Sinulla on tainnut olla kiireitä studiossasi Greaselandissä ja olet saanut tuottajana palkintojakin. Muut jäivät Wieniin. Sitten Terry Hanck muisti kitaristin Norjan keikaltaan ja kutsui tämän bändiinsä Kaliforniaan – loppu on historiaa. KID ANDERSEN Norjalainen pyörremyrsky Norjalainen pyörremyrsky ennen oli todella hektistä. Pandemiakausi oli itse asiassa minulle hyvää aikaa. – Pandemian aikana studiossa on ollut paljon töitä, mutta ei niin paljon kuin ennen sen alkamista. Joskus minuun otetaan yhteyttä ja minut halutaan tuottajaksi, joskus teen mitä haluan. Lisäksi Kid on tehnyt pitkään opetusvideoita, esimerkiksi suositun sarjan siitä, kuinka useimmat soittajat soittavat väärin bluesklassikoita. – Se vaihtelee. Päätätkö itse, kenen kanssa työskentelet ja ketä levytät studiossasi. Norjan Herressä 1980 syntynyt Kid sai 11-vuotiaana oppia blueskitaristi Morten Omlidilta ja kehitys oli nopeaa. Nyt yhtäkkiä covidin pakottamina kaikki olivat paikalla ja halusivat jammailla. Mischon, Finis Tasbyn, Jackie Paynen, Frank Beyn sekä Eddie Boydin serkun John”Blues” Boydin kanssa. Siitäkin selvitään. Keeping The Blues Alive -palkinnon sain vuonna 2017 studiolleni. Onneksi matkustaminen ja keikkailu alkaa vähitellen olla mahdollista. Joskus ihmiset, joista en koskaan ole kuullutkaan, haluavat käyttää studiotani. Töitä kuitenkin oli. Näin kävi esimerkiksi Little Village -säätiön kanssa vanhojen ystävieni Norm Hayesin ja Sonny Greenin levyjen kohdalla. Taidot kasvoivat soittaessa mm. Päätin panostaa myös striimaamiseen ja huomasin pitäväni siitä. Kitaristina Kidin tyylissä on vaikutteita niin West Coastista, Chicagosta, Dick Dalelta kuin Nokie Edwardsiltakin. BMA:n Charlie Musselwhiten ”Delta Hardware” -levystä vuoden parhaan albumin kategoriassa (2007). Välillä taas lyöttäydyn tiimiin, kun joku haluaa tuottaa jonkun artistin CD:n. Soitin itse asiassa Norjassa keikan paikallisessa postitoimistossa, jonka vihreästä huoneesta toimitetaan lasten kirjeet joulupukille.. – Vielä pari viikonloppua, 10 tai 11 päivää. 4 Blues News 2/2022 KARI KEMPAS C hristoffer ”Kid” Andersen on nykyään sekä tunnettu tuottajaäänittäjä omistamassaan Kaliforniassa sijaitsevassa Greaseland-studiossa että tyylitietoinen kitaristi ja showmies Rick Estrin & The Nightcats -yhtyeessä. Onko sinulla vakiobändi studiossasi. Rick Estrin & The Nightcats on ollut kahdesti Suomessa, Raumalla ja Torniossa. Minulla on ydinjoukko muusikoita, joita käytän – kolme tai neljä rumpalia ja basistia, pari kosketinsoittajaa. Kyseessä on myös huumorimies, minkä voi todeta hänen lukuisilta YouTube-videoiltaan, kuten ”The Mighty Andersen, The Heavy Weight Champion of Guitar”. Greaselandstudiolla on syntynyt satoja yhteisiä sessioita mm. Jimmy Dawkinsin, Nappy Brownin, Willie ”Big Eyes” Smithin, Homesick Jamesin ja muiden rinnalla. Jokainen projekti on erilainen. Toivottavasti näemme ryhmän vielä uudestaan täälläkin. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia hän on saanut kitaristina, tuottajana ja äänittäjänä, mm. Bayn alueella on paljon mahtavia muusikoita, jotka yleensä vaikuttavat eri bändeissä, eikä aikaa tai tilaisuuksia soittaa yhdessä juuri ole. Puolivälissä kiertuetta meillä oli muutama vapaapäivä ja kävin välillä Norjassa. Esimerkiksi basistisuosikkini on Jerry Jemmott, mutta koska hän asuu Los Angelesissa, se ei ollut pandemian aikaan mahdollista. Aivan lähiympäristössä on paljon mahtavia soittajia ja suosin heitä mielelläni. – Pystyn järjestämään muusikot sessioon sen mukaan mitä halutaan ja tarvitaan. Kidin seuraavat kiinnitykset olivat Charlie Musselwhiten ja John Némethin bändeissä ja hän on tehnyt keikkoja myös Elvin Bishopin seurassa. Frank Beyn levystä tuli Grammyehdokkuus ja olen saanut ehdokkuuksia myös bluesmusiikkipalkintoihin. – Kyllä, kiireitä on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta. Aiemmilla kerroilla kun kävin Norjassa, jouduin asumaan karanteenihotellissa, vaikka minulla on rokotukset. Itse olen nähnyt bändin show’n Sveitsissä Lucernessa, Chicagon bluesfestivaalilla sekä syksyllä 2021 Blues Heaven -festivaalilla Tanskassa, jossa oheinen haastattelu on tehty. Hän ei voinut matkustaa. Myös vaimo Lisa Leuschner laulaa ja tekee studiosessioita oman bändinsä ohella – ja hän on laajentanut Kidinkin musiikintuntemusta r’n’b:n ja soulin suuntaan. Valitsen muusikot sen mukaan, minkä ajattelen sopivan tilanteeseen – ja kuka on vapaana. 16-vuotiaana hän muutti Osloon ja sai kiinnityksen kuuluisan Muddy Waters -bluesklubin housebändiin. Kaikki riippuu käytettävissä olevasta budjetista. R.J. Soololevyjä Kid on julkaissut toistaiseksi neljä vuosina 2003–2007 ja vuonna 2022 on tulossa uusi. Koronan myötä kaikki tuntui hidastuvan ja oli oikeastaan mukavaa, kun oli aikaa hengähtää ja rentoutua, koska sitä Kuinka pitkällä kiertueella olet nyt Rick Estrin & The Nightcatsin kanssa. Kun Little Charlie Baty lopetti kiertämisen Little Charlie & The Nightcatsissä, sai Kid paikan hieman uudelleen nimetyssä kokoonpanossa
Ilmeisesti siinä tapahtui joku päivitysongelma ja kone meni totaalisesti jumiin. Kummankaan uutuuslevyn tiimoilta ei varsinaisia julkaisukeikkoja tultane kuulemaan. Se oli mahtavaa. – Se oli kyllä huima fiilis, kun tietokone hajosi. Mä miksasin, Saarisen Mikko masteroi ja ei kun pihalle! – Sen jatkona alettiin työstää tätä pitkäsoittoa. Perkussioina kuullaan mm. Kappaletta voisi pitää rakkauslauluna – tosin melkoisen painostavana. Verkkaisen hiipivä kappale nappaa kuulijan mukaansa. Kappale lyötiin nippuun todella nopeasti. Ne oli sellaisia erikoisia REGROOVABLE REGROOVABLE Lehtovaaran yhä vain pidemmälle vievän musiikillisen tutkimusmatkan startannut ”Regroovable” näytti toteen sen, että kuluneemmastakin rallista voi saada tuoretta riemua irti. Herätessäni hetkeä aikaisemmin en voinut aavistaa, että sepä olisikin levyjulkkaripäivä. Välillä Tatu soitti koko biisin mittaisia kitaraja bassoraitojakin, mutta leikkelin armotta myös niitä. – Julkkarikeikkoja olisi pirun paha järjestää, koska molemmilla levyillä on vain pari tyyppiä hääräilemässä. Olen muuten miettinyt, että henkilökohtaisilla projekteillani tulee aina jatkossakin, etenkin jos en nyt ihan teknoa tee, olemaan tuuba jollain lailla mukana. Sitten ruvettiin pitämään kiirettä, että saadaan se ulos ennen häntä. Kaikki häipyi sen mukana, eikä kukaan saanut sitä enää heräämään henkiin. Oltiin jo äänittämässä sitä, kun kuultiin, että Lauri Tähkä suunnittelee samaa. Avauksena kuultu Jekyll And Clyde toi puhuttuna ja tarinaltaankin tuoreeltaan mieleen Ian Duryn ja Frank Zappan. Eclipse Music toimii julkaisijana ja tämä ilmestyy myös fyysisesti CD:nä. Instrumentaaleista erottuvat Pekko Käpin ja Tommi Laineen liidaama tango Tango De La Muerte ja Sami Sippolan fonin kyydissä avaruuteen sinkoileva Space Funk. TELEPORT OPERATION TELEPORT OPERATION Kevään toisen uutuuslevyn Ville työsti Dave Forestfieldin kanssa. Mulla oli aika pitkälle vietyjä suunni. Aluksi äänittelin yksin ja projekti lähti hieman eri suuntaan, enemmän konehommiksi. Kolme muuta instrumentaalia, joista Remixed Messages sisältää myös epämääräistä supinaa, ovat vahvasti rumpuvetoisia. – Myös ”Teleport Operation” on odottanut jo hyvän aikaa ilmestymistään. Beat-Pete Soininen lauloi jotain taustoja, Kojon Tapsa taas soitti haitaria ja Välimäen Jorma tuubaa. Mun mielestä singlenä julkaistu Real Close Look ei esimerkiksi ole levyn paras kappale. Iko Iko, jota levyllä vierailee tulkitsemassa Jo‘ Buddy banjoineen, on nimittäin kertakaikkisen verraton. Ensikuulemalla Bo Diddleylle sukua oleva komppi, itämaiset vaikutteet ja Forestfieldin käheä ääni tuovat ilahduttavasti nurmiomaista sävyä kokonaisuuteen. Taustanauhoja tietty voisi koostaa tueksi ja täytteeksi, mutta kun ei ole niitä raitojakaan enää olemassa. Tatu sävelsi biisin ja mukaan lähteneet muusikot äänittivät raitansa kiitettävän rivakasti. Säestyssoittimia on niukalti, mutta rytmiä, laulua ja fiilistä sitäkin komppijuttuja, jotka yksinkertaisesti piti tehdä. Zipposytkäriä. ”Regroovable” esitteli myös levylaulaja Lehtovaaran. Materiaalia tuli runsaasti, joten puuhaa riitti. Silloin Laineen Tommi hyppäsi remmiin ja siitä se lähti. Ensimmäinen single Real Close Look ilmestyi helmikuun alussa. Vuonna 2018 ilmestyneen ”Regroovablen” olin jo miksannut kokonaan itse. Karsin turhia koneita pois ja mietin, että mitä sitä muka voi yksin tehdä. Wiley Cousinsin esittämä Reelin‘ And Rockin‘ on asiallinen, New Orleansin tahtiin polkeva, tuuban sävyttämä Fats Domino -versiointi. Siellä on ainakin kolme parempaa vielä tulossa. Lähettelin äänittämiäni pohjia Tatulle. Heti aluksi oli sovittu, että mulla on täysi taiteellinen vapaus tehdä kaikille raidoille mitä vain ja niin mä teinkin. – Olin aloittanut studiohommat pari vuotta ennen koronaa, joten tuon pakkoloman aikana oli hyvä petrata taitoja. Mikseikös tuuba toisaalta teknoonkin sopisi. Kaikki muut raidat ovat meidän kahden tekemiä – tai on siellä yksi vokaaliraita Richard Nixonilta. ”Teleport Operation” julkaistaan huhtikuussa. Se on kuitenkin vain ensivaikutelma, eikä kerro koko totuutta. Traditionaalinen Nobody‘s Fault But Mine saa mukavasti ei-niin-traditionaalisia mausteita kylkeensä. Olisihan se ollut hölmöä jättää tuollainen vapaus käyttämättä. Emsalö Music innostui, että he kyllä laittavat sen viipymättä pihalle, jos jotain saadaan tehtyä. Toinen single Indescribable ilmestyi juuri tätä kirjoittaessa. Samoihin aikoihin tein myös Rolf Wirtasen pitkäsoiton ja jonkun sinkun. Oli hieno fiilis, kun saatiin Fuzzy Maman albumi maailmalle. Heti koronan alettuahan me tehtiin Corona Kingsin nimellä single Don‘t Let Coronavirus Drag You Down. Alun perin julkaisua kaavailtiin viime syksylle, mutta koska Tatun kesällä tullut oma levy hieman viivästyi, niin tätä päätettiin siirtää. Dave Forestfieldin Crawfish sen sijaan ottaa hieman pidemmän turvavälin Elviksen versioon. Ei me olla toisiamme nähty ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Saattaa myös olla, että se vaihtoehtoisesti lähtee kuulijan mukaan, tuppautuu suorastaan seuraan. enemmän. Levyllä musa on kokeilevaa ja meistä molemmat myös astuvat ulos omalta mukavuusalueeltaan. Jarkka Rissasen laulama Long Long Shadow pitäytyy sekin rennosti rullaten perusasioissa. Mukana on monenlaisia biisejä ja muutama niistä on todella hyvä. – Tatun kanssa ääniteltiin niin ikään etätyönä. – ”Regroovablen” vanhimmat raidat olivat vuodelta 2015. Tuossa vaiheessa en ollut vielä valmis teknoilemaan. Hän sävelsi ja soitteli niiden päälle juttuja, joista sitten leikkailin ja liimailin mieleni mukaisen kokonaisuuden. Suunta alkoi kuitenkin tuntua väärältä. Mun mielestä siitä tuli hauska levy. Ne antoivat aikoinaan ensimmäisiä varoituksia tulossa olevasta teknosta, mutta kukaan ei tainnut ottaa varoituksia vakavasti. 10 Blues News 2/2022 päivätoivetta hän sanoi ”Tänään.” Se oli siinä. Kuunnelkaa itse. Meidän kahden lisäksi siinä oli ainakin Wiley Cousins, Jarkka Rissanen, Tommi Laine, Tapsa Kojo, Lena Lindroos, Jorma Välimäki ja ties ketä
Juurikaan ei ole tuona aikana treenattu, mutta homma on toiminut aina. Kyllähän ne koettaa sitä koko ajan saada pois otettua ja mieluusti siitä eroon pääsisinkin – työtä tekemällä. Mä tykkään siitä bändistä ihan hitosti. Silloin koronaaikana kysyin monia tällaiseen duoon ja kukaan muu ei uskaltanut lähteä. Meillä on jokuset treenit ollut ja homma on ihan selkee. MUUSIKONELÄMÄÄ KRIISIEN KESKELLÄ MUUSIKONELÄMÄÄ KRIISIEN KESKELLÄ Vaikka Ville onkin korona-ajan onnistunut tehokkaasti hyödyntämään, niin eipä elämä ole ihan pelkkää riemua ollut. – Laskin, että tällä hetkellä soitan viidessätoista bändissä. Meininki on hyvä, kaikilla into päällä ja tulossa on semmoista pikkuisen vinossa olevaa kamaa – ei mitään kulmahousu-shufflea. Maria Lund avaa hunajaisesti ensimmäisen kappaleen You Can‘t Fool Me. Blues News 2/2022 13 FUZZY MAMA FUZZY MAMA Some People Don‘t Like The Blues (omakustanne, 2022) Fuzzy Maman kellarista (vieläpä kahdesta eri kellarista) kumpuava blues viehättää kieroudellaan. Tällä kertaa hän kuuluu huutavan mikin suorastaan tukkoon. Tosin kun hain työmarkkinatukea, niin joku nainen soitti mulle TE-keskuksesta tai mikä toimisto se on, että ”Meidän pitäisi nyt varmaan miettiä, että jos sä kouluttautuisit johonkin ammattiin – ihan uuteen ammattiin.” Karjuin sille, että ”Mulla on ammatti jo. Pitäähän niitä ollakin, mutta mieluummin ehkä olisi vähemmän bändejä ja enemmän keikkoja per bändi. Jannella on hyvä ote ja tyylitajua. Se on kovin tutuista aineksista kasattu bluespiisi, mutta toteutukseen on saatu mukavasti omaleimaisuuttakin. Jarkka Rissanen & Doublevillessä toisena Villenä on puolestaan Rauhala. Olen valmis töihin. Myös You Rascal You on päätynyt Johnsonin tulkittavasti – ja oivallisin tuloksin. – Wileyn kanssa jatketaan entiseen malliin. Samoilla linjoilla etenee seuraavana kuultava bändin nimikkokappale. Levyn nimiraita Some People Don‘t Like The Blues oli kuulemma karsiutumassa pois levyltä, koska se oli ”vain” hidas blues. Niistä ensimmäinen pääsee ääneen heti ensisekunneilla. Cupfordia ”vetämään” jotain raidan päälle. Ne on äärimmäisen tehokkaita. Se on haastavaa hommaa, mutta myös palkitsevaa. Molemmat avausraidat ovat kerrassaan oivaa bluesia. Nyt kun livemusiikki saadaan taas käyntiin, niin luultavasti Villellä riittää hommia enemmän kuin vapaita iltoja. Piti vain koettaa keksiä tekemistä ja käyttää aika hyödyksi. Älä soita tänne enää koskaan.” Eivät soitelleet sen koommin ja tuenkin sain. Laurilan Jannen kanssa on duokeikkoja taas tulossa. Bändi on yhtä kuin Tommi Laine ja Ville Lehtovaara. Hyvä niin, sillä Cupfordin puhuessa mitä sylki suuhun tuo, puhuu Tommi Laineen slidekitara mitä painavinta asiaa. Asia ei kuitenkaan murehtimalla parane. – Eihän sille mitään voi, että tuollaisia maailmanlaajuisia kriisejä tulee. Olen tyytyväinen, että sain myös Taikelta pari apurahaa. Mainion renkutuksen laulusolistina rehvastelevaa John “Just The Right Size“ Johnsonia Ville kutsui haastattelussa mysteerimieheksi. Ne ovat kaikki keikkakelpoisia. Sitten Laine ja Lehtovaara keksivät pyytää studiossa vieraillutta toista mysteerimiestä Franklin S. Oli myös muuta hässäkkää samaan aikaan. Niinhän se toisaalta on, että toisen tykätessä tyttärestä, tykkää toinen äidistä. Seppälän Jonnin ja Vallilan Villen kanssa mulla on Boom Machine. Jälleen Välimäen tuuba käppäilee leppoisasti kappaleen taustalla. Sitten listalta löytyy Rantavahteja, Sir Douglas Grooversia ja ties mitä. Olkoon vaikka sitten kulttuurista omimista, mutta Laineen slide (ja trumpetti!) sekä Lehtovaaran sooloiluunkin äityvä rummutus maalaavat yhdessä Jorma Välimäen tuuban ja Sami Sippolan saksofonin kanssa eksoottisen ja värikkään maiseman kuulijan korvien eteen. Mikko Löytyn ja Tommi Laineen kanssa meillä on myös trio. Janne lupautui heti. Kolmosen kohdalla onkin sitten vallan toinen meno. Siitäkin näemmä selvittiin, kalenteri on alkanut lupaavasti täyttyä ja soittovirekin on pysynyt sekalaisten sessioiden ansiosta hyvin yllä. Pelkästään jo Hindustania Boogien nimi asettaa odotukset tiettyyn suuntaan, mutta ainakaan oman mielikuvitukseni varassa en päässyt tarpeeksi pitkälle – hyvä jos puolimatkaan. Ennen kaikkea on hirveen kiva päästä taas soittamaan.. – Lyhyen ajan sisään on tullut entisten lisäksi kolme uuttakin bändiä. Sitten Marko ”Stenari” Stenströmin Snake Oil Company on pitänyt yhdet treenit ja äänittänyt jo kymmenen biisin demot. Kukaan ei tiedä, mikä sen nimeksi ikinä tuleekaan, mutta sille on studio jo varattuna. Akustista meininkiä edustaa myös Humpuukimaakarit, jossa oon toistakymmentä vuotta ollut mukana. On aivan törkeen hianoo, että keikat taas alkavat. Kerralla purkkiin improvisoitu höpötys pelasti raidan levylle. Marko Aho Sai hakata bassorumpua nuijalla, pölykapselia ja sellaista – ei mitään suoran biitin nakutusta. Alangon Jussilla on tekeillä 8-henkinen western swing -bändi, jossa olen mukana ja soitan myös Old Virgins -nimisessä jazzbändissä. Toisaalta on hirveen kiva päästä tekemään kaikenlaista. Ne käytin teknoon ja studion rakentamiseen. Stenari on kova kantrimies ja sillä on pirunmoinen määrä ihan helvetin hyviä kantribiisejä, joissa on kunnon tarinoita. – Tämän vuoden alussa meinasi käydä huonosti, kun tuli vielä se yksi ylimääräiseltä tuntunut sulku. The Woman Is A Thrill voitaisiin kategorisoida miltei punkiksi – garagerockiksi nyt ainakin. Talk To Your Mother (‘Bout Me) on verkkainen blues, joka pyörittää vanhan bluesteeman toisinpäin – sen, jossa äitiä pyydetään puhumaan tyttärelleen laulajan puolesta. Bonuskappale I Just Wanted To Be Left Alone päättää levyn tyylikkäästi verkkaisen countrysävyisesti. Mulla on pelkkä virveli ja Jannella akustinen kitara ja sitten meillä on se Bosen tötterö – mikki eteen ja menoksi. Fire Hosen poljento kuulostaa siltä kuin paloletkuun pistettäisiin täydet paineet ja se saisi vapaasti tempoilla edestakaisin nurmikolla. Hauskalla sambakompilla kulkeva versio voisi hyvin olla kotoisin vaikka Billy Gibbonsin soololevyltä. Toki vierailijoitakin heidän lisäkseen kuullaan. Toivottavasti tilanne normalisoituu ja myös jatkuu sellaisena – ja toivottavasti Lehtovaaran Ville siitä huolimatta ehtii jatkossakin puuhastella Constant Boner -studiollaan. Räisäsen Tuomaksen ja Vallilan Villen kanssa meidän on tarkoitus soittaa Chuck Berryä ja sellaista nimellä Del Futuras. Voidaan mennä mihin vain ja ollaan mentykin. Me ollaan kahdestaan pistetty monta kertaa jengi tanssimaan. Mennään tekemään levy Nordlundin JJ Studiolle, ennen kuin se lopettaa taloyhtiön remontin takia. ”Prikulleen oikean kokoinen” Johnson hoitaa siinäkin lauluvastuun
Milton siirtyi Chicagoon vuonna ‘63. Häntä on jopa verrattu kuningatar-Arethaan. Vuonna ‘61 hän pääsi pianistiksi Leon Claxtonin yhtyeeseen, jonka mukana hänelle olisi tarjoutunut mahdollisuus kunnon kiertueelle, mutta ajatus tyssäsi siihen, että äiti kävi Fontellan. Claxton-yhteys oli kuitenkin ratkaiseva avaus Fontellan tulevalle uralle. Etsiessään Fontellalle mahdollisuutta soolouran aloittamiseen Sain käytti hyväkseen vanhoja suhteita. Fontella esiintyi kouluvuosinaan äitinsä kanssa. nopeampi ja rehvakkaampi r&b-medium. Louisissa 3.6.1940 ja sai perusteellisen perinteisen gospelkasvatuksen. Gospeljuurten kantilta ajatukseen on helppo yhtyä, mutta Fontellan ääni oli paljon pehmeämpi ja tyyli huippuvuosina kevyempi, joten vertailu imartelee häntä aika lailla. Vuonna ‘50 Martha liittyi maineikkaaseen Clara Ward Singers -kuoroon ja kiersi sen mukana neljän vuoden ajan. St. GOSPELVETOINEN NUORUUS GOSPELVETOINEN NUORUUS Fontella Marie Bass syntyi St. Fontellan esitys oli aranpuolinen, mutta jatkossa hänen sopraanoonsa sanojen mukaan kiskomassa hänet junasta. FONTELLA BASS Laiminlyöty Chicago-soulin kuningatar Laiminlyöty Chicago-soulin kuningatar Eräänä esiintymisiltana Milton oli juonut itsensä esiintymiskelvottomaan kuntoon ja Sain ratkaisi tilanteen pyytämällä Fontellaa hoitamaan laulamisen, näin kerrotaan uran nousukierteen alkaneen. Louisiin, sai pidetyksi Fontellan riveissään ja houkutteli tämän laulukaveriksi paikallisesta Bobby & The Vocals -yhtyeestä entisen gospel-miehen, Soul Stirrersissäkin tuuraajana pistäytyneen Bobby McCluren, ”The Oliver Sain Soul Revue Featuring Fontella Bass And Bobby McClure”ryhmässä soitti satunnaisesti myös jazz-trumpetisti Lester Bowie, jonka tuttavuus Fontellan kanssa syveni ja johti 60-luvun lopussa avioliittoon. Tällöin on unohdettu, että Fontella levytti paljon myös balladeja, jotka hän vankkojen gospeljuuriensa turvin esitti niin tyylikkäästi, että ansaitsi paikkansa osaavien soultyttöjen kaartissa. Isoäiti Nevada Carter oli kotiseurakunnan kuoron johtotähtiä ja hänen kouluttamansa Fontellan äiti Martha yksi sodanjälkeisen gospelin tunnetuimpia naislaulajia. Louisiin, meni uusiin naimisiin ja sai perheenlisäyksenä Fontellalle sisarpuolen ja David-nimisen velipuolen, josta kehittyi upeaääninen laulaja ensin gospelin ja 80-luvun lopulla soulin puolella, David Peastonin nimi lienee tuttu jokaiselle vähänkin modernia soulia harrastaneelle. KATZ-aseman vaikutusvaltainen DJ Bob Lyons omisti Bobbin-nimisen levymerkin, jolle Little Milton oli levyttänyt seitsemän singleä ennen Chessille siirtymistään. Mitä Rescue Me -hittiin tulee, se oli paitsi miljoonaluokan menestys, myös yksi tarttuvimmista ja hyväntuulisimmista soulin kulta-aikojen levyistä. Fontellan ura alkoi vuonna ‘62 singleparilla: Bobbin 134 Brand New Love I Don’t Hurt Anymore 140 Honey Bee Bad Boy Brand New Love oli pelkistetty pianotaustainen balladi ja I Don’t... Louisin tärkeimpiin musiikkivaikuttajiin kuulunut Oliver Sain ja hänen holhokkinsa Little Milton sattuivat kuulemaan Claxtonin ryhmän esiintymistä ja houkuttelivat sen innostamina Fontellan omiin joukkoihinsa Miltonin pianistiksi. Hän sai ensikosketuksen pianonsoittoon kolmevuotiaana ja säesti 40-luvun lopulla äitiään silloin, kun tällä oli tilaisuus esiintyä kotikulmien hengellisissä tapahtumissa. Paikallisesta Pleasant Green Baptist -kirkon kuorosta Marthan löysi Willie Mae Ford Smith ja tarina kertoo, että pikku-Fontella oli Nevada-mummin kanssa kiertueillakin mukana. Sain jäi St. Hänet tunnetaan syksyn ‘65 hitistään Rescue Me, joka oli kiistatta yksi aikansa tärkeimmistä soul-levyistä, koska se oli lähes ainoa, joka pystyi kilpailemaan Motownin ylivaltaa vastaan. 50-luvun puolivälissä Martha asettui paikoilleen St. Diskografioiden mukaan hänen ensimmäiset Checker-singlensä olivat vielä St. Valitettavasti tämä merkitsi sitä, että varsinkin deep-väki on hitusen karsastanut Fontellaa ja luokitellut hänet pinnallisen kevyen linjan edustajaksi. 50-luvun lopussa myös maallinen musiikki alkoi kiinnostaa ja päästyään koulusta hän sai ensimmäisen kiinnityksensä läheiselle Showboat Clubille. KOHTI SOULIN HUIPPUA KOHTI SOULIN HUIPPUA Milton siirtyi Chessille vuonna ‘61. 14 Blues News 2/2022 PEKKA TALVENMÄKI Ä llistyksekseni huomasin, kun yritin tarkistaa erästä Chicagosouliin liittyvää pikkutietoa, että Fontella Bass, yksi kaupungin tärkeimmistä 60-luvun soul-tytöistä on esitelty BNteksteissä vain parin levyarvion verran. Louisissa Oliver Sainin johdolla levytettyjä ja niihin liittyvissä sessioissa Fontella toimi pianistina
Valitettavasti tässä vaiheessa alkoi näyttää siltä, että huolimatta tyylikkyydestä ja taidosta balladilaulajana Fontellan maine alkoi entistä enemmän perustua vauhtipuolelle. EP:n positiivinen yllätys on Sainin kirjoittama hehkeä siirtymäkauden tyttölevy Free At Last, jossa Fontella aloittaa pirteän The Olivettes -nimisen tyttökuoron tukemana teinitunnelmin ja tiivistää esityksen loppua kohden tyylikkääksi souliksi. Niinkin myöhään kuin keväällä ‘64 Milton levytti hänen säveltämänsä laulun What Kind Of Love Is This. Chicago-soulin ykköstyttö oli noihin aikoihin Betty Everett. FONTELLA & BOBBY FONTELLA & BOBBY Oliver Sainilla oli Little Miltonin Chessille siirtymisen jäljiltä tavallaan jalka Chi-soulin suurfirman oven raossa. Sitä ei voi olla huomaamatta Fontellan laulussa, joka hetkittäin kuulostaa varsinkin hitaissa osioissa suorastaan jäljittelyltä. Fontellalla oli suosituksenaan muutama hyvä single, sen sijaan McCluren ansiot olivat vähissä, Sainin johdolla tehdyt kolme levy-yritystä olivat jääneet flopeiksi eikä niitä tiettävästi ole edes jälkikäteen missään julkaistu. Kun Rescue Me nousi hitiksi syksyllä ‘65, julkaistiin Ranskassa EP: Rescue Me (Barclay 70885) A: (1) Rescue Me (2) Soul Of A Man B: (1) You’ll Never Know (2) Free At Last Nimikappaletta lukuun ottamatta raidat ovat Oliver Sainin johdolla St. Single menestyi hyvin vuoden ‘65 alussa, listoille ylsi myös pakollinen follow up. Ike Turnerin Sain tunsi Kings Of Rhythm -yhtyeessä 50-luvulla soittamiensa tilapäiskeikkojen ansiosta, niinpä Fontellalle järjestyi helposti tilaisuus kahteen single-levytykseen Iken merkeillä: Prann 5005 I Love The Man My Good Loving Sonja 2006 Poor Little Fool This Will Make Me Happy Prann-singlen taustalla avusti Iken raskain kalusto, ukko itse kitaristina ja Tina Ikettestyttöjen kanssa enkelikuorossa. Checker 1097 Don’t Mess Up A Good Thing (5./33.) Baby What You Want Me To Do 1111 You’ll Miss Me (27./91) Don’t Jump Don’t Mess Up A Good Thing oli tehtyjen muutosten jälkeen energinen, rytmeiltään hätäisen oloinen vuorolaulu, jonka idea perustui monilta poikatyttöduetoilta tuttuun terhakkaan ”älä hölmöile, jos haluat, että pysytään kimpassa” -sanailuun. Ei siis ihme, että Fontella pääsi siirtymään soolouralle, kun taas Bobby McCluren Chess-vaihe päättyi pian kahden heikosti menestyneen singlekokeilun jälkeen. Bad Boy on komea balladi ja Little Miltonin kirjoittama Honey Bee terhakka vauhtipala. Samana vuonna Sain alkoi myös kehitellä ajatusta Fontellan ja Bobby McCluren järjestämisestä Chessille. Sopimus Chessin kanssa toteutui, kun Sain tajusi säveltää holhokeilleen duettolaulun Don’t Mess Up A Good Thing, Levytys toteutettiin St. Laulullisesti esitys ei ole maailmoja mullistava, hyvän duettolevyn vaatima tasapaino puuttui Fontellan ylivoimaisuuden takia. Hieno suoritus, joka sekin osoitti omalla tavallaan, kuinka osaava laulaja Fontella oli. Blues News 2/2022 15 saatiin ilmettä ja tunnetta reilusti lisää. Louisissa tehtyjä esityksiä. Kun levy näytti lähtevän hyvin liikkeelle, päätettiin b-puolelle valitettavasti vaihtaa Fontellan ja Bobbyn kömpelö versio Jimmy Reedin standardista Baby What You Want Me To Do. Näin tehtiin ja b-puolelle valittiin Oliver Sainin orkesterin soittama jäntevä ”Land of 1000 dances” -instrumentaali Jerk Loose. Taustojen koheneminen toi selkeästi pontta Fontellankin osuuteen, varsinkin hitaan tunnelmapalan I Love The Man hän lauloi todella komeasti, hyvin sujui myös My Good Loving. Soul Of A Man julkaistiin Checkerillä Rescue Me’n b-puolena ja You’ll Never Know nousi sekin jälkijunassa ilmestyttyään peräti listoille. Louisissa, mutta siitä tuli kelvollinen vasta kun Chess-tuottaja Billy Davis tajusi, että tarinaan kannattaa tehdä Uncle Willie -tanssirytmiin perustuva nykivä sovitus. Mielestäni samaa tarinaa molemmilla puolillaan jatkanut kakkossingle oli parempi, tosin sekin kulki edelleen Fontellan määräämässä tahdissa. Fontella Bass & Bobby McClure. Sonjasingleltä, joka on julkaistu myös numerolla Vesuvius 1002, löytyy siltäkin Tina ja Iken kitara
Jo ”jokaiselle jotakin” -linjalla toteutettu kappalevalikoima ärsyttää eikä ainoastakaan tulkinnasta löydy mitään sellaista uutta, jota kannattaisi verrata alkuperäiseen. Feidauksiin ei jälkeen hän jäi tappiolle ja siitä oli seurauksena, että kun hän vuonna ‘67 lähti Chessiltä, niin hänellä oli riitapukarin maine niskassaan eikä hän saanut toivomaansa sopimusta muualta. Singlelle Soul Of A Man päätyikin, mutta vain b-puoleksi, sillä Fontella sattui elokuisena lauantaina Chessin harjoitusstudiolle samaan aikaan Raynard Minerin ja Carl Smithin kanssa ja päätyi pelleilemään heidän kanssaan sävelmänpoikasella, johon kehittyi saman tien alustava sanoituskin. Toinen ärsyttävä raita on Come And Get These Memories, Motownin esittäminen ei kerta kaikkiaan sujunut muualla kuin Detroitissa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. 16 Blues News 2/2022 RESCUE ME RESCUE ME Kun Fontellan sopimus Chessille varmistui keväällä ‘65, oli Oliver Sainilla valmiina tarjokkaana ensilevyksi vankkumaton bluesahtava balladi Soul Of A Man, joka levytettiin St. Kun Fontella kysyi miksi näin, hänelle kerrottiin, että sattuuhan sitä, korjataan asia seuraavaan painokseen. Kaikki hyvin, paitsi että kun single ilmestyi, säveltäjäpuolella luki vain Smithin ja Minerin nimet. Se levytettiin muutamaa viikkoa myöhemmin ja marraskuussa se oli r&b-listan ykkösenä ja HOT 100:ssa nelosena Supremesin I Hear A Symphonyn, Len Barryn 1-2-3’n ja Rollareiden Get Off Of My Cloudin takana. Pomomies Phil Wright osui paikalle ja kuunneltuaan hetken mitä oli tekeillä tajusi, että siinä on hitin aineksia. Motownilla satsattu, koska radiossa tiskijukat katkoivat kappaleet ennen aikojaan. Instrumentit vaimenevat ja vaikenevat asteittain ja jättävät Fontellan pariksi loppusekunniksi yksikseen. Vaikka LP:n uusintajulkaisujen nettimainoksissa kehua repostellaan lopputulosta, niin ei siitä mihinkään päästä, että ”New Look” oli pahanlainen pettymys. Neljä viikkoa mustan listan ykkösenä oli kova saavutus, Rescue Me’n tiputtamiseen tarvittiin todelliset superlevyt, Marvin Gayen Ain’t That Peculiar ja kuudeksi viikoksi kärkeen asettunut James Brownin I Got You (I Feel Good). Mukaansatempaavien ”autoradiosoulintrojen” teko oli noihin aikoihin Motownin erikoisalaa, tällä kertaa Chess lähti onnistuneesti samoille linjoille. Sen sijaan Rescue Me’n lyhyt loppu on tyylikäs. The ”New” Look (Checker LP-2998) A: (1) Our Day Will Come (2) How Glad I Am (3) Oh No Not My Baby (4) Rescue Me (5) Gee Whiz (6) I’m A Woman B: (1) Since I Fell For You (2) Impossible (3) You’ve Lost That Lovin Feelin’ (4) Soul Of A Man (5) Come And Get These Memories (6) I Know Levyn nimi ei tarkoittanut Fontellan new lookia, vaan sitä uutta ilmettä, jonka hän kansitekstin mukaan latasi loistaviin tuttuihin sävelmiin. Viehättävä pikku yksityiskohta on myös levyn keskivaiheille osunut lähes huomaamaton suvanto, jossa Fontella hymistelee parin sekunnin ajan. Kas vain, yhden asian sentään opin tätä levyä ihmetellessäni: I’m A Woman ei ollutkaan Peggy Leen originaali, vaan häntä ennen ehti tuon Jerry Leiberin kirjoittaman laulun levyttää Christine Kittrell. Tulos oli tarttuva ja hyväntuulinen. Levy koottiin hätäisesti, Fontellan laulusta puuttui tunne ja soittajat tekivät rutiinityötä. Iso hitti vaati pikaisesti imuunsa albumin. Kuuntelussa todettiin, että moka vain piristi muutenkin onnistunutta ottoa ja single julkaistiin sellaisenaan. Rescue Me’n vielä kiikkuessa top tenissä Fontella vietiin studioon levyttämään tukun standardeja, joiden pohjalle rakennettu LP julkaistiin aivan vuoden ‘66 alussa. Minkähän takia nimenomaan tyttöartistit levyttivät 60-luvulla niin ahkerasti You’ve Lost That Loving Feeling -covereita, ainoatakaan onnistumista en siltä suunnalta muista. Laulu sai nimen Rescue Me. Kun Fontella jatkossa vaati royaltyosuuttaan, hänelle kirjoitettiin pieni sekki, niin pieni, että Fontella muistelojensa mukaan repi sen. Pari vuotta kestäneen riitelyn. Rescue Me levytettiin Chessin perusporukan kanssa. Louisissa samassa sessiossa kuin 1111-duetto. Erityisesti basisti Louis Satterfieldin hypnoottinen avaus, joka imaisi muut soittajat ja Fontellan mukaansa oli ja on minulle ikuisen riemun aihe. En muista ainuttakaan tapausta, jossa uuden tähden lainamateriaalilla varustettu debyyttialbumi olisi noussut keskinkertaista paremmaksi. Pientä onnistumista löytyy Gloria Lynnen ja Peggy Leen viihdehittien B2 ja A6 tulkinnoista. Hän on jälkeenpäin selittänyt olleensa niin innoissaan, että unohti hetkeksi sanat ja tilanne oli pakko korjata vaistonvaraisesti
Ei ihme, että Safe And Sound ei enää täysin kelvannut tiskijukille. Levytys tapahtui Mercuryn studiossa, Sweet Loving Daddy -puolen tuotti Jerry Butler, taustoilla soitti Brunswickin studiobändi ja Fontellan laulua vahvisti The Dells, melkoinen kattaus siis. Checker 1131 Recovery (13./37.) Leave It In The Hands Of Love 1137 I Surrender (33./78.) I Can’t Rest 1147 You’ll Never Ever Know (34./-) Safe And Sound (-/100.) 1183 Lucky In Love Sweet Loving Daddy Recovery, I Surrender ja Safe And Sound muodostivat vahvasti Rescue Me -hengessä etenevän, levy levyltä hohtoaan menettävän kolmikon. Entäpä Aretha ja Rescue Me. Tiettävästi Fontella toivoi Chessiltä lähdettyään enemmänkin yhteistyötä Jerry Butlerin kanssa, mutta tämän oma ura oli juuri nousemassa uuteen kukoistukseen eikä aikaa muiden auttamiseen juuri ollut. Single poikkeaa selvästi hittiputken tyylistä. Sweet Loving Daddy on jykevä, mutta yksitotinen soulblues ja Lucky In Love tusinatason perusmedium. PARIISIIN... Kovatkaan artistit eivät ole saaneet esityksiinsä sitä energiaa, jota Fontellan originaali tarjosi. Täysin vaille menestystä ei jääty, niin kuin diskografian sijoitukset osoittavat. Hän viipyi talossa puolentoista vuoden ajan, mutta ainoa hitin jälkeinen sessio pidettiin pian Rescue Me’n jälkeen ja siinä purkitetut viisi raitaa julkaistiin kolmena singlenä. Ensimmäisen soulcoverin teki Ann Peebles vasta vuonna ‘69 ja se jälkeen ovat Rescue Me’n soulartisteista levyttäneet ainakin Dee Dee Warwick, Faith Hope & Charity, Carla Thomas & Chuck Jackson sekä nuorennettu Crystals vuonna ‘99, Tunnetuimmat Rescuelainat lienevät Cherin ”Dark Lady” -albumin yritys ja tietenkin Diana Rossin 80-luvulla levyttämä ”Swept Away” -albumilta löytyvä versio. Arethan albumilta ”Rare And Unreleased Recordings” löytyy kyllä Rescue Me -niminen raita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä vanhan Chess-hitin kanssa – ja jos en väärin kommentteja tulkinnut niin tuon sinänsä hienon esityksen tiimoilta on netissä keskusteltu enimmäkseen siitä, että kun solisti mitä ilmeisimmin ei olekaan Aretha itse niin onko kyseessä Ann Nesby vaiko sittenkin DeNetria Champ. Näin ei käynyt, sillä vaikka laulusta löytyy yli 60 versiota niin valtaosa niistä on levytetty vasta myöhempinä vuosikymmeninä. Olennaisin asia hänen elämässään oli Lester Bowie,. Omien sanojensa mukaan Fontella lauloi mainospätkissä ja esiintyi joissakin livetapahtumissa. Single käännettiin ympäri ja listasijoitukset merkittiin pelkistetylle soulsivulle You’ll Never Ever Know, joka erottuu komeasti edukseen yllä olevasta diskografiapätkästä. Soul Discography -teoksesta löytyy merkintä, jonka mukaan hän levytti vuonna ‘68 Hold Out Baby -nimisen sävelmän, taustalla muiden muassa Lester Bowie ja laulupuolta vahvistivat Roscoe Robinson ja Jackie Ross. Fontellan viimeinen Checker-single 1183 julkaistiin vasta kesällä ‘67, jolloin hän oli jo käytännössä lähtenyt firmasta. Ensimmäisen coverin teki helmikuussa ‘66 australialainen poikayhtye The Librettos ja pian sen jälkeen ranskalaistyttö Sylvie Vartan nimellä De Ma Vie. Niistä keskimmäinen oli nimeltään ”Rescue Me” ja sisälsi nimikappaleen uskonnollisesti sanoitettuna hidastettuna versiona. PARIISIIN... Typerintä on, että kun naputat nettiin ”Aretha Franklin Rescue Me lyrics”, niin saat monen vastaajan voimin eteesi Fontellan hitin sanoituksen. Monissa yhteyksissä on vuosien varrella kerrottu, että yleisen harhakäsityksen mukaan hittisinglen lauloi Aretha. Blues News 2/2022 17 Rescue Me oli sen luokan hitti, että sen olisi luullut sopivan cover-palaksi 60-luvun lopun albumeille. 60-luvun viimeisinä vuosina Fontella Bass oli lähes täysin ulkona soulkuvioista. Virheet ovat jääneet kiertämään, vaikka niitä on Fontellan kuoleman jälkeen pontevasti oiottu tyyliin ”Rescue Me, the greatest song Aretha never recorded”. En tiedä, mihin tuollainen ”yleinen käsitys” perustuu, eihän noiden kahden äänessä ole varsinaisesti mitään erehdyttävää; kuten todettu, Fontella oli paljon pehmeämpi ja tyttömäisempi. Yksi erityistapaus kannattaa vielä mainita. Muuta tietoa ei ole tarjolla, levyä ei julkaistu eikä sitä ole tietääkseni kaivettu rare-kokoelmille. Sävelmät olivat peräisin tutun Chi-porukan liukuhihnalta lukuun ottamatta Leave It In The Hands Of Love -raitaa, jonka säveltäjä oli Sugar Pie DeSanto, kyseessä ei siis ole sama kuin Martha & The Vandellasin ”Ridin’ High” -albumille levyttämä tarina. Täyteraitana käytettiin 1147:n You’ll Never Ever Know -balladia, joka poimittiin Oliver Sainin vanhasta varastosta. Martha-äiti pääsi tyttärensä perässä Chessille 60-luvun puolivälin jälkeen ja levytti kolme gospel-albumia. RECOVERY RECOVERY Riita Rescue Me’n royaltypalkkioista varjosti pahasti Fontellan uraa Chessillä
Avioliiton hedelmänä oli syntynyt neljä lasta ja Fontella keskittyi heidän hoitamiseensa. 70-luku oli kaiken kaikkiaan Fontellan tarinassa hyvin hiljaista aikaa. Menetetystä rakkaudesta kertoo surullinen perusballadi Wiping Tears, samaa henkeä tarjoaa myös levyn helppotajuisin raita I Need To Be Loved. Ne singleraidat, joita ei albumilla käytetty, ovat samanluonteisia ja -tasoisia. Kiinnostavin on ilman muuta 70-luvun alussa paljon käsiteltyyn aiheeseen liittyvä Homewrecker, joka kertoo tarinaa toisen naisen näkökulmasta. Roscoe Mitchell oli perustanut vuonna ‘66 nimeään kantavan avant garde -yhtyeen, joka laajeni vuosikymmenen lopussa ja otti käyttöön nimen Art Essemble Of Chicago. Näissä kolmessa raidassa, osittain hetkittäin muutenkin paljastuu Fontellan gospeltausta, joka saa lopputuloksen kuulostamaan vähän laahaavalta, mutta korostaa toisaalta hänen juuriaan ja todellista osaamistaan. ”Free” on vankka, tavallista huolellisempaa kuuntelua vaativa albumi, joka jäi soulkeräilijöiden kehumaksi harvinaisuudeksi, hittiaineksia siitä ei löydy. Esiintymisistä ei kokonaan luovuttu, mutta tahti oli harva, laajoille kiertueille Fontella ei lähtenyt. Fontellan funkhenkinen näkemys poikkeaa tyyliltään originaalista ja saa kantrin ystäviltä ymmärrettävän tuomion ”terrible”, Itsekään en. Fontella oli osa pakettia, hän toimi sekä lavoilla että levyillä pianistina ja pääsi myös pätemään laulupuolella. ”Free” on 70-luvun alulle tyypillistä naisasiasoulia, ei kylläkään uskottomuuden vaan onnellisen rakastavan naisen julistusta, näin etenkin raitojen A1, A3, A4 ja B3 tapauksissa, positiivisia mutta raskaanoloisesti toteutettuja lauluja kaikki. Pori Jazzissa Art Essemble on vieraillut useaan otteeseen (ensimmäisen kerran vuonna ‘74 ja kuluvalla vuosituhannella ainakin vuonna 2004). Varmoina mainintoina löytyi Les Stances A Sophie -nimisen filmin soundtrackiltä Theme De Yo Yo ja ”Go Home” -LP:ltä Hello Chi, lisäksi havaitsin netistä How Strange -nimisen sekoilun, josta en ymmärtänyt muuta kuin sen, että naispuolinen solisti on Fontella, niin ainakin on merkitty. Varsinkin kuorosovituksessa on hitunen Rescue Me -ideaa, saman havainnon olin tekevinäni singlenäkin kohtuullisesti menestyneessä Hold On This Time -laulussa. Kokoonpano yritti tietoisesti rikkoa perinteisen jazzin rajoja, joten on viisainta, etten yritäkään ymmärtää, mistä sen musiikissa oli kysymys. Fontella oli vahvasti mukana myös säveltäjäpuolella, kaksi raitaa on tehnyt Oliver Sain ja täydennyksiä on saatu Morris Dollisonilta, Homer Banksilta ja Don Bryantilta. Melkoinen sävynmuutos on tapahtunut verrattuna tyttömäisiin Chess-hitteihin. Paula 360 Who You Gonna Blame Hold On This Time 367 I Need To Be Loved I Want Everyone To Know 376 I’m Leaving The Choice To You It Sure Is Good 389 Now That I’ve Found A Good Thing Homewrecker 393 It’s Hard To Get Back In Taking About Freedom Free (Paula LPS 2213) A: (1) To Be Free (2) Hold On This Time (3) I Want Everyone To Know (4) I Need To Be Loved (5) Talking About Freedom B: (1) I Need Love (2) Wiping Tears (3) Now That I’ve Found A Good Thing (4) Who You Gonna Blame (5) My God My Freedom My Home Töitä tehtiin tosissaan, taustojen torviosuuksista vastasi Gene Barge ja sovittajana/tuottajana toimi Oliver Sainin ohessa viimeisillä singleillä Bobby Patterson. Siellä hän pääsi vanhan tutun Oliver Sainin avustamana Paula-merkille ja levytti viisi singleä sekä yhden albumin. Theme De Yo Yo on sitä vastoin niin helppotajuinen ja melodinen esitys, että Fontella on siitä helppo tunnistaa. Who You Gonna Blame on sodanvastainen ”I’m so tired of crying” -laulu, jossa surraan Vietnamiin joutunutta veljeä tai ”veljeä”, Talking About Freedom vaatii veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja iloisempi My God My Freedom My Home muistuttaa ihmisen elämään vaikuttavista positiivista asioista. Art Essemble viipyi Ranskassa kaksi vuotta ja levytti siellä muutaman albumin. Merkittävä tekijä se on joka tapauksessa vuosikymmenien varrella ollut, siitä todistuksena yli 20 levytettyä albumia ja jatkuvat esiintymiset tunnetuillakin jazz-areenoilla. 18 Blues News 2/2022 joka auttoi vaikeilla hetkillä ja jonka kanssa Fontella meni vuonna ‘69 naimisiin. Jälkikäteen ajatellen ”Free”-LP:n vahvin anti sisältyy sanoituksiltaan rankkoihin yhteiskunnallisiin raitoihin A5, B4 ja B5. Fontellaa tarvittiin myös matkakassan kartuttajana, sillä vaikka royalty-kiista Chessin kanssa oli ollut tappiollinen niin muuten raju hitti oli antanut Fontellalle taloudellisesti hyvän aseman, jota tuore aviomies hyödynsi Pariisiin suunnatessa. Lester Bowie toimi 60-luvun lopussa Mitchellin ryhmän trumpetistina ja kun porukka lähti vuonna ‘70 Pariisiin, Bowie lähti Fontellanuorikkonsa kanssa mukaan. Myös levytykset jäivät vähiin, Paula-sessioiden jälkeen Fontella levytti 70-luvulla vain kolme singleä. Epic 50341 Soon As I Touched Him You Can Betcha In Love Nentu 107/6 The Pill I Don’t Want Nobody But My Baby Gusto 9022 Hold On I’m Coming (long) Hold On I’m Coming (short) Suurimman huomion on nettikeskustelussa kerännyt versio Loretta Lynnin kantrihitistä The Pill, joka kohautti viitisenkymmentä vuotta sitten naisen vapautumista ja ehkäisypilleriä käsittelevällä sanoituksellaan. ...JA TAKAISIN ...JA TAKAISIN Fontella palasi muun ryhmän mukana jenkkeihin vuonna ‘72 ja asettui kotikaupunkiinsa St. Louisiin
Joulukuussa ‘97 ideaa jatkettiin World Saxophone Quartetin perustajajäseniin kuuluneen David Murrayn kanssa albumilla ”Speaking In Tongues”, jonkinlainen gospelin ja jazzin sekoitus sekin. Onnekseen Fontella tajusi lähteä kyselemään oikeuksiensa perään ja sai 50 000 dollarin kertakorvauksen, jonka turvin hän sai elämäänsä raiteilleen ja pääsi aktivoitumaan myös musiikkipuolella sekä livenä että levyillä. Oli luonnollista, että Fontella etsi turvaa perheestään ja gospelista. Uudempien tekniikoiden aikana on ilmestynyt useita laadukkaita paketteja, joista kattavin on vuonna 2006 ilmestynyt 25-raitainen ”The Very Best” (Chess 983521-2). Fontella Bass kuoli sydänkohtaukseen 26.12.2012. Sisällöt ovat pitkälti samoja ja keskittyvät enimmäkseen Chess-vuosiin. Varsinkin edellinen on versiona erinomainen ja piristää minun korvissani tylsää jazz-kokonaisuutta. Euroopassa ilmestyi vuonna ‘97 hyvä 16-raitainen ”Rescued – Best Of” (Chess Collection 027) ja samalta vuodelta löytyy ”All Blues/ Rescue Me”, jossa on niin ikään 16 raitaa. 80-luvun alusta alkaen hän ehti olla aktiivisesti mukana tapaninpäivänä 2012 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, mutta selvää on, että kun sekä levyt että kiertueet liittyivät yhtäällä gospeliin, toisaalla jazzhenkiseen viihteeseen, niin soulista tai bluesista kiinnostuneet eivät ole juurikaan hänen tekemisistään perustaneet. Tuorein näkemäni havainto on 11-raitainen ”At Her Very Best” vuodelta 2019.. Kuvio otettiin uusiksi vuosikymmen myöhemmin levyllä ”Promises, A Family Portrait Of Faith”. ”Rescue Me” -nimisiä koosteita on useita, samoin tietenkin ”Best Of” -levyjä. Näissä merkeissä hän osallistui vuonna ‘80 äiti-Marthan vetämään ”From The Roots To The Source” -gospelalbumiprojektiin, jossa oli mukana myös uraansa aloitellut pikkuveli David. Tässä tärkeimpiä poimintoja uran kolmesta viimeisestä vuosikymmenestä. Vuonna ‘82 Martha, Fontella ja David olivat hänen mukanaan laajahkolla Eurooppaan suuntautuneella kierroksella, jonka yhteydessä he pistäytyivät myös Pori Jazzissa. Fontellan ja hänen perheensä taloudellinen tilanne oli 80-luvun lopussa hänen omien sanojensa mukaan katastrofaalinen. AHKEROINTIA JAZZIN, GOSPELIN AHKEROINTIA JAZZIN, GOSPELIN JA VIIHTEEN PARISSA JA VIIHTEEN PARISSA Tavallaan on hyvin epäoikeudenmukaista, että Fontella Bassin tasoisesta laulajasta puhuttaessa huomio kiinnittyy vain ensimmäiseen vuosikymmeneen hänen uransa alkutaipaleella. Korkeimmalle noteerattu levytys gospelin puolella oli 90-luvun puolivälissä ilmestynyt ”No Ways Tired”, se oli Grammy-ehdokas sarjassaan ja sai muitakin huomionosoituksia. Samoihin aikoihin ”No Ways Tired” -levyn kanssa Fontella vieraili maineikkaan World Saxophone Quartetin albumilla ”Breath Of Life” ja lauloi nimikappaleen lisäksi tutut sävelmät Suffering With The Blues ja You Don’t Know Me. The Voices Of St. Lester Bowie pistäytyi avustamassa jazz-henkeen sovitetussa What The World Needs Now -standardissa ja muutenkin soittajat ovat tunnettua ja asiansa osaavaa väkeä. Yllättävä apu tuli American Expressin mainoksesta, jossa Rescue Me soi taustalla. 80-luvun vinyylikaudella suomalaisten soulkeräilijöiden Fontella Bass -kokoelmaa kartutti ”The New Look” -albumin heikkotasoinen uusinta ja huomattavasti parempi Roots-merkin 20-raitainen ”Sisters Of Soul” -kooste, jonka Fontella jakoi Sugar Pie DeSanton kanssa. Louis -kuoron kanssa vuonna 2001 levytetty pitkäsoitto ”Travellin’” sisälsi kyllä tyylikkään soulraidan Special Lady, mutta sen lauloi vierailulla ollut David Peaston. Avioerosta huolimatta myös Lester Bowie vaikutti vielä Bassin perheen taustalla. Seuraavalta vuodelta on viimeinen tiedossani oleva Fontellan levyesiintyminen. Tuolloin hän vieraili The Cinematic Orchestra -albumilla ”Every Day” vastaten soolosta neljällä viihteellisellä raidalla. Fontellan ja Lester Bowien avioliitto päättyi eroon vuonna ‘78. You Can Betcha In Love on sekin lähes puhdasta poppia, diskoa tarkemmin sanoen, kiltimpää ja säyseämpää kuin vuosikymmenen puolivälin tyypillinen musta tarjonta. Fontella lauloi komeasti, mutta gospelin, jazzin, bluesin ja puhtaan viihteen sovitussekoitus kuulostaa minun korvissani hetkittäin ärsyttävältä. Vuonna 2007 hänen toivottiin vielä voivan osallistua levytyksiin, mutta suunnitelma todettiin mahdottomaksi. Epic-single yllättää positiivisesti. Hänellä todettiin rintasyöpä, jonka hoito aiheutti vakavia sairauskohtauksia ja jalan amputoimisen. Blues Newsilla ei ollut reportteria paikalla, aktiivinen nuorimies Juhani Laikkoja sen sijaan oli ja hän kertoi muistavansa Kirjuriluodon konsertista lähinnä sitä, mitä oli tarjolla eli Bowie-vetoista jazzia. Fontella oli nytkin toisen solistin roolissa ja soul-urallaan vahvaan nousuun päässeen David Peastonin nimike oli ”special guest”. Pääasia on esillä parhaiten kappalevalinnoissa, tosin paketti on aika lailla perinteinen. Martha oli pääosassa, mutta myös Fontella lauloi parilla raidalla soolo-osuuden. Blues News 2/2022 19 oikein tajua Fontellan version ideaa – paitsi jos tarkoitus oli julistaa vapautusta myös mustan naisen näkökulmasta. Laulukunto kuulosti kohtuulliselta, mutta tiettävästi hänen terveytensä oli jo pettämässä. B-puoli voi hyvinkin olla peräisin 60-luvun lopusta, sävelmä on nimittäin merkitty Fontellan ja Jerry Butlerin yhteiseksi ja toteutus on nätisti sanottuna vanhanaikainen. Uuden vuosituhannen alussa Fontella oli vielä laulukunnossa, mutta ajautunut entistä kauemmas soulmaailmasta gospelin ja jazzahtavan viihteen puolelle. Fontella ei Juhanin muistojen mukaan taustajoukoista erottunut, korkeaääninen David-veli oli jäänyt paremmin mieleen. A-puoli on kuulakas, nätisti laulettu rakkausballadi, jossa ei varsinaista soulhenkeä löydy, siisti raita joka tapauksessa
Graafikot myös suhtautuivat aikaansaannoksiinsa kuin taidemaalarit ja usein he raapustivat niihin omat taiteilijanimensä. Leo Engel merkkasi julisteensa pelkällä sukunimellään, muut lyhensivät R. Parhaat ja suosituimmat elokuvat tulivat ison veden takaa, jotkut harvat Euroopasta. TUNNISTA TUNTIIN TUNNISTA TUNTIIN Bill Haleyn marssi maailman ensimmäiseksi rock’n’roll-sankariksi alkoi elokuvasta ”Blackboard Jungle – Älä käännä heille selkääsi”. Usein varsin heppoisilla juonilla täytetyt tarinat jäivät sivuseikaksi, kun valkokankaalta välittyi se oikeanlainen meno sekä rock’n’roll-artistien yhdistetty ääni ja liike. Ennen varsinaisia rock’n’roll-elokuvia pääsi Bill Haley & The Comets äänellisesti mukaan myös filmiin ”Running Wild – Yöllistä terroria”, jossa kuultiin kappale Razzle-Dazzle. Tyyli, musiikki ja yleinen meininki löivät visuaalisesti tajuntaan paremmin kuin pelkät lehtikuvat tai jopa levyltä kuultu musiikki. 20 Blues News 2/2022 HESSU PIRHONEN 5 0-luvun nuorisokulttuurin ja sen iskevimmän musiikkityylin, rock’n’rollin paras näyteikkuna oli teemojen ympärille kasatut elokuvat. Kyseisten leffojen kotimaisissa julisteissa noudatettiin paljolti alkuperäisten ulkomaisten mallia, mutta niistä huokuu myös tietty Suomi-Filmin henki. Kaijanen tai T. Aivan viime hetkellä elokuvan tunnariksi valittu kappale Rock Around The Clock oli sysäys tulevaan maailmanlaajuiseen voittokulkuun ja se avasi portit tuossa vaiheessa vain ohimeneväksi ennustetulle ilmiölle. Tämä taas syystä, että kotimaisten julisteiden takana oli suurimmassa määrin sama pieni ja keskittynyt tekijäjoukko, etunenässä graafikot Leo Engel, Reino Kaijanen ja Toimi Kiviharju. Esimerkiksi arvostetun Kino-lehden vuosittaisessa elokuvajulistekilpailussa erikseen kutsuttu raati palkitsi parhaita tekijöitä kolmessakin eri sarjassa. Elokuvien massiivinen julkaisumäärä piti graafikot töissä kiinni ja kovassa tahdissa kirjaimet ja värit saattoivat muistuttaa toisiaan, oli kyse sitten Pekka ja Pätkätai Elvis Presley -elokuvasta. Menekin edistämiseksi tehdyt elokuvajulisteet olivat suuressa roolissa houkutellessaan nuorta kansaa lippuluukuille. Edellä mainittu kolmikko loihti valtavan määrän suomalaisia elokuvajulisteita. Kiviharju (myös TK). Tässäkin artikkelissa olevat esimerkit ovat likipitäen kaikki heidän käsialaansa. SÄHINÄÄ SEINILLÄ! Rock’n’rollia ja ongelmanuoria suomalaisissa elokuvajulisteissa Rock’n’rollia ja ongelmanuoria suomalaisissa elokuvajulisteissa Nuorisoja rock’n’roll-filmien merkitys sukupolvensa suunnannäyttäjinä oli 50-luvun Suomessa valtava. Filmin ensi-ilta oli Suomessa 18.11.1955 ja kotimaisen julisteen taituroi kasaan Toimi Kiviharju. Julistegraafikot olivat kunnioitettua väkeä 50-luvun suomalaisen filmialan sisällä. Sen julisteessa nostettiin myyvästi esiin seuraava luonnehdinta: ”Autohurjastelua ja tanssisalongin hurjia rytmejä”.
Vaikka kyseessä on nimenomaan rock’n’rollista tuttu Elvis, mainostetaan hänen kappaleitaan julisteessa iskelminä: ”7 Uutta iskelmää – Nya Schlagers!” Molemmissa edellä mainituissa julisteissa on myös osuvan tietoisesti korostettu aikansa menoa ”Valtojen malliin”. Kun rauta oli kuumaa, niin Haleyn tähdittämää seuraavaa jatkoa tyrkättiin tarjolle vielä samana syksynä. Bill Haleyn varjossa hän jäi parin ensimmäisen filminsä julisteissa ainoastaan. ”Leikkaa ja liimaa” -tyyli oli kova sana ainakin 50-luvulla! ELVIS VALKOKANKAALLA ELVIS VALKOKANKAALLA Elvis Presley ehti ennen armeijaansa 50 -luvulla filmata neljä elokuvaa. Meillä 5.12.1958 ensiiltansa saanut ”King Creole – Kitara kainalossa” tuo Reino Kaijasen käsialaa olevassa julisteessa esiin uhmakkaan kääntöveitsellä varustetun Elviksen, joka tekstin mukaan on ”Rock-kuningas seikkailemassa kiihkeässä ja mukaansatempaavassa jännityselokuvassa”. Reino Kaijasen toteuttama juliste ”Loving You – Kiihkeitä rytmejä” edustaa suomennoksensa ja tekstinsä puolesta koko rock’n’rollilmiön perusolettamaa. Rock’n’roll-termin meklari Alan Freed pääsi jo mukaan julisteen nimilistaan, mutta vielä ilman kuvaansa. Sen verran kiirettä piti ilmeisesti myös julisteen kanssa, ettei sanaa ”Uusi” ehditty edes taiteilla varsinaiseen kuvitukseen. Toimi Kiviharjun ”Rock’n Roll suosikki” -juliste puolestaan palauttaa hyvin mieliin aikansa vallitsevan tulkinnan. Samaa teemaa jatkettiin myös Elviksen viimeisessä ennen armeijaa tehdyn filmin Suomi-julisteessa. Haley sai ansaitusti paikkansa keskeltä ja Freddie Bell & His Bell Boysit mukaan hartioille rokkaamaan. ALAN FREEDIA JA KIMARAA ALAN FREEDIA JA KIMARAA 1950-luvun keskeisin rock’n’rollin suursäätäjä Alan Freed sai kunnian esiintyä kaikkiaan viidessä amerikkalaisessa aiheeseen liittyvässä filmissä. Elokuvien Suomijulisteisiin satsattiin paljon ja varsinkin sekä ”Love Me Tender – Rakasta minua hellästi” että ”Jailhouse Rock – Rock’n Roll suosikki” edustavat kansainvälisestikin rankaten Elvisjulisteiden huippua. Asiat ovat kiihkeitä ja niissä on hurmaavaa rytmiä. Leo Engelin taiteilema ”Rakasta minua hellästi” -juliste on varsin iskevä ja mukana mainitaan tietysti myös filmissä kuultavat musiikkinumerot. Suomi-julisteen taiteili Leo Engel ja se noudatti paljolti alkuperäistä mallia. Blues News 2/2022 21 Varsinainen jysäys koitti sitten Suomessakin 28.9.1956, kun elokuva ”Rock Around The Clock – Tunnista tuntiin” sai ensi-iltansa. Leo Engelin tekemä juliste sai näin kylkeensä ylimääräisellä pohjalla liimatun tekstipalkin, mikä tämän päivän painoteknisine käsityksineen tuntuu varsin hauskalta ratkaisulta. ”Don’t Knock The Rock – Uusi rock’n roll” sai meillä ensi-iltansa juuri ennen joulua -56. Värivalinnat ovat sininen, punainen ja valkea
Pääosan esittäjä, hekumallinen Jayne Mansfield valikoitui odotetusti keskiöön, mutta muuten juliste saattaakin sitten hämmästyttää. Taitava julistegraafikkohan oli selvästi ”tuunannut” Eddielle lisää rock’n’rollia aina hiuksista lähtien! ”Girls Town – Nuorta uhmaa” sai Suomen ensi-iltansa 26.2.1960 ja totta kai Suomijulisteeseen piti saada mukaan Paul Anka. 22 Blues News 2/2022 nimimaininnalle, mutta ”Rock, Rock, Rock” (Suomen ensi-ilta 25.1.1957) toi Freedin kasvot jo mukaan. Mamie keikistelee luonnollisesti isosti keskellä ja mukaan kuvitukseen pääsi myös filmissä näytellyt Eddie Cochran. Kun mietitään, keitä kaikkia rock’n’rollin suurnimiä filmillä vierailee, niin kukas se siellä sitten kitaransa kanssa julisteessa keuliikaan. Koulumaailmaan sijoittunut huume-jännäri oli yksinkertaisesti liian kovaa ”kamaa” härmäläiseen standardiin. THE BLONDE BOMBSHELL THE BLONDE BOMBSHELL Mamie Van Doren ilmestyi valkokankaalle 50-luvun alkupuoliskolla ja hänestä muodostui nopeasti b-leffojen kohtalokas vamppi, jota kutsuttiin nimellä The Blonde Bombshell. Mamie Van Doren oli mukana edellä mainitun tapaan useissa muissakin Albert Zugsmithin tuottamissa filmeissä. Vuonna -57 valmistunut ”Jamboree” (Suomen ensi-ilta 22.8.1958) oli yksi amerikkalaisimmista tämän tyyliin Suomi-julisteista. Tähän saatiin hieno poikkeus, kun vuonna 1956 valmistui ”The Girl Can’t Help It – Minkäpä tyttö sille voi”. Loisteliain värein toteutettu ja yleisesti genrensä parhaimpana pidetty filmi sai Suomen ensiiltansa 17.5.1957 ja meillä julisteen taiteili Leo Engel. Gene Vincentin Blue Caps -yhtyeen komppikitaristi Paul Peek! Elokuvan nähneet voivat kuitenkin uskoa, että Peekin epätoivoinen ”desperate rock’n’roll” -irvistys Be-Bop-A-Lulan aikana saattoi tuoda paikan jopa julisteeseen asti. Rock’n’roll-elokuvat tehtiin pääosin Bbudjeteilla ja mustavalkoisina. CALYPSO YRITTÄÄ CALYPSO YRITTÄÄ Yleinen ja varsinkin vanhemman polven asennoituminen nuorisomusiikkiin ja ennen kaikkea rock’n’rolliin oli 50-luvulla ylenkat. Leo Engelin suunnittelema juliste noudattaa pitkälti alkuperäistä amerikkalaista versiota ja jälleen saamme tekstin mukaan kuultavaksi peräti 21 uutta iskelmää! Näitä mainittuja ”schlagereitahan” elokuvassa esittivät mm. Elokuvassa Lonely Boy -kappaleen heittänyt ja myös pienen roolin näytellyt Ankahan oli vieraillut Linnanmäellä edellisenä kesänä ja imua riitti varsin hyvin vielä seuraavana talvena. 4.8.1961 sai Suomessa ensi-iltansa jälleen opiskelumaailmaan sijoittunut skandaalinkäryinen ”College Confidential – Varhaiskypsää nuorisoa”. Elokuvan ensi-ilta meillä oli 31.10.1958 ja julisteen taiteili Toimi Kiviharju. Taiteilija Leo Engel on upottanut kuvat ja tekstin varsin alkuperäistä mukaillen eikä tätä ilman erillistä suomennosta vailla olevaa julistetta ole tarvinnut muutenkaan tekstillä saatella. Julisteen laati Toimi Kiviharju nostaen kuvituksen valinnalla mukaan myös elokuvassa näytelleen Conway Twittyn. Ylhäällä informoitu ”15 Huippuiskelmää – Toppschlager!” lisää totta kai rutkasti ajan patinaa. Kyseessä on malliesimerkki aikansa huippugraafikon kyvyistä upottaa filmiyhtiöltä saatu kuvamateriaali julistepohjaan ja loihtia siihen asianmukaiset värit kirjaimineen. Mutta riittihän noita Mamie Van Doren pätkiä sitten Suomeenkin varsin runsaasti. Rock’n’roll – Herra Rock’n’roll” -filmissä Freed sai oman tarinansa käsikirjoitukseksi ja vuoden -59 ”Go Johnny Go – Suurkaupungin poika” -julisteessa Alan Freed mainitaan jo termillä The King of Rock ‘n Roll. Aikansa rock’n’roll-filmien juonet kyhättiin usein hätäisesti ja mukaan napattiin myös viihdetai jazz-puolen nimiä, joita esiteltiin kevyen kehystarinan siivellä. Tällaisen konseptin varaan lukeutuu vahvasti vuoden -57 ”Big Beat – Rakkautta ja rytmiä”. Chuck Berry ja Johnny Burnette Trio. Ainoat ei englanninkieliset sanat (ohjaus: regi) löytyvät Roy Lockwoodin kohdalta sekä alareunasta, jossa lukee Piirtopaino Oy. Upotetun tekstin ajankuva on myös myyvintä mahdollista: ”USA:n nuoret rynnistävät sävelkarnevaalissa!” Julisteen taiteili nimimerkki -SKja se on varsin onnistunut suora toisinto alkuperäisestään. Vaarallisine kurveineen hän oli mitä sopivin tyyppi lukuisiin uuden kiihkeän sukupolven elokuviin, joista aiemmin mainittu ”Yöllistä terroria” käy tyylipuhtaana esimerkkinä. 7.3.1958 sai täällä ensi-iltansa ”Untamed Youth – Kesytön nuoriso”, jonka julisteen teki Leo Engel. Vuonna -58 valmistunut ”High School Confidential” saattoi olla se kaiken kruunaava Mamie Van Dorenin vamppirooli, mutta elokuva jäi Suomessa sensuurin haaviin. Tarkkaavainen katsoja saattaa havaita julisteessa Cochranin hiusten poikkeavan korkean heiton. ”Mr. Mamie Van Doren tätä kirjoittaessa muuten elää edelleen ja vaikuttaa jopa sosiaalisessa mediassa varsin aktiivisesti vielä yli ysikymppisenäkin
Blues News 2/2022 23
Rock’n’roll-huuma hyytyi Suomessa pahasti kesän -61 jälkeen ja kohta sen perään saapui twist. Twistiä piisasi maailmalta tietysti myös elokuvateattereihin. Hänen yhteyttään tässä kohtaa edellisen vuosikymmenen rokkipätkään ei julisteessa enää mainittu. Reino Kaijasen taiteilema juliste on varsin raikas avosylin vastaanottavan Helen Shapiron hymyillessä kuvassa keskellä. Koko hommaa pidettiin ohimenevänä ilmiönä ja sen rinnalle nostettiin tavan takaa uusia tyylihaastajia, jotka tulisivat ja pyyhkäisisivät rock’n’rollin romukoppaan. Tuottajana filmissä toimi muuten Sam Katzman, sama mies, joka vain viisi vuotta aiemmin löytyi ”Rock Around The Clock” -filmin takaa. Suurin osa nuoriso-, rock’n’rollyms. 24 Blues News 2/2022 sova. TWISTAA BEIBI, TWISTAA! TWISTAA BEIBI, TWISTAA! Juuri kun Suomessa oltiin hieman jälkijunassakin päästy 50/60-lukujen taitteessa valitsemaan omat ensimmäiset rock-kuninkaat ja saatu uuden nuoren sukupolven nimet tätä rokkia levyttämään, oli kohta ovella jo uusi hullutus. Näinhän kansa tekikin ja twistin huumaa riitti Suomessa yhä kasvavaan televisio-ohjelmistoon asti. Vuonna -62 Briteissä valmistunut ja meillä 25.1.1963 ensi-iltansa saanut ”Ring-A-Ding Rhythm (myös It’s Trad, Dad) – Rytmiä kaupungissa” tarjosi kovan kavalkaadin esiintyjiä sekä Englannista että Amerikoista. Myös Chubby Checker päästettiin oikeutetusti hyvin näkyville. Osasiko kukaan ennustaa, että rock’n’rollin pohjalta kasvaisi vallitseva otsake rock-musiikki, joka keikkuisi markkinoiden kärjessä seuraavina vuosikymmeninä. Suomi-juliste kehottaa kansaa nuortumaan twistin voimalla ja ottamaan maailmanlaajuisen twist-tartunnan. Suomi-julisteessa nostettiin tietysti esiin villityksen liike, joka tanssisensaationa tunnettiin. Kun Reino Kaijanen teki julisteen elokuvaan ”Bop Girl Goes Calypso – Rockia ja rakkautta” (Suomen ensi-ilta 17.10.1958), heitettiin sen mainostekstissä aivan pokkana ilmaan kysymys: ”Kumpi voittaa rock’n’roll vaiko calypso!” Calypso-filmejä oli tuotu meille esitettäväksi jo aiemmin. Lähteet: Lähteet: Kinolehti N:o 4, 1960 Peter Von Bagh: Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema (Love kustannus Oy 1977) Hannu Nyberg: Rockista rautalankaan (Kustannusyhtiö Otava 1984) Alan Betrock: The I Was A Teenage Juvenile Delinquet Rock’n’Roll Horror Beach Party Movie Book (Plexus Publishing Limited 1986) Elonet / Finna: Elokuva-ensi-illat Julisteet: Julisteet: Hessu Pirhosen kokoelmat. 29.12.1961 sai Suomessa ensi-iltansa filmi ”Twist Around The Clock – Illasta aamuun”. filmeistä tuli tietysti Amerikoista, mutta kyllä Englannistakin riitti laadukkaan esiintyjäkaartin takaavaa tavaraa. Kellonympärys-twistailun kanssa peräti samana päivänä kotimaisiin teattereihin saapui myös filmi ”Hey, Let’s Twist – Twistin hurmaa”. Nuorisolle suunnattuja elokuvia piisasi tietenkin myös tähän juttuun mahtuneiden jälkeen, mutta sisällöstä ja niiden julisteista jäi varmasti se tietty kiihkeys edellisen vuosikymmenen syövereihin. 50-luvulla ounasteltiin, että jopa mambo tulee ja syrjäyttää rock’n’rollin, toisen vastaavan harhaennusteen ollessa tyyli nimeltä calypso. 30.8.1957 elokuvan ”Calypso Heat Wave – Calypsoparaati” -julisteessa mentiin vielä ”Rock Around The Clock” -elokuvan siivellä. Leo Engelin sinänsä tyylikkääseen työhön oli mahdutettu mukaan tieto, että leffassa on samat tuottajat kuin jo noin vuotta aiemmin esitetyssä ”Rock Around The Clockissa”
26 Blues News 2/2022 PETRI LAHTI G ene Vincentin kahden Suomi-keikan illassa saattoi olla jälkisoitto seuraavana päivänä: suora lähetys Yleisradion alkuillan lähetyksessä. Aihetta on käsitelty useasti Blues Newsissäkin, viimeksi Antero Tirrosen koostamana numerossa 213 (3/2005) ja alan tietopankin Hannu Nybergin täydentämänä seuraavassa numerossa. Gene Vincentin palkkio osuudestaan oli vain 5 000 kruunua, koska Little Richardin yhtyeen piti säestää ”Mr Be-Bop-A-Lulaa”. Tapahtumasta on ainakin yksi nuhruinen kuvatallenne, jossa Vincent laulaa nahkapuvussaan tennishallin päätyyn rakennetulla lavalla. Järjestäjien samana päivänä saamassa sähkeessä kerrottiin, että Haley oli jäänyt Lontooseen. Lopulta illan pääesiintyjä oli Vincent, jota säestivät ”Little Mike” Watson ja muut Hi-Gradesit. Little Richard oli peruuttanut illan sairastumiseen vedoten, ja tilalle oli nostettu ”rock’n’rollin pioneeri” Bill Haley. Lista perustuu konserttia todistaneen Vincent-fanin päiväkirjamerkintöihin, joten se on uskottava. Mustaa valkoisella esityksestä löytyy Dagens Nyheterin keikka-arviosta, jossa ylistettiin Vincentin ”yleisön vanginnutta” hyvää laulamista. Dagens Nyheterin uutisen mukaan ”Pikku-Rikun” kanssa oli sovittu 20 000 kruunun korvauksesta. Omalta osaltani innostuin tästä ikikiehtovasta aiheesta viime vuonna, kun vaihtelin ruotsalaisbändi The Shamrocksin rumpalin Björn Wrangertin kanssa viestejä yhtyeen kiertueseikkailuista täällä vuosien 1964 ja 1967 välillä. Hän oli mukana edellispäivänä, keskiviikkona 14. Mikael Huhtamäen mainion Live In Finland -kirjan mukaan Vincent esitti ”Byggalla” Be-Bop-A-Lulan, Lonesome Boyn, Long Tall Sallyn, Jussi Raittisen herkäksi esitykseksi muisteleman Important Wordsin, Shimmy Shammy Shinglen, Hold Me, Hug Me, Rock Men ja Slippin’ And Slidinin. EI LIIKETTÄ VAAN LAATUA EI LIIKETTÄ VAAN LAATUA Se on varmaa, ettei Vincent tullut asemapaikastaan Englannista suoraan Suomeen, vaan vauhtia haettiin tuttuun tapaan Ruotsista. toki muistelleet kuulleensa Hakaniemessä myös Say Maman. Lisäksi kattauksessa oli mukana BN:stä 308 (2/2021) tuttu brittiyhtye The Hi-Grades sekä hollantilaissyntyinen laulusolisti Suzie. Alkujaan illan pääesiintyjän piti olla Little Richard, joka oli tulossa Tukholmaan viisimiehisen yhtyeensä kanssa. lokakuuta 1964. Esiintyjälistaa oli täydennetty myös The Hi-Gradesin kanssa levyttäneellä brittilaulaja Bobby Angelolla sekä paikallisella sankarilla Jerry Williamsilla Violentseineen. Jotkut läsnäolijat ovat Ei taida olla yhtäkään konserttia, mistä tiedettäisiin niin vähän esiintyjän maineeseen nähden kuin Gene Vincentin pikavierailusta Helsinkiin ja Lahteen lokakuussa 1964. En saanut Wrangertista paljon irti syksyn 1964 osalta, kun tämän muistot heittivät yksityiskohtien osalta iloisesti häränpyllyä satojen ellei tuhansien eri puolilla Eurooppaa heitettyjen keikkojen jälkeen, mutta oleellista on se, että rumpali oli satavarma siitä, että yhtye musisoi Vincentin kanssa Suomessa. Dagens Nyheterin mukaan häntä oli yritetty maanitella esiintymään jopa kultalevyllä, joka veteraanille oli luvattu edellisvuosikymmenellä Ruotsissa tapahtuneiden huippumyyntien ansiosta, mutta mikään ei auttanut. lokakuuta, Tukholman kuninkaallisessa tennishallissa järjestetyssä pop-gaalassa, joka sekin sujui järjestelyiltään alavireisesti. Tapausta oli sen jälkeen pakko alkaa selvittää lisää, ja jotain löytyikin niiden vanhojen faktojen päälle, joissa Vincentin tiedettiin esiintyneen rumpali Matti Oilingilla vahvistetun The Esquiresin säestämänä torstaina GENE VINCENT SUOMESSA 1964 Suorana rinnakkaisella Suorana rinnakkaisella Gene Vincent Tukholmassa 14. lokakuuta 1964 ensin Lahden Kansantalolla ja sitten puolityhjälle salille Helsingin Työväentalolla kitaraorkesterien Uudenmaan läänin SM-karsintojen päätteeksi. Sekään ei vielä tehnyt illasta valmista, sillä kun konsertin avausosuuden piti alkaa, Haleyta ei näkynyt pelipaikoilla. Kun DN palasi seuraavan kerran aiheeseen, gaalan pääesiintyjä oli mennyt uusiksi. Samaan hengenvetoon nimettömäksi 15
Gil Bridges kumppaneineen tajusi ajan koittaneen, otti käyttöön uuden tyylin vaatiman kaksiosaisen nimen Rare Earth ja onnistui tunkeutumaan levymarkkinoille. Oleellinen osa sen esittämästä musiikista oli Motown-covereita. Muistaakseni tykkäsin 60-luvun lopun soul-innostukseni lomassa aika lailla myös hämyisistä, melodisista hippiaatteita hyödyntävistä levyistä, jollaiseksi ”Dreams/ Answersinkin” noteeraan. Rokkia etsivälle levy voi olla pettymys. Golden World 31 The Swingin’ Kind All Alone Singlen tuotti ja sovitti autokaupungin perusnimiin kuulunut Sonny Sanders. Yhtye kasvoi pinnalle Motownin varjossa. Lähes kaikki raidat alkavat komeilla introilla ja sulautuvat sitten enimmäkseen nätiksi kuulakkaaksi noille ajoille tyypilliseksi popiksi, poikkeuksena nykivät, puuroiset pikkurokit A2, Coasterscover B4 ja B6. Detroitissa riitti nuorisoa ja heidän kokoontumishallejaan, joihin myös Sunliners pääsi säännöllisesti esiintymään ja nousemaan yhdeksi kaupungin suosituimmista lavabändeistä. DREAMS AND ANSWERS DREAMS AND ANSWERS Rare Earthin levytysura alkoi niinkin epärokkimaisella merkillä kuin Vervellä, debyyttisingle ilmestyi lokakuussa ‘68. Tämän perusteella on vaikea uskoa niitä lavaesiintymisien sielukkuuteen liittyviä kehuja, joista edellä mainitsin. Vuosikymmenen lopussa Berry Gordy halusi laajentaa reviiriään ja perusti pieniä eri tyylilajeille omistettuja sisarmerkkejä, sellaisia kuin jazzpohjainen Chisa, kantrille pyhitetty Melodyland ja sen myöhempi jatke MC, yhteiskunnallisiin kantaa ottaviin aiheisiin paneutunut Black Forum ja sekalaiseen valkoiseen poppiin panostanut Mowest. 28 Blues News 2/2022 PEKKA TALVENMÄKI M otownin 60-luvun historiikki perustuu lähes kokonaan siihen liukuhihnatuotantoon, joka levytettiin Hitsvillessä ja julkaistiin firman neljällä päämerkillä Tamla, Motown, Gordy ja Soul. THE SUNLINERS THE SUNLINERS Rare Earthin esimuoto The Sunliners oli viiden nuoren koulupojan aivan 60-luvun alussa perustama kokeileva autotalliyhtye. Levytysmahdollisuudet olivat valkoiselle pop/soul -yhtyeelle heikot. Kenn Folcik). Nimiasiaa on pohdiskeltu läpi vuosien, nykytiedon mukaan totuus on, että yhtye oli kana ja levymerkki sen munima muna. Tämä oli ensimmäinen viralliseksi noteerattu kokoonpano, sitä ovat todennäköisesti edeltäneet Gil Bridgesin johtamat kokeilut, joissa Peter Rivera ei kertomansa mukaan vielä ollut mukana. Radioasemien hallitseva anti tuli Hitsvillestä ja sen mukana kehittyi Sunliners. Noilta ajoilta olen nähnyt Sunliners-kuvan, jossa yhtye on kuusimiehinen, kuudes jäsen on mahdollisesti jo alkuperäismiehistöön kuulunut Barry Smith. Valkoisen rokin kanavaksi perustettiin vuonna ‘69 Rare Earth, jolle antoi nimensä autokaupungin ja eritoten Motownin imussa jo 60-luvun alussa perustettu garage-yhtye. Sen hallitsevat hahmot olivat rumpali/laulusolisti Peter Rivera (oikealta sukunimeltään Hoorelbeke) ja fonisti/huilisti Gil Bridges, muut viisikon jäsenet olivat basisti/pasunisti John Parrish, kitaristi Rod Richards (oikealta nimeltään Rod Rox?) ja kosketinsoittaja Kenny James (a.k.a. Itse levystä ei ole paljon sanottavaa, kesyä ja alThe Sunliners. RARE EARTH Motown memories, osa 74 Motown memories, osa 74 Verve 10622 Stop – Where Did Our Love Go Mother Oats Listataan saman tien singlen jatkeeksi julkaistu albumi: Dreams/Answers (Verve 6-5066) A: (1) Stop – Where Did Our Love Go (2) 6-3-4-5 (3) King Of A Rainy Country (4) New Rochelle (5) Red Apple (6) Land Of Nod B: (1) Mother Oats (2) Get Ready (3) Morning (4) Searchin (5) Yesterday On The Third Avenue (6) Sidewalk Cafe Levyn tuottivat myöhemmin Motown-kitaristina kunnostautunut Dennis Coffey ja hänen tunnetuin työkaverinsa Mike Theodore. 60-luvun lopulla tilanne kääntyi, kun valkoinen blues ja raju kokeileva rock alkoivat vallata markkinoita. Golden World -vaiheesta on jälkikäteen julkaistu myös I Just Cried -niminen demo, joka on selvästi ryhdikkäämpi kuin julkaistut singleraidat. Onneksi The Reflections oli tehnyt Golden Worldille rajun hitin Just Like Romeo And Juliet, sen imussa myös The Sunliners sai mahdollisuuden. Erityisesti omapekeellista poppia
GET READY GET READY Kaiken takana on nainen. Filmi ja soundtrack ilmestyivät marraskuussa ‘69. Esitys jäi aluksi omaan arvoonsa, kunnes eräät valveutuneet tiskijukat alkoivat soittaa sitä (Peter Riveran muistelojen mukaan siksi, että se antoi mahdollisuuden pitkään kahvija vessataukoon) ja sitä kautta albumistakin tuli hämmästyttävä menestys, se nousi sijalle 12. Tuo totuus oli vaikuttanut Motownin historiassa jo 60-luvun alussa, kun Temptations siirtyi Berry Gordyn firmaan ja naisten juoruilun kautta sinne päätyi myös Rare Earth. Peter Riveran energisen terävää ja täsmällistä rumpalointia on laajalti kehuttu alan teksteissä, sen ehdoilla kulkee B2, joka poikkeaa aika lailla sulavasta originaalista. Beatles-keräilijöiden kannalta tärkein on yli kuusiminuuttiseksi venytetty Eleanor Rigby, joka sekin latistuu hienojen harmoniakohtien ja paisuteltujen nousujen sekamelskassa. Entäpä sitten Get Ready, yhtyeen ohjelmistoon jo 60-luvun puolivälistä kuulunut showstopperinäkemys Temptations-hitistä. Verrattuna Verveen ja Generationiin on Yksi syy Gordyn kiinnostukseen oli tekeillä ollut George Schaeferin ohjaama Generationniminen avioliittokomedia, jonka tähtiparina näyttelivät Kim Darby ja David Jenssen. Billboardiakin korkeammalle singlen noteerasi Cashbox, parhaimmillaan kakkoseksi. Originaalialbumina se on nykyään harvinainen, mutta muutaman vuoden takaisen CD-uusinnan ansiosta musiikki on helposti saatavilla. Sitä kautta järjestyi tapaaminen pomon kanssa, ja kun suunnitelmissa oli rock-henkisen alamerkin perustaminen niin Rare Earth sai mahdollisuutensa. Mielikuva olisi tietenkin selkeämpi, jos musiikin pääsisi kokemaan filmin ehdoilla. Se antoi herjakeskustelun pohjalta myös nimen uudelle merkille, jonka ensimmäiset artistit olivat 60-luvun puolivälistä tuttu brittiyhtye The Pretty Things ja australialaiset köyhän miehen Walker Brothersiksi kutsuttu The Virgil Brothers sekä Suomessakin suositusta Friday On My Mind -hitistään tuttu The Easybeats. Musiikkipuolta johti Dave Grusin ja sävelmät kirjoitti nuori kreikkalaisjuurinen Dino Fekaris kaverinaan Nick Zesses. Billboardin listalla. Sitä ennen oli ehtinyt tapahtua Rare Earthin avaus Motownilla, kun Verve-kaudella knock outiksi valikoituneen Get Readyn merkeissä julkaistiin albumi ja singlestä tuli mojova menestys varsinkin poplistoilla. Generation oli filminä täydellinen floppi. Joku pojista on muistellut, että hänen äitinsä kävi samalla kampaajalla kuin Gordyn ex-vaimo (Thelma?). Sen soundtrack ehdittiin kuitenkin koota ja sitä myytiin parituhatta kappaletta ennen kuin se filmin romahduksen takia vedettiin markkinoilta. Sellainen on myös avaussinglen Stop-intro, joka sitten kääntyy versioksi Supremesin ensimmäisestä ykköshitistä. Generation (Rare Earth 510) A: (1) Satisfaction Guaranteed (2) When Joanie Smiles (3) Generation (Light Up The Sky) (4) The Feeling (5) Eleanor Rigby B: (1) Nice Place To Visit (2) Child Of Fortune (3) One World Yleisilme on sekava parin nätin ilmavan peruspopraidan (eritoten nimikappale) ja epäsiistien ja meluisenoloisien pikkurokkien vaihdellessa. Singlenä julkaistiin lyhennelmä, oma kappaleeni on kolmeminuuttinen. Kolmetuntisen permanenttirupeaman lomassa ehtii jutustella yhtä ja toista, myös ottaa kantaa autokaupungin nuorison musiikkikokeiluihin. pyhä levy, siksi vieroksuin aluksi kovastikin Rare Earthin latteankuuloista popversiota, jolla ei tunnu olevan mitään yhteyttä Motowniin, mutta mitä enemmän esitystä kuuntelee, sitä paremmalta se kuulostaa, Sadelaulun A3 ja kuulakkaan melkein Mama’s & Papa’s -henkisen Morning-tunnelmoinnin kanssa se muodostaa mielestäni levyn kärkikolmikon. Rare Earth 5010 Generation (Light Up The Sky) Magic Key 5012 Get Ready (20./4.) Magic Key Get Ready (Rare Earth 507) A: (1) Magic Key (2) Tobacco Road 3) Feeling Alright (4) In Bed (5) Train To Nowhere B: (1) Get Ready Yhtye sai tuottaa albumin itse ja junttasi läpi ajatuksen 21-minuuttisen Get Readyn julkaisemisesta kokonaisena albumipuolena. Motownin historiaan tämä liittyy sikäli, että parivaljakko sai pysyvän kiinnityksen taloon ja oli monessa mukana 70-luvulla.. Where Did Our Love Go on minulle ns. Blues News 2/2022 29 räiset johdanto-osat miellyttävät
Rare Earth 5031 I Just Want To Celebrate (30./7.) The Seed 5038 Hey Big Brother (40./19) Under God’s Light. Myös Kenny James häipyi, hänen postiaan hoiti kolmen vuoden ajan Mark Olson, Lisäksi basisti John Parish kieltäytyi lähtemästä Los Angelesiin Motownin suuren muuttoaallon mukana, hänen paikkansa otti Mike Urso. 30 Blues News 2/2022 ”Get Ready” -albumi jo selkeästi rokkia, tarkemmin sanoen Detroit-r&b:n ja classic rockin sulaumaa niin kuin asia on hienosti määritelty. 70-luvun alussa alkuperäiskitaristi Rod Richards jättäytyi pois, syynä ymmärtääkseni erimielisyydet yhtyeen linjasta, hänen tilalleen tuli Ray Monette. Sävelmä on kanadalaisen, vuonna ‘68 Bobby Taylor & The Vancouvers -yhtyeen mukana Motownille tulleen Tom Bairdin ja siinä sen enempää kuin sovituksessa ei ole edellisten hittisinkkujen sisältämää tyyliä. En usko, että kestäisin kuunnella valkoisen rock-yhtyeen levyä, joka sisältäisi pelkästään Motown-kopioita, tässä kohdin poukkoilu tyylistä toiseen tekee kokonaisuudesta miellyttävämmän. Rokkipuoleen ei ymmärrys riitä, kappaleet kuulostavat toiset enemmän toiset vähemmän yhdentekeviltä. Rare Earth 5017 I’m Losing You (20./7.) When Joanie Smiles 5021 Born To Wander (48./17.) Here Comes The Night Kesällä ‘70 julkaistiin Norman Whitfieldin ja Tom Bairdin tuottamaksi merkitty albumi, jonka kantavat raidat olivat kaksi hittiä ja ”Generation”-albumilta poimitut lainat. I JUST WANT TO CELEBRATE I JUST WANT TO CELEBRATE Rare Earthin kokoonpano pysyi läpi 60-luvun vakiona. Ison hitin imussa ”One World” -albumi ylsi sijalle 28., sitä seurannut Willie Remembers mahtui nipin napin Top 100 -listalle sijalle 90. Oman harrastukseni kannalta ollaan pahasti sivuraiteilla, sen uskallan sentään sanoa, että meno on jykevää, etenkin progressiivisia tempparimaisia koukeroita sisältävä In Bed ja uljas versio John D. Melkoinen hitti siitäkin tuli, mutta aina vain selvemmäksi kävi, että Rare Earth oli ennen kaikkea valkoisen rock-väen yhtye. Kolmas lenkki hittiputkeen ei yllättäen ollutkaan Motown-cover, vaan rokahtava matkakertomus, joka kuulostaa hetkittäin Born To Be Wildin kesymmältä kopiolta. Ainoa oikean Motown-soundin harrastajaa pikkuisen närästävä asia on Riveran laulu. Menestys oli erinomainen, LP nousi sijalle 15. Kokonaisuutena ”Ecology” on lajissaan ihan kelpo, Motown-harrastajankin mielestä siedettävä ja kuuntelun kestävä albumi. Loudermilkin Tobacco Roadista ovat hallittuja esityksiä. Se samoin kuin sitä seurannut albumi kuvataan nettimainoksissa termillä psykedeelinen rock. Kelpaa minulle, tärkeintä Motown memoriesajatuksen kannalta on, että hitin sävelsi aiemmin todettu firman vakiokaartiin kelpuutettu Dino Fekaris ja jatkona julkaistuun albumiin toi oman lisänsä tuottajaksi merkitty Tom Baird. Voi olla, ainakin ”long time gone” esiintyy sanoituksessa. Levyn tuotti Norman Whitfield, joten pakettia ei kannata ihmetellä eikä missään nimessä paheksua, hieno esitys. Esikuvia ja vertailukohtia en juurikaan uskalla arvailla, pelkäänpä tekeväni itseni naurunalaiseksi jo sillä, että väitän Rare Earthin tuovan r&b/soul -lähtökohtien puolesta mieleeni Chambers Brothersit ja jazz/autokaupunkisoundien osalta Blood Sweat & Tearsin. En siis ollut järin innostunut, kun yhtye palasi top ten -tasolle kesällä ‘71 levyllä I Just Want To Celebrate. Oma kiinnostukseni Rare Earthin tekemisiin perustuu kokonaan Motown-yhteyksiin. Ecology (Rare Earth 514) A: (1) Born To Wander (2) Long Time Leaving (3) I’m Losing You B: (1) Satisfaction Guaranteed (2) Nice Place To Visit (3) No 1 Man (4) Eleanor Rigby Levyn yllätys, jos niin voidaan sanoa, on psykedeelinen, vanhahtaviin hippi-ideoihin pohjautuva Long Time Leaving, jota on verrattu Crosby, Stills & Nashin Long Time Gone -levyyn. I’M LOSING YOU I’M LOSING YOU Temptations oli Motown-artisteista Rare Earthin luonnollinen esikuva ja David Ruffin Peter Riveran ehdoton idoli. Get Ready oli osoittanut, että Rare Earthin rock kiinnosti enemmän valkoista yleisöä kuin Motownharrastajia, sama ilmiö toistui I’m Losing You’n tapauksessa. Sijoitukset huononivat vähitellen, black-listalta yhtye putosi kokonaan. Esitys alkaa pitkällä kaiutetulla introlla ja kun asiaan päästään, on tarjolla Motownilta, eritoten tempparilevyiltä tuttua progressiivisuutta. Isoa hittiä seurasi rivi levy levyltä heikommin menestyneitä pikkumustia, joiden a-puolista en keksi mitään erityistä sanottavaa, rauhallisemmat flippisivut kuulostavat paremmilta. Ensimmäinen muutos tapahtui Motownille kirjautumisen yhteydessä, kun perkussionisti Eddie Guzman liittyi mukaan kuudenneksi jäseneksi. jenkkien tilastossa. Niinpä ei ole ihme, että Get Readyn jälkeen valittiin levytettäväksi (I Know) I’m Losing You, yksi temppareiden kolkoimmista rakkauslauluista. Vaikka nettikommentit ylistävät häntä loistavaksi (”No one can sing like Peter Rivera”), niin David Ruffinille ominainen luonteva dramaattisuus puuttuu
Blues News 2/2022 31 5047 What’d I Say (-/61) Nice To Be With You 5048 Good Time Sally (-/67.) Love Shines Down 5052 We’re Gonna Have A Good Time (-/93.) Would You Like To Come Along One World (Rare Earth 520) A: (1) What’d I Say (2) If I Die (3) The Seed (4) I Just Want To Celebrate B: (1) Someone To Love (2) Any Man Can Be A Man (3) Road (4) Under God’s Light Lainan A1 ja hitin lisäksi levy tarjoaa vain yhtyeen omia sävelmiä ja yleisilme on kiltti mutta sekava. Rare Earth -merkki lopetettiin vuonna ‘76, viimeisinä kahtena vuotena Rare Earth oli merkin ainoa artisti. Ma (Rare Earth 546) A: (1) Ma B: (1) Big John Is My Name (2) Smiling Faces Sometimes (3) Hum Along And Dance (4) Come With Me. Willie Remembers (Rare Earth 543) A: (1) Good Time Sally (2) Every Now And Then We Get To Go On Down To Miami (3) Think Of The Children (4) Gotta Get Myself Back Home (5) Come With Your Lady B: (1) Would You Like To Come Along (2) We’re Gonna Have A Good Time Tonight (3) I Couldn’t Believe What happened Last Happened Last Night Kuten ”One Worldillä” oli materiaali pääosin yhtyeen omaa. Peter Riveran säveltämä ja laulama kohtalokkaan kuuloinen If I Die ja koko porukan yhteistyöllä syntynyt päätösraita tarjoavat positiiviset mielikuvat ehkä vain siksi, että ne ovat vähiten rokkia. NORMAN WHITFIELDIN HOIVISSA NORMAN WHITFIELDIN HOIVISSA Vuoden ’73 lopussa Rare Earth palasi Motownkuosiin, kun Norman Whitfield otti yhtyeen hoiviinsa. Nettiarvioiden ja kommenttien perusteella yhtyeellä on ollut 70-luvulla vankka kannattajajoukkonsa, listasijoituksia ei ole syytä mollata ja koko tuotannosta on olemassa asiaan kuuluvat modernit uusintapainokset. Live-albumeita on tiedossani kolme: “In Concert” (534), “Live In Chicago” (547) ja 80-luvun taltio “Live In Switzerland”. Niitä piristämään valittiin tuttuja standardeja ja sovituksissa käytettiin sinfonisia varsinkin Temptations-levyiltä opittuja kuvioita. Yleisilme oli aikaisempaa kevyempi, Parilla raidalla, varsinkin matkakertomuksessa A2 käy mielessä jopa CCR. Parasta antia on seitsemänminuuttinen, tyypillisellä pitkällä introlla liikkeelle lähtevä What’d I Say, Pureva ja energinen versio, joka jos taas sallitaan olemattomalla asiantuntemuksella heitetty vertaus alan huippuyhtyeisiin, tuo mieleen Vanilla Fudgen, Tämä mielikuva voi tietenkin johtua siitä, että myös Vanilla Fudge levytti kirjavan rokin lomassa vanhoja r&b-sävelmiä, sen esittämistä Motown-covereista tulevat mieleen Shotgun, You Keep Me Hanging On ja My World Is Empty Without You. Jostakin syystä parhaat raidat syntyivät Tom Bairdin sävelmistä, singleinäkin listojen häntäpäähän yltäneistä kevyehköistä rallatteluista A1 ja B2. Menestyksen kannalta Rare Earth -merkin loppuvaiheet olivat masentavat, siltä kantilta Hum Along And Dance -singlen sijoituskin on lähinnä vitsi. Menestykseen muutos ei vaikuttanut, mutta Motown-harrastajan mielenkiinto ja kuuntelunautinto lisääntyivät. Yhtyeen suosio on 60-luvun päivistä alkaen perustunut lavaesiintymisiin, joihin en muutaman näkemäni videopätkän perusteella ota kantaa. Tuottajamestarin ajatuksin sujuivat myös levottomammat Midnight Lady, Big John Is My Name, Marvin Gayen pikkuhitti Chained ja tietenkin tempparilaina Hum Along And Dance. Tarkoitukseni ei ole vähätellä Rare Earthin ansioita, oma näkökulmani vain on harhateillä. Rare Earth 5053 Ma Ma (instr.) 5054 Hum Along And Dance (96./110.) Come With Me 5056 Big John Is My Name Ma 5057 Chained Fresh From The Can 5058 It Makes You Happy Boogie With Me Children 5059 Keeping Me Off The Storm Let Me Be Your Sunshine 5060 Midnight Lady Walkin’ Schtick Ma on Whitfieldin kirjoittama ja tuottama hypnoottinen mammuttiteos, albumilla se venytettiin 17-minuuttiseksi. Kaikki nuo ovat albumeilla piristäviä, muuten niitä ei puolueellisen käsitykseni mukaan kannata liiaksi hehkuttaa. Whitfield tuotti yhtyeen kolmesta viimeisestä nimikkomerkille levyttämästään albumista kaksi
Whitfieldin kirjoittamaksi merkitty Wine Women And Song on levyn iloinen yllätys, pitkä tempparihenkisesti sovitettu esitys, joka kestää lauluosuuksiensakin puolesta vertailun 70-luvun puolivälin moniin yhtyesoulhitteihin. Motown memories -mielessä kiinnittyi huomio pariin säveltäjänimeen. Tuottajaksi oli hankittu Motownin perusmiehistöstä Frank Wilson, joka riitaantui Peter Riveran kanssa niin, että vetäytyi koko hankkeesta, samalla Rivera, Mike Urso ja apuna taustalla toiminut Tom Baird häipyivät perustamaan omaa yhtyettä. Is Your Teacher Cool ja Foot Loose And Fancy Free on molemmat toteutettu ”kurlutuspohjalta” eikä niistä Motown-linjausta löydy hakemallakaan, mutta onhan Anna toki mielenkiintoinen hahmo firman historiassa. I Wish It Would Rain ja I Heard It Thru The Grapevine saivat selvemmin originaaleista poikkeavan käsittelyn. Sekavahkosta kokonaisuudesta erottuvat sykkivä cityrock-raita B4 ja perussiistit rakkauslaulut A1 ja B2. Prodigal 637 Is Your Teacher Cool Crazy Love 640 Warm Ride (-/39.) Would You Like To Come 643 I Can Feel My Love Rising Stop Her On Sight Rarearth (Prodigal 10019) A: (1) Love Has Lifted Me (2) Is Your Teacher Cool (3) Foot Loose And Fancy Free (4) When I Write B: (1) Share My Love (2) Tin Can People (3) I Really Love You(4) Crazy Love (5) Al Dunne Band Together (Prodigal 10025) A: (1) Warm Ride (2) You (3) Love Is What You Get (4) Love Do Me Right (5) Dreamer B: (1) Maybe The Magic (2) Love Music (3) Rock‘n’Roll Man (4) Mota Molata Grand Slam (Prodigal 10027) A: (1) My Eyes Only (2) Save Me Save Me (3) When A Man Loves A Woman (4) I Heard It Thru The Grapevine B: (1) You Got My Love (2) I Wish It Would Rain (3) I Can Feel My Love Rising (4) Stop Her On Sight (5) Mighty Good Love Stop Her On Sight sujui puhtaassa 60’s-hengessä Edwin Starrin hitin tyyliin sovitettuna, samoin Marvin Gayen pikkuhitti You ja Gloria Jonesin modernimmat Tin Can People ja Share My Love, viimeksi mainittua uskallan väittää soulstandardeinkin mitattuna tyylikkääksi. Rivera palasi kokoonpanoon tuoden mukanaan Mike Urson, muut jäsenet olivat uskolliset veteraanit Eddie Guzman ja Gil Bridges. Listoille yltänyt Warm Ride on Bee Gees -juttu, samoin Save Me Save Me. Merkin tunnetuin levytys ja ainut merkittävä hitti oli Charlenen kaunis itsetutkistelu I’ve Never Been To Me. Kokoonpano on vaihdellut kaiken aikaa, mukaan mahtuu isompaa ja pienempää riitelyä, jota ei tässä yhteydessä kannata setviä. Muistiinpanojeni mukaan neljä vanhaa vakiojäsentä on poistunut riveistä lopullisesti: John Parish kuoli vuonna ‘81, Mark Olson vuonna ‘91, Eddie Guzman vuonna ‘93 ja Peter Rivera vuonna 2018.. Bonds, Shirley Alston ja Ronnie McNeir. Epätoivoisesta viimeisestä rypistyksestä ei ollut kyse, sovitusjälki oli taattua Whitfieldiä ja avuksi oli saatu taustaenkeleitä parhaasta päästä. When A Man Loves A Woman on laulu, jota on hankala raiskata eikä sitä onneksi yrittänyt myöskään Rare Earth. Back To Earth (Rare Earth 548) A: (1) It Makes You Happy (2) Walkin’ Schtick (3) Keepin’ Me Out Of The Storm (4) Delta Melody B: (1) Happy Song (2) Let Me Be Your Sunshine (3) Boogie With Me Children (4) City Life Tämän albumin tekovaiheeseen liittyi ratkaisevia riitoja. PRODIGAL PRODIGAL Rare Earth -merkin kuihduttua yhtye siirtyi Prodigalille, joka oli Motownin pikkusiskoksi perustettu lähinnä sekavaan poppiin/rokkiin/ pikkusouliin satsannut merkki, siellä pistäytyivät 70-luvun puolivälissä muiden muassa Gary U.S. B-puolelle olisi löytynyt parempiakin tempparilainoja kuin B2 ja B3, mutta hyvä näinkin. Yritin kaivella arkistoja siltä pohjalta voisiko kyseessä olla 60-luvun alusta periytyvä vanha sävelmä, mutta vedin vesiperän, mikään saman nimisistä levyistä ei täsmännyt. Alleniakin mielenkiintoisempi nimi tässä yhteydessä on Anna Gordy, joka on ollut säveltämässä kahta raitaa. Midnight Lady (Rare Earth 550) A: (1) It’s A Natural (2) Finger Lickin’ Good (3) He Who Picks A Rose (4) Do It Right B: (1) Ain’t No Sun Since You’ve Been Gone (2) Midnight Lady (3) Wine Women And Song Viimeinen yritys Norman Whitfieldin kanssa. Rare Earth aloitti siirroksen yhteydessä ikään kuin tyhjältä pöydältä. Tärkein uusi nimi oli Riveran paikan solistina ottanut Jerry LaCroix. Yhtyeen riidat käsiteltiin oikeudessa ja ne ratkesivat Peter Riveran hyväksi. Molemmat ovat sujuvia 70-luvun jälkipuolen diskotuksia, jotka eivät Motownin ystävää hetkauta. HUBin tarina päättyi syksyllä ‘75 Tom Bairdin kuoltua hämärissä olosuhteissa veneonnettomuudessa. Lauluosuuksista erottui tyypillinen 70-luvun loppupuolen tuote Maybe The Magic, jonka Rare Earth esitti selkeästi Four Tops -hengessä, Kyseessä ei ollut kertaluonteinen sattuma, sillä ”Band Together” -albumin Love Music on cover Brian Potterin ja Dennis Lambertin säveltämästä Topsien ”Keeper Of The Castle” -LP:n täyteraidasta. Riveran, Urson ja Bairdin uusi yhtye oli nimeltään HUB. Hänen nimensä putkahti yllättäen esiin ”Rarearth”-albumin nätillä I Really Love You -raidalla, jossa hänen kirjoittajaparikseen on merkitty Berry Gordy. Allen Story jäi 60-luvun aktiivisina vuosinaan tunnetumpien kirjoittajien varjoon. Sävelmät ovat yhtyeen omia, erityisesti on ahkeroinut uusi tulokas kosketinsoittaja Gabriel Kantona. Sen jälkeen yhtye on esiintynyt säännöllisesti ja levyttänyt ainakin kolme albumia. 32 Blues News 2/2022 Norman Whitfieldin ajatuksin mennään. Se pääsi levyttämään Capitolille kaksi albumia. Motown-harrastaja noteeraa ensimmäiseksi 60-luvulta tutut liukuhihnasävelmät He Who Picks A Rose ja Ain’t No Sun Since You’ve Been Gone, jotka on tehty originaaleja kunnioittaen, Jerry LaCroixin laulussakaan ei ole moittimista. Muutama nätti vanhahtava balladi (mainittu I Really Love You, Dreamer, My Eyes Only sekä Peter Riveran ja Tata Vegan duetto You Got My Love) piristää albumeja, mutta muuten yleiskuva on tasapaksu sikäli, että mitään varsinaista uutta ei 70-luvun alun menestysvuosiin verrattuna ole keksitty. A-puoli on vaikuttava, mutta vaatii sopivan mielentilan ja keskittymisrauhan. Motown memories -ajatus päättyy Rare Earthin osalta 70-luvun lopulle. Sessio vietiin läpi uusin voimin Gil Bridgesin ja tuottajana toimineen Stewart Levinen johdolla. Prodigal lakkautettiin vuoden ‘79 alussa, sitä ennen Rare Earth ehti levyttää kolme singleä ja kolme albumia. Nimikkeistä ei muuta Motowniin tai souliin viittaavaa löydy kuin Anyone Who Had A Heart -versio, joten ei siitä tässä yhteydessä sen enempää
Tutussa Rumblessa on pudotettu tempoa, lisätty kammiovärinää ja rummun uhkaavaa pauketta – muutokset tuovat tarpeeksi lisämaustetta mellakkaan. Kakkospuolen avaavalla Law Of The Junglella mennään edelleen varsin urkuvetoisesti. Sama koputus on Link Wrayn alkuperäisellä esityksellä. Blues News 2/2022 33 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 24 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 24 PETRI LAHTI L ink Wrayn puolipillastuneet instrumentaalit, Jody Reynoldsin kalmantuoksuiset kaiholaulut ja The Troggsin laahaavat mutta läähättävät tunnelmapalat ovat aina kovassa huudossa. Upea biisi, ellei jopa klassikko, saa tyylikkään esityksen. Itse kuulun bändin diggareihin, enkä ole pannut pahaksi, vaikka välillä kappaleiden taustoilla ovat paukkuneet rumpukoneet ja muut sähköiset härpäkkeet, sillä 22PP kuulostaa 22PP:ltä lainahöyhenissäkin. Feidin jälkeen ilmestyvä jälkisoitto sopii kipeään kipaleeseen hienosti. Niin kuin edellisestä selviää, minä pidän. Fire Of Love olisi voinut olla tulkintana kohtalokkaampikin. Niin, voiko albumi, jossa on viisi lainaa Link Wraylta, kolme Jody Reynoldsilta ja kaksi The Troggsilta, olla huono. Zip-A-Dee Doo-Dahin melodiaan prujattu Wray-laina I’m Branded päättää sen jälkeen säteilevästi kiekon. Peli avataan Ray Daviesin säveltämällä ja aliarvostetun Dave Berryn alkujaan esittämällä This Strange Effectillä. All Right / Fire Of Love / Love Hurts / Rumble / I’m Branded En tiedä, mikä Blues Newsin lukijoiden suhde on 22-Pistepirkkoon, tuohon juurimusiikin ja monen muunkin genren kummalliseen kameleonttiin, joka on hämmentänyt pienenihmisenkokoisella musiikillaan, epätasaisin väliajoin ilmestyvällä tuotannollaan sekä mukavasti häilyvillä keikoillaan yli 40 vuoden ajan. Well... Aloin tätä ihaillessa kaivamaan hyllyä, että pistetään Everlyjen orggisversio heti perään pyörimään, mutta paljastui, ettei minulla ole sitä! Nyt pitää löytää vauhdilla veljesten ”A Date with...” -kiekko. All Right nostaa esiin lisää suursäveltäjien tuotantoa: Buddy Hollyn hieno kappale esitetään suorastaan luomuhenkisesti peggysue-biitillä. Perään tulevan Endless Sleepin olisin jättänyt levyttämättä, sillä Reynoldsista ei pysty yksinkertaisesti pistämään paremmaksi, mutta rajusti rymistelty Girl In Black sopii kiekon tummansävyiseen tunnelmaan ennen kuin linkataan A-puolen päätösbiisiin Scatteriin. Sitä en tiedä, minkä verran tätä loppuunmyytyä mutta unohdettua albumia liikkuu käytettyjen markkinoilla. Kakkosraidalle sijoitetussa Reynoldsin korpinmustassa olisin nostanut P-K:n ääntä vielä reilummin esiin, vaikka kitarariffikin on hieno. THE OTHERS AKA 22PP THE OTHERS AKA 22PP Monochromeset (Bone Voyage BONE-0051) This Strange Effect / (The Girl With The) Raven Hair / 66-5-4-3-2-1 / Zip Code / Endless Sleep / Girl In Black / Scatter // Law Of The Jungle / Well... Omani ostin heti uutena, ja hyvä niin.. Ilmestyessään albumilta kaivattiin yllätyksiä, rajojen venyttämistä ja uuden uittamista vanhaan. Salanimellä toimineen tutun suomalaisbändin viime vuosikymmenen kunnianosoitus niille ja muille laatukappaleille oli toimiva idea, vaikka levystä ei pidetty edes ilmestyessään suurta meteliä. Boudleaux Bryantin kynästä yksin syntynyt Love Hurts on levyn ehdoton kohokohta. Trion piti alkujaan julkaista levy pelkällä The Others -nimellä, mutta Saksan suuntaan käydyn lyhyen nimikiistan jälkeen toiseuden perään lisättiin tutumpi nelimerkkinen lyhenne. Ihan spontaanisti kerttukolmikko ei ole pistellyt purkkiin 1950–60-luvuilta naarattua materiaalia, sillä yhtye oli keikkaillut Others-teemalla jo ennen pitkäsoiton ilmestymistä. Ei tietenkään. Rumpusoolo on väkevä eikä sen aikana käy aika progressiivisen pitkäksi. Tämä oli hieno idea, kumarrus sinne mistä eliksiiri on imetty, vähän kuin ne Teddy & The Tigersin suunnittelemat EP:t omille sankareille, joita ei ilmestynyt kuin yksi. Sen jälkeen Zip Code vie farfisa vinkuen kuulijat bändin ”Hong Kong King” -aikaan. Nyt tietty lakonisuus vie tehoja lemmen liekin lepatukselta. Tämä nyt tarkastelussa oleva albumi on yksi yhtyeen yllätysliikkeistä, sivuprojektina vuonna 2006 ilmestynyt kunnianosoitus jäsenten vanhoille biisisuosikeille. 66-5-4-3-2-1 pitää sisällään kireää kitarointia, komeasti paukkuvaa rumpua ja kiihkeää kuiskailua lankalinjan aktivoitumista odotellessa – tämä on hieno tribuutti Troggsille ja albumin huippuhetkiä. Biisi sopii täydellisesti pirkkojen nyrjähtäneeseen maailmaan. Olen noista näkemyksistä täysin eri mieltä: Ota tai jätä – se riittää, kun 22PP esittää huolella valitut kappaleet omaan maanläheiseen tyyliinsä
Pieni mysteeri on jo itsessään monellakin tavalla levyn muusta linjasta poikennut kappale One Sided Love Affair – Don Robertsonin kirjoittaman I’m Counting On You -balladin ohella toinen kiekon esityksistä, jotka saivat tällä julkaisulla lainamateriaalin seassa ensitulkintansa nimenomaan Elviksen toimesta. Yhdysvaltain tekijänoikeuksia valvova BMI yhdistää verkkotietokannassaan hänen tuotantoonsa listan 1950-luvun r&b-teoksia, niistä kaupallisesti menestyneimpänä LaVern Bakerin Billboard-hitiksi (#2) nostaman Play It Fairin. Elviksen debyyttisuoritus valkokankaalla totta kai herätti kiinnostusta, mutta sittemmin tutuiksi ja usein valitettavan perustelluiksikin käyneet kritiikit hänen näyttelijänansioistaan eivät varsinaisesti motivoineet julkaisuvastuussa olleita levy-yhtiöpäättäjiä jatkohankintoihin. Louis Jordanille ja The Deep River Boysille sekä myös levytti omissa nimissään, mutta oliko kyse samasta henkilöstä. Mainitun Campbellin kyllä kerrotaan työskennelleen niin ikään Elvis-tuotannostaan tunnetun Otis Blackwellin tavoin newyorkilaisen Beacon Music Co. On syytä aloittaa arvuuttelu siitä, kuka oikeastaan oli One Sided Love Affairin tekijäksi ilmoitettu Bill Campbell. RCA:n tuottajan Steve Sholesin ehdottamien Elviksen suomalaisvalmisteisia RCA-julkaisuja 1950-luvulta: 45 kierroksen single ja kaksi 78 kierroksen savikiekkoa. Laulajasuuruuden Discophon-yhtiön edustuksessa olleita kotimaisvalmisteisia 45tai 78-kierroksisia RCA-singlejä tiedetään olevan varmuudella olemassa ainoastaan kaksi. Varhaisimmat Top20:een kelpuutetut tilastomerkinnät saivat vasta keväällä ja kesällä 1959 Tutti Frutti (#17) ja King Creole (#13). Jo 1930-luvun lopulta lähtien mustalla musiikkikentällä vaikutti muuan Bill Campbell (William Vance Campbell, Jr.), joka sävelsi lauluja mm. Niistä ensimmäinen, sellakkalevy Love Me Tender / Anyway You Want Me (RCA 20-6643) tuotiin markkinoille Suomen ensi-iltansa toukokuussa 1957 saaneen ”Love Me Tender – Rakasta minua hellästi” -elokuvan myötä. Tunteellisten joikujen esittäjänä häntä kyllä kuuntelee mielellään, ensin on vain parasta ummistaa silmänsä. Ikävä että Elvikselle on tässä filmissä annettu tilaisuus vain parin laulun esittämiseen. Elokuva-Aitan Kauko Laurikaisen ennakkoluuloisuus lehden numeroon 11/1957 sisältyneessä arviossa on käsinkosketeltavaa luokkaa: ”Ei taida tulla Elviksestä suosikkia täkäläisillä markkinoilla. Mutta kuka heistä oikein ennättikään apajille ensimmäisenä. One Sided Love Affair kulkeutui Elviksen studio-ohjelmistoon New Yorkissa pidetyssä äänitystilaisuudessa tammikuun 1956 lopulla. 34 Blues News 2/2022 RAKKAUTEEN TARVITAAN KAKSI Sinkkuelämää, osa 8: Elvis Suomessa! Sinkkuelämää, osa 8: Elvis Suomessa! PETE HOPPULA E lvis Presley noteerattiin Suomessa hyvissä ajoin 1950-luvulla. Näyttelijälahjakkuus näyttää puuttuvan lähes kokonaan. Varhaisille hittilistoillemme ensimmäisillä ulkomailtakaan tuoduilla sinkuilla ei ollut asiaa. -kustannusyhtiön sekä sen omistaneen lauluntekijä-kustantajatuottaja Joe Davisin palveluksessa, joten läheltä ainakin liipattiin. Maailmanlaajuisesti ja jälkikäteen tarkasteltuna Presleyn maaliskuussa 1956 ilmestynyt vain esittäjän omaa nimeä kantanut esikoislätty lienee silti yksi eniten kirjallisuudessa ruodittuja 1950-luvun albumeita – eräitä sitä sivuavia kummallisuuksia ei tästä huolimatta taideta vieläkään olla läpikotaisin perattu. Koko filmi laskee hyvällä vauhdilla ylen vetistettyä loppuaan kohden.” Koska RCA-tuotteita kulkeutui kansainvälisen yhtiön jakelussa Suomeen muutenkin melko mutkattomasti, lähinnä sinkkuina ja EP-levyinä Saksan julkaisusarjoista, ei omalle lisenssituotannolle taidettu edes keksiä painavaa syytä. Vielä vähemmän Valentinon manttelin perijää. Vuoden 1957 ja Bakerin Play It Fair -listakakkosen jälkeen kaverin tekemisistä ei kuitenkaan näytä löytyvän minkäänlaisia konkreettisia havaintoja, vaikka viimeistään Elvis-kytköksen olisi luullut lisäävän läjäpäin uteliaisuutta häntä kohtaan. Entä sitten Elviksen 1950-luvun pitkäsoitot. Kenties vielä marraskuussa 1957, seuraavan kokoillan filmin ”Loving You – Kiihkeitä rytmejä” saapumisen aikoihin, Elviksen myös uskottiin yhä olevan ainoastaan pian ylipyyhkäistävä tahra vakavasti otettavalla musiikkikartalla. Kotimaista Elviksen vastinetta etsittiin laulukisojen kautta jo vuonna 1957, lehdet kirjoittelivat kyllästymiseenkin asti suuren maailman esimerkkiä matkien puolipilkallisia pikkujuttujaan eksentrisestä nuorisoidolista – ja vähitellen Memphisin sankarin levytystuotantoa rohkaistuttiin myös versioimaan suomalaisten artistien toimesta. Ollakseen Telluksen valovoimaisin rock’n’roll-mannekiini, jonka musiikkia oli myyty pelkästään 1950-luvun varrella ympäri palloa ennätyksellisiä määriä, suomalainen äänilevyteollisuus kuitenkin syttyi ilmiöön nimeltä Elvis Presley sangen varovaisen liekin turvin. Paikallista lehdistöäkään 12-tuumaiset eivät innostaneet arviontekoon. Sekä vinyylisinglenä että savikiekkona julkaistu Loving You / Teddy Bear (RCA 20-700 / 47-7000) jäi viimeiseksi suomalaispuristeiseksi Elvis-äänitteeksi hänen elinaikanaan, eikä levyn harvinaisuus huomioon ottaen sen painoskaan voinut olla erityisen suuri. Onnellisia älppärinomistajia myös Suomesta luonnollisesti sieltä täältä löytyi, mutta myynnillisesti näistä ostomerkinnöistä kertyneet lukemat jäivät vielä neliviitosiakin kauemmas kärkitaistoista. 1960-luvulla Rytmi-, Iskelmäja Suosikkilehtien koostamille listoille nousi sentään 1960-luvulla kaikkiaan 28 Elvis-singleraitaa
Osittain kotimaisen tulkinnan levytti Atlantin takana vuoden 1972 tietämillä myös Kevin Waara -niminen Thunder Bayssa syntynyt kanadansuomalainen muusikko. Paitsi Suomessa. Myöhemmin One Sided Love Affairin ovat täällä coveroineet englanniksi ainakin Rat Cats (1999/2009) ja suomeksi omilla uusilla lyriikoillaan The Old Stars (Tarjous sinulle, 2001). Blues News 2/2022 35 kuuden uuden kappaleen valikoimasta nuoren tähtisolistin muistellaan pitäneen ainoastaan tästä numerosta, mikä ymmärrettävästi joudutti päätöstä sen levyttämisestä. Tässäkin tapauksessa tosin lähinnä perästäpäin. Kalevi Taurun levytyssaldoksi kertyi yhteensä 34 tallennetta. Suukkosten tanssi oli alkujaan ranskalaisen Eddie Barclayn orkesterin 1950-luvun puolivälissä esittämä lattarimukaelma La danse du baiser, jota olivat Ruotsissa edellisvuonna versioineet naisartistit Alive Babs ja Michèlle Apfelbaum (nimellä Kyssdansen). Saarikon johtaman Levytukun kanssa. Sen kääntöpuolelle käytkeytyi vielä yllättävämpi valinta. Tauru itse tuskin koskaan tiedosti olleensa täkäläisten Elvis-tulkkien edelläkävijä, eikä hän luultavastikaan kokenut olleensa laulamassa rock’n’rollia levyttäessään viattoman oloista Rakkauteen tarvitaan kaksi -foksia. Vuonna 1954 Tauru solmi uuden sopimuksen N.E. Tämän hänen Gaiety-merkille tekemänsä ensisinglen kerrotaan myyneen ainoastaan reilut 300 kappaletta. Kalevi Taurun versio ei valitettavasti mahtunut mukaan suomalaisia aihepiirin levytyksiä esitelleelle vuoden 1987 kokoelma-albumille ”Elvis Suomessa” (Dojo DOJLP 5008/DOJC 5008) eikä myöskään sen vuonna 2010 julkaistulle CD-jatko-osalle ”Elvis Suomessa 2” (AXR Music AXR008). Ensimmäiset levytyksensä hän teki Fazerin Rytmija Deccamerkeille. Kappaleen tyylillinen lokerointi on jo itsessään ongelmallista. Sitä vastoin kappale on kelpuutettu Warner Musicin 250 esityksen laajuiselle Spotify-soittolistalle ”Elvis suomeksi”, minkä lisäksi se sisältyy Taurun koulupiirin perinnetoimikunnan omakustanteisesti vuonna 2000 julkaisemalle pienipainoksiselle tupla-CD:lle ”Kalevi Kalevi Tauru. Mutta entäs se Elvis. Rytmisesti numeroa hallitsee sessiomuusikko Frederick Earl ”Shorty” Longin kepeästi kilkattava kapakkapiano, jonka soittotapa muuntuu soolokierron ajaksi entistä vanhakantaisemmaksi boogie woogieksi. Hieman myöhemmin tehdyissä haastatteluissaan Presley jopa mainitsi laulun suosikikseen koko albumilta. Lyriikoiltaan Campbellin tekstejä on luonnehdittu liukuhihnamaisiksi, liki pitäen keskeneräisiksi – sen sijaan tapa, jolla memphisläinen herättää ne eloon ja ottaa määrätietoisella tulkinnallaan omakseen, on poikkeuksetta kerännyt ylistäviä asiantuntijakommentteja. Lausunnossa piilee uutisarvoa jo sikälikin, että rakenteeltaan One Sided Love Affair ei oikeastaan edes edustanut sitä musiikillisesti edistyksellisintä ”Elvis-soundia”, joka oli parhaillaan nostamassa artistia koko kansakunnan kaapin päälle. Ne tuotti ja sovitti Toivo Kärki, joka myös säesti Kalevia yhtyeineen. Tältä ajalta ovat myös peräisin laulajan kaupallisesti menestyksekkäimmät äänitteet, Valkaman käsialaa ollut Valkoiset kielot sekä Victor Youngin alkujaan säveltämä ja Anja Eskonmaan suomeksi sanoittama Kultaiset korvarenkaat. Kertosäkeessä sekaan ilmestyy myös gospel-lauluelementtejä, jollaisia ei Elviksen edeltäneillä levytyksillä oltu vielä kuultu. Lisäksi kappale sisältyi lokakuussa 1956 ilmestyneelle tuplaEP:lle ”Elvis Presley”, joka kyllä nousi omassa Billboard-kategoriassaan TopTeniin, mutta erikoisesta formaatistaan johtuen tuskin silti möi mainittavia määriä ainakaan Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Sisällöltään vahvasti kokoelmahenkinen, heinäkuun 1954 ja tammikuun 1956 välisistä studiotöistä koottu albumi ”Elvis Presley” oli listaykkönen USA:ssa ja Englannissa (jossa levy sai myös vaihtoehtoisen otsikon ”Rock’n’Roll”). Sovittajakseen hän sai nyt Kaarlo Valkaman, ja miesten yhteistyö jatkui tästä eteenpäin kaikilla Triolamerkin julkaisemilla levytyksillä vuoteen 1958 saakka. Se ei ollut selkeää jatkumoa Elviksen, Scotty Mooren ja Bill Blackin rockabillaaville Sun-aikaansaannoksille (joita myös lukeutui samalle LP:lle), se ei ollut sydäntä särkevä balladi eikä myöskään mustasta rhythm’n’bluesista johdettua riettaan raivokasta rock’n’rollia. Oli siis tavallaan loogista, ettei esitys aivan välittömästi kannustanut muuallakaan lainaversioiden tekoon. Keikkailu ja julkisuus saivat jäädä, sillä perhe ja maatila Riihimäellä kaipasivat enemmän isäntää lähettyvilleen. Nykyisen Venäjän rajan takana Antrean Taurun kylässä 1930 syntynyt Kalevi Tauru kruunattiin kaikkiaan kolminkertaiseksi maan iskelmäkuninkaaksi, aiheesta vuosina 1952–54 järjestetyissä laulukilpailuissa. Vuonna 1961 Kalevi kuitenkin päätti lopettaa muusikon elämän. Niin vain hän kuitenkin kaiversi puumerkkinsä kevyen musiikin historiaan myös ensimmäisen puhtaasti Elvikselle tarkoitetun suomalaisen käännöslaulun levyttäjänä. Singlenä One Sided Love Affair valikoitui Money Honeyn b-puolelle elokuussa 1956, mutta se jäi ilman omia listaosumia – toisaalta myös apuolen The Drifters -laina saavutti vain hyvin maltillisen Hot100-sijan 76. Toiseksi viimeiselle Triolasinglelleen (T 4357/TS 357) vuonna 1958 hän sai laulettavakseen tyypillisestä valssipitoisesta linjastaan poiketen kaksi selvästi pop-henkisemmäksi kaavailtua käännös-jazziskelmää, jotka päätyivät samanaikaisesti myös EP:lle ”Valkoiset kielot” (NE 186). Eläkkeelle Tauru jäi vuonna 1979 ja menehtyi Hämeenlinnassa 2003. Kaarlo Valkaman ”setämäisen” jähmeästä tanssiorkesterisovituksesta ja Sauvo ”Saukki” Puhtilan (salanimellä Pekka Saarto) laatimista alkuperäisajatuksen rutiininomaisesti toistaneista sanoituksista hän ei välttämättä olisi sellaista osannut edes epäillä. Heti ilmestymisaikanaan One Sided Love Affairin ei kaiketi herättänyt erityisiä väristyksiä sen enempää analyyttisemmin kuin fanaattisemminkin hänen hengentuotteisiinsa suhtautuneissa kuulijoissa
Levytukun vuoden 1957 tietämillä painattama nuottivihkonen tuo julki, että englanninja suomenkielisten sanojen rinnalla One Sided Love Affairiin oli rustattu myös ruotsalaiset tekstit. Rohkeita veikkauksia potentiaalisesta ensilevyttäjästä otetaan vastaan. Kyllikki Solanterä (os. Kyllikki Solanterä nimittäin laati nimeä ”K. Sen sijaan vuonna 1959 aiheeseen tarttui alkuperäiskielellä sekä Englannissa että Italiassa suosiota nauttinut Antonio ”Little Tony” Ciaccin johtama kokoonpano Little Tony & His Brothers. Tuoreeltaan One Sided Love Affairista ei levytetty jäljitelmätulkintoja edes Yhdysvalloissa. Ömsesidig kärlekiä olisi siten voinut studiossa tapailla esimerkiksi Chris Lennert, joka levytti Rivande Rockar -yhtyeensä kanssa vuonna 1957 ilmestyneelle Karusell-merkin EP:lle ”Chris!” peräti useampia samaan teemaan liittyneitä Renardruotsinnoksia, muun muassa Tutti Fruttin – joka sekin kääntyi heti vuonna 1956, Little Richardin alkuperäisen, Alan Freed -elokuvassa ”Don’t Knock The Rock – Uusi rock’n roll” esittelemän version pohjalta jälleen ”Pekka Saarton” käsissä suomeksi. Heartbreak Hotelista arvatenkin syntyi useita covereita ja mukaelmia heti sen ilmestymisvuonna, kun omat kilpailevat näkemyksensä ennättivät tehdä mm. Muihin hänen kevyen musiikin käännösteksteihinsä lukeutuvat mm. Wegelius, 1908–1965) loi yli 20-vuotisen uran laulunopettajana, mutta sen ohessa hän sekä levytti joitakin -LP:lleen 1974 – eikä Sleepy Sleeperskään lopulta voinut vastustaa kiusausta ottaa aihetta (nimellä Särkyneen sydämen hotelli) omaan ”Sings Elvis” -käsittelyynsä Memphisin Sun-studioilla 1989. 1970-luvulle saavuttaessa ja siitä eteenpäin uusia muunnelmia luonnollisesti alkoi tupsahdella esiin yhä enemmän ja enemmän. Monipuolisuudestaan huolimatta enimmäkseen Solanterän tuotanto painottui taidemusiikkiin sekä ”vakavampaan” vanhemman polven iskelmään, mistä johtuen tarttuminen rock’n’roll-historian suurteokseen jaksaakin äimistyttää. Levyttämään sen pääsi kuitenkin vasta vuonna 1961 tuore ”Rock-kuningas” Pekka Loukiala: ”Mun ystäväin posket on, kuin hienot persikat”, muistattehan. Tiettävästi Ömsesidig kärlek -laulua ei kuitenkaan ole levytetty. Lyriikoiden isä Boy Renard oli ruotsalainen sanoittaja ja orkesterinjohtaja Henry Fox, jonka muita aliaksia olivat Henry Fuchs ja Ture Blank. 36 Blues News 2/2022 kappaleita itse että ennen kaikkea kirjoitti runsaasti sanoituksia ja suomennoksia, käyttäen tällöin K. Edellisiä rikosluokkaa epärehdimmissä lainapuuhissa oli kuitenkin jo vuonna 1969 ollut ”Suomen Johnny Cash”, pitkälti vankilakokemustensa ansiosta lehtien otsikoissa tuohon aikaan viihtynyt Matti ”Kid” Hytönen, jonka onnistui taltioida lyhyehköksi jääneen levylaulajaperiodinsa aikana CBS-merkille omaa käsialaa olleen, mutta niin hengeltään kuin sanomaltaankin kiusallisen paljon Heartbreak Hotelia muistuttaneen 3,5-minuuttisen pienoismelodraamansa. ”Alkuperäiset” Solanterän suomalaistekstit toivat virallisesti kuultaville Heikki Harma, Anki Lindqvist ja Cay Karlsson sisällyttäessään Särjetyn sydämen hotellin 1950-lukurevivalia ennakoineelle ”Dick Dynamite And His Hot Lips” Tauru – Suomen iskelmäkuningas 1952, 1953, 1954” (Tauru1). Nuoli ja Timo Nuoli. Elviksen ensimmäiseksi RCA-singleksi valikoitunut Heartbreak Hotel oli Mae Boren Axtonin sanoitus, johon uhmakkaan blues-kaavaisen sävelen oli luonut countrymuusikko Tommy Durden. Vaan entä muu maailma. Vuonna 1964 kappaleen coveroi edelleen englanniksi uusiseelantilainen Johnny Devlin yhdessä ”Australian Beatlesin” The Rajahs -yhtyeen kanssa, minkä jälkeen sen ikuisti Australiassa omalle vuoden 1965 singlelleen myös Tony Henry with The Breakaways -niminen seurue. On olemassa ääriteoreettinen mahdollisuus, että jostakin levy-yhtiön arkistoholvista saattaisi vielä joskus paljastua jopa Kalevi Taurun suoritusta varhaisempi kotimainen Elvis-tulkinta. Satojen sittemmin tehtyjen Heartbreak Hotel -yritelmien joukosta löytyy monia suomalaisiakin tulokulmia, mutta ei ennen vuotta 1971, jolloin Lasse Vehmala ja Yellow-yhtye levyttivät Love Recordsille Murtuneen sydämen hotellin. Hytösen Hotelliin tarinan kertoja tosin ei kirjautunut suinkaan yksinään.. Sara” käyttäen Heartbreak Hoteliin suomenkieliset Särjetyn sydämen hotelli -sanat jo vuonna 1956 ja niistäkin julkaistiin heti verekseltään Westerlund-yhtiön kaupallinen nuottivihko. Kappale äänitettiin 10.1.1956 ja julkaistiin vielä saman kuun aikana. Julkaisulla heidän seurakseen sai etikettiin oman nimensä kolmantena tekijänä myös Elvis. Saran lisäksi muun muassa salanimiä Donna, Kristiina, K. Esitys ampaisi Billboardin ja Cashboxin pop-listojen kärkeen, hyviä hittikirjauksia kertyi lisäksi r&bja kantrikategorioissa sekä ensi kertaa myös Englannissa, missä se nousi 2. lauluyhtye The Cadets sekä kantriartistit George ”Thumper” Jones ja Homer & Jethro (Hart Brake Motel). sijalle toukokuussa 1956. Euroopassa Heartbreak Hotel -käännöksiä saivat vuonna 1956 aikaiseksi esimerkiksi Saksassa Ralf Bendix ja Werner Overheidt, Itävallassa Ferry Graf, Englannissa Gale Warning ja Tanskassa Preben Uglebjerg. Solanterän Elvis-kytköksisiin töihin kuului myös gospelballadin Crying In The Chapel suomennos Kappelin kellot. Omiin parodiallisiin tarkoituksiinsa sitä ”sämpläsi” myös Stan Freberg. Kaikki musiikinlajit mukaan lukien yksi vuoden 1956 voitokkaimmista yksittäislevytyksistä pysyi painavasta syystä Presleyn keikkarepertuaarissa aina vuoteen 1976 saakka. Sen jälkeen samoja Velmalan lyriikoita käytti hyväkseen myös Jussi & The Boys konserttialbumille ”Pojat asialla” tiensä löytäneellä, Helsingin Tavastia-klubilla 1974 nauhoitetulla versiollaan. Kipparikvartetin lastenlaulut Pieni ankanpoikanen (The Little White Duck) ja Hauva ikkunassa (That Doggie In The Window), Olavi Virran levyttämä Melvin Endsleyn Miks' tämän mulle teit (Singing The Blues), Lasse Liemolan Johnnie Ray -hitin versiointi Itku (Cry) sekä Ranja Rasmussenin Nahjus, suomenkielinen vuoden 1952 näkemys Pee Wee Kingin Slow Poke -hitistä
Blues News 2/2022 37 Muita Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä kappaleita suomenkielisinä versioina (valikoitu ääniteluettelo vuoteen 1965 saakka): Muita Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä kappaleita suomenkielisinä versioina (valikoitu ääniteluettelo vuoteen 1965 saakka): Are You Lonesome Tonight. Blues. Varhaisimman suomalaisversion ajalta ennen Elvistä teki vuonna 1958 Scandialle Annikki Tähti. Hawaijin sinisen hämärän käännöksestä vastasi Sauvo ”Saukki” Puhtila.) Hawaijin sininen hämärä – Onni Gideon ja Aloha-Hawaiji-Yhtye (Broadway 1962, instrumentaaliversio) Can’t Help Falling In Love (Blue Hawaii -elokuvassa kuultu Hugo Perettin, Luigi Creatoren ja George Weissin balladi, joka nousi laulun alkuperäisesittäjän Elviksen versiona Billboardin singlelistan sijalle 2 syksyllä 1961.) Rakastuin kuitenkin – Onni Gideon ja Aloha-Hawaiji-yhtye (Broadway 1962, instrumentaaliversio) Crying In The Chapel (Artie Glennin pojalleen Darrell Glennille kirjoittama hengellissävyinen kappale, josta tuli hänen laulamaan hitti vuonna 1953. Kappale oli kuitenkin levytetty suomeksi Triola-merkille jo 1954 Pirkko Jaakkolan toimesta Lauri Jauhiaisen käännössanoin nimellä Oletko yksin?) Jäitkö yksin sä nyt (sanat: Saukki/Sauvo Puhtila) – Timo Jämsen (Scandia 1961), Kai Lind (Scandia 1964) Blue Hawaii (Leo Robinin ja Ralph Raingerin elokuvaan Waikiki Wedding säveltämä laulu, jonka levytti vuonna 1937 filmissä näytellyt Bing Crosby. Presleyn äänite julkaistiin Yhdysvalloissa singlenä vasta 1964, mutta Euroopassa se saavutti jo tuoreeltaan suosiota, nousten listakärkeen muun muassa Englannissa. Kappaleesta ei tullut hittiä Yhdysvalloissa tai muissakaan maissa – paitsi Suomessa, missä tangosovitus ylsi jopa listoille. Näin ollen yksikään My Happinesin monista 1950-luvulla tehdyistä suomalaistulkinnoista ei ollut syntynyt hänen esimerkkinsä pohjalta. Ensimmäiset levytetyt versiot tekivät The Marlin Sisters vuonna 1947 ja Borney Bergantine vuonna 1948. Alkuperäinen versio julkaistiin 1960 singlenä Stuck On You -hitin kääntöpuolella.) Onnen siteet (sanat: Kari Tuomisaari) – Timo Jämsen Yhtyeineen (Decca 1960) Flaming Star (Sid Waynen ja Sherman Edwardsin Elvikselle samannimiseen elokuvaan laatima laulu vuodelta 1960.) Kohtalon tähti (sanat: Saukki/Sauvo Puhtila) – Timo Jämsen (Scandia 1961) Jailhouse Rock (Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa ollut Billboard-listaykkönen ja Elviksen kolmannen elokuvan tunnuskappale vuodelta 1957.) Kotihipat (sanat: Kari Tuomisaari) – Johnny (Liebkind) (Scandia 1964) My Happiness (Melodialtaan 1930-luvulta peräisin oleva laulu, jonka viralliseksi säveltäjäksi ja sanoittajaksi on merkitty Betty Peterson Blasco. Reponen) Fame And Fortune (Fred Wisen ja Ben Wisemanin Elvikselle kirjoittama kappale. Monien myöhempien menestyneiden versioiden jälkeen myös Elvis levytti vuonna 1960 oman luentansa. Elvis esitti kappaleen heinäkuussa 1953 Sun Recordsin studiossa Memphisissä omakustanteiselle asetaattilevylleen, joka kuitenkin julkaistiin virallisesti vasta vuosikymmeniä myöhemmin. USA:ssa sen sijaan Billboardin pop-listan ykköseksi nousi elokuussa 1961 Joe Dowellin näkemys samasta kappaleesta.) Puusydän (sanat: Reino Helismaa) – Seppo Hakala (Blue Master 1961) Puinen sydän (sanat: Veikko Vallas/Sauvo Puhtila) – Lasse Nupponen (His Master’s Voice 1961). Vuonna 1959 sen levyttivät uudelleen peräti kolme artistia: Ritva Simuna Triolalle, Pärre Förars Rytmille ja Seija Lampila Blue Masterille.) Stuck On You (Aaron Schroederin ja J. Kullervon eli Tapio Lahtisen sanoittama Onneni päätyi ensi kerran äänitteelle Eero Väreen laulamana Rytmi-merkillä 1950. Suomessa sen pääsi ensimmäisenä tekemään nimellä Kappelin kellot Eero Väre vuonna 1954, käyttäen tuolloin Kyllikki Solanterän alias Kristiinan sanoitusta. Leslie McFarlandin kirjoittama r&b-henkinen numero, joka nousi Billboard-kärkeen Elviksen levyttämänä keväällä 1960.) Takaan sen (sanat: Jorma Kalenius – Kari Tuomisaari) – Jorma Kalenius Yhtyeineen (Philips 1960) Surrender (Elviksen listaykkönen vuodelta 1961 oli alkujaan De Curtis Erneston ja De Curtis Giovan Battistan käsialaa ollut suosittu italoiskelmä Torna a Surriento, johon Doc Pomus ja Mort Shuman keksivät englanninkieliset sanat. Bennettin ja Sid Tepperin Elviksen levytettäväksi vuonna 1962 kirjoittama balladi, joka kuultiin myös elokuvassa Girls! Girls! Girls!. Presleyn vuoden 1961 tulkinta päätyi hänen samannimisen elokuvansa teemakappaleeksi. Esitys julkaistiin vasta 1965, jolloin se nousi Billboardin listakolmoseksi.) Kappelin kellot (sanat: Kristiina/Kyllikki Solanterä) – Pekka Loukiala (1965; sanat: Kristiina – P. Elviksen Billboard-listaykköseksi noussut versio ilmestyi 1960 ja sen perusteella tekivät omat näkemyksensä sekä Timo Jämsen että Kai Lind. Eino Grönin suomalaistulkinta on tiettävästi ainoa laulusta 1960-luvulla syntynyt käännösversio. Varhaisin kotimainen tallenne aiheesta tehtiin nimellä Sorrento Eugen Malmstenin ja Sointu-orkesterin käsissä vuonna 1940, seuraavaksi siihen tarttui Juha Eirto nimellä Palaa Sorrentoon Decca-merkillä 1958.) Sydämeni jäi Sorrentoon (Orvokki Itä/Reino Helismaa) – Seppo Hakala (Blue Master 1961), Johnny Forsell (Decca 1961) Palaja Sorrentoon – Mauno Kuusisto (RCA 1962) The Walls Have Ears (Roy C. (Roy Turkin ja Lou Handmanin kirjoittama laulu, jonka alkuperäislevytyksen teki Charles Hart vuonna 1927. Se menestyi kotimaisilla listoilla vielä Elvistäkin paremmin.) Seinillä on korvat (sanat: Saukki/Sauvo Puhtila) – Eino Grön & Four Cats (Scandia 1963) Wooden Heart (Saksalaisesta Friedrich Silcherin kirjoittamasta kansansävelmästä Muss i denn Fred Wisen, Ben Wiesmanin, Kay Twomeyn ja Bert Kaempfertin toimesta muokattu versio, joka esiteltin amerikkalaisyleisölle vuoden 1960 Elvis-elokuvassa G.I
1942), taiteilijanimeltään Paul Jones, soitti kitaristiystävälleen Tom McGuinnessille (s. -81 myös Suomeen asti ulottuneen pitkänpuoleisen kiertueen, kesti päivämäärään 18.12.1982 saakka. Toiseksi vokalistiksi ja kitaristiksi kutsuttiin Dave Kelly (s. 1942), jonka Rob Townsend (s. 38 Blues News 2/2022 THE BLUES BAND AKUSTISESTI Klassikoiden lähteillä, osa 72 Klassikoiden lähteillä, osa 72 on ilmoitettu jatkuvan ainakin tämän vuoden kesäkuulle saakka. 1941). Ongelmana oli vain se, että konsertti oli sovittu tapahtuvaksi arvokkaassa Mutta toisin kävi. Silloin alkanut jatkokausi on ulottunut näihin päiviin saakka ja kestää vielä vähintään joidenkin kuukausien verran. noin 1950) ja rumpalina toimi ensin Hughie Flint (s. 1948), joka tiedettiin etenkin slide-tekniikan ja toisaalta maalaisbluesin taitajaksi. Yhdessä he sopivat lähinnä bluesin ja r&b:n esittämiseen keskittyvän, yksinkertaisesti nimellä The Blues Band varustetun yhtyeen perustamisesta. Vuonna 1986 samainen The Blues Band oli uudestaan koossa ja hyvässä iskussa. Kun sille ei aluksi löytynyt kustantajaa, The Blues Band painatti sekä studioettä live-äänitteitä sisältävän omakustanteen, jolle annettiin nimi ”Official Blues Band Bootleg Album”. Kiekko meni lyhyessä ajassa niin hyvin kaupaksi, että vajaan vuoden päästä sama kooste ilmestyi uudestaan Arista Recordsin kustantamana. Silloin pidettiin Lontoossa bändin jäähyväiskonsertiksi tarkoitettu tilaisuus, missä täydentävinä laulajina esittäytyivät Daven sisar Jo-Ann Kelly sekä entinen Pretty Things -mies Phil May, ja minkä annista koottiin tasokas albumi nimeltään ”Bye Bye Blues”.. Se oli kutsuttu esiintymään Aldeburgh-nimiselle paikkakunnalle, mikä sijaitsee Lontoosta noin 160 km koilliseen päin. Koronarajoitusten höllentämisen jälkeen yhtye nimittäin käynnisti vuoden -20 keväällä jäähyväiskiertueeksi nimetyn turneen, minkä Vuoden 1979 helmikuussa näyttelijänä, huuliharpistina ja varsinkin Manfred Mann -yhtyeen ensimmäisenä laulusolistina tunnetuksi tullut Paul Adrian Pond (s. 1947) korvasi vuonna -81. Basistina tuli mukaan Gary Fletcher (s. Vuoden 1994 alkupuolella The Blues Band oli erikoisessa tilanteessa. Porukan ensimmäinen keikka oli vuoden -79 huhtikuussa, ja jo seuraavana syksynä viisikko suunnitteli oman LP:n julkaisemista. Yhtyeen toiminnan ensimmäinen vaihe, mikä käsitti muun muassa v
Folkahtava San Francisco Bay Blues on Jesse Fullerin (1896–1976) tunnetuin musiikkikappale, minkä hän levytti 1950ja 1960-luvuilla muutamaan kertaan. Stranger Bluesia pidetään kaiketi yleisesti Elmore Jamesin luomuksena, mutta näin ei todellakaan ole asian laita. 1930 levytetty bravuurinumero. Dave Kellyn taituroima Jitterbug Swing, alkujaan Bukka’s Jitterbug Swing, on tietysti variaatio Booker ”Bukka” Whiten (1904–77) vuoden -40 äänitteestä. Key To The Highway on mitä moninaisimpien musikanttien kuten Eric Claptonin suosima tarttuvanoloinen blueslaulu, mitä pidettiin 1960-luvulla yleisesti William ”Jazz” Gillumin teoksena. Esimerkiksi tällä koosteella on kuultavissa vallan neljän laulajan suorituksia. -94, yleisön mukana laulattamista varten. He harjoittelivat monia musiikkikappaleita, joita he eivät aiemmin olleet esittäneet yhdessä. T. Daven ja Tomin yhdessä muotoilema Withering The Pics on, kuten jo sen nimi antaa ymmärtää, kitaravetoinen instrumentaali. Lainakappaleista kolme voidaan lukea selkeästi rhythm and bluesin ja soulin piiriin. Teokselle tyypillisiä melodisia ja sanoituksellisia piirteitä löytyy nimittäin jo laulajatar Jenny Popen vuoden 1929 levytyksestä Doggin’ Me Around Blues. Teos on myös omiaan, kuten Dave Kelly teki v. Sonny Terry ja Brownie McGhee. Nicely Mama on mukaelma perinteisestä laulelmasta, mitä hoiloteltiin USA:n mustan väestön keskuudessa vähintään 1900-luvun ensimmäisistä vuosista lähtien. Jonkin aikaa tuumailtuaan yhtyeen jäsenet päättivät hyväksyä tehdyn tarjouksen. Fuller, jonka kutsumanimi oli The Lone Cat, oli yksi niin kutsutuista yhden miehen orkestereista. Blues News 2/2022 39 Snape Maltings -nimisessä rakennuksessa, missä normaalisti kuultiin ja kaiketi yhä kuullaan perinteistä eurooppalaista klassista musiikkia. Paljon hyvää ja monenlaista musisointia on The Blues Band vuosien mittaan tuonut yleisöjensä ulottuville, mistä sitä on suuresti kiittäminen. Ja vaikka yhtye lähiaikoina lopettaisi kiertelynsä, mitä en pidä ollenkaan varmana asiana, niin ovathan silloinkin yhä ilonamme sen lukuisat äänitteet. Siksi siellä ei ollut mahdollista käyttää sähköisiä soittimia. Kuusi tämän satsin teosta on yhtyeen jäsenten omaa tuotantoa, ja osalla niistä sinisiä säveliä ei mainittavasti esiinny. Näin on siksi, että nykyisin katsotaan sen melodian olevan peräisin Big Bill Broonzylta ja sanoituksen Charlie Segarilta. Erään sen varhaisimmista levytyksistä teki georgialainen Eugene ”Buddy” Moss (1914–1984) v. Esiintyessään hän paitsi lauloi niin myös soitti kitaraa, telineessä ollutta huuliharppua ja jalalla poljettavaa rumpua eli fotdellaa. -30 ja Too Young To Know on McKinley Morganfieldin eli Muddy Watersin (1913–1983) väkevä klassikko vuodelta 1951. Viime aikoina sen tekijöiksi on kuitenkin merkitty kaksikko Broonzy ja Segar. Vuonna -95 Aldeburghissa tehdyistä äänitteistä koottu aineisto julkaistiin nimellä ”Wire Less” ja tunnuksella COB 1 niin CD:nä, vinyylilevynä kuin kasettinakin. Stealin’ Stealin’ on eräs ruukkuyhtye Memphis Jug Bandin tunnetuimmista ja myös parhaista lauluista. Will Shaden johtama porukka levytti sen jo v. Käydään ne lävitse siinä järjestyksessä, kuin mihin ne on koosteella asetettu. Vesa Walamies. Laulut I Can’t Stand The Rain, I’m Not Ashamed To Sing The Blues ja They’re Crazy About Me on nimittäin napattu Ann Peeblesiltä, Bobby ”Blue” Blandilta ja Ray Charlesilta. Päävokalisteina ovat nytkin Paul Jones seitsemän ja Dave Kelly viiden lauluosuuden voimin, mutta jokseenkin yllättävästi Tom McGuinness lauleskelee neljällä ja Gary Fletcherkin yhdellä esityksellä. 1934 nimellä Oh Lawdy Mama. Brittiläisen tyylin mukaisesti myös Blues Bandin tulkintatavat ja ohjelmistot olivat varsin vaihtelevaisia. Sittemmin tämän traditionaalin tallennutti Tampa Red v. Sitting On Top Of The World tuli myös monille eurooppalaisille tutuksi aluksi Howlin’ Wolfin vuoden 1957 version avulla. Hevosesta kertovan tarinan Frankie Jean tekaisi Memphis Minnie silloisen kumppaninsa Kansas Joe McCoyn kanssa v. Sittemmin kuitenkin ilmeni, että kysymyksessä onkin todellisuudessa jousiyhtye The Mississippi Sheiksin v. -31 nimellä New Stranger Blues, ja ennen Elmoren vuoden -61 tai -62 versiota sitä vetelivät vuosikausia mm. Jossakin vaiheessa Dave Kelly esitti tapahtuman levyttämistä, ja neuvottelujen jälkeen hankkeen kustantajaksi saatiin Cobalt Records. 1928, ja sittemmin sitä on tallenneltu runsain määrin etenkin folk-piireissä. Samantyyppisiä melodiarakenteita löytyy myös Leroy Carrin vuoden -28 hitistä How Long, How Long Blues ja Tampa Redin seuraavan vuoden instrumentaalista You Gotta Reap What You Sow. Kuuden omintakeisen luomuksen ja kolmen soulahtavan esityksen lisäksi tallenteella on mukana yhdeksän teosta, joiden juuret sijaitsevat vankasti perinteisen bluesin ja osaksi myös folkin puolella
Olisiko ilmassa muuten pieniä merkkejä sen suhteen, että alan suurimpiin laulajiin lukeutunut McPhatter olisi pompahtamassa esiin vuosikymmeniä kestäneestä unohduksen yöstä. Näihin aikoihin, vuonna 1956, Atlantic pukkasi markkinoille McPhatterilta niin kovia sinkuloita, että Billboardin ja Cashboxin arvostelijatkin olivat välillä epävarmoja, kumpi puoli nousee myyntija soittosivuksi. Pieleen mennyt letkajenkka. Erityisesti voi kehua jämäköitä patarumpuja, jotka ikään kuin rytmittävät paukkeellaan tätä kesän 1963 pikkuhittiä (#55). 40 Blues News 2/2022 PETRI LAHTI M uusikon mustasukkaisuusmurha. Hyvä ja tarttuva levy, joka on nimestään huolimatta siis enemmän itkuinen balladi kuin menopala. Abbottin taustaryhmä The Jewels oli näköjään The Tymes, joten ei tässä ihan kakkosviulua viritelty silläkään puolella. Hämäläisten oma muusikkoslangi. Tonight, mahdollisesti myös vauhdikkaampi Thirty Days. Suomea puhuva hollantilainen laulajatar. Kumpikaan sivu ei noussut listoille, mikä on kyllä ihme, kun alla oli jättihitti Treasure Of Love. Toisaalta sen myynti jatkui kiivaana vielä kesän jälkeenkin, joten ehkäpä Atlanticilla ahnehdittiin Clyde-julkaisujen suhteen. Jatsin entinen ihmelapsi oli katuojissa, kun hän löysi 1960-luvun alussa pelastajakseen itseään vanhemman Helen Mooren. Divarien helmissä on tällä kertaa sekahaku. Tarina oli aikamoinen. Lahjakas puhaltaja vuoti kuiviin Slugsin lattialle 33-vuotiaana helmikuussa 1972. Abbott oli syntyjään Billy Vaughn, mutta ristimänimellä ei ollut mitään asiaa viihdebisnekseen, kun suomalaisistakin London-painoksista tuttu ”Tico Tico” -orkesterinjohtaja oli se kuuluisampi BV. CLYDE MCPHATTER CLYDE MCPHATTER I’m Lonely Tonight / Thirty Days (Atlantic 45-1106) Oli ne aikoja, kun Helsingin Kalevankadun Fennica-levykauppaan tuli 1980-luvun alussa japanilaisia uusintapainoksia Atlanticin alkuperäisistä R&B-albumeista. BILLY ABBOTT AND THE JEWELS BILLY ABBOTT AND THE JEWELS Groovy Baby / Come On And Dance With Me (Parkway P-874) Parkway ei ole levymerkki, jonka julkaisulta odottaa löytyvänsä sopivasti kuplivan sekoituksen doo-wopia ja alkumetrien soulia. Ruotsalais-suomalaista sambaa. Tämän syysjulkaisun osalta vaaka kallistui balladin puolelle, mutta niin vain Winfield Scottin kynäilemä Thirty Days taisi olla suositumpi raita. TAGES TAGES Leaving Here / In My Dreams (Platina PA 122) Taas tullaan niihin haihatteluihin, joissa totean, että kunpa suomalaiset nuorisoyhtyeet olisivat päässeet purkittamaan tämänkaltaista Niin vain kaikenkuuloisten ”round and round” -tanssihullutusten seassa Billy Abbott jalokivineen on onnistunut puristamaan reilut pari minuuttia jätetyn kaihoa komeineen taustafalsetteineen ja kaikkine muine alan tuotantokikkoineen. Parin yhteiselo sujui kaikesta päätellen hyvin siihen saakka, kun Morgan alkoi kaivata vähän nuorempaa muusaa pimeiden talviöiden iloksi. Rumpusoolo, jota jaksaisi kuunnella pitempäänkin. Arvata saattaa, miten kolmiodraama päättyi: petetty antoi nikkelimyrkytyksen elämänkumppanilleen eikä ambulanssi päässyt ajoissa East Villagessa sijaitsevaan soittolaan, kun nietokset peittivät Manhattanin kadut. Iltana, jolloin tavallistakin tiheämpi lumimyrsky iski New Yorkiin, Helen Moore iski Bronxissa käsilaukkuunsa mutkan, jonka muusikko oli ostanut tälle turvaksi ja suuntasi Slugs-baariin, jossa trumpetisti oli keikalla. Clyden reproalbumilla oli mukana ainakin I’m Lonely DIZZY GILLESPIE BIG BAND DIZZY GILLESPIE BIG BAND Birks’ Works / Autumn Leaves / Left-Hand Corner / Whisper Not (Karusell Jazz At The Philharmonic Series KPP 344) Tämä divarilöytö piti kaivaa esiin siksi että EP:llä soittaa Lee Morgan, jonka elämää käsitellyt väkevä dokumentti tuli nähtyä hiljattain. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 62 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 62. Hinta taisi olla kympin pari enemmän kuin vähillä silloin tarjolla olleilla Charlyn ja muiden merkkien uusintajulkaisu-koosteilla, mutta platoissa obinauhoineen oli kyllä sen verran enemmän hohtoakin, että kesäduunifyrkat sujahtivat vauhdilla liikkeen kassaan
Suzien pirteä mutta aika tyhjänpäiväinen esitys päätyi tänne Johnny pitää minkä lupaa -nimellä. Palataan tien päältä vielä nopeasti Shrinen lavalle: Jor-du on sekin vetävä esitys. Tämä suuren Lailan vuoden 1966 julkaisu on malliesimerkki tropiikin äänistä Pohjolassa: on sykettä, hienoja sovituskikkoja ja eksoottisen innovatiivista soittoa. LAILA KINNUNEN LAILA KINNUNEN Kun / En vastaa, jos soitat (Scandia 632) Musiikkimaailman pieniä kummallisuuksia on se, miten täällä kirvesvarsien maassa osattiin tehdä niin pehmeää bossa novaa ja sambaa. Kun nyt tihrusin kiekkoa valossa, niin monista ruotsalaispainoksista tuttu ”bubbles in wax” -ilmiö kiusaa tätäkin Plattersin plattaa. Mitä Suzie teki 13-vuotiaana ”Lintsillä” Ankan konsertissa. Vanhoista skandinaavisista lehtileikkeistä on nimittäin paljastunut, että Suzie kertoo innostuneensa lauluhommiin saatuaan neuvoa alalle itseltään Paul Ankalta Helsingin Linnanmäellä 1959. Hän oli itseoppinut avantgardisti, ”Malmivaaran neropatti”, joka teki monia yllätysliikkeitä säveltäjän urallaan. MAX ROACH AND CLIFFORD BROWN MAX ROACH AND CLIFFORD BROWN In Concert: I Get A Kick Out Of You / Jor-du (Jazz Selection JEP 4513) Lisää naksuvia ja paukkuvia ruotsalaispainoksia. Roach paukuttaa raidalla asiaan kuuluvan rumpusoolonkin, jossa mennään eikä meinata. Keskitempoiset kipaleet, tällä EP:llä You’ll Never Never Know ja It Isn’t Right, sopivat Plattersin pirtaan nekin hyvin. Roach pitää armotonta vauhtia yllä Cole Porterin klassikkosävellyksellä I Get A Kick Out Of You, mutta ainakaan trumpetisti Clifford Brownilla ei ole tempossa mitään hätää. Tagesit kuulivat Eddie Hollandin Motown-sotaratsun The Whon esittämänä näiden Ruotsin-keikalla ja nappasivat kipaleen sieltä ohjelmistoonsa. Yksi niistä oli vuonna 1961 tehty tunnustus, että hän oli kopioinut Stockhausenia ja kumppaneita omiin sävellyksiinsä. THE PLATTERS THE PLATTERS Favorites Vol. Blues News 2/2022 41 yhä hämärän peitossa, mutta kun levyjä tulee vastaan, korjataan pois. SUZIE SUZIE Johnny Loves Me / Whenever My Love Passes By (Sonet T7572) Hollantilaissyntyisestä laulajattaresta Suziesta (1946–2008) oli juttua jo The Hi-Gradesin Suomen-vierailun muisteluissa (BN 2/2021). The Great Pretender, Only You ja muut balladit olivat olleet siinä vaiheessa tuttuja jo useamman vuoden, mutta kun pinosta kaivamani Beer Barrel Boogie -kakkara sitten kuohui kotisoittimessa, kuva hempeästä lauluyhtyeestä mullistui kerralla. Ihan täydellinen kokonaiskuva Plattersin laajasta tuotannosta on. Näköjään sinkku on hallussa, mutta siltä on tullut soitetuksi vain mainiota Nastaa mestaa, Jimmy Gilmerin Sugar Shackia suomeksi. Vaan miten levytät, kun Leaving Heren tapaiset biisit olivat täällä vierimättömän kiven alla. Tämä töölöläisestä divarista 1990-luvulla löytynyt Suzie-sinkula on jäänyt vähälle soitolle. Hän piti yhtä yhtyeen basistin ”Little Mike” Watsonin kanssa ja kierteli bändin kanssa maita ja mantuja. Miksei siinä kesän aikana olisi siis tarttunut vähän suomalais-ugrilaistakin korvan taakse, jos ja kun kielikorvaa löytyi. Tämä Mercury-EP löytyi hiljattain Vinyl Musicista, ja täytyy sanoa että kyllä esimerkiksi My Prayer kuulostaa ihan yhtä hyvältä, ellei paremmaltakin, kuin räkänokkana, vaikka näillä levytyksillä ei varsinaisesti pyritä yhtyeen Federal-vaiheen rehevämpään menoon. Artikkelin mukaan hän oli sirkusperheen lapsi, ja vanhempiensa mukana esiintymässä täällä. Ainoa mikä pännii on EP:n alussa kuuluva kumma kurnutus, samanlainen mitä sepelkyyhkyt (columba palambus) pitävät pihapuissa alkukesän lemmenleikeissään. Sen esitti kukapa muu kuin Pirkko Mannola. Max Roach on lempirumpaleitani, ja mikäpä muu olisi parempi tapa kuunnella hänen vireää kannutteluaan kuin elävä esitys. Leaving Here on tänä päivänä miniklassikko The Birdsin ja Motörheadin versioiden ansiosta. Luin aikoinaan ruotsinkielisestä Wikipediasta, että Suzie oli todellinen satakieli: lauloi sujuvasti kahdeksalla kielellä – ja sen lisäksi puhui suomea! En kyllä saanut jälkimmäiselle väitteelle vahvistusta Islanders-muusikoiden muistikuvista (yhtyeet kiertelivät suvista Suomea yhdessä), mutta nyt on esittää uusi mahdollinen selitys väitteelle. Tämä on Los Angelesin Shrinen lavalta elokuulta 1954, ja outoja hetkiä jatsissa siinä mielessä, että Roach oli juuri saanut kvintetilleen levytyssopimuksen EmArcylle, Mercuryn jazzmerkille, kun konserttijärjestäjä Gene Norman tuuppasi liveä yhdistelmältä omalla GNP-merkillään. Richie Powellilta jäi lopullinen läpimurto ikuisesti tekemättä, sillä hän menehtyi keikkakolarissa vaimonsa ja Clifford Brownin kanssa 1956. Minua tarkemmin jatsin salaisuuksia tuntevat ovat sitä mieltä, että rumpalin kyyti oli liian kylmää vitjasta ainoastaan pianisti Richie Powellille, joka ei ollut tässä vaiheessa vielä isoveljensä Bud Powellin tasoinen soittaja. materiaalia 1960-luvun puolivälissä. Erikoista on sekin, että kumpikin kappale on ruotsalaisen Bo Nilssonin kynästä. Nämä ovat äänitysteknisesti aikakauteen nähden edistyksellistä materiaalia: Roachin naputus, koputus ja sihistely kuuluu kirkkaasti kuulijan korvaan. Myös näissä Monica Zetterlundille alkujaan tehdyissä jutuissa Nilsson on hakenut inspiraatiota selvästi merten takaa, Tom Jobimilta, mutta haitanneeko tuo: ainakin minulle maistuu oikein hyvin tällainen jällivaaralais-alppilalainen samba. Roger Daltreyt ja kumppanit tahkosivat biisiä jo The High Numbers -aikoinaan. Olin siinä muistissa, että Johnny Loves Me olisi näkemys Shelley Fabaresin hitistä, mutta se oli Barry Mannin ja Cynthia Weilin kynästä ja tämä kipale taas on eurojenkki Larry Finneganin loihtima. 4: My Prayer / You’ll Never Never Know / It Isn’t Right / The Magic Touch (Mercury EP 60038) Käsitykseni The Plattersista muuttui kertaheitolla, kun pläräsin tuhtia kasaa savikiekkoja Helsingin Fredrikinkadulla sijaitsevassa divarissa (jota nykyään kutsuttaisiin vintage-liikkeeksi) noin vuonna 1981. Vähän tämä räyhäkkäästi kimpoileva rypistys jää Tagesilta piippuun, erityisesti rumpuihin olisi kaivattu lisää ryskettä, mutta pisteet hyvästä biisikorvasta
42 Blues News 2/2022 THE FLAIRS THE FLAIRS In Self Defence / She Loves To Rock (ABC-Paramount 45-9698) Nyt soivaa länsirannikon lauluyhtyettä (ja näitä kappaleita) tuli kuultua ensi kerran Alan Freedin konserttikiertuenauhoituksia sisältäneistä bootleg-albumeista, jotka räjäyttivät tajunnan sen suhteen miltä doo-wop, rytmiblues ja rock’n’roll kuulostivat tuoreeltaan yleisön edessä. Termi ei tainnut jäädä käyttöön Etelä-Hämeessä – kuuleeko Hämeenlinna. Kun eräs ahkera sinkkukeräilijä harvensi kokoelmiaan, poimin. Little Walterin äänessä on katkerankireä sävy, kun hän hyvästelee pisteliääksi osoittautunutta elämänkumppaniaan viimeistä kertaa, vetää jalkaan kuluneet nauhakengät ja painuu tien päälle, jossa vuorten takaa möllöttävä kuu seuraa kiertolaista mieron tiellään. The Flairsin tarinasta eri kokoonpanovaihdoksineen ja kuutamokeikkoineen voisi kirjoittaa kirjan, mutta pidetään fokuksessa tämä keväällä 1956 ilmestynyt single. SALMAS BROS. Poimin sanan antikvariaattilöydöstä, mutta en levyltä vaan vuoden 1968 Intro-lehdestä, jossa Fredi, alias Matti Siitonen, arvioi tuoreita biisejä puhumalla niistä yksikössä sanalla piesi. Oli tai ei, Matchbox on saanut inspiraation selvästi versioonsa Cowboy Copasin räväkämmästä ympyrätulkinnasta, sillä Salmasin veljesten esitys Lou Adlerin ja Herb Albertin sävellykseen on sitä entisaikojen BNnumeroissa naureskeltua ”lusikallisosastoa”, huolella valkopestyä tekopirteää viihdettä. Earthquake In My Heart / Circle Rock (Keen 3-2002) Välillä menee hutiin bulilla. Ostajat eivät kuitenkaan syttyneet. Itse olen aina listoilta tämän Keen-sinkun siinä luulossa, että Circle Rock olisi Matchboxin ”Settin The Woods On Fire” -albumilla esittämän piesin ensilevytys. Tässä vaiheessa yhtyettä johti Cornell Gunter ja manageroi kuulu Buck Ram. Entä mistä piesistä divarienkoluaja oikein puhuu. Siksi ei yllätä, että In Self Defence kalastelee melkein yksi yhteen Plattersin vesillä. SALMAS BROS. Tämä on moneen kertaan kuultua, mutta aina yhtä sielua kirpaisevaa musiikkia. LITTLE WALTER AND HIS JUKES LITTLE WALTER AND HIS JUKES Key To The Highway / Rock Bottom (Checker 904) Huh, päästiin taas oikealle polulle kierroksen viimeisellä pikkulevyllä. diggaillut enemmän junamaisen jykevästi jyräävää She Loves To Rock -raitaa, jossa on kaikki kohdallaan puoliräkäistä torvisooloa myöten. Pitäisi olla vähän tarkempi, kun näitä naaraa sieltä täältä. Tämä on bluesia, sitä aitoa bluesia, joka ei ole kulunut vuosien eikä mailien saatossa. Esitykset olivat sitä tasoa, että esimerkiksi Cashbox totesi arvostelussaan molemmissa sivuissa olevan hittipotentiaalia
Big Bill Broonzyn Old Man Bluesin (1947) kertoja tuo esiin vanhan miehen avuja etenkin naisnäkökulmasta. Myös vanhuuden vaivat ja ilot saavat huomiota osakseen, samoin kuin vaarit ja mummot, jotka mm. King huomaa nuoruutensa menneen ja ikääntymisen näkyvän peiliin katsoessaan kappaleessa Why I Sing The Blues (1973): ”Now Father Time is catching up with me / Gone is my youth / I look in the mirror every day / And let it tell me the truth.” Kovin synkkiin blues-tunnelmiin hänellä tuskin oli ikääntyessään aihetta, sillä hän ehti pitkän uransa aikana saavuttaa paljon niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäänkin. Äärimmäisen harvoin tuntee pakottavaa tarvetta lähteä yön pimeydessä töhrimään graffiteja julkisiin seiniin. • Älyttömien muotien perässä ei enää tarvitse juosta. Ikääntymiseen liittyy väistämättä ruumiillisten ja henkisten voimien heikkenemistä. VANHAN MIEHEN BLUES VANHAN MIEHEN BLUES Vanhuus ei näytä olevan mikään suosikkiaihe blues-musiikissa. Suomi on arvioitu World Happiness -tutkimuksessa jo neljästi maailman onnellisimmaksi maaksi. Vanhana ei tarvitse enää murehtia työhuolia ja stressi vähenee. Vanha mies ei ole enää tulinen rakastaja, mutta on kiitollinen, luotettava ja mukavaa Toimintakyky alkaa laskea varsinkin noin 75 ikävuoden tienoilla. Elinvuosiakin kertyi kunnioitettavat 89. Monet vanhukset kärsivät myös yksinäisyydestä. ”Would you rather be an old man’s sweetheart than a young man’s slave?” Candi Staton antaa tähän kysymykseen selkeästi myönteisen vastauksen kappaleessaan I’d Rather Be An Old Man’s Sweetheart (1969). Useat seniorit löytävät elämäänsä mielekkyyttä ja iloa pienistäkin asioista ja osaavat suhtautua vähäisiin harmeihin kepeästi. Ei elämä kuitenkaan täydeksi kurjuudeksi muutu, sillä ikääntyminen tuo mukanaan myös uusia mahdollisuuksia. Yksilölliset vaihtelut ovat kuitenkin suuria. Iäkkäiden ihmisIKÄÄNTYMISEN SURUT JA ILOT IKÄÄNTYMISEN SURUT JA ILOT B.B. • Suurin osa ihmiseloon kuuluvista työelämän pettymyksistä, urheilutappioista, rakkaussuruista ja muista vastaavista murheista on jo kärsitty, tai niitä on todennäköisesti paljon enemmän takana kuin edessä, joten tulevaisuuteen voi suhtautua valoisasti. Naimisissa King oli kahdesti, ja lapsia siunaantui hänen omien laskujensa mukaan 15 kaikkiaan 15 eri naisen kanssa. VANHAA BLUESIA Ikäihmiset roots-musiikin sanoituksissa Ikäihmiset roots-musiikin sanoituksissa. Jos nainen tarvitsee lohdutusta, niin kannattaa kääntyä vanhemman miehen puoleen. harrastuksiin, mökkeilyyn, matkusteluun tai perheen, lastenlasten tai ystävien parissa. Nainen, oletko mieluummin vanhan miehen kulta kuin häilyväisen nuoren miehen orja. Ei tule mieleenkään pohtia, pitäisikö ottaa lävistyksiä kieleen tai tatuoida perhonen takapuoleen. Esimerkiksi Big Bill Broonzy ja Bukka White näkevät vanhoissa miehissä ja naisissa hyviä ominaisuuksia. Toimittaja-pakinoitsija-kirjailija Juhani Mäkelä (1938–2010) löytää monenlaista iloa ja myönteisyyttä vanhuudesta teoksessaan ”Noin Seitsemänkymppisen kirja” (2008). Joidenkin tutkimusten mukaan tyytyväisyys omaan elämään näyttäisi olevan suurinta nuorilla alle 20-vuotiailla ja yli 60-vuotiailla. Mutta onko ihminen koskaan liian vanha. Aloitetaan tämä katsaus kuitenkin Old Man Blues -nimisistä kappaleista, joita on useita. Ikäihmisellä on myös jo täysi oikeus vetelehtiä ja laiskotella, eikä muiden ihmisten mielipiteistäkään tarvitse suuremmin välittää. 44 Blues News 2/2022 TIMO KAUPPINEN A ika kuluu ja vuodet vierivät, ei mahda mitään. • Enää ei ole pakko riekkua yökausia meluisissa kapakoissa ja diskoissa, vaan voi mennä ihmisten aikaan nukkumaan. ten elämä onkin usein leppoisaa, varsinkin jos toimeentulo on turvattu ja terveys kunnossa. Tässä esimerkkejä ikääntymisen iloista: • Korkeaa ikää voi mukavasti syyttää erilaisista töppäilyistä ja munauksista, kuten nimien unohtamisesta, myöhästelystä ja läikyttelystä. Vanhana on ehkä myös vähän viisaampi kuin nuorena. Lihasmassa ja voima vähenevät, liikuntakyky huononee, kuulo ja näkö heikkenevät, iho ryppyyntyy, muisti alkaa pätkiä, unen yhtäjaksoisuus heikkenee, seksuaalinen aktiivisuus vähenee, ja useat sairaudet kuten sydänja verenkiertoelinten taudit, dementoituminen ja mielialasairaudet lisääntyvät. Eddy Clearwater ja Lonnie Brooks puolestaan pohtivat, ovatko he liian vanhoja menemään naimisiin. Onneksi muussa juurevassa musiikissa aihetta on käsitelty laajemmin. Ikääntymistä ja vanhuutta on käsitelty bluesissa ja muussa juurevassa musiikissa monesta näkökulmasta. istuvat kiikkustuoleissaan, rokkaavat villisti tai huolehtivat lapsenlapsistaan. Kova työ tuotti vuosien karttuessa arvostusta ja varallisuutta. Vanha mies osaa arvostaa nuorempaa naista ja pitää tämän onnellisena. Ainakin kokemusta on enemmän. Tyytyväisyys alkaa merkittävästi laskea vasta 75 ikävuoden jälkeen. Vapaa-aikaa on paljon, ja sitä voi käyttää joustavasti mm
Hän käy läpi eri ikäkausia ja kehuu pilke silmäkulmassa omaa viriilisyyttään. Blues News 2/2022 45 lattian. The Beatlesin When I’m Sixty-Four (1967) on niin tunnettu laulu, että sekin ansaitsee tässä lyhyen kuvauksen. Pojan jäähyväissanat eivät isää lohduta. Siinä mies pyytää naista kuvittelemaan aikaa, jolloin mies on 64-vuotias. Allisonin Young Man -kappaleen (1957) teki tunnetuksi The Who levyttämällä sen nimellä Young Man Blues albumilleen ”Live At Leeds” vuonna 1970. Fogerty teki tämän kappaleen aikana, jolloin hänellä oli pahoja tekijänoikeusriitoja levy-yhtiön kanssa. Vanha likainen mies elää niin kuin mielii, ja yrittää selviytyä päivästä toiseen parhaansa mukaan. Nuori mies puolestaan voi olla seksuaalisesti lähes kyltymätön ja huidella ties missä kukkoilemassa. Hän kiroaa vanhaa kehoaan ja jalkojaan, jotka eivät enää kanna. Vanha mies saattaakin tässä biisissä viitata levyyhtiöön, joka oli aikanaan tehnyt ”faustisen diilin” Fogertyn kanssa. Mose Allison on tasapuolinen, sillä hän on levyttänyt bluesin sekä nuorelle että vanhalle miehelle. J.J. Old Man on myös melko suosittu laulun nimenä tai nimen osana. Täydennykseksi mainittakoon vielä kaksi muuta vanhan miehen bluesia. ”Maailman vanhin teini” Rufus Thomas väittää vain paranevansa vuosien karttuessa funkkaavassa kappaleessaan I Ain’t Getting Older, I’m Getting Better (1978). Kantrilauluja-viulisti Rose Maddoxin ja Maddox Brothersin Old Man Blues (1930) on reipas ralli, jossa vanhuuden vaivoja ei valitella. Vieläkö nainen lähettäisi hänelle ystävänpäiväkortin ja syntymäpäivälahjaksi pullon viiniä. ZZ Topin surumielinen Old Man (1971) kuvaa yksinäistä vanhaa miestä, joka istuu torkkuen yhden huoneen kokoisessa hökkelissään. Poika on tullut katsomaan kuolinvuoteella makaavaa isäänsä, joka ei ole pojastaan koskaan välittänyt. Sisimmässään molemmat kaipaavat elämäänsä ensisijassa vain kestävää rakkautta: “Old man take a look at my life / I’m a lot like you / I need someone to love me / the whole day through.” Youngin Dirty Old Man (2007) on rentun laulu. Siinä varoitellaan “vanhasta miehestä”, joka on tulossa pahat mielessään ja jolta täytyy piiloutua. Mies tuo mukanaan myrskyn ja salamat, pakottaa vahvan miehen polvilleen ja saa nuoren tytön äidin itkemään. Nyt vanhalla miehellä on kaikki raha ja valta, eikä nuorella miehellä ole mitään: ”But you know, nowadays / It’s the old man / He’s got all the money / And a young man ain’t got nothin’ in the world these days.” Lienevätkö ajat muuttuneet, sillä vuoden 1998 kappaleessaan Old Man Blues Allison on täysin päinvastaista mieltä: ”Old man ain’t nothing in the USA.” Nuorella miehellä sen sijaan on seksuaalista vetovoimaa ja kaupallista ostovoimaa. Calen The Old Man And Me’n (1974) vanha mies kalastelee joella aamuisin. Mies puhuu käsittämättömiä, sen silmät ovat hiilenmustat, ja matkalaukku on tehty kalkkarokäärmeen nahasta. Ei tässä olla muuta kuin vähän harmaantuneita ja lievästi kaljuuntuneita. Sanoituksen mukaan nuori mies oli ennen vahva ja muut väistivät kunnioittavasti nuorta miestä. Ihmiset kulkevat ohi eivätkä halua käydä juttusille, sillä yksinäisen miehen surullinen katse muistuttaisi ohikulkijoita heidän omasta kuolevaisuudestaan. Eikä ole paljoa välittänyt muistakaan ihmisistä. To love you once a month is all an old man desires You can love a young man seven days a week And still he’s not satisfied And old man would be so grateful You could just sit and talk But a young man is somewhere doing the camel walk I’d rather be an old man’s sweetheart Than to be a young man’s fool. Vanha mies saa yleensä kalansa, ja nuorempi mies unohtaa joella huolensa. Laulun kertoja istuu rannalla ja kyselee reippaalta vanhukselta: ”Syökös kala tänään?” Molemmat kokevat tästä mielihyvää. Viinan kanssa on ongelmia. Duke Ellingtonin Old man blues (1930) on Hollywoodelokuvaan sävelletty jazz-blues -kappale. Välillä hän naukkailee viskiä ladossa ja muistelee entisiä naissuhteitaan. Mutta minkäs teet, se kaikki on hänellä verissä: ”But I just can’t help it, it’s under my skin.” Randy Newmanin Old Manissa (1972) pojalla ja hänen vanhalla isällään on etäiset ja huonot välit. Mies olisi valmis vaihtamaan kyllä sulakkeen, jos lamput sammuisivat, ja nainen voisi kutoa villapaitaa takkatulen ääressä. Laulun sanoituksen kuvasto tuo mieleen vanhat paholaisaiheiset bluesit. Neil Youngin Old Manissa (1972) 24-vuotias nuorukainen vertaa elämäänsä vanhan miehen elämään ja toteaa niissä olevan samankaltaisuutta. Sitä niittää mitä on kylvänyt: “The sun has left the sky, old man / The birds have flown away / And no one came to cry, old man / Goodbye, old man, goodbye /.../ You don’t need anybody, nobody needs you / Don’t cry, old man, don’t cry, everybody dies.” Newmanin Old Man On The Farm (1977) kuvailee vanhan farmarin yksitoikkoista elämää. Näkökin on jo mennyt ja elämän loppu lähestyy. Siipi on maassa, ja tuntuu että koko elämä on lapsuudesta saakka ollut pelkkää bluesia. Calen kappaleita, niin myös tämän (2014). John Fogertyn The Old Man Down The Road (1985) on katkera laulu. Mies odottaa sadetta, postia ja aamunkoittoa, lypsää lehmän, ruokkii siat ja lakaisee kanalan Johnny Copelandin hidas Old Man Blues (1982) on tarina vanhasta miehestä, jonka nainen on jättänyt. Thomasin ikäskaala tosin päättyy sanoituksessa jo 56 vuoden ikään, jolloin ollaan kyllä vielä kaukana varsinaisesta vanhuudesta. Potkut on tulossa, koska töissä tuli juopoteltua ja muhinoitua pomon vaimon kanssa parkkitalossa. juttuseuraa. Minähenkilö ei kuitenkaan masennu vaan aikoo pakata tavaransa ja muuttaa niin kauas tuosta epämiellyttävästä naisesta kuin suinkin mahdollista. Surullinen ja yksinäinen on myös Tom Rushin Old Man’s Songin (1965) puluja syöttävä vanha mies. Eric Clapton on tulkinnut monia J.J. Vanhan miehen tilalle on helppo kuvitella vaikkapa ”vanha vihtahousu” (Old Nick). Tukka on lumenvalkea, keho kehnossa kunnossa, kädet voimattomat, kasvot uurteiset, muisti mennyt ja ystävät kuolleet
1933). 46 Blues News 2/2022 Sunnuntaina käytäisiin ajelulla, hoidettaisiin puutarhaa, vuokrattaisiin mökki kesäksi ja leikittäisiin lastenlasten kanssa. Laulu päätyi myös Eastwoodin elokuvaan ”The Mule”. ”Will you still need me, will you still feed me, when I’m sixty-four?” Jerry Lee Lewis (s. Vielä ei ole pimeää, mutta sitä kohti ollaan menossa: “Don’t even hear / The murmur of a prayer / It’s not dark yet / But it’s gettin’ there.” Highlands (ylämaa, ylänkö) lainaa motiivinsa Skotlannin kansallisrunoilijalta. Levyllä ”Time Out Of Mind” huomio kiinnittyy kappaleisiin Not Dark Yet ja Highlands, joissa vanhuusaihe on selvimmin esillä. Aloitetaan kirjallisuuden Nobel-palkintotasolta. ”Vanha mies” viittaa tässä sanoituksessa kuolemaan, jolle neuvotaan panemaan hanttiin ja nauttimaan elämästä loppuun saakka joka päivä yhdessä läheisten kanssa. Robert Burnsin (1759–1796) runossa “My heart is in the highlands” ylämaa on paratiisillinen, unenomainen paikka, jossa runoilijan sydän jo on, vaikka keho on vielä tässä maailmassa. Keith sai siihen inspiraation ystävänsä Clint Eastwoodin (s. Hän tuntee olevansa kuitenkin ulkopuolinen ja elävänsä oudossa maailmassa väärällä aikakaudella: ”Feel like a prisoner in a world of mystery / I wish someone would come and push back the clock for me.” Kertoja on Many moons I have lived My body’s weathered and worn Ask yourself how would you be If you didn’t know the day you were born Try to love your wife And stay close to your friends Toast each sundown with wine Don’t let the old man in When he rides up on his horse And you feel that cold bitter wind Look out your window and smile Don’t let the old man in Annetaan viimeinen sana vanhuus-asioissa Johnny Cashille (1932–2003). Tämän Kris Kristoffersonin kirjoittaman teoksen (1986) kertoja väittää olevansa ilkeä vanha mies, joka voi vieläkin murskata naisten sydämiä: ”If I look like a mean old man who’d get you any way he can / Break your heart and kiss your hand / If I look like a mean old man that’s what I am.” Laulun muissa säkeistöissä hän väittää olevansa myös hyvä vanha ystävä, aggressiivinen voodoonukke ja rokkisetä Bob. Cashin viimeisen studioalbumin ”American IV: The Man Comes Around” (2002) päätösraita on toisen maailmansodan aikainen iskelmä We’ll Meet Again (2002). Omaa ikäänsä ei häpeile tämän saman kappaleen vuonna 2006 versioinut outlawkantrin suurmies Willie Nelsonkaan (s. Dylanilla elämän ehtoota kuvaa lähestyvä yö ja pimeys. 1930) lausahduksesta. ”The Man In Black” jätti jäähyväiset yleisölleen tyylikkäästi. Dylanin lyriikkaan perehtynyt professori Christoffer Ricks näkee yhtäläisyyksiä Not Dark Yetissä ja John Keatsin (1795–1821) runoissa. Mitäs tykkäät. Kaverukset ovat ikääntyneet kuin vanha viini ja tarinointia riittää: ”We’re yesterday’s wine / Aging with time / Like yesterday’s wine.” Nelsonin uusin albumi ”First Rose Of Spring” (2020) sisältää myös Toby Keithin kappaleen Don’t Let The Old Man In. biisi Yesterday’s Wine (1971), jossa kaksi vanhaa kaverusta tapaavat vuosien jälkeen kapakassa. Hänen tuotannostaan löytyy myös mm. 1941) uraa käsittelevässä juttusarjassaan (BN 3-6/2021), että ”Time Out Of Mind” -albumi (1997) käsittelee vanhenemista positiivisessa hengessä. Omaa ikää ei kannata hävetä, eikä harmaita hiuksia murehtia. Dylan on laulanut lähestyvästä kuolemasta aiemminkin. Tämä lohdullinen kappale on soinut monen isän ja isoisän kuolinvuoteella ja hautajaisissa: ”Yeah we’ll meet again / I don’t know where, and I don’t know when / But I do know / That we’ll meet again some sunny day / So Honey, keep on smilin’ through / Just like you always do / 'Til the blue skies drive the dark clouds far away.” DYLAN, COHEN JA MUUT: DYLAN, COHEN JA MUUT: IKÄÄNTYMISEN POETIIKKAA IKÄÄNTYMISEN POETIIKKAA Eräillä artisteilla on paljon ajatuksia vanhuudesta ja erinomainen kyky ilmaista se. Nämä kappaleet eivät varmaankaan olleet omakohtaisia, sillä Dylan oli tuolloin vasta 21-vuotias. Laulun kertoja kuvaa tilannettaan mm. Well, my heart’s in the highlands at the break of day Over the hills and far away There’s a way to get there And I’ll figure it out somehow Well, I’m already there in my mind, And that’s good enough for now. Kai Engren vinkkaa erinomaisessa Bob Dylanin (s. Vuosien ei saa antaa masentaa. Jerry Leen levytyksiin kuuluu myös George Jonesin kanssa esitetty 1940-luvulta peräisin oleva Don’t Be Ashamed Of Your Age (2006). Jo hänen debyyttialbuminsa ”Bob Dylan” (1962) sisältää bluesklassikot In My Time Of Dyin’, See That My Grave Is Kept Clean ja Fixin’ To Die. 1935) levytti 74-vuotiaana albumin ja kappaleen nimeltään Mean Old Man (2010). Vastaisitko kysymykseeni vaikka postikortilla. Edes rukous ei enää kuulu. Keats käyttää talvea vanhuuden metaforana. seuraavin sanakääntein: Varjot valtaavat alaa, sielu tuntuu muuttuneen teräksenkovaksi, parantumattomia arpia on kertynyt, inhimillisyyden taju on kadonnut, elon taakka tuntuu joskus ylivoimaiselta, ja hermot ovat turtuneet. Dylanin 16-minuuttisessa kappaleessa kertoja on fyysisesti Bostonissa, keskustelee tarjoilijatytön kanssa ja tarkkailee nuorison ilakointia puistossa. Elämän virrassa on kuljettu ja saavuttu valtameren ääreen. The sun is beginnin’ to shine on me But it’s not like the sun that used to be The party’s over and there’s less and less to say I got new eyes, everything looks far away
Albumi päättyy Cohenin lausumaan runoon Listen To The Hummingbird, jossa hän kehottaa “kuuntelemaan” luonnon kauniita mutta lyhytikäisiä ihmeitä kuten kolibria ja perhosta: ”Listen to the hummingbird / Whose wings you cannot see / Listen to the hummingbird / Don’t listen to me. Sovinnolla ei tule ”hyvään yöhön” lähteä, vaan vanhana pitää roihuta, riehua ja raivota ”valon sammumista” vastaan: “Do not go gentle into that good night, / Old age should burn and rave at close of day; / Rage, rage against the dying of the light.” Vielä 80-vuotiaana Bob Dylan tekee edelleen omanlaistaan kiinnostavaa ja juurevaa musiikkia, joka menestyy jopa kaupallisesti, kuten 17-minuuttinen Murder Most Foul (2020). Merille lähteneen nuoruusystävän sielu vertautuu albatrossiin, ja kotirantaan jääneen miehen sielu naurulokkiin. Kappaleessaan Because Of (2004) hän kertoo, että muutaman laulun ansiosta naiset ovat kohdelleet häntä vanhanakin hyvin. Tässä olen, tässä olen, olen valmis, Herrani: “If you are the dealer / I’m out of the game / If you are the healer / I’m broken and lame / If thine is the glory then / Mine must be the shame / You want it darker / We kill the flame /.../ Hineni, hineni, I’m ready, My Lord.” Cohenin kuoleman jälkeen julkaistu albumi ”Thanks For The Dance” (2019) sisältää ”You Want It Darker" -levyn sessioista jäljelle jääneitä ”luonnoksia”, jotka Cohenin poika Adam viimeisteli yhdessä muiden muusikoiden kanssa. Oli niin tai näin, mutta Dylan Thomasilla oli ainakin räväkkä mielipide vanhuudesta. Tärkeää näyttää olevan, että nainen viihtyy hyvin kotona eikä ole häijy luonteeltaan. Waits säestää itseään urkuharmonilla ja tunnelma on haikea. Laulun kertoja tuntee olevansa poissa pelistä, murtunut, lamaantunut ja häpeissään. Ruokakin oli huonompaa. Bob Dylan itse on kiistänyt tämän, mutta hänen tiedetään kyllä tutustuneen Dylan Thomasin tuotantoon. Vanhojapoikia viiksekkäitä (1982) puolestaan kertoo koskettavasti vanhan miehen ja Saimaan norpan yksinäisyydestä. Nykyisin naiset tosin suhtautuvat häneen kuin pieneen vauvaan: ”They become naked / In their different ways, and they say: / ”Look at me, Leonard, look at me one last time” / Then they bend over the bed / And cover me up / Like a baby that is shivering.” Kappaleessa Go No More A-Roving (2004) Cohen tulkitsee Lordi Byronin (1788–1824) runon, jossa on vahva ikääntymisen ja luopumisen tunnelma. Yleisesti ottaen ihmiset pysyivät entisaikaan nykyistä laihempina, monet jopa säälittävän solakoina.” VANHAN NAISEN BLUES VANHAN NAISEN BLUES Suurin osa hakuihini osuneista blueseista suhtautuu vanhoihin naisiin myönteisesti. Blues/roots -boksin ulkopuolelta haluan mainita vielä Juha ”Watt” Vainion, joka on sanoittanut useita supisuomalaisia lauluja ikääntyneen miehen näkökulmasta. Se kuvaa miestä, joka ottaa esiin talvivaatteensa ja katselee kyynelsilmin puutarhassaan vähitellen kuihtuvaa kesän viimeistä ruusua. Niinpä laulun kertoja valistaa naista: Samanaikaisesti ei voi rakastaa kahta miestä. Cohenin oma tuotanto sisältää useita vanhenemista käsitteleviä kappaleita. Jos nainen on luvannut Cohen tunnettiin myös naistenmiehenä. Blues News 2/2022 47 ajatuksissaan ja mielessään jo kaukaisella ylämaalla, ja se riittää hänelle tällä erää. Kesän viimeinen ruusu assosioituu tässä yksinäiseen, kaikki läheisensä menettäneeseen vanhukseen: ”’tis the last rose of summer, left blooming all alone / All her lovely companions are faded and gone.” Tom Waitsin The Last Rose Of Summer (1993) on riisuttu ainakin osittain symboliikasta. Levy on tummasävyinen mutta kuvastaa myös Cohenin kiitollisuutta ja nöyryyttä elämän lopun lähestyessä. Sammutamme liekin. Vaikka yö on rakkauden aikaa, emme mene enää kuutamokävelyille: “Though the night was made for loving, / And the day returns too soon, / Yet we’ll go no more a-roving / By the light of the moon.” Samankaltaista haikeutta on Nightingalessa (2004), jossa Cohen jättää symboliset jäähyväiset satakielelle, jonka ääntä hän ei enää kuule: ”Fare thee well my nightingale / I lived but to Well my friends are gone and my hair is gray I ache in the places where I used to play And I’m crazy for love but I’m not coming on I’m just paying my rent every day in the tower of song I said to Hank Williams, ”How lonely does it get?” Hank Williams hasn’t answered yet But I hear him coughing all night long Oh, a hundred floors above me in the tower of song. Myös tosielämää jouduttiin elämään omin päin, sillä tosi-tv:tä ei ollut. be near you / Tho’ you are singing somewhere still / I can no longer hear you.” Cohenin viimeinen studioalbumi “You Want It Darker” (2016) sisältää parisuhdepohdintojen ohella useita vanhuuteen viittaavia lauluja. Juhani Mäkelä vitsailee lempeästi tälle latteudelle mm. Jos saa mieheltä rahaa, sitä ei pidä antaa toiselle miehelle. Esimerkiksi Tower Of Song (1988) kertoo ikääntyneestä muusikosta, joka on maksanut kovat laulujen lunnaat. Sonny Boy (John Lee) Williamsonin You’re An Old Lady (1945) kertoo vanhasta naisesta, joka ei oikein ymmärrä miesten ajatusmaailmaa. Vai oliko. Vainio katsoo ajassa taaksepäin ja kuvaa nostalgisesti entisiä aikoja useissa lauluissaan, kuten Kotkan poikii ilman siipii, Sellanen ol Viipuri, Kauan sitten jne. Hän suhtautui vanhenemiseen liittyvään sukupuolisten kykyjen vähenemiseen itseironisesti. Albatrossi (1980) on kertomus unelmien toteuttamisesta ja toteuttamatta jättämisestä. ”Ennen television tuloa koteihin oli pakko istua olohuoneessa tyhjää seinää tuijotellen. Ystäviä ei ole, tukka on harmaa, ei ole rakkautta, ja yksinäisyys vaivaa mieltä. Dylan ja hänen musiikkinsa ovat ikääntyneet arvokkaasti. Toinen merkittävä lauluntekijä-runoilija Leonard Cohen (1934–2016) totesi Dylanin Nobel-palkinnosta kuultuaan, että tämähän on sama kuin jos Mount Everest palkittaisiin siitä, että se on maailman korkein vuori. Näiden kappaleiden esittäjät ovat useimmiten miehiä ja kappaleet ovat aika vanhoja. seuraavaan tapaan: ”Ennen vanhat ihmiset olivat vanhempia, juopot hauskempia, vuorineuvokset lihavampia, patsaat näköisempiä.” Mutta olivat jotkin asiat huonomminkin. Ennen kaikki oli paremmin. Walesilaisrunoilija Dylan Thomasin (1914– 1953) vaikutusta Dylanin lyriikkaan on pohdittu ja arveltu, että nuori Robert Zimmerman omaksui ”Dylan”-nimen juuri häneltä. Slow’ssa hän kertoo hidastavansa, ja ettei koskaan pitänyt nopeudesta: ”I’m slowing down the tune / I’ve never liked it fast / You wanna get there soon / I wanna get there last.” Traveling Lightissa hyvästellään ja lähdetään kevein kantamuksin eteenpäin, sillä ”baaria ollaan jo sulkemassa.”: ”I’m traveling light / It’s au revoir / My once so bright, my fallen star / I’m running late, they’ll close the bar.” Albumin nimikappale You Want It Darker on pessimistinen ja sävyltään uskonnollinen. / Listen to the butterfly/ Whose days but number three / Listen to the butterfly / Don’t listen to me.” Nina Simone ja monet muut ovat levyttäneet irlantilaisrunoilija Thomas Mooren (1779–1852) runon Last Rose Of Summer
Hänelläkin oli nuori nainen, mutta enää ei ole, ja myös miehen Cadillac on tipotiessään. Harpisti Sonny Terryllä on huonoja kokemuksia ainakin yhdestä vanhemmasta naisesta kappaleessa Old Woman Blues (1954). Kappaleen minähenkilö miettii, mitähän he ajattelisivat hänestä. Aamuisessa auringonpaisteessa isoisä muistelee menneitä. Myös naisen puheet muuttuivat epäluotettaviksi. Kertoja on vähällä saada hermoromahduksen, kun neljä miestä laskee isoisän arkun hautaan. Pitäisivätköhän vain tyhjänpäiväisenä vapautta kaipaavana harhailijana. Jos haluat elää loppuelämäsi onnellisena, hanki itsellesi vanha nainen kumppaniksi. Lupaavasti nimetty Chick Corean Grandpa Blues (1980) on instrumentaalijazzia. Champion Jack Dupreen Nasty Boogiessa (1958) isoisä ja isoäiti osallistuvat lastensa perheen ilonpitoon. Kertoja ei paljasta tietoa, mutta lähtee järkyttyneenä pois, ajaa autoa ja itkee koko yön pohtien, miksi kävi näin ikävästi, vaikka hän on rakastanut ja edelleen rakastaa naistaan. Vastaavasti monille entisille lapsille jää rakkaita muistoja isovanhemmista. Isoäiti kertoo rakastavansa isoisää, joka vakuuttaa samaa puolisolleen. Monille isoisille, vaareille, papoille, ukeille, isoäideille, mummoille, mummille jne. “It was sad when we got back home, po’ grandma / That’s who I felt sorry for, and myself too in a way /.../ Grandma said, your good times is over, grandpa is gone / You’ll never have no good times no more.” Huomattavasti iloisemmissa tunnelmissa ollaan Hopkinsin kappaleessa Grandma Told Grandpa (1969). Kun nainen oli yli 35-vuotias, hän muuttui ilkeäksi. Lightnin’ Hopkins kuvaa isoisän kuolemaa ja sen aiheuttamaa surua kappaleessaan Cemetary Blues (1953). You oughta see grandma rock Well she grabbed grandpa from his rockin’ chair Said let’s go daddy, don’t be a square He hit the floor, let out a moan A-bopped three shakes, he was gone-gone Old grandpa he was wearin’ a frown He can’t keep up and she won’t slow down He can’t find a bottle strong enough To satisfy her when she struts her stuff Bukka White. Millie Jacksonin Young Man, Older Womanin (1991) minähenkilöstä on täysin luonnollista, että nuori mies ja vanhempi nainen voivat rakastua toisiinsa. Costello kirjoitti laulun yhdessä Paul McCartneyn kanssa. Elvis Costellon pop-kappaleen Veronica (1989) haluan mainita tässä sen takia, että se käsittelee muistisairautta. Esityksessä ovat mukana myös bluesmiehet Tampa Red ja Big Maceo. Skeets McDonaldin You Oughta See Grandma Rock (1956) on tyypillinen esimerkki. Vanhalta naiselta sen sijaan saa paljon rakkautta, ja ehkä vähän rahaakin. Samoin käydään läpi isoäitien sukupuuta. Se kertoo vanhahkosta naisesta, joka on vähitellen dementoitunut ja asuu hoitokodissa. Hän iloitsee siitä, ettei tarvitse enää raataa puuvillapelloilla. Ely aloittaa isoisän isoisästä, joka etsi kultaa Alaskassa ja Yukonissa. Nainen tuskin enää tunnistaa oman nimensä ja istuu yleensä hiljaa omassa suosikkituolissaan. He osaavat asiansa ja voivat antaa rahaakin. Isoäiti haluaa rokata villisti, mutta kiikkutuolista tanssilattialle repäisty isoisä ei tahdo pysyä menossa mukana. Pat Cooleyn Older Woman Looking For A Younger Manissä (2007) miehen pettämä nainen haluaa kokea, että pystyy vielä valloittamaan nuoren miehen. lastenlapset tuottavatkin elämän ehtoopuolella paljon iloa ja tarpeellisuuden tunnetta. Sanoitukset vaihtelevat, mutta perusideana on vanhan naisen luotettavuus: ”Gimme an old lady, she’s easy to find.” Nuorilla naisilla on tapana juoksennella missä milloinkin omilla teillään ja kertoa valheita. Nainen ei osaa enää pitää puoliaan levottomassa asuinympäristössään: “And all the time she laughs at those / who shout her name and steal her clothes.” Costello kertoo laulun YouTube-videolla koskettavasti omasta isoäidistään. Laulun kertoja kehottaakin naista hankkimaan itselleen toisen miehen, koska nainen on vanha eikä osaa toimia oikein. Nainen ei aiheuta miehelle huolia, ei loukkaa miestä, on tyytyväinen, ja pysyy aina kiltisti kotona. Isoisän isä osallistui sisällissotaan, ja isoisä oli rautatieläinen. The Treniersin Old Women Blues (1951) on hidas rytmiblues, jossa laulaja antaa tärkeän neuvon kaikille miehille: Älkää tuhlatko aikaanne nuoriin naisiin. VAARIJA MUMMOBLUESIA VAARIJA MUMMOBLUESIA Isovanhemmuuden ja lastenlasten sanotaan olevan elämän jälkiruoka. Hyviä puolia on paljon. Mikä parasta, nainen ei myöskään piittaa miehen menoista edes öisin ja tekee miehen onnelliseksi aamuisin. Laulun kertoja ryhtyy juttusille toisen miehen kanssa ja vähitellen paljastuu, että hänen naisensa on myös tämän toisen miehen nainen. Ja karkaavalle muulillekin hän toivottaa onnea: ”He said: If I see a mule run away with the world, Lightnin’, I’m just gonna tell him to go head on." Hopkins on levyttänyt myös kitarainstrumentaalin Grandma’s Boogie (1956). Little Miltonin His Old Lady And My Old Lady (1987) on kertomus miehestä, joka kokee yllätyksen baarissa. 48 Blues News 2/2022 ostaa miehelle auton ja timanttisormuksen, niin lupaus täytyy pitää. Altzheimerin tauti ja muut dementiat kuuluvat pahimpiin ja surullisimpiin vanhuuden vitsauksiin. Nainen on nyt 54-vuotias, mutta hän valehtelee olevansa vain 32-vuotias. Sanoituksessa mainitaan 50-vuotias ja peräti 90-vuotias leidi. Champion Jack Dupree kyselee Old Woman Bluesissaan (1961), että mitä vikaa muka on vanhoissa naisissa. Surullisinta oli kuitenkin nähdä isoäidin syvä murhe. Bukka White on esittänyt useita versioita vanhaa naista kuvaavasta laulustaan Give Me An Old, Old Lady (1969). Muutamat soul/R&B -kappaleet käsittelevät myös vanhemman naisen ja nuoren miehen suhdetta. Vauhdikkaita vaareja ja mummoja löytyy helposti lisää rock’n’rollista. Blues-R&B -soullaulaja Denise LaSallen kappaleessa Dirty Old Woman (1997) väitetään, että kertoja on vanha likainen nainen, joka etsii vanhaa likaista miestä seurakseen. Nuoret naiset ovat sen mukaan usein typeriä, eikä rakkaus tunnetusti katso ikää eikä ikäeroa. Joe Elyn Grandfather Blues (1988) on puolestaan perusrockia, jonka sanoituksen aikaskaala on pitkä. Muistot ja tunteet voivat nousta vahvasti esille silloin kun isovanhemmat sitten menettää. Radiossa pianisti ja bändi veivaavat vauhdikasta boogie woogieta. Naisella on ”dirty old mind” eikä hän aio lopettaa ennen kuin sopivaa miesseuraa löytyy. Lightnin’ Hopkinsin Old Woman Bluesin (1949) minähenkilön nainen on vanha mutta kohtelee miestä hyvin. Isoäidin jalka alkaa lyödä tahtia, eikä keittiössä giniä nappaileva isoisäkään vielä mikään huru-ukko ole, vaan hän kaappaa isoäidin mukaansa tanssimaan
Isoäiti huolehtii rakkaudella pienestä Bill-pojastakin. Kappaleen lopussa kuitenkin vakuutetaan, että “You’re never too old to rock’n’roll.” Entäpä naimisiinmeno. Laulun säveltäjä on Guy Clark, joka levytti sen alun perin yhdessä Emmylou Harrisin kanssa vuonna 1988. Heillä on selvä näkemys asiasta: iästä viis, ei naimisiinmenolle tai bailaamiselle ole mitään yläikärajaa. Muut ihmiset ajattelevat isoäidin olevan vähän hupsu, mutta kertoja pitää tästä entisestä rock’n’roll-kuningattaresta, joka pysyy tanssiessaan aina nuorena: ”And as long as she can rock / She will never get old.” Bill Withers näkee isoäidissään paljon muutakin hyvää kuin tanssitaidon kappaleessa Grandma’s Hands (1971). Blues-kitaristi David ”Honeyboy” Edwards esiintyi 93-vuotiaana. Jos aivot ja sormet toimivat, bluesiakin voi soittaa vanhana. Isoäitiä ei kuitenkaan ole enää: ”But I don’t have Grandma anymore / If I get to Heaven I’ll look for Grandma’s hands.” John Denver kertoo mummolamuistoistaan kappaleessa Grandma’s Feather Bed (1974). Mummolassa syötiin kanapiirasta ja maalaiskinkkua. Illallisen jälkeen tarinoitiin ja laulettiin takan ääressä. Kyllä tietysti voi, mutta kyse on usein toimintakyvystä eikä sinänsä iästä. / Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta. Hän opastaa lempeästi pojanpoikaansa elämän alkutaipaleella. Tämä ”hip shakin’ grandma” on omassa mielessään ”sweet sixteen” ja rokkaa päivin öin. Nelsonin Immigrant Eyes (2019) kertoo isoisästä, joka saapui väsyneenä ja nälkäisenä Euroopasta Yhdysvaltoihin Ellis Islandin siirtolaiskeskuksen kautta. Tähän loppuun sopinee vielä Juha ”Watt” Vainion elämäniloa korostava aforistinen ohje laulusta Viisikymppisen viisu: ”Ei saa elämäsi esteinä olla yhtään kaidetta. Eddy ”The Chief” Clearwater levytti 73-vuotiaana yhdessä vanhan kaverinsa, 74-vuotiaan kitaristi Lonnie Brooksin kanssa rokkaavan dueton Too Old To Get Married (2008). Vanhana selitykset. LIIAN VANHA. Hän varoittaa juoksemasta liian lujaa, nostaa ylös kaatuneen pojan, ymmärtää tämän huolia ja toruu tämän vanhempia, jos nämä kurittavat poikaa turhan ankarasti. • Nuorena erheet. Neil Youngin biisissä Everybody’s Rockin’ (1983) ukki ja mummi rokkaavat, kunnes ”tippuvat”, minkä jälkeen he rokkaavat vielä vähän lisää: ”When grandma and grandpa get out on the floor / They rock until they drop, and then they rock some more / Yeah, everybody’s rockin’.” George Thorogood & The Destroyersin Be Bop Grandmassa (1999) kertoja kurkkii ikkunasta, kun hänen isoäitinsä tanssii rokkia. Mummon järjestämillä kutsuilla poikaa pyydetään aina laulamaan ja hän saa kolikoita palkkioksi. Seuraavana aamuna takkatulta tuijotellut poika heräsi isoäidin isosta vuoteesta. Ja usein tuntuu. • Ymmärrän hyvin nuorten ajatusmaailmaa, sillä nuorena olin itsekin usein väärässä. Kaikkien alojen erikoisasiantuntija Juhani Mäkelä evästää ikäihmisiä hyvään vanhuuteen mm. Isoisä aloitti tyhjästä ja teki kovaa työtä koko ikänsä. • On normaalia tuntea itsensä ikuiseksi pikkupojaksi. King keikkaili hänkin 89-vuotiaana vajaa vuosi ennen kuolemaansa. Olisinhan minäkin voinut rikastua, mutta kun sosiaalinen luonteeni on estänyt minua tavoittelemasta voittoa toisten kustannuksella. Kappaleen lopussa kaverukset vitsailevat toisilleen: ”Itte oot liian vanha naimisiin!” Entisten nuorten ja myöhäisaikuisten voikin olla turha kantaa huolta ikääntymisestä. B.B. • Olen 70-vuotias, mutta jos olisin viettänyt terveellisempää elämää, saattaisin olla jo 75-vuotias. Kyllä meillä on tässä iässä jo oikeus selittää, jos siltä tuntuu. Ne lyövät tahtia sununtaisin kirkossa ja lohduttavat paikallista yksinhuoltajaäitiä. seuraavilla aforismeilla (viisasteluilla) ja neuvoilla. Ehkä on parempi vain elää elämäänsä kykyjensä mukaan ja unohtaa ikä. Jethro Tullin Too Old To Rock’n’Roll, Too Young To Die (1976) on kertomus ikääntyneestä rokkarista, joka kipuilee ikänsä kanssa ja jolle käy tarinassa huonosti. Willie Nelsonilla on hyviä muistoja mummosta ja vaarista. Sama pätee rock’n’rolliin ja kaikkeen muuhunkin musisointiin. Isoisä ei koskaan unohdu, koska hänen ansiostaan pojanpoika saa asua nyt Yhdysvalloissa. Varokaa kuitenkin kaatumasta, kun kirmailette polvihousuissa pihamaalla ja hiekkalaatikolla. Voiko ihminen olla liian vanha johonkin. Kappaleessa When I Was Young And Grandma Wasn’t Old (2008) mummo istuu vanhassa keinutuolissaan terassilla aurinkoisessa Teksasissa. Parasta oli kuitenkin isoäidin suuri ja pehmeä sänky, johon mahtui telmimään kahdeksan lasta, neljä koiraa ja sikalasta mukaan salakuljetettu pikkupossu. / Paina kaikella nautinnolla riemun raidetta!” After supper we’d sit around the fire, the old folks would spit and chew Pa would talk about the farm and the war, Granny’d sing a ballad or two And I’d sit and listen and watch the fire till the cobwebs filled my head Next thing I’d know I’d wake up in the mornin’ in the middle of the old feather bed. Olisinhan minäkin saattanut saada Nobelin rauhanpalkinnon, mutta kun kukaan ei koskaan uskonut, vaikka sanoin, että älkää nyt hyvät ihmiset riidelkö. Se näkyy edelleen isoisän silmistä. LIIAN VANHA. Isoäidin kädet turpoavat ja särkevät toisinaan. Blues News 2/2022 49 Chuck Berryn Viva Viva Rock’n’Rollissa (1971) mummo ja vaari ottavat vähän rauhallisemmin ja tyytyvät tanssimaan vain charlestonia. Bluespianisti Joseph ”Pinetop” Perkins kuoli 97-vuotiaana ja hänen keikkakalenteriinsa jäi vielä 20 keikkaa soittamatta. Olisinhan minäkin saattanut olla hyvä seiväshypyssä, mutta kun ei tullut koskaan kokeiltua
Marqueeta vetänyt Harold Pendleton oli intohimoinen jazzdiggari, joka piti huolen, että myös enemmän bluesiin kallellaan olleet muusikot saivat hänen ohjelmatarjonnassaan riittävästi näkyvyyttä. Tuottaja-promoottori Jack GooVasemmalla Chris Barber, yllä Lonnie Donegan. Blues-sävelkulut siirtyivät tietenkin erityisen luontevasti osaksi jazz-yhtyeiden repertuaareja, mutta yhtä lailla ne leimasivat 1950-luvun lopulla hetkeksi puhjennutta skifflebuumia. Ei ollut muutoinkaan silkka sattuma, että niin monet nuoret muusikot 1960-luvun alkuvuosina juuri Englannissa omaksuivat luomisvimmansa ensimmäiseksi välityskanavaksi mustan bluesin – kenties Chuck Berryä, Little Richardia ja Bo Diddleytä lukuun ottamatta amerikkalaisen rock’n’rollin pitkälti sivuuttaen. MARQUEE JA CRAWDADDY, LONTOO MARQUEE JA CRAWDADDY, LONTOO Lontoon West Endin sydämessä Academy Cinema -elokuvateatterin kellarissa huhtikuussa 1958 aloittaneesta Marqueesta (165 Oxford Street) ryhdyttiin puhumaan ponnahduslautana, josta kirjaimellisesti noustiin maanpinnalle, silloin tällöin jopa tähtikorkeuksiin saakka. Chicagon mustasta artistikatraasta olivat ennen tajunnan lopullisesti laajentaneita American Folk Blues Festival -kiertueita (1962–) poikenneet Englannissa sekä mannermaiden puolella esiintymässä muun muassa Big Bill Broonzy, Muddy Waters, Sonny Boy Williamson (II) ja James Cotton. Chris Barberin yhtyeen riveistä sooloartistiksi kasvanut skottimuusikko pohjusti maineensa kansanlaulu-, jazzja bluestraditiota persoonallisesti sekoitelleisiin hitteihin, kuten Rock Island Line, Cumberland Gap ja Puttin’ On The Style. Toinen maailmasota ja sen jälkeiset lähivuosikymmenet olivat tuoneet paitsi Lontooseen, myös Liverpoolin ja Pohjois-Irlannin Belfastin tapaisiin satamakaupunkeihin merimiesten ja sotilaiden mukana kosolti amerikkalaista musiikkia. Aluksi jazzja skifflebändien kotipesänä lanseerattu pikkuklubi nostatti tulevien vuosikymmenten aikana monen popkentän suurnimen laajempaan tietoisuuteen. Doneganin yli 60-vuotista uraa olivat etenkin sen alkuvaiheissa viitoittamassa vahvalla esimerkillään esimerkiksi Lead Belly, Leroy Carr ja Woody Guthrie. 50 Blues News 2/2022 BLUES VASTAAN BEAT, LONTOO VASTAAN LIVERPOOL Konserttialbumien klassikoita, osa 11 Konserttialbumien klassikoita, osa 11 PETE HOPPULA J azzin ja skifflen voimin alulle saatellusta nuorten englantilaismuusikoiden ensiryntäyksestä oli kehittynyt 1960-luvulle tultaessa järjestäytyneempi ja itseluottamusta uhkuneempi bändileegio, joka oli pian valmis pistämään kunnolla ranttaliksi ja muovaamaan uuteen uskoon koko silloisen populaarikulttuurikäsityksen. Seuraavassa aallossa lisää bluesin ymmärtäjiä alkoi löytyä folk-pureman saaneista. Vallitsevasta mielikuvasta poiketen Eurooppa oli houkutellut jo 1940ja 1950-luvuilla keikkalavoilleen jonkin verran myös uuden mantereen bluestähtiä. Invaasion lailla kasvaneesta suosiosta nauttineiden beatkokoonpanojen rinnalla omasta huomiotilastaan kamppailivat suoraselkäisemmin amerikkalaiselle bluesille ja rhythm’n’bluesille omistautuneet soittokunnat. Alexis Kornerin (1928–1984) Blues Incorporated perustettiin Lontoossa 1961. Amerikkalaista jazzia ja bluesia myös julkaistiin Englannissa runsain mitoin etenkin EMI-yhtiön katalogeissa. Tätä aihepiiriä on Vesa Walamies kartoittanut BN:ssä ennen kaikkea artikkelisarjan ”Blues saapuu Eurooppaan” puitteissa jo numerosta 3/1968 lähtien. Incorporatedin muodostivat aluksi Kornerin rinnalla Cyril Davies, Long John Baldry, Charlie Watts, Jack Bruce ja Dick Heckstall-Smith. Heidän kaikkien kanssa keskeisessä yhteistyössä askaroi Britteinsaarilla Chris Barber, joka myös junaili kahdelle viimeksi mainitulle levytysmahdollisuuksia kotimaassaan. Barberin varhaiseen bluesaktivismiin osallistuivat myös Lonnie Doneganin, Alexis Kornerin ja Cyril Daviesin tapaiset englantilaisen blueskuvan muovaamisen kannalta avainasemaan nousseet pioneerihahmot. Marqueella ryhmä alkoi esiintyä torstai-iltaisin toukokuusta 1962 lähtien. Tälle ”britti-r&b” -nimen alaisuudessa maailmalle useimmiten esitellylle yhteisölle livealbumit näyttelivät monesti jopa studiotuotoksia tärkeämpää roolia. Lukemattomien miehistönvaihdosten koulimassa yhtyeessä kävivät eri vaiheissa kokeilemassa rahkeitaan lähes kaikki britti-r&b:n silmäätekevät. Sekä Chris Barberin jazzbändin jäsenenä että Cyril Daviesin (1932–1964) kanssa perustamansa duon myötä Korner itse oli kuitenkin ajautunut syvälle bluesin syövereihin jo 1950-luvulla. Sitä taas tuskin olisi syntynyt ilman Lonnie Doneganin (1931–2002) erityisen väkivahvaa vaikutusta
Beatlet olivat kasvaneet ulos Cavern-koulupuvuistaan eikä kultapojille enää saatu varteen otettavaa korvaajaa. Se toi ohjelmistoon entistä laajemman kirjon innokkaita nuorisobändejä, niiden joukossa kesällä 1957 myös muuan lupauksia herättäneen The Quarrymenin. Mittavassa restaurointioperaatiossa noin 70 prosenttia alkuperäisistä kellaritiilistä saatiin pelastettua sekä hyödynnettyä toistamiseen. CAVERN, LIVERPOOL CAVERN, LIVERPOOL Pariisin maanalaisten jazzluolien hämyisistä miljöistä inspiroituneen Alan Sythnerin Liverpoolin Matthew Streetille 16. Rokin renkutukselle Cavernin johtoporras oli luonnollisesti joutunut jo tässä vaiheessa näyttämään suosiolla vihreää valoa. Visio alkuperäisen luola-Cavernin jälleenrakentamiselle kyti arkkitehti David Backhousen haaveissa: rakennus oli kyllä mennyttä, mutta sen historiallinen kellari lepäsi yhä katutason alaisessa haudassaan. Se ei kuitenkaan ollut enää ”se” Cavern. Yleisöä riitti jatkossakin, mutta päivitetty hienostuneempi konsepti ei kuitenkaan enää täysin vastannut kansan kysyntään.. Jälkimmäinen palautui 2010-luvulla takaisin paikan nimikylttiin, joskaan mitään konkreettisia kytköksiä 1970-luvun toimijakaimaansa sillä ei tiettävästi ole. Erinäisten väliepisodien jälkeen kakkos-Cavernista muovattiin ensin Revolution ja sitten vuosien 1976–80 ajaksi eritoten punk-väen suosima Eric’s. Vuoden 1966 aikainen sisäänkäynti palautettiin käyttöön uuden Cavernin jotka laajensivat alkuperäistä ravintolaa katutasoon sijoittuneella matkamuistomyymälällä ja kahvilalla sekä siirsivät klubin sisäänkäynnin uuteen paikkaan. Toimenpide olisi kyllä ollut vältettävissä BR:n tarjoamaa muodollista lisäkorvausta vastaan, jolloin linja oltaisiin voitu siirtää toisaalle, mutta Adams ei lämmennyt ehdotukselle. Cavernin uusi omistaja Ray McFall astui kuvioihin mukaan syksyllä 1959. Saman kohtalon kävivät läpi myös tulevat vapautusyritykset, kunnes viimein vuonna 2017 Page uudelleenmiksasi ja -masteroi omatoimisesti materiaalin mieleisekseen ja sisällytti kappaleet omakustanteiselle tuplakokoelmalle ”Yardbirds ‘68” (JimmyPage. 54 Blues News 2/2022 tantoväki oli myös päättänyt vastoin soittajien tahtoa dubata esitysten päälle sekalaista yleisömeteliä. Beatlesin alati kasvaneen suosion paisteessa hänen oli vaivatonta jatkaa kiinteistön operointia ilman suurtakaan taloudellista riskiä. Vuoden 1963 jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Helmikuussa 1966 McFall oli ajanut liiketoimensa konkurssitilaan ja klubi suljettiin. Klubin omistajat olivatkin aluksi linjanneet, ettei rock’n’rollin esittäminen tullut missään oloissa kyseeseen Cavernissa, harmaalle vyöhykkeelle sijoittunut skiffle sen sijaan sai varovaisen hyväksynnän. 1980-luku toi mukanaan uudenlaisen Beatles-fanikulttuurin ja sen myötä myös Liverpooliin kasapäin aiheeseen vihkiytyneitä musiikkituristeja. Led Zeppelinin noustua uuden vuosikymmenen käynnistyessä Jumalasta seuraavalle korokkeelle Epic vihdoin rohkaistui protestoinnista huolimatta päästämään levyn markkinoille, mutta Pagen oikeustoimet johtivat sen nopeaan katoamiseen saatavilta. Sopimuspapereihin nimensä kuitanneen Roy Adamsin status tulevien tapahtumien kulussa oli sekä lyhytkestoinen että kyseenalainen, sillä hänen uumoiltiin tietäneen jo etukäteen, että valtiollisen British Rail -junayhtiön kaavailema Liverpoolin metron uusi ilmanvaihtokuilu tulisi kulkemaan juuri Cavernin läpi. Viittä kuukautta myöhemmin Cavern-oikeudet ostivat itselleen paikalliset bisnesmiehet Joe Davey ja Alf Geohegan, Vuonna 1971 omistajuus vaihtui jälleen. Suunnitelman toteutumisen kerrottiin johtavan pakkolunastukseen sekä rakennuksen purkuun. maailmansodan myllerryksissä yleisenä väestönsuojana ilmahyökkäysten varalle. Näin ollen toukokuussa 1973 Cavern suljettiin, purkutyöt vietiin täytäntöönpanoon ja klubi siirtyi ripeästi kadun toiselle puolelle tilavampaan ja puitteiltaan merkittävästi modernimpaan kohteeseen. helmikuuta 1961, jolloin yhtyeellä oli vielä silloinkin useampi virsta matkaa taitettavanaan ennen kansainvälistä läpimurtoa. Osa sen jäsenistä astui samalle lavalle The Beatlesinä 9. tammikuuta 1957 avaama The Cavern Club löysi sijaintinsa elintarvikevarastona toimineen rakennuksen kellarista, jota oli käytetty 2. Ensimmäinen liveesiintyjä oli paikallinen The Merseysippi Jazz Band, jota seurasivat lukemattomat muut kynnelle kyenneet samanhenkiset yhtyeet. com JPRLPCD3)
ALEXIS KORNER’S BLUES ALEXIS KORNER’S BLUES INCORPORATED INCORPORATED At The Cavern (Oriole PS 40058) -64 A: (1) Overdrive (2) Whoa Baby (3) Every Day I Have The Blues (4) Hoochie Coochie Man B: (1) Herbie’s Tune (2) Little Bitty Gal Blues (3) Well All Right, O.K., You Win (4) Kansas City Pian ”Marquee”-LP:nsä ilmestymisen jälkeen Alexis Korner halusi uudistaa Blues Incorporated -kokoonpanoaan. THE BIG THREE THE BIG THREE At The Cavern (EP) (Decca DFE 8552) -63 A: (1) What‘d I Say (2) Don‘t Start Running Away B: (1) Zip-A-Dee-Doo-Dah (2) Reelin‘ And Rockin‘ Yhtyeen menneisyydestä löytyi 1950-luvun lopulla perustettu Cass & The Cassanovas, joka formuloitui 1960-luvun alussa The Big Threeksi alkuperäisen nokkamiehen Brian Casserin irrottauduttua porukasta ja muutettua Lontooseen. Korner taas otti Daviesin tilalle seurakseen Graham Bondin, joka ei hänkään juuri aikaillut vaan nappasi puolestaan itselleen yhtyeen komppiryhmän Jack Brucen ja Ginger Bakerin ja teki heistä Graham Bond Organisationinsa jäseniä. ”Maailman kuuluisin klubi” perustikin osaltaan maineensa televisiossa todisteina pyörineisiin uutisfilmatisointeihin, joissa askeettisen mutta kenties juuri siitä syystä jännittävän oloisen kellaripaikan kaariholvatulla lavalla vilahtelivat esiintymässä eritoten Liverpoolin lukuisat omat tähtinimet. Albumi ei myöskään menestynyt entiseen tapaan. Levyn 2007 ilmestyneelle Castle Musicin CD-uusintapainokselle sisältyy lisäksi kymmenkunta saman aikakauden BBC-äänitettä sekä jokunen Cavern-materiaalista alun perin ylijäänyt soul-pitoisempi esitys. Vuonna 1962 ”yksi kaupungin kovaäänisimmistä, aggressiivisimmista ja visuaalisesti houkuttelevimmista yhtyeistä” suuntasi sekin Hampuriin Star-Clubille, uuden managerinsa Brian Epsteinin passittamana. Artikkelisarjan ensimmäisessä Hampurin Star-Clubia käsitelleessä osassa Beatlesin ohella sivutut mersey beat -sankarit The Searchers ja Kingsize Taylor & The Dominoes liittyivät tietenkin aukottomasti Liverpoolin klubihistoriaan. Kaupungin DNA:sta olivat lähtöisin myös niin ikään Keski-Euroopan kapakkalavoilla marinoituneet Rory Storm & The Hurricanes, Ian & The Zodiacs, The Undertakers sekä manchesteriläisen The Dakotasin kanssa mainetta niittänyt Billy J. (#2), Bad To Me (#1) ja Little Children (#1) nousseelta Kramerilta. Mukaan suunniteltu puhallinsektio oli viemässä orkesterin tyyliä kohti jazzin syvempää olemusta, mihin Cyril Davies ei ollut niinkään suostuvainen. Kramer. Liverpoolilaiskuppiloiden eteen jonoja säännönmukaisesti keränneistä kitarabändeistä yksi muodosti kuitenkin tässä suhteessa positiivisen poikkeuksen. Toisena laulajana (kappaleilla Every Day I Have The Blues ja Well All Right, O.K., You Win) Blues Incorporatedissa toimi nyt amerikkalainen Herbie Goins, eivätkä muutkaan soittajat, alttofonisti Dave Castle, urkuri Malcolm Saul, kontrabasisti Vernon Bown ja rumpali Mike Scott, olleet aikaisemmista yhteyksistä tuttuja. Ian Edwardsin Zodiacsilta tai Jackie Lomaxin Undertakersilta sen sijaan ei keikkatallenteita heidän kotikulmiltaan tai muualtakaan ole levyille juuri ikuistunut. Samoissa tarkoitusperissä Matthew Streetin auringon valolta visusti piilossa pysyttelevä kulttuurikeidas on palvellut asiakkaitaan aina näille päiville asti, live-esiintyjiä milloinkaan unohtamatta. Ei ollut kyse siitä, etteikö Kornerin musiikki olisi edelleen ollut korkealuokkaista, trendien harjalla siitä vain ei ollut enää Rollareiden, Animalsin tai Yardbirdsin haastajaksi. Stormin ja pyörremyrskyjen osalta tuotanto heidän toimiaikanaan jäi muutamiin singleihin, joskin jälkikäteen myös tältä yhtyeeltä on julkaistu 1960-luvun alun livemateriaalia Liverpoolista, silloisen rumpalinsa Ringo Starrin rytmittämänä. Tällä kertaa kyseessä saattoi tosiaan olla oikea livetallenne, mutta entisen kaltaista jännitettä big band -voittoisemmaksi muuttunut ryhmä ei saanut luotua. Trion tunnetuin muodostelma (kitaristi Brian Griffiths, basisti. Kornerin tapauksessa suosiota ei näyttänyt takaavan edes koko maailman puheenaiheeksi vuoteen 1964 mennessä noussut Cavern, jossa Beatles kertoi tahkonneensa ennen läpimurtoaan 1950-luvun lopulta alkaen miltei 300 keikkaa. Hän jätti bändin ja perusti vuonna 1963 oman Cyril Davies R&B All Starsinsa, johon solistiksi liittyi Incorporatedista – ennen toden teolla 1964 käynnistynyttä soolouraansa – myös Long John Baldry. Ennen hajoamistaan 1966, vuosina 1964–65 se kuitenkin sai levytetyksi vielä muuttunein jäsenistöin kolme pitkäsoittoa, joihin lukeutuu myös Cavern-klubilla 23.2.1964 äänitetty albumi. Jatkossa Kornerin Blues Incorporated keskittyi enimmäkseen keikkailuun. Blues News 2/2022 55 aloitettua elonsa vuonna 1984 – ja huolimatta pakollisista nykypäivän vaatimusten mukaisista myönnytyksistä lopputulos saatiin kuin saatiinkin muistuttamaan lähtökohtaansa kiitettävällä tavalla. Livemateriaalia ei 1960-luvulla ilmestynyt myöskään LennonMcCartney -tuella vuosina 1963–64 Englannin singlelistahuipulle kappaleilla Do You Want To Know A Secret
Soxx & The Blue Jeansin ajankohtaisesta vuoden 1962 amerikkalaishitistä Zip-A-Dee-Doo-Dah saivat vinyylillä seurakseen bändin oman Johnny Kidd & The Pirates -tyyliin merseyrokkaavan kappaleen Don‘t Start Running Away, josta se ei studiojulkaisua koskaan tehnyt. Merseybeat-ensyklopediaan orkesteri liittyikin toden teolla vuoden 1963 Deccaensisinglelleen levyttämällään Some Other Guylla – versiolla amerikkalaisen Richie Barrettin alkujaan levyttämästä ja yhdessä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa kirjoittamasta r&b-numerosta, josta muodostui aihepiirin coveroiduimpia standardeja. Esitysten alussa ja lopussa sopivasti pintaan miksattujen yleisö& The Cruisers – Little Queenie (3) Diddley, Diddley, Daddy (4) The Big Three – Bring It On Home To Me (5) Lee Curtis & The All-Stars – Skinny Minny (6) Jezebel (7) Bern Elliott & The Fenmen – I’m Talking About You (8) Little Egypt Decca-konsernia taisi todella kismittää jälkikäteen vuosisadan pöljäilyksikin leimattu kieltäytyminen levytyssopimuksesta The Beatlesin kanssa alkuvuonna 1962. Levyn äänitteet niin ikään kuulostavat päällisin puolin uskottavilta konserttitallenteilta, vaikkei missään suoranaisesti todistetakaan, että ne olisivat varmuudella syntyneet juuri Cavernissa. Toimissa säilyi silti totuuden siemen: ainakin sen artisteista kaikki albumille ”At The Cavern” mukaan päässeet olivat myös oikeasti esiintyneet klubilla useampaan otteeseen. Big Threen studiotaival ei kuitenkaan kantanut kuin kolmen vähemmän menestyneen jatkosinkun verran. Yleisö palkitsee jokaisen esityksen asianmukaisin kirkumisin ja kannustusvislauksin, mutta täyttä potentiaaliaan Big Three ei tainnut siltikään päästä lyhyehköllä keikkatallenteella näyttämään. Tapahtuneen jälkeen se ei ainakaan halunnut päästää enää yhtään potentiaalista samoilta kulmilta tullutta bändiä seulansa The Marauders Cavernin portaikossa. Energinen Ray Charles -huudatus, odottamattoman löntystelytempoinen bluessovitus Chuck Berryn Reelin’ & Rockinista sekä luonteva muunnos Bob B. Cavernissa joka tapauksessa nähtiin satoja kokoonpanoja, joista vain harvoista lopulta kehkeytyi megatähtiä. eri esittäjiä eri esittäjiä At The Cavern (Decca LK 4597) -64 A: (1) The Marauders – Doctor Feel Good (2) Keep On Rolling (3) The Fortunes – She’s Sure The Girl I Love (4) You Really Got A Hold On Me (5) Beryl Marsden – Everybody Loves A Lover (6) The Dennisons – Devoted To You (7) You Better Move On (8) Heinz – Somebody To Love B: (1) Heinz – I Got A Woman (2) Dave Berry ohi. Yhtyeen alkuperäistä lippua kannatteli viimeisiksi jääneiden vuoden 1964 julkaisujen jälkeen ylhäällä ainoastaan Johnny Hutchinson (1940–2019), kunnes hänkin väsähti tuloksettomalta tuntuneeseen puurtamiseen vuonna 1966, hajotti bändinsä, kieltäytyi saamastaan tarjouksesta liittyä Kingsize Taylorin Dominoesiin sekä vetäytyi tämän jälkeen kokonaan musiikkialalta. 56 Blues News 2/2022 laulaja Johnny Gustafson ja rumpali-laulaja Johnny Hutchinson) vakiintui kyseisen Saksanretken aikana. Yhtyeen sisäsiistit cover-tulkinnat eivät onnistu roihauttamaan kuulijaa varsinaisiin liekkeihin, ja kappalevalinnoista ennen kaikkea The Coastersilta lainattu Leiber-Stoller -numero Keep On Rolling herättää myös jälleen epäilyksen siitä, onko kyseessä sittenkin liveksi lavastettu studiotuotos. Autenttisuuden voimallisimpana puolestapuhujana LP:llä toimii The Big Three, joka samalla vaikuttaa halunneen myös hieman muovata silloista henkilökuvaansa herkistelemällä nyt suoraviivaisten r&b-hurjastelujen vastineeksi Sam Cooke -klassikon Bring It On Home To Me lähes a cappellamaisena lauluyhtyeslovarina. Tällaisen kohtalon koki esimerkiksi Stoke-On-Trentistä tullut mersey-r&b-bändi The Marauders (kitaristi-laulajat Bry Martin ja Danny Davis, basisti-laulaja Ken Sherratt ja rumpali Barry Sergeant), jonka julkaisusaldoksi jäi Cavernnauhoitusten lisäksi neljä keskinkertaisesti myynyttä Decca-studiosingleä 1963–64, yksi vuonna 1965 ilmestynyt Fontana-single sekä muutama muu yksittäiskappale kokoelmaalbumeilla. Käytännössä Decca nappasikin vuosina 1963–64 likimain koko Cavern-brändin osaksi tuotemarkkinointiaan. Sama kolmikko esiintyi myös Deccan marraskuussa 1963 julkaisemalla liveEP:llä ”At The Cavern”. Syy suosion ailahtelevuuteen liittyi vääjäämättä sen kokoonpanossa jatkuvasti tapahtuneeseen liikehdintään. Silmänräpäyksessä unohdettujen kerhoon päätyi myös surkuteltavan moni levytyksiä tehnyt ryhmä
Vastaavan kohtalon oli lähellä kokea myös Dion & The Belmonts -tyylistä lauluyhtyesoundia mersey-sävelkulkuihin sovitellut birminghamilainen The Fortunes (kitaristilaulajat Glen Dale ja Barry Pritchard, kosketinsoittaja David Carr, basisti-laulaja Rod Allen ja rumpali Andy Brown), mutta sen onnistui kiertää pahimmat karikot vuonna 1965 sekä Englannissa että Yhdysvalloissa listoille nousseella viihteellisellä pop-kappaleellaan You‘ve Got Your Troubles (joka Suomessa kääntyi Dannyn vokalisoimana Piilopaikaksi). Joe Meekin hullunkurisesta artistiperheestä tullut Heinz Burt (1942–2000) oli ”At The Cavernin” kiistaton myyntivaltti. Vaikka laulutaidoissa tällä vaaleakutrisella yllätyslistasankarilla ja Telstar-hitistä tunnetun The Tornadosin ex-basistilla saattoi olla petraamisen varaa, nimensä hän sai silti ansaitusti levyn kansiin suurimmalla fontilla. Cover-materiaalissa pitäytyneen ryhmän oli pistettävä pillit pussiin muutaman singlen, yhden EP:n sekä Cavern-albumille sisältyneiden rutiininomaisten Chuck Berryja The Coasters -numeroiden äänittämisen jälkeen jo vuoden 1964 tietämillä, vaikka Fenmenin nimissä uutta musiikkia ilmestyikin silloin tällöin levyliikkeisiin vielä parin vuoden ajan. Valoisaa tulevaisuutta Beatlesin vanavedessä povattiin vuonna 1963 myös The Dennisonsille. Yhtyeen sielu ja kruununjalokivi oli kuitenkin solisti Lee Curtis (Peter Flannery) itse, jonka vahvalle, hitusen ”elvistelevällekin” lauluäänelle monien rock’n’roll-bändien versioima Wayne Shanklinin Jezebel sopii hyvin. Niistä jälkimmäisen se oli todennäköisesti omaksunut repertuaariinsa joko The Beatlesin tai Cliff Bennett & The Rebel Rousersin cover-levytyksiltä, jotka molemmat ilmestyivät loppuvuonna 1963. Blues News 2/2022 57 remakoiden ohella myös Cavernin klubi-isännän ja DJ:n Bob Woolerin välispiikit kuulostavat huolestuttavasti jälkikäteen tekaistuilta. Tyylillisesti All-Stars lähestyi kohdettaan pikemminkin Vince Taylorin ja tämän The Playboys -yhtyeen tulokulmasta kuin esimerkiksi Gene Vincentin varhaisempaa klassikkoluentaa tai muita mersey-ajan tulkitsijoita apinoiden. eri esittäjiä eri esittäjiä Liverpool Today – “Live At The Cavern” (Ember NR 5028) -65 A: (1) Earl Preston’s Realms – I'll Be Doggone (2) Missing You (3) Blue Monday (4) Michael Allen Group – Telegram (5) Evenin’ (6) Earl Preston’s Realms – Nobody But You (7) Daddy Rolling Stone B: (1) The Richmond Group – That’s Alright (2) I Shall Not Be Moved (3) Cops And Robbers (4) Michael Allen Group – I Can’t Stand It (5) Trains And Boats And Planes (6) The Richmond Group – I Won’t Let You Down (7) I’m All Right Deccan artistiylivoimasta huolimatta Cavern oli otsikkokäytössä vapaata riistaa myös. Valtaosa Deccan liverpoolilaisbändeistä ja -artisteista kuului Caverniin säännöllisesti bongausretkiä tehneen Brian Epsteinin promootiokatraaseen. Samainen bändi levytti itse Jackie Lomaxin johdolla kesällä 1963 esikoissinglelleen Marsdenin livenä The Shirelles -hengessä laulaman Everybody Loves A Loverin, mikä johdatti kokoonpanon peräti hetkelliseen listanosteeseen. Pirteääänisestä Beryl-friidusta sitä vastoin ei tullut vaikkapa kotikaupungin kollegansa Cilla Blackin veroista kestoikonia pop-kartalle, vaikka hänkin toki sai 1960-80-luvuilla osakseen useampia mahdollisuuksia hitti-invaasioihin sekä sooloartistina että She Trinityja The Shotgun Express -yhtyeiden jäsenenä. Omanlaistaan rehdin hienostelematonta charmia hänen otteissaan silti oli, vaikka jälleen erityisesti Bobby Darinilta lainattu Somebody To Love hieman jälkikäsitellyltä studioaikaansaannokselta tarkemmin kuunneltuna kalskahtaakin. Rock’n’rollin perusarvoihin luottaa levyn kaiken kaikkiaan vauhdikkaammalla b-puolella myös Dave Berry, joka pistää harvinaisen raskaalla jalalla koreasti johtamansa The Cruisersin (kitaristit Frank Miles ja Roy Barber, basistipianisti John Fleet ja rumpali Kenny Slade) myötävaikutuksella. Eräs heistä oli laajempaa suosiota kartellut Beryl Marsden, joka opittiin tuntemaan klubilla jo alaikäisestä lähtien hänen esiintyessään siellä kitarayhtyeiden kuten The Undertakersin kanssa. Oman Decca-albuminkin julkaisemaan päässyt harmoniaryhmä versioi vilpittömänä keikkakohelluksena The Crystalsin ja The Miraclesin vuoden 1962 hitit. Tyylillisesti Heinz turvautui tämänkertaisilla näytöillään perin vanhakantaiseen Cliff Richard & The Shadows -orientoituneeseen brittirock’n’rolliin. Erityisen vaikutuksen jättää tyypilliseen merseybeatiin roimaa pesäeroa tekevä Bo Diddleyn Diddley, Diddley Daddy, jonka kokoonpano esittää Ronnie Hawkinsin ja The Hawksin väkevään tapaan – Ronnie, Robbie Robertson ja kumppanit tosin julkaisivat oman versionsa samasta aiheesta vasta vuonna 1965. Kolmen Decca-singlen ihme kuitenkin hajosi vuoteen 1965 mennessä, ja vaikka aikalaislausunnoissa sen erinomaisuutta korostettiin nimenomaan keikkayhtyeenä, eivät veltonpuoleisesti stemmalauletut mersey-standardit lisäpisteitä tällä saralla heille oikeastaan suo. Joulukuussa 1963 Brittein sinkkulistan sijalle 14 jokseenkin puskista noussut cover-versio Barrett Strongin Moneysta ei johdattanut myöskään pohjoisen Kentin seudulta Dartfordista kotoisin ollutta Bern Elliott & The Fenmeniä kauaskestoisempaan uraputkeen. Yksi Hampurin keikkakokemuksista hyötyjä oli Lee Curtis & The All-Stars, jonka riveissä vaikutti aikansa myös ex-Beatle Pete Best. Myös tässä tapauksessa oletetuin esikuva päätyi silti saaliinjaolle jälkijunassa: Ranskassa tässä vaiheessa mainettaan rakentanut brittirokkari Taylor ei levyttänyt Jezebeliä ennen vuotta 1965
Viiden r&b-numeron annos kokoelmalla oli siten ryhmälle huomattava lisänäyttö, vaikkei se odotuksiaan aivan pystynytkään niillä lunastamaan. Ajankohtaisimpia poimintoja yhtyeen ohjelmistossa edusti tanakka kitaraurkuvetoinen väännös Marvin Gayen vuoden 1965 hitistä I’ll Be Doggone, jota Englannissa olivat tehneet tuoreeltaan studio-ottoina paremmin tunnetuksi The Searchers sekä Billy J. Liverpoolin Temple Streetillä sijainnut Geoff Hogarthin ja Harry Ormesherin toukokuussa 1960 perustama The Iron Door (tunnettiin ajoittain myös Liverpool Jazz Societynä sekä Storyville Jazz Clubina) sai yhden ensimmäisistä vetonauloistaan siellä säännöllisesti soittaneesta The Searchersista. Senkään konserttialbumivastine ”Live At The Cavern” ei koreillut koko valtakunnan entuudestaan tietämillä julkkiksilla, mutta kiinnostavia levyn esiintyjät kieltämättä ovat. ”Liverpool Today” -albumi julkaistiin Euroopan sekä Australian ohella vuoden 1966 puolella myös Yhdysvalloissa. Sittemmin The Iron Door laajeni vielä entisestään. Lancashiren seudulla varttunut työläisperheen kasvatti oli kokenut kaikenlaisia vastoinkäymisiä jo lapsuudessaan, mutta kenties juuri ne olivat koulineet hänestä esiin sellaisia ominaisuuksia, joista oli viihdetaiteilijan ammatin kannalta erityistä hyötyä. Se taas puolestaan perustui sovitukseltaan melko suoraan amerikkalaisen Derek Martinin paria vuotta vanhempaan levytykseen. Earl Prestonin (oik. Näyttelemiseen intohimoisesti heti teini-iässä suhtautunut Freddy teki elokuvadebyyttinsä vuonna 1958 filmissä Violent Playground, mutta yhtäaikaisesti hän unelmoi myös laulajan roolista. Osaltaan sitä tekivät tunnetuksi myös mm. Julkaisua rohkenee myös pitää aitona ”elävänä” tallenteena – kenties pois lukien jälleen Bob Woolerin radiojuontomaiset bändiesittelyt, jotka tuskin olivat paikan päällä keikkojen yhteydessä nauhoitettuja. Vielä omaa Fowell-sukunimeä käyttäneen Freddyn toi aluksi laajemmin tietoisuuteen toinen paikallinen suuruus, 1950-luvun lopulla perustettu ja erityisesti Hampurin klubielämässä vuosikaudet viihtynyt Howie Casey & The Seniors. Cilla Black, Kingsize Taylor sekä heti avajaiskuukauden aikana rautaoven takaiselle estradille ensimmäistä kertaa kavunnut ”The Silver Beetles”, jonka edesottamuksia olisi saattanut mahtua parhaimmillaan sisään ihmettelemään yli 1 600 silmäparia. Cavernin alkulähteille tavallaan päättää kierroksen liverpoolilainen The Richmond Group, joka vaikutti ammentaneen nuorekkaaseen lauluharmoniatyyliinsä elementtejä myös folkista ja skifflestä. Sitä ennen Preston oli julkaissut The T.T.’s -orkesterin säestämänä toisen Fontana-neliviitosen. Atlantin takana levy sai kylkeensä historian luotavaan tarkistetun nimen ”Liverpool Today – Where It All Began” (Capitol T/ST 2544). Pykälän verran itsenäisempää otetta ryhmä puristaa Otis Blackwellin 1950-luvulla kirjoittamaan ja levyttämään Daddy Rollin’ Stoneen, joskin mallia versioonsa se on eittämättä hakenutkin The Who’n onnistuneesta vuoden 1965 päivityksestä. Freddy Starrin The Iron Doorissa tallennettujen esiintymisten on täytynyt ajoittua lähelle klubin loppumetrejä.. The Realmsin seikkailut jatkuivat jonkin aikaa ilman solistiaan CBS-merkillä typistetyllä nimellä The Realm, mutta myös vailla suurempia urotekoja. Täysin kitarayhtyeiden vaikutukselta senkään ei onnistunut piiloutua, bändin persoonallisen rujoon keikkasettiin kun oli istutettu myös Bo Diddleyn päämäärättömän impulsiivinen livenumero I’m All Right, jota Rolling Stoneskin oli menestyksekkäästi hyödyntänyt varhaisaikojensa konserttien hurmoksellisimmissa hetkissä. Allen itse ei läpihuokuvasta talentistaan huolimatta enää myöhempiä sooloäänitteitä tehnyt. 58 Blues News 2/2022 pienemmille levy-yhtiöille, kuten Lontoon Flamingo Jazz Clubin omistajan Jeffrey Krugerin vetämälle itsenäiselle Ember Recordsille. THE IRON DOOR, LIVERPOOL THE IRON DOOR, LIVERPOOL Freddy Starr (Frederick Fowell, 1943–2019) ei ollut lopulta lainkaan kehnompi mersey-rokkari juniorivuosinaan – kauan ennen Suomeenkin saakka kantautunutta televisiokoomikon uraansa. Tässä kohdin Freddy Fowellista oli jo muovattu ”tähti”: Freddie Starr. Kramer & The Dakotas. Vuonna 1964 sen taru kuitenkin päättyi yhtä ripeästi kuin se oli alkanut. Haave johti 1960-luvun alussa astumiseen mukaan bänditoimintaan. George Spruce) saavutukset levyttävänä artistina The Realms -yhtyeensä kanssa kiteytyi yhteen vuonna 1964 Fontana-yhtiöllä ilmestyneeseen singleen, jolla hän versioi Dee Clarkin Teardropsin sekä oman popahtavan tekeleensä That’s For Sure. Kuuluttajan mukaan ainoastaan 17-vuotias Michael Allen paljastuu jäntevä-ääniseksi blue eyed soul -koulukunnan pikkushoutteriksi, joka esittää neljä kappaletta: Georgie Famen & The Blue Flamesin Telegramin, Jimmy Witherspoonin kohtalokkaan bluestunnelmoinnin Evenin’, Burt Bacharachin ja Hal Davidin kirjoittaman Trains And Boats And Planesin sekä The Soul Sistersin Sue-merkille Yhdysvalloissa alkujaan tekemän r&b-palan I Can’t Stand It, jonka Englannissa ennätti ensimmäisenä levyttää The Spencer Davis Group syksyllä 1964. Vaikkei Freddy varsinaisesti kuulunutkaan fonisti Howard Caseyn johtaman yhtyeen kantajäsenistöön, häntä kuultiin ryhmän solistina ainakin Englannin Fontana Recordsin 1962 julkaisemalla albumilla ”Twist At The Top”. Samoihin aikoihin syntyivät myös omat yhtyeet The Kansas City Five ja The Midnighters, joihin oli mahdollista törmätä etenkin The Iron Door -nimisellä liverpoolilaisklubilla
Loudermilkin Dick & DeeDee -pophitti Thou Shalt Not Steal, Burt Bacharachin ja Hal Davidin Gene Pitneylle kirjoittama 24 Hours From Tulsa sekä kuinka sattuikaan, Gerry & The Pacemakersin levytyksenä yleisemmin tunnettu Here’s Hoping. Odotetun lainavoittoinen, saksalaismakuun ilmeisen hyvin uponnut mutta muilta ansioiltaan valitettavan vähäpätöiseksi jäävä julkaisu suollettiin ulos samalta rock’n’rollliukuhihnalta, jonka materiaaliseen antiin luottivat keikkaohjelmistoissaan yhtäaikaisesti sadat elleivät tuhannet muutkin yhtyeet eri puolillla Eurooppaa. Starrin ensiyritys levyttävänä artistina alkoi jo olla livealbumin aikoihin plakkarissa. The Liverpool Beats -nimisiä yhtyeitä ilmaantui globaaleille mersey-buumia hyödyntäneille markkinoille 1960-luvulla useampia. Vaikka Deccan ja Voguen kaltaisten valtalevy-yhtiöiden laadullinen osumatarkkuus harvemmin pääsi täysin pettämään, viimeistään keväästä 1964 lähtien oli silti selvää, että niin perinteikkään satamakeskittymän kuin maan pääkaupunginkin juhlituimpien sanansaattajayhtyeiden sekä heidän vanhojen keikkatyyssijojensa nimien kustannuksella oli nyt muutaman vuoden ajan myytävissä miltei mitä tahansa, miltei minne tahansa. Starrin Decca-singlelläkin julkaistu Peter-Gunn (Locomotion) jatkaa samaa dynaamista raivoamista. Huomio kiinnittyy nyt ennen kaikkea Richie Blackmore’maisesti soittavaan soolokitaristiin, joka jatkaa vastaavanoloisia otteita myös muun muassa instrumentaalilla One Mint Julep. Soittimista keskeisissä osissa toimivat piano ja kitara, puhaltimia keikkainstrumentaalistoon ei kuulunut. Kokoonpano oli perustettu The Pacemakersina, mutta Brian Epsteinin ryhdyttyä nostattamaan kilpailevaa Gerry & The Pacemakersiä kohti beat-eliittiä, sai nimi vaihtua – tarkasti ottaen moneenkin kertaan. Englannissa heidät joka tapauksessa tunnettiin paremmin The Excheckersinä ja tällä vaihtoehtoisella nimellään se äänitti kotimaassaan Deccalle vielä yhden vuoden 1964 singlen (All The World Is Mine / It’s All Over) – sekä edelleen pari cover-pikkumustaa Saksan Ariolalle 1965–66. Saattaa olla, että loppujen lopuksi kyse oli vain The Midnightersista, jolle oli annettu levynkansiin solistiaan tehokkaammin alleviivannut uusi nimi. 1970-luvun alussa laulumikkiin jälleen tosimielellä tarttuneen Starrin ensimmäiset ja ainoat Englannin singlelistahitit It’s You, Tiffany (#9) ja White Christmas (#41) syntyivät vuosikymmenen puolivälissä. Bändi (viimeisessä Starrin aikaisessa miehityksessään kitaristi Red Welch, pianisti Roger James, basisti John Brierley, rumpali Keef Hartley) hajosi omille teilleen. Uskottavaa livehenkeä tarjoaa myös The Miraclesin Shop Aroundista ja Sam Cooken Another Saturday Nightista koostuva soulahtavampi jakso. The Excheckers (The Liverpool Beats). Levyn laatutasoon tosin taisi taas kerran vaikuttaa jo tutuksi miinaksi näissä piireissä käynyt minivilppi: osa levyn sisällöstä äänitettiin Lontoossa PYE:n studioilla uudelleen Tony Hatchin ja Geoff Emerickin tuotannossa. Blues News 2/2022 59 FREDDY STARR AND THE STAR BOYS FREDDY STARR AND THE STAR BOYS This Is Liverpool Beat – Recorded Live At The Iron Door Club Liverpool (Vogue LDV 17006) -64 A: (1) Tutti Frutti (2) Lucille (3) Peter Gunn (4) One Mint Julep (5) Rip It Up (6) Mean Woman Blues B: (1) Skinny Minny (2) You Are My Sunshine (3) Shop Around (4) Another Saturday Night (5) Oh Baby (6) Will You Love Me Tomorrow Vaikka Starrin esikoisalbumi julkaistiinkin ainoastaan Saksassa, laulajan musiikkia oli Vogue-kiekon tekoaikoihin ilmestynyt myös Englannissa neljällä Joe Meekin tuottamalla Decca-singlellä. Jälleen The Iron Doorilla tehdyksi ilmoitettu The Liverpool Beats -pitkäsoitto ei muodostunut alansa klassikoksi. Vuoden 1964 albumin ”This Is Liverpool – Recorded Live At The Iron Door” (Vogue LDV 17005) lisäksi Liverpool Beatsin musiikkia ilmestyi parilla Vogue-singlellä. McCartneyn ja Lennonin teos oli julkaistu ensin The Rolling Stonesin singlellä ja sen jälkeen Ringon laulamana Beatlesin toisella pitkäsoitolla ”With The Beatles”, kummatkin marraskuussa 1963. Mahdotonta ei silti ole sekään, etteivätkö anonyymit säestäjät olisi voineet tulla Saksan Vogue-yhtiön omasta tallista. Vastaavasti esimerkiksi intensiivisen välipuheosuuden sisältävä Skinny Minny käy kyllä täydestä lavaäänitteestä. Julkaistessaan varsinaisen debyyttisoololevynsä ”Freddie Starr” (PVK Records) vuonna 1978 tv-höttö oli jo vienyt lahjakkaan rokkarin mennessään. Keväällä 1964 Freddie oli saanut kiinnityksen Lionel Bartin Maggie May -musikaaliin Lontoossa. Mystisen Star Boysin todellisia kasvoja tulevat vuosikymmenet eivät ole onnistuneet tuomaan päivänvaloon. Studioon nämä ryhmät eivät kipparinsa muiden kiireiden johdosta koskaan ennättäneet. Levyn omaperäisimpinä valintoina huomion näin ollen vievät edellisten tieltä sen viihteellisemmät numerot: John D. Pettämätön täky oli myös LP-setin avaava I Wanna Be Your Man. Sen jälkeen mitä eriskummallisimmat ja hetkittäin jopa traagisetkin elämänkäänteet seurasivat tätä karismaattista viihdehahmoa hänen lopun ikänsä kuin hai laivaa. Instrumenttivalikoimaltaan ja soittotyyliltään orkesteri liikkui siten huomattavan lähellä edellä esitellyn Starr-LP:n äänimaisemia. Terävällä Little Richard -alulla Starr osoittaa heti olevansa tosissaan. Vakiintuneimmassa koostumuksessaan The Excheckersin/Liverpool Beatsin muodostivat kosketinsoittaja-laulaja Phil Blackman, kitaristi Pete Johnson, basisti John Pickett ja rumpali George Roberts. Niillä yhtye jopa lauloi osaksi saksan kielellä, minkä johdosta on spekuloitu, olisiko rinnakkaisia soittokuntia tarkasti ottaen ollutkin kaksi. Voguelle Freddie Starrin tavoin levyttänyt bändi oli sentään oikeasti brittiläinen beatryhmä, mutta se ei suinkaan ollut kotoisin varsinaiselta ”pääkallopaikalta” vaan Chesteristä. Jostakin syystä tätä teatteripestiä hän ei kuitenkaan koskaan saanut, mutta päätöstä odotellessa ote The Midnightersista oli jo irronnut. Heistä mittavimman työsaran loi Hartley (Rory Storm & The Hurricanes, Chicken Shack, John Mayall & The Bluesbreakers, The Artwoods jne.). Taustayhtye ei säästele sekään vaan tavanomaisemman merseybeatin sijaan rock’n’rollia tarjoillaan nyt niin Specialtyhengessä kuin se Englannissa vuonna 1964 saattoi olla mahdollista. Välillä he ennättivät muun muassa olla Four Hits and a Miss sekä Jeannie & The Big Guys. Kolmella niistä säestyksestä vastasi The Midnighters, viimeisellä vuoden 1964 tuotteella hän esiintyi etiketin perusteella soolona. Viimeksi mainittu myös levytti Piccadilly-merkille naislaulaja Rita ”Jeannie” Hughesin kanssa. PYE-studiopaljastus huomioiden kokeneen sessiomuusikon hyödyntäminen ei olisikaan poissuljettua, samoin levyllä paikka paikoin korostuvat studionraikkaat taustalauluosuudet saavat vaakakupin hetkittäin kallistumaan livehuijauksen puolelle. Starr jatkoi myöskin laulupuuhia, ensin 1964 The Flamingoes -ryhmän solistina ja sen jälkeen Delmont Fourissa, josta jalostui vuosiksi 1965–1969 Freddie Starr & The Delmonts. Niin soitannollisesti kuin äänentasoltaankin harvinaisen tymäkkä livealbumi esittelee parikymppisen artistin valmiina tuotteena – äärimmäisen esiintymiskykyisenä ja -haluisena solistina
Come On Homella ysikymppinen lisää kierroksia koventaen sanomaansa roimalla tujauksella varhaista funk-potkua, samoin Talk To Me Mama rouhii Hammondien sävyttämänä 1960-luvun alkuvuosien äänimaisemissa, vaikka kappale muutoin vaikuttaa lyriikoitaan myöten kaartelemattomalta muunnelmalta Little Walterin monien tuntemasta Tell Me Mamasta. Yllättävän paljon Stroger on myös hyödyntänyt kasvuvuosiensa äänitevarantoa muun muassa Jay McShannin ja Big Bill Broonzyn ohjelmistoista. Vaikka tekstit ovatkin nyt seniorin suuhun laitettuja, ei se niiden uskottavuutta mitenkään vaurioita – oikeastaan päinvastoin, tällä kertaa aiheesta taitaa puhua sellainen, joka niistä yhtä sun toista myös tietää. Kiekon päätöksenä shufflerokkaava nimiraita on sekin Strogerin omia aikaansaannoksia – ja kun hän toteaa laulussa olevansa ”oikealta nimeltään Blues”, keitä me olemme sitä kiistämään. Louis), yksi Eddie Taylorilta (Just A Bad Boy) ja yksi Eugene Churchiltä (rock’n’rollaava Pretty Girl). 64 Blues News 2/2022 BOB STROGER & BOB STROGER & THE HEADCUTTERS THE HEADCUTTERS That’s My Name (Delmark 871) Tätä nykyä jo yli 90-vuotiaan Bob Strogerin rohkenee sanoa nousseen jotakuinkin ”salaa” bluesmaailman solistiselle huipulle. Toisena muttei niinkään hallitsevaan asemaan nousevana vierailijana osalla esityksistä kuullaan Braion Johnny -nimeä tottelevaa saksofonistia. Bob Strogerin neljäs ”virallinen” soolojulkaisu ”That’s My Name” muodostaa odotetun ja samalla onnistuneen jatkon vuonna 2014 ilmestyneelle Kenny “Beedy Eyes” Smithin kanssa tehdylle ”Keeping It Together” -yhteislevylle. Sen tämä mittavan uran rivimiehenä ja tunnetumpien laulajien taustabändien nokkahahmona luonut sympaattinen basistiveteraani on kuitenkin teoillaan ja taidoillaan ansainnut. Magic Samin Easy Babya ahnaasti makusteleva I’m A Busy Man raastaa ja riipii edellisen kaltaisena hitaana bluesina, Something Strange puolestaan tarjoilee sielua hyväilevää hipsterijumpswingiä 1950-luvun yökerhotunnelmissa Marhoferin kromaattisen harpun ruokkimana. Miltei poikkeuksetta valittujen laulujen tarinoissa keskitytään vastakkaiseen sukupuoleen. Muista raidoista kaksi on lähtöisin Junior Parkerilta (What Goes On In The Dark ja Stranded In St. Lisäksi on kiehtovaa, että Chicagon eittämättä bluesmielessä ortodoksisimmalla levymerkillä hän on myös saanut luvan ottaa taustalleen paikallisten ammattilaisten sijaan eteläamerikkalaisen, kompromissittomalla 1950-luvun vintagesoundilla soittavan kokoonpanon. Perustelut uudelleenristimiselle käyvät kyllä levyn edetessä harvinaisen selviksi, eikä mestari ole tästä asiasta valmis sinunkauppoja tekemään. On vaikeaa ja tarpeetontakin miettiä, kuinka paljon vuosia tai uusia levytysmahdollisuuksia ”Sir Bobilla” kenties on vielä tämän jälkeen edessään. Viimeksi mainitun pehmeätatsinen tapa käsitellä koskettimia asettuukin levyllä lähes täydelliseen konsensukseen Strogerin miellyttävän puhtaan ja lämminsävyisen, hieman Lightnin’ Slimin tyylin mieleen tuovan lauluäänen kanssa. Delmark-perheeseen sessiomuusikkona vuosikymmenet kuulunut Stroger suorittaa nyt debyyttinsä yhtiön nimiartistina – ja jukolauta, tehden sen vakuuttavammin kuin olisi ikipäivänä uskaltanut arvatakaan. CD:n vedoista viisi kolmestatoista on Strogerin itsensä kirjoittamia. Edustamansa vanhan koulukunnan bluesin historiaan hän on jo joka tapauksessa painanut poispyyhkimättömän puumerkkinsä. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta: LEVY TUTKAILUT www.ebc2022.eu. Brasiliassa marraskuussa 2019 järjestettyjen analogistudiosessioiden sooloinstrumentalisteina kunnostautuvat sikäläisen The Headcutters -ryhmän harpisti Joe Marhofer ja kitaristi Ricardo Maca sekä albumin yleisilmeen kannalta erityisen merkittävässä roolissa perusbändiä läpi kattauksen vahvistava pianisti-urkuri Luciano Leães
Equal Opportunity on naurettava tai siis humoristinen soitanta, lähes runo. Minua kieltämättä rassasi hänen yletön särökitaran käyttönsä ja siksi viime vuonna ilmestynyt särökitaraton ”Resurrection” oli mielestäni yksi hänen parhaita levyjään. Biisissä on enemmän kuin siteeksi Guitar Slimin The levy tutkailut. I Didn’t Mean To Do It toimii sitten ihan eri nappuloilla. Ilmeisesti tätä levyä varten sävelletty nimikappale, kuuden minuutin mittainen instrumentaali, on levyn ehdoton timantti ja edustaa sitä polkua, jota toivon Ziton jatkossakin kulkevan. Hidas blues on mullan makuinen sekä iskukykyinen. Joskus askel taaksepäin on yhtä kuin kaksi askelta eteen. Stevie Ray Vaughanin tunnetuksi tekemä Texas Flood on ehkä kenties hiukan tylsä valinta, mutta ihan mukavasti Zito homman hoitaa. Lisää ränttätänttämeinigillä etenevää bluesrockia edustaa I’m The Dog. Fiilikset päätyvät suoraan savuiseen kapakkaan I Take A Lot Out Of The Bottle -esityksellä, jonka tarinassa tehdään tiukkaa tiliä suhteesta kuningas alkoholiin. Jari Kolari VIDAR BUSK & VIDAR BUSK & HIS TRUE HIS TRUE BELIEVERS BELIEVERS The Civilized Life (Blue Mood BMCD 6360) Norski-bluesin terävimpiin keihäänkärkiin lukeutuva Vidar Busk on täällä taas ja isosti onkin. Parasta antia tälläkin levyllä ovat silti jälleen kerran siinä esitetyt coverit, Dixonin Hoochie Coochie Man sekä Elmoren Dust My Broom. Molemmat tulkitaan alkuperäisiä kunnioittaen, mutta tietysti taitavan muusikon tavoin tehden niistä omat versionsa. Vidarin koplaa eli Johnny Auglandia, Arne Fjeld Rasmussenia, Rune Endalia ja Alexander Petterseniä vahvistaa Kid Andersen, joka myös on levyn tuottaja. Mutta... Pianolla on biisissä iso ja tärkeä rooli. Heikkohermoisimmille kappale edustaa varsinaista kitarahelvettiä. Nyt laitetaan piirun verran paremmaksi (tai pitäisikö sanoa pahemmaksi), kun kaksikko intoutuu oikein kunnolla kilpasoitantaan. Kiekkoa on työstetty Norjassa ja USA:ssa, priimusmoottorina on toiminut Rick Estrin. Moderni blues The Wringer on rokkaava tempoltaan ja se petaa paikkaa seuraavalle esitykselle Long Lean And Lanky, joka rollaa kaikki nopeusrajoitukset kumoon. joo, myönnetään, hei vähempikin olisi saattanut riittää. Erikoisuutena on slidekitaroinnilla esitetty Why You Wanna Make War ja sama kappale kuullaan myös ranskankielisenä versiona. Miehen reilun 30 oman levyn ja muutaman DVD tuoma näyttö tukee toki tätäkin mainintaa, vaikka itse miellän hänen heiluvan vahvasti rokin monien (metal, heavy, punk) tyylien sekamelskalla enemmän kuin ”aidon” bluesin. Vaikka Zito varsin pätevä kuusikielisen kurittaja onkin, niin muutama vieraileva kitaristi on mukaan pyydetty. Raivoblues suorastaan tihkuu intensiivisyyttä. Kun äänensärkijä on jätetty treenikämpän nurkkaan, monien kitaristien musiikki muuttuu selkeästi paremmaksi ja kuuntelijaystävällisemmäksi, eikä Zito suinkaan ole poikkeus tässä joukossa. Albumin päättävä bonuskappale – Master IP on ilmiselvästi artistin kunnianosoitus suosikilleen Hendrixille, ainakin päätellen siinä kuultavasta kuusiminuuttisesta wow-wow -painotteisesta kitarasoolosta. Levyllä aisaparina oli Walter Trout ja meno oli oikein messevää. Kappale kuuluu suosikkeihini, ja nyt kuultava versio toimii paljon paremmin kuin esimerkiksi vuoden 2018 paikallaan polkeva Blues Caravan -taltiointi. Messevästi svengaava bluesshuffle Wait On Me Woman liikkuu kyllä liukkaasti ja tuo muassaan sinisiä sävyjä. Päätösuralla tasataan pulssia hieman, Tender Hearted on leppoisan rytmikäs r&b-balladi, joka muhkeine fiilareineen istuu nasevasti 50–60-lukuisiin kuosiin. Mies itse on vallan huikeassa tikissä ja bändillä on virtaa vaikka muille jakaa. Niinpä veijari-Vidar on koonnut vanhan True Believers -koplansa uudelleen kasaan. Pakollista yleisönlaulatusta ei ole, vaikka sellaista siinä odotin olevan. En suinkaan ole pettynyt, päinvastoin. 12 minuuttia kitarakirnuamista lähentelee jo hyvän yön rajoja. Ja jos vielä bilettää, niin kannattaa tsekkailla mainio tien päällä -laulu Gypsy Ways, joka painaa eetteristä hippulat vinkuen suoraan twistlokeroon. Toisena vuoron saa Eric Gales ja käsittelyssä on ”pakollinen” Jimi Hendrix -kappale Voodoo Chile. Tämä voimablues pelaa hienosti isoilla kontrasteilla. Mikke Nöjd POPA CHUBBY POPA CHUBBY Emotional Gangster (Dixie Frog 8831) Nuori Bronxista lähtöisin oleva ”rumpalipoika” Theodore Horowitz päätti vaihtaa kolistelun vingutteluun, kun hän oli kuullut Rollareiden jälkeen erityisesti Hendrixin ja Claptonin soittoa. Paras on jätetty tietenkin päätökseksi, sillä illan viimeisenä hitaana kuullaan rock’n’rolin kansallislaulu Johnny B Goode, joka soitetaan maltillisesti ”Rock ’N’ Roll: A Tribute To Chuck Berry” -kiekon hengessä ilman tiluttelua, venytyksiä tai revittelyä. Avauksen Last Chance To Hurt Me ampuu kuin raketti kiertoradalle, biisi rokkaa hurjana ja menoon on istutettu niin rautalankaa kuin iskelmääkin. Lisää vahvasti murisevaa Riccia kuullaan kappaleella Save The Best For Last, joka liikkuu Jimmy Reedin maisemissa, 2000-luvulle päivitettynä. Viimeisenä soittotaitojaan pääsee esittelemään Dave Kalz kappaleessa Road Never Ends, ja mikäli kukaan ei arvannut, niin tarjolla on jälleen varsinaista kitaroiden ilotulitusta. Itselleni ”Emotional Gangster” on hiukan liian raskas kokonaisuus, mutta slidekitaravetoisesta rockpohjaisesta musiikista pitäville tämäkin uppoaa varmasti aivan hyvin. Ykköslevyn päättää aina niin ajankohtainen Make Blues Not War. Kaikkitietävä wiki kertoo Popa Chubbyn, jolla nimellä Tediä alettiin pian kutsua rokkaripiireissä, olevan ”American blues singer, songwriter and guitarist”. Meininki on synkkine sävyineen suorastaan pelottavaa. Kaikeksi onneksi valinta ei osunut Voodoo Chile (Slight Return) -sävellykseen, johon olen niin lopen kyllästynyt, etten jaksa sitä versiona enkä toisena. Sillä Popa Chubby tekee sitä, mistä hänet parhaiten tunnetaan eli antaa kitaran laulaa. Ja jotta meno varmasti olisi maistuvaista, on mukana myö saksofonisti Sax Gordonin liidaamana useampijäseninen puhallintykistö. Hieno, tarttuva biisi, jonka tempo asettuu osastolle hengästyttävä. Vidarin esityksissä on uhoa ja voimaa sekä leikkisyyttä ja kurittomuutta, etsimättä tulee mieleen miehen riemastuttavat varhaisvaiheet 1990-luvulta. Ja onpahan tässä millä mällätä. Aina muodikasta kierrätystä ei levyllä harrasteta, vaan kaikki kymmenen raitaa on uutta tuotantoa. Illan ensimmäinen vieras on Tony Campanella, jonka käsittelyyn pääsee ”Make Blues Not War” -kiekolta löytyvä Highway Mama. Aivan kokonaan äänensärkijää hän ei ole (ikävä kyllä) pois jättänyt, mutta ainakin tällä kertaa sen käyttö on maltillista. Seuraavalla raidalla New Way Of Walking on tyyliksi vaihtunut bluesrock, joka etenee ja soi hienosti miehen kitarasoolojen lennättäessä kappaletta vauhdilla eteenpäin, vierailevan harpistin Jason Riccin hienoa tyylittelyä unohtamatta. Things I Used To Do’ta. Aloitusstyke Tonight I’m Gonna Be The Man on slidella liuteltua vauhdikasta rokkia. Blues News 2/2022 65 MIKE ZITO MIKE ZITO Blues For The Southside (Gulf Coast #) Mike Zito on pitkän linjan bluesrockkitaristi, jonka tuore tupla-albumi on marraskuun 2021 lopulla St. Mutta eipä jätä toivomisen varaa levyn bluesimpikaan osio. Louisissa taltioitu livetallenne. Askelta tai paria funkympään suuntaan siirrytään Rockin’ In The Same Old Boatilla, erinomaisen grooven omaava esitys kasvaa vaivihkaa, kuin huomaamatta yhä isommaksi, ja väliosan jälkeen palataan alkuasetelmiin. Paketin nimibiisi The Civilized Life on Hendrix-perimään uiva oivaltava happoblues. Vidar Buskilta on saatu laatulevyjä ennenkin, mutta tämä on suorastaan päätä muita pidempi. Kirsikkana kakussa foni prööttää soolossaan pisteet himaan. Samaa ”laulua” seuraa myös Doing OK:lla. Vapise Little Richard! Biisi loikkii kuin innostunut sonni ja on aivan pitelemätön. Tuntuu kuin Popa vain lukisi sanoja peränjälkeen paperilta, muiden ”runoillessa” sitten soittimillaan omia värssyjään sekaan. Touhu on iloista ja huuliharppu rökittää menoa oikein olan takaa. Parin vuoden takaisen ”First Class Life” -albumin hurja slidekitarakappale Mississippi Nights toimii pelinavaajana ja pistää heti vibaa punttiin
Nyt pääosassa ovat urut, mutta pianoakin kuullaan. Italialaiset bluesbändit tai muusikot taitavat olla harvassa. Levyn soundit ovat modernin selkeät ja kaikeksi onneksi soitinten balanssi tuntuu olevan edellisjulkaisua paremmin kohdallaan. Suomessa artisti nähtiin pitkän tauon jälkeen vuosina 2017 ja 2019 järjestetyillä kiertueilla kotimaisen Highway-yhtyeen völjyssä. Kymmenen esityksen annokselle kertyy yhteiskestoa yli 70 minuuttia, mistä kappaleiden keskimittoja voi halutessaan kalkuloida. Mikä olisikaan parempi päätös juhlille kuin kunnon Boogie! 145 Boogie jyskyttää raiteillaan kuin vanha kunnon Ukko-Pekka, rytmiä takovat basisti Timmer Blakely sekä rumpali Chandler Bowerman, lisäbuugia puhaltaa Chadd ja JT näppäilee sekaan asiaankuuluvat Hookerit. Cover-tasapainon varmistaa osaltaan Highway omilla kolmella levyn alkuun ja loppuun ripotellulla numerollaan. Varmasti se löytää yleisönsä myös Blues Newsin lukijoiden joukosta. Vuosikymmenten kokemuksella ääriluotettavaksi rytmikoneistoksi jäsentyneiden basisti JanOlof Stranbergin ja rumpali Köpi Toivasen tarvitsee lopulta vain tehdä sen, minkä kaksikon olettaisikin tekevän: pistää porukan puntit vibaamaan ja bebat pyörimään. Sähköistä tuulisen kaupungin bluesia täysipainoisen setin verran esittelevä albumi tuo estradille vitaalin, sekä kitaraettä laulusoundiltaan rapsakan ja hienosteluja selvästi karsastavan konkarin. Vasta päästyään keikan jälkipuolelle Rhute saa sujautetuksi mukaan myös muutamat ”pakolliset klassikot”, Hoochie Coochie Manin ja Rock Me Babyn, joista eritoten ensiksi mainitusta hän onnistuu vatkaamaan lähestulkoon maanisen jukejoint-luennan. Huippukitaristi Jonne Kulluvaaran ymmärtäväinen soitto pitäytyy Rhuten ollessa lavalla pitkälti kakkosmiehen asemassa, mutta rehellisyyden nimissä hänen saadessaan silloin tällöin soolovuoron, muuttuu aina myös ääni kellossa – poikkeuksetta suomalaisen hyväksi. Kappalevalinnoista voisi moitteita antaa, ainakin sen verran, kun mukana ei jostain kumman syystä ole yhtään sävellystä mainiolta ”Resurrection” -kiekolta. Levyn puolitoistaminuuttinen Guy Pavazzan intro sekä puolen minuutin mittainen Mike speaks, eli se pakollinen bändiesittely, ovat periaatteessa täysin turhia. Vaikutteita omaan soittoonsa mies on saanut bluusikoilta kuten Paul deLay, Lloyd Jones, Norman Sylvester, DK Stewart ja Curtis Salgado. Hänen pari vuotta sitten ilmestynyt minialbuminsa ”Figure It Out” oli oikein mukava levy, joskin tinnituksesta kärsivänä henkilönä musiikkinautintoani himmensi piano, joka oli miksattu aivan pintaan, mikä ainakin kuulokekuuntelussa kieltämättä häiritsi. Kappale voisi olla napattu vaikka Albert Kingin funky-ajan tuotannosta. John Mayallin ja Juicy Lucyn kanssa soittanut Chris Mercer, joten next... Harpisti-laulaja Johnny Wheelsin ainoaa esiintymistä kuullaan Hendrixin ja Stevie Rayn suuntaan kääntyvässä reippailussa Something Wicked This Way Come. Konserttikiekoksi julkaistun materiaalin tee-se-itse -aste on myös kiitettävän ellei suorastaan ennenkuulumattoman korkea. Myöhemmin vuosikymmenen edetessä uuden taitelijaminänsä omaksuttuaan ”Rhute” on julkaissut musiikkia ensisijaisesti omakustanteina Root Doctor -yhtiöllään ja toimintareviiriksi hänelle ovat pääasiassa riittäneet kotimantereen keikkapaikat. Ohittaa ei sovi myöskään laulajan Roy Hytower -aikojen väistämättä tunnetuinta aikaansaannosta. Ohjelmistossaan Rhute keskittyy enimmäkseen omiin kappaleisiinsa, joita hänellä tuntuukin riittävän tilanteeseen kuin tilanteeseen. Monet levyn nykyhetkeen sijoitetuista esityksistä, kuten nettirakkaudesta rupatteleva L.O.V.E.com sekä funkymmin rutistava Love By Design ilmestyivät studioversioina vuoden 2007 pitkäsoitolla ”All Time Favorites”. Havin’ A Partyssa taas pidetään miellyttävän keinuvassa kahden kitaran (Chadd, Jason) shufflerytmissä vauhdikkaat pippalot! Eräs Ruppin suosikeista, Portlandin ”suuri mies” kitaristi Lloyd Jones saa myös oman vuoronsa Rain Checkinin myötä. Levyn nimikappale Savage’s Life on jonkunlaista gospelrockia, moniäänisen taustaköörin yrittäessä luoda pyhää tunnelmaa Chaddin pianonsoiton lomaan. levy tutkailut. Muun muassa Otis Rushin ja Johnny Drummerin yhtyeistä omalle soolouralleen edennyt laulaja-kitaristi eli levytystuotannollisesti kiihkeintä kauttaan 1980ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin hänet opittiin tuntemaan aina Pohjoismaita myöten. Billy Boy Arnoldin Rockinitis’ tarjoaa laulaja-huuliharpisti Kari Kempaksen komennossa heti purevan alun keikalle. Tuore julkaisu on peräisin käynneistä viimeisimmältä ja se on taltioitu elävän yleisön edessä Tenho Restobarin lavalla Helsingissä. Sama sekä sisältäettä ulkoapäin pesunkestävä bluesmies on silti yhä kyseessä. Mukaansatempaava äänimuisto suomalais-chicagolaisesta yhteistyöstä ei jätä pahemmin sijaa nuhteille myöskään teknisen laatunsa osalta, vaikka esiintymistä tuskin julkaisumielessä narulle alun alkaen napattiinkaan. Keikalla kun ollaan, sovituksissa ei suoranaisesti pituuksissa pihtailla. Nyt soittimessa on Italiasta Chicagoon muuttaneen kosketinsoitinvelho Luca ”Kiella” Chiellinin ensimmäinen pitkäsoitto. Energinen muusikko ja tilanteen tasalla hengittävä rutinoitunut suomalaisryhmä eivät kuitenkaan päästä show’ta missään kohdin veltostumaan. BN #263). Tällä kertaa kitaran vinguttelusta vastaa Chadd itse. Kiekon muutamat foni-funkyt eivät innosta sen suurempaan nautintoon, vaikka mukana onkin mm. Reippaassa jamihengessä funkatun I’m In Your Cornerin hän vangitsi ensi kerran singlelle jo 1970-luvun alussa. Ainoa, jonka minä tiedän, on Enrico Crivellaro, jonka pari albumia arvioin kymmenisen vuotta sitten (ks. Reed -originaalin My Buddy Buddy Friends (Talkin’ ’Bout My Friends) tahdittamana. Jari Kolari LUCA KIELLA LUCA KIELLA Ready For You (Cypress Road Productions #) Kun ajatellaan Euroopan bluespitoisia maita, niin Italia tuskin tulee kenellekään mieleen ensimmäiseksi. Riku Metelinen DOKTU RHUTE DOKTU RHUTE MUUZIC & MUUZIC & HIGHWAY HIGHWAY Live In Helsinki (Backbeat BBCD024) 1960-luvun alussa musiikinteon makuun Chicagon klubeilla toden teolla päässyt Roy Hytower on tunnettu jo pidempään kirjoitusasullisesti hieman haastavalla nimellä Doktu Rhute Muuzic. The Sugar Roots osoittautui lopulta oikein mielenkiintoiseksi yhtyeeksi. Vastaavasti Juuritohtori saatellaan suotuisissa merkeissä alas lauteilta iskevästi sähköistetyn Little Walter -lainan Up The Line sekä Highwayn studiojulkaisultakin löytyvän A.C. 66 Blues News 2/2022 Soundit ovat hyvät eikä nauhan työstämisessä ole tehty mitään laittomuuksia kuten feidauksia tai paikkauksia, tosin yleisöääniä olisi saanut jättää hiukan enemmän. Saman CD:n ”ajattomampaa” aineistoa edustavat myös Sonny Boy Williamsonin Help Me’tä surutta siteeraava keskusteluohjeistus No Nonsense sekä kaksimielisyyksien pohjattomasta välinekaapista esiin pengottu hidas puristelublues Squeeze Me (The Lemon Song). Pete Hoppula THE SUGAR THE SUGAR ROOTS ROOTS Savage’s Life (Lightning In The Bottle #) Yhtyeen vokalisti sekä myös kitaraa, pianoa, bassoa, harppua ja jopa ukulelea soittava Chadd Rupp kuvaa omaa musiikkiaan Portland style -bluesiksi – ja mikäli se tarkoittaa monipuolista tyylija kappalevalikoimaa niin niitä levyllä onkin kiitettävästi tarjolla. Suomessa Hytower vieraili Motif Blues Bandinsä kera ensi kertaa kesällä 1991, palaten maahan pian uudelleen ainakin syksyllä 1991 sekä kesällä 1992. Sama mies pysyy kapulan varressa numerolla It’s A Sin, mutta tyylillisesti nyt on vuorossa lievästi tunnelmainen smooth jazz. Yleensä tapana on ollut jättää tuollaiset pois, mutta annettakoon asia tämän kerran anteeksi. Vaikka levystä ei tietääkseni ole muita versioita kuin tupla-CD, niin vinyylijulkaisua tämä muistuttaa, sillä pienellä säätämisellä musiikki mahtuu hyvin tuplaälppärille. Julkaisu alkaa reippaalla Going Nowhere Fast -esityksellä, johon Chaddin mouruava harputtelu ja erityisesti Jason ”JT” Thomasin siellä täällä, jopa lattian tasollakin soiva kitarointi antaa oman mukavan leimansa
Huonoja kappaleita mukana ei ole, mutta nimikappale on tylsähkö. en minä tiedä, kuunnelkaa itse. Kaikista eniten miellyttävät Clapton-tyylistä kitaransoittoa sisältävä Desperate Train To Nowhere sekä Duke Robillard -henkinen Won’t You Please. Varsinaisesti Kokomo Kingsin perusta rakentuu silti sen basistin Magnus Lanshammarin ja rumpali Daniel Winerön ympärille. Tempo on laskenut originaaliin verraten huomattavasti ja jotenkin tästä tulee mieleen Chris Isaakin tunnelmoinnit. Luulisi sitä sellaisesta pikkukaupungista kuin Chicago löytyvän edes yksi asiansa osaava kitaristi. Kappaleessa Misstep on lähes kaikilla omat soolonsa, jopa basistilla, mutta kitarasoolo jää uupumaan. Riku Metelinen THE KOKOMO THE KOKOMO KINGS KINGS A Drive-By Love Affair (Rhythm Bomb RBR 6010) Vuonna 2012 perustettu pohjoism a i s e n b l u e s rock’n’rollin siniverisin ryhmittymä ei ole järin kuulu uusiutumishaluistaan. Viimeisenä oleva kiireetön, slidekitaralla säestetty Honest Man saattaa albumin onnistuneeseen päätökseen. Kitarasoolojen puute on levyn ainoa heikkous. Tusinasta biisejä vain yksi on laina, mutta se onkin suorastaan kutkuttavan mielenkiintoinen. Ensisijaisesti kunnia kirjoitustyöstä kohdistuu Lanshammarille, mikä jo osaltaan taitaakin selittää esitysten tyylillisen johdonmukaisuuden. Don’t Muscle That Shuffle on tiukka shuffleinstrumentaali, jossa Reddog irrottelee mukavasti. Näin tapahtuu myös nyt, karskiotteiset esitykset kantavat nimiä The Wonder Man ja Drinking Fire And Eating The Ash. Rytmiosaston muodostavat Sebi Lee ja Jimmy VanIersel. Tätä kaavaa eivät ole pystyneet murtamaan edes miehistönvaihdokset, joista merkittävin oli ruotsalaissolisti Harmonica Samin korvautuminen maanmiehellään Martin Abrahamssonilla vuonna 2016. Levyllä soittaa sellaisia pitkän linjan veteraaneja kuten basisti David Hood, kosketinsoittaja Clayton Ivey, rumpali Justin Holder ja perkussionisti Steve Hawkins. Saatekirjelmässä sanottiin tämän olevan kuin pre-popkauden Eric Claptonia, ehkä, kenties... Jousilla ryyditetty pianoballadi Is There Any Love Left For Me. Till Tomorrow kulkee mainiosti ja Many Reasons Ago on todellista iloisesti Hammondilla -menoa. Käsillä on yhtyeen debyytti-CD, joka julkaistiin loppuvuodesta 2021. Armoitetun livebändin mainetta ”A DriveBy Love Affairin” suoraselkäinen sisältö kannattelee yhä entiseen malliin. The Kokomo Kingsin 1950-luvulta kumpuava musiikillinen reviiri on kompakti mutta sitäkin helpommin tunnistettavissa oleva. & MG’sin tai Billy Prestonin levyillä. Ei niinkään omaperäinen ajatus teoriassa, mutta tapa jolla he asiaansa hienovaraisin ja juuriaan syvästi imartelevin elkein välittävät, on juurikin sitä. Pete Hoppula THE RAGGED THE RAGGED ROSES ROSES Do Me Right (Donor/Rootzrumble RR 98711) Belgialaisnelikko pistää rockabillyksi ja mikä ettei, meno kun on erittäin makoisaa. Riku Metelinen REDDOG AND REDDOG AND FRIENDS FRIENDS Booze, Blues And Southern Grooves (Survival South #) Reddog, oikealta nimeltään Jeff Higgins, on allekirjoittaneelle täysin tuntematon suuruus. Täysimittaisena kuuntelulevynä se olisi kuitenkin saattanut jo kaivata herätteeksi kyytiinsä myös muutaman pykälää freesimmältä kantilta mietityn uuden idean. Way Back Home on komeasti fiftarityyliin vedetty illan viimeinen hidas ja tunnelma on aivan mahtava. Ryhmän solistillista vastuuta kantava Katrien Von Proeyen on melkoinen voimanpesä, hän myös vastaa levyn uusista biiseistä yhdessä kitaristi Bart Rico Ulensin kanssa, joka sivumennen sanoen on varsinainen tyyliniekka. Old School Blues on omaelämäkerrallinen sävelmä, jossa Reddog luettelee useita genren jättiläisiä ja tarjoilee myös maukkaita kitaralickejä. Why Oh Why Are You Calling Me kuvaa puhelimensa räjäyttänyttä entistä rakastajaa, joka etsii tukea kymmenen vuoden avioliiton mentyä nurin. Debyyttialbumiksi ”Ready For You” on aika tasokas ja herkku pianopohjaisen bluesin (ja miksei myös kaiken bluesin) ystäville. Muutoinkin Katrien loistaa täällä hituriosastolla, kuten kevyen rumbamaisesti pyörähtelevä Falling Out Of Love tyylikkäästi osoittaa. Toisaalta kurinalaisen vangitsevasta soittotavastaan on saanut kiitosta myös alusta pitäen orkesterissa soolokitaroinnista vastannut tanskalainen Ronni Busack Boysen. raamatun ihmeet käänteisiksi tekevällä Turning Wine Into Waterilla sekä paikoittain lähes vanhan Dr Feelgoodin hengessä sahaavalla She’s Shaking Up A Stormilla. Luca Kiella on varmasti ottanut vaikutteita ainakin edellä mainituista ja jalostanut niistä oman pirteän sekä hyvän olon tuovan kokoelman. Kokomo Kingsin ydinkonsepti siis koostuu bluesista ja rockabillystä. nousee myös levyn parhaimmistoon. Molemmat niin ikään Ruotsista tulevat kaverit ovat myös vastanneet joukkionsa neljännen pitkäsoiton kaikkien kappaleiden tekemisestä. Persoonallinen laulaja-kitaristi on osoittautunut bändille nappivalinnaksi, vaikka samalla ratkaisu olikin merkinnyt huuliharpun katoamista sen instrumenttivalikoimasta. Pääosin matkaa kuitenkin taitetaan ”Teksasin hengessä” hitusen laiskatempoisesti rokaten. Pakko kuitenkin sanoa, että kuutta minuuttia hipova kesto on liikaa, kenties kitaristin maraton-mallisesta soolosta olisi voinut vähän nipistää pois. Hän on kuitenkin pitkän linjan muusikko, joka on vaikuttanut Atlantan ja lähialueiden bluespiireissä. Albumit käynnistetään ja päätetään useimmiten energisesti molempien tyylisuuntien sekoitelmana. Vanhan liiton herrat ovat tehneet vanhalta kuulostavan albumin, mutta eipä heiltä toisenlaista olisi edes osannut odottaa. Lopputulos on yllättävä ja toimiva. Meno on varsin mukavaa, mitä puhallinsektion voimin avitetaan. Bluesimpaan ilmaisuun siirrytään etenkin Magic Sam -kierteisellä boogiella No Dinner Tonight sekä samaa teemaa hitaammassa tahtilajissa toistavalla Jump Like A Chickenillä. On tavallaan yhtäaikaisesti sekä rikkaus että rikos, että bändin taiturimaiset ja monessa mukana olleet jäsenet ovat itsetarkoituksellisesti ja kenties hieman kiusallaankin päättäneet typistää sointimaailmansa levyltä toiseen hyvin samankaltaiseksi. Blues News 2/2022 67 Sävellykset ovat Kiellan omia ja oikein leppoisia sellaisia. Tuoreimman levyn ilmestymisen jälkeen hän on tosin nyt jättänyt tämän kuninkaallisen pestinsä. Taustalauluista vastaavat Carla Russell, Mary Mason sekä Angela Hacker. Tuoreella julkaisullaan hän on lyöttäytynyt Muscle Shoals -veteraanien kimppaan. Kiellalla on soundi, joka muistuttaa 60-luvun soulartisteja. Kovin niukasti löysin aiheesta tietoja, joten lainaan vapaasti erästä netissä ollutta levyarviota: Mitä saa, kun sekoittaa Wanda Jacksonin ja Etta Jamesin, ja sekaan heitetään vielä vähän Dick Dalea ja Howlin’ Wolfia. Koukuttavaa jälkeä nelikko saa aikaiseksi mm. Sinisintä osastoa edustaa tanakkaa kitarointia sisältävä Down, Down, Down. Enimmäkseen levyllä päästellään kuitenkin hana auki – ja mikä parasta, biisit erottuvat hyvin toisistaan eikä vauhtisokeus levy tutkailut. Del Shannonin huikea Runaway on kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Ensilevytyksenä hän teki 1986 ja Guitar World -lehti laittoi hänet ”50 merkittävintä kitaristia” -listalleen. Allman Brothersien tontille mennään isoin askelin southern rock -kappaleessa Back In The Bottle Again. Päinvastoin, ruotsalais-tanskalainen kokoonpano ei voisi enää olla enempää uskollinen valitsemalleen soitannolliselle linjalle, jota se on harjoittanut liikuttavan systemaattisesti 2013 ilmestyneestä ja samantien Euroopan retro-orientoituneimman kuulijakunnan hurmanneesta ”Articial Natural” -kiekostaan lähtien. Tarkkakorvainen kuulija voi löytää levyltä jotain samaa kuin esimerkiksi Booker T. Levyllä on sävellyksiä, jotka varmasti poikivat hänelle uusia faneja sekä mahdollisuuden laajentaa kykyjään entisestään. Alussa mennään soulbluesin sävelin, mutta monia muitakin bluesin tyylisuuntia levyllä on – ja kuten kakkosraidassa todetaan, The Blues Will Get You Everytime
Taustoiltaan mielenkiintoisin cover-biisi on instrumentaali Knucklehead. Riku Metelinen TOMI LEINO TRIO TOMI LEINO TRIO Play That Thing! (Homework HWR012) Tomi Leino Triolta on odotettu jo jonkin aikaa uutta omaa levyjulkaisua. En osaa sanoa, kaipaisiko se toisenlaista sovitusta vai mitä, mutta jotain kuitenkin, sillä zydecohaitarin, rumpujen ja slidekitaran yhdistelmä ei vain yksinkertaisesti toimi. Ja tämä oli vasta pintaraapaisu, sillä mitä pidemmälle edetään, muotoutuu musiikki aina vain monisyisemmäksi ja moniilmeisemmäksi. Bluesiksi lasken myös perinteisemmäm Down The Roadin, jonka shufflekomppi keinuttaa keveästi ja loppua kohden meno yltyy suorastaan vimmaiseksi. Kun harppu on miksattu lähes kuulumattomiin, niin taustakuoro puolestaan 70-lukuisesti suorastaan hyökkää päälle. ”Play that Thing!” on nautittava blueslevy, jota on helppo kuunnella, kun sekaan ei mahdu heikkoja hetkiä. Tällä kertaa kokoonpanona on Tonal Box, jossa Rissasen ja hänen lukuisten kitaroidensa ohella kunnostautuu tuubaa ja bassoa soittava Jorma Välimäki sekä rumpujakkaralla ahkeroiva Jussi Kettunen. Rokkerointien varaan rakennettu selkäranka on vankka ja stompperi-tyylinen Hoodoo Voodoo saa seuraajakseen mm. Tässä tehtävässään ”Bones” onnistuu ja lopputulema on yltäkylläisen runsas. Shamanistiseen menoon iskee lap steel -kitaran soinnit vaarallisen terävinä ja foni parkaisee villinä suoraan silmille. Fiilis biisillä on kuin kauniina kesäpäivänä ja melodisuudessaan levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS. Jerry McCainilta lainattu That’s What They Want kertoo niin ikään rahasta ja miten sitä yritetään huijata. Levyllä Tomi hoitaa kaikki lauluosuudet sekä soittaa kitaraa, huuliharppua ja pianoa. Hädin tuskin on ehditty sulatella Sons Of Desertin kanssa tehty hieno ”Cargo” -CD, kun mies jo lataa kehiin uuden instrumentalialbumin. Debyytti on enemmän kuin lupaava, toivottavasti jatkoa on tiedossa. Kalle Fält foneineen tasaa solistillista vastuuta Rissasen kitaroinnin kanssa. Pidän Ellisonin äänestä eikä hän kitaristinakaan ole huono. Nimikappale on tiukkaa bluesia, jota tuetaan Jon Greathousen soittamilla Hammondeilla. Harppukappaleita olisi saanut olla hiukan enemmän, eikä harppua olisi ihan noin alas tarvinnut miksata. Levyä on tehty useassa studiossa, useiden eri rumpaleiden ja basistien kanssa, mikä kuuluu pienoisena epätasaisuutena. Chris Campbellin laulama Bury Your Bone At Home on letkeä shuffle. Rissanen joukkoineen ei päästä kuulijoitaan helpolla, vaan asettaa heille haasteita ja tarjoaa lopuksi silkkaa iloista löytämisen riemua. Shake puolestaan liikuttaa luitaan urbaanin funkin sykkeellä, tiukka vääntö -tokaisu kuvaa tätä parhaiten. Bobby “Blue” Blandin Ain't No Love (In The Heart Of The City) on saanut maukkaan sovituksen. Fonille irtoaa villi spontaanin kuuloinen väliosa, kitara tukee menoa paiskomalla tiukkoja liksejä sekaan kuumana kiehuvaan keitokseen. Levyllä on neljä lainakappaletta ja kuusi Tomi Leinon omaa sävellystä. Tämä tekniikka tukee läpi levyn soittimen louisianalaisen bluesin äänimaailmaa, jossa on kaikuja Lazy Lesterin ja Slim Harpon soittotyyleistä. Näin koettuna tuntuu pikemminkin siltä kuin miehet heittelisivät napakoita syöttöjä toisilleen, tarjoten joviaalisti makoisia maalintekohetkiä. Tämä lienee tarkoituskin ja tyylikirjoa selaamalla törmää matkan varrella yhtä hyvin bluesiin, jatsiin kuin New Orleans’maiseen marssiinkin. Hänen kirjoittamansa kappaleetkin ovat ihan okei. ”Bones”-otsikko kuvaa levyä paremmin kuin hyvin, sillä nyt mennään luihin ja ytimiin. Instrumentaalimusiikissa on tärkeänä pointtina loihtia kuulijalle mielikuvia ja ruokkia hänen mielikuvitustaan. Rytmiryhmä on totutusti Jaska Prepula (sähköbasso) ja Mikko Peltola (rummut). Eniten minua miellyttää hänen hillitty slidetyöskentelynsä. Oikeastaan albumin ainoa tyylirikko on One Look, joka turhankin ilmiselvästi tassuttelee Stray Catsin jäljillä. Huuliharppu esiintyy levyllä ”akustisesti” tai tarkemmin sanottuna laulumikin kautta soitettuna. Välillä mennään kotidemomaisen suttuisissa tunnelmissa ja välillä ollaan taas ihan studiotason soundeissa. Levy on äänitetty Leinon Suprovoxstudiolla ja tällä kertaa ei ole käytetty yhden oton live-metodia vaan miksausta, joka mahdollistaa Tomin instrumenttien mukanaolon samanaikaisesti yksittäisillä raidoilla. Samalta ilmansuunnalta on Pouring Rain ja siinä inspiraationa on ehkäpä vähemmän tunnettu tyylisuunta Excello-rock & roll. Kumpikaan ei pyri liiderin rooliin vaan kakku pistetään tasan soittajien (myös rytmiryhmän) kesken. Levyn avaa Jimmy Reedin I’m A Love You, joka ei ole niitä kuluneimpia standardeja. Tyylillisesti levyä on vaikea sijoittaa yhteen lokeroon. Lonesome Sundownin Leave My Money Alone kulkee mallikkaasti ja raidalla kuullaan laadukasta pianoa. Nähtiinpä Fält myös lyhytikäisessä Albert Järvisen Quips-kokoonpanossa, kaikkineen miehen studiokeikkojen määrä ilmoitetaan nelinumeroisin luvuin. Soittajan ja kuulijan löytöretki on yhteinen – ja jaettu löytämisen ilo näin moninkertainen. Jos muutamalla lauseella koetan avata albumin sisältöä, niin Chickenhawk marssii kamelikompilla kehiin ja tyylilajia voisi kutsua down home -bluesiksi. Spesiaalivieraaksi levylle on ilmaantunut saksofonisti Kalle Fält, jonka tunnetuimmat omat albumit ovat ”Hey-Baba-Re-Bop” (1975) ja ”Tehtiinpä lauluja uusia” (1977). Instrumentaali Sticky Finger sisältää hienoa slidekitaraa ja myös tyylikkään soolon vastavaihemikityksellä varustetulla kitaralla. Sen sijaan viidakkobiittinen Cravin’ For Your Lovin’ tai standardinomainen Sugar Coated Lovin’ eivät jätä moitteen sijaa. Levyn ässäraidat ovat Meat And Potatoes sekä paikoin Highway 61 Revisitedin mieleen tuova Revolutionary Man. Koukkuja tässä musassa on paljon, vilisemällä suorastaan, näin ei kuulijaa päästetä hetkeksikään herpaantumaan. Triolla on homma hanskassa kaikin puolin ja sanoisin niin, että tämä on kypsän ja kokeneen bändin työnäyte, jossa ei ole yliyrittämistä tai turhaa kikkailua. Maaliskuun jälkipuoliskolla tämä sitten ilmestyi ja on tämän kokoonpanon järjestyksessä kolmas albumi. Esitys on tiivis ja hyvin rytmikäs, ja vieläpä minimalistinen. Kappaleissa Ellison soittaa tiukkaa slideä ja David Berrnston myötäilee harpullaan. Harri Haka JARKKA JARKKA RISSANEN RISSANEN TONAL BOX FEAT TONAL BOX FEAT KALLE FÄLT KALLE FÄLT Bones (Humu 026) Jarkka Rissasella on hurja luomisvimma päällä. Levyn kappaleet ovat muuten shuffleja paitsi You Broke My Heart, joka etenee two beat -kompilla. Ehkäpä tiimellyksen kovimmat kierrokset silti osuvat hyvin mättäävälle Never Gonna Break My Heartille ja lähes luodin nopeudella etenevälle kesyttömälle billyrockerille Right Track. 68 Blues News 2/2022 tunnu ryhmää vaivaavan. Mikke Nöjd SCOTT ELLISON SCOTT ELLISON There’s Something About The Night (Liberation Hall LIB-5026) Tulsan kasvatti, nykyisin Los Angelesissa tomumajaansa lepuuttava Scott Ellison on tehnyt levyjä lähes 30 vuoden ajan. Hän on ollut lämppärinä monille tunnetuille nimille kuten Joe Cocker, Roy Orbison, The Fabulous Thunderbirds, Leon Russell, Bobby “Blue” Bland sekä Buddy Guy. Zydecohumppa Salina on käsittämätön. Aivan vastakkaisesta suunnasta ponnistaa Heyday, jolla on perhosmainen kepeä ja irtonainen rytmi. Se oli alkujaan vuonna 1967 pienoinen hitti Staxin studioyhtye Bar-Kaysille ja huuliharppua siinä soitti Booker T Jones! Lieneekö kautta aikojen ainoa levytys, jossa kuullaan herran harpputaitoja. Viimeksi mainituista neljässä on sanoittajana Sami Parkkinen. Miestä on viety yli neljävuosikymmentä jatkuneen soittotaipaleen aikana kuin litranmittaa ympäriinsä ja yhteistyötä hän on tehnyt sekä Dannyn että Pepe Willbergin keralla. Myös perusbillykaava osuu hanskaan Tell Me’llä. Ulkopuolinen tuottaja sekä muutama päivä studioaikaa ensi kerralla, niin kyllä siitä hyvä tulee. suorastaan huimapäisen nopean Crying Over You’n sekä mainiosti räpyttelevän menostygen Do Me Rightin. Omista sävellyksistä Doreen on selkeätä Louisianaa ja vaikutteita on antanut Tony Joe White
Meno eikun sakenee ja kitarat raikaa, kun soitoin ja sanoin kuvailtavana on Pirun morsian. Toiseksi ylitettäväksi muuriksi tosin muodostui osan bravuurihitin huomiosta omalla versiollaan anastanut Elvis, kolmanneksi kesken kuumimman listakiidon tapahtunut traaginen auto-onnettomuus, joka oli katkaista tennesseeläisen soitot tykkänään. Taasko meitä hiukan parjataan. Kappaleessa Äiti vihan tuli niin kova rouske päälle, että putosin menosta ja sanoistakin... Silti Siira ei ole ollut studiossa yksin. Sävelmaisema on tumma ja vähän pelottavakin, joskin leikkisä kitarointi keventää lopputulosta. Ennen kaikkea suosio säilyi vakaana Euroopassa. No ei nyt sentään, omaehtoista ja kitaravetoista menoa tarjoillaan enemmältikin. Kokonaisuutena ”Cartel & I” on samanaikaisesti kirotun lainattua, silti autonomisempaa tapaa ilmaista itseään saa hakea. Vaikka hän on levyttänyt vuosien saatossa runsaasti omaa tuotantoaan, tuntuu kuin juuri tätä tilaisuutta hän olisi odottanut pitkään ja hartaasti. Blues News 2/2022 69 tämä ei vierasta popimpiakaan vaikutteita. Tekojaan suoranaisesti korostamatta tai piilottelematta sen onnistuu yhdistää fuzz-boksin läpi räimittyjen sähkökitaroiden sekä ihanaisesti ujeltavien farfisa-urkujen hallitsemaan autotallirokkiinsa myös sylikaupalla The Byrds’mäistä melodisuutta, jopa harkittuja folkahtavia spin-off -elementtejä huoliteltuine stemmalauluineen. Vaikka levyn kansitekstit laatineet veteraaniasiantuntijat Hank Davis ja Scott Parker levy tutkailut. Levy alkaa räyhäkkäällä riffi-vetoisella Anna – laman lapsella. Hengästyttävällä vauhdilla yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä kappaleella Milton Friedman saa kyytiä ja huutia. Pyhän liiton täydentävät äänittäjänä toiminut Timmion Recordsin Jukka Sarapää sekä miksauksen hoitaneet tekijänimet, Pepe Deluxén James Spectrum (Jari Salo) ja Liam Watson, roots-piirien vuolaasti suitsuttama vahvistus Lontoon Toe Rag Studioilta. Seuraavassa esityksessä Narsismi tuon ihmislajin kuvaus tuntuu todelta, tosin sanoissa mainittu savolainen kierous hieman koskee savolaisen korvaan. Orkesterin tyylilliseen kirjoonsa poimimista 1960-luvun tykötarpeista jokainen on ollut aina olemassa ja monet muutkin yhtyeet ovat niistä olleet tietoisia – harvat vain ovat osanneet aiemmin käyttää samoja aseita yhtä oivaltavasti hyödykseen. Sen filosofiaa vaikuttavat joko alitajuisesti tai tarkoituksellisesti ohjailleen ne samat langat, jotka vetelivät lahjakkaimpia ja näkemyksellisimpiä nuoria muusikonalkuja yhteen 1960-luvullakin. Nimikappaleessa tekoaikana ennustuksen omaisesti ounastellaan ydinsotaa, jonka tuloksena on Ruma Planeetta! Samaa synkkää, kiihkeää ja tiukkaa laulantaa on rutistuksessa Hiekkaa aavikkoon. Hieno, ajaton melodia kuljettaa marssikomppista Gloryboundia. Ajaton melodia vie ajatukset helposti Etelänmeren rannalle simpukoita keräämään. Merkittävimpänä saavutuksenaan Friedman piti asevelvollisuuden lakkauttamista Yhdysvalloissa. Kaikesta välittyy, että Siira on todella satsannut kappaleisiinsa sekä kirjoitusettä toteutusvaiheessa. Muutaman ratkaisevan vuoden Elviksen, Jerry Lee Lewisin ja Roy Orbisonin tapaisia Sun-yhtiön kollegoitaan vanhempi Carl Perkins (1932–1998) oli aloittanut muusikon hommat sivutoimisesti jo 1940-luvulla. Aina vain rankemmaksi yltyvällä biisillä päädytään jonnekin free jazzin tuolle puolen. Suosittelen koettavaksi ja kuultavaksi ihan jokaiselle. Nopeaa tikitystä on luvassa punk’maisessa menokkaassa Palaa maa. Cartelin esikoispitkäsoitto koostuu kokonaisuudessaan Miikka ”Mike Bell” Siiran kirjoittamista kappaleista, kahdella raidalla häntä on ollut paperihommissa avittamassa yhtyeen soolokitaravastuun tunnollinen kantaja Pekka Laine. Levyllä näyttää kansitietojen mukaan olevan 12 kappaletta, mutta vielä yksi piilokappale tulvahtaa korviin; Krapula se on – siitä on Youtubessa kansaa sivistävä videokin! Kaikki kappaleet ovat omaa tuotantoa; sanoja on runsaasti ja niissä on sanottavaakin, eikä soitannossakaan ole valittamista. Viisikko onkin nimennyt itsensä osuvasti, se nimenomaan on luontevasti toisiinsa kiinni juurtunut kartelli. Ei auta, että hän sai Nobelin muistopalkinnon, jonka jakoperuste oli: ”Saavutuksista kulutusanalyysin, rahahistorian ja -teorian aloilla sekä vakautuspolitiikan vaikeuden osoittamisesta”. Yhden esittäjän levyjä tuskin löytyy entuudestaan ainuttakaan. Mikke Nöjd THE MIKE THE MIKE BELL CARTEL BELL CARTEL Cartel & I (Beluga Music 119) Muutaman vuoden ennätti The Mike Bell Cartel tehdä rauhassa omintakeista gagarerockin alle lokeroitua musiikkiaan tykö ennen todellista kohuvastaanottoa kotimaisessa pop-mediassa. Olen kerran nähnyt orkesterin esiintyvän, sattuneesta syystä siitähän on jo yli kaksi vuotta, ja tykkäsin kovasti. Yksi suosikeistani levyllä on seesteinen, helisevin kitaroin ryyditetty ja hienon melodian omaava Joki tää. Täydet pisteet siitä länsinaapureille. Pelkän punk-uhon sijaan ryhmän ”garage” on kuitenkin suurilta linjoiltaan selvästi ensimielikuvaa moniulotteisempaa. Tai hetkinen, kuulostaapa – kaikilta edellä mainituilta. ”Cartel & I” ei kuitenkaan ole vain soundeilla koreilua. Pete Hoppula RUMA RUMA PLANEETTA PLANEETTA Ruma Planeetta (omakustanne) Joopa joo, nimestä päätellen kenties progressiivista rockia eli progea olisi tarjolla. Sama tiukka linja jatkuu kappaleessa Koskit minuun. Levyn eräänlainen pääteos Alfred puristuu tiukan riffin ympärille ja taustalla soiva dromedaarikomppi on väkevä. Vaikka samankaltaiset suurhitit artistia tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sangen kaukaa kiersivätkin, jatkui hänen taipaleensa kansainvälisen suitsutuksen sekä lukemattomien uusien levytysten saattelemana pitkälle 1990-luvulle. Ja niin tykkään tästä levystäkin. Ilman Laineen yli ja ali laidan rehvakkaasti läiskyviä kitarasooloja, Samuel Abaijónin koukuttavia urkuosuuksia, Ari-Pekka Heinosen bassoa ja Ville Särmän rumpuja kyseessä ei olisi yhtye. Sen heille pohjusti ruotsalainen levy-yhtiö Beluga, jonka johtohahmot olivat legendan mukaan bonganneet bändin sattuman kautta klubi-illasta Helsingin Käpylästä. Eipä ole tuohon Suomessa menty! Kaunista kitarointia ja saarnanomaista laulantaa tarjoaa Syvää purppuraa, lohdullisin sanoin. Sun Ra -raidalla riffi on kuin sointurypäs, jota vähäeleinen komppi tukee oivaltavasti. Siten ensisinkkujaan vuonna 1954 tehdessään hän oli jo kouliintunut muusikko, jolla oli paitsi viihdyttäjän geenit kohdillaan, myös talenttia kirjoittaa lauluja niin varttuneemmalle kantriyleisölle kuin rock’n’rollista innostuneille teineillekin. Aimo Ollikainen HAL PETERS AND HAL PETERS AND HIS TRIO HIS TRIO Takes On Carl Perkins (Bluelight BLR 33218 1/2 [LP/CD]) Kun kunnianosoitusäänitteen tekoon ryhtyy suomalaisyhtye, jonka oma ura alkaa olla sekä toimintaiältään että julkaisutuotantonsa määrässä mitattuna samoissa kantimissa kuin kyseisen tribuutin kohdekin, voi hyvällä syyllä puhua erityishankkeesta. Seesteisen osaston lauluihin lukeutuu melodinen Ne on muistoja, minä en. The Mike Bell Cartelin tuotanto ei soi levyltä kuunneltuna leimallisen brittivaikutteisena sen enempää kuin amerikkalaisjäljitelmänäkään, ennen kaikkea se ei kuulosta perisuomalaiselta. Blue Suede Shoesin noustua alkuvuonna 1956 Billboard-listojen kärkipäähän, vain taivas tuntui olevan hänen rajanaan. Vielä ainutkertaisemmaksi projektin tekee se, että ollakseen kiistatta eräs maailmanhistorian ihailluimmista ja eniten coveroiduista alkuperäisistä rock’n’rollja rockabillylegendoista, on Carl Perkinsille tehty hyvin harvoin vastaavanlaisia muistoalbumeita. Paketin ainokainen laina on Dr Johnin Della, harmonisen nätti biisi on istutettu kevyeen marssirytmiin ja helposti tämän voisi mieltää vanhaksi lastenlauluksi. Tästä syntyy ajatus, että soittajat ovat yhteisellä matkalla ja he toimivat vapaasti improvisoiden. Solistin latautuneisuus on käsinkosketeltavaa, voimakkaimmin se välittyy hänen hitusen nasaalille äänelleen saumattomasti istuvilla mollikulkuisilla melankolianumeroilla, kuten No Turning Back ja Shadow, jotka kumpainenkin voisivat juuri tällaisenaan olla Del Shannonin kadotettuja 1960-luvun puolivälin studioaarteita. Yhtyeen jäsenet ovat monitoiminen Crazy Mama (laulu), Hannu Horttana (kitara), Taneli Makkonen (kitara), Mika Erkkilä (rummut) ja Erno Auramo (basso)
Carlia vuodesta 1958 pitkälle 1960-luvulle työllistäneen Columbia Recordsin samoin kuin vaikkapa Deccatai Dollie-yhtiöiden aikaisia poimintoja ei paria irtosattumaa lukuun ottamatta ole Hal Petersin repertuaariin tällä kertaa päätynyt. Ennen päätöslallatusta Bye Bye Baby ovat jäljellä vielä T-Bone Walkerin omaa tuotantoa edustavat bluesit, kuuluisa Call It Stormy Monday ja vähemmän tunnettu My Baby Is Now On My Mind. Laulaja Heikki Laakkonen esittää klassikkoralleja omalla vakaalla äänellään mutta tyylillisesti myös sopivassa suhteessa Perkinsin maneereita vaalien. balladit Forever Yours, Let The Jukebox Keep On Playing ja Turn Around, joista keskimmäinen on tarjolla ainoastaan levyn CD-painoksella ja jälkimmäinen vastaavasti pelkästään LP:llä. Molemmilla kappaleilla perusyhtyeen seuraan ovat liittyneet viulisti Petri Hakala ja steel-kitaristi Jussi Huhtakangas. Eikka Rastas kitarassa, Timo Uimonen bassossa ja kokoonpanoa useamman vuoden ajan vahvistanut Janne Junnilainen rummuissa hoitavat oman bändileiviskänsä totutusti veret seisauttavan korkealla soitannollisella levelillä. Jokin aika sitten ilmaantui nimittäin tutkailtavaksi tuon kiertueen viimeistä, Britannian Manchesterissa 21.10.1962 tapahtunutta esittäytymistä selvittelevä tuotos. Sattumoisin tuo kiekko nimeltään ”The Original AFBF” sai osallensa tiiviin esittelyn jo Blues Newsin n:ossa 1. Kiertueen muiden vokalistien John Lee Hookerin, Helen Humesin ja Shakey Jake Harrisin laulua ei levyllä ole mukana lainkaan, kaiketi siksi, että heidän osuuksiaan ei radiossa kuultu. Lokakuun 18. Sen kaikkiaan 12 palasesta kolmessa on kuultavissa vain taustoja selvittelevää ja nykyisin osaksi aikansa eläneeltä tuntuvaa puhetta. Erinomainen päivitys on syntynyt myös suomalaisille jo Lonestars-yhtyeen myötä 1980-luvun alussa läheiseksi tulleesta Tennessee’stä, joka lukeutui Perkinsinkin 1950-luvun tuotannossa hänen omaleimaisimpiin sävellyksiinsä. 70 Blues News 2/2022 vakuuttelevat saatesanoissaan tuoreen albumin olevan kaikkea muuta kuin ”best of” Carl Perkinsin menestyksekkäimmistä kappaleista, ei levy varsinaisesti pääse yllättämään sisällöllään. Nämä levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä eri esittäjiä American Folk Blues Festival In Manchester Free Trade Hall 21.10.1962 (RnB Records RANDB 059) Ensimmäinen ja alkujaan ainoaksi aiottu American Folk Blues Festival -tapahtuma käynnistyi silloisen LänsiSaksan Baden-Badenissa pidetyllä konsertilla 4.10.1962. Yhden taukopäivän jälkeen oli Pariisissa 20.10. Aurinkoetikettisten Perkins-sinkkujen joukosta kokoonpanon honkytonk-vetoisempaan seulaan on tarttunut mm. Vuoden 1984 paikkeilla perustettu Hal Peters & His Trio on luonut maineensa autenttisen, alkujaan rummuttoman kantrivivahteisen rockabillyn suvereenina perinteenvaalijana, ja näissä itselleen luonteenomaisissa puitteissa se pitäytyy uutuuskiekollakin. Lisäksi tuotteen kuvitus on ansiokas ja sen valaisevassa tekstiosuudessa kerrotaan muun ohella, että konsertin jälkeen melkoinen määrä nuorukaisia ryntäsi lavalle ihanteittensa lähettyville ja että tulevat miljonäärit Jagger, Richards ja Brian Jones eivät tiettävästi koskaan suorittaneet maksuosuuksiaan heitä kuljettanutta autoa ajaneelle Graham Ackersille. Vesa Walamies BOB CORRITORE BOB CORRITORE & FRIENDS & FRIENDS Down Home Blues Revue (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 20) LOUISIANA LOUISIANA RED & BOB RED & BOB CORRITORE CORRITORE Tell Me ‘Bout It (SWMAF 19) On suorastaan käsittämätöntä, kuinka lukuisten artistien kanssa huuliharppuässä ja levytuottaja Bob Corritore on paiskonut hommia levytysstudioilla, kuinka paljon matskua on päätynyt laadukkaiksi lopputuotteiksi CD-levyille, ja kuinka paljon äänitteitä hänellä on vielä mahdollisesti jemmassa. Silti hänen korvissaan myös Hal Peters & His Trion toinen kierros samojen kappaleiden parissa vuonna 2022 kuulostaa vähintään yhtä epätavalliselta. Tälle harvemmin entuudestaan astutulle polulle Halin trioineen olisi kernaasti suonut karkaavan albumilla useamminkin. Merkittävä osa levyn materiaalista näin ollen keskittyy Perkinsin 1950-luvun ja nimenomaan Sun-kauden esityksiin, vaikkei kronologiasta sinänsä yritetäkään pitää ehdoin tahdoin kiinni. Myöskään huomattavia sovituksellisia irtiottoja ei bändin alkuperäisteoksia säntillisesti mukailevilla versioilla väläytellä. Kun vuoden 1962 AFBF-suorituksia on lisäksi kuultavissa ja nähtävissä erinäisillä DVD-koosteilla, luulin niiden julkistamisen jo saavuttaneen päätepisteensä, mutta toisin kävi. Mikä sitten tekee tällaisen julkaisun kiinnostavaksi ja mahdollisesti jopa hankkimisen arvoiseksi. Jotkut ymmärtäväiset musiikin ystävät tallensivat nuo lähetykset kelanauhoilleen, ja erään sellaisen sisältö oli säilynyt niin hyvässä kunnossa, että siitä saatiin nykytekniikan avulla valmistettua aivan kuuntelukelpoinen kokonaisuus. vuorossa kahden konsertin mittainen urakka, minkä senkin anti pantiin talteen ja painatettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin Fréme-aux-merkin tripla-CD:lle. Seuraavien kahden viikon aikana kiertueen jäsenet esiintyivät enimmäkseen Saksanmaalla sekä jonkin verran myös Sveitsissä ja Itävallassa. Tuosta mittavasta dokumentaatioista olen kertoillut BN:n numerossa #282 eli 6/2016. Silloinhan monet enimmäkseen nuorenpuoleiset blues-intoilijat saivat olla mukana kotimaansa ensimmäisessä laajamittaisessa sinisten sävelten kavalkadissa. Ikonista Memphis-rockabillyä sanan varsinaisessa merkityksessä edustavat Dixie Fried, Movie Magg (vain CD-versiolla), Everybody’s Trying To Be My Baby, Sunilla virallisesti julkaisematta jääneet You Can’t Make Love To Somebody, Somebody Tell Me ja Honky Tonk Babe (Gal) (vain LP-versiolla) sekä hitusen liian itsestäänselvät standardit Matchbox ja Boppin’ The Blues. Tervetulleella tavalla soundillista pakkaa sekoittavat alkujaan Englannissa beat-huuman keskiössä kesällä 1964 levytetyt, Carlin rockabilly-vuosien jälkeisiin isoihin onnistumisiin kuuluneet Big Bad Blues ja Lonely Heart, jotka esitetään nytkin ronskin sähköisesti, ensimmäiselle lisää jännitettä tuo myös lauluyhtye The Relics. Sonny Terryn. päivänä pidettiin Hampurissa äänitystilaisuus, minkä tulokset julkistettiin pikapuoliin sittemmin moneen kertaan ilmestyneellä kokoelmalevyllä. Sen tekstien mukaan eräs televisioyhtiö äänitti kyseisen konsertin jälkimmäisen osuuden ja lähetti sen kahdessa osassa Tempo-nimisessä radio-ohjelmassa. Erityisen onnistunut luenta on r&b-sävyinen I’m Sorry, Not Sorry, jolla ryhmää (muutaman muun numeron tavoin) vahvistaa Jerry Lee Lewis -vaikutteisine pianoineen Petri Lapintie. Sinällään tämä tuote ei puhtaasti musiikillisesti tarkasteltuna ole laadultaan mitenkään erityisen korkealuokkainen. Levyltä ovat jossakin määrin havaittavissa tavaton innostuneisuus ja suoranainen hartaus, mitkä tapahtumassa vallitsivat. Korulause tai ei, tämä väittämä on äärettömän helppo allekirjoittaa. Pete Hoppula ja Brownie McGheen neljästä kappaleesta Easy Rider ja I’m Leaving In The Morning ovat traditionaaliksi luokiteltavia. Nyt edellisille henkistä seuraa pääsee oikeastaan tekemään vain alkuperäisesittäjälleen varsin tyypillinen kantripikkausinstrumentaali Just Coastin’, jonka mestarillisena kitaristina lauluja lauluntekotaitojensa ohella aikakirjoihin itsensä merkkauttanut Kalle-setä levytti vuonna 1970 yhdessä NRBQ-bändin kanssa. Toivottavasti lisää on tulossa. Memphis Slimin Just A Dream on tietysti peräisin hänen entiseltä oppi-isältään Big Bill Broonzylta ja Willie Dixonin Sittin’ And Cryin’ The Blues on hänen omalla tavallaan puhuttelevanoloinen teoksensa. Kansas City Blues on Jim Jacksonin tuttu klassikko ja I’m Poor Man But A Good Man on napattu laulajapianisti Cecil Gantin ohjelmistosta. 1950-luvun puolella oman levytysuransa käynnistänyt Hank Davis muistelee Carl Perkinsin olleen aikoinaan melkoinen spesiaalitapaus musiikkikentälle ilmaantuessaan. Se on se tosiasia, että tuossa noin 330 km:n päässä Lontoosta pidetyssä ja alanimellä Jazz Unlimited varustetussa musiikkijuhlassa olivat läsnä muiden muassa sellaiset brittiläisen bluesin ja r&b:n suuruudet kuin Alexis Korner, John Mayall, Paul Jones, Jimmy Page, Mick Jagger, Keith Richards ja Brian Jones
Palan painikkeeksi en tosiaankaan voi jättää mainitsematta ikisuosikkini Big Jack Johnsonin CD:n päättävää 8-minuuttista sydäntäsärkevää Bluebird Blues -tulkintaa. Keskeisin syy oli varmastikin, ettei hän päässyt koskaan minkään merkittävän levy-yhtiön rosteriin. Lloyd Pricen 50-luvun rhythm and blues -hitti Lawdy Miss Clawdy noudattelee pitkälti Cockerin letkeää funk-sovitusta. Juurikin slide-kitaroinnin ystäville tämä CD on aivan ehdoton hankinta, komeimpana esimerkkinä levyn päättävä raastava kuusiminuuttinen Bernice Blues. Levyllä soittivat nuorten muusikoiden eliitti, pianisti Hillel Tokazier, kitaristit Jukka Tolonen ja Nono Söderberg, basistit Häkä Virtanen ja Pekka Sarmanto sekä rumpalit Vesa Aaltonen ja Reiska Laine. Uusintajulkaisu ”Blues From The North” ilmestyi seitsemän vuotta myöhemmin. Blues News 2/2022 71 kaksi hienoa albumia ovat jatkoa hänen upealle “From The Vaults” -teemasarjalleen, jolla on tarkoitus julkistaa nimenomaisesti Bobin omien arkistojen kätköissä kaivettuja aarteita hänen Southwest Musical Arts Foundation (SWAMF) -levymerkillään. Kappaleista kahdeksan on ennenjulkaisemattomia ja kolme varhaisemmilta levyiltä poimittuja. Tästä teen sen päätelmän, että nyt lienevät Corritoren ja Redin pitkäkestoisen yhteistyön tulokset koko lailla julkaistuja. Puhallinosuuksista vastasivat Eero Koivistoinen, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen ja Mike Koskinen. Lähtökohtana oli jälleen blues, mutta muutakin mahtui mukaan. Joka tapauksessa he kaikki edustavat CD:n teeman mukaisesti maanläheistä “down home” -bluesia. Noilla kuudella kappaleella Eeroa säestävät Albert Järvinen, Häkä Virtanen, vaihteeksi pianistina kunnostautunut Jukka Tolonen ja rumpali Zape Leppänen. Eero oli kovasti tykästynyt Joe Cockerin tulkintoihin nähtyään hänet keikalla Amsterdamissa ja levyltä ”Joe Cocker” mukaan on otettu peräti kolme kappaletta. Yksinkertainen selitys on, että hänellä on valkoisesta ihonväristään huolimatta niin saumaton yhteenkuuluvuus kaikkien näiden mustien artistien kanssa. Myös Redin oma äiti saa tarinoinnissa huomiota kappaleella Bessemer Blues, joka on Redin synnyinkaupunki (23.3.1932) Alabamassa. Red oli tunnevoimainen, suorastaan kiihkeä bluesin tulkitsija, lyriikoissaan sanavalmis tarinan kertoja ja erinomainen, monipuolinen kitaristi, joka oli omimmillaan slidevetoisessa Muddy-Delta-Chicago -osastossa. YLE:n ja MTV 3:n arkistoista tietenkin. Reilulla 50-minuuttisella “Down Home Blue Revue” -CD:llä on yhteensä 13 raitaa, jotka on purkitettu kahdeksassa eri sessiossa vuosina 1995–2012 ja joilla loistaa kymmenen eri solistia, yhtä lukuun ottamatta kaikki laulaja/ kitaristeja. Raittisen tulkinta ei tee poikkeusta, vaan kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon. Moinen oli harvinaista takapajuisessa maassamme vuonna ’69 – erityisesti kun Eero halusi laulaa suomenkielisen popin sijaan silkkaa bluesia ja vielä englannin kielellä. Blues kun on musiikkia, jota hän mieluiten esittää. Levyn upea aloitus, Bessie Smithin Nobody Knows You When You’re Down And Out vuodelta ‘29 on aina ollut suuri suosikkini, olipa esittäjä kuka hyvänsä. Levyn avauksella Mercy Dee Shuffle ja hieman tuonnempana, New Jersey Bluesilla, ollaan New Jerseyssä, missä Red tapaa ensin Mercy Dee -neitosen, mutta sittemmin kuvioissa onkin jo Earline-nimeä kantava kumppani. Samainen Earline tulee uudestaan vastaan kappaleella Earline Who’s Been Foolin’ You, mutta ei sovi unohtaa myöskään Edith Mae’ta, josta kerrotaan tämän nimeä kantavalla raidalla Ethel Mae, jolla viipyillään Mississippin West Pointin pikkukaupungissa. Kuten kokoonpanosta voi päätellä, lopputulos on erinomainen. Valitettavasti meille ei kerrota, milloin kukin äänite on tehty, mikä on selvä lapsus Bobin taholta. Tehtyään nipun pop-hittejä 60-luvulla (Lontoo, Rakkaudelta näyttää totta vie, Olen yksin, Uhkapeluri ja tietenkin se isoin menestyskappale Vanha holvikirkko), tarjosi levy-yhtiö hänelle mahdollisuutta tehdä LP-levy ja vieläpä omien mieltymystensä mukaan. Albumin sisältö on tallennettu yhtä raitaa lukuun ottamatta Bob Corritoren kotikulmilla Arizonan Phoenixin itäpuolisessa Tempen esikaupungissa kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Kymmenen vuotta sitten kahdeksankymppisenä kuolleella Louisiana Redillä oli pitkä ja hyvinkin tuottelias levytysura, mutta siitäkin huolimatta hän on mielestäni jäänyt vaille ansaitsemaansa statusta bluesin historiankirjoituksessa. Red kirjoitti suht poikkeuksetta itse oman musiikkinsa tilittäen omia elämänkokemuksiaan ja -tapahtumiaan sekä keskeisellä sijalla naissuhteitaan. Välillä Redin nainen ottaa pitkät ja häipyy junalla, Caught Your Man And Gone, ja junalla louskutetaan lujaa myös Elmore Jamesin Dust My Blues -mukaelmalla Freight Train To Ride. Ihan vain muutamia nostoja: Vanha herra Honeyboy Edwardsin Take A Little Walk With Me on herkkyydessään rakastettava esitys. Louis Bluesissa dixie-säestyksen sekaan loikkaa Albert Järvinen sähkökitarasoolollaan. Levy on kauttaaltaan erittäin kiinnostava, vaikkei mitään suoranaista musiikillista virtuositeettia ole odotettavissa. Eero Raittista pidetään oikeutetusti yhtenä Suomen vakuuttavimmista bluesin tulkitsijoista. Ai niin, oli unohtua mainita, kuinka näitä levyjä kuunnellessa ja raportoidessa meinaa jäädä korostamatta Bob Corritoren erittäin keskeinen säestäjän rooli. Eric Claptonin versiossa itse melodia tuppaa katoamaan, pysyy Eero tiukasti asiassa – tehden tulkinnasta kuitenkin omansa. Olennaisempi kysymys onkin, miksi nämä äänitteet on julkaistu vasta nyt. Piti oikein kurkata levykokoelmaani, josta löytyy viitisenkymmentä Redin omissa nimissä julkaistua albumia lukuisille pienille levymerkeille, kuten Blue Labor, L+R, JSP, CMA, Ornament, MMG, Blues Beacon, Earwig, Bluestown... Smokey Wilsonin Didn’t Know What I’m Gonna Do johdattelee nasaalin paatoksellisine laulutulkintoineen ja äänimaailmoineen tajunnanvirran jonnekin 50–60-luvuille, vaikka kyseessä on puoli vuosisataa tuoreemmat äänitykset. Voin uskoa, että keikkatilanteessa soolo venyi huomatlevy tutkailut. Siten ei liene yllätys, että kaikki kuultavat kappaleet ovat hänen omaa käsialaansa. Kysymyshän on helppo, sillä vastauksen löytää levyn kansiteksteistä. Ehkäpä levyn ansiosta musiikkivaikuttaja ja jazzintoilija Jaakko Jahnukainen järjesti Raittiselle mahdollisuuden tehdä puolen tunnin televisio-ohjelman ”Henkilökohtaisesti Eero Raittinen” MTV:lle. Okei, edellyttää toki kohtalaisen korkeaa bluessivistystasoa, jotta tunnistaa ja tiedostaa kaikki nämä artistit ja ymmärtää heidän statuksensa. Tästä ohjelmasta löytynyt ääniraita muodostaa ”Leap Of Faithin” ensimmäisen osan. Pertti Nurmi EERO RAITTINEN EERO RAITTINEN Leap Of Faith Live Rarities 1970-2005 (Bluelight BLR 33222 2) Mistä ihmeestä näitä nauhoja oikein löytyy. Vuonna ’70 ilmestyi Suomen ensimmäinen bluesalbumi, joka sai nimekseen yksinkertaisesti ”Eeron elpee”. Muddyn jalanjäljissä liikutaan “Bilbo” Walkerin Still A Fool -tulkinnalla. Ilman niitäkin CD olisi ollut ihan kelpomittainen, joten hieman ihmettelen niiden sisällyttämistä. Siinä missä esim. Ei tuohon aikaan useinkaan televisiossa pitkätukille annettu niin paljon tilaa. Levyarviosta tulisi vallan pitkä, jos esittelisin kaikki solistit tässä yksityiskohtaisesti, joten tässä vain listaus, josta itse kukin voi tehdä omat oikeat johtopäätöksensä: Honeyboy Edwards, T-Model Ford, Henry Townsend, Big Jack Johnson, Smokey Wilson, Robert “Bilbo” Walker, Tomcat Courtney, Dave Riley, Al Garrett ja David “Pecan” Porter. Bob on siis totta tosiaan huuliharppuineen mukana molempien albumien kaikilla 24:llä kappaleella. “Bilbo” Walker on saanut osalleen kolme kappaletta, T-Model Ford kaksi, ja muille jää tarkalla laskuopilla siten yksi raita kullekin. Toisella vanhalla bluesstandardilla I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town Järvinen yllättää peräti kaksi säkeistöä pitkällä soolollaan. The Beatlesin tuoreelta ”Abbey Road” -albumilta sekä Cocker että Raittinen olivat valinneet kappaleet She Came In Through The Bathroom Window ja Something. Vanhan ajan sävyä toi kahdelle kappaleelle Down Town Dixie Tigers eli DDT Jazz Band, mutta St. Kaikki esitykset ovat ennenjulkaisemattomia. Tälläkään kertaa meille ei kerrota tarkempia sessiopäivämääriä. Early Morning Blues taasen kertoo, kuinka Redin elämästä on sillä kertaa lähtövuorossa Carrie Lee aiheuttaen Redille kunnon blueskrapulan. Minulle(kin) ennestään tuntemattoman “Pecan” Porterin ylärekisterin Let’s Work Together -tinnitys palauttaa mieleen Canned Heatin yli 50 vuoden takaisen version. Melkoinen soppa oli siis tarjolla ahdasmielisen musiikkimaun omaavalle suomalaiselle kuulijakunnalle
Kaikenlainen jäykistely loistaa poissaolollaan ja monesti kehuttu kitaristi Kalle Lae pääsee todella näyttämään kyntensä! Loput kahdeksan kappaletta ovatkin jo 2000-luvulta, riehakkailta pubikeikoilta Herttoniemen Treffipubissa ja Nummelan Ned Kelly’s -baarissa vuonna 2005. Joskin moista ihmettä joutuu odottamaan kesäkuuhun, sillä vinyyliprässäämöt lienevät edelleen ylikuormitettuja. Kuulija tehköön omat päätelmänsä. Vuonna 1968 Epic Records oli suonut Curtisille juuri kantrin turvin arvokkaan tilaisuuden, joka nostatti hänen LP:nsä ”The Sunshine Man” Billboardin C&W-listoille. Kuten hyvin tiedetään, Eero Raittinen on Suomen parhaita blueslaulajia. Mutta ennen kaikkea tämä ”Leap Of Faith” on (yhtään miehen aiempia julkaisuja väheksymättä) ehkä parasta Raittista, mitä levylle on koskaan päätynyt. Levyn toinen jakso on Helsingin Tavastia Klubilta syyskuussa ’76. Levyn nimikkosinkku menestyi myös, vieden suosioon mukanaan muitakin yhtiön julkaisemia neliviitosia. Vauhtiin päästään heti lyhyen esittelyn ”Eero Raittinen Rock’n’Rollshow” jälkeen Delbert McClintonilta poimitulla nimikappaleella Leap Of Faith. Sääli ettei Taylorin ja Hortonin esitystä ole koskaan saatu julkaistua levyllä, mutta onneksi sentään tämä Raittisen osuus on nyt kuultavissa. Nimessä mainittua ja paikoitellen (viulun ja pianon ohella) sooloinstrumenttina käytettyä puista kielilyömäsoitinta levyllä pimputti ansioitunut sessiomuusikko Kenny Malone. Tässähän joutuu ihan pohdiskelemaan, onko Ykä aina yhtä hyvä. Vaikka tämän kokoelman äänitteet ovat peräti 35 vuoden ajalta, ei se kuulu Eero Raittisen laulussa. Lloyd Greenin steeliä, D.J. Myyntiä eivät tällä kertaa kirittäneet edes Kris Kristoffersonin luottohitit For The Good Times ja Help Me Make It Through The Night, eikä siihen olisi nyt ollut rehtejä perusteitakaan. Lennokkaampaa kitaransoittoa harvemmin kuulee. YLE tallensi tilaisuuden radiolähetystä varten. Tältä albumilta mukana on kolme kappaletta, A Mess Of The Blues, Good Rockin’ Tonight ja Barefootin’ ja Tavastialla säestyksestä vastasi sama kokoonpano kuin levyllä. Setin, kuten levynkin, päättää huikea esitys Edgar Winterin kappaleesta Let’s Get It On. Toisaalta ”easy listening” -musiikiksi kiekko ei lopulta ollut sen kehnompi kuin lukemattomat muutkaan vastaavat midprice-julkaisut – alkuperäisen albumin metsästykseen on silti edes hurahtaneinta Mac Curtis -fania tahditonta kannustaa. Macin omasta kynästä ovat niistä lähtöisin Jerry Reedin Guitar Maniä rakenteeltaan ja Carl Perkinsiä yleissoundiltaan mukaileva Blues Man sekä hillittytahtiset kantripalat I’d Run A Mile To You ja When The Hurt Moves In. The Coastersin I’m A Hog For You Baby kulkee hilpeän rennosti, vaikkei alkuperäisen komediallisuutta saati Dr. Ja se on paljon se! Honey Aaltonen P.S. Yleisön edessä samat miehet rokkaavat kuitenkin aivan eri meiningillä. Tässä kohdin apuun astui Macin vanha tuttava, Epicin myyntipäällikkönä työskennellyt nashvilleläinen Len Levy, jonka perustama GRT-merkki lupautui julkaisemaan laulajan toisen pitkäsoiton. Haaveet ”The Sunshine Manin” kaltaisesta myyntimenestyksestä eivät silti täysin käyneet toteen, vaikka levyä ennakoinut Early In The Morning -sinkku olikin ponnahtanut lupaavasti Billboardin C&W-listasijalle 35 syksyllä 1970. Mörinää ja mylvintääkin riittää. Ja KW-sedällähän tekstiä riitti. Blomqvistin varhainen sävellys KW:n ilmailuaiheinen blues (myöhemmin tunnettu nimellä An Aeroplane Blues Of K.W. Keski-ikäisyys poltteli jo näppituntumassa eikä laulajalle rakkaalla vanhan ajan rock’n’rollillakaan ollut enää asiaa hittikamppailuihin. Epic-yhteistyötä jatkui vuoteen 1970 saakka, mutta se ei poikinut enää toista albumia. Kenties odotettua vaisumpi vastaanotto johtui levyn lainapitoisuudesta. MAC CURTIS MAC CURTIS Early In The Morning / Nashville Marimba Band (Bluelight BLR 33224 2) Monen kohtaloja ikätoverinsa tavoin myös teksasilaisen ensiaallon rockabillyartistin Mac Curtisin (1939–2013) ura oli murroksessaan 1960-luvun lopulla. Vielä 2005 hän kuulostaa yhtä vetreältä kuin 70-luvulla. Tai sitten hänen laulunsa kuulosti varttuneemmalta jo nuoruudessa. Chuck Berryn Carol on tempoltaan alkuperäistä (saati Rolling Stonesin ’64 versiota) hitaampi, mutta runttaa tanakasti eteenpäin siinä missä Rollareiden vuoden ’70 versiokin. Meitä vinyylifriikkejä ilahduttanee tieto, että tämä on ilmestymässä myös LP-muodossa, pituudestaan (lähes 80 min.) johtuen jopa tupla-albumina. Studiossa sitä oli toteuttamassa Nashvillen silloinen sessiokerma: Allsup itse hoiti yhdessä Leon Rhodesin kanssa soolokitarat, lisäksi esityksillä kuultiin mm. Maybellene, I Got A Woman, Big Boss Man, Stagger Lee ja Ain’t That A Shame), mutta niiden vastineeksi on kiekolle valikoitunut vain muutamia täysin uusia teoksia. Setti on pullollaan rhythm and bluesin ja rock’n’rollin klassikoita. Komppi svengaa niin kuin (se jostain kuuluisa) hirvi. Pete Hoppula. Hänen toisella intohimollaan countrymusiikilla sitä vastoin oli aina oma kiinteä rakonsa amerikkalaisilla äänitemarkkinoilla. Blomqvist tai K.W. Eero oli pianotaituri Hillel Tokazierin kanssa tehnyt samana vuonna levyllisen vanhaa rhythm and bluesia otsikolla ”Good Rockin’ Tonight”. Helmikuussa 1971, muutamaa vuotta ennen ”kolmatta tulemistaan” rockabillyrevivalin kansainvälisenä emeritus-hahmona Rollin’ Rock Recordsin puitteissa, Curtis ja Allsup kokeilivat vielä kerran Nashvillestudiokoneiston kantokykyä. Putkinen on vuosikymmenet tunnettu paitsi taitavana, myös tyylitietoisena kitaristina, mutta jälleen hän pääsee yllättämään. Ehkäpä on, josta tämä levy lienee hyvä muistutus. 72 Blues News 2/2022 levy tutkailut tavasti pidemmäksi. Säestyksestä vastaa Eeron pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, kitaristi Ykä Putkisen johtama ryhmä. Erinomaisesti tekohetkeään äänimaisemansa puolesta luotaavia eksemplaareja ovat myös Mack Vickeryn käsialaa oleva bluessävyisempi ”gogo”-numero Gulf Stream Line sekä vetävänä kantri-iloitteluna levyn päättävä Mark Lindseyn ja Terry Melcherin Him Or Me (What's It Gonna Be). Lopputulos veti komeasti vertoja Epic-tuotteelle, eikä sinänsä ihme. Yleissivistysmielessä Bluelight tekee siten jälleen äärimmäisen arvokkaan tempun tuodessaan myös tämän äänitteen helposti tarjolle ja omin korvin äimisteltäväksi. Raittinen oli bändeineen lämmittelemässä bluesin legendoja Eddie Tayloria ja Big Walter Hortonia. Feelgoodin kiimaista maskuliinisuutta haetakaan. Roy Montrellin Mellow Saxophone (nyt nimellä Mellow Rock’n’Roll – bändissä kun ei ole saksofonistia muuta kuin Panu Syrjänen äänittäjänä) on aina hykerryttävä. Tasokkaan ”Early In The Morningin” sitä vastoin rohkaisen vilpittömin mielin hankkimaan joka talouteen vaikka kaikissa mahdollisissa saatavilla olevissa formaateissa. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues), joka nimestään huolimatta on sanoitukseltaan englanninkielinen. New Orleansissa kun on osattu yhdistää hyvä musiikki ja hurtti huumori. Fontanan rumpuja, Charlie McCoyn huuliharppua ja Jerry Smithin pianoa. Mukana olivat kitaristi Kalle Lae, basisti Vesa Salmela ja rumpali Aikka Hakala. Curtis suorittaa LP:llä vaikuttavan kumarruksen 1950-luvulle tulkitsemalla koko joukon silloiseen Nashville-henkeen huolella sovitettuja ja tuotettuja rock’n’rollja r&b-klassikoita (mm. Ennalta arvatusti covereiden täyteisen ja lähinnä countryklassikoihin (I Fall To Pieces, Gentle On My Mind, Orange Blossom Special, Ruby Don’t Take Your Love To Town jne.) keskittyneen albumin julkaisi pienellä viiveellä vuonna 1977 Cracker Barrel -merkki, eikä siitä tietenkään muodostunut jättisukseeta. ”Early In The Morning” ristittiin avauskappaleensa, Bobby Darinin kirjoittaman ja Buddy Hollyn aikoinaan levyttämän lennokkaan rock’n’roll-viisun mukaan. Ilahduttava on tietenkin K.W. No, odotellessa voi tietenkin lohduttautua CD:tä kuunnellen. Vaikka basisti Tero Palo ja rumpali Markku Reinikainen edustavat selvästi nuorempaa muusikkosukupolvea, ei se kuulu kokemattomuutena. Jokainen soittaja saa vielä oman soolo-osuutensa, josta seuraakin todellinen tohina. Tuottajaksi mukaan houkuteltiin niin ikään Holly-kytköksistään muistettava Tommy Allsup. Tietty kulttuurinen spesiaaliarvonsa on myös kahdella kokoelmaa täydentävällä laulajan itsensä tuottamalla teksasilaisen Emcee-merkin singlekappaleella vuodelta 1974, joista toinen on kelpo versio Gene Vincentinkin tunnetuksi tekemästä vanhasta hillbillystandardista Pistol Packin’ Mama. Leppoisan viihteellisistä joskaan ei kauttaaltaan niin viihdyttävistä kantri-instrumentaaleista koostunut LP-kummajainen sai esittäjäkseen ”Mac Curtis’ Nashville Marimba Band”
Blues News 2/2022 73 levy tutkailut nalle nostaneesta ja samalla lähtemättömäksi osaksi suomalaista beat-äänimaisemaa liittäneestä Badding Rockersista ei studiorintamalla ole silti toviin kuultu. Louisianan rockabillyvyöhykkeelle kolmikon kuljettaa hölkötikölkötikyydillä edelleen kaoottisuuden rajaalueilla ansiokkaasti kurvaillen Vince Anthony -nimisen laulajan vuoden 1958 Too Hot To Handle sekä puristeen lähtökohtaisesti maineikkain teos, Al Ferrierin rouheiden sinisävelten myötä tahtilajia hieman hidastava Blues Stop Knockin’ (At My Door). Pete Hoppula Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä SON DEMON AND HIS HOLY BOYS SON DEMON AND HIS HOLY BOYS (Bluelight BLR451762 [7” EP]/ BLR451767 [CD-EP]) When My Baby Passes By / Blues Stop Knockin’ (At My Door) / Too Hot To Handle / Wait For Me Virginia Tampere, tuo ”Suomen Austin, Teksas” vaikuttaa pitävän kiinni perinteistään kulmakuntien tuottoisimpana uuden juurimusiikin hautomona. Kuulaan haikeaa rautalankakitaroitua twist-iskelmää Haavisto on aina osannut pukea musiikin muotoon niin säveltäjänä, sanoittajana kuin solistinakin. Edellisen tapaan sovituksellisesti riisuttu mutta yhtä lailla pettämättömäksi korvamadoksi kasvava esitys on myös kääntöpuolen mollitunnelmointi Kaipaan sinua. Kotimaiselle rock’n’roll-yhteisölle sen jäsenistä vääjäämättä tunnistettavin hahmo on kontrabasisti Iikku Riepponen, joka on paitsi uurastanut ikänsä The Roadracersin ja Mike Bell & The Belltonesin tapaisissa suosikkibändeissä, myös kantanut omalla merkittävällä panoksellaan vastuunsa alan tapahtumatoiminnan aktiivisuudesta etenkin Hämeen seudulla. Esikois-EP koostuu lainakappaleista, mutta valintoina ne eivät ole kaikkein arkipäiväisimmästä päästä. Manselaiset tarjoavat teksasilaisen Glenn Blandin vuoden 1959 originaalista rauhattoman oloisen mutta spontaaniudessaan sitäkin vakuuttavamman primitiivipäivityksen. Mukana paluusessioissa ovat olleet vakiojoukkoa täydentämässä myös omilla saroillaan ansioituneet Kerttu Valkonen taustalaulajana ja Pekka Gröhn urkurina. Sen he myös pääsevät tekemään pitkälti ilman itseään kuuluisampia vertailukohtia. Aivan niin tuttu tapaus juuri tässä viitekehyksessä sen sijaan ei vielä taida olla salaperäinen mutta soitannollisilta otteiltaan piristävän ronskikätinen kitaristi ”Brother William” (Viljami Kujansivu). Milleniaalien mielissä jo arvatenkin astetta vieraampi ruraalirakennelma maitolaituri on valikoitunut levyn keskeiseksi kiinnekohdaksi kesämuistoihin maisemoidulle kaihoretkelle nuoruuden kotikylään. Esimerkiksi kiekon avausraita When My Baby Passes By kuului saksalaisen Bison Bop -levymerkin ”The Bop That Never Stopped ” -julkaisusarjan esittelemiin harvinaisuuksiin. Nyt hän on saanut lyyristä vertaistukea singlen molemmilla puolilla niin ikään Badding Rockers -piireissä heti debyyttialbumista lähtien nimenä tutuksi tulleelta Petri Hokalta. Ben Wasson & The Hardtimersin kolkon mollisävyistä, suomalaisten toimesta nyt Johnny Cash -henkeen taiten johdettua 1970-luvun alun Nashville-kantrihölkkää Wait For Me Virginia kun ei edes vanhoille kokoelmaälppäreille huomattu aikoinaan sisällyttää. Kimmokkeen comebackille antoi Turenki-yhtiö julkaistessaan taannoin lahtelaisbändin kaikki kolme arvostettua vuosien 1987–1993 pitkäsoittoa uudelleen vinyylisinä painoksina. Tai tulokas ja tulokas, uhmakkaan diabolisella nimellä varustetussa triossa riittää oikeasti jo vuosikymmenten mitalla aikaisempaa näyttöä sekä synninettä hyvänteosta. Tuskinpa kaikki muistavat rehdisti omalla nimellään levyllä esiintyvää solisti Vellu Lehtostakaan, vaikka hänenkin menneisyyteensä on monentyylistä työkokemusta karttunut, mm. Se oli kannustanut alkuperäisnelikön (basisti-laulaja Haaviston ohella kitaristit Ville Uljas ja Mika Rokka sekä rumpali Kuja Salmi) ensin suunnittelemaan paluuta kiertueille sekä sittemmin myös levyttämään. Pete Hoppula BADDING ROCKERS BADDING ROCKERS (Emsalö Music EMS021) Maitolaiturilla / Kaipaan sinua Vaikkei alati tuotteliasta Marko Haavistoa voikaan työmoraalin puutteesta juuri moittia, hänet 1980-luvulla pin. Sikäläisiin tulokasyhtyeisiin lukeutuu myös 1950-lukuisilla ravinneaineilla ruokitun pohjakasvillisuuden seasta itsensä vasta hiljattain ihmisten ilmoille riehtaissut rummuton rockabillykokoonpano. Uskottavuuden korostamiseksi remakka myös käynnistyy lystikkäästi ”Take one!” -huudahduksella. psychopunkbillyä The Garbagemenissä sekä ska’ta Voimaryhmässä. Nostalgiaan ne ovat silti omiaan johdattamaan etenkin sellaiset aihepiirin syvän päädyn sukeltajat, jotka ovat saaneet perehdytyksensä rockabillyn saloihin etupäässä 1970ja 1980-luvuilla julkaistujen eurooppalaisten kokoelmaalbumien välityksellä. Pysäyttävämmin Son Demon ja kumppanit kuitenkin onnistuvat naulitsemaan kuulijansa vasta session päätteeksi