vuosikerta BN haastattelee: MIKKO LÖYTTY TOMIKO DIXON Yhtyetarinoita: THE VIBRATIONS THE HI-GRADES THE MODS MATT HENDRICKS CHARLOTTA CURVES & HELGE TALLQVIST. Radio Nord / Klassikoiden lähteillä / Sapuskabluesia! osa 2 / BN lukee kirjallisuutta Novelty-rhythm’n’bluesia, osa 2 / Divarien helmiä / Unohdetut albumit / Levytutkailut 197301-21-02 ISSN 0784-7726 N:o 308 (2/2021) Hinta 7,50 € 54
Meillä oli sellainen kokoelmalevy missä oli sähköistä ja akustista, en mä ymmärtänyt kyllä ollenkaan niiden biisien sanoja, en edes kiinnittänyt niihin huomiota. Vuodesta 1980, parikymppisestä, olen tehnyt tätä ammatikseni. Vanhin veli Jaakko sai Tampereella sellaisesta supermyynnistä vanhoja käytettyjä levyautomaattisinglejä markalla. Ja sittenhän sitä rupesi miettimään, että mistä nämä on keksineet tämän. Nuoruudessahan on tyypillistä se, että jumiutuu, fanaattisestikin, vaan yhteen tiettyyn bändiin tai musaan, mutta mulle ei käynyt niin, kuuntelin kyllä kaiken näköistä. Kokemuksia ja näkemystä on karttunut, onhan takana neljäkymmentä vuotta ammattilaisuraa. Sävelseppo, hehheh. Tietenkin sitten vuosien varrella on löytänyt uusia juttuja, mutta monesti sitä palaa niihin vanhoihin. Basistilaulaja. En mä mikään kauhean hyvä ollut, mutta kivaa oli soittaa kimpassa muiden kanssa. Enkä koe siinä mitään hävettävää. MUSIIKKIKÄRPÄSEN PÖRINÄÄ JO LAPSUUDESTA Kuten monilla musiikin ammatikseen enemmän tai vähemmän tietoisesti valinneilla, tekemisen alkulähteet juontavat jo lapsuudesta. Olisi kyllä ehkä kannattanut säilyttää se trumpetti jossain osassa, mutta rokkihomma vei mukanaan. Joku soitin vain osuu omiin käsiin fiilistasolla heti, jotain taas saattaa karsastaa välittömästi, itsellekin käsittämättömästi. Samaan aikaan koulukavereiden kanssa viriteltiin erilaisia rokkibändejä. – Jos ajattelee blues-diggailua, niin mulle se tuli brittibändien kautta. Jäljet jäivät, ja monista sen aikaisistakin tunnelmista on siitä lähtien ammennettu, laajalla skaalalla ja raja-aitoja rakentamatta. 4 Blues News 2/2021 MIKKO LÖYTTY ”Basso on edelleen intohimoni!” MAIJU LASOLA B asisti olen, mulla on aina ollut ja on edelleen intohimoinen suhde bassoon. Soittelin jossain torvisoittokunnissa, aloin tykkäämään siitä, se oli ihan mukavaa. Clapton, Cream, Fleetwood Mac, John Mayall & The Blues Breakers. Asuttiin silloin Mikkelissä, mä töräyttelin torvea ja kävin musiikkiopistossa. 12-13-vuotiaana vaihdoin trumpettiin, kun jotain instrumenttia piti soittaa. Jos Albatross-biisi (Fleetwood Mac 1969) oli listaykkönen 60-luvun lopulla, niin kyllä on maailma ollut erilainen... rockin ja bluesin ystävälle jo vuosikymmenien ajalta keikoilta, konserteista, levyiltä, televisiosta ja radiosta sekä nykyisin toki myös netistä tutuksi tullut Mikko Löytty. Mä kuuliaisena uskoin sitä, kiltti pikkuveli teki työtä käskettyä. Ja nehän oli pop-tähtiä silloin. Hyvä esimerkki mulla on, että mä tykkäsin heti Bob Dylanista, ja tykkään siis vieläkin. Mikko Löytty syntyi viisipäiseen veljessarjaan, jossa musisointikavereista ei ollut pulaa, musiikki oli osa perheyhteisöelämää. Kyllä mä sieltä sain sellaiset läpi elämän kestävät tunnetilat tai jutut. Saattoi intohimoisesti jostain tykätä, mutta se ei tarkoittanut etteikö voisi tykätä jostain muustakin tyylistä. Parasta on päästää herra basisti itse ääneen haastattelussa, joka on ajalle ominaisesti toteutettu terveysturvallisesti etänä, tuoreesti maaliskuussa 2021. Enkä koe sitä välttämättä huonona, mutta sattumaahan se varmaan kaikilla on, mitä osuu kuulemaan ekaksi. Kun musiikillinen ensipistos oli saatu, alkoi harrastuksen laventaminen ja syventäminen. Paljon on jo tehty ja koettu, mutta uusia musiikillisia kuvioitakin on toki ilmassa ja näköpiirissä. Polku mustan musiikin juurille kulki brittibändien välityksellä vääjäämättä ajassa taaksepäin, mieleen painuvien lapsuuden ja nuoruuden kuuntelukokemusten kautta. Sitä kautta se lähti alkuun. ”. Kun sen ”oikean” löytää myös instrumenttimaailmasta, saattaa se olla elämänikäinen, sen kummemmin suunnittelemattomaan ammatinvalintaankin vaikuttava löytö! – Mä olen sitä sukupolvea, että se kuului jotenkin asiaan, että piti käydä pianotunneilla. Ja sitten laulaja. Mutta siis laajalti kiinnostus musaan mulla heräsi, kantrista hard rockiin diggailin, Mississippi John Hurtista Deep Purpleen. Ei sitä varmaan silloin tajunnut, mutta jotenkin sitä aavisti, että tämä on tavallaan samaa musaa, mutta vaan sen eri puolia. Ajattelin siis olla ovela ja valita jonkun ”helpon” ja valitsin trumpetin, siinähän on vaan kolme nappulaa kun pianossa on tuhat. Sitä kuitenkin soitin kolmisen vuotta. Ja huvittavaa on, että siitä se alkoi ja siitä tuli mulle intohimo. Niitä kuunneltiin ja älpeet tulivat sitten kuvioon varmaan 70-luvun alussa. – Vanhempi veli kun soitti kitaraa ja toinen veli rumpuja, niin Jaakko sanoi mulle, että sää soitat sitten bassoa meidän bändissä. Mulla on kyllä kiltit vanhemmat, heh, mutta se tunneilla käyminen vaan kuului asiaan, kaikki veljekset käytiin pianotunneilla. Mä en tykännyt siitä yhtään, vaikka jälkeenpäinhän sitä nyt ajattelee, että se oli ihan ok. Mutta ennen kaikkea basisti. Näin täytyy todeta. Vaikka mies toteaa elämässä olevan tietysti paljon muutakin, on bassonsoitto ollut hänelle läpi elämän sitä suurelta osin kattanut ja kannatellut intohimo, jonka liekki ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä. Soittamisen saralla itselle ominaisimman ja mieluisimman soittimen löytäminen voi olla välillä oman tien etsiskelyä pitkäänkin, ei-niin-mieluisasta todelliseen löytämisen iloon. Hyötyä tuli siinä, että oppi soittamaan nuoteista. TRUMPETIN VARRESTA BASSON VARTEEN Musiikin kuuntelusta on monilla lyhyt tie oman soittoharrastuksen pariin. Vuosien varrella on tullut taivallettua suomalaisen rockin ja bluesin polkuja monipuolisesti ristiin rastiin. Olenhan mä laulajakin. Se maailma aukesi, kun keksi mustan musan. – Kyllähän ne vanhat singlet tai biisit, joita ekaksi lapsena ja nuorena kuulee, kyllähän ne jotenkin lukkiutuu selkäytimeen, itse kullakin. Kyllähän mä olin Landolaa rämpytellyt kun niitä kotona oli, ettei se sillai ihan puskista tullut. Mutta eka kerran kun otin sen laatikosta, tajusin heti että pieleen meni, enhän mä saanut siitä edes ääntä. Se varsinainen pop-rockmusan esille tulo mulle, niin se oli 60-luvun lopulla, Beatlekset ja Rollarithan ne oli. Mutta en mä mikään taiteilija ole.” Näin luonnehtii kysyttäessä omaa musiikin ammattilaisuuttaan tamperelainen, monelle mm. Sitten iski rokkikärpänen kunnolla ja lopetin trumpetin soiton. Kiehtova on toi afroamerikkalaisen musan kehityskaari, mantereelta mantereelle ja samalla kehittynyt. Kiinnitin huomiota siihen tunnelmaan. Mun torviuran huippu oli Mikkelin harrastaja-bigbandin kolmostrumpetistin pesti. – Olen elänyt varhaislapsuuttani 60-luvulla ja mullahan on vanhempia veljiä, Sakari ja Jaakko, jotka oli kiinnostuneita musasta. Oli siis monta hyvää syytä tarttua asiaan ja tehdä Mikko Löytystä henkilökuva-haastattelu Blues Newsiin. Soittaja. Muusikko
Kiersin esiintymässä Indianassa, Milwaukeessa ja Keskilännessä. John Fahey kuoli helmikuussa vuonna 2001 ja muutamaa päivää myöhemmin jouduin itse auto-onnettomuuteen. Kotiuduttuani neljän päivän sairaalassaolon jälkeen minulla ei ollut kuin aikaa. Tyylin sisäistäminen vei varmaan vuoden. Nuoruusvuosien bändisoittojen kautta hän on saanut opastusta ja ohjausta vanhemman sotaa edeltävän ns. Ryhdyin myös laulamaan, mitä en ollut ennen tehnyt, ja vuonna 2002 olin alkanut saada sen verran itseluottamusta, että uskalsin soittaa ja laulaa Blind Blaken kappaleita. Haastattelussa hän tarinoi sekä suosikeistaan ja soittotekniikoistaan että yhteydestään Blind Blake -nimiseen 1920ja 30-luvuilla vaikuttaneeseen mestarikitaristiin. Kesällä kaupungissa on myös paljon ulkoilmafestivaaleja. Kouvolassa ja Juttutuvassa Helsingissä. Siihen aikaan esiintyjät olivat bändejä. En pystynyt kävelemään tai tekemään töitä, joten kuuntelin vanhaa bluesia ja countrybluesia, johon todella tykästyin. Sitten otin mukaan rumpali Bryan Nebelin, joka soittaa myös ensimmäisellä cd:lläni. Siirryin Chet Atkinsin kappaleisiin finger picking -tyylillä ja pidin todella sen tapaisesta musiikista. He eivät tarvinneet bändiä. – Peter tutustutti minut myös John Faheyyn. Halusin ansaita elääkseni mukavasti. Keikat lisääntyivät ja vuodesta 2004 alkaen Matt on julkaissut tähän mennessä seitsemän omaa levyä. Parin viikon opettelun jälkeen menin taas hänen luokseen kyselemään uusista eteen tulleista asioista, kuten kitaran eri virityksistä tai miten joku tietty kuvio soitetaan. Sitten asuin jonkin aikaa Länsirannikolla ennen kuin muutin Milwaukeen ja vuonna 1998 aloitin pikkuhiljaa esiintymisen. Green Bay oli pikkukaupunki – siellä ei ollut edes jalkapallojoukkuetta. Tätä on Amerikka... Taitava kitaristi-laulaja on esiintynyt ympäri Keskilänttä ja Itärannikkoa ja hän on käynyt kaksi kertaa myös Suomessa, esiintyen mm. Olin kuolleena noin 10 minuuttia, kunnes ambulanssimiehet saivat minut elvytettyä. Ensin soitin vain kitaraa, en laulanut ollenkaan. Buukkaan itse kaikki omat keikkani. Aloin opetella avoimia virityksiä, mikä oli kuin tikapuiden seuraava porras. Oletko itseoppinut vai otitko soittotunteja. Siihen aikaan ei kukaan muu esittänyt niitä Milwaukeessa. Heidän levyjään sitten metsästin levykaupoista ja kuuntelin niitä tarkalla korvalla. 10 Blues News 2/2021 MATT HENDRICKS Kitaristi-laulaja luo perinteestä uutta KARI KEMPAS M att Hendricksin tie Milwaukeesta Chicagon bluesklubien vakioesiintyjäksi on ollut erikoinen. Johnin kautta tutustuin joukkoon muita muusikoita. – Sain jonkin verran apua, koska kyselin aina paljon, ja Peter, joka oli tavannut monia noista vanhoista blueslegendoista, antoi minulle paljon neuvoja ja vinkkejä – tiettyjä pikkujuttuja, likkejä ja lopetuksia. Kuuntelin ja yritin soittaa Van Halenia, kunnes tajusin sen olevan roskaa. Äänitin hänen soittoaan ja opettelin niiden avulla kotona. Pian minua alettiin pyytää keikoille eri puolille kaupunkia ja sain säännöllisiä viikkokeikkoja. Kävin koulua Virginiassa, lähellä Washington D.C.:tä ja tapasin siellä monia mahtavia tyyppejä kuten Danny Gattonin. Tapasin Peter Rollerin, joka esiintyi mandoliininsoittaja Yank Rachellin kanssa tämän viimeiset kuusi vuotta ja tuotti tämän viimeisen levyn. Kukaan kotiseudullani ei käyttänyt avointa viritystä tai sormipikkausta. Kerroit, että olet ollut Chicagossa jo 2000-luvun alkupuolelta asti, mutta milloin aloitit soittamisen. Chicagossa esiinnyn säännöllisesti Buddy Guy’s Legendsissä, House of The Bluesissa, Smokedaddyssä ja Lagunitaksessa. Lisäksi esiinnyin usein New Yorkissa. Siihen asti olin kuullut vain soolotai komppikitaran soittoa. Löysin sitten kitarakaupasta vanhan, 1930-luvun dobrokitaran ja pidin sen soundista. – Synnyin Wisconsinin Green Bayssä vuonna 1973 ja muutin sieltä Itärannikolle ja sitten Washington D.C.:hen. sotaa edeltävästä, 1920ja 30-lukujen bluesista sekä Muddy Watersista, Howlin’ Wolfista ja Stevie Ray Vaughanista, joita en ollut ollut aiemmin kuunnellut. Kun Lagunita’s-klubi avautui, sain kutsun esiintymään siellä. – Kitaransoiton aloitin 13-vuotiaana. Minulla ei ollut vakuutusta, joten minut yritettiin heittää ulos sairaalasta heti kun pääsin hengityslaitteesta. Soitin myös kesäfestivaaleilla, joita Milwaukeessa on satakunta, aina Green Bayn seudulta Madisoniin Minnesotassa. Bluesmuusikoita oli paljon, mutta kukaan ei käyttänyt resonaattorikitaraa. Hänen tyylinsä ei ollut niin rosoinen kuin se, jota Blind Blaken vanhoilta savikiekoilta kuuli. Windy City Blues Challenge -voitto vei hänet vuonna 2010 Memphisiin, jossa Sun-studiolla syntyi levy ”Sun Sessions”. Sattumalta saatu Buddy Guyn lämmittelykeikka johti pitkäaikaiseen kiinnitykseen Legend’s-klubilla Chicagossa. Ostin Big Joe Williamsin ja tietysti Elmore Jamesin levyjä ja päätin opetella soittamaan slidekitaraa heidän sekä mm. Peter sai minut kiinnostumaan ns. – Otin sen ohjenuorakseni, mutta en toki ollut heti valmis. Olin nähnyt hänet pari kertaa aiemmin Green Mill Loungessa ja aloimme suunnitella, että voisin Suomessa soittaa Maxwell Street Miken ja rumpali Pasin kanssa.. Tampa Redin ja Black Acen tyyliin. Se oli minulle helpompi omaksua. Soitin jonkin verran myös sylissä pidettävää lap steel -kitaraa. Minä pidän soolokitaristeista, esimerkiksi Skip Jamesista, Charley Pattonista ja Lightnin’ Hopkinsista sekä Bukka Whitesta, Son Housesta ja jopa Robert Johnsonista. prewar-bluesin saloihin ja eri tyylien hienouksiin. Pian sen jälkeen eräästä teatterista soitettiin ja minulta kysyttiin, haluaisinko esiintyä Buddy Guyn lämmittelijänä. Sooloja duoesitykset ovat olleet Mattille omimpia sekä tyylin että taloudellisten seikkojen johdosta. – Sitten tapasin Titty Bar Timin Chicagossa ja hän sanoi, että minun pitää tulla esiintymään Suomeen. Lähimuistini katosi, vaikka muistin kyllä vanhempani ja vaimoni ja onneksi pystyin edelleen soittamaan kitaraa. Vanhat bluestyypit olivat varmaan onnettomuudessa kuiskanneet korvaani, etten ollut vielä valmis siirtymään rajan toiselle puolelle heidän seuraansa vaan sain luvan palata takaisin ja ryhtyä soittamaan heidän musiikkiaan, josta niin pidin. Hän vinkkasi minulle myös muusikoita, kuten Bo Carterin, Blind Blaken ja Sleepy John Estesin, joiden soittoon ja tyyliin kannattaisi tutustua. Se avasi kokonaan uuden maailman. Se avasi ovia ja sain pian keikkoja Chicagosta, ja Buddyn manageri kehotti minua muuttamaan kaupunkiin. Bryan, joka on aika tunnettu nimi tietyissä musiikkipiireissä, julkaisi sen
Olen syntynyt ja kasvanut Chicagossa (v. Kuuntelin musiikkia radiosta ja havaitsin olevani usein kovin kriittinen kuulemaani kohtaan. Päämääräni on toimia aina bluesyhteisön hyvinvoinnin eteen. Kuuntelin heitä ja yritin laulaa kuten he, ja sitten mukauttaa kappaleita omaan tyyliini ja äänelleni sopiviksi. Olen laulaja, lauluntekijä ja filantrooppi. Homma sujui aika mallikkaasti, joten päätin jatkaa sillä tiellä. – Olin alun perin ajatellut musiikin sijasta aivan toisenlaista elämänkaarta ja päädyin kiinteistölakimiehen uralle. – En muista olleeni koskaan paikalla isoisän järjestämissä musiikkitreeneissä, mutta äitini kyllä väittää minun olleen siellä nurkissa pyörimässä. Muistelen nähneeni hänet lavalla. Asuessaan Chicagossa hän työskenteli musiikkiteollisuuden parissa ja hänellä oli oma ohjelmatoimisto, jonka talliin kuului muun muassa edesmennyt basisti-laulaja Willie Kent. He kaikki ovat olleet tai ovat edelleen bluesin, rock & rollin ja rhythm & bluesin soittajia. Olen myös Chicago Blues Hall Of Famen lähettiläs. 1980) ja musiikki on ympäröinyt minua koko elämäni ajan yhtä kaikki isoisäni kuin setieni ja tätieni myötävaikutuksella. Samaten isoisä oli puolestaan perheensä seitsemäs lapsi, mikä tekee minusta seitsemännen pojan seitsemännen tyttären tyttären. Ensimmäinen sävellykseni oli nimeltään A Piece Of That Pie, jolle sovelsin isoisältä omimiani vaikutteita ja laadin lyriikat. Haastattelu tehtiin Mike Stephensonin ja Jim Feeneyn yhteistyönä Chicagossa vuonna 2019. 1992). Feeney on pitkäaikainen bluesin ystävä, jonka kotipaikka on nykyisin Milwaukeessa. Äitini on ollut gospel-musiikin kautta voimakkaasti sidoksissa musiikkiteollisuuteen. Totesin sitten ykskantaan, että mitä minua hyödyttää pähkäillä näiden muiden tekemisiä, kun voin itsekin alkaa kirjoittaa musiikkia. Muistan kuitenkin olleeni Willieisoisän mukana joissain radiohaastatteluissa sekä Chicago Blues Festivalilla ainakin kolme tai neljä kertaa ennen hänen kuolemaansa (v. Äitini esimerkiksi kertoo minun peuhanneen ympäri taloa kaikkien mahdollisten TV-mainosten riimityksiä hoilaten. Missioni on pitää bluesmusiikkia elossa ja elinvoimaisena. 14 Blues News 2/2021 TOMIKO DIXON Leidit laulavat Chicago-bluesia, osa 2 MIKE STEPHENSON (käännös & täydennykset: Pertti Nurmi) W illie Dixonin musiikillista jättiperintöä geeneissään kantava Tomiko Dixon, ”The Granddaughter of the Blues”, on luonut omaa laulajan ja lauluntekijän uraansa läpi 2010-luvun. Vuonna 2008 mieleni kuitenkin muuttui ja ajauduin vähitellen musiikkiteollisuuden pariin. Titteli on myönnetty minulle kaksi kertaa, viimeksi uudenvuodenaattona 2018. SUKUHISTORIA VELVOITTAA – Olen Tomiko Dixon, legendaarisen bluesmuusikon ja -säveltäjän Willie Dixonin tyttärentytär, ja minut tunnetaan myös lempinimellä “Chicagobluesin tyttärentytär”. Keskeisiä osia hänen toiminnassaan ovat näytelleet vuodesta 2015 lähtien henkilökohtainen levyja kustannusyhtiö Grand Blues Music sekä sen rinnalla operoiva säätiö The Grand Blues Music Heritage Foundation. Pärjäsinkin ihan hyvin toimiessani kiinteistöjen pakkohuutokauppojen realisointihommissa. Dixon ja on Willie Dixonin seitsemäs lapsi. Näin olin toiminut jo hyvin nuoresta pitäen. En ollut oikeastaan koskaan hillunut klubeilla vaan ammensin musiikkia muilta kanavilta, rock & rollia, americanaa, bluegrassia ja laulajia kuten Whitney Houston ja Stevie Wonder. Hän on nimeltään Johnnie T
Buddy Guyn, Sugar Bluen, Holly Maxwellin, Nellie “Tiger” Travisin ja Chicago Blues Allstarsin kanssa tavoitteena saada jalkaani oven väliin bluesmarkkinoilla. Mukana on lisäksi paljon haastatteluja musiikin eri tulokulmista kuten radiokanavista, aatteellisista voittoa tavoittelemattomista yhdistyksistä ja tietenkin artisteista itsestään. Olen tehnyt nauhoituksia sekä kotioloissa että Delmarkja Hard Time -studioilla – Sävellysprosessini ensisijainen konsepti on käsitellä elämää sinällään ja saada kuuntelija samaistumaan siihen. Toiveissani on julkaista levy isoisäni originaalibändin kanssa. Jakelukanavanani toimii The Orchard, joka on myös Sonyn jakelufirma. Hänhän toimi oman soittajan ja säveltäjän roolinsa lisäksi merkittävänä kykyjenetsijänä ja artistien eteenpäin viejänä hankkien heille keikkoja ja kiertueita ympäri maailmaa, avaten siten näille uusia portteja urillaan. En ollut kuitenkaan ajatellut ryhtyväni ammattilaulajaksi vaan pikemminkin työskentelemään musiikkialan taustajoukoissa vaikkapa säveltäjänä royalty-tulojen toivossa. Louisissa, Kaliforniassa, Wisconsinissa sekä Indianassa. Se oli ensimmäinen kertani laulaa bluesia isolla stagella ja vieläpä saada siitä palkkaa. Aina laatiessani sanoituksia päässäni pyörii kuitenkin samaan aikaan melodia, johon sanoitukset sitten loksahtavat paikoilleen. En ota juurikaan paineita siitä, että olen Willie Dixonin lapsenlapsi, sillä en olisi koskaan lähtenyt mukaan musiikkibisnekseen, ellen uskoisi omien eväideni riittävän. – En juurikaan harrastanut laulamista lapsena enkä kouluikäisenä. OMAA MUSIIKKIA – Ensimmäinen albumini “My Inheritance” ilmestyi vuonna 2008 ja sisälsi lähinnä hip hopia ja R&B:tä, koska se oli ajan henki ja edusti silloin esittämääni genreä. Ross oli aikanaan opettajani ja esimieheni kymmenisen vuoden ajan, joten kerromme kirjassa hieman myös hänestä. Olin toki esiintynyt aiemminkin yhtyeiden kuten Billy Branch & Sons Of Bluesin kanssa, mutta vain vierailijan roolissa ilman korvausta. Levy otettiin vastaan sangen hyvin ja herätti aika paljon kuhinaa, ottaen huomioon, miten täysin tuntematon olin silloin. Wang Dang Doodlen hoilaaminen aamuyöllä kello yhden korvilla ei juuri kiehtonut minua, mutta hän väitti kivenkovaa, että esiintyvän artistin elämä musiikkiklubeilla tulee olemaan juuri tällaista, joten parasta vain sopeutua. Kanssamuusikoiden auttaminen tekijänoikeusasioiden parissa kiinnosti minua myös, koska tunsin olevani hyvä sellaisissa hommissa. 16 Blues News 2/2021 elämästään, koska hän koki ja näki niin paljon matkansa varrella. Olemme toki kaikki samaa laajaa perhettä. Onnistuimme löytämään vanhoja haastatteluja jo keskuudestamme poistuneista bluesartisteista kuten Big Mama Thorntonista ja Son Thomasista. Kyseessä on musiikillinen show, johon ovat lähteneet mukaan muutamat musiikkiklubit sekä muusikot. Kaiken tämän koostaminen yksiin kansiin on ollut tosi haastava työ. Toivottavasti jotkut TV-verkot ovat jatkossa kiinnostuneita siitä.. Säestysbändinäni toimii isoisäni alkuperäinen The Original Chicago Blues Allstars. – Aloittaessani säveltämään musiikkia minun oli vaikea löytää artisteja levyttämään kappaleitani, koska erikoinen tyylini tuntui menevän yli heidän hilseensä. Kirjoitan joskus ensin kappaleiden sanat valmiiksi, kuten oli laita kappaleiden Heartache Blues ja Angels Or Demons kohdalla. New Yorkissa en ole vielä toistaiseksi keikkaillut, en myöskään merten takana ulkomailla. Musiikkini on aina bluesin tarinankerronnan omaista, riippumatta mitä instrumentteja loppupeleissä käytettäisiin. Olen myös Grammy-komitean jäsen, mikä mahdollistaa osallistumiseni erityistilaisuuksiin. Kirjamme nimeksi tulee “The Real Blues”, ja siinä on mukana lukemattomia bluesin legendoja, menneitä ja tulevia, kuten Robert Cray, Kingfish, Jamiah Rodgers ja Larkin Poe. Tyypillisesti kehitän ensin tarinan, jota työstän sitten syvällisemmäksi kokeilemalla erilaisia instrumentaatioita. Sen myötä päädyin tekemään ensimmäiset demoni, jotka osoittautuivat niin hyviksi, että aloin julkaista niitä ja tässä sitä nyt ollaan. Edesmennyt viihdealalla toiminut lakimies Jay B. Tyypillisiä keikkapaikkojani Chicagossa ovat olleet Buddy Guy’s Legends sekä South Michigan Avenuella sijaitseva Motor Row Brewing. Siksi minuun iski vimma ryhtyä kirjoittamaan kirjaa, joka on parhaillaan työn alla yhdessä kirjailija Jake Brownin kanssa. Sitä jatkui sitten päivätolkulla niin, että homma alkoi tuntua työltä pikemmin kuin huvilta. Siinä soittavat basistienoni Freddie Dixon, kitaristi John Watkins sekä rumpali Jimmy Tillman. Ajatukseni oli siis saada ihmiset tuntemaan, miten minä koen musiikin ilmaisuvoiman. En ole suoranaisesti tekemisissä isoisäni Blues Heaven Foundationin kanssa, jota hallinnoi ja pyörittää hänen toisen vaimonsa perikunta ja lapset. Kuunnellessasi tuotoksiani voit pistää merkille, ettei kyse ole mistään traditionaalisesta musiikista vaan omaperäisestä tavastani ilmaista omaa olemustani. Olin myös laulanut mm. Seuraava julkaisuni “Thee Queen Of Song” oli paljon moni-ilmeisempi osoittaen minun kykenevän säveltämään ja laulamaan mitä hyvänsä musiikkityyliä. – Esiinnyn pääsääntöisesti kotikaupungissani Chicagossa, mutta olen tehnyt keikkaa myös Memphisissä, St. Kelly Story”. Se alkaa jo olla koko lailla valmis. Olen myös ollut hiljattain mukana täällä Chicagossa bluesiin liittyvän tosi-tv-ohjelman pilotissa. Minulla on viitisen julkaisua, kuten neliraitainen levy “A New Day Arising” ja singlet You Don’t Wanna Mess With The IRS sekä Angels Or Demons, joka on lähinnä spirituaalista rockia. Voin julkaista sillä omaa musiikkiani sekä auttaa urallaan eteenpäin myös muita artisteja, joilla olisi vaikeuksia päästä isompien levy-yhtiöiden talliin. Sitten siirryin täysipainoisemmin bluesin suuntaan tehdessämme tribuuttikonsertin isälleni ja Muddy Watersille vuoden 2015 Chicago Blues Festivalilla. Kirjan sisältönä on myös paljon isoisäni kertomaa. Jake on julkaissut yli 50 musiikkiteosta kuten “Tina Turner Story” ja “R. Olen mielestäni onnistunut kattamaan kirjassa isoisäni valtaisan musiikillisen perinnön, joka on tähän asti ollut valitettavan hajallaan bluesin historiankirjoituksessa. – Kaikki julkaisuni ovat toistaiseksi ilmestyneet Grand Blues Music -merkillä. – Olen yhteistyökumppani Whatever OK -yrityksen kanssa, joka oli aiemmin osa Sony-konsernia. Minulla on oma yhtiöni ja levymerkkini Grand Blues Music lyhennyksenä Granddaughter Of The Blues -nimestä. Sävellykseni vaativat tulkitsijoikseen voimakkaita laulajia sekä lahjakkaita, innovatiivisia muusikoita eikä omaan karsinaansa pinttyneitä, kapea-alaisia soittajia. Pistin kyllä hanttiin, mutta loppujuoksussa taisin silti sopeutua treeneihimme. Bobby-enoni kantoi huolta minusta ja yritti koukuttaa minut laulamaan kanssaan hänen soittaessa koskettimia
Hän soitatti niitä kuitenkin ruotsalaismuusikoiden kanssa uusin sovituksin ja kuinka ollakaan, ne istuivat juuri oikein radion yleisilmeeseen. KLIF–Dallasin valttina oli paikallinen äänimainostoimisto PAMS (Production, Advertising and Merchandising Service), josta luotiin asemalle aivan omintakeinen ja tuotantotasoltaan ylivertainen äänimaailma (KLIF–Dallasin äänimaisemaan voi tutustua Increase-levymerkin mainion Cruisin’albumisarjan osasta 1962). McLendonilla oli hallussaan Amerikoissa jo sen ajan lakien puitteissa suurin sallittu määrä radioasemia, joten tämä suuntasikin katseita Eurooppaan tähtäimessään erityisesti pohjoisten osien piraattiradiomahdollisuudet. KLIF-asema tuotti myös paljon varsinaisten radiolähetysten ulkopuolista oheistoimintaa, joiden saamalla näkyvyydellä se erottui kilpailijoistaan. tuotantokonsulttina Edvin Laineen Tuntemattomassa Sotilaassa ja tuottajana Mika Waltarin tekstiin perustuvassa sotaa sivuavassa ruotsalaisfilmissä Ingen morgondag (Ei huomispäivää). Svea-filmin mainospäällikkönä Kotschack kiersi ympäri maailmaa solmien lukuisia kansainvälisiä suhteita ja näillä reissuilla hän tutustui 50-luvun lopulla amerikkalaiseen toisen polven radiomoguliin Gordon McLendoniin. Kantoipa radion taajuus Itämerellä myös Baltian maiden rannikoille, joten länsimainen populaarikulttuuri vieraili näin myös itäblokin puolella. Kotschack, joka spiikkasi Radio Nordin viimeiset sanat 30.6.1962. Aikansa hitttikappaleet kuuluivat radiosta nyt nopeammin kuin jäykän koneiston puitteissa ohjelmaansa rakentaneiden Ruotsin ja Suomen yleisradiokanavien tarjonnassa ja tämäkös varsinkin nuorisoa ja nuorta aikuisväestöä riemastutti. Asemien vetäjät ympäri maata saapuivat radion kuuluvuusalueelle ja tallensivat sen ohjelmaa poimiakseen sieltä uusimpia ideoita omiin tarpeisiinsa. Merirosvoradion vajaan puolentoista vuoden toiminta yhteispohjoismaisen lainsäädännön myötä lopulta sanamukaisesti ”torpedoitiin”. Kevyen musiikin, viihteen ja uutisten täyttämän ohjelmatarjonnan välissä kuultiin Dallasista asti mallinsa saaneita asematunnareita sekä mainoksia ja Radio Nord pamahti 60-luvun alun mustavalkoiseen arkeen kuin värikäs kummajainen täysin toisesta maailmasta. Kotschack muuten alkujaan tilasi Radio Nordin asematunnareita ja jinglejä Dallasista, mutta totesi ne liian amerikkalaisvaikutteisiksi. Gordon McLendonin ykkösradio 50–60-lukujen taitteessa oli KLIF–Dallas, joka oli Jenkkilän edelläkävijä monilla tavoin. VASTATUULEEN JO ENNEN AIKOJAAN Radio Nordin vastustus alkoi heti Tukholmassa pidetyn lehdistötilaisuuden jälkeen loppuvuodesta -59. Radion kipparina ja päämiehenä toimi suomalaissyntyinen Jack S. Lopetuskappaleena kuultiin itseironiankin mitat täyttävä Monica Zetterlundin Stick i väg, Jack (Hit The Road, Jack). Radio Nord lakkautettiin lakimääräyksin, mutta sen vaikutukset jäivät elämään. 20 Blues News 2/2021 HESSU PIRHONEN A merikkalaisrahoitteinen mainosradio toi Pohjolaan tuulahduksen svengaavasta musiikkikanavasta. Ruotsissa Radio Nordilla oli parhaimmillaan lopulta enemmän. lannissa ja opiskeli kauppatieteitä Helsingin Hankenilla. Ruotsin lehdet pelkäsivät menetettyjä mainostuloja ja poliittiset tahot voimassa olevan radion monopoliaseRADIO NORD 60 VUOTTA Merirosvoradion moderni musiikkipolitiikka iski lujaa Suomeenkin kuuntelijoita kuin Ruotsin Radiolla ja se ehkä oli jo liikaa. Radio Nordin kuuluvuusalue kattoi noin 3,5 miljoonaa ruotsalaista, mutta myös puolisen miljoonaa suomalaista maamme lounaisja eteläosissa. Kotschack oli mukana talvija jatkosodissa, mutta muutti sotien jälkeen Ruotsiin. Kun Jack Kotschack ja Gordon McLendon löivät kättä päälle 50-luvun lopulla ja päättivät aloittaa Radio Nordin toiminnan, he loivat esimerkkiradion aivan aikansa maailman huipulta. Ilmoitus kaupallisen amerikkalaisrahoitteisen uuden radion mukaantulosta sai eri tahoja varpailleen. Hän toimi mm. Energisenä ja rohkeana pidetty kielitaitoinen maailmanmies eteni 50-luvulla nopeasti elokuva-alalla ja piti näissä kuvioissa yhteyksiä Suomeenkin. Salomon Kotzjak, 20.1.1915 Helsinki – 8.12.1988 Cannes) oli suomenruotsalainen liikemies, joka valmistui vuonna -34 ylioppilaaksi EngTukholman saariston likeltä, Ruotsin aluevesirajojen ulkopuolelta ohjelmaansa lähettänyt Radio Nord aloitti toimintansa 8.3.1961. YKSI EI IHAN TAVALLINEN JACK SUOMESTA Jack Salomon Kotschack (oik
Radio Nordin musiikkitarjonta ja etenkin sen suosituimman Topp 20 -listan vaikutus niin Ruotsin kuin Suomenkin levykauppojen hankintoihin ja myyntiin oli huomattava. Ohjelmat sisältänyt vesitiivis kanisteri pudotettiin mereen, josta se naarattiin laivaan. Clarence ”Frogman” Henryn single But I Do olisi päätynyt Suomi-painokseksi asti kuin Radio Nordin voimakkaan soiton ansiosta. Kansaa riitti levykauppoihin uutta hittiä kyselemään, mutta eihän sitä ollut alkujaan käytännössä edes olemassa Ruotsissa ja Suomessa. HITTEJÄ JA HITINTEKIJÄ Radio Nordin valtava suosio perustui tietysti sen tarjoamaan musiikkilinjaan. Mistäpäs muualta esim. Levy päätyi kuitenkin Radio Nordin toimitukseen Tukholmassa, jossa sen löysi studioteknikko Bengt Törnkrantz. Vuonna -66 hän nousi kuitenkin lauluntekijänä vahvasti esiin tehden Maria Dallasille hitin Tumblin’ Down. Muualla maailmassa siitä hädin tuskin edes tiedettiin, ja yllättynyt alun perin Uudesta-Seelannista kotoisin ollut, sittemmin amerikkalaistunut Jaye Epae hälyytettiin New Yorkista Tukholmaan esiintymään. Singlen A-puoli ei juuri säväyttänyt, mutta kääntöpuolen raita tuntui sitäkin vetävämmältä. Monet sieltä tasaisesti kuuluneet kappaleet painatettiin omina Ruotsitai Suomi-painoksina, kun kysyntä ylitti tukkureiden maahantuonnin pystyvyyden. Mutta kuten oheisesta vain valikoidusta Topp 20 -listasta voi havaita, on tarjonta ollut aikaansa nähden todella poikkeavaa ja juuri nuorisoon ja nuoreen aikuisväkeen purevaa. Raija Valtonen), Harmony Sisterseistäkin tuttu laulaja. Radio Nord järjesti Tukholmassa mm. Levyt, ohjelmat ja mainokset nauhoitettiin Tukholman keskustassa Kammakargatanilla sijaitsevissa kahdessa studiossa, jonka jälkeen ohjelmamateriaali lennätettiin Cesna -pienkoneella lähetyslaiva m/s Bon Jourille. Puoliksi hawaijinkielellä, puoliksi englanniksi lauletulla kappaleella oli lisäksi hauska nimi ja Törnkrantzin vinkistä sitä päätettiin koittaa toukokuussa -61. Jaye Epaesta tuli tähti Radio Nordin ansiosta, mutta vain kahdessa maassa. Vastaavia esimerkkejä piisaisi lisääkin, mutta Radio Nordin erikoisin ja eksoottisin hitti olikin sitten varsinainen tapaus. PAINU POIS, JACK Radio Nordin suosiota ja näkyvyyttä pönkitettiin vahvasti ”emoradio” KLIF–Dallasista haetuilla malleilla. Levyjen soittoon ei tarvittu esiraateja tai musiikkineuvostoja päättämään, olivatko ne sopivia tai muuten soitettavia. Yhteiskonsertissa Kungliga Tennishallenissa lokakuussa -61 esiintyi lisäksi Fabian. Putti Putti suorastaan räjäytti pankin ja siitä tuli Radio Nordin koko historian ylivoimaisesti suosituin kappale säilyen Topp 20 -listalla peräti 41 viikkoa. Tokihan Radio Nord soitatti tavallisempaakin kevyttä musiikkia ja tilaa saivat runsaasti Ruotsin omat schlager-tähdet, kuten Siw Malmkvist, Ove Thörnqvist ja Anita Linblom kuten myös muut eurooppalaiset iskelmäartistit, joten pelkkä rock’n’rolltai pop-radio Nord ei ollut. Molemmissa maissa siitä otettiin nopeasti omat painokset ja levyä meni tämän jälkeen solkenaan. Topp 20 -lista oli Radio Nordin ylivoimaisesti suosituin yksittäinen ohjelma ja se lähetettiin keskiviikkoisin klo 19.30–21.00 Ruotsin aikaa. Kevyttä musiikkia piisasi läpi vuorokauden ja millä tavalla! Kun aiemmin radiosta oli saanut Ruotsissa ja varsinkin Suomessa odottaa kellojen kanssa peukalot pystyssä omaa suosikkiaan, niin nyt Elvikset, Ricky Nelsonit, Ray Charlesit, Bobby Darinit jne. Myös Norjassa se ilmestyi vielä samana vuonna eikä vieläkään mitään. Ennen ensimmäistäkään lähetystä maaliskuussa -61 Radio Nord oli ollut koko ajan kirjoitusten ja suhtautumisen alla varsinaisessa ryöpytyksessä jo pitkälle toista vuotta. Putti Putti oli ykköshitti myyntitilastoissa sekä Ruotsissa että Suomessa. Uutistoimituksellinen osuus hoidettiin laivasta suorina 15 kertaa vuorokaudessa, mutta kaikki muu ohjelma lähetettiin nauhoilta. Radio Nordin levystöä hoiti suomalainen Raya Ravell (alk. suuret Twist-maratontanssikilpailut ja Miss Radio Nord jakoi yleisurheilun. Kun sitten vihdoin Hampurista ostetun lähetysyksikön, laiva m/s Bon Jourin mastosta lähtenyt ohjelma kajahti ulos 8.3.-61, olivat kuulijat ällikällä lyötyjä. Tässä suhteessa Radio Nord veti valtavan pesäeron varsinkin Suomen yleisradioon. Levyjä hankittiin nopeasti Ruotsista, Englannista ja eri puolilta Eurooppaa. Atlantin takaa saatiin jenkkiuutuuksia ennen kuin niitä oli ehditty pohjolassa edes julkaista. Jussi Raittinen muisteli BN:lle 2017 näin: ”Kovia juttuja Radio Nordin kautta olivat myös Ricky Nelsonin Hello Mary Lou ja The Marcelsien Blue Moon”. PUTTI PUTTI CANIHANIE Mercury Records julkaisi vuonna -60 amerikkalaisen Jaye Epaen singlen Hawaiian Melody / Putti Putti, mutta mitään ei tapahtunut. eivät soineet ainoastaan silloin tällöin, vaan aseman normaalina tarjontana. Blues News 2/2021 21 man horjuttamista. Suosionsa huipulle noussut Epae jatkoi matkaansa vielä Suomeenkin ja heitti keikan Helsingin Expo-Hallissa
Jack S. Uhkakuvat toiminnan jatkumisesta olivat kuitenkin koko ajan läsnä ja Ruotsin valtio suunnitteli lakkauttavia toimenpiteitä. Ruotsissa Melodiradion aloitti kevyen musiikin lisäpanostuksen jo vuonna -61. Bumble & The Stingers – Nut Rocker Bruce Channel – Hey Baby Ray Charles – Hit The Road Jack Sam Cooke – Twistin’ The Night Away Bobby Darin – Multiplication Dion – The Wanderer Fats Domino – Jambalaya Leroy Van Dyke – Walk On By Jaye Epae – Putti Putti Clarence ”Frogman” Henry – But I Do The Marcels – Blue Moon The Mar-Keys – Last Night Clyde McPhatter – Lover Please Ricky Nelson – Hello Mary Lou Elvis Presley – Little Sister Cliff Richard & The Shadows – Do You Want To Dance The Sensations – Let Me In Del Shannon – Runaway Carla Thomas – Gee Whiz Jack S. Ei auttanut, vaikka viimeisen Topp 20 -ohjelman kärjessä oli keikkunut Elvis Presleyn Good Luck Charm. Kirjasta löytyvät myös kaikki Radio Nordin Topp -listaukset. Kotschack jatkoi Radio Nordin jälkeen liikemiehenä ja kirjoitti vuonna -70 omat muistelmansa Radio Nordin vaiheista. Poikansa Jan Kotschack puolestaan kirjoitti isästään ja Radio Nordista muhkean yli 400 sivun teoksen Stick iväg, Jack! vuonna 2009. Ruotsin valtio oli saanut muutkin Pohjoismaat mukaan merirosvoradioiden yritysmainonnan kieltävään yhteiseen radiolakiin ja toimintaedellytykset hupenivat siihen paikkaan. Lopputerveisissään Jack S. Nuoremman Kotschackin kirja on suositeltava opus kaikille 60-luvun alun populaarikulttuurista ja radiohistoriasta kiinnostuneille. Lopullinen niitti toimintaan tuli kesällä ja lähetykset loppuivat 30.6.1962. Uudistusmielisen radion olemassaolo ja vaikutus pakottivat kuitenkin sen kuuluvuusalueella sekä Ruotsin että Suomen yleisradiotoiminnan miettimään kevyen musiikin tarjontansa uudelleen. Kotschack totesi lyhyesti myrskyn olevan nyt ohi niin maalla kuin merellä. Radio kuului 24 h suosittuna ja ulkomarkkinoinnin myötä se jalkautui katukuvaan vahvasti. Ylen Sävelradio taas aloitti lähetyksensä vappuna ’63. Radiolla meni hyvin ja kesää -62 kohti talous alkoi olla selkeästi plussan puolella. Kotschack ja Marilyn Monroe Hollywoodissa vuonna 1960. Suomen osalta asiaa muisteli BN:lle edesmennyt toimittaja Erkki Pälli vuonna 2017 näin: ”Yleisradiossakin tajuttiin Radio Nordin vaikutuksesta, ettei vanha tyyli enää mene läpi ja on pakko perustaa oma populaarimusiikin kanava”. Lähteet: Jake Nyman: Onnenpäivät (Fanzine 1989) Erkki Pälli: Riemutoimittaja kuuluisuuksien kintereillä (Otava 1999) Jan Kotschack: Stick iväg, Jack (Premium Publishing 2009) Mikael Huhtamäki: Live in Finland (Gummerus 2013) Erkki Pällin haastattelu 2017 Jussi Raittisen haastattelu 2017 Kiitos: Pete Hoppula 20 valikoitua poimintaa Radio Nordin Topp 20 -listalta 12.4.1961–27.6.1962 (aakkosjärjestyksessä): Bobby Angelo – Baby Sittin’ B. 22 Blues News 2/2021 Ruotsi-Suomi -maaottelussa palkintoja jne
Syy siihen, ettei varsinaista huippumenestystä koskaan osunut kohdalle, oli ehkä se, että Vibrations ei pystynyt riittävän jämerästi muuntautumaan doo wop -juuristaan uskottavaksi soulyhtyeeksi. Reynolds antoi Jayhawksille mahdollisuuden levytyksiin omalla Flash-merkillään, tuloksena kolme singleä, joista ensimmäinen levytettiin vuoden ‘55 lopussa. Jayhawkista esiintyy piirroksia ja jopa aidoiksi väitettyjä valokuvia alan teoksissa ja sen tiimoilta on tehty luurankotutkimuksia. Myös Vibrations, sen jälkeen kun 50-luvun puolivälin tunnusteluvaihe oli sivuutettu, pysyi paria pikku muutosta lukuun ottamatta hyvin koossa. LOS ANGELESIN ”NÄRHIHAUKAT” Tarina alkaa Los Angelesin high schoolien innokkaista poikaporukoista. Rakkaalla lapsella oli monta nimeä. 60-luvun soulpiireissä tämä länsirannikolta lähtenyt ja Chicagossa ja itärannikollakin vaikuttanut yhtye tunnetaan ennen kaikkea nimellä The Vibrations. 19.9.1939), baritoni Rene Beard ja basso Carver Bunkum. Ryhmät sulautuivat yhteen niin, että Fisher, Johnson, Beard ja Bunkum ryhtyivät keväällä ‘55 harjoittelemaan systemaattisesti ja löysivät harjoituspaikakseen tuottaja/levykauppias Charlie ”Flash” Reynoldsin toimiston/ levykaupan takahuoneen. Monille pitkäikäisille doo wopin ja soulin superyhtyeille (Dells, Impressions, Four Tops, Miracles...) oli ominaista kokoonpanon pysyvyys läpi vuosikymmenien. Yleinen käsitys näyttää joka tapauksessa olevan, että jayhawk-lintua ei ole ollut eikä ole olemassa, vaan kyseessä on mystinen taruolento. Flash 105 Counting My Teardrops The Devil’s Cousin 109 Stranded In The Jungle (9./18.) My Only Darling 111 Love Train Don’t Mind Dyin’ Ensisinglen molemmat puolet ovat pikkunättejä, aranoloisia esityksiä, joista historia muistaa parhaiten a-puolella kohdassa 1:43 kuuluvan puhelimenpärinän, mikä osaltaan Yhdysvaltain sisällissota, jonka kuuminta taistelualuetta oli Kansas. Jätän ornitologien asiaksi pohtia, onko närhen ja hiirihaukan välimuotoa koskaan ollutkaan olemassa; jos on, niin sen esimuotona pidetään muinaista hesperornis-petolintua. Kilpailevassa Foskay High Schoolissa puolestaan harjoitteli The Heart Thrills -niminen kuoro, jonka johtaja oli tenori Carl Fisher (27.12.1939) ja muina laulajina ainakin tenori Cleo White ja baritoni Dave Govan (2.8.1940). Siellä toiminut aggressiivinen sissiryhmä sai kenties kerrotun lintumytologian mukaan nimen ”jayhawkers”, joka vuosikymmenien kuluessa liitettiin koko Kansasin syntyperäisväestöön, varsinkin opiskelijapiireihin. Into ja ahkera harjoittelu palkittiin. Luonnollisesti varsinkin Chicago-vuosina haasteen asetti myös kilpailun kovuus, olihan tuulikaupungissa tukuttain listakelpoisia porukoita ja niiden taustalla vaikuttaneita tuottajia. Dorsey High Schoolissa vaikutti ryhmä, jonka aktiivijäseniä olivat tenori James Johnson (s. Nimen päätymisen aloittelevalle doo wop -yhtyeelle selittää se, että Flash Reynoldsin yhtiökumppani Al Curry oli Kansasista kotoisin ja halusi kunnioittaa synnyinseutuaan uuden yhtyeen nimessä. Lintu ei kuitenkaan ollut Flash Reynoldsin hoiviin päätyneen poikaporukan nimen varsinainen innoittaja, vaan lähtökohta on. 26 Blues News 2/2021 THE VIBRATIONS Huippuyhtye kilpailevien supernimien varjossa PEKKA TALVENMÄKI J ayhawks, Vibes, Cleechays, Vibrations, Marathons, Vibrating Vibrations. Yhtyeen käyttöönsä ottama nimi The Jayhawks viittaa tietenkin muodissa olleisiin lintuideoihin, mutta Jayhawk on oma tarinansa. Ehkä nimistön kirjavuus onkin eniten aiheuttanut hämminkiä siinä mielessä, että vankat doo wop -juuret ovat jääneet soulharrastajien keskuudessa osittain huomiotta. Kansasin yliopiston urheilujoukkueet ottivat Jayhawks-nimen tunnuksekseen ja nykyään koko osavaltion huippu-urheilu maineikasta jalkapallojoukkuetta ja ammattimaisia korija lentopalloryhmiä myöten käyttää samaa slogania
Tarkkaan ottaen yhtye oli tuossa vaiheessa nelimiehinen, sillä myös Cleo White oli lähtenyt tai potkittu pihalle. Whiten ja Beardin myöhemmistä vaiheista tiedetään sen verran, että he päätyivät pahaa alamäkeä liukuneeseen The Feathers -yhtyeeseen ja sen Gladiatorsnimiseen jatkeeseen. Periksi ei kuitenkaan annettu. Singlen 109 varsinainen juju on kääntöpuolen hassuttelu Stranded In The Jungle, jonka pääosassa oli James Johnson. Huonosta levystä ei ollut kyse, mutta kaupallisesti se oli täysi floppi ja sen seurauksena Flash Reynolds menetti kiinnostuksensa. Sävelmä tunnetaan parhaiten The Cadets -yhtyeen muhkeana hittinä (r&b 4./ pop 15.), mutta Jayhawks levytti originaalin. Kotiin palattuaan Jayhawks pääsi levyttämään Flashille kolmannen singlensä. 7.8.1936). Bassolaulaja Carver Bunkum (tai Burkum tai Bunkham niin kuin olen joissakin teksteissä nähnyt) erosi todettuaan, ettei rankka yhtyeelämä ollut häntä varten, tilalle värvättiin Don Bradley (s. Jayhawksin esitykselle voi originaalien ystävä keksiä positiivisia mielikuvia, itse sanoisin, että se on noista kahdesta sympaattisempi. Vuodelta ‘56 löytyy myös valkoisen rock & roll -trion The Gadabouts vauhdikas versio (Mercury 70898), joka sekin ylsi listoille, korkeimmillaan HOT 100:n pykälälle 39. Numerolla 110 ilmestyi Curryn single My Promise / Please Baby, jonka taustalla laulanut poikayhtye oli varsin todennäköisesti nimenomaan Jayhawks, merkin diskografia ei ainakaan muita vaihtoehtoja tarjoa. Stranded In The Jungle oli levytystilanteessa vielä tuoreessa muistissa, niinpä Love Train oli esikuvansa tapaan aikamoinen kohellus ja b-puoli, Carl Fisherin sooloilema Don’t Mind Dyin’ melkoista hassuttelua sekin. Blues News 2/2021 27 kuvastaa sitä, millä tasolla noissa 50-luvun pikkustudioissa hommia tehtiin. Jayhawks sai mahdollisuuden seurata paikalla olleita muita yhtyeitä, etenkin Cadillacsia ja kehittyi kiertueen loppuviikkojen aikana sellaiselle tasolle, että menestys itärannikon pienemmillä lavoilla koheni ratkaisevasti. Jerry Osbornen Rockin’ Records -yhteenveto viittaa Jayhawks-listauksessaan Flashille levyttäneeseen James Curryyn. Jayhawks-kiertue alkoi New Yorkin Apollosta, josta yhtye Carl Fisherin muistelojen mukaan buuattiin pihalle. Sekä Jayhawksin että Cadetsin versiot ovat nykykorvinkin kuultuna teknisesti nautittavia, mutta kun jouduin niitä tätä esittelyä varten ahkerammin kuuntelemaan, en voinut olla ihmettelemättä, oliko Pekka Puupää -tasoinen neekerihuumori tosiaan niin yleismaailmallista, että tärkein Afrikkaa koskevaa tieto oli kannibaalien padat. Täydennykseksi tenoripuolta vahvistamaan tuli Ricky Owens (24.4.1939), jonka Whitburnin raamattu monien muiden historiikkien tavoin mainitsee sekayhtye The Six Teensin jäsenenä ja antaa tavallaan ymmärtää, että hän oli mukana vuoden ‘56 isolla hitillä A Casual Look (Flip 315). Stranded In The Jungle oli kieltämättä hauska laulu, jolle naurettiin kovastikin Juhani Ritvasen vinttikamarissa 70-luvulla. Al Curry järjesti pojille muutaman viikon kestäneen turneen itärannikolle. SEKAVA 50-LUVUN LOPPU Flash-kuvion kuihtumisen jälkeen Jayhawks etsi sinnikkäästi uusia mahdollisuuksia osittain uusin voimin. Cadets oli erittäin rutinoitu yhtye Flash-merkin koulupoikiin verrattuna ja Modern-merkki teknisesti ja markkinavoimiltaan aivan eri kastissa, joten on selvää, kumpi versioista on vankempi. Myös My Only Darling oli kiltti esitys, jonka pikkutarkkuuksien ystävät taas muistavat siitä, että se oli ainoa levytys, jossa Carl Fisherin kanssa vuorotellut Jayhawksien alkuperäinen baritoni Rene Beard oli solistina esillä. Sen ansioita kuvaavat myös yllättävän korkeat listasijoitukset, top teniin ei aloitteleva poikayhtye sentään päässyt. Tässä vaiheessa myös yhtyeen kokoonpano eli, sillä Rene Beard sai holtittomien elintapojensa takia potkut ja hänen tilalleen kutsutiin Carl Fisherin vanha kaveri Dave Govan. Näin ei ollut, vaan Owens oli Six Teensissä. Pitihän asia tarkistaa. Stranded In The Junglen menestyksen myötä Jayhawks nousi uudelle tasolle myös lavayhtyeenä
28 Blues News 2/2021 vain satunnainen tuuraaja, osittain jopa kuutamokeikkailija Jayhawks-hommien ohessa. Sen sijaan hän oli mukana niin ikään Flipille levyttäneen Ivy Leaguersin ainoalla (?) singlellä Beware Of Love / Deposit Your Love In The Bank Of My Heart, ilmeisesti solistina, koska hänet mainitaan erikseen levyn etiketissä. Ykkössolistin asemaan kohonnut Ricky Owens osoitti olevansa selvä vahvistus tenoriosastossa, etenkin Misunderstood on komea esitys. Vuonna ‘58 yhtye pääsi promoottori Charles Tebbetsin holhoukseen. 1 Johnnie’s House Party, Pt. Let The Old Folks Talk on sille muutenkin tyypillinen noveltyesitys ja samalla piipahdus tuhannen tanssin maailmaan, peräkaneettina on nimittän ”let’s do the stroll”. Barbara on kiltti teen age dream -raita, b-puolen balladilla tauskuoro on paremmin esillä.. Seuraavilla singleillä Jayhawks esiintyi taustaryhmänä ja sen nimi oli saanut muodon The Cleechays. A-puoli on puhdasta rock & rollia, kääntösivulla on keskinkertainen 50-luvun lopulle tyypillinen balladi, jonka sävelmä tuo hetkittäin mieleen Harbour Lights -hitin ja kieltämättä Tyrellin lauluosuudessakin on säväys Plattersia. House Party oli lähes puhdas instrumentaali, jossa Jayhawks vain hymisteli kuorona taustalla. Myös vauhdikkaammilla b-sivuilla yhtye osoitti kehittyneensä. 791 julkaistiin pelkästään Sonny Knightin nimissä, mutta Cleechays lauloi taustalla. Solistina on muhkean Confidental-hittinsä jälkeen merkiltä toiseen luisumaan joutunut Sonny Knight, joka sivumennen sanoen teki hienoja levyjä vielä 60-luvullakin, vaikka jäi varsinaisen soulaallon jalkoihin. Tebbetsin aivoituksia on turha yrittääkään ymmärtää. Hän järjesti pojat Daken Broadheadin omistamalle Alliedmerkille ja elvytti omiin tarkoituksiinsa unohduksiin kuihtuneen Eastman-firman. Lipstick Kisses kuulostaa ensikuulemalta hömpsähtäneeltä poika/tyttöduetolta, mutta esitys saa uuden ulottuvuuden, jos tajuaa, että tyttöosuuden hoitaa Ricky Owens. Aladdin 3379 Johnnie’s House Party, Pt. Levyt ilmestyivät kummallakin merkillä, samassa yhteydessä myös yhtyeen uudet nimet otettiin käyttöön. Eastman 784 Let’s Walk Let’s Talk You’re Only Seventeen 787 Eat Your Mush And Hush Lipstick Kisses 791 Barbara I’m Lost Without You 784:n solisti oli Danny Tyrell ja kyseessä on miehen ainoa tiedossani oleva levytys. Asiat hoituivat isännän ehdoilla. Hyvin sujui myös What’s Her Name, jota piristää basso Don Bradleyn lyhyet lausuntaosiot. Vielä uskomattomammin hän toimi vauvana hulvattomalla Eat Your Mush And Hush -puolella, johon oman lisämausteen toi Don Bradleyn sooloilema baby sitter. 2 3393 The Creature (From Outer Space) Everyone Should Know Kaikki listatut raidat on merkitty Earl Palmerin kanssa tehdyiksi radionauhoituksiksi, 3379 julkaistiin nimellä Earl Palmer’s Party Rockers with The Jayhawks, 3393:n etiketissä puolestaan luki The Jayhawks with Earl Palmer & Band. Allied 10006 What’s Her Name You Are 10007 Misunderstood Let The Old Folks Talk What’s Her Name ja Misunderstood ovat upeita, hillittyjä, parhaimmillaan utuisia balladeja. Uudistunut Jayhawks palasi Marv Goldbergin Notebookin mukaan levyttämään keväällä ‘57. Jälkimmäisen singlen molemmilla puolilla lauluyhtye oli paremmin esillä, mutta tulos oli sekavahko, tosin a-puoli oli niin kuin nimestäkin voi arvailla hetkittäin hyvinkin iloista mesomista. The Vibes -nimellä julkaistiin kaksi singleä. 787 on ehdottomasti mielenkiintoisempi
Pruter uhraa kirjassaan pari sivua Watusikuviolle, tässä pieni yhteenveto. Etikettiin ei yhtyettä ole merkitty, mutta sikäli Cleechaysin mukana olo tuntuu selvältä, että Jan-Lar oli Charles Tebbetsin omistama pikkumerkki. B-puolen sävelmä on härskisti vohkittu jostakin 50-luvun lopun rokista, en vain saa äkkiseltään päähäni mistä. Neljäs tiedossani oleva Watusi-levytys on tyttöyhtye The Buttonsin vuonna ‘62 levyttämä sekoilu Shimmy Shimmy Watusi (Columbia 4-42618), jonka tuotti myöhemmin Vibrationsin tarinaan vahvasti vaikuttanut Carl Davis. Chess tarttui Watusiinnostukseen ja teki Vibrationsin levytyksestä valtakunnallisen hitin. Nopeat, nykivät Start The Fire ja Betty Brown jatkoivat vanhaa novelty-linjaa. Bet 001 So Blue Love Me Like You Should So Blue on nätti, kuulakas balladi, joka tuo mieleen Flamingosin tai Moonglowsin cooleimmat levytykset. WATUSI! Nimi The Vibrations otettiin käyttöön vuoden ‘60 alussa, kun yhtye pääsi levyttämään singlen pienelle Bet-merkille. Oltiin 50-luvun loppuvuosissa ja Jayhawksin rujoon ja askeettiseen tyyliin oli jo sekoittumassa kevyempiä ratkaisuja, joita voi pitää merkkinä orastavasta early soulista. Vuosikymmenien ellei peräti -satojen saatossa perinne säilyi Atlantin takana ja nousi 50-luvun lopulla pintaan opiskelijapiireissä, näinhän monien land of 1000 dances -villitysten kerrotaan saaneen alkunsa. Hänellä oli tapana hengailla kavereidensa kanssa ”Cadillac Babyn” (oikealta nimeltään Narvel Eatmon) ja hänen vaimonsa Bean omistamassa Bea & Baby -levykaupassa. Single sai hyvin soittotilaa länsirannikon asemilla ja huomattiin laajemminkin, sen seurauksena Vibrations sai sopimuksen Chessin sisarmerkille Checkerille, jolla oli selvä aukko miesyhtyekaartissaan. Musiikki itsessään kuulostaa 50-luvun lopun viattomalta teinipopilta. Hän teki laulustaan demon, kääntöpuolella oli niin ikään hänen säveltämänsä The Way You Move Me Baby. Esikuvaksi oli noussut alan huippuyhtye The Coasters, ei vähiten siksi, että Betty Brown on vastaus Coastersien Charlie Brownille, jolle se ei kuitenkaan alkuunkaan pärjää. Ricky Owensin laulu tuo hetkittäin mieleen Smokey Robinsonin, samoin kuin jatkossa balladilla So Little Time. Siellä pyöri syksyllä ‘60 myös Herman-niminen apupoika, joka hauskuutti väkeä rytmikkäällä huojuvalla watusiksi nimittämällään liikehdinnällä. Tanssi on historiikkien mukaan lähtöisin KaakkoisAfrikan viidakoista, muistan jopa nähneeni jossakin vanhassa mustavalkofilmissä alkuasukkaiden huojuvaa liikehdintää, joka mitä ilmeisimmin oli Watusin kantamuoto. Pruter on ilman muuta oikeassa, Vibrationsien levyllä vain puuroinen sovitus peittää ilmiselvää tosiasiaa. Se on kirjattu Soul Discographyyn numerolla Miss 001 ja kuitattu merkinnällä unissued, korkeammat voimat puuttuivat nimittäin peliin Leonard Chessin hahmossa. Tosissaan oltiin, single oli tarkoitus julkaista Bea & Babyllä, tarkemmin sanoen sen Miss-nimisellä sisarmerkillä. Charles Tebblesin johtama vaihe täydentyi kahdella singlellä, jotka julkaistiin kunniakkaalla Jayhawks-nimellä. Gideon innostui säveltämään aiheesta laulun, joka sai nimen Wa-too-si. Sopimukseen päästiin Chessin ostettua. Maallikkokin huomaa ensi kuulemalla, että Shirley Hallin ja Leslie Templen nimiin kirjattu Watusi-sävelmä on kovasti velkaa Midnightersien syksyllä ‘60 ilmestyneelle ykköshitille Let’s Go Let’s Go Let’s Go. Joel Whitburn käyttää sävelmiä verratessaan sanaa ”similar”, Robert Pruterin Chicago Soul -kirjassa puolestaan yhteys ilmaistaan suoremmin sanalla ”same”. So Blue julkaistiin Chessillä uudelleen ja se nousi sekä Billboardin että Cashboxin poplistoilla Bubbling Under -osastoon (sijoitukset 110. Mielestäni kyseessä onkin puhtaiden tanssilaulujen eliittiin kuuluva juttu. Vuotta myöhemmin The Orlons korjasi vielä muhkeamman potin (listasijoitukset 5./2.) ja jazz-mies Ray Barreto kävi listoilla vielä keväällä ‘63 levyllään El Watusi (17./17.). The Daylighters oli yksi noiden aikojen kovimmista Chicagon poikayhtyeistä ja Tony Gideon sen kantavia voimia. ja 105). Blues News 2/2021 29 Tässä yhteydessä sopinee mainita myös vuonna ‘59 julkaistu single Dear Debbie / Touch Of Love (Jan-Lar 921), jossa Cleechays lauloi vielä Sonny Knightin taustalla. Muuten Chessillä lähdettiin liikkeelle vahvasti novelty/dance -linjoilla Carl Fisherin toimiessa solistina. Checker 954 So Blue Love Me Like You Should 961 Feel So Bad Cave Man 967 Doin’The Slop So Little Time 969 The Watusi (13./29.) Wallflower Vauhtia riitti, mutta hulvatonta Cave Man -kohellusta lukuun ottamatta tulos ei vakuuttanut. Eastman 792 I Wish That World Owed Me A Living Start The Fire 798 Betty Brown New Love Carl Fisher otti takaisin ykkössolistin paikkansa, vain kaihoisan teiniballadin New Love lauloi Ricky Owens. Cadillac Babyllä ei ollut varaa painattaa ja julkaista Gideonin singleä ja Chess, jonka kanssa hänellä oli tapana tehdä yhteistyötä, kieltäytyi aluksi hoitamasta asiaa. Ihan omaan top viitoseeni se ei kuitenkaan mahdu, siellä jylläävät Jive Fiven Hully Gully Callin’ Time, Teddy & Twilightsin Bimini Bimbo Doin’ The Limbo, Victoriansin Monkey Stroll, Tippy & Cloversin My Heart Said Bossanova ja Pastels Sixin Cinnamon Cinder. Noista neljästä Watusi-laulusta Vibrations-esitys on ylivoimaisesti paras, siihen on saatu ladatuksi varsinkin turruttavan bassottelun avulla kiehtova puuroinen tanssihallin tunnelma. 967 jopa vedettiin myynnistä heti alkuunsa, tosin syynä ei välttämättä ollut levyn heikkous vaan se, että kultamuna löytyi Chicagossa pintaan iskeytyneen Watusi-villityksen mukana
”Uudet” raidat olivat Ricky Owensin sooloilemia balladeja, jotka jäivät armotta vauhtipalojen varjoon. Asia todettiin luonnollisesti myös Chicagossa, sen seurauksena Chess pani stopin markkinoinnille ja voitettuaan oikeuskärhämän julkaisi kahtena eri painoksena (Argo 5389 ja Chess 1790) Vibrationsin uusintalevytyksen, jonka b-puolena oli talon oma tuote, vauhdikas Down In New Orleans. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen kokoamalla uuden yhtyeen (James Hall, Bobby Mac, Freddy Sachel, Art Wheeler), joka levytti kaksi singleä (Tight Sweater / C Percy Mercy Of Scotland Yard, Arvee 5038 ja Mashed Potatoes One More Time / Little Pancho, Plaza 507). Barnum sävelsi iloisen pöllytyksen Peanut Butter, tai tarkemmin ottaen kyse ei ollut säveltämisestä, vaan vuoden ‘59 pikkuhitin Baby Hully Gully uudelleensanoittamisesta. Molempien painosten etiketeissä Vibrations oli pienellä präntillä ja Marathons pikku selityksen tukemana isolla. Watusi! (Checker-LP 2978) A: (1) The Watusi (2) Serenade Of The Bells (3) Wallflower (4) Time After Time (5) So Blue (6) Doin’ The Slop B: (1) People Say (2) Cave Man (3) So Little Time (4) Sweet Slumber (5) Love Me Like You Should (6) I Had A Dream Kahdeksan singleraitaa muodostaa levyn rungon. Uusi Marathons ei ollut läheskään esikuvansa tasoinen, sen levytyksistä vain näppärä C Percy Mercy Of Scotland Yard on jäänyt piristävänä tapauksena mieleen. Single b-puolenaan ilkamointi Talkin’ Trash julkaistiin numerolla Arvee 527 ja se nousi listoilla sijoille (25./20.). Harmi sinänsä, sillä kyseessä on molemmilta puoliltaan erinomainen single. 30 Blues News 2/2021 julkaisuoikeudet 500 dollarilla. Gideonin Wa-too-si julkaistiin varmuuden vuoksi vasta muutamaa kuukautta myöhemmin numerolla Chess 1776 singlen b-puolena uudella nimellä Whatcha Gonna Do, ykkössivuna oli mainittu The Way You Move Me Baby. Checker 974 Continental With Me Baby The Junkeroo 982 Don’t Stop Now Stranded In The Jungle 987 Stop Right Now All My Love Belongs To You 990 Let’s Pony Again What Made You Change Your Mind 1002 Oh Cindy Over The Rainbow 1011 The New Hully Gully Any Time 1022 Hamburger On The Bun If He Don’t. Watusi oli luonnollisesti pääosassa myös Chessin vuonna ‘62 julkaisemalla erinomaisella pelkästään tanssiraitoja sisältäneellä koosteella ”Dance Tunes From The Vaults, Vol. Hän halusi levyttää sen nopeasti, mutta Olympics oli laajalla idän kiertueella, jolloin Barnum sortui houkuttelemaan Vibrationsin kuutamokeikalle. Niinpä ”Watusi!”-LP:n kannessa heiluu valkoinen poikatyttöpari ja varsinaiset tiedot ovat pienellä printillä toisella sivulla. Kehumatta jäi hitin b-puoli Wallflower, joka oli linjaan hyvin sopiva rämäkkä tanssilaulu. Julkaisua varten piti tietenkin keksiä toinen nimi, näin yhtyeestä tuli pieneksi toviksi The Marathons. -puoleen. Carl Fisherin haastattelusta saa sen käsityksen, että yhtye halusi kyllä levyttää muutakin kuin tanssija noveltymateriaalia, mutta menestystä haettiin lähinnä pomojen vaatimuksesta pitkään vanhoin eväin. Selkein syy on taatusti Chess-yhtiö, joka ei ehtinyt early soulin kelkkaan, vaan laahusti pari vuotta paikalliskilpailijansa VeeJayn perässä Detroitin, New Yorkin ja Memphisin uusista tuulista puhumattakaan. Marathons-nimikkeen käyttöoikeus jäi Barnumille. VIIMEISET CHECKER-VUODET Alan kirjoituksissa on jonkin verran arvuuteltu, miksi niin hyvä yhtye kuin Vibrations ei pystynyt nousemaan soulin kärkikastiin, vaikka levytti säännöllisesti läpi 60-luvun. Yhtenä piirteenä levystä erottuu 60-luvulla turhankin yleisesti käytetty tapa laittaa mustan artistin albumin kansipuolelle asiaan kuulumaton nätti kuva ja jättää pääasia eli esittäjä ja levyä koskevat tiedot takapuolelle. Radiosoiton Leonard Chess vaimensi vielä niin, että levyä ei juuri tiskijukille tyrkytetty ja jos se vahingossa pääsi eetteriin, niin valinta kohdistui The Way... Länsirannikon tanssiyhtyeiden ykkönen The Olympics tarvitsi isolle Big Boy Pete -hitilleen seuraajan, jollaiseksi tuottaja H.B. Suunnitelma Vibrations-Watusin levyttämisestä ja julkaisusta oli tuolloin jo valmis, levy tuli ulos joulukuussa. 2” (Chess 1476), joka sisälsi Vibrationsilta kolme muutakin esitystä. Lisäksi julkaistiin ”pakollinen” ”Peanut Butter” -niminen albumi (Arvee 428), joka sisälsi taas uuden Peanut Butter -yrityksen ja hätäistä täytemateriaalia. PEANUT BUTTER Vibrationsin kevät ‘61 tuotti Watusin jälkeen toisenkin suuryllätyksen. Luonnollista on, että ison hitin jatkeeksi julkaistiin Vibrationsin ensimmäinen albumi. Vibrations viipyi Checkerillä vuoden ‘63 lopulle saakka tehden hyviä levyjä, mutta menestys jäi muutaman minikokoisen tanssihitin varaan
Uusintayritys herätti jonkin verran huomiota, mutta radioasemilla soitettiin mieluummin 50-luvun puolivälin versioita kuin Checker-uusintaa. Vahvat meksikolaissävyiset taustat olivat Bert Bernsin erikoisuus, tuttuja sellaisten soulin suurnimien kuin Solomon Burke, Ben E. Kaiken kaikkiaan yhtyeeltä jäi Chessin hyllyille toistakymmentä julkaisematonta raitaa, joiden kohtalosta minulla ei ole tietoa. Tuo esitys nousi listaykköseksi asti. Ricky Owens sai laulaakseen kaksi Marcelsvaikutteista pompottelua (Don’t Say Goodbye ja Over The Rainbow) ja tunnelmapalan Oh Cindy, kaihoslovarin All My Love Belongs To You puolestaan lauloi James Johnson. Soololaulaja oli Carl Fisher, kuten myös simppelimmällä b-puolella. Hieno Teen age dreams -sarjaan sopiva esitys, jolla ei ollut mitään tekemistä samannimisen myöhemmän Arthur Prysockin ja Stylisticsin versioina tutun laulun kanssa. B-puoli oli sekavampi, sen lauloi Carl Fisher, ja kuin jatkoa enteillen levyllä on selkeä meksikolainen vivahdus. Mustista originaaleista ja valkoisista covereista on kiistelty BN:n palstoilla kyllästymiseen asti, Sloopysta toteaisin vain, että McCoysin esitys on ihan hyvää poppia, mutta tärkein eli yhteiskunnallinen pohjavire siitä puuttui. Tanssilaulut ja rähjäisenoloiset noveltyt hallitsevat. My Girl Sloopyn sijoitus on popin puolelta ja keväässä ‘64 kun oltiin, niin sitä painoi rankasti alaspäin Beatles-invaasio. Lokakuussa ‘64 Vibrations kävi kiertueella muiden Atlantic-tähtien (Patti LaBelle, Wilson Pickett, Barbara Lynn, Drifters) kanssa, Jälkeä. Sinkut olivat toki helposti hankittavissa ja lopullisen paikkauksen ovat antaneet cd-koosteet. Kumpikin osapuoli tajusi, että homman jatkaminen olisi vaatinut melkoisen suunnan muutoksen. MY GIRL SLOOPY Chessin ja Vibrationsin yhteistyö päättyi käytännössä jo keväällä ‘63. Berns sävelsi Vibrationsin levytettäväksi yhteiskunnallisia sävyjä sisältävän, laitakaupungin tytöstä kertovan laulun My Girl Sloopy. Blues News 2/2021 31 1038 May The Best Man Win Since I Fell For You 1061 Dancing Danny Dancing Danny (instr.) Yksikään listatuista singleraidoista ei yltänyt Billboardin HOT 100:an, Bubbling Under -osastoon pääsivät Junkeroo, Stranded In The Jungle ja Cashboxin puolella Let’s Pony Again ja Continental With Me Baby. Erinomainen paketti on myös tuore ”The Vibrations Talkin’ Trash” (Jasmine JASCO 1019), joka sisältää 25 singleraitaa, vain kahden viimeisen pikkulevyn esitykset puuttuvat. Sävelmä tuo mieleen jotkut Gene Pitneyn näteimmistä lauluista ja Ricky Owens lauloi tunteella, melkeinpä ylikaihoisasti. Ne olivat kautta linjan lajissaan loistavia levyjä, mutta valitettavasti ne olivat pahasti ajastaan jäljessä. päivän listan tuolta vuodelta ja totesin, että Sloopyn edellä oli vain kuusi souliksi luokiteltavaa levyä, isosta hitistä oli siis kysymys. Kahdesta singlestä edellisen tuotti Artie Ripp ja jälkimmäisen Bert Berns, sovittajana molemmissa toimi Teacho Wiltshire. Silti (vai siksi?) on outoa, että Vibrationsilta ei ”Watusin” jälkeen julkaistu ainuttakaan pitkäsoittoa. Latinalaishenkinen turruttavan puuroinen tausta ei niinkään viittaa Meksikoon vaan suurkaupungin slummeihin, täyteläinen ja monivivahteinen paketti kaiken kaikkiaan. Historiikit kertovat, että Sloopya auttoi suosion huipulle Ohion yliopisto. King ja The Drifters noiden aikojen levyiltä. Tarkistin toukokuun 16. Carl Fisher lauloi aggressiiviseen tyyliin ja taustoissa oli hirvittävä määrä energiaa, mutta kuten todettu, näillä eväillä ei enää pärjätty. Poikien seuraavat levyt ilmestyivät Atlanticilla, kuitenkin niin että heillä ei ollut kiinnitystä yhtiön kanssa vaan levyt julkaistiin erillissopimuksilla. Sitä puolta selvitteli muutamaa vuotta myöhemmin 11-minuuttisella ”Into A Real Thing” -albumin versiollaan David Porter. Chess oli tunnetusti aika nirso albumituottaja. Atlantic 2204 Between Hello And Goodbye Lonesome Little Lonely Girl 2221 My Girl Sloopy (23.) Daddy Woo-Woo Between Hello And Goodbye oli levy, jollaista Vibrations ei ollut ennen levyttänyt, nimittäin herkkä popahtava teiniballadi. Sikäläiset opiskelijat ottivat sen tunnuslaulukseen, jollaisena se on pysynyt meidän päiviimme asti. Syksyllä ‘65 Berns antoi valkoisen McCoys-yhtyeen levyttää tarinan uudelleen nimellä Hang On Sloopy. Hän sai pääosan myös vanhassa Stranded In The Jungle -bravuurissaan. Helmi lajissaan on Shoutin vuonna 2004 julkaisema tupla ”The Vibrations Out Of Sight” (RPMDSH 276), jolta löytyy ”Watusi”-LP kokonaisuudessaan, kaikki singleraidat sekä kaksi aikaisemmin julkaisematonta, Everlasting Love ja Talk That Talk
Samalla se menetti osan omaleimaisuudestaan, muualta poimittuja vaikutelmia on kuultavissa siellä täällä ja kaiken kaikkiaan yleiskuva Vibrationsin Okeh-vuosista on aika sekava. Johnny Mathis oli tehnyt laulusta top ten -hitin vuonna ‘59 ja Lloyd Price ylsi samaan vuonna ‘63, muuten sävelmä oli elänyt lähinnä viihdeartistien levyillä ja lavaesityksissä. Ricky Owens lauloi raskaammat balladipuolet, hyvin lauloikin, mutta laahaavien sovitusratkaisujen takia tulos oli useimmiten väsyttävää kuultavaa. Hänen rosoisen aggressiivinen tyylinsä kepeni jonkin verran, niinpä Watusi Timen lisäksi esimerkiksi Ain’t Love That Way, Talking ’Bout Love ja Keep On Keeping On olivat hetkittäin puhdasta Impressionshenkistä Chi-soulia. Sen saaman. Hamptonin sovitusjälki näkyi Walter Jacksonin kahdeksan hitin putkessa, Okehin persoonallisimman tähden Ted Taylorin levyjä sovittivat Chicagossa Pate ja Hampton lähes vuorotellen, myöhemmässä vaiheessa Carl Davis lähetti Tedin Nashvilleen levyttämään. Okeh 7205 Sloop Dance Watusi Time 7212 Hello Happiness Keep On Keeping On 7220 End Of Crying Ain’t Love That Way 7228 If You Only Knew Talking ’Bout Love 7230 Misty (26./63.) Finding Out The Hard Way 7238 Gina The Story Of A Starry Night 7241 Canadian Sunset The Story Of A Starry Night 7249 Gonna Get Along Without You You Better Beware 7257 And I Love Her (47./118.) Soul A Go-Go 7276 Pick Me (39./-) Forgive And Forget 7297 Together Come To Yourself 7311 Love In Them There Hills (38./93.) Remember The rain Sloop Dance oli aika väkinäisen tanssilaulu, sen sijaan b-puoleksi jäänyt Watusi Time oli leppoisampi, hyvinkin Major Lance -henkeen sovitettu, joskin ajatus Watusin herättämisestä henkiin oli kuolleena syntynyt. Atlantic ei enää ollut aiheesta kiinnostunut, mutta yllättäen levy ja koko yhtye saatiin myydyksi Chicagoon Okehille. 32 Blues News 2/2021 voi kuunnella LP:llä ”Saturday Night At The Uptown” (Atlantic 8101), Vibrationsin osuus sisältää laulut Watusi ja My Girl Sloopy. Vibrationsillekaan kyseessä ei ollut yllätyskokeilu, vaan laulua oli esitetty livenä novelty-numeroiden piristeenä (?) jo parin vuoden ajan ennen singlejulkaisua. The Vibrationsin Carl Davis sijoitti Hampton-osastoon, mikä oli sikäli luonnollista, että yhtye oli huomattavasti ronskimpi kuin Chanters tai sen vahvin kilpailija, enemmänkin Motown-hännystelijäksi luokiteltava The Artistics. Firman soulpuolen johtoon värvätty Carl Davis oli tuulikaupungin tärkeimpiä taustavaikuttajia ja hän oli muuttanut perinteisen blues-yhtiön moderniksi soulmerkiksi. Davis lopetti riitojen jälkeen Okehin johtamisen vuonna ‘67, kun emoyhtiö Columbia organisoi toimintaansa ja siirsi Okehin Epicin vastuulle. Carl Fisher oli kuin vanhasta muistista pääasiallinen solisti ensimmäisillä Okeh-singleillä. MISTY Bert Berns sävelsi My Girl Sloopylle jatko-osaksi tanssilaulun Sloop Dance, jossa on pienin annoksin kuultavissa edeltäjänsä sävelkulkuja ja ideoita. Singlelle Owens lauloi Mistyn suurin piirtein lavaversion tyyliin ja vaikka kuinka moittisin sävelmää väsyttäväksi niin pakko on myöntää, että esitys on loistava. Misty oli lavalla Ricky Owensin huikea bravuuri, jossa etenkin raju loppunousu on kerännyt kehuja. Curtis Mayfield ohjasi vahvasti firman ”kevyemmän” linjan tekemisiä, joita levyttivät mainittu Major Lance ja Billy Butlerin Chanters-yhtye. Tilanteen muutti syksyllä ‘65 julkaistu versio Erroll Garnerin 50-luvun klassikosta Misty. Vibrations pysyi uskollisesti kuvioissa mukana levyttäen tusinan verran singlejä ja kolme albumia. Major Lancen suuret hitit The Monkey Time, Um Um Um Um Um Um ja Matador antoivat mahdollisuuden kiinnittää Okehille uusia artisteja. Davisilla oli myös käytössään kaksi huipputason taustamiestä, Impressions-menestyksen takaaja Johnny Pate ja raskaammin suuntautunut Riley Hampton. Vielä Chess-vaiheessa soulin ystävät väittivät, ettei Vibrationsin levyillä ollut ”sitä itseään”, mutta Okeh nosti yhtyeen kiistatta soulryhmäksi
Parasta on Overdosen eksoottinen, kevyesti funkahtava tausta, muuten philly ei levyllä erotu, etenkin Carl Fisherin raaka laulu on pahimmillaan lähes vastenmielistä kuultavaa. Kuten arvata saattaa, muodosti runsas singletarjonta rungon myös albumeilla. Kanadalaiseen painokseen lisättiin Epic-singlen raidat, tässä muodossa LP ilmestyi myös Englannissa numerolla Direction 8-6644. Jos jotakin kehua pitää, niin antaisin pisteeni Gina-slovarille. Ainuttakaan hittiä ei tuo onnistunut vierailu listakirjojen mukaan tuottanut. Yhtyeeltä julkaistiin peräti kolme albumia ja lisäksi ”Greatest Hits”, samaan ylsi suuremmista tähdistä vain Walter Jackson. Jälkimmäinen on hämmästyttänyt sikäli, että tuosta Lennon & McCartney -juttujen parhaimmistoon kuuluneesta laulusta tehdyt soul-coverit ovat olleet yllättävän vaisuja, Esther Phillipsin persoonallinen esitys on tietenkin säännön vahvistava poikkeus. Laulun sävelsi nouseva superpari Gamble & Huff ja lauluosuus on kuin suoraan Delfonics-muotista. Vibrations oli vauhdikas lavayhtye, jonka energia ei täysin välity pelkän korvahavainnon varassa. Okeh-listauksen loppuvaiheessa Vibrations palasi lähemmäs muodissa ollutta perussoulia, niinpä Ricky Owensin tyyli pehmeni ja hänen laulamansa Pick Me, You Better Aware ja Together olivat massasta erottumatonta aikansa tusinasoulia. Niistä ensimmäinen oli vuonna ‘69 ilmestynyt 11-raitainen ”Greatest Hits” (OKS 14129). Shout (OKS 14111) A: (1) Talkin’ ‘Bout Love (2) Misty (3) End Of Crying (4) Watusi Time (5) Ain’t Love That Way (6) Finding Out The Hard Way B: (1) What I Say / Shout (2) Sloop Dance (3) Keep On Keeping On (4) Hello Happiness Misty (OKS 14112) A: (1) I Left My Heart In San Fransisco (2) Gina (3) My Prayer (4) The Story Of Starry Night (5) Misty B: (1) Days Of Wine And Roses (2) Tonight (3) I Wish You Love (4) What Kind Of Fool Am I (5) Stardust New Vibrations (OKS 14114) A: (1) Everybody Loves A Lover (2) And I Love Her (3) Secret Love (4) For Your Love (5) Soul A Go-Go B: (1) Canadian Sunset (2) One Mint Julep (3) Our Day Will Come (4) Forgive And Forget (5) Gonna Get Along Without You Now Eipä noista paljoa kerrottavaa kerry. Ricky Owensin laulama pikkunätti sadelaulu Remember The Rain vei ajatukset Motownísta ja Chicagosta Philadelphiaan. Carl Fisher sai vaihteeksi enemmän vastuuta. Gonna Get Along Without You tuo sovitukseltaan mieleen Spinnersin hitin I’ll Always Love You, toisaalta Come To Yourself ja listoillekin noussut Love In Them There Hills muistuttavat sekä sovituksiltaan että Fisherin karhean laulun osalta noiden aikojen tempparilevyjä. Jatkoa seurasi, kun Vibrations siirtyi organisaatiomuutoksen takia Epicille. OKEH-VAIHEEN ALBUMIT Vibrationsin asema Okehilla oli yllättävän vahva. Epic 10418 I Took An Overdose ’Cause You’re Mine Molemmat puolet ovat Gamble & Huff -tuotoksia, a-puoli levytettiin Philadelphiassa. Pettymyksistä on turha puhua, mutta mielestäni ainakin Canadian Sunsetista ja And I Love Heristä olisi luullut irtoavan parempaa. Pientä muutostakin tapahtui yllättäen Motownin suuntaan. Paras tapa tutustua Vibrationsin Okehvuosiin on ilman muuta kokoelmat. Kokoelmiin palataksemme, Amazonin listoilta löytyy koko uraa valottava 20-raitainen ”Very Best. Muuten ”Shout” on noista kolmesta levystä paras, sillä vaikka varsinkin Ricky Owens lauloi upeasti, niin 14112:n ja 14114:n materiaali on turhan viihdepitoinen eikä lopputulos jaksa soulin ystävää pitemmän päälle innostaa. Blues News 2/2021 33 listamenestyksen ansiosta Owens otti taas paikkansa ykkössolistina levyttäen muutaman nätin, mutta lattean balladin saavuttamatta kuitenkaan Mistyn loistoa. Brittijulkaisu liittyy muistaakseni pitkään turneeseen Pohjois-Englannin tunnetuimmilla Northern-klubeilla, yhtye esiintyi hyvällä menestyksellä ainakin Manchesterin Twisted Wheelissä ja Nottinghamin Dungeonissa. Nimestäkin voi arvailla millainen rymistely Soul A Go-Go on, hengästyttävä mainospala sekä soulille että siihen liittyville tanssinimikkeille. Ensilevyn ainoa ”uusi” raita on livemedley B1
Ricky Owens ei ollut mukana kolmannella Neptunella. Neptune 19 Who’s Gonna Help Me Now Expressway To Your Heart 21 Smoke Signals Expressway To Your Heart 28 Right On Brother Right On Surprise Party For Baby Eniten kommentteja on kirvoittanut versio Soul Survivorsin Expressway...-hitistä. Tyttö tiesi myös Eddien lähdön aikataulun, kertoi siitä Harrisille ja kavereita kun oltiin, järjesti Harrisille mahdollisuuden epäviralliseen koelauluun. Who’s Gonna Help Me Now on dramaattinen, Carl Fisherin ja Ricky Owensin vuorotteluun perustuva esitys. Heti seuraavana päivänä todettiin, että tilanne oli muuttunut ja Damon Harrisille tarjottiin paikkaa yhtyeessä. Tässä on selvästi tapahtunut ”tekevälle sattuu” -tason moka. Ricky joutui palaamaan pettyneenä Vibrationskuvioihin. Vibrationsin ura jatkui Philadelphiassa Kenny Gamblen Neptune-merkillä vuonna ‘69. Nimi ja levyyn ladattu tuska antoivat jopa toiveita ghettojulistuksesta, mutta tytön lähtöä tuossa vain vaikeroitiin, jos en väärin ymmärtänyt. Tämä tapahtui Washingtonissa, jossa tempparit olivat keikalla, Ricky Owens heidän mukanaan. Harrisin ”koelaulu” onnistui niin hyvin, että hänet kutsuttiin seuraamaan keikkaa, jossa kömpelösti ja epävarmasti esiintynyt Ricky Owens munasi itsensä aika pahoin. Joissakin nettikommenteissa on otettu kantaa Ricky Owensin puolesta. Singlejä ilmestyi kolme, niistä viimeinen nimellä The Vibrating Vibrations. Tiedon vahvistaa Soul Discography, numerolla Amy 11006 ilmestyi sen mukaan A Shot Of Love b-puolenaan instrumentaali Tra La La La. ”Out Of Sight!” -koosteen teksti väittää, että vielä samana vuonna yhtye olisi käynyt Amy-merkillä. Ilmeisesti hänen osuutensa rajoittui enimmäkseen lavoille, ainakaan Soul. ITÄRANNIKKOVUODET Edellä jo todettiin, että Vibrations levytti Epicillä vuonna ‘68 julkaistun I Took An Overdose -raidan Philadelphiassa. Vibrations-cover on sujuvampi ja rankemmin laulettu kuin originaali, mutta ei se tuosta listauksesta edukseen erotu. Hän harjoitteli muutaman viikon tempparien kanssa ja pääsi lavallekin, mutta jättiyllätyksenä tuli tieto, jonka mukaan Eddien paikan saikin Damon Harris. 34 Blues News 2/2021 Of The Vibrations” -kooste, jossa Okehit ovat vahvasti esillä. Ylivoimaisesti paras paketti on Acen vuonna 2008 numerolla CDKEND 304 julkaisema ”The Okeh And Epic Singles 1963–1968”. Kyseisen levyn teki New Yorkissa The Variations -yhtye, jota ei pidä sekoittaa Kaliforniassa vaikuttaneeseen tunnetumpaan kaimaansa. Raitoja on 26, niiden joukossa viisi aikaisemmin julkaisematonta. Hieno levy joka tapauksessa, kuten myös kevyempi, introkilkutukseltaan eksoottinen Smoke Signals. On turha miettiä, oliko Ricky parempi laulaja kuin Eddie tai Damon, ongelma oli siinä, että hänen ja tempparipoikien kemiat eivät osuneet kohdilleen ja se aiheutti epävarmuuden ja molemminpuolisen luottamuspulan. En tiedä, onko Harris luotettavin muistelija asioita kertaamaan, tässä joka tapauksensa hänen versionsa In The Basement -lehden vanhan haastattelun (#29) mukaan: Baltimoressa asunut Harris tunsi Eddie Kendricksin sikäläisen tyttöystävän, jonka kanssa keskustellessaan hän sai tarkkoja tietoja temppareiden tekemisistä. Oltiin jo 70-luvun puolella, jolloin Eddie Kendricks teki lähtöä temppareista ja Owens oli vakava ehdokas hänen tilalleen; niin vahva, että hänen nimensä esiintyi jo alan kirjoituksissa ja mainoksissa
Kyseessä on sama Thom Bellin ja Linda Creedin säveltämä balladi, jonka Stylistics oli levyttänyt pari vuotta aiemmin I’m Stone In Love With You -hittinsä kääntöpuoleksi ja maalaiskorvin kuunneltuna kyseessä on täydellinen kopio, voiko olla peräti sama tallennus eri nimillä julkaistuna. Kingin Mandala-albumi ”The Beginning Of It All” oli totaalinen pettymys, niin myös Vibrations-LP, josta on olemassa brittipainos RCA 8254, lisäksi levy on julkaistu 70-luvun lopussa nimellä ”Good Vibrations” numerolla Guinness 36045. Varmaa tietoa on luettelo muille artisteille tehdyistä Fisherin sävellyksistä. Stylistics oli noussut sarjansa ykkösyhtyeeksi ja Vibrations tarjosi komean jäljitelmän. Sovittajana toimi Thom Bell, sekin sopii ajatukseen 60-luvun lopusta, olihan Bell Vibrationsille tuttu ainakin Neptune-raidan Smoke Signals taustoilta. Magic Man, joista jälkimmäinen päätyi blacklistan sijalle 16. Positiiviset mielikuvat rajoittuvat kolmeen havaintoon. Mandala 2511 Wind Up Toy Ain’t No Greens In Harlem 2514 The Man Man Overboard Taking A New Step (Mandala MLA 3006) A: (1) Wind Up Toy (2) Ain’t No Greens In Harlem (3) Run For Your Lifes (4) Take A Step (5) Midnight Rider (6) Kazoo B: (1) Man Overboard (2) The Man (3) Silver Dollar (4) Whiskey Man (5) Bolder Green And Jones Bob Gallo teki hyviä levyjä Four Seasonsien kanssa 60-luvulla, mutta 70-luvun alun soulyritelmät olivat rumasti sanottuna vastenmielisiä, parhaimmillaankin levottomia ja ryöpsähteleviä. Vibrationsin viimeinen totinen yritys oli sopimus Bob Gallon johtaman New Yorkissa toimineen Mandala-merkin kanssa. Jos tieto Ricky Owensin poissaolosta on tosi, korkean Russell Thompkins -sävyisen soolon lauloi ymmärtääkseni James Johnson. Suursuosikkini Ben E. Idea on vanha tuttu, Shakin’ It Up on sekavahko vauhtipala ja Make It Last tyylikäs philly-balladi. En tiedä, minkä verran nettijuoruihin voi luottaa, todettakoon sieltä poimittuna Fisheristä maininta, jonka mukaan hän on esiintynyt Vibrationsista erottuaan taustalaulajana nimellä Del Sharh (tai Sharm). Neptune 28 olikin hänen poissa ollessaan erilainen eritoten siksi, että Carl Fisher kuulosti molemmin puolin Dennis Edwardsin ja Edwin Starrin sekoitukselta ja varsinkin progressiivinen ”new generation” -laulu Right On Brother Right On on kaikin puolin täynnä 70-luvun alun Motown-henkeä. Viimeinen listauksiin päätynyt Vibrationslevy on Chess-single vuodelta ‘74: Chess 2151 Make It Last Shake It Up Tuottajaksi on merkitty Alan Felder ja sovittajaksi Vince Montana. Carl Fisher erosi Vibrationsista Chess 2151:n jälkeen. Listoille saakka ovat yltäneet The Volcanos -yhtyeen Storm Warning ja Showstoppersin vuoden ‘68 pöllytys Ain’t Nothing But A House Party. Eniten ihmettelen sitä, että solistiksi on merkitty Ricky Owens, jonka supertenori ei aikaisemmilla näytöillä ole ollut ihan sanaa kaliiberia kuin Russell Thompkinsin. Ricky Owens kuoli joulukuussa 1995, Dave Govan vuonna 2009 ja jossakin välissä myös James Johnson. Kenny Gamble julkaisi vuonna ‘73 pienellä North Bay -merkillään levyistä ensimmäisen. Voi hyvinkin olla, varsinkin b-puolen jäykähkö balladi, jonka tenorisolistiksi on merkitty Ricky Owens, tuo hetkittäin mieleen Delfonicsien läpimurtovaiheen levytykset. Wilson Pickett levytti Philadelphia-reissuillaan Fishersävelmät Help The Needy ja Mr. Vanhoista kavereista ovat ainakin Don Bradley ja Rene Beard olleet mukana Fisherin johtamissa revivalkokoonpanoissa, tuorein tieto on viime vuosikymmenen puolivälistä, jolloin hän oli ainoa jäljellä ollut Vibration.. Kohdalleni on myös osunut Ketty Lesterin ”When A Woman Loves A Man” -LP:n nätti We’ll Cry Together. Viimeksi mainittu herättää ajatuksia. Blues News 2/2021 35 Discographyn listauksissa hänen nimeään ei enää näy. North Bay 307 Sneakin’ When Will My Turn Come Carl Fisher muistelee Marv Goldbergin haastattelussa, että kyseessä on jo Neptunevaiheessa purkitettu materiaali. Don Bradleyn laulama Ain’t No Greens In Harlem on väkevä ja aggressiivinen levy tunnetumman Harlem-levyn, Edwin Starrin Hell Up In Harlemin tyyliin. Whiskey Man on Carl Fisherin laulama hillitty itsetilitys ja Take A Step upea philly-henkinen balladi. Yhtye kitkutteli nelimiehisenä vuoteen ‘76, jolloin se hajosi. Pitkissä introissa ja taustapoukkoiluissa on hetkittäin hyviä oivalluksia, mutta kokonaisuus on aikamoinen kaaos. Paketti on kahta singlejulkaisua vaille valmis. Myöhempinä vuosina se on esiintynyt Carl Fisherin johdolla enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Asiaa ei ole näkemissäni kirjoituksissa setvitty, joten minun on viisainta tyytyä vain ihmettelemään
Peruna on kotoisin Etelä-Amerikasta. Peruna tuntuu maistuvan hyvin myös Georgiassa, sillä Blind Blaken Georgia Boundissa (1929) kaivataan tuhkaperunoita uunissa kypsytetyn opossumin lisukkeeksi: ”Potatoes in the ashes, possum on the stove.” Corrina (Corrine, Corinna) -niminen neitonen on antanut aiheen moniin blueslauluihin, joiden sanoituksissa toisinaan mainitaan myös peruna. 36 Blues News 2/2021 SAPUSKABLUESIA! Ruoka bluesmusiikin sanoituksissa, osa 2 TIMO KAUPPINEN T ämän kaksiosaisen artikkelin jälkimmäisessä osassa tarkastelun kohteina ovat bluesin ja muun juurevan musiikin sanoitukset, joissa konkreettisena tai vertauskuvallisena aiheena on peruna, riisi, juurekset, vihannekset, hedelmät, marjat, makeat herkut tai pikaruoat. C-vitamiinia. Asiaa edisti se, että perunaa voitiin käyttää viljan sijasta myös viinanpoltossa, eikä se ollut yhtä arka hallalle kuin vilja. Ehkä juuri perunan tuotantoalueiden keskittyminen pohjoisiin osavaltioihin selittää sen, että bluessanoituksia perunasta löytyy niukalti. /.../ Now, I’ve been all around Lookin’ up and down Never found my baby ’Cause she was layin’ in another town I know she’s diggin’ my potatoes Lord, she’s trampin’ on my vine tunnuslauluna pitkään toimineen kappaleen Carry Me Back To Old Virginny. POTTUJEN SYÖNTIÄ JA KAIVELUA Onko peruna saanut nimensä Perusta. Ei ole. Siinä Virginia mainitaan paikkana, jossa kasvaa puuvillaa, maissia ja pottuja (taters). Nyt eivät kaalinversot riitä, vaan vadille vaaditaan oikeita päitä. ranskanperunoista, perunapakasteista ja kuivatuista perunoista. Etelä-Amerikasta se kulkeutui Espanjaan ja Iso-Britaniaan 1500-luvun lopulla. Ei ole enää naista, eikä hyviä pottujakaan. Valtaosa perunasta tuotetaan Idahossa, Washingtonissa, Oregonissa, Coloradossa ja Mainessa. Esimerkiksi Blind Lemon Jeffersonin Corrina Bluesin (1926) kertoja on ihastunut Corrinaan, jonka mies on palannut ja jättänyt kertojan lehdelle soittelemaan. Peruna levisi Euroopassa hyvin hitaasti, koska sitä pidettiin myrkyllisenä ja sielua vahingoittavana. Sen väitettiin olevan jopa ihmisravinnoksi kelpaamatonta, koska sitä ei mainita Raamatussa. Sitä uskotaan viljellyn Etelä-Perussa ja LuoteisBoliviassa jo noin 10 000 vuotta sitten. Peruna vei vähitellen nauriilta ja lantulta niiden aseman suomalaisten perusjuureksena. Big Bill Broonzyn versiossa (1957) kertojalla on pahat aikeet mielessä. Tästä määrästä tosin vain 15 kiloa oli enää tuoretta perunaa. Ja halla on vienyt myös viiniköynnökset: ”Ain’t no more good ’taters, the frost have killed the vine / The blues ain’t nothing but a good woman on your mind.” Naisiin yhdistettynä perunoilla ja viiniköynnöksellä on usein vertauskuvallinen merkitys. Perunan katsotaan jountuvan suomenruotsin murteellisesta sanasta pärun tai peerun (päärynä), onhan peruna tavallaan jonkinlainen ”maapäärynä”. Yhdysvalloissa perunaa on kasvatettu 1700-luvulta alkaen. Varoitus lukijalle: monet ruoka-aiheiset bluessanoitukset ovat luonteeltaan kaksimielisiä. Niiden päitä, jotka kaivelevat kertojan pottuja ja tallaavat tämän köynnöksiä.. Nykyisin maa kuuluu maailman suurimpiin perunantuottajiin ja kulutus henkeä kohti oli noin 55 kiloa vuonna 2014. Muu kulutus koostui mm. Täysin tuulesta temmattu perunan ja Perun yhteys ei kuitenkaan ole. Musta minstrel-artisti James Bland sävelsi jo vuonna 1878 Virginian osavaltion Now I’ve got a special plan now baby Lord, that a-restin’ on my mind Now, I don’t want no cabbage sprouts, Bring me a solid head. Blues-osavaltioissa Syvässä Etelässä tavattiin syödä perunan sijaan riisiä. Hän on tavannut sängystään toisen miehen, jonka kanssa hänen naisensa on ilmeisesti paennut toiseen kaupunkiin. Ernest Lawlerin laulun Diggin’ My Potatoes levytti ensimmäisenä Little Son Joe vuonna 1939. Suomessa perunaa alettiin viljellä laajemmin 1750-luvulla Varsinais-Suomessa, jonne peruna oli kulkeutunut merimiesten sekä Pommerin ja Krimin sodista palanneiden sotamiesten mukana. Peruna sisältää veden (noin 80%) lisäksi energiaa antavia hiilihydraatteja (tärkkelystä 10-15%), proteiineja noin 2% ja mm. Perunoiden kulutus henkeä kohti oli Suomessa huippuvuosina jopa 188 kiloa (1956), ja se on edelleen liki 60 kiloa
Samassa yhteydessä Cray luettelee keitoksensa aineksia, joita ovat retiisi (radish), nauris (turnip), friseesalatti (escarole), palsternakka (parsnip), vihersipuli (scallion), kaali (cabbage), parsakaali (broccoli), perunat (potatoes), selleri (celery), sipuli (onion) ja porkkana (carrot). On kaksi asiaa, joita rahalla ei saa, aito rakkaus, ja itse kasvatetut tomaatit. Laulussaan hän kertoo tuntemastaan Annie-tytöstä, jonka äiti teki töitä kahlevankina, isä vain laiskotteli, ja veljet pöllivät meloneita Tony Joen kasvimaalta. Koska muuta syötävää ei ollut, Annie haki metsästä kermesmarjan (pokeweed) lehtiä, joista keitti sitten vihannesmuussia (sallet). Niitä voi syödä munien kanssa, laivastoja pintopapujen kanssa, pääruokana tai lisukkeena. Nettitietojen mukaan kyseessä näyttäisi olevan vihersipuli eli salaattisipuli, joka on suosittu vihannes mm. John Lee Hooker kaipaa kanaruokansa lisukkeeksi sipulia kappaleessa Onions (1979). Valmistustavalla lienee ratkaiseva merkitys. Myös Jeffersonin lempinimi ”Sokea sitruuna” voisi olla kaksimielinen, mutta hänen nimensä oli kyllä oikeastikin Lemon Henry Jefferson, ja hän oli myös oikeasti sokea. Supermarkettien vihannesosastoilta tuskin löytyy ”polk salad” -nimistä salaattia. Ja kun aika laulun kertojasta joskus jättää, niin hautapaikkakin on jo valittu. Sitruunan puristelu on bluesmetafora, joka viittaa seksuaaliseen toimintaan. ”Let me put my banana in your fruit basket, then I’ll be satisfied / Now, I got the washboard, my baby got the tub / We gonna put ’em together, gonna rub, rub, rub.” Lisäksi hän haluaa ”kirnuta kunnes tulee voita” ja ”ommella neulallaan naisen kangasta”. Doctor John on versioinut vanhan brittiballadin Our Goodman nimellä Cabbage Head (1992). Samaa Folkja kantri-laulaja-lauluntekijä Guy Clark ylistää kotipuutarhansa tomaatteja kappaleessa Homegrown Tomatoes (1981). Raaka kaali ei monellekaan maistu, mutta esimerkiksi kaalikääryleet ja kaalipata puolukkahillon kera ovat monen suomalaisenkin herkkua. Viimeisessä säkeistössä mies löytää sängystä omalta tyynyltään vieraan miehen pään. Hän ei kaihda myöskään vihanneksia, sillä hänellä on lautasellaan myös herneitä ja rehuydinkaalia (collard green), joka on Syvän Etelän keittiön suosiman vihersalaatin perusaines yhdessä pinaatin, nauriinnaattien ja sinapinlehtien kanssa: ”Bring onion, baby! I got peas, collard greens, hard boiled, cold chicken / Bring me, chicken, and gravy, with onion, oh yea!” Booker T. Hänen mieliruokaansa ovat pekoni, salaatti ja tomaatit. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä bluesja rootsmusiikissa esiintyvistä vihanneksista. Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Se kertoo miehestä, joka tulee kotiin iltaisin “ohranjyvä silmässä” eli vahvasti humalassa. Kermesmarjan marjat ovat myrkyllisiä, joten niitä ei tähän ”salaattiin” kelpuutettu. Elvis levytti vuonna 1973 Tony Joe Whiten kappaleen Polk Salad Annie (1969). ja MGs -yhtyeen svengaava Green Onions (1962) ei kerro mitään vihreistä sipuleista, sillä kappale on instrumentaali. Puhutaan esimerkiksi rakkauden hedelmästä, ja Raamatussa kielletyn hedelmän syöminen johdatti Aatamin ja Eevan lihalliseen ”synnintekoon” aiheuttaen paratiisista karkottamisen. Miestä kuitenkin ihmetyttää, että kaalinpäällä on viikset! “Well, I’ve traveled the whole world over, ten thousand miles and more / And a moustache on a cabbage I ain’t never seen before!” Finntrio levytti laulun nimellä Ei koskaan selvin päin vuonna 1965. Kappale tunnetaan myös nimillä Three Nights’ Experience, Seven Drunken Nights, Cabbage Head Blues ja Coming Home Late. Blind Lemon Jeffersonin persikkakappale Peach Orchard Mama (1929) ei ole aivan yhtä suorasukainen. White oli kotoisin Louisianan rämemailta. Siinä laulaja varoittelee naistaan antamasta hedelmätarhansa persikoita muille miehille. Naista pitää helliä ja hoitaa samalla huolella kuin parhainta keitosta. Tällä perusteella on jo syytä olettaa, että hedelmiin liittyy blueslyriikassa runsaasti seksuaalisymboliikkaa. Laulun kertoja anelee naiselta lupaa laittaa banaaninsa tämän hedelmäkoriin ja haluaa myös hieroa pesulautaansa naisen pesusaavia vasten. Kolmen miehen on nähty käyneen ravistelemassa naisen persikkapuuta. Esimerkiksi sopii jälleen Bo Carter ja hänen kappaleensa Let Me Roll Your Lemon (1934): ”Baby please let me roll your lemon, and squeeze it the whole night long / Oh let me squeeze and roll your lemon, oh baby until your good juice come.” Robert Johnsonin Traveling Riverside Bluesissa (1937) erona edelliseen on sitruunanpuristelijan sukupuoli. Vaimo väittää sen olevan vain kaalinpään. Se on oma puutarha, jossa voi puskea maasta tomaatteina: “When I die, don’t bury me in a box in a cemetary / Out in the garden would be much better, and I could be pushin’ up homegrown tomatoes.” You got to tend to your cooking every day and every night, yeah You got to stir it, season it and simmer just right It's a simple recipe, it ain’t hard to do You’ll become a side dish, you’ll be off her menu. Hän näkee useita viitteitä vaimonsa uskottomuudesta, kuten vieraan muulin tallissa, vieraan hatun hattutelineessä ja vieraat miesten housut tuolin karmilla. 38 Blues News 2/2021 sanoituksissa on vähemmin houkuttelevaa kuin esimerkiksi hedelmien ja makeiden herkkujen. Kertoja on niin raivoissaan, että on käynyt poliisiasemalla pyytämässä päästä lukkojen taakse, jottei suutuspäissään tappaisi naistaan. Vaimo selittää asiat parhain päin ja syyttää humalaista miestään harhanäyistä. ETELÄN HEDELMIÄ JA MUUTAMA MARJA Hedelmä viittaa sanana puiden hedelmien lisäksi myös hedelmällisyyteen. Robert Cray varoittelee miehiä joutumasta lisukeruoan asemaan kappaleessa Side Dish (2012). Bo Carterin Banana In Your Fruit Basket (1931) on tästä hyvä esimerkki. Washboard Sam todella pitää kaalista kappaleessaan Good Old Cabbage Greens (1943): “I love my cabbage like a horse likes grass /.../ Give me cabbage for my dinner, cabbage for my desert / Oh, when I don’t get my cabbage, boy, how it hurts.” Laulun tapahtumapaikkana on New Orleans, ja kertojan naisella on tapana paistaa kaalinlehdet. Näin myös näyttää olevan. Laulun kertoja pyytää naista puristelemaan sitruunaansa, kunnes mehut valuvat jalkaa pitkin
Big Joe Turnerin ja Pete Johnsonin Cherry Redissä (1939) kertoja pyytää sievää naista istahtamaan isän (daddyn) polvelle ja rutistamaan niin kovasti, että isukin kasvot muuttuvat kirsikanpunaiseksi. Heidän kohtalonaan on usein alkoholi ja kuolema ”viinirypäleisiin”: ”Living on apples from orchards / Dying from grapes on the vine.” mukavaa, kuin maljallinen kirsikoita, Life Is Just A Bowl Of Cherries (1931). Hän haluaa puristella sitruunaa ja ratsastella naisen kanssa vuoteessa ja lattialla. / The way you squeeze my lemon, I’m gonna fall right out of bed.” Toinenkin brittibluesbändi on käyttänyt sanoitukessaan hedelmäsymboliikkaa. Tämä sanonta on siinä mielessä kätevä, että se sopii ironisessa mielessä lausuttuna myös tilanteisiin, jolloin kaikki menee päin mäntyä. Omenalauluista monet liittyvät Raamatun kertomukseen Aatamista, Eevasta ja kielletystä hedelmästä. Nyt tämä kirsikkavaras ei kohdattaessa edes muista kokematonta poikaa, joka on ilmeisesti saanut asiasta trauman. Skip Jamesin Cherry Ball Bluesissa (1931) menee huonosti. Siinä oikein yllytetään miehiä ja naisia nauttimaan makeista kielletyistä hedelmistä. Nämä kiertolaiset elävät sillä mitä käsiinsä saavat, kuten ”hedelmätarhojen omenilla”. Blueskitaristi Tab Benoitin kertoja on kutsunut naisen vierailulle puutarhaansa kappaleessa Cherry Tree Blues (1994). Laulun minähenkilölle rakas nainen, Cherry Ball eli Kirsikkapallo, on lähtenyt. Mikäli tahtoo, nainen saa hypätä kertojan kanssa myös hienoon Hollywood-vuoteeseensakin ja boogiewoogata, kunnes molempien kasvot punoittavat. Cherry Ball lähti etelään Southern-linjan junalla, kun taas kertoja suuntasi Santa Fen junaan. kappaletta ovat versioineet mm. ZZ Topin Cherry Red (1994) on eri kappale. He tuntevat sivutiet samalla tavoin kuin ”mustalainen tuntee kuun”. Kirsikanpunainen on myös väri. Vanhan musikaalisävelmän mukaan elämä on Gladys Knight & The Pipsin ja Marvin Gayen tunnetuksi tekemä hitti I Heard It Through The Grapevine (1967) ei kerro viiniköynnöksistä tai viinirypäleistä, vaan kyseessä on sanonta, joka tarkoittaa juorupuhetta. Vain kauniit muistot jäävät mieleen. Tätä Let me be your lemon squeezer till my love come on down I like your apples on your tree I’m crazy about your peaches too I’m crazy about your fruit because you know just how to do The wind in the willow played love’s sweet melody But all of those vows we made were never to be Though we’re apart you’re part of me still For you were my thrill on Blueberry Hill. Kirsikanpunaisia huulia, ehkä. Louis Jordanin kappaletta Ain’t That Just Like A Woman (1946) on versioitu paljon. Fats Dominon hitti Blueberry Hill (1956) on tarina pojasta ja tytöstä, jotka kokevat onnen hetkiä Mustikkamäellä. Blues News 2/2021 39 kielikuvaa hyödyntää Led Zeppelin kappaleessa The Lemon Song (1969): ”Squeeze me baby, till the juice runs down my leg. Naista eivät kiinnostaneet kuitenkaan omenat tai luumut, vaan hän suuntasi suoraan kirsikkapuulle, kaatoi kirveellään sen ja poimi kaikki kirsikat. Fleetwood Macin Lemon Squeezerin (1969) kertoja kehuu naisen sitruunaa, omenoita ja persikoita. King (1965) ja Little Richard (1964). Siitä huolimatta, että Aatamin ja Eevan rakastelun näkeminen ja lasten saanti järkytti jumalaa, joka rankaisi pariskuntaa karkotuksella paratiisista ja raskailla työvelvoitteilla. Siinä minäkertoja on ihastunut naisen kirsikanpunaan ja pyytää tätä antamaan sitä. Siinä annetaan ymmärtää, että Eeva aiheutti ongelmia onnelliselle Aatamille omenoineen, ja että sama kuvio toistuu edelleenkin miehen ja naisen välisessä suhteessa: “There was Adam, happy as a man could be / Till Eve got him messin’ with that old apple tree / Ain’t that just like a woman?” Nina Simone versioi vuonna 1961 Oscar Brown Juniorin laulun Forbidden Fruit (1960). Kantrilaulaja Waylon Jennings kertoo Charles John Quarton runoon perustuvassa laulussa Grapes On The Vine (1988) kodittomista miehistä, jotka kulkevat hiljaa ohi kaupungilla talvipakkasessa. Tuuli humisee pajupuissa, yhteisiä lupauksia tehdään mutta elämä erottaa parin. Jimmy Reed (1963), B.B. Siitä lähtien Edenin väki onkin onneksi nauttinut omenoista, ja myös omenapiirakasta! Lopuksi muutama esimerkki marjoihin liittyvistä kappaleista, vaikka ne eivät juuri näytä bluesartisteja inspiroineenkaan. Kertoja toivoo naisen palaavan luokseen
Hänen Lonesome House Bluesinsa (1928) ”sweet papa” näkee Chicagossa unta ”sweet mamastaan”. Ja blackberry boogie soi. Aamukahvin pitää ola makeaa, ja teetä pitää saada yölläkin. Siinä kySugar mama, sugar mama, sugar mama please come back to me (2x) Bring me my granulated sugar, sugar mama, and try to ease my misery /.../ I like my coffee sweet in the mornin’, you know, an I’m crazy ’bout my tea at night (2x). Sanoitus on vanhempi ja likimain käänteinen verrattuna Sonny Boy Williamsonin ja kumppaneiden Sugar Mama -blueseihin. Se on sanoitukseltaan kliseinen: ”Sugar mama, where have you been?...Sugar mama, you drive me insane... Jeffersonin Shuckin’ Sugar Bluesin (1927) nainen on puolestaan häilyväinen ja arvaamaton. 40 Blues News 2/2021 Kantrija poplaulaja Tennessee Ernie Fordin Blackberry Boogiessa (1952) kertoja poimii korillisen karhunvatukoita. Hänen tyttöystävänsä innostuu vatuista, ja he lähtevät yhdessä keräämään niitä lisää. Pimeässä lähestyy “käärme”, ja nainen haluaa että hänen “maljaansa” tiputetaan “sokeria”: ”I need a little sugar in my bowl / I need a little hot dog between my rolls /.../ It’s dark down there looks like a snake! / C’mon here and drop somethin’ here in my bowl.” Nina Simone on tulkinnut saman kappaleen nimellä I Want A Little Sugar In My Bowl (1967), mutta siistinyt alkuperäistä sanoitusta: ”I want a little sugar in my bowl / I want a little sweetness down in my soul.” Ja jollei sokeria, niin ainakin hunajaa miehet ovatkin valmiita tiputtelemaan naistensa maljoihin. Tarjoilija kantaa mansikkakakkua tarjottimella, ja miehen mieleen muistuvat ajat jolloin hän raatoi mansikkapelloilla Oxnardissa Los Angelesin lähistöllä. sellään mistä sugar mama on sokerinsa saanut ja epäillään, että se on peräisin Louisianasta naisen isän sokeriviljelyksiltä. / He’s cut down on my sugar / Now he’s messin’ with my ham.” Esimerkkejä vanhoista ”sokerimammablueseista” löytyy mm. Sixto Rodriguez oli pitkään lähes tuntematon laulaja-lauluntekijä, joka nousi julkisuuteen ja suosioon vasta kun hänen 1970-luvun levytyksensä löydettiin ja hänestä tehtiin dokumenttielokuva ”Searching For Sugar Man” (2012). Bessie Smithin I Need A Little Sugar In My Bowl (1931) antaa sugar-sanalle seksuaalisen sisällön. Sugar mama ja sugar daddy mainitaan monissa vanhoissa, ja myös uudemmissa blueseissa. Suudellaan ja palataan kotiin paistamaan vattupiirakkaa. Pianisti-laulaja Joe Liggins ja hänen Honeydrippers-yhtyeensä kappale Big Walter Hortonin Sugar Mama (1968) on sukua edellä mainituille kappaleille. Bluessanoituksissa käytetään lähes poikkeuksetta sugar-sanaa kuvaamaan kaunista, vetovoimaista tai rakasta naista tai miestä. Korit täyttyvät ja pian kävellään jo käsi kädessä. Nainen kaipaa takaisin sokerimiestään, ja haluaa sokeria aamulla kahviinsa ja yöllä teehensä: ”Sugar man sugar man, please come back to me (2x) / You don’t know how I love you and I cannot let you be /.../ My coffee must be sugared in the morning, my tea late at night (2x) / When I don’t get my sugar, baby I don’t feel just right.” Uudempiakin sokerimieskappaleita löytyy useita. Siinä nainen tarvitsee ”sokeria ja hot dogia”. Rodriguezin Sugar Man -kappaleessa sugar man on huumekauppias. Makean kahvin ja yöteen suhteen mielipide on sama kuin Sonny Boyllakin. Kertoja aikoo kehystää tämän valokuvan, koska voi käyttää sitä tarvittaessa etsiskellessään naista, mikäli tämä päättää lähteä omille teilleen. Pakomatka onnistuu ja mies syö pensaikossa kakun saaden pitkästä aikaa vatsansa täyteen. Fleetwood Macin Sugar Man (1975) on yhtyeen blueskauden jälkeiseltä ajalta. Nainen on jättänyt miehen, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja väittää naisen sydämen olevan kovan kuin marmoria. Blind Lemon Jeffersonin levytyksistä. Led Zeppelinin Sugar Mama (1968) on Robert Plantin ja Jimmy Pagen kappale. Jos sokeria ei saa kolmea kertaa päivässä, olo ei ole hyvä. Yksi sokerin ravintoaineena noteeraava kappale on Louis Jordanin Ration Blues (1943), jossa harmitellaan 1940-luvun säännöstelyajan sokeriannosten pienentämistä: ”Baby, baby, baby, / What’s wrong with Uncle Sam. SOKERIA, HUNAJAA JA MELASSIA Sokeri (sugar) antaa energiaa ja on tunnetusti makeaa (sweet). Eli kolme kertaa päivässä. Siinä kaivataan sugar mamaa takaisin helpottamaan kertojan kurjaa oloa. Say you love me sugar mama, I’ll never let you go...” Esimerkki vanhasta sokerimiesbluesista on St Louis Bessien (Bessie Mae Smith, Blue Belle) Sugar Man Blues, Part 1 and 2 (1930). Tom Jonesin Sugar Daddy (2008) on funkahtava kuvaus miehestä, jolla on ”male intuition and sexual ambition”. On jopa vaikea löytää esimerkkikappaleita, joissa sokeri olisi vain sokeria. Hän katsoo olevansa oikeutettu saamaan mansikkakakkua, nappaa koko kakun ja syöksyy sivuovesta ulos tarjoilija ja kokki perässään. Suhde on epävarmalla pohjalla, sillä nainen kohtelee miestä jo kuin koiraa: ”If you don’t love me, please don’t dog me around.” Sonny Boy (John Lee) Williamsonin Sugar Mama Blues (1937) perustuu Yank Rachelin Sugar Farm Bluesiin (1934), josta Tampa Red teki parikin eri versiota heti jo vuonna 1934. Johnny Cashin Strawberry Cake (1976) kertoo rahattomasta, nälkäisestä miehestä, joka menee New Yorkissa hellesäällä vilvoittelemaan hienon hotellin aulaan
Slim Harpon kappaleessa I’m A King Bee (1957) kuningasmehiläinen surisee ja pyrkii ”hunajantekoon” tyttömehiläisen pesään. Numminen on versioinut laulun suomeksi nimellä Well, olen King Bee (1995). Ma Rainey käyttää papukarkkia vetauskuvana pois livistäneestä miehestä kappaleessa Jelly Bean Blues (1941): “You’ll sit right down and weep and moan and then you’ll find he’s went / Lord, I been wonderin’ where my jelly bean has gone.” Tanskalainen varhaisteiniyhtye The Lollipops oli suosittu Suomessa ja Ruotsissa 1960-luvulla. by the hand / Go for me, let me be all your own candy, your candy, candy man.” Tunnetuin näistä kappaleista lienee “Jali ja suklaatehdas” -elokuvan (1971 ja 2005) laulu The Candy Man, joka kertoo ihan oikeasta karkkikauppiaasta. Esimerkkejä on paljon. Roy Brownin Lollipop Mamaa (1947) ovat versioineet mm. Ma Raineyn Honey Where You Been So Longissa (1924) lauletaan “My honey left me, he's gone away”, ja Bo Carterin Honeyssa (1940) “Now it don’t make no difference, sweet little old honey, a how you trying to carry on” jne. Hunaja (honey) on bluessanoituksissa useimmiten hellittelysana naiselle tai miehelle. Kiltin näköisen Mississippi John Hurtin kappale Candy Man Blues (1929) on kuvaus ”namusedästä”, joka ei ole niinkään kiinnostunut karkista ja lapsista, vaan kaupittelee yhdeksäntuumaista karamelliaan kaupungin naisille. Sen sijaan vertauskuvallista käyttöä esimerkiksi karkeille, suklaalle ja jäätelölle on keksitty paljonkin. Wynonie Harris (1948), Rauli Badding Somerjoki (1975) ja William Clarke (1990). Blues News 2/2021 41 The Honeydripper keikkui peräti 18 viikkoa R&B-listan kärjessä vuonna 1945. Bluesartistit eivät näytä olleen huolestuneita makeisten terveyshaitoista. Candy Man -nimisiä kappaleita on muitakin. Eivät taitaneet tanskalaispojat tietää, että “tikkukaramellillä” oli rytmibluesissa toinenkin, vertauskuvallinen merkitys. KARKKIA, SUKLAATA JA JÄÄTELÖÄ Ihmisellä on tutkijoiden mukaan mahassaan eräänlaiset toiset aivot, jotka vaativat nälän yllättäessä ravintoa. Do You Know (How Much I Love You) (1964) ja I’ll Stay By Your Side (1965), josta Hurriganes teki oman versionsa nimella I Will Stay (1974). M.A. Melassi on makeaa ja halpaa, mutta se ei maultaan vastaa sokeria, hunajasta puhumattakaan. Sanoitukset vähän vaihtelevat, mutta kyse on kuitenkin tulikuumasta Well all you ladies gather ’round That good sweet candy man’s in town It’s the candy man (2x) He likes a stick of candy just nine inch long He sells as fast as hog can chew his corn It’s the candy man Don’t get my sugar three times a day, oh, Lord, then I don’t feel right Woodyn Guthrien oppilaan, folkmuusikko Ramblin’ Jack Elliottin Candy Man (1989) on tulkittavissa homoeroottiseksi: ”Candy man, fatting hog / Candy man, salty dog / If you can’t be my Candy man / You can’t be my man at all.” Suolainen koira (salty dog) on ikivanha fraasi, jolla tarkoitetaan kiimaista koiraa, ja ihmiseen sovellettuna rietasta miestä tai naista. Sanoitus on hengeltään varsin uskollinen alkuperäiskappaleelle: ”Well, olen King Bee, surraan pesälläs / Olen King Bee, beibi, avaa isälle / Osaan hunajanteon, päästä sisälle /.../ Well, olen King Bee, kieritän sut voissa / Olen King Bee, beibi, soudan lemmen joissa / Ja soudan paremmin, kun sun miehesi on poissa.” Melassi (molasses) on sokeripitoinen paksu neste, jota saadaan sokeriruo’on mehusta ja sokerijuurikkaasta sivutuotteena sokerin valmistuksessa. Kukapa haluaisi itseään kutsuttavan melassimieheksi tai melassinaiseksi. Esimerkiksi Roy Orbison on levyttänyt Candy Manin (1962), jossa mies tarjoituu olemaan naisen karamellimies: “Come on sugar, let me take you. Hunajaan liittyvä seksuaalisymboliikka on samankaltaista kuin sokerilla. Melassi on ollut perinteisesti Yhdysvalloissa orjien, vankien ja köyhän kansan ravintoa. Varsin usein ne myös huutelevat ihan huvikseen yläkerran aivoille, että laittakaapa tulemaan tännepäin suklaata, jäätelöä, juustoa ja muita makeita tai rasvaisia herkkuja. Jelly bean on pavun muotoinen makeinen. Heidän hittejään olivat mm. Hän on toimissaan yhtä ripeä kuin karju (hog) maissia hotkiessaan. Funny Paper Smith laulaa Honey Bluesissa (1931) “Come and kiss me honey babe before I go” ja Bessie Smith Honey Man Bluesissa (1926) “I’ve got the blues and it’s all about my honey man”. Sammy Davis Junior teki tästä sokerisesta laulusta hitin vuonna 1972. Texas Alexanderin Section Gang Bluesissa (1927) melassiin joutuivat tyytymään kaikki vangit ihonväristä riippumatta: ”Oh nigger licked molasses and the white man licked them too.” Myös Ike ja Tina Turner mainitsevat kappaleessaan Nutbush City Limits (1973), että Tennessen Nutbushissa vankilassa saa syödäkseen vain suolattua sianlihaa ja melassia: ”Saltpork and molasses / Is all you get in jail.” Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että melassilla ei ole samankaltaista imagoa bluessanoituksissa kuin sokerilla tai hunajalla
Suklaa on monien suosikkiherkku. Joillakin paikalle ryntäävillä on mukanaan baseballmailat ja laulun kertoja on helisemässä. Suklaabluesit ovat harvinaisia. Professori Mikael Fogelholmin mukaan suklaalla voi kyllä herkutella, kunhan pysyy kohtuudessa. Howlin’ Wolfin Chocolate Dropissa (1952) suklaanappi on viehättävä, syötävän hyvältä näyttävä ruskeaihoinen nainen: ”She’s a brown skinned woman / She look like somethin’ fit to eat / She’s a chocolate drop woman / She sho’ looks good to me.” Lieneeköhän perinneyhtye Carolina Chocolate Drops ottanut nimensä tästä laulusta. Siinä mies ostaa suklaan, syö siitä puolet ja aikoo heittää loput pois. Tällä jäätelökauppiaalla on valikoimassaan mm. Mahdollisten sydäntervesvaikutusten saamiseksi tummaa suklaata pitäisi kuitenkin syödä melkoisen paljon, ja samalla tulee syöneeksi myös suklaan sisältämää haitallista sokeria ja kovaa rasvaa. Helsingin Sanomat ikävä kyllä horjutti tätä uskoa artikkelissaan (HS 26.11.2020). Little Richardin Tutti Frutti (1955) mielletään jäätelölauluksi, mutta alun perin se oli sanoitukseltaan rivon homoeroottinen ralli (tutti frutti, good booty jne., Wikipedia).. Tom Waitsin Chocolate Jesus (1999) on erikoinen tarina pojasta, joka ei mene sunnuntaisin kirkkoon, vaan Zerelda Leen karkkikauppaan, jossa hän omalla tavallaan palvoo suklaasta valettua Jeesusta. Kaakao sisältää kyllä antioksidantteja, mm. Millie Smallin My Boy Lollipopissa (1964) tikkari on nuori poika: “My boy Lollipop / You make my heart go giddyup / You are as sweet as candy / You’re my sugar dandy.” Teresa James & The Rhythm Trampsin versiossa “sugar dandy” on bluesmaisemmin korvattu “sugar daddyllä”. Poliisi saapuu paikalle ja uhkaava tilanne saadaan lopulta selvitettyä. tietynlaisia flavanoleja, joiden verenkiertoa edistävästä vaikutuksesta on jonkin verran tutkimusnäyttöä. Folktrio Peter, Paul & Mary on levyttänyt tarinan Talkin’ Candy Bar Blues (1965), jossa suklaapatukalla on keskeinen asema. sellaisia kirsikkamehujääpuikkoja, jotka saavat “mamman” sekoamaan: “I got a cherry popsicle right on time / A big stick, mamma, that’ll blow your mind / ’Cause I’m the ice cream man”. Jäätelöbluesien klassikko on John Brimin Ice Cream Man (levytetty 1953, julkaistu 1968). Karkkikaupassa käynti oli päättyä traagisesti. Alun perin kappale oli nimeltään My Girl Lollipop ja sen kirjoitti doowop-yhtye The Cadillacsin jäsen Robert Spencer. Siksi tummaa suklaata ei mainita minkään maan ravitsemusuosituksissa. Keskimäärin 20 grammaa päivässä on hänen mielestään ok. Vain se saa hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Hän huomaa silloin pienen pojan ja tarjoaa patukan puolikasta tälle. Jäätelökauppias tekee kesäistä kierrostaan, ja varsinkin naiset tuntuvat tarvitsevan jotain vilvoittavaa. Jäätelömiehen valikoima on laaja ja tyytyväisyys taataan: ”Summertime’s here babe, need somethin’ to keep you cool /.../ I’m your ice cream man, stop me when I’m passin’ by / See now all my flavors are guaranteed to satisfy.” Hyvin blueshenkinen on myös Tom Waitsin Ice Cream Man (1973), jonka Screamin’ Jay Hawkins coveroi vuonna 1991. 42 Blues News 2/2021 naisesta, joka imee ”tikkaria” niin kiihkeästi, että kertoja pelkää sen sulavan: ”I got a red hot momma, calls me her lollipop (2x) / When she starts to lovin’, she never knows when to stop / She’s a hard lovin’ woman, she loves both night and day (2x) / Well, I’m afraid one night that lollipop will melt away.” Led Zeppelinin Boogie With Stu (1975) on suoraviivainen rock’n’roll, jossa yllättäen ei kaivatakaan tikkarin tai tutti frutin imeskelyä, vaan halutaan vain tanssia rockia: ”I don’t want no tutti-frutti, no lollipop / Come on, baby, just rock, rock, rock.” Toki on olemassa myös monia keveitä popkappaleita, joissa tikkukaramelli on vain makeinen, tai korkeintaan makea poikatai tyttöystävä. Ensimmäisen levytyksen siitä teki Barbie Gaye vuonna 1956. Tumman suklaan on väitetty olevan myös terveellistä, mikä on ollut hyvä syy ahmia sitä vähän enemminkin. Poikaa on kotona varoiteltu namusedistä, ja hän juoksee pelästyneenä hakemaan paikalle äitinsä, tämän naapurin ja muutakin apujoukkoa
Sue ja Daisy tietävät tarkalleen mitä tehdä, ja miten rakastaa laulun minähenkilöä: ”Got a girl named Sue, she knows just what to do (2x) / She rocks to the east, she rocks to the west / But she’s the girl that I know best /.../ Got a girl named Daisy, she almost drives me crazy (2x) / She knows how to love me, yes indeed.” PIKARUOKAA Pikaruoka on nykyisin erittäin suosittua niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin. New Yorkin protestihenkisissä folk-piireissä lapsuutensa viettänyt Bibb ottaa siinä kantaa välinpitämättömyyteen, epäterveelliseen pikaruokaan, ja muutamaan muuhunkin asiaan.. Niistä on tehty myös juurevaa musiikkia. Siinä on samaa mahtailevaa asennetta kuin vanhoissa karkkija jäätelömiesblueseissa: ”Any way you want it baby, I am Mistä sitten mahtaa johtua kaksimielisyyksien yllättävän suuri osuus ruokaa käsittelevissä bluessanoituksissa. Hän on kuuma koirakaveri, joka rokkaa väsymättömästi: ”Cold as a codfish, hot as a coal / Hot dog buddy, well, bless my soul / I’m rocking, rocking on down the line”. Suomen suurimmat pikaruokalaketjut vuonna 2014 olivat Hesburger, Subway, Kotipizza ja McDonalds. Hän saa syödäkseen pitkän hot dogin, josta ei lainkaan pidä. A.C. Elvis on tulkinnut Leiberin ja Stollerin Hot Dogin (1957), ja siinä ”hodari” on kuuma mimmi, joka on palaamassa junalla takaisin kertojan luo: ”Hot dog, you say you’re really coming back / Hot dog, I’m waiting at the railway track.” Bill Haleyn kertoja on kappaleessa Hot Dog Buddy Buddy (1956) kylmä kuin turska ja kuuma kuin hiili. Vaikka nykyisin pikaruokaa on monenlaista, alan klassikkoja ovat nakkisämpylä (hot dog) ja hampurilainen (hamburger), joilla on molemmilla pitkät historiansa. Hasil Adkinsin Hot Dog Babyssa (1986) tyttö on niin ihastunut hot dogeihin, että syö niitä massoittain, vaikka painaa 200 kiloa ja näyttää itsekin jo jättikokoiselta hodarilta: ”Cause she ate more hot dogs than I ever seen / She weights 450 pounds / I couldn’t say no / And you know if you eat too many hotdogs, you look like a hot dog / One of them big king size.” Varsin rokkaava on myös ZZ Topin Burger Man (1990). Silloinen iloton ja raskas arkitodellisuus ruokki toiveita, joiden toteutumista mentiin etsimään ”hikisten tanssiluolien mustaan meteliin, missä oli kaikkien maalta tulleiden onnenonkijoiden ja jumputtajien työmaa: salillinen holtittomia miehiä ja nälkäisiä naisia, jotka kärsimättöminä tuijottivat orkesterikoroketta että jospa sieltä nousisi Rouva Lohtu tai Herra Iso Pässi, joka veisi meidät helvettiin tästä helvetistä. Reedin Junk Foodissa (1997) kertoja on matkalla vanhalla Greyhound-bussillaan keikalle ja pysähtyy nälkäisenä highwayn varrella sijaitsevaan kauppaan. Leivonnaisten, hedelmien, hunajan ja muiden makeiden herkkujen seksualisointi näyttää olevan yleisempää vanhoissa kuin uusissa blueseissa. Blues News 2/2021 43 Kun se päätettiin levyttää, tuottaja Bumps Blackwell pyysi Dorothy LaBostrieta kirjoittamaan kappaleelle siistityt sanat. Hänellä ja muilla köyhillä ei ole varaa parempiin ruokiin: “I hate this junk food / It’s bad for my health / But I’m playin’ these lousy blues / An’ I can’t afford nothin’ else.” Hot dog -symboliikkaa ”dirty bluesin” sanoituksissa (Lil’ Johnson, Bessie Smith ym.) on jo sivuttu aiemmin, joten jätetään se nyt väliin. Tarjolla oli uusi maku, kaikki hedelmät eli tutti frutti. Roskaruokaa on kuitenkin bluesmiehenkin pakko syödä vaikka se on epäterveeellistä. Vuonna 1940 San Bernardinossa Kaliforniassa perustettu McDonalds on maailman suurin ravintolaketju liikevaihdolla mitattuna. Eroottisten bluesmetaforien hetteiköissä kahlaamisen jälkeen tuntuu virkistävältä löytää sellainen kappale kuin Eric Bibbin We Don’t Care (2018). Hot dogit olivat varsinkin 1950ja 1960-luvuilla nuorison suosimaa pikaruokaa, ja se näkyy myös nuorison suosiman rock’n’rollin sanoituksissa. Sillä oli yli sadassa maassa noin 38 000 pikaruokapaikkaa ja 69 miljoonaa päivittäistä asiakasta vuonna 2018. Yhden näkökulman asiaan esittää Kari Hotakainen bluesromaanissaan ”Syntisäkki” (1995). Hän kytkee Chicagoa muistuttavan Hornankattila-kaupungin kurjat elinolot, köyhyyden ja huonon sään mustan väestön taipumukseen viettää vapaa-aikaa estottomaan tyyliin. LaBostrie väittää, että hän keksi ”tutti frutin” käydessään naisystävänsä kanssa rohdoskaupassa ostamassa jäätelöä. Salillinen silmiä, jotka toljottavat ja poraavat solistin läpi; salillinen jalkoja, jotka hankaavat lattiaa ja sotkeutuvat toisiinsa; salillinen mahoja, toisiinsa liimaantuneita, ja mahan alla se, minkä takia tämä kaikki vaiva ja veivaus.” We love to fly first class Someone else paid the ticket We love our juicy fruit As long as we dont have to pick it We love our fast food Dont care about heart attacks We love to gossip Dont care about the facts We want the gold Don't get my sugar three times a day, oh, Lord, then I don't feel right your burger man / If you need good hot grillin’, try my burger stand”. Tässä joitakin esimerkkikappaleita. Uudessakin sanoituksessa on eroottista sävyä
– Kerran kun olimme Riihimäellä keikalla, tulimme samalla reissulla Helsinkiin levyostoksille. Keikoilla Mods pääsi esiintymään useiden eri ulkomaalaisartistien kanssa. 46 Blues News 2/2021 – Ensin tehtiin pohjat, ja toisella vierailulla Neitsytpolulle Pekka lauloi. Esimerkiksi The Swinging Blue Jeans vieraili Kuusankosken kansantalolla osana Suomen-kiertuettaan lokakuussa 1965. Se selvisi vasta paljon myöhemmin. Hänen kanssaan ei ollut helppo löytää yhteistä ohjelmistoa, kun hän esitti meitä kevyempää materiaalia. The Modsin keikkaohjelmistossa oli runsaasti lainakappaleita. Välillä siinä tohinassa meni lavavalaisimia katosta rikki, mistä keikkapaikan pyörittäjät aina valittivat, Vesterinen kertoo. Lainansa The Mods pyrki etsimään brittibändien vähemmän soitetuista ja tunnetuista biiseistä. Keikat lopetettiin yleensä Berryn sotaratsuun Around And Aroundiin. – Loppuhuipennukseksi hyppäsimme ilmaan. Ja hollantilaista Suzieta. The Modsin ulkomuoto keräsi sekin huomiota. Välillä kun nuoriso oli innoissaan The Modsista, vanhempi artistipolvi antoi kyytiä Kuusaan pitkätukille. Huitominen loppui siihen, Vesterinen kertoo. – Kiekko komeili seitsemäntenä myyntilistalla Kuusaan musiikkikaupassa. Onneksi Eino Grön oli samalla keikalla ja vanhana painijana tempaisi kaveria. Mitään käsitystä lainojen afroamerikkalaisista taustoista ei siihen aikaan ollut Vesterisen mielestä juuri kenelläkään – paitsi ehkä Chuck Berrystä ja Bo Diddleystä. Tuli kananmunia, Kiteellä mätiä omenoita. Esimerkiksi Kinksin ensimmäiseltä albumilta haettiin niitä tuntemattomampia kappaleita. Välillä Mods säesti myös laulajia. Ostin silloin Herbert Katzin musiikkikaupasta Bo Diddleyn ”16 All Time Greatest Hitsin” ja Chuck Berryn ”In Londonin”. Covereita oli esimerkiksi Rolling Stonesin ekalta albumilta, bändeistä myös Pretty Thingsiltä, Animalsilta, Downliners Sectiltä. Ossi Runne tuotti, Raimo Henriksson oli mielestäni paikalla myös, Kranck mahdollisesti. He pelkäsivät ammattinsa puolesta – yleensä soitettiin setit illan esiintyjien kanssa sekaisin, siis vuoron perään. – Kyllä vanhemmat muusikot olivat välillä ilkeitä, kun taisteltiin samasta leivästä. Loppujen lopuksi kysyttiin häneltä Kansantalolla, osaatko What’d I Sayn. – Pekan Kleinbus kävi vain kolmella pytyllä, kun tulimme keikalta Jyväskylästä ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. ”Kilpailtiin Suosikin päätoimittajan ideasta, kuka kestää lavalla pisimpään, kun yleisö viskoo kananmunia muusikoiden päälle. Kun auto aina vain nyki, Jukka ja Hugo kyllästyivät menoon ja ilmoittivat liftaavansa kotiin. Hän oli ottanut nokkiin suosiostamme. Rengossa oli paikallinen raggariporukka paikalla. – Ohjelmistossa välteltiin listabiisejä. Sitä töhnää oli sitten kitaran kielet ja muu täynnä.”. Kun totuus selvisi isännälle, kaverit olivat pian taas tien poskessa ja otimme heidät kyytiin, kun tulimme perässä. Juhannuksena 1965 meillä oli vientiä. Toiselle puolelle, Tommy Jones -nimellä, tehtiin muunnelma Roadrunnerista. OSAATKO WHAT’D I SAYN. – Viktor Klimenkoa suurine seteleineen ainakin. Olimme ensin Rengossa tuolla Hämeenlinnan ja Forssan välimaastossa, sitten Liedossa ja Porin lähistölläkin olisi ollut keikka, mutta se peruttiin, kun Rollarit oli vetänyt yleisön Yyteriin. Vesterinen muistelee keikkamatkaa syksyllä 1965, kun paikallinen heinähattu luuli saaneensa kyytiin kaksi hemaisevaa liftarimimmiä. Oma single oli myynnissä ainakin Kuusankoskella ja Kouvolassa. Osasihan se. – Oli se vähän jäykkäpolvista touhua, kun olimme studiossa ensi kertaa, mutta nuoruuden innolla mentiin. Joku paikallinen isäntä sitten pysäytti, kun luuli, että saa tyttöjä kyytiinsä. Katse oli tiukasti sen ajan brittibändeissä. – Ei meillä ollut mitään tajua monien kappaleiden bluesjuurista. Slovari, puhebiisi syntyi tosiaan ilman melodiaa. Esikuvien levyjä metsästettiin Kouvolasta, ja välillä myös pääkaupungista. – Välillä yleisö oli aika tylyä. Kun Perniössä esimerkiksi paikallinen nuoriso tykkäsi meistä, niin samalla keikalla ollut Kai Lind rupesi valittamaan tilanteesta autokuskillemme. Kohubändi ei kerännyt pelkästään aplodeja eri paikkakunnilla. GRÖN RAUHOITTI HÄIRIKÖN Kesällä 1965 The Mods kierteli Suomea ahkerasti. Ja ettei vain oltu Ilta-Sanomien top30-listallakin, Vesterinen muistelee. Kun olimme lavalla, joku huligaani yritti huitoa meitä lavan seinässä olleesta aukosta. Cantell maksoi soittajille kuukausipalkkaa, ja Ahtisen äidin pojalleen ostama Volkswagenin junakeula nieli kilometrejä. He heijasivat pikkubussiamme parkkipaikalla
Olisimme tarvinneet jonkun ulkopuolisen auttamaan – musiikki oli meille kaikki kaikessa, eikä muuhun riittänyt aikaa eikä osaamista, Ahtinen sanoo. Vesterinen kertoo, että ovi kävi muutenkin Modsissa, sillä soolokitaristi Hukkanen muutti Helsinkiin opiskelemaan. – Kyllähän silloin puhuttiin mods ja rockers -jutuista, mutta ei meillä tainnut kyllä olla tarkkaa käsitystä niistäkään. Tapanilaa lähemmäs emme keskustaa päässeet. Keväällä 1965 näyttävästi ehostettu Modsnelikko herätti silti kohua Suosikin kannessa. – Ne rahat mitkä saatiin, menivät laitteisiin, vaikka keväällä ja kesällä 1965 keikkailtiin melkein joka päivä. Kävimme nauhoittamassa pohjatkin Helsingin Pitäjänmäessä, omia biisejä kumpikin, mutta kun olisi pitänyt alkaa kompin sijaan luoda säveltä ja sanoja, siihen se sitten jäi, Ahtinen kertoo. Ahtisen mukaan myös muut kiireet alkoivat vaikeuttaa Modsin toimintaa. Musiikki muuttui silloin Hendrix-kokeilun jälkeen John Mayallin, Fleetwood Macin ja Jethro Tullin jalanjäljille. Natsallakin käytiin pari kertaa. Ahtinen myös koki, että kilpailu yhtyeiden välillä oli kovaa ainakin Kuusankosken vinkkelistä katsottuna. Vuonna 1970 ”The Mods II:ssa” soittivat Vesterisen ja Nyholmin lisäksi Pertti Hopea ja Matti Roos. Ruotsin Jönköpingissä toimi Mods Inc, joka kävi Suomessakin esiintymässä. Emme me kyllä keikoilla juuri meikanneet, emme edes osanneet meikata, Ahtinen sanoo. – Oli puhetta Norjan-kiertueesta, manageri Arne Bendiksen olisi järjestänyt sen siellä päässä, mutta ei se toteutunut. Ei meillä ollut asiaa Helsingin keskustan soittopaikkoihin. Keikkaa tehtiin muun muassa The Charliesin kanssa. The Modsin keikkaohjelmistossa olleita harvinaisempia kappaleita: I’m A Lover, Not A Fighter (Lazy Lester/ The Kinks), Ya Ya (Lee Dorsey), I’m A King Bee (Slim Harpo/The Rolling Stones), Just Can’t Go To Sleep (Kinks), Little Egypt (The Coasters/Downliners Sect), It’s Gonna Work Out Fine (Ike & Tina Turner/Mandred Mann), Long Tall Shorty (Tommy Tucker/Kinks), I’m The One (Gerry & The Pacemakers), Evil Hearted You (The Yardbirds), Glendora (Jack Lewis/Perry Como/Downliners Sect), Boom Boom (John Lee Hooker/Yardbirds/ The Animals), I’m A Boy (The Who). Koko meikkaaminen ikään kuin syötettiin meille – se oli markkinointikikka, joka puri hyvin. Mietteet ovat aika tuttuja: hyvä että tuli yritettyä, vaikka jälkikäteen tajuaa, että monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, jos olisi ollut joku kokeneempi kettu neuvomassa. Sen jälkeen hän kysyi, haluaisimmeko levyttää ja antoi sitten myöhemmin aika vapaat kädet Pitäjänmäen studiossa. – Törmäsimme keikoilla ”Pikku-Reiskaan”, Reino Bäckmaniin, joka masinoi meille uuden levytysmahdollisuuden marraskuussa. Ahtinen vetäytyi laulusolistin tehtävistä alkukeväästä 1966. Puuterin alta paistoi kuitenkin totuus. Seuraava vuonna Mods oli enää trio, nimikin oli välillä Sugar, ja vuonna 1968 Tony Nyholm tuli soolokitaraan sekä slideen. – Lopetin laulajana Tampereen jäähallissa olleen keikan jälkeen. – Sellainen tunne jäi. Tanskassa The Beatnicks vaihtoi nimensä The Modsiksi, mutta sitten selvisi, että maassa oli useampi samanniminen yhtye, jotka protestoivat. EI TAPANILAA LÄHEMMÄS Kun pöly on laskeutunut ja vuodet vierineet, Kymenlaakson beatpioneerien on aika katsoa menneisyyteen. – Kun Jukka soitti rumpuja myös tangobändissä ja muutama meistä oli koulussakin, niin ei saatu asioita enää eteenpäin. Rahat taisivat jäädä manageritoimistolle. – Kyllähän siitä kannesta kuuli, kun Hämäläinen pisti artikkeliin kaikkea omaansa päälle. – Pikku-Reiska oli samalla keikalla Imatran Vuoksenniskalla, saattoi olla Erkki Ertaman orkesterissa, kun hän kysyi, pääsisikö vetämään lavalle muutaman rokin. Uudella kokoonpanolla soiteltiin kesällä 1966 The Whota ja Small Facesia. Myös Vesterisen muistoissa tenkkapoo syntyi silloin, kun uusiin kappaleisiin olisi pitänyt alkaa hioa yksityiskohtia. MODIT JA ROKKARIT Lopuksi on palattava vielä meikkaamiseen. Muut jatkoivat yrittämistä vanhalla nimellä siitä eteenpäin. The Mods oli The Beatniksin ohella yksi yleisimmistä yhtyenimistä 1964–65. Sillä kertaa levymerkkinä piti olla HMV. – Joskus jälkikäteen mietittiin, että jokainen bändin jäsen jäi jossain vaiheessa luokalle, minäkin lukion seiskalla, Vesterinen kertoo. – Jormas oli Weneskoskelle ykkösjuttu 1966, eikä hän oikein ehtinyt keskittyä meihin. Se oli sitä aikaa, kun Suosikin kannella oli vielä merkitystä, Vesterinen näkee. Veti peruukin päähän ja hyppäsi lavalle, ja me pistimme Shake, Rattle And Rollin pyörimään. – Sellainen fiilis jäi, että yhtyeen uusi nimi, tyyli ja koko meikkausjuttu tulivat kaikki sieltä manageriosastolta, ehkä alkujaan Weneskoskelta tai joltain sieltä, koska kuusankoskelainen managerimme Eino Cantell myi lähinnä tangokeikkoja eikä pystynyt auttamaan meitä tyylipuolella yhtään, Ahtinen sanoo. Aamupäivällä tehtiin pohjat, illalla oli keikka Kotkassa, mutta siihen sanojen tekemiseen se levytyksen jatko sitten kaatui. Blues News 2/2021 47 PERUUKKI PÄÄHÄN JA ROKKAAMAAN Loppuvuodesta 1965 The Modsille syntyi mahdollisuus uuteen levytykseen. Vesterinen kertoo, että keskustelua oli kerran jopa lyhyestä ulkomaankiertueesta, mutta sekin jäi haaveeksi. Sen on täytynyt olla 1960-luvun puolivälissä totisesti vallankumouksellista näiltä ”Kuusankosken vallankumouksellisilta”, vaikka ison maailman modikulttuurissa otettiinkin askeleita siihen suuntaan. Mods-nelikolle kävi toteen myös vanha laulu: kun soitto soi, muut asiat unohtuvat. Esimerkiksi Jorma Weneskoski olisi voinut saada Modsin uraa liikkeelle isommin, mutta hänellä oli koko ajan monta rautaa tulessa. Muutenkin modikulttuuri jäi aika vieraaksi yhtyeelle, vaikka lehdissä oli silloin tällöin lyhyitä mainintoja modien ja rokkarien yhteenotoista kaukana Englannin etelärannikolla. Levyttäneitä The Mods -kokoonpanoja oli ainakin USA:ssa (useita), Englannissa, Sveitsissä, Hollannissa, Italiassa, UudessaSeelannissa ja Singaporessa.. – Olihan se vähän sellaista, kun äijillä alkoi parta kasvamaan maskin alta
Yhtye piti ensin konsertin Kulttuuritalossa ja hieman myöhemmin Yleisradion tiloissa pantiin talteen sen musiikkia 19.3.1967 tv:ssä näytettyä ”Valmiina... mustan musiikin ystäville melkoista juhla-aikaa. Lokakuun 9. Eräs niistä oli helmikuun loppupuolella Suomeen saapunut The Spencer Davis Group. Kaikkien noiden tilaisuuksien tapahtumapaikkana oli maineikkaan Kulttuuritalon pääsali. Kyseisestä lähetyksestä on YouTuben avulla seurailtavissa noin 15 minuutin mittainen musiikkiosuus, missä Englannin pojat esittävät omat teoksensa Gimme Some Lovin’ ja I’m A Man, Ray Charlesilta opitun tunnelmapalan Georgia On My Mind sekä ikiklassikon Dust My Blues. Suomeen saapui peräti American Folk Blues Festival -kiertue. Niiden jälkeen on pantu lyhyehkö haastattelupätkä, missä yhtyeen jäsenet kertovat suosikeistaan ja taustoistaan. Erään tarinan mukaan yhtye sai nimensä hänen mukaansa, koska sen muut jäsenet eivät halunneet vastata lehdistön ja muun mediaväen kyselyihin. Kun Spencer Davis kertoi pitävänsä USA:n vuoristolaismusiikista eli vanhanmallisesta kantrista, Karhu yllättäen reagoi lausumaan suuresti huvittuneena. Tämän bändin nimimies, joka kuitenkaan ei ollut sen keskeisin muusikko, oli kitaristi, harpisti ja satunnainen vokalisti Spencer Davis (1939–2020), alkujaan sukunimeltään Davies. päivänä Helsingissä esiintyi John Mayall, kolme päivää myöhemmin vuorossa oli Sam & Dave -vetoinen Soul Revue ja 20.10. Davis oli lähtöisin Etelä-Walesista ja häntä olivat monien muiden tavoin innostaneet muiden muassa Brittein saarilla 50-luvulla suositut folkmies Leadbelly, maalaismiehen kaapuun verhoutunut Chicagon asukki Big Bill Broonzy, skifflesankari Lonnie Donegan sekä eräät. Tyylinsä todellakin on ja oli kullakin. Tuo puheosuus ei anna kovin korkeaa kuvaa toimittaja Tapani Karhun (1943– 2013) silloisesta musiikillisesta tietämyksestä. Olin mukana kahdessa jälkimmäisessä konsertissa, ja Mayallinkin onnistuin näkemään ja kuulemaan luonnossa pari vuotta myöhemmin. 48 Blues News 2/2021 THE SPENCER DAVIS GROUP Klassikoiden lähteillä, osa 67 Vuoden 1967 syksy oli täkäläisille ns. pyörii” -ohjelmaa varten. Myös saman vuoden alkupuolella samaisella areenalla oli esittäytynyt merkittäviä taiteilijoita
Vuosina 1965–66 tältä yhtyeeltä julkaistiin kolme LP-levyä, mitkä kaikki menivät kaupaksi erittäin hyvin. Ja toiseksi on hyvin ymmärrettävää, että entinen musiikillinen lapsinero ja monella tavalla poikkeuksellisen kyvykäs taiteilija Stevie Winwood halusi siirtyä muihin ympyröihin. Tuoreen yhtyeen tie tähtiin ei kuitenkaan auennut pikaisesti, vaan ensin sen jäsenten piti muuttaa Lontooseen ja saada aikaiseksi joitakin hittilevyjä. Stevie Winwood erosi yhtyeestä vain vähän aikaa sen Suomen vierailun jälkeen, ja siihen Spencer Davis Groupin tarina käytännössä päättyi. Vesa Walamies Oli aika helposti arvattavissa, että vuonna 1967 yhtyeen taival alkoi olla loppupuolella. Alkuperäisen Spencer Davis Groupin ohjelmistossa oli mukana melkoisen paljon bluesia ja sen tapaista musisointia. Joukkion ensimmäiset ja varsin bluespitoiset äänitteet tehtiin vuoden -64 puolella, mutta todellinen suurmenestys oli vuorossa vasta sitten, kun bändi alkoi hyödyntää jamaikalaisen ska-, reggae, soulja r&b-artistin Jackie Edwardsin (1938–92) tuotantoa. -67 sampleri ”The Best Of The Spencer Davis Group Featuring Steve Winwood”. Siihen kategoriaan voidaan sisällyttää mm. Stevie oli paitsi erinomainen kosketinsoittaja ja tasokas kitaristi niin etenkin aivan harvinaislaatuinen vokalisti. Samaahan on vuosien mittaan yritetty sangen vaihtelevaisella menestyksellä moninaisten valkolaisten toimesta, mutta Stevieltä se homma todellakin onnistui ja vieläpä luontevan oloisesti. Noista juuri mainituista kappaleista en ole koskaan erityisemmin pitänyt, ja etenkin Mikko Alatalon ja Harri Rinteen kotimainen väännös Anna mulle lovee on todellinen inhokkini. -63 värväsi mukaan veljekset Mervyn ”Muff” ja Steven ”Stevie” Winwoodin (1943– ja 1948–), ainoa oikea Spencer Davis Group oli kasassa. sellaiset laulut kuin Bessie Smithin Nobody Knows You When You’re Down And Out, Leadbellyn Midnight Special ja Take This Hammer, Arthur ”Big Boy” Crudupin Mean Old Frisco, Little Willie Littlefieldin ynnä muiden Kansas City, John Lee Hookerin Dimples, Elmore Jamesin Dust My Blues, Elvis Presleyn (!) Mean Woman Blues sekä Albert Kingin Oh, Pretty Woman. Ja löytyypä yhtyeen jäämistöstä myös sellainen kantriklassikko kuin Cowboy Joe Babcockin säveltämä ja sanoittama sekä Stonewall Jacksonin ynnä muiden levyttämä I Washed My Hands In Muddy Water. Samoihin aikoihin Spencer tapasi rumpalin nimeltä Pete York (1942–), ja kun hän v. Aivan kokonaan hän ei kuitenkaan ole unohtanut alkuaikojensa bluesja r&b-seikkailuja, kuten vaikkapa osallistuminen kosketinsoittajana Howlin’ Wolfin vuoden 1970 Lontoon sessioihin osoittaa. Jo mainittujen Jackie Edwards -tuotosten lisäksi he versioivat tältä osin ainakin seuraavia teoksia: Ray Charlesin I’ll Drown In My Own Tears ja Georgia On My Mind, Brenda Hollowayn Every Little Bit Hurts ja Together ’Til The End Of Time, Don Covayn Please Do Something ja Take This Hurt Off Me, Nappy Brownin (Night Time Is) The Right Time, Ivory Joe Hunterin Since I Met You Baby, The Coastersin Searchin’, The Impressionsin You Must Believe Me, The Righteous Brothersin My Babe, The Ikettesin I’m Blue eli The Gong Gong Song (Millie ”My Boy Lollipop” Smallin keralla), Ike & Tina Turnerin It’s Gonna Work Out Fine, Little Miltonin Let Me Down Easy, Bobby Parkerin Watch Your Step, Otis Reddingin She Put The Hurt On Me ja Percy Sledgen When A Man Loves A Woman. Syitä siihen oli ainakin kaksi. Blues News 2/2021 49 traditionaalisen jazzin taitajat. Se on muuten yhtyeen ainoa Blues Newsissä esitelty kooste. onnistui kuulostamaan jo teini-ikäisenä kovia kokeneelta värilliseltä laulajalta, vaikka hänen normaali puheäänensä olikin aivan toisenlainen. Sittemminhän kyseinen henkilö, joka avioliiton myötä otti käyttöön sukunimen McVie, opittiin tuntemaan Chicken Shackin ja Fleetwood Macin merkittävänä jäsenenä. Spencer Davis -eronsa jälkeen Stevie Winwood oli mukana 60-luvun lopun ”superyhtyeissä” Traffic ja Blind Faith ja on 70-luvulta lähtien toiminut erittäin suosittuna ja arvostettuna sooloartistina. Ensinnäkin niihin aikoihin Spencer Davis Groupin suosima bluesja r&b-pohjainen musisointi oli jo selkeästi ohittanut suosionsa suurimman huipun. Kaikkein eniten Spencerit hyödynsivät rhythm and bluesin ja soulin aarteistoa. Vuosina 1965–66 Spencer Davis Group teki omat versionsa Edwardsin lauluista Keep On Running, Somebody Help Me ja When I Come Home, joista kaksi ensimmäistä kohosi peräti Britannian yleisen pop-listan ykkösiksi ja kolmaskin pääsi samassa sarjassa vielä sijaluvulle 12. Normaalin tyylin mukaisesti niiden sisällöistä koottiin v. Vuonna 1960 hän saapui Birminghamin yliopistoon ja ryhtyi opiskelemaan saksan kielen opettajaksi, mutta se hanke taisi jäädä toteutumatta. Paras tapa tutustua tähän joukkioon on hankkia haltuunsa vuoden -96 satoa edustava tupla-cd ”Eight Gigs A Week”, minkä 50 palasta kattavat nelikon dokumentoidun tuotannon likipitäen kokonaisuudessaan. Yhtyeen kaksi muuta hittiä olivat yhtyeen jäsenten omat luomukset Gimme Some Lovin’ ja I’m A Man, joiden parhaat sijoitukset Yhdistyneissä Kuningaskunnissa olivat n:ot 2 ja 9. Varsinkin uransa alkuvaiheissa yhtyeellä oli tapana esittää myös joitakin omia bluesnumeroita kuten Sittin’ And Thinkin’, Here Right Now ja Goodbye Stevie. Kaksi vuotta myöhemmin hän ryhtyi esiintymään Christine Perfect -nimisen laulaja-pianistin kanssa. Jollakin ihmeellisellä tavalla hän
Ei tarvinnut katua. Kitara, jouset ja matalalta puhaltavat torvet luovat ihmisviidakkoraidalle kohtalokasta, suorastaan dramaattista tunnelmaa – jo tämä musiikki olisi voinut toimia pikaterapiana monelle fokuksensa elämässä hukanneelle, niin vaikuttavaa se on! Kääntöpuolella kadotaan sitten usvaan: ”Eteenpäin te ylempiin voimiin uskovat avaruusoliot” kuulostaa jo biisinimenäkin sen verran korkealentoiselta, etten yllättynyt, kun tuuba ja sekalainen määrä muita vaskisoittimia, jouset, huilu ja patarumpu sekoittuivat tässä kummallisessa musiikin tajunnanvirrassa. Tässä vaiheessa, kesällä 1963, Faith taustavoimineen oli tajunnut, että musiikki oli muuttumassa niin rajusti, että hän putoaa kelkasta ellei saa nuorta voimaa taustalleen Liverpoolin äänija bändivyöryssä. John Barry oli nero, ja nerot saivat tehdä välillä myös vähemmän nerokkaita tekoja. Olen aina pitänyt Adam Faithin esityksistä, siis muistakin kuin huikeasta Beat Girlistä, sillä hänen kappaleissaan yhdistyy terve ihailu Buddy Hollyyn yhdistettynä brittien omaan tapaan tehdä nuorisomusiikkia. 50 Blues News 2/2021 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 56 PETRI LAHTI T arkoitus oli vedellä divarihelmissä sokkokiekkoja levyhyllystä, mutta kun kaksi ensimmäistä levyä oli julkaistu kumpikin vuonna 1963, sain herätyksen että pidetään fokus siinä kalenterivuodessa koko soittelun ajan. Monipuolisuusihmeen elämän loppuliuku oli näitä aikoja huomattavasti surullisempi: sijoitusneuvojaksi ryhtynyt Faith investoi itsensä konkurssiin Money Channel -kanavan romahduksessa ja kaatui saappaat jalassa hautaan musikaaliesityksen jälkeen 2003, 62-vuotiaana. Tämä on jonkin sortin kulttikiekko niin kuin yhtyeen toinenkin single Woody Wagon / Surf Walk (Piper 7000) – ja ihan aiheesta. THE SUNBEAMS I’ve Got A Lovely Bunch Of Cocoanuts / Schlafe Mein Prinzchen (Manu MA-42) Kuulin ensimmäisen kerran I’ve Got A Lovely Bunch Of Coconuts -kappaleen lappeelaisen Jam Rock Bandin ”Wax”-albumilla, ja muu. Verkon syövereistä löytyikin ikätoverien muistelua bändiliideristä: hän oli kotoisin Los Angelesin lähistön Chinosta, jossa Rodriguesin perhe pyöritti monien maanmiestensä tavoin maitokauppaa. Näkemys oli oikea: tarttuva The First Time kohosi listavitoseksi ja jäi Faithin viimeiseksi vierailuksi Britannian kymmenen kärjessä. ADAM FAITH WITH THE ROULETTES The First Time / So Long Baby (Parlophone R 5061) Mikäli asiansa osaava artisti saa taustalleen beat-musiikin hallitsevan bändin, tulos ei voi olla kuin kuunneltava, kun sävellyskin on kelpo. Olen esitellyt aikaisemminkin hot rod -aiheisia kiekkoja tällä palstalla ja esitän nyt niihin liittyvän prinsiipin: kun veemuotoon valetun kahdeksan sylinterin pakoäänet aloittavat tai lopettavat levyn, kyseessä on takuuvarmasti eloisa, vauhdikas ja suoraviivainen julkaisu. Tämä koskee luonnollisesti jenkkilevyjä, mutta vanha totuus tuli mieleen, kun heitin lautaselle tämän vuoden 1963 brittiplatan, joka ei ole sekään yhtään hassumpi omassa genressään. MANUEL AND THE RENEGADES Rev-Up / Trans-Miss-Yen (Piper 7001) Lisää instruja. Mistään pullakuskista ei ollut kuitenkaan kyse, kuten tämä levy ja erään muistelijan kertomus viittaavat: paikalliset nuoret kalpenivat kateudesta, kun Manuel Rodrigues liikkui Chinon kaduilla upouudella valkoisella Chevrolet Corvette ”split window” Stingrayllä vierellään etupenkillä hemaiseva punapää nimeltään DeeDee. Laulaja Peter Lee Stirlingistä tuli myöhemmin Daniel Boone, joka muistetaan, jos muistetaan, 1970-luvun alun jättihitistään Beautiful Sunday, jonka Suomi-version levytti puolestaan haagalaisen Rogues-yhtyeen entinen laulusolisti Arto Sotavalta. Tämä kappale oli yksi niistä. Kiinnostuin luonnollisesti myös Manuelin taustasta, kun etiketin perusteella hänen sukunimensä on Portugaliin viittaava Rodriques. Niin tälläkin kertaa, sillä Manuel luopioineen THE BRUISERS Blue Girl / Don’t Cry (Parlophone R 5042) Tietäjät tietää, että ne ihan parhaat levyt tehtiin siinä rock’n’rollin, beatin ja soulin läpimurron välimaastossa, ristiaallokossa tyrskyvaahdossa merivirroissa kun purrelle haettiin suuntaa. Vireän sävellyksen lisäksi eloa tuo tuotanto, kertosäkeessä paukkuvat rummut, kaiun reipas käyttö ja yläkieltä venyttävä kitaristi. THE JOHN BARRY SEVEN The Human Jungle / Onward, Christian Spacemen (Columbia DB 7003) Tohtori Corderin taito parantaa ihmisparat mielen sairauksista puhutti sensaationälkäisiä brittejä olohuoneissaan 1963–1965. Laatusäveltäjä Les Vandyke on kuunnellut selvästikin toisella korvalla Del Shannonin levyjä, kun hän on kirjoittanut nykivätempoisen Blue Girlin mukiloijille. pistää tallan lattiaan. The Bruisers toimi ”Britannian Big Bopperin” Tommy Brucen taustayhtyeenä, mutta sai oman levytyssopimuksen 1963. TV-sarjaan tarvittiin luonnollisesti myös tunnusmusiikki, jonka hoiti ilmoille kukapa muu kuin alan ekspertti, John Barry
Ainakin ääni – se on käheä, mutta sopivan päälle käyvä, eloisa, venyttelyjä ja tarpeen tullen revittelyäkin kestävä. Soitto raidalla on suorastaan monotonisen tarkkaa, mutta laulu ei: Armottomana viinasieppona tunnetulla Reedillä on vähän kuin pottu suussa. Hieno biisi jäi valitettavasti kuplimaan vähän sadan parhaan listan ulkopuolelle. The Sunbeamsin uran kohokohta osui päivämäärään 30.10.1963, kun yhtye oli mukana Ruotsin television ”Drop In” -ohjelmassa ja päätyi samaan pukukoppiin The Beatlesin kanssa. Muistelisin, että pidin nuorena sällinä varsinkin suomalaisversiosta, ja taisin matkata sen siivin mielikuvituksessani jonnekin Karibialle. Repikää siitä alatyyliä, jos kykenette! PS. I Will Never Turn My Back On You on patetian rajoilla liikkuva balladi – tällaisia Ed Townsend osasi sävellellä. Pidän kappaleista silti rahtusen enemmän Tears Of Joysta, jossa tuntemattomaksi jäänyt kitaristi pudottelee aika kipakoita saundeja Jacksonin ja taustalaulajien sekaan. Soolokitaristi Ole Kristian Fredriksen on muistellut jälkikäteen, miten pienikokoisilta ja pitkätukkaisilta brittiyhtyeen jäsenet tuntuivat viikingeistä, ja miten kummalliselta heidän puhumansa murre kuulosti norjalaisten koulussa oppimaan englannin kieleen verrattuna. Löysin yritykset ainoastaan brittibändi The Cheetahsilta ja belgialaiselta Les Anonymesilta, kunnes eräänä päivänä ajattelin kuunnella, mitä lainakappaleita kirpputorilta löytämälläni Marion Rungin Philips-sinkulla olikaan. Jään kopissa mursi vihdoin John Lennon, joka kysyi, mistä päin Ruotsia The Sunbeams on kotoisin. Se ei yllättäne ketään, että Delectus Clarkin laulusuoritus on taas priimaa: korkea, taipuisa ja sopivan nasaali ääni sopii tällaiseen keskitempoiseen kaihoiluun täydellisesti. Pitäkää Dee Clarkin levyt lautasella! CHUCK JACKSON I Will Never Turn My Back On You / Tears Of Joy (Wand 138) Del-Vikingsin entinen liidilaulaja takoi kovaa jälkeä näihin aikoihin: singlet nousivat melkein järjestään myyntilistoille, osa sekä popettä R&B-puolelle, ja tämäkin kevään 1963 julkaisu kelpasi molemmilta sivuiltaan listoille (#110 pop/#24 R&B ja #85 pop). Blues News 2/2021 51 pyörimään takaraivoon. Jerry Ragovoy on pannut studiossa parastaan, kun kappaleelle on luotu itämaista tunnelmaa erilaisilla puhaltimilla, jotka tukevat Pitneyn kirkkaankorkeaa mutta voimakasta ääntä hienosti. Ymmärrän kyllä, miksi Reedin musiikki kiinnosti esimerkiksi yliopistoälykköjä näihin aikoihin, sillä onhan tämä aika autenttista elämänkuvausta monen aikalaisen tuotantoon verrattuna. Cowboy Copasin 1940-luvun lopulla säveltämästä Signed, Sealed, And Deliveredistä on liekitetty Brownin tyyliin tuollainen puolivauhtinen käristys, jossa hän esittelee äänivarojaan ja muusikot taustalla taitojaan luoda irtonaista, sykkivää äänimattoa. Sävelletty Englannissa toisen maailmansodan aikaan, Danny Kaye teki tästä pompöösin hitin vuonna 1950 ja sen jälkeen sitä on viritellyt vähän jokainen niin sanottuun lusikallisosastoon (copyright by Juhani Ritvanen) kuuluva orkesterikeulahahmo. Kääntöpuolen W.C. DEE CLARK Shook Up Over You / I’m A Soldier Boy (Vee Jay VJ 487) Olisin odottanut kappaleen nimen perusteella A-puolesta jotain Feverin tai I’m Shakinin tapaista hitaanpuoleista fiilistelyä, mutta artistin monien hyvien levyjen tapaan huilu ja urku tuovat omaa pirteää ilmettään esitykseen. Noh, nyt kun perehdyin asiaan niin palmut ja liplattavat laineet ovat kappaleesta aika kaukana. Brownilla oli näihin aikoihin kova julkaisutahti ja vaikka materiaalia syntyi omastakin takaa, ajan henkeen hän kävi genrerajat ylittäen myös naapurin kappalevarastossa. Ainoa mikä nauratti on se, että kappaleen sanoilla on nähty alapääahdistuneessa Britanniassa olleen joskus vahvan kaksimielistäkin merkitystä – virallisesti tämä kertoo kookospähkinöiden kaatamisesta tivolin keilaradalla häilyvän kaasulampun valossa. Emootiosta ei ole pulaa nytkään, kaikkea muuta, mutta kappaleesta puuttuu koukku, joka jättäisi sen. Tämä on ollut selvästikin niin väkevä esitys ja upea sovitus, että vain harva kopiomaakari on uskaltanut kokeilla näppejään kappaleeseen, vaikka julkaisu kävi korkeimmillaan sijalla 12 Billboardin pop-listalla ja sijaa alempana Cashboxissa. Flippisivun I’m A Soldier Boy yllättää sillä, että siitä puuttuvat Curtis Mayfieldin sävellyksistä tutut kiehtovat sointuvaihtelut – kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan. Kokonaisuutena tämä ei ole ihan parasta Jacksonia: edellinen julkaisu Tell Him I’m Not Home ja tätä seurannut Any Day Now ovat parempia. Silti sähköinen single, joka ei jätä totisesti kylmäksi. Ehkä Mayfieldin konseptit ovat seonneet yhteistyössä Otis Cobbsin ja Major Lancen kanssa, kun sekaan on pitänyt saada maihinnousukenkien marssikomppia ”one, two, three” -huutojen sekaan. JIMMY REED Out Skirts Of Town / St. GENE PITNEY Mecca / Teardrop By Teardrop (Musicor MU 1028) Tämä taisi olla jo aution saaren listallani, mutta ei oteta näppyjä siitä, sillä Pitneyn levyn hohto ei ole kadonnut vuosien saatossa yhtään. Ja sehän on toki oman tiensä löytäneen artistin merkki. Sieltähän se jysähti, Mekka suomeksi! Olisi ollut hienoa julistaa, että Nacke Johansson ja Björn Björklof olivat taikoneet raidalle jostain lähes ragovoymaista taikaa, mutta ei vaaraa: etiketistä löytyvä Rungin säestysyhtyeen nimi The Furnitures kertoo kaiken olennaisen – jäykkää kuin pappilan tuoli, horjuvaa kuin Ikean lastulevyhylly. Bluesin oman aikansa suurmies esitti aika monen mielestä yhtä ja samaa biisiä melkein koko uransa, mutta onneksi työstöön päätynyt kappale ei ollut hassumpi... Handyn klassikko on huomattavasti eloisampi esitys, mutta Reedin tyyliin tämäkin kuulostaa hyvin Reediltä. Mikä Chuck Jacksonin salaisuus oikein oli. Tutuilla kiskoilla mennään heti A-sivulla, jossa Reed aikoo muuttaa radan toiselle puolelle pakoon nalkuttavaa akkaansa. Diggaan! Kiekon kääntöpuolella Brown iskee Ivory Joe Hunterin balladin kimppuun. Ei tämäkään silti hassumpi raita ole. tama vuosi sen ilmestymisestä löysin jostain romukaupasta tämän rautalanka-ajan norjalaisnäkemyksen. Fredriksen kertoo puhuneensa silloin ensimmäisen kerran ”aidon ulkomaalaisen” kanssa, kun pääsi kertomaan Lennonille, että yhtye on lähtöisin Norjan Eidsvollista. JAMES BROWN AND THE FAMOUS FLAMES Signed, Sealed, And Delivered / Waiting In Vain (King 45-5803) Tämä kevyen musiikin jättiläinen esiintyy yhä liian harvoin näillä palstoilla, vaikka pienistä myrkynsinisistä King-platoista ei ole hyllyssä pulaa. Louis Blues (Vee Jay VJ 570) Miten Jimmy Reed aikoo yllättää kuulijan tällä kertaa
Teddy Vannin tuotannossa syntynyt Teenage Hayride paritti yhteen hootenannyja teinirock’n’roll-henkeä eksentrisenä huutokohelluksena, jonka onnistui piipahtaa myös Billboardin Hot100-listan sijalla 93. Luultavasti siten kuin oli tarkoitettukin, kevyen huvittuneesti, mutta asiaan sen syvemmin takertumatta. Dave “Baby” Cortezin Cat Nip (1960), Jimmy Smithin The Cat (1964) ja Mongo Santamarian El Pussy Cat (1965). Kaikista maailmankolkista totta kai juuri Suomessa kappale myös ”käännettiin” kansan omalle kielelle. Tyylillisesti monenkirjava ja kappalemääräisestikin värisyttävän runsas musiikillinen aarreaitta on avattavissa helpoiten ryhmittelemällä esityksiä niiden keskeisimpien aihepiirien mukaan. 28. Myös Cleokatin spiritistisenä roolimallina toiminut Cleopatra, Egyptin kuningatar maailmasta ennen ajanlaskun alkua kelpasi 60-luvun alun r&b-huuruissa sekä brooklyniläisen The Precisionsin vuoden 1962 kohtalokkaan oloiselle doowop-numerolle (Cleopatra, Golden Crest CR 571) että Phil Flowersin vuoden 1963 samannimisen tanssinumeron päähenkilöksi (The Cleopatra, Josie 909). René Hall – Cleo (Specialty 641, 1958) Losangelesilaisen orkesterinjohtajan Emil Baffan ja mystisen lauluntekijän Les Maten poikkeuksellinen kappalevalinta suositun sessiokitaristin kolmannelle Specialty-soolosinglelle oli suorastaan briljantti. 1, 1967) laulaja kuitenkin kaapataan viinapulloineen suoraan kalsaribileistä lentävän lautasen kyytiin. Rufus Thomas. Maistuivathan väkijuomat totta kai myös tarinan isolle vihreälle miehelle. The Charts – Ooba Gooba (Guyden 2021, 1959) The Charts saattoi olla turhankin toiveikas omien hittimahdollisuuksiensa suhteen nimeä bändilleen an26. Richardson jatkoi soololevyjen tekoa 60-luvun lopulle, minkä jälkeen hän peuhasi studiossa ainakin nimellä Groundhog läpi seuraavan vuosikymmenen. Mitä taas avaruuteen tulee, kuu ja tähdet luonnollisesti kiehtoivat myös r&b-artisteja, mutta ehkei niinkään sci-fi-mielessä. Alettiin jo lähestyä nykyperspektiivissä sopimattomaksi katsottua kulkusuuntaa, mutta miten aiheen otti vastaan yleisö 60-luvun alussa. Kaikkiaan 50 esimerkkikappaleen laajuisen katsauksen edellisosassa näytteille poimitut pelottelu-, juopotteluja riidanhaastamisteemat muodostivat vain osan noveltyn kokonaiskuvasta. Hittiä pygmi-laulusta ei silti tullut. 27. Omintakeisena bluesrokkaajana Slim jäi historiaan raivokkaalla Don’t Cut Out On Me’llään (Herald) 1962. Viimein elikko löytyy ja kaksikko pääsee kotimatkalle ennen loppusointua. Aaron Nevillen Space Manissä (Par Lo 103 sekä LP ”Tell It Like It Is”, Par Lo No. Melko paljon jäi erikoisuuden tavoittelussa jälkeen Richardsonin artistinimellä Fender ”Guitar” Slim Enrica-merkillä loppuvuonna 1960 julkaisema simppelin oloinen hidas kitarainstrumentaali Atomic Blues, jonka henkistä, joskin aivan toisiin ulottuvuuksiin lentänyttä kantorakettia on syytä hakea astronomisten blueskitarainstrumentaalien monien mielestä eniten aikaansa edellä olleesta esityksestä, Johnny Guitar Watsonin Space Guitarista (Federal 4512175, 1954). Kolmisen vuotta aiemmin hän kuitenkin liikkui vielä leimallisesti Esqueritan jalanjäljillä. Baby Sticks & The Kingtones – Pigmy (Shelley SH 164, 1962) Lyhytkasvuisuudestaan tunnettuun afrikkalaisheimoon kohdisti soitannollisen pilkkakirveensä vain yhden levyn ihmeeksi jäänyt kokoonpano, joka tuskin studion ulkopuolella edes koskaan esiintyi. Nummisen suomentaman tulkintansa Jimmy Ligginsin Drunkista, Tampa Redin What Is It That Tastes Like A Gravy’sta ja Johnny Otisin Cupid’s Boogiesta, kaksi viimeksi mainittua englanniksi. 52 Blues News 2/2021 GOOGA-MOOGA! R&B-artistit novelty-nalkissa, osa 2 PETE HOPPULA N ovelty-levytysten historian huippukautta elettiin 40-, 50ja 60-luvuilla, mutta ilmiö on tavallaan tunnistettavissa ääniteteollisuuden keskuudessa edelleen. 29. Erään sellaisen ikuisti levylle lähinnä sessiokitaristina, tuottajana ja lauluntekijänä leipäänsä ansainnut newyorkilainen Joe ”Tender Slim” Richardson. Kenties syypäitä olivatkin samalla yhtiölle hittejä tehneen vitivalkoisen The Fabulous Wailersin muusikot. Linnunhuudoilla efektoidun hyytävän r&b-orkesterinumeron julkaisijana toimi Clark Galehousen Golden Crest -yhtiön puitteissa New Yorkissa operoinut Shelley-merkki, joka tämän sekä edellä mainitun The Precisions -tekeleen ohella toi markkinoille muitakin doowop-noveltyklassikoita, kuten The KactTiesin Were-Wolfin. jungle exotica -genren arkkityypeistä, jonka suosio on säilynyt vankkumattomana eritoten burleskikulttuurin keskuudessa. Sen esittäjän alkuperää tai oikeastaan edes ihonväriä tulevien aikojen tutkijat eivät kuitenkaan ole huomanneet varmentaa. Pigmystä kehkeytyi eräs ns. Kissateema säilyikin esikuvansa tavoin avantgardistisena Pedro’s Heavy Gentlemenin Kleo-versiolla vuoden 1981 albumilla ”Doing”, jolla huumorille silmää omannut Pedro Hietasen johtama ammattilaisryhmä esitti lisäksi nimikappaleeksi valikoituneen M.A. Tender Slim – Teenage Hayride (Grey Cliff 723, 1959) Myös instrumentaalien onnistui välillä raottaa porttejaan noveltyaivoituksille. Kissat saivat instrumentaalinikkarit villiintymään myöhemminkin. Eksoottisella orkesterinumerolla pauhaa lumoava kaukoidän maille viittoileva puhallinmusiikki, mutta muuta itse laulussa ei oikeastaan tapahdu kuin että möräkkä-ääninen puhehahmo pyramidimiljöössä huutelee kadonneen Cleo-kissansa perään. Hyvistä 60-luvun gogo-kauden esimerkeistä käyvät mm. Herkullisia laulujen lähteitä ovat vuosikymmenten saatossa olleet muun muassa metkuihin taipuvainen nuoriso, arvaamattomat luontokappaleet, suvunjatkamiseen liittyvät aktiviteetit sekä mitä erilaisimmat yhteiskuntaamme piinanneet pahikset, joiden arkea on lauluissa tavattu tarkastella sekä suoraan rikospaikalta käsin että vankilakaltereiden takaa
Lawrence 1002, 1965) Garyssa, Indianassa 1963 perustettu r&bseurue pönkitti itselleen lupaavan maineen Chicagon klubeilla. Tutkimattomat sademetsät monimuotoisine asukkeineen päätyivät mukaan satoihin r&b-lauluihin – ja harvemmin rauhallisissa tunnelmissa. Valkoisista artisteista tämän viidakon ja kaupunkielämän välillä lokaatiota vaihdelleen novelty-prototyypin versioivat uudelleen mm. Baby Huey & The Baby Sitters. Tropiikin lämmöstä hakivat apinamiehen voimaa 50-luvulla myös mm. Jälleen kerran jälkijättöisesti noveltyklassikon asemaan kohotetun sinkun musiikista vastanneesta pop-lauluntekijäkaksikosta Lou Duhig ja Ruby Berry päätellen kyse saattoi taas hyvinkin olla valkoisesta studio-orkesterista. Alkujaan kalifornialaisen The Jayhawks -lauluyhtyeen levyttämä Stranded In The Jungle (Flash 109) tunnetaan parhaiten edellisen tavoin Los Angelesissa operoineen, jo 40-luvun lopulla gospel-kokoonpanona Santa Monica Soul Seekers aloitelleen The Cadetsin samana vuonna tekemänä cover-versiona (Hot100 #15, R&B #3), jolla puhutut osuudet tulkitsi myös useimmilla The Coastersin hiteillä esiintynyt Will ”Dub” Jones. Sovituksellisesti kappaleella hyödynnettiin samoja tehokeinoja kuin Junior Parker myöhemmin samana vuonna niin ikään Sunille menestyksekkäästi tekemillään junarytmisillä Mystery Trainja Love My Baby -levytyksillä, mutta taatusti asianomaisten suureksi pettymykseksi tällä savikiekolla ei ollutkaan enää asiaa listoille. Jälkikäteen huiman globaalin kulttimaineen saanut apinamies-hurvittelu huomioitiin kyllä alueellisilla markkinoilla jo tekoaikoinaan ja siitä tehtiinkin vuonna 1967 myös kakkospainos Satellite-merkillä (#2013). Tarzan-karjunnalla käynnistyvä Tiger Man puristi Thomasin huumorille jo valmiiksi altistunutta artistipersoonaa yhä tiukemmin osaksi noveltyrinkiä. Chessin kautta ilmestyneiden varhaisäänitteiden jälkeen miehen taivas aukeni vuonna 1953, kun Sam Phillipsin suosituksesta syntynyt Bear Cat -vastauslevy Big Mama Thorntonin Hound Dog -hittiin vapautettiin markkinoille – oikeustarkastelussa ristiriitaisin mutta kiistatta julkisuusmielessä hyvin merkittävin seurauksin. Jamie-Guyden -yhtiölle Tequila-henkisen, ”Ooba Gooba!” -karjaisua lukuun ottamatta foni-instrumentaalina esitetyn lattariexoticanumeron tehnyt The Charts sai jostakin syystä levynsä ulos myös Etelä-Afrikan markkinoilla, ajankohtaan nähden jo hitusen vanhanaikaisessa formaatissa London International -merkin savikiekkona. Kansansuosion kasvaessa Thomasia ei ollut vaikeaa houkutella myös levystudioon. Rufus Thomas, Jr. WDIA-kanavan henkilökunnassa hän vakiinnutti paikkansa vuonna 1951. Baby Huey & The Baby Sitters – Monkey Man (St. 50-luvulla Thomas vaivautui studioon vain yhden Meteor-yhtiön singlen purkittamisen ajaksi vuonna 1956, kunnes 60-luvulla koittivat hänellekin aivan uudet suosion päivät eräänä Stax-merkin kantavista voimista. Wells -laina Messin’ With The Kid. Douglass Pettijohn) yhden soinnun 30. Uusintavedoksen kääntöpuolelle valikoitui ryhmän debyyttineliviitoselta löytynyt riuskakyytinen Jr. The Cadets – Stranded In The Jungle (Modern 45x994, 1956) Jos jonnekin ympäristöön oli helppo itsensä noveltyjahdin tiimellyksessä eksyttää, sen täytyi olla viidakko. Don & Dewey (Jungle Hop, Specialty 599, 1957 ja Koko Joe, Specialty 639, 1958), Big ”T” Tyler (King Kong, Aladdin 3384, 1957), The Noc-A-Bouts (Jungle Safari, Cosmic 706, 1958) ja Artie Wilson (Tarzan, Cannady 300, 1959). Joidenkin sangen vähälle huomiolle jääneiden, mm. Blues News 2/2021 53 taessaan, sillä tämä ainoastaan yhden singlen aikaiseksi saanut seurakunta ei totisesti listoilla keimaillut – toisin kuin vaikkapa New Yorkin Harlemissa majaansa pitänyt ja Bobby Robinsonin hoiteissa Deserie-kappaleellaan pärjännyt samanniminen doowop-viisikko. 32. Memphisissä kesällä 1953 äänitetty miehisyyttä tiikerivertauskuvin korostanut mahtailulaulu oli blueslaulajan ja multi-instrumentalistin Joe Hill Louisin sekä Sun-yhtiön keulahahmon Sam Phillipsin (vaimonsa alkuperäisen Burnssukunimen suojissa) kirjoittamaksi merkitty esitys, jonka statuksen klassikkokappaleena valoi lopullisesti musiikkihistorian jalustaan 15 vuotta alkuperäisversion jälkeen Elvis Presley ’68 comeback -tohinoissaan. Kaupungin oma rakastettu poika Rufus Thomas oli viilannut tyyliään ensin minstrel-ryhmien matkassa pitkin etelää 30-luvulla, ryhtyen laulamaan vakavammin 40-luvulta lähtien. The Gadabouts tuoreeltaan 1956, The Fearsome Foursome 60-luvulla ja The New York Dolls 70-luvulla. Sammy ”Count Yates” Hagan vuoden 1961 popcornillaan Chimpanzee (Regis 1), Philadelphian seudulta tullut äärituntematon lauluyhtye The Grand Prees (feat. – Tiger Man (King Of The Jungle) (Sun 188, 1953) ”Maailman vanhin teini-ikäinen” haistoi myös tarkkavainuisena ja ennakkoluulottomana epelinä, mistä kansaa sopivasti provosoivia noveltyjä kannatti veistellä. 31. Postuumisti ilmestynyt Curtis Mayfieldin tuottama LP ”The Baby Huey Story: The Living Legend” (1971) on niin ikään ymmärretty vasta myöhemmässä tarkastelussa myyntilukujaan jämerämmäksi siltarakenteeksi soulin ja hip hopin kehityskaarten välillä. Urkuri-trumpetisti Melvyn ”Deacon” Jonesin, kitaristi Johnny Rossin ja animaatiohahmosta lava-aktinsa identiteetin napanneen solistin James ”Baby Huey” Rameyn tähdittämän yhtyeen alkuaikojen singlet eivät kuitenkaan suunnattomia hittejä olleet, ja päästessään viimein tekemään esikoisalbumiaan Curtom-merkille, sairauksien sekä päihteiden liikakäytön kanssa koko ikänsä rimpuillut Ramey menehtyi kesken sessioiden syksyllä 1970. Legendaarisen ”Great googa mooga, lemme outta here!” -repliikin taas karjaisee äänitteelle Prentice Moreland, joka oli liittynyt tuuraajana ryhmään vain kyseisen session ajaksi. Lukemattomien apinanoveltyjen viidakosta erikoiskorahduksen arvoisia roolisuorituksia tarjosivat 60-luvulla myös mm
Esihistorialliseen aikakauteen ja päiväntasaajalle kiersi omilla lyyrisillä retkillään ainakin kertaalleen myös Chuck Berry. Cab Galloway (mm. 34. Ehta punanahka tuskin oli taustoiltaan myöskään alabamalainen Jerry McCain, joten Excello-yhtiö jäikin epäröimään hänen Geronimo Rock’n’Rollinsa julkaisemista. Se varsinainen kaikkien kitaristinalkujen perussivistykseen kuuluva ”chicken scratch” -soittotyyli läpäisi koko kansan tietoisuuskynnyksen viimeistään Slim Harpon vuoden 1966 r&b-listaykkösellä Scratch My Back. Ensimmäisten joukossa tätä tietoa käytti r&b-artisteista Billboard Hot100 -listasijoituksen (#76) veroisesti hyväkseen nashvilleläinen Joe Perkins kappaleellaan Little Eefin’ Annie (Sound Stage 7 45-2511). Erään klassisimman heltannoston tiputeeman monikäyttöisyyden puolesta suoritti useana eri versiona uransa aikana Chicken Rhythminsä levyttänyt Bulee ”Slim” Gaillard. 1966 myös Billboardin r&b-hitin Hymn No. Sam Phillipsin studioilla Memphisissä vielä varhaisempaa eefing-esimerkkiä oli jo näyttänyt Harmonica Frank Floyd, jonka Swamp Root julkaistiin Chessin katalogissa savikiekkona vuonna 1951. 35.. Ainoastaan yhden muun levytyksen (River Rock Pt. Gaillardin absurdismin huipentuma oli hänen improvisoitu Vout-siansaksakielensä, jota artisti hyödynsi nerokkaasti jazznuoriin purreen hipster-slangin jatkeena. Jimmy Shaw – Big Chief Hug-Um An‘ Kiss-Um (Concept C-1001, 1958) Jos linnut itsessään inspiroivatkin myös r&b-noveltisteja, selvästi harvemmin heitä päästiin moittimaan sulkapäähineistään tunnettujen Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurisesta omimisesta. Eteläisen bluesgroovenumeron ikoniset kanariffit rapsutteli levylle kitaristi James Johnson Baton Rougesta. Gospelja r&b-laulaja Harmon Bethea opittiin sittemmin yhdistämään ”Yksinäinen ratsastaja” -naamiohahmoon, joka levytti ahkerasti nimellä The Maskman & The Agents. Sonny Boy Williamson – The Hunt (Checker 975, 1961) Jos tipautetaan kädelliset pois laskuista, 50ja 60-lukujen lauluissa eläimet liittyivät useimmiten joko tanssihullutuksiin tai ateriointiin. New Yorkissa lokakuussa 1957 ikuistettu The Cackle antoi kanan ääntä kitarallaan imitoineesta Slimistä varsin huolettoman kuvan The Things That I Used To Do -hittiin verrattuna, mutta niinpä esitys jäi siltä erää julkaisemattakin maestroa hänen parin viimeisen elinvuotensa aikana työllistäneen Atco-merkin katalogissa. Jatkojulkaisut sekä Hannibalina että mahtailevammin The Mighty Hannibalina tuottivat v. Vauhdikkaissa merkeissä otti ensiaskeleensa levynteossa myös laulajalauluntekijä ja tuottaja James (Jimmy) Shaw. 1–2, Ensign 3-4014, 1958) kirjoittamansa Cherokee Dancen (Specialty 576, 1956) lisäksi levyttämään päässyt Landers naulasi nimikylttinsä pelkästään tällä yhdellä esityksellä noveltymusiikin epäviralliseen hall of fameen, eikä yksikielistä sähköunitariaan unohtumattomasti tallenteella räimineellä, juuriltaan detroitilaisella Willie Joella tuskin ainakaan laimentavaa vaikutusta lopputulemaan ollut. Juurikaan siivompi ei ollut teksasilaisen Hop Wilsonin vuonna 1958 steelkitaroima puoli-instrumentaalikaan, mutta niin vain se selvitti Jonesiakin ilmeisemmästä äänitystilanteen juopumusasteestaan huolimatta julkaisuriman louisianalaisen Goldband-yhtiön kirjoilla. Soulja funkkentällä ”chicken scratchiä” tekivät osaltaan tunnetuiksi etenkin Jimmy Nolen ja Phelps ”Catfish” Collins, molemmat James Brownin orkesterin riveissä ja jälkimmäinen myös 70-luvulla George Clintonin Parliamentja Funkadelic-kollektiiveissa. Vahvaa vertauskuvallisuutta riitti myös tässä viiteryhmässä, kuten vaikkapa The Dominoesin Chicken Blues (Federal 12001, 1950), Big Joe Turnerin Leiber-Stoller -kynäelmä The Chicken And The Hawk (Atlantic 45-1080, 1955 ja LP ”Rock & Roll”, Atlantic 8005, 1957) sekä Lightnin’ Slimin Rooster Blues (Excello 45-2169, 1959 ja LP ”Rooster Blues”, Excello LP-8000, 1960) lennokkaasti osoittivat. Koukuttavalla vuoden 1958 numerolla Joe Joe Gun (Chess 1709) eläinkunnan edustajat sanailevat keskenään niin rotevaa city-hipsterslangia, ettei tämän päivän kuulija tahdo enää pysyä kertomuksen kulussa kärryillä. Holly33. Intiaani-dna:ta sen sijaan tuskin kierrättivät sisuksissaan bändikaverukset Robert (Bob) ”Froggy” Landers ja Willie Joe Duncan. Multi-instrumentalisti ja taitava lauluntekijä työskenteli aktiivisesti jazzja swing-kentällä Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien tapaisten tähtien seurassa, mutta mittava soolotuotanto samoin kuin levytykset basisti Slam Stewartin kanssa Slim & Slam -duona siivittivät hänet samoille apajille, joilla mm. 50-luvulla bluesäänitteillekin tiensä usein löytänyt, erilaisiin nikotteluihin, huokailuihin ja muihin oraalisiin pöräyksiin pohjautunut rytminen ”laulutapa” olikin kuin omiaan noveltytarkoituksiin. Sonny Terryn suosimaa ”hootin’”-henkeä (Hootin’ Blues, Gramercy G-1004, 1952) sekä toisaalta otti hulvattomiin ajokoira-äänitehosteisiinsa vaikutteita Appalakkien kansanmusiikkiperinteessä jalostuneesta aikansa beatboksausesta, ”eefingistä” (tunnetaan myös muodossa ”eephing”). Bluesmiehen 50-luvun puolivälin demo kaivettiin lopulta naftaliinista vasta 70-luvulla hänen jo noustua kuuluisuuteen muilla ansioillaan. 54 Blues News 2/2021 varassa monotonisesti kiemurtelevalla Jungle Feverillä (Candi 1020/Golden Groove 101, 1961), Charles Calhounin kirjoittaman Mama Ubangi Bangin (Ran-Dee 104) vuonna 1962 levyttänyt indianapolislainen The Coasters -koulukunnan doowop-ryhmä The Four Sounds sekä New Orleansin tyyliin tanssirhythm’n’bluesia tuutannut Wailin’ Bethea & The Captans esikoissinkkunsa kappaleella Rockin’ In The Jungle (Hawkeye 0430, 1962). The Scat Song, 1934) ja Louis Jordan (mm. Atlantassa, Georgiassa syntynyt originelli taiteilija oli käynyt pikakelauksella läpi pakolliset doowop-yhtyevaiheet, kunnes sooloura oli päässyt ”rakkauden päälliköstä” legendaa iskeneen rumba-rokin tahdittamana käyntiin Los Angelesissa 1958 niin isolla vaihteella, että levy kelpasi lisenssiuusintapainoksena myös Imperial-merkille (#5603) vuotta myöhemmin. Bounce The Ball (Do Da Dittle Um Day), 1940) olivat jo onnistuneet lyömään itseään läpi. Vuoden 1963 levytyksellä Perkinsin mukana ”haamu-iifasi” lajityypin mestariksikin mainittu valkoinen kantrihahmo Jimmie Riddle. Painoksia tästä singlestä tehtiin kahdenlaisia, niistä toisen kääntöpuolella kuultiin rehvakka r&b-irrottelu Stop Right Now, toisella taas perinteisempään Chicago-bluesmuottiin mallattu shuffle Little Village. Hop Wilson & His Two Buddies – Chicken Stuff (Goldband G-1071, 1958) Siivellisistä eläinystävistämme kanat, kananpojat ja kukot saivat nekin melkoista noveltymekkalaa aikaiseksi. Joskus inkkariasusteita lavapukiminaan suosineet artistit kyllä taisivat myös oikeasti olla jonkinasteista heimosukua, kuten Chuck Berry -jäljitteisenä rokkarina soittotaipaleensa aloittanut Eddie ”The Chief” Clearwater, jonka kerrottiin saaneen kotikasvatuksensa osittaista Cherokee-verta kantaneelta mississippiläiseltä isoäidiltään. Ensiksi mainittuja on BN:ssä esitelty vuosikymmenten saatossa laajalti ennen kaikkea Pekka Talvenmäen ”Land Of 1000 Dances” -artikkelisarjan puitteissa, ruoka-aiheisiin kappaleisiin taas on hiljattain perehtynyt Timo Kauppinen ”Sapuskabluesia”-selvityksissään. Hienostelemattomia osasivat tarpeen tullen olla myös New Orleansin suosikkipojan Eddie ”Guitar Slim” Jonesin otteet studiossa. Alkujaan jo vuonna 1946 julkaistulla leppoisalla Chicken Rhythm -swingillä kuultavan ”kotkotuksen” taas voi kaksimielisin korvin ymmärtää ronskinpuoleisena kiroiluna. 5. Tyylillisesti The Hunt seuraili mm. Nisäkkäistä erityisen suosittuja noveltylemmikkejä olivat joka tapauksessa koirat – ja kauhuja satuteemoihin palattaessa tietty sudet. Legenda väittää, että Bob Landersin karun raspinen lauluääni oli peruja hänen sairastamastaan kurkkusyövästä, ja tiettävästi hän menehtyikin vaivoihinsa pian sinkkujen ilmestymisen jälkeen. Vielä noveltymäisemmille ja suorastaan pilkallisille Karibianmeren kulmakunnille Berry harhautui Chess-periodillaan tarkoituksellisesti nuotin vierestä esitetyllä ja vain yhdestä laulusäkeestä koostuvalla Hey Pedrolla, joka sujauttiin täyteraidaksi hänen albumilleen ”Berry Is On Top” (Chess LP 1435) vuonna 1959. Menestyksen hinta oli kuitenkin karvas. Äänitehistorian veikein metsästyskoirablues syntyi omaperäisyydessään vertaistaan muutenkin hakeneen Sonny Boy Williamson II:n toimesta tyylipuhtaana puoli-instrumentaalisena pölkkypää-hölkkänoveltynä Chess Recordsilla keväällä 1961
The Cellos – Rang Tang Ding Dong (I Am The Japanese Sandman) (Apollo 510-45, 1957) Silkkaa hölynpölyä. Mallikas esimerkki on vaikkapa The Boss-Tones -nimisen yhden singlen kokoonpanon eksentrinen doowop-rokkailu Mops-Itty Moope (Boss B-401/501, 1959), jonka taustapiruna toimi valkoinen philadelphialainen lauluntekijä ja The Dovells -yhtyeen riveissä vaikuttanut Leonard Borisoff. Satojen muiden liirumlaarum-kappaleiden noveltymielessä tavanomaisesta poikkeavinta kerhoa edustivat The Tenderfootsin Watussi Wussi Wo (Federal 12214, 1955), The Coolbreezersin Eda Weda Bug (Bale B-100/B-101, 1958), Sheriff & The Ravelsin Shombalor (Vee-Jay VJ 306, 1959), Donald & The Delightersin Wang Dang Dula (Cortland C-109, 1963) sekä The Five Sharpsin Mammy Jammy (Jubilee 45-5478, 1964). New Yorkin Manhattanilta tullut high school -porukka ei ollut pohjimmiltaan noveltytai edes rock’n’roll-akti, vaan oli aluksi inspiroitunut enemmän The Heartbeatsin ja The Harptonesin tapaisista pehmeäsoundisemmista ryhmistä. ”Lovelife”, ”Men Of Honor”, ”Lonely Hearts” ja ”Trumbo”). Powell tunnettiin parhaiten jo 30-luvulla aloittaneesta The Cats And The Fiddle -yhtyeestä, jazz-fonisti-laulaja Nicholasin vanhoja työnantajia taas olivat olleet mm. Läpimurtosinglen uusintapainoksen lisäksi yhtiö julkaisi duolta lopulta vain yhden varsinaisen seiskatuuman. Austin ”Tic” Powellin ja George ”Big Nick” / “Toc” Nicholasin yhdessä Howard Biggsin orkesterin säestyksellä levyttämä riemastuttava hengentuote Jibba Jab ei sitä vastoin listoille yltänyt, vaikka sen tekijät olivat molemmat laajan kokemuksen omanneita viihdyttäjäkonkareita. Blues News 2/2021 55 woodin pahat pojat saivat jallitettua suosion makuun päässeen turbaanimiehen heroiinikoukkuun, kaverinsa Larry Williamsin vanavedessä sutenöörin sivuammattiin sekä lopulta verorikkeistä lusimaan. 36. 37. Vaikka suosio kiersi artistin tämän eläessä valitettavan kaukaa, on hänen harvoja äänitteitään käytetty paljon 1990ja 2000-lukujen elokuvien soundtrackeillä (mm. Kaupallista menestystä Frantic Fay ei yhdelläkään julkaisullaan saavuttanut, ja kun Exclusive ajautui konkurssiin alkuvuonna 1950, päättyi myös Thomasin levytysura. Niin kutsuttu nonsense syllables -traditio ei ollut uusi ilmiö musiikkikentillä, mutta jo tyylilajinsa nimessä aiheeseen virittyneet doowop-kappaleet omaksuivat lorem ipsum -kielen piirteekseen, joka ei tyytynyt vain taustalaulajien stemmahokemiin vaan usein laulut varta vasten rakentuivat keksityn sanahötön ympärille. 1949, Little Estherin Ring-A-Ding-Doo v. 1946, The Blues Womanin eli Marion Abernathyn Voo-It! Voo-It! v. Se toi heille myös lyhyen sopimuksen ABC-Paramountin palveluksessa, mutta ikävä kyllä ei enää jatkohittiä. 1954, LaVern Bakerin Bop-Ting-A-Ling v. Sitähän rehellisyyden nimissä huomattava osa r&b-lauluryhmien tanssipitoisemmista numeroista lyyrikoiltaan edusti. The Cellosin näkemystä puolestaan toi uuteen valoon vuonna 1979 Frank Zappa lausuessaan pienen pätkän lauluyhtyeen kappaleen lyyrikoita albuminsa ”Joe’s Garage (Acts II & III)” päätösesityksellä A Little Green Rosetta. Lyriikoita ja aiheen käsittelyä ylipäätään ei luultavasti enää nykymaailmassa koettaisi hyväksyttävänä, mutta tekoaikanaan sen viestistä tuskin pahastuivat kohdemaan asukit itsekään. Maaliviiva koittikin odottamattoman varhain ja vuosikymmenen loppuun mennessä kaikki bändin jäsenet olivat jo käytännössä irtautuneet musiikkielämästä. 39.. Pientä pilkkahakuisuutta esiintyi myös kappaleen sävelten soidessa usein aikakauden amerikkalaispiirretyissä. Vilpitön noveltynumero Boo-Ga-Loo Murrayn omalla Jerry-O -merkillä nosti kaksikon yllätysnimenä Billboard-rankingiin vuonna 1965 (#47). 1952, Shirley Gunterin Oop Shoop v. 1955, Gene & Eunicen Ko Ko Mo v. Toisen maailmansodan aikana myös saksalainen natsipropagandakoneisto käytti samaa laulua tarkoitusperiinsä soveltuvin uusin lyriikoin. Terminä sen musiikilliset taustat ulottuivat vähintään vuoteen 1920, jolloin ”surullisen eilispäivän huomiseen uuteen elämän alkuun” vaihtanut mielikuvitushahmo ”Japanese Sandman” tähditti Nora Bayesin vaudevillelauluversiona sekä Al Whitemanin orkesterin instrumentaalina levyttämää samannimistä foxtrot-kappaletta, josta menestyneitä versioita tekivät myös monet muut Benny Goodmanista Django Reindhardtiin. Nelisen sinkkua Apollo-merkille 1957–58 tehnyt The Cellos oli hieman ovelampi ja perusteli kokoonpanon bassolaulajan Alvin Williamsin kirjoittamalla ensilevynsä kappaleella laulavansa ”japaniksi”. 1955 ja Billy & Lillien La Dee Dah v. Chicagolainen lauluryhmä omistautui aiheelle jopa siinä määrin, ettei yhtyeen nimikään varsinaisesti tarkoita mitään. 1958) oli syytä kutsua ilmaisultaan noveltyksi. Debyytti vei heidät heti myös Billboard-listoille (Hot100 #62) ja esityksen vahvuutta korosti siitä tehdyt popja kantrimarkkinoille suunnatut cover-versiot, joista vastasivat pianisti Chuck Miller ja muutenkin noveltyjen parissa viihtynyt Ray Stevens. 1946, Nat King Colen Kee-Mo Ky-Mo v. Levyistä heti ensimmäinen, basisti Red Callendarin ja rumpali Lee Youngin säestyksellä purkitettu Waga-Waga osoitti naisen rämäpäisyyden. Tästä kaartista novelty-kerhoon The Cadillacsin seuraan tosin voinee laskea päätyneen vain The Danderliersin. Vuonna 1949 kolme savikiekkoa losangelesilaiselle Exclusive-merkille tehnyt ”Frantic” Fay Thomas syntyi Fannie Crawfordina Memphisissä 1922 ja varttui Detroitin seudulla. Tic & Toc – Jibba Jab (Vik 4X-0248, 1956) Laulelmat ja scatnumerot, lastenlorut, musikaalija vaudevillestandardit, ne kaikki olivat potentiaalisia käyttökohteita myös sooloartistien ohjelmistoissa, mutta pelkästään erikoisen nimen perusteella vain harvoja tällaisista Billboardin r&b-listoille Top-Teniin nousseista kappaleista (kuten mm. Vuoden 1940 tietämillä pianisti-laulajatar ryhtyi esiintymään Detroitin klubeilla ja ”tyttö joka soittaa korvakuulolla” -lauseella keikkailmoituksissa mainostetun individualistin meriitit alkoivat herättää kiinnostusta ympäri maata. Linnakomennukselta vapauduttuaan 70-luvun alkupuolella artisti kruunasi itsensä King Hannibaliksi ja ryhtyi tapansa parantaneena levyttämään musiikkia etupäässä uskonnollisella johdatuksella. Erityisen pätevän, jo ilmestymisaikoinaan esimerkiksi Nellie Lutcheriin teknisesti verratun pianonsoiton ohella hän pisti itsensä likoon myös solistina, tyhjentäen koko pajatson normaalin laulun rinnalla kurkustaan päästelemillä erilaisilla ihmisäänen variaatioilla. Lionel Hamptonin Hey! Ba-Ba-Re-Bop v. Jo vain, sitäkin on levylle tallentunut. Esiintymistä hän jatkoi kuitenkin kuolemaansa vuoteen 1978 saakka. Sen sijaan Little Richardin 1956 kansaa kummastuttanut listakakkonen TuttiFrutti (Specialty 561) juuri sellainen vuorenvarmasti monien kuulijoiden mielestä olikin. “Frantic” Fay Thomas – Waga-Waga (Exclusive 109, 1949) Keskustellaanko seuraavaksi kurlaamisesta boogie woogie -pianon tahtiin. 38. Dizzy Gillespie ja Lucky Millinder. Nonsense-perinteen vaalijoita kuitenkin piisasi toisaalla. R&Bja pop-listojen kärjessä ennätyspitkään viihtynyt The Coastersin Yakety Yak (1958) tietenkin ohitti jopa Pikku-Rikun julistukset 50-luvun diibadaaba-laulujen menestyneimpänä kestävyysmatkojen mallisuorituksena. Huomattavinta r&b-listamenestystä höpönlöpöotsakkeisista doowop-aikaansaannoksista puolestaan keräsivät The Cloversin Ting-A-Ling (#1, 1952) ja Nip Sip (#10, 1955), The Chordsin Sh-Boom (#2, 1954), The Danderliersin Chop Chop Boom (#10, 1955), The Diamondsin KaDing-Dong (#8, 1956; myös The G-Clefs #9, 1956) ja Zip Zip (#12, 1957), The Hollywood Flamesin Buzz-Buzz-Buzz (#5, 1957), The Cadillacsin Peek-A-Boo (#20, 1959), Little Anthony & The Imperialsin Shimmny, Shimmy, Ko-Ko-Bop (#14, 1960) sekä Hank Ballard & The Midnightersin Hoochi Coochi Coo (#3, 1961) ja Switch-A-Roo (#3, 1961). Japanilaisesta Nukkumatista kertova esitys oli tehnyt bändin demotilaisuudessa niin suuren vaikutuksen studioinsinööriin, myöhemmin jazztuottajana kunnostautuneeseen Lewis Merensteiniin, että tämä hoiti pojille levytyssopimuksen Apollolla. The Cellosille jatko ei sujunut yhtä aurinkoisissa merkeissä ja uuden hitin nälkä sai sen kokeilemaan vaihtoehtoisina oljenkorsinaan myös suorasukaisempia The Coasters -tyylisiä kohellusnumeroita, kuten Juicy Crocodile. Tom & Jerrio – Great Goo-Ga-Moo-Ga (ABC-Paramount 45-10704, 1965) Tom & Jerrion muodostivat laulajat Tommy Dark (Robert Tharpe) ja Jerry Murray
Rääväsuita löytyi sekä miesettä naislaulajista, ja ”risky blues” -perinne elää yhä vahvana etenkin eteläisen nykybluesin ja -soulin keskuudessa. Ensisessioihin syksyllä 1956 kutsuttiin mukaan Ison Omenan kärkimusikantit, muun muassa kitaristi Mickey Baker ja saksofonisti King Curtis. 56 Blues News 2/2021 Aikansa urbaania orkesteri-soulia tyylillisesti ilmentänyt lupsakka tanssiketkuttelu Great Goo-Ga-Moo-Ga jatkoi orjallisesti edeltäjänsä jäljillä tarjoten nytkin lähinnä solistikaksikon välistä sekavahkoa huutelua toistensa päälle. Paikallinen Josie-yhtiö innostui The Chipsin esittelemästä skättäävästä esiräpistä ja kiinnitti ryhmän saman tien rosteriinsa. Rubber Biscuitin kulttistatusta tietenkin voimistivat elokuvakytkökset: vuonna 1973 se kuultiin Martin Scorsesen Mean Streetsissä ja 1990 John Watersin Cry Babyssa, minkä lisäksi Blues Brothers keulakuvinaan alkuperäistähdet John Belushi ja Dan Aykroyd versioi kappaleen vuoden 1978 albumilleen ”Briefcase Full Of Blues”. Ja päälaelle. 43. Dinah Washington ei jäänyt tässä sarjassa pekkaa pahemmaksi. The Chipsistä vain toinen tenoriääni Sammy Strain sai tämän jälkeen sovitettua uudelleen jalansijaa lauluyhtyekentällä hänen liittyessään vakiojäseneksi Little Anthony & The Imperialsiin sekä 70-luvulla The O’Jaysiin. Hammaslääkärin porankäyttötaidoista kertova Long John Blues vuodelta 1948 jäi elämään ja päätyi yökerhoviihteen vakionumeroksi viimeistään Bette Midlerin otettua sen ohjelmistoonsa 70-luvulla. New Orleans -poljentoisen, reteällä Professor Longhair -tyylillä improvisoidun r&b-numeron Spaghetti And Meat Ball puolestaan esitti vuonna 1958 levylle vuosikymmenen alussa Jimmyn veljen Joe Ligginsin Honeydrippersryhmän jäsenenäkin maata kierrellyt Robert ”H-Bomb” Ferguson. Lucille Boganin useampaan kertaan 30-luvulla milloin likaisemmilla ja hieman kiltimmillä lyriikoilla levyttämä Shave ’Em Dry oli tyypillinen aikansa tuote, eikä ainoa laatuaan. Keikkasuosio ja Rubber Biscuitin vakuuttavat myyntilukemat itärannikolla eivät valitettavasti vieneet kokoonpanoa valtakunnan listoille ja tappiomieliala sai sen ripustamaan rukkaset narikkaan jo vuoden 1957 jälkipuolella. H-Bomb Ferguson & His Mad Lads – Spaghetti And Meat Ball (Big Bang 103, 1958) On kai jo käynyt selväksi, että kaikenlaiset mässäilijät siinä missä juopotkin viihtyivät noveltypöydissä. Tämän hitaan deltabluesin päällä taidettiin kuulla karkeinta kielenkäyttöä mitä ”runonlausunnan” nimissä oli 60-luvulla levylle prässätty. Wynonie Harrisilta suoria maneereita jump-bluesilmaisuunsa napannut eteläcarolinalainen laulaja-pianisti keksi myöhempinä aikoinaan käyttää keikoilla vaihtelevan värisiä, mahdollisimman häiritseviä peruukkeja. Saksofonisti-laulaja Eddie ”Lockjaw” Davisin otsikoltaan kutkuttava Mountain Oysters sisältyi myös samalle albumille, vaikkei se suoranaisesti vaakamamboilusta kertonutkaan. 42. 44.. Ilmeisen puheripulin kourissa olivat ajautuneet studioon myös muun muassa valkoinen r&b-laulaja-trumpetisti Lillian Briggs levyttäessään 1955 oman rivakan versionsa Louis Jordanin aiemmin tunnetuksi tekemästä I Want You To Be My Baby’stä (Epic 5-9115), lauluyhtyeistä soolouralle livennyt Tony Allan (a.k.a. Lisää ronskia naisnäkökulmaa heruttelivat 50-luvulla levylautasille muun muassa Dorothy Ellis (Drill Daddy Drill) ja Julia Lee & Her Boyfriends (Don’t Come Too Soon). Kenties tämän paikallisherkun saatettiin uskotella parantavan mieskuntoa, mutta muutoin kyse kai oli sittenkin vain harvinaisen vitamiinija proteiinipitoisesta aikansa superfoodista. Sitä tarjoili peiteroolien takaa rumpali-bändiliideri Johnny ”The Hawk” Otis solistinaan Delmar ”The Mouth” Evans 40. Snatch And The Poontangs – Two Time Slim (Kent LP KST-557X, 1969) Lisää pakollista oppimateriaalia jokaiselle räppärinalulle. Jos muun muassa Andre Williams (Pass The Biscuit Please), Don & Juan (Chicken Necks), Louis Jordan (Beans And Corn Bread) ja Chico Chism (Hot Tamales And Bar-B-Que) jaksoivat meuhkata kyltymättömästä nälästään, Jimmy Liggins taas muistutti vuoden 1954 Aladdin-klassikollaan I Ain’t Drunk, ettei hän suinkaan juoppo ollut, hän vain juo. Verrattain lyhyen ajan koossa pysynyt newyorkilaisviisikko kehitti ikimuistoisimman levytyksensä Rubber Biscuit eräänlaisena vastaiskuna marssilaululle, jota bändin soololaulaja Charles Johnson oli joutunut nuorena toistelemaan ollessaan työharjoittelussa rikollisille teineille tarkoitetussa opinahjossa. Esitykset kuten Bull Moose Jacksonin Big Ten Inch Record, Wynonie Harrisin Keep On Churnin’, Lucky Millinderin Silent George, The Swallosin It Ain’t The Meat ja The Checkersin Don’t Stop Dan eivät jättäneet epäselväksi, mistä lauluissa kerrottiin. Noveltyn henki oli astutettu vahvasti Vetypommi Fergusonin sisimpään. Tony Allen) vuoden 1958 kappaleellaan Strange Talk (Imperial 5523) tai karibialaistaustainen newyorkilaismimmi Shirley Ellis vuoden 1964 hitillään The Name Game (Congress CG-230, Hot100 #3). Dinah Washington – Long John Blues (Mercury 8148, 1949) Blueshistoria on ollut alkuajoistaan lähtien niin kauttaaltaan kaksimielinen, ettei tuhmien laulujen lokeroimista ”kummajaiskastiin” edes osaa mieltää välttämättömyydeksi. Eikä tanssiklubeilla heiltä sen kummoisempaa kai odotettukaan! The Chips – Rubber Biscuit (Josie 45-803, 1956) 50ja 60-lukujen musiikkiteollisuus toi julkisuuteen myös verbaaliakrobaatteja, joiden taidoista nykypäivän hiphopparit voivat vain uneksia. Vaan mahtoiko Washington sittenkään kuvailla bändinsä pasunistin instrumenttia vuoden 1954 laulullaan Big Long Slidin’ Thing (Mercury 70392). 41. Eddie ”Lockjaw” Davis – Mountain Oysters (King 4321, 1949) King Recordsin vuonna 1971 julkaisema historiallinen kokoelma ”Risky Blues” (KS 1133) koostui yhtiön härskeimmistä r&b-klassikoista. Henry Gloverin kirjoittama ärhäkkäästi vokalisoitu jump-ralli sen sijaan opasti, miten Georgian seudulla teurasaikaan toreilla kävi kauppa erityisen kuumana silloin kun tarjolla oli sian kiveksiä
Sun Ra & His AstroIntergalactic Infinity Arkestra/Lacy Gibson – I’m Gonna Unmask The Batman (Repetto K702, 1969/El Saturn ES 537, 1974) Dädädädädädädädä Bätmään! Oman DC-taipaleensa vuonna 1939 aloittaneen Gotham Cityn viittakostajan seikkailut saivat 1966–68 aivan uuden ulottuvuuden juuri silloin, kun supersankariviihteen koettiin jo menettäneen otettaan sarjakuvaväen keskuudessa. Stomp Gordon & His Orchestra – Ride Superman Ride (Savoy 1504, 1956) Yhdysvaltalaisten DCsupersankarisarjakuvien ykkönen taisi olla heti syntymästään 1938 lähtien Krypton-planeetan kuuluisin maahan lähetetty asukki, joka Metropoliksen kaupungissa opittiin rivikansalaisten keskuudessa tuntemaan nimellä Clark Kent. Huey ”Piano” Smith (Popeye), Lloyd Price (Pop Eye’s Irresistable You), Earl Forest (Beale Street Popeye), Clarence Green (Popeye), Tabby Thomas (Popeye Train), The Robins (Doing The Popeye), Spider Johnson (Doin’ The Popeye), The DelKnights (Everybody Popeye), B.B. Hyökkäävien vaskiarrausten keskellä teutaroivan orkesterinumeron hysteerisistä puheosuuksista vastasi bluesmies Lacy Gibson ja komppikitaraa sessioissa soitti tiettävästi itse Buddy Guy. The Cadillacsin Jay Walker pitikin sisällään kaikki tarvittavat hittielementit. Muista Lepis-aiheisista r&b-noveltyistä mainittakoon myös Thor-Ables -lauluyhtyeen Batman And Robin (Titanic TI-1002, 1962) sekä LaVern Bakerin omaan Jim Dandy -hittiteemaan trendikkäästi vastannut Batman To The Rescue (Brunswick 55297, 1966). Vuonna 1972 syntyneet jukeboxhitit Stoop Down, Baby ja Mother Fuyer muovasivat Chickistä loppuiäkseen tuhmien bluessetämiesten idolin. Helmikuussa 1962 Ernie K-Doe vei oman aihetta hennosti liipanneen kappaleensa Popeye Joe Billboard Hot100:n häntäpään sijalle 99. Vähin tekijä sen sukseessa ei takuulla ollut Neal Heftin säveltämä ohjelman tunnusmelodia, jota myös Sun Ra Arkestroineen intoutui moukaroimaan omaan uniikkiin tapaansa. Sun Ra. Feikkiyhtyeen nimeä kantanut Kent-pitkäsoitto ”Snatch And The Poontangs” todella aurasi auki tietynlaisia latuja, mutta ehkä tiedostamattaankin. Vain 31-vuotiaana kuolleen jumpblues-pianistin ja -laulajan Archie ”Stomp” Gordonin kerrotaan olleen melkoinen näky keikkalavoilla. The Cadillacs – Jay Walker (Josie 45-857, 1959) Noveltyjä tehtiin myös erilaisista mehukkaista vastapareista, kuten lain oikeasta ja väärästä puolesta. Se taas innoitti Chubby Checkerin tekemään valtakunnallisesti tunnetuimman Popeye-tanssikappaleen Popeye (The Hitchhiker), joka nousi samaisen listan 10. ”For adults only” -tradition tinkimättömimpiin lipunliehuttajiin 70-luvun bluesmelskeissä taas kuului maineikkaan r&blaulajan Chuck Willisin serkkupoika Robert Lee ”Chick” Willis. Popeye (Ric 987/Swan S-4099, 1962) Erään harvinaisen sinnikkään ja tanssivillityksenä miltei twistiin hetkeksi vertautuneen noveltybuumin sai aikaiseksi vuonna 1962 Kippari-Kalle. Amerikkalainen sarjakuvastrippihahmo oli luotu 20-luvun lopulla ja sen suosio levisi myöhemmin myös radioon ja televisioon. Southside Johnny & The Ashbury Jukes (1977) sekä Ann Rabson (2000). Tapa oli aiheuttanut hänelle lopulta keuhkokuumeen, joka oli koitunut tappavaksi kombinaatioksi elintavoilla piloille rääkätyn maksan partnerina. 46. Heroiiniriippuvainen artisti oli säästänyt asumiskustannuksissa nukkumalla kulkuneuvossaan. Bow! Bif! Wham! Kapow! Eddie Bo – Check Mr. Seeprannahkaisessa puvuntakissa esiintynyt muusikko polki pianoaan paljain jaloin, mistä juontui ymmärrettävä lempinimikin. Tätä takuuvarmaa New Orleans -iloittelua ovat myöhemmin coveroineet mm. Samasta sarjismytologiasta keksi laulettavaa myös Johnny Two-Voice alias Johnnie Morisette kappaleellaan Superman (Specialty 685, 1960), Joyce Davis samannimisellä tiukkasoundisella r&b-revittelyllä (United Artists UA 425, 1962), newyorkilainen tyttökolmikko The Sweethearts numerolla (He’s My) Superman (Brunswick 55237, 1962), doowopryhmä Andy & The Marglows mieskunnolla brassailleella Superman Loverillaan (Liberty 55623, 1963) sekä ohiolainen soul-lauluyhtye The Hesitations vuonna 1967 ilmestyneen esikoisalbuminsakin nimiraidaksi valitulla tanssipalalla Soul Superman (Kapp K-790, 1966 ja LP Kapp KL-3525). korkeimmalle pykälälle. Alkuintroksi kimeä hälytyssireenin ääni, perään parin minuutin ajan huoletonta dialogimaista r&b-läpänheittoa ja kakun kuorrukkeeksi vielä Alan Freed -elokuvan ”Go, Johnny Go!” välityksellä koko maailman nuorison tavoittanut ”poliisi pam45. Batmanin, Robinin ja kumppanien onneksi koitui American Broadcasting Companyn camp-huumorilla yltäkyllästetty tv-sarja. Oli selvää, ettei tällainen hahmo voinut välttyä joutumasta osalliseksi noveltylauluihin. 47. Blues News 2/2021 57 ja kitaristinaan, basistinaan sekä urkurinaan poikansa Shuggie ”Prince Wunneful” Otis. Lacy Gibson kyllä viihtyi vävynsä Sun Ra’n luotsaamalla Saturn-konsernilla vielä 60ja 70-lukujen taitteessa, saaden tuolloin julkaistua sen puitteissa myös jonkin verran varhaista soolomateriaaliaan. Tanssiaskelten kertaamisen sijaan rehdisti alkuperäiset KippariKalleja Olive-hahmot lyriikkoihinsa sijoittanut Eddie Bo oli tässä kappalevirrassa tervetullut poikkeus. Kun tuli aika kohdata rikolliset, kaverista kehkeytyi megalomaaniset voimat omannut Teräsmies. King (Mashing The Popeye), Shelton Dunaway (Mary Lou Doin’ The Popeye), Don Julian & The Meadowlarks (Popeye With A Touch Of The Twist), Joe Tex (Popeye Johnny) ja Don Covay (The Popeye Waddle). Otisin poppoo mitä todennäköisimmin vain haki toinen toistaan siivottomimmista pölinäblueiseista koostuneella tekeleellään vastinetta mustilla LP-markkinoilla suosituille ”X-rated” -humoristeille, kuten Rudy Ray Moorelle. Vielä vuoden 1962 aikana aihetta lähestyivät mm. 48. Supermieskyytinsä ohella Gordon ennätti tehdä myös muita populaarikulttuurista ammennettuja r&b-teoksia, kuten radio-, tvja elokuvajännärien päähenkilöstä kertoneen Dragnetin (Mercury 70233, 1953), ennen kuin hän löytyi menehtyneenä autostaan alkuvuonna 1958. Tahti oli yksiselitteisesti mielipuolista. Georgian osavaltiossa varttunut kitaristi-laulaja pääsi levyttämään ensi kerran jo 1957, mutta uransa hän sai kunnolla kiitoon 60-luvulla varrella. Olettaa sopii, että kappale oli äänitetty jo hyvän matkaa 60-luvun puolella, jolloin sarjan alkuperäinen teemakin kiemurteli taukoamattomana korvamatona tvkansan keskuudessa. Alkuperäisen I’m Popeye, The Sailor Man -teemakappaleen oli säveltänyt Sammy Lerner vuonna 1933, mutta se ei New Orleansissa vielä riittänyt
Hittilistoilla se ei päässyt koskaan osaamistaan väläyttämään, mutta kiertuekentällä oman vakituisen säestyskokoonpanon kanssa operoinut bändi oli eittämättä aina kovassa kurssissa. Dillon (United Artists UA 310, 1961) Silloin tällöin noveltyt paljastivat vieläkin paatuneimpia pahiksia kuin opettajiaan kiusanneen Larry Williamsin Bad Boyn (Specialty 658, 1959). Sonny Knightin laulun minä-henkilölle vuoden 1957 noveltyssä But Officer (Aladdin 45-3357) tai Wynona Carrin bluesissa Please, Mr. Julkkis-aiheisten puolinoveltyjen joukossa julkaistiin esimerkiksi vuonna 1957 maineikkaan The Ravens -kvartetin muuhun tuotantoon nähden aiheestakin hämmennystä herättänyt The Crickets -laina That’ll Be The Day (Argo 5276). Useampaa astetta vakavammin elkein nikotteluaihiolle astelivat muun muassa The Cadets (Heartbreak Hotel), Jimmy Breedlove (Jealous Fool), Phil Flowers (You Stole My Heart), Scatman Crothers (Hound Dog) ja Otis Blackwell (Make Ready For Love), joista viimeksi mainittu toimi aikansa myös Elvarin demolaulajana ja hovilauluntekijänä. Hupailut jättivät silti ryhmään oman lähestulkoon häiritsevän leimansa, vaikka Harlemin kasvatit soololaulaja Earl Carrollin johdolla olivatkin rakentaneet bändiään tosimielellä vuodesta 1953 lähtien, jatkaen musiikintekoa vaihtelevin kokoonpanoin aina 2000-luvulle saakka. The Delacardos – Mr. 1–2 (Re/Search Publications 1993–94) Steve Otfinoski – The Golden Age Of Novelty Songs (Billboard Books, 2000) levyttäneen tyttöyhtyeen The Fondettesin The Beatles Are In Town vuodelta 1964), mutta ehkemme lähde nyt sille tielle. Kukapa ei olisi halunnut elää kruunupään elämää, etenkin siihen tapaan kuin Gracelandin palatsistaan käsin valtakuntaansa hallinnut rock’n’rollin kuningas. The Olympicsin Private Eye (Arvee A 562, 1959) oli niin ikään saman aiheen äärellä. Mysteerinen radion ja pulp-kirjallisuuden deggarihahmo taas oli The Shadow, josta Leiber ja Stoller pullauttivat The Coastersille jälleen yhden myyntivaltin, The Shadow Knows (Atco 45-6126) vuonna 1958. Pidetyn noveltyn pollarit vastaan rosvot -asetelmasta kirjoitti myös Kent Harris, joka levytti Cops And Robbers -jutustelubluesinsa ensin itse Boogaloo & His Gallant Crew -nimellä (Crest 1030) ja luovutti sitten hengentuotteensa Bo Diddleyn versioitavaksi (Checker 850) 1956. Arhoolielle 49. Itse gangsteripomo vilahteli hänkin äänilevyillä, kuten ska-legenda Prince Busterin vuoden 1965 Blue Beat -instrumentaalilla Al Capone. Doowop-ryhmistä omat länkkärinoveltynsä laativat vuonna 1961 sekä newjerseyläinen The Fiestas (Mr. Juno & V. Jailer (Specialty 575, 1956). The Twilighters – Live Like A King (Ebb 117, 1957) Seikkailukierros on luontevaa päättää kuninkaan seuraan. Jälkimmäisen yhdeksän singleä ilmestyivät sangen pitkällä periodilla vuosien 1959 ja 1967 välillä. 58 Blues News 2/2021 puttaa” -sketsikoreografia. Vale – Incredibly Strange Music, Vol. Hänen jäljittelemätön vuoden 1959 Capitoltulkintansa Hollyn Maybe Babysta jos mikä oli noveltyä yhtäaikaisesti parhaimmillaan ja pahimmillaan.. Suositeltavaa kuunneltavaa ja luettavaa Cd-kokoelmia: If It Ain’t A Hit, I’ll Eat My... Dillon, Old Town 1104) että Pohjois-Carolinasta tullut The Delacardos. Vain muutaman singlen tehneen länsirannikkolaisen The Twilightersin ähisevän ja puhisevan rokkivitsailun tavoin lukemattomien Elvis-parodioiden sekaan mahtui myös yllättävän monia mustien yhtyeiden ja artistien tarkoitushakuisia ylilyöntejä, kuten samalla levy-yhtiöllä piipahtaneen The Greats -ryhmän ”Elvis armeijassa” -satiiristroller The Marching Elvis (Ebb 145, 1958) sekä fonisti Buddy Lucasin koko rahalla koheltava Hound Dog (Bell 3, 1956). 50. Siitä vielä piirun verran voitontahtoisempana marssi sotatantereelle, kukapa muu kuin vanha kunnon Esquerita. Toinen noveltylle erityisen altis kohde oli luonnollisesti The Beatles (mm. Villissä lännessä lainsuojattomia pisti tvja radiosarjassa Gunsmoke samoihin aikoihin ruotuun muuan Sheriffi Dillon, jonka käyttökelpoisuus ymmärrettiin nopeasti myös äänitepuolella. Kappaleella bändi julistaa haluavansa itsekin yksityisetsivän hommiin, sillä tytöthän tykkäävät 77 Sunset Stripja Peter Gunn -töllösarjojen pojista, eivät suinkaan mistään joka paikan hampuuseista. Dillon, Mr. Toisin kuin ryhmän vuoden 1955 läpimurto Speedoo (R&B #3, Hot100 #17) tai aiemmin mainittu Peek-A-Boo (R&B #20, Hot100 #28), Jay Walker ei yllättäen kelvannutkaan valtakunnan listoille. Ilmeisen liero kaveri oli esimerkiksi väkeä huvikseen listinyt cowboy Bad Dan McGoon The Cadillacsin vuoden 1959 singlellä (Josie 45-870). Al Caponea telkien taakse jahdanneesta USA:n valtionvarainministeriön agentista Elliot Nessistä kertoneesta rikos-tv-sarjasta taas ammensi juonensa Johnny ”Guitar” Watsonin The Untouchables (Arvee A 5016, 1960). Richard Berryn Next Timen (Flair 1071, 1955) esimerkin mukaisesti törttöily merkitsi monesti myös putkareissua, mutta joskus poseen päätyi syyttömänäkin, kuten kävi The Robinsin tutun lavastustarinan Framed (Spark 45x107) ohella mm. Huomattavasti lyhytkestoisempaan parrasvalojaksoonsa nähden valkoisesta ensiaallon rock’n’rollkaartista erikoisen paljon sai nimittäin r&bartisteilta huomiota osakseen myös Buddy Holly. Baby! (Zu-Zazz ZCD-2009) -91 Risque Rhythm: Nasty ‘50s R&B (Rhino R2-70570) -91 Crazy & Obscure: Novelty Songs 1914–1946 (Trikont US-0276) -00 Great Googa Mooga! (Ace CDCHD 880) -03 He Got Out His Big Ten Inch (Indigo IGOTCD 2562, 3-CD) -04 These Ghoulish Things: Horror Hits For Hallowe’en (Ace CDCHD 1070) -05 Laughin’ At The Blues (Rev-Ola CR BAND 11) -07 Still Dead! The Grim Reaper’s Jukebox (Ace CDCHD 1205) -08 Holy Mackerel! Pretenders To Little Richard’s Throne (Ace CDCHD 1211 -09 Great Googly Moo (Ace CDCHD 1256) -10 Criminal Records: Law, Disorder And The Pursuit Of Vinyl Justice (Ace CDCHD 1319) -12 Lähdekirjallisuutta: A
Suomiversion oli sanoittanut nimimerkki Era eli Erkki Ainamo. Biisi oli bändini The Rangersin ohjelmistossakin, vaikka emme sitä koskaan esittäneet. Periaatteessa hän oli enempi keskittynyt vakavampaan musiikkiin, iskelmäosastosta löytyy esimerkkinä tango Laila Olavi Virralle vuonna 1948. Hallussani on joulukuussa 1962 tehty yksityisnauhoitus, jolla Eero ja Jussi esittävät muiden joukossa East Virginiaakin englanniksi, biisi oli opittu Linnanmäellä edellisenä vuonna. Garfield Akers itse poseeraa oikealla olevassa kuvassa. Blues News 2/2021 59 POJAT VIRGINIASSA Numerossa 1/2021 ollut Vesa Walamiehen selvitys koskien East Virginia -biisiä vaatii muutaman tarkennuksen, nimittäin Dannyn vuoden 1964 levytys ei suinkaan ollut Suomen ensimmäinen. Esittäjää ei ole helppo arvata, hän on nimittäin Danny itse. The Islanders -yhtyeestä sen verran, ettei Kurt Mattson tullut rumpaliksi alkuperäisen Erkki Tannisen jälkeen vaan aiemmin The Strangersissa soittanut Antero ”Ande” Päiväläinen, jonka Kurre jonkin ajan päästä korvasi. Parempi niin. Eräässä haastattelussa Iso D on kertonut sensuroineensa tekstistä viimeisen säkeistön. Triviaalitietona, että jostain syystä samalla numerolla ilmestyi 1967 Eino Grönin ja Reijo Taipaleen yhteinen LP. Kyseessä ei kuitenkaan ollut The Spotnicksin vaan The Violentsin perustajajäsen. Four Herringsin lisäksi biisistä on tehty 60-luvulla toinenkin suomiversio uudella Juha Vainion ehkä hieman hämyisellä sanoituksella, jossa poika kaipailee tuntematonta rakastettuaan. Kumpikin lauloi yhden biisin englanniksi, veljekset Mean Woman Bluesin, Herrings East Virginian! Yhtyeen kokoonpano oli tuolloin Juhani Joutsenniemi, Keijo Räikkönen, Kari Kamppuri ja Kari Maisniemi. ROSÉN ALOITTI THE VIOLENTSISSA Divarien helmiä -sarjan numerossa 5/2020 ilmestyneessä osassa mainitaan ruotsalaisessa The Moonlighters -yhtyeessä kitaraa soittanut Hasse Rosén. Huomiosta kiitos lukija Markku Mäkiselle. Valitettavasti en pysty analysoimaan tekstiä täysin syystä, että kahdessa kohtaa en yksinkertaisesti saa sanoista selvää. Mitä taas tulee Dannyn version sanoitukseen verrattuna Joan Baeziin, siitäkään en osaa sanoa tarkemmin. Vieläkin enemmän pidin kääntöpuolesta Hey Boba Lou, jonka peräti levytimme 1987. Virginian sanat ovat hieman synkät ja kuolema läsnä. Tästä syystä laulun nimikin on muutettu muotoon Tuntematon. Levytyksellä Joutsenniemen on kuitenkin korvannut Jaakko Soininen. Oma henkilökohtainen suhteeni Dannyn East Virginiaan on aina ollut lämmin, aioin jopa kerran ruotsinlaivalla laulaa sen karaokessa, mutta vaimo kielsi. Yhtye teki myös toisen singlen CochaBamban juna / Kun hänet näin (BD 116) sekä oli taustalla Ritva Simunan Sininen kuu -levytyksellä (Manhattan MAN 57, -61). Muut artistit levyllä ovat Johnny ja Ann Christine. Tiettyä yhdennäköisyyttä muusikoissa kieltämättä on. Poika Virginiasta on julkaistu toimestani vuonna 2014 cd-levyllä ”Mä tahdon rokata”, vaikkei se millään muotoa rockia edustanutkaan. Mistä yhtye oli Virginiansa löytänyt ei ole tiedossa. Se on julkaistu Scandian kokoelma-LP:llä (SLP 504) vuonna 1965 ja laulettu alkuperäisen Islanders-taustan päälle. Hannu Nyberg CALLICOTT VALTASI AKERSIN PAIKAN Blues Newsin numeron 1/2021 sivulla 39 (artikkeli ”Sapuskabluesia, osa 1”) ei kuvassa oheistekstistä poiketen esiinnykään Garfield Akers, vaan hänen aikalaiskollegansa, 20ja 30-lukujen taitteessa yhteisiä levytyksiäkin Akersin kanssa tehnyt Joe Callicott. BN oikaisee:. Veikkaan kuitenkin jenkkiläisen The Brothers Fourin levytystä 1961, sovitukset ja kestot ovat aika tasan. Singlellä kohtasivat hauskalla tavalla kaksi totaalisesti eri maailmaa – kääntöpuolelta löytyi Volgan lautturit (Broadway BD 106). Asialla oli jo vuonna 1961 lauluyhtye Four Herrings suomenkielisellä versiollaan nimellä Poika Virginiasta. Toki satoja levytyksiä erilaisissa kokoonpanoissa sekä aika ajoin soolomateriaaliakin vuosikymmenten saatossa tehnyt Rosén kuului sittemmin myös The Spotnicksin riveihin. Jussi Raittinen kertoi minulle, että kun hän oli veljensä Eeron kanssa koko toukokuun 1961 esiintymässä Linnanmäen Vihreällä Oksalla -revyyssä, niin Four Herrings oli myös siellä
Pidän myös Tell Me How Do You Feelin silkinkevyestä karibialaiskeinunnasta, The Blossomsin kontribuutioista Darinin taustalla ja erityisesti Darlene Loven soolo-osuudesta The Right Timessa, esittäjän tyyliin mainiosti osuvasta Hallelujah, I Love Her So -tulkinnasta – ja ennen kaikkea hienoista biiseistä, joita kuunnellessa ei voi olla miettimättä, miten merkittävä artisti Ray Charles oli. Darinin kunnianosoitus ykkösidolilleen Ray Charlesille liittyy aikaan, jolloin levy-yhtiöt alkoivat levyttää artisteillaan tribuutteja suurlaulajille. Kaikki on siis kunnossa, mutta sitten tulee pikkuinen stoppi, kun albumi lähtee soimaan. Samaa voi toki sanoa omalla tavallaan myös Darinista, jolle ”Sings Ray Charles” oli jo kymmenes varsinainen albumijulkaisu Atcolla. Kun oltiin hyvän musiikin yhtiöllä, pelimiehistä ja -naisista ei ollut studiossa pulaa. Pestin loppupäähän ennen hyppyä Capitolille jäi Ray Charlesin kunniaksi tehty tribuutti, jossa moni asia on kohdallaan mutta paljon olisi voinut parantaakin. Ero aihevalinnassa oli se, että Darin ja Charles olivat iältään huomattavasti lähempänä toisiaan: ”Uncle Ray” oli vain viisi vuotta Darinia vanhempi, ja tämän albumin ilmestyessä vasta nousemassa todelliseksi tähdeksi ”Modern Sounds In Country And Western Music” -albumillaan (ks. Yritys oli hyvä, mutta aito on aina aito!. Dinah Washington lauloi Bessie Smithiä, Sam Cooke Billie Holidayta, Johnny Cash ja Jack Scott Hank Williamsia. Tämä tuli taas kerran mieleen, kun löysin hiljattain Darinin vuoden 1968 Direction-albumin, jolla on mainio Long Line Rider -raita. Pääsköön se siksi unohdettujen sarjaan vähän huuruisemman hippiaikojen tunnustusalbumin sijaan. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 18 BOBBY DARIN Bobby Darin Sings Ray Charles (Atco 33-140) What’d I Say / I Got A Woman / Tell All The World About You / Tell Me How Do You Feel / My Bonnie // The Right Time / Hallelujah I Love Her Do / Leave My Woman Alone / Ain’t That Love / Drown In My Own Tears / That’s Enough Mikä Bobby Darin oli oikein miehiään. Tulee mieleen, että Haskell on ottanut länsirannikolle vanhat arraukset mukaansa, jonka mukaan soitot on sitten soiteltu: Ehdottomasti taidolla, mutta rutiinilla, uuteen pyrkimättä, ketään haastamatta. Taustalaulut hoiti The Blossoms tutun Darlene Loven johdolla. Aikalaiset taisivat kuunnella raycharlesit silti Ray Charlesin levyiltä, sillä Darinin tribuutti jäi aika lailla unohduksiin keväällä 1962 ja vain pyörähti albumilistalla sijalla 96. Albumin tuottajaksi valittiin Jimmie Haskell, ja studiossa marraskuussa 1961 olivat Plas Johnson ja Nino Tempo (puhaltimet), Rene Hall ja Glen Campbell (kitara), Red Callender (basso), Earl Palmer ja Richie Frost (rummut) sekä Ray Johnson (piano). BN 5/2016). Kun nyt on haukuttu Haskell, jaellaan kehujakin. Edellinen oli kolmen kuukauden takaa, ja pian tämän ilmestyttyä Darin vaihtoi Capitolille, jossa aika sujui sielläkin aika sekavissa merkeissä ennen paluuta Atlanticille 1965. Darinin yrityksestä tulee mieleen, että kävisi lounaalla ensin kolmen tähden ravintolassa ja sitten illallisella päätyisi yhden tähden ristoranteen – kumpikin tarjoaa hyvää, mutta vain toisen murkina on ikimuistoista. Suurimmaksi eroksi Darinista Charlesiin jää siis tulkinta. Rokkari, bluesahtavaan ja jatsahtavaan materiaaliin kallellaan ollut New Yorkin hipsteri, Sinatran pirtaan pyrkinyt yökerhoviihdyttäjä, kantrin osaaja vai musikaalimaailman seikkailija. 60 Blues News 2/2021 PETRI LAHTI A tco pukkasi vauhdilla albumeita markkinoille monipuolisuusihme Bobby Darinilta 1960-luvun ensi vuosina. Avausraita What’d I Say on dynaaminen esitys (listasija 24). Charlesin päätyminen Darinin tulkittavaksi näin tuoreeltaan on siis melkoinen kumarrus ensin mainitulle, vaikka toki oikeuksillakin on voinut olla tekemistä asian kanssa, sillä lainakappaleet ovat kaikki esikuvan Atlantic-ajalta. Darin on tunnetusti mainio laulaja, mutta kyllä hänellä on tekemistä ”Neron” kanssa – varsinkin kun Charlesin tulkinnat kappaleisiinsa ovat kuulijoilla aika lailla selkäytimessä. Sijoitellessani sitä D-kirjaimen kohtaan kokoelmassani katse osui tähän vuoden 1962 pitkäsoittoon, joka on jäänyt sekin paitsioon Darinin tuotannossa, vaikka sen tekemisessä ei ole säästelty. Darin ei missään vaiheessa sorru kirkumiseen, karjumiseen tai muuhun ylieläytymiseen, vaan hallitsee lauluhommat ammattimiehen tavoin, esikuvaansa kunnioittaen. Erityisesti ero selviää I Got A Womanissa – se Charlesin sielu, tiristys ja puristus on tiessään Darinin versiosta, vaikka loppua kohden tässäkin haetaan suorastaan kirkollista tuntua. Mitä Los Angelesissa tehtiinkään, aika moni asia meni kuin Charlesin levytyksissä aiemmin. ”Born Walden Robert Cassatto” kannattaa poimia pelkästään sen takia halpakorista hyllyyn
Eloa listakäyttäytymiseen tuovat paitsi siirtyminen singlekaudesta pitkäsoittoja edelleen digiaikaan kuten myös mm. Sitä vastoin BN-katsantokannasta tarkasteltuna eräänlaisena spoilerina lienee syytä mainita, että muutamia varhaisvuosien r&b-klassikoita sekä ensimmäisenä Suomessa listoille kiivenneenä diskonumerona korostettua George McCraen Rock Your Babya (#2, 1974) lukuun ottamatta juuri muut varsinaiset bluestai soul-karsinan aktit eivät ikävä kyllä tätä Top 1000 -seulaa ole onnistuneet läpäisemään. Radiolistoja on ollut työn tukena neljä ja striimaustietoakin on löytynyt kolmelta eri alkuperäiskoostajalta. Aikajärjestyksessä etenevät, jokaisen levytyksen anekdoottimaisesti esittelevät tekstinpätkät saattavat näyttäytyä lukijalle ensi alkuun irrallisilta, pintapuolisilta, kenties hivenen kaoottisiltakin, mutta sivujen edetessä, yhdessä täydentävien koosteosuuksien sekä muutamien kiintoisien erillisselvitysten (mm. Miten Pennanen sitten on onnistunut kampittamaan globaalien musiikinhankintatapojen muutokset omissa tutkimuksissaan. Jokaisen levyn rinnalla esitetään ulkonäöllisesti mahdollisimman hyvin värikkääseen, joskin sävyskaalaltaan rauhalliseen yleisilmeeseen istuva levynkansi, ja mikäli valinta on osunut vinyylisinglen etikettiin, on tyhjäksi jäävä keskiökohta täytetty valokuvalla kyseisestä artistista tai yhtyeestä. Vastavuoroisesti on ilahduttavaa, että kuvituksen resoluutioissa ei tällä kertaa ole tingitty piiruakaan, ja ennen kaikkea kotimaisten julkaisujen kansitaide on muutenkin pieteetillä etsittyä ja editoitua. Esimerkiksi Ricky Nelsonin London-merkin saksalaispainos Hello Mary Lou’sta on toki keltaisissa kuoseissaan oikein sievä, mutta eivätköhän täkäläiset kauppiaat silti täyttäneet uutuushyllynsä pohjoismaisen California-merkin EPtai singleprässeillä. Kun teoksessa miltei systemaattisesti mainitaan tekstissä Suomessa saatavilla olleen tuotteen oikea julkaisijataho, tuntuu jokseenkin lyhytnäköiseltä, että jo kirjan etukanteen on nostettu esimerkeiksi kuvia levynkansista, joita ei minkäänlaisella todennäköisyydellä edes voinut kuvitella päätyneen näille leveyksille myyntiin. Samaa esitystyyliä noudatetaan säntillisesti läpi kirjan. ”Top 1000”:ssa mitä vaihtelevimmin valintakriteerein monissa lehdissä, kategorioissa, pitkällä aikajänteellä ja mitallisestikin poikkeavin tavoin vuosien 1960–2019 välillä ilmestyneet Top-listat on yhdistetty singleistä puhuttaessa neljästätoista ja albumien kohdalla yhdestätoista lähdejulkaisusta. Tekijän omatoimisesti itselleen antamat tulkinnanvapaudet ovat kuitenkin juuri tässä tapauksessa perusteltuja. Kirjan tiivistettynä ideana on ollut muuttaa erilaiset listasaavutukset taulukkolaskentaohjelmalla yhdenvertaisiksi kokonaispisteiksi sopiviksi katsottujen painotusten mukaan, siten että tuhannen esityksen otannassa vuosija vuosikymmenkohtainen balanssi säilyy antamatta minkään tietyn aikakauden tuotosten korostua sisällössä kohtuuttomasti. Varmasti räikeimpänä silmätikkuna illustraatiossa käytetään The Renegadesin marraskuussa 1964 Scandialla julkaiseman ja nopeasti listakakkoseksi nousseen Cadillac-singlen hollantilaista Artone-merkin painosta, joka todellisuudessa ilmestyi sikäläisille markkinoille vasta maaliskuussa 1965, jolloin levy veteli jo viimeisiä kierroksiaan meidän hittilistoillamme. Pienellä pelivainulla oltaisiin siis eittämättä päästy lähemmäs aktuaalista suomalaisen musiikinkuluttajan maailmankatsomusta haarukoimalla kuvahausta taittoon mukaan edes hieman realistisempia vaihtoehtoja. Leroy Van Dyken kantrihitin Walk On By (1962) kaikki suomalaisluennat eivät tokikaan totelleet nimeä Käy ohitsein, Rolling Stonesin Yyterin 1965 yleisömäärästä on kuultu toisenlaisiakin arvioita kuin nyt kirjattu 9 000 henkeä ja tottahan Paul Ankan Tonight My Love Tonightista on myös muita levytettyjä versioita tehty, mutta kokonaisuuteen nähden nämä huomiot ovat epäkurantteja. Kun mukaan sekamelskaan ovat 2000-luvulla ilmestyneet digilataukset ja suoratoistopalvelut, varastaen lopulta soittokertaperusteisessa tarkastelussa valtaosan ”perinteisten formaattien” painoarvosta, tasavertaiset punnitsemistoimet vanhojen ja uusien tilastojen välillä ovat muodostuneet päivä päivältä yhä kimuranteimmiksi. hittikappaleiden introjen keskimääräiset pituudet ja yleisimmät levytyskielet) kanssa, ne joka tapauksessa onnistuvat muodostamaan Tilastot kertovat opukselle musiikkiteollisuuden yleisen kehityskulun ja ajankuvan kannalta opettavaisen, jopa tietyllä tapaa juonellisen rungon. Oli silti lista mikä hyvänsä, musiikin suosion mittarina saavutettujen hittipäänahkojen merkitys on aina ollut myös Suomessa keskeinen. Aikakautena, jolloin menestys oli vielä enimmäkseen laskettavissa fyysisten äänitteiden myynnistä, asetelma vaikuttaakin vielä kohtuullisen selkeältä. BN lukee kirjallisuutta: TIMO PENNANEN Top 1000 (Avain, ISBN 978-952-304-278-0, 290 s.) Listatieteen asiantuntijana 90-luvun alkupuolelta lähtien, ensin Rumba-lehdessä ja sittemmin myös tietokirjallisuuden merkeissä uurastanut Timo Pennanen on valjastanut tuoreelle julkaisulleen varsin henkilökohtaisen lähtötilanteen. Ennen kaikkea lopputulos viestii hengästyttävästä ja pedanttiutta vaatineesta arkistoprosessista, mutta toisaalta myös graafisenakin suunnittelijana ansioituneen Pennasen visuaalisesta silmästä. Merkkimääräisesti koko lailla ”täyteen” ahdettu ja siten niin pikkutietoähkyn kuin tautologiankin riskirajoilla alati taituroiva kirja saa säilytettyä sopivan rennon otteensa ennen kaikkea huolitellun sekä samalla riittävän ilmavan ulkoasunsa ansiosta. 60-luvun osuuksissa tämä korostuu Dannyn, Beatlesin ja Tom Jonesin tapaisten suurnimien kohdalla, seuraavilla vuosikymmenillä artistivalikoima tietenkin alkaa vähitellen kasvaa. Pientä leikkisyyttä on sentään haettu vääristämällä levyjä toisesta kulmasta hieman luonnottomasti venyttäen. Suomalainen hittilistahistoria kun ei muodostu likimainkaan yhtä aukottomasta ja loogisesta tilastofaktasta kuin vaikkapa Yhdysvaltain Billboardja Cash Box -rankingit. 70-luvulla voimistuneen jukeboksiteollisuuden sekä Syksyn Sävelen ja Euroviisujen kaltaisten laulukilpailujen vaikutukset levymyyntiin. Uskottavasti. Listahistorian valossa on myös luonnollista, että eräät pop-kentän merkkihahmot saavat kirjassa muita enemmän palstatilaa. Lisäksi rohkenen uskoa, ettei monikaan suomalainen saanut vielä vuonna 1963 tilaisuutta nähdä The Soundsin Ranskassa tehtyä ”Emma”-EP:tä (Decca) sen enempää kuin bändin lukuisia japanilaisia Philips-julkaisujakaan. Lisäksi taustamateriaalia on haalittu Raha-automaattiyhdistyksen jukebox-listoilta 1974–1989 sekä Discopressin diskoja tanssilistoilta 1992–2007. Pete Hoppula Blues News 2/2021 61. Animalsin The House Of The Rising Sunista on kannen väriskaalaan näyttänyt istuvan parhaiten Italiassa valmistettu vihreäkantinen versio, vaikka levy puristettiin kotoisiin tarpeisiin oman Columbia-edustuksemme toimesta – ilman kuvakansia tietenkin, kuten valitettavasti enemmistö suomalaissingleistä ylipäätään. Tekstipuolella fokus pitäytyy uskollisena tilastoille ja diskografisille faktoille (tuoden kiitettävästi esiin myös ulkomaisten hittien suomalaistulkintoja sekä muita myöhemmin listoille nousseita covereita), mutta Pennasen kirjoitustyyli on joka tapauksessa lennokasta. Vaikka kuvituksellinen linjaus on selkeä, se toisaalta aiheuttaa etenkin 60-luvun julkaisuja käsiteltäessä poikkeamia tiettyihin historiallisiin tosiseikkoihin. Kuuden vuosikymmenen mittaisesta olemassa olevasta kotimaisesta hittistatistiikasta hän on koonnut aikojen saatossa jalostamansa laskentamekanismin pohjalta kaikkiaan tuhat mielestään menestyneintä levytystä. Suorastaan yllättävää on lisäksi monien naispuolisten kantrilaulajien (Lynn Anderson, Barbi Benton, Shania Twain, LeAnn Rimes) ajan saatossa saama näkyvyys finskilistoilla. Myös tasapainoon suomalaisten ja kansainvälisten artistien kesken on selvästi kiinnitetty muuttujia määrittäessä huomiota. norjalaisartisti Ray Adamsin vuoden 1961 ”Violetta”-EP-levyyn, josta olisi kuin olisikin ollut olemassa myös tyylikäs suomalaisvalmisteinen Broadway-merkin kuvakansi nyt hyödynnetyn ruotsalais-Fontanan sijaan. Sisäsivuilla taas katse kiinnittyy mm. Vääjäämättömästä megahittikeskeisyydestä huolimatta tutuimpiakin lauluja ja esiintyjiä käsitellään luontevasti, eikä teokseen ole eksynyt pahoja asiavirheitäkään. Erityisen mainioita nostoja ovat edellä sivutun Ankan laulaman Adam And Even (1960), Jay Epaen Putti Puttin (1961) tai Nat King Colen Cappuccinan (1962) tapaiset Suomen ja Pohjoismaiden listoilla poikkeuksellisen hyvin muuhun maailmaan nähden pärjänneet kappaleet, vaikka itse suosion syiden avaaminen tässä kirjassa jätetäänkin pääosin seuraavien tukijoiden kontolle. Kaikesta huomaakin, että kuvalliseen ilmaisuun satsaaminen on ollut yksi ”Top 1000”:n kantavia puskureita
Kirjoituskoneaskareiden parissa vielä eläkkeelläkin ilmeisen hyvin viihtyvä Markku Veijalainen lähestyy toimeksiantoaan raikkaalla mutta ammattimiehen eksaktilla otteella. Sen sangen laaja sivumäärä sekä sivumennen sanoen huomiota herättävän onnistunut kuvitus tarjoavat samalla vaikuttavan alustan täysipainoiselle 60-luvun musiikkiyleisteokselle, jonka puitteissa tulevat paikoin varsin seikkaperäisestikin esitellyiksi paitsi kaikki BTTS:n omaan ”bändiperheeseen” kuuluvat kokoonpanot eri vaiheineen, myös paljon muuta kertauksenomaista dataa tarkastelujakson ilmiöistä ja niihin kytkeytyneistä yhteiskunnallisista muutoksista. Pete Hoppula 60-luku ei unohdu. Kirja ei kuitenkaan ole “vain“ yhdistyshistoriikki. 62 Blues News 2/2021 MARKKU VEIJALAINEN Back To The Sixties – Suurella tunteella (Readme.fi Oy, ISBN 978-952-373-081-6, 350 s.) On ollut kaikin tavoin oivallinen ratkaisu, että vuonna 1992 perustetun musiikinedistämisyhdistyksen Back to the Sixties ry:n toiminnasta kertova historiikki on annettu 60-luvun nimekkäimpiin pop-median edustajiimme lukeutuneen henkilön kirjoitettavaksi – siitäkin huolimatta, että myös muita osaavia tekstija tietonikkareita saman yhteisön piirissä olisi ollut käsillä, ry:n puheenjohtajasta, muusikko-tutkija-toimittaja-kirjailija Arto Vilkosta sekä hiljattain oman ”Suomirokin hymypoika” -muistelmateoksensa yhdessä toimittaja Ari Wiskarin kanssa julkaisseesta Seppo ”Suntsi” Järvisestä alkaen. Yhtenä keskeisenä aikalaisäänenä kirjan kulkua johdattaa eteenpäin rumpali Ande Päiväläinen (mm. Tapahtumasarja, jonka ensistepiksi mainitaan The First -yhtyeen Leif Kiviharjun masinoima bändinsä 25-vuotisjuhlakonsertti Tavastia-klubilla 1990 yhdessä muiden 60-luvun suosikkibändien kuten Eero ja Jussi & The Boysin, Timo Jämsen & The Esquiresin ja Jormasin seurassa eskaloitui nopeasti vuosi vuodelta suurempiin puitteisiin kasvaneisiin Vuokatin Katinkullan kylpyläfestivaaleihin sekä sittemmin yhä uudenlaisiin toimintamuotoihin risteilyistä klubi-iltoihin, konserttisalikavalkadeihin ja levyjulkaisuihin. Suurten ikäluokkien kasvattien käsissä spontaanein kehitysaskelein muovautunut Back to the Sixties -saaga on tietyllä tapaa hyvinkin ainutlaatuinen. Ry:n 30-vuotista taivalta kuvataan kaiken kaikkiaan lämminhenkisin sanankääntein, piirtäen inhimillisen kuvan niin BTTS-aktiivien määrätietoisista suunnitelmista, rajojen hakemisesta, onnistumisista, takaiskuista, ihmissuhteista kuin väistämättömästä ikääntymisen huolestakin. Vastaavasti Veijalaisen kepeän rytmikäs kirjoitustyyli myös houkuttaa ahmimaan koko opuksen kertapuraisulla. The Strangers), joka myös toimi yhdistyksen puheenjohtajana sen rekisteröitymisestä 1997 vuoteen 2005 saakka. Kirjan ehdoton suola ja sokeri samassa sirottimessa on kuitenkin sen yhtyemuistelut. Alusta pitäen BTTSaktiviteetteja seuraamaan päässyt veteraanireportteri jakaa kokemuksensa turvin tasapuolisia puheenvuoroja niin ry:n tapahtumia järjestämässä olleille tahoille kuin niissä esiintyneille ja yleisönäkin vierailleille henkilöille. Se avaa aatteellisen yhdistysarjen tyypillisiä haasteita sekä tapoja, joilla toiminta myös aika ajoin palkitsee tekijöitään. Rollareita, Beatlemaniaa, Swingin‘ Blue Jeansia, Donovania, Renegadesia tai stoorin jos toisenkin aina ansaitsevia manageripersoonia Tappi Suojasta, Lexa Heinosta ja Jorma Weneskoskea tietenkään unohtamatta. Asiakokonaisuuksien novellimainen käsittelytapa mahdollistaa kronologisuudesta riippumatta lukemisen tarvittaessa pienemmissäkin erissä tai etenemisjärjestystä vaihdellen. Kerrontansa hän suorittaa harkitusti pikemminkin ulkopuolisena tarkastelijana kuin sisäpiiriläisenä, mutta toisaalta saatellen lukijaa vaivihkaa oikeanlaisiin tunnelmiin värittämällä ajankuvaa myös omilla henkilökohtaisilla muisto-osuuksillaan muun muassa kesätoimittaja-ajoilta 60-luvun puolivälin Lontoosta. Vaikka samoja teemoja on tietokirjallisuudessa toki ruodittu jo useasti aiemmin, antavat timanttisilla haastattelusitaateilla täydennetyt historiikkikoosteet runsain mitoin jossei aivan uutta niin joka tapauksessa maistuvaksi lukukokemukseksi ajan tasalle päivitettyä tietoa ja jälkipuintia muusikoiden edesottamuksista sekä kaukaisella 60-luvulla että myöhemmin yhdistyksen toimintaan liittyen: The Strangersin seikkailut oma-aloitteisella Euroopan kiertueellaan kesällä 1963, The Scaffolds esiintymässä Hampurin tarunhohtoisella Star-Clubilla 1964, The Soundsin Emman etsinnät, Pohjoismaissa “melkein maailmantähdiksi“ nousseet mutta lopulta maitojunalla koti-Suomeen koulun penkille palanneet Jormas ja Topmost – kaikki ehdottomasti useamman dokumentointikierroksen arvoisia kotimaisia legendanjuuria
Mieshän aloitti varsinaiset lauluhommat ”virallisesti” vasta reilut 10 vuotta sitten. Vaikka mies pystyykin tarvittaessa instrumentillaan ryöpsäyttämään nuotteja sähäkästi, niin senkin hän tekee aina biisin ja kokonaisuuden ehdoilla. Kim Wilson’s Blues Revue, Fabulous Thunderbirds, Joe Bonamassa, Mannish Boys) ja moninaisten säestystehtävien jälkeen, 45-vuotias kitaristi esittäytyy uutuusalbumillaan parempana kuin koskaan aikaisemmin. Hän sanoo olevansa onnellinen sen julkaisun johdosta ja siitä, että saa soittaa bluesia. Muu aineisto on peräisin Langilta itseltään, vaikka siinä luonnollisesti on mukana runsaasti tuttuja piirteitä. Se on myös kiekko, jolla 35-vuotias artisti arvelee löytäneensä lopullisesti oman soundinsa. Birchwood viettikin ennen soolouralleen siirtymistä kokonaiset viisi vuotta lap steel -kitaristi Rhodesin matkassa. Se on myös artistin toistaiseksi henkilökohtaisin ja kypsin tuotos. Tältä kiekolta löytyy muitakin kekseliäitä toteutuksia niin biisirakenteista kuin sovituksistakin. Perinteisempää bluesia ja jäntevää kitarointia tarjoilevat hidas blues Heart So Heavy, B.B. Vesa Walamies SELWYN BIRCHWOOD Living In A Burning House (Alligator ALCD 4999) Selwyn Birchwood on Floridasta kotoisin oleva nuoremman polven blueskitaristi, jolla on takanaan vuosikymmenen pituinen nousujohteinen ura. Monet niistä avautuvat vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Kiekon avaavan, Robert Crayn tuotokset mieleen tuova soul-bluesin Ain’t No Cure For The Downhearted ja cd:n päätteeksi kuultavan akustisen Juke Boy Bonnerin down-home bluesin Life Gave Me A Dirty Deal väliin mahtuu mielenkiintoinen matka Kirk Fletcherin musiikilliseen maailmaan. Tukea levyllä hänelle antavat basisti Travis Carlton, rumpalit Lemar Carter ja David Kida sekä kosketinsoittaja Jeff Babko. Viimeisimmässä Living Blues -lehdessä on iso artikkeli Fletcheristä (LB #271). Viimeisin työnäyte kitaristilta on Alligatormerkillä alkuvuodesta julkaistu albumi ”Living In A Burning House”. Soundi on raaka ja bluesahtava. Fletcherin uusin julkaisu ”My Blues Pathway” on hänen kuudes soololevynsä. Lap steelillä hänen soittonsa on tyyliltään hyvin maanläheistä. Hänen tärkeimpiä vaikuttajiaan ovat olleet Buddy Guy ja Sonny Rhodes. You Can’t Steal My Shinen hurjan gospeltyylisen revittelyn tai vauhdikkaasti rokkaavan I Got Drunk, Laid And Stoned -sävelmän. KIRK FLETCHER My Blues Pathway (Cleopatra Blues CLO 1900) Kirk Fletcher tuli laajemman bluesyleisön tietoisuuteen vuosituhannen vaihteen tienoilla ilmentyneellä esikoisalbumillaan “I’m Here, I’m Gone” (JSP). Buddy Guyn taustoilta tuttu Tom Hambridge. Lainamateriaalia ei kuitenkaan voi moittia sortiltaan liian tutuksi, sillä tuskinpa kovin moni tuntee sellaisia teoksia kuin Jerry McCainin Juicy Lucy, Dusty Brownin She Don’t Love You, Little Sonnyn The Mix Up ja Hayes Waren Bad Man. Robert Crayn ja B.B. Sävelmistä Fletcherin oma, rennosti etenevä No Place To Go sekä Chris Cainin Place In This World tarjoavat modernimpaa ja hieman funkympaa tulokulmaa. Artisti löytyy myös kyseisen julkaisun kansikuvasta. Levyllä kitaristi värittää soittoon tyylikkäästi wah wah-pedaalilla. Kingin Thrill Is Gone -tyylinen Struggle For Grace ja A.C. Se myös tuo hienon kontrastin usealla raidalla kuultaviin taitavasti toteutettuihin puhallinosuuksiin (joista erityisesti esiin nousee Regi Oliverin baritonisaksofonin maukkaat törähtelyt). Jos Fletcheriä yrittää kuvailla kitaristina, niin ensimmäisenä adjektiivina mieleeni tulee sana tyylikäs. Kingin suunnalta. Se myös kuuluu tämän mainion tuotoksen lopputuloksessa. Apua kappaleiden tekemiseen hän on saanut mm. Biisimateriaali on vahvaa ja pääosin itse työstettyä. Blues News 2/2021 63 LEVY TUTKAILUT Yleisesti ottaen kuultavissa on aivan kelvollisesti soitettua ja tyydyttävästi laulettua Chicago-bluesia, mikä sellaisenaan soveltuu mieluummin taustamusiikiksi kuin tiukan tarkastelun kohteeksi. Omakohtaisten kappaleiden tekstit heijastelevat vahvasti hänen elämänkokemuksiaan sekä musiikillista matkaansa aina nuoruudesta nykypäivään. Parikymmentä vuotta myöhemmin, useiden bändiviritelmien (mm. Sitä hän omien sanojensa mukaan rakastaa tehdä eniten. Reedin menevä I’d Rather Fight Than Switch. Säestäjinä Birchwoodilla on peruskokoonpanon lisäksi useita puhaltajia. Haastattelussa hän kertoo uuden albumin edustavan kaikkea sitä, mitä hän on aikaisemmin elämässään kokenut. Runsaasti lisää tietoutta Martin Langista löytyy Blues Newsin n:ossa 264 eli 6/2013 julkaistusta haastattelusta. Lisäksi cd:n päätösraidalla vierailevat harpisti Charlie Musselwhite sekä Josh Smith National resonaattorikitaransa kanssa. J-P Berg MARTIN LANG Bad Man (Random Chance RCD 47) Kun nykyisin tulee vastaan tuore perinteisen tyylin bluesia sisältävä äänite, sillä kuultavat muusikot ovat yleensä joko kokonaan tai ainakin suurimmalta osin valkoisia. Monipuolisen musiikillisen kattauksen keskiössä on blues, vaikka vaikutteita on löydettävissä myös soulin, gospelin, r&b:n ja vähän myös funkin puolelta. Mukana on myös jopa huilisti. Päinvastoin kuin odotin, tämän levyn yksi vahvuus on nimenomaan nyanssien tyylikäs käyttö, vaikka soundimaailma on Alligatorin nykyjulkaisujen tyyliin varsin täyteläinen. Birchwood itse kuvailee musiikkityyliään sanoilla ”electric swamp funkin’ blues”. Lisäksi hän alleviivaa tekstien omakohtaisuuden tärkeyttä ja tekee kaikki kappaleensa itse. Puhallinosuuksista vastaavat fonisti Joe Sublett ja trumpetisti Mark Pender. Albumilta löytyy monia vauhdikkaita sävelmiä. Tyylillisiä samaistumisia voi löytää mm. Martin vaikuttaa olevan iältään noin viisikymppinen, ja aikaisemmin hän on toiminut vuosikymmeniä varsinkin säestystehtävissä. Tuottaja Dick Shurmanin neuvon mukaisesti tällä uutuudella on kuultavissa myös hänen lauluaan. Esimerkiksi Stacys On My Feet, jolla Martin laulaen ja kitaraa tyylikkäästi soittaen muistelee kengät jalassa haudattua Eddie Taylor junioria, on melodiansa osalta aika selvä kopio Leroy Carrin klassikosta Midnight Hour Blues. Sellaisia ovat varsin luultavasti tämän kiekon pääartisti eli huuliharpisti, kitaristi ja laulaja Martin Lang sekä hänen tukimiehensä kitaristit Little Frank ja Billy Flynn, basisti Illinois Slim ja rumpali Dean Haas. Muusikolle on tärkeää, että hän pystyy bluesissaan tarjoamaan kuulijoille jotain omaperäistä, peruskaavoista vähän poikkeavaa musiikkia. Funkympaa Hieno D Is For Denny tuo koukuttavuudessaan mieleen Freddie Kingin 1960-luvun Federaltuotokset. Niistä esiin voisi nostaa mm. Se näkyy ja kuuluu kaikessa hänen toiminnassaan. Sonny Boy Williamson 2:n Fattening Frogs For Snakes on sovitettu taas alkuperäistä hitaammaksi ja tekstiä on muokattu Fletcherin omaan elämäntarinaan sopivaksi. Lainat ovat hyvällä maulla valittuja ja edustavat bluesin kuuntelijoille vähemmän kulunutta osastoa. Mukaan mahtuu myös yksi instrumentaali.. Sähkökitaran lisäksi hänen soitinvalikoimaansa kuuluu Rhodesin tapaan lap-steel. En malta olla huomauttamatta, että siinä esiintyvä arvelu Sonny Boy ykkösen mikrofonista tuskin pitää paikkansa. Kaksi omaakin cd-levyä häneltä on aiemmin julkaistu, mutta niillä hän ei lainkaan esittäydy vokalistina. Kiekon huippuhetkiin lukeutuva, Cousinsin ja Fletcherin kynästä lähtöisin oleva southern soul -balladi Love Is More Than A Word taas näyttää, kuinka luonteva ja miellyttävän kuuloinen vokalisti Fletcher nykyään on. Kiekolla on mukana kaikkiaan 12 musiikkikappaletta, joista neljä on muiden tekoa. Uutuuden on tuottanut mm. Jutun mukaan kyseisessä laitteessa nimittäin on vuosiluku 1949, ja John Lee Williamson kuoli 1.6.1948. Fletcherilläkin edellisten tapaan tuntuu olevan kykyä löytää soittoonsa ne ”oikeat” nuotit. Robert Crayn bändistä tutulta Richard Cousinsilta. Hänellä on pitkä historia säestäjänä aina lapsuuden gospel-kuvioista asti aina 2000-luvun nimekkäiden bluesyhtyeiden taustoille
64 Blues News 2/2021 tulokulmaa sen sijaan tarjoavat biisit I’d Climb Mountains ja Revelation. Haukotukseksi yltyviä kuolleita kohtia ei tämän perusteella bändin keikoilla ole tarjolla. Mikäli perinteinen 12-tahtinen alkaa kyllästyttää, niin nyt on tarjolla hiukan toisenlaista tulkintaa tartuntapintaa antamaan. Tämä levy julkaistiin jo 2019, kyllä, myöhässä ollaan. Suoritus on ihan ässäkastia. Birchwoodin uuden albumin voisi siis todeta olevan vähintäänkin lupauksia herättävä. Omaksi suosikikseni nousee kuitenkin Pohjois-Missisippin transsibluesit mieleen tuova hypnoottinen Freaks Come Out At Night -boogie. Bändin meriitteihin kuuluu ”The Belgian Blues Challenge” -kisan voitto vuonna 2016 ja seuraavana vuonna toinen sija ”The European Blues Challenge” -karkeloissa. Siitä tulee myös levyn nimi “One Woman Band”. Sen sijaan, että Ghalia Volt olisi lähtenyt työstämään sähköpostilevyä, hän päätti soittaa albumin kaikki instrumentit yksin ja samaan aikaan. Kitaristina Birchwood on monipuolinen ja varsin sävykäs soittaja. Särökitaraa on paljon, melkein liikaa, mutta kuitenkin turha yliyrittäminen sekä näyttämisen halu loistavat poissaolollaan. Erinomaisina näytteinä Birchwoodin biisintekotaidosta voisi vielä mainita Mama Knows -bluesin sekä albumin nimikappaleen Living In A Burning House, joka on jännä yhdistelmä modenia bluesia raggaeja funk-vivahtein. NPO46) The BluesBones on viiden kokeneen muusikon vuonna 2011 perustama belgialainen blues-rockyhtye. Tuottajaksi on valikoitunut Kid Andersen, joka myös soittaa kappaleilla lukuisia instrumentteja. Tuttuihin sävellyksiin on ladattu sen verran uutta virtaa, ettei pelkoa läpisoitosta ole. Ääniala ei ole erityisen laaja, mutta siitä löytyy persoonallisuutta ja väkevyyttä. Homma toteutetaan pitkälti triokokoonpanolla, mutta pari poikkeustakin löytyy. J-P Berg THE BLUESBONES Live On Stage (Naked Prod. Modernimpaa otetta cd:llä ilmentävät hämyisä Rock Bottom sekä molliblues Searching For My Tribe. Women And Whiskey pelaa Stevie Ray Vaughanin opein ja komeasti pelaakin. Ongelmaksi muodostuvat Ghalian ”säveltämät” kappaleet, sillä jokainen hiukan enemmän bluesia kuunnellut löytää niistä paljon tuttuja sävyjä. Pari linjasta poikkeavaakin esitystä löytyy. Onhan albumi monessa kohtaa rankka, mutta hyvän yön tuolle puolen ei missään vaiheessa mennä. Virveli, hi-hat sekä bassari hoidetaan jaloilla ja päälle soitetaan erilaisia kielisoittimia. Parasta asiassa on tietenkin se, että artisti on vielä bluesmuusikon uran alkutaipaleella ja silti tuotokset kuulostavat jo nyt näin kypsiltä. Monipuolinen ja -sävyinen kappalemateriaali antaa tilaa De Cockin syvän tummalle sekä voimalliselle lauluäänelle. Aivan kaikkea hän ei ole kuitenkaan soittanut, sillä vierailijoitakin levyltä löytyy. Nämä miehet ovat meriittinsä ansainneet. Boogaloo on levyn puolipakollinen funkkistelu. Liki akustisvoittoisesti toteutettu päätösballadi My Happy Place taas eroaa muusta materiaalista tyylillisesti. Kruununsa suoritus saa kun Nico De Cock avaa äänijänteensä. Toteutus on kieltämättä aika mielenkiintoinen, rytmissä löytyy ja kitara räimii, räimii, räimii... levy tutkailut. Find My Way Out avaa keikkatallenteen tuhdin röyhkeästi Edwin Risbourgin Hammondurkujen, Geert Boeckxin basson ja Stef Paglian kitaran jauhaessa tiukasti yhteen sovitettua riffiä, Jens Roelandtin raskaan rumpukompin siivittämänä. Myös biisintekotaitojen suhteen miehellä on runsaasti potentiaalia. ”Live On Stage” on The BluesBonesin neljäs pitkäsoittolevy. Strollin’ In San Jose avaa jumppitilin ja vanhan koulukunnan ilottelu on mieluisaa kuultavaa. Esimerkiksi avausraita Last Minute Packer kuulostaa Ramblin’ Ponyltä, Evil Thoughts -sävelmän esikuvana lienee ollut Careless Love ja Reap What You Sow on puolestaan hyvin Dust My Broom -henkinen. Kivan fiiliksen omaava Sunset Beach on nykypoppaavaa r&b:tä. Myös puhdas blues taipuu mieheltä uskottavasti. Samassa hengessä jatketaan tarjontaa läpi kiekon maustettuna asiaan kuuluvasti funk-, soulja rock’n’roll-sävyin. Jos omat sävellykset olivat vähän turhan tutun kuuloisia ja yllätyksettömiä, niin levyn molemmat lainaraidat It Hurts Me Too ja Just One More Time onnistuvat hyvin. Entäpä levyn sisältö sitten. BN 296) annoin neidille vielä yhden levyn aikaa todistaa kykynsä mielenkiintoisena ja asiansa osaavana kitaristina. Kivasti svengittävää bluesshufflea irtoaa puolestaan raidalta Sitting On A Fence. Homma toimii ja on notkeaa, mutta kokonaisuuden kannalta tämän olisi voinut jättää poiskin. Kansikuvaan on taltioitu levyllä käytetyt instrumentit. Nimibiisillä Rain City Blues Shomakhov kaivaa esiin sliden ja Elmoren opit, kyllä broomaa ja tyylikkäästi. Ryhmän omaa tuotantoa olevat kappaleet pohjautuvat aimo annokseen kokemukseen perustuvaa taitoa ja syvää tunnetta. Ote on samaan aikaan sekä perinteitä kunnioittava että moderni, eikä hän varsinaisesti kuulosta keneltäkään muulta. Ainakin tämän cd:n valossa hän tuntuu olevan kovasti Teksasin lumoissa. Mainiosti rockaava shuffleboogie voisi hyvin olla Fabulous Thunderbirds -tuotantoa, mutta Shomakhov on biisinmateriaalinsa puolesta täysin omavarainen. Siinä Birchwoodin lap steelin primitiivinen soundi sekä laulajan Howlin’ Wolf -tyylinen tulkinta ovat lyömätön yhdistelmä! Seesteisempiä ja samalla hieman tasapaksumpia hetkiä kiekolla edustavat soulahtavat One More Time ja She’s A Dime. BN 269). Nyt kun tuore julkaisu on arviointiin päätynyt, niin katsotaan miten hänen käy. Artisti omaa matalahkon ja rosoisen lauluäänen, jota on miellyttävä kuunnella. Riku Metelinen ALLY VENABLE Heart Of Fire (Ruf RUF 1283) Muistaakseni edellisen Ally Venablen albumin arviossa “Texas Honey” (ks. Avauspala Full-Time Lover on karhea blues-stompperi, joka juhlii erinomaisilla soundeilla. Tahti vain kiihtyy No Morella, jossa ylletään jo kirikiri-osastolle. Tuntuu siltä, että lähes kaikkien levyn riffien lähteenä olisi ollut ”Blues 101 Songbook”. Mikke Nöjd GHALIA VOLT One Woman Band (Ruf RUF 1288) Näinä aikoina, kun samassa tilassa ei oikein saisi olla yhtä ihmistä useampaa henkilöä ja levyjä silti pitäisi tehdä, on etsittävä vaihtoehtoisia keinoja äänitteiden toteuttamiseksi. Aivan kuin nuo kirjoittamani sanat olisivat päätyneet Venablen korviin, sillä asioita on selvästi mietitty ennen studioon menoa, ja jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen voin sanoa levyn olevan hyvä. Tarttuvan melodian omaava Can’t Escape nousee myös levyn parhaimmistoon. Kitaristi Monster Mike Welch ja Ghalian Mama’s Boys -yhtyeestä tuttu basisti Dean Zucchero soittavat kumpikin kahdella kappaleella. Lähinnä sen toteutusta lienee Dave Hillin ”Solo Recordings”, jonka arvioin muutama vuosi takaperin (ks. Varsin hyvä jälkimaku jää tästä The BluesBonesin ”Live On Stage”-kiekosta. Aki Kumar vierailee esityksellä harppuosastolla. TT Tarkiainen ARSEN SHOMAKHOV Rain City Blues (Rain City Blues RCB 007) Venäjältä Kanadaan emigroitunut Arsen Shomakhov on kerännyt kiitosta ja menestystäkin kaikilla kolmella albumillaan. Boogiesiivu Three Arrows popittaa hieman, mutta kulkee vinhasti. Kun asian siirtää takavasemmalle, niin onhan tässä yritystä. Lopussa pikkulintu vielä yllättää. Omista sävellyksistä ulvovan slidekitaran johdattelema Espìritu Papàgo on kyllä erittäin jäätävä. Soolot ovat sopivan napakoita ja tunteenpaloa kuvastavia. Tällaisilla ominaisuuksilla ja musiikillisilla visioillaan häneltä on lupa odottaa tulevaisuudessa paljon. Hello Little Bird on varsin rohea ja maanläheinen peltiskittastomper. Arsen esittäytyy paitsi sympaattisena, niin myös monitaitoisena bluesmiehenä. Akti päättyy Chicgo-bluesin innoittamaan Whiskey Drinking Woman -ralliin
Jälkimmäinen on kaksikosta mieluisampi. Kun instrumentaalikappaleella aloitettiin, sellaiseen myös lopetetaan. Esimerkiksi uhmakas Glad Rag Ball olisi hyvinkin voinut saada itseltään Howlin’ Wolfilta nopean hyväksyvän nyökkäyksen osakseen. Koko levyn 37-minuuttista kestoa yhtä ja samaa boogien jyystöä ei silti kenenkään kärsivällisyys taitaisi kestää. Newyorkilaiselle Norton Recordsille tehdyn kolmen edellislevyn saatossa bändin koneet on saatu kehräämään niin isoilla teholukemilla, ettei uudelleenvirittelylle ole siten nähty suoranaista tarvettakaan. sävelmä taivu bluesiksi tai harpulla soitettavaksi, mutta toisin on. Vuoden levyjä ei pitäisi valita vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, mutta kyllä tässä on vuoden levy tai ainakin vuoden harppublueslevy! Riku Metelinen DADDY LONG LEGS Lowdown Ways (Yep Roc YEP-2657) Kirosana! Toinenkin! Olen vakaasti koittanut pitää kiinni periaatteesta sivuta edes ohimennen lehden kirjoituksissa vuoden parhaat -listoilleni nostamia albumeita. Kokonaisuutta sentään voimistavat stemmalaulut sekä Aktürkin rytmipohjainen, Link Wray -henkeä rehevästi viljelevä kitaransoittotyyli, joka ei varsinaisesti jätä edes sijaa basson perään haikailulle. Mitään krumeluureja ei ole lisätty, vaan sovitus on pidetty alkuperäisen tapaan sopivan yksinkertaisena. Tästä on hyvä jatkaa. Dave Alvinin sooloäänitteitä muistuttavan karskin lähestymistavan ottava moderni western-tarina Wrong Side Of The River taas kuroo profetoivasti nippuun levyn matkassa vietetyn pikaseikkailun lowdownelämän laitamilla: ”viimeisen juoman jälkeen ja viimeisen laulun laulamisen jälkeen, joen väärältä puolelta ei ole takaisin enää tulemista.” Pete Hoppula JOHN MCLEAN, CHARLES BARKATZ & FRIENDS Shadow Man (Leaky Shoes #) Vuosi oli jo lopuillaan, ja juuri kun levy tutkailut. Kappale edustaa sitä suuntaa, jonne haluaisin Venablen jatkossa menevän. Levyn vieraileva solisti, kaunisääninen Kelly Zirbes saa laulettavakseen kapakkapianolla ryyditetyn kappaleen Shoestring Blues, jossa kitaristi Mark Johnson heittää maukkaan soolon. Niin vain siitä huolimatta yli vuosi ennätti vierähtää, ennen kuin New Yorkin brooklyniläinen lempparitrioni (jota ei tokikaan sovi sotkea lähes samannimiseen, myös Ruisrockissa 1970 pistäytyneeseen, aikoinaan Englantiin asettautuneeseen jenkkiyhtyeeseen) löysi vihdoin paikkansa BN:n sisällöstä. Riskirajoilla ryhmä kieltämättä käy – onneksi hieman hajuttomaksi jäävää yli 4-minuuttista Bad Neighborhood -runttaa lukuun ottamatta kaikki kappaleet ovat joka tapauksessa kestoltaan lyhyitä ja myös luonteeltaan kompakteja. Tribute To SRV on instrumentaali, joka on yhdistelmä Lennyä sekä Riviera Paradisea. Kaivattua eläväisyyttä ilmaisuunsa soittokunta tuo pienen laskelmoinnin uhallakin Black Keys -suuntaan hennosti kallellaan olevalla ärjyllä Pink Lemonadella sekä eritoten punaniskamaisella Ding Dong Dangillä, jonka esitystavasta on kohdattavissa risteyspaikkoja vaikkapa The Rev. Peyton’s Big Damn Bandin tuotannon kanssa. Avausraidan (positiivisesta) järkytyksestä toipuminen kestää tovin, mutta siihen auttaa Golubanin Lee Marvin -äänellä tulkitsema Used To Be Somebody. Levyllä on pari kierrätysraitaa, joista Perry Bradfordin Hateful Blues on se parempi, kun taas Bill Whithersin Use Me on levyn vähiten kuuntelukertoja kestävä kappale. Normipainos on saatavilla sekä vinyylinä että cd:nä. Täytyy sanoa, että uskoni Ally Venableen kyvykkäänä kitaristina ja tulevaisuuden suunnan näyttäjänä on palannut. Pituutta voisi olla hiukan vähemmän, mutta allekirjoittaneelle ei kahdeksan minuutin kesto ollut mahdoton kuuntelu-urakka. Albumin paras raita, dobrolla ryyditetty Played The Game siirtyy intron jälkeen salakavalasti Samantha Fishin tontille. Hi-Style-kantiksiin lukeutuu myös Scott Ligon, joka vierailee pianistina mm. Kromaattisella harpulla soitettu ja torvisektiolla ryyditetty No Future In Your Past edustaa levyn rankinta osastoa. Trio-sointi on levyllä juuri niin kolkkoa kuin sen on tarkoitus livenäkin olla. Mikäli joku sanoo Kim Wilsonin olevan linnunradan kovin harpisti, niin mitenkään vähättelemättä Wilsonia, you ain’t seen nothing yet! Kaikeksi onneksi tai pitäisikö sanoa ikävä kyllä (tarpeeton yliviivataan), tämä ei ole pelkkää pikkuharpputuuttausta, sillä kromaattistakin harppua kuullaan. Tämän kantriballadija irkkuperinteestä mukaillun numeron voi helposti nähdä bändin keikkasuosikkina 80-lukuiseen The Blasters -tyyliin tarttuvasti rokkaavan Winners Circlen ohella. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista sävellystä ei levyltä löydy. Levyn toinen instrumentaali on rennon letkeä Extra Boom, jossa kosketinsoittaja Rick Steff pääsee irti hammondeineen ja Johnson heittää muutaman todella maukkaan soolonpoikasen. Jälkiäänityksiin DLL ei niin ikään ole lähtenyt. Kun edellinen levy oli täysi kymppi, niin nyt pistetään vielä paremmaksi, tämä menee jo Spinal Tap -asteikolle ja on 11! Avausraita lähtee räjähtäen käyntiin sellaisella voimalla, että taulut tippuvat seiniltä ja rappaus katosta rapisee. Kappaleen Hurd on kirjoittanut Jimmy Suttonin kanssa. Zibresin ja Golubanin duetossa Seed In The Bag Johnson maalailee jälleen kauniisti. Kymmenen kappaleen paketti toimisi varsin hyvin vinyylinä, koska pituuttakin on vain 40 minuuttia, 5 kappaletta/puolisko ja molempien puolten aloituksena instrumentaalisävellys. Blues News 2/2021 65 Devon Allman vierailee kitaristina sekä taustalaulajana Road To Nowhere -raidalla ja Kenny Wayne Shephard soittaa liidit Bring On The Pain -kappaleessa. Vaikka olen valmis nostamaan avausraidan levyn parhaaksi, niin kyllä muutkin kappaleet ovat paikkansa ansainneet. Mainio shuffle Beast Walk toimii hyvin lopetuskappaleena. Riku Metelinen TOMISLAV GOLUBAN Express Connection (Blue Hart BHR 006) Kroatian ykkösharpisti Tomislav ”Little Pigeon” Goluban, jonka edellinen julkaisu päätyi allekirjoittaneen vuoden parhaat -listalle, on muistanut lehteämme taas uudella levyllä, joka tätä lukiessanne on varmaan jo hyvin varustetuissa levykaupoissa. Tässä ihan hengästyy jo pelkällä kuuntelemisella. Kappale tulee todennäköisesti olemaan suuri keikkasuosikki ja sopii mielestäni hyvin illan viimeiseksi hitaaksi tai setin lopetuskappaleeksi. Siitä huolimatta en aio kuitenkaan pyyhkeitä antaa, ainahan raidan voi skipata halutessaan. Goluban harppuineen on aivan extra terrestrial, bändi on todella tiukka, ja muistaa sopii Johnsonin panos kitaristina, sillä hänen slidekitaran soittonsa on vertaansa vailla. Muistutuksen erheestä tarjosivat tällä kertaa aina ajankohtaiset chicagolaiset Jimmy Sutton ja Alex Hall, jotka ovat tuottaneet ja äänittäneet myös tämän jo vuonna 2019 Chicagon HiStyle -studioissa syntyneen laatujulkaisun. Cajun-haitarimaisesti soitetun huuliharpun tuella velmuileva Célaphine ottaa kiekolla muutaman askeleen myös rockabillyyn päin. Viimeisenä oleva What Do You Want From Me, on varsinainen Hendrix-pläjäys, joka alkaa loppua kohden olla hiukan rasittava. Kyseessä on niin tiukkaa huuliharpputuuttausta, ettei vastaavanlaista vähään aikaan tai kenties ehkä koskaan ole pohjoisella pallonpuoliskolla kuultu. raidalla Back Door Fool. Ensimmäisen Yep Roc -pitkäsoittonsa pitkäkoipiset ystävämme introavat aiemmille julkaisuilleen tyypilliseen tapaan: roimaa boogieta vatkaten. Rumpujen (Josh Styles), sähkökitaran (Murat Aktürk) ja huuliharpun (Brian Hurd alias Daddy Long Legs) muodostaessa tutun soitinvalikoiman kolmikko tempautuu jälleen ikiomaan musiikilliseen rämeikköönsä hill country -bluesin, 60-lukuisen autotallirockin sekä ovelasti sekaan ujutettujen kantrija hillbillyvaikutteiden muodostamassa sotisovassa. Puolustukseksi levystä on hiljattain teetetty myös kolmella bonusesityksellä laajennettu deluxe-editio, tosin tiettävästi ainoastaan digimuodossa. Levyn ainoa kierrätyskappale on varsin originelli valinta, Velvet Undergroundin iki-ihana Pale Blue Eyes. Rouheaa kitaraa sisältävä, vankan melodian omaava Babe On The Run vetää varmasti tanssitaitoiset parketille. Täysin luonteva kulkusuunta bändille sekin. Moni voisi kuvitella, ettei ko
Aloituksena oleva Leaky Shoes Blues on loistava pelinavaus, jossa Derek O’Brien ja Charlez Barkatz tarjoilevat mielenkiintoista kitarointia. Two Tone Steiny & The Cadillacs oli itselleni uusi ja mukava tuttavuus sekä hieno lisä harppuja Chicago-bluesin yhtyetarjontaan – suosittelen tutustumista. Siitä lähtien pitkän linjan bluesmies, nykyään 6-kymppinen Kalifornian asukki, harpisti-laulaja Mark Steinmet on ollut vahvasti George Smithin ”oppipoikien” William Clarken ja Rod Piazzan musiikillisilla jalanjäljillä. Heti miehen itsensä säveltämä avauskolmikko Waiting For My Luck To Change, What You Need ja What’s In It For Me toimii komeasti. Buddy Guyn Legend’sklubilla. Pääosasta lauluosuuksista vastaa John McLean, mutta myös Barkatz pääsee ääneen. Meno jatkuu todella tiukkana Brooklyn Blues Cafe’ssa, jossa The Texas Horns tarjoilee parastaan. Seuraavaksi vuoron saavat nasevasti valitut coverit, Too Many Cooks on reipas ja raikas, I Shouldn’t But I Do asemoituu jumpvormuun ja Hard Times Otis Rushia ja Magic Samia kunnioittavine sävelineen tarjoaa kiekon komeinta bluestulkintaa. Taustalla soittaa nelimiehinen bändi, jota tuetaan The Texas Hornsien avulla. She Cry Blues tuo vahvasti mieleen Juice Leskisen Joulu yksin -kappaleen, jota tuli viime vuoden lopulla jokunen kerta kuunneltua. Levyllä kuullaan melko tasan niin diatonista kuin kromaattistakin harppua. On My Way To Memphis on diatonista jumppiränttää, josta saa ensituntuman miehen vahvaan harpputyöskentelyyn sekä yhtyeen oikeaoppiseen taustointiin. Myöhemmin ilmeni, että yhtyeen esittämä musiikki oli sekoitus bluesia, soulia ja gospelia. Tätä kiekkoa voi suositella kotikutoisesti groovaavan bluesrockin ystäville. Musiikki oli ihmeen tunteikasta ja se hypnotisoi miehen. Levyn kenties jazzpitoisin kappale on nimiraita. Pariisilainen Charles Barkatz alkoi soittaa klassista kitaraa 12-vuotiaana konservatoriossa. Guyn tulevan sisään hän oli rohkaissut mielensä ja mennyt tervehtimään sanoen ”olen suuri fanisi ja minulla on todella kolli posterisi autotallini seinällä!” Buddy oli katsonut miestä ja tokaissut, ”jos se on niin helvetin cool niin miksi se on sun autotallissasi!” Two Tone Steiny, kuten hänen musiikillinen ”lempinimensä” kuuluu, muistuttaa myös monin tavoin niin olemukseltaan kuin tyyliltään Big Harp Georgea. Treat Me Like I Want osoittaa kitaristi Fleischmannin tulivoimaisuuden. Tummaihoinen ja -ääninen solisti Gina Coleman omaa voimallisen laulutyylin. Sävellykset ovat kaksikon omia, joita he ovat kirjoittaneet yksin sekä yhdessä. Misbehavin’ Baby sekä Bring That Little Thing, johon Kid räjäyttää kivan ”Eric Battymaisen” soolon väliin, sekä I Don’t Need You Baby, jossa tuo mukaan muistoja William Clarkesta. Myös Give It To Me Straight on vakuuttava hidas blues. Nyt fyysisisiä äänitteitä kuitenkin saanee esimerkiksi Amazonin kautta. En ollut koskaan kuullutkaan John McLeanista tai Charles Barkatzista, mutta liitteen mukaan herrat ovat jazz-muusikoita. Kaikki muuttui, kun hän kuuli kerran erään kapakan ohi kulkiessaan itselleen oudon ihmeellistä jytinää. Silver Lake on puolestaan herrojen duetto, joka nimestään huolimatta lauletaan ranskaksi! Aika erikoinen mutta kieltämättä mielenkiintoinen idea, ehkä heidän olisi kannattanut tehdä koko albumi ranskan kielellä. Texasissa kasvanut McLean on varsinainen moniosaaja, säveltäjä, teatterinjohtaja ja myös huiluja säkkipillivirtuoosi, joka on esiintynyt mm. Kahdessa eri tilaisuudessa äänitetty kiekko tarjoaa monipuolisen kuvan Jimmyn repertoaarista ja osaamisesta. Phunk ’N Grewy ja Nice ’N Mellow ovat tyylikkäästi kulkevia Meters-vaikutteisia instrumentaaleja. Kitarassa on selkeitä Kai Strauss -vaikutteita ja The Texas Horns tuuttaa jälleen mukavasti. That Thing You Do voisi hyvin olla brittibluesyhtyeen esitys 60-luvulta. Miehen levyjä on ollut suht vaikea löytää varsinkin CdBabyn siirryttyä pelkkään striimauspalveluun. Mainio bluesrocktykitys Don’t Send Me Home ja sielukkaasti tulkittu Keep Rising Up sisältävät vaikutteita deltaja Chicagobluesista. Alley Cat on rytmiltään ja eritoten baritonifonin töräyksiltään ilmetty Little Walterin Up The Line. Black Train ulvovine harppuineen ja junan jyskytystä jäljittelevine komppeineen nousee suosikkiraidakseni. Materiaalinsa puolesta ”Live” nojaa luontevasti miehen edelliseen studioalbumiin ”What You Need” (2019). Menestriers of Francen kanssa ja johtaa omaa jazz-kvartettiaan. Jazziin hän kääntyi nähtyään Wes Montgomeryn ja Kenny Burrellin. Jälkimmäisestä mallina on tarjolla mm. Swing My Blues vie New Orleansin tuunelmiin. Levyn lopusta löytyy vielä lisää covereita, kuten Woman Don’t Lie, joka kulkee funkaskelluksella ja Who’s Minding The Store, joka on mainio blues. Mark on myös kertonut kivan tarinan sieltä: Ollessaan istumassa baarissa ja huomatessaan Mr. Levy on artistin kahden aikaisemman julkaisun tavoin Chicago-pohjaista West Coastia tai vice versa, kivan joutuisaa jumpbluesia. Blues Coaster ja Find My Way Again ammentavat funkahtavasta soulbluesista. Tunnelman täydentää Seth Fleischmannin rockvaikutteinen kitarasoolo. Kaksikosta McLean hoitaa laulupuolen ja Barkatz vastaa kitarasta. Saksalainen Jimmy Reiter jatkaa vakuuttavaa työskentelyään soulbluesin hedelmällisellä saralla ja kyllähän näin hienoja fiilareita kelpaa jakaa. TT Tarkiainen TWO TONE STEINY & THE CADILLACS Alright! (omakustanne) Kuunneltuaan poikasena kavereiden kanssa radiosta sen ajan ”nuorten” musaa, totesi tämän levyn tähti ykskantaan: ”onpas ohut saundi, ei jatkoon!”. siis jazzmiehet soittamassa bluesia...! Okei, levyllä on selkeitä jazzvaikutteita tai pitäisikö sanoa, että -ominaisuuksia, mutta kyllä blues on kuitenkin päällimmäisenä. Loppupäästä irtoaa lisäksi kivaa shufflea (It’s Easy When You Know How), vahvaa levy tutkailut. Hetkinen, hetkinen... Ensimmäinen on mukava jump, sitä seuraa melankolinen soulblues-medium ja sitten noustaan jälleen uptempoon. Bändin tiukassa soundissa yhdistyvät elementit jazzista, bluesista, funkista ja cajunista. Hold Me Tight on tyylipuhdasta sinisilmäsoulia Ginan hienosti tulkitsemana. Kingin, John Lee Hookerin ja erityisesti Jimi Hendrixin ansiosta. I Ain’t No Giving Tree kulkee rennosti cajuntunnelmissa Aaron Deanin saksofonin sävyttämänä, letkeästä kompista vastuun kantavat rumpali Rob Tatten, basisti Bill Patriquin ja Benny Kohn pianoineen. Hän oppi soittamaan bluesia Muddy Watersin, B.B. Markin lisäksi bändissä musisoivat kitaristi Paris Clayton, basisti Paul Vieira, rumpali Kirk Hooper sekä kahdeksalla kappaleella apukätenä kitaristi Kid Andersen. Nuorukainen kurkkasi vaivihkaa ovenraosta, nähden ja kuullen erään yhtyeen lämmittelevän siellä illan keikkaa varten. Lisää sävyjä musiikilliseen kokemuslaariinsa hän on saanut kierreltyään synnyinosavaltioytaan ja laajemminkin mannerta, vieraillen mm. Ehtaa ja ihanan helppoa kitaraharppu -Chicagoa edustaa I Don’t Want Your Money. Riku Metelinen MISTY BLUES Weed ’Em & Reap (omakustanne) Misty Blues on perustettu Massachusettin Berkshiressä vuonna 1999. Kromaattinen harppu sopii kappaleeseen loistavasti. Pyhää southern-gospelin hempeyttä huokuu levyn nimikappale Alright! kuten myös I Got A Feeling, joskin lievällä doowop-ripauksella höystettynä. Avausraidalla No More To Give Colemanin laulu kuulostaa jopa vahvan maskuliiniselta. Hänen tulkitsemansa huilulla ryyditetty Sister Of Mine edustaa levyn slovariosastoa. Dirty Little Secret piipahtaa pehmeän jatsahtavalla puolella. Kappaleen ehdoton timantti on kuitenkin Al Gomezin jäätävä trumpettisoolo. Meno on rennon letkeää ja hyvin tuoreen kuuloista. Tuskin kukaan saisi minua vakuutetuksi, että suostuisin ostamaan jazz-blueslevyn, mutta ei tämä ole lainkaan hassumpi. Jari Kolari JIMMY REITER Live (omakustanne) Vaikka olemme estyneet käymästä keikoilla, niin liveäänitteistä pystyy yhä nauttimaan. 66 Blues News 2/2021 alkoi tuntua siltä, että olin saanut tarpeekseen joululauluista, niin välipäivinä luukusta tipahti aivan kuin tilauksesta ”Shadow Man”
Uudessa kokoonpanossa soittaa bassoa Jussi Konttinen ja Bad Mood Hudsonin tilalle näyttää vakiintuneen rumpuihin Veikka Härkönen. Lauluissa kaikuvat sävyt villin lännen ja syvän etelän syrjäseuduilta. DC Comicsin ilmeisenä ystävänä Karkiainen onnistuu lisäämään myös klassikkobluesiin pohjautuvan Didi Wah Didinsä uudistettuun tarinaan tajunnanvirtaa Neil Gaimanin käsikirjoittaman Sandmansarjakuvasaagan kertomuksista maallikkojen pariin asettautuvasta Kuolemasta. Tummaäänisen kuoron säestämä Shovel on moderni ”chain gang” -tulkinta, joka teemansa puolesta sopisi haudankaivajankin työlauluksi. Roots on säveltänyt kummatkin kappaleet, Right Across The Hill ja In The Dark syvän etelän perinteitä kunnioittaen. Levyn ”toisellakin puolella” (jos tämä olisi vinyyli-ep), eli Andres Rootsin puolella kahlataan Mississippin vesissä – nyt kuitenkin hieman kevyemmin. Samassa hengessä jatkaa kaihoisan huuliharpun ryydittämä Ain’t Seen A Thing. Appalakkien vuoriston countrytunnelmiin kuljettaa tarttuvan melodinen Lily Of The Valley. AK-77:n sanomasta välittyy myös nykypäivä. Calen Cajun Moonista lainatulla Keuruun kuulla. Calen persoonallinen americanarokkaava rytmiikka vaikuttaa tarttuneen AK-77:n soundiin kokonaisvaltaisemminkin. Viimeksi mainittuja saa taakseen etenkin Alepan Barbarella, jolla lauluntekijä antaa malliesimerkin tavastaan kuljettaa arkitodellisuuden tilanteita toisinaan silkan utopiankin puolelle. TT Tarkiainen AK-77 Lowdown kryptoniitti blues (Antin Levy ja Kasetti) Helsinkiläinen laulaja-kitaristi Antti Karkiainen jatkaa suomenkielisen slaavibluesin täyteisissä mielentiloissa sooloprojektista nyttemmin täysipainokseksi bändiksi varttuneen AK-77:n kakkoslevyllä. Live To The Point Of Tears on rapsakan iloluontoinen countryralli. Artistin musiikissa on sijansa myös kantrifolkilla, iskelmällä ja jopa lattaribiiteillä. Tunnelma on kuin vaikkapa R.L. uutta normaalia, sillä mukana on myös basisti. Juholan uusi kokoonpano Big Alligator on astetta lähempänä ns. Muun muassa tamperelaishuuliharpisti Jantso Jokelinin vahvistamalla Blues nro 77:lla sekä sulavasti rullaavalla Baby, mennään alas kajuuttaan -rallilla sen läsnäolo on miltei läpitunkeva. Tämänlaista musiikkia tarvitaan eikä sitä koskaan tehdä liikaa. Oikein vakuuttava livesetti, tässä on tekemisen ja hyvien fiilareiden meininki. Ennen tätä yhtyettä Juhola teki musiikkia paljolti duona kitaristi/rumpali -yhdistelmällä. Tämä levy on mainio tapa alkaa tutustumaan kaveriin nimeltä Jimmy Reiter. Ja sehän ei voi olla huono asia tietenkään. Esimerkiksi juorulehdistössä hoettuun sokerideittailu-ilmiöön viittaa tyylillisesti Kolmannen Naisen sinisävelisempää ilmaisua lähestyvä foksi Sokeritytön blues. Vaikutteita musiikkiinsa ryhmä on hakenut bluegrassista, bluesista ja gospelista maustettuna ripauksella grungea ja punkhenkisyyttä. Samoilla linjoilla ovat aiemmin liikkuneet Mikko Perkoila, Pekka Myllykoski, Suonna Kononen ja duo Marko Aho-Tapsa Kojo. Akustinen kitara soi välillä Mississippi John Hurtin hempeänä pikkailuna, välillä Charley Pattonin päällekäyvänä slidekitaran runttaamisena. Mount Foolin muodostavat: Topi Ruotsalainen (laulu, sikarilaatikkokitara, huuliharppu), Jaakko Nieminen (Banjo, kitara, sello, laulu), Antti Närhi (mandoliini, kitara, laulu) ja Eero Eloranta (cajon, perkussiot). Samoille lähteille ajaudutaan väistämättä myös hillittömällä nimiboogiella Lowdown kryptoniitin blues, jonka Kärkkäinen tulkitsee peittelemättömän Juicemaisesti. Suosimiensa sikarilaatikkokitaroiden ohella Karkiainen huolehtii LP:llä koskettimien sekä ukulelen soittamisesta. Pelkistetty suogroove ottaa vallan J.J. Nyt tartolaiskitaristi on lähtenyt liikkeelle duona Alabamasta kotoisin olevan laulajan, Eric ”Red Mouth” Gebhardtin kanssa. Vierailevina ääninä raidalla esiintyvät Aarno Paakkari ja upean soolosuorituksen vetävä Ira Multaharju. Roots, eteläisen naapurimaamme lahja bluesmaailmalle, on tullut tutuksi lehtemme sivuilta aiemminkin. En ryhdy tässä selittelemään moisen instrumentin ihmeellisyyttä, yrittäkää selvittää itse – onhan teillä netti apunanne! Black River Bluesmanin toinen kappale Back Porch Blues tarpookin sitten syvemmissä Mississippi-joen mudissa – ja raskaalla askeleella. No eipä tietenkään, kyllähän Mustionjoen bluesmies Jukka Juhola pitää kiinni primitiivisistä sinisävelistään. Burnsiden rankemmilla levyillä. No mutta miten se nyt tähän liittyi. Blues News 2/2021 67 levy tutkailut melankoliabluesia (I’m Givin’ In) sekä reipasta pomppukomppibluesia (Hooked). Jokelinin ohella vierailevia muusikoita ja taustavokalisteja on mukana kourallinen muitakin. Hoedown In The Face Of Doom on syyllisyyden tunnossaan rypevän cowboyn surumielinen tilitys tuoden etäisesti mieleen Nick Caven tuotokset. Paikoin kuullaan myös puhaltimia vahvistamassa peruskokoonpanoa. Ja kuten Red Mouthin taiteilijanimestäkin voitte päätellä, mistään iskelmälaulusta ei ole tietoakaan. Lehtemme KOTIMAAN KATSAUS. Karjalaisen luomupitoisimmat viime vuosien hengentuotteet mieleen tuovaan soolonumeroon Kultapalmu. Tummissa sävyissä jatkavat Name Day ja vahvasti blueshenkinen Keep Your Light Breathing. Pete Hoppula KONONEN & PAJUKALLIO Mutaisista vesistä (Levyasema Lempi LESE-23) Metsähovin pojat – Live (Bluelight BLR 33213 2) ”Turpaan tulee, jos et kehu”, uhosi muuan taiteilija aikoinaan ojentaessaan tuoretta levyään arvosteltavaksi. Sehän oli vuoden ’74 Musa-lehdestä, kun Albert Järvinen esitteli päätoimittaja Waldemar Walleniukselle ensimmäistä singleään. Topi Ruotsalaisen hieman kieli poskessa tekemät, tarinoiltaan ajoittain surkuhupaisatkin laulelmat sopivat suomalaiseen mielenlaatuun. Siitäkin huolimatta, että levyn aloituskappale Hollow Sound on enemmän vanhan ajan garage-rockia 60-luvun The Sonicsin hengessä. Päätösnumero Jimmy’s Boogie sijoittuu endless boogie -osastoon hyödyntäen Feel So Good-Boogie Chillen -tematiikkaa. Primitiivisyydestä ei kuitenkaan tingitä, sillä Juhola keskittyy entistä tiiviimmin ”lowebow cigar box” -kitaroihin. Mikke Nöjd lukijat ymmärtänevät, että iskelmästä ei ole tällä levyllä kyse! Honey Aaltonen MOUNT FOOL 11 Drowning Tipplers (omakustanne) Mount Fool on helsinkiläinen amerikkalaisen kansamusiikkiperinteen polkuja omalla tyylillään tallaava nelihenkinen yhtye. Villin lännen kapakkatunnelmiin vievä Birdsong irlantilaisine juomalaulusävyineen kulkee mallikkaasti. BLACK RIVER BLUESMAN & BIG ALLIGATOR / ANDRES ROOTS & RED MOUTH (Gecko Yell GEYER 012, CD-EP) Mitä helvettiä! Black River Bluesman on hylännyt bluesin. Perkussiot ja laulustemmat hoitaa Sampo Laaksonen, toisen kitaran ja banjon Ville Laaksonen, basson ynnä muut täydentävät instrumenttija lauluosuudet Juha Mäkinen, joka on myös kirjoittanut levyn alakuloisen lumoavasti rillumareirockabillaavan Oudon sydämen. Kaiken keskiössä pysyttelee silti solisti Karkiainen itse, antaen sijainnistaan vielä varmuuden vuoksi hienon vahvistuksen huipentamalla albuminsa vaikuttavaan, J. Päätöskappale The World Don’t Mind vie jälleen vuoristotunnelmiin huuliharpun ja punkvaikutteisen laulun myötä
Viimeksi mainitussa on hersyttävästi kantrikliseitä ironisoiva kertosäe: ”Muusikot, tehkää biisi jossa nainen jätetään. Muusikot, tehkää sellainen biisi, jossa mies ei joudu kärsimään.” Yllätyksiäkin mahtuu sekaan. Suonna Kononenkin on niin pätevä jätkä. Huojuvan ladon tuotannosta ovat mukana TV2:n sarjasta Paluumuuttajat suurelle yleisölle tutuksi tullut Rakkaus ja juuret, Suomenhevonen sekä aiemminkin mainittu Kantripaskaa (Waylon Jenningsin Outlaw Shit). Pilli ja Kononen ovat kehittäneet kappaleen loppuun varsinaisen yllätyksen. Muutaman kaljan jälkeen tiivistää tilannetta, missä kertoja yrittää löytää seuraa pubista ”muutaman” kaljan jälkeen. Pillin Mutaisista vesistä (Jallun laulu) on myös synkkä tarina yhteisen ystävämme traagisesta kohtalosta. ”Mutaisista vesistä” palauttaa uskon siihen, että tällaistakin musiikkia vielä joku osaa ja uskaltaa tehdä. Mutta pitäisikö tässä kohtaa antaa sitä kaivattua kritiikkiä, kun levykansiteksti kertoo kappaleen olleen tunnetuin englantilaisen The Searchersin versiona. (Kunnioituksesta heitä kohtaan en käytä inflaation kärsinyttä ”muusikko”-sanaa). Levy on äänitetty pienissä kuppiloissa duon Pohjois-Karjalan kiertueella syksyllä ’19. Tarina ei ehkä aukea, mikäli ei Jallua tuntenut, mutta minut se vetää hiljaiseksi. Pitkätukkaiselle bluesfanille omistetun kappaleen nimi viittaa tietenkin Muddy Watersiin ja mainitaanhan sanoituksessa myös suden ulvonta (Howlin’ Wolf). Pajukallio on hyviä ralleja väsännyt ennenkin, mutta mielestäni nyt hän ylittää itsensä. 68 Blues News 2/2021 levy tutkailut Nythän tässä tapauksessa kaikki meni aivan päinvastoin. Useimmat lukijoista kai tietävät, ettei siinä hyvin käy. Todistusaineistona toimii nauhoite Vammalan Baron-ravintolasta elokuulta 2007. Joko nyt päästään kritisoimaan oikein kovalla kädellä. Aika menee kuin siivillä! P.S. Tunnetuin yhdistävä tekijä lienee kuitenkin rakkaus kantri-musiikkiin. Heti pelinavaukseksi valittu Huuskonen rakentaa, alkujaan Tom Russelin Who’s Gonna Build Your Wall, on Myllykoskea parhaimmillaan, vaikkakin viimeisimmillään. Tuttuja kappaleita edelliseltä levyltä (Metsähovin pojat, Mutaisista vesistä ja Ai sustakin), Konosen ja Huojuvan ladon ohjelmistosta sekä Freud Marx Engels & Jungin tunnetuimpia hittejä, mutta, mutta... Miksei niitä ole aiemmin noteerattu lehdessämme. Juice Leskisen ensilevyltä (’73) poimittu Hän sammuu lienee tosiaan ensimmäinen suomalainen juoppokantri. Häntä kun on ilmiselvästi häirinnyt kannustavan positiivinen suhtautumiseni kotimaan laihoille markkinoille suunnatuille julkaisuille. Ei siis huonoja valintoja kumpikaan levy niin kantrin kuin muunkin hyvän musiikin ystäville. Se oli aikoinaan Topin laulamana Jussi & The Boysin levyllä ”Lapsilta kielletty” (’79), mutta myös Tammilehdon veljesten vetämän Kalle Kiwes Blues Bandin ohjelmistossa. Aluksi tulee ehkä monelle mieleen, että miksi tämä on julkaistu. Kononen on vetänyt mainiota Huojuva lato -yhtyettään jo vuosia ja useimmat muistavat Pillin Freud Marx Engels & Jungin puuhamiehenä. Yllättävä oli myös myöhemmin Topi Sorsakoskena tunnetun Pekka Tammilehdon käännös lauluyhtye The Cloversin R&B-hitistä Love Potion # 9 eli suomeksi Tää koskista on vain. yli 70 min.) ei ehdi puuduttamaan. Moni kappaleista on Pekka Myllykosken nerokkaasti sanoittamia. ”Metsähovin pojat” on onnistunut dokumentti siitä, kuinka kaksikko saa yleisön puolelleen kansankuppiloissa. Mainio valinta, vaikka alkuperäisversion laulaneen Pena Penninkilammen dramaattisuuteen Pillin tulkinta ei ylläkään. Ai niin, se Pillin vaatima kritiikki (eli haukkuminen, hau hau) oli vähällä jäädä. Edes levyn pituus (se em. Harvemmin kuultuja Konosen lauluista ovat hänen äidinisänsä Reino Rinteen lyriikkaan sävelletty Ikimetsän puut ja ennen julkaisematon Levittäkää tuhkani Lahdentielle. Kaksi laulua kertoo realistisesti ja lohduttomastikin ravintolatai oikeastaan kapakkaelämästä. ”Jos mä haukun sitten vain sut?” Emme päässeet oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Mukana on niin Jussi Raittisen käännös Rick Nelsonin Garden Partysta (Luokkajuhlat) kuin myös Juliet Jonesin sydän -yhtyeen Kantri. Mutta entä sitten tämä live-levy ”Metsähovin pojat”. Minialbumi ”Mutaisista vesistä” oli ilmestynyt jo ’19 ja tämä keikkataltiointi ”Metsähovin pojat” vuonna ’20. Nyt esiteltävät kaksi cd:tä koostuvat keikkaäänitteistä. Alkoholia ei tietenkään unohdeta nytkään. Agentsja Köyhien Ystävät -menneisyydestään muistettava Juha ”Jassi” Takanen. Melko haastava paketti – yli 70 minuuttia kantripaskaa (anteeksi epäkorrekti sana, mutta se on yhden kappaleen nimi). Muusikoiden keskuudessa kannanotto ”treenaaminen on nössöjen hommaa” on koettu usein mielipiteitä jakavaksi, mutta tässä kontekstissa se on harvinaisen uskottava. Sehän on jonkinlainen kevyt katsaus suomalaisen kantrin vuosista. Bändin tyypillisestä keikkasetistä tekee poikkeuksellisen se, että tilaisuudessa laulavan basistin Teppo Nättilän ja kitaristi Arto Hämäläisen seurassa tuuraavana rumpalina viuhtoo menemään mm. Konosen Maaseurakunnan hautausmaalla on erikoinen kertomus paikallisen, nähtävästi vähemmän pidetyn kauppiaan kuoppajaisista. Kova paikka! Ei vaan, olin hämmentynyt näistä levyistä, sillä en ollut niihin ennen törmännyt. Kononen tiedetään hienoksi laulumaakariksi, eikä petä luottamusta nytkään. Kun Arto ”Pilli” Pajukallio työnsi minulle nämä levyt, hän oikein vaati haukkumaan ne. Valtakunnan levytysmäärässä mitattuna tuotteliaimpiin r&b-orkestereihin lukeutuva DO on saanut aikaiseksi Johnny Spencen ja Mick Greenin tapaisten vierailevien starojen kanssa tehdyt rinkulat mukaan lukien pian parikymmentä cd:llistä musiikkia, joten pieksämäkeläisfirmakin on päässyt keskeisesti mukaan ennätysjahtiin. Konkarimuusikko mitä luultavimmin onkin ottanut lavan ja uuden bändi. myös paljon muuta. Sääli, mutta sanavihko 19 kappaletta sisältävälle levylle lienee mahdoton toive. Tuloksena syntyi siinä ohessa myös minialbumi ”Mutaisista vesistä”. Enpä ollut koskaan ajatellut Led Zeppelinin Stairway To Heavenin sopivan tähän. Jokunen vuosi sitten kaksikko päätti lyödä päänsä yhteen – ei toki kirjaimellisesti – ja lähteä tekemään yhteisiä keikkoja. Freud Marx Engels & Jung -ohjelmistosta mukana on Mikko Saarelan Töölööseen ja Pillin suomeksi sanoittama Hank Williamsin I Saw The Light eli Valon mä näin sekä Myllykosken mestarilliset käännökset Pois tältä valtatieltä (Guy Clarkin L.A. Syvästi yhteiskunnalliset Mä en siedä että mua näin kohdellaan (Moderni työväenlaulu Woody Guthrien hengessä) ja Ai sustakin kritisoivat vakavasti mutta humoristisesti työllisyystilannetta, syrjäytymistä ja niiden aiheuttamaa epätoivoista raivoa. Puolet levyn kuudesta kappaleesta on Konosen, puolet taas Pajukallion tekemiä ja laulamia. Sanotaan nyt vaikka, että siitä huolimatta että cd on pienen budjetin julkaisuksi erittäin hyvä äänite, tuppaavat näillä livelevyillä tekstit jäädä vanheneville korville epäselviksi. Highway), Sunnuntaiaamun kadut (Kris Kristofferssonin Sunday Morning Comin’ Down) ja Särkynytsydämiset (Guy Clarkin Broken Hearted People). No mutta ei muuta kuin otetaan haaste vastaan ja ryhdytään haukkumaan! Duolla on paljon yhteistä. Outokumpulaisesta Metsähovista innoituksensa saanut Metsähovin pojat kuvaa tosin yhtä hyvin baaritunnelmia missä hyvänsä lähiöräkälässä. Totta kylläkin, että se oli isompi hitti Yhdysvalloissa kuin alkuperäinen, mutta jottei Juhani Ritvanen kääntyisi haudassaan, on Blues Newsissä pakko muistaa Cloversiakin. Pillille sanoin, että enhän mä voi. Sekä Suonna Kononen että Pilli Pajukallio (parivaljakko näyttää käyttävän myös kollektiivista nimeä Konokallio) ovat kunnostautuneet niin toimittajina, aktiivisina ja monipuolisina musiikin harrastajina, säveltäjinä, sanoittajina kuin myös pelimanneina eli musikantteina. Ei muuta kuin korvat hörölle! Honey Aaltonen DOCTOR’S ORDER Rehearsals Are For Sissies! (Finnish All Music & Media FAMCD23) PETE GAGE & DOCTOR’S ORDER Down By The Lakeside (FAMCD25) Lääkäri määrää: rokkenrollia! Vuoden 2016 jälkeen pillit pussiin pistänyt Doctor’s Order on ilahduttanut kolmikkoa hartaasti kaipaamaan jäänyttä fanikuntaansa jo useammalla pienehköpainoksisella arkistojulkaisulla, joiden tuotannosta ja jakelusta on vastannut Finnish All Music & Media
Jenkins sinnitteli Flash-yhtiön kirjoilla kaikkiaan kahdeksan sinkun ajan, levyttäen samalla myös etupäässä vanhahtavaan jump-soundiin luottaneen vaimonsa Mamie Perryn (a.k.a. Paraskaan dokumentointi ei silti tietenkään muuksi muuta sitä tosiseikkaa, että kyllä tällaista katoavaa kansantaidetta kuuluisi kaikesta huolimatta päästä aina itse paikan päälle omin aistein kokemaan. Uusintajulkaisupiireissä vauhti vaikuttaa vain petraantuvan entisestään public domain -säännösten höllätessä aikaraamejaan ja yhä kattavampien tallennekokoelmien päätyessä brittiläisen Jasminen kaltaisten levy-yhtiöiden käyttöön. Kaunista ei kuultava tosiaankaan ole, mutta sitäkin painokkaammin Gagen viesti tulee kyllä välitetyksi. Vaikka nimi jäikin vielä tässä vaiheessa kaivertamatta single-etikettiin, Jenkins silti käytännössä aloitti sieltä mihin monet koko ikänsä pyrkivät. Encorena piiskattu hikinen Great Balls Of FireTequila -sikermä korottaa sekin olennaisesti panoksia esikuvaansa Dr. Heti esikoislevyn lattarihenkinen pianoinstrumentaali Tricky läpäisi hittiseulat vuonna 1956, luoden lähtökohdat tusinalle muullekin Jenkinsin samaa ideaa apinoineelle orkesterivariaatiolle, joista omaperäisimpiin kuuluvat huiluväritteinen Spark Plug vuodelta 1956 sekä nelisen vuotta nuorempi Signing In. Kaikkien kun ei vain tarvitse. Vuoden 1960 levytyksellään Lament Mamie ja Gus kuulostavat langenneen tyystin ska-koukkuun. Vuoteen 1962 jatkunut sinnikäs yritys ei kuitenkaan tuottanut uusia sen enempää kansallisia kuin kansainvälisiäkään läpimurtoja. Pete Hoppula GUS JENKINS Too Tough – West Coast Blues And R&B, 1953–1962 (Jasmine JASMCD3200) Vaikka maailma ja musiikkitottumukset muuttuvat, erityisesti yhteen äänitemuotoon mitkään mullistukset eivät tunnu tepsivän. Mamie Ree / Mamie Jenkins) partnerina. Soolot persoonalliseen kappaleeseen soitetaan viululla. Satunnaisilla keikoilla hän näyttäytyi aina kuolemaansa 1985 saakka. Poikkeuksena kaksikon vuoden 1959 I’m Hurted kuitenkin edustaa äärihaikeaa hidasta molli-r&b:tä, johon puhaltimien hallitsema orkesteri on saanut sovitettua mukaan myös ripauksen Jamaikan poljentoa. Jenkins oli kehittynyt hyvää vauhtia myös solistina. Vuorenvarma basisti Nättilä, dominantilla tavallaan kuusikielistään kurittava Hämäläinen ja rumpali Kimmo ”Mighty Man” Oikarinen vaikuttavat olevan adrenaliinipiikitetyn Gagen lailla ilmiliekeissä. Peräänantamattomalla pubrock-mentaliteetilla revitellyt Hello Josephinen, I Can Tellin, Honey Hushin, Can’t Be Satisfiedin ja Mad Man Bluesin tapaiset r&b-kulmakivet kertovat tietäjille jo pelkkänä listauksena, missä nyt mennään. Kolmannella paikallismerkillä Flashillä viimein tärppäsi. Mustan rock’n’rollin taas lisäsi Jenkinsin studiokokoonpanon tyylikirjoon hillitön Jealous Of You Baby vuonna 1961. Omalla Stand By Me’llä (1958) puolestaan kuullaan repivää Louisiana-tyylin r&b-balladiosaamista Guitar Slimin menestyspolkuja seuraillen. Jo Tricky-singlen You Told Me -kääntöpuolella hän esittää tunnelmaltaan huikean sähköisen Chicago-bluesslovarin tehokkaan kitara-piano-saksofoni -vuoropuhelun saattelemana. Alabaman Birminghamissa 1931 syntynyt Augustus D. Upean latautunut, Eddie Boydinkin vaikeroivaa tyyliä niin soitannollisesti kuin laulunsa osalta mukaileva slovari on myös I Been Working (1955). Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT. Onni oli silti taas kerran vain väliaikaista. Soololevytysten aika koitti Chicagossa seuraavalla vuosikymmenellä. Maaniset luennat Feelgood-standardeista She Does It Right ja Going Back Home sekä edelleen myös Tohtori Höpöolon aikoinaan versioimista Mickey Juppin Standing At The Crossroads Againista ja Mike Morgan & The Crawlin If My Baby Quits Me’stä eivät jätä omassa sikarikerhossaan kerta kaikkiaan minkäänlaista jossittelemisen varaa. Hän aloitti ammattimaisen soittamisen 40-luvulla Sammy Green’s Hot Harlem Review -ryhmässä ja päätyi jo varhain länsirannikolla majaillessaan yhteistyöhön suurten nimien, kuten Big Mama Thorntonin ja Percy Mayfieldin kanssa. Kiinnostavaa kyllä, useat tämän aikakauden äänitteistä levisivät vuosia myöhemmin Eurooppaan ja kasvoivat täkäläisten tanssiklubien hiteiksi. Muutaman sivun pikareferaatit ajavat kyllä periaatteessa asiansa, mutta mitään elämää suurempaa infoa näiden levykkeiden väleistä on turha etsiä. Jenkins varttui pianobluesin, etenkin alan legendan Walter Davisin vaikutuksen alaisena. Luonnollisella raspiäänellä varustettu Gage pistääkin itsensä heti keikan alkajaisiksi Sonny Boy Williamsonin Help Me’llä sataprosenttisesti likoon mielipuolen lailla karjuen ja huuliharppuaan rääkäten. Feelgoodin kipparina Lee Brilleauxin kuoleman jälkeen oli vielä hyvin sekä solistin, säestyskokoonpanon että paikalle kertyneen innostuneen yleisön muistissa. Kurjaa sinänsä, etenkin Gus Jenkinsin tapaisista tuntemattomammista henkilöhahmoista olisi aina mukava saada luettavaksi myös pedantisti toimitettua ja kuvitettua uutta tutkimustietoa. Feelgoodin parhaiten tunnetuksi tekemään amerikkalaisartisti Tim Krekelin No Mo Do Yakamoon, Doctor’s Orderissa eräässä vaiheessa itsekin soittaneen Jari Elsilän kirjoittamaan jämäkkään Magic Ride -bluesiin sekä Nättilän kirosanoja säästelemättömään Pirates-henkiseen revittelyyn Einstein, joka vielä keikan kliimaksissa taittuu yleisön komppaamana myös ”doowop”-uusintaversioksi. Vuodesta 1963 lähtien ponnistelut jatkuivat General Artist -merkillä, joka niin ikään saattoi olla Jenkinsien itsensä omistama. Jimmy Ligginsin huuliharpistin ominaisuudessa saanut ”Little Temple” Jenkins yllättää tulkitsemalla varhaiset bluesinsa ison miehen elkein runnovalla shouter-tekniikalla. Blues News 2/2021 69 levy tutkailut pestinsä ”haltuun” ilman sen mainittavampia harjoituskertoja. Julkaisematta jääneessä vuoden 1953 Chess-debyyttisessiossa soittivat nuoren solistin rinnalla Walter Horton huuliharppua ja Willie Nix rumpuja. Herrajjumala...! ”Down By The Lakeside” toukokuulta 2009 vasta spesiaalin livekokemuksen tiskiin iskeekin. Niitä aikoja takaisin odotellessa. Taustalleen mm. Valtaosin Nättilä-Hämäläinen -kaksikon rustaamista sekä tuolloin ajankohtaisten ”Shut Up, Doc!”ja ”The Doc Pack” -levyjen sisällöistä poimituista DO-bravuureista muodostuvan, totutusti täydellä höyryllä alusta loppuun paahtavan show’n annissa huomio kiinnittyy muun muassa Ronski Gangin repertuaarista napattuun ”illan ainoaan balladiin” Baby Baby, Dr. Oma levymerkki Pioneer International kalskahtikin juhlavalta sekä ennen kaikkea hämäävän globaalilta. Äänentoistollisesti ja sisällöllisesti huolellista työtä tekevän merkin cd-levyjä myös ilmestyy markkinoille loppujen lopuksi sangen harvakseltaan, mikä takaa kiekoille riittävän kiinnostuneiden määrän. Suurta tilipussia ei enää ollut jaossa ja 70-luvulla islaminuskoon tullut sekä nimensä Jaarone Pharoahiksi vaihtanut artisti myös irtaantui levytysmaailmasta. Etenkin englantilaisen mod-väen makua lähellä epäilemättä olivat Gusin viileän rennot pianojazz-instrumentaalit, kuten Hit The Road (1958) ja Right Messy (1962) sekä gogo-vaihteella kaahattu urku-exoticanumero Too Tough. Yhdellä kolmesta vuonna 1955 ilmestyneestä Combo-sinkusta hänet ristittiin ”The Young Woolfiksi”, mutta suosiota ei heltynyt susi-pseudonyymistäkään huolimatta. Järvenpään edesmenneellä Swengiklubilla yhtyeen solistivieraana raivosi näet brittiläinen Pete Gage, jonka nelivuotinen kiinnitys Dr. Vuoden 1958 viimeisellä Flash-sinkullaan Slow Down / Drift On artisti antaa yhden vakuuttavimmista työnäytteistään bluestulkitsijana – eikä hänelle lainkaan kalpene sata lasissa jäätäviä sooloja nakuttava tuntematon kitaristikaan. Jasminen viime aikojen kehutuimpien bluesjulkaisujen tähti on pikemminkin r&b-instrumentalistiksi Billboard-hittinsä Tricky (r&b #2, pop #79) valossa miellettävä Gus Jenkins. Tämä tupla-cd on tienannut kiitoksensa, mutta kaiken kaikkiaan Jasminelle on annettava myös kritiikkiä vaikkapa Aceen ja Bear Familyyn verrattuna julkaisujensa tavattoman hätäisesti kasatuista kansivihkosista. Samana vuonna Los Angelesissa onni oli jo myötäisempi, kun Specialty koppasi tuotelistalleen hänen Little Temple & His ”88” -nimellä ilmestyneet Walter Davis -inspiroituneet esityksensä Cold Love ja I Ate The Wrong Part. Onni onnettomuudessa, tuhkan keskeltä on sentään tämä kenttätallenne saatu pelastettua myös jälkipolvien iloksi. Encoreineen 65-minuuttinen 17 kappaleen keikka ei juuri lepotaukoja esiintyjilleen suo. Kun pariskunnan urat näyttivät Flash-kiinnityksen edetessä pysähtyneen kuin seinään, he päättivät itsenäistyä. Pari vuotta kului, ennen kuin seuraava Hollywoodin merkki, trumpetisti Jake Porterin pyörittämä Combo Records antoi pianistille uuden tilaisuuden. Capitolin Tower-sisarbrändin napattua tämän vaiheen tekeleistä Chitlins-instrumentaalin jakeluunsa Gus pääsi vielä hetkeksi takaisin huipun tuntumaan. Feelgoodiin nähden huipentamalla viimeiset säkeensä Kontran ei-niin-koko perheen korville sopiviin käännöslyriikoihin
Mielestäni northern-määritelmään kuuluu tanssittavuuden lisäksi rupinen soundi. Nikki Blun (Whoa, Whoa) I Love Him So on niin tyypillinen tyttöyhtyelevy, että väittäisin, että hän on karkuteillä jostain tyttöyhtyeestä. Joka tapauksessa esitys pysähdytti kuuntelemaan. Koosteen aloituskappale on vähintäänkin mielenkiintoinen: Frank Wilsonin A Toast To The Lady. Näiden kahden merkin tuotanto on mielestäni puhtainta northernia. Mieslaulajista mainittakoon Jerry Jacksonin It’s Rough Out There. Motownin käytännön mukaan samalle rytmipohjalle tehtiin useita versioita eri artisteilla. Menestys heikkeni nopeasti brittibuumin yhtyeiden vallatessa listojen kärkipaikat. Onko niin, että Wilson on ilman Berry Gordyn lupaa julkaissut levyn kilpailevalla merkillä. Tämä tallenne on löytynyt Motownin nauha-arkistosta, mutta täsmälleen sama kappale on julkaistu Tollie-merkillä Eddie Wilsonin nimellä. Tunnetumpi versio on nimeltään He Who Picks A Rose. Sellaiset nimet kuten Leon Huff, Kenny Gamble, Jerry Ross ja Thom Bell ovat hyvin näkyvillä kappalelistauksissa kirjoittajina ja sovittajina. Fonisti Lonnie Youngblood osaa myös laulaa. Seuraavalla vuosikymmenellä he olivat Phillysoulin johtohahmoja. Tuohon aikaan ei tunnettu termiä northern soul. Tietopuolta tukee Ray Templetonin kymmensivuinen historiikki. Jos siitä olisi tullut hitti, niin Gordy olisi pitänyt puolensa. Yksi single julkaistiin, mutta jotain jäi ylikin. Then-kappale tunnetaan parhaiten Four Topsin esittämänä. Minulta jäi asia selvittämättä. Ei ole syytä eritellä ja esitellä koosteen muuta materiaalia. Aarno Alén eri esittäjiä You Got The Power – Northern Soul 1964–67 (ABKCO 8536-2) Bernie Lowe ja Kal Mann perustivat Philadelphiassa Cameo-merkin 1956 ja Parwayn 1958. Tyylin muutos ei silti tuonut menestystä. (Heart In Distress) ja Tari Stevensin (Your Love Was Just A) False Alarm ovat kaikki tuota kevyempää tanssiläiskettä. -64. Wilsonin tunnetuin kappale Do I Love You (Indeed I Do) on bootlegattu useaan kertaan, mutta tuo Tollie 9033 -single on ihan virallisissa diskografioissa. Nyt uusi toimija (Caroline Records) on palannut fyysisten tallenteiden pariin. Kaikki olisi voinut mennä paremmin, jos Until You Love Someone oli annettu hänelle singleksi, mutta se menikin Four Topsille. David Ruffinin I Can’t Hurt Anymore ei löydy miehen albumeilta. Aina kannattaa tarkistaa The Temptations! I Got Find A Way (To Get You Back) -kappaleessa leadia laulaa Eddie Kendricks. Tälle ruotsalais-englantilaisamerikkalaisena yhteistyönä valmistuneelle cd-boksille on koottu vajaat kuutisenkymmentä näytettä studioissa kolmen vuosikymmenen aikana syntyneiden gospel-kvartettijulkaisujen kiinnostavimmista aarteista. Halpiskokoelman ilmeeseen kuuluu, että boxissa ei ole ollenkaan oheistekstejä. Tempparit teki oman tulkintansa, jossa äänessä oli turhan vähän solistina käytetty Paul Williams. Aarno Alén eri esittäjiä The Essential Motown Northern Soul (Spectrum SPECE33019) Kolmen ceedeen paketti sisältää yhteensä 66 kappaletta, jotka on kaikki julkaistu jossain muodossa aikaisemmin, eivät ole siis hylkytavaraa. Sinne päin on kallellaan vahvaääninen Hattie Winston, jonka laulua Pass Me By Thom Bell oli kirjoittamassa ja sovittamassa. Kolmoslevyn etiketistä löysin tiedon, että kappaleet on valinnut northern soul DJ Richard Searling. Materiaalia on valikoitu pääosin parin kappaleen verran per esiintyjä, perustellun poikkeuksen muodostaa The Soul Stirrers kaikkiaan viidellä esityksellään. Parhaat julkaistiin aikanaan ja loput jäivät arkistoon. Jackson teki aikaisemmin monelle merkille laadukasta balladimateriaalia, mutta tämä on nimensä mukaisesti huomattavasti tuhdimpaa. Evoluutiokaari vaikkapa The Fisk Jubilee Singersin 1800-luvun tyylistä sota-ajan säveliin välittyy silti yhä etenkin antologian varhaisotannilla. Big Topille levyttänyt Sammy Turner piipahti Motownilla v. Temppareiden A Tear From Woman’s Eyes on julkaistu aikaisemmin ainoastaan merkin 25-vuotisjuhlapaketissa, sikäli se on tervetullut. Tiukkapipoisten mielestä se ei ollut enää northernia, vaikka oli usein tanssittavaa. Mitä muuta kuunneltavaa hylkytavaran joukossa on. Ne toimivat aina vuoteen 1967 asti. Osa 43 näytteestä on julkaistu aikaisemmin tuossa digitaalisessa vuosisarjassa. Brittiläiset deejayt Russ Winstanley, Richard Searling ja Ian Levine hakivat myöhemmin 70-luvulla deejay-laukkuunsa oudompaa materiaalia ja totesivat, että CameoParkwayn materiaali vuosilta 64–67 soveltuu hyvin tanssilattialle. Heidän uraauurtavat, äärimmäisen oivaltavasti soittoinstrumentit korvaamaan pyrkineet laulutekniikkansa pohjustivat kvartettimaaperää kantamaan doo wopin hittivuodet sekä tarjoten siinä sivussa stemmatyökalut myös rock’n’rollin ja popin käyttötarpeisiin. Ei kannata kuitenkaan uskoa, että nämä kaikki olisivat northernia. Tämän jälkeen Motownin oikeudet omistava Universal on jakanut digitaalisessa muodossa ”Unreleased”-vuosisarjassa merkkinsä unohdettuja aarteita. Merkkien tunnetuimpia artisteja olivat Bobby Rydell, Chubby Checker ja Orlons, joilla oli kaikilla pitkä liuta hittejä. Sen todistaa tulkinta kappaleesta The Grass (Will Sing For You). Onko se jonkun singlen b-puoli. Kirkkokuorohistoria totta kai ulottaa siipensä vielä roppakaupalla kauemmas kuin nyt lähtöviivaksi asetettuun 40-luvun alkuun. He ovat tässä esityksessä siirtyneet hiukan soulin suuntaan. Vicki Bainesin Country Girl, Christine Cooperin S.O.S. Sävelmä tehtiin kahdella vaihtoehtoisella tekstillä. Ady Croasdell on poiminut merkin katalogista 20 näytettä, joista on osa esiintynyt jo muilla koosteilla. Berry Gordy hankki vuonna -66 Ric-Ticja Golden World -merkit Ed Wingatelta ja lisäksi äänitysstudion, joka tuli Motownin käyttöön nimellä Studio B. Yhtiön johto yritti paikata tilannetta muuttamalla tyyliä soulin suuntaan. Chubby Checker, Yvonne Baker, Bunny Sigler, Bobby Paris ja Evie Sands ohitetaan tällä kertaa ja keskitytään vähän oudompaan materiaaliin. Barnes ja Al Kent ja muutama muu. Orlonsien Envy In My Eyes on selvästi luokkaa parempi. Julkaistu materiaali oli useimmin tanssittavaksi tarkoitettua kepeää party-henkistä ilottelua. Esivaiheet kulkevat mukana myös Fiskin maailmankuulun yliopistoporukan yhden viimeisimmän version Famous Jubilee. Kun Gordy uusi vuoden -66 paikkeilla studionsa tekniikkaa modernimmaksi, meni siinä samalla vanha perinteinen Motown-soundi. Merkkien toiminta loppui 1967. Starrilta on tarjolla I Have Faith In You, Barnesilta Show Me The Way ja Kentiltä The Way You Been Acting Lately. Kaupan mukana tuli Edwin Starr, J.J. Tommy Goodilla on mainetta alan piireissä ja onhan I’ve Gotta Get Away tarttuvine kertosäkeineen taattua tanssitavaraa. 70 Blues News 2/2021 levy tutkailut eri esittäjiä A Cellarful Of Motown, Volume 5 (Caroline CAROLRO90CD) Sarjan nelososa ilmestyi jo vuonna 2010. Vai kuka sen rajan piirtää. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ääniteteollisuudessa levyille päässeet, useimmiten kirkollisista yhteyksistä tulleet a capella -ryhmät olivat kuitenkin tanakasti silloisen aaltonsa harjalla. Toinen näyte All I Have Left Are Memories tekee selväksi, että Turner on laulajana erinomainen, mutta tulkinta ei vain istu Motown-muottiin. Kuitenkaan ei tingitty tanssittavuudesta. Onko siinä Eddie Kendricks äänessä. Aarno Alén eri esittäjiä A Capella Black Gospel: Look How The World Has Made A Change 1940–1969 (City Hall/ Narro Way PN-1605/1606/1607, 3-CD) Kansakuntamme suhtautuminen säestyksettömään musiikkiin on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Parin kuuntelukerran jälkeen voin poimia muutaman suosituksen
Yhdessä pro-rytmiryhmän, basisti Jukka Jyllin ja rumpali Anssi Nykäsen kanssa on syntynyt ei pelkästään painoformaatiltaan vaan myös sisällöltään harvinaislaatuinen julkaisu, jolla kokoonpano tulkitsee ehtana härmäläisenä happobluesina sekä Tuomari Nurmion iättömän klassikon että Jukka Melametsän ja Toni Tapanisen kirjoittaman numeron Tuli on sun herras, jonka Hohko on aiemmin levyttänyt Maanvaiva-yhtyeen kanssa gospel-sovituksisena. Paluuliike kurjalta kakskytkakskytluvulta takaisin kultaiselle kuuskytluvulle on käynnistynyt. Maantieteellisesti a capella -jengit on poimittu eri puolilta Amerikan mannerta. pohjoiscarolinalainen Fantastic Silver-Aires, ohiolainen Knights of Glory, Atlantan seudulta lähtöisin ollut Golden Gospels sekä vuoden 1965 esityksellään I Made It paljonpuhuvasti suurinta osaa tyylilajin suomista tehokeinoista tulkinnassaan hyödyntävä cincinnatilainen Harp Tones. 60-luvun tuotantoa kuullaankin vain muutaman lauluryhmän toimesta. Tenorifonisti Dani Nel-Lon johtaman Los Mambo Jambo -instrumentaalicombon sekä Sun Ra’n perinnölle omistautuneen, ennenkin laulajan seurassa studiossa viihtyneen 12-henkisen ”Arkestran” EP-sessiot ovat myös edenneet tyystin covereiden merkeissä. Barren tosin on harvemmin kuullut tyytyvän pelkkään imitaattorin asemaan, eikä hän sitä tee nytkään. Myös häjyveisun Rannanjärvi elää kerrotaan olleen tarjolla Hohkon tulkittavaksi jo 90-luvun alussa, mutta sitä hän on tätä ennen esittänyt vain keikoilla. Sävyeroja, tyylillistä hajontaa ja muutamia reippaita syrjähyppyjäkin on silti havaittavissa läpi rintaman. Hienoja, hetkittäin hyvin tutun kuuloisia ja pop-maailmassakin sittemmin monesti hyödynnettyjä aineksia sisältäviä esityksiä tarjoavat mm. Tai näin ainakin sopii olettaa, kansitiedoissa ei nimittäin ikävä kyllä muutoin tarkkojen sisältödetaljien lomassa mainita lainkaan kappaleiden äänitystai julkaisuvuosia. Myöhäisempää kautta tästä väestä joka tapauksessa edustavat erillisen mainintansa arvoisesti mm. Charming Bells numerollaan Jesus Hits Like The Atom Bomb, Keys Of Heaven 40-luvun lopulta peräisin olevalla Movin’ In’illä tulisieluisesti miesköörin edessä shouttaavine naissolisteineen, Jerry Hemphill Jr:n nimiin merkityn mutta vuosisadan alkuun johtavasta valkoisesta Love Lifted Me -virrestä muunnellun kappaleen Nothin’ Else Can Help jykevän soulahtavalla soundilla 60-luvun alussa esittävä teksasilainen New Salem Harmonizers, uljaan hitaan bluesin One Of These Days King-singlelleen 1949 tehnyt, myöhemmin Peacock-katalogin hittinimenä Sensational-etuliitteen kera menestynyt The Nightingales, Nashboro-yhtiön pitkäikäinen luottojoukkue The Skylarks vuoden 1951 traditionaaliletkeilyllään Something About My Lord Mighty Sweet sekä likimäärin Little Richard’maisella rock’n’roll-intensiteetillä saman vuoden Mercury-äänitteellään Life’s Evening Sun (Heal The Sick) revittelevä floridalainen Spiritual Blind Boys. Jättiorkesterin imussa uudet tulkinnat viihdyttävät – ja näemmä saavat jopa snadia liikettä aikaiseksi jäykkäraajaisemmassakin kuulijassa. BARRENCE WHITFIELD & LOS MAMBO JAMBO ARKESTRA Georgia Slop / Down To Tia Juana / Police / Shotdown (Sleazy SR211) Kuinka ilmaan heitettyyn omaperäisyyshaasteeseen sitten vastaa Bostonin kauhukakara Barrence Whitfield yhdessä espanjalaisten soittoamigoidensa kera. Asettakaamme siis odotukset Palookavillen seuraavan, entistä omaleimaisemman pitkäsoiton puolesta jos mahdollista, aiempaakin korkeammiksi. Mikäli a capellaJOUKO HOHKO & JUKKA ORMAN TAIVAALLINEN SOTAJOUKKO Rannanjärvi elää! / Tuli on sun Herras (Bearwheel 006) Suomirockin tuhatkasvo, kitarasankari, studiovelho ja tuottaja Jukka Orma on yhdistänyt jälleen voimansa vanhan ”Sielun veljen”, laulaja Jouko Hohkon kanssa uudella singlellä – mutta mitä ihmettä, tälläpä kertaa edessäni ei olekaan totuttu vinyyliseiska vaan järeä 10-tuumainen, joita entisessä maailmassa maxi-nimelläkin tavattiin kutsua. Jälkimmäisellä soolokärkenä toimivan Otis Wrightin 60-luvun lopun laulutaitoja kuullaan myös kokoelmalle sisältyvällä The Spiritual Harmonizer(s)in The Lord Is Still In Business -paatoksella. Sen kääntärillä omaan itsevarman karismaattiseen tapaansa Trini Lopezin latinorokkiklubistandardin Sinner Not A Saint paiskaavan Tommy Mobergin aisaparina niin ikään vahvaan, maailmanmitat täyttävään tulkintaan venyvä Kovalev tuokin arvokasta lisävipinää bändin cover-painotteiseen ja siten jo hieman ennalta-arvattavaksikin äityneeseen ohjelmistoon. Pete Hoppula Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä. Pete Hoppula Singersin nashvilleläiselle Bullet-merkille 1951 levyttämällä Sweet Little Jesus Boylla. Vaikka Taivaallisen Sotajoukon blues-aseistus on tietenkin henkeen ja vereen supisuomalaista, sen taistelulauluissa soivat lisäksi erityisen vahvat Mississippin suiston sävyt. Ennakkoon ilmoitettu aikahaarukka hieman vääristää mielikuvaa albumikokonaisuudesta, sillä levytysten pääpaino on selkeästi 50-luvulla. Tyypillisimmän jamihengessä puuskuttaneen ja bassoäänen juoksutuksiin nojanneen materiaalin ohella lauluporukat uskalsivat paikoittain tarttua sekä selvästi iskelmällisempiin melodioihin että myös eurooppalaistaustaiseen konservatiivisempaan hymnitraditioon. Näiden näytteiden perusteella lienee oikeutettua yleistää, ettei tällä tarkastelujaksolla juuri kukaan mukana olevista kokoonpanoista pyrkinyt suoranaisesti mullistamaan genreään. Ryhmän spirituaalisiin johdattajiin lukeutuu pakostakin myös Jimi Hendrix, jonka Hey Joe -version pohjalta Tuli on sun herras on nyt saanut puettavakseen kokonaan uudet, alkuperäistä psykedeelisemmät sointukuosit. Blues News 2/2021 71 levy tutkailut harrastus on nykypäivänä yhä enemmän luokiteltavissa lähinnä historiallisen perinnön vaalimiseksi, oli se vielä 60–80 vuotta sitten kiistatta kilpailualtteinta ja progressiivisinta musiikkia, mitä kirkko pystyi kansalleen tuohon aikaan tarjoamaan. Musiikkisuurkaupungit Los Angeles ja New York ovat silti ymmärrettävästi tässä suhteessa hallitsevassa asemassa. Pidättyväistä ska-rytmilisää lukuun ottamatta valtaisia sovituksellisia irtiottoja eivät nämäkään sinänsä yksittäisesityksinä korkeatasoiset näytteet alkuperäisiin mestariteoksiin nähden uskalla tehdä, vaikka huippuarvosanoilla siunatulla soittajistolla kaikki vehkeet ja vekottimet myös sellaisiin ratkaisuihin olisi. THE BEAT FROM PALOOKAVILLE Sinner Not A Saint / I’m Shakin’ (Sleazy SR2016) Jo useamman vuoden ajan ruotsalaista skaja rhythm’n’blueshuippuorkesteria Suomesta käsin vahvistanut kitaristi Konstantin Kovalev on päässyt ilahduttavasti myös laulutehtäviin yhtyeen tuoreen vinyylisinkun b-puolen Little Willie John -versioinnilla. Vahvalla näkemyksellä viedään pikkukiekolla maaliin myös Andre Williamsin vuoden 1955 esikoissoolosinglen rasvainen rumbablues Down To Tia Juana sekä hieman odottamattomampana 50-lukuisena bongauksena pianisti-laulaja Eddie Colen lattaripoljentoinen Police. Jo vuoden 1984 musertavalle debyyttialbumilleen levyttämänsä Jimmy McCracklin -paahdon Georgia Slop Whitfield onkin jo tavallaan merkkauttanut omaksi tavaramerkkinumerokseen, samoin hänen tuotannossaan vilahdelleet aikaisemmat The Sonics -lainat selittävät artistin ilmeisen pakottavan halun tarrata toistamiseen kiinni myös Tacoman garagekuninkaiden koko lailla pyhimpään Shotdown-klassikkoon. On kai sanomattakin selvää, ettei tällaisen pläjäyksen kuuntelu yhdellä tai kahdellakaan istumisella ole tehtävistä helpoimpia, mutta palkitseva se lopulta on
Vahvalatauksisista jazztulkinnoista enemmistö on selvästi tehty kuuntelutarkoituksiin, ja tässä tavoitteessa Pöyhönen kollegoineen onnistuu erityisen naulitsevasti Parallel Realities -slovarilla. Kitarama! – kotimaisen instrumentaalimusiikin uusin aalto edustaneen Dalindèon matka kitara-puhallin-perkussiovetoisen rytmimusiikin parissa jatkuu minipitkäsoitolla, joka on tarkasti ottaen puolella laajennettu versio aiemmin ilmestyneestä EP-levystä ”Dark Money”. Länsirannikon alueellinenkin kuuluvuus sekä näkyvyys television ja jopa elokuvien välityksellä syvensivät joka tapauksessa surfin ympärille virittynyttä ilmiötä, jonka kulta-ajaksi usein luetaan vuodet 1962–64. Britteinsaarilla ammattimuusikoiden työllistämä ja Jack Goodin tv-ohjelmassa Oh Boy! säännöllisesti esiintynyt Lord Rockingham’s XI puolestaan vei skottilaisesta perinnelaulusta muunnellun noveltynsä Hoots Mon Englannin listaykköseksi marraskuussa 1958. Aavikkobluesmaisesti maalailevaa ja vaskiketjussa vierailevan Jimi Tenorin tähdittämää Merchants Of Miseryä lukuun ottamatta Dalindèon tapauksessa suoranaisesta improvisaatiosta tuskin rohkenee vieläkään puhua, Pöyhösen arrit ovat tarkkoja ja kaikesta aistii, miten viimeistä nuottia myöten harkittuja kappaleiden rakenteet ovat. Miltei samat määreet sopinevat myös brutaalilla Rumblellaan keväällä 1958 (#16) tajunnat räjäyttäneeseen Link Wrayhyn. Rock’n’rollin pariin siirryttäessä Duane Eddy saattaa olla soittajana todellisia taitojaan vähätellympi, mutta tyylinmäärittelijänä on silti vaikea keksiä häntä keskeisempää 50-luvun instrumentaaliartistia. Top10-hitit Rebel-Rouser (#6, 1958), Forty Miles Of Bad Road (#9, 1959) ja Because They’re Young (#4, 1960) rakensivat Eddystä kestostaran, jonka hittijatkumo ulottui vaihtelevin periodein 80-luvulle saakka, ja jonka soittoura jatkuu jossain määrin yhä yli kahdeksankymppisenä vaarina. Jos aivan buumista ei olekaan syytä puhua, on genre juurimusiikillisessa aspektissa joka tapauksessa huomattavan elinvoimainen myös 2020-luvun Suomessa. Nämä hittityrskyt rantautuivat myös Suomeen, kirvoittaen maan bändija äänitekentälle noin vuoden ajaksi lähes kaikkivoipaiselta tuntuneen rautalanka-aallon. Jatkossa kärkeen kiirehtivät esimerkiksi The Tornadosin Telstar, joka teki saman tempun uraauurtavasti myös Amerikan mantereella loppuvuonna 1962, sekä The Shadowsista irtautuneet Jet Harris ja Tony Meehan niin ikään kansainväliset menestysrajat rikkoneella baritonikitaroidulla Diamondsillaan alkuvuonna 1963. Dalen vanavedessä aihepiirin kultalevyjä napsivat tileilleen muun muassa The Chantays (Pipeline) sekä The Surfaris (Wipe Out), ja noste piti voimissaan myös Washingtonin Tacomassa vuonna 1958 perustettua The Venturesia, joka mukautui omalla tavaramerkkimäisellä tyylillään kunkin ajanjakson kuumimpiin trendeihin. Vuoden 1960 läpimurtonsa Walk Don’t Run (#2) jälkeen tosin yhtye näyttäytyi hittilistojen kärkipäädyssä lähinnä pitkäsoittopuolella, siellä sitäkin useammin. Sen enempää ajan hammas ei ole päässyt murentamaan vuosikymmenten saatossa instrumentaaleja pois jazzista, rhythm’n’bluesista tai soulista – eikä varsinkaan kotoisestikin erityisrakkaasta rautalangastamme. Syksyllä 1959 saman kärkipaikan saavutti Santo & Johnnyn Sleep Walk, jonka vaikutukset kaikkiin tuleviin kitaristisukupolviin ovat olleet äärimmäisen kauaskantoiset. Lumoava exotica-utuilu olisi istunut myös tähän albumikokonaisuuteen verrattomasti, kuten levyn laajennettu digiversio aukotta todistaa. Oikeastaan vain hämyisän groovahtavan Hauntedin saattanee kuulija tuntea viekoittelevan tanssiaskelten ottoon. Ensiarvoista julkisuustyötä teki edelleen James Bond -soundtrackeistään parhaiten tunnettu John Barry vuodesta 1962 lähtien. Muun varsinaisen rytmikentällisen muodostavat totutusti basisti Pekka Lehti, rumpali Jaska Lukkarinen ja perkussionisti Rasmus Pailos. 72 Blues News 2/2021 levy tutkailut jaus ei tee kokoonpanon nykytuotannosta yhtään vähemmän kiinnostavaa. Jos viittaukset niin veronkiertoon kuin valeuutisiinkin antavat mielikuvan soittokunnan jollain tapaa aiemmasta kasvaneesta kurttuotsaisuudesta, saman huolen voinee tietyllä tapaa löytää myös levyn musiikista. Amerikkalaisnuoriso otti instrumentaalit omakseen viimeistään keväällä 1958 Billboardykköseksi nousseen The Champsin Tequilan myötä. Miksiköhän. Tulevaisuuden musikantit olivat nyt saaneet eväät, jotka eivät loppuneet kesken raskaimmillakaan etapeilla. Surfja rautalankasävyt sekä kotikaupunkiteemaan iskostetut roots-iskelmällisemmät sovitukset on nyt jätetty yhtyeen repertuaarissa taka-alalle siinä missä sen ensimetrejä värittäneet lattarirytmitkin, mutta linjankorDALINDÈO Follow The Dark Money (KHY Suomen Musiikki Oy KHYVINYYLI108/ KHYCD108) Kotimaisen uuden jazz-scenen kolahduttavinta lohkoa jo vuosia. Hieman ironisesti kiekolta on karsittu pois varhaisemman ”Dark Money” -EP:n raidoista lyhyin, 3 minuutin ja 16 sekunnin mittainen Treasure Islands. Nyt Timmion Recordsin Didier Selinin ja Pöyhösen yhteistuotannossa kappaleiden kestojen on kuitenkin annettu kasvaa merkittävästi. Jazz-miehiksi poikkeukselliseen tapaan Dalindèo on saanut pidettyä ydindiggarikuntaansa laajemman kohderyhmän koukussaan malttamalla tiivistää musiikkinsa useimmiten singlemittoihin. Instrumentaaliryhmäksi Dalindèo haluaa myös osoittaa kantaaottavuutensa, toteuttaen sen tietenkin käytännössä kappaleidensa ajatuksia herättävien nimien välityksellä. 40-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puolivälin huitteille listaykkösiä olivat tällä saralla kahmineet muun muassa big bandien liiderit Artie Shaw, Glenn Miller, Pee Wee Hunt, Perez Prado, Nelson Riddle ja Les Baxter. Surf-kohinan vaimennuttua instrumentaalilipun ovat saaneet kansainvälisillä pop-areenoilla hilattua korkeammalle salkoon muun muassa Herb Alpert Tijuana Brass -kokoonpanoineen sekä vuodesta 1968 lähtien Ennio Morriconen ja Hugo Montenegron orkesterit spagettiwesternien välityksellä kaikkialle levinneine elokuvateemoineen. Vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta surf-kitaran isäksi mielletyn Dick Dalen suuruuden päivät USA:n valtakunnallisella listatasolla eivät olleet erityisen pitkät. Soolovastuuta haalivat bändille ominaiseen tapaan tenorifonisti Pope Puolitaival ja trumpetisti Jose Mäenpää, Pöyhösen itsensä rajatessa siivon säästeliäisiin tremolotehostettuihin riffeihin pohjautuvan kitarasoittonsa täydentävän rytmi-instrumentalistin asemaan. Pete Hoppula Billboard-tilastot sen jo itsessään paljastavat: instrumentaalimusiikin esiinmarssi tapahtui populaaripiireihin yhtä varhain kuin lauletun sisartaiteenlajinsakin. Tämän jälkeen sinkkulistaa ryhtyi hallinnoimaan Cliff Richardin viereltä esiin noussut The Shadows, jonka Apache aloitti yhtyeen monien listaykkösten putken elokuussa 1960. Tummasävyinen moniosainen Follow The Dark Money hiiviskelee elokuvallisena melankoliajazzina sävellystyöstä yhä vastaavan Valtteri Laurell Pöyhösen (kitara, Wurlitzer ja syntetisaattorit) mielen sopukoista, vaihdellen levyn muun materian tavoin tunnelmia kesken teoksen kevyemmästä agenttijatsista kokeilevampaan bebopiin. Jää jokaisen arvioitavaksi, jaksavatko esitykset kannatella itseään entiseen malliin yli kuusiminuuttisina ja siten vääjäämättä myös soolopituuksiltaan haastavampina kertaannoksina. Valkokangasformaatti eittämättä avitti myös monien 70-luvun puolivälin disco-hittien maailmanvalloitusta Average White Bandin Pick Up The Piecesistä Van McCoyn The Hustleen. Reverb-voimisteinen sähkökitaravetoinen surf-instrumentaalimusiikki saattoi sulautua nopeasti The Beach Boysin ja Jan & Deanin tapaisten olennaisesti paremmin menestyneiden artistien laulettuun materiaaliin, mutta pois se ei ole tätä lajityyppiä vieläkään maailmankartalta pyyhkäissyt. Toiseksi suurimman Billboard-sinkkulistahittinsä Hawaii Five-O The Ventures vei sijalle 4 vuonna 1968
Hot Herosja Black Motor -toimenkuvistaan muistettavista kontrabasisti Ville Rauhalasta ja saksofonisti Sami Sippolasta. Duane Eddyn tunnetuksi tekemän 80-lukuisen Spies-tv-tunnariteeman mieleen tuovan Let’s Do This -kappaleen twang-kitaroineen ja herkistelevine jousiosuuksineen voisi huoletta antaa jatkua loputtomiin. ”Muistatko sen ajan, jolloin musiikki oli hauskaa”, pohjustaa Halibears esikoisjulkaisunsa saatekirjeessä. ”Maailmanlaajuinen musiikkimosaiikki” on slogan, joka on Shubie Brothersin yhteydessä mainittu ja sangen osuvaksikin ymmärretty. Uskallan väittää, että kuluvan vuoden hyväntuulisimman pitkäsoittopäätöksen tittelistä tulee ilman sanan sijaa kisaamaan japanilaishenkistä 60-luvun alun pop-traditiota sekä Karibian rytmejä kekseliäästi hyödyntävä Lovely Rider. Toisaalta on myönnettävä, että nyt jos milloinkaan on käsillä albumi, jolla kappaleiden paikoin odottamattomatkin suunnanmuutokset tuntuvat selittämättömän tarkoituksellisilta. Samasta päämäärästä viestivät edelleen kaikkien yhdeksän kappaleen enemmän tai vähemmän sanaleikkimäiset, levyn gogohurvittelevana avauksena soivan Twisting Sisterin tapaiset otsikot. Heidän taitonsa ja yhteispelaamisensa eivät toisin sanoen pääse enää yllättämään. & The MG’s -lähtöiseen keitokseensa rock’n’roll-extraa, että tanner tömisee ja bändin tulevilla keikoilla tanssiparketin perustukset anelevat taatusti armoa. Aika velikultia. Ryhmän lopullisena tukirankana toimii basisti Jukka Kiviniemi. Basso-osuudet on levylle loihtinut Kokkisen kanssa monissa koitoksissa ennenkin yhteistyötä tehnyt Tero Palo. Vaaran tuntua kokoonpano välittää ennakkoluulottomimmillaan revitteleviin blueskitarasooloihin huipentuvalla Hug-Man-Do’lla. Ihon kananlihalle saava gogo-ajo Camel Race kaikessa pelkistetyssä ja ikään kuin lähtötelineissä pysyttelevässä räjähdysherkässä olemuksessaan, lempeäsävyiset Ponta do Sol ja Ames Window sekä lähes rautalankaiskelmäksi taltutettu Lord Shubie ovat vain muutamia monista levyn esityksistä, jotka voimaannuttavat tahti toisensa perään mielikuvaa itsensä kanssa erityisen sinut olevasta taiteilijasta – ja jonka musiikillisen näkemyksen hänen rinnallaan soittavat bänditoverit tasaväkisenä rintamana myös jakavat. Vanhaan kliseeseen sortuen Laineen musiikin voi kuulla kertovan omaa tapahtumarikasta tarinaansa, vaikkei sanaakaan sanota ääneen tai juonen kiemuroita pystyisi edes kappaleiden nimistä arvuuttelemaan. Iisitempoinen aloitusraita Pass The Torch sekä heleä Cosmic Oddball ovat samalla kuin naturellia jatketta Laika & The Cosmonautsille, vaikkei rumpalia vielä surf-yhtyeen aktiiviaikoina niinkään sävellystehtäviin osattukaan yhdistää. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä termitaiteilusta. Pete Hoppula TOMMI LAINE & THE GRAVEYARD SHIFT Adventures In Minor (Eclipse Music/ Tampereen Levyt) Kehveli sentään, miten tieto voi nykypäivänäkin joskus kulkea hitaasti! Reilusti yli vuoden takainen julkaisu sai allekirjoittaneen korvat hörölle vasta Soundi-lehden huomattua taannoin saman asian ja ylistettyä hyvästä syystä laatutuotteen maasta taivaaseen. O’dia lisää agenttimaiseen viipyilevään instrokeitokseen Jamaikan, Blaze Mountain vielä hyppysellisen etnofiboja Afrikan mantereelta. Sen rytmisen perustan muovaavat tyypillisemmän kaiutetun surfja rautalankacombosoundin ohella suorat viitteet niin 60-lukuisesta Stax-soulista kuin raspisemmasta Link Wrayn hengenheimolaisille ominaisesta kitarainstrumentaaliräimeestäkin. Hieman vajaan tunnin mittainen 16 kappaleen kimara esittelee huippumuusikon ja -tuottajan säveltuotantoa tekijälleen niin ominaisin keinoin, että levyn otsikosta voi hetken ajan kuvitella löytävänsä tarkoituksellisen ilkikurisen ”understatementin”: kyllähän Shubie-veljesten julkaisu on ainakin hämmästysvaikutukseltaan edeltäjäänsä verrattuna jo varsin ”kasuaali”. Mainittakoon vielä, että yksinomaan twistin varaan Halibears ei tietenkään sävelistöään rakenna. ”Hasta La Twistalla” soolotilan jakavat äärimmäisen luontevalla tavalla Rantalan farfisaurut sekä Riku Karvosen käsialaa oleva delayssa ja tremolossa uitettu jylhä surf-rokahtava sähkökitara. MuFaLP0-03/ MuFa CD 023) Janne Haavisto on koutsannut instrumentaalitähdistökentällisensä Shubie Brothersin toisella albumillaan itsevarmaan vireeseen. Blues News 2/2021 73 levy tutkailut HALIBEARS Hasta La Twista (Muumaa Musiikki MUUMAA001) Useissa juurimusiikin huippukokoonpanoissa vuosien saatossa tutuksi tullutta Raine Kokkista voinee pitää kevään 2021 yllätyksellisimpänä sooloinstrumentalistina. Siellä hän kokee seikkailunsa epätoivoisimman tanssikokemuksen, kun Mickey Baker’mäisesti rhythm’n’bluesaileva It Takes Three To Tango Really Bad valtaa tilan.. Toisaalta levyyn täsmäävät jopa esikoisjulkaisua ponnekkaammin myös suomennokset rento, konstailematon ja tärkeilemätön. Jos pienintäkään noottia Graveyard Shiftin omaperäiselle tuotannolliselle näkemykselle kokisin tarvetta antaa, sen täytyisi liittyä juuri vain ja ainoastaan levyn tyylilliseen kirjavuuteen. Pitkään kypsytelty ja viimein pandemiakauden aikana konkretisoitunut studiohanke ei kuitenkaan aiheuta hämmästystä jo lähtökohtaisesti kärkikastiksi tiedetyn jäsenistönsä johdosta, vaan siksi, miten ehjän yhtyelevyn mestarirumpali on omista ja yhdessä Halibearsissa koskettimia soittavan Kim Rantalan kanssa sovittamistaan ja tuottamistaan kappaleista loihtinut. Yhtä lailla mairittelevaa äläkkää on tavattu pitää myös kokoonpanon muista jäsenistä, rumpali Jani Auvisesta (mm. SF-Blues, K:H:H:L, Uniklubi) sekä esim. Vastustamattoman exotica-kierteinen avausjazz Fake It Baby, Fake It tarttuu salamannopeasti eskapismiin yhtään taipuvaisen kuulijan niskavilloista retuuttaen uhrinsa mukanaan Kaukoidän elämää kuhiseviin basaarikortteleihin. Jo orkesterinsa nimessä tiettyä veitikkamaisuutta alleviivaava nelikko (80-luvun lapset muistanevat vielä lutuiset animaatiohahmot Halinallet, saman vuosikymmenen surf-musiikin harrastajat taas suositun amerikkalaisorkesterin Halibuts?) osoittaa esimerkillään, miten kunnianhimoiseen musiikintekoon on kitkatta yhdistettävissä myös asianmukainen ilonpito. One O’Clock Humph, Groovy Eyes, Hot Pants, Pekko Käppi & K:H:H:L sekä BN:n Blue North -merkille levyttänyt The Suprafonics) on kaikessa hiljaisuudessa annostellut levylautaselle poikkeuksellisen järisyttävän albumin instrumentaalista herkkua, jonka kattava ainesosaseloste täyttäisi – mikäli sellaisen mielipuolisuuksissani haluaisin laatia – koko lailla kaikki ne moninaiset rytmimusiikin lajityypit, joiden taitajana Tommia on muistettu eri yhteyksissä vuosikaudet hehkuttaa. Haavisto näyttää otteillaan esimerkkiä, miten musiikkia voi tehdä hosumattakin. Pete Hoppula THE SHUBIE BROTHERS Casual (Mufarang Int. Lystikäs Night Train To Haliwood lisää gumboon Bo Diddley -biitissä terästettyä New Orleansin sykettä, dekkaritunnelmaista soul-fibaa puolestaan voimistavat entisestään muun muassa melankolinen Menghai 0532 sekä pippurisesti funkahtava Wave Breaker. Juurimusiikin saralla mittavan bändihistorian omaava kitaristi Laine (mm. Hittolainen, juuri siitähän musiikissa tulisi aina perimmiltään ollakin kyse. Kestoltaan lyhyehköksi jäävän levyn vastapainoksi tuskin minkään musiikkiesityksen kuuleminen kun voisi tuottaa enää tätä vilpittömämpää hymyä kuulijansa kasvoille. Merkillepantavaa on myös se, että albumi ei ole lainkaan perkussiokorosteinen. Rytmistä etunojaa voimistaa Mamba Assefa muissa lyömäsoittimissa, kuten vaikkapa tarttuvan lattari-jazzsoulahtavalla Jaba Nerolla, omat melodialliset tilansa varmistavien Mika Paatelaisen ja Jussi Jaakonahon kitaroiden jatkuvassa syleilyssä. Etenkin kiekon nimikappaleelle Hasta La Twista Kokkinen ja kumppanit raastavat niin ronskilla kädellä Booker T
Korskean kymppituuman painoslukema on rajoitettu vaatimattomaan kolmeensataan kappaleeseen. Kohtalokkaasti mollisoinnutettuina matelevat jazziskusävelet taas muodostavat Lipstick Redistä, No Work Songista ja Candy Apple Bluesista vajaan 12 minuutin mittaisen film noir -jatkumon, joka päästää levyn huipentumaan dramaattiseen, nimensä mukaisesti yltiösinisäveliseen The Blues You Can Depend On -slovariin – kunnes, ähäkutti, kahden minuutin kohdalla alkaa jälleen tapahtua. Pete Hoppula EL PRIMITIVO Bigfoot (Talsti Ee-dEE EDLP 2121, 10”) Tietäähän sitä nyt seuraamukset, kun Soundi-lehdessä kirjallista yhteistyötä pitkään tehneen parivaljakon annetaan lyödä ennakkoluulottomat pääkoppansa myös soitannollisissa merkeissä yhteen: palataan tietenkin kivikaudelle, lumimiehen jäljille sekä myyttisiin menninkäisja maahismaisemiin. Jotakin piinaavan arvaamatonta on myös skottilais-irlantilaisesta kansanlauluperinteestä lähtöisin olevalla Wild Mountain Thymellä. Vastavuoroisesti The First Autumn Day on poiminut melodiaansa Ennio Morriconelle luonteenomaisia piirteitä, kun taas tremolopedissään torkkuva Lullaby on tainnut nähdä samoja unia kuin Joe Meek maltillisimpina tuotantojaksoinaan. Jokusen vuoden ajan uniikinpuoleista konseptiaan sisään ajaneen El Primitivo -duon toimenkuvaksi kiteytetään tätä nykyä instrumentaalinen garagerock. Hypno-kortin tultua lyödyksi pöytään muuttuu samalla itsestäänselvyydeksi myös toteamus siitä, ettei kaksikko voisi mitenkään tehdä esikoisjulkaisuaan ilman kunnianosoitusta Link Wraylle. 74 Blues News 2/2021 levy tutkailut Immidiate Dangerin ja Nitetimerin suomien suvantohetkien jälkeen kyyti jatkuu Okay, Finen kelkassa entistä kiivaampana Barrence Whitfieldin Savages-yhtyeen kaltaisessa hurmoksessa. Tangon askelia sopii asetella myös veikeästi slidekitaroituun Me Too, Babyyn, joka sijoittuukin rockabillytahdissa nykivän ja maaniseen loppuvyörytykseen päättyvän Brainwreckin ohella levyn omintakeisimpaan melankolianurkkaukseen. Voi toki hyvin olla, että tarinan koko etenemispolkua on jouduttu mediaa varten hieman suoristamaan, kenties tapahtumien eeppisyyskerroinkin on tullut samassa rytäkässä häivähdyksen verran korotetuksi. Erityisen tyrmäävän vaikutuksen jättävät myös kansansävelmän omainen Sasquatch aavemaisine Jet Harris -kitaramaneereineen sekä petollisen puoleensavetävä Tivolimix, joka kuulostaa aivan siltä kuin Willie Joe Duncan olisi istutettu karusellin kyytiin unitar käpälissään. Lopputuloksen täyteläiseen, mitä pienimmistä osatekijöistä prikulleen kohdilleen liimautuvaan äänimaailmaan tutustuessa näet piirtyy väkisin mieleen kuva Iisakin kirkosta, jonka on täytynyt muhia pääpukarinsa hellässä huomassa myös konkreettisemmin kuin vain pelkkänä salaisena ajatusleikkinä. Homma saletti. Kaikki oli paketissa ensimmäisen koronabreikin yhä jatkuessa alkukesällä 2020, hypertehokkaan toimittajan ja dokumentaristin arvatenkin puurtaessa äänitehankkeen rinnalla pitkää päivää myös normiaskareissaan. Sekä Pekka että historiallinen levybrändi olisivat ilman muuta toisensa ansainneet. Esitys räjähtää toisen pariminuuttisen ajaksi animaaliseen freejazzpaukkeeseen, vain rauhoittuakseen vielä viimeisten riffien myötä perinteiseksi blueslopetukseksi. Ja sen nimi oli, niin tietenkin, Déjà Vu. Ei kuitenkaan ole syytä epäillä, etteikö juuri Pulliaisen tarjoama verbaalinen rohkaisuryyppy olisi kaadettu maan omaleimaisimpiin kitaristipersooniin kuuluvan Laineen kurkusta alas täsmälleen oikeaan aikaan. Muutoin sessioissa lähinnä taustatsempparin rooliinsa keskittynyt Pulliainen on toiminut toisen vastaavanlaisen tunnelmoinnin Midnight At The Lakeside tavoin tuutulaulun osakirjoittajana sekä auttanut sen elektronisen äänitehostemaiseman pensselöinnissä. On tavallaan harmillista, ettei etenkin paksukantisessa ”old school” -vinyyliformaatissaan erityisen näyttävä ”The Enchanted Guitar Of Pekka Laine” ole päätynyt julkaistavaksi kiekon takakannessa miltei huomaamattomana logona esiintyvän Esa Pulliaisen Etnomono-katalogisarjan alaisuudessa. Häkellyttävän Anssi Kela’maiselta kalskahtavalla akustisen kitaran riffikierrolla liikkeelle vapautettua avausnumeroa verhoaa epätavallinen usva. Olavi Virta) sikiäminen uudelleen Anemones-nimisenä surf-traditiosta versovana molli-twistaavana taimena on paitsi erinomainen tapa käynnistää vuoden tapauksiin eittämättä kuuluva vinyylialbumi, myös hyviä muistoja mieleen tuova takauma Kuloniemen aikaisen The Hypnomen -trion varhaisiin levytunnelmiin. Honey B & T-Bonesin instrumentaalisista hengentuotteista puolestaan vihjailee valloittavasti ristitty Ybgsym, joka sovittaa säveliinsä aataminaikuista This Train -tematiikkaa sihisevien kalkkarokäärmeperkussioiden valpastamana. Myös Esan kuulasta sähkökitaraa kuullaan lisukkeena siellä sun täällä, muun muassa albumin hallitsevaan linjaan nähden eri instrumenttien tilankäytön näkökulmasta jopa yllättävän turvoksiin soitetulla pop-kudoksella The Silent Star. Näennäisen kepeällä twistillä aistii yhtymäkohtia ennen kaikkea LP-kaupalla b-luokan filmiteollisuuden käyttöön soundtrackejä urakoineeseen Davie Allaniin, Hollywoodin sessiomuusikkokerman fuzz-orientoituneimpaan kitaraässään. Sointurakenteeltaan vähäeleinen, suorastaan iskelmällinen sävelmä valpastuttaa paikoin baritonija flamencokitaraosuuksillaan, mutta ne taitavat olla vain pakollisia sivujuonteita. Onneksi Mansen seudulla siviilirohkeutta riittää vaikka muille jaettavaksi. Esa Kuloniemen (slide-, sähköja baritonikitarat, basso, sähkösitar) ja Hemmo Päivärinteen (rummut) tapauksessa tämä lähtömääre on kuitenkin vasta varovaista osviittaa antava. Olisiko edes Slim Gaillard -vainaalla ollut pokkaa toimia yhtä rämäpäisesti. Pete Hoppula PEKKA LAINE The Enchanted Guitar Of Pekka Laine (Svart SVARTLP0000263/ SVARTCD0000263) Vuolasta mediahuomiota esikoispitkäsoittonsa ilmestymisen myötä osakseen saanut Pekka Laine on sanavalmiina epelinä ennättänyt jo useissa haastatteluissa kerrata, ketä herraa tästä kaikesta on ollut pohjimmiltaan sekä syyttäminen että kiittäminen: Kun kitaristin nuoruudenvalokuva facebook-seinältä oli kulkeutunut kevään 2020 korvilla Esa Pulliaisen verkkokalvojen ulottuville, oli sooloalbumin kansiaihio kuulemma saman tien valmistunut, sen ympärille enää tarvittaisiin musiikkia. Pete Hoppula. Tämä kappale on tehty jo niin monesti ennen, ja silti ei vielä koskaan aiemmin. Kaarlo Valkaman käsialaa olevan ikivihreän Valkovuokot-tangon (mm. Vielä muutamat tarkentavat viestinvaihdot tekijämiesten kesken, kotidemoa kehiin ja sitten Agents-legendan sekä tämän monissa aikaisemmissa bändiprojekteissa taitonsa osoittaneen äänittäjä-multi-instrumentalisti Toni Liimatan kanssa C-studioon lopputulosta hieromaan. Nopeat siis syövät hitaat, loput jäävätköön elämään ikuisessa Isojalan tallomaksi tulemisen pelossa. Viehkot Meek-pastellisävyt vaikuttavan kattauksen loppuun maalaa vielä baritonikitaralla herkistetty nimikkoslovari Enchanted. Elokuvalliset juuret ovat myös levyn ainoalla varsinaisella coverilla, italialaissäveltäjä Riz Ortolanin moderniksi rautalangaksi jäsentyneellä L’enfer Des Cannibalesilla. Aivan kuin jokainen esityksen syntyprosessin palanen kävisi vuoron perään näyttäytymässä sumun takaa kuulijansa edessä. Inkkarihenkinen Warpath eteerisine slideja sitarsooloineen rekisteröityy ensikorvin kuultuna kaikkein luontevimmaksi El Primitivon tulevaisuuden kulkusuunnaksi, tosin esityksestä välittyy myös tiettyä samankaltaisuutta Kuloniemen toisen tuoreehkon duopohjaisen kokoonpanon Emola-Hatsina String Bandin tekemisten kanssa. Muutoin primitiivirituaaleja harjoitetaan Kuloniemen kirjoittamien nuottien voimin – sillä sivuhuomiolla, että Bo Diddleyn soundillista estetiikkaa pilkuntarkasti jäljittelevän baritonikitaroidun Bobodrillon kohdalla myös toisenlainen tekijäkrediitti olisi saattanut olla yhtä paikallaan. Slidekitaran myötä tuoretta hengitysilmaa keuhkoihinsa saava Genocide tirvaiseekin brutaaliudessaan kuulijaa toden teolla palleaan
No, rautalanka jätti kuitenkin jälkensä tajuntaan eikä tunnu enää yhtään vanhanaikaiselta, vaan sillä on vakaa sijansa musiikinlajien sekametelisopassa ja kuulostaa hyvältä, kun sitä vähän väliä päivitetään ja pöllytetään menemään noita jo 60 vuotta vanhoja soundeja milloin milläkin mausteella ryyditettynä. Sekä lainatuotantoa olleet Amii Stewartin Jealousy, American Gigolo -elokuvasta lainattu Giorgio Moroderin Night Drive, The Shadowsin Man Of Mystery että omaa tekoa ollut Anonymous eivät liipanneet ulkoasultaan perinteistä rautalankaa kuin etäisesti, sen sijaan disco näytti vieneen ryhmän nyt peukkubassoineen ja funk-rytmeineen totaalisesti mennessään. Huh, voitto tuli ja tallin ovi kolahtaa kiinni. Herätys! Viipyilevän vauhdikas twist Benny Lane voisi olla Benny Hill -tyyppisen elokuvan soundtrackiltä, jossa päähenkilö sekoilee missäs muualla kuin Liverpoolin Penny Lanella. Lätyn päättää Radalle...Go!, jossa ennakkosuosikki saa heti hyvän lähdön ja ravaa mestarillisesti kärjessä koko ajan, kunnes piiska kuuluu menevän pyörän väliin ja sen aiheuttaman crash boomin jälkeen maali saavutetaan kuitenkin ennätysajassa 3’14. Niitä sitten kuunneltiin ja yritettiin ymmärtää tuota kitaroiden helähtelyä ja rumpujen pauketta. 1800-luvulla eläneen venäläisen klassisen musiikin säveltäjän Anton Rubinšteinin alkuperäisteoksesta jalostettu Twist In F, Santo & Johnnyn huoliteltu Sleepwalk-sovitus sekä Shadows-klassikko Dance On ovat bändin teemalevytyksen ohella kaikki aikamiessarjan näyttöjä musikanttien nopeasti tapahtuneesta soitannollisesta kypsymisestä. Ei jäänyt paljosta kiinni, ettei se olisi ennättänyt tarjota yhtä suojaisan kotisataman myös The Knockersille. Törmäilyautot on hyvä esimerkki kitarainstrumentaalimusiikin esittämisestä tuoreella tavalla ja pieteetillä. Ennen siirtymistään videoja mainoskuvaajan ammattiin Nurmikallio nimittäin jatkoi jonkin aikaa äänityspuuhia studiojäämistönsä uuden omistajan Video-Lahden alaisuudessa Lahden Launeella. niin mitä. Modernia rautalankaa/surfia tai... Ehdotonta ydinmehua lajissaan. Agentti K. Lysti päättyy ehkä hieman pelottavaankin hysteriaan. Vaikka kaikki kuulosti sinänsä ihan ok:lta, koko homma tuntui jotenkin vanhanaikaiselta. Gonzo Twistin simppelihkö teema sisältää myös erilaisia rajumpia soundeja, joista tyhmempi kuulija ei otakaan heti selvää, lähtevätkö ne alunperin sormioista vai otelaudasta. Musiikillisen oppivelvollisuutensa ryhmä oli kuitenkin päättänyt suorittaa kunnialla, mikä näkyikin pian myös julkisina tunnustuksina. Vuoden 1982 Knockers-materiaali alkaa jo vähitellen valaista syitä, joihin bändin taival rautalangan parissa saattoi hyytyä. Vaikea keissi tulee hoidettua hienosti ja tällä kappaleella pörisee myös saksohvooni menossa mukana. Aloittaessaan harjoittelun 70-luvun lopulla soolokitaristi Ilpo Aarnikoivu, rytmikitaristi Tomi Dahlman, basisti Tommi Autio ja rumpali Anssi Erämeri olivat vasta hädin tuskin 15-vuotiaita naskaleita. isoja nimiä, jotka hän puolestaan oli lainannut vähän vanhemmalta kaveriltaan. Vielä samana vuonna Rautalanka Records aloitti oman tuikitärkeän operointinsa kotimaisen instrumentaalimusiikin airuena, nostaen ensitöinään pinnalle muun muassa orimattilalaisen The Mustangsin. Vakuuttava näyttö Törmäilyautoilta siitä, kuinka oikeissa käsissä saadaan reippaasti tuoreutta ja makua periaatteessa jo paljon kaluttuun rockkitarainstrumentaalimusiikkiin (hieno sana!). Originaalibasisti Autio oli tässä vaiheessa korvautunut uudella jäsenellä Matti Hukkasella. Jyskyttävärytminen Raudur taas vie ajatukset junanvaunuja tehtailevaan takomoon, jossa kaikuisan kitaran helähtelyt ovat kuin hitsauskaaria ja valmista tulee. Vähän vanhemmalla kaverillani oli rautalankalevyjä, Shadowsia, Soundsia ym. Elävänä Tai Kuolleena (Dead Or Alive) kuulostaa nimeltään hurjemmalta kuin näillä korvilla lempeän tehokkaasti laukkaava medium antaa ymmärtää. Myöskään Microvoxia ei enää ollut olemassa, vaikka kalusto ja mies miksauspöydän takana vanhoja tuttuja yhä olivatkin. Tusinan arkistotallenteen laajuinen uusintajulkaisu paljastaa, että The Knockers viihtyi Microvoxilla jopa useampaan otteeseen. Ilokaasua (Laughing Gas) -kappaleessa urut johdattavat ilokaasun hilpeään maailmaan, jossa taas kajastavat tähtitaivaat napakan rumpukompin esiin nostamina siellä jossain galaksien väleissä. Pete Hoppula. Vuosina 1979–82 studiokeikkoja kertyi ainakin neljä. Rockabillyn ja punkin vastakkainasettelun tunteita nostattaneimmassa aikaikkunassa nämä nuoret muusikonalut valitsivat kaikkea muuta kuin muodikkaasti soittotyylikseen rautalangan. B-puolella ollaan heti jo kaukana Tellukselta ja Ääniaallonmurtajan (Soundwellenbrecher) Linnunradan laitamilta lähestyvän viestinnän selkeytyessä jykevän rumpukompin säestämäksi kitarasoundi-iloitteluksi päästään nauttimaan komeista kuvioista eri efektein. Voittoa ei billyorkestereiden puristuksessa heltynyt, mutta näkyvyyttä senkin edestä. Tämä soolokitaran soundiefekti ei ole välttämättä suosikkini, mutta toimii tässä hyvin. Sen soittajista vain Dahlman jatkoi aktiivisemmin saman leipälajin parissa liittyessään 80ja 90-lukujen taitteessa suosittuun ja nyt enemmänkin levytyksiä tehneeseen Beatfools-kokoonpanoon. Zirkutskissa ollaan seuraamassa mitä eläväisintä sirkusesitystä kaukana Siperiassa ja mehevä urkusoundi (eh, Farfisa?) kuljettaa juonen jälleen peräti agenttimaailmaan. Kolinaa Kolinaa (Bang Bang) alkaa kuten luvataan eli rummut paukuttavat homman käyntiin tanakasti ja kitarat helisevät komiasti. Syksyllä 1980 bändi oli raivannut tiensä mukaan kotikaupunkinsa nousevia kykyjä esitelleelle kokoelmakasetille ”Lahti Projekti 1”, äänittäen sille Pekka Nurmikallion kuululla Microvox-studiolla oman rivakasti twistaavan kappaleensa The Knockers Theme. Lisää meriittejä kertyi tammikuussa 1981 nuorukaisten edettyä Suosikin Rock-kuninkuuskisojen finaaleihin Mäntsälän Seurojentalolle. Harri Suokas THE KNOCKERS (Talsti EDCD 2120) Lahden seudulta tullut The Knockers oli aikansa pikkukummajainen. Cd:n vanhimmat esitykset vielä kieltämättä paljastavat paikoittaisen teknisen haparoinnin sekä ennen kaikkea viestivät niin jännityksestä kuin lievästä yli-innokkuudestakin. Kädessä on tietysti kookospähkinään tehty Piña Colada eikä nyt ole kiire minnekään. Toisaalta heti ensiyrittämällä ikuistui talteen myös laatujälkeä, kuten täsmällinen versio Shadows-numerosta Genie With The Light Brown Lamp osoittaa. Tuttuja ovat yhtyeen vakuuttavat ensijulkaisutkin, ”Surmanajaja”-EP v:lta 2016 ja sinkku v:lta 2017. Aah... (Agent K.) lähtee missioonsa, ei lepakkoautolla vaan kepeästi lentelevällä aluksella Los Angelesin (tai ehkä Porvoon?) vilkkaiden katujen yllä kuin Myrskylinnuissa ikään urkujen siivittäessä lentoa. Nyt on ilmoille putkahtanut kokopitkä LP, jonka joulunpunaisen vinyylin läpi on mukava pällistellä kirkasta kevättaivasta. Niin, sen verran rajusti olivat englantilaiset piitlekset, rollarit ja muut 60-luvun puolivälin nimet muokanneet musiikillisia asenteita, että jopa kymmenvuotias mistään mitään tietämätön nulikka ajatteli noin. Fiilis on kuitenkin letkeä eikä missään tapauksessa ahdista, mutta rytmiikka on tosiaan hauskaa palapeliä. Russi on nopea, perinteistä rock’n’rollia hyödyntävä suoraviivainen hyökkäys kuulijan tajuntaan ja saa jalat vipattamaan, mikä on aina tervetullutta. Blues News 2/2021 75 levy tutkailut TÖRMÄILYAUTOT (Dodge ’Em DER-001) Musiikkihistoriallista taustaa: Olin tullut 55 vuotta sitten tietoiseksi musiikin olemassaolosta ja sen yhä kasvavasta merkityksestä omaan elämääni. Valitettavasti Knockersista ei enää vuoden 1982 jälkeen kuultu. Siinä ratsastajakitaristit huikkaavat väliin vauhtikehotuksia kuusikielisille menopeleilleen. Surfistas Neuróticos kelaa lautailijan neurooseja katkoen rytmillään tasaisen nykivää menoa. On suunnaton sääli, ettei orkesteri saanut juuri näitä aikaansaannoksiaan heti tuoreeltaan rautalankaväen ulottuville. Lisääntyneiden keikkabuukkausten ohella pojat muun muassa pääsivät esiintymään televisioon sekä tekemään lisää nauhoituksia Yleisradion Lahden studiolla. Havaijin (Hawaii) illassa otetaan rennosti ja lepuutetaan varpaita vaaleansinisessa rantavedessä Tyynen valtameren maininkien lipuessa laguuniin. Älkää kokeilko tätä kotioloissa! A-puolen päättävä Atabar on samaan aikaan leppoisa ja jäntevä, hieno yhdistelmä, jossa urut ruokkivat kitaran nopeahkoon mietiskelyyn aniksen, halvan ja taatelin tuoksun leijuessa ympärillä. The Knockers Themen tekoaikoihin yhtye sitä vastoin oli jo verrattomassa kunnossa