vuosikerta BN haastattelee: TAD ROBINSON THE GIN MILL TRIO ARI RAJALA Henkilöhistoriaa: JOHNNIE MAE MATTHEWS OSCAR WEATHERS TINY KENNEDY Bluesmaantietoa: ALABAMA Legendat Suomessa: THE DELTA RHYTHM BOYS. Divarien helmiä / Konserttialbumien klassikoita / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut Klassikoiden lähteillä / BN lukee kirjallisuutta / 7 tuuman taivas / Muddy Lee Makkonen 197301-20-02 ISSN 0784-7726 N:o 302 (2/2020) Hinta 7,20 € 53
24 s. 10 s. 4 s. 8 s. 18 s. 40 s. 24 s. 18 s. 4 s. 30. 8 s. 30 s. 30 s. 40 s. 10 s. 2 Blues News 2/2020 s. 30 s
Hän on osallistunut jokaiselle levylleni Delmarkille tekemistäni cd:istä ”One To Infinity” (1994) ja ”Last Go Round” (1998) alkaen. Millainen Gospel Heaven -festivaali oli. – Teimme levylle kuusi omaa ja neljä coverkappaletta. Hienoa, että näemme sinut täällä Suomessa. He ovat soittaneet Al Greenin, O.V. On aina hyvä soittaa Alexin kanssa. Levy on äänitetty Memphisissä maineikkaan Hi Rhythm Section -bändin kanssa. Hi Rhythm Sectionia ei syyttä kutsuta legendaariseksi. Rumpali Howard Grimes viihtyy kaikista Memphisin äänityspaikoista parhaiten juuri Scottin luona, joten jos hänet hänet haluaa sessioihin, on paras valita Scottin studio. Laulaja David Keller antoi minulle joitakin puhelinnumeroita, joista tavoitella Hi Rhythmin kavereita ja kysellä, olisivatko he kiinnostuneita levyttämisestä kanssani. Sitä parempaa en ole ikinä kuullut. Olet aiemmin esiintynyt Lahdessa Grand Blues -festivaalilla vuosina 2011 ja 2018. Rosa’s Loungen housebändissä tulivat tutuiksi monet legendat ja paikalliset pikkunimet. 24.6.1956) on sielukas soul-, r’n’bja blueslaulaja sekä huuliharpisti. Se oli hieno kokemus, vaikka tunnelma olikin erikoinen kaiken tapahtuneen jälkeen. Suomessa artisti on vieraillut sangen usein, viimeksi syksyllä 2019 viikon rundilla tukenaan Jonne Kulluvaara, Juppo Paavola ja Jaska Prepula. Lisäksi Tadin pitkäaikaisiin yhteistyökumppaneihin lukeutuu kitaristi Alex Schultz, jonka kautta hän päätyi Severn-levymerkille. Esiintyjinä olivat mm. Alex oli jo tehnyt aiemmin Severnille levyn kosketinsoittaja Benjie Poreckin kanssa ja hän itse asiassa esitteli minulle yhtiön omistajan David Earlin. Sessioita ja keikkoja alkoi tulla nopeasti. Äänitysten valmistuttua olimme etsineet sille julkaisijaa kaikkien silloisten levy-yhtiöiden joukosta, kunnes Alex ehdotti Severniä. Rumpali Juppo Paavola ja basisti Jaska Prepula ovat todella mahtavia, mutta olemme tehneet työtä sen eteen. Teimme kaksi keikkaa Tanskassa ja esiinnyimme Gospel Heaven -festivaalilla Fredrikshavnissa. Wrightin, Otis Clayn ja Ann Peeblesin taustalla, joten olin hyvin onnekas. Yhden keikan teimme Ruotsissa Nefertiti-klubilla Göteborgissa. Erityisen läheisiksi soittokavereiksi muodostuivat kitaristi Steve Freund, pianisti Ken Saydak, basisti Harlan Terson ja rumpali Marty Binder, kaikki kokeneita muusikoita esimerkiksi Sunnyland Slimin, Big Walter Hortonin, Otis Rushin, Junior Wellsin ja Buddy Guyn bändeistä. Sillä tavoin sain jalkani Severnin oven väliin. – Alex vaati minua laulamaan levylle pari kappaletta. Tad esiintyi myös Dave Specterin bändin laulusolistina, jonka riveissä syntyneiden kahden Delmark-levyn jälkeen hän sai tilaisuuden tehdä levymerkille kaksi omaa albumiaan. Minulla on yksi Alexin Severnille tekemä soololevy ”Think About It” (2005). Nämä suomalaiset kaverit tekevät hommani tosi helpoksi. Viimeksi mainitulla Alex tosin on mukana vain kahdella tai kolmella raidalla. – Olen niin onnellinen siitä, että David Earl antaa minun edelleen pitää Severn Recordsia kotinani – laulajalla, jolla ei ole levy-yhtiötä, on rankkaa. Toissa vuonna julkaistun levytyksensä Tad teki Delmarkille Rockwell Avenue Allstarsin nimellä Freundin, Saydakin ja muiden kanssa. Hän aloitti uransa Chicagon klubiympyröissä 80-luvulla muutettuaan kaupunkiin synnyinseuduiltaan New Yorkista. Esitimme tänään kappaleita uusimmalta, Memphisissä äänitetyltä kiekoltani ”Real Street” (2019), jossa on mukana Memphis’ Hi Rhythm Section – Hammond B3 -urkuri Charles Hodges, basisti Leroy Hodges ja rumpali Howard Grimes, jotka kuuluvat merkittäviin Southern Soul -tyylin arkkitehteihin. 4 Blues News 2/2020 KARI KEMPAS T ad Robinson (s. Äänitimme sen Los Angelesissa viikko 9/11:n jälkeen 18.9.2001. Sain myönteisen vastauksen ja tapasimme Scott Bomarin Electraphonic Recording -studiolla. Ennen vanhaan Skandinaviassa oli toisin, mutta nyt en enää edes ylläty siitä, että muusikot täällä tosiaan osaavat asiansa. Nämä kaverit soittavat kuin amerikkalaiset. Laulaja-harpisti on myös vieraillut muun muassa Dave Specterin sekä suomalaisen Slim Butlerin äänitteillä. Keikoilla kuultiin myös uuden ”Real Street” -cd:n materiaalia. Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Tällä kertaa saavuin kuuden keikan kiertueelle. Alex myös tuotti ensimmäisen Severn-levyni ”Did You Ever Wonder?” (2004). Soulbluesmies jatkaa nousujohteista uraansa hienosti. Hän soitti myös kolmella ensimmäisellä Severn Records -julkaisullani. Meitä kaikkia inspiroivat samat, suurenmoiset 60-luvun soulmuusikot, johon voimme nojautua. – Kiitos, on hienoa olla täällä. Sinähän laulat myös sillä. Peter Astrup on nerokas festivaalijärjestäjä. Festivaali järjestettiin kirkossa. Memphisiin meno ja työskentely Hi Rhythm Sectionin kanssa oli John Nemethin ja Curtis Salgadon ehdotus. Ensimmäisen levyn jälkeen tein, jälleen Alexin kanssa, cd:n ”A New Point Of View” (2007) ja sitten olivat suorossa ”Back In Style” (2010) sekä ”Day Into Night” (2015). – Kyllä. Bassossa oli Canned Heatin Larry Taylor ja mukana olivat myös Finis Tasby ja Lynwood Slim. Earl kuunteli levyn, mutta oli sen suhteen epävarma, mutta levy-yhtiössä työskennellyt assistentti Joan Matthews kehotti Davidia tekemään sopimuksen kanssani. Olen kaikki nämä vuodet rakastanut soulmusiikkia ja työskentely näiden muusikoiden kanssa, jotka ovat olleet mukana aivan alussa oli uskomatonta. Olen niin kiitollinen siitä, että he työskentelivät kanssani, antoivat levylleni panoksensa ja sain viettää kolme päivää heidän kanssaan.. Viime vuonna kitaristi Alex Schultz oli mukanani. Joe Louis Walker, Curtis Salgado, Thornette David ja upea gospelkuoro, joka esitti loistavan version Sam Cookin kappaleesta A Change Is Gonna Come. – Se oli hieno. Olen keikkaillut myös ruotsalaisen bändin kanssa, joka on säestänyt myös Johnny Rawlsia ja Deitra Farria
Pari vuotta sitten ostin taas uuden setin. Päätös huolellisesta valmisteluperiodista oli ryhmän yhteinen, mutta eittämättä asiaan on täytynyt vaikuttaa se, ettei kokoonpanon rumpali ollut koskenutkaan instrumenttiinsa miesmuistiin. Mielessäni oli pyörinyt kaksi Robert Nighthawkin levyttämää biisiä, Kansas City Blues ja Maggie Campbell Blues, ja niillä kappaleilla kuuluvasta släppibassosta syntyi idea, että haluaisin bändin, mikä olisi kuin rockabillytrio mutta vetäisimmekin bluesia.. Mulla oli ollut jo aika kauan Barnshakers ja Dr Snout & his Hogs of Rhythm ja olin ajatellut, että ne riittävät enkä tarvitse muuta. Juuri tuolloin mulla ei ollut mitään bändiä ja olin jo jonkin aikaa miettinyt, että minkä tyylistä musiikkia sitä ryhtyisi seuraavaksi tekemään. – Eero: Pohdin, että kuka olisi sellainen laulaja, joka pystyisi vetämään hyvin bluestyylistä musaa ja muistin Petterin. Yhtye-aktiviteetteja, oman kuvauksensa mukaan ”huono-onnisissa bluesbändeissä” laulaja on kyllä ylläpitänyt teinistä lähtien, mutta toisaalta hän on myös ollut erityisen taipuvainen heittämään hanskansa pitkiksi ajoiksi tiskiin. Alkuperäisen vision takana oli joka tapauksessa ryhmän kitaristi Eero Vaajoensuu (Mr. Breathless & The Sausage Kings, The Silver Bullets, SaraLee Band jne.). 2011), jonka solistina oli puolestaan toiminut karismaattinen Petteri Karkkila. Kombinaation kolmanneksi pyöräksi liittyi Vaajoensuun yhteydenottoon myönteisesti vastannut basisti Mika Liikari. Kokeneemman linjan soittajista koostuvan helsinkiläisen The Gin Mill Trion erityinen vahvuus on sen halu tuoda nykykansalaisten kuultaville juuri niitä afroamerikkalaisen rytmimusiikkitradition osa-alueita, jotka paljolti valoivat pohjan rockabillyn synnylle, mutta joihin tänä päivänä enää harvemmin pääsee elävänä tutustumaan. Huomattiin, ettei tämä lähde näin. Soittohalujen ailahtelevuus ei kuitenkaan poissulje sitä tosiseikkaa, että kyseessä on luonnonlahja, jonka välityksellä Vaajoensuu oli myös soittanut hetken ajan Blue North Recordsille levyttäneessä soulvetoisessa The Tuff Timesissa (kokoelma ”Blues Line Finland” v. Pidin sen jälkeen 30 vuotta taukoa. Ihan aluksi oli vielä ajatuksena, että hän olisi soittanut akustista kitaraa. – Petteri: Rummuthan siitä puuttuivat. Kävimmekin ensin kokeilemassa kahdestaan muutaman kerran, mutta se meni ohi aika nopeasti. Eeron olin tuntenut pitkään entuudestaan ja myös Petterin kanssa olimme jo kokeilleet musiikin tekoa sen verran, että tiesin miehen ja hänen äänensä. Goofin’-merkin toukokuussa 2019 julkaisema trion kehuttu esikoissingle Maggie Campbell Blues / I Feel Like Steppin’ Out tuntui ilmestyvän levykauppoihin samalla hetkellä, kun yhtye oli vasta tekemässä tuloaan keikkamarkkinoille. Hänen kanssaan kitaristi ei kuitenkaan ollut tehnyt aktiivisempaa yhteistyötä sitten 2010-luvun alun. – Eero: Siitä on kolmisen vuotta. – Mika: Lähdin ilman muuta mukaan, koska olen aina itsekin diggaillut tällaista musiikkia, jota kutsun blues bopper -osastoksi, ja joskus myös vähän soitellut sen tyyppisiä juttuja. 8 Blues News 2/2020 PETE HOPPULA S uomalaista juurimusiikkikenttää on muutaman vuoden ajan elävöittänyt poikkeuksellinen kolmihenkinen kokoonpano, joka on saanut innostuneen vastaanoton sekä bluesettä rock’n’roll-harrastajakunnan keskuudessa. Edellisestä laulukeikastakin oli ennättänyt vierähtää kunnon tovi. Tämä oli kuitenkin niin hyvä juttu, että oli kiva ottaa se vielä tähän lisäksi. Vaikkei Karkkilalle ole kertynyt vastaavanlaista liverutiinia kuin kollegoilleen, on hän piinkova musiikkidiggari ja aihepiirin asiantuntija siinä missä Vaajoensuu ja Liikarikin. Olin soittanut kannuja teininä, mutta myin ne pois inttiin mennessäni vuonna 1988. Todellisuudessa kolmikko oli hionut kaikessa treenikämppähiljaisuudessa pakettiaan kuosiin jo kokonaisen vuoden ajan. The Gin Mill Trio syntyi, kuten monet kiinnostavat yhtyeet ylipäätään, sattuman ja tarpeen suotuisana liittona. Monissa roots-yhteyksissä vuosikymmenten saatossa kouliintuneen kontrataiturin jäsenyyden vahvistuminen olikin ratkaiseva askel, joka sai vielä bänditauolta palaamista harkinneen Karkkilan viimeistään vakuuttumaan projektin mielekkyydestä
Roll FM:n perustaja Ari Rajala kurvaa juuri uudet mainosteippaukset saaneella ”bluesmobiililla”, kanavan lähetysautolla Puistokulman parkkiin. Silti noin 90 prosenttia ohjelmista tehdään Rajalan mukaan suorana. Puistokulman Roll FM bongasi onnekseen muutaman vuoden toiminnan jälkeen ja on myös viihtynyt kompaktissa studiopäämajassaan. Juttelin monien kavereiden kanssa ja kaikki valittivat, ettei ole mitään sellaista mitä pystyisi kuuntelemaan, ainoastaan jotain tiettyjä ohjelmia Yleltä ja Radio Helsingistä. Nykyään on vain korkeintaan vissyä jääkaapissa. Nykyinen kaksikerroksinen rakennus ilmestyi Hiekkaharjun katukuvaan vuonna 1963, jonka jälkeen paikka on opittu yhdistämään etenkin suosittuihin päivätansseihinsa, mutta aika ajoin myös muihin mitä erilaisimpiin musiikillisiin rientoihin. – Sitten kun tehdään livenä ohjelmaa niin täällä on jatkuvasti joku vetämässä showta aamuseitsemästä vähintään iltakymmeneen. – Se alkoi siitä, kun en löytänyt mistään itselleni sopivaa radiokanavaa. Roll FM:n kannalta merkittävä roolimalli taas löytyi 1980-luvun puolivälissä ensimmäisten paikallisradioiden joukossa toimintansa Ruoholahden Lepakossa aloittaneesta Radio Citystä. Siellä mä olin suurin piirtein yötä päivää radiossa jotenkin kiinni. – Kun mä olen ihan oikeissakin töissä niin kaikki lomathan siihen silloin paloivat. Olemme myös pi. Se oli kyllä alusta pitäen ihan hyvä idea ja on edelleen, eikä meille vieläkään ole oikeastaan tullut kilpailijaa. On erittäin suuri kunnianosoitus, jos Roll FM:ää verrataan alkuperäiseen Radio Cityyn. Meillä taas on 50 toimittajaa ja jokainen soittaa mitä itse haluaa, todennäköisesti vielä eri kappaleita ohjelmien välillä. Silloin vasta studiossa käykin kuhina. Joskus tehdään myös yölähetyksiä. Sittemmin kiinnostuksen kohteet ovat hieman jaksottain vaihdelleet, Rolling Stones-kaudesta Teddy & The Tigersiin, Dr. Rajalan tapauksessa radion liittyminen konkreettisesti osaksi perheen muonavahvuutta vaati koko taloudelta uhrautumista ja mukautumiskykyä. Kun meillä kävi jatkuvasti bändejä ja muita vieraita, niin menin sitten välillä pakoon meidän autotalliin ja nukuin siellä jemmassa, että pääsin edes vähäksi aikaa eroon siitä touhusta. Maamme oloissa monessa suhteessa ainutlaatuisen vaihtoehtoisen talkooradion vaiheet käynnistyivät vuonna 2015, ja vaikka rollausta jatketaankin edelleen vain väliaikaisten lupien varassa, toiminta tuntuu saavuttavan lähetyskausi toisensa perään yhä korkeampia kierrosja kuuntelijalukuja. – Ja sitten ne samat biisit, jotka pyörivät muilla kanavilla jatkuvasti. – Koska suurin osa aktiiveistamme asuu Vantaalla niin etsimme paikkaa täältä lähistöltä. Ajoneuvo todella kiinnittää ohikulkijan huomion, sen kylkiä nimittäin koristavat Risto Vuorimiehen, Rollilla itsekin ohjelmia tekevän maineikkaan valokuvaajan ja musiikin monityöläisen klassiset Love Records -ajan otokset muun muassa Hurriganesista ja Baddingistä. Jonkin verran musiikkiohjelman tekemisestä kokemusta Korpiradio-nimisellä paikallistaajuudella kerryttäneelle Rajalalle ja hänen aateveljilleen ajatus omasta vaihtoehtoisesta, soittolistoista täysin vapaasta radiokanavasta kehittyi, kuten intohimoisimmissa harrastehommissa on usein tapana, ensin turhautumisesta ja sen jälkeen virinneestä muutosvastarinnasta vallitsevaa kaupallista tarjontaa kohtaan. Alkutaival ei kuitenkaan ollut mutkaton. Jonkun ehdotuksesta löytyi sitten Puistokulmasta erittäin hyvät tilat. Seuraava kausi käynnistyy aprillipäivästä 2020 lähtien, mutta tulevaa materiaalia taltioidaan jonkin verran myös ennakkoon. Siirrymme varsinaisten toimitilojen puolelle, jossa ohjelman teko on parhaillaan täydessä vauhdissa, vaikkei Roll FM juuri tällä hetkellä radioaalloilla kuulukaan. Feelgoodiin, Doorsiin, bluesiin, jazziin, souliin, punkiin ja Suomi-rockiin. 10 Blues News 2/2020 PETE HOPPULA P uistokulma, tuo eräs Vantaan viimeisimmistä yhä toimivista työväentaloista on piirtynyt pääkaupunkiseutulaisten mieliin jo useammassa sukupolvessa 1950-luvulta lähtien. ”Pääsäätäjä” Rajalan henkilökohtainen musiikillinen herääminen tapahtui lukuisten nykyään viisikymppisten suomalaismiesten tapaan pikkujannuna Hurriganesin myötä. Sitten olin 24/7 kiinni Roll FM:ssä, kun kanavaa pyöritettiin aluksi meillä himassa. Ne ekat kaudet olivat kyllä sikäli hienoja, että tarjoilut olivat siihen aikaan huomattavasti paremmat vaimon keitellessä meille kahvia ja muuta. Skaala on niin suppea. ”Aina tulee joku joka muuttaa kaiken” on yksi Roll FM:n lanseeraamista sloganeista. Nyt samaa talokompleksia hyödyntää omassa studio-operoinnissaan radiokanava Roll FM (102,0 MHz). Pystyt kuvittelemaan, miten valtava määrä musiikkia siitä kertyy. – Meillä vierailleista vanhoista Radio Cityn toimittajista monet ovat sanoneet, että tässä on vähän sitä samaa. Käytäntö on vapaaehtoisen ja pitkälti itseohjautuvan porukan aikataulujen kannalta väistämätön
Alun alkaenhan me oikeasti olimme juuri niitä, pikkuvatsakkaita keski-ikäisiä miehiä. Siinähän se on. Ennen sellaisen myöntämistä kanavan on pitäydyttävä kolmen kuukauden lähetysjaksoissaan, joita katkovat aina parin kuukauden tauot. ”Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. – Tämä on vähän kuin siinä Kolmannen Naisen biisissä: Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. Luku on valtaisa, etenkin ottaen huomioon, että enemmistölle tästä väkijoukosta radio on synonyymi nimenomaan perinteisille FM-lähetyksille. Juurimusiikkiin panostetaan jatkossakin erityisen vahvoin ottein. Nyt lauma on niin iso, ettei tuolla lailla voi enää sanoa. Sitä tulee tulvimalla. Ja myös ne ketkä eivät saa työpanoksestaan palkkaa, jaksavat pinnistää aina yhden kauden mukana ja sitten taas huilata. Ehkä kaikilla säilyy innostunut henki tällä tavoin paremmin. Tekijöilleen erityisen kova paikka on ollut valtioneuvoston nihkeä kanta Roll FM:n hakemaan pysyvään ohjelmistotoimilupaan. Roll FM on profiloitunut nimenomaan suoran lähetyksen kanavana. Arvostetaan ja tykätään toisten systeemeistä. Pettymystä lievittänee hieman ymmärrys siitä, millaisia muutoksia ja uusia haasteita jatkuvaluonteinen toiminta toisi talkoolaisille tullessaan. – Sellainen kuva minulla on, että kuulijoissa on yllättävän paljon myös naisia, ettei vain pelkästään näitä niin sanottuja möhiksiä. Olin jo laittaa pillit pussiin silloin kun vakituista lupaa ei saatu, mutta kannustavien viestien perusteella päätettiin, ettei tätä vielä tähän jätetä. Siinähän se on. Lisäksi tärkeänä lähitulevaisuutta koskevana aiheena Rajalan kaavailuissa nousee esiin suomalaisen musiikin saattaminen nykyistä laajemmin kuulijoiden tietoisuuteen. Olisihan tämä pysyvän luvan myötä muuttunut väkisinkin ammattimaisemmaksi ja silloin myös mainostajia olisi pitänyt saada enemmän. Koska Roll FM on kulttuurikanava, on meidän tehtävämme tukea myös suomalaista kulttuuria. Miksikään varsinaisiksi tekniikan eturintamalaisiksi kaikkein tyypillisimpiä Rollkuluttajia voi tuskin kuitenkaan luonnehtia. Miltei kaikki esityskaudet ovat kyllä arkistoituna, mutta vanhoja ohjelmia on ollut jälkikäteen saatavilla vain marginaalinen määrä. Pelkästään netissä rullaavat onlinetai podcast-kanavat eivät siten ole tässä mielessä saaneet otettua niskalenkkiä meikäläisten keskuudessa. FM-operointi ei ole ilmaista lystiä ja jatkuvuuden turvaaminen edellyttää ainakin jonkinlaista pohjakassaa. Mahtavia tyyppejä ollaan onnistuttu saamaan mukaan. Huomattava osa sen alkuperäisestä ideologiasta on kulkenut matkassa näille päiville saakka. Siitä syntyy hieno tunnelma. Studiolive-konserteistakaan kanava ei ole aikeissa luopua. Suurimman kiitoksen kanavan olemassaololle Rajala osoittaa silti sen pyytettömälle, yhteen hiileen puhaltavalle lähetystiimille. Digitallenteiden osuus tulee vääjäämättä kasvamaan, kunhan vain aineiston perkaamiseen vapautuu tarpeeksi aikaa ja vastaavasti ihmiset radioaaltojen toisessa päässä muistavat esittää henkilökunnalle omia kuulijatoiveitaan. Vaihtuvuus on siis ollut erittäin pientä ja siten tästä porukasta on tullut sellainen perhe. Artikkelin alussa viitattu nykypäivän ohjelmatarjonnan yksipuolisuus soittolistakäytäntöineen kytkeytyy etenkin kovinta tulosta tekevillä paikallisradioilla melko suoraan niiden omistajuusja franchising-järjestelyihin suurten, yhä useammin kansainvälisten ketjujen alaisuudessa. Heitä ovat ikähaarukkaan 35–65 istuvat musiikin ja muun kulttuurin himoharrastajat, joille ei ole lainkaan väliksi, vaikka soitettavat vinyylilevyt joskus rahisevat tai lähtevät pyörimään väärällä nopeudella, tai vaikka studiossa silloin tällöin sattuisi jotain muita einiin-professionaalisia ”Spinal Tap” -käänteitä. Taustalla vaikuttaa myös yhtiö Rollmedia Oy, jonka kautta on loogista hoitaa Teostoja Gramex-maksujen tapaista rahaliikennettä. Ohjelmia on myös tarkoitus tehdä bluesmobiilin ja liikkuvan lähetyskaluston kautta jalkautumalla festivaaleille ja muihin tapahtumiin. Siinä mielessä tämä homma pysyy nyt enemmän tällaisena punkhippianarkiahenkisenä. Hämmästyttävän monipuolinen porukka meille on tähän iskeytynyt. Vaikka toiminta niillä olisi kuinka taloudellisesti turvattua, Roll FM:n kaltaiset käskytysvallasta vapaat oman tiensä tallaajat todistavat, ettei aivan kaikkea voi pelkällä varallisuudella voittokuluksi muuttaa. Sekä vanhat tutut suosikkiohjelmat juontajineen että myös uudet hahmot ottavat pian paikkansa Rollin megahertsilukemilla, heidän seuranaan tietenkin loputon armeija kulttuurikentän vieraita, joita Rajala arvioi poikenneen kanavalla tähän mennessä yhteensä kolmisensataa. Ei aina tajuakaan, miten paljon hyvää materiaalia täällä tehdään, koska näitä levytyksiä ei monellakaan, käytännöllisesti katsoen juuri millään kanavalla soiteta. – Meille lähetetään hirveästi uutta kotimaista musiikkia. – Huomattava osa toimittajista on ollut mukana alusta saakka. Verkko-operaattori Digitan selvitysten mukaan vajaat 4 miljoonaa suomalaista kuuntelee radiota päivittäin. Yhteisö, jossa tuetaan toinen toistaan, vaikkei oltaisikaan tietyn musiikkigenren edustajia tai yhtä lailla ammattilaisia. Netissä live-streamin globaali seuraaminen on ollut mahdollista jo pitkään, nyt Roll FM on laajentamassa kapasiteettiaan myös puhelinsovellusten puolelle. Tai sitten voi laittaa myös fyysisen levyn tulemaan. Huhtikuusta kesäkuun lopulle jatkuva seuraava ohjelmakausi avaa Roll FM:n kuudennen toimintavuoden. Vapaaehtoistoimintakin tarkoittaa tietyssä suhteessa kaupallisuutta, vaikkei kanava varsinaista palkkaa avustajakunnalleen pystykään maksamaan. Hämmästyttävän monipuolinen porukka meille on tähän iskeytynyt.”. Jotkut ovat atk-lahjakkaita, jotkut asiantuntijoita äänityspuolella ja jotkut taas todellisia taiteilijoita. Siellä on nuoria ja solakoitakin jo joukossa. – Asiassa on monta puolta. Toivotaan, että tulevaisuus pysyy samanlaisena, ja miksei pysyisi. Positiivisesta palautteesta päätellen kanavan ystävien kirjo on silti odotuksia laajempi. Kaikki ovat samalla asialla ja tajuavat idean. Kun kaikki 50 toimittajaamme sen studion pöydällä näkevät, niin siinä voi hyvinkin syntyä kiinnostava kohtaaminen musiikin ja dj:n välillä. Koska mainosmyynti on ymmärrettävistä syistä rajallista, on siksi sponsoriapu ja muut mahdolliset tuet myös Rollin väelle elintärkeitä asioita. Iso sali ja loistava akustiikka, hyvällä sijainnilla lähellä Hiekkaharjun juna-asemaa. Nettisivuillamme on nyt Promonaatti, jonne aineistoa toivotaan lähetettäväksi. Blues News 2/2020 11 täneet täällä muutamia RollFest-tapahtumia. RollFestit kytkeytyivät luontevasti sapluunaan lähetyksissä vierailleiden lukuisten bändien sekä ohjelmia tehneiden muusikoiden myötä, mutta pitkäkantoista taloudellista tukijalkaa yksittäisistä konsertti-illoista ei ole vielä kanavalle toistaiseksi muodostunut
Lenoir (1967) arvostamalleen bluesmiehelle. Lenoir (1929–1967) oli blueskitaristi ja lauluntekijä, joka tunnetaan mm. SYVÄN ETELÄN OSAVALTIO “Tornadoita, ukkosmyrskyjä, läkähdyttäviä kesäpäiviä, täpötäysiä kirkkoja, magnolia-puita, villiintyneitä köynnöskasveja, pekaanipähkinöitä, laulukaskaita, valtavasti oravia, ikivanhoja puita ja soul-ruokaa.” Näin kuvaa kotiosavaltiotaan Billy Hutchinson nettiartikkelissaan ”Alabama blues”. Monissa niistä mainitaan Alabama. Alabama ei ole blues-osavaltiona yhtä tunnettu kuin Mississippi, mutta on siellä syntynyt myös paljon laadukasta bluesia, soulia ja muuta juurimusiikkia. Alabama on pinta-alaltaan vajaan puolen Suomen kokoinen Yhdysvaltojen etelävaltio, jossa asuu noin 4,9 miljoonaa ihmistä. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen seurasi pitkä rotusyrjinnän aika, mikä sai varsinkin mustaa väestöä hakeutumaan muualle. Alabama kuuluu ns. Monet poismuuttaneet eivät koskaan palanneet kotiseuduilleen. Jollei juna satu kääntymään ympäri kiskoillaan, niin Alabamassa kohta ollaan: “I’m Alabama bound / And if the train don’t stop and turn around / I’m Alabama bound”. BLUESMAANTIETOA: ALABAMA. Leadbellyn tulkintaa edelsi jo Alan Lomaxin äänite, jossa pianisti Jelly Roll Morton jutustelee ja esittää oman versionsa samasta kappaleesta nimellä Don’t You Leave Me Here (1939). Sanoitus ei mainitse mitään uhrien tai tappajien rodusta. Ne poikkeavat kuitenkin melkoisesti Leadbellyn tunnetuksi tekemästä versiosta. Alabama oli pitkään maantalousvaltainen osavaltio (puuvillaa ym.), mutta 1900-luvulla hiilikaivostoiminta, raskas metalliteollisuus, autoteollisuus ja palvelusektori monipuolistivat huomattavasti sen elinkeinorakennetta. Lenoir itse tosin ei ollut kotoisin Alabamasta. Muuttoliike pohjoisen ja keskilännen kaupunkeihin kiihtyi erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin puuvillakärsäkäs (boll weevil) teki tuhojaan puuvillapelloilla vieden työmahdollisuudet suurelta joukolta maatyöläisiä. Erilaisia versioita ja sanoituksia siitä on sen jälkeen ilmestynyt kymmenittäin. Esimerkiksi Cow Cow Davenportin ja Leroy Carrin Alabama Mistreater (1926) on piano-blues, jossa laulaja vakuuttelee naiselleen, että on kunnollinen mies eikä mikään pahoinpitelijätyyppi. Hän esiintyi myös Euroopassa American Folk Blues Festival -kiertueella vuonna 1965. Alabamasta on muutettu myös poispäin sankoin joukoin. John Mayall on kirjoittanut muistokappaleen The Death Of J.B. Varsin tunnettu on myös hänen Alabama Bluesinsa (1965), jossa kertoja väittää, että hänen siskonsa ja veljensä tappaneet poliisit jäivät rankaisematta. I never will go back to Alabama, that is not the place for me (2x) You know they killed my sister and my brother, And the whole world let them peoples go down there free ALABAMA BLUES J.B. Roturistiriidat ovat olleet seudun historiassa poikkeuksellisen kärjekkäitä, mikä näkyy myös Alabamaa ja sen eri paikkakuntia käsittelevien kappaleiden sanoituksissa. Tämän alun perin ragtime-instrumentaalin ensimmäisen sanoitetun version levytti Prince’s Band jo vuonna 1909. Afroamerikkalaisia oli Alabamassa orjuuden aikana lähes puolet väestöstä, mutta nykyisin heidän osuutensa on vain noin 26%. Papa Charlie Jackson säesti itseään banjolla vuoden 1925 levytyksessä. Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabama, Doorsin Alabama Song, gospelyhtye Blind Boys of Alabama. 12 Blues News 2/2020 levyttäneet myös mm. Hän syntyi Monticellossa Mississippin osavaltiossa, soitti 1940-luvulla New Orleansissa ja muutti vuonna 1949 Chicagoon, jossa levytti useille eri levymerkeille. Leadbellyn tyyliin kappaleen ovat Mick Taylorin Alabama (1979) saattaa olla eräänlainen tribuutti Alabama Bound -lauluille, sillä siinäkin hotellissa yksikseen riutuva mies on Louisianassa ja matkalla kotiin Alabamaan. Charlie Pattonin Gonna Move To Alabaman (1929) sanoituksessa kertoja on lähdössä Alabamaan, koska hänen isokokoinen naisensa on niin ilkeä, että saisi kuulemma pantterinkin karjumaan vihasta. Louis Jordan (1940) ja Odetta (1956). Lenoirin kappaleista monet ovat kantaaottavia, joten tämänkin voi tulkita olevan ainakin vertauskuvallinen protesti rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Lonnie Doneganin luennassa I’m Alabamy Bound (1956) on mausteena skiffleä, ja The Charlatans lisäsi omaan keitokseensa ripauksen San Fransiscon psykedeliaa vuonna 1966. Suurimmat kaupungit ovat Birmingham, Montgomery, Huntsville ja Mobile, kussakin noin 200 000 asukasta. Sen rajanaapurit ovat Tennessee pohjoisessa, Georgia idässä ja Florida kaakossa. kappaleista Mama Talk To Your Daughter (1954) ja Down In Mississippi (1966, julk. Kappaleesta on useita varhaisia levytyksiä jo 1920-luvulta. Mister Engineer, please, turn your train around I believe to my soul, my man is ’Bama bound /.../ I’m ’Bama bound, ain’t got no railroad fare If the blues don’t leave me, I’ll walk the railroad back Tiedossani ei ole, onko tapauksella todellisuuspohjaa. Ida Coxin Bama Bound Bluesissa (1923) mies on jättänyt naisen ja lähtenyt junalla Alabamaan. Billy Hutchinson (Alabama Blues Project) on työtovereineen kaivanut arkistoista lukuisia vanhoja alabamalaisten artistien levyttämiä blueseja. TIMO KAUPPINEN M itä tulee mieleen Alabamasta ja musiikista. Niistä tunnetuin on luultavasti Leadbellyn ja The Golden Gate Quartetin tulkinta vuodelta 1940. 1970). Kolmen viikon päästä kolarista hän sai sisäisen verenvuodon ja menehtyi. Hänellä itsellään ei ole rahaa junalippuun, eikä ratakiskoja pitkin kävelykään oikein luonnistu. Nainen toivoo mielessään, että veturinkuljettaja kääntäisi junan paluusuuntaan. Lenoir kuoli 38-vuotiaana vuonna 1967 Urbanassa, Illinoisissa. Hän oli saanut autokolarissa vammoja, joita ei todennäköisesti hoidettu sairaalassa asianmukaisesti. raamattuvyöhykkeeseen ja on yksi Yhdysvaltojen uskonnollisimmista osavaltioista. Pieni kaistale Alabamaa ulottuu etelässä Meksikonlahdelle saakka. Valtaosa väestöstä on valkoihoisia (noin 70%). MATKALLA ALABAMAAN Perinteisessä Alabama Bound -kappaleessa ollaan matkalla kohti Alabamaa
Prostituoidut laulavat saman sävelmän myös oopperassa ”Rise And Fall Of The City Of Mahoganny” (1930), jota Suomessa on esitetty nimillä ”Kolmen pennin ooppera” ja ”Kerjäläisooppera”. Saman yhtyeen My Home Is In Alabama (1980) kuvaa yhtyeen omia soittoreissuja ja kotiseuturakkautta. The Doors (1966) ja David Bowie (1980). Sanoituksessa tunnelmoidaan romanttisesti puuvillapellon laidalla Alabaman tähtitaivaan alla: “We lived our little drama, we kissed in a field of white / And stars fell on Alabama last night”. Blues News 2/2020 13 Uudempiakin Alabama-blueseja l öy t y y. Maalaispoika kyllästyy farmilla raatamiseen ja lähtee kaupunkiin, mutta päättää kovia kokeneena palata perheensä luo niska häpeästä punoittaen kuin Alabaman savi. Hän halusi tuoda esiin osavaltion positiivisia puolia. Van Zandt piti useissa konserteissa yllään Neil Young -T-paitaa, ja Young puolestaan esitti Sweet Home Alabaman van Zandtin kuoleman yhteydessä. Chet Atkins (1954) ja Roy Clark (1964/1982). pale, jonka Leningrad Cowboys esitti yhdessä Puna-armeijan kuoron kanssa Senaatintorilla vuona 1993. Niinpä sanoituksessa kaivataankin kotiin Alabamaan tapaamaan perhettä ja ystäviä. Alabama Jubilee on nopeatempoinen sävelmä, joka levytettiin ensi kerran jo vuonna 1915. Pojan kotikaupungissa pitämässä konsertissa isä istuukin sitten yllättäen eturivissä ja rehvastelee pojan saavutuksilla. Country-muusikoiden keskuudessa Alabama on laulujen aiheena melko suosittu. Omien sanojensa mukaan hän ei pitänyt Wallacen rotupolitiikasta. Varsinkin sen sanoitus on herättänyt keskustelua. Kyseessä on vastauslaulu Neil Youngin kappaleisiin Southern Man (1970) ja Oh, show me the way to the next whiskey bar Oh, don’t ask why, no, don’t ask why For we must find the next whiskey bar Or if we don’t find the next whiskey bar I tell you we must die, I tell you we must die I tell you, I tell you, I tell you we must die Oh, moon of Alabama, it’s time to say goodbye Osalle valkoihoista väestöä Wallace olikin varmaan mieluisa henkilö, mutta Birminghamin afroamerikkalaiset tuskin rakastivat kuvernööriään. Jazz-standardi Stars Fell On Alabama on vuodelta 1934. Jerry Reedin Alabama Wild Man (1968) on tarina kitaristipojasta, joka uhmaa saarnaajaisänsä tahtoa, lähtee ansaitsemaan niukkaa elantoaan kiertävänä muusikkona, saa lopulta aikaan hittilevyn ja rikastuu. Se kertoo yksinäisestä miehestä, joka toivoo, että Alabaman juna veisi hänet kotiin etelään kalseasta New Jerseystä. Sanoitus kertoo railakkaasta juhlinnasta, jossa vanha kenraali Brown, 83-vuotias muori ja yksijalkainen Joekin pistävät jalalla koreasti tanssilattialla. Van Zandtin mielestä säe on käsitetty väärin ja jätetty huomiotta sen lopun buuaukset. Presidentti Nixonin kaatanut Watergate-skandaalikin mainitaan mahdollisesti vähättelevään sävyyn. Instrumentaalina sen ovat esittäneet myöhemmin mm. Billie Holiday, Ella Fitzgerald, Louis Armstrong, Dean Martin, Frank Sinatra ja Ricky Nelson. Tell the truth /.../ Sweet home Alabama, oh, sweet home baby Where the skies are so blue and the governor’s true. Sen on levyttänyt yli sata eri artistia, mm. Myös Hank Williamsilla oli ohjelmistossaan kaunis mutta surullinen The Alabama Waltz (1949). Alabama Song tunnetaan myös nimillä Moon Of Alabama, Moon Over Alabama ja Whisky Bar. Alabama-biiseistä puuttuu vielä se yksi varsin tunnettu etelän rock. Ironia on vaikea laji. Garth Brooksin Alabama Clay (1989) on tuhlaajapoikatarina. M o n e l le suomalaiselle bluesharrastajalle tuttu Louisiana Red on levyttänyt raidan Alabama Train (2002). Vuonna 1977 perustetun Alabama-yhtyeen Alabama Sky (1983) kertoo isoisästä, joka tarinoi pojanpojalleen vuoden 1929 tuhotulvasta ja isoäidistä. Big wheels keep on turning Carry me home to see my kin Singing songs about the Southland I miss Alabama once again /.../ In Birmingham they love the governor (boo boo boo) Now we all did what we could do Now Watergate does not bother me Does your conscience bother you. Laulussa viitataan kuitenkin myös Alabaman kuvernööri George Wallaceen, joka oli kiivas rotuerottelun kannattaja. Se on Bertold Brechtin saksaksi sanoittama ja Kurt Weilin säveltämä kabareelaulu näytelmästä “Little Mahoganny” (1927). Van Zandt, kitaristi Steve Gaines ja taustalaulaja Cassie Gaines kuolivat lentokoneonnettomuudessa vuonna 1977. Se kappale on tietenkin Sweet Home Alabama. Erimielisyyksistään huolimatta Van Zandt ja Neil Young eivät olleet riidoissa keskenään. Kappaleen ovat versioineet mm. Sanoitus oli ehkä tarkoitettu ironiseksi, mutta ei se ainakaan kaikille ihmisille avautunut. Myös sininen taivas noteerataan, eikä unohdeta Muscle Shoalsissa tehtyä mainiota soul-musiikkiakaan. SWEET HOME ALABAMA Lynyrd Skynyrd -yhtye levytti Sweet Home Alabaman vuonna 1974. Lynyrd Skynyrdin nokkamies ja laulaja, floridalainen Ronnie van Zandt oli sitä mieltä, että Young mollasi liikaa nykyisiä alabamalaisia menneisyyden tapahtumien takia. Kappaleen suosituimman sanoitetun version teki Red Foley vuonna 1951. Sanoitus on viskinhuuruinen ja henkii epätoivoa. Kyseessä on sama kapAlabama (1972), joissa Young sivusi myös etelävaltioiden orjuutta ja rasismia
Sen sanoitus vaikuttaa aika hervottomalta. Suomessa sen ovat levyttäneet Kirka (1969) ja The Flaming Sideburns (1997). Birmingham Jail perustuu vanhaan folksävelmään Down In The Valley. John Lee Hookerin bluesissa vuodelta 1963 kertoja ei halua mennä enää ikinä Birminghamiin. Samansisältöisiä versioita ovat levyttäneet myöhemmin mm. Martin Luther King johti Birminghamissa vuonna 1963 rotuerottelun vastaista mielenosoitusta, johon osallistui tuhansia ihmisiä. Hän lauloi nuoruudessaan Little Richardin (s. Laulussa kuvataan mustaa Bettyä, joka on kotoisin Birminghamista Alabamasta. Birmingham Blues -nimisiä eri kappaleita on useita. Sanoituksessa esiintyvät mm. Come round by my side and I’ll sing you a song I’ll sing it so softly, it’ll do no one wrong On Birmingham Sunday the blood ran like wine And the choirs kept singing of freedom. Kappale on kuitenkin alun perin ollut vanha työlaulu. Soul-laulajana tunnettu Otis Redding (1941–1967) oli kotoisin Georgian Maconista. Sen sanoitus kertoo Lucindernimisestä tytöstä, jolla on ärsyttävä tapa aina hokea vain ”bamalama, bamaloo”. Trixie Smithin Mining Camp Blues (1925) on tarina Smithin isästä, joka louhi kivihiiltä Birminghamin lähistöllä. Harry Belafonten ja R.B. Liikkeen toimintotapoja Alabamassa olivat mm. Kappaleen ovat levyttäneet mm. ”She’s from Birmingham, bambalam / Way down in Alabama, bambalam”. Tämän raivokkaan huutokappaleen on versioinut onnistuneesti mm. Tom Jones (2002) ja Larkin Poe (2017). Ilmeisesti ollaan ”bamalamaa” mielellään huutelevien lannistumattomien alabamalaisten parissa. Hänen kappaleensa Birmingham Bounce (1950) ilmestyi jo ennen Jackie Brenstonin Rocket 88:a (1951), jota jotkut pitävät maailman ensimmäisenä rock’n’roll-levytyksenä. Bertha Chippie Hillin Pratt City Blues (1926) kertoo sekin samasta paikasta, sillä Pratt City on kaupunginosa Birminghamissa. Jim Jones Revue (2008). Charlie Daniels Bandin Birmingham Blues (1975) on puolestaan rockia. Väkivaltaisuuksiltakaan ei vältytty, vaan poliisi käytti koiria ja vesitykkejä mielenosoittajia vastaan. Birmingham oli tärkeä kaupunki myös 1950ja 1960-luvuilla vaikuttaneelle kansalaisoikeusliikkeelle (Civil Rights Movement), joka pyrki rotuerottelun lopettamiseen ja kansalaisten tasa-arvoon. Vanhin lienee Edith Wilsonin levytys vuodelta 1922. Laulaja kertoo syntyneensä siellä ja kuvailee seutua aika rajuksi. Kappaleen on tulkinnut myös Rhiannon Giddens vuonna 2017. 1932 Maconissa) taustayhtyeessä rock’n’rollia. Laulun vanhoissa versioissa Musta Betty ei ollut nainen vaan Shout bamalama He’s down in Alabama Shoutin’ bamalama Way down in Louisiana Well, well, well Nobody’s gonna set him down Redding arvosti suuresti Little Richardia, jolla on omakin bamalala-biisinsä, Bamalama Bamaloo (1964). Kappaleen ovat tulkinneet myös mm. Reddingin debyyttisingle oli Pinetoppersyhtyeen kanssa tehty varsin rokkaava Fat Gal, b-puolella Shout Bamalama (1961). Joan Baez esittää elokuvassa laulun Birmingham Sunday, jonka oli säveltänyt ja sanoittanut Baezin sisko Mimi Fariña miehensä Richardin kanssa vuonna 1964. Spike Leen dokumenttielokuva “Four Little Girls” (1997) käsittelee tätä tapausta. Eräänä iltana kaivoksen työnjohtaja tulee kertomaan tytölle, että hänen isänsä oli mennyt alas kaivokseen viimeisen kerran. Nimitys on vanha ja esiintyy esimerkiksi jo Ida Coxin Bama Bound Bluesissa (1923). Uutinen lähes tappaa tytönkin. bussiboikotit, rotuerottelukäytäntöjen uhmaaminen ja protestimarssit. Betty saa miehet innostumaan, on aina valmis hauskanpitoon, tulee raskaaksi ja saa lapsen. sinnikäs kanavaras ja diakoni, joka tappaa vastaan tallustelevan karhun. Tarlton kertoi sanoituksen syntyneen birminghamilaisessa vankilassa, jossa hän oli lusimassa tuomiota viinan kotipoltosta. Kappaleen Hey Hey Hey Hey (1956) kertoja on palaamassa takaisin Birminghamiin, jossa asuvat Mary-täti ja Sam-setä. Leadbelly, Peggy Lee ja Jerry Garcia. BIRMINGHAM BLUES Little Richardilla on myös oma Birminghambiisi. Jenkkibändi Ram Jam teki Black Bettystä hitin vuonna 1977. Noita myrskyisiä muutoksen aikoja kuvaavat myös mm. Naisystävän kanssa tuntuu kuitenkin menevän huonosti, koska tätä anellaan palaamaan takaisin kotiin. Jazz Gillumin Birmingham Bluesissa (1937) ollaan Bessemerin kaivosja terästehdasalueella parinkymmenen kilometrin päässä Birminghamista. Viina virtaa ja Sandusky-kadulla kannattaa pitää pää matalalla. Tom Jones, Elvis Costello ja The Sonics. Greavesin Birmingham Alabama (1969) ja Phil Ochsin Talking Birmingham Jam (1965). 14 Blues News 2/2020 BAMA LAMA ALABAMA Alabamaa kutsutaan puhekielessä joskus lyhyesti vain ”Bamaksi”. The Detroit Cobras on tehnyt kappaleesta vetävän version. Kitaristi Jimmie Tarlton levytti sen vuonna 1927. Birminghamin oma poika Sid “Hardrock” Gunter on osa rock’n’rollin esihistoriaa. Ääriesimerkkinä historiaan on jäänyt Ku Klux Klanin asettama pommi, joka tappoi neljä mustaa pikkutyttöä baptistikirkossa vuonna 1963. Electric Light Orchestran vastaava kappale vuodelta 1977 on Jeff Lynnen kynästä ja kertonee Englannin Birminghamista
Nettitietojen mukaan mystinen ”Montgomeryn enkeli” on vankilaslangia ja tarkoittaa osavaltion pääkaupungista (Montgomery) tulevaa armahdusviestiä. John Hammond levytti kappaleen vuonna 1963 ja Eric Clapton vuonna 2016. Ei löytynyt soittotöitä Memphisistä, ja sama kuvio toistui Maconissa, Georgiassa sekä PaEverybody’s scrambling n’ jumping around Picking up their money Tearing the teepee down Foreman wants to panic ’Bout to go insane Trying to get the workers out the way of the train Engineer blows the whistle long and long Can’t stop the train You have to let it roll on. Nykyisin hän huomaa viihtyvänsä paremmin kiikkustuolissaan, vaikka protestoinnin aihetta olisi vielä nykyisinkin. Lauluntekijä Tom Flanneryn From Selma To Montgomery -kappaleen kertoja muistelee mielenosoittaja Jimmie Leen ampumista Marionissa, Alabamassa ja protestimarsseja Selmasta Montgomeryyn (87 km) vuonna 1965. ”If you wants your man, keep him out of Birmingham / Because the red hot mama drives your dollar down”. Chuck Berry kertoo pienen jännitystarinan kappaleessaan Let It Rock (1960). John Prinen paljon versioitu Angel From Montgomery (1971) kertoo vanhasta naisesta, jonka pitkä ja apea avioliitto on kuin henkinen vankila. Mobilesta kertovia kappaleita löytyy kohtalaisen helposti. Alabaman nainen asustaa ilmeisesti juuri Mobilessa. Meksikonlahden rannalla poukamassa sijaitseva Mobile on vanha orjaja puuvillakaupan keskuskaupunki. Jerry Reedin Guitar Man (1967) kertoo kaverista, joka lopetti autonpesijän hommat ja liftasi Memphisiin uskoen kykyihinsä kitaristina. Tilanne on hankala, koska hän salasi tiedon tyttöystävältään. Kappaleen nauhoittivat ensimmäisen kerran musikologit John ja Alan Lomax vankilafarmilla Texasissa vuonna 1933. Bo Weavil Jacksonin (Sam Butler) Jefferson County Blues (1926) varoittelee naisia päästämässä miestään Birminghamiin, sillä siellä dollarit tuppaavat katoamaan tulikuumien mimmien seurassa. Bessemerin asunnon sähkövalo on mukava ja kirkas, niin silti on parempi lukea vaikka kynttilän valossa Memphisissä. Tämän klassikon ovat levyttäneet myös mm. Glenn Miller teki kappaleesta kansallisen ykköshitin vuonna 1940. Rockabilly-kantrilaulaja Curtis Gordonin Mobile, Alabama vuodelta 1956, Delmore Brothersin Mobile Boogie vuodelta 1947 sekä Hank Williams Juniorin samanniminen kappale vuodelta 1977 kulkevat vauhdikkaasti molemmat. Alan Jacksonin Midnight In Montgomery (1992) kertoo muusikosta, joka käy yöllä kunniakäynnillä Williamsin haudalla ja tapaa tämän haamun. Mies kohtelee häntä yhtä huonosti kuin koiraa, mutta nyt se saa riittää. Veturinkuljettaja soittaa pitkään pilliä varoitukseksi... Laulu ei perustu Flanneryn omiin kokemuksiin, sillä hän on syntynyt vuonna 1966. Niistä löytyy listaus Wikipediasta. Muutama folk/country -lauluntekijä on kaupungin kuitenkin noteerannut. Erskine Hawkinsin Tuxedo Junction (1939) kertoo Birminghamin Ensleyn kaupunginosassa sijainneesta huvittelualueesta. Alabaman pääkaupunki Montgomery ei näytä inspiroineen blues-artisteja. Berry jättää loppuratkaisun kuulijan mielikuvituksen varaan. Nainen toivoo ”armahdusta” masentavasta parisuhteestaan. Mm. Blues News 2/2020 15 sen on arveltu tarkoittaneen joko orjaisäntien käyttämää ruoskaa, muskettia (”bambalam”), viskipulloa tai vankienkuljetusvaunua. Kertoja on junaradan rakennustöissä Mobilessa. Vaan onpa sittenkin. The Animals (1963), The Yardbirds (1964), The Rolling Stones (1971), Bob Seger (1972), Jerry Garcia (1974) ja George Thorogood (2011). Mickey Newburyn Mobile Blues (1971) kertoo tarinan rahapulan takia Kaliforniasta Mobileen öljyputken rakennustöihin lähteneestä kaverista. Sen monista vanhoista versioista tunnetuin on Leadbellyn levytys vuodelta 1939. Nyt hän on bluestunnelmissa lähdössä Mobilen bussiasemalta takaisin 2000 mailin päähän etsimään tyttöään, joka on ehtinyt jo muuttaa Kaliforniassa. Birmingham ja sen lähellä sijaitseva Bessemerin kaivoskaupunki kuuluvat molemmat Jeffersonin piirikuntaan. Birmingham-aiheisia kappaleita on paljon muitakin. Leroy Carrin ja Scrapper Blackwellin Alabama Woman Bluesissa (1930) junalla reissaava kulkija kertoo kauniista naisestaan ja yksinäisistä pilvistä sinisen meren yllä. Hätääntynyt pomo rientää varoittamaan lähestyvästä ylimääräisestä junasta ja syntyy hirveä hässäkkä. Myös jazz-muusikot ovat kantaneet oman kortensa Birmingham-biisien kekoon. ALABAMAN MUUT KAUPUNGIT Pysytään aluksi vielä Keski-Alabamassa Birminghamin ympäristössä. Hikisen työpäivän jälkeen työporukka majoittuu tavaroineen tiipiihin keskelle rataa noppaa pelaamaan, koska junia ei pitäisi olla tulossa. Memphis Slim on versioinut kappaleen vuonna 1959. Waylon Jennings ja John Mellencamp ovat levyttäneet aiheesta omat versionsa. Ma Raineyn Bessemer Bound Bluesissa (1925) nainen katselee ikäloppuja kenkiään ja on bluesfiiliksissä. Myös Tampa Red on levyttänyt kappaleen nimeltä Bessemer Blues (1939). Duke Ellingtonin Birmingham Breakdown (1926) ja Charlie Johnsonin Birmingham Black Bottom (1927) ovat esimerkkejä 1920-luvulta. Hank Williamsin vaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua Maiju Lasolan matkakertomukseen ”Hank Williamsin jalanjäljillä Alabamassa” (BN 3/2018). Prine on kertonut saaneensa virikkeen lauluunsa Hank Williamsista, joka asui pitkään Montgomeryssa
Erityinen blueskaupunki Muscle Shoals ei ole, mutta on sille tehty oma blueskin. Bob Dylan on jumissa Mobilessa bluestunnelmissa “Blonde On Blonde” -albumilla julkaistussa biisissään Stuck Inside Of Mobile With The Memphis Blues Again (1966). Se on syytä mainita siksi, että siellä perustettiin vuonna 1939 mustien lasten sokeainkoulussa gospelyhtye The Blind Boys of Alabama. Funkkaavasta syvän etelän rämesoundista tunnetut “swampersit” soittivat taustayhtyeenä ensin FAMElla ja sitten omassa studiossaan, jossa levyttivät mm. Muscle Shoals on noin 15 000 asukkaan pikkukaupunki Alabaman luoteisosassa. Brittanylla on samankaltainen perinnöllinen sairastumisriski ja hänen toinen silmänsä on jo osittain sokeutunut. jazzpianisti Fats Waller (1922) ja Edith Wilson yhdessä Alabama Joen kanssa (1924). Thomasin laulu, jonka ovat levyttäneet mm. Laulussa houkutellaan naista lähtemään matkalle Muscle Shoalsiin, jossa pariskunta oli aikoinaan ollut onnellinen. Alabama ei ole Mississippin kaltainen bluesosavaltio, mutta siellä on syntynyt tai asunut suuri joukko bluesja juurimusiikkiartisteja. We’re gonna shake it till We feel like droppin’ Now everybody shake Everybody rockin’ to the Alabama shake! Alabamassa tehdään edelleen laadukasta juurevaa musiikkia. Elvis levytti laulun jo samana vuonna 1967. 16 Blues News 2/2020 nama Cityssä, Floridassa, jonne kovaonninen kitaramies saapui liftillä kanojenkuljetusrekan kyydissä. FAMEn studiossa ovat levyttäneet mm. Muscle Shoals Blues on George W. Ensiksi mainitussa on toiminut 1990-luvun alusta lähtien Alabama Music Hall of Fame, jälkimmäinen puolestaan tunnetaan muun muassa ”bluesin isän” W.C. Handyn sekä Sun Recordsin perustajan Sam Phillipsin synnyinkaupunkina, jossa järjestetään vuosittain myös molempien nimiä kantavat omat festivaalit. Laulu tosin oli kirjoitettu jo vuonna 1958 ja ennen julkaistua versiotaan Summers oli ennättänyt levyttää siitä myös vaihtoehtoisen version nimellä Rockaboogie Shake. Tyttö kaipaa Alabaman kauniita auringonlaskuja. Brittanylle musiikkia opettanut isosisko Jaime kuoli retinoblastoomaan (silmän verkkokalvon syöpä) vuonna 1998. Ryhmän debyyttialbumi ”Boys & Girls” (2012) sai Grammy-ehdokkuuksia, ja sitä seurannut ”Sound & Color” (2015) nousi yllättäen Bilboard 200 -listan kärkeen, mikä on harvinainen saavutus tämänkaltaiselle musiikille. Sitten hän löysi sattumalta tiensä Mobileen Big Jackin klubille, jossa hänen soitostaan pidettiin. Heistä on luetteloita ja lisätietoa esimerkiksi Billy Hutchinsonin nettiartikkelissa ”Alabama blues” (earlyblues.com), Wikipedian artikkelissa ”Music of Alabama” ja Alabama Music Hall of Famen nettisivustolla. Pikaisen diskografiatutkailun perusteella yhtye ei näyttäisi kuitenkaan tehneen laulua kotikaupungistaan. Muscle Shoalsin kanssa eräänlaisen pyhän musiikkikolminaisuuden muodostavat sen naapuripaikkakunnat Tuscumbia ja Florence. Yhtyeen laulaja-kitaristi Brittany Howard julkaisi vuonna 2019 varsin kokeellisen sooloalbumin ”Jaime”. Dolly Parton laulaa Mobilen tytöstä kappaleessa Alabama Sundown (1973). Alabama Shakes The Blind Boys of Alabama. Bob Dylan, Paul Simon, Rod Steward ja The Rolling Stones. Greg Camalierin dokumenttielokuvan “Muscle Shoals” (2013) pääosassa ovat Rick Hall ja Swampers-yhtyeen studiomuusikot – valkoiset maalaispojat, joiden soitossa kaikui syvän etelän musta soundi. Kaupungissa toimii edelleen kaksi maineikasta musiikkistudiota, Rick Hallin perustama FAME Studios ja The Swampers -sessioyhtyeen muusikoiden perustama Muscle Shoals Sound Studio. Aretha Franklin, Wilson Pickett ja Otis Redding. Esimerkkinä mainittakoon Alabama Shakes, joka on Athensissa, PohjoisAlabamassa vuonna 2009 perustettu yhtye. Talladegasta on kotoisin myös 48-vuotias bluesartisti Alabama Mike (Michael Benjamin). New Yorkissa on kylmä joulukuussa, ihmiset ovat kiireisiä ja rahatkin ovat lopussa. Se soittaa Muscle Shoals -soundin inspiroimaa musiikkia, jossa on aineksia blues-rockista ja etelän soulista. ALABAMA SHEIKKAA EDELLEEN Alabama Shake on Gene Summersin rock’n’rollbiisi vuodelta 1964. Talladega on noin 100 kilometriä Birminghamista itään sijaitseva pikkukaupunki KeskiAlabamassa. Kyseessä on iloinen ralli, jossa kehotetaan rokkaamaan, kunnes jalat eivät enää kanna. Nyt hän on koko Meksikonlahden rannikon parhaan bändin vetonaula
KANSAS CITY BLUES Levylle laulamista Kennedy pääsi ensimmäisen kerran testaamaan Kansas Cityssä, Missourissa vuonna 1949. Savikiekon toiselle puolelle valitulla Sister Flat Top -numerolla oli vauhtia hieman kiihdytetty ja Tiny yritti kunnon shouterin lailla vähän karjahdellakin. saksofonistit Tommy Douglas, Harold Ashby ja Ben Webster (toisen Pori Jazzin pääesiintyjä v. Lopulta tie johti pariin elokuvarooliin, joiden jälkeen hän onnistui katoamaan täydellisesti julkisuudesta. Levyuutuus pyöräytettiin markkinoille heti vuoden vaihteen jälkeen ja arvioitiin lyhyesti Billboard-lehdessä 18.2.1950. The Lady With The Black Dress On oli Kennedyn ja McShannin yhdessä kirjoittama hidas blues, jossa laulaja kaipaili takaisin kotiin Chattanoogaan vanhan heilansa luo. Kansas Cityn nauhoitusputken viimeisenä päivänä 2.11. 1940-luvun lopulla afroamerikkalaisen väestön suurimmiksi musiikillisiksi tähdiksi olivat nousseet rehvakkaat rhythm & blues -”shouterit” (huutajat) kuten Louis Jordan, Eddie ”Cleanhead” Vinson, Bull Moose Jackson, Wynonie Harris ja Roy Brown. Syntymävuosi puolestaan antaa mahdollisuuden, että hän olisi saattanut tulla värvätyksi Yhdysvaltain armeijaan tai laivastoon II maailmansodan aikana, tai välittömästi tämän päätyttyä. 18 Blues News 2/2020 TINY KENNEDY Suuri tuntematon Alkajaisiksi on todettava, että Jesse ”Tiny” Kennedystä ei ole julkaistu (tai ainakaan löytynyt) yhtään merkittävämpää elämäkertaartikkelia, lehtihaastattelua tai edes muistokirjoitusta. Samana vuonna menestyivät myös McShannin omat instrumentaalinumerot Hot Biscuits (Down Beat 165, R&B #9) ja Buttermilk (Down Beat 172, R&B #15). Kennedy nauhoitti neljä kappaletta McShannin johtaman viisimiehisen kokoonpanon kanssa. Olisi helppoa kehitellä fiktiivistä tarinaa siitä, kuinka nuori Jesse kuuli ensimmäisen kerran bluesia puuvillapellon laidalla naapurin lähes satavuotiaan, aikoinaan orjana syntyneen papparaisen esittämänä (itse asiassa Chattanooga on maissinviljelyseutua), tai kuinka hän oli innokkaasti mukana paikallisen baptistiseurakunnan gospel-kuorossa. Yksi tyylisuunnan vähemmän tunnetuista edustajista oli Tiny Kennedy, joka muutamasta mainiosta levystään huolimatta ei koskaan onnistunut nousemaan lajin kuningaskastiin. Silti hänen uransa kesti pidempään kuin monen kuuluisamman nimen. Capitol (1950) 840 The Lady With The Black Dress On Sister Flat Top Äänityksistä kaksi katsottiin julkaisemisen arvoisiksi. Vuosien vieriessä Kennedy muuntui ”all around” -varietee-esiintyjäksi, jolta sujui bluesin lisäksi niin rock & roll, latinalaisrytmit kuin uudemmat soulsävelmätkin. Svengaavaa Kansas City -pianoa kuultiin mm. Eli Cottrell soitti tenoria, Dusty Barrow kitaraa, Lloyd Anderson bassoa ja Jesse Price rumpuja. JARMO HOPPULA 1 940-luvun loppupuoli ja 1950-luvun alku olivat tuhtiäänisten rhythm & blues -shoutereiden kulta-aikaa. Muutettuaan 30-luvun puolivälin jälkeen Kansas Cityyn hän perusti oman yhtyeen tulevan be-bop -kuninkaan Charlie Parkerin kanssa. Näin ollen tiedot hänen vaiheistaan varsinkin ennen levytysuraa ja sen jälkeen ovat hatarat, ellei suorastaan olemattomat. Julkaisematta jääneet kappaleet It Ain’t No Use ja Jumpin’ Little Woman, molemmat. Lempinimeksi vakiintunut ”Tiny” oli kaiketi eräänlainen sarkastinen vitsi, olihan hyvin syöneelle nuorelle miehelle kertynyt elopainoa jo reippaat sata kiloa. Jimmy Witherspoon sai kesällä 1949 R&B-listan ykköshitin McShannin yhtyeen tukemana kappaleella Ain’t Nobody’s Business (Supreme 1506) ja sitä seurasi syksyllä In The Evening When The Sun Goes Down (Supreme 1533) listan viitosena. Dexterin vanha ystävä Jay McShann (1916–2006) oli aloittanut soittohommat jo teini-ikäisenä kieltolain villeinä vuosina Oklahoman salakapakoissa. monilla Julia Leen, Walter Brownin ja Lowell Fulsonin levyillä. McShann toimi suosittuna orkesterinjohtajana koko 40-luvun ajan. Ei siinä, etteikö miehen muhkea ääni olisi sopinut täydellisesti kirkkokuoroon. Jälkimmäistä vaihtoehtoa tukisi seikka, että ensimmäiset havainnot hänestä estraditaiteilijana ovat vasta vuodelta 1949. Lisäksi hän oli kysytty studiomuusikko jazzja blues-sessioissa länsirannikolla. Ei siis mikään ihme, että vahvat keuhkot omannut Kennedy päätti lähteä kokeilemaan mahdollisuuksiaan samalla saralla. Capitol-tuottaja Dave Dexter oli organisoinut loka-marraskuun taitteeseen nelipäiväisen nauhoitustilaisuuden vanhassa kotikaupungissaan ja kutsunut koolle joukon nimekkäitä jazzja R&B-muusikoita. Vuonna 1941 McShannin joukkue (Parker edelleen mukana) pääsi levyttämään Decca-yhtiölle ja pian syntyivät ensimmäiset hitit, Confessin’ The Blues (Decca 48008, vokalistina Walter Brown) ja Get Me On Your Mind (Decca 4418, vokalistina Al Hibbler). 1967) sekä pianistit Bus Moten ja Jay McShann. Paikalle saapuivat mm. Ainoa miltei varmuudella tiedossa oleva fakta hänen nuoruudestaan on syntymäaika 20.12.1925 ja paikka Chattanooga, Tennessee
Bradshaw seurasi ajan ilmiöitä ja 40-luvun puoliväliin mennessä hänen big bandinsä oli supistunut tiukemmaksi vain muutaman puhaltajan käsittäväksi jump blues -kokoonpanoksi. Mustien muusikkotuttaviensa seurassa hän uskaltautui Bradshaw’n keikalle ja näki heti Tiny Kennedyssä oivan kyvyn, jonka kanssa voisi kokeilla R&B-suuntausta. Kaiken kaikkiaan Kennedyn varhaisäänityksistä voisi todeta, että tyylikästä, mutta ei läheskään yhtä rankkaa tavaraa kuin mitä esimerkiksi edellä mainitut Wynonie Harris tai Roy Brown työstivät samaan aikaan. Soiteltuaan aluksi rumpuja yliopistoyhtyeessä Bradshaw siirtyi jo 20-luvun lopulla jazzmuusikoksi New Yorkiin. Esityksistä päästiin nauttimaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990 kokoelmalevyllä ”Strange Kind Of Feeling” (Trumpet/Acoustic Archives AA701). Elmoren Dust My Broom sen sijaan ehti markkinoille vielä ennen vuodenvaihdetta ja siitä kehkeytyi Trumpet-yhtiön ensimmäinen ja ainoa valtakunnallinen listamenestys huhtikuussa 1952 (R&B #9). konsertti Mississippin Jacksonissa North Farish Streetin Alamo-teatterissa. Studioon häntä ei vielä ensimmäisenä vuonna päästetty, vaikka Bradshaw yhtyeineen tekikin levyjä ahkeraan tahtiin. Paremmin myivät ainoastaan Moon Mullicanin I’ll Sail My Ship Alone (King 830, C&W #1 neljän viikon ajan) ja Roy Brownin Hard Luck Blues (DeLuxe 3304, R&B #1 kolmen viikon ajan). Ainoa tunnettu nimi oli kitaristi Elmore James (1918–1963), joka itse oli vasta parisen kuukautta aiemmin taltioinut legendaarisen debyyttilevynsä Dust My Broom (Trumpet 146). Andrews Gospelaires), raakaa maalaisbluesia (Sonny Boy Williamson II, Luther Huff), hieman urbaanimpaa pianobluesia (Clayton Love, Willie Love) tai paikallisia valkoisia hillbillylaulajia (Kay Kellum, Roy Harris). Kuultuaan ettei Kennedyllä ollut voimassa olevaa levytyssopimusta minkään tahon kanssa McMurry allekirjoitutti hänet nopeasti Trumpet-artistiksi. TINY BRADSHAW Joskus vuoden 1951 tietämillä Tiny Kennedy liittyi kaimansa Tiny Bradshaw’n johtamaan kiertueorkesteriin. Oman orkesterin hän kokosi vuonna 1934 ja pääsi miltei heti tekemään ensimmäiset levynsä. Saatuaan vuonna 1949 levytyssopimuksen Syd Nathanin (1904–1968) King-yhtiön kanssa Bradshaw muutti soundiaan yhä tuhdimmaksi R&B:ksi. ja Early In The Morning Baby), mutta McMurry ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen ja päätti jättää nämä julkaisematta. Levy oli King-konsernin kolmanneksi suurin myyntimenestys sinä vuonna. Blues News 2/2020 19 puolinopeudella rullaavia shuffle-numeroita, kaivettiin esille ensi kerran vasta vuonna 1997 kootulle kolmen cd:n kokoelmapaketille ”Kansas City Blues 1944–49” (Capitol/EMI). McMurry oli jo pitkään etsinyt Wynonie Harrisin tyylistä R&B-shouteria artistilistaansa, mutta sopivaa ehdokasta ei ollut tullut vastaan. Tiny Bradshaw & Tiny Kennedy. Porukan vieraillessa 3.6.-50 Labor Templessä Minneapolisissa (Minnesota) oli paikallisella promoottorilla pokkaa mainostaa Tinya mahtinimikkeellä ”King of the Blues Singers”. McMurrylla ei vielä tuolloin ollut omaa äänitysstudiota, mutta Bradshaw’n ryhmä suuntasi seuraavaksi Memphisiin (Tennessee), josta perjantaina 22.10. Hänen tuottamansa levyt olivat olleet lähinnä mustia gospel-kvartetteja (Southern Sons, St. Capitol-kiekon myyntiluvut jäivät vähäisiksi eikä yhtiö antanut hänelle enää uutta levytysmahdollisuutta. tenoristit Rufus Gore ja Red Prysock, pianisti Jimmy Robinson sekä rumpali Calvin Shields. Ensihitin perässä seurasivat samaa tyylisuuntaa edustaneet I’m Going To Have Myself A Ball (King 4397, R&B #5), Breaking Up The House (King 4417), I’m A Hi-Ballin’ Daddy (King 4467), The Train Kept A-Rollin’ (King 4497) jne. Kevätkaudella -50 Kennedy keikkaili New Orleans -lähtöisen Nat ”Lottsa Poppa” Towlesin (1905–1963) yhtyeen vokalistina yhdessä The Edwards Sisters -lauluyhtyeen kanssa. onnistuttiin varaamaan WHBQ-radioaseman studio Kennedyn koenauhoitusta varten. Paikalla olleet saksofonisti, pianisti, basisti ja rumpali ovat jääneet tuntemattomiksi, ehkä he tulivat Bradshaw’n yhtyeestä tai olivat paikallista Memphisin soittajakaartia. 46-vuotias Bradshaw oli erinomainen vokalisti, mutta kärsi sydänvaivoista ja tarvitsi rinnalleen nuoremman kakkossolistin. Tyylillisesti häntä verrattiin tuolloin suosittuun Cotton Club -tähteen Cab Callowayhin. Ohiossa syntyneen Bradshaw’n (1905–1958) musiikkiura muistutti paljolti Jay McShannin vastaavaa. Muhkea Kennedy sopi tähän rooliin mainiosti eräänlaisena Big Joe Turner -kopiohahmona. Kennedyltä nauhoitettiin kolme kappaletta (Strange Kind Of Feeling, Have You Heard About The Farmer’s Daughter. Viereisessä korttelissa pyöritti 30-vuotias toimelias ja ennakkoluuloton valkoinen Lillian McMurry (1921– 1999) omaa pientä Trumpet-levyfirmaansa. Tämä kannatti, sillä jo kesällä -50 yltiötempoinen Well Oh Well (King 4357) nousi R&B-listoilla aina sijalle #2 asti. TRUMPET RECORDS, MISSISSIPPI Syksyllä -51 Bradshaw’n orkesteri oli etelävaltioiden kiertueella ja kalenteriin kuului mm. Yhtyeestä oli kehkeytynyt yksi maan kovimmista R&B-pumpuista ja siinä soittivat mm
TAKAISIN MEMPHISIIN Lillian McMurry sai lopulta sovittua Tinylle uuden sessiopäivän syyskuulle -52. Ensimmäiset sanat olivat: ”Poika, oletko Tennesseestä. Uutta julkaisumateriaalia saadakseen Lillian McMurry järjesti joulukuun -51 alussa Jacksonissa nelipäiväisen maratonsession, johon hän oli palkannut houstonilaisen ACA-studion Bill Holfordin liikuteltavine nauhoituskalustoineen hoitamaan äänityspuolta. Kiertue alkoi viikolla Washingtonin Howard-teatterissa ja jatkui vastaavilla kiinnityksillä Baltimoren Royalissa ja New Yorkin Harlemin Apollossa. Oman äänityspaikan puute oli tilapäisesti paikattu, kun Memphisissä operoiva Sam Phillips (1923–2003) antoi luvan käyttää Memphis Recording Servicen tiloja ja kalustoa Kennedyn ja toisen Trumpet-artistin Sherman Johnsonin levytystilaisuuksiin. 20 Blues News 2/2020 Tinyn ja Elmoren yhteistarina ei päättynyt vielä tähän, sillä pari vuotta myöhemmin Elmore levytti Tinylta omiman Strange Kinda Feeling -kappaleen (Flair 1022) hieman uudistetussa muodossa. Sen sijaan Elmoren Early In The Morning (Flair 1011) erosi täysin Tinyn lähes samannimisestä numerosta. Paikalle saapuivat mm. B.B. Myös H-Bomb Ferguson kuului esiintyjäkaartiin. KINGIN MENTORINA Alkuvuodesta 1952 Memphisin oma ”Blues Boy”, B.B. Bradshaw itse lauloi levyjen ykköspuolille laitetut vauhdikkaat jump-rutistukset. Niin minäkin,” ja jatkoa seurasi: ”Aiotko esiintyä tuossa pellepuvussa?” Tiny vei B.B.:n paikalliseen pukimoon, josta hänelle hommattiin yksinkertainen tumma esiintymisasu. Ongelmia tuottivat myös B.B.:n kappaleet, jotka oli alun perin levytetty pienen combon kanssa. Sonny Boy Williamson (II), Willie Love, Big Joe Williams, The Southern Sons, Sherman Johnson ja The Hodges Brothers, mutta kahta kutsuttua ei paikalla nähty. Leikkeet Jet-lehdestä ajanjaksolta 3/1953–11/1954. Levytyksiä tehtiin ensin Musicians Union Hallissa ja sitten Cedars of Lebanon -klubilla. Loppujen lopuksi kiertue oli B.B.:lle suuri menestys ja välittömästi sen päätyttyä hän ryhtyi kokoamaan itselleen vastaavaa isoa orkesteria. Sen verran vakuuttavaa jälkeä syntyi, että itse Juhani Ritvanenkin meni aikoinaan halpaan kuvitellessaan solistin olevan ehta Little Esther -tyylinen tyttölaulaja (Bradshaw-levyarviot BN 2/84 ja 2/86). Elmore James oli häipynyt tavoittamattomiin Chicagon suunnalle, joten Dust My Broom -hitti ei saanut seuraajaa Trumpetilla. Avattuaan studionsa vuonna 1950 Phillips oli parin vuoden ajan tuottanut varsin hyvällä menestyksellä paikallisten blues-kykyjen levyBradshaw’n seurassa sattui ja tapahtui. Ujonoloinen B.B. Nämä täytyi sovittaa uudelleen Bradshaw’n yli kymmenmiehistä kokoonpanoa varten. Tiny Kennedy aisti tulokkaan hermostuneisuuden ja otti tämän välittömästi suojelukseensa. B.B. Rutinoituneet ammattimuusikot olivat suhtautuneet ennakkoluuloisesti nuoreen blues-kitaristiin, joten Tiny neuvoi häntä varaamaan konkareille riittävästi ”soittojuomaa” seuraaviin harjoituksiin, ja johan alkoi yhteinen sävel löytyä. Molemmat kappaleet (Newspaper Boy Blues ja Rippin’ And Runnin’) olivat hitaita blueseja, joissa hän ”duetoi” itsensä kanssa vetäen väliin myös maskuliiniset miesosuudet omana itsenään. Tiny Kennedy puolestaan kiersi maata Bradshaw’n kanssa eikä päässyt Jacksoniin. Maaliskuussa manageri Robert Henry lähetti hänet itärannikon kiertueelle, jonka päätähtinä olivat Tiny Bradshaw ja Tab Smith orkestereineen. Kennedyn osaksi tuli esittää kääntöpuolten puolihävyttömät huumorinumerot vinkuvalla teinitytön (!) äänellä. Voi vain kuvitella röhönaurun, joka oli nauhoitusten jälkeen raikunut studiossa. Soittajia johti memphislähtöinen, mutta sittemmin Houstonissa vaikuttanut R&B-saksofonisti Bill Harvey (1918–1964). McMurry oli jo ehtinyt värvätä hänen taustaryhmäkseen Louisianan Baton Rougen LSU-yliopistossa opiskelevan pianisti Mose Allisonin (1927–2016) yhtyeineen, mutta joutui nyt nolona lähettämään pojat paluumatkalle korvaten sentään näiden turhasta reissusta koituneet matkakulut. Juuri ennen kiertuetta, 27.2., Bradshaw oli vienyt ryhmänsä Cincinnatissa (Ohio) sijaitsevaan King-yhtiön studioon, jossa tallennettiin raidat kahdelle uudelle levyjulkaisulle. Etikettiin merkittiin nyt ronskisti tekijäksi James. Jälleen Kennedy riensi apuun. King (1925–2015), sai ensimmäisen ison hittinsä kun Three O’Clock Blues (RPM 339) nousi R&B-listan kärkeen. saapui ensimmäisiin harjoituksiin mukanaan vain kitaransa ja kaksi juuri ennen reissua Beale Streetin Paul’s Tailoring -liikkeestä hankittua riemunkirjavaa esiintymispukua – toinen viininpunaisella ja toinen laventelin värisellä takilla. lähti matkaan ilman omaa bändiään, sillä Bradshaw’n porukan oli määrä toimia myös hänen taustayhtyeenään. King (1952) 4537 Mailman’s Sack Newspaper Boy Blues 4547 Lay It On The Line Rippin’ And Runnin’ Trumpetin äänityskokeilut Kennedyn kanssa olivat ilmeisesti herättäneet Bradshaw’n ja levypomo Syd Nathanin, sillä tällä kertaa myös Tiny päästettiin ääneen
Elokuussa orkesteri vieraili Detroitin (Michigan) Graystone Ballroomissa yhdessä Billie Holidayn, Charlie Venturan ja Roy Miltonin kanssa. Tämän innoittamana Phillips oli alkuvuodesta -52 perustanut oman Sun-levymerkin, mutta alkuhankaluuksista johtuen ulos oli saatu vasta pari vähälle huomiolle jäänyttä julkaisua. Tyylikäs Early In The Morning, Baby oli kuin yökerhon hämystä sointuva hidas blues. Kingin levytyksiltä. Ensin lokakuussa maantiepoliisi pidätti Bradshaw’n Pennsylvaniassa, kun ratsiassa hänen autostaan oli löytynyt ladattu pistooli. Uusia värväyksiäkin tehtiin, mm. GROOVE BABY GROOVE! Havaittuaan rhythm & blues -levyjen suosion kasvun myös pop-markkinoilla oli RCA Victor perustanut vain R&B:hen keskittyneen Groove-alamerkin vuoden 1954 alussa. Samalla rokkaavalla linjalla jatkettiin Blues Disease -levyllä ja varoiteltiin kohtalokkaasta tartunnasta. Yhtiön palkkalistoilla ollut mustan musiikin tuntija Danny Kessler nimettiin A&R-mieheksi johtamaan alamerkin julkaisutoimintaa ja sen kirjoille siirrettiin jo emoyhtiöllä listamenestystä saavuttaneita blues/R&B -artisteja, kuten lauluyhtye The Du Droppers, saksofonimaestro Big John Greer, maalaisbluesmies Arthur ”Big Boy” Crudup ja albiino pianistiveteraani Piano Red. Sil Austinin häivyttyä omille teilleen Bradshaw’n tenoristina toimi nyt Lionel Hamptonin orkesterista napattu Noble ”Thin Man” Watts (1926–2004). Kaikki neljä taltioitua numeroa on merkitty Kennedyn kirjoittamiksi. Tuhansia katsojia houkutelleet ulkoilmakonsertit pidettiin perättäisinä iltoina Detroitissa, Chicagossa ja Clevelandissa. Lisää tämän fonitaiturin vaiheista kannattaa lukea Juha Jaakolan mainiosta tenoristisarjasta (ks. Jokin ilmeisesti RCA/Grooven markkinointipuolella mättäsi pahoin. Syksyyn mennessä Kessler sai tarpeekseen ja erosi toimestaan,. Tätä oli hyvä juhlia, kun yhtye esiintyi tammikuun lopulla viikon New Yorkin Apollo-teatterissa yhdessä Ruth Brownin ja Milt Buckner Trion kanssa. Pian putkareissun jälkeen orkesterinjohtaja sai Cincinnatissa sydänkohtauksen, joka osittain halvaannutti hänet. Kennedy karjui tosissaan ja sooloileva fonisti puhkui keuhkonsa pihalle. Freedin nousevaa suosiota hyödynnettiinkin värväämällä hänet kuuluttajaksi 23.-25.7. Yhtye yritti jatkaa kiertuetta ilman johtajaansa, mutta vähitellen sen toiminta vain tyrehtyi. Keväällä -53 julkaistu svengaava instrumentaali Heavy Juice (King 4621) jäi Bradshaw’n viimeiseksi listamerkinnäksi. Syyskuussa oltiin Topekassa (Kansas) ja marraskuun lopulla ehdittiin Minneapolisiin. Kiertue jatkui pitkin kevättä Philadelphian (Pennsylvania) ja Lexingtonin (Virginia) kautta Clevelandiin (Ohio), missä paikallinen radiojuontaja Alan Freed (1921–1965) oli jo pidempään soitellut mustaa R&B:tä menestyksellä valkoiselle kuulijakunnalleen. Tästä selvittiin sentään sakoilla. Talvella 1954 Bradshaw ja Kennedy rokkasivat kannat kattoon seitsemän päivää New Yorkin Apollossa ja 19.4. Esiintyjinä nähtiin sellaisia tähtiä kuten Nat ”King” Cole, Sarah Vaughan, Patti Page, Perry Como, Ruth Brown, Roy Hamilton, The Orioles ja Tiny Bradshaw yhtyeineen. ”Mutkan” pitäminen mukana keikkamatkoilla itsesuojelua varten oli tuohon aikaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus blues-piiressä. Kesällä saatiin kuulla Red Prysockin (1926–1993) jättäneen Bradshaw’n porukan ja ryhtyneen kokoamaan omaa yhtyettä veljensä Arthurin kanssa. B.B. Heltanheiluttaja oli noussut paikalliskuuluisuudeksi kun Mississippin Hattiesburgissa toimivan WFOR-radioaseman aamujuontaja Chuck Thompson keksi ottaa äänekkään otuksen maskotiksi lähetyksiinsä. Kontrastina yhtyeen jazzahtavalle soitolle laulaja meuhkasi sanomaansa kuin paraskin saarnamies. Tunnelman tehostamiseksi kappaleen alkuun nauhoitettiin Elmer-nimisen DJ-kukon kie’untaa. Jackie Brenstonin Rocket 88 (Chess 1458) ja Rosco Gordonin Booted (Chess 1487) olivat jopa nousseet R&B-listan ykkösiksi. Myös Trumpet kaavaili uutta levyä Tinylta. oli jälleen vuorossa Detroitin Graystone, tällä kertaa Big Maybellen, Wynonie Harrisin ja Bull Moose Jacksonin kanssa. Nauhat ovat sittemmin kadonneet tai ainakaan niitä ei ole löytynyt millekään myöhemmälle kokoelmalle. Nacka Sackee on saattanut olla kierrätysyritys 20-30-lukujen suositusta charleston-renkutuksesta Nagasaki. Elokuun alussa yhtye lähti länsirannikon kiertueelle Dinah Washingtonin kanssa. Nyt ei oltu enää kaukana siitä mitä Screamin’ Jay Hawkins päästeli muutamaa vuotta myöhemmin. Vaikka musiikkilehdistössä levinneet huhut Bradshaw’n kuolemasta olivatkin ennenaikaisia, joutui hän jäämään keikkatauolle parantelemaan terveyttään. Ensimmäinen sentään sai positiivisen arvostelun Billboard-lehden joulunumerossa (20.12.). Sam Butera, Larry Dale ja vasta 10-vuotias kitaravirtuoosi George Benson. Bradshaw itse taisi potea vastaavanlaista kaukokaipuuta, sillä heinäkuun lopulla hän levytti yhtyeensä kanssa itämaista eksotiikkaa huokuvan instrumentaalin South Of The Orient (King 4664). kolmiosaiseen ”Star Night” -konserttisarjaan. Levyn toiselle sivulle valittu Strange Kind Of Feeling oli sitä ihteään – tuhtia jump-bluesia. Blues News 2/2020 21 jä useammalle eri yhtiöille. Kennedy ryhtyi suunnittelemaan soolouraa, jota avitti uusi levytyssopimus ison RCA Victor -yhtiön alamerkillä. BN 5/11). Kummastakaan savikiekosta ei tullut mitään merkittävää myyntiartikkelia. Sijoitus oli vaatimaton #9 R&B-levyjen jukebox-soittolistalla yhden viikon ajan. Grooven laatutuotannosta ja levyjen muodikkaasta ulkonäöstä huolimatta hittejä ei vain syntynyt. Prysockin korvaajaksi tuli niin ikään Jaakolan esittelemä Sil Austin (1929–2001). Kiekolle oli jo varattu oma sarjanumerokin (Trumpet 219), mutta jostain syystä se jäi julkaisematta. Sen sijaan Bradshaw’n porukalla oli vauhti päällä ja keikkoja riitti ympäri maata. Ilmeisen turhaan, sillä jo kääntöpuolella (Don’t Lay This Job On Me) Tiny totesi saaneensa bluesin, ja se oli vienyt miehen mennessään. Trumpet (1952) 187 Early In The Morning, Baby Strange Kind Of Feeling 188 Blues Disease Don’t Lay This Job On Me Torstaina 25.9.1952 Phillipsin pieneen studiohuoneeseen oli ahtautunut Tinyn lisäksi 7-miehinen memphisiläiskokoonpano kitaristi Calvin Newbornin johdolla; pianisti Ford Nelson, basisti Wilburn (Bill) Steinberg, rumpali Houston Stokes sekä saksofonistit Richard Sanders, Bill Fort ja Robert Hamp – monet jo tuttuja mm. Kassavajetta paikatakseen hän auttoi mielellään McMurrya, jonka uraauurtavaa toimintaa hän oli alusta alkaen ihaillen seurannut. Talvella 1953 Bradshaw’n vanhahtava, swingin kultakauden mieleentuova instrumentaaliesitys Soft (King 4577) nousi R&Blistan sijalle #3. Syksymmällä palattiin itärannikolle, mutta sitten alkoi nousta tummia pilviä taivaalle. Sitä varten käytiin kesäkuun puolivälissä studiossa New Yorkissa nauhoittamassa kappaleet Nacka Sackee ja Somebody Told Me A Lie
RCA Victorin studiolle New Yorkissa. KIERTUEITA, KIERTUEITA, KIERTUEITA... Rolonzin uusiin löytöihin lukeutuivat Maymie Watts (jazzpianisti Walter Davis Jr.:n tuleva vaimo), Chris Powell & The Blue Flames sekä Tiny Kennedy. sellaiset esitykset kuten Tweedle Dee (LaVern Baker), Pledging My Love (Johnny Ace), Mambo Rock (Bill Haley), The Wallflower (Roll With Me Henry) (Etta James), Flip, Flop And Fly (Big Joe Turner) ja I’ve Got A Woman (Ray Charles). ilmestyneessä numerossaan julkaissut aiheesta artikkelin. Pääsiäisen tienoilla Brooklynin Paramountissa viikon ajan nähty lähinnä mustista R&B-artisteista koostunut ”Alan Freed’s Rock & Roll Easter Jubilee” oli rikkonut teatterin vuodelta 1932 peräisin olleen yleisöennätyksen. Yhteistä kaikille kolmelle versiolle oli tavallista rankempi kitarointi, josta Big Maman orginaalilla vastasi Johnny Otisin yhtyeen Pete ”Guitar” Lewis, Rufus Thomasin Bear Catilla Joe Hill Louis ja Kennedyn taustalla siis Mickey Baker. Tämä puolestaan aiheutti tuotannossa muutaman kuukauden tauon. 22 Blues News 2/2020 keskittyen jatkossa pyörittämään omaa hyvin menestyvää musiikkikustantamoaan. Nekin, jotka yrittivät sinnitellä mukana joutuivat keventämään tyyliään. Phillips selvisi pälkähästä suostuttuaan maksamaan Robeyn Lion Musical -kustannusyhtiölle kertakorvauksena 1600 dollaria. Samalla ryhdyttiin etsimään lisää artisteja. Groove herätettiin uudelleen henkiin vuonna 1961, mutta se onkin jo toinen tarina. Trumpet-versioon verrattuna vauhtia oli nyt vähän höllennetty, mutta Tinyn vokalisointi oli aiempaa vahvempaa ja saksofonivetoinen tausta oli vaihtunut kitaran ja fonin kaksintaisteluksi. Eikä Hound Dogin kustannusoikeudet omannut Peacock-pomo Don Robeykaan uhkaillut RCA/Groovea oikeustoimilla, kuten oli käynyt Sam Phillipsille, kun Rufus Thomasin häikäilemätön memphisiläisjäljitelmä Bear Cat (Sun 181) oli noussut kohisten Big Maman ”rakkikoiran” perässä myyntilistoille. Rokkaava rhythm & blues, tai rock and roll, kuten tyyliä oli hiljan ryhdytty kutsumaan, meni yhä paremmin kaupaksi myös valkoiselle nuorisolle. Kitaran voittokulku jatkui kääntöpuolen tuhdilla R&B-jyrällä I Need A Good Woman. Taylor ja Baker olivat vasta palautuneet Freedin pääsiäisriehasta. Groove (1955) 4G-0106 Country Boy I Need A Good Woman 4G-0133 Strange Kind Of Feeling ’Taint Right Jälleen kaikki neljä levytysnumeroa pistettiin Kennedyn nimiin, vaikkakin ensimmäisellä, toukokuussa julkaistulla Groove-singlellä kuultua Country Boy -kappaletta on joskus moitittu suoraksi Hound Dog -kopioksi. Erinomaisia levyjä oli tullut ulos vielä mm. Rock’n’Roll-musiikin lopullinen läpimurto amerikkalaisnuorison keskuudessa vuonna 1956 merkitsi hieman yllättäen kuoliniskua monen vanhemman polven R&B-shouterin levytysuralle. Varetta Dillardin, Roy Gainesin ja Little Tommy Brownin toimesta, mutta ainoa varsinainen hitti syntyi vasta aivan viimemetreillä kun marraskuussa 1956 julkaistu Mickey & Sylvian Love Is Strange (Groove 4G-0175) onnistui nousemaan Billboardin R&B-listojen kärkeen ja pop-puolellakin aina sijalle 11 asti. Kuvissa näytettiin Fats Dominon fonisti soittamassa maaten selin lavalla, kiihottaen yleisönsä villiin hurmioon. Sama koskee myös jälkimmäistä Groovekiekkoa, joka ilmestyi aivan loppuvuodesta -55. Keväällä 1956 Tiny oli mukana kuusi viikkoa kestäneellä ”Rock and Roll Cavalcade” -kiertueella, joka lähti liikkeelle maaliskuun alussa Houstonin (Texas) kuulusta City Audito. Tosin, suht’ vaatimaton teksasilainen Peacock-yhtiö tuskin olisi uskaltanutkaan käydä taistoon RCA:n kaltaista jättikonsernia vastaan. Kaiken kaikkiaan huippulevy, jolle olisi suonut kaupallista menestystäkin. Grooven toiminta päättyi vuotta myöhemmin. Selkeää yhtäläisyyttä Willie Mae ”Big Mama” Thorntonin parin vuoden takaiseen ykköshittiin (Peacock 1612) löytyi, mutta eivät nämä sentään aivan identtiset olleet. Kennedyn kohtalona oli levytysten päättyminen, mutta tämä ei tarkoittanut hänen musiikkiuransa loppumista. Seuraavana vuonna pari jatkoi hittitehtailuaan RCA:n toisen alamerkin, lähinnä pop-musiikkiin keskittyneen Vikin siipien suojissa. Päin vastoin, hän jatkoi ahkeraa keikkailua aina 60-luvun jälkipuoliskolle asti. Vuoden 1955 alkupuolella Grooven toiminta elpyi, kun RCA:n vanha Etelän edustaja Ray Clark otti homman haltuunsa ja palkkasi vielä tuottajaksi toimeliaan A&R-miehen Bob Rolonzin. Jopa arvostettu Life-lehti oli 18.4. ’Taint Right oli novelty-henkinen blues-numero, jossa naisen pettämäksi joutunut laulaja piehtaroi itsesäälissä kuin joulua odottava kevätporsas läävässään. Strange Kind Of Feeling oli muodostunut Kennedylle eräänlaiseksi tunnuskappaleeksi, joten Groovella päätettiin vielä kerran testata sen myyntipoweria. Paremmuusjärjestykseen herroja on paha laittaa, mutta kyllä Baker oli selkeästi Lewisiä kuunnellut. Kitaristi Baker ei tälläkään kertaa suostunut jäämään statistin rooliin. Näissä tunnelmissa saapui Kennedy perjantaina 22.4. Howard Biggsin johtaman taustaorkesterin muusikot olivat parhaimmasta päästä mitä kaupungista löytyi: saksofonistit Sam ”The Man” Taylor ja Haywood Henry, pianisti Ernie Hayes, kitaristi Mickey Baker, basisti Jimmy Lewis ja rumpali Marty Wilson. Vastareaktiona valtamediassa kauhisteltiin tätä nuorisoa turmelevaa ”paheellista ja rivosanoituksellista muoti-ilmiötä”. Samaan aikaan myyntija soittolistoilla loistivat mm
Americana Productions (1968) 5969 Fireball Jungle Please Don’t Give Him My Love Elokuvan tuotantoyhtiön toimesta julkaistiin single, jolla esiteltiin Kennedyn molemmat filmillä kuullut kappaleet. Vielä 70-luvun puolivälistä hänestä on löyhä havainto klubiesiintyjänä East St. No Legs”. Kennedyllä oli pieni rooli baarimikkona, joka joutui silminnäkemään mieletöntä teurastusta baarissaan. Tämän jälkeen Kennedyn jäljet katoavat kuin se kuuluisa tuhnu Saharaan. Kun ”The Tiny Kennedy Revue” sitten lähti kiertämään ympäri etelävaltoja oli yhtenä ohjelmanumeroista Mitchellin ja hänen vanhan yhtyetoverinsa Bill McWhorterin muodostama Sam & Dave -tyylinen lauluduo. Yökerhokohtauksen Please Don’t Give Him My Love oli puolestaan jazzahtava populaariballadi. Minneapolisin keikkakalenteri [twincitiesmusichighlights.net] kertoo, että 7.11.1956 sikäläisessä Alvin Burlesk -teatterissa vieraili ”Black and White Revue” pääesiintyjänään ”Miss Japan” -lisänimellä mainostettu Tura Satana (1938–2011, nousi maailmanmaineeseen Russ Meyerin v. Koska näiden kahden elokuvan kuvaamisen välillä oli kulunut kymmenisen vuotta, ei voi pitää mahdottomana, etteikö Kennedy olisi saattanut osallistua tuona aikana muihinkin vastaaviin projekteihin. Kesäkaudella 1960 aina ajan hermoilla pysynyt Kennedy ja hänen ”Beatnik Shownsa” kiersi maata Heth Shows -organisaation järjestämissä karnevaalija messutapahtumissa. Säestävää orkesteria johti vanha Memphiskonkari Bill Harvey. Väkivaltaa tihkuvan filmin päähahmo oli kuitenkin jalaton palkkatappaja (Ted Vollrath), joka niitti vastustajiaan pyörätuolinsa käsinojiin asennetuilla katkaistuilla haulikoilla. Lojaalina ystävälleen myös Mitchell jätti kiertueen. Leffaharrastajien raamattuna pitämän IMDb-sivuston mukaan hänen nimensä ei kuitenkaan esiinny muiden filmien tekijätiedoissa. numerot ja toisella puolella lyhyitä ääninäytteitä itse elokuvasta. Muita yleisön vetonauloja olivat mm. Louisin poliisiasemalla ja paikallisen koulun sihteerinä. Kahvilan seinällä oleva kyltti julisti osuvasti ”LSD For Lunch Bunch”. Taustaryhmää johti jo Bradshaw’n yhtyeestä tuttu saksofonisti Jimmy Coe. Louisin (Illinois) seudulta. Keväällä 1958 työnantaja oli ”Charles Taylor’s Rock And Roll Revue”, joka keikkaili ahkerasti mm. Näiden makupalojen lisäksi elokuvan katsojille oli tarjolla mm. 1965 kulttielokuvassa ”Faster, Pussycat! Kill! Kill!”) sekä ”The Rock and Roll Show of 56”, johon kuuluivat The Five Shepards, Jack Turner, George Williams, Tiny Kennedy (The Sepia Elvis Presley!), Tommy Badger & his Comets ja ”eksoottinen tanssija” Nadza. Lisäksi hänellä oli useita luottamustehtäviä Shining Light Missionary Baptist -kirkon sisällä.. Louisin seudulle. McWhorter ei kuitenkaan vastannut odotettuja toiveita ja Tiny erotti hänet kiertueen edettyä Alabaman Muscle Shoalsiin. Lisäksi Mercy oli kaivettu jostain myös tähän elokuvaan, vaikka yhtyeen aktiivinen levytyskausi oli päättynyt jo vuosia aiemmin. Muita esiintyjiä olivat Little Willie John, Camille Howard, Linda Hopkins ja uraansa Little Richard -kloonina aloitellut Joe Tex. Toinen yhtäläisyys oli tuottajana molemmissa toiminut George Roberts. Kanadan Ontariossa. Fireball Jungle -tunnari oli Tinyn kirjoittama reipas ”Frankie Laine meets Delta Rhythm Boys” -tyylinen esitys, joka olisi tuona ajankohtana sopinut mainiosti Lee Gainesin ja kumppaneiden ohjelmistoon vaikkapa Linnanmäen Peacock-teatterin lavalle. verisiä veitsikahakoita, hurjia takaaajoja, välähdyksiä oikeista rata-autokilpailuista loputtomine kolarisumineen sekä sadistisia mimmitappeluita yöllisellä hiekkarannalla surf-musiikin raikaessa taustalla, eli kaikkea mitä hyvä tarantinolaisleffa voisi tarjota – tällä kertaa vain vailla minkäänlaisia näyttelijä-, kuvaustai ohjaustaitoja. Elokuun puolivälissä hän esiintyi Springfieldissä (Missouri) ”Ozark Empire” -messuilla Rock And Roll Minstrels -nimisen revyyn kanssa. Jämähdettyään Muscle Shoalsiin Mitchell pääsi tekemään paikallisella Famestudiolla ensimmäisen soololevynsä, joka julkaistiin nimellä Prince Phillip. Myöhemmin hän menestyi laulunkirjoittajana ja vuodesta 1975 alkaen saavutti myös itse pieniä listahittejä. Tiny Kennedy vastasi leffan tunnarista ja lisäksi hän vilahti filmillä esittäen yökerholaulajaa. Love) Kennedyn (1936–2017) kuolinilmoitus. Cecil Cooper & his Rock Busters, Betty Connors, Mary Hutchins ja The Four Valentines. Blues News 2/2020 23 riumista. Erittäin harvinaiseksi jääneestä levystä tehtiin myös EP-painos (Americana 6249), jonka toisella puolella oli molemmat em. Floridan stock car -kilpailujen maailmaan sijoitetun toimintafilmin oli ohjannut kuubalaissyntyinen José Priete ja pääosissa ottivat toisistaan mittaa kilparadoilla sekä niiden ulkopuolella sankarikuskina Randy Kirby ja pahiskuskina Allan Mixon. Tomera täti ehti olla töissä mm. Jossain vaiheessa Tiny Kennedy asettui St. Vielä vuonna 1965 hän kasasi omaa kiertuetta ja järjesti Pink Poodle -nimisessä klubissa Indianapolisissa (Indiana) kykyjenetsintäkilpailun. NO LEGS Jäljet olivat jo kadota kokonaan Kennedyjahdissa, kunnes yllättäen mies pyllähti esiin vuonna 1968 tehdyssä B-luokan halpatuotantoelokuvassa ”Fireball Jungle”. McDonnell Douglasin lentokonetehtailla, East St. Ron Slinkerin ja Richard Jaeckelin esittämä etsiväkaksikko jahtasi huumejengiä, jonka pomoa näytteli Lloyd Bochner ja kieroa poliisipäällikköä John Agar. siamilaiskaksoset ja käärmenäyttely. Muodokkaat tarjoilijattaret palvelivat asiakkaita vähäisissä kissa-asuissa, baarijakkaroina toimi rivi vessanpyttyjä ja oluthana oli asennettu pisuaariin! Toisena live-esiintyjänä nähtiin floridalainen hippi-kokoonpano Mercy, joka esitti nuorisokahvilassa tulevan listahittinsä Love (Can Make You Happy). Internetin syövereistä löytyi sentään hänen leskensä Vyvyan Laverne (os. Kentuckylaissyntyinen soul-laulaja Phillip Mitchell (1944–), jolla oli jo esiintymiskokemusta lauluyhtyeistä The Checkmates, The Classics, The Premiers ja The Cash Registers, valittiin voittajaksi. Yökerhokohtaus olikin yksi elokuvan kohokohtia. Kesällä 1957 Tiny kiersi Keskilänttä Harry Whitsonin Rock’n’Roll Showssa, jonka muita jäseniä olivat mm. Päätähtinä nähtiin The Five Royales, Roy Brown ja Percy Mayfield. Toukokuussa 1959 Memphisin vuosittaisen ”Cotton Carnival” -festivaalin yhtenä ohjelmanumerona oli ”Harlem in Havana” -show, jonka pääosissa nähtiin Carol Lee, Tiny Kennedy, koomikko Al Jackson ja tanssija Polly Goree. FIREBALL JUNGLE / MR. Ricou Browningin ohjaama toimintaleffa oli ”Fireball Junglen” tavoin kuvattu Tampan seudulla Floridassa. Kului taas vuosikymmen kaikessa hiljaisuudessa ja yht’äkkiä vuonna 1978 Kennedy nähtiin uudessa halpisjännärissä nimeltään ”Mr. Ainoat tunnetummat näyttelijät olivat sivuosissa nähdyt John Russell, yksi vanhojen mustavalkolänkkäreiden vakionaamoista, sekä ihmissutena (”The Wolf Man”, 1941) kunnostautunut Lon Chaney Jr. Myöhemmät vaiheet olisivat vain pelkkää arvuuttelua nuoruusvuosien tapaan, joten annetaan olla. Vuosikymmenen vaihtuminen ei tahtia hidastanut
Ratkaisevinta on, että Johnnie Mae ei ollut Gordyn hännystelijä, vaan pikemminkin edelläkävijä ja auttaja. Siksi hän kieltäytyi Berry Gordyn tarjoamasta levytyssopimuksesta, mutta toisaalta on syytä muistaa, että hän oli yksi ensimmäisistä naispuolisista funkin kehittäjistä, mistä hyvästä George Clinton käytti hänestä kunnianimitystä ”Mother funker”. Brax 207/8 Do Whop A Do You’re So Unfaithful Huomionarvoista on, että taustalla soitti yksi myöhempien vuosien merkittävimmistä Motownin Funk Brothersien johtohahmoista, pianisti Joe Hunter yhtyeineen. Hänen kauttaan kulki monen myöhemmän huippuartistin tie Hitsvilleen. Detroitiin Johnnie Mae päätyi maailmansodan jälkeen, vuosi oli vanhan Soul Survivor -haastattelun mukaan 1950, tuoreissa nettipäivityksissä on vuodeksi merkitty 1947. Otsikon mainitsemaa kunnioittavaa kummitäti-nimikettä on käytetty jo 80-luvun lehtikirjoituksissa, nykyään se on itsestäänselvyys. A-puoli oli kuten nimestä voi arvailla vauhdikasta mustaa rock & rollia, jonka laulua hallitsi James Bennett. 24 Blues News 2/2020 JOHNNIE MAE MATTHEWS Detroit-soulin kummitäti PEKKA TALVENMÄKI B erry Gordy hallitsi Detroitin musiikkimaailmaa niin vahvasti, että hänen kilpailijansa jäivät väkisin vain alan erityisharrastajien tutkittaviksi. Ryhmä levytti nimellä The Five Dapps singlen, jonka tuotti pienen Brax-merkin omistaja George Braxton. Syy taisi olla se, että hän oli vanhanaikainen bluespohjainen laulaja, jonka tyyli ei taipunut 60-luvun vaatimuksiin. Single itsessään oli mitä tyypillisin 50-luvun yhtyelevy. Kovin vakuuttavalta Bennett ei kuulosta, itse ainakin pidän kappaleen parhaana puolena tukevaa taustaa ja etenkin tyylikästä kitarointia. Johnnie Mae levytti taustatöidensä ohessa pienen nivaskan sinkkuja, mutta vaikka mukaan mahtui muutama hieno onnistuminen, niin hänen urastaan jää jotenkin sekava vaikutelma. esiintymisillä. 50-luvun alku sujui perheen parissa. JOHNNIE MAE NORTHERNILLA Johnnie Mae ei suinkaan ollut pelkästään sivustakatsoja 50-luvun puolivälin Detroitissa, vaan piti itseään laulukunnossa tilapäisillä Johnnie Mae Mathhews ja The Five Dapps. Mies sai työpaikan Fordin liukuhihnojen ääressä. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Art Jr ja tytär Audrey. Tärkeintä Detroitiin muutossa oli joka tapauksessa se, että Johnnie Mae meni naimisiin Floodien perhetuttaviin kuuluneen Artwell Matthewsin kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu luotettavammalta, Soul Survivorin tarinassa näyttää nimittäin olevan monenlaisia epäselvyyksiä. Vuodesta ‘58 alkaen autokaupungissa toiminut Johnnie Mae Matthews ei hänkään pystynyt kisaamaan Motown-konsernin kanssa, mutta mitä enemmän hänen tekemisiään on tutkittu, sitä suuremmaksi on arvostus kasvanut. Hän palasi aktiivisesti töihin keväällä ‘58, jolloin hän liittyi The Dapps -nimiseen yhtyeeseen viidenneksi jäseneksi, miesjäseniä olivat solisti James Bennett, George Wooden, Albert Williams ja kitaristi Emry Franklin. Hän sai vankan gospelkasvatuksen, mutta kirkkoesiintymisten ohessa hän kävi äitinsä ja sisarensa kanssa laulamassa myös maallisemmissa ympäristöissä, eritoten armeijan tilaisuuksissa, tosin viimeksi mainitutkaan eivät olleet mitä tahansa remujuhlia, koska hänen vakituiseksi esiintymispaikakseen on mainittu Birmighamin Gastor Funeral Home. Erityistä musiikillista aktiivisuutta ei tuosta vaiheesta Johnnie Maen kohdalta löydy, mutta varmalta näyttää, että hän ainakin katseli ympärilleen, seurasi nuorison tekemisiä ja oli valmis vuonna ‘58 aloittamaan oman uransa. 30-luvun puolivälissä Floodin perhe muutti itärannikolle New Jerseyn Newarkiin. ALABAMASTA DETROITIIN Johnnie Mae Flood syntyi 31.12.1922 Bessemerissä Alabamassa nelilapsiseen perheeseen
Hänellä oli vanhanaikaisen dynaaminen, kolkohko tapa laulaa. Siellä se julkaistiin numerolla 755, mutta menestystä ei tullut eikä sitä kelpuutettu edes takavuosien komealle Sue-boxille. Brax-singlen jälkeen Johnnie Mae uskalsi toteuttaa unelmansa, joka oli oman bisneksen aloittaminen. Hän oli säästänyt vuosien ajan miehensä tilipusseista pikku summan, niiden turvin hän sai hankituksi kotinsa naapurista pienen huoneiston toimistoksi. Omat suosikkini ovat ryhdikkäät perushitaat My Little Angel, So Lonely ja paras kaikista, urkutaustainen vahvasti tulkittu I Won’t Cry Any More. Sillä katsottiin olevan jopa hittipotentiaalia ja se saatiin myydyksi New Yorkiin Sue-merkille. Muut kolme raitaa oli Johnnie Maen esityksiä, joissa Dappsit joko mekastivat tai hämyilivät taustalla. Motown jyräsi Sound Of Young America -merkeissä, mutta Johnnien singlet olivat edelleen kolkon jähmeitä. Fine Some Day Some Day ei ollut Johnnie Maen levy, vaan sen esitti Chet Oliver. Muutenkaan en kirjoittanut edellistä moitteeksi, hienoja levyjä lähes järjestään. Blues News 2/2020 25 Johnnie Maen sooloilema You’re So Unfaithful oli aivan toista maata, vahvatunnelmainen jazzahtava blues, jossa siinäkin kiinnittää huomiota upeasti soitettu tausta. Siis ei studioksi vaan toimistoksi, jossa hän alkoi pyörittää Northerniksi kutsumaansa nuoriin lahjakkuuksiin keskittyvää levytoimintaa. Northernin tärkein artisti oli Johnnie Mae itse. Omien sanojensa mukaan Johnnie Mae ymmärsi vain rahan ja nuorten eteenpäin potkimisen, studiotyöstä hän ei tajunnut mitään, sen puolen hoiti paikallisen Special Studion insinööri Danny Dallas. Reel jatkoi ensin Northernin numeroilla, joista päämerkki jatkoi Reelin vaihdettua systeemiä vuonna ‘62, 3746 on siten tämän osion viimeinen single. Johnnie Maen laulu oli edelleenkin jotenkin kalseata, melkein majesteettisen voimakasta, mutta kömpelöä. Ensin hän muutti 5 Dapps -nimen muotoon Johnnie Mae Matthews & Her Dapps, näissä merkeissä julkaistiin kaksi singleä; Northern 3727 Dreamer Indian Joe 3729 Mr. Tyypillistä 50-luvun lopun mustaa yhtyemusaa, sen paremmin en osaa noita kuvata. The Dapps hajosi näiden levytysten jälkeen, vain James Bennett jäi Johnnie Maen lähipiiriin, hänen nimensä löytyy useista Northern-tuotoksista säveltäjänimikkeenä. Tiettyä yhtäläisyyttä voi tyttöjen laulussa havaita, mutta läheskään Tinan kaltaista sulavuutta en Johnnie Maen laulussa erota. Parilla vauhtiraidalla (varsinkin Help Me ja The Headshinker) Johnnien Maen lauluun löytyi ilmeikkyyttä pienten kiekaisujen muodossa ja hyvällä tahdolla voi balladeissa havaita early soulin vaatimaa pehmenemistä. Vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, ei Johnnie Maen levyillä ollut pienintäkään yritystä tyylin ja soundin modernisoimiseksi. 2 122 Lonely Road I Won’t Cry Anymore Numerointi oli sekava. Voi kai sen noinkin tulkita, mutta todellisuudessa Johnnie Mae hoiti laulupuolen ja Timmy heitti sekaan pieniä kommentteja samaan tapaan kuin Ike Turner Iken ja Tinan nimiin merkityillä levyillä. Johnnie Mae jatkoi omien levyjensä julkaisua ensin Northernilla ja vuodesta ’61 alkaen Reelnimisellä sisarmerkillä. Northern 3736 Ooh Wee Give Me Your Love 3742 So Lonely Help Me 3746 Nobody’s Business What I Do My Destination Reel 3743 Ooh Baby You Worry Me 3745 No One Can Love Me No More Tears 112 My Little Angel The Headshrinker 119 Oh Mother Come Home 120 I Don’t Want Your Loving, Pt. Sinällään Barrett Strongin säveltämä I Don’t Want Your Loving on hyväntuulinen ja tehokkaasti toteutettu esitys, Johnnie Maen laulussa on tavallista enemmän ilmeikkyyttä ja ilkikurisuutta. Eräs hänen varhaisista tuttavistaan, Richard Wylie on verrannut häntä nuoreen Tina Turneriin. Reel 120 on etiketin mukaan merkitty Johnnie Maen ja Timmy Shawn duetoksi. Johnnie Maen laulu on voimakasta ja kiihkeää, mutta ei erityisen persoonallista. My Little Angel poikkesi kepeydessään Johnnie Maen muista levyistä. 1 I Don’t Want Your Loving, Pt. Hitaan arvokkaat balladit ja rujohkot nopeat vuorottelivat kaiken aikaa. MUITA NORTHERN-HAVAINTOJA Northern ei ollut mahtimerkki, laskujeni mukaan sillä julkaistiin vain 16 singleä, joiden esittäjistä osa oli vieraan kuuloista väkeä, ainakaan minulle sellaiset nimet kuin The Algers, Maiden Sisters ja Charlie Gabriel eivät sano mitään. The
Kyseessä ei kuitenkaan tainnut olla sattuma, sillä Otis Williams kertoo kirjassaan käyneensä Berry Gordyn puheilla tilannetta pohjustamassa. Northernilla sen sijaan olivat ovet auki ja toimistosta tuli nuorison suosima läpikulkuja oleskelupaikka. Tuloksena oli single Come On / Always, joka listattiin Northernnumerolle 3732, mutta kun kyseinen numero olikin jo varattu, se korvattiin numerolla 3733. Levy on mukava, mielenkiintoisinta Motownhistorian kannalta on, että taustalla lauloi firman tuleva ykkösenkelikuoro The Andantes. Crawford oli mukana vielä Northernilla nimen muututtua muotoon The Distants, hänen paikkansa ehti ennen yhtyeen hajoamista ottaa Albert Harrell. Hän kutsui Eddie Kendricksin neuvottelemaan, näin synnytettiin uusi superyhtye, jonka nimeksi tuli Temptations sen jälkeen, kun Elegants ja Elgins oli todettu ponnettomiksi. Pitänee paikkansa, mutta Gordyn puheille ei menty noin vain ilman suosituksia. Temppareiden varhaishistoria on täynnä yhtyenimiä, itsekin olin kokonaan unohtanut, että Otis Williamsin vuonna ‘58 ympärilleen kokoama koulupoikayhtye oli nimeltään The Siberians, jossa lauloi Otisin lisäksi Elbridge Bryant. Hän kutsui pojat sisään, siitä alkoi levytykseen johtanut ystävyys. Tilanteesta on olemassa vanha tarina, jonka mukaan Melvin Franklinin äiti ja Gordyn Anna-sisar olivat samassa naiskerhossa. Otis Williams oli Johnnie Maen luottomies ja yhtyeen pomo, mutta solistin asemaan kohonnut Richard Street oli toista mieltä. 26 Blues News 2/2020 Nomads -nimisiä yhtyeitä esiintyi doo wop -vuosina useitakin, Northern-singlen (Heart Attack / You’re The Only One, 503) Nomads oli yksi niistä. Richard Street jäi Northernille ja levytti Richard Morrisin (tuleva Motown-mies hänkin) kanssa singlen Pink Cadillac (3740), se julkaistiin nimellä Richard Kateo. Suurimman yllätyksen tarjosi myöhempien vuosien supertuottaja Norman Whitfield, joka soitti listausten mukaan tällä singlellä tamburiinia. JOHNNIE MAE KUMMITÄTINÄ Edellä on jo vilahtanut muutama Northernin kautta Motownille päätyneen artistin nimi. Samaan aikaan Birminghamista Alabamasta tullut kolmikko Eddie Kendricks, Paul Williams, Kell Osborne oli päässyt Motownille ja odotti The Primes -nimisenä levytysmahdollisuutta. Pian ensisinglen jälkeen Distants-henki alkoi rakoilla. Vastaavasti Gordyn kerrotaan auttaneen Johnnie Maeta joissakin hankalissa perhetilanteissa. Johnnie Mae on muistellut, että hän oli kerran vuonna ‘60 toimistossaan pianon ääressä tapailemassa jotakin ikivihreää, kun pihalla avoimen ikkunan edessä seisseet viisi poikaa yhtyivät musisoimaan hänen säestyksensä mukana. Vastapalveluksia tehtiin puolin ja toisin, ensimmäinen konkreettinen esimerkki oli Johnnie Maen neuvottelema Chess-sopimus Miracles-yhtyeen Bad Girl -singlen julkaisun yhteydessä. Richard ”Popcorn” Wylie ehti ennen Hitsvilleeen kirjautumistaan levyttää singlen Pretty Girl / You’re The One (Northern 3732). Kuten todettua, Berry Gordyn toimistoon ei ulkopuolisilla ollut asiaa, suurimmatkin tähdet menivät sinne jonkinlaisen suosituksen kautta. Numeron perusteella heidän vuoden ‘59 alussa julkaistu levynsä oli Northernin pelinavaus, joka ilmestyi jo ennen Dappseja. Mary on muistellut, että Johnnie Mae ei ollut hänestä erityisen kiinnostunut, ei edes Bye Bye Baby -sävelmästä, jota Mary tarjosi kommentoitavaksi. Davisin omat levyt ovat minun korvissani olleet jämerää kohellusta, sellainen on tämäkin, mutta taustasoittajalista vilisee tulevaa Motown-historiaa: Joe Hunter, James Jamerson, Uriel Jones, Eli Fontaine. Muut tutut Northern-artistit ovat osa Motownin esihistoriaa. Muistelot ovat muisteloja, Johnnie Mae itse on todennut, että hän tutkisteli Bye Bye Babya ja teki siihen pieniä muutoksia, mutta ei saanut nimeään etikettiin, kun single julkaistiin Motownilla. Berry Gordy suhtautui tunnetusti hyvin nuivasti paikallisiin kilpailijoihinsa, mutta Johnnie Mae Matthewsin kanssa hänellä oli eräänlainen YYAsopimus. Don Davis ei ehtinyt kuin piipahtaa Motownilla 60-luvun alussa, mutta sitä ennen hän teki His Groovers -yhtyeineen Northernille singlen Let’s Do It, Pts 1 & 2 (3735). Motownin singleboxin teksteissä kunnia Distantsien päätymisestä Motownille annetaan Berry Gordylle, joka sattui katsomaan yhtyeen klubiesitystä. Hän erosi ja sen seurauksena Distants hajosi, jäljelle jäivät Williams, Elbridge Bryant ja Melvin Franklin. Kun Anna kuuli Distantsien hankalasta tilanteesta, niin hän suostutteli veljensä ottamaan yhtyeen vastaan. He olivat jo ehtineet kyllästyä odottamiseen ja palata Birminghamiin, mutta kun Paul käväisi Detroitissa kuulostelemassa tilanteen kehitystä, niin hänelle kerrottiin mahdollisuudesta muodostaa uusi yhtye yhdistämällä Primesin ja Distantsin voimat. Yhteisymmärrys oli alkanut jo silloin, kun Gordy oli köyhä aloittelija ja vailla autoa, tuolloin Johnnie Maen perheen kulkuneuvossa oli tilaa vielä yhdelle. Tärkeimpänä kaikista Northern-artisteista vaikutti Temptationsin esiaste The Distants. Muut jäsenet (James Crawford, Arthur Walton ja Vernard Plain) putosivat kyydistä ennen 60-luvun alkua niin, että Waltonin tilalle tuli Melvin Franklin ja Plainin paikalle Richard Street. Romantiikkaa peliin tuo puolestaan Otis Williamsin kirja, jossa. 14-vuotias Mary Wells tunsi Distants-pojat ja päätyi heidän mukanaan Johnnie Maen juttusille
Blues News 2/2020 29 TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA: TOREADORS: Where Can She Be . CD GRCD 6196 • € 15;Goofin’ Records Hämeentie 46 00500 Helsinki puh 09-7733113 www.goofinrecords.fi Liike avoinna: ma-pe klo 11-18 la klo 10-15 nettikauppa 24/7 35v 1984-2019 B.CUPP COMBO: Hot Rod Friday Night / Go, Come Back 7” single GRSI 236 • € 8;Kymmeniätuhansia levyjä lisää liikkeessämme ja nettikaupassa. Blues News juhlii Malmitalolla ! MALMITALO Ala-Malmin tori 1 Helsinki Liput 21,50 € www.lippu.fi 300 TRIBUUTTI-ILTA ELVIKSELLE: ROCK-OLA MASA SALORANTA PETE NÄSMAN THE RELICS LA 7.11.2020 klo 19 A4-posteri_malmitalo_elvis.indd 1 31.3.2020 15:37:49. Poikkea puotiin
1940) oli kuitenkin lopulta Peppermintin todellinen kingi. Todettakoon vain, että vaikka Hank Ballardin ja hänen The Midnighters -yhtyeensä marraskuussa 1958 äänittämä oivallus The Twist jäikin omana aikanaan vielä odottelemaan parempaa tulevaisuutta, nousi se silti singlen Teardrops On Your Letter b-puolena Billboardin Hot100 -listalla sangen kunnianarvoiselle sijalle 28. Vaikkei Checkerinkään vuoden 1960 versio näyttänyt aluksi tepsivän levynostajiin pelkillä musiikillisilla ansioillaan, hänen taustakoneistonsa keksi pistää myös parkettien partaveitseksi tiedetyn miehen kansalliselle kiertueelle esittelemään levyn ohella sitä tukemaan kehitettyä simppeliä tanssia – ja johan alkoi puhuri käydä listoillakin. Peli oli selvä Deen ja Starlitersin Peppermint Twistin kiilatessa kolmeksi viikoksi Billboardin listakärkeen tammikuussa 1962. New Yorkin Manhattanin kaupunginosan 128 West 45th Street oli hetken ajan uutislähetysten ydinaihe, muttei suinkaan välittömästi sillä hetkellä, kun Peppermint Lounge raotti oviaan ensi kertaa yleisölle vuonna 1958. Orkesterit eivät välttämättä herättäneet ohjelmistonsa tai aina edes taitojensa puolesta levy-yhtiöiden kiinnostusta studioäänitteiden tekoon, mutta keikoilla he pääsivät elementtiinsä. Vaikka twist oli globaali ilmiö ja rinnastui helposti 1960-luvun alussa niin ikään pinnalla olleisiin rannikkomaisemien beach party -puuhiin, maantieteellisesti sen sydän sykki kiivaimmin New York Cityn Peppermint Lounge -nimisessä kortteliravintolassa. Juuri näiden hiomattomien timanttien edesottamusten äärellä koko live-LP-konsepti tavoitti jotakin uutta ja samalla aivan oleellista, viimeistään twist-nimisen maanvyöryn jyrättyä musiikkiteollisuuden hetkeksi voimalla kumoon vuosina 1960–62. Aikansa tanssihitteihin pohjautuneet repertuaarit purivat lopulta ei pelkästään live-olosuhteissa, vaan myös vinyylille siirrettynä. Oikeastaan sen omistajille, parikymppiselle Dick Camille ja hänen appiukolleen Johnny ”Futto” Biellolle kuppila taisi pikemminkin tarkoittaa näkösuojaa erinäiselle vähemmän lailliselle toiminnalle, jolla he todellisuudessa rahoittivat arkeaan. Samana vuonna Sam Cooke viittasi paikkaan Twistin’ The Night Away -hitillään, vaikkei maininnutkaan sen nimeä sanatarkasti lyriikoissaan: ”a place somewhere up a New York way, where the people are so gay.” Vuoteen 1965 mennessä Peppermint Loungen pikkulavalla olivat käyneet näyttäytymässä lukemattomat koko kansan palvomat hottikset, kuten The Beach Boys, The Ronettes, The Crystals ja The Four Seasons. He kaikki vain halusivat näyttää olevansa elimellinen osa kuuminta juttua kansakunnan huulilla sitten rumban ja cha cha‘n. Peppermintissä oli asiakaspaikkoja lupien mukaan vain 178 hengelle. 30 Blues News 2/2020 PETE HOPPULA 1 960-luvun keskihinnoitellut LP-sarjat tarjosivat näytönpaikan mitä kirjavimmalle joukolle yhdysvaltalaisia rock’n’rollja rhythm’n’blues-kokoonpanoja, joiden tavanomaisimpana työskentelykenttänä toimivat suurkaupunkien yökerhot ja hotellit. Pitkä mahonkinen baaritiski sekä seinille ripustetut suuret peilipinnat kuitenkin pyrkivät luomaan illuusion todellisuutta tilavammasta klubista. Menestys ei tokikaan ollut juuri mitään Ballardin muiden aikaisempien nappisuoritusten kuten Work With Me Annien rinnalla. Äänitekentällä sekä ”Doin’ The Twist At The Peppermint Lounge” -LP:n että sen jatkokiekon ”Back At The Peppermint Lounge” julkaissut newjerseyeläinen Joey Dee (Joseph DiNicola, s. Näihin sankareihin ja heidän keikkajulkaisuihinsa uppoudutaan artikkelisarjan parissa seuraavassa osassa. Toki monet tällä tavoin alkuun päässeet nuorisocombot kasvoivat sittemmin myös aivan oikeiksi levytysyhtyeiksi, samalla kun eräät kokeneemmat artistit puolestaan päätyivät hakemaan lisävauhtia jo hiipuneille urilleen twistaamalla kuin viimeistä päivää. JOEY DEE & THE STARLITERS Doin’ The Twist At The Peppermint Lounge (Roulette R/SR-25166) -62 A: (1) Peppermint Twist – Part I (2) Ram-BunkShush (3) Ya Ya (4) Sticks And Stones (5) Shout B: (1) Peppermint Twist – Part II (2) Hold It (3) Fanny Mae (4) Honky Tonk (5) Mashed Potatoes ROUND & ROUND, UP & DOWN! Konserttialbumien klassikoita, osa 8. Kun vuonna 1960 twist-villitys valtasi New Yorkin, se otti kotipesäkseen, kiitos paljolti Morris Levyn, juuri Peppermintin. Helmikuussa 1964 siellä poikkesi kameraryhmän kanssa aistimassa uuden mantereen meininkiä myös ensimmäisellä USA:n vierailullaan ollut The Beatles. Samalla sen mediaseksikkyys tenhosi lukemattomat twistmannekiineina toimineet julkisuuden hahmot Audrey Hepburnista Marilyn Monroen ja Frank Sinatran kautta Liberaceen, Judy Garlandiin, Cassius Clayhyn ja jopa huomiota muutoin karttaneeseen Greta Garboon. Checkerin The Twist nousi 19.9.1960 Hot100:n kärkeen ja teki tämän tempun ainoana kappaleena historiassa peräti kahdesti, kun sama esitys keikkui jälleen top-jakkaralla myös tammikuussa 1962. Paikka ei ollut valtaisan suuri. Lööppitähtiä tärkeämpää roolia kehityskulussa näytteli silti Rouletten uusia laulajakomeettoja valkokankaalla esitellyt musiikkielokuva ”Hey, Let’s Twist!”, jonka seitin ohuen juonen puitteissa Joey Dee ja kumppanit saivat kunnian seikkailla Peppermintissä. Mitä oivallisin näyttö kaupallisen vainun ja ammattimaisen referointikyvyn yhteenliittymästä. Ei ollut myöskään yllätys, että Peppermintin taustalla vaikuttivat postimyyntibisneksestä omaisuutensa luonut ja siitä kiinteistöalalle siirtynyt Lee Ratner sekä Roulette Recordsia pyörittänyt pahamaineinen Morris Levy, joilla molemmilla huhuiltiin olleen vähintäänkin veljelliset välit kaupungin mafiakerhon kanssa. Ääni tuli kuitenkin muuttumaan kellossa, kun monitaitoinen imitaattori ja viihdyttäjä Chubby Checker yhteisrinnan jo 50-luvulta saakka uraansa rakentaneen Joey Deen kanssa nostivat yhä edelleen kaikkien tunteman muotivääntelyn maailmanlaajuiseksi hurlumheiksi. Kaikki edellä mainitut laulajat olivat sarallaan mitä osaavimpia musiikintekijöitä, joille lokeroituminen naivistiseen twist-boksiin olisi voinut tuntua erityisen nöyryyttävältä – ellei siitä olisi ollut kompensaationa luvassa sievoisesti mainetta sekä ennen kaikkea mammonaa. PEPPERMINT LOUNGE, NEW YORK Twistin syvintä merkitystä ei liene tällä kertaa syytä ryhtyä sen tarkemmin ratkomaan
Sopimus Scepterillä poiki muutaman sinkun vuosina 1960–61 sekä jo menestyksen puhjettua paria vuotta myöhemmin albumin ”The Peppermint Twisters”. Kahteen osaan pilkottu Peppermint Twist on nimittäin studioäänite läpinäkyvine fade out -lopetuksineen. Back At The Peppermint Lounge / Twistin’ (Roulette R/SR-25173) -62 A: (1) Money (2) Kansas City (3) You Must Have Been A Beautiful Baby (4) Will You Love Me Tomorrow (5) Have You Ever Had The Blues B: (1) C.C. Esikoisalbumiksi valikoitui vuonna 1961 soundtrack ”Hey, Let’s Twist!”, joskin Peppermint Twistin sisältäneellä pitkäsoitolla kuultiin myös elokuvan muita laulaja-näyttelijöitä kuten Teddy Randazzoa ja Jo Ann Campbelliä sekä instrumentaaliesityksiä. Yhden viikonlopun kiinnitys laajeni kuukausiksi, kun reportterit sattuivat kiinnittämään huomiota paikalla villisti joranneisiin näyttelijätär Merle Oberoniin ja amerikanvenäläiseen artistokraattiin ”Prinssi” Serge Obolenskyyn. Edeltäjäänsä ryhdikkäämmälle kakkoslivelle Starlitersit kiikutettiin jälleen äänityspuuhiin Peppermint Loungeen, mutta tällä kertaa Floridaan. Bing Crosbyn hittinä ja 1930-luvun leffakappaleena omaksuttu You Must Have Been A Beautiful Baby vaikuttaa ottaneen oppia Bobby Darinin niin ikään hienosti menestyneestä vuoden 1961 tulkinnasta. Aikansa lauluyhtyesävyjä pyrkii peilaamaan myös karkeahko sovitus The Shirellesin Will You Love Me Tomorrow’sta. Blues News 2/2020 31 Promoottori Don Davisin hoksattua Deen Starliterseineen vuonna 1960 New Jerseyn yökerhomaailmasta sille oli järjestynyt vakiokeikka Peppermint Loungesta. Rouletten työtahti oli armoton, eikä ainuttakaan sen pankkitilin karttumiseen mahdollisesti johtanutta kiveä jätetty seuraavina parina vuonna kääntämättä. Miami Beachillä joulukuun 1. Melko suurella varmuudella tiukkaa järjestystä vaalineella Kultsalla ei ainakaan otettu katsomon puolella yhtäkään kunnon twist-askelta, jos estradin puolella ilmeisen villiä akrobatiaa päädyttiin toisinaan harjoittamaankin. Bill Doggettin urkuvetoinen instrumentaali Ram-Bunk-Shush sitä vastoin edustaa jo tyypillisempää liverevittelyä. Rider (2) Talkin’ ‘Bout You (3) Slippin’ And Slidin’ (4) Raindrops (5) Hello Josephine Dee oli perustanut Little-merkille ensisinglensä Lorraine / The Girl I Walk To School vuonna 1958 levyttäneen The Starlitersin yhdessä laulajakaverinsa David Brigatin kanssa. Roulette oli kuitenkin Starlitersin oikopolku valtakunnallisiin ja pian myös kansainvälisiin lööppeihin. Pian muutkin kaupungin julkkikset tuntuivat seoneen twististä, ja jatkossa ravintolan edustalle tarvittiin jo poliisivoimia pitämään valokeilan kipeät tanssikansalaiset aisoissa. Tuottaja Henry Gloverin kanssa kehitetty kunnianosoituslevytys Peppermint Twist nousi alkuvuonna 1962 miljoonamenestykseen ei vain Yhdysvalloissa vaan käytännössä kaikkialla, myös Suomessa, jossa Billboard-ykköshittiä rohkaistuttiin versioimaan myös kotimaisin käännössanoin Anja Piipposen ja Tikanpoikien toimesta heti helmikuussa 1962. Rider, Fats Dominon Hello Josephine, Barrett Strongin Money sekä Little Willie Littlefieldin LeiberStoller -sävellys Kansas City saavatkin osakseen tasapainoiset shuffletulkinnat. Kappale puolustaa osasäveltäjänsä, session tuottajaksi kreditoidun Henry Gloverin ansiosta paikkaansa, kuten toki myös muut Doggett-arsenaalista lainatut laulusolistittomat yökerhobravuurit Hold It ja Honky Tonk. Lauluyhtyetaustainen Dee Clark -balladi Rain Drops soljuu suorastaan yllättävän tyylikkäästi rosoisen, rumpufillejä ylikorostavan livesoundin myötäilemänä. (Do The) Mashed Potatoes taas nousi Nat Kendricks & The Swansin eli James Brownin orkesterin simppelinä 12-tahtisena taustakarjahtelujen sävyttämänä tanssinumerona Billboardin R&B-sarjan TopTeniin vuonna 1960 ja toimii hyvänä alustana myös Peppermint-liven päätösirrottelulle. Tv-dokumentaatioiden valossa myös edellä mainitun kappaleen Helsingin Kulttuuritalolla maaliskuussa 1963 esittäneet Dee ja The Starliters eivät aivan vastaavanlaiseen hurmokseen tainneet hämmentynyttä suomalaisyleisöään saada. Starliters-musiikki pohjautui keikoilla urkujen hallinnassa rullanneeseen rhythm’n’bluesiin. Varsinaiset solistiesitykset kuuluvat rhythm’n’bluesin kestosuosikkeihin. Miamilaisille oli myös tyrkyllä ajankohtaan nähden harvinaisempana herkkuna Jamaikan ska-rytmejä paikassa esiintyneen The Blues Busters -duon myötä. Saman Peppermintsession tallenteita lienee myös raikkaasti tulkittu Little Richardin Long Tall Sally, joka. Myöhemmin samasta tallenteesta miksattiin Deen singlehitiksi 2-osainen versio, joka sai nimen Hot Pastrami With Mashed Potatoes. päivästä 1961 lähtien osoitteessa 79th Street Causeway, entisen Colonel Jim’s Tasty Thrill -nimisen pikaruokalan paikalla operoinut uusi Peppermint Lounge osoittautui alkuperäisen tapaiseksi ”place to be’ksi”. Vaikka twist oli yhä päivän termi, ”Back At The Peppermint Loungella” sen maineella ei koitettu ratsastaa muutoin kuin korkeintaan levyn etukannessa. Vanha kunnon C.C. Lepsusti tulkittu Lee Dorsey -numero Ya Ya ja Buster Brownin Fanny Mae eivät sellaisenaan vielä levyn klassikkomainetta onnistu takaamaan, mutta kieltämättä hikinen, kaikkiaan 6,5-minuutinen Shout antaa vakuuttavan kuvan siitä, millaisia ryhmän keikat saattoivat intensiivisimmillään olla. Toistakymmentä singleä ja peräti 5 albumia (joista yksi oli jälleen soundtrack elokuvasta ”Two Tickets To Paris”) näki päivänvalon vuoden 1963 loppuun mennessä, jonka jälkeen yhtiö jatkoi vielä takomista kokoelmamarkkinoilla. Titus Turnerin kirjoittama ja Ray Charlesin luentana eittämättä parhaiten tunnettu Sticks And Stones taipuu sekin kitkatta urkuinstrumentaaliksi. Varsinaisella pääkallopaikalla ikuistetuksi ilmoitettu pitkäsoitto avaa molemmat puoliskonsa pienellä petkutuksella. Sisustukseltaan ja toimintaperiaatteiltaan New Yorkin klubia mukaillut Floridan Peppermint tarjosi sekä tanssilavan että vetovoimaisia rock’n’rollja r&b-artisteja Jerry Lee Lewisista The Coastersiin. Omille gospelhuumaisille linjoilleen viilettää pitkällä urkuintrolla käynnistyvä Ray Charlesin Talkin’ ’Bout You sekä revittelevä r&b-groovailuversio Lloyd Pricen Have You Ever Had The Bluesista. Sisäistettyään New Yorkin klubinsa alati kasvaneen suosion, omistajakaksikko Biello ja Cami päättivät tuplata ravintolaonnensa
Useasti New Yorkin Peppermint Loungessa asiakkaana viihtynyt Atlantic-pomo Ahmet Ertegun on saattanut hyvinkin avittaa suojattiaan kohti seuraavaa askelta Roulettemerkin LP-sankarina. Uskotaan nyt kuitenkin, että Miamin Peppermint Lounge oikeasti toimi Hawkinsin toisen pitkäsoiton näyttämönä. Tuotantonsa laadusta laulaja ei silti ollut valmis tinkimään. Ryhmän muodostivat kitaristi Dave Miller, urkuri Howard Alberts, tenorifonisti Richard Beaudrex, basisti Don Miller ja rumpali Joe Markowski. Dale ja kumppanit saivat pitää henkikultansa, mutta riihikuivaa heille ei julkaisusta Hawkinsin mukaan vaivanpalkaksi tilitetty. Heti aloitustwist on poikkeuksellisen ansiokasta perinteistä rhythm’n’bluesia. 32 Blues News 2/2020 julkaistiin ensimmäisen kerran Starlitersin studioja keikkamateriaalia sekoitelleella albumilla “Dance, Dance, Dance” (Roulette R/ SR-25221) vuonna 1963. Rehellisen keikkataltioinnin vakuudeksi monet esitykset paljastuvat ainakin osittain nimiään hieman tutummiksi. Erikoista kyllä, levy koostui kokonaisuudessaan uusista kappaleista, joista 7 oli artistin omaa käsialaa. Vain muutaman singlen poikinut Atlantic-diili oli pettymyksistä suurin, eikä Hawkinsille oltu suotu myöskään vuoden 1958 jälkeen mahdollisuutta albumin tekoon. Dramaattisempi välienselvittely oli mahdollista ratkaista vain tekemällä levy, jonka tuotot siirtyivät Roulettelta suoraan gangsteriporukalle. Pop-listan sijalle #27 ja R&B-puolella 7. Freddy King -henkeä tavoitteleva Joanne strollaa aggressiivisena kitarasaksofoni-urku -instrumentaalina ja etenkin kitaristi Dave Millerin tontilta pauhaa poikkeuksellisen jykevää revittelyä pitkän soolokierron ajan. Artistin omien myöhempien paljastusten valossa myös tähän projektiin saattoi vielä osansa antaa mafia, jolle laulajan erään bändijäsenen uskottiin olleen velkaa. Historiallinen faktatieto (tai lähinnä sen puuttuminen) ei tällaista tapahtumaketjua täysin tue, eikä edes LP:n levytyshetkestä oli olemassa luotettavaa merkintää. Glover vakuuttelee kansiteksteissä Hawkinsin bändin saaneen keikan Miamin Peppermintissä yhden illan tuuraajana, mutta vakiinnuttaneensa sen jälkeen asemansa klubin yhtyeenä. Yhä satunnaisesti eläkkeeltä käsin esiintyvä Dee jatkoi soolouraansa levyttävänä artistina läpi 1960ja 1970-lukujen, mutta uusia sinkkuhittejä ei hänen saldoonsa enää vuoden 1963 jälkeen kertynyt. Erääseen niistä tosin oli rahoitusportaan mieliksi kirjattu toiseksi tekijäksi Peppermintomistaja Dick Cami, minkä lisäksi yhdet teokset per kirjoittaja olivat saaneet mukaan myös nimimerkiltä vaikuttava George Morris sekä rumpali Markowski. Varhaismenestyksen toisintoa Hawkins ei kuitenkaan enää päässyt urallaan kokemaan. Goin’ Round pelkistyy tavanomaisemmaksi ex tempore -rokkailuksi, jonka lyyrisenä jalustana Hawkins käyttää vanhaa Matchboxia. The Escapades -yhtye oli esiintynyt nimenä levytystiedoissa aiemmin vain pienehkön kentuckylais-ohiolaisen Tilt-yhtiön singlejulkaisulla Hawk Blows Band Plays Pt. Vaikea on myös ajatella, etteikö Roulettelle jo useita hittejä tuoneella serkulla Ronnie Hawkinsilla olisi hänelläkin ollut jollain lailla näppinsä tässä pelissä mukana, vaikkeivät sukulaismiehet kaiketi erityisen läheisissä väleissä koskaan olleetkaan. Laulajan yhdessä nuoren lahjakkaan kitaristinsa James Burtonin kanssa kirjoittamasta kappaleesta oli jo siihen mennessä syntynyt ja tuli myös vastedes syntymään uusia ja taas uusia cover-versioita. Mukana viime vuosien keikoilla ja julkisuustempauksissa on myös silloin tällöin nähty Starlitersia, jonka tunnetuimmista jäsenistä vuonna 1999 menehtynyttä laulaja Larry Vernieria sekä kitaristina ryhmässä toiminutta bluesmuusikko Sam Tayloria lukuun ottamatta kaikki muut (laulaja David Brigati, urkuri Carlton Lattimore ja rumpali Willie Davis) ovat tiettävästi edelleen elävien kirjoissa. Kun uutta nousua ei tapahtunut, laskivat vähitellen myös julkaisujen määrät. I & II alkusyksystä 1961. Verrattain pitkä Chess-kausi oli ulottunut vuoteen 1961 saakka, jonka jälkeen hän oli siirtynyt toiveikkaana Atlanticin palkolliseksi. Koko yhtye edellä mainitussa koostumuksessaan sai hieman odottamattoman valokeilan Henry Gloverin tuotannossa syntyneellä konserttilevyllä. DALE HAWKINS & HIS ESCAPADES Let’s All Twist At The Miami Beach Peppermint Lounge (Roulette R/SR-25175) -62 A: (1) Do The Twist (2) Joanne (3) Goin’ Round (4) Someone To Care (5) Paulina B: (1) Luky Duky (2) Do It (3) What Can I Do (To Make You Love Me) (4) Empty Shoes (5) Hey Hey Louisianalaisen rock’n’roll-artistin Dale Hawkinsin (1936–2010) Chess/Checkerille 1956 tekemästä levytyksestä kasvanut jättihitti, bluespohjainen Susie-Q oli vielä kuutisen vuotta myöhemmin hyvin kansakunnan muistissa. Someone To Care kieroilee hieman samaan Joey Dee & The Starliters Dale Hawkins. korkeammalle paikalle noussut Susie-Q oli johdattanut pienempään listamaineeseen vielä vuoden 1958 äänitteet La-DoDada (#32) ja A House, A Car And A Wedding Ring (#88) sekä vuonna 1959 kappaleen Yeah Yeah (#52)
Tasokas julkaisu, jonka olisi ilman epäilystäkään kuulunut saada näkyvyyttä myös Billboard-listoilla ohi lukemattomien muiden tusinatwistaajien ja taiteellisessa mielessä kenties myös Joey Deen. Nyt Ison Omenan livekenttää hallitsivat vaihtoehtorockin kummajaiset, kuten The Cramps, X, The Go-Gos, Grandmaster Flash & The Furious Five, The Bangles, Joan Jett ja Billy Idol. Vielä huhtikuussa 2009 Dale oli hurmannut festivaaliyleisönsä Viva Las Vegas -tapahtumassa. Sellaiseksi olisi eittämättä kehittynyt myös maineikas twist-klubi, ellei se olisi sattumalta menettänyt anniskeluoikeuksiaan vuoden 1965 lopulla. Siellä toiminta jatkui vuoteen 1985 ja livemateriaaliaan kävi tiloissa purkittamassa mm. Myöhemmin New Yorkin Peppermintosoitteessa toimi gay-klubi nimeltä Hollywood ja vuosina 1978–80 lähtien yhtä lailla avarakatseinen tanssipaikka G.G. Yhtye rauhoittaa energiatasoja herkällä Louisiana-valssiballadilla What Can I Do. Dynaaminen fonin liidaama r&b-shuffle Paulina on totuudenmukaisemmin Stagger Lee ja New Orleans -henkinen vastaushuutojammailu Luky Duky tietenkin Ooh Poo Pah Doo. Barnum’s Room. Lyhyet kiinnitykset ABC-Paramountja ABNAKmerkeillä johtivat Bell-yhtiön palvelukseen vuosikymmenen lopulla sekä eteläistä blues-rockia, kantrifolkia ja revival-henkistä rock’n’rollia sekoitelleen onnistuneen pitkäsoiton ”L.A., Memphis & Tyler, Texas” tekoon vuonna 1969. Musiikkimaailma toki oli jo parissa vuosikymmenessä päivittynyt. Hawkinsin taival jatkui 1960-luvulta eteenpäin vaihtelevissa merkeissä tasapainoillen levylaulajan ja tuottaja-lauluntekijän sekä Stan Lewisin uuden Paula Recordsin A&R-miehen roolien välillä. The Cramps. Hänen viimeiseksi studioalbumikseen jäi ”Back Down To Louisiana” (Plumtone Music) vuodelta 2006. Kepeähkö rockabillyshuffle tukeutuu You Can Have Her -kantrihitin melodiaan. Cami ei sitä vastoin vetäytynyt Floridassa ravintola-alalta, vaan hän avasi pian uuden paikan Applausen ja sen jälkeen monia muitakin, lähinnä ruokapainotteisia liiketiloja samalla seudulla. Blues News 2/2020 33 tapaan. John Fred, The Uniques, The Five Americans, Jon & Robin sekä toista tulemistaan tehnyt Bruce Channel. Philadelphiassa operoineen Cameo-Parkway Recordsin suuri toivo olikin muutaman vuoden ajan melkoinen rahasampo, joka erityisen mukautumiskykyisenä solistina liukuhihnaili vaivattoman oloisesti jopa neljä albumia vuodessa. Samaan aikaan vanha 128 West 45th Street oli kuitenkin jo päätynyt peruuttamattomasti puskutraktorien alle kaupungin uudelleenrakentamisvimman kynsissä. Paikka avasi kyllä uudessa omistuksessa jälleen ovensa, mutta hetkeä myöhemmin siitä tuli Inner Circle. Niillä markkinoilla Cami taitaa viihtyä tänäkin päivänä, minkä lisäksi hän on myös kunnostautunut muutaman omaelämäkerrallisen romaanin kirjoittajana, aiheina luonnollisesti Peppermint Lounge sekä alamaailma (”Peppermint Twist: The Mob, The Music, And The Most Famous Dance Club Of The ’60s”, 2012 ja ”A Look Back: My Fifty Years Hosting Entertainers, Celebrities And The Mob”, 2018). Aivan kaikkea aika ei ollut muuttanut, sillä myös nämä nimet houkuttivat Peppermintin lehtereille runsain mitoin silmäätekeviä hahmoja viihde-elämän huipulta. Empty Shoes puolestaan shufflaa Kansas City -kompilla ja jossain määrin Milkcow Bluesin sanoja lainaillen. Ennen poismenoaan varsinkin eurooppalaisten rockabillyn ystävien suosikkina ja toivottuna tapahtumavieraana loppuun saakka säilynyt Hawkins palasi äänitteiden tekoon joitakin kertoja myös 1990ja 2000-luvuilla. Tilanne merkitsi lappua luukulle. Mafiakytköksinen rahamies pyöritti useita strippiluolia Peppermintin liepeillä. Miamin Peppermintin Dick Cami taas oli kaupannut floridalaiselle kelmille Joe Camperlengolle, joka omisti kaupungissa jo entuudestaan ainakin 4 O’Clock Clubin. Sinkkuraidoista ja hiteistä Dale Hawkins Chubby Checker. Loppuvuonna 1980 Peppermint Lounge sai vanhan nimensä ja luonteensa takaisin, kun uudet klubinomistajat Frank Roccio ja Tom Goodkind palauttivat sen entiseen tarkoitukseensa. Monista muista levynkansista tutuista keikkapyhätöistä poiketen Peppermint Loungesta ei konserttialbumien yhteydessä kovin usein Joey Deen ja Dale Hawkinsin enää jälkeen kuultu. Hänen löytöihinsä ja yhteistyökumppaneihinsa kuuluivat mm. Alkuperäinen Manhattanin ravintola päätyi genovalaistaustaisen Matty ”The Horse” Ianniellon haltuun. Miamin klubilla sentään ainakin väitetään syntyneen vielä The 7 Blends -nimisen ryhmän ”Twistin’ At The Peppermint Lounge” (Roulette R 25172, 1962). Vuonna 1965 sekä New Yorkin että Miamin Peppermintit oli myyty uusille omistajille. Goode (4) Let’s Twist Again (5) Maybelline (6) Hi Ho Silver Joey Deekään ei pärjännyt julkaisutahdissa Chubby Checkerin eli Etelä-Carolinassa 1941 syntyneen Ernest Evansin kanssa. Raivokas Do It piiskaa vaatimattomasta nimestään huolimatta viidakkokiihkoisena Bo Diddley -beatinä ja kuuluu levyn uljaimpiin aikaansaannoksiin yhdessä blue eyed soul -tyyliin Turn On Your Lovelightin hengessä paahtavan päätöksen Hey Heyn ohella. Lisäksi saman vuoden kokoelmalle ”The Most Of The Twist” (Roulette R 25176) Morris Levy poimi Peppermint-sankarien Deen ja Hawkinsin rinnalle myös merkilleen levyttäneitä vanhemman polven konkareita kuten Count Basien, Pearl Baileyn ja Sarah Vaughanin. CHUBBY CHECKER In Person (Twist It Up) (Parkway P-7026) -63 A: (1) Twist It Up (2) Kansas City (3) Rip It Up (4) Slow Twistin’ (5) Don’t Let Go (6) The Twist B: (1) Don’t You Just Know It (2) I’m Walkin’ (3) Johnny B. Seuraavan kerran paikkaa sivuttiin levy-yhteyksissä vasta 1980-luvulla, mutta klubi ei ollut enää siinä vaiheessa alkuperäinen. Vuonna 1982 Peppermint Lounge siirtyi alakaupungille osoitteeseen 100 5th Avenue. Keikkatoiminnan päätyttyä vuoden 1965 kuluessa entisestä Peppermintistä oli tehty pelkkä ruokaravintola
Muutenkaan Roundtablen asiakkaat ja esiintyjät eivät oikein tunnu tavoittavan toisiaan. Huippusijoitus oli silti vaatimaton #104. Etenkin Caravanista muodostui Cometsin tuleva lavabravuuri, jonka pitkän rumpusoolon aikana Haley ja muu bändi saivat mahdollisuuden hengähtää. Vuodesta 1962 kehkeytyi Chubbyn ennätyksellisin, silloin hänen nimissään ilmestyi peräti 8 ParkwayLP:tä. Pääasiassa Essexja Decca-yhtiöillä 1950-luvulla viihtyneet Haley ja Comets päätyivät Warner Brosin talliin vuosiksi 1960–61. Latinalaisen Amerikan levykauppoihin hän äänittikin runsaasti espanjankielistä materiaalia 60-luvun alussa Orfeon-merkin puitteissa. 23.–25.3.1962 New Yorkin The Roundtable -klubilla bändin keikkasetissä sai huomattavalla tavalla sijaa jazzja trad.-puolen standardit Lullaby Of Birdlandista Caravaniin ja Down By The Riversideen. Keikoilla ihmiset luonnollisesti toivoivat yhä kuulevansa klassikkotwistit, -limbot ja -ponyt, ja niitä konkariartisti on myös saanut esittää aina 2020-luvulle saakka. Comets-numeroissa kieltämättä riitti puhtia, mutta suoranaisiksi twisteiksi ne kääntyivät oikeastaan vain kappaleiden kansiin merkityissä nimitiedoissa. Chubbystä itsestäänkin paljastuu harvinaisen sähäkkä rokkari-minä laulajan piiskatessa vaihteeksi ”omalla äänellään” ja taustahuutojen kirittämänä Don’t Let Go’n, I’m Walkinin, Maybellinen ja Johnny B. Parkwayn mainospuheet koittivat nostaa mystisen ”Under 21 Clubin” New Jerseyn Somers Pointin kulmakuntien magneettisimmaksi nuorison kohtaamispaikaksi. Niitä tosin ryhmä pääsi levyttämään vain singleillä, kun Warner-kauden LP:t täytettiin lähinnä uusioversioilla joko 50-luvun r&b-, kantrija rock’n’roll-hiteistä tai Haleyn omista varhaisemmista miljoonamenestyksistä. Puitteet siis olivat kunnossa ja twistiä vielä vetonaulaksi päälle. Julkaisu ajoittui vuoden 1963 alkupuolelle, ja listalle se ilmaantui pienellä viiveellä lokakuussa. 34 Blues News 2/2020 kasatut kokoelmajulkaisut sekä soundtrackit mukaan lukien pitkäsoittojen määrä nousi entistä hurjemmaksi. Chubby Checker -levyn kansissa tämän lomakohteena suositun rannikkoalueen luvattiin vetoavan myös ”tsaivareihin, hippeihin ja konservatiiveihin”. Gooden tapaisia tanssicovereita paikoin suorastaan hysteeriselle laukalle. Checkerin taidot tulivat tarpeeseen, kun perusvarma r&b-setti ajankohtaisilla twisteillä höystettynä dokumentoitiin albumiksi vuonna 1962. Oli materiaali sitten äänitetty todellisuudessa missä hyvänsä, kelpo tunnelman bändi on joka tapauksessa saanut LP:lle luotua. Western swingin ja cowboy-laulannan kautta jump-pohjaista tanssimusiikkia 1950-luvun alussa Philadelphian seudulla esittämään ryhtynyt Haleyn yhtye The Saddlemen ristittiin vuonna 1952 Cometsiksi ja ensivuosien hitit Crazy Man Crazysta ikoniseen Rock Around The Clockiin leipoivat kolmekymppisestä setämäisen oloisesta viihdyttäjästä erään keskeisimmistä kasvoista uudelle amerikkalaiselle nuorisoaallolle. Hittivuosien jälkeen kiertue-elämä ja levytykset tuottivatkin hänelle enemmän iloa Euroopan puolella. Sen ohella myös Florida Twist menestyi Etelä-Amerikassa sekä Meksikossa, mutta uudet englanninkieliset sanat eivät vaikuta tepsivän vaisuista aplodeista päätellen New Yorkin yleisöön. Vaihe ei ollut pitkä, mutta se tarjosi markkinoille uuden virkeän oloisen kokoonpanon, joka koitti edelleen roikkua tiukasti nykypäivässä kiinni. Myös Twist Marie ja One Two Three Twist kuuluivat Haleyn espanjankieliseen studiorepertuaariin, sen sijaan kappaleita I Want A Little Girl ja Queen Of The Twisters Bill ei ollut aiemmin levyttänyt, tuskin edes esittänyt, eikä hän palannut niihin äänitystarkoituksissa enää myöhemminkään. Huilitauon solisti saa Bill Haley & His Comets. Paikoin puheensorina kuulostaa miltei huvittavalta. Orkesteri-tyylinen rhythm’n’blues kuului edelleen silloisessa Comets-soundissa, mutta leimallisimmat kontrabassovoittoiset rock’n’roll-vivahteet olivat jo osittain saaneet väistyä yökerhomaisten popcorn-sävellysten tieltä. Warnerin jälkeen suunta vei vuonna 1961 New Yorkiin sekä Gone-merkille osuneen pienen pysähdyksen jälkeen yhden LP:n ajaksi Roulettelle ja Henry Gloverin tuotantoon. Checker jatkoi kyllä levyttämistä, mutta 1960-luvun puoliväliin tultaessa myös uudet Top40-merkinnät loppuivat. BILL HALEY AND HIS COMETS Twistin’ Knights At The Roundtable (Recorded Live!) (Roulette R/SR 25174) -62 A: (1) Lullaby Of Birdland Twist (2) Twist Marie (3) One – Two – Three Twist (4) Down By The Riverside Twist (5) Queen Of The Twisters B: (1) Caravan Twist (2) I Want A Little Girl (3) Whistlin’ & Walkin’ Twist (4) Florida Twist (5) Eight More Miles To Louisville Ollakseen rock’n’rollin korkeammalle noteerattuja pioneereja Bill Haleyn (1925–1981) puuhat levyteollisuudessa 1960-luvun alussa liippasivat harvinaisen läheltä esimerkiksi Bill Doggettin tapaisten orkesterinjohtajien tekemisiä – ja totta kai tässä kohdin ajanlaskua myös twistiä. Syyttä hän ei ole tullut nimetyksi paitsi viralliseen Rock And Roll Hall Of Fameen (1987), myös Rhythm & Blues Hall Of Fameen (2017). Uskomusten mukaan Haley levytti paikassa kaikkiaan viitisenkymmentä esitystä, niiden joukossa luonnollisesti myös valtaisimmat hittinsä, joita ei kuitenkaan kymmenen levylle päässeen kappaleen joukossa kuultu. Kun aika alkoi silti vähitellen ajaa kotimaassa ohi, Haley oli yhä kuningas ennen kaikkea Meksikossa. Aivan kuin Haley lähinnä häiritsisi elämöinnillään väen jutustelurauhaa. Mukana liveotannassa oli kyllä muutamia aiemmin myös studiossa tehtyjä numeroita, mutta ne versiot olivat olleet espanjankielisiä. Livelevyn lisäksi häneltä ilmestyi ainoastaan viihdepitoinen ”With Sy Oliver And His Orchestra” ja vuonna 1964, ennen pitkähköä levytystaukoa, enteellinen ”Chubby’s Folk Album”. Albumikentällä työskentelytempo oli selvästi laskemaan päin jo vuonna 1963 ja toisaalta Checker itse vaikutti hakevan uralleen vakavammin otettavaa suuntaa. Syksyllä 1962 hän sai viimeisen ison sinkkuhittinsä Limbo Rockin
Sen jälkeen artisti tavoittikin omillaan Top-sadan enää vain seuraavalla, vuoden 1961 puolella julkaistulla uudella instrumentaaliversiollaan Honky Tonkista (Part 2) (r&b #21, Hot100 #57). Häiritsevän hyvistä soundeista johtuen olisin silti valmis tuomitsemaan myös tämän musiikillisestikin tasokkaan levyn vähintään joiltain osin huiputusliveksi.. Siksi olikin perusteltua, että eläessään veteraani näki vielä julkaistuina juuri näissä maissa tehdyt livealbumit: ”In Sweden!” (Sonet SLP-63, 1968), ”Live In Sweden, Vol. Loppuvaiheissa Haley tuli läheiseksi eritoten Ruotsin ja Englannin kanssa. Sillä pistivät “tuhatpäisen kansan” tömistämään etenkin viiden saksofonistin ryhmä, Buddy Lucas, Ed Silver, Floyd Harry Johnson, Jim Powell ja Ray Felder. Cometsin matka ei solistinsa voimistuneesta päihteiden käytöstä ja terveysmurheista huolimatta oikeastaan koskaan katkennut, vaan ryhmä jatkoi sekä levyttämistä että kiertueita eri puolilla maailmaa 1980-luvun alkuun saakka. Vuonna 1960 perustetussa, levynteon hetkillä kansitekstien mukaan 18-21-vuotiaista musikanteista koostuneessa bändissä soittivat laulaja-kitaristi-basisti-urkuri Lionel ”Linc” Chamberland, niin ikään useita eri soittimia käsitelleet kaksoisveljekset Jim ja Jack Trudeau, rumpali-kitaristi Ray Pennucci, toinen laulaja-kitaristi-basisti-urkuri George Maxim sekä soololaulaja, rumpali ja basisti Tommy Davis, joka oli myös monitaitoisen revohkan nuorin edustaja. Honky Tonk breikkasi hänen hengentuotteistaan suurieleisimmin sekä r&bettä poplistoilla vuonna 1956. Sawbuck) riveissä sekä muutaman soolopitkäsoiton Muse-merkillä 1970ja 1980-lukujen taitteessa. Kitaraa soitti myös tässä vaiheessa Doggettin bändin tavaramerkki-instrumentalisti, Joey Deen Peppermint Twistilläkin edukseen esiintynyt ja osasäveltäjänä nimensä Honky Tonkiin kirjauttanut philadelphialainen Billy Butler. Rumpalina esityksillä toimi Peppermint Loungessa ja myös Joey Deen Starlitersissa hetken soittanut sekä aiemmin mm. Blues News 2/2020 35 myös kappaleilla Down By The Riverside Twist ja Eight More Miles To Louisville Twist, jotka laulaa ryhmän pitkäaikainen steel-kitaristi Billy Williamson. Kokopitkällä keikkalevyllä ei hienosteltu juurikaan, vaan homman nimi oli vanttera rhythm’n’blues. Warnerin kirjoilla taattua mutta jo enemmän easy listening -henkeen mukautunutta madison-shufflea oli kuultavissa myös vuoden 1961 studiolevyllä ”The Band With The Beat” sekä vuoden 1962 kokoelmalla ”Bill Doggett Swings”, jolle konsertti-LP:n materiaalista päätyi Honky Tonk -tyyliin kitarasooloiltu päätösraita Track 29. Lucky Millinderin, The Ink Spotsin ja Louis Jordanin Tympany Five -ryhmän kautta Doggett oli rohkaistunut sooloartistiksi 1950-luvun alkupuolella. Vaikka muutoin Comets olikin jäsentänyt rivinsä uudelleen kulta-aikoihinsa nähden, tälle tallenteelle vanha kunnon Franny Beecher oli houkuteltu päivätyöarjesta takaisin mukaan ja tekemään seuraa yhtyeessä vakituisesti kitaroineelle nuorelle Johnny Kaylle. The Roundtable -klubille päätyi samoihin aikoihin Cometsin kanssa myös kuusihenkinen The Orchids. Mickey Bakerin, Roosevelt Sykesin, Lightnin’ Hopkinsin ja Charles Mingusin kanssa levyttänyt Samuel ”Sticks” Evans. Edellisten tavoin myös New Yorkin The Bitter End -ravintolassa 1969 äänitetty ”Bill Haley Scrapbook” (Kama Sutra KSBS 2014, 1970) koostui käytännössä kauttaaltaan vanhoista Comets-klassikoista. Kaiken aikaa hän työllisti itseään myös pääasiassa vanhan polven swingja jazz-solistien sekä yhtyejohtajien kokoonpanoissa ja levytyksissä. Billin muutoin kaita evoluutiopolku swingistä myöhemmillä vuosikymmenillä soul-jazzin pariin antoi armon käydä oikeudesta twist-buumin puhjettua, vaikkei laatumusikantin kosketinvetoinen r&b-groove sinänsä olisi yhtään kalvennut, vaikka sitä olisi kutsuttu millä nimellä tahansa. Urkuri oli tälle levylle tultaessa saanut juuri päätökseen hirmuisen määrän albumeita tuottaneen Kingyhtiön diilinsä. W/WS 1404) -61 A: (1) Happy (2) (Let’s Do The) Hully Gully Twist (3) Tom Cat (4) The Slouch (5) Can’t Sit Down B: (1) Roly Poly (2) Hokum (3) Jackrabbit (4) Ragtown (5) The Rootie Too (6) Track 29 Philadelphian lahjoja musiikkielämälle oli myös 1960-luvun alussa twistin maku suussa huippumuusikoista koostunutta comboaan johtanut Bill Doggett (1916–1996). 2” (Sonet SLP-69, 1968) sekä ”Live In London ’74” (Antic K 51501). Tulevaa ”teema-albumia” uumoilleella singlellä vuonna 1960 ilmestyneet (Let’s Do) The Hully Gully Twist ja Jackrabbit pärjäsivät kohtalaisesti myös Billboardin Hot100-listoilla (#66). BILL DOGGETT & HIS COMBO 3,046 People Danced ‘Til 4 AM To... (Warner Bros. Karuotteisille ammattilaisliigalaisille twist natsasi hyvin, eikä siksi ollut ihme, että tutut One Mint Julepin, Night Trainin, Hucklebuckin ja Last Nightin tapaiset instrumentaaliklassikot vyöryivät heidän käsissään mitä rokkaavimmassa kitara-, urkuja puhallinvetoisessa nonstop-myllytyksessä levyllä ”Twistin’ At The Roundtable” (Roulette SR 25169). Beecher pääsee myös muistuttamaan omasta osaamisestaan instrumentaalilla Whistlin’ And Walkin’ Twist, joka kuului jälleen kokoonpanon aikaisempaan Orfeon-yhtiön Meksiko-tuotantoon. Hän myös ennätti levyttää albumillisen musiikkia Motownille Gotham-yhtyeen (aik. Rytmin taas pitivät koossa basisti Carl Pruitt sekä rumpali George Alvin Johnson. 1970-luvun edetessä rokkikiertue-elämästä opettajan töiden myötä erkaantunut Linc Chamberland sai myöhemmin yllättävääkin suitsutusta jazz-kitaristina
But I Do, Cherry, You Can Have Her, Flamingo, The Hucklebuck). Nelikon tuntemattomin taisi olla The Nite-Trons, jonka jäsenet olivat saksofonia soittanut Al Nit (Al ”Lorring” Nittoli), laulajat Jet Lorring (eli Nitin vaimo, Jeanette ”Lurie” Nittoli) ja Joey Vale, basisti Freddie Carl, kitaristi Buddy Bruce ja rumpali Billy Thompson. Pitkälti samankaltainen oli myös phillybändi The Cousinsin tarina. Myös Parkway päätyi julkaisemaan bändiltä täyspitkän “Music Of The Strip” (P 7005, 1960/61), joka piti sisällään samansuuntaisen valikoiman evergreenejä. Haleyn ja Cometsin Rock Around The Clockinkin on kerrottu tulleen lanseeratuksi livenä juuri Wildwoodin Hof Brau Hotellissa Memorial Day -viikonlopputapahtumassa huhtikuussa 1954. Youngin The Rockin’ Bocs -ryhmän vuosien 1958–60 sinkkuja julkaisivat Cameo, Swan ja Parkway. Chancellorin live-LP:n kappaleista Cousinsin What’d I Say kelpasi The Playboysin Boston Hopin ohella myös singlelle (C-1074) vuonna 1961. George Young Groupissa Wildwoodin livesessioissa soittivat kipparinsa rinnalla basisti Bob McGraw, rumpali Pete Cozzi, urkuri Fred Bender ja kitaristi Bob DeNardo. Niillä kuultujen George Young Groupin, The Cousinsin, The Playboysin ja The Nite-Tronsin musiikki oli kauttaaltaan ajalleen tyypillistä: riehakasta rock’n’rollia, esisoulahtavaa rhythm’n’bluesia sekä jazzja trad.-standardeista sovitettuja yhtyeversioita pettämättömään tanssihippatyyliin. Laulaja-fonisti Rick Maranon, pianisti-trumpetisti Don Meolin, rumpali Frank Meolin, ja basisti Tony Iannin muodostama ketjullinen ei tosin juurikaan näyttäytynyt televisiossa vaan paikallisissa kuppiloissa, mutta sekin levytti useampia sinkkuja Parkway-merkille. Louis Blues (4) The Nite Trons – Undecided Now (5) I’m Confessing (6) Someday Wild! Wildwood! / Wild! Wild! Twist! (Chancellor CHL/CHLS-5017) -60/-62 A: (1) The Playboys – Boston Hop (2) The Cousins – Oh Marie (3) George Young Group – Young George (4) The Cousins – What’d I Say B: (1) George Young Group – Flyin’ Home (2) The Playboys – Hi Yo Silver (3) The Nite-Trons – When Your Lover Has Gone (4) The Cousins / The Nite-Trons – When The Saints Go Marchin’ In (5) The Playboys – One For My Baby (And One More For The Road) THE PANICS Discotheque Dance Party (Philips PHM-200-159/PHS-600-159) -64 A: (1) Discotheque Dance Party (2) All My Loving (3) Hand Clappin’ (4) Ooh-Poo-Pah-Doo (5) The Soul Twist (6) What’d I Say B: (1) The Kangaroo (2) High Heel Sneakers (3) More – Theme From "Mondo Cane" (4) It Ain’t What You Got (5) Lucille (6) Shangri-La New Yorkin ja Philadelphian vaikutusalueille sijoittui myös New Jerseyn Wildwoodin kaupungissa Elmira-, Hurricaneja Rainbowklubeilla vuoden 1960 aikoihin taltioidut paikallisbändikokoelmat ”Wildwood’s Wildest” ja ”Wild! Wildwood!”. Ensisilmäyksellä viattomilta nuorisoryhmiltä vaikuttavissa kokoelmalevyjen porukoissa oli mukana jo liuta ammattimiehiä. Samaan kerhoon liittyi vielä Wildwoodin Rainbow Roomissa esiintynyt The Panics, jonka oma tanssi-ideariihen tuotos oli The Kangaroo, tai siis yksi monista tämän eläinlajin liikehdinnän pohjalta parkettien päänmenoksi kehitetyistä rytyytyksistä. George (Georgie) Young oli hänkin phillymuusikko, fonisti, tuottaja ja säveltäjä, joka nousi koko Amerikan tietoisuuteen viimeistään 1990-luvulla soittaessaan Saturday Night Live Bandin riveissä. Muina askelkuvioiden ohjeistuksina konserttilevyn ”Discotheque Dance Party” kannessa mainitaan myös twist, frug, surf, hitchhike, swim, slow twist, stomp, lindy, hully gully, mashed potato, bossa-nova, cha-cha, bird, wobble, fox trot, monkey, dog, slop ja shimmy, joten kurantteja kansansuosikkeja Little Richardista. Kaikkiaan Playboys teki vajaat kymmenkunta pikkulevyä ja vieraili muutamilla muillakin 1960-luvun alun kokoelmilla, kuten ”Dance On The Wild Side” (Chancellor, 1962). ”At Carlo’s Circle Club” (W-1961) vuodelta 1961 koostui tyypilliseen tapaan r&b-, popja jazz-repertuaarista (mm. Niistä saksofonisti Ray D’Agostinon ja laulajapasunisti Sammy Valen johtama The Playboys (lisäksi basisti Joe Franzosa, rumpali Louis Mauro, pianisti Russ Conti ja kitaristi Frankie Nite) oli studiokokoonpano, jonka vuoden 1958 singlejulkaisu Over The Weekend (Cameo Records) oli johdattanut joukkion myös American Bandstand -ohjelmaan. Vakavammin otettavana muusikkona hän kuului lisäksi Manhattan Jazz Quintetiin/Orchestraan. 36 Blues News 2/2020 VILLIÄ HURJEMPI WILDWOOD Wildwood’s Wildest (Wildwood W 1960) -60 A: (1) Georgie Young & The Rockin’ Bocs – Harlem Nocturne (2) Shake A Hand (3) Flying Home (4) The Playboys – Hi Ho, Silver (5) Misty (6) One More For The Road B: (1) The Cousins – Way Marrie (2) I Wish You Love (3) St. Bändin historia Wildwoodin keikkatantereilla kuitenkin alkoi jo vuonna 1957. Kun levyistä jälkimmäisestä päädyttiin ottamaan uusintavedos suhteellisen laajalevikkisellä philadelphialaisella Chancellor-merkillä vuonna 1962, sai se tietenkin twist-nosteessa uuden kaupallisemman nimen: ”Wild! Wild! Twist!”. The Cousins pääsi lisäksi nauhoittamaan ikioman livealbumin Wildwood-yhtiölle. Soolotuotantoa hän ryhtyi levyttämään niin ikään vuodesta 1958 alkaen. New Jerseyn eteläinen rannikkoseutu oli edellä sivutun, hieman pohjoisempana sijainneen Somers Pointin tavoin otollista lomailuja vapaa-ajanviettomiljöötä, joka kiehtoi totta kai myös nuorisoa. Siitä kiitos kuului lähinnä bändin tuottajana puuhastelleelle Wildwoodin alueen yökerhoimpressaariolle Joe Stamilelle
1960-luvun puolivälissä Hawkins, jo erottuaan Bob Dylanin ja sittemmin The Bandin leipiin siirtyneistä soittokavereistaan Levon Helmistä, Garth Hudsonista, Richard Manuelista ja Robbie Robertsonista, avasi Le Coqin yläkertaan oman tanssiklubinsa Hawk’s Nestin, tarjoten siten lisää keikkamahdollisuuksia etenkin paikallisille rokkiyhtyeille, kuten The Ugly Ducklingsille sekä hieman myöhemmin Steppenwolfina myös Suomessa hyvin tutuksi tulleelle The Sparrowsille. Tunnettu yöelämän kortteli kätki aikoinaan sisäänsä myös muita klubeja kuten The Colonialin, Steele’s Tavernin, Firar’s Tavernin, The Brown Derbyn sekä yhä toimivan, joskin jazzja bluesluolasta gogo-klubiksi ja edelleen 1970-luvulla strippibaariksi muuttuneen Zanzibarin. Pianisti-laulaja Joey Fréchetten, kitaristi-laulaja Ray Hutchinsonin, basisti Michel Robitailen ja rumpali Gilles Tailleurin muodostama combo jatkoi olemassaoloaan vuoteen 1965 saakka. Nykyisin katuruokaja trendimyyjien valtaamassa uudisrakennuksessa ovat enää yksi tiiliseinämä sekä kaupungin asennuttama tekstilaatta muistuttamassa kulmakunnan korvaamattoman arvokkaasta historiasta ”Toronton r&bja rock’n’roll-soundin” tyyssijana. Vielä 1950-luvulla Kanadassa rock’n’roll ja nuorisokulttuuri vasta etsivät rakoaan. Hieman lauluyhtyevetoisemman sovituksen kohtaavat 1930-luvun standardi For Me And My Girl sekä 1940-luvun kantrihitti Have I Told You Lately That I Love You, jota myös mm. Esimerkiksi vuonna 1991 Le Coq D’orin raunioilla aloitti HMV-ketjun lippulaivakauppa. (5) I’m Movin’ On (6) What’d I Say The Beau-Marksin repertuaarissa korostuivat kaksi puolta. Le Coq D’or, alakuvassa lavalla Bo Diddley. Vauhti kiihtyy jälleen Henry Mancinin Peter Gunn -teeman jalostuttua noveltyvivahteiseksi puhelauletuksi versioksi, sekä entisestään Jerry Lee Lewis -tyylisenä pianorevittelynä tulkitulla Hank Snown I’m Movin’ Onilla ja Ray Charlesin What’d I Saylla. Diskoteekkiä pitivät ryhmässä kuumina laulaja Sonny Richards, kitaristi Ronnie Olsen, pianisti-urkuri Pete Masters, rumpali Joe Payne ja saksofonisti Louie Lupo. Montrealissa The Del-Tones -nimisenä vuonna 1958 perustettu valkoinen rock’n’rollja doowop-kopla pääsi suurimman sinkkuhittinsä, Billboardin ja Cash Boxin listoille nousseen ja Kanadassa sekä Australiassa jopa listaykköseksi kirineen Clap Your Handsin siivellä näyttäytymään myös Ed Sullivan Shown valtakunnalliselle tv-yleisölle. Osin vielä tuoreimmista nuorisovillityksistä erillään elänyt kanukkikansa sai kokea muutoksen nopeasti ja Yonge Streetin alue toimi pelinavaajana koko Kanadalle. Ensinnäkin se luotti teinipopahtavaan balladivetoiseen doowop-musiikkiin, toisaalta sen traditiot olivat syvällä rock’n’rollissa. Markkinat olivat kuitenkin potentiaaliset ja sen oli jo käynyt toteamassa mm. Le Coq D’orissa tehdyllä konserttialbumilla bändin stemmataitoja esittelevät sangen vakuuttavasti The Castellsin Sacredja Dionin Havin’ Fun -kappaleiden ohella The Velvetsin Tonight sekä lennokasta kiertokomppia italotyyliin hyödyntävä Johnny Rhythmin Wouldn’t It Be Nice, jotka kaikki olivat saman vuoden 1961 alkuperäisjulkaisuja. Koko rakennuksen ravintolatoiminta valitettavasti päättyi vuoteen 1976 mennessä, jolloin Yonge Streetin imagoa oltiin ryhdytty muutenkin uudistamaan. Etenkin viimeksi mainitun kitarajohteisessa raivokkaassa otteessa on aistittavissa yllättävän suoria yhtäläisyyksiä Keski-Euroopan puolella, ennen kaikkea Ranskassa aiheesta tehtyjen luentojen kanssa. Elvis, Ricky Nelson ja Eddie Cochran olivat aiemmin vastaavalle kohdeyleisölle tarjoilleet. 1940-luvun lopulla avattu ravintola oli kaupungissa se paikka, jossa saattoi kokea elävänä paitsi Arkansasista 1950-luvun lopulla Torontoon muuttaneen Ronnie Hawkinsin ja The Beau-Marksin tapaisten paikalliskuninkaallisten, myös mm. Rock’n’rollin sarkaa ryhmä kyntää reippaalla Fats Domino’maisella teemanumerollaan Rock And And Roll Has Got A Beat. The Beau-Marksin ohella toinen Le Coq D’orin kantapeikkolauma, Ronnie Hawkins & The Hawks oli esiintynyt paikassa ensi kertaa jo vuonna 1958. Myös kaikkien tunteman When The Saintsin se buustaa onnistuneeksi teinirokiksi, joka huipentuu raisuun yli 3-minuuttiseen rumpusooloon. Blues News 2/2020 37 Beatlesiin tulkinneesta yhtyeestä saattoi hyvällä syyllä käyttää nimitystä täyden palvelun tiimi. r&bja soul-tähtien kuten Bo Diddleyn ja Solomon Burken esiintymisiä. The Beau-Marks ei todellakaan ollut pehmobändi. Harold Jenkins -nimisenä rockabillyartistina aloittanut Hawkinsin mississippiläinen laulajakaveri Conway Twitty, josta kasvoi listakärkiartisti niin USA:ssa kuin sen pohjoisessa naapurimaassakin ensin It’s Only Make Believen ja Lonely Blue Boyn tapaisilla 1950-lukuisilla balladeilla ja sitten läpi 1970ja 1980-lukujen kantrin parissa. Erääksi sen vakiokeikkalaksi muodostui Toronton maineikas ruokaja liveravintola Le Coq D’or. Kuka tietää, se saattoi tietämättään olla suurempikin esikuva ja vaikuttaja sarallaan. Tässä rytäkässä alueen vanhat korttelit pääosin purettiin ja ne saivat tehdä sijaa toisenlaiselle liike-elämälle. Toronton keskustassa, Edison Hotelin naapurissa osoitteessa Yonge Street 333 sijainnut Le Coq D’or Tavern tunnettiin Kanadan rock’n’roll-polttopisteenä 1950ja 1960-luvuilla. THE BEAU-MARKS In Person! – Recorded On Location At The Le Coq D’or (Quality V-1683) -61 A: (1) Sacred (2) Rock And And Roll Has Got A Beat (3) Havin’ Fun (4) Tonight (5) When The Saints Go Marching In B: (1) For Me And My Girl (2) Have I Told You Lately That I Love You (3) Peter Gunn (4) Wouldn’t It Be Nice. YMPÄRI KÄYDÄÄN, YHTEEN TULLAAN Tavallaan New Yorkin Peppermint Loungeen nivoutui myös paikassa ensimmäisenä kanadalaisena yhtyeenä tiettävästi esiintynyt The Beau-Marks
38 Blues News 2/2020 HISTORIAN HAVINOITA Klassikoiden lähteillä, osa 61 Elokuun 10. Kysymyksessä oli uusintapainos Alberta Hunterin vuoden -22 originaaliversiosta, minkä suosion Bessien loistelias tulkinta ylitti moninkertaisesti. 1908 ilmestyneen teoksen I Got The Blues myötä lähinnä New Orleansissa vaikuttanut Antonio Maggio. 1902, ja tämän musiikinlajin suoranaiseksi syntymähetkeksi on julistettu vuosi 1903, jolloin säveltäjä ja orkesterinjohtaja William Christopher Handy havaitsi erikoisenmallista musisointia harjoittaneen mustan miehen Mississippin Tutwilerissa. Mutta sitäkin ennen bluesia oli laulettu ja soitettu jo useiden vuosien ajan. 1865 päättyneen ja orjuuden kieltämiseen johtaneen USA:n sisällissodan jälkeen. 1946) sekä hänen kolmesta puhaltajasta, pianistista ja viulistista koostunut yhtyeensä Her Jazz Hounds. Historiikkien mukaan bluesmusiikin on arvioitu alkaneen muotoutua vuonna W.C. Sen oli säveltänyt Mamien lähipiiriin kuulunut Perry Bradford ja sen alkuperäinen ja tuottajien varovaisuussyistä toiseksi muuttama nimi oli Harlem Blues. 1883 tai 1891, k. Mamie oli jo puolisen vuotta aikaisemmin tallennuttanut kaksi musiikkikappaletta, jotka kuitenkin olivat sortiltaan aika kevyitä rakkauslauluja ja joiden säestäjätkin olivat kaikki valkoihoisia. Ensimmäinen henkilö, joka julkaisi jonkinmoista bluesia kirjoitetussa muodossa, oli tiettävästi v. päivänä 1920, siis miltei tasan 100 vuotta sitten, OKeh-merkin äänitysstudioon New Yorkissa asteli kauttaaltaan tummaihoinen kokoonpano, minkä muodostivat laulajatar Mamie Smith (s. Vielä Crazy Bluesiakin mittavampaan myyntimenestykseen ylti maineikkaan Bessie Smithin vuoden 1923 helmikuussa vain pianisti Clarence Williamsin säestyksellä levyttämä Downhearted Blues. Tuolloin elokuussa esitystapa oli kuitenkin melkoisen toisenlainen ja juuri silloin saatiin aikaiseksi bluesmusiikin ensimmäinen todellinen hittilevytys Crazy Blues. Muusikot Ferdinand ”Jelly Roll” Morton ja Ma Rainey muistelivat tutustuneensa bluesiin USA:n etelävaltioissa niinkin varhain kuin v. Handy Bessie Smith. Ennen vuotta 1920 oli tehty useita kymmeniä levytyksiä, joiden nimissä esiintyy sana blues. Jo ensimmäisenä myyntikuukautena tuo äänite meni kaupaksi noin 75 000 savikiekon verran ja miljoonan kappaleen merkkipaalu saavutettiin vuoden 1921 loppupuolella. Kymmenisen vuotta sitten laulu koki pienoisen uuden tulemisen, kun sen alkuperäisversio kuultiin Boardwalk Empire -rikossarjan ensimmäisen kauden osassa 10. Pääosaa niistä on kuitenkin perin vaikeata pitää varsinaisina bluestallenteina, koska ne ovat yleensä laadultaan joko selviä jazzinstrumentaaleja tai sitten valkoisen väen Kaikkiaan tuo klassikko, mikä sisältää mm. erikoisen säkeen ”I’ve got the world in a jug, and the stopper in my hand”, saavutti yli kahden miljoonan myyntimäärän ja tiettävästi juuri se pelasti levy-yhtiö Columbian joutumasta vararikkoon. Jonkinlaista alkeellista folk-bluesia on kerrottu kuullun jo ennen 1900-luvun alkamista. Mamie ja Bessie Smith sekä heidän naispuoliset kollegansa kuten Gertude ”Ma” Rainey ja Victoria Spivey olivat silloisen vaudevillebluesin kirkkaita tähtiä, joiden valtakausi kesti miltei 1920-luvun loppuun saakka
1914, ja se levytettiin ensimmäisen kerran jo samana vuonna. Louis -luomus pantiin talteen v. Suoranaisia blueshittejä miespuoliset artistit saivat kuitenkin aikaiseksi vasta 1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Sellaisiahan ovat esimerkiksi Jim Jacksonin vuoden -27 Kansas City Blues sekä Leroy Carrin vuoden -28 How Long How Long Blues. Teoksen varhaisin lyriikoilla varustettu tallenne on todennäköisesti versiointi, minkä mustien amerikkalaisten artistien muodostama yhtye Ciro’s Club Coon Orchestra esitti äänittäjille vuoden 1917 syyskuussa Englannissa. (tai Saint) Louis Blues. Kumpi on sitten ensimmäisenä levytetty ja riittävän oikeaoppisesti tulkittu blueslaulu, St. Handyn orkesterin oma St. Louis Bluesissa on mukana tangoa muistuttava väliosa, sen katsotaan yleisesti kuuluvan bluesmusiikin piiriin. Se on W.C. Oikeastaan on olemassa vain yksi teos, mikä vakavasti kilvoittelee Mamie Smithin Crazy Bluesin kanssa ensimmäisen todellisen bluesäänitteen asemasta. Handy sävelsi ja sanoitti sen v. Louis Blues vai Crazy Blues. Milloin sitten mustat miehet pääsivät tallennuttamaan ominta musiikkiaan jälkipolville. Handyn kuuluisa ja lukemattomia kertoja levytetty St. Louis Bluesin puoleen. W.C. Blues News 2/2020 39 huomattavan vähän sinisävelisyyttä sisältäviä laulettuja tulkintoja. Oman mielipiteensä tästä kiperästä kysymyksestä voi luonnollisesti jokainen vapaasti valita. Luultavasti seuraavaksi ehti vuoden -24 alkupuolella georgialainen laulaja-kitaristi Ed Andrews ja järjestyksessään kolmas tämän sarjan edustaja voi hyvinkin olla 10.5.1924 levyttelynsä aloittanut ja songstersektoria edustanut Johnny Watson alias Daddy Stovepipe. Tähän kysymykseen on verrattain helppoa vastata, koska selkeä ehdokas ykkössijalle on 2.11.1923 äänitettyjen kitarainstrumentaaliensa Guitar Blues ja Guitar Rag ansiosta herra nimeltä Sylvester Weaver. Perinteisesti ajattelevien mielestä se on jälkimmäinen, hieman avarakatseisemmat taasen suosivat edellistä. Vaikka St. Vesa Walamies Sylvester Weaver ja laulajatar Sara Martin. 1923, ja laulun kaikkein kuuluisimmat muotoilut tapahtuivat Bessie Smithin ja Louis Armstrongin toimesta vuosina -25 ja -29. Itse olen ainakin tällä tietämällä kallellani St
Discophonelle tehtyjen RCA-raitojen joukossa Deltojen materiaali liikkui kansanlauluista Toivo Kärjen tangoihin (Though You Left Me – Tule Hiljaa) asti, mutta ehkäpä tiukinta osastoa edustivat tuolloisen säestäjä-sovittajansa Billy Mooren kynästä lähtenyt Moore Blues sekä Merle Travis -bravuuri Sixteen Tons. Suomeen heidät saatiin elokuussa 1950, kun ryhmän ensiesiintyminen järjestyi muutamaa kuukautta aiemmin porttinsa yleisölle avanneessa Linnanmäen huvipuistossa. Sen myötä 50luku päättyi Deltojen Suomi-historian osalta varsin näkyvästi. Ryhmä tuli 40-luvulla tunnetuksi Yhdysvaltain radiossa, filmeissä ja eri esiintymisareenoilla. Erik Lindströmin ja Deltojen kanssakäyminen jatkui tästä edespäin läpi vuosikymmenten. Deltojen näkyvyyttä voimistivat myös lukuisat musiikilliset lyhytfilmit, joissa he lauloivat Count Basien tai Duke Ellingtonin kaltaisten aikansa superorkesterien säestyksellä. Vuonna -65 ilmestyi myös RCA-albumi ”Something Old And Something New”, joka paria muutosta lukuun ottamatta julkaistiin uudestaan 70-luvun alussa nimellä ”Welcome Back”. Radio ja televisio pitivät nekin ryhmän hyvin esillä. Ei ollut ihme, että esimerkiksi The Ravensin legendaarinen bassolaulaja Jimmy Ricks kerran totesi Gainesille: ”You’re the one who got me into all this”. Näiden historiallisten levytysten taustalla soitti Metronome All-Stars, ruotsalaisista huippumuusikoista kuten Ernie Englundista ja Gösta Theseliuksesta koottu paikallinen tähtinippu. Pohjoismaissa riitti silti edelleen kysyntää. Mainetta lisäsivät tietysti etenkin Ella Fitzgeraldin tai Count Basien kanssa tehdyt levytykset. Discophonella nyt toiminut Mosse Vikstedt oli saanut 60-luvun alussa amerikkalaiselta Suomessa asuvalta kielenopettaja Steven Stonelta nipun käännöksiä suomalaisista lauluista ja Vikstedtin visioissa suunta esittäjistä oli selvä: Delta Rhythm Boys ryhmänä ja bassolaulaja Lee Gaines soolona studioon. Varsinkin viimeksi mainittu osoittaa oivalla tavalla Lee Gainesin suuruuden bassolaulajana. Näitä silloisia ”musiikkivideoita” pyöritettiin Suomessakin elokuvateattereiden lyhytelokuvakatsauksissa ja Deltojen hahmot tulivat siten myös täällä tutuiksi valkokankaan välityksellä. Kaarlo ”Kalle” Kaartinen oli aikansa kuumin mainosmusiikkimies, jonka kynästä lähtivät sellaiset iskevät TV-mainostunnarit, kuten ”Ajatar on Forumissa” tai ”Luhtalinjat leikkaa”.. Vuosi -52 oli merkittävä luku Delta Rhythm Boysin Suomi-yhteyksissä, olihan kyseessä Helsingin Olympialaiset ja heidät kiinnitettiin kisojen ajaksi Linnanmäen ulkoilmaestradin vetonaulaksi. aloittanut Johan ”Mosse” Vikstedt lähetti Tukholmaan Harmony Sistersin Maire Ojosen, jonka ääntämysohjeiden perusteella 4.7.-52 taltioitiin Tula tullallaa ja Tuoll’ on mun kultani. ROSVO-ROOPET JA VILLIRUUSUT 60-luvulle siirryttäessä Deltat saapuivat entistä useammin Pohjoismaihin, missä he olivat nauttineet suosiosta tauotta heti alkuvisiiteistään lähtien. Parilla seuraavalla vuosikymmenellä ryhmän sidonnaisuus pohjoisille leveyspiireille kuitenkin vain tiivistyi. 1940-luvun lopulla ryhmä löysi tiensä ensin länsinaapuriin Ruotsiin, kiersi Eurooppaa 1950-luvulla ja asettui myöhemmin Pariisin, mutta loppuvaiheissaan se piti osaltaan Suomea jopa toisena kotimaanaan. Ensimmäistä kertaa Delta Rhythm Boys vieraili Ruotsissa vuonna -49. Las Vegasiin. Kokoonpanomuutoksia läpikäynyt lauluryhmä kiersi 50-luvulla ympäri maailmaa ja otti myös pitkiä kiinnityksiä kotimaahansa, mm. 40 Blues News 2/2020 THE DELTA RHYTHM BOYS Maineikkaan lauluyhtyeen vankka Suomi-yhteys HESSU PIRHONEN T he Delta Rhythm Boys oli aikanaan tasaisen tuttu vierailija kylmässä pohjolassa. Kokoonpano Traverse Crawford, Lee Gaines, Carl Jones, Kelsey Pharr ja pianossa Rene de Knight takasi kansainvälistyneeseen kisakaupunkiin taatusti maailmanluokan ohjelmanumeron. Syntyi legendaarinen mainos, joka muistetaan laajalti tänäkin päivänä. Kaikkiaan Discophone julkaisi vuosien 1963–65 välillä Deltoilta kuusi RCA-singleä sekä edellä mainitun Gainesin soolosinglen. 70-luvulle siirryttäessä he tulivat näkymään kuvaruutujen välityksellä suomalaisissa kodeissa entistä useammin. sanat sellaisiin standardeihin kuin One O’Clock Jump ja Take The ”A” Train. Menestyneimpien numeroidensa Dry Bones ja Just A-Sittin’ And A-Rockin’ ansiosta heidät tiedettiin ympäri maailman. Tässä kohtaa ryhmään tutustui varsin tiiviisti myös basson varressa häärännyt Erik Lindström, joka jopa majoitti kotonaan Jonesia ja de Knightia. Rosvo Roope kääntyi Raunchy Ropeyksi ja Kaunis kotimaani nimelle Tundra Girl, soolonumeDelta Rhythm Boysin tarina alkoi jo 1933 Oklahomassa. Levytystensä lisäksi Deltat saivat 60-luvulla tasaista huomiota esiintymistensä merkeissä varsinkin Helsingissä, mutta myös eri puolilla eteläistä Suomea. Tuolloin hiljattain Metronomella ron Villiruusu taittuessa Lee Gainesilta jopa suomen kielellä. Samaan paikkaan he palasivat seuraavan kerran heinäkuussa 1951. Pian alkoi tapahtua myös Suomi-levytysten saralla. Vuonna -59 Delta Rhythm Boys saatiin mukaan jopa kotimaiseen musiikkielokuvaan Iskelmäketju, jossa kuultiin spiritual-numero Joshua Fit The Battle Of Jericho. Bassolaulaja Lee Gaines oli myös osoittanut laajan lahjakkuutensa tekemällä mm. HALVAN MAUKASTA LAKRITSAA Oy Halva Ab panosti 70-luvun alussa vahvasti kotimaisen lakritsimarkkinoiden kilpailuun ja nappasi televisiomainokseensa maineikkaat Delta Rhythm Boysit. Ruotsissa aloitettiin levytykset syksyllä -50 kansanlaululla Kullerullvisan ja parin vuoden kuluttua oli vuorossa jo suomenkielinen materiaali. Kapellimestareina näissä levytyksissä toimivat kotimaiset huiput Lasse Mårtenson, Erkki Melakoski sekä ryhmän omasta takaa Billy Moore Jr
Toimelias yhtye ehti myös Finnvoxin levytysstudioon, missä lokakuussa -71 äänitettiin Columbialle englanninkielinen albumi ”By Request”. Jos Deltoilla oli riittänyt kovia käänteitä 70-luvulla, olivat raskaimmat ajat vasta tuloilllaan Lee Gainesin sairastuessa vakavasti vuonna -85. DRAMAATTINEN LOPPU Vuonna -71 tehty mainos ja ryhmän Suomen visiitti ei ollut sattuman kauppaa, sillä Deltat kokoonpanolla Hugh Bryant, Herb Coleman, Traverse Crawford ja Lee Gaines vierailivat samaan aikaan Kalastajatorpalla pidemmän jakson kiinnityksellään. Yhden mahtavimman mustan bassoäänen maanpäällinen taival päättyi 15.7.-87. Deltojen vaiheissa 70-luvun alku oli merkittävää Suomi-aikaa. Tällä kertaa Deltat kokoonpanolla Bryant, Gaines, Ray Beatty ja Walter Trammell työstivät mahtipontisesti otsikoidun pitkäsoiton ”Finlandia” (Discovox DCLP 122). Linnanmäen Peacockin ja ulkoilmanäyttämön lavalla, yläkuvassa 60-luvulla Traverse Crawford, Herb Coleman, Hugh Bryant ja Lee Gaines. Yli 50 vuotta kestänyt lauluyhtyeen matka loppui tavalla, jota paraskaan draaman taitaja ei olisi voinut järisyttävämmin kirjoittaa. Esimerkiksi vuonna -88 ensi-iltansa saaneessa Tom Cruisen ja Dustin Hoffmanin tähdittämässä Oscar-elokuvassa Rain Man (Sademies) kuultiin lauluyhtyeen tunnetuin raita Dry Bones. Maailmanlaajuisesti Delta Rhythm Boys tuli vahvasti esiin vielä tämän jälkeenkin. Suomi-kytkös vain vahvistui, kun baritoni Hugh Bryant löysi täältä onnensa ja kohta jäikin pysyvästi maahamme. Tulkitessaan kappaletta He Will Understand And Say Well Done Bryant sai sydänkohtauksen ja menehtyi siihen paikkaan kappelin urkuparvelle 22.7.87. Vuonna -77 oltiin kuitenkin taas Suomessa studiossa. Blues News 2/2020 41 Mainostoimisto Reklamainos tilasi luonnollisesti Kaartiselta sanat ja sävelen tähän Halvan mainosklippiin, joka piti Deltat televisiossa läpi koko 70-luvun, ollen Halvalle merkittävä tekijä firman silloisen brändiarvon kannalta. 80-luvun alussa Deltat tekivät myös kirkkokonsertteja Temppeliaukion kirkossa. Ensin Carola lauloi tilaisuudessa God Bless The Childin, mutta sitä seurannut Hugh Bryantin muistoesitys loppui karmaisevimmalla mahdollisella tavalla. Hän järjesti Lee Gainesille Helsingistä asunnon, jossa tämä vietti viimeiset vuotensa. Sekä Lee Gaines että Hugh Bryant saivat viimeisen leposijansa Helsingistä. Gainesin siunauksesta Helsingin Hietaniemessä muodostui varsin traaginen loppu Deltojen tarinalle. Legendaarisen kokoonpanon kahden jäsenen hautapaikat sijaitsevat vieretysten Maunulan uurnalehdossa. Tässä kohtaa kansainvälinen muusikkoystävyys näytti voimansa, kun 60-luvulta lähtien yhtyeen tuntenut laulajatar Carola tarjosi auttavaa kättään. Myös alkuperäisjäsen Traverse Crawford kuoli alle kuusikymppisenä vuonna -75. Se oli ottanut Pariisin uudeksi kotikaupungikseen ja yhteydet pohjoiseen kävivät entistä helpommin. Viidentoista sekunnin pituiseen filmiin saatiin mahtumaan oikea tuote, maailmanluokan esittäjät, tarttuva melodia ja vain viiden sanan slogan: ”Tänään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa”. Se on yllättävyydessäänkin mainio pala kotikielellä tuotettua mainontaa kansainvälisellä tuulahduksella maustettuna. Runsaslukuista muusikkojoukkuetta johti tuolloin ryhmän oma mies, pianistisovittaja Jean Mercadier ja tällä levyllä Deltat palasivat osittain myös suomenkielisen materiaalin pariin. Delta Rhythm Boys ja ”Halvan maukasta lakritsaa” on aidointa ajankuvaa suomalaisen televisiomarkkinoinnin historiassa. Lähteet: Sara Ekelund: Maailmanpyörä – Ihmisiä ja elämää Linnanmäen huvipuistossa (Weilin+Göös 1971) Charlie Horner and Karen Caplan: The Delta Rhythm Boys – Tall Tann And Tender (Dr Horse 1990) Johan ”Mosse” Vikstedt: Delta Rhythm Boys – Raunchy Ropey (Fazer Records 1997) Tuija Wuori-Tabermann: Carola – Sydämeen jäi soimaan blues (HMC Publishing 2004) Juha Henriksson: Erik – Erik Lindströmin elämä ja musiikki (Tammi 2005) Paavo Einiö: Jammaten ! (LampLiteLtd 2006) Kiitos: Jean Karavokyros / Oy Halva Ab Pete Hakonen / Goofin’ Records Deltojen kokoonpano koki muutoksia kohtalokkainkin kääntein, kun Herb Coleman joutui Pariisissa -74 henkirikoksen uhriksi
Onneksi musiikki ei petä: mukana on JAMES BROWN & THE FAMOUS FLAMES Prisoner Of Love / Choo Choo (King 45-5739) Suuren ja mahtavan James Brownin Kingjulkaisuissa, olivat ne singlejä tai albumeita, ei ollut yleensä kyllästymisen vaaraa. THE AMBOY DUKES Baby Please Don’t Go / Psalms Of Aftermath (Mainstream 676) Enpä muista, mistä tämä Ted Nugentin johtaman karvapäägallerian todella raskas ja aika sekava tulkinta bluesklassikosta on päätynyt hyllyyn minttinä Mainstream-singlenä. Lehdessä on hyvin esillä muun muassa toimintaansa käynnistelleen Jonas Bernholmin Route 66 -yhtiö ilmoituksineen. nimittäin, että Etta James on versioinut Prisoner Of Loven vähän ennen Brownia ”Sings For Lovers” -albumilleen. Tällä kertaa ihastellaan James Brownin monipuolisuutta, ihmetellään Keith Moonin surffaamista Thames-joella sekä ilveillään suurten säveltäjien tyylikkäille varkauksille. Sieltä pompöösin ja viihteellisen Perfume, Candy And Flowersin kääntöpuolelta löytyy kohtalokkaamman kuuloinen Ninety Nine Years, joka on pyörinyt taatusti Monty Normanin tai John Barryn takaraivossa kun ”Tohtori Ei” -filkkaan sävellettiin James Bond Theme. BU ilmestyi 1963–1987. 124 (March / June 1977) Brittien into mustaa musiikkia kohtaan voi paksusti vielä 1970-luvun loppupuoliskolla tämän yllättävän kotimaisen divarilöydön perusteella. Toimitusparan vastaus mannermaiseen kirosanatulvaan on näppärä: kun kahden kuukauden ilmestymisväli on osoittautunut liian kovaksi, kanteen on nyt merkitty ajaksi turvallisesti maalis-kesäkuu. Tai sitten kansilaminointi on päässyt hapettumaan ja kannet ovat haalistuneet tämän Clifford Brownin EP:n tapaan. Pikakuuntelulla täytyy todeta, että tällä kertaa kahden jättiläisen kisa kääntyy täydellisesti Brownille. Olen ylistänyt länsinaapurien taitoa ja näkemystä julkaista 1950-luvulla hienoja EP-jatsipainoksia ennenkin, mutta otetaan kerta uusiksi. 42 Blues News 2/2020 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 50 PETRI LAHTI H elmiä on vedelty hyllystä sadasta puolet eivätkä löydöt lopu. Kannet ovat upeasti suunniteltuja, tiedot muusikoista ja levytysajoista kohdallaan, musiikki boppia ajan hermolla. Mikä parasta, helmiä soitellessa oppi taas uutta. Ainoa, mikä levyissä voi keräilijän pettää, on ilma. Musiikin kirjo oli laaja reippaista rypistyksistä herkkiin kirkollisiin sävyihin, rock’n’rollia muistuttavista tempoiluista bluesin eri tyyleihin. Ettei kädenvääntö loppuisi tähän, tarkkakorvaisimmat ovat sitä mieltä, että myös Henry Mancinin sävellys Softly on joutunut samassa yhteydessä varkauden kohteeksi. Klassikon alkukeinahtelut on nimittäin kähvelletty suoraan tästä Mitchellin kappaleesta. Parasta tarinassa on luonnollisesti se, että Norman ja Barry ovat vääntäneet käräjillä ainakin kahdesti siitä, kumpi Bond-teeman on alkujaan säveltänyt ja kummalle kuuluvat muhkeat royaltyt. Siinä olisi ollut Bondille selviteltävää pariinkin leffaan. Vanha musiikkimiehen totuus hyppäsi taas silmille, kun posteljooni toi Guy Mitchellin vuoden 1955 Columbia-sinkun hyvään kotiin. Tämäkin kiekko on mainio esimerkki tuosta monipuolisuudesta: Brown puristaa ensin 1930-luvun vitivalkoisesta ikivihreästä aivan käsittämättömän sielukkaan esityksen, ja kutsuu sen jälkeen henkeään ihastuksesta pidättelevän kuulijan riehakkaalle junamatkalle, jossa liekit syöksevät savua ilmoille veturin pesästä. Brown ei sekoittanut päätään kemikaaleilla, mutta noutaja tuli silti nuorena, kun muusikkokaveri Richie Powellin vaimon ajama auto ajautui tieltä keikkamatkalla Pennsylvaniassa kesäkuussa 1956. CLIFFORD BROWN ENSEMBLE FEATURING ZOOT SIMS Tiny Capers / Joy Spring / Blueberry Hill / Dahoud (Artist AEP 1005) Clifford Brown, trumpet; Zoot Sims, tenor; Bob Gordon, bariton; Stu Williamson, ventilbasun; Russ Freeman, piano; Joe Mondragon & Carson Smith, bas; Shelly Manne, trummor. GUY MITCHELL Perfume, Candy And Flowers / Ninety Nine Years (Dead Or Alive) (Columbia 4-40631) Lainaa, muokkaa, päivitä. Kaiketi Themin version pohjalta tässä lähdetään liikkeelle, mutta aika nopeasti touhu muuttuu. Isosta bändistä lähtee kauhea jyske, ja hetkittäin Choo Choo -instrumentaalissa on jopa agenttijatsahtavaa tunnelmaa. Välillä sitä on päässyt vinyyliprässissä urille, jolloin on syntynyt ns. Huomasin muun muassa Brownin vaimolleen säveltämä eloisa Joy Spring sekä tuttu Blueberry Hill – hyvänä muistutuksena siitä, että torviväki kalasteli kappalemateriaalia samoilla vesillä kuin R&B-artistit. Tykkään. BLUES UNLIMITED No. Jotain perinteistä ”teemme tätä suurella sydämellä rakkaudesta lajiin ilta-aikaan” -henkeäkin on palstoilla, kun ärtynyt belgialaislukija ryöpyttää tekijöitä kolmossivun kirjepalstalla siitä, että BU ilmestyy jatkuvasti myöhässä. ”bubbles in wax” -ilmiö. Blues Unlimitedin kevätkesän 1977 numero on nimittäin tanakka paketti 36-sivuiseksi julkaisuksi: haastatteluita, diskografioita ja levyarvosteluita
Kannat eivät ole enää katossa: tämä on tehty suoraan lavakäyttöön vuonna 1965. Kertojaksi nykivän taustan päälle Mike Stoller pyysi maanisella, vähän vinksahtaneella äänellään Richard Berryn, kun Robinsin vakiobassosta Bobby Nunnista ei ollut hommaan. Sen jälkeen Gil Bernal päästeli tenorisaksofonistaan hälyisiä ja hermostuneita ääniä, The Robins hoiteli osuutensa sikakuorona ja rumpali takoi kuin henkensä hädässä. Kun kerron vielä, että kynässä on ollut Van McCoy, orkesteria johtaa Teacho Wiltshire ja levytystä ovat katsoneet päältä Leiber-Stoller, miten tämä olisi voinut mennä pieleen. ROY HAMILTON Let Go / You Still Love Him (MGM K13138) Kun tuotanto ei ole oikein klassista soulia, northern soulia eikä diippiä soulia, käy kuin Roy Hamiltonille, joka tiedetään piireissä tekijäksi, mutta siitä huolimatta mies äänineen putoaa liian usein väliin kun puhutaan tähtiluokan tekijöistä. Blues News 2/2020 43 sen verran hapokkaaksi vinkukitaroineen, että eiköhän etsitä singlelle koti, jossa sitä arvostetaan. Chessin jatsimiehistä tenoristi Gene Ammons pisti kasaan näkemyksensä ensin: tässä mennään aika uskollisesti Little Walterin version perässä lukuun ottamatta keskivaiheen torvirevittelyä. THE WHO Ready Steady Who: Disguises / Circles / Batman / Bucket ”T” / Barbara Ann (Polydor EPH 10834) Vanhan melukoplan haluttu ruotsalais-EP on tullut ennenkin vastaan, mutta kovat hintapyynnöt ovat jättäneet levyn seuraavalle. Kun Hawkinsia otti kupoliin vuoden 1964 Britannian-kiertueella promoottori Don Ardenin antama huomio John Lee Hookerille, Jalacy päätti tehdä musiikkimogulille pienen pilan bluesmuusikon kustannuksella. PEKKA LOUKIALA Kaunein kuva-arvoitus / Odotan lauantaita (HMV 45-TJ 313) Kun pulssi on laskenut normilukemiin, on aika matkata Forssaan ja kuunnella Pekka Loukialan viikonloppusuunnitelmia Rauno Lepistön yhtyeen säestämänä. Tämä kevään 1963 MGM-julkaisu on malliesimerkki edellisestä: kahden huipputulkinnan single, jonka saa verkkodivareista muutamalla dollarilla. Ei tässä mihinkään tuubiin päästä, mutta hyppy tyrskyihin on rohkea – varsinkin kun esikuvista jälkimmäinen oli julkaissut samoihin aikoihin jo hieman korkeammissa aallokoissa seilanneen Good Vibrationsin... En pää-pää-se illan keikalle, jos et-et saa minua va-vapaaksi.” Arden lähetti edustajansa pikavauhtia kohti pohjoista selvittämään, miksi Hooker oli poliisin kynsissä. Syntyi rhythm and bluesin klassikko. SCREAMIN’ JAY HAWKINS I Hear Voices / Just Don’t Care (Enrica 1010) Screamin’ Jay Hawkinsin taitoihin kuului Steve Bergsmanin elämäkertakirjan mukaan myös imitointi. Monia aikalaisia väite on ihmetyttänyt, sillä Wembleyn seudut tunnettiin ehkä futiskulttuurista, mutta vähemmän rantaelämästä ja lainelautailusta. Nyt potki tuuri, joten päätin katsastaa, miltä Lontoon kovimman surfja hot rod -musiikin diggarin Keith Moonin tulkinnat alan sotaratsuista kuulostavat. GENE AMMONS My Babe / I Can’t Stop Loving You (Argo 5417) THE RAMSEY LEWIS TRIO My Babe / Something You Got (Argo 5481) Piti oikein miettiä, miksi Willie Dixonin kynäilemä (tai siis This Trainista lainaama) bluesklassikko My Babe koki 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla renessanssin. THE ROBINS Riot In Cell Block #9 / Wrap It Up (Spark 45x103) Tästä riuskasta vankilakapinakuvauksesta ja sen vaikutuksesta kevyeen musiikkiin voisi naputella vaikka kirjan. Ja samalla kertaa rap, joku voisi sanoa.. Perinnetyyliin soittajat pääsevät myös soololle vuoron perään rumpalia myöten. Mi-mi-nut on pi-pi-dätetty täällä pohjoisessa. Loput pelastaa se, että tämä on alkujaan italialaisen Bruno Filippinin rytmikkäästi esittämä Sabato Sera, jolla hurmattiin vähän isommissakin ympyröissä San Remon festivaaleilla 1964. Samaan aikaan jossain päin Englantia iso mies oli tikahtua nauruun, siihen syvältä vatsanpohjasta lähtevään hulluun hohotukseen ja hihitykseen, purskahteluun ja pärskähtelyyn, josta Screamin’ Jay Hawkins levyillään tunnetaan. Kumpikin on klubikamaa: bulista saundistaan tunnettu Ammons mod jazz -osastoa, Lewis jatsimpaa mutta tiukempaa. Esitys on huomattavasti kunnianhimoisempi ja villimpi: Eldee Young näpelöi villisti pystybassoaan, rumpali Isaac ”Red” Holt paukuttaa kalvoja eloisasti, Lewis komppaa ja huutelee kannustushuutoja. Harrastus oli vakavaa sorttia, sillä Moon antoi elinaikanaan ymmärtää, että jo hänen ensimmäinen yhtyeensä The Beachcombers paukutti keikoilla täysveristä surfia 1962–63. ”Don, tä-tä-mä on Jo-john Lee Hoo-hoo-ker. En nyt keksi muuta selitystä kuin sen, että kappale oli yksinkertaisesti niin hieno että artistit Fabianista Bo Diddleyyn halusivat kokeilla kynsiään siihen. Tässä on ripaus saman ajan Jackie Wilsonia, ehkä jotain Brook Bentonia, mutta samalla pieni levy on isoa esittämistä. Tuottajista Jerry Leiber (taas!) muisteli lapsena rakastamiaan Gang Busters -radio-ohjelmia, jotka alkoivat sireenillä ja konepistoolin säksätyksellä. Ilmassa oli dynamiitin käryä ja kyynelkaasua. Joka tapauksessa syksyllä 1966 – alkuperäisen ilmiön hukuttua rapakon takana – Moon painoi rohkeasti brittiaksentillaan Jan & Deanin ja The Beach Boysin bravuurinumerot läpi. Diggailen erityisesti Odotan lauantaita -raidasta, jossa sanoittaja Helena Korpela on pannut pakettiin sen ajan elämäntyyliä: ankea maanantai, mahdoton tiistai, etanamaisesti sujuva keskiviikko, siedettävä torstai ja vielä parturi perjantain, jossa ”on tyyli uus / niskalinjan tehokkuus / varmaan mielestäsi hyvä on / taikka aivan mahdoton”. Pianisti Ramsey Lewisin näkemys on puolestaan liveäänitys Bohemian Caverns -klubilta Washingtonista 1964. Hawkins oli opetellut Hookerin änkyttävän tavan puhua, ja eräänä päivänä Ardenin konttorissa Sohossa soi puhelin
Syntymävuosi oli1943. Merkillä julkaistiin kolmetoista singleä, joista kymmenen nousi listoille. Epsilons ei käynyt Staxin studiossa, vaan levytys on Washingtonmateriaalia ja sen taustalta löytyy merkintä Gibobi Prod. Sen toiminta perustui kahden täsmähankinnan varaan. Viittaukset perheen uskonnollisuuteen tarkoittivat todennäköisesti, että hän oli mukana seurakuntaelämässä, sai gospelkoulutuksen ja alkoi sen turvin haaveilla artistiurasta soulmusiikin puolella. Kyseisen vuonna ‘66 aloittaneen ryhmän perustajajäseniä olivat myöhemmän soulin supernimet John Whitehead ja Gene McFadden, jonkin aikaa mukana oli myös 70-luvun Harold Melvin & Bluenotes -laulaja Lloyd Parks. Yleensä hänen kotikaupungikseen on ilmoitettu Washington DC, mutta epävarmaa on oliko se hänen elämänsä lähtökohta. En tiedä, kuinka luotettava on muistelo, jonka mukaan Oscar liftasi suurina soulvuosina Washingtonista Memphisiin toiveena päästä esittäytymään Staxin pomomiehille. 44 Blues News 2/2020 OSCAR WEATHERS Suurten tähtien varjoissa PEKKA TALVENMÄKI V iime vuosien BN-esittelyissä on soulrintamalla käsitelty lähinnä jos ei ihan epäonnistujia niin ainakin artisteja, jotka ovat jääneet suurten tähtien varjoon. Netissä ahkerasti toiminut kolumnisti George O’Leary väittää nimittäin, että Oscar on syntynyt mustan musiikin superalueilla Georgian Maconissa. Brenda & The Tabulations oli päässyt hyvään alkuun Dionn-merkillä, seitsemän listahitin kukkasena oli kevään ‘67 top ten -menestys Dry Your Eyes. Hän teki kymmenisen hyvin tuotettua singleä ja sai kontolleen neljä pikkuhittiä, mutta yleisvaikutelmaksi jäi, että parempaankin olisi ollut aineksia. Epsilons teki ensilevynsä kotikaupungissaan pienelle Shrine-merkille, jolla oli linkki Motowniin sikäli, että sen perustaja Eddie Singleton oli naimisissa Berry Gordyn ensimmäisen vaimon Raymonan kanssa. Paljon antoisampaa on etsiä ”luusereiden” elämänvaiheista uusia nyansseja ja mahdollisia iloisia yllätyksiä. USA:n itärannikolla 60ja 70-lukujen taitteen kahden puolen levyttäneestä Oscar Weathersista ei ole koskaan suuria otsikoita kirjoitettu. ANKEAT VARHAISVUODET Oscar Weathersin elämän alkuvuosista ei paljon tiedetä. Syyksi on mainittu laulun värittömyys ja ratkaisevan rutistuksen puute. Herkkä tarina, mutta tuossa tuskin on koko totuus. Vähintään yhtä tärkeää oli Van McCoyn värvääminen taustatöitä tekemään, monissa levytyksissä hänen parikseen merkittiin Gilda Woods. Otis oli myös järjestämässä Epsilonsille sopimusta Staxille, mutta kuvio kariutui kuninkaan kuolemaan joulukuussa ‘67. Stax-haave on tietenkin helpompi ymmärtää, jos O’Learyn selitys Oscarin syntymäkaupungista on oikea. Epsilons pääsi vuonna ‘66 taustayhtyeeksi laajalle Otis Redding -kiertueelle, jonka aikana luottamus nousi sille tasolle, että Otis otti sen kuoroksi Arthur Conleyn klassikolle Sweet Soul Music. Toisaalta Shrinesta on käytetty ilmaisua ”The rarest soul label”, koska sen varastot tuhoutuivat vuoden ‘68 rotumellakoissa. Aretha, Temptations, Marvin, Otis ja kumppanit ovat olleet julkisuudessa omien elämäkertojen ja suurlehtien tarinoissa, joihin BN-harrastajalla ei ole mitään lisättävää eikä mielenkiintoakaan. Tämä olkoon selitys ja anteeksipyyntö niille, joiden mielestä BN:n tarjonta näiltä osin on nykyäänkin vain pinttyneen harrastajan detaljeja muille pinttyneille harrastajille. Hän sairasti lapsuudessaan tautia, jonka suhteen ennuste oli lähestulkoon toivoton, mutta viiden leikkauksen ja perheen rukousten ansiosta hän toipui. Matka oli joka tapauksessa katastrofi, hän ei päässyt edes puhutteluun, seurauksena liftimatka takaisin kotiin häntä koipien välissä. Tämä Georgiassa vuonna 1927 syntynyt, jo varhaisessa lapsuudessaan itärannikolle päätynyt vaikuttaja oli arvostettu kansalaisoikeustaistelija, samalla myös yksi Philadelphian kuuluisimmista radiotiskijukista ja musiikin taustamiehistä. Voi olla, mielestäni Oscar oli kuitenkin varsin vakuuttava soulmies ja ”luuseriosastoon” jäämiseen vaikutti enemmän epäonni kuin osaamattomuus. Koska Gilda oli seuraavina vuosina vahvasti Oscar Weathersin apuna tämän päästessä aloittamaan uraansa, tuntuu luonnolliselta, että hän oli tavalla tai toisella junailemassa myös Oscarin epäonnistunutta matkaa Memphisiin. Jamie/Guydenin jakelussa toiminut Top & Bottom oli pystyssä vain kolme vuotta, mutta se toimi kovalla hyötysuhteella. Washington DC:n ja Staxin välillä oli entuudestaan yhteys, joka oli rakentunut Otis Reddingin ja The Epsilons -nimisen yhtyeen varaan. ONNI KÄÄNTYY Gildan aviomies oli Georgie Woods, ”the man with the Gods”. Aikakirjoihin jäi erinomainen single Echo / Really Rockin’ (Stax 0021), joka julkaistiin Staxin vähäisen kiinnostuksen takia vasta parin vuoden viiveellä. Hänen elämäänsä on liittynyt tragiikkaa sekä ennen että jälkeen aktiivivuosien. Georgie Woods perusti vuonna ‘69 pienen Top & Bottom -nimisen levymerkin. Co, jonka kantavana hahmona oli rouva Gilda Woods. Woods sai pestatuksi yhtyeen Top & Bottomille jatkamaan hittiputkeaan. Suuria hittejä ei
Sen jälkeen oli kuulustelijan vuoro. Minua pahoinpideltiin vankileirillä kolme kuukautta. Aloitin ampumalla kolme vankileirin vartijaa. Hawkinsin palvelutiedot Yhdysvaltain armeijasta ja totesi, etteivät väitteet Tyynenmeren tapahtumista tai siitä, että laulaja oli armeijassa toisen maailmansodan ajoista Korean sotaan ja taisteli molemmissa, voi pitää paikkaansa. Kun syyllistä ei selvinnyt, Hawkins pisti vahingon kiertämään koko porukkaan. Minut passitettiin tänne rintamalle tappamaan. 1950-luvun puolivälin jälkeen hän heilasteli maineikkaan stripparin Lee Angelin kanssa. Jäimme japanilaisen pataljoonan jalkoihin armotonta miesylivoimaa vastaan, jouduin vangiksi ja passitetuksi kahdeksaksi kuukaudeksi vankileirille. R&B:n legendan elämäkerta paljastaa, että totuus jäi välillä takahuoneeseen, kun laulaja raotti arkun kantta ja alkoi paasata vanhoista uroteoistaan. Korean sota alkoi kahta vuotta aiemmin, mutta papereista ei löytynyt mitään viitteitä siitä, että hän olisi ollut sielläkään. Varmaa on vain se, että hänet annettiin orpokotiin nopeasti syntymän jälkeen, vaikka hänen äitinsä asui jossain päin Clevelandia muiden lastensa kanssa. Arkistotiedot paljastivat, että Hawkins pestautui armeijaan joulukuussa 1945, kun rauha oli julistettu maailmaan kolme kuukautta aiemmin. Mustasukkaiselta lavasekä elämänkumppaniltaan Shoutin’ Pat Newbornilta hän sai Screamin’ Jay Hawkinsin vimmattua elämää 50 Blues News 2/2020. Sidoin hänet tuoliin. Suupalttina ja oman elämänsä sankarina Hawkins tiesi, että parhaat tarinat ovat aina enemmän tai vähemmän mielikuvituksen työtä. Vihollisten lahtaaminen oli ollut sitä ennen minulle ihan arkipäivää. Välillä hän oli mustajalkaintiaanien sukua, sitten sudanilaisen tai arabi-isän jälkikasvua. Bergsman tilasi nimittäin nähtäväkseen Jalacy J. Kun 82:s laskuvarjodivisioona sitten jyräsi japanilaiset ja meidät vapautettiin, pyysin kotijoukoilta tunnin verran aikaa, aseen ja käsikranaatin. Hän tivasi joukkojen kokoa, sijaintia ja sitä minkä verran meillä on moottoroitua kalustoa. Kotimaassa kelpaan vain kauhistuksen kanahäkkiin, en mihinkään muualle. Sanoin, että haluan tasata puntit. Loppujen lopuksi japanilaiset antoivat periksi, kun tajusivat etten tiedä mitään. Hän siirtyi siviiliin kesällä 1952. The Driftersin jäsenet Hawkinsin kerrotaan piesseen siksi, kun joku koiranleuka lauluyhtyeestä lukitsi laulajan ruumisarkkuunsa lavalle. Teko jätti niin märkivän haavan Hawkinsiin, että hän pohti hylätyksi joutumistaan vanhempanakin eikä mennyt äitinsä hautajaisiin. Sanoin kuulustelijalle, että kuule, olen musta mies Yhdysvalloista. Olen täynnä arpia koko ukko. BN lukee kirjallisuutta: Screamin’ Jay Hawkins yritti lumota kuulijat väkevien esitysten lisäksi myös värikkäillä tarinoillaan. Jos homma ei luonnistu, saan kuulan kallooni omalta väeltä. Hän kysyi, mitä aion – hänhän oli jättänyt minut rauhaan. Kun väki ihmetteli, mitä aioin, sanoin että haluan kuulustelijan päänahan. Sellaista sota oli. Sen jälkeen annoin lainaamani aseen takaisin ja sanoin kaverille, että eiköhän lähdetä.“ Tämä hämmästyttävä kertomus Okinawalta joskus vuoden 1944 tai 1945 aikoihin kuului rhythm’n’bluesin villimiehen Screamin’ Jay Hawkinsin juttubravuureihin, jota hän toisteli vähän eri muodoissaan naisystävilleen, taustamuusikoilleen, toimittajille ja muille kiinnostuneille vuosikymmeniä. Päästin päiviltä vaikka miten monta japanilaista. Tämänkin tarinan on pakko olla tarinaa, sillä väkivahvan Hawkinsin töötti pienikokoisen, kaljuuntuvan ja silmälasipäisen Ertegunin naamavärkkiin ei olisi jäänyt huomaamatta alalla. Olin kersantti siinä vaiheessa. Tämä touhusi samaan aikaan myös Little Richardin kanssa, mutta ”valinta oli Jay kun tarvittiin joku joka hoitaa hommat maaliin”, Angel on muistellut. Tarina on kirjaimellisesti kouriintuntuva, pysäyttävä ja säälimätön – paitsi että se ei ole totta. Kirja on täynnä muitakin vastaavia selvityksiä Hawkinsin väitetyistä uroteoista. Asia selviää kirjailija Steve Bergsmanin viime kesänä julkaisemasta Screamin’ Jayn elämäkerrasta I Put A Spell On You: The Bizarre Life Of Screamin’ Jay Hawkins. Atlanticin studiossa tammikuussa 1953 hänen kerrotaan lyöneen Ahmet Ertegunia, kun yhtiön nokkamies pyysi Hawkinsia matkimaan Fats Dominon leppoisaa tyyliä orkesterinjohtaja Tiny Grimesin tarjotessa kokemattomalle suojatilleen mahdollisuutta työstää omaa raisua sävellystään Screamin’ Blues. En kokenut tunnontuskia, sillä se oli joko minä tai vihollinen. Tilanne on nyt se, että voit kiduttaa tai vaikka tappaa minut, mutta sen pitemmälle tästä ei päästä. STEVE BERGSMAN I Put A Spell On You: The Bizarre Life Of Screamin’ Jay Hawkins (Feral House 2019), 192 sivua (suomentamaton) “Oli ne aikoja, kun puhutaan toisesta maailmansodasta. Vetäisin sokan irti, juoksin niin paljon kuin jaloista lähti ja katsoin maahan syöksyttyäni, kuinka kuulustelijan pää räjähti. Hän lensi viittoineen ja pääkalloineen kukasta kukkaan, ei huolehtinut jälkikasvustaan eikä elatusmaksuista, kaksinnai kun ei välittänyt hoitaa eropapereita. Mistään ei löydy mustaa valkoisella siitä, että Hawkins voitti 1947 Golden Gloves -nyrkkeilymestaruuden keskiluokassa ja sovitteli päälleen kaksi vuotta myöhemmin Alaskan mestaruusvyötä, vaikka hän rehvasteli vastustajan nimellä jo 1950-luvulla ja antoi vasemman koukkunsa puhua armotonta kieltään monesti elämänsä kiistatilanteissa. Suhde kesti tanssijan mukaan 44 vuotta. Sain japanilaisen kessun kimppuuni, kun hän huomasi että olen aliupseeri. Tökittiin aamusta pitäen puukolla perseeseen ja reisiin. Olen kova äijä pitämään meteliä, mutta joukkojen asemista ja muista en tiedä yhtään mitään. Laitoin käsikranaatin hänen suuhunsa, teippiä pään ympäri ja vilkaisin missä ovi on. Vaikka tarinoita riittää, monet Hawkinsin elämän käänteet ovat hämärän peitossa pitkälle 1970-luvulle saakka. Ei niissä oloissa voinut välillä kuin nauraa. Todellisuudessa Hawkins palveli armeijan viihdytysjoukoissa, jossa hän kehitti myös muusikon taitojaan. No, meidät vangittiin, tai siis yllätettiin yöaikaan. Kun valkoiset vankitoverit kävivät kuumana, miksi minua ei enää kidutettu, sanoin että kuulusteluvaihe meni mustien osalta jo, nyt on valkoisten vuoro. Viihdytysjoukkojen riveissä ainoat kaadot viriilille pelimiehelle syntyivät keikkapaikkojen keittiöhenkilökunnan kanssa muhinoidessa, Bergsman epäilee
Lapsien määrästä ei ole varmuutta, mutta reippaan kaksinumeroista määrää epäillään. Tosin Bergsman kirjoittaa, että Hawkinsin omaisuus mahtui 1970ja 80-luvuilla välillä muutamaan matkalaukkuun, joten matkassa ei tainnut olla aitoa lumottua materiaalia vanhoilta ajoilta vaan enemmänkin pilailupuodeista hankittuja kumikäärmeitä. Perhe oli monesti ihmeissään, kun se luki afroamerikkalaisten suosimasta Jet-juorulehdestä, että isä oli menossa taas kihloihin tai naimisiin. Clevelandiin hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään asiaa, kun Anna Mae Hawkins järjesti poliisin aina pidättämään aviomiehensä maksamattomien elatusmaksujen vuoksi. Loppujen lopuksi Hawkinsin lumous johti kuuteen viralliseen avioliittoon. Henkistä perintöä ja hienoja muistoja Screamin’ Jay jätti paljon enemmän. Hawkins repi dollareita sieltä mistä sai, myöhemmin monilta eurooppalaisilta hyvää uskovilta levy-yhtiöihmisiltä Jonas Bernholmia myöten. Heti Lontooseen päästyään hän huomasi hotellin ikkunasta hääparin marssivan viereisestä kirkosta. Eloon jäi myös Jayn lohkaisu elämästään, ”I wish I could be who I was before I was me”, joka rivien välissä paljastaa hienosti sen, että hän tiesi elävänsä melkoisten sepitteiden keskellä. Samaan aikaan Hawkins oli lähimmäisestä kiinnostunut, runollisen kaunopuheinen ja aina uuteen parempaan päivään uskova artisti, joka eli pitkän elämän ja onnekseen ehti kokea uuden kukoistuksen Euroopan lavoja sekä Jim Jarmuschin kulttielokuvaa ”Muukalaisten paratiisi” myöten. Hawkins avasi räppänän ja huusi kantavalla äänellään morsiamelle, että ”älä tee sitä, älä tee”. Monien artistien tavoin Hawkins oli alati liikkeellä. Tuoreen siipan ilme oli silminnäkijöiden mukaan unohtumaton. Natsan keikka vuonna 1987 oli unohtumattoman väkevä ankeasta taustaryhmästä huolimatta, 1950-luvulla levytetty materiaali oli operettimaisista ja viihteellisistä syrjähypyistä huolimatta priimaa – ja sitten on kappale, josta on yksinkertaisesti paha panna paremmaksi. Yhteistä niissä oli aine, jonka avulla Sam ”The Man” Taylor, Mickey Baker ja muut muusikot pääsivät samalle aaltopituudelle solistin kanssa: Kaliforniassa tuotettu Italian Swiss Colony Muscatel -viini, jota on kaupan vieläkin. Vuonna 2000 tapahtuneen kuoleman jälkeen maallinen perintö oli laiha: klassikkokappaleen oikeudet oli myyty pilkkahintaan ties minne, nuoruuden avioliitosta syntyneille lapsille hän jätti nöyryyttävästi yhden dollarin kullekin, kuolinpesästä taisteli kaksi viimeistä Ranskassa asunutta vaimoa. Petri Lahti Blues News 2/2020 51. Vaikka hän syntyi Ohiossa, yleensä hän majaili New Yorkissa. Välillä Screamin’ Jay oli katkerakin, kun koki että kaikki artistit James Brownista David Bowieen varastivat hänen tyylistään jotain Tähtien sota -elokuvan puvustajia myöten. Epäselväksi jäi sekin, minne käryävä pääkallo, vanha tuttu Henry siis, viitta ja muu rekvisiitta katosi. Senkin levytyksen tiimoilta riitti muisteloita, joiden yksityiskohdat vaihtelivat vuosien varrella. keittiöveistä selkään, kun Hawkins pakkasi tavaroitaan parin yhteisessä asunnossa vuoden 1964 aikoihin. 1960-luvulla aikaa kului Havaijilla, samoin kiertueilla Englannissa, elämän loppuvuodet sujuivat Ranskassa. Välillä hän asusteli naisineen nuhruisissa hotelleissa, sitten vuokrakämpissä ja hetken jopa Varetta Dillardin kanssa, jonka puhelinta hän käytti säälimättä asioidensa hoitoon. Anna Mae Hawkins sai eropaperit kuntoon yksin vasta 1970. Hän tiedosti vanhoilla päivillään myös sen, että jää kevyen musiikin historiaan I Put A Spell On You’lla, jonka ympärille koko ura oikeastaan rakentui. Tälle hän jätti toimittamatta lupaamansa äänitykset 2500 dollarin etumaksusta huolimatta
Peittelemättömän psykedeelissävyisellä Downward Facing Dogilla on pikemmin erotettavissa huomattavia muistumia emoyhtyeen 2000-luvun alun tuotannollisesti pysäyttävimmän HBTB-kauden teoksista. Olettaa myös sopii, että esikoissinglen sisältö on syntynyt vilpittömänä studiolivenä ilman päällekkäisäänityksiä.. Perhepiirissä gospel-pohjaista juurimusiikkia jo useamman vuoden ajan tehneen Honey B. FAMILY / HONEY B & T-BONES Downward Facing Dog / Samaritan (HBTBS-1020) Kun bändi tai tässä tapauksessa oikeammin bändit ovat jo lähtökohtaisesti keskivertoa omavaraisempia, lienee sangen odotettua, että näinä DIY-aikoina kyseiset orkesterit muodostava seurakunta hoitaa ilman ulkopuolista apua myös levyjulkaisunsa. Detroit Cobrasin musiikissa tyypillisimpään punkahtavaan sähkökitararäimeeseen on aina onnistuttu sekoittamaan myös kahmalokaupalla mustaa rhythm’n’bluesia, soulia ja tyttöyhtye-soundia, eikä näistä tärkeistä mausteista tingitä tälläkään kertaa. Kuloniemi-Puurtinen -sävellyksellä ja -sanoituksella pohjavire on toki vahvasti raamatullinen muutenkin. Breathlessin läsnäoloa. Heille on jo tovin pitänyt seuraa niin ikään pitkän soittohistorian omaava rumpali Kurre Avaro (mm. Ihailtavaa ryhdikkyyttä osoittavat 1980-luvun alkuvuosilta lähtien yhtä pitäneen Puurtinen-Kuloniemi -artistipariskunnan musiikillisetkin otteet. Muutaman toimintavuoden kuluessa annetut keikkanäytöt ovat tehneet selväksi, että Pete Boyn seurassa rokkaavat kontrabasisti Mika Railo ja rumpali Petteri Määttänen eivät hekään tarvitse oman tonttinsa tueksi akustisen komppikitaran tapaisia extrasoittimia. Mooseksen rumputyöskentelyä kuullaan myös jo tovin aikaa kvartettina esiintyneen Honey B & T-Bonesin Samaritanilla, jota vastavuoroisesti hengellistävät kappaleen alussa ja lopussa holvikirkkomaiset a cappella-lauluosuudet. Saman aikakauden ”revival-rock’n’rolliin” nämäkin rasvikset silti rehdisti taiteensa perustavat. Petteri ”Pete Boy” Salmen yli 40-vuotista artistinuraa kotimaisessa rock’n’roll-scenessä ovat viitoittaneet poikkeuksellisen tunnollisesti Gene Vincentin ja tämän Blue Caps -yhtyeen 50-luvun levytykset. 52 Blues News 2/2020 THE DETROIT COBRAS / KENNY TUDRICK Stay Down / Lightning Byrd (Wild Honey WH-056/ Black River BRHR001) 1990-luvun puolivälistä lähtien iäkkäämmän garagerock-koulukunnan asiaa ajanut amerikkalaisyhtye The Detroit Cobras on jaksanut olla aktiivisena erityisesti keikkarintamalla, vaikka soittajavaihdoksia ryhmä onkin kokenut vuosien saatossa järkyttävän määrän. Rock-A-Teds ja Rockin’ Paradox). Indie-levy-yhtiötrippailua Sympathy For The Record Industry -merkiltä mm. Edellisen tavoin myös levyn sixties-popahtava kääntöpuoli on rumpali Kenny Tudrickin käsialaa. Sen myötä myös bluesharrastajat ovat päässeet tutustumaan lähemmin Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen yltiölahjakkaaseen jälkikasvuun, rumpali Mooses Kuloniemeen – vaikka kyllähän nuorenmiehen omien jazz-pitoisempien kokoonpanojen ansiot alkavat nekin jo eittämättä iskostua kansan syvien rivien tajuntaan. Basson Aija on nyt luovuttanut laupiaasti ryhmää täydentävälle Pekka Pajamäelle. Kirjoitustyön ohella hän toimii myös b-kyljen ykkössolistina ja soittaa kappaleella kaikkia instrumentteja sekä vastaa äänitysja tuotantotehtävistä. Omakustanteinen EP ”Rock Like A Crazy” on yllättävää kyllä, vasta trion toinen vinyylinen julkaisu. HONEY B. Nyt Family ei kuitenkaan ole perinteisimmässä mielessä uskonnollisessa johdatuksessa. Uutta sen sijaan on se, että nykyisessä trio-koostumuksessaan Salmi on rohkaistunut ottamaan laulajan tehtäviensä rinnalle myös soolokitarointivastuut – ja hoitaakin laajennetun, jo pelkästään soittoteknisesti haasteellisen pestinsä enemmän kuin puhtain paperein. Kolmisentoista vuotta sitten keikkailun aloittaneessa Greased Lightningissa alkuperäisestä joukosta ovat yhä mukana The Silver Bulletsja The Cast Iron Arms -yhtyeistä omilleen kasvanut laulava basisti Jari ”Harvey” Haavistola sekä kitaristi Harri Suhonen. Jack Whiten Third Manille, englantilaiselle Rough Tradelle ja chicagolaiselle Bloodshot Recordsille harrastanut matelijalauma ei ole saanut aikaiseksi pitkäsoittoja sitten vuoden 2006 ja lähiaikojen sinkkujulkaisutkin ovat olleet etupäässä digitaalisia. Cd-muodossa levynimikkeitä on sentään ollut lisäksi kaupan useampia. GREASED LIGHTNING Rock Like A Crazy / Bluejean Sweetheart / Wham Bam Hot Ziggety Zam / Long Tall Ted (Old Country Rock #) Huoli pois. Familyn tähän mennessä ainoa studiotuote on keväällä 2017 ilmestynyt Blue North -LP ”Sings And Plays”. Hyvässä ja pahassa, näiden neljän näytteen perusteella bändin repertuaarissa ei siten vaikuttaisi olevan juurikaan sijaa tyylilliselle vaihtelevuudelle, ellei sellaiseksi lueta vierailevana pianistina rehvakkaalla Wham Bam Hot Ziggety Zamillä urheilevan Mr. Butterfingers, Virginia Gang, Pete Boy’s Party, T-Bird Gang ja nyt Pete Boy Rock’n’Roll Trio, yhtyeistä jokainen on suorittanut musiikillisen hatunnostonsa vanhalle rakastetulle jalkapuolelle. PETE BOY ROCK’N’ROLL TRIO Bang-Bang Up Your Backbone / Wild Baby Of Mine (Snowflake PBRS119102) Keskustellaanpa hetki omistautumisesta. Vinyyliuutuus on siten tervetullut lisä kulttiorkesterin tasokkaaseen katalogiin. Tämä on tietenkin vain rajallisen levymitan mukanaan tuoma valitettava harhakuva. Haavistolan kirjoittamat kappaleet pysyttelevät rock’n’rollin turvallisella perusaihiolla sekä sanoitustensa että suoraviivaisen esitystapansa puolesta. Kuloniemen vahvasti efektoitu slidekitara sekä Puurtisen tutun kuulas lauluääni muovaavat vaikuttavasta esityksestä kieltämättä hyvinkin tekijöidensä näköisen. Totuuden voi itse kukin tarkistaa bändin keikoilta tai esimerkiksi edellä viitatulta mainiolta pitkäsoitolta. Monet bändin albumeilleen valitsemista covereista ovat saattaneet tyystin uuden sukupolven korvien ulottuville mm. Tätä Royal Mint -prässäämön ”käsin” läpinäkyvälle vinyylille suorakaivertamaa seiskatuumaa on olemassa vain pelottavan minimaalinen 75 kappaleen numeroitu painos, eikä oletettavasti sen sisältöä tulla muissa yhteyksissä julkaisemaankaan. Aiemmin bändin tuotantoa on ollut tässä aatelisformaatissa saatavilla vain saksalaisvalmisteisen vuoden 2015 albumin ”You Gotta Rock With...” verran. sellaisia klassikoita kuten Irma Thomasin Hittin’ On Nothing, Gino Washingtonin Out Of This World, Nathaniel Mayerin Village Of Love sekä Gary US Bondsin I Wanna Holler, joista viimeksi mainitun henkeä tavallaan mukailee myös molli-beatissä soljuva Stay Down mahtipontisine viidakkotaustakööreineen ja uhmakkaine kaikukitaroineen. Tyylillisesti orkesteri joka tapauksessa jatkaa omaleimaisen tiensä raivaamista 1960ja 1970-lukujen taitteen hienokseltaan funkaavan bluesrokin arvaamattomammilla sivukujilla, joilla sen voisi vaivatta kuvitella törmäävän vaikkapa Detroit Cobrasin tapaisiin kohtalotovereihin. Pääkaupunkiseutulaisyhtyeiden karismaattisempaan kastiin kuuluvan Greased Lightningin tapauksessa kuulijan ei missään tapauksessa tarvitse varautua kohtaamaan viitettäkään siitä eräästä nimeltä mainitsemattomasta 1970-luvun musikaalipläjäyksestä. Kiitettävän linjakkaasti detroitilaiset alkuperäisjäsenet Rachel Nagy (laulu) ja Mary Ramirez (kitara) ovat silti brändiään vaalineet. Kyseessä on Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä siis jo ilmestymishetkellään harvinaisuus, jonka kaiken lisäksi voi hankkia ainoastaan yhtyeeltä itseltään
Molemmat kappaleet sisältyvät myös kaksikon albumille ”Down Home”, jolla kenttää avarretaan bändikoostumuksessa luontevasti ehdan hillbillynkin puolelle. Nelihenkiselle The Swaggartsille kyseessä on vasta debyyttilevy, mutta kuvan perusteella aivan nuorista muusikoista ei taida olla kyse. Veikeä vastapallo kohti sähköistä, jopa konemaisin elementein tuotettua bluesia saattaa tuntua Taala-Billin aikaisempaan tuotantoon tutustuneelle yllätykseltä, mutta kuilu vanhan ja uuden välillä ei ehkä sittenkään koidu ylitsepääsemättömäksi. Musiikintekijän kyvykkyytensä Pete Boy osoittaa etenkin yhdessä vanhan T-Bird Gang -kollegan, laulaja-basisti Risto ”Chris Cleffer” Lehtimäen kanssa kirjoittamallaan persoonallisesti hurjastelevalla Wild Baby Of Minella. Lontoossa 2015 perustettu The Danny McVey Trio edustaa meille skandinaaveillekin aikoinaan tutuksi tullutta rummutonta 50-luvun ”desperate rockabilly” -koulukuntaa. Voisikohan näillä eväillä jo syntyä kohtuulliset edellytykset seuraavaksi ”Fat Possum -ilmiöksi”. Blues News 2/2020 53 Omaa uutta tuotantoa olevilla raidoilla Blue Capsin tavaramerkkimäinen vuoden ’56 henki jyllää riivatun lailla ja Cliff Gallupin haamun voi hyvin kuvitella johdattelemaan Salmen sormia otelaudalla ja avittamaan tätä suoltamaan kitarasankarille ominaisia sooloriffejä tasaisena virtana toinen toisensa perään. Tuorein neljän pikkumustan satsi ei tee poikkeusta tästä traditiosta. Laulua pusketaan Chicago-tyyliin harppumikin läpi distortiot tapissa, ja kääntöpuolella vastaavaa rujoutta hyödynnetään junakomppisella instrumentaalilla. Laulajana Lilylle ominaisin tyyli on kuitenkin huomattavasti lähempänä Big Mama Thorntonia kuin esimerkiksi Wanda Jacksonin tai Patsy Clinen tapaisia tyypillisimpiä rockabillytai kantrikentän daameja. Kolmikon paahtamisessa on kieltämättä asenne kohdillaan, mutta muutoin sangen ilmeettömäksi tuppaa tämäkin tamppaus jäämään. LILY LOCKSMITH I Don’t Need / Can’t Believe You Wanna Leave (Enviken 45-12) Järin ahkeraksi studionkuluttajaksi vasta toisen pikkumustansa julkaisevaa Lily Lock-smithiä ei tohdi kutsua. A-puoli on McVeyn käsialaa, b-puoli taas ranskalaisen rockabilly-originelli Don Cavallin. Siroccon ”veljekset” Adam Wakefield ja Paul Sheahan olivat vielä The Excellos -yhtyeen jäseninä ollessaan tärkeässä roolissa lanseeraamassa Englannin blues bopper -buumia. se vasta assosiaation varhaisaikojen Fabulous Thunderbirdsiin johdattaakin. Down Home / The Devil’s Music (The Devil’s Cut) (Rollin RR45-064) THE DANNY MCVEY TRIO Rock’n’Roll Star / The Knight Of The Night (Rollin RR45-065) Eräs Britteinsaarten kiinnostavimpia tämän hetken roots-vinyylijulkaisijoita on KoillisLontoosta käsin operoiva Rollin. Autenttista Magic Samin tapaan rokahtavaa 50-luvun bluesboogieta edustavalla b-puolella kitaristi Ronni Busack jauhaa hillityn coolia kitaraansa kuin Jimmie Vaughan nuoruuden päivinään. Laatutietoinen yhtiö on keskittynyt katalogissaan rockabillyyn sekä 50-ja 60-lukujen taitteen rock’n’rolliin, mutta viime aikoina myös huomattavissa määrin bluespohjaisten uusien yhtyeiden äänitteisiin. Ross -tyylisillä raakalaisäänitteillään. Laulaja-kitaristi Ian Fahyn ja harpisti Adam Burneyn komennossa toimiva bändi näyttää kuuluvan släppibassoon nojaavaa boogiebluesia suosivien combojen karsinaan. Maalaishenkisen bluesharpun jyystämällä hypnoottisella yhden soinnun stompilla Down Home tuttu boppailulinja saa kuitenkin jatkoa. B-puolen purevalla Slim Harpo’maisella esityksellä pääosassa taasen on slidekitara. The Shooting Stars). 50-lukuiseen rhythm’n’bluesiin taipuvaisella karhealla äänellään hän tekee nytkin selvää jälkeä, vaikkeivät tämänkertaiset esitykset kappalevalintoina kenties aivan ideaaleimpia olekaan. Pete Hoppula. Myös a-puolen sävellystyöstä vastannut, nuorehkosta iästään huolimatta jo kokenut kitaristi Chris ”Rocket” Bergström on tyylitajuisilla soolosäkeillään kehunsa ansainnut. BN:ssäkin varovaista suitsutusta poikineen vuoden 2017 Player-sinkun sekä sitä seuranneen vain streamjakelussa olleen joulusinglen jälkeen on ruotsalaislaulajatar muun muassa asetettu ehdolle arvostetun Ameripolitan Music -palkinnon saajaksi ”rockabilly female” -sarjassa sekä buukattu esiintymään suuripuitteisille Viva Las Vegas -festareille Yhdysvaltoihin vuonna 2018. Jälkimmäisen kohdalla nikottelun seasta pilkistelevät Charlie Feathers -maneerit ovat siten miltei pakon sanelemia. Armotonta menoa, mutta ehkä silti tämän erän vaisuinta antia. Jos edeltäjät uskoivat viestinsä menevän parhaiten perille mahdollisimman brutaalisti asian ilmaisten, on tyystin poikkipuolisen loikan kolkoista tynnyrisoundeista tehnyt lontoolainen yhden miehen orkesteri Dollar Bill alias multi-instrumentalisti Ian Bowerman, joka nousi muutama vuosi sitten julkisuuteen nimenomaan Dr. Ennen kaikkea sen tuotoksista ovat saaneet maailmalla hyvää nostetta sinkut The Excellosilta sekä legendalaulaja Chris Farlowelta. Laulaja-komppikitaristi McVeyn seurassa triossa musisoivat aiemmin ainakin The Rhythm River Triossa Rhythm Bomb -merkille vastaavanlaista materiaalia levyttänyt soolokitaristi Morgan Willis sekä kontrabasisti Wayne Harrison (mm. THE KOKOMO KINGS Fooled By The City Lights / I Thought I Was A Patient Man (Rhythm Bomb RBR 45-38) Tanskalais-ruotsalaisen Kokomo Kingsin kolmas albumi ”Fighting Fire With Gasoline” (2019) on jo kerännyt maailmalla siinä määrin viiden tähden arvioita, että levyltä vasta vuoden 2020 puolella lohkaistu sinkku ei taidakaan enää olla ennakkomaistiainen vaan tavallaan ”best of” bändin nykytuotannon bluesimmasta laidasta. Turhankin jyräävän rockabillykompin alle hautautuvalla bluesboppailulla I Don’t Need Locksmith kyllä paljastaa ärjyt vokaalivaransa, mutta persoonaansa hän saa paremmin esiin Little Richard -kääntöpuolella Can’t Believe You Wanna Leave. Tahallaan ruvelle äänitetyt studiosoundit ovat olleet alusta pitäen Kokomojen juttu, mutta yliannoksina ne voivat myös saada kuulijat jakamaan mielipiteitään. Sinkulta annosteltuna ratkaisu kuitenkin pelittää viimeisen päälle hienosti. Suorasukaisemmilla linjoilla rokkaava Fooled By... Lukuisilla Sirocco-studioprojekteillaan kaverukset ovat malttaneet välillä myös vaihtaa tahtilajia, usein bluesista puhdasoppisen akustisen rockabillyn pariin. Vaikka prässäystahti on ollut sangen runsasta, on Rollinin kaikissa aikaansaannoksissa oma kiinnostava pointtinsa. Jääköön tässä vaiheessa ennen kaikkea brittien arvioitavaksi. THE SWAGGARTS Low Rider / 5:25 Express (Rollin RR45-060) DOLLAR BILL & HIS ONE MAN BAND The Juice Ain’t Worth The Squeeze / Gotta Keep Movin’ On (Rollin RR45-063) SIROCCO BROS. Vuonna 2017 bändin kelkkaan alkuperäissolisti Harmonica Samin tilalle loikanneen laulaja-kitaristi Martin Abrahamssonin laiskanletkeää eteläistä ilmaisua suosivalle äänelle kappaleen tyyli sopii myös nasevasti. Ainakin esillepanoon on yhtiön taholta satsattu nyt huolella,virallisia videoita myöten
Kingin 50-luvun alun tunnetuksi tekemin ottein soitettu ihanuus – malliksi tämäkin monelle nousevalle kitaristille. Hommaa tuetaan myös puhallinryhmän voimin. Levy on äänitetty viime vuonna kolmessa eri sessiossa Chicagossa ja sen yhdeksästä kappaleesta viisi on Jimmyn omia hengentuotteita. Tässä kappale on merkitty Duke-pomon Don Robeyn tekeleeksi, oikeasti se on kaiketi Jimmyn ikätoverin, heinäkuussa 1929 syntyneen Lavelle Whiten käsialaa. Tällä hetkellä ainakin ihan kärkipäässä. Jon on lisäksi erittäin tyylitietoinen, mikä ilmenee vahvasti oikeanlaisten soittajienkin valinnoissa. Jari Kolari MIKE ZITO & FRIENDS Rock’n’Roll – A Tribute To Chuck Berry (Ruf 1209) Levyn nimi kertoo sen, mistä tässä on kyse. Jo ”I’m A Jockey” -levyllä ollut My Ring saa tässä viehkon, keinuvan reggaetaustan. Tällä kertaa alkuhuuma jatkuu viimeisen kappaleen loppuun asti – ja tunne vähän siitä eteenpäinkin. Monia saattaa mietityttää se, minkälainen levystä olisi tullut, jos kappaleet olisi äänitetty livenä studiossa vierailijoiden kera. Lainamateriaali on kautta linjan erinomaista. albumit ”Boogie With You Baby” sekä duettona Bob Corritoren kanssa tehty ”House Party At Big Jon’s”. Nykydiscoja jytäkansalle tämä julkaisu menee varmasti yli ymmärryksen, mutta meille ”tosi”-diggareille tämä on must, tuoden samalla sen ihanan sinisen valon yöhön. Bluesin pariinhan Jimmy siirtyi pysyvämmin vasta 1970-luvun puolivälissä. Juhani Laikkoja BIG JON ATKINSON Back Down South (Bluebeat 106) Jon Atkinson on niin nuori että hirvittää – ja soittaa niin vanhaa musiikkia että hirvittää vielä enemmän. Jon oli saanut lauluunsa monta ripausta Boydin venyttelevää tulkintaa, samoin Fred Kaplan pianoon samaa rauhallisuutta, joka Eddielle oli niin tuttua. Mukana on myös muutama seuraavan polven soittaja, kuten Ally Venable ja Ryan Perry, joiden tarkoitus on mitä todennäköisimmin tutustuttaa nuorempi väki Chuck Berryn musiikin pariin. 1:1-versioita ei ole lähdetty tekemään vaan sovituksiin on haettu hiukan uutta näkökulmaa, kuitenkin ne toteutetaan Chuck Berryn hengessä. Where’d You Go on blueskitaristien kitaristina tunnetun B.B. Myös säveltäminen sujuu kuultavan hienosti. Johnsonin taidokkaan sujuva ja kekseliäs kitaransoitto on vähintäänkin entisellään ja samaa voi sanoa hänen ilmeikkäästä, tunnepitoisesta korkeasta tenoriäänestään. Mike Zito on tehnyt tribuuttilevyn kotikaupunkinsa St. Siis siksi, että soittaa sitä niin helevetin hyvin ja tunteella! Usein levyn aloitukseksi valitaan ”paras” kappale kuin syötiksi. Usein ensimmäisen esityksen soundit ovatkin heti olleet lupaus tulevasta nautinnosta, mutta jatko on ollut täyttä kuraa. Edellinen, jonka tunnen on veljensä Sylin kanssa syntynyt ”Two Johnsons Are Better Than One” vuodelta 2001. Voidaan(ko) siis puhua sähköpostilevystä. Uutta Suomen vierailua ei ehkä uskalla toivoa, mutta hänen tekemisiään kannattaa kyllä seurailla ja ensi sijassa hankkia tämä uusi levy. Siksikin tämä uutuus on erittäin tervetullut. Mukava lisä on myös harpun ja Terry Hanckin johdolla vedetyn foniryhmän yhteistyö. Kromaattinen huuliharppu sopii puolestaan erinomaisesti hitaisiin tulkintoihin. Levy alkaakin funkysti erinomaisella elämänohjeellisella nimikappaleella, jolla gospelsävytteistä lauluapua antaa Typhanie Monique. Kiitos ja ansio siitä kuuluu niin Big Jon Atkinsonille, loistaville muusikoille kuin myös vanhan liiton studiotuotannosta vastaaville henkilöille. Big Jon Atkinsonilta kannattaa tsekata aiemmin lehdessä esitellyn "Raw Bluesin" lisäksi hänen muuta tuotantoaan, johon lukeutuvat mm. Pohjat taltioitiin Ziton kotistudiossa, jonka jälkeen kappaleet lähetettiin vierailijoille, jotka lisäsivät niihin omat osuutensa ja lähettivät ne takaisin miksattavaksi. Miehestä voi hyvällä syyllä puhua muusikkona, sillä laulun lisäksi hän soittaa loistavasti niin harppua, kitaraa kuin rumpujakin. Eddie Boydin juhlavuoden (puoli vuosisataa Suomeen muuttamisesta) kunniaksi esitetään upea versio miehen Five Long Yearsistä. Kuulokuvaan olennaisesti liittyvinä taustalaulajina esiintyvät levyn tuottajat Julie A. Häneltä Jon on valinnut levylleen kappaleet Two Headed Woman sekä So All Alone, joista jälkimmäinen on kaiken kaikkiaan mutta eritoten vokaaliosuuksien saattelemana autentisuuden ilmentymä. Kirpakkaasti iskevä funkrytminen blues Rattlesnake ja tehokkaasti jauhava Down In The Valley ovat myös omaa tuotantoa. Vai mitä mieltä olette seuraavanlaisesta bluesryhmästä, joka levyllä musisoi: Marty Dodson, Malachi Johnson, Martin Winsted, Troy Sandow, Kedar Roy, Kid Andersen, Bill Stuve, Fred Kaplan, Bob Welsh, Nathan James, Danny Michael, Kim Wilson ja Bob Corritore. Miller ja Elbio Barilari. Kovien bluesmiesten lisäksi Big Jon on myös jazzja erityisesti suuri Jimmy Nolen -fani, mistä Just One More Shot, Too Late Baby sekä Nolenin itsensä kirjoittamat Come On Home ja Wipe Your Tears antavat hienot näytteet. Instrumentaali Just Movin’ esittelee pianisti Johnny Jonesin sekä omalla tutulla ”laiskalla” tavallaan soittavan Walter Hortonin tyylit. Siitä sopisi monen aloittelevan ja miksei jo vähän enemmänkin maanteitä kiertäneiden ottaa opiksi. Johnsonin pitkäaikainen muusikkous niin gospelin kuin soulinkin piirissä on luonnollisesti vaikuttanut hänelle ominaiseen bluestyyliin. Levyn nimikappale Back Down South aloittaa nautinnon mukavalla kolistelulla raa’an laulun tarinoidessa kertomustaan, joka voisi nimensä mukaan olla viittaus sekä Mississippiin että Chicagon South Siden kujille. Tästä ”Back Down South” -levystä tulivat voimakkaasti mieleen yhtyeet The Elgins ja Bharath & His Rhythm Four, suurimmalta osalta niiden samankuuloisen rauhallisuuden ansiosta. Jimmy Johnson on vieraillut Suomessa kahdesti, vuonna 1984 Puistobluesissa ja 1996 Rovaniemellä. Vieraileva kitaristi on sijoitettu vasempaan kanavaan ja Zito puolestaan löytyy oikeasta kanavasta. Toinen kappale, jossa Jon tavoittaa sekä kitaristina että laulajana alkuperäisen esityksen tunnelman on Robert Nighthawkin Someday, Walter Horton -tyylisen harpun tukiessa mukana niin että sydämestä ottaa. Louis Blues, jossa kitaraa soittaa oikeutetusti Chuck Berryn pojanpoika Charles Berry. Kingin I Need You So Bad saa seurakseen sykähdyttävän tulkinnan Fenton Robinsonin mollibluesklassikosta Somebody Loan Me A Dime. Aikataulujen sovittamiseksi tuo on varmaan ollut hyvä idea, mutta ajansäästöstä ei voida puhua, sillä aikaa projektiin kului kokonainen vuosi. Ziton taustalla soittaa hänen bändinsä eli rumpali Matthew Robert Johnson, basisti Terry Dry ja kosketinsoittaja Lewis Stephens. Keikkaaktiivisuudestaan huolimatta häneltä ei ole tainnut uusia studioäänitteitä 2000-luvulla paljon tulla. ”Big” Jon Atkinson kuuluu ryhmään multitalentit taiteilijat. Ei huono idea lainkaan, sillä aihe on aina ajankohtainen. Erityylisten kitaristien mukanaolo tuo mukavasti tartuntapintaa tuttuihin sävellyksiin. Itseäni ällistyttää muttei toki yllätä, miten taitavasti kyseiset soittajat hallitsevat levyllä kuultavien suuruuksien tekniikat. Jälkeen ei jää myöskään omintakeinen päivitys Percy Mayfieldin hitaasta bluesista Strange Things Happening. Vierailijalistalta löytyvät lähes kaikki nykypäivän asiansa osaavat kitaristit, kuten Jeremiah Johnson, Tinsley Ellis, Kirk Fletcher, Walter Trout... Varmaotteisen vauhdikkaasti esitetty B.B. Levyn päättää kauniisti Jimmyn vain oman pianonsa säestyksellä laulama Bobby Blandin topten-hitti Lead Me On vuodelta 1960. Sillä kuten myös instrumentaalilla Better When It’s Wet soolovuoron saa Jimmyn kitaran ohella Brother John Kattken soittama Hammond B3. Louisin suurelle miehelle, rock’n’rollin pioneerille Chuck Berrylle. Sen parasta näyttöä kokonaisuutena on Bound For Trouble. 54 Blues News 2/2020 LEVY TUTKAILUT JIMMY JOHNSON Every Day Of Your Life (Delmark DE-861) Viime vuoden marraskuussa 91 vuotta täyttänyt Jimmy Johnson on varmasti yksi pitkäikäisimpiä esiintyviä bluesartisteja koskaan. Levyltä löytyy monia hienoja yllätyksiä, kuten St. Junior Wells on eittämättä eräs sielukkaimmista blueslaulajista. Muista taustamuusikoista mainittakoon kitaristi Rico McFarland ja kosketinsoittaja Roosevelt Purifoy sekä rumpalit Pooky Styx ja Ernie Adams. I’m Blindilla taas vedetään kypällä Jimmy Reediä
Gypsy Ladyn hypnoottinen rytmi kaappaa kuulijan mukaan heti alkutahdeista lähtien. Sen verran mielenkiintoisesta ryhmästä oli kyse, että levy piti lähteä hankkimaan. Tarinassa on kertojan naisystävä todella perso viskille, hän jopa ”takes some whiskey with the whiskey”. Kappaleen suola on Smokehouse Brownin tiukasti soitettu slide. Tämän levyn kuuntelemisen jälkeen on pakko hankkia joku hyvä Berrykokoelma kaveriksi, ellei sellaisia jo ennestään hyllystä löydy. Riku Metelinen VICTOR PUERTAS & THE MELLOW TONES Take Me With You... Rämeblues Wade In The Water on Ghalian ja Watermelon Slimin duetto. Slim Harpon Got Love If You Want It versioidaan tyylikkäästi, mutta biisi sinällään on turhan kulunut. Heiltä on ilmestynyt kaksi pitkäsoittoa, ”Live In Shanghai” 2011 ja viime vuonna parhaana omakustanteena International Blues Challengessa palkittu ”Sweet Thing”. Rock And Roll Music saa uuden ilmeen Joanna Connorin slidekitaran ansiosta. Voimahahmo Victor laulaa ja puhaltaa huuliharppua saaden tukea kahdelta kitaristilta Oscar Rababan ja Johnny Bigstone, kompin kulkiessa Oriol Fontanalasin ja Reginald Vilardellin tahdittamina. The Joe Poppen Bandin sekä Black Betty & The Bad Habitsin raunioista syntyneen kokoonpanon muodostavat kitaristi Joe Poppen, basisti Christopher Brown, rumpali Rodney Dunton sekä laulaja Jenny Langer. Esitys ei ehkä kaikkia tule miellyttämään, minusta tulkinta on silti varsin mainio. Myös George Smithin Mr Porter on junakomppeineen varsin hurjaa touhua. Lloyd Pricelta, Fats Dominolta ja Professor Longhairilta ammennetut opit ovat juurtuneet syvälle näiden soittoniekkojen sieluun. (omakustanne) Barcelonalaisviisikko luottaa kakkosalbumillaan tuhtiin vintage-soundiin perinteitä kunnioittaen. Laulava kitaristineito oli jo debyyttilevyllään täysin omaääninen ja samoilla linjoilla mennään nytkin. Toinen suvantokohta on harppu, jonka äänittämiseen olisi pitänyt kiinnittää hiukan enemmän huomiota, sillä nyt Watermelon Slimin panos jää turhan laihaksi. Niistä Jurior Wellsin Cha Cha Cha pelaa todella letkeällä svengillä luistellen kuin kissa liukkaalla jäällä. I Picture A World taas kuvastaa teiniromantiikkaa herkimmillään. Erikoisin versio lienee Downbound Train, jossa kitara on kuin suoraan Led Zeppelinin Dazed And Confused -kappaleesta. Otin pienoiset maistiaiset muistutuksen vuoksi debyyttialbumista todetakseni ”Mississippi Blendin” olevan suoraa jatkoa edelliselle. Vecher on silkkaa twistiä. Mukana on edelliseltä levyltä tuttuja muusikoita, kuten basisti Dean Zucchero ja kitaristi Lightnin’ Malcolm. Mikke Nöjd GHALIA Mississippi Blend (Ruf 1272) Arvioin Ghalia & Mama’s Boysin levyn ”Let The Demons Out” jokunen vuosi takaperin (ks. Mukana tulleessa liitteessä mainittiin levyn olevan tulinen ja kurkkua polttava kuin Delta moonshine ja sellainenhan levy tosiaan on. RVB:n muodostavat Aleksandr ”Tall Guy” Remez (laulu, kitara), Andrii ”Sammy” Stepanov (saksofoni), Alex Filippenkov (kitara), Viacheslav ”Tony” Krasnopolskiy (kontrabasso) ja Anatolii Tkach (rummut). Hidas blues kuuluu ohjelmistoon sekin ja Lou Donaldsonin Whiskey Drinking Woman tarjoaa slovarinumeron tenhovoimaa. Aivan outo nimi, mutta avoimin mielin lähdin heidän musiikkiaan kuuntelemaan. Nyt Mama’s Boys on tiputettu pois ja kannessa on vain Ghalian nimi. Black Betty -taiteilijanimeä käyttävä Jenny on myös pin up -artistina tunnettu henkilö. J.B. ”Mississippi Blend” tarjoilee paljon särökitaraa, runsaasti ulvovaa harppua sekä kiusoittelevaa laulua. Ghalia heittää maukasta sooloa Lightnin Malcolmin hoidellessa riffit. Ally Venablen ja Ziton duettona tulkitsema School Days kuulostaa erittäin tuoreelta. Settiin on otettu kaksi omaa sävellystä Take Me With You ja Suitcase Boogie. Rennon letkeä soittofiilis ja mukaansa tempaava groove ovat RVB:nkin tavaramerkkejä. Levyn ehdottomasti hienoin veto on Havanna Moon, jossa Sonny Landrethin slidekitarallaan maalailema melodia johdattaa meidät Karibian rommintuoksuisiin rantabaareihin Nat King Colen ja Kapteeni Jack Sparrown seuraksi. Erityisesti Katrina-myrskyn runteleman kaupungin 1950-luvun musiikkiperinnettä kunnioitetaan ”Jumpin’ & Humpin’” -levyllä. Pari pientä kauneusvirhettä on mukaan päässyt. Versiossa mennään todella syvälle Chuck Berryn maailmaan, jopa niin paljon, että jos asiaa ei tietäisi, voisi luulla sävellyksen olevan herran kynästä lähtöisin. Kiva blueslevy, harppufanien kannattaa tsekkailla. ”näkkileipäkitara” ovat pääosissa kappaleilla Back On The Road Again ja Move Smoothly. Blues News 2/2020 55 III. Ensin mainittu on terävä jumppiblues, jälkimmäisellä hyppelöboogie yltää aivan huikeisiin kierroksiin. Nimikappale on murrettua laulua ja tiukkaa harppua sisältävä urbaani betoniblues. Kakkosraidassa slideiloittelu jaetaan Ghalian sekä Smokehouse Brownin kesken Watermelon Slimin ryydittäessä menoa harpullaan. Coverivalinnoista voi päätellä jotakin miehistön esikuvista. Lisää jumpin riemua voi poimia Dave Bartholomewin How You Got Killed Before’lta, joka todella liitää, samoin Five Royales -palalta I Got To Know, joka potkii ja sätkii terhakkaasti. Dj’s Nightmare ja Devil Came This Morning edustavat oikeaoppista 1950-lukulaista rytmibluesia. Raskain askelin Billy Gibbonsin jalanjäljissä asteleva First Time I Died on aavistuksen rasittavaa kuunneltavaa, sen sijaan lopetuksena oleva Mark El Jacksonin kirjoittama I Thought I Told You Not To Tell Them potkii kuin varsa päästessään ensikertaa laitumelle talven jälkeen. Kitaristina on taitavana jazzmuusikkona tiedetty, joskin paremmin thrash-metal-bändistä Testament tuttu Alex Skolnick. Nimet eivät viittaa kovinkaan vahvasti New Orleansin suuntaan. Mr. Riku Metelinen RVB Jumpin’ & Humpin’ (El Toro ETCD7025) New Orleans on vuosikymmenten ajan ollut länsimaisen musiikin rytminen kehto. Nimikappale ja Drum Beat ovat perinteisiä rhythm’n’bluesin hengen mukaisia esityksiä. Räyhäkkä saksofoni ja ns. Avausraita Over And on pieteetillä tulkittu rhythm’n’bluesin ja varhaisen rock’n’rollin sekoitus Jackie Wilsonin Reet Petiten hengessä. Tasokasta levy tutkailut. Yhtään huonoa versiota ei joukkoon ole mahtunut eikä kappalevalikoimassakaan ole valittamista, tosin lopetuskappaleesta Kid Andersenin ja Ziton duetoiman My Ding A Ling -sävelmän tarpeellisuudesta en ole ihan varma. RVB tuleekin – yllätys, yllätys – Ukrainasta! TT Tarkiainen MOONSHINE SOCIETY Sweet Thing (omakustanne) Eräänä päivänä kun katselin mitä Spotify minulle suosittelee, oli joukossa täysin tuntematon Moonshine Society. Lenoirin Good Advice kannattaa mainita myös, siitä on työstetty mainio perusboogiemallinen esitys, jolla on rikas rytmitys. ”Rock‘n’Roll: A Tribute To Chuck Berry” on runsaan tunnin mittainen johdatus mestarin musiikin pariin, sisältäen 20 hienoa tulkintaa Berryn katalogista. Särökitaroitu neobilly Squeeze on erittäin rankka veto. BN 290). Guitar Shop Groove ja I’m Finished ammentavat mausteensa alkuaikojen ska-musiikista. Aloitusraidan puolivälin paikkeilla huomasin jo pitäväni bändin tekemästä musiikista. Mukana tulleissa promokuvissa olisi ollut huomattavasti parempiakin vaihtoehtoja. Yksi huippuhetkistä on Little Walterin Oh Baby -kierrätys, joka jumppaa ja svengaa. Heidän lisäkseen sessioissa ovat soittaneet kitaristi Smokehouse Brown, rumpalit Cedric Burnside ja Cody Dickinson sekä harpisti Watermelon Slim. Kun noinkin pienistä asioista on kyse, niin olisihan ne voinut tai oikeammin pitänyt korjata. Sitä seuraa mainio menopala Shake. Soolossa kaksikko intoutuu maukkaaseen kilpasoitantaan. Ensimmäinen on se, kun kansitaiteeseen ei ole jaksettu paneutua, etukanteen on laitettu joku todennäköisesti kännykkäkameralla räpsäisty kuva. You Don’t Care jatkaa samoilla linjoilla tuoden mieleen Screamin’ Jay Hawkinsin vahvan eläytymisen
Levyn paras sävellys on Misery And Blues, joka on sitä itseään. Ensin mainittu tulkitaan Dani Wilden tyylisesti kiusoittelevan hönkäilevästi. Hitto kuulostaa monipuolisuudessaan varsin uskottavalta bluesbändiltä. Mausteita on haettu niin jazzin puolelta (Aina mielessä, Huippusuoritus) kuin suomipoprockistakin (Kaunis nainen, Kaikki on ok). Huutamiseen hän ei kuitenkaan sorru. Itse ainakin pidän kaikista, tosin erikseen nautittuna. Becky Wright ja McDonald itsekin pääsevät ääneen parissa kappaleessa, joista toisen he esittävät duettona. Omien, pääasiassa Jenny Langerin kirjoittamien kappaleiden lisäksi mukana on muutama kierrätysraita, kuten Mama, He Treats Your Daughter Mean sekä I’d Rather Go Blind. Vaikka julkaisu on todella hyvä kautta linjan, löytyy sieltä yksi ylitse muiden oleva sävellys, nimittäin bonuksena kuultava illan viimeinen hidas The One Who Got Away. 56 Blues News 2/2020 kitarointia ja herkullista harppua tarjoileva Southern Road on suorastaan järisyttävä. Kappaleen kitarasoolo lähtee suorastaan lentoon ja menee aivan uusiin ulottuvuuksiin, päätyen kenties Saturnukseen. Jotain yhtymäkohtia Trafficiin ja Allman Brothersiin olen löytävinäni. Tieahon sanoitukset lähestyvät aihepiiriään maskuliinisella tavalla. Levyn ainoa vähemmän kuuntelukertoja kestävä kappale on klavinetilla ryyditetty funkhumppa Going Back To Memphis, joka kaikeksi onneksi on sijoitettu albumin loppupuolelle, jolloin levyn kuuntelun voi hyvällä omallatunnolla lopettaa. Varsin uskomatonta jälkeä yhtye saa aikaan sekoittaessaan Bill Withersin Use Me -sävellyksen Dr Johnin Gilded Splintersin kanssa. Torvet soivat komeasti ja Ensign harppuineen saa mukavasti soittoaikaa. Puhaltimien sekä kromaattisen huuliharpun voimin uhmakkuuttaan kasvattava Till I Hear It From You nappaa onnistuneesti huomion Dave Brubeck -henkisine jazz-koukkuineen. Koska kuitenkaan minkäänlaisen muutoksen Hunter ei vaikuta edes haluavan levyillään kuuluvan, voisiko joku nyt vielä paljastaa keinon, jolla esimerkiksi hänen neljä viimeisintä Daptone-julkaisuaan olisivat erotettavissa toisistaan. McDonald soittaa hyvin Clapton-tyylisen soolon ja Pix Ensign heittää perään vastauksen kromaattisella harpulla. Perinteisempää bluesrockia edustavat Huppu heilumaan, Pikku nenäliina ja Sä et pidä siitä näin. Millaisista esansseista James Hunter Sixin luottokeitos sitten koostuu. Levyn pääasiallisin solisti on Andrew Black. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Slim Butler -yhteyksistä tunnettu kaveri vaan ainoastaan samanniminen kaveri, että se siitä. Näinkin voi Kotkan suuren miehen, Juha ”Watt” Vainion perinnettä jatkaa. Kuuntelukokemuksen päättävä countryvaikutteinen balladi Valvotat mua on kuin suoraan Dave ”Isokynä” Lindholmin ohjelmistosta. Laulun lisäksi huuliharppua ja kitaraa soittavan Tieahon muassa bändissä vaikuttavat kitaristi Risto Ahola, rumpali Markku Jämsen ja basisti Mikko Bly. Lisäksi saamme kuulla rhythm’n’blues-levyiltä harvemmin löytyvän bassosoolon. Yksittäisesityksinä Hunterin omassa täyteläisyydessään kylpevät kappaleet eivät jätä sijaa pienimmällekään kritiikille. Hienokseltaan Motownin suuntaan ottaa puolestaan tuntumaa etenkin Brother Or Other. Tasavahvasta materiaalista edukseen erottuvat hienon huuliharppusoolon siivittämä trioliblues Älä kopeloi, mukaansa tempaavan rytmikäs Ansa laukeaa ja Buddy Guyn tyyliin funkahtava Romeo ja Julia. Lukeudun James Hunter -musiikin addikteihin ja mitä artistin uusien äänitteiden tekoon tulee, olisin jo vuosikymmeniä sitten parantumattomaksi äityneen riippuvuuteni johdosta valmis antamaan hänelle joskus anteeksi pienet harkitsemattomammatkin suunnanhakuyritykset. Riku Metelinen levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS HITTO Aina mielessä (Hiki-levyt HIRBCD02) Kotkalainen Hittoorkesteri lataa ilmoille levyllisen omintakeista suomeksi laulettua bluesin katkuista musiikkia. Sävellyksinä ja ennen kaikkea sovituksina ne hyväilevät suoritukselliseen huippuunsa hioutunutta (joskin jäsenistöltään jonkin verran päivittynyttä) kuusikkokokoonpanoa tavalla, jota ei juuri muihin aikalaishengentuotteisiin tohdi verrata. Kansainvälisen suosion myötä nyt lunastamaansa palkkaan hän on siksi enemmän kuin oikeutettu. Riku Metelinen THE JAMES HUNTER SIX Nick Of Time (Daptone DAP-061) Ei pidä ymmärtää väärin. Pete Hoppula THE FORREST MCDONALD BAND FEATURING ANDREW BLACK Blues In A Bucket (World Talent WTR0015) Forrest McDonald on palkittu laulajakitaristi, joka on soittanut ja levyttänyt bluesia liki kuudenkymmenen vuoden ajan. Musiikillisesti Hitto liikkuu sujuvasti tyylistä toiseen sinisävyisen yleisilmeen leijuessa kaiken yllä. Useimmiten ne kertovat miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä bluesmiehelle ominaiseen tyyliin monimerkityksellisesti. Vaikka turhan moni naislaulaja (tiedätte kyllä keitä tarkoitan) intoutuu liikaa (lue: huutaa) I’d Rather Go Blind -kappaleen loppupuolella, niin Black Betty ei missään vaiheessa mene hyvän yön tuolle puolen tulkinnassaan. Powerhouse-kappaleen tulkitseva Becky Wright kuulostaa kovin samalta kuin Samantha Fish, vaikkakin pyrkii tulkitsemaan hiukan Fishiä korkeammalta. Voipa niitä joku pitää kaksimielisinäkin. Lähes kaikkien BN-lukijoiden päiväohjelmaan varmaan sopisi hyvin Biscuits, Bacon And The Blues. Omaa näkemystä on paljon eikä vanhoja muistella, sillä levy on hyvin tuoreen kuuloinen eikä psykedeliaa ole mukana kuin ehkä nimeksi. Oppimatka Lontoon pikkuklubeilta vintager&b:n supersankariksi on ottanut vuotensa ja vaatinut James Hunterilta henkilökohtaiset tragediansakin. Ain’t Goin’ Up In One Of Those Things vahahduttaa Ray Charles -tyylisellä r&b-groovellaan, samoin 1960-luvun alusta johdettuja pisteliäitä urkufillejä viljelevä Missing In Action. Vaikka mistään tuoreesta nimestä ei ole kyse, niin hän ei ole allekirjoittaneelle entuudestaan tuttu.Hänen ”rikoskumppaninsa” Andrew Black sentään soitti hiukan kelloja. Kaliforniassa Bosco Mannin tuotannossa syntynyt 13 esityksen produktio välittyy kaikessa niin sisäisessä kuin ulkoisessakin kauneudessaan omien maallikon korvieni kautta äärettömän kurinalaisena toisintona brittimuusikon viimeisten seitsemän vuoden aikaansaannoksille. Kenties on siis vain syytä niellä katkeruus ja antaa tutun nautinnollisen jälkimaun tehdä tehtävänsä. Who’s Fooling Who sekä How ’Bout Now. Psykedeliaa ja Liisan ihmemaata henkevä kansi kätkee sisäänsä ihan kelpo blueskiekon. Meikäläisen kaltaisen, koviakin kokeneen vahvasti keski-ikäisen miehen mieleen ne uppoavat syvälle. Lisäksi yllätin itseni mässäilemästä tyylipuhtaalla viihdejazz-numerolla Paradise For One, jonka hillityt pianoluritukset ja akustinen kitara ohjaavat makunystyrät kohti Nat King Colen antimilla varustettua tarjotinta. Nyt arvioitavana oleva albumi on hänen 15. TT Tarkiainen PÄÄESIINTYJÄT Lättähatun Paluu (Bluelight BLR 33203 2) Onko siitä todella jo lähes kolme ympäripyöreää vuosikymmentä, kun Francine-yhtyeen syrjähyppykokoonpano kohahdutti viimeksi valtakuntamme musiikkieliittiä tehoradiosoittoon hetkeksi kirineellä suomenkielisellä. Kitaratyöskentely on todella hienoa kautta linjan ja Forrest soittaa niin hyvin kuin (tätä lukiessanne) 70 vuotta täyttänyt kitaristi vain voi ja pystyy. Totutun kipakoita Lowman Pauling -kitarasoolojaan Hunter jakaa yhä äärettömän nirsoillen, mikä totta kai vain lisää entisestään näiden satunnaisten herkutteluhetkien tenhoa. avauksena soiva I Can Change Your Mind ja Never, Sam Cookeimaista unenomaiseksi sliipattua lauluyhtyepohjaista herkistelyä taas nimiraidan Nick Of Time ohella mm. Kotkan poikii ilman siipii kaikki tyynni. Tuhtia rhythm’n’bluesia ja rankkaa rock’n’rollia diggailevien henkilöiden on syytä tutustua tähän levyyn, sillä ette tule pettymään. Materiaali on sataprosenttisesti bändin jäsenten omaa tuotantoa, suurimmalta osaltaan Martti Tieahon kynästä lähtöisin. Taattua Karibialta vivahteita hakenutta esisoulahtavaa r&bnotkeilua sunnuntaitahtilajissa tarjoavat mm. julkaisunsa
Miltei skifflenä puolestaan soi albumin veijarimaisesti päättävä Ujo poika. Hollywood Fatsin kuolemasta on jo reilut 30 vuotta niin jostain näitä kotitms. Kappaleet on suomentanut lahtelaiskollega Marko Haavisto, joka huolehtii myös Francinea menneisyydessä tuottaneen Pete Gagen alun perin sanoittaman Before I Say Hello’n suomennoksesta Aina kun sanon juu. Takuumaistuvaa Francine-keitosta tarjoilee lisäksi kokonaan Jokisen ja Salomaan omia tekosia oleva jatsahtava Surun kuja eli Alley Of Sorrow. kulta-ajalta 1979–80 ja äänitystasohan on ymmärrettävästi vähän niin ja näin (käytetty Walkmanja Boombox-kojeita!). Kuultavan soittimiston perusinstrumentit ovat kitara, haitari, piano, basso ja rummut, mutta paikoitellen aatteellisten julistusten tueksi on hankittu huomattavasti laajempi kokoonpano. Laulajana Haaja on oivallinen kiinnitys ryhmään. Omalta kohdaltani se tässä tapauksessa liittyy kyseiseen Hollywood Fatsin ”uuden” levyn ilmestymiseen. Vaikka Michael Mannin a.k.a. Kuten tuolloin 1990-luvun alussa, myös nyt Pääesiintyjien olemassaolon taustalla on varsinaisen emoyhtyeen ilmoitus vetäytyä eläkkeelle. Aihepiirin olennaisina elementteinä erityisen edukseen esiintyvät myös seurueen tuoreimmat vakiokiinnitykset, pianisti Ville Tolvanen sekä rumpali Matias Partanen. Ei sentään aivan vielä. Bändin vanhoista hiteistä Älä ota pitkätukkaa teki varmasti suoremmin selväksi, ettei kaikkea aina tarvitse ottaa niin haudanvakavasti. Aiemmin en ollut juurikaan perehtynyt Palefacen musiikkiin, mutta joitakin vuosia sitten panin kuitenkin merkille hänen energisen tulkintansa Bob Dylanin klassikosta Masters of War eli Kuoleman kauppiaat. 1923 noin 100 000 henkilöä, joista miltei joka kymmenes oli suomalaistaustainen. 1 (Topcat 1192) Kyllä elämä on ihanaa. Meille tosi faneillehan sillä ei kuitenkaan ole suurempaa merkitystä.. 1905 ja on yhä toiminnassa. Veikko Lavin ja Badding Somerjoen kanssa levyttänyt entinen Haminan palomestari Pertti Husu. Piilottamattomissa olevista juuristaan huolimatta yksioikoista rockabillykenttää sen enempää Francine kuin Pääesiintyjätkään eivät edusta. Sen jäsenmäärä oli parhaimmillaan v. Pääesiintyjien tekemisiä on aina leimannut vahva ironian taju. Vesa Walamies THE MILLION DOLLAR TONES I’m In Love Again / Sweet Talkin’ Mama (Bluelight BLR 45147 2, CDS) Maan aikaansaavimman New Orleans -perusteisen rhythm’n’blues-orkesterin tarjoamat kyydit alkavat vähitellen saavuttaa sellaisia keskinopeuksia, että näinköhän olisi jo syytä heittää jääpaloja miljonäärien hattuihin. Albumi on kooste kolmesta eri keikasta yhtyeen ns. Blues News 2/2020 57 levy tutkailut poppabillyllään. Iskelmällinen Kulkurin keidas on kauttaaltaan Haajan foksivetoista kädenjälkeä – juuri sitä SF-filmien heinälatoromantiikkaa, muistuttelisivat pressitiedotteet, mitä ikinä se lopulta tarkoittaakaan. Pete Hoppula PALEFACE & LAULAVA UNIONI Tie vapauteen (Finmix FMCD 11) Syndikalistinen ammattiliitto Industrial Workers of the World on perustettu Chicagossa v. Omanlaisena huomionaan panin merkille, että näiden laulujen selkeästä uskonnon vastaisuudesta huolimatta sekaan on otettu runsaasti raamatullista ja muutakin hengellistä aineistoa. Välillä on mukana naislaulajia, joiden hempeät äänet muodostavat maukkaan kontrastin herrojen toilauksia ankarasti kritisoiville lyriikoille. Paulina’s Diner) ja uutena laulajana vapaata tilaa keikkakalenteristaan Agents-kiinnityksen päätyttyä löytänyt Vesa Haaja, jonka oli tarkoitus liittyä orkesterin riveihin jo aikoinaan 1990-luvulla. Vuoden 1993 ”Pitkäsoiton” tavoin myös ”Lättähatun paluulla” kuullaan useita vieraita. Tähän ei ole voinut olla vaikuttamatta se, että lauluntekijäkaksikko on saanut nyt esikoisalbumiaan enemmän yhteistyöapua myös kirjoituspuolella. Jossakin määrin muista tulkinnoista poikkeaa olemukseltaan versio Hiski Salomaan legendaarisesta Lännen Lokarista, mutta työmiehestä eli metsurista sekin kertoo. Alkuperäisistä lahtelaislättähatuista ovat vuoden 2019 puolella käynnistynyttä paluuta olleet mahdollistamassa basisti Pete Salomaa sekä solistin tehtävänsä toistaiseksi jättänyt soolokitaristi Mika Jokinen. Järjestön erikoispiirre oli laulujen keskeinen osuus sen sanoman välittämisessä, minkä takia siitä käytettiin myös nimeä the singing union. Toivottakaamme siis sille pitkän tukan sijaan mahdollisimman pitkää ja suosion täyteistä ikää. Kyllä uniossa on voimaa, kuten levyllä moneen kertaan korostetaan. Lisää pökköä vain huoletta pesään – miljoonan taalan tone on yhä tallessa! Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT HOLLYWOOD FATS BAND Blues By The Pound, Vol. Toisaalta ryhmä on myös hyödyntänyt ohjelmistossaan varsin runsaalla kädellä Francinen paikoin raskassoutuistakin originaalituotantoa. Jokiselle ja Salomaalle säveltäjinä tyypillistä melodista läskibassopaahtoa on tietysti sitäkin yhä mukana, mutta yleisilmeeltään uutuuslevy on jopa yllättävän raikas ja moni-ilmeinen. Jääköön nähtäväksi, ovatko pelottelut tälläkin kertaa vain tilapäisluontoisia. Pääosissa olevat miesvokalistit välittävät sanomaansa paitsi pontevasti niin myös tyylikkäästi. Järjestön tunnetuin aktivisti oli alkujaan ruotsalainen Joel Emmanuel Hägglund alias Joe Hill (1879–1915), jonka elämästä on tehty paitsi tunnettu laulu niin myös oikein kokonainen elokuva ja joka kyseenalaisen tuomion perusteella koki teloituskuoleman. Nykyisin hänellä on Ruotsissa oma museo. Taustalaulusta ja perkussioista vastaa Jukka Salmi ja esikoisen lailla instrumenttiarsenaaliin kuuluu myös harmonikka, jota soittaa Kymenlaakson erikoisyllätys: Olavi Virrankin taustalla esiintynyt sekä sittemmin mm. Vaikka pilke pysyy Veskullakin sopivasti silmäkulmassa, hän tuo myös uudenlaista ”aikuisempaa” uskottavuutta yhtyeeseen. Se toinen, folkahtava kantrihölkkä Viaton katse, taas tönii kuulijaa kauimmaksi orkesterin odotetusta kulkusuunnasta. liveäänityksiä yhä iloksemme löytyy. Maan ykkösrivin rock’n’roll-sanoittajiin lukeutuvan Vesa Haajan käännöskykyihin luotetaan ansaitusti huomattavalla osalla kiekon materiaalista, kuten ska-poljentoisella Parhaalla miehellä (A Real Good Man) sekä Suomi-popahtavalla Kauniilla päivällä, jonka lähdeversio What A Beautiful Day 1990-luvun lopun ”Playmate”albumilta edusti niin ikään leimallisen jamaikalaista ilmaisua. Vaikka enemmistö kuultavista esityksistä on lainannut melodiansa tutuista teoksista aina Pohjois-Pohjanmaan maakuntalaulua myöten ja vaikka niiden sanoitukset ovat yleensä peräisin noin sadan vuoden takaa, kuultavissa on yllättävän puhutteleva ja täysipainoinen kokonaisuus. Rumpalina nyky-Pääesiintyjissä toimii Timo Järvinen (mm. Lyriikoiltaan ei varsinaisesti niin vakava tai edes aikuismainen vaan pikemminkin suorastaan sopimattoman makaaberi Leevi & The Leavingsin Matchbox-pastissi Rock On Rudy on kiekon lainoista ensimmäinen. Francinen viimeisten vaiheiden hardrockpainotteiseen askellukseen nähden Pääesiintyjien hyväntuulisen nostalginen aikaloikka on oikein tervetullut. Tukeaan tarjoavat mm. Whistle Baitissa uransa luonut kosketinsoittaja Kim Drockila, jo ykköslevyllä mukana ollut saksofonisti Martti Peippo sekä kielisoitinvirtuoosi Pauli Halme. Britti-ska-pumpun Hotknivesin nokkahahmon Mick Clarken kirjoittaman Innocent Lookin suomalaiset ovat eittämättä napanneet neobilly-yhtye The Long Tall Texansin levyltä. Francinen englanninkielisistä bravuureista käännöskierrätyksen kokevat muun muassa Vaeltaja (Last Cowboy) ja Sekaisin kuin käki (alkujaan yhtyeen toisen alter egon Goofy & The Gamblersin Bluelightille 2000-luvun ensipuoliskolla levyttämä I Know). Seuraavaa albumiaan ilmeisen tohinalla valmisteleva seitsenpäinen sonnilauma vinkkaa tulevista kujeistaan tanakalla pikku-cd:llä, jolla se ensin ampuu ihailtavan omaleimaisella ja vapautuneella tyylillään alas ikivanhan Fats Domino -bravuurin ja sen jälkeen jatkaa samoilla mustan rock’n’rollin ja Cosimo Matassa -soundin värittämillä nuottiviivastoilla bändin vakiolauluntekijäkaksikon, vokalisti Antti Pajulan ja kitaristi Albert Hallikaisen yhteistyönä syntyneellä tehokkaalla ravistelulla. Viime vuonna Karri Miettinen eli Paleface ja hänen kumppaninsa kuten Tipi Tuovinen saivat Kansan Sivistysrahaston tuella aikaiseksi 13 iww-mallista laulua sisältävän cd-levyn
Muutaman muun esityksen lisäksi se osoittaa, miten loistavassa vedossa yhtye silloin oli. Muutaman kerran taisi käydä niinkin, että Fats sai lähteä, koska soitti pääesiintyjän itsensä suohon. Sen tulokset eivät olleet enää myynnillisesti kaksiset, mutta eipä suomalaisteinit olleet vielä muutenkaan kiinnostuneet kalliista LP-levyistä, joita koko maassa tehtiin vain satunnaisesti. Soundillisesti ja soittajistoltaan eniten joukosta poikkeaa Rauno Lehtisen orkesterin ja urkuri Lasse Mårtensonin kanssa keväällä 1965 purkitettu Erik Lindströmin ja Saukin käsialaa ollut pirteä teinipop Juna on mennyt. Charlie Richin levyltä omaksuttu puhellinsektiovetoinen popsoul-suomennos Take It Easy sekä etenkin Boysin omien julkaisujen osalta vuosikymmenen virallisesti päättänyt mahtipontinen soul/ blues -sinkku I Was Made To Love Her / Fine And Mellow, jolla ryhmä coveroi Eeron solistivuorossa vakuuttavasti Stevie Wonderia ja Billie Holidayta kesäkuussa 1968. Antologian viimeiselle kakulle on mahdutettu kronologisessa järjestyksessä 29 tallennetta Boysin seiskatuumaisilta, maan ensimmäisestä Beatles-käännöshitistä Kaikki rakkauteni alkaen. Rauno Lehtisen Balladi kanuunasta edusti tällä kertaa Boysille varta vasten tehtyä musiikkia, Renegadesia taas muistettiin nyt Viidellä villiruusulla (Seven Daffodils), joka birminghamilaisten Scandia-julkaisusta poiketen oli kuitenkin merkitty oikeaoppisesti amerikkalaisten tekijöidensä Lee Hayesin ja Fran Mosleyn nimiin. Vajaata vuotta myöhemmin RCA-levymerkkiä Suomessa edustanut Discophon Oy oli lupaavan debyytin jälkeen valmis satsaamaan Boysin toiseen albumiin. Esitys on alkuperäisen mallinen raivokkaan ravisuttava 40-luvun ”rockenroll” Fred Kaplanin kilkuttavan boogie-pianon ja Fatsin kitaroinnin viedessä kappaletta eteenpäin. Raittisten laaja-alaisesta, paljolti lainamateriaaliin keskittyneestä suomenja englanninkielisestä ohjelmistosta nostettiin jälleen esiin brittihenkistä rhythm’n’bluesia (mm. James Infirmary), kantria (Tummanpunainen eli Houston Turnerin Candy Apple Red) sekä tietenkin sekalainen valikoima poppia ja rockia. Kaikkiaan levylle valikoitui poikkeuksellisen paljon materiaalia, 16 esityksen verran. Niistä kiinnostavimpia on Jim Pembroken ensisingle, jolla brittilaulaja versioi Wilson Pickettin soul-slovarin If You Need Me sekä 50-luvulta esiin kaivetun amerikkalaisen rockabillyartistin Wayne Handyn Say Yeah -kappaleen. 2” pitäytyy samoilla linjoilla. Hollywood Fats Band, eli Mike “Hollywood Fats” Mann (kitara), Al Blake (harppu), Fred Kaplan (piano), Richard Innes (rummut) ja Larry Taylor (basso) olivat kaikki loistavia instrumenttiensa taitajia ja ovat enemmän kuin osiensa summa. Usein yhtyeillä on yksi kappale, jolla he aloittavat keikat, kuten Muddylla aikoinaan Jimmy Smithin Chicken Shack. Siinä, kuten tälläkin levyllä oleva Gatemouth Brownin tuttu Okie Dokie Stomp on heittämällä paras versio, joita olen aiheesta kuullut. Myös kaikki Boysin taustayhtyeenä tekemät levytykset ovat kyydissä mukana. Kappalehan on reippaasti etenevää ”marssimusaa”, johon Fats keksii omat rockabillynsä. Harvemmin framilla ollutta tietoa sitä vastoin on, että esikoisalbumin päättäneellä The Chantaysin surf-hitillä Pipeline bändi hyödynsi moniäänitystekniikkaa soolokitaristi Kaj Westerlundin soittaessa myös kappaleen pianovälikkeet ja Eeron rumpuosuudetkin koottiin kaikkiaan kolmesta eri soittokerrasta. Olen lisäksi kuullut huhuja, että sarjaan olisi tulossa vielä myöhempiäkin osia peräti neljän tai viiden levyn verran. Päätösraidan Good Night myötä Fats esittelee ”tonen” kaikuessa yhtyeen jäsenet sekä toivottaa hyvää yötä kuulijoille – until next time! Levy on pakko-ostos lähinnä hard core -faneille, mutta blueshistoriallisesti sen julkaiseminen on ollut merkittävä teko. Todettakoon siis referoiden, että tässä ne nyt kaikki ovat – kera Jussi Raittisen ja Raimo Öystilän laatiman 30-sivuisen oheisvihkosen kappalekohtaisine taustakertomuksineen. Miehen tyylikäs taituruus poiki niin hänelle itselleen kuin usein myös bändilleen lukuisia vierailuja Kaliforniaan esiintymään tulleilden muusikoiden, kuten John Lee Hookerin, Muddy Watersin, Albert Kingin, Buddy Guyn ja Shakey Jake Harrisin taustalla. Myös jatkoa on luvassa, sillä Otis Rushin ja George Smithin vierailijoikseen saava ”Vol. 58 Blues News 2/2020 levy tutkailut Kyseisillä keikoilla soitettiin tietysti osin ajalleen tuttuja kappaleita, mutta levyllä kuullaan myös puolen tusinaa Fatsin yhtyeen äänitteillä ennen kuulumatonta bluesia: Soon Forgotten, Too Much Jelly Roll, She Fooled Me This Time, Love Her With A Feeling ja Road Camp Blues. Kiistatonta tulevaa Suomirock’n’rollin kulttikamaa olivat Route 66 ja So Glad You’re Mine, ja monet ovat taatusti myös kuulleet tarinat siitä, miten Raittiset löysivät Stormy Monday Bluesin amerikkalaisyhtye The Astronautsin live-LP:ltä tai miten The Renegadesille toverillisesti irvaileva Cadillac-käännös Mosse oikein sai alkunsa. Tuoreelle cdpaketille on silti pontevat perusteensa. Rollarien versiosta mukailtu Willie Dixon -klassikko I Just Wanna Make Love To You), vielä vanhemman polven bluesia (mm. Toinen Chicagon loisto, jos edellinen hyväksytään sinne suuntaan, on Jimmy Odenin Muddylle kirjoittama Soon Forgotten. Omaan korvaani esitys kuulostaa silti aivan Billy Boy Arnoldin I Was Fooledilta. Samaan suuntaan eli jonkinlaiseen rokin variaatioon solahtaa myös Ray Sharpen suurlaulu Linda Lu. Ryhmän LP:stä ”Numero 1” samoin kuin sen seuraajasta ”Numero 2” teetettiin Svart-yhtiön toimesta jo vuonna 2019 tyylikkäät bonusraidoin varustetut tuplavinyyliuusintapainokset. Tribute on tietysti näyttö Texasin hirmun tyylistä, kuistikaman suuntaa taas edustaa Hopkinstyylinen Road Camp Blues. Kaiken kaikkiaan ”Numero 2”:n konsepti oli entisellään. Esimerkiksi Leon Paynen kantriballadi I Love You Because kääntyi levyllä Jussin suomalaisin sanoin muotoon Sen vuoksi, kun taas Eeron kuulaasti tulkitsema The Enchanted Sea oli ollut alkujaan Top20-kamaa Billboard-listoilla amerikkalaisen The Islandersin äänitehostein varustettuna exotica-instrumentaalina vuonna 1959 sekä samoihin aikoihin The Brownsin laulettuna sovituksena. Tietysti Boysin versioitavaksi kelpasi muun muassa aina ajankohtaista Beatlesia, mutta myös musiikkia nuorison silloisten valtavirtojen tavoittamattomista. Hauskan tarkoituksellinenko sattuma, että Hollywood Fats Bandilla se oli Amos Milburnin Chicken Shack Boogie, jossa yllättäen kuulemme Fatsin ”laulavan”, siis puhelaulavan. Huikeaa soitannollista kehitystä muutamassa vuodessa todistavat mm. Fatsin nimiin on ilmoitettu raidat Really Gone, Tribute To T-Bone Walker sekä Road Camp Blues, jotka antavat lisää todisteita ryhmän monipuolisuudesta sekä taidosta muovautua kunkin esitettävän kappaleen tyylin mukaan. kappaleet Further On Up The Road, I Pity The Fool ja Driving Wheel, jotka Robey eli alias Deadric Malone kirjautti itselleen). Pete Hoppula. Tällä levyllä on hieno 50-lukulainen She Fooled Me This Time, joka on merkattu Alonzo Petersin nimiin, mutta tarkemmin sen lienee tehnyt Joe Medwick, joka taas oli Don Robeyn ”kaveri” (Joen kerrotaan säveltäneen mm. Jari Kolari EERO JA JUSSI & THE BOYS Numero 1 & 2 & Singlet 1964–1969 (Svart SRE345CD) Yksi BN-numero ei rehellisesti sanoen riittäisi Suomi-rockin korkeakoulun tuotannon läpikollaukseen edes 1960-luvun äänitteiden osalta. Hollywood Fats on tai siis oli kitaran monitalentti, handlaten tyylit kuin tyylit Hopkinsista kolmen Kingin kautta länsirannikon taitureihin, kuten Pee Wee Craytoniin, Lowell Fulsoniin ja T-Bone Walkeriin sekä koko Chicagon kermaan Muddyn ympärillä, unohtamatta myöskään jazzia, rokkia tai r&b:tä. Tallenne lähtee liikkeelle Fatsin kitaran soitolla ja miehen esittelyllä, ”Ladies & Gents it’s show time and we’re playing for you tonite blues, rhythm & blues, swing, rock’n’roll, boogie woogie and late 40’s & 50’s”. Kotimaisen musiikkiteollisuuden ensimmäinen rockbändin pitkäsoitto sai ansaitun tekijänsä Raittisen veljesten Eeron ja Jussin nopeasti aktivoitumisensa jälkeen maan kärkiyhtyeisiin nousseesta The Boys -kokoonpanosta. Fatsin ”laulun” lisäksi toinenkin harvinainen ”lauluryhmä” esiintyy levyllä eli Larry TaylorRichard Innes -duon She Split. Hollywood Fats Bandilta ehti ilmestyä vuonna 1979 ainoastaan yksi, se elämää suurempi, yhtyeen nimeä kantava pitkäsoitto. kazoo-sooloiltu Nobody Knows You When You’re Down And Out ja Ronski Antti eli St. Jos Boysin startti Rauno Lehtisen Euroviisuehdokaslaululla Tahdon saaren toukokuussa 1965 ilmestyneellä esikoisalbumilla ei niin riehakasta menoa ollutkaan, bändin skaalan todellinen runsaus käy kyllä pian ilmi mm. Albumin vaikuttavimpiin suorituksiin kuuluivat Eeron bluessävyisesti laulama Crawfish Elviksen King Creole -elokuvasta sekä Brook Bentonin Kiddio, jolla Boys käytti hyväkseen valkoisen Teddy Randazzon hittiversiota. Aika kattavasti niitä kaikkia levyllä onkin tarjolla. Sitä puolta hänen soitossaan saimme myöhemmin kuulla erityisesti The Paladinsin riveissä. Vahvaa yhtyesoittoa ja Fatsin kitarointia olisi Muddykin varmasti hymyssä suin kuunnellut. Poison Ivyn, Hello Josephinen, I Got A Womanin tapaisia englanninkielisiä r&b-numeroita tai LaVern Bakerin LP:ltä opittua, Eeron uljaasti Jussin legendaaristen ”oujehee”-taustamylvintöjen tuella vokalisoimaa That Lucky Old Sunia äimistellessä. Bluesissa on aina osattu niin vääristää kuin varastaakin toisten sävellyksiä omiin nimiin
Bändi on julkaissut neljä albumia ja nyt oli Ryanin aika lähteä soolouralle. Ansiokkaasti I Wanna Be Your Driverin tulkinnut Perry sai mielenkiintoni heräämään ja jäin odottamaan häneen tulevaa levyään. Boy Sit Down -kappaleessa siirrytään vuosikymmenten taakse ja menoa ryydittävät Marcia Ball pianollaan sekä Guy Forsyth resonaattorilla. Lopetuskappale Preachers Daughter on paljon velkaa Blastersille. Sain ensikosketukseni Perryn tekemisiin Mike Ziton Chuck Berry -tribuutin kautta. Näiden kolmen levyn perusteella voin sanoa, että Blues Caravan 2020 -kattaus on todella monipuolinen. Tätä kirjoittaessani koronapaniikki on pahimmillaan ja toivotaan, että epidemia taantuu, että karavaani voisi saapua myös Suomeen. Eikä varmaan ole yllätys kenellekään, että samana vuonna syntynyt Jeremiah Johnson on saanut nimensä ko. Ensin mainitussa Lynyrd Skynyrd ja Jimi Hendrix ovat sulassa sovussa. Parin kuuntelukerran jälkeen olenkin jo valmis vastaamaan kysymykseeni: tämä levy on southernbluesrockia. Hiukan epäluuloisin tuntein jäin lopputulosta odottamaan, koska sävelmä ei ole mikään helppo rasti. Räjähtäen käyntiin lähtevä nimikappale saa jalan vatkaamaan ja tanssitaitoiset parketille. Kappaleen soolossa on varsinaista tunteiden paloa. Edellinen levy ”Straitjacket” ilmestyi 2018. B.B. Blues News 2/2020 59 levy tutkailut Ruf Recordsin perinteikäs Blues Caravan on aina ollut monipuolinen kattaus, jossa on esiintynyt levy-yhtiön artisteja. Räjähtäen käynnistyvän aloitusraidan intro on todella pitkä, jopa siinä määrin, että sävellystä voisi luulla instrumentaaliksi. Toinen Thorogoodin tontille astuva menopala on Castles In The Air. Tämän vuoden Caravanin tähtinä on yhtiön tuoreimpia kiinnityksiä: Jeremiah Johnson, Ryan Perry sekä Whitney Shay. Nimikappale on varsinainen rämeblues rosoisine kitaroineen ja murrettuine lauluineen. Lopuksi tarjoillaan toinen Tedeschi Trucks Band -vaikutteita sisältävä kappale Change With The Times, tosin ilman Derek Trucks -tyylistä kitarasooloa, jota kappale olisi kaivannut. Olin hiukan epäluuloinen siitä, mitä tulossa on, koska tuottajaksi oli pestattu Roger Innis, joka oli saanut vähemmän miellyttävää jälkeä Laurence Jonesin ”What’s It Gonna Be” -levyllä. Vuonna 2007 hän perusti Homemade Jamz Blues Bandin sisarustensa Kylen ja Tayan kanssa. Mitenkään kahden ensin mainitun tulkintoja väheksymättä on Oh No kuitenkin kolmikosta se kaikkein mielenkiintoisin. Derek O’Brienin slidekitaroima Equal Ground nousee levyn parhaimmistoon ja olisin mieluusti kuunnellut lisää hänen soittoaan. Toinen jalka on tukevasti southern rockin valtatiellä ja toinen yhtä tukevasti bluesrockpolulla. Riku Metelinen Blues Caravan 2020 -esiintyjät levyllä. Tuore albumi tarjoilee reipasta rytmibluesia varsin modernilla otteella. Jälkimmäisessä yhdistyvät Skynyrd ja Rory Gallagher. Hän ei pyri tallaamaan B.B.n varpaille vaan esittää oman näkemyksensä tutusta sävelmästä. Eivätkä herkkupalat noihin kahteen kappaleeseen lopu, monissa sävellyksissä on sangen mielenkiintoisia koukkuja. Kun vertailukohdaksi otetaan Cream, niin silloinkaan ei olla samalla maanosalla. ”Stand Up!” ei ole Whitney Shayn mukaan pelkkä albumin nimi vaan käsky nostaa takapuoli ylös penkistä ja siirtyä tanssilattialle. WHITNEY SHAY Stand Up! (Ruf 1279) ”Stand Up!” on Whitney Shayn ensimmäinen Ruf Records -julkaisu. Varsin mielenkiintoista kitarointia sisältävä Homesick on mainio esimerkki siitä, kuinka hyvä säveltäjä Ryan Perry on. Muutamassa kohdassa Johnson kuulostaa edellä mainitulta jopa niin paljon, että jos asiaa ei tietäisi, voisin luulla kyseessä olevan Thorogoodin. Levyn alku on aika myrskyinen, kun ensin tulee White Lightning ja heti perään Tornado. Laulajana Perry on varsin miellyttäväääninen ja kitaristina erittäin pätevä. Sitä seuraava Long Way Home edustaa levyn balladiosastoa ja tuo mukavasti vaihtelua särökitarailottelun lomaan. Evil saa tuekseen Eric Gales -tyylistä ulvovaa, wah wahilla kyllästettyä kitaransoittoa. JEREMIAH JOHNSON Heavens To Betsy (Ruf 1277) Jeremiah Johnson on Sydney Pollackin ohjaama, Robert Redfordin tähdittämä vuonna 1972 ilmestynyt elokuva. Forsyth pääsee myös duetoimaan Shayn kanssa funkblueskappaleessa Far Apart (Still Close). Tedeschi Trucks Band -tyylinen You Won’t Put Out This Flame on varsinainen menopala ja tulee todennäköisesti olemaan hypnoottisen Getting In My Wayn ohella myös keikkasuosikkini. Kingin Why I Sing The Blues, Howlin’ Wolfilta lainattu Evil is Going On sekä Big Daddy Wilsonin kirjoittama Oh No. elokuvan mukaan. Nyt odotus on vihdoin palkittu. Eros ja kaksikko on kirjoittanut lähes kaikki levyn kappaleet. Hän on kuninkaansa kuunnellut ja esikuvien vaikutteita on tarjolla sopivassa määrin, mutta mihinkään kopiointiin hän ei sorru. On tietenkin hieno idea laittaa rento ja kevyt sävellys albumin loppuun, tällä tavoin siitä jää varsin positiivinen kuva. Vaikka perinteisellä triokonseptilla mennään, niin rajusti murisevat särökitarat ja raskassointinen bluesrock loistavat kaikeksi onneksi poissaolollaan. Julian Sas -henkinen Changing Blues utuisine rumpuineen on kieltämättä shamaaninen, mutta mukaansa tempaava. Illan viimeinen hidas ei ole suinkaan kiekon lopetusraita vaan keskivaiheilta löytyvä I Thought We Were Through. RYAN PERRY High Risk, Low Reward (Ruf 1278) Tuore Ruf-kiinnitys Ryan Perry on varsin mielenkiintoinen tapaus. Tuollaisia asioita pohdin levyä arvioidessani. Aiemmin häneltä on ilmestyneet levyt ”Soul Tonic” sekä ”A Woman Rules The World”. Kun letkeästi keinahteleva kakkosraita Someone You Never Got To Know alkaa, se saa tanssikansan pysymään jatkossakin liikekannalla. Nuoresta iästään huolimatta hän on antanut jo myrskyvaroituksen, ja jäämme odottamaan hänen seuraavaa siirtoaan. Johnsonin näkemys on raskas ja Kingiin verrattuna päiväntasaajan toisella puolella. Chavez heittää tiukkaa soolonpoikasta väliin The Texas Hornsin tukiessa menoa parhaansa mukaan. Huoleni oli kuitenkin aivan aiheeton. Ryan Perry on kaveri, johon kaikkien modernin bluesin ystävien tulee tutustua. Mikäli levy olisi toteutettu kitaran, basson ja rumpujen kanssa, ei kuuntelukertoja olisi arvioinnin jälkeen kauhean monta tulossa, mutta kiippareiden ja fonin mukanaolo pelastaa aika paljon. Ei ole vai. Levyn sävellykset ovat hyviä ja monesti yllätyksellisiä tai pitäisikö sanoa peräti ennalta-arvaamattomia. Perry on kirjoittanut valtaosan kappaleista ja ainoat poikkeukset ovat B.B. Bluesrockähkyä ei kuitenkaan pääse tulemaan, sillä mukana oleva Frank Bauerin soittama saksofoni keventää menoa mukavasti. Kingin versioiminen on aina hiukan paha rasti kenelle tahansa, mutta Perry selviytyy versiostaan kunnialla. Tämä on yksi parhaista debyyttialbumeista, jonka olen kuullut pitkään aikaan. Basisti Roger Innisin ja rumpali Lucy Piperin kanssa toteutettu levy on siis modernia bluesia perinteitä kunnioittaen. George Thorogood -vaikutteet pääsevät esille Showdown-kappaleessa. Kuten kaikki tietävät, on Kingin versio niin veret seisauttavan tiukka, ettei kukaan koskaan tule pääsemään edes lähelle. Ecstasy edustaa levyn melodisempaa osastoa, ja jossain vaiheessa huomasin hyräileväni Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorin sanoja, hetken päästä tunnelma vaihtuu Wind Cries Maryksi, josta väliosan riffi on pöllitty. Selvä, rosiksessa tavataan! Yksi kierrätysraitakin mukana on, Albert Kingiltä lainattu Born Under A Bad Sign. Vasta runsaan minuutin jälkeen saamme kuulla laulua. Kahdesta muusta Blues Caravan -artistista Johnson poikkeaa siten, että ”Heavens To Betsy” on hänen toinen Ruf-julkaisunsa. Shayn rikoskumppani on ollut Adam J. Minkälaista musiikkia on southernbluesrock tai onko sitä ylipäätään olemassa. Levyn on tuottanut Mark Kazanoff, ja sessioissa on ollut tuttuja nimiä, kuten kitaristi Laura Chavez, rumpali Brannen Temple sekä tietysti The Texas Horns