vuosikerta BN haastattelee: MEMPHIS GOLD FRIM-FRAM QUARTET JARMO NIKKU Henkilökuvia: DUFFY POWER JERRY JACKSON EARL PALMER, osa 2 Klassikoiden lähteillä: DOCTOR CLAYTON BN tutkii: KALEVALA JA BLUES. Blues Caravan 2019 -esiintyjät levyillä / Divarien helmiä, osa 44 / Levytutkailut Kappale historiaa, osa 5 / Unohdetut albumit, osa 12 / BN käy tapahtumissa 197301-19-02 ISSN 0784-7726 N:o 296 (2/2019) Hinta 7,20 € 52
Yksi niistä on perinteistä bluesia sisältävä cd ”Pickin’ In High Cotton”. Myös isäni John Chandler soitti kitaraa. – Esiinnyin silloin Front Porch -lavalla Billy Branchin ja Sons of The Blues -bändin kanssa. Hän soitti viulua ja cembaloa. Viimeisin niistä on ”Pickin’ In High Cotton” (2011). Burnsiden, Eddie Cusicin, Junior Kimbrough’n, Elder Utah Smithin, Sister Rosetta Tharpen, Eric Bibbin, Billy Branchin, Big Lucky Carterin, Kenny Nealin ja Jimmie Lee Robinsonin. 12-vuotiaana hän pääsi paikallisessa helluntaiseurakunnassa Robert Wilkinsin oppiin. – Kyllä, paljon on muuttunut. Isäni, joka oli syntynyt vuonna 1905, kertoi minulle tarinoita vanhoista jug-bändeistä, Sam Chatmonin Mississippi Sheiksistä. Tein paljon töitä päästäkseni jaloilleni ja esiintymään ja olen tyytyväinen, että minulle taas soitetaan ja pyydetään keikoille. Kerro vähän taustastasi. – ”Gator Gon’ Bitechu!” -cd:n musiikin kirjoitin sairaalassa. Toivon, että yleisö edelleen pitää siitä, mitä teen. – Olen kaukaista sukua, kuuden sukupolven takaa presidentti Thomas Jeffersonille, joka vaimonsa kuoleman jälkeen sai lapsen vaimonsa sisarpuolen, orjansa Sally Hemmingsin kanssa. Hän on tuottajani ja levy-yhtiöni on Stackhouse Records. Robert Wilkins ja Utah Smith olivat ensimmäiset, joiden kanssa soitin. Hän aloitti silloin kun blues nousi uudelleen suosioon 70-luvulla. Voin taas soittaa bluesia, jos haluan, mutta pärjään eläkkeellänikin aika hyvin. Sallyn tytär Harriet Hemmings sai tyttären nimeltä Harriet ja tämä taas Rachelin. Thomas Jefferson oli taitava muusikko. – Joka vuosi helluntaiseurakunta järjesti Mason Temple -kirkossa Memphisissä suuren kokoontumisen ja Utah tuli aina paikalle siivet selässään – ”Two wings, fly away, two wings, better way.” Hän oli ilmiömäinen kitaristi, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Jim otti kanssani riskin ja olemme siitä asti tehneet yhteistyötä. Milloin ryhdyit levyttämään, 80-luvullako. Hän oli loistava laulaja-kitaristi ja esiintyjä. Hän oli hyvin arvostettu helluntaiseurakunnassa. Lääkärit sanoivat, etten enää kävelisi, mutta he tekivät sairaalassa hyvää työtä ja olen saanut tukea, kuntoutusta ja terapiaa myös armeijalta. Hän on loistava huuliharpisti ja mahtava bluesmies. Molemmat olivat kotoisin Tennesseestä. Memphis Gold on tehnyt neljä cd:tä Jim O’Neilin Stackhouse-merkillä. Serkkuni Denise Williams on levyttänyt Johnny Mathisin kanssa ja toinen serkkuni Dick Gregory oli koomikko ja kansalaisoikeusaktivisti. Monet siskoistani ja veljistäni eivät haluaisi minun soittavan bluesia, koska heidän mielestään joudun sen vuoksi Helvettiin! KARI KEMPAS M emphis Gold eli Chester Chandler syntyi vuonna 1955 Memphisissä. Hän kuului vuoden verran myös Deborah Colemanin bändiin. Rachelin tytär oli Mary ja Mary sai pojan nimeltä John, joka on isäni. Olen tehnyt viisi cd:tä Memphis Goldin nimellä. Mahtava tyyppi. Hän jatkaa aikaisempien sukupolvien bluesmiesten jalanjäljissä ja pitää yllä perinteitä aidosti omalla tyylillään ja tavallaan. Arvostan Billy Branchia paljon. Onko Beale Street muuttunut paljon niistä ajoista. Aloitit muusikon urasi Memphisissä. Ruotsista kotoisin oleva Robert Lighthouse soittaa sillä kanssani. Hän on huippukaveri, joka tietää paljon bluesista. Odotan kovasti, että pääsen soittamaan Hollantiin, Ruotsiin – paikkoihin, joissa olen soittanut joitakin parhaimmista keikoistani. Bluesmuusikoita on tullut muualtakin kuin Mississippistä. Haastattelu on tehty Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä vuonna 2014. Työskentelin paljon myös kirkossa Sister Rosetta Tharpen kanssa. Vuonna 2008 hän loukkaantui onnettomuudessa ja keskittyi laulujen kirjoittamiseen, jonka tuloksena julkaistiin cd ”Gator Gon’ Bitechu” vuonna 2009. Armeija-aikaan 22-vuotiaana saamani vamma alkoi kuitenkin aiheuttaa lihaskramppeja ja kerran kun olin korkealla puussa sain krampin ja putosin. – Olen ollut metsuri koko ikäni, kaatanut isoja puita. Aina kun bändin jäsenet vierailivat luonani annoin heille kolme kappaletta lisää. Aikoinaan siellä esiintyi kaikenlaisia tyyppejä. Kovia elämässään kokenut Vietnam-veteraani kirjoittaa omat kappaleensa kokemuksistaan ja havainnoistaan nykymaailmasta. Koko perheeni on kotoisin Clarksvillestä, Virginiasta, josta he muuttivat 800 mailia Tennesseehen. Ensilevyn tuotti vuonna 1998 Bobby Parker. Se oli hieno keikka. – Kyllä, 80ja 90-luvuilla Jim O’Neallin kanssa. Muutama luu meni poikki ja selkä murtui. Kävin katsomassa katusoittajia, kuten Uncle Beniä ja muita vanhoja konkareita. 4 Blues News 2/2019 Näin sinut Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2012. Näin itse asiassa myös Skip Jamesin 60-luvulla. R.L. Hän kertoi Yank Rachellista, joka esiintyi usein Sleepy John Estesin kanssa. Vuosien varrella muusikko on soittanut lukemattomien bluesmiesten kanssa, mm. Sinulla on ollut myös päivätyö, eikö niin. Taustani on siis gospelmusiikissa ja monet ovat sanoneet, että kuulostan Utah Smithiltä. – Mason Temple ei ollut kovin kaukana Memphisin keskustasta ja Beale Streetistä, ja livistin sinne aina kun mahdollista. Mississippin jukejointeissa vietettyjen nuoruusvuosien jälkeen mies asettui Washington DC:n alueelle ja ryhtyi soittamaan Charlie Saylesin ja Bobby Parkerin kanssa. Hänkin soitti kadulla. – Olen tehnyt paluun vuonna 2008 tapahtuneen onnettomuuden ja loukaantumisen jälkeen. – Se taisi olla 60-luvun alkupuolella. – Äitini suku on ollut enemmän suuntautunut bluesiin, kun taas isäni puolella kirkon vaikutus on ollut suurempi. Isä opetti hänelle kitaransoiton alkeet ja 8-vuotiaana Chester soitteli jo Beale Streetillä
Pepe Ahlqvist Step on the Gas Live at Möysä CD / DIGITAL 80 minuutin livesetti Möysän Musaklubilta ! jakelu Playground Music www.facebook.com /bluelightrecords
ajatellen hirveän simppeliä se musa on, mutta se oli silloin tuollaista. Siinä nauhalla on yksi uusi biisi, jonka Esa laulaa. Syksystä asti Jere on ollut mukana bändissä ja nastaa meillä on ollut. Aiomme todennäköisesti julkaista sen. 8 Blues News 2/2019 KAIKKI ALKOI... Se miksaus kuulostaa todella hienolta, sellainen Brothers In Arms -tyylinen sävellys. Olin aiemmin isän kitaraa näppäillyt, mutta ei ollut mitään poltetta, ennen kuin kuulin nuo kappaleet. Kun soitin Broadcastissa, olin joku enkä vain tuntematon heppu Lappeenrannasta. Se on rekisteröity ennen Helsingin Elmua, tämä on fakta. Uutta materiaalia meiltä on jossain vaiheessa tulossa. Mut ”määrättiin” Broadcastiin, ja about samaan aikaan alkoivat studiohommat. Koulussa oli mankka, kaveri toi kelanauhan kouluun, ja sieltä kuulin Focusin Sylvian sekä Santanan Black Magic Womanin. Siinä soittaa mun bändi, tai sanotaan meidän bändi. Esalta jäi aikamoinen arsenaali lähes valmiita sävellyksiä, joita me käymme läpi Esan perikunnan luvalla tai oikeammin kehotuksesta. Hänet muistetaan Jere & The Universe -bändistä sekä Tuomo & Markus -projektista. Studioon mentäessä tuli Tumppu Kesälä mukaan, annoimme hänelle Richard T:n roolin. Lappeenrannassa oli tosi kovia kitaransoittajia, hiukan meikäläistä vanhempia, joita kävin koulujen konserteissa kuuntelemassa. HOEDOWN – Ninni Poijärvi jäi pois jo vuosi sitten. Mä saan nyt tehdä ekan oman levyn. Studiosessioita oli hurjina vuosina yksi päivässä, kaksi parhaassa, ja päälle tulivat vielä viikoittaiset suorat televisiolähetykset. Kyllä mun mielestäni se Svartin remasteroima versio kuulostaa hemmetin hyvältä. Tämä voisi olla se Faroutin toinen levy. Se kehittyi hiukan eteenpäin, mukaan tuli hiukan funk-vaikutteita, ja seuraavana vuonna voitimme Rockin SM-kisat. Timo Pratskin soittaa kosketinsoittimia muutamalla raidalla, Panu Syrjänen soittaa fonia parissa biisissä, Jukka Tiirikainen soittaa trumpettia parilla kappaleella ja Leevi Leppänen soittaa perkussioita muutamassa biisissä. Nyt häneltä vihdoin ilmestyy uran ensimmäinen soololevy. Lisäksi kvartetissa soittavat Hoedownin rumpali Topi Kurki sekä basisti Jari Heino. Pave Maijanen, Jimi Sumén sekä Nevalaisen veljekset Matti ja Mikko. Heput soittavat hienosti, mutta oma soitto kuulostaa aina siltä, että... Se lähti siitä, kun meillä on kimppatreenikämppä, että käytetään sitä, ettei se ole pelkkä varasto. Sieltä on kotoisin myös yksi maamme monipuolisimmista kitaristeista, viime vuoden lokakuussa 60 vuotta täyttänyt Jarmo Nikku. Äänitimme Sellossa Broadcastin keikan about vuosi sitten. Painoon mennessä se on selvä, mutta tässä vaiheessa en vielä tiedä. Ajattelimme, että tämän voisi myös taltioida. Näin jälkeenpäin RIKU METELINEN L appeenranta on tuonut monia loistavia muusikoita kotimaiselle musiikkikartalle. Hän on soittanut lähes kaikkien kanssa, ja uransa aikana hän on ollut käytetty studioja televisiomuusikko sekä soittanut kitaraa lukuisissa bändeissä. Jotain tulemme niistä tekemään. FAROUT – Soitimme jytämusaa, kunnes vuonna -77 näimme Camelin Koria Rollissa. Me jaoimme keikat tasan ja kävimme kuuntelemassa uudet bändit, että hyväksytäänkö heidät mukaan. Suomen äänitearkistossa Nikku on merkitty säveltäjäksi 37 kappaleeseen. Olemme kitaristi Jari ”Heinä” Niemisen kanssa soittaneet kimpassa ”ikuisuuksia” studiossa ja teattereissa. Neljä jätkää ja ne pystyvät tekemään sen noin rehevästi. Vielä kun sen saisi miksata uudestaan, saisi paikata pari juttua. Kaikkea oli ihan hemmetisti ja siinä koetti selvitä. Se levisi kuin pyramidihuijaus, kun jokainen asia johti kolmeen muuhun asiaan. Teimme muutaman keikan ja vastaanotto oli positiivinen. Meillä oli Wilmasound, joka on Suomen ensimmäinen elävän musiikin yhdistys. Se oli sellainen hetki, jolloin tajusin, että toi on mun homma. Soitimme pohjat livenä ja mä lisäilin jotain juttuja. Soundi on täyteläisempi ja masterointi on tehty nykypäivän tekniikalla. Sitten aloimme perustaa bändejä. Aikataulut ovat ristissä, mutta toivotaan parasta. Sain ekan sähkökitarani vasta kun olin 15, siihen asti jouduin lainaamaan muiden soittimia. Aloimme purkaa mun vanhoja biisejä ja rakentaa niitä uudestaan. Mitään lisäraitoja emme laittaneet siihen. Meillä oli jotain nauhoja olemassa, mutta ne ovat jääneet kaseteille. Levy ilmestyy Turenki Recordsin toimesta ja julkaistaan myös vinyylinä. Meillä on levynjulkkarikeikka ennen tätä kitarakiertuetta. Se kuulostaa varmaan siltä kuin se olisi julkaistu heti ”Further Outin” perään eli se ei ole kauhean moderni. Kaupungista ovat lähtöisin mm. Suurin osa sävelmistä oli meikäläisen, tai lähti mun ideoista. Jotain olemme jo arvioineet, mutta se urakka on vielä kesken, koska niitä biisejä on niin paljon. Voi hemmetti, olisi ihan mahtavaa, kun toi jätkä vielä osaisi soittaa! Mutta levy on sen ajan kuva, -79 elokuussa me kuulostimme siltä. Tarkoitus olisi, että Olli Ahvenlahti tulisi soittamaan kaksi Rhodes-sooloa. Se on liian hieno kappale hylättäväksi. Esan tilalle tuli Jere Ijäs, laulaja, soittaja ja multiinstrumentalisti. Se on näitä 180 gramman vinyylejä ja mielestäni se soundaa paremmalta kuin se alkuperäinen. Kauppaan hankkimaan syntetisaattori, ja neljällä miehellä aloimme tekemään Camel-tyylistä musaa. Sieltä kuuluu selkeästi ne meidän esikuvat, Jean Luc Bonti, Billy Gobham, Camel. Alun perin oli tarkoitus, että Edu ja Kimi laulaisivat sen uusiksi, mutta se miksaus on niin hyvä, että emme siihen koske. Olimme kuunnelleet sitä levyltä, mutta livenä se kolahti, juma, tota musaa. EKA SOOLOLEVY – Nyt alkavat hommat hiukan rauhoittua, kun täytin 60 vuotta. Kitaristien taso oli aika kova, kuuntelimme suht samaa musaa ja kaikilla oli samanlaiset kamat, Marshall, Gibson, ja tiettyjä purkkeja, joilla luotiin miehekäs soundi. Mä soitin myös perkussioita ja kosketinsoittimia. Rocket julkaisi sen cd:nä vuonna 2012 ja Svartin julkaisema vinyyli ilmestyi pari vuotta sitten. Se oli selkeä käännekohta, tätä mä haluan tehdä. Jos sen laulaisi Knopfler, se olisi enempi Dire Straitsia kuin Dire Straits itse. Turenki lupasi, että tuote on julkaistu siihen mennessä, jos miksaus on ajoissa tehty. Mä jouduin armeijaan, meidän rumpali Lauri Valjakka lähti Riki Sorsan bändiin, Maijasen Masa päätyi Maukka Perusjätkän bändin kautta Broadcastiin ja lopulta mä lähdin myös Helsinkiin. Homma repesi 80-luvun alussa käsistä totaalisesti. Teimme yhden levyn ”Further Out”. – Lisäksi mukana on muutama vierailija. Levy meiltä tulee joskus, en osaa sanoa koska, sillä emme ole merkitsevästi puhuneet siitä, mutta. Siltä varalta, ettei se onnistu, mä olen soittanut akustisella kitaralla niihin soolot. Soittajaryhmä oli suht tiivis ja mä koin sen hyvin kannustavana. BROADCAST – Kaartamon Esa vaihtoi hiippakuntaa, mutta toiminta jatkuu, Kuokkasen Mika Hoedownista tuli Esan tilalle. Ettei levy olisi pelkkää sähkötykitystä, mä soitin muutamia liidejä ja sooloja akkarilla. Aina ennen keikkoja treenaamme uusia biisejä ja pikkuhiljaa uudistamme koko keikkasettimme. – Farout loppui aika lyhyeen. Kalenteri ja olosuhteet päättävät, onko siellä kaksi Ollin sooloa vai ei. Wilmasoundissa oli varmaan 16-18 bändiä, joista jokaisesta oli yksi soittaja hallituksessa. – Meillä oli koulussa kuvaamataidon opettaja, joka antoi kuunnella popmusiikkia. Asserin soitossa kuuluu Al Di Meola ja Laurin soitossa funkvaikutteet
Duffy Powerista Larry toivoi englantilaista vastinetta amerikkalaisille teinipop-aallon huipulla patsastelleille ”Bobbyille”. Tietenkin hän koki asiaankuuluvaksi lisätä lavaolemukseensa myös aimo ripauksen Elvistä. Tätä ennen nuorimies oli syventänyt harrastustaan tonkimalla vanhempiensa levyhyllystä vaikuttimikseen sekä George Gershwinin tapaisia säveltäjiä että viihdelaulajia, kuten Paul Robeson ja Al Jolson. Rock’n’roll-impressaarin suojatiksi päädyttyään hän luopui kitaran soitosta keikoilla ja keskittyi tästedes Cliff Richardin ja kumppanien tapaan pelkästään laulamiseen. Elviksen ja Ray Charlesin ohella säväyksen teki Chris Barberin yhtyeestä julkisuuteen noussut Englannin skifflekuningas Lonnie Donegan, joka puolestaan johdatti Rayn tutustumaan Leadbellyn ja muiden kantriblues-kentän sankarihahmojen musiikkiin. Toukokuussa 1959 ilmestyneellä esikoissinglellään Power sai sentään mahdollisuuden myös rokata. 12 Blues News 2/2019 PETE HOPPULA K un muusikko James Hunterilta tiedusteltiin eräässä haastattelussa, kuka hänen mielestään oli Englannin hienoin bluesartisti, ei vastauksena kuulunutkaan odotettu Clapton, Mayall tai Green. Power oli rakentanut koko uransa rock’n’roll-nuorukaisesta keski-ikäiseksi blueskonkariksi omilla ehdoillaan, ja merkittäviltä osin myös itse kirjoittamiensa kappaleiden turvin. Brittiläisen 60-luvun popkentän myyttisimpiin hahmoihin lukeutunut laulaja-lauluntekijä kuitenkin ansaitsi arvostuksensa. Jazz, rock’n’roll ja rhythm’n’blues astuivat nekin ajallaan mukaan kuvioihin. Hän revitteleekin kypsän irtonaisesti kolmisen kuukautta aikaisemmin lentoonnettomuudessa menehtyneen latinotähti Richie Valensin That’s My Little Suzien, taltioiden kantavan äänensä sekä Harry Robinsonin yhtyeen säestyksen turvin yhden parhaista brittiensiaallon rock’n’roll-suorituksista. Kiertueilla bändi totteli nimeä Duffy & The Dreamers, Philipsin uuden sisarmerkin Fontanan levytyssessioihin ryhmästä ei kuitenkaan saanut osallistua kuin solisti itse. Managerina Parnesilla oli kiistattomat ansionsa, mutta levytettävien laulujen valinta ei ollut hänen huippuominaisuuksiensa kärjessä. ROCK’N’ROLL-IDOLI Lounais-Lontoon Fulhamissa 9.9.1941 syntyneen Raymond ”Ray” Leslie Howardin urahaaveet eivät olisi voineet saada enää suotuisampaa alkupotkua hänen päädyttyään managerilegenda Larry Parnesin tietoisuuteen vuonna 1959. Levyttäessään hän ei juurikaan sortunut Atlantin takaisten aateveljiensä kopiointiyrityksiin, vaan muovasi tuotantoaan ja itsevarmaan näkemykseen pohjautunutta vokalistista tyyliään pikemminkin esikuvaksi muille. Living Dollista tuli hänen ensimmäinen Brittien listaykkösensä. Larry Parnes tuli tunnetuksi artistitallinsa jäsenille kehittelemistään taiteilijanimistä. Huippulahjakkaan taitelijapersoonan kohtalona oli taivaltaa epäonnisten tähtien alla – ironisesti juuri sinä ajanjaksona, jolloin blues ei enää ollut ilmiönä pelkästään amerikkalaisten yksinoikeutta, vaan yhä leimallisemmin sen kehityskaarta kirjoitettiin suuressa mittakaavassa musiikinhistoriaan juuri hänenlaistensa eurooppalaisten osaajien käsissä. Duffyn singlen kääntöpuolena. Sen aavistivat myös kuluttajat, eikä sinänsä laadukas tuotanto lopulta poikinut vajaan kolmen vuoden sopimusperiodin aikana yhtä ainutta valtakunnallista hittiä. Tämäkin alter ego juonsi juurensa amerikkalaisnäyttelijään, Howard Duffiin. Sen sitä vastoin huoli mukisematta käyttöönsä Cliff Richard. Bpuolen horjuvan oloinen Bobby Darin -laina Dream Lover ei samalle tasolle yllä. heissä kaikissa toistui sama kaava: pehmeän vaaraton naapurinpoikamainen etunimi oli saanut vastinparikseen uhmakkaasta adjektiivista johdetun uuden sukunimen. Jo 70-luvun alkupuolella päivittäisestä musiikinteosta syrjäytyneen artistin menestys kaupallisilla markkinoilla jäi kaiken kaikkiaan kohtuuttoman vähäiseksi eivätkä tilannetta suoranaisesti helpottaneet hänen terveyshuolensakaan. Tarinan huono-onniseen juonenkaareen sopinee se, ettei Powerin versioitavaksi kuitenkaan kelpuutettu erästä hänelle tarjottua Lionel Bartin kirjoittamaa lärrärikappaletta. Koulunkäynnille Howardin täytyi jättää hyvästit jo noin 14-vuotiaana, kun hänen vanhempansa komensivat teinin päivätöihin tienaamaan täydennystä perheen yhteiseen talonhankintakassaan. Rayn ja Larry Parnesin tiet kohtasivat Länsi-Lontoon Shepherd’s Bushin alueella elokuvateatterissa pidetyssä lauantai-illan nuorisoshowssa, missä Howard oli ollut lavalla hieman itseään vanhempien muusikoiden muodostaman The Sandsend Skiffle Bandin laulajana ja kitaristina. Huomattavasti Poweria enemmän kappaleella saavutti mainetta sen omalle vuoden 1974 debyyttialbumilleen levyttänyt Kiss. Tommy Steele, Adam Faith, Billy Fury, Dickie Pride, Terry Dene, Vince Eager, Marty Wilde... Sen sijaan Hunter ilmoitti hämmentyneelle toimittajalle nimen Duffy Power. Läpeensä viihteelliset cover-äänitteet sujuivat kyllä vaivatta kykeneväiseltä laulajalta, mutta ne eivät olleet häntä itseään. Kakkosjulkaisulle syyskuussa 1959 valittiin amerikkalaispoppari Bobby Rydellin uran samana vuonna miljoonaliigaan nostattanut Top20-hitti Kissin’ Time. Fontana (1959–61) H 194 That’s My Little Suzie Dream Lover H 214 Kissin’ Time Ain’t She Sweet H 230 Starry-Eyed Prettier Than You H 279 Whole Lotta Shakin’ Goin’ On If I Can Dream H 302 I’ve Got Nobody When We’re Walking Close H 344 No Other Love What Now. Ray ristittiin Parnes-logiikalla Duffy Poweriksi, hieman aiemmin menehtyneen näyttelijän Tyrone Powerin mukaan, joskin ”Duffyksi” häntä oltiin kutsuttu jo aikaisemminkin: Duffy Howard & The Amigos oli koululaisyhtye, jossa 15-vuotias laulaja oli ryhtynyt ensi kertaa esiintymään julkisesti. Blues Newsissa Duffy Power on esiintynyt toistaiseksi vain yhden 90-luvulla laaditun levyarvion välityksellä, ja syykin olemattomaan palstatilaan on ymmärrettävissä
Don Covayn ja tämän vanhan lauluntekijäja doowopbändikaverinsa John Berryn käsialaa olleella noveltyhenkisellä I’ve Got Nobodylla Johnny Keatingin yhtye oli nyt jättänyt puhaltimet sekä jouset soitinvalikoimastaan pois ja iskenyt r&b-shufflevaihteen silmään. Lisäksi kappaleet päätyivät ensin 12 raidan kokoelma-LP:lle ”The Big Beat” vuonna 1960 (Fontana TFL 5080/680 921 TL) ja myöhemmin vuonna 1963 samannimiselle seitsemän raidan maxi-EP:lle (Pop Parade BOPC 717), muina solisteinaan Roy Young ja Al Saxon. Marraskuussa 1960 ilmestynyt innokas versio tuhteine omaleimaisine Johnny Keatingin orkesterisovituksineen vie Jerry Lee Lewisin hittisovituksena mieliin iskostunutta esitystä takaisin r&b-juurilleen, mutta tyylitellen tyystin omilla poluillaan. Power sairastuikin masennukseen ja otti hetkeksi tietoista pesäeroa julkisuudesta. Powerissa taisi sittenkin olla liikaa särmää ja taatusti myös kunnianhimoa hänen visioimansa Bobby-kerhon tarpeisiin. Levyn b-puolella Power pääsi näyttämään omia rahkeitaan lauluntekijänä. Hekin toki tekivät tahoillaan oivallista jälkeä, erityisesti päästessään soittamaan yhtään bluespitoisempaa materiaalia. Niinpä tietenkin, saman esityksen vuotta aiemmin LP:lleen ”Young And Wonderful” levyttäneen Fabianin siivellä. Laulaja muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa, jonka pahat kielet huhuilivat olleen prostituoitu. BBC:n The Big Beat -ohjelmassa laulaja esitti kakkosja kolmossinkkujensa paraatipuolet livenä yhdessä Bob Millerin ja The Millermen -yhtyeen kanssa. Laulaja mm. Puhutteleva esimerkki Powerin ja swing-aikakauden soittajien yhteistyöstä on neljännen singlen avannut Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, joka merkitsi artistille samalla miltei vuoden mittaisen levytyshiljaisuuden päättymistä. Fontanan artistikiinnityksistä vastannut Jack Baverstock oli pohjimmiltaan vanhan liiton jazzmiehiä. Kiistatta Powerin äänenkäytössä on poweria – juuri sitä samaa uhoa, josta muuan Tom Jonesille jaettiin muutamia vuosia myöhemmin hyvinkin runsaalla kädellä mediasuitsutusta. Yritys jatkui heti marraskuussa 1959. Seuraava tilaisuus tyylilliseen kasvuun tarjoutui maaliskuussa 1961. Prettier Than You sai taustalleen Ken Jonesin johtaman ison orkesterin jousineen. Studiovelvollisuuksien osalta näin myös tapahtui. Lopputuloksena oli ajalleen hyvin tyypillistä kantripopahtavaa herkistelyä, jonka sekaan kuulostaa pesiytyneen myös joitakin tahteja Buddy Hollyn vuonna 1956 kirjoittaman ja levyttämän Modern Don Juanin sävelkuluista. Blues News 2/2019 13 kuultiin 20-luvun evergreen Ain’t She Sweet. Sen verran puhuria onnistuivat Powerin levyt sentään saamaan aikaiseksi, että ne mahdollistivat hänen pääsynsä näytille televisioon. Cliff Richardin, Johnny Kiddin ja Vince Taylorin kaltaisten uusien laulajasensaatioiden saadessa omille varhaisille rock’n’roll-klassikoilleen säestäjiksi nuoremman polven metkut hallinneita muusikoita, oli Powerin tyydyttävä sessioissaan varttuneemman koulukunnan ammattilaisiin. Niistä lähin vertailukohta Powerille lienee Ferlin Huskyn croonerimainen vuoden 1959 versio. Lisääntynyt päihteiden käyttö ja ensimmäiset oireet depressiivisyydestä antoivat suoria viitteitä siitä, että tahtia oli syytä hetkeksi hiljentää. Viimeiselle lokakuussa 1961 julkaistulle Fontana-singlelleen Power tarjosi yhdessä Alexander Springerin kanssa kirjoittamansa balladin What Now, jolla Johnny Keatingin jousivetoinen orkesteri tunnelmoi eteerisen kuoron tuella salamyhkäisen viivyttelevästi. Sellainen se totta vie olikin, mutta vasta tammikuussa 1960, jolloin Michael Holliday johdatti tämän Earl Shumanin ja Mort Garsonin kappaleen brittilistan huipulle, alkaneen vuosikymmenen ensimmäisenä ykköshittinä. Käsillä oli jälleen yksi brittirock’n’rollin eittämättömistä klassikoista, mutta miten etupäässä Philadelphiassa vaikuttaneen kirjoittajakaksikon teos oli kulkeutunut Englantiin. B-puolella, Parlophone-yhtiökollega Perry Fordin kirjoittamalla If I Can Dreamillä palattiin jälleen turvallisille teinipop-linjoille. Liiankin. CLUB MARQUEE VETÄÄ PUOLEENSA Duffy Power muisteli itsekin jälkeen päin rock’n’roll-uransa syöksylaskua. Laulujen kirjoittamisesta hän ei kuitenkaan aikonut luopua. Pelkistetyn swengaavan popnumeron levytti suomeksi Lasse Liemola nimellä Kun käyn kanssas näin. Siksi hänelle itselleen epäonnistuminen artistina oli katkera pala nieltäväksi. A-puolen slovari No Other Love oli jälleen ikivihreä Rodgersin ja Hammerstein II:n sävelarkusta ja peräisin vuoden 1953 musikaalista ”Me And Juliet”. Kasvoiltaan tyypillisiä kiiltokuvapoikia teräväpiirteisempi ja valokuvissa usein keskivertoa tylymmän oloisena esiintynyt Duffy halusi keskittyä yksinomaan musiikkiin. muisteli myöhemmin hurmioituneensa syvästi Muddy Watersin Chesslevytyksistä kuultuaan tämän London-LP:tä ”The Best Of” Billy Furyn kotona ensi kertaa vuonna 1959. Milton Agerin ja Jack Yellenin Tin Pan Alley -työstä tulkintoja riittää, ja jo ennen nykyisin kaikkien tuntemaa Beatles-eksemplaaria kappale oli ehditty ikuistaa äänitteeksi arviolta satakunta kertaa. Tuloksettoman Fontana-pestin loppu oli vääjäämättä edessä ja Larry Parnes oli valmis luovuttamaan suojattinsa muiden promoottorien ja levymerkkien käyttöön. Keikkoja hänellä oli yhä riittänyt ja esiintymispuvut näyttivät edelleen koreilta, mutta tyttöjen kirkuminen ei jostain syystä enää kuulostanut. Amerikkalaisen Gary Stitesin iisitempoinen viihdesuosikki Starry-Eyed vuodelta 1959 vaikutti potentiaaliselta iskupaikalta englantilaiskuulijoiden makuhermoihin. When We’re Walking Closen oli puolestaan työstänyt paperille kuoroliideri ja säveltäjä-sanoittaja Cliff Adams yhdessä Howard Barnesin kanssa. Ensimmäisiltä valtakunnallisilta kiertueiltaan kotiin palannut Power oli 18-vuotias nuorukainen, jolla meni nyt lujaa. Parnesin pakettikiertueilla hän oli niin ikään sisällyttänyt settiinsä What’d I Sayn ja Hoochie Coochie Manin tapaisia r&bja bluesbravuureita. Kieltämättä Hollidayn luennassa oli uskottavuutta kummankin edeltäjänsä edestä. Metkasti vain Columbialle vuonna 1962 tehdyn orkesterinjohtaja Raimo Henrikssonin sovittaman ja ”Lalan” (eli Liemolan itsensä) sanoittaman laulun alkuperäistekijöiksi oli etikettiin lipsahtanut Barnesin kaveriksi Cliff Richard. Epäilemättä Power itse olisi kuitenkin ollut valmis menemään eteenpäin myös mustan musiikin saralla
Muutos oli dramaattinen vajaata paria vuotta aiempaan tyyliin. Menestys ei ollut edelleenkään kaksista, mutta sen enempää Duffyn kuin vasta omaa soundiaan hakeneen Grahaminkaan tahtia se ei millään lailla verottanut. Sekä psyykkiset että fyysiset vaivat riivasivat Bondia ja niin muusikot hänen kokoonpanoissaan kuin ystävätkin vaihtuivat tasaisin väliajoin. Powerin ensimmäinen varsinainen Parlophone-single äänitettiin Abbey Roadin Studio 2:ssa marrasjoulukuussa 1962. It Ain’t Necessarily So , hämyisä George Gershwin -sävelmä 30-luvun ”Porgy And Bess” -musikaalista rutistuu Duffyn otteessa yhdeksi 60-luvun alun vaikuttavimmista britti-r&b-tulkinnoista. Taiturimainen kosketinsoittaja ja saksofonisti mm. Se ei noussut listoille ilmestyessään helmikuussa 1963, mutta myynti oli kuitenkin riittävää vakiinnuttamaan artisti uudelle levy-yhtiölle. Artisti ei epäröinyt purjehtimista Johnny Kidd & The Piratesin tai toisaalta myöskään vaikkapa Georgie Famen aluevesillä. Kitaristiksi kvintetti sai huippulahjakkaan John McLaughlinin ja ryhmänjohtaja itse tarttui nyt Leslie-kaiuttimien läpi ajettuihin Hammond-urkuihin. Yksi ensimmäisistä Lennon-McCartney -lainoista sisältyi Parlophone-yhtiön toiselle Duffy-singlelle vuonna 1963. Pian oli vuorossa oma Graham Bond Quartet, johon värväytyivät kavereiksi Blues Incorporatedissakin vaikuttaneet rumpali Ginger Baker ja basisti Jack Bruce. helmikuuta 1963, mukanaan Duffy Power sekä tuore John Lennonin ja Paul McCartneyn kappaleaihio ”Seventeen”. Rosoisen rock’n’roll-numeronkin heidän kerrotaan ideoineen jo alun alkaen juuri Powerin vokalistiset voimavarat mielessään. Kolmisen vuotta aiemmin Duffyn ja Beatles-muusikkojen, tuolloin The Silver Beatlesina esiintyneen Lennonin, McCartneyn ja George Harrisonin tiet olivat miltei risteytyneet. Kappaleen oli levyttänyt mm. Molemmat heistä kuuluivat myös kosketinsoittaja Mike ”Nero” O’Neillin listahittejä Decca-sinkkujulkaisuillaan Entry Of The Gladiators ja In The Hall Of The Mountain King saavuttaneeseen instrumentaaliyhtyeeseen Nero & The Gladiators, jota puolestaan manageroi Marquis Music (Enterprises) -firmaa Ken Jonesin kanssa vetänyt lauluntekijä-kustantaja Joe Roncoroni. Richards oli myös kysynyt Powerilta muuta levytysmateriaalia, jolloin hän oli ehdottanut Jimmy Witherspoonin blueskappaletta Times Are Getting Tougher Than Tough. Oman bändiuransa ohella sen ydinjäsenet pitivät yhä hyvänä ammattivaihtoehtona kehittymistä lauluntekijöinä. Tämä miehitys astui ensimmäisen kerran virallisesti yhdessä studioon EMI:n Abbey Roadin kakkosäänittämössä 20. GRAHAM BONDIN OMINTAKEINEN MAAILMA Britannian r&b-kentän pioneerina kunnioitettu Graham Bond (1937–1974) kohautti elinaikanaan usein myös kyseenalaisemmilla luonteenpiirteillään. Lontoon yöelämässä Power oli tutustunut muun muassa Georgie Fameen sekä tämän kanssa soittaneisiin rumpali Red Reeceen ja basisti Rod “Boots“ Sladeen. Sohon klubeilla Power oli saanut kontaktia myös alttofonisti-urkuri Graham Bondin, basisti Jack Brucen, rumpali Peter ”Ginger” Bakerin ja kitaristi John McLaughlinin tapaisiin muusikoihin. Heidän kanssaan hän päätyi levyttämään runnovan version The Beatlesin I Saw Her Standing Therestä. Aretha Franklin vuonna 1960, mutta oman tulkintansa englantilaislaulaja oli sisäistänyt Paul Robesonin 30-luvun savikiekolta. Powerin sydäntäsärkevä lakoninen laulutapa yhdistettynä simppeliin urkupohjaan ja terävään rautalankamaisia bluesriffejä piiskaavaan Big Jim Sullivanin kitarasoundiin kasvaa levyn edetessä kasvamistaan. Kun nuorison kiinnostuksen ja oman motivaation puute alkoi korreloida alati laihemmiksi käyneiden tilipussien kanssa, laulaja oppi pelkäämään pahinta – paluukyytiä takaisin päivätöihin pesulaan, sinne mistä hän oli muutamia vuosia aiemmin niin rehvakkaasti maailmalle lähtenyt. The Beatles oli itsekin levyttänyt saman numeron Abbey Roadilla vain yhdeksää vuorokautta aiemmin ja tuli julkaisemaan sen I Saw Her Standing There -nimellä ensialbuminsa ”Please Please Me” avausraitana maaliskuussa 1963, mutta maailmanlaajuisesti liverpoolilaiset olivat vasta vähitellen hakemassa jalansijaansa pop-kentän superjulkkiksina. Bändisoitot Bond aloitti musiikkiopintojen jälkeen 60-luvun alussa Lontoon seudun jazzyhtyeissä. Ilman vakiorumpalia Larry Parnersille koe-esiintynyt ryhmä havitteli säestysbändin tehtäviä Duffyn tai Parnesin toisen silloisen suojatin Johnny. Parlophone (1963–64) R 4992 It Ain’t Necessarily So If I Get Lucky Some Day R 5024 I Saw Her Standing There Farewell Baby R 5059 Hey Girl A Woman Made Trouble R 5111 Tired, Broke And Busted Parchman Farm R 5169 Where Am I. I Don’t Care Veep (1964, USA) V 1204 Where Am I I Don’t Care Joka tapauksessa tuotannollisesti Parlophone-kausi alkoi musertavasti. Levyttämään hän pääsi ensi kertaa Don Rendell New Jazz Quintetin albumilla ”Roarin’” syksyllä 1961. Kitaristi Keith Charlesin kanssa Power oli ystävystynyt jo Parnesin Skotlannin kiertueiden aikana. Väliin ennättivät mm. Duffyn ja Roncoronin yhteistyö alkoi EMI:llä lokakuussa 1962 pidetyssä Ron Richardsin tuottamassa demosessiossa, jossa äänitettiin Keith Charlesin kirjoittama kaihoisa kantrifolk-tyylinen balladi Cupid’s Bow ja Powerin sanoituskansiosta löytynyt jazz-sävyinen viihdepala There You Go Again. Epävarmuus johti Powerin valitettavasti myös itsemurhayritykseen, mutta kaverin puhelinsoitto oli pelastanut hänen henkensä. Duffyn itsensä laatima sävellys If I Get Lucky Some Day on sekin huikea urkuvetoinen molli-tunnelmointi. 14 Blues News 2/2019 entisenlaiselta voimaannuttavalta mylvinnältä. Long John Baldry (vuoden 1964 albumilla “Long John’s Blues“), kosketinsoittaja Reg Dwightin alias Elton Johnin tähdittämä Bluesology Fontana-debyyttisinkullaan vuonna 1965 sekä Van Morrison Them-yhtyeineen vuonna 1967. Loppuvuonna 1962 Bond sai kiinnityksen Alexis Kornerin Blues Incorporated -ryhmään huuliharpisti Cyril Daviesin irtauduttua pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa seurasta. omasi uteliaisuutta okkultismia kohtaan. Legendan mukaan mies kuljetettiin Lontoon bluesklubeille rauhoittumaan – ja se tulikin muuttamaan hänen musiikillisen suuntansa. Roisi r&b-julistus myös levytettiin, vaikka sekin jäi edellisten tapaan odottamaan julkaisuaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin
Mikäli lopputulosta oltiinkin onnistuttu paikoin siloittelemaan, ei ero alkuperäiseen kesyttämättömään r&b-sovitukseen loppujen lopuksi ollut erityisen dramaattinen. Yhtiö oli luotettava kotipesä Powerille ja hänen itsensä käsialaa olleille kappaleille, ja siten erinomainen lokaatio kokeilla mitä erilaisinta uutta sävellysmateriaalia sekä artistin omaan että muiden brittilaulajien ja -yhtyeiden käyttöön. Duffy Powerin Parlophone-äänitykset syntyivät poikkeuksetta Lontoon Marquis Music -kustantamon ja Joe Roncoronin alaisuudessa. Blues News 2/2019 15 Gentlen taustalla heidän Skotlannin kiertueillaan. Television puolella Duffya nähtiin ainakin ohjelmissa ”Thank You Lucky Stars”, ”Discs A Go-Go” ja ”Ready Steady Go!”. Roncoroni piti myös huolta, että lauluntekijä demosi kaikki raaimmatkin kappaleen taimensa. Graham Bond itse tiesi, ettei hänestä ollut paitsi persoonallisuutensa, myöskään ulkonäkönsä perusteella nuorisoidoliksi. Samaan aikaan Graham Bond Quartet auditoi itse EMI:lle ja tuli tästä eteenpäin nauttimaan omalla nimelläänkin huomiota. Sama kahlitsematon gogo-riena jatkui myös singlen b-puolella Farewell Baby, joka oli Graham Bondin käsialaa. McLaughlin, Bruce, Baker, Reece Graham Bond Organization. toukokuuta 1974 Lontoon Finsbury Parkin asemalla. maaliskuuta Bondin bändissä ei ollut studiossa mukana John McLaughlin, vaan sairastuneen kitaristin osuudet hoiti nyt sessiomestari Big Jim Sullivan. Suomi-aspektin aiheeseen ojentaa Ajan Sävel -lehti, joka raportoi numerossaan 39/1963 oman Anki Lindqvistimme vierailleen eräässä Radio Luxemburgia varten 30. Vuonna 1969 Bond oli jälleen Britteinsaarilla ja toi hämmästeltäväksi seuraavat orkesterihankkeensa Graham Bond Initiation ja Holy Magick. Graham Bondin päässä epäilemättä liikkui yhtäaikaisesti aivan liian paljon sellaista, jota vahvinkaan ihmismieli ei pystynyt loputtomasti hallitsemaan. Menestyksen tavoittelusta kohonneet paineet pahensivat miehen mielialavaihteluja ja johtivat kovenevaan huumeiden käyttöön. Uhkaavasti saman suuntaisia olivat myös tarinamme johtohenkilön tulevaisuudennäkymät. Samalla sovittiin kiertueesta sekä heinäkuisesta esiintymisestä ihme-nelikon seurassa BBC:n radio-ohjelmassa ”Pop Goes The Beatles”. Johnin ja Screamin’ Jay Hawkinsin völjyssä. Entisten bändisiteiden rauettua maanisuus ja tajunnanlaajentajat veivät nyt Bondin kokonaan mennessään, eikä tilannetta varsinaisesti avittanut hänen muuttonsa Yhdysvaltoihin, vaikka se tuottikin kaksi sooloalbumia sekä sessiotöitä mm. Bondin tapauksessa oli selvää, että oksa jota hän altaan kiihtyvällä tahdilla sahasi, tulisi ennen pitkää katkeamaan. Beatles päätyi kuitenkin Gentlen komppaajaksi ja Power sai taustalleen toisen liverpoolilaisbändin Cass & The Casanovasin. Helmikuun 1963 sessioiden tuloksena syntynyt Powerin ja Bondin I Saw Her Standing There kuitenkin kuulosti lauluntekijöiden korvissa hitusen liian ”jatsahtavalta”. Hetkittäin yhteistyökumppaneiksi ennättivät vielä Jack Bruce ja Ginger Bakerkin. Vuonna 1972 hän lyöttäytyi yhteen Pete Brownin kanssa synnyttäen albumin ”Two Heads Are Better Than One”. Vaikka Bondin kerrotaan ryhdistäytyneen ja luopuneen sekä huumeista että magiikan harjoittamisesta vain hetkeä ennen lopullista murhenäytelmäänsä, itsemurhaa pidettiin silti varmimpana hänen kuolemansa aiheuttajana. Jousien ja puhaltimien kaltaisen ”miniorkesteri”soundin aikaansaanut kapistus auttoi Organizationia ottamaan tuntuvan loikan kohti tuntematonta, kaupalliseksi menestykseksi Bondin visioista ei kuitenkaan nytkään ollut. Muusikot jatkoivat silti ankaraa puurtamista missionsa eteen, kiteyttäen debyyttivuotensa toiseen albumiin ”There’s A Bond Between Us”, mutta niin rahat kuin voimatkin alkoivat käydä vähiin. Sittemmin McLaughlinin korvasi kokoonpanossa fonisti Dick Heckstall-Smith ja se nimettiin uudelleen The Graham Bond Organizationiksi. Hyväntuulisesta lupaavasta soittoniekasta oli tullut kummallisesti pukeutunut ja yhä epäilyttävämmin käyttäytynyt risuparta, jonka viehtymys tarot-kortteihin ja muihin vieraampiin asioihin vaikutti monet kerrat ohittavan hänen vanhat musiikilliset ambitionsa. Lennonin ja McCartneyn välitettyä kantansa levy-yhtiölle kappale päätettiin toteuttaa uudelleen tasan kuukautta myöhemmin. Dr. elokuuta 1963 taltioidussa radiolähetyksessä yhdessä The Beatlesin sekä Duffy Powerin kanssa kesken Lontoon matkansa. Kaiken kaikkiaan artistin viimeiset vaiheet olivat kuitenkin etupäässä kaoottisia. Pelättyjä jazzvivahteita karsittiin pala palalta, kunnes jälki oli valmis hyväksyttäväksi. Bändin raakaa live-olemusta tavoitellut esikoispitkäsoitto ”The Sound Of ‘65” muodostui kulttiklassikoksi, ei vähiten siksi, että Bond lanseerasi sillä tiettävästi ensi kertaa brittiläisellä poplevyllä kuullun Mellotron-nimisen instrumentin. Taloudellisessa, psyykkisessä ja taiteellisessa sekasorrossa räpiköineen Graham Bondin 36-vuotinen elämä päättyi Piaccdilly-linjan paikallisjunan alle 8. Organizationin aika tuli täyteen Bakerin ja Brucen suunnatessa Eric Claptonin perään perustamaan Cream-supertrioaan, ja Bakerin korvanneen Jon Hisemanin puolestaan jatkettua nopeasti matkaansa Heckstall-Smithin kanssa uuteen projektiin nimeltä Colosseum. Vasta kaikkien aikojen toinen levytetty Beatles-cover ei pyrkinyt sulautumaan mersey-muottiin, eikä etenkään Powerin tuotantoja leimanneisiin orkesteritaustoihin. I Saw Her Standing Theren uusintaversiota tehdessä 20
Kaikki levyjen esitykset olivat myös laulajan omaa käsialaa – tai ainakin melkein, suoraviivaisen popnumeron There’s No Living Without Your Loving nimittäin levytti USA:n Musicorille heinäkuussa 1965 myös Gene Pitney – säveltäjinään Paul Kaufman ja Jerry Harris, samoin kuin Englannissa reipastahtisempana versiona Manfred Mann marraskuussa 1965 sekä vielä huhtikuussa 1966 jenkkijulkaisulleen mahtipontisten orkesteritaustojen kera englantilaisduo Peter & Gordon. Lontoon Sohossa laulajan keikkoja saattoi kokea mm. Ainakin kokoelmalevyn ”Leapers And Sleepers” kansiteksteissä Power itse kertoo olleensa mielissään, että masternauha oli löytynyt vasta tälle kyseiselle antologialle tuotantoyhtiön toimiston kaapin pohjalta. Sähköisempää bluesia ja r&b:tä esittänyt Blues Incorporated sai alkunsa 1961. -soolokiekolleen ”Bootleg Him!” sekä Mary Open The Doorin v. Vuosi 1964 käynnistyi yllättävästi coverilla Floyd Dixonin Aladdin-bluesista Tired, Broke And Busted. Muusikonuraansa hän ylläpiti myöhemmin mm. Kenties juuri Veepin pohjatyö kirvoitti myös philadelphialaisen Jamie-merkin sopimukseen brittilaulajan kanssa. 16 Blues News 2/2019 ja kumppanit olivat yhä mukana sessiohommissa, samoin mm. Jopa Power itse laulaa nyt tavanomaista nasaalimmin, Dixonin fraseerausta mukaillen, ja soittaa lisäksi levyllä huuliharppua. Vaikka sovitus päivittyi rotevasti brittityyliin, se myös jakoi vuolaasti respektiä alkuperäiselle vuoden 1952 tulkinnalle. Siitä todennäköisesti oli haalinut vaikutteita omalle Oriole-merkin vuoden 1964 versiolleen niin ikään Marquis Musicin kirjoilla operoinut ja laulaja Alan Parkinsonin komennossa toiminut lancashireläinen The Rats. Davies jätti ryhmän loppuvuonna 1962, mutta bändi jatkoi levyttämistä vuoteen 1966 ja ”Sky High” -levyyn saakka. Kummankin Jamie-neliviitosen kääntöpuolen muodosti Love’s Gonna Do, latautunut runnovalla huuliharppusoololla varustettu blues hieman The Righteous Brothersin tapaan. Kesäkuussa 1965 ilmestynyt Jamie 1299 ja sen ”päivitysjulkaisu” tammikuulta 1966 olivat kuitenkin puhdasta Ken Jonesin tuottamaa Marquis-brittisoundia. Kaksikko ryhtyi esiintymään duona ja he perustivat 1955 oman London Blues & Barrelhouse Clubinsa. Ensimmäiset levytykset syntyivät 1957 (Alexis Korner’s Breakdown Group: ”Blues From The Roundhouse”, 10” LP). Siinä kitaraa runnoi mies, josta tultiin vielä kuulemaan paljon lisää, Robin Trower. Vuonna 1966 sen artistina menestyi eritoten Crispian St. On jäänyt epäselväksi, julkaistiinko Jamie-ykköstä koskaan muutoin kuin promokopiona. Siellä hän kiinnostui bluesista ja opeteltuaan soittamaan pianoa ja kitaraa hän liittyi 1949 Chris Barber Jazz Bandiin, tutustuen huuliharpisti Cyril Daviesiin. Vieläkin aiemmin Korner oli studiossa Decca Recordsilla Ken Colyer’s Skiffle Groupin kanssa 1955, jolloin hän soitti mandoliinia. oli brittiläisen laulaja-lauluntekijän Peter Lee Stirlingin alias Daniel Boonen (ristimänimeltään Peter Green) kynänjälkeä ja I Don’t Care Powerin oma Chicago-tyylinen intensiivisellä huuliharpunsoitolla sävytetty shuffleblues. Mitään noviiseja eivät olleet muutkaan soittajavalinnat, kuten Blues Incorporatedissa vaikuttanut basisti Danny Thompson. rumpali Phil Seaman, joka oli noussut brittiläisen blues-jazzväen tietoisuuteen varhaista amerikkalais-englantilaista yhteistyötä edustaneen albumin ”Blues And Josh White” (Pye Nixa Jazz) välityksellä vuonna 1956. Ray Charles -tyylinen esisoulahtava r&b-numero mahtipontisine lattarisävyisine puhallinarreineen on kuin maksimipistein arvioitu popcorn-musiikkiteorian opinnäytetyö. Seuraavaksi oli kuitenkin aika palata ruotuun. ALEXIS KORNER BLUES INC. Laulajan oma sävellys lukeutuu hänen onnistuneimpiin hengentuotteisiinsa. Miehen ansiolistalle kertyi myös useiden Englannissa vierailleiden varhaisten bluesmuusikoiden säestystehtävät. Vuonna 1984 taival kuitenkin päättyi keuhkosyöpään. Sen jälkeen Korner jatkoi soittelua Free At Last -triona yhdessä Hughie Flintin ja Binky McKenzien kanssa sekä toimittajana lehdissä, televisiossa ja radiossa. Lulu-, Herman’s Hermitsja Tom Jones -hittien tekijänä mainetta niittänyt Les Reed pääsi nyt todella venymään mukavuusalueeltaan bluesia soittaneen pikkukokoonpanon johtajana. Ehkä siksi, että USA:ssakin ne saateltiin kauppoihin kirjoitusvirheeltä kalskahtaneella esiintyjänimellä Jamie Power. Kyseessä taisi myös olla harvoja aikakauden levytyksiä, joilla brittimuusikot uskaltautuivat versioimaan jotain muutakin kuin ainaisia Chesstai Excello-merkkien bluesklassikoita. Elokuussa 1964 oli aika sanoa hyvästit Parlophonelle siltä erää. Laatuorkesterinjohtajien John Scottin ja Les Reedin komennossa laulajasta saatiin vielä puristettua irti komeat pop-balladit ja bluesit. Jo ensimmäisellä Parlophone-julkaisulla taustoista vastannut Ken Jonesin studioviihdeorkesteri sai komennon apuun, kun Power usutettiin levyttämään oman näkemyksensä Freddie Scottin Yhdysvalloissa elokuussa 1963 Top10-hitiksi laulamasta Carole King/Gerry Goffin -imelyydestä Hey, Girl jousien, harpun ja kromaattisen huuliharppusoolon kera. Decca olikin osoittanut samoihin aikoihin alustavaa kiinnostusta Poweria kohtaan. Sky High (Spot JW 551) -66 A: (1) Long Black Train (2) Rock Me (3) I’m So Glad (4) Wednesday Night Prayer Meeting (5) Honesty (6) Yellow Dog Blues B: (1) Let The Good Times Roll (2) Ooo-Wee Baby (3) River’s Invitation (4) Money Honey (5) Big Road Blues (6) Louise (7) Floating (8) Anchor 5 Miles (9) Daph’s Dance. Munnarin soinnista tulikin tämän jälkeen miltei lähtemätön osa hänen seuraavia 60-luvun levytyksiään. BRITTIBLUESIN ISÄN HOIVIIN Kun pop-urakaan ei kantanut hedelmää toivotulla tavalla, keskittyi Power laulujen kirjoittamisen ohella yhä enemmän rakkaaseen bluesiinsa. New Church-, CCS-, Snapeja Rocket 88 -kokoonpanoissa. Alexis Korner kelpuutti muutamia Powerin kappaleita omaan ohjelmistoonsa (levyttäen Love’s Gonna Do’n hieman uusituin lyriikoin v. Lontoon klubeilla hänestä tuli “man with the Devil in hot pursuit“. Esitystä kuunnellessa ei ole enää lainkaan vaikeaa ymmärtää esim. Jamie (1965–66, USA) 1299 She Don’t Know Love’s Gonna Go 1307 There’s No Living Without Your Loving Love’s Gonna Go Kumpaakaan Jamie-singleä ei julkaistu Englannissa, vaikka mm. Mm. Ranskassa, Itävallassa ja Pohjois-Afrikassa varttunut brittibluesin kantahahmo päätyi toisen maailmansodan aikana 1940 Lontooseen. Mahtoivatkohan siis muutkaan Jamie-krediitit mennä Powerin tapauksessa aivan kohdilleen. Sen sijaan Powerista amerikkalaiset eivät jaksaneet tälläkään kertaa innostua. Greek Streetin Les Cousinsissa, keväällä 1965 Dionysus-ravintolan kellariin avatussa ja ohjelmapolitiikaltaan keskivertoa vapaamielisemmässä folkluolassa. Erääksi uudeksi tärkeäksi mentorikseen Power oli löytänyt Alexis Kornerin. Soittoapureikseen Power sai tässä maaliskuisessa sessiossa nuoren potentiaalisen r&b-kokoonpanon The Paramountsin. Duffyn suoritus ei vanhaa mannerta mullistanut, sen sijaan levyn kääntöpuoli A Woman Made Trouble on tyystin toista maata. 1972 Warner Bros. Ensipainoksen She Don’t Know taas oli vahvasti Tom Jonesin mallin mukaisesti mylvitty popahtava r&b-tykitys, jolle Power ujutti kertosäkeen loppuun kaksimielisen viestin: ”she don’t know why she do it / but she comes when I call her name”. James Hunterin hatunnostoa Poweria kohtaan. Peters Billboard-listaneloseksi nousseella The Pied Piperillaan. Singlen toiselle puolelle valikoitui tutumpaa materiaalia, mutta nyt Mose Allisonin vuoden 1957 hitti Parchman Farm kääntyi julmettuun lähes garagerokahtavaan olomuotoon. 1968 Liberty-LP:lle ”A New Generation Of Blues”), mutta albumilla ”Sky High” kuultiin Poweria itseäänkin. Kappaleet kelpasivat myös Yhdysvaltain markkinoille, kun ne liisattiin United Artists -yhtiön jakeluverkossa ja sittemmin omistuksessa toimineelle ”Paul Ankan löytäjän” Don Costan vetämälle Veep-merkille marraskuussa 1964. Where Am I. Yhtiö oli tehnyt läpimurtonsa popmarkkinoille Duane Eddyn Rebel Rouser -instrumentaalilla 1958
Nelikko Power (laulu, huuliharppu), John McLaughlin (kitara), Danny Thompson (basso) ja Terry Cox (rummut) viihtyi studiossa sangen usein, mutta sen materiaalia on päästy kuulemaan hieman laajamittaisemmin vasta uusintajulkaisujen myötä. Power laulaa sen lisäksi Skip Jamesin sähköistetyllä I’m So Glad (You’re Mine):lla, Big Joe Turnerin ja Pete Johnsonin kirjoittamalla Oo-Wee Babylla eli standardinomaisella Wee Baby Blues -shufflella, omaperäisesti bluessovitetulla The Driftersin Money Honeyllä sekä mississippiläisen Johnny Templen kantribluesilla Louise. Mukana ovat myös basisti Danny Thompson ja rumpali Terry Cox sekä tenorifonisti Alan Skidmore ja pasunisti Chris Pyne. Deccan kirjoilla syntyi myös psykedeelisempää funkbluesia bändikokoonpanon Duffy’s Nucleus takaa. Ärhäkälle Big Mama Thornton -coverille toimivan psych-rokahtavan vastinparin tarjosi Powerin kätten jälkeä ollut, kenties Beatlesin ”Revolver”-LP:n vaikutuksen alaisena viimeistelty Mary Open The Door. Decca (1967) F 22547 Hound Dog Mary Open The Door Duffy’s Nucleus (Decca 457.142, Ranska) -67 A: (1) Hound Dog (2) Mary Open The Door B: (1) It’s Funny (2) Little Boy Blue Harppuvetoisella Hound Dogilla käynnistynyt esikoissingle ilmestyi brittioriginaalin ohella myös Saksassa Duffy Powerin nimissä Hansa-merkillä 1967 ja uudelleen Philipsillä 1970. Power slidekitaroi itseään pelkistetyllä tyylillä Muddy Watersin Louisiana Bluesilla, vieden tavanomaista hauraammalla falsettimaisella laulullaan esitystä aivan toiseen suuntaan esikuvansa kanssa. Loppuvuonna 1965 ideoitu bändi sai nimensä lontoolaisesta 50-luvun jazzklubista The Nucleus, jonka ovista Power oli päässyt livahtamaan ensimmäisen kerran sisään jo 14-vuotiaana pojankoltiaisena. Kiihkeää Cream-soundia haastanut psychbluesrytyytys Little Boy Blue oli sekin Powerin tekosia. Yhteenliittymän muutamilla EMI:n kustantamilla äänitteillä tosin rumpalina toimi normaalikoostumuksesta poiketen Ginger Baker. Heinäkuussa 1967 Power sai uuden mahdollisuuden Parlophonella ja kutsun Abbey Roadille, jossa laulajaa odotti puhaltimilla, jousilla, cembalolla ja uruilla aseistautunut kookas orkesteri. Neljästä äänityksestä kaksi päätyi singlelle, mutta koska menestys oli entisenlaisen heikkoa, sopimus päätyi heti katkolle.. Ranskan Decca antoi vuoden 1967 EPjulkaisullaan Nucleusista vielä muutaman lisänäytteen. Vuonna 1969 Savoy Brown oli puolestaan sovittanut teemaa psykedeelisemmäksi jytäbluesrockiksi. Transatlantic (1971, Ranska) 17574 Mary Open The Door Rosie Innovations (Transatlantic TRA 229) -71 A: (1) Rosie (2) Leaving Blues (3) It’s Funny (4) God Bless The Child (5) Comin’ Round No More (6) Give Me One (7) Mary Open The Door B: (1) Help Me (2) Louisiana Blues (3) Little Boy Blue (4) Exactly Like You (5) One Night (6) There You Go (7) Red White & Blue Marquis-jakson 1966–67 demot rakensivat rungon Transatlantic-merkillä 1971 paketoidulle pitkäsoitolle ”Innovations”. Kieltämättä tätä raakilemaista materiaalia saattoi ajoittain kutsuakin innovatiiviseksi. Powerin omia kappaleita edustavat shufflebluesina esitetty Comin’ Round No More, soul-pohjaiset Give Me One ja Red White & Blue sekä erityisiä hitin aineksia omannut psychrokahtava There You Go. Ei siis suuri ihme, että kitaristi McLaughlin äityi kierrättämään kappaletta myös oman ”Extrapolation”-albuminsa hapokkaasti maalailevana instrumentaalina. Jälkipolville on säilynyt esimerkiksi I’m So Glad You’re Minen autotallirokahtava bluesmuunnelma. hypnoottisesti yhtä sointua McLaughlinin, Jack Brucen ja rumpali Phil Seamenin toimesta polkeva lattarijazzbluesvetoinen trad.-numero Rosie, jonka levymerkki vapautti saataville myös singlenä. Äänenkäytöllisesti laulaja eli yhä huippujaksoaan. Bändi miellettiin julkisuudessa ensisijaisesti Shane Fentonin, myöhemmin Alvin Stardustina menestyneen laulajan taustaorkesteriksi, mutta se keikkaili 60-luvun puolivälissä säännöllisesti myös Duffy Powerin kanssa. Harppua hän soittaa suurimmalla osalla esityksistä. Erääksi levyn luovuuden hetkistä osoittautuu mm. Ryhmä oli valmistautunut myös kiertueille, mutta levytykset poikivat sille vain kourallisen yksittäiskeikkoja. Selvästi keskeneräisemmän oloisia studioyrityksiä olivat Jack Brucen kontrabasson ja Powerin soittaman sähkökitaran välisenä jammailuna etenevä Leadbelly-teos Leaving Blues, Sonny Boy Williamsonin Help Me, jolla pistävää soolokitaraa soittaa Colin Pincott sekä hermostuneen oloinen Dave Barthlomew/Smiley Lewis/Elvis -pala One Night. Kitarakompattuina jazz-slovareina rullaavat viehko Billie Holiday -numero God Bless The Child sekä Nina Simonen Exactly Like You. Myös Money Honeysta ikuistui jamihenkinen Marquis-versio, jolla säestyksestä vastasi The Fentones. ”Sky High” -materiaalia Power oli kokeillut jo omissa Marquis-demosessioissaankin. Alkujaan Powerin tulkinta oli ilmestynyt Transatlanticin vuoden 1970 kokoelmalla ”Heads And Tales”. Blues News 2/2019 17 Levyn avaa Kornerin ja Powerin brutaalina harppuboogiena rymistelevä yhteissävellys Long Black Train. McLaughlinin säveltämä ja Powerin sanoittama lumoava pop-mollitunnelmointi It’s Funny olisi sopinut vaikka aikansa James Bond -elokuvan tunnariksi
Asuinhuoneistoonsa vetäytyneenä hän saattoi vain kirjoitella laulujaan, selkeimpinä kausina hän rohkaistui studioon levyttämään musiikkiaan sekä tekemään satunnaisia sessiotöitä muiden artistien taustalla. Äänityspaikaksi mainitaan Nova Soundja Island-studiot. BBC:n radiolähetyksissä, mutta nyt jo enimmäkseen menestystoiveistaan luopuneena ja ”hyviä entisiä aikoja” muistelleena veteraaniartistina. Duffy Power (GSF GSF-S-1005, USA) -72 A: (1) Liberation (2) Glimpses Of God (3) Holiday (4) Love Is Shelter (5) Little Soldiers B: (1) Love Song (2) Halfway (3) Song About Jesus (4) Lilly (5) River GSF (1973, UK) GSZ 6 River Little Soldiers GSZ 8 Liberation Song About Jesus GSF-julkaisussa riittää edellisalbumien tapaan sisällöllistä vaihtelevuutta. Soittajista McLaughlin kokeili soolouraa Thompsonin ja Coxin puolestaan liittyessä vuonna 1967 perustettuun folkjazz-yhtyeeseen Pentangle. Duffyn ja Dickin ystävyys oli kertoman mukaan ollut alkujaan varsin muodollista. The Animalsin vuoden 1966 ”Animalization”-LP:ltä sekä walesilaisen Andy Fairweather Low’n Amen Cornerin vuoden 1967 versiona, joka nousi myös brittien sinkkulistoille. Avustavaksi tuottajaksi ilmoitetaan Adrian Millarin lisäksi Andrew Loog Oldham. Cilla Blackin, Gene Pitneyn ja Alan Price Setin kanssa, ei ponnekas Power-kokeilu tuottanut taaskaan tulosta. Samoilla linjoilla jatkaa myös Holiday. Kappale kuitenkin herätti suuryhtiöissä sen verran uteliaisuuta, että se julkaistiin singlenä sekä Englannin CBS:llä että Yhdysvaltain Epicillä vuonna 1970, kääntöpuolellaan Leon Russellin Hummingbird. July Treen taas oli levyttänyt jo ennen Poweria Yhdysvalloissa Nina Simone kesällä 1965, mikä saattoi verottaa Duffyn tuotoksen kiinnostavuutta. Musiikkiaan hän ennätti levyttää BBC:llä toistakymmentä kertaa ohjelmaan Mary Costello Show sekä pariin otteeseen 90-luvulla Paul Jonesin Radio 2:ssa kuultuun blueslähetykseen, näistä kaikkiaan neljästi varhaisen soittokumppaninsa Dick Heckstall-Smithin kanssa. Ian Matthewsin tuolloin ilmestyneellä albumilla “Stealin’ Home” (Rockburgh/Philips) hän soittaa huuliharppua kappaleella Man In The Station ja englantilaisen CJMO-merkin kokoelmalla ”Disco Round The Moon” häntä kuullaan mikrofonin takana Cy Paynen tuottamilla ja kirjoittamilla sekä CPO’s-yhtyeen taustoittamilla kappaleilla That’s The Way The Cookie Crumbles, Hot Dogs And Mustard ja Boney M (She Would Stand There And Start To Scream). 18 Blues News 2/2019 Parlophone (1967) R 5631 Davy O’Brien (Leave That Baby Alone) July Tree Vallinneeseen blueslinjaan nähden Parlophonen iskelmäpop-tuotos lokakuulta 1967 oli erikoinen väliinputoaja. soundtrack-LP ”The Italian Job” (1969). Power poikkesi myös yhteiskiertueella ex-Zombies-muusikko Rod Argentin vetämän Argent-yhtyeen kanssa. Yhtye hajosikin vähitellen. kitaristit Martin Kershawin ja Graham Jonesin sekä taustalauluryhmän jäseninä Alexis Kornerin, Boz Burrellin, Pam McKennan ja Dana Gillespien. Kalifornialaislauluntekijä Randy Newmanin kirjoittama Davy O’Brien samoin kuin Eve Merriamin ja Irma Juristin hempeilevä July Tree ikuistettiin Ron Richardsin tuotannossa sekä Mike Vickersin sovituksellisessa huomassa. Yhtiön globaalissa jakelussa se kulkeutui aina UuteenSeelantiin saakka. Vaikka Newman saavutti muilla samanaikaisilla töillään myrskyisää jälkeä juuri Englannin hittimarkkinoilla mm. Onnistuneimpiin produktioihin lukeutui mm. Viimeiset 70-luvun levytysmerkinnät Duffy Powerin kohdalla ovat vuodelta 1978. Kun Power oli jalkeillaan, hän oli yhä musiikillisesti pitelemätön. Ilmeisesti ainakin osasta kappaleista oltiin työstetty uudelleenmiksaukset uusien muusikoiden kanssa. Smithin toinen samannimisisestä kappaleista eli Me And My Gin tunnettiin Nina Simonen mutta myös mm. Paikkaansa auringossa ei vielä päässyt lunastamaan myöskään tuottajien Rod Argentin ja Chris Whiten kynäilemä rankka Hell Hound, joka tavallaan kumarsi Robert Johnsonin Hell Hound On My Trailin suuntaan. LISÄÄ TAKAISKUJEN VUOSIA Englannissakin bluesmaailma eli muutosten kourissa 60-luvun lopulla. Kaihoisa viihteellinen balladi River tasapainoilee tuskaa uhkuvan laulun, kuulaan akustisen kitaran ja voimallisten jousisovitusten välillä. Little Soldiers jytää lepsuna psychrockina, taiteellisen folkpopahtava balladi Love Is Shelter taas kuvastaa horjuvan miehen ajatusmaailmaa ja hänen haluaan kehittää tyyliään, kenties jo kertoen aikeista luovuttaa rock-kentällä kokonaan. Myös Millarin jakelulonkerot ulottuivat amerikkalaismarkkinoille saakka. Levyn myöhempi painos vahvistettuna muutamalla täydennysraidalla hyllylle jääneeltä Argent-kiekolta ilmestyi nimellä ”Power House” englantilaisella Buk-merkillä (BULP 2010) 1976. Power oli huuliharppuineen mukana myös Bert Janschin levyllä “Birthday Blues“ (Transatlantic) vuonna 1969, Al Stewartin “Zero She Flies’illä“ (CBS) vuonna 1970 sekä brittiläis-australialaisen Marvin, Welch & Farrar -kokoonpanon (Hank Marvin, Bruce Welch ja John Farrar) pitkäsoitolla “Second Opinion“ (Regal Zonophone) vuonna 1971. Sellaista onnea ei luonnollisestikaan ollut Duffy Powerille jaossa. R&B-klubeilla keikkailu ei enää kuulunut Powerin intohimoihin, mutta toisaalta blueskonsertit olivat nyt myös siirtyneet yhä suuremmille areenoille erityisesti Creamin saavuttaman maailmanlaajuisen sukseen myötä. Bessie Smithin Gin House Bluesilla. Seuraavaksi oli vuorossa Adrian Millarin GSF-yhtiö, ja nyt äänitteitä myös tuotiin päivänvaloon. Duffy Power (Spark SRLM 2005) -69 A: (1) Hell Hound (2) Mary Open The Door (3) Holiday (4) Little Boy Blue (5) I Need You (6) Midnight Special (7) Gin House Blues B: (1) Fox And Geese (2) Exactly Like You (3) Fixing A Hole (4) Roll Over Beethoven (5) I’ve Been Lonely Baby (6) Lawdy Miss Clawdy (7) Lily (8) Little Man (You’ve Had A Busy Day) CBS (1970, UK) 5176 Hell Hound Hummingbird Epic (1970, USA) 5-10650 Hellhound Hummingbird Epic (1971, UK) EPC 7139 Hummingbird Hell Hound Raspista bluestulkintaa kuultiin mm. Jälleen pitkälti Marquisdemoista koostunut albumi ”Duffy Power” Spark-yhtiöllä vuonna 1969 tarjosi jälleen sekä hienoja todisteita artistin kyvystä päivittää vanhoja klassikoita aikakaudelleen että tietenkin myös kirjoittaa uutta materiaalia. Powerin bändin tiukat kolmeminuuttiset sovitukset eivät olleet sitä, mitä pitkiin sooloiluihin totutettu brittiyleisö live-kokemuksiltaan tässä vaiheessa odotti. Turnee johti kakkos-albumiksi kaavailtuihin joskin lopulta julkaisematta jääneisiin levytyksiin. Vuonna 1968 Power oli työtön, pennitön, yhä addiktoituneempi ja psyykeltään lähes yhteiskuntakelvottomassa hapessa. TOIVEIKKAAMMAT LOPPUVAIHEET 80ja 90-lukujen vaihteessa herra Poweriin saattoi vielä törmätä mm. Muusikoiden väliltä ei. Levyn kannet kertovat tarkkoja sessiosoittajalistoja mainiten mm
Creamille musiikkia kirjoittaneen Pete Brownin tuotannossa, mutta uudet äänitteet pääsivät katoamaan ennen julkaisuaan Magmasters-studion konkurssin yhteydessä. The Graham Bond Organizationin harvinaisempaa studiojälkeä ja siten myös kaikki tiedossa olevat Duffy Powerin kanssa tehdyt äänitteet (molemmat versiot I Saw Her Standing Therestä, soul-jamittelevat klassikkocoverit Shake Rattle And Roll, What'd I Say ja I Got A Woman sekä kaksi ottoa Farewell Babystä) löytyvät tätä nykyä luontevimmin neljän cd:n kokoelmalta ”Wade In The Water – Classics, Origins & Oddities” (Repertoire REP 5250) vuodelta 2002 – sekä nykypäivänä totta kai myös netin pohjattomilta suoratoistokanavilta Spotifysta Youtubeen.. Jack Brucen kontrabasson siivellä hienoksi latinjazz-grooveksi yltyvään 20-luvun vankilalauluun Dollar Mamie, tanssisoulahtavaan ison orkesterin voimin esitettyyn Little Girliin, jatsahtavaan Oscar Brown Jr/ Nina Simone -tunnelmointiin Rags And Old Iron sekä Procol Harum -henkiseen vuoden 1967 popjazz-häröilyyn Just Stay Blue, jolla mukana soittavat newcastelaisen Emcee Fiven urkuri Mike Carr ja bassossa Alexis Kornerin silloisesta Free At Last -bändistä lainassa ollut Binky McKenzie. Dorothy Fieldsin ja Jimmy McHughin pop-numero Exactly Like You, folkahtava Fox And Geese, korostetun taiteellisen käsittelyn saava Beatles-numero Fixing A Hole, Randy Newmanin juureva Lovers Prayer, akustisesti americanana esitetty Roll Over Beethoven sekä virsimäinen urkuslovari The Fool. 21-raitainen ”Just Stay Blue” (Retro 802, 1995) ja 33 esityksen tupla-cd ”Vampers And Champers” (RPM D 320, 2006) valikoivat kappaleensa hieman laajemmalta periodilta, vuosilta 1965–71. Levyn musiikki on lähinnä akustista folkia sekä That’s All Right Maman ja Baby Let’s Play Housen tapaisia bluesralleja. Parempi onni ei ollut 2000-luvun alussa tehdyillä seuraavillakaan sessiotuotteilla. Irlannin Belfastissa vuonna 1968 syntynyt tietokirjailija, toimittaja ja säveltäjä Colin Harper eteni tyypillisestä sanomalehtityöstä mm. UUSINTAJULKAISUILTA LISÄVALOA KOKONAISKUVAAN Powerin alkuperäispitkäsoitoista ovat cdtai LP-replicat saaneet osakseen Spark-albumi ”Duffy Power” (CD Air Mail Archive AIRAC-1351, Japani, 2007), ”Innovations” (LP Get Back GET 551, Italia, 1999 ja CD Second Harvest 439, USA, 2008) sekä GSF-tuotantoinen ”Duffy Power” (CD RPM 323, 2007). Hänen huuliharpunsoittoaan sisältyi kappaleelle Trip To Ennis ja lauluaan sekä akustista kitaraansa kappaleelle Nine Lives Gones. Koosteen harvoja bändiesityksiä on jytäävä southern rock -tyylinen Dusty Road. 72-vuotiaana 19.2.2014 Lontoossa edesmennyt Duffy Power jätti suremaan vaimonsa Valerien, jonka kanssa hän oli ennättänyt käydä läpi 45-vuotisen avioliiton. Esitykset oli äänitetty aikaisemmin 2000-luvulla. Spaces-kappaleella kuullaan fonia ja urkuja, Camping With Billie puolestaan hämmentää progeilevana folkpoppina. Kauppojen hyllyille ajan myötä ilmaantuneet Duffy Power -uusintakoosteet saivat myös monet nuoremmankin polven toimittajat ja kanssamuusikot ottamaan selvää laulajan kohtalosta. Kathryn Tickellin vuoden 1997 albumilla ”The Gathering”. Tigers (Dusk Fire DUSKCD106) -12 (1) Sweet Again (2) Tigers (3) Johnny Too Bad (4) Whenever (5) Let’s Go Home (6) To My Guitar (7) Big Legged Rosie (8) Spaces (9) Camping With Billie (10) Nine Lives Gone (11) Now And Then (12) Once Upon A Time (13) Secret Love (14) ‘Til We Meet Again Soundillisesti albumi on tavallaan jatkumoa paria vuosikymmentä aikaisemmille kantribluesdemoille. Pitkin 2000-lukua Powerin vanhaa repertuaaria on uudelleenjulkaistu myös useissa muissa yhteyksissä. Sillä Duffyn panoksena kuultiin puoliakustinen leppoisa blues Go Down Sunshine. melodinen popslovari Swan Song osoittaa lauluntekijässä silti olleen vielä virettä. Vuoden 1963 satoa edustaa bongorummuilla käynnistyvä lattari-r&b-sovitteinen I’m Sitting On The Top Of The World, joka saa tuekseen Stan Rodricksin johtaman hieman New Orleans -tyyliin musisoivan trumpettisektion. Allman Brothers -hengessä esitetty mollisoinnutettu Glad That You’re Not Me saattoi hyvinkin enteillä sitä suuntaa, jossa Powerilla olisi vielä ollut eniten annettavaa lauluntekijänä. Brownin projekteihin lukeutui kuitenkin myös kokoelma-albumi “Knights Of The Blues Table” (Bellaphon/Viceroy Music, 1997), joka toteutettiin vuonna 1964 edesmenneen harpistilegendan Cyril Daviesin muistolle. Blues News 2/2019 19 tuntunut juurikaan löytyvän yhteistä säveltä henkilökemiatasolla ennen 90-lukua. Edelleen Power työsti materiaalia mm. Vuosien 1969–70 materiaalia niputti 20 esityksen verran See For Milesin albumi ”Blues Power” (SEECD 356, 1992). Kirjoa laventavat entisestään mm. Ne kuitenkin saatiin vihdoin julkaistua vuonna 2011 akustisella albumilla ”Tigers” Market Square -yhtiön toimesta. Pelkistetty, paikoin ragtimesävyinen folk-tyyli akustisine kitaroineen ja huuliharppuineen täydentyy melankolisilla nimikappaleen ja Johnny Too Badin tapaisilla koskettavilla popballadeilla. Mm. Miehen huuliharppu pääsi näihin aikoihin soimaan vielä mm. Hänen kirjallista musiikinnälkäänsä ravitsivat myös levynkansitekstit, joita käytettiin etenkin folkja progerock-artistien uusintajulkaisuilla. Upeita otoksia ovat myös Powerin omaa käsialaa oleva psykedeliablues Little Boy Blue, jolla häntä kirittävät kitaristi John McLauhglinin kanssa Cream-kaksikko Bruce ja Baker sekä viimeisessä vuoden 1967 Parlophone-yrityksessä naulittu elokuva-soundtrackmainen popballadi Take It Smoothly. Alun perin julkaisematta jääneistä numeroista huomio kiinnittyy mm. Bert Janschista ja John McLaughlinista kirjoitetut kirjat laajensivat Harperin tuotantoa entisestään. Sen sijaan monelle musiikin ja jopa brittibluesin harrastajalle artisti jäi vielä kuolemansakin jälkeen tuntemattomaksi suuruudeksi. Sille sisältyi kokonaisuudessaan Sparkjulkaisu ”Duffy Power”, minkä lisäksi mukana oli Music Man/Spark -kokoelmalla ”Firepoint” (SRLM 2003/SMLS 602, 1969) alkujaan kuullut City Women ja Halfway sekä muutama näyte ”Innovationsilta”. Niin ikään runsaasti ennenjulkaisemattomia tallenteita sisältävä tupla-cd ”Leapers And Sleepers” (RPM RPMD 240, 2002) keskittyi vuosiin 1962–67 sekä erityisesti hienoihin varhaisiin Parlophoneja Marquis-sessioihin. Q-, Mojosekä Record Collector -lehtien toimituskuntiin. Hänen koostamallaan cd-kokoelmalla ”People On The Highway – A Bert Jansch Encomium” (Market Square)” vuonna 1998 pääsi versioimaan skottilaulaja-lauluntekijän kappaletta I Am Lonely myös Duffy Power, joka vieraili lisäksi Harperin omissa nimissä julkaistulla levyllä ”Sunset Cavaliers” (Market Square, 2016). James Hunterin ohella eräs heistä oli Colin Harper, jonka avustuksella vanhoista vuosien 1968–94 BBC-tallenteista jalostui vuonna 2009 19-raitainen albumi ”Sky Blues” (Hux 026, 2002). Let's Go Home rullaa Gospel Train -spirituaalin variaationa ja hengellistä otetta on myös Rosieta muistuttavassa Big Legged Rosiessa
Tärkeämpää oli, että hän teetti säästörahoillaan demon, jota hän lähti rohkeasti esittelemään New Yorkiin. Jostakin syystä syntymäaikaa ei löytynyt mistään, mutta eiköhän se aivan 40-luvun alkuun osu. HITITÖNTÄ PUURTAMISTA Jerry Jacksonin onni näytti kääntyvän, kun hän vuonna ‘61 pääsi New Yorkissa kokeneen tuottajan Buddy Kayen juttusille. Isä ei ollut kovin mielissään pojan esiintymisistä, repertuaari koostui nimittäin maallisesta saastasta, seurauksena oli entistä tiukempi pakkokuvio kirkossa ja gospelkoulussa. Jerry Jacksonin varhaisvuodet noudattivat tuttuja kaavoja. Muistettakoon, että tilastot, myös Billboardin listat, kertovat vain osatotuuksia ja tietenkin myös se, että r&b-lista oli lomalla niihin aikoihin, kun Jacksonin mahdollisuudet olisivat olleet korkeimmillaan. Tiettävästi ensisinglen saama vastaanotto olikin aluksi positiivinen, mutta varsinainen menestys lopsahti Top Rankin olemattomaan markkinointiin. Levymerkki oli Top Rank, joka erään levykansitekstin sanoja lainatakseni veti maton artistin jalkojen alta. En tiedä mitä tuo mahtoi tarkoittaa, levyjä ei ainakaan markkinoitu ollenkaan. Brook Benton oli noussut huipulle, siispä sekä sävelmiin että varsinkin taustoihin haettiin Bentonin ensimmäisten isojen hittien tapaisia tunnelmia. 2042:n b-puoli ja toisen singlen The Meaning Of Love ovat nekin hyviä viihteellisiä, liiallisten jousien takia hetkittäin siirappisia rakkauslauluja, A Chance -avauksen henkilökohtainen lataus vain puuttui. Monissa levyissä oli hittipotentiaalia, mutta ehkä hän kuitenkin oli liian voimaton tai väritön pärjätäkseen kilpailussa New Yorkin early soulin suuria menestyjiä vastaan. Siinä vaiheessa kun kyllästyin, oli nollatilastoni kärjessä 60-luvulla New Yorkissa vaikuttanut Jerry Jackson, joka levytti Soul Discograhy -teoksen mukaan 42 singleraitaa ilman hittejä. Maallinen musiikki kiinnosti kuitenkin Jerryä yhä enemmän ja tienattuaan matkarahat veljensä perustamassa autokorjaamossa hän muutti naapuriosavaltioon Clevelandiin. Laulu syntyi luultavasti omista kokemuksista, Jerry meni nimittäin noihin aikoihin naimisiin ja esikoistytär syntyi säädyllisen ajan kuluttua. Tämän meriitit olivat viihteen puolelta mm. Diskografioista ne kyllä löytyvät: Top Rank International 2042 A Chance To Prove My Love For Each One There’s A Love 2072 The Meaning Of My Love Everytime You Kiss Me Noista singleistä ei löydy pahaa sanottavaa. PEKKA TALVENMÄKI S ain hiljakkoin päähäni tutkia, kuka tai ketkä ovat soulhistorian suurimmat epäonnistujat siltä kantilta, kuka on tehnyt eniten levyjä saamatta ainuttakaan hittimerkintää. Siellä hän pääsi koettamaan onneaan muutaman aloittelevan doo wop -ryhmän kanssa, mutta mitään nimitietoja ei noista vaiheista ole. Mukaan mahtuu myös kaksi coveria, pirteästi laulettu versio Billyn ja Lillien vuoden ‘58 hitistä La Dee Dah sekä lähes räkäsoultasoinen lennokas. Neljästä raidasta ylivoimainen ykkönen on surullinen A Chance To Prove My Love, joka oli Jerryn oma sävelmä. Ne sovitettiin ajalleen tyypilliseen siistiin, puoliviihteelliseen henkeen. Musiikin osalta ensimmäiset tiedot kertovat, että pikku-Jerry oli itseoikeutettu solisti sisarusten muodostamassa gospelkokoonpanossa, mutta toisaalta hänellä oli tapana tunkeutua laulamaan paikkoihin, joissa oli pienikin ihmismäärä koolla. Everytime You Kiss Me oli sekavampi, vähän nykivä puolinopea, johon siihenkin on helppo löytää yhtymäkohtia Brook Bentonin vastaavantyyppisiin levytyksiin. Erinomainen levy, johon asetettiin toiveitakin, sitä todistaa ainakin kuvallinen mainos Billboardissa. Parhaimmistoon kuuluvat raidat You Don’t Wanna Hurt Me ja If I Had Only Known olivat lainatavaraa, edellinen Jeff Barryn ja jälkimmäinen Clyde Otisin kynästä. Tietty epäsuhta tuohon tilastoon liittyy, Jacksonin levyt olivat nimittäin pääosin vähintään lajinsa keskitasoa. Kaksi vuotta kestäneen työn tuloksena julkaistiin kahdeksan singleä: Kapp 387 Time Se Habla Espanol 420 I Don’t Play Games You Might Be There With Him 438 Till The End Of Time If I Had Only Known 448 You Don’t Wanna Hurt Me La Dee Dah 464 They Really Don’t Know You Blues In The Night 496 She Lied Wide Awake In A Dream 511 Gypsy Eyes Turn Back 543 Blowin‘ In The Wind If I Had Only Known Ensimmäiset singlet sävelsi Buddy Kaye, useimmiten partnerinsa Phil Springerin kanssa. Etikettimerkintöjen mukaan Kaye oli ollut jo jälkimmäistä Top Rankia säveltämässä ja onnistui sen pohjalta järjestämään Jerrylle sopimuksen Kapp-merkille. Perhe, varsinkin saarnaaja-isä oli syvästi uskonnollinen ja se merkitsi Jerrylle hyvin tyypillistä tummaihoisen nuoren pojan lapsuusaikaa. Palkkioksi hän sai kolikoita, jotka hän kantoi äidilleen ruokaostoskassaan. Perry Comon (Til The End Of Time, You’re Adorable), Sinatran (Full Moon And Empty Arms) ja Dinah Shoren (A Pay A Kiss) isoista hiteistä, mutta jos en väärin ymmärtänyt, hän oli myöhemmin mukana junailemassa Pat Boonen Speedy Gonzalesia ja Dusty Springfieldin hittejä All Cried Out ja Little By Little. 20 Blues News 2/2019 SYNTYI, KASVOI, KIINNOSTUI MUSIIKISTA... Jerry ei ollut samalla tavoin hellyttävän nallemainen laulaja kuin Benton, paremminkin mieleen tulee vielä kovempana esikuvana Roy Hamilton, yllättävän valmiilta hänen laulunsa joka tapauksessa Top Rankeilla kuulosti. Hänen vanhempansa olivat kotoisin syvästä etelästä, mutta muuttivat 30-luvun lopulla Hartfordiin Connecticutiin, missä Jerry syntyi osaksi kahdentoista lapsen katrasta. Yksi hämmästyksen aihe on se, että Jackson levytti koville ja markkinointikykyisille merkeille, mutta siltikään ei onnistanut. Diskografioiden mukaan Jerry pääsi tekemään ensimmäiset singlensä vuonna ‘60 Bill Sanfordin holhouksessa
Blues News 2/2019 21 versio Dinah Shoren 40-luvun alussa tutuksi tekemästä filmisävelmästä, sittemmin ties keiden kaikkien kuuluisuuksien coveroimasta klassikosta Blues In The Night. Jerryn esitys huomattiin parhaiten Kanadassa, missä se nousi listoille. Jacksonin laulu on karheampaa ja epätasaisempaa, mutta kuten sanottu, varhaisen soulin näkökulmasta ihan mielenkiintoista kuultavaa. Parilla raidalla kuorossa on kyllä mieslaulajiakin, mutta superyhtyeen vokalistien ääniä sieltä on mahdoton tunnistaa. Parkwayn jälkeen oli pikatahtiin vuorossa Columbia. Enemmän on äänessä naiskuoro, jossa varsinkin Wide Awake In A Dream -raidalla olin erottavinani tuttua varhaista Sweet Inspirationsia. Säveltäjäparin Joy Beyers & Charlie Daniels myöhemmistä kommenteista saa sen käsityksen, että sävelmä oli varattu Elvikselle odottamaan sopivaa levytysajankohtaa ja sen takia Jerryn originaalia ei julkaistu singlenä. Edellä todetut Ben E. Hyvin se lähti liikkeelle myös New Yorkissa, mutta mahdollisesti Kappin varovaisen markkinointipanostuksen takia suosio jäi paikalliseksi. New Yorkin early soul -laulajista tulee esikuvana mieleen lähinnä Ben E. Jerry lauloi hyvin, mutta ehkä viimeinen ripaus persoonallisuutta kuitenkin puuttui, muuten en jaksa ymmärtää hänen levyjensä täydellistä jäämistä listojen ulkopuolelle. Hittiä ei Jackson valitettavasti siitäkään saanut. Singlet 496 ja 511 tehtiin aikaisemmasta poiketen Bellin studiossa ja niiden taustamiehiksi palkattiin juuri huipulle noussut parivaljakko Bob Crewe & Bob Gaudio, joka myös sävelsi kaikki noiden sinkkujen neljä laulua. Dokumenttien mukaan taustalla lauloi tässä marraskuun ‘62 sessiossa vastikään ykköshittikantaan päässyt The Four Seasons, mutta ei sitä itse levyiltä huomaa. Parkway 100 It’s Rough Out There I’m Gonna Paint A Picture Molemmat puolet ovat hitusen nykiviä ja sekavia, mutta kieltämättä niissä on enemmän soulin tuntua kuin Kapp-levyillä. Sävelmät olivat taattua New Yorkin varhaissoulia. Viimeinen Kapp-sessio pidettiin heinäkuussa ‘63, jolloin Jerry levytti kaksi erinomaista sävelmää, If Teardrops Were Diamonds ja It Hurts Me. Soul Discograhyn mukaan single julkaistiin vasta vuonna ‘66, mutta tyyli ja taustan parivaljakko viittaavat siihen, että työt on tehty viimeistään vuoden ‘64 alussa. Tavaton määrä amerikkalaisen musiikkiväen suunnitelmia meni noihin aikoihin mönkään sen takia, että vieraan valtion edustajat sotkivat koko bisneksen. Hyviä raitoja kaikki neljä silti ovat, alkukilkutuksissa on eloa ja sävelmät ovat popmaisempia kuin aikaisemmat Buddy Kayen tuotokset. Englannissa hyvä sävelmä huomattiin ja Craig Douglas sai siitä ilmaisen top ten -hitin kesällä ‘61. Molemmat jäivät julkaisematta, mikä herättää varsinkin jälkimmäisen osalta ihmetystä, levyttihän Elvis tuon kauniin balladin muutamaa kuukautta myöhemmin ja nosti sävelmän jopa listoille. Seuraava etappi oli philadelphialainen Parkway, jolle Buddy Kaye ja Phil Springer tuottivat ja sovittivat yhden singlen. Time oli hyvä avaus, kepeästi pomppien etenevä medium, jonka Jerry lauloi sopivasti Brook Bentonin tai Roy Hamiltonin esikuvien mukaan. Parhaiten Ben E.:n vaikutteet kuuluvat mediumilla I Don’t Play Games, keskimäärin oltiin kuitenkin enemmän leppoisammilla Brook Benton -linjoilla. Korkein sijoitus HOT 100:ssa oli 29, tosin levytys jäi singlen b-puoleksi filmilaulun Kissin‘ Cousins varjoon. Jackson sai periaatteessa loistavat lähtökohdat Columbialle, tuottajaksi tuli alan huippunimi Clyde Otis ja sovittajaksi Bert Keyes. Mikä lie totuus, joka tapauksessa Jerryn esitys on mielestäni luokkaa parempi kuin Elviksen kopio, itse asiassa yksi Jerryn hienoimmista levyistä. Brook Benton oli jatkossakin selkeä esikuva. MERKILTÄ TOISELLE Syksyllä ‘63 Jerry Jackson lähti Kappilta. Sessioita ehdittiin. Crewen ja Gaudion tyyli oli noihin aikoihin New Yorkin muuhun menoon verrattuna hieman kulmikasta ja raskasta, niin nytkin. Nykyään Parkway 100 on kovassa kurssissa keräilijöiden keskuudessa, Music Stack pyytää hyväkuntoisesta yksilöstä peräti 200 taalaa. King -sävyt olivat nekin vahvat varsinkin She Lied -levyllä, joka on mielestäni noista neljästä paras. On myös mahdollista, että kyseessä on Kapp-jämä, johon Parkway osti oikeudet, tarkkaa tietoa en asiasta löytänyt. King siksi, että sekä Buddy Kayen että muidenkin taustamiesten sävelmissä oli samantapaisia koukeroita ja sovituksissa samantyyppistä jousilla leikkiä kuin Bennyn hiteillä. Uskallan väittää, että Bentonin esityksenä kyseessä olisi ollut pomminvarma iso hitti. Brook Benton oli edelleen esikuvana, etenkin laahaava jousitaustainen Turn Back on sinne päin kallellaan. Hyvä vaihdos muuten, mutta ajoitus oli pielessä. Ääneltään Jerry oli hitusen korkeampi ja poikamaisempi, mutta Bentonille ominaista huokailevaa kerrontaa hänenkin levyiltään löytyy
Tekevälle sattuu -mokakin osui Bear Familyn koosteelle. Vuosia myöhemmin julkaistiin ”The Very Best” -niminen cd Master Classics -merkillä, sillä on laskujeni mukaan samat raidat kuin Bear Familyllä paitsi että mainittu moka on korjattu. Vuonna 2009 on julkaistu Fantastic Voyage -merkin nykytekniikkaversio, tässä kuitenkin tiedot 60-luvun britti-LP:stä.. Sitkeästi Johnny-puoli kyllä yritti. Shrimp Boats on leppoisa ska-rytminen laulu katkarapulaivan miehistä, jotka ovat tulossa satamaan iltabileitä viettämään. valkoihoinen blue eyed -mies Steve Alaimo, joskin listamenestystä oli saanut vain Millien My Boy Lollipop. Itse kappale on vanhaa perua, olihan edellisen vuosikymmenen suosituimpiin jenkkilaulajattariin kuulunut Jo Stafford tehnyt siitä kovan hitin jo 50-luvun alussa miehensä Paul Westonin orkesterin ja Norman Luboffin johtaman kuoron avustuksella. Popin puolella levy nousi bubbling under -osastoon sijalle 133. Myös ensimmäinen kunnon Jerry Jackson -kokoelma on tullut vastaan nimenomaan eteläeurooppalaisena bootleg-painoksena, Kyseessä oli numerolla Kapp 4000 julkaistu 17-raitainen ”Tell Her Johnny Said Goodbye”, jonka sisältönä oli suurin piirtein samat raidat kuin myöhemmillä cd-koosteilla. Kun ska ei purrut, hypättiin toiseen äärimmäisyyteen. 22 Blues News 2/2019 kuitenkin pitää vain kaksi ennen kuin kädet oli pakko nostaa antautumisen merkiksi. marraskuussa ‘64, seuraavalla viikolla sijoitus oli 126. Columbia 4-43056 Shrimp Boats Always 4-43158 Tell Her Johnny Said Goodbye Are You Glad When We’re Apart 4-43231 Hey Sugarfoot You’re Mine Ensisingle tehtiin tuoreen idean eli ska’n ehdoin. Myös neljä raitaa sisältänyt Monacossa tehtyjä äänityksiä sisältänyt EP ”If I Loved You” tulee silloin tällöin nettimyynnissä vastaan. Always on hitusen totisempi, mutta leppoisilla rytmeillä sekin käsitteli vanhaa aihetta. Se oli, jos tarkkoja ollaan, putoamassa brittien kärkikymmenikössä ja aloittamassa nousun jenkkilistalla juuri silloin kun Jerry Jacksonin ensimmäinen sessio pidettiin. Mainio Kapp-raita Blues In The Night esiintyy kappalelistauksessa, mutta sen tilalla kuullaan jotakin ihan muuta. Kolmannen singlen Hey Sugarfoot oli modernimpi rynkytys, sekin vailla menestystä. Englannissa se sen sijaan noteerattiin, samoin Etelä-Euroopassa, nykyään myyntilistoilla esiintyykin usein italialainen painos. Surullinen laulu itsessään on ties kuinka vanha, tunnetaanhan tästä Irving Berlinin morsiamelleen häälahjaksi säveltämästä laulusta esimerkiksi 20-luvulta useita suosittuja versioita. En muista kuulleeni ”Johnny Bluesta” englantilaista versiota, originaali sentään soi Radio Luxemburgin myöhäisiltojen parempien levyjen ohjelmissa muutaman kerran. Mukaan oli löytynyt yksi aikaisemmin julkaisematon Columbia, nimeltään Gone To Pieces sekä aikaisemmin kehutut Kapp-raidat It Hurts Me ja If Teardrops Were Diamonds. Jamaikalaisrytmien käyttö ei ollut jenkkipopissa ihan uusi ilmiö, niitä oli edellisvuonna kokeillut mm. Eteläisemmässä Euroopassa levy huomattiin ainakin sen verran, että Johnny Hallyday teki erinomaisen alkuperäistunnelmia jäljittelevän version Johnny Luit Dit Adieu. Syy unohdukseen lienee osittain se, että levyä ei julkaistu jenkeissä. 80-luvulla sävelmän levytti hollantilainen ”halpoihin covereihin” erikoistunut Lucky Prince. ja lopulta komea 123., mutta siihen se jäi, tyypillinen hyvän levyn kohtalo noihin aikoihin. Staffordin levytys oli siisti, voisipa sanoa kaihoisa, mutta aihe oli ajaton, mereltä palaavien lastaajien tekeminen sopi yhtä hyvin viihdetulkintaan kuin uudelleen rytmitettyyn 60-luvun versioon. Kaikki Kappja Columbia-levytykset julkaistiin vuonna 1990 Bear Familyn cd:llä ”Shrimp Boats A-Comin’” (BCD 15481). Jostakin syystä tällöin unohtuu kokonainen albumi, jonka Jerry levytti vuonna Euroopassa ‘66. Alakuloinen tarina Johnny Bluesta oli New Yorkin popsoulia parhaimmillaan eikä b-puolen jäyhä medium siitä paljon jälkeen jäänyt, mutta ei listoille. Melko varmasti single olisi pärjäillyt hyvin r&b-listalla, jos Billboard olisi sellaista julkaissut. SALAPERÄINEN ”WARM MOODS” -ALBUMI Jerry Jacksonista kertovat esittelyt toteavat yleensä, että hän turhautui hyvien levyjensä huonoon menestykseen 60-luvun puolivälissä ja häipyi New Yorkista ensin Kaliforniaan ja vuosikymmenen lopussa Miamiin Floridaan. Jerryn coveriin saattoi antaa aiheen Sammy Turnerin 50-luvun lopun perussiisti hittitulkinta
Tätä kirjoitettaessa ajatus on tavallaan kesken, sillä suunnitellun täysimittaisen levyn esimakuna on saatu vasta viisiraitainen, vuonna 2009 julkaistu cd-EP. More Than Wonderful on pehmeämpi, mutta sisältää sekin soulin tuntua. Paremminkin hän yritti löytää uutta soulfiilistä. Vain kaksi raidoista (3 ja 5) on minun korvissani tylsänkuuloista kirkkolaulantaa. Huomattavasti tunnetumpi oli lajinsa legendaksikin mainittu San Angelosta lähtenyt Jerry Jackson, joka esiintyi 50-luvulla mm. Floridan Jerry vietti tasaista ja hurskasta perhe-elämää ja musiikkipuoli keskittyi kotioloissa laulettuun hengelliseen aineistoon. Muut ovat siltä väliltä. Pelkkää juhlaa ei Jerryn arki kuitenkaan ollut, sillä jossakin välissä vaimo otti ja lähti, mikä vahvisti entisestään Jerryn kääntymistä uskonnolliseen suuntaan. Capitol 2112 Miss You Take Over Now Molemmat puolet on säveltänyt ja tuottanut Leo O’Neil. Hyvän deep soulin uljuutta ei tuosta vähän väkinäisestä mediumista löydy, keskinkertaista perussoulia sekin silti on. Blues News 2/2019 23 The Warm Moods Of Jerry Jackson (Ember EMB 3367) A: (1) If I Loved You (2) Where The Hot Winds Blow (3) Draw Me A Circle (4) Girl From Ipanema (5) Joker (6) For The Love Of My Life B: (1) All Of My Life (2) My Colouring Book (3) The Loneliness Of Autumn (4) The Nearness Of You (5) No Love (6) If You But Knew Kun pop ja soul eivät kelvanneet, yritettiin easy listeningiä. Brook Benton on taas palannut keskeiseksi laululliseksi vertailukohdaksi, tulos on siistiä mutta ajastaan reilusti jäljessä, taustoilla on roppakaupalla jousia. The Cavaliers -yhtyeessä (ks. Parasta lienee ajatus, että Jerry Jackson on vielä hengissä ja positiivisessa mielentilassa, jatko-osa ”My Spiritual Journeylle” on nimittäin muhimassa. Musiikillisesti lähimpänä tämän tarinan päähenkilöä oli 60-luvun alussa söpöjä teini/earlysoulsinkkuja levyttänyt Jerry ”Count” Jackson, jonka ura päättyi diskografioiden mukaan jo vuosikymmenen puolivälissä. We’re Blest osoittaa, että Jerryn äänessä on vielä jytyä, esitys kuulostaa hetkittäin vanhanaikaiselta souljulistukselta. My Spiritual Journey (Nu Day 884502271010) (1) We’re Blest (2) Love Lifted Me (3) When We All Get To Heaven (4) More Than Wonderful (5) How Great Thou Art Eräs teksti käyttää Jerryn pappamaisesta kerronnasta nimeä folk gospel. Yllätyksistä suurin on Love Lifted Me, jonka Jerry lauloi vanhaa idoliaan Louis Armstrongia imitoiden. Aikaisempi toteamukseni Jerry Jacksonin siirtymisestä 60-luvun puolivälin jälkeen Kaliforniaan pitää paikkansa, mutta hän ei suinkaan etsiytynyt sinne musiikkimaailmaa pakoon. Yksi sekaannuksien aiheuttaja on 70-luvun alussa ilmestynyt ”Country Classics” -niminen LP, jonka levytti Georgiassa perheensä avustuksella vaikuttanut keskinkertainen kantrimies. Vauhdikkaampi Take Over Now on parempi puolisko, ei ihme, että sitä on ehditty mainostaa northern-myyjien mainoksissa. MY SPIRITUAL JOURNEY 70-luvun alussa Jerry muutti perheineen Floridaan ja vetäytyi soulkuvioista. Vuonna ‘68 hän levytti singlen, joka oli mitä tyypillisintä noiden aikojen rytysoulia. Hän liittyi JJJ Bible Way Of Ministeries -nimiseen yhteisöön, joka kirkkoesiintymisten ohessa keskittyi myös omalla työllä kasvatettujen elintarvikkeiden jakamiseen lähiympäristön köyhille. Pääosa raidoista on siirappisen surumielistä, kömpelöhkösti laulettua, harmitonta viihdettä. BN 280) ja oli parhaimmillaan Crickets-yhtyeen levyillä, myöhemmin hän esiintyi kantrin puolella käyttäen sukunimeä Naylor. Vanhetessaan Jerryllä vankistui halu kertoa kokemuksistaan musiikin välityksellä. Jacksonin laulusta on vanha hempeys karsittu kokonaan, sen sijaan on löytynyt karhea tyyli, köyhän miehen Wilson Pickettiksi tuota kai voisi kehua, hyvää variksenpoikasoulia kaiken kaikkiaan. Kovin säväyttävästä ja ytimiin käyvästä musiikista ei ole kysymys, yleiskuva on kuitenkin yllättävän positiivinen. Ikääntyessä Jerryn elämäntyyli muuttui entistä askeettisemmaksi. Sen sijaan löytyy netistä Jerryn kaksiosainen mainosvideo, jonka osana kuullaan laulut There Could Be Just Only You, Be Real With God ja A Closer Walk With Thee. Parhaalta kuulostaa kolme siistiä coveria vanhoista hiteistä, My Colouring Book (Sandy Stewart), Joker (Billy Myles) ja No Love (Johnny Mathis), ärsyttävimpään päähän sijoittuu väkinäinen Ipanema-versio. Näin luvattiin Nu Dayn ilmestyessä, mutta uutta konkreettista levyä ei ole saatu. Lisäksi hän mainostaa tuoretta kirjaa ”Get God’s Word To Every Person (Hearing The Word Walking In Faith)”, jossa juttuja kertaillaan pappisnäkökulmasta.. Tässä kohdin lienee syytä muistuttaa, että Jerry Jacksonin nimellä on vuosien varrella esiintynyt useampikin artisti, ja heidän tekemisensä ovat johtaneet sotkuihin myyjien listoilla. Miss You -puoleen löytyi myyjien kuvauksista niinkin positiivinen määre kuin deep, mutta siitä ei sentään ollut kyse. Positiivinen poikkeus on esiintyminen tyttärien Syndi Marien ja Pattin kanssa nimellä ”The Movement Gospel”, sen pohjalta on olemassa myös gospelvetoinen single Bless Your Love Over Me / Wake Me Shake Me
Käytän tässä samaa lähestymistapaa. Screamin’ Jay Hawkins loihtii kohteensa kappaleessa I Put A Spell On You (1956). Väinämöinen puolestaan laulaa Joukahaisen suohon. Naisasioissaan Väinämöinen epäonnistui pahoin, vaikka olikin kansansa vaikutusvaltaisin alfa-uros. Sen takia yhtymäkohtia ei ole vaikea löytää. Henkilöhahmoista esimerkiksi Väinämöisen voi nähdä vaikkapa Kalevalan hoodoomiehenä. 24 Blues News 2/2019 TIMO KAUPPINEN K alevala ja vanhat bluessanoitukset kuvaavat molemmat karuissa olosuhteissa eläneitä ihmisiä ja heidän tuntemuksiaan, oli paikkana sitten muinainen Karjala tai Yhdysvaltojen syvä etelä. Alan asiantuntijat kertovat siinä näkemyksiään ja summaavat Kalevalan pitkää tutkimusperinnettä henkilöhahmojen kautta. Toinen hoodoo-mies lienee loihtinut hoodoo-miehen ja saanut houkuteltua matkaansa tämän naisen. Se on useiden kulttuurien ja magiaoppien sekoitus, joka hyödyntää myös kristillistä symboliikkaa. Parantaja-Väinämöinen rohkenee uhmata jopa kuolemaa käymällä kyselemässä veneenveisto-ohjeita Tuonelasta, josta tavallinen kuolevainen ei palaa elävänä. Uusi Kalevala vuonna 1849. Parannuskeinona siinä ei ole taikajuoma vaan blues-musiikki. Kalevalan kansan johtajana ja isähahmona hän oli kunnioitettu, mutta hänellä oli myös inhimillisiä heikkouksia. Hän sommitteli eeppisen tarinan, jonka keskeisenä juonena ovat Kalevalan sankarien tekemät ryöstöja kosioretket Pohjolaan. Sen takia suunnitteilla on nyt matka Louisianaan hakemaan taikakalua, joka saisi naisen palaamaan takaisin: esi-isien henkiin omissa rituaaleissaan. Hän ei ollut jumala, vaikka omasikin yliluonnollisia kykyjä. Sen rituaaleille tunnusomaisia ovat loitsut (spell) taikakalut (mojo) ja taikajuomat (potion). Hoodoo on Afrikasta orjien mukana Yhdysvaltoihinkin kulkeutunutta kansantaikuutta. VÄINÄMÖINEN – KALEVALAN HOODOO-MIES ”Vaka, vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen” syntyi ensimmäisenä ihmisenä ilman immen ja veden emon toimien tuloksena. Myös avoin monipuolinen netti-Kalevala on valmisteilla. Hän keräsi lukuisilla matkoillaan kansanrunoutta ja loi kansalliseepoksemme ”Kalevalan” ja sen rinnakkaisteoksen ”Kantelettaren”. Kalevalan hahmot edustavat universaaleja ihmistyyppejä, joille tässä artikkelissa etsitään vastineita bluesin maailmasta. John Lee Hooker laulaa kappaleessaan Healer (1989) parantajasta. koulujen käyttöön ja jopa lapsille. Väinämöiseltä tuo tautien eliminointi on kuin hurjinta voodoo-kirouksen torjuntaa. Väinämöisellä on selviä hoodoo-miehen piirteitä. Se on sen verran vanhahtavaa kieltä, että kirjasta on tehty useita lyhyempiä ja helppolukuisempia versioita nykysuomeksi mm. Olen käyttänyt tämän artikkelin päälähteinä Kalevalan osalta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) nettisivustoa sekä Seppo Knuuttilan ja Tarja Kupiaisen toimittamaa artikkelikokoelmaa ”Kalevalan hyvät ja hävyttömät” (1999). Lord, you know, everybody tells Little Junior That somebody done hoodooed the hoodoo man Now, I'm goin' down to Louisiana An' get me a mojo hand My little woman She done quit me for some other man. yrittämällä tuomita isättömänä syntyneen lapsen kuolemaan. Lönnrotin oma panos on huomattava etenkin Ainon ja Kullervon tarinoissa. Hän menetti arvovaltansa ja poistui Kalevalan viimeisessä runossa vaskiveneellä jupisten mennessään, että kyllä häntä vielä tarvitaan ”uuden sammon saattajana, uuden päivän päästäjänä ja uuden soiton soittajana”. Nurmio on lehtitietojen mukaan kehittelemässä Kalevalan tiimoilta omaa musiikkihanketta. Ne ovat Lönnrotin omia luomuksia, vaikka perustuvatkin hänen keräämäänsä laajaan kansanrunoaineistoon. Sen aiheuttaa tietynlainen joiku noilla pentatonisilla sävelillä. Naisongelmat ovat vaivanneet myös monia bluesmiehiä, esimerkkinä Junior Wellsin kappale Hoodoo Man Blues (1965). Jos vaikka ajatellaan jotain kalevalaista ilmaisua, niin ei se välttämättä ole kovin kaukana tosta bluesista kuitenkaan”. Elias Lönnrot (1802–1884) oli Sammatissa syntynyt räätälin poika, josta tuli lääkäri ja suomen kielen professori. Kalevalan runomitta on nelipolvinen trokee, jossa on kahdeksan tavua säkeessä ja paljon alkusointuja. Väinämöisen ansioihin kuuluvat osallisuus metsien ja maatalouden synnyssä, sekä tulen, veneen, kanteleen ja musiikin aikaansaaminen. Epäonnistuneiden Pohjolan retkien jälkeen Väinämöinen vielä möhli mm. Kun Pohjolan emäntä lähettää viheliäisiä tauteja Kalevalan kansan tuhoksi, Väinämöinen pystyy torjumaan ne taikavoimillaan. Myös muinaissuomalaiset shamaanit kävivät kärpässienipäissään tuonpuoleisessa ja olivat yhteydessä. Voodoo on hoodoon eräs muoto. Ensimmäinen versio Kalevalasta ilmestyi vuonna 1835 ja nykyisin käytössä oleva ns. Tuomari Nurmio on Blues News -lehden haastattelussa vuonna 2007 kiinnittänyt oivaltavasti huomiota musiikillisiin yhteyksiin Kalevalan ja bluesin välillä: ”Jos mennään primitiiviseen ilmaisuun niin kaikki musiikki alkaa kuulostaa samalta, oltiin missä päin maailmaa tahansa. Kun nostetaan esiin vielä Kalevala-nuotilla vedetyt ikiaikaiset runosäkeet, niiden rinnalle toiseksi tapahtumahorisontiksi alkujaan länsiafrikkalainen voodoo, ja taustalle suomalaiset jouhikot ja malilaisen proto-bluesin komppi, ollaan jo matkalla kohti maailmankulttuurien suurta synteesiä
Aretha Franklin, Dinah Washington, Janis Joplin ja monet muut ovat levyttäneet kappaleen Drowning In My Own Tears, mutta siinä hukutaan vertauskuvallisesti vain omiin kyyneliin. Willie Dixonin Muddy Watersille kirjoittama I’m Your Hoochie Coochie Man (1954) viittaa myös hoodoo-magiaan. Blueskappaleita onnettoman rakkauden takia hukuttautuvista naisista en löytänyt. Ilmarisella on yliluonnollisten taontataitojen lisäksi muitakin kykyjä. Väinämöinen ei osoita hyvää urheiluhenkeä, vaan kiristää suohon laulamaltaan Joukahaiselta lupauksen saada tämän Aino-sisar puolisokseen. Kappaleen loppu on kuitenkin lohdullinen: “And he was too old to rock’n’roll but he was too young to die. ILMARINEN – SAMMON TAKOJA Seppä Ilmarinen, ”takoja iänikuinen”, kesyttää raudan, takoo Sammon, nai Pohjan neidon, jää leskeksi, valaa vaimon korvikkeeksi kultaneidon ja osallistuu taivaan valojen vapauttamiseen Pohjolan kalliosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys, sillä Kalevalan mukaan Väinämöinen saa pyydystettyä kala-Ainon, mutta ei tunnista tätä, vaan kala luiskahtaa takaisin veteen muuttuen ihmishahmoiseksi ja ilkkuu samalla kömpelölle vanhukselle. Ainolla on kuitenkin oma vahva näkemys ja tahto, eikä hän halua olla ”vanhalla varana, turvana tutisijalla, sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla”. Kaarina Nikunen kirjoittaa artikkelisarjassaan Helsingin Sanomissa vuonna 1997: ”Kun romanttisen rakkauden ihanne löysi tiensä 1800-luvun eurooppalaisten sydämiin, se ei helpolla hellittänyt. / No, you’re never too old to rock’n’roll if you’re too young to die”. Jos on liian vanha naimisiin ja liian nuori hautaan, niin siitä viis! Ainahan voi laittaa tanssikengät jalkaan ja bailata koko yön! Samoilla linjoilla kuin Eddy on myös R&B-laulaja Wally Mercer kappaleessa Too Old To Get Married (Too Young To Settle Down) (1954). Niitä edustakoon tässä Etta Jamesin W-O-M-A-N (1971): Kappaleen sanoituksen mukaan naisilla on keinot pitää otteessaan hurjimmatkin miehet kuten Davy Crockett, Jesse James tai John Dillinger, tyhjätaskuista puhumattakaan. Hänen autonsa luisui tilapäiseltä kelluvalta sillalta jokeen, ja Estes kertoi joutuneensa viideksi minuutiksi veden varaan ennen kuin hänet saatiin pelastettua. Ray Charlesin I’m Going Down To The River (And Drown Myself) (1951) uhkailee hukuttautumisitsemurhalla naista, joka rakastaa toista miestä. Kalevalassa nuori ja uhmakas Joukahainen haastaa Väinämöisen laulukilpaan, mutta kärsii murskatappion, kun Väinämöinen laulaa niin että ”maa järisee ja kalliot halkeilevat”. AINO – ROMANTTISEN RAKKAUDEN AIRUT Väinämöisen huonon naisonnen kiteytymä on tarina Ainosta. Siinä kertoja kerskailee saavansa naiset valtaansa mustan kissan luun ja mojon avulla, aivan kuten mustalaisnainen oli ennustanut jo ennen pojan syntymää. Se kertoo louisianalaisesta hoodoo-miehestä, Old Joe Hannahista, joka myi humpuuki-taikajuomiaan, mutta sai maistaa omaa lääkettään, kun joku lisäsi toista taikajuomaa Joen härkäpataan sillä seurauksella, että tältä lähtivät hampaat. Rakkausavioliitto nosti voimiinsa myös suvusta itsenäisen ydinperheen, jonka keskiössä olivat lapset.” Näin Euroopassa, sillä turvalliseksi mielletty järjestetty avioliitto on edelleen yleinen Intiassa, muualla EteläAasiassa, Lähi-idässä ja Afrikassa. Tarina on sekä traaginen että romanttinen. Väinämöisen tilanne ikivanhana kosiomiehenä on surullinen. Ikivanhan mahtimiehen nuoren ja edustavan trofee-vaimon rooli ei häntä miellytä, vaan Aino päättää hukuttautua ja muuttua kalaksi. Eddy ”The Chief” Clearwater (1935–2018) levytti 73-vuotiaana vauhdikkaasti rokkaavan kappaleen Too Old To Get Married (2008). Pohjolan neitoa tavoitellessaan hän joutuu mm. Olisikohan Väinämöisenkin ollut viisainta suuntautua vanhoilla päivillään kanteleensoittoon, jolla hän pystyi lumoamaan ihmiset, eläimet ja koko luomakunnan. 1800-luvulta lähtien avioliiton perustana ei ollut enää kannattava naimakauppa vaan yhä useammin puolisot solmivat suhteen tunnesitein, oman valintansa mukaan. Sen esikuvana on ollut vienankarjalainen balladi Annista, joka hirttäytyy välttääkseen epämieluisan pakkoavioliiton. Sleepy John Estes on vähällä oikeasti hukkua omaelämänkerrallisessa kappaleessaan Floating Bridge (1937). Syynä varoitukseen on peitellysti ilmaistu seksuaalisten kykyjen puute: ”He’s got no faloorum, he’s lost his ding doorum”. Pete Seeger varoittelee nuoria neitosia menemästä naimisiin vanhan miehen kanssa traditionaalisessa kappaleessa Never Wed An Old Man (1966). Ainolle tyypillistä omanarvontuntoista asennetta miesten hallitsemassa maailmassa löytyy monien naisartistien tuotannosta. Sama ilmaus esiintyy myös Sonny Boy ”John Lee” Williamsonin kappaleessa Hoodoo Hoodoo (1947), jota Junior Wells käytti todennäköisesti mallina omalle hoodoo-kappaleelleen. Blues News 2/2019 25 Junior Wellsin käyttämä fraasi “somebody done hoodooed the hoodoo man” ei ole hänen itse keksimänsä vaan samannimisen kappaleen levytti Louis Jordan & Tympany Five jo vuonna 1940. Jethro Tullin Too Old To Rock’n’Roll, Too Young To Die (1976) kertoo tarinan ikääntyneestä rokkarista, joka kaivaa naftaliinista vielä kerran moottoripyöränsä ja hurjastelee joutuen kohtalokkaaseen liikenneonnettomuuteen. Tuo aika sarasti juuri Lönnrotin elinaikana ja Ainon tarinallaan Lönnrot oli tukemassa tätä kehitystä. I’m a W-O-M-A-N You ain’t got nothin’ in your pocket To keep no girl alive But she got somethin’ for all you men Somethin’ to make you cry.. Gallen-Kallelan kuuluisan Aino-triptyykin keskipaneelissa veneen laidan yli kurkotteleva Väinämöinen näyttää ahdistelevan alastonta Ainoa. Romanttisesta rakkaudesta tuli parisuhteen sinetti, joka muutti täysin käsityksen avioliitosta. kyntämään kyisen pellon, sekä pyydystämään Tuonelan karhun, Manalan suden ja hauen Tuonelan joesta. Kappaleen ovat versioineet myös Eric Clapton (1980) ja Gregg Allman (2011). Ainon voi nähdä joko kaltoin kohdeltuna vallitsevan kulttuurin uhrina, tai vaihtoehtoisesti tinkimättömänä tasa-arvon esitaistelijana, joka ennakoi aikaa, jolloin pakkoavioliitot korvautuvat rakkausavioliitoilla
Bessie Smithin toisessa raha-aiheisessa kappaleessa Money Blues (1926) nainen tarvitsee rahaa ja vaatii, että kumppanin tuhlaamisen on päätyttävä: “I’ve got the money, you’ve got champagne / If you don’t stop spending, I’ll go insane.” B.B. Tarvittaisiin taas Väinämöistä ja uusi Sampo. Siinä Väinämöinen katseli kyisen pellon kyntäjien raskasta raadantaa ja päätti hankkia Sammon takaisin Pohjolasta työtä helpottamaan. Mystinen Sampo on kuvattu Kalevalassa niin epämääräisesti, että se on herättänyt paljon keskustelua. aarrearkku, rahamylly, aurinko, kulttipatsas, jumalankuva, metallikilpi, tai jotain aineetonta kuten tiede, tekniikka tai uskonto. Sampo-tulkinnoista bluesartisteja on eniten inspiroinut raha. Sinulla on blues, koska alat ajatella pahoja asioita. Siinä mielessä Sammoksi voisi hyvin tulkita nykyisin myös vaikkapa pohjoismaisen tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan. Growling Tigerin (Neville Marcano) calypson Money Is King (1935) on tulkinnut suomeksi Tuomari Nurmio nimellä Rahamies (1995). The Beatles (1963). Esimerkiksi: ”Jos sun päällä on pätäkkää / sä voit nauraa ja pyllistää / länteen, itään ja etelään / ja sua kilpaa kiitellään / sä voit soittaa kotiis pressan / vetämään sun aamuvessan / sä tiedät sen niin saatanan tarkkaan, / raha se on joka ratkaisee”. Isomäen mielestä se olisi ollut mainio tarina myös Kalevalaan. Bluestunnelmaa lisää myös kanteleen suosiossa syrjäyttänyt kitara, mutta sillä menolla kansa kuulema vain laulaa itsensä suohon. Taiteen moniottelija Matti Rag Paanasen ”Kalevala” (2002) ei ole kansalliseepoksemme ragtime-versio, vaan oikea ooppera, jonka solisteina laulavat Taru Valjakka ja Jaakko Ryhänen. Oululaisen Hoodoo Sauna -yhtyeen albumilla ”Pohjolan Blues” (2011) on suomenkielinen bluesraita nimeltään Kalevala. Kotona nainenkin kääntää miehelle selkänsä, koska tämä on rahaton. Cover-version tästä laulusta on levyttänyt mm. Howlin’ Wolf ilmaisee asian näin: “Kun sinulla ei ole rahaa etkä voi maksaa vuokraasi etkä ostaa ruokaa, silloin sinulla taatusti on blues. Kingin No Money, No Luck (1968) kertoo huono-onnisesta miehestä, jolla on neljä ässää kourassa ja suuri rahapotti tulossa juuri kun poliisit murtavat laittoman peliluolan oven. Katajainen kansa kyntää edelleen traktoreilla peltojansa, mutta ei rikastu. Ja aina kun ajattelet pahaa, ajattelet bluesia.” Rahan merkitys käy ilmi myös Jimmy Coxin vuonna 1923 säveltämästä kappaleesta Nobody Knows You When You’re Down And Out, jonka monista tulkinnoista tunnetuin lienee Bessie Smithin versio vuodelta 1929. Rakkauskaan ei sen mukaan korvaa rahaa: “The best things in life are free / But you can keep them for the birds and bees /…/ You’re lovin’ gives me a thrill / But you’re lovin’ don’t pay my bills”. Sammon on tulkittu olevan mm. Laulun sanoma konkretisoitui vielä samana vuonna 1929, kun New Yorkin pörssiromahduksesta alkoi pitkä lamakausi. Kalevalaa ovat suomalaisista metalliyhtyeistä hyödyntäneet sanoituksissaan ainakin Amorphis, Korpiklaani ja Ensiferum. Ensin kosiomatka Saareen, josta Once I lived the life of a millionaire, Spendin' my money I didn't care I carried my friends out for a good time, Buying bootleg liquor, champagne and wine When I begin to fall so low, I didn't have a friend and no place to go So if I ever get my hand on a dollar again, I'm gonna hold on to it 'til the eagles grin Nobody knows you, when you down and out In my pocket not one penny, And my friends I haven't any.. Siinä kieltolain aikana rikastunut kertoja menettää rahansa ja sen seurauksena myös kaikki ystävänsä ja asuntonsa. Mutta nyt takaisin bluesiin. Usein laulujen aiheena on ollut myös rahan puute, jolla on läheinen yhteys bluesiin. 26 Blues News 2/2019 Tieteiskirjailija Risto Isomäki on laittanut kirjassaan ”Viiden meren kansa” (2018) Ilmarisen ja Lemminkäisen jäljittämään 4000 vuotta sitten Viron Saarenmaalle syöksynyttä rautanikkeliasteroidia, jota luultiin ensi alkuun taivaalta putoavaksi pikkuauringoksi tai tuliseksi lentäväksi lohikäärmeeksi. Barrett Strongin Money (That’s What I Want) (1959) ei anna juuri arvoa elämän ilmaisille nautinnoille. Homma meni tunnetusti pieleen ja Sammon pirstaleet upposivat mereen. ratikan rahastaja, ravintolan työntekijä, kadulla tepasteleva kaunis tyttö, ja jopa rosvo. LEMMINKÄINEN – LEVOTON NAISTENMIES ”Lieto Lemminkäinen, Kaukomieli” on Kalevalan Don Juan, jonka elämästä ei puuttunut vaarallisia tilanteita. Joka tapauksessa Sampo oli jotain tavoiteltavaa ja arvokasta, joka toi omistajalleen vaurautta ja hyvinvointia. Sampoa kaivataan Juha Watt Vainion ja Erik Lindströmin yhtyeen jatsahtavassa Kalevala Bluesissa (1966). Nurmion suomenkielinen sanoitus on silkkaa umpirautaa. Big Bill Broonzyn kappaleen Stuff They Call Money (1937) kertojalta rahaa vaativat lähes kaikki hänen kohtaamansa ihmiset, mm. Aimo Ollikaisen kirjoittaman BN-levyarvion mukaan siinä kerrotaan Kalevalan tarina kolmessa minuutissa ja ”Hoodoo Saunalta kuuluu miellyttävä, tunnistettavasti kitaravetoisen bluesvastan mäiske”
LEMMINKÄISEN ÄITI JA ÄIDINRAKKAUS Lemminkäisen äiti oli poikansa neuvonantaja ja tukija, joka uhrautui jopa menemään Tuonelaan pelastaakseen hulivilipoikansa. Häntä on kuvattu myös seuraavilla sanoilla: aggressiivinen, kevytmielinen, verenhimoinen, uskoton, juoppo ja seksuaalisesti hillitön. Muddy Watersin muita testosteronipitoisia kappaleita ovat mm. Muddy myös vastasi Bo’n kappaleeseen coveroimalla sen muunnetuin sanoin nimellä Mannish Boy (1955). Näin esimerkiksi Son Housen klassikossa My Black Mama (1930). Jerry Zolten ja sarjakuvapiirtäjä Robert Crumb ovat tulkinneet tämän kappaleen albumillaan ”Chimpin’ The Blues” (2013). Selvästi äitiin viittaava käsite ”motherless child” esiintyy negrospirituaalissa Sometimes I Feel Like A Motherless Child, mutta myös bluesissa, kuten Blind Willie Johnsonin kappaleessa Mother’s Children Have A Hard Time (1927). Äidinrakkaudesta kertovia blueseja on yllättävän vähän. Lemminkäisen äiti haravoi poikansa palaset joesta, liittää ne yhteen ja herättää poikansa henkiin. Barbecue Bobin (Robert Hicks) Motherless Chile Blues (1927) perustelee nolosti ja kestämättömästi orpoudella sitä, että laulun kertoja kohtelee naistaan huonosti: ”If I mistreat you gal, I sure don’t mean you no harm./ I’m a motherless child and I don’t know right from wrong”. Yksi tunnetuimmista rehvastelulauluista on Bo Diddleyn I’m A Man (1955). Buddy Guy sen sijaan antaa vilpittömästi ja suoraan tunnustusta omalle äidilleen kappaleessa My Mama Loved Me (2013): Inspiraation tähän Bo’n lauluun antoi Muddy Watersin kappale Hoochie Coochie Man (1954). Kostoa hautonut märkähattupaimen tappaa Lemminkäisen ja heittää paloitellun ruumiin Tuonelan jokeen. Kalevalan mukaan juuri tuo mehiläinen käy hakemassa äidin pyynnöstä taivaasta Jumalan hopeaja kultapadoista mettä, joka herättää Lemminkäisen henkiin. Esimerkiksi Lil Johnsonilla on seuraavan nimisiä kappaleita: You’ll Never Miss Your Jelly Before Your Jelly Roller Is Gone (1929), My Stove Is In Good Condition (1936) ja Press My Button (Ring My Bell) (1935), joka sisältää mm. Geeshie Wiley muistelee Last Kind Words Bluesissa (1930) isänsä ja äitinsä kauniita viimeisiä sanoja. Lemminkäinen on ristiriitainen hahmo. Erään uskottomuutta koskeneen riidan jälkeen äitipuoli heitti jostain syystä 7-vuotiaan Willien kasvoille lipeäliuosta, joka sokeutti Willien. Lönnrot tarkoittanee tässä kohdassa kristittyjen jumalaa, vaikka Kalevalassa mainitaan useassa kohdassa myös Ukko-ylijumala. säkeet “Come on baby, let’s have some fun / Just put your hot dog in my bun”. Miespuolisissa bluesartisteissa näyttää olleen monia Lemminkäisen hengenheimolaisia päätelleen siitä, että useissa kappaleissa minäkertoja kehuu rakastajan taidoillaan tai ehdottelee seksiä. Blues News 2/2019 27 ryöstää Kyllikin, sitten Kyllikin hylkääminen ja lähtö kosimaan Pohjolan tytärtä, joka vaatii Lemminkäistä pyydystämään Hiiden hirven, tulisuisen Hiiden ruunan ja Tuonelan joutsenen. Spencer Davis Groupin maltillisemmin uhoava kappale I’m A Man (1967) sen sijaan on Steve Winwoodin säveltämä eri kappale. Sitten kuokkavieraaksi Pohjolaan Ilmarisen ja Pohjan neidon häihin, jossa juo käärmeolutta, lyö Pohjolan isännältä kaulan poikki, pakenee Pohjolan sotajoukkoa ilkamoimaan neitojen kanssa Saareen, josta mustasukkaiset miehet häätävät hänet. Lemminkäinen löytää kotinsa poltettuna ja äitinsä korvesta piilopirtistä. Oletteko muuten huomanneet maalauksessa pienen mehiläisen, joka lähestyy ylhäältä valonsäteiden kera. Esimerkkejä on helppo löytää: Bo Carterin Banana In Your Fruit Basket (1931), Tampa Redin Let Me Play With Your Poodle (1942), Billy Ward & The Dominoesin Sixty-Minute Man (1951) ja Wynonie Harrisin Keep On Churnin’ (1952). Hänen isänsä meni uudelleen naimisiin ja Willie sai äitipuolen. Orpojen kovaa kohtaloa kuvailevat laulut kertovat epäsuorasti äidin tärkeydestä, mutta eivät ne oikein äitienpäivälauluiksi kelpaa. Muita vastaavanlaisia kappaleita ovat Irene Shruggsin Good Grinding (1930), Bessie Smithin Need A Little Sugar In My Bowl (1931), Dorothy Ellisin Drill Daddy Drill (1952) ja Dinah Washingtonin Big Long Slidin’ Thing (1954). Gallen-Kallelan kuuluisassa maalauksessa hän on saanut parsittua poikansa kasaan, mutta tämä on vielä hengetön. Muddy Waters ja Bo Diddley eivät olleet suinkaan pioneereja tässä asiassa, vaan monet varhaiset bluesmiehet olivat levyttäneet jo ennen heitä vahvasti vertauskuvallisia “tuhmia” blueskappaleita. I’m A Natural Born Lover (1954) ja Just Make Love To Me (I Just Want To Make Love To You) (1954). Mahdettiinkohan äidin ylistämistä pitää aikoinaan pehmoiluna, joka pilaa karskin bluesmiehen maineen. Varhaiset naispuoliset bluesartistit eivät olleet juurikaan mieskollegoitaan häveliäämpiä tässä suhteessa. Myös Etta James tavallaan vastasi Muddy Waterille tekemällä oman versionsa kappaleesta I Just Want To Make Love To You (1961). Tämä laulu on osin omaelämänkerrallinen, sillä Willie Johnson menetti äitinsä hyvin nuorena. Häntä on pidetty toisaalta myyttisenä sankarina ja iloisena soturina, mutta myös seikkailunhaluisena rehvastelijana. Brittien R&B-yhtyeet, kuten The Rolling Stones ja The Yardbirds, tekivät omilla I’m a man / Spelled M-A-N / Man All you pretty women Stand in line I can make love to you baby In an hour’s time.. ”Mama” on hyvin yleinen sana blueslyriikassa, mutta sillä tarkoitetaan useimmiten kuitenkin naisystävää, ei äitiä. tulkinnoillaan näitä kappaleita laajemmin tunnetuiksi Euroopassa 1960-luvulla. Greg Watsonin tutkimuksen “The Bedroom Blues: Love And Lust In The Lyrics Of Early Female Blues Artists” (2006) yhteenveto toteaa, että naiset olivat yhtä suorasukaisia kuin miehet tuodessaan esiin tarpeensa, usein suoraan ja värikkäästi, ja että varhaiset naispuoliset bluesartistit käyttivät seksiin viittaavia metaforia runsaasti. Elvie Thomasin kappaleessa Motherless Child Blues (1930) tytär kertaa kuolleen äitinsä neuvoa olla rakastumatta jokaiseen kohtaamaansa mieheen. Eikä siinä kylliksi, vaan Lemminkäinen tekee kaverinsa Tieran kanssa vielä epäonnistuneen kostoretken Pohjolaan ja osallistuu Sammon ryöstöretkeen
Myös Louhi lienee ollut nuorena kaunis, sillä hänen tyttärensä on Kalevalassa kuvattu tavoiteltuina kaunottarina. Kohtalon kolhima Kullervo kävi vuoropuhelua aseensa kanssa ja surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa. Kullervo on inspiroinut monia taiteilijoita. Pohjolan emännän patsaat löytyvät nykyisin Kalevala Korun tehdastiloista Helsingistä ja Kuopion kaupunginkirjaston edestä. Tolkien olisi halunnut lukea Kalevalaa alkukielellä, mutta suomen kielioppi ja Kalevalan nelipolviset trokeet ottivat hänestä selkävoiton. J.B. Myös Lönnrotin vaimo kuoli keuhkotautiin. Sen kertoja on kyllästynyt käymään ”rikkaan miehen sotaa” ja kiinnittää huomiota siihen, että monet sodan uhreista ovat siviileitä: ”They call this a war on terror / I see a lot of civilians dying / Mothers, sons, fathers and daughters / Not to mention some friends of mine”. My mama loved me And she worked And slaved From a little baby She made me who I am today. Tolkien sai paljon vaikutteita Kalevalasta ja piti sen ”hurjista, primitiivisistä ja kesyttömistä” tarinoista, jotka sisälsivät ”suurenmoista liioittelua”. Korean sodasta ovat laulaneet mm. I said death don’t have no mercy in this land. Lönnrot on Louhen hahmoa luodessaan omaksunut 1800-luvun mieskeskeisen ajattelutavan eikä ole rohjennut tehdä Louhesta Väinämöisen kaltaista vauhdikasta sankarivanhusta. Isä lähetti Kullervon veronmaksumatkalle. Paluumatkalla tämä tietämättään vietteli sisarensa, joka hukuttautui asian selvittyä. Heidän esikoispoikansa Elias syntyi vuonna 1850, mutta menehtyi aivokalvontulehdukseen 2-vuotiaana. Ilmarisen emäntä, Pohjan neiti, lähetti Kullervon paimeneksi ja leipoi ilkeyksissään kiven eväsleivän sisään. Veljeksillä oli tapana selvitellä sotimalla naapuririitojaan. Kullervo lähti kostoretkelle ja surmasi koko Untamon väen. Kullervo pakeni ja löysi vanhempansa metsästä, mutta sisar oli kadoksissa. Aulis Sallisen Kullervo-ooppera on vuodelta 1988. Perheeseen syntyi myös neljä tytärtä, joista kaksi kuoli kuitenkin keuhkotautiin, ja yksi tytär vielä kurkkumätään. Siinä mielessä hän on Väinämöisen vastinpari, Pohjolan hoodoo-nainen. Louhi on Kalevalassa ainoa nainen, joka kilpailee miesten kanssa tasaväkisesti voittaen ja häviten. Sibeliuksen sävelruno Kullervo (ns. Hän ajoi kostoksi lehmät suohon ja lähetti pedot karjaksi loihdittuna kotiin. Kuoleman ohella sota on toinen läheisesti Kullervoon liittyvä aihe. Hänet voi perustellusti nähdä myös Pohjolan kansan pelottomana johtajana, tyttäristään huolehtivana äitinä, Sammon keksijänä ja taikavoimia omaavana itsenäisenä naisena. Hän piti Louhea voimakkaan ja esikuvallisen naisen mallina. Myös Gallen-Kallelan Sammon puolustus -maalauksessa Louhi näyttäytyy pelottavana vanhuksen ja jättiläiskotkan sekasikiönä. Louhi ansaitsee kunnianpalautuksen. Kullervosinfonia) kantaesitettiin vuonna 1892. Lenoir (1951 ja 1954), Fats Domino (1950), Lightnin’ Hopkins (1951) ja Sunnyland Slim (1950). Silloin Untamo myi pojan orjaksi Ilmariselle. Heporaudan ansiosta Louhi esiintyy patsaissa nuorena ja uljaana. Se perustuu Kalevalaan ja Aleksis Kiven näytelmään. Lönnrot joutui itsekin kokemaan kuoleman armottomuuden. Paleface ja Wentus Blues Band tulkitsivat Bob Dylanin sodanvastaisen kappaleen Masters Of War (1963) suomeksi nimellä Kuolemankauppiaat (2016): ”Piileskelette kartanoissanne / kun etulinjassa mutaan me hautaudumme.” Sotateollisuudessa rikastuneille kuoleman kauppiaille toivotetaan pikaista loppua: ”Tulkoon loppunne pian / seurata saattueet saa / teidän arkkunne matkaa / aamun kalpeudessa / ja kun ruumiinne viimein / kuoppaan lasketaan / niin me kokoonnumme / haudoillenne tanssimaan.” LOUHI – POHJOLAN HOODOO-NAINEN ”Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjanakka harvahammas” on Kalevalassa kuvattu rumana pahiksena. 28 Blues News 2/2019 KULLERVO – TÄYSTUHO “Kullervo, Kalervon poika, sinisukka Äijön (paholaisen) lapsi” syntyi Untamon veljeltään Kalervolta ryöstämälle raskaana olleelle naiselle. Nämä raatelivat emännän kuoliaaksi. Gallen-Kallelan suuret maalaukset Kullervon kirous ja Kullervon sotaan lähtö ovat myös useimmille suomalaisille tuttuja. Tolkien luonnosteli esikoisteoksensa The Story Of Kullervo vuonna 1914, mutta se julkaistiin vasta vuonna 2015. Uudempaa sota-bluesia saa tässä edustaa Robert Crayn Irakin sodan vastainen soulblues Twenty (2005). Now boys and girls Hear what I got to say Be good to your mama Each and every day Friends may come Friends may go But you only got one mama. Blueslyriikassa hoodoo-naiselta haetaan apua tai taikakaluja silloin kun kumppani on jättänyt tai parisuhde rakoilee. Vietnamin sotaan liittyy myös Junior Wellsin ja Buddy Guyn ahdistava Vietcong Blues (1966). Reverend Gary Davis on kuvannut vastaavanlaisen kuoleman vierailun perheessä kappaleessaan Death Don’t Have No Mercy (1960): Please Settle In Vietnam (1970). Untamon väki yritti surmata Kullervon, joka ei kuitenkaan huku, pala eikä kuole hirtettynäkään. Hänen omien sanojensa mukaan suomen kielen löytäminen oli hänelle kuin ”viinikellari, joka on täynnä ihmeellistä, ainutlaatuista viiniä, jonka makua et ole koskaan maistanut”. Kullervo rikkoi veitsensä kiveen ja kirosi emännän. Kullervo joutui kotiin palatessaan kuitenkin havaitsemaan, että ”ei ole emo elossa / ei ole iso elossa / ei ole sisar elossa / ei ole veli elossa.” Kostoretki oli siten johtanut myös oman väen tuhoon. Vuonna 1935 perustetun Kalevalaisten Naisten Liiton ensimmäinen puheenjohtaja Elsa Heporauta on kiinnittänyt huomiota Kalevalan miehiseen näkökulmaan. Tämä luettelo on vain pintaraapaisu sotablueseista, mutta osoittaa, että bluesartistit olivat vahvasti mukana reagoimassa sotimiseen jo 1950ja 1960-luvuilla. Kullervoa järkyttänyt oman perheen menetys ei ole vieras aihe bluesissakaan. Blueseja tältä kokoelmalta löytyy vain muutamia, kuten J.B. Sota-aiheisista kappaleista on tehty 13 cd-levyn boksi ”Next Stop Is Vietnam: The War On Record: 1961–2008” (Bear Family, 2010). Ma Raineyn Louisiana Hoo Doo Blues (1925) kertoo naisesta, joka menee hoodoo-naisen luo pyytämään taikakalua, jolla estäisi vieraita naisia viemästä hänen miestään. Hän saa neuvoksi heristellä mustan kissan luuta viettelijänaisten pään päällä. Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittaja J.R.R. Lenoirin Vietnam (1966), John Lee Hookerin I Gotta Go To Vietnam (1967) ja Lightnin’ Hopkinsin. Hän avioitui 47-vuotiaana 26-vuotiaan Maria Piponiuksen kanssa. Kullervo oli pienestä pitäen väkivahva, mutta ei osannut kontrolloida voimiaan, vaan pilasi kaikki hänelle määrätyt työt. Laulussa mainitaan myös astetta Death don’t have no mercy in this land, Come to your house, you know he don’t take long Look in bed this morning, children find your mother gone /.../ Children you find that your brothers and sisters are gone
risukasassa piehtaroiva ikuinen ylioppilas Arvid Klevö kuvaa valioaineessaan puun merkitystä seuraavasti: ”Puu, metsiemme vihreä jalometalli. Kääpiö-tarina tuo mieleen myös Arthur Pennin westernin ”Pieni suuri mies” (1970), jossa intiaanipäällikön kasvattama pienikokoinen 121-vuotias Jack Crabb (Dustin Hoffman) kertoo historiantutkijalle vaiheittensa kautta intiaanikansan kohtaloista. ”Dear Lord above, can’t you know I’m pining, tears all in my eyes / Send down that cloud with a silver lining, lift me to Paradise / Show me that river, take me across / Wash all my troubles away / Like that lucky old sun, give me nothing to do / But roll around heaven all day.” Kalevalassa auringon ja kuun pimentävä jättiläistammi oli pakko kuitenkin kaataa, jotta luonto ja elämä pääsisivät jälleen kukoistamaan. Tämä mystinen kääpiö vain pistäytyi Kalevalan alussa ikään kuin muistuttamassa lukijoita siitä, ettei ulkonäköön ja ensivaikutelmaan kannata luottaa.. Aretha Franklin tiivistää asian yhteen sanaan: Respect (1967). Hän esittää toiveen piinansa päättymisestä ja paratiisiin pääsystä gospelhenkisesti jumalalle. Charlie Spandin kappaleessa Hoodoo Woman Blues (1940) mies on poissa tolaltaan ja menossa konsultoimaan hoodoonaista, koska hänen naisensa ei avaa oveaan eikä halua olla enää missään tekemisissä miehen kanssa. Perussanoma on työn rasittavuuden osalta samankaltainen myös Beasley Smithin ja Haven Gillespien laulussa That Lucky Old Sun (Just Rolls Around Heaven All Day) (1949), josta oman versionsa ovat tehneet mm. Parhaat kiitokset Tapani Luotolalle ja AnnaMaija Hirvelle, jotka ovat olleet ideoimassa tätä artikkelia ja antaneet hyödyllisiä kommentteja käsikirjoituksesta. Ehkä Lönnrot halusi humoristisella kääpiö-episodillaan kannustaa meitä olemaan ennakkoluulottomia ja suhtautumaan kunnioittavasti kaikkiin ihmisiin ulkoisesta olemuksesta riippumatta. Se on myrkyllistä mustaa jauhetta, joka voi aiheuttaa kivuliasta jalkojen turvotusta. Sen tulkitsi tuolloin Leadbelly vuorolauluna kahlejengin kanssa. Mutta onko loputtomasta raadannasta ja jatkuvista huolista mitään muuta ulospääsyä kuin kuolema. Pimeys raadannan loputtua merkitsi lepoa ja rauhaa. Murheissaan hoodoo-mies ei voi muuta kuin todeta, että on joutunut itse puijatuksi: ”Now I walk and cry, dryin’ tears away with my hand / Because that little hoodoo girl, people, she done hoodood the hoodoo man.” KALEVALAN JOKERI – KÄÄPIÖ Puut ja metsät ovat aina olleet tärkeitä Suomelle. Kalevalassa aurinko oli elintärkeä, mutta mustille orjille paahtava aurinko yhdessä rasittavan työn kanssa oli aikoinaan kammotus. Eräs tammi kasvaa niin isoksi, että se peittää ”päivän paistamasta ja kuun kumottamasta”. Go Down Old Hannah (1939) on John ja Alan Lomaxin Yhdysvaltojen kongressille äänittämä Teksasin rangaistussiirtoloista peräisin oleva työlaulu. Pieni ei aina ole heikko eikä vanha viisas. Arthur ”Big Boy” Crudup luottaa Hoodoo Lady Blues (1947) kappaleessa ennaltaehkäisyyn ja pyytää hoodoo-naiselta taikakalua, jolla voisi loihtia naisensa, koska epäilee tällä olevan toinen mies: ”Now, Miss Hoodoo Lady, please give me a hoodoo hand / I wanna hoodoo this woman of mine, I believe she’s got another man.” Lightnin’ Slimin (Otis Hicks) Hoodoo Blues (1957) kertoo hoodoo-tytöstä, joka törsäsi kertojan rahat ja häipyi. Vanhoille ja heikoille vangeille pellolla raataminen porottavassa auringossa saattoi koitua jopa kuolemaksi. The hoodoo told me to get me a black cat bone (2x) And shake it over their heads, they’ll leave your man alone. So I’m bound for New Orleans, down in goofer dust land (2x) Down where the hoodoo folks can fix it for you with your man. Laulu oli hyvin suosittu vankilafarmeilla kaikkialla etelävaltioissa. Juhani Peltosen luoma hahmo, elämän Why don’t you go down old Hannah Don't you rise no more (2x) /.../ You could find a dead man Layin’ across your row Why don’t you wake up old dead man, Help me carry my row. Louis Armstrong (1949) ja Ray Charles (1963). Iso tammi on monissa vanhoissa mytologioissa esiintyvän maailmanpuun suomalainen vastine. Memphis Minnien (Lizzie Douglas) kappaleessa Hoodoo Lady (1936) ollaan samalla asialla, eli pyytämässä hoodoo-naiselta taikakalua, joka toisi omille teilleen häipyneen miehen takaisin. Blues News 2/2019 29 voimakkaampi keino, goofer-pöly. Silloin merestä nousi hyvin pieni mies, joka muitta mutkitta kaatoi tammen. Maailmanpuu sitoo maan ja taivaan yhteen ja kannattelee taivaankantta. Mistään ei vain tahtonut löytyä niin vahvaa miestä, joka tähän pystyisi. Going to the Louisiana bottom to get me a hoodoo hand (2x) Gotta stop these women from taking my man. Elokuvan musiikki on John Hammondin peltikitaraja huuliharppubluesia. Rankkaa työtä tekevä kertoja ennakoi joutuvansa hikoilemaan auringon paahteessa koko ikänsä (sweat till I’m wrinkled and gray) ja kadehtii aurinkoa, jolla ei näytä olevan muuta tehtävää kuin köllötellä jouten taivaalla. Jauheen koostumus vaihtelee, mutta usein se sisältää hautausmaalta kerättyä maata, rikkijauhetta, suolaa ja jauhettua käärmeenkalloa. Puutavaraan törmää kansalainen heti aamusta siirtäessään illalla permannolle jääneet kisailuhalot seinän viereen, veistellessään vanhuksille vellikuppeja tai haroessaan päätään.” Kalevalan alkurunossa Sampsa Pellervoinen kylvää puiden siemeniä. Myös miehet luottavat hoodoo-naisten neuvoihin. Old Hannah on nimitys, jonka vangit antoivat auringolle. Kertoja on hermostunut, koska hän on rahaton ja pelkää hoodoo-naista, jolla on taikavoimia
Vaikka Dick Riversin johtama nizzalaisyhtye oli pääsemässä niihin aikoihin kovaan vauhtiin, taustalla oli kokeneempaa kaartia: biisin säveltäjinä toimivat jazz-miehet Guy Lafitte ja Martial Solal, sanat teki yli nelikymppinen kirjailija Andre Salvet. Yyterin twist innosti suomalaisia kesällä 1963, vaikka maailmalla tanssihuuman olivat jo korvaamassa uudet villitykset. Lopulta bändi suostui työstämään kappaletta levy-yhtiöpomo Jean-Paul Guiteria miellyttääkseen ja syntyi paikallinen ja eurooppalainenkin hitti. Utelin Bergströmiltä myös, törmäsikö The Strangers sattumalta Riversiin ja kumppaneihin, kun suomalaiset kiersivät eteläistä Ranskaa kesällä 1963, mutta yhteisiä keikkoja eri gallibändien oli sen verran, että yhtyeiden nimet ovat päässeet unohtumaan. Tämä tulee mieleen suomalaisen twist-musiikin klassikosta, johon sanaseppo Kari Tuomisaari on kasannut iskevät tekstit: kuuman hiekan Twist à Saint-Tropez kääntyi suomeksi luonnollisesti Yyterin twistiksi. Bergströmin mukaan kappale pysyi ”varsin pitkään” mukana Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ja soi myös keikoilla, joita Strangers teki Jämsenin kanssa. SaintTropez’n rantakaupungissa kyllä vierailtiin. Kappaleen päätyminen Timo Jämsenin ja The Strangersin levytettäväksi huhtikuussa 1963 on todellista Euroopan unionia: en ole löytänyt ranskalaisen Les Chats Sauvages avec Dick Riversin vauhdikkaasta esityksestä yhtään englanninkielistä tai skandinaavista versiota. Jotta kertomus päättyisi yllättävästi, kerrotaan loppuun vielä tuttu tarina kevyen musiikin parista: Twist à Saint-Tropez on laina! Tarkkakorvaiset ovat nimittäin huomanneet, että kappale on löytänyt melodiansa ilmiselvästi orkesterinjohtaja Ray Anthonyn vuoden 1960 levytyksestä Kukie Bird. Bassoa levyllä soittanut Kari Bergström muistelee, että Yyterin twist päätyi levytettäväksi levy-yhtiö Scandian ehdotuksesta. Jämsenin laulusuoritukseen on napattu villit hikkailut suoraan Riversin suorituksesta, onneksi tämän ”one more time” -huutelut ranskankielisen sanoituksen sekaan on sentään jätetty kopioimatta. Alun kättentaputukset tuovat potkua Villikissojen esitykseen, joka kuulostaa muutenkin tuotetummalta ja rehevämmältä kuin kylmän Pohjolan poikien yritys, mutta myös Jämsen soittajineen on twistin rytmissä. Timo Jämsenin ja The Strangersin vauhdikas esitys syntyi kaukana Ranskan Rivieralta, mutta liikkeen suloa ja kiertoa on siinäkin. Twist à Saint-Tropez levytettiin Ranskassa lokakuussa 1961. Jaakko Salo piti langat käsissään levytyksessä, hoiti kokeneena kettuna urkujen soittamisen tuotannon ohessa ja ”parin oton jälkeen kappale oli purkissa” kuten Bergström sanoo. Miten suomalaiset pärjäsivät gallialaisia vastaan. Kyllä ennen osattiin, vaikka soittoja äänityslaitteet olivat alkeellisia, yhteydet vieraisiin maihin aika vähäisiä ja nuorisomusiikin arvostus pientä. Lisäksi Rivers oli hypännyt jo syksyllä 1962 yhä jatkuvalle soolouralle, joka on yltänyt Ranskassa suorastaan ”dannymaisiin” sfääreihin. Tempo on kummassakin versiossa juuri oikea. Muusikkomuistelmien mukaan Rivers villikissoineen ei alkujaan innostunut kappaleesta etsiessään viimeistä puuttuvaa lenkkiä avausalbumilleen Pathen studiolla Boulognessa, siitä puuttui muusikoiden mielestä rokki. Kannattaa verrata!. Ainoastaan espanjalaisrokkari Mike Rios yritti iskeä kyntensä kappaleeseen 1962, mutta taustalla musisoiva jazz-yhtye vibrafoneineen vie ajatukset kauas nuorisomusiikista. Puolentoista vuoden päästä oli Jämsenin ja muukalaisten vuoro hakea tuntumaa biisiin Helsingin Kulttuuritalolla. 30 Blues News 2/2019 YYTERIN TWIST Kappale historiaa , osa 5 PETRI LAHTI M issäpä muualla kuin Yyterissä voi twistata, kun aurinko porottaa täydeltä terältä, hiekka on kuumaa ja ranta täynnä vähäpukeista väkeä. Ajan tapaan nokka ei kauan tuhissut, kun ”Kultsalla” pistettiin kappaleita purkkiin
Yhteinen Specialty-julkaisu vuodelta -57 Twitchy on primitiivistä viidakko-beatia parhaimmillaan. Singlehän ponkaisi lopulta aina sijalle 4 asti ja isä Ozzie Nelson ryhtyi pikaisesti sorvaamaan pojalleen isompaa diiliä Imperialille. Kappaleen sovituksen sorvasi kitaristi Rene Hall, josta muodostui Palmerille keskeinen työkumppani vuosikausiksi. Earl ja Plas (kuten myös pianistiveli Ray Johnson) tulivat vielä tekemään runsaasti yhteistyötä ja olivat jo tässä vaiheessa siirtäneet vahvan New Orleans -osaamisen jatkumaan eri puolilla Hollywoodin studioita. Sam Cooken kanssa aloitettiin niin ikään komeasti, kun Palmer hoiteli rummut kesällä äänitettyyn tulevaan ykköshittiin You Send Me. Nyt se taltioitiin Ricky Nelsonin ensilevytykseksi ja kuinkas sitten kävikään. Big T Tylerin King Kong / Sadie Green tarjosi paitsi laadukkaan levyn, myös harvinaisen tallenteen Earl Palmerin steppaustaidoista, kun Sadie Greenin tauot on kauttaaltaan ryyditetty entisen mestaristeppaajan jalkatyöskentelyllä. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana hän tulisi jättämään jälkensä kaikissa mahdollisissa lokeroissa, joita Los Angeles/Hollywood -akselin studiotyöskentely pystyi tarjoamaan. Vuoden -57 huippua edustaa myös T-Bone Walkerin kanssa Atlanticille tehty sessio. Tiedä sitten kuinka selkeät sopimuspykälät Earl Palmeria Aladdiniin sitoivat, mutta pikkuhiljaa miestä suorastaan revittiin jokapuolelle soittamaan eri yhtiöiden sessioihin. Tästä oivana osoituksena hän oli syksyllä -56 hoidellut Eddie ja Leo Mesnerin Aladdinille ison hitin New Orleansista käsin soittajana, sovittajana sekä tuottajana. Pikainen työkomennus vanhaan kotikaupunkiin sujui vastaanoton suhteen kaksijakoisesti, mutta tämä ei jäänyt herran viiimeiseksi reissuksi Cosimon studiolle. Ricky Nelsonin kanssa, kun Verve-Recordsille tehtiin vanhasta, tai pikemminkin tuoreesta muistista versio I’m Walkinista. Samaan suuntaan mentiin myöhemmin myös Johnny Otisin kanssa, kun tämä nappasi Earl Palmerin Capitol Towerin sessioihinsa homman huipentuessa vuonna -58 klassikkoon Willie And The Hand Jive. 32 Blues News 2/2019 EARL PALMER Vuosisadan takapotku, osa 2 HESSU PIRHONEN A laddin Records sai helmikuussa -57 talliinsa Earl Palmerin, yhden kuumimmista New Orleansin studiomuusikoista. CALIFORNIA HERE I COME Earl Palmerin saavuttua Los Angelesiin oli kaupunki täynnä rhythm and bluesin ja rock’n’rollin riippumattomia firmoja kuten Aladdin, Modern, Class, Dootone, Specialty, Imperial, Flash jne. Tällaisten labeleiden tärkeitä heppuja olivat A&R-miehet, jotka osasivat laittaa hyvien levytysten palaset kohdalleen. Earl Palmer oli napattu Aladdin Recordsille monipuolisuutensa myötä. Omaa artistia pitäisi nostaa A&R-miehenä ja kilpailijaa tukea studiossa parhaalla mahdolliPlas Johnson, vahva soittokaveri vuodesta 1957 lähtien Earl Palmer ja Ricky Nelson. Joulukuussa -57 taltioitu Plas Johnsonin Capitolsingle Hoppin’ Mad / Popcorn toimikoon malli-esimerkkinä akselin toimivuudesta. Vuoden -57 herkullista yhteistyötä aloitettiin myös Larry Williamsin kanssa, kun huhtikuussa Specialtylle taltioitiin R&B-ykkönen Short Fat Fannie ja myöhemmin samana vuonna vielä klassikot Bony Moronie ja Slow Down. Esimerkkinä tästä oli vaikkapa oman Aladdinin Thurston Harrisin ja tämän kanssa kilpailevan Class Recordsin artistin Bobby Dayn välillä käyty menestyskamppailu. Joulukuussa purkitettiin kolme raitaa, Two Bones And A Pick, Evenin’ sekä Blues Rock kitarasankarin tulevalle ”T-Bone Blues” -LP:lle. Maaliskuussa -57 oli aloitettu yhteistyö mm. Shirley & Leen Let The Good Times Roll nousi aina R&B-listan ykköseksi ja se oli paras mahdollinen työnäyte Earl Palmerilta uuden pestinsä varmistukseksi. Sessiorumpalina kysyntää Palmerilla riitti eri puolille ja eri firmoille. Earl Palmerin ja saksofonisti Plas Johnsonin studioyhteistyö oli alkanut jo Big T Tylerin King Kongin äänityksessä ja nyt se jatkui Johnny Otisin rinnalla. Earl Palmer vaikutti pattereissa heti ensimmäisellä listaykköseksi nousseella LP:llä ”Ricky”, samoin siitä lohkaistuilla singleillä. Myyntitilastoissa julkaisulla ei juhlittu, mutta se jäi historiaan muista syistä. Kun kyseessä oli kova kilpailutilanne levymerkkien kesken, ei Palmerin asema vaikuttanut kovinkaan selkeältä. Kyseinen klassikkohan oli laitettu purkkiin Fats Dominon kanssa tammikuussa samana vuonna ja se oli yksi Palmerin viimeisistä Cosimo-sessioista ennen muuttoa Losiin. Huippurumpalin lisäksi valtteina painoivat levytysten tuottamiseen ja sovittamiseen tarvittavat talentit. Pesti Aladdinille oli kuitenkin vasta alkusysäys Palmerin komealle taipaleelle länsirannikon sessioissa. Palattuaan Los Angelesiin Palmer jatkoi rumpujen takana ja huhtikuussa -57 taltioitiin Aladdinille yksi 50-luvun parhaista ”tuntemattomista” rock’n’roll-julkaisuista. Mainitun duon kanssa jatkunut työskentely toikin A&R-miehen äkkiä Losista takaisin New Orleansiin, kun maaliskuussa -57 Cosimon studiolla taltioitiin Aladdin-single Rockin’ With The Clock / The Flirt
Blues News 2/2019 33 sella tavalla soittajana. KYSYNTÄ RÄJÄHTÄÄ Vuosikymmenen lähentyessä loppuaan Earl Palmerin kysyntä sessioihin oli sitä luokkaa, että hommia paiskittiin aamu-, päiväja iltasessioissa. Tällaisia olivat esim. Useissakin lähitienoon levy-yhtiöissä Palmer käytännössä hoiteli rumpuosuudet läpikotaisin, kun ovesta vaan käveli uusia solisteja sisään studioon. Ryhmän vieraillessa länsirannikolla värvättiin sen toiselle singlelle mukaan studiomuusikot Rene Hall, Plas Johnson ja Palmer. Cochranin kitarariffin alta ampuu Earl Palmerin rumpu, jota veljespari Ray Johnsonin piano ja Plas Johnsonin raivokas foni tukevat tanakasti Connie ”Guybo” Smithin hoidellessa basson. Palmerin valttina oli monipuolisuus, kun kaikki mahdolliset tyylit ja lajit löytyivät hihasta. Leon Renen vetämä Class Records sekä Bob Keanen Del-Fi, josta esimerkkinä vaikkapa Gold Star -studiot (vas.) ja Capitol Records (oik.). Cochran-connectionin muiden artistien taustalla ja näissäkin tilastojen ulkopuolelle jääneissä taltioinneissa huokuu poikkeuksellinen yhteistyö, jossa mentiin rajojakin kokeillen. Onkin helppo vetää johtopäätökset, että ristikkäisyyksiä Palmerin asema Aladdinin miehenä takuulla aiheutti monella tasolla. Palmerin rockabilly-raidoista voi vetää esiin myös Dub Dickersonin kanssa tehdyn Sugar Lipsin, joka laitettiin talteen aivan Burnetten veljesten session aikoihin. Joku voisi pitää kappaletta sekavan kaoottisena ”novelty”-tyyppisenä huudatuksena, mutta tämä erikoinen paketti on silti tarkoin hallittu kokonaisuus. Eräs Earl Palmerin ehdottomasti esiin nostettavista vuoden -58 tykkilevytyksistä valkoisten rockareiden kanssa on Jesse Jamesin järisyttävä Red Hot Rockin’ Blues. Kun kysyntä sessiorumpalina sitten vuonna -58 suorastaan räjähti, oli Earl Palmerin varmasti juuri oikea aika jättää A&R-hommat Mesnereiden firmassa. Tuloksena oli tietysti kova julkaisu, jossa A-puolen ”stroll”tyyppinen Nervous sai kääntöpuolelleen tiukan rokkipalan Gotta Lotta That. Salanimellä oli varmasti hankala lyödä läpi eikä julkaisun A-puolikaan ollut aiheeltaan kaikista myyvin, se kun oli nimeltään South’s Gonna Rise Again. Cochran-Palmer -akselin vaikutus oli luomassa jatkossa myös vahvaa pohjaa koko rock-musiikin ajattelussa Atlantin molemmin puolin. Esimerkkinä käyköön vaikkapa heinäkuussa -58 levytetty Jerry Nealin (Jerry Capehart) erikoisuus I Hates Rabbits. Parivaljakko viihtyi studiossa myös ns. Earl Palmer on muistellut Eddie Cochrania varsin ylistävästi ja piti tätä poikkeuksellisena nuorukaisena, jolla oli studiossa tarkka oma näkemys asioista ja kyky laittaa palaset kohdalleen. Tämä levytys on rajuudessaan aivan oman aikansa kärkikaartia. Aikaansa edellä olevaa toteutusta äänitehosteineen päivineen, joka varmasti aiheutti aikanaan kummastusta. Palmerin ja Cochranin yhteistyötä 1957–59 voidaan pitää yhtenä rock’n’roll-historian huomattavimmista merkkijaksoista, jossa rotujen välinen yhteistyö ehkä vahvimmin ensi kertaa tuotti vuosikymmeniä kestävää klassikkomateriaalia. Tilannehan oli 1957–58 tämän asian suhteen täysin käsittämätön, kun herrat levyttivät peräjälkeen vieläpä samoja kappaleita. Jo edellisvuoden puolella hän oli ollut samalla studiolla James Burtonin (kitara), Howard Robertsin (kitara) James Kirklandin (basso) ja Gene Garfin (piano) kanssa, kun Bob Luman levytti versionsa kappaleesta Red Hot. Pian hekin löysivät tiensä sessioihin, joissa rumpujen takana istui Earl Palmer. Kaksi ensin mainittua laitettiin samalle Imperial-singlelle ja ne löysivät tiensä myöhemmin useillekin rockabilly-kokoelmille. Seuraavan parin vuoden sisällä herrat olivat yhdessä tekemässä liutaa rock’n’rollmusiikin kulmakiviä, joiden listalta luetellaan vaikkapa Liberty-raidat Summertime Blues, C’mon Everybody, Nervous Breakdown, My Way, Jeannie Jeannie Jeannie sekä tuhdikas Somethin’ Else. Laulajan (Lee Denson) salanimellä Jesse James tehdyn Kent-singlen kohtalona oli arvatenkin jäädä myyntitilastojen ulkopuolelle. ROCKAREIDEN KYYDITTÄJÄNÄ Earl Palmerin ja Eddie Cochranin yhteinen studiotaival alkoi syyskuussa -57, kun Gold Star -studioilla aloitettiin Ah Pretty Girl -kappaleen äänitykset. Texasilainen Jan Records piti konttoria myös Hollywoodissa ja vuonna -58 sen kuuma nimi markkinoille oli dallasilainen Gene Summers & his Rebels. Veljespari Burnette laittoi helmikuussa -58 purkkiin Master Recorders studiolla raidat Warm Love, My Honey, Do Baby Do sekä Boppin’ Rosalie. Ei asiaa tilastoihin, mutta levy oli tekemässä Gene Summersista yhtä alansa kulttihahmoista. Sanonta ”albumi päivässä” oli jo arkirealismia ja ovet aukesivat myös Hollywoodin TV -yhtiöiden tuotantoihin. Toisena yhteisenä palana Cochran-PalmerPlas Johnsonin vähemmän huomioidulta osastolta voidaan kaivaa The Four Dotsin vuoden -58 raita Bread Fred, jossa niin ikään oltiin vahvasti ajan hermoilla. Tämähän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Earl Palmer voitiin rockabillyyn yhdistää. Veljespari Dorsey ja Johnny Burnette oli saanut keskinäiset skismansa kuntoon ja vuorossa oli muutto Losiin jatkamaan kesken jäänyttä taivalta
Arvauslinjallehan emme lähde siitä kumpi herroista milläkin raidalla soittaa, mutta todetaan näin: singlellekin sessioista päätynyt Someday tarjoaa varsin tanakkaa rummutusta. Sheik Of Araby, I Hear You Knocking ja When The Saints Go Marching In sekä Bartholomewin kanssa Imperial-singlen A-puoli Button Holes. Count Basien johdolla aloitettiin sarjassa M Squad ja Jerry Livingstonin kanssa 77 Sunset Stripissä. Kuuntelijan tarkasti harjoittamalla korvalla sekä sijoittamalla kappaleita tiettyyn kohtaan 1950-60-lukujen länsirannikolle, saattaa Palmerin soiton hyvinkin tunnistaa, vaikka nimeä ei aina levytystiedoista löytyisikään. Surf-kitaristi Dick Dalen tehdessä vuonna -63 albumia ”Checkered Flag” värvättiin mukaan joukko L.A.-studiomuusikoita ja levyltä löytyy Dick Dalen ehkäpä koko tuotannon hurjin temporypistys Night Rider, samoin liuta muita rautaisia instrupaloja. Myös Palmerin suosikkilajin jazzin parista löytyy merkintä: Buddy Colletten Dootone Recordsille taltioitu LP ”Buddy’s Best” vuodelta -58. Tätä puolta ruodittaessa esimerkiksi voidaan kaivaa vaikkapa Don & Deweyn hurjin Specialty-pala Bim Bam vuodelta -58. Kiirettä piti myös samana vuonna Jan Berryn ja Arnie Ginsbergin (ei radio-DJ Bostonista) ensijulkaisulla Jennie Lee (Arwin 108). 60-luvun alun yksi mukaansa tempaavimmista Earl Palmer -levytyksistä on eittämättä Sam Cooken Twistin’ The Night Away. Duon lähettämä demo oli tuskin ennättänyt saapua yhtiön johdon hyppysiin, kun siihen jo dubattiin päälle Earl Palmer, Plas Johnson, Rene Hall sekä Ernie Freeman (piano). Bosticin kanssa kuitenkin ehdittiin hyvin studioon ja he tekivät yhdessä King Recordsille albumin ”Bostic Rocks Hits Of The Swing Age”. Loppuvuodesta -58 Fatsin kanssa pistettiin purkiin mm. 50-luvun loppuun mennessä Earl Palmerin nimi oli kirjattu ja alleviivattu myös Hollywoodin TV-tuotantojen värväreiden mapeissa. Earl Palmer taituroi näissäkin surf-esityksissä kuin kotonaan. Ei merkintää tilastoihin, mutta toimii tanakasti edelleen. Vanhat siteet säilyivät toki näilläkin kulmilla, sillä Fats Domino ja Dave Bartholomew vuorostaan vierailivat eri otteisiin Master Recordersin studiolla. Single äkkiä julkaisuun ja heti Top-kymppiin. Earl Palmer soitti rummut Valensin hittien Donna, La Bamba ja C’mon Let’s Go lisäksi myös kaikkiin muihin miehen Del-Fi -levytyksiin. Myös Valensin traagisen poistumisen jälkeen Del-Fi:n ykköstykiksi kaavaillun Chan Romeron Hippy Hippy Shakella rummut hoitaa Earl Palmer. Mielenkiintoinen raita on myös lokakuussa -62 taltioitu Bobby Veen menestyslevy The Night Has A Thousand Eyes. Kyseinen raita ei noussut Amerikoissa listamenestyksiin, mutta se oli vaikuttamassa vahvasti Englannissa 60-luvulla syntyneeseen Merseybeat-genreen. Vaikka mies on kertonut vaikuttajikseen nimiä kuten Louie Bellson, Shelly Manne, Chick Webb, Buddy Rich jne., löytyy hänen omasta soitostaan aina se jokin persoonallinen merkki, joka on kuultavissa melko lyhyistäkin näytteistä. Palmer oli saanut musisoida 40-luvun lopulta lähtien pääosin omilla vapauksilla ja osasi asettaa jalostamansa soittotavan tyylitajuisesti aina oikeaan uomaan. Osalla albumin raidoissa kannujen takana on Hal Blaine, mutta herrojen työnjako on selvästi kuultavissa. Tällaisessa tempossakin Palmer pitää yllä omaa tunnistettavaa groovea ja tekee sen suorastaan leikitellyn kepeästi. Tässäkin tapauksessa hihat oli kääritty nopeasti ja äkkiä keksityllä nimellä läheltä kasattu laulukokoonpano (Earl Nelson soololaulussa ja Bobby Day overdubatulla kahdella äänellä!) pisti laatulevyn purkkiin. 34 Blues News 2/2019 Ritchie Valensin tuotanto. Vastaavia riittää tukuksi asti, mutta nostetaan tässä kohtaa esille näytteet hieman yllättävistäkin osoitteista. Kovinkaan mahdollinen tempo ei poissulkenut groovea miehen tekniikassa. Herra itse piti soitossa kaikista tärkeimpänä asiana oikeaa ajoitusta, mutta hänen tapauksessaan ajoituksen ympärille mahtui poikkeuksellisella tavalla monta asiaa. Tästä eteenpäin Earl Palmerin soittopalli kuitenkin sijaitsi käytännössä pelkästään Los Angeles-Hollywood -akselin nurkilla. Kuten jo aiemmin on tullut mainittua, osui huippusoittajien matkalle paljon mainioita levytyksiä, jotka silti sivuutettiin julkaisujen valtavassa vyöryssä. Tässä kuuluu Libertyn tuottaja Snuff Garrettin sekä sovittaja Ernie Freemanin nerokas vainu, jolla Palmerin painotuksien ja iskevän ajoituksen voimin saatiin kappaleeseen rutkasti lisää tehoa. Heti alusta ampuva Palmerin tom tomien käyttö kulkee hienosti alla ja luo pohjan kappaleen vetävyydelle loppuun saakka. Näistä oli lähtevä miehen valtaisa panos seuraavalla vuosikymmenellä sekä TV-musiikissa että elokuvien soundtrackeilla. Kappaleen jokaisen tauon filleissä on lisäksi oma erilainen vivahteensa, joista ampaistaan eteenpäin. Pedal steel -kitaristilegendan kanssa päästään vauhdikkaaseen menoon, jossa Palmerin tunnistettavuus kuullaan jo viiden ensimmäisen sekunnin sisään. Earl Palmer oli ehtinyt heittää keikkaa lähiseudulla Kaliforniassa yhdessä naapurissaan asuvan Earl Bosticin kanssa, mutta pikku hiljaa lähikiertäminenkin jäi, kun kiireet studiossa pitivät miehen otteessaan. Myös Cosimo Matassan vanhalla ”kotistudiolla” ehdittiin vielä pyörähtää, kun Earl kävi vuonna -58 soittamassa rummut Joe Texin Little Richard -tyyppiseen You Little Baby Face Thingiin. VOIMA, GROOVE JA TYYLI Earl Palmerin soittotyyli oli erittäin tunnistettava. Mitä kappaleessa myös vahvasti tapahtuu, on alla kulkeva Earl Palmerin loppua kohden suorastaan aggressiivinen ja kasvava rumputyöskentely. Näillä saadaan heijastettua Earl Palmerin monipuolisuutta vieläkin isompaan valoon. Garrett tuotti myös LP:n ”Bobby Vee Meets The Crickets”, jonka sessioiden rummuissa oli Jerry Allisonin lisäksi Earl Palmer. ”Kovassakin tempossa ja tyylillä” -osastolta voidaan lisäksi mainita vuonna -62 tehty Speedy West -albumi ”Guitar Spectacular” ja sen avausraita Space Man In Orbit. Samoilta ajoilta Earl Palmerin toisentyyppisestä työskentelystä Liberty Recordsille. Kun tätä vuonna -61 tehtyä klassikkoa aletaan pilkkoa osiin voi tehdä havainnon, että rumpujen sovittaminen on koko toimivuuden keskiössä. Kun kuuntelee tätä teenbeat-klassikkoa, niin totta kai siitä huokuu kaikki aikakautensa hittiainekset. Yksi tällainen on Class Recordsille vuonna -58 Palmerin, Plas Johnsonin ja Rene Hallin voimin taltioitu lauluyhtye The Searchersin Wow Wow Baby
Blues News 2/2019 35 voidaan mainita Willie Nelsonin ”...And Then I Wrote” -albumilta poimitut hienot balladit Crazy, Funny How Time Slips Away ja Hello Walls. Earl Palmerille piisasi koko ajan isoja tuotantoja kuin myös valtavia hittejä. Levyille saatiin näin huippusoittajien takaama laatu, mutta joissain kohdin tilanne keikoilla on varmasti ollut erikoinen, kun vahvistukset ovat puuttuneet. Näissäkin tunnelmapaloissa Palmerin soitto myötäilee tyylikkäästi. Radio Recordersin studiossa äänitettiin Bama Lama Bama Loo ja mahtava levytyshän siitä tuli. Bobby Darin oli artisti, jota Earl Palmer piti poikkeuksellisena lahjakkuutena. Molemminpuoleinen arvostus säilyi vuosikymmenet ja yhteisiä sessioitakin piisasi, kun tuottajat hakivat levyille tuplarummuin mahdollisimman isoa soundia. Paljon hittejä ja paljon loistavaa soittoa, joiden takaa ei täyttä totuutta yleisölle silloin vielä kerrottu. Tuossa vaiheessa vanhemmat muusikot nyrpistivät nokkiaan uusille tulokkaille ja ilmoittivat: ”You are going to wreck the business”. Herrat olivat soitannollisia kilpakumppaneita, mutta eivät missään nimessä vihollisia Palmerin alkuun jopa avittaessa Blainea saamaan pestejä eri studioihin. Ray Charles kävi helmikuussa -62 levyttämässä United Recorders -studiolla puolet materiaalistaan ”Modern Sounds In Country And Western” -LP:lleen ja siinä yhteydessä tallennettin Earl Palmerinkin voimin koko vuoden 1962 Billboard-ykköshitti I Can’t Stop Loving You. Mukana rokkaamassa olivat myös Dewey Terry (kitara), Glenn Willings (kitara) ja Rene Hall (basso). Wrecking Crew nostetaan usein esiin nimenomaan 1960-luvun käsitteenä, mutta kyllä sen vahva hahmottuminen alkoi jo 50-luvun puolella. Wrecking Crew -joukkoon kuului itseoikeutetusti myös koko termin lanseerannut rumpali Hal Blaine, joka persoonanakin oli Earl Palmerille varsin mieleinen. Ernie Fields Orchestran tapaisia kokoonpanoja ei keikkatilanteissa ollut edes olemassa ja ne löytyivät ainoastaan levyjen etiketeistä. Talojen omista orkestereista luovuttiin ja yksittäisten soittajien palkkaaminen yleistyi. Jan & Deanin isoilla hiteillä Surf City ja The Little Old Lady From Pasadena. Ympärille muodostui myös Losissa heti alkuun vuodesta -57 kiinteä joukko samoja nimiä, kuten Plas Johnson, Ernie Freeman ja Rene Hall. BMI:n antamien tilastojen perusteella se oli USA:n viime vuosisadan eniten radiossa ja televisiossa soitettu kappale. Kuitenkin kuin flashbackina jostain varhain aloitetusta Palmer löysi itsensä Little Richardin sessioista keväällä -64 ja meno oli hurjaa. Tämä lausahdus jäi elämään ja siitä jalostui ajan myötä nimiotsikko koko L.A -Hollywood -ympäristön käytetyimpien studiomuusikoiden joukkiolle, joihin Earl Palmer itseoikeutetusti kuului. Tokihan hän arvosti omaa panostaan yhtenä rock’n’roll-musiikin tärkeimpänä tienraivaajana, mutta työskentelyt 60-luvulla isojen nimien kuten Frank Sinatran, Nat King Colen tai Sarah Vaughanin kanssa olivat ainakin tässä kohtaa hänelle rokkia suurempia asioita. 60-luvun alkupuolella Earl Palmer oli mielestään päässyt soittajana tasolle, jossa hän oli korkeimmillaan. Liekö arvostuksessa ollut pohjalla herrojen samankaltaisuus eri repertuaarien hallinnassa. Phil Spector käytti tietysti myös Palmeria sessioissaan ja yhteistyö oli arvatenkin varsin erikoista, mitä työskentelyyn tai yleisiin tapoihin kuului. Palmer levytti Darinin kanssa sekä Atlanticille että Capitolille ja maukkaista yhteisistä paloista 60-luvulta mainittakoon vaikkapa Irresistible You ja If A Man Answers. Heidän ja Ernie Fieldsin kanssa mm. Earl Palmer vaikutti 60-luvun alusta lähtien ainakin seuraavien koostumusten levyillä: The Piltdown Men, B. Yksittäisen kappaleen kustannukset nousivat Tällä kolmikolla syntyi vahvaa jälkeä Libertylle: Ernie Freeman, Tommy ”Snuff” Garrett ja Earl Palmer Tuottaja David Axelrodin kanssa. Darinhan siirtyi myös sulavasti tyylistä toiseen ollen aina huipulla rock’n’rollista viihteeseen asti. Bumble & The Stingers, Billy Joe & The Checkmates, The Marketts ja The Routers. 60-luvun alussa toimintamallia pyöritettiin myös siten, että Wrecking Crew -jäsenistöä buukattiin studioihin tukemaan nuoremmista muusikoista kasattuja bändejä. Joskus jopa tunnetut, vuosia nimiä kantaneet kokoonpanot ratsastivat täysin Wrecking Crew -osaston voimin. Palmerin ja Blainen yhteisrummutusta käytettiin mm. Esim. Tina Turnerin River Deep – Mountain High oli valtava satsaus Phil Spectorilta ja poweria toteutukseen haettiin yli kaksikymmenhenkisen Wrecking Crew -joukkueen voimin. Ray Charlesin kanssa syntyivät myöhemmin myös sellaiset mestariteokset kuin In The Heat Of The Night (-67) ja Eleonor Rigby (-68). kasattiin -59 pelkästään studiokokoonpanon ajatuksella Ernie Fields Orchestra, joka levytti Rendezvous Recordsille tukun instrumentaaleja joukossaan Palmerin sovittama iso hitti In The Mood. Hittikappaleita syntyi jonoon asti ja Palmerin kanssa tehdyistä Spectortuotoksista korkeimmalle ylsi The Righteous Brothersin You’ve Lost That Lovin’ Feelin’. Palmer piti Phil Spectoria enemmän poikkeuksellisena ideoiden sovittajana kuin niinkään musiikillisten taitojen hallitsijana. marraskuussa -61 Challenge Records julkaisi The Champs -yhtyeeltä suorastaan futuristisen uudelleenlämmityksen kappaleesta Tequila Twist, mutta yllätys yllätys: taustalla soittivat Earl Palmer, Tommy Tedesco (kitara), Plas Johnson, Jim Gordon (perkussiot) ja Bob Morris (basso) (sekä todennäköisesti myös Ray Johnson uruissa). Kokonaisuuden kannalta miehen repertuaarin voisi kiteyttää Dave Bartholomewin sanoin: ”Earl Palmer was a professor of drums, played anything, any kind of rhythm.” WRECKING CREW 50-luvun loppua kohden Hollywoodin filmikoneisto alkoi luopua vanhasta systeemistään soittajien sopimusten kanssa. Muita keskeisiä Wrecking Crew -rumpaleita olivat jo 50-luvulta paljon rock’n’roll-sessioita tehnyt Ritchie Frost sekä Suomessakin Everly Brothersin kanssa vuonna -65 vieraillut Jim Gordon. Soittajien keskinäinen verkostoituminen ja sopivissa kokoonpanoissa työskenteleminen oli Earl Palmerille tuttu tapa jo New Orleansin ajoilta
Tv-sarjojen kautta Palmerin nimi oli merkattu vahvasti filmi-tuottajien yhteystietoihin ja 60-luvun alusta lähtien hän oli mukana sadoilla soundtrackeilla aina 90-luvulle saakka. Miehen valtava kapasiteetti oli omiaan soveltumaan mihin tahansa isojen filmitalojen tuotantoihin ja haasteellisimmaksi hommakseen (mistä tahansa soittamisesta) Palmer rankkasi piirrettyihin elokuviin tehtävät äänitykset. Tässäkin uusia tuulia puhaltaneessa instrumentaalipalassa Palmerin rumputyöskentely on sanoin kuvaamattoman hienoa. Yhteistyötä studioissa tehtiin edelleen huippujen kanssa, kun listaan mahtui Frank Sinatraa, Ella Fitzgeraldia, Diana Rossia, The Jackson Fivea tai Dionne Warwickia. Earl Palmerin 60-luku oli ajanjakso, jolloin studiossa istuttiin aamusta iltaan. Palmer, Rene Hall ja Ray Johnson. Neal Heftin sovittamalla RCA-versiolla mennään vielä hyvinkin svengaavalla big band -meiningillä, mutta perään julkaistu Wrecking Crew -miehistön tykittämä The Marketts -versio on taatusti tanakoin taltiointi, mitä Batmanista on koskaan tehty. Kun Maantiekiitäjässä painettiin kahtasataa kojootin jahdatessa tipua, oli Earl Palmer oikea mies pitämään tempoa yllä. Bob West ja Palmer Gold Starin studiolla 60-luvun puolivälissä. Myös yhteistyöt Elmer Bernsteinin, Jerry Goldsmithin ja Jack Nitzschen kanssa tuottivat kymmeniä soundtrackeja Palmerin ansiolistaan. Näihinkin hän valikoitui automaattisesti, kun täppiinsä ruuvatut tempotkaan eivät olleet miehelle mahdottomia. Pelkästään näillä nimillä saat kasattua pitkälle toistasataa tuhatta raitaa amerikkalaista 1950-60-lukujen pop-rock-country-r&b-soul -rummutusta – ja se on järisyttävä määrä. Earl Palmer soitti myös vuodesta -64 lähtien Motownille. Batmanin tunnariin Palmer palasi vielä kolmannenkin kerran David McCallumin -67 albumilla ”A Bit More Of Me”. Earl Palmerin rumputyöskentely ampuu lepakkomiehen todelliseen lentoon. Tämän myötä sessiomiesten hommat hyytyivät tuota pikaa. MUUTOKSEN KOURISSA 70-luku toi tullessaan valtavan muutoksen levyjen tekemiseen. maukkaat versiot kappaleista Baja sekä Soft Winds. Tähän aikakauteen mahtuu mm. Vasta vuosikymmenien jälkeen on esiin kaivettu myös Little Willie Johnin Capitolille suunniteltu mysteerialbumi ”Nineteen Sixty Six”. Televisiosarjojen tunnareista levytettiin usein myös hittimarkkinoille suunnattuja singlejä ja esim. Elokuvasäveltäjistä Lalo Schifrin oli ehdottomasti hänen suosikkinsa ja yhteistyön hedelmiä tarjoavat mm. 36 Blues News 2/2019 LP-levyn tekemisten tasolle, mutta hittiä siitä ei Amerikoissa silti saatu aikaan. Carol Kaye julkaisi itse nämä raidat vasta vuonna 2004 ja joukosta löytyvät mm. Kun laitetaan nippuun Nashvillestä kymmenien tuhansien raitojen Buddy Harman, New Yorkista keskeisin Panama Francis, Memphisistä Al Jackson, Detroitista Motownin Benny Benjamin ja ympätään päälle Earl Palmer + Hal Blaine, saadaan kasaan melkoinen kuusikko. Vuonna -67 valmistunut Quincy Jonesin säveltämä In The Heat Of The Night puolestaan on vain yksi esimerkki Jonesin ja Palmerin yhteistyöstä, mutta eittämättä niistä se tunnetuin. Sessiot kuitenkin julkaistiin 2008 Kent-cd:llä ja näistä raidoista erottuva Never Let Me Go on erinomainen. Earl Palmerille muutos ei tullut edes yllätyksenä. Lisää rautaisia tuplaversioita tarjosi agenttisarjaan ”The Man From U.N.C.L.E.” tehty tunnari. Esimerkin aikanaan julkaisemattomista sessioista tarjoaa Wrecking Crew -basisti Carol Kayen sooloraidat kitaristina vuonna -65. Palmer rummutti 60-luvulla vuosikausia kaikkien mahdollisten piirrettyjen taustalla ja kommentoi varsin osuvasti partituurien haasteellisuutta: ”That music looked like fly shit, notes all over!” 60-luvun puolivälissä Earl Palmer eli työntäyteisintä aikaansa soittajana ja luonnollisesti se näkyi myös tilipussissa. Näiden merkintöjen perusteella Palmer on rummuissa ainakin seuraavissa Motownin hittiklassikoissa: Mary Wellsin My Guy, The Temptationsin Get Ready ja Brenda Hollowayn You’ve Made Me So Very Happy. Barnumin ”lost album” jäi aikanaan julkaisematta King Recordsin ja Capitolin välisten sopimuserimielisyyksien pyörteissä. Nitzschen kanssa oltiin tekemisissä vielä vuonna -90 Dennis Hopperin ohjaamassa rikoselokuvassa ”Hot Spot”. Earl Palmerin osuus 1960-70-lukujen Hollywoodin elävän kuvan musiikissa on valtava. Palmerin filmisessioihin mahtuu paljon soundtrackeja, jotka ovat jääneet historiaan klassikkoina. 60-luvun loppupuolella Palmer oli paljon mukana tuottaja David Axelrodin kanssa. Nimellä Carol Kaye & The Hit Men pistettiin talteen laadukasta surf-instrumentaalitavaraa, joiden äänityksissä Harmony House -studiolla Hollywoodissa olivat mukana mm. Se oli tuottavimmassa vaiheessaan vähintäänkin yhtä iso osa miehen työskentelyä kuin normaalit levytyssessiot. Soundtrackin tähtikolmikkona vaikuttavat Miles Davis, John Lee Hooker ja Palmer. Tyylistä toiseen aika rumpupatterien takana ei kuitenkaan tuntunut vastenmieliseltä. näyttelijä David McCallumin Capitol-single House Of Mirrors. Palmer oli rummuissa vuonna -66 sekä Jerry Goldsmithin sovituksessa MGM:lle että Hugo Montenegron RCA-versiossa, joka on todellinen tykki. Batman Themen kanssa Earl Palmer oli -66 mukana jopa kahdella keskenään kilpailevalla julkaisulla. sellaiset elokuvaraidat kuin ”Bullitt” sekä ”Cool Hand Luke”. Havahduttavampaa sen sijaan onkin miettiä aikakautensa amerikkalaisen rumpaliosaston tuotteliaimman kärjen valtavaa yhteenlaskettua panosta. Filmimusiikista maksettavat paremmat soittokorvaukset tulivat varmasti tarpeeseen, sillä huolehdittavaa miehellä riitti. Ei vaikka rumpujakin oli soittamassa miehistöä kaksin kappalein, kun takomassa oli Palmerin lisäksi myös Jim Gordon. Hän oli ollut aitiopaikalla seuraamassa levyntekobisneksen vaiheita oman hektisemmän 60-luvun ajan ja osasi jopa odottaa jotain tämän suuntaista tapahtuvan. Buukkauksista riippuen materiaali ei aina ollut soittajalle mieleisintä ja asioita oli joskus katsottava sormienkin läpi. Elätettävänä oli kaksi perhettä eri kaupungeissa, kun uuden siipan kanssa oli pari lasta Los Angelesissa ja edellinen perhe eli New Orleansissa. FILMI JA TV Televisio ja filmituotantojen sessiot työllistivät Earl Palmeria jo 50-luvun loppupuolelta lähtien ja seuraavien vuosikymmenten aikana tunnetuimpia TV-sarjoja olivat ”Peyton Place”, ”Ironside”, ”I Dream Of Jeannie”, ”Green Acres” ja ”M.A.S.H.”. Palmer, Carol Kaye, Clifford Scott sekä liuta muita huippumuusikoita olivat 3 päivää Little Willie Johnin kanssa studiossa vuonna -66 ja tuloksena saatiin tuottaja Axelrodin mukaan ”paras tuottamani albumi, jota kukaan ei kuullut”. Sessioita paiskittiin Herb Alpertin, Beach Boysin ja Monkeesin levytysten kautta aina Andy Williamsiin ja Neil Youngiin asti. Vaikka Hal Blainen levyraidat ylittävätkin Palmerin vastaavat luvut, nostaa elokuvaja TV-tuotantojen määrä Palmerin jo Blainen kantaan. Earl Palmer oli huono merkkaamaan ylös omia sessioitaan, mutta kollega ja basisti Carol Kaye on osannut pitää tarkempaa kirjanpitoa. Sarah Vaughanin, Nancy Wilsonin, Barney Kesselin, Howard Robertsin, Cannonball Adderleyn, Milt Jacksonin tai Dizzy Gillespien kanssa. Hittejä ja muita laatulevytyksiä Palmerille piisasi koko 60-luvun, mutta jotain jäi myös hyllylle. Tämä tuottaja David Axelrodin ja sovittaja H.B. Silti asiat luisuivat hänen, kuten niin monen muunkin Wrecking Crew -jäsenen tapauksessa liian jyrkästi ja nopeasti. Tällainen vertailu on kuitenkin turhaa. Bändit ja artistit tulivat itsenäisemmiksi ja tuottajat antoivat heidän levyttää omin kyvyin. Ammattiylpeytensä mies säilytti ja se oli hänestä kaikkein olennaisinta. Miehen tokaisu muutoksen myötä oli tyhjentävä: “If I’d had a hell a lot more ego when I saw it start to slip away, I´d have done two things: shot myself or already been a millionaire.” 70-luvulla Palmer oli soittajana vielä täydessä terässä ja selvisi muutoksesta kuitenkin useimpia kollegoitaan paremmin. Taustat hoideltiin demolauluin Losissa, jonka jälkeen nauhat lennätettiin pääkonttoriin Detroitiin, jossa varsinaiset artistit lauloivat ne lopulliseen muotoonsa. Silloin tällöin päästiin myös jatsimman suosikkilajin pariin, kun levytyksiä syntyi mm
Eräänä ensimmäisenä tehtävänään hän alkoi selvittää levy-yhtiöiden maksamattomia osuuksia elokuviin, mainoksiin ja sarjoihin käytetyistä vanhoista raidoista. Tapahtumien isäntänä toimi Palmerin hyvä tuttu, rumpali Matti Oiling. Eli jonkun shuffle-kompin asteen ja suoran eron miettiminen ei ole se olennaisin juttu, vaan homman juju on jossain paljon syvemmällä ja sillä ei ole ajattelun kanssa mitään tekemistä. Helsingin keikkansa lisäksi hän veti rumpuklinikoita sekä Järvenpäässä että Imatralla. Vanhan liiton tekijöiden Elmer Bernsteinin, Henry Mancinin tai Don Costan jälkeen markkinoille saapui tulokkaita, jotka laittoivat musiikin filmiin eri tavoin ja usein huomattavasti pienemmillä soittajamäärillä. Aina sitä ajautuu kuitenkin tuohon New Orleans -tyyliin, johon on kasvanut ja hyvä niin. Ehkä hän ei ollut miljonääri, mutta saavutti parhaassa vaiheessaan kaiken sen, mistä oli haaveillut ja oli onnellinen mies. Benny Carterin ja Lalo Schifrinin kanssa mm. Voit olla rautainen ammattilainen ja voit olla samalla paras rokkaaja ikinä. – Kaikista kovin juttu itselleni lähti siitä, kun broidini (Olli Haavisto) kysyi Palmerilta heidän aikanaan 50-luvulla New Orleansissa luomastaan täysin omaperäisestä tyylistä soittaa rock’n’rollia shufflen ja suoran kompin välimaastossa. Bonnie Raittin (”Takin’ My Time”) ja Tom Waitsin (”Blue Valentine”) kautta aina Little Featiin (”Down On The Farm”) asti. Mahtavaa kuitenkin, että hän nosti esiin nimen, jota yleisesti ei heti edes rumpaliksi mielletä. Klinikan vaikuttavuus. Edes Ollin mainitsema Little Richard -esimerkki ei saanut mestaria pääsemään kärryille kysymyksen sisällöstä. kierrettiin ympäri maailmaa. Silti edelleen 80-luvultakin Palmerin leffamusiikista löytyy mielenkiintoisia pomintoja kuten ”Honkytonk Man”, ”The Big Town”, ”Cocktail”, ”The Fabulous Baker Boys” tai jopa ”Top Gun”. Earl Palmer kuului myös MUSE (Musicians United To Stop Exclusion) -nimiseen järjestöön, jossa hän piti huolta mustien muusikoiden tasavertaisesta kohtelusta. -liiton (American Federation of Musicians) miehiä tai naisia. Palmer antoi omia näytteitä ja kyseli meiltä mielipiteitä omista soittamisistamme. – Sanoisin, että Palmerin viesti oli taimi (ajoitus) ja groove. Toinen Palmerin työstömaa, elokuvamusiikki alkoi myös muuttaa toimintatapojaan. JANNE HAAVISTO EARL PALMERIN RUMPUKLINIKALLA Earl Palmer vieraili Suomessa syksyllä -90. – Earl Palmer on varmasti merkittävin yksittäinen nimi koko groove-käsitykseeni. Earl Palmer siirtyi ajasta ikuisuuteen 2008, mutta hänen musiikkikataloginsa jatkaa matkaansa. Earl Palmer kuten käytännössä kaikki vanhat Wrecking Crew -jäsenet olivat A.F.M. Olen myös soittanut jo niin kauan sieltä suunnalta saaduilla vaikutuksilla, että hommaa on vaikea yrittää muuksi muuttaa. Omien studiohommien vähentyessä 80-luvulla Palmerin kokemukselle riitti kysyntää paikallisen osaston asioissa ja hänet valittiin vastuutehtäviin eri vaiheissa. Blues News 2/2019 37 Vuosikymmenen aikana albumeja tehtiin vähemmän mutta tasaisesti monenkirjavan artistikatraan kanssa ja esim. Mitä erityisiä asioita Palmer painotti soittamisessa. – Kun olin saanut vihiä Earl Palmer -rumpuklinikasta, niin totta kai sinne piti päästä mukaan. Oli tosi nolo tilanne lähteä kylmiltään soittamaan oudoilla rummuilla ei niin tutun basistin kanssa, kun sivussa soittoa on seuraamassa maailman kovin rumpali. Myös vanha tuttu kollega Hal Blaine sai tunnustuksen samassa gaalassa. Järvenpään tilaisuuteen osallistui myös rumpali Janne Haavisto, joka muistelee tapahtumaa seuraavasti: Minkälainen tapahtuma oli kyseessä. Kaikkien totuttujen rumpalilegendojen ulkopuolelta Earl Palmer mainitsi hyvän taimin ja grooven hallitsevaksi rumpaliksi Karen Carpenterin (The Carpenters -duo). – Earl Palmerin vaikutus jatkuu edelleen, vaikka merkittävimmistä levytyksistä on kulunut jo vuosikymmeniä. Sen kannessa lukee isoin kirjaimin THE WORLD GREATEST ROCK’N’ROLL DRUMMER.. Palmerin vahva ajatus omassa tehtävässään oli, ettei soittamisesta riitä palkkioksi pelkkä hauskanpito. Tämän jälkeen Palmer asteli rumpujen taakse ja soitti pätkän juuri sitä New Orleans rock’n’roll-komppia niin kuin hän sen vain parhaiten osasi ja totesi: ”Like that, it is straight.” – Oli todella avaava hetki tajuta, että tuossa on maailman paras rock’n’roll-rumpali ja hänellä ei ole aavistustakaan omasta ainutlaatuisuudestaan. Palmerin mukaan filmipuolen niitti tuli vasta 80-luvun alussa, kun Vangelis toteutti käytännössä yksin koko ”Chariots Of Fire” -elokuvan soundtrackin. – Jouduin sitten myös todella kovaan paikkaan, kun mestari halusi jonkun meistä rumpujen taakse ja Oilingin Masa poimi minut joukosta tähän hommaan. Earl Palmer ei ymmärtänyt alkuunkaan kysymystä, jolla yritettiin selvittää, miten tuo New Orleans -komppi, jota hän itse oli ollut luomassa, oli syntynyt. Studiotöiden vähentymisen jälkeen miehellä oli nyt myös enemmän aikaa keikkailuun ja kiertämiseen, johon vielä viisikymppisenäkin riitti energiaa. Tähän asiaan liittyi sitten myös erikoinen yksityiskohta ja maininta. Hän piti todella tärkeänä sitä, että sain itse soittaa sellaista musiikkia, josta olen pitänyt. Bändikeikan tilaajalle saatettiin puhelimessa heittää vertaus putkimiesten liiton korvauksesta useamman tunnin työstä lauantai-iltana. Nykypäivänä on varmasti paljon uusia rumpaleita, joille hänen nimensä ei vielä paljoa kerro, mutta siellä ei todennäköisesti ole juuri yhtään sellaista, jonka soittoon Earl Palmer ei olisi vaikuttanut. Oma tie oli vienyt pitkälle, mutta matka tippipalkalla steppaavasta katutaiteilijasta maailman huippurumpaliksi oli silti raivattu rotuennakkoluulojen leimaamana. Meitä paikallaolijoita oli ehkäpä tuollaiset parikymmentä muusikkoa tilaisuudessa, joka oli hyvin arkinen ja pidettiin koulun luokkahuoneessa. Hänen soittonsa kautta olen oppinut suhteuttamaan asioita ja se on toiminut kuin metrimitta. Kun Rock And Roll Hall Of Fame julkisti vuonna 2000 ensimmäistä kertaa ”Sidemen”kategorian, valittiin Earl Palmer ansaitusti mukaan ensimmäisenä rumpalina. Lista jatkui mm. Earl Palmer, joka on niin sisällä tekemisessään ja ollut itse luomassa koko homman perustaa, ei edes tajua, että on tehnyt jotain poikkeuksellista. Tietysti monessa muussakin tyylissä hän oli suvereeni, mutta varsinkin rock’n’rollissa tukka lähtee päästä, kun herra laittaa kompin käyntiin. Kun kysyimme häneltä itseltään esimerkkiä hyvästä rumpalista, oli vastaus todella yllättävä. Tämän asian havaitseminen oli itselleni se isoin juttu koko klinikalla. Silti filmipuolen hommat eivät kohdanneet muutoksia aivan yhtä jyrkästi kuin oli käynyt levytyssessioiden kanssa. Tämä re-use fees -asian hoitaminen oli iso sulka Palmerin hattuun, jolla hän sai monien jo väistyvienkin muusikoiden tileille heille kuuluvia korvauksia. Earl Palmerin merkitys. James Brownin kanssa oltiin sessioissa miehen “It’s A New Day So Let A Man Come In” -LP:llä vuonna -70. – Ihmisillä saattaa olla joskus harhakäsitys, että ammattilaiset eivät rokkaa, mutta Earl Palmer on esimerkki jos mikä, ettei homma mene noin. Viimeisinä vuosinaan Palmer muisteli elämänsä vaiheitaan ja jätti tyytyväisen kuvan sanomisissaan. Lopulta hinnoista yleensä päästiin sopuun. Se oli hänen mielestään valtava onni. Palmer piti tärkeänä jakaa omaa vankkaa tietoa nuoremmalle polvelle ja hoiteli joskus jopa rundilla olleiden soittajien jäsenmaksuja, jos ne joltain olivat rästissä
Muistan selvästi, kuinka herra tokaisi: ”Lee Allen, I loved that cat.” Tämän jälkeen hommassa ei ollut enää mitään epäselvää ja mestari oli kuin kytketty 50-luvun puolivälin New Orleansiin. Sitten ehdotin Palmerille, että kuuntelisimme levyltä esimerkkinä Little Richardin Baby Facen, jolla hän aikanaan oli soittanut. Voit kuunnella monia tunnettuja rumpaleita ja tunnistaa heidät soittotavastaan, mutta sitten Earl Palmer! Vain parit lyönnit snareen 2:n ja 4:n painotuksilla ja jo tiedät, kuka on asialla. Levyn viisi ensimmäistä kappaletta kulkevat rock’n’roll-osion alla ja pitävät sisällään raidat I Might Not Come Home At All, Top Of The Line, Ain’t Got A Reason, I Get So Lonely ja Sittin’ & Thinkin’. Palmerin oma tyylihän on helposti kuultavissa ja eroteltavissa, mikä sinänsä ei vielä ole harvinaista. – Ensin meidän täytyi saada hänet omalle ajatustemme tasolle siitä, mitä ollaan tekemässä. Pääsin soittamaan hänen kanssaan vielä jonkun kerran studiotapaamisen jälkeenkin ja se oli aina kuin olisi liidellyt taikamatolla. Sitä minimalistisen taiteen hallintaa en osaa selittää. Näin hän kertoi minulle, kun toimme hänet Ritchie Valens Tribute Showhun vähän ennen kuolemaansa. Homma toimi kuin nappia painamalla ja tämä oli meille muille varsinaista koulunkäyntiä, josta se tuplapalkkio todellakin kannatti maksaa. Kaikkihan me teimme virheitä, koska olimme vasta tulossa kappaleisiin, mutta Earl Palmer soitti heti puhtaasti. Miten ihmeessä joku pystyy niin pienellä tekemisellä varmistamaan toisille oman kädenjälkensä. Voi veljet, hän oli täysin toisesta maailmasta. Soitin raidan hänelle ja voin sanoa, että miehelle tuli välittömästi oikea pilke silmään. Amatööri soittaa kaikki miljoona temppuaan tehdäkseen vaikutuksen ja hukkaa silti olennaisen. Kuka muu pystyy siihen. 38 Blues News 2/2019 DEKE DICKERSON JA SESSIOT EARL PALMERIN KANSSA Deke Dickerson sai ”3-Dimensions!” -albumille vieraakseen Earl Palmerin. Aluksi yritimme lähteä liikkeelle I Get So Lonelyn kanssa, mutta emme saaneet häntä vielä mukaan ideaamme. Minkälainen kokemus hänen kanssaan oli tehdä äänityksiä. – Vuonna 2002 suunnittelin tulevalle levylle mukaan joitain kappaleita 50-luvun puolivälin New Orleansin R&Bja rock’n’roll-tyyliin ja mietin, kenet saisin niihin soittamaan Earl Palmerin tapaisesti. Olivatko nämä viisi raitaa Palmerin viimeisimmät koko uransa aikana. Earl Palmer lyö pari kertaa snareen ja kuulostaa ainoastaan omalta itseltään. – Toinen asia, joka jäi hyvin mieleen yhteisestä työskentelystämme oli tajuta, miksi hän oli niin kysytty mies sessioihin. Deke Dickerson – laulu, kitarat, baritonisaksofoni kappaleella Sittin’ & Thinkin’ Earl Palmer – rummut Carl Sonny Leyland – piano Ron Dziubla – tenorija baritonisaksofoni Pete Curry – basso. Seuraavassa Dickersonin muistelmia äänitysprosessista: Miten sait Earl Palmerin mukaan albumillesi. 3-Dimesions! (Major Label 001, 2003) Äänityspaikka: Powow Fun Room Studios, L.A. Yhtäkkiä päässäni välähti ja tajusin voivani soittaa muusikkojen liittoon ja palkata herran itsensä paikalle! Palmerin pyyntö oli tuplasti normaalitaksan, mutta jälkeenpäin ajateltunahan se oli tietysti maailman paras tarjous, mihin kannatti tarttua. – Hän taisi tehdä vielä tämän jälkeen Brian Wilson/Wrecking Crew -tyyppisen session, Lähteet: Joop Visser: The Cosimo Matassa Story Volume 2 (Proper 2012) Tony Rounce: Little Willie John – Nineteen Sixty Six (Kent 2008) Mark Ribowsky: He’s A Rebel – Phil Spector (Da Capo 2006) Tony Scherman: Backbeat – Earl Palmer’s Story (Smithsonian 1999) Stuart Colman: Backbeat – The World’s Greatest Rock’n’Roll Drummer (Ace 1999) Stuart Colman: The Ernie Fields Orchestra – In The Mood (Ace 1996) Jim Dawson: The Class & Rendezvous Story (Ace 1993) Roger Armstrong: The Del-Fi Story (Ace 1991) Rob Finnis: The Eddie Cochran Story (EMI 1988) Robyn Flans: Earl Palmer – Modern Drummer Magazine (may 1983) Dik de Heer: In The Can – Selected Rock’n’Roll Recording sessions 1954–62 wreckingcrewfilm.com / AFM Contracts Kiitos / Thanks! Deke Dickerson, Janne Haavisto, Janne Honkanen, Mika Liikari, Rudy Ryynänen mutta tämä ”3-Dimensions!” -albumi oli varmasti Earl Palmerin viimeisin rock’n’rollstudiotyö. Näytit hänelle kappaleen yhden kerran ja hän osasi sen saman tien. – Lopuksi täytyy vielä nostaa esiin asia, jota en voi vieläkään käsittää. Viimeisinä vuosinaanhan hän soitti pääosin jazzia ja saattoi varmasti olla myös niin, että levyni sessio ja Ponderosa Stomp -festivaali New Orleansissa olivat miehen viimeiset kosketukset vanhaan rhythm’n’bluesiin ja rock’n’rolliin
Lisäksi tuottaja Ted Jarrettin sävellys on hieno – ja kelvannut aiheesta muiden osaajien repertuaariin Johnny Adamsista Solomon Burkeen. Asia selviää heti, kun artistin suurimman hitin, vuonna PETRI LAHTI N ashvillessä tehtiin muutakin kuin kantria. Urut sopivat Allisonin taustalle mainiosti, ja useissa kappaleissa saksofoni seurailee laulua – vähän kuin kommentoi tarinaa – samaan tyyliin kuin Barbara Lynnin parhailla levyillä muutama vuosi myöhemmin. Kingin ja Clyde McPhatterin albumien suuntaan.. Tuttuja melodiakulkuja kaikuu myös siellä täällä. Sonny Thompsonin sovitteleva I Don’t Know Why, Clyde Otisin ja Willie Dixonin keinuva Everything’s Alright ja Roy Gainesin nopeatempoisempi niittolaulu Reap What You Sow tuovat mukavaa vaihtelua Jarrettin materiaalin sekaan. Tämä tuli mieleen, kun näpit osuivat älppärihyllyssä joskus 1960-luvulla uusintapainettuun Vee Jay -albumiin Nashvillen laululinnun Gene Allisonin ainokaisesta pitkäsoitosta. Nimittäin 1950-luvun loppupuolen mustat soololaulajat, jotka ylsivät hittiin pari, levyttelivät sinne tänne, isoillekin yhtiöille, mutta legendan status jäi saamatta kovempien nimien varjossa. Laulaminen sujuu kaupungin gospel-koulut The Fairfield Fourista Skylarksiin kolunneelta Allisonilta vaivattomasti. Nopeasti selviää, että Allison on parhaimmillaan tempoballadeissa, joissa hän saa esittää asiansa suurimman hittinsä tyyliin pyöreästi ja repimättä. Se ei ole ilme, sillä levytyksiä tehtiin Owen Bradleyn kuulussa studiossa Nashvillen kuudennellatoista kadulla Chicagon lisäksi. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 12 1957 levytetyn You Can Make It If You Tryn, tutut sävelet valtaavat kuunteluhuoneen. Allisonin albumi on hyvä muistutus siitä, että nämä Wade Flemonsit, Joe Hintonit, Marv Johnsonit, Roy Hamiltonit ja muut laulun mestarit kannattaa pitää mielessä, kun sormet hamuavat sinne tuttujen Sam Cooken, Ben E. Vaikka musiikki on rhythm & bluesia, ripaus kantria kuullaan esimerkiksi Everybody But Me -raidan enkelikuorossa. Blues News 2/2019 39 GENE ALLISON Gene Allisom (Vee Jay LP 1009) You Can Make It If You Try / I’ll Be Waiting For You / Hey, Hey, I Love You / I Don’t Know Why / Everything’s Alright / I Believe In Myself // Have Faith / Let There Be Women / Everybody But Me / Reap What You Sow / Tell Me The Truth / Let’s Sit And Talk Helpostihan nämä tulee unohdetuksi: ei räyhäkästä rock’n’rollia, soulin raakaa rutistusta, leikkisää doo-wopia tai kunnian kukon kirvoittavaa kirkkolaulua. Tunnelma on harras, mutta samalla toiveikas. Vaan mikä parasta: albumilta löytyy useita yhtä hienoja tulkintoja. Katumus on nyt melkoinen. Osa kappaleista on muualta tuttuja, esimerkiksi väkevä Tell Me The Truth on saman tuottajan talliin kuuluneen sankaritenori Larry Birdsongin ohjelmistosta. Huomiota kiinnittää myös se, että vaikka raidoilla puhutaan tunteista, monilla Allisonilla esityksillä on positiivinen pohjaväre: I Believe In Myself kipakoine kitaroineen ja Have Faith lurittelevine urkuineen ovat hyviä esimerkkejä eteenpäin katsovasta tyylistä. Ted Jarrett, jonka suojatteja Allison oli, on ollut luonnollisesti kynässä monen kappaleen osalta, mutta muitakin säveltäjiä löytyy. Gospelista lauluoppinsa ammentanut Gene Allison hyppäsi maallisen musiikin puolelle vuoden 1957 aikoihin ja jälki oli kovaa, kuten artistin ainokaiseksi jäänyt albumi todistaa. Allisonin levyjä löytyy runsaasti sinkkuhyllystäkin, halpoja kun ovat, mutta aika vähälle soittelulle ovat jääneet myös herran seiskat viime vuosina. Kun uutta kiinnostusta hänen laulutaitojaan kohtaan alkoi löytyä tämän vuosituhannen alussa, munuaisja muut sisäelinvaivat veivät laulajan 69-vuotiaana maaliskuussa 2004. Allisonin kohtalo oli väliinputoajille aika tyypillinen Vee Jay -pestin päätyttyä joskus 1950ja 1960-lukujen vaihteessa: tämä albumi ulos, hajasinkkuja sinne tänne, vanhan hitin lämmittely-yrityksiä Jarrettin tallissa ja lopulta katoaminen ravintolan pitäjäksi Nashvilleen. Fraseeraukset ovat mikin ääressä aina kohdallaan, hän ei hae vaan osuu
Kaksikko tapasikin ja tutustui muun muassa Westminsterin palatsiin. TOMMY STEELE AND THE STEELMEN Singing The Blues: Singing The Blues / Rebel Rock / Knee Deep In The Blues / Elevator Rock (Decca DFE 6389) ”Suo siellä, vetelä täällä.” Vanha sanonta tuli mieleen Melvin Endsleyn säveltämästä mukavasta Knee Deep In The Blues -kappaleesta, joka on löytänyt tiensä Marty Robbinsin ohjelmistosta tälle Tommy Steelen suomalaisEP:lle. LETTIE AND JUNIOR Coming Back Home To You / Blues In The Night (Cub K9101) Blues In The Night on ikivihreä, johon ovat näppejään koettaneet kaikki Frank Sinatrasta Bobby Blandiin, Bing Crosbysta Little Miltoniin. Valitettavasti I’m The Bluest Gal In Town ei säväytä: kyseessä on vanhahtava, jopa 1940-luvun loppupuolta henkivä peruskelailu. Lopputulos MARIE ADAMS I’m The Bluest Gal In Town / Ain’t Car Crazy (Peacock 5-1614) Vanhan Black & Whiten takahuoneesta löytyi ennen vanhaan näinkin ainutlaatuisia kiekkoja: tämä lienee 1970-80-lukujen jälkituontia, sillä isokeuhkoisen Marie Adamsin naarmuinen Peacock-single on vuodelta 1954 ja aika harvinainen. LIGHTNIN’ HOPKINS Portraits In Blues, Vol. Jaa, vaikka vuoden 1970 ”The Rill Thing” -albumi on jäänyt minulta väliin, väkevä vapauden julistus kuulostaa näihin korviin kyllä aika tyypilliseltä pennimanimaiselta rokkikohkaukselta – toki ajan henkeen soitettuna ja sovitettuna. 40 Blues News 2/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 44 PETRI LAHTI A lakuloa, harmitusta, synkistelyä, riepomista, tuskaa – sitä se blues kaiketi on. Varsinaista myyntipuolta ajateltiin varmasti Coming Back Home To You -sivusta, mutta tuntematon kaksikko ei saa esitykseensä sitä samaa lämpöä, mikä hurmasi esimerkiksi Brook Bentonin ja Dinah Washingtonin duettoesityksissä. te kyllä, minne. ”Salama” on tässä bluesin vuosisata -teemaa esittelevässä neljän kappaleen levyssä paljaimmillaan: oikeastaan heinäsirkkojen siritys ja ohi kiitävien junien vihellys olisivat ainoita asioita, mitä levylle voisi lisätä. Alkujaan Steele, 82, oli ajatellut olla kertomatta rokkikuninkaiden salaisesta kohtaamisesta luvattuaan näin Elvikselle, mutta kun teatterivaikuttaja Bill Kenwright paljasti asian yllättäen BBC:n radiohaastattelussa kymmenisen vuotta sitten, Britanniassa alkoi kuuma eipäsjuupasväittely siitä, puhuuko Steele totta. Sotku alkoi, kun Steele paljasti saaneensa vuonna 1958 yllätyspuhelun Elvis Presleyltä, joka kertoi tulevansa turistiksi Lontooseen ja kaipasi opasta. Mikäli kiinnostaa, miten esimerkiksi Bobby Darinin Dream Lover, Gene McDanielsin A Hundred Pounds Of Clay tai The Teen Queensin Eddie My Love taipuvat jamaikaksi, täältä piisaa. Kuulu ”Haulikkoblues” ei paljon naurata: porstuasta pihan puolelle heitetty ukkomies on niin kärttyisällä päällä, että tämä on parempi pitää kaukana hauleista. Tämä on bluesia. Niihin aikoihin Don Robeyn putiikki julkaisi vielä levynsä pääosin savikiekkoina etelän mustille ostajille. Adamsin taustalla soittaa Bill Harveyn orkesteri. Onneksi kääntöpuolelta löytyy enemmän sähinää: Ain’t Car Crazyä ei tarvitse pitkään kuunnella, kun selviää, minkä sortin ajelulla tässä ollaan: kaasutinta säädetään, vaihdekepistä haetaan loikkaria ja välillä ylistetään teräksistä runkoakin... Steele on nimittäin ollut viime vuosina otsikoissa ihan muiden asioiden vuoksi kuin vanhojen tulkintojensa vuoksi. Kun muistaa Hopkinsin väitteet siitä, että tällä oli ollut jo nuoruusvuosina kahle koivessa neljästi ja Abe-isäkin pääsi hengestään saatuaan luodista korttipöydässä, uholle on katetta. Innostuin Roy Richardsin tulkinnasta sen verran, että kaivoin sinkun perään lautaselle äijän Studio One -albumin, joka on jäänyt viime vuosina aika vähälle soitolle. 1: Shotgun Blues / So Long / Rollin’ Blues / See See Rider (Storyville SEP 416) Pistetään pyörimään vähän vanhempi divarilöytö, nimittäin Vesa Walamiehen hyllystä uuteen kotiin hiljattain siirtynyt EP – arvaaton selkeästi tarttuvampi ja rullaavampi kuin Little Richardin raaka ja rujo versio. Todistajia ei ole – paitsi tietenkin Steele itse – mutta. Kingstonin Brentford Roadilla touhu oli sen sijaan takuuvarmasti tummaa, kun syntymäsokea laulajaharpisti Roy Richards kiirehti levyttämään oman näkemyksensä kappaleesta heti samana vuonna. ROY RICHARDS Freedom Blues / Freedom Dub (Coxsone) Little Richardin yhdessä Esqueritan kanssa säveltämää Freedom Bluesia pidetään kirjallisen materiaalin perusteella artistin kantrirockkauden kirkkaimpana helmenä. Tällä kertaa divarien helmissä perehdytään sinisiin säveliin ja vähän sanoihinkin. Ei tämä nyt kantoja kattoon saa, mutta yritystä Clyde Battinin vuonna 1961 MGM:n alamerkille tuottamassa levottomassa versiossa on. Asia tuli mieleen, kun Lettien ja Juniorin meluisa, tanssilattialle tarkoitettu näkemys kiiri kaiuttimista ilmoille odottamani laahaavan balladin sijaan. Eräs hyvän sävellyksen merkkejä taitaa olla se, että kappale taipuu vaikka minkälaiseen käsittelyyn
JOHN LEE HOOKER Tennessee Blues / Boogie Chillun (Vee Jay VJ 319) Päätetään divarien bluestutkielma tällä kertaa itse asiaan, John Lee Hookerin itsetutkiskeluun siitä kun muija on lasketellut luikuria uskollisuudestaan. Kappale on muutenkin varsinainen tribuutti mustan musiikin juurille: inspiraationa Toivo Kärjen mollibluesille on toiminut St. Blues News 2/2019 41 epäilijöitä sitäkin enemmän. THE EXPONENTS AND JOHN Dream / Mean Woman Blues (Parlophone 45-PAR 938) Nyt osui käteen levy, jota ei tule vastaan divareissa joka päivä. Kaikki käy silti mestarilta. Totuus selvisi vasta kotimaisemissa kaurapuuron äärellä: näissä vuoden 1953 levytyksessä Ray Charles alkoi löytää sitä persoonallista otetta, mikä teki hänestä myöhemmin mustan musiikin todellisen jättiläisen. Joskus oli aika, jolloin Euroviisuistakin oli varaa jättää rannalle näin hienoja kappaleita. Niin kuin usein käy, omat sävellykset, ja vielä vähän maltillisempaan tempoon sovitettuna, toimivat näillä pioneeriajan yhtyeillä huomattavasti paremmin kuin nopeammat cover-kappaleet. Kitarayhtyeiden Suomen mestari 1964, Heinolasta ponnistanut The Exponents sai levyttää Parlophonelle kaksi sinkkua samana vuonna. Kun tämä EP tuli vastaan jossain espanjalaisessa divarissa 1980-luvulla, ei ollut hajuakaan siitä, minkä vuosien levytyksiä paikallinen Belter-yhtiö on koonnut iberien iloksi jatketulle soitolle. maaliskuuta 1960. Loput mausteet tarjoaa maantiede: pariskunta on pitänyt selvästikin majaa pohjoisessa ja kun ero on edessä, rouva vaihtaa maisemaa suuntaan, mistä matkaan lähdettiin: etelään; sinne missä blueskin syntyi.. Kontrasti on melkoinen, kun samalta EP:ltä pamahtaa soimaan väkevä Nothing Can Change This Love – sitä parasta, positiivisen revittelevää Cookea. Musiikki on synkkää bluesia, jossa yhdistyvät Charlesin intensiivinen laulu, hallittu pianon soitto ja artistia tyylillä seurailevat musikantit torvineen. Tämä tuli mieleen, kun ajattelin tarkistaa, minkälaista jälkeä Cooke sai aikaan Charles Brownin klubiklassikosta Driftin’ Blues. Demetrius ei tainnut kuitenkaan jäädä kaipailemaan royalteja kaukaisesta Suomesta, sillä ASCAP-kustantamoraporttien perusteella hänen tulonsa räjähtivät, kun I Was The One päätyi ensin Heartbreak Hotelin kääntöpuolelle ja Mean Woman Blues sen jälkeen ”Loving You” -produktioon. Soul: Send Me Some Lovin’ / Driftin’ Blues / Cry Me A River / Nothing Can Change This Love (RCA EPA 2673) ”Sam Cooke levytti monenlaista materiaalia, silkkaa viihdettäkin, mutta jokaisella hänen tulkitsemallaan kappaleella on arvonsa.” Suurin piirtein näin luonnehti Cooken osaamista tiivistämisen mestari Juhani Ritvanen BN:n vanhassa elämäkertajutussa. Aika hillittyä – Cooke ei ajelehdi, vaan pitäytyy eleettömästi asiassa perusinstrumenttien säestämänä. Kun EP soi vielä rapisten ja suhisten, ikään kuin kuuman espanjalaisen kesäkaupungin pölyt urillaan, puhutaan aidosta bluesin patinasta. Mikään sävellystaiteen huipentuma tämä kuin kiskoilla etenevä Tennesseen blues ei ole, mutta tunnetta, katkeruutta ja pettymystä on mukana yllin kyllin. SAM COOKE Mr. RAY CHARLES Nobody Cares / Ray’s Blues / I Wonder Who / Some Day Baby (Belter 50.613) Onnikin on potkinut välillä blueshommissa. LASSE MÅRTENSON Kaikessa soi blues / Marraskuu (RCA FAS 699) ”Kaikessa soi blues, tuulessa soi blues, ja linnun lento kukka hento, niissäkin soi blues, kun saapuu kevät, ja säteilevät päivät tuo se, niissä kaikuu blues.” Niin, bluesia tunteakseen ei aina tarvitse olla kovia kokenut orjien jälkeläinen, vaan täällä Pohjolan koleassa keväässäkin voi tuntea alakuloa kuten Reijo Helismaa todistaa sanoituksessaan vuoden 1963 euroviisuehdokkaassa. James Infirmary, jonka alkuperä on epäselvä, mutta tulkintoja klassikosta riittää Louis Armstrongista Jackie Wilsoniin. Varmaa on, että yksi taho pahoitti mielensä kertomuksesta: skotlantilainen Prestwickin lentokenttä oli nimittäin mainostanut olevansa ainoa paikka Britanniassa, missä Elvis on varmasti käynyt – paluulennolla armeijasta 3. Kaihoisa Dream on täydellistä Suomi-beatin soundia tanssilavoja ja koulun saleja ajatellen, kun taas Claude Demetriusin Elvikselle kynäilemä Mean Woman Blues on totta puhuen hyvin amatöörimäinen esitys
Helanderimme. pianisti Blind John Davisin ja basisti Ransom Knowlingin, jotka molemmat soittelivat usein Tohtorin keralla. Vesa Walamies. Tässä vaiheessa on varmaankin aiheellista tarkentaa, että Doctor Clayton ei ollut mikään tiedemies tai lääkäri. -60 Chuck Berry sekä heidän jälkeensä lukuisat muut musikantit kuten brittiyhtye The Animals v. Lousissa ja muutti tuuliseen kaupunkiin vasta 30ja 40-lukujen taitteessa. Taustalleen hän oli hankkinut mm. Tunnettua on, että Auburn ”Pat” Hare käytännössä toteutti laulunsa I’m Gonna Murder My Baby sisällön, kun hän v. Viimeisinä aikoinaan hänellä ei ollut edes vakituista asuntoa tai kunnollista vaatetusta. Alkujaan sitä käytettiin etenkin USA:n niukasti koulutetun värillisen väestön synkkien tuntemusten tulkitsemiseen, mutta sittemmin sitä ovat suuresti ihastelleet ja analysoineet monet laajasti sivistyneet eurooppalaiset ja amerikkalaiset valkolaiset, kuten vaikkapa David Evans ja Paul Oliver. Sotien jälkeen muun muassa Chicagon bluesklubeissa asiakkailla oli tapana pitää sisälläkin yllään pitkiä päällystakkeja, koska niiden kätköissä oli mahdollista säilyttää veitsiä ja jopa ampuma-aseita. Claytonin ensimmäisessä ja 9.9.1930 pidetyssä sessiossa äänitettiin ilmeisesti vain kaksi musiikkikappaletta, joiden säestyksestä huolehtivat todennäköisesti kitaristi Tampa Red ja pianisti Georgia Tom. Niinpä Claytonin Moonshine Woman Blues eli Pontikkanaisen Blues oli B.B:n repertuaarissa The Woman I Love ja tappotarinasta Cheating And Lying Blues tuli nuoremman miehen käsittelyssä I’m Gonna Quit My Baby. -54 Little Walter ja v. Tämän merkkihahmon taiteeseen tutustumisen suosittelen aloittamaan melkoisen hillitöntä laulua sisältävästä ikuistuksesta Love Is Gone. King tunnusti avoimesti Tohtorin etenkin laulun osalta tärkeäksi esikuvakseen ja otti vuosien mittaan ohjelmistoonsa kaksi muutakin Claytonin klassikkoa, joiden nimikointia ja sanoitusta kuitenkin kaiketi tuotannollisista syistä sievisteltiin alkuperäisversioita sovinnaisemmiksi. Virtuoosimaisen vokalistin ja taitavan laulujen laatijan Doctor Claytonin maallinen vaellus alkoi Georgiassa 19.4.1898 ja päättyi Chicagossa 7.1.1947. Lopullinen kuolinsyy oli tuberkuloosi. Tohtorin aktiivisin levytysvaihe käsittää vuodet 1941–42, jolloin hän sai aikaiseksi 22 tasokasta tallennetta. Myös toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Doctor Clayton ehti ennen verrattain varhaista kuolemaansa käväistä studiossa pariin otteeseen. Niistä edellisestä tosin Blues Boy käytti nimeä Walking Doctor Bill. Pääosan varhaisvuosistaan hän vietti St. -63 ampui silloisen tyttöystävänsä. Nuorempana hän saattoi hyvinkin olla elintavoiltaan hillitympi, mutta kun hän vuonna -37 menetti tulipalossa vaimonsa ja kaikki neljä lastaan, kymmenisen vuotta kestänyt syöksykierre alkoi käynnistyä. Nuo kaksi YouTubesta löytyvää tallennetta ovat vankilakertomus Station House Blues ja ruokaaiheinen Neckbone Blues, ja niiden solistiksi on jostakin syystä merkitty Jesse Clayton. -63. YouTuben avulla sekin on kuunneltavissa. Noihin aikoihin Clayton tekaisi myös mainion version Rollareidenkin jo varhaisvuosinaan hyödyntämästä julistuksesta Confessin’ The Blues, mitä Euroopan bluespiireissä pidettiin aluksi hänen luomuksenaan. Tarinamme keskushahmo kun esiintyy levyillään vain laulajana, vaikka tiettävästi soittikin joskus pianoa ja ukulelea. Tuota vuoden -54 levytystä pidetään yleisesti yhtenä versiona Doctor Claytonin vuoden -41 luomuksesta Cheating And Lying Blues. Noiden vuoden -46 sessioiden tuloksina syntyi tasan kymmenen äänitettä, joista erityismaininnan arvoisia ovat myös B.B. Blues News 2/2019 43 DOCTOR CLAYTON Klassikoiden lähteillä, osa 55 Sinisävelinen blues on vastakohtaisuuksien musiikkia. Todellisuudessahan kysymyksessä on shouter Walter Brownin ja orkesterinjohtaja Jay McShannin yhteistyötä oleva ja jo hieman ennen Claytonia julkistama teos. Sitähän muotoilivat jo v. Niistä klassikkoluokkaa edustavat ainakin sellaiset bluesit kuin Ain’t No Business We Can Do, Cheating And Lying Blues, Gotta Find My Baby, Love Is Gone, Moonshine Woman Blues ja Pearl Harbor Blues. Sen sijaan Robert Nigthawkin vuoden -64 Murderin’ Blues on kyllä selvä variaatio tuosta Claytonin klassikosta, missä Tohtori kertoo hakevansa aseensa panttikonttorista ja ryhtyvänsä sen avulla rankaisemaan petollista ja valehtelevaista naistaan. Lähimmäksi Tohtorin tulkintatyyliä taasen pääsi Albert Luandrew eli Sunnyland Slim (1906–95), joka vajaa vuosi Claytonin kuoleman jälkeen levytti nimeä Doctor Clayton’s Buddy käyttäen kahdeksan mestarinsa mallista bluesnumeroa. Kingin 50ja 60-lukujen taitteessa levyttämät I Need My Baby ja Hold That Train Conductor. Kieltämättä noissa kahdessa bluesissa on varsinkin sanoituksen osalta todettavissa melkoisia yhtäläisyyksiä, mutta lähinnä melodisen eroavaisuuden takia niiden voi hyvin perustein katsoa olevan myös itsenäisiä teoksia. Hänen kohdallaan tohtoruudella tarkoitettiin nimenomaan henkilöä, jolla on hallussaan konstit naissuhteiden menestykselliseen hoitamiseen. Toinen sessio oli vuorossa viitisen vuotta myöhemmin, ja sen kaikkiaan kuudesta tuotoksesta vain kaksi hyväksyttiin julkaisukelpoisiksi. Samaista synkistelyähän on silloin tällöin vedellyt myös toinen tohtori eli kotoinen Dr. Ja kun 60-luvulla bluesmiehiä ryhdyttiin enenevissä määrin tuomaan Eurooppaan, konserttien järjestäjät joutuivat havaitsemaan, että myös joillakin heistä oli Lonnie Johnsonia ja Sonny Boy kakkosta myöten mukanaan erilaisia teräaseita. Luultavasti levytysherrojen huolimattomuuden takia hänestä käytettiin savikiekkojen etiketeissä toisinaan myös nimeä Peter Cleighton. Jo sitä ennen hän oli kuitenkin käväissyt levytyshommissa Chicagossa vuosina 1930 ja -35. Mahdollisesti kaikkein eniten erilaisia versiointeja on Claytonin lauluista saanut osallensa (I) Gotta Find My Baby. Jotkut tunnetut bluesmiehet kuten Huddie Ledbetter eli Leadbelly, Son House, Booker ”Bukka” White ja Robert Pete Williams istuivat vankilassa pitkiä tuomioita joko taposta tai murhasta, kun taas eräät heidän kollegansa kuten Mississippi John Hurt ja John Jackson olivat tunnettuja lempeästä luonteestaan ja rauhallisesta elämäntavastaan. Itse asiassa kyseinen Peter Joe Clayton oli aika selkeästi bluesartistien renttusektorin edustaja, joka ainakin viimeisinä vuosinaan pikaisesti joi ja pelasi kaikki ansionsa. Tosin hän kertoili syntyneensä Afrikassa, mutta mitään tukea tuolle väittämälle ei ole mistään löytynyt
44 Blues News 2/2019 On kaksi Gin House Blues -nimistä kappaletta, joita on sotkettu vuosien saatossa. Aimo Ollikainen Me And My Gin (Bessie Smith) Useimmiten julkaistu nimellä Gin House tai Gin House Blues Stay away from me ’cause I’m in my sin. Hollantilainen Cuby & The Blizzards julkaisi kappaleen ensialbumillaan ”Desolation” (1966). I don’t want no pork and I don’t need no beer. Gin House Blues (Bessie Smith) Se varsinainen Gin House Blues I’ve got a sad sad story today, I’ve got a sad sad story today, I’m goin’ to the gin house when the whistle blows, My troubles come like rain that’s all been poured before! My man keeps me cryin’ all night, My man keeps me cryin’ all night, I’m goin’ to the gin house, sit there by myself, I mean to drown my sorrows by sweet somebody else! I’ve got those worried kind of gin house blues, I’ve got those worried kind of gin house blues, I’ll make one trip there to seek to ease my mind, And if I do I’m gonna make it my last time! It takes a good smart woman these days, It takes a good smart woman these days, To hold her man when these gals have got so many tearful ways, I mean to watch my man, don’t care what these other gals say! levyllä ” The Great Show Live In Paris”. Ryhmän johtohahmot olivat laulaja Harry ”Cuby” Muskee ja kitaristi Eelco Gelling. Kun on blues-kappaleesta kyse, sanoituksissa on vaihtelua. Alkujaan Gin House Bluesin sävelsi Fletcher Henderson ja sanoitti Henry Troy (1925). Tämä alkaa värssyllä: I’ve got a sad sad story today / I’m goin’ to the gin house when the whistle blows... Any bootlegger sure is a pal of mine. When I’m feeling high ain’t nothing I won’t do. I’ll fight the army, navy just Me And My Gin. Johnson. Get me full of liquor and I’ll sure be nice to you. Yhtyeellä oli useita muitakin listamenestyksiä, kuten Bend Me Shape Me (1968, UK #3) ja (If Paradise Is) Half as Nice (1969, UK #1). Tämä alkaa värssyllä: Stay away from me ’cause I’m in my sin... Don’t try me nobody, oh, you will never win. I don’t want no pork and I don’t need no beer. Yhtye Cambridgestä, The Boston Crabs levytti sen nimellä Gin House, joka oli B-puoli heidän debyyttisinglellään You Didn’t Have To Be So Nice (1966) – alkujaan Lovin Spoonfulin tuotantoa. YouTubesta löytyy useita versioita Gin House Bluesista, jotka kuitenkin ovat Me And My Ginin toisintoja: Nina Simone levytti ja julkaisi kappaleen Gin House Bluesina eri versioina albumeillaan ”Forbidden Fruit” ja ”’Nuff Said!” sekä liveTarinoita blueslaulujen takaa: Andy Fairweather Low on esittänyt tätä kappaletta soolourallaan ja myös Eric Claptonin kanssa konserteissa. Kokoonpanon nokkamies. Sen Bessie Smith levytti vuonna 1928 ja sen säveltäjä on Harry Burke – joka lienee pianisti-lauluntekijä James C. Dinah Washington levytti kappaleen sen oikealla nimellä Me And My Gin ja se julkaistiin albumilla ”Dinah Sings Bessie Smith” (1958). Tuo Boston Crab on muuten painiote. Kuitenkin, kappale, joka myös tunnetaan Gin Housena tai Gin House Bluesina on eri laulu, alkuperäiseltä nimeltään Me And My Gin. If this place gets raided, it’s just Me And My Gin. Me And My Giniä on versioitu Gin Housetai Gin House Blues -nimillä ja sen tekijäksi on useimmiten kirjattu virheellisesti Henderson ja Troy. The Animalsin sanoituksella käytetään kyllä tuota alkutoteamusta ja sitten mennään aivan muualle... Stay away from me ’cause I’m in my sin. Cd-versiolla (1999) on myös live-levytys Newportin festivaalilta vuodelta 1958. Esim. Molempien alkuperäisen levytyksen on tehnyt Bessie Smith. Any bootlegger sure is a pal of mine. Walesilainen Amen Corner julkaisi kappaleen Gin House -singlenä vuonna 1967 (UK Singles Chart #12). I don’t want no porkchop just give me gin instead. When I’m feeling high ain’t nothing I won’t do. The Animals julkaisi Gin House Bluesin albumillaan ”Animalisms” (1966, UK Album Chart #4). ’Cause a good ol' bottle o’ gin will get it all the time. Se teki myös yhteisalbumin Eddie Boydin kanssa nimeltä ”Praise The Blues” (1967). Vuonna 1926 Bessie Smith levytti sen Fletcher Hendersonin kanssa. Don’t try me nobody ’cause you will never win. Ei muuten hassumpi levy
Mukana rumpalina on George Poulos ja vähäisessä määrin erikoisvieraana saksofonisti Angelos Psarras. Pikaesittelyssä: Pääkonsertti: 18.5.2019 HONEY B & T-BONES Faso Kan (Burkina Faso, Mali, FIN) Sleepy Pilot A-oikeudet, K-18 Wanha Työski Sibeliuskatu 28, Hamina Liput ennakkoon 22,50 € + toimitusmaksut (alk. Hankkeen takana olivat kitaristi Penagiotos Daras, jonka käsissä soi myös viulu ja muu sekalainen valikoima instrumentteja, basisti Lefteris Besios sekä solisti, harpisti ja resonaattorikitaran taitaja Paul Karapiperis. Musiikki kuulostaa positiivisella tavalla kotikutoiselta missä kokeilevuudelle ja improvisaatioille jätetään sopivasti tilaa perustan ollessa hyvää bluesia. Kolmikko tunsi toisensa jo entuudestaan ja päättivät alkaa soittaa yhdessä. Yhtyeen toistaiseksi tuorein kiekko on ”Time Tricks” (Anazitisi ARLP 10-69), missä kolmikko näyttää vuosien varrella karttuneet taitonsa.Vaikka perustana on yhä blues, saa Small Blues Trap siihen omien biisien myötä sellaista omaleimaisuutta, mikä välillä tuntuu muilta periaatteessa samansuuntaista musiikkia esittäviltä unohtuvan. Tällä kertaa spesiaalivieraana on kerrassaan erinomainen laulajatar Georgia Sylleou. Pari vuotta sitten arvioin kreikkalaisen bluesylpeyden, Blues Cargon albumin ”On Time”, enkä vielä silloin tiennyt, että bluesbändejä kyseisessä maassa on enemmänkin. Ensialbumi ”Our Trap” saatiin julkaistua omakustanteena vuonna 2005. Tällä kertaa kaikilla raidoilla avustaa rumpali Stathis Evejoliou. Kun yhtyeellä ei vakituista rumpalia ollut, kaikki soittivat erilaisia perkussioita. 2013 ilmestyi ”The Longest Road I Know ” (Anazitisi ARLP 10-58). Seuraavalla julkaisulla ”Crossroad Ritual” (2006) jatketaan onnistuneesti debyytin linjoilla. Yhtyeen nimi tulee muuten siitä, että kaverukset kuuntelivat tuolloin tiuhaan Tom Waitsin ”Small Change” -levyä. Koska musiikillisena kivijalkana toimineen bluesin lisäksi mukaan piti saada myös jotain salaperäistä, päädyttiin ansaan. Vaikuttajiksi on mainittu hyvä bluesmusiikki, mutta erityisesti Howlin’ Wolf ja Albert King kuin myös Black Sabbath. Levy on äänitetty Shelter Home Studiolla, kuten myöhemmätkin albumit, mikä käytännössä tarkoittaa Paulin asunnon yhtä studioksi varustettua huonetta. Tiedetään tarkalleen, että Small Blues Trap perustettiin Kreikan Malesianassa elokuussa vuonna 2004. Paul on vahvaääninen vokalisti ja kappaleet lähes järjestään omia. Seuraavaksi on esittelyvuorossa Small Blues Trap, joka on aivan aiheellisesti kohonnut vuosien saatossa kreikkalaisten bluesmuodostelmien kärkeen. Perustrion jäsenet basistia lukuun ottamatta ovat laajentaneet soitinarsenaaliaan ja lopputulos on hyvä. Kai Leivo. Small Blues Trapin linjana on kauttaaltaan ollut sähköinen blues, jonka tulkinnassa onnistutaan jälleen erinomaisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan Small Blues Trapin seuraavaa siirtoa, ehkä uuden levyn myötä. 1 € www.lippu.fi) ja ovelta 25 € 15.-18.5.2019 Kolmatta albumia saatiin odottaa jo pidempään, sillä ”Red Snakes & Cave Bats” saatiin ulos vasta 2010
Sugar Ray Norcia pääsee esille Time’s Running Outja My Last Good-Bye -kappaleissa myös harpistina. Kingin The Thrill Is Gone ja Aretha Franklinin Think), Puistobluesissakin villinnyt rumpali Derrick “D’Mar” Martin, kosketinsoittaja Jim Pugh, perkussionisti Jon Otis (Johnny Otisin poika) sekä taustalaulaja Lisa Leuschner Andersen. Lawsin kaksistaan esittämä Baptized In The River Yazoo, eikä sekään huono ole. Wolf uudelleentuotti sitten tämän cd:een tuosta kasetista parilla lisäkappaleella höystettynä. Tässä on niin tiukka blueskiekko, josta monet muut ns. Riku Metelinen BIG GOLDEN WHEELER Turn My Life Around (Wolf 120.837) Georgiassa 1929 syntynyt Golden Wheeler tykästyi bluesiin jo poikasena, kun paikalliset muusikot kokoontuivat hänen perheensä kotiin musisoimaan sinisävelin viikonloppuisin. The Proven Ones -arviota lukiessani (ks. Usean laulajan sekä erityylisen kitaristin mukana olo tuo sopivasti vaihtelua, ja tunnelmasta toiseen luovitaan kuin optimistijolla kesätuulella. Levylle on päätynyt 11 omaa kappaletta sekä erilainen versio Beatlesin Eleanor Rigbystä. Kaksikosta ensin mainittu on mielestäni parempi. Tietysti, kun mukana on niinkin hyviä muusikoita kuin Ronnie Earl, Michelle ”Evil Gal” Wilson, Sax Gordon, Michael ”Mud Cat” Ward jne., niin eihän tuollaisella kattauksella voi hävitä. Tylsiäkään esityksiä ei mukana ole, jopa liki kymmenminuuttinen My Last Good-Bye pitää tunnelmansa yllä loppuun asti. Wheeleristä tuli mukavan sattuman kautta harpisti, kun hän ollessaan taxinkuljettajana kyyditsi usein muuan Buster Brownia, joka laulaa luritellen ja harppua soitellen innosti kuskiakin kokeilemaan. Tasalaatuiselta levyltä on turha nimetä suosikkejani, koska en siihen yksikertaisesti pysty. I Got To Go esitetään sopivan reippaana vetona ja myös harpussa on vahvasti Little Walterin kaikuja. Sillä soittaa Ronnie Earlilla vahvistettu Sugar Ray & The Bluetones. Geraci on säveltänyt kaikki 13 kappaletta ja ne ovat parasta a-ryhmää. Geraci lurittelee pianollaan ja puhaltimet tukevat sävelmää. Mikäli joku on sitä mieltä, ettei nykyään tehdä taidokkaita, perinnettä kunnioittavia blueslevyjä, niin hän on väärässä. Hard Luck Blues on Roy Brownin kuuluisuus ja siinä saadaan vahvaa näyttöä miehen laulutaidoista, johon hän on saanut tuotua kappaleeseen kuuluvaa tuttua vaihtelua sekä lisämausteena kromaattisen murevaa möyrynää. Levyn aloittava Day Day on sekin vastustamattomasti rullaava kappale, jossa on hittipotentiaalia. The Sun Is Shiningilla Wheeler hehkuttaa oikeaoppista Jimmy Reedia kunnolla laulunkin osalta. Wheelerin oma Hey Short Woman jatkaa samaa vahvaa menoa, siinä ovat melkein pääosissa niin Jimmyn irtonainen piano kuin tuttu kitarointikin, unohtamatta silti Goldenin maalailevaa harpun soittoa. Ainoa vähemmän kuuntelukertoja kestävä kappale on Geracin ja Willie J. King Curtisin King Pins -bändissä ja monissa studiosessioissa (mm. Vaikka mukana on kaksikin kitaristia, Kid Ramos ja Troy Gonyea, niin heidän panoksensa jää aika vaatimattomaksi, osittain ehkä siksi, että heidät on miksattu lähes kuulumattomiin. Muutettuaan 50-luvun alussa Chicagoon Wheeler sai parit tipsit soittoonsa Junior Wellsilta, mutta sen jälkeen Big Wheeler The Harmonica Man, kuten hänet opittiin tuntemaan, oli omillaan. I’ve Been Watching You on myös funky svengipala, jossa bändi pääsee näyttämään taitojaan. Kari Kempas ANTHONY GERACI Why Did You Have To Go (Shing Stone SSCD005) Käsi ylös kenelle nimi Anthony Geraci sanoo jotain. Rauhallisen perinteisestä Chi-bluesista pitäville oiva hankinta ja muille tutustumisen arvoinen sukellus tyylilajiin, jota harvoin enää kuulee esitettävän – ainakaan livenä. Ramos soittaa todella maukkaasti, Monster Mike Welchinin fillatessa. bluesia sisältävät levyt ovat yhtä kaukana kuin Mississippi on Mikkelistä. Kotiseudun Iowan klubit vaihtuivat festivaaleihin ja keikkoihin ympäri maata. Tämä kuten Big Golden Wheelerin aikaisemmatkin levyt on leppoisan traditionaalista peruskamaa Chicagon kujilta, ilman sen kummempaa hienostelua tai turhaa keimailua. Aika moni lukijoista varmaan tuntee hänet jostain yhteydestä. Cd suorastaan pursuaa nimekkäitä vierailijoita. Golden osaa tehdä ihan sujuvia kappaleita, mutta kyllä silti levyllä kuultavat lainat ovat nautinnollisempia. Nyt tämä levy tuo esille hänen taitojaan monipuolisemmin hyvän bändin kanssa. Jos aloitus oli ässäraita, niin ei tämä paljoa siitä jää jälkeen. Musiikki on bluesia, mutta mukana on ripaus muitakin elementtejä, mikä tekee siitä erilaisen ja ennen kuulumattoman. Sugar Ray Norcian laulama ja Monster Mike Welchin kitaroima nimikappale potkaisee tuolin altani, olen myyty mies. Kevin itse on vahvaääninen, sielukas laulaja, joka tuo tyyliltään mieleen Bill Withersin. ”Turn My Life Around” on Wheelerin kolmas oma levy (aikaisemmat Delmark-julkaisut ”Bone Orchard”, 1993 sekä ”Jump In”, 1997) tai oikeastaan kasetti, jonka hän teki 90-luvun alussa Jimmy Johnsonin kanssa voidakseen buffata paremmin yhtyettään keikoille. Monesti vierailijoita pullollaan olevia levyjä vaivaa jonkinlainen epätasaisuus tai sekavuus, mutta tällä kertaa näin ei ole. Soulja funksävyjä löytyy myös sopivasti. Vaikka bändin vahvuuksia on käytetty hyvin hyödyksi, pääpaino on Kevinin teksteissä ja tulkinnoissa. Vasta osallistuttuaan Blues Foundationin International Blues Challenge -kisaan vuonna 2018 hän on noussut yleiseen tietoisuuteen. Goldenilla on sielukas, väliin soul-bluesahtava ääni, jota parhaiten kuullaan miehen omalla Good Loverilla. Lopetusinstrumentaali A Minor, Affair menee kyllä jazzin puolelle. Hitaalla Dirty Bluesilla JimmyJohnsonin edelliskappaleella soittama piano on vaihtunut kauniin pehmeään kitarointiin, jota Goldenin rauhallinen harputus täydentää hyvin. Jo tuollaiset ennakkoasetelmat tekevät levystä. Jari Kolari THE RAGTIME RUMOURS Rag’n Roll (Ruf RUF1264) European Blues Challenge -voittaja The Ragtime Rumours on Hollannista tuleva bändi, jonka musiikissa yhdistyvät ragtime, blues, gypsyjazz sekä rock’n’roll. Kuten Sonny Boyn Crazy 'Bout You Baby, jossa esiintyvät edukseen sekä Wheeler että taustalla tällä kappaleella olevat kitaristit Luther Adams ja John Primer, basisti Willie Kent ja rumpali Timothy Taylor. Numero vain tarvitsisi mielestäni jotain lisuketta. Levyn yllätyksestä vastaa epäilemättä Jimmy Johnsonin veto Earl Hookerin Blues Guitar -kappaleesta. Vaihtelua albumille tuovat akustiset ja sähköiset sovitukset bluesja folktyylisistä kappaleista. 50 Blues News 2/2019 LEVY TUTKAILUT KEVIN BURT Heartland & Soul (Little Village Foundation LVF 1025) Kevin Burt on tehnyt pitkän laulajamuusikon uran, alussa bändin solistina ja myöhemmin yksin soolokeikkaillen kitaran ja huuliharpun kanssa. B.B. Siltä istumalta laitoin levyn soimaan ja voin sanoa, että yllätyin positiivisesti. Paino sanalla pursuaa, sillä laulajia löytyy kuusi, viisi kitaristia, pari basistia, kolme rumpalia ja pari puhaltajaa lisäksi. Smack Dab In The Middle alkaa Delta-bluesin tunnelmin slidekitaralla ja harpulla, kasvaen svengaavaksi grooveksi. Tuohon yhdistelmään viittaa myös levyn nimi "Rag’n Roll". BN #294) muistin, että miehen tuorein julkaisu löytyy arviopinostani. Näin Kevinin sooloesityksen Chicago Blues -festivaalilla viime kesänä ja vahva show herätti kiinnostukseni. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Kevin Burtiin. Wake Up, Baby ja rytmiltään tarttuva Real Love. IBC:ssä hän saavutti triplavoiton (soolo/duosarjan voiton sekä tunnustukset parhaana kitaristina ja huuliharpistina) – ensimmäistä kertaa kilpailun historiassa. Seurasi myös levytyssessio Kid Andersenin mainetta saaneessa Greaselandstudiossa, jolloin hänen bändiinsä kuului kitaristi Andersenin lisäksi basistilegenda Jerry Jemmott, joka on soittanut mm. Huuliharppua hän soittaa useimmissa kappaleissa, mm. Kakkosraidalla ääneen pääsee Sugaray Rayford ja kitaristiksi vaihtuu Kid Ramos. Geraci soittaa luonnollisesti levyn kaikki kosketinsoitinosuudet
Onneksi kaikki eivät sentään soita samassa kappaleessa. Mikäli blues(rock)kitarointi ei kuulu lempiharrastuksiisi, niin surf-vaikutteista huolimatta tämä levy saattaa edustaa suoranaista kitarahelvettiä. Sellaiseksi tämä Atomic Road Kingsin ”Clean Up The Blood” kuitenkin osoittautui. Van der Schuren laulama Wayfaring Stranger on suorastaan veret seisauttava. Mikäli taas joku arviossa mainittu kitaristi kuuluu suosikkeihisi, kannattaa tähän levyyn tutustua. Kaikissa kappaleissa on aistittavissa ja kuultavissa paljon tuttuja sävyjä ja teemoja, kuten Jimmy Rogersin (You Got To Change ja Ain’t For Me) ja Billy Boy Arnoldin (Have Your Way) tuntuja. I Give My Love on puolestaan lattaripohjainen poppis-tanssinumero. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Gales sekä Lopez vierailevat myös tällä levyllä. Kaikki soittavat levyllä useampia instrumentteja. He myös laulavat, mutta liidivokalisoinnista vastaa suurelta osin Tom Janssen. Levy on kuin läpileikkaus Hoeyn urasta, sillä moniin aikaisempiin julkaisuihin viittaavia sävyjä joukosta löytyy. Vaikea sanoa, pääsevätkö muut herrat laulamaan muita kuin taustoja, mutta Niki van der Schuren esittää kaksi kappaletta. Omatekoinen Jubilee nitkuttaa bluesfiilinkiä kivana shufflena ja lisäpisteitä tuovat mukana soivat huuliharppu ja slidekitara. Kahden kitaristin kappaleissa kumpikin on oikeaoppisesti sijoitettu omaan kanavaansa, vielä kun olisi tietoa siitä, kuka milloinkin soittaa. Sovituksesta on turha löytää yhtenevyyksiä Johnny Cashin, Emmylou Harrisin tai kenenkään muun versioon, sillä The Ragtime Rumours on tehnyt siitä oman näköisensä, hyvin orkkismateriaalin joukkoon sopivan luennan. Toista laitaa edustaa 50-luvun vaihteen Muddy/Walter -tunnelmaa tihkuva My Way Back Home, josta on erityisesti mainittava mukavasti ”kolisteleva” rumpali. Ainoa kierrätysraita on Wayfaring Stranger. Mitenkä tätä kuvaisi lyhyesti. Ainokaiseksi lainaksi on päätynyt läpiumpi-tuttu As The Years Go Passing By edustaa perustason kierrätystä, jota kuuntelee sujuvasti, mutta muistikuvia se ei jätä. Muutamia yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta hänen musiikkinsa on mennyt vain osastolle ”ihan kiva, mutta...”. Saatekirjelmän mukaan Hoey oli ennen studioon menoa nauttinut kuninkaita, siis Albert, B.B. Kaikki kolme ovat kuin Hoeyn alkuaikojen pitkäsoitoilta lainattuja. Muutamilla kappaleilla mukana ovat myös kitaristit Scot Smart, Danny Michel ja Tony Delgado. Tavoitteena oli saada albumille paljon bluesia. Mikke Nöjd GARY HOEY Neon Highway Blues (Provogue PRD 7563 2) Kyllä bluesrockfaneja nyt suositaan. Jo ensitahdeista lähtien The Ragtime Rumoursin musiikki saa hyvälle tuulelle. Viime vuonna ilmestyi Lance Lopezin levy, tammikuussa ilmestyi Walter Troutin uusi albumi, helmikuun alussa putkahti ulos Eric Galesin tuore albumi ja heti perään Gary Hoeyn uutukainen. Materiaali on äänitetty Big Jonin studiossa käyttäen aitoja 50-luvun ”vintage analog” -laitteita ja kundit ovat osanneet hyödyntää niitä tyylikkäästi saaden tuotua hienosti kuuluville kyseiselle ajalle tutun tunnelman. Levyn tusinasta numerosta 11 sävelmää on nelikon kirjoittamia. Muun muassa Rumours on tiukan vahvasti purevaa West Coastia. Herrat soittavat hienosti ja tämän tyylistä työskentelyä kuuntelisin jatkossa mielelläni lisää. Levyn kaikki kappaleet ovat Atkinsonin kynästä lähtöisin, paitsi traditionaalinen Two Sided Story sekä yhdessä Herzenin kanssa tehty Candy Man. Levy on silkkaa hyvän tuulen musiikkia alkutahdeista loppumetreille asti. Korvia hivelevät ensisävelet kuuluvat hitaalle I’ve Got Timelle. ja Freddie Kingiä sekä ”jälkiruokana” Burger Kingiä... Seuraavaksi siirrymme bluesin pariin ja vuoron saa Josh Smith. Riku Metelinen ATOMIC ROAD KINGS Clean Up The Blood (Bigtone 8023) Har voin kuulee ensimmäisestä tai vähintään toisesta sävelestä, että nyt on kyseessä erikoisen nautinnollinen levy. In Arms Reach voisi olla vaikka jonkun ruotsalaisen bluesyhtyeen esitys eli taattua laatua! Harpisti Von Herzen näyttää läpi levyn, miten harppua puhalletaan. Aloituskappaleen rumpuintro tuo mieleeni Hurriganesin Mr X:n. Kolmas bluespala on livenä soitettu Temptation. Tässä levyssä on jotain erilaista, joka saa uteliaisuuteni heräämään, eikä se suinkaan johdu nimekkäistä vierailijoista. Levy on äänitetty Hoeyn kotistudiossa New Hampshiressa. Raaka harppu luo esitykseen kiertävän rytmin, toisten paahtaessa vieressä omia juttujaan. Tai sitten ei! 7-raitainen uutuus-EP kun tarjoaa montaa sorttia, mutta niukalti bluesia. Gary Hoey ei ole koskaan kuulunut suurin suosikkeihini, enkä ole hänen puolestaan viitsinyt ääntä suuremmin pitää. Heidän lisäkseen levyllä soittavat Josh Smith ja Garyn 17-vuotias poika Ian. Bändin muodostavat Niki van der Schuren, Sjaak Korsten, Thimo Gijezen sekä Tom Janssen. Mitä muuta tässä voisi enää sanoa kuin Let the ragtimes roll! Riku Metelinen GREG SOVER Jubilee (GSB 2018-001) Uutta, nuorta bluesvoimaa, näin voisi tulkita philadelphialaisen Greg Soverin osakseen saamaa hehkutusta, jota on ropissut arvovaltaisiltakin tahoilta. ”Clean Up The Blood” on kokonaisuuden, äänityksen, kappalevalikoiman ja erityisesti muusikoiden ansiosta bluesmiesten levy sekä hieno lisä yhtyekategoriaan – miksei vaikka Suomen festivaalikesäänkin. Kitarasoolossa on niin paljon vääntöä, että rivien välistä paljastuu tarve päästä kitarasankariksi. Jari Kolari levy tutkailut. Hoey on säveltänyt mielenkiintoisia kappaleita, joissa on tarttuvia melodioita, joita vierailijat tukevat. Yhtyeen muodostavat loistava nousevan polven laulaja ja kitaristi Jon Atkinson, tyylikäs harpisti Eric Von Herzen, pitkän linjan basisti Bill Stuve sekä uusi nuori rumpalikyky Malachi Johnson. Useampi tämän levyn raidoista löytyy miehen vuonna 2016 julkaistulta ”Songs Of A Renegade” -cd:ltä. Avausraita on Jeff Beck -tyylinen Eric Galesin kanssa soitettu funkahtava Under The Rug. Kahteen kertaan mukana olevan Hands On My Heartin editoidulla versiolla kuullaan akustisen kitaran liidaamaa yltiötyypillistä pop-rock-balladointia. No, sanotaan vaikka näin: Robert Johnsonin ja Django Reinhardtin haamut käyvät ryöstämässä Tom Waitsin sekä Pokey LaFargen sävellyksiä. En muista milloin olisin kuullut jotain näin energistä, originellia ja mukaansa tempaavaa musiikkia. Blues News 2/2019 51 mielenkiintoisen. Kyllähän sitä tällä kertaa löytyy aikaisempia levyjä runsaammin, mutta ei pidä antaa kolmen kuninkaan hämätä, sillä heidän tuotoksistaan ”Neon Blues Highway” on aika kaukana. Se on ”rankka” arkkityyppinen tänttäränttäily ja soolon osuessa kohdalle voi pojat, kuinka vinkuu! Avaussiivu Emotional on sinänsä hyvin kulkevaa keskitien rockia, jossa on tilulilulilutyyppinen kitarasoolo. Jokainen heistä saa mukavasti sooloaikaa ilman, että kukaan varastaisi shown itselleen. Ja meno senkun paranee, Turn Every Dollar on suorastaan hillitön! Stop That Train on suorastaan hengästyttävän svengaava. Lauletuista kappaleista slidekitaroitu Your Kind Of Love miellyttää eniten. Greg Soverilla on kyllä edessään pitkä ja kivinen tie tullakseen uskottavaksi bluesartistiksi, liekö se lopulta hänen pyrkimyksenäänkään. Jotkut reippaammat sävelmät muistuttavat hiukan toisiaan, mutta onneksi niitä ei ole laitettu peräkkäin vaan niiden väliin on laitettu hiukan verkkaisempia sävelmiä. Rokkaavan vauhdikas levyn päättävä Back Down South pitää sisällään paljon ääntä muttei yhtään liikaa. Bändi on niin hulvattoman energinen levyllä, että olisi mielenkiintoista nähdä heidät livenä, kuinka hurjaa meno mahtaa silloin olla. Candy Manillä liikutaan tiukasti Piazza/Watson -linjoilla. Suosikkiraidoikseni nousevat levyn instrumentaalikappaleet: hyvin Jartse Tuomisen tyylistä kiratointia sisältävä Waiting On The Sun, akustisen kitaran tukema Almost Heaven sekä hiukan surf-vaikutteinen nimikappale
Albert Kingilta napatulla hitaan maalailevalla ”pesulabluesilla” Laundromat Blues Jon laulattaa kitaraansa, Bob Welch pianoansa ja Bobin kromaattinen linkoaa sitten loput tyylillä. BN #283), niin mielestäni tämä on kaksikosta se parempi. Arto Junttila THE BOB LANZA BLUES BAND Kids, Dogs And Krazy Women (Connor Ray CRM-1804) Bob Lanza Blues Bandin tuorein ja järjestyksessään viides levy ”Kids, Dogs And Krazy Women” käynnistyy nimikappaleella, jossa Lanza nimeää elämänsä kolme ongelmaa: muksut, koirat ja naiset. Rumpalin pallilla yleisemmin istuva Vin Mott kunnostautuu esityksellä harpistina ja slidekitaraosuudet hoitaa äänityspöydän takaa studion puolelle siirtynyt ex-Spin Doctors -kitaristi Anthony Krizan. Tästä kaikesta ”pelaajapaljoudesta” huolimatta liideri-harpisti Bob Corritore on saanut koottua mallikkaan ja nautinnollisen kokoelmalevyn. Viime vuosina Saverio on viettäyt usein talvet Argentiinassa ja kesät Suomessa. Hän on keikkaillut klubeilla ja esiintynyt Lapin tärkeimmillä festivaaleilla: Pakkasukko Blues & Jazzissa, Kalottjazz & Bluesissa ja Inarin Gamas Bluesissa, joten toistaiseksi hänet tiedetään lähinnä pohjoisessa. 52 Blues News 2/2019 SAVERIO MACCNE & DOUBLE ACE Look Twice (Velvet Utopia Production) Miljoonakaupunki Buenos Airesin blueskasvatin, kitaristi-laulaja Saverio Maccnen, toi Suomeen ja Tornion syrjäkylän Kourilehdon rauhaan se perinteinen eli rakkaus. Mel Londonin tekemä ja Junior Wellsinkin esittämä ralli Lovey Dovey Lovey One saa maininnan vain Bob Welchin hienon kitaroinnin ansiosta. Levyllä soittavat rumpali Jeremia Kangas ja basisti Sami Huhtamella, mutta bluesin saralla Saverio on vanha kettu ja julkaissut jo puolisen tusinaa albumia, kielinä espanja ja englanti. Hän on soittanut muun muassa sikäläisten bluespioneerien Manalin Javier Martinezin ja Claudio Gabisin kanssa sekä esiintynyt sikäläisten, ikonisten hahmojen Morisin, Ciro Fogliattan ja Eduardo Chino Saenzin rinnalla, jotka tunnetaan myös Espanjassa. ”Look Twice” on ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän on tehnyt suomalaismuusikoiden kanssa. Levyllä on kaksi varsin tuhtia Chi-bluesia. Hey Cotton kertoo tietysti, kenestäpä muustakaan kuin James Cottonista. Sieltä hänelle löytyy keikkoja ja siellä hän on myös vieraillut toisten artistien levyillä. Saverio tekee levyllään myös kunniaa esikuvilleen, Jimi Hendrixille Feeling The Bluesissa ja Elmore Jamesin pullokaulakitaroinnille The Only Thing I’ve Gotissa. Toisena on tarjolla vielä astetta juurevampi ”cool blues” Thundering And Raining, solistinaan ”kultakurkku” Tail Dragger. Mikä Maccnen sitten erottaa muista, on luontainen tunteenpalo, joka tulee verenperintönä ja kuuluu levyltäkin. Steal Your Joy tunnustaa hiukan Muddyn ja Cottonin aikaa ja se vedetään mukavaäänisen Sugarayn ja Bobin harpun voimin, lisänä kuullaan kaunista kitarointia Chris Jamesilta. Artisti on myös esiintynyt dokumenttielokuvassa, joka kertoo Rotterdamin musiikkielämästä. Ensi kertaa Saverio saapui Suomeen kymmenen vuotta sitten, mutta vasta viime vuosina hän on tehnyt itseään tutuksi täkäläisissä bluespiireissä. Every Side Of Lonesome -kappaleen kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs ja shown varastaa Vin Mott harpullaan. Jari Kolari levy tutkailut. Bobin harpussa on tällä kertaa aistittavissa Big Walter Hortonin vaikutteita, kitaranautintoa puolestaan tarjoilevat Rockin’ Johnny ja Illinois Slim, vierellään Henry Gray, Bob Stroger ja Brian Fahey. Hiukan nyppii se, ettei kannessa (eikä muuten promoliitteessäkään) ole tekijätietoja ja satunnaiselle kuuntelijalle asia saattaa muodostua ongelmaksi. Bluesin hän löysi varhaisteini-iässä ja veri veti soittamaan buenosairesilaisille, joten musiikin opiskelu konservatoriossa jäi kesken. Jos verrataan tätä edelliseen Bob Lanza -julkaisuun (”Time To Let Go”, ks. Fork In The Road on toinen samalla kokoonpanolla esitetty ”Reed”. Tulta ja tappuraa iskevän bluesrockin Flashing Backin vastapainona kuullaan hänen kotikielellään laulama kansanmusiikkipiirteitäkin omaava Muchas Lucecitas ja Running The Rabbit, joka möyhii fuusiomusiikin hetteikössä. George Bowmanin esittämä slowari I Was A Fool saa tukea Bobin kromaattisesta sekä Big Jonin ja Danny Michelin kitaroista. Alkaa tuntua siltä, että hänen pitäisi harkita kokopäiväisen harpistin uraa. Loistavaa avausta seuraa toinen ässäraita, Little Momma, jossa Mott tuuttaa harpullaan todella maukkaasti. Ei yllätä, että Paco de Lucia, hänen suurin kitaristisuosikkinsa blues-genren ulkopuolelta tulee argentiinalaisen tangon lähisukulaisen flamencon parista. Maccne toimi katusoittajana, esiintyi baareissa ja jammaili klubeilla, ensin kotikaupungissaan, kunnes suunnisti maailmalle, lähinnä Eurooppaan. Riku Metelinen BOB CORRITORE & FRIENDS Don’t Let The Devil Ride (SWMAF 12) Levy on yhdeksän erillisen levytyssession tuotos vuosilta 2014–2017, solisteina toimivat Alabama Mike, Oscar Wilson, Sugaray Rayford, Willie Buck, Bill Perry, George Bowman ja Tail Dragger, kitaristeina Big Jon Atkinson, Danny Michel, Junior Watson, Mojo Mark, Jimi Smith, Johnny Rapp, Chris James, Illinois Slim sekä Rockin’ Johnny. Jos joku ei vielä tunne Delta Grooven ja/ tai Bob Corritoren tuotantoa niin kannattaa ehdottomasti käydä listaa läpi, sieltä löytyy sinistä laatumusiikkia moneen bluesmakuun. Muusikko on vahvasti kiinni bluestraditiossa, mutta myös hänen oma äänensä kuuluu. Lainabiiseistä Outside Woman Blues noudattelee tyylillä Creamin ”Disraeli Gears” -albumin versiota ja Robert Johnsonin akustisessa Walking Bluesissa Saverio on asian ytimessä Rory Gallagherin lailla. Niinpä pieni esittely lienee paikallaan. Lopun countrybluesinstrumentaali Raritan River Stomp voisi olla vaikka John Lee Hookerilta lainattu. Tätä nykyä fanipohjaa ja kontakteja on etenkin Hollannissa ja Belgiassa. Aivan varma en kaikista kappaleista ollut, onko kyseessä joku tuttu sävelmä vai kuulostaako tämä vain siltä... Krizan ja Lanza ovat tuottaneet levyn, ja herrojen henkilökemiat ovat sopineet hyvin yhteen, sillä jälki on todella upeaa. Kitaraa on riittävästi, hammondeja mukavasti ja harppua kiitettävän paljon, mutta slidekitaraa olisi saanut olla hiukan enemmän. Vaikka Saverion sydämen asia on blues, hän on avoin kaikenlaiselle musiikille. Saverio kasvoi Buenos Airesissa samoilla kulmilla, missä argentiinalainen tango syntyi. Ainakaan tilanpuutteen takia krediittejä ei olisi tarvinnut pois jättää. Don't Let The Devil Ride taas on jonkinlainen gospelin ja lännenleffan yhdistelmä. Pianoa soittavat Henry Gray, Bob Welch, Fred Kaplan, bassoa Troy Sandow, Kedar Roy, Patrick Rynn ekä Bob Stroger ja rumpuja Marty Dotson, Brian Fahey, Rene Brewers sekä Malachi Johnson – eli muusikoita on kuin sinfoniaorkesterissa. Hän on muutaman kannankopseen muita edellä, rytminen ote on vahvempi, ja kun tekniikka kehittyy, keino erottua muista bluesissa vain paranee. Saverio hallitsee eri tyylit ja uutuusalbumi on monipuolinen kattaus bluesia. Tällaiset levyt ovat juuri syy siihen, miksi aikoinaan bluesiin ihastuin. Albumi alkaa Jimmy Reed -tyylisellä Willie Buckin sävellyksellä Went Home This Morning, jossa Bob hoitaa Reedin ja Jon Atkinson Eddie Taylorin osuudet mallikkaasti. Ensi suvena jo jonkin aikaa nettimyynnissä olleen ”Look Twice” -levyn myötä hänen on tarkoitus keikkailla laajemmin Euroopassa. Ensin mainitussa menoa ryyditetään hammondeilla, jälkimmäisessä saamme nauttia reipasta pianonsoittoa. Kappaleiden joukossa on omia sävellyksiä ja kierrätysmateriaalia. Molemmat toimivat hyvin ja saavat uutta potkua John Gintyn kosketinsoittimista. Tell Me Mamalla on eri ääni harpussa, laulun hoitaa nyt Oscar Wilson ja pianossa on Walter-aikalainen Henry Gray. Tämä on tuulahdus ajalta, jolloin soitti mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi. Hän on italialaisemigrantin jälkeläinen, joten kotona tangon lisäksi soivat myös vanhat italialaiset canzionetit, joita esittivät laulajasuuruudet, kuten Beniamino Gigli ja Enrico Caruso. Luonnollisesti parhaiten Saverio tunnetaan argentiinalaisessa roots-skenessä. Fabulous Thunderbirdsin debyyttialbumilta on lainattu pari kappaletta, Little Frankien Full Time Lover ja Kim Wilsonin säveltämä Let Me In
King. Se purkitettiin Greaseland-studiossa Kalifornian San Josessa. Yhtyettä on nähty myös täällä vanhan mantereen puolella. Levyllä ei ole uusia sävellyksiä vaan kyseessä on musiikkia, jota hän on vuosien saatossa soittanut eri yhteyksissä. sellaisilta artisteilta kuin Johnny Guitar Watson, Jimmy McCracklin, Muddy Waters ja B.B. Levy päättyy kahteen instrumentaalisävelmään, joissa mennään reippaasti jazzin puolelle. Kaikkiaan kappaleita on 14 ja albumilla kestoa tunnin verran. Bändi hallitsee suvereenisti myös. Siniseen osioon kuuluvia numeroita ovat Keep On Pretending, jossa Billyn ja Omarin lisäksi mukana musisoi enemmän jazzkitaristina kunnostautunut Ari Seder ja pianossa Luca Chiellini, sekä samalla kokoonpanolla esitetty Reed-rytminen Second Hand Woman. Keikkaa kopla on tehnyt ahkerasti ja vaikka kenen keralla. Netistä bongattu tuore tieto kertoo tämän käsittelyn alla olevan kiekon tulleen valituksi Blues Foundationin vuoden 2019 International Blues Challenge -kilpailun parhaan itse tuotetun levyn voittajaksi. Loput aiheuttavat itselleni enemmän ja vähemmän ihmettelyä, ollen funkya, konemusaa, enkelikuoroa ja vinkukitaraa, jota esittää vähemmän innostavasti Greg ”Buddyn poika” Guy. Näin kävi myös rumpali-harpisti Willie ”Big Eyes” Smithin pojalle Kenny ”Beedy Eyesille”, kun he asuivat samassa talossa Muddy Watersin kanssa. Yhtyeen kantava voima on kitaristi-laulaja Bernard Sellam, joka on kirjoittanut levyn kaikki kappaleet lukuun ottamatta kahta coveria, B.B. Hauskaksi voisi luonnehtia bluesahtavaa Hey Daddyä, jossa taustalla kappaleen nimeä kuorossa laulavat Kennyn lapset Mae, Clara ja Theodore. Kennyn kohdalla voidaan mainita ainakin Louie Bellson ja Sonny Payne. Ne ovat myös julkaisun yllättävimmät raidat. Blues News 2/2019 53 levy tutkailut AWEK Let’s Party Down (AWEK 11AW31) Ranskalainen bluesyhtye AWEK julkaisi maaliskuussa 25-vuotisjuhliensa kunniaksi yhdennentoista albuminsa. Levykotelossa on mukana myös bonuskiekko, joka sisältää yhtyeen live-esityksiä vuosilta 1995–2017. Bonnie Bramlett ja Jimmy Hall saavat laulettavakseen Vaughan Brothersien Hard To Be -kappaleen. Täytyy sanoa, että lähtöasetelmat ovat kutkuttavat. Suurin ero alkuperäiseen verrattuna on se, että nyt Wynansin hammondit on nostettu pintaan ja kitara toimii säestävänä instrumenttina. Liekö Blackbirdin sovituksen esikuvana ollut Brad Mehldaun versio vai mikä. Stevie Ray Vaughanin iki-ihana Riviera Paradise löytää Joe Bonamassan kitaroimana uusia sävyjä. Discogsin kautta. Leary, Francis Clay ja Clifton James, joista muutamat opastivat poikaa ihan ”kapulasta pitäen”. Kiekon kaikki raidat ovat omasta pännästä pyöräytetty. Muut AWEKit ovat rumpali Olivier Trebel ja basisti Joël Ferron. Se on perusteltua, sillä Sellam ja Bertolino ovat molemmat ammattilaisia omien instrumenttiensa hallinnassa. Tyyliltään Kenny on kuin ilmetty isänsä, siis täysiverinen tyylitietoinen Muddy-taustainen (isänsähän soitti Muddyn bändissä useaan otteeseen) bluesrumpali ja myös laulun osalta hyvinkin isänsä kaltainen. Rumpupalikat alkoivat kiinnostaa Kennyä jo lapsena, ja isänsä polvella istuen hän sai ensinaputukset tulevaa uraansa ajatellen. Kaikkineen bändin toimintaa leimaavat rento ja maanläheinen ote, soittamisen ollessa kuitenkin jäntevää. Kaikkien hienojen bluesrumpaleiden taustalta löytyy myös ripaus jazzia. Vaikutteita on saatu bändin nettisivuston mukaan mm. Molemmat sovitukset ovat hyvin alkuperäisten kaltaisia, kuitenkin sillä poikkeuksella, että Wynansin urut pääsevät enemmän esille. ”Drop The Hammer” on siten perinnerikas ja tavallaan traditioita kunnioittava kokonaisuus, vaikka bluesin suuntaisia kappaleita siltä löytyy vain neljä. Levytyksiä ei alla ole kovin monta, mutta niille on sitten siunaantunut menestystä ja suitsutusta senkin edestä. Riku Metelinen KENNY “BEEDY EYES” SMITH & THE HOUSE BUMPERS Drop The Hammer (Big Eye 0005) Jos ja erityisesti kun lapsuudenkotisi Chicagossa on ”House of the Blues” niin et voi välttyä elämästä ja hengittämästä bluesia koko sielullasi. Saatekirjelmä ei paljoakaan esityksistä ja niiden vierailijoista kerro, joten hiukan lisäduunia (tosiasiassa ihan helvetisti) tuli, kun jouduin hakemaan tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta mm. Nimibiisi Let’s Party Down on jatsahtavaa bluesia, Snake Boy Muddy Watersia, Oh Chérie Chuck Berryä ja Feel So Cold raastavaa hidasta bluesia. Ensin tulee Metersin Soul Island, jota seuraa pianolla soitettu Beatlesin Blackbird. Yhtyeen toinen voimahahmo on Stéphane Bertolino, joka on palkittu vuoden parhaana huuliharpistina vuonna 2011. Suurimmiksi vaikuttajikseen muusikko on kertonut rumpalisuuruudet Odie Payne, Fred Below, Earl Phillips, S.P. AWEK on selkeästi bluesyhtye, mutta soittaa onneksi monipuolista bluesia. Lista on pitkä: Kenny Wayne Shepherd, Doyle Bramhall II, Jimmy Hall, Joe Bonamassa sekä Chris Layton ja Tommy Shannon, vain muutamia mainitakseni. Äänittäjänä ja yhtenä vierailijana levyllä toimi Rick Estrinin Nightcats-yhtyeestä tuttu kitaristi Kid Andersen. Doyle Bramhall II kunnostautuu Otis Rushin tunnetuksi tekemän You’re Killing My Loven solistina ja kitaristina. Alkuun on laitettu kaksi Stevie Ray Vaughan -kappaletta, Crossfire sekä Say What!, joissa mukana ovat Double Trouble -komppiryhmä ja Kenny Wayne Shephard kitarassa. Warren Haynes vastaa laulusta ja todennäköisesti myös kitarasta. Wynans on soittanut uransa aikana lähes kaikkien kanssa, ja nyt nuo ”lähes kaikki” soittavat hänen levyllään. Ainoa instrumentaali Moment Of Silence päättää levyn tyylikkäästi ja mukaan on saatu vielä kolmaskin kitaristi, Guy King (ex-Willie Kent). Kaikkineen sekava levy juuri tyylien monipuolisuuden takia, mutta itselleni enempi nostalgiaa Kennyn isän Willie ”Big Eyes” Smithin johdosta. Ei välttämättä ole maailman omaperäisin idea kierrättää aikaisemmin levyttämiään kappaleita, mutta tuottajan pallilla istuneen Joe Bonamassan avustuksella niihin on saatu uutta eloa. Arc Angelsin Shape I’m Inin liidit hoitaa Kenny Wayne Shepherd yhdessä KWS Bandin solistin Noah Huntin kera. Ensin mainitun lauluosuudet hoitaa Sam & Dave -kaksikon Sam Moore. ”Sweet Release” on hänen ensimmäinen soololevynsä. Juhlalevyn kappaleet ovat hieman keskimääräistä pidempiä (3-6 minuutin mittaisia), sillä soolotilaa annetaan samassa esityksessä yleensä sekä kitaralle että huuliharpulle, ja joskus myös kosketinsoittimille. Les Dudekin Take The Time on ajalta, jolloin Wynans soitti southern rock -bändissä The Second Coming. Tässä kuten niissä paremman puolen esityksissä kitaristina on aina niin luotettava Billy Flynn ja harpistina nuoren polven soittaja Omar Coleman. Jari Kolari THE LITTLE RED ROOSTER BLUES BAND Lock Up The Liquor (omakustanne) Kolmikymppisiään juhlistava ryhmittymä tulee Philadelphiasta. Timo Kauppinen REESE WYNANS AND FRIENDS Sweet Release (Provogue PRD 7576 2) Reese Wynans, Stevie Ray Vaughanin kosketinsoittaja sekä Joe Bonamassan nykyinen luottohenkilö tuskin suurempia esittelyjä kaipaa. Pitkä soittokokemus kuuluu lopputuloksesta positiivisena värinänä, maltti on valttia – annetaan muiden hoitaa revittelyt ja kiiruuttelut. Levyltä on vaikea nostaa esiin helmiä tai floppeja, vaan kaikki kappaleet vaikuttavat tasaisen laadukkailta. Willie Mitchellin That Driving Beat -sävelmän laulaa Mike Farris. Onnittelut vielä täältäkin. Kingin Early Every Morningia ja Junior Wellsin Come On In This Housea. Nelimiehistä bändiä avittaa mainio pianisti Anthony Geraci ja vielä harppunisti Steve Guyger yhdellä rallilla. Keb’ Mo:n ja Wynansin duettoa I’ve Got A Right To Be Blue on onnistuttu vanhentamaan sen verran, että versio on kuin suoraan joltain savikiekolta peräisin, ehkä hiukan vähemmällä rahinalla varustettuna. Jonkin verran kokeilevampaa otetta olisin toivonut, vaikka miellyttävää kuunneltavaa tämäkin on
Kappaleiden melodiat ja kitarariffit vetävät mukaansa lähes hypnoottisesti ja sanoitusten kuvasto jää vaivaamaan mieltä. Energinen, vimmainen ja ”voimaannuttava” kappale. Gospel-sävyjä tuo esille tuttu kaunis hengellinen laulu Just A Closer Walk With Thee, ja lievästi mustan musiikin puolelle ovat kallellaan koosteen kolme ragtimeinstrumentaalia. Myönteisen yleisvaikutelman saivat aikaiseksi niin kiekolla esittäytyvien artistien hyvät musisointitaidot kuin mukaan valitun aineiston vaihtelevaisuuskin. Aloitetaan helpoimmasta lähtökohdasta. Shuffleksi tämä luokittuu, mutta tempo on pelottavan alhaisissa lukemissa. Eikö isä osaa ottaa huomioon lapsen näkökulmaa, joka on myös tulevien sukupolvien näkökulma. Kivittäjässä näkyy Käpin perehtyneisyys kansanrunouteen. Mikke Nöjd eri esittäjiä BLIND LEMON’S UKE PARTY (Blind Lemon BLR-CD1802) Saksalainen suosikkilevymerkkini Blind Lemon on äskettäin saanut valmiiksi tuoreita ukulele-äänityksiä esittelevän kokoelma-cd:n. Trouble In The Junglella on tehty mainio oivallus: bodiddleymäinen biitti kohtaa Länsirannikon. Itse albumi sisältää intensiivistä musiikkia, jonka lyriikoissa ollaan suurten ja vakavien asioiden äärellä. Loitsumainen lyhyt sanoitus herättää ja yllyttää: ”Liiku ja laula ja lävistä kuolema”. Pekko Käpin ja Kuolleiden Hillittömien Hevoisten Luiden (K:H:H:L) kolmas levy koostuu jouhikonsoittaja Käpin ja kitaristi Tommi Laineen säveltämistä alkuperäiskappaleista. Saman seudun tyylikirjoon lukeutuu myöskin mehukas jump Oughta Be A Law. Enpä moittisi yhtään, jos tämä soitettaisiin sitten joskus minun peijaisissani. Kalevalasta tutulla poljennolla kerrotaan enkelistä, joka haavoittuu heitetystä kivestä ja putoaa maahan. Eikä siinä mitään, ukot ovat silläkin alueella kuin kalat vedessä. Minimalismin riemuvoittoa liputtava 4 O’Clock In The Morning sijoittuu sekin samoihin maisemiin ja hidas numero on bluesfiilistä kukkuroillaan. Yhtyeen persoonallinen jouhikkovetoisuus ja paikoin jopa rokkaavuus voivat tavoittaa laajan kuulijakunnan. Teokset Moanalua Hula ja Magic Ukulele Waltz on puolestaan napattu Amerikoissa vuosikymmeniä sitten taitojaan esitelleiden havaijilaistyylisten mestarien Frank Federan ja Roy Smeckin ohjelmistoista. Muu aineisto on sortiltaan lähinnä joko versiointeja entisten aikojen viihdesävelmistä tai niitä muistuttavia uusia luomuksia. Tummia sävyjä on paljon, mutta ainakin avauskappaleessa on myös toivoa ja yllytystä toimintaan. Vaikuttava kokonaisuus. Sanoitukset ovat Toni Tapanisen. Musta kimppu on sävelmänä iloisempi, mutta mainitsee sekin esimerkiksi ajan, jolloin vielä satoi lunta ja oli pakkasia. Lauri ”Arno” Ankerman on oletettavasti tuttu omaperäisen vaihtoehtobluesin tekijänä monille lehtemme lukijoille. Monista osumista pitää nimetä vielä viinanhuuruinen ja humoristinenkin Drinkin’ Wine On My Dime sekä napakka hyppykomppiratkaisu Rather Be Lonesome. Selkeä hidas blues on vuorossa numerolla Nothin’ Left Between Us. Selkeä ja runsaasti olennaista tietoa sisältävä tekstiosuus on kirjoitettu sekä englanniksi että saksaksi, ja jos sitä ei jaksa lukea, voi ihastella produktion valaisevaa kuvitusta ja silmiä hivelevää piirrososuutta. Kappaleiden lyriikoita pidän ajankohtaisina ja ansiokkaina. Nimikappale Väärä laulu kysyy, ja lähes syyttää lapsen suulla: ”Isä, miksi laulat väärää laulua?”. Osin arvoitukselliset sanoitukset eivät selittele, vaan herättelevät voimakkaiden kuvien kautta mielleyhtymiä jättäen tilaa kuulijan omille ajatuksille. Ammattitaitoinen muusikkokunta on enimmältä osin Blind Lemonin vakiokaartia, johon lukeutuvat tuottaja Thomas Schleikenin ohella mm. Avauskappale Ikoni alkaa alakuloisella jouhikkomelodialla, muuttuu rytmiltään rokkaavaksi palaten jouhikkoteemaansa keskivaiheilla ja lopussa. Primitiivinen ”Vantaanjoen suistoblues” on nyt löytänyt uusia ulottuvuuksia Satu Lankisen kanssa perustetun duon kautta. Hullu kukko luulee omistavansa tulen, ja samassa yhteydessä mainitaan myös valheet, aseet, rahapajat, ruumissäkit ja me ihmiset, jotka ”ihaillen kumarramme suurta typerystä. Pekko Käpin värikkäästä muusikontaipaleesta ja ajatuksista on lisätietoa saatavissa esimerkiksi BN-haastattelussa (BN 2/2016). Laulua ei myöskään kuulla James Cottonia moni-ilmeisesti tributoivalla Cotton Mouthilla eikä Livin’ At Jerry’s Housella, joka nelistää ryhmän yhtäkkisesti West Coast -ratkaisujen pariin. Muuta levyä selkeästi modernimpi Just A Distant Memory on niin ikään vankkaa bluestoimintaa ja balladifiilaritkin irtoavat helposti Ready For Goodbyellä. 54 Blues News 2/2019 levy tutkailut instru-bluesin salat, kuten letkeä harputtelu Pitchin’ Woo osoittaa. Lapsi on pääosassa myös synkässä Suruvaippa-kappaleessa, eikä paljon iloisempi ole loppulaulu Saattajakaan, jossa matkataan Saattajan veneessä kohti ”jotain rakkautta suurempaa”. Timo Kauppinen LAURI & SATU Karnevaalit (Turenki CD-14200-76) ”Mikä ihmeen Lauri ja Satu”, saattaa jokunen lukijamme ihmetellä. Muutamassa niistä on tekijänä mukana myös basisti Nuutti Vapaavuori ja rumpali Jani Auvinen. Sävelkieli ei ole bluesia, mutta kuitenkin erittäin juurevaa, ammentaen sekä suomalaisesta että kansainvälisestä musiikkiperinteestä. Six Strong Men on bluesinmallinen hautajaismarssi ja hieno sellainen. Toki levyltä irtoaa pari vauhdikkaampaakin numeroa, kuten mainio shufflesiivu Can’t Believe She’s Mine sekä kierrosmittarin kupruille kiihdyttelevä Lock Up The Liqour. Ennen levyn pyörittelemistä arvelin, että ukulelen rajoittuneisuuden takia tuskin jaksan kuunnella koko satsia kiinnostuneena kerralla lävitse, mutta toisin kävi. Myrsky ja Vesi nousee korostavat sitä, että nyt on kiire, tilanne on vakava, eikä kukaan ole turvassa. Biisi on jotenkin hiipivän vähäeleinen ja harpun, kitaran ja pianon vuoropuhelut ovat makoista kuultavaa. Adam Franklin, Peter Funk ja Tom Shaka. Niinpä sanoitukset voidaan tulkita hyvinkin eri tavoin kuin olen niitä edellä lyhyesti kuvannut. Kaikkiaan 20 musiikkikappaleen joukossa bluesia edustavat Bo Carterin tunnustuksellinen I Get The Blues, Lonnie Johnsonin tyylikäs Nuts About That Gal sekä Casey Bill Weldonin klassinen Move To The Outskirts Of Town. Nuo kuorossa lauletut arvoitukselliset sanat jäävät leijumaan ilmaan jouhikon, sähkökitaran ja urkuharmonin äänten kaikuessa kaihoisina taustalla. Kyseinen instrumenttihan on USA:ssa aivan 1900-luvun alussa yleistynyt pieni nelikielinen kitara, mikä on alun perin lähtöisin Havaijilta. Tälle levylle toivon vielä sitäkin suurempaa menestystä. Sanat on painettu esitelehtiseen myös englanniksi, mikä onkin aiheellista, sillä Käpin ja K:H:H:L:n debyyttialbumi ”Sanguis Meus Mama!” menestyi hyvin ulkomaillakin. Mutta kuinka sitä onnistuisi kuvailemaan. Hänhän näyttää niittäneen mainetta myös rajojemme ulkopuolella. Liekö kyseessä Hugo Simbergin haavoittunut enkeli, jota tunnetussa maalauksessa kaksi nuorta poikaa kantaa paareilla. Tunnustuksen ansaitsee myös tuotteen huolellinen valmistamistapa. Tästä käypä esimerkki on suoraan valiosarjaan pinnistävä Thrift Shop Rubbers. Ei siinä, että musiikki olisi lainkaan hankalasti vastaanotettavaa – moninaisuudestaan huolimatta päinvastoin. Ei mitään uutta eikä ihmeellistä, onpahan vain hyvin ja tyylillä soitettua bluesia koko levyllinen. Lisäksi levyllä on keskeisesti mukana amerikkalainen Michael ”Lightnin’” Wells. Blues on laajentunut – anteeksi vain, moneen kertaan puhki kuluttaneeni termin – ”kaiKOTIMAAN KATSAUS PEKKO KÄPPI & K:H:H:L Väärä laulu (Svart 192CD) Veret seisauttava levy! Levykannesta katsoo tuiman näköinen väinämöishahmo, jolla on parta kuin myrskyävä meri. Niissä on nickcavemaista vimmaa, riittävästi monipuolisuutta ja kappaleiden sisällä virkistävää dynaamista vaihtelua. Albumissa on melkoisesti temaattisuutta, sillä uhkakuvia manataan esiin usealla raidalla. Albumin esitykset ovat musiikillisesti väkeviä. Vesa Walamies jo kaulaa myöten kiehuvassa vedessä”. Omasta puolestani ihmettelen, mitä levystä kirjoittaisi
Taisin myös unohtaa mainita, että molemmat, Lauri ja Satu tietenkin laulavat – ja hienosti. Ja jolleivat nämä esimerkit riitä näytteeksi Faaraon ja Nubialaisten verbaalisesta lahjakkuudesta, niin lisää aineistoa löytyy levyn esitelehtisestä, joka sisältää kappaleiden sanoitusten lisäksi vanhaan sanomalehtityyliin kirjoitettuja uutisjuttuja. haitaria, bassonokkahuilua, jouhikkoa, kakkurumpua, olutpulloa ja tinapilliä. Jokunen kappale jää arveluttamaan jopa ärsyttävyyteen saakka. Ansaittua jakelutukea hän toki saa Pohjoismaiden alueella ansiokkaasti operoivalta Playgroundilta. ”Sä paha hattara oot.” Silkkaa savolaista Howlin’ Wolfia! Eksoottinen Tanssi hohtava mamma vie kuulijan ehkä juuri Nubiaan, jossa hohtava mamma ”pumppaa epyktin humppaa” kuun valossa, pyrstösulat heiluvat (shake a tailfeather), ja siinä rodeossa kaikki saavat ratsastaa. Faaraon tyylisuuntaa voisi luonnehtia persoonalliseksi sekoitukseksi alkukantaista juuribluesia, vanhaa gospelia, suomalaista perinnemusiikkia ja sekalaista maailmanmusiikkia. Vaikutteita kun on haalittu Amerikan etelävaltioista Atlantin yli aina Euroopan halki Suomen kautta Venäjälle saakka. Kun äidillä on hanuri, niin isi ei unta saa! Kyllähän joku nuorempi kansalainen äskettäin kyseli, että onko hanuri siis MYÖS joku soitin. Tarunomainen Nubia (Kushi) oli aikoinaan rikas ja mahtava valtakunta. Nubialaiset valloittivat koko Egyptin noin vuonna 800 eaa. Sinällään se on ymmärrettävää, koska luultavasti aivan alkuperäisestä tekijästä on tarkkaa tietoa. Tiedoksi muuten, että Nubia sijaitsee nykyisen Etelä-Egyptin ja Sudanin alueella. Kappaleet ovat kuitenkin kaikki peräisin Faaraon ja yhtyeen soittajien omasta kollektiivisesta sävelkynästä. Levyn rajuin ja vetävin kappale Paha hattara kertoo hiilikellarissa pedon kanssa vehtaavasta naisesta, jonka laulun minähenkilö manaa luokseen ”taikomasauvan ja mojon” avulla, mutta karkottaa saman tien lempolaan. Pohjaton uusien kappaleiden tehtailu mahdollistaisi kertoman mukaan peräti usean kymmenen levyn tekemisen, mutta päällekkäisten äänitteiden suoltaminen kotimaan rajallisille markkinoille tuskin on pidemmän päälle tervettä puuhaa. Joululaulujen lisäksi ajattelin, että en enää jaksa kuulla yhtään versiota ZZ Topin rasittavasta limalälläristä Rough Boy, mutta tällä kertaa Ankermanin suomenkielisen akustisen version, Kova poika, myötä muutin (taas) mieleni. ja asettivat valtaistuimelle omat mustat faaraonsa reiluksi sadaksi vuodeksi. Kuloniemi toimii myös muutamalla kappaleella bassokitaristina. Jälkimmäisistä hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa Jaques Brelin alkujaan levyttämä Porvarit (Les Bourgeois) tai The Poguesin vähemmän herkkä joululaulu Kallion joulusatu (Fairytail Of New York), joka saattaa nousta yhdeksi harvoista joululaulusuosikeistani. Levykannen päättävät kiitostekstit olivat hienot: ”Kiitokset Maailma, Äiti ja Rommi!” Musiikkimaun lisäksi minulla tuntuu olevan samoja arvoja levyn tekijöiden kanssa. Ronskimman puoleista lyriikkaa edustavat – minun tulkintani mukaan – itäsuomalaisten isojen tyttöjen rallatus Oksa ja brittiläisen The Who -yhtyeen Squeeze Box, suomeksi tietenkin Äidillä on hanuri. Hienoinen kauneusvirhe on toki se, että Lauri ja Satu ovat laittaneet omiin nimiinsä The Andrew Sistersin 40-luvun miljoonahitin Rum And Coca-Colan. Levyn tuottajana toiminut Esa Kuloniemi on tehnyt kelpo työtä. Folkiksi sitä musiikkiaan taiteilijat itse näyttävät nimittävän, mutta nimitys on mielestäni turhan suppea. Tuotantopuolella ovat lisäksi jeesanneet The Outer Sonics -yhtyeen ytimen muodostavat Mika ja Nina Hiironniemi.. Faarao avaa pelin ”intergalaktisella bluesilla” Äänitiedemiehet, jossa orjalaiva muuttuu sujuvasti avaruusalukseksi kuljettaen orjat kosmiseen vapauteen. Maija Joutjärven toimittama musiikkireissukirja ”Jo’ Buddyn laulumaat” sekä EBC-edustusmatka Portugalin Azoreille yhtyeen Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Edellisen kerran taisin tehdä niin kuullessani The Munsonsin akustisen version. Timo Kauppinen JO’ BUDDY’S TRIO RIOT Rhythm ’N’ Roll Rumble (Ram-Bam RAM 009) Jussi Raulamon, Mitja Tuuralan ja Tyko Haapalan jo tovin aikaa suosiotaan vakiinnuttanut kokoonpano avaa Jo’ Buddyn vuoden 2019 kiivastahtisen julkaisusarjan, johon on uutisoitu sisältyvän useampien levyprojektien ohella myös mm. Hmm... Akustinen äänimaailma ei lyö lekaa päähän, vaan isoa sohvatyynyä. Sehän on oikeastaan nerokkuuden osoitus, sillä niinhän klassikot on aina tehty. Kokonaisuudessaan riemastuttava levy, juurevaa musiikkia ja hurttia huumoria. Ufot lentävät, viina virtailee, Pelsepuupin viulu soi, kalakukot paistuvat ja kansa puhuu arvoituksin. ”Syvä Sawo” tuo välittömästi mieleen Yhdysvaltojen Syvän Etelän. Vaikka sanoitus on yli viiden vuosikymmenen takaa, kuvaa Virtasen teksti ehkä nykypäivää vieläkin paremmin. Tästä asiasta täytynee kysyä mahdollisesti seuraavaan numeroon tulevassa haastattelussa. Sellaisia kuin Kahlekuningas Savonlinnassa, Revolverisankari Mouhijärvellä ja Lehmät joivat juhannusviinat. Hauskasti tekstitetty Rommilaulu lienee alkujaan yli sadan vuoden takainen trinidadilainen hoilotus, joten tuskin tekijänoikeusrahat ovat koskaan päätyneet oikeaan osoitteeseen... Tuttuun tyyliinsä Ankerman hoitaa kielisoittimensa mallikkaasti, akustiset kitarat, ukulelen ja baritonikitaran, mutta myös lyömäsoittimet. Satu Lankinen osoittautuu monilahjakkuudeksi soittamalla mm. Vaikka sanoitus menee herkän parisuhteen tiimoilta, musiikillisesti mennään valkolatvatuomien ali Volga-joen rannikoille. Savolaista kansanperinnettä edustavat albumilla hirtehinen saunafoksi Henki höyrytköön ja hillitön pirunpolska Vesterisen raato. Honey Aaltonen FAARAO PIRTTIKANGAS & NUBIALAISET Syvä Sawo (Karkia Mistika KARMI096) Varpaisjärveläinen Pekka ”Faarao” Pirttikangas palkittiin Finnish Blues Awards -tapahtumassa vuoden artistina vuonna 2018. Hiiden Hurtta lienee kotoisin samasta paikasta kuin Robert Johnsonia vainonnut Hellhound. Levyn päättää hartaasti sen nimikappale. Levyn muut kappaleet edustavat musiikillisesti ja sanoituksellisesti joko itämaista eksotiikkaa tai Suomen omaa värikästä kansanperinnettä. Eikä suotta, sillä noin puolet levyn sisällöstä saattaisi musiikillisesti olla kotoisin sieltäpäin. Kai se sittenkin on hyvä kappale. Blues News 2/2019 55 levy tutkailut ken maailman musiikin” suuntaan. Se ulvoo, janoaa verta, repii sisintä ja järsii ihmisen luita. Mutta kun heti Britan ja Eikan perään hyökkääkin sitten Texasin sankaribändi ZZ Top, saattaa kuuntelija hämmentyä. tuon hanurinläpsytyksen taidan jättää mainitsematta... Se lienee tarkoituskin. Nieminen kanssa. Omalla kokopitkällä pelinavauksellaan sanaleikkimäinen Trio Riot keskittyy nimensä mukaisesti rettelöintiin, 50-luvulta ja etenkin New Orleansin maisemista kumpuavaan rokkaavaan rhythm’n’bluesiin. Syvä Sawo on tarujen ihmemaa, jossa osataan juhlia. Kahdeksanhenkinen nubialaisryhmä monine vierailijoineen lisää silti afroamerikkalaiseen juurikeitokseen tapansa mukaan vieraita elementtejä, kuten outoja soittimia ja kummia kolinoita. Levyn avaava absurdi tarina Kaksi aurinkoa voisi olla Dave Lindholmin parhaimmasta laulukirjasta – ja hauskimmasta. Myös julkaisukanavana toimii tällä kertaa Jussin itsensä hallinnoima Ram-Bam -yhtiö. Raketin polttoaineena on musiikki, kahleet riisutaan ja äänitiedemiehet kokoontuvat. Valkoinen muuli kaappaa kertojan kyytiin, ei päästä pois, ja potkii lisäksi tätä päähän. Jos Faarao olisi musta, symbolinen tulkinta valkoisesta muulista olisi houkutteleva. Odotetusti Raulamo ja kumppanit lähestyvät aihetta omalla, nyttemmin jo jäljittelemättömäksi tunnustetulla tavallaan. Sekaan siis mahtuu niin bluesia, kepeitä rallatuksia kuin rosoisempia renkutuksiakin. Mutta miten käy kalman piskille, kun se kohtaa savolaisen. Tämä ensirytäkkä antaa kaikesta huolimatta osviittaa siitä, että parillekin eri JB-tuotokselle voisi vallan hyvin riittää vuosittaista kysyntää. Yllätys oli myös Brita ja Eikka -duolta (Brita Koivunen ja Eino Virtanen) otettu Laatikoita, laatikoita. Hän on ollut mukana monessa omaperäisessä kokoonpanossa ja julkaissut (Kuhmalahden) Nubialaiset -yhtyeen kanssa albumit vuonna 2011 ja 2016. Sanoitukset ovat savolaista tarinaniskentää, jonka vinolle huumorille on vaikea olla nauramatta, tai ainakin hymyilemättä. Melodioita, tai ainakin sävelkulkuja, on lainailtu, mutta kun ei parin viikon kuuntelunkaan jälkeen saa päähän mistä
Välillä siellä on kuitenkin kuultavissa myös muunlaista musisointia. Tämä jo yli 20 vuotta kierrellyt kokoonpano on omanlaisensa harvinaisuus. Levylle kasvaa vahva runko hiukan modernimman blues-r&b -sapluunan alle. Lisäksi hän on toiminut freelancer-toimittajana ja kirjailijanakin. Esitykset ovat vaihtelevia, useaan juurimusiikin haaraan kallellaan olevia ansiokkaita. Levyn aloittava urkuvetoinen Story Of A Bluesman on ”motiiviltaan” jotenkin tutunomainen. Mikke Nöjd SINNER’S SOUL Like A Lonely Wolf (omakustanne SIN 002) Sinner’s Soul -yhtyeen sielu on Kiuruvedellä YläSavossa syntynyt ja tätä nykyä Joensuussa asuva Hannu ”Heavy” Tikkanen. Muun muassa hilpeää tanssikeinuttelua Poppin’ Up Over The Top sekä hienokseltaan 60-luvun puolen aatoksiin saattelevaa soulahtavampaa shufflea Don’t Know Why puolestaan piristävät Tuuralan maltillisesti soittamat urut. Yhtyeen kokoonpano muodostuu taitavista muusikoista, jotka ovat kitaristi Kari Parviainen, basisti Kari Tenhunen, kosketinsoittaja Ilkka Korjus sekä rumpali Ilkka Auvinen. Vahvalla perinnekaavalla pyyhkäisevä I’d Rather Be A Drunk taitaa silti olla levyn vahvin blues. Viime vuoden toukokuussa oli vuorossa järjestyksessään kolmastoista Kukonhiekka Blues. Kyllä Karjalaa voidaan tuoda muutenkin Etelän immeisten luo kuin pullo kerrallaan, esimerkiksi hyvän juurimusiikin muodossa. Samannimisiä bändejä Heavyllä oli jo Imatralla, siellä hän työskenteli Imatra Big Band Festivalin työntekijänä yli 20 vuotta. Nyt on tarjolla ”Like A Lonely Wolf”, roots-henkinen levy, jolla on 10 kappaletta, joista 9 on Heavyn säveltämiä ja sanoittamia. Yksi, jatsahtava Doctor’s Order, on kitaristi Kari Parviaisen instrumentaalituotos. Niinpä ja kaikesta huolimatta suosittelen myös sähköistetyn down home -kitaran ympärille. Nimikappale Like A Lonely Wolf on sitä soulmaista ulvontaa jämäköiden torvien hellästi junttaamana. Under My Spell on silkkaa aavebluesia, oikea r&b-kummajainen, joka on hitaassa rytmityksessään vähän pelottavakin – oikeasti. Raitaa virittää lisäkierroksille myös muutaman muun esityksen lailla asianmukaisen kuriton stemmalaulanta. Yksi sen kolmesta esiintyjäryhmästä oli keskisuomalaislähtöinen The Blues Funnel, minkä osuus tallennettiin ja on äskettäin saatettu julkisuuteen. Outo, mutta toimiva biisi, joka rakentuu sävellyksiä. Silti kiistatta pitelemättömimmän koskaan levyttämänsä ei-vokalisoidun päähänpiston, Bullheadin uhkaajiksi edellisistä ei taida olla. Tempo on todella matala ja jotenkin tämän voisi johdatella itseensä John Lee Hookeriin, vaikka kyseessä on ryhmän oma teos. Hölkkäävänä bluesbillynä raikuvan Better Be Very Carefulin voisi helposti mieltää kunnianosoitukseksi Chuck Berryn Chess-kauden autoilulauluille, vaikkei Jussi rehellisyyden nimissä aivan edellisen veroiseen lyyriseen ilotulitukseen omilla sangen suoraviivaisilla sanoituksillaan ylläkään. Pöytä on katettu, iskekäähän kiinni. Hitaahko puhaltimin ryyditetty balladi There Was No Time on kovasti makuuni. Joukkion kappalevalikoimakin on monessa suhteessa ansiokas. Omalla kielellä tulkittuja lauluja on tietysti erinomaisen helppoa seurailla, mutta mielestäni suomi ei ole parhaalla mahdollisella tavalla bluesin sanoman välittämiseen soveltuva kieli. Queen Of All The Games jatkaa puhaltimien koristamaa hidasta julistavaa pohdintaa. Samaa perinnekoulua edustaa myös villisti shufflettava Wake Up! Blues tuli sekin mainituksi jo johdannossa. Aimo Ollikainen THE BLUES FUNNEL Kukonhiekka Blues – Live (Smartisti Osuuskunta 07) Pitkäaikaisessa kotikunnassani Saarijärvellä on vuonna 1956 toimintansa aloittanut Kukonhiekan huvikeskus, missä harjoitetaan pääasiassa tanssitoimintaa. 56 Blues News 2/2019 levy tutkailut Voi veljet, jos jokainen äänilevy voisikin käynnistyä yhtä rapealla tremolosoinnulla kuin herra Raulamo sen tekee salamyhkäisesti liikkeelle nytkähtävällä Doin’ Good -startillaan. Myös sillä tuhtisoundinen foni ottaa jälleen hommat hienosti haltuun. Joensuuhun muutettuaan Heavy kokosi paikallisista soittajista neljännen Sinner’s Soul -kokoonpanon, joka julkaisi kesäkuussa 2017 neljän biisin cd:n ”That’s Why I Love The Blues”. Erinomaisella groovella varustetulla Real Womanilla foni intoutuu soolovuorollaan suorastaan vallattomaksi. Tämän tyylin esimerkistä käy naseva It Don’t Really Matter. Boogie rullaa komeasti ja saksofoni sekä huuliharppu samassa biisissä toimivat hienosti kimpassa. Stop-go -kikkaileva Deep End on nätti blues-medium, jolla kuullaan erityisen rotevaa komppia. Pete Hoppula FRIM-FRAM QUARTET Wake Up! (Retro U Art RETROCD 119) Frim-Fram Quartet on keittänyt toiselle albumilleen varsin maistuvaisen ja samalla monipuolisen setin. Vielä tyrnimpää on toiminta toisella samanhenkisellä vedolla The Beast In Me. Laajasti tulkiten myös kyseisen viisikon ohjelmisto voidaan lukea sinisävelten piiriin vaikkapa nimikkeellä Blues Funnelin blues. Jos pinkaistaan suoraan obscure-osastolle, niin sieltä putoaa varsin mehevää ratkaisua tarjottimelle. Se kun esittää yleensä vain suomenkielistä ja enimmäkseen yhtyeen jäsenten omaa tuotantoa olevaa rytmimusiikkia, missä on runsaasti afroamerikkalaista alkuperää olevia piirteitä. Meksikolaiskuorrutteinen mykistävän hieno esitys on niin likellä Link Wrayn Epic-aikojen klassikkotuotoksia ettei Linkster-vainaa itsekään pistäisi enää tästä paremmaksi, jos vielä yhden tilaisuuden saisi. Hyvä Sinner’s Soul. Keskitempoista liikettä tarjoillaan hiukan arvoituksellisessa kyselyssä If Today God Is Smiling ja samansuuntaista tamppaamista kappaleessa It Won’t Be Long. Trains on menevää, karjalaista kantrihumppaa. Tämä Sinner’s Soul on perustettu viitisen vuotta sitten. Siirryttäessä normiosastolle on All Is Over silkkaa vanhaa r&b:tä. Yhtyeen jäsenten soitto kulkee sujuvasti ja sen pääasiallisen solistin Hermes Tuomiston laulu on aivan kelvollista luokkaa. Louisianan laukkakompppiin kiihtyvä Electrify My Mind korottaa panoksia entisestään luonnon lakeja uhmaavalla härskin kaiutetulla kitarasoolollaan. Oman pikanttiutensa keitokseen tarjoaa ragtimekitaroitu puoli-instrumentaali PickA-Roll Buckle, jolle ryhmä onnistuu ymppäämään häkellyttävän luontevasti niin Delta Rhythm Boys -henkistä vanhan liiton köörilaulua kuin ehtaa Havaijin kissalautailuakin. Sitä puolta tuovat esiin mm. Levyllä vierailee kolmella kappaleella puhaltajia; Perttu Laakso (trumpetti) ja Ari Lemmetyinen (tenorisaksofoni). Maestro itse, Hannu "Heavy" Tikkanen laulaa ja soittaa huuliharppua tarvittaessa. Yhtäältä bändi hyödyntää vahvasti perinteikästä r&b:tä, mutta nostaa onnistuneesti sen rinnalle myös modernimman r&b-ilmaisun. Katsotaanpa tarkemmin. yksinlaulua, kuoronjohtoa, pianonsoittoa ja musiikin teoriaa. Hän on vaikuttanut musiikissa lähes kaikilla sektoreilla. Undecided tai funkahtava Melting Pot. Samaan lempeään sielukkaaseen menoon asettuu myös urkujen hallitsema Like My Heart The Sky Is Crying, tosin ilman puhaltimia. Toisaalta kopla iskee tiskiin ihan puhdasta bluesiakin, ja sitten funkyä, ja se groove... Tätä nykyä Tikkanen keikkailee useiden joensuulaisten yhtyeiden (Amadeus, Sinner’s Soul, Yx Kvartetti ja Joensuu Big Band ) kanssa. Hän on toiminut laulajana, soittajana, säveltäjänä, sanoittajana, sovittajana, kuorojen ja orkestereiden johtajana sekä musiikinopettajana. Raulamon pitkäaikainen esikuva Guitar Slim saa vastaavasti huomiota autenttisen raspisilla suistoblueshitureilla Glad As Jo’ Buddy Can Be ja Oh My Darling, kun taas itse Little Richard pyörii väkkäränä kuulijan mielessä esimerkiksi hurjapäisellä Till The Break Of Dawn -revittelyllä. Heavy on esiintynyt myös lukuisten musiikkinäytelmien, musikaalien, kabareiden ja oopperoiden pääosissa sekä opiskellut eri musiikkikouluissa vuosien mittaan mm. Hyväntuulinen Sweet Manipulator hyppelehtii jälleen hieman modernimpana r&b:nä
Näin ne joskus menivät päinvastoin kuin voisi ajatella yli 50 vuoden aikaperspektiivillä. Kansilehden fontti on liian pientä eikä ainakaan takakannessa kyse ole voinut olla tilan puutteesta. Kitaristeista Mike on selkeästi bluesvaikutteinen ja Elvin Bishopin tyyli on enemmän kallellaan bluesrockiin. Studiossa ryhmä on pitäytynyt sille ominaisessa liveformaatissaan, vain Clevelandin viuluja Syrenin resonaattorikitaraosuuksia on tehty jälkiäänitteinä. Onneksi tehtiin, sillä julkaisu on mielestäni oikein hyvä. Perinnetietoisen bluegrassin lähtökohtaisesti sangen konservatiivisissa liikkumarajoissa Syren ei siten pyri yhtyeineen juurikaan härnäämään kansainvälistä kuulijakuntaansa crossover-loikilla yli asian ytimen. Blues News 2/2019 57 levy tutkailut tälle bändille repertuaarin laajentamista englanniksi lauletuilla ja hyviksi havaituilla blues-numeroilla. Vesa Walamies PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS Live In Holland (Twangsville TWGS5466) Rautalanka, tuo salainen paheeni... Pari pientä miinusta julkaisusta täytyy antaa. Mother In Law Blues on tässä saanut nimekseen virheellisesti Baby Please Don’t Go. 1980) myötä. Beatmakersin Cliff Richard & The Shadows -tapahtumassa taltioitu levy ei ihan pelkkää rautalankaa ole, sillä mukana on muutama laulettukin kappale. Edellisjulkaisulleen ”Bluegrass Singer” (2015) sisältyneen banjotribuutin The Banjo Songin tapaan Ode To Bluegrass Mandolinilla Syren jakaa tällä kertaa gloriaa oman soittimensa mestareille, luonnollisesti legendoista suurimmasta, Bill Monroesta aloittaen. Mitään klassikkoja niiden ei välttämättä tarvitsisi olla. Kakkosalbumilta on mukana Work Song, tuo kuuluisa pitkä jamikappale, jossa kaikki pääsevät sooloilemaan. Se pitänee kuitenkin tämän levyn kaveriksi hyllyyn hankkia. Vaikka materiaali on pääosin tuttua Beatmakersin studiolevyiltä, niin monet sävelmät lähtevät suorastaan lentoon. Myös hengelliset arvot saavat oman kantaa ottavan muistutuksensa viehättävästi rullaavan Put The Bible Back To School Roomsin välityksellä. Parissa ensimmäisessä kappaleessa Tiilikaisen kitara kuuluu hiukan liian hiljaa, mutta asia korjaantuu levyn edetessä. Harri Haka UUSINTAJULKAISUT. Levyhyllyyn on kotiintunut The Soundsien 70-luvulla julkaistun LP:n lisäksi vain muutama cd. Huolitellulla Groundbreakers-tuotannolla ei ole haluttu tehdä pesäeroa bändin varhaisempiin albumeihin. Äänensä taipuisuutta Syren pääsee väläyttämään eritoten rauhallisemmalla Okinawa Waltzilla sekä Talvisodan tarkka-ampujasankarista Simo Häyhästä kertovalla The Ballad Of The White Deathillä, jolla hän kierrättää teemallisesti niin ikään erään aikaisemman albuminsa suosikkiraitaa, Lauri Törnin tarinan kertovaa The Legend Of Larry Thornea. Se on hieno versio klassikkokappaleesta. Paikkauksia ei ole studiossa tehty ja hyvä niin, sillä mielestäni niin ei saa edes tehdä. Willow Tree on komea hidas blues. Soundit ovat kohdallaan ja bändi svengaa. Levyn kansi väittää alkuperäksi radio-ohjelmaa, mutta tosiasiassa tämä on tallennettu äänipöydästä San Franciscon Winterlandissa keikalta, jossa lämppärinä oli Muddy Waters (!) ja pääesiintyjänä Jefferson Airplane. pitkäsoitolleen vieraaksi myös amerikkalaisosaamista hiljattain Grammy-ehdokkuudella siunatun sokean viulistin Michael Clevelandin (s. Butterfieldin huuliharppu ja laulu ovat vakuuttavaa kuultavaa samoin kuin Bloomfieldin kitarointi. Pete Hoppula PAUL BUTTERFIELD BLUES BAND & MIKE BLOOMFIELD Born In Chicago / Live 1966 (Live 003) Aina jostain löytyy 60-luvun parhaisiin harpisteihin kuuluneen Paul Butterfieldin studionauhoja ja – kuten tässä tapauksessa – konserttitallenteita. Johnny Guitar on mielestäni aavistuksen verkkainen, ja suuresti (aina ja iankaiken) inhoamani Rockabilly Rebel olisi saanut jäädä pois. Just For You on saanut seurakseen Bourbon Streetin sekä I Will Stayn instrumentaaliversiot, jotka todennäköisesti ovat olleet paikalla olleille mielenkiintoista kuultavaa. Ilmeisesti yhtyeellä on ollut ajatuksena se, että toiset bändit soittavat niitä riittävästi ja on parempi keskittyä muuhun materiaaliin. En lähde vertaamaan tätä levyä heidän edelliseen livejulkaisuunsa, koska en ole sitä kuullut. Pian neljännesvuosisadan ikämittarin saavuttava yhtye ei tosin ole kadottanut tatsia omillaankaan. Riku Metelinen JUSSI SYREN & THE GROUNDBREAKERS Bluegrass Headquarters (Bluelight BLR 33198 2) Vuonna 2018 kontrabasisti Tero Mäenpäällä uudistunut laulaja-mandolinisti Jussi Syrenin johtama The Groundbreakers -kokoonpano on saanut 11. Mukana on kaksi ensimmäiseltä studioalbumilta tuttua numeroa, Born In Chicago ja Our Love Is Drifting (tässä virheellisesti nimellä Drifting). BN-numeron 294 haastattelussa Beatmakers-muusikot sanoivat tämän olleen levy, jota ei pitänyt tehdä. Varsinaisena kitaristina jatkaa J.P. Vaikka en rautalankalevyjä kerää, niin genren musiikista olen koko ikäni pitänyt. Kahta lainanumeroa (äänitysmittarit punaisella taltioidun rehvakkaan bluegrasstulkinnan saava Billy Joe Shaverin vuoden 1973 läpimurtolevytys I Been To Georgia On A Fast Train ja Tanner Brothersin hienosti kimppalaulettu Bitter Tears), traditionaalista Walking In Jerusalem Just Like John -acappellagospelia sekä banjisti Tauri Oksalan käsialaa olevaa instrumentaalia Drop C Ride lukuun ottamatta levyn musiikki koostuu Syrenin hengentuotteista. Tätä viime vuonna ilmestynyttä julkaisua oli todella vaikea löytää, lopulta sen sai tilattua ranskalaisesta levykaupasta kalliihkolla hinnalla. Paluu yhtyeen ensimmäisistä julkaisuista vastanneelle Bluelight-yhtiölle on tapahtunut The Groundbreakersin tapauksessa onnistuneissa joskaan ei järin vaikeasti ennustettavissa olevissa merkeissä. Jopa Marvin Bayn verkkaisempi sovitus toimii, vaikka pidänkin studioversiosta enemmän. Makuasia on, että olisiko laulettuja kappaleita pitänyt olla enempi tai kenties ei yhtään. Yhtään sävellystä ei kuitenkaan ole poimittu Cliff Richardin tai The Shadowsin ohjelmistoista. Ennen julkaisemattomia kappaleita on neljä. Levyn kansista vielä sen verran, että minkäänlaisia tekstejä ei ole kertomassa taustatietoja tai kokoonpanoja ja kaksi kappaletta on nimetty väärin. Levyn toinen instrumentaali, Tammisaloon johdatteleva Road To Tammelund sykäyttää sekin mollipitoisen sävelmänsä sekä Michael Clevelandin taiturimaisten viuluosuuksien voimin. Levyn kappalevalikoima on mielenkiintoinen. Minulle olisi käynyt hyvin vaihtoehto, jossa levy olisi sisältänyt pelkkiä instrumentaalikappaleita. Molemmat noudattelevat studioesikuviaan ja ovat hyviä esityksiä. Vaikka Shadowsia ei ole mukana, niin Hurriganesia löytyy kolmen kappaleen verran. Olen sanonut sen aiemmassa levyarviossa ja sanon sen taas: nämä kaksi olivat yksi kaikkien aikojen parhaista kitarahuuliharppupareista. Ryhmä on liekeissä ja antaa kuulua, miksi se oli eturivissä tuomassa bluesia yhdysvaltalaisten nuorten tietoisuuteen. Tässä esiintyy bändin kakkosalbumin ”East-West” -kokoonpano: Paul Butterfield, harppu ja laulu; Mike Bloomfield, ykkössoolokitara; Elvin Bishop, komppija kakkossoolokitara; Mark Naftalin, koskettimet; Jerome Arnold, basso ja Billy Davenport, rummut. My Babe on täyttä asiaa ja Bloomfield saa lauluvuoron kappaleessa Kansas City. Melko hyvän äänenlaadun ansiosta ja surkeista kansista huolimatta tämä on tärkeä lisäys Paul Butterfieldin diskografiaan. Tuolloin tulossa olleelta kolmosalbumilta on peräisin Dropping Out, joka ei herätä suurempia tunteita. Asenne herroilla on kohdallaan ja soitossa on tietynlaista uhmakkuutta – kuitenkin ilman mitään hampaat irvessä ”hei me näytetään teille” -tyyliä. Putkonen ja totuttuun tapaan kaikki nelikon jäsenet myös laulavat, hoitaen stemmavastuunsa erehtymättömällä tarkkuudella
Ziton slidekitaroima Moonlight Rider nousee suosikkiraidakseni. Sanoisinko vaikka Manfred Mann, johon on lisätty Lulu, Cilla Black sekä Sandie Shaw. Mukana oman bändin lisäksi on kitara-arsenaalia tukevoittamassa Eric Gales ja tietysti Mike Zito. Esityksistä ja niiden tyyleistä huomaa, että kyseessä ei ole mikään yhden genren levy vaan varsinainen hedelmäcocktail. Lopetuskappale Sunny esitetään accapellana. Austinissa taltioidulla levyllä soittavista muusikoista löytyy tuttuja nimiä, kuten rumpali Brannen Temple sekä kitaristi Laura Chavez. ”Roads That Cross” on hänen debyyttijulkaisunsa Ruf Recordsille. Aloituksen gospel blues -sävelmää Be My Home seuraa moderni r’n’b/funk/rap -sekoitus Get Mine, joka saa jatkokseen acid-jazz -tyylistä tykitystä kappaleessa All Good. Nature Of My Blues on kuin suoraan Duffyn ohjelmistosta lainattu, Chasing Summer kulkee perinteisemmällä rock-otteella. Mike Ziton tuottama ”Texas Honey” on hänen debyyttijulkaisunsa Ruf Recordsille. 58 Blues News 2/2019 levy tutkailut Blues Caravan 2019 -esiintyjät levyillä: Ruf Recordsin perinteikkään Blues Caravanin tähtinä on tänä vuonna naiskolmikko Ina Forsman, Ally Venable ja Katarina Pejak. Kaikki kappaleet ovat uusia ja ”rikoskumppaneina” sävellyspuolella ovat toimineet Samuli Rautiainen ja Anna Wilkman, sanoitukset ovat Inan. Ässäpari on lattarikompin ryydittämä Every Single Beat ja Miss Mistreated, jossa Ina palaa bluesjuurilleen. Arviokappale saapui digijulkaisuna, mutta musiikki päässee oikeuksiinsa huomattavasti paremmin vinyyliltä kuunneltuna. Tuottajana Zito on saanut aikaan oikein komeaa jälkeä, hän on onnistunut luomaan pienen klubin atmosfäärin studioon. Häneltä on ilmestynyt aiemmin kolme levyä, ”Perfume & Luck” (2010), ”First Hand Stories” (2012) sekä ”Old New Borrowed And Blues” (2016). Riku Metelinen. Jälkimmäinen on lisäksi tuottanut levyn. Tunnelma on erittäin mukaansa tempaava ja tyylistä toiseen soljutaan aivan luontevasti. INA FORSMAN Been Meaning To Tell You (Ruf RUF 1262) Ina Forsmanin toinen Ruf-kiekko on suoraa jatkoa muutaman vuoden takaiseen julkaisuun. Mielestäni Venablen on turha yrittää kopioida kilpasiskoa, Samantha Fish ei siinä onnistunut ja tuskin onnistuu Venablekaan. Tiedä, johtuuko se taustajoukoista, käytetystä studiosta vai mistä, mutta kyllä tässä on erittäin kansainvälinen tunnelma. Ensivaikutelma siitä on hiukan ristiriitainen, sillä pikaisen kuuntelusession jälkeen mielikuva on, että tässä on Samantha Fishin ”Black Wind Howlin’” -kiekon pikkuserkku. Lopetuksena on Katarinan yksin esittämä tunnelmallinen blues The Harder You Kick, joka vie kuulijan hämyiseen klubiin, jossa pariskunta tanssii illan viimeistä hidasta. KATARINA PEJAK Roads That Cross (Ruf RUF 1266) Serbian pääkaupungista Belgradista kotoisin oleva Katarina Pejak ei ole aivan tuore tapaus. Musiikillinen matka lähtee Etta Jamesista ja kulkee Gloria Estefanin kautta Erykah Baduun. Omissa sävellyksissä ei ole kaikkein omaperäisimpiä ratkaisuja, sillä One Sided Misunderstandingin riffi on lainattu Joanne Shaw Taylorin kappaleesta Dead And Gone ja White Flagin avausriffi on puolestaan pöllitty ZZ Topin Just Got Paid -sävellyksestä. Nimikappale toimii hyvin, mutta Blind To Bad Love polkee paikallaan kuin Britannian brexit-neuvottelut. Mikäli edellä mainittujen musiikki kolahtaa, niin ”Roads That Cross” tulee tarjoamaan paljon hyviä kuunteluhetkiä. Levy alkaa murhaavalla särökitaralla, jollaista Billy Gibbons ei ikipäivänä voisi käyttää ja jollaisesta War Pigsiä levyttämässä ollut Tommy Iommi näki korkeintaan kosteita unia. Kazanoff vastaa myös levyn tuotantopuolesta. Ensin mainitun sovitus on hyvin alkuperäisen henkinen ja versio on mielestäni onnistunut. ALLY VENABLE Texas Honey (Ruf RUF 1267) Kolmas tämänvuotisen Blues Caravan -kiertueen tähdistä on parikymppinen Ally Venable. Vaikka aloitus on hiukan vastenmielinen, niin vankan melodian omaava kakkosraita saa sentään sympatiat puolelleen. Tässä on tusina taiten rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta, jotka kuulostavat yhtä aikaa retroilta ja moderneilta. Levyllä on kaksi kierrätysraitaa, Stevie Ray Vaughanin Love Struck Baby ja Careless Love. Suosittelen, mikäli mahdollisuus on, että Blues Caravan 2019 -kolmikkoa kannattaa mennä katsomaan ja etenkin kuuntelemaan. Mike Zito oli omalla levyllään hylännyt äklön särökitaramuurin. Mukana on myös edellisjulkaisulta tuttu Mark “Kaz” Kazanoffin johtama puhallinryhmä. Musiikillinen toteutus tehdään pienimuotoisesti ja tyylillä. Ainoa pieni notkahdus tasalaatuiseen kokonaisuuteen on Why You Gotta Be That Way, joka on kuin entinen postipoika, ”kunhan tässä terveisiä ajelen”. Careless Love on saanut varsin modernin sovituksen, eikä siitäkään ole pahaa sanottavaa. Hiukan rankempaa kitaraa levy parissa kohtaa kaipaisi. Monin paikoin Joanne Shaw Taylor tulee mieleen. Koska levy on julkaistu oikein ison yhtiön toimesta, ovat odotukset Eiffel-tornin huippua korkeammalla. Kappaleen pelastaa se, että kaikeksi onneksi särökitara on unohdettu. Hän myös teki hienoa jälkeä Katarina Pejakin kanssa, niin miksi tämä levy piti mennä sössimään päämäärättömällä särökitaraäänivallilla. Kun edellinen albumi pohjautui bluesiin ja souliin, niin nyt skaalaa on laajennettu runsaasti. Paras vaihtoehto olisi lähteä aivan toiseen suuntaan. Katarina hoitaa laulupuolen ohessa myös pianon ja kitaransoitosta vastaavat Laura Chavez ja Mike Zito. Mukana on niin tunnetta kuin svengiäkin. Ina Forsman on varmasti kaikille lehtemme lukijoille tuttu monista yhteyksistä. Odotin levyltä hiukan originellimpaa ilmettä. Tämä retrohenkinen albumi on kuin tuulahdus 60-luvulta. Ally Venablen levyarvioita on joku saattanut lehdestämme löytää, mutta Katarina Pejak todennäköisesti on kaikille, allekirjoittanut mukaan lukien, täysin tuntematon. Eric Gales pääsee ääneen Come And Take Itillä ja se miellyttää varmaan kaikkia Gales-faneja, koska toteutus on kuin ”Good For Sumthin’” -kiekolta peräisin. Taustajoukot ovat albumilla todella suuressa roolissa ja Inan ääni istuu pianoja puhallinorkesterivoittoisen taustaan hyvin. En kuitenkaan ole vielä valmis langettamaan tuomiotani Venablelle, annettakoon hänelle yksi siirto tai oikeammin levy aikaa todistaa kykynsä. Hän onkin konkari Blues Caravanin suhteen, sillä hän oli mukana jo 2016 Blue Sisters -kiertueella Layla Zoen sekä Tasha Taylorin kanssa. Yhtymäkohtia löytyy 60-luvun naislaulajien lisäksi myös Amy Winehouseen ja hiukan Ina Forsmaniin
RAUMABLUES.FI 9–10.8.2019 SHEMEKIA COPELAND (USA) JOHN PRIMER & THE REAL DEAL BLUES BAND (USA) JOHN NÉMETH (USA) TRICKBAG (SWE/FIN) WENTUS BLUES BAND (FIN)