vaikka se on sovitukseltaan jo hyvinkin easy listening -henkinen. Myös Jackie vaikuttaa olevan omassa elementissään
Osin vanhan tuotantonsa saaman huomion ansiosta Jackie rohkaistui vuosituhannen vaihteessa taas palaamaan parrasvaloihin. Tätä vuonna 2000 ilmestynyttä albumia ylistettiin fan clubin sivuilla julkaistussa arviossa jopa hänen koko uransa parhaaksi: You Know Me (Varèse Sarabande 302 066 169 2, 2000) (1) Steal The Thunder (2) Wing Ryder (3) Somewhere in America (4) Any Heart (5) Song For Sandra Jeanne (Rites Of Passage) (6) You Know Me (7) Just How Right You Are (8) There Goes The One (9) Vanished In Time (10) Keeper Of The Dream (11) Raze (12) Red Montana Sky (13) Here On (14) Trader Valitettavasti on pakko tunnustaa, etten ole oikein osannut innostua tästä albumista. Hän halusi koota levyä varten oikean bändin, eli toisin kuin aiempina vuosina, sitä ei tehty studiomuusikoiden kanssa. Jackien edesmenneelle äidille omistetun kappaleen (5) lisäksi muillakin sanoituksilla saattaa olla henkilökohtaisia ulottuvuuksia. CD:n tekstivihossa on Jackien itsensä lisäksi kuvat Randy ja Noah Edelmanista, eli perhepiirissä mennään. Nyt ollaan viimein tilanteessa, jossa kaikki Jackien 1960ja 1970-lukujen singlet ja myös hänen alkuperäismateriaalia sisältävät albuminsa on julkaistu uudelleen CD:llä vähintään kerran, osa useampaankin kertaan. Elokuvassa kappaleen esitti saksalainen näyttelijä ja iskelmätähti Isabel Varell. Mutta niin tai näin, kyllähän Carnesin pop-klassikko toki ansaitsi menestyksensä. Jackien uran varhaisvaiheita 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa kartoitettiin useilla ei-aivan-laillisilla julkaisuilla, ja vuonna 1994 EMI julkaisi hänen Liberty/ Imperial -kauden levytyksistään sekä hittejä että harvinaisuuksia sisältävän CD-koosteen (”What The World Needs Now Is... 1980ja 1990-lukujen kohdalta hänen diskografioistaan löytyy ainoastaan yksi uutta materiaalia sisältävä julkaisu, joka on vaisulta kuulostavaa syntikkataustaista leffamusiikkia (elokuvasta ”Sky High”): Audiotrax (UK, 1984) 1 Wings Of Victory Possible Dreams Oikeastaan ainoa muu tältä aikakaudelta löytämäni krediitti on There Was A Time -nimisen sävelmän kirjoittaminen elokuvaan ”Becoming Colette” vuonna 1991. 1958–1980”, 2000) tekivät puolestaan ensimmäiset – väistämättä turhauttavat – yritykset Jackien koko uraa esitteleväksi kokoelmaksi. Leighin artikkelin innostamana Patrick Curran kirjoitti vuonna 1980 Hot Wacks -lehteen toisen Jackie DeShannon -esittelyn, joka keskittyi enemmän hänen 1970-luvun tuotantoonsa. Musisointi on periaatteessa ihan pätevää, mutta taustayhtye jää kuitenkin persoonattomaksi. Suomessakin se hivuttautui kultalevyrajan paremmalle puolelle. Jackie DeShannon – The Definitive Collection”), joka on edelleen helposti saatavilla. Huhut Val Garayn ja Doobie Brothers -yhtyeen kanssa järjestetyistä levytyssessioista jäivät pelkiksi huhuiksi – jos tällaisia projekteja todella oli, niiden tuotokset ovat pysyneet ainakin toistaiseksi visusti arkistojen kätköissä. Brittiläinen musiikkikirjoittaja ja radiopersoona Spencer Leigh oli laatinut Jackien urasta ensimmäisen kriittisen artikkelin Greg Shaw’n Who Put The Bomp! -lehteen jo niinkin varhain kuin keväällä 1976. Yksi merkittävä taustavaikuttaja tietoisuuden lisääntymisen taustalla oli vuosituhannen vaihteen tienoilla aktiivisesti toiminut Jackie DeShannon Appreciation Society. Toisaalta Jackien aiemmat sävellykset ja levytykset olivat esillä monessa yhteydessä myös näillä vuosikymmenillä. Jackien laulusuoritukset kuulostavat 1960ja 1970-lukujen huippukauteen verrattuna kovin varovaisilta, mikä ei ehkä parinkymmenen vuoden poissaolon jälkeen ole mikään suuri yllätys. Hänen vanha ystävänsä Darlene Love oli esittänyt albumin nimisävelmää jo aiemmin, ja kappale (10) oli puolestaan ennättänyt olla mukana ”The Secret Life Of Girls” -nimisessä elokuvassa (1999). Tässä vaiheessa fanit olivat vielä suurimmaksi osaksi Jackien levyjen alkuperäispainosten varassa, minkä takia kattavan kokonaiskuvan saaminen hänen tuotannostaan oli vaikeaa. The Best Of... Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa taaksepäin, vaan pyrki retroilun sijaan tekemään uutta ja ajanmukaista musiikkia. Isommassa mittakaavassa Jackien tuotannon uudelleenjulkaiseminen pääsi kuitenkin v a u h t i i n v a s t a 2000-luvulla. COMEBACK 2000-LUVULLA COMEBACK 2000-LUVULLA Vuoden 1982 Grammy-gaalan jälkeen Jackie vietti liki parikymmentä vuotta hiljaiseloa pääasiassa julkisuuden ulkopuolella. Vaikkei Jackie enää 1980ja 1990-luvuilla julkaissut uusia levyjä, hänestä oli vähitellen kehkeytymässä musiikkifanien arvostama kulttiartisti. Myös velipoika Randy Myers on mukana säveltäjänä albumin parhaimmistoon kuuluvalla kappaleella (13), joka on yllättäen sovitettu reggaeksi. Beach Boys -yhtyeen tuotannosta poimittua päätöskappaletta lukuunottamatta kaikki kappaleet ovat Jackien omaa käsialaa. Sittemmin on aika ajoin jossiteltu sillä, olisiko myös Jackie voinut yltää samanlaiseen suosioon, jos ”New Arrangement” -albumin Bette Davis Eyes -versio olisi sovitettu toisella tavalla. Muut sävellykset ovat uusia. Tähän alaotsikolla ”Gala Girl Issue” julkaistuun numeroon sisältyi artikkelit myös mm. Vaikka tämän fan clubin toiminta hiipui vuoteen 2006 mennessä, sen verkkosivut ovat edelleen saatavilla, ja etenkin sen kantaviin voimiin kuulunut Peter Lerner on ollut mukana monissa uudelleenjulkaisuprojekteissa. Jackien oma alkuperäinen demo oli tiettävästi ollut sovitukseltaan lähempänä Kim Carnesin versiota. Tilanne alkoi parantua vähitellen, kun levytyksiä alettiin 1980ja 1990-lukujen kuluessa julkaista uudelleen, ensin pääasiassa erilaisina kokoelmina. Rhino (”The Best Of”, 1991) ja Raven (”Come And Get Me. Albumin tyylilaji viittaa 2000-luvun muotisoundien sijasta pikemminkin 1980ja 1990-lukujen amerikkalaiseen aikuisrockiin. Vaikka Leighillä oli vielä hatarat tiedot Jackien varhaisista levytyksistä ja teksti sisälsi muutenkin paljon oletuksia, joista ihan kaikki eivät osuneet kohdalleen, hänen artikkelinsa ja sen ohessa julkaistut diskografiat antoivat kuitenkin suhteellisen kattavan kuvan Jackien vaiheista sekä artistina että lauluntekijänä. Lesley Goresta ja Shangri-Las-yhtyeestä, eli Jackie oli hyvässä seurassa. Jackie tuotti sen itse, yhdessä äänityksestä vastanneen Brian Levin kanssa. Niiden ohessa saataville on tullut myös paljon harvinaista tai aiemmin julkaisematonta materiaalia, sekä albumijulkaisujen bonusraitoina että erillisinä koosteina. Annie Lennoxin ja Al Greenin “Haamujen kosto” -elokuvan (”Scrooged”) soundtrackia varten levyttämä duettoversio Put A Little Love In Heartista oli top ten -hitti vuodenvaihteessa 1988/1989. Jackien originaaliversio What The World Needs Now’sta päätyi puolestaan viitisen vuotta myöhemmin mukaan ”Forrest Gump” -elokuvan soundtrack-albumille, jota myytiin pelkästään USA:ssa yli kuusi miljoonaa kappaletta. Osa sanoituksista on. 36 Blues News 1/2025 Joissakin lähteissä mainitaan, että Jackie keksi kappaleen idean alun perin katseltuaan tv:stä vanhan Bette Davis -leffan ”Uusien tähtien alla” (”Now, Voyager”, 1942). Hänen muistikuviensa mukaan kappaleen sanoitus perustui kuitenkin suurelta osin Donna Weissin kirjoittamaan tekstiin, jonka hän karsi ja tiivisti lopulliseen muotoon
Se ei olisi varmaan muuttanut tarinan kulkua sen kummemmin, mutta muutaman hauskan sitaatin siitäkin olisi saanut poimittua. siinä toivossa, että heidän sävelmänsä löytäisivät tiensä Billy Furyn ja Cliff Richardin kaltaisten brittitähtien ohjelmistoon. Hänen veljensä Randy Myers sen sijaan menehtyi 73-vuotiaana vuonna 2021, toimittuaan ensin 1970-luvulla sisarensa kiertuemanagerina ja huolehdittuaan sen jälkeen tämän musiikkikustantamon hallinnoinnista. Tempo on rauhallinen ja sovitukset ovat hyvinkin pelkistettyjä, mutta aivan karaoketasolle tässä ei sentään mennä. Bono sopii kertomukseen kyllä kaikin tavoin paremmin. Los Angelesin Whisky A Go Go -klubilta peräisin olevien hivenen kaoottisen oloisten YouTubenäytteiden perusteella taustabändissä oli mukana samoja muusikoita kuin levyllä. For Africa, In Africa kampanjoi puhtaan veden puolesta, You’re Here For Me taas oli opaskoirien asialla. Jackien Buddy Holly -versiointeja koskeva kohta (s. Tuskailin loppusuoralle asti sekä materiaalin määrän että eri suuntiin vievien langanpäiden kanssa. Mukaan mahtuu sekä kannanotto ympäristöongelmiin (3) että sivistyneitä viittauksia kuvataiteilija Jackson Pollockiin (9) ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergmaniin (5). Olen yrittänyt mainita hyödyntämiäni teoksia tekstin lomassa, mutta Michael Kellyn Liberty-historiikin sisältämät haastattelut ansaitsevat vielä erityiskiitoksen. Selailin joulun alla pitkästä aikaa Steve Propesin ”L.A. Materiaalia kuitenkin löytyi odotettua enemmän, ja olisi ollut sääli jättää se käyttämättä. Kuten tästä voi ehkä päätellä, kyseessä ei ole mikään aivan välttämätön julkaisu. Phil Spectoria kyydinnyt yhteinen ystävä (s. Yleisöä riitti jonoksi asti. Tämän lisäksi hän on julkaissut satunnaisesti uutta musiikkia matalalla profiililla ”nettisingleinä”, usein hyväntekeväisyysteemoihin liittyen – esim. Ainoa uusi sävellys (12) ei ole yhtään hassumpi, vaikka poikkeaa jonkin verran muiden kappaleiden tyylistä. Tuorein näistä julkaisuista, For Isla, on vuodelta 2019. R&B Vocal Groups 1945–1965” -teosta (2001), ja bongasin sattumalta tiedon siitä, että Jackie oli Blossoms-yhtyeen lisävahvistuksena mukana Don & Dewey -duon vuoden 1962 tienoilla levyttämällä kappaleella Don’t Ever Leave Me (Don’t Make Me Cry). Pari vuotta myöhemmin hän levytti vielä All Our Secrets Are The Same -nimisen sävelmän ”Alex Cross” -elokuvan soundtrackia varten. En yrittänyt tekstissäni listata kaikkia niitä muiden artistien sessioita tai levytyksiä, joissa Jackie oli tavalla tai toisella mukana, mutta yksi lisäys kuitenkin vielä näin jälkikäteen. Omaa uraansa koskevien muisteloiden ohella hän hyödynsi myös vanhoja Beatles-kontaktejaan toimiessaan vuodesta 2009 alkaen ”Breakfast With The Beatles” -nimisen satelliittikanavilla lähetetyn radio-ohjelman uutistoimittajana. 39) meni tekstin editointivaiheessa hieman solmuun: Jackie levytti alkuvuodesta 1964 kolme Holly-klassikkoa, joista kaksi julkaistiin singlenä (Oh, Boy! ja I’m Looking For Someone To Love) ja kolmas (Maybe Baby) myöhemmin albumiraitana. Sharon ja Jackie olivat tällöin visiitillä Englannissa mm. Blues News 1/2025 37 aika korkealentoisia ja abstrakteja. LANGANPÄITÄ LANGANPÄITÄ Kun aloitin tämän artikkelin suunnittelun joitakin vuosia sitten, en osannut aavistaa, että se venähtäisi näin pitkäksi. Tarinan toiseen osaan jäi valitettavasti pari noloa detaljivirhettä. Satunnaisten uusien musiikkiesitysten ohella Jackie on ollut 2000-luvulla haastateltavana mukana monissa lehtijutuissa, radio-ohjelmissa ja nettikeskusteluissa. Löysin vasta kakkososan ilmestymisen jälkeen New Musical Expressin 8.12.1961 ilmestyneessä numerossa julkaistun Sharon Sheeleyn ja Jackien haastattelun. Mielestäni nimenomaan Maybe Baby onnistui näistä parhaiten, vaikka sekin häviää kyllä reilusti Hollyn originaalille. Uusia haastatteluita ilmestyy aika ajoin edelleen, eli hän lienee ikäisekseen (83 v.) vetreässä kunnossa. 36) oli tietenkin Sonny Bono, ei Jack Nitzsche, kuten hairahduin ulkomuistiini epäviisaasti luottaen väittämään. Sen verran huomiota tämäkin CD sai, että Jackie kävi vierailulla Jools Hollandin tv-ohjelmassa, ja päätyi sen myötä myös suomalaisiin tv-ruutuihin. Albumin julkaisun jälkeen Jackie lähti pitkän tauon jälkeen taas klubikeikoille, esittäen sekä uuden levynsä materiaalia että vanhoja hittejään. Vanhan Jackie DeShannon -fanin näkökulmasta näiden vähän kotikutoisilta kuulostavien, usein syntikkataustaisten julkaisujen musiikillinen anti jää kuitenkin laimeaksi. Osa kappaleista toimii paremmin, osa huonommin, mutta sävelmät ovat sen verran vahvoja, että kyllä tämän CD:n sentään kuuntelee läpi, ainakin kerran, jos ei useampia. Sujuvat pop-raidat (7) ja (8) tulevat lähimmäksi Jackien 1960-luvun tuotannon tunnelmia. Kymmenkunta vuotta ”You Know Men” jälkeen Jackie päätti levyttää vanhat klassikkosävelmänsä uudestaan, tällä kertaa akustisesti sovitettuina versioina: When You Walk In The Room (RockBeat ROC-CD-3007, 2011) (1) When You Walk In The Room (2) Put A Little Love In Your Heart (3) Bette Davis Eyes (4) Heart In Hand (5) Come And Stay With Me (6) Don’t Doubt Yourself Babe (7) Needles & Pins (8) Breakaway (9) What The World Needs Now Is Love (11) Bad Water (12) Will You Stay In My Life Jackie arveli, että CD voisi sopia vaikka kotitöiden taustamusiikiksi. Atlantin takaisista tähdistä haastattelussa nousi Elviksen ja Brenda Leen lisäksi esiin Jerry Lee Lewis, jonka villi live-esiintyminen oli tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Vaikka palaset alkoivat lopulta loksahdella kohdilleen, en usko, että tämä on vielä millään lailla lopullinen totuus. Fan clubin kokoamat vanhat lehtiartikkelit olivat hyvä lähtökohta, mutta etenkin World Radio History -sivustolla julkaistuista musiikkilehtien digitoiduista vuosikerroista löytyi matkan varrella paljon täydennystä. Episodista on uskottavan oloinen kuvaus Mick Brownin Spector-kirjassa (”Tearing Down The Wall Of Sound”, 2007). Johnny ”Guitar” Watson soittaa kappaleella pianoa, ja kyseessä on komea gospel-vaikutteinen soul-blues -balladi, todennäköisesti mustin levy, jolla Jackie oli koskaan mukana.. Single julkaistiin ensin Sonny Bonon pyörittämällä Rush-levymerkillä ja sitten myös hieman isommalla Highlandmerkillä
Uncut-lehti vertasi Athasia jopa itseensä Claptoniin! Kun kuuntelee Athasin mahtavan kitarasoolon Albert King -lainassa Floodin’ In California, ei ihmettele, miksi hän lunasti myöhemmin jälleen yhden uuden lempinimen, ”The Last Great Bluesbreakers guitarist”. New Orleansin gumboa hämmentävässä biisissä Gimme Some of That Gumbo, jossa keitosta halajavat osallisiksi myös puhaltajat. BUDDY MILESIN KUMPPANINA BUDDY MILESIN KUMPPANINA Jos Jim Dandyn Black Oak Arkansas tuntuikin luontevalta soittoympäristöltä Rocky Athasille, Buddy Milesin levyllä soittaminen vaikutti etukäteen ehkä erikoisemmalta valinnalta. Kun raisun southern bändin Black Oak Arkansasin nokkamies Jim Dandy (James Mangrum) pyysi Athasia liittymään bändiin, hän takuuvarmasti tiesi mitä tilasi. Mutta jo sitä ennen taitavalla ja erityisen maukkaasti soittavalla kitaristilla oli takanaan mainetekoja niin bändimuusikkona kuin sooloartistinakin. Maestro on itse selittänyt tätä niin, että USA:n kiertueen alla huonot sääolot jumittivat Athasin Dallasiin, eikä hän päässyt hoitamaan Mayallin jenkeissä sopimia festarikeikkoja. Ja olihan Miles toki jo ennen näitä Mike Bloomfieldin psykedeelisen bluesrock-yhtyeen The Electric Flagin rumpali. Athas soitti jo albumilla ”Ready As Hell” (1984) ja myöhemmin viisivuotisen kiinteän BOApestinsä aikana (1996–2001) albumilla ”The Wild Punch” (1999). LUNASTI HETI PAIKKANSA LUNASTI HETI PAIKKANSA Virallisen diskografian mukaan Rocky Athas soittaa kahdella Bluesbreakersien studioalbumilla ja hyvin soittaakin. Päästä mukaan tällaiseen historialliseen jatkumoon oli once in a lifetime -tilaisuus, ja Athas oli enemmän kuin valmis lunastamaan paikkansa. © Fr ed dy Va nd er ve lp en. Maineikkaiden Bluesbreakers-kitaristien leegio on käsittämätön: Eric Clapton, Peter Green, Harvey Mandel, Mick Taylor, Coco Montoya, Walter Trout, nämä nyt sieltä kuuluisimmasta päästä. Kun brittibluesin kummisetä sitten pyysi ”Teksasin tornadoa” mukaan, Athas tiesi totta kai heti, että tämä oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Suurimman huomion varastaa kahdella biisillä, molemmat Mayall-originaaleja, vieraileva Eagles-kitaristi Joe Walsh. 38 Blues News 1/2025 HARRI AALTO R ocky Athas, veteraanikitaristi Teksasista, teki vuosien hiljaiselon jälkeen yhden viime vuoden parhaista albumeista. Buddy Whittington, Bluesbreakersin pitkäaikaisin kitaristi (1993–2008), suositteli John Mayallille Rocky Athasia bändin uudeksi kitaristiksi. ”Talk About That” on Mayall-levy parhaasta päästä. TEKSASIN TORNADO TEKSASIN TORNADO Teksasissa on 1970-luvun alusta lähtien ilmestynyt ja ilmestyy yhä Buddy Magazine -niminen, paikalliseen musiikkiin keskittynyt ilmaislehti, joka listaa vaikutusvaltasimpia teksasilaisia kitaristeja, Texas tornadoja. Seura oli kivikovaa: Johnny Winter, Billy Gibbons, Jimmie Vaughan – ja kaksi vuotta Athasin jälkeen Stevie Ray Vaughan, Athasin lapsuudenystävä muuten. ”Livin’ My Best Life” tuli aivan puun takaa, vaikka ”Cocky Rockylla”, kuten irlantilaisbändi Thin Lizzy hänestä lauloi, on vahva menneisyys. Athasin kitarointi on kasvanut elimelliseksi osaksi Bluesbreakers-soundia. Vihanpitoa Athasin ja Mayallin välillä ei teiden eroamisesta syntynyt, kuten Mayallin myöhemmät vierailut Athasin levyillä osoittavat. Athas osoittaa kuitenkin kotiutuneensa bändiin mutkattomasti, ja yhteistyö Mayallin kanssa sujuu hyvin. ”Tough” (2009) ROCKY ATHAS Viimeinen suuri Bluesbreakers-kitaristi Viimeinen suuri Bluesbreakers-kitaristi VAIETTU ALBUMI VAIETTU ALBUMI Jostakin syystä Rocky Athasin elämäkertatiedoissa ei noteerata lainkaan Mayallin albumia ”Talk About That” (2016), vaikka Athas soittaa myös sillä edellisiltä levyiltä tuttujen Chicago-miesten, basisti Rzabin ja rumpali Jay Davenportin kanssa. Niillä Mayall soitti yhdessä Rzabin ja Davenportin kanssa, ja se kuulemma tuntui niin mielenkiintoiselta, että hän päätti bändin jatkavan kolmeen pekkaan. Se nimesi 23-vuotiaan Rocky Athasin tälle listalle vuonna 1977. on pääosin cover-versioista koostuva albumi (Mayallilta on mukana vain kolme alkuperäissävellystä) eikä kuulu Mayallin muistettavimpiin saavutuksiin. Bändi on oivassa vedossa. Athas ei ehkä sooloillaan ole esillä aivan edellisten albumien tavoin, mutta muistuttaa kyllä olemassaolostaan mm. Miles tunnetaan ennen kaikkea Jimi Hendrixin lyhytikäiseksi jääneen Band of Gypsysin rumpalina, mutta myös yhteistyöstään Carlos Santanan kanssa. Mayallin päätös supistaa näin hieno kvartetti trioksi ja ottaa itse hoitaakseen myös kitaristin tehtävät tuntuu tosi oudolta. Silti vasta ”A Special Life” (2014) on se Rocky Athasin Bluesbreakers-levy ja muutenkin edeltäjäänsä verevämpi saavutus. Athas, 70, muistetaan parhaiten John Mayallin Bluesbreakersin ässäkitaristina seitsemän vuoden ajalta 2009–2016. Erityisesti yhteiskunnallisesti latautunut hidas blues The Devil Must Be Laughing on kuin mittatilaustyönä tehty Walshin laadukkaalle kitaroinnille. Albumi on julkaistu Mayallin omalla Forty Below -levymerkillä ja on siis ihan virallinen julkaisu. Myös basisti Greg Rzabin biisissä Like A Fool Mayallin urkujen ja Athasin kitaran vuoropuhelu on aivan klassista, parasta Bluesbreakersia
Jos levyarvio meni ohi, tässä levyltä muutama alkuperäisnimi ihan vain härsyksi: Freddie King, Jeff Beck, Peter Green, Bob Dylan. Toinen vierailija on Smokin' Joe Kubek. ELÄMÄ ON PARASTA LAIFFIA ELÄMÄ ON PARASTA LAIFFIA Hienon albumin seuraajaa saatiin odottaa kokonaiset seitsemän vuotta, mutta viime vuonna ilmestynyt ”Livin’ My Best Life” olikin sitten odotusten täyttymys. Blues News 1/2025 39 Fyysiseltä olemukseltaan massiivinen rumpali-ikoni kuuli Rocky Athasia ensimmäisen kerran 1970-luvun loppupuolella, kun Athasin yhtye The Lightning oli Miles Expressin lämppärinä. Ongelmana ovat biisit, jotka jäävät kitaroiden ja soundien varjoon. Rocky Athas Groupin vokalisti on Larry Samford, bändikaveri jo varhaisen Lightningyhtyeen ajoilta. Muualla niitä joko ei ole saatavissa lainkaan tai ne ovat käytettyinäkin huomattavan kalliita – ja postikulut esimerkiksi USA:sta vielä tuplaavat hinnat. Molempia hyvällä maulla koottuja albumeita voi suositella, vaikka en yleensä olekaan best of -tyyppisten tuotteiden ystävä. Jokainen, joka rakastaa 1970-luvun bluesrockille juurensa tunnustavaa, mutta nykyaikaisella otteella tehtyä mahtavaa musiikkia, voi vakuuttua tästä. Levy voi olla kitaraintoilijoiden märkä unelma, soittaahan Athas sillä useita kokoelmistaan löytyviä vintage-kitaroita, mutta musiikillisesti albumi ei oikein innosta. Apua kuitenkin tarjoavat ”Essential Vol.1” ja ”Essential Vol. Jim Gaines on taas studiossa tarkkaamon puolella, ja sen kyllä kuulee. Puhtaasti instrumentaalista soolodebyyttiä ”That’s What I Know” (1999) on ilmeisesti täysin mahdoton löytää enää mistään, ei edes Athasin kotisivujen verkkokaupasta, jossa hän kyllä muuten myy sekä fyysisiä levyjään että niiden digitaalisesti ladattavia versioita. KLASSIKKOJA BONUKSINA KLASSIKKOJA BONUKSINA ”Essential Vol. Kehuin sen pystyyn viime vuoden viimeisessä BN:n numerossa, ja seison yhä sanojeni takana. Last Of The Blues (”VoodooMoonilta”) ja High Cost Of Loving (”Miraclelta”), molemmat huimia kitaravetoja Athasilta, sekä aiemmin julkaisematon tulkinta Creamklassikosta White Room. Kokoonpanon molemmat levyt tuotti maineikas Jim Gaines, jonka tuotantotyyliin Athasin voimakas, hyvin fyysinen kitarointi sopii erinomaisen hyvin. Athasin poika Rocky II on bassossa, ja rumpalin pallilla soittaa ja laulaa Walter Watson, Lightning-kauden veteraani. Athasin oma kauppa on ainoa löytämäni paikka, josta voi ostaa kitaristin myöhempiä tuotoksia. Räväkkä avausbiisi Dictator tosiaan pyyhkii pölyt pois, ja mainiota jatkoa seuraa.You Pushed Me Too Far puraisee ärhäkästi. Rocky Athas Groupin nimiin tehtyjä albumeita ”Miracle” (2003) ja ”VooDoo Moon” (2005) sekä Rocky Athas Lightningin nimellä julkaistua albumia ”Lightning Strikes Twice” (2007) en ole kuullut itsenäisinä levytyksinä. Milesin toisinaan liiankin ”tulkitsevaan” laulutapaan tottuminen tosin vie hieman aikaa, mutta Rocky Athas on mahtavassa vedossa. Hän ottaa kaiken irti sessiosta. 2” jatkaa siitä, mihin ykköskokooma jäi, jopa samalla rakenteella. Levyllä on neljä coveria, joista Jimmy Reedin I Ain’t Got You saa aikamoisen huipputulkinnan, kun Athas astuu painavasti wah-wah -pedaalin päälle. Kuten hänen viimeisimmän,vaan toivottavasti ei viimeisen, albumin nimen voisi suomentaa Matti Nykästä vapaasti mukaillen: Elämä on parasta laiffia!. Aivan huippua! Eikä Texas Cannonball jää yhtään huonommaksi. With My Friends” (2014), jolla, kuinka ollakaan, soittaa myös Mayall avausbiisissä Think About It. ”Essential Vol. Nautittavia, voimakkaita bluesrock-vetoja ja tunteellisia balladeja. 2” -nimiset kokoomalevyt, molemmat vuodelta 2015. Albumien biisivalintojen perusteella ”Lightning Strikes Twice” ei ehkä sisällä niin vahvaa materiaalia kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikkakin Vows Were Made, Survival ja Sanity ovat ihan kelpo musiikkia. 1:n” tarjoamiin huippuihin kuuluvat mm. Vielä Mayallin bändissä ollessaan Rocky Athas julkaisi uransa toisen instrumentaalialbumin ”Let My Guitar Do The Talking... Sieltä voi tarkistaa! Väitän, että Rocky Athas teki 70:tä ikävuottaan lähestyessään uransa parhaan levyn. Tuloksena on erinomainen julkaisu, ei ehkä niinkään bluespuristeille,mutta todella vetävää bluesrockia vahvoin soulja funk-maustein. Paras esimerkki on lähes kymmenminuuttinen Compassion For The Blues, jossa Athas todella näyttää taivaan merkit. Ja jälleen yksi ennen julkaisematon cover, tällä kertaa Mountainkitaristi Leslie Westin hurja Mississippi Queen, jolla Athas niin sanotusti pääsee irti. SAATAVUUS ONGELMANA SAATAVUUS ONGELMANA Rocky Athasin soololevyt ovat hankalampi tapaus, eivät musiikillisesti, mutta saatavuudeltaan. Valitettavasti mukaan ei ole mahtunut ”Miraclelta” entisen Deep Purple -kitaristin Tommy Bolinin biisiä Slow Driver, joka kertoman mukaan olisi hyvinkin kuulemisen arvoinen. Johnny ”Guitar” Watsonin Looking Back ja Little Willie Johnin ikoninen I Need Your Love So Bad, joka muistetaan myös Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin levytyksenä, ovat näissä yhteyksissä vakiokamaa ja takuuvarmaa herkkua. ”Blues Berries Featuring Rocky Athas” (2002) tarjoaa joka tapauksessa huippuyhtyeen, sillä rytmiryhmänä on itse Double Trouble -kaksikko, rumpali Chris Layton ja basisti Tommy Shannon, jonka tausta Johnny Winterin bändin basistina näkyy myös levyn kappalevalinnassa. Rocky Athas todella tuntuu elävän elämänsä kevättä. Akustisella riffillä alkava rauhallinen Lifeline saa makoisan kuorrutuksen sekä slideettä soolokitarasta. PÖLYT PÄÄLTÄ PÖLYT PÄÄLTÄ Soolouraa pitkän Bluesbreakers-pestin jälkeen jatkanut ”Shakin’ The Dust” (2017) on jälleen täyttä asiaa. Niitä mielenkiintoisempi on Jimi Hendrixin instrumentaali Villanova Junction, jossa Athas saa käyttää laaja-alaisesti osaamistaan ja tekee väkevästi kitaroiden kerrassaan upean version. Athasin soittotekniikka (”finger tapping”), jonka Queenkitaristi Brian May omaksui ja joka paljon myöhemmin tuli laajalti tunnetuksi Eddie Van Halenin tavassa soittaa, teki ilmeisesti pysyvän vaikutuksen paljon kokeneeseen Buddy Milesiin
Bluesin saapuminen Brittein saarille eteni kolmessa vaiheessa. Barberin yhtyeen pitkäaikainen laulusolisti oli Ottilie Patterson, jota voidaan hyvin perustein pitää ensimmäisenä brittiläisenä blueslaulajattarena, ja samaisessa bändissä toimi kitaristina ja banjonsoittajana Lonnie Donegan, jonka diskografiasta löytyy moniaita blues-tulkintoja. Suomessa Mayall kävi vuosien mittaan useita kertoja. Hän oli orkestereineen mukana soittamassa monien mustien artistien konserteissa, ja hän osallistui myös lukuisiin levytysprojekteihin. 2019. 1964, mitä ennen kyseisellä rintamalla oli tapahtunut melkoisesti. Niistä ensimmäinen oli v. brittibluesin pioneeriksi, ja etenkin kitarapainotteisen musisoinnin osalta hän toki oli sellainen. Aluksi siitä olivat todellakin kiinnostuneita etenkin jazzin ystävät, ja 50-luvun loppupuolella mukaan tulivat Ensimmäinen suomalainen bluesin ja soulin suosikkiäänestys järjestettiin vuoden 1969 loppupuolella, ja sen tulokset julkaistiin seuraavana vuonna Blues Newsin numerossa seitsemän. Lisäksi hänen Bluesbreakers-bändinsä voitti yhtyekilvoittelut ja hänen sooloalbuminsa ”The Blues Alone” valittiin parhaaksi blues-LP:ksi. Vuonna -64, jolloin Rolling Stonesin versio Howlin’ Wolfin levytyksestä The Red Rooster (Little Red Rooster) kohosi vallan Britannian pop-listan ykköseksi, bluesmusiikkia voitiin lyhyehkön aikaa pitää suoranaisena muoti-ilmiönä. Ennen 1950-lukua siellä tiedettiin jotakin lähinnä sellaisista Vaudeville-tyyppisistä laulajattarista kuin Ma Rainey ja Bessie Smith sekä toisaalta Ferdinand ”Jelly Roll” Mortonin tapaisista välillä bluesia soittaneista jazz-pianisteista. Keskeinen ja merkittävä henkilö bluessanoman välittämisessä oli jazz-yhtyeen orkesterinjohtaja ja vetopasuunan soittaja Chris Barber (1930–2021). Mayallin varhaisimmat levytykset kun tehtiin vasta v. -67, jolloin hän Antti Einiön kertoman mukaan majoittui mieluummin matkustajakotiin kuin hotelliin, ja viimeisen kerran hän esittäytyi täällä jo 85-vuotiaana v. Barberin joukkueiden jäseninä olivat jonkin aikaa myös Cyril Davies. sikäläisen skiffle-villityksen myötä folkin ja kantrin suosijat. Mutta aivan ensimmäisten sikäläisten bluesin sanansaattajien joukkoon hän ei kyllä lukeudu. Hänet nimettiin, silloista kirjoitustapaa käyttäen, parhaaksi blues-laulajaksi, ja bluesintrumentalistien sarjassa hän sijoittui Sonny Boy Williamson II:n jälkeen toiseksi. Osaksi hänen toimenpiteidensä ansiosta Englannissa esiintyivät jo 50-luvulla sellaiset suuruudet kuin Big Bill Broonzy, Champion Jack Dupree, Lonnie Johnson, Muddy Waters, Otis Spann, Sonny Terry & Brownie McGhee ja Sister Rosetta Tharpe. Bluesin osalta kävi silloin varsin selväksi, että John Mayall (1933–2024) oli täälläpäin maailmaa sinisävelten ylivoimainen valtias. 40 Blues News 1/2025 BRITTIBLUESIN PIONEEREJA Klassikoiden lähteillä, osa 86 Klassikoiden lähteillä, osa 86 Ensimmäinen Euroopassa merkittävällä tavalla julkisuutta saanut musta kansanmuusikko oli Huddie Ledbetter eli Leadbelly, joka aivan 40-luvun lopulla hämmästytti vanhan mantereen väkeä folkahtavalla bluesillaan. Jotkut harvat olivat levyjen avulla onnistuneet tutustumaan muunlaista bluesia esittäneiden artistien kuten Leroy Carrin, Blind Lemon Jeffersonin ja Tampa Redin taiturointeihin. Varsinainen suuri käänne tapahtui 60-luvun alkupuolella, kun etupäässä nuorista miehistä koostuneet kitarayhtyeet alkoivat ottaa ohjelmistoihinsa suoranaisia blues-kappaleita. Muistokirjoituksissa häntä on luonnehdittu mm. Myös Britanniassa oltiin vuosikausia sitä mieltä, että blues on jazzin osa-alue
Hän oli syntynyt Pohjois-Irlannissa, ja hänen äitinsä oli lähtöisin Latviasta. Laulun nimi ei suinkaan viittaa urheiluun, vaan se on vanhahtavan kielenkäytön mukainen ilmaisu huonolaatuisesta elämäntavasta eli ns. -52, kun hän esiintyi samassa konsertissa Alonzo ”Lonnie” Johnsonin kanssa ja kun kuuluttaja erehtyi kutsumaan hänet lavalle amerikkalaista vierasta muistellen. Kutsumanimi Ottilie on mukaelma latvialaisesta nimestä Ottilja. Lisää Doneganin tuotoksia ääniteltiin vuoden -54 lokakuussa ja seuraavan vuoden toukokuussa, ja niissä sessioissa pantiin talteen mm. -39 tekaisema Digging My Potatoes ja toinen on Leroy Carrin (In The Evening) When The Sun Goes Down vuodelta -35. Sen eri puolilla olivat versiot Leadbellyltä opitusta junaratalaulusta Rock Island Line sekä kansanballadista John Henry, ja kiekko kohosi pikaisesti listoille saavuttaen parhaimmillaan Ottilie Patterson & Muddy Waters Lontoossa 1958. Etupäässä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla riehuneen ja monenlaisia ainesosia yhdistelleen skifflen puitteissa tehtiin joitakin oikein onnistuneita blues-versiointeja. Vaudeville-bluesia, maalaisbluesia, Bluebird-bluesia ja jopa Chicago-bluesia. Ensimmäinen niistä on Ernest Lawlarsin eli Lil’ Son Joen v. -97. Eräs niistä on taiteilijanimeä Nancy Whiskey käyttäneen Anne Wilsonin (1935–2003) ja säestysyhtyeensä Chas McDevitt Skiffle Groupin vuoden -57 tulkinta Brownie McGheen vuoden -46 levytyksestä Sporting Life Blues. versiot traditionaalista Frankie And Johnny, Jim Jacksonin hitistä Kansas City Blues, Bessie Smithin valituksesta Back Water Blues, Leroy Carrin hempeilystä Blues Before Sunrise, Big Maceon vauhdikkaasta luomuksesta Kid Man Blues ja Muddyn julistuksesta Don’t Go No Farther. Levyn jokaisella raidalla lauleskelee Ottilie Patterson, ja sen sisältö ilmestyi uudelleen saapuville CD-muodossa v. Ottilie Patterson & Chris Barber Lonnie Donegan © Te rr y Cr ye r. Jo v. mukaelmat kahdesta tutusta bluesklassikosta. Ottilien bluesillinen skaala oli laaja, sillä hänen ohjelmistossaan oli mm. Näitä varhaisempia brittiläisiä blues-tulkintoja en ole mistään löytänyt, vaikkakin on todettava, että Doneganin kiihdyttelevää esiintymistapaa ei voi pitää mitenkään erityisen bluesahtavana. Hänen diskografiastaan löytyvät esim. Blues News 1/2025 41 saakka. Mukana on myös pari hänen omaa sävellystään ja sanoitustaan. -56 hän sai aikaiseksi erityisen onnistuneen variaation Big Bil Broonzyn kotiseutulaulusta Lowland Blues. -59 ja toimi eräitä katkoja lukuun ottamatta miehensä bändin laulusolistina aina vuonna -83 tapahtuneeseen avioeroon kokonaan brittiläisin voimin valmistettu blues-LP. Hyvän kuvan Barberin laajamittaisesta musiikillisesta toiminnasta saa tutustumalla vaikkapa sellaisiin levyihin kuin tupla-CD ”Chris Barber – Memories Of My Trip” sekä kokoelmat ”Chris Barber Presents – Lost And Found, Volumes 1–3”, mitkä kaikki on esitelty ja kommentoitu Blues Newsissä. -60 ja mikä varsin luultavasti on ensimmäinen sijaluvut kahdeksan sekä Yhdistyneen Kuningaskunnan että USA:n pop-tilastoissa. Skifflen kuninkaaksi mainittu Anthony ”Lonnie” Donegan (1931–2002) sai uuden puhuttelunimen v. lavealla polulla vaeltamisesta, mikä seikka käy selkeästi ilmi sen sanoituksesta: ja Alexis Korner, jotka sittemmin perustivat Britannian ensimmäisen Chicago-tyyppisen bluesbändin Blues Incorporated. Patterson liittyi Barberin yhtyeeseen vuosien 1954 ja 1955 vaihteessa, meni naimisiin Chrisin kanssa v. Bluesin saralla Chris Barberin keskeinen työtoveri oli Anna Ottilie Patterson (1932–2011). Donegan aloitti levytysuransa pääartistina vuoden -54 heinäkuussa, ja jo ensisinglestä muodostui suurmenestys. Vuonna 1961 julkaistiin 12 musiikkikappaleen mittainen kooste ”Chris Barber’s Blues Book”, minkä materiaali on äänitetty v
Uuden, vuonna -61 perustetun yhtyeen viralliseksi nimeksi tuli Alexis Korner’s Blues Incorporated, ja sen koostumus oli varsin vaihtelevainen. Esityskappaleita löytyi omasta takaa sekä mm. Davies halusi jatkaa Chicago-linjalla, mikä oli Kornerin mielestä liian suppea-alainen. Bändin muina jäseninä toimivat mm. Mutta se onkin jo toinen juttu. sellaiset tulevat nimimiehet kuin Ginger Baker, Long John Baldry, Graham Bond, Jack Bruce, Dick Heckstall-Smith ja Charlie Watts. Vahva ehdokas sellaiseksi on Tony Sheridanin ja The Beatlesin Saksassa vuoden -61 kesäkuussa tallennuttama If You Love Me, Baby. entisten aikojen jug bandien ja Leadbellyn ohjelmistoista. Jimmy Witherspoonin laulussa Rain Is Such A Lonesome Sound, Leroy Carrin klassikossa How Long, How Long, Blues ja omassa tuotoksessa I Thought I Heard That Train Whistle Blow esittelee vahvoja vokalistintaitojaan Long John Baldry (1941–2005), ja loput viisi esitystä on merkitty Kornerin tai Daviesin tekemiksi. Saman vuoden joulukuussa Klooks Kleek -klubilla pantiin talteen materiaalia Mayallin live-albumia varten, ja selkeä nousu hänen urallaan tapahtui hieman myöhemmin, kun Bluesbreakers-yhtyeen kitaristiksi tuli Eric Clapton. Internetin tietojen mukaan Sheridanin kanssa soittelivat silloin George Harrison ja John Lennon (kitarat), Paul McCartney (basso) ja Pete Best (rummut). James ja Crawling Up A Hill. Vuonna -62 yhtye pääsi tekemään studioäänityksiä kokonaista, nimellä ”R&B From The Marquee” ilmestynyttä LP:tä varten. Ennen Mayallia bluesia levyttivät myös eräät muut brittiyhtyeet, kuten Rolling Stones, Animals ja Yardbirds, niistä kaksi viimeksi mainittua jopa itsensä Sonny Boy kakkosen kanssa. Long John Baldry ryhtyi johtamaan Daviesin yhtyettä, ja hieman myöhemmin hän oli mukana sellaisissa kokoonpanoissa kuin Steampacket ja Bluesology. Vesa Walamies Sporting Life Blues (Walter Brown ”Brownie” McGhee) I got a letter from my home, most of my friends are dead and gone that old night life, that old sportin’ life is killing me My mother used to say to me, so young and foolish that I can’t see ain’t got no mother, my sister and brother won’t talk to me I’ve been a liar and a cheater too, spent all my money on booze and you that old night life, that old sportin’ life is killinv me I’ve been a gambler and a cheater too, but now it’s come my turn to lose, that old sportin' life, has got the best hand, what can I do There ain’t but one thing that I’ve done wrong, lived this sportin’ life, my friend, too long I say it’s no good, please believe me, please leave it alone I’m gettin’ tired of runnin’ ’round think l will marry and settle down that old night life, that old sportin’ life is killin’ me Bluesology. Vuonna -67 Baldry kokeili balladien tulkitsemista ja sai laulun Let The Heartaches Begin peräti UK:n pop-listan ykköseksi. Yhtye oli laadultaan brittiläisen rhythm and bluesin todellinen korkeakoulu. Tuloksina olivat tallenteet Mr. Tuosta sanaparista Elton on peräisin etupäässä jazzin puitteissa vaikuttaneelta Elton Deanilta ja John luonnollisesti Baldrylta. Mikähän mahtaa olla varhaisin brittiyhtyeen tekemä blueslevytys. Alkuperäisen albumin kaikkiaan 12 näytteestä neljä on peräisin Muddy Watersin ohjelmistosta, ja niillä kuultava solisti on Cyril Davies. 42 Blues News 1/2025 Traditionaalisen jazzin parissa vietetyn ajan jälkeen Cyril Davies (1932–64) ja Alexis Korner (1928–84) perustivat 50-luvun puolivälissä oman pienehkön yhtyeen ja siirtyivät akustisen folk-bluesin pariin. Itse äänite on mukaelma Jimmy Reedin vuoden -59 julkaisusta Take Out Some Insurance On Me, Baby. Edellä mainitun Fancourtin teoksen mukaan John Mayall kävi levytystudiossa ensimmäisen kerran 20.4.1964. Välillä Daviesin ja Kornerin kanssa lavalle pääsivät myös Mick Jaggerin, Brian Jonesin, Jimmy Pagen, Keith Richardsin ja Rod Stewartin tapaiset nuorukaiset, ja joskus heidän kanssaan esiintyi myös John Mayall. Niistä tosin Keep Your Hands Of Her taitaa olla alkujaan Big Bill Broonzyn tuotantoa. Mutta kun hän yritti esittää tuota valitusta Bluesologyn kanssa, muut bändin jäsenet poistuivat paikalta ja jättivät pitkän miehen yksikseen taustanauhojen kanssa lavalle. Olennainen muutos tapahtui heidän kohdallaan aivan 60-luvun alussa, kun miehet pääasiassa Muddy Watersilta ja Little Walterilta saamiensa vaikutteiden myötä ottivat käyttöön sähköiset instrumentit ja siirtyivät Chicago-bluesin pariin. Vuoden -62 lopussa Cyril Daviesin ja Alexis Kornerin tiet erosivat musiikillisista syistä. Molemmat lauloivat ja soittivat erilaisia kielillä varustettuja instrumentteja, minkä ohella Davies toimi myös harpistina. Niistä jälkimmäisessä soitti koskettimia Reg Dwight, joka tunnetaan paremmin nimellä Elton John. Tämä julkaisu on paitsi musiikillisesti ansiokas, niin myös historiallisesti huomattavan merkittävä. Leslie Fancourtin kirjan ”British Blues On Record 1957–70” kertoman mukaan Blues Incorporatedilta julkaisiin ensin yksi single sisältönään versiot Washboard Samin vuoden -40 levytyksestä She Fooled Me ja Muddyn 50-luvun hitistä Hoochie Coochie Man. Molemmat perustivat uudet yhtyeet, ja Davies jatkoi esiintymisiään, kunnes kuoli vuoden 1964 alussa, eri tietojen mukaan joko leukemiaan tai sydämen pettämiseen
1950) oli Walleniuksen pitkäaikainen työtoveri ja kollega 1970-luvulta alkaen. Nono Söderbergin urasta on syntynyt aito tietokirja, jossa päähenkilön muisteluksia täydentävät kunnon sisällysluettelo, valikoitu äänitediskografia sekä erittäin laaja henkilöhakemisto. Blues News 1/2025 43 määrä muusikoita, kiertueita, konsertteja, studiotöitä, soittimia ja vahvistimia. Tai tutuksi ja tutuksi. Kirjan kattaman 60 vuoden aikana kotimainen musiikkikulttuuri on kokenut täydellisen muutoksen, ja samalla muusikoiden työ on mullistunut. Omistautuneille musiikin ystäville tarjolla on toki uuttakin tietoa. Parin päivän harjoitusten jälkeen Nono kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Loppu on historiaa: Eero ja Jussi Raittisen The Boys, Paroni Paakkunaisen yhtyneet Utopia, Karelia ja huippuyhtye Unisono, Matti Oilingin Happy Jazz Band sekä soolouran omat yhtyeet, tärkeimpänä niistä kolme albumia julkaissut Kapteeni Nemo. Myös studiotöitä tehtiin nyrpistelemättä laulajille, vaikka nämä eivät olisi olleetkaan aina niin ”tiedostavia”. Levylle kitaristiksi lainattiin Jukka Tolonen Tasavallan Presidentistä. Kaikista näistä ja niiden sivupoluista Söderbergillä on laaja kotiarkisto, jonka materiaaliin kirja vahvasti nojautuu. Bändin musiikin monimutkaiset kiemurat eivät kuitenkaan Söderbergiä lopulta kiehtoneet, vaan hän valitsi mieluummin The Ball -yhtyeen roots-meiningin. Pari omakohtaista esimerkkiä: Itse en tiennyt, että Nono Söderbergiä soviteltiin Wigwam-yhtyeeseen Nikke Nikamon seuraajaksi syksyllä 1970, kun bändillä oli tekeillä albumi ”Tombstone Valentine”. Juuri tällainen kuva Söderbergistä välittyy elämäkertakirjassa ”Nono – kitaristina 60 vuotta”. Söderbergin aktiiviaikoina nimekkäätkään muusikot eivät hyljeksineet mainosmusiikin tekemistä, ja muusikot esiintyivät esimerkiksi muotinäytöksissä. Sen kansien väliin on koottu monipuolisen muusikon ura, joka on samalla osa suomalaisen popja rocksekä myös viihdemusiikin historiaa. Kun tähän lisätään vielä Söderbergin sinänsä ansiokas opetustyö mm. 1945) nimi ei monelle ehkä sano paljonkaan, mutta kun otetaan mukaan kutsumanimi Nono, n i i n j o h a n sytyttää. Niemi oli henkeen ja vereen bluesmies, mutta ei vain sitä. Söderbergille tärkeä varhainen ponnahduslauta oli rautalankayhtye The Needles, mutta uran kehitykselle tärkeämmät hetket koittivat syksyllä 1966, kun Söderberg oli ensin yhdessä Erno Lindahlin kanssa perustamassa Ernos-yhtyettä ja vielä samana syksynä liittyi basistiksi (!) Dannyn Islanders-yhtyeeseen. © Fo to Ja tt a, H el sin ki Nono Söderberg © Pa si Ry tk ön en BN lukee kirjallisuutta:. Kun nuori Arno-poika, ei vielä Nono, tapaili kitarastaan ensimmäisiä sointuja Pietarista Helsinkiin muuttaneen venäläisen emigrantin Ivan Putilinin kitarakoulussa 1962, suomalainen popmusiikki otti vasta haparoivia ensiaskeleitaan. Noin 10 vuoden takaisessa Helsingin Sanomien 70-vuotishaastattelussa hän vertasi itseään kitaristina ”suutarin tai kirvesmiehen kaltaiseen ammatistaan ylpeään käsityöläiseen, joka ei yritä herättää huomiota tai esitellä itseään”. Lukijan eteen vyörytetään valtava The Needles, Nono Söderberg tikkailla takarivin keskimmäisenä. Eikä ihme, onhan kitaristi Nono Söderberg tehnyt pitkän ja työntäyteisen uran 1960-luvulta aina 2020-luvulle asti ja tullut tutuksi todella monista yhteyksistä. Nono sai bändin ainoaksi jääneellä levyllä (”The Group”, 1978) tekijäkrediitin biisiin Gado-Gado. Niemi oli mukana jo Musassa ja jatkoi siitä sujuvasti WW:n mukana Soundiin, josta hänet varmasti parhaiten tunnetaan. Nono Söderberg on usein ollut vain yksi bändin soittajista ja nimi levykansien krediiteissä. Jo 16-vuotiaana hän hankkiutui Son Housen ja Bukka Whiten kaltaisten nimekkäiden bluesartistien konsertteihin. Kitaristiksi kiinnitettiin Seppo Tyni, nuori huippulupaus Porista. Sibelius-lukiossa, Oulunkylän popja jazzopistossa, teatterikorkeakoulussa ja kesäisillä musiikkileireillä maan eri puolilla Esa ”Nätsi” Rosvallin Köyliön Tuiskulasta Reijo Karvosen Kuusamoon, niin henkilögalleria vain kasvaa. Sielussani asusteleva pieni faktantarkastaja löysi kirjasta yhden virheen: Söderbergin saavuttua 1992 Yhdysvaltoihin häntä vastassa oli maineikas kitaristi ja kitarapedagogi Arlen Roth, ja matka jatkui tämän Saab Cabriolet -autolla. Harri Aalto PETRI IHANUS – MARKUS PETRI IHANUS – MARKUS PARTANEN – VESA TOMPURI: PARTANEN – VESA TOMPURI: Hoodoo Man – Jussi Niemi – syvien rytmien sukeltaja (Aviador Kustannus, 2024, 185 s.) Musiikkitoimittajista ja -kriitikoista julkaistaan kirjoja hyvin harvakseltaan. Toisin kuin kirjassa mainitaan, avo-Saabeja ei koottu Pietarsaaressa vaan Uudenkaupungin autotehtaalla. Niemi ei kuitenkaan urautunut pelkkään bluesiin ja rootsiin, vaan hänen kunnianhimonsa laajeni myöhemmin myös etnoon ja moderniin jazziin. Nono-kirjan tärkein elementti yksittäisten detaljien sijaan on kuitenkin ajankuva, jonka se lukijoille välittää. Nykyään ei ole enää studiomuusikoiden ammattikuntaakaan. Kaikki tämä on varmasti ollut tärkeää Söderbergille, mutta lukija alkaa upota tietojen paljouteen. Omassa kirjahyllyssäni on vain kaksi teosta, Seppo Heikinheimon ennen kuolemaansa laatiman käsikirjoituksen pohjalta valmiiksi saatettu omaelämäkerta “Mätämunan muistelmat” (Otava 1997) ja Tommi Liimatan kokoelma Blues Newsin perustajan Waldemar Walleniuksen parhaista 1970-luvun kirjoituksista, “Musaa ja Soundia” (Like, 2018). Söderbergin kaltainen huipputaitava, mutta itsestään numeroa tekemätön kitaristikollega on mielestäni Antero Jakoila, josta Jaakko Riihimaa on myös kirjoittanut kirjan, mutta myös Heikki Laurila, jonka SE-tason ennätystä, soittoa yli 7 000 levytetyssä kappaleessa, Söderberg tuskin enää saavuttaa, vaikka hänenkin kitaraansa kuullaan noin 3 000 levytyksessä. En myöskään tiennyt, että Söderberg oli rumpali Vesa Aaltosen valinta hänen ja basisti Pekka Pohjolan vuonna 1977 perustamaan hienoon fuusiojazz-yhtyeeseen The Group. NONO SÖDERBERG – NONO SÖDERBERG – JAAKKO RIIHIMAA: JAAKKO RIIHIMAA: Nono – kitaristina 60 vuotta (Aviador Kustannus, 2024, 368 s.) Arno Arvid Söderbergin (s. Syyskuussa 2023 kuollut musiikkijournalisti Juhani Klaus Kalervo (Jussi) Niemi (s
Jussi Niemi oli nimittäin myös ulkomaisten musiikkikirjojen taitava kääntäjä. Tietokirjassa tällaisten yksityiskohtien oikeellisuuden pitäisi olla selviö. Osan varhaislapsuudestaan Cher vietti nunnien pyörittämässä lastenkodissa, jossa huolehdittiin ”hairahtaneiden nuorten äitien” jälkikasvusta, sekä armeliaiden naapurien nurkissa. Vaihtaessaan nimeä vähän myöhemmin Cheriksi hän huomasi syntymätodistuksestaan ihan muuta: oikea etunimi olikin Cheryl. Perhe-elämä ei ollut vielä kolmanneksikaan tärkein asia. Salvatore Phillip Bono. Niemen kirjoitusten houkuttelemina musiikin ystävät tutustuivat heille ennestään outoihin, sittemmin tärkeiksi tiennäyttäjiksi osoittautuneisiin artisteihin ja bändeihin. Hänen ympärillään kirja tietenkin paljon pyörii, eikä teksti ole erityisen kaunista. Cherilyn-nimi päätyi loppuvuodesta 1964 ilmestyneen Imperial-singlen etikettiin siksi, että laulaja kuvitteli sen olevan ristimänimensä. Nämä epämääräiset muistikuvat hylätyksi tulemisesta, joita Cher on kerinyt kasaan koko elämänsä, kerrotaan kirjassa raadollisesti. Kun Cher tapaa tulevan miehensä marraskuussa 1962 Aldon kahvilassa Los Angelesissa, pari oli laulajan mukaan kuin West Side Storyn Tony ja Maria – luotu toisilleen. Cherillä oli ikää kuusitoista. Niinhän siinä kävi, ettei tästä laulajatähden hienosta levytyksestä ollut kirjassa sanaakaan, mutta asiaan liittyvää ja Cherin alku-uran käänteisiin liittyvää onneksi muuten kohtuupaljon. Perhealbumin kuvia en tietenkään kritisoi, mutta muuten... Myös lapsuusvuodet, kun Cher asui laulajattarena ja näyttelijänä toimineen äitinsä ja tämän koko ajan vaihtuvien miesystävien seurassa eri kämpissä Hollywoodin seuduilla (ja välillä myös New Yorkissa), saavat osakseen tarkkaa kuvailua. Tämä levoton, vauhdikas, rikkinäinen, sekava, unelmien ja pettymysten täyteinen elämä hallitsee Cherin muistelmien alkuosuutta, kun hän kertoo seitsemän kertaa naimisiin päätyneestä äidistään, kuljetusyrityksensä korttipöydässä hävinneestä narkkari-isästään ja köyhän sukunsa steinbeckmaisesta liikkeestä ympäri Yhdysvaltoja elannon perässä. Onni oli olla nuoren ja nuorekkaan äidin tytär silloin: Kun Presley tuli keikalle Los Angelesin Pan-Pacific Auditoriumiin seuraavana vuonna, kolmekymppinen äiti ja yksitoistavuotias tyttö seisoivat kumpikin katsomon penkeillä ja hurrasivat lavalla villisti elehtivälle tähdelle kultalameepuvussaan. Parasta ja Niemen henkilökuvan kannalta olennaisinta tietoa tarjoavat muusikot, erityisesti Jussi Raulamo (eli Jo’ Buddy), mutta osaltaan myös Karri Miettinen (eli Paleface), Esa Kuloniemi ja Pekka Laine. Jos haastateltava muistaa asian väärin, kirjailijan tehtävä on oikaista se ja kertoa oikea tieto lukijoille. Niin persoonallinen, toisinaan myös hieman vaikeaselkoinen musiikkijournalisti Jussi Niemi oli, että olisi ehkä ollut hyvä ratkaisu antaa hänen kirjoitustensa puhua laajemmin puolestaan. Kaiken perustana oli vahva tietopohja. Bono oli tässä vaiheessa 27-vuotias säveltäjä, joka yritti pehmittää länsirannikon tiskijukkia soittamaan kappaleitaan ohjelmissaan. Kirjassa mainitaan kyllä Niemen erinomaisesti kääntämä Johnny Winter -elämäkerta “Rankkaa menoa” (Mary Lou Sullivanin “Raisin’ Cain”) ja erittäin haastava käännöstyö, jazzin jättiläisen Charles Mingusin “Koiraakin kurjempi” (“Beneath The Dog”). Toinen heikkous on kirjan kuvitus. Ja onhan niitä muitakin, kuten Philip Normanin Jimi Hendrix -kirja “Wild Thing” ja Eric Clapton -kirja “Slowhand”. Lyhyenläntä, hyväntuulinen Sonny kertoo teinitytölle olevansa Napoleonin jälkeläinen suorassa polvessa, eikä Cherille tule mieleen, miten läpeensä sisilialaisen Bonon sukujuuret voisivat olla Ranskan Korsikalla. Jussi Niemi © Le if La ak so ne n. Paljon sattui ja tapahtui, eikä Cherin päätyminen viihdemaailmaan ollut totisesti sattumaa. Pitkäaikaisen avovaimon mukaan kaksi tärkeintä asiaa Jussin elämässä olivat musiikki ja musiikista kirjoittaminen. Nyt siitä saadaan sentään muutamia näytteitä, kun Soundin sivuilla julkaistusta “Jussi Niemen naamakirjasta” mukaan on otettu kasvokkain tehdyt haastattelut Johnny Winterin, Bill Laswellin ja James Blood Ulmerin kanssa. Tämä tuli mieleen, kun sain käsiini Cherin hiljattain ilmestyneet muistelmat. Jo kannen kuvakollaasi on aivan kamala, suorastaan amatöörimäinen, mutta myös kuvaliitteiden usein epätarkat ja lukijoille mysteereiksi jäävät otokset ilmeisesti Tampere Jazz Happeningistä (?) herättävät vain kysymyksiä. Silloin selvisi, että laulajan nuori äiti oli antanut kätilön painostamana vastasyntyneelle lyhyemmän nimen, mutta tieto siitä oli jäänyt vähävaraisten synnytyssairaalan kansliaan El Centrossa Meksikon rajan tuntumassa. Niemi todellakin olisi ansainnut parempaa. Hänen laulajanuransa sai potkua jo syksyllä 1956, kun Elvis Presley vieraili Ed Sullivan Show’ssa ja varasti miljoonien teinityttöjen sydämet. Artistina hän liikkui Don Christyn nimellä, eikä ollut lähelläkään tähtikategoriaa. Yllättävää myös on, että kirjasta puuttuu kokonaan lähdeluettelo. Niemen kirjoituksia arvostivat niin muusikot, joiden kanssa hän oli taiteilija taiteilijoiden seurassa, kuin myös vakavaa musiikkijournalismia lukeva yleisö. Kirjaa varten on haastateltu Jussi Niemen pitkäaikaisia ystäviä, läheisiä, työtovereita ja muusikkoja. Harri Aalto CHER CHER The Memoir – Part One (Dey Street Books, 2024, 432 s., ei suomennettu toistaiseksi) Ei ole kerta tai kaksi, kun Cherilynin kappaletta Dream Baby ylistettiin takavuosina tämän lehden palstoilla tyttöyhtyeiden kulta-aikoja käsitelleissä artikkeleissa. Niiden kuvateksteiksi on ympätty sitaatteja Niemen konserttija levyarvioista, mutta sanallakaan ei kerrota, keitä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat ja miten sitaatit liittyvät kuvien henkilöihin. Suomentaminen on arvostettu taitolaji, mutta nyt se lähes sivuutetaan. Toki ylös kirjatuista luonnehdinnoista jonkinlainen kuva Niemestä välittyy, mutta haastatteluja rasittaa samojen asioiden toistaminen. Erityistä ihmetystä tuntuu herättäneen se, ettei Niemi itse soittanut mitään instrumenttia tai laulanut. Yllättävästi horjahtelevat myös helposti tarkistettavissa olevat faktat, kuten saiko Niemi valtion taiteilijaeläkkeen vai ei, oliko hänellä tytär vai tytärpuoli. Siksi on perin valitettavaa, että Jussi Niemen arvokasta työtä kunnioittavaksi tarkoitettu kirja on näin kehno. Kustantaja Vesa Tompurin, Ylen jazz-vastaavan Markus Partasen ja valokuvaaja Petri Ihanuksen “Hoodoo Man” olisi ehdottomasti kaivannut tiukempaa toimittamista. Niin kuin arvata saattaa, suhde oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen, ja yhteiselon edetessä Cher kuvaa tarkasti, miten Bono muuttuu jatkuvasti yhä mustasukkaisemmaksi, vainoharhaisemmaksi ja hallitsevammaksi. 44 Blues News 1/2025 Jussi Niemen muusikkohaastatteluja sekä konserttija levyarvosteluja leimasi poikkeuksellinen intohimo ja syvällisyys
Hän kuvaa tilaa ahtaaksi, ”siellä oltiin kuin sillit suolassa”, Wrecking Crew’n jäseniä tiiviissä puoliympyrässä soittimineen, Spectoria röhnöttämässä sohvalla aurinkolasit päässä ja karun studion sisäilmassa leijuvaa paksua tupakansavua. Niin kuin arvata saattaa, ennen pitkää kummankin asema studion hierarkiassa parani: Spector innostui Bonon osuudesta Jackie DeShannonin hienon Needles And Pinsin sävellystyöhön, ja tämä pääsi kertomaan tuottajalle, että hänen nurkissa pyörivä tyttöystävänsä osaa laulaa. Myös palkkioista tingittiin. Cher kuvaa, miten rajallisista säveltäjänkyvyistä huolimatta Sonny Bonolla oli koko ajan hyvä käsitys kaupaksi käyvistä levyistä ja alan tuoreista tuulista (niitä hyödyntäen pistettiin purkkiin myös Cherin ensimmäinen soolosinkku, ylistyslaulu Ringo, I Love You Bonnie Jo Mason -artistinimellä. Tärkeintä on, että Cherin ääni kuuluu kirjassa alusta loppuun väkevästi, ja näin totisesti tässä tapauksessa on. Senkin jälkeen vielä pohdittiin, laitetaanko paukut Sonny & Cheriin vai jälkimmäisen soolouraan, mutta Bonon yöaikaan luoma I Got You Babe muutti kaiken. Hetki löi silloin, kun Darlene Loven auto oli hajonnut eikä tämä ehtinyt ajoissa Ronettesin äänityksiin. Kun hän vihdoin repäisee itsensä irti tämän kahleista 1974, mukaan kirjan sivuille tulevat lakimiehet, sopimuspykälät, käytännön järjestelyt ja muut – sekä Cherin uudet miesystävät ”piinatuksi sieluksi” kuvailtua Gregg Allmania myöten. Kun esimerkiksi Brian Wilson tuli käymään Gold Starissa Beach Boysin levytyssessiosta lähiseudun studiossa, taustakuorosta löytyi heti tilaa hänelle. Suorapuheinen, konstailematon kirja on löytänyt lukijansa, ja ansaitsisi käännöksen myös suomeksi, vaikka mukana on jonkin verran Pohjois-Amerikan suurille ikäluokille paremmin avautuvaa tarinaa esimerkiksi eri tv-tuotannoista. Niin villi tarina ei ole sentään, että Cher olisi ensi kertaa studiomikkiin laulaessaan päässyt saman tien ääneen tuleviin klassikoihin. Syksyllä 1966 pari kävi Suomessakin, esiintyi Nuorten tanssihetkessä, mutta tämänkaltaisista yksityiskohdista ei tässä vaiheessa kirjaa enää puhuta. Ensi yritys duetolle oli Caesar and Cleon nimellä Vault-merkillä ilmestynyt valju The Letter, eikä myöskään Mickey & Sylvia -päivitys Love Is Strange kiihdyttänyt ostajien mieliä. Cher kuvaa, miten Spector komensi hänet ja Bonon taustakuoroon, ja kaksikko alkoi hioa Blossoms-duon kanssa taustaosuuksia Be My Babyja Baby, I Love You -kappaleisiin. Cher kuvaa, miten hänen äänensä kuulosti raidalla mieheltä, mikä loi hyvin eriskummallista tunnelmaa fanilevylle...). Kysyjä on Tina Turner – iso mustelma käsivarressaan. Vuoden 1963 osalta, jolloin karu totuus edessä olevista piinan vuosista on vielä edessä, tarina liikkuu riitojen sijaan Gold Starin studiossa Los Angelesissa. Cher kuvaa, miten töitä jatkettiin seuraavana päivänä, jolloin Love oli taas paikalla, ja miten Spector komenteli häntä matalaäänisenä ja kokemattomana jatkuvasti kauemmas mikistä. Cher kuvaa, miten Bono pääsee levyjakelumoguli Jack Lewerken avulla Phil Spectorin studioapulaiseksi (Cher kutsuu Spectoria kirjassa Phillip-nimellä), ja myös Bonon hyvät suhteet Jack Nitzscheen avaavat hänelle ovia tuotantopuolelle. Siitä lähti käyntiin joka tapauksessa Cherin ura levylaulajana. Edellä mainitulta pohjalta syntyi Baby Don’t Go, joka oli sekin alkujaan tarkoitettu Cherille, mutta muuttui duetoksi – ja paikallishitiksi. Kesän 1965 jälkeen Cherin elämä ei enää palannut entiselleen – hän oli tähti tähden iloineen (ja suruineen). Petri Lahti Cher vuonna 1973. Cherin mukaan Spector oli suorastaan itara, ja hyödynsi aina tilaisuutta, jos sai levyjensä taustoille jonkun ilmaiseksi. Blues News 1/2025 45 Kun Cher on vihdoin päässyt eroon Bonosta, tilannetta kuvaa hyvin se, että eräs toinen naisartisti kysyy tältä neuvoa kesken televisioesiintymisen, miten ilkeän kyttäävästä äijästä pääsisi eroon. Kokonaisuutena Cherin muistelmateos (tämä on vasta ykkösosa) on melkoinen läpileikkaus rapakontakaisesta 1960–1970-lukujen viihdebisneksestä. Tässä vaiheessa Bonon tehtävä oli kahvinkeiton lisäksi helisyttää tamburiinia tai sihisyttää marakasseja. Suoremmin Cher maalaa sen jälkeen elämäänsä taas niissä kohdissa, joissa kuvataan Bonon pakkomiellettä kontrolloida elämänkumppaniaan. Valitettavasti tässä vaiheessa kirjaa Cherin kirjaukset urastaan muuttuvat yhä enemmän kuvauksiksi siitä, millaiset vaatteet kaksikolla oli, missä asuttiin, millä ajettiin, minkä lehden kanteen päädyttiin ja miltä sädekehä pään päällä tuntui. Ettei tämä kirja-arvio muutu referaatiksi Cherin urasta, siirrytään lujaa Sonny & Cheriin. Tätä kautta Cher päätyy seuraamaan, miten Gold Starilla pistetään tyttöyhtyehelmiä purkkiin. Sonny & Cher Helsingissä syyskuussa 1966. © Sa no m an ar ki st o. Hän kertoo olleensa mukana suurimmassa osassa Spectorin tämän ajan Gold Star -äänityksistä, ja jääneensä ilman kansimerkintää esimerkiksi tähtituottajan kasaamalla kuolemattomalla joulualbumilla
The Imaginations oli New Yorkissa 1960-luvun alussa toiminut italovetoinen doo wop -porukka, ja muissakin genreissä vaikutti samaa nimeä käyttäneitä ryhmiä. On se, vaikka kiekko on ilmestynyt vasta syyskuussa 1967, jolloin laineet löivät lujemSTEVE LAWRENCE STEVE LAWRENCE Walking Proud / All The Way Home (Columbia 4-42865) Olisi ollut mukava olla kärpäsenä palaverihuoneen katossa, kun Columbian johtoportaassa tehtiin joskus vuoden 1962 aikoihin päätös nuorentaa kolmeakymppiä käyvän Steve Lawrencen uraa kertaheitolla. NME oli vähän innostuneempi, mutta sekin käytti suurimmat paukut samana päivänä ilmestyneen Yardbirdsin Evil Hearted You / Still I’m Sad -singlen ihasteluun. THE IMAGINATIONS THE IMAGINATIONS Summer In New York / I Love You When You’re Mad (RCA Victor 45-15018) Lisää tuoreita ostoksia pelkkien säveltäjätietojen pohjalta. Tämä nyt soiva single tuli vastaan syksyllä Helsingin Viiskulman AH Recordsin singlepinoissa, ja uskalsin lunastaa sen kolmen euron hintaisena siksi, kun näin Gerry Goffinin ja Carole Kingin nimet komeilemassa Walking Proud -puolen etiketissä. Joka tapauksessa Columbian linjaus kantoi hedelmää: Goffin–Kingin Go Away Little Girl nousi loppuvuodesta 1962 listaykköseksi, ja sen jälkeen mentiin seuraava vuosi samaan tyyliin. Evans oli syntynyt 1926, ja arrannut kaikenlaista Glenn Millerin orkesterista Tony Bennettiin, mutta niin vain kesällä 1963 tuotettiin täydellistä teinipoppia meidän kaikkien iloksi. Tästä aiheesta oli haastattelussa muutakin puhetta. Etsiskelin aiheeseen liittyen brittiläisten musiikkilehtien tuoreita arvosteluita, ja jotain löytyikin: Record Mirror kertoi 23.9.1965 kolmella rivillä, että Merseybeatsin soundi oli käynyt vanhanaikaiseksi. Kappale on hyvä muistutus siitä, että kyllä isoissakin levy-yhtiöissä osattiin, jos vain päätettiin yrittää. Yritys oli rohkea, sillä Lawrencea ei tunnettu näihin aikoihin varsinaisesti nuorisomusiikin esittäjänä, mutta ilmeisesti aiemmat näytöt esimerkiksi hienon Pretty Blue Eyesin (1959) osalta olivat sitä luokkaa, että päätettiin yrittää (jo joulukuussa 1955 Lawrence oli aidon tavaran kimpussa singlellä Chicken And The Hawk / Speedoo, mutta ei puhuta siitä sen enempää...). Olen ollut esityksestä todella innoissani, ja ruvennut katselemaan lootia sillä silmällä Lawrencen muidenkin Columbia-julkaisujen osalta. Levytys paljastui todella mainioksi: sävellyksessä on tarttuvia DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 77 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 77. Tällä kertaa kokeillaan näppejä Bullmoose Jacksonin ja James Brownin esityksiin, eivätkä kellot soineet. THE MERSEYBEATS THE MERSEYBEATS I Love You, Yes I Do / Good, Good Lovin’ (Fontana TF 607) Karu oli Merseybeatsin kohtalo: yhtye, joka tunnettiin siitä että se on soitellut useimmin Beatlesin kanssa Cavernissa, oli syksyllä 1965 edelleen lainabiisien varassa. Kun lehtien muissa jutuissa kohkattiin muun muassa Walker Brothersista, Dylanin ”Highway 61 Revisited” -albumista ja juuri Britanniassa myyntiin tulleesta James Brownin Papa’s Got sointukulkuja, ja tuottaja Marion Evans on Lawrencen äänen tuplaamalla saanut raidalle paitsi nuorekkuutta myös syvyyttä. Linjaus tehtiin tilaamalla tälle kappaleita Goffin– Kingiltä, Mann–Weililtä ja Leiber–Stollerilta. Barri totesi, että hän laulaa kappaleet yksinään, koska Sloan oli tässä vaiheessa jo muissa maailmoissa – arvaatte syyt. Sieltä syntyi inspiraatio myös kappaleen lyriikkaan. paa korvien välissä kuin Kalifornian rannoilla. Sloanin ja Steve Barrin nimet krediiteissä kuitenkin johtivat ajatukset länsirannikon surf-duo Fantastic Baggysiin, ja uskalsin ottaa siltä pohjalta riskin, että levy olisi makuuni. Jos omia biisejä oli syntynyt sitä ennen, ne kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa julkaisujen B-puolelle. Sen verran julkaisun taustat kiinnostivat, että kuuntelin Steve Barrin haastattelun WFMU:n podcastista, jossa tämä kertoili monenlaista kiinnostavaa yhteistyöstään Sloanin kanssa – sekä lyhyesti myös tästä Imaginations-singlestä. P.F. Summer In New York olisi toiminut varmaan paremmin pari vuotta aiemmin, ilmoilla on samaa henkeä kuin esimerkiksi The Trade Windsin hienossa New York’s A Lonely Place -kappaleessa, joka ilmestyi Red Birdillä alkuvuodesta 1965, mutta näin jälkikäteen RCA-sinkun ilmestymisajalla ei ole toki väliä. Sävy touhussa on hetkittäin suorastaan nostalginen. Vaikka Barri piti majaansa länsirannikolla, hän oli viettänyt lapsuutensa New Yorkissa. Barri muun muassa kertoi, ettei hän merkittävistä surf-levytyksistä huolimatta koskaan surffannut (myös Sloan oli NY:stä), ja kun kaksikko oli saanut säveltämänsä Tell ’Em I’m Surfin’ -kappaleen demon valmiiksi, häntä nauratti itseäänkin raidalta kuuluva Brooklynin murre. 46 Blues News 1/2025 PETRI LAHTI T ällä kertaa helmissä muistellaan myynnissä ollutta huimaa Elvis-kokoelmaa, surffataan New Yorkin kaduilla, kolistellaan Lontoon metrolla kauas itään ja poiketaan vähän pohjoisempana Liverpoolissakin
Seuraava levy, kiitos. Vaikka Cannonball Adderley on armoitettu ja arvostettu jatsin soittaja, tällaisilla levytyksillä tavoiteltiin avoimesti listasijoja Henry Mancinin ja kumppanien vanavedessä. Tämä on siis tunnetuin esitys kappaleesta, ja löytyi minttikuntoisena erään pitkän linjan keräilijän tuplalootista toissa vuonna. Ellen nyt ihan väärin muista, Elviskin oli mainittu, ja tie Hietalahden satama-alueen maisemiin kävi joukolla eräänä pyhäaamuna. Tarkastin vielä, onko Miraclesta covereita, ja löytyihän niitä. Dick Manning on hänkin alkujaan samasta maasta, syntynyt 1912, ja Markwell-peitenimellä toimineet Hugo (Peretti) ja Luigi (Creatore) edustivat tässä säveltäjäporukassa nuoruutta vuosikerroilla 1916 ja 1921. Huh huh! CANNONBALL ADDERLEY ORCHESTRA CANNONBALL ADDERLEY ORCHESTRA African Waltz / Kelly Blue (Riverside R-45457) Afrikkalaisvalssi ei soi ensi kertaa helmissä, sillä aiemmin mukana on ollut purjeet pullistuen tehty Lasse Mårtensonin näkemys kappaleesta Afrikan valssi -nimellä (RCA, 1962). Kappale on niitä, jonka kerran kuultuaan kyllä muistaa, vaikka ei sen enempää tietäisi, kuka tai ketkä ovat asialla: niin veitikkamaisesti huilumelodia vie kappaletta eteenpäin torvien tuutatessa ja Michael Olatunjin soittaman rummun kilkuttaessa taustalla. Levyt eivät olleet siis ensimmäisiä painoksia hopeisella keskiökolmiolla, mutta siitä viis, Elvis-kaupat syntyivät saman tien. Entä miltä levy kuulostaa 60 vuotta myöhemmin. Myyjällä oli tarjolla vaikka mitä, mutta valitettavasti lukiolaisten taskurahat ja näkemys eivät kantaneet silloin kovinkaan pitkälle. LARRY HART LARRY HART I’m Just A Mender / You Are The Only One (Goldband G-1070) Ei ollut Eddie Shulerillakaan helppoa, kun hän yritti saada huomiota varsin kotikutoiselle louisianalaiselle rockabillylle 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Jimmie Rodgersin kappaleet tulivat tutuiksi edellisaiheen aikoihin – ellen nyt täysin hutiin muistele, niin Seppo Eloselta tilatulta kokoelmalta, jossa oli tältä EP:ltä kaikki neljä kipaletta monen muun mainion Roulette-raidan ohella. Liverpoolista kotoisin oleva Mal Perry -niminen laulaja on ollut asialla jo keväällä 1958, ja Fontanalla on tehty kyllä sen luokan sovitus kappaleeseen, että jo ensi tahdeissa tulee ikävä Rodgersin luomua tapaa esittää. Blues News 1/2025 47 A Brand New Bag -neljävitosesta, ei ihmetytä, ettei Merseybeats ollut otsikoissa. Aina sitä jaksaa yllättyä näiden vanhan ajan musiikkimiesten monipuolisuudesta: kolmikosta Al Hoffman on syntynyt 1902 Valko-Venäjän Minskissä, saanut ensi kappaleensa shellakalle 1920-luvulla ja yhä painanut ilmoille ajankohtaista nuorisomusiikkia 1950-luvun lopussa. Tulosta tulikin, kanadalaisen Galt MacDermotin sävellys nousi sijalle 41 keväällä 1961, ja siivitti epäilemättä myyntiä myös samannimiselle Adderleyn albumille. Suomeksi sanottuna levy on siis niin kurja, ettei sitä viitsitä edes ruotia. B-puoli Good, Good Lovin’ rokkaa toki rajusti, mutta sekin kuulostaa siltä, että esitys on potkinut paremmin Cavernin lavalla vuosi tai kaksi aiemmin. Diggailin jo silloin ja diggailen yhä erityisen paljon Make Me A Miracle -raitaa, joka kelpaisi mainiosti monen nykybändinkin repertuaariin – mukana on lopussa kipakkaa pystybassotteluakin. JIMMIE RODGERS JIMMIE RODGERS Jimmie Rodgers Sings: Oh-Oh, I’m Falling In Love Again / Hey Little Baby / Make Me A Miracle / Secretly (Sonet SXP 3020) Nuoruusvuosien haamut ovat kimpussa edelleen. Tämä Larry Hartin Goldband-julkaisu, joka ilmestyi kesällä 1958, huomioitiin kyllä Billboardissa, mutta mahdollisimman tylyllä tavalla. ELVIS PRESLEY ELVIS PRESLEY Blue Hawaii: No More (La Paloma) / Blue Hawaii / Moonlight Swim / Almost Always True (RCA EPA-2426) Joskus vuoden 1981 tai 1982 aikoihin lehdissä oli pikkuilmoituksia, joissa kerrottiin keräilijän myyvän singlelevyjä Helsingin kantakaupungissa. Perry oli näköjään John Lennonin koulukavereita, ja kun Lennon ja McCartney alkoivat säveltää omia kappaleita, he ajattelivat että Perry voisi olla sopiva tulkitsija niille. Levy on vain listattu, ja ilmoitettu ettei sitä arvostella sen kummemmin, sillä se on jäänyt vaadittavan 70 pisteen vesirajan alapuolelle. Harmi vain, että se mikä toimii Whon levyillä, hurja dynamiikka ja Keith Moonin kolistelu, ei ole tarttunut tänne. Huh! PS. Bändin manageriksi ryhtynyt Kit Lambert on tuottanut sinkun, ja tuonut selvästi Whon levyiltä tuttua rymistelyä ja raisuja väliosia Merseybeatsin musiikkiin. Ja ellei tämä vielä riitä, levy on R&B-kategoriassa,. Ellei tämä vielä riittänyt, kunto kansissa ja vinyyleissä oli mintti miinus, ja joka levyssä oli muovinen musta sakarakeskiö. Perry laulaa kuin operetissa, ja soitto on tico tico -tyylistä paisuttelua trumpetteineen. Levytkin ovat kadonneet, moni vaihtokauppoina muille sen ajan keräilijöille, mutta muisto elää: Aina välillä havahdun öisin siihen, että olen ollut astumassa unessa aikakoneeseen ja siirtymässä sinne hyllyn ääreen pläräämään muita myynnissä olleita EP-levyjä. Kaiken lisäksi terhakasti boppaava I’m Just A Mender, jonka Shuler on ajatellut selvästi singlen myyntisivuksi, on BB:ssä sijoitettu B-puoleksi. Ikään kuin kaupan päällisenä jätkälauman kainaloon lähti vielä London-kokoelma James Brownin alkupään levytyksiä, mutta siihen se sitten jäi. En ole perehtynyt koskaan sen syvemmin Rodgersin tuotantoon, mutta kun nyt ihmettelen tätä EP:tä, huomaan, että kolmikko Hoffman – Manning – Markwell on täsmäsäveltänyt hänelle tällaista nuotioteinifolkbillyä, johon Rodgersin eloisa ja myönteinen tapa laulaa sopii. African Waltz löytyy näköjään myös Virtasen, Kuuslan ja Leppäsen ”Paita, paita & peppu” -livealbumilta, joka on Discogsin mukaan genreltään funkkia ja soulia, joten kaivelkaahan kokoelmianne, mikäli haluatte kuulla Mårtensonin lisäksi toisenkin ”sielukkaan” kotimaisen version kappaleesta. Ilmoitus piti kutinsa, sillä ystävällinen keskiikäinen myyjä esitteli hyllyssään pitkää nippua Presleyn tuotantoa: jonossa olivat kaikki RCA:n Saksassa julkaisemat Elvis-EP:t ensimmäisestä ”Heartbreak Hotelista” vuoden 1967 ”Easy Come, Easy Go” -julkaisuun saakka
Olisikohan Suosikista nähty Kari Heimosen Tigers-vierailusta kertovassa artikkelissa maininta Moondogs-nimisestä alan levykaupasta, ja kaupungin puhelinluettelon keltaisilla sivuilla komeili sitten pikkupräntillä paikan osoite. Näin kyllä äijän ilmeestä, että hän oli ihmeissään kaupan levytarjonnasta intoilevista, rahojaan laskevista ja outoa kieltä puhuvista finninaamaisista kolleista, mutta peruskohteliaaseen brittiläiseen tyyliin tämä tatuoitu körmy vain kysäisi levyjä maksaessamme, että mistäköhän kaukaa pojat ovat tulleet levyostoksille hänen kauppaansa... On se yhä huimaa. Sävellyksenä se muistuttaa Carl Perkinsin Sun-sinkuilta löytyviä tunnelmointeja, Forever Yoursia eniten, joten ehkä Hart oli ollut kuulolla Memphisin suuntaan. LARRY WILLIAMS LARRY WILLIAMS Bony Moronie / You Bug Me Baby / High School Dance / Short Fat Fannie (London RE 5008) Ruotsin levytarjonta. Sain Johnny Adams -kokoelmani alulle 1990-luvulla hankkimalla muutaman Ricsinkulan rapakon takaa täältä löytyneiden SSS-julkaisujen seuraksi, ja olen täydennellyt aukkoja diskografiassa senkin jälkeen. JOHNNY ADAMS JOHNNY ADAMS I Solemnly Promise / Life Is Just A Struggle (Ric 983) Lisää levykauppaa. Hartilta on enemmänkin äänityksiä Acen julkaisemalla ”Goldband Rockabillyllä”, mutta kiekon kansitekstien mukaan hän teki varsinaisen uransa rakennuspiirtäjänä Houstonissa. Joukossa oli paljon esimerkiksi Elviksen saksalaisia EP-painoksia ja muuta tuttua, mutta helmiäkin riitti. Helsingin kirjamessuilla viime syksynä eräs pitkän linjan aktiivikeräilijä myi tupliaan, ja pitihän laarit penkaista. 48 Blues News 1/2025 ja sitä ennen palstalla on kehuttu muun muassa The Spanielsin uutuus Stormy Weather (75 pojoa) ja Jimmy Wilsonin Big Wheel Rolling (74). Kotikulmille palattuaan hän otti löydöt mukaan, useita pahvilaatikollisia albumeita ja sinkkuja, ja päästi innokkaimmat täkäläiset haalijat selaamaan lootat läpi ja iskemään kauppaa niistä. Vaan ei se mitään: Kun kyseessä on niin hieno laulaja kuin ”The Tan Canary”, parhaita levyjä voi olla hyllyssä useampikin kappale!. Olin varma, että Ric 983 oli yksi puuttuvista, mutta niin vain Pasilasta kotiin päästyäni huomasin, että tämä oli jo ennestään hallussa ja The Bells Are Ringing (1960)ja A Losing Battle (1962) -seiskat olivat ne puuttuvat. Vaikuttaa siis siltä, ettei Billboardissa kukaan ole vaivautunut kuuntelemaan Hartin debyyttisingleä, sillä tummempia sävyjä siitä on vaikea löytää. Törmäsin hiljattain erääseen helsinkiläiskaveriin, joka oli ollut työhommissa Enköpingin pikkukaupungissa ja harrastanut siellä vapaa-ajat kirppisten koluamista. Vuonna 1982 olin reilaamassa, ja tie vei monen muun kuohuvan suurkaupungin ohella Lontooseen. Etsimään puotia! Ikuisuudelta kestäneen metromatkan jälkeen jostain syvältä Itä-Lontoosta Moondogs lopulta löytyi, ja kaupan tiskin takana ollut vanhempi teddy boy pääsi myymään suomalaisteineille muun muassa alkuperäisen Dizzy, Miss Lizzy / Slow Down -sinkulan. Mistään aluepolitiikasta ei voi olla kyse, sillä myös shouter Wilsonin esitys on Shulerin julkaisuja Lake Charlesista. Ehkä hyvä niin – tämä levy on epäilemättä harvinainen, mutta parempaa rockabillyä tehtiin jo pelkästään Goldbandillakin Al Ferrierin, Johnny Janon ja kumppanien voimin. Niin kuin tämä: vuonna 1958 ilmestynyt räjähtävä rock’n’roll-EP. En nyt ala purkamaan platan musiikkia sen tarkemmin, styget ovat kaikille tuttuja, mutta muistellaan sen sijaan vaikka keräilijäelämäni toista merkittävää Larry Williams -hankintaa. Erityisesti balladi You Are The Only One on sen verran jauhoista touhua, ettei siitä saa rytmiä ja bluesia millään
Bluespaketin kokonaiskustannuksia oli pyritty hilaamaan alaspäin ilmeisen tarkoituksellisesti värväämällä Chicago-artistien säestäjiksi aikapäiviä sitten lontoolaistunut italialainen tyylikäs kitaristi Manny Fizzotti sekä ranskalaiset komppaajat, takuuvarma rumpali Pascal Delmes ja basisti Antoine Talvisessa Lontoossa tammikuussa 2025 järjestetty ja koko kuukauden yli ulottunut January Blues Festival oli laatuaan ihka ensimmäinen, tapahtumapaikkanaan simppelisti nimetty klubi 229. Hän itse ihmetteli asemointiaan iltojen viimeiseksi esiintyjäksi, mutta oli kyllä asiaan kovasti tyytyväinen. Blues News 1/2025 49 Escalier. Keikat alkoivat rytmikolmikon ja Robsonin lyhyehköillä solistiosuuksilla, joilla hän pääsi vakuuttamaan harpistin lahjoillaan. Toronzolla oli jotain ongelmia pedaaliensa kanssa, eikä kaikki mennyt niiltä osin ihan tuubiin. Nimi yksilöityy kuuluisan Regent’s Park -puiston eteläreunassa sijaitsevaan katuosoitteeseen, 229 Great Portland Street. Poiminta festarin kuukauden ohjelmistosta on sangen mairitteleva, etten sanoisi houkutteleva: James Hunter, Ana Popovic, Sonny Landreth, Fabulous T-Birds, Mud Morganfield, Chicago Blues Explosion -paketti sekä Sugaray Rayford, joista lisää tuonnempana. Tuttuja toki kaikki, mutta heitä on siltikin aina kiinnostavaa nähdä ja kuulla uudemman kerran. Tarjoilua sieltä löytyy brittiläiseen pubityyliin totta kai, ja safkaakin, toisin kuin Tavastialta. Sen saatuaan hän kiersi ympäri bäkkäriä esitellen lehteä ylpeänä kaikille kaverimuusikoilleen. Se on aivan liian vähän, koska jokainen heistä on sen tason esiintyjä, joka ansaitsisi ainakin täyden tunnin setin, ellei enemmän. Kun show’t kestivät kaikkiaan noin 2,5 tuntia, niin yksittäisille artisteille jäi kullekin osakseen vaatimattomat vajaat puoli tuntia lavalla. Sieltä ei kuitenkaan löydy totutun oloista kaupallista musaklubia, vaan International Students House -nimeä kantavan opiskelijaorganisaation kellaritiloissa sijaitseva arviolta 400–500 henkeä vetävä vallan mainio musiikkisali, hieman kuin meidän Tavastiamme. Perinteistä Chicago-bluesia totta tosiaan. Viimeisimpänä stagelle nousi sitten aina yhtä tyylitajuinen John Primer, joka palautti ilmapiirin takaisin perinteisempään Chicagobluesilmastoon. Hänen jälkeensä Nora Jean jatkoi oikeastaan hyvin samoilla linjoilla, tuhti vanhempi herrasmies vaan vaihtui vielä tuhdimmaksi leidiksi – tarkoitan tässä tietenkin heidän laulutulkintojaan. Mustat bluesartistit ovat kasvaneet ja tottuneet sellaiseen kotioloissaan. Primerillakin oli omat pienet murheenkryyninsä ekana iltana hänen kitaransa B-kielen katkettua, jolloin hän joutui lainaamaan joksikin aikaa Fizzottin Telecasteria, joka ei soinut lainkaan niin kuin pitäisi Primerin hyppysissä. Omaksi ohjelmakseni valitsin pidennetyn viikonlopun tammikuun puolivälissä saatuani suorastaan ystävällisen kutsun koko festaritapahtuman järjestäneeltä AGMB-ohjelmatoimistolta sekä brittilehti Blues & Rhythmiltä. Siitäkin huolimatta Chicago Way ja muut hänen Hendrix-vaikutteiset bravuurinsa saivat yleisön jonkun sortin ekstaasiin. JANUARY BLUES FESTIVAL 229 Venue, Lontoo 16.–19.1.2025 229 Venue, Lontoo 16.–19.1.2025 BN käy tapahtumissa! Giles Robson Nora Jean Wallace Toronzo Cannon Oscar Wilson. Wilson puolestaan iski kuulijoiden tajunnanvirtaan tutun ponnekkaan vahvalla, uskottavalla laulullaan. Nyt he Torstai–perjantai 16.–17. Nora Jean on tunnetusti seurannut Koko Taylorin jalanjäljissä, ja mm Wang Dang Doodle tuntui kutakuinkin yhtä komealta kuin Kokolta konsanaan. Tämän säestyskokoonpanon oli kasannut ymmärtääkseni koko Chicagokattauksen ideoinut brittiläinen, erinomainen huuliharpisti (ja laulaja) Giles Robson, joka toimi itsekin solistina sekä MC’nä. Hänen ja John Primerin kanssa yhdessä tehty upouusi duettolevy arvioidaan seuraavassa Blues Newsissä. Oscar Wilsonin kömmittyä kävelykeppeineen lavalle Robson siirtyi taka-alalle, mutta paiskoi toki sekaan vielä lukuisia Chicago-bluesille ominaisia harppusooloja. Seuraavana vuorossa oli Toronzo Cannon, jonka aikana äänivallit alkoivat miltei murtua, kun volyymit äityivät liiankin korkealle. Hän oli minulle itse asiassa uusi tuttavuus livenä – ja osoittautui erittäin sympaattiseksi kaveriksi. tammikuuta: Chicago Blues Explosion Peräti räjähtäväksi nimetyn Chicago-bluespakkauksen sisällöksi paljastui neljä kokenutta tuulikaupungin artistia, supersympaattinen vokalisti Oscar Wilson, voimalaulajatar Nora Jean Wallace (joka on kulkenut myös nimellä Nora Jean Bruso), viimevuotisen BN:n nelosnumeron kansikuvasankari Toronzo Cannon sekä klassisen Chicago-bluesin ehdottomaan ylimpään aateliin kuuluva John Primer. Molempien iltojen kattaus ja aikataulutus oli rakenteellisesti täysin samanlainen, mutta onneksi artistien kappalevalinnoissa ja (valokuvauksen kannalta) pukukoodeissa oli sentään jonkun verran vaihtelevuutta. Sivumennen sanottuna, Toronzo oli suorastaan julmetun ihastunut ja innoissaan tuliaisiksi hänelle viemästäni Blues Newsin irtonumerosta. Musiikki oli molempina iltoina kauttaaltaan aivan laadukasta, mutta minua jäi kaivelemaan tällaisen monen artistin paketin kokonaisuus
Lauantai–sunnuntai 18.–19. Hyvin pelittivät myös hitaat bluesit Don’t Want Nobody At My House ja Don’t Throw Your Love On Me So Strong. Porukka kun ei hänen mielestään ja varsinkaan alkuillasta osallistunut tarpeeksi riehakkaasti bailaamiseen ja pyllyjensä pyörittämiseen maestron kehotuksista huolimatta. Rutkasti vauhdikkaampaa, paikoin jopa yltiöhurjaa vedätystä tykitettiin Rayfieldin vuoden 2022 ”In Too Deep” -albumin nimikappaleella sekä samaiselta levyltä keikkaohjelmistoon mukaan poimituilla vauhtipaloilla Invisible Soldier, Gonna Lift You Up ja Miss Information. Parhaimmillaan Rayford oli minun makuuni rauhallisemman matskunsa parissa, joilla hänen muhkea äänensä pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Hieman rumasti sanottuna, olisin jättänyt tässä tilanteessa suosikkini Toronzon tyystin kotiin, koska hänen tyylinsä on kuitenkin niin paljon muista artisteista poikkeavaa ja ilman häntä olisi muille solisteille siunaantunut enemmän tilaa. Samalla kokonaisuus muodstunut tasapainoisemmaksi. Loppukaneettina voisi mainostaa jo valmiiksi ensi vuoden tammikuun Lontoon bluesfestaria, tosin täysin tietämättä, mitä tai keitä siellä on silloin tarjolla. Kuulin sitten pari päivää myöhemmin englantilaisilta blueskavereiltani, että samainen Chicago-pataljoona oli esiintynyt seuranneena viikonloppuna Englannin itäisellä maaseudulla Sittingbournen pikkukaupungissa järjestetyssä konserttitapahtumassa alkaen keskellä päivää klo 14 ja pirskeiden kestäneen iltakymmeneen. Tämä hänen kommenttinsa viehätti minua suuresti, mutta toisaalta myös kummastutti. Suomen talvea ei kuitenkaan kannata lähteä Lontooseen pakoon, sillä viikon visiitillä siellä oli vähintäänkin yhtä koleaa ja galsaa kuin konsa Helsingissä anno 2025. Loppuillasta hommaa pistettiin sitten vielä täydellä höyryllä pakettiin miehen tuoreimman, toissavuotisen “Human Decency” – albumin nimikappaleella. Pikku hiljaa homma rupesi kuitenkin rullaamaan. Siellä jokaiselle artistille oli siis suotu tilaa tarjoilla täysi latinki omaa Chicago-bluesiaan. tammikuuta: Sugaray Rayford Rauma Bluesin kuuden vuoden takainen pääesiintyjä Sugaray Rayford oli mitä ilmeisimmin Lontoon festarikuukauden yksi odotetuimmista jenkkiartisteista. Valitettavan huonolla menestyksellä tosin. Molemmat illat avasi musta brittihuuliharpisti Errol Linton bändeineen, joka oli brittien edustaja viime keväisessä EBC-skabassa Portugalin Bragassa. Lisäksi äänentoiston säröongelmat häiritsivät show’ta ja kiukustuttivat niin artistia kuin yleisöä lauantai-illan konsertin alkupuolella. Ei nimittäin jäänyt lainkaan epäselväksi, mitä koulukuntaa hänen oman bändinsä vonkukitaristi edusti. Southern soulin kaikuja myötäilevä Don’t Regret A Mile miehen varhaiskauden albumilta “The World That We Live In” (2017) sekä huikea soulballadi You And I pari vuotta tuoreemmalta “Somebody Save Me” -levyltä toimivat tosi komeasti. Myös hänellä oli kaksi keikkaa 229-klubilla heti Chicagopaketin jälkeisinä kahtena iltana, jotka olivat ymmärtääkseni loppuunmyytyjä. Pertti Nurmi (teksti & kuvat) John Primer Sugaray Rayford. Lavalle kavuttuaan järkälemäinen Rayford keskittyi aivan liikaa yhtäältä joutavaan jaaritteluun bändinsä kanssa, toisaalta yleisön kosiskeluun tai pikemminkin kritisoimiseen, jopa sättimiseen. Yhdessä välispiikissään Rayford tuskaili päätään pudistellen, kuinka nykyisin kaikki itseään bluesartisteina pitävät soittajat haluavat revittää kuin ”bonamassat”, kun taas hänen oma missionsa on: ”I wanna bring soul back into the blues”. 50 Blues News 1/2025 saivat hädin tuskin äänensä avattua, kun jo seuraavaa aktia huudetaan estradille
Siltä oli peräisin mm. Dynaaminen blues ja rhythm’n’blues purikin vastaanottavaiseen lahtelaisyleisöön Hummelin ja Funderburghin rennossa mutta selvästi harkitun oloisessa komennossa. Tässä konseptissa elävällä musiikillakin on ollut alusta pitäen luonteva roolinsa. B.B. Jump-bluesahtava shuffletempo tahditti reipasta kyytiä muutenkin, samoin Jimmy McCracklinin Georgia Slopin ja Lazy Lesterin Blues Stop Knockin’in tapaiset hikiset jortsunumerot. ”Hauki-Pekan” SYYS GRAND BLUES Opiston Kunkku, Lahti 16.11.2024 Opiston Kunkku, Lahti 16.11.2024 BN käy tapahtumissa! Funderburgh, Hummel & Stuve. Vaihdettuaan välillä instrumentikseen huuliharpun Ismo vaikutti vain terästävän entisestään stagepreesensiään. laulajan omatekoinen groovaava Headed For A Heartache, joka nostatti mestari Ansoninkin Fender Jazzmaster -kitaroineen silmiä häikäisevään soolovalokeilaan. Nyt kuitenkin tarinaa kerrottiin etupäässä Markin viimeisimmän vuoden 2024 julkaisun ”True Believer” välityksellä. Etusivun ykkösuutiseksi kuitenkin paljastui ryhmän kitaristiksi kiinnitetty Anson Funderburgh. Tätä tilaisuutta varten perustetussa kokoonpanossa soittokokemusta ja lahtelaisuuskerrointa ei oltu säästelty, muodostuuhan ryhmä pitkälti Blues Mafian omista voimista, joita solistina, kitaristina ja huuliharpistina toimineen nykyisen puheenjohtajansa Ismo Haaviston ohella edustivat ry:n edellinen pressa Pekka Haukijärvi (kitara), monivuotinen hallituslainen Jarmo Poutiainen (basso) sekä ”lähipiiriläiset” Ville Tolvanen (koskettimet) ja Ukko Haavisto (rummut). Näiden veljeskuntien seurassa Ismo Haavisto olisi uiskennellut sulavasti kuin kuha Vesijärven syvänteissä. Uutuuslevyn tarjonnasta Lahdessa kuultiin niin ikään vetreän 1950-lukuisesti rokannut Jackknifed, Elvin Bishopin kantaaottava Jimmy Reed -poljentoinen What The Hell sekä Hummelin itsensä kirjoittama Mr Two/Thirds – satiirinen shuffle meidän kaikkien tuntemasta ihmistyypistä, jonka pään sisältä löytyy kolmannes tyhmyyttä ja kaksi kolmannesta sitä keltaista tuoksahtavaa nestettä. Kun Hummelia on tavattu nähdä täällä etupäässä kotimaisten soittajavoimiemme säestämänä, sai hän nyt rinnalleen mm. Haaviston ja Haukijärven vuorotellessa soolokitaristeina väkeä viihdytettiin verevällä lainamateriaalilla mm. Pääkäyttötarkoituksessaan Lahden kansanopistona se toimi vuosina 1903–2017, minkä jälkeen pytinkiä ryhdyttiin kehittämään uuden omistajan komennossa tapahtumakeskukseksi sekä hotelliksi. Olihan joka tapauksessa kyseessä Suomen-reissun huipentanut päätösesiintyminen – ennen toivon mukaan mahdollisimman pikaista paluuta maisemiimme. Ohjelmisto totta kai huomioi solistinsa keskeiset esikuvat, etenkin Little Walterin, jonka sävelistöstä heti rupeaman alkuosaan oli valkattu svengaava Who. Mainita sopii myös Kunkun ylimpien kerrosten ikkunoista avautuvat hulppeat näkymät yli kaupungin. Kingin Whole Lotta Lovin’in, Muddy Watersin I’m Readyn, Roosevelt Sykesin Hush Oh Hushin sekä 1960-lukuisesti Sonny Boy Williamson II:n ja Buddy Guyn malliin piiskatun One Way Outin voimin. Jukra, millainen kansainvälinen juhlakalu tästä lavan ulkopuolella aina yhtä kainon oloisesta lahtelaisesta olisikaan kehkeytynyt, mikäli hänellä olisi ollut mahdollisuus majailla oikealla hetkellä vaikkapa Rhode Islandilla Roomful of Blues -yhtyeen perustamisen aikoihin 1960-luvun lopulla – tai Austinissa, Teksasissa 1970-luvun puolivälissä, jolloin herrat Vaughan ja Wilson vasta visioivat oman yhteisen orkesterinsa tulevaisuutta. Omar & The Howlersissa sekä Anson Funderburgh & The Rocketsissa vaikuttaneen rumpalin Wes Starrin, Rod Piazzan Mighty Flyersissa pitkään mainetta niittäneen basistin Bill Stuven sekä 82-vuotiaan brittipianistin Bob Hallin, jonka työhistoriassa vilahtelevat Alexis Kornerin, The Groundhogsin ja Savoy Brownin tapaiset nimet. Tunnelmallisuutta ei siten puuttunut etenkään Kunkun juhlakäyttöön varatuista tiloista. Pitopaikaksi oli rinnakkaiskekkereille kuitenkin valikoitunut totutun Möysän Musaklubin sijaan näissä yhteyksissä uusi tuttavuus, Opiston Kunkku. Pete Hoppula (teksti & kuva) bravuurina oli ohjelmistoon saatu ujutettua myös ilmeistä kunniaa Freddie Kingille osoittanut rumba-twistaava instrumentaali Guitar Hack. Enimmäkseen huomiota kosiskelematta omaan osuuteensa keskittynyt rakettimies silmin nähden piristyi illan edetessä ja malttoi lopun lähestyessä myös nousta seisomaan jakkaraltaan, jolla hän vaikutti kiertueen aikaisemmat keikat lähinnä istuneen. Toisaalta jo pelkästään Hummelin parinkymmenen albumin sisällöistä olisi referoitavaa vastaaviin tarpeisiin piisannut. Suojellun talovanhuksen hyödyntäminen laajamittaisempaan majoitustoimintaan sitä vastoin jättää vielä kehittämisen varaa. Turneen aikana 70 vuotta täyttänyttä leppoisaa mutta estradilla yltiöcoolia teksasilaismusikanttia ei oltu saatu Suomeen sitten vuoden 1992 pistäytymisensä Helsingin Tavastialla, jolloin The Rocketsin solistin virkaa hoiti kunniakkaaseen tapaansa bluesveteraani Sam Myers. Miltei laitojaan myöten täyteen bluesin ystäviä houkutellut paikka vaikutti miellyttävän myös yleisöä – ja muutaman tarjoilutiskin taktiikalla kansan nestetasapainokin mitä ilmeisimmin saatiin pysymään toivotuissa lukemissa. Lahden juna-aseman ja Matkakeskuksen lähituntumassa sijaitseva Kunkku on iänkautisen vanha ja useissa rakennusvaiheissa kerrostunut miltei 5 000 neliökilometrin laajuinen jugendlinnamainen kompleksi. Blues News 1/2025 51 tomasta standardiarsenaalista konkarit olisivat voineet vaivatta raapia kasaan soitettavakseen useammankin vastaavan reilun tunnin mittaisen bluesjatkumon. PohjatKuluvan vuosituhannen alusta saakka huomattavaa osaa päijäthämäläisen blueskulttuurin elopainosta harteillaan kantanut Lahden Blues Mafia ry toteutti loppuvuonna 2024 ensimmäistä kertaa syystapahtuman, jonka ilmeestä oli vahvasti aistittavissa yhdistyksen maineikkaan Grand Blues -kevätfestivaalin henkeä. Syys Grand Bluesin lämmöt nostatti tupaan Ismo Haavisto & The Blues Government. Bluesja rhythm’n’bluesklassikoista sekä Ismon omasta tuotannosta rakentuneella debyyttikeikalla meno maittoi eikä haparoinnista ollut tietoakaan. Samoin ”True Believerin” peruiksi osoittautuivat Otis Rushin intiimi ja raastavan pitkä blueshituri Double Trouble sekä Peter Greenin aikaiselta Fleetwood Maciltä lainattu Stop Messin’ Around, jotka molemmat fokusoivat lavatapahtumat jälleen ansaitusti Funderburghin suuntaan. Paikoittain rotevaksi shouter-tyyliseksi jump blues -vokalistiksi itsensä villinneen Haaviston omalla käsialalla kirjoittamista teoksista settiä vankistivat eritoten r’n’b-vetoiset tanssiinkutsut Sweet Little Jenny, Marina ja Too Easy Woman. Hotellioperointia mutkistavat rakennuksen hissittömyys (ylös ja alas rampattavia portaitahan näet riittää) sekä ilmanvaihdolliset haasteet, mutta vastapainona henkilökunnan yleisöpalveleva asenne ja kelpo käytännön järjestelyt aamiaisineen pelastivat myös yöpymiskokemuksen hyvän matkaa plussan puolelle. 1970-luvun alussa muusikon uransa Kalifornian maisemissa aloittaneen laulaja-huuliharpisti Mark Hummelin syyskuinen minikiertue Suomessa sai extraonnekkaan käänteen, kun kävi ilmi, keitä kaikkia hän oli tällä kertaa tuomassa mukanaan
Bändin vikkeläsorminen kitaristi Jake Kämäräinen osasi myös leukavat välipuheet, rumpusettiä hyväili Jukka Väänänen, kontrabassoa koplotteli Jussi Jokinen ja akkarin kera lauloi Pertti Ahvenniemi. Setin päätteeksi nousi jo jalkakin koskettimille tuttuun tapaan, kun Rokaten tieni meen soi. Mr. Breathless Louie Digman. Myös Rockabilly Johnny, Please Don‘t Touch ja muut menopalat näyttivät, mihin nurkkaan alkuperäiset Suomi-rokkarit jytäkaapin määräävät. Digman & Vilep on todellinen tehokaksikko, joka muodostuu brittipianisti Louie Digmanista ja virolaisesta rumpalilegendasta Heiki ”Bruce” Vilepistä. Illan soitannot starttasi Brickyard Trio, joka soittaa perinnehenkistä rockabilly-, countryja honkytonk-musiikkia verrattoman tyylitajuisesti. Vuodet ovat kohdelleet kuopiolaissiilinjärveläistä, jo 70-luvulla soittohommat aloittanutta Brandy Rockersia hyvin. Mr. Pääosin tutuista takuurokeista (Slow Downilla startattiin ja So Long Goodbyehin lopetettiin) koostunut setti lämmitti salin ilman turhia alkujäykistelyjä. Lauantain aamupalan tyylikkään levymusan jälkeen livekeikat alkoivat tuttuun tapaan jo puolen päivän jälkeen allasosastolta. Breathless oli tällä kertaa liikkeellä trio-kokoonpanolla, missä vankka kokemus yhdistyi nuoremman polven osaajien rokkaukseen. 52 Blues News 1/2025 lltapäivä jatkui burleskityöpajalla sekä Archie Hämäläisen sikarilaatikkoja slidekitara-workshopilla, joissa molemmissa olisi suonut osanottajia olevan hieman enemmänkin. Pertti ”B.Cupp”Nissisen johdolla rokattiin myös nyt tutun tanakasti, vaikka keikka kärsikin hieman ohimenevistä teknisistä ongelmista: Eikka Rastaan Jazzmaster hiljeni hiljenemistään vaieten lopulta kokonaan. Siitä huolimatta tunnelma oli korkealla ja saattoipa jokunen vinkki jäädä muistiinkin. Hengästyttävät menopalat seurasivat toisiaan ja vaikka showtime olikin jo yli tunnin seuraavan päivän puolella, ei haukottelulle tilaa annettu. Laulaja Tatu Waloranta soitti akustista kitaraansa wanhaan malliin kopan päästä kompaten, sähkökitaristi Jani Minkkinen luotti tietenkin aitoihin Tele-soundeihin ja kontrabasisti Tomi Valoranta oli hänkin stetsoneineen tyylinmukainen ilmestys. Rummuton kolmikko sai lisäpisteet linjan pitävyydestä myös visuaalisen ilmeen luomisessa. Jälleen kerran kyläkeskustan pubin bingo ja karaoke saivat verotettua osansa myös yleensä niin valistuneesta roots-kansasta. Kokeneet pelimannit eli kitaristi-laulaja Jari Ylätalo, kitaristi Lasse Koivumäki ja basisti Vesa Valtonen osoittivat havainnollisesti, että ilman rumpaliakin rytmi voi olla tanssikansaan vetoavaa. Nyt jo 14. Trion setti oli takuuvarmaa tykitystä alusta loppuun ja sisälsi rokkia ja boogieta kahdella kotimaisella. Breathless on hänkin varsinainen parketille pakottaja, joten tanssiväen paidat eivät päässeet vieläkään kuivumaan. Duon yhteistyö oli lukemattomien keikkojen hiomaa ja kun Vilep istui cajon-tyylisen pienen rumpusettinsä kanssa suoraan vastapäätä Digmania, ei kartalta päässyt tipahtamaan. Breathlessin eli Marko Julkusen kanssa vauhtia lantioihin nimittäin laittoivat pohjoisen miehet eli kitaristi Erno Puurunen Oulusta ja rumpali Oscar Suovaniemi LADYBUG ROCK’N’ROLL WEEKENDER Vesileppis, Leppävirta 31.1.–1.2.2025 Vesileppis, Leppävirta 31.1.–1.2.2025 BN käy tapahtumissa! Mr. Syyksi paljastui kaikulaitteen patteri, Rovaniemeltä. Bändikattauksessa oli tällä kerta huomioitu erityisesti Jerry Lee Lewisin musiikillinen perintö, joten kosketinsoittimia kuultiin varsinkin perjantaina tavallista enemmän. Leppävirralla kuultiin runsaasti keikkailevan duon vauhdikas tribuutti Jerry Lee Lewisille, mutta myös Little Richardin ja muiden kantarokkarien parhaita paloja. Soitosta välittyi kunnioitus vanhoja legendoja ja heidän soundejaan kohtaan, silti sortumatta matkimiseen. Tämä näkyi ja kuului bändin tekemisissä: turhaan arpomiseen ei aikaa tuhlata vaan alusta lähtien mennään vauhdilla. Bob Segeriä, jonka Turn The Page sai osakseen napakan rockabilly-versioinnin. Keikkoja on tehty säännöllisesti – niin omin nokkineen kuin myös mm. B. Cupp Combo on tuttu bändi jo aikaisemmilta vuosilta, edellisen kerran kokoonpano nähtiin Leppävirralla talvella 2018. Veden varassa oli mitä mukavinta kuunnella, kun SaraLee & TeeTee Jumpin‘ Duo soittivat juurevaa rhythm‘n‘bluesia neobillyja jazz-vivahtein rennon rokkaavalla ja rouhealla asenteella, kitara/foni -varustuksella. Mr. Setin alussa järjestäjät muistivat polvileikkaukseen valmistautuvaa Kämäräistä rollaattorilla, mutta Rockabilly Kids osoitti sen turhaksi laitteeksi. Bändin energia oli hämmästyttävä. Silver Fox Trio Lappeenrannasta avasi perjantaina tapahtuman svengaavasti ja parketille houkutellen. kertaa järjestetty rockabillyn, bluesin, rhythm & bluesin, rock‘n‘rollin ja kantrinkin erikoistapahtuma Ladybug Rock‘n‘Roll Weekender Leppävirran Sport & Spa Hotel Vesileppiksessä kokosi jälleen koolle kelpo joukon alan kansaa soittamaan, laulamaan, tanssimaan, syömään, juomaan ja uimaan hyvin ja huolella. Matchboxin kiertuekamuina. Setissä kuultiin Cashin, Hortonin ja monen muun tutun nimen lisäksi myös mm
DJ:t RokkiPekka ja Mac Hovilainen pitivät huolen, että kuolleita kulmia ei äänimaisemaan päässyt syntymään missään vaiheessa. Tämänvuotisen tapahtuman pääesiintyjä oli britti John Lewis, joka yhdistelee sujuvasti rockabillyä ja kantria. Rokki-Pekan arkistoista löytyi myös aitoja 50-luvun Elviksen keikkafilmejä kaitafilmimuodossa, joita oli settien välissä mukava ihastella, kuten lisäksi muutakin viikonlopun hienon Elvis-näyttelyn aineistoa. Ensi vuonna neljään asti, jäi nuorekas bileväki kainosti toivomaan. Jo setin kakkosbiisin aikana nähtiin varma todiste siitä, että nyt on lauteilla todellinen ammattilainen ja huikea pelimanni. Silti kappaletta ei keskeytetty, vaan pianisti Stuart McIlroyn soolon aikana Lewis aloitti kielenvaihdon ja jatkoi sitä muina miehinä laulaessaan. Blues News 1/2025 53 se kuntoon ja rokkaaminen saattoi jatkua. Olavi Rytkönen (teksti ja kuvat) John Lewis Shoebox Revue. Toisen pianosoolon aikana nopsasti kielen viritys ja sitten olikin jo sävelpuhtaan kitarasoolon paikka, uudella kielellä kerettiin vetää vielä varmaan kokonainen säkeistö. Tämän kirjoittajalle viikonlopun iloisin yllätys ja uuden fanituksen paikka. Rudy Ryynänen on rumpusetin takana luottomies jos kuka ja tanakat sähköbassotaajuudet annosteli Timo Uimonen. Billy Lee Rileyltä ja Crazy Cavanilta. Viikonlopun tapahtumista ei valittamista jäänyt, ellei sellaiseksi lasketa molempien iltojen puolen tunnin mittaiseksi jääneitä jatkoklubeja. Äänimies Juho Hämäläinen onnistui vaativassa haasteessaan eikä hotellin henkilökunnankaan hymy ehtinyt hyytyä. Rokki-Pekan Kuopion Keinovalo vastasi myös tapahtuman visuaalisesta ilmeestä, johon jälleen kerran oli panostettu työtunteja säästämättä ja yksityiskohdissa oikaisematta. Juontourakan hoiteli tällä kertaa Archie Hämäläinen joviaaliin tyyliinsä ja piipahtipa lavalla myös Jari Lehtomäki, joka sai ansaitut aplodit tapahtuman kokoamisesta kokenein ja varmoin ottein. Bändin vakiofonisti Timo Tarkela oli estynyt, niinpä muutamaan keikan alkubiisiin sävelet puhalteli SaraLee eli Saara Mustonen. Sunnuntain puolella yhdeltä alkaneen loppusetin hoiteli mallikkaasti Shoebox Revue, joka on tehokas sekoitus rhythm‘n’bluesia ja rock‘n’rollia sekä rockabillyllä maustettua jazzia. Tunnin setissä kuultiin tietenkin Lewisin omia biisejä, mutta myös vähemmän loppuunajettuja iskusävelmiä mm. Rumpali William Roberts eläytyi hommiinsa takarivissä täysillä eikä pekkaa pahemmaksi jäänyt pystybassonsa kanssa hikoillut kotimaan vahvistus Iikku Riepponenkaan. Äänenväri sopi esitettävään materiaaliin täydellisesti ja vimmaista kyytiä saivat Paladins, Bo Diddley ja monet muut klassikkorokkarit. Laulaja Elli Maplen vauhdikkaassa lavaliikehdinnässä oli rahtunen Marjo Leinosen intensiivisyyttä, mutta kokonaisilme oli aivan omanlaisensa. Lewisin kitarasta katkesi D-kieli, eikä varakitaraa ollut. Kitaristi Henri Pirttimäki ja basisti Ari Sjöblom ovat tuttuja kasvoja Flatbroke Triosta, Olli Kokkinen hoiteli rumpaloinnit
Hurriganes-biisit olivat luonnollisesti tuttuja Remun kanssa useaan otteeseen yhteistyötä tehneelle Mannbergille ja niin oli myös Pate Frimanin kokoonpanon kohdalla. Vaikka ”Roadrunnerin” ulkopuolisetkin biisit toimivat kunnioitettavan hyvin, niin mieleen nousi, olisiko kaikille tutuista klassikoista koostuneeseen settilistaan voinut sisällyttää esimerkiksi Kallion aikaisten tai ainakin muutoin illan teemasta poikenneiden Rocking Bellyn ja Shorai Shorain sijaan aikoinaan julkaisematta jääneet ”Roadrunner”-session kappaleet Somebody Help Me, Boogie Boogie Morning ja Albert’s Boogie. Bändi polkaisi illan käyntiin Ile Kallion aikaisella Good Morning Little Schoolgirlillä, joka sai jatkoa jopa hieman yllättäenkin Järvisen toisella kaudella levytetystä Rocking Bellystä. Kajaanissa sijaitseva Rock House Kulma täyttyi lauantaina 15. lokakuuta äärimmilleen Hurriganes-musiikin ystävistä. Näin teemaan olisi saatu hieman enemmän syvyyttä ja yllätyksellisyyttä. Puolentoista tunnin mittaiseen settiin oli In The Nude -instrumentaalia ja levyllä Richard Stanleyn vokalisoimaa Mr. Vanhemman rokkiyleisön lisäksi paikalle oli saapunut myös Hurriganes-materiaalin tunnistanutta nuorempaa sukupolvea, mikä. Koska reilun puolen tunnin mittainen albumi ei itsessään olisi riittänyt keikaksi, kuultiin illan aikana Ganes-musaa myös muilta levyiltä. X:ää lukuun ottamatta otettu kaikki muut ”Roadrunnerin” raidat. Kyseessä oli trion toinen ”Roadrunner”teemainen esiintyminen. 54 Blues News 1/2025 EBC 2026 -KUULUTUS! EBC 2026 -KUULUTUS! Finnish Blues Society/Blues News ja Puistoblues yhteistyössä kuuluttavat kisaajia mukaan European Blues Challenge 2026 -kilpailun Suomen karsintaan! Ilmoittautumiset viimeistään sunnuntaihin 13.4.2025 mennessä sähköpostitse: aimo.o.ollikainen@gmail.com (puhelin: 045 262 9515). Tsugu Ways -yhtyeessä veivannut Friman on sekä laulajana että kitaristina mies paikallaan. Tarkemmat ohjeet ja lisätiedot verkkoosoitteesta www.bluesnews.fi/ebc2026. SAMI SAARI & BLUESJUNA – BOOM, BOOM (BNLP018) EDDIE BOYD – THE BROTHERHOOD SESSIONS (CHICAGO, 1974) (BNLP/CD019) Saatavilla DIGINÄ JA 12” VINYYLI-LP:NÄ! Saatavilla 10” VINYYLI-LP:NÄ JA CD:NÄ! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi BLUE NORTH RECORDSIN UUTTA LEVYTUOTANTOA: Lieneeköhän Rock House Kulman Hurriganes-ilta saamassa jatkoa vuoden päästä, jolloin ”Crazy Days” -albumin julkaisemista tulee kuluneeksi samaiset puoli vuosisataa. Jukka Rajala (teksti & kuva) KAJAANISSA JUHLITTIIN ROADRUNNERIA Rock House Kulma, Kajaani 15.10.2024 Rock House Kulma, Kajaani 15.10.2024 BN käy tapahtumissa! osoittaa, että Suomen kaikkien aikojen parhaan rockbändin musiikki elää ja voi hyvin tulevaisuudessakin. Edellisen kerran se soitti samassa hengessä kuukautta aiemmin Kolilla. Suomen edustajavalinnan loppukilpailu järjestetään Puistobluesin yhteydessä heinäkuussa 2025. Homman nimi oli Ganesin klassikkoalbumin ”Roadrunnerin” juhlistaminen, jonka ilmestymisestä tuli syksyllä 2024 kuluneeksi 50 vuotta. Lisäksi jälkimmäinen numero olisi nostanut Mannbergin loistokasta kitarointia esiin hieman pidemmän kaavan mukaan. Mannbergin ja Frimanin lisäksi lavalle nousivat ”Roadrunner”-LP:n kansikuvan sisältäneen taustalakanan alla rytmin takonut rumpali Miika Räätäri ja basistin roolin kunnialla hoitanut Jarmo Hiesu. Rokki-illan musiikista vastasi joensuulainen Pate Friman Band ja paikallista lisäarvoa keikkaan toi vierailevana muusikkona mukana ollut kajaanilaiskitaristi Tatu Mannberg. Muita ”Roadrunner”-biisien välissä kuultuja kipaleita olivat Oh Baby Doll, Tiger, Chinatown, Crazy Days, Blue Suede Shoes, Hot Wheels, My Only One, Bourbon Street ja Do You Wanna Dance. Kuten arvata saattaa, ei bändiä päästetty pois varsinaisen setin jälkeen, vaan se vetäisi lisäksi vielä neljä Ganes-bravuuria: My Sweet Lily, Keep On Knockin’, Say Mama ja illan päättänyt Shorai Shorai. Tätä materiaalia mm
(Blue Dot BDR CD 111) Näin, kuulin ja kohtasin Anthony Paulen kolossaalisen 11-jäsenisen soul-orkesterin Luzernin maineikkaalla bluesfestarilla marraskuussa 2024, mistä matkaan tarttui tuolloin aivan uunituore, nykytyyliin myös kalliina vinyyli-LP:nä julkaistu albumi. Sen sijaan koko kolmen vartin komeuden päättävä, rouva-Vitalen yksinään kirjoittama After A While, on viisi ja puoli minuuttia kestävä huikea, viipyilevän tunteikas ja kaipaileva Jordanin väpättävällä äänellä tulkitsema epilogi. Muistumani Willy Jordanista ”livenä” Luzernin estradilla oli jollain tavoin jykevämpi ja suoraviivaisempi kuin näillä kaikin puolin komeilla studioäänitteillä, joilla hänen äänessään ja tulkinnoissaan on jotenkin enemmän sävyjä ja nyansseja. Sen verran Willy Jordanin taustaa, ettei hänellä oikeastaan edes ole juurikaan taustaa, ei ainakaan ison orkesterin laulusolistina. Ei heidänkään tuotantoaan ihan joka levyltä löydy. Anthony oli minulle ennestään tuttu muutamilta takavuosien Porrettan soulfestareilta, joten jälleennäkeminen oli tietenkin mitä mieluisinta. Uusi albumi ”Closer To The Bone” on sen sijaan tyylipuhdas blueslevy, jonka Castro halusi tehdä vanhan mallin mukaan. Kokeneen tuottajan Christoffer ”Kid” Andersenin kanssa luotu kokonaisuus henkii menneiden vuosikymmenten ilmapiiriä ja kunnioittaa monille tuntemattomia ja ehkä jo unohdettujakin alkuperäisesittäjiä.. Entä mitä sanotte nimistä, kuten Wynonie Harris, Eddie Taylor, Jimmy Nolen ja Johnny ”Guitar” Watson. Noinkin valtavan haastaviin saappaisin on nyttemmin siis istutettu ”entinen” rumpali Willy Jordan. Loistavana kitaristina Cain nauttii suurta arvostusta, mutta ei hänen biisejään liian usein tapaa muiden levyiltä. Otetaan esimerkki tunnetummasta päästä. Ehkä yksi yksityiskohta kuvaa silti hyvin, mistä levyllä on kysymys. Kaikkein kohahduttavin yllätysmomentti oli APSO:n soololaulaja, murakkaääninen ja kiihkeällä esityksellään lavalla kaikkensa antanut uusi tuttavuus Willy Jordan. hienoilla kappaleilla One Way ja Love Out Loud. Anthonyn harvahkot soolot ovat erittäin tyylitajuisia, harkittuja, ytimekkäitä ja kappaleiden kokonaisilmettä tukevia ja juuri sellaisissa kohdissa missä ylipäänsä tarvitaan. Levy nytkähtää liikkeelle hiipivän uhkaavan sävyisesti Jordanin laulaessa, kuinka ihminen ei oikeastaan ole vanha ennen kuin ruumiinsa on kylmennyt, suoraan ilmaistuna, You Ain’t Old ’Til You Cold. Niistä kaksi ilmestyi 2010-luvun TOMMY CASTRO TOMMY CASTRO AND THE AND THE PAINKILLERS PAINKILLERS Closer To The Bone (Alligator ALCD 5025) 17 aiempaa albumia, kiittäviä arvosteluja, lukuisia blues-alan arvostettuja palkintoja – Tommy Castro, 69, on saavuttanut paljon urallaan, mutta yhä vain tuntuu siltä, että se suuri läpimurto odottaa vielä. Southern soul -maisemia nautiskellaan mm. Sitä autenttisuutta. Chris Cain oli viime vuonna ajankohtainen Suomessakin uuden levynsä (”Good Intensions Gone Bad”) ja Rauma Blues -keikkansa ansiosta. Pääpaino on nyt valtavirrasta selvästi poikkeavissa cover-versioissa, joiden alkuperäisesittäjiä ovat olleet Johnny Nitro, Magic Slim, Ron Thompson, Mike Duke ja Chris Cain, kaikki Castron vanhoja ystäviä ja sankareita, mutta monille ehkä vieraampia muusikoita. Edellinen julkaisu, maineikkaan tuottajan Tom Hambridgen kanssa tiiviissä yhteistyössä tehty "A Bluesman Came To Town" (2021) oli bluesin saralla hyvin poikkeuksellinen teema-albumi, kertomus siitä, kuinka blues muutti nuoren pikkukaupungin kasvatin koko elämän. Tai hieman tarkentaen, levyn koko materiaali on käytännössä kolmikon Vitale–Paule–Batiste käsialaa. Tommy Castro nyt kuitenkin päätti levyttää Cainin melkein 40 vuotta sitten kirjoittaman kappaleen Woke Up And Smelled The Coffee ja valitsi sen jopa levyn ensimmäiseksi singleksi. Nimiraita What Are You Waiting For. Yksittäisiä kohokohtia on tarpeetonta nostaa esiin muiden ohi, koska materiaali on kauttaaltaan niin vahvaa. Anthony Paule’sta vielä muutama sana. Mies itse on laadukas kitaristi, erittäin hyvä laulaja ja hänen bändinsä The Painkillers on suorastaan erinomainen. Hauska yksityiskohta albumilla muuten on, ettei Cain suinkaan vieraile levyllä omassa biisissään, kuten tapana on, vaan hän soittaa Ray Charlesin 1950-luvun kappaleessa A Fool For You – eikä silläkään kitaraa vaan pianoa! Jos edellinen albumi oli alaotsikkonsa mukaisesti ”a blues odyssey”, matka sielunmaisemaan, niin aika syvälle Castro johdattaa nytkin kuulijansa. Hän on kertonut, ettei juurikaan tykkää vetää kitarasooloja eikä varsinkaan pitkiä revityksiä, mikä on tunnetusti ainoa autuuden tuova johtoajatus valitettavan lukuisilla kitarasankareilla. Nimestään huolimatta sillä kuultiin Castrolle tyypilliseen tapaan muutakin kuin silkkaa bluesia, kuten puhaltimin ryyditettyä rhythm’n’bluesia, funkya ja vanhaa rock’n’rollia. Heidän lisäkseen Jordan on ollut mukana kynäilemässä kolmea kappaletta. Hän on entinen (ja toki tarvittaessa nykyinenkin) rumpali ja perkussiosoittaja, jonka merkittävimmät meriitit lienevät Elvin Bishopin Big Fun -trion jäsenenä. Uskomatonta, mutta totta, hän pärjää suorastaan komeasti, ja hänelle on avautumassa aivan uusi urapolku, jos vaan kaikki taivaanmerkit sattuvat kohdilleen. Monipuolinen, useita bluesin tyylilajeja edustava lainamateriaali saa poikkeuksetta hienosti rullaavat tulkinnat, joihin Castron lauluääni sopii mainiosti. Hänen roolinsa onkin toimia nimenomaisesti upean kokoonpanonsa orkesterinjohtajana. on albumin vauhdikkain ja oikeastaan ainoa täysturbolla etenevä jööti. 14 biisistä vain kolme on Castro-originaaleja. Jordan tilittää ja julistaa kautta koko levyn huimassa vedossa ja tunteella kuin vanhan koulukunnan soul-vokalistit, rytmiryhmä jauhaa tehokkaasti tiukkaa komppia, puhaltimet piiskaavat huumaavia riffejä, ja taustalaulajat maustavat herkullisen keitoksen miltei jokaisella kappaleella. Kunnianhimoakaan Castrolta ei ole puuttunut. Harri Aalto THE ANTHONY THE ANTHONY PAULE SOUL PAULE SOUL ORCHESTRA ORCHESTRA FEATURING FEATURING WILLY JORDAN WILLY JORDAN What Are You Waiting For. Tämän, kuten levyn kaikkien muidenkin 10 kappaleen säveltäjä-sanoittajana on toiminut Anthonyn vaimo, hyvin aktiivinen leidi siis. Castron vakavaa paneutumista aiheeseen osoittaa se, että hän soittaa Johnny ”Nitro” Newtonin biisin One More Night, yhden levyn hienoimmista hetkistä, tämän alkuperäisellä, vuoden 1966 mustalla Fender Stratocasterilla. Levyllä on pääosissa kutakuinkin sama joukkio kuin Luzernin stagella, Paule itse kolmimiehisine rytmiryhmineen, tuhtia ja monimuotoista lisäpotkua tuottamassa peräti neljä puhaltajaa sekä kolme taustalaulajaa, joista kaksi viehkoa, kuulakasäänistä naisvokalistia keulahahmonaan nimimies Larry Batiste. Kaiken kukkuraksi ja yhtään liioittelematta tämä APSO-lyhennettä kantava orkka tarjosi festarin komeimman ja myös yllättävimmän kattauksen. Eikä näkemystä puutu nytkään. Anthony Paulen orkesterilla on CV:ssään viisi aiempaa albumia hänen ja vaimonsa Christine Vitalen hallinnoimalla Blue Dot -levymerkillä. Musiikin tasosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Levyllä on minun arviomittarillani ainoastaan yksi turhake raita, mutta enpä taida edes kiusallani mainita mikä. Jos asioita pitäisi kategorisoida, missä ei sinällään ole juurikaan mieltä, niin tämä on ilman muuta pikemminkin soulkuin bluesalbumi. Vaan mikä onkaan nautinOmista biiseistään syvimmmälle bluesin syövereihin Castro vie hitaassa, mutta sitäkin intensiivisemmässä kappaleessa Crazy Woman Blues, jossa hänen kitaransa ja Painkillersin Mike Emersonin piano soittavat niitä sielun herkimpiä kieliä. Ainoa tyylipuhdas blues on Jordanin lähes itkunsekaisesti riipimä hidas tilitys You’re Somebody Else’s Baby Too, jolla taustaneidot kaatavat armottoman raadollisesti lisää vettä miehen kärsimysmyllyyn. Blues News 1/2025 55 LEVY TUTKAILUT alkupuolella merkittävän soulblues-laulaja Frank Beyn nimissä, kaksi muuta vuosina 2017 ja 2021 fantastisen vokalistin ja ihastuttavan persoonan Wee Willie Walkerin tähdittämänä. Castron levyt, erityisesti hänen siirryttyään 15 vuotta sitten Alligator Recordsille, ovat järjestään olleet tasokkaita. Toinen originaali Ain’t Worth The Heartache nousee esiin vierailevan huuliharpistin Billy Branchin taituruudella, kun taas avausbiisi Can’t Catch A Break on tiukasti tulkittu bluesrock, ehkä omakohtaisiakin kokemuksia sisältävä johdatus tulevaan. Muutoin hänen kitarointinsa on pääsääntöisesti joko hienovaraista soinnuttelua tai ripsakkaa soul-kitarariffittelyä
Louis Jimmyn originaali on kuultu eri artistien toimesta satoja kertoja, hoitaa Benny homman kotiin täysin tyylipuhtaasti ja oikeutetusti, kappale nimittäin sisältyy liki 100-prosenttisesti aina hänen keikkaohjelmistoonsa. Olin viimeksi tavannut Bennyn koronaa edeltävän vuoden marraskuussa, silloinkin Luzernissa, sekä pian sen jälkeen tammikuussa 2020 Memphisissä. Kuinka monesta levystä voi sanoa niin. Kun bluesmuusikko Kaliforniasta (Alvin) ja kantrimies Teksasista (Gilmore) julkaisivat ensimmäisen yhteisen, kotikaupunkiensa mukaan nimetyn levynsä ”Downey To Lubbock” (2018), aika monen kulmakarvat alan piireissä saattoivat kohota. Kaiken lisäksi tekstikoossa on fiksusti otettu huomioon vanhemmatkin silmät, elikkä ei ole tarvetta kaivaa suurennuslasia pöytälaatikosta, kuten CD-tuotteiden kohdalla tuppaa usein käymään. Siksi annankin vahvan suosituksen kokoonpanon värväämiseksi valtakunnan tärkeimmille alan festareille. Kappaleella kerrotaan olevan juurensa Muddy Watersin tulkitsemana vuonna 1975 ilmestyneessä elokuvassa “Mandingo”. Pertti Nurmi BENNY TURNER BENNY TURNER BT (Nola Blue NBR 034) Heti perään täysin edellisen levyesittelyn kaltainen taustoitus: näin, kuulin ja kohtasin toisenkin vanhan tuttuni viime syksyn Luzernin festarilla, blues-ikoni Freddie Kingin ikinuoren basistiveljen Benny Turnerin. Syitä kuuden vuoden aikaikkunaan on monia. Pertti Nurmi DAVE ALVIN & DAVE ALVIN & JIMMIE DALE JIMMIE DALE GILMORE GILMORE TexiCali (Yep Roc YEP-3077) ”We’re Still Here”, laulavat Americanaikonit Dave Alvin, 69, ja Jimmie Dale Gilmore, 79, toisen yhteisen albuminsa päätöskappaleessa, jonka he ovat myös kirjoittaneet yhdessä. Korkea ikä ja sen myötä elämänkokemukset ovat silminnähden ja korvin kuullen tehneet tehtävänsä. Monimuotoinen, sisällöltään rikas ja tunnelmiltaan sekä tempoiltaan sopivasti vaihteleva 40-minuuttinen levy päättyy Who Sang It First -nimiseen pohdiskelevaan raitaan, jota voi vaikkapa pitää hymninä bluesmusiikin kunniaksi. Mainittakoon hänen olevan myös erinomainen kitaristi ja ajan myötä kehittyvänsä varmasti myös uskottavaksi laulajaksi. Jimmie Dale Gilmoren ammattimuusikon ura alkoi jo 1970-luvulla, jolloin hän yhdessä Butch Hancockin kanssa kirjoitti hienoja biisejä outlaw-kantriartisti Joe Elylle. Alkuvaiheiden jarruksi muodostui hyvän ystävän ja muusikkotoveri Cash McCallin kuolema miesten vuoden 2018 yhteisalbumin “Going Back Home” (Nola Blue 007) jälkeen. Sattumoisin Nola Blue -merkin kaikkien aikojen ensimmäinen, 10 vuoden takainen julkaisu oli Benny Turnerin “Journey”-CD – syksyllä 2014 vietettiin hänen 75-vuotisiaan. Sleepy Time In The Barnyard on viisiminuuttinen rento, levollinen kitaravetoinen instrumentaali, jolla Benny on luovuttanut paksukielisen soittimensa avustajilleen ja ottanut omiin hyppysiinsä kitaran, jollaista hän oli kuulemma soittanut aikain alussa – siis kauan sitten – ennen basson vakiintumista hänen pääinstrumentikseen. Bennyn ihastuttavan iloisen managerin ja Nola Blue’n pressan, Sallie Bengtsonin laatimat hihanuotit ovat täyttä asiaa, informatiiviset ja erinomaisen selkeät, sisältäen kuvaukset kaikista kappaleista ja niiden taustoista, jotka on ilmiselvästi käyty huolellisesti läpi Bennyn kanssa, minkä lisäksi mukana on täydelliset säestäjätiedot. Tämä viime kesänä taltioitu versio on CD:n uusimpia, jolla huuliharppuintron sekä myöhemmän soolon vetäisee tuolloin 17-vuotias bluesin tulevaisuuden lupaus Harrell “Young Rell” Davenport. Tämäkin valinta toimii hyvin tehokkaasti ja korostaa Bennyn laajakatseisuutta koostaa materiaalia moni-ilmeiselle levyuutuudelleen. Kuulostaa kuin hänen bassonsa kielet olisivat hieman löysällä. Haluaisiko joku tehdä kauppoja kanssani. On syytä iloita, että nämä veteraanit ovat yhä täällä, sillä ”TexiCali” on yksi viime vuoden rakastettavimmista levyjulkaisuista. Levyn julkaisemiselle oli yhtenä merkittävänä argumenttina juhlistaa Bennyn peräti 85-vuotissynttäreitä. Kolmikko myös perusti The Flatlanders -yhtyeen, joka on julkaissut vuosikymmenten varrella harvakseltaan mainioita albumeita, viimeisimmän kolmisen vuotta sitten. Nyt Bennyn esitystä kuunnellessani havahduin, että minullahan ei ole kyseisen leffan “soundtrack” -levyä kokoelmissani (DVD toki löytyy hyllystä). Ennen kuin tarkastellaan itse musiikkia, haluan erityisesti hehkuttaa CD:n kansipahveja ja niiden sisältä löytyvää 12-sivuista vihkosta. Huomattavan hyvin harkittujen lainakappaleiden jälkeen albumin viimeiset kolme raitaa ovat sitten suurelta osin Benny Turnerin omaa käsialaa. Dave Alvin on BN:n lukijoille varmasti kaksikosta tunnetumpi veljensä Phil Alvinin kanssa perustamansa The Blasters -yhtyeen ansiosta. Yksinkertaista, yksiselitteistä ja helposti pääteltävää nimeä kantava “BT” on Anthony Paule & Willy Jordan -julkaisun tavoin viime syksyinen uutuustuote. Hänestä tullaan – sanokaa minun sanoneen – kuulemaan jatkossa vielä paljon. Basisti Benny Turnerin soittotapa tummanpuhuvine ja pehmeine poljentoineen on, sanoisin jopa tunnistettavissa muusta massasta aivan kuin omana tyylilajinaan. Albumi ilmestyi jo viime kesänä, mutta se todellakin ansaitsee tulla esitellyksi myöhemminkin. Ainakaan ennen kuin se oli tyhjä. Niistä alkajaisiksi mustahumoristisella Drunk-kappaleellaan hän muistelee vanhaa ystäväänsä Jimmy Reediä, joka ei tunnetusti juurikaan syljeskellyt kuppiin. Meno ja vauhdikas svengi jatkuu edelleen siirrettäessä perspektiiviä enemmänkin Bennyn vanhoille kotikulmille New Orleansiin, länkkärileffat ja laukkaavat hevoset mieleen johdattelevalle kappaleelle Smoke My Peace Pipe. Toisaalta tästä lehdestä voi vielä varmistaa Benny Turnerin “BT”-albumin laadukkuuden sen päädyttyä allekirjoittaneen vuoden 2024 Top-20 levyjen joukkoon. Oli siis riemukasta muistella menneitä aina tavattoman hyväntuulisen ja uskomattoman ystävällisen basistilegendan kanssa. Huolta ei kuitenkaan ollut, levy tutkailut. Tämä olisi kiinnostavaa jo senkin takia, että materiaali on kasattu pitkältä aikajänteeltä vuosilta 2018–2024. Siihen jatkoksi tuli sitten COVID, ja aivan kuin nuo vastoinkäymiset eivät olisi riittäneet, niin kaiken kukkuraksi hurrikaani Ida äityi tuhoamaan Bennyn kotitalon loppukesällä 2021. Finger Poppin’ Time on silkkaa ränttätänttää pompotteleva Hank Ballard & The Midnighters -ohjelmistosta poimittu erikoisuus. Niistä ensimmäinen on soul-laulaja Dee Clarkin laulukirjasta poimittu, taustalaulajatar Tiffany Pollackin enkelimäisesti siivittämä hempeän kaunis balladi When I Call On You. Bennyn pehmeä, joskus melankolisen oloinen mutta silti tukeva lauluäänensä puolestaan istuu kuin nakutettu miehen aina sympaattiseen, ulospäin suuntautuvaan olemukseen. Nuori sotaratsu “Young Rell” on tässäkin perusbluesissa vahvasti esillä huuliharppuineen. Päätöskappale on Sallie Bengtsonin kertoman mukaan koko albumin vanhin äänite ja tallennettu heinäkuussa 2018. Bluesia totta tosiaan. Eiväthän he nyt muodostaneet suoranaisesti epäpyhää liittoa, mutta kuitenkin. The Walk on harvoin kuultu katkorytmein käynnistyvä, mutta jo pian hillittömään svengiin johkaantuva Jimmy McCracklin -laina, jota seuraa kaksi erittäin tyylikästä hidasta vetoa. Hän myös tumpsuttaa soitintaan usein melodisesti, melkeinpä kuin soolosoitinta. “BT” polkaistaan käyntiin vauhdikkaan roketirollin merkeissä Big Joe Turner -lainalla Bump Miss Susie, minkä jälkeen liinat vedetään sananmukaisesti kiinni, kun jatkona on bluesklassikko Going Down Slow. Vaikka St. Tällaisia APSO:n kaltaisia laatuorkestereita ei toden totta kasva joka puun oksilla, enkä äkkiseltään muista kokeneeni vastaavaa varsinkaan täällä Suomessa. Enkkusana “mellow” on mielestäni hyvinkin sattuva. Matka on ollut pitkä siitä, kun näin ensi kerran liki 50 vuotta sitten laihan honkkelin, Benny Turnerin Kulttuuritalon stagella isoveli Freddie Kingin taustavoimana. Tämä on Bennyn yksiselitteinen tribuutti edesmenneelle hyvälle ystävälleen ja Wild Magnolias -orkesterin keulahahmoinkkarille Bo Dollisille. 56 Blues News 1/2025 nollisempaa kuin levyä kuunnellessaan tehdä nostalgisia vertailuja siihen hurmokseen, jonka bändi kokonaisuudessaan välitti aidossa elävän musiikin tilanteessa. Oikeastaan ainoa detalji, mitä jäin CD:n taustoituksista kaipaamaan ovat kappaleiden äänitysajankohdat. Heti sen perään kuullaan vakavamielinen blues, Born In This Time, jolla silläkin loistaa Bennyn rinnalla Pollack-neito
Ja nimenomaan siinä on jotakin erityistä. Pääartistin omaa tuotantoa edustaa muun materiaalin joukkoon hyvin soveltuva kolmikko Don’t Feed The Devil On My Shoulder, Milk Man Blues ja Long Tall Honeydripper. Näinhän asia on. Miehet pitivät paikallisessa musiikkiklubissa konsertin, minkä sisältö pantiin talteen ja jonka annista valmistettiin vajaan tunnin mittainen ja kahdeksan esitystä käsittävä CDlevy. Yhteistä on, että eletty elämä kuuluu molemmilta, myös niissä herkimmissä hetkissä. Chicagoa. Kyseinen paikkakunta sijaitsee entisen Itä-Saksan alueella noin 60 km Leipzigin eteläpuolella. Ja sen homman he osaavat todella hyvin. Hyvänä kitaristina tunnettu Johnny tuo soitossaan hienosti esiin monenlaisia tyylejä. Ryhmän johtaja, nelikymppinen laulaja-kitaristi Marc Rune alias Big Creek Slim, on perheasioidensa takia paljon aikaa Brasiliassa viettävä tanskalainen. Kari Kempas BIG CREEK SLIM BIG CREEK SLIM Going To Germany (Straight Shooter SHOT 046) Viime vuoden tammikuussa Saksan Schmöllniin saapui taustoiltaan laajaalainen joukkio. Vierailijoista mainittakoon laulajat John Blues Boyd sekä Rae Gordon. Chicagosta lähdettyään Johnny on asunut mm. Paljon kokeneiden miesten laulu vangitsee myös kuuntelemaan Josh Whiten road-biisiä Down The 285. ”Downey To Lubbock” on kuin aikamatka läpi vuosikymmenten ja eri tyylien. Tuotantoon on satsattu samaan tapaan kuin vaikkapa hänen aiemmalla live-levyllään vierailijoineen. Koosteen palasista Muddy Watersin She’s Nineteen Years Old, John Lee Hookerin Boom Boom ja Howlin’ Wolfin Smokestack Lightning ovat tuttuja klassikoita. Alvinin yhdessä edesmenneen ystävänsä Bill Morriseyn kanssa kirjoittamassaan biisissä Southwest Chief valtatie vaihtuu rautatiehen ja edessä on pitkä junamatka Chicagosta Kaliforniaan. Ja monesta muusta, kuten perinnerock’n’rollista. Niitä vähemmän tunnettuja lainakappaleita ovat Lightning Slimin I’m Leavin’ You Baby ja Buddy Mossin Dough Rolling Papa. Nykyään hän tekee noin 200 keikkaa vuodessa ”Chuck Berry -tyyliin” mukanaan kitara, vahvari ja allaan auto. Tämä sillä varauksella, että kuudesta originaalista kaksi on uusia tulkintoja aiemmin julkaistuista. Livenä nähtynä bändi on koko lavan leveydelle levittäytyneenä vaikuttava näky. Kaikki kappaleet on miksattu ja masteroitu Kid Andersenin Greaseland-studiossa San Josessa, Kaliforniassa. Näin on siitäkin huolimatta, että hän on syntyjään valkoinen eurooppalainen. Harpisti Roger C. Pinetop Perkinsin, Sam Layn ja Tail Draggerin bändeissä sekä lukemattomissa sessioissa Willie Buckin ja Mary Lanen kanssa. Eddie Boydin Vacation From The Bluesilla pääsee nuori Dylan Bishop soittamaan soolon. Sitä on kuvailtu Ray Charlesin sielukkuuden ja ZZ Topin Billy Gibbonsin rosoisuuden yhdistelmäksi. Hän soittaa paikallisten bändien kanssa, kuten tälläkin levyllä, joka on äänitetty Memphisissä, Dallasissa, Rochesterissa ja Cincinnatissa. Haltuuni on kertynyt kolme Big Creek Slimin albumia, ja pari kertaa olen onnistunut kuulemaan ja näkemään hänen esityksiään livenä. Mitään moitteita ei ole syytä jakaa myöskään häntä tukeneille harpistille ja rytmiryhmälle. Henkilökohtaiset sanoitukset löytyvät myös levyn päättävältä kappaleelta Never Tried To Get Ahead, joka kertoo bluesmiesten vaikeuksista urallaan. Yhteistä heille kaikille on mieltymys perinteisen bluesin tulkitsemiseen. Alvinin Blind Owl, kunnianosoitus Canned Heatin Alan Wilsonille, sai ensiesityksensä veteraanibändin jo aiemmin viime vuonna julkaisemalla albumilla ”Finyl Vinyl”. Johnny on bluesmies ja kappaleilla kuullaan eri blueskitaratyylejä, mm. Sen verran katson kuitenkin aiheelliseksi huomauttaa, että mielestäni Prepulan bassottelu on miksattu jonkin verran liikaa taka-alalle. Tuotteen kansitekstit päättyvät mainintaan, minkä mukaan tällainen musisointi on ”aufregend, elektrisierend und einfach grossartig”, siis vapaasti kääntäen mieltä kohottavaa, sähköistävää ja yksinkertaisesti suurenmoista. Vesa Walamies THORBJØRN THORBJØRN RISAGER & THE RISAGER & THE BLACK TORNADO BLACK TORNADO House Of Sticks (Provogue PRD 77372) Tanskan roots-ylpeys, hyvin kokenut ja palkittu Thorbjørn Risager & The Black Tornado jatkaa omilla poluillaan, jotka bändi on löytänyt ja tallannut itselleen sopiviksi nyt jo yli 20 vuotta kestäneellä urallaan. I Need Something Sweetillä vaikutteita voi kuulla Luther Tuckerilta, Sammy Lawhornilta ja Byther Smithiltä. Työnjako menee niin, että kaverukset laulavat pääosin omat sävelmänsä, mutta myös duetoivat yhdessä. Tien päällä äänitetyt sessiot tuovat uutta ilmettä Johnnyn levytysrepertuaariin hänen käyttäessään eri muusikoita. Alvinin ääni erottuu syvemmistä sävyistään, kun taas Gilmore laulaa korkeammalta. levy tutkailut. Sen puutteen kuusi vuotta myöhemmin julkaistu ”TexiCali” nyt korjaa. Levyllä on tulkintoja niin Lightning Hopkinsin ja Brownie McGheen bluesista kuin Woody Guthrien yhteiskunnallisesta folkista ja Steve Youngin outlaw-kantrista. Ainoa huono asia on, että levyn julkaisija on pieni tanskalainen Straight Shooter Records, joka toivottavasti saa jaeltua tätä Johnnyn laatutuotetta mahdollisimman laajasti. Viidellä esityksellä on mukana kitaristi Jad Tariq, yhdellä kitaristi Dylan Bishop ja pianisti Ben Levin kahdella. Toinen syy on peräti seitsemänjäseninen Black Tornado, jonka soitossa todella riittää äärtä ja laitaa, erittäin vankkaa osaamista, mutta myös ennalta-arvaamatonta yllätyksellisyyttä. Koko tuotoksen nimi ”Going To Germany” viittaa tietysti monien hoilottelemaan Cannon’s Jug Stompersien vuoden -29 levytykseen. Blues News 1/2025 57 sillä kumppanusten musisointi toimi kerrassaan mainiosti. Laulajana Slim on vakuuttava ja kitaristina verraton. Gettin’ My Blues On sisältää soulbluessävyjä ja naiskuoro Lisa Leuschner Andersenin johdolla tuo siihen oman hienon värinsä. Levyllä on 12 kappaletta, joista kymmenen on omasta kynästä lähtöisin. Levyn ainoa vika, jos sitä nyt rohkenee sellaisena pitää, on se, että mukana on vain kaksi alkuperäissävellystä. Todellakin, yhtyeelle on vaikea löytää luontevaa vertailukohtaa. Chicagossa asuessaan Johnny soitti mm. Ehkä hienoin näyttö tästä on hyvin surullinen tarina Death Of The Last Stripper, tulkinta teksasilaisen kantrimuusikon Terry Allenin alkuperäissävellyksestä. USA:n ja Meksikon rajalle sijoittuvan avauskappaleen Borderline Gilmore julkaisi jo 1996 albumillaan ”Braver Newer World”. Ilmeisimpiä syitä on kaksi. Harri Aalto JOHNNY BURGIN JOHNNY BURGIN Ramblin’ From Coast To Coast (Straight Shooter SHOT 045) Johnny Burginin yhdestoista CDjulkaisu on hänen parhaansa tähän mennessä, vaikka hyviä ja erilaisia tuotoksia on ilmestynyt ennenkin mm. Kaliforniassa ja Memphisissä. Tämän lisäksi hän on onnistunut laulusuorituksissaan tulkitessaan omia erinomaisia kappaleitaan. Artistina hän on erinomaisen tietäväinen ja tyylitajuinen, ja omaakin tuotantoa löytyy. Albumi alkaa omaelämäkerrallisella rokkaavalla nimikappaleella Ramblin’ From Coast To Coast, jossa Johnnyn kitaristin taidot tulevat hyvin esille. Brownie McGheen nimiin kirjattu klassinen rosvotarina Betty And Dupree kulkee syvällä bluesin sakeissa liemissä. Delmarkilla ja monella pienemmällä levymerkillä. ”TexiCalin” hienouden kruunaa Dave Alvinin taitavan kiertuebändin The Guilty Onesin hienovarainen säestys, joka taipuu niin kantriin, folkiin, bluesiin kuin jopa reggaepoljentoon, kuten Gilmoren vanhan kumppanin Butch Hancockin biisissä Roll Around. Blind Willie McTellin Broke Down Engine on Alvinin purevaa kitarataituruutta ja yksi albumin huippuhetkistä. Risagerin ääni on huomiota herättävän voimakas ja syvä. Kovasti häntä on eri yhteyksissä kehuttu, ja myös minun mielestäni hän on nykyisistä maalaisja Chicago-bluesin taitajista miltei vertaansa vailla. Wade on Saksaan emigroitunut britti, basisti Jaska Prepulan vakinainen asuinpaikka taitaa olla yhä Jyväskylässä ja nelikon ainoa selkeä saksmanni on rumpali Micha Maass. Molemmat biisit saavat nyt uudet, aiemmista poikkeavat tulkinnat
Ensimmäisenä tulee hyvin Allman Brothers -henkinen versio Dr Johnin mainiosta I Walk On Guilded Splinters -sävellyksestä, jota seuraa vähintään yhtä vaikuttava Howlin’ Wolfin Evil. Seuraavana vuoron saa Eric Johanson, joka tarjoilee neljän kappaleen verran kunnon rytistystä ja revittelyä. Haynesille tunnusomainen intohimoinen tapa laulaa pureutuu erityisen syvälle, ja Derek Trucksin slide elää täysillä mukana. on 99.99%:sti onnistuttu hukkaamaan ja näin ollen lopputulos on vain kokoelma biisejä. Nyt, yhdeksän vuotta edellisen, yhdessä bluegrass-yhtye Railroad Earthin kanssa levyttämänsä akustisvoittoisen ”Ashes & Dust” -albumin jälkeen Warren Haynes julkaisee neljännen soololevynsä. Jatsahtavaan studioversioon verrattuna uusi luenta on selkeästi eloisampi. Aloituksena on tuttuun tapaan kolmikon yhteisesitys ja pelin avaa messevästi Come On In My Kitchen, jonka jälkeen Pejak saa soolovuoron. Eikä näin ole vähiten siksi, että albumilla on kolmella (ja 2 CD:n deluxe-painoksessa vielä neljännelläkin) biisillä mukana pitkäaikainen Allman Brothers -kumppani, slidehirmu Derek Trucks, joka vastaa yhdessä Haynesin kanssa myös näiden biisien säveltämisestä ja tuotannosta. Kehl (trumpetti, flyygelitorvi, vetopasuuna) – jylhästi johdattelema nimikappale ja sen päälle rakentuva äänikollaasi ottaa heti avauksessa pois turhat luulot leimamerkeistä. Veljeys on käsin kosketeltavaa. Se on vuonna 2017 kuolleelta Gregg Allmanilta keskeneräiseksi jäänyt sävelmä, jonka Haynes saattaa nyt valmiiksi. Haynesin ja Trucksin kitaroiden vuoropuhelu on aivan nannaa heti avausbiisistä These Changes alkaen, mutta aivan erityisen tunteikas hetki meille Allman Bros. Rumpusoolo on otettu mukaan, mutta bassosooloa kaikeksi onneksi ei. Paras on kuitenkin jätetty viimeiseksi, niin ikään Allman Brothersien tapaan tulkittu Sonny Boy Williamson II -klassikko One Way Out on suorastaan veret seisauttavan tiukka. Gov’t Mule on tietysti työllistänyt eniten, mutta Haynesillä on ollut runsaasti kysyntää myös kaikenlaisiin muihin projekteihin. Toivottavasti sitä ei ole pilattu turhalla editoinnilla eli poistettu kaikkea sitä, mikä tekee livejulkaisusta toimivan. Musiikki on sellaista valkaistua bluesia keskivertobluesdiggarille soitettuna. Bändi John Medeski (koskettimet), Kevin Scott (basso) ja Terence Higgins (rummut) esittää sen pelkistetysti Haynesin laulun ja kitaroinnin johdolla. Kitaroita tällä versiolla soitetaan hyvin esikuvien hengessä: Eric Johanson hoitaa Duane Allmanin osuudet, jolloin Alistair Greenelle jää Dicky Bettsin osuudet. Nelikon mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti Pink Floydin ohjelmistosta tuttu Money. Hakkaavan rytmin ja kolmijäseninen puhallinsektion – Kasper Wagner (alttoja baritonisaksofonit, huilu), Hans Nybo (tenorisaksofoni) ja Peter W. ”Million Voices Whisper” on omistettu viime keväänä kuolleelle entiselle soittokumppanille Dickey Bettsille, jonka bändissä Haynes soitti ennen liittymistään Allman Brothers -veljeskuntaan. Niin se vain progehämyily muuttuu aivan salonkikelpoiseksi oikein esitettynä. Harri Aalto ERIC JOHANSON ERIC JOHANSON, , KATARINA PEJAK & KATARINA PEJAK & ALASTAIR ALASTAIR GREENE GREENE Blues Caravan 2024 (Ruf 1311) Ruf Recordsin Blues Caravan -kiertue esittelee tälläkin kertaa lafkan tuoreimpia nimiä, tosin Katarina Pejak on mukana jo toista kertaa. Tämä Allman-hetki on myös osa albumin kolmen biisin kulmakivestä, jonka aloitus on This Life As We Know It. Uusi sovitus on alkuperäistä verkkaisempi ja kappaleen todellinen luonne pääsee nyt paremmin esille. Lopuksi saamme tuttuun tapaan muutaman raidan verran lainakamaa. 58 Blues News 1/2025 Mutta lopultakin vasta musiikki tekee bändistä omanlaisensa. Sävellystyöstä vastaavan Thorbjørn Risagerin biiseissä yhdistyvät avarasti määritellen vanha blues ja uudet rootsnäkemykset, koko hoito modernilla tavalla ja sangen idearikkaasti toteutettuna. Livetunnelmaan en pääse missään kohtaa, sillä yleisön äänet, välispiikit yms. Surullista mutta totta, lainakappaleet ovat mielestäni levyn parasta antia. Light Of Your Love, viehättävä ja ison bändin mahdollisuuksia taiten käyttävä balladi, vie seuraavaksi täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Moni-ilmeinen ”House Of Sticks” kiertää vaivattomasti kaikki pitkän uran varrella aina väijyvät rutinoitumisen karikot ja – mikä parasta – kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta. ”House Of Sticks” on seurueen yhdeksäs studiolevy ja yhtä mielenkiintoinen kuin kaksi edeltäjäänsä, ”Navigation Blues” (2022) ja ”Come On In” (2020). Livetaltiointi julkaistiin seuraava vuonna 4 CD:n mahtipakkauksena ytimekkäästi nimikkeellä ”The Brothers”. Viimeisenä esiintyy Alistair Greene, jonka neljä kappaletta on valittu luonnollisesti viime vuonna julkaistulta ”Standing Out Loud” -albumilta. Medeskin urkutaituruus on olennainen osa bändisoundia ja saa ansaitusti paljon tilaa. Levyn tärkeimmät hetket tarjoaa Day Of Reckoning, kappalekokonaisuuden jykevä keskiö, jonka yhteiskunnallisesti virittäytylevy tutkailut. Jokaisella niistä tuntuu olevan oma persoonallinen tatsinsa. Hienoa on huomata, että pitkät kiertueet eivät ole tylsyttäneet bändin luovuutta ja musiikin soittamisen iloa. Levy-yhtiö kertoo uuden albumin sisältävän ”energistä swamp rockia, hehkuvia balladeja ja filmaattista bluesrockia”. Risager itse bändin keulahahmona vetää erinomaisena, persoonallisella äänellä siunattuna laulajana isoimman huomion puoleensa, mutta yhtä tärkeää on, kuinka tiukasti Black Tornado on hitsautunut yhteen toteuttamaan hänen sävelmaailmaansa. Ja heti kärkeen on sanottava, että niin tasokkaita ja mielenkiintoisia kuin ne aiemmat työt ovatkin, niin ilman muuta nyt puhutaan Haynesin soolouran parhaasta saavutuksesta. Hänen settinsä soljuu mukavasti bluesin ja soulin välimaastossa. Ainoa kappale, joka ei ole ko. Jos John Medeskin nimi tuntuu tutulta, niin kyllä, hän on se mies maineikkaasta jazzfuusiobändistä Medeski Martin Wood. Neljän kappaleen setin sisältö on viime vuoden alkupuolella julkaistulta ”Pearls On A String” -kiekolta peräisin. Yhteissoiton nauhoitukset ovat ilmeisesti ensimmäisiä sitten maaliskuun 2020, jolloin ABB:n riveissä soittaneet muusikot kokoontuivat New Yorkin Madison Square Gardeniin vielä kerran one night only -maratonkonserttiin. Thorbjörn Risager & The Black Tornado tunnetaan erittäin ahkerana keikkailijana. Ainoa pientä tunteiden paloa herättävä veto on Rusty Dagger. Riku Metelinen WARREN HAYNES WARREN HAYNES Million Voices Whisper (Fantasy FAN02721 [2-LP]/ FAN02717 [2-CD Deluxe Edition]) Telluksen työteliäimpiin roots/rock -muusikoihin kuuluva Warren Haynes on ollut niin kiireinen myös The Allman Brothers Bandin kuoppaamisen (2014) jälkeen, ettei häneltä oikein ole liiennyt aikaa soololevyihin. Ehkä niinkin, mutta bändille tekee parhaiten oikeutta, jos sen musiikkia ei liiaksi kategorisoida. DVD:stä en sano mitään, sillä arviointiin tuli vain musiikki, ei katselulinkkiä saati DVD-levyä. Long Time Ago on jälleen jotakin muuta, pelkistetyn rytmin ja Risagerin sielukkaan äänen kannattelema biisi, joka loppua kohden kasvaa jälleen koko bändin mittaluokkaa hyödyntäväksi kokonaisuudeksi. -faneille on Real, Real Love. Bullfrog Bluesin olisin halunnut kuulla, mutta se onneksi löytyy DVD-versiolta. Omintakeista, täyden biisin mittaista ”introa” seuraa jo aiemmin kesällä julkaistu Already Gone, joka on Risagerin ja toisen kitaristin Joachim Svensmarkin teräviä sooloja sisältävä vetävä bluesrock. Nämä esimerkit kuvaavat hyvin, kuinka monipuolinen ja moneen taipuva tämä combo on. Kuunnelkaa esimerkiksi Risagerin ilmeisen omakohtaisen, vanhenemisen väistämättömyydestä kertovan biisin Inner Light sovitusta tai sen näennäisen simppeliä seuraajaa We’ll Get By, jossa bändi tekee yksinkertaisista aineksista Svensmarkin slide-kitaran johdolla kauniin kokonaisuuden. Monet muistavat hänet vuoden 2019 turneelta, jonka muita solisteja olivat Ina Forsman sekä Ally Venable. levyltä peräisin, on “Below Sea Level” -albumin hidas blues Change The Universe. Joka tapauksessa DVD:llä on mukana 11 extrakappaletta. Lauluhommat jaetaan kolmikon kesken. Hänen sävellyksensä ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta viimeisimmältä ”The Deep And The Dirty” -julkaisulta
”Stories In Blue” on erinomainen, vaikkakin kestoltaan melko lyhyt (23:09) julkaisu. Ajatellaanpa uuden albumin nimibiisiä, johon on nimetty lentokentän portti, jolta koneeseen nousu tapahtuu. Painosana on soulissa, siinä hän on meritoitunut isänsä Rufus Thomasin jalanjäljissä. New Orleansissa toimintaa taas johti kehuttu paikallinen muusikko/tuottaja David Torkanowsky. Mutta nyt ollaan tosiaan asian ytimessä eli laadukkaassa musiikissa, jonka yleisnimitys varmaan olisi rhythm and blues. Sen perusti Betsie Brown, joka on Memphisissä toimiva musiikkivaikuttaja. Kun levy on lisäksi julkaistu miehen omalla, ilmeisen pienellä merkillä Lightning In A Bottle, jonka jakeluja muut bisnesasiat lienevät rajoitettuja, niin ääniteteollisuuden lainalaisuudet eivät suosi Ruppin pyrkimyksiä laajempaan tunnettuuteen – eivät ainakaan vielä. Wrightin Blind, Crippled And Crazy. Hidas, Ruppin kitaran ja Mitch Kashmarin huuliharpun johdattelema blues You’ll Be Singing My Songs tiivistää tunnelmaa toiseen suuntaan. Jatkossa kuullaan pari tyypillisen bluesteemaista biisiä, joissa surraan menetettyä tai epäonnista rakkautta. Se on itse asiassa Teksasissa, Dallasin Forth Worthin lentokentällä, johon Chad Rupp bändeineen jumittui talvimyrskyn takia ollessaan matkalla International Blues Challenge -tapahtumaan Memphisiin. Puhaltimilla vahvistettu, paikallisista taitureista koostuva Giants-bändi antaa myös koko lailla täydellisen tuen Greenin gospelista kumpuaville, vahvoille ja särmikkäille tulkinnoille. Deluxepainoksen kakkoslevyllä laina on näppärästi limitetty yhteen Day Of Reckoningin kanssa, eikä syyttä. Greenin sessiot nauhoitettiin New Orleansissa sekä Nashvillessä. Perin komeaa kuultavaa. Edelleen studiossa on vieraillut varsin laaja joukko avustavia muusikoita, kitaristeja, puhaltajia ja taustalaulajia. Kiekon avausraita, tyrmäävän hieno Can You Get To That antaa suunnan koko albumille. Vaneesella on melko värikäs laulajaura, johon kuuluu muun muassa esiintymisiä oopperaja poptähtien kanssa sekä elokuvien soundtrackeilla. Blues News 1/2025 59 neestä tekstistä albumi on saanut nimensäkin. Roland Stonen She Is the One vie puhaltimineen säveltäjän kotikaupunkiin, New Orleansiin. Jos miehen mottona on Luther Allisonin viisaus (”Leave your ego, play the music, love the people”), niin ei hän voi olla kovin paha. Mainitsin kaikki mukana olevat, koska jokaisella on levyllä tärkeä rooli. Sehän on ilmiselvä bluesin aihe, ja sellaisen Rupp myös teki. Levyn kantaaottavin hetki löytyy vanhasta Crosby, Stills, Nash & Young -numerosta Find The Cost Of Freedom, joka on peräisin klassikkoalbumilta ”4 Way Street” (1971). Vuonna 2020 julkaistun, alkuperäismateriaalia sisältäneen omakustanteisen CD:n jälkeen Green teki paluun viime keväänä studioon. Viimeksi mainitussa paikassa tuottajana ahkeroi myös levyllä soittava kitaristi JD Simo. Mutta samalla se on kuvaus ihmissuhteista ja ihmiselämästä. Tällä levyllä Thomas on ollut mukana jokaisen seitsemän kappaleen säveltämisessä ja sanoittamisessa sekä toiminut tuottajana. Molempi parempi! ”Gate C23” ei ehkä löydy monenkaan kriitikon vuoden parhaimpien albumien listalta, mutta se ei kerro tuotteen laadukkuudesta mitään. Päätöskappale End Of The Road on puhdasta gospelia ja se esitetään a cappellana ilman soittimia. Portlandin maineikkaan bluesharpistin Paul DeLayn 14 Dollars In The Bank lienee jo aiheena läheinen myös Ruppille. Tätä ohjenuoraa toteuttaa niin Chad Rupp itse laulussaan ja kitaroinnissaan kuin myös Sugar Roots eli urkuri Ken Brewer, pianisti Brady Gross, rumpali Jim Bott ja basisti Timmer Blakely, joka lisäksi vastaa levyn tuotannosta. Chad Rupp itse luonnehtii musiikkiaan funkyksi, svengaavaksi, rokkaavaksi ja sielukkaaksi bluesiksi. Haynesin vieraina gospelille kumartavassa biisissä ovat kantripuolen nimet Lukas Nelson ja Jamey Johnson. ”Gate C23” on mainio näyttö siitä, kuinka modernia bluesia tehdään vapautuneesti, ihan vain musiikista nauttien. ”Stories In Blue” on hiljattain perustetun Overton-levymerkin ensimmäinen julkaisu. ”Gate C23” on Ruppin ja hänen Sugar Roots -yhtyeensä kolmas albumi. Pelastavaksi enkeliksi ilmestyi Karla-niminen nainen. Tämä levy on eräänlainen tarina siitä, mistä blues on alun perin lähtenyt ja miten afroamerikkalainen musiikki on kehittynyt. Esikoislevyä ”The Sugar Roots: Savage’s Life” (2021) en ole kuullut, mutta sen seuraaja ”The Devil Won’t Get You” (2023) on niin hyvä, että on vaikea päättää, kumpi kahdesta tuoreimmasta albumista on parempi. Hänen ”Here We Are” -kiekkonsa esittelee komealla tavalla naisen raakaa ja syvältä sielusta kumpuavaa tulkintakykyä. Vaneese Thomas on taitava laulaja, jonka ääni sopii souliin, jazziin, gospeliin ja miksei myös bluesiin. Harri Haka CHAD RUPP & CHAD RUPP & THE SUGAR THE SUGAR ROOTS ROOTS Gate C23 (Lightning In A Bottle) Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Chad Rupp Portlandista, Oregonista, on raikas ja mielenkiintoinen muusikko, johon kannattaa tutustua. Harri Aalto SIERRA GREEN & SIERRA GREEN & THE GIANTS THE GIANTS Here We Are (Big Radio/ Righteous Path) Katulaulajana uransa aloittanut Sierra Green tunnetaan New Orleansissa lempinimellä “Queen Of Frenchmen Street”. Kaikki tällä levyllä mukana olevat artistit ovat huippuluokkaa. Kappale on oikeastaan perinnejazzia ja siinä puhallinsektio luo aidon Dixielandtunnelman. Avausraita on vauhdikas shuffle Do Y’all, jossa kerrataan bluesin historiaa ja mitä lieveilmiöitä sen alkuvaiheisiin liittyi orjuuden myötä. Hän soittaa kosketinsoittimia yhdellä raidalla ja hoitaa luonnollisesti kaikki päälauluosuudet. Ei kuulosta huonolta sekään. ”Million Voices Whisper” on erittäin vahva ja musiikillisesti moneen suuntaan, myös irtonaiseen funk-sykkeeseen, ulottuva kokonaisuus, jonka lähes 10-minuuttisessa päätösbiisissä Hall Of Future Saints Warren Haynes ja Derek Trucks kohtaavat (kuvitteellisesti) monia sankareitaan, kuten Ray Charlesin, B.B., Freddy ja Albert Kingin, Son Housen, Elmore Jamesin, Miles Davisin ja John Coltranen. Chad Rupp ei vielä ole niin tunnettu, että häntä laajasti noteerattaisiin näissä listauksissa. Vaikuttavin meno syntyy silti, kun Sugar Roots pääsee jamittelemaan levyn pitkässä päätösbiisissä, joka on southern soulin nimimiehiin kuuluneen O.V. Portlandin blues-scenestä en itse aiemmin tiennyt oikeastaan muuta kuin erinomaisen laulajan Curtis Salgadon, mutta nyt on hyvä syy avartaa näkemystä. Yksi levyn kohokohdista on 1917, joka on nimetty Rufus-isän syntymävuoden mukaan. Pikakelauksella siirrytään nykypäivään mainiten joitakin merkkipaaluja. Tässä kohtaa voi kuitenkin käyttää kulunutta sanontaa, että laatu korvaa määrän. Toisin kuin edellisellä albumilla, Rupp on valinnut mukaan myös itselleen läheisiä lainakappaleita. Ruppin omissa biiseissä, joita on kahdeksan levyn 11:stä, korostuu musiikin tekemisen pakottomuus, irtonaisuus ja myös silkka hauskanpito, kuten tanssijalkaa kutittava, melkein riehakas 2 Inches Shy A Foot todistaa. Muut artistit ovat Ross Pederson (rummut), Paul Adamy (basso), Al Orlo (kitarat), Dave Keyes (koskettimet), Tim Ouimette (trumpetti), Andy Drelles (saksofoni, klarinetti) sekä Walter Barrett (vetopasuuna, tuuba). Hänet on myös hiljattain palkittu arvostetun paikallisen musiikkilehden Offbeatin toimesta ”kaupungin parhaana nousevana artistina”. Chad Ruppin biiseissä viehättää niiden maanläheinen elämänasenne ja mukavan mutkaton omakohtaisuus. Gospeltaustan omaavan afroamerikkalaisen laulajattaren maine on kasvanut vuosien varrella tasaiseen tahtiin. Taustalaulajina toimivat Emily Bendiger, Berneta Miles, Jason L. Kerrassaan nautittavaa jamittelua huippubändiltä! Harri Aalto VANEESE VANEESE THOMAS THOMAS Stories In Blue (Overton OMX 1001) Memphisissä syntynyt ja siellä lauluoppinsa saanut Vaneese Thomas on julkaissut useita laadukkaita soulja bluesalbumeja. levy tutkailut. Siitä syntyi uuden levyn paras biisi, muodoltaan perinteinen, mutta sisällöltään varsin omailmeinen laulu. Terry ja Darryl Tookes
Pete Hoppula THE CINELLI THE CINELLI BROTHERS BROTHERS Almost Exactly... Toivottavasti tämä asia korjaantuu seuraavalle levylle. Slidekitaroitu rämeblues Where I Lay My Head on todellinen ässäraita. Sitä se myös ymmärtää musiikissaan hyödyntää. Koska Hudspeth on vastuussa pääosasta sävellyksiä, asiasta voisi päätellä, että hän on bändin päävokalisti. Green versioi useita naisartisteja. Kiekko siis esittelee vielä suuremmalle yleisölle tuntemattoman Sierra Greenin erittäin positiivisessa valossa. Tässä tapauksessa kuitenkin Kansasista tullaan, tai siis LeVee Town tulee sieltä. Esimerkiksi erotarina Separate Ways, arjen murheisiin vertaistukeaan tarjoava balladi I’ve Been There sekä koskettava päätösslovari Home To You asettautuvat tuotannollisesti lähemmäs sliipatumpaa southern soul -genreä. levy tutkailut. Hot House täydentää eteläiseen gospel-julistukseen ripauksen verran tuulahduksia hip hopin ja rockin puolelta, rajusti ärjytty File It Under Blues taas muotoilee bluesboogien tahdittamana laulajan mietteet suhteesta, joka on tullut tiensä päähän ja on valmis arkistoitavaksi lokeroon ”blues”. Varsinkin, kun niitä oli hänen debyytillään levyllinen. Näitä kappaleita ovat tuon edellä mainitun avausraidan lisäksi Greg Allmanin säveltämä Dreams sekä Allen Shawn (New Orleans Revivalist-bändistä) kynäilemä Promised Land. Mukaan on laitettu hieman ringwearia autenttisuuden vuoksi. (Continental Record Services CBCD 202410) Neljännen studioalbuminsa julkaissut The Cinelli Brothers yhdistelee maailmanlaajuista nostetta saaneella tavalla bluesia, bluesrockia ja soulia. Albumin parhaimmat hetket ajoittuvat sellaisiin biiseihin, joissa on lähdetty sovituksellisesti melko lailla eri linjoille kuin alkuperäisissä esityksissä. Allen Toussaintin kynästä lähtöisin olevat Betty Harrisin & The Metersin funky Break In The Road ja ”Curly” Mooren Get Low Down ovat kelpo versioita, joskaan eivät erityisen omaperäisiä. Paljolti edelliseen viitaten orkesteri on liittänyt esikuviinsa bluesja soul-tähtien ohella mm. Johnin kanssa ja isoäiti Alberta Gullage levytti gospelia 1960-luvulla) on kiitollisuudella vastaan otettava tulokas blueskentällä. Jos pitää juurevasta eteläisestä blueshenkisestä funk-soulista, niin tässä on kaikki palaset kohdillaan. Rullaava I Got A Hole In My Pocket vie sitten lopullisesti mennessään. Pitäisin melkoisena ihmeenä, jos näillä näytöillä ei tälle albumille seuraa jatkoa. Tunnelmat vaihtuvat kappaleesta toiseen ja lopputulos on viihdyttävä. Enimmäkseen peruskokoonpanolla (kitaristi Kenny Greenberg, urkuri Kevin McKendree sekä basistit Tommy MacDonald ja Rob Cureton) hoituvaa musisointia täydentävät muutamalla kappaleella puhaltimet. Vaikka periaatteessa asia on ihan hieno ainakin paperilla, niin käytännössä kuitenkaan ei. Siinä sovitus on äärimmäisen riisuttu karun kuuloisen blueskitaran alleviivatessa hienosti Greenin upeaa ja särmikästä laulua. Tarkasti ottaen tässä Lontoosta käsin operoivassa nelihenkisessä yhtyeessä varsinaisia Cinellejä on kaksi, Italiasta lähtöisin olevat laulaja-kitaristiurkuri Marco Cinelli ja rumpali Alessandro Cinelli. Greenin tulkinta on itsevarmaa, voimakasta ja gospel-sävytteistä. Mainstream-vaikutteet välittyvätkin ulosantiinsa ja ennen kaikkea livetyöskentelyynsä panostavan kokoonpanon otteista positiivisessa sävyssä. Parilla raidalla myös Garoutte pääsee ääneen, tai sitten se on juuri toisinpäin, mene ja tiedä. Riku Metelinen SONNY SONNY GULLAGE GULLAGE Go Be Free (Blind Pig BPCD/ LP5175) Useamman vuoden aktiivimarkkinoita vältellyt perinteikäs Blind Pig -yhtiö ilahdutti blueskansaa taannoisilla uusilla artistikiinnityksillään, jotka ovat päättyneen vuoden 2024 varrella myös ruumiillistuneet tämän jo 1970-luvulla toimintansa Ann Arborissa, Michiganissa aloittaneen merkin tuoreiksi julkaisuiksi. 60 Blues News 1/2025 Tyylillisesti liikutaan retro-soulin maanläheisissä soundimaailmoissa. Rouhealla bluesrockilla lähdetään liikkeelle ja mielenkiinto herää heti. Southern funk -tyylisenä sovituksena se eroaa huomattavasti Funkadelicin alkuperäisversiosta. Edellä mainittujen asioiden vuoksi teksti on niin pientä, että tietojen tihruaminen on jossain erittäin hankalan ja mahdottoman välimaastossa. Konkarivaikuttaja on myös nakittanut sessioissa itselleen rumpalin tehtävät sekä osallistunut kappaleiden viimeistelyyn. Dr. Laulavan kitaristi Brandon Hudspethin, laulavan basisti Jacque Garoutten sekä rumpuja soittavan Adam Hagermanin muodostama trio on soitellut runsaat 20 vuotta ja tuore julkaisu on heidän yhdeksäs pitkäsoittonsa. Candy Statonin aikoinaan esittämän He Called Me Babyn kohdalla. Lisäksi monikansallisessa soittajistossa ääntä pitävät englantilainen huuliharpisti-kitaristi Tom Julian-Jones sekä ranskalainen kitaristi-basisti Stephen Giry. Eikä suvantokohtia löydy levyn loppupuoliskoltakaan. Kansi ei asiaa kerro. Samaa voidaan sanoa Betty Wrightin Girls Can’t Do What Guys Do’n, Ann Peeblesin Come To Maman sekä mm. Koska enemmistö orkesterilaisista myös laulaa, harmoniavahvuutta ryhmässä todella riittää. Useita polvia taaksepäin ulottuvasta muusikkosuvusta lähtöisin oleva Sonny Gullage (jonka isä Tony Gullage soitti bassoa mm. ”Stories” on kokonaisuutena varsin monipuolinen albumi. Sillä itseään pianolla säestäen Sonny varoittelee, kuinka joskus ihmissuhteissa ensivaikutelma voi pettää ja ”enkelin sijaan vastassa onkin paholainen”. Huippualbumista tämän jättää kuitenkin originaalimateriaalin puute. The Beatlesin, The Bandin ja Little Featin. Artisti vakuuttaa heti kättelyssä laulutaidoillaan levyn hyväntuulisena ruohonjuurisoulina käynnistävällä Just Kiss Me, Babylla. Kokonaisuus on linjakas, mutta silti alkuperäisten sävelmien puute hieman hämmästyttää. BN #309). Vaikka näillä leveysasteilla kovinkaan moni ei voi sanoa heistä kuulleensa, niin aivan tuoreesta bändistä ei ole kyse. Upean ja moneen tyylilajiin joustavan lauluäänen omaava Gullage on kirjoittanut enimmäkseen itse musiikkinsa, jota hänelle on ollut tuottamassa Nashvillen studiollaan Tom Hambridge. J-P Berg LEVEE TOWN LEVEE TOWN Stories (Hudtone) Goin’ to Kansas City, Kansas City, here I come, kuten vanhassa laulussa lauletaan. Pelkkään paahtoon Gullagen tyyli ei perustu. Jos otetaan vaikka JJ Cale, Rory Gallagher, ysärilevyjen Eric Clapton ja Rollarit, laitetaan tehosekoittimeen, pyöräytetään muutama kierros ja ripotellaan tuotos levylautaselle, niin lopputulos kuulostaa varmasti aika pitkälti tältä. Kahden erityylisen laulajan voimin hoidetut vokaaliosuudet tuovat mieleen Hurriganesin. Pidin myös kovasti levyn päättävästä Don Nixin säveltämästä ja Freddie Kingin tunnetuksi tekemästä Same Old Blues -luennasta. Iän ja kokemuksen karttuessa miekkoselta on lupa odottaa tulevaisuudessa vielä suurtekoja toisensa perään. Vaivoitta solistin tulkittavaksi istuu myös tunteikas parisuhdeblues Tattooed Wings. Oman tien etsimisestä ja sen seuraamisesta kertova nimiraita Go Be Free tuo menoihin mukaan eteläistä kirkkolatausta, Things I Can’t Control lisää varustukseen tunnekylläistä soulia, Stop That Stuff rehtiä rock’n’rollia ja vierailevan kitaristin Christone “Kingfish” Ingramin sooloillaan lujittama Worried About The Young modernia bluesia, joka kantaa teksteissään huolta niistä haasteista, joista vasta täysiikäisyyden kynnyksellä olevan sukupolven on tämänhetkisessä yhteiskunnassa tavalla tai toisella selvittävä. Puistobluesissakin kesällä 2023 esiintyneen Altered Five Blues Bandin ja louisianalaisen Jovin Webbin ohella possutallista on tekemässä esikoisalbuminsa kanssa tuloaan myös reilu parikymppinen neworleansilainen laulaja-kosketinsoittaja Kevin ”Sonny” Gullage. Greenin tulkintakyky ja taipuisa ääni kuitenkin pitävät kiinnostusta kiitettävästi yllä. Yhdeksän kappaleen levy on keskivertovinyylin mittainen ja kansikin mukailee vinyyliä aivan kuin kyse olisi jostain uusintajulkaisusta CD-muodossa. Kyllä tämän levyn kestää kuunnella toisenkin kerran. Shuffleinstrumentaali Shuffling Sea on varsinainen helmi sekin. Allekirjoittaneelle kolmikosta Adam Hagerman ja Brandon Hudspeth olivat ennestään tuttuja Randy McAlisterin ”Paperbag Salvation” -albumilta (ks. Muu CD:n materiaali koostuu edellisen sävelmän tapaan lainamateriaalista
Ain’t Blue But I Sigh kääntää kelkan hieman tarpeettomankin kliiniseen muotoon hiotuksi mutta toisaalta melkoista vinkukitaravallia patoavaksi moderniksi soulbluesiksi, Dozen Roses sitä vastoin on sangen vanhakantainen fiilistely Sam Cooken tapaan. ”Four” sopii hyvin jatkoksi Dennis Herreran edellisille levyille. King, Howlin’ Wolf ja John Lee Hooker. Käytännössä studioalbumia on säännönmukaisesti aina seurannut livelevy. Yleisön ääniä kuullaan vain hyvin vaimeina, jos lainkaan, mikä on kyllä poikkeuksellinen ratkaisu. ”Live On Tour” on äänitetty viime kevätkesän kiertueelta. BN #293). Biisit kuten Changes, Chain Gang, Moving On ja bändin vuonna 2022 kuolleelle rumpalille Koen Mertensille omistettu tunteikas pianoballadi I Cry (joka studiokiekolla sai peräti kaksi versiota) ovat malliesimerkkejä bändin laulukirjasta; ne ovat selkeitä ja konstailemattomia, mutta tarttuvasti koostettuja ja vetävästi soitettuja sävelmiä, joita kelpaa esittää elävän yleisön edessäkin. Pete Hoppula DENNIS DENNIS HERRERA HERRERA Four (Deep Groove) Kitaristi, laulaja ja tuottaja Dennis Herrera saattaa olla melko tuntematon muusikko BN-lukijoille. ”Live On Tour” rakentuu vahvasti vuonna 2023 julkaistun studioalbumin ”Unchained” materiaaliin. Nico De Cock on miehekkään väkevä, selkeästi artikuloiva vokalisti, jota kuuntelee ilokseen. Hän urakoi myös sävellystyössä. En ole niin perehtynyt bändin aiempaan katalogiin, että osaisin kertoa, onko tämä bändille ominaista vai ainutkertainen kokeilu, mutta ainakin edellisellä konserttikiekolla ”Live On Stage” (2020) yleisö oli paljon konkreettisemmin läsnä. Tuoreempi levy tutkailut. Tasokkaan pitkäsoiton finalisoi bluesin, countryn ja southern rockin välisen suhteen kunnolla koetukselle laittava Fool’s Paradise. Tätä hedelmää ”veljekset” nyt ansaitusti poimivat. Sitä tukevat varsin ”hanakasti” Steve Wills pianollaan ja Hammondillaan sekä Alex Holland ja mainittu Jorgenson foneillaan. Livekiekon kuuntelukokemus on kuitenkin varsin erikoinen. Herreran rauhallista kitarointia on kuuluvasti esillä läpi levyn. Melkoinen luonnonvoima heistä yhdessä kuoriutuukin. Bändi on napsinut albumeillaan kolmena vuonna (2018, 2020, 2023) brittien blueslistan ykköstiloja ja kerran (2020) jopa USA:n blues/rock -listan kärkipaikan. Lazy on tyypillinen Jimmy Reed -ralli, jossa on tunnistettavissa jonkin verran Howlin’ Wolfin Killin’ Floor -teemaa: ”I feel lazy, oh now, honey you just know what to do, you got me feeling good thru and thru”. Keskeisin tekijä sekä soitannollisesti, solistina että sanoittaja-säveltäjänä on silti ollut Marco Cinelli. Sillä Marco Cinellin itsevarma ja erityisen haltuun ottava laulusuoritus ohittaa vaivatta kaikki kappaleelle säästetyt soitannolliset vippaskonstit, joita ei niitäkään vaikuttavalla päätösesityksellä varsinaisesti pihtailla. Toinen samanmoinen herkkuhetki on She’s Got The Devil In Her, laina amerikkalaisen Cedell Davisin 1990-luvun tuotannosta. Kokemus ja jäsenten yhteen hitsautuneisuus on korvin kuultavaa. Basisti Geert Boeckxin ja rumpali Jens Roelandtin luoma rytmipohja on tukeva ja horjumaton. Blues And Roll on tutun kivaa John Lee Hooker -boogieta, jossa Herreran ohella kitaristina kuullaan Bill Batesia. Tätä taustaa vasten BluesBonesin suosion kyllä ymmärtää. It’s All Too Much -kappaleesta jää parhaiten mieleen Herreran kitarasoundit, jotka ”naukuvat” Hubert Sumlinin tapaan. Ei hassummin manner-Euroopan edustajalta. Hänen myös kerrotaan käyttäneen musiikkinsa luomiseen yksinomaan urkuja, vaikka onkin saanut kiitosta ensisijaisesti kitaristina. The Cinelli Brothers on silti yhtä kuin kaikki sen jäsenet. Siinä kuuluu perinteisen bluesin aihioita, vaikka muusiikko soittaakin kappaleet omalla tutun rauhallisella tyylillään, intoutumatta sen enempää mihinkään turhaan revittelyyn. Peräti puolet levyistä on konserttitaltiointeja. Kitaristi Stef Paglia ja Hammond-urkuri/pianisti Edwin Risbourg ovat instrumenttiensa erinomaisia taitajia, ja molemmat saavat ansaitun runsaasti tilaa. Sitä kautta hän kuuli aikansa hittikamaa; Yardbirdsiä, Animalsia, Stonesia, Beatlesia ja tietysti myös oman maansa ”sielukkaampia” esiintyjiä, kuten mm. Blues News 1/2025 61 The Cinelli Brothersin tärkeä harppaus omakustanteisia levyjä vuodesta 2016 lähtien julkaisseesta ”tuntemattomuudesta” (myös uutuusalbumi ilmestyi ensin sekä vinyyliettä CD-painoksena heidän omasta toimestaan ennen jakelusopimusta hollantilaisen Continental Record Servicen kanssa) isojen eurooppalaisfestareiden kysytyksi nimiesiintyjäksi tapahtui bändin voitettua kotimaassaan UK Blues Challengen 2022 ja sijoituttuaan sen jälkeen International Blues Challengen bändikategoriassa Memphisissä 2023 peräti toiselle sijalle. Levyn kaikki 12 kappaletta ovat Herreran käsialaa, joista kaksi viimeistä ovat vanhempaa perua olevia uudelleen miksattuja bonuksia: Mean Ole Texas Shufflella vierailevana kitaristina tyylitaituroi Anson Funderburgh ja You Stole My Heartilla soolottelee saksofonillaan Jeff Jorgenson. Siitä on haluttu mahdollisimman autenttinen kiertuedokumentti; biisit on taltioitu sellaisina kuin ne keikoilla kuultiin, eikä niitä ole myöhemmin studiossa editoitu eikä siloiteltu. Musiikista tuli tärkeä osa Dennisin nuoruutta saatuaan 15-vuotiaana isoisältään kitaran ja päästen soittamaan Savoy Brownin ja Fleetwood Macin tapaisten suosikkiensa musiikkia ja löytäen siten covereiden myötä kappaleiden alkuperäisiä esittäjiä, kuten Sonny Boy Williamson, B.B. Vain alakuloinen balladi Nobody’s Fool on kirjattu pelkästään Stephen Giryn nimiin. Taustalla rytmiryhmän muodostavat pääosin basisti Bill Stuve ja rumpali Lee Campbell. 1970-lukuiseksi kitara-urkugrooveksi sovitetut Leave It With You ja Don’t Need No Favor. Sam & Davea, James Brownia ja Wilson Pickettiä. All This Time on rauhallisen hidasteleva blues, jota foni laahaa mukanaan: ”I hear the music play, you might not hear what I say, but I can hear the music play, all this time”. Niin nytkin. BluesBonesin nyt kahdeksan albumia kattavassa diskografiassa on silmiinpistävä erikoisuus. sija vuonna 2017) ja siitä laajempaan tietoisuuteen noussut belgialainen The BluesBones on kaikin puolin pätevä tyylilajinsa, bluesrockin, edustaja ja yllättävänkin menestynyt. Eläväistä kimppalaulantaa tarjoava Lucky Star kaivaa esiin yhtymäkohtia juuri mainittuun Little Featiin, kun taas sävykäs swamprock Making It Through The Night valaisee reittiä kohti Louisianan öisiä rämemaisemia. Jari Kolari THE BLUESBONES THE BLUESBONES Live On Tour (Naked) European Blues Challenge -kilpailussa hyvin menestynyt (2. ”Unchained” on kyllä mainiosti rullaava levy, jonka materiaali tuo esiin BluesBonesin vahvuudet. Cinellien tyylisynteesistä voi yleisesti ottaen identifioida yhtä jos toista samaa kotoisen Micke Bjorklof & Blue Stripin kanssa. Ratkaisu on luultavasti vaikuttanut kappaleiden rakenteisiin tuoden niihin omanlaistaan lisäväriä. Itse asiassa bändi soittaa studiokiekon yhtä biisiä lukuun ottamatta kokonaan uudelleen, ei sentään samassa järjestyksessä, mutta tekee sen niin, ettei studionauhoitusten ja livetaltiointien välillä ole merkittäviä eroja. Bay Arean maisemissa kasvanut Dennis oli tyypillinen hippiajan nuori, jonka kiinnostus ”nuorisomusiikkiin” syntyi monen kaverinsa tapaan keikoilla käyden ja radiota kuunnellen. Kun esimerkiksi huuliharppusooloiltu Last Throw Of The Dice riehaantuu sata lasissa bailaavaksi Sly & The Family Stone -säteilyhoitoa saaneeksi bluesin, soulin ja rockin fuusioksi, hieman pidätellymmin menoa kompensoivat mm. BluesBones soundaa silti hyvältä, ja niin sen pitääkin, onhan bändi perustettu jo 2011. Parasta antia ovat kuitenkin studiomuotista poikkeavat biisit, kuten bändin esikoisalbumilta ”Voodoo Guitar” (2012) peräisin oleva, melkein yhdeksänminuuttinen bluesballadi Believe Me, jossa koko yhtyeen instrumentaaliset kyvyt pääsevät kunnolla esiin. ”Almost Exactlyn” kappalekymmenikkö on bändin yhteistä käsialaa. Ratkaisun mielekkyyttä voi miettiä toisenkin kerran. Sen lisäksi mieheltä on ennen tätä Kid Andersenin Greaseland Studiolla purkitettua uutuuttaan ilmestynyt kaksi albumia Dennis Herrera Blues Bandin kanssa (”Blues Well Done”, 2015 ja ”Livin’ Life Not Worrying”, 2017). Häneltä onkin arvioitu lehdessä ainoastaan yksi omalla nimellään tehty levy (”You Stole My Heart” – ks
Tedeschi Trucks Band -tyylinen Rain on suosikkiraitani. Levyn ainoa vähemmän miellyttävä kappale on akustisen kitaran säestyksellä esitetty Duke Ellingtonin Solitude, jota en jaksa useampaa kertaa kuunnella. 1970) on paitsi ympäri Eurooppaa huomattavaa arvostusta nauttiva laulaja-kitaristi, myös luottokelpoinen nimi kaikille niille musiikinystäville, jotka haluavat nautiskella bluesinsa niin autenttisena kuin vain suinkin mahdollista. 62 Blues News 1/2025 cover Devil’s Pride edustaa kanadalaisen blueskitaristin Matt Andersenin tuotantoa 15 vuoden takaa. Doggett. Matkan varrella hän on soittanut useissa bändeissä, tehnyt seitsemän CD-levyä ja yhden DVD-levyn. Jo parin kuuntelukerran jälkeen huomasin tykkääväni levystä, jonka positiiviseen lopputulokseen on varmasti eniten vaikuttanut yhtyeen rehellinen ja Hound Dog Taylor -henkisen maanläheinen esiintymistyyli. Se myös eroaa todella paljon heidän aikaisemmista tekemisistään, kuten tulette ”kuulemaan”. T-Bone Walker -vaikutteet kuuluvat tietenkin kautta albumin ilmeisinä. Mikäli Beth Hart, Susan Tedeschi tai muut karheaääniset naislaulajat saavat sukat pyörimään jaloissa, on Lara Pricen uutukainen suositeltavaa soittimeen laittaa. Kun parivaljakko JD Simo ja Luther Dickinson yhdisti voimansa, niin siinä mentiin kyllä pahasti skuugeen, skuttaan eli metsään. Curtis Saldagon kanssa esitetty duetto Days Ago nousee myös edukseen. Seuraavaksi heitetään keittoon funkbluesmausteet mukaan ja liidikitaraan tarttuu David Jiminez. Ajatuksen kirkastuttua innostus oli vienyt Straussin mukanaan. Calen hienostuneita soundeja ollenkaan. Artisti itse on ylpeillyt materiaalin piirtyneen paperille poikkeuksellisen vikkelästi, noin muutamassa kuukaudessa. Ei varsinaista uutta tämän bluestaivaan alla, mutta nastaa, että historiastakin jaksetaan Kai Straussin tapaisten osaajien toimesta vielä aika ajoin muistutella. Raskaahkoa poljentoa ja monenmoista kilkutustakin on saatu ympättyä sekaan, mutta kaikkiaan soitto on tyylikästä. Hän oli osa kiisteltyä Operaatio Baby Lift -operaatiota, jossa orpoja evakuoitiin massoittain Etelä-Vietnamista Yhdysvaltoihin. Sveitsiläinen Dave Ruosch ja saksalainen Andreas Sobczyk kartuttavat porukkaa Dozzlerin tavoin kosketinsoittajina, amerikkalainen Sax Gordon saksofonistina. Riku Metelinen JD SIMO & JD SIMO & LUTHER LUTHER DICKINSON DICKINSON Do The Rump! (Forty Below FBR041) Luther Dickinson ja JD Simo ovat omilla tahoillaan julkaisseet aikaisemmin jo kasan levyjä ja miehistä löytyy parit artikkelitkin lehdestämme. Kenties artistille ominaisin genre on silti tähän saakka liikuskellut pikemminkin 1960ja 1970-lukuisen sähköisen soulbluesin tuntumassa kuin niitä edeltävissä vuosikymmenissä, minne hänen katseensa on selvästi tällä kertaa hakeutunut. Äänitykset on toteutettu vintage-malliin, pääosin studiolivenä ja totta kai aataminaikaista kalustoa käyttäen. Tuotannosta on vastannut sveitsiläisbasisti Dani Gugolz ja rytmiryhmän toisena osapuolena levyllä viuhtoo vuosikymmenet edellisen kanssa samoissa kuvioissa viihtynyt rumpali Peter Müller. Anson Funderburghin kanssa. Cardinalin levy tutkailut. Jokainen levyn 15 kappaleesta on Straussin omaa käsialaa – kaikki vahvasti pastissinomaisia ja 1950-luvun tyyleille kunniaa tekeviä. Oikeastaan kyseessä on rumpalina toimivan Adam Abrashoffin sävellys, jatkaen äänekkään rytmikkäästi albumin yleistä linjaa. Studioalbumeita Straussilta on ilmestynyt tämä uusin julkaisu mukaan lukien yhteensä 7, minkä lisäksi valikoimaa täydentävät yksi live-levy sekä kokoelma. Unelma toteutui, ja vuosien saatossa hän on tehnyt kiertueita eri puolilla Yhdysvaltoja ja Kiinaa. Kyllähän yhtyettä kuuntelisi mielellään lisääkin. Jo hänen vuoden 2014 esikoissoolollaan ”Electric Blues” fiittasi mukana Sugar Ray Norcian, Keith Dunnin ja Darrel Nulischin tapaisia merkkihahmoja. ”Wailin’ In Viennan” voisi nimestään päätellen olettaa syntyneen Itävallassa. Harri Aalto LARA PRICE LARA PRICE Half & Half (Gulf Coast) Noin viisikymmentä vuotta sitten Vietnamissa syntyneestä Lara Pricesta tuli orpo jo vauvana. Matka jatkuu tunnelmasta toiseen, kun Fabulous Thunderbirds -tyylinen shuffle Fools Like Me lähtee käyntiin. Yhtyeen ainoa oma kappale levyllä on Come On. Studiossa on vieraillut monia tuttuja nimiä, kuten Mike Zito, Lisa Leushner ja Mighty Mike Schermer, muutamia mainitakseni. John Lee Hookerin Serves Me Right To Sufferin tunnistaa kyllä miehen kappaleeksi, vaikkei tuttua Hookerboogieta olekaan. Paikoittain trendiksi tarkentuu varhaisempi jazz-swing ja toisinaan tempoa kiihdytetään esi-rock’n’rollahtaviin lukemiin. Vaikka suuri osa adoptoiduista ei selvinnyt hengissä, niin Lara Price oli yksi poikkeuksista. Jälkimmäinen tosin on oleskellut pitkään Teksasissa ja tehnyt yhteistyötä mm. Lopputulos on sopivan rouheaa ja paikoin Beth Hartin mieleen tuovaa menoa. Vieraslauma on vaikuttava, muttei Straussin tapauksessa sittenkään niin poikkeuksellinen. Kid Andersenin johdolla Price on lähtenyt työstämään kahdeksatta levyään. Ainakin osa sessioporukasta kantaa maan kansalaisuutta, kuten huuliharpisti Gerry Lülik sekä pianistimulti-instrumentalisti Christian Dozzler. Tämä levy on kuitenkin ensimmäinen, jolla he soittavat tai ainakin levyttävät yhdessä. Avausraidan sovitusta tehdessä Price on selvästi innostunut rokkaavista sähkökitaroista ja homma on annettu Mike Ziton taitaviin käsiin. Levyltä kuullusta rymistelystä tuleekin vahvasti mieleen Fat Possum -yhtiön tuotanto, erityisesti kun muusikot ovat ottaneet käsiteltäväkseen kappaleita, kuten Junior Kimbroughin Lonesome Road, Come And Go With Me ja Do The Rump sekä RL Burnsiden Peaches. ”Do The Rump!” ei todellakaan ole mitään pyhäpäivän kirkkomusaa tai perinteistä Lightning Hopkins -kuistikamaa, vaan raakaa revitystä kahden kitaran (joskin välillä miehet louskuttelevat vuorotellen bassoakin sekaan) ja ”Honey Aaltosmaisen” rumpalin rymistelyn voimin. Herra tarjoilee maukkaita soolonpoikasia ja meno viimeistellään Dr Matthew Maldonaron fonilla. Viimeksi mainitusta lokerosta mallisuoritteita antavat mm. Eddie Taylorin ja kumppanien hengessä potraa shufflea polkeva You Quit This Game Too Soon sekä tunnollisesti Otis Rushin Cobra-aikakauden töitä toisintava Feel Like Crying. Pete Hoppula BLUE MOON BLUE MOON MARQUEE MARQUEE New Orleans Sessions (omakustanne) Kanadan kenties kuumin swing blues boogie jazz -duo on A.W. Laina Street People on aika lähellä Bobby Charlesin alkuperäistä esitystä, mutta Right Down There’stä en kyllä löydä niitä J.J. Hänen kuudes CD-levynsä, Vizztone Label Groupin julkaisema ”I Mean Business”, toi Blues Foundationin ehdokkuuden vuoden 2017 parhaaksi soul/ blues -naissolistiksi. Jari Kolari KAI STRAUSS KAI STRAUSS Wailin’ In Vienna (Continental Blue Heaven CBHCD 2057) Saksalainen Kai Strauss (s. Molemmissa kuuluu melko hypnoottista rumpujen takomista ja slidekitaraa, josta enemmälti vastaa Luther – sekä vinkuu että vonkuu mukavasti. Projektin rivakkaan toteutumiseen oli saattanut myös vaikuttaa se, että avainhenkilöinä mukaan ilmoittautuivat vielä kaksi kitaristin omaa keppisankaria: Rusty Zinn ja Alex Schultz. 90-luvun lopulla hän asettui San Franciscon alueelle tavoitellakseen unelmaansa laulaa bändissä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoitti musiikillisesti syvälle jonnekin Appalakien Hill Country -sävelien pariin. Nykyisin Price asustaa Texasin Austinissa. Eritoten Westcoast-teema on kannustanut mestaripelimannit kisailemaan taituruudestaan useammalla instrumentaalilla, joista herkullisimpiin kuuluvat 5-minuuttinen letkeily Sweet And Salty, levyn vauhdikas nimikappale Wailin’ In Vienna sekä Honky Tonk -hitin isähahmoille pianisti Bill Doggettille ja kitaristi Billy Butlerille kunniaa tekevä Thank You Mr. Musiikillisina orientaatiopisteinä levyllä toimivat Yhdysvaltain länsirannikon seudulle useimmiten yhdistetty jump-rhythm’n’blues -tyyli sekä Chicago-blues. Eivät ihan tavanomaisimpia valintoja
Murskaavaa jälkeä syntyy muutamaan otteeseen myös balladiosastolla. Jälkimäisellä kimppakitaroi Larry McCray, joka palasi kirkkaisiin valoihin hienolla albumillaan ”Blues Without You” (2022) Molemmat biisit ovat ennen julkaisemattomia versioita. Joillakin kappaleilla on äänittäjänä ja avustavana muusikkona liittynyt seuraan vanha Colemine-yhtiötoveri Joey Quiñones (mm. Mestarikitaristilla on kuitenkin takanaan pitkä rivi sekä sooloalbumeita että bändilevyjä, joista viimeisimmistä vastaa Koch Marshall Trio. Mikäli haetaan vaikutteita nykyisistä artisteista, niin Dr John ja Ronnie Earl tulevat muutamien kappaleiden sovituksista mieleen. Koch on halunnut mahdollisimman autenttisen taltioinnin ilman mitään studiokikkailuja. Solistin ulottuvaisuutta korostavat erityisesti synkkäsävyinen Cold World sekä vain kitarakompin ja vaimeasti taustalla kappaleen luonnetta tukevien jousien säestyksellä herkistelty All That’s Left. Memphis Minnieltä (Black Rat Swing), Bo Carterilta (Let’s Get Drunk Again) ja Charley Pattonilta (Shake It And Brake It). Rumpuja soittavat Jay Mumford sekä itse Finnigan, jonka toimenkuvaan kuuluvat myös vibrafoni, erilaiset perkussiot sekä hänen pääinstrumenttinsa koskettimet. Vaikka St. Pete Hoppula GREG KOCH GREG KOCH Blues (Create CRU-006) Gregory Koch, 59, lienee tunnetumpi musiikkipedagogina kuin levyttävänä artistina ja kiertuejyränä. Tietynlaista evoluutiota on silti tapahtunut. Samalla kun ”A Lover Was Bornin” mahtipontiset orkesteritaustat täyttävät äänitilan entistä kyltymättömämpinä ja ulottavat soitannolliset inspiraationlähteensä ”kartalla” läpi mantereen Memphisistä Detroitin kautta Chicagoon ja takaisin Kaliforniaan, voi sen toisaalta mieltää olevan myös aikaisempia Finnigan-tuotantoja harkitsevaisempi kokonaisuus, jossa pesunkestäväksi ”musiikkinörtiksi” osoittautuvan artistin pitkänpuoleiseksi äitynyt oppiretki eri tyylilajien parissa alkaa vähitellen jalostua hänen itsensä näköiseksi loppusummaksi. Silti ainakin itseäni kiinnostaa enemmän originaali päätösraita The Ripper, jolla soittaa arvostelun alussa mainittu Koch Marshall Trio. Raa'asta livetaltoinnista ehkä paljaimman esimerkin tarjoaa pitkä versio paljon kalutusta klassikosta Stormy Monday, jossa on mukana myös maineikas basisti Roscoe Beck, Kochin aiemmilta levyiltä tuttu soittokumppani. Eroa aitoon ja alkuperäiseen noin 60 vuoden takaiseen asiaan ei absoluuttisempikaan sävelkorva tahdo havaita. Instrumentaalissa blues saa vahvat vieruskumppanit jazzista ja funkysta. Tuore albumi on heidän seitsemäs pitkäsoittonsa. Esitys on peräisin trion instrumentaalialbumilta ”Orange Roominations” (2023). Opettaja irrottelee. Lisäksi studiossa on käytetty puhaltimia, jousia, taustalaulajia ynnä muuta. Urbaanimmassa hengessä toteutetut sävellykset, kuten His Love Ain’t Real sekä Love (Your Pain Goes Deep) täydentävät influensserilistaan Isaac Hayesin ja Curtis Mayfieldin tapaisia suuruuksia, eivätkä Charles Bradleyn tai Lee Fieldsin tuoreemmat näytöt ole taatusti nekään jääneet laulajalta kuuntelematta. Soitto vie mielen ja kielen. Tai ehkä sittenkin vasta välisummaksi. Viime vuoden lopulla Devon Allmanin uudella Create Records -merkillä julkaistu ”Blues” on kokoelma live-ottoja eri paikoista ja eri ajoilta. Kappaleista 4 on Cardinal-Colette -kaksikon kirjoittamia ja loput kuusi ovat monille lehtemme lukijoille tuttuja kierrätysraitoja. Tunteita nostattavia teoksia kymmenen esityksen mittaiselle albumille lukeutuu useampia. Bergman, baritonisaksofonisti Danny Abrams ja harpisti Jon Atkinson. Ensimmäisellä kerralla taltioitiin neljä raitaa, joilla rumpalina toimii Nicholas Solnick ja loppujen viiden raidan ajan rumpalinpallilla on istunut Brett Gallo. James Infirmary ei ehkä ole se kaikkein omaperäisin valinta, niin Blue Moon Marquee saa käytetystä sävellyksestä kuitenkin irti jotain uutta ja erilaista. Kaksistaan he eivät ole lähteneet levyä toteuttamaan, vaan mukana on ollut avustavia muusikoita, kuten pianisti B.C. Kaksi Muddy Waters -klassikkoa, Can’t Lose What You Never Had ja sitäkin enemmän versioitu Can’t Be Satisfied avaavat levyn räyhäkkäästi mutta taidolla. Freddie Kingin The Stumble saa aika jazzikkaan tulkinnan, kuten myös Kochin omaa käsialaa oleva The Damn Thing. Blues News 1/2025 63 sekä Jasmine Coletten muodostama Blue Moon Marquee. Soul-revivalin on hyvä olla, elää ja seilata kohti suurta tuntematonta Kelly Finniganin veroisten kippareiden pitäessä kurssia näinkin vakaana. Levy on äänitetty kahdessa iltapäivän sessiossa, joiden välissä vierähti peräti vuosi. Meno on alkukantaista, brutaalia, juuri sellaista kun se aikojen alussakin oli. Mielenkiintoiseksi kokoonpanon tekee se, että heidän instrumenttinsa ovat pystybasso ja kitara, joista ensin mainittua soittaa Colette ja jälkimmäistä Cardinal. Molemmat ovat instrumentaaleja. Molemmat luonnollisesti laulavat. Kochin kitaran ja Toby Lee Marshallin urkujen tulitus on väkevää kuultavaa. Edellä kirjoitettu perustuu ”Bluesin” kahdeksan biisin versioon, jollainen on kuultavissa myös suoratoistopalveluissa. Ehkä se, että täytyy kaivaa kuunneltaviksi lainaraitojen alkuperäiset versiot. Bändissä Kochin kumppaneina ovat rumpali Dylan Koch (Gregin poika) ja Hammond B3 -virtuoosi Toby Lee Marshall. Myös omat teokset ovat mainioita ja sekoittuvat hyvin kierrätysraitojen sekaan. Mukana on sävellyksiä mm. Sekä uutuuskiekkonsa että esikoispitkäsoittonsa ”The Tales People Tell” samoin kuin viimeisimmät The Monophonics -äänitteensä ja vinon pinon sinkkuja Finnigan nuorempi on julkaissut ohiolaisen Colemine-yhtiön alaisuudessa. Levy on kuin kitarapedagogin vapaapäivä opetustyöstä. Nykypäivän retro-tendesseille ominaista levollista latin soul -rytmiikkaa on tarttunut mm. Albumista on kuitenkin saatavissa myös laajennettu 13 levy tutkailut. Mitä muuta tässä voisi sanoa. Heti avaus Prove My Love soi lähes pelottavan tarkalla 1960-lukuisella tekniikalla tuotettuna ja tallennettuna retroluomuksena jättiorkestereineen ja mahtikööreineen. Be Your Own Shelterja Count Me Out -kappaleille, Get A Hold Of Yourselfillä ja funk-pitoisella Chosen Few’lla taas voimistetaan tanssiaskellusta dominantilla etelän staililla. Levyn kappaleet ovat Finniganin kirjoittamia, tosin miltei kaikille vedoille on päässyt sanoitusja sävellystyöhön mukaan myös muita sessioihin osallistuneita soittajia, kuten The Monophonics -basisti Max Ramey sekä kitaristit Joe Ramey ja Joe Crispiano, joista viimeksi mainittu muistetaan parhaiten The Dap-Kings -kokoonpanosta. The Altons ja Thee Sinseers). Pankin kuitenkin räjäyttää yhdeksänminuuttinen versio Jimi Hendrixin Red Housesta, jossa Koch päästää kaiken irti. Finniganin erittäin uskottavan oloisista ja oppikirjamaisista soul-laulumaneereista tunnistaa tällä raidalla yhtymäkohtia etenkin Otis Reddingiin. Edellistä maustavat erinomainen huuliharpisti Jimmy Hall (1970-luvun southern-yhtye Wet Willien nokkamies) ja maineikas puhallinryhmä Memphis Horns. Ainoa pieni miinus tulee siitä, ettei kaunisääninen Jasmine Colette saa enempää liidilauluaikaa. Väkeä on ollut muutenkin läsnä runsain mitoin. Se on albumi, jolla ei ole tietoakaan akateemisuudesta eikä muista soittoa jäykistävistä elementeistä. Riku Metelinen KELLY FINNIGAN KELLY FINNIGAN A Lover Was Born (Colemine CLMN/ CLMNCD 12046, LP/CD) San Franciscon lahden ympäristöstä saapuva nelikymppinen valkoinen laulaja-moni-instrumentalisti Kelly Finnigan on julkaissut vasta toisen sooloalbuminsa, vaikka oman musiikkinsa pääasiassa kirjoittava, äänittävä, miksaava ja tuottava mies onkin muutoin tehnyt nimeään tunnetuksi jo parikymmentä vuotta sitten perustetun The Monophonics -yhtyeen liiderinä. Peruskonseptiltaan nämä kaikki viimeistä nuottiaan myöten täydellistä ”retro-soul” -ilmaisua tavoittelevat levyt vaikuttavat jokseenkin samasta (mutta harvinaisen hyvävointisesta) puusta veistetyiltä. Mikäli Kellyn sukunimi kalskahtaa tutulta, se voinee myös johtua hänen vuonna 2021 edesmenneestä urkuri-isästään Mike Finniganista, jonka oma soololevytuotanto käynnistyi 1970-luvulla. Olisin kuunnellut häntä enemmänkin kuin vain avausraidan ajan. Tunnelma on vanhahtava, aivan kuin musiikki olisi taltioitu kauan sitten. Kuten edeltä ilmenee, Koch on valinnut hyvin tuttuja lainanumeroita, joista toki tekee omannäköisiä ja kieltämättä komeasti kulkevia versioitaan
Meno on räjähtävän tehokasta ja polttavaa. Ne taas ovat hieman lähempänä mainstreamia, tosin fuzzymamamaiseen tapaan tulkittuna. Olisipa ilo jonain päivänä nähdä tämä ryhmä livenä jossain jukejointhenkisessä kuppilassa! TT Tarkiainen levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS TIGERLILY TIGERLILY Tigerlily (Emsalö Music EMCD063) Uusi bändi ja uudet kujeet, niin kai tässä pitäisi sanoa. Johnnyn jatsahtava näppäilykitarointi ja Zhulievin parkermainen fonin soitto tekevät kunniaa alkuperäiselle esitykselle. Clarence ”Gatemouth” Brownin She Walks Right In kulkee hyvin west coast -hengessä ja BigStone herkeää vetämään kitarallaan pätkittäin Hollywood Fatsin sävelin. Raakaa, tanakkaa ja täyttävää, kera keitettyjen perunoiden. Hinta vain on aika suolainen, 500 dollaria. Se ei kuitenkaan musiikillista nautintoa yhtään himmennä. Haastattelutilanteessa mainitsemiani Rollarit/Keith Richards -vaikutteita ei Lindholm suostunut myöntämään, mutta kyllä niitä siellä on. Toby Arrives, Koch Marshall Trion debyyttialbumin (2018) nimibiisi, sekä ennen julkaisematon Don’t Change Horses, jonka alkuperäisesitys oli paikallisen (Milwaukee) radioaseman nauhalla vuonna 2007. Fuzzy Maman muodostavat pitkän linjan muusikot Ville Lehtovaara (rummut, perkussiot, akustinen kitara), Mikko Löytty (basso, laulu) ja Tommi Laine (kitara, laulu). Jopa pidempiaikaisten yhtyeiden, kuten Bluesounds tai Dave Lindholm B. Albumin kanssa samaan pakettiin voi nimittäin tilata tunnin mittaisen online-oppitunnin Kochilta. Yhtyeen peruskokoonpanossa (Little Jordi, basso, Reginald Vilardell, rummut) pistää lisäksi silmään kombinaatio kitara–saksofoni (Johnny BigStone, Artem Zhuliev). Kyse on halusta tai kyvystä uusiutua, kenties molemmista. Bluesjuurinen rock on odotetusti yhä musiikin lähtöalusta, mutta ilmaisu on suoraviivaista ja rouheaa. Sääli, ettei bändi tee ainakaan toistaiseksi keikkoja, sillä olisi mukava kuulla näitä biisejä livenä, muutamalla coverilla jatkettuna. Riku Metelinen FUZZY MAMA FUZZY MAMA Mean Machine (Eclipse ECD2024227) Fuzzy Mama pukkaa ilmoille kelpo setin rujon raakaa maanläheistä perusbluesia, joka sopii urbanisoituneillekin ihmisille. Lindholm, basisti Mikko Löytty ja rumpali Gilbert Kuppusami eivät ole yrittäneet keksiä pyörää uudestaan, mutta laakerit on voideltu sen verran hyvin, että pyörä pysyy liikkeessä niin ylämäessä kuin vastatuulessakin. Soundit ovat tuhdit ja kohtalaisen suuret, suoraan sanottuna brutaalit, mutta tietynlainen rupisuus sopii bändin musiikkiin. Bändin musiikista heijastuu kaiken kaikkiaan jonkinlainen sukulaisuussuhde Jarkka Rissasen tekemisiin. ”Mean Machine” -kiekon kappaleista neljä on parivaljakon Laine-Lehtovaara kirjoittamia Fuzzy Mamalle tyypillisiä kitarariffipohjaisia tykityksiä. Eivätkä herran liikkeet ole iän karttumisen myötä juurikaan hidastuneet, voisi melkein sanoa päin vastoin. 64 Blues News 1/2025 kappaleen laajuinen versio, jolla on mm. Johnny Otisin The Night Is Young on varsin tunnistettavaa aikansa 50-lukuista rytmibluesia. Niistä neljä on merkattu yhtyeen nimiin. BigStonen albumille valikoitunut Tiny's Tempo on varsin tyylipuhdas esitys parivaljakon Grimes/Parker tuotannosta. Intro on kieltämättä aika ärsyttävä, mutta sellaistahan hyttysen ininä on, ärsyttävää. Johnny Guitar Watsonin kappaleiden She Moves Me ja Broke And Lonely myötä voisi sulkea silmänsä ja helposti tunnelmoida olevansa edellä mainitun keikalla, niin autenttisesti kundit tätä tyyliä esittävät. Fuzzy Maman ”Mean Machine” on todiste siitä, kuinka musiikin saralla voi – ja tuleekin – kehittyä ja aukoa uusia uria uskottavuuttaan menettämättä. Tosin kun puhe on Dave Lindholmista, niin kaikki hänen bändinsä ovat kuulostaneet erilaisilta. 1–2”. Löytty yksin on tekijänimenä funkahtavan lattarisävyisellä instrumentaalilla Lost In Usakos. Tunnelma on kuin palomieskerhon pikkujouluissa. Vaikkei levy sisällä suoranaista Hendrixkitarointia, niin mielestäni tämä on Limppusen Hendrix-albumi, jolla hän todella vääntää kielet suoriksi. Niille kaikille vahva kuuntelusuositus, mikäli eteen osuvat. Ammattitaitoista osaamista siis taustalta löytyy runsain mitoin. Jari Kolari kappaleissa on sopivasti vauhtia, mutta ylinopeuksiin ei sovituksissa ole sorruttu. Niin ikään neljän sävelmän takaa löytyvät Mikko Löytty ja Teppo Nuorva. Koko levyn lähtökohtana on ollut Les Paul, Marshall ja piuha, mikä tarkoittaa sitä, että kitaransoitto on karheaa, juuri sellaista kuin Les Paul -soundin marsun kautta soitettuna voi odottaa olevankin. Harvinaista nelikielistä kitaraa soittanut Tiny Grimes on tunnettu levytyksistään niin pianisti Art Tatumin kuin Charlie Parkerin kanssa sekä tietysti omistaankin. Mukana siis ei ole harpistia, pianistia tai toista kitaristiakaan. Tällä kertaa hänen repertuaaristaan on versioitavaksi päätynyt Just One More Time. Hän ei ole tehnyt kahta samanlaista levyä ikinä, oli sitten kyse soolotuotannosta tai bändilevyistä. Harri Aalto JOHNNY JOHNNY BIGSTONE & THE BIGSTONE & THE BLUES WORKERS BLUES WORKERS Five (omakustanne) Yhtyeen viidennellä levyllä, kuten sen otsikko ”Five” hienosti ilmaisee, on 11 kappaletta. espanjalainen harpistikuningatar Sweet Marta (Marta Suñé) sekä juuri kyseinen Johnny BigStone, jonka takia erityisesti heidän duoesityksensä oli jäänyt mieleen. Jälkimmäisessä huomio kiinnittyy aluksi kitaran yksinkertaisen teeman toistoon, kunnes puolivälissä kappaletta inotudutaan irrottelemaan kunnolla fonin törähtelyn vahvasti säestämänä. Johnny BigStone, Johnny BigStone! Miten nimi onkin niin tutun tuntuinen. Musiikillinen anti tuo mieleeni takavuosina prahalaisessa ravitsemusliikkeessä nauttimani tartar-pihvin. Monissa. Vaikka Status Quo on veivannut yli 60 vuotta samaa kolmen soinnun boogieta, ei Lindholm ole jämähtänyt yhteen asiaan. Siinä BigStone saa loistaa hienon kitarointinsa lisäksi kappaleeseen sopivalla ”smooth night club jazzy” -tyylillä. Dangerous Woman jatkaa länsirannikon tunnelmissa ja sydänsuruja pehmennetään kappaleen I’ll Miss You Baby myötä. Kyseessä on tasapainoinen ja kulkeva bändilevy, joka kasvaa bluesilla lannoitetusta maaperästä, vaikkei se yhtään perinteistä blueskappaletta sisälläkään. T-Bonen ja Guitar Watsonin ohella jo parista nuotista tunnistaa myös Ike Turnerin soittotavan. Edellisessä numerossa olleessa haastattelussa kävimme läpi bändin ja albumin tarinan, joten ei siitä sen enempää. Parilla raidalla vierailee Sami Sippola saksofoneineen. Mainittakoon vielä, että sitä kitaransoiton opetustakin on tarjolla ”Blues”-levyn kylkiäisenä, jos sitä haluaa. Tiukka annos. Levy alkaa hyttysen ininää muistuttavalla kitarakuviolla, mutta onneksi asia oli tiedossa, joten osasin siihen varautua. Seuraava kolmen kappaleen rypäs edustaa yhtyeen omia sävelmiä. Johnny BigStone & The Blues Workersilta on ilmestynyt aikaisemmin levyt ”Life By The Drop”, ”Jumpin’ & Dodgin’” ja ”Move On” sekä vierailijoiden kuten Paul Ortan, Nathan Jamesin ja Richard Ray Farrellin tähdittämät kokoelmat ”Juke Joint Sessions, Vol. Inventive, kaikki levyt ovat olleet erilaisia. Hempeähköllä ”illan viimeinen valssi” -tyylisellä I Don’t Know Why’lla solistin laulu tuo mieleen ruotsalaisen Emil ”Ecstatics” Arvidssonin. Muutaman kerran levyn kuunneltuani muistui lopulta mieleeni kesän 2024 alussa Helsingin Juttutuvassa pidetty upea ”Harmonica Showdown” -kiertue, jossa esiintyi Knock-Out Gregin ohella mm. Kenties osin sen takia on levylle otettu mukaan T-Bone Walkerin I’m Still In Love With You. Sen lisäksi, että BigStone on loistavan monipuolinen kitaristi, hän on myös miellyttävän tyylikäs (ja hyvin amerikkalainen) laulaja. Heti levyn aloittava I Had A Lovely Woman antaa jo hyvää osviittaa, millä linjoilla nyt musisoidaan: swingia ja rytmibluesia akselilla West Coast – Texas. Äänitys ja miksaus on tehty legendaadisessa JJ Studiossa Juuso Nordlundin toimesta
The Count Bishops ja The Nomads. Vierailevana harpistina uurastaa jälleen Haavisto, joka on äänessä myös Big Joe Turnerin Teenage Letterillä. Loose Prick ja Going Public) kuolemaan 2017. Brittituottaja Harold ”Big H” Burgonin ja Ile Kallion Pera & The Dogsin esikoiselle ”Dogfood” vuonna 1979 kynäilemä I’ve Been Breaking The Law päättää vauhtipainotteisen vinyylin a-kyljen uhmakkaissa yhteislaulutunnelmissa. Hän jatkaa taiturointia yksinään fiilistelemällä Mississippi John Hurtin nimissä 1920-luvulta lähtien maailmalla tunnetun John Henry -teeman mukaelman Spike Driver Blues. Mikäli tuntumaa tilanteeseen haetaankin vielä Sonny Boy Williamson II:n Help Me’n keston ajan hieman varovaisemmin, alkavat asetelmat eskaloitua Billy Boy Arnoldin I Wish You Wouldin myötä ja maanitella viidakkohuutoja laulunsa sekaan tämän tästä kajauttelevaa Villeä yhä eläimellisempään hurmokseen. The Flamin’ Grooviesille. Levyn lopulla kuullaan vielä ihailtavan pidättyväinen luenta Charlie Musselwhiten slovarista In Your Darkest Hour, jonka standardimelodian varhaisempia kerrostumia löytynee vaikkapa Leroy Carrin How Long – How Long Bluesista. Se ei katso kelloa eikä kysele erikseen motiiveja olemassaololleen, sitä yksinkertaisesti tarvitaan. Myös säestysyhtyeen lievät virevajeet saadaan samassa rytäkässä häivytettyä. Richard Dangerin) toimesta taltioitua materiaalia. 1970ja 1980-luvun taitteen Suomirockesikuville nostaa kättä lippaan myös brittiläisen Ducks Deluxe -yhtyeen Don’t Mind Rockin’ Tonite, jolla kuullaan toisena vokalistina ja kolmantena kitaristina laulun näillä kulmilla aikoinaan tutuksi tehneen oululaisen The Ramblersin Köpi Kurikkaa. 14 raidan laajuisen albumin avaa edellä viitatulta vinyylisinkulta peräisin oleva Loner, Voutilaisen ja Rannan aikoinaan kirjoittama seiniä tärisyttävä garagerevittely, jolla jälkimmäinen silminnähden hehkuu solistina. Termi ei viittaa suomen kieleen, vaikka läheltä liippaakin. Tämän jälkeen Mehto tarttuu kitaraan ja tulkitsee soolona vangitsevan hienon version Crawlin’ King Snakesta John Lee Hookerin vuoden 1949 hittiversion hengessä. Huuliharppua tarttuvalla potilaskertomuksella tuuttaa rehvastelevin elkein Ismo Haavisto. BN 3/2023) jatkeeksi on nyt paketoitu lisää Kouvostolandian kellareissa vuosien 2022–24 välillä ääniteknikko-tuottajamuusikko Richard Hilesin (a.k.a. Miten esimerkiksi istuu jytäseurakunnan penkkiin Randy Newmanin 1970-luvun alun Have You Seen My Baby. Mississippi John Hurtiltä lainattu Pallet On You Floor suo soittajille muutaman minuutin mahdollisuuden vetää happea astetta rauhallisempaan tahtiin, sitten taas mennään. Paikoin odottamattomatkin lainat seuraavat toinen toistaan. Vanhan moottorin elvyttänyttä menovettä The Komets löysi rattaisiinsa 2020-luvun alussa uuden kitaristin, mm. Musiikilleen intohimoisesti omistautuneet mutta toisaalta taiteellisen luomistyön ja arkisemman ammatinharjoittamisen välistä tasapainoa alati etsivät soittajat kertovat termin juontuvan japanilaisesta ”Ikigai”-ajattelutavasta: elämälle lopullisen merkityksen antaa risteyskohta, jossa voimme tehdä samanaikaisesti sitä, mitä rakastamme, missä olemme hyviä, mitä maailma tarvitsee ja mistä meille voi maksaakin jotain. Bo Diddleyn Pills pokkailee ymmärrettävästi New York Dollsille ja polleasti pokkaileekin. Laulaja Tami Rannan, basisti Zugi Vartialan, rumpali Jukka Valtosen sekä niin nimiensä kuin soittotyyliensäkin puolesta kivasti yhteen rimmaavien kitaristien Timo Pälvisalon ja Pasi Vanhatalon muodostama kokoonpano on pysytellyt kovaäänisyydestään huolimatta toistaiseksi lähinnä Kymenlaakson seudun pikkusalaisuutena. Eikä se todellakaan ole kirosana – arvonimi pikemminkin. Blue Yodle -orkesterissa menneinä vuosina soittaneen Pasi Vanhatalon hypättyä pyrstötähtien kyytiin. Soolosäkeen aikana esityksen sekaan lennähtävät linnunviserrykset sen sijaan ovat ”Pikku-Viliämme” omimmillaan. Rokkaavia raipaniskuja peräjälkeen satelee myös 1970-luvun puolivälin Eddie & The Hot Rods -mielentiloja nykynuorison tietoisuuteen tuovalla Teenage Depressionilla – Mickey Juppin käsialaa oleva ja Dr. Persoonalliset käsintehdyt ”taidekannet” sisältävänä vinyylialbumina sekä digitaalisesti Bandcamp-sivustolla julkaistu livesetti vaikuttaa syntyneen edeltäjänsä tavoin huomattavan spontaanisti. Keväällä 2023 ilmestyneen Hiljaiset Levyt -sinkun (ks. Louisianan suoalueiden vimmalla tulkittu Lazy Lesterin Sugar Coated Love konkretisoi saman tien nämä aatokset. Ian Hunterin ja Mott The Hoople -bändin Walking With A Mountain viimeistään jumittaa ajallisen matkanteon syvälle 1970-luvulle. Herätysjuhlatunnelmia nostatellaan hyvällä menestyksellä Manu Sliden sikarilaatikkokitaran dominoimalla yli 7-minuuttisella yhden soinnun boogiella Flesh And Blood, jolla luetellaan Mehdon ja Bihanin yhteisesti kirjoittamin sanoin pitkä lista bluesin suuruuksia, joiden kanssa muusikot kertovat jakavansa niin lihan kuin verenkin perintönsä. Kelpo varannon omia kappaleita aikaiseksi saaneen kaksikon keskinäisiä tekosia ovat myös levyn ainoa balladi, haikean oloinen Breaks Me Down sekä LP:n nimikkovedoksi valittu Mighty Long Way, jonka mollisoinnutettua tummanpuhuvuutta klassisen rock’n’rollahtavat kitarasoolot hivuttavat takaisin kohti päivänvaloa. Johnny Burnetten giganttista rockabillyjulistusta Lonesome Train rökitetään rahtusen verran kohti sekä The Piratesin sovitusta että Link Wrayn kitaransoitannollista henkeä, mutta toisaalta taas ei sinne päinkään. Osasyyllisyyttä volumetason reippaasta kasvusta voi sisimmässään tuntea myös kouvolalainen The Komets, jonka esikoispitkäsoitto on yksi Jukka Junttilan 1980-luvulta saakka luotsaaman tamperelaismerkin yli kymmenestä vuoden 2024 levyjulkaisusta. Elvis Costellon Mystery Dance rokkaa kuin Hurriganes versioidessaan Fabianin Tigeria, mutta niinpä teki Costellokin originaalitulkinnallaan etunimikaimansa hiippakunnanvaihtovuonna 1977. Hurja päätösmessu Going To Church sen sijaan ohjautuu sivupolkuja tallaamatta suoraan 1990-luvun alun Hollywoodiin ja Lester Butlerin sekä tämän The Red Devils -yhtyeen vallassaan pitämään sakaristoon. Albumilla se on joka tapauksessa löytänyt luontevan soppensa, eikä vähiten Rannan ilmeikkään laulutulkinnan ansiosta. Pete Hoppula WILLIE MEHTO & WILLIE MEHTO & THE IKIGUYS THE IKIGUYS Live @ La Maison Du Blues (omakustanne) Vaikka yhtyeen nimi onkin hieman viime tapaamisesta päivittynyt, on huhtikuussa 2023 Jacques Garcianin omistamassa autenttisen juke jointin ja museon yhdistelmässä La Maison du Bluesissa Ranskassa äänitetty konsertti-LP silti loogista jatkumoa Ville ”Little Willie” Mehdon ja basisti Stephane Bihanin luotsaaman Yokatta Brothers -yhtyeen (muina jäseninään kitaristi Manu Slide ja rumpali Julien Mahieux) kesällä 2017 yhteisvoimin tekemälle albumille ”Yokatta Live Sessions #1”. Feelgoodin suosioon nostama Cheque Book on vastavuoroisesti taivutettu rennoksi rhythm’n’bluesiksi, jollaisena sanoittaja itsekin on tavannut numeroaan esittää. The Kometsin ylpeydellä edustama ”perusrock” on yhtä kuin peruskivi. Lokoisasti, kelpasihan se vastaaviin käyttötarkoituksiin myös mm. Hiljaisten Levyjen tuotekatalogiin on sisältynyt myös molempien mainittujen alkuperäissankarien musiikkia. Sitä ovat The Kometsin garagebluesahtavaan tapaan raivonneet aiemmin mm. Blues News 1/2025 65 THE KOMETS THE KOMETS Mighty Long Way (Hiljaiset Levyt HIKI-086) Hiljaiset Levyt eivät ole viime aikoina olleet mitenkään erityisen vaitonaisia. Mutta mistä sitten nimi Ikiguys. Ranskalaismuusikoiden rinta rinnan kirjoittamaan Bad Maniin on livahtanut selvästi myös roima siivu pohjoismississippiläistä DNA:ta. Pete Hoppula levy tutkailut. Sattumaako. Sinkulla jo paljastettu David Bowien Suffragette City ei näissä talkoissa jaksa enää edes juuri yllättää. Vaikuttimensa ensipolven rock’n’rollista ja rhythm’n’bluesista, The Sonicsin tapaisista 1960-luvun garage-pumpuista sekä etenkin 1970ja 1980-lukuisesta pubrockista ja autotalliräimeestä poimiva orkesteri ehätti jo tehdä muutaman CD-painotuotteen uransa varhaisina hetkinä noin viitisentoista vuotta sitten, mutta varovaisin etapein edistetty matka kuitenkin tyssäsi alkuperäismiehitykseen kuuluneen kitaristi-laulajan Jussi ”Voude” Voutilaisen (mm. Aikaisemmasta porukasta on tällä kertaa poissa vain pianisti Bruno Duyé. Pääsoittimeensa huuliharppuun nojautuen Mehto on valinnut esitettäväkseen kymmenen bluesklassikkoa
Jos vertailukohtia hakee, niin kannattaa kääntää kuuloelimensä Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen julkaisujen suuntaan. Solistin rinnalla sekä studioettä keikkabändissä soittavat kitaristi Joni Vierre, basisti Juuso Lepistö ja rumpali Antti-Pekka Rissanen. Tyylillistä kasvua entistä omimmille linjoilleen hän kuitenkin kiihdytti vuonna 2019 liityttyään Timmion-yhtiön artistiperheeseen ja Cold Diamond & Mink -yhtyeen seuraan. Timmionin studioilla Helsingin Kaapelitehtaalla äänitetyllä LP:llä puhaltimista ja niiden sovituksista ovat huolehtineet Jukka Eskola ja Pope Puolitaival. 1970-lukuisen discosoulahtavasti kiehnäävän ja teemaltaan jäähyväisten jättämisen vaikeuteen pureutuvan Movin’ Onin käynnistämä ”käyntikortti” alkaa pian täyttyä yhä uusilla mennyttä ja nykypäivää terävästi risteyttävillä kerrostumilla, joissa yhtenä tasona – kenties jo levyn nimeen viitaten – sykkivät myös sinisävelet. Nyt tässä odotellaan, että arki alkaisi ja pääsisin katsomaan, löytyisikö kaupungin jommastakummasta levykaupasta mahdollisesti ”Mind Your Head”. Vinyylisoitinkin hyllyssä on, enkä pahastu, jos vaikka LP-versioita arvioitavaksi saisin. Sanoitukset ovat Siscon omaa kerrontaa lukuun ottamatta tanskalaisen Marc Koldkjaer Runen eli Big Creek Slimin kirjoittamaa southern soulahtavaa balladia Love So Divine. Vihkossa on käytetty sellaista fonttia, ettei tällainen kuudenkympin ja kuoleman välissä oleva kehäraakki näe sitä lukea edes moniteholaseilla. Siitä hetkestä vuotta myöhemmin ilmestynyt esikoisalbumi ”You Ain’t Heard” Helge Tallqvistin bändin kanssa nostikin laulajan ryminällä blues-eturintaman tuntumaan. Joskus vain on ihan pakko, kuten tälläkin kertaa. Pieni ”tuumaustauko” on tehnyt vain hyvää, sillä musiikin suunta on mennyt rankempaan, jossain määrin bluessävytteisempään suuntaan. Can’t Stop The Wind sisältää hienoa slidekitarointia. Muutaman vuoden takainen debyyttialbumi ”Mind Your Head” oli rohkea aluevaltaus englanninkielisen rootsmusiikin pariin. Voidaan siis todeta sen olevan liian pientä. Itsenäistä uraa laulajalauluntekijänä artistinimeä Julye Blom käyttäen hän on kuitenkin onnistunut tuomaan suomalaiseen äänitekenttään aidosti raikkaan pirskahduksen traditioista ammentavaa modernia r&bja soul-tyyliä omista kappaleistaan koostuvalla esikoisalbumilla. Pete Hoppula levy tutkailut. Melodiat ovat hienoja, sovituksissa on maukkaita koukkuja ja Honkasen vuosien saatossa karhentunut ääni sekä aavistuksen Susan Tedeschi -tyylinen laulutapa sopivat hyvin bändin musiikkiin. Vain paria miltei huomaamatonta poikkeusta lukuun ottamatta rytmisen raukeutensa säilyttävät ja muutenkin liikoja melodisia kaarteita välttelevät Cold Diamond & Mink -instrumentaalipohjat antavat täyden luottonsa Siscon osaamiselle sekä solistina, tulkitsijana että tekstittäjänä. Olin ajatellut kuunnella loppiaisena useammankin levyn ja kirjoittaa niistä arviot, mutta kaikki vapaa-aika meni tämän loistavan levyn ja juutubissa julkaistujen videoiden parissa (joista muuten blokkasin Louhivuoren soittaman harppusoolon). Kymmenen kappaleen ehjä kokonaisuus havahtuukin levollisesta perusolemuksestaan vain muutamaan otteeseen: vahvan stemmalaulannan nostattama Turn Up ja bluessävyisempi In These Binds pysäyttävät kohtalokkuudessaan, viattoman oloinen päätösslovari Secretly johdattaa tunnelmia latin groovesta lähemmäs Daptone-levymerkin hengentuotteita ja Worth The Ride puolestaan kiihdyttää sovullisesti tahtilajia kohti Stax–Muscle Shoals -maisemia. Sain kerran eräältä lehtemme pitkäaikaiselta lukijalta palautetta siitä, kun tartun välillä ulkomusiikillisiin asioihin. Siinä missä esikoinen oli erittäin americana-painotteinen, niin kuopuksella on otettu askelia countryrockin sekä outlaw countryn suuntaan. Kyseessä ei ole mikään aivan tuore tapaus, sillä trio on ollut kasassa jo useamman vuoden. Eikä kenellekään liene yllätys, jos sanon löytäneeni yhtymäkohtia Bob Dylaniin, Tom Pettyyn, Hoedowniin, Eric Claptoniin, JJ Caleen sekä Robert Plant & Allison Krauss -kaksikkoon. Esimerkiksi uhmakas Freedom maalaa ”Painting It Bluelle” ilmiselvää 1960-lukuista bluespohjaväriä paljastaen samalla artistin hallitsevan halutessaan moitteetta myös aggressiivisemman laulutyylin. You Got Me For Good tarkentaa katsetta acid jazzmaiseen retropoljentoon, kun taas Searching For The Sun ottaa täysin toisenlaisen kurssin progressiivisen runollisena taide-suvantona. Omakohtaisempia tuntojaan Blom jakaa mm. Kokoonpanossa soittavat Janne Louhivuori, Katriina Honkanen sekä Ilkka Tenhunen. En muista, milloin viimeksi olen kuullut näin rullaavaa musiikkia, en ainakaan tämän vuoden puolella. Sisco itse säästelee kappaleelta toiselle uhkapelurin elkein huimiksi tiedettyjä äänivarojaan, karttaen viimeiseen saakka ylitulkintoja ja liimaten siten osuutensa ihailtavan kiinteäksi osaksi yhtyesoittoa. Jo vain, timmiä on! Pete Hoppula JULYE BLOM JULYE BLOM Painting It Blue (Julye Blom Music) Julia Sjöblom saattaa kantaa eräänlaisena sukurasitteenaan musiikillisia geenejä, jotka hän on saanut verenperintönä The Ronski Gangistä tutulta Harry-isältään. Riku Metelinen EMILIA SISCO EMILIA SISCO Introducing (Timmion TRLP-12016) Yli vuosikymmenen ajan soul-bluesin keulanharjaa tasaisen vakuuttavalla tahdilla lähestynyt Emilia Sisco on tiedetty kukinnoksi, jota suomalainen musiikkikenttä on jo hyvän tovin odottanut puhkeamaan täyteen loistoonsa. Musiikissa ja sovituksissa marinoituvat kaikkien soittajien vuosikymmenien ajan nauttimat vaikutteet. hurmaavan pop-kuorrutteisella Summer Breezella sekä tuiman särökitarasoolon tarjoavalla Amy Winehouse’maisesti tulkitulla She’llä. Levy koostuu uusista, Honkasen ja Louhivuoren säveltämistä kappaleista ja tekstit ovat Honkasen käsialaa. Just Friends kuljettaa etenkin dramaattisen rubato-intronsa siivellä solistin ääntä tietoisesti Billie Holidayn tapaisten klassisten bluesjazz-laulajattarien suuntaan. Riskinotto on kannattanut. Sävellyspuolesta ottavat kollektiivisen osakunnian säestysryhmän ydinjäsenet, kitaristi Seppo Salmi, basisti Sami Kantelinen ja rumpali Jukka Sarapää. Erityyliset kappaleet tuovat mukavasti vaihtelua eikä kokonaisuus tunnu työmaaruokalan perjantailounaalta, johon on laitettu kaikki viikon tähteet. Vaikka Louhivuoren soittama harppusoolo ei ole aivan toivomusten mukainen, niin kappale on todellinen ässäraita. Mikäli olisin kuullut sokkona avausraidan, niin en olisi ikinä uskonut kyseessä olevan kotimainen bändi. On selvää, ettei levy edes halua villitä tanssimaan tai kuormittaa kuulijansa mieltä tarkoituksellisen provokatiivisin keinoin. Emilian musiikki soljuu eteenpäin paineettomana pikkuvirtana, joka harkittujen puhallinja kuoro-osuuksien tukemana vangitsee kuulijansa nimenomaan tarinankerronnallisuudellaan sekä kyvyllään välittää voimakkaitakin lyriikoihin kätkettyjä tunnetiloja. Samalla on silti tietyssä mielessä hieman sääli, ettei ääritäyteläisen äänimaton liepeistä tahdo juuri sen tasaisuuden johdosta saada millään kunnon otetta. urkuri Antti Ikolaa sekä puhallinsektiota. Tähän mennessä ilmestyneet kuusi vinyylistä ja digitaalista singlenäytettä eivät puhuneet palturia: Sisco on asettautunut täydellä sielullaan nostalgiseen smooth soul -soppeensa, johon sekä Timmion-tuotannolle ominainen studiosoundi että ylipäätään retroäänimaailmaa nykypäivänä hallitsevat trendit on totuttu useimmiten yhdistämäänkin. Ei taso laske jatkossakaan. Myös kakkospala Allman Brothers -tyylisine kitaralikkeineen on varsin vetävä. 66 Blues News 1/2025 ROLLING RUST ROLLING RUST Rough Road (Emsalö Music EMCD060) Tämänkertaisen arviolevypinon positiivisimmasta yllätyksestä vastaa kotimainen Rolling Rust. Lisäksi levyllä kuullaan mm. Alan aktiivien myöntämä tunnustus ”Vuoden 2017 tulokkaana” Finnish Blues Awards -gaalassa povaili läpimurron koittavan nopeammin kuin artisti itsekään uskalsi arvata. Olisiko ollut liian kallista laittaa vihkoon yksi aukeama lisää sivuja, ettei tarvitsi tihruta hyttysen jalanjäljen kokoista tekstiä. Sävellyksenä ja jazz-funkahtavalta toteutukseltaan erityisen onnistunut lopetusraita Don’t Forget About Me viimeistään varmistaa, ettei Julye Blomin nimeä toden totta niin vain unohdetakaan
The Animals, Ritz, Vaasa 15.4. The Animals, Jyväskylä, Lutakko 9.5. Jerron Paxton, Kokardiklubi, Oulu 12.4. Sitä ennen yhtiö näet oli pitänyt syystä tai toisesta aivan liian pitkän julkaisutauon. Itse musiikista (Sorrow And Painin mittaista poikkeusta lukuun ottamatta) uupumaan jäävä verbaalinen ilmaisu täydentyy siten ”synopsiksen” välityksellä osaksi elokuvallista ja erivahvuisten linssien läpi taltioitua luomuskokonaisuutta. Kiitos Mikki ja kundit! Ellei vielä tullut selväksi, on uusi Rockin’ Paradox -levy umpirautaa. kyllä yksi teos vielä ansaitsee erityismaininnan! South Coast Wolf (For Nisse) on nimittäin kunnianosoitus ja muistokirjoitus aivan liian aikaisin edesmenneelle Nils ”Nisse” Lindströmille, joka muistetaan mm. Mutta omalla pistämättömällä stylellään tietysti. Nikki Hill, Verstas, Nakkila 22.3. Ainoastaan fuzz-kitaralla ja edellä mainitun Bleun arraamilla jousilla terästetty Fumemos un Cigarillo edustaa lainamateriaalia. Onneksi Rockin’ Paradoxin uusinta hengentuotetta ”Autumn Leaves Are Fallin’ Down” ei tarvinnut odotella yhtä kauan kuin edellistä pitkäsoittoa ”Let's Happy Rock And Roll”, joka ilmestyi 2022. Trion muutkin jäsenet Harri Uljala (kitara/laulu) ja Kurre Avaro (rummut) ovat kyllä osallistuneet luomistyöhön tarpeen vaatiessa. The Blind Boys of Alabama (USA), Savoy-teatteri, Helsinki 10.5. Ne hän on referoinut kuluttajaja toimittajaystävälliseen tapaan osaksi levyn takakannen kappaleluetteloa. The Animals, Malmitalo, Helsinki 16.4. Nikki Hill (USA), G Livelab, Helsinki 20.3. Enimmäkseen nuoremman sukupolven ässäpelimanneista rakentuva The Enchanted haki kiinteämmän olomuotonsa Laineen ensipitkäsoiton ”The Enchanted Guitar Of...” (2021) jälkimainingeissa: kun lopullisen ilmeensä pääjehu-Pekan, Esa Pulliaisen ja Toni Liimatan välisenä studioyhteistyönä hissun kissun löytänyt debyytti piti vihdoin viedä myös elävän yleisön ulottuville, muodostui mukaan värvätystä kiertuekokoonpanosta samalla kantava runko kakkoslevylle. Jerron Paxton (USA), Malmitalo, Helsinki 9.4. The Animals (UK), Validi Karkia -klubi, Pori 12.4. Kautta linjan on materiaalikin ollut pääosin omaa tuotantoa. Siltä taittuu rokkanrollin lisäksi niin kantri & western kuin rhythm’n’blues-tyyppinenkin ratkaisu. mutta etenkin kuunnella! Pokke Korhonen PEKKA LAINE & PEKKA LAINE & THE ENCHANTED THE ENCHANTED In Slumberland (Svart SVART341LP/CD) Musiikillisen moniajon mahatma Pekka Laine kuuluu niihin erikoisveijareihin, joita harvemmin kuulee moitittavan tyylitajun puutteesta. Moog-sävyisiä syntikoita, talk boxia ja vokooderia käyttää estoitta aihepiirin guru Antti Vuorenmaa (mm. Itselleni tämä ralli nostaa kosteuden silmiin. Lee Rocker, Korjaamo, Helsinki www.ramasound.com info@ramasound.com ROCKIN’ ROCKIN’ PARADOX PARADOX Autumn Leaves Are Fallin’ Down (Moondog Music MOONCD 2402) No niin, ykkösbiisi rammariin ja taas mennään. Levyn lainalaulutkin on valittu huolella, listalta löytyy mm. Sovitustyössä ovat tietysti luotettavina takapakkeina toimineet pyytämättäkin myös muut soittajat, ennen kaikkea Karjalainen, Tiheäsalo ja Liimatta. To Have Your Love). Ensimmäiset 4 albumia ilmestyivät suht pikatahtiin vuosina 2002–2010. hätäistä rokkenrollia (One Of A Kind), sinisävyistä rytmibluesia (Dark River Blues) ja tyylikästä ”teinipoppia” (Autumn Leaves) viimeksi mainitusta tulee ihan pakosta mieleen eräskin Häkkisen Cisse! Useassa rallissa on myös sopivasti mausteena maaseutumusiikkia (esim. Kattaus on monipuolinen kuten Paradox-levyillä aina. Tässä kattauksessa tärkeimmäksi nousee Ruotsissa vaikuttava teksasilainen Jay Nemor, jonka karismaattista negrospirituaalista laulua kuullaan retrosoulahtavalla levyn sinkkupoiminnalla Sorrow And Pain. The Animals, Rauhanlahti, Kuopio 13.4. Wilson Pickettin bravuuri Three Time Loser ja Johnny Horton -hitti Lover‘s Rock, jonka meikä muistaa parhaiten Paladinsin ultratyylikkäänä versiona. The MES, Lyyti, Rosita Luu), ”futuristisen soulin” tekijähahmo Michael Bleu (Mikko Kananoja) on taasen tuonut levylle mm. Monet teoksista, kuten ilmavasti mutta näennäisen paikoillaan rantaviltillään Kalifornian auringon alla lekotteleva Malibu Beach sekä lumoavan toiveikkaassa melankoliassa kostutetut Landola ja Slumberland tuntuvat lähteneen liikkeelle mitä lilliputtimaisemmista riffin tai biitin poikasista. Ruhr By Nightin äärimonotoniset ”konerummun” iskut aloittavat yölennon yli saksalaisen teollisuusalueen levyn eräällä tapaa uskaliaimmalla sävellyksellä, jota johtava kirurgi pitää assistentteineen elävien kirjoissa veitsenterävästi industriaalista sameutta leikkaavien reverb-kitaroiden voimin. Muutoin produktiopuolesta on vastannut Laine yhdessä Liimatan ja Karjalaisen kanssa. Löytyy mm. Sanat on myös aitoa asiaa, kuten Mikillä yleensäkin: ”The one only South Coast Wolf ain’t howlin‘ anymore”, mutta Nissen muisto elää. Kenties juuri edellä todettu onkin selittävä tekijä sille, miksi Laine rohkaistui soolouralle vasta kypsemmällä iällään. Nikki Hill, G Livelab, Tampere 21.3. Sävellykset ovat etupäässä Laineen käsialaa, kuinkas muuten. Päivänselvästi kasvutarinoista pitävä Laine on myös saanut nikkaroitua persoonallisen kirjallisen vaihekuvauksen jokaisesta uutuusalbuminsa esityksestä. Ylistys sätkän sauhuttelulle on Argentiinassa ammoin vaikuttaneiden lauluntekijöiden Piero De Benedictisin ja José Tcherkaskin neronleimauksia 1960-luvun lopulta. Hienoa, uutta, monisärmäistä perinnemusiikkia on tarjolla. Mutta nyt on siis taas käsittelyssä uutta Paradox-materiaalia – ja kuten jo edesmennyt Honey Aaltonen useasti BN:ssä ilmoitti, on Rockin’ Paradox erittäin tyylikäs ja monipuolinen juurimusiikkiorkesteri. Jerron Paxton, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 11.4. Mutta mitä näitä nyt yksitellen selittelemään. Nikki Hill, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 8.4. Nissen kanssa tuli temmellettyä lähes 40 vuotta. Kannattaa todellakin ostaa, pölliä tai lainata... Niin monessa liemessä kuin hän on ennättänyt vuosikymmenten saatossa itseään uittaakin, on naperosta saakka kitaraa soittanut ja muutoin mm. Blue Öyster Cult (USA), Kulttuuritalo, Helsinki 10.7. Eikä kyse suinkaan ole vain poikkeuksellisen hyvästä mäihästä: kyllä tämän kaiken on oltava johdonmukaista tulosta tappiinsa viedystä omistautumisesta – ja suuresta rakkaudesta lajiin. Jerron Paxton, G Livelab, Tampere 11.4. The Animals, Tampere-talo, Tampere 17.4. Heti ykkösraita Hard Luck Blues tekee asian selväksi: nyt on tarjolla tyylikästä, syvältä koukuttavaa tavaraa. Hypnoottisesti kulkeva loistostyge! Mikin biisit ovat kauttaaltaan kuin rapalan koukkukoneesta kotoisin. Heidän lisäkseen kappaleilla vilahtelee lauma muita pikaisemmin sessioissa pistäytyneitä muusikoita. Kymmenen rallia 14:sta on bändin omaa tuotantoa, pääosin laulaja-basisti Mikki Niinivaaran kynästä. Mutta, mutta... Niin on myöskin upouuden Moondog Music -lafkan julkaiseman kiekon kohdalla. Sekä kitaristien Tommi Pietiläisen ja Topias Tiheäsalon, rumpali Mooses Kuloniemen, basisti Väinö Karjalaisen että kosketinsoittaja Toni Liimatan tapauksessa soitinvalinnat ovat vain suuntaa-antavia, sillä käytännössä he kaikki ovat multi-instrumentalisteja, jotka hallitsevat mitä erilaisimpia tapoja tuottaa ääntä myös tälle kiekolle. Näin ainakin isossa kuvassa. The Hypnomen -yhtyeen myöhäisemmästä tuotannosta suuntaa hakien Laineelle levy tutkailut. Lee Rocker (USA), Tavara-asema, Tampere 11.7. Nikki Hill, Jyväskylä, Musta Kynnys 23.3. Sitten levytysrintamalla oli hiljaisempaa runsaan vuosikymmenen ajan. Laineen leikittelevä sävellysja sovitustekniikka antaa kasvattaa itse itseään kappaleen edetessä, sekä keulaartistin että hänen taitavien kollegoidensa vahvuusalueita innovatiivisesti hyödyntäen. The Enchanted -evoluutio ei kuitenkaan katkea heti ensitahtien kohdalla vaan kypsyy vasta ajan kanssa lopulliseen muotoonsa. Blues News 1/2025 67 RAMASOUND-KEIKKOJA! RAMASOUND-KEIKKOJA! 19.3. Evil Tonesja Sout Coast Wolves -yhtyeiden laulajana. palkittuna toimittajana, dokumentaristina ja tuottajana närhen näpyttimet kuluttajille useaan otteeseen näyttänyt mies vaikuttanut aina tasan tarkkaan tietäneen, mitä on tekemässä. Teräviä, hienoja melodioita ja mukaansatempaavia riffejä joka laulussa. The Blind Boys of Alabama, Tavara-asema, Tampere 5.6. jousisovituksia sekä tarjonnut tuotannollista apuaan
68 Blues News 1/2025 tyypillisempää kitaramaisemaa täydentävät folkrockista ja latin boogaloosta inspiroitunut The Drifter, Hank Marvinin sooloäänitteiden henkeä tapaileva kevyen rautalankapoljentoinen Sunflower Kid sekä Veronica Was Here, joka taas vierittää äänivalliaan (The Ronettes -keulakuvaan viittaavan otsikkonsa kannustamana) varovaisesti kohti Phil Spector -oppeja. Idea levystä syntyi, kun se tuli mahdolliseksi. Hank Williamsin kuolemasta tuli vuoden 2023 alussa kuluneeksi 70 vuotta, jolloin hänen laulujaan saattoi lopultakin tehdä uusiksi omilla sanoilla oikeudenomistajilta lupia anomatta. Olihan se jo odottanut levyntekoa yli vuosikymmenen ajan. Tällainen tempaus nykyisessä musiikkimaailmassa vaatii ennakkoluulotonta otetta, notkeaa musikaalisuutta, silmäkulmapilkettä sekä kykyä ja halua nostaa rima korkealle. Alle kolmikymppisenä vuonna 1953 kuollut Hank Williams on ilman tätä alkupohdintaakin yksi rytmimusiikkihistorian keskeisistä vaikuttajista, jonka laaja tuotanto on laadukas ja runsaasti versioitu. Vuonna 2023 käynnistyneet äänitystalkoot poikivatkin kosolti musiikkia, jota yhtye ei nähnyt aiheelliseksi hillota enää yhtään pidempään. Oliko Hank sittenkin ensimmäinen vai nappasiko hänkin idean jostain varhaisemmasta. Niinpä Move It On Over on Muuvit on oudot, Jambalaya taas Sampan faija ja I Can't Help It If I’m Still In Love With You tietenkin Yllä Helsingin on tillin-tallin-kuu ja niin edelleen. Joukon tulokulma tähänkin projektiin on omannäköisensä ja osin odottamatonkin. Lopullisena seisakkeena on vastassa hyvinkin ”Pekkolamainen” ilmaisutapa, josta säväyttävimpänä esimerkkinä toimii härmäläisessä melankoliassa yltä päältä riepoteltu vaihtoehtoblues Beggars In The Eyes Of The Sun. Lukemattomat rockin jättinimet Beatlesista Rolling Stonesiin ovat nimenneet Hankin yhdeksi inspiraation lähteistään. Samaa suuhun sopivaisuutta viljellään myös itse sanoituksissa, joissa on kerrottu toisinaan sama tarina kuin Hankillakin, mutta useimmiten se on leivottu tyylikkäästi kotimaisen kerronnan lomaan. Kokoelma ei sisällä versioita jo aiemmin tehdyistä suomennoksista, vaan kukin hitti tuodaan nyt nautittavaksi tuoreella, ei mikrossa lämmitetyllä tavalla. Se pukee tarinan muotoon kertakaikkisen kummia asioita, jotka ovat voineet aivan hyvin tapahtua kertojalle itselleen – mutta voivatpa ne olla pesunkestävää haminalaista utopiaakin. Williamsin biisejä on vuosikymmenten varrella levytetty suomeksikin jonkin verran, mutta vain yksittäisinä kappaleina. Kun Haminan miltei umpeen rehevöityneen Kirkkojärven maisemat löysivät bändin perustajan pääkopassa yhtymäkohtia Mississippin deltavyöhykkeelle, alkoi ”Old Wood’n Joe” elää omaa myyttistä eloaan Pekkolan sekä häntä tämänhetkisessä miehityksessä tukevien rumpali-huuliharpisti-puhallinsoittaja Antti ”Wildcard Andy” Lehtisen ja basisti Matti ”Tankbass Thompson” Toikan mielikuvituksellisessa talutushihnassa. Jääköön mysteeriksi ja makuasiaksi. Ei tarvita erikoisviritettyä musiikkimieltä hoksatakseen biisin vahvat sävelyhtäläisyydet juuri tuohon Bill Haleyn kelloklassikkoon. Kappaleen loppupuolella tarjoillaan myös erinomaisena lisätrillerinä haudan takaisen kylmäävää saksofonin soittoa. Pete Hoppula JOUKO MÄKIJOUKO MÄKILOHILUOMA LOHILUOMA Hankin henki – Hank Williamsin lauluja omin sanoin (Yhden Joukon Yhtiö) Koukataanpa varsinaiseen aiheeseen mutkan kautta, eli tutulla pohdinnalla ensimmäisestä varsinaisesta rokkibiisistä. Kaikki levyt löytynevät helpoiten Youtubepalvelusta. Mosna Blues -festivaalin kantavana voimana laajaa kiitosta saaneen Pekkolan sooloprojektina 2010-luvun alussa käynnistynyt Old Wood’n Joe’s Hobo Bluestruction oli luonteva jatke musiikkialalle kouluttautuneelle ja alkujaan klassisen musiikin säveltäjänä pinnalle pyrkineelle moniosaajalle, jonka vetämät bluesharrastepiirit olivat jo vakiinnuttaneet paikkansa ympyräkaupungin soittoympyröissä. Williams ehti vajaan kuuden vuoden levytysuransa aikana luoda maukkaan lajitelman kuolemattomia klassikoita, ennen kuin ennen kuin alta kolmikymppisenä nousi viimeiseen Cadillac-kyytiinsä ja siirtyi legendojen kiertueelle. Bluestructionin pähkähulluus on polttelevan laskelmoitua. Pitkään tätä kunniaa kantoi vuoden 1954 Bill Haleyn Rock Around The Clock, sittemmin lista on venynyt ainakin Chuck Berryn Ida Red -versiolla Maybelline ja monelle SE biisi on Jackie Prenstonin (ja Ike Turnerin) Rocket 88 vuodelta 1951. hyytävästi muristut The Devil Got My Right Hand ja The Wolf Is Starving At Your Door sekä vaikuttava kansanlaulunomainen balladi Heal The Wounds Jingle). Samalla taiteilijalle itselleen jääminen pikkukunnan maisemiin merkitsi valitettavia haasteita saada näkyvyyttä tekemisilleen kansallisella asteikolla. Nyt on kuitenkin ilmestynyt kokonainen kokopitkä, mikä sisältää tusinan verran Hank Williamsin kataloogin maukkainta ydinluuta. Simultaanisesti niin ennalta arvattavaa ja samalla totaalisen arvaamatonta The Enchanted -todellisuutta on omiaan lisäkerrostamaan myös levyn graafisesta suunnittelusta vastannut Jussi Karjalainen kauas barokkiaikaan kiehtovasti johdattelevalla kansitaiteellaan. 6-minuuttinen Toothache Blues sekä sangen pohjoismississippiläisen käsittelyn saava Bees Stuck On A Jelly Jar Ashray) Howlin’ Wolfin ja Screamin’ Jay Hawkinsin esimerkkejä seuraten kohti Captain Beefheartja Tom Waits -henkisiä poikkitaiteellisempia mikstuuria (mm. Joka tapauksessa jo vuonna 1947 grammareihin nousi Move It On Over, joka oli Hank Williamsin debyytti levyttävänä artistina. Kutkuttavasta triplaratkaisusta tarkastellaan nyt lähemmin vain 200 kappaleen CD-painoksena ilmestynyttä 8-raitaista ”Roundtown Rambleriä”. Niin Hobo Bluestruction kuin sitä edeltänyt (ja edelleen uusitulla kokoonpanolla toiminnassa oleva) Bluezy Expectations uhkasivat jäädä Kymenlaakson puolivaietuiksi mysteereiksi siinä missä myös monet Pekkolan lukemattomista muista aluevaltauksista niin metallin, jazzin, punkin, oopperan kuin etnisen ja kokeellisemmankin musiikin parissa. Mykistävimmillään kollektiivi on saanut palaset loksahtamaan kohdilleen italosävytteisellä ja menneiden aikojen rikoselokuvasoundtrack-tunnelman tavoittavalla Lucifer Dreamingillä, jonka levollista virettä ei edes vanhan vihtahousun läsnäolo saa järkytettyä. Se on sekä soitannollisesti että sanomaltaan täysin kuritonta, mutta samalla musiikinteorian oppinsa vähintään alitajuisesti piilo-ohjenuoranaan säilyttävän säveltäjän tarkasti prosessoimaa. Kuten tunnettua, jenkkibiisien lupaprosessit ovat usein loputtoman kiemuraiset. Lopputuloksena on syntynyt ihan omaa Suomi-kantria, ei pelkkiä käännöksiä. Tyylillisesti pitkäsoiton materiaali laukkaa Son Housen ja Charley Pattonin vaikutusten alaisilta 1900-luvun alkuvuosikymmenten bluesjuurilta (mm. Pitkän päivätyön Haminan kaupungin kulttuurituottajana ja seudun musiikkikasvattajana tehneen sekä näissä yhteyksissä mm. Pete Hoppula OLD WOOD’N OLD WOOD’N JOE’S HOBO JOE’S HOBO BLUESTRUCTION BLUESTRUCTION Roundtown Rambler (omakustanne) Laulaja-lauluntekijän ja kielisoittajan Tomi Pekkolan ohjastama Old Wood’n Joe’s Hobo Bluestruction kuuluu vailla epäilyksen häivää Suomen tämän hetken omaleimaisimpiin bluesyhtyeisiin, eikä pelkästään haastavan nimensä johdosta. Pääsääntöisesti Pekkolan kirjoittamaa materiaalia esittävä haminalainen trio erottautuu massasta myös julkaisemalla kerralla peräti kolme debyyttialbumia, joista yksi on myös saatavilla fyysisenä tuotteena. Muut digijulkaisut kantavat otsikoita ”Seasonal Affective Blues” ja ”Wellfare Walkaround”. Vaikka lauluissa sydäntä jomottaa ja kaikki ei läheskään aina onnistu, levy tutkailut. Nämä ominaisuudet löytyvät todellisesta musiikin monitoimiveitikasta Jouko Mäki-Lohiluomasta, jonka suuri yleisö tuntee radioaalloilta ”Transit-miehenä” ja liveyleisö lukuisia soittimia samalla kertaa soittavana mainiona Yhden Joukon Yhtyeenä, urheiluväki toki myös vetreänä kansallisen tason seiväshyppääjänä 80-luvulta. Hank-versioinnin alkupiste on ollut kehitellä biisien nimistä onomatopoeettisesti passelit Suomi-tulkinnat. Muitakin pätevia ehdokkaita löytyy, kuten Roy Brown, Big Joe Turner, Arthur ”Big Boy” Grudup ja moni muu rytmiä ja bluesia kiihkeästi yhdistellyt, mutta vielä sen suurimman yleisön kannalta hieman pimennossa uurastanut artisti
Niiden lomaan mahtuu lisää eritoten sanoituksiltaan ihailtavan huoliteltua materiaalia countrykentän konventionaalisemmista päädyistä. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Päävastuun projektin osasten sovittelusta on kantanut Joukon poika Aapo Lankinen, hän soittaa 95% kaikista soittimista ja vastaa sovituksista, äänityksestä, miksauksesta sekä masteroinnista. Mukana on myös sellaisia harvemmin kuultuja kappaleita kuten Can‘t Be Satisfied ja Back On My Stomping Ground, joita Gallagher ei muistaakseni koskaan levyttänyt. Sen siitä saat, taaseli Your Cheatin’ Heart -biisillä vierailee laulajana Inna Levola. Malmitalo, Helsinki 26.2. Mukana on akustisia kappaleita ja bändiraitoja, joskin viimeksi mainittuja on enemmän, mutta Gallagher oli parhaimmillaan bändinsä kanssa. Teerenpeli, Kuopio 28.2. Sky Bar, Vaasa Homework Productions www.facebook.com/homeworkproductionsagency TRAVELING JONES TRAVELING JONES KEIKKAILEE! KEIKKAILEE! Yhdessä Pepe Ahlqvistin kanssa: 15.3. Pete Hoppula Ensimmäinen CD sisältää studiotaltiointeja ja ne painottuvat 70 -luvun alkupuolelle. Malmitalo, Helsinki 5.4. Joukon lisäksi lisäksi albumilla soittavat kokeneet americana-pelimannit Mikko Löytty, Jarkka Rissanen ja Ilkka Niemi. Laulajana Juntunen on lievistä Johnny Cash -”pakkomaneereista” ja hetkittäisistä äänen horjahteluista huolimatta hyvällä tavalla persoonallinen sekä englannin kielen käyttäjänä luonteva – ja vaikka albumia eräänlaisena oman pitkäaikaisen haaveen toteutusprojektina rohkenee vielä pitääkin, on lahjakkuutensa osoittavalla kaverilla entistä laajemman keikkailun ja uusien studiotöiden myötä ehdottomasti aineksia myös kansallisempaan näkyvyyteen. Tärkeän takeensa omakustanteen onnistumiselle antavat itsestään selvyyksinä Tomi Leinon Suprovox-studiossa ahkerointiin osallistuneet juurimuusikin ”silmäätekevät”, sähkökitarassa Jarmo Hynninen, bassossa Jaska Prepula ja rummuissa Sami Laakso. Jos tällaiseen kohtaan kirjoittaa vääriä vokaaleja, alkuperäisen laulun tuntu jää tulematta”, Jouko kertoo albumin tiedotteessa. Mikä parasta, nämä mainiot biisit eivät tule jäämään pelkästään levynkuuntelijoiden iloksi. Kenties samaan suuntaan tallustavia hengenheimolaisia voi taipaleen varrelta poimia myös Theo Lawrencen ja Sturgill Simpsonin tapaisista nykypäivän luottonimistä. Burnettesta, vaan supisuomalaisesta Hannu Juntusesta, joka on nauhoittanut levylle omaa englanninkielistä materiaaliaan kymmenen kappaleen verran. Olavi Rytkönen HANK C HANK C Till The End (omakustanne) Striimauspalveluissa sekä myös vinyylipainoksena julkaistu albumi esittelee eittämättä monelle entuudestaan tuntemattoman mutta taiteilijanimeltään muistoja kutkuttavan artistitulokkaan. Hank Williamsin lauluissa on tyypillisesti toistuva ydinlause, jonka kohdalla sävellyksessä on pitkiä ääniä. Genrepoliittisena punaisena lankana ”Till The Endille” valituille esityksille muusikko antaa ”amerikkalaistyylisen countryn ja rakkauslaulut”. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi! Finnish Blues Societyn jäsenetuna: JOHNNY BURGIN (USA) & JOHNNY BURGIN (USA) & QUIQUE GOMEZ (ESP) QUIQUE GOMEZ (ESP) KEIKOILLA SUOMESSA ! KEIKOILLA SUOMESSA ! 25.2. Ajoittain Hank C:n hengentuotteista korostuvat myös bluesja jazz-sävyt, joskaan termien mainitsemista ei ole tarkoitus käyttää minkäänasteisena puolustuspuheenvuorona. Tosin tällainen levy vuodessa ja kaksi parhaassa -ilmestymistahti käy kieltämättä kukkaron päälle. Lietohalli, Lieto 27.2. Aapo on ottautunut urakkaansa antaumuksella, äänimaisema tukee kerrottuja tarinoita. Blues News 1/2025 69 seuraa biisien kuuntelusta väistämättä toiveikas kantri-mieli. Puoliakustisvoittoisessa laulaja-lauluntekijä -hengessä melodisia ja lyyrisesti kiitettävän sulavaliikkeisiä teoksiaan tulkitsevasta Hank C:stä huokuvat Kris Kristofferssonin kaltaisten ilmeisten outlaw-esikuvien ohella etenkin ”vaihtoehtoisen kantrin” sanansaattajilta, kuten Townes Van Zandtilta ja Steve Earlelta suodattuneet vaikutteet. Juttutupa, Helsinki. Tässä haasteessa on onnistuttu hyvin ja luonnistuupa jodlaaminenkin oikein mallikkaasti. Sävellajeja on madallettu Joukolle sopiviksi, ja sanoituksiin on paneuduttu huolella. Joitain päällekkäisyyksiä aikaisempien julkaisujen ”BBC Sessions” (1999), ”BBC John Peel Sunday Concert 1971” (2021) ja ”BBC In Concert 1972” (2022) kanssa isossa paketissa todennäköisesti on ja ehkä tässäkin, mutta en niitä lähde ajanpuutteen takia tarkastamaan. Poppari, Jyväskylä 1.3. Ykkös-CD:n materiaali on eri aikakausilta, joten saamme mukavasti vaihtelua ja pikkuisen eri näkökulman tuttuihin sävellyksiin. Nyt arvioitavana on sopivasti joulumarkkinoita silmälläpitäen syksyllä kauppoihin saapunut The BBC -taltiointien normiversio. Levyn soundit ovat yhtä lämminhenkiset kuin itse sisältökin. Hardcorefanien ja paksun lompakon omaavien mieliksi/ kiusaksi on julkaistu massiivinen 18 CD:n sekä 2 Blu Rayn paketti. Perinteisen 1960ja 1970-lukuisen countryn hellään huomaan käpertyvä kokonaisuus toimii kyllä omalla painollaan ilman selittelyjäkin. Grand Blues Festival, Lahti Traveling Jonesin omat keikat: 17.5. Hankin Henki on akustispohjainen, kvartetilta kuulostava trio, missä musisoivat Jouko MäkiLohiluoman lisäksi Sakari Löytty ja Jyrki Koivisto asiaankuuluvin soittimin eli rummut, banjo, kitara, mandoliini sekä dobro. Kuvaus on luonnollisesti vain yleistä osviittaa antava. Juan Martinin kanssa duettona heitetty Can‘t Be Satisfied saa kylmiä väreitä aikaan. Bändiraidoista supertriplan muodostavat slidekitaroitu Back On My Stomping Ground, Tattoo’d Lady sekä Messin’ With The Kid, siitäkin huolimatta että levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER The Best Of Rory Gallagher At The BBC (Universal 6510841) Rory Gallagherin tuotantoa on viime vuosina julkaistu kiitettävän runsaasti. Niin, kyse ei suinkaan ole jo 1960-luvun alusta lähtien ja erityisesti 1970-luvulla rock’n’rollmaailmaa ”aikaansa edellä” olleilla moniraitaäänityksillään hämmästyttäneestä Hank C. ”Laulun nimeäminen onomatopoeettisesti on tietysti vitsikästä, mutta tekstin vokaalit ovat myös oleellinen osa kappaleen soundia. Akustisen kitaran ja pianon kanssa soitettu sekä huuliharpulla ryyditetty Bankers Blues on vallan mainio. Originelleimmillaan suomalaisartisti esiintyy folk-kantrahtavalla Dress In Blackillä, Marty Robbins -henkisellä Wind Of Mexico’lla sekä nimikappaleeksi ymmärrettävin syin valikoituneella kaihoisalla ja tavattoman omakohtaiselta vaikuttavalla balladilla Till The End. Kvartetilta trio kuulostaa, koska Joukon kitarasta irtoavat myös bassoäänet niihin tarkoitetuin kielin. Taustalaulussa herrasmiehiä tukee solistin puoliso Kirsi Juntunen. BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS ! ! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n digitaalisen numeroarkiston vuodesta 2009 lähtien. Tai ainakaan niitä ei taida miltään viralliselta julkaisulta löytyä. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi sinun tulee olla sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti.fi). Elämä jatkuu, vaikka se välillä murjookin. Pegasus, Turku 13.9
Last Of The Independents on todennäköisesti hurjin kuulemani versio aiheesta tai ainakin top kolmosessa. No, ehkä albumeista sen verran, että “At Fillmore East“ (1971) on edelleen maailman paras konserttilevy, laiska ja jotenkin apaattinen, Dickey Bettsin potkuja ennakoinut “Peakin' At The Peacon“ (2000) pohjanoteeraus. Ei tällaisella setillä näin kokenut bändi tietenkään epäonnistu. Muutamat valitut cover-versiot täydentävät biisilistaa – niistä Sonny Boy Williamsonin vanha sotaratsu Good Morning Little Schoolgirl saa yli 10-minuuttisen version. Viimeisenä kappaleena oleva Cruise On Out on aika hurja ja kitarasoolot sopivat kenelle tahansa kitaristinalulle sormiharjoitteluksi. Ei kuitenkaan pahasti. -fanit vielä kerran onnellisiksi, joskin myös haikeiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Gregg Allman kertoo sen olleen nyt tässä. Paketin toinen levy sisältää vuonna 1979 The Venuelta taltioidun keikan. Vahvasti juuri The Treniersin sekä Big Joe Turnerin tapaisten shouter-kollegoiden hengessä sujuivat studionäytöt seuraavan vuoden Aladdin-levytyksilläkin. Tosin ensin mainitussa yleisö laulaa enemmän kuin artisti. Nyt näiden mp-3:sten tilalle on saatavissa virallinen albumi, 3 CD:n konserttitallenne remasteroituine äänitteineen, kaikkineen 3,5 tuntia unohtumatonta musiikkia, kaikkien aikojen parasta southern-rockia, jos minulta kysytte. Toisaalta listamenestyksen kannalta mitä tyypillisimpänä ”yhden hitin ihmeenä” tämä Chicagossa 1931 (tai 1925) syntynyt bluesmörssäri on myös onnistunut keräämään itselleen postuumin sädekehän, josta on riittänyt uusintajulkaisijoille yllin kyllin ammennettavaa. Kantavana ideana on luultavasti ollut, että viimeisessä konsertissaan yhtye halusi tehdä kunniaa kuudelle alkuperäiselle jäsenelle. 70 Blues News 1/2025 levy tutkailut jälkimmäinen on aavistuksen rupinen. "Eat A Peach" (1972) -sisältöä ovat Ain‘t Wastin‘ Time No More, Melissa, Dickey Bettsin bravuureihin kuulunut Blue Sky ja yleensä hyvin pitkäkestoinen Mountain Jam, joka konsertissa on pilkottu useampaan osaan. Onneksi livelevylle on valittu kokonainen konsertti eikä ”parhaita paloja” vuosien varrelta. Gallagherin slide soi todella maukkaasti. En ole megaboksia kuullut, joten en osaa sanoa, ovatko valitut kappaleet ne parhaat mahdolliset, mutta todennäköisesti eivät ainakaan huonoimmat. Sinkicker polkaisee pelin käyntiin ja Gallagher on todella kovassa iskussa. Myös Jasmine tyytyy tavoilleen uskollisena vain niputtamaan yhteen valtaosan tiedossa olevista Burrage-äänitteistä, joita syntyikin kiitettävät määrät aikavälillä 1950–1966. Siitäkin huolimatta, ettei mitään täysin ennen kuulematonta olekaan hänen jäljiltään löytynyt enää vuosikymmeniin. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että bändin kunniakas lopettaminen tähän oli hyvä päätös. Yltäkylläinen annos pitkine, ajoittain ekstaattisine kitarajameineen ja huumaavasti sykkivine rytmeineen tekee varmasti Allman Bros. Brittifirman uroteko on silti kiitosten väärti, sillä tähän asti kattavampia paketteja laulajan soolotöistä on ollut saatavilla vain parilla reippaasti yli 40 vuotta sitten ilmestyneellä vinyyliälppärillä, eräällä nimeltä mainitsemattomalla kehnotasoisella bootleg-CD:llä sekä Cobra-nauhoitteiden osalta Westside-merkin vuonna 2001 julkaisemalla CD-koosteella ”Messed Up!”. Bensaa olisi ollut ehkä vielä tankissa, mutta kipinä alkoi pitkän uran jälkeen olla jo hiipumassa. Alkuperäisestä jäsenistöstä lavalla olivat laulusolisti ja kosketinsoittaja Gregg Allman sekä rumpalit Jai Johanny “Jaimoe“ Johanson ja Butch Trucks. Midnight Rider ja tietenkin In Memory Of Elisabeth Reed. Sen jälkeen konsertti päättyy biisiin, josta kaikki alkoikin. Vaikka materiaali on jälleen kerran samaa kuin aiemmilla Gallagherlivejulkaisuilla eivätkä versiot juurikaan poikkea toisistaan, niin on näissä silti oma viehätyksensä – siitäkin huolimatta, etteivät Million Miles Away tai Shadow Play ole mukaan mahtuneet, mutta kaikkea ei voi aina saada. Yksi lempikappaleistani Gallagherin tuotannossa, Follow Me, lähtee sellaiseen nousukiitoon, että sydän meinaa mennä epätahtiin. Runsas kaksi tuntia Gallagherin mainiota kitaransoittoa piristää päivää kummasti. 11 vuotta ennen finaalia saman, silloin kaksi vuotta yhdessä olleen kokoonpanon soitto soi dynaamisemmin, energisemmin ja raikkaammin, olihan alla “Hittin‘ The Note“, tuore albumi melkein kymmenen vuoden studiohiljaisuuden jälkeen. 2020 julkaistu ”Check Shirt Wizzard” lienee poikkeus, joka vahvistaa säännön. Tuorein keikkalavalla kuultava biisi on The High Cost Of Low Living, joka on viimeiseksi jääneeltä studioalbumilta “Hittin‘ The Note“ (2003). Kakkosalbumin “Idlewild Southin“ (1970) herkuista kuullaan mm. Albumilla on vissi arvonsa, mutta puhtaasti musiikillisesti sen ohi kyllä ajaa “Cream of The Crop 2003“ (Peach Records, 2018), kuudesta konsertista maaliskuussa 2003 koostettu kattava 4 CD:n mahtipaketti, johon Warren Haynes valitsi 36 kappaletta, kaikki eri biisejä. Itse olisin valinnut jonkun vielä myöhemmän nauhoitteen pelkästään siitä syystä, että 70-luvun esiintymisiä on julkaistu jo aika paljon vuosien saatossa. “At Fillmore East“ -klassikolta valintoja ovat tietenkin Willie McTellin Statesboro Blues , You Don‘t Love Me ja Hot ‘Lanta. Irlannin ihmelapsi ei petä tälläkään kertaa. Niinpä ABB soittaa lähes kokonaisuudessaan nimettömän esikoislevynsä (1969), jonka klassikkomateriaalia ovat mm. Se on esikoislevyltä löytyvä Muddy Waters -helmi Trouble No More. Studiolevyn kohdalla sekoitus eri vuosien soitosta toimii, mutta livejulkaisujen kohdalla aika harvoin. Vain kolme vuotta myöhemmin Gregg Allman ja Butch Trucks olivat kuolleita. It‘s Not My Cross To Bear, Dreams, Whipping Post ja Don‘t Want You No More, jonka kirjoittamisessa oli osuutensa myös britti Spencer Davisillä. ABB jätti jälkeensä niin valtavan määrän live-äänitteitä, että olisi järjetöntä panna niitä paremmuusjärjestykseen, saati sitten lähteä vertailemaan yksittäisten biisien tulkintojen eroja. Harri Aalto HAROLD HAROLD BURRAGE BURRAGE I Ain’t Mad At No One (The Almost Complete Recordings 1950–1962) (Jasmine JASMCD3272) Siihen nähden, miten paljon huomattavan korkealuokkaista materiaalia Harold Burrage sai keskeneräiseksi jääneellä urallaan studiossa aikaiseksi, on hänet unohdettu nimiartistina harmillisen hyvin. Sessiopianistina tiensä chicagolaisen ääniteteollisuuden keskiöön runtannut Burrage sai levyttää kelpo tukun vanhakantaista jumprhythm’n’bluesia myös sooloartistina. Vannoutuneena fanina ostin digitaalitiedostot suunnilleen saman tien, imuroin ne läppärilleni ja poltin cd:iksi. Kaikesta huolimatta tämä on loistava paketti. Taustalla soittavat Gerry McAvoy bassossa ja Ted McKenna rummuissa, eli elämme ”Top Priority” -levyn aikakautta. Heitä täydensivät kitaristit Warren Haynes ja Derek Trucks (Butch Trucksin veljenpoika), lyömäsoittaja Marc Quinones ja basisti Oteil Burbridge. Allmanien kantapaikassa Peacon-teatterissa New Yorkissa lokakuussa 2014 äänitetty jättipitkä konsertti huipensi kuuden illan keikkaputken ja päätti legendaarisen bändin 45 vuotta kestäneen uran – johon toki mahtui useampikin kuin yksi hajoaminen. Mukana on tuttuun tapaan ”akustinen välipala”, joka on tällä(kin) kertaa Out On The Western Plain ja As The Crow Flies -kaksikko. Jäähyväisiltaa varten Warren Haynes koosti 30 kappaleen setin, joka painottuu vahvasti bändin alkuaikojen levytyksiin. ABB hoitaa urakan vuorenvarmasti, ei moitteen sijaa siitä. Vuoteen 1954 ja States Recordsille saavuttaessa Haroldin soundi oli jo. Riku Metelinen THE ALLMAN THE ALLMAN BROTHERS BAND BROTHERS BAND Final Concert 10-28-14 (Peach PEACH384) The Allman Brothers Bandin reilun kymmenen vuoden takainen jäähyväiskonsertti tuli liveäänityksiin, erityisesti ABB:n konserttitaltiointeihin keskittyneen Munck Musicin kautta tuoreeltaan saataville pian bändin jäähyväisten jälkeen. Claude Trenierin kirjoittamaksi merkityllä vuoden 1950 Decca-esikoislevytyksellään Hi-Yo hän pääsi kailottamaan näissä piireissä perin tutun oloista ”Hi yo Silver” -fraasia jazzkonkari Horace Hendersonin bändin säestyksellä. “Final Concert“ lienee ollut tunteikkain, koska muusikot tiesivät, etteivät he koskaan tämän jälkeen tulisi soittamaan yhdessä Allman Brothers Bandinä. Voi vain kuvitella, kuinka bändin edesmenneet jäsenet Duane Allman ja Berry Oakley nyökyttelivät hyväksyvästi sieltä pilven reunalta, enkä usko Dickey Bettsinkään panneen pahakseen
Hare varastaa shown myös mystiseksi jääneen pianisti-laulaja L.C. alan suurilla toimijoilla Ace/Kentillä ja Bear Familyllä on), tulee hieman vaativammalle kuluttajalle pystyä tarjoamaan jotakin aidosti spesiaalia –. Jälkimmäisen tyylin edustajista jäi aikoinaan julkaisematta mm. Junior Parkerinkin 1960-luvun puolivälissä Dukelle versioima Crying For My Baby tosin enteili alkuperäisesittäjänsä hyppysissä jo varovaisesti tulevaa soul-aikakautta, mutta vastaavasti monet muut tämän ajanjakson tallenteet, kuten esimerkiksi Otis Blackwellin käsialaa ollut Great Day In The Morning ja Burragen oma Pretty Little Liddy lokeroituivat edelleen lähinnä 1950-lukuisen teinipopahtavasti rokanneeksi rhythm’n’bluesiksi. Vaihe osoittautuikin Haroldin kulkuväyläksi kuuluisuuteen. Tosielämä osoittautui silti vielä hurjemmaksi. Äänityshommiin hän silti eteni Memphisissä Sun-studiolla sekä myöhemmin Houstonissa ja Chicagossa. On sääli, että Jasminen armoton aikaraja sallii esitellä tästä yltiöhienosta katalogista ikään kuin vain ”teaserinä” sinkuista ensimmäisen. Hienosti niiden välissä pilkistää päätään myös Bobby Blandin Duke-klassikko Further Up The Road kesältä 1957, tavaramerkkimäistä Pat Harea. Jo nuorena hallitsemattomaksi äitynyt alkoholinkäyttö nosti kuitenkin kohutusta kitaristista esiin hänen äkkipikaisen luonteensa, mikä eittämättä osaltaan piti hänet erossa Wolfin levytysbändistä. Lee Shot Williamsia ja Mary Johnsonia. vastaavanlaiset revittelyt Stop For The Red Light, She Knocks Me Out ja Betty Jean. Hyvä silti, että edes sen. Tarttuva Feel So Fine pohjusteleekin jo orastelevasti mm. Eli Toscanon omistamalla Cobra-merkillä Burrage viihtyi vuodet 1956–58. Vankilavuosina puhjennut syöpä vei kovaonnisen ja -päisen muusikon hautaan 49-vuotiaana syyskuussa 1980. lennokas novelty Hot Dog And A Bottle Of Pop, sen sijaan viidelle ilmestyneelle Cobra-sinkulle päätyivät kyllä mm. Chicagolaisen radioja TV-persoonan Richard Stamzin ostettua konkurssiin ajautuneen Cobran studiokaluston sekä samalla Haroldiakin työllistäneen Paso-levymerkin oikeudet syntyi uusi yhtiö Foxy Records. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Goldwax Records: Memphis Soul Rarities 1964–1969 (Kent Soul LTDBOX 022) Kun uusintajulkaisumarkkinat kiertävät jo ties kuinka monennetta rundiaan tekijänoikeusrajoitusten sallittua yhä laajemman musiikkiarsenaalin hyödyntämisen ilman sen kummoisempia sopimustai korvauskiemuroita, on myös kauppojen tuotevalikoimat suorastaan räjähtäneet jälleen käsiin erilaisten ”halpatuotantoyhtiöiden” suoltaessa levyä toisensa perään saataville. Junior Parkerin I Wanna Ramblen tapaisiin junakomppisiin hölkkiin Haren innovatiiviset, rytmisesti oivaltavat ja rajoja pelkäämättömät otteet olivat kuin tehtyjä. Hubertin Lucy Done Moved -boogiella. Kotiriita joulukuussa 1963 johtikin lopulta vaimon murhaan sekä tilannetta selvittämään saapuneen poliisikomisarion tappoon. Blues News 1/2025 71 levy tutkailut hieman bluesistunut, eikä suoranainen ihme – soittivathan taustalla Chess-takuu-ukkelit, mm. Sillä Burragekin jatkoi operointiaan – paitsi levyttämällä niin nyt myös tuottamalla muita Stamzin talliin kuuluneita artisteja, mm. Huomattavasti kuuluisamman Rosco Gordonin väljyssä Pat pääsi vihdoin levyllekin: Duke-merkillä 1953 ilmestyivät hyytävä molliblues Ain’t No Use sekä mieletön uptempo-hölkkä We’re All Loaded (Whiskey Made Me Drunk), jolla Hare saa jälleen tilaisuuden rökittää mielin määrin kitaraansa. Yli vuosikymmentä ennen kuin kummankaan mainitun sähkökitarat alkoivat suoltaa uuden nuorisosukupolven ymmärryksen laajentaneita särösoundeja, teki verrannollisia temppuja asuinkulmillaan Memphisissä tottunein elkein muuan Auburn ”Pat” Hare – Arkansasissa 1930 syntynyt oman tiensä tallaaja, jonka uran alkuvaiheiden soittokavereista kuuluisimpiin lukeutui Howlin’ Wolf. Vuosien 1957 ja 1960 välillä syntyneet Waters-teokset ovat hyvästä syystä puheenaiheena noin kolmanneksella kokoelman sisällöstä, vaikka ne kappalevalikoiman tutuinta sarkaa Got My Mojo Workingeineen edustavatkin. Kohtalo ei kuitenkaan antanut sankarimme luovuuden kukkia pitkään, sillä Haroldin sydän lakkasi lyömästä ainoastaan 35-vuotiaana marraskuussa 1966. Kompensaationa repertuaariin sisältyi yhä myös järeää bluesia, kuten Satisfied ja I Cry For You. Kiinnitys Muddy Watersin bändiin oli luonnollisesti tapaus ja iso askel, johon kitaristi tarttui kunnianhimoisesti. Mikäli tästä massasta on halua erottautua (kuten mm. Pete Hoppula PAT HARE PAT HARE I’m Gonna Murder My Baby – In Session 1952–1960 (Jasmine JASMCD3278) Hendrix kuka. Surullisen kuuluisan profetiabluesinsa I’m Gonna Murder My Baby sekä Eddie Vinsonin kirjoittaman vauhdikkaamman numeron Bonus Pay (cover-versio ”Cleanheadin” Ain’t Gonna Be That Way’stä) Hare pääsi laulamaan Sun-studion kelanauhalle toukokuussa 1954, mutta Sam Phillips ei löytänyt sillekään käyttöä. Little Walterin viitisen vuotta myöhemmin purkittaman Crazy Mixed Up Worldin tunnelmia. Seuraavan vakituisemman työnantajansa Little Junior Parkerin ja The Blue Flames -bändin kevään 1954 raidalla Can’t Understand Haren dominantti soittotekniikka oli jo jalostunut huippuunsa. Huomion kähveltäminen sujuu mallikkaasti myös James Cottonin legendaarisella Sunäänitteellä Cotton Crop Blues, Harea ei vaikuta olevan mahdollista saada rauhoittumaan edes laulusäkeiden ajaksi. Big Memphis MaRaineyn eli Lillian Mae Hardisonin ravisuttava Baby No No! vuoden 1953 Sun-sinkulta sekä basisti-laulaja Kenneth Banksin julkaisematta jäänyt maaninen boogie High kuuluvat aikansa vaiettuihin Memphis-blueshelmiin. Pariin kertaan pääsee ääneen myös Hare itse, vaikkei hän missään nimessä laulajana parhaimmillaan ollutkaan. Tuloksia on tälläkin CD:llä kuultavissa peräti 11 esityksen verran. Valitettavasti suurin osa tällaisista ”uutuuksista” eivät varsinaista tuoretta kuultavaa tai erityistä jälkituotannollista laatua himoharrastajille tarjoa, vaikka siististi pakatut ”complete”-setit kyllä muutoin ajavatkin tässä kokoavassa tarkoituksessaan asiansa. Esim. Voluumi, hyökkäävyys, soitetut nuotit, joissa ei ollut mitään ylimääräistä – kaikki jotakin taianomaista, ennen kuulematonta ja yhtäaikaisesti häkellyttävän robustia. Vee Jayja Paso-yhtiöillä vuosikymmenen taitteen molemmin puolin poljento säilyi pitkälti entisellään. Ensiyritys Love For Me Baby, barbaarimaisen raaka shuffle ei vielä ylittänyt Walter Bradfordin vokalisoimana Sun-pomo Sam Phillipsin tai hänen yhteistyökumppaneidensa julkaisukynnystä. Clapton mitä. Kenties lyriikat olivat liian rajuja jo siihen aikaan. Nämä suoritteet vuorostaan johdattivat hänet seuraavaksi veljeskaksikko George ja Ernie Leanerin pakeille sekä samalla erääksi ensimmäisistä kiinnityksistä edellä mainittujen useista levymerkeistä (One-Derful!, M-Pac!, Mar-V-Lus, Midas jne.) koostuneelle konsernille. Soittoaan hän ei varsinaisesti siivonnut, mikä johti levy-yhtiöllä erimielisyksiin Leonard Chessin kanssa. Vaikuttaa siltä kuin Pat Hare olisi villinnyt myös kulloisenkin solistinsa mielipuolisuuden rajamaille. Huomattavan monet uusintajulkaisuista myös ilmestyvät yhä CD:nä, mikä kieltämättä kuulostaa ideaalilta juuri tälle konseptille. Eräs 1950-luvun kulttimaineisimmista blueskitaristeista toimitettiin lusimaan elinkautista, eikä hän kalterien takaa enää todellista vapautta päässyt näkemään. Vuorovedoin solistin itsensä ja Willie Dixonin rustaamaa jump-bluesia viedään useammalla raidalla sinnikkäästi kohti rock’n’rollia. Saatuaan viinanhimonsa myötä 1960-luvun alussa potkut Muddyn kokoonpanosta Hare vaikutti demonisoituneen pahemman kerran. Vastaavanlaista vinksahtanutta yhden soinnun tamppausta jatkaa Hot Shot Loven Wolf Call Boogie samalta periodilta. Master Key’tä ja Faith And Understandingiä mahtipontisempia vuoden 1962 esisoul-balladeja näet saa hakemalla hakea. Niille jälleen vastapainoa toivat muutamat onnistuneet bluesslovarit, joista sielukas A Fool (For Hiding My Love From You) kuuluu laulajan ”keskikauden” selkeimpiin onnistumisiin. Kymmenkunta huippulaatuista M-Pac!-sinkkua toivat artistille vihdoin myös Billboard-hitin Got To Find A Way (R&B #31), minkä ohella hän löysi lopullisen kutsumuksensa tuottajana ja lauluntekijänä. Tätä sessiohistoriaa kartoittaa nyt vaikuttavalla tavalla Jasminen 28-raitainen kokoelma tusinan eri solistin voimin. Willie Dixon, Lafayette Leake ja Odie Payne
Levyä kuunnellessa ja informaatiota tutkaillessa tulee mieleen kaivaa jotain esiin myös omasta levyhyllystä. Varmasti se on siis aiheuttanut riemua house rent partyissa ja juke jointeissa. Rokkaamisesta osittain ”aikuistunut” Thompson muutti vuosikymmenen lopulla Chicagoon, missä hän pyrki valokeilaan etupäässä countrymusiikilla. Esimerkiksi Bull Moose Jacksonin, joka on mukana kolmella kappaleella, tai kahdella kappaleella esiintyvän Eddie Mackin tai Smiley Lewisin, joka teki paljon hittejä muille artisteille. 16 Tonsista taas kuullaan kaksi erilaista versiota The Plattersilta ja B.B Kingiltä. Myös Williamsin levyttämästä You Gotta Have Soulista julkaistiin 1960-luvulla ainoastaan Carrin versio. Levyllä on myös toinen Wynonie-klassikko Bloodshot Eyes, jonka teki Kingille aiemmin Hank Penny. Pettynyt artisti jatkoi musiikintekoa lähinnä harrasteenaan ja hankki varsinaisen elantonsa toisin konstein, mm. Sam Phillipsin Madison Avenuen studiolla Memphisissä 1965 äänitetyt r&b-numerot oli osakirjoittanut bändin managerina tuolloin toiminut Ivory Joe Hunter. McClintonin laulusta tekemänä versiona (mm. Itsekin kelpuutin kappaleen mukaan, kun sain aikoinaan Ylen Kuuntelijan lista -ohjelmaan oman kymmenikköni (listaus löytyy vielä googlaamalla). Crying In The Chapelkin on kantritaustainen ja se kuullaan nyt The Oriolesin hartaana versiona. Tämähän on mukava konsepti kerätä kokoon triviaa ja tarinointia. Elokuvauran myöhemmin tehnyt Scatman Crothers vetäisee Riders In The Skyn ihan mallikkaasti. Todellinen läpimurto olikin aivan kulman takana laulajan solmittua levytyssopimuksen vielä pienipuitteisen mutta jo muutaman suuremman listahitin saavuttaneen Kapp Recordsin kanssa. Kappaleella onkin ruraalit maalaisjuuret: kantriveteraani Louis Innis oli tekaissut ja levyttänyt sen jo muutamaa kuukautta aiemmin niin ikään King-merkille. Laadukas ja tyylillisesti verrattain monipuolinenkin luomus valitettavasti hukkui vuoden 1966 tuotantoähkyssä lukemattomien kilpailevien LP-julkaisujen sekaan. Reippaita Hank Williams -covereita on mukana useampia: Sonny Knightin Lovesick Blues ja The Griffin Brohersin Move It On Over. Hayden Thompson (Bluelight BLR 33248 2) Sun-yhtiön suurimpien rockabillyja countryvaltiaiden viettäessä jo tuonpuoleista eloaan autuaammilla soittomailla on keskuudessamme yhä muutamia Memphisissä 1950-luvulla orastavaa mainetta hankkineita artisteja, joiden menestyksen hetket rajoittuivat selvästi satunnaisempiin ja lyhytkestoisimpiin kertaonnistumisiin. Kuratoija Nico Feuerbachin oheisteksteistä saakin pähkinänkuoressa faktat kaikista artisteista. Vihkosessakin on 34 sivua, sillä nyt cover-esittäjien lisäksi täytyy kertoa jotain myös siitä kopsatusta alkuperäisestä. Tuolloin syntyi myös hieno soul-tunnelmointi A Lucky Loser, jonka hieman myöhäisempi ja funkahtavampi otto lisensoitiin Chicagoon Checker Recordsin käyttöön. Barbara Perry tuo koosteelle naisenergiaa vuonna 1965 Fame-studioilla Muscle Shoalsissa tallennettujen country soul -balladin Welcome Home Baby ja hektisen vauhtipalan A Man Is A Mean Thing välityksellä. Myös Hayden sai tilaisuuden julkaista kokonaisen albumin omissa nimissään ja platalle sisältynyt kappale $16.88 alkoi myydä lupaavasti myös alueellisilla sinkkumarkkinoilla. Fameja Hi-merkeillä sittemmin nimeä saanut Jackson esittelee Kent-seiskan kääntöpuolella varhaisen versionsa omasta laulustaan Let The Best Man Win. Rauma Bluesissakin kesällä 2016 esiintymässä käyneelle mississippiläiselle (Wee) Willie Walkerille tarjottiin paikkaa Goldwaxin artistina niin ikään jo 1960-luvun puolivälissä, mutta debyyttijulkaisun hän sai merkillä tililleen vasta vuonna 1967. Quinton Claunchin ja Rudolph ”Doc” Russellin Memphisissä vuonna 1963 perustama ja hallinnoima Goldwax Records on päätynyt usein kokoelmantekijöiden kynsiin. Jimmy Hughes). Sooloartistinakin mm. Pienehkön itsenäisen yhtiön julkaisukatalogi ei tuottanut 1960-luvulla monia valtaisia listahittejä, mutta arvostus sitä kohtaan on kasvanut myöhemmin huimiin mittoihin. Viimeiseksi säästetty piano-vetoinen It’s Really Alright omaa selvää northern soul -potentiaalia, vaikkei edes demoäänitteen esittäjää ole onnistuttu tähän päivään mennessä selvittämään. Brittiläisten vakiintunut ässäkortti on tässä mielessä jo pidempään ollut ajatuksella ja visuaalisella silmällä 7-tuumaisia sinkkuja yhteen niputtavat ”deluxe”-boksit, joita täydentävät informatiiviset liitevihkoset ja jotka lupaavat silloin tällöin kuultaville myös entuudestaan julkaisematonta studiomateriaalia. Jäämme innolla odottamaan osaa kaksi ja ehkä muitakin hybridikonsepteja. Vielä kehnommin kävi chicagolaiselle ja jo valmiiksi nimeä saaneelle Lee ”Shot” Williamsille, jolle luvatun kolmen sinkun laajuinen Goldwax-diili kaatui vuonna 1967 siihen, että yhtiö oli päättänytkin satsata kaikki resurssinsa hyvässä nosteessa olleeseen James Carriin. 72 Blues News 1/2025 levy tutkailut jotakin, mikä ei tarkoita pelkästään esimerkiksi eksoottisen väristä värivinyylipainosta. Tosin vasta vuosikymmeniä jälkeenpäin. Ilmestyessään Sunin Phillips International -sisarmerkillä sinkusta ei muodostunut kansallista hittiä. Wynonie sai laulusta #6-hitin kuudeksi viikoksi Billboardin Jukebox-listoille. 1970-lukuisilla LP:eillä puolestaan pääsi tutustumaan The Ovationsin ja ryhmässä ajoittain sooloja laulaneen Sam Cooke -vaikutteisen Louis Williamsin kappaleisiin I Miss You ja What Did I Do Wrong. Vuonna 1938 syntynyt Hayden Thompson käväisi aurinkomerkillä tekaisemassa muutaman äänitteen, joista vuonna 1957 syntynyt intohimoinen rockabilly-coverversio Junior Parkerin Love My Babysta asemoi hänet aihepiirin kulmakivien joukkoon. Tosin tämä “Rhythm & Blues Goes Country“ pysyy aidatusti mustan musiikin puolella ja luo ryhdikkyyttä verrattuna vaikkapa saman levy-yhtiön “Destination“-sarjan harhailuihin eri genreissä. Nämä Bear Familyn erilaiset kokoelmasarjat ruokkivat vilkkaasti kognitiivistä dissonanssiani ja saavat ajatukset harhailemaan metafyysisesti kaikessa turhassa. Syystäkin. Goldwaxin lauluyhtyeet vaikuttavat olevan kattauksessa mukana lähinnä kappaleidensa kirjoittajien ansiosta. limusiininkuljettajana.. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Shotgun Boogie– Rhythm & Blues Goes Country, Vol. Ammattimies on myös luetteloinut kaikki lähteensä kansisivuille. Jorma Riihikoski HAYDEN HAYDEN THOMPSON THOMPSON Sings Johnny Cash, Elvis Presley, Carl Perkins And... Teema jatkaa mukavasti Ace/Kent Recordsin lanseeraamia “Where Country Meets Soul“ -kompilaatioita, jotka myöskin avartavat ajattelua amerikkalaisen juurimusiikkikirjaston vuorovaikutteisuudesta ja ristivedosta. 1 (Bear Family BCD17701) Tämä kokoelma lävähtaa käyntiin yhdellä suosikeistani, Wynonie Harrisin Good Morning Judgella, räväkkää aamutunnelmointia yöllisten kohellusten jälkitunnelmissa. Tuntuu kummalliselta, ettei James Carrin sykkivä tanssigroove vuoden 1969 kappaleella Your Love Made A U-Turn kelvannut julkaistavaksi sen enempää tämän Goldwaxin kultapojan kuin kenenkään muunkaan samasta O.B. Kuulasta harmoniavokalismia sisältyy vielä seitsemännellekin sinkulle The Righteous Brothers -hengessä herkistelevän Phillip & The Faithfulsin If You Love Her -balladin myötä. Kent-laatikko antaa nyt 14 aikoinaan pääosin varastohyllylle jääneelle esitykselle uuden mahdollisuuden paistatella päivänvalossa alkuperäiseksi tarkoitetussa formaatissaan. Doo wopia edustaa myös lauluyhtye The Crows biisillä No Help Wanted. Kakkoskiekolle kaavailtu To Me It’s Storming vuodelta 1967 oli imenyt sovitukseensa ja sävelkulkuihinsa suoria vaikutteita The Temptationsin My Girlistä. Edellisen tavoin vasta 1990-luvulla julkaistiin ensi kertaa myös Mack Vickeryn kirjoittama kaksimielisen rietas puhaltimien ja kuoron voimistama soulblues Who’s Been Warming My Oven?, jonka Carr levytti samoin 1960-luvun lopulla. Originaali versio on kuultavissa ensimmäistä kertaa vasta tällä boksilla. All respects. The Lyricsin popcorntyylisen balladin So Hard To Get Along (1964) oli rustannut James Carrin luottolauluntekijä Roosevelt Jamison, lattarihakuisella akustisella kitaralla somistettu The Vel Tonesin viihteellisempi I Do (1966) taas antoi syyn sisällyttää paketille siivun verran myös Goldwaxille erityisen arvokkaan kaksikon ”Spooner” Oldhamin ja Dan Pennin säveltuotantoa. Lauluntekijäkaksikko George Jackson ja Dan Greer suoriutuivat hienosti myös yhteislaulamisesta, vaikkei heiltä Goldwaxilla ilmestynytkään kuin yksi duosinkku
Ainoan kunnon jännitysmomentin virittääkin julkaisulle spontaanimmin pieksetty It’s My Own Business Chuck Berryn viimeisimpiin Chess-pitkäsoittoihin lukeutuneelta ja sisällöltään vähemmän ikiklassikkoja historiaan jättäneeltä LP:ltä ”Fresh Berry’s” vuodelta 1965. Tästä pitkän tähtäimen suunnitelmasta laulaja ei poikennut myöhemminkään, mikä konkretisoituu tälle kokoelmalle poimituilta vuosien 1995–2016 tallenteilta Suomesta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Ennen vuonna 2016 tapahtunutta vetäytymistä estradeilta ja Mighty Manin vakavaa (poismenoon vuonna 2020 johtanutta) sairastumista ”toisenlaisten tohtorien” eliksiiriä oltiin jaettu keikkayleisöille ympäri valtakuntaa satoja ja taas satoja annoksia. Suoranaisia yllätyksiä tämä kappalekimara ei tosin pumpun studiokiekkoihin perehtyneille nyt tarjoa. Dr. Pienoisen painovirheenkin mahdollisuus on toki aina olemassa. Entuudestaan julkaisemattomana houkuttimena on kiekolla lisäksi mukana ensimmäisen Suomessa vuonna 2006 ikuistetun albumin ”Hayden Thompson” sessioista säästynyt vaihtoehto-otto Elvis-klassikosta A Mess Of Blues. Neljännen ”Sleepwalk”LP:n mittava kiertue oli loppusuoralla marraskuussa 1986 Hakalan ja kumppaneiden pysähtyessä tutuissa puitteissa Keravan HotelliRavintola Kestihovissa. Pete Hoppula DOCTOR’S ORDER DOCTOR’S ORDER On Stage (PED PDLP6702, 10” LP) Noin 18 vuotta sitä riemua kesti. Suomessa ankaratahtinen kiertuearki kuitenkin tuotti tuloksia ja tiivisti yhtyeen soundia vuosi vuodelta. Nyttemmin maan tasalle jyrätty Swengi oli paikallisväestön keskuudessa pidetty ja erityisen kulttuurimyönteinen mutta puitteiltaan jo loppuaikoina perin rapistunut ravintola kaupungin keskustassa. Se jätti jälkeensä nyt Talsti-julkaisulla kuultavat viisi hyvälaatuista äänitettä, joita ei kuitenkaan varsinaisina levyversioina koskaan viimeistelty. Siksi on luontevaa, että rikospaikalle palataan nyt kenties viimeisen kerran juuri konserttidokumentointien merkeissä. ”Sherwoodin” kääntöpuoli on säästetty jälleen keikkamateriaalille. Talsti Recordsin PED-sisarbrändin kymppituuma tarjoaa vielä yhden mahdollisuuden tempautua osaksi rasavilliä menoa sekä palautella Swengissä joulukuussa 2007 ja maaliskuussa 2009 taltioitujen keikkanauhojen äärellä mieliin, miltä kulttimaineiset DO-bravuurit, kuten esimerkiksi heidän omat pitelemättömät kappaleensa So It Is, Big Bad Doc, When The Shit Hits The Fan ja Los Mas Rapidos Muchachos, Dr. Yhä 2020-luvullakin kokoonpanon arkistomateriaalia on julkaistu etupäässä CD-formaatissa – ja moneen otteeseen. Bad Sign”. Bartender olivat mukana Teksasissa 1985 purkitetulla albumilla ”Travlin’ Bone”, raisu Milkcow Blues vuoden 1984 ”Runaroundilla”, Pirates-jyystö Don’t Mention It taas vuoden 1983 esikoislevyllä ”Born Under... Pete Hoppula. Can’t Stay ja Lew Lewisin alkuperäissatoa edustanut Mr. Feelgoodin She Does It Right, Ronski Gangin Baby Baby tai vakiintuneesti seurueen show’t huipentanut Great Balls Of Fire/Tequila -sikermä oikein tämän päivän korvin ja kotioloissa annosteltuna soundaavat. Osansa sekä alakulosta että iloisemmista hetkistä urallaan saaneesta veteraanista välittyi näidenkin näytteiden mukainen sisäinen rauha ja vakaa luotto musiikinteon mielekkyyttä kohtaan myös tavatessamme vastaavissa merkeissä hollolalaisessa Petrax-studiossa syksyllä 2009 hänen ollessaan viimeistelemässä toista Bluelightpitkäsoittoaan ”Standing Tall” samaisen mm. Eräs Doctor’s Orderin henkisistä kotipesistä sijaitsi Järvenpäässä. Olli ja Janne Haaviston sekä Tommi Vikstenin tähdittämän huippukokoonpanon säestyksellä. Kappaleista ensimmäinen löysi paikkansa Bad Signin keikkaohjelmistossa, jälkimmäistä samoin kuin muita edellä mainittuja bändi ei sitä vastoin esittänyt livenä kuin hyvin sattumanvaraisesti, jos sittenkään. Sitä vastoin kolmikkona operoidessaan Tepon omat, kiltistikin sanoen teknisesti harmittavan rajalliset mutta kieltämättä maan rehvakkaimmin hyödynnetyt lauluvarat pääsivät parhaiten oikeuksiinsa nimenomaan livetilanteissa. Yhdelle vinyyliselle muistokiekolle vaikutti silti olevan yhä tilausta. The Piratesin, ZZ Topin ja Dr. Tuolla ”aikuistumisen” jaksolla Teppo Nättilän ylläpitämän räyhätrion onnistui saada kasaan peräti kymmenkunta pitkäsoittoa. Aikaisemmin nämä otokset ilmestyivät jo Bluelight-merkin vuoden 2007 kokoelmalla ”Travlin’ Bone – The Bad Sign Anthology 1983–1988”. Ja juhlittuja esiintymisiä, niitä seurueella riitti. Feelgoodin tunnetuksi tekemällä Baby Janella, Dionin suoraviivaiseksi pubijytäksi runnotulla The Wandererilla ja Paul Ankan samaan malliin uhitellulla nostalgiaklassikolla Diana Hakala keskittyi laulamisen ohella Bad Signin riveissä kakkosinstrumentikseen nostamaansa huuliharppuun ja säästi kitarasoolot kauttaaltaan bändin toiselle perustajalle Olli Pekkolalle. Studiossa ja äänilevyiltä käsin kansan kriittisimmät rivit vaikuttivat olleen helpoiten sulatettavissa Doctor’s Orderin toimiessa säestysorkesterina. Päinvastoin hän jatkoi uutta musiikkia aikaansaaneena artistina vahvasti nuoruutensa jäljillä sekä pitkälti juuri Sun-kollegoidensa Elviksen, Johnny Cashin ja Carl Perkinsin traditiota vaalien. Sillä Hakalan kitarasoolot kuohahtavat hetkittäin lähes Link Wray -lukemille saakka. Blues News 1/2025 73 levy tutkailut Enemmän tosimielellä hän palasi studioon vasta 1980-luvulla. Perustellusti levyn nostalgiateemaista valikoimaa täydentävät myös monet Thompsonin itsensä kirjoittamat kappaleet, kuten I Wanna Get Home, Drive Me Out Of My Mind ja Guns. Kulttuuriarvoiltaan ja fanikuriositeetteina ensijulkaisunsa ansainneiden mutta äänentoistoltaan kaikkea muuta kuin hifi-tasoisten bonus-esitysten These Boots Are Made For Walkin’ ja Sixteen Dollars Eighty-Eight Cents ($16.88) kerrotaan olevan peräisin Grand Ole Oprysta Nashvillen Ryman Auditoriumista ja nauhoituspäiväksi ilmoitetaan perjantai 6.5.1966. Vakiintuneimmassa rivistössään kitaristi Arto ”Grande-Archie” Hämäläinen, rumpali Kimmo ”Mighty Man” Oikarinen ja basisti Nättilä olivatkin tappavan varma yhdistelmä kenen tahansa rock’n’rollin päälle ymmärtäneen solistin taustalle. Niiden lisäksi armottoman keikkamaineen omannut pubikansan lemmikki levytti useampia kehuttuja albumeita yhdessä brittiveteraanien Mick Greenin, Johnny Spencen ja Pete Gagen kanssa. Makuasiat jäävätköön makuasioiksi, mutta holy moly, kylläpä nämä ”nuoret miehet” siihen aikaan ainakin rokata jaksoivat! Ja ei – lälläriballadeihin he eivät kajonneet silloinkaan. Niillä hän versioi edellä mainittujen ”miljoonan dollarin kvartetin” tuotantoa tunnistettavaan ja vuosien karttuessa yhä tunteikkaammaksi hioutuneeseen tapaansa. Feelgoodin jalanjäljillä heti alusta pitäen vakavasti ja suurella ammattiylpeydellä tekemisiinsä suhtautunut ryhmä olisi paremmalla onnella ja ennen kaikkea maantieteellisellä sijainnilla voinut nousta ties mihin, mutta kotikulmat ”Sherwoodin” maisemissa taisivat silti viedä voiton. Siellä yhtye tuntui yltyvän aina poikkeukselliseen kiihkoon, ja klubikansa tietenkin heidän mukanaan. Mikko Karmilan suoraan miksauspöydästään pelastama viiden esityksen suora oli taas kerran huippuvireessä olleen nelikon (Jallu Mantila rumpalina, Mela Salmela basistina sekä laulajana itse kirjoittamallaan spiidipäisellä r&b-shufflella Can’t Stay) soitannollista ylivoimaa. Pete Hoppula BAD SIGN BAD SIGN Sherwood (Talsti EDLP2433/ EDCD2433, 10” LP/CD) Viisi omassa leipälajissaan lähes ylittämätöntä albumia vuosina 1983–1988 julkaissut Bad Sign oli yhtye, jossa Keravan kolleista kuuluisin, Alpo ”Aikka” Hakala pääsi toden teolla näyttämään kypsyyttään ja osaamistaan muusikkona. Todistevalinnoiksi sopivat vaikkapa luennat Carl Perkinsin letkeästä Honey ’Cause I Love You’sta tai bluesiksi kääntyneestä Gone Gone Gonesta, herkän akustisen balladisovituksen saavasta Elviksen You’re A Heartbreakerista tai rullaavan boogie woogie -pianon kiihdyttämästä Johnny Cashin Hey Porterista. Saman session ennen kuulemattomia harjoitusnauhoituksia puolestaan edustavat ZZ Topin pippurinen Beer Drinkers & Hell Raisers sekä Otis Rushin jopa yllättävän vaitonaisen käsittelyn saava blues All Your Love (I Miss Loving), joilla niilläkin keskeiset soolot hoiti Pekkola. Koska kuulua radioshowta kuitenkin lähetettiin lauantaisin ja tiettävästi aina suorana, lienee tulkittavissa, että esitykset saattaisivatkin olla peräisin vuorokautta ennen varsinaista Oprya WSM-aseman kautta lähetetystä Friday Night Oprysta, jonka esiintyjäskaalakin oli hieman isäntäohjelmaansa laajempi. Siinä vaiheessa Memphisin ajoista oli vierähtänyt ”vasta” kolmisenkymmentä vuotta eikä Thompson muistellut menneisyyttään häpeillen. Virittäytyessään elokuussa 1987 viimeisen LP:nsä ”V” tekoon orkesteri suuntasi luottokeikkamiksaajansa Mikko Karmilan kanssa demosessioon Keravalle
balticbluesboogaloo2025.indd 1 balticbluesboogaloo2025.indd 1 11.12.2024 17:36:07 11.12.2024 17:36:07
12.4. Helsinki, Malmitalo Ke.9.4. Tampere, Glivelab Pe.11.4. balticbluesboogaloo2025.indd 1 balticbluesboogaloo2025.indd 1 11.12.2024 17:36:07 11.12.2024 17:36:07 www.lahdenbluesmafia.com Ennakkoon: Tiketti.fi 37 € / jäsenet 32 € Ovelta: 40 € / jäsenet 35 € Liput Liput Former BLIND BOY PAXTON THE BLIND BOYS OF ALABAMA Pe 9.5. TAMPERE, TAVARA ASEMA Ti 8.4. Kokkola, Kulttuurikorjaamo To 10.7. TAMPERE, TAVARA-ASEMA Pe 11.7. Helsinki, Savoyteatteri La 10.5. Helsinki, Korjaamo. Oulu, Kokardiklubi La
THE FEEL GOOD FESTIVAL 14.–16.8.2025 RAUMA Sinut on kutsuttu mukaan juhlimaan Rauma Bluesin 40-vuotisjuhlavuotta! raumablues.fi Osta liput pääkonserttiin