BN haastattelee: DAVE LINDHOLM JO JO MURRAY MARA BALLS JOUNI KALLENAUTIO THE DRILLZ Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: JUNIOR LEWIS a.k.a. BLAST Klassikoiden lähteillä, osa 49: ROBERT NIGHTHAWK BN tutkii: ROCK’N’ROLL-RADION KULTAISET VUODET BLUES JA EKSISTENTIALISMI Divarien helmiä, osa 39 / Unohdetut albumit, osa 7 / Konserttialbumien klassikoita, osa 4 Kappale historiaa, osa 1: I’ll Stay By Your Side / BN käy tapahtumissa / Levyja kirjatutkailut 197301-18-02 ISSN 0784-7726 N:o 290 (2/2018) Hinta 7,20 € 51. vuosikerta JUURIMUSIIKKIRETKEILYÄ USA:N GEORGIASSA, OSA 2. C.L
Se vapaus tehdä sitä mitä mä haluan, on mulle tärkee, ja Turengin kavereiden kanssa tulee ainakin puhuttua enemmän. Me ei oikeastaan harjoiteltu mitään, soiteltiin vaan noita biisejä. Tämä “Go“levy lähti siitä, kun tein keikkoja SF Bluesin kanssa. Sä taidat asua aika pahamaineisella alueella...?”. Lunta on vähintäänkin riittävästi, miinusasteita enemmän kuin mitä laki sallii ja pohjoistuuli terävöittää pakkasen purevuutta. Sanoisin, että tämä oli aika vaivaton projekti, palaset loksahtivat paikoilleen hyvin helposti. Me teimme Frangenin Simon kanssa sen palindromilevyn, joka oli kieltämättä aika erikoinen homma, mutta siitähän tässä ei ole kyse. Mä vaan ilmoitin juhannuksen jälkeen, että mä lähden. BN 258) on paljon vettä virrannut Tammerkoskessa, joten oli tullut aika lähteä Tampereelle miestä haastattelemaan. Mutta yhteistyö Jo’ Buddyn kanssa ei ole mitenkään poissuljettu tulevaisuudessa. Me emme kuitenkaan hakeneet turhaa erikoisuutta. Tämä oli hyvä ratkaisu. – Löytyn Mikko oli myös SF Bluesissa, hänen kanssaan on tullut soiteltua kauan. Kappaleissa,. Vaikka levyllä on päällekkäisiä raitoja, niin monet kitaraosuudet on soitettu livenä, mikä mun mielestä on hyvä asia. Edellisen tapaamisemme jälkeen (ks. Menimme studioon ja siellä kaikki meni aika kivuttomasti, varmaan 2 päivää, kun homma oli purkissa. Paavolan Jupon kanssa olen soittanut jameissa ja olen tykännyt hänen soitostaan erilaisissa kokoonpanoissa. Vaikka paikka tunnetaan yhä nimellä Tammelan Voima, se ei koskaan ole virallisesti ollut ravintolan nimi. Levytysvaiheessa asiaa ei kuitenkaan edes ajateltu. Olen sopinut treffit entisessä työläiskaupunginosassa Tammelassa Pikilinnassa sijaitsevaan Tampereen vanhimpaan samoissa tiloissa edelleen toimivaan muusikoiden suosimaan ravintolaan. Ajattelin, että voisimme kokeilla jotain kolmistaan. TURENKI RECORDS – Tilanne oli se, että alun perin ennen Universalia mun piti mennä Turenki Recordsin leipiin. Elokuussa oli vapaata, kun Silvennoisen Heikillä oli jotain muuta. Soiteltiin yks päivä näitä ja ajateltiin, että katsotaan vielä toinen päivä, jos tulee jotain muuta mieleen, mutta ei tullut. B.B. 4 Blues News 2/2018 RIKU METELINEN D aven musiikillinen seikkailumatka on pitkä ja poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Nykyisin ovessa lukee Wanha Mestari. Ei mulla ollut mitään skitsoja Universalin kanssa, eikä lähdössä ollut mitään draamaa puolin tai toisin. Mutta oli yks hyvä tyyppi, jonka mukana mä menin Universalille. Raitiotiehankkeesta sekaisin oleva keskusta hidastaa vielä matkaani. Vasta kun homma oli valmis, niin otin yhteyttä Salmen Topiin. Silloin tuntui tärkeältä tehdä se levy. Mulla ei ollut edes levy-yhtiötä, kun aloitin “Go“:n tekemisen. Kingin Sweet Little Angelin, mutta se sitten jäi. Kun pääsen lopulta perille, saan kahvikupin eteeni ja nostan nahkatakkini naulaan, huomaa Lindholm nahkaliivini ja toteaa: ”Katos vaan, sulla on nahkaa nahan päällä, ettei mene puukko niin helposti läpi. Tällä uudella ei ole mitään todistelun makua, homma on enempi näinhän tää menee. TOINEN KITARISTI – Ennen levytystä kävi mielessä, että mukana voisi olla toinen kitaristi, vaikka Jo’ Buddy, koska kitararaitoja on useita. Me soitettiin aika paljon livenä. Jos verrataan tätä siihen edelliseen blueslevyyn “Just“ (-97), jossa soittivat Pedro Hietanen sekä Löytyn veljekset Mikko ja Sakari, niin siinä oli enempi traditionaalista matskua, klassikkoja ja standardeja. GO – Viime vuosi oli hyvin värikäs. Mä pidin pari viikkoa taukoa, kuuntelin sitten niitä nauhoja ja menin tekemään ne loput jutut. Mukaan mahtuu niin suomirockia, bluesia, posetiivimusiikkia, jazzia ja melkein kaikkea muuta mahdollista edeltä mainittujen väliltä. Omasta mielestäni siellä on ne perinnejutut olemassa, mutta ne menee hiukan uusiksi. Ei me oikeastaan kokeiltu edes muita kuin noi mitä levyllä on. Alun perin ajatuksena oli, että olisin levyttänyt esim. Viime vuoden lopulla hän julkaisi uuden englanninkielistä materiaalia sisältävän varsin blueshenkisen levyn. Tää kaveri lähti sieltä sitten pois muutaman kuukauden jälkeen. Kun olin pari kuukautta soittanut bändin kanssa sähkiksellä, niin tuli fiilis, että voisin tehdä jotain
– Kyllä, kaikki levyttämäni kappaleet ovat omiani. Hän tanssi aiemmin Bobby Rushin revuessa – hän oli ”the Ole Hen”. – Kun muutin Chicagoon, tein aika vähän keikkoja kaupungissa. Vuonna 1989 julkaistiin I.B.-merkillä vinyyli-LP ”Real Man / Steppin’ Out”, joka on nykyisin keräilyharvinaisuus. Shelbyssä, Mississippissä 3.7.1947) saapui vuonna 1964 Chicagoon ja teki ensilevytyksensä Sound-O-Riffic -merkille vuonna 1971. Hän työskentelee radioasemalla. Pari vuotta sitten tein levytyssopimuksen Ann Codayn kanssa, jolla on levy-yhtiö Memphisissä, Tennesseessä, ja julkaisimme juuri levyn nimeltä ”From The Inside”. Työstän parhaillaan uutta cd:tä ”Can’t Nobody Love Me Like You Do” ja se julkaistaan uudella levymerkillä. Kun aloitin muusikon urani, soitimme enemmän r’n’bja soultyyppistä materiaalia, mutta blues on aina ollut kuvioissa mukana. Vahvaääninen ja monipuolinen laulaja-kitaristi on johtanut bändiään Chicagon lisäksi muiden osavaltioiden klubeilla ja festivaaleilla. Milloin teit ensimmäisen levysi ja oliko se single. Southern Soul Circles -skene on hieman erilainen festivaaleineen ja revueineen.. Miten tyylisi on muuttunut vuosien mittaan. Laulajana Jo Jolta irtoaa niin korkeat falsetit kuin matalat kurkkuäänet, eikä selkeää vertailukohtaa helposti löydy. Niissä oli kysyntää muusikoille. Kirjoitatko omat kappaleesi. Uskoisin, että Jo Jo Murraylla on ystävänsä Nellie “Tiger“ Travisin tavoin tulevaisuudessa mahdollisuus menestyä niin Etelän soulblueskuin blueskuvioissa muuallakin maailmalla. Kingin Ebony-klubilla Indianapolisissa Mississippissä, soitan heinäkuun alussa syntymäpäiväjuhlilla Paradise-klubilla Memphisissä ja sen jälkeen on vuorossa festivaalikeikka Etelässä Nellie “Tiger“ Travisin kanssa. 8 Blues News 2/2018 KARI KEMPAS J o Jo Murray on pitkän linjan soulbluesja bluesmies Chicagosta. – Se ei ole muuttunut paljoa, koska olen oma itseni. – Tällä hetkellä käytän eri bändejä eri puolella maata. Etelässä kuulee nykyään sellaistakin musiikkia, josta en välitä ollenkaan, mutta blues ei ole muuttunut. Hän on kotoisin Jacksonista Tennesseestä ja tulemme hyvin toimeen keskenämme. Gus Murray (s. Viime vuosina JoJo on keikkaillut paljon Mississippin soulblues-kuvioissa. Milloin tulit Chicagoon. Tuorein cd ”From The Inside” tuli ulos Coday-yhtiöllä ja uusi on tekeillä. 1990-luvun alussa hän teki omalle GBM Recordsilleen singlen ja cd:n ”Song Of Love”. Mieleen tulevat Al Green, Tyrone Davis, Otis Clay ja Sam Cooke. Olen tehnyt kaikkiaan kourallisen sinkkuja ja kolme cd:tä. Oliko urasi alussa vaikea saada ensimmäisiä keikkoja. Kitaristina Albert King -vaikutteet nousevat esille. Ne kaksi kappaletta, Why Baby ja Whole Lot Of Woman olivat ensimmäiset, jotka levytin. – Muutin Chicagoon vuonna 1964 ja olen ollut täällä siitä lähtien. Sinulla on ollut oma bändi jo pitkään. Ann Coday hoitaa myös keikkojeni buukkaukset, ja minulla on myös manageri Miss Jazzii A. Esiinnyin muutama viikko sitten B.B. Esiinnyin enimmäkseen Chicagon ympäristössä kuten South Bendissä Indianassa, Michigan Cityssä, Aurorassa ja Jolietissa. – Tein debyyttisingleni paikalliselle, pienelle levy-yhtiölle nimeltä Sound-O-Riffic vuonna 1971. Sain ihan hyvin keikkoja ympäristön paikkakunnilta, joissa ei muuten ollut niin paljon viihdetarjontaa. Nyt minulla menee aika hyvin
Kyselin asiasta hiljattain 68-vuotiaalta Torben Lundgreeniltä, “maailman ensimmäisen poikabändin“ The Lollipopsin nokkahahmolta, joka loihti kappaleen vuotta nuoremman Jörgen-veljensä kanssa kotonaan Tanskan Kastrupissa, kun kaksikko tapaili sointuja vanhasta kitarasta vuonna 1963. Cisse pääsee laulajana esittelemään osaamistaan 1960-luvun haikeissa teinikipaleissa, ja tulkinnalle tuo lisämaustetta Häkkisen soittama akustinen kitara erityisesti kappaleen alussa ja lopussa. Blues News 2/2018 17 Miten on mahdollista, että tanskalaiset Lundgreenin veljekset saivat 12 ja 13 vuoden iässä kirjoitetuksi kappaleen, joka löysi tiensä suomalaisten sydämiin ilmestyessään vuonna 1965 ja lopullisesti vuonna 1974, kun se julkaistiin Hurriganesin kuolemattoman “Roadrunnerin“ A-puolen viitosraitana Cisse Häkkisen laulamana. Veljensä kuoleman jälkeen Torben Lundgreenillä on ollut vaikeuksia esittää I’ll Stay By Your Sidea keikoilla. Se kuulostaa yli 50 vuoden jälkeenkin oikein hyvältä. Hurriganesin tulkinta on koko “Roadrunnerin“ tyyliin ilmava, mutta tukeva. – Jörgenin muisto tulee esittäessä niin vahvasti mieleen. KAPPALE HISTORIAA, OSA 1 I’ll Stay By Your Side Lundgreen on tietoinen siitä, että I’ll Stay By Your Side lukeutuu Suomessa I Will Stay -nimellä klassikoiden joukkoon. Lisäksi väliosa lauletaan Suomessa mielestäni liian korkealta. PETRI LAHTI U udessa sarjassa selvitetään, miten kaikkien tuntemat kappaleet ovat syntyneet. – Jokaisessa Suomessa tehdyssä tulkinnassa on mielestäni virhe, sillä väliosa lauletaan siellä väärin. Hän löytää silti korjattavaa täkäläisistä versioista. Torben Lundgreen asuu nykyään Unkarissa ja keikkailee ajoittain The Lollipopsin nimissä vanhassa kotimaassaan sekä eteläisessä Ruotsissa. – Sanoisin, että melodia oli Jörgenin, mutta minä tein väliosan ja kirjoitin kappaleeseen myös sanat. Mikäli haluaa ottaa tuntumaa vähän psykedeelisempään näkemykseen I’ll Stay By Your Sidesta, kannattaa tarkastaa YouTubesta – ellei ole harvinaisen originaalisinkun omistaja – Lontoon Actonista ponnistaneen The Shiraleen tulkinta vuodelta 1967: erityisesti torvet tuovat toteutukseen selvää “Sgt. Vaan ei siinä kaikki. Kuulimme paljon hyviä biisejä, kun kiertelimme Saksaa ja esiinnyimme jenkkisotilaille tukikohdissa, Lundgreen kertoi. Hurriganesin ohjelmistoon kappale ilmestyi 1974, kun Häkkisen ykkösballadisuosikkia, silloin kymmenen vuotta vanhaa Jim & The Beatmakers -lainausta My Only One ei kelpuutettu “Roadrunnerille“. Kappale tuli suoraan kahden pikkupojan sydämestä.. – Do You Know (How Much I Love You) oli valtaisa hitti Ruotsissa, I’ll Stay By Your Side puolestaan Suomessa. Taidemaalarin uraa aikuisiällä tehnyt Jörgen Lundgreen menehtyi vuonna 2004 sisäelinvaivoihin. Vaikka The Lollipopsin kirkkaimmista menestysvuosista on jo aikaa, Torben Lundgreen ei ole unohtanut sitä, miten paljon suomalaiset rakastivat The Lollipopsin suosikkikappaletta 1960-luvun puolivälissä. Siellä on vaihdettu night and dayn paikkaa. Pepper“ -henkeä. Mitään yksittäistä esikuvaa tai inspiraation lähdettä ei kappaleella ollut
Kumpikaan nimi ei tuonut Juniorille kaivattua menestystä, sattuman oikut eivät osuneet kohdalleen. Yksi heistä oli Shelley Stewartin tuttavapiiriin kuulunut Bobby Robinson, joka tarjosi levytyssopimusta. Gospelvaiheista ei mullistavia tietoja ole olemassa, Junior itse käytti haastatteluissa kotiyhtyeestään nimeä The Harmonizers. Pian selvisi 60-lukulaisillekin, että kyseessä oli vanha konkari uudella nimellä. High school -vaiheessa Junior osallistui ensimmäisen kerran kykyjenetsintäkisoihin paikallisen radiomiehen Shelley Stewartin yllytyksestä ja voitti palkintona matkan Apollo-teatteriin New Yorkiin. Tässä neljän singlen mittainen diskografia Robinson-vaiheesta: Robin 136 Your Heart Must Be Made Of Stone Lost Everything Fury 1032 Half A Heart Cupid’s Little Helper 1039 And That’s All I Need Come On Back Where You Belong 1040 Can She Give Me Fever Your Heart Must Be Made Of Stone Jos ollaan tarkkoja, niin Robin-sinkun etiketissä lukee Clarence ’Junior’ Lewis, samoin ensimmäisellä Furylla, kahdessa muussa on esittäjäksi merkitty Little Junior Lewis. Törkeimpänä esimerkkinä mainitaan Gladys Knight & The Pipsin levyttämä You Broke Your Promise, jonka etiketissä lukee säveltäjinä Robinson – Dunn – Williams, vaikka kyseessä oli Juniorin sanojen mukaan hänen sävelmänsä. Vaikka Blast-singlejä oli ilmestynyt jo reilut kymmenen vuotta aikaisemmin, ihmeteltiin silti ”mikä mies”. Perhetaustasta ei ole detaljeja, mutta todetaan sentään, kun mies on siitä haastatteluissa muistuttanut, että Temptationsissa 80-luvulla kunnostautunut Ali-Ollie Woodson oli hänen serkkunsa. Erskine Hawkinsin yhtyeen solistina, koomikko Flip Wilsonin musikanttina ja suuren Sir John -hotellin musiikkivastaavana. Etiketeistä ei hänen nimeään löydy, sen sijaan American Graffitin tekijälistoilla se Fannie Maen kohdalla näyttää olevan. Täyttä totuutta ei ole tiedossa, esimerkiksi Ya Yan tapauksessa Robinson on kieltänyt Junio. Esiintymisiä kuitenkin riitti, mm. Hyvä alku kaatui siihen, että Junior joutui kahdeksi vuodeksi armeijan viihdytysjoukkoihin. Blast oli aloittanut uransa jo 50-luvun puolivälissä alkuperäisellä Junior Lewis -nimellään. BOBBY ROBINSONIN HOIVISSA Levytysura Robinsonin Robin-merkillä alkoi napakasti, sillä jo vuonna ’55 ilmestyi ensimmäinen single, joka oli heti ns. Niinköhän tuleva enkelikuorojen huippu Doris Troy lauloi myös taustalla, vahvasti siellä ainakin on tyttöjä mukana. Clarence syntyi Birminghamissa, Alabamassa elokuun 20. Sävelmästä on olemassa myös Ernie Tuckerin Earth-merkille levyttämä mielestäni parempi versio. PEKKA TALVENMÄKI C .L. täyttä tavaraa, toisella puolella terävän aggressiivinen vauhtipala ja toisella Robinsonille ominainen kömpelönsorttinen medium. Blast ilmestyi ensimmäisen kerran soultilastoihin 80-luvun alussa aiheuttaen pientä hämminkiä, koska niin kuvat kuin levytkin todistivat, että kyseessä ei ollut nuorisokaartin edustaja. TAITAVA JUNIOR Esittelykohteemme virallinen nimi oli Clarence Lewis Blast, Junior-lisuke ja kutsumanimi tulivat tietenkin isä-Lewisin mukaan. Seuraava voitto merkitsi levytysmahdollisuutta Savoy-merkillä, mutta jostakin syystä homma ei onnistunut, samoin voiton kylkiäisenä saatu esiintymistarjous Alfred Godfreyn TV-showhun kariutui, koska Junior oli liikkeellä vääränä päivänä. Singlen 1032 Cupid-puolessa kiinnittyy huomio loppunousun lallatukseen, joka on selkeästi jostakin Sam Cooken laulusta napattu. Hänen äänessään oli voimaa, mutta uskaltaisinko silti sanoa, että karisma ja syvyys puuttuivat. Muitakin epäselvyyksiä löytyy, joukossa isoja hittejäkin kuten Ya Ya (Lee Dorsey), I Need Your Lovin’ (Don Gardner & Dee Dee Ford), The Sky Is Crying (Elmo James) ja Fannie Mae (Buster Brown), joita Junior omien sanojensa mukaan oli tekemässä. päivänä 1934. Palattuaan hommiin 50-luvun lopussa Junior sai jatkaa levyttämistään, mutta vaikka singleillä oli hyvää tekemistä, niiden suosio jäi kehnoksi, Juniorin sanojen mukaan lähinnä siksi, että Robinson ei enää ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Junior ei noita levyjä tehdessään ollut enää ’pikku’. Tyypillisen gospelopin Junior sai kotiseurakuntansa kuorossa, geenit tulivat lähinnä äidin puolelta. Half A Heartissa puolestaan kiinnostaa säveltäjälistaan merkitty nimi Doris Payne. Juniorin Robinson-vaihe päättyi osittain siksi, että pomo veti rankasti kotiinpäin. Mielestäni selkein onnistuminen tuossa litaniassa on kaihoisa And That’s All I Need, joka on vanhanaikaisin esitys sikäli, että se on puhdasta doo wopia. Kaikki tuo merkitsi tilaisuutta tavata mustan musiikin kuuluisuuksia, mutta ennen kaikkea kytköksiä alan taustavaikuttajiin
Kyseessä ei ole sama sävelmä kuin Ben E. Molemmilla näytteillä Junior kuulostaa jotenkin kömpelöltä, mutta tulevat deep-vivahteet olivat toki kuultavissa. King noihin aikoihin menestyi, niin olisi näilläkin pitänyt pärjätä, liekö sitten vika Columbian organisaatiossa, siellä kun ei early soul -kuvioita ja niiden markkinointia aina hallittu, vaikka hyviä levyjä tehtiinkin. Se päätyi nimittäin tuoreeltaan Maxine Brownin tulkitsemaksi, mutta jäi täytepalaksi sekä albumille että singlelle eikä sitä ole kovin paljon myöhemmilläkään kokoelmilla noteerattu. Siinä tärkeimmät havainnot, kaiken kaikkiaan kyseessä oli kohtuuhyvä kolmen singlen pötkö. Kingin samoihin aikoihin levyttämä lattarihenkinen medium, joka sekin jäi ikävä kyllä singlen b-puoleksi ja lähes unohduksiin. COLUMBIA, ATCO JA SCEPTER Kun Juniorin Sylvia-demoja vietiin isoille firmoille näytille, tarttui syöttiin ensimmäisenä Columbia, joka julkaisi syksystä ’61 alkaen kolme singleä: Columbia 42129 Hear What I Say Come On Back Where You Belong 42236 Tears On My Face Too Bad 42361 Forty Days And Forty Nights The Only Girl Sylvia-sessioista ovat peräisin 42236:n molemmat puolet sekä Forty Days And Forty Nights. Aiheeseen liittyen on olemassa kaksi “The Arock & Sylvia Soul Story“ -nimistä koostetta, julkaisijoina Bear Family ja Kent. Tumbling Down sen. Niin on myös Juniorin ”originaali”, jonka nimeksi on jossakin listauksessa merkitty Do This Do That. luettelossa on vankka, urkutaustainen balladi And I Never Knew, jonka Tommy Hunt levytti pari vuotta myöhemmin I Just Don’t Know What To Do With Myself -originaalinsa kääntöpuoleksi. Edellä todetun Better Wait And See -dueton lisäksi on olemassa myös Nothing In The World, jonka Junior lauloi Marie Knightin parina ja lisäksi hänet on merkitty yhdeksi säveltäjäksi. My Life poimittiin sekin Juniorin demoista kuuluisuuden levytettäväksi. Arock & Sylvian hyllyjen penkominen on tuonut esiin myös muutaman Junior Lewisiin liittyvän lisäraidan, ne ilmestyivät tuoreella Kentin kokoelmalla “Arock & Serock & Sylvia Soul Story Continues“ (CDKEND 453). Jätetään siis enempi kaivelu, joka tapauksessa Junior hääri sanojensa mukaan monilla Robinsonin tuottamilla levyillä taustajoukoissa. Juniorin esitys on hitusen raskaampi, mutta osoitti hyvin miehen kyvyt syvällisemmän deep-materiaalin parissa. Vuoden ’62 lopussa julkaistiin Sylviatuotteista yllättäen yksi single: Atco 6242 Tumbling Down Please Send Me Someone To Love Please... EARLY SOULIA NEW YORKISSA Sopimus Bobby Robinsonin kanssa ei ollut sitä mitä Junior halusi, siksi hän lähti tyrkyttämään itseään muualle. Too Bad on raskaanoloinen, hyvin laulettu balladi. Apuolella on upea, sujuva medium, jossa ei ole muuta vikaa kuin ajatus, että näppärä sävelmä on jostakin vohkittu. Tunnetuin sävelmä eo. Paras noista kolmesta singlestä on keskimmäinen. ei tietenkään ole Sylvia-sävelmä, vaan laahaava ja väkinäinen versio Percy Mayfieldin standardista. On helppo huomata, että Brook Benton oli 60-luvun alun suosituin musta mieslaulaja, sama käy mielessä myös vauhdikasta Better Wait And See -duettoa kuunnellessa, se on nimittäin tehty selkeästi Brook Benton & Dinah Washington -esikuvien mukaan. Itse esityksistä Where You Are on tyypillistä sulavaa ja kilttiä 60-luvun early soulia ja It Won’t Work Out eksoottisempi ja vanhahtavampi medium. Mahdollisesti Bear Familyn kautta on YouTubeen ilmestynyt kuultavaksi myös Which Way -niminen Sylvia-äänite. Blues News 2/2018 19 rin osuuden ja todennut kirjoittaneensa laulun Lee Dorseyn kanssa paikallisessa baarissa juuri ennen levytystilaisuuden alkamista. Jos ajattelee millä eväin Ben E. Se ei siis ole Muddy Watersin tunnetuksi tekemä bluesklassikko, vaan Juniorille varta vasten sävelletty alakuloinen soulsävelmä, josta turhan äänekkääksi sovitettu naiskuoro teki vähän sekavan. Aikaisemmin julkaisemattomia Juniorin esityksiä ovat It Won’t Work Out ja Where You Are. Singlen b-puolen The Only Girl puolestaan napattiin flopiksi osoittautuneesta We Take The Town -nimisestä musikaalista, lopputulos oli keskinkertainen. Ensimmäisenä osui kohdalle Al Searsin omistama Sylvia, jolle Junior teki lukuisia demoja vuosina 1961–’62. Samaa karhumaista kömpelyyttä on muissakin balladeissa Which Way ja varsinkin Two Seconds Of Love. Lisäksi on mukana Marie Knightin nimiin kirjattu Better Wait And See, jolla Junior oli mukana duettokumppanina. Edellisen säveltäjäksi on merkitty Jacques Wagner, josta levyn tekstivihko toteaa, että kyseessä oli todennäköisesti Juniorin nimimerkki hänen toimiessaan kynämiehenä. Muutama demo myytiin johtaville merkeille, muutama jäi Sylvian hyllylle. Omat kokemukseni perustuvat jälkimmäiseen (CDKEND 212), joka sisältää neljä Junior Lewisin tallennetta: Two Seconds Of Love, Tears On My Face, My Life ja And I Never Knew. Eipä silti, sävelmä on kieltämättä keskinkertainen ja itse esityskin väkinäisen oloinen. Hear What I Say on vahvasti laulettu, kulmikas puolinopea, jonka laulupuoli toi syystä tai toisesta mieleen Garnet Mimmsin varhaislevytykset
Olen viimeksi The Ad Libs -esittelyssä (ks. Kingin noiden aikojen perusjuttuja muistuttava esitys. Horace Ott ja Bob Elgin kirjoittivat laulun modernisoituun versioon, mutta epäselvää on miten kiinteästi se itse tarinaan liittyi, myöhemmissä uusinnoissa se on nimittäin jätetty pois. Nobody’s Fault oli joka tapauksessa loistava levy. Juniorin kertoman mukaan musikaalista odotettiin menestystä ja sen takia singlekin tehtiin huolella, soittajat olivat parhaasta päästä ja taustalla lauloi Ray Charlesin kuoro. Kaupallisesti singleä ei noteerattu olemattomien markkinointimahdollisuuksien takia ja se jäi lajissaan ainoaksi. Pearltone 8003 Nobody’s Fault (But Mine) Get Ta Steppin Pearl Woods oli jo 50-luvun puolivälissä aloittanut, monta arvostettua merkkiä läpikäynyt laulajatar, joka lopetteli uraansa 60-luvun puolivälissä perustaakseen miehensä kanssa Pearltone-levy-yhtiön. Jatkossa Ott sai järjestetyksi Juniorin Scepterille, tuloksena hyvää soulia, mutta vain kaksi julkaistua singleä: Scepter 1257 Raise Your Hand Where Do I Go From Here 1268 Hi-Dee You All Where Do I Go From Here Raise Your Hand on varmaan ollut hyvä lavalaulu, puolirempseä medium, jossa Junior kehottaa sydänsuruista kärsiviä nostelemaan käsiään. Juniorin Sylvialle levyttämän Too Bad, mutta suurta nimeä hänestä ja Pearltonesta ei koskaan tullut. VIIMEISET JUNIOR LEWISIT 60-luvun puoliväliä lähestyttäessä soul oli voimissaan ja kaiken järjen mukaan Juniorin olisi pitänyt saada osansa kakusta. Hän oli ehtinyt säveltää sitä ennen muutaman perussoulkappaleen, mm. Kyseessä ei ole sama kappale kuin Eddie Floydin jykevä Knock On Wood -jatke, hyvä esitys silti. Scepter-yritysten jälkeen Junior palasi New Yorkista kotikaupunkiinsa Birminghamiin ja perusti sinne levykaupan. Juniorin laulussa on totuttua enemmän jykevyyttä ja ilmettä, heti lähdössä piristää kohtalokkaan kuuloinen hah-hah-hah. Kingiltä noihin aikoihin julkaisi ja kyllä sieltä vähän selityksen tynkää löytyi. Mahtaako syy löytyä siitä, että miespuolisen soulin ykköstuottaja Luther Dixon oli entistä pahemmin riitaantunut Florencen kanssa ja koko miessoul oli firmassa kuihtuva laji. Lukemani kommentit ovat yksimielisiä siitä, että hän oli paitsi tiukka laulaja myös erinomainen lavamies. Turhaan ei Kent-albumien kansiteksteissä hämmästelty kahden hienon balladin hyllyttämistä samaan aikaan kun singleinä julkaistiin keskinkertaisempaa materiaalia. Tunnetuin esimerkki on Giving Up. on vakavampi ja soulikkaampi, kaikin puolin Ben E. Hänen suoritustaan on verrattu itsensä Solomon Burken noiden aikojen balladeihin eikä tuohon mielestäni juuri ylisanailua liity, Tumbling Down on täyttä soulia. Niitäkin yritettiin tehdä, mutta ne jäivät hyllylle. Tulos oli kuitenkin kaupallinen pettymys sekä musikaalin että Juniorin levytyksen suhteen. On se myös selkeästi parempi, Juniorin esitys on sekin toki hyvä, mutta laulunsa osalta kömpelö. Reilu vuosi myöhemmin Junior pääsi vielä yhden singlen ajaksi levyttämään:. B-puoli ei sekään ollut heikko, mutta oli sentään melkein renkutus Nobody’s Faultin rinnalla. Näkemistäni valokuvista ei asia selviä, mutta hänen erikoisuutensa oli tiettävästi se, että hän oli tavallista pienikokoisempi, niin lyhyt ettei ylettynyt käyttämään normaalikorkuisia mikrofoneja. Hi-Dee on samantapainen hyväntuulinen, sävelmänä yhdentekevä lallatus. Sävelmä on peräisin Broadway-musikaalista, ei kuitenkaan William Bowersin 30-luvulla kirjoittamasta Where Do I Go From Here -tarinasta, vaan 50-luvun lopun satiirista Fiorello! Se vietiin suurin toivein New York City Centeriin kesällä ’62. Pienen hengähdystauon jälkeen hän pääsi levyttämään jo vuoden ’65 lopussa, jolloin hän teki monien mielestä uransa sielukkaimman singlen. Sitä ihmetteli haastattelussa myös Junior itse, joka oli omien sanojensa mukaan hyvissä väleissä päällikkö Florence Greenbergin kanssa. Juniorin versio tuli julkisuuteen takavuosien Kent-kokoelmilla, samoin toinen hyvä balladiesitys The Man Who Had Everything. Sen verran singlen numero kiinnosti, että oli pakko tarkistaa, mitä Atco esimerkiksi Ben E. Uraa sekä levytysettä keikkapuolella häiritsi huumeiden käyttö, sen takia ehkä kunnon sopimuskin jäi syntymättä. Mielessä kävi, että Junior haki Pearltonella jopa paikkaa Bobby Blandin tai Little Miltonin vanavedessä, soulblues ei missään tapauksessa ole harhaanjohtava positiivinen sana hienoa a-puolta kuvaamaan. Tämän parivaljakon hoivissa Junior levytti myös Dance Me Closeja I’ll Be Back -nimiset raidat, joita ei kuitenkaan julkaistu. Where... Don’t Play That Song oli ollut iso hitti muutamaa viikkoa aikaisemmin ja seuraavan singlen Auf Wiedersehn My Dear jatkoi samaa linjaa, Atcolla todella oltiin siirtymässä deepimpään suuntaan. 20 Blues News 2/2018 sijaan löytyy Sylvian luetteloista. BN 4/15) pohtinut sitä mahdollisuutta, että Junior olisi jopa ehtinyt levyttää tuon kauniin Van McCoy -sävelmän ennen Gladys Knightia, joten todettakoon, että näin ei kuitenkaan ollut, vaan Gladysin levytys oli originaali. Näin varsinkin kitaroinnin osalta, tutumpaa ovat torvikuviot ja Juniorin deeptasoinen laulu, todella upea esitys. 6242:n b-puoli oli Atcon omaa tuotantoa, sen sovitusja tuottohommista vastasivat Horace Ott ja Leroy Glover. Se poikkesi edukseen Juniorin aikaisemmasta materiaalista siksi, että ainakin minun korvissani se oli sovitukseltaan lähes puhdasta bluesia. Scepter-vaiheesta jää soulin ystävää kummastuttamaan todellisten deep-palojen puute
I’m In A Daze puolestaan on Quezerguen nätisti sovittama rakkausballadi, solistin laulun osalta ehtaa 70-luvun alun soulia sekin. Monien Stax-tähtien levyjä julkaistiin 60-luvun lopussa Atlanticilla, niin myös C.L.:n kakkossinkku, joka on todennäköisesti levytetty samassa sessiossa kuin Stax 229. NIMENMUUTOS Vuonna ’67 Junior Lewis otti käyttöön ”oikean” nimensä C.L. A-puoli on selkeä, ryhdikkäästi sovitettu balladi ja C.L.:n laulussa oli kunnon meininki. Koska Junior mainitsee eräässä haastattelussa, että Keyes oli hänen vanha ystävänsä vuosien takaa, ei liene kovin uskallettua olettaa, että sopimus Staxille syntyi nimenomaan Keyesin välityksellä. ...FREDERICK KNIGHT, SAM DEES Vuonna ’72 Blast siirtyi taas kotikaupunkiinsa Birminghamiin. Johnny Keyes määrättiin taloon tullessaan Homer Banksin oppipojaksi, levyn molemmat puolet on merkitty kyseisen parin sävelmiksi, mutta Keyesin nimi on yksin tuottajan paikalla. Singlessä on samaa hyväntuulista ilkikurisuutta kuin Quezerguen sovittamissa Jean Knightin noiden aikojen hiteissä. Single on ehtaa hyvää Staxia. Sikäli hämmästyttävää, että nimien suhteet oli selvitetty jo vuosia aikaisemmin, vaikkapa Blues & Soulin haastattelussa (numero 473, joulukuu 1986), tosin tuo olikin suurin piirtein ainoa asia, joka tekstissä oli oikein, C.L. Siihen nähden, ettei Junior/C.L. Stax 229:n b-puoli on nopeampi, mutta hyvä sekin on. jää kirkkaasti toiseksi, kun hänen originaaliaan vertaa Little Royalin 70-luvun alussa tekemään dramaattiseen coveriin (Tri-Us 916), joka käväisi ansaitusti listallakin, parhaimmillaan sijalla 88. osoitti olevansa kelpo soulmies varsinkin hitaalla blueshenkisellä a-puolella, mutta rutiinitasoa paremmaksi ei päästy. merkille joutui eikä asialle ole myöhemminkään vahvistusta löytynyt. Stax-boxin vihossa ei keksitty selitystä sille, miten C.L. onnistui nimittäin muistamaan esimerkiksi vuodet ja levytysten aikajärjestykset lähes järjestään päin mäntyä. Stax 229 I’m Glad To Do It Double Up Atlantic 2596 If I Could See My Baby’s Face Again I’ll Take The Case Ensimmäiseen singleen liittyy sellainen erikoisuus, että se julkaistiin ensin Staxin tuoreella Hip-nimisellä alamerkillä numerolla 108 ja sitten vasta päämerkillä. Sävellyspuoleltakin löytyy yksi todellinen valopilkku, Clarence Carterin miljoonahitti Too Weak To Fight, tosin nelimiehisen säveltäjäryhmän viimeisenä lenkkinä. Noiden aikojen parhaasta deep soulista oltiin silti aika kaukana. Blast. Hän toimi parin vuoden ajan Isaac Hayesin kiertuemanagerina. Siellä hän pääsi levyttämään Clinton Moonin Clintone-merkille tuottajinaan Sam Dees ja Frederick Knight, molemmat kovassa nousussa olleita eteläisen soulin. Firmalla meni vuonna ’67 vielä todella kovaa, vaikka musiikillisesti elettiin mielestäni selvää notkahdusta. Sille ei kuitenkaan mitään voi, että C.L. Kankean oloinen, laahaava ja sävytön ovat singlen parempaa puolta All About Love kuvaavia määreitä, erityisesti Shermanille muutenkin tyypillinen ylisovitettu kuoro häiritsee ja pilaa tunnelmaa. Samat ajatukset tulevat mieleen Pelican-singlen a-puolesta, vertailukohdaksi kelpaa 70-luvun Major Lance. Viimeksi mainittuihin lukeutui Johnny Keyes, joka oli ehtinyt luoda jo 50-luvulla vahvan doo wop -uran The Magnificents -yhtyeen solistina ja tehnyt joitakin taustalaulukeikkoja Staxille 60-luvun puolivälissä. Niin tai näin, hän pääsi joka tapauksessa levyttämään Staxille. Yritin etsiä ensimmäisen Stax-boxin kirjasesta tarkennuksia noiden muutosten perusteisiin, mutta sieltä ei löytynyt yhtään mitään, pikemminkin päinvastoin. Romanttisten muistelojen mukaan muutoksen takana oli Atlantic, Junior kävi nimittäin firmassa kysymässä parantavia vihjeitä takkuilevalle uralleen, jolloin hänelle sanottiin että vaihda nyt aluksi vaikka nimeä. Blues News 2/2018 21 MGM 13728 All About Love Why Take It Out On Me Tason lasku Pearltonesta on melkoinen huolimatta siitä, että levyn tuotti ja sovitti raskaan soulin koviin taustamiehiin luettu Garry Sherman. WARDELL QUEZERGUE... Crestownin a-puolesta löytyy monenkirjavien YouTube-pätkien seasta versio, jossa C.L.:n kavereiksi on merkitty Lee Dorsey ja Bobby Patterson, samoin Love Is Goodista on olemassa sample-yritelmiä, joista ei vanhan liiton kuulija jaksa innostua. Tasoltaan Atlantic on hitusen heikompi. Parasta soulia tarjoaa What Can I Do, joka ei ole se vanha Donnie Elbert -klassikko, vaan Hal Atkinsin kirjoittama ja tuottama jykevä medium. alkuvuosinaan levyttänyt ainuttakaan listahittiä, hänen pitkä uransa eteni hämmästyttävän tasaisesti ja hyvien tuottajien hoivissa. 70-luvun alussa hän siirtyi New Orleansiin kovassa nosteessa olleen Wardell Quezerguen talliin ja levytti kolme singleä: Crestown 1000 Two Time One Is Two Love Is Good United 224 What Can I Do I’m In A Daze Pelican 1231 Got To Find Someone Everybody Don’t Know What Love Is Crestown merkitsi siirtymistä kevyempään suuntaan, molemmat Malacon studiolla levytetyt puolet olivat hyvin tehtyä, leppoisaa hölkkäävää puolifunkia. C.L:n Stax-taival jäi noihin kahteen singleen. Boxin kasilevy on mielestäni yksi koko laajan paketin heikoimpia, mutta I’m Glad To Do It on sen harvoja valopilkkuja. Tuottaja Johnny Keyesillä meni ainakin hetkellisesti paremmin. C.L. Taustassa ärsyttää pienet vakiomaneerit, joita noihin aikoihin käytettiin esimerkiksi Otis-kuninkaan levyillä, mutta sekä solisti että naiskuoro pitivät tunnelman hyvänä. Taloon palkattiin uusia artisteja, mutta myös uutta taustaväkeä. Raskas ja laahaava on myös kääntöpuoli, mutta yksinkertaisempi ja helppotajuisempi, loppua kohden Junior innostui vääntämään aivan tosissaan. Myöhemmin Keyes palasi Magnificents-hommiin, joita hän on tehnyt vielä 2000-luvullakin
Myös cd-painos on olemassa, julkaistu vuonna 2013. Singlejä ilmestyi vuosina 1977–’78 tyypilliset kaksi: Juana 3409 Don´t Fight The Feeling Hard To Get The Feeling Again 3412 Love Don’t Feel Like Love No More Beautiful Lover Don’t Fight The Feeling oli moderni progressiivinen funk, jonka taustalta erottuu selkeät temppari tms. Sam Deesin tuottama raskas balladi Hard To Get The Feeling Again oli ensimmäisen Juanan parempi puolisko, se osoitti taas kerran miten kova laulaja C.L. Itse kyllä sijoittaisin tuon hyppyuran reilusti diskon puolelle, vielä puhtaammin sinne sijoittuu räkäinen (myös hämärällä Edge-merkin sinkulla julkaistu) Love Don’t... 70-luvun loppuun osuu muutaman vuoden hiljainen vaihe, jota täyttää Soul Discographyn mukaan seuraava julkaisu: Man 41878 Kangaroo Bounce Kemosogie Boogie Mistäköhän on kysymys. I Wanna Get Down jäi ilmestyessään turhan vähälle huomiolle. C.L.:n hölkkä ei ollut sen huonompi, ei tosin parempikaan kuin muut, yhdentekevää humppaa, joka nyt vuosien kuuntelutauon jälkeen kuulostaa entistä yhdentekevämmältä. Made In Africa (WIC 8008) A: (1) I Can’t Stand A Liar (2) Call Me At The Same Number (3) I Found Love (4) Love Vibration B: (1) The Lord Will Make A Way (2) Standing Together (3) It’s You That I Love (4) Can’t Leave It Alone Levyn tuottajaksi, sovittajaksi ja kosketinsoittajaksi on merkitty Keith Hutchinson, muina taustamiehinä mainitaan rumpali Tony Moore, basisti Denny Lalonette ja kitaristi Joe Willis, jotka soittivat C:L.:n taustayhtyeessä EteläAfrikan kiertueella. Tätä Man Lewisin sovittamaksi merkittyä singleä ei löydy muista diskografioista. So. 22 Blues News 2/2018 taustamiehiä. Onnistumiset löytyvät ehdottomasti balladeista, joita edustaa If I Had Loved You More. Sitäkään en osaa sanoa, oliko Kangaroo Bounce peräti oikea tanssi, näkemieni kuvien perusteella se oli paremminkin pomppoleikki, jota harrastettiin noihin aikoihin muotiin tulleissa lastenleikkihalleissa. oli hitusen ryhdikkäämpi, mutta vain hitusen. vaikutteet. Blastin yhteistyö jatkui pienen tauon jälkeen vuonna ’80, jolloin mahdollisuudet paranivat Cotillionin kanssa syntyneen julkaisusopimuksen myötä. Share Your Love With Me oli onnistunut versio, mutta kun vertailukohtana on Bobby Bland niin aika kauas jäätiin. Toisen sinkun nopea puoli I’ve Got... sai myös oman nimensä, on hyvä lisuke albumille, muttei missään tapauksessa samaa tasoa kuin miehen muutamat aikaisemmat deep-balladit. todella oli. Molemmat uuden elämän hankkeet menivät enemmän tai vähemmän mönkään ja avioeron kypsyttämä C.L. Cotillion 45016 I Wanna Get Down Let’s Do Something Different Tonight 46002 I’ve Got To Make It On My Own If I Had Loved You More Tuntuu kuin pahimpina diskovuosina joka toinen soulartisti olisi halunnut ”get down”. Levytysolosuhteet takasivat, ettei "Made In Africa" ole ihan tavallinen soulalbumi. Tällä kertaa määre ”disko” ei tarkoita pahinta läiskyttelyä, sillä kumpikin puoli on sekä C.L:n laulun että sovituksen osalta täysipainoinen. Frederick Knightin ja C.L. siirtyi jatkamaan musiikkiuraansa. Tällä välin oli Frederick Knight perustanut uuden Juana-nimisen merkin, jolle C.L. Rujo balladi Leftover Love on suosikkini, mutta funkstompperi Husband In Law on myös hyvä raita lajissaan. Blastin lauluun oli pesiytynyt selkeä runttausmentaliteetti, mikä kuului erityisesti nopeilla raidoilla. Hyvistä levyistä huolimatta C.L. teki kolme kuukautta kestäneen kiertueen, jonka aikana hän esiintyi muutaman muun maassa piipahtaneen soultähden (Clarence Carter, Millie Jackson...) kanssa ja mikä erikoisinta, levytti albumin, joka oli pitkään ”kadoksissa”, koska sitä myytiin Englannissa lähinnä reggae-kaupoissa. Eurooppalaisittain tilanne koheni vuonna ’87, kun englantilainen Timeless julkaisi näköispainoksen numerolla TRPL 111. Billboardin black-listalla. Turhautuneena hän vetäytyi kolmeksi vuodeksi vuorotteluvapaalle, perusti ravintolan ja meni naimisiin. sai uransa ensimmäisen hitin, kun lömpsöttely I Wanna Get Down nousi komeasti sijalle 93. Husband In Law oli tästä hyvä esimerkki, sitäkin paremmin aggressiivinen, räkäinen tyyli kuuluu kahdesti b-puoleksi jääneellä Fool’s Lovella, siinä ei enää oltu kovinkaan kaukana Wilson Pickettin tyylistä. Toinen single ei valitettavasti balladia tarjonnut. Blast oli edelleen ilman hittiä. palasi levyttämään. Näissä merkeissä C.L. Lisää hitaita löytyy vuonna ’80 julkaistulta albumilta: I Wanna Get Down (Cotillion SD 5222) A: (1) I Wanna Get Down (2) If I Had Loved You More (3) I’ve Got To Make It My Own (4) Our Love Will Last B: (1) Let’s Do Something Different Tonight (2) If I Could Feel That Old Feeling Again (3) Share Your Love With Me (4) Love Don’t Feel Like Love No More (5) Beautiful Lover Tarkkaan laskien ne lisäballadit jäivät kahteen. Siihen liittyen C.L. Kun sitten kauppoihin eksyneet soulkeräilijät hoksasivat mistä oli kyse, levystä tuli pieni keräilyharvinaisuus varsinkin alkuperäispainoksena. Tuloksena oli kaksi erinomaista singleä: Clintone 009 Leftover Love Fool’s Love 011 Husband In Law Fool’s Love Knightin ja Deesin johdolla levytettiin 70-luvun alussa tuhtia eteläistä soulia, sitä olivat kaikilta osiltaan myös Blastin levyttämät kolme Clintone-raitaa. MADE IN AFRICA I Wanna Get Down ei ollut suuri menestys perinteisissä soulpiireissä, mutta yllättäen se pärjäsi loistavasti Etelä-Afrikassa. Monen muunkin eteläisen artistin coverina tuttu Beautiful Lover oli toki jotakin sinne päin, mutta ehkä erään levykannen määre ”beat ballad” kuvaa sitä parhaiten. Our Love Will Last, jonka säveltäjälistaan C.L
Blast kuoli kotikaupungissaan Birminghamissa 26.2.2016.. lyöttäytyi taas Frederick Knightin tuotettavaksi. Blues News 2/2018 23 vituksissa on kuultavissa selkeitä afrikkalaisia vaikutteita, jotka ovat muutamalla raidalla piristäviä, toisilla taas ei. FREDERICK NIGHTIN HOIVISSA KERRAN VIELÄ Palattuaan Afrikasta C.L. Blast (Park Place PPR 416) A: (1) Boomerang Love (2) 50/50 Love (3) I Need To Love You (4) Drown In My Own Tears (5) Never Let Me Go B: (1) Lay Another Log On The Fire (2) Somebody Shot My Eagle (3) I Just Don’t Know (4) Let Me Entertain You Suomessa LP:stä tunnetaan paremmin Charly-painos CRB 1145. Ärsyttävimmät raidat tältä kantilta ovat muuten eksoottisesti sovitettu balladi Standing Together ja niin kuin nimestäkin voi arvata, The Lord Will Make A Way. Park Place 103 Lay Another Log On The Fire Somebody Shot My Eagle 104 50/50 Love Boomerang Love 105 I Need To Love You Never Let Me Go Saman tien sopii listattavaksi viimeinen albumi: C.L. In The Basement -lehti julkaisi C.L:stä laajan haastattelun syksyllä 2010 (numero 59), jossa aikaisemmin moittimani Blues & Soulin muistija asiavirheet oli korjattu, osittain kunnian tästä saanee haastattelussa tausta-apuna toiminut poika Baby Blast. Taustalla soittaa monta kunnianarvoisaa Muscle Shoals -miestä ja soundi onkin asiaan kuuluvan täyteläinen. Keisan ensimmäiset singlet levytettiin Kaliforniassa, mutta vuonna ’84 Knight vei hänet Muscle Shoalsiin, jonne myös C.L. Blast pääsi. Mitä tulee itse pääasiaan eli C.L.:n lauluun, niin parhaimmillaan se on puhdasta perussoulia, omat suosikkini ovat väkevä I Can’t Stand A Liar ja nätti balladi I Found Love. Siltikään en ole ollut LP:stä erityisen innostunut edes silloin, kun sen kolmekymmentä vuotta sitten ensi kerran kuulin. Singlelistauksesta sen verran, että 103 esiintyy listoilla myös käsittääkseni maxiin liittyvällä numerolla 41661. Nettipäivityksissä käytettiin pitkään imperfektimuotoa tyyliin ”he was one of the greatest deep soul singers” lähinnä kuvaamaan miehen heikentynyttä kuntoa. Tämä oli Juanan kaaduttua perustanut uuden Park Place -nimisen levymerkin, jonka suurin, käytännössä ainoa tähti oli Keisa Brown. Levyn suurin anti lienee muutamasta hyvästä esityksestä huolimatta sen erikoisuus ja harvinaisuus, hintapyynnöt liikkuvatkin kymmenissä punnissa. Ja ennen kuin joku älähtää, niin totean, etteivät a-puolen kaksi viimeistä sävelmää ole minunkaan mielestäni keskinkertaisia, parempia versioita vain on niin paljon, ettei C.L.:n pateettisista esityksistä jaksa järin innostua. Suruviesti ei tullut yllätyksenä, C.L. Vika voi olla materiaalissa, mukaan ei kerta kaikkiaan mahdu ainuttakaan keskinkertaista parempaa sävelmää ja soittajat, niin taitavia kuin ovatkin, saavat paketin kuulostamaan jotenkin rutiininomaiselta. Kertomansa mukaan hänellä oli suunnitteilla lisää levyjä Frederick Knightin kanssa, mutta ne jäivät aikeiksi. 80-luvun puolivälin jälkeen C.L. Blast ei ole levyttänyt. Pakolliset plussat annan I Need To Love You -mediumille, joka on duetto (tyttökaverina laulaa Marilyn Hubbard) ja leppoisalle pumppuraidalle Somebody Shot My Eagle. Saman tien C.L. Kolmas numerofakta on, että 50/50 Love oli pieni blacklistahitti, korkein sijoitus 81. Itseäni häiritsee eniten se, että kun taustalla käytettiin gospel-tyylistä enkelikuoroa, niin se ei ollut tiivishenkinen niin kuin soulissa on totuttu, vaan vetelän laahaava kirkkokuoromainen. Laulupuolessakaan ei ole moittimista, parhaimmillaan C.L. kritisoi vahvasti Knightia todeten, että positiivisiakin asioita oli matkan varrella tapahtunut, mutta taloudellisesti kaikki sujahti pomon pussiin. Haastattelun perusteella ei C.L.:n kunnosta saanut käsitystä, valokuvatkin olivat 80-luvun perusotoksia. revittää lähes vanhaan malliin
Motortown Revuen suunnatessa Chitlin’ Circuit -turneelle loppuvuonna 1962 mukaan lähti myös 12-vuotias ihmelapsi Stevie Wonder (s. Jo syyskuussa 1962 ilmestyneelle “The Jazz Soul Of Little Stevie“ -LP:lle instrumentaaliversiona sisältynyt Motownin hovisäveltäjien Hank Cosbyn ja Clarence Paulin tanssinumero Fingertips heräsi Wonderin spontaanien kutsu & vastaus -lyriikoiden sekä leikittelevien, alkuperäiset “Beans“ Bowlesin huilusoolot korvanneiden huuliharppuosuuksien myötä kokonaan uuteen kukoistukseen. Pian maailman musiikilliset tuulet olivat kuitenkin jo ottamassa uutta kurssia – eikä siihen. Samoilla soilla seikkailee myös neljäs, eritoten Motownja Stax-yhtiöiden nousukauden tuotantoihin sekä saman ajanjakson valovoimaisimpien r&bja soul-laulajattarien live-aikaansaannoksiin syventyvä jakso. 24 Blues News 2/2018 PETE HOPPULA M aineikkaiden konserttialbumien esittelysarja uppoutui edelliskerralla 60-luvun soul-julkaisujen äärelle. Osansa lopputulokseen tarjosi myös kerrankin keikkajulkaisuun haltioituneella taustameukallaan konkreettista lisäarvoa tuonut yleisö. HITSVILLE VASTAAN SOULSVILLE Saatuaan Tamlaja Motown-koneistonsa kunnolla käyntiin vuonna 1959 Berry Gordy Jr:n ei tarvinnut enää takapeiliinsä juuri vilkuilla. 2-osaisena sinkkumiksauksena sen kolmesta viimeisestä minuutista palasteltu Part 2 kipusi Billboardin r&bja pop-listojen ykköseksi, kuten teki myös emo-LP omassa kategoriassaan, tiettävästi ensimmäistä kertaa koko USA:n livelevytyshistoriassa, Steviestä itsestään tullessa samalla nuorin pop-albumilistan kärjen tavoittanut amerikkalaislaulaja. 1950). Chicagon Regal-teatterissa 1. Yhtiön vuonna 1961 alkanut LP-tuotanto tarttui aiheeseen toukokuussa 1963, kun sen Tamla-merkki ryhtyi julkaisemaan konserttitallenteita merkittävimmiltä tähdiltään sarjassa ”Recorded Live”. kesäkuuta 1962 nauhoitettu alle puolituntinen puristus avasi Tamlalivekatalogin ennen näkemättömän suuren sukseen saattelemana. LITTLE STEVIE WONDER Recorded Live: The 12 Year Old Genius (Tamla TM-240) -63 A: (1) Fingertips (2) Soul Bongo (3) La La La La La B: (1) (I’m Afraid) The Masquerade Is Over (2) Hallelujah I Love Her So (3) Drown In My Own Tears (4) Don’t You Know THE MIRACLES Recorded Live On Stage (Tamla TM-241) -63 A: (1) Mighty Good Lovin’ (2) A Love She Can Count On (3) Happy Landing (4) I’ve Been Good To You B: (1) What’s So Good About Goodbye (2) You’ve Really Got A Hold On Me (3) Way Over There MARVIN GAYE Recorded Live On Stage (Tamla TM-242) -63 A: (1) Stubborn Kind Of Fellow (2) One Of These Days (3) Mo Jo Hanna (4) Days Of Wine And Roses B: (1) Pride And Joy (2) Hitch Hike (3) Get My Hands On Some Lovin’ (4) You Are My Sunshine THE MARVELETTES Recorded Live On Stage (Tamla TM-243) -63 A: (1) Beechwood (2) Strange I Know (3) Someday, Someway (4) Locking Up My Heart B: (1) Twistin’ Postman (2) Tossing And Turning (3) So Long Baby (4) Playboy MARY WELLS Recorded Live On Stage (Motown MT-611) -64 A: (1) Two Lovers (2) Laughing Boy (3) I Don’t Want To Take A Chance (4) Bye Bye Baby B: (1) The One Who Really Loves You (2) Old Love (Let’s Try It Again) (3) Operator (4) You Beat Me To The Punch Stevie Wonderin uran kolmatta pitkäsoittoa leimasivat esikoisalbumin “A Tribute To Uncle Ray“ tapaan monet Ray Charles -lainat, mutta sen ylivertaisesti musertavin esitys kuultiin heti kättelyssä. Motown Soundia hittilistoille levyjä toisensa perään puskeneen detroitilaispuljun menestyksen takasivat laadukkaat studiotuotannot, mutta livealbumien rynniminen äänitemarkkinoille ei voinut olla sekään vaikuttamatta Gordyn julkaisupolitiikkaan
Sitä täydentämään ilmestyi vielä seuraavan vuoden puolella yhtiön päämerkillä edelleen Regalissa samoihin aikoihin äänitetty komean popcornahtava annos Mary Wellsiä (1943– 1992) sekä vuosien 1963 ja 1964 taitteessa vaikuttavat eri esittäjiä -koosteet "Motor Town Revue, Vol. Tulevan kutusoulin merkkihahmon ja tässä vaiheessa Motownilla yhä myös sessiomiehenä itseään elättäneen muusikon työjälki lepäsi yhä lauluyhtyevetoisessa vanhan liiton r&b:ssä ja hänen oma haaveensa yökerhojen “mustana Frank Sinatrana“ tuli kristallisoitumaan vasta aikoja myöhemmin. Niin ikään Chicagon Regalissa kesällä 1962 paahtoi koko sielullaan Smokey Robinson (s. 1-2 – Recorded Live At The Apollo In New York", (Motown M-609 ja MT-615) tähtinään edellisten lisäksi The Contours, The Supremes, The Temptations, Kim Weston sekä Martha & The Vandellas. Tyttönelikko The Marvelettes päästetään puolestaan irti New Yorkin Apollon lavalla. Samassa osoitteessa materialisoitiin v. Sen enempää ei ylikierroksiaan säästellyt samassa paikassa myöskään Stevie Wonder -setin rumpalin paikalta laulusolistiksi rientänyt Marvin Gaye (1939–1984) hänen raastaessaan täysin palkein Mo Jo Hannahin ja Hitch Hiken tapaisia tanssipaloja tai evergreenejä kuten You Are My Sunshine. 1968 levyllään “Live At The Copa“ (Gordy GS 938), minkä lisäksi kovassa huudossa ollutta bändiä nauhoitettiin myös erityistä tv-showta varten. 1968 myös Smokey Robinson & The Miraclesin odotetun hittija viihdesisältöinen “Live!“ (Tamla TS 289). 1965 (sen sijaan esittäjiensä harmiksi Marvin Gayen elokuussa 1966 ja Martha & The Vandellasin kesäkuussa 1968 äänityttämät ja edellisen tavoin viihdepitoiset Copa-sessiot Gordy päätti syystä tai toisesta hyllyttää) sekä Lontoon hienostoklubille LP:llä “’Live’ At London’s Talk Of The Town“ (Motown MS 676) helmikuussa 1968. Huomattavaa on, että vielä tässäkin vaiheessa uraansa ihme-Steve luotti kiertueillaan enimmäkseen muiden kynäilijöiden, mm. Sen materiaali ilmestyi LP:llä “The Temptations Show“ (Gordy GS 933). Räväkintä vuosikymmenen finaalipuolen Motown-keikkasoundia taisi silti säilöä vinyylille Martha & The Vandellas. The Four Tops hurmasi yleisöä vuonna 1966 levyllä “Live!“ (Motown M-654), vuoden 1967 antiin taas lukeutuivat mm. Twistin’ Postman, Tossin’ & Turnin’, Playboy ja muut yhtyeen hitit saavatkin sellaista kyytiä, että vertailu siloiteltuihin studioversioihin tekee lähes kipeää. 60-luvun jälkimmäiset vuodet olivat Motownilla yhtyeiden dominointia, mikä tietenkin ilmeni myös silloisissa konserttijulkaisuissa. MARTHA AND THE VANDELLAS Live! (Gordy G/GS 925) -67 A: (1) Introduction – I’m Ready For Love (2) Love Bug Leave My Heart Alone (3) For Once In My Life (4) (Love Is Like A) Heat Wave (5) Nowhere to Run (6) My Baby Loves Me B: (1) I Found A Love (2) Jimmy Mack (3) You’ve Been In Love Too Long (4) Love (Makes Me Do Foolish Things) (5) Do Right Woman – Respect (6) Medley: Dancing In The Street – I Can’t Help Myself (Sugar Pie Honey Bunch) – Sweet Soul Music – Uptight (Everything’s Alright). Diana Rossia ja The Supremesia kiikutettiin nyt New Yorkin Copacapana-klubille esittämään hittejään orkesteritaustojen kera ja tyyliin sopivilla ikivihreillä höystettynä levyllä “At The Copa“ (Motown M 636) v. 1940) The Miracles -yhtyeineen, aloittaen settinsä kiimaisella Mighty Good Lovin’ -rokilla ja päättäen sen vähintään yhtä hurmokselliseen gospel-huudatukseen Way Over There. Blues News 2/2018 25 myötäiseen ollut nuoren lapsineronkaan täysin vaivatonta hypätä. Bobby Hebbin, Fred Neilin, Bob Dylanin, Jimmy Webbin ja Burt Bacharachin hengentuotteisiin. Vuosikymmenen viimeiset viralliset Wonder-livejulkaisut ilmestyvät vuonna 1968. Lopulta Tempparitkin ottivat Copan easy listening -musiikin nälkäiset asiakkaat komentoonsa v. Vuosikymmenen puolivälissä tahtia jouduttiin jo hieman jarruttelemaankin, jolloin työn alla olleista Motown-hankkeista jäivät virallisesti julkaisematta ainakin The Supremesin ”Recorded Live!” (Motown MT-626), Billy Eckstinen ”Live At Lake Tahoe” (MT-640) sekä Tony Martinin ”Live At The American” (MS-645), viimeksi mainitulle on tosin löydetty myöhemmissä lähteissä julkaisukuukaudeksi 1/1966 ja Supremes-levystä taas on olemassa valokuvatodiste, jossa Marvin Gaye pitää kyseistä älppäriä kädessään jutustellessaan siitä samalla tyttötrion jäsenille Mary Wilsonille ja Florence Ballardille. Yhteen niputettuna neljä Tamla-LP:tä muodostavat erään suositeltavimmista kokonaisuuksista vuoden 1963 live-tarjonnasta. eri esittäjiä -setti “Recorded Live At The 20 – Grand Detroit, Mich.“ sekä The Temptations -levy “Live!“ (Gordy GS 921), joka tallentui Roostertail Clubilla Detroitissa 3.10.1966. Kun myös Motownin tuottajat alkoivat olla solmussa murrosiän johdannaisena valloittavan teiniäänensäkin menettäneen junioritähden kanssa, sai Wonder odotella vielä jokusen vuoden ennen seuraavaa jättipottia, alkuvuonna 1966 jälleen Billboardin r&b-sinkkulistan keulille (sekä pop-sarjassa kolmannelle sijalle) tunkeutunutta omaa teostaan Uptight (Everything’s Alright). täydennetyllä otsikolla “Live In Person On Tour In U.S.A.“) levinnyt, repertuaariltaan osittain edellisen kanssa risteävä keikkaotanta. “Tamla-Motown Festival Tokyo ’68“ (Tamla Motown SJET-8040) oli yhdessä Martha & The Vandellasin kanssa helmikuisen Japanin kiertueen lomassa Tokiossa nauhoitettu splittialbumi, alkujaan simppelisti nimetty “Live“ (Tamla S/TS 298) taas koostumukseltaan arvoituksellisempi mutta selvästi laajemmin ympäri maailmaa moninaisina painoksina (mm
Tulinen I’m Ready For Love aloittaa hittijatkumon eivätkä naiset pääse lavalta esittämättä Heat Waven, Nowhere To Runin, Love (Makes Me Do Foolish Things)’n ja My Baby Loves Me’n tapaisia suosikkejaan. Omasta You’ve Been In Love Too Longista ryhmä ruhjoo hengästyttävän kuuman go go -luennan. 60-luvun Stax-live-saagaan kuuluu luonnollisesti myös Albert Kingin San Franciscon Fillmore Auditoriumissa ikuistama “Live Wire/ Blues Power“ (Stax STS 2003, 1968), mutta siihen kuten muihinkin Blues-Kuninkaisiin palattaneen tässä sarjassa aivan oman osansa merkeissä. Vanha Falcons-slovari I Found A Love ja Stevie Wonderin For Once In My Life kallistuvat kiekon yllättävimmiksi valinnoiksi. MEMPHISIN JÄLKIAALLOKOSSA WILLIE MITCHELL Live (Hi HL 12042/SHL 32042) -68 A: (1) 20-75 (2) My Girl (3) Mustang Sally (4) Mercy Mercy Mercy (5) Smokie (6) Late Date B: (1) Soul Serenade (2) Bum Daddy (3) Boot-leg (4) Honky Tonk (5) I’ll Be In Trouble (6) Pin Head Synnyinseuduiltaan Mississippin Ashlandista high school -ikäisenä Memphisiin kulkeutunut William Lawrence “Willie“ Mitchell (1928–2010) oli harjoitellut trumpetin kuritusta jo lapsena eikä musiikkiharrastus ainakaan kouluvuosina laantunut Willien saadessa esiintymismahdollisuuksia paikallisten big bandien riveissä. Rehelliseltä hikirauhasen eritteeltä pelkän ääniraidankin läpi tuoksahtavalla “peruskeikalla“ tunnelma lipuu vääjäämättä kohti korkeampia metrilukemia, paketin pysyessä kaikin puolin kasassa. Ryhmän hajoaminen ja Reevesin soolourasuunnitelmat uudella työnantajalla, MCA:lla päättivät tuolloin erään tärkeän jakson jo tässä vaiheessa Los Angelesiin toimintansa siirtäneen yhtiön huikeassa historiikissa. 26 Blues News 2/2018 Martha Reevesin ja The Vandellasin matka Motownin taustalaulajista Gordy-merkin ensimmäisiksi tähdiksi kulki vuonna 1967 kohti taitekohtaansa. Stax/Atlantic -turneejengi Redding, Floyd, Sam & Dave, Carla Thomas, Booker T. Tietysti myös Dancing In The Street on upotettu b-puolen huipentavaan soul-sikermään. lokakuuta 1967, edellisestä kattauksesta jo melkoisesti tuuraussolisteilla täydentynyt Sam & Dave Revue, solisteinaan tähtikaksikkonsa ohella Arthur Conley, Lee Dorsey, Linda Carr, Sam Baker ja Little Charles, saapui vihdoin Suomeen saakka. Kuten tässäkin artikkelisarjassa on aiemmin kerrottu, Staxin suurimman sankarin Otis Reddingin osalta Euroopan haltuunotto oli jo tapahtunut vuotta aikaisemman Englannin kiertueen puitteissa. Tällä vuonna 1970 ilmestyneellä annoksella Reddingin 5 kappaleen ohella kuultiin toista hiljan edesmennyttä sankaria Jimi Hendrixiä Experiencekokoonpanonsa kera. 20. & The MG's) suuntasi Euroopan reissullaan Englannin, Ranskan ja muiden Keski-Euroopan maiden ohella myös Norjaan, mistä on jälkikäteen löytynyt myös kuvaformaatissa julkaistua materiaalia. Tällä levyllä solistit eivät hienostele eikä heidän taustallaan soittava yhtye tyydy fiinisti sovitettuun ison rahan orkesteriviihteeseen. Vaikka yhtiöpomo keskittikin jatkossa yhä enemmän voimavarojaan Supremesiin sekä ennen kaikkea Diana Rossin soolouraan, ei myöskään Vandellasin voittokulku sinkkulistoilla ollut silti vielä täysin pysähdyksissä. Berry Gordy oli heittäytynyt Motowneineen maailmanlaajuiseen livevirtaan jotakuinkin pää edellä, mutta miten siihen vastasi Stax Records, vanha kilparemmi Memphisistä, sekä sen taustalla vaikuttanut Atlantic-organisaatio. Irtautumalla studiosta maailmankiertueille sekin. Maaliskuussa jossain päin vanhaa mannerta äänitetty materiaali olikin tasokasta ja taattua Reddingiä. Siinä joka tapauksessa koko lailla kaikki näihin aikaraameihin sidotut konserttilevyt, joilla Memphisin “Soulsville U.S.A.“ pyrki haastamaan Detroitin uutterat Hitsvilleläiset. Redding oli saavuttanut kuolemattomuuden, ainakin helpon rahan tunnistaneiden levy-yhtiöiden näpeissä. Myöhemmin 80-luvulla Reddingiltä ilmestyi vielä keikkakooste “Recorded Live (Previously Unreleased Performances)“ (Atlantic SD 19346, 1982) ja vuonna 2008 saman periodin tallenteista koostettu cd “Live! In London And Paris“ (Stax STX-30892). Sitä tosiasiaa pyrki myös Staxin sivumerkki Volt vakuuttamaan amerikkalaisille levyostajille syksyllä 1967 LP:llä “Live In Europe“ (S-416). Kevätkaudella 1967 historiallinen ensimmäinen Stax/Volt Revue (Otis Redding, Sam & Dave, Arthur Conley, Eddie Floyd, The Mar-Keys, Booker T. Toki myös Stax kunnostautui livemarkkinoilla hetkittäin vielä 70-luvullakin: vuonna 1971 kilpailuasetelmaa korjasi etelävaltiolaisten eduksi Rufus Thomas Hollywood-setillään “Live – Doing The Push & Pull At PJ’s“, vuonna 1972 huomiota kerättiin soundtrack-tuplalla “Wattstax: The Living Word“ (Stax STS-2-3010) Staple Singersin, Eddie Floydin, Carla & Rufus Thomasin, The Bar-Kaysin, Albert Kingin ja The Soul Childrenin voimin, ja vuonna 1973 viestikapulan otti kuljetettavakseen Isaac Hayes levyllä “Live At The Sahara Tahoe“ (Enterprise ENS-2-5005/ENX-2-5005). Myös Yleisradion onnistui napata elävää kuvaa todisteeksi tästä suhteellisen vähälukuiselle yleisölle suodusta tapahtumakokonaisuudesta, mutta varsinaisesti julkaistuja äänityksiä turneekattaus työsti hieman eteläisemmässä Euroopassa. 50-luvun lopulla hänen nimeensä saattoi törmätä pienen Stomper Time -yhtiön sinkkujulkaisuilla, vuosikymmenen Martha & The Vandellas. Reprisen ja Atlanticin yhteistyönä syntynyt vastaus oli puolestaan “Historic Performances Recorded At The Monterey International Pop Festival“ (Reprise MS 2029). Tuottaja William “Mickey“ Stevensonin sekä myös Vandellasille monet hitit taikoneen lauluntekijäryhmän Holland–Dozier–Hollandin poistuminen firman kirjoilta kyseisen vuoden aikana, samoin kuin useammat edeltäneet Vandellas-jäsenten vaihdokset olivat olleet Berry Gordylle karvasta kalkkia nieltäväksi. Kaupallisessa mielessä loppua kohden varsin ailahtelevistakin kausistaan huolimatta Martha Reeves ja Vandellas saivat jatkaa Motownilla aina vuoteen 1973 saakka. & The MG’s ja The Mar-Keys tähditti myös Atcon Euroopassa julkaisemaa tupla-LP:tä “On Stage Live“ vuonna 1967, joka nitoi yhteen alkuperäiset Stax-albumit “The Stax/Volt Revue, Volume One – Live In London“ (S 721, 1967) ja “The Stax/Volt Revue, Volume 2 – Live In Paris“ (S 722, 1967). Billboardin popja r&b-listoille ponnistaneiden Richard Morrisin tuottamaan Love Bug Leave My Heart Aloneen sekä H-D-Hperuja olleeseen Jimmy Mackiin nojautuen Vandellas kiritti myös Gordy-LP:lle päätynyttä showtaan The 20 Grandissä, eräässä Detroitin tunnetuimmista joraamiseen kannustaneista yökerhoista
70-luvun alussa toden teolla kukkaansa puhjennut yhteistyö Mitchellin ja Greenin välillä johti ensihitteihin Can’t Get Next To You, Tired Of Being Alone ja Let’s Stay Together – eikä kummallekaan ollut enää niiden jälkeen tarvetta selitellä osaamistaan. Elviksen tai Dusty Springfieldin “In Memphis“ -sessioissa, vaikkei materiaali tällä erää aivan uutuuttaan hohtanutkaan. Osoitteeseen 1320 Lauderdale (nykyisin 1320 Willie Mitchell Boulevard) vuonna 1956 perustettu Royal-studio sijoittui 1910-luvulta lähtien toimineen lähiöteatterirakennuksen tiloihin, kun uuden Hi Recordsin omistajaporras Joe Cuoghi, Quinton Claunch ja John Novarese kera äänettömän juristipartnerinsa Nick Pescen ostivat paikan äänityskäyttöönsä. Blues News 2/2018 27 vaihduttua jo kolmekymppinen Mitchell löysi pariksi vuodeksi vakkarityötä sekä soittajana että tuottajana toisella memphisläisellä indiemerkillä Home Of The Blues. Vuonna 1968 Mitchell oli tässä ammatissaan kuitenkin vielä tulokas. 60-luvun alkupuolella mukaan tullut Mitchell sai Cuoghin kuoleman 1970 jälkeen studion johtajan aseman ja samalla se ristittiin uudelleen Royal Sound Studioksi. Kaikki oli kyllä pian muuttumassa, sillä “live“-albminsa tekoaikoihin hän oli tutustunut laulaja Al Greeniin ja junaillut uuden kaverinsa Hi-artistiksi. Mitchellin siloiteltujen coverien hallitsema Hi-instrumentaalituotanto oli Blackin kokoonpanon tavoin omiaan LP-formaattiin. Pro-muusikot repivät Honky Tonkin, Mercy Mercy Mercyn, Tequilan ja jopa Mustang Sallyn tapaisista standardeista sen mitä on revittävissä – eivätkä ne, kuten myöskään brass-voimistetut versiot Mitchellin omasta vuoden 1964 esikoissinkkuhitistä 20-75, kurantista Soul Serenadesta tai vaikkapa Booker T. Kaikkiaan hitinvainuinen orkesterikippari sai ujutettua 13 sinkkuesitystään Billboardin sadan parhaan r&b-levytyksen joukkoon. Willie itse huolehti tietenkin sekä tuotannosta, sovituksista, studioinsinöörin hommista että trumpetin soitosta. Hienokseltaan samaan, joskin asteen verran leimallisemmin viihdejazz-kategoriaan asettautuivat niin ikään 60-luvulla kaupallisesti hekumallisinta tuotantokauttaan eläneet ja myös elokuvasekä tv-maailmasta tutuiksi tulleet Willie Mitchell. Kun itse Hi-merkki myytiin 1977 Cream Recordsille, “Poppa Willie“ päätti pitää studion yhä omissa nimissään, jatkaen töitään Hi/Creamin vakiotuottajana. Kun hänelle vuonna 1962 avautui tilaisuus siirtyä samoihin toimiin hyvässä nousussa olleelle Hi Recordsille, sai pesti jatkua aina 80-luvulle saakka. Konserttialbumin myöhemmillä painoksilla hyödynnetty nimi-jatke “Live At The Royal“ paljastaa, ettei Mitchell suinkaan vienyt toisella kitaristilla ja puhaltimilla täydennettyä silloisen Royal Recording Studionsa sekä “kilpailevan“ American Sound Studion sessiomiehistä koottua bändiään levyttämään oikeaan keikkapaikkaan vaan äänitti ryhmää nytkin omassa tutussa studiossaan – jo totuttuun tapaan lavastetun live-elämöinnin ryydittämänä. Tenorifonisteina “konserttiin“ osallistuivat Andre Love ja Charles Chalmers. Instrumentaalihiteillään valtakunnallista myyntimenestystä säännöllisesti tarjonneen ja sitä kautta Hi-merkkiä myös pitkäsoittomarkkinoilla elättäneen Bill Black’s Combon viitoittamana myös Willien liidaamalle “talon yhtyeelle“ tarjoutui vastaavanlaisten albumien tekopaikkoja runsain mitoin. Henkilökohtaisimmasta Royal-tiimistä mukana oli oikeastaan vain fonistiveli James Mitchell, joka vastasi levyn kansitietojen mukaan session baritoniosuuksista. Viimeisiin elinvuosiinsa asti musiikillisesti aktiivinen Mitchell ei malttanut rauhoittua Hi-kautensakaan jälkeen, vaan puuhasteli omistukseensa ottaman Royal-studion lisäksi mm. oman Waylo-levy-yhtiön isäntänä. Sitä seurasi vielä samana vuonna 1968 levyistä otsikoltaan tunnetuin, “Soul Serenade“, jonka myyntivalttina toimi hieman aiemmin Yhdysvaltain Billboard-Hot100 -sinkkulistojen sijalle 23 (r&b #10) sekä Englannissakin Top50:een (#43) lennähtänyt Mitchellin samanniminen oma kappale. Sellaisia häneltä olikin ilmestynyt 70-luvulle tultaessa vähintään 1 per vuosi. Sen sijaan “Willie Mitchell Livellä“ liideri luotti edelleen vanhakantaisiin perustanssinumeroihin, joita hän valikoi tarpeisiinsa sekä Stax-, Atlanticja Motown-merkkien kollegoilta, Bill Black’s Combolta että omasta aikaisemmasta tuotannostaan. “Willie Mitchell Live“ oli näistä järjestyksessään seitsemäs. Vaikka mies profiloituikin vuosien saatossa yhä enemmän tuottajana, hänen onnistui pitää itseään säännöllisesti julkisuudessa myös trumpetistina ja orkesterinjohtajana. DIIVAILLEN Soul-aikakauden naisartistien konserttilevyistä puhuttaessa ei voi ohittaa Nina Simonea eikä etenkään Aretha Franklinia, muttei myöskään Etta Jamesia tai Tina Turneria, joista edellinen tuli tehneeksi erään vuoden 1963 huikeimmista livekiekoista ja jälkimmäinen pääsi Iken ohjausnuorassa todella hyödyntämään kiertuekuvioissa kypsyttämäänsä live-laulusoundiaan. & The MG’sin Boot-legistä olleet millään muotoa kelvottomia, pikemminkin päinvastoin, kyseenalaisesta “live“-aitoudestaan huolimatta tilausbändi tarjoaa vahvan setillisen aikakauden esimerkillisintä hip-musiikkia tarkoin mietittyinä mutta virtaa pursunneina orkesterisovituksina. Chips Momanin ja Don Crewsin vuodesta 1967 vetämän American Soundin luottojengi “The Memphis Boys“ eli kitaristi Reggie Young, kosketinsoittaja Bobby Emmons, basisti Mike Leech ja rumpali Gene Chrisman jatkoivat työtään samalla ammattiasenteella kuin mm
Nina Simone (1933–2003), syntymänimeltään Eunice Kathleen Waymon, köyhän perheen kasvatti Etelä-Carolinasta nousi valtakunnalliseen tietoisuuteen debyyttisinglensä, Broadway-musikaalista Porgy & Bess peräisin olleen ja Billie Holidaylta opitun I Loves You, Porgyn sekä Betlehem-merkin julkaiseman esikoisalbumin “Little Girl Blue“ (1958) suosion myötä. Franklin itse värittää settiä pianoa soittaen Pete Seeger -folkilla If I Had A Hammer sekä omalla vuoden 1962 sydänsuruslovarillaan Without The One You Love. Franklinin tytär Aretha Louise Franklin (1942-) siirtyi populaarisen musiikin pariin Columbia-levytyssopimuksen myötä 1960. 1972 myynyt “Amazing Grace“ (R&B #2, Pop #7). Vuosikaudet tasokasta r&bja jazz-voittoista materiaalia levyttänyt Lady Soul nousi maailmantähteyteen vasta vuonna 1967 solmitun Atlantic-diilin ja siitä lähtien jatkuvana virtana tulvineiden miljoonamyyntiin yltäneiden soul-superhittien turvin. Samoilla swing-linjoilla jatkoi vielä tulevaa enteilleestä nimestään huolimatta viimeinenkin Columbia-pitkäsoitto, edellisen kaltaisiin, lopulta varsin vaatimattomiin ranking-lukuihin yltänyt studiotyö “Soul Sister“ vuonna 1966. Levy nousi Billboardin r&b-listalla sijalle 8 ja pop-puolella karvan verran alle sadan parhaan joukkoon (#101). Feelgood jne. Listoille laulajatar oli kuitenkin noussut konserttijulkaisuillaan jo ennen Atlantic-periodia. 1971 tavoittanut “At Fillmore West“ (R&B #1, Pop #7) sekä peräti tuplaplatinaa v. 28 Blues News 2/2018 daamit Della Reese (1931–2017) ja Dionne Warwick (1940–), joille molemmille suotiin myös useita konsertti-LP:n mittaisia näytön paikkoja. Soundtrackja teatteriproduktioita sekoitellut “Dionne Warwick On Stage And In Movies“, Scepter SRM/SPS 559, 1967) sitä vastoin oli nimestään huolimatta puhdas studioaikaansaannos, mutta sinnittelipä sekin pop-listojen piippuhyllylukemilla sijalla 169, r&b-puolella korkeimman askelman kohdistuessa jo verrattain arvokkaalle pykälälle 11. Soulin kanssa hän pääsi. Levy kampesi itsensä miltei yhtä ennalta-arvattavasti myös USA:n listoille (R&B #2, Pop #13), mutta levytilastoissa sen tulivat 70-luvun alussa ylittämään Atlanticin kaksi seuraavaa ja samalla viimeistä Franklin-livepitkäsoittoa, kultalevyrajan v. Vuosina 1959–66 Colpix-merkillä, 1964–67 Philipsillä ja siitä eteenpäin vuosikymmenen loppuun mennessä RCA:lla ja jazzmerkki PM Recordsilla julkaistuista vajaasta 30 pitkäsoitosta peräti 10 piti sisällään konserttimateriaalia, tunnetuimpina esimerkkeinäään (osittain) New York Cityn Town Hallissa 15.9.1959 nauhoitettu “At Town Hall“ (Colpix CP/SCP 409), Newportin jazzfestivaaleilla 30.6.1960 syntynyt ja myös Billboardin pop-listoilla korkeimmillaan sijalla 23 käväissyt “Nina At Newport“ (Colpix CP/ SCP 412), edelleen New York -perua olleet “Nina At The Village Gate“ (Colpix CP/SCP 421, 1962) ja “At Carnegie Hall“ (Colpix CP/ SCP 455, 1963) sekä vain kolme vuorokautta Martin Luther Kingin murhan jälkeen livekappaleidensa osalta hänelle kokonaisuudessaan omistetusta Westbury Music Fair -tapahtumasta 7.4.1968 äänitetty “Nuff Said!“ (RCA Victor LSP-4065), joka myös sisälsi yhden Simonen suurimmista hiteistä Euroopassa, Hair-musikaalisävelmistä muodostetun Ain't Got No, I Got Life. Gospel-pastori C.L. Vielä Columbia-kaudellaan Arethalle oltiin uskottu työstettäväksi etupäässä viihteellisiä laulujazz-standardeja, joista koostui myös New Yorkin klubioloissa 10.2.1965 purkitettu albumi “Yeah!!!“ (Columbia CL 2351, Euroopassa myös vuoden 1966 CBS-julkaisuna “Soul – Aretha Franklin – Live“). Respect, (You Make Me Feel Like) A Natural Woman, Chain Of Fools, Respect, I Never Loved A Man (The Way I Love You), Baby I Love You, (Sweet Sweet Baby) Since You've Been Gone, Dr. muodostivat siten odotetusti valtaosan myös Franklinin kruunupääkauden keskelle osuneen livetallenteen, Pariisin Olympia-teatterissa 7.5.1968 äänitetyn LP:n “Aretha In Paris“ (Atlantic SD 8207) tuotannolliselta laadultaan pettämättömästä tarjonnasta. Vähän parempaan pystyi Warwick, jonka vuoden 1966 keikkatuotos “In Paris“ (Scepter S/SPS-534) kelpasi niin Jenkkien pop(#76) ja r&b-listoille (#3) kuin myös Englannin albumi-Top20:een (#14). Vuoden 1959 isolla hitillään Don't You Know pinnalle pulpahtanut ja hurjalla tahdilla albumeita levyttänyt Reese tosin ei onnistunut läpäisemään Billboard-suosion edellyttämiä portteja yhdelläkään viidestä 50ja 60-lukujen livejulkaisustaan (“A Date With...“, Jubilee JGM/JGS-1071, 1958, “On Stage“, RCA Victor LPM/LSP-2568, 1962, “At Basin Street East“, RCA Victor LPM/LSP-2872, 1964, “Live“, ABC ABC/ABCS-569, 1966 ja “One More Time – Live At The Playboy Club“, ABC ABC/ABCS-589, 1967). Viimeksi mainitusta James Clevelandin kanssa tehdystä ja Grammy-palkitusta hengellisestä tupla-LP:stä kasvoi hieman yllättäenkin paitsi Franklinin eniten kaupaksi käynyt, myös samalla tiettävästi kaikkien aikojen tuottoisin gospel-albumi. Kitaristi Kenny Burrellin, pianisti Teddy Harrisin, basisti James “Beans“ Richardsonin ja rumpali Hindel Buttsin muodostama piinkova säestysryhmä elvyttää nuotintarkalla soitollaan vanhan huolen huiputusliven mahdollisuudesta, mutta tuskinpa näille konkareille tuotti vaikeuksia suoriutua virheittä keikoillakaan Mistyn, Moren, Trouble In Mindin, Muddy Waterin ja Love For Salen tapaisista klassikoista
ETTA JAMES Rocks The House (Argo 4032) -64 A: (1) Something’s Got A Hold On Me (2) Baby What You Want Me To Do (3) What’d I Say (4) Money (That’s What I Want) B: (1) Seven Day Fool (2) Sweet Little Angel (3) Ooh Poo Pah Doo (4) Woke Up This Morning Kaikilla viidellä edeltäneellä Chessin sisarmerkki Argon julkaisemalla LP:llään “At Last!“ (1960), “The Second Time Around“ (1961) ja “Etta James“ (1963), “Sings For Lovers“ (1962) ja “Top Ten“ (1963) suorituksellisiin huipputuloksiin yltänyt Etta James (1938–2012) vei pitkäsoitoistaan Billboardin Top-sataan ainoastaan esikoisensa (Pop #68), mutta sai silti sekä sinkkuhittiensä (alkaen Modernmerkin listaykkösestä The Wallflower v. Omaa studioalbumimateriaaliaan hän kierrättää avauskappaleen ohella vain “The Second Time Aroundilta“ poimitulla ja myös singlenä julkaistulla Seven Day Foolilla. 1955) että ennen kaikkea musertavien konserttinäyttöjensä myötä yhtiönsä ensimmäisenä kokelaana mahdollisuuden livealbumin tekoon. Nashvillen maineikkaassa New Era -klubissa 27.–28.9.1963 tallennetut räjähtävät setit tuovat esiin Ettan monella tapaa uransa kliimaksissa. Pop-albumipuolella hänen diskografiansa korkeimmiksi Billboard-merkinnöiksi jäivät kumpaisessakin tapauksessa nimikappaleillaan varman suosion taanneet “At Last“ (Argo, 1960, #68) ja “Tell Mama“ (Cadet, 1968, #82). Täysin syyttä eivät Argon tuotantovastaavat ristineet naisen seuraavaa vuoden 1965 albumia nimellä “The Queen Of Soul“. Blues News 2/2018 29 sinuiksi vasta r&b-ykköseksi ja pop-kakkoseksi singonneella esikois-Atlantic-albumilla “I Never Loved A Man The Way I Love You“, jonka a-puolen liikkeelle potkaissut Respect jättikin kertapyyhkäisyllä entiset menestyspaineet unholaan. IKE & TINA TURNER The Ike & Tina Turner Show – Live! (Warner Bros. Kitaristi David T. Jimmy Reedin, Ray Charlesin, Barrett Strongin, Jessie Hillin ja B.B. Oli suorastaan ihme, miten huumeiden, alkoholin, vankilatuomioiden ja muiden yksityiselämän kompastelujen vyyhdissä vuosia elänyt James ylipäätään säilyi koettelumuksistaan hengissä, onnistuen vielä murtautumaan kaikkiaan toistakymmentä kertaa sinkkuhittilistoillekin. Vähänpä tosin hekään vielä tässä vaiheessa tiesivät kuningattarensa lähitulevaisuudesta, josta ei murheita puuttunut. 2 (Loma L/LS 5904) -65 A: (1) Shake A Tail Feather (2) You Must Believe In Me (3) Ooh Poo Pah Doo (4) Early In The Mornin’ (5) All I Can Do Is Cry B: (1) Somebody (Somewhere) Needs You (2) Keep On A Pushin’ (3) It’s All Over (4) You’re No Good (5) A Fool For You Ike & Tina Turner's Festival Of Live Performances (Kent KST 538) -67 A: (1) A Fool In Love (2) He’s Mine (3) Stop The Wedding – Please, Please, Please (4) If I Can’t Be First. Kingin r&b-hitticovereilla. Neiti James kiitti kunniasta ja veti lopputuloksen omille sfääreilleen, tarjoten ihailijoilleen vaihteeksi jotain aivan muuta kuin taidokkaasti versioituja jazzja popevergreenejä. Walkerin, urkuri Vonzell Cooperin, tenorifonisti Gavrell Cooperin sekä basisti Marion Wrightin ja rumpalien Freeman Brownin/Richard Watersin muodostaman rytmiryhmän helmoissa James aloittaa pajatson tyhjentämisen sekä kolmosettä viitosalbumeilleen sijoitetusta sinkkumenestyksestä Something's Got A Hold On Me (R&B #4, Pop #37), jatkaen suvereenia ruovittelua mm. W/WS 1579/ Loma 5112) -64 A: (1) Tina Turner – Finger Poppin’ (2) Jimmy Thomas – Down In The Valley (3) Tina Turner – Good Times (4) Ike & Tina Turner – You Are My Sunshine (5) Vanetta Fields – Good Time Tonight (Having A Good Time) (6) Tina Turner – Twist And Shout B: (1) Tina Turner – Something’s Got A Hold On Me (2) Tina Turner & Vanetta Fields – I Know (You Don’t Want Me No More) (3) Tina Turner – High Heel Sneakers (Tight Pants) (4) Jessie Smith – My Man, He’s A Lovin’ Man (5) Tina Turner – I Can’t Stop Loving You (6) Tina Turner – To Tell The Truth Ike & Tina Revue – Li ve (Kent KST 514/KLP 5014) -64 A: (1) Ike & Tina Turner – Please, Please, Please (2) Jimmy Thomas – Feel So Good (3) Vanetta Fields – The Love Of My Man (4) Bobby John – Think B: (1) Stacy Johnson – Drown In My Own Tears (2) Robbie Montgomery – I Love The Way You Love (3) Vernon Guy – Your Precious Love (4) Ike & Tina Turner – All In My Mind (5) Ike & Tina Turner – I Can’t Believe What You Say The Ike & Tina Turner Show, Vol. Myös ostava kansa oli vakuuttunut ja levy hiipikin Billboardin sadan suosituimman kastiin, korkeimmillaan sijalle 96
2“ saattaa olla 60-luvun Revue-julkaisuista jälkikäteen editoimattomin, mutta kukapa senkään alkuperästä uskaltaisi silti päätään pantiksi pistää. Tämän jälkeen tuntuukin, kuin tähden paukut eivät enää aivan riittäisi LP:n kenties ennakkoon odotetuimmille revittelyille Twist & Shout ja Something’s Got A Hold On Me, jotka saavat osakseen toki intensiiviset mutta desibeleissä mitattuna suorastaan tylsän maltilliset tulkinnat. Albumin loppukliimaksista huolehtivat Ray Charlesin tapaan tunnelmoitu kantriballadi I Can’t Stop Loving You sekä hengästyttävällä draivilla paahdettu The Five Royales -bravuuri Tell The Truth. Metkat dixieland-arrit raikastavat vastaavasti jo kosketusetäisyydellä perinteisiä blueskujiakin marssivaa Early In The Morningia, juonnon. Epäilemättä LPraitoja on vähintään uudelleenjärjestelty sekä yhdistelty sieltä sun täältä, eikä liene mahdottomuus sekään, että osa materiaalista olisikin todellisuudessa peräisin julkaisemattomista studiosessioista. Niin tai näin, 1. Ike ei tahtonut päästää musiikilliselle visiolleen kiistatta arvokasta tyttökööriä tekemään itsenäistä sopimusta Biharien kanssa, joten hän purki pian oman Kent-diilinsä ja kiikutti naiset mukanaan uuteen määränpäähän Warner Brosille ja sen sisarmerkille Lomalle. Yömenoltaan kulmakunnan levottomimpiin mutta samalla kooltaan suurimpiin ja siten suosituimpiin tanssipaikkoihin luokiteltu klubi oli avannut ovensa 30-luvulla big bandien kulta-ajalla osaperustajana toimineen laulaja George Campbellin johdolla. Tuoreella Warner Bros.-sinkkulohkaisulla Finger Poppin’ “The Ike & Tina Turner Show – Live!“ -LP:n loogisesti käynnistävä Revue on hurjassa iskussa. Mistä ja miltä ajankohdalta kukin esitys sitten tarkasti ottaen oli peräisin, siitä tuskin ottaa edes itse piru tolkkua. Jonkinasteista äänenmurrosta tämän ja edellisen kiekon välillä on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan. Tina itse tarjoaa vuorollaan hieman hillitymmän luennan Sam Cooken Good Timesista, mutta irtautuu samantien raspeineen pakkopaidasta mielettömällä You Are My Sunshine -sovituksella, piiskaten myös Iken laulamaan esityksen keskelle muutaman valitun säkeen. Sen tarkoin kontrolloitu mutta silti vaikkapa James Brownin orkesterin tekemisiin verrattuna selvästi itsepäisemmältä kuulostanut soundi oli hioutunut satoja kertoja toistettujen keikkarutiinien sekä tietenkin Iken alati laskelmoineen musiikillisen ymmärryksen myötä käytännössä omaan lakipisteeseensä, josta se ei kai olisi voinut enää ilman radikaalimpia tyylimuutoksia korkeampaa tasoa saavuttakaaan. Kaksikon vanhoja omia isoja hittejä ei ymmärrettävästi mukana ole, sitä vastoin Tina mm. Värikkäät vaiheet ja omistajanmuutokset downgreidasivat vuosikymmenten saatossa Skylinerin imagoa strippija uhkapeliluolasta sikäläisten rikollisjengien vaikutuksen alaisuudessa mitä erinäisimpien, yhä vähemmän päivänvaloa kestäneiden aktiviteettien tyyssijaksi. Sonny Boy Williamson II:n, Bobby “Blue“ Blandin ja Howlin’ Wolfin tapaisia bluessankareita. Bändin tutun rapainen r&b-soundi on selvästi urbanisoitunut kohti hienostuneempaa soul-tyyliä, mikä ilmenee myös ajan henkeen ohjelmistoon valikoiduista Shake A Tail Featherin ja Ooh Poo Pah Doon tapaisista tanssibravuureista. Elävää musiikkia kukaan klubin pyörittäjistä ei silti tullut unohtaneeksi, ei siten myöskään vuodesta 1954 aina kuolemaansa 1966 saakka (vuonna 1969 lopulta kaupungin toimesta purettuja) tiloja hallinnoinut Jimmy Levens, joka antoi Iken ja Tinan kiertuekokoonpanolle mielihyvin – paikkansa nimeä vastaan – tilaisuuden live-äänitteiden tekoon. kuuluttaa johdattavansa kuulijat “kauas takaisin blues-puolelle“, esittäen kuitenkin sanojensa saatteeksi levyn vähiten bluesiksi miellettävän numeron, The Impressionsin tuoreen menestyssinkun You Must Believe Me. Molemmat tiedot lienevät varsin lähellä totuutta, ainakin ensiksi mainitusta on riittänyt myös juurimusiikkipiireissä joukko tarinoita jälkipolville toistettavaksi, kuuluihan sen 60-luvun alkupuolen vakioartisteihin myös tähän aikaan kaupungissa asustellut parikymppinen Delbert McClinton, joka on muistellut säestäneensä yhtyeineen juuri Skylinerissa mm. Ryhmä oli jättänyt sitä uskollisesti vuosia palvelleen Sue Recordsin, jonka seuraajan, Kent/Modernin ensimmäiset sinkkuhitit (I Can’t Believe What You Say, Kent 402, r&b/pop#95 ja Goodbye, So Long, Modern 1007, r&b #32) olivat jo olleet levymerkille ilon aiheita. Myöhemmin Englannissa uusia menestysmahdollisuuksia saanut Jimmy Thomas oli pitkään yksi Revuen luotettavimmista vokalistivieraista, eikä hänen kelpo Solomon Burke -versiointinsa ansaitse moitteita nytkään. Tähän tapahtumarikkaaseen saumaan osuivat myös Turnereiden historiallisesti merkittävät live-LP:t. Samaan settiin sisältyy myös toinen ajankohtainen Impressions-laina, The Ikettesin oivalla avustuksella esitetty Curtis Mayfield -teos Keep On Pushin’. 30 Blues News 2/2018 B: (1) My Man (2) You Don’t Love Me No More (3) It’s Gonna Work Out Fine (4) If I Only Had You (5) I Can’t Stop Loving You (6) Treat Me Right 60-luvun puoliväli oli tietynlaista etsikkoaikaa myös Ike & Tina Turnerille sekä heidän kovatasoiselle revuelleen monine naisja miesvokalisteineen. Ennen kaikkea Revuen lava-otteet poikkesivat Turnereiden siihenastisista studiotöistä, ei vähiten siksi, että se pääsi näin esittelemään ääniteteollisuudelle yhtäaikaisesti ei pelkästään omaa osaamistaan vaan myös kourallisen muita tappavan hyviä solistikykyjä, joilla muutoin tuskin olisi ollut käytännön rahkeita tuoda nimiään esiin valtakunnallisella, tässä tapauksessa jopa maailmanlaajuisella tasolla. Teksasin sylttytehtaille ja vuoteen 1964 johdettu toinen Loma-albumi “The Ike & Tina Turner Show, Vol. Yhtiötä vetäneillä Biharin veljeksillä oli kuitenkin suunnitelmia myös pariskunnan rinnalla kulkeneen The Ikettesin varalle. Kahteen osaan jaetut Warner/Loma -julkaisut syntyivät Robert “Bumbs“ Blackwellin tuotannossa Teksasissa ja äänityskohteiksi levykannet ilmoittavat kaksi klubia, The Skyliner Ballroomin Fort Worthissa sekä Lovall’s Ballroomin Dallasissa. Ennen äänitilaa käskyttäneiden puhaltimien sekä Iken kitaran rinnalla saa nyt instrumenttipuolella kuuluvuutta myös piano. Skyliner Ballroom sijoittui niin kutsutun “Thunder Roadin“, Fort Worthin pohjoislaidalla lukuisia muitakin ravintoloita, yökerhoja, viinakauppoja ja hotelleja elättäneen Jacksboro Highwayn tienpätkän varrelle. The Ikettes -jäsenistä Jessie Smith rietastelee hänkin mallikkaasti Bettye Lavetten My Manin kustannuksella ja Vanetta Fields puolestaan pääsee korostamaan hauskanpidon merkitystä tyttötrion omalla levytyskappaleella Having A Good Time. Warner/Loma -levyn takakanteen präntätyt lupaukset “The greatest, wildest show of all“ ja “soul and rock that do not stop“ eivät ainakaan kovin fataaleja valheita sisällä
60ja 70-lukujen vaihteessa Turnerit olivat jälleen kultasuonessa kiinni – mikä poiki lisää virallisia livealbumeita, ensin vuonna 1969 “Ike & Tina Turner And The The Ikettes In Person“ (Minit LP-40018/LP-24018) Basin Street Westistä, San Franciscosta, sitten “Live In Paris, Olympia 1971“ (Liberty LBS 83 468/9, Ranska) sekä “What You Hear Is What You Get – Live At Carnegie Hall“ (United Artists UAS 9953), molemmat vuodelta 1971, ja vielä hetki ennen lopun alkua vuonna 1973 “The World Of Ike & Tina Turner – Live!“ (United Artists UA-LA 064-2). Tiettävästi yhä rakennuksena pystyssä oleva, mutta tuoreiden uutisten mukaan jo purkuuhan alla oleva Imperial kelpasi Iken yhtyeen kantakeikkapaikaksi hamalle 70-luvulle saakka. Vain kolmella kappaleella mikrofonin ääreen ennättävä Tina puuskuttaa hieman turhankin malttamattomasti Maxine Brownin vuoden 1960 herkistelyn All In My Mind sekä oman tutun, Billboard-listoillekin nousseen Kent-sinkkuirrottelunsa I Can’t Believe What You Say. Aiemmin Jessie Smithin versioima Betty Lavette -rehvastelu My Man taittuu jouhevasti myös Tinalta itseltään, lähes 9 minuuttiin venyvä “hääsikermä“ naittaa yhteen Etta Jamesin Stop The Weddingin sekä James Brownin Please Please Pleasen, ja katkeran sävyistä parisuhdedraaman kaarta kampeaa juonellisesti eteenpäin myös herra Turnerin muutenkin levyillään ahkerasti erilaisina versioina kierrättämä Barbara Georgen I Know (You Don't Love Me No More). Jimmy Thomas kosiskelee kansaa Junior Parkerin vanhalla bluesboogiella ja Vanetta Fields tiivistää tunnelmaa Theola Kilgoren vuoden 1963 kantrigospel-vivahteisella r&b-slovarihitillä. Ehjältä vaikuttavaa kokonaisuutta eivät murra edes kansissa mainitut, kieltämättä hieman fiktiivisiltä kalskahtavat taltiointipaikat Club Imperial ja Harlem Club. Tinan ponnekas puhesaarna miesten petollisuudesta 5,5-minuuttisen esityksen keskivaiheilla tavallaan konkretisoituu heti levyn kääntökyljen avausraidalla. Tinan synnyinkaupungistaan kirjoittama pop-numero oli myös kiistaton todiste hänen pitkään vakan alla pidetyistä lauluntekotaidoistaan. Vastaavaa hittiä ei Ikekään enää urallaan pystynyt rustaamaan, vaikka monet sellaisen olisivat hänelle vielä mieluusti edes yhden viimeisen kerran suoneetkin.. Kent-yhtiön vuoden 1964 julkaisu “Ike & Tina Revue – Live“ onnistuu paljastamaan Turnerin konklaavista vielä muutaman lisäpiirteen, joskin erilaisella äänitystekniikallakin on taatusti ollut tähän oma vaikutuksensa. Levyn ainoana The Ikettes -osuutena kuullaan lähinnä Betty Everettin studioversiota mukaileva You’re No Good ja päätösvenyttelyt hoidetaan tällä kertaa 50-luvun puolivälin Ray Charles -klassikkoslovarin sävelin. Iken ja Tinan Sue-arsenaalista peräisin olevat You Shoulda Treated Me Right sekä uhmakas He’s Mine sen sijaan saattavat jopa olla sitä ehtaa itseään – ainakin kummankin esityksen päätteeksi on levylle saatu ikuistettua vakuutukseksi mukaan Tinan “Thank you!“ -huudahdukset. Sekä Mississippi-joen itäpuolella toiminut Harlem Club että alkujaan Imperial Hall -nimisenä tanssisali-keilahalli-ravintolakompleksina 20-luvun lopulla avattu Club Imperial Ballroom West Florissant Avenuen ja Goodfellow Boulevardin risteysalueella tosiaan olivat olemassa. Iken ja Tinan omaa vuoden 1964 Warner Bros. Sille paikalle kun on jostain kumman syystä päätynyt täysin eri äänimaailmasta ja käytännössä vuoden 1965 Loma-sinkulta tuleva studioäänite Somebody (Somewhere) Needs You, jonka kohtaamaa rikosta eivät loppuun vaisusti päällemiksatut kättenläpsytykset peitä millään lailla. Samalla se kieli rouva Turnerin voimistuneesta halusta nousta puolisonsa komennosta oman elämänsä sankariksi. -sinkkutuotantoa sen sijaan edustaa rehtinä keikkataltiointina vahva r&b-balladi It’s All Over. Edick (1928–2002). Kolmas Ikette Robbie Montgomery liidaa Ikettes-reipastelun I Love The Way You Love Me ja Ikelle ilmeisen tärkeä roolimalli The Five Royales antaa jälleen ajattelemisen aihetta Bobby Johnin esittämän Thinkin muodossa. Ennen kaikkea se oli dokumentti, joka tuli vaivihkaa paljastaneeksi rivien välistä yhtä sun toista pariskunnan musiikillisten ambitioiden erkaantumisesta toisistaan. Huippuvokalisti Stacy Johnson vuodattaa vaikuttavan karhealla äänellään kyyneliä kokonaisen 8 minuutin ajan tulkitessaan Ikettesin gospel-stemmojen avustuksella Ray Charlesin Drown In My Own Tearsia, ja viimeistään Vernon Guyn saadessa suunvuoron Jerry Butlerin ja The Impressionsin For Your Precious Love -hiturin kohdalla käy selväksi, ettei Turnerin völjyyn ollut keskinkertaisilla laulajilla asiaakaan. Iken ja Tinan maailma ei ollut vielä julkisuudessa kaatunut marraskuussa 1973, mutta juuri tuolloin Billboardin pop-listoilla sijalla #22 paistatellut Ike & Tina -sinkkuraita Nutbush City Limits antoi siitä jo vahvoja viestejä. vanha kunnon A Fool In Love saa kipakkaa piiskaa roiman vauhdinlisäyksen myötä, kun taas Tinan samaisen vuoden 1960 esikois-Sue-sinkun kääntöpuoli, niin ikään Iken kirjoittama The Way You Love Me puetaan keikkatilanteessa hitaaksi r&bpaatokseksi uudelleen ristyllä nimellä If I Only Had You. Heti alkajaisiksi Tina pohjustaa 7-minuuttista James Brown -raastoa tilittämällä yleisölle rakkaudesta, pettämisestä ja niiden tuottamista kivuista, toki tarkoin käsikirjoitetuin mutta kieltämättä tämän pariskunnan tapauksessa uskottavin sanankääntein – ja kirkuva yleisö myötäelää tilanteessa mukana. Mm. Harlemin kerrotaan tehneen tiivistä buukkausyhteistyötä erään St. Vuonna 1967 julkaistu seuraava Kent-live, omintakeisesti nimetty “Festival Of Live Performances“ jatkaa ainakin osittain muutaman vuoden takaisten St. Peacock Alleyn kanssa, kun taas Imperialin taustahahmona vaikutti vuodesta 1952 lähtien Chicagosta saapunut promoottori George S. Louis -tallenteiden parissa, keskittyen nyt vaihteeksi yksinomaan Tinan sooloilemiin esityksiin. Kotikenttäetu kuuluu myös äänitteeltä. Seurueen aiemmilla asuinkulmilla St. Blues News 2/2018 31 mukaan yleisötoiveena puolestaan irtoaa a-puolen päätteeksi äänijänteitä säälimätön balladi All I Could Do Was Cry Etta Jamesin vuoden 1960 hittisalkusta. Myöskään Tinan paikoin pitkähköiksi venyviä välispiikkejä ei ole nyt lähdetty lyhentelemään ja setin voi kaiken kaikkiaan mieltää siirtyneen levylle jotakuinkin alkuperäisessä esitysjärjestyksessään. Louisin tunnetuimman jazzklubin, Delmar Boulevardilla kaupungin länsilaidalla sijainneen The Glass Barin a.k.a. Louisissa, Missourissa arviolta vuoden 1963 paikkeilla, mahdollisesti suoraan yleisön seasta nauhoitettu materiaali on kaukana hifistelystä, mutta ainakin intiimiydessä se päihittää mennen tullen edellä esitellyt Warner/Loma -tuotannot. Ilmeisesti Kentin varastoissa ei kuitenkaan ollut riittävästi aiheyhteyteen sopivia julkaisemattomia keikkanauhoja, sillä LP:lle huolitut It’s Gonna Work Out Fine ja I Can’t Stop Loving You kuulostavat kaikkea muuta kuin aidoilta live-levytyksiltä
32 Blues News 2/2018
1€ www.lippu.fi) ja ovelta 30 € A-oikeudet, K-18 Sibeliuskatu 28, Hamina. DAVE LINDHOLM Ben Granfelt Band Egeniy Lamba Band Elina Virtanen & Boogie Woogie Blues Birds 19.5.2018 WANHA TYÖSKI Liput ennakkoon 26,50 € + toimitusmaksut (alk
Rock’n’rollin voittokulku alkoi vuonna ’54, kun Freed napattiin New Yorkiin isommalle WINS-asemalle. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Hancock oli valkoinen, jo vuonna 1916 syntynyt teksasilainen. WJW-aseman radio-ohjelmaa ”The Moondog House” 1951–54 Freedin vetämänä voidaan pitää koko rock’n’roll-radion keskeisimpänä pioneerityönä. Yksi hänen klassikkospiikkauksistaan on lausahdus vuonna ’55 Chuck Berryn Maybellineen: “You can call it rhythm’n’blues or rock’n’roll, but here’s one that is a hit under anyday!“ Los Angelesin ja koko Etelä-Kalifornian alueen 50-luvun suosituin R&B-radioääni mustien keskuudessa oli Hunter Hancock. Huomattava nimi rock’n’roll-ilmiön luomisvaiheesta oli myös George ”Hound Dog” Lorenz. Freedin ansioksi rock’n’rollin ”isänä” voidaan laskea sen sijaan seikan, että hän jos kuka myi ensimmäisenä käsitteen isolle yleisölle. KGFJ-aseman ”Huntin’ With Hunter” Alan Freed WJW-asemalta radioidussa konsertissa. ”Jumpin” George Oxford oli 50-luvun puolivälissä jo kokenut radioääni, takanaan liki parikymmentä vuotta alalla. San Franciscon mustille suunnatulta KSAN-asemalta hän pyöritti ohjelmaa kymmeniä tunteja viikossa. Tällä lailla hän erottui paremmin nuoremman polven makuun. Lorenz kommentoi jälkeenpäin uuden musiikin tuloa hyvin osuvasti: ”Aikuiset arvelivat rock’n’rollin kestävän korkeintaan kuukausia, koska he eivät ymmärtäneet mistä oli kyse.” Vaikka aikuisväestö karsastikin tätä nuorisolle suunnattua uutta musiikkia, lähestyivät sen keskeiset ja ensimmäiset radiovaikuttajat itse jo keski-ikää. Se oli tuore, erikoinen ja ehdottomasti myyvä kombinaatio. Radio-ohjelman juontaja ja soitettava musiikki olivat nyt samaa maata. PIONEERIT JA KUMMISEDÄT Aloitetaan vuodesta 1951 ja Clevelandista, jossa tuolloin vaikutti jo muutamalla keskilännen radioasemalla kannuksia hankkinut radioääni Alan Freed. 34 Blues News 2/2018 HESSU PIRHONEN R ock’n’roll-musiikin räjähdysmäinen esiintulo 50-luvun puolivälin jälkeen laittoi amerikkalaisten radioasemien musiikkitarjonnan uuteen kuosiin. Ohjelman historian vaiheista löytyy myös yleisesti ensimmäisenä pidetyn rock’n’roll-konsertin ”Moondog Coronation Ballin” järjestäminen ja radiointi 21.3.1952. Hunter Hancock viljeli ohjelmissaan painokasta itseironiaa ja mainosti häpeilemättä mm. ”Jumpin’” George isännöi parhaisiin lähetysaikoihin, spiikkasi vahvasti kaiutetulla valkoisen miehen äänellään ja nosti tulevat hitit nopeasti esiin. Rock’n’roll-radion evoluutio oli kuitenkin alkanut jo vuosikymmenen alussa. Tähän konseptiin hän löysi sopivinta soittomateriaalia nimenomaan mustasta vetävästä rhythm’n’bluesista. Amerikan itäisen puolen rock’n’roll-äänien rinnalla tilanne oli vastaava myös länsirannikolla. 50-luvun alussa jo yli kolmekymppinen ja pitkän linjan radioääni haistoi nopeasti ajan virtaukset, osaten kaivaa esiin sen ”uuden” kaivatun soundin. Kolmissakymmenissä ollut Freed viljeli juonnoissaan myös napakoita, svengaavia lausahduksia pudottaen kielenkäytön arkiseen, jopa katutason slangi-ilmaisuun. Hound Dog Lorenz vaikutti hetken aikaa Alan Freedin kanssa jopa samassa Clevelandin kaupungissa, mutta tuli tunnetummaksi vuodesta ’55 lähtien Buffalossa WKBW-asemalla. Alan Freediä on pidetty rock and roll -termin keksijänä, mutta väitettä voi huoletta kutsua ylimitoitetuksi, olihan kyseessä kuitenkin mustien käyttämä sanayhdistelmä jo aiemmilta vuosikymmeniltä. Eri asemilla varsin vauhdikkaasti esiintynyt todellinen radiopersoona oli ensimmäisiä ilmaisussaan jopa hulluuteen asti yltäneitä radionimiä. Freedillä oli kyky haistaa ja aistia nopeasti nuorisolle kelpaavat teemat tarttuvine sävelineen ja iskulausein tehostettuine sanoituksineen
Sota-ajan lapset olivat kuitenkin varttuneet teineiksi ja heillä oli nyt oma uusi musiikkinsa ja uusi ykkössuosikkinsa. Louis, missä KWK-asemalla toimitettiin näkyvästi ja kuuluvasti ei toivotun musiikkilajin kitkemistalkoot. Vuoden ’56 kuumin nimi oli Elvis Presley, jolta piisasi hittejä tilastoihin ja radioon. Elviksen That’s Allright Mama sai maailman ensiradiosoittonsa Phillipsin Red, Hot And Blue -ohjelmassa 7.7.1954, heti levytyksen jälkeisenä päivänä. Samassa yhteydessä voidaan sanoa, että tässä kohtaa viimeistään alkoi rock’n’rollin vesittäminen. Haley nappasi kappaleen ohjelmistoonsa ja levytti sen huhtikuussa ’52, minkä jälkeen mikään ei ollut entisellään. Toinen painava kiintopiste löytyy Memphisistä, jossa vaikutti WHBQ-asemalla Dewey Phillips. Armeijan radiosta kaupalliselle puolelle siirtynyt Seymour ei ollut millään muotoa räiskyvä radiopersoona, mutta osasi vastata oikealla musiikilla ajan ja erityisesti nuorison vaatimuksiin. Tie kohti huippua alkoi tästä kohtaa. Kiihkouskovaiset, psykiatrit ja äkäiset vanhemmat syyttivät nuorisomusiikin vaikuttaneen kasvaneeseen teinirikollisuuteen ja osa piti rock’n’rollia jopa kommunistisena salaliittona murtamassa kansakunnan henkistä kasvua. Ensimmäinen valkoinen rock’n’rollkuningas Bill Haley työskenteli radio-DJ:nä 50-luvun alkupuolella Chesterissä, Pennsylvaniassa WPWA-asemalla. VALTAVIRRAN POP-ÄÄNET Vuonna ’56 rock’n’roll levisi Amerikan radioon toden teolla. Sekä Billboardettä Hit Parader -lehdet valitsivat hänet aikanaan vuoden Disc Jockeyksi. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan nostaa esiin vuosi ’58 ja St. Jo 40-luvulla aloittanut kotikaupunkinsa Philadelphian oma ääni mukautui täysin nuorison ja rock’n’rollin sielunmaisemaan. Ennen rock’n’roll-ilmiön todellista pamausta 50-luvun puolivälissä on nostettava esiin pari radioon liittyvää taitekohtaa, jotka myöhemmin osoittautuivat aikansa merkittävimmiksi paaluiksi. Jopa samoilla kuuluvuusalueilla operoinut WFILaseman Dick Clark jäi selvästi radion puolella Niagaran varjoon. Tämä oli kelpuuttava tekijä suhteessa vanhempien asenteisiin. Vuonna ’57 rock’n’roll oli jo itsestäänselvyyttä, joka näkyi ja kuului hittikappaleiden suoranaisena ylivoimana. Radioasemalla koottiin levystön rock’n’rollit yhteen kasaan ja levyt pantiin julkisesti pirstaleiksi. Rock’n’rollin asema radiossa oli edelleen kaksijakoista. Radiossa rajumman puolen esitykset kuuluivat sellaisenaan, mutta televisiossa esiintyjiä pyrittiin tarjoilemaan salonkikelpoisina ja puhtoisina. Blues News 2/2018 35 -ohjelmaansa sloganilla ”Featuring some of the greatest and most popular Negro singers, musicians and entertainers in the world!” 50-luvun puolivälissä Hunter Hancock oli merkittävä mustan musiikin promoottori. Joe Niagara oli iso radiovaikuttaja aluellaan saavuttaen korkeimmat kuulijaluvut kymmenen vuoden ajan. Puhelinlinjat Memphisissä menivät välittömästi tukkoon ja ennenkokematon vyöry lähti liikkeelle. Kyseinen tempaus oli osana yleistä ”Record Breaking Week” -kampanjaa, jossa iskulauseena oli ”No more rock’n’roll in this station”. Koko vuoden Billboard Top 40 -kappaleiden listaan mahtui enää muutamia aikuisväestön suosikkeja, muutoin mentiin nuorisomusiikin tahdeissa. Jack Carney oli myös taajuutensa agitaattori, keplotellen nuorisoa lukitsemaan kodeissa vanhojen radiovastaanottimien nappulat Hunter Hancock Dewey Phillips ja ”Red, Hot And Blue“ Robin Seymour. Se missä Dick Clark onnistui, oli että hän toi luotettavan näköiset kasvonsa kotien kuvaruutuihin. Vaakakupin toisella puolen, samaan aikaan samassa kaupungissa riitti rokkia WIL-asemalta, jonka nuorisosuosikki oli nimeltään Jack Carney. Samana vuonna ’57 Dick Clark myi idean kansallisesta American Bandstandista ABC TV-kanavalle ja ohjelmasta muodostui käsite ja rock’n’rollin näyteikkuna. Kyseisen aseman Judge Rhythm Court -nimisen R&B-ohjelman tunnarina soi sattumalta Jimmy Prestonin alkuperäisversio kappaleesta Rock The Joint. Kun suositttu WIBG-aseman DJ Joe Niagara kuulutti Larry Williamsin Bony Moronien alle: ”Now matter what they say, rock’n’roll is here to stay”, osui hän naulan kantaan vuonna ’57. Detroitissa WKMH-asemalla vaikuttanut Robin Seymour perusti suositun ”Bobbin’ With Robin” -iltapäiväohjelmansa levyjen myyntitilastoihin, mutta myös kuulijoiden toiveisiin. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Mercury-yhtiön tunnustus, kun The Plattersin Only You’sta luovutettiin oma kultalevy myös Hancockille vuonna ’55. Tämä oli totta kai oiva väylä nuorisomusiikin kunniakulkuun, joka nosti Seymourin blokin yhdeksi aikansa ja alueensa suosituimmaksi radio-ohjelmaksi. Pitkän linjan radiokiertolainen nousi suosionsa huipulle 50-luvun lopulla Chuck Berryn kotikaupungissa ja piti kuulijansa ajan hermolla Berryn vaiheista, jotka saattoivat koskea vaikkapa tämän juuri liikenteessä nähtyä tuliterää uutta punaista Cadillacia. Rock Around The Clockista alkanut, mutta vain nopeasti ohimeneväksi ilmiöksi julistettu villitys porskutti voittokulkuaan jo toista kalenterivuotta
Elinvomainen amerikanitalialainen Biondi käytti itsestään nimityksiä kuten ”Supersonic spaghetti slurper” tai ”The Wild i-tralian” liittäen ohjelmiinsa mitä mielettömämpiä tempauksia. Näiden toimintaa levyjen pyörittäjinä syynättiin seikkaperäisti tutkimalla rahaja verovirtoja. Ketkä olivat ne avainhenkilöt, jotka olivat olleet muuttamassa koko kustannusoikeusbisneksen tasapainoa. Elviksen armeijasta pääsyn vuotena ’60 Dick Biondi osasi vetää oikeasta narusta. Nuorison villitsijäksi hänet oli siis helppo osoittaa ja tästä johdannaisena koko Payola-skandaalin taakse voi asettaa myös poliittiset vaikuttimet. Elvis seurasi Saksasta armeijasta käsin, kuinka esim. Dick Clark oli hänkin Kongressin kuultavana, mutta osasi pelata pallonsa paremmin. Tällaisiin kuului mm. Yleisesti tiedettiin, että Amerikassa Jukeboxien pitäjille ja radio-DJ:lle oli tiskin alta laitettu taloudellista tukea jo 40-luvulta lähtien. suostunut soittamaan isojen yhtiöiden tarjoamia cover-versioita, jos riippumattoman yhtiön alkuperäinen oli hänen mielestään parempi. Ajan sävelillä kulkevat blokit myytiin nimenomaan isäntiensä nimillä kulkevien otsikoiden voimin, joissa korostui sana Show. Rämäpäinen Biondi veti ohjelmiaan myös riskirajoilla ja onnistui spiikkaamaan itsensä monta kertaa kassan kautta ulos. Kun toinen keskeinen musiikin oikeuksia valvova taho ASCAP edusti selkeästi vanhemman tekijäpuolen sektoria, oli sen rinnalla modernimpi BMI, jonka katraasta löytyi uutta nousevaa tekijäkuntaa, joilla oli vahva asema R&B:ssä ja R’n’R:ssa. Hyvä vastaus: radio-DJ:t nokkamiehenään Alan Freed. Buffalossa WKBW-asemalla 50-luvulla aloittanut Dick Biondi oli malliesimerkki hieman uudentyyppisestä, energisestä ja äänekkäästä, jopa rääväsuisesta radion rock’n’roll-DJ:stä. Mistä tässä skandaalissa lopulta oli kyse. 36 Blues News 2/2018 pelkästään WIL-aseman kohdalle. Artistipuolella koettiin valtavia menetyksiä osan menehtyessä onnettomuuksissa, toisten ajautuessa siviilipuolen elämänmuutoksiin tai hankaluuksiin. Tietyt levyvalinnat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan voideltiin termillä Payola. Clark oli luopunut ristikkäisistä ja etua tuovista bisneksistään selviten ilman tuomiota. Payola-tutkimusten, sakkojen sekä ehdollisen tuomion seurauksena Alan Freedin ura tyrehtyi 60-luvun alkuun ja hänestä tuli ei-toivottu mediapersoona. Radioshowt pitivät sisällään vahvaa intensiteettiä ja tempoa koko ympäröivän radiofonian keskellä. Tällainen käytös takuulla ärsytti monia tahoja. OUTOJA PARTOJA JA SHOW-MIEHIÄ 60-luvun puolelle siirryttäessä keskeisten radioasemien suosituimmat äänet edustivat entistä enemmän vahvoja, erottuvia radiopersoonia. Kitkemällä karsastettua nuorisovillitystä keskeisine äänitorvineen saavutettiin aikuisten puolelta tietynlainen noste omalle jalustalle. Ensimmäistä kertaa vuosikymmenen puolivälin jälkeen vuoden ykköshitti ei ollut rock’n’rollia, vaan Bobby Darinin Mack The Knife, viihteellisen svengaava, alun perin näyttämölle sävelletty iskelmä. Nopeasti unohdettuna vaikuttajana hän kuoli vain 43-vuotiaana vuonna 1965. Tämä aiheutti närää, jossa Payolasyytökset otettiin esille. Molempien siirtojen takana olivat potkut, jotka liittyivät överiksi menneisiin räväköihin juontoihin. Billboardin ’59 tilastoissa vilisi toinen toistaan puhtoisempia tulokkaita. Rock’n’rollista, ohimeneväksi julistetetusta ilmiöstä olikin tullut pysyvä menestyskäsite, jolla BMI repeäisi selvän kaulan konservatiivisempaan kanssakilpailijaansa. Nyt 50-luvun loppua kohden huomio oli kiinnittynyt koko musiikkipaletin uuteen koostumukseen, jonka keskiössä suurta roolia näytteli käsite nimeltä rock’n’roll. Tämä puoli oli osaltaan vaikuttamassa myös koko alaa ravistelleeseen skandaaliin, joka odotti jo oven takana. Memphisistä Gracelandin ympäristöstä itsekerättyjen puunlehtien jakaminen kuuntelijapalkintoina. Menestyskulkunsa varrella Freed oli tunnettu kovapäisestä luonteestaan, eikä esim. Tunnetumman pään radiovaikuttajista myös Hunter Hancock narahti Payola-skandaalin pyörteissä ja sai ehdollisen tuomion vuonna ’62. Juonnot, jinglet, mainokset ja soitetut levyt edustivat samaa maata, joissa isännät olivat koko ajan ohjelman päällä. dialogia, jossa alkutai loppufraaseihin lisättiin nerokkaita, yleensä kepeitä tokaisuja ajan hengessä. Alan Freed tuli tunnetuksi Suomessa filmien kautta. Rock’n’rollradio oli muuttunut yhä eläväisemmäksi. Lisäksi Freed oli ehtinyt hankkia huonoa mainetta Bostonissa vuonna ’58, kun hän sai konserttijuonnostaan tuomion mellakkaan yllyttämisestä. Vuoden ’59 puolella aloitettiin kongressitasoiset tutkimukset, joissa kaivettiin esiin monisatapäinen DJ-joukko ympäri maata. Radiota kuohuttaneet Payola-tutkimukset aloitettiin myös samana vuonna ’59. Jo vuonna ’60 hän siirtyi Chicagoon WLS-asemalle ja ’63 Kaliforniaan, jossa asemana toimi KRLA. PAYOLAN PYÖRTEISSÄ Rock’n’rollin kultaisen vuosikymmenen viime vaiheesta tuli luku, jossa uitiin synkissä vesissä. Freed oli varmasti rock’n’roll-ilmiön suurin yksittäinen säätäjä ja 50-luvun loppuun mennessä hän oli esiintynyt jo viidessä isossa aiheeseen keskittyneessä filmissä vaikuttaen radion ohella myös TV:ssä. Tarkoilla ajoituksilla ja kappaleiden aloituksilla show-miehet kävivät aikansa kärkikappaleiden kanssa esim. Tapahtumien seurauksena yksittäisen radio-DJ:n määräysvalta soitettavaan musiikkiin väheni ratkaisevasti ja vastuu siirtyi voimallisemmin asemien musiikkipäälliköille. Rock’n’rollradion keskeisillä äänillä olikin siis vahva sana nuorison liikkeissä ja mieltymyksissä. Alan Freed oli kuultavana heti vuoden ’60 alussa ollen oiva maalitaulu koko Payola-tapauksen keskushenkilöksi
”Woo-Woo” Ginsburgilla oli myös taito verkostoitua kuuluvuusalueensa sisällä. Yhteistyötä tehtiin lisäksi Bostonin ykkösrockarin Freddie Cannonin kanssa tämän mm. Myös ”Woo-Woo” Ginsburg oli kongressin kuultavana Payola-skandaaliin liittyen, mutta syytteitä häntä vastaan ei nostettu. Yksi KLIF:n merkittävimpiä ääniä 50-luvulta lähtien oli Russ ”Weird Beard” Knight. WMEX Bostonin suosituin ääni oli Arnie ”Woo-Woo” Ginsburg. Ginsburgin ohjelma itärannikolla oli niin suosittu 60-luvun alussa, että kun hän keksi ottaa palkkansa prosenttiosuuksina blokkiinsa myydyistä mainostuloista, tuli hänestä yksi parhaiten tienaavista amerikkalaisista radioDJ:stä. Koko paketin ”Woo-Woo” Ginsburg narutti nippuun tilanteisiin sopivilla sutkautuksillaan, jotka naurattavat edelleen vuosikymmenten jälkeen. Suositun Night Train Shownsa radiofonia piti sisällään itsetuotettua äänimaailmaa, jossa soivat lehmänkellot, kumiankat, pumpputorvi sekä tietysti junan pilli. tekaistessa Ginsburgille radioon oman teeKLIF Dallas -aseman vaikutus ulottui vuosina 1961–62 Radio Nordin kautta Suomeen asti Russ “Weird Beard“ Knight Houstonissa 1965 – Beatlemaniaa rasvat päässä! Robert Weston S mith ennen Wolfman Jack -aikaa Arnie ”Woo-Woo” Ginsburg Dick Biondi. Siirryttyään vuonna ’63 Meksikon Ciudad Acunaan, lähti ura nousukiitoon. Outo partasuu edusti Louisianassa Smith alkoi kehitellä Susimies-hahmoaan, jolle löytyi ottaja rajan takaa. Aluksi hän yritti WYOU-asemalla Virginiassa nimillä ”Daddy Jules” ja ”Roger Gordon”. Perässä seuraajat matkustivat Dallasiin, varasivat hotellihuoneita ja tallensivat kelanauhureilla KLIF:n lähetyksiä poimien hyödynnettäviä malleja omien radioasemiensa tarpeisiin. Blues News 2/2018 37 Tuulinen oli myös Wolfman Jackin (Robert Weston Smith) ura sen alkutaipaleella. KLIF-asema Dallasista oli yksi Amerikan johtavia 50–60-luvuilla ja tätä Gordon McLendonin omistamaa asemaa matkittiin ympäri maata. 60-luvun loppuun mennessä Wolfman Jackista oli Tijuanasta lähetettävän XERB-aseman kautta tullut myös elokuvaohjaaja George Lucasin suosikki. Kohta näiden perään siirryttiin Louisianaan KCIJ-asemalle ohjelmalla ”Big Smith with the Records”, mutta mitään isompaa ei vielä seurannut. Opiskeltuaan radioalaa Washingtonissa 50-luvun lopulla, Smith etsi kovasti toimivinta radiohahmoaan. malaulun. KLIF Dallas soundasi paremmin kuin ehkä yksikään muu aikansa asema. Olennaista osaa piti yllä myös aseman yleissoundia vahvasti tukenut Dallasissa toiminut jingleja mainosvalmistamo PAMS (Production, Advertising and Merchandising Service). Suosituimpien record-hoppien ja isompien konserttien isäntänä hän oli itsestäänselvyys. Wolfman Jackin hahmo kuului XERF-aseman valtavan kantavuuden voimin laajasti Amerikan puolelle ja tarttuvalla karhealla äänellään hän löi läpi kymmenissä osavaltioissa. Vuonna ’58 asemalla aloittanut Ginsburg vei luovan hulluuden radiotyössään uusille äärirajoille. KLIF:in valtteina olivat nopeus, persoonalliset juontajat sekä erilaiset ulkomarkkinoinnilliset tempaukset. Pestaus Lucasin menestysfilmiin American Graffiti teki Wolfmanista sitten 70-luvulla maailmanluokan tähden
Tässä kohtaa tuon ja parin perässä julkaistun Vee Jay -merkin singlen seurauksena ei vielä kuitenkaan tapahtunut isompaa räjähdystä. Näiden joukossa tulivat tunnetuksi mm. Tämän havainnon jälkeen Kotschack osoitti hyvä vainua ja korvaa. folk, surf ja bossa nova. Dick Biondi oli soittanut liverpoolilaisnelikon ensimmäistä US-julkaisua Please Please Me radiossa jo helmikuussa ’63, jolloin hän vaikutti chicagolaisella WLS-asemalla. Spiikkausten tempo ja energiataso liikkuivat yläasteikoilla ja siinä sivussa lähetyksiä kompattiin äänitehosteilla, joissa studiokalusteitakin kolistellen luotiin oma heti tunnistettava radiofoniansa. 38 Blues News 2/2018 niin ikään täysillä heittäytyvää, äärimmäisyyksiin asti menevää radiohulluutta, jota kyyditettiin silloisella huipputekniikalla ja PAMS:n jinglepajalta tuotetulla äänimaailmalla. Näihin kuuluivat mm. Top 40 -asemat alkoivat ilmoitella aikojansa ja säätiloja termeillä ”Beatles minutes, hours and degrees”. Uusia trendejä sinkosi esiin oman maan kamaralta, mutta myös pitkin maailmaa. Fab Fourista tuli seuraavan vuoden ykkönen Amerikoissa jokaisella mittarilla mitattuna, myös radiossa. Suositut radioäänet löytyivät entiseen tapaan persoonallisuuksista, joiden kärkijoukosta nostetaan esiin pari hengästyttävän energistä verbaaliakrobaattia: B. Nopeiden muutosten kulussa tilanteen tasalla Johnny Holliday (vas.) ja Roger “King of the Road“ Miller Murray ”The K” Kaufman ja The Ronettes B. Vuosi ’64 toi Amerikan pop-radioon hyökyaallon Atlantin yli. Holliday oli vauhdikas myös käänteissään vaihtaen usein radioasemapaikkojaan 60-luvulla. Toinen aikakautensa ja jopa B. Gordon McLendon rahoitti Radio Nordia ja nimenomaan 50-luvun lopun KLIFasemalta Jack Kotschack otti toimintamuotoja kanavan päivittäisiin lähetyksiin. The Marcelsien Blue Moon ja Clarence ”Frogman” Henryn But I Do vain parina esimerkkinään. KLIF Dallasin vaikutus ulottui vuosina ’61–’62 siis myös Suomeen, kun Radio Nord kantautui hyvin Lounais-Suomesta asti rannikkoa pitkin noin puolelle miljoonalle kuulijalle. Radio Nordin viikottainen ”Topp 20” -lista toi suomalaisten korviin aikansa huippulevyt valtamerenkin takaa nopeammin kuin kansallinen kanava. Asemalla vuonna ’59 aloittaneen entisen urheiluselostajan verbaalinen virtuositeetti toi kylkiäisinään miehelle kutsumanimen ” the Master Mouth” sekä ilmaisun ”a Tour de Force de Tongue” Johnny Hollidayn vetämissä myöhäisiltapäivän neljän tunnin blokeissa ei ollut hiljaista hetkeä ja hän oli ykkösääni kuuluvuusalueellaan Clevelandissa. ”Weird Beard” vei kuulijoitaan kuvitteellisiin tilanteisiin, jonka kaltaisia aiemmin radioon oli tuonut toinen vieläkin kuuluisampi partasuu Orson Welles. Suosittu juontaja löysi tiensä myös TV:n puolelle, jossa veti Roger Miller Showta. Myös Motown alkoi nostaa kovasti päätään. Reed laittoi jälleen rajoja uuteen kuosiin. Länsimainen kulttuuri ja mainokset yltivät näin myös itäblokin piiriin. Radio Nordin lähetysten kuuluvuusalue riitti aikanaan viistämään osaksi yli Itämeren rantaviivan. Vanhalta mantereelta oli saapunut Beatlemania. Mitchell Reedin iltaohjelmat 60-luvun puolivälin New Yorkissa olivat alueen suosituimmat ja takuulla äänekkäimmät. Tyylinsä kiteytyessä tästä entisestä poliittisesta tutkijasta sekä jazz-ohjelman vetäjästä muodostui länsirannikolla käsite, joka toi mukanaan lisänimen ”The Fastest Tongue in the West”. Mitchell Reed studiossa 60-luvun puolivälin jälkeen. Kun WHK-asemaa mainostettiin aikoinaan termillä Color Radio niin voidaan sanoa, että tähtijuontajansa ansiosta ei ainakaan yhtään liioittelematta. Hän pestasi seuraavaksi ruotsalaiset studiomuusikot toteuttamaan samat jinglet ja näin saatiin toivottu lopputulos. Suosittu Russ ”Weird Beard” Knight siirtyi vuonna ’64 Houstoniin KILT-asemalle. Brittiläisten bändien maihinnousuun oli vielä hetki aikaa ja tässä vaiheessa radion pop-musiikkiin uivat vahvasti mm. MOOTTORITURPIA JA UUSIA TUULIA Populaarimusiikin tarjonta amerikkalaisessa radiossa muuttui vuonna ’63 entistä monimuotoisemmaksi. Asema oli amerikkalaisomisteinen, mutta kuulosti ruotsalaiselta. Ricky Nelsonin Travelin’Man ja Dionin The Wanderer hurmasivat varmuudella Baltiankin maissa. Kutsumanimellä BMR tunnettu varsinainen sanalinko liikkui edestakaisin rannikolta rannikolle ja tuli tutuksi niin WMCA-asemalla New Yorkissa kuin KFWB:llä Los Angelesissa. Mitchell Reed oli 60-luvulla yksi amerikan suosituimmista radiopersoonista. Lopulta hän palasi takaisin urheilulähetyksien pariin. Kotschack myös tilasi jinglet alkujaan Dallasista PAMS:ilta, mutta totesi ne Pohjolan äänimaisemaan liian amerikkalaisiksi. Mitchell Reediäkin vauhdikkaampi radio-DJ oli Clevelandin WHK-aseman moottoriturpa Johnny Holliday. Vasta loppuvuodesta ’63 Capitol laittaessa ulos singlen I Want To Hold Your Hand, kaikki muuttui. KLIF-asemasta saadaan tähän juttuumme myös pienen mutkan kautta konkreettinen ja aito Suomi-yhteys: Kun suomalaissyntyinen Jack Kotschack vuosina 1961–62 veti Ruotsin edustalta merirosvoasemaa Radio Nord, oli sen taustamalli ja rahoittaja peräisin suuresta Texasista. B. musiikin määrä ja soittotiheys, mutta myös kansallisista Ruotsin ja Suomen jäyhistä radiolähetyksistä uutuutena erottuvat asematunnarit, jinglet sekä mainokset. Aseman Topp 20 -listoilta poimien esim
Kustannusja julkaisuteknisistä syistä läpileikkauksesta puuttuu isoimpien artistien mm. Vuonna ’65 kuollut Alan Freed oli enää muisto edellisen vuosikymmenen samantyyppisestä hysteriasta, jolloin rock’n’rollin tuloa kauhisteltiin ja ilmiölle povattiin nopeaa lähtöä. Edellä mainittuja kuuntelemalla voi päästä mukaan tunnelmaan, jolloin ohjelmien vetäjät hengittivät yhteisessä pulssissa aikansa ykkösmusiikin kanssa. pysytelleet radioasemat ympäri mannerta napsivat uudesta ilmiöstä kaiken irti. Kyseinen setti tarjoaa laajan katsauksen rock’n’roll-radion kehityksestä 50-luvun puolivälistä vuoteen ’67. Parhaiten The Beatles -hysterian kanssa radion puolella viihtyi ja menestyi Murray ”The K” Kaufman. Oliko aikuisväestön taholla sitten tapahtunut kymmenessä vuodessa asenteiden muutosta nyt Beatles-ilmiön astuessa kuvaan. Britteinsaarilta saapunut invaasio nostatti jälleen nuorisomusiikin uuteen lentoon, jonka veroista ei oltu koettu kymmeneen vuoteen. Hunter Hancockilta on olemassa Jonas Bernholmin Route 66 -merkin LP-julkaisuna vuoden 1951 show “Hunter Hancock Presents Blues & Rhythm Midnight Matinee“ (KIX1200), jota voi myös suositella. Levyjä on ollut saatavilla esim. Pitkän linjan radioammattilainen Ron Jacobs hankki oikeuksia eri radioasemien lähettämiin ohjelmapätkiin musiikkeineen, spiikkauksineen, mainoksineen ja julkaisi 13-osaisen sarjan. Alan Freediltä on julkaistu autenttisia aikanaan radioituja “Rock’n’Roll Dance Party“ -livetallenteita. CRUISIN’ 1955–1967 ETC. Kun samainen asema antoi kohta tämän jälkeen potkut Alan Freedille, tuli Kaufmanista pikku hiljaa kanavan suosituin ääni. ONNEA GO GETTERS! The Best Rockabilly Group 2018 Ameropolitan Music Awards winner, Memphis, TN, USA CD ja LP Tilaa tai poikkea puodissa! Love & Hate LP+CD paketti 25 € Love & Hate CD 15 € Vinyylistä rajoitettu painos vain 500 kpl! Goofin mainos Bluesnews_puoli sivua pysty.indd 1 3.4.2018 8:15:33. Elviksen ja Beatlesin kappaleosuudet, mutta Rock’n’roll-radion seurantana “Cruisin’“ on merkittävä ja ainutlaatuinen. Goofin’ Recordsin laadukkaasta käytettyjen vinyylien laarista. Amerikkalaisen Rock’n’roll-radion valikoituja malliesimerkkejä löytyy parhaiten 1970-luvun alussa Increase-merkillä julkaistussa LP-sarjassa “Cruisin’“. Nimityksen arvoa nostaa se, että tämä tuli nimenomaan nelikon antamana. As far as I can see, I give them a year.” Siinäpä sitä. Sarjaa voi suositella nimenomaan vinyylinä, sillä myöhemmin cd:lle puristetussa versiossa on jouduttu suorastaan kehnosti leikkaamaan ja typistämään vanhoja kokonaisuuksia, nämäkin tietysti oikeudellisista perusteista. Elämän raadollisuutta kuvaavana tekijänä taas voidaan vetää esiin seikka, että samaan aikaan kun Kaufman porskutti WINStaajuudella Beatles-mainingeissa, oli aseman edellisen vuosikymmen ykköstykki jo täysin unohdettu, kohta maallisesta maisemasta poistuva nimi. Murray ”The K” otti radion puolelta Beatlesit ensimmäisenä vastaan helmikuussa ’64, jonka myötä hänestä muodostui välittömästi Fab Fourin tärkein äänitorvi Amerikassa. Murray ”The K” aloitti newyorkilaisella WINS-asemalla vuonna ’58. Bändin ympärillä vietetty aika toi Kaufmannille myös lisätittelin ”The Fifth Beatle”. WINS-merkillä ilmestynyttä 5-osaista sarjaa on liikkunut 70-luvun lopulta lähtien ja niissä on oma ajan patinoima henkensä sinänsä kehnosta äänentoistosta huolimatta. Kun Beatlesit esiintyivät ensimmäisen kerran Ed Sullivan Showssa 9.2.1964, tokaisi ohjelman musiikkijohdon Roy Bloch: ”The only thing different is the hair
Elämän yleinen merkityksettömyys ja valintojen täysi vapaus ahdistavat ihmistä. Kaikki filosofit eivät olekaan nukkavieruja kirjasto-olmeja! Istun itsekin salissa, koska olen kuullut kavereilta juttuja tämän legendaarisen filosofin luennointityylistä. Kirjailija-filosofi ja Kallion kundi Torsti Lehtisen kirja ”Eksistentialismi – vapauden filosofia” (2002) kuvaa uudemman filosofian kenttää seuraavasti: ”Viime vuosisadan lopulla, marxilaisen materialismin menetettyä asemansa varteenotettavana filosofisena vaihtoehtona, länsimaisten ajattelijoiden sieluista jäi kamppailemaan ennen kaikkea kaksi filosofista suuntausta: loogis-empiristinen analyyttinen filosofia ja fenomenologiasta juurensa juontava hermeneuttis-eksistentiaalinen filosofia”. Samalla näyttää löytyvän lisäperusteita myös sille, miksi blues on niin elinvoimaista musiikkia. Niistä ei tule vaieta, vaikka niiden määrittely on hankalaa. Tosin elämä ilman loogis-empiristiseen ajatteluun perustuvia tieteen ja tekniikan saavutuksia olisi todennäköisesti kivikautisen karua. Analyyttinen filosofia on Lehtisen mukaan johtavassa asemassa englantilais-amerikkalaisessa kulttuuripiirissä ja Pohjoismaissa. Eksistentialismi ei ole systemaattinen oppijärjestelmä, vaan esimerkiksi ranskalaiset eksistentialistit olivat individualisteja, jotka kiistelivät näkemyksistään kiihkeästi Pariisin kahviloissa ja älykkölehtiensä palstoilla. MIKÄ IHMEEN EKSISTENTIALISMI. Elämä on pohjimmiltaan mieltä vailla (absurdia) ja päättyy kuolemaan. Numminen kirjoittaa levyesitteessä, että orkesteri koettaa julkaisulla seurata parhaansa mukaan laulusolistia, mutta ”sovinnaisesta tarkkuudesta luopuminen koituu kuulijan suureksi nautinnoksi”. Saksalaisten fenomenologien Edmund Husserlin (1858–1938) ja tämän oppilaan Martin Heideggerin (1889–1976) sekä vastakohtien ”taistelun” kautta tapahtuvaa kehitystä korostaneen ”dialektikko” Georg Hegelin (1770–1831) ajatukset tekivät vaikutuksen ranskalaiseen Jean-Paul Sartreen (1905–1980), jota pidetään eksistentialismiksi Ihminen on maailmankaikkeudessa merkityksetön. Manner-Euroopassa monet filosofit katsoivat, että filosofian tehtävänä ei ole analyyttinen tieteellisten käsitteiden hionta, vaan että vastauksia tulee hakea ensisijaisesti ihmisen olemassaolon peruskysymyksiin. Numminen on jopa levyttänyt: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen”, eli suomeksi: ”Mistä ei voi puhua, siitä tulee vaieta”. Yksilö ei ole ihmisyhteisössä merkityksetön, mutta elämän tarkoitus täytyy itse valita. Analyyttiset filosofit eivät pidä mielekkäänä edes keskustella asioista, joita ei voi selkeästi ja loogisesti määritellä, ja pitävät tärkeänä, että väitteet pitää voida testata empiirisesti (kokeellisesti tai kokemusperäisesti) ainakin periaatteessa. 40 Blues News 2/2018 TIMO KAUPPINEN E räät oppineen tuntuiset kirjat ja artikkelit väittävät, että blues on pohjimmiltaan eksistentialistista musiikkia ja henkistä kapinaa sortoa vastaan. Pohdinnan kohteiksi nousivat tässä yhteydessä kapinateeman lisäksi myös mm. Albert Kivinen kertoo vitsin ja täysi luentosalillinen filosofian alkeiskurssilaisia hörähtää nauruun. Bluesartistit ovat uskoakseni olleet elämänasenteiltaan pikemminkin ”taiteellisia” fenomenologi-eksistentialisteja kuin ”tieteellisiä” loogis-empiristejä. Lovecraft -vaikutteisten kauhutarinoiden kirjoittajana, Suomi-Mongolia -seuran puheenjohtajana ja ”Lauluja”-albumin (2003, alun perin 1970) sanoittajana ja laulusolistina. Useimpien ”tavallisten” ihmistenkin mielestä elämää tulee ennen kaikkea elää, eikä analysoida. Tässä kuitenkin joitakin eksistentialismiin yleisesti yhdistettyjä väittämiä: Tartutaan ensimmäiseksi tuohon Albert Camusilta peräisin olevaan kapinointiväitteeseen, sillä esimerkiksi Paul Garonin kirjan ”Blues and The Poetic Spirit” (1996) mukaan blueslyriikan pääasiallinen tehtävä on henkinen kapina sortoa vastaan.. Näistä väitteistä sain virikkeen selvitellä bluesin filosofisia ulottuvuuksia vähän tarkemmin. Tarkkoja käsitemäärittelyjä karsastava eksistentialismi on ilmaisukeinoiltaan lähempänä taiteita kuin tieteitä, mistä ovat osoituksena Sartrelle ja tämän maanmiehelle Albert Camusille (1913–1960) myönnetyt Nobelin kirjallisuuspalkinnot. Ajattelutapa on lähellä luonnontieteitä ja sitä pyritään seuraamaan myös humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Oma filosofinen sivistykseni jäi tähän muinoin suoritettuun alkeiskurssiin, kunnes törmäsin netissä outoihin väitteisiin, joiden mukaan blues on eksistentialistista musiikkia. Filosofian tulee olla elämänfilosofiaa ja ihmisen oman kokemuksen tulee olla filosofian perusta, sillä ilmiöistä koostuva todellisuus on vain kokijan havaintojen ja tulkintojen kokonaisuus (fenomenologia). M.A. Tässä kirjoitelmassa kaivan esiin teemaan liittyviä bluessanoituksia ja kommentoin niiden valossa eksistentialistien väittämiä. Elämän absurdisuutta vastaan on mielekästä kapinoida toimimalla valitsemiensa arvojen puolesta. S. Sen perustana on itävaltalais-englantilaisen filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) lause, jonka M.A. ihmisen osa universumissa, elämän absurdius, kuolema, olemassaolon ahdistus, tahdonvapaus, elämän tarkoitus ja onnellisuus. kutsutun eksistenssifilosofian suuntauksen pääarkkitehtina ja popularisoijana. Pikainen tutustuminen näihin eksistentialismia käsitteleviin kirjoituksiin paljasti, että eksistenssifilosofit eivät näytä juuri tuntevan bluesia, vaan tyytyvät teoreettisiin pohdintoihin antamatta juuri minkäänlaisia konkreettisia esimerkkejä blueslyriikasta väitteidensä tueksi. Esine vain ”on”, ihminen ”eksisteeraa”. Aluksi on kuitenkin syytä saada käsitys siitä, mitä mieltä eksistentialistit olemassaolon eräistä peruskysymyksistä ovat. Kivinenhän tunnetaan myös H.P. Jos teistä tuntuu, että ette ymmärrä filosofiasta juuri mitään, niin ei ole syytä huoleen, eipä ymmärrä paljoa tämän artikkelin kirjoittajakaan. Toisin kuin esineet tai vaistojensa varassa toimivat eläimet, ihmiset ovat ajattelevina olentoina täysin vapaita tekemään valintoja. Näitä asioita käsitteleviä bluessanoituksia löytyy varsin paljon, kun jaksaa kaivella diskografioita ja nettiä
Mississippi Sheiksin kappaleessa Jailbird Love Song arvostellaan poliiseja, jotka pidättävät syylliseksi epäiltynä vieraspaikkakuntalaisen mustan miehen pelkän ihonvärin perusteella. Terry Messmanin artikkeli ”Cold Ground Was My Bed: The Blues And Social Justice” käsittelee uudempaa bluesia ja “Nobody Knows You When You’re Down And Out” vanhempaa bluesia. Earlyblues.com -sivustolta löytyy bluesasiantuntijoiden kirjoittamia esseitä aiheesta. Oma ensivaikutelmani on, ettei blues ole kapinamusiikkia ainakaan samassa mielessä kuin esimerkiksi 60-luvun protestilaulut, vanhoista työväen taistelulauluista puhumattakaan. Jos kapinamusiikiksi hyväksytään musiikki, jossa kuvataan mustien kurjia elinoloja, niin tilanne on toinen. Bessie Smithin kappaleet olivat vakavahenkisiä, mutta työn raskauteen on osattu suhtautua myös sarkastisesti. Maggie Jones (North Bound Blues, 1925), Leadbelly (Scottsboro Boys, 1938, Bourgeois Blues, 1938 ja Jim Crow Blues, 1939) sekä Josh White (Jim Crow Train, 1941 ja Uncle Sam Says, 1941). Cow Cow Davenport otti kantaa etelän Jim Crow -rotuerottelulakeihin: “I’m tired of being Jim Crowed, gonna leave this Jim Crow town / Doggone my black soul, I’m sweet Chicago bound”. Bessie Smithin Homeless Blues (1927) kertoo kodittomasta, joka menetti asuntonsa lisäksi äitinsä ja isänsä Mississippin tulvassa. Epäoikeudenmukaisuus oikeuskäytännöissä on vaikuttanut myös siihen, että eräissä blueskappaleissa kerrotaan ihailevaan sävyyn mm. Kaikesta huolimatta hän kertoo köyhyydestä huumorin keinoin kappaleessaan Too Poor To Die (1964). Pigmeat Pete ja Catjuice Charlie väittävät kieli poskella kappaleessa On Our Turpentine Farm (1929), ettei heidän työnsä ole lainkaan raskasta, ja ilmakin on aina miellyttävän lämmin. Erityisen kurjassa asemassa olivat kodittomat, joiden työnsaantia ja vaurastumista asunnon puute vaikeutti. Siinä unta nähnyt minähenkilö hyppää hädissään ylös kuolinvuoteeltaan, koska hänellä ei ole Charley Patton: Down The Dirt Road (1929) Mississippi Sheiks: Jailbird Love Song (1930) Ramblin’ Thomas: No Job Blues (1928) Bessie Smith: Washwoman’s Blues (1928) Cow Cow Davenport: Jim Crow Blues (1927) Leadbelly: The Bourgeois Blues (1938) Blind Lemon Jefferson: Broke And Hungry (1927) Memphis Minnie: Outdoor Blues (1931) Willie Smith: Homeless Blues (1947) Sleepy John Estes: Rats In My Kitchen (1952) Louisiana Red: Too Poor To Die (1964) Otis Taylor: Plastic Spoon (2014) Robert Cray: I’m Done Crying (2012) Charlie Musselwhite: Invisible Ones (2006). Mustat päätyvät turhan usein myös halvaksi työvoimaksi Parchman Farmin kaltaisiin rangaistuslaitoksiin. Mieli tekisi lähteä pois, mutta helppoa ei ole sekään: “Wish I was an eagle, but I'm a plain old black crow / I'm gonna flap my wings and leave here, and never come back no more”. Laulun minähenkilöllä on ”overseas blues”, jolla tämä viittaa haluunsa muuttaa Eurooppaan, jossa mustia kohdellaan inhimillisemmin kuin Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Bluesartistit ovat sanoituksissaan käsitelleet paljonkin esimerkiksi köyhyyttä, kodittomuutta, työttömyyttä, aliravitsemusta, turvattomuutta ja poliisien toimintatapoja. Vanhasta bluesista on vaikea löytää kappaleita, jotka yllyttävät kapinointiin. Memphis Minnie nostaa esiin myös talviolosuhteet laulussaan Outdoor Blues (1931), jossa koditon ja pennitön nainen joutuu kiertelemään kylmissään ovelta ovelle yöpymispaikkaa etsien. Washwoman’s Bluesissa hän kuvaa pyykkärinaisten raskasta työtä. Monelta ovelta hänet käännytetään, mutta lopulta eräs vanha nainen kutsuu hänet sisään. Bessie Smith on levyttänyt useita lamakautta ja mustien oloja kuvaavia lauluja kuten Nobody Knows You When You’re Down And Out (1929), Poor Man’s Blues (1928), Homeless Blues (1927) ja Jailhouse Blues (1923). Blues News 2/2018 41 ONKO BLUES KAPINAMUSIIKKIA. Kaikkialle ulottuvasta mustien syrjinnästä ovat laulaneet myös mm. Max Haymesin artikkeli ”I’ve Got The Blues But I’m Too Damn Mean To Cry: Protest In Early Blues And Gospel” esittelee levyboksin, joka sisältää yli 100 kappaletta. Robin Hood -tyylisestä ryöstäjä Railroad Billistä ja ovelasta vankikarkuri Long Johnista. Syyksi on otaksuttu vanhemman bluesin osalta mustien alistettua asemaa, minkä johdosta avoin kriittisyys saattoi rotusortoaikana johtaa suuriin henkilökohtaisiin vaikeuksiin. Louisiana Red koki kovia eläessään: äiti kuoli keuhkokuumeeseen Redin ollessa alle vuoden ikäinen, Ku Klux Klan tappoi isän ja vaimo kuoli syöpään. Todellisuudessa etelän tärpättifarmeilla tehtiin raskasta työtä subtrooppisessa kuumuudessa. Tässä näistä artikkeleista poimittuja esimerkkikappaleita: Haymesin mukaan Charley Pattonin Down The Dirt Road summaa nasevasti mustien olot säkeellään “Every day seem like murder here”. Kodittoman köyhän osa on kurja: “Homeless, yes, I'm homeless, might as well be dead / Hungry and disgusted, no place to lay my head”
Redin kappale kertoo hauskan tarinan, mutta sen takaa kuulija aistii toisen, traagisen kertomuksen. Valtavirtaa protestoiva blues ei ole, mutta syvä ja inspiroiva sivuvirta, joka on auttanut kovia kokeneita ihmisiä selviytymään vaikeista ajoista. Tai niin kuin savolainen sanoisi: ”Suattaapi olla, tai sitten ei”.. Jokaisella on siten oma olemuksensa. Autenttisuus (aitous) on kuitenkin tulkinnanvarainen käsite. Ironia ja huumori voivat olla tehokkaita vaikuttamisen välineitä. Paholainenkin haluaa voitelurahaa helvetin portilla. Bluesissa esiintyvä peitelty ironia ja sanoitusten piilomerkitykset voidaan mieltää myös eräänlaisiksi protestoinnin keinoiksi. Toisin kuin gospelissa, bluesissa ei turvauduta Jumalaan, vaan luotetaan ihmisten omaan apuun. Vanhassa bluesissa tällainen ironinen monitasoisuus oli varsin tavallista. Näillä perusteilla vaikuttaa siltä, että bluesin julistaminen kapinamusiikiksi voi olla liioittelua, joskin on olemassa suuri joukko blueskappaleita, jotka avoimesti tai peitellysti kuvaavat mustien ja vähäosaisten ei-mustien kokemia sosiaalisia ongelmia. Siinä määrin kuin blues heijastaa esittäjiensä omaa kokemusta, se pystyy myös autenttisuudellaan vaikuttamaan muihin vastaavanlaisia kokemuksia omaaviin kuulijoihin, ja on siten ainakin periaatteessa eksistentialismin ihanteiden mukaista musiikkia. 42 Blues News 2/2018 varaa maksaa hautausurakoitsijalle eikä edes haudankaivajalle. Terry Messman kuvaa artikkelissaan uudempaa protestihenkistä bluesia, joka ottaa kantaa vääryyksiin suorasukaisemmin kuin vanha blues. Messman toteaa selvityksensä lopuksi, että bluesartistit ovat kuvanneet epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa jatkuvasti bluesin alkuajoista lähtien. Se tuli kuuluisaksi myös Martin Luther Kingin johtaman kansalaisoikeusliikkeen yhtenä tunnuslauluna 60-luvulla. Gospel-sanoituksissa syrjintä ja muut maalliset murheet ovat vähemmin esillä kuin bluesissa ja kapinahenki harvinaista. Eksistentialismi sopii ajatuksen vapautta korostavana ajatussuuntana hyvin erilaisten sortoa vastustavien vapautusliikkeiden filosofiaksi. Jones, 1933–2012) ja kirjailijansa (mm. Otis Taylorin Plastic Spoonissa (2014) kaksi köyhää vanhusta syö muovilusikoilla koiranruokaa, koska lääkkeet ja sairauksien hoito ovat vieneet kaikki liikenevät varat. William R. Filosofia pyrkii nykyisin dialogiin ja karttaa lopullisia vastauksia. Tässä mielessä ajattelutapa bluesissa on samansuuntainen kuin eksistentialisteilla, joiden peruslähtökohta on, että ”olemassaolo (eksistenssi) edeltää olemusta (essenssi)”. Monet lukijat muistanevat esimerkiksi Jaroslav Hašekin kunnon sotamies Švejkin, joka pisti nerokkaasti halvalla Itävalta-Unkarin poliisivoimia, armeijaa ja byrokratiaa. Suomalaisten filosofien lehtikin on nimeltään ”Niin & näin”, ja se sopinee tähänkin loppupäätelmäksi. Myös Robert Johnsonilla oli omat juurensa ja imagonsa. Oman aidon (autenttisen) olemuksensa löytänyt ihmisyksilö toteuttaa itseään ja hänellä on oikeus olla ylpeä itsestään. Ainutlaatuisia ne eivät ole, sillä vastaavia menetelmiä on käytetty monissa muissakin yhteiskunnissa, joissa sananvapautta on rajoitettu. Täydellinen aitous saattaa musiikissa olla pelkkä myytti. Artistihan voi omaksua roolin ja luoda itselleen imagon, joka poikkeaa hänen omasta identiteetistään. James Brownin kappaleen sanoin: Say It Loud – I’m Black And I’m Proud (1968). Pastori Edward Claybornin vuonna 1928 levyttämä ja Charley Pattonin vuonna 1929 versioima I Shall Not Be Moved on poikkeus tästä säännöstä. Jos kaikilla ihmisillä jokin yhteinen ominaisuus on, se on pelkästään olemassaolo ja vapaus. Ei ole olemassa mitään ihmisen, afroamerikkalaisen, naisen, miehen, juutalaisen, muslimin, suomalaisen tai muun ihmisryhmän perusolemusta, eikä kokonaisten ihmisryhmien yleisiä ominaisuuksia kuten tyhmyys, laiskuus, alistuvuus, ahneus tms., vaan jokainen yksilö on erilainen ja vapaa valitsemaan mitä tekee ja millaiseksi kehittyy. Uskonto ja toive taivaaseen pääsystä pikemminkin suuntaavat huomiota pois arkielämän epäkohdista ja kapinoinnista. Ralph Ellison, 1914–1994). Kaiken lisäksi hän voi ”lainata” sanoituksia ja melodioita toisilta artisteilta. Sartre oli 60-luvun opiskelijakapinallisille kuin rock-tähti ja ”mustalla eksistentialismillakin” on Yhdysvalloissa ollut omat filosofinsa (mm. Robert Cray valottaa globalisaatiota ja työttömien tuskaa yritysten siirtäessä toimintojaan halvan työvoiman maihin kappaleessa I’m Done Crying (2012). Charlie Musselwhite laulaa katulapsista kappaleessa Homeless Child (2004) ja ”näkymättömiksi muuttuneista” syrjäytyneistä ihmisistä kappaleessa Invisible Ones (2006)
Mikä on ihmisen osa maailmankaikkeudessa. Charley Patton & Bertha Lee: Oh Death (1934) Son House: Death Letter (1965) Ida Cox: Death Letter Blues (1945) Blind Willie McTell: Cooling Board Blues (1935) Fred McDowell: You Gotta Move (1965) Reverend Gary Davis: Death Don’t Have No Mercy (1968) Reverend Edward Clayborn: Death Is Only A Dream (1927) Blind Lemon Jefferson: See That My Grave Is Kept Clean (1928) Sonny Boy Williamson: Your Funeral My Trial (1958) Blind Willie Johnson: Dark Was The Night, Cold Was The Ground (1928) Muddy Waters: Burying Ground Blues (1947) Bror Gunnar Jansson: Death (2017) Charley Patton teki yhdessä avovaimonsa Bertha Leen kanssa pari kuukautta ennen kuolemaansa kappaleen Oh Death. Siinä mies saa tiedon naisensa kuolemasta aamulla, käy ruumishuoneella, jossa nainen makaa ruumislaudalla (cooling board), ja palaa masentuneena kotiin hautajaisten jälkeen. Albert Camus vertasi ihmisen osaa antiikin traagiseen Sisyfos-sankariin, jonka jumalat tuomitsivat vierittämään loputtomasti kiveä vuoren huipulle, josta se aina vieri alas. Heidän käsityksensä mukaansa jokainen ihminen käy kohti kuolemaa, eikä kukaan tiedä milloin viikatemies seisoo ovella. The Rolling Stones (1971) ja Aerosmith (2004). Se on aavemainen valitus, joka enteili Pattonin omaa kuolemaa: ”It was soon one morning, when death come in the room / Lord I know, Lord I know my time ain’t long”.. Sisyfos ei tästä masentunut, vaan teki työtään onnellisena, kapinoiden ihan piruttain kohtaloaan vastaan. Nykyajan kosmologit ovat saaneet ihmisen ja maapallon näyttämään yhä merkityksettömämmältä, kun universumin laajuus ja tähtijärjestelmien käsittämätön määrä ovat vähitellen paljastuneet. Tämän riipaisevan kappaleen ovat myöhemmin versioineet mm. Äärettömän pienen ja äärettömän suuren yhdistävää yhtenäisteoriaa ei ole, mutta sitä kehittelevät uutterasti tahoillaan huippufyysikot ja kylähullut. Hän sai tentistä täydet pisteet. & T-Bonesin albumi ”Alien Blues” (2009). Vaikka uskonnollisia eksistentialistejakin on ollut (mm. Hämmentävää, absurdia. Nykyisten avaruusluotainten maksiminopeudella matka sinne kestäisi kymmeniä tuhansia vuosia. Kappale kertoo kaikkia ihmisiä väistämättä kohtaavasta muutosta “toiseen hiippakuntaan”: “You may be high, you may be low / You may be rich child, you may be poor / But when the Lord gets ready, you got to move”. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, korpifilosofi Konsta Pylkkänen tiivistää asian näin: ”Ihmiselle on maailmankaikkeudessa varattu kusiaisen valtuudet.” Yhtä käsittämätön ihmismielelle on kvarkkien ja muiden outojen alkeishiukkasten maailma. Tutut taivaankappaleet, aurinko ja kuu, saattoivat lauluissa esiintyä, mutta yleensä vain rekvisiittana. Eksistentialistit katsoivat jokaisen yksilön voivan valita vapaasti oman moraalinsa ja arvonsa, ja olevan sen takia myös vastuussa teoistaan. Onko ihmisellä ja hänen toiminnallaan mitään arvoa. Uudemmassa bluesissa avaruusaiheita on toki käsitelty, esimerkkeinä Janis Joplinin ja Cozmic Blues Bandin I Got Dem Ol’ Cozmic Blues (1969) sekä Honey B. Kuolemaa käsittelevistä blueseista jotkin ovat uskonnollisia. Fred McDowellin vuonna 1965 slidekitara-bluesina levyttämä You Gotta Move (You Got To Move) on 40-luvulta peräisin oleva spirituaali, jonka levyttivät aiemmin jo mm. McDowellin tulkinnan ovat versioineet mm. Entisaikojen bluesartistit olivat käytännönläheisiä eivätkä juurikaan pohtineet universumin ihmeellisyyksiä. Sota oli heikentänyt uskoa humanismiin, ja Hitler ja Stalin olivat saattaneet edustamansa ideologiat huonoon valoon. Monet lukijat muistanevat esimerkiksi David Bowien Ziggy Stardustja Major Tom-hahmot ja Space Oddityn (1969) sekä sellaiset kappaleet kuten CCR:n It Came Out Of The Sky (1969), Crosby, Stills, Nash and Youngin We Are Stardust (1970), Mobyn We Are All Made Of Stars (2002) ja Baddingin Tähdet tähdet (1983). Blues News 2/2018 43 ONKO IHMINEN TÄHTIPÖLYÄ. Eksistentialismi kiisti myös uskonnollisten ja moraalisten periaatteiden yleispätevyyden. Grateful Dead, Derek Trucks Band, The White Stripes, Gov’t Mule ja Erja Lyytinen. Marsiin voivat luultavasti jotkin superrikkaat tehdä kalliin ja vaarallisen reissun lähivuosikymmeninä, mutta ei sielläkään ole happea, keskilämpötila on yli 50 astetta pakkasen puolella ja pölymyrskyjä on jatkuvasti. Olot naapuriplaneetoillamme eivät ole myöskään hääppöiset. Venuksella ei ole happea ilmassa, kasvihuoneilmiö on nostanut lämpötilan yli 400 asteeseen ja taivaalta sataa rikkihappoa. Gabriel Marcel, 1889–1973 ja esieksistentialisti Søren Kierkegaard, 1813–1855), useimmat eksistentialistit eivät uskoneet Jumalaan eivätkä kuolemanjälkeiseen elämään. Kuolinkirjeistä kertovia kappaleita on tehty koko joukko muitakin hieman vaihtelevin sanoituksin. Tähän kivenpyörittäjien joukkoon kuuluivat epäilemättä myös orjuudesta ja rotusorrosta kärsineet mustat. Camusin ratkaisu olemassaolon ahdistukseen ei ollut nihilismi, vaan hän kannusti kaikkia maailman Sisyfoksia passiiviseen vastarintaan. ”Sunshine” ja ”moonshine” riittivät useimmille mustille Mississippin Deltalla. Täällä sitä ollaan keskellä ääretöntä, tyhjää ja kylmää (pakkasta 270 astetta) avaruutta, eikä poispääsyä aurinkokunnastamme käytännössä ole. Opiskelija osallistui eksistentialismia koskevaan tenttiin ja jätti vastauksenaan tyhjän paperin. Myös Bostonin villimies Barrence Whitfield on nimennyt tuoreimman albuminsa ”Soul Flowers Of Titan” (2018) Saturnuksen Titan-kuun mukaan ja on siinä lähdössä tyttöystävineen Marsiin kappaleessa Let’s Go To Mars. Sister Rosetta Tharpe (1950) ja Reverend Gary Davis (1962). Reverend Gary Davisin Death Don’t Have No Mercyn sisältö on osapuilleen sama kuin McDowellin kappaleessa: “Death don’t have no mercy in this land / He’ll come to your house and he won’t stay long”. Parasta lieneekin pitää tämä oma sininen planeettamme elinkelpoisena. Myös tiede loi maaperää eksistentialismille. Tunnetuimpia näistä ovat Leadbellyn Death Letter Blues (1935), Ida Coxin Death Letter Blues (1945), Robert Wilkinsin Nashville Stonewall (1930) ja Blind Willie McTellin Cooling Board Blues (On The Cooling Board) (1935). Se on kuitenkin väärinkäsitys. ”Lähiaurinko” Tau Cetiä Valaan tähtikuviossa kiertää ehkä muutama kivinen planeetta, mutta matkaa sinne on 12 valovuotta. Rockabillyssä ja instrumentaalimusiikissa avaruusaiheiset kappaleet ovat selvästi yleisempiä, ja paljon niitä on pop-musiikissakin. Darwinin kehitysoppi oli riistänyt ihmiseltä erityisaseman Jumalan luomuksena ja tähtitiede maapallolta maailmankaikkeuden keskipisteenä. Tämä letkaus viittaa yleiseen käsitykseen, että eksistentialismi on pessimistinen, tai jopa nihilistinen filosofia, joka ei usko mihinkään eikä hyväksy mitään arvoja. Nämä sanat on hakattu myös McDowellin hautakiven selkäpuolelle. Eksistentialismi oli trendikästä 40ja 50-luvuilla, jolloin monet illuusiot olivat romahtaneet. Kuoleman väistämättömyyden tiedostaminen on tuttu aihe myös musiikissa, ja kuolemaaiheisia kappaleita löytyy paljon bluesistakin: Son Housen Death Letter on kuolemaa käsittelevistä blueseista tunnetuin
Hän uskoi, että vapauden ja marxilaisuuden voi yhdistää, mutta pettyi pahoin Neuvostoliiton toimiin Unkarissa 1956. Johnny Cashin onnellisuuskappaleen. Monet ihmiset ovat omaksuneet onnellisuuden tavoitteeksi elämässään, ja sisällytän seuraavaan esimerkkilistaan siksi myös näitä onnellisuuskappaleita. Teloitusta sellissä odotellessaan hän tajuaa tähtiä katsellessaan olevansa lempeän välipitämättömän universumin kaltainen ja tuntee itsensä onnelliseksi. Nämä kappaleet edustavat bluesin synkintä puolta. Bror Gunnar Janssonin Oh Death on esimerkki tuoreesta mutta vanhaan tyyliin tehdystä kuolemabluesista. Camus’n kirjallinen merkkiteos oli ”Sivullinen” (L’Étranger, 1942), jonka päähenkilö Mersault ampuu sattumalta arabinuorukaisen rannalla, koska näkee veitsen välähtävän auringossa. Kirja ”Existentialism For Dummies” (2008) luettelee Sartren ja Camusin teosten lisäksi myös muita eksistentialistisia kirjoja alkaen William Shakespearen Hamletista (noin 1600), jossa prinssi Hamlet pohtii olemassaolonsa mielekkyyttä mädässä Tanskanmaassa. Chuck Willis: What Am I Living For (1958) Johnny Cash: Happiness Is You (1966) Al Green: Love And Happiness (1972) Tommy Castro: Lucky In Love (1999) Kokomo Arnold: Laugh And Grin Blues (1937) Buddy Guy: All That Makes Me Happy Is The Blues (2013) Chuck Willisin paljon versioidun What Am I Living For -kappaleen kertoja sanoo elävänsä vain yhtä naishenkilöä varten: “What am I living for if not for you. Hän päättää kirjoittaa kirjan, joka saa muutkin ihmiset huomaamaan saman asian. Hän tuntee olevansa jättiläiskoppakuoriainen, varsinkin silloin kun hän pyytää palkankorotusta ja Schnabel ruiskuttaa hänen päälleen Raidia. Samuel Beckettin klassikossa Huomenna hän tulee (1949) kaksi surkeaa kulkuria, Vladimir ja Estragon, odottavat mystistä Godot’ia, joka tuskin tulee koskaan. Eksistentialisteilla on asiaan selkeä kanta: Elämän tarkoitus on se, jonka yksilö itse valitsee elämänsä tarkoitukseksi. sellaisissa elokuvissa kuin Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti (1957), Francis Ford Coppolan Apocalypse Now (1979) ja Ridley Scottin Blade Runner (1982). Eksistentialistisia piirteitä sanotaan esiintyvän mm. Camus oli myös kirjailija ja aktivisti, mutta vastusti väkivaltaisia menetelmiä ajautuen sen takia välirikkoon Sartren kanssa. Mutta ei murhetta! Energian häviämättömyyden lain mukaan minä olen läsnä yhä ja aina, suoloina, hivenenä lämpöä jossain kukassa, tai kenties pikku kyyneleessä, joka hitaasti vierii lapsen lapsenlapsen silmäkulmasta”. Johon F vastaa: Tiesin että ymmärtäisit! Beckett ja Kafka ovat vakavia ja pessimistisiä kirjailijoita, mutta heidän synkistä näkemyksistään voi repiä aika mehevää huumoriakin. Elämän tarkoitusta käsitteleviä blueseja löysin yllättävän vähän. Sartre valitsi kirjallisen uran ja poliittisen aktiivisuuden. ”Eksistentialistinen” brittibändi The Cure on tehnyt Mersaultista kappaleen Killin’ An Arab (1984), jota on asiayhteydestään irrotettuna virheellisesti tulkittu rasistiseksi. Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) kertoo byrokraattiseen labyrinttiin joutuvasta Josef K:sta. Woody Allen on parodioinut osuvasti Kafkaa omassa novellissaan, jossa virkailija F istuu konttorin perällä kaukana ikkunasta, paikassa jossa kaiken raikkaan ilman ovat ehtineet hengittää muut ennen kuin se saavuttaa F:n. Kaikki nämä ovat asioita, joita valamiehistö paheksuu. / Oh nobody else / Nobody else will do”. Hän pohti näytelmissään ja muissa kirjoituksissaan poliittisia pulmia filosofisesta näkökulmasta. Romaanin ”Inho” (La Nausée, 1938) päähenkilö Roquentin on nuori mies, joka kokee elämänsä tarkoituksettomaksi, kunnes kuulee kahvilan jukeboksista Sophie Tuckerin ”bluesin” Some Of These Days (1927). Aiheeseen liittyviä elokuviakin on tehty. Se kertoo Jeesuksen piinasta ennen ristiinnaulitsemista ja kehottaa syntisiä rukoilemaan. Jazzpianisti, kirjailija Claes Andersson on ilmaissut asian näin: ”Kun ketään ei ole muistamassa, ei minuakaan enää ole. Joel Haahtelan teoksista. 44 Blues News 2/2018 Blind Willie Johnsonin Dark Was The Night, Cold Was The Ground on jos mahdollista vieläkin karumpi ja uskonnollisempi. Se saattaa kiinnostaa myös tietyissä elämäntilanteissa, esimerkiksi silloin kun teiniangsti iskee, tai kun ollaan elämän kalkkiviivoilla. Kappale saa Roquentinin huomaamaan, että olemassaolon pahoinvoinnin voi ohittaa paneutumalla intohimoisesti aidoksi koettuun tekemiseen, joka tässä tapauksessa oli ”blues”-musiikki. Hänen valintansa oli eläminen ”tässä ja nyt”. Faarao Pirttikangas ja Kuhmalahden Nubialaiset on tulkinnut kappaleen suomeksi: ”Unta se vain on (2x) / tuolla puolen pimeän joen / niin rauhaisa uni ja valoisa aamu / missä kuolema unta vain on”. Jansson on levyttänyt myös Brother Claude Elyn hengellisen kappaleen There Ain’t No Grave Gonna Hold My Body Down (1954). Tämä kappale sisältyi kultalevyyn, joka singottiin ”kosmisena pullopostina” Voyager-satelliitissa avaruuteen vuonna 1977. Läheisen kuolema, vakava sairaus, sota tai muu paha vaaratilanne saa monet ihmiset havahtumaan ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Elämä jää elämättä turhaan odotellessa. Eikä tuo kuolemassa tapahtuva kehon molekyylien hajoaminen ja joutuminen luonnon kiertokulkuun taida niin kauhean huono vaihtoehto olla sekään. Eksistentialismin mukaan kuoleman välttämättömyyden tiedostaminen aiheuttaa ahdistusta, joka on ihmisenä olemisen perustunne. Reverend Edward Claybornin Death Is Only A Dream antaa kuolemasta lohdullisen, jopa valoisan kuvan. Hänet pidätetään ja tuomitaan kuolemaan, paljolti sen takia, että hän on loukannut yleistä moraalikoodia suhtautumalla välinpitämättömästi äitinsä kuolemaan, jättämällä katumatta tekoaan ja myöntämällä, ettei usko jumalaan. Ihminen on eläin, joka tietää kuolevansa. F kertoo kaiken tämän isälleen ja pyytää armoa, mutta isä tuomitsee F:n kuolemaan. MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS. Millaisia valintoja tekivät elämässään eksistentialistien nokkamiehet. Tämän tunteen voi kuitenkin selättää omistautumalla valitsemiensa arvojen mukaiselle toiminnalle. Suomalaiskirjailijoista eksistentialistisia sävyjä löytyy mm. Onko Mersault tunteeton roisto vai vain ylirehellinen tavis
Blues News 2/2018 45 minähenkilö on tavoitellut onnea jahtaamalla kuunsäteitä ja rakentamalla hiekkalinnoja, mutta lopulta oivaltanut, että onni onkin oma rakastettu: “Way down the mountain I chased a moonbeam / On the beach I built sand castles too / My moonbeams faded my castles tumbled / All of this was meaningless ’cause happiness is you”. Uskoisin että rock’n’rollilla, punkilla, hevillä ja muullakin rajulla musiikilla voidaan saada samankaltaista helpotusta eksistentiaaliseen elämäntuskaan hienoja kitaroita särkemättäkin. Albert Kiviseltä, että jos tahtoo saavuttaa onnen elämässä, niin täytyy lukea C.D. Taiteentekijä luo tyhjästä (olemattomuudesta, merkityksettömyydestä) jotain olemassa olevaa ja ainakin itselleen merkityksellistä. Hän vierastaa ajatusta onnessa piehtaroimisesta jonkinlaisen itsetarkoituksellisen onnellisuuden pyydystämisen huipentumana. Heille riittänee Monty Pythonin kansanomaiset ohjeet elokuvasta ”Elämän tarkoitus” (1983): ”Elämän tarkoitus. Transylvaniasta kotoisin oleva Helsingin Yliopiston teoreettisen filosofian professori Gabriel Sandu kirjoitti vuonna 1993 oppineensa S. Ja mikseipä myös aidolla bluesilla, johon yleisö voi tunnetasolla samastua. Oleellisia ovat omat tunteet, intohimo ja sisäisen vakaumuksen toteuttaminen. Monilla ihmisillä elämän tarkoitus ja intohimo liittyvät taiteisiin. Kun aurinko paistaa ja kaikki on hyvin, ollaan onnellisia. No se ei ole mitään ihmeellistä. Muutama muukin mielenkiintoinen onnellisuusbiisi tupsahti esiin googlatessa. Tämäkin eriskummallinen onnen resepti selittynee sillä, että jos on innostunut filosofiasta tai tieteistä yleensä, niin niitä intohimoisesti harrastamalla voi tulla onnelliseksi. Lainaan tähän lopuksi Savon Sanomissa 6.11.2015 julkaistua haastattelua: ”Niiniluoto osoittautuu vankaksi demokraattisen hyvinvointivaltion kannattajaksi, joka kavahtaa uusliberalistista ahneuden talousoppia kuten myös sosiaalidarwinistista vahvemman oikeutta. Myös intohimoinen harrastus voi muodostua niin oleelliseksi osaksi identiteettiä, että se koetaan elämän tarkoitukseksi. Beatlesin hippiajan psykedeelisen Happiness Is A Warm Gunin (1968) tulkinnan jätän lukijan mietittäväksi: ”Well, don’t you know that happiness is a warm gun mama”. Siinä ”hirviö” (kyborgi) tuhotaan uhraamalla juurettoman ja teknologiakeskeisen elämänmuodon symboli: sähkökitara. Yritä olla kiltti ihmisille, vältä rasvan syömistä, lue hyvä kirja silloin tällöin, käy kävelyllä ja koeta elää rauhassa ja harmoniassa kaikkien maailman ihmisten ja kansakuntien kanssa.”. Jos vastasit olevasi mieluummin onneton ihminen, tulit epäsuorasti myöntäneeksi, ettei onnellisuus ole tärkein asia elämässä. Jos yksilö löytää ”oman juttunsa” ja sitä kautta merkityksellisyyden tunteen jostain intohimoisesta tekemisestä, niin onnellisuus syntyy vaivihkaa siinä sivussa. Kokomo Arnold muistuttaa onnen katoavuudesta. Merkityksellisyyden tunnetta elämään voi tuoda myös rakkaus tai kiintymys läheisiä ihmisiä, avun tarpeessa olevia ihmisiä, tai vaikkapa luontoa kohtaan. Kirjoittaminen on jo mainittu eksistentialistien omasta toimesta onnen lähteenä, eikä Buddy Guyn esiin nostama blues-musiikkikaan mikään vitsi ole. Buddy Guylla on mainio ratkaisuehdotus eksistentiaaliseen ahdistukseen: “Oh when I need some healing / the only thing I turn to / all that makes me happy is the blues”. Al Green ja Tommy Castro liittävät myös rakkauden ja onnen tiiviisti yhteen. Tom Dicksonin Happy Blues (1928) on sarkastinen blues, jonka mukaan onni on sitä kun pääsee eroon ikävästä naiskumppanista. Eksistentialismi on yksilökeskeisenä vapauden filosofiana liberaali elämän tarkoituksen ja onnellisuuden suhteen. Monipuolisemmin onnellisuutta pohditaan sellaisissa kirjoissa kuin professori Timo Airaksisen ”Halun vallassa, onnellisuutta etsimässä” (2015), kirjailija Tommi Melenderin ”Onnellisuudesta: esseitä” (2016) ja professori Merete Mazzarellan ”Elämän tarkoitus” (2017). Olisitko mieluummin onneton ihminen kuin onnellinen sika. Juha Torvisen väitöskirja ”Musiikki ahdistuksen taitona – Filosofinen tutkimus musiikin eksistentiaalis-ontologisesta merkityksestä” (2007) todistelee, ettei musiikki ole pelkästään psykologista terapiaa, vaan se voi olla myös eksistentiaalisen ahdistuksen kanavointia. Esimerkiksi The Who -yhtyeen Pete Townsendin kitaranhajoitusrituaali voidaan tulkita auto-destruktiiviseksi taiteeksi, joka helpottaa yleisön kollektiivista ahdistusta. Vaan annas olla kun alkaa sataa ja menee huonosti, niin katoavat helposti jonnekin ystävätkin. Niiniluoto liputtaa kykyjen kehittämisen ja käyttämisen puolesta: ”Elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen vaan toteuttaa itseään, tehdä työtä ja toimia muiden hyväksi. Broadia ja opiskella predikaattilogiikkaa. Eksistentialistitkaan eivät juuri tavoittele onnellisuutta, vaan etsivät ihmiselämälle pikemminkin mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä universumissa, joka vaikuttaa merkityksettömältä. Arvostettu filosofi, professori Ilkka Niiniluoto julkaisi vuonna 2015 kirjan ”Hyvän elämän filosofiaa”. Henkilökohtainen onni ei ole päämäärä vaan tulos siitä, että on elänyt hyvin.” Monia ihmisiä olemassaolon tuska ei lainkaan vaivaa eikä elämän tarkoituksen pohdinta kiinnosta. Vallalla oleva onnellisuusbuumi näkyy selvästi myös kirjamarkkinoilla, jotka pursuavat erilaisia onnellisuusoppaita
Siksi otan tämän artikkelin väärinkäsitykset ja virheet nöyrästi omaan piikkiini. Vaikeuksiin tulee suhtautua huumorilla, ja osata nauraa myös itselleen. Bluesia kehittävillä innovaattoriartisteilla voi olla myös omat käsityksensä bluesin luonteesta. Eihän ihminen voi valita esimerkiksi geenejään, vanhempiaan, eikä uniaan. Käytännössä eksistentialistit valitsivat kuitenkin itse humaanit arvot toimintansa pohjaksi ja Sartre vastasi jo vuonna 1946 osittain tähän kritiikkiin teoksellaan ”Eksistentialismikin on humanismia” (suom. Mihin bluesin elinvoimaisuus ja muuntautumiskyky perustuvat. Psykologisen vaikutuksen lisäksi bluesilla voi olla yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirteitä. Jätän omalta osaltani pohdinnan bluesin ja eksistentialismin yhteyksistä vaille lopullista johtopäätöstä. Niin tekevät usein filosofitkin, sillä tämänkaltaiset asiat ovat niin monimutkaisia, ettei niihin helppoja populistisia vastauksia löydy. Siinä liikutaan Ranskan, Italian ja Yhdysvaltojen älykköpiireissä totta ja tarua iloisesti sekoittaen. kesäkuuta 2018! Ilmoittautuminen bändikilpailuun 30. Filosofiasta kiinnostuneille rohkenen suositella Laurent Binetin kirjaa ”Kuka murhasi Roland Barthesin?” (2015, suom. Sanoitusten ohella erinomaisen tärkeitä ovat tietenkin myös bluesin musiikilliset piirteet, kuten Afrikasta periytyvä rytmikkyys, 12-tahdin sointukierto, call-response -rakenne ja esitysten intensiivinen karheus. Vastoinkäymiset eivät ole ihmisten elämästä mihinkään kadonneet ja bluesilla on edelleen terapeuttista, parantavaa vaikutusta. Kapinointia hymy huulessa á la Albert Camus ja Sisyfos. Bluesin esteettisillä ansioilla on oma osansa bluesin elinvoimaisuudessa. 46 Blues News 2/2018 MIKÄ ON BLUESIN SYVIN OLEMUS. Filosofien kieli on usein vaikeatajuista, enkä ole varma, olenko ymmärtänyt oikein eksistentialisteja. 1965). huhtikuuta 2018 mennessä Aimo Ollikaiselle (FBS ry): aimo.o.ollikainen@gmail.com / puh. Vanhan bluesin totuudellisuus ja ”resonointi” kuulijakunnan syvien tuntemusten kanssa on yksi keskeinen syy. On kuitenkin hämmästyttävää, kuinka paljon tämä Yhdysvaltojen köyhän etelän mustan väestön keskuudessa syntynyt musiikki on vaikuttanut maailmanlaajuisesti. Jyrkimmät loogis-empiristit pitävät sitä epätieteellisenä viihdefilosofiana, joka vain kikkailee sanojen monimerkityksellisyydellä. Ja onko ihminen aina täydessä vastuussa valinnoistaan ja teoistaan, eli aina syyntakeinen. Sen on väitetty olevan jopa pelkkää ”olla-verbin väärinkäytön harjoittelua”. Bluesin pohjalta kehittyneiden musiikkityylien kirjo on laaja, ja bluesin ja muunlaisen musiikin fuusioituminen vie kehitystä jatkuvasti eteenpäin. Entä terroristien epähumaani arvomaailma. Katsotaan siksi aluksi, mitä bluesartistit itse ovat sanoneet bluesin olemuksesta. Kitara lienee myös soittimista kaikkein monipuolisin, mikä antaa laajat mahdollisuudet muunnella bluesin sointimaailmaa. Ja mahtoivatkohan eksistentialistit itsekään täysin ymmärtää toinen toisiaan. 045 262 9515 Lisätietoja: www.bluesnews.fi / www.puistoblues.fi EUROPEAN BLUES CHALLENGE 2019. Eksistentialistien ja heidän henkisten jälkeläistensä bileissä näyttää olleen ainakin hauskempaa kuin määritelmiä pohtivien analyyttisten filosofien bileissä. Keskeinen kritiikin aihe on ollut myös yksilöiden valitsemien arvojen periaatteellinen samanarvoisuus. 2017). Eli blues auttaa selviytymään vastoinkäymisistä, ei jätä rypemään niihin. Bluesartistit antoivat äänen mustalle väestölle. Epäkohdista muistutettiin, ei alistuneesti vaan ylpeästi, siinä hengessä, että oikeuden puolella ollaan. Siksi siteeraan lopuksi Marxia, nimittäin koomikko Groucho Marxia, joka on lausahtanut jotenkin tähän tapaan: ”Tämä on vankkumaton mielipiteeni, mutta jos se ei teitä miellytä, niin on minulla samasta asiasta muitakin mielipiteitä!” SUOMEN EDUSTAJIEN VALINTA Järvenpäässä 28. Hänen siteeraa Willie Dixonia (“Blues is the true fact of life”) ja Brownie McGheetä (“Blues is truth”), mutta erityistä painoa hän antaa mentorinsa George Harmonica Smithin sanoille: “Blues is music of overcoming adversity, not subjecting to adversity”. Eksistentialismi ei ole enää valtavirtafilosofiaa, ja siihen suhtaudutaan nykyisin aika nuivasti. Laugh to keep from crying -asenteella selviää parhaiten. Surullisuudessa ja melankoliassa on vetoavaa kauneutta. Rotusortoaikana kriittisyys oli olosuhteiden pakosta usein kätketty ironian valepukuun. Eksistentialismia on arvosteltu aiheellisesti myös yksilöllisyyden ja valinnanvapauden merkityksen liioittelusta ympäristötekijöiden (läheiset ihmiset, vallitseva kulttuuri ym.) vaikutuksen kustannuksella. Mark Winbornin ”Deep Blues” (2011) kytkee bluesin ihmiskunnan ikiaikaisiin arkkityyppeihin ja vertaa bluesartisteja jopa entisaikojen shamaaneihin. Eksistentialistit eivät pidä ”olemus”-sanasta yleiskäsitteenä ja väittäisivät luultavasti, että bluesin olemus on joukko bluesmuusikoiden ja -harrastajien vaihtelevia käsityksiä bluesin olemuksesta. Monille bluesmuusikoille blues voi merkitä muutakin, eräille jopa pelkkää teknisesti taitavaa kitarantilutusta, jota osa yleisöstä ihailee. Doug MacLeod on tuntenut paljon vanhan liiton bluesartisteja ja kertoo näkemyksistään kappaleessa What The Blues Means To Me (2017). Se on hilpeä dekkariparodia 80-luvun alun filosofien ja intellektuellien keskinäisistä rähinöistä ja snobbailevasta kielenkäytöstä
Tällä kertaa rokkarit esittävät viihdettä, jatsarit rokkia ja jamaikalaiset parhaat biisinsä kätevästi yhdellä ja samalla seiskatuumaisella. Noh, Tayloria asia tuskin on jäänyt vaivaamaan. En antanut tällä kertaa kuitenkaan periksi, vaan käänsin puolta ja sain palkinnoksi korviini varsin hyvää nuorisomusiikkia. Tässä rock steadyn jättiläinen The Gaylads esittää tunnetuimmat Studio One -kappaleensa, Love Me With All Your Heart, Red Rose, You Are Leaving, Stop Making Love ja muut, sujuvasti vajaassa viidessä minuutissa. Rahinasta päätellen siirto vinyylillekin on tehty suoraan shellakalta. Siinä välissä syntyi kymmeniä menestyssävelmiä, mm. GENE KRUPA The Rocking Mr. Ei ehkä mene paljon pieleen, mikäli arvaan että kappaleet ovat niiltä R&B-kakuilta, joita Coxsone hankki ollessaan peltotöissä Yhdysvaltain eteläosissa 1950-luvulla. 1 / Pt. Se taisi jäädä selvittämättä, mitäköhän Krupa mietti rokkaamisesta, vaikka hänen vihjataan tämän vuonna 1954 ilmestyneen EP:n kannessa ottaneen senkin tyylin haltuun. Hän aloitti uransa Wes Voight -nimellä Kingillä 1958 ja on aktiivinen yhä. Kyllä, kun kappaleiden tempo, taimaukset ja tunnelma ovat suurin piirtein samalta lähtöviivalta ja aikakaudelta. Wild Thing ja Angel Of The Morning, ja varmasti myös runsaasti royalty-virtaa. Ehkä kaupan päällisenä jostain isommasta sinkkukaupasta. B-puolella on tyylikäs, suorastaan viipyilevä instrumentaaliballadi, jota hallitsevat urku ja kitara. Uusia rytmimusiikin tuulia näissä Clef-levytyksissä edustaa lähinnä Eddie. Voi olla, että olen tsipannut singlen lautaselle ennenkin, mutta Taylorin inisevä laulusuoritus Buck Owensin veltossa kantrihitissä on pakottanut nostamaan neulan saman tien uralta. Kumpikin kappale löytyy takuuvarmasti Imperialin, Aladdinin, Specialtyn tai muiden R&B-merkkien julkaisuista, mutta jäävät tähän hätään tunnistamatta. 48 Blues News 2/2018 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 38 PETRI LAHTI E dellislehden blues-kierroksen jälkeen divarien helmissä otetaan rohkea kumarrus levyhyllyn erikoisuuksien pariin. Harmi vain, ettei MGM:n studiotiimi ole uskaltanut repiä tehoja irti Taylorin esityksestä: vähän tremoloa kitaraan, päriseviä rumpuja ja ukkosmyrskyn äänitehosteita, niin levy kiinnostaisi ihan eri tavalla. 2 (Coxsone #) Maailman köyhimpiin, mutta musiikillisesti Telluksen kekseliäimpiin maihin lukeutuva Jamaika on keksinyt aina keinot puristaa levymarkkinoille myytävää mahdollisimman halvalla. Turha kuvitella, että Coxsone Dodd olisi kutsunut BB Seatonin ja muut iloveikot Brentford Roadin studioon erikseen medley-hommiin, vaan potpurri on koottu käyttämällä saksia ja teippiä nauha-arkistossa. Taylor on nimittäin loihtinut Innocent Eyes -raitaan GAY LADS Gay Lads Medly Pt. Levy osui näppeihin, kun kaivelin Ted Taylorin sinkkuja soittoon, ja pakkohan se oli antaa Chip Taylorille sauma näyttää kykynsä ennen suurlaulajaa. Yleensä saarella sorvattiin vanhojen taustojen päälle uusia lauluja, mutta välillä raikastettiin myös vanhoja raitoja uusilla instrumenteilla – tai sitten kasattiin seiskatuumaisille tällaisia kootut hitit -tyyppisiä ratkaisuja. CHIP TAYLOR Foolin’ Around / Innocent Eyes (MGM K12993) Mistäköhän tämä keväällä 1961 julkaistu MGM-kiekko on eksynyt hyllyyn. Lisäksi hehkutetaan todellista divarin helmeä. Toimiiko. Krupana, Benny Goodmanin big band -aikojen juhlittuna sankarina. blankko seiskatuumainen, jolla Dodd on julkaissut kaiketi omia nuoruudensuosikkejaan. Krupa: Second Helping Blues / Who’s Got Rhythm (Karusell KEP 316) Vuonna 1909 syntynyt Gene Krupa, rumpalitähti ja modernin kannusetin vakiinnuttaja, oli kovilla 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun kvartettien ja kvintettien soittama levoton, sinne tänne säntäilevä be-bop mullisti jazzin. Vaikka Krupa kehitti tyyliään ahkerasti, samaan aikaan hänellä oli paineita pysyä Mr. Tämä on vähän kuin The Gaylads for dummies! ei esittäjää (Studio One #) Lisää kummallisuuksia Jamaikalta: Coxsonen äidin romukaupasta 1980-luvulla löytynyt sitä samaa kohtalokasta tunnelmaa, jota löytyy esimerkiksi Jody Reynoldsin ja Sanford Clarkin levyiltä. A-puolen (tarkistin tämän matriisinumerosta) horjuvalla esityksellä tuntematon shouter ilmoittaa sortuneensa viskin, ginin ja oluen naposteluun, kun elämänkumppania ei ole kiinnostanut palata liesusta lieden ääreen
Kokeillaan. King -levyarvosteluissaan. Harmi, että sessiossa purkitetut kolme muuta laulua ovat kadonneet nauhoilta aikojen saatossa. Mikäli en nyt ihan erehdy, niin omistan näitä enemmänkin kuin nämä kaksi ja kaikki vakaassa VG miinus -kunnossa, näitä könttäostosten iloja katsokaas. DEL SHANNON From Me To You / Two Silhouettes (Big Top 45-3152) Mikä esitys oli ensimmäinen LennonMcCartney -sävellys, joka kohosi rapakon takana listoille. Toinen balladi, joka ei ole melodialtaan hassumpi, mutta sovituksena auttamattoman löysä. Dee Clark tunsi Cadillac-miesten bravuurin epäilemättä hyvin, sillä hänkin oli kotoisin Chicagosta, oli uransa alkumetreillä täysiverinen woppari ja vieläpä hommissa The Kool Gentsin riveissä samalla levy-yhtiöllä kuin The El Dorados eli Vee-Jayllä. EP on kasattu näköjään Paris-merkin tuotannosta. Koko totuus asiasta taitaa jäädä selviämättä, mutta nyt on ainakin varmaa, ettei pieni suuri rokkari Eddie Cochran ollut täysi tuntemattomuus Suomessa elinaikanaan. Ura oli pitkä ja piti sisällään monenlaista tyyliä viihteestä souliin. Bostonilaisen Four Esquiresin levyjä näkyy välillä doo wop -listauksissa, mutta näiden esitysten perusteella oikea osasto on entertainment puhumattakaan Phil Darnelista, joka ei saa kyllä puristetuksi yhtään intohimoa Passion Floweriin. Biisien nimet soittavat nimittäin kelloa – ettei vain JR ole sujauttanut tätä bonuksena johonkin hankkimaani sinkkupakettiin ja naureskellut hirtehisesti päälle. No, sitten ei auta kuin kääntää puolta ja etsiä sitä bluesia B-puolelta. Onneksi levyn kääntöpuolelta löytyy sitä, missä Dee Clark oli parhaimmillaan: tarttuvaa mustaa iskelmää. Kääntöpuolen kappale on tullut tutuksi Elviksen avausalbumilta, mutta Epicin diskografia paljastaa, että Hamilton oli Joe Thomasin ja Howard Biggsin sävellyksen kimpussa jo pari vuotta ennen RCA-väkeä. Oh-hoh-hoh-hoh, ha – ei muuta kuin seuraava. Levytys on keinuva ja tarttuva, mutta vähän kuin käsijarru päällä esitetty. Eipä vielä tuomita, King venyttelee äänivarojaan kieltämättä kuin crooner, mutta kyllä se kappaleen pelastava kitarasoolo sieltä tulee. Kappale tuli tutuksi aikoinaan myös The Lonestarsin esittämänä, kun Rebel-artistit kaivoivat Kari Heimosen keravalaisdivarissa myynnissä olleilta Grandpa Jonesin albumeilta kappaleita settiinsä (The Feudin’ Boogie, Fast Moving Night Train, Night Train To Memphis). Hyvä, että Biharin veljesten yritys tehdä Kingistä tähti aikuiseen makuun epäonnistui. Hammerstein-Rodgersin säveltämä nykyinen Liverpool FC -klassikko (lauletaan Anfieldilla äänekkäimmin siinä vaiheessa iltaa kun asiat ovat vielä hyvin) saa isolta mieheltä todella komean tulkinnan, mutta samaan hengenvetoon on sanottava, ettei tällä ole mitään tekemistä nuorisomusiikin kanssa. Muuten jatsataan vanhahtavasti koko rahalla. DEE CLARK At My Front Door / Cling A Ling (Abner 1037) The El Doradosin värssy “kahjo pikkuruinen muijaa, koputtelemaan tuli dörtsin taa“ on tuttu vähänkin doo wopiin perehtyneille. Täh. Esimerkiksi Donnie Elbert olisi voinut taikoa tästä jotain, mutta Kingiltä homma jää nyt kyllä tekemättä. // Four Esquires: Lucky Old Sun / Wouldn’t It Be Wonderful (Jukebox JSEP 4504) Ruotsalaiset Jukebox-merkin EP:t ovat tuttuja kaikille vanhaa musiikkia keränneille. Hei, missä se viipyy. Laatu ei yleensä huimaa tuntemattomien esittäjien cover-versioineen, mutta välillä halpiskiekoille on kelpuutettu pippurisia kappaleita, esimerkiksi Jo Ann Campbellin I Changed My Mind Jack. B-puolikin pitää tarkastaa tavallista huolellisemmin, kun kyseessä on suursuosikkini Shannon: Two Silhouettesilla on periaatteessa ainekset kasassa huippubiisiin, mutta vähän tämä jää sekametelisopaksi artistin parhaista kikoista ilman johtolankaa. Kaiken lisäksi kappale on alkujaan June Christyn vuoden 1952 hitti, jonka uusiotulkinnalla Bobby Vinton keräsi dollarit easy listening -listalla 1964. Kaiken Hamilton lauloi taidolla. Ei muuta kuin takaisin hyllyyn. Sain tämän harvinaisen platan hikisiin näppeihini hiljattain espoolaisessa Blue Vinyl -levykaupassa – suurten divarilöytöjen aika ei ole ohi! ROY HAMILTON You’ll Never Walk Alone / I’m Gonna Sit Right Down And Cry (Over You) (Epic 5-9015) Roy Hamilton on niitä artisteja, joita on mahdotonta ottaa haltuun ainakaan sinkkupohjalta. Tämän ruotsalaisen London-EP:n punaiseen etikettiin on nimittäin kirjailtu teksti “muisto illasta 5/3-59“. Soolohittiähän tässä metsästettiin, ja ihan ohivedoksi ei uudelleenlämmittely mennyt, sillä At My Front Door nousi sijalle 56 Billboardin listalla keväällä 1960. Vähemmän säkenöivä platta on ruotsalaispainos vuodelta 1956. Mitään kuolematonta jälkeä Cochranin hengästynyt läpimurtokappale Twenty Flight Rock ei tainnut jättää kuulijoihinsa, sillä seuraavan kerran kappaletta ihmeteltiin täällä 1973 Rock-Jerryn “I’m In Love Again“ -älppärillä ja lisää 1978 Teddy & The Tigersin Beavers-promosinkulla. Mainioon tietovisakysymykseen löytyy vastaus tästä, pop-listoille sijalle 77 nousseesta Del Shannonin viimeiseksi jääneestä Big Top -sinkusta. Shannon on ihan sinut brittimateriaalin kanssa – hän panee parastaan erityisesti “I can do“ -kohdan falsettivenytyksessä. The Sparkletonesin musiikki on kipinöinyt aina näissä korvissa, ja banjon renkutuksen perään tuleva kipakka skittasoolo on tälläkin kertaa täyttä asiaa. CARL DOUGLAS Kung Fu Fighting / Gamblin’ Man (Philips TV 2140 / Polydor 7N 45377) Kuka kaipaisi länsiafrikkalaisia painoksia Carl Douglasin jättihitistä vuodelta 1974. Edes räkäinen fonisoolo ei pelasta sovitusta. Yritetään kaivaa seuraaviin helmiin vähän parempia levyjä!. Blues News 2/2018 49 “Lockjaw“ Davisin A-puolen turski tenorisoolo, joka voisi löytyä joltain nuorekkaammalta esitykseltäkin. Tämän JSEP 4504:n olen hankkinut Joe Bennett & The Sparkletonesin remuisan Are You From Dixie. Enemmän lähennellään operettiosastoa. Hamiltonilta löytyy parempaakin. A-puoli alkaa terhakalla naiskuorolla ja muuttuu sen jälkeen vetelänviihteelliseksi balladiksi vuoden 1957 mustan popin malliin. Jotain osviittaa aiheeseen antavat levyliikkeiden vanhat myynti-ilmoitukset, täällä painettujen savikiekkojen ja sinkkujen listaukset sekä esimerkiksi Jussi Raittisen muistot siitä, mitä muuta kuin Tommy Steeleä, Elvistä ja Paul Ankaa päästiin kuuntelemaan skenen ensi vuosina. Ihan sattumalta Shannon ei päätynyt Beatles-laulun kimppuun, sillä levytys tapahtui varsin tuoreeltaan keikkamatkalla vappuna 1963 Lontoossa. EDDIE COCHRAN 20 Flight Rock / Dark Lonely Street / Sittin’ In The Balcony / Completely Sweet (London RE 5002) Oletko koskaan miettinyt, mitä ja millaisia rock’n’roll-levyjä pyöri uudelle musiikkityylille syttyneiden lättähattujen levylautasilla 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. B.B. Clark hoitaa homman mikin ääressä komeasti kotiin tavaramerkkikiekauksiaan myöten, mutta siihen ilonaiheet sitten loppuvat: big band -tausta tekee paketista auttamattoman raskaan ja loput kruunaa vitivalkoista tunnelmaa lautaselle tuova pyhäkoulukuoro. KING The Key To My Kingdom / My Heart Belongs To Only You (RPM 45X501) Ei kai tämä ole se RPM-kiekko, jota Juhani Ritvanen tyrkytti aina puhdasverisille bluesintoilijoille vanhoissa B.B. -version vuoksi. eri esittäjiä Bill Darnel: Passion Flower / Joe Bennett: Are You From Dixie. Kappalehan on äärimmäisen tarttuva, ja aiheesta alan klassikoita. Lisäksi soolo-osuus on täynnä turhaa instrumenttirompetta
Kun sitten kuulimme sanat ”Yes, the moon is rising, yes, the sun is sinking low...”, totesimme miltei yhteen ääneen kysymyksessä olevan Robert Nighthawkin kappaleen. Sen eräässä vaiheessa Tanskan poika kaivoi esille sliden ja ryhtyi painokkaaseen alkusoitantaan. Silloisista äänitteistä ovat kuitenkin erityismaininnan arvoisia vain nimikkolaulu Prowling Nighthawk ja miehen tulevia slidetaitoja ennakoiva Friar’s Point Blues. Tämän selvityksen keskushahmo oli syntynyt Arkansasin Helenassa 30.11.1909 ja kuoli sydänvaivoihin samassa paikassa 5.11.1967. Silloin hänen levytyksiään julkaistiin ensin Aristocratja Chess-merkeillä sekä hieman myöhemmin Unitedja States-merkeillä. Klassikko The Moon Is Rising kuuluu todellakin Yöhaukan tunnetuimpien bluesien joukkoon, mutta sen alkuperäinen tekijä on Arthur Lee Stevenson eli Kansas City Red (1926–91). Havainnollisuuden vuoksi olen laatinut hänen lainakappaleistaan alkuperäistallenteiden ajankohtien mukaisesti lajitellun luettelon. Tutustuin viime syksynä erääseen opetusvideoon, mikä valaisee Robert Nighthawkin soittotapaa. Oikeastaan häntä voidaan luonnehtia yhdeksi bluesin maailman vähänlaisesti tunnetuista suuruuksista. kyseisestä gospel-artistista löytynyttä ja itse asiassa aika epätarkkaa kuvaa tarkastelemalla. Tuon muutoksen taustalla oli taasen se tosiseikka, että useat hänen kuuntelijoistaan muistivat hänen vuoden -37 pikkuhittinsä Prowling Nighthawk, alkujaan Prowling Night-Hawk, paremmin kuin itse artistin nimen. Eräissä piireissä on aprikoitu, oliko hän mahdollisesti vuonna 1930 mm. Kari Kempaksen kanssa Marc Runen eli Big Creek Slimin ja Tomi Leino Trion erittäin tasokasta esittäytymistä. Hän toimi Nighthawkin yhtyeen rumpalina ainakin 1940-luvulla ja esiintyy vokalistina eräillä levytyksillä, joihin ei kuitenkaan lukeudu tuo hänen kaikkein tunnetuin teoksensa. Ajallisesti Robertin levytysura jakautuu kolmeen toisistaan melkoisesti poikkeavaan vaiheeseen. Se on joka tapauksessa varmaa, että juuri häntä muistellen v. Mahdollisia lisätietoja tästäkin asiasta otan mielelläni vastaan. Eddie Taylor levytti v. Earl Hookerille, Muddy Watersille ja Elmore Jamesille, mutta tuosta kolmikosta hyväksyn vain Hookerin hänen seurailijakseen. Lenoir, -54) sekä I Need Love So Bad (Junior Parker, -62). Noihin aikoihin hänestä käytettiin välillä myös nimityksiä Rambling Bob ja Peetie’s Boy. Vuonna 1964 häntä sekä äänitettiin että myös filmattiin, ja noiden aikojen tuotoksia löytyy paitsi varsinkin Rounderja Testament-merkkien levyiltä niin myös YouTubesta. Nykyisinä aikoina Robert Nighthawk ei toki kuulu aivan kaikkein tunnetuimpien bluesmiesten joukkoon. Sitä ihastellessamme arvuuttelimme Karin kanssa, mikä laulu oikein on tulossa. Yöhaukaksi Robert McCollum/McCoy ryhtyi vasta 40-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Yöhaukan merkittävin ansio on se, että juuri hän vei sähköistetyn slidekitaran soiton bluesissa tasolle, mille yltäminen on sittemmin ollut erinomaisen vaikeaa. Robert Nighthawkin viimeinen ja vain kolme tallennetta käsittävä sessio järjestettiin Arhoolien Chris Strachwitzin toimesta vuoden -67 elokuussa ainoastaan pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Ensimmäinen niistä käsittää vuodet 1937–40, jolloin hänen lauluaan ja soittoaan pantiin talteen miltei 30 esityksen verran. -72 perustettu valkoinen Nighthawks-yhtye valitsi nimen itselleen. Olimme oikeassa, mutta vain osaksi. Syynä oli eräiden kertomusten mukaan miestapoksi asti yltynyt välikohtaus, minkä vuoksi Robert katsoi parhaaksi välttää liikaa julkisuutta. Kansas City Blues (Jim Jackson, -27), Prison Bound Blues (Leroy Carr, -28), Maggie Campbell Blues (Tommy Johnson, -28), Black Angel Blues (Lucille Bogan, -30, Tampa Red, -34), Blues Before Sunrise (Leroy Carr, -34), Bricks In My Pillow (Bumble Bee Slim, -35), You Missed A Good Man (Tampa Red, -35), Dust My Broom (Robert Johnson, -36), Annie Lee Blues (Tampa Red, -40), Goin’ Down To Eli’s eli Murdering Blues (yhdistelmä Doctor Claytonin lauluista Cheating And Lying Blues, -41 ja Ain’t No Business We Can Do, -42), Lula Mae (Tampa Red, -44), Crying Won’t Help You (Tampa Red, -46), Seventy Four Blues (Willie Love, -51), Take It Easy Baby (samoin), Yakity Yak (= Honey Hush, Joe Turner, -53), Mama Talk To Your Daughter (J.B. Internetiä tutkimalla sain selville, että Friars Point on Mississippin osavaltion luoteiskulmassa sijaitseva vähäinen taajama, missä nykyisin asuu vain hieman yli 1000 henkilöä. Tosin syntymäaika on myös hänen kohdallaan jonkin verran epävarma etenkin siksi, että Robertin rumpalipoika Sam Carr (1926–2009) oli dokumenttien mukaan vain 16,5 vuotta isäänsä nuorempi, mikä sekään ei kyllä ole mitenkään tavatonta. Vesa Walamies. Aikaisemmat esittäjät levytysvuosineen on merkitty sulkeisiin. Jo mainittujen kahden varhaisen merkkiteoksen lisäksi hänen omaksi klassikokseen voidaan nimetä vain vuoden -50 Jackson Town Gal, minkä mm. Pidän tuolle arvellulle sukulaisuudelle esitettyjä perusteluja laadultaan aika hatarina. Siellä Robert McCollum ajoittain majaili ja sieltä löytyy hänen muistomerkkinsä. Robert Nighthawkin jyhkeä kuun nousemistarina on vuodelta -52 ja on kestänyt erinomaisesti vuosien vierimistä. Robertin on väitetty antaneen vaikutteita mm. Valkoinen väki sai 60-luvun alkupuolella selville, että Robert Nighthawk oli yhä elossa vielä hyvässä musisointikunnossa. Kaikkein parhaimmat Nighthawk-taltioinnit ovat vuosien 1948–52 satoa. -72. Sankarimme alkuperäinen sukunimi oli McCollum, mutta enemmistö hänen varhaisista levytyksistään on julkaistu Robert Lee McCoyn nimissä. 50 Blues News 2/2018 ROBERT NIGHTHAWK Klassikoiden lähteillä, osa 49 Vuoden 2015 lokakuussa istuskelin Jyväskylässä Blues Liven pääkonsertissa ja seurailin mm. Musiikillisesti Robert Nighthawk ei ollut mestarillinen laulujen laatija vaan pikemminkin muiden tuottaman aineiston soveltaja ja kehittäjä. Soiton osalta Robertin keskeinen oppi-isä oli Tampa Red, jonka luomaa tyyliä hän paitsi sovelsi, niin myös olennaisesti kehitti. julistuksen Jesus Is My Air-O-Plane levyttäneen Mother McCollumin poika. Niin on päätelty olevan mm. Sain siitä sellaisen käsityksen, että myös slidella liu’utellessaan hän – merkillistä kyllä – käytti normaalia eikä avointa viritystä
Pakkohan tämä aikoinaan ruotsalaisesta huutokaupasta voittamani albumi on siis ottaa ruodittavaksi – varsinkin kun Brownin albumeja näkyy silloin tällöin täälläkin myynnissä (yleensä jazz-laareissa). Hän oli artistina myös paljon muuta – levy-yhtiöiden mielestä vähän liikaakin. Brown venyttelee ja vanuttelee ääntään kappaleessa rohkeasti – joku voisi sanoa, että hetkittäin jopa ärsyttävästi – mutta itse kappaleen svengi (ja kertomus petolliseksi paljastuvasta lemmikistä) on kuolematon. Yllätykset eivät lopu tähän. Lupaus on rohkea, sillä Columbiaa ei tunneta varsinaisena mustan musiikin suuryhtiönä. Man, Ernest Boy on puolestaan Brownin vokaaliakrobatiaa. Siellä vuonna 1974 julkaistua “Brother Where Are You“ -pitkäsoittoa näkyy usein halpalevyjen joukossa. Valitettavasti monipuolisuus ja miekkailu eri musiikkirintamilla koitui myös hänen kohtalokseen: Columbia pudotti Brownin rosteristaan tämän albumin jälkeen ja ura jatkui Fontanan ja RCA:n kautta Atlanticille. PETRI LAHTI C hicagolainen Oscar Brown Jr. muistetaan ennen kaikkea Nat Adderleyn säveltämän Work Song -kappaleen muokkaamisesta klassikoksi niin soulkuin jazz-piirien iloksi. Kappaleen sanat ovat gospelia, mutta rytmi suoraan tanssilattialta. Seuraavaksi tuleva One Foot In The Gutter on bluesahtavaa yökerhojatsia, jossa on novelty-aineksiakin. Epätavallista on myös se, ettei kappalelistaus lupaa tulkintoja päivän hiteistä tai ikivihreistä. Brown ei ole kuulijalle helppo pala, kuten edeltä varmasti selvisi, mutta parhaimmillaan, esimerkiksi tanssittavien kappaleidensa osalta, hän oli suorastaan briljantti. Täältä, vuonna 1963 ilmestyneeltä Oscar Brown Jr:n “Tells It Like It Is!“ -albumilta se nimittäin löytyy, säveltäjänsä esittämänä. Perään hypätään sitten yökerhobluesiin All Blues -raidalla. Tältä ajalta Work Song on klassikko, josta on tehty kymmeniä versioita kotimaisia Scandiaartisteja myöten. Sen jälkeen hypätään jälleen uuteen miljööseen: kohtalokas The Tree And Me hakee tunnelmia Billie Holidayn 1930-luvun levytyksistä. Pikakierroksella verkossa selviää, että Brown oli ehtinyt saada aikaan vuonna 1963 jo paljon. Vähemmän yllättäen kuulijaa viedään kahville loppuun saakka: seuraavaksi Brown hakee inspiraationsa chansonin maailmasta pelkän kitaran säestämänä esitetyllä If I Only Had -raidalla ja päättää albumin sen jälkeen tanssilattian täyttävään jatsahtavaan R&Bpalaan Tall Like Pine. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 7. Seuraavaksi kumarretaan alun perusteella folkkiin päin, mutta mitä pitemmälle So Help Me etenee, sitä enemmän kappaleessa liikutaan kohti bluesia. Ettei osaaminen loppuisi tähän, niin yökerhojen lisäksi hän viihtyi myös musikaalilavoilla. Taustat hoitaa pelkkä rumpali bassorumpuun ja suteihin luottaen. Vaikka ”Tells It Like It Is!” pyrkii moneen, se myös palkitsee ennakkoluulottoman kuulijansa kirkkaammin kuin kilpailijoiden päivän hittiversioista koostuvat saman ajan albumit. Charles Brownista ja muiden alan klassikkoosaajien tulkintatavoista Brown Juniorin touhut eroavat laulusuorituksen suhteen: hän laulaa korkealta ja selvästi jatsahtavammin kuin blues-artistit. Lisäksi Brown esiintyy levyn kannessa kuin Sam Cooke, Gene McDaniels tai muut 1960-luvun alkupuolen suursuosikit, hipsterikuteissa ja vähän jamaikalaista rude boy -tyyliä muistuttava borsa päässään, vaikka todellisuudessa hän oli levytyshetkellä 36-vuotias neljän lapsen isä. Entäpä jo alussa kehuttu The Snake. Lisäksi Brown tunnettiin aktivistina mustien oikeuksia ajavassa liikkeessä, mutta hänen musiikissaan oli piirteitä niin jazzista, bluesista, soulista kuin viihdemusiikista. Sen jälkeen ilmestyneet “Between Heaven And Hell“ ja “In A New Mood“ (molemmat 1962) kalastelivat samoilla vesillä, mutta raporttien mukaan Columbia ei tiennyt, oliko Brown lintu vai kala – minkä ikäiselle ja näköiselle ostajalle häntä oikein piti myydä. Varsin huolellisesti kirjailluissa kansiteksteissä kerrotaan, että kyseessä on Chicagossa pikkubändin tukemana äänitetty albumi, jossa nojataan Brownin laajaan osaamiseen juurimusiikin, erityisesti bluesin alalla. Tells It Like It Is! (CBS BPG 62174) Sing Hallelujah / One Foot In The Gutter / So Help Me (A Little 3/4 For God And Co.) / Man, Ernest Boy / The Tree And Me / Jeannine // The Snake / A Young Girl / All Blues / If I Only Had / Tall Like Pine “Onko tämä Tom Jones?“ Tämän kysymyksen on tainnut moni tiskijukka kuulla vuosikymmenten varrella, kun lautasella on pyörinyt Al Wilsonin vetävä, sukat jalassa pyörimään laittava The Snake. Huh, harvalla albumilla tehdään tämän sortin keikauksia parissakymmenessä minuutissa, mutta Brown oli selvästi omien polkujensa koluaja. Mikäpä on kuunnellessa, kun Brown avaa pelin, tai itse asiassa pellit, todella vetävästi: Sing Hallelujah on keskitempoinen täynnä koukkuja oleva huippubiisi, jossa Brown vuorottelee käheine äänineen farfisalta kuulostavan urun kanssa. Ajan henkeen Brownin sävellys on sovitettu rohkeasti bossa novan rytmeihin – elettiinhän albumin julkaisuaikoihin brassimusiikkihuumaa. Onneksi nyt, 55 vuotta albumin ilmestymisestä, ei tarvitse istua Columbian markkinointipäällikön kulmahousuissa, vaan voi kuunnella Brownin musiikkia avoimin mielin. Lisäksi harvempi bluesäijä muokkasi kappaleitaan Miles Davisin sävellyksistä niin kuin Brown tässä. Tässä pöyhitään selvästi mustien vaudeville-perinteitä. Kieltämättä Wilsonin tulkinnassa on jotain samaa kuin soulin kanssa 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ahkerasti flirttailleen Jonesin kappaleissa, mutta selvästi persoonallisempi esitys raidasta löytyy, kun työntää käden rohkeasti käärmeenpesään ja etsii alkuperäisen version. A-puoli päättyy nopeatempoiseen laulettuun jazz-raitaan Jeannine, jossa on suorastaan käsin kosketeltava live-esityksen tunnelma pitkine vibrafonija pianosooloineen. Sen jälkeen Brown yllättää taas. Ensin A Young Girl -nimeä kantava versio Charles Aznavourin sävellyksestä kuulostaa elokuvamusiikilta. Blues News 2/2018 51 OSCAR BROWN JR. Hän nousi pinnalle 1960, kun värkkäsi “Sin & Soul“ -esikoisalbumilleen moniin jazz-kappaleisiin sanat ja muokkasi niitä muutenkin laulumateriaalin suuntaan
Kalha kirjoittaa vetävästi. Petri Lahti. Bomarin tuella vähän kuin parhailla levyillään: pippurisesti, mutta melodisesti; persoonallisesti, mutta samalla jalat maassa. Itse olisin karsinut nämä ”yhden tempun ponit” tekstistä ja korvannut sanonnat kotimaisilla versioilla. Kalha ei selvästikään pelkää haastaa lukijaansa: monen artistiesittelyn yhteydessä hän ilmoittaa, että parhaat levyt syntyivät siellä uran loppupäässä, kun näkemys oli tiivistynyt ja levy-yhtiön kaupallinen osasto luopunut toivosta myyntilukujen osalta. Nimivirheitä on eksynyt joukkoon muutamia, Screaming Jay Hawkins, Dizzey Gillespie ja kumppanit, mutta tekstin, esiteltävien artistien ja levynimikkeiden laajuudesta johtuen en olisi näistä kovinkaan vihainen. Sillä kertaa pelastukseksi tuli kaksi vuotta vanha levytys Let’s Have A Party, joka nousi yllättäen hitiksi ja salli Jacksonin jatkaa vauhdikkaampiakin levytyksiä. Kiireinen laulajapari piti satunnaisesti yhtä vuoden 1955 paikkeilla, kun kumpikin haki vielä paikkaansa musiikkimaailmassa. Ennen kaikkea Jackson kuvailee, millaista oli olla muusikko 1950ja 60-luvuilla, jolloin keikkoja oli lähes joka ilta ja niiden perässä painettiin henkilöautolla ympäri isoa maata. Paljonkin: mukana on paljon kappaleita – lähinnä ikivihreitä – jotka ovat tuttuja esimerkiksi doo wop -artistien repertuaarista. Ennen pitkää Jackson olikin valmis hyppyyn, ja tuottaja Ken Nelsonin tuella sekä Capitolin huippumuusikoiden avulla pistettiin purkkiin tiukkaa rock’n’rollia. Silti jo vuonna 1960 Jackson oli urallaan taas siinä pisteessä, että Nelson vaati valitsemaan kantrin tai rokin välillä. Vaikka Jackson käy läpi elämäänsä henkilökohtaisesta kulmasta onnen ja pettymysten hetkineen, hän muistaa lukijoita onneksi myös kertomuksilla kohtaamistaan muusikoista: muun muassa avuliaasta bändiliideristä Hank Thompsonista, lahjakkaasta mutta rasistien kiusaamasta pianististaan Big Al Downingista tai siitä, miten ei pitänyt Buddy Hollya ja Johnny Cashia kaksisina esiintyjinä uransa alkumetreillä. Ei voi, vaikka kyseessä on opus, jossa näitä bluesin ja sen alalajien väkeviä tulkitsijoita sivutaan vain hetkittäin ja keskitytään sen sijaan jazzin naislaulajiin. Dinah Washington saa kunnon käsittelyn, vaikka toki jazz-painotteisesti. Kirja on kirjoitettu sujuvalla ja erittäin luettavalla englannilla, joten lukiotaidoillakin pysyy hyvin perässä “Queen of Rockabillyn“ elämän käänteissä. Keväällä 1961, kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen, Jackson meni naimisiin Wendell Goodmanin kanssa, josta tuli sen jälkeen laulajan tuki ja turva – sekä mustasukkainen seuralainen rundeille. Väite on haastava, sillä ainakin itse olen löytänyt artistien parhaat levyt yleensä sieltä uran raikkaasta alkupäästä. Hän vyöryttää innostuneessa ja innostavassa teoksessaan esiin jazzin naislaulajia Billie Holidaysta yhä hengissä oleviin tulkitsijoihin saakka. Jos haluaa tutustua vaikkapa Betty Carterin uran eläväiseen vaiheeseen tai sitten vähän seesteisempiin levytyksiin, Kalha auttaa lukijaa vauhtiin. Ennen kaikkea kirja tarjoaa vankkaa tietoa ja näkemystä jazzin naislaulajista. Parasta kirjassa on se, että Kalha antaa omien mielipiteidensä ja mieltymystensä kuulua: hän ottaa reippaasti kantaa artistien tuotantoon, yksittäisiin levyihin tai tulkintoihin. Erityisesti Goodmania ärsytti se, kun keikoilla kävijät ja median edustajat jaksoivat udella Jacksonilta tämän suhteesta Elvikseen. Voiko tuore suomalainen musiikkikirja, jossa mainitaan Ruth Brown, Etta James, Big Mama Thornton ja Dinah Washington, olla huono. Tietokirjailija, Helsingin yliopiston dosentti Harri Kalha (s. Kuten arvata saattaa, Jackson kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti tapaamisiaan Elviksen kanssa ja erityisesti sitä, kuinka Presley soitteli kotonaan seuralaiselleen R&B-kappaleita ja yllytti tätä seuraamaan jälkiään kantrista räväkämmän nuorisomusiikin puolelle. Ajoittain Kalha käyttää tyylikeinona myös anglismeja, suoria käännöksiä amerikkalaisista sanonnoista. Kalha käy läpi artistien kultakaudet, hiljaiselon vuodet ja elämänkaarenkin siinä sivussa. Onneksi se ei ole pilannut kirjaa, sillä Jackson esiintyy teoksessa haamukirjoittajansa Scott B. Sen sijaan se, että Feverin annetaan ymmärtää olevan Peggy Leen alkuperäistuotantoa, olisi riittänyt Blues News -paavien ikipannaan 1980-luvulla. 1962) on päässyt kirjassa selvästi intohimonsa pariin ja se näkyy sekä kuuluu. Kuka kirjoittaisi vaikkapa bluesin naisartisteista samanlaisen. Tom Jackson oli aikaansa seuraava, sosiaalisesti etevä manageri, joka viihtyi muusikoiden seurassa, kunhan ne jättivät keikkojen jälkeen hänen tyttärensä rauhaan. Jacksonin tapa selviytyä alalla oli nojata lähipiiriinsä: uran alkuvuodet hän kiersi etelää isänsä seurassa. Kirjan vahvuuksia ovat myös erilaiset listaukset. Erilaisia albumilistoja löytyy runsaasti, samoin kirjan pääartistien parhaita levytyksiä sekä erilaisia teemoja. Monipuolisen Nina Simonen esitykset perataan myös huolella. Tosin tässä tapauksessa asiaan voi vaikuttaa sekin, että moni jazz-artisti on levyttänyt erityisesti alan ikivihreitä useasti urallaan, kun taas rock’n’rollin, soulin ja bluesin kohdalla aikojen ja tyylien vaihtumiset ovat monesti tarkoittaneet lopullista stoppia levytyksille. Viime aikoina on käynyt yhä yleisemmäksi kirjoitusmuoto, jossa muusikko päästetään ääneen elämänsä käänteistä ja kirjoittajan tehtäväksi jää tarinoiden stilisointi lukijoita varten. Hän välttää myös liikaa akateemisuutta. Mitä kirja tarjoaa BN-lukijoille. Jackson kertoo levytyksistään, Capitolin johdon tekemistä oudoista julkaisupäätöksistä sekä kuluttavista kiertueistaan ympäri Yhdysvaltoja, mutta ennen kaikkea hän kuvailee sitä, miltä tuntui olla nuori nainen miehisessä, kännisessä ja välillä myös seksistisessä musiikkimaailmassa. Jackson oli edelläkävijä naislaulajien joukossa, ja hän pystyy avaamaan nousuaan tähän asemaan kiinnostavasti. Blues News 2/2018 63 63 Blues News 2/2018 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Suurista naislaulajista suurella intohimolla HARRI KALHA Unohtumattomat äänet – Jazzin suuret naislaulajat (Like, 2018, ISBN 978-952-01-1647-7), 400 s. Tällaiseen ratkaisuun on päätynyt myös yli 60 vuotta kestäneen uran kantrin, rockabillyn, rock’n’rollin ja gospelin parissa tehnyt Wanda Jackson loppuvuodesta ilmestyneessä elämäkerrassaan. BOMAR Every Night Is Saturday Night: A Country Girl's Journey To The Rock & Roll Hall Of Fame (PMG Books, 2018, ISBN 978-1-947-0260-18, ei käännetty toistaiseksi suomeksi), 350 s. Petri Lahti Lauantai-illan loputonta huumaa WANDA JACKSON & SCOTT B. Muusikon elämäkerran voi tehdä monella tavalla: kirjaamalla kirjan kohteen muistelot sellaisenaan kansien väliin, käyttämällä taustahaastatteluita runkona tai sitten penkomalla artistin levytykset, listasijoitukset ja kiertueet huolellisesti läpi ja rakentamalla elämänkaaren niiden ympärille. Kantrin ja rock’n’rollin välinen köydenveto, musiikkipiirien ahdasmielisyys sekä eri musiikkityylien arvostus eri aikakausina onkin kirjan ehdotonta antia, kun kertoja on tekijä ja kokija alan eturivistä. Soul jazz -osastosta löytyy tuttuja nimiä, Nancy Wilsonia, Sylvia Symsia ja muita, joiden sinkkuja löytyy omasta hyllystäkin. Aretha Franklin käsitellään kunnolla Columbia-kautensa osalta
Highway Of Tears oli studioversionakin pitkä, mutta Never Met A Man Like You kolmen minuutin kitarasooloineen ja yleisölaulatuksineen on tuplasti studioversiota pidempi. Mikäli siis "Spirit" hyllystä löytyy, ei ainakaan päällekkäisyyksien takia kannata jättää tätä hankkimatta. Aloituksena oleva “Breaking Free’ltä" tuttu Backstage Queen on hyvin Hendrixin Voodoo Chile (Slight Return) -henkinen. Kaikeksi onneksi mopo ei karkaa liian usein käsistä. Zoe laulaa maltillisemmin kuin “Spiritillä“, vaikka ajoittain koetteleekin hyvän maun rajoja. Lisäksi taustoista vastasi tällä kertaa iso, useilla puhaltajilla täydennetty bändi. 64 Blues News 2/2018 LEVY TUTKAILUT CURTIS SALGADO & ALAN HAGER Rough Cut (Alligator ALCD 4980) Curtis Salgadon ja Alan Hagerin Alligator-cd on alkuvuoden yksi piristävämpiä levyuutuuksia. Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) Too Young To Die taas linkittyy sanoituksiltaan Salgadon elämänvaiheisiin. Se esitteli jo nuorena Etelä-Chicagon klubeissa kannuksensa hankkineen lahjakkaan kitaristi-laulajan, jonka funkahtavassa soul-bluesissa oli tuoreutta ja katuelämän uskottavuutta. So Near To Nowhere ihastuttaa sarkastisilla sanoituksillaan, Salgadon kypsällä laulutulkinnalla sekä maukkaalla harputtelulla. Mukana on lisäksi pari enemmän ”voimakitarointiin” keskittyvää raitaa, joista cd:n päättävä Jammin’ In The Studio on juuri nimensä mukaista toimintaa. Omien teosten lisäksi albumilla kuullaan tyylillä valittuja covereita. Samalta albumilta peräisin oleva Good Man onnistuu mielestäni studioversiota paremmin. Siinä palataan teemallisesti aloitusraidan positiivisiin tunnelmiin tällä kertaa kevyemmin ja hilpeämmin sävelin. Salgado on tehnyt hienoa jälkeä viime julkaisuillakin eritoten soul-bluesin saralla. Ainoa “Spirit Of 66“:n jälkeinen studioalbumi oli parin vuoden takainen “Breaking Free“, eli mikäli joku Layla Zoen musiikista pitää, niin ainakin (live)julkaisuja on lähiaikoina ilmestynyt vähintäänkin tarpeeksi. Sen verran täytyy moitteita antaa, että muutamassa kitarasoolokohdassa näytetään jotain aivan muuta kuin kitaristia tai kitaraa. Kelly on kuitenkin saavuttanut tukevan aseman Chicagon bluesympyröissä. Salgadon tulkinnalliset kyvyt sekä harpistina että laulajana tiedetäänkin jo paremmin aikaisempien näyttöjen perusteella. Riku Metelinen VANCE KELLY & HIS BACKSTREET BLUES BAND How Can I Miss You, When You Won’t Leave (Wolf 120.838) Vance Kelly murtautui laajemman bluesyleisön tietoisuuteen 1990-puolivälissä mainiolla ”Call Me” -debyyttialbumillaan. Muddy Watersin I Can’t Be Satisfied rullaa rennosti. Tällä kertaa hän kuitenkin musisoi puhtaasti akustisvoittoisissa bluestunnelmissa luottokitaristinsa Alan Hagerin kanssa ja jälki on komeaa! Jo albumin avausraita, I Will Not Surrender pistää kuulijan ihon kananlihalle. Aivan identtisiä eivät cd ja dvd sisällöltään ole, sillä cd:ltä löytyy Hendrix-laina The Wind Cries Mary ja dvd:llä puolestaan Work Horse ja encorena accappellana laulettu Janis Joplin -versiointi Me And Bobby McGee. Keikkapaikat ovat vaihtuneet 2000-luvulla mustan väestön karuista Etelä-Chicagon kuppiloista turistialueiden ykkösmestoihin. Myös esiintyminen viimeisimmällä Chicagon bluesfestivaalilla keräsi positiivisia arvioita. Eikä pelkästään sen takia, että tässä on mukana dvd. Vastaavasti Robert Wilkinsin Long Train Blues poikkeaa riittävästi alkuperäisestä ja on muutenkin cd:n tunnelmaan sopiva. Vaikka Zoe on pääosassa, niin bändin muutkin jäsenet saavat mukavasti kuvaaikaa. Hager on tyylitietoinen instrumentaalinsa hallitsija, jolta sujuu niin tummempi Delta-bluesin sävyjä kurotteleva kitarointi kuin Piedmont-tyylinen kevyempi pikkauskin. Kappaleiden pääpaino on edellisessä studioalbumissa, mikä ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Samaa ”laiskuutta” oli havaittavissa myös näkemilläni Kellyn keikoilla v. Hagerin ja Salgadon kumppanuuden alku juontaa juurensa 2000-luvun alkuun. Kansiteksteissä Salgado toteaa tästä projektista että ”Me teimme sen rakkaudesta musiikkiin, sydämemme on tässä ja näissä kappaleissa”. BN 280) ja seuraavana vuonna ilmestyi Ina Forsmanin sekä Tasha Taylorin kanssa toteutettu Blues Caravanin live-cd+dvd. 2000 Checkerboard Lounge -klubilla ja kuusi vuotta myöhemmin uusitulla The New Checkerboard Loungella Chicagossa. J-P Berg LAYLA ZOE Songs From The Road (Ruf RUF 1246, CD+DVD) Ruf Records on julkaissut “Songs From The Road“ -sarjassaan Layla Zoen konserttialbumin. Kiekko on myös ehkä monessakin suhteessa rehellisin miehen taustaa ajatellen, sillä se sisältää kaikkea sitä, mistä hänen musiikillinen historiansa juontaa juurensa. Meno on monilta osin sitä tuttua ja turvallista, rankkaa laulua ja ulvovaa kitarointia. Kiekon huippukohtiin kuuluu ehdottomasti pari gospel-sävytteistä kappaletta. Samoja kappaleita “Spiritillä“ ja “Roadilla“ on vain kolme: Pull Yourself Together, Why Are You So Afraid ja Never Met A Man Like You. Kitaristi Jan Laacks on selvästi Henkkansa (ja Stevie Ray Vaughaninsa) kuunnellut niin hyvässä kuin pahassakin. Oma tuotantoa ovat myös humoristista katsontakantaa tarjoavat I Want My Dog To Live Longer (Ther Greatest Wish) ja Hell In Handbasket. Parhaimmillaan se on mielestäni levyn tarttuvalla nimibiisillä, joka tuo vahvasti mieleen Tyrone Davisin kulta-ajat. Laadullisesti ei kuitenkaan ole päästy 1990-luvun kiekkojen tasolle. Livemateriaalia Zoelta on ilmestynyt viime vuosina parikin kappaletta. Deltan kaikuja tihkuvassa bluesissa monista vastoinkäymisistä ja vakavista sairauksista menneinä vuosina kärsinyt Salgado tulkitsee luihin ja ytimiin menevällä tavalla omaa selviytymistarinaansa. Lisää herkkua seuraa heti perään. Tukea duon työskentelylle tähän tuovat pianisti Jim Pugh ja rumpali Jim Bott. Tuoreimmat tunnustukset ovat edelliseltä vuodelta, jolloin hänelle myönnettiin ”Chicago Blues Hall Of Fame Award“ -palkinto. Jos “Spirit Of 66“ -tuplaa verrataan “Songs From The Roadiin“, niin kyllä vaaka kallistuu viimeksi mainitun puoleen. Tunnelma kevenee entisestään seuraavaksi kuultavalla rytmikkäällä, John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin Bluebird-sävellykset mieleen tuovalla One Night Only -sävelmällä. Tulkinta ja toteutus ovat tällä raidalla todella ensiluok. Levytysura on sen jälkeen jatkunut tasaiseen tahtiin Wolfmerkillä. Luulen, että tuskin mitään muuta kukaan edes olisi halunnutkaan. Pari yli kymmenen minuutin kappaletta on mukana. Yleisöäkään ei näytetä liikaa. 2015 julkaistiin tupla-cd “Spirit Of 66“ (ks. Son Housen Depot Blues ja Elmore Jamesin You Got To Move ovat taas sinänsä hyviä esityksiä, mutta eivät tuo mitään uutta originaaleihin verrattuna. The Gift Of Robert Charles on Hagerin kitarainstrumentaali ja Morning Train Salgadon ja LaRhonda Steelen duetto, johon Hager luo hienon taustan soitollaan. Kellyn voimakas, tumman sävyinen ääni on hieman vuosikymmenten saatossa ohentunut. Kuvaus on tehty hyvin eivätkä leikkaukset ole liian nopeita. Salgadon ja Hagerin sävellyksiä cd:llä on kaikkiaan kuusi. Ystävyys ja pitkä yhteinen taival kuuluvat levyn lämminhenkisyydessä ja saumattomassa yhteistyössä. Ongelmana on lähinnä ollut lainoista koostuva mielikuvitukseton biisimateriaali ja hieman halvan oloinen tuotantopuoli. The Wind Cries Mary onnistuu hyvin ja nousee yhdeksi suosikeistani. Albumi on selkeä profiilinkorotus artistin parin viime vuosikymmenen tuotantoon. Kiekon päättää Big Bill Broonzyn I Want You By My Side. Kappaleiden sovitukset ovat kuitenkin ilmavia sekä tyylillä toteutettuja ja ne jättävät riittävästi tilaa Kellyn runsaalle kitaroinnille ja laulutulkinnoille. Hagerin hyytävän tehokas ja tunnelmallinen kitarasäestys ei jätä toivomisen varaa. Mukana on jopa yhden kappaleen verran kaikuja 1970-luvun loppupuolen disco-funkista. Se myös kuuluu tässä alkuvuoden blueseliittiin kuuluvassa julkaisussa. Mielenkiintoni Vance Kellyn ja Backstreet Blues Bandin uuteen levyyn heräsi, kun luin sen sisältävän vain originaalia materiaalia. Korkeatasoisen biisimateriaalin ytimenä toimivat kuitenkin Little Milton/Tyrone Davis -tyyliset, melodiset soul-blues -kappaleet ja funkahtava kaupunkiblues. Soundimaailma onkin täyteläinen
Blues News 2/2018 65 kaisia. Mikke Nöjd PETER WARD Blues On My Shoulders (Gandy Dancer #) Peter Ward on bostonilainen kitaristi ja viime syksynä julkaistu “Blues On My Shoulder“ on hänen esikoissoololevynsä. Toivottavasti ainakin artistin levytysura jatkuu vastaisuudessakin tällä linjalla! J-P Berg GHALIA & MAMA’S BOYS Let The Demons Out (Ruf RUF 1250) Allekirjoittaneen tämänkertaisen pinon ehkä kenties suurimmasta yllätyksestä vastaa minulle täysin tuntemattoman nimen Ghalia Vauthierin johtama Ghalia & Mama’s Boys. Tyylillisesti monessa kohtaa tulee mieleen Jimmie Vaughan sekä Jimmy Reed. En lähde arvailemaan kumman sooloista soittaa Peter Ward ja kumman Ronnie Earl, mutta maukkaita molemmat ovat. Lopputulos on sellainen keitos, että sydämen tahdistaja meinaa mennä epäkuntoon! 4AM Fried Chicken potkaisee palloon liikkeelle vauhdilla. Kitaristina hän jatkaa tarvittaessa loistavasti myös Magic Samin, Otis Rushin ja Little Miltonin linjoilla. Loppulevy lunastaa kaikki ne odotukset, jotka avausraita ja sitä seurannut nimikappale lupasivat. Nyt kun miehellä alkaa olla kokemusta, niin hän tuntuu hakevan uudensorttista musaa, joka yllätys-yllätys on lähinnä keskitien poppia. Berrymäistä nerokkuutta on huomattavissa niin sanoituksessa kuin melodiassakin. Instrumentaali Shiprock toimii hyvin, enkä voi välttyä ajatukselta mitä esimerkiksi The Impulse 3 tai The Jarnos saisi kappaleesta irti. Kyseisiä nautintohetkiä on tällä kertaa harvassa, sillä nyt liikutaan pääosin r&b:n ja 60-luvun soulin sekä southern soulin tunnelmissa. Emil on tyyliin sopivasti sielukkaan miellyttävä-ääninen laulaja. Kolmannessa instrumentaalissa kitarat, harppu ja piano ottavat mittaa toisistaan. Aloituskappaleessa She Took It All nainen ottaa ja lähtee ja vie mukanaan kaiken televisiosta kultakalaan, mutta mies ei olkaansa kohauta. Lisäksi levyltä löytyy Boyhood Friendsin tapaisia rock-hakuisia numeroita sekä käsittämätön sekasotku Sweet Tooth, kenties tämän on tarkoitus olla jotenkin rankka. Johnny Mastron aikaisempaan tuotantoon en ole tutustunut, joten en oikein tiennyt mitä tulossa olisi. Seuraava raita Which Hazel on kunnianosoitus edesmenneelle mestarille Chuck Berrylle. Ensin tulee hiukan kitaraa, sitten hiukan fonia, lisää fonia lopuksi taas kitaraa. Asennetta heillä riittää vaikka toisille jakaa. Lopetuskappale Drummin’ Willie kertoo, kuten varmaan arvasittekin, Willie ”Big Eyes” Smithistä. Itse en aivan kaikkia yhtäläisyyksiä tunnista, mutta lopetuskappaleen Hiccup Boogien melodia on kyllä pöllitty John Lee Hookerin kappaleesta Boogie Chillum. Levyn 13 kappaleesta 12 ovat omia ja ainoa kierrätysraita on vanha tuttu Kansas City Blues. Uutuusjulkaisullaan Emil on lähentynyt entisestään juuri Zettikseltä tuttuja southern soul -tyylejä, johon myös Johan Bendrikin Hammond sopii kuin se kuuluisa nenä levy tutkailut. Avauskaksikon ohella pääsee osumakoriin vielä hauskasti kättentaputuksilla rytmitetty rootsikas rock-kappale Pretty Fool. Kappaleet tulkitaan sopivalla tiukkuudella ja vastaansanomattomalla intohimolla. Kyllä sekaan silti muutamat soulbluesitkin mahtuvat. & The MG’sin ohjelmistosta. Levyn toinen instrumentaali Southpaw voisi olla vaikka lainattu Booker T. Hän on kiertänyt mm. Vaikka Ward on varsin pätevä kitaristi, niin sessioissa on vieraillut muutama ykkösluokan kitaristi, kuten Ronnie Earl ja Monster Mike Welch. Bändiin kuuluvat laulaja-kitaristin Ghalia Vauthierin lisäksi harpisti Johnny Mastro, kitaristi Smokehouse Brown, basisti Dean Zucchero sekä rumpali Rob Lee. Lisäksi levyllä soittavat mm. Musiikillisesti liikutaan korkealla tasolla ja vähemmän kiillotetut soundit sopivat bändin juurevaan musiikkiin hyvin. Mastro tuuttaa harppuaan koko rahan edestä ja Brown ryydittää menoa rouhealla kitarallaan. Riku Metelinen EMIL & THE ECSTATICS Rise Again (Puffer 001) Ruotsista on vuosien saatossa tullut loistavia, tyylitietoisia sekä taitavia bluesja soulmuusikoita, niin kitaristeja kuin harpistejakin: Peps Persson, Sven Zetterberg, Knock-Out Greg, Anders Lewen... Bändi tarjoilee tiukkaa rhytm’n’bluesia ja kipakkaa rock’n’rollia yhdistettynä sinisiin säveliin. Kappaleen soolo-osuus vie yli puolet kappaleesta. “Blues On My Shoulders“ muistuttaa meitä ajasta ennen kuin Marshallien ja äänensärkijöistä muodostuvan äänivallin taakse piiloutuvat kitaristit ottivat vallan. Kappaleen pääosassa on Rusty Scott ja Hammond B3. Ei ole vai. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, kuusi omaa ja kaksi lainaa, Gary Clarkin The Healing sekä albumin päättävä Hayes-Porter -kaksikon When Something Is Wrong With My Baby. Hienoa, että vielä löytyy tällaisia perinteitä kunnioittavia vanhan liiton miehiä. Uudempana liittäisin listaan mukaan myös Emil Arvidssonin, josta on hyvää vauhtia kasvamassa Zetterbergin manttelinperijä. Kun tuollaisen avustajajoukon kanssa studioon menee, niin ei voi saada kuin hyvää jälkeä aikaiseksi. Sävyt ja tyyli muistuttavat useasti B.B. harpisti Sugar Ray Norcia, fonisti “Sax” Gordon Beadle sekä basisti Michael “Mudcat” Ward. Tuotantopuolesta ovat vastanneet Dean Zucchero ja Ghalia Vauthier, ja Thomas Ruf mainitaan Executive Producerina. It’s On Me on varsinaista kitaroiden ja fonin ilotulitusta. Kingiä. Ghalian liityttyä bändiin Johnny Mastro & Mama’s Boys muuttui nimi muotoon Ghalia & Mama’s Boys. The Legendary Blues Bandin kanssa ja soittanut heidän albumeillaan “Life Of Ease“ sekä “Red, Hot‘n’Blue“. Epäilevien on syytä kuunnella levy kokonaan, ennen kuin täysin tyrmäävät ajatuksen. Tunnelma on yllättävän retro. Sitten mopo kuitenkin karkaa käsistä ja saamme ihastella tekopirteää poppia (Wake Up ja Gonna Get Me A Dog) sekä eriasteisia balladeja kuten I Will Give It Up For Your Love, Devil Is Back ja Here's To You. Selvä, rosiksessa tavataan! Riku Metelinen MIKE ANDERSEN Devil Is Back (Cable Car CCR 0311-50) Olen laatinut arvion ainakin kahdesta Mike Andersenin aiemmasta julkaisusta ja pitänytkin kuulemastani. Jos miehen luisuma pop-kentille jatkuu samaan malliin, ei hän taida enää kerätä BN:ssä paljoakaan kannatusta. Mukavasti rullaava Come Back sovitetaan Little Miltonin ja Robert Crayn tapaiseen soulblues-katergoriaan koko yhtyeen (Emil, Johan, Daniel Olsson, rummut ja Mats Hammarlöf, basso) voimin. Moni tämän genren ystävistä löytää varmasti tuttuja sävyjä. Luulen kuitenkin että osa lehtemme lukijoista ei hyvällä katsoisi, jos puoliso lähtisi nostelemaan ja veisi koko levykokoelman mukanaan. Lockwood, Tiny Grimes, Louis Myers ja Jimmy Rogers. Brysselistä lähtöisin oleva Ghalia on esiintynyt kokoonpanoissa Ghalia & The Naphtaline ja Voodoo Casino, joka julkaisi debyyttialbuminsa 2016. Mainio on myös slidekitaroitu Waiting, jossa Ghalia jakaa lauluosuudet Johnny Mastron kanssa. Ensimmäisellä tarjoillaan paikoittain Otis Rushia ja toisella on vuoro tunnelmoida Sam & Daven kuuluisaksi tekemää soulklassikkoa. Viimeksi mainittu on tietenkin Peterin velipoika. En tiedä, kuullaanko levyn materiaalia myös miehen keikoilla vai tyytyykö hän edelleen vain viihdyttämään yleisöään kolutuilla blues-ja soul-standardeilla. Nuoruudessaan Ward kuunteli sellaisia nimiä kuin Robert Jr. Peli kyllä starttaa komeasti rytmikkäällä kevyt-r&b:llä When You’re High It Don’t Count, joka juhlii mallikkaalla svengillä ja jatkossa yhdessä Joss Stonen kera duetoitu This Time edustaa vanhanliiton soul-mediumia hyvällä fiiliksellä kuorrutettuna. Viime aikoina kuulemiini rockblueshömppälevyihin verrattuna on nyt tarjolla todella piristävää musiikkia. Levyn avaava All About Life luo tässäkin suhteessa tunnussävelet tälle kiekolle. Kokonaisuutena “Let The Demons Out“ on tasapainoinen paketti, josta on vaikea nostaa yksittäisiä helmiä esille. Minusta on hienoa, että vuonna 1954 syntynyt Kelly on uransa tässä vaiheessa selkeästi nostanut taiteellista rimaansa tämän cd:n myötä. Collaboratessa Sugar Ray Norcia pääsee esille myös laulajana ja Sax Gordon ryydittää menoa fonillaan
Tämän levyn pariin palataan vielä useaan kertaan ja siksi kanteen ei tarvitse lyödä parasta ennen -leimaa. Kymppiraitainen albumi on enimmäkseen Troionin ja Høyen laatimista biiseistä rakennettu. Kolmikkoa avustavat multi-instrumentalisti Eric Bazillian, sellisti Tina Guo, perkussionisti Hossam Ramzy sekä kuoro, jonka muodostavat Juanita Tippins, Gary Pinto ja Mahalia Barnes. Tämä uutukainen on taltioitu Muscle Shoals -studiossa, ja mukana on ollut sellaisia soittajia, kuten kitaristi Luther Dickinson, harpisti Mickey Raphael, kosketinsoittaja Spooner Oldham ja taustalauluista huolehtiva The McCrary Sisters. Mississippi Suitcase alkaa rokkaavalla särökitarakuvioilla, ja kohta Dickinson ja Parcek heittelevät toisilleen haasteita ja vastaavat niihin kuin villin lännen revolverisankarit, mutta pullistelua ei silti tarvitse kuunnella. Behind the scenes -osuudessa kuullaan haastatteluja, joissa jokainen muusikko kertoo oman näkemyksensä akustisesta illasta ja Bonamassa esittelee mukana olevat kitarat. Kuvaus on lähes slow tv -tyylistä ja toimii loistavasti akustisen musiikin kanssa. Riku Metelinen BILLY T BAND Reckoning (Big H BIGHCD1601) Suomeen syyskuussa purjehtiva norjalaisen soulbluesin kärkinimi Billy T Band on aiemmin julkaissut kolme pitkäsoittoa. Encorena saamme kuulla Janis Joplinista kertovan elokuvan “The Rose“ nimikappaleen. Tässä mestassa tarjoutui myös mainio tilaisuus promota norjalaisia blues-muusikoita, aina kun talossa oli ulkomaan eläviä vierailulla. Peter Parcek tarjoilee musiikkinsa perinteisen tyylitajuisena. Siitä esimerkkinä maalaileva I'm Leaving You, joka on paitsi laulun ja kitarasoolon osalta, myös kokonaisuutena hieno esitys. Formaateissa on tuttuun tapaan valinnanvaraa, Blu-Ray, kolmoisvinyyli ja kaikkea siltä väliltä, joista jokainen varmaan löytää mieleisensä. Osuus on mannaa kaikille kitaristeille ja meille muuten vaan nippelitiedosta kiinnostuneille. Ainokainen laina on T.O. Levyn päättää akustisvoittoinen Aunt Caroline Dyer Blues, joka ei suoranaisesti ole huono, mutta on vähiten kuuntelukertoja kestävä kappale. Toisena kappaleena on aavemaisesti alkava Blind Lemon Jefferson -laina See That My Grave Is Kept Clean. Mielestäni kappale kuulostaa aivan samanlaiselta kuin se toinenkin versio, ainoa huomaamani ero on Tina Guon asuste. southern soul -vaikutteita. Itselleni levy oli ihan liian sielukas, mutta veikkaan että se saattaa nousta jopa aika monen soulfriikin vuoden top kolmeen! Jari Kolari JOE BONAMASSA Live At Carnegie Hall, An Acoustic Evening 2-DVD (Provogue PRD75227) Viime vuonna julkaistu Bonamassadvd jatkaa tutuksi tullutta legendaarisissa konserttipaikoissa taltioitujen levyjen sarjaa, ja nyt vuoron on saanut Carnegie Hall. Peter Parcek on bostonilainen kitaristi. Sen utuinen äänimaailma saa kylmiä väreitä aikaan. Uudet sovitukset ja akustinen toteutus toimivat loistavasti. Levyllä on paljon hyviä hetkiä, mutta ehkä kenties ne kaikkein suurimmat järistykset tarjoilee lopetuskaksikko Woke Up Dreaming ja Hummingbird. Heti alkutahdeista lähtien hillitön groove kaappaa kuulijan mukaansa ja pitää otteessaan loppumetreille asti. Siinä missä roheaa kitarasoundia hyödyntävä On Your Own edustaa levyn blueseinta antia downhome-fiiliksineen niin aivan toisenlaista menoa löytyy wah-wah -kitaran ryydittämistä 70-lukulaisfunkstereista Gone ja It Ain’t Right. Kuuntelen levyä matkalla Finnish Blues Awardseihin, ja kun levy lähtee soimaan ja Fleetwood Macin World Keeps Turning alkaa puskea kaiuttimista päälleni, olen menettää autoni hallinnan. Kuvagalleriassa taas pääsemme tutustumaan Carnegie Halliin Bonamassan poseeratessa eri paikoissa kitaransa kanssa. Ensimmäinen groovettaa kiireettä ja jälkim. Tästä asiasta annan täydet pisteet. Huh huh, näin alkuvoimaista ja rankkaa menoa en muista vähään aikaan kuulleeni. Mukana ovat edellisiltä levyiltä tutut luottohenkilöt pianisti Reese Wynans sekä rumpali Anton Fig. Ensin mainitun Bonamassa ja Guo esittävät kaksistaan. Joku tarkkaavainen voi tunnistaa yhtyeen bassoa paukuttavan solistin, William R Troionin. Toiselle levylle on laitettu bonusmateriaalina Woke Up Dreaming taltioituna toiselta illalta, behind the scenes ja kuvagalleria. Tähän tarkoitukseen B.B. Alkutahdeista lähtien on selviää, että tarjolla ei ole tyhjäkäyntiä vaan silkkaa sähköä. Versio on mielestäni parempi kuin esimerkiksi Mavis Staplesin tai B.B. Jokainen muusikko saa oman soolo-osuutensa ja kaikki actionkohdat myös näytetään. Kappale on saanut aivan uudenlaisen sovituksen, ja lisämaustetta tuo Tina Guon soittama ehru, jonka huilumainen sointi on korvia hivelevää. Olin saanut jo maistiaisena nähdä This Train -videon ja sen perusteella oli lupa odottaa hyvää, mutta voisin kenties sanoa, että toisin kävi. Soundit ovat rouheat ja tuoreen oloiset. Tarkkasilmäisimmät huomasivat, ettei mukana ole lainkaan basistia, mutta tällä kertaa sille ei todella ole edes tarvetta. Lyömäsoittimista sekä tuotannosta vastaava Marco Giovino on saanut aikaan hyvää jälkeä. Vaikka monin paikoin meno on aavistuksen tuttua, niin silti pahuksen tuoretta. Kappale toimii hyvin myös akustisen sovituksen voimin eikä pituutta tällä kertaa ole liikaa. Viittaan tietenkin “Live At Greek Theatre“ -dvd:llä olevaan versioon (ks. Eddie Kirklandin ja Tom Russellin soittokumppanina. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt “The Mathematics Of Love“ -pitkäsoitto ja “Pledging My Time“ -EP. Saamme myös kuulla sen, miksi koko kitara-arsenaali on roudattu lavalle. Kappaleessa saamme kuulla todella intensiivistä taistelua sellon ja kitaran välillä. Vahvoja melodisia mediumeja kuljettaa rennosti tiukka väsymätön groove, joille hyvän lisän muodostavat Troionin vakuuttavat laulusuoritukset. Päällekkäisyyksiä Bonamassan edellisten livejulkaisujen “An Acoustic Evening At Vienna Opera House“ tai “Tour De Force“ -levyjen akustisten osuuksien kanssa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole. Kiekolla onkin kuultavissa varsin monipuolinen esittely ryhmän soul-blues -soittelun taidoista. Kun Driving Towards Daylight lähtee käyntiin, on tunnelma suorastaan käsinkosketeltava. Avausraita This Train räjäyttää pankin, kappale rullaa “Blues Of Desperation“ -levyn versiota huomattavasti paremmin. Kitara räimii, räimii, räimii... Hypnoottisen rumpukompin omaava Ashes To Ashes on kuin George Thorogoodilla ja Buddy Guylla ryyditetty ZZ Top. Mies kulkeutui Norjaan vuonna 1997 ja hänen aktiviteetteihinsa kuului monivuotinen pesti oslolaisen Muddy Waters Blues Clubin housebändin vetäjänä. Riku Metelinen PETER PARCEK Everybody Wants To Go To Heaven (Lightnin’ 002) Kun muistelen aikaa noin 11 kk taaksepäin, tuntui siltä, että vuosi 2017 jäisi hyvin laihaksi, ainakin juurevien levyjen osalta. Kingiltä lainattu Hummingbird sopii mainiosti. Billy T Bandin musiikillinen ilmaisu sijoittuu soul-blues -genreen ja menossa on mukana paljon ns. BN 282). Kingin vuoden 2008 levytys. Koska tila ei olisi kuulemma ollut otollinen Les Paul -soundille, hommaan ryhdyttiin akustisten soittimien voimin. Kyllä tämä ylitti kaikki odotukseni moninkertaisesti. Tarpeen niin vaatiessa on studioon raahattu lisäksi jousia, puhaltimia ja taustakööriä soundia värittämään ja muovaamaan. Muun perusyhtyeen muodostavat kitaristi Håkon Høye (Cheers Håkon!), sekä rytmiryhmä Ian F Johannessen ja Alexander Pettersen. Osa kitaroista tosin on vain rekvisiittana. Georgelle kreditoitu napakasti tarttuva southern blues -numero Shame Shame. Vaikka taltiointi on tehty suuressa konserttipaikassa, niin tunnelma on varsin intiimi ja se välittyy jopa kotisohvalta katsottuna. 66 Blues News 2/2018 levy tutkailut päähän. Kakkosraita Drive vie taas aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Meno on hurjaa kuin Syvä Joki -elokuvan Dueling Banjos -kaksintaistelussa. Kitaroita mukana on paljon ja niitä vaihdetaan ahkeraan. Tuollaisen ilotulituksen jälkeen onkin hyvä antaa maitohappojen tai pitäisikö sanoa sykkeen tasaantua ja ottaa rauhallisemmin. Toisin kävi; hyviä julkaisuja ilmestyi runsaasti, tosin vasta loppuvuonna, hyvänä esimerkkinä vaikka tämä levy. Koko levyä leimaa erittäin rento laid back -fiilis, eikä minkään sortin revittely tai repiminen käy heille ollenkaan. Nykkiläissyntyisellä Williamilla on ollut pitkät pestit mm. Kaikki te (vai pitäisikö sanoa me), joille Bonamassan sähköiset levyt ovat (joskus) tuuman verran liian raskaita, suosittelen tutustumista tähän julkaisuun, tuskin tulette pettymään
Olisiko ollut parempi idea sekoittaa kappalejärjestystä hiukan. Mikäli “Let Love Show The Way“ hyllystä löytyy tai Puistoblueskeikasta jäi hyviä muistoja, niin “Rise & Shine“ kannattaa hankkia. Mainiota on meininki myöskin vähän popahtavalla perusstygellä Love Is Gonna Get You. Jari Kolari SIMO Rise & Shine (Provogue PRD 7527 2) Muutaman vuoden takaisen Puistobluesvierailijan, bluesrock-trio Simon toinen virallinen pitkäsoitto jatkaa debyttialbumin viitoittamalla tiellä. Blues. Kevyesti groovettava siivu saa taustatukea puhaltimilta, jousilta ja kuorolta. Eräs tämän artistin merkittävimmistä suorituksista on kipuaminen International Blues Challenge -tapahtuman loppukilpailuun. Tällä hän kohtaa Janine “Jah9“ Cunninghamin ja yhteistyö toimii hyvin. Mukana on psykedeliaa, funkia, tunnelmointia – ja on mukana hiukan bluesiakin. Erittäin kovatasoinen soul-blues -julkaisu, johon toivon monen kompastuvan. Riku Metelinen MAD PROFESSOR MEETS JAH9 In The Midst Of The Storm (VP 2652) Tämä 2017 julkaistu levy olisi hyvinkin saattanut olla vuoden parhaimmissa, mikäli olisin saanut kuulla sen aikaisemmin. Chicago-tyylin pianisteista Honey Piazza on eräs tyylikkäimmistä. Hänen musiikkiaan voisi luonnehtia vaikkapa omanlaisekseen kevytbluesiksi, mitä kyllä vaivatta seurailee mutta mikä ei erityisemmin kuuntelijaa hetkauta sinne tai tänne.. West Coastia edustavat Bad, Bad Boy, Love And Money sekä Tanged With A Woman, joilla kuullaan mukavaa kitara-harppu-piano -vuorottelua. Levyn 17 esitystä ovatkin kuin oppitunti Chicagoja West Coast -bluesin soittamisesta siihen kuuluvilla eri tyyleillä esitettyinä. Low Down Dog tarjoaa shufflea, jossa hetkittäin tulee erehdyttävästi mieleen William Clarke ja Alexin soitossa tässä kuten muutaman kerran muutenkin Hollywood Fats. Moniko jaksaa kuunnella ko. Kappale tuo muistoja Otis Spannin ja S.P. Professor on tarvinnut uralleen jonkilaisen piristysruiskeen (enkä tarkoita piriä!), siksi masentavia kuunteluhetkiä tarjoavia albumeja hän on laskenut viime vuosina markkinoille. Piano-rummut -duona esitetty Stinger on siitä parasta mahdollista mainosta. Joka tapauksessa Mad Professor onnistuu kääntämään tämän myötä uransa parempaan suuntaan. Frank Zappalta, Pink Floydilta ja Led Zeppeliniltä. Blues News 2/2018 67 levy tutkailut mäinen ottaa kantaa ja julistaa, kakun kruunaa tyylikäs bassosoolo. Jostain syystä (jälleen kerran) levyn pisimmät kappaleet on laitettu julkaisun loppupuolelle. Aloituskappaleen verkkaisen rytmin saattelemana alkaa musiikillinen matka, jossa tarkkakorvainen kuulija voi löytää vaikutteita mm. The Poorboys -nimisen yhtyeensä kanssa hän on saanut aikaiseksi jo kahdeksan cd-levyä, joilla hän laulaa ja soittaa kitaraa. The Climb voisi olla vaikka Laika & The Cosmonautsin kauan kadoksissa ollut ennenjulkaisematon raita. Todellakin, ennenkuulumaton livetupla-cd ja äänitetty 1994 Mick Fleetwoodin omistamassa baarissa Alexandriassa, Virginiassa. Learyn vastaavasta “Chicago/The Blues/ Today!“ -levyllä olevasta raidasta S.P. Levyn napakymppiä haeskellessa muodostaa edelliselle tasavahvan kilpakumppanin leppeästi fiilistelevä ja soiva Sad Man. Raita on todellinen voimannäyttö ja se olisi sopinut vallan mainiosti myös edesmenneen Sven Zetterbergin ohjelmistoon. Lopetuksena oleva 13-minuuttinen Doors-henkinen puhelaulujärkäle I Pray tulee varmaan jakamaan mielipiteet jyrkästi. Mad Professor tosiaan yllättää ties kuinka monennellako albumilla. Rodin toisen suosikin Little Walterin tuotannosta keikalle ja sitä kautta tälle levyllekin ovat päätyneet loistokas Ah’w Baby sekä Mellow Down Easy, josta yhtye esittää omannäköisen versionsa. Slow-bluesia edustaa Are You Out There, jolla kuullaan isosti kromaattisen murinaa, kuten myös kappaleella Talk To Your Daughter sekä suuren mentorinsa George Smithin kerrontabluesilla Tribute To George Smith. Akustinen kitara asettuu vuorollaan vetovastuuseen kivasti korvaan tarttuvalla näppärämelodisella One Of These Nights -esityksellä, joka vielä kivasti kasvaa biisin edetessä. Viimeksi mainitun tapaan on bassorumpu miksattu kuulumaan tosi napakasti. Mikke Nöjd ROD PIAZZA & THE MIGHTY FLYERS Live At Fleetwoods (Big Mo 1031) Positiivinen pelästys! Näinkin voisi luonnehtia tuntemuksiani, kun sain käsiini ”ihka uuden” Rod Piazza & Mighty Flyersin “Live At Fleetwoods“ -levyn. Bändi, kitaristi Alex Shultz, rumpali Jimi Bott, basisti Bill Stuve, hunajaisen ihana pianisti Honey Piazza sekä harpisti-laulaja Rod Piazza olivat loistavassa iskussa. Rokkaavaa r&b:tä edustavat Ain’t No Rockin’ No More, Rocket 88 -kappaleesta rytmiä ottanut Joe Hill Louisin Hydromatic Woman sekä Bobby Dayn Rockin’ Robin. Monista ehdokkaista nappaa biisimittelössä kuitenkin sen pisimmän korren pakahduttavan kaunis balladi I’ve Been A Fool. Kuvien perusteella hän vaikuttaa keski-ikäiseltä ja on aloittanut julkiset esiintymisensä 1990-luvun alkupuolella. Jaksan aina yhä uudestaan ihmetellä, miten hienoa tällainen kitara-, harppuja pianosoolojen mukavassa tasapainossa basson ja rumpujen tukemana soitettu blues voi olla, verrattuna vaikkapa kolmeen Kingiin, joilla suurin piirtein taustaryhmä oli vain kitarasoolojen tukena. Simolla on luova ja orgaaninen lähestymistapa musiikkiin. JD Simo revittelee kuin sisäisen Hendrixinsä löytänyt Gary Clark Jr. Kaikeksi onneksi aivan pelkkää tukka putkella paahtamista tai efekteillä kikkailua levy ei ole. “Live At Fleetwoods“ on loistava livelevy ja hieno täydennys Mighty Flyersin pitkään, lähes 30 äänitteen listaan, jota suosittelen myös jokaisen West Coastja Chicago-bluesin ystävän käymään tarkasti läpi. Kaiketi myös hänen esityksensä voidaan väljästi tulkiten lukea blues-musiikin piiriin, mutta kun hän suosii aika hillittyä ja vaisuakin ilmaisutapaa, ei hänen sinisävelisyytensä ole laadultaan erityisen voimallista. Levyn muusta materiasta erottuu muita kovakouraisempi funk-veivaus Trouble, biisissä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta tässä sille jää kyllä täyteraidan viitta kannettavakseen. isokokoinen lierihattu sekä pitkänpuoleinen takki. JD Simon yksin esittämä The Light tuo mieleen Leadbellyn ohjelmistosta tutun sävelmän Black Girl (In The Pines) tai kenties Where Did You Sleep Last Night. Nimikappaleeksi yltänyt avausnumero Reckoning onkin vahva soul-medium sieltä parhaasta päästä. Rempseänlaisesti on hän nimennyt pelkäksi bluesiksi viimeisimmän tuotoksensa, mikä on kestoltaan vain noin puolen tunnin mittainen ja koostuu kaikkiaan kymmenestä musiikkikappaleesta. Levyn yhdeksän kappaletta edustavat tämän hetken dub-suuntausta parhaimmillaan – vai olenko sitten vain liian hyvällä tuulella. Laulaja-kitaristi JD Simo, rumpali Adam Abrashoff ja basisti Elad Shapiro viettivät suurimman osan vuodesta 2016 kiertueella, ja tuo näkyy myös tiiviinä yhteissoittona levyllä. Kai Leivo LIGHTNIN’ WILLIE No Black, No White, Just Blues (omakustanne) Taiteilijanimen Lightnin’ Willie käyttäjä on Teksasista lähtöisin oleva ja nykyisin Kalifornian Los Angelesissa asusteleva valkolaismies William K. Hermes. kappaleen tai levyn loppuun asti useammin kuin kerran. Lyhyesti voisi kai sanoa “Rise & Shine“ -kiekon olevan aikakapseli amerikkalaisen musiikin historiaan. Neljän viimeisen esityksen yhteispituus on suurempi kuin seitsemän ensimmäisen. Alex jatkaa T-Bone Walker -loistolla kappaleella T-Bone Jumps Again ja mukailee Pee Wee Craytonia Westside Lexillä. Willien erikoiseen esiintymisasuun näyttävät kuuluvan mm. He kykenevät kuljettamaan menneiden vuosikymmenien ääniä nykyiselle musiikkisukupolvelle. Kappaleita on todennäköisesti soitettu riittävästi ja ne ovat hioutuneet lopulliseen muotoonsa, joten studiossa ei varmaankaan ole tarvinnut ruveta säätämään
Jump In The Water menee popiksi, vaikka nätti biisi onkin ja On Your Mic, Get Set, Sing on saman oloinen hyppelö-blues. Nimibiisi osoittautuu kiihkeätempoiseksi funkyksi nykybluesiksi. Muutettuaan takaisin kotikonnuilleen Houstoniin ja nähtyään Jimmy Reedin ja James Cottonin, Tommy innostui huuliharpusta, kehittäen miesten tyyleistä omanlaisensa Gulf Coast -tyylinsä, joista levylläkin saamme monta maukasta näytettä kuultavaksemme. Keikkaakin on jo tehty ja stagea jaettu vaikka ja kenen kanssa. Soittaa ja laulaa mukana olevat kymmenisen muusikkoa kyllä osaavat, mutta tarmokkuutta ja tunteen paloa jäin kaipaamaan. Albumin aloittava rokkaava blues It’s Good To Be King on hyvin Jeremy Spencerin ja Fleetwood Macin makuinen kappale. Kaikki te, joille vanha kunnon rock’n’roll ja rhytmn & blues kolahtavat moderneina versioina, niin dvd:n ja bändin muuta tuotantoa voi tilata sivustolta www.revolutionaires.co.uk. Ainakin minusta tuntuu, että he vetävät shown, jonka he myös yleisölle tarjoilisivat. Yhtyettä tukemassa ovat olleet puhallinryhmä Dave Hignett, Mark Webb ja Justin Radford sekä pianisti Paul Wilson. Meno on messevää, bändi on tiukassa vedossa ja se onnistuu hautaamaan alakuloni sulosoinnuillaan alta aikayksikön. Ensin Paul Wilson ja Ed Stephenson soittavat omia pianojaan, hetken kuluttua toista pianoa soitetaan kolmikätisesti, kunnes herrat vaihtavat soittimia. Kiekon selkeä hituri on doowop-fiilistä hyödyntävä, vähän aavemaiselta soundaava Sometimes Being Alone Feels Right. Hector yhtyeineen ponnistaa Omahan suunnasta ja tämä heidän ensimmäinen (?) albuminsa on kohauttanut blues-piirejä siellä, täällä ja tuolla. Perinteistä hidasta blues-kaavaa edustaa tyylikäs Here's To Me Givin’ Up, joka fiilistelee oikein mallikkaasti. Tommy on karhean miehekäs laulaja ja harpistina oikean koulukunnan puhaltaja, vaikken niitä Cottontai Reed-vaikutteita oikein kuullutkaan, lähinnä Musselwhitea muutamin tahdein. Tommy DarDar oli syntyjään ”Lone Star Staten” eli Texasin miehiä ja sai lapsuudessaan haitaristi-isänsä ja kitaristienonsa kautta vahvan annoksen Swamp-musiikkia perheen asuessa hetken aikaa Louisianassa, ja pääsi myös heidän kanssaan harjoittamaan laululahjojaan miesten keikoille jo kahdeksan vanhana. Kakkossolistina vierailee vähän Tina Turnerilta kuulostava Amanda Fish. Louisianan ajoilta muistoja tuovat cajun Headed Down To Houma sekä nimensäkin mukaan kivan rytmikäs, Mardi Grasia ja Fats Dominoa haikaileva Go Back To New Orleans. The Bad Ass Boogie on varsinainen piano war. Vielä kun joku asiansa osaava henkilö keksisi buukata bändin johonkin klubi-iltaan tai festivaalille Suomeen. Mutta en viitsi moisesta pikkuasiasta lähteä nipottamaan. Ainoa asia, mistä voisin halutessani miinuspisteitä antaa, on se, ettei tämä ole livetaltiointi. Hector laulaa ja soittaa kitaraa, puhaltimiakin kuullaan ja erityisplussan ansaitsee levyllä tarmokkaasti huuliharppunsa kanssa ahertava Justin Shelton. Mustavalkoinen kuvaus luo mukavan retrohenkisen fiiliksen. Vaikka elävää yleisöä ei ole paikalla ollut, ei Revolutionaires soita kameroille tai itselleen. “Live In Session“ on tavallaan käyntikortti tai esittely, jossa runsaaseen tuntiin on kiteytetty kaikki oleellinen bändistä. Bonuksena saamme Hey Mr Bartender -kappaleen musiikkivideon. Bändin muodostavat kitaristi-laulaja Ed Stephenson, basisti Rich Stephenson, rumpali Mark Mathews sekä saksofonisti Gary Hoole. Houstonin Family Handja Jubilee Hall -mestoissa auttoivat Tommyn 70-luvulla harpistiksi paikallisen suuruuden Lightning Hopkinsin kanssa. Jari Kolari THE REVOLUTIONAIRES Live In Session DVD (omakustanne) Joskus tulee vastaan niitä aamuja jolloin kaikki menee päin sitä yhtä..., kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan... Louis Bluesin instrumentaaliversiossa Ed Stephensonin kompatessa kitarallaan. Lisää perin tuttuja ainesosia löysin parista muustakin levyn osasesta. ryhmän nettisivuilla suitsutusta kerännyt Peter Green -sävelmä Black Magic Woman tokkää – pahoin. Instrumentteina soivat mm. Burnt Toast And Black Coffee rokkaa hillityn mallikkaasti. Vesa Walamies TOMMY DARDAR Big Daddy Combo (omakustanne) Tämä levy on hiljan menehtyneelle (11/1950–7/2017) Tommy DarDarille ikään kuin muistokirjoitus, sillä se on keskeneräiseksi jäänyt äänitys jo vuodelta 2001, joka tehtiin kuitenkin valmiiksi ystävien avustuksella ja sen koko tuotto ohjataan perheelle. Useinhan levyt aloitetaan juuri nimikappaleella, mutta tällä kertaa se päättää cd:n. Mikke Nöjd ”hi jeee, big daddy combo” -lauseen toistamisesta läpi kappaleen) vastaava enkelikuoro. Viikolla postiluukusta sopivasti tipahtanut The Revolutionairesin 15-vuotisen uran juhlajulkaisu sopii tähän tilanteeseen mainiosti. That’s How It All Goes voisi olla suoraan Otis Rushin soittolistalta, vahvasti sävykäs biisi on hienoa kuultavaa. Aikaisemmin heiltä on ilmestynyt viisi cd-levyä ja tarkempi esittely bändistä löytyy BN-numerosta 235. Jatkokin rullaa komeasti Masqueradesiivun esittäytyessä tänttäränttäilevänä numerona, jolla soitetaan muuten yllätyksellisesti kovasti rautalankahenkinen kitarasoolo. Kappaleet ovat lähes kaikille lehtemme lukijoille tuttuja erilaisina versioina. Avaus Dig You Baby rullaa isosti ja isoäänisesti boogiena, josta löytyy särmää ja voimaa. Vakituiset keikat mm. Jatkossa toivoisi, että linjanveto olisi tiukempi ja nimenomaan bluesin hyväksi. Kyllähän nuo sähköpianot hyvin soivat, mutta kuvitelkaapa, millaista jälki olisi ollut, jos sähköpianojen sijasta olisi käytössä ollut eriväriset baby grand pianot. Kohta kuulemme taas kolmikätistä soitantaa, ja lopulta he soittavat samaa pianoa nelikätisesti. Nimikappale Big Daddy Gumbo on Tommyn lempinimi. Riku Metelinen HECTOR ANCHONDO BAND Roll The Dice (omakustanne) Vaikka levyn kansi herättää vahvan muistikuvan Bad Companyn klassikkoalbumista “Straight Shooter“, niin mitään 70-lukulaista hard-rockia ei tämä tuotos sisällä. Kappaleiden väliin on laitettu nokkamiehen Ed Stephensonin jutustelua bändistä, sen esikuvista ja tietysti soitetuista kappaleista. Kukapa meistä ei olisi joskus kuullut kappaleita kuten Kansas City, Shake Your Hips, Tequila tai What’d I Say muodossa tai toisessa. Levyllä on vain yhdeksän kappaletta, joista kitaristi Johnny Lee Schell on säveltänyt neljä, Tommyn hoitaessa parit seuraavat. Kiva olisi jatkaa kehumista, mutta... slide, harppu, urut, useampi foni sekä lauluosuuksista (jos nyt laulamiseksi voi sanoa. Esitykselle on kerätty koko kulmakunnan kaverit melskaamaan. Osumaprosentti on tasan 70%. Kitaristi Schellin kappaleista Baby I Can Tell tukeutuu harpputeemalla mukavasti Canned Heatiin ja Dangerous Woman Joe Cockerin suuntaan taustaleidien kera, jossa lisänä kuullaanb Tommyn vahvaa harppua. Blues-albumi tämä on ja se ansaitsisi arvosanan loistava, jos ei matkan varrelta löytyisi merkillinen popohakuinen huttuosio. Erikoisvierailija Steve Eddy on kromaattisen harppunsa kanssa pääosassa St. Silloin on syytä ottaa järeät aseet käyttöön ja laittaa hyvää musiikkia soimaan mieltä piristämään, tällä kertaa kuvallisessa muodossa. “Live In Session“ ei ole taltiointi juhlakonsertista, jos he edes sellaista pitivät, vaan eräänlainen studiolive. Vauhtia ja vaaraa irtoaa myös Roadrunnerriffillä starttaavalta Face It Downilta. Kuvaus on kohdallaan, Kaikki kokoelman laulut on reippaasti mutta harhaanjohtavasti merkitty Hermesin omiksi teoksiksi. Eddie Boy’s Jump -kappaleessa Ed Stephenson kunnostautuu harpistina ja komeasti hänen bluesharppunsa soikin. Brittiyhtyeiden vyöryessä maailmalle 60-luvun alussa, Animals ja erityisesti Eric Burdon (jota Tommyn laulu paljon muistuttaa) iskivät nuorukaiseen vahvasti. 68 Blues News 2/2018 levy tutkailut ohjaus erittäin onnistunut eikä niitä suuresti inhoamiani nopeita leikkauksiakaan ole. Tekotaiteelliseen teknistä taituruutta pursuavaan esitykseen on poimittu ja lisätty uusia elementtejä, samalla kun teemaa kehitellään siihen malliin, että biisistä katoaa pointti. Lisäksi hän pääsi samoihin aikoihin keikoille myös Juke Boy Bonnerin seuraan. Sen kertoo jo kattauksen avaava Can’t Get That Stuff, mikä on todellisuudessa vain hieman muotoiltu versio Tampa Redin ja Georgia Tomin miltei samannimisestä 1930-luvun rallatuksesta
Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, että bluesin maailmasta löytyisi runsaasti ansiokkaita ja vähän versioituja teoksia, jotka olisivat omiaan täydentämään hänen omien tuotostensa antia. Ei minua Doughertyn esitykset häiritse, mutta eivät kyllä sykähdytäkään. Onhan ne esiteltävä, kun BN:n toimituspäällikökin taannoin totesi tehtävän karhunpalveluksen lukijoille, ellei edes arvioida albumeja, joiden väitetään kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Lisäksi sain äskettäin lukea, että Ismo on nykyisin täysiaikainen muusikko ja että hän on ryhtynyt klubi-iltojen järjestäjäksi. Memphisistä toimiva Low Society on mielenkiintoinen bändi, joka ei levytysten suhteen ole pitänyt mitään kiirettä. Nyt ei olla bluesin juurilla, vaan lähinnä kantrin pauloissa. Henkilökohtaisesti kantri ei ole kuulunut minulle soitetumpien musiikinlajien kärkisijoille. Polly O’Kearyn edellisestä “Compass“albumista pidin, ja sitä on tullut kuunneltua jonkin verran. Nelisen vuotta sitten ilmestyneen ja ”Mean Old Train” -nimisen edeltäjänsä tavoin tämä pyörylä sisältää pelkästään Ismon omia teoksia, joita löytyy kymmenen kappaleen verran. Edellinen, ”From The Shadows” vuodelta 2015, oli hieno avausalbumi ja nyt on käsillä se kliseetä lainaten haasteellinen kakkosjulkaisu. “Dark Angel“ avaa Weeksin ilmaisuun uusia tuulia ennen kaikkea suurimmaksi osaksi lauluosuuksista vastaavan Stacey Turpenoffin toimesta. Sellaisia olisivat esimerkiksi Manny Nicholsin No One To Love, Lonnie Johnsonin Roamin’ Rambler eli Rambler’s Blues ja vaikkapa Lightnin’ Hopkinsin This Time We Gonna Try, joihin kaikkiin voi tutustua YouTuben avulla. Ainoa aikaisemmin kuultu palanen on hautausmaakertomus Down To The Otamo, joka nyt on saanut osallensa aika rokkaavan, jopa heviin vivahtavan tulkinnan. Mukana on osaavia ammattilaisia, Ykä Putkinen ja Jarmo Hynninen (kitara), Matti Vallius, Kari Eskelinen ja Jim Korpi (basso),Timo Väätäinen ja Tomi Leino (rummut). Basisti-vokalisti O’Kearyn ja Rhythm Methodin uusin tuote on varmaan alallaan hyvä muttei erinomainen. Siihen verrattuna tämä tuoreempi levy on jopa pienoinen pettymys. Lopputuloksen on kuitenkin nautittavaa kuultavaa. Vesa Walamies KOTIMAAN KATSAUS. Edellisellä levyllä tämä myös kuului selvästi ja odotin tavallaan jatkumoa sille. Harri Haka MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP Twentyfive Live At Blues Baltica (Hokahey! HHR1801, 2-CD) Kun kotimainen bluesyhtye saavuttaa neljännesvuosisadan iän ja voi vilpittömin mielin myös todeta käyttäneensä nuo vuodet paitsi omansa, myös koko Suomi-blueskentän maailmanlaajuisen julkisuuskuvan kiillottamiseen, on se hitto soikoon oikeutettu julkaisemaan itseään juhlistavan tupla-livelevynkin. Hänen taiteilijankuvaansa laajentavat myös itämaisia tunnelmia välittävä Kairo ja tanssiin kutsuva instrumentaali Cha Cha Fly. Muusikkona Ismo Haavisto on tunnetusti erittäin tasokas sekä varsinkin nyt kuullun perusteella myös yllättävän laaja-alainen ja monipuolinen. Tärkeäksi esikuvakseen hän mainitsee Peter Greenin. Tämä on heidän kolmas albuminsa. Ei enää pelkkää bluesia, vaan vaikutteita on poimittu laajemmalta skaalalta. Sitten tulee pieni yllätys, hidas soulkappale Trying To Forget. Soul ja soulblues ovat muutenkin paljon läsnä ja tekevät levystä sopivan vaihtelevan. Kahdella esityksellä on mukana myös lyömäsoittimia ja pianoa soittava sekä taustalla lauleskeleva Matias Ahonen, ja joukosta löytyy myös pari Ismon soolonumeroa. Se on paljon miehelle, joka tänä vuonna täyttää vasta 45 vuotta ja joka esittää miltei pelkästään vähemmistökulturellia bluesia. Blues Gang on siinä mielessä osuva nimi, että kyseessä on varsinaisen bändin sijasta vaihteleva kokoonpano. Paul Dougherty soittaa Hank Williams -tribuutillaan kaikki instrumentit itse, mitä JAY KAY & BLUES GANG Gone For Good (Jaykay 002) Jouni Kallenautio on lahjakas kitaristi-laulaja, jolla on mittava ura suomalaisen bluesin parissa. John Weeks Band on niin ikään uusinnut kokoonpanonsa täydellisesti. Miehistönvaihdoksia on tapahtunut komppiryhmässä; tällä cd:llä basistina on Jacky Verstraeten ja rummuissa Bart De Bruecker, joiden lisäksi muutamilla raidoilla kuullaan avustajia. Aiemmin on julkaistu “High Time“ (2011) ja “You Can’t Keep A Good Woman Down“ (2014). Yhteistyön tuloksena on ihan hyvä albumi. Kaksi kappaletta nousevat mielestäni yli muiden. ”Gone For Good” kertoo omaa kieltään siitä, että ensilevyn jälkeen voi onnistua tekemään vähintään yhtä hyvää jälkeä kakkosella. Kai Leivo LOW SOCIETY Sanctified (Rezonate 32017) JOHN WEEKS BAND Dark Angel (omakustanne) POLLY O’KEARY RHYTHM METHOD Black Crow Callin’ (omakustanne) PAUL DOUGHERTY Spankin’ Hankin’ (Bake It Black) Näistä lev yistä kaksi pääsi vuoden parhaimmiksi valitsemieni joukkoon. Tämä on hänen toinen omissa nimissään tehty levy. Kantrista pitävien kannattaa tsekata, miten homma toimii. Mainitsemisen arvoinen on ilman taustoittajia esitetty Lightnin’ Hopkins -tyylinen This Big Old Town. Musiikkimuotona on bluesrock, johon on saatu mukaan omaa ilmettä. Welfare Blues on kunnianosoitus 50-luvun Chicago-bluesille kun taas instrumentaali Saturn Twist on nyökkäys Freddie Kingin suuntaan. Kaikkein vaikuttavin luomus on koko koosteen tunnustuksellinen nimikkolaulu The Blues Has Chosen Me. Kantavina voimina ja perustajina ovat vokalisti Mandy Lemons ja kitaraa ja mandoliinia soittava Sturgis Nikides, joka myös on tuottanut yhtyeen levyt. Sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta omia tai Leinon kanssa kirjoitettuja. Blues News 2/2018 69 levy tutkailut arvostan, vaikka virtuoosimaisesta näytteestä ei olekaan kysymys. Nyt vaikutteita on kuitenkin enemmän ja se tekee tästä useiden tyylisuuntien monipuolisen yhdistelmän. Lisäksi hän on tuottanut cd:n. Jouni Kallenautio on opiskellut musiikin teoriaa, jonka tiedot ja taidot hän yhdistää taitavasti bluesin ja ylipäätään juurimusiikin tunnemaailmaan. Avauskappale Highway Number Nine on perinteistäkin perinteisempää bluesia, jota dominoivat Kallenaution slidekitara ja Leinon harppu. Ennen kaikkea kitarointi sekä tavallisella että slidekitaralla on hienoa. Saksan Eutinin kaupungin Blues Baltica -festareilla toukokuussa 2017 syntynyt “Twentyfive Live“ on huima dokumentaatio Blue Stripin nykyisestä ISMO HAAVISTO The Blues Has Chosen Me (Lake Water LWR03) Erään lehtikirjoituksen mukaan kysymyksessä on yhdeksäs Ismo Haavisto -levy, ja siitäkin lukemasta taitaa puuttua hänen yhdessä Baby Boy Varhaman kanssa tekemänsä Jinx-cd. Muutoinkin levyn yleisilme on selvästi aggressiivisempi, kuin mihin Ismon kohdalla on yleensä totuttu. Viimeksi mainittu soittaa myös parit huuliharppukuviot. Tietääkseni tämä on jo ainakin miehen neljäs levy, joista aikaisemmat ovat enemmän bluesvaikutteisia. Enimmäkseen hänen kerallaan musisoivat basisti Ville Vallila ja perkussionisti Mikko Järvinen. Weeksin esikoista pidin aivan kelvollisena valkoisten tekemänä blueslevynä
SaraLee Lehtomäen musiikin sallii mielihyvin lokeroituvan “retroksi“ myös tulevilla julkaisuillaan, mutta omatessaan tekemisiinsä näinkin vahvan henkilökohtaisen sekä aikaa kestäviä tuloksia tuottavan tatsin, genrensä tyypillisimpien kliseiden orjalliseksi seuraajaksi hänen ei ole tarpeen koskaan alistua. Ensialbumilta nostettuja plusmerkkisiä asioita ovat etenkin rohkeasti seesteisemmän swing-jazz -vokalismin puolelle karkaavat kurkistukset, kuten heti levyn flirttaileva avausraita 1-2-3 He’s Mine, Angelo Badalamenti’maisin soundtrack-maalailuin viimeistelty nimikappale sekä tunnelmallinen päätösvalssi Black Roses. Rhythm Bombin tiedot. 70 Blues News 2/2018 levy tutkailut keikkakunnosta, mutta samalla opettavainen takauma bändin menneisyyteen. Rockin’ Paradox-, Reboundja Texas Oil -orkestereista tutun konkarimuusikon panos vetreyttää olennaisesti muutoin sävelrakenteeltaan hitusen tasapaksuksikin äityvän levyn melodista kirjoa. Siksi esim. Päivänpolttavaa aikaansaannosta kuunnellessa valmisteluajan voi kuitenkin nopeasti todeta olleen vähintään riittävä. Yleisesti ottaen sangen koreilemattomaan soittotyyliin luottava yhtye ei varsinaista sooloilotulitusta pääse debyytillään tarjoilemaan, eikä lauluosuudet puoliksi Kallion kanssa jakava Jari Turunenkaan aivan vielä järisytä kuulijan maailmaa suppeahkolla, paikoin turhankin paljon alarekisterissä viihtyvällä ääniskaalallaan. Jälkimmäisellä cd:llä yhtyeen repertuaari kallistuu konkreettisemmin kahden uusimman albumin materiaan. Ennakkoluulot kuitenkin purkautuvat livekoosteella ahaaelämykseen: BS-tuotanto muodostaa missä järjestyksessä tahansa hämmästyttävän kitkattoman jatkumon. Edustamansa musiikinlajin perinteisemmässä kaavassa pitäytyvien, mielikuvallisesti etupäässä 80ja 90-lukujen taitteen neobillysoundipohjaan linkittyvien tyylinäytteiden copyright-merkinnät kuuluvat sekä bändin perustajajäsenille kitaristi-laulaja Jari Turuselle ja rumpali Antti Vehviläiselle että vuodesta 2011 trion matkassa keikoilla viihtyneelle laulaja Paula Kalliolle. Sekä sooloartistina soittoteräänsä hionut rockabilly-yhtye osoittaa esikoispitkäsoitollaan kiitettävää malttia. Lainoja orkesteri on poiminut kyytiin harkitusti sinne tänne. Aggressiivisen huutotyylin useimmiten r&b:n ja bluesin ensisijaiseksi tulkintatavaksi mieltävien verrokkiartistien sijaan Lehtomäki uskaltaa säästää äärimmäistä revittelyvaihdettaan miltei viimeiseen saakka, onnistuen sitenkin erottautumaan edukseen monista nykyhetken kilpasiskoistaan. Pete Hoppula SARALEE Heart Of Stone (Rhythm Bomb RBR 5877) Saksalais-englantilaisella kookkaamman mittakaavan roots-levymerkillä toistaiseksi ainoana suomalaisaktina majaileva SaraLee on julkaissut uransa toisen pitkäsoiton vain reilun vuoden päästä “Queen Of Your Heart“ -debyytin ilmestymisestä. Myönnettävä on, että tämän mm. PAULA (SWF001, omakustanne) Joensuun seudulla kuluvan vuosikymmenen alusta lähtien teiden mukaan edeltäjänsä tavoin muikeita myyntilukemia ympäri Eurooppaa tahkoava sekä kiitettävän runsasta radiosoittoa jo nyt poikinut “Heart Of Stone“ on tasokas jatkojulkaisu, joka tuo sen tekijöistä esiin sekä uusia piirteitä että entisestään jäsentyneitä esikoislevyn vahvuuksia. Pete Hoppula YOKATTA BROTHERS FEAT. Mm. Silti myös hän onnistuu lunastamaan useampia pienen kehun arvoisia hetkiä. Myös levyn soitannollisesti ruudikkaimmilla numeroilla, kuten mm. “Straightforward – no tricks – rockabilly“, toteaa levyn takakannen saateteksti – siinäpä harvinaisen rehtiä myyntipuhetta. haastavan Buddy Holly/ Bobby Fuller -spiritin ansiokkaasti tavoittava This Road, kekseliäästi lähikuppilan omasta mustiin pukeutuvasta miehestä tarinoiva My Johnny Cash sekä kiekon “pakolliseen“ junateemaan huipentava Night Train, jotka kaikki osuvat Kallion solistivuorolle. Vapautuneesti rullaava rock’n’roll-numero Daddy, I’m Gonna Quit You asettautuu mallikkaasti nelikon käsittelyyn ja solistina toimivan Kallion laulettavaksi. 1999 Bluelight-albumilla “Swamp Baby“ soittanutta peruskokoonpanoa. Alkuperäisessä miehityksessään säilynyttä katrasta täydentää lisäksi kontrabasisti Jari Kainulainen, joka on luovuttanut levyn ainoan “lainatyön“ tekopaineet espoolaiselle basistikollegalleen Mikki Niinivaaralle. kantrahtavalla Beer Drinkin’ Womenilla sekä hölkkätahtisella Trouble’lla herran suusta sinkoilee varsin napakasti kummankin kappaleen luonteisiin täsmääviä nuotteja. Vastaavanlaisia elähdyttäviä buusteja kirvoittavat albumille myös mm. Rumpali Teemu Vuorela ja perkussionisti Timo Roiko-Jokela ovat olleet hekin mukana pitkään, eikä edes bändin vuosille 2007–2013 osunut työpaussi juuri hetkauttanut jo v. Alkuperäisestä vuonna 1991 perustetusta Blue Stripistä on laulaja-harpisti-kitaristi Björklöfin ohella mukana basisti Seppo Nuolikoski, joka myös kantaa kitaristi Ville Leppäsen ohella valtaosan tällekin keikalle valikoituneiden kappaleiden sävellysja sanoituskuormasta. Jussi Huhtakankaan soittama lap steel -kitara luo western-sävyistä kaihoa kiireettömälle Wasting Timelle, rakkautta aneleva Let Me Love You taas niiaa erityisen kauniisti 50-luvun r&b-popballadien suuntaan. WILLIE MEHTO Yokatta Live Session #1 (Yokatta YR1703) 90-luvulta lähtien kotimaan bluespiireille itseään tykö tehnyttä laulajaa, huuliharpistia ja kitaristia Ville Mehtoa voinee hyvällä syyllä kutsua erääksi Suomen salatuimmaksi bluesvoimavaraksi. Eritoten 50-luvun West Coastja Louisiana-tyylisten sinisävelten päälle melkoisesti ymmärtävä tyyliniekka on kuitenkin saanut haalittua viime aikoina ilahduttavan paljon huomiota myös laajemmilta eurooppalaisilta vaikutusalueilta. Muutoin tupla-cd:llinen vierähtää lätyltä toiselle mahdollisimman epäkronologisesti luovien. Mikäli Blue Strip jatkaa omaa työsarkaansa samaan malliin, veikkaanpa setien melko varmasti päätyvän itse seuraavan varttisatavuotisjakson päätteeksi vastaavanlaisten kunnianosoitusten kohteiksi. Pete Hoppula SLOW DOWN TRIO FEAT. Ennen kaikkea se tietenkin esittelee tusinan verran onnistuneita, tyylillisesti rhythm’n’bluesin ja rockabillyn keskitiellä kulkevia kappaleita, jotka kaikki ovat laulaja-saksofonisti Saara Lehtomäen sanoittamia sekä hänen ja osaavien kitaristikamujensa, bändiin kuuluvan Markus Tiiron sekä aikaisemmassa Handsome Triossa vaikuttaneen Eero Vaajoensuun sävellysyhteistyön hedelmiä. Tavallaan erikoista onkin, ettei Mickeä itseään mainita kuin muutaman raidan rinnakkaistekijänä. Bo Diddley -rytmitetyllä I’m A Loverilla sekä kurinalaisemmin vanhan polven shuffle-r&b:nä käskytetyllä Hey Bartenderilla solistitar muistaa säilyttää pilkkeen silmäkulmassaan sekä olla piilottelematta ulosannissaan hänestä vääjäämättä muutenkin välittyvää kallisarvoisen tärkeää nuoruuden hehkua. Tarkasti ottaen Blue Stripin levyistä ainoastaan “Swamp Babya“ edeltäneeltä omakustanteelta “From Four Until Late“ (1997) ei juhlakalulle ole etsiytynyt yhtään näytepalaa. Kaiuttimista vyörytetään toinen toistaan tymäkämpiä, paljolti Louisianatraditioon ennen kaikkea rytmisesti pohjautuvia itsevarman bluesrokahtavia numeroita, muistuttaen kaiken suureleisyydenkin keskellä myös Björklöfin ja kumppanien juurista: Ville Leppäsen kurittaessa peltikitaraansa omalla slidekappaleellaan Ramblified tai Buddy Guyn Dust My Broom -muottiin valetulla Let Me Love You Baby’lla ei sen enempää konserttiyleisölle kuin levykuuntelijallekaan jää epäselvyydeksi, ketkä deltabluesin legendat kulloinkin glorifioinnin kohteena ovat. Lowell Fulsonin tulenkatkuisen Honey Hushin tapaiset bluesklassikot rytmittyvät setissä loogisiin uomiinsa Blue Stripin oloisina pontevina uusiosovituksina. Hartaasti kypsytellyllä omakustanteella ryhmä ojentaa kuultaville pelkästään uutuuttaan kiiltävää kappalemateriaalia, jonka kirjoittamisesta kokoonpanon jäsenet ovat kantaneet yhtä poikkeusta lukuun ottamatta itse vastuunsa. siirtymät uusimman “Ain’t That Bad“ -cd:n (2015) bluesrokimmasta Hold Your Fire Baby -tykityksestä takaisin “Swamp Babyn“ dobro-sävytteiseen Tell Me -bluesgrooveen ja siitä yhä syvemmälle “Three Times Seven Is...“ -kiekon Red Lightning Mama -kantribluesiin, tai “After The Floodin“ hoodoojulistuksesta Jack The Black Hat vuoden 2007 “Whole ’Nutha Thangin“ viidakkobiittiseen Jungle Catiin sekä edelleen FBA 2015 -gaalan vuoden parhaan kappaleen palkinnonkin napanneeseen Last Train To Memphisiin vaikuttavat paperilla kerrottuna suorastaan hurjilta
heittäytyminen on asettunut aivan uudelle tasolle ja kaikki turha synkistely on jätetty studion eteiseen. Hei, nyt bailataan, murehditaan sitten tuonnempana. Tämän huolen porukka joka tapauksessa paikkaa esittämällä silloin tällöin myös muikeita instrumentaaleja. Pete Hoppula MOONTONES You Told Me...Lies! (Moon MRCD0017) Moontones-yhtyeen edellinen albumi (“Yes You Do!“) lävähti tiskiin isosti ja sai aikaan värinöitä selkäpiissä. Taitoa ja näkemystä lähestymäänsä aiheeseen löytyy pumpulta lakkareista vaikka kuinka, ne kun yhdistetään soittamisen iloon ja riemuun ja tietysti vielä loputtomasti vatkaavaan svengiin, niin paketti alkaa olla tiukasti niputettu. Tilaisuuden "elävänä olohuoneessa" -luonteen tiedostaen kiekon kappalevalinnat ymmärrettävästi koostuvat lähinnä alan standardeista. Doc Starkesin Dr Velvet päästellään hurjarytmisesti apposen auki vailla mitään pidäkkeitä, ja jos suinkin mahdollista niin Dave Bartholomewin Real Gone Lover kierrättää mittareihin vieläkin hurjemmat lukemat. Näistä jälkimmäisen, bändin 10 vuotta aiemminkin levyttämän hitaahkon bluesin tunnelmat johtavat auttamatta ei pelkästään Chicagon sylttytehtaille, vaan myös vanhan kunnon Tortilla Flatin takavuosien hengentuotteiden pariin. Ja mikseipä olisi, onhan yhtyeen käytännössä koko levytyssaaga ollut niin ikään lähtöisin vain ja ainoastaan Siltakorven tuottoisista hyppysistä. Dr Helander & Third Ward) kanssa luontevasti esiintyvällä Mehdolla on nyt annettavanaan näyttönä paitsi osaamisestaan, myös omaaloitteisuudestaan ja mukautuvaisuudestaan viimekesäisen Ranskan-kiertueen yhteydessä paikallisten Yokatta Brothers -nimen takaa askaroivien soittajataiturien (Manu Slide: kitarat ja laulu, Bruno Duye: piano, Stéphane Bihan: kontrabasso, Julien Mahieux: rummut) seurassa spontaanisti purkitettu "studiolive"julkaisu. Musiikillisten esikuvien suhteen orkesterin sisällä on tuskin huomattavampia takinkääntöjä sitten puberteettivuosien tapahtunut – niin vahvasti epäilemättä jo varhaisnuoruudesta saakka seurassa kulkeneet Pirates/Dr. Leppoisa on ote myös omatekemällä Boody Do!’lla, mutta Clock Around The Clock räjäyttää pankin villillä menollaan. Kenties melodinen soulblues-balladi Love Is Like Water olisi saattanut vaatia ultimaaliseen studioversioonsa vielä asteen verran vahvempaakin vokalistista voimaa – sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö kappaleella kajahtava “blues-Esa Pulliaismainen“ kitarasoolo saat. Pehmeähköön swing-tyyliseenkin tulkintaan taipuva Manu ja häneen nähden hieman metallisemmalla äänellä varustettu Mehto muodostavat toisilleen hyvät vastinkappaleet. sukunimeltään Poliautre) komennon versioiden vahvemmin Chicago-pitoisessa repertuaarissaan mm. Jody Williams/Otis Rush -sointuja koukuttavan takaa-ajosurfin sekaan viskova Susikoskis’s Beijing Walk kuuluu siten monessakin mielessä omiin suosikkeihini. Näppärästi Memphis Slimin 40-luvun Rockin’ The House -levytystä sekä Chessillä varsinaisesti kyseisen kappaleen v. Basistiveljensä Ari Siltakorpi ja toinen kitaristi Markku Räty ovat tarkasti ottaen jaksaneet olla hänen seurassaan aivan alusta pitäen, ja vain rumpalin kapuloita ollaan soviteltu pariin kertaan uusille ottajille, Fokke Forsmanin toimiessa niiden tämänhetkisenä haltijana. Toisaalta, osaavat arvon Hyvinnukkuneet tarpeen tullen hitusen vakavoituakin. Little Junior Parkerin alkujaan levyttämä Barefoot Rock kirittää kivasti jumpaten, sen rinnalle voisi nostaa mukavan King Perry -sävelmän Come Back Baby sekä vielä levyllä loppukirin vetävän Rockin’ And Rollin’ -raidan, tekijänään mystinen Praefcke. LaVern Bakerin katalogista poimittu Voodoo Voodoo iskee kipinää jump-asussaan ja takuumurea Rocket In My Pocket viipattaa kuin raketti kohti trobosfäärejä. Kingin nimiin merkityltä Rock This Houselta. Vierailijoiden virkaa uutuuslevyllä hoitavat kosketinsoittaja Markku Palm sekä kroatialiasharpisti Davor “Buna“ Buncic, jota kuullaan kappaleilla Home, Lover And A Cat ja Maximising Blue. Omaakin sävelkynää on käytetty ja näistä Lies on ovela ja hauskasti toteutettu mukahidas svengisiivu. Ryppyotsaisuuden puristavasta tunteesta ei tarvitse kantaa huolta myöskään lupsakan naiviilla, hölkkäharrastuksen ihanuudesta höpöttelevällä Runaholicilla. Samalla ns. Yksi näistä oli juomalaulu I Ain't Drunk, hervotonta heilumista edustava versio on täysnappiosuma. Levyltä löytyy monta vauhdikasta herkkuraitaa, kuten hyväntuulinen The Way You’re Treating Me tai Jimmy Ligginsiltä blokattu hurjasti pumppaava kunkkukastin jumpsteri Boogie Woogie King. Itsevarmaa tulkintaa vokalistina ja kitaristina tarjoava nokkamies ei ole myöskään nähnyt aihetta sekoitella liialti bändinsä miehistystä, joka on säilynyt ennallaan ainakin 2010-luvun alun kiekosta “New Tricks For Old Bricks“ saakka. Oikeastaan tämän voisi tiivistää: mikäli kiekko ei aiheuta spittareiden heiluntaa musiikin tahdissa, on ne todennäköisesti pultattu kiinni lattiaan. Esimerkiksi nohevana americanarokkina soivan Reptile Manin voisi hyvin kuvitella saavan osakeen hyväksyvää nyökkäilyä vaikkapa John Hiattilta, Make It Happen jyystää tuimaa suo’maista blues-groovea Slim Harpon Scratch My Backin malliin ja kiihkeätempoisella Rusty And Sourilla suoritetaan urkujen siivittämänä ronski kurssinmuutos kohti sinisilmäsoulia. Tätä kuulovaikutelmaa tukevat mainiosti myös sessioista taltioidut YouTube-videot. Persoonallisinta otetta Mehdon vokalisoimista esityksistä löytyy cd-pahveissa B.B. Näitä ennen sitä lupailtua Feelgood-katkua yhtye on jo ennättänyt kaasutella välittömästi levyn r&bviritteiselle starttiraidalle Extreme Yoga Book, Piratesin popahtavampaan 80-luvun soundiin taas viittoilee Have You Heard Something. Little Walterin Last Nightin, persoonallisen soul-sovituksen osakseen saavan Bo Diddleyn You Can’t Judge A Book By The Coverin, Rory Gallagherin juurevan boogienumeron Seven Days sekä pari omaa tekelettään, joista etenkin rennossa Louisianan swamp rock -hengessä yhden soinnun varassa rouhiva Computer Crime toimii kimaran onnistuneena päätöksenä, jopa loputtomalta tuntuvasta, lähes 9-minuuttisesta kestostaankin huolimatta. Kokonaisuudessaan bändinsä musiikista ja lyriikoista vastaavalla Pasi Siltakorvella riittää lauluntekijänä yhä kerrottavaa. Kattauksen kunnianhimoisin anti on silti säästetty levyn päättäjäisiksi. Blues News 2/2018 71 levy tutkailut että erilaisten yhtyeiden (nykyisin mm. Silkkaa rytmin rytinää voi kokea puolestaan Clarence Garlowin Sound That Bell -jytistyksellä. Sitten alkoi turkasen pitkältä tuntunut seuraavan kiekon odotus, mutta se totta vie kannatti, sillä nyt Moontones tulee vielä lujempaa päälle. Mehdon tulkittavaksi ovat päätyneet mm. Ehkei Siltakorven skandinaavinen fraseeraus kautta linjan aivan nappiin mene ja liikayrittämisestäkin voisi musikanttia hetkittäin syytellä, mutta ei kai turha pilkuntarkkuus tähän kilpaluokkaan taida suoranaisesti kuuluakaan. Onpahan kovaa tykittävä bilekiekko, älkää pudotko kyydistä! Mikke Nöjd SLEEPWELLERS Let It Happen (Edultron SLEEPW07) Vuonna 2005 perustettu porvoolainen Sleepwellers lienee vielä bändinä “teini-iässä“, mutta aikuisia äijän retaleita sen riveistä joka tapauksessa paljastuu. levyn raivokkaasti avaava Leroy Fosterin Red Headed Woman, Billy Boy Arnoldin I Wish You Would, T-Bone Walkerin Stormy Monday, Jerry McCainin She’s Tuff sekä Sonny Boy II:n Help Me. Ranskan Arrasissa vain yhdessä päivässä basisti Bihanin tuotannossa ja ilman kummoisempia jälkisäätöjä toteutettu hyväsoundinen äänite soljuu kappale kappaleelta eteenpäin lämminhenkisissä ja stressittömän oloisissa tunnelmissa, aivan kuten ne parhaimmat pyhäpäivän matinea-jamitkin huippumuusikoiden kitkattomassa ja asiansa handlaavassa otteessa. 1959 popularisoineen Jimmy Rogersin versiota yhdistelevä sovitus tuo puoliakustisena boogie woogiena kovasti mieleen edesmenneen harpisti-laulaja Rock Bottomin luotsaaman Silver King Bandin 80-lukuiset hurvittelut. Sleepwellersin tyyli on edellä mainitut henkiset juuretkin hyväksyen omaleimaista sekä samalla sen tähänastiselle tuotannolle uskollista. Suomalaisen keskittyessä intohimoa pursuavaan harputteluunsa ottaa osalla raidoista solistin paikan kitaraa, dobroa sekä sikarilaatikkosoitinta käsittelevä Manu Slide (oik. Foni tööttää ja töräjää, kitara iskee kipunoita ja muu bändi on aivan liekeissä, tässä on todellakin asenne kohdillaan ja bändi hirmuisessa vedossa. Feelgood -vaikutteet puskevat läpi myös ryhmän kuudennelta omakustannealbumilta. Ennen kuuntelua iski biisilistasta kuitenkin silmään pari ”pahaa” numeroa: kuinkahan tuo ja tuo putoaa. Ilolla on heti pantava merkille, kuinka miehistö heiluu entistäkin hervottomammin rytmin syövereissä
tyylipuhtaana 50-luvun pianoboogiena rullaavan Rosco Gordonin T-Model Boogien muodossa. Ajankohtaisimmista levytyksistä mm. “40th Anniversarylle“ sisältyvät vajaat parikymmentä ennenkuulematonta esitystä vuosikymmenten varrelta kuitenkin tarjoavat lisävaloa myös tähän asiaan mm. Edelleen Mystery Train hoiti tyystin omalla levelillään monien ulkomaan rockabilly-tähtien komppaustehtävät Suomessa, Ray Campista Gene Summersiin Dave Tayloriin. tulkitsemalla Vesa Haajan englanninkielisin lyriikoin suomeksi aikaisemmin tekemänsä laulut My Old Sixty-Six ja Mysterious. Suoraselkäistä Suomi-rautalankamelankoliaa uhkuu myös Heinosen teos Longing For You. Patakunkkuyhtyeessä vaikuttaneen Pekka Tiilikaisen. Hiljattain Turenki-yhtiön julkaisemalla sooloalbumillaan ”Hevosesi Nimi Ringo" BNtoimituskuntalaisiakin hurmannut Tiilikainen saa nyt tyytyä osaksi komppikitaristin rooliin. Vasta rockabilly-buumin orastaessa jo varhaisaskeleensa The Go Daddies -nimisenä orkesterina ottanut Mystery Train profiloitui 80-luvulle saavuttaessa eräänä maan ensimmäisenä autenttista rockabillyä sekä Bill Haley & The Comets/Freddie Bell & The Bellboys -tyylistä jump-rock’n’rollia kontrabasson ja fonin voimin esittäneenä sekä lajivalintansa myös aidosti hallinneena kokoonpanona. Brittisyntyisen Martin Cilian The Shadows’maista lurittelua on päätynyt Heinosen kappaleelle Twistin’ Around. Ettei nyt vain Beatmakersista itsestäänkin vielä löytyisi niitä rajua rockabillynuoruuttaan kaiholla muistelevia ex-rebeleitä. Toki Suomi-rockabillyn nestoriryhmä on lehdessämme huomiota ennenkin saanut – ja on päivänselvää, ettei kaikkiaan 59 cdja 16 LP-raidasta koostuvaa järkäleboksia ole mahdollista kappale kappaleelta ruotiakaan. Pete Hoppula BLUE STONE Blues To My Soul (NCBBS 2016, omakustanne) Katala Postin setä oli tehdä jälleen tepposet BN-toimitukselle, kadottamalla jonnekin Seinäjoen ja Hakaniemen haarakonttorien väliselle etapille arvokkaan kirjelähetyksen jo toista vuotta sitten. Pete Hoppula MYSTERY TRAIN 40th Anniversary (Snowflake MTRGF17102, 2-LP+CD) Tiedättehän sen tunteen, kun lyhyt esittelyteksti ei vain tunnu millään tekevän riittävää oikeutta kohteelleen. 1978 tutuksi tulleesta, Steve Bloomfieldin alkujaan steel-kitaralla soittamasta instrumentaalista Nightfall. Sen debyyttilevytykset Rebel-merkillä kuten myös hieman myöhemmin Drivin’ Guitars-, Moondogsja Spinning-yhtiöiden kirjoilla kestävät sekä kuuntelua että häpeilemätöntä arvostusta yhä tänä päivänä. Sittemmin bändi liitti laulajansa pysyvästi osaksi esiintymisnimeään, mutta instrumentaalisia juuriaan se ei ole silti koskaan täysin unohtanut, ei edes studiossa. Kun vanha remmi saatiin lopulta palautettua “uskoonsa“ Hännisen uudelleen aktivoimassa Zilli-studiossa ja Goofin’ Records ryhtyi julkaisemaan bändiltä uutta tutun tanakkaa jump-r&b-vetoista materiaalia vuodesta 2009 lähtien, toimintaa jatkettiin kuin huilitaukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Beatmakersin kantavana voimana toimii yhä alkuperäinen soolokitaristi Juha Heinonen, basistina vaikuttaa niin ikään perustajatiimiin kuulunut basisti Jori Venemies ja rumpalina orkkaa vuodesta 2009 tahdittanut Mikko Lund. Pekka Tiilikainen ottaa jylhin tangomaneerein solistitilansa haltuun mm. Kun Blue Stone -yhtyeen (lehtemme kannalta onneksi) yhä uusimman omakustannejulkaisun perään sitten viimein hoksattiin ryhtyä puolin ja toisin kyselemään, saatiin tilanne viimein korjattua ja nyt myös viivästynyt esittely mukaan valtakunnan bluesäänenkannattajan levytutkailupalstaa.. 80-luvun puolivälissä erinäisten henkilömuutosten jälkeenkin Mystery Train säilytti vielä tovin asemansa valtakunnan rockabilly-tyylikuninkaana uuden laulajansa Petri Mäntysalon voimin. Kaikkiruokaisia roots-makunystyröitäni kirvoittaa silti vuolaimpaan kommentointiin kuulas rautalankasovitus Matchboxin “Settin’ The Woods On Fire“ -LP:n päätösnumerona v. Mieletön näyttö oli myös vuonna 1981 äänitetty (joskin vasta syksyllä 1983 ilmestynyt) esikoispitkäsoitto “Teach You To Rock“, jonka laajennetun uusintapainoksen tämä synttärijulkaisu tarjoaa nyt alkuperäisine kansigrafiikoineen vihdoin 2010-luvulle teleportatussa remaster-vinyylipakkauksessa. Beatmakersin rautalankaohjelmistoon valikoitunut slovari vuoden 1982 “Rockin’“-albumilta kuuluu Ganesin (silloisena kitaristinaan Janne Louhivuori) harvemmin jälkikäteen framille nostettuihin instrumentaalihelmiin. Pekka Tiilikaisen johdolla kokoonpano on pahanteossa myös uusimmalla ja toden totta – myös vinyylisenä 12-tuumaisena LP:nä julkaistulla levyllään, jolla noin puolet sisällöstä suoritetaan ilman vokalistia ehtana rautalankana. Jälkimmäisen yhdenhenkisyys The Renegadesin Matelotin kanssa ei liene aivan puhdasta sattumaa, onhan yhtye päätynyt coveroimaan tälle samalle levylle myös edellä mainitun kappaleen. Toivottavasti yhtyeen monivaiheinen historiikki ottaa siis jonain tulevaisuuden hetkenä sille kuuluvan kunnon paikkansa myös BN:ssä. Juho Hurskaisen foniosuuksilla ryyditetty upea Unchain My Heart sekä Charlie Richin Midnite Blues ovat vain muutamia esimerkkejä Mystery Trainin statuksesta nykypäivän Fin-ABilly-markkinoilla. Remun oma sävellys sen sijaan on Helge’s Dream. Läpi 90-luvun ja valtaosan 2000-luvun ensivuosikymmenestä yhtyeestä ei kuitenkaan enää kuultu mitään. Studioon se sai houkuteltua seurassaan myös maan virallisesti ensimmäisen levytyksiä tehneen rockabillylaulajattaren Kitty Leen – jonka historiallisia Rebel-sinkkutallenteita Booger Red ja I Can’t Stand The Nights Alone ei valitettavasti ole tälle julkaisulle saatu mahdutettua (eikä toisaalta yhä junakuvioissa tiukasti mukana olevalta Kittyltä ole löytynyt muitakaan 80-luvun alun nauhoituksia julkaistavaksi, vaikka niitä tiedetään basisti Ari Hannisen Zilli-studiossa vuosien 1980–81 aikana syntyneenkin). Neljä vuosikymmentä kotimaisessa rock’n’rollelämässä teutaroinut Mystery Train on julkaissut pyöreiden vuosiensa kunniaksi kiistatta sellaisen juhlakoosteen, että se ansaitsisi triplasti normaalin arvion mittaisen palstatilan myös Blues Newsissa. Niihin aikoihin omaa uraansa oli vasta aloittelemassa vuonna 1988 Hämeenlinnassa perustettu The Beatmakers, joka sekin korjasi pian uuden vuosikymmenen käynnistyessä linjaansa kohti laulettua, “tanssilavakelpoista“ beat-musiikkia löytäessään ryhmänsä solistiksi aiemmin mm. Nämä herrat opettivat teinit rokkaamaan 40 vuotta sitten – nyt he ovat täällä muistuttamassa meille nuoremmillekin, miten se homma oikein tulee hoitaa! Pete Hoppula PEKKA TIILIKAINEN & THE BEATMAKERS Used Guitars Etc. Ensivuosiensa solistin Jere Laukkasen uskottavan honottavaa laulusoundia vahvistivat entisestään hänen itsensä kirjoittamat käsittämättömän hienot kappaleet, joista jo vuoden 1980 katalogiin päätyivät mm. Vaikuttava “comeback“-albumi “Enjoy This Boogie“ kuullaan Snowflake-paketilla sekin täydessä mitassaan, sekä roppakaupalla muuta. Vierailijoina levyllä pistäytyvät australialaisen 60-luvun kulttiyhtyeen The Atlanticsin nykymiehistössä kitaroiva Martin Cilia sekä Remu Aaltonen, jonka “nuotiotulen“ ääreltä taltioitua hyräilyä kuullaan Tiilikaisen käsialaa olevan itämaille johdattelevan Copper Sky -balladin alussa ja lopussa. Sangen tyrmäävää kontribuutiota aikansa kaikenkarvaisille Cavanja Matchboxkloonausyrityksille – ja harvassapa taisivat tuolloin olla ne ehtaa 50-luvun alkupuolen r&b:tä tällä tavoin soittaneet kotimaiset bluesyhtyeetkään. I’ll Be Waiting For You’n, Play Me’n ja On And On’in tapaiset pikkuklassikot. Vastapalveluksena yhtye esittää omin voimin Cilian kynäilemät, nykypäivän skandinaavista kitaramusiikkia yhä selvin Shadows-viittauksin lähestyvät instrumentaalit Marvin Bay ja 1960 sekä lauletun sixtaripop-numeron Roadrunner. Veijarimaisesti Beatmakers on onnistunut upottamaan oman Matelot-versionsa introon myös pätkän Renegadesin Cadillac-alkurumpufilliä. 72 Blues News 2/2018 levy tutkailut taisi hyvinkin olla yksi viehkoimmista, mitä tämän vuoden kotimaisilla alan julkaisuilla on toistaiseksi vastaan tullut. Niin ikään Mystery Train klaarasi halutessaan ylitykset mustan viivan toiselle puolelle, vaikkei se sitä päässyt levyillä aikoinaan todistamaankaan. (Turenki 1420067, LP/CD) On jossain määrin haastavaa käsittää, että niin “vintage“uskovaisena kuin suomalainen rautalankakenttä ulospäin näyttäytyykin, ei sen parista ole ilmestynyt ainuttakaan puhtaasti itse asiaan keskittynyttä vinyylijulkaisua sitten 90-luvun alun
Ilmeikkäämpään laulusuoritukseen kaksikosta yltää Oravainen, jonka tulkitsemat progenostatteiset slovarit 6 Ft Under ja Help You samoin kuin soulahtava Relationshow Blues (Hey Hey) torvineen kaikkineen kuulostavat paikoin kuin suorastaan eri yhtyeen esityksiltä. Louis Jimmy Odenin Soon Forgotten riittäisi jo yksinään näyttämään, mitä perus-Chicago on eli kaikki Muddy Waters -bluesin siniset soitannolliset elementit yhdessä tiiviissä paketissa. St. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT ja on myös ilo kuulla puolet sen lauluosuuksista esittäneen Pinetopin olleen myös loistavassa laulukunnossa. Aikojen saatossa näitä keikkoja on ollut lähes 2600 ja ensikunnian bluesmiesten esiintulosta sai Bukka White 1975. Molemmat kuuluvat Saksan television Rockpalastnimiseen jo 1974 alkaneeseen musiikkishow-sarjaan. Jerryn, Lutherin, Bobin ja Pinetopin vuorottelevat soolot keinuttavat kappaletta hienosti eteenpäin. Nämä laulelmat aloittaa Luther kappaleilla Clouds In My Heart sekä Walking Thru The Park, jakaen soolot Careyn kanssa. Kumpainenkin on myös vastuussa laulamiensa esitysten kirjoittamisesta. Blues News 2/2018 73 levy tutkailut Blue Stonen perimmäisestä filosofiasta on poimittavissa tiettyjä yhtäläisyyksiä edellä käsitellyn Sleepwellersin kanssa. Muddy oli erinomaisessa iskussa kuten koko yhtyekin (Luther “Guitar Junior“ Johnson, kitara, laulu, Bob ”Steady Rollin” Margolin, kitara, Jerry ”Harpin” Portnoy, harppu, Calvin ”Fuzz” Jones, basso, Willie ”Big Eyes” Smith, rummut ja Pinetop Perkins, piano, laulu) ”top form”, kuten sanotaan. Rumpali Willie ”Big Eyes” Smith tuntuu pitävän niissä ihan omaan showtaan ja kamera nappaa siksi hänetkin muutaman kerran työpaikaltaan mukavasti esiin. Soul Operators -yhtyeen solistina vaikuttanut Heidi Kurtti. They Call Me Muddy Waters ja Walking Thru The Park ovat kappaleet, joissa Muddyn kuuluisa slide vinkui, itki, värisi ja valitti tutusti. Country Boylla Myddyn sliden lisäksi Portnoy toimii isossa osassa bluesharppunsa kanssa. Brittija Teksasbluesin sekä Dr. Täysin putkeenkaan esitykset eivät aina mene. Levylle ja dvd:lle on ulkoilmakonsertiksi saatu varsin kelvolliset äänet, vaikka välissä jotain vilunkia Bellin harpun kanssa ilmeneekin. Feelgoodin tuotannon parista ponnistanut bändi on varttunut kolmanteen pitkäsoittoonsa mennessä omaehtoiseksi mutta yhä alkuperäisille esikuvilleen harrasta kunniaa tekeväksi suosituksi keikkakokoonpanoksi. Varsinaisen vokaalipuolen Blue Stonessa jakavat kitaristi Jyrki Lepistö ja kosketinsoittaja Jukka Oravainen, voimasuhteiden kallistuessa hienokseltaan viimeksi mainitun hyväksi. Vuoden 1996 Tribute Bandin yhtye oli paria poikkeusta lukuun ottamatta sama edellisen kanssa, Carey Bell oli korvannut Portnoyn ja Pinetopin penkki oli jäänyt tyhjäksi miehen sairastelun takia. Joillakin niistä on merkitystä, joillakin ei, jotkut vain ovat täynnä tunnetta.“ Voisiko eteläpohjanmaalainen asiaa enää savolaisemmin ilmaista. Got My Mojo Working’lla meno yltyy ihka rokkenrolliksi, jossa pelvislanteet Muddy ja Portnoykin innostuvat irroittelemaan. Tämä Dortmundin “Live At Rocpalast“ on eräs parhaista livekonserteista, joita olen Muddylta nähnyt – ehdottomasti pakkohankinta jokaiselle Chicagobluesin ystävälle, Tribute Bandilta sitä vastoin olen nähnyt ja kuullut monta nautittavampaakin tallennetta. 2012 kvartetiksi turvonnut poppoo esittää etupäässä bluesrockiksi luonnehdittavaa räimettä, joskin antaen sijaa myös juurevammalle rock’n’roll-pohjaiselle rhythm’n’bluesille sekä toisaalta progressiivisemmille irtiotoille. Jos Calvin Jonesin You Don’t Have To Go sekä Honey Bee ovat tahmeahkoja niin paljon samaa on myös Willie ”Big Eyes” Smithin vastaavissa numeroissa If The Washing Don’t Get You ja Hard, Hard Way. Sanoitusten taustoista levyn kannet kertovat (englanniksi): “Tarinat ja mietteet ovat joko totta, osittain totta tai mukailtua totuutta, osa on napattu tekijöidensä elämästä ja ajatuksista. Jari Kolari MUDDY WATERS Live At Rockpalast (MIG 90782, 2-CD+2-DVD) Tämä tupla-cd–tupla-dvd -paketti pitää sisällään Muddy Waters Blues Bandin (Westfalenhalle, Dortmund,1978) ja Muddy Waters Tribute Bandin (Open Air Festival, Loreley,1996) keikat. Vanha kunnon koserttisalimiljöö oli sopiva ympäristö keikalle ja kun nykyään vielä niin yleinen säihke ja music tv -räimekin oli poissa niin Muddy ja kumppanit saivat arvoisensa estradin esiintymiselleen. Myös konsertin äänitys on hyvälaatuinen, saksalaiset olivat siis onnistuneet filmaamaan tilaisuuden rauhallisen maltillisin kuvakulmin sekä oikeat soolojen esittäjät helposti löytäen – toisin oli aikaisemmin – ja valitettavasti usein vielä myöhemminkin. Solisteina miehet muodostavat keskenään periaatteessa tasavahvan, äänensävyiltään riittävästi erottuvan kombinaation, mutta toisaalta kummankin tapauksessa lienee silti rehellistä – suomalaisyhtyeille niin kovin tyypilliseen Akilleen kantapäähän viitaten – luonnehtia heidät ensisijaisesti lahjakkaiksi instrumentalisteiksi ja musiikintekijöiksi. Erikoisuus Muddyn repertuaariin oli Albert Kingiltä tuttu Laundromat Blues, jolla suurimman huomion näyttää saavan Luther Johnson sekä Bellin laulu ja tukevan tumma kroomaattisen soitto, joka jatkuu alkuperäisen tavoin kappaleella I’m Ready. Mannish Boylla tarjotaan sellaista voodoota ja huumaa, jota Muddyn lisäksi pystyi esittämään ainoastaan Howling Wolf tai John Lee Hooker. Bob Margolin oli hankkinut kauniin uuden Telecasterin, jolla hän hoitaa vuorollaan mallikkaasti Muddyn slideosuudet. Funk-soulimpiin esityksiin bändi on täydentänyt massaansa tenoristifonistin, trumpetistin ja pasunistin muodostamalla vierailevalla puhellinsektiolla, stemmalaulussa taas tukeaan jakaa mm. Pure Chicago -tyylillä soitettu Kansas City on eräs parhaista esityksistä mitä olen siitä ”nähnyt”. Triosta v. On myös kiva ”katsoa” vierestä, kuinka Margolin ja Portnoy seuraavat silmä tarkkana Muddyn tekemisiä, ja vaikka miehet toki osasivat kappaleet väärin päin, oikein päin ja unissaankin niin silti hieno kunnioitus näkyy koko ajan maestroa kohtaan. Soitosta suorastaan huokuu nautinto ja on kokonaisuudessaan malliesimerkki siitä, miten keikka vedetään läpi niin taustat, soolot, kappaleiden alut kuin lopetuksetkin. Vastuun voi silti huoletta siirtää kuulijalle, lyriikoissa kun useimmiten on myös pointtinsa
Smithiä. Siinä määrin. 74 Blues News 2/2018 levy tutkailut jamihenkisiä ja kenties vähän liiankin paljon kuulijoiden mielikuvituksen varaan tukeutuvia molemmat näytteet silti ovat, etten ehkä kuitenkaan kannustaisi maestroja tekemään kokonaista pitkäsoittoa pelkästään tällä konseptilla. Pete Hoppula CARLTON JUMEL SMITH AND COLD DIAMOND & MINK (Timmion TR-718) A: I Can’t Love You Anymore B: I Can’t Love You Anymore (instr.) Mahtoikohan monikaan BN:n lukijoista noteerata New Yorkin Harlemista Helsingin Casinolle peräti 7 viikon ajaksi edellisvuoden kevättalvella esiintymään saapunutta Carlton J. Itsenäisten sinkkuja pitkäsoittojulkaisujen ohella firma operoi kotiseutunsa virallisena edustajana myös meikäläiselle Goofin’ Recordsille – siksi ei olekaan tavattoman suuri ihme, että vahvoja sidoksia suomalaismerkin artisteihin löytyy monilta Swelltunen uunituoreen sinkkusarjan avaajiltakin. oman Goofin’-albuminsa taannoin julkaissut kitaristi-laulaja Nate Gibson. Ei se mitään, uhkapelejä vieroksuvana persoonana enpä hiffannut tapahtunutta minäkään, samoin vilahtivat komeasti ohi laulajan seuraavat Suomen-keikat Helsingissä ja Kouvolassa viime syyskuussa. Tähän mennessä lähinnä yhden miehen orkesterina kummastuttanut Bill saa tilaisuuden vakuuttaa aivan “oikean“ kokoonpanon kipparina, vispaten MencheSeitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä ERNIE HAWKS & THE SOUL INVESTIGATORS (Timmion TR-719) A: The Scorpio Walk B: Message Of Love Toisinaan Blues Newsissakin ansaittua palstatilaa saava helsinkiläiskokoonpano Soul Investigators tunnetaan ennen kaikkea Timmion Recordsin luottostudioyhtyeenä, joka on omien lukuisten sinkkuja pitkäsoittojulkaisujensa ohella levyttänyt kuluneiden 20 vuoden varrella mm. Aikaisemmin ennen kaikkea Norton Recordsille levyttäneen kanadalaisen blues-rockabilly-outolinnun Bloodshot Billin Shake-Up! -“promon“ nelihenkisestä säestysryhmästä puolestaan paljastuu suomalaisittain erityisen tuttuna hahmona High Noon -yhtyeen mestarikitaristi Sean Mencher, joka pääseekin nakuttamaan ehtaa “desperate“-rockabillyä sielunsa kyllyydestä. Pete Hoppula BLOODSHOT BILL (Swelltune SR45-001) A: (1) Going To The Shake-Up B: (1) Shake It Up No nyt on tarjolla teemalevy sieltä raisuimmasta päästä! Yhdysvaltain Massachusettsissa arvostettua The New England ShakeUp! -festivaalia vuosikaudet järjestänyt Beck Rustic on visioinut rockabilly-päähänpinttymälleen hiljattain uuden ilmenemismuodon Swelltune-yhtiönsä puitteissa. Samoissa tiloissa toimivassa Timmion-vinyylihautomossa viimeistelty ja vuosittaista kaupunkitapahtumaa Helsingissä puuhaavan We Jazz -yhtiön julkaisema vahatuote nostaa ammattilaiskaksikon esiin kokolailla uudessa valossa. Huolimattomuus on nyt mahdollista osittain paikata tutustumalla herran ensivisiitin ohessa Timmonin studioilla loihtimaan pikkumustaan, jonka lupaillaan olevan esimakua lähitulevaisuudessa samalla merkillä julkaistavalle albumille. Pete Hoppula TIMO LASSY & TEPPO MÄKYNEN (We Jazz WJ0702) A: Calling James B: Yanki Kun maan nykyhetken jazzjulkimoiden kärkiaaltoa mm. Tämän nyt esiteltävän kakun tekijän lisäksi heihin kuuluu mm. Lisätukea kirjoittamansa I Can’t Love You Anymoren falsettiosuuksissa hänelle antaa näissä kuvioissa nykyisin useimmiten Prattsalanimen takaa operoiva huippuvokalisti ja multi-instrumentalisti Tuomo Prättälä, jonka oma taannoinen Pratt & Moody -sinkkuteos, mykistävän hieno deep-balladi Lost Lost Lost Timmionin Stylart-sivulafkalla kannattaa sekin ilman muuta kirjata muistiin ostoslistalle seuraavaa levykauppakäyntiä varten. Tätä lukiessa myös ryhmittymän esikoispitkäsoitto lienee jo saatavilla. Foni-johdatteisena perinteisemmän liiton rytmibluesina jäntevästi polkeva kääntöpuoli sen sijaan on ennen kuulematonta materiaalia ja esittelee genrelle oletettavasti varsin uutena tulokkaana losilaisen näyttelijä-laulajattaren Brit Lauren Manorin, jonka varhaisemmat uroteot musiikin parissa taitavat löytyä etupäässä modernin r&b:n, hip hopin, jazzin ja disco-popin parista. Epäilemättä sama meno tulee jatkumaan parhaillaan tekeillä olevan neljännen pitkäsoiton ilmestyttyä, ainakin mikäli tyylitaju ja taso seuraavat myös jatkossa tämän toistaiseksi tuoreimman seiskan viitoittamia reittejä. Luontevasti raspista ääntään retromateriaalin sovittava Smith vaikuttaa toden totta löytäneen itselleen ominaisen tyylillisen maaperän. Viimeksi mainittuun kentälliseen kuuluu myös huilisti-pasunisti Erno Haukkala, taiteilija-alter egoltaan Ernie Hawks, jonka hiljattainen neliviitonen on järjestyksessään toinen soolotuotteena ilmestynyt yhteistyön hedelmä soul-tutkijoiden kanssa. Five Corners Quintetin ja Teddy Rok Sevenin riveistä käsin jo pidempään ohjastaneet saksofonisti Timo Lassy ja rumpali Teppo Mäkynen heittäytyvät kahdestaan vapaalle Helsingin Kaapelitehtaan treeniksellään ja nauhuri sattuu jäämään äänitysasentoon, saattaa näemmä tapahtua jänniä asioita. Minimiin riisutun instrumentaaliduon vähäeleisyydellä leikittelevät mod jazz -sävellykset pitäytyvät totta kai visusti 60-luvun hengen mukaisessa senioriluokassa, mutta juuri tällaisina tosifaneilleenkin epäilemättä odottamatta tulleina pikantteina lisäkiemuroina kummankin pelimannin jo entuudestaan huimaan diskografiaan, ne eivät taida juuri toivomisen varaa jättää. Karibialaisrytmejä, vellovaa Hammond-mattoa ja autotalli-romantisoitua teinikiihkoa sekoitteleva, hämyisiin huilusooloihin huipentuva LA Turnaround on Waterhousen omaa käsialaa ja toimi jo edellisen “Never Twice“ -levyn napakkana päätösraitana. amerikkalaisten Nicole Willisin, Herb Johnsonin, Willie Westin ja Myron & E -duon, brittiläisen Big Joe Louisin sekä tietenkin monien kotimaisten muusikkojen rinnalla. Eritoten raidoista blaxploitaatiovoittoisempi, The Scorpio Walk, lisää soittokertapotenssiaan useammalla pykälällä ilmeikkään, emo-orkesterille jopa odottamattoman kovakouraisen mutta mallikkaasti huilun ja perkussioiden kanssa vuoropuhelevan funk-kitaroinnin ansiosta. Bändin tyylille uskollista hapokasta 60ja 70-lukujen taitteen psykedelia-soulgroovea enimmäkseen yhden pääsoinnun ja Haukkalan huilusoolojen varassa jauhavat instrumentaaliesitykset ovat pelkistetystä ja jokseenkin varovaisesta yleisluonteestaan huolimatta tutustumisen arvoisia. Aiemmin vain muutamia hieman työläämmin hankittavissa olevia levytyksiä tehnyt artisti ilmiantaa suomalaisesikoisellaan halunsa siirtyä modernimman r&b:n parista juurevaan, raakaan Etelän souliin. Pete Hoppula NICK WATERHOUSE (a) / NICK & BRIT (b) (Innovative Leisure IL 1179) A: LA Turnaround B: I Cry Kolmekymppinen valkoinen kalifornialaislaulaja, -lauluntekijä ja -tuottaja Nick Waterhouse on tehnyt selvää jälkeä kaikilla kolmella tähänastisella, vuosien 2012–16 välillä ilmestyneellä albumillaan ja keräilijämarkkinoilla kaverin omakustanteiset vinyylisinkutkin vaihtavat jo nyttemmin omistajaa melkoisilla rahasummilla
El Toro tarjoaa sen ohella muista saman vuoden kuudesta Rouletteäänitteestä myös toisen, yhä pitkälti 50-luvun ehdoilla rullaavan jump-boogien Sweet Lucy Brown, takuuvarman menestyslevyn, mikäli se vain oltaisiin tehty vuosikymmen aiemmin. 70-luvun alkuun mennessä hän oli testannut rahkeitaan usealla kymmenellä levymerkillä paitsi rock’n’rollin, myös soulin ja jazzin parissa, napsien vielä kotimaansa popja r&b-kentillä muutaman yksittäisen pikkuhitinkin. Yli 20 sinkun ja viiden LP-levyn julkaisemisen elinaikanaan nähnyt laulaja-harpisti vei slovarin Rainin’ In My Heart Billboardin pop-listoille (#34, r&b #17) vuonna 1961 ja hienosti julkaisuajankohtaansa päivittyneen bluesin Baby Scratch My Back sekä r&b-listan ykköspallille että pop-listan sijalle 16. Suorastaan riehakkaaksi äityvä jump-rock’n’roll All Right Miss Moore taas on näyte RCA Victorin loppusyksyn 1957 seiskatuuma-arsenaalista. Edellisen tapaan uptempo-shufflena riuhtova Don’t Start Cryin’ Now on peräisin hittikappaleen Rainin’ In My Heart b-kyljeltä ja kuningasmehiläinen-teemaa hyödyntänyt rytmikäs rumbainstrumentaali Buzzin’ esittelee EP:n tuoreinta Excello-soundia vuodelta 1963. Tip On In (1967) ja Te-Ni-Nee-Ni-Nu (1968) – ja bluesin, r&b:n sekä soulin välimaastossa taituroineita klassikoita syntyi toinen toisensa perään viimeiseen hengenvetoon saakka. Aivan uutta, rennon tasapainoista imua sen sijaan on Chessillekin levyttäneen lauluyhtyeen The Quintonesin kanssa esitetyllä rokkaavalla My Girl Ivy’llä, joka on lähtöisin loppuvuonna 1956 julkaistuilta Excaliburja Atco-sinkuilta. El Toro havainnollistaa muisto-EP:llään luonnollisesti Slimin rokkaavinta olemusta: niin rockabillykuin britti-r&b-artistienkin versioimiksi monesti kelvannut v. 1957 julkaisema rhythm’n’bluesimmin rokannut Isabella. Eräs kaupallisesti menestyneimmistä mustista bluessankareista ei katkaissut napanuoraansa nashvilleläiseen Excello Recordsiin koko vuonna 1957 käynnistyneen levytysuransa varrella, eikä siihen ollut suurempaa syytäkään. Järin pitkää elämää ei saanut kokea shouterien kuninkaallisiin lukeutunut Wynonie Harris (1915–1969), joka poistui miesvahvuudesta kurkkusyövän nujertamana 53-vuotiaana. Ainoana tämän herrasmiesliigan yhä elossa olevana jäsenenä kitaristi-laulaja Roy Gaines (1934–) lienee samalla juuri näillä levytyksillään El Toron ydinkohderyhmälle entuudestaan pohjustetuinta antia. Slim Harpo, ristimänimeltään James Moore (1924–1970) personoi swamp blues -termin poikkeuksellisen vahvasti itseensä. Ja kyllä, tehtiinhän se, King-merkille 1949, joskin Wynonien trademark-tapaan pikkutuhmin lyriikoin muodossa I Want My Fannie Brown. Lucky Millinderin orkesterissa 1944, siis ikäisekseen varsin myöhään levytyspuuhat käynnistellyt Harris napsi hittejä plakkariinsa heti alusta pitäen aina 50-luvun alkuvuosille saakka. Edes esitysten äänitystai julkaisuajankohtia ei tuotteilla yleensä vaivauduta mainitsemaan, vaikka materiaalia onkin kahmittu mukaan varsin avarakatseisesti eri vuosilta ja eri yhtiöiden katalogeista. Leiberin ja Stollerin käsialaa ollut ja Atlantic/ Atcon vuonna 1956 julkaisema perinteitä noudatellut jump-pala Destination Love sattui saumaan, jolloin Harris oli miettimässä uransa pitkäikäisimmän levytyssopparin purkamista Kingillä. 1956 sinkun rockabillahtavat puoliskot muodostavat EP:n paraatikyljen. Yrityksen puutteesta Jimmyä ei siis ainakaan voinut moittia. “Mr Guitarin“ kahden RCA:n Groove-rinnakkaismerkin v. Jimmy Witherspoon (1920–1997), Arkansasin lahja Länsirannikon r&b-elämälle otti ison harppauksensa levytysteollisuuteen 40-luvun puolivälissä Jay McShannin swing-bändin keulilla. Soolomateriaalia hän pääsi työstämään paria vuotta myöhemmin. Musiikillisesti tarjolla on jälleen alansa aatelia sekä esiintymisvuoron saaneiden artistien tuotannon tunnetuimmasta että harvemmin esillä olleista päädyistä. Hiteiksi Gainesin omista julkaisuista ei ehkä ollut, mutta se ei estänyt häntä hankkimasta elantoaan arvostettuna, mm. Vaikka Wynonie tiedostetaankin valkoihoisille kollegoilleen tärkeitä virikkeitä suoltaneeksi ja tätä kautta rock’n’rollin syntyä olennaisesti edesauttaneeksi r&b-kentän pioneeriksi, hänen omista isoista napakympeistään viimeisimpiä oli ironisesti kantrimiehen Hank Pennyn alkujaan kirjoittama ja levyttämä Bloodshot Eyes, jonka Harris vei r&b-listojen kuudenneksi korkeimmalle korokkeelle vuonna 1951. jatkaa samoilla linjoilla. Rotevapoljentoinen jump-pala That’s Me Right Now (1957) saattoi siten hyvinkin olla viimeinen näpäytys yhtiön pomolle Syd Nathanille, sattuihan se jäämään viimeiseksi King-julkaisuksi ja samalla yhdeksi Wynonien dynaamisimmaksi 50-luvun jälkimmäisen puoliskon aikaansaannokseksi. Tuo homma ei ollutkaan sankarillemme aivan uutta, olihan hän kunnostautunut kelpo repliikkiroolissa jo kulttimaineeseen kasvaneessa The Black Godfatherissa vuonna 1974. Chuck Willisin ja Ray Charlesin kanssa työskennelleenä sessiomuusikkona ja siinä rinnalla omaa nimeään ylpeästi kantaneena, edelleen vitaalissa 83 vuoden iässä keikkailevana sekä levyttävänä sooloartistina. Pitkän Los Angeles -putken jälkeen vaihteeksi Chicagossa kesällä 1954 tehdyllä esikois-Checkerillä Big Daddy Witherspoon stomppaa yhä varsin perinteiseen huuto-tyyliin ja saman vuoden lopulla seuraavan Checker-singlen äänityssessioissa syntynyt, mutta vasta 90-luvun alussa Chess-kokoelmalla julkaistu T.W.A. 1957 esikoissinkun I’m A King Bee kääntöpuoli I Got Love If You Want It on saanut vierustoverikseen pianon myötäilemän rock’n’roll-numeron Bobby Sox Baby vuodelta 1960. Vuonna 1960 hän kokeili onneaan Roulette-merkillä levyttäen tuolloin mukiinmenevän mutta toki uusien trendien kelkasta jo auttamatta pudonneen uusioversion hittiviisustaan. 1995 rainalla Georgia. Suosiota riittikin vuosiksi, mutta rock’n’rollkaudelle saavuttaessa vanha shouter oli jo jäämässä epämuodikkaana ilmiönä vaille makkarasiivua leipänsä päälle. Myynnillisesti hyvää tulosta tekivät myös mm. Blues News 2/2018 75 levy tutkailut rin yhdessä Kevin “Jittery Jack“ Pateyn (niin ikään Swelltunen akteihin lukeutuvan The Raging Teensin solisti) kynäilemän Charlie Feathers -tyylisen billyhölkän ohella mallikkaan version Arthur “Guitar Boogie“ Smithin Crackerjacks-bändiin kuuluneen Tommy Failen alias Sandy Scottin alun perin 1958 levyttämästä hulluttelusta Shake It Up – ja ai että, kylläpä tämä veijari jaksaakin sheikata! Pete Hoppula SLIM HARPO (El Toro ET 15065) A: (1) Bobby Sox Baby (2) I Got Love If You Want It B: (1) Don’t Start Cryin’ Now (2) Buzzin’ JIMMY WITHERSPOON (El Toro ET 15066) A: (1) Big Daddy (2) TWA B: (1) All Right Miss Moore (2) My Girl Ivy WYNONIE HARRIS (El Toro ET 15067) A: (1) Bloodshot Eyes (2) Destination Love B: That’s Me Right Now (2) Sweet Lucy Brown ROY GAINES (El Toro ET 15058) A: (1) Worried ’Bout You Baby (2) Right Now Baby B: (1) Skippy Is A Sissy (2) Isabella Espanjalaisyhtiön savotta kuvakannellisten EP-uusintajulkaisujen parissa jatkuu neljän 50-lukuisen r&b-kääreen muodossa. Ulkoasullisesti sarja pitäytyy sangen vaatimattomissa lähtökohdissaan: jokaista kiekkoa koristaa pikselöity tuttu valokuva ja itseään toistavat simppelit kansitekstit eivät juuri kerro levyjen sisällöistä, parin lauseen mittaista yleispiirteistä henkilöluonnehdintaa lukuun ottamatta. RCA Victorin pääsarjassa vuonna 1958 Gainesista yritettiin vuorostaan leipoa uhkaajaa Chuck Berrylle rajulla rock’n’roll-tykityksellä Skippy Is A Sissy. Keikkaja studiohommia hän jatkoi aina 90-luvulle saakka ja ennättipä mies vielä eläkepäivillään myös elokuvanäyttelijäksi v. Pete Hoppula. Maine “yhtenä puhtaimmin eläneistä bluesmiehistä“ ei pelastanut silti Slim Harpoa, joka poistui yläkertaan vain 46-vuotiaana, varoittamatta iskeneen sydänslaagin seurauksena. Näiden väliin mahtui vielä Deluxe Recordsin v
Puistoblues 27.6.–1.7.2018 Vilttipaikat jaossa! 30.6.2018 Pääkonsertissa lavalla John Hiatt & the Goners feat. Bluespiknik-pääkonsertti 30.6. Helander & Third Ward feat. Bluesklubit 27.6.–1.7.. lippu.fi Facebook: Puistoblues 41. Sonny Landreth (US) Walter out (US) ng ng (UK) ja Lyytinen (fin) . Little llie Mehto (FIN ) Blueskatu 27.6.–29.6. Puistoblues 27.6.–1.7.2018 41. Lunasta lippusi suomen suurimmalle bluesfestarille! www.puistoblues.fi