Saan paremman soundin sormillani. Meillä oli keikat Tampereella, Lahdessa ja Järvenpäässä ja esiinnyimme myös Rauma Blues -festivaalilla. kun soitan enemmän R&B-materiaalia, on Gibson Firebird. Tämän soittimen hinta on noussut ja siitä pyydetään nyt jopa 14 000 dollaria. Tapasin Chipin B.L.U.E.S on Halstead -klubilla, jossa olin keikalla. Fender Telecasterilla Muddy Waters -näytelmässä. Enkä siis tuntenut Chipiä vielä silloin. Levymerkit olivat paikallisia chicagolaisia, mm. Kappaleet löysivät myöhemmin tiensä joka puolelle, Eurooppaan, ja niistä tuli aikoinaan paikallisia hittejä. Hän ja hänen levy-yhtiönsä Evejim Records olivat reiluja ja sain rojaltini. – Arvelisin, että tein kolme tai neljä singleä 70-luvulla. Avin, Blue Rock ,Brainstorm ja Expo. Jammailimme yhdessä ja esittelin hänelle klubeja. Tuotin sen suurin piirtein itse vuonna 1988 . Buddykin oli yksi Scottin kitaristiveljeksistä. Ile Hämäläinen ja hänen veljensä toimivat keikkabussimme kuljettajina. Äänitimme singlen It Must Be Love ja The Emotions -yhtye lauloi siihen taustat. Junior Wells ja Junior Parker levyttivät myös siihen aikaan samalle merkille. Osan singleistä tein Scott Brothers Bandin, Walterin ja Howardin kanssa. Muistaakseni hän osti kotiinviemiseksi kitaroita ja vahvistimia. – Shirley Dixon, Willien tytär, joka on pyörittänyt Blues Heaven Foundationia, pyysi minua lahjoittamaan Gibsonini museolle. Sinulla on käytössä pari hienoa vanhempaa kitaraa, kertoisitko niistä hieman. – Totta, tein silloin ensimmäisen LP:ni ”Root Doctor” (Diamond Gem Records). Hänen isänsä omisti klubin ja soitimme siellä sunnuntaisin. Tapasin Leo Austellin, Archie Russellin ja Hillary Johnsonin, jotka ryhtyivät tuottamaan meitä. Muut artistit ovat levyttäneet myös mm. Teen parhaillaan studiossa cd:tä omalle merkilleni. Kuinka monta singleä olet levyttänyt. Tilalle hän sanoi pyytävänsä Gibsonilta minulle uuden kitaran. Hänestä oli paljon apua cd:n tuottamisessa. Ile tuli muutama vuosi myöhemmin käymään Chicagoon, jossa vasta sain tietää, että hänkin soittaa kitaraa. 1970-luvun alkupuolella bändissä oli mukana myös Donny Hathaway, mahtava tyyppi. Olin julkaissut ”Root Doctor” -LP:n ensin itse ja tein vasta sen jälkeen levystä sopimuksen Ichiban Recordsin kanssa. Evejim toimi itse asiassa paremmin kuin minun ja Acen versiosta tuli jonkinlainen hittikin. kappaleeni I Am In Your Corner, joka on julkaistu jollain kokoelmalevyllä, samoin kuin Don’t Feel Sorry For Yourself (Simeo & Charles Wilson, “Southern Soul & Party Blues, Vol. Soitimme paljon keikkoja sotilastukikohdissa, upseerikerhoissa ja muissa yksityisbileissä. – Tein kappaleen Fugitive, jonka Isaac Hayes äänitti Polydorille. – Pääinstrumenttini on puoliakustinen Gibson L-5, joka on ollut minulla jo pitkään. 2“). Blues News 2/2017 5 – Armeijan jälkeen perustin oman bändin nimeltä Roy Hytower & The Crowd Pleasers. Aina kun kyselin kitaraa kaupasta, minulle sanottiin, että saisin sellaisen tilaa. 1992 tuli ulos levy ”Cyber Sex”. Soitin myös Buddy Scottin yhtyeen Scotty & The Rib Tipsin kanssa. Tuliko ensimmäisistä singleistäsi paikallisia hittejä. – Kyllä, se on kokonaan omani. Olen aina kirjoittanut omat kappaleeni levy-yhtiöstä riippumatta. KAIKKI LÄHTEE OMASTA TATSISTA Tyylisi kitaristina on hyvin omanlaisensa. Chip tuli tauolla kysymään, mitä mieltä olisin esiintymisestä Suomessa. Vastasin, että tarjous kuulostaa mielenkiintoiselta, ja onneksi suostuin ehdotukseen. Menestystä tuli kyllä, mutta Ichiban ei oikein koskaan markkinoinut sitä. Kehitin tyylini ja soundini melko aikaisin ja soitan sormenpäilläni. – Ensimmäisen singleni tein pianisti Detroit Juniorin kanssa. 1980-luvulla tulivat sitten LP:t. Ostin sen aikoinaan vuonna 1970 Miami Beachissä. Wes Montgomery oli ensimmäinen, jonka näin soittavan tällaista kitaraa, ja ihastuin sen soundiin. Sitten tein muutaman oman singlen Blue Rock Recordsille. Sen nimi oli Since I’ve Been Away ja kuulin myöhemmin, että se julkaistiin Englannissa. Vaikka Wes Montgomeryn tekniikka oli myös samantapainen, on tyyli kuitenkin omani, enkä ole nähnyt kenenkään muun soittavan tällä lailla. Se minulla on ollut noin kymmenen vuotta ja se on uusintamalli, ei alkuperäinen. Vuosien varrella olen tietysti soittanut eri tilaisuuksissa eri kitaroilla, mm. Kaverinani oli Cornell Ward. Buddy Ace teki kappaleesta oman versionsa. – Siitä lähtien olen tehnyt kiertueita ja vuonna 1991 kävin Suomessakin Chip Covingtonin kanssa. Toinen kitara, jota käytän silloin tällöin, mm. ”Root Doctor” -LP ja samanniminen single olivat hittejä
Opin paljon yrteistä ja juurista tehdessäni tutkimustyötä. Millaisia suunnitelmia sinulla on. Klubi oli ollut aikaisemmin pianisti Ahmad Jamalin omistuksessa. Olen tehnyt cd:t omalle Root Doctor -merkilleni ja yritän saada jonkun isomman yhtiön kiinnostumaan niistä. Blues News 2/2017 7 Olet päässyt soittamaan monen blueslegendankin kanssa. – Kyllä, aina joskus kun bändin kitaristilla on ollut muita kiireitä. Tällä hetkellä hän on isoäitinsä luona. Williestä oli myös suuresti apua valmistautuessani Muddy Watersin rooliin teatterissa: hänellä oli paljon ensikäden tietoa. Se on mukavaa vaihtelua. Lääkkeet toimivat, koska ihmiset uskoivat niihin. Ne löytyvät kaikki netistä sekä omilta sivuiltani www.doktulatrice.com. Hänestä oli hyötyä monelle. – Kirjoitin aikoinaan Root Doctorin, koska isäni oli sellainen oikeasti. Kun itse sain ikää, ymmärsin yrttien ja juurien voiman. Hänen äitinsä menehtyi rintasyöpään ja minä pidän nyt huolta, että hän ehtii kouluun ajoissa ja haen hänet myös sieltä kotiin. soittamaan muutaman kerran Muddy Watersin ja Buddy Guyn kanssa silloin kun Buddylla oli Checkerboard Lounge -klubinsa 43. Daddy Jack oli aikansa parantajalegenda. kadulla South Sidessa. 80-luvulla soitin muutaman keikan Willie Dixonin ja Bo Diddleyn kanssa North Sidessa. Minulla on myös kaksi aikuista tytärtä.. – Kyllä, klubeissa oli usein mahdollisuus jammata ja sitä kautta saada muutama keikka. – Olen tehnyt neljä cd:tä, joissa kussakin on 11-12 kappaletta. Root Doctor syntyi tämän kaiken tuloksena. Kuinka monta levyä olet tehnyt ”Root Doctor” -pitkäsoiton jälkeen. – En tee tällä hetkellä paljoakaan kiertueita nuorimman tyttäreni vuoksi. Hänelläkin on oma tyylinsä. Pääsin mm. Soitin myös pari keikkaa Howlin’ Wolfin sekä Junior Wellsin ja James Cottonin kanssa Pepper’s Loungessa, kun se muutti paikkaa 13th & Michigan-kadun kulmaan. Hän teki kaikenlaisia lääkkeitä yrteistä ja juurista ihmisille, jotka tulivat hakemaan häneltä apua. Olet esiintynyt myös Billy Branch & The Sons of The Blues -kokoonpanossa. Levyt ovat “Deadbeat Dad”, “Peterbilt”, “I’m In Your Corner”, “Trifecta”, vuosien 1966–2013 materiaalia sisältävä kokoelma “Dirty Stinkin’ Blues” sekä viimeisin “Blues Cruise”. Yhdellä levyistä on myös mukana laulamassa bluesia silloin 9-vuotias tyttäreni. KOTIOPPINUT JUURITOHTORI Kerro kappaleen Root Doctor taustoista. – Olin aina halunnut laatia aiheesta kappaleen ja kun teimme Jackie Taylorin kanssa näytelmän ”Root Doctor” kappale Daddy Jack oli mukana produktiossa
Temple Records tarvitsi minua, toimin siellä. Willie Clayton, B.B. Moni artisti otti yhteyttä minuun ja toivoi minun laulavan heille, mutta en tiennyt millä merkillä he työskentelivät. Joskus artistin lauluosuus oli jo selvä, mutta kun siihen lisättiin taustalaulu, kappale saattoi saada aivan uuden sisällön, mikä tietysti ei ollut tarkoitus. Blues News 2/2017 9 – Jos olin käytettävissä, tein töitä Malacolla ja mikäli esim. Olin myös mukana kaikilla Johnny Taylorin Malacolle tekemillä albumeilla. Rakastan silti juuri Malacon kanssa työskentelemistä. Just Because on yksi mielilauluistani hänen kanssaan. MALACO RECORDS – En ollut koskaan Malacon palkkalistoilla vaan sain kiinnityksen yksittäisiin levytyssessioihin. Ehdoton suosikkini on kuitenkin hänen kappaleensa Everything’s Out In The Open. Joskus teimme päinvastoin ja aloitimme taustalaulusta, jonka jälkeen artisti lisäsi siihen oman laulunsa. Hän teki laulunsa oman mielensä mukaan ja meidän piti sitten sopeuttaa osuutemme siihen. Muutamia muita artisteja Malacon ohella olivat esim. Johnny Taylor oli niin nerokas, että hän hoiti oman osuutensa yhdellä otolla. Siitä tulee intohimo.” artistin kanssa samaan aikaan studiossa tai jos äänitys oli tehty etukäteen, lisäsimme siihen taustalaulumme. Toisissa tapauksissa ja eri artistien kanssa teimme taustat ensin, jotta artisti saisi paremman tuntuman kappaleeseen. Rakastan näiden laulujen sointuja.. Olen tehnyt töitä ja laulanut kuorossa mm. Sitten olin joko ”Vähän aikaa kuorossa toimittuani huomasin rakastavani sitä. Ainoa, mikä minua kiinnosti oli itse levytettävä materiaali eikä niinkään se yhtiö, jolle he tekivät töitä. – Alkuperäinen Mr Big Stuff, jonka esittää Jean Knight on yksi tunnetuimpia kappaleita jossa lauloin (Staxin miljoonamenestys, mutta Malacon tuotantoa, joka myytiin heille, koska kukaan muu ei sitä silloin halunnut – toim.). King ja Lou Rawls, mutten voi millään muistaa kaikkien nimiä. Se johtuu niistä harmonioista ja sointuvista äänistä, joista taustalaulu muodostuu. Jos se sopi minulle, otin tarjouksen vastaan. Hillin, Mel Waitersin ja Frederick Knightin kanssa. Se toimi seuraavasti: Jos esim. Bobby Bland oli studiossa, minulle soitettiin ja kysyttiin olisinko kiinnostunut tekemään levytyksen hänen kanssaan. Denise LaSallen, Latimoren, Johnnie Taylorin, Bobby Blandin, Little Miltonin, Poonannyn, Z.Z
Oma poikani taas nauhoittaa sekä tekee mainoksia ja promootioita. Kuten sanottua, Malaco on taas elpymässä tornadon hävityksestä. Nyt kuulostaa siltä että kehun itseäni, joten lopetan tähän. En kuitenkaan tule koskaan jättämään musiikkiteollisuutta. Minulla oli tarve näyttää, että se oli minun osuuteni, ja että minä vastasin siitä. Olin samaan aikaan Acen ja Malacon kirjoilla. Denise LaSallen Malaco-levytyksillä. ELÄMÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄ – Kuten tiedätte, tornado tuhosi Malacon rakennuksen ja sen jälkeen he ovat yrittäneet saada kaiken taas järjestykseen. Näitä artisteja ihailin koko nuoruusikäni ja niin sitten kävi, että sain myös laulaa heidän levyillään.. Malacolla on hyvä äänitystekniikka ja ihmiset ovat mukavia, joten rakastan työntekoa heidän kanssaan. – Minulla on ollut suuri kunnia saada työskennellä näiden suurten artistien kanssa ja osallistua mm. Minullakin on oma yhtyeeni, joten en tahdo matkustella liian kauas. Tein töitä Frederick Knightin kanssa koko ajan ja hän on minulle kuin oma setäni. Tein myös töitä Z.Z. Kuten sanoin, pystyin toimimaan näin, koska he soittivat ainoastaan sillloin, kun minua tarvittiin. Yleensä yritän olla osallistumatta artistien esiintymisiin, sillä usealla heistä on kiertueillaan omat muusikkonsa ja bändinsä. Yhteistyökumppaneihini lukeutuivat mm. Vincent toimi Pearlissa lähellä Jacksonia ja osallistuin moneen hänen artistinsa levytykseen. Hänen tyttärellään on lauluyhtye The Love Notes ja hänen poikansakin on poikkeuksellisen hyvä laulaja. Veljeni Malcom Shepherd laulaa ja toimii erään bluesbändin rumpalina ja esiintyy joka maanantai-ilta Jacksonin Hal & Malissa. Mutta syy miksi kiersin Johnnie Taylorin kanssa oli yksinkertaisesti se, että rakastan hänen musiikkiaan ja hänen tarttuvaa energiaansa. Hillin kappaleella Down Home Blues, johon suunnittelin taustalaulun. Hän esiintyy myös kanssani monella Malacon taustalevytyksellä. Johnnie oli antelias ja rakastin hänen bändiään. Luonnollisesti rakastin myös tekemiämme taustoja hänen musiikilleen ja olin tarkkana, että ne tehtiin lavallakin oikein. Tulen silti aina rakastamaan sitä. – Esitän myös gospelia, mutta minulla on sisko, joka on todellinen gospellaulaja. Johnnie Taylorin yhtyeessä vuoden tai pari ennen hänen poismenoaan. Suunta on nyt kuitenkin taas nousujohteinen, kun Malaco on saanut uudet kauniit tilat. Niin kauan kun pystyn laulamaaan yhdenkin nuotin oikein, tahdon pysyä osana sitä – vaikka musiikki ei tällä hetkellä olekaan ykkössijalla elämässäni. Heidän seinillään on niin paljon historiaa kuvien kera. Olemme musikaalinen perhe, joten en todellakaan ole ainoa musiikkia harrastava joukossamme. Kiersin mm. 10 Blues News 2/2017 – Osallistuin myös Bobby Blandin Malacoalbumien kuten “Members Only“ tekoon, samoin kaikkien Latimoren julkaisujen, joilla oli aivan ihania kappaleita. Olemme juuri saaneet valmiiksi Grady Championin uuden albumin. Lisäksi työskentelin mm. Johnnie Taylorin tai Bobby Blandin levyntekoon. – Minulla on yhä oma bändini These Days ja olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta. Tämä on johtanut siihen, että on ollut vaikeaa toimia kuten ennen: moni artisti on joutunut tekemään paljon muita juttuja ja kuorolaulua kaipaavat artistit ovat vähentyneet. JOHNNIE TAYLORIN KANSSA KIERTUEELLA – Olen myös tehnyt muutaman livekeikan eräiden taustalaulamieni artistien kanssa. kappaleella Until You Get Enough Of Me. Pat Brownin sekä J.T. – Minulla on oma perhe ja lapsenlapsia, joten juuri nyt he ovat etusijalla. Olemme pysyneet yhdessä niin kauan, koska meillä on musiikillisesti laaja skaala ja esitämme kaikkea äärimmäisestä jazzista funkbluesiin, lisäten siihen vielä ripauksen old school -R&B:tä ja hiukan countrya. Willie Clayton, Robert ”The Duke” Tillman sekä Ronnie Lovejoy, joista viimeksi mainittua todella rakastin, ja vihaan sitä tosiasiaa, että hän jätti meidät aivan liian aikaisin. ACE RECORDS – Tein myös töitä Johnny Vincentin ja hänen omistamansa Ace Recordsin kanssa. Esiinnyin Lovejoyn taustalla esim. En tunne kovinkaan hyvin yhtiön nuorempia artisteja, mutta arvostan heidän työtään. Soitamme ympäri maata, joten olen vielä reilusti mukana musiikiympyröissä. Watkinsin kanssa. Lisäksi ääntäni kuullaan mm
2017 SATURDAY MAIN CONCERT: Eric Gales Earl Thomas Shakura S'Aida Travellin' Brothers Capricorn Brothers Band Since ‘86 Since ‘86 FRIDAY NIGHT CLUBS AT LOCAL RESTAURANTS Keskiviikko klo 19-01.00 P r e M i d s u m e r J a m b o r e VIRGIN OIL, HELSINKI THE DETONATORS (Australia) LEROI BROTHERS (USA) Sultans Of The Jungle (SUOMI) 21.6. Aug. FRIDAY NIGHT CLUBS AT LOCAL RESTAURANTS raumablues.com 32nd Traditional Blues Happening Rauma, Finland 11.-12. Presents w i t h "First Time in Europe" "Austin Legends Back in Finland" Dj Butcher Pete LIPUT: 40,Enako Tiketi 45,Ovelta Levymynti: ww.junglerecords.fi
Keskiviikko klo 19-01.00 P r e M i d s u m e r J a m b o r e VIRGIN OIL, HELSINKI THE DETONATORS (Australia) LEROI BROTHERS (USA) Sultans Of The Jungle (SUOMI) 21.6. Presents w i t h "First Time in Europe" "Austin Legends Back in Finland" Dj Butcher Pete LIPUT: 40,Enako Tiketi 45,Ovelta Levymynti: ww.junglerecords.fi
Sonny Boy Magnussonin oman termistön mukaisesti käytän hänestä artikkelissa nimeä Äijä, sillä jos Äijä kutsuu jotakuta Äijäksi, on se suurin kunnianosoitus, jonka voi saada – kuten Iso-Äijä (rouvansa) ja Pikku-Äijät (poikansa). oikeita blueslevyjä, Muddy Watersia, Howling Wolfia ja Little Walteria ym. Pitkän linjan musiikkivaikuttaja Ilpo Saunio totesi heti tuoreeltaan konserttiarvostelussaan: ”Jussi Raittisella oli jälleen mukana pari uutta löytöä, kitaristilahjakkuus Pekka Järvinen ja ilmeisestikin maan paras huuliharpisti Sakari Helle, joiden yksityisiä suorituksia oli ilo kuunnella.” Harpin lopetettua Äijä liittyi vuonna ’66 perustettuun Hojas-yhtyeeseen. Bändi oli aiemmin soittanut enemmän popja rockkappaleita, mutta Äijän myötä se muuttui tuota pikaa bluesyhtyeeksi. Kaksikko Äijä ja Albert olivat myös mukana Jussi Raittisen kokoamassa Muddy Watersin konsertin lämmittely-bändissä marraskuussa ’70. Helsingissä 15.5.1947) on määrällisesti vähäisten levytystensä vuoksi tullut suurelle yleisölle vähemmän tunnetuksi, mutta hänen merkitystään suomalaisen bluesin edelläkävijänä moinen ei vähennä. Ensimmäinen radioesiintyminen olikin jo 70-luvun taitteessa Pekka Gronovin ”Bluesin maailmasta” -ohjelmassa. Kitaraa soitti jonkinlaista kulttimainetta Helsingin seudulla nauttinut Pekka ”Albert” Järvinen ja myöhemmin Jukka Hauru. Sekaan mahtui yleisöä viihdyttämään myön ns. Äijän bluesherääminen tapahtui monen muun lailla 60-luvun puolivälin paikkeilla. Se on vuosikymmenten aikana nähnyt monia vaiheita, mutta levytykset sen sijaan ovat jääneet vähiin. Tuolloinhan oli esimerkiksi Chicago Overcoat jo 70-luvulla tehnyt Finnish Blues Societyn julkaiseman EP:n ja kaksi albumia Love Recordsille. Edellä mainittujen ohessa kuvioon tupsahti tietenkin vielä itse ”Äijä”, Sonny Boy Williamson (# 2) eli Alec ”Rice” Miller. Etukanteen kun on päässyt poseeraamaan keikkakalustoa pursuava matkalaukku, kun bändin poikia ei kansikuvakeikistely kiinnostanut. Hänestä tuli Suomen Äijän tärkein vaikuttaja, jonka mukaan syntyi myös taiteilijanimi Sonny Boy Magnusson. ”Bluesbreakers With Eric Clapton” -albumin HONEY AALTONEN avausraita, alkujaan Otis Rushin All Your Love pysyi pitkään myös Äijän keikkojen avauksena. Sonny Boy Magnusson, Magnus, alias Äijä, ristimänimeltään Sakari Helle, on tullut varmasti tutuksi niin lehtemme lukijoille kuin kotimaista bluesia vähänkin enemmän seuranneille. 20 Blues News 2/2017 SONNY BOY MAGNUSSON 70 V.! ”Zai zai zai” sanoi Äijä, kun tikus munnarilla bluussia skulas! E ipä tainnut otsikko olla ihan korrektien journalististen tapojen mukainen, mutta ne jotka syntymäpäiväsankaria vähänkin tuntevat, ymmärtänevät sen sopivan kuin... Hojas sai kunnian toimia 70-luvun alkupuolella rehvakasta paluuta rock-markkinoille tehneen, vuonna ’60 Suomen rock-kuninkaaksi nostetun RockJerryn lämmittelyettä säestysyhtyeenä. Vasta vuonna ’80 yhdistyksemme Blue North -levymerkki julkaisi bändin ensimmäisen EPlevyn. alkoi saada täällä Siperian-perukoillakin, syntyi kiinnostus alkuperäiseen Chicago-bluesiin. vanhan ajan rock’n’rollia, mutta pääpaino pysyi bluesissa. Kun ns. Sakari Helle (s. Hojas tuli sittemmin olemaan Äijän (toistaiseksi) tunnetuin – tai ainakin (myös toistaiseksi) pitkäikäisin yhtye. Kotimaisen blueshuuliharpun historia oli valmis alkamaan! Vuonna ’68 Äijä perusti Suomen ensimmäisen bluesyhtyeen. 1” (BN 1001), vaikka se myös ”matkalaukku-levynä” tunnetaan. ”Rakkaalla lapsella” on tunnetusti monta nimeä, joten edellä mainittujen lisäksi Äijä on tunnettu myös Feijana, Kahden kaljan Luciferina, Otaniemen pontikkapannun vartijana ja Skunkkiniemen kreivinä. Jopa maamme epävirallinen huuliharppuruhtinas Pepe Ahlqvist on tunnustanut velkansa Helteelle: ”Toi oli kuitenkin se ensimmäinen”, kommentillaan. Se sai nimekseen Harp, tuon bluesille ominaisen pienikokoisen, mutta usein suuriäänisen instrumentin, huuliharpun myötä. Tuolloin ensimmäinen esikuva (kuten monella muullakin) oli luonnollisesti John Mayall. Ensimmäisen FBS:n Hojas-levyn nimi oli yksinkertaisesti ”Finnish Blues Vol. Ehtona oli tosin se, että blues piti Harp, 1969 Hojas, 1969. Sen sijaan kiinnostus bluesia kohtaan Suomessa oli kasvussa, joten vuonna ’83 Hojas sai LP-sopimuksen Polarvoxin kanssa
Cry Some Tears voisi nimen perusteella olla nyyhkyhidas, mutta vielä mitä, kyseessä on mitä vauhdikkain junakompilla etenevä terävästi sovitettu menopala, jossa aikaisemmin mainitsemani Sam Cooke -vaikutteet tulivat upeasti esiin. George Weissin säveltämä You’re Only Young Once on pehmeämpi ja popahtavampi, taustalla avustavan tyttökuoron osalta melkein imelän oloinen pikku balladi. Valitettavasti liisaus isommalle firmalle ei auttanut, vaan hieno levy jäi huomiotta. Hän teki Landsin kanssa muutaman raidan, osan niistä Bellin studiolla Teacho Wiltshiren toimiessa edelleen päävastuullisena sovittajana. Nimistä voi jo arvata, että a-puoli oli doo wop -henkistä tyylittelyä, vahvasti laulettua, mutta vailla erityisansioita. Hoagy Landsia on luonnehdittu Sam Cooke -henkiseksi lämpimäksi tenoriksi, osittain jopa jäljittelijäksi. 22 Blues News 2/2017 PEKKA TALVENMÄKI H oagy Lands oli yksi niistä 60-luvulla vanhaa kunnon soulia levyttäneistä miesartisteista, joiden kohtalona oli jäädä suurten nimien varjoon. Myös Goodnight Irene on mielestäni hieno ja täyteläinen esitys, vertailuja Leadbellyn kuolemattomaan esitykseen en edes yritä tehdä. Muutamasta loistolevystään huolimatta Lands ei kyennyt murtautumaan aivan kärkeen, koska Berns uhrasi parhaat sävelmänsä ja tuotoksensa varmemmille listanimille. Levymerkki Willow on sekin minulle outo, ainakaan kyseessä ei voi olla Mickeyn ja Sylvian Willow, joka perustettiin vasta 60-luvun alussa. Kummallisinta asiassa on se, että Lands sai levyttää monen vuoden ajan arvostetuimpiin soultuottajiin kuuluneen Bert Bernsin ohjauksessa, hän oli itse asiassa eräs Bernsin ensimmäisistä ”löydöistä” ja mestari itse on arvioinut hänet yhdeksi suosikkiartisteistaan. Muistutan kuitenkin, että It Ain’t Easy As That tunnetaan paremmin Bernsin tuottamana tyttöversiona, esittäjänä The Elektras, joka yleensä levytti käyttäen nimeä Baby Jane & The Rock-A-Byes. Hänen isänsä oli kuubalainen ja äidin suvulla oli vahva intiaanitausta. Tarina sinällään on mitä mahtavin, sanoitus sisältää nimittäin härkätaistelijan itsetilityksen ja esitys tavallaan huipentuu taustakuoron taistelukohtaushuokauksiin. Usein Landsin laulu lipsahti kömpelöksi ja repivän raastavaksi, mihin osaltaan vaikutti Bert Bernsin suosima kolkko deep-linja. Vuonna ’63 Berns tuotti seuraavan, taas kerran erinomaisen singlen: ABC Paramount 10392 Tender Years I’m Yours Olen ehkä väärässä, minun korvissani I’m Yours kuulostaa hitusen erilaiselta kuin MGM:n hyllyille jäänyt versio. Hän syntyi New Brunswickissa New Jerseyssä 4.5.1936. Mitään moitittavaa en niistä keksi, erikoissuosikkini on vahvasti meksikolaisvaikutteinen White Gardenia, josta löytyy Bernsin myöhemmille tuotoksille tyypillisiä oivalluksia torvia ja meksikolaiskitaraa myöten. Hoagland Sr. Mielestäni tyttöversio on parempi. Julkaisuun asti ylsi neljä raitaa: MGM 13041 My Tears Are Dry It’s Gonna Be Morning 13062 Goodnight Irene It Ain’t Easy As That My Tears Are Dry on ehdottomasti Hoagy Landsin upein levytys, dramaattinen ytimiin käyvän alkupompottelun sisältänyt deepsoulballadi, jossa yhdistyivät Sam Cooke -esikuvan tyylikkyys ja Walter Rhodesin tai Kip Andersonin tasoinen raastavuus. Nuoren Victorin musiikkikouluista ei ole erityistä kerrottavaa, ensimmäinen yhtye oli nimeltään The Dynaflows, jonka hän perusti teini-iässä tovereidensa (Billy Terrell, Major Williams, Leroy Pitman, Robert Grand) kanssa. Tender Years ei ole Brook Bentonin ja Conway Twittyn levytyksistä tuttu countrysoulballadi, vaan Bernsin oma sävelmä, siisti nyyhkyraita sekin. Lighted Windows on balladipuoli, vanhahtavaa doo wop -henkisen kuoron avustamana laulettua hienostunutta early soulia. Miten vain, kyseessä on pikkunätti, vahvan jousitaustan ja kuoron sisältänyt balladi. Molemmat puolet ovat sympaattisia, mutta kömpelöitä 50-luvun lopun esityksiä. BABY LET ME HOLD YOUR HAND Kaikista Hoagy Landsin levyistä on mustan musiikin ystävien keskuudessa eniten keskustelua herättänyt vuoden ’63 lopussa julkaistu single:. Tuo yhtye ei saanut levyttää, ei myöskään The Heart Drops, jossa Victorin kavereina lauloivat Bobby Thomas, Harvey Drayton, Lorenzo Howell sekä veljekset George, Mayola ja Charles Gregory. VARHAISTIEDOT Hoagy Lands oli viralliselta nimeltään Victor I. Sinkkujen b-puolet ovat kevyempiä, hyvin laulettua 60-luvun alun varhaissoulia nekin. Sellainen hän kiistämättä parhailla levyillään olikin, mutta ei päässyt esikuvansa kanssa samalle tasolle laulun sulavuudessa. Näin siitäkin huolimatta, että hänen parhaat esityksensä on hyväksytty alan, eritoten deep soulin merkkiteosten joukkoon. Ei parasta Landsia, mutta mukava raita kuitenkin. MGM-vaiheesta jäi julkaisematta neljä raitaa, I’m Yours, I’m Gonna Be A Long Time Forgetting You, Mary Sue ja White Gardenia, nekin kaikki parin Wiltshire & Berns johdolla tehtyjä. TEACHO WILTSHIREN JA BERT BERNSIN HOIVISSA Taiteilijanimi Hoagy Lands otettiin käyttöön vuonna ’60, jolloin ilmestyi Teacho Wiltshiren sovittama ja Morty Palitzin tuottama single: Judi 054 (I’m Gonna) Cry Some Tears Lighted Windows Levy julkaistiin saman tien paremman jakelun toivossa numerolla ABC-Paramount 10171. Victorin pääsy levyttämään tapahtui edellä kerrotun perusteella vähän töksähtäen, vuosi oli ’58, jolloin nimellä Bubbi Hoag julkaistiin single: Willow 102 Ooh-Be-Dooh You’re Only Young Once Singlen etiketeissä ei ole mainintoja taustakuoroista, tuottajista eikä muista detaljeista. Vaikka menestys jäi paikalliseksi, kiinnitti single pinnalle pyrkineen tuottaja Bert Bernsin huomion. Hienoista levyistä ja kovan luokan taustamiehistä huolimatta Hoagy Landsin ura eteni ilman menestystä
Animals-singlen tiedoissa on merkintä trad, arr. Tämä ei tietääkseni levyttänyt sävelmää ennen kuin vanhoilla päivillään, mutta esitti sitä lavoilla. Solomon Burke levytti tarinan pari vuotta myöhemmin, silloinkin tuottajana oli Bert Berns. Von Schmidt ilmoitti asiaa kysyttäessä, että koko juttu perustui Blind Boy Fullerin levytykseen ja siitä syntyi käsitys, jonka mukaan kunnia sävelmästä kuului Fullerille. Hänen tuttavapiiriinsä kuului samoin ajattelevia nuoria muusikoita, kuten Bob Dylan (tuolloin vielä nimellä Huck Finn), Geno Foreman ja Dave Van Ronk. Ei muuten kuin että Baby Let Me Hold Your Hand oli sama sävelmä tai ainakin muunnos siitä. Levy antoi aihetta lisäihmettelyyn, kun huomattiin, että se oli poimittu Bob Dylanin ensialbumilta (samalta, jolta Animals löysi The House Of The Rising Sunin). Rev. Myöntää täytyy, että yrittäessäni verrata toisiinsa esimerkiksi Rosetta Howardin ja Hoagy Landsin levytyksiä yhtymäkohdat jäivät puhtaaksi arvailuksi. Jos Landsin versio olisi päässyt listoille, asiasta olisi voinut nousta isompikin häly. 60-luvun tyttönäkemyksen esitti Jackie deShannon, tuolloin säveltäjäksi merkittiin pelkästään Eric Von Schmidt. Se levytettiin ensimmäisen kerran vuonna ’35 nimellä Don’t Tear My Clothes, esittäjänä esimerkiksi Big Bill Broonzy -yhteyksistään tuttu The State Street Boys. Baby Come On Home alkaa komeasti monologilla ja kohoaa vähitellen uljaaksi deep-balladiksi Bernsille tyypillisine meksikolaisvaikutteisine kitaroineen ja vahvoine tyttökuoroineen. Animals-version ilmoitus trad. Gary Davis oli hänen oppiisänsä ja on hyvinkin mahdollista, että hän kuuli Baby Let Me Follow You Down -teeman nimenomaan Davisiltä. oli ilmeisen oikea, kyseessä näyttää tosiaan olleen perinteinen folk-blues. Ratkaisematta jäi, miksi eräissä Dylan-merkinnöissä on kolmanneksi säveltäjäksi ilmoitettu Dave Van Ronk. Gary Davis puolestaan tuli kuvioon siksi, että Von Schmidt oli vääntänyt tarinaa Davisin levyttämää Please Baby -nimistä bluesia lainaten. Näin ei kuitenkaan ollut. Vuonna ’62 ilmestyi LP “George Hudson Presents Dance Time“ (Capitol T-1697), jolla Lands esitti näkemyksensä Gene & Wendellin tanssiinkutsusta The Roach. Hän levytti laulun itsekin vuonna ’64, tuolloin sävelmän tietoihin merkittiin trad. Mainittakoon vielä, että Lightning Hopkinsin Baby Don’t You Tear My Clothes on sama sävelmä tai muunnos siitä ja että bluesin puolelta löytyy muitakin näkemyksiä, ainakin Champion Jack Dupreen levytys vuodelta ’67. Foreman omisti Blind Boy Fullerin savikiekkoja, niiden joukossa laulun Mama Let Me Lay It On You, jota hän esitteli Von Schmidtille sillä seurauksella, että tämä kehitti siitä oman modernin näkemyksensä. Price. Singlen b-puoli on popahtavampi ja vähän sekavampi, hienosti laulettu sekin ja Sam Cooke -vaikutteet ovat a-puolta selvemmin esillä. Blind Boy Fuller puolestaan levytti oman muunnelmansa vuonna ’38. Hän oli avustavana tenorina Bernsin tuottamalla Driftersien hittisinglellä Under The Boardwalk, joka levytettiin keväällä ’64. Sen puolestaan kuuli Bob Dylan syksyllä ’60, kun kaverukset palailivat opiskelijahämyilyistä kämpille iltaa jatkamaan. Seuraavalta vuodelta löytyy Washboard Samin levytys ja vuodelta ’37 kaksikin versiota esittäjinään The Harlem Hamfats ja Rosetta Howard, viimeksi mainitun levytys nimellä Let Your Linen Hang Low. Atlantic 2217:n etikettiin merkittiin säveltäjiksi Russell (= Bert Berns) ja Wes Farrell. GIVE ’ÉM SOUL 60-luvun alkupuolen kummallisuuksiin kuuluivat eräänlaiset halpis-EP:t ja -LP:t, joilla tarjottiin tuntemattomien artistien versioita ajan huippuhiteistä. Varmalta näyttää, että Berns poimi sävelmän Dylanin albumilta ja hänen harhautuksensa unohtui Animals-pohdintojen alle. Sotketaan kuviota vielä lisää sillä, että Davis on antanut hieman katkeralta haiskahtavan haastattelun, jossa hän totesi, että Mama Let Me Lay It On You oli itse asiassa hänen ideansa, joka näppärästi siirrettiin Blind Boy Fullerin ansioihin. Originaali oli iso r&b-hitti, parhaimmillaan sijalla 14., mutta se ei kelvannut valkoiselle teininuorisolle, ehkä siksi että se oli yksi ”Land of 1000 dances”. Hetken mielijohteesta päätin vielä tarkistaa, löytyykö aiheesta muita brittilevyttäjiä kuin The Animals. Vuonna 2002 kuollut Van Ronk oli kuten muutkin edellä mainitut 50-luvun lopun nuorukaiset mielenkiintoinen nimi juurimusiikin historiassa, hän muun muassa oli vahvasti laatimassa sovitusta Dylanin House Of The Rising Sun -versioon. Hänen esityksensä oli loistava, mutta en silti menisi sanomaan, että se oli Hoagy Landsin originaalia parempi. Yhdistelmästä Bert Berns ja Atlantic löytyi vielä yksi Hoagy Landsiin liittyvä maininta. Sävelmän historiassa on monenlaisia käänteitä, tässä oma näkemykseni. Hoagy Lands oli mukana kahdella Hudsonin koosteella. Dylan muokkasi laulua mieleisekseen, levytti sen ja merkitsi rehellisenä miehenä Von Schmidtin levylleen säveltäjäksi. Aihe oli tuttu, koska Davis ja Blind Boy Fuller olivat kaveruksia jo 30-luvulla. Miten tämä kaikki liittyy Hoagy Landsiin. Blues News 2/2017 23 Atlantic 2217 Baby Come On Home Baby Let Me Hold Your Hand Molemmat puolet ovat erinomaista Bernssoulia. Siinä melkein kaikki. Solomon pääsi r&blistalla komeasti sijalle 31. Eric Von Schmidt oli saksalaisen, Kolmannen Valtakunnan pelottamana Amerikkaan muuttaneen taidemaalarin poika, joka kiinnostui 50-luvun lopussa folk bluesista ja folkista ylipäätänsä. Levy sellaisenaan olisi tuskin ollut suurten saivartelujen arvoinen, mutta aina tarkat brittiharrastajat huomasivat, että Animals-yhtyeen keväällä ’64 levyttämän ensisinglensä a-puoli, nimeltään Baby Let Me Take You Home, joka käväisi brittilistoilla sijalla 21., oli itse asiassa sama sävelmä Animals-muottiin sovitettuna. New Yorkissa toiminut radiomies George Hudson oli yksi tuonkaltaiseen touhuun erikoistunut tuottaja. Siellä se esiintyi nimellä Baby Let Me Follow You Down ja säveltäjiksi oli merkitty Rev. Hienoa ytimiin käyviä levytyksiä olivat molemmat. Nämä nimet löytyvät myös Bernsin itsensä tuottamalta The Mustangs -nimisen yhtyeen singleltä Baby Let Me Take You Home (Keech 6002), joka kuulostaa kehnohkolta Animalskopiolta. Rev. Gary Davis & Eric Von Schmidt. Varsinkin folktyttö Marianne Faithful kiinnosti, mutta etsintä tuotti hudin 60-luvun osalta, sen sijaan Marianne on levyttänyt sävelmän viitisen vuotta sitten cd:lle “Chimes Of Freedom“
The Red Baron ja Music Explosionin A Little Bit Of Soul. Landsin esittämä laulu oli tyypillinen raskaanoloinen italiaanoiskelmä Io Non Volevo, joka jäi paremman tarjonnan varjoon, mutta löytyy sentään aiheeseen tarttuneilta muistelukoosteilta. Hän oli sovittajana myös levyllä “George Hudson Presents Give ’Em Some Soul“ (Capitol T-1734), jonka tuottaja oli Bert Berns. Vuonna ’66 Hoagy Lands löysi uuden mahdollisuuden aika yllättävältä taholta, doowopiin, teini-iskelmiin, tyttöyhtyeisiin ja puhtaaseen poppiin panostaneelta Lauriemerkiltä. Ei Lauriesta soulfirmaa tullut, merkin suurimmat hitit noihin aikoihin olivat Royal Guardsmenin Snoopy Vs. Pieneltä suvantovaiheelta löytyi yllättävä merkintä osallistumisesta San Remon iskelmäfestivaaleille vuonna ’65. Hoagy Landsin Laurie-vaihe oli kaupallinen nolla, mutta musiikillisesti onnistunut. Positiivisin yllätys on sielukas Stranger On The Shore -tulkinta. Hudson-levyt eivät olleet varsinaisia läpihuutojuttuja, esimerkiksi The Roach levytettiin Bellin studiolla ja taustalla vaikutti Teacho Wiltshire. Levy sisälsi nimensä mukaisesti tusinan verran early soul -versioita ja sillä lauloivat lähes puoliksi Hoagy Lands ja Gil Hamilton, joka juuri noihin aikoihin teki läpilyöntinsä Loop De Loop käyttäen nimeä Johnny Thunder. 24 Blues News 2/2017 -sarjan jämerimmistä esityksistä. Lands oli Laurien ensimmäinen soulartisti, Billboardissa oli jopa firman mahtimiesten haastattelu, jossa eläteltiin toiveita uudesta aluevaltauksesta. Laurie 3349 Friends And Lovers Don’t Go Together Theme From The Other Side 3361 Theme From The Other Side September 3372 Yesterday Forever In Your Heart. Landsin versio noudatteli hitin tunnelmia, mutta hyvää kopiota paremmaksi sitä ei kannata kehua. Ääripäät On Top Of Old Smokey ja Georgia On My Mind ovat valjuja, sen sijaan perussoulit Cry To Me ja Stand By Me Lands selvitti moitteita, molemmat olivat lauluja joita yksikään 60-luvun musta artisti ei kyennyt mokaamaan. Soul Discographyn mukaan Landsin nimiin on listattu raidat Cry To Me, On Top Of Old Smoky, Stand By Me, Stranger On The Shore ja Georgia On My Mind, Hamiltonille puolestaan When My Little Girl Is Smiling, Lover Please ja Give’Em Soul. Ihan kaikki ei sataprosenttista soulia ollut, mutta valtaosa kuitenkin. Se on mielestäni levyn ainoa helmi, muuten materiaalin tuttuus ja tuotosten lievä hiomattomuus pudottavat kokonaisuuden keskinkertaiseksi. YLLÄTTÄVÄ MERKINVAIHTO Hoagy Landsin ja Bert Bernsin yhteistyö päättyi 60-luvun puolivälissä viimeksi mainitun riitaannuttua Atlanticin kanssa, uusille Bangja Shout-merkeille Landsia ei sotkujen takia kelpuutettu. Jälkimmäinen oli terävä levy, mutta lupaavasta nimestään huolimatta sillä ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa. Mukava juuripaketti “Give ’Em Some Soul“ silti on sekä Hoagy Landsin että Johnny Thunderin uraa penkovalle. Lands jätti levyllä Hamiltonin selvästi varjoonsa jo senkin takia, että sai laulettavakseen paremmat sävelmät. Lisäksi He Will Break Your Heart, Bathtub Blues, It’s Driving Me Wild ja Splish Splash on merkitty solistien yhteisiksi suorituksiksi
Oltiin vuodessa ’67, jolloin Beatles-standardi oli jo soulinkin puolella laulettu täysin tyhjäksi. B-puolen Theme... Kyseessä oli laskujeni mukaan vuoden ’67 alussa tehty 32 Miles Out Of Waycross, jonka säveltäjiksi on yleensä merkitty Bert Berns ja Jerry Wexler. Tätä oletusta vahvistaa se, että Atlantic julkaisi saman sävelmän Wilson Pickettin esittämänä albumilla “The Sound Of...“, silloin nimellä Mojo Mama, sen puolestaan coveroi Don Varner Quin Ivyn Quinvymerkille vielä vuoden ’67 lopussa. Suurimman huomion Landsin Laurielevytyksistä on jälkikäteen kerännyt lonksutus The Next In Line, popahtava rytky, jossa oli sen verran puuroisia soulaineksia, että se kelpasi northern-väelle. Näissä merkeissä ilmestyi 60-luvun lopussa kolme singleä: Spectrum 116 Beautiful Music Crying Candle 118 Sweet Soul (Brother) A Boy In A Man’s World 126 When A Love Comes Beautiful Music Poikatyttöduetot olivat ja ovat yleensä soulin pakkopullaa, josta harvoin löytyy suuria riemun aiheita varsinkaan silloin, kun kaksi tähteä on puoliväkisin ympätty samalle levylle. Laulullisesti ne ovat hyviä, mutta sovituksissa on turhaa poppailua ja sekavia kompromisseja. Etikettiin merkittiin tuolloin säveltäjiksi Edwin itse, Johnny Bristol ja Harvey Fuqua, mutta sävelmä noudatti niin tarkkaan Hoagy Landsin levytyksen kulkua, että Motownillakin jouduttiin tosiasia myöhemmin myöntämään. Sellaista kuitenkin on olemassa, ainakaan en keksi Englannissa 70-luvun alussa julkaistulle vähän väljähtäneelle balladille True Love At Last muuta järkevää alkuperää kuin Laurien. oli sitä mitä nimi lupasi eli sama instrumentaalina ja sellaisenakin levyssä oli imua ja purevuutta. Edelleen vuonna ’70 ilmestyi Moe Koffmanin jazzahtava instrumentaali Curried Soul, jonka sävelmää monet asiaa kaivelleet pitävät Bernsin alkuperäisen jäljitelmänä, mutta miten lie, minun korvissani yhtäläisyyksiä ei löydy ainakaan kopiosyytöksiin asti. DUETTOJA LILY FIELDSIN PARINA Spectrum oli vuonna ’68 perustettu souliin keskittynyt merkki, joka toimi Laurien alaosastona. Blues News 2/2017 25 3381 The Next In Line Don’t Talk About Me When I’m Gone 3463 Two Years And A Thousand Tears White Gardenia Aikaisemmin kehuttu MGM:ltä periytynyt White Gardenia on pinon parhaimmistoa, samoin Augustan kunniaksi tehty dramaattinen balladi Two Years And A Thousand Tears. Se pysyi pystyssä 80-luvun alkuun asti julkaisten kuutisenkymmentä singleä, mutta varsinaisia hittejä sille ei kirjattu. Lilyn uran pönkittämiseksi päätettiin siirtää Hoagy Lands Spectrumille noille ajoille tyypillisiä duettokuvioita varten. Ainoan hitin aiheesta levytti vuoden ’69 alussa Edwin Starr Motownille, tällä kertaa nimellä 25 Miles. Doug Morrisin ja Elliot Greenbergin säveltämä sujuva temporaita Friends And Lovers Don’t Go Together sisälsi sopivan annoksen Motown-henkeä, se oli sekä laulun että sovituksen osalta täysipainoinen ja siinä oli paljon kovan hitin aineksia, mutta taas kerran joudutaan jälkikäteen ihmettelemään, mikä oli se jokin joka jäi puuttumaan. Soul Discographyssä löytyy lisämerkintä ”Bang session prod by Bert Berns”. Mielenkiintoinen nimipari osoittaa, että laulu on peräisin juuri niiltä ajoilta, jolloin Berns riitaantui Atlanticin kanssa. Niitä löytyy Hoagy Landsin Spectrum-discografiasta neljä: 122 Do You Know What Life Is All About Why Didn’t You Let Me Know 129 Reminisce Why Didn’t You Let Me Know 130 A Man Ain’t Stronger Than His Heart Do It Twice 140 The Bell Ringer The Bell Ringer (instr.) Lands osoittautui edelleen kovaksi balladirutistajaksi rankoissa raidoissa A Man Ain’t Stronger Than His Heart ja Reminisce. Molemmat artistit tekivät parempia levyjä sooloyrityksillään. Arvausta helpottaa se, että numerolla UK American 13 julkaistun sinkun kääntöpuolella on edellä kehumani Friends And Lovers Don’t Go Together. Merkin ykkösartisti oli Lily Fields, jonka vakiotuottajana toimi John Bennings, sovittajana yleensä joko George Butcher tai Robert Banks. Tarina ei suinkaan pääty tähän. Plussan puolelle noteeraan myös pateettisen, Roy Hamilton -henkisen balladin Forever In Your Heart, jonka kääntöpuolella tarjottiin turha Yesterday. Landsin aloitus Lauriella oli vankka, firmassa oli selvästi katseltu mitä mustassa musiikissa oli tapahtumassa. Laurie-vaiheessa julkaisematta jääneestä materiaalista ei ole tarkkoja tietoja. Kyseessä on vahvasti laulettu ja purevasti sovitettu menosoul, jonka julkaisematta jäämiseen en keksi muuta syytä kuin mainitut riidat Bernsin ja Atlantic-pomojen välillä. Edellinen oli cover Ronnie Mitchellin jo vuonna ’68 levyttämästä laulusta (Spectrum 104), joka oli sekin upea esitys, en siis ota kantaa versioiden. Hieman kevyempää soulia edustavat September, jossa vielä kerran vilahtavat vanhat Sam Cooke -vaikutteet, sekä surullinen, yleistunnelmiltaan kömpelö Don’t Talk About Me When I’m Gone. Hyllylle jäi toinenkin, itse asiassa paljon mielenkiintoisempi Hoagy Landsin levytys. En jaksa erityisemmin innostua myöskään Fieldsin ja Landsin yhteislevyistä. Landsin osuus ei kuulosta järin vakuuttavalta, levyä pitääkin koossa taustalla mesoava The Chiffons, jonka oma ura Lauriella oli noihin aikoihin pahasti hiipumassa
Edellä mainittujen rinnalle Helsingissä kolmantena asemana aloittanut Radio Syke otti heti alkuvaiheessa viikottaiseen ohjelmakarttaansa parikin eri ohjelmaa, joissa soi vanha 50-luvun rokki. Listaan mahtui mukaan vielä Cruisin’ Showtakin aina 2000luvulle asti. Esimerkkeinä soivat vaikkapa The Crestsin My Juanita tai Big Al Downingin Down On The Farm. ”Keep on cruisin’ and rockin’ with Tony Tähti” jäi erityisesti Tuuralan mieleen ja jos mahdollisesti joltain kuulijoilta on säilynyt kasetille tuo Wolfman Jackin spiikkaus, niin yhteyksiä allekirjoittaneeseen. Wolfman Jackin showt lähetyskuntoon editoinut DJ Jack osallistui myös itse vahvasti Radio Cityn aidon ja alkuperäisen rock’n’rollin soitantaan. – En, miten niin, mitäs siinä. Jackin Otetaan Pohjat -ohjelmaa kuultiin 1980-90-luvuilla perjantai-iltaisin parin tunnin verran. DJ Jack (Radio City / Jackpot): 1 The Charts – Deserie 2 The Rainbows – Mary Lee 3 The Channels – The Gleam In Your Eye 4 The Flairs – She Wants To Rock 5 Vernon Green & The Phantoms – Sweet Breeze DJ Jack, Radio City. 30 Blues News 2/2017 Orbisonin Mean Woman Blues, The Firefliesin You Were Mine tai Huey ”Piano” Smithin Don’t You Just Know It. Tuohon aikaan harvinaisempaa herkkua, muttei liian eksoottista paikallisradion rock’n’rollohjelmaan. Vanha alkuperäinen soittolistaton Radio City oli kanava, jossa periaatteessa kuka tahansa vuorossa ollut toimittaja saattoi soittaa originaalia rock’n’rollia milloin hyvänsä. Jo 70-luvulla Yleen ohjelmia tehnyt musiikkitietäjä ja toimittaja Hannu Nyberg aloitti syksyllä ’88 Radio Sykkeessä ohjelmansa Kannat Kattoon! ”Hanskin” valtteina olivat kova asiantuntemus kyseiseen musiikkiin sekä omat hienot 50-luvun rock’n’rollkokoelmat. Perustavaa laatua olevaa oldiesrock’n’rollia höystettynä Wolfman Jackin hulvattomalla studiomeiningillä. Myös Mitja Tuurala muistaa hyvin Wolfman Jackin Suomen visiitin ja tämän tapaamisen: ”Tilaisuus oli tietysti käytettävä hyödyksi ja sain Wolfman Jackin studioon tekemään sekä jinglen että Station-ID:n, jotka itse henkilökohtaisesti äänitin”. Radio Cityssä se oli aiemmin todetuin esimerkein itsestään selvä musiikkityyli. Lisäksi Jack toimitti Cityyn ohjelmia Brittihitit 1960–70, Billboardhitit 1955–65 sekä Jackpot. – No toi Bo Diddley on lähettäny sulle terveisiä” KANNAT KATTOON JA ROCK’N’ROLL! 80-luvun loppua kohti mentäessä pk-seudun paikallisradioissa alkuperäinen rock’n’roll oli hyvin edustettuna. Myös vuonna ’85 aloittaneessa Radio Ykkösessä paikkaa täytti monessa käänteessä ansioitunut DJ ”Stadin Säkki” Joke Linnamaa, joka pyöritti viikottaista ohjelmaansa Oldies. Tämä huomioitiin myös artistien taholta, josta seuraava Uuge Kojolan muistelo: ”Kuukauden kesäloman jälkeen saavuin Lepakkoon duuniin, jossa Njassa kysyy olenko katsonut studioon johtavaan teräsoveen kirjoitettua tekstiä. Rockasenne oli kiveenhakattuna Cityn profiilissa ja siihen kuuluivat alkulähteet ja juuret
K.W.:stä vakiintui Tutti Frutin pääjuontaja ja ohjelman otsikkokin kasvoi vuonna ’95 laajemmaksi muotoon Tutti Frutti Rock’n’Roll Show. Blues News 2/2017 31 Itse olin päässyt jo koulupoikana tekemään Ylen Rock’n’Rollin Villit Vuodet -ohjelmaan puolen tunnin Bill Haley -jakson vuonna ’79. Radio Sykkeen tarina päättyi syksyllä ’90, mutta rock’n’roll-ohjelmalle oli jo uutta tilausta: Radio Ykkösen iltatuotanto oli ottanut yhteyttä heti Sykkeen kaatumisen jälkeen ja aloitin keväällä ’91 uudessa osoitteessa otsikolla Moondog Show. Showlle ei juuri sopivampaa keulakuvaa olisi voinut kuvitella ja K.W. Blomqvist lensi haastatteluja aineistomatkalle Memphisiin ja Nashvilleen. Larry Williamsin ja Ronnie Selfin välissä spiikattu illan menovihjekin lähti eetteriin riimeillä, kovaa ja korkealta. BLOMQVIST JA TUTTI FRUTTI Kun Ylen nuorisoja populaarikulttuurin kanavaksi räätälöity Radiomafia aloitti toimintansa kesällä ’90, otti se samantien ohjelmistoonsa rock’n’roll-ohjelman. Niistä kuultiin myös koostettuja versioita eri asemilla Turussa ja Joensuussa. K.W. K.W. Suomen ensimmäinen Rock-Kuningas Rock-Jerry sekä tuleva tähtisolisti Vesa Haaja. Tämän lisäksi löytyi jonkun verran kokemusta lehtikirjoittelusta alle parikymppisenä. Olipa ohjelmalla kolmen kaupungin H:kiTurku-T:re yhteislähetyksissä erillinen alaotsikkonsakin: Brylcreamia turkkiin. Tämän lisäksi löytyi roppakaupalla heittäytymiskykyä ja showmanshippiä. Muita ohjelman vetäjiä sen alkuvaiheessa olivat mm. Rempseä ohjelmatyyli, joka oli toiminut vapaamielisemmässä Radio Sykkeessä, ei asettunut konservatiivisemmalle taajuudelle ja Moondog Show loppui vuoden ’92 vaihteessa. Pyrkimys oli pitää koko ajan show-vaihde päällä, jolloin arkisuudet ja kappaleiden ruotimiset jätettäisiin minimiin. Showlle muodostui oma vakio kuulijakuntansa, jolta riitti palautetta ja biisitoiveita viikottain, usein jo suoraan lähetykseen. Housebändinä toimi The Rhythm Hogs ja vierailevina solisteina kesän aikana kävivät esiintymässä mm. Rock’n’Roll! pyöri ohjelmistossa koko aseman parivuotisen olemassaolon ajan. Näillä taustoilla hain mukaan Radio Sykkeen toimitukseen ja pesti varmistui koenauhan perusteella. oli ohjelmalleen musiikkivaikuttaja Pekka Laineen sanoin ”Born to do it. Tässä kohtaa Radiomafian alkuvaiheissa hänet muistettiin parhaiten Jake Nymanin Onnenpäivän ”Juurihoito”-inserteistä sekä omasta saman sunnuntaiaamun ohjelmastaan Rytmijuna. Ohjelman äänimaailmaan kuuluneet jinglet, käsikäyttöiset torvet, helistimet ja päristimet saivat vaikuttimensa rapakon takaisista vanhoista radio-ohjelmista. Ohjelmani nimettiin ytimekkäästi otsikolla Rock’n’Roll! Juontonimi ”Susi” Pirhonen syntyi aseman päätoimittaja Heimo ”Holle” Holopaisen ideasta, mutta sen enempää ei alkuperäiseen Wolfmaniin otettu suuntaa, ainakaan tietoisesti. Taustalla oli vuosikymmenten aikana hankittu tietotaito, jossa trendeistä piittaamatta oli kuljettu omalla linjalla. Klaus William Blomqvist (1947–2006) oli tuttu mies Ylestä useiden rootsja rock’n’rollyhteyksien kautta jo 70-luvulta. Juontamisen intensiteetti ja suoranainen radio-kakofonia takuulla myös jakoi mielipiteitä, kun päästiin samaan virtaukseen soitettavien rock’n’rolllevyjen kanssa. Jo 70-luvun alussa Calle Lindholmin vetämän ohjelman Tutti Frutti nimi kaivettiin takaisin käyttöön ja remmiin pestattiin liuta vuorottelevia isäntiä. Patrik Bifeldt, joka jatkoi lähetystä soittamalla skata ja bluesia K.W. Teknisten alkukankeuksien jälkeen ohjelma alkoi löytää oman ”juonensa”, jota pohjusti takapiruna toimineen päätoimittajan sanat: ”Mitä hullumpi, sitä parempi”. Muutamaa kertaa lukuun ottamatta kaikki lähetykset olivat tunnin–parin pituisia suoria vetoja. Radio Ykkösen iltatuotannon kanssa pyöritettiin kesällä ’91 hyvin vastaanotettua liveohjelmaa Houserocker-Club, jota radioitiin suorina lähetyksinä rokkareiden suosimasta Ravintola Pariisittaresta. Hyvä myymään rock’n’rollia ja kullanarvoinen radion tekijä.” Pitkäaikainen ystävä ja läheltä vaiheita seurannut kollega ”Holle” Holopainen jatkaa: ”K.W.:llä oli tämä musa todella hyvin hallussa ja sitten kun se pääsi ohjelman päälle, niin olihan se mieletöntä menoa.” Susi Pirhonen (Radio Syke / Rock’n’Roll!): 1 Alvin ”Red” Tyler – Snake Eyes 2 Ray Charles – Mess Around 3 Big Joe Turner – Boogie Woogie Country Girl 4 Ronnie Self – Bop-A-Lena 5 Mickey Hawks – Cottonpickin’ Radio Sykkeen ”Roots-iltapäivää” vuonna ’89: ”Susi” Pirhonen on air, oik. ”The Hound Dog Man” Blomqvistista muodostui 90-luvun aikana suomalaisen rock’n’rollscenen suurin ja suosituin radioääni. Jussi Raittinen, Esa Kuloniemi, Arto Pajukallio, Eddy Karlsson ja Teppo Nättilä, joka jatkoi tuurauksia vielä myöhemminkin. Blomqvist ja fanit, Hemsby Weekender, Englanti ’97. Aktiivisin palautteen antaja oli jo aiemmin mainittu sarjakuvataiteilija ”Pilsu” Koponen, joka piirsi ohjelmaani sivuavan stripin vuonna ’90. Tutti Fruttiin panostettiin heti ja ohjelman juontaja K.W
Ducktails-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa heti vaihdon jälkeen K.W. Kansallisen radioyhtiön edustaja Suomesta kiinnitti niin järjestävien tahojen kuin aristienkin huomion vaikkapa Englannissa Hemsbyn rock’n’rollfestareilla. Mukaan mahtui myös sarja Radiomafian Roots-illan suoria live-konsertteja, joita lähetettiin keikkaravintoloista ympäri maata. Iso pointti ohjelman suosioon oli myös lukuisat livebändien vierailut suorissa lähetyksissä. Pekka Laineen havaintojen perusteella Suomesta löytyy selkeästi kaksi isoa kohderyhmää 50-luvun rock’n’rollille: 60-luvulla brittiläisen kaavan kautta kasvaneet ja 70-luvun lopun nuorisobuumin joukko. Pitkän rock’n’roll-radiouran tehneelle tekijälle loppuvaiheet olivat raskas isku, varsinkin kun muistaa miehen tunnuslauseen: Rock’n’Roll on tie, totuus ja elämä. kiitti kannattajia saamaastaan tuesta sekä availi uutta työkenttäänsä ja muuttuvia olosuhteita. Blomqvistin suosio perustui radioosaamisen lisäksi näkyvyyteen studion ulkopuolisissa kuvioissa. K.W.:lle tarjottiin vielä jatkomahdollisuutta Ylessä pienemmän kuuluvuusalueen Radio Q -kanavalla, mutta tarjous ei ottanut tuulta alleen. Vieraita Tutti Fruttiin riitti kotimaisten lisäksi runsaasti myös rajojen takaa. K.W. Esa Kuloniemi, K.W.Blomqvist, Gordon Russell & Sarah James (Two Timers) ja Teppo Nättilä Kekka Uitto, Radio Memphis Tutti Frutti Rock’n’Roll Show, live-vieraana Rockin’ 8-Balls. Ripeiden toimintojen jälkeen jo tammikuussa 2001 Tutti Frutti Rock’n’Roll Show jatkui Ylessä tiistai-iltaisin. Lopettamispäätös aktivoitti nopeasti ohjelman kannattajakunnan. Pekka Laine muistaa asiasta ilmoittamisen olleen yhden uransa raskaimmista puheluista. Illan paketteja olivat K.W.:n kanssa rakentamassa sekä bluesohjelman Esa Kuloniemi että kantriohjelman Teppo Nättilä. Goofin’ Recordsin sekä Big Beat-, Ducktailsja Stomp-lehtien sekä Suomen Elvis-klubin tahoilta laadittiin tuhansien nimien adressi, joka kiikutettiin asioista päättäville tahoille Yleen. Siihen vastattiin nopeasti ja tammikuussa 2003 starttasi Kekka Uitto (Yle Q / Radio Memphis): 1 Elvis – Black Star 2 Lee Hazlewood – Girl On A Death Row 3 The Coasters – That Is Rock’n’Roll 4 Johnny Burnette – The Ballad Of One-Eyed Jacks 5 Jerry Lee Lewis – I Believe In You Radiomafian live-Rootsilta 17.4.2000 Helsingin Rav. HEY MEMPHIS! Tutti Frutti Rock’n’Roll Shown jälkeen 50-luvun rokille riitti Ylessä tietysti kysyntää. Kasvava potentiaalinen kuulijakuntakaan ei valitettavasti pitänyt Tutti Frutti Rock’n’Roll Showta ohjelmistossa kuin vajaat pari vuotta ja viimeinen lähetys kuultiin marraskuussa 2002. Viimeisen päälle hyväntuulinen seuramies tartutti positiivista ilmapiiriä ympärilleen ja mikä tärkeintä: hän oli sukupolvien yhdistäjä. Tutti Frutti Rock’n’Roll Shown aika päättyi Radiomafiassa yli kymmenen vuotta kestäneen taipaleen jälkeen joulukuussa 2000. Esiintyjälistaa voisi luetella kymmenittäin, mutta mainittakoon ulkomaisista esim. Lopullinen syy ohjelman päättämiseen perustui tyypilliseen tapaan leikkauksiin ja uudelleenjärjestelyihin. High Noon, Marti Brom ja Wildfire Willie kotimaisten Agentsien, Rockin’ 8-Ballsien, Barnshakersien ja Jussi Raittisen ohessa. Tämän lisäksi Jake Nyman oli vielä käynyt esittämässä asianmukaiset perustelut K.W.:n ohjelman siirtymisestä Radio Suomeen. Beefy Queenista, vas. 32 Blues News 2/2017 Tutti Frutti Rock’n’Roll Showsta muokkaantui Radiomafian aikakaudella valtakunnallisen kuuntelijapeittonsa myötä suomalaisen alakulttuuri-scenen viikottainen seurantakanava. Tapahtumat, uutiset ja yleisesti koko ”Hot line” välittyivät ohjelman kautta. Hänen tapansa tehdä radio-ohjelmaa oli ajaton ja sisälsi verbaalista hulluttelua, joka oli myös jo moneen kertaan mainitun Wolfman Jackin valtti ja tavaramerkki. Blomqvist nautti suosiota näiden molempien ikäluokkien piireissä ja niputti siihen myös jälkipolvia. nosti esiin isoimman muutoksen, joka koskisi kuuntelijamäärää: kun Radiomafian aikaan ohjelma tavoitti 20 000–30 000 tuhatta kuulijaa, niin Radio Suomen puolella siirryttäisiin jopa kymmenkertaisiin lukuihin. Näistä K.W. Hän liikkui paljon eri rock’n’roll-kentän tapahtumissa, keikoilla ja festivaaleilla ulkomaita myöten. K.W
Radio Memphisiä lähetettiin nauhoitettuina, mutta spontaanilla ”kerralla purkkiin” mentaliteetilla tehty ohjelma säilytti freesin luonteensa koko parivuotisen historiansa ajan. Sodan jälkeen syntyneelle suurelle ikäluokalle monet rock’n’rollteokset tarjotaan edelleenkin mieluiten brittimaustein. Teppo alkoi tehdä satunnaisen säännöllisesti myös Tutti Fruttia heti ohjelman alkuvaiheesta lähtien. Alkuperäinen rock’n’roll on kuulunut aseman taajuuksilla erikoisohjelmissa, mutta myös yksittäisinä paloina tilanteen mukaan minä lähetysaikana hyvänsä. Toivojien ikärakenne kattaa monta kerrosta eri vuosikymmeniltä ja ohjelmien suosio on säilynyt. Skaala oli kuitenkin laaja ja Elvistä ei unohdettu yhdessäkään lähetyksessä.” Hese Piukkula osaltaan keskittyi modernimpaan materiaaliin, mutta tekijöiden mukaan osat saattoivat vaihdellakin, kun mentiin pohjalta ”Katsotaan mitä levynipuista ja fiiliksestä irtoaa”. Kovan Päivän Illan 80-luvun lopun countryosuudet laajenivat uudella vuosikymmenellä Radiomafiassa viikottaisiin Kantrispagettilähetyksiin. Teppo sai liitettyä jo Kantrispagettiin paljon vivahteita esim. ROCKIA ROOTSEIHIN JA NOSTALGIAA Teppo Nättilä tuli Yleisradioon äänitarkkailijaksi 80-luvun puolivälin jälkeen. Nopeasti Radio Q:n puolelle siirtynyt ohjelma oli kahden eri aikakauden musiikkia soittavan DJ:n show, jossa Kekka Uitto huolehti vanhasta orgis-materiaalista. Suorassa iltapäivän makasiinissa viimeksi mainittu tapa vaatii toimittajalta pohjaa ja nopeaa tilanteen lukua, jolloin ohjelman jana kulkee eteenpäin yhteisessä musiikin ja puheen balansissa. ”Ei sitä ehdotusta tarvinnut kauaa miettiä”, naurahtaa Nättilä, jonka varhaisimpiin radiomuistoihin kuuluu vuonna ’77 lähetetty Jerry Lee Lewis -haastattelu Helsingistä. Jo niin tutuiksi tulleet säästöt ja leikkaukset niittivät myös Dollarihymyn vuodenvaihteessa 2005. Toinen vahva nostalgiapaketti Radio Suomessa oli Hectorin 2009–2014 vetämä Pop Eilen, Toissapäivänä. Ehkäpä Radio Ainon kuuntelijat olivat ottaneet ohjelman jo omakseen ja seuranneet perässä uudelle kanavalle. Nättilän sanoin on tärkeää, että roots-ohjelmille on edes ne yhdet viikottaiset makasiinsa. Kotimaisten ja ulkomaisten uutuuslevyjen esittelyjen lisäksi Teppo on tuonut ohjelmaansa mukaan jo K.W. Lonnie Mackin Memphisillä startannut ohjelma kuului lauantai-iltaisin klo 21–22. Blues News 2/2017 33 Radio Aino -kanavalla viikottainen tunnin paketti nimellä Radio Memphis. Kun kaksi rock’n’roll/oldies -ohjelmaa häviää Ylen taajuuksilta samoihin aikoihin vain muutaman päivän sisään, on leikkaus musiikkityylin suuntaan raju. Blomqvistin aloittamaa scene-uutisointia keikkoineen tapahtumailmoituksineen. ”Hot Line” toimii valtakunnallisesti näin edelleen. Elvistä, Cliff Richardia ja The Shadowsia. Yksi mielenkiintoinen mittari rock’n’rollin suosiosta on ollut puhelintoivekonsertit, joita Teppo on osaltaan isännöinyt vuosien varrella. Se on yhdistelmä musiikillista sivistystä ja rohkeutta. Tämähän koskee totta kai myös Ylen toista viikottaista roots-ohjelmaa Bluesministeri. Vanha tuttu viikate säästöleikkaus iski siihenkin. Brittibändit coveroivat edellisen vuosikymmenen sankareitaan ja pitivät kappaleita elossa. Kekka Uiton mukaan palautetta ja toivekappaleita tuli runsaasti varsinkin naispuolisilta kuulijoilta. Ohjelmalle löytyi vetäjät talon sisältä, kun äänipotikoiden takaa aiemmin vaikuttaneet Kekka Uitto ja Hese Piukkula hyppäsivät nyt mikrofien ja levysoittimien taakse. Keskellä parhainta Prime time -aikaa saattaa Njassa täräyttää Little Richardin Keep A Knockinin tai Johnny Burnette Trion The Train Kept A Rollinin joko musiikillisena huomiona, mutta yhtä lailla kulloisenkin puheenaiheen yhdistävänä linkkinä. Esa Kuloniemen kanssa on jaettu kakkuakin tilanteen mukaan. Holle Holopainen (Radio Suomi / Hollen Dollarihymy): 1 Johnny & The Hurricanes – Time Bomb (tunnari) 2 Sam Cooke – Chain Gang 3 Johnny Preston – Running Bear 4 The Crests – 16 Candles 5 Dinah Washington – What A Difference A Day Makes Hollen Dollarihymy. Uuge tarjosi rock’n’rollia, vanhaa ja uutta tarkkoine havaintoineen. Alkuperältään amerikkalaiset kappaleet kuten Twist And Shout, Slow Down, Hippy Hippy Shake tai Love Potion No. Rock’n’roll, jota tässä juttusarjassa käsitellään musiikkina tarkoittaa myös asennetta. Kovan Päivän Illlan pääotsikon alla soinut torstai-iltojen ohjelma oli American Graffiti -soundtrack-tyylinen oldies-paketti 1950-60-lukujen taitteesta. Kova turbulenssi ohjelmien ja tekijöiden vaihtumisina on kuitenkin rasittanut liikaa aseman seuraajia ja esimerkiksi Uuge Kojolan saappaita on hankala kenenkään täyttää. Rock’n’roll oli saanut uutta kaikua juuri ennen 60-luvun puoliväliä. Shakin’ All Over kelpaa, esitti sen sitten rasvalettinen Johnny Kidd & The Pirates tai otsatukkainen The Swingin’ Blue Jeans. Tähän liittyvän nostalgisen vahvuuden mittarina toimi vuosina 1984–2013 lähetetty Jake Nymanin Onnenpäivä, joka sunnuntaiaamuisin keräsi parhaimmillaan huimat 900 000 kuulijaa. Kun Rockradiossa vaikuttanut ”Holle” Holopainen patisti Teppoa myös ohjelman tekoon, alkoi ura toimittajana vuonna ’87. rockabillystä, mutta tuottaja Pekka Laineen ehdotus 2010-luvun huitteilla muutti ohjelman profiilia merkittävästi. RADIO HELSINGIN ROCK`N`ROLL Radio Helsinki tarjoaa musiikkinsa sloganilla: ”Soittolistoilla heitetään vesilintua”. Bluesministerissä kuultiin Little Richard -special tämän vuosipäivänä ja Nättilä omisti koko jakson Chuck Berryn 90vuotisjuhlalle, kun se hienosti osui vieläpä ohjelman lähetyspäivälle. Alakulttuurin puolelta löytyneet specialit pyritään myös kaivamaan esiin, mutta pelkkä harvinaisuusaste ei riitä soiton takeeksi. Radio Helsingin musiikillinen vahvuus on perustunut toimittajien vankkaan perehtyneisyyteen. Näihin selkeästi eniten imua on ollut alkuperäisellä 50-luvun materiaalilla. Soitettavaa tosin riittäisi enemmän kuin on aikaa: ”Jo pelkästään kotimaisessa rock’n’rollja rockabillyscenessä julkaistaan paljon hyvää ja siihen päälle pitäisi saada mahtumaan vielä kaikki muu”. ”Jos mennään pelkästään ajan hengessä, unohdetaan aidot jutut. ”Lähdin todella rootseista liikkeelle ja siellä soi Tooter Boatmanit ja Delmore Brothersit”. Tuottaja Pekka Laineen mukaan ”Radio Memphis olisi ansainnut reilumman mahdollisuuden”, mutta sen viimeinen lähetys kuultiin tammikuun alussa 2005. Suurille ikäluokille rock’n’roll on nuoruuden nostalgiaa, jossa tärkeälle kappaleelle löytyy eri esittäjiä. 9 ovat ensimmäisenä kajahtaneet tälle sukupolvelle moppitukkaisten brittibändien versioina. Muutoksen pohjalla oli tarve saada laajennusta suuntaan, jossa soisi enemmän Chuck Berryt ja Jerry Lee Lewisit. Musiikillinen aikamatkailu aloitettiin 50-luvun lopulta, jolloin luvassa oli usein mm. Tuolloinhan Matti Laipio oli kysynyt Jerry Leeltä : ”Which of your songs do you like best?” Tähän ”Killer” oli vastannut omaan vaatimattomaan tyylinsä ”I like ’em all!” Musiikkikentän laajennuksesta Nättilä on kiittänyt Lainetta useasti ja tänä päivänähän rock’n’rollin pitoisuus ohjelmassa on vain vahvistunut. Radio Suomen puolella edellä mainitun ohjelman kanssa lähes samoihin aikoihin starttasi ”Holle” Holopaisen isännöimä Hollen Dollarihymy. Eri otsikkovaihdosten jälkeen uudella vuosituhannella ”Kantritohtorin” ohjelmasta on muodostunut Radio Suomessa rock’n’rollin valtakunnallinen jokaviikkoinen pää-äänitorvi. Myös tuottaja Pekka Laine allekirjoittaa rock’n’roll-toivekonserttien merkityksen: ”Tilausta näille on ja ne varmasti jatkavat kulkuaan Radio Suomessa”
Omana formaattinaan se soi edelleen Ylessä, alueradioissa, soittolistaradioisssa ja listattomissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tällaiseen Vaiheita-sarjaan ei tietenkään saatu mahtumaan jokaista aiheen puolesta edustanutta ohjelmaa tai tekijää, mutta listataan tähän joitain aiemmin mainitsemattomia rock’n’roll-radion nimiä jutun päätteeksi: Honey Aaltonen, Niko Ahvonen, DJ Farmer John, DJ Teo, Petri Kuikka, Timo Kurunsaari, Anssi Marttinen, Jari Mykrä, Timo Nevala (“Midnight Howling“), Timo Nurmi, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Antero & Sari Tirronen (“50's Rock – kuumaa vahaa“), Happy Days Rock’n’Roll Show, Hillbilly Heaven, Instro A GoGo Radio Show, Radio Golden Classics, Roll FM Radio DJ Hank (Radio Helsinki / Viidakkopuhelin): 1 Nat Couty – Woodpecker Rock 2 Hasil Adkins – She Said 3 Gene Summers – Fancy Dan 4 Floyd Dakil Combo – Dance, Franny Dance 5 Dave Diddle Day – Blue Moon Baby. 1980-90-lukujen taitteessa vedimme paikallisradioissa Matti Härkösen kanssa yhteen putkeen jopa 24-tuntisia Elvisohjelmia.” Elvis, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry ja muut tyylilajin aateliset ovat rock’n’roll-ilmiön kivijalkaa. Radio Helsingin ohjelmakartasta lähivuosilta on nostettava esiin myös rock’n’rollja rhythm & blues -paketti vuodelta 2014. Kyseessä olevan juttusarjamme kaikki vaiheet 50-luvulta lähtien kokenut Jussi Raittinen ihmettelee tänä päivänä monien radioiden toimintamalleja: ”Menen puffaamaan asemalle omaa uutta levyäni jota toimittaja ei saisi edes omin luvin soittaa?” Tämä on valitettavasti nykypäivää formaattiradioissa. Musiikki ja toimittaja ovat irti toisistaan. Kun mitataan rock’n’rollin kuuluvuutta tämän päivän radiossa, niin tikullahan sitä saa kaivaa. Viidakkopuhelin oli malliesimerkki soittolistattoman paikallisradion tavasta tarjota laadusta tinkimättä myös rajumpaa harvinaista materiaalia. Tilanne on hullunkurinen, kun otsikon mukaista musiikkia olisi juuri nyt tarjolla paremmin kuin koskaan. Kyseessä on Elvis Presley, joka on kestänyt parhaiten uusissa tuulissa jo yli 60 vuotta. Edellä mainittu yhteyden puuttuminen kuuluu valitettavan usein myös soittolistaradioiden toimintatavassa. Soittolistojen kanssa vastakkain joutui mm. ”Käsikirjoituksena toimi fiilispohjalta omat biisilistat ja siihen heitettiin väliin perjantai-illan leppoisaa läppää”, summaa DJ Hank. ”Sukset menivät ristiin, olisin soittanut omia levyjä monelta kentältä ja kertonut tarinoita vuosikymmeniltä. Vaikkapa Tutti Frutti Rock’n’Roll Shown alkuvuosien ajoista musiikin löytäminen ei ole enää radiosta kiinni. Laadukkaissa osoitteissakin paistaa silti läpi usein toimituksellisen osuuden rajallisuus, jolloin radio muistuttaa pikemminkin suoratoistopalvelua. Erkki Pälli, joka musiikillisen sivistyksensä ohessa esitteli myös kotimaisia pienjulkaisuja. Lihaa luitten päälle saatiin tuhdisti Teidän kommenteistanne. Joku ne kuulee radiosta aina sen ensimmäisen kerran.” Lopuksi Isot Kiitokset kaikille jutun tekemiseen osallistuneille haastateltaville. Kerran-pari kuukaudessa lähetetyssä Big Shake -ohjelmassa vedettiin levyjä hihasta tavalla, jossa uuden sukupolven kansainvälisesti nimeä saaneet klubi DJ:t todella näyttivät asiaan perehtyneisyytensä. Molemmat ohjelman tekijät vaikuttivat tekovuosina vahvasti klubija DJ-elämässä ja luottivat musiikin voimaan. Blomqvistia tulee tässäkin kohtaa ikävä. Radio Helsingin lauantai-iltapäivissä on sittemmin rokkaavaa rhythm & bluesia kuultu ohjelmassa Fatty Sounds. Radiotyön merkitys musatoimittajalle on tutkia ja toteuttaa”, muistuttaa Kojola. Pekka Laineen mukaan tämä asettaa radiontekemisessä haasteen: ”Kakku pitää tehdä sen mukaisesti, että pelkästään striimauksella se ei onnistuisi. Siihen vaaditaan asioiden yhdistämistä ja uittamista. 34 Blues News 2/2017 Teollisuus ja markkinakoneisto saattaa tarjota vain yhtä kuningasta, kun niitä on monia. Vahva perusta on pitänyt kutinsa eri radioissakin läpi vuosikymmenien. Radio Helsingin erikoisohjelmista alkuperäistä rock’n’rollia edusti vuosien 2003–2008 välillä kuultu Viidakkopuhelin. Soittolistojen mukaantulon myötä Pällin pitkä ura päättyi aikanaan Ylen Aikaisessa. Informaatio ja nopea kappaleiden haku hoituu tänään verkosta nappia painamalla. ”Kaivoimme esiin laadukkaita teoksia, joita ei radiosta aiemmin Suomessa juuri kukaan ollut soittanut”, kertoo DJ Hank. Kapinoin vastaan ja jäin varhain eläkkeelle. Populaarimusiikin perimä unohdetaan, se ei ole hyvä asia”, lataa Pälli. Rock’n’roll, rhythm & blues, rockabilly ja garage soivat pääosin vanhoilta vuosikymmeniltä, mutta mukaan mahtui toki tuoreempaakin otantaa. Tämä ei koske pelkästään rock’n’rollia, vaan koko pirstoutunutta musiikkikulttuurin kirjoa.” Tarvitaan myös tekijöitä, jolloin Laine nostaa esiin tutun nimen: ”K.W. Otetaan tältä pohjalta juttusarjamme loppuun Jake Nymanin kiteytys, joka yksinkertaisuudessaan tuppaa monta kertaa unohtumaan: ”Uusille sukupolville kannattaa soittaa rock’n’roll-klassikoita. DJ Hankin (Henri Keto-Tokoi) ja King Artemin (Artemi Remes) vetämät perjantaiset ohjelmat sijoittuivat sopivasti myös Helsinki Cruise Nightien alkuiltoihin. Ohjelman vetäjä Ikke Ikäläinen on myös olennainen osa tämän päivän klubi-sceneä. Persoona, radiontekijä ja musiikkitietämys.” Ylen tai ylipäätänsä radion kautta soittamatta jääneen musiikin etsiminen on siirtynyt myös vahvasti nettiradio-osoitteisiin, joista löytyy varmasti sopivaa tyyliä jokaiseen makuun. Suomalainen Elvis-asiantuntija Hannu Ignatius nostaa esiin jo mainitun tuotannon monipuolisuuden: ”Sopivia levyjä löytyy jokaiseen tunnetilaan. Saatavuuden helppous on samalla kuitenkin muuttanut koko funktion. Käsitteestä puhuttaessa Jussi viittaa seuraavaksi nimeen, jonka merkitys jo omana artistisena mittasuhteena tarkoittaa formaattia. GOOD ROCKIN’ TOMORROW
26,50 € Uusin BLUE NORTH -albumijulkaisu (BNLP015+BNCD015) nyt saatavilla! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi Uusin BLUE NORTH -albumijulkaisu (BNLP015+BNCD015) nyt saatavilla! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi. Blues News 2/2017 Blues News 2/2017 INA FORSMAN Eero Raittinen & Knucklebone Blues Band Jimmie Lawson Mara Balls Sibeliuskatu 28, Hamina A-oikeudet, K-18 La 13.5.2017 Wanha Työski Liput alk
36 Blues News 2/2017 TIMO KAUPPINEN R y Cooderin ja kuubalaisten veteraanimuusikoiden ”Buena Vista Social Club” -albumi ja Wim Wendersin samanniminen elokuva nostivat afrokuubalaisen musiikin suosioon 90-luvun lopulla. Tämä katsausartikkeli kuvailee latinalaisamerikkalaista musiikkia ja sen vaikutuksia lähinnä yhdysvaltalaiseen bluesja R&B-musiikkiin eri aikakausina. Näytekappaleita olen poiminut runsaasti edellä mainituista lähteistä ja tyylilajiluonnehdinnat (rumba, mambo, bolero tms.) ovat peräisin pääasiassa niistä. Rumba jazz -levyn esite mainitsee että ”bluesin isä” W.C. Latinalaismusiikin boomeja on ollut aikaisemminkin ja ne ovat vaikuttaneet mm. Tämänkin artikkelin osalta näihin nimikkeisiin kannattaa siksi suhtautua varauksin. Vaihtelevien. Paljolti Krupan ansiosta vauhdikkaan Sing, Sing, Sing kappaleen tapaiset ”viidakkorytmiset” rymistelyt vakiintuivat swing-orkesterien ohjelmistoihin. Artikkelin päätavoitteena on kuitenkin kuvata näiden musiikillisten tyylisuuntien kehityshistorian pääpiirteet. Handy sai ensimmäiset kuubalaisvaikutteensa vuoden 1900 konserttikiertueella, joka ulottui Havannaan saakka. Erityismaininnan ansaitsee Benny Goodmanin orkesterin rumpali Gene Krupa, joka perehtyi afrikkalaisiin ja kuubalaisiin rytmeihin. Jako eri musiikkilajien välillä on kuitenkin veteen piirretty viiva, ja sama koskee myös jakolinjoja bluesin, r&b:n, jazzin ja iskelmämusiikin välillä. Afrokuubalaisen jazzin kultakausi ajoittuu 40-luvulle. Monet Karibian alueen ja Etelä-Amerikan musiikkigenret kuten Jamaikan reggae, Trinidadin calypso ja Kolumbian cumbia joudutaan tässä yhteydessä sivuuttamaan lähes pelkällä maininnalla. rhythm & bluesiin, bluesiin ja jazziin. Mustien sallittiin soittaa rumpuja Congo squarella sunnuntaisin ja pyhäpäivinä ranskalaisten ja espanjalaisten vallassaoloaikoina. Uutta rytmistä värikkyyttä ja vauhtia omiin kappaleisiinsa hakivat 30-luvulla ennen kaikkea monet jazz-muusikot kuten Duke Ellington, Sidney Bechet, Artie Shaw, Cab Calloway, Glenn Miller ja Benny Goodman. Latinalaisamerikkalainen musiikki kattaa laajan kirjon musiikkityylejä. Ranskalaisten vuonna 1718 perustamaan ”Nouvelle-Orleansiin” tuotiin länsiafrikkalaisia orjia Kuubasta ja muilta Karibian saarilta, ja kaupunki toimi Yhdysvaltojen orjakaupan keskuksena aina vuoteen 1865 asti. Kun Louisiana joutui englantilaisten haltuun 1800-luvun loppupuolella, orjien rummutuskokoontumiset kuitenkin kiellettiin pakanallisina ja mustat pakotettiin omaksumaan brittien tavat ja uskonto. Vaikutteet näkyivät hänen New St Louis Bluesja Memphis Blues -sävellyksissään, jotka sisälsivät tangomaisia habanera-rytmejä. Artistien nimiä ja näytekappaleita mainitaan lähinnä niiden lukijoiden iloksi, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan latinalaisamerikkalaiseen musiikkiin tai ”rumbabluesiin” tarkemmin esimerkiksi kuuntelemalla kappaleita suoratoistopalveluista. Monien orjien mielestä protestanttinen virrenveisuu kuulosti ”aasilauman mölinältä”. Afroamerikkalaisen musiikin kannalta keskeisiä vaikuttajamaita ovat Brasilia, Meksiko ja erityisesti Kuuba. Vaikka kaupungilla kaikui tuolloin lähinnä marssirytminen dixieland jazz, afrikkalainen rummutusperinne pysyi elossa ja sen vaikutus näkyy edelleen rytmien rikkautena kaupungin musiikkielämässä. Villitysten aikana syntyneiden coverja fuusiokappaleiden nimissä esiintyy usein sana ”rumba” tai ”mambo”. Ensimmäinen latinomusiikin buumi Yhdysvalloissa ajoittuu 30-luvun alkuun, jolloin kuubalaisen Don Apiazun orkesterin El Manisero (Maapähkinäkauppias) oli iso hitti. Kuubalaismuusikot Mario Bauza ja Machito (”pikkumies”, oikealta nimeltään Francisco Grillo) muuttivat leveämmän leivän perään New Yorkiin jo 30-luvulla ja tutustuivat paikallisiin jazz-muusikoihin. Nämä nimikkeet voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia. Niinpä ”rumba” ei ole välttämättä rumbaa sanan musiikkiopillisessa merkityksessä, ja Bo Diddleyn ”jungle beatinkin” jäljet taitavat johtaa kuubalaiselle sylttytehtaalle. RUMBAJAZZ Tämä tarina on syytä aloittaa jazzin syntysijoilta New Orleansista. Tärkeimpinä oppaina tällä musiikillisella tutkimusmatkalla olen käyttänyt latinalaismusiikin osalta Pertti Luhtalan asiantuntevaa historiateosta ja sen oheislevyä ”Rumbakuninkaista salsatähtiin” (1997) ja latinalaismusiikin vaikutusten osalta Rhythm and Blues -levymerkin kokoelmalevyjä ”Rumba Blues: How Latin Music Changed Rhythm And Blues – 1940–1953” (2010), ”Rumba Blues: The Mambo Years” (2010) ja ”Rumba Jazz: A History Of Latin Jazz And Dance Music 1919–1945” (2010). Louis Armstrong teki siitä oman versionsa nimellä The Peanut Vendor
Kuubalainen rumba poikkeaa rytmisesti kilpatanssirumbasta, ja rumbaa on käytetty myös sateenvarjokäsitteenä tarkoittamaan melkein mitä tahansa latinalaisamerikkalaista musiikkia. ”Rumba”-sanan käyttö latinalaismusiikkia tarkoittavana yleiskäsitteenä oli tavanomaista 30-luvulla. Näistä selvästi yleisin on guaguancó, jolla on oma perusrytminsä, ns. Rumba on peräisin Kuubasta. Usein claveta ei edes soiteta kapuloilla erikseen vaan se soi ääneti vain muusikoiden pään sisällä. Muut lyömäsoittimet, basso ja piano soittavat omia rytmikuvioitaan, jotka ovat sopusoinnussa claven kanssa (polyrytmiikka). Monet heistä soittavat orkestereineen myös “salsaa”, joka on eräänlainen yleisnimitys uudemmalle afrokuubalaiselle musiikille. Rumba-sanaa käytettiin alun perin tarkoittamaan mustien kokoontumista tai juhlaa, jossa rummutuksella ja tanssilla oli keskeinen osa. Suosio ei kuitenkaan jatkunut pitkään vaan hän suutuspäissään pahoinpiteli erään huonoa marijuanaa myyneen diilerin sillä seurauksella, että tämä seuraavalla tapaamiskerralla ampui Pozon kuoliaaksi. Ne ovat kahden tahdin mittaisia siten, että ensimmäisessä tahdissa on kolme iskua ja toisessa kaksi, tai päinvastoin (3-2 clave ja 2-3 clave). Hänen villit conga-soolonsa olivat sensaatio New Yorkissa. Chano Pozo oli ennen New Yorkiin tuloaan kunnostautunut lähinnä katutappelijana ja tanssijana, mutta osasi myös säveltää ja soittaa mestarillisesti congarumpuja. Espanjalaiset orjaisännät kohtelijat orjia usein julmasti, mutta eivät paljoakaan välittäneet siitä, mitä nämä puuhasivat vapaa-aikanaan. Esimerkiksi latinalaishitti El Manisero on rytmisesti son. Tito Puente, Eddie Palmieri, Chico O’Farrill, Mongo Santamaría, Ray Barretto ja Cal Tjader. Son ja rumba ovat kuubalaista perusmusiikkia ja niihin perustuvat monet muut rytmit ja tyylit. Länsimaiset viihdeorkesterit soittavat boleroa (”rumbaa”) yleensä ns. Niin muuttui son harhaanjohtavasti rumba-foxtrotiksi. Esimerkiksi Maurice Ravelin kuuluisa Bolero on 3/4 tahtilajissa. Alun perin bolero on Espanjasta peräisin oleva tanssi, jonka tahtilaji on (3/4). Clave (avain) on toistuva rytmikuvio, jota soitetaan tavallisesti kimakkaäänisillä clavekovapuukapuloilla. Alan tunnettuja nimiä ovat mm. Be bop -jazzin pioneerit Dizzy Gillespie ja Charlie Parker kiinnostuivat Machiton latinorytmeistä ja toivat latin jazziin mukaan be bop -vaikutteita. Clave-perustainen kappale voi olla temposta ja muista musiikillisista ominaisuuksista riippuen esimerkiksi bolero. Louis Armstrong: The Peanut Vendor (1931) Benny Goodman: Sing, Sing, Sing (1937) Machito & The Afro-Cubans: Tangá (1948) Chano Pozo & Dizzy Gillespie: Manteca (1948) Charlie Parker: Mango Mangue (1949) Eddie Palmieri: Azúcar (1965) Mongo Santamaría: Afro Blue (1959) Ray Barretto: Song For Chano (1993) Cal Tjader: Mamblues (1960) Kuubalaisen musiikin tärkeimmät clavet ovat son-clave ja rumba-clave (ks. tai bolero-son (hitaita), guaracha (keskitempoinen), rumba (nopea), son, mambo, sonmontuno, cha-cha-chá, timba, ”salsa” tms. Viime vuosisadan alussa rumpujen käyttö kiellettiin Havannassa, mutta tämä ei menoa haitannut vaan mustat korvasivat rummut puisilla laatikoilla (cajónes) tai muilla esineillä, joista lähti ääntä. Nykypäiviin on säilynyt kolme perinteistä rumbatyyppiä: yambú, rumba columbia ja guaguancó (äännetään ’wauwanko’). Heidän kappalettaan Tangá (marijuanaa tarkoittava länsiafrikkalainen sana) pidetään yhtenä latin jazzin perusteoksista. rumbakompilla ja nelijakoisena (4/4 tahtilajissa). Tästä syystä afrikkalaiset rytmit ja tavat säilyivät hyvin Kuubassa. Samantapaista löysää sanankäyttöä on esiintynyt myöhemmin myös ”mambo”ja ”salsa”-sanojen kohdalla. MITÄ RUMBA ON. Rumba -sanaa käytetään ainakin kolmessa eri merkityksessä. Ehkä tunnetuin ”cubop”-klassikko on kuubalaisen congarumpali Chano Pozon ja Dizzy Gillespien Manteca. Blues News 2/2017 37 orkesterikiinnitysten jälkeen he perustivat vuonna 1940 yhtyeen Machito & The AfroCubans, jota Pertti Luhtala pitää kaikkien aikojen tärkeimpänä afrokuubalaisena big bandina. kuva yllä). Länsimainen kilpatanssirumba on sensuelli hidas tanssi, jota Kuubassa kutsuttaisiin boleroksi tai son-boleroksi. Koska sonja song-sanat saattoivat mennä ostavalta yleisöltä sekaisin, päätettiin levyetikettiin laittaa muodikkaampi ”rumba” ja lisätä sen perään vielä kaikille tuttu ”foxtrot”. Ohessa on listattuna näytekappaleita, joiden avulla lukija voi saada käsityksen afrokuubalaisesta jazzista. Brasilialaisella samballa ja bossanovalla on myös ollut oma vaikutuksensa latin jazzin kehitykseen, mutta siitä tarkemmin tämän artikkelin Brasiliaa koskevassa osassa. rumba clave. Afrokuubalainen jazz ei ole paljoakaan muuttunut kuluneiden vuosikymmenien aikana ja se on edelleen suosittua
ja vaikuttajan Dave Bartholomewin Country Boy’ssa on käytetty samaa rytmitystä. Heille molemmille oli yhteistä upea lauluääni ja mieltymys alkoholijuomiin. Yhdysvalloissa kuubalaismusiikkia teki tunnetuksi ja popularisoi erityisesti ”Amerikan rumbakuningas” Xavier Cugat ja hänen Waldorf-Astoria -orkesterinsa, ja Euroopassa saman teki ”Euroopan rumbakuningas” Edmundo Ros orkestereineen. Toinen ”aamubluesklassikko” on Louis Jordanin Early In The Mornin’, joka on rakenteeltaan tavanomainen 12 tahdin blues, mutta sen rytmi on Kuubasta. Kuubalaisia rytmejä voi tunnistaa aika yllättävissäkin kappaleissa. Buena Vista -buumin esiin nostamia artisteja 90-luvun lopulla olivat mm. Hänen varhainen levytyksensä T-Bone Blues (1940) ei kuulosta kovin latinalaiselta, mutta sisältää rumbarytmisen bassolinjan. Atlantic beatin syntyyn. Samantapaista rytmitystä käytettiin myöhemmin monissa Ruth Brownin ja The Clovers -yhtyeen hiteissä. Omara Portuondo ja Ibrahim Ferrer. Esitteen mukaan yksi ensimmäisistä blues/R&Bartisteista, jotka ottivat musiikkiinsa kuubalaisvaikutteita oli T-Bone Walker. Edgar Hayesin Fat Meat’n’Greens -kappaleen jatsahtava rumbasyke vaikutti ns. John Mayall & The Bluesbreakers, Aerosmith, Stevie Ray Vaughan, Buddy Guy, Gary Moore ja Steve Miller Band. Myöhemmin hän yhdisteli näiden kahden aineksia ja syntyi klassikko Woke Up This Morning. The Who, The Yardbirds ja The Kinks. The Rolling Stonesin ”Blue And Lonesome” -albumilta (2016) löytyvä All Your Love ei sen sijaan ole Otis Rushin kappale vaan se on poimittu 32-vuotiaana kuolleen Chicagon West Side -tyylin mestarin Magic Samin (Sam Maghett) ohjelmistosta. Kuuban kansallissäveltäjä Ernesto Lecuonan kynästä ovat peräisin sellaiset klassikot kuin Siboney ja La Comparsa, josta on olemassa myös hyvä rautalankaversio (ZZ en De Maskers). All Your Lovea ovat versioineet mm. ”Rumba Blues” -levyn esitteen mukaan se on son. King on levyttänyt useampia latinalaisvaikutteisia kappaleita kuten Don’t You Want A Man Like Me ja My Baby’s Gone. ”Rumba Blues” -levy ja sen 30-sivuinen esitelehtinen kattavat vuodet 1940–1953. New Orleansin musiikin monitoimimiehen Lecuona Cuban Boys: Panamá (1937, conga) Benny Moré: Como Fue (1958, bolero) Septeto Nacional de Igñacio Pineiro: Escale Salsita (n. Tuorein versio lienee Billy Gibbonsin albumilta ”Perfectamundo” (2015). Slim Harpo lainasi sen riffin kappaleeseensa Got Love If You Want It, jota ovat versioineet mm. Yksi tunnetuimmista rumbablueseista on Otis Rushin molliblues All Your Love (I Miss Lovin’) (1958). Wikipedian mukaan kappaletta on kuvattu eri yhteyksissä rumbaksi, sambaksi ja calypsoksi. Lecuona ”lainasi” nimensä 30-luvulta alkaen menestyksekkäästi maailmaa kiertäneelle Lecuona Cuban Boys -orkesterille. Oman versionsa kappaleesta ovat tehneet myöhemmin mm. Benny (Beny) Moréa voidaan pitää Kuuban Olavi Virtana. Santanan version perustana on 3-2 son clave, ja siinä lyömäsoittimia ja polyrytmiikkaa on lisätty reippaasti verrattuna Fleetwood Macin alkuperäiseen. King: Woke Up This Morning (1953, rumba) Professor Longhair: Hey Now Baby (1949, New Orleans) Clarence Garlow: Bon Ton Roula (1950, New Orleans) Sugar Boy Crawford: Jock-O-Mo (1954, New Orleans) Louis Jordan: Early In The Morning (1948, son) Muddy Waters: I Can't Be Satisfied (1948, rumba) Otis Rush: All Your Love (I Miss Lovin’) (1958, son) Fleetwood Mac: Black Magic Woman (1968, son) Billy Gibbons: Got Love If You Want It (2015, rumba). Deltabluesissa latinalaisvaikutteita ei juuri ole, mutta esimerkiksi Muddy Watersin basisti soittaa ajoittain rumbariffiä I Can’t Be Satisfiedilla. B.B. Kuubalaisen musiikin suuret nimet levyttivät yleensä kaikkia näitä ja muitakin tyylejä. Ray Charles, Harry Nilsson, Joe Cocker, Buddy Guy, B.B. Toinen esimerkki on Big Mama Thorntonin jättihitti Hound Dog, jolla rytmiryhmä soittaa rumbabiittiä, jota tehostetaan vielä gospeltyylisellä käsien taputuksella. Peter Green on haastatteluissaan myöntänyt, että se oli mallina hänen kappaleelleen Black Magic Woman (1968), josta Santana teki hitin vuonna 1970. New Orleansin muusikot kuten Professor Longhair, Clarence Garlow, Sugar Boy Crawford ja Lloyd Price omaksuivat kuubalaisrytmejä ahkerasti, mutta muuntelivat niitä sen verran omaperäisesti, että niitä ei ole syytä kutsua enää rumbaksi. 1930, son) Miguelito Valdés: Bruca Maniguá (1937, afro-son) Xavier Cugat: Besame Mucho (1945, bolero) Edmundo Ros: Siboney (1958, mambo) Omara Portuondo: La Sitiera (2000, bolero) Ibrahim Ferrer: Dos Gardenias (1997, bolero) T-Bone Walker: T-Bone Blues (1940, bolero) Edgar Hayes: Fat Meat 'n' Greens (1949, bolero) Big Mama Thornton: Hound Dog (1953, rumba) B.B. 38 Blues News 2/2017 RUMBABLUES JA RUMBA-R&B Rumbablues sai vaikutteensa pääasiassa boleroista, ja rumba-R&B sonista ja kuubalaisrumbasta. King ja Irma Thomas
Prado teki kiertueen Eteläja Väli-Amerikkaan ja muutti Meksikoon vuonna 1948. Bo toistaa tätä lyömäsoitinrytmiä kitarallaan pysyen lähes koko ajan samassa soinnussa. Hän oli palkannut laulusolistikseen ”rytmibarbaari” Benny Morén ja orkesteri saavuttikin myrskyisän menestyksen Meksikossa. Prado kokeili siipiensä kantavuutta ensin Kuubassa 40-luvun puolivälin tienoilla, mutta hänen musiikkinsa ”siantappotrumpetteineen” ja karjahduksineen oli liian modernia eikä se tullut suosituksi Havannassa. Cover-versiot Bo’n biiseistä eivät sisälly tähän luetteloon. MAMBOMANIA, CHA-CHA-CHÁ-VILLITYS JA SALSAHUUMA Pérez Prado ei keksinyt mamboa, mutta hän on pääsyyllinen siihen, että mambosta tuli 50-luvulla erittäin suosittua Yhdysvalloissa. Bo Diddley – kaikkien rytmikitaristien suojelupyhimys! On epäselvää, missä määrin Bo tunsi kuubalaista musiikkia tai yhdysvaltalaista ”rumbabluesia/rhythm’n’bluesia” nimikkorytmiä kehitellessään. Koska tämä ”Bo Diddley beat” tai ”viidakkorytmi” on kansainvälisesti erittäin tunnettu ja laajalti jäljitelty, Bo Diddley ansaitsee oman alalukunsa tässä artikkelissa. George White kertoo Bo’n elämänkerrassa ”Bo Diddley – Living legend” (1995), että Bo oli katkera siitä, että muut artistit tekivät omia kappaleitaan käyttäen hänen rytmiään, mutta häntä ei kreditoitu niissä säveltäjänä. Ohessa on epätäydellinen luettelo Bo’n omista ”viidakkorytmisistä” kappaleista ja erittäin suppea otanta muiden artistien samaa tai samantapaista rytmiä käyttävistä esityksistä. BO DIDDLEY JA VIIDAKKORYTMIT Bo Diddleyn nimikkokappaleen rytmi on kuubalaista 3-2 son clave’ta. Blues News 2/2017 39 Eräs merkittävä kuubalaisrytmien hyödyntäjä oli Bo Diddley. George White luettelee kirjassaan useita satoja Bo’n levytysten cover-versioita ja niiden muunnelmia. Klassiset Buddy Holly: Not Fade Away (1957) Johnny Otis: Willie And The Hand Jive (1958) The Animals: Story Of Bo Diddley (1964) Eric Burdon: Bo Diddley Special (2013) Mitch Ryder & The Detroit Wheels: Jenny Take A Ride (1966) Eddie Cochran: Weekend (1959) Them: Mystic Eyes (1965) Elvis: His Latest Flame (1961) Collins Kids: Hoy Hoy Hoy (1958) Pretty Things: Rosalyn (1964) Kip Tyler: Jungle Hop (1958) Hipbone Slim & The Kneetremblers: Why Ain’t Bo On My TV (2011) Robban Hagnäs: Bo Diddley In Lapland (2012) Bo Diddley: Bo Diddley (1955), Pretty Thing (1955), Mona (1957), Hush Your Mouth (1958), Cadillac (1960), Back Home (1961), Bo Diddley Is A Gunslinger (1960), jne. Vuoden 1955 esikoislevyllään Bo Diddley hän käytti toistuvaa, vastustamattomasti svengaavaa kitararytmiä. Rollareille, jotka saivat listahitin Not Fade Away’sta – kunnes kuuli, että se onkin Buddy Hollyn kappale! Myöhemmin Bo’n asenne muuttui ymmärtäväisemmäksi, onhan hänen oma nimikkorytminsäkin jossain määrin lainatavaraa. Bo’n rytmi ja kappaleet ovat inspiroineet lukuisia artisteja. Bo oli näreissään mm. Bo Diddleyn kiistaton ansio kuitenkin on, että hän ”salakuljetti” latinalaisrytmejä rock-musiikkiin ja auttoi niitä leviämään ympäri maailmaa. Saman rytmin väitetään löytyvän myös vanhasta lastenlaulusta Hambone, mutta eipä tuo kovin samanlaiselta kuulosta esimerkiksi jazz/R&B -rumpali Red Saundersin orkesterin versiossa (YouTubessa), joka levytettiin kolme vuotta ennen Bo’n kappaletta. Carl Perkins sen sijaan käyttää omassa Hambonessaan (1962) selvästi Bo’n ”viidakkorytmiä”. Vastaavanlainen toistuva rytmi on monessa muussakin hänen levytyksessään, mutta Bo muuntelee sitä jonkin verran aina kappalekohtaisesti. T-Bone Walker
Muut kappaleet ovat rytmisesti rumbia tai muita latinalaisia tyylilajeja. 40 Blues News 2/2017 mambonsa Prado levytti vuosina 1949–52 ja esiintyi myös yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Tämä tanssikenkien äänestä (tanssiaskeleet: 1-2-cha-cha-cha) nimensä saanut villitys levisi Yhdysvaltoihin vuonna 1954. Kuubalaiseen son montunoon perustuvaa cha-cha-cháta oli helpompi tanssia kuin rytmisesti hankalampaa mamboa. Santanan versio Puenten Oye Como Va’sta. Castron Kuubassa suosittuja ovat olleet mm. Elio Revé, Los Van Van, Irakere ja Afro-Cuban All-Stars. charanga-orkestereissa, mutta New Yorkissa big bandit ottivat sen omakseen. Kyseisen levyn 30:sta esityksestä todellisuudessa vain yksi, Illinois Jacquetin yhdessä congarumpali Chano Pozon kanssa levyttämä Mambocito mio, on aito mambo. Hänen suurin hittinsä oli vuonna 1955 julkaistu elokuvasävelmä Cherry Pink And Apple Blossom White, joka ei tosin ollut mambo vaan cha-cha-chá. Tuolloin R&Bja bluesartistit tekivät paljon kappaleita joiden nimessä esiintyi muotisana ”mambo”. Jo ennen 50-luvun puolta väliä Pradon musiikki oli alkanut kaupallistua ja menettää radikaalia luonnettaan, jolle oli tunnusomaista äkkinäiset breikit, temponvaihdokset, congarumpujen matala jytke, pasuunoiden ”pieraisut” ja trumpettien kiekaisut. Tällä kertaa sitä ei markkinoitu ”rumbana” eikä ”mambona” vaan ”salsana” (kastike). Big Maybellen ohjelmistossa oli muitakin latinalaisittain sovitettuja kappaleita kuten Such A Cutie, Send For Me, I’ve Got A Feelin’ ja That’s A Pretty Good Love. Chuck Willis käytti esiintyessään turbaania ja sai siksi lempinimen Bluesin Sheikki. Luhtala kertoon kirjassaan asiaan liittyvän kaskun: Kaksi miestä tapaa baarissa: ”Minä muuten soitan Pérez Pradon orkesterissa.” ”Ihanko totta – oletko sinä se joka siellä aina karjahtelee?” ”Ei – minä olen se joka puristaa Pradoa munista.” Cha-cha-chá syntyi Kuubassa 50-luvun alussa. Noista legendaarisista ajoista kertoo Oscar Hijuelosin romaani ”Mambo Kings” (1989) ja sen perusteella tehty elokuva (1992). Mestarirumpali Earl Palmer tahdittaa molempia versioita New Orleans -rumpukuvioilla ja muu bändi junttaa rumba-shufflea. Jo 50-luvun alussa alkanut ”Titojen taisto” New Yorkin mambokuninkuudesta jatkui koko 50ja 60-luvun, ja loppui vasta kun Tito Rodriguez kuoli leukemiaan vuona 1973. Ne yleistyivät twist-tanssin tullessa muotiin muutamaa vuotta myöhemmin (1959-63). Sen keksijänä pidetään viulisti Enrique Jorrínia, joka vuonna 1951 sävelsi kappaleen La Engañadora (Huiputtajatar). Machiton orkesteri, ja puertoricolaisten Tito Puenten ja Tito Rodriguezin orkesterit alkoivat tuottaa mamboja chacha-chá -kappaleita liukuhihnatahtiin markkinoiden tarpeisiin. Elvis hyödynsi myös neworleansilaisen Smiley. Little Richardin nimiinsä kirjaama rock’n’roll-klassikko Slippin’ And Slidin’ on kopio pari viikkoa aikaisemmin ilmestyneestä Eddie Bo’n kappaleesta I’m Wise. Kuubalainen musiikki levisi uudessa urbaanissa muodossaan 70-luvulla New Yorkista myös Eurooppaan. Mambo Kings -musikaalia esitettiin myös Suomessa vuonna 1995. Tito Puenten ura jatkui menestyksellisesti aina 90-luvulle saakka ja sille antoi potkua Mambo Kings -elokuvan lisäksi mm. Hänen levytyksensä I Feel So Bad on rumba, jonka Elvis nosti myyntilistoille vuonna 1961. Tumbao-rytmi oli keskeinen myös Big Maybellen New Kind Of Mambossa. tumbao-rytmisiä taputuksia (taptap-tap). Kuubassa cha-cha-cháta soitettiin huilulla ja viululla ns. New Yorkin keskenään kisaavista salsatähdistä tunnetuimpia olivat Eddie Palmieri, Ray Barretto, Johnny Pachego ja Willie Colón. Atlantic levy-yhtiön artistit The Clovers ja ”Miss Rhythm” Ruth Brown menestyivät hyvin myyntilistoilla rumba-kappaleillaan Lovey Dovey ja Mambo Baby. Lewisin rumba-boleroa One Night, joskin sen sanoituksessa ’one night of sin’ muuttui muotoon ’one night with you’ ja rytmiäkin vähän yksinkertaistettiin. Tästä vuonna 2000 kuolleen isänsä kappaleesta on tehnyt jykevän version myös Tito Puente Jr. Pradon oma tavaramerkki oli karjahdus kesken kappaleen. Elokuvan tunnussävelmä oli Antonio Banderasin esittämä kaunis bolero Bella Maria De Mi Alma, jonka Los Lobos coveroi tuoreeltaan nimellä Beautiful Maria Of My Soul. Ruth Brownin Mambo Baby on ensimmäisiä R&B-kappaleta, joka sisälsi ns. Kappaleen Pérez Prado: Mambo Numero 5 (1949, mambo) Pérez Prado & Benny Moré: Babarabatiri (1949, mambo) Tito Puente: Mambo Diablo (1985, mambo) Tito Rodriguez: Mambo Mona (1950, mambo) Enrique Jorrín: La Engañadora (1951, cha-cha-chá) Eddie Palmieri: Puesto Vacante (1975, salsa) Ray Barretto: El Watusi (1963, salsa) Johnny Pachego & Celia Crúz: Quimbara (1978, guaracha) Orquesta Revé: Los Rumberos Latinoamericanos (1990, son) Los Van Van: Sandunguera (2004, songo) Irakere: Bacalao Con Pan (1974, salsa) ”The Mambo Years” -levyn esitelehtinen ajoittaa mambobuumin huipun vuosiin 1953–56
Listaa voisi jatkaa pitkään. Buena Vista -artistit maineeseen auttanut kitaristi Ry Cooder teki yhteislevyn myös kuubalaisen kitaristi Manuel Galbánin kanssa vuonna 2002. ”Bossa’n’Stones”albumit esimerkiksi sisältävät sensuelleja versioita Rolling Stonesin tuotannosta (mm. Marc Ribot on yhdysvaltalainen multiinstrumentalisti ja sessiokitaristi, joka on tehnyt yhteistyötä mm. Sambaa luullaan usein humpan tapaiseksi yksinkertaiseksi musiikiksi, jota tanssitaan karnevaaleissa. Willie Dixon sisällytti säveltämiinsä kappaleisiin huomaamattomasti latinalaisrytmejä. Galban oli aiemmin ollut havannalaisen doo wop -kvartetti Los Zafirosin (mm. Arsenio Rodriguezin elämä oli traaginen. Elmore Jamesin Can’t Stop Lovin’ perustuu rumbaan. BRASILIAN JA MEKSIKON RYTMEJÄ Brasilialainen musiikki (samba, bossanova ym.) on vaikuttanut bluesja R&B-musiikkiin selvästi vähemmin kuin kuubalainen. Antônio Carlos (Tom) Jobim, João Gilberto, Astrud Gilberto, Baden Powell, Caetano Veloso, Clara Nunez ja Elis Regina. Bändi vieraili. Todellisuudessa sambakin on monimuotoista ja polyrytmista, mikä näkyy esimerkiksi sambakulkueen rytmiryhmän (batterian) laajassa soitinvalikoimassa. Ribot kokosi valekuubalaisbändinsä uudelleen vuonna 2011 ja bändi sai kuvausten mukaan ”ekstaattisen” vastaanoton useilla festivaaleilla. Kappale kehittyi myöhemmin jatsahtavaan suuntaan ja sai nimekseen Elmore’s Contribution To Jazz. ”Rumbablues”-albumit listaavat vain neljä sambaa: Chuck Higginsin Dye-Ooh Mambo, Marvin Philipsin Salty Dog, Eddie Bo’n Hey, Bo ja Clyde McPhatterin Thirty Days. Klassisia kappaleita ovat mm. Albumi sisältää myös muutamia helposti ”kubanisoituvia” bluesbiisejä (Got Love If You Want It ja Baby Please Don’t Go). Yksi tunnetummista Santanan kappaleista on Samba Pa Ti, joka alkaa hämäävästi hitaana, mutta yltyy villiksi sambaksi lopussa. Mi Oracion, Dichoso Mar) kitaristi ja soittanut eräillä Buena Vista -artistien levyillä. Let’s Spend The Night Together, Out Of Time), ja Chuck Willis: I Feel So Bad (1954, rumba) The Clovers: Lovey Dovey (1953, rumba) Big Maybelle: New Kind Of Mambo (1954, tumbao) Ruth Brown: Mambo Baby (1954, rumba/tumbao) Smiley Lewis: One Night (1955, rumba-bolero) Little Richard: Slippin' And Slidin' (1956, rumba) Chuck Berry: Drifting Heart (1956, rumba) Elmore James: Can't Stop Loving (1953, rumba) Howlin’ Wolf: Evil (1954, rumba-bolero) Monet pohjoisamerikkalaiset muusikot ovat turvautuneet mambovuosien jälkeenkin latinalaisrytmeihin. Useat näistä ikivihreistä on levytetty sekä portugaliksi että englanniksi. Brasilialaisen musiikin suuria nimiä ovat mm. Galban ehti tehdä vielä toisenkin levyn ”Blue Cha Cha”, mutta kuoli 80-vuotiaana sydänkohtaukseen ennen sen julkaisua vuonna 2012. Hän muutti New Yorkiin, ei menestynyt siellä, ja kuoli köyhänä keuhkokuumeeseen vuonna 1972. Rumba-boleroa löytyy myös Elviksen hitistä King Creole. Kuubassa syntyneen mutta Yhdysvalloissa asuvan Gloria Estefanin perusohjelmisto koostuu englanninkielisistä latinopop-kappaleista, mutta vuonna 1993 hän levytti espanjaksi perinnetietoisen ”Mi Tierra” -albumin, joka palkittiin Grammylla. guaguanco-rumban Tradition ja kolumbialaisen vallenaton Abriendo Puertas. Brasilialaisten lisäksi asiassa ovat olleet aktiivisia monet tunnetut yhdysvaltalaiset jazz-muusikot kuten Stan Getz, Charlie Byrd, Dizzy Gillespie, Sarah Vaughan, Wes Montgomery, Cal Tjader, Coleman Hawkins ja Herbie Mann. Carlos Santana on levittänyt ehkä eniten brasilialaisen ja kuubalaisen musiikin ilosanomaa länsimaisen rock-kansan tietoisuuteen. myös Helsingin juhlaviikoilla vuonna 1999. ZZ Topin kitaristi Billy Gibbons yllätti vuonna 2015 tekemällä latinalaisvaikutteisen albumin ”Perfectamundo”. Albumi palkittiin Grammylla vuonna 2004. Rumba-bolerot soluttautuivat myös Chicago-bluesiin 50-luvun mambovuosina. Monista bossanova-bravuureista on tullut myös latin jazzin klassikoita. Albumi sisältää mm. Ribot kunnioitti kuubalaisen son montunon keksijän Arsenio Rodriguezin musiikkia kokoamalla 90-luvun lopulla yhtyeen Los Cubanos Postizos (Valekuubalaiset), joka levytti kaksi albumia omalla vähän vinksahtaneella tyylillään. Esimerkkeinä 1990ja 2000-luvuilta mainittakoon Gloria Estefan, Marc Ribot, Ry Cooder ja Billy Gibbons. Felicidade, Desafinado, Chega De Saudate, Corcovado, Manha De Carnaval, Black Orfeus ja Garota De Ipanema. Toinenkin rock’n’rollin suurmies Chuck Berry kokeili latinalaisrytmejä Trinidad-Kuuba -tyylisessä kappaleessaan Drifting Heart. Gibbons perehtyi New Yorkissa asuessaan Tito Puenten musiikkiin, mutta tämä on ensimmäinen pitkäsoitto, jolla hän yhdistää omat bluesrock-henkiset kitarakuvionsa kuubalaiseen rytmiikkaan. Brasilialaisia fiiliksiä voi ammentaa myös kuuntelemalla brassiartistien bossanova-tulkintoja tutuista kappaleista. Cooderin kanssa tehty albumi ”Sinuendo” on kahden taitavan sähkökitaristin tunnelmallinen levy, joka sisältää kuubalaisia klassikoita (mm. Blues News 2/2017 41 noustua hitiksi lakimiehillä riitti pitkään töitä tekijänoikeusriitojen selvittelyssä. Yhtyeen ohjelmisto koostuu pääasiassa Rodriguezin kappaleista (mm. vanha kehtolaulu Drume Negrita, Lecuonan danzón Maria La Ô) ja ikivihreitä (Secret Love). Hän sokeutui lapsena muulin potkaistua häntä, mutta loi siitä huolimatta uran muusikkona ja säveltäjänä Kuubassa. Kovin harvassa ovat kuitenkin samban rytmeihin tehdyt bluesja R&B-levytykset. chacha-chá Dame Un Cachito Pa’ Huele ja bolero La Vida Es Un Sueño). Toimittaja Ilkka Mattila kuvasi tuolloin Ribotin tyyliä seuraavasti: ”Hän soittaa bluespohjalta muta hortoilee skaalaviidakossa humalaisen logiikalla”. Howlin’ Wolfille kirjoitettu Evil on eräs tällainen, ja muita esimerkkejä ovat 29 Ways, I’m Ready ja Hidden Charms. Brasiliassa 50-luvulla syntynyt bossanova sisältää samban, jazzin ja klassisen musiikin elementtejä. Tom Waitsin ja Elvis Costellon kanssa
Tämä tapaus muutti Ehrenströmin suhtautumisen Suomen säihin: ”Ehrensröm ei koskaan valita huonoja ilmoja: mestauslavalla Tukholmassa paistoi kuulemma aurinko. Popja rock-musiikin valtakausi 60-luvun alkupuolelta aina 70-luvun loppuun vähensi latinalaismusiikin suosiota. Muista meksikolaismusiikin vaalijoista Yhdysvalloissa voidaan poimia esimerkkeinä Tish Hinojosa ja Calexico. Ja kyllähän tähän valtakuntaan mahtuisi juhlavuoden kunniaksi vielä lisää iloista Bo Diddley -komppia ja rumbabluesiakin!. Hän on levyttänyt paljon perinteisiä meksikolaiskappaleita (mm. Karnevaaleissa soitettiin ja tanssittiin salsaa ja sambaa aina vuoteen 1998 saakka ja karnevaaleilla esiintyneiden latinalaismuusikoiden ja orkestereiden lista on pitkä. Suomalaisilla tanssilavoilla eniten esitetty cha-chachá Keinu kanssani on myös meksikolainen, alkuperäiseltä nimeltään Quién Será (1953). Latinalaiskappaleita soitettiin Suomessa todennäköisesti jo 1800-luvun lopulla, sillä Haminan museosta on löytynyt torviseitsikolle sovitettu La Paloman suomalainen partituuri vuodelta 1899. Hän on niitä miehiä, jotka aamuisin avaavat makuuhuoneen verhot ja huudahtavat ihastuneena: miten mainio ilma tänään onkaan!”. Tämä huolimatta kylmästä ilmastosta, joka ei karnevaalimeininkiä suosi. Lisäksi Suomessa on ollut paljon afrokuubalaista musiikkia soittaneita yhtyeitä, kuten Conjunto Barón, Fiestecita, Septeto Son, Salsamania, Julio Romeron yhtye, Saóco, Sami Y Su Conjunto, Salseros Sinceros, Alberto Y Su Charanga, Settlement Big Band, Mambo-Sampo ja The Finnish All-Star Afro-Cuban Jazz Orchestra. Calexico on arizonalainen americana-texmex-indierock -yhtye, joka on nimetty Kalifornian ja Meksikon rajalla sijaitsevan kaupungin mukaan. Jotain erikoista kuitenkin on siinä, että Suomessa on omaksuttu latinalaiset rytmit innokkaammin kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomalaisessa bluesmusiikissa latinalaisrytmit ovat olleet ja vaikuttavat edelleen olevan valitettavan vähäisiä. Aikakauden merkittäviä vaikuttajia latinalaismusiikin alalla olivat trumpetisti Ossi Runne ja kokkolalainen muusikko Sacy Sand (Rolf Sandqvist), joka perusti oman latinalaisamerikkalaisen yhtyeen vuonna 1957. Los Lobos (Sudet) on yksi tunnetuimmista meksikolaistaustaisista yhtyeistä Yhdysvalloissa. Black Magic Woman, Cielo Rojo). Ja jos haluatte kuulla, kuinka viidakon keskeltä helähtää ilmoille lumoava melodia niin kuunnelkaa Baden Powellin Canto De Ossanha (albumilta “Os Afro-Sambas“, 1966). Gypsy’s Curse, Crystal Frontier) on imenyt vaikutteita meksikolaisen perinnemusiikin lisäksi jazzista ja rockista. Sitä tanssittiin jonossa kuten letkajenkkaa ja musiikkina oli Lecuona Cuban Boysien Panamá tai vanha venäläinen renkutus Kerenski, jonka sanoitus sopi hyvin congan tanssiaskeliin (1-2-3-potku). Arktiset olosuhteet ovatkin ehkä ladanneet suomalaisiin keskimääräistä enemmin sisua ja primitiivistä luovuutta, joka kannustaa toteuttamaan mielikuvituksellisia ideoita kuten eukonkantoja ilmakitarakisoja, suojalkapalloturnauksia, Sodankylän filmifestivaaleja, talvikarnevaaleja ja sambakulkueita. Meksikon omista nykyartisteista mainittakoon persoonallista musiikkia tekevä Lila Downs (mm. Calexicon tummasävyinen ”aavikkomusiikki” (mm. Itäisessä Los Angelesissa perustettu yhtye tuli kuuluisaksi vuonna 1987 tekemällä version Richie Valensin La Bambasta Valensin elämästä kertovan elokuvan soundtrackille. Yleisradion lauantain toivotuissa levyissä 15 minuuttia oli varattu kevyelle musiikille ja toivotuimpia kappaleita olivat 30-luvulla Lecuona Cuban Boysin kappaleet. Jukka Viikilä kertoo Finlandiapalkitussa romaanissaan ”Akvarelleja Engelin kaupungista” (2016) tarinan Ehrenströmistä, Helsingin asemakaavan luojasta, joka oli Ruotsin kuningasta arvostelevien mielipiteidensä takia päätynyt mestauslavalle saakka, mutta armahdettu viime hetkellä. Mutta ilmastoahan voi pitää myös suhtautumiskysymyksenä. Dejame Llorar, Estrellita). Varhaisimmat suomalaiset savikiekkolevytykset ovat 30-luvun alusta. Suomalainen sanoittaja tosin aloittaa tämän cha-cha-chá -kappaleen yllättäen sanoilla: Rytmi boleron kun kaikuu taas... SUOMI – EUROOPAN KUUBA. Myös Iiro Rantalan Trio Töykeät soitti 90-luvun alussa kuubalaismusiikkia ja Tero Toivasella oli oma yhtye Kuubassa 90-luvulla. Pertti Luhtalan kirjan mukaan Suomi oli 80ja 90-luvuilla afrokuubalaisen musiikin huippumaa. Leticia (“Tish“) Hinojosa on Teksasissa meksikolaisvanhemmille syntynyt lauluntekijä ja folk-artisti. Meksikolaismausteita voikin onnistuneesti lisätä monenlaiseen musiikkiin. Hotelli Hesperiassa Helsingissä pidettiin ensimmäiset Talvikarnevaalit vuonna 1979. Ensimmäisessä ”Suomi-rumbassa” Niilo Saarikko laulaa, että korvissain vain rumban tahti ja samppanjan sahti ne soi. Esimerkiksi Fatboyn haikea Memories Of Us tuo mieleen meksikolaiset bolerot. Vaikka kotimaamme ei ole Kuuba eikä Brasilia, niin kyllä vetreä 100-vuotias Suomikin osaa pitää hauskaa, arvostaa omia saavutuksiaan ja nauttia mahtavasta pohjoisesta luonnostaan. Talvikarnevaaleja on viime vuosina herätelty uudelleen henkiin, mutta aika sambapainotteisesti. Dean Martin teki siitä englanninkielisen version nimellä Sway ja Olavi Virta suomenkielisen version nimellä Keinu kanssani (1954). Meksikosta on muuttanut miljoonia siirtolaisia Yhdysvaltoihin ja meksikolainen musiikki on kulkeutunut maahan heidän mukanaan. Yhtyeen ”La Pistola Y El Corazón” -albumi (1988) sisältää originaaleja ja perinteisiä meksikolaiskappaleita. 42 Blues News 2/2017 Marisa Monte on tulkinnut tyylikkäästi Lou Reedin kappaleen Pale Blue Eyes. Meksikolaismuusikot ovat luoneet monia kuolemattomia klassikkokappaleita kuten Bechame Mucho, Perfidia ja Frenesi, joita soitetaan yleensä hitaina boleroina. Sodan aikainen tanssikielto purettiin vuonna 1944 ja muotitanssiksi tuli conga. Monet suomalaiset viihdeorkesterit levyttivät 40-luvun lopulla ja 50-luvulla latinalaiskappaleiden cover-versioita ja niiden suosiota lisäsivät myös eksoottiset kotimaiset elokuvat ja musikaalit kuten ”Rion yö” (1951). Uusi kukoistuskausi tuli 80ja 90-luvuilla, mutta ei latinalaismusiikki silloinkaan mikään koko kansan villitys ollut. Sen jälkeen Ehrenström on pitänyt myrskyäkin aivan mainiona säänä
Itse olisin voinut toivoa mukaan enempi soitannollista räväkkyyttä ja soinnillista säihkettä, tai toisaalta tietyn traditionalismin viemistä vähän pidemmälle gospelbluesin hartauksiin. FAMILY Sings & Plays (Blue North BNLP015) Korkeallehan ne ennakko-odotukset virittyvät. Ajan myötä siitä sukeutui emäbändin rinnalla tai sen kanssa vuoroin työskentelevä, kansainvälisestikin poikkeuksellinen perheorkesteri, jonka ensimmäinen albumi näkee nyt päivänvalon Blue Northin julkaisuna. Palataan hetkeksi historiaan, josta kaikki ammentuu. Aviomiehensä T-Bone eli Esa Kuloniemi on paitsi yhtyeen kitaristilaulaja ja niin ikään monessa vieraillut muusikko, myös valtakunnan epävirallinen ”bluesministeri”, jo pitkän päivätyön tehnyt radioja lehtitoimittaja, kymmenkunnan musiikkikirjan kääntäjä tai kirjoittaja, mielipidevaikuttaja ja operaattori hänkin niin julkisuudessa kuin kulisseissa. 44 Blues News 2/2017 BN RUOTII BN-TUOTANTOA! HONEY B. Kyseessä on studiolevy, jonka kappaleisiin on kuitenkin haettu oman sointimaailman sävyt, vaikka peruspalikat periaatteessa koostuvatkin pienen (ja jälleen kompaktin!) trion soittimista. Määriteltäköön Honey B. Automaattisestihan me kaikki hurraamme Mooseksen päässeen kasvamaan poikkeuksellisen virikkeellisessä ympäristössä ja taiteilijoiksi harvinaisen tervepäisten ja vastuullisten vanhempien lapsena. Epäilemättä paketti on kuitenkin muotoiltu sellaiseksi pelinavaukseksi kuin perheyhtye itse itsensä mieltää, ja hyvä niin, nyökin; aika näyttää miten jo pelkästään Mooseksen varttuminen vaikuttaa ilmaisun kemiaan ja soiton sisältöön. Tuon muinaisen kokoonpanon poikkeuksellisen tiivis ja lämmin perheyhteys on kokenut kuin uudeksi lihaksi tulemisen tuntua Honey B. Alkujaan puristejakin miellyttäneestä rootstriostahan sukeutui eklektinen maailmanmusiikin ja osin myös uuden polven studiokulttuurin työpaja, millä tiellä Puurtisen ja Kuloniemen kimppataival on nyt vuorostaan kiertynyt lähemmäksi afroamerikkalaisen musiikkikulttuurin historiallista sydäntä. Materiaali koostuu omista osin traditionaalisen oloisista paloista ja muutamasta omaksi sovittuvasta ”oikeasta” tradista. Pariskunta on niin monessa mukana että sivullisen täytyy joskus kieli keskellä suuta jännittää, etteivät eri roolit ja asemat sekoitu johtaen mahdollisiin jääviyden puntarointeihin – mutta jotakin taiteilijaparista kertoo sekin, kuinka taiten he ovat lonkeroituvat ja lomittuvat työnsä ja kysyntänsä hallinneet, potentiaalisista ristiriitatilanteista huolimatta. Tuskin hän näillä näkymin saa postpuberteettista punkherätystä, ja ryhdy kapinoimaan kulttuurikotinsa arvoja kohtaan, mutta tokihan utelias ja ajatteleva kuuntelija tarkkailee anturit höröllään, minkälainen kokonaisfiilis perheyhtyeen soitosta ja tulevasta kehityksestä välittyy. Erityisellä huomiolla bongataan yhdeksänminuuttinen versio Johnny Winterin varhaisesta bravuurista Mean Town Blues, rönsyilevine riffeineen ja ruudikkaine lauluineen haastava pala kenelle vaan. Tämä tuo soittoon ja sovituksiinkin väärentämätöntä takaporstuan tuntua, mihin muottiin Esan ja Aijan vuorottelemat lauluosuudet sekä Aijan pelkistävä ja Mooseksen jazzahtavasti aksentoiva soitto asettuvat. Osaltaan tuo osaamisten laaja-alaisuus kuuluu ja heijastuu kaikessa pariskunnan tekemisessä. Hunajabändien ytimen muodostaa Savosta luontevasti Helsinkiin muuttanut taiteilijapariskunta. Mooses on soittaja, ei ikä. & (The) T-Bones Suomen oloissa poikkeuksellisen monipuoliseksi ja pitkäikäiseksi bluesbändiksi, sillä sitähän se alkujaan edusti; vuonna 1985 ensimmäisen albuminsa julkaissut ryhmä on luonut nahkojaan huomattavan uudistumiskykyisesti, ja on olemassa edelleen. Viimemainittu on toinen vinyylialbumina julkistetun levyn myötä seuraavan cd:n bonusbiiseistä. eli Aija Puurtinen on valmistunut tohtoriksi, opettanut musiikkia eri laitoksissa, tehnyt musiikkia myös sooloartistina, säveltäjänä ja yhteistyökumppanina osin matalalla profiililla mutta sitäkin laajemmissa yhteyksissä, ja toiminut lukuisissa vastuullisissa musiikillisissa tehtävissä sekä julkisesti että kulissien takana. Ismo siirtyi muihin töihin vuonna 1993, minkä jälkeen yhtyeessä on työskennellyt monia muita alan huippurumpaleita ja hieman myös basistejakin. Esa ilmineeraa biisin ja sen edustaman koulukunnan käsialaa suvereenisti saumoja siistien. & T-Bones oli osapuilleen Suomen logistisesti kompaktein trio, jossa kaikki jakautui sovitusti kolmen läheisen jäsenen kesken. Alkuperäinen Honey B. Mainitsin jo aiemmin Honey B. & T-Bonesien musiikillisen monipuolisuuden. Honey B. Äänimaailmaa leikkaa terävimmin Kuloniemen jo pitkään vallinnut mieltymys soittaa runsasasti slidea, eikä niinkään perinteisillä merkkikitaroilla, vaan muutaman kielen sikarilaatikkokepeillä. Koko perheen yhteislaulu jää vielä varoen ripotellun mausteen makusteluksi, mutta ehkä aines vielä kypsyy. itse asiassa kundien soittokuvioihin alkujaan osui. Tyylilliseksi avainsanaksi nousee myös gospel, laajasti ymmärrettynä; kysehän ei ole leimallisesti hengellisestä saati tekstillisesti tunnustuksellisesta musiikista, vaan sen heijastumasta, spirituaalisesta kokemisesta ja tietyn tunnetilan välittämisestä. Orkesterin basistilaulaja Honey B. Rumpalina ja monen käytännön toimen suurmestarinahan toimi Ismo Puurtinen, jonka sisarena Honey B. Familyn levy on tekijöittensä kehitykselle ilmeisen luontainen kokonaisuus juuriin ja ytimiin porautuvaa musiikkia, sitä joka tietynmittaisten tahtikiertojen asemasta jää fiilistelemään yhtä sointua, toistamaan yksinkertaisia suggeroivia kuvioita ja kuulostelemaan äänten merkitystä. Esityksessä kuullaan Mooseksen jazzillinen rumpusoolo, jonka itse miellän ymmärrettäväksi, mutta väistämättä kuriositeetinomaiseksi aikalaistallenteeksi. Etteivät riistäjävanhemmat nyt ryöstöviljele lapsityövoimaa, kuuluu se poliittisen korrektiuden vaientama vitsinpoikanen... Ehkä soittaja itse vielä myöhemmin kertoo, miten itse kokee soolonsa ja niihin livenäkin kohdistuvat huomionosoitukset. Ensi alkuun omana lemppareinani korvaa kutkuttivat Aijan laulamat, eri versioina kuultu sotaratsu Keep Your Lamp Trimmed And Burning, ja viistosti riffittelevä Why. Familyssa, sillä trion rumpalinahan toimii Aijan ja Esan (ainoa) lapsi, nyt 15-vuotias Mooses Kuloniemi, joka on ehättänyt herättää runsaasti huomiota jo ensimmäisen albuminsakin ulos saaneella koulupoikien jazzbändillä Milo & Moses. Maestro, virvelinpärinää ja aplodeja, kiitos. Arto Pajukallio. Familyn albumi ei todellakaan kosiskele kapakkaräntän tai kitarasankaribluesin palvojia, mutta sen omaehtoisen pelkistetty ja pidättyväinenkin juurimusiikki ansaitsee olemassaolonsa ja julkistamisensa omilla sisäisillä arvoillaan
Dixonilla taasen oli erittäin merkittävä vaikutus Burnettin ohjelmistoon. Vesa Walamies Mississippi Sheiks Sonny Boy Williamson II Willie Dixon. Sen seurauksena hänen diskografiastaan löytyy useita tulkintoja klassisista blues-lauluista. Hänen virallinen nimensä oli Chester Arthur Burnett, mikä etunimien osalta on muistuma USA:n presidenttinä 1880-luvulla toimineelta Chester A. Tämä suurmies oli syntynyt Mississippissä 10.6.1910 ja kuoli Chicagossa 10.1.1976. Omanlaisensa taustavaikuttaja oli myös Ike Turner, joka järjesti Howlin’ Wolfin ensimmäiset levytyssessiot ja toimi niissä pianistina. Howlin’ Wolfin levytysura kattaa vuodet 1951–73 ja pitää sisällänsä myös Euroopassa vuosina -64 ja -70 tehtyjä tallenteita. -29 ensinnä levyttämä Forty Four, Hambone Willie Newbernin saman vuoden satoa edustava Roll And Tumble Blues, Tampa Redin (My Country) Sugar Mama vuodelta -34, Big Joe Williamsin Highway 49 (-35), Robert Johnsonin Dust My Broom (-36), Joe McCoyn johtaman Harlem Hamfatsin Oh! Red (-36), Sonny Boy ykkösen Bluebird (-37) ja Decoration (Day) Blues (-38), Big Bill Broonzyn Just A Dream (-39), James Odenin eli St. Blues News 2/2017 45 HOWLIN’ WOLFIN TAKAPIRUT Klassikoiden lähteillä, osa 43 Blues-musiikin historiasta löytyy itse asiassa kaksikin Ulvovaa Sutta. Olen toista mieltä. Kyseinen kitaristi-laulaja levytti vuoden 1930 syyskuussa kaksiosaisen Howling Wolf Bluesin, minkä seurauksena hänet tunnettiin paitsi J.T. Ensimmäinen heistä on teksasilainen John T. Tuon enimmäkseen kaksijäsenisen kielisoitinyhtyeen hittiä Sittin’ On Top Of The World hän sittemmin esitti niin tiiviisti, että monet luulivat sitä Wolfin omaksi teokseksi. How Many More Years, Moanin’ At Midnight, Killin’ Floor ja perinteisistä piirteistään huolimatta myös hänen tunnetuin äänitteensä Smokestack Lightnin’. Mitään erityisiä soitannollisia tai laulullisia vaikutteita hän ei kuitenkaan noilta omatekoisilta sheikeiltä ottanut. Kun ensimmäisiä kertoja kuulin hänen ainutlaatuista lauluaan ja aavemaista ulvontaansa, mieleeni tuli mieluummin joku ihmissusi kuin mikään normaali ihmisrodun edustaja. Smith, jonka on arveltu eläneen vuosina 1896–1940. Monien muiden tavoin Wolf kuului varsinkin 1930-luvun alkupuolella suosiossa olleiden Mississippin Sheikkien ihailijoihin. Joko nuoruusvuosinaan tai myöhemmin Howlin’ Wolf tutustui laajamittaisesti vanhan mustan musiikin aarteistoon. Sellaisia ovat Roosevelt Sykesin jo v. Charlie Pattonilta, jonka teoksen Pony Blues hän muunsi muotoon Saddle My Pony. Esimerkiksi vuonna -62 julkaistun keinutuolikantisen LP:n ”Rockin’ The Blues” yhteensä 12 musiikkikappaleesta peräti yhdeksän on peräisin juuri Willie Dixonilta. Samoilla Mississippin seutuvilla kuljeskeli 1930-luvulla myös Aleck ”Rice” Miller eli Sonny Boy Williamson n:o 2, joka tutustui Chester Burnettiin viimeistään silloin, kun ryhtyi seurustelemaan hänen Mary-siskonsa kanssa. Sumlin sen takia, että hän soitti usein mestarinsa yhtyeissä ja etenkin siksi, että hänen nasevasta ja tehokkaasta kitaroinnistaan tuli olennainen osa Wolfin musisointia. Sellaisiin lukeutuvat mm. Erään lausuman mukaan Wolfin sinällään tehokasta ja hänen musiikkiinsa hyvin soveltuvaa harputtelua voidaan luonnehtia lähinnä yksinkertaistetuksi versioksi Sonny Boy kakkosen taituroinneista. Mittava hän oli jo kokonsa puolesta, hän kun oli yli 190 cm pitkä ja painoi aktiiviaikoinaan noin 130 kg. Juuri Milleriltä Wolf sai olennaista opastusta huuliharpun sävelten taivuttelussa. Nimenomaan hänen tuotantoaan ovat muiden muassa sellaiset merkkiteokset kuin Back Door Man, Built For Comfort, Evil, Shake For Me, The Red Rooster, Spoonful ja Wang-Dang-Doodle. Vuoden 1957 loppupuolelta lähtien Wolfilla ei ollut bändeissään juuri muuta soolokitaristia kuin Sumlin. ”Funny Paper” tai ”Funny Papa” Smithinä niin myös nimikkeellä The Howlin’ Wolf. Oman käsityksensä mukaan Wolf oli mieluummin viihdyttäjä (entertainer) kuin taiteilija (artist). Varsinkin 1960-luvulla Howlin’ Wolfin keskeisiä takapiruja olivat Hubert Sumlin ja Willie Dixon. Vastaavanlaisista kokemuksista ovat kertoilleet eräät muutkin, ja Juhani Ritvasen arvion mukaan hän on bluesin maailman helpoimmin tunnistettava vokalisti. Louis Jimmyn Goin’ Down Slow (-41), Big Joe Williamsin ja Tony Hollinsin Crawlin’ King Snake (-41) sekä vielä Floyd Jonesin Keep What You Got (1947/-48). Kitaransoiton oppia hän sai mm. Hänen ohjelmistostaan Burnett nappasi laulun Cool Drink Of Water Blues ja varusti sen nimellä I Asked For Water (She Gave Me Gasoline). Ei tule kuitenkaan unohtaa, että Chester Burnettilla oli monia omiakin tuotoksia. Tyylillisesti hän oli aika tavanomainen maailmansotien välisen ajan maalaismallinen bluesin vääntäjä, jonka esitystapa ei enemmälti muistuta kuuluisan taiteilijanimikaiman voimallisia tulkintoja. Toinen Howlin’ Wolf jos kuka kuuluu tietysti bluesin kaikkein merkittävimpien ja arvostetuimpien artistien joukkoon. Toinen Howlin’ Wolfin merkittävä tyylillinen vaikuttaja oli falsettiin kohonnutta laulutapaa suosinut Tommy Johnson. Arthurilta
Kyse ei ole live-levystä, vaikka nimen perusteella niin voisi luulla: materiaali on turvallisesti studiosta. Aloitin oman Sam The Sham -kiertueeni hyppimällä raidasta toiseen yhtyeen avausalbumilla ”Wooly Bully” sekä bändin viimeiseksi jääneellä “Li’l Red Riding Hood“ -levyllä ennen “On Tour“ -kiekkoon syventymistä. Kakkosraita Save The Last Dance For Me on epäilemättä toiminut keikkalavoilla,. Samin Red Hot pohjautuu Wooly Bully -biittiin ja Billy Lee Rileyltä lainattuun varsin raastavaan äänen käyttöön. SAM THE SHAM & THE PHARAOHS On Tour (MGM E-4347) Red Hot / Big Blue Diamonds / Over You / Big City Lights / Like You Used To / Please Accept My Love / Ring Dang Doo / Save The Last Dance For Me / Let's Talk It Over / Mystery Train / Can't Make Enough / Uncle Willie Rock’n’rollia, bluesia, soulia ja keinuvaa karibialaisbiittiä vahvoin tex-mex-maustein ja tarttuvin novelty-koukuin: siinä keitos, jolla Sam The Sham sai levyttää The Pharaohs -yhtyeineen neljä albumia vuosien 1965–1966 aikana. Näistä etenkin vuoden 1966 “Hood“-albumi on tullut vastaan monesti täkäläisissäkin maitokoreissa, mutta jäänyt ainakin tässä taloudessa aika vähälle kuuntelulle viime vuosina. Red Hot rikastutti kappaleen säveltäjää nimittäin 2 500 dollarilla, kun Samin pikkuhitin royalty-maksuun tuli mukaan myös osuus Elviksen When It Rains, It Really Pours -tulkinnasta. 46 Blues News 2/2017 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 4 PETRI LAHTI S am The Sham yhtyeineen muistetaan jättihitistä Wooly Bully. Ei hassumpi avaus. Takaisin bändin tavaramerkkiin, tasavauhtia kiikkuvaan keinutuoliin, päästään Aaron Nevillen hienon Over Youn taustalla. Biisi sopii Samin aika rajalliselle äänelle. “On Tour“ alkaa kappaleella, jonka päätyminen Sam The Shamin ohjelmistoon teki onnelliseksi ainakin yhden miehen, Billy Emersonin. Vaikka se ja samantyyliset jatkokappaleet leimasivat todella vahvasti bändin uraa, Samin ja faaraoiden levyille päätyi myös monipuolinen kattaus etelän juurimusiikkia. Kaiken takana oli tietysti loppuvuonna 1964 tyhjästä loihdittu Wooly Bully, reilu pari minuuttia täydellistä hölynpölyä äärimmäisen tarttuvalla twistillä. Sitä seuraava Big City Lights on upea bluesahtava keskitempoinen kappale, kun taas Like You Used To huitelee brittibeatin suuntaan, laulajakin on joku muu kuin Sam. Kvintetin ulkomuodossakin on tapahtunut uudistumista: turbaanit ja aavikkohuivit ovat lentäneet nurkkaan ja kannessa kuulijaa tuijottaa garage rock -kopla mokkatakkeineen, pillifarkkuineen ja moppitukkineen. Muistikuvat pitivät paikkansa: faaraoiden touhu on erittäin juuripitoista, biisivalinnat pääosin mainioita, mukana on urkujen lisäksi torvikin, mutta välillä sorrutaan turhiin novelty-virityksiin ja aika puuduttavaan peruskelailuun. Gene Lucchesin ja Stan Keslerin omistamalta piskuiselta XL-merkiltä MGM:lle päätynyt jättihitti sekä jatkopalat Ju Ju Hand ja Ring Dang Doo kiidättivät Sam The Shamin faaraoineen kiertueelle ympäri Pohjois-Amerikkaa – ja samalla tämän ”On Tour” -albumin kimppuun. Hienojen lainakappaleiden kavalkadi jatkuu Big Blue Diamonds -balladilla, joka lienee päätynyt ryhmälle Little Willie Johnilta tai Gene Summersilta. Avauspuoliskon päättävä Jimmy Wilsonin rämepoppi Please Accept My Love laahaa pahasti erityisesti bändiliiderin laulusuorituksen osalta. Vähemmän yllättäen B-puolen aluksi palataan taas bändin tavaramerkkiin: Ring Dang Doo hyppii häpeämättä Wooly Bullyn tunnelmissa. Etelän musiikkiperintö kuuluu, olihan koko bändi Teksasin ja Tennesseen väkeä, Domingo “Sam“ Samudio itse Dallasin meksikolaisia
JUUREVAA ja ROUHEAA MUSIIKKIA ilman soittolistoja YOU NAME IT!!! WE PLAY IT!!! toiveet toteutetaan: fb & net (trollilaatikko). “On Tour“ päättyy Uncle Willie -tanssilevyyn, joka on jonkinlainen hybridi siihenastisesta Sam The Shamin levytysmateriaalista. Can’t Make Enough jatkaa bluesrock-tunnelmissa – tällaista soundia löytyi samoihin aikoihin britti-R&B-yhtyeiden repertuaarista. Blues News 2/2017 47 mutta Samin äänivaroille suosittu balladi on liikaa. RADIOSSA taajuudella 102,0 MHz (suur)pääkaupunkiseudulla ja NETTIRADIOSSA osoitteessa www.rollfm.. Kappaleen biitin arvaattekin, mutta onneksi kitaristi Stinnett saa tällä kertaa loistaa tavallista hartaammin. Jos vetää “On Tour“ -albumin kasaan, niin vyölle kertyy kilometrejä suurin piirtein sen verran, mitä etukäteen oletti jaksavansa. Laitetaan loppuun kuluttajavinkki: älä maksa “On Tourista“ yli viittätoista euroa – sen alle albumi kannattaa poistaa niin kuin muutkin Pharaohsin pitkäsoitot. . unohtamatta soulia, poppia, rockia, punkia, funkia, kantria, progea, reggaeta, tex-mexiä, sur.a, cajunia, rautalankaa etc... Lisähyvää on tiedossa heti perään: Mystery Train on päivitetty todella meneväksi, Ray Stinnettin kitara painelee pinnassa hienoa viidakkokuviota ja Gibson peesailee torvellaan pitkään ja hartaasti. Sam The Sham sai ensi hitistä lähtien noveltyleiman otsaansa: se toi epäilemättä paljon töitä, mutta piti bändin myös ahtaalla, kun se joutui tekemään albumikaupalla epätoivoisia uusintayrityksiä hitille. kaikkialla maailmankaikkeudessa ...rokkanroll and BLUES and jazz... Sen jälkeen Let’s Talk It Over alkaa hienolla metallisella Mercy Mercy -kitarariffillä, jota tukevat Samin urut sekä Butch Gibsonin saksofoni – tämä on albumin huippukohtia. Faaraoilla oli juurimusiikille enemmänkin annettavaa kuin pelkkä Wooly Bully
Big Joe Turneriltakin homma luonnistui kevyesti melkein viisikymppisenä Atlanticin studiossa. Entä oletko ikinä pohtinut ristiriitaa artistin musiikin ja kansikuvituksen välillä. Käväisin hiljattain Helsingin Viiskulman maisemiin avatussa uudessa käytettyjen levyjen kaupassa, Tritone Recordsissa. Divarien helmet ottaa tuntumaa myös siihen, miten kimmoja skotataan ja mitä eurooppalaista kansakuntaa hemmoteltiin hyvällä mustalla musiikilla jo 1960-luvulla. Kyllä, Antonio Ciacci alias Little Tony (1941–2013) oli kääpiövaltion kansalainen eikä italialainen, kuten moni luulee. She’s Got It painetaan läpi samaan hätäiseen tyyliin kuin vaikkapa Rock-Jerry saman ajan Suomilevytyksillään, mutta Burnetten veljesten laatusävellykseen Believe What You Say on saatu juuri oikea tempo ja ote. LITTLE TONY & HIS BROTHERS Vol. Myös kääntöpuolen avaava Teddy Girl on tarttuva esitys – kielikin vaihtuu italiaksi kesken biisin. PROFESSOR LONGHAIR Big Chief – Part 1 / Big Chief – Part 2 (Watch 45-1900) Taas yksi vähemmän – nimittäin puutelistalla. Ei mennyt kuin hetki, kun takahuoneesta marssi kaupan puolelle – luonnollisesti sinkkuloota käsissään – Black & White -levykaupan entinen omistaja Ari Huttunen. Tähän viisiminuuttiseen tiivistyy kyllä aika paljon New Orleansin musiikin suuruudesta. A-puoli on instrumentaali, jossa loistaa pianoproffan lisäksi Smokey Johnson tuplaiskuineen rummuissa. 1950-luvun puolivälin jälkeen islamin uskon ja eksotiikkakuumeen vaikutuksesta. Hieno alku helmille, pakko sanoa! BOB MERLIS, DAVIS SEAY Heart & Soul (Billboard Books 2002) Divareista löytyi ennen vanhaan kirjojakin siis aikana ennen digitaalista vallankumousta. Kun tällainen levykansien mustaa kulttuuria esittelevä opus tuli hiljattain vastaan, nettidivarissa luonnollisesti, niin pakkohan oli saada teos hikisiin näppeihin. Kovassa nousukiidossa urallaan ollut Al Greene on puolestaan joutunut veturinkuljettajaksi, mutta lokomotiivissa on pakki päällä. Milloin ja miksi turbaanit ilmestyivät Screamin’ Jayn, Chuck Willisin, Lynn Hopen ja muiden artistien päähän. Baby I Don’t Care on sitten taas sinne päin lausutun englannin juhlaa. Kaupat tästä huippukiekosta syntyivät vauhdilla, kuten arvata saattaa. 6 (She’s Got It, Believe What You Say, Teddy Girl, Baby I Don’t Care) (Disques Pop MPO 3045) Nyt pyyhitään jo aika eksoottisissa maisemissa tämänkin sarjan mittareilla, nimittäin San Marinossa. 48 Blues News 2/2017 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 33 PETRI LAHTI S itä ei olla koskaan liian vanhoja rokkaamaan. Onhan Mardi Gras -kappale tuttu. Kääntöpuolella ääneen pääsee sitten kappaleen kuutamokeikalla säveltänyt Earl King, ja tunnelma ei pääse latistumaan yhtään. Jos New York tuntuu liian etäiseltä, niin aina voi kokeilla miten kevyesti kannat nousevat vaikkapa San Marinossa. Esimerkkejä riittää: miksi sisäänpäin kääntynyttä bluesia esittänyt Lonnie Johnson on liekeissä King-albuminsa kannessa tai James Brownin raastavia balladeja sisältävän kakkoslevyn kuvituksena on tylyn näköinen suttura savuava revolveri kädessään. Kun mukana on toistasataa hienoa fotoa levynkansista, nuottivihoista, musiikkilehdistä ja keikkajulisteista, niin kirja kelpaa hyvin divarihelmien joukkoon. Pisteet yritteliäisyydestä Snadi-Tonille broideineen.. Mukana on paljon itsestäänselvyyksiä, mutta myös mielenkiintoisia jaotteluja ja havaintoja. Levytykset tämä eurooppalaisen rock’n’rollin pioneeri aloitti kuitenkin englanniksi – tai siis matkimalla onomatopoeettisesti kieltä, jota ei selvästikään osannut. Touhua voisi kutsua vaikka irtonaisen rytmikkääksi. Onneksi intoa riitti puutteellisten taitojen vastapainoksi
Materiaali on samannimiseltä vuoden 1965 albumilta, jota pidetään yhtenä artistin kaupallisimmista yrityksistä. Kun tuleva tuottajaguru ei saanut mielestään riittävästi royalty-korvauksia Dorelle tehdystä ykköshitistä To Know Him Is To Love Him, päätyi hän 1959 Annette Kleinbardin ja Marshall Leibin kanssa Imperialille. Itse Mitzi Marsista ei. “Phil“ Spectorin ura viihdeteollisuudessa ajautui poikkiteloin jo sen alkuvaiheessa. Kun olen löytänyt Fraternity-kiekon alkuperäispusseineen jostain stadilaisdivarista 1990-luvulla, niin kyseessä voi olla jopa Malinin alkuperäiskappale. Näillä mennään vähän kuin villasukat jalassa: pehmeästi ja hiljaa, kunnon loikkia ottamatta. Kääntöpuolella sielukas yhteisesitys Ivory Joe Hunterin nimikkosävelestä alkaa suorastaan särisevällä kitarasoundilla, ja kun leikkiin liittyy vielä aika omintakeisesti paikkaansa hakevat torvi ja piano, niin hyvältä kuulostaa tämäkin. Tällä tuoreella julkaisulla liikutaan 1960-luvun alussa, ja vauhdikkaalla salanimellä touhuava levy-yhtiön omistaja Yaseen Mohamed yhdistää aikakauden R&B-soundit itäafrikkalaiseen taarabiin. Tämä on todellista maailmanmusiikkia. Kesken keinuvan arabivaikutteisen taustan ilmoille kajahtaa järisyttävä bluesvaikutteinen kitarasoolo ja valtaisa “yeah“-huuto. Nina Simone kuuluu niiden artistien joukkoon, joita ei oteta haltuun tunnissa parissa. Teddy Bearsin taru loppui näihin Imperial-levytykseen, eikä ihme: ensihitin tarttumapinta jäi saavuttamatta. Spell saa osakseen hienon tulkinnan, vaikka alkuperäisversion kauhuelementit ovat vaihtuneet jousiin ja pianoon. Barnum myi nauhan Arveen omistajalle Richard Vaughn’lle, joka julkaisi sen – hitti! Sitten alkoikin vääntö, kuka teki kenelle mitä ja minkä yhtiön luvalla. Jacques Brelin klassikko avausraidalla menee yli hilseen, mutta Simonen aviomiehen Andy Stroudin nimiin viety Gimme Some on komea jump blues. Peanut Butter on joka tapauksessa Olympicsin (Baby) Hully Gully uusin sanoin ja se siitä: minua eivät innosta tämäntyyliset jähmeät tanssilevyt. THE MARATHONS Peanut Butter / Talkin’ Trash (Arvee A 5027) Muistaakseni myös tämä The Marathonsin single on ollut esillä BN:ssä joskus takavuosina, mutta otetaan nyt uusintakierros, kun single osui Mary & Kingin vierestä handuun. Siellä Spector huomasi nopeasti, että isossa yhtiössä määräävät isot pojat: Master Sound -studiolla keltanokkaa ei päästetty hanikoiden kimppuun, ja biitistä vastasivat Red Callender ja Earl Palmer. Blues News 2/2017 49 MARY AND KING You Gotta Prove It / I Almost Lost My Mind (Fraternity F-877) Ympyrä sulkeutuu, sillä tämä vuoden 1961 R&B-platta oli muistaakseni T.J. Upeaa taiteilijanimeä käyttänyt chicagolainen R&B-laulajatar iski keväällä 1953 Willie Mabonin hitin I’m Mad kimppuun, ja ainakin Jet-lehdestä löytyneen vanhan lehtileikkeen perusteella myös kuluttajat innostuivat kiekosta. Tarina kaikessa lyhykäisyydessään on kai se, että Vibrations teki demon Olympicsia varten, tuottaja H.B. Homma huipentuu kääntöpuolen Liverpool-julistukseen, jossa laulaja ilmoittaa, että nyt riitti Mombasa – hän aikoo muuttaa Merseysidelle, pelata vähän vakioveikkausta ja lyödä rahoiksi. Malinin aution saaren levyjen joukossa. Soolossa Sax Mallard antaa vastinetta taiteilijanimelleen. NINA SIMONE Ne Me Quitte Pas / Gimme Some / I Put A Spell On You / You’ve Got To Learn (Philips 452.045 BE) Pitkä ura, paljon tuotantoa, useita eri tyylilajeja. Hän osti takavuosina kenialaisen radioaseman vanhat seiskat, ja kiekoista on löytynyt monenlaista mukavaa. Tämä levy jää mieleen kertakuulemalla. MAC & PARTY Harambe / Liverpool (Mzuri AFR7 4-7) Nyt on pakko tunnustaa, ettei tätä löytynyt divarista, vaan norjalaislähtöisen, Suomessa asuvan Fredrik Lavikin afro7-merkin uudelleenjulkaisuista. Sen sijaan Talkin’ Trash on täyttä asiaa, kaukana roskasta: läpänheittoa iskutarkoituksissa, jota säestää vastapuolen hysteerinen kikatus. Niin tai näin, touhu tällä duolevytyksellä on todella verevää: Mary penää äijältään rakkauden tekoja, King vakuuttaa olevansa toiminnan mies puheiden sijaan, bändi paahtaa taustalla täyteläisesti. Ajattelin kokeilla silti kepillä jäätä tällä EP:llä, jossa on mukana muun muassa tuttu I Put A Spell On You. Novelty-aineksia sisältänyt A-puoli vaihtuu kääntöpuolella dynaamiseen Let It Roll -versioon Ruth Brown -tyylisine kiekauksineen. MITZI MARS I’m Glad / Roll ’Em (Checker 773) Vaihteeksi vastauslevy, ja mainio sellainen. Myös You’ve Got To Learn’ on upea esitys: tässä on mukana ripaus uptown souliakin, vaikka sävellys on ranskalaista alkuperää. Tämähän on selvä sävellysvarkaus jostain puolitutusta R&B-virityksestä, mutta harvalla taisi olla kanttia muistuttaa asiasta kovista otteistaan tunnetulle entiselle harlemilaiselle poliisietsivälle. THE TEDDY BEARS Oh Why / You Said Goodbye / I Don’t Need You Anymore / Don’t Go Away (Polydor 27 705) H.P. Malin oli oikeassa – tämä on hyvä levy
Upeita neliraitaisia riitti: Wilson Pickett, The Hesitations, Linda Jones, Otis Redding, Patti And The Emblems – kyllä galleja on hemmoteltu levyostoksilla. Mikäpä oli pistäessä, sillä Ray Charlesin bändijäsenen Renald Richardin säveltämä kipale on hieno. JACQUES DUTRONC Il Est Cinq Heures, Paris S’Eveille / L’Augmentation / Comment Elles Dorment / Fais Pas Ci, Fais Pas Ca (Vogue EPL 8611) Ei täällä vinguteta pelkkää ruraalia bluesia tai primitiivistä rockabillyä: ranskalaisboheemi Jacques Dutronc oli oman tiensä kulkija, jonka 1960-luvun loppupuolen EP-kiekoilta löytyy vaikka mitä, fuzz-kitaraa garage rockin hengessä, psykedeelisiä vaikutteita ja muuta sekametelisoppaa. 50 Blues News 2/2017 paljon tiedetä – yksi kiekko tämän lisäksi JOB-merkille 1952. Mennään asiaan, ettei teillä mene cafe au lait väärään kurkkuun: tämän Dutroncin EP:n sisältä löytyi nimittäin Voguen hieno esite Ranskassa vuonna 1968 myynnissä olleista EP-levyistä. Niin käy tälläkin kertaa. Se on kelvannut myöhemmin monen eri sukupolven esittämäksi 1960-luvun pohjoismaisia beat-yhtyeitä (esimerkiksi tanskalainen The Lions) ja 1980-luvun uusgarageyhtyeitä (ruotsalainen The Nomads) myöten. BIG JOE TURNER Teen Age Letter / Wee Baby Blues (Atlantic 1167) Tapana on ollut päättää helmet hyvään levyyn. Äitiä kuvataan lyhyesti “edesmenneeksi“. Verkon syövereistä löytyy vanha valokuva, jossa hän istuu Joe Louisin pöytäseurueessa chicagolaisessa yökerhossa. Big Joe Turner oli vetreässä 46 vuoden iässä, kun hän pisti teinikirjeen kasaan Sam “The Man“ Taylorin ja kumppanien kanssa lokakuussa 1957. Levy kuunneltiin tällä kertaa 78 kierroksen nopeudella, kun en löytänyt omaa sinkkukopiotani mistään. Pannaan esite näytille, niin jokainen pääsee miettimään mihin olisi aikanaan franginsa sijoittanut... Big Joe tuskin panisi pahakseen, sillä savikiekko oli hänen pitkän ja upean uransa pääjulkaisuformaatti.. Vuoden 1964 Jet-lehti kertoo sentään vähän lisää, ja taas nyrkkeily-yhteyksissä: Cassius Clayn kanssa avioituneen Sonji Roin mainitaan nimittäin olevan Marsin tytär
Corey Dennison Band (Delmark) Ruthie Foster ...........................................................Joy Comes Back (Blue Corn Music) Eric Gales ...................................................................... Time Have Changed (Provogue) Gary Clark Jr................................................. Midnight Highways (Provogue) Otis Taylor .............................. Puitteet Helsingin Finlandia-talossa helmikuussa 2017 olivat piirun prameammat ja visuaalisesti teatraalisemmat kuin aikaisemmin Tampere-talossa. Lavalla seisoo lukuisia akustisia ja pari sähköistä kitaraa, joita roudarit myös tuovat artistille täsmäviritettyinä, sekä useampi laulumikrofoni, joiden välillä Elvis esitystään jakaa. Elvis Costellon oleellista merkitystä piileekin siinä, kuinka kokonaistaiteellisen kuvan hän on itsestään ja työstään rakentanut. Soolokeikkojen lomassa Costello on yhä tehnyt keikkoja myös The Attractions -bändinsä kanssa, mutta tuota iloa meille ei näillä kerroilla suotu. Talk About That (Forty Below) Delbert McClinton .......................................................... Kyseessä oli sama yhden miehen show’na esitettävä maailmankiertue, jota toki päivitettiin matkan varrella. Nyt näyttämöllepanoa oli lavennettu isolla 50-luvun televisiovastaanotinta markkeeraavalla lavasteella. Pure-Cover (sMä) Ana Popovic ....................................................................................... Blues News 2/2017 51 ELVIS COSTELLO DETOUR Finlandia-talo, Helsinki 20.2.2017 Edellisen kerran Elvis Costello esiintyi Suomessa runsaat kaksi vuotta aikaisemmin, syyskuussa 2014. Se toimi ensin monitorina, jolta nähtiin musiikkivideoita Costellon uran varrelta ja hänen välillä vuolaita tarinoitaan värittäviä valokuvia. Hän on paitsi tuottelias ja osaava lauluntekijä, myös vahvaääninen laulaja, sekä monipuolisempi multi-instrumentalisti kuin usein hoksataankaan. Fantasizing About Being Black (Trance Blues Festival) Tedeschi Trucks Band ............................. Odotetuimmat hitit kuultiin nytkin, mutta ennenkaikkea löytöretkeiltiin artistiminuuden ja musiikillisen maailmanhistorian rajattomuudessa. Live/North America 2016 (Warner Bros.) Corey Dennison Band ............................................ Sings And Plays (Blue North LP+CD) Aaron Keylock ......................................................... Stolen Hearts (Tuohi) John Mayall ..................................................................... Prick Of The Litter (Hot Shot) Coco Montoya ..................................................................................... Arto Pajukallio Elvin Bishop ........................................................... Family ................................................ Joskus vaihdetaan hattua, ja sen myötä melkein persoonaakin. Ja tokihan Costello soitti myös pianoa. Elviksen sujuvasti hallitsemien musiikkityylien ja kerrontatapojen moninaisuus on poikkeuksellisen suuri, ja keikalla hän heittäytyy kyynisestä rockrunoilijasta sankarioperettien tulkitsijaksi ja akustisista poppipaloista sähkökitarametelin tyylitaituriksi. Live! – From Roadhouse To Your House (VizzTone) Jeff Healey ..................... Vielä kun kerran saisi saman verevällä bändillä... Huomattavan yleisesti tunnetaan ja tunnustetaan myös Costellon osaaminen tarinankertojana, rakontöörinä, joka yhtä lailla muistelee omaa kuin muusikkoisänsä uraa, sekä kykenee avautumaan herkullisiin anekdootteihin monista omien alojensa musiikkisuuruuksista joiden kanssa on tehnyt yhteistyötä. Tuosta vaihtelevasti noteeratusta kauneusvirheestä huolimatta ilta oli hieno, ja musiikkikulttuurisesti kerrassaan sivistynyt. Live From The Fox, Oakland (Fantasy 2-CD) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Helsingin konsertissa Costello lauloi monien mielestä osan aikaa alavireisesti, mitä en itse niin noteerannut livenä (tosin nyökin näkemykselle muutamien youtube-tallenteiden tarjoaman uudelleenkuuntelun myötä). Front Porch Sessions (Family Owned) Bobby Rush ..................................................................................... Hard Truth (Alligator) Mäkinen Steam Engine ............................................................................ Middle Of The Road (Provogue) The Terry Hanck Band .......... Tokihan tämä myös oli luontaista kumppanuutta Elvis Costellon taiteellisille perusominaisuuksille. Cut Against The Grain (Provogue) Erja Lyytinen .................................................................................... Trilogy (Artistexclusive 3-CD) The Reverend Peyton’s Big Damn Band ..... Elvin Bishop’s Big Fun Trio (Alligator) Ronnie Baker Brooks ............................................... Lopulta katselimme ruudun läpi varjokuvaa vinyylisoittimen ja tanssiparihahmojen pyörimisestä, ja encoreissa artisti itse astui esiintymään laatikkomaiseksi lavaksi avautuvaan telkkariin. Tätä kaikkea hän on jakanut muiden haastattelujen lisäksi Suomessakin esitetyissä televisio-ohjelmissa, sekä elämäkerrassaan. Holding On – A Heal My Soul Companion * (Provogue) Honey B. Kaikki tämä oli suunniteltu ja toteutettu huolella: näyttämötaiteellisesta toteutuksesta sopii ammentaa oppia ja virikettä. Porcupine Meat (Rounder) Quinn Sullivan ................................................................. Resepti on sama
Kumpikin päätyi itseoikeutetusti ”vuoden parhaat” -listalleni noin vuoden takaisessa lehdessämme. Nashvillessä ja Memphisissä nauhoitetun ”Time Has Changed” -kiekon tuottajana toimi maineikas Steve Jordan. Sähkökitaraa on toki käytetty ”Freedom Highwaylläkin”, mutta maltillisesti lisäväriä tuomaan, ei minään tehosteena. Joskus kuulee väitettävän, etteivät akustiset levyt voi olla kiinnostavia. Mukana musisoimassa on asiaankuuluvasti mittava nimilista legendaarisen Hi-Rhythm Sectionin soittajia, kuten Hodgesin veljekset ja kosketinsoittaja Archie ”Hubbie” Turner. Naisasian ja yhteiskunnallisten epäkohtien ohella Giddensin suosikkiaiheita on ymmärrettävästi afroamerikkalaisen mustan väestön traaginen historia. Curtis Mayfieldin Give Me Your Love taas hoituu maukkaalla groovella, jota edesauttaa Brooksin ja Angie Stonen asiaankuuluva ”vuoropuhelu”. Tämä on erinomainen levy ja Ronnie Baker Brooks tulee tämän avulla ottamaan ansaitusti urallaan isoja askeleita eteenpäin! J-P Berg RHIANNON GIDDENS Freedom Highway (Nonesuch 558805-1) Factory Girl (Nonesuch 7559-79383-5) No kylläpä nyt meitä Rhiannon Giddensin ihailijoita hemmotellaan jo alkuvuodesta – peräti kahdella uudella julkaisulla! Vain noin kuukautta ennen uusinta ”Freedom Highway” -albumia ehti ilmestyä viiden kappaleen mini-albumi ”Factory Girl”. 56 Blues News 2/2017 LEVY TUTKAILUT RONNIE BAKER BROOKS Time Has Changed (Provogue/Mascot PRO 7509-2) Ronnie Baker Brooks (s. Kuinka upeasti akustiset instrumentit soivatkaan, oli sitten kyse kitarasta, banjosta, rummuista, viuluista tai puhaltimista. Parhaana esimerkkinä toimii vastustamattomasti etenevä Wham Bam Thank You Sam. Oma ääni on löytynyt erityisesti kitaristina ja nykyään myös etenevässä määrin biisintekijänä. Vaikka Rhiannon Giddens on jättänyt viulunsa valitettavasti seinälle ja soittaa banjoakin säästeliäästi, lauluaan hän ei säästele. Hänen ei tarvitse sen enempää kirkua kurkku suorana kuin briljeerata skaalojen hallinnalla. Brooks on kuitenkin myös vahvaääninen laulaja. Levyn nimikappale on osoitus Brooksin biisintekotaidosta. ”Freedom Highway” tuo jälleen uusia piirteitä esiin Rhiannon Giddensin musiikista. Hän hallitsee kuitenkin perinteisemmänkin osaston, mikä on hyvin luonnollista tarkasteltaessa hänen taustojaan. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki laulut olivat alkujaan naisten esittämiä. Albumin maukkaita, funkahtavia sävyjä keventävät oivasti valitut vauhdikkaat r&b-palat, kuten cd:n avaava Joe Texin Show Me sekä Alvin Cashin instrumentaali Twine Time. Pitäisi olla päällekäyvää sähkökitaran vongutusta. Kunnianosoituksensa saivat mm. 1967) on ollut sooloartistina selkeästi moderni, nykyhetkessä kiinni oleva bluesmies. Ajat kuitenkin muuttuvat. Rhiannon Giddens tuli aikoinaan tietoisuuteen mainion Carolina Chocolate Dropsin tyylikkäänä viulun ja banjon soittajana, mutta ennen kaikkea loistavana laulajana. Järisyttävä esitys on myös Richard Fariñan kolkko tarina neljän alabamalaisen mustan pyhäkoulutytön surmista Birmingham Sunday. No mitä se minulle kuuluu, sillä hienoja levyjä molemmat. Akustinen trio hyödynsi musiikissaan 1900-luvun alun bluesia ja jazzia, joiden lisäksi vaikutteita löytyi vanhasta amerikkalaisesta ja afrikkalaisesta kansanmusiikista. Giddensin, kuten myös muiden levylle kelpuutettujen tekstit kestävät kriittisemmänkin tarkastelun. Muita vierailijoita albumilla ovat r&b-laulaja Angie Stone, roots-artisti Lee Roy Parnell sekä bluesväelle tutut Lonnie Brooks ja edesmennyt Bobby ”Blue” Bland. Viisi kahdestatoista biisistä on Brooksin omaa käsialaa. Sister Rosetta Tharpe, Elisabeth Cotten, Odetta ja Nina Simone, mutta countryn puolelta myös Patsy Cline ja Dolly Parton. T-Bone Burnettin tuottama albumi sisälsi pääosin akustisin instrumentein toteutettua musiikkia laidasta laitaan. Alkutaival sujuikin nimenomaan isän yhtyeessä. Giddens on opiskellut laulua niin kansanmusiikin kuin oopperan parissa, mutta akateemisuus ei todellakaan pääse tuhoamaan tulkintaa. Miestenkin, kuten Mississippi John Hurtin ja Pops Staplesin levytyksiä on kelpuutettu tulkittaviksi – jälkimmäisen laulu jopa nimikappaleeksi. Siinä olisi pohdittavaa suurimmalle osalle nykyajan ”kultakurkuista”. Tasaisen laadukkaasta kokonaisuudesta nousee esiin kuitenkin muutama huippuraita. T-Bone Burnett on saanut väistyä tuottajan pallilta, sillä tuotannosta vastaa nyt itse Giddens yhteistyössä Dirk Powellin kanssa. Hienoin akustisista instrumenteista on kuitenkin (tai tietenkin) laulu, ihmisen ääni. Hieman ennen ”Freedom Highwayta” ehdin saada käsiini ”Factory Girlin”. Kun edellisellä levyllä omia sävellyksiä oli kelpuutettu mukaan yksi, on nyt levyn 12 kappaleesta omia yhdeksän. Sen tulkinnasta vastaa Bobby ”Blue” Bland. Äänitykset ovat eri sessioista ja eri kokoonpanoilla tehtyjä, mutta eivät mitenkään eri maailmoista, joten en oikein tiedä kaiken tarkoituksenmukaisuutta. Välillä meno on taas kuin suoraan Histudioiden kulta-ajoilta 1970-luvulta. Sillä on tuottajana T-Bone Burnett ja soittajisto pääosin samaa kuin debyyttilevyllä, joten herää kysymys, ovatko nämä ”Tomorrow Is My Turnilta” syystä tai toisesta pois jääneitä. Hän laulaa täysipainoisesti – ja kuulostaa koko ajan siltä, että myös tietää mistä laulaa. Rhiannon Giddensin ”Tomorrow Is My Turn” oli hämmentävän hieno kokonaisuus. Sovitus on kerrassaan upea! Blandin jo haurastuneella äänellään esittämä tulkinta koskettaa ja vetää herkkyydellään liki sanattomaksi! Itse tutustuin tähän kiekkoon alkujaan kiinnostuksesta juuri Blandin esitykseen. Harvoin nykyajan levyillä kuulee näin paljon kantaa ottavia sanoituksia – ja vielä uskottavia, ilman hurskastelun häivää. Laulajan esitys lienee miehen viimeinen tallennettu nauhoite. Memphisissä studiona käytettiin kaupungin soulkehtoa Royalia. Albumin täysosumaksi listaisin kuitenkin Robert Crayn säveltämän (ja Claptonin v.1989 ”Journeyman”-kiekolle päätyneen) Old Love -sävelmän. Tyylikäs ja melodialtaan koukuttava rauhallinen molliblues ottaa sävelmän edetessä vielä uuden kimmokkeen räppäri Al Caponen siirtyessä puikkoihin. Lisää paikallista väriä tuovat kitaristit Steve Cropper, jazzfonisti Lannie McMillanon ja räppäri Al Kapone. Brooksin viimeisimmästä cd:stä on jo kymmenen vuotta aikaa. Pari vuotta sitten kuulin, että niin bändin perustaja Dom Flemmons kuin myös Giddens olivat julkaisemassa soololevyjä. ”Times Has Changed” osoittautuu lukuisista vierailijoistaan huolimatta linjakkaaksi ja täysipainoiseksi kokonaisuudeksi. Muu ei nimittäin onnistu, sillä ryhmä lopetti toimintansa jo joitakin vuosia sitten. Onneksi sitä kautta pääsin levyyn kiinni. Hienoa, että sekä vinyylin että cd:n mukana tulee myös sanaliite. Harvalla ”nuoremman” polven bluesartistilla on ollut tuollaista kasvuja näköalapaikkaa kuin jo varhain isänsä Lonnie Brooksin jalanjäljissä ammattimuusikoksi ryhtyneellä kitaristilla. Vaikka olen nähnyt useamman kerran Brooksin veljesten esiintyvän ja tiedostanut heidän potentiaalinsa, en ole aiemmin jäänyt koukkuun heidän juttuihinsa. Lopussa kuultava blueskitaran ja hip-hopin saumaton liitto kruunaa hienon kappaleen. Mikäli kuvaus kuulostaa musiikkiopiston nörtteilyltä, ehdotan tutustumista bändin levyihin. Viimeksi mainituista on väliin tällekin levylle saatu autenttista New Orleansin tunnelmaa. Niinpä odotukset olivat korkealla, kun kuulin Giddensin julkaisevan jotain uutta
Levylle on myös lisätty minuutin pätkä kappaletta T-Bone Speaks, jolla mies itse kertoo itsestään. Raidoilla Going To The Country, I Have News For You ja Blood Stains On The Wall on raaka-äänisen Duken vuoro, skitan louskuttaessa mukavasti sekä Duken että Jimmyn käsissä. Tosin Hannesilla on matkan varrella aika-ajoin mennyt oma numerointinsa hieman sekaisin. Samapa se, sillä ”Factory Girl” ei jää hitustakaan jälkeen näistä kahdesta muusta. Jos pidät Roomfulin musiikista niin tämä levy on omiaan juuri sinulle. Kitaran matka jatkuu ja seuraavaksi vuorossa ovat Pee Wee Craytonin I Got News For You sekä aina niin mukavalla Guitar Slimin tyylillä esitetty You Got To Reap What You Saw, johon on saatu puhallettua kivasti uutta ilmettä. Maestro Jimmy Johnson ilmavan raikkaan vuolaasti soivine kitaroineen on albumin ehdoton kantava voima – noh, eihän levyllä juuri muita voimia hänen ja Wheelerin lisäksi olekaan. Kansivihko listaa Wheelerin ainoaksi säestäjäksi juuri Johnsonin, kertoen tämän soittavan kitaran lisäksi kiippareita ja bassoa. suumusiikkia ja beatboxingia hyödyntävä Mouth Music tai irlantilaiseen kansanlauluun pohjautuva nimikappale, lähes seitsemänminuuttinen Factory Girl. Jimmy Johnson Turn My Life Around (Chicago Blues Session Vol. Bluespitoisuutensa vuoksi se saattaa olla jopa aavistuksen verran helpommin lähestyttävä. Tämähän tuppaa menemään ihan Monster Miken kehumiseksi, mutta kehut heille ketkä ne ansaitsevat. Sitä seuraa vielä miehen usein itsensäkin esittämä Tell Me What’s The Reason. Siitä tuli Northeast-alueen ”kovin” bandi ja Knickerbocker Café toimi vuosikausia kaiken keskuksena. Tämä Texas-Rhody -yhteys on parilla sanalla sanottuna Roomful of BluesFabulous Thunderbirds ja juontaa juurensa 60-luvun vaihteesta jazzja folkfestivaalien (erityisesti Newport Folk Festival) syntyajoille. Hänen omat sävellyksensä, joita cd:llä on tasan puolet, eivät tule jäämään bluesin historian kirjoihin, joten Chicago-mestareiden lainat kuten Jimmy Reedin Sun Is Shining ja Little Walterin I Got To Go toimivat melkeinpä paremmin. Tuotteen olisi vallan hyvin voinut nimetä Big Wheelerin ja Jimmy Johnsonin yhteisalbumiksi. Levy alkaa heti upealla Monster Miken soololla Kubekin kappaleessa Texas Cadillac ja jatkuu McCracklinin You’ve Got Me Lickedillä. Minulle levyn hohtavin helmi on Johnsonin henkilökohtainen soolosuoritus, viisi ja puoliminuuttinen maalaus Earl Hookerin huikeasta Blue Guitar -instrumentaalista. Toki kaikki muutkin, solisteja, torvia ja pianisteja unohtamatta ansaitsevat taputukset. Toivottavasti ei siis tänä vuonna julkaista ennen Giddensiä aakkosissa olevia! Honey Aaltonen BIG GOLDEN WHEELER feat. Eräs yhtyeen alkuaikojen rumpaleista oli Fran Christina, joka 1979 liittyi T-Birdseihin, jonne myös, yllätys yllätys, Robillard lähti 90-luvun alussa muutamaksi vuodeksi. Muddy Waters lisäsi nuotteja myös tähän soppaan, kun hän kehui ROBille Austinin suunnalla olevan erään ”suht hyvän” yhtyeen, Fabulous Thunderbirdsin – unohtamatta myöskään kytköstä Stevie Ray Vaughaniin ja The Cobrasiin. Valtaosa eli 10 kappaletta ovat pari vuotta edellä mainittuja tuoreempia. Henkilökohtaisesti kuitenkin väitän, että ellei tänä vuonna julkaista vähintään sataa näitä parempaa levyä, mikään ei pidä niitä pois omalta ”vuoden parhaiden” kärkisijoilta. Mutta pahus, nehän ovat nykyisin aakkosjärjestyksessä. 88) (Wolf CD 120.837) Perinteisen Chicagobluesin (jota puoli vuosisataa sitten kutsuttiin moderniksi Chicagobluesiksi) ystäville tupsahtelee onneksi vielä aina silloin tällöin arkistoista, jossei välttämättä ihan aarteita niin aivan kelvollisia äänitteitä kuitenkin. Vaativampia saattavat sitten olla ns. Chicagon harpistien alempaan keskisarjaan kuulunut, jo 20 vuotta sitten edesmennyt Big ”Golden” Wheeler purkitti omissa nimissään 90-luvulla kaksi albumia Delmarkille sekä tusinan verran hajaraitoja muutamille huuliharppukokoelmille ja pari kappaletta itävaltalaisen Mojo Blues Bandin vierailijana. Miken suuria suosikkeja on Earl Hooker, Kingit ja Otis Rush, kolmas kappale, Phillip Walkerin Respirator Blues jatkaa samoilla linjoilla ja tällä kertaa Rushin saundein. En tiedä voiko näitä Rhiannon Giddensin levyjä kaikkein jäykkäniskaisimmille bluespuristeille suositella. Tästä kehkeytyikin sitten hienoa yhteistyötä, kun bändit vierailivat toistuvasti toistensa luona, sekä lisää parinvaihtoa, kun basisti Preston Hubbard vaihtoi maisemaa from east to south. Mustaksi bluesharpistiksi Big Wheeler on sangen vienoääninen laulaja, eikä hän itse asiassa soita munnariakaan levyllä kovin viljalti. Tämän uutuus-cd:n raidoista kaksi, Good Lover ja Crazy ’Bout My Baby ilmestyivät aikanaan A.C. I Still Love You Baby voisi olla kuin säveltäjänsä Lowell Fulsonin keikalta, sen verran tyylitietoisesti koko yhtye sen soittaa. Laws ja Duke Robillard, kitaristeina on kolmella kappaleella Robillard sekä Jimmie Vaughan ja lopuilla yhdeksällä Monster Mike Welch, pianisteina Al Copley, Bruce Bears ja Matt McCabe – ja kaiken täydentää foniryhmä. Saattavat olla liian rankkaa kamaa. Samoihin aikoihin eräs innokas nuori bluesin harrastaja Rhode Islandilla valmisteli omaa tulevaa kitaristin uraansa. ROB on aina ollut kuuluisa tyylikkäistä kitaristeista, hienoista laulajista, joista useimmat ovat olleet myös loistavia harpisteja – sekä rytmikkäästä fonisektiosta. Kun rumpalia ei mainita lainkaan ja kun rummutus kuulostaa sanalla sanoen hieman ”ulkoistetulta”, niin veikkaan virtuoosi Johnsonin hoitaneen tämänkin säestyssegmentin. Tämä nuorukainen oli Mike ”Duke” Robillard, joka 1967 perusti muutaman kaverinsa kanssa Roomful of Blues -yhtyeen. Itävaltalainen Hannes Folterbauer on Wolf-levymerkkinsä Chicago Blues Session -sarjalla kunnostautunut tällä saralla jo lähemmäs 100 kertaa, kun nyt ollaan menossa järjestysnumerossa 88. Solisteina toimivat tasapuolisesti Sugar Ray Rayford, Brian Templeton, Willie J. Ne on äänitetty ja tuotettu Chicagon elävän kitaristilegendan Jimmy Johnsonin toimesta 1993. Jari Kolari ERIC GALES Middle Of The Road (Provogue/Mascot PRD 7518 2) Eric Galesin uusin cd “Middle Of The Road” esittelee itseään tutkiskelevan ja selkeästi oman polkunsa löytäneen memphisiläisen levy tutkailut. Jos eivät esimerkiksi tulkinnat Sister Rosetta Tharpen levyttämästä That Lonesome Roadista tai Ethel Watersin Underneath The Harlem Moonista kelpaa itseään bluesin harrastajiksi kutsuville, ovat he pahasti hakoteillä harrastuksensa kanssa. Reedin ja Wheelerin yhteisalbumilla, joka julkaistiin Session-sarjan alkupuolella järjestysnumerolla #14 ja joka ilmestyi jo Wheelerin elinaikana vuonna 1990. I Trusted You Baby edustaa parhaiten ROBin r&b-henkeä, jonka luovat Brian Templetonin tumma laulu sekä fonisektion tööttäilyt. Blues News 2/2017 57 äänitteitä. Knickerbocker All-Starsissa kuuluvat hienosti kaikki ROBin kuuluisat perustat. Myös hänen pianoja urkusäestyksensä ja -soolonsa istuvat kokonaisuuteen mainiosti. Pertti Nurmi KNICKERBOCKER ALL-STARS Texas Rhody Blues (JPCadillac 1003) Kun näin tämän kolmannen Knickerbocker All-Stars -levyn, ihmettelin hetken sen kummallista nimeä “Texas Rhody Blues”, kunnes kansitekstiä tavatessani salat alkoivat hiljalleen selvitä. Myös Stevie Rayn Garnegie Hall -livekeikka 1997 Roomful Hornsin kanssa liittyy tiukasti aiheeseen
Vaikka kyseessä on virallinen julkaisu, niin kansi on kuin jossakin halpasarjaversiossa. Huomionarvoista on se, että kitara soi aikaisempaa sävykkäämmin ja hillitymmin. Galesin (s. Yksi niistä on Galesin veljesten (Eugene & Manuel eli Little Jimmy King) kanssa tehty yhteislevytys. sijan. Gales käy teksteissään läpi rehellisesti ja suoraan menneisyytensä kipeitä asioita. Laulajana Joanne Shaw Taylor on kuin naispuolinen Keith Richards, mutta kaikeksi onneksi hän ei käytä ääntään kuten Beth Hart tai Layla Zoe. Levyn kappaleet ovat pitkälti miehen henkilökohtaiseen elämään liittyviä. Hidas You’re The Only, Baby on hyvä osoitus siitä, miten hyvä laulaja Buchana tosiaan on. Ehdottomasti hankinnan arvoinen levy, joka myös saavutti heti Blues Criticsin toplistan 2. Nyt kun vihdoin sellaisen hankin, niin aivan kaikkia toiveita “Live At Oran-Mor“ ei kuitenkaan täytä. Olisiko tässä Eric Galesin avain suurempiin ympyröihin. Eniten ihmetyttää se, että jokaisen kappaleen välissä on musta pätkä. Lisätukea siinä hänelle antaa Gary Clark Jr. Mikäli sellainen julkaistaan, niin suosittelen mieluummin hankkimaan sen. Kappaleista Mud Honey, Outlaw Angel, Wrecking Ball, The Dirty Truth sekä Tried, Tested And True löytyvät “The Dirty Truthin“ bonusversiolta. O.B.’n viimeisin on Eckon julkaisema laatualbumi. En ole ”Songs From The Road” -DVD:tä nähnyt, joten en voi sanoa kumpi ompi parempi. Potentiaalista ja kiistattomista kyvyistään huolimatta liukassorminen kitaristi ei ole pystynyt lunastamaan paikkaansa blues-rockin johtavien nimien listassa. Studiolevyihin verrattuna soundit ovat huomattavasti inhimillisemmät eikä liiallista puristamista ole. Naiset syttyvät kekseliäistä ja yritteliäistä miehistä, joten hänen on syytä miettiä omaa osuuttaan. BUCHANA Swing On With O.B. Buchanan uusimmalla levyllä on jopa kaksi vastaavaa biisiä, jossa rakastavaiset motellissa tuskailevat ajan kulkua ja tosiasiaa, että taas on palattava omien perheidensä luokse. Biisimateriaali on lähes kokonaan omaa käsialaa. Monipisteääntäkään ei ole tarjolla, mikä varmasti harmittaa 5.1.-laitteiston omistavia henkilöitä. Ohjaus on kunnossa eikä nopeita leikkauksia ole lainkaan – siitä annan täydet pisteet. Gales osoittaa olevansa myös varsin mainio vokalisti. Albumeja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin jo liki parikymmentä. 1974) levytyshistoria alkoi jo alle parikymppisenä 1990-luvun alussa. Vauhdikkaan startin uralleen saanut nuori kitaristi keräsi nopeasti mainetta kliseisesti ”uutena Hendrixinä” (mies soittaa Albert Kingin tyyliin kitaraa ”väärinpäin” paksuimman E-kielen ollessa alimpana). Kitaralehdet, kuten Guitar World huomioivat uuden tulokkaan mm. Nämä motellitaustaiset ”jutut” ovat 60-luvulta lähtien olleet suosittu soulbluesteema. Levyllä yleisön äänet oli ”onnistuttu” kadottamaan lähes kokonaan. Joanne Shaw Taylor on hyvässä vedossa ja soittaa niin että rappaus ravintolan katosta rapisee. Mitään tietoja taltiointipaikasta tai taustalla soittavista muusikoista ei ole. Muuten musiikillista yleissävyä voisi parhaiten kuvata funkahtavaksi. Galesin funky versio omaa hienon grooven. Sovitusten ja tekstien puolesta jälki on persoonallista. Pienessä klubissa tunnelma on tiivis eikä kukaan onnistu heiluttamaan mitään kameran edessä. Sivukameroiden kalansilmälinssin kuva on hiukan epätarkka, mutta onneksi niitä kohtia on vain muutama. O.B. Levyn ainoa laina on Freddie Kingin 1970-luvun repertuaariin kuulunut Boogie Man. Niinpä hän sijoitti Elvis Presleystä saamansa rahan Holiday Inn -ketjun rakentamiseen. Toivotaan, että nämä asiat toteutuvat. (Ecko ECD 1169) Sam Phillips osasi ennustaa motellien kysynnän ja tulevat markkinat ajatellen pariskuntien tarvetta ajoittaisiin syrjähyppyihin. Taustalaulaja toimii hänen vaimonsa LaDonna Gales. Keikka on taltioitu “The Dirty Truth“ -albumin kiertueelta ja siksi suurin osa materiaalista on juuri tuolta levyltä. Musiikillisesti julkaisussa ei ole mitään vikaa, vaikka äänen laatu voisi olla hiukan parempi. Artisti itse toteaakin levyn mahdollisesti vievän hänet joka paikkaan, missä on ollut ja joka paikkaan, mihin hän on aina halunnut mennä. Muita vierailijoita albumilla ovat Ericin veli Eugene Gales, kitaristi Lance Lopez sekä nuori kitarasensaatio Christone ”Kingfish” Ingram. Nykyisen, selkeämmän elämänvaiheensa myötä asiat näyttäisivät kirkastuneen monellakin tavalla. Ei tuollaisia mokia saa tehdä!! Eikö editoinnin tehnyt henkilö ole koskaan yhtään livevideota eläissään katsonut. 58 Blues News 2/2017 levy tutkailut kitaristivelhon. Anders Lillsunde TIM LOTHAR & HOLGER ”HOBO” DAUB Blues From The North (TLPCD04, omakustanne). Muutamaan otteeseen koukataan hakemaan vaikutteita aina Jamaican suunnalta asti. Tasapainoisemman elämänvaiheensa myötä Gales tuntuu saaneen myös paljon sävyjä musiikkiinsa. Riku Metelinen O.B. Uskon kuitenkin, että ”Live At Oran-Mor” toimisi cd-versiona huomattavasti paremmin. O.B. Myös yksityiselämän sekoilut ovat jarruttaneet urakehitystä. Ääni on timantinkirkas ja basso miksattu etureunaan. Kuvaus on viehättävän kotikutoinen. Kuten odottaa saattaa, kokoelmalla on myös pakollinen sänkykamaribiisi Freak In The Sheets. Mm. Valikkokin on kuin jollain ilmaisohjelmalla tehty. Ainoa kerta, jolloin homma karkaa hyvän yön puolelle, on Time Has Come, jossa kitaraa kuritetaan enempi kuin mitä laki sallii. Johnnie Taylor, ZZ Hill, Ronnie Lovejoy, Don Covay ja Tyrone Davis ovat esittäneet motellikappaleita hyvällä menestyksellä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Joanne Shaw Taylor soittaa omia kappaleitaan, mutta joku maukas lainaesitys olisi parantanut lopputulosta ja varmasti lisännyt myös monien ostohalukkuutta. Ääni on taipuisa ja luonnollisen kuuloinen. ”Middle Of The Road” alkaa ja loppuu vauhdikkaissa, liki gospelmaisissa tunnelmissa. Levyn suojaksi on kietaistu pala pahvia, ja paikka johon levy laitetaan, on kuin pala Fazerin lakritsipatukkaa eli vaatii hiukan kikkailua, jos meinaa kiekon saada siinä pysymään. Mikähän niiden tarkoitus oikein on, kenties varmistaa se, ettei katsoja vain pääse tunnelmaan. valittaa sitä että vaimo on haluton, johon hänen ystävänsä vastaa että hän saa syyttää itseään ja varmasti on liian pitkästyttävä lakanoiden välissä. Luulen, että tämä taustalaulaja on Lomax, joka myös on osallistunut kappaleen tekoon. Se osoittautui onnelliseksi investoinniksi ja teki Samista rikkaan miehen. Turha kaahailu ja näyttämisen tarve on jäänyt selkeästi pois. Sillä on selvä pyrkimys tanssilevyksi ja kahden biisin kohdalla voi tunnistaa vaikutteita hänen suuresta hitistään Swing On vuodelta 2015, toinen remixinä. talenttiäänestyksissään korkealle. Kyseessä on eräs levyn parhaista biiseistä, jolla nimetön laulaja esittää duettoa O.B.’n kanssa. Ongelmat ovat pahimmillaan johtaneet aina vankilatuomioon asti. Tämän moni-ilmeisen ja tyylikkään cd:n perusteella odotukset ovat ainakin realistiset! J-P Berg JOANNE SHAW TAYLOR Live At Oran-Mor DVD (Axehouse AXE 1200) Näin Joanne Shaw Taylorin hänen ensimmäisellä Suomen kiertueellaan 2010, ja kuvallista livejulkaisua olen häneltä odottanutkin. Muilta osin meno on miellyttävää ja hänen studiolevyillään viljelemä hevibluesähky on poissa
Sieltä tulee hyviä blueslevyjä ja ihmeellisiä kotitekoisia blueselokuvia. Alkukantaisessa väkevyydessään päälle puskeva Holler N Moan tuskin jättää ketään kylmäksi. Itse en oikein ole mieltynyt tähän Mastron uuteen tyyliin – kuten sanotaan, ”vanhassa vara parempi” – mutta varmasti tämäkin levy löytää kuulijansa. Biisi kertoo kevytkenkäisestä ja kauniista naisesta, jota hän himoitsee. arr. Jos en tietäisi niin olisin luullut kuuntelevani jotain Lester Butlerin unohdettuja nauhoituksia, sen verran raivokasta ja Lesterille tutunomaista meno on. Hard Time puolestaan on laimea kantrihölkkä. levynsä. Thorbjørn Risagerin ilmaisutyyli on varsin omaperäinen, mikä ei välttämättä kaikkia miellytä, mutta esimerkiksi Howlin’ Wolfin’ tai Devon Allmanin ystäville levy todennäköisesti tarjoaa paljon nautinnollisia hetkiä. Ehkä genre on pääsemässä hitaasti. zydecovaikutteinen Single Footin, jolla ei kuitenkaan kuulla zydecotyylillä vaan ranskalaisittain soitettua haitaria. Jos taas ”Change My Game” on hankintalistalla, niin ostakaa samalla ”Too Many Roads”! Riku Metelinen JOHNNY MASTRO & MAMA’S BOYS Never Trust The Living (Csb LLC 888295267212) Yhtyeen nimi ”Mama’s Boys” juontaa Los Angelesissa olevasta Babe's & Ricky's Inn -nimisestä bluesklubista, jonka perustaja Laura Mae ”Mama” Gross otti pojat aikoinaan siipiensä suojaan 90-luvun alussa house bandiksi, ja siitä kiitoksena nimesivät yhtyeensä kyseisellä tavalla. Molemmissa on omat hyvät hetkensä. New Orleansin tuhoisaa Katrina-myrskyä muisteleva seitsikko on taasen ottanut melkoisesti vaikutteita vanhasta hautajaislaulusta See That My Grave Is Kept Clean. Jopa niin paljon, että kahdeksanhenkinen bändi tuotti kiekon itse. Viimeksi mainittu menee aavistuksen verran bluesrock-osastolle, mutta ei mielestäni liikaa. Uuden levyn kohdalla panoksia on nostettu ja rajoja on lähdetty rohkeasti rikkomaan. Kaikkein erikoisin luomus on melodialtaan hengellisen hymnin kaltainen päätösnumero I Will Be Home Again. Mukavin yllätys oli levyn perustyylistä ainoa poikkeus, hidas ja rauhallinen Don’t Believe. Levy on äänitetty muutamana etelän kuumana kesäpäivänä 2014 New Orleansissa, mutta ulos se saatiin vasta kuluvan vuoden vaihteessa. Blues News 2/2017 59 levy tutkailut Entinen rumpali ja nykyinen laulaja-kitaristi Tim Lothar Petersen on tuonut markkinoille neljännen cd-levynsä. -merkinnällä oleva wanha kansanlaulu The House Of Rising Sun, josta ensimmäisiä tunnettuja äänityksiä lienee Georgia Turnerin 1937 Kentuckyssa tehty versio. Muita onnistuneita kappaleita ovat balladi Something About The Rain, jossa on hieno taustakuoro, zydeconumero Trailride (jota en oikein osaa tulkita, koska sanalla trailride on niin monta merkitystä), I Thank U, joka on kiitosbiisi tyttöystävän tuesta kertojan vankilavuosina, jolloin hän oli kaikkien muiden hylkäämä, sekä My Country Girl, joka jatkaa samaa teemaa, siis kiitollisuutta tyttöystävästään. Nimikappale on tylsä(hkö) funkblues, jolle en lämpene, en ainakaan positiivisessa mielessä. 2013 aloituksesta ja monien kollegoidensa tapaan hänkin kuuluu Beat Flippan ja Pokeyn tuotantotalliin. Niiden, joiden hyllystä ”Too Many Roads” löytyy, kannattaa ehdottomasti hankkia myös ”Change My Game”. Propsit voisi antaa myös Freddy Kingin The Sad Night Owl’lle, josta Mastro on tehnyt hienon kromaattisella harpulla soitetun version. Kun aikaisemmalla levyllä oli paljon samankaltaisia kappaleita, niin uutukaisella on useita eri tyylejä, joista esimerkkinä vaikka hypnoottinen I Used To Love You sekä rankka Dreamland. Kuultavat tallenteet ovat peräisin jo vuodelta 2013, ja niiden julkistaminen on viivästynyt luultavasti etenkin siksi, että Lothar ja Daub ovat alkaneet kierrellä yhdessä vasta viime aikoina. Kuten uuden bluesin useimmalla artistilla, hänelläkin on vankka gospeltausta. Soitanto on sopivasti rujon ja kauniin yhdistelmää, joskin pääpaino on ensimmäisessä. Vokalistina ja välillä myös slideä käyttävänä kitaristina Lothar on taidoiltaan aivan kelvollinen, ja erinäisten maanmiehiensä tavoin Daub on tyylikäs akustinen harpisti. Levyllä on myös monta muuta oikein hyvää kappaletta, kuten esim. Vesa Walamies THORBJØRN RISAGER & THE BLACK TORNADO Change My Game (Ruf RUF 1240) Thorbjørn Risager, tuo Tanskan lahja musiikkiteollisuudelle, on julkaissut 11. Hän on hyvä esimerkki uuden mustan bluesin menossa olevasta sukupolvenvaihdoksesta. ”Pojat” viettivät 16 vuotta länsirannikolla kunnes he hiljattain vaihtoivat maisemaa New Orleansin suuntaan ja samalla Kalifornian tyyli muuttui ”hyvin raskaaksi” etelän heavybluesiksi. Jari Kolari JETER JONES & THE PERFECT BLEND Trailride Certified (Jones Boyz Ent.) Gary Charles “Jeter” Jones on nuori laulaja ja kotoisin Mansfieldin kaupungista, Louisianasta. Usean kuuntelukerran jälkeenkään en osaa sanoa kumpi on parempi, ”Too Many Roads” vai ”Change My Game”. Noin 32,5 minuutin kestoaika on nimittäin cd-levylle aika vähäinen, ja lainakappaleiden versioinnit olisivat paitsi laajentaneet kuuntelukokemusta niin myös suoneet tilaisuuden suorittaa vertailuja niiden aikaisempiin muotoiluihin. Kolmaskin löytyy vielä, trad. Sen verran kuitenkin kritisoin tätä tuotosta, että joidenkin tuttujen klassikoiden mukaan ottaminen olisi ollut omiaan lisäämään sen antoisuutta. Ensimmäinen She’s Rachet on siitä hyvä esimerkki. Sitä edeltänyt "Too Many Roads" saavutti suurta suosiota maailmanlaajuisesti. Laulu esitetään kovalla bluesfraseerauksella ja -aiheilla, mutta sitä säestää enemmänkin hiphopkuin 12-tahtirytmit. Ilmeisesti Pokey myös vastaa puheosuudesta biisien välillä ja kaikki kappaleet voi laskea bluesin piiriin. Bändin luoma soundimaailma on edelliseltä levyltä tuttuun tapaan varsin kovaottinen. Levyn kappaleet ovat pääosin Mastron väsäämiä, paria lukuun ottamatta, jotka ovat Snooky Pryorin Judgement Day sekä Freddy Kingin Pee Wee Craytonmainen The Sad Night Owl. Tämä on Jonesin kolmas cd v. Tällä kertaa hän ei esiinny soolona eikä toisen Tanskan pojan Peter Nanden kanssa, vaan hänen kerallaan musisoi saksalainen harpisti Holger Daub. Esimerkiksi kolmoseksi asetettu Baby Blue, jonka hän on levyttänyt aiemmin Nanden kanssa, toi mieleeni Mississippin Sheikkien vanhan hitin Sittin’ On Top Of The World. Levy on erittäin, ERITTÄIN heavy eli raskasta soitantaa ja jo sen kuuleminen väsyttää ihan fyysisesti, etenkin hiukan yllättäen Snookyn Judgement Day. Muutamista notkahduksista huolimatta levy on laatutyötä. Kaikki kuultavat palaset ovat Tim Lotharin omaa tuotantoa, vaikka niissä tietysti on havaittavissa runsaasti tuttuja ainesosia. Vaikka suurin osa esityksistä on hyviä, niin pari suvantokohtaakin mahtuu joukkoon. Mitä Louisianassa oikein tapahtuu. Itse asiassa tämä on antoisin tämänhetkinen southern soulblueslevy ja se ei sisällä ainoatakaan huonoa biisiä. Monien mielestä kyseessä oli hänen paras albuminsa. Kuuluisin niistä on varmasti Newcastlen suunnalta poppismaailmaan pulpahtanut ”eläimellinen” Animals-äänitys, jossa erityisesti Alan Pricen urut ovat kuuluvilla – ja siihen viitaten Mastron kromaattisen ”sahaus” sopii yhtyeen esitykseen kuin kuu taivaalle
Keef Hartley Bandin jälkeen oli useampia yhden albumin viritelmiä, joista Dog Soldier -kokoonpanossa rumpalina toimi oman yhtyeensä lakkauttanut Hartley. levyllä “Boogie Brothers“, jossa kolmantena kitaristina perustaja Kim Simmondsin lisäksi toimi Chicken Shackin nokkamies Stan Webb. Seuraavaa osumaa saakin sitten odotella hyvän tovin ja se on Freddie Kingin rytinäura Going Down, joka todellakin rytistää voimalla. Jompi kumpi Mark kitaroi Sumlinia ja molemmissa on myös Fred Kaplan kuuluvasti pianossa. 60 Blues News 2/2017 levy tutkailut Walterin Little Girl sekä Sonny Boyn loistava Ninety-Nine. Lord on myös avustamassa muutamilla raidoilla. Esim. Kiekolla on aika revohka muusikoita, kolmittain niin pianisteja, basisteja kuin rumpaleita. Varsinaisesta menestymisestä tuskin voidaan puhua. Siihen kun lisätään täysivaltainen Marine Band -bluesharpisti Nick sekä osaava rytmiryhmä niin saamme kasaan omassa kategoriassaan varsin tasapainoisen blueslevyn. “greatest songs“ -tyylinen kokoelma sitä vastoin olisi hyvä ratkaisu, kuten jossakin myös todetaan. Nick on taitavan tyylikäs West Coast -harpisti ja laulajanakin lähes samaa luokkaa. Anders Lillsunde JAMES ”BUDDY” ROGERS By My Side (JBR004, omakustanne) Kanadan Vancouverista lähtöisin oleva James ”Buddy” Rogers sai musiikkikärpäsen pureman isältään, joka kantoi ahkerasti kotiin levyjä. vain muutamalla vierailemassa. On kova urakka saada kasaan 11-12 kappaletta vuodessa. Se alkaa hyvin High Tide And High Waterilla, joka oli mukana jo miehen debyytillä, ollen vuosikymmenestä toiseen yksi Andersonille mieluisimmista kappaleista. Tyylit on haettu kaukaa 50-luvun alun Chicagosta ja lisäväriä näihin kappaleisiin tuo vielä vieraileva kitaristi Elmore Jr. Erityisen huomion mielestäni ansaitsee oivallinen tulkinta traditionaalisesta House of the Rising Sunista, jonka tiettävästi ensimmäisenä levytti Clarence Ashley vuonna 1932. 1973–74 Anderson kiinnittyi brittibluesbändi Savoy Brownin riveihin ja oli mukana mm. Mikke Nöjd BIG G Darkest Hour (Stone River, omakustanne) George Staten Sr on 60-vuotias ja kotoisin Virginiasta. Kappaleesta on olemassa satoja versioita, joista Andersonin veto menee ainakin kymmenen parhaan joukkoon. Mukavan rytmikäs Hidy Ho on lainannut lähes kaiken Jody Williamsin Lucky Lou'sta, mutta hyvän bändin osoituksena ryhmä on tehnyt siitä omanlaisensa. 1945), jonka tuotannosta nyt käsiteltävät levyt ovat järjestyksessä kolmas ja neljäs. “Chameleon“ on jo enemmän kuin pelkkä blueslevy ja sitä voi pitää jopa pienoisena miinuksena. Kitaristejakin neljä, joskin Markit Korpi ja Otis ovat mukana kaikilla kappaleilla – ja Robert Rand ja Elmore Jr. James aloitti kitaran saloihin tutustumisen jo 10-vuotiaana. Nyt on käsillä miehen debyytti ja parhaiten James tunnetaan monivuotisesta yhteistyöstä B.B. Aloituksena kuultava Odenin Going Down Slow antaa tahdit ja suunnan koko levylle: rehtiä, tyylikästä sekä osaavaa Chicagoja West Coast -bluesia. Pitkästä aikaa tuli tällä kiekolla vastaan myös jemmaraitoja. Hän on julkaissut noin yhden albumin vuosittain 90-luvusta lähtien omalla levymerkillään Stone Riverillä. Paras biisi on nimikappale Dark Hour, jossa Big G ilmaisee ahdistuksensa vaimonsa muutettua pois kotoa. Anders Lillsunde NICK TRILL & THE THRILLSEEKERS True Love (HeeBee 002) On aina kiva, kun saa kuultavakseen jonkin itselleen aikaisemmin tuntemattoman henkilön/yhtyeen levyn, joka on vielä positiivisen mukava yllätys. Kunnon osumia on niin harvassa, etteivät ne kyllä koko albumia saa pelastettua. Se on levyn lauletun biisin Backyard Barbecuen instrumentaaliversio, jossa Big G:n ääni on korvattu saksofonilla. Ensimmäinen niistä on akustinen pop-balladi ja toinen, edelleen akustinen, pikkunäppärä perusrock. Laiska koekuuntelija saa pahasti nenilleen, jos hommaa levyn vain avausraidan Come Back To Me perusteella. Mutta auta armias niitä koskettimia... Siinä muutama luonnehdinta skotlantilaissyntyisestä Miller Andersonista (s. Lisäksi se on hyvin tuotettu lukuun ottamatta keyboardia, jonka ääni on kuin suoraan Ruotsinlaivan yökerhosta.. Mukana bonusraitana on Jon Lord Blues Projectin vakuuttava Houston. Ensimmäinen sooloalbumi “Bright City“ ilmestyi jo 1971, eli varsin verkkainen on levytystahti tällä herralla, joka tuolloin kuului Keef Hartley bändiin, ollen mukana yhtyeen viidellä ensimmäisellä albumilla. Tänttäränttäilyyn tukeutuu myöskin Hell To Pay ja edelleen bluessapluunan alle pääsee Aim-Ola-Dora -instru, jonka hyvässä menossa kitara ja koskettimet ottavat mittaa toisistaan oikein tosissaan. Nimiraita True Love tuo vähän kummasti niin laulun kuin harpunkin puolesta mieleen Little JC:een. pikkunättiä amerikanrockia (By My Side), mukarankkaa mekastusta (Can’t Get You Off My Mind) sekä monta pop-rock -hakuista balladia (You Belong, Baby, You & I ja Change). Julkaisu kuitenkin osoittaa Andersonin muuntautumiskyvyn muusikkona. Se on hieno bluesballadi, jossa hienovarainen improvisoiva saksofoni myötäilee taustalla. Nykivä rock-funk Runnin’, kaiketi Jimmy Rogersia, on peräti merkillisesti lonksuva esitys. Tuo tykittää tänttäränttää hyvällä svengillä ja asenteella marinoituna. Vaikka Big G onnistuukin kehittelemään hyviä biisejä, on ambitio ylivoimainen – ja vaikka tämä levy on hyvä, se edustaa kuitenkin keskinkertaista standardia. Kingin ex-basistin Russell Jacksonin rinnalla. “Bluesheart“ on ehkä yksi Andersonin bluesvoittoisimmista levyistä. Alun perin albumit on julkaistu vuosina 2003 ja 2008. Mieheltä on viime vuosikymmenellä ilmestynyt levyt ”Juggling The Blues“ (pääsi jopa ”pisteille” BN:n kriitikoiden vuoden parhaat -listauksessa) sekä “Laid Off“ (Robert Rand & Nick Trill), joiden lisäksi hän on keikkaillut ja levyttänyt mm. Junior Watsonin ja Mark Hummelin kanssa sekä tuottanutkin Hummelin albumin “Hard Lovin’“. Viimeinen raita Backyard Barbecue on hyvä esimerkki tästä. Rexin vuonna -77, juuri ennen Marc Bolanin kuolemaa, julkaistulla “Dandy in The Underworld“ -albumilla. Kummatkin kitaristit, niin suomenkävijä Mark Korpi kuin itselleni tuntematon Mark Otis täydentävät hienosti toisiaan, luoden kivan vanhakantaisen perustan pianistien kera. Seuraavat kappaleet ovat West Coastin suunnalta: Chicken Box Blues, tumman vahvaa harppua, kivaa laulamista ja rauhallisuus on valttia. Loppukiekko onkin sitten sitä ja tätä, mm. Vaikka levy on tehty ruohonjuuritasolla, siinä käytetään oikeita instrumentteja – harvinaista tämän taustan artisteille. Levyn parhaista paloista vastaavat Little eroon kamalista synttiäänistä ja matalabudjettituotteistaan. Cd:n bonuksena kuullaan myös pari demoraitaa. Jari Kolari MILLER ANDERSON Bluesheart/Chameleon (MIG 01142) Suuri tuntematon, loistelias kitaristi, muusikoiden muusikko... Näin kävi tämän Floridan suunnalta keikkailevan Nick Trill & The Thrillseekersin uuden “True Love“ -levyn kanssa. Anderson on uransa aikana soitellut suhteellisen monilla levyillä, joista mainittakoon vielä vierailu T. Kyseessä on melkeinpä tämän julkaisun paras biisi ja osoittaa, että tekijä tosiaankin hallitsee rytmin ja taustan
Magic Slim, A.C. Mielestäni tämä on yksi viime vuoden parhaista melkein millä mittapuulla tahansa. Nimibiisi tiputtaa svengaten ja groovaten varsin mallikkaasti, samoin Jimmy Witherspoonin Money’s Gettin’ Cheaper yllättää hyvällä menollaan. Joku viisas, muistaakseni englantilainen veteraanimuusikko Paul Jones, on selvittänyt, että kaksiosaisen musiikkitermin kysymyksessä ollessa määräävässä asemassa on sanan jälkimmäinen osa. Oman näkemykseni mukaan tämän kiekon sisältö ei ole sellaista musisointia, mitä olen tottunut kutsumaan bluesiksi, vaan nimenomaan rockbluesia. Ihan hyvänlainen kooste tämäkin on nimenomaan sellaiselle, joka pitää erilaisilla kitaran vingunnoilla ja vongunnoilla vahvennetuista blues-soundeista. Lindholm kirjoittaa edelleen mielenkiintoisia ja sopivan vaihtelevia kappaleita. En kuitenkaan suosittele tällaisen kokonaisuuden hankkimista ilman ennakkokuuntelua. Tutustumisen arvoinen muusikko. Nuorena hän kuunteli heavymetallia tyyliin AC/DC ja Pantera sekä osittain bluespohjaisempaa Led Zeppeliniä. Monien muiden käsitykset voivat tosin olla hyvinkin toisenlaisia, koska tästä lehdestä lukemani mukaan blueslevyjen myyntitilastojen kärjessä on nykyisin enimmäkseen rockbluesia tai jopa pelkkää rockia. Vaikka tällä levyllä on paljon muistoja menneiltä vuosilta ja levyiltä, niin lopputulos on tuoreen oloinen. Vestich pääsee ääneen ensin mainitussa ja Valtonen luonnollisesti jälkimmäisessä. Ei huippusarjaa, mutta ryhmän toiminta on kuitenkin kovasti positiivista. Tyylillisesti painopiste on tällä kertaa uudemmassa tuotannossa, ja nyt mennään hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin levyillä “Sillalla“ ja “LLL“. Ei heti uskoisi tämän “Blue Skies“ -levyn olevan miehen debyytti, siksi varmaa ja vakuuttavaa jälkeä on saatu taltioitua. En pysty nimeämään suosikkikappaleitani, sillä kaikki ovat hyviä. Muiden palasten tekijöitä ovat mm. Lindholm totesi jossain haastattelussa, että kyseessä on eräänlainen musiikillinen kävelyretki ja allekirjoitan tuon täysin. Lindholm soittaa levyn kitaraosuudet ja hoitaa laulupuolen, Jarkko Helin soittaa zydecohaitaria ja Jani Viitanen hoitaa kaiken muun. Muilta osin on levyn ison bändin voimin toteutettu jump-ratkaisu kovastikin mallillaan. Tuttuja nimiä kaikki tyynni. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS DAVE LINDHOLM V. Powellilta puolestaan on mukana letkeä bluesjump Can’t Help Myself sekä kovamenoinen instruttelu Hot Box. Gus Spenos nyt kuitenkin edustaa tätä katoavaa lajityyppiä. Tusina lainaa ja omiin nimiin kirjattu nimibiisi muodostavat joka tapauksessa varsin kuuntelukelpoisen kokonaisuuden, vaikkakin Näiden sinänsä erinomaisten pitkäsoittojen välissä Leslie Westin johtaman Mountainin riveissäkin mukana ollut Anderson kuului myös British Blues Quintet -nimiseen kokoonpanoon Maggie Bellin, Zoot Moneyn, Colin Hodgkinsonin ja Colin Allenin kanssa. Tuosta puhtaudesta rohkenen kuitenkin olla toista mieltä. Näin jälkikäteen ajatellen olisin sen voinut tehdäkin, koska levy olisi sinne ehdottomasti kuulunut. Bluesmuusikko, kitaristi ja lauluntekijä Matty T Wall on nimi, joka kannattaa painaa mieleen; oman sukupolvensa lupaavimpia tekijöitä bluesin saralla. Levyn kappaleet ovat pääosin omaa tuotantoa, poikkeuksen muodostaa Jimi Hendrixin Voodoo Chile, missä Gordon Cant tekee hyvää työtä hammondurkujen ääressä, sekä Robert Johnsonin tuttu Hellhound On My Trail. Vahvistuksia on muutamilla raidoilla. Mies on aika vaisu vokalisti, eikä kiekko näin ollen yllä shouter-standardeihin. Valitettavasti Mr Spenos hoitaa itse myös laulutontin. Kuultavista musiikkikappaleista noin kolmannes on pääartistin itsensä tuotantoa. Sitä varten hän on kaiketi väliaikaisesti siirtänyt syrjään täysvalkoisen Secret Stash -nimisen rock-yhtyeensä ja hankkinut kumppaneikseen kolme värillistä muusikkoa. Reed, soul-mies Johnnie Taylor ja Junior Wells. Periaatteessa kokoonpanona on trio, johon kitaristi-laulaja Wallin lisäksi kuuluvat Stphen Walker (basso, taustalaulu) ja Jasper Miller (rummut, perkussiot). Bluesin tulkitsemiseen tällä Frankilla on hyvät edellytykset etenkin siksi, että aikoinaan hän soitteli viitisen vuotta Buddy Guyn kanssa. Lindholmin uraa pitkään seuranneena voin jälleen kerran todeta julkaisujen tason olevan kaikkien vuosien jälkeenkin vielä ilahduttavan korkea. Esitysten sinisyyttä on omiaan lisäämään se, että mukana on runsaasti soittoaikaa saanut materiaali saattaa tuttuudellaan ärsyttää joitakuita. Kitaristina jonkin aikaa Eric Claptonin ja Stevie Ray Vaughanin jalanjäljissä kulkenut Wall sai aivan uutta puhtia musiikkiinsa tutustuessaan originaalimpien esittäjien kuten Robert Johnsonin tuotantoon. Kai Leivo GUS SPENOS If You Were Gold Baby (omakustanne) Uusiin saksofonin tuuttaajiin ei turhan usein törmääkään. Vesa Walamies MATTY T WALL Blue Skies (Hipsterdumpster, omakustanne) Australiasta kotoisin oleva Matty T Wall on yksi nykybluesin lupaavampia nimiä. Kiekon ensimmäinen kitarasoolo irtoaa raidan nro 7 kohdalla, jolloin käsittelyssä on Jimmy T 99 Nelsonin jumppaava blues Cry Hard Luck. Kai Leivo FRANK BANG & THE COOK COUNTY KINGS The Blues Don’t Care (Blue Hoss, omakustanne) Chicagolainen laulaja-kitaristi Frank ”Bang” Blinkal on kertonut toteuttaneensa pitkäaikaisen haaveensa ja valmistaneensa puhtaan blues-cd:n. Viime vuoden parhaita julkaisuja listaa miettiessäni olin jo aikeissa heittää levyn listalle kuuntelematta sitä. Kuten hänen edellinen albuminsa “Ajaton On Ajoissa“, on tämäkin suora läpileikkaus Love Records -ajoista Johanna-vuosien kautta nykypäivään. Blues News 2/2017 61 levy tutkailut osaava harpisti. Isolle soundille soviteltu ikiklassikko Tequila saa sekin varsin näppärän luennan osakseen. Kalifooorniaan (Joululaulu) on taas Lindholmin ja Mato Valtosen tuotos. Kappaleet ovat tietenkin omaa tuotantoa, tosin parissa kappaleessa on ollut mukana apujoukkoja. (Universal 0602557271652) Viime vuoden viimeisin ostos oli monivuotisen suosikkini Dave Lindholmin tuore albumi, joka on järjestyksessään kolmas suomenkielinen levy peräkkäin. Tietysti mukana on myös duetto, mutta Jimmy Prestonja Bernetta Evans -fanit saavat olla rauhallisin mielin: Gus Spenos ja Charanee Wade eivät hätyyttele originaaliartisteja. Tässä suhteessa Lindholm ei ole keksinyt mitään varsinaisesti uutta. Tavallinen T on Lindholmin ja Joe Vestichin kirjoittama. Siten bluesrock on bluesilla höystettyä rockia ja rockblues on rock-pitoista bluesia. Levy tähtää shouter-malliseen jumpiin ja varmasti tämä on oikeinkin käypää valuuttaa swingin harrastajien piirissä. Suurimmat esikuvat lienevät Lee Allen ja Jesse Powell, Allenilta on omaksuttu reippaasti uptempoisena groovaava instru Ivy League sekä jätti-klassikko Walkin’ With Mr Lee. Tänä. Omalla nimellä levyjä on ilmestynyt harvakseltaan ja tämän uusintajulkaisun lisäksi Anderson sai uutta materiaalia sisältävän “Though The Mill“ -albumin ulos viime vuoden puolella
Kuten jo pelkästään lainakappaleista voi päätellä, pitkälti 60-luvun melodisen popin parissa mennään, mutta suo. Levyn aloittava kappale Ikuiset pahantekijät virittää kuulijan kummalliselle matkalle ennen yötä syntymää. Supermies ei liene kunnossa, koska hänen vointiaan kysellään tiukasti. Sola Muna Rohot ia Lihat, pidhit HERRAN Palvelus Siat”. Sirkko) bluesyhtyeessäkin soitantaa rytmittänyt rumpali Jupe Litmanen. Palavien lasten laulu – nyt ei ymmärrä, mutta komiaa on. kuten aina, takuuvarma. varma hitti, mutta se on asetettu – ehkäpä dramaturgisista syistä – vasta levyn loppupuolelle. Monimuotoista äänimaailmaa kartuttavat soittajien lisäksi Laura Moisio ja Tanjalotta Räikkä. Kieltämättä tulee mieleen, miksei tätä levyä ole tehty Agentsin kanssa. Ei vakavissaan yrittäisi astua Elvarin bootseihin. Agentshan on tunnetusti alan mestari. Entäs sitten itse musiikki. Mielestäni hän on edelleen yksi maamme hienoimpia laulunkirjoittajia. Monien (liian monien?) juurimusiikkiyhtyeiden takuuvarmana basistina häärännyt Lasse Sirkko on... Varsinaista rokkia kun levyltä joutuu etsimään (ne jotka sitä etsivät) suurennuslasin kanssa. Tiukkaan hytkyvä Oksia, puita, kuolleitten luita on lainaa Mikael Agricolan runoaarteistosta: ”Quin oli Tulda wette ia mulda, Oxi ia Puita ia Coolutten Luita. Suurin osa levyn kappaleista on kotimaista tuotantoa. Iskelmällisyydestään huolimatta musiikki on monipuolista, tarttuvaa ja tietenkin loistavasti toteutettua. Useimmilla kappaleilla on meno suureellista ja monisyistä, mutta kappaleella Armoa ihminen Pekko laittaa trubaduurisen vaihteen päälle; kitara ja hiukan höystettä soppaan. Sen jälkeen levyn päättää enää herkästi Haaviston Toiveunta. Jokusen kuuntelun jälkeen on kuitenkin nöyrryttävä. Kitaristina on Metsbergien perheen nuorempi taituri Tuomas. Tuttuun tyyliin vinyyliltä puuttuu kaksi cd:n kappaletta – ja tietenkin myös toisinpäin. Sen verran hyviä kappaleita ovat molemmat tehneet, että tuskin on kyse mistään ”ylijäämämatskusta”. Useimmiten country-piireissä vaikuttanut Tuomas ”Jarin poika” Metsberg osoittaa, ettei hänen osaamisensa pelkkään countryyn rajoitu. Loistavasta ryhmästä huolimatta ensi kuulemalla levy kuulosti hieman – miten nyt sanoisi – vaisulta. Laulajana Pekko Käppi on omaääninen, helposti tunnistettava. Ei kai tästä bändi voi enää paljon parantua! Vai voiko. Moinen vaikeuttaa tietenkin nykypäivän ”neropattitoimittajien” löytämiskykyä. Mutta jotta pakka olisi tarpeeksi sekaisin, on albumi lohdutukseksi julkaistu myös vanhan kunnon ajan C-kasettina. Tuskin Bluelight sentään laskee sen varaan, että fanit hankkivat molemmat, vaikka kyllähän niitäkin on. Ja Kivi kulkee komeasti – ja köyhän verta himoitaan. Keikoilla tosin päästään siitäkin nauttimaan. Näitä kauaslentoisia tekstejä ovat laatineet Pekko Käppi, Toni Tapaninen, Kati Kallio ja jopa Mikael Agricola. Ei sen enempää viihteessä kuin hyvässä iskelmässäkään mitään vikaa ole, mutta ehkäpä kuuluin niihin, jotka odottivat rokkaavampaa meininkiä. Laulun teksti on mielestäni mielenkiintoinen. 62 Blues News 2/2017 levy tutkailut vuonna 65 vuotta täyttävän Lindholmin tapauksessa ikä ei vaikuta hidastavan menoa. Omassa nuoruudessani niitä aikoja ei juuri arvostettu, mutta onneksi oppia ikä kaikki. Riku Metelinen VESA HAAJA Se Hetki On Nyt (Bluelight BLR-33178-1) Vesa Haaja, tuo kunniakkaan Agents -yhtyeen samettiääninen solisti, on pitkän odotuksen jälkeen saanut julkaistua ensimmäisen soololevynsä. Pettymys se saattaa olla ehkä niille, jotka olivat odottaneet Vesan palaavan vanhoille rock’n’roll-juurilleen. Monet ovat nähtävästi odottaneet Haajan levyltä paljon ja harvemmat luultavasti tulevat pettymään. Jouhikkomies itse soittaa monia instrumentteja, kuten muutkin muusikot; Tommi Laine, Nuutti Vapaavuori ja Jani Viitanen. Hullu tyttö, villi tyttö on aluksi seesteistä jouhikko-käppittelyä, maanistuen loppua kohden. ”No onhan sitä Elorantaa levyllä tarpeeksi muutenkin”, voisi joku murjaista. Ryhmän nimi saattaa olla teekkarihuumoria, mutta kuvannee myös jotenkin soitantaa – paluuta menneeseen, jopa progemaailmaan; tekstit ”syvällisiä”, johonkin teemaan kuikuilevia, kuitenkin korvaa ja mieltä kutkuttavia. Levyn lopussa todetaan, että tämä Kaikkeus on meidän. Siltä löytyvät sitten kaikki neljätoista kappaletta plus singlen B-puolena ilmestynyt Haajan Charlie Rich -käännös Keskiyö (Midnight Blues). Alku viittaisi eroprosessiin paritai muusta suhteesta, mutta loppu kääntyykin humoristisesti päinvastaiseksi. Kuten taannoinen levynjulkaisukeikka osoitti, bändissä on rokkimiehiä. Lavalla hän ei ole ehkä kaikkein hillittömimpiä show-miehiä, mutta keikalla Fender Telecaster rokkaa räväkästi. Ryhmän yllätyksellisin täydennys on omalaatuisessa Nieminen & Litmanen -duossa riemastuttaneet urkuri Sami Nieminen ja ties kuinka monessa (vrt. Vinyylifriikit pääsevät fiilistelemään Gene McDanielsin aikoinaan levyttämästä Doc Pomus & Mort Shuman -sävellyksestä It’s A Lonely Town (tyylikkään käännöksen Lohduton kaupunki on tehnyt Haaja itse), mutta jäävät ilman Esa Elorannan kappaletta Aurinkoni. Moinenhan toki tunnetusti uppoaa suomalaiseen naisyleisöön kuin häkä, joten hulluhan se olisi, joka malaisyleisöön uppoavan kaihon hengessä. Varsinaisen unelmakokoonpanon Haaja on taakseen kerännytkin (MITÄ, eikös se Agents sitten ole unelmakokoonpano?), sillä heikkoa lenkkiä ei ketjusta löydy. Hieno suoritus joka tapauksessa Vesa Haajalta – niin, ja tietysti koko tekijäryhmältä! Honey Aaltonen PEKKO KÄPPI & K:H:H:L Matilda (Svart SVART079CD) Tässä on "Matilda", jouhikkomiehen Pekko Käpin ja yhtyeensä K:H:H:L (Kuolleitten Hillittömäin Hevoisten Luut) toinen ja uusin levy. Hyvin Vesa haasteesta selviää, mutta pakko todeta, että ”kingin dramaattisuus” on vaihtunut ”naapurinpojan herkistelyyn”. Cd:n kannet ovat komeat, tyylikkäässä lehdykässä on laulujen sanat, mutta ovat niin pienellä, ettei näillä Tuonelan lautturin tuhrimilla silmillä niistä saa mitään selvää. Rokkisoittajista huolimatta yleisilme oli puhtoisen viihteellinen, lähes iskelmällinen. Tyypilliseen tapaansa Bluelight ilkeilee taas artistiensa faneille. Tekijöinä ovat joko Haaja itse tai maineikkaina lauluntekijöinä kunnostautuneet Esa Eloranta ja Marko Haavisto. Avausraita (tätä sanaahan voi käyttää vinyyliä kuunnellessa) ja singlenäkin julkaistu Mä tuskin uskon on aikoinaan Pertsa Reposen kääntämä Elvis-klassikko Just Can’t Help Believing niiltä ajoilta, jolloin rockin kuningas oli vaihtanut hempeämmille linjoille. Toisaalta levyn kakkospuolella Marko Haaviston Jos tehdään niin saa tehdä tilaa Elorannan nopeatempoiselle bluesille, parisuhdedraamalle Lusikat. Aikoinaan Johnny Riversin levyttämä Summer Rain saa niin ikään arvoisensa tulkinnan. Esimerkiksi Elorannan Salakavalaa kulkee Tony Joe Whiten swamp-rockin tahdissa ja Haaviston tietoisesti naivistisilla kliseillä leikittelevä Heidi on rokkipala, jonka luulisi kelpaavan myös ”humpparadioon”. Äänite on saatavana LPja cd-muodoissa. Haajan säveltämän ”Se hetki on nyt” -albumin tarttuvan nimikappaleen voisi kuvitella olevan ns. Levyn nimikappale Matilda on keskitempoinen hölkkä, jossa tätä viisasta profeettaa pyydetään näyttämään tietä. Viitanneeko levyn otsikko siihen, että se hetki on nyt. Lähtökohta ei ole yhtä haastava Haajan omassa käännöksessä Kesäsade. Ja sitten Sata irti revittyä kieltä laulaa, että onko myöhäistä rakastaa. Rouvani mielestä jopa imelältä, mutta hänen makuunsa ei ihan aina voi luottaa
Esim. Oiva albumi, joka kestää vertailun saman sarjan kansainvälisiinkin julkaisuihin. Twiik myös osaa luoda laulusoundillaan niistä uskottavia ulottuvuuksia. Vaikka soittajisto, kitaristi Jussi Mellin, kosketinsoittaja Hannu Hiltula, trumpetisti Timo Mansikka-aho, basisti Timo Saario ja rumpali Sami Karvonen ovat minulle ennestään tuntemattomia, mitään turhaa ryhmää he eivät kuullun perusteella ole. Sittemmin Vaajoensuut suuntautuivat enemmän jazzin puolelle, vaikkakin Eero on kunnostautunut myös perinteisen rock’n’rollin taitajana. Vaajoensuu oli taas taiteilijan mielestä liian vaikea sukunimi ihmisten ymmärrettäväksi (”Vaajojen.., Maajoen... Aimo Ollikainen CHATTANOOGA HOGS Doggone Blue (Moon MRCD-0016) Pääkaupunkiseudulta käsin vaikuttava kolmikko on toiminut puolenkymmentä vuotta ja se luottaa perinteiseen 1940-60-lukujen rockabillyyn ja countryyn. The Impeccablessa taas Jaakko Kuusiston sovittamien jousien avustamana iski takaraivoon muistuma Curtis Mayfieldistä ja keltaisen Curtomin vinyylietiketistä. Kuitenkin musiikki on orgaanista ja osittain akustistenkin soittimien avulla rakennettua. Twiikin kynästä ja studiosta on hersynyt niin paljon materiaalia, että se on annosteltu kahteen osaan, jonka jatke osa 2 saadaan ulos vasta syksyllä. Niinpä ne kuulostavatkin hyvin omakohtaisilta. Pitkän linjan musiikkimiehenä Konnuslahti panostaa tekstien ohella musiikkiin. Traditionaalista Careless Love -teemaa on mukailtu lukemattomia kertoja, joten nytkin, vaikka Rakkaus on murhetta vaan soitetaan bodiddley-rytmillä. Kappaleiden pääpaino on toki sanoituksissa. hätää, monesti raa’atkin sanat lausutaan selvästi, vaihteleva musiikkikudos, muuntuvien tempoin, koukuttaa kovin. Mikäli ne eivät sitä ole, ei Konnuslahtea voi syyttää ainakaan empatian puutteesta. keskivertoyleisölle merkitsee enemmän sanoitus kuin itse musiikki. Levy vaatii useamman kuuntelun, jotta kaikki hienoudet avautuvat kunnolla. Kaikki sävellykset ja sanoitukset on merkitty Konnuslahden nimiin, mutta mukana on myös pari hauskaa lainausta. Jukalla – tai siis Kallella – on nyt vuorossa omien suomenkielisten laulujen tekeminen ja esittäminen. Nyt voidaan varmaan puhua kokonaisuudesta, niin tiivis on paketti. Hattua tulisi nostaa myös näille pienille nyrkkipajoille, jotka hoitavat katvealueella julkaisutoimintaa ja. Taiteilija tunnustaakin, että Onni on saanut inspiraationsa Antonio Carlos Jobimin Felicidadesta. Se on ehkäpä kuuntelijan arvioitavaksi tarkoitettu, vaikka takakannen teksti vihjeitä tarjoaakin. Itse asiassa Kalle on Jukan varsinainen etunimi, vaikka toinen nimi Jukka vakiintuikin kutsumanimeksi. No onhan työtä kokonaisuuden eteen tehtykin useampi vuosi ja nyt on kappaleiden tarinat/sanat hierottu osaksi kokonaisuutta. Tyly tyttö tuo mieleen Willie Cobbsin You Don’t Love Me’n ja Liisan koira – anteeksi Walkin’ The Dog on kokenut muodonmuutoksen Tyttöystävän kissaksi. Vaikutteet tulevat menneiden vuosikymmenten amerikkalaisesta musiikista, rhythm and bluesista, soulista, countrysta ja jazzista, mutta mahtuu sekaan vähän bossa novaa ja foxtrotiakin. Kiekon kovimmaksi rockailuksi kapuaa silti Rex Allenin Knock Knock Rattle, vastaavasti selkein balladointi on Henry Jeromen 50-luvun alussa kirjoittama ja sittemmin mm. Käsillä on ryhmän eka täyspitkä, aiemmin on ilmestynyt ainakin yksi EP-levy. Omatekoinen Doggone Blue ei anna sekään kengänvispauksen hellittää tuuman vertaa, Pity For You puolestaan pelaa vahvoin countrysävyin mediumtempoisena. Johnny Burnetten levyttämä I Love You So. John Fogertyn soolotuotannosta poimittu Big Train (From Memphis) jytkyy tukevasti raiteillaan ja toinen junalaulu King Of The Rail kerää pointseja sekin. Näin ei tarvitsisi olla, eikä tälläkään levyllä ole. kaikille tutusta Hank Williams -bravuurista Your Cheating Heart saadaan suorastaan erinomainen ja uskottava versiointi. Twiikin musiikissa ei ole tapahtunut mitään suurta käännettä ja tapahtumapaikkanakin on edelleen studio, harvemmin keikkaestradit. Koin samaa leppoisaa, mutta samalla kertaa sähköistävää virettä äänitettä kuunnellessa. Tempot pysyvät kohtuuvauhdissa ja Twiikin itse soittamat koskettimet eri muodoissaan kutovat yhteen tiiviin verkon. Twiik itse on maestro, joka hallitsee soittimet mukaan lukien studion ja äänimaailman luomisen. Prkle, jos kymmenet tuhannet suomalaiset ostavat jonkun jiikarjalaisen levyn, pitäisi Konnuslahdenkin joillekin kelvata! ”Lauluja murheesta ja lauluja onnesta” on pienimuotoinen ja sympaattinen – ja nimensä mukaisesti kaksijakoinen kokoelma lauluja. Linjanveto vaikuttaa onnistuneelta, sillä kotisivujen perusteella keikkaakin on piisannut kivasti. Koska levy on julkaistu vinyylimuodossa, ovat nämä inhimilliset mielentilat kätevä jakaa molemmin puolin. Konnuslahden laulu taas tuo etäisesti mieleen välillä Tuomari Nurmion, välillä Dave Lindholmin. Twiik on siis Tapio Wiikin ohjastama kokoonpano, joka seikkailee ja groovailee Pohjoisen syvissä vesissä, jossain Iin kunnan ja Oulun alueen rajoilla. Liian, jopa ärsyttävän usein, suomenkielisessä musiikissa ns. Tosin pientä sovellutusta taiteilijan mukaan on tehty. Koska kumpikin kuuluu vanhoihin suosikkeihini, ei asia pääse ainakaan minua häiritsemään. “Chicken Movement“ vuodelta 2013 on saanut jatkoa ja jopa kahdella osalla, joista nyt on ilmestynyt “Music 1“. Mainitaan nyt vielä hitaammista esityksistä Wayne Hancockin I Don't Care Anymore, Bob Lumanin All Night Long sekä vielä Ted Jarrettin Love Love Love, bändi hoitaa ne kaikki tyylikkäästi ja hyvällä asenteella koristettuna. Onnistuneen kierrätyksen kohteeksi on päätynyt myös Carl Perkinsiä (Look At That Moon) ja Charlie Feathersia (Rain). Blues News 2/2017 63 levy tutkailut markkinointia, tässä tapauksessa oululaiselle Cattrack Recordsille. Omankin sävelkynän terävyyttä on kokeiltu ja yhtyeen nimibiisi Chattanooga Choise räpyttää ja rockaa reippaasti, hyvillä fiiliksillä. Ei huonoja tunnelatauksia ja muistoja, ja kuvaavat hyvin äänitteen vaikutteita. Oikeinkin mainio levy! Mikke Nöjd TWIIK The Music (Cattrack Catt-005cd) Muutama vuosi sitten Twiik yhtyeineen teki minuun vaikutuksen liveaktina Ylivieskan illassa. tanssigrooven radoilla on ehtynyt pahasti tällä vuosituhannella. Haluan antaa krediittiä Twiikin kaltaisille pitemmän juoksun tekijöille, joiden arvostus ns. Jo-Annissa yhdistyvät jollain maagisella tavalla kaksi ensin mainittua Olli Haaviston stilikan saattelemana. Vaan hyvin toimii lainaosastokin. mikä, joku suu?” taisi olla liian tuttu kysymys), mutta enpä mene vannomaan tuon Konnuslahdenkaan helppoutta, vaikka kuinka yrittäisin. 1970-luvun juonteista minulle tulee mieleen sellaiset laulajat ja tarinankertojat kuin Lowell George, Jim Pembroke ja Curtis Mayfield. Viimeksi mainitun tarina kuulostaa jotenkin läheiseltä... Kappale Nothing Shakes taas tuo mieleen Sly Stonen mystisemmät studiosoundit ja viritykset. Kitaristiveljensä Eero Vaajoensuun kanssa he saivat aikaan melkoisen tohinan pääkaupunkiseudun musiikkibaareissa riehakkaalla soitollaan. Jorma Riihikoski KALLE KONNUSLAHTI & TREMOLO Lauluja Murheesta Ja Lauluja Onnesta (omakustanne) Kalle Konnuslahti tunnettiin aikoinaan Helsingin seudulla asuessaan räväkkänä rhythm and blues -saxofonistina nimeltään Jukka Vaajoensuu
No, sehän tarkoittaakin kohdettaan kunnioittavaa orkesteria ja ensin mainittu ihmisjukeboxia. Kun muistin virkistykseksi kaivoin hyllystä myös vanhat Thin Lizzyn vinyylit, hämmästelin miten paljon äänimaisema on 70-luvun jälkeen muuttunut. Kiireilystä huolimatta lopputulos on täysipainoinen. Kummankin Kitaristilaulajan biisit istuvat saumattomasti kokonaisuuteen. Kiekon ilmavimman laulusuorituksen Chef lataa peliin muutoin melko standardinomaisella 60-luvun Chicagobluesmukaelmalla Watch Your Steps.. Meille kuuntelijoille ne eivät kuulu. Lähestulkoon legendaarisessa järvenpääläisessä Super Blues Bandissä vuosikymmenet paukutellut rumpali Kari Ikonen lähetti levyn ja kertoi, että nyt on tällainenkin bändi. Harvoinpa yhtä miehekästä otetta kuulee, vaikka näitä ”äijäbändejäkin” alkaa olla ennen ns. Boothill Billy on veivannut rullaavaa southern rockia jo muutaman vuoden. Laulut ovat Vesa Haltsosen ja Ana Kauniston käsialaa. Jos virheitä jää, ne kuuluvat asiaan. Maailmalla Thin Lizzyn musiikkia esittäviä yhtyeitä on lukuisia, mutta Suomessa Southbound Ramblers jää harvojen joukkoon – ellei sitten ole ainoa. Silent Whiskey Songissa on puolestaan kaikuja Neil Youngin parhaista lauluista ja Kauniston sliden ryydittämässä End Of The Linen riffissä tehokasta ruutia. Eteenpäin laukataan kantritahdeissa. Thin Lizzystä kai edelleen pidetään kiinni, mutta nyt on tarkoitus käyttää enemmän aikaa levyn äänityksiin. Aivan ei Niemen sinänsä mallikkaasti kurissa pysyvä ääni tahdo kannatella loppuun saakka myöskään hitaampaa bluesrock-tunnelmointia Every Man. Valinta on jälleen perusteltu – ja huolella valmisteltujen laulujen sekä sovitusten myötä se näyttääkin löytäneen musiikilleen tyylillisesti hyvin yhteen natsaavan kombinaation, jossa kukkoileva bluesrock sekä urkuvetoinen soul-r&b lyövät reilusti työkintaita yhteen niin että havunoksat vain pöllyävät. Se voi olla joillekin Thin Lizzy -diggareille ongelma, sillä moni varmasti kuulee kappaleet vain Lynottin laulamina. No, en itsekään pidä itseäni varsinaisena Thin Lizzy -fanina, eihän minulla ole edes bändin kaikkia levyjä. Pelkistetymmällä Farewell Bluesilla hivutetaan sekaan myös eteläisiä gospel-sävyjä, vaikka miehen solistisilla äärirajoilla taidetaan nyt jo liikkuakin. Kaikkia yhdistää rakkaus Thin Lizzyyn ja vuosikymmenten saatossa kasvanut salainen haave päästä soittamaan bändin musiikkia. Useimmiten ensin mainittu saa negatiivisen sävyn ja jälkimmäinen kunniallisemman. Sitä odotellessa voivat niin Thin Lizzy -fanit kuin asiaan perehtymättömätkin hyvillä mielin kuunnella tätä – ja ennen kaikkea käydä bändin keikoilla. Päätös on koskettavan kaunis. Kannattaisi ainakin yrittää ymmärtää! Honey Aaltonen BOOTHILL BILLY Arizona Killer (omakustanne) Ei mitään Pori-rockia vaan syvän etelän roots-räimettä. Olenhan saattanut heittää jopa jonkun poikkipuolisen sanan bändin yhteisestä toukokuun ’79 keikasta kotoisan Hurriganesimme kanssa. Thin Lizzyä raskaampi soundi on myös Southbound Ramblersilla, mutta sehän on tätä nykypäivää ja sitähän nyt eletään. Kappaleiden varsinaisina herättäjinä toimivat kuitenkin yhä Niemen pisteliäät ja hienosti Kivimäen laulun kanssa synkassa soivat kitarasoolot. Minua ei kai yleisesti pidetä minään Thin Lizzy -fanina. Kalle Konnuslahti & Tremolo ei edusta mitään valtavirtaa. Jo alun bassosoundi oli tyrmäävä. Southbound Ramblers on tehnyt levynsä mahdollisimman oikuttomasti: kaikki suoraan soitettuna ilman päällekkäisäänityksiä. Vaikka koko nelikon panos on merkittävä, etusijalle taitaa nousta johtoasemansa vuoksi Viiri. mitä niitä nyt onkaan. Maailmalla tribuuttibändejä on oletettavasti eniten Beatlesilla, Suomessa takuuvarmasti Hurriganesilla. Nykyäänhän hevileidi Katri Helenallakin on raskaammat soundit kuin aikoinaan deeppurpleilla ja ledzeppelineillä. Demonauhaa oli tarkoitus tehdä, mutta äänittäjä Samuel Hjelt innostui kuulemastaan niin, että vaati bändiä soittamaan lisää. 64 Blues News 2/2017 levy tutkailut Mihinkään täydellisyyteen levyllä ei ole edes yritetty päästä – eihän sitä ole kukaan ennenkään tavoittanut. Vaikka esikuviensa cover-biiseillä aiemmin ratsastaneen kolonnan taidot on nähty jo kymmenillä keikoilla, täysin omiin tuotoksiin luottava Arizona Killer yllättää. Nyt juureva rytmiryhmä on polkaissut kauppoihin esikoisalbuminsa. Vesa-Pekka Järvelä SOUTHBOUND RAMBLERS Plays Thin Lizzy, Vol. Levyn tunnelmassa on vähän samaa kuin The Bandin esikoislevyssä ”Music From The Big Pink” – jopa kanttaan myöten. Heti kärkeen kahdeksan vuotta sitten kasattu BB täräyttää vetävän nimibiisin. Toimii! Ikosta lukuun ottamatta muut soittajat eivät ole (muistaakseni) vanhoja tuttujani. ”Eivät käy samoissa (halvoissa) baareissa”, vitsailtaisiin kotioloissa. Kirjoita jos haluat. Poljento on avausraidalta viimeiseen vetoon asti vakuuttavaa. Yhtyeen nimikkobiisistä kasvaa häkellyttävän hieno rock-balladi. Hyvin henkilökohtainen lähestymistapa sen sijaan kuuluu meillekin. Ei muuta kuin pässiä sarvista ja levy soimaan. Siitä huolimatta olen aina pitänyt Lizzystä, erityisesti basisti Phil Lynottin tarttuvien sävellysten ja persoonallisen laulun ansiosta. Levy on kuulemma saamassa jatkoa vielä tänä vuonna. Niemen riuskassa otteessa pysyvät tanakasti myös New Orleans -leimainen Cuckoo’s Son sekä messevä shuffleblues I’ll Change. Keikoilleen kvartettina nykyisin operoiva BB toi pitkään etelävaltioiden isojen nimien repertuaaria. Tai tribuuttibändejä, kuinka asian haluaa nähdä. Kolmen vuoden takaisen esikoisalbumin (“Lumberjacks”) tavoin useiden soololaulajien muodostama ryhmä tukeutuu yksinomaan itse kirjoittamiinsa kappaleisiin. Paitsi erinomainen kitaristi, hän on myös uskottava hard rock -laulaja. Onneksi se lähti käyntiin heti vanhalla suosikillani Waiting For An Alibi. Älkää perkele käyttäkö liikaa, ettette mene pilaamaan lopputulosta. 1 (SBR 01) Maailmahan on pullollaan coverbändejä. Eniten levyllä saa olla äänessä kitaristi Urmas “Big Hand“ Niemi. Samanlaista ääntä ei ole eikä tule, minkä Viirikin on ymmärtänyt, joten hän laulaa kappaleet omalla äänellään. Haltsosen Arizona Killer tempaa keskelle Villiä Länttä. Se ei ole suomirockia, suomipoppia, suomisoulia, suomi... Kalle Konnuslahti & Tremolo edustaa itseään ja se on arvo, mikä jää yleensä monelta huomaamatta – tai jopa ymmärtämättä. Laadukkaan albumin eliittiin nousevat heti kättelyssä koukuttavat Tumbling Tumbleweeds ja Riding With The Ghost. Olin sekä hämmästynyt että otettu, kun Southbound Ramblersin levy toimitettiin arvioitavaksi juuri minulle. Honey Aaltonen LUMBERJACKS Shake ‘Em Roots (Hokahey! HHR1601) Ovat kuulemma olleet metsurit jonkin asteen muodissakin tässä taannoin noissa hipsterivoittoisemmissa kansanosissamme, tietävät aikakauslehdet kertoa. Canned Heat -kierteisellä boogiestartilla Friend Isonäpin vokaaliosuudet taittuvat itsevarmuutta uhkuen ja slidekitarakin saa heti kunnon kyytiä. Sangen katuuskottavia karvanaamoja lymyilee näemmä myös Etelä-Pohjanmaalla, mutta ounastelen silti, etteivät nykytrendejä BN:ää tiiviimmin seuraavat mediat ole kuitenkaan olleet nostamassa valtakunnan tyylinnäyttäjiksi tällä levyllä tahkoavaa nelikkoa. luonnollista poistumaa. Basisti Miikka “Chef” Kivimäen laulamat Traces Frighten ja This Ain’t The Way tarrautuvat edellisiä painokkaammin ilmiselvään pop-seulaan, antaen instrumenttipuolella tilaa ennen kaikkea kosketinsoittaja Jarkko Salolle. Mitään koulupoikia eivät kitaristi ja laulusolisti Petri Viiri, kitaristi ja laulaja Jori Matinheikki, ja basisti Seppo Ilomäkikään sen enempää kansikuvien kuin soittonsa puolesta tunnu olevan. 1” -levylläkin, ettei toivoisi kakkosen olevan pettymys. Sanomattakin on selvää, että koko kopla on kypsynyt hyvän matkaa myös laulajina. Ja se on harmi! Toisella, Micke Björklöfin tuottamalla pitkäsoitollaan ei Lumberjacks ole enää vieraassa pöpelikössä puita pilkkomassa. Sen verran hyvin Southbound Ramblers toimii tällä ”Vol. Musiikki on soitettu kahden päivän aikana suoraan livenä ja äänitetty Konnuslahden kotitalossa vanhalla kelanauhurilla, mutta pieteetillä, ”kun levyä tehdään, niin tehdään kunnolla” -asenteella. Elvis-klooneja on jo maailma täynnä, joten Lynott -kloonia ei ainakaan Suomessa tarvita
Enimmäkseen Leadbelly esiintyy yksinään, neljällä Golden Gate Quartet -lauluryhmän, muutamalla harpisti Sonny Terryn sekä parilla yhdessä kitaristi Josh Whiten kanssa. Soittajina käytettiinkin myös Motownin Funk-veljiä kuutamourakoinnissa. Herroilla oli syntynyt osaamista riittävästi omiksi tarpeiksi Funk Brothersin kanssa tehdystä yhteistyöstä. Tavaramerkiksi tullutta 12-kielistä Stella-kitaraa Leadbelly soitti ensimmäisen kerran tehdessään Titanictragedian takia kappaleen The Titanic, jota hän esitti keikkaillessa Blind Lemon Jeffersonin kanssa Texasissa. Albumilla on muutama viihteellinen täyteraita, mutta toki myös kunnon tavaraa kuten tunteikas I Don’t Feel Sorry. Vaultseihin jäi kuitenkin niin paljon laadukasta kamaa, että nämä julkaisut ovat aivan relevantteja hankintoja northern soul -fanaatikoille – ja siksihän Ace näitä kuratoi ja työntää markkinoille. Vapauduttuaan 1935 Angolan kuuluisasta vankilasta John Lomax otti Leadbellyn huomiinsa New Yorkiin ja tarjosi miehelle kuljettajan pestin heidän kierrellessään etelää. Roosevelt, Hitler, John Jackson ja Howard Hughes osoittavat. Leadbellyn musiikillinen lahjakkuus ilmeni myös kyvystä esittää monipuolisesti ajalleen tyypillistä musiikkia, bluesia, gospelia, kansanlauluja, erilaisia ralleja, jopa lastenlauluja. In New Orleans on se ”sama vanha” House Of The Rising Sun, josta mies itse on varmaan kuullut aika monia versioita. Pied Piper oli pystyssä muutaman vuoden Detroitissa. Nämä löytyvät Kentin koosteelta “Go Go Power“ (ks. Sugar Pie kutsuttiin mukaan myös James Brownin kiertueelle. Useimmiten äänitykset olivat hempeitä tyttö/poika -duettoja, jotka vaikuttavat nyt kuultuna aika heppoisilta. Enpä usko meneväni paljon harhaan, jos väitän että esikuvana olivat Mickey & Sylvia. Miehen vankilaelämään liittyvä historia (versioi siellä kuulemastaan tarinasta kuuluisan Midnight Specialin) on varmaan suurimmalle osalle lukijoistamme tuttua – eli miten kuvernööri vapautti miehen, kun oli tehnyt hänelle laulun ja miten folkloristit Steve ja Alan Lomax kiertelivät etelän vankiloita tehden äänityksiä Library of Congressille ja samalla tallensivat myös Leadbellya (mm. Tämä menestys taas aiheutti sen, että Chicagon Chess kiinnitti hänet Checkermerkilleen ja osti samaan syssyyn kaikki Veltone-masterit ja julkaisi peräti albumin vuonna -61. Sugar Pie levytti tämän jälkeen viitisen vuotta laatutavaraa Checkerille. Selvää parannusta tapahtui, kun Robert Geddins otti laulajattaren Veltone-merkille nimellä Sugar Pie DeSanto. Oma suosikkini on Leadbellyn ja Josh Whiten duona esittämä I’ve A Pretty Flowers! En muistanutkaan miten miellyttävän pehmeä lauluääni Whitella on. BN #238). Leadbelly syntyi Louisianassa joskus 1880-luvun lopulla. Chicagossa tehty single Can’t Let You Go on sovitukseltaan samankaltainen kuin tuo hittisingle, toteutukseltaan jopa parempi, mutta kaupallisesti levy ei menestynyt. Sävelmät eivät kuitenkaan pärjää Motownin hittitehtailijoille, mutta aivan tyylikästä tanssitavaraa tämä finaali sisältää, ja tietenkin tarpeeksi obskuuria Northern soul -hipstereille. Myös Leadbelly sai siitä osansa, ollen pari kertaa vankilassakin, osin omaa syytään. Leadbelly teki myös entisen soittokaverinsa kunniaksi ajalleen aika harvinaisen instrumentaalikappaleen, Blind Lemon (memorial record). Koosteen loppuosa on pääosin tältä albumilta. Tämän koosteen näytteet alkavat kuitenkin vasta vuodesta 1957, jolloin Sugar Pie solmi avioliiton Alvin Parhamin kanssa. Tässä vaiheessa tehtiin bluesahtava Strange Feeling Nat Hendrix Bandin kanssa. New York City on äkkiä miettien oltava ensimmäisiä ränttätänttäblueseja. Aviopari pääsi levyttämään länsirannikon Rhythm-merkille. Mustan miehen elämä 1900-luvun alussa etelässä oli kovaa ja vaarallista. LEADBELLY Good Morning Blues: His Best 24 Songs (Wolf Blues Classics BC012) Huddie William Ledbetter a.k.a. For The Love Of Money johdattaa kuulijan Mardi Gras -rytmein rahakeskeisen maailman vakioaiheeseen kera uljaasti pärisevien vierailevien puhaltimien, Petri Kivimäen tenorifonin ja Jay Kortehiston pasuunan. Jari Kolari SUGAR PIE DESANTO A Little Bit Of Soul / 1957–1962 (Jasmine JASMCD 3081) Umpeylia Masema Balinton on kieltämättä hiukan hankala nimi muistaa, joten ei ole ihme, että Johnny Otis keksi laulajattarelle taitelijanimen Sugar Pie. Muutaman kymmenen 45:ta ja kolme albumia kuitenkin julkaistiin firman elinaikana. Tämän levyn kappaleet ovatkin tuolta ajalta New Yorkista vuosien 1935–1944 väliltä. Mies toi musiikissaan esiin myös kärkeviä sekä poliittisia kannanottoja, kuten muun muassa kappaleet Franklin D. Heti ensimmäinen Veltone-single I Want To Know onnistui niin hyvin, että nousi topteniin syksyllä -60. Mitään merkittäviä hittejä ei syntynyt. Tuoreen aviomiehen instrumentti oli kitara ja hänet tunnetaan paremmin nimellä Pee Wee Kingsley. Tuskainen Worried Blues tuo mieleen Son Housen. Tempparien jäljillä taas olivat muutamat lauluyhtyeet kuten Four Sonics kappaleellaan It Takes Two. Goodnight Irene). ”Kanttori” Salo saa vuorostaan vain yhden tilaisuuden näyttää vokalistista osaamistaan, mutta sehän riittää. Pied Piper -tuotannot ovat korkealaatuisia ja kertovat, että Motownin varjossa oli tilaa myös pienille indie-lafkoille. Jos tahdot lähemmin tutustua Leadbellyn tyyliin, soitantaan, tuotantoon niin tämä “Good Morning Blues“ sopii siihen ihan hyvin. Aarno Alén eri esittäjiä Pied Piper Finale (Ace CDKEND 461) CHET IVEY A Dose Of Soul: The Sylvia Recordings 1972–75 (Ace/BGP CDBGPD 301) Kokoelmalle on koottu viimeiset rippeet, joita ei ole saatu mahdutettua kahdelle aikaisemmalle Pied Piper -yhtiön arkistoista kootulle Ace-julkaisulle. Erikseen mainittakoon Nancy Wilcoxin reipas Gamblers Blues. Pee Wee jäi tässä vaiheessa laulajana taka-alalle. Parhaiten jäivät mieleen Let’s Get Together ja Darling Be Mine. Blues News 2/2017 65 levy tutkailut Funkahtavalla, perinteisiä kirousteemoja sanoituksissaan hyödyntävällä bluesrockilla Supernatural Love nappaa solistivuoron rumpali Janne Käpylä, joka jatkaa toimiaan mollivoittoisella Jukebox Bluesilla sekä laulu-stemmojen, urkujen ja sopivan karhean sähkökitaran tuella lähes garage-surfmaisesti runnovalla Need To Go’lla, joka näennäisessä simppeliydessään nouseekin erääksi albumin helmistä. Ralla. Seuraavana vuonna Aladdinille levytetty rokkaava One Two Let’s Rock on jo mielenkiintoisempi. Sitä johti Jack Ashford, joka oli ansainnut kannuksensa Motownin leivissä, mutta ambitiot vetivät omaan bisnekseen ja mukaan saatiin säveltäjä/fonisti Mike Terry. Timber, nyt kaatuu! Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT tussarjaa levyllä edustaa On Monday ja Where Did You Sleep Last Night voisi laskea vaikka irlantilaisen kansanlaulun suuntaan kuuluvaksi. Otis tuotti hänelle pari singleä Federalille keväällä -55. Hänen levytysuransa jatkui aina 2000-luvulle ja hän on vielä 81-vuotiaana aktiivinen. Shreveportin alueen kuppiloissa kerrotaan jo 1903 nähdyn nuoren muusikon, joka kitaran lisäksi soitti pianoa, mandoliinia, huuliharppua, viulua sekä haitaria
Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi Fred Locks (oik. Lyhytikäisen kouluryhmän Flamesin jälkeen syntyi lauluyhtye Lyrics vuonna 1966, jonka kanssa Locks levytti Coxsone Doddin Studio Onelle (mm. Tasaisempaan tahtiin siirryttiin vuoden 2012 jälkeen, jolloin ilmestyi “Music Is My Calling“ (Irie Sounds Int.) sekä kauan odotettu dubversio ensilevystä nimellä “Black Star Liner In Dub“ (VP). Miten tästä eteenpäin. ”Mitä kummaa tämä vetkutus ja urkugroovailu oikein on?” Jorma Riihikoski. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 8 eur) 12.5.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa YliPelkonen, Moon Kat ja Jumpin’ Joska / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 20.5.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 17.6.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 15.7.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Locksin ongelma on tietysti se, että vakuuttavalla debyytillä ideat tuntuivat olevan tuoreimmillaan. / Putte's Cellar, Kalevankatu 6 (klo 21-03, eur) 22.4.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Anssi Lihtonen, Sampsa Vilhunen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 22.4.2017 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) 29.4.2017 In The Mood DJ Harri Hertell ym. Tämä levy itse asiassa varmaan toimii hyvin hämärien illanistujaisten taustamuzakkina. Mainittujen äänitteiden lisäksi julkaistiin vielä omalla kustannuksella Lyric-merkille SingA-Long, jonka Locks tuli myöhemmin levyttämään uudestaan ensimmäiselle albumilleen. Twelve Tribes -jäsen ja -tuottaja Hugh Boothe avitti nimen Fred Locks ottanutta kaveria saamaan julki esityksensä Black Star Liner lahkon omalle Jahmikmusic-merkille (julk. Give Thanks East ja To The Right) sekä Vincent Chinsin Randy’s-merkille (mm. 2013 näki päivänvalon “Mission For The King“ (Sip A Cup) ja tuoreinpana “What Life Has Taught Me“ (Black Redemption). Levyn ilmestymisen jälkeen Locks vieraili mm. Laulajana Ivey on tyydyttävässä Hayes-luokassa. Kai Leivo Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 6: FRED LOCKS Chet Iveyn “A Dose Of Soul“ tulee myös Acen julkaisukoneistosta BGP-alamerkiltä. Mikä sitten on Locksin asema reggaekentällä. Locksin lauluääni ei ole vahva vaan muistuttaa paikoitellen määkimistä, kuten on jo ennen minua todettu. Kappaleen myötä Locksille kehittyi jonkinlainen maine ja levystä muodostui kulttiklassikko. Kyllä silti “Black Star Liner“ kuuluu ainakin reggaeharrastajien kokoelmiin – ja muidenkin sietäisi kuunnella se. 66 Blues News 2/2017 R&B-, SOULJA ROCK’N’ROLLPITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 15.4.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 21.4.2017 Supreme Sounds DJ Johan Ventus etc. Kulttimaine ehkä hieman yllättäen, rakkaussanoman yhdistäminen taisteluun paremman maailman puolesta sekä kiilaaminen hartaan rasta-rootsreggaen kärkeen. A Get It, Girls Like Dirt, Hear What The Old Man Say). Sen nimikappaleesta on jo tullut rastaväestön uuden nousun kansallishymni. Jälkimmäisen albumin aikoihin Locks avioitui amerikkalaisen naisen kanssa ja muutti Yhdysvaltoihin. Englannissa Grounation-merkillä vuonna 1975). Englannissa, mistä löytyy Pekka Vuorisen mielenkiintoinen kuvaus erinomaisessa Backbeat-kirjassa otsakkeella Fred Locks ja Twelve Tribes of Israel. Seuraavana vuonna julkaistiin odotettu debyyttialbumi “Black Star Liner/True Rastaman“ (Vulcan). Locks ratkaisi pulman perustamalla laulutrion, Creation Steppersin, johon hänen lisäkseen kuuluivat Willy Steppers ja Eric Griffiths. Steve Barrowin ja Peter Daltonin kirja “Reggae: 100 essential CDs“ ei miestä mainitse, enkä itsekään Locksia aivan kärkisijoille laittaisi. Kokoelma on tarina Iveyn uran keikkaputkesta 1972–75, jolloin tehtiin levytyksiä keikkamyynnin boostausta varten. Tuotantoon lukeutui myös cover Simonin ja Garfunkelin hitistä Bridge Over Troubled Water. Seuraavaa soololevyä saatiin sitten odottaa pitkään, mutta kyllä “Culturally“ (Starlight, 1995) palkitsee kuulijansa uusilla hienoilla kappaleilla. Ei tämä “Culturally“ sentään “Black Star Linerin“ yli nouse, vaikka se tarjoaakin aivan kelvollista kuunneltavaa . Tuloksena oli kaksi maailmaa syleilevää albumia: “Love And Harmony“ (Form, 1978) ja “Love And Only Love“ (Regal, 1982). Myös jatkossa Locksin levyjä saatiin odottaa aina vuosia yhtiön vaihtuessa julkaisulta toiselle: “The Missing Link“ (VP, 2000), “Glorify The Lord“ (Collins, 2008). Näitähän kokoaa alan ammattilainen Dean Rudland ja nyt pohditaan Chet Iveyn mysteeriä, sillä miehen ura on pitkä, mutta kaikki palaset eivät ole aivan tiedossa. Noihin aikoihin tapahtui myös kääntyminen rasta-uskontoon ja 12 Tribes of Israel -lahkoon, jonka tunnetuin edustaja lienee ollut ennenaikaisesti menehtynyt reggaen supertähti Bob Marley. Stafford Elliot, s. Siinä muutamia saavutuksia. “Never Give Up“ (XTerminator, 1998) onkin jo ilmeinen välityö, mikä on hieman hassusti sanottu ottaen huomioon vuosien tauon levytysten välillä. 1955 Kingstonissa) aloitti useiden reggaeartistien tavoin uransa jo nuorukaisena. Esitykset ovatkin melko klubikeikan oloisia funkvetoja eri tyylilajeissa James Brown-rytkytyksistä lähes diskosoundeihin saakka. Onko kyseessä kuitenkin vain maineensa yhteen loistavaan albumiin paljolti perustava artisti, jonka rastasanoma ei kaikkia rootsreggaefaneja välttämättä jaksa innostaa
Liput, majoituspaketit, koko bLuesviikon ohjeLma www.puistoblues.fi | www.facebook.com/puistoblues/ 1978–2017 LittLe steven & DisCipLes oF souL (usa) Devon aLLman banD (usa) noRth mississippi aLLstaRs (usa) aGents Feat. vesa haaja & FRienDs miCke bjÖRkLÖF & bLue stRip sF bLues puistobLues 40 vuotta juhLavuoDen bLuespiknik 1.7.2017 in the mooD sinCe 1978