Toinen oli Suffer. – ”All Kinds’s Blues... He olivat afroamerikkalaisia ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Eräässä kaupassa minulta kysyttiin, mitä pidän Etelä-Afrikasta, ja vastasin, että eteläafrikkalaiset ovat mielestäni kaikki hulluja, ja jos jäisin maahan, palaisin kotiin arkussa. Kaikki sen kappaleet ovat nekin klassikkoja siinä mielessä, että olen levyttänyt ne jo 1960-luvulla. He eivät halunneet julkaista levyäni, eivätkä he kohdelleet minua oikein. Kiistelimme siitä ja päätin, että jos he eivät halua tehdä minulle antsaitsemaani oikeutta, olen valmis lähtemään. Äidillä oli mukana baseball-maila ja minulla puulankku. Se on aseväkivallan ohella yksi syistä, joiden vuoksi en rakasta Amerikkaa. Se sai silmäni avautumaan monille asioille, joihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Mesosin Leonard Chessin toimistossa ja vaadin päästä irti sopimuksesta. Halusin ärsyttää ihmisiä. Levy-yhtiöillä oli studiobändi, sessiomuusikoita ja heillä oli myös omia lauluntekijöitä. Kun olin lapsi, äitini raahasi ihmisiä katsomaan laulamistani, jos kotona ei ollut riittävästi yleisöä. Eräs heistä oli Curtis Mayfield, joka kirjoitti kaksi kappaletta myös minulle. All Kinds’a All Ways” (2012, TuneCore) näyttää kykyni laulaa klassikkoja kuten God Bless The Child. Tiesin, että osaan laulaa, enkä halunnut tehdä mitään muuta. – Teatteri, jossa esiinnyimme, noudatti segregaatiota, mikä sai minut ihmettelemään, miksi kelpaan viihdyttämään heitä, mutta he eivät hyväksy etnistä perimääni. Minulla on todella paljon julkaisemattomia sessioita – musiikkia, jota kukaan ei ole kuullut. – Esiinnyin High Chapparalissa Jackson Five -yhtyeen kanssa ja lämmittelin mm. Siinä on oma leimani, oma tulkintani. Oliko keikoilla mukana myös muita artisteja. Niinpä otin äitini mukaan ja menimme Chessin toimistoon. Lisäksi olen julkaissut aikaisemmin tekemiäni singlejä uudelleenmasteroituina CD:llä ”Holle Thee Maxwell Sings Thee Classics”. 10 Blues News 2/2023 rodullista painetta. Yhtenä vuonna vedimme Jimmy Burnsin kanssa bussilla kierroksen Chicagon South ja West Siden bluesklubeihin – paikkoihin, joissa turistit eivät yleensä käy. – Kyllä, se on vaikeampaa nyt, ja sen lisäksi ajat ovat muuttuneet muutenkin. Se sai minut suuttumaan ja päädyin ajelemaan vain valkoisille tarkoitetussa bussissa linjan päästä päähän. En saanut taksikyytiä keskustan hotellin edestä, ja kun kysyin vastaanotosta, missä vika, sain vastauksen, että minua varmaan luullaan mustaksi eteläafrikkalaiseksi. Ja sain tahtoni läpi. Uskon vahvasti, että artistin pitää tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Kun menimme klubeihin ja naiset siellä halusivat käydä kimppuuni, äitini astui esiin puolustamaan omaa tyttöään. Constellation ja SmitWhit Records. Hänen mukaansa nimetään tänä vuonna katu. – Chess Records ja muut merkit ansaitsivat miljoonia. Mitkä ovat tuoreimmat albumisi. Levyllä on myös bluesia, jossa näytän kykyni laulaa sitäkin, ja mukana kitaroissa ovat Rico McFarland sekä Kenneth ”Hollywood” Scott. Teimme sen 1980-luvulla ja se yhden kappaleen sessio jäi silloin julkaisematta. Kukaan bussissa ei puhunut minulle, sain vain vihaisia katseita. Linda’s Loungessa ja Hot City Loungessa heille tarjoiltiin autenttista ruokaa: barbequekanaa, papuja, riisiä, vihanneksia ja maissileipää. Otis Clay oli ystäväni One-derful! Recordsilla. En ole mikään papukaija. – Singlejäni julkaisivat mm. Onko sinulla julkaisematonta materiaalia. Olen ajatellut nauhojen, etenkin omien kappaleideni julkaisemista. Bobby Blue Blandiä, The Temptationsia, Slappy Whitea ja Redd Foxxia. Sanoin, että ne ovat hänelle tarkoitettuja, eivät minulle. Olen aina esiintynyt ja isoäidilläni oli tapana sanoa, että tuosta lapsesta tulee vielä jotain – en vain tiedä mitä. Useimmat kappaleista olivat kuitenkin kirjoitettu minua varten. ”Live At Quai Du Blues (Live At Maxwell Café)” taas on äänitetty klubillani Pariisissa. – Olen aina ollut luonnollinen, oma itseni. Se herätti minut. Se olisi pala historiaa. – Äitini olikin aika tapaus. Ajattelin, ettenhän minä näytä eteläafrikkalaiselta, olen amerikkalainen. Kappaleen pitää tuntua omalta. Miten kehitit lavaesiintymisesi. Se kiinnostaa varmasti keräilijöitä. Hän oli 190 cm pitkä ja hänellä oli aina isossa käsilaukussaan tiiliskivi. He maksoivat lauluntekijöille 100 dollaria viikossa, eivätkä nämä tienneet paremmasta. Onko uusille klubeille Chicagossa vaikea saada alkoholin myyntioikeuksia ja vaikeuttaako se uusien klubien avaamista. Voi sitä juoksemista! Antoivatko muut levyyhtiöt sinun levyttää omia kappaleitasi. – Paljonkin – ensi vuonna markkinoille suorastaan tulvii sitä! Aivan äskettäin ilmestyi single, jossa on mukana Ike Turner. Chess halusi minun laulavan erään toisen artistin kirjoittamia kappaleita. Yhtiöt. Ihmiset ampuvat toisiaan, lapset ampuvat lapsia. – Myös Chess-yhtiöllä on julkaisemattomia äänitteitäni
Siinä mielessä oli hassua, että se möi niin hyvin. Lontoon Marquee’n ja New Yorkin CBGB’n tapaisille kulttiklubeille. Se on myös itsestä kiinni, siinä pelkää menettävänsä palan persoonastaan. Vähitellen hän kuitenkin oppi antamaan tietyissä kohdissa periksi. Hearthill on silti aina ollut mun ja Samulin juttu. Kun meillä on mennyt hyvin yhteen niin kaikki muukin on järjestynyt – ja sitten kun ei niin mikään ei ole toiminut. Mulla oli se swingjuttu päällä ja olin jo tehnyt sen tyylisiä kappaleita, kuten Two Ruttish Cats ja Goodbye. Se poiki keikkoja läpi maan sekä mm. – Kyllä mä olin siinä mielessä muita vähän edellä, että rupesin miettimään biisien tekemistä vakavammin ja olin yleisesti kiinnostunut siitä. Esiintyminen Austinin South by South-west -festareilla menikin niin putkeen, että saatiin levy-yhtiö sieltä kiinnostumaan. Hiffasin, että tää oli nyt jotain, mitä me ollaan tehty kimpassa. Tinkimättömyys oli luonteenpiirre, joka määritteli Sydänmäen tekemisiä läpi Hearthillajan. Ne olisivat antaneet meidän tehdä just tasan kaksi LP:tä ja nekin olisivat todennäköisesti olleet jäljeltään aivan erilaisia. Kun lopulta kysyimme niistä hardcorejutuistamme, että ”Miltäs tää nyt kuulostaa”, niin Mats siihen vaan että ”Musta tuntuu, että te ette ole vaan noin kovia jätkiä!” Ja ne biisit jäivät levyltä pois. – Hearthillin ekoina vuosina keikkoja oli niin paljon, että siitä tuli sellainen eräänlainen turvallisuuden tae, ihan hulluuteen asti. Se oli taas kokemuksena erilainen kuin edelliset albumit. Bändissä se aiheutti kuohuntaa, koska meillä oli juuri vaihtunut rumpali (Heikki Tikka) näiden julkaisujen välissä. Dekadenssia, sitähän sitten ”Graveyard” tosiaan oli. Kun ”Kessu” oli luonteeltaan sellainen myönteinen ja kannustava niin pääsin nousemaan mukaan tuottamaan albumia hänen kanssaan. Levy soi kaikkialla, jopa Music TV:llä ja myi merkittäviä määriä, arvioiden mukaan kaikkiaan kymmenisen tuhatta kappaletta. – Toimittaja Miettinen kuvaili jo demojemme tyyliä dekabillyksi. Kyllä mä voin nyt tunnistaa sieltä erilaisia pelkotiloja. Ei pelkästään uuteen soundiin vaan kajaalit, vaatteet ja kaikki. Mutta näin myöhemmin jälkiviisaana voi todeta, että hyvä niin. Hän oli ollut jo tekemässä meidän EP:tä ”Love Rain On Me” paria vuotta aiemmin ja olin tykännyt sen levyn kevyemmästä soundista. Hän tuli hyvään saumaan. Hetkeksi se kiidätti yhtyeen Yhdysvaltoihin pysyväisluontoisemminkin. Luvattu kiertuetuki olisi vaan ollut summana niin huvittavan pieni, että Seppo totesi, ettei me tehdä sillä mitään. Mutta olin mä kyllä sitten jotain tajunnut, koska Shake It Up valittiin sinkun A-puoleksi. LUOVA TAUKO OLI PAIKALLAAN LUOVA TAUKO OLI PAIKALLAAN Vaikkei yhtye varsinaisesti koskaan julkisemmin kuulutellutkaan lopettamissuunnitelmistaan, Hearthillin ensimmäinen toimintajakso päättyi pian hengeltään kokeellisemman ”Lost. Hankkeelle oli varattu työtunteja niin paljon, että Mats antoi meidän soittaa studiossa settiämme muutaman päivän ajan ja hän vain myhäili. ITSEHAVAINNOINTIA MENESTYKSEN ITSEHAVAINNOINTIA MENESTYKSEN ÄÄRELLÄ ÄÄRELLÄ Hearthill oli ja tulee olemaan ennen kaikkea Jussi Sydänmäen lapsi ja pyhä ”projekti”, mutta ilman ystäväänsä ja sielunveljeään Samuli Laihoa yhtyettä tuskin olisi enää olemassa. Mä keksin sille itseäni varten sanankin, narratiivinvaihto – täysi 360 astetta, älä pakene vaan päinvastoin juokse sinne ja mieti, että tää itse asiassa on ihan helvetin hyvä juttu! PORTTI MAAILMALLE RAKOSALLAAN PORTTI MAAILMALLE RAKOSALLAAN Viimeistään ”Graveyard Party Bluesin” järkälemenestys pääsi yllättämään myös Hearthillin muusikot. Ja sitten joskus taas niin vaan täytyy tehdä. Mutta mihin sen rajan vetää. Olin kuvitellut, että se levy livahtaisi rockabillytyylisenä meidän tavanomaiselta fanikunnalta vähän ohi, vaikka jotkut siitä varmasti diggaisivat. Luin lauluntekijöistä ja arvostin niitä kauheasti. Sepon idis oli, että mentäisiin Los Angelesiin asumaan ja keikkailemaan sekä saataisiin sinne taustalle iso lafka. Nyt me oltiin aidosti siellä indiepuolella, vaikkei indiebändi oltukaan. Olisi ollut iisiä vaan istua pöytään ja sopia asiat selviksi, mutta me oltiin niin älyttömän nuoria. Mutta samalla mä oon ollut hyvilläni siitä, että Hearthill-levyt tehtiin ilon ja nimenomaan sen musan kautta. Toisaalta se kiritti Samulia tekemään riffejä ja biisipohjia, joiden perustalle ”Graveyard” rakennettiin. – Sitten 1990 ilmestyi ”Graveyard Party Blues”, jonka tuotti Kari Kalèn. Suomalaisryhmän muiden kuolevaisten yläpuolelle kohottanut raikas lavaestetiikka sekä musiikillisesti huomattavan suuren instrumentaalisen valta-aseman bändin soundissa ominut viulu herättivät ulkomaan elävissä aitoa uteliaisuutta. Blues News 2/2023 15 ilmasta. Kovana Dylandiggarina olin tehnyt jo nimikappaleeseen beat-tekstin, mikä oli kansainvälisiä psychobillybändejäkin ajatellen harvinaisempaa. Jos niin ei olisi tehty, Samulinkin rooli olisi näkynyt siellä eri lailla. Se saattoi vaikuttaa meidän väleihin ikävällä tavalla. Määrätynlainen ehdottomuus on ihmisellä ihan hyvä, muutenhan sitä hajoaa tuonne maailman tuuliin. Se kertoi, että ajat muuttuivat. Mats otti homman hallintaan ja sovitti upean levyn. Meiltä tosin ilmestyi keväällä 1991 uusikin levy ”Soul Food”, mutta Seppo halusi pistää sen piiloon ja oli sitä mieltä, että ”Graveyardilla” mennään maailmalle. Koen pelkästään rikkautena, että meillä oli pieni suomalainen levy-yhtiö, kun se olisi yhtä hyvin voinut olla joku niistä isoista kansainvälisistä. Mutta siinäkin voisi taas jälkiviisaana todeta, että kun olisi ollut vähän fiksummat taustavoimat niin olisimme voineet rakentaa kaiken siten, että siitä olisi voinut tienatakin paljon paremmin. Satsaus ei kuitenkaan lopulta johtanut globaaliin läpimurtoon. – Aivot on varmasti silottanut monia juttuja pois, koska mulla on jotenkin niin äärimmäisen positiivinen fiilis koko siitä Hearthill-ajasta, ihan sinne loppuun saakka. Meillä ei myöskään ollut levy-yhtiön tai ohjelmatoimiston puolesta ketään, joka olisi kertonut, miten ne hommat menevät. Ja jo New Yorkin vuoden 1990 New Music Seminarissa taas soitettiin toisen ison grungenimen, seattlelaisen Mudhoneyn kanssa. Hearthillin alussa oli kuitenkin tärkeää se, että me kaikki oltiin valmiita heittäytymään siihen uuteen kuvioon. Harvoinhan bändi sinänsä kirjoittaa kollektiivisesti mitään, vaan ainoastaan vastaa sovituksesta. – Kyllähän mulle on jäänyt sieltä kirjeitä näiltä Vice Presidenteiltä Sepolle, joissa sanotaan, että ”hyvä bändi, mutta ohjelmisto kaipaisi updeittausta.” Pitää muistaa, mitä tapahtui 1991: Nirvana. Toisaalta jos palataan ihan sinne alkuaikoihin ja katselen silloisia kuvia bändistä niin en mä sielläkään tunkeile vaan olen ihan mielelläni porukassa mukana ja yksi niistä kundeista. – Heti kun Shake It Up oli valmis niin olin kuulemma sanonut, että minä en kyllä tollasta paskaa soita. Sen on täytynyt kirpaista. Löysin hiljattain ekan levyn aikaisen biisilistauksen, jossa kappaleita oli merkitty vain mun ja Samulin tekemiksi, mutta jostain syystä myöhemmin ne kirjattiin koko bändille. Seuraavana vuonna oltiinkin samaan aikaan Roskilden festareilla. – ”Graveyard Party Bluesin” kohdalla peli vähän muuttui, koska meille tuli manageriksi ”The” Seppo Vesterinen. Joskus se on ihan oikein – että tajuaa, etten mä nyt voi lähteä tohon mukaan
Uusi yhtiönimi Hearthill-levyjen kansissa on myös Bluelight Records, jonka katalogissa julkaistaan toukokuussa 2023 bändin seuraava uutta tuotantoa esittelevä aikaansaannos ”The Love Circus”. Valitettavalla tapahtumaketjulla oli kuitenkin tarjottavanaan tilalle toinen, kiitollisempi käänne: – Koronan takia mulla oli tietenkin aikaa tehdä biisejä. ”Limbo Shown” kohdalla elimme aika progressiivista vaihetta. Siitä levystä tuli sellainen vähän outo hybridi, eikä sen matskusta ole soitettu livenä paluun jälkeen kuin muutamaa, kantrikappaletta Who Are You To Judge Me ja rähinävetoa Seeking, Finding, Losing. Tän päivän Hearthillin juttu on tää soundi, mikä me tehdään kimpassa – Samuli, Ufo, Jukkis, Hessu ja mä. Sillä se saatiin onnistumaan. Silloin kuitenkin esitettiin niitä vanhoja kappaleita, enkä mä oikeastaan välitä sellaisesta nostalgiasta lainkaan. Vuonna 1995 Pyramid-merkki julkaisi vielä kuudennen, projektiluontoisesti joulukuussa 1994 äänitetyn albumin ”Lost Tune Fish”, jota taas seurasivat markkinoille kokoelma ”Songbook” sekä edellisen materialisoitumisvuonna 1998 Tavastia-klubilla tallennettu livekiekko ”Dig Up Them Of Rockin’ Bones”. 16 Blues News 2/2023 In The Limbo Zone” -albumin julkaisun jälkeen kesällä 1993. Mutta, se apuraha oli osoitettu sävellysja sanoitustyöhön, joten se piti kuitata. Vuonna 2003 Sydänmäki ja Samuli Laiho pyysivät mukaansa Jukka Kiviniemen ja Sasu Moilasen – ja Soul Tattoo sai alkunsa. Mutta kurkistus bändin varhaisuuteen oli ehkä hyväkin, ajatellen tätä uutta. Kyllä se paljon kuvaa. – Sitä mä olen koittanut itsellenikin puolustella, etten mä ihan mahdoton kusipää voi olla, koska kaikki ovat yhä mun kavereita. – Kun olin tehnyt ensimmäiset demot biiseistäni, soitin syksyllä 2021 Samulille ja kysyin, että katottaisko näitä kimpassa. Hearthillissä taasen on yhä tänä päivänä sama ”kruununjalokivi” -kokoonpano kuin ”Limbo Zonella”, rummuissa Heikki Tikka, bassossa Jukka Kiviniemi. Sydänmäki kiteyttää levyn lopulta syntyneen lähes entiseen malliin kuin mitään hiljaisempia välivuosia ei koskaan olisi ollutkaan, mutta tunnistaa valmisteluun liittyneen jälleen myös useita ”360 asteen paikkoja”. Piti vaan ottaa se asiaksi ja mennä kohti. Samana vuonna syntyneessä Hel-Gatorsissa taas tänäkin päivänä musisoivat Hearthillin alkuperäishahmot Jama Löf ja Marko Mainelakeus. Varsinkin tällä hetkellä, kaikille on löytynyt se oma ”paikkansa”. Hän snaijasi kämpällä heti, mistä oli kyse ja nappasi niistä kiinni. – Tavastialla 2019 tekemämme ”Lost Tapesin” julkkarikonsertti oli yksi elämäni parhaimpia ja olin silloin itsekin sitä mieltä, että tää vois jäädä tähän – ton parempaan mä en enää pysty. Palaute oli hyvä. – Bändin pitkästä historiasta on ollut hyötyä. Tarkoitan, että jos mä aikanaan hyväksyin Shake It Upin, josta en koskaan edes kauheasti pitänyt niin tässä oli mahdollisuudet samaan. Heistä viimeksi mainittu vaikuttaa niin ikään edelleen keikkailevassa J. Mähän en ole koskaan ollut mikään valtava apurahaimuri, mutta olen yrittänyt huolehtia siitäkin puolesta. Oli huvittavaa, että oltiin juuri sitä ennen saatu Trinityn albumi ”The Train Of Desire” (2021) valmiiksi. Samuli tuotti biiseistä akkaridemon, joka esiteltiin bändille. Bändin eri vaiheiden aikaiset jäsenet olivat kuitenkin pitäneet löyhästi yhtä. Jälkimmäisen julkaisi Sydänmäen itsensä vuonna 1999 perustama Pyros Records, jonka kautta hänen levynsä ovatkin siitä lähtien ilmestyneet, lukuun ottamatta albumeita Janne Louhivuoren kanssa. kun vaihdettiin yhtä alkuperäisessä setissä ollutta kappaletta toiseen. Huomasin, että se olikin aika nastaa hommaa. Siinä välissä Hearthill ei ollut edes mun agendalla, mutta lisäsin sen mukaan, kun alettiin taas keikkailla. Ainoastaan ne bändit oli mainittu nimeltä ekassa apurahapäätöksessä. – Kaikkea pientä sitten sattuikin, esim. Hain avustusta pariin kertaan, kunnes lopulta tuli myönteinen päätös. Hearthill Trinityssä Sydänmäen ja kitaristi Mika Kolehmaisen rinnalla. Mä olisin toivonut niitä settiin enemmän. Syntyi lista kymmenestä uudesta Hearthill-biisistä, joita sävelsin jo sillä ajatuksella, että Samulikin varmaan tykkäisi niistä. Ja kävi onnekkaasti, kun siihen väliin ilmestyi ”Lost Tapes” ja jätti pelin auki. Sen keikan jälkeen Mika Myyryläinen soitti mulle ja kysyi, oletteko ajatelleet tehdä levyä. Toinen erittäin tärkeä juttu oli, että Taiteen edistämiskeskus jakoi silloin apurahoja normaalia höllemmin. Prosessin kannalta oli kyllä silti tärkeää, mitä löytyi omasta päästä. Isossa kuvassa minimaalisia juttuja, mutta joskus ratkaisevia.. Myöskään Hearthill ei tyhjentänyt pöytäänsä välittömästi. Kyllä mä olin siinä herkkänä – etten voinut sanoa, että tästä en tykkää tai koko paketti hajoaa. Sanoin, että sorry vaan, mitään sellaista ei ole käynyt mielessäkään! Hearthill ehti tehdä viimeisimmän paluunsa yhteydessä toistakymmentä keikkaa, mutta keväästä 2020 lähtien pandemia johti niistä suurimman osan siirtymiseen tai peruuntumiseen kokonaan. Olin laittanut sen kappaleisiin kaiken peliin ja olin levystä niin iloinen, että ajattelin pitäväni kyllä nyt paussia monta vuotta. – Mulla oli eri lauluvihkot Trinitylle ja HelGatorsille. Svartmerkin vuoden 2019 vinyyli-LP:n ”The Lost Tapes ’92”, sisältö koostui Yleisradion keikkaäänitteistä sekä ennen kuulemattomista studiotöistä tammikuulta 1992
Esimerkiksi folkin suurmies Woody Guthrielle (1912–67) annettiin kaukonäköisesti etunimet Woodrow Wilson samoilla nimillä varustettua vuosien 1913–21 presidenttiä kunnoittaen. Erikoisen kutsumanimensä hän lienee saanut ajokoiran mieleen tuoneen ulkomuotonsa takia. oik.). Soittovälineetkin olivat halvalla hankittuja, kuten Taylorin japanilaisvalmisteiset Teiscokitarat. Sellainen herra kuin Chester A. 1971 LP:n Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on varsinkin afroamerikkalaisella väestöllä ollut ja saattaa yhä olla tapana nimetä jälkikasvuaan sikäläisten johtomiesten mukaan. 1797. Bluespiireissä normaalin tyylin mukaisesti myös Hound Dog Taylor oli syntynyt v. Saksalaiset Horst Lippman ja Fritz Rau eivät suinkaan olleet kutsuneet Tayloria vanhalle mantereelle hänen omien levytystensä vuoksi. Hän oli kutsunut soittokumppaneikseen kitaristi Brewer Phillipsin ja rumpali Ted Harveyn, ja yhdessä tämä nimen The House Rockers valinnut kolmikko kiersi Chicagossa klubilta toiselle tuoden esille paikkakunnan elinvoimaisinta ja kansaan menevintä baaribluesia. -57. Lisäksi Hound Dogille annettujen ohjeiden mukaan hänen tuli silloin pukeutua siististi, soittaa säröittä ja muutoinkin esiintyä hillitysti. Samanmoista nimeämistä esiintyi jonkin verran myös valkoisella sektorilla. 1967 saapui Eurooppaan American Folk Blues Festival -paketin jäsenenä, hänellä oli takanaan vain kaksi 60-luvun alkupuolella ilmestynyttä singlelevyä. 34 Blues News 2/2023 HOUND DOG TAYLOR Klassikoiden lähteillä, osa 77 Klassikoiden lähteillä, osa 77 vänsä oli toimia Little Walterin ja Koko Taylorin säestäjänä sekä tilaisuuden tullen tulkita pelkästään Elmore Jamesin tunnetuksi tekemää ohjelmistoa. Blind Boy Fullerin kanssa 1930-luvulla soitellut pesulaudan rapsuttelija, josta käytettiin myös kutsumanimiä Bull City Red ja Oh Red. 1789 ja päättyi v. Toinen blueslegenda Hound Dog Taylor taasen oli virallisilta etunimiltään Theodore Roosevelt vuosina 1901–09 hallinneen Theodore ”Teddy” Rooseveltin mukaan. 1910 syntyi se kaikkein tunnetuin Ulvova Susi, hänelle annettiin nimeksi Chester Arthur Burnett. Mitään erityisen hyvää menestystä Taylor ei kuitenkaan aluksi saavuttanut, ja kun hän v. Kotona USA:ssa Hound Dog Taylor jatkoi omalla linjallaan, minkä hän oli havainnut itselleen ja yleisöilleen soveliaaksi. Keikkoja riitti hyvin, koska trion hintataso oli sarjassaan kutakuinkin halvin. Tiettävästi he eivät juuri lainkaan harjoitelleet, koska se oli heistä tylsää ja koska keikkamateriaali valikoitui parhaiten tunnelmien mukaan. oik.), Muddy Waters (alh. -42, ja päätoimiseksi muusikoksi hän ryhtyi vasta hieman yli kolmikymppisenä v. Levymerkki Delmarkin omistajan Bob Koesterin palkollinen Bruce Iglauer oli kuullut Hound Dogin bändiä luonnossa ja todennut sen levyttämisen väärtiksi. vas.), Pinetop Perkins (ylh. Tosin Hound Dog kertoi muiden ja varsinkin Freddie Kingin varastaneen häneltä eri osista koostuneen varhaisvuosiensa teoksen Hideaway, mutta mitään luotettavia todisteita hän ei pystynyt tuolle väitteelleen esittämään. USA:n ensimmäinen presidentti oli tunnetusti George Washingon, jonka toimikausi alkoi v. Itse asiassa tuon AFBF-tapahtuman suurimmat tähdet olivat jo 1930-luvulla ensimmäisen kerran levyttäneet maalaisbluesin jättiläiset Son House ja Skip James sekä helposti lähestyttävää folk-bluesia esitelleet Sonny Terry ja Brownie McGhee, koska Little Walter oli tuolloin vain varjo entisestään ja koska Koko Taylorin kurkkuääniä suosinut laulutyyli ei eurooppalaisia erityisemmin viehättänyt. 1915 Mississippissä, tarkemmin ilmaisten Natchezin seutukunnalla. Jonkin verran häntä aikaisemmin oli äänittelyjen kohteena ollut persoonallinen gospel-artisti Washington Phillips, jonka koko nimi oli George Washington Phillips. Tuolla kiertueella hänen pääasiallinen tehtäHound Dog Taylor ja Big Walter Horton (ylh. Eräs hänen täyskaimojaan oli mm. Hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli piano, ja kitaraa hän ryhtyi soittelemaan noin 20-vuotiaana. Kun Koester ei suostunut sitä tekemään, Iglauer tuotti v. vas.), Lefty Dizz & James Cotton (alh. Chicagoon hän muutti v. Arthur oli puolestaan presidenttinä vuosina 1881–85, ja kun v
Kylläpä Ina teki vaikutuksen meihin kaikkiin, vaikka voittajaksi saatiin espanjalainen A Contra Blues – aivan hyvä yhtye, mutta, mutta... European Blues Conference, Notodden, Norja kesällä 2009. ”Promotion”kategoriassa palkinnon sai Louis van Hoef (Peer Blues Festival), ja ”Media”-palkinnon tuona vuonna 50-vuotisjuhliaan viettänyt oma Blues News -lehtemme, jonka Maiju Lasola kävi pokkaamassa. Myös seuraavaa, kahdeksatta EBC-kilpailua (16.–17.3.2018) käytiin Pohjolassa, Norjan helvetissä, Hell-nimisessä pikkukylässä Trondheimin lentokentän kupeessa. Voittajaksi julistettiin hollantilainen ”hippimäinen”, mielenkiintoista sekametelisoitantaa tarjoava kvintetti The Ragtime Rumours. Kokkikoulu ja sen oppilaat laittoivat monipuolista ja korkealuokkaista kystä kyllin pöytään. Hyvin yhtye esiintyi varsinaisessa challengessakin, vaikka voitto meni taas vaihteeksi Norjaan, Eric “Slim” Zahl & The South West Swingersille. Kilpailun taso oli korkea ja urheilutermein marginaalit kuulemma pienet. Suomen edustajavalinnan loppukilpailu oli järjestetty Puistobluesin yhteydessä toista kertaa Järvenpään Blackpoolissa (25.6.2015). Suomen edustajavalinnan loppukilpailu oli pidetty edellisvuoden Puistobluesin yhteydessä Järvenpään Ravintola Blackpoolissa (26.6.2014), missä oli kisaamassa viisi yhtyettä. Viides kisa (13.–14.3.2015) soiteltiin Belgian Brysselissä Ancienne Belgique -teatterissa, aivan kaupungin ydinkeskustassa. Heidät oli valittu karsintakilpailussa, joka oli tällä kertaa pidetty Eikan Pubissa Järvenpäässä. Riikasta alkoi myös Inan jo kansainvälisestikin vaikuttava ura. Horsensin kaupunki ja paikallinen bluesyhdistys Blueskartellet isännöivät tätä pikkuhiljaa vuosien saatossa Euroopan arvostetuimmaksi vuosittaiseksi bluestapahtumaksi muodostunutta viikonloppua. Seitsemäs kisa (7.–8.4.2017) taiteiltiin ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa, Tanskan Horsens-nimisessä pikkukaupungissa. kesäkuuta 2023. EBU:n jäsenyys nimittäin tuo yhdistyksen sääntöjen mukaan oikeuden ja mahdollisuuden osallistua jäsenen oman kotimaan EBC-edustajan valintaan. Täällä ei ollut pakko edes nähdä paikallisia nähtävyyksiä, mutta mukavahan tuo oli piipahtaa Trondheimin kauniissa norjalaisessa perinnekaupungissa. Voittajat taas tulivat jälleen Espanjasta, menobändi Travellin’ Brothers. Kotimaan tantereella olemme nyt huhtikuussa siinä vaiheessa, että kaikista ensi vuoden EBC2024 kisaan ilmoittautuneista suomalaisista bluesartisteista valitaan esikarsinnan kautta Suomen kesäkuussa pidettävään kansalliseen loppukilpailuun neljä kokoonpanoa (yhtyettä ja/tai sooloartistia). EBC-mittelö tapahtui komeassa Scandic Amfi -teatterissa, äänentoisto hyvä ja pehmeät penkit iltaa istua. Pitopaikka oli hulppea Clarion Hotel Malmö Live -hotelli ja sen yhteydessä oleva konserttija kongressikeskus. Kuinkas sattuikaan, Micke lähetettiin jo toista kertaa taipaleelle. Prosessin seuraavassa vaiheessa sitten Puistoblues-organisaatio ja Finnish Blues Society järjestävät yhteistyönään tulevan EBC2024-kilpailun Suomen edustajavalinnan tutulla Krapin Pajalla Tuusulassa, perjantaina 30. Eipä auttanut heidän vahva, moniääninen laulunsa, kun hollantilainen puhaltimin vahvistettu Harlem Lake Band jyräsi tuoreimman EBC-2022 -kamppailun voittajaksi. Tapahtuman pitomaata ja -paikkaa oli pandemian vuoksi jouduttu siirtämään jo kahdesti. Koko rupeama hoitui samassa Scandic Hell -hotellissa lentokentän laidalla. Ainakin puitteet olivat kohdillaan, kuten myös tapahtuma järjestelyineen. Myös tämän EBC-2018 -kisan yhteydessä European Blues Union (EBU) luovutti vuodesta 2015 lähtien tavaksi muodostuneet Blues Behind The Scenes (BBS) -kunniamaininnat eurooppalaisen bluesin saralla ansioituneille taustavaikuttajille ja -tahoille. Tämän esikarsinnan suorittavat – aikaisempien vuosien tavoin – European Blues Unionin (EBU) noin kymmenen suomalaista jäsentä. Blues News 2/2023 37 Suomen edustaja oli Ina Forsman & Helge Tallqvist Band. Yhdeksäs EBC (5.–6.4.2019) järjestettiin kaukana meren takana, Portugalin Azoreilla, São Miguelin saarella, Ponta Delgada-nimisessä kaupungissa. Kisan voitti brittiläinen Kaz Hawkins Band. Paikallinen festivaalijärjestö, Blues In Hell vastasi erinomaisesti toimineista järjestelyistä. Nieminen. Suomen edustaja Slim Butler & The Slim Cuts laittoi haisemaan luontevalla ja eläväisellä souvillaan. Todettakoon, että Suomeen oli saatu ensimmäinen BBSpysti jo vuonna 2016, kun Miikka Porkka kävi vastaanottamassa Puistobluesin “Promotion”palkinnon Italian Torrita di Sienassa keväällä 2016. Kisakoneeseen nousi nyt Lena Lindroos & The Slide Brothers, joka oli osallistunut karsintaan jo edellisenä vuonna. Aimo Ollikainen 2. Mutta kansainväliselle bluesporukalle tarjoillut päivälliset olivat huippuluokkaa. Siinä kisassa olivat mukana haastajina Constantine & The Call Operators, Gin Mill Trio ja Nightbird. Kyseinen Suomen EBC-finaali toteutettiin perinteisesti yhteistyössä Puistobluesin, Finnish Blues Societyn sekä European Blues Unionin suomalaisjäsenten voimin. Kuudennen EBC-kilpailun (8.–9.4.2016) pitopaikka oli Italian Torrita di Siena ja siellä hiukan kolho Music Sport Hall. Siellä sitten riippumaton asiantuntijaraati valitsee Suomen lopullisen EBC2024-kilpailuedustajan. Nyt se onnistui Malmössä loistavasti. Tuomarointiin osallistui kuusihenkisen juryn jäsenenä myös FBS:n Maiju Lasola. Malmön kisan Suomen EBC-edustaja Lumberjacks oli valittu Krapin Pajalla jo kesäkuussa 2019 edustamaan Suomea ajatellussa EBC2020-kilpailussa. Suomea kilpailussa edusti Honey B Family. 6.2022. EBC2024-tapahtuma pidetään näillä näkymin ensi vuoden keväällä Hollannin Zaandamissa. Brittiläinen Kyla Brox Quartet voitti EBC-2019 pokaalin, eikä mikään ihme, Kyla Broxilla on tumma, voimakas ääni, jota hän myös taitavasti käytti, jättäen ammattitaitoisen yhtyeen säestäjän osaan. Tilaisuuden pääjärjestäjänä toimi naapurisaaren Santa Maria Blues, joka myös järjestää vuosittain nimeään kantavan bluesfestivaalin. Yhtye pääsi lauteille vihdoin reilut kaksi vuotta myöhemmin. Varsinainen soittopaikka oli urheilu-konserttiareena Forum Horsens, hiukan kaupungin ulkopuolella, kun taas Blues Market -tapahtuma sekä yleiskokous järjestettiin entisessä vankilassa, FAEngletissä, ainutlaatuisessa historiallisessa ympäristössä. Tällä kertaa Micke Bjorklof & Blue Strip valikoitui Suomen edustajaksi. Kymmenes ja viimeisin EBC sekä EBU:n yleiskokous (General Assembly) ja Blues Market -tapahtuma järjestettiin jälleen Pohjoismaassa, Ruotsin Malmössä, viime vuoden kesäkuussa, 3.–4. Seuraava, järjestyksessään jo 11. Yhtye oli valikoitunut Suomen edustajaksi viiden puolueettoman tuomarin toimesta Tuusulan Krapin Pajalla viime kesänä ratkotussa Suomen finaalimittelössä. European Blues Challenge 2023 järjestetään tulevan kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 2.–3.6.2023 Puolan Chorzówissa, minne Suomea lähtee edustamaan Hi-Five Quintet. ”Production”-palkinnon saaja oli Ruf-levy-yhtiön Thomas Ruf sekä erityisen elämäntyöpalkinnon EBU:n silloinen varapresidentti Jean Guillermo. Eivät pojat aivan kolmen kärkeen yltäneet, mutta meno oli kyllä huomattu ja Blues Marketissa kyselijää ja jututtajaa riitti. EBU:n ohella pääjärjestäjänä toimi yhteisyritys Malmoe–Copenhagen Blues Connexion. Suomen edustaja oli Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Vuodeksi 2020 se oli suunniteltu pidettäväksi Hollannin Zaandamissa ja senkin peruuntuessa vuonna 2021 Puolan Chorzowissa
Yhtye oli nimeltään The Trinidads, sen toinen solisti oli Hosea Brown, ykköstenori Charles Colbert Jr, baritoni Norman Price ja bassolaulaja Claude Forch. Hän jäi pahoin tuulikaupungin tunnetumpien tuottajien varjoon, parhaiten hänet muistetaan Phil Upchurchin hitistä You Can’t Sit Down ja Jan Bradleyn levytyksistä, jotka tosin tehtiin enimmäkseen Curtis Mayfieldin johdolla. Yllä The Trinidads noin vuonna 1960 (vasemmalta: Claude Forch, Charles Davis, Charles Colbert Jr. & Norman Prince), sivun keskellä The Dukays noin vuonna 1961–62 (vasemmalla lähteistä riippuen joko Charles Davis tai Eugene Dixon). Yhtyeessä oli kolme tenoria ja vaikka basso Claude Forch teki parhaansa, niin lopputulos oli ohut, holtiton ja pahimmillaan ärsyttävän sekava. Nolan Chance oli luotettava Chi-artisti, mutta listoille hän ei koskaan yltänyt. Lopputulosta ei ainakaan kohentanut Taltyn entisen koulukaverin Frank Derrickin orkesteroimat taustat, joista erityisesti erottuu ”Kameraa arastelleesta” Nolan Chancesta alias Charles Davisista ei omia valokuvia niin vain löydykään. Formal 1005 Don’t Say Goodbye On My Happy Way 1006 One Lonely Night When We’re Together Jos joku on ajatellut, että Flamingos tai Moonglows ovat malliesimerkkejä coolista windy cityn doo wop -yhtyeestä, niin Trinidads vie ajatukset kauemmas. Levyttämään se pääsi Angelo Giardinin vuoden ‘59 alussa perustamalle pienelle Formal-merkille, jonka musiikillinen pomo oli seniori-ikäinen jazzmieltymyksistään tunnettu insinööri Don Talty. Itselleni kävi kaksi kertaa niin, että odottamani lähetys oli silppua sisältä. Vaikka Constellation oli keräilijän kannalta helppo merkki, ei single osunut uudelleen kohdalle, She’s Gone tuli kokoelmiini vasta 90-luvun lopussa julkaistun ”Constellation Of Chicago Soul” -CD:n mukana. Vasemman alalaidan kuvassa taas vertailun vuoksi The Dukays kenties tunnetuimmassa koostumuksessaan, varmuudella ilman Nolania (Eugene Dixon, Ben Broyles, James Lowe, Shirley Jones & Earl Edwards).. Koulunsa päätettyään Davis esiintyi kutakuinkin säännöllisesti kotikulmiensa klubeissa. Diskografioiden mukaan Trinidads levytti Formalille kaksi singleä. Hänen sentään arvellaan ikuistuneen muutamaan otokseen lauluyhtyeidensä jäsenenä. Yrityksetkin jäivät vähiin, vain neljä singleä. Nolan Chancen laulamaa She’s Gone -nimistä balladia kuuntelin sen puolentoista minuutin osalta mikä kuultavissa oli ja totesin, että kyseessä oli upea esitys. Lapsuudesta ja kouluvuosista ei ole muuta tietoa kuin muutaman koulukaverin kanssa perustettu doo wop -yhtye, jolle käytössäni olevat lähteet eivät ole maininneet nimeä tai kokoonpanoa. Jälkimmäisellä kerralla tuotti pettymyksen kymmenen singlen pikkupaketti, joka oli musertunut kuuntelukelvottomaksi, ainoana poikkeuksena Constellation 144, josta oli raiskiintunut vain pieni pala reunasta. Kokonaisuuden ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä muistaa, että Nolan Chance oli taiteilijanimi, omalla Charles Davis -nimellään hän oli ehtinyt aloittaa jo 50-luvun lopulla yhtyevaiheen, johon sisältyi muutamia mielenkiintoisia kiemuroita. 50-luvun loppuun mennessä mainitut kaksi yhtyettä olivat siirtyneet tai siirtymässä selkeästi helppotajuisempaan early soul -henkiseen tyyliin, sen sijaan Trinidads lauloi erittäin vanhakantaisesti vuosikymmenen alun hengessä. Niissä yhteyksissä hän tutustui neljän nuoren perustamaan yhtyeeseen ja liittyi siihen tenorisolistiksi. NOLAN CHANCE Soulin pikkujättiläisiä, osa 12 Soulin pikkujättiläisiä, osa 12 THE TRINIDADS THE TRINIDADS Charles Davis syntyi Vidaliassa Louisianassa 11.11.1939 ja muutti perheensä mukana 40-luvun alussa Chicagon liepeille LaGrangenimiseen lähiöön. Heistä Colbert nousi 60-luvun alkupuolella maineeseen Chicagon parhaisiin porukoihin lukeutuneen The Daylighters -yhtyeen jäsenenä. Trinidadsille tarjoutui tyypillisiä nuoren yhtyeen kouluesiintymisiä. 40 Blues News 2/2023 PEKKA TALVENMÄKI K uten vinyylilevyjä takavuosina ulkomailta tilanneet muistavat, liittyi paketin saapumiseen aina pieni jännitys: Oliko sisältö se mitä piti ja varsinkin oliko se ehjä
Jos listauksiin on uskomista, Charles ei ollut yhdelläkään Artistics-levyllä mukana. Nimi kuitenkin säilyi ja uusien vahvistusten myötä Dukays pääsi vielä levyttämäänkin, tuottaja Jerry Murrayn Jerry-O merkille levytetyt The Jerk ja Mellow-Fezneckey olivat paikallisia minihittejä 60-luvun puolivälissä. Eugene valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon ja hänen sooloilemansa single julkaistiin nimellä Gene Chandler, joka oli Eugenelle keksitty taiteilijanimi, sukunimi löydettiin Robert -osaston herkkupaloihin. Blues News 2/2023 41 Pruterin Chicago Doo Wop Scene -kirjan mukaan siitä, että Carl Davis oli näyttelijä Jeff Chandlerin innokas ihailija. Plussaa oli sentään se, että yhtye pestattiin erillissopimuksella Vee Jaylle ja se lauloi valtaosan Gene Chandlerin levyjen taustoista, tosin sen nimi ei niissäkään tullut näkyviin. Kaihoa ja katkeruutta pursuavat hyljätyn pojan tarinat lipsuvat helposti epäuskottaviksi. Päätöksen teki A&R-mies Calvin Carter, joka halusi, että esittäjäksi merkittäisiin yhtyeen sijasta pelkkä solisti. Oltiin vuodessa ‘63. Charles Davis ehti levyttää vain kaksi singleä, joita varten otettiin käyttöön vähän purevampi taiteilijanimi Nolan Chance. Menestys oli paikallista, hittilistoille Taltyn artistit ehtivät vasta isommille merkeille siirryttyään. Artisticsin tuottaja Carl Davis tunsi sekä yhtyeen että Charles Davisin tilanteen ja yritti ratkaista ongelmat siirtämällä Davisin Artisticsin solistiksi. Constellation 144 She’s Gone (And She Won’t Be Back) If He Makes You 161 Just Like The Weather Don’t Use Me Carl Davisin kiinnostus saattoi osittain johtua siitä, että Nolan Chancen ääni oli sopivasti samaa kaliiperia kuin huipulle nousseen Major Lancen. Firma oli jo parhaat päivänsä nähnyt osittain siksi, että Carl uhkapelurina oli hävinnyt rajusti totomarkkinoilla. Kyseessä oli Bunky Sheppardin ja Carl Davisin johdolla tehty The Dukays -yhtyeen levytys, jonka pääosassa oli solisti Eugene Dixon. Formal kituutteli pystyssä vuoteen ‘63 asti, Jan Bradleyn ohessa sen artisteista tärkeimmät olivat Willie Mabon, Guitar Red ja Johnny Acen veli Ace Saint Claire. En todellakaan osaa sijoittaa Trinidadsia suosikkiyhtyeideni kärkipäähän, mutta Chi-soulin historiassa sillä on tietenkin oma mielenkiintoinen paikkansa. Dukays putosi tavallaan tyhjän päälle ja koska osa jäsenistä, Charles Davis heidän mukanaan päätti lähteä, yhtye hajosi. Ryhmä oli pääsemässä hyvään alkuun Okehilla saatuaan Robert Dobynen solistiksi, mutta syystä tai toisesta kemiat eivät kohdanneet ja Dobyne lähti parin levyn jälkeen (niiden joukossa upea I Need Your Love). THE DUKAYS THE DUKAYS Duke Of Earl oli yksi 60-luvun alun tunnetuimmista Chicagossa tehdyistä levyistä, listaykkönen kaikilla mittareilla. Robert Pruterin mielestä kolmas single oli yhtyeen heikoin, mutta rohkenen olla eri mieltä lähinnä siksi, että Combination kuuluu ”land of 1000 dances” Derrickin itsensä soittamat saksofonikiemurat. Sen tarina on sekava enkä käy sitä pikkutarkasti toistamaan. Kovin suureen maineeseen ei Dukays enää Vee Jayllä kohonnut. NOLAN CHANCE NOLAN CHANCE Dukaysin hajoamisen kanssa samoihin aikoihin tapahtui muutos The Artistics -yhtyeen kokoonpanossa. Sen mahdollisuuksista oltiin aluksi erimielisiä, mikä johti siihen, että Vee Jay osti puoliväkisin levyn oikeudet. Rajoilla liikkuu myös She’s Gone lähinnä turhan imeläksi sovitetun enkeliryhmän takia, itse tarina ja Nolan Chancen suoritus ovat sitä mitä pitääkin. Tässä vaiheessa Charles Davis löydettiin tapahtumasta, jossa hän esiintyi The Sheppards -yhtyeen warm upina ja hänet tuotiin esiteltäväksi Vee Jay -pomoille. Myöhemmin varsinkin Just Like The Weather on todettu kelpo soulesitykseksi ja se on saanut ansaittuja kehuja myös northernanalyytikkojen teksteissä. Tätä käytettiin siekailematta hyväksi, mediumit Just Like The Weather ja If He Makes You olivat vahvasti Majorin hittien tapaisia huolellisesti toteutettuja hyväntuulisia mediumeja, joilla olisi luullut olevan hittipotentiaaliakin, mutta arvatenkin Constellationin kapasiteetti ei riittänyt levyjen markkinointiin. Vee Jay 442 I’m Gonna Love You So Please Help 460 I Feel Good All Over I Never Knew 491 Combination Every Step Totesin edellä, että Trinidads-levyistä puuttui Flamingos-tyylinen kuulakkuus. Eugene Dixonille tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: jos hän haluaa pysyä Dukaysjäsenenä, Duke Of Earl levytetään uudelleen ja solistina on Charles Davis tai Eugene jättää yhtyeen ja Charles Davis ottaa hänen paikkansa. Balladit Don’t Say Goodbye ja When We’re Together ovat kuivakkaita ja ylihitaita, mutta silti minun korvissani parempia kuin nopeammat raidat, joista varsinkin One Lonely Night on sekä jazz-ajatuksia herättävän sovituksen että kurittoman laulupuolen osalta ”onkohan tuota selvin päin tehty?” -tason juttu. Kuoro on vahvasti esillä myös nivaskan ainoassa balladissa, aikaisemmin kehumassani lonely man -laulussa She’s Gone. Carl Davis tunsi kuitenkin vahvaa luottoa sukunimikaimaansa ja päästi hänet Constellation-merkille levyttämään. Vaikka uuden solistin johdolla esiintynyt yhtye jäi kovien kilpailijoiden varjoon, se ei missään tapauksessa ollut huono, sen todistaa kolme singleä. Dukays onnistuikin paremmin menoraidoissa. 60-luvun alussa Charles Davis esiintyi jonkin aikaa Lorenzo Smith & The Turbo-Jets -orkesterin solistina klubija kabareehommissa, levytyksiä ei tuohon vaiheeseen ole merkitty. Myös Don’t Use Me on rytmikäs esitys, vahvan enkelikuoron takia jotenkin sekavampi kuin edellä mainittu kaksikko. Suurkaupungin kirkkaiden valojen hakuun lähteneen tytön perään haikaileva sanoitus. Levyssä ei ole asian tynkääkään, vain parinkymmenen suosikkitanssin pikaesittely, mutta vauhtia ja lystiä riittää. Gene Chandler houkuteltiin vastaperustetulle Constellationmerkille. Dukaysballadeihin sitä oli ainakin yritetty saada, niinpä I’m Gonna Love You So ja I Never Knew ovat pikkunättejä, tosin esikuviinsa verrattuna aika voimattomia esityksiä. Chandler olisi omien sanojensa mukaan halunnut pysyä yhtyeen jäsenenä, mutta kun tämä ei ollut mahdollista, siirtyi Charles Davis solistiksi. I Feel Good All Over on erinomainen, myös taustasoitoltaan tasapainoinen vauhtipala, pikkuhitti Chicagon asemilla, mutta valtakunnallisille listoille vievää imua ei aivan tavoitettu. Tämä jäi muutaman kuukauden kestäneeksi kokeiluksi. D uk ays ei päässyt nauttimaan Duke Of Earlin menestyksestä kuin osaroyaltien muodossa. Trinidads hajosi kahden singlen jälkeen
Lisäksi online-musiikkiyhteisösivusto Last.fm osaa informoida, että artisti vetäytyi eläkkeelle vuoden 2008 tietämillä ja asettui tämän jälkeen asumaan Jacksonvilleen, Floridaan. (– PH). Samainen lähde kertoo Davisin olleen uransa jälkipuoliskolla myös mukana levyttämässä gospel-CD:tä työnimen Chuck Colbert Project takaa sekä listaa vielä muina varhaisempina sekä mahdollisesti jossakin formaatissa julkaistuina Chance-yhtiön äänitteinä kappaleet Hold Your Feelings Back ja Wake Up, Break Up. Tarina on lattea eikä kumpikaan versio ole minua koskaan erityisemmin säväyttänyt. Thomas 802 I’ll Never Forget You I’m Loving Nothing Lyhyesti sanottuna erinomainen single. Nolan Chancen osalta on helppo todeta, että hänen epäonnensa oli juuttuminen Chicagon levymerkkikiemuroihin. Scepter 12353 Sara Lee I’d Like To Make It With You Sara Lee oli Charles Jacksonin ja Marvin Yancyn säveltämä balladi, joka soulpiireissä tunnetaan paremmin Independentsin albumitäytteeksi jääneestä coverista. Parempi puolisko on kuitenkin versio Impressionsin Fool For You -hitin b-puolelle unohtuneesta rakkauslaulusta I’m Loving Nothing. Mikään ei ole diskografioiden tonkijan mielestä antoisampaa kuin virheen etsiminen ja varsinkin löytäminen alan teoksista. Kuinka monesta artistista onkaan sanottu, että ura ei mennyt niin kuin olisi ansainnut. I think just as good as The Impressions”. Soul Discographyn ykkösosassa mainitaan Nolan Chanceen liittyen, että nimellä ”Little” Nolan & The Soul Brothers julkaistu single My Baby Confuses Me / Just A Little Groove (Ty-Do 711) olisi hänen levytyksensä. Eddie Thomas oli päässyt menestyksen makuun Independentshittien myötä, enää ei tarvinnut kituutella omalla pikkumerkillä, kun käytössä oli suuri ja mahtava, joskin alamäkeä liukunut Scepter. A-puoli on Donny Hathawayn ja Leroy Hutsonin kirjoittama hidas, ehkä laahaavakin balladi, jonka Nolan lauloi nätisti. Parhaassa tapauksessa yhä elossa oleva Nolan Chance jatkoi levytysuraansa 1980ja 1990-luvuilla käyttäen omaa nimeään Charles Davis ainakin Sutra-merkillä 1982 ilmestyneellä singellä I’m So Proud / Rush (SUA 119), sekä nimeä Chuck Davis vuoden 1992 albumillaan ”My Feelings With Love” (Chance CRCD 92670). Liian monta epäonnista sattumaa esti pääsyn huipulle, Soulharrastajien mieliin jäi vain muutama kiistaton onnistuminen, mutta niin kuin pikkujättiläisen osaan kuuluu, ei yhtään listahittiä. Muuten Nolan Chancen ura näyttää jääneen Chi-soulmyllerrysten jalkoihin. Voin vain yhtyä nettinimimerkki Souleran kommenttiin ”Such a sweet one. Bunky Sheppard julkaisi singlen 161 uudelleen vastaperustamallaan Bunky-merkillä käyttäen jopa samaa numeroa kuin alkuperäisellä Constellationalilla. Näin ei ole, vaan tuon singlen Nolan oli myöhemmin taiteilijasukunimellä Struck tunnettu Nolan Antoine. Korjattuna tieto on luettavissa trilogian kolmososassa. Mahtipontisesti sovitettu vahvan kuoron tukemana esitetty I’d Like To Make It With You on sitä vastoin etenkin Nolanin laulusuorituksen osalta erinomainen. Chance-merkilleen hän teki 1990-luvun alussa myös uuden version Curtis Mayfieldin kirjoittamasta I’m So Proud -balladista, joka julkaistiin ajalle tyypilliseen tapaan 12-tuumaisena maxisinglenä yhdessä omaa käsialaa olevan kappaleen Feelings kanssa. Viimeinen havaintoni Nolan Chancesta on vuonna ‘72 ilmestynyt single. Nolan Chancen ura jatkui vasta vuonna ‘69, kun hän sai levyttää Curtis Mayfieldin tuottaman singlen Curtomin alamerkkinä toimineelle Thomasille. 42 Blues News 2/2023 on hyvän levyn pohja, tällä kertaa apeutta lisää ”dear John” -tyylinen kirje, jossa kerrotaan tytön löytäneen uuden ystävän, siitä lisämaneetti ”she won’t be back”. Ylisurullinen, hetkittäin teatraalinen balladi on vuosien kuluessa noussut asteikoissani vahvasti ylöspäin autiosaarilistatasolle saakka
Oma lukunsa on komea tribuutti Jimmy Reedille. Niin kuin tiedetään, mustassa musiikissa genrellä on ollut aina oma paikkansa, gospelista kadunkulmien doo wopiin, mutta laulua rajattomasti on voinut esittää myös huomattavasti kaupallisemmin. Niin kuin kappalelistasta näkyy, Jimmy Lawsonin johtama poppoo ei ole myöskään pelännyt tarttua aivan kovimpien tulkitsijoiden bravuureihin. Muilla platoilla on näköjään tiedostavampaakin kappalemateriaalia, poimintoja esimerkiksi Temptationsin progressiivisesta vaiheesta, mutta ”We Still Ain’t Got No Band” on itselleni sopivasti pykälää tai kahta vanhempaa repertuaaria. Sillä hetkellä kun tuntuu siltä, että kaipaisi levylautaselle jotain tavallisuudesta poikkeavaa, tällaiset albumit ovat oiva muistutus puhtaasta tulkinnan ja esittämisen ilosta. 1950–60-luvun sotaratsut kiitolaukattuna uudelle soulin vuosikymmenelle sopivasti uutena mutta vanhana. Baby, What You Want Me To Do lähtee liikkeelle äänellä, joka on kuin suoraan kitaran yläkielestä, ja sen jälkeen mennään todella THE PERSUASIONS THE PERSUASIONS We Still Ain’t Got No Band (MCA 326) Good Old Acappella / Chapel Of Love / Baby, What You Want Me To Do (You Got Me Running) & Bright Lights, Big City / You Must Believe Me / Any More // Love You Most Of All / Steal Away / Send Me Some Lovin’ / Dance With Me / Idol With The Golden Head A cappella on italiaa ja tarkoittaa kappelissa. Bassomies Jimmy Hayesin hurina ja mörinä. Ostan lisääkin, jos vastaan tulee. Siitä on hyvä esimerkki 1960-luvun alussa New Yorkin Brooklynissa perustettu The Persuasions, joka päästelee tällä vuonna 1973 isolla levymerkillä ilmestyneellä albumilla rennosti tunteella mutta samalla tarkasti laulaen. Kuten jo todettiin, hyvä laulaminen. Hyvällä maulla valitut lainakappaleet. Raidat, joissa tapahtuu koko ajan. The Persuasions levytti pitkällä urallaan yli 20 pitkäsoittoa, tämä on niistä kuudes, ja ainoa mikä omaan hyllyyni on toistaiseksi eksynyt. Blues News 2/2023 43 PETRI LAHTI O nko mitään tylsempää kuin viisi äijää hoilaamassa ja murisemassa ilman säestystä. Niin, mikä tässä miellyttää. The Persuasions todistaa, että tylsä on viimeinen sana, mikä acappellaan kannattaa liittää. On Sam Cookea, Curtis Mayfieldiä, Jimmy Hughesia ja Johnny Acea – kun osaa niin ei tarvitse varoa. Eri lailla esitetyt tutut biisit. Myös albumin käynnistävä Good Old Acappella on hieno, virkeä kunnianosoitus koko genrelle – mahdollisuuksille lentää laulun siivillä. Kuten kuvasta näkyy, tämä unohtunut albumi on tullut Suomeen aikanaan selvästi cut out -albumien joukossa, enkä joutunut muistaakseni sijoittamaan kymppiä enempää Blue Vinylin (rip) kassaan kaupantekohetkellä. Vakava mutta leikkisä ote sovituksiin. Musiikkiin termi on tarttunut niistä pienemmistä hartauspaikoista, joissa ei ollut aikoinaan tilaa uruille, ja päätynyt kuvaamaan kaikkea säestämätöntä laulamista. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 27 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 27 sielukkaasti kohti Bright Lights, Big Cityä, joka saadaan maaliin yhtä väkevästi. Ja jos joskus katsot vielä Steven Spielbergin ”E.T.” -elokuvan, ei ole vaikea arvata, mikä itsekantava yhtye on äänessä, kun Papa-Oom-Mow-Mow soi leffassa reilut puoli minuuttia. Persuasionsin tarina olisi jo yksinään BNartikkelin väärti, varsinkaan kun ryhmästä ei ole tainnut olla juuri juttua tuoreemmissa lehdissä, mutta jätetään se toiseen kertaan tästä lauluyhtyekiihkoilija Frank Zappan (juu, se sama 1970-luvulla Suomessa ahkerasti vieraillut viiksivallu) löytämästä porukasta. Joku voisi luulla, ettei viisi äijää pelkkine äänihuulineen saa mitään irti Reedin blues-klassikoista, mutta mitä vielä. Tietty perinnetietoisuus, vanhat hyvät
Samalla gramofonit sekä niillä soitetut aiempien vuosikymmenten savikiekkolevyt alkoivat hiljalleen tuntua vanhentuneilta ja tarpeettomilta. Big Joe oli saapunut New Yorkiin Yhdysvaltain lounaisosista, ja hän oli aikaisemmin toiminut sirkuksessa voimamiehenä. Radiot yleistyivätkin yhdysvaltalaisissa kotitalouksissa vauhdilla, ja 1930-luvun alussa yli puolessa kodeista oli jo radio. Seurauksena olivat suuret määrät hylättyjä levyjä, jotka päätyivät pölyttymään kaappeihin, ullakoille ja sekalaisille kirpputoreille. 1940-luvun alkupuolella tämän keräilykulttuurin liepeille alkoi hiljalleen muodostua uudenlaisia toimijoita ja resursseja. Näiden myötä alkoi vähitellen muodostua myös liikkeessä kokoontuneiden levynkeräilijöiden omalaatuinen ja monenkirjava joukko. Sekä Petrusich että aiemmin mainittu Hamilton kuvailevat teoksissaan Claubergin Jazz Record Centerin ympärillä pyörinyttä värikästä. Varhainen savikiekkojen keräilytoiminta rakentui ensi vaiheessaan jazz-levyjen ja Mississippijoen alajuoksulla Louisianan osavaltiossa sijaitsevan New Orleansin afroamerikkalaisen musiikin ympärille. Keräilijät kutsuivat liikettä yksinkertaisemmin ja tuttavallisemmin nimellä Big Joe’s tai Indian Joe’s. Gramofonilevyjen hylkäyskohtaloon vaikuttivat osaltaan myös taloushistorian käänteet ja erityisesti ”iloisen 20-luvun” päättänyt vuoden 1929 pörssiromahdus. Samalla järjestettiin kampanjoita, joilla kerättiin vanhoja levyjä materiaalin kierrättämiseksi. Radion nousun ja talouden syöksyn lisäksi sellakasta valmistettujen gramofonilevyjen vaiheisiin vaikutti myös toisen maailmansodan käynnistyminen. Myyntilukujen painuttua syöksyyn esimerkiksi levy-yhtiö Paramount, joka julkaisi monia varhaisen bluesin tärkeimmistä levytyksistä, joutui lopettamaan levytysoperaationsa vuonna 1932 ja sulkemaan koko yhtiön vuonna 1935. Hän oli vaitelias ja suurikokoinen ketjupolttaja, jolla oli pituutta noin 190 senttiä ja painoa pitkälti toistasataa kiloa. Täältä käsin he hoitivat myös Hobo News -lehden jakelua eri suuntiin. Yhdysvalloissa talous elpyi entiselle tasolleen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Laman iskettyä myös sirkusalalle Clauberg oli alun perin vuokrannut vuonna 1938 ystävänsä kanssa 47th Streetin liiketilan perustaakseen käytettyjä lehtiä ja kirjoja kaupitelleen antikvariaatin. Gramofonilevyjen kehnon äänentoiston vuoksi radion kultakauden alkupuolella lähes kaikki radioverkkojen lähetykset tapahtuivat elävinä ja suorina, mikä merkitsi (radion hankkimisen jälkeen) ilmaista musiikkia, parempaa äänen laatua ja vaihtelevampaa ohjelmistoa. Erittäin kiehtovan ja omakohtaisenkin kuvauksen gramofonilevyjen keräilykulttuurista tarjoaa brooklynilaisen Amanda Petrusichin mainio kirja Do Not Sell at Any Price: The Wild, Obsessive Hunt for the World’s Rarest 78 rpm Records vuodelta 2014. Jazz Record Centeriä pyörittäneen Big Joe Claubergin suonissa virtasi intiaaniverta. Sellakka on materiaali, jota saadaan Kaakkois-Aasiassa ja Intian itäisten osien metsissä elelevien lakkakirvanaaraiden munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Yksi Claubergin jakeluasiakkaista oli jukebox-operaattori, joka tarjosi tälle käytettyjä levyjä erittäin halpaan hintaan. Sixth Avenuelta West 47th Streetin pohjoispuolen kulmaan käännyttäessä numerossa 107 sijainnut putiikki oli aluksi nimeltään Joe’s Juke Box, sitten Jazz Record Corner, ja lopulta Jazz Record Center. Materiaali soveltui kuitenkin myös sotilaalliseen käyttöön ja siitä voitiin valmistaa esimerkiksi räjähteitä, tykistöammusten vaippoja sekä valoraketteja. Taantuman ja sitä seuranneen laman vaikutukset tuntuivat myös levyteollisuuden piirissä. Näiden tallenteiden joukossa oli jo vinyylillekin prässättyjä levyjä. Kaikki sotilaskäyttö ei kuitenkaan johtanut välittömään levyjen tuhoutumiseen, sillä kiekkoja toimitettiin myös rintamille sotilaiden hengen nostattamiseksi. Blues News 2/2023 45 koko myöhemmän 1960-luvun blues revivalin suuntautumisen kannalta. Materiaalin käytön suuntaamiseksi sota-ajan tarpeisiin presidentti Franklin Roosevelt määräsikin 70 %:n leikkauksen uusien äänilevyjen tuotantoon. Ajellessaan kuormurillaan takaisin Manhattanille päin levylastien kera hänen varastonsa ja liikkeensä täyttyivät hiljalleen lehtien ja kirjojen sijasta vanhoilla savikiekoilla. Keskityn seuraavassa näihin tarinamme kannalta mielenkiintoisiin toimijoihin sekä joihinkin yleisempiin historiallisiin taustatekijöihin. Sodan alkamisen myötä materiaalin hankkiminen Yhdysvaltojen ulkopuolelta kävi asteittain vaikeammaksi. Tällaisia olivat esimerkiksi The Record Changer -lehti, jota julkaistiin vuodesta 1942 alkaen vuoteen 1957 saakka, sekä Jazz Record Center -nimellä Manhattanin Midtownissa, Times Squaren lähistöllä toiminut keräilyliike. Vuoteen 1940 tultaessa 83 % kodeista omisti radion, ja musiikin kuuntelusta uuden teknologian avulla oli tullut valtavirtaa. KERÄILYKULTTUURI JA KERÄILYKULTTUURI JA JAZZ RECORD CENTER JAZZ RECORD CENTER Vanhojen 1920ja 30-lukujen savikiekkojen keräilykulttuurin muodostumiseen vaikutti keskeisellä tavalla radiolähetysten käynnistyminen, joka sekin tapahtui 1920ja 1930-luvuilla. Lokakuun lopulla New Yorkin pörssin kurssien romahtaminen johti taantumaan, joka syveni ja laajeni maailmanlaajuiseksi 1930-luvun lamakaudeksi. Ennen sotaa levyteollisuus käytti noin 30 % maahan tuodusta sellakasta
Eittämättä raumalaisilla on kuitenkin vielä hihoissaan liuta kansainvälisiä ässiä sekä tapahtumaviikonloppua täydentäviä klubiesiintyjiä odottamassa päivänvaloon tuomista. paikalle pääsee klo 18 alkaen. Koko päivän on yleisöllä alueelle vapaa pääsy. Yleisö voi siis luottaa, että homma kaikilta osiltaan toimii. Louisianan bluesveteraani Robert Finley, hollantilainen EBC ’22 -voittajayhtye Harlem Lake ja suomalaiset vetonaulat, Erja Lyytinen sekä vahvaa paikallisverta omaava rockabillyja rock’n’roll-bändikomeetta AT’s Roots & Ramblin’. Rock‘n‘roll & Blues & Jazz 16.–18.6. BLUES SOI JÄRVI-SUOMEN BLUES SOI JÄRVI-SUOMEN KESÄSSÄ KESÄSSÄ Myös Järvi-Suomen alueen kulttuuriväki on koronavuosien jälkeen aktivoitunut järjestämään tulevana kesänä musiikkitapahtumia, joissa blues on oleellisena osana tarjontaa. Järvenpään Puistoblues ennätti julkistaa pääkonserttinsa esiintyjälistan heti ensimmäisten joukossa helmikuun alussa. Luvassa on akustisin soittimin tulkittua juurimusaa. Unohtaa ei sovi myöskään yhä vahvassa vireessä olevaa Walesin tiikeripappaa Tom Jonesia, joka hurmannee rutinoituneeseen tapaansa Kirjurinluodon yleisön 13. Vuosien hiljaiselon jälkeen Pieksämäki on jälleen saava toimia bluesväen kokoontumispaikkana kesäkuun toisena viikonloppuna. Illan kruunaa nelikymmenvuotista taivaltaan koko vuoden juhlistava Honey B. Rauman keskustan valtaa blues ja sen sukulaismusiikinlajit elokuun toisena viikonloppuna. Blues alkaa soida Pieksänjärven rannalla klo 16, jolloin lavalle nousevat Pepe & Jan Ahlqvist Duo. Tapahtumakirjoon sisältyy edellisvuosien tapaan myös yhteistyössä FBS:n kanssa järjestettävä European Blues Challengen Suomen edustajavalinnan loppukilpailu Tuusulan Krapin Pajalla 30. Myös Porissa riittää nähtävää ja kuultavaa. Puistoblues 1.7. Sähköisemmän citybluesin pariin johdattaa Helge Tallqvist Band solistinaan nuoren sukupolven voimakasääninen, sielukas ja valovoimainen juurimusiikin tulkitsija Unna Kortehisto. Naapurikaupungista, Pieksämäeltä saapuu eri musiikkityylejä yhdistelevä Old Man‘s Tale, jonka soitinarsenaaliin lukeutuvat erilaiset ukulelet ja Loota-rummut. ovet avautuvat klo 19. Pääkonsertin 12.8. Puistobluesin klubija katuohjelma on vielä viimeisteltävänä ja koko artistikattaus paljastetaan lähiaikoina. kesäkuuta. Kuusi päivää on aikaa toipua Pieksämäki Bluesista kun jälleen tapahtuu. Perjantaina 16.6. KOLME SUURINTA NÄYTTÄVÄT SUUNNAN KOLME SUURINTA NÄYTTÄVÄT SUUNNAN Maan tunnetuimmat bluesmusiikkifestivaalit eivät tuota pettymystä tänäkään vuonna monipuolisilla ohjelmistoillaan. Lauantaina 17.6. Coverbändi Wired ja melodisen Suomi-rockin sanansaattaja Baltix koostuvat mikkeliläisistä musiikin harrastajista. Vanhankylänniemeen saapuvat lauantaina 1.7. Monilahjakkaan Marian lisäksi tässä rouheaa rokkia esittävässä kokoonpanossa soittavat kitaristi Petri Majuri, basisti Jukka Jylli ja rumpali Otto Haapanen. konsertoimaan Wisconsinin Milwaukeessa yli 20 vuotta sitten perustettu laulaja Jeff Taylorin johtama Altered Five Blues Band, konkarikokoonpano Canned Heat, niin ikään jo 1960-luvun lopulla toimintansa bluesrock-juurilta aloittanut brittiorkesteri Wishbone Ash, suosittu tanskalainen Thorbjørn Risager & The Black Tornado sekä kotimaan soihdunkantajana itsekin Wishbone Ashissä aikoinaan kitaraa soittanut Ben Granfelt yhtyeineen. BN luo katsauksen siihen, mitä kaikkea konserttija festivaalikentällä onkaan kesä-elokuun varrella luvassa. Paikallisväriä edustaa mikkeliläinen vuonna 2014 perustettu kitaravetoiseen rokettirolliin nojautuva Tilt Tank. Heihin lukeutuu eittämättä bluesin modernisoijaksikin luonnehdittu KOHTI BLUESKESÄÄ! E nsimmäinen aidosti koronavapaa kesä näyttäytyy elävän bluesja juurimusiikkitarjonnan suhteen ilahduttavan runsaana myös Suomessa. heinäkuuta. Toiminta rantalavalla päättyy klo 21, mutta ilta jatkuu Ravintola Kauniin Jorman terassilla ja sisätiloissa Ismo Haavisto One Man Bandin tahdittamana. Luonnon läheisyys ja etenkin järvien ranta-alueet on niin ikään yhdistävä tekijä ohjelmatarjonnassa. & T-Bones, jolla on juurensa vahvasti Mikkelin seudulla. Jo totuttuun tapaan Pori jazz on vannonut mittavassa artistikavalkadissaan laaja-alaisuuden nimeen. Pääkaupunkiseudulta tulee kitaristi-laulaja Maria Hännisen johdattamana Mount Mary. Eric Gales (13.7.), joka poikkesi Suomessa edellisen kerran Rauma Bluesissa 2017. Illan kaikilla esiintyjillä on vahva kytkös Mikkelin kaupunkiin, johon Haukivuorikin nykyisin kuuluu. Rauma Blues 10.–12.8. Pori Jazz 7.–15.7. Tapahtumien järjestäjät ovat jo kokeneita, rutinoituneita henkilöitä. Pieksämäki Blues on osa puolilta päivin alkavaa monipuolisesti paikallista kulttuuria ja sen tuottajia esittelevää Pieksämäki-Päivä -tapahtumaa. Jazzia historiallinen festivaali ei ole edelleenkään unohtanut, mutta tarjoaapa se tänä vuonna muutaman bluesharrastajaakin kiinnostavan täkyn. Altered Five Blues Band Unna Kortehisto ja Helge Tallqvist. agendalla ovat mm. Tällä kertaa miljöönä on Haukivuorella, Kyyveden rannalla sijaitseva Wanha Saha Kulttuuriklubi. Kolmipäiväisen iloittelun nimen ja musiikkitarjonnan innoittajana on toiminut Juice Leskisen samanniminen kappale. Hänen ja Galesin ohella samana päivänä Jazzien lavalle nousee lisäksi Erja Lyytinen. 50 Blues News 2/2023 Pieksämäki Blues 10.6. Samasta päämajakaupungista tulee useamman levynkin julkaissut bluespohjaisen rockmeiningin tyylikkäästi hallitseva Kapa Montonen Band. Tunnelma tiivistyy jopa lähelle räjähdysalttiutta, kun lavalle nousee ruotsalainen Trickbag vahvistuksenaan suomalaiskitaristi Tomi Leino
Ne ovat pääsääntöisesti kappaleiden julkaisuvuosia, jotka saattavat olla joissakin tapauksissa hieman myöhäisempiä kuin levytys/tallennusvuodet. Kaikkiaan hän levytti satakunta kappaletta, joista yli kolmasosa oli omia alkuperäiskappaleita. Suuren talouslaman aikana 1920-luvun lopulla Bessien levytyksiin tuli katkos, kunnes John Hammond löysi hänet kiertueelta vuonna 1933 ja pyysi levyttämään Okeh-merkille. ”Ma” ja Bessie eivät levyttäneet juuri lainkaan uskonnollisia lauluja, vaan pitäytyivät maallisissa aiheissa. Ma’n levytysura alkoi vuonna 1923 Paramount Recordsin artistina Chicagossa. Nuo myöhäiset levytykset olivat tyyliltään lähinnä swingiä. Tutkija Daphne Duval Harrison luettelee varhaisten naislaulajien aiheita kirjassaan ”Black Pearls”. Rainey menestyi teini-ikäisenä paikallisessa talent showssa laulajana ja liittyi William ”Pa” Raineyn minstrel-ryhmään. Osa mustista suosi bluesia ja kapakoissa juhlimista, toiset taas hengellisiä lauluja ja kirkossakäyntiä. Bluesia pidettiin tuolloin monissa osavaltioissa ”paholaisen musiikkina” ja hengellistä musiikkia ”jumalan musiikkina”. Bessien kuolema on herättänyt paljon spekulaatioita siitä, olisiko hän päässyt nopeammin sairaalahoitoon ja säilynyt hengissä, jos olisi ollut valkoihoinen. Angela Davis kiinnittää huomiota siihen, että tästä pitkästä luettelosta puuttuvat lapset, kotityöt, aviomies, vaimo ja avioliitto. Hän levytti tuolloin kahdeksan raitaa, joihin kuuluivat mm. Columbia-levy-yhtiö markkinoi Bessietä nimikkeellä ”Queen of the Blues”, mutta lehdistö pisti vielä paremmaksi kutsuen häntä arvonimellä ”Empress of the Blues”. BLUESIN ÄITI JA KEISARINNA BLUESIN ÄITI JA KEISARINNA Gertrude ”Ma” Rainey (Gertrude Pridgett) syntyi kiertelevien minstrel-show artistien perheeseen Columbuksessa Georgiassa vuonna 1886 ja kuoli 53-vuotiaana sydänkohtaukseen vuonna 1939. Aiheiden kirjo oli laaja, sisältäen mm. Paul Oliver kertoo esseessään “Paramount Wildcat Gertrude Ma Rainey”, että vuonna 1933 äitinsä ja sisarensa kuoltua yllättäen Ma päätti palata Columbukseen, jossa hän omisti talon. Bessien lapsuus oli vaikea. Seitsemänlapsisen perheen vanhemmat kuolivat Bessien ollessa vielä nuori ja tämä alkoi laulaa veljensä säestämänä kadunkulmissa ansaitakseen rahaa elämiseen. Omassa tutkimuksessaan hän tosin tunnistaa muutamia viittauksia avioelämään ”Ma” Raineyn ja Bessie Smithin tuotannosta. Ma lopetti esiintymiset kokonaan äkillisesti vuonna 1933. Pian lahjakas Bessie esiintyi menestyksekkäästi myös laulajana Atlantassa ja eri teatterikiertueilla. Siellä hän eli veljensä Thomas Pritgett Jr:n kanssa kuusi vuotta aina kuolemaansa saakka. He kiersivät osana suurempaa Rabbit Foot Minstrels -showryhmää eteläja keskilännen osavaltioissa yli kymmenen vuotta. Levytyksistä saamillaan rahoilla hän oli ostanut kolme pikkuteatteria, jotka turvasivat hänelle toimeentulon. Bessie Smith syntyi Chattanoogassa vuonna 1894 köyhään monilapsiseen perheeseen ja kuoli 43-vuotiaana liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin lähellä Clarksdalea Mississippissä vuonna 1937. Gertrude Rainey otti taiteilijanimensä “Ma”-liitteen luultavasti miehensä ”Pa”-nimen mallin mukaisesti. Hänen Paramount-levy-yhtiönsä markkinoi häntä monella lempinimellä, kuten ”The Mother of the Blues”, ”The Songbird of the South”, ”The Gold-Neck Woman of the Blues” ja ”The Paramount Wildcat”. Hänen levytysuransa alkoi Columbian artistina vuonna 1923. Jo ensilevytyksiin kuulunut Alberta Hunterin Down Hearted Blues oli valtaisa hitti myyden yli kaksi miljoonaa kopiota. He menivät naimisiin vuonna 1904 ja avioliitto kesti vuoteen 1916. Kaikkiaan Bessie levytti noin 160 kappaletta, joissa monissa säestäjinä toimi sen ajan tunnettuja jazz-muusikoita, kuten Fletcher Henderson, Benny Goodman ja Louis Armstrong. Tavallisin aihe sanoituksissa olivat miehet, parisuhdeongelmat ja seksuaalisuus. neuvot muille naisille, uskottomuus, hylkääminen, välirikko, ero, seksi, homoseksuaalisuus, seksuaalinen holtittomuus, muut naiset, lähteminen, junat, matkustaminen, mies vai perhe pohdinnat, sairaudet, epäoikeudenmukaisuus, vankeus, pahoinpitely, murha, alkoholi, köyhyys, surullisuus, itsemurha, yliluonnolliset asiat, kosto, masennus ja kuolema. Ma Rainey. Bad Luck Blues, Bo-Weevil Blues ja Moonshine Blues. Paul Oliverin essee ”In The Sticks, Blues On The Stage” kertoo, että Ma Rainey tapasi Rabbit Foot Minstrels -kiertueella tuolloin 12-vuotiaan Bessie Smithin Chattanoogassa Tennesseessä ja huomasi jo tuolloin tytön lahjakkuuden. Esityksiä pidettiin teltoissa, pikkuteattereissa, ladoissa ja muissa vaatimattomissa tiloissa metsäkylissä, kaupungeissa, öljykentillä ja melkein missä vain. Vuonna 1912 Bessie sai kiinnityksen tanssijaksi samalle kiertueelle, jolla esiintyi Ma Rainey. Tässä artikkelissa olen käyttänyt musiikkiesitysten yhteydessä vuosilukujen lähteenä Discogs-nettisivuston tietoja. Blues News 2/2023 53 lapsia, mutta bluesnaiset lauloivat yllättävän harvoin äideistä, isistä tai lapsista. Musta väestö oli heidän aikanaan jakaantunut vapaa-ajan ja musiikkimaun suhteen kahteen vastakkaiseen leiriin. Ma lopetti levyttämisen vuonna 1928. Valtaosa lauluista oli 12 tahdin bluesia ja loput vaudeville-populaarikappaleita
Bessie Smith Bessie Smith Ma Rainey ja fani. Nainen on vihainen ja uhkaa miestä erolla. Heidän laulujensa minäkertoja on useimmiten kotityötä tai muuta työtä tekevä oman arvonsa tunteva nainen. Hän rohkaisi naisia juhlimaan, juomaan ja tyydyttämään sukupuoliset halunsa vastapainona arjen stressille ja tyytymättömyydelle. Aviomiehet, kumppanit ja rakastajat. Hän käsitteli sanoituksissa parisuhdeongelmien lisäksi sosiaalisia aiheita, kuten epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä ja roturistiriitoja. Elämänkertakirjojen lisäksi Ma’sta ja Bessiestä on tehty elokuvat nimiltään ”Ma Rainey’s Black Bottom” (2020) ja ”Bessie” (2015). Vaikka hän oli arvostettu laulaja, kaikki ihmiset eivät suinkaan pitäneet naisten itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä vahvasti korostavista asenteista. Bessie kärsi elämänsä loppupuolella myös alkoholismista. Laulujen kertojan näkökulma oli usein työtätekevän naisen. 54 Blues News 2/2023 Bessien henkilökohtainen elämä oli myrskyisä. Hän solmi avioliiton Jack Geen kanssa vuonna 1923, mutta heidän elämäänsä häiritsivät rahariidat ja molemminpuolinen uskottomuus. Bessien kappaleen I Used To Be Your Sweet Mama (1928, tekijät: Miller ja Longshaw) kertoja on nainen, jonka mies on ollut uskoton (two-timer). ITSENÄINEN NAINEN JA MIEHET ITSENÄINEN NAINEN JA MIEHET Ma Raineyn ja Bessien Smithin laulujen pääaiheena olivat miehet. Bessie ja Jack eivät koskaan eronneet, mutta vuoden 1929 välirikon jälkeen molemmat elivät rakastajineen käytännössä omaa elämäänsä. Bessien laulujen aiheet olivat moninaiset. Tämä nainen elää alistetussa asemassa mieheen nähden, mutta ei toisaalta siedä huonoa kohtelua miehen taholta. Bessiellä oli tuolloin miesten lisäksi useita naispuolisia kumppaneita. Miesten ja naisten välisissä I ain’t gonna let no man worry me sick Or turn this hair o’ mine gray Soon as I catch him at his two-time trick I'm gonna tell him to be on his way /.../ You had your chance and proved unfaithful So now I’m gonna be real mean and hateful I used to be your sweet mama, sweet papa But now I’m just as sour as can be suhteissa korostuivat erityisesti seksuaaliset suhteet
Siinä nainen näyttää poikkeuksellisesti alistuvan väkivaltaan: “Well I’d rather my man would hit me, / Than to jump right up and quit me /.../ I swear I won’t call no copper / If I’m beat up by my papa / ’T ain’t nobody’s bizness if I do.” Sanoituksen voi tulkita kuvastavan rakkautta kaipaavan naisen masokistisia taipumuksia. Ja naapureille pitää lisäksi kertoa, että mies on vähän kaheli. Rakastaako mieheni minua. Black Eye Ma Rainey. Mistreating daddy, mama’s drawed the danger line Yes, you’ll cross it, I’ll get you If you see me setting on another daddy’s knee Don’t bother me, I’m as mean as can be I’m like the butcher right down the street I can cut you all to pieces like I would a piece of meat Bessien Hateful Bluesissa (1924, tekijä: Perry Bradford) nainen uhkaa hakata, potkia, purra ja lopuksi leikata miehen palasiksi häälahjaksi saamallaan leikkuuveitsellä. Onpa hienoa, että minulla on mies, joka on hulluna minuun! Safety Maman (1931, tekijä: Bessie Smith) naiskertoja suosittelee kovia keinoja kelvottoman miehen käsittelyyn. Molemmilla oli myös omia biseksuaalisia taipumuksia. UHKAILUA, VÄKIVALTAA JA UHKAILUA, VÄKIVALTAA JA MUSTASUKKAISUUTTA MUSTASUKKAISUUTTA Parisuhdeväkivalta on edelleen tabu, josta helposti vaietaan. Hänen väitetään pystyneen juomaan useimmat miehet pöydän alle. Bessien versiossa ennakoidaan vielä tulevaisuuttakin: Sinusta tulee yksinäinen ja vanha. Sandra Lieb on laskenut tutkimuksessaan “Mother of the Blues, a study of Ma Rainey”, että 92:sta Ma Raineyn kappaleesta kolmessatoista nainen tosin suree tai itkee miehen takia, mutta useimmissa niistä kuitenkin itkujen jälkeen nainen joko jättää miehen tai uhkailee tätä, usein jopa väkivallalla. Sinisilmäisyydestä varoitellaan ironisesti myös Bessien kappaleessa Yes, Indeed He Do (1928, tekijä: Grainger). Ma’n kappaleen Prove It On Me Blues (1928, Ma’n oma sanoitus) naiskertoja toteaa, ettei pidä miehistä: ”I went out last night with a crowd of my friends / They must’ve been women, ’cause I don’t like no men.” Ma’n Sissy Bluesissa (1926, tekijä: Ma Rainey) puolestaan nainen toteaa sen kummemmin paheksumatta, että on menettänyt miehensä “sissylle” (naismainen mies, nössö, mammanpoika): ”Woke up and found my man in a sissy’s arms /.../ My man says sissy’s got good jelly roll.” Monien Ma’n ja Bessien laulujen sanoituksissa naiset esiintyvät tuntevina, seksuaalisina ja itsenäisinä ihmisinä, jotka eivät noin vain suostu miesten alamaisiksi. Bessien sanoittamassa Young Woman’s Bluesissa (1927) nuoren reissunaisen yhden yön mies on häipynyt aamun sarastaessa. Eikä minun tarvitse tehdä lainkaan töitä. Ma ja Bessie ovat toimineet rohkaisevina roolimalleina monille etelän naisille 1920ja 1930-luvuilla. Kun silloin kaipaat ”kääretorttuani”, niin sinulla ei ole minkäänlaista naista: ”Oh, daddy, think when you all alone / You know that you are getting old / You’ll miss the way I baked your jelly roll / Then, daddy, daddy, you won’t have no mama at all.” Naisten ja miesten tasavertaisuus mainitaan monessa laulussa, ja se koskee myös seksuaalisuutta. Sen on esittänyt myös Billie Holiday (1949). Mitä nyt pestä hänen vaatteensa, parsia sukkansa, prässätä housunsa ja jynssätä keittiön lattiaa. Kertoja varoittaa kanssasisariaan tällaisista miehistä. Mutta mitäpä tuota suremaan. Paitsi kuusi kertaa viikossa. kappaleissaan Gin House Blues (1926) ja Me And My Gin (1928). Blues News 2/2023 55 Ma’n Oh Papa Blues (julkaisuvuosi tuntematon) ja Bessien Oh Daddy Blues (1923) ovat yksi ja sama laulu (tekijät: Herbert ja Russell), mutta niiden sanoituksissa on eroja. Bessien Weeping Willow Bluesissa (1924) nainen on rakastanut miestään päivin öin, pessyt tämän vaatteet ja pyrkinyt pitämään miestä muutenkin hyvänä, mutta tämä on kuitenkin jättänyt naisen. Craingerin ja Robbinsin kirjoittama ‘T Aint Nobody’s Bizness If I Do (1923) on sanoitukseltaan erilainen. Ma Raineylle ja Bessie Smithille aihe ei ollut tabu, vaan se otettiin esille monessa sanoituksessa. Davis on laskenut, että kaikkiaan kuudessa Bessien laulussa mies on väkivaltainen naista kohtaan. Omaa kokemustakin oli. Nainenkin voi pysyä naimattomana, juoda pontikkaa ja pitää hauskaa miesten kanssa tuntematta itseään huonoksi naiseksi: ”I ain’t gonna marry, ain’t gonna settle down / I’m gonna drink good moonshine and run these browns down / See that long lonesome road / Lord, you know it’s gotta end / And I’m a good woman and I can get plenty men.” Myös Bessien paljon versioidussa, kaksimielisessä kappaleessa Need A Little Sugar In My Bowl (1931, tekijät: Williams, Small ja Byrns) naisen seksuaaliset halut tulevat selvästi esille: ”I need a little sugar in my bowl / I need a little hot dog on my roll.” Ma’n Barrel House Bluesissa (1924) kuvataan miehet ja naiset tasavertaisiksi niin alkoholin käytön kuin irtosuhteidenkin osalta: ”Papa likes his bourbon, mama likes her gin / Papa likes his outside women, mama likes her outside men.” Myöskään Bessie ei ujostele kuvata naisen rankkaa juopottelua mm. Ma ja Bessie suhtautuivat samaa sukupuolta olevien suhteisiin vapaamielisesti. Bessien Mistreatin’ Daddyssä (1923, tekijät: Grainger ja Ricketts) naiskertoja on hyvin vihainen väkivaltaiselle miehelleen. ”Parisuhdeväkivallan kokemukset yleisiä Suomessa”, Tilastokeskus 2022). Perusviesti miehille on kuitenkin sama: Sinä huitelet missä milloinkin, mutta odotapas vain! Jonain päivänä rakastelen toisen miehen kanssa enkä ole enää naisesi. Suomessa vain alle puolet toistuvaa fyysistä väkivaltaa kokeneista naisista kertoi siitä läheiselleen, terveydenhuollon henkilölle tai poliisille vuonna 2021 (Pietiläinen ym. Mies pitää pakottaa pysymään kotona ja tekemään perinteiset naisten työt. Myös lauantai-illan vuokrarahojen hankintabileissä (house rent shake) kertyneet rahat naisen tulee ottaa haltuunsa. Naiset eivät 1920-luvulla kuitenkaan yleensä luuhanneet kapakoissa, vaan puursivat kotitöissä. Ma Raineyllä on useita lauluja, joissa esiintyy väkivaltaa ja nainen uhkailee. Kyllä varmaan, sillä hän ei ole öisin poissa kotoa. Hän uhkaa vaihtavansa miestä ja paloittelevansa pahoinpitelijänsä kuin teurastaja
Rough And Tumble Bluesissa (1925) aggressio kohdistuu vaihteeksi miehennielijänaiseen. Ma’n ja Bessien kaltaiset esiintyvät taiteilijat matkustivat paljon ja kannustivat levytyksissään muitakin naisia tekemään irtiottoja, varsinkin jos oma mies kohteli heitä huonosti. 56 Blues News 2/2023 Blues (1928) on satiirinen tarina Miss Nancystä, jota mies pahoinpitelee julkisesti. Bessien ja Clara Smithin duetto Far Away Blues (1923) väittää, että Pohjoisen yksinäisyys voi tappaa. Etelä koettiin mustien keskuudessa usein onnellisempana ja ystävällismielisempänä asuinpaikkana kuin Pohjoinen. Leaving This Morning (1930), Walking Blues (1924), Lost Wandering Blues (1924) ja Runaway Blues (1930). Sleep Talking Bluesissa (1929) uhkaillaan miestä, jos tämä toistelee unissaan toisen naisen nimeä. Cell Bound Bluesissa (1925) nainen on tappelun tuoksinassa ampunut miehensä ja istuu nyt kahleissa sellissä. The train’s at the station, I heard the whistle blow (2x) I done bought my ticket and I don’t know where I’ll go /.../ I hear my daddy calling some other woman's name (2x) I know he don’t need me but I’m gonna answer just the same I’m dangerous and blue, can't stay here no more (2x) Here come my train folks, and I’ve got to go Ma’n muita lähtölauluja ovat mm. Looking For My Man Blues (1927), Frankie Blues (1924) ja Mama’s Got The Blues (1923), jossa naiskertoja kehuskelee, että hänellä on 19 miestä. NAINEN LÄHTEE NAINEN LÄHTEE Orjuuden päättyminen antoi entisille orjille mahdollisuuden matkustaa vapaasti ainakin teoriassa. Tai ainakin se herättää halun palata takaisin etelään tuttujen ihmisten pariin, kuten Bessien kappaleissa Louisiana Low Down Blues (1924) ja Dixie Flyer Blues (1925). Siispä, ottakaa tytöt puolisoksi kunnon työmies ja lukitkaa ovenne ”sweet maneilta”: “Say, if a sweet man enter your front gate / Turn out your light and lock your door.” Hyviä miehiäkin oli, mutta heitä oli valitettavan harvassa. Bessien Pinchbacks – Take 'Em Away (1924, tekijät: Bessie Smith ja Irving Johns) ohjeistaa selvittämään miehen työhalukkuuden ennen sitoutumista. Asenne on samantapainen kuin monien bluesmiesten mahtailukappaleissa. Hänen tarkoituksenaan oli herätellä yleisön naisissa lähtöhaluja, mikäli aihetta oli. Nainen nimittelee miestä ”low down alligatoriksi” ja vannoo yllättävänsä tämän vielä housut kintuissa. Davis kertoo kirjassaan tarinan, jonka mukaan Ku Klux Klanin rasistit tulivat kerran kaatamaan Bessien kiertueella tämän esiintymistelttaa. PARISUHDENEUVONTAA NAISILLE PARISUHDENEUVONTAA NAISILLE Ma ja Bessie jakavat huomattavan monissa kappaleissa neuvoja suoraan kanssasisarilleen. Bessien eräät laulut romantisoivat kuitenkin etelävaltioita kritiikittä. Ma’lla oli joskus tapana tulla esiintymislavalle matkalaukkua kantaen. Tällainen löytö on viisasta pitää vain omana tietonaan, sillä hyville miehille on muitakin ottajia. Mies kohtelee naista kuin koiraa, ja tämä uhkaa lähtevänsä kohti ”Dixietä”. Mies puhuu jo toisesta naisesta, ja naiskertoja lähtee rohkeasti junalla kohti tuntematonta. Toad Frog Bluesissa (1924) kuvio on sama. Hän oli ajoittain itsekin väkivallan uhri ja osasi uhkailla pelottomasti muita. tämä makeileva ”kyttyräselkä” osoittautuikin laiskuriksi, joka ei halunnut mennä lainkaan töihin. Traveling Bluesissa (1929) nainen on samanaikaisesti surullinen ja vihainen. Bessie tuli ulos teltasta raivokkaasti huutaen ja näytti niin pelottavalta, että säikähtäneet KKK-äijät päättivät luikkia tiehensä. Nainen on viiltänyt miehen kurkun auki ”jonkin tyhjänpäiväisen Janen” takia. Hän on nyt tuomiolla eikä kadu tekoaan. Bessien reissubiisejä ovat mm. Laulun minäkertoja rakastui kaunopuheiseen mieheen, mutta Bessie Smith. Bessemer Bound Bluesissa (1926) valheellisia lupauksia tehnyt mies saa köyhän naisen pakkaamaan laukkunsa ja matkustamaan kotiin Alabamaan. Naisten liikkumismahdollisuudet olivat kuitenkin rajatummat kuin miesten. Naisia sen sijaan sitoivat kotiin usein lapset tai työ valkoihoisten palveluksessa. Ma’n South Bound Bluesissa (julkaisuvuosi tuntematon) miehen jättämä nainen palaa New Yorkista Georgiaan. See See Bluesissa (1924) nainen uhkaa ampuvansa uskottoman miehensä. Sama varovaisuus on paikallaan raha-asioissakin. Bessie on tulkinnut Alberta Hunterin kappaleen A Good Man Is Hard To Find (1927), jossa hän neuvoo hyvän miehen löytäneitä naisia pitämään miestään hyvänä, halailemaan, suukottelemaan ja rakastelemaan. Ma’n Misery bluesissa (1927) mies on antanut valheellisia avioliittolupauksia, vienyt naisen rahat ja häipynyt omille teilleen. Juna on tässä laulussa toivon ja muutoksen symboli. Miehet reissasivat paljon jalan, tavarajunissa tai muilla tavoin työnhaussa tai pelkästään seikkailuja etsiskellen. Sweet Rough Man (1928) sisältää raa’an kuvauksen väkivallasta, johon nainen suhtautuu ristiriitaisesti. Elämänhalu on täysin mennyt ja nopea kuolema sähkötuolissa on houkuttelevampi vaihtoehto kuin pitkä vankilatuomio. Monessa Ma’n laulussa nainen lähtee matkaan miehen takia. On parempi luottaa vain omiin silmiin, eikä niinkään miesten rakkauden ja uskollisuuden vakuutuksiin. Ma’n itse sanoittama Slow Driving Moan (1927) on kuin miehinen reissublues, sillä erolla, että siinä lähtijä on nainen, ja mies jää kotiin odottelemaan ”rolling stone” -naisensa paluuta. Neuvoissa varoitellaan erityisesti miesten epäluotettavuudesta. Esimerkiksi But I don’t want no sympathy ’Cause I done cut my good man’s throat I caught him whith a trifling Jane /.../ I don’t want to spend no Ninety-nine years in jail So judge, judge, good kind judge Send me to the ’lectric chair I want all you women to listen to me Don’t trust your man no further than your eyes can see /.../ He’ll say that he loves you and swear that it’s true The very next minute he’ll turn his back on you Bessie oli myös omassa elämässään aika hurja nainen. Naisen matka suuntautuu usein kohti entisiä kotiseutuja, jotka sijaitsevat yleensä etelävaltioissa. Bessien Keep It To Yourself (1930) varoittaa naisia myös ”mainostamasta hyvää miestään radiossa”. Bessien laulussa Send Me To The ’Lectric Chair (1927, tekijä: George Brooks) on kyse mustasukkaisuusrikoksesta. Esimerkkinä Ma’n esittämä ja Lillian Hendersonin sanoittama Trust No Man (1926)
Fontanan kuultua kilpailevan yhtyeen harjoittelevan kappaletta Vegasissa (kyseessä oli Sands-hotellin aulassa esiintynyt Freddie Bell & The Bell Boys), bändi ja Elvis innostuivat biisistä ja halusivat alkaa työstämään sitä itsensä näköiseksi saman tien. Illan jälkimmäisen esityksen jälkeen porukka hengaajineen ampaisi Vegasin ulkopuolella sijaitseville hiekkadyyneille, parkkeerasi autot puolikaareen ja niiden valonheitinten loisteessa alkoi Willie Mae ”Big Mama” Thorntonin rytmibluesin klassikon muokkaus rock’n’rollin klassikoksi. ELVARIN LEVYÄ HANKKIMASSA ELVARIN LEVYÄ HANKKIMASSA Pysytään vielä Pressulassa. Siinä mestari myi kuningasta! HARLEMIN UUDET TUULET HARLEMIN UUDET TUULET Olen aiemminkin kehaissut Sami Ahokasta, tuota kolopallottelevaa jazz-kitaristia, ennakkoluulottomista ja asiantuntevista kirjoituksistaan mustasta musiikista. Vampira, jonka isä oli Suomen passilla Yhdysvalloissa liikkunut ja työskennellyt lehtimies Onni Syrjäniemi, oli tässä vaiheessa uraansa mukana pianisti Liberacen esityksessä Riviera-hotellissa. Tapasin nimittäin hiljan musiikin ystävän, joka osti elämänsä ensimmäisen Elviksen levyn Olavi Virralta. Nurmi on kirjoittanut päiväkirjaansa yöstä näin:. Blues News 2/2023 59 PETRI LAHTI S uomi-tyttö läsnä, kun klassikkoa luotiin. Heinäkuussa 1954 Ahokas oli työnantajansa Suomen Sosialidemokraatin sivuilla todella ajan hermolla (ja hyvin paljon aikaa edellä kilpailijoitaan), kun hän raportoi lukijoille USA:n musiikkimaailman tuulista. Nurmi kertoo nimittäin olleensa todistajana, kun Elvis alkoi työstää Hound Dogia. Nurmen päiväkirjaan perustuvassa elämäkerrassa on vaikka miten paljon Elviksestä, muun muassa intiimeitä yksityiskohtia parin muhinoinnista, mutta kun Blues News on musiikkilehti, pidetään fokus lantion kieputtamisessa lavan puolella. Turkkari esittelee lukijoille Gene Vincentin. Kun Elvis yritti valloittaa samoihin aikoihin pelikaupunkia uudella vallankumouksellisella musiikillaan, ei ollut yllätys, että varsinaisena femme fatalena tunnettu reilu kolmekymppinen Vampira ja 21-vuotias Presley kohtasivat. Ahokas oli saanut kipinän kirjoitukseensa nähtyään afroamerikkalaisen trion Day, Dawn & Duskin keikan Linnanmäellä (ks. Tarinan voinee arvioida pitävän kutinsa, sillä Scotty Moore on vahvistanut jälkeenpäin, että vaikka Elvis tiesi Big Maman esityksen vanhastaan, kappaleeseen sytyttiin Bellversiosta eikä sitä ehditty saada lopulliseen esityskuntoon vielä Vegasin kaksi viikkoa kestäneen hotellipestin aikana. Kahdelta aamulla 30. Emma Cash Boxissa. Viime vuonna ilmestyneessä Maila Nurmen eli ”Vampiran” tarinaa käsittelevässä elämäkertateoksessa (Sandra Niemi: Vampira, Like 2022) on pitkiä pätkiä esigootin ja kuninkaan yhteisistä seikkailuista Las Vegasissa keväällä 1956. Nurmi kuvaa aika armottomasti Hollywoodin pimeää puolta ja kirjan sivuilla vilahtelee muitakin kevyen musiikin artisteja 1950–60-luvuilta – eikä aina paraatipuolen tekemisillään. Osa 21 – Elvis laulaa Hound Dogin ensimmäisen kerran hiekkadyyneillä. Kaleniuksen tv-keikka. Ola myi Elvaria. Vampiran Elvis-muistojen lisäksi opuksessa riittää muutenkin paljon mielenkiintoista. Muistelija oli pitkän uran äänimiehenä tehnyt Kari ”KJ” Tiitinen, joka kertoi marssineensa poikavuosinaan Virran levykauppaan Helsingin Mannerheimintiellä elokuvateatteri Capitolin kulmilla (kaupan virallinen nimi oli Olavi Virta & co musiikkibaari, tarkka osoite Mansku 14). huhtikuuta. Tarina kerrotaan opuksessa niin, että Scotty Mooren, Bill Blackin ja D.J. BN 1/2022), jossa ”rytmin syke jätti alleen mahdolliset MAILA NURMEN RAKKIKOIRA MAILA NURMEN RAKKIKOIRA Suomalaisyhteyksistä Elvikseen oli puhetta jo sarjan edellisosassa (BN 6/2022), mutta palataan aiheeseen vielä, kun käsillä on uutta aineistoa. Siellä Tiitinen löi 450 markkaa pöytään, ja Virta ojensi tiskillä nuorelle Elvisfanille savikiekon, jonka mustassa etiketissä komeili hopeisella painomusteella Heartbreak Hotel
– Enemmän vauhtia rockiin, jos tällä alalla liikutaan. Lehtijutuista nimittäin selviää, että jatsin taitajan aloittaessa tulkitsemaan Easy Livingia taustamusisoinnista vastanneen 17-miehisen Radion tanssiorkesterin konseptit sekosivat ja yhtye soitteli omiaan. Kun niissä vähissä arvioissa, mitä ”Rock”EP:stä kirjoitettiin, suositeltiin Kaleniusta keskittymään rokkaamisen ja rollaamisen sijaan ”cowboy-tyyppiseen lauluun” (esimerkiksi Kansan Uutiset 21.8.1960), Lahdessa ilmestynyt Etelä-Suomen Sanomat oli näkemyksessään pirteän poikkeava. Kun muut lehdet kirjoittivat tästä nuoresta Jämsenistä lempinimelläkin, Timppa, ja kehuivat tulokasta rokkareista parhaaksi, niin ei jäänyt epäselväksi, kenestä oli kyse. SUOMEN ENSIMMÄINEN ROKKILAULAJA SUOMEN ENSIMMÄINEN ROKKILAULAJA Ensimmäisestä Suomessa levytetystä rock’n’rollkappaleesta ei kai ole mitään epäselvää, sen verran komeasti Onni Gideonin ja Aloha-Hawaiji-yhtyeen vuonna 1956 levytetty Hawaiian Rock potkii eteenpäin, mutta alan ensimmäisen laulajan titteli voi olla vähän häilyvämpi. Lisääkin tietoa on löytynyt Kaleniuksesta paholaisineen. lokakuuta 1959. Levytyksessä voisi olla kaikki ainekset reippaaseen rokkaamiseen, sillä A-puoli on vanha spirituaali He’s Got The Whole World In His Hands (ja kääntöpuoli Bobby Helmsin My Special Angel), mutta versio brittiteini Laurie Londonin hitistä (R&B #3) jää kyllä piippuun. Vuoden 1961 kakkosnumerossa Showuutiset kertoo, että 18.1.1961 Nuorten tanssihetki oli kutsunut tanssijoita Haka-kerhosta kameroiden eteen. Sain nimittäin hiljattain käsiini pinon Show-uutiset -nimistä tabloidilehteä, joka kertoi kuumimmat viihdeuutiset lukijoilleen kaksi kertaa kuussa ihan 1960-luvun alussa. Kansan maun mukaanhan on muusikoitten loppujen lopuksi toimittava. Zetterlund joutui keskeyttämään ”metsään menneen” (termi HS) esityksen ja aloittamaan laulun alusta, kun Erik Lindströmin johtama taustapoppoo oli löytänyt oikeat nuotit. Mistään ei löydy tarkkaa tietoa, ketkä kaikki kolme rokkaria kiipesivät lavalle illan aikana, mutta jotain informaatiota sentään löytyy: Uusi Suomi kertoi, että aidontuntuisin ja osaavin esitys oli ”Jämsen-nimisen nuoren rock’n roll -laulajan King Creole”. Lehti nimittäin ilmoitti arvostelupalstallaan 26.8.1960 pettyneensä siihen, mitä PhilipsEP:ltä kuuluu. ”Jos rock-levyltä putoaa rytmillinen pohja pois, on se menettänyt ainoan elämisen oikeutensa”, Åke (Granholm) jatkaa. Tätä musiikkia kutsutaan rhythm and bluesiksi, Ahokas lisää. Niissä raportoitiin artistien vierailuista suoran lähetyksen kiihkeään tunnelmaan. Nimittäin lauantaina 18. Eniten kalabaliikkia aiheutti se, miten paikalle hankitun ruotsalaisen tähtilaulajattaren Monica Zetterlundin esitykselle kävi. Vaikka Zetterlund oli tunnetusti rytmibluesin osaajakin ja länsinaapurin kovin Ray Charles -fani (hänen Hit The Road Jack -tulkintansa Stick I Väg Jack on vauhdikas), illassa oli myös rokkaavampaa porukkaa mukana, sillä tapahtumassa karsittiin Suomen rock-kuningas -kilpaan. Kaleniuksen esitystyyli on liian kesyä, ESS yllätti. Lintsiltä Ahokas hyppäsi artikkelissaan suoraan Harlemiin, josta hän kertoi, että kaupunginosan asukkailla on nyt rahaa maksaa musiikista, jota he haluavat kuulla – ja ”joka antaa palttua valkoisten sovinnaisille mielipiteille rajulla rytmiikallaan”. Hän menee niin pitkälle rytmibluesin hehkutuksessaan, että toteaa Bosticin olevan aivan eri tasolla suosiossa Harlemissa kuin vaikkapa jatsin uudistaja Charlie Parker. Jutun lopussa Ahokas tuntuu ikään kuin havahtuvan siihen karuun tosiasiaan, että hän pitää palstaansa suomalaisille Benny Goodmanja Glenn Miller -faneille: – Rhythm and Blues -musiikki ei ole vienyt jazzia millään tavalla eteenpäin – päinvastoin – mutta sen harras kuulijakunta on niin lukuisa, ettei sitä ole syytä väheksyä. Huvittavaa on myös Uuden Suomen levyraadin reaktio levyyn. Samaan hengenvetoon Ahokas valittelee, ettei Eurooppaan ole saatu vasta kuin aivan ensimmäisiä näytteitä tästä uudesta musiikkityylistä, lähinnä Earl Bosticin Flamingo. ”Eihän tämä ole rokkia”, nimimerkki Rolle sanoo. Raportissa todetaan myös, että musiikista vastasi ”Kuivalan yhtye laulusolistinaan Jorma Kalenius sekä tummaääninen laulajatar Seija Karpiomaa, joka lauloi nyt niin suositun Novgorodin ruusu -kappaleen. LIIAN KESYÄ, ROCK DEVILS! LIIAN KESYÄ, ROCK DEVILS! Sarjan osassa 19 oli puhetta Jorma Kaleniuksen ja Rock Devils -yhtyeen ainokaisesta EP:stä, joka myi ilmestyessään keskikesällä 1960 vain 308 kappaletta, mutta on näinä päivinä arvostettu keräilylevy. Ihan täysveristä R&B-hehkutusta kirjoitus ei sentään ole, vaikka maininnan saa vielä muun muassa Louis Jordan. ”Ei uskalleta soittaa oikeaa rock-musiikkia”, Erkki sanoo.. lokakuuta 1958 ilmestyneessä numerossaan Uusi Suomi antaa viitan Kyösti Pelliselle, joka esitellään lehden levyarvostelupalstalla ”ensimmäiseksi varsinaiseksi suomalaiseksi rock’n roll -laulajaksi”, kun tämä on saanut julki debyyttikiekkonsa Niin pitkä on tie / Sun tahdon tähtiin johtaa (Rytmi 6369). Levytys on mukana Hannu Nybergin kasaamalla ”Nuori rytmi!” -kokoelmalla, ja sieltä selviää, että kotikutoista tunnelmaa Pellisen versiossa on yllin kyllin vibrafoneineen ja vihellyksineen, mutta rokiksi esitystä ei voi kyllä kutsua – varsinkin kun Londonin tulkintaa rytmittäneet kättentaputukset eivät ole innostaneet Rytmin väkeä. Nuori Jorma taas on, kuten tiedämme, nuori rocklaulajan alku”. Lehden mielenkiintoisimpia palstoja ovat ainakin näin jälkikäteen ”Nähty TV:ssä” ja ”Kuultu radiossa”. Yleisradion kamerat kävivät klo 19.40-20.30, ja ruudussa on vilahdellut selvästi kaikenlaista kiinnostavaa. 60 Blues News 2/2023 puutteet yhteislaulussa ja tekniikassa”. Hyvältä kuulostaa, eikä filmivieraankaan osalta ole ollut valittamista, sillä Helsingin Sanomien ohjelmatiedon mukaan suomalaisille on esitelty tunnin mittaisessa ohjelmassa myös Clyde McPhatterin laulantaa! JÄMSEN-NIMISEN KING CREOLE JÄMSEN-NIMISEN KING CREOLE Kun nyt päästiin suorien lähetysten tunnelmaan, siirrytään saman tien Helsingin Kauppakorkeaan, jossa esiteltiin laulantaa ”Music, Music, Music” -teemalla torstaina 24
maaliskuuta 1963 lyhyen uutisraportin Suomesta, jossa kerrottiin täällä puhaltavista uusista musiikkituulista. Purkkakuvista oli juttua jo Blues Newsin 4/2021 värikkäässä kansijutussa, lehdistä Ajan Sävel piti hyvin esillä laulajia julisteissaan ja kaikenlaista vaatetta ja muuta rompettakin oli kaupan rokkaajille (katso mainoskuvat ohessa). Blues News 2/2023 61 Laitetaan oheen vielä muutama löytämäni lehtileike Pellisestä. Jäljellä korusta on valitettavasti enää Steelen tummunut painokuva, sillä punotut siniset nauhat ovat kadonneet vehkeestä vuosien varrella. Kapistus on äitini vanha, ja killunut varmuudella hänen kaulassaan Helsingin Käpylän suunnalla 1950-luvun lopussa. – Suomeen on alkanut syntyä The Shadowsin tapaisia yhtyeitä. Ilmoituksessakin on jujunsa. Turun Sanomista löytyi nimittäin 27. Milloin Vincentiä sinilippiksineen saatiin tänne sitten kuultavaksi. KULTAA JA HOPEAA KULTAA JA HOPEAA Köyhä on maa, ja siksi jää, sanotaan, mutta kyllä rock’n’rollin lyötyä läpi myyntiin ilmestyi Suomessakin kaikenlaista aiheeseen liittyvää pikkukrääsää. Onneksi parempaakin kuvamateriaalia Steele(ja Elvis-) aiheisesta fanitavarasta on löytynyt, kuten selviää tästä vuoden 1959 Uudesta Suomesta löytämästäni pikkuilmoituksesta. elokuuta – ja sillä kertaa huomattavasti rehvakkaammin. Cash Boxille, että The Soundsin vahvasti modernisoima vanha kansanlaulu on rikkonut 10 000 myydyn levyn rajan, joka on poikkeuksellisen korkea lukema instrumentaalilevytykselle maassa. Musiikki-Fazerin myynti-ilmoitus, jossa komeilee Be-Bop-A-Lula / Woman Love (Capitol CL 14599) ensi kerran, ilmestyi lehdissä juuri ennen joulua 1956. Kaiken lisäksi TS on ollut todella hyvissä ajoin liikkeellä, sillä ”Blue Jean Bop!” ilmestyi jenkeissäkin vasta elokuun puolivälissä 1956. Soundsin seuraavasta levystä, Lonely Guitarista, odotellaan siitäkin jättihittiä. Siinä olisi graalin malja kovimmille 78-keräilijöille, mutta ainakaan vielä aiheesta ei ole muita näyttöjä kuin palstanpitäjän päiväunet. VINCENT ESITELTIIN VINCENT ESITELTIIN TURKULAISILLE TURKULAISILLE Kun sarjan edellisjaksoissa tölväistiin puoli-ikävästi turkulaisia kammostaan rock’n’rollia kohtaan, niin nyt on aihetta kehua. KYMPPITONNIN RAJA RIKKI KYMPPITONNIN RAJA RIKKI Rautalanka oli ilmiönä tunnetusti eurooppalaisperäinen. Cash Box, toinen rapakon takaisen levybisneksen isoista lehtipelureista, julkaisi nimittäin sivuillaan 2. Ensimmäisessä tämä komeilee harmonikkamestari Erkki Tuulikarin yhtyeen riveissä levytysvuonna ja toisessa suorastaan upealla tittelillä ”Suomen Elvis Presley rock and rollja levylaulaja” pirunkeuhkoja soittaneen Viljo Vesterisen 50-vuotisjuhlakiertueella. – Osmo Ruuskanen Musiikki-Fazerilta kertoo. Jenkkejä ei pidetty silti ihan pimennossa tästä genrestä, jossa pienen pohjoisen maan teinit muokkasivat isoisiensä ja isiensä veivaamista itäisistä kaihosävelistä omaa musiikkiaan. Yksi niistä, The Sounds, sai julki ensi levynsä Fontanalla hiljattain, lehti kirjoitti. marraskuuta 1956 yhden palstan uutinen, jossa kerrottiin että Elvikselle pukkasi jo seuraajaa – ja tämä trubaduuri esiteltiin Gene Vincentiksi! Kuvakin oli kiva, nimittäin Capitolin tuttu ”mies ja kitara” -promofoto Vincentin avausalbumin takakannesta. Omassa kokoelmassani on narusolmio, jota komistaa Tommy Steelen kuva. Aiheeseen palattiin uudelleen 17. Kun monet siinä mainitut kakkarat näyttäisivät olevan Suomessa painettuja, niin olisi melkoinen pommi, jos jostain ponnahtaisi esiin täällä puristettu Vincent
Goldsboron säveltämäksi merkitystä Voodoo Womanista. Muuten vältellään lumoojattaren vaarallista katsetta, pyörähdetään entisajan levyliikkeessä Tukholmassa ja kunnioitetaan tyttöyhtyefanaatikkojen pioneerityötä alan upeaa kulttilevyä soittelemalla. Vaikka löysin platan hiljattain täkäläisestä divarista, tämä on selvästi tuontitavaraa. Vettä taisi virrata Vantaassa 25 vuoden edestä ennen kuin alkuperäinen esitys tuli vastaan, mutta nyt se on lautasella. Kun idea oli tuore ja Boudleaux Bryantin sävellys vetävä, yritys palkittiin komealla listasijalla 7. Vanha tuttu laulu soi päätoimittaja Adam Komorowskin pääkirjoituksessa heti kolmossivulla, kun hän valittelee 60-sivuisen lehden ilmestymisen viivästyneen 1960 eikä päässyt nauttimaan tähteydestä täysillä. Mukana tällä ruotsalais-EP:llä on myös artistin esikoissinkku WB:lle, Dreamy Doll ja Buttercup – ensimmäinen on pateettisuuden rajalla horjuva balladi, mutta jälkimmäinen on sykkivä menopala, jonka Roy Buchanan kruunaa armottoman räväkällä kitaroinnilla. 62 Blues News 2/2023 PETRI LAHTI P ikkulevyjen B-puolilta löytyvät tällä kerralla kirkkaimmat divarien helmet. Kauppa pani ovet säppiin Tukholmassa joskus 1980-luvun alussa – muutama vuosi sen jälkeen kun keuhkokuume oli vienyt kantrilaulajana sittemmin itsensä elättäneen Bob Lumanin manan majoille rapakon takana. Äijän suurin hitti oli vuoden 1968 kaihoisan apea Honey, joka muistetaan myös Markku Suomisen tulkintana Hän-nimellä. EP 3) Lyhyestä virsi kaunis. Biisit on kuitenkin poimittu pitkäsoitolle hyvällä maulla, ja heti ensi kuulemalla pidin ”Sessionin” kipaleista erityisesti B. NEW KOMMOTION NEW KOMMOTION Issue 27 Otetaan vähän luettavaa sekaan, kun näppeihin osui brittiläinen New Kommotion -lehti vuodelta 1983. THE DRIFTERS THE DRIFTERS Please Stay / No Sweet Lovin’ (Atlantic 45-2105) Atlanticilla toimittiin mukavan säästäväisesti, kun The Driftersiltä pukattiin hittilevytyksiä markkinoille 1960-luvun alussa. Mittahan on melkoinen, jos kipaletta vertaa vaikka Maurice Williams & The Zodiacsin Stayyn (1:38), Elvarin Teddy Beariin (1:46) tai Box Topsin The Letteriin (1:55), mutta koukku on tullut selväksi: Luman tekee pilkkaa noihin aikoihin ostajia innostaneista kuolonlevyistä kalma-alan esittäjiä ja biisejä luettelemalla. Hirsch rakensi Hötorgetille kunnon levybaarin vuonna 1959 ja on jäänyt monen Tukkisaaressa aikoinaan käyneen levyturistin mieleen. Levyllä suuren koomikon poika soittelee yhtyeineen läpi lähinnä lainakappaleita, eikä tulkintoihin ole saatu ripaustakaan verta, hikeä tai kyyneleitä. Kun kääntöpuolen keskitempoinen It Breaks My Heart on sekin toimiva juttu vähän Gene Pitneyn ja kumppanien tyyliin, Goldsboro on selvästi niitä varjoon jääneitä esittäjiä, joiden tuotantoon pitäisi tutustua lähemmin. BOBBY GOLDSBORO BOBBY GOLDSBORO Voodoo Woman / It Breaks My Heart (United Artists UA 862) Aika moni on varmaan yrittänyt ja erehtynyt Gary Lewis & The Playboysin albumin ”A Session With” kanssa, jota on jostain syystä pyörinyt täkäläisissä divareissa runsaasti takavuosina. Niin voisi sanoa Bob Lumanin uran suurimmasta hitistä, sillä kyllä reipas novelty Let’s Think About Living on lahjomattoman Zenithin mukaan kuultu minuutin ja 59 sekunnin kohdalla, vaikka levyetiketissä komeilee biisin kestona 2:03. Joka tapauksessa esitys on taas hyvä muistutus siitä, että kyllä levy-yhtiöissä yleensä tiedettiin mikä on hyvää ja mikä ei: No Sweet Lovinissa’ on periaatteessa kaikki kohdallaan Sam ”The Man” Taylorin räkäistä torvisooloa, Jimmy Oliverin kipakkaa kitarointia ja kuin raiteilla jyräävää tempoa myöten, mutta se viimeinen juju sittenkin puuttuu. On väitetty, että No Sweet Lovin’ olisi niitä harvoja Driftersin levytyksiä, joissa David ”Little Dave” Baughan laulaa liidiä, mutta uskon mieluummin omia korviani. Takakannessa on nimittäin Hirschin levykaupan autenttinen tarra. Pitkän uran esittäjänä sekä säveltäjänä tehneen Bobby Goldsboron kevään 1965 esitys on aivan eri maata Lewisiin verrattuna: takova, tarttuva ja sovitukseltaan kekseliäs huuliharppuineen ja akustisine kitaroineen. Elämänmyönteisestä otteesta huolimatta lykky ei kuitenkaan varsinaisesti lykkinyt Lumania: hän suoritti samaan aikaan alokaspalveluaan, kun levy alkoi soida radiossa alkusyksyllä DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 68 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 68. BOB LUMAN BOB LUMAN Let’s Think About Living / You’ve Got Everything // Dreamy Doll / Buttercup (Warner Bros. PS. Vai mitä sanotte tästä: Bacharach-Hilliard-Ellis-LeiberStoller -yhteistyönä syntynyt kevään 1961 tyylikäs Please Stay on saanut kääntöpuolelle keväällä 1955 levytetyn ja kannuun unohdetun reippaan R&B-rymistelyn. Kyllä tässä mennään matalaäänisemmän Bill Pinkneyn tahtiin, ja ruotuväkeen lähteneen Clyde McPhatterin tilalle palkattu yhtyeen vanha tuttu Baughan on enemmän taustalla
Jonesin menestymisen salaisuuden on täytynyt olla se presenssi, mitä hän on saanut puristetuksi levyilleen heti uransa alkuvaiheessa: läsnä raidoilla oleva ääni jossa on rahkeita nopeaan ja hitaaseen, tietty ilmeikkyys, anteeksipyytelemätön mutta nöyrä ote tulkintaan sekä suoraan kuulijalle laulaminen. The Metersin nimi sinkkuetiketissä (ja Allen Toussaintin puumerkki tuottajan kohdalla) tietää yleensä sykettä, jossa yhdistyy soul, funk, blues ja rock NOLA-mausteisiin. CLEFS OF LAVENDER HILL CLEFS OF LAVENDER HILL Stop! – Get A Ticket / First Tell Me Why (Date 2-1510) Laitetaan seuraavaksi lautaselle autotallirokkia – ja samalla poiminta levylistojen ihmeellisyyksistä. Biisin vetovoima pe. Sinkun julkaisuvuosi on 1961, ja tämän löytämiseen kului muistaakseni aikaa ennen kuin Saksanmaalta tärppäsi (ja vielä kohtuuhinnalla). Etsin ja löysin kiekon B-puolen takia, sillä ”kahden öögan lumous” on näitä esityksiä, jossa keinuva rytmi ja terävä laulu yhdistyvät vetävään tarinaan. Blues News 2/2023 63 ikävästi. Kiekon varsinaiseksi myyntisivuksi ajateltu Should I Ever Love Again on jäänyt sen verran vähälle kuuntelulle, että ajattelin jättää määkimisen pelossa (termi Juhani Ritvasen) koko raidan kuuntelematta, mutta mitä vielä: Ridgleyhän antaa palaa novelty-alun jälkeen oikein kunnolla, ja hetken ihmeteltyäni tajusin, että tämähän on tulkinta melkein yksyhteen Wynona Carrin käheänpäheään alkuperäisesitykseen. Sen johdosta uudelleenjulkaisupuolella alkoi suorastaan tulvia vanhaa musiikkia, joka oli siihen saakka liikkunut vain alkuperäispainoksina tai sekalaisilla kokoelmilla. THE METERS THE METERS Stretch Your Rubber Band / Groovy Lady (Josie 45-1026) Sitten pistetään figelit ja stilikat saman tien ladon ylisille, kun näpit osuivat tähän vuodenvaihteen 1970–71 julkaisuun. Nyt kuullaan alkuun Zigaboo Modelisten rumpubreikki ja perään Leo Nocentellilta sykkivää wah wah -kitaraa. Miamilaissisarusten Joseph ja Lorraine Ximenesin johtama yhtye sai tämän sinkun julki keväällä 1966 piskuisella Thames-merkillä, ja sikäläiset diskarit löysivät sen B-puolelta tarttuvan Stop! – Get A Ticketin. Komorowski on kuitenkin selvästi aikamoinen optimisti, sillä samassa yhteydessä hän kertoo syksyllä 1982 ilmestyneeksi ilmoitetun NK:n sisarjulkaisun, vanhaan R&B:hen keskittyvän Rocket 88:n esikoisnumeron päätyvän painokoneisiin alkuvuonna 1984. Mitä New Kommotion 27:ssa sitten on. Kirjoituksessaan hän rauhoittelee tilaajia odottelemaan vain kärsivällisesti... Yleensä termi ”whammy” tunnetaan kai kirouksena tai manauksena, mutta Tommy Ridgley on kääntänyt homman päälaelleen – tämän lumoojattaren tuijotus heitti laulajan saman tien rakkauden vauhtiradalle. GEORGE JONES GEORGE JONES What I Am Worth / Still Hurtin’ (Starday 216) George Jonesin makuun tuli päästyä Acen vihreäkantisen kymppituumaisen ”White Lightningin” ilmestyttyä Valintatalon hyllylle 1980 tai 1981. Juttuja, diskografioita ja paljon levyarvosteluita. Nämä ovat melkoista eri musiikkityylien sekametelisoppaa ja raitoja joissa tapahtuu paljon, mutta juuri siksi niin hienoa musiikkia! TOMMY RIDGLEY TOMMY RIDGLEY Should I Ever Love Again / Double Eye Whammy (Ric 978) Pysytään New Orleansissa. Niin sanottu iso kuva oli silti hukassa, se että Jones oli ollut jo pitkään kantrin suuria nimiä, vaikka Acen platalla olikin muistaakseni Apuoli tältä joulukuussa 1955 ilmestyneeltä sinkulalta. En ymmärtänyt silloin kunnolla kantrin hienouksia, kun kaikki oli yhtä rockabillyä, mutta jälkikäteen on ollut mukava pyöritellä silloin tällöin näitä aika rustiikkisia juttuja. Kun kappale alkoi soida eteläisen Floridan radioasemilla, Columbian alamerkki Date iski siihen kiinni, julkaisi levyn uudelleen ja korjasi taalat kotiin platan noustua kesällä pop-listalla sijalle 80. Kääntöpuolen Groovy Lady jyristelee eteenpäin vähän hitaammalla tempolla, mutta ihan yhtä vankasti. Tämä on irtonainen tanssilevy. Niin nytkin: kappaleet, jotka jäivät pelkiksi sinkkujulkaisuiksi, kun Josie-merkin veto oli loppumassa, ovat tuttua Metersiä: A-puolella kuminauhaa venytellään äänekkään bassovetoisesti ja komeasti kilkuttaen huudellen sekaan ”lord have mercy” ja muuta vetävää. Kuten Komorowski toteaa itsekin lehdessä, tämä oli aikaa, kun oikeuksienhaltijat alkoivat liisata edustuksiaan Acelle, Charlylle, Detourille, Bear Familylle ja muille eurooppalaisille uusiomerkeille. Biisihän tunnetaan myös Freddy Kingin kulmikkaammasta ja kireämmästä tulkinnasta viisi vuotta myöhemmin. Ihan niikseen julkaisu ei sentään lähtenyt maailmalle, sillä Nervous on näköjään korvannut Seppo Elosen skrivaaman alkuperäisen takakansitekstin Hellraisersukko Terry Clemsonin näkemyksellä Taylorista artistina. Hieno NOLA-sinkku siis tämäkin. Lisäksi jollain hollantilaiskokoelmalla oli hänen antaumuksella esittämänsä Heartbreak Hotel (Thumper Jones -nimellä). Rock!”) kehutaan. Suomikin on mainittu numerossa, kun Britanniaan palanneen, mutta täällä levyttäneen Dave Taylorin Nervous-julkaisua ”Midnight Rock!” (julkaistiin Suomessa nimellä ”Mr. Vaikutteet tulivat selvästi Hank Williamsilta, mutta George Jonesissa oli silti riittävästi omaakin
Jatketaan helmien kalastelua jälleen kolmosnumerossa – silloin ehkä ripauksen eurosentrisemmin. Mikäli genre kiinnostaa, pistäkääpä The Pin-Upsin haikarasinkku soimaan. Niin kuin saattaa arvata, yhtyeestä ei kuultu paljoakaan tämän levyn kadottua listoilta. Hyppy vuoden 1958 Shirleystä on kyllä aikamoinen näihin tunnelmiin, mutta sen vastineeksi täytyy sanoa, että Fred on kyllä todella tarkasti ajan hermolla näillä 1960-luvun jälkimmäisen puoliskon levytyksillään – ei mikään itsestäänselvyys vanhoille rokkareille. THE PIN-UPS THE PIN-UPS Lookin’ For Boys / Kenny (Stork STK-1) Oli ne aikoja, kun tyttöyhtyefanaatikot Jari Toivonen, Pekka Talvenmäki ja kumppanit esittelivät tällaisia hienouksia Blues Newsissä 40 vuotta sitten. The Pin-Ups oli Brooklynista, ja Shangri-Lasin managerin Larry Martiren suojatteja. Niihin aikoihin ei ollut mitään toivoa siitä, että joskus vielä pyörittelisi omissa näpeissä moisia huimia Spectortai Shangri-Las -kopioita, mutta niin vain globalisaatio on tuottanut maailmaan hyvääkin – esimerkiksi paljon laatulevyjä ison veden takaa. 64 Blues News 2/2023 rustuu siihen, että se on täydellinen potpurri Beatlesin ”Rubber Soulin” kappaleista yhdistettynä Holliesin stemmalaulantaan ja Byrdsiltä lainattuun ylevään loppuhuipennukseen. Kun The Angels oli häippäissyt trion näpeistä, kolmikko päätti, ettei jää suremaan kohtaloaan vaan löytää saman tien uuden ryhmän entisiin saappaisiin. Joseph Ximenes on kertonut jälkikäteen, että hän oli opetellut jopa brittiaksentin pystyäkseen esiintymään ”John Lennonin kaukaisena serkkuna”. Myös The Pin-Upsin taustat taisivat olla alkuun epäselviä, mutta Bob Feldmanin, Jerry Goldsteinin ja Richard Gottehrerin tuottajakolmikosta ensin mainittu on myöhemmin kertonut, että Spectoria matkittiin myös konttorin puolella. Vaikka lehden kirjoittajapioneereilla riitti intoa hyvien levyjen kaiveluun ja esittelyyn, tietoa oli ennen liikkeellä nykyistä vähemmän. Mukana on myös torvia, jotka tuovat maanläheisyyttä touhuun. Se äänitti albumin, mutta aikojen muuttuminen – psykedelia – ja epäselvyydet Columbian kanssa päättivät tarun lyhyeen. Finnish Blues Society järjestää: MIKA WALTARI -SALI/ TÖÖLÖN KIRJASTO, HELSINKI Lauantai 13.5.2023 klo 14:00–15:30 Juuristo-klubi: Kalle Jämsenin (kitara) ja Ville Mehdon (huuliharppu, laulu) fingerstyle-kitaraja country blues -workshop Vapaa pääsy (www.helmet.fi) KRAPIN PAJA, TUUSULA Perjantai 30.6.2023 klo 20:00– European Blues Challenge 2024: Suomen edustajavalinnan loppukilpailu (liput 10 euroa) Yhteistyössä FBS ry ja Puistoblues. JOHN FRED AND HIS PLAYBOY BAND JOHN FRED AND HIS PLAYBOY BAND Up And Down / Wind Up Doll (Paula 259) Juu, puoli-imelää Judy in Disquise (With Glasses) -hittiä on kuultu kyllästymiseen asti, mutta Baton Rougesta kotoisin ollut John Fred (1941–2005) ehti tehdä pitkällä urallaan paljon muutakin: rock’n’rollia, bluesia, folkkia, rämepoppia ja purkkaa ainakin. Kun vielä Billboard hehkutti singleä, kasassa piti olla saletin jättihitin ainekset, mutta niin vain komeasti paukkuva Lookin’ For Boys jäi alan entusiastien kulttilevyksi. Myös helmikuussa 1967 ilmestynyt takovanvauhdikas Up And Down on mielenkiintoinen sekoitus eri tyylejä: Fred päästelee ilmoille raa’an soulahtavaa kurkkuääntä, muu bändi on liikkeellä aika happoisissa tunnelmissa ja ilmava väliosa on täyttä hippiliitoa
Aina kun näen levyn etiketisssä tai kannessa Capricorn-logon niin tiedän, että kiekko kannattaa ottaa lähempään tarkasteluun. Nimiraita kuittaa kaikki odotukset, joita levylle olin asettanut eikä kakkosraitakaan pettymystä tuota. Nyt korostuu myös soulja funkpuoli, joka toteutuukin hienosti vailla liiallista kumartelua kohti menneisyyden Maconin haamuja – ja silti raa’an vintagehengen säilyttäen. Vaan sepä taitaa olla ainoa kritiikkini tälle hienolle tribuuttilevylle. CD:n äänitekninen taso ja toteutus on moitteeton, vaikka kyseessä on klubi-tallenne, tosin kyllähän nykyajan tekniikka mahdollistaa tällaisen. Äänimaailma ja balanssi on “old school” -tyyliin korvia hivelevän tasapainoinen stereo, jossa vasen kanava tarjoilee Primerin juoksevan ryöpsähtelevää, helmeilevää Chicago-kitaraa ja oikeanpuoleinen puolestaan McDonaldin tehokasta rytmikitarointia. Kappaleiden vetovoima pakottaa heti useampaan kuuntelukertaan. Uudella julkaisulla itse asiassa mennään pari napsua lähemmäksi juuri tuota sydänmaata, kun äänityspaikaksi on valittu Capricorn-studiot Maconissa. Lyhyesti sanottuna tämä on pienistä sudenkuopista huolimatta Ally Venablen paras levy. Muut 11 raitaa ovat sitten tuttuakin tutumpia juttuja, mikä ei tällä kertaa ole suinkaan kielteinen ilmaus, eikä tarkoita niissä olevan oikeastaan yhtikäs mitään vikaa. Toki hänkin saa omat soolospottinsa levyllä, ja muu porukka on sopusuhtaisesti takaamassa maistuvan keitoksen. Nyt Venable on vihdoinkin menossa oikeaan suuntaan tai ainakin siihen suuntaan, josta minä pidän. Taisin silloin jo mainita preferensseinä Sven Zetterbergin ja Eddie Hintonin. Reedin Buddy Buddy Friend eivät ehkä iske ihan samalla intensiteetillä kuin muut levyn tuttavuudet. Lisäksi mukana on puhallinryhmä, pari taustalaulajaa sekä vierailevina tähtinä Buddy Guy ja Joe Bonamassa. Moisesta askartelusta olisi tullut liian massiivinen. Primerin ohella mukana muisteloissa on muutakin entistä Magic Slim -kalustoa, jota nähtiin mm. Kansi vaikutti hyvältä, ja kun tuottajan pallilla on istunut Tom Hambridge, niin se myös lupasi hyvää. Pertti Nurmi ALLY VENABLE ALLY VENABLE Real Gone (Ruf 1297) Täytyy myöntää, että olin hieman skeptinen uuden Ally Venable -kiekon suhteen, sillä neidin aiemmat tai siis viimeisimmät julkaisut eivät ole suuremmalti miellyttäneet. Hieman rauhallisempaa sekä kevyempää otetta muutamiin kohtiin olisi voinut laittaa, mutta toimii tämä näinkin. Se on yksiselitteisesti tämän uunituoreen CD:n argumentointi ja julkaisemisen ajankohdan viitekehys. Kick Your Ass on silkkaa mutkat suoriksi menoa, vaikka loppuukin kuin seinään. Sovituksissa ei tukehduteta äänimaailmaa ylitäytöllä tai ahtamalla liikaa instrumentteja mukaan. Levyn Hendrix-raita on ehdottomasti Justifyin’, joka wah wah -polkimineen ja taustakuoroineen alkaa mennä hyvän yön tuolle puolen. ”Capricornilla” Eddien ja hänen yhtyeensä ote pitää ja myös tiukentuu. En alkanut muistelemaan enkä laskemaan, kuinka monella Slimin omista yli 40:stä albumista Primer oli mukana. Kaikki tavanomaiset aspektit ovat silti kuultavissa hienosti: torvia, slidekitaraa, Rhodes-pianoa sekä makeat inspiraatiopirskahdukset taustavokaaleissa. Levyllä ei ole juuri lainkaan live-tallenteille valitettavan yleisiä kompastuskiviä, kuten turhaa jauhamista ja tahkoamista sekä yleisön mölinöitä, pois lukien jo mainittu CD:n turha päätösminuutti sekä siellä täällä aivan muutamat suvantokohdat. Riku Metelinen EDDIE 9V EDDIE 9V Capricorn (Ruf 1301) Eddie 9V sai jo pari vuotta sitten edellisellä longarillaan innostuneen vastaanoton BN-arviossani. Eddien veli Lane Kelly hoitaa edelleen tuotannon ja bassottelun. Vaikka särökitaraa löytyy, niin sillä ei edellisten levyjen tapaan mässäillä, vaan sen käyttö on maltillista. Kappale voisi olla vaikka ”Time Clocks” -kiekon ylijäämiä. Itse musiikki on tallennettu näihin raameihin sovittaen Chicagon Rosa’s Lounge -klubilla viime vuoden marraskuun lopulla. Sitä tulevaa Suomen vierailua odotellessa laitetaan ”Real Gone” soimaan vielä kerran. Ainoa miinus tulee siitä, kun kumpikin pyrkii laulamisen sijaan huutamaan. Maalailevan kosketinsoitintaustan ja maltillisen kitarasoolon kanssa kappale on oikein onnistunut. Omaa bändiään ei Venable ole studioon tuonut, vaan Hambridge on soittanut rummut ja basistin tontin hoitaa Tommy Macdonald. Esimerkkeinä Elmore Jamesin Look Over Yonder Wall, Guitar Slimin Things I Used To Do, Bo Diddleyn Before You Accuse Me tai J.B. JOHN PRIMER JOHN PRIMER Teardrops For Magic Slim (Blues House Productions JP2023) Kaikkien Blues News -nimisen lehden lukijoiden tulee oletusarvoisesti, tai sanosinpa jopa välttämättä, muistaa järkälemäinen blueskolossi Magic Slim. Heidän lisäkseen. Onkohan Bonamassa pyydetty mukaan sävellyksen bonahenkisyyden vuoksi vai onko se sitä hänen mukana olonsa takia. Levyn tuottajana on toiminut John Primerin Lisa-vaimo. Blues News 2/2023 69 LEVY TUTKAILUT Torvilla ryyditetty funkblues Don’t Lose Me kestää vain runsaat kolme minuuttia, tarkistin asian, mutta tuntuu jostain syytä tuplasti pidemmältä. Soundi on nyt himpun verran isompi ja äänekkäämpi. aikanaan Rauma Bluesissa 2005, kitaristi Jon McDonald, rumpali Earl Howell ja basisti Danny O’Connor. helmikuuta) tasan 10 vuotta. Dobrolla ryyditetty Blues Is My Friend alkaa lupaavasti, mutta muuttuu pian tavanomaiseksi kitarablueskappaleeksi. Nyt kun joku asiansa osaava promoottori ymmärtäisi tuoda Venablen näille leveysasteille, niin se olisi hieno juttu. Levy on mainio jatkumo viime Blues Newsissa J-P Bergin arvioimalle John Primerin “Hard Times” -CD:lle. Broken And Blue edustaa levyn balladiosastoa. Reilun 70 minuutin CD:n olisi hyvin voinut lyhentää 69-minuuttiseksi. Sekalaisesta seurakunnasta huolimatta avoimin mielin laitoin levyn soimaan. Mukana on tietysti muutama tarkasti harkittu coveri, Bonnie Raittin Bout To Make Me vieläpä Slimin poika, kitaristi-laulaja Shawn Holt vierailee solistina kahdella raidalla, Willie Dixonin Let Me Love You Baby ja Elmore Jamesin It Hurts Me Too. Toinen balladiosastolle menevä raita on myös Bonamassan sävelaarteistoa sivuava Gone So Long. Primer oli (kuten bluesdiggareiden oletetaan myös hyvin tietävän) Magic Slimin vuosien saatossa lukuisia eri kokoonpanomuutoksia kokeneen, mutta aina erinomaisen Teardrops-yhtyeen yksi pitkäaikaisista kakkoskitaristeista. Sen sijaan jonkun verran ihmettelin, miksi levyllä kuullaan ainoastaan yksi Magic Slimin oma sävellys, puolimatkan krouvin Trouble Of My Own. Ne nimittäin toimivat takuuvarman bändin toimesta takuuvarmasti. Juuri Slimin Teardrops-korkeakoulussa Primer kouluttautui aikanaan ja kehittyi vuosien saatossa niihin mittoihin, missä hän nykyisin paistattelee Chicago-bluesin harvalukuisen ykkösdivisioonan huipulla. Studiot ovat siis ruostevyöhykkeen ja etelän rockin ja soulin päävaltimolla. Ainoastaan Jimmy Dawkinsin Luv Somebody ja A.C. En myöskään sitä, millä Slimin albumeilla olisi mahdollisesti kuultavissa tämän CD:n kappaleistoa. Kun edellisellä albumilla vierailijana oli Kenny Wayne Shepherd, niin tällä kertaa kutsun on saanut Joe Bonamassa. Shawn möräkkä laulu sopii niille hienosti, ja näistä ensin mainittu svengaa kuin se kuuluisa 1970-luvun hirvi, kun taas jälkimmäisellä Primerin slidekitara viuhuaa komeasti Elmoren hengessä. Mutta kuinkahan monet muistanevat hänen kuolemastaan vierähtäneen menneenä talvena (21. Lenoirin Mama Talk To Your Daughter saattavat vaikuttaa loppuunajetuilta standardeilta, mutta pois se miellekuva. Tällainen kokomusta Chicago-bändi, joka soittaa sitä ihka oikeaa itseään alkaa olla tätä nykyä harvinaista herkkua. Buddy Guyn kanssa duetoitu Texas Louisiana sisältää hurjaa menoa ja kaksikko intoutuu oikein kunnolla kitarakaksintaisteluun. Siinäpä on sitten CD:n nimeämisen toinen kyyneliin viittaava referenssi. CD:n täysin ymmärrettävä päätösraita, Little Miltonin Blues Is Alright olisi sekin muutoin ihan ookoo juttu, mutten ymmärrä miksi sen loppuhäntään on jätetty reilun minuutin mittainen turha yleisön yhteislaulatus
Kokonaisuutena albumi on siis aivan huippuluokkaa. Koskettimissa kuullaan Lee Kanehiraa. Doubtin’ Thomas rullaa kitkatta vankkana jump-bluesina, jossa kuullaan oikein mehuisaa huuliharppua. Turvallisina R&B-rentoiluina etenevät myös lätyn viimeiset 7 minuuttia, John Nemethin kera esitetyn I Want What Chaz Has’in sekä Chuck Berryn Run Rudolph Runin viitoittamia poronjälkiä seurailevan Ride Santa Riden myötä. Jump blues goes swamp taas voisi todeta näppärästi räpyttelevästä zydeco -tyylisestä Six Feet From A Ratistä. Tyylipuhdas Chess-pastissi Muddy Waters -slideineen (soittajanaan Suomessakin viime vuosikymmenillä Eddy Clearwaterin bändin matkassa nähty Shoji Naito) on myös raastavan jarruttelevassa tahtilajissa ryömivä Trying So Hard. ”Lou Ann” -nimellä kulkenut ensialbumi näki päivänvalon vuonna 2001, tätä uutukaista edeltäneestä ”The Secret Of My Succes” -kiekosta on siitäkin vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Jos nyt aletaan purkaa vyyhteä sieltä vauhdikkaammasta päästä, niin hengästyttävä Chuck Berry -henkinen Betty Lou Broke Outa Jail ei jäähdyttele yhtään, vaan päästelee rokaten urku auki lähdöstä maaliin. Howlin’ Wolf -kierteisen yhden soinnun riffin varaan parsittu nimikappale puhaltaa pelin käyntiin Wilsonin möräkän susiulvonnan saattelemana. Joe Nosekin perinnettä visusti vaaliva tuotantotyö on poikinut tulisen bluesjulkaisun, joka onnistuu tuomaan tasokkaan bändin parhaimmat avut mallikkaasti esiin. Vai onko sittenkään. Ainoastaan pari numeroa vokalisoivan Nosekin sijaan päävastuuta laulupuolesta kannattelee kokeneilla harteillaan Oscar Wilson. Kiekon jämäkällä bluesnimibiisillä Crash And Burn kuullaan slideäkin. Humoristinen It Ain’t Smart To Be Dum puolestaan on erinomainen swamp blues -stompperi. Elämänarvoja pohdiskellaan hauskasti When One Door Closes -siivulla, joka on asemoitu riemastuttavaan pomppukomppiin. Ehjää ei tarvitse korjata, todetaan Don’t Fix Itillä, ja mainio luisteleva boogieriffi pitää tätä hölkkää virkeästi liikkeellä. Eräs huomionarvoinen seikka on sekin, että bändin tekstit ovat varsin huumorihakuisia. Jälkimmäinen menisi sokkotestissä varmasti Allmanin veljesten piikkiin, niin komeasti soi slidekitara Duanen tyylillä ja Eddien laulussa taas on kuultavissa Greggin intonaatiota. Selkeää hituria taikka balladia ei setistä irtoa, mutta likelle tullaan: suistomaan swamppia hyödyntävä hidas mutta rytmikäs blues Havana Mama henkii Louisianaa ja tunnelma on komea. Vaikutteet ovat siis monet, mutta paketti on nivottu tiukasti kasaan ja lopputulema kuulostaa vain ja ainoastaan Cadillac Kingsiltä. Käsikirjoitus siis vaikuttaa olevan sillä selvä. Chicagon Hi-Style -studiossa syntynyt viimeisin aikaansaannos on ryhmän kolmas Alligator-tuote – eikä levyn perusmiehityksessä tai musiikillisessa ilmeessäkään ole juuri hälyttäviä muutoksia aiempaan tapahtunut. Eddien sävelkynä kirjoittaa mainiosti ja lyriikoissa on sitä konstailematontoa Maconin henkeä etenkin funkyissä numeroissa ja muutamisssa balladeissa. Lisää kierroksia ja tiukkaa nokitusta irtoaa nimikkobiisillä Cadillac Boogie, jossa muuten haitari puhkuu lähes palkeet halki. Jos fanittajan kantilta katsastettuna tuntuu studiossa tehdyt vierailut turhan harvalukuisilta, niin vastapainona sille on yhtyeellä lyödä pöytään poikkeuksellisen korkeatasoinen ja tasavahva levysetti. Pientä variaatiota tarjoaa myös Joe Nosek ottaessaan laulumikin haltuunsa ja tulkiten poikamaisena säilyneellä äänellään 1950-lukuiseen tyyliin swengaavan rhythm’n’bluesin Hot Little Mess. 1950ja 1960-luvuilta reseptoitua keitosta vatkataan erityisellä kurinalaisuudella, mikä tietenkin korostuu ilmeisimmin levyn kahdella cover-valinnalla, Muddy Watersin laahausbluesilla Please Have Mercy ja Sonny Boy Williamson II:n kaarakiihdyttelyllä Pontiac Blues. 70 Blues News 2/2023 nut Cadillac-kopla on levyttänyt hämmästyttävän vähän. Yhtyeen hyväntuulisuus on tarttuvaa, mökö-naamalla näitä ei kuuntele kukaan, ja ryhmä myös alleviivaa sitä, kuinka hauskaa soittaminen on. Tätä tähdistökaartia tukevat lisäksi vierailevina solisteina Deitra Farr, Cameron Webb ja John Németh kukin yhden esityksen verran. Miehistö on matkan edetessä vaihtunut rajustikin ja laulua, huuliharppua sekä slidekitaraa haldaava Mike Thomas on viimeinen alkuperäisjäsen. Blue Midnight-, Blue Bella-, Blind Pigja Alligator-merkeille levyttäneelle kokoonpanolle on kertynyt tähän päivään mennessä 11 pitkäsoittoa, mikä tuottaa sen saldoksi yhden uuden albumin keskimäärin joka toinen vuosi. Ehei, tarkasti ottaen heti levyn kakkosraidalla nytkähdetään kunnon loikan mitalla kohti ”modernimpaa” soulblues-genreä, kun Down On The South Side ryhtyy silottamaan tietä uusille funk-pohjusteisemmille urille Billy Flynnin terävän kitaran sekä torvisektion turvin. Monista yhteyksistä tuttu Farmer John pistää zydeco-vaihdetta silmään, paitsi että tempo on rock and roll. Laitetaan vielä loppumarinat: festarijärjestäjät Porista Järvenpäähän! Nyt on jälleen aika tuoda tällaista funkya soulbluesia kotimaan kesään tai talven synkkiin klubi-iltoihin – kaikilla sylintereillä tai volteilla, please! Jorma Riihikoski THE CASH THE CASH BOX KINGS BOX KINGS Oscar’s Motel (Alligator ALCD/ ALLP 5011) Madisonin kaupungissa Wisconsinissa kuluvan vuosituhannen ensimetreillä huuliharpisti Joe Nosekin toimesta alulle pantu The Cash Box Kings on ylläpitänyt kiitettävää muttei silti kohtuuttoman kiireistä julkaisutahtia. Liuta muita instrumentalistivieraita pääsee vielä ripauttamaan sopan sekaan omat tärkeät esanssinsa mm. Ja mikäpä siinä, pianhan se joulukin on taas ovella. Cadillac Kings ammentaa rehevän juurimusiikkinsa monesta eri lähteestä, seasta voi poimia ainakin reipasta rock and rollia, luistavaa zydecoa, iloista Louisiana-touhua, kutkuttavaa swamppia ja tietysti myös sitä bluesia. Nämä istutetaan nätisti Eddie 9V -konseptiin. Kahta lainaa lukuun ottamatta yhtyeen omasta materiaalista koostuva riittävän monipuolinen kappalerypäs sekä sopiviin paikkoihin upotetut artistifiittaajat varmistavat mielenkiinnon kestävyyden kitkatta yli kaikkien 11 esityksen – ainakin mikäli rehti old school yhtään jaksaa kuulijan sielua vielä kutitella. puhallinrintamalla. Too Much Stuff istuu tiukasti mukana kisassa ja vielä ihan johtopaikoilla, kun kellotellaan levyn kovimpia kierroslukuja. Pete Hoppula THE CADILLAC THE CADILLAC KINGS KINGS Crash And Burn (33 Jazz 294) Jo yli kaksi vuosikymmentä rootssceneä rikastuttanut ja riemastuttaLeave Home ja Dylanin Down Along The Cove. Selkein bluesnumero on silti Beer Drinkin’ Woman,. Edellisen, 2019 ilmestyneen ”Hail To The Kings!” -kiekon tapaan Nosekin seurassa käteislipasruhtinaina jatkavat kitaristi Billy Flynn, basisti John W. Kappaleella kuullaan traaginen tarina ja konservoida. Toinen hänen vokaalinumeronsa, jälleen tyypillisemmässä Chicago-hölkkäkompissa mutta toisaalta myös veikeästi Link Wrayn The Swag -instrumentaalia henkien jolkottava She Dropped The Axe On Me sitä vastoin vaikuttaa lähinnä huuliharppu-demonstraatiolta, soittotaitoahan kaverilla kyllä riittää jaettavaksi. Vaikkei orkesterin nykyiseen muonavahvuuteen aivan paljasjalkaisia tuulikaupunkilaisia tätä nykyä kuulukaan, sen musiikki elää ja lepää yhä voimallisesti nimenomaan Chicagolle ominaisten blueskerrostumien varassa. Lauler sekä rumpali Kenny ”Beedy Eyes” Smith (osalla raidoista tosin kannuja paukuttavat myös Hi-Style -kapu ja äänittäjä Alex Hall sekä Derek Hendrickson). Eddie näyttää sielukkuutta myös gospelpainotteisessa Mary Don’t You Weep -hartaudessa. Ei ole epäilystäkään siitä, millaiseksi The Cash Box Kings omimman ääniympäristönsä kokee ja haluaa sen myös näissä kantimissaan levy tutkailut. Toki hänen rinnallaan ovat ahertaneet jo reilun vuosikymmenen laulava kitaristi Mal Barelay, basisti Paul Duff sekä pianoa ja haitaria soittava Tim Penn, joka myös laulaa. Juurevaksi Little Walter’maiseksi Chicago-nostalgiaksi taipuu edelleen kimppaveto Nobody Called It The Blues, jolla Wilsonin partneriksi on napattu kiinnostava joskin vielä sangen tuntematon souljazzblues-laulajalahjakkuus, Chicagosta Milwaukeen seudulle asettautunut Cameron Webb. Ei siis mitään noveltyjä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyjä kuitenkin. "Crash And Burn" -otsikoitu uutukainen on vasta ryhmän kuudes täyspitkä. Deitra Farrin kanssa rupatellen duetoitu shuffle I Can’t Stand You lisää liemeen myös humoristisemman vivahteen, kun seniorit kinastelevat kilpaa parisuhdeasioiden äärellä – ja kytkevät vääntöönsä luontevasti jopa Facebookin ja muun nykypäivän sosiaalisen maailmanmenon
73-vuotiaan, jo 1960-luvun alkupuolella soittopuuhat aloittaneen sähköisen bluesin pyhimyksen tapauksessa ei nimittäin voine enää pitää itsestäänselvyytenä, että uusia albumeita puskisi markkinoille yhä samaan tahtiin kuin artistin hektisimpinä menestysvuosina 1980ja 1990-luvuilla Hightoneja Verve-yhtiöiden kirjoilla. Etta Jamesin, Wild Magnoliasin, Zachary Richardsin sekä Allan Toussaintin taustoilta. Jos jotain mielikuvia hakee, niin Neville Brothersin tuotokset tulevat helposti mieleen. Vaikuttavan teoksen erikoislaatuisuuden kruunaavat nylonkielisellä akustisella kitaralla soitetut espanjalaistyyliset soolot, joista vastaa Eric Gorfain, sekä toisena laulajana toimiva Gia Ciambotti. Miehen erittäin funkya bassottelua olisi mielellään kuullut kiekolla enemmänkin, vaikka laadukkaasti sen hoitaa myös Louisiana Hall Of Fame -kastiin kuuluva David Hyde sekä Nelson Blanchard yhdessä kappaleessa. Huipputason taustoista vastaa Groove Krewe -kokoonpano, joka on säveltäjä-tuottajaparin Rex Pearcen ja Dale Murrayn kokoama, louisianalaisista huippumuusikoista koostuva all-starbändi. Funk on myös luonnollisesti läsnä, vaikka materiaali tarjoaakin sisällöllisesti hieman monipuolisempaa tarjontaa kuin mitä häneltä on totuttu kuulemaan Dumpstaphunkin kanssa. Kotiseuturakkauttakin mahtuu luonnollisesti mukaan. Matti laulaa, soittaa erilaisia kitaroita, paukuttaa omintakeista jalkarumpua sekä rapsuttelee pesulautaa. KREWE FEAT. New Orleansin second line -vyöhykkeelle tarpoo puolestaan slidekitaran ylösnostamana Waking Up The Dead, pakolliset Chuck Berry -rokit irtoavat yliminuuteille jamitellulta Blue Mirrorilta, Hammond-souljazzina taas tunnelmoi kiekon komea päätös You Got Me Whipped. Have A Party taas hakee vaikutteensa 1970-luvun popahtavasta disco-funkista tyyliin Earth, Wind & Fire. Kanadasta lähtöisin olevan Forty Below Recordsin vetäjän ja aiemmin mm. Ennen kaikkea ”Weight Of The World” kuitenkin rakentuu Joe Louis Walkerin omista tuntemuksista, jotka hän on jälleen onnistunut, tyylillisen runsaudenkirjavuuden huomioiden, formuloimaan hämmästyttävän ehjäksi albumikokonaisuudeksi. ”Weight Of The World” avaa bluesmiehen näkökulman meille kaikille viimeaikaisten myllerrysten myötä entistä käsinkosketeltavammaksi kasvaneeseen maailmantaakan tunteeseen. Silti on hieman yllättävää, että Daniels soittaa bassoa CD:llä vain neljällä biisillä. Homma pistetään pakettiin reteästi Magic Samin jalanjäljissä. Pete Hoppula MATTI NORLIN & MATTI NORLIN & ANDERS NORUDDE ANDERS NORUDDE Blåställ (MNCD05) Ruotsalaiselta Matti Norlinilta (s. Erityisesti levyllä soivat soulin eri sävyt, milloin perinteisenä Memphis-johdannaisena bluesgroovepoljentona (nimikappaleen ohella mm. Älä mene autokauppaan! Näitä Cadillaceja saa vain levyhandelista. Andersin instrumentit ovat pääasiassa viulun ja huilun tapaisia perinnesoittimia. Musiikillaan hän lähinnä heittelee kaikkien huulilla jo valmiiksi olevia kysymyksiä pöydälle ja antaa vastaanottajan jatkaa pohdintoja siitä eteenpäin. 1971) on vuosina 1995– 2010 julkaistu neljä CD:tä, mitkä kaikki on esitelty Blues Newsissä. Jäänee ajan kysymykseksi, miten hyvin hän onnistuu siirtämään levynsä hengen jatkossa konserttilavoille, kun artistin kesälle ja syksylle 2023 valmisteilla olevan ja Euroopankin puolelle saapuvan kiertueen on pian määrä käynnistyä. Miehen ensimmäinen sooloalbumi esitteleekin artistia nimenomaan laulajana. Esityskieli on ruotsi ja tyylilaji on blues. Blues News 2/2023 71 haitari värittää siihen komeat sävyt. Kaikki materiaali on alkuperäistä. Soittajia on haalittu mukaan runsaasti. kappaleella Is It A Matter Of Time?, todeten kuitenkin arvuuttelunsa perään, ettei tiedä siihen itsekään vastausta. Soundillisesti bändi on raikkaan kuuloinen. Mikke Nöjd THE GROOVE THE GROOVE KREWE FEAT. Tyylillä toteutettu kokonaisuus tuo siten lisää syvyyttä konkarin artistikuvaan ja puolustaa hyvin paikkaansa. Näin hän toimii mm. Walkerin itsensä soittaman huuliharpun juurevoittamaa boogiejunttausta Root Down ja vastavuoroisesti hyvinkin nykypäivään soundillisesti sidottua tunnelmointia Bed Of Rosesia lukuun ottamatta suoranaista bluesia hän tuntuu tällä erää hieman jopa vieroksuvan, ja esimerkiksi nimensä puolesta ”aidolta asialta” kuulostava Hello, It’s The Blues kasvaakin 7-minuuttisena orkesterieepoksena sielua hiveleväksi moderniksi pop-gospeliksi, jossa kertoja kuvailee dialogiaan sydämessä ja mielessä elävän suojelusenkelin kanssa. Danielsin ensimmäinen soololevy tuo siis artistia esiin erityisesti laulajana. Tässäkin toteutus on soitannollisesti ensiluokkaisen kuuloista, vaikka sanoitukset ovatkin täysin mitäänsanomattomat. Basisti on myös kyvykäs laulaja, jonka intensiivistä tulkintaa on ajoittain kuultu myös edellä mainitun, New Orleansin ykköskastiin kuuluvan Dumpstaphunkin julkaisuilla ja keikoilla. Selkeää lainamateriaalia ovat vain Muddy Watersin ja Robert Johnsonin klassikoiden I Be’s Troubled eli I Can’t Be Satisfied ja Standing At The Crossroads ruotsinnokset nimiltään Arldrig riktigt nöjd ja Näcken. Tallennukset ovat tapahtuneet vuosina 2011–22. Erilaisia tyylilajeja ja aikakausia nykymusiikissaan tarkoituksellisesti sotkevalla kitaristi-laulajalla ei ole ollut tapana tai tarvettakaan päästää kuulijoitaan turhan helpolla. sähäkästi wahwahkitaroitu Count Your Chickens). J-P Berg JOE LOUIS JOE LOUIS WALKER WALKER Weight Of The World (Forty Below FBR030) Kyllä Joe Louis Walkerin julkaisut aina pienen lasinnoston arvoista juhlahetkeä merkitsevät, eikö vain. Walker viittaa levynsä nimessä ja kappaleiden sanoituksissa raskaisiin teemoihin pandemiasta ilmastonmuutokseen ja elinkustannusten nousuun, mutta järin suurta filosofia hänestä ei taida kuitenkaan lopulta kuoriutua. Kokemusta syntyperäiselle Crescent Cityn kasvatille on kertynyt myös mm. puhallinja kuorovoimisteinen Don’t Walk Out That Door), milloin taas funkyna (mm. 1960). Materiaali vaihtelee notkeasta New Orleans -funkista (Run To Daylight, In The Groove Zone, Raisin’ Cain On The Bayou) hieman kevyempiin soul-vivahteita sisältäviin melodisempiin R&B-kappaleisiin, kuten Sweet Situation sekä I’m Gonna Prove My Love. Konkariartistin viimeaikaiset levyt eivät myöskään ole olleet sisällöiltään niitä kaikista ennalta-arvattavampia. NICK DANIELS III NICK DANIELS III Run To Daylight (Sound Business Services SBS 2751-3) New Orleansin huippumuusikoihin lukeutuva Nick Daniels tunnetaan ehkä parhaiten pitkästä pestistään Neville Brothersin sekä Ivan Nevillen johtaman funk-bändin Dumpstaphunkin basistina. Maukkaasti keinuva That’s New Orleans kertoo musiikkikaupungin rennosta meiningistä. Kun on kyse New Orleans -muusikosta, niin myöskään Where Ya At In Lifen sisältämät reggae-vaikutteet eivät yllätä. Pitkähkön tauon jälkeen on äskettäin ilmestynyt 12 musiikkikappaleen mittainen albumi, millä hänen soittokaverinaan on pelimanni Anders Norudde (s. Peruskokoonpanoa (rummut, basso, kitara, koskettimet) täydentävät puhaltajat ja perkussiot. Sama parivaljakko vastaa myös pitkälti CD:n sävellyksistä yhdessä Nelson Blanchardin kanssa. Studioisännän tehtävien lisäksi viimeksi mainittu on myös kirjoittanut Walkerin rinnalla osan levyn kappaleista sekä soittaa mukana useampia instrumentteja. John Mayallia, Walter Troutia, Joe Bonamassaa ja Sugaray Rayfordia äänittäneen sekä tuottaneen Eric Cornen ohjauksessa syntynyt julkaisu on toteutettu tiiviin newyorkilaislosilaisen peruskokoonpanon tuella, mutta pohjimmiltaan kyseessä on selvästi ollut kahden kauppa. Tallenteet on nauhoitettu Baton Rougessa, Louisianassa. Kumppanukset ovat saaneet aikaiseksi tasokkaan ja tutustumisen arvoisen koosteen. Zombie Walkin rullaavan hyvää menoa ei stoppaa mikään. Levyn ainoa balladi Reach Out antaa Danielsille mahdollisuuden näyttää kykyjään tulkitsijana. Matti Norlin on jo pitkään tiedetty taitavaksi ja monipuoliseksi kitaristiksi, ja Anders Norudden panos avartaa näiden näytteiden olemusta sekä tuo niihin omanlevy tutkailut. Kuultava musiikki on enimmäkseen Norlinin omaa, vaikkakin välillä aika tutun tuntuista tuotantoa
Kaveri, joka asteli aikoinaan parrasvaloihin ajalleen poikkeuksellisesti keskittymällä hyvinkin perinnetietoiseen bluesiin, ei enää ota paineita sen enempää blueskarsinassa pysyttelemisestä kuin pirskahtelemisesta sieltä vapaan mielen mukaan vaikkapa hip hop-, soultai rocksektoreillekin. Oma suosikkini tästä tusinasta on jykeväpoljentoinen Jag undrar, missä laulaja lähinnä pohdiskelee mahdollisuuksiaan naisten maailmassa. Kitaroita Kidin ohella levyllä soittavat niin ikään pitkän linjan tekijänimet Anson Funderburgh, Bobby Young ja Rusty Zinn. Pete Hoppula PAUL FILIPOWICZ PAUL FILIPOWICZ Pier 43 (Big Jake #) Kun näinkin kokenut tekijä, joka on julkaissut likemmäs kymmenen CD:tä, pukkaa ulos kaupallisessa tarkoituksessa uuden levyn, niin mielestäni sen pitäisi täyttämän jonkinlaiset standardit. Lisää naismurheita jemmautuu Jimi Hendrix -henkeä 2020-luvulle päivittävälle Woman On The Warpathille, joka ei kuitenkaan oikein onnistu istumaan albumikokonaisuuteen läpitunkevine hardrocksovituksineen. Tunnistettavan mutta monenlaiseen ilmaisuun taipuvan lauluäänen omaava artisti on myös saanut tällä kertaa taakseen kovaksi keitetyn tuottajan ja äänittäjän Kid Andersenin, jonka Greaseland-studiossa hän on työskennellyt ennenkin. Vesa Walamies ALABAMA MIKE ALABAMA MIKE Stuff I’ve Been Through (Little Village Foundation LVF 2023) Talladegassa, Alabamassa 1964 syntynyt Michael A. Jälki on aivan kamalaa ja lähestymiskielto on tämän toiminnan jälkeen lievä rangaistus. Goodbye Tamika osoittautuu erotarinaksi, jossa kertojan kumppani saa luvan häipyä maisemista sen sijaan, että vain lojuisi sohvalla polttamassa pilveä. Sitä vastoin pakettiin sopii tyyliltään kitkattomasti härskin siirappinen kutusoulnumero Damage Control, vaikka se kaikessa 1970-lukuisuudessaan etäännyttääkin kuulijaa entisestään aikaisemmasta Alabama Mike -soundista, eivätkä toisaalta solistin äänivaratkaan aivan tahdo kappaleen vaatimuksiin täsmätä. Hitaista blueseista Poor Man’s Throne on selkeästi paras. Ponnahdus isoihin piireihin konkretisoitui ensin hienon esikoisen ”Day To Day” (2009) ja viimeistään vuoden 2010 albumin ”Tailor Made Blues” myötä. Tulee elävästi mieleen c-kasetit, joiden ääni saattoi yllättäen ”pudota”. Mm. Tällainen osaava ja perinnetietoinen kaksikko olisi omiaan jos jonkinlaisiin musiikkitapahtumiin myös täällä Suomenmaassa. toista kotimaista kieltä. Tuttu Mel London -numero Cut You Loose liikahtaa vuorostaan yllättäen verrattain ruudikkaasti ja miehen itse pusaama Humdinger pörhistelee nasevasti sekin. Osumaksi levyllä nousee mukavan r&b-henkinen Spit Shine. Bonuksina kiekolle on vielä mahdutettu kaksi ”vanhemman koulukunnan” livetallennetta. Nyt suoritettavat siirtymät vanhalta mukavuusalueelta saattavat tuntua suorastaan harkitsemattomilta, kenties jossain määrin hämmentäviltäkin, mutta tarkemmin ajatellen laulajan liikkeissä on itunsa. Kahteen osaan levyllä jakautuva satiirinen mutta mitä ilmeisimmin painavampaakin viestiä rivien välistä kertova Fat Shame kytkee sisuskaluihinsa luontevalla tavalla myös ripauksen Sugar Hill -hiippakunnan esi-hip hop -vivahteita. Laulun sanomaan on upotettu itsevarman ja periamerikkalaisia arvoja korostavan kansalaisen julistus siitä, miten vaikeista ajoista oikein selvitään: “Asiat, joita olen kokenut, olisivat jo tappaneet keskivertomiehen, mutta Jumalan siunauksella, täällä minä vielä olen”. Avarakatseisempaa minäänsä Mike väläytteli jo vuoden 2016 levyllään ”Upset The Status Quo”, mutta silloin vasta häivähdyksittäin. Hän ei selvästikään tempoile eri musiikinlajien välillä pelkästä näyttämisen halusta, vaan siksi, että hän nyt vain sattuu tuntemaan voimakasta paloa kaikkia niitä kohtaan. Aikoinaan kritisoin Matin suorituksia liiallisesta kiirehtimisestä, mutta iän lisääntyminen on luonnostaan hiljentänyt myös hänen vauhtiaan. Kansitekstien hehkutuskaan ei auta, onkohan hän edes kuullut levyä. ”Kaikkien kanssa” soittanut Jim Pugh vuorostaan vastaa koskettimista valtaosalla esityksistä ja mukana on myös tiukka reservileegio mm. Pakollinen koekuuntelu ennen ostopäätöstä! Mikke Nöjd MIKE ZITO & MIKE ZITO & ALBERT CASTIGLIA ALBERT CASTIGLIA Blood Brothers (Gulf Coast #) Mike Zito ja Albert Castiglia ovat varmasti tuttuja lehtemme sivuilta, sillä molempien levyjä olen joskus arvioinut. Vanha kunnon Hip Shake on tällä kertaa trad. Tomera puhallinsektio ja jouset tukevat tyylikkäästi tuotettua 1970-lukuisen funkahtavaa soulbluesia. Jos Matti ja Anders tänne kutsutaan, heidän olisi kuitenkin syytä valita esityskieleksi mieluummin englanti kuin ruotsi, jota tunnetusti varsinkin täkäläinen nuoriso osaa huomattavasti paremmin kuin ns. Etenkin levyn nimiraitana toimiva alkurykäisy on uljasta kuultavaa. Sam Cooke -henkinen soulblues God Is With You on äänitetty Sveitsin Baselissa yhdessä Lisa Andersenin kanssa duetoiden, rapsakka bluesshuffle Mississippi puolestaan San Joséssa, Kaliforniassa yleisöhuudatusten ja Rick Estrinin harpun voimistamana. Harpussa Miken itsensä lisäksi kuullaan yhdellä kappaleella Rick Estriniä. 72 Blues News 2/2023 laistaan eksotiikkaa. Huolettomasti huppariin uutuuslevynsä kannessa sonnustautunut Mike on muutenkin raikkaan oloinen tuulahdus toimialueellaan. Old Time Superstitionilla kuullaan aikas vinkeää slideä, se minkä kuullaan, ja When I Got To Townilla on vekkuli rumpukomppi. Traditionaalista vertauskuvakerrontaa riittää myös kukko kanalassa -teemaa kierrättävälle King Cock -funkille, eikä kaksimielisyyksiä liiemmin säästele myöskään puhallinja huuliharppujohdatteinen Pine Bluff, Arkansas (Big Fine Woman). puhaltimia ja jousia osaavasti käsittelevää muusikkopossea. Lopussa saamme kokea kaksi arkistojen aarretta, eli live-esitystä kaukaa vuodelta 1979: Ain’t No Usella ja Use My Imaginationilla äänentaso laskee entisestään. Sitä seurasivat uudet, maailmanlaajuisen bluesmedian lupaavasti noteeraamat ja myös erilaisin tunnustuspalkinnoin (kuten The Blues Foundationin Blues Music Awardilla) huomioidut myöhemmät pitkäsoitot. Vaikka tämä olisi demo, olisi tuotos silti alaarvoinen. Kahden kitarasankarin yhteislevy on tietysti kaikille kitaramusiikin ystäville silkkaa mannaa ja heille, jotka eivät revittelystä pidä, tämä edustaa suoranaista helvettiä. Mitenköhän mahtaisi käydä täällä Pohjolassa. Bluesperinteeseen nojaten myös Alabama Miken lyriikoista on poimittavissa vakavat ja toisaalta vähintään sarkastiset ellei puhtaasti ilveilevät puolensa. Tuotantoketju on kompuroinut pahemman kerran päästäessään tämän käsistään. Sen sijaan hän oli kerryttänyt musiikillista ymmärrystään keräilemällä levyjä ja perehtymällä bluesin ja soulin historiaan normimuusikkoa hartaammin. Oikeastaan pitäisi ehkä puhua kolmen, ellei peräti neljän kitarasankarin yhteislevystä, sillä tarkkaamon puolella ovat olleet Joe Bonamassa ja Josh Smith, jotka tunnetaan myös aika pätevinä kitaristeina. Zito ja Castiglia ovat kirjoittaneet kappaleita, laulavat ja soittavat luonnollisesti kitaraa. ja se pyritään vetämään Magic Sam -mallisena shufflena. Benjamin eli tuttavallisemmin Alabama Mike on eräs 2020-luvun merkillepantavampia afroamerikkalaisen blueskentän kiintopisteitä, jonka tekemisiä on ollut piristävää seurata. Varmasti Paulia hatuttaa ja raskaasti. Hienosti natiiveilta sujuukin M-I-S-S-I-S-S-I-P-P-I-N tavaaminen. Puheenomaisesti beat-tyyliin esitetty This Ain’t No Disneyland taas muistuttelee hitaana trumpetin persoonallistamana bluesina, ettei ikuisen auringonpaisteen Kaliforniakaan taida aina tarjota asukeilleen pelkkää kultaloistoa. Myös pro-luokan säestysryhmä vaikuttaa tämän lähtökohdan sisäistäneen, osaten siten varioida koostumustaan ja ulosantiaan tilanteen mukaan. Äänitystaso levyllä on nimittäin aivan onnetonta luokkaa. Pirtaan sopivasti on tänttäränttäbluesin Angel Face nimi muuntunut Angle Faceksi, kuka nyt kulmanaama haluaisi olla. Asia, jota arvostan suuresti, on se, että mukana tulleesta liitteestä käy ilmi, kumpi hoitaa laulamisen ja levy tutkailut. Koitetaan kuitenkin kaivella levystä hyviä puolia, niitäkin nimittäin on. Mikä sitten tekee Alabama Mikesta alleviivaamisen arvoisen tapauksen. Hänen ennakkoluulottomuutensa. 1980-luvulla länsirannikolle asettautunut entinen merivoimien sotilas ei ollut esiintynyt julkisemmin ennen 1990-luvun loppua
Laajemman yhtyeen kanssa musisoidessaan Engedalenin levytyskokoonpanon rungon muodostavat sähkökitaristi Morten Omlid, basisti Bård Gunnar Moe ja rumpali Eskil Aasland. Viimeisen huipennuksen koskettavalle äänimatkalle vuonojen maahan luo Olaf Olsenin perkussioiden ja Engedalenin monivuotisen yhtyekumppanin Morten Omlidin täyteläisten kitaraosuuksien verhosta pilkistelevä eteerinen Wait For Me. Paikoin mukana laulavat taustoja Margit Bakken, Tuva Syvertsen ja Kari Gjærum, lisäksi Jostein Forsberg auttaa huuliharpun kanssa. Bonamassa & Smith -yhteistyö on saanut taas aikaan uuden mainion hedelmän, jonka parissa viihtyy. pitkäsoittonsa kohdalla eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen. Puhuttelevan matalalla äänellään Engedalenin ei tarvitse kuin kertoa tarinansa ja maailma pysähtyy hänen ympärillään. Meno on suorastaan hektistä ja hellittämätöntä säksätysriffillä etenevällä Easier To Stealillä, jossa foni tuuttaa kilpaa kitaran kanssa. Varsin hauska juomalaulu on puolestaan Take It Away, jonka pomppukomppiboogie kulkee ja jytisee vakuuttavasti. Blues News 2/2023 73 soolokitaroinnin. John Hiatin My Businessin kaikki kitaraosuudet soittaa Zito. Kappaleen tulkinta on turhan raskassointinen, mutta slidekitara piristää menoa kivasti. Alligatorja Blue Elan -merkeille, mutta hän on julkaissut äänitteitään myös oman Fathead Recordsinsa kautta. Avauksen All Over Again pyrkii vimmatusti radioaalloille, joten sen laitan roskikseen samoin kuin pop-rock -henkiset päätösnumerot I Slowed Down ja Enough Is Enough. Dave Alves ja Karl Schantz huolehtivat rytmiosiosta ja kahdella esityksellä kuullaan myös saksofonia Dan Giacobassin tuuttaamana. Omavaraisuuteen tähdännyt toimintamali on lisäksi vahvistanut artistin osuutta levyjensä kappaleiden kirjoittajana. Whisky hakee ponnistuspintaa Hendrix-koulukunnan jipposista ja ehkä jyrää tulee jo liiaksikin. rock’n’rollahtava Mississippi Blues, viidakkobeat-rytmitetty Sunshine Devil sekä lähes rockabillynä hölkätty blues I Wanna Feel Good Tonight. Mikke Nöjd JANIVA MAGNESS JANIVA MAGNESS Hard To Kill (Fathead FH 1007) Rautarouva Janiva Magnessin edellisalbumista, John Fogertyn musiikille omistetusta ”Change In The Weatheristä” on vierähtänyt nelisen vuotta, joten kesällä 2022 ilmestynyt ”Hard To Kill” merkitsi hänen kohdallaan tervetullutta paluuta tositoimiin oman väkevän kappalevarannon kanssa. Tiedä sitten, olenko pehmennyt vuosien saatossa vai mikä, mutta ainakin tämän levyn kohdalla siedän häntä suhteellisen hyvin. Jo teininä traagisia asioita kokemaan joutunut Magness eli vanhempiensa itsemurhan jälkeen sijoituskotielämää ja tutustui omakohtaisesti sekä väkivaltaisiin ihmissuhteisiin että päihderiippuvuuteen. Ukkosmyrsky on hyvä vertailukohde. Heikon alun ja sössityn lopun väliin on ujutettu melkoisia herkkupaloja, jotka ovat kuin timpurin mitoilla kaikille varhaisvaiheen ZZ Top -faneille tehtyjä. Nyt Magness uskaltautuu jakamaan elämänsä arkaluontoisimpia hetkiä sanoitustensa kautta. Perusteeksi kerron, että vaikka Larry Fitzgerald ei ole mikään suuri solisti, niin laulutontti hoituu kunniakkaasti ilman sortumisia yliyrittämiseen. Mikäli olet kaivannut bluesillesi ei-niin-uppiniskaisen ortodoksista mutta silti uskottavasti tekijänsä näköistä tulkitsijaa, Rita Engedalen voi hyvinkin olla vastaus juuri sinun etsintöihisi. Tattoo Lady -shuffle on toteutettu niin voimallisesti, että se tuntuu kuin isku päin pläsiä. Mike Ziton kirjoittamassa avauskappaleessa Hey Sweet Mama liidit jaetaan tasapuolisesti niin lauluosuuksien kuin kitarasoolojen osalta. Tärkeä ansio levyllä on sekin, että nyt ei tarjota vähän joka sorttia, eikä edetä tyyliin jokaiselle jotakin, vaan valitulla kaistalla pysytään tiukasti. Näistä esim. Aivan yhtä vahvaan taikaan hän sen sijaan ei yllä sähköisemmän bändisäestyksen turvin esitetyillä vauhtinumeroillaan, joihin lukeutuvat mm. Ehkä se johtuu Mike Ziton läsnäolosta. Erittäin rouheaa on toiminta myös Walk Away From Me’llä, riffi koukuttaa ja pelin henki on blues. 1990-luvun alussa alkanut levytysura johdatti Janivan mm. En koskaan oikein lämmennyt originaalille johtuen sen äklöstä kuorosta, mutta tämä uusioluenta maltillisemman kuoron kera on oikein mallikas. Riku Metelinen RITA ENGEDALEN RITA ENGEDALEN Sun Will Come (Bluestown BTR 1042) Blues ja gospel sykkivät norjalaisen laulaja-lauluntekijän Rita Engedalenin musiikissa epätavallisena voimavarana. Kenny Wayne Shepherdin tuotannon mieleen tuova, akustisilla kitaroilla ryyditetty In My Soul on oikein mainio. Tien valoon tarjosi kuitenkin musiikki. Kappaleesta on tehty monia varteenotettavia versioita, esimerkiksi Chris Speddingin tai J.J. Tuli vähän tyly alku arviolle, mutta rockblues -sarjassa tämä levy on suorastaan päätänsä pidempi lukuisia kilpakumppaneitaan. En kuitenkaan ole koskaan pitänyt Albert Castiglian äänestä tai tavasta laulaa. Nimibiisiksi yltänyt Desert Drive-In on niin ikään soulahtavampi onnistuminen, johon mennään basson liidaamana. Lisäksi julkaisua leimaa sellainen hyvä tekemisen meininki. Kierrokset yltyvät raisuimmilleen He’ll Be Gonella, mutta vahvasti funkitettu pohjaviritys siltäkin löytyy. Rytmikaksikko Alves & Schantz ovat röyhkeyteen saakka härskin funkkeja leipoessaan solistille temmellyskenttää. Detroitissa 1957 syntynyt palkittu soulblues-laulaja on edennyt 16. Näin on asian laita myös tuoreimman albumin tapauksessa. Hieman tukkoinen kokonaissoundi tuo omanlaistansa retroilufiilistä ja natsaa kokonaisuuteen hyvin. Vanhat tutut vinku ja vonku vierailevat levyllä, mutta mikään pahimman sortin tiluttaja ei Fitzgerald ole. Laitetaan samaan karsinaan On My Porch, joka rakentuu erittäin simppelin teeman ympärille. Hänen yhdistäessään syvän etelän bluesista ammentamaansa tyylilajiin sekä negrospirituaalisuutta että kotikulmiensa tummasävyistä – miltei shamanistisia piirteitä huokuvaa kansanmusiikkiperinnettä, on jälki parhaimmillaan äärimmäisen tunnelatauksista, elokuvallista ja arkitodellisuudesta irrallaan olevaa taidetta. Laulun osalta tehtävä olisi ollut helppo, mutta kitaransoitosta en olisi ihan niin varma, vaikka kummankin herran levyjä olen muutamia vuosien saatossa kuunnellut. Hill Country Jam -instrumentaalissa soolot jaetaan tasan ja Allman Brothersin henki on jälleen läsnä vahvana. Children Of The Night loistaa funkisti rokaten ja asennetta tihkuen. Tinsley Ellisiltä lainattu Tooth And Nail on upotettu Allman Brothers -tyyliseen southern rock -muotoon, jossa Castiglia runttaa kuin Dickey Betts aikoinaan Ziton tarjoillessa Duane Allman -tyylisiä slideliutteluja ja Lewis Stephensin ryydittäessä menoa uruillaan. Kappaleen ”Stevie Ray Vaughan meets Chuck Berry” -perusboogie on varsin tarttuva. Mikäli levyn aisapariksi on vielä mahdollisuus ottaa alkujaan 2019 ilmestynyt ja nyt myös audioteoksena julkaistu, vielä perinpohjaisemmin levy tutkailut. Saarnaava Let’s Go Down And Pray, surullinen molliblues Sun Will Come ja Nils Petter Molværin jazz-trumpetilla sävytetty I Am Changed toimivat juuri tämänkaltaisessa kiireettömässä, pelkistetyssä äänimiljöössään miltei maagisella tavalla. Huomattavalla osalla kappaleista orkestraatio on kuitenkin pienempi tai pelkästään omaa akustista kitaraansa soittavan solistin varassa. Lopetusraita, raskaasti paikallaan polkeva ja suuresti inhoamiani taputuksia sisältävä One Step Ahead Of The Blues, on suoraan sanottuna tylsä. Pete Hoppula WEEZIL MALONE WEEZIL MALONE BAND BAND Desert Drive-In (omakustanne) Weezil Malone Bandin nimen takaa paljastuu pitkän linjan laulaja-kitaristi Larry Fitzgerald, joka on vastuussa täydestä tusinasta raitoja, jotka levylle on asemoitu. Toisaalta laulajatar vaikuttaa olevan hyvinkin lähellä ominta sielunmaisemaansa tulkitessaan pohjoismississippiläisestä laulutraditiosta imettyjä kappaleita, kuten peltoholler Colors In Rain sekä levyn ainoa cover, suuren esikuvansa Jessie Mae Hemphillin hill country -henkinen Black Cat Bone. Fred Jamesin viimeisimmältä, yli 20 vuotta sitten ilmestyneeltä ”Blazz”-kiekolta löydetty Fool Never Learns menee alkuperäisen hengessä. Levyn melodisinta antia on Castiglian kirjoittama ja laulama A Thousand Heartaches, jossa Joe Bonamassa vierailee tarjoillen maukkaita riffinpoikasia. Calen näkemykset aiheesta ovat paljon parempia
Tiettyä rytmillistä lohtua vakavuuden keskelle tuo myös positiivisen oloiseksi kuoron ja urkujen sävyttämäksi rhythm’n’bluesiksi arrattu erolaulu Don‘t You Forget About Me. Upean laulajan äänestä ei sitä vastoin voi edelleenkään erehtyä. Reissun tuloksena syntyi Fame Recording studiossa äänitetty kuuden kappaleen CD. Edes vahvarytminen aloitusraita Strong As Steel ei tässä suhteessa säästele, vaikka lopputulemana voimaantumisen tunne olisikin. Loput viisi levyn kappaleista ovat Charlotta Kerbsin kynästä lähtöisin. Rakkauden taituri pitkine instrumentaaliosuuksineen on todella svengaava. Mielenkiintoiseksi julkaisun tekee se, että vaikka mukana on edellisiltä albumeilta tuttuja kappaleita, niin puolet materiaalista on aikaisemmin levyttämättömiä. Automaattinainen eli tuttavallisemmin Joe Hill Louisin Hydramatic Woman toimii levyversiota paremmin. Levyn ainoa varsinainen lainanumero, John Hiattin The Last Time sopii niin ikään tähän kerhoon sekä pettämisja epäluottamusteemansa että groovahtavan yleisilmeensä perusteella. Näin maistuvaa musiikkia olisi kuunnellut mielellään parin kappaleen verran lisää. Monipuolisena laulajana tunnettu Charlotta on osannut oikealla tavalla ammentaa tuossa ympäristössä uhkuvaa sielukkuutta tulkintaansa. Kokemusten jakaminen on varmasti ollut hyvin henkilökohtainen prosessi, mutta niistä voivat myös muut saada ohjausta oman arkensa karikkoihin. Siitä esimerkkinä nimensäkin mukaisesti Hound Dog Taylorin kitarasoundeja ”matkiva” Hounddoggin’, johon Jussi Raatikan haukahteleva harppu tuo kivaa tasapainoa. Mukana pistäytyy myös duettolaulajana äänensävyltään hyvän vastavoiman Janivalle tarjoava John Németh. Caldonia on saanut nimen Katriina ja hyvin irtoaa tämä uusioluenta, näinkin tutusta kappaleesta. Kokonaisuutta ja tuotantoa on ollut pitämässä keskeisenä tahona koossa Magnessin pitkäaikainen yhteistyökumppani Dave Darling, muun vakiokomppiryhmän muodostavat basisti Gary Davenport, rumpali Matt Tecu, urkuri Jim Alfredson ja kakkoskitaristi Zach Zunis. Projektin toisena vetäjänä on toiminut bassoa kiekolla soittava Darrell Craig Harris. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että vaikka omistaisi bändin molemmat pitkäsoitot, niin ei ole mitään syytä jättää tätä ostamatta. TT Tarkiainen MAISTERI T. Samalla linjalla jatkaa unplugged-meiningillä kulkeva Eagle. Soitannollisesti hänen yhtyeensä tavoittaa kappaleille luontevan bluesrokahtavan ja kantrisoul-sävyjä viljelevän tyylin esimerkillisellä tavalla. Vaikkei tarinan henkilö espanjaa osaa, niin ei tarvitse koko sanakirjaa osata, mielestäni riittää hyvin, kun tietää, mikä ero on sanoilla cerveza ja servicio. Soundit ovat hyvät ja bändi tapansa mukaan iskussa. Samanaikaisesti sekä äärettömän koskettavan että jopa hieman vaivaannuttavan ”Hard To Killin” kiteyttää pelkistetysti säestetty päätösesitys Oh Pearl, jossa Magness kirjoittaa laulunsa kautta sydäntä särkevää avointa kirjettä tyttärelleen, jonka hän joutui luovuttamaan adoptoitavaksi ollessaan vain 17-vuotias: ”Toivottavasti sinun unelmasi tulevat toteen, oma äitini petti minutkin.” Levyn ahdistavan surumielisestä ilmapiiristä on vaikea tunnistaa sitä lavalla sädehtivää ja elämäniloa huokuvaa hahmoa, johon meistä monet ovat varmasti konserttien kautta saaneet vuosien varrella tilaisuuden tutustua. Ettei tämä nyt olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin yleisöääniä olisin kappaleiden väliin hieman enemmän jättänyt, eikä välispiikeistäkään olisi haittaa ollut. Tahtilajit pidetään aisoissa ja suoranaisisia revittelyjä ei sekaan juuri mahdu. Edellisen levyn Chicagopainotuksesta repertuaari on laajentunut enemmän maaseutupitoiseksi, ollen osin vanhahtavaa mutta silti mukavan reipashenkistä. Muutamissa kappaleissa on bluesin tapaan kuultavissa enemmälti tuttuja elementtejä, kuten lievästi Got To Moven tyylinen Forest City Blues, jossa pureva munnari KOTIMAAN KATSAUS levy tutkailut. Sanoitusten ja sävellysten ohella Magness onkin tehnyt lauluntekijäkavereidensa kanssa oivallista työtä myös sovitusrintamalla. Tarkoitetaanko tässä nyt keikalla hikeentynyttä Beaversin farkkurotsia vai mitä, mutta joka tapauksessa hikinen majava kuulostaisi aika kornilta. Kappale toimii mainiona välipalana ennen loppurutistusta. 1980-lukuista r&b-henkeä lähestyvä Lover Girl, Muscle Shoals -sävyinen I’m Still Here sekä rehdisti pehmoileva funk-keinuttelu Standing On The Moon (Where's My Spaceship?) hyvin aktualisoivat. Parhaiten Charlottan kyvyt pääsevät esiin taustalaulajien Cindy Walker ja Marie Tomlinson Lewey kera acapellana esitetyllä, harrastunnelmaisella päätösraidalla Glorious. Little Charlie & The Nightcatsin alkuperäiselle uskollinen En bonjaa espanjaa (I Don’t Speak No Spanish) on tekstiltään aika hulvaton. Levy vyöryttää pureksittavaksi toinen toistaan raadollisempia selviytymisja kohtalotarinoita. Loistavasti esitetty avausraita Every Step I Take on Kerbsin ja Harrisin yhteistyön hedelmä. Vankan kokemuksen omaava, taidokkaasti musisoiva taustayhtye The Strays on koottu seutukunnan parhaimmistoa edustavista muusikoista. Korvia hivelevässä tutoksessa on kaikki kohdallaan, juuri niin kuin pitääkin. Naisen äänessä voi siksi soida epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kumpuava katkeruus, mutta taiteilijana hän ei halua hakea sääliä tai lannistaa kanssaeläjiään. Janivan ääni ei tarvitse liioiteltua draamallista lisää, hän on kokenut kertomansa asiat itse – kenties jopa liian läheltä. ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”, lienee kärjistetysti Magnessin ”Hard To Killille” asettama omaelämäkerrallinen ohjenuora. Omista kappaleista Liikaa oot on aina kuulunut suosikkeihini ja hienosti se kulkee tälläkin kertaa. Pete Hoppula CHARLOTTA CHARLOTTA KERBS & KERBS & THE STRAYS THE STRAYS Muscle Shoals Sessions (Ramasound RAMA2123) Charlotta Kerbs vieraili joulukuussa Alabaman Muscle Shoalsissa. Elävänä Storyvillessä (Rapid Road 2023CD001) Tässä se nyt vihdoin on, Maisteri T:n tuore livealbumi, viime vuoden keväällä Storyvillessä taltioitu kymmenen kappaleen napakka paketti, jota ainakin allekirjoittanut on odottanut jo pitkään. Riku Metelinen FOREST LAKE FOREST LAKE BAND BAND Blues From The Forest (FLB 2202) Tervakaupungin poikien eli oululaisen Forest Lake Bandin ensimmmäinen 2011 ilmestynyt vahvasti Chicago-henkinen CD ”High Temperature!” sisälsi liudan covereita, mutta tällä yhtyeen toisella levyllä tahti on muuttunut ja kaikki yhdeksän kappaletta ovat yhtyeen tai tarkemmin sanottuna parivaljakko Pentti Hänninen (kitara) – Matti Järvi (laulu, basso) sävellyksiä. Brad Guinin saksofoni-intron siivitämä Janis on rauhaisan sielukas balladi. Aluksi ihmettelin, kuinka suomenkielisestä materiaalistaan tunnetun bändin levyllä on kappale nimeltä Sweaty Beaver. Tätä herkkua toivoisi vielä joskus kuulevansa lisää – ja mahdollisimman pian. Englanninkielisestä nimestä huolimatta ei kolmannella kotimaisella ole ruvettu laulamaan, vaan kyseessä on kitaristi Sammeli Palovaaran säveltämä instrumentaali. Nyt ei kuulla Rick Estrin -tyylistä bändiä tukevaa soittoa tai Stevie Wonderille tunnusomaista lurittelua vaan tarjolla on todellista harpputuuttausta. Come What May kulkee lennokkaan rennosti päästäen solistin venyttelemään äänijänteitään taidolla jonka vain hän osaa. Backpack Blues laittaa punttia vipattamaan viitaten rytmisesti New Orleansin suutaan. Levyn hurjin veto on loppuun säästetty pari vuotta sitten digisinkkuna julkaistu, aina niin ajankohtainen Hän somettaa. Vaikutuskerrointa toki lisää jo se, että Magness nyt sattuu olemaan vahvaäänisenä sekä iän myötä myös karismaansa voimistaneena solistina harvinaisen selkeäkielinen tuntojen välittäjä. 74 Blues News 2/2023 henkilön sisimpään kaivautuva muistelmateos Weeds Like Us, alkavat laulujen merkitykset aueta kuulijalle entistä värisyttävämmällä tavalla. Mitähän loppuvuodelta voikaan enää odottaa, kun vuoden levyjen parhaimmistoon kuuluva kiekko on julkaistu jo näin alkuvuodesta. MAISTERI T. Musiikki itsessään on silti hyvinkin tanssittavaa, kuten mm. Kappaleessa ei jarrutella, vaan vedetään Timo Mäkisen tavoin mutkat suoriksi. Tämän yli on vaikea suoriutua
Tänä päivänä bändin edelleen ehdottoman omaleimainen ilmaisutapa näyttäytyykin jo lähes ”old schoolina”. Tästäkin huolimatta minusta tuntuu, että tässä on vuoden kotimainen kantrialbumi. Pieneen sylipainiin Sydänmäki jengeineen vaikuttaa siis olevan yhä valmiina, mutta suoraa konfliktia he eivät ole tulleet enää kuulijoiltaan hakemaan. Pitkäkestoisimpaan kokoonpanoonsa jälleen ryhmittäytynyt Hearthill, etulinjassaan kaikkien levytettäväksi kaavailtujen uusien laulujen sanoittaja Jussi Sydänmäki sekä sävellysvastuusta edellisen kanssa yhdessä huolehtinut kitaristi Samuli Laiho, oli saapunut korjaamaan tähtien asennot tutuille uomilleen. Let’s Elope Baby on uskollinen Janis Martinin versiolle ja toimii moitteettomasti. Vaikka lainamateriaalipohjalta mennään, on kolmasosa kappaleista kuitenkin Korholan omia. Samaa tyylilajia edustaa myös Gimme What You Got, päättyen yllättävästi Jari Korpimäen puolen minuutin rumpusooloon. Jottei tämä nyt kuitenkaan olisi pelkkää kehumista, niin myös moittimisen aihetta löytyy, sillä Saanion soittama piano on miksattu mielestäni turhan alas. Riku Metelinen JO’ BUDDY’S ONE JO’ BUDDY’S ONE MAN STOMPTET MAN STOMPTET Lockdown Sessions & Beyond Vol. Myös yhtyeen muut soittajat ovat lukuisissa yhteyksissä ansioituneita: kitaristi Timo Kalijärvi (levyn julkaisun jälkeen tosin hänen paikkansa on kokoonpanossa ottanut Arttur ”AT” Teränen), basisti Lasse Sirkko, rumpali Jani Ahtiainen ja pedal-steelisti Jussi Huhtakangas. Logger Story kääntyy countryn & westernin suuntaan. Hearthill on taas keskuudessamme – varttuneempana muttei poikamaisuuttaan vielä menettäneenä, harteikkaampana mutta samalla omia vahvuuksiaan alati kehittävänä, kokeneempana mutta luonteenomaisen mystisyytensä edelleen säilyttäneenä. Kvartetin etuna isompiin yhtyeisiin verrattuna on sen helppous saada jaettua soolotilaa. Yksinomaan henkilökohtaista kappalevarantoaan levyillään julkituova Raulamo on levy tutkailut. Kantri on pääosassa, mutta selkeitä yhtymäkohtia rockabillyyn ja rock’n’rolliin löytyy. Tällaisia kasvupyrähdyksiä kokevat levyllä mm. Poikkeuksellista lienee sekin, että uutuusalbumilta loistavat poissaolollaan kaikenlainen tyhjäkäynti ja toisto: laajuudeksi alun perin määriteltyä 10 kappaleen kokonaisuutta ei ole lähdetty paisuttamaan ja jokaisella esityksellä tuntuu olevan oma uniikki tarkoituksensa sekä luonteensa. Kun ensikosketus oli todella vakuuttava, niin entä sitten jatko, olisiko luvassa vieläkin parempaa. Unohtaa ei pidä Ufo Mustosen tavaramerkkimäisesti laulujen melodiakulkuja tukevaa viuluakaan. Illan viimeinen hidas on balladiosastoa edustava One Heart To Give. Harpun soittotyyliin peilaten levyn kappaleista eniten countryhenkinen on Järven käsialaa oleva Shine, kun taasen esim. Selkeää tyylillistä verrokkia Sydänmäki ja kumppanit eivät silti ole seurakseen saaneet. Harpun osalta levyn vahvinta Chicagoa kuullaan kappaleella Howlin’ ja yhtä voimakasta on myös Hännisen slide-kitarointi. Jari Kolari HEARTHILL HEARTHILL The Love Circus (Bluelight BLR 33232 1) Ja tapahtui niinä päivinä, tarkalleen ottaen neljänä marraskuisena vuorokautena vuonna 2022, että Pitäjänmäen maineikkaaseen Finnvox-studioon asteli peräjälkeen viisi miekkosta, joiden ei studiohommiin aivan hetken mielijohteesta uskottu enää palaavan. Ja sen he hitto vie tekivät, kuin minuuttiakaan ei olisi välissä vierähtänyt sitten edellisten julkaisujen – kauan sitten, kaukaisessa galaksissa. Kun orkkiskappaleella aloitettiin, niin sellaiseen myös lopetetaan. Yhtyeen muusikoilla on jo mittava soittorupeama yhdessä ja se välittyy myös kuulijalle – siinä määrin luontevasti kaikki ”soittavat yhteen”. Jos asiaa ei tietäisi, niin sen voisi luulla olevan joku vanha kantrikappale, niin autenttiselta se kuulostaa. Myös viulisti Ufo Mustonen, basisti Jukka Kiviniemi ja rumpali Heikki Tikka olivat valmiita säätämään kellonsa takaisin suhteellisuusteorioista vapaalle Hearthillaikavyöhykkeelle. Genrekirjoa leventävät entisestään levyn ensimmäisten sinkkulohkaisujen Will I Ever See My Love Again sekä Blue Fool tapaiset beat-iskelmällisemmät esitykset, joiden käsikynkkään Sydänmäen poikkeuksetta hyvin monitulkintaiset ja lyyrisyydessään vertaistaan hakevat tekstit sopivat täyteläisesti. Studiossa on pistäytynyt myös Hara Saanio soittamassa pianoa. Kriittisemmästä ja kaiken kokeneesta nykyperspektiivistä tarkasteltuna Hearthill ei voi tietenkään enää rikkoa juurimusiikkitai edes pop-yhtyeiden sääntökirjaa samaan tapaan kuin se teki kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Pitkäsoitto lunastaa viimeistään sen myötä kaikki lupaukset, jotka esikoissinkku jätti. Wedding Dancessa yksinkertaisen rytmikäs kitaran ”hakkailu” ja puoliksi näppäily sekä harpun Chicagosoundit ovat vahvasti esillä. Ehdoton suosikkini on Barbara Pittmanin tunnetuksi tekemä Everlasting Love, jonka ”murahdukset” tai mitä nimitystä niistä pitäisi käyttää, saavat aikaan kylmiä väreitä joka kerta. Palstatilan säästämiseksi en lähde listaa luettelemaan. ”Ryhmäkurissakaan” ei vanhalle kaveriporukalle ole annettu löysää, vaan orkesteri kuulostaa läpi albumin häkellyttävän ehjältä ja yhteen hiileen puhaltavalta. Forest Lake Band on pitänyt nämä kuluneet vuodet hienosti linjansa, esittäen omalla tavallaan ja tyylillään hyvin sinisävyistä musiikkia, joka painottuu edelleen vahvasti Tuulisen Kaupungin suuntaan. Siitä esimerkkeinä ja levyn parhaimpana antina toimivat kolmen seuraavaa kappaletta. Viime vuosina kahden kotikaupunkinsa, Tampereen ja Lontoon välillä sukkuloinut artisti joutui koronarajoitusten myötä hillitsemään keikkailutahtiaan aikaisempaan nähden, ja lisääntyneet joutilashetket johdattivat hänet myös entistä kiivaampaan itseilmaisun kehittämiseen erilaisten ”kakkossoittimiensa” (mm. 1 (Ram-Bam RAM 011) Kahdeksannella Jo’ Buddy -artistinimen alla julkaistulla täyspitkällä albumillaan Jussi Raulamo onnistuu tuomaan jälleen uuden, sopivasti reunoiltaan hioutuneen kulman äänitetuotantoonsa. Musiikillisesti Hearthill vuosimallia 2023 nojautuu jopa odotettua painokkaammin 1980-luvun lopun lähtökohtiinsa: vinoon kasvatetun rockabillyn, vaihtoehtokantrin ja -folkin sekä varhaisen swingin ristisiitokseen. ”Buskaushan” on kuulunut Raulamon soittorutiineihin ja uuden materiaalin sisäänajometodeihin jo pitkään, Englannissa tämä maaperä on selvästi tartuttanut hänen tekemisiinsä myös uudenlaista soitannollista virettä. Nyt hän on uuden bändinsä kanssa kantritunnelmissa. Olin kuullut aikaisemmin bändin debyyttisinglen Memory Mountain ja se kuulosti suorastaan luvattoman hyvältä. Pete Hoppula RIA & THE RIA & THE HI-BINDERS HI-BINDERS Heart And Soul (Moondog Music MOONCD2203) Ria Korhola on varmasti monelle tuttu, jos ei muuten niin ainakin Fat Chance -bändin aikaisempana solistina. Esimerkiksi Gonna Take A Walk on pedal-steelillä ryyditettyä 50-luvun rockia ja omaa tuotantoa oleva Nothing To Me puolestaan tiukka rockabillysävelmä – eli vaikkei kantrimusiikki olisikaan lempiharrastuksia, ei tämän levyn kanssa aika tule pitkäksi. piano ja rummut) sekä erityisesti moniraitaäänitysja loop-soittotekniikoiden välityksellä. sävykkäänä kuun pimeämmän puolen viidakkoboogaloona tanssimaan yllyttävä Looney Dance, Paratiisin hyvän ja pahan tiedon puun antimista astetta diipimmässä hengessä uhmakkaan bluesrokahtavasti varoitteleva You In Eden sekä groovehakuisena swamp-kantrina kuumottava päätösnumero The Carousel Of Love. Kenties aluksi vain treenaustarkoituksiin syntyneet instrumenttipohjat kypsyivät rungoksi ”kokoonpanolle” Jo’ Buddy’s One Man Stomptet, jonka tuskin oli tarkoituskaan jäädä pelkäksi tavanomaiseksi yhden miehen studioprojektiksi, vaan joka oli myös näppärästi napattavissa matkalaukussa mukaan vaikkapa Lontoon otollisille katusoittoapajille. Blues News 2/2023 75 töräyttelee edustalla ja slide sahaa taustalla, työntyen välillä enemmänkin kuuluville. Oman lukunsa muodostavat vielä Samuli Laihon ideoita pursuavat kitarasoolot, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen vain luovan uutta ja taas uutta muotokieltä kappaleiden jo lähtökohtaisesti tarkoin harkittuihin sovituksiin. Omaa tuotantoa oleva nimiraita on reipas pelinavaus. Forest Lake Bandin tapauksessa se jakautuu luontevasti kitaran ja harpun kesken
Dubrovnikissa elävän musiikin tarjonnasta oli pestattu huolehtimaan kaksi ydinkokoonpanoa, joista ensimmäinen sai luvan totella tuona ehtoona kutsumanimeä Honey’s Rockin’ 50 (kitaristi Eero Vaajoensuu, basisti Toni Liimatta, rumpali Slim Salminen sekä taustalaulaja Katri ”Miss Cat Lee” Somerjoki). Honeyn illanvietoissa lavalla tyypillisesti sattui ja tapahtui, joskus myös sangen spontaanisti, vaikka juhlakalu itse tunnettiinkin tässä suhteessa tarkan ennakkosuunnittelun puolestapuhujana. Jalostuupa yksi hänen suurimmista hiteistään Moottoritie on kuuma jopa tangoksi argentiinalaiseen tyyliin. Kuitusen ja Tuomisen kirjoittamat Cruisin’ ja Poor Luck Daddy-O ovat ihan kelpo kamaa ja niiden perusteella olisi mukana voinut olla enemmänkin omaa tuotantoa. No, ehkä niillä tulevilla julkaisuilla sitten... Tämän levyn perusteella kotimainen rockabilly elää ja hengittää vahvasti. Aiheeseen lähestyminen roots-näkökulmasta toi mukaan Jannen velipojan Olli Haaviston. Carl Perkinsin Her Love Rubbed Off on varsin mainio ja omista teoksista mieluisin on levyn hurjimman kitarasoolon sisältävä Cruisin’. Tuolloin sadalle nopeimmalle ovesta sisään rynnineelle yleisön edustajalle ojennettiin räpylöihin kappale rajoitettua CDpainosta, jonka myötä tarjoutui mahdollisuus palata tunnelmissa takaisin vuoteen 2010 ja Hunan 50-vuotiskarnevaaleihin niin ikään jo täältä ikuisuuteen siirtyneessä Helsingin Bar Dubrovnikissa. Pöytäkeskustelun viereisessä pöydässä kuullut Janne Haavisto totesi : ”Jos ette ota mua rumpaliksi, tapan teidät”. Levyltä kuultuna se esitti ainakin raivoisat Honey’s 45 -pirskeiden puitteissa alkujaan julkaistut singlehittinsä Vamp Me ja Safe, Sane And Single – näiden karkeloiden aikoihin Honey oli tosin tainnut jo menettää jälkimmäisen Louis Jordan -bravuurin listaamista teeseistä kaikki kolme. Kaiken kruunaa vielä hieno havaijihenkinen steel-soolo. Kone potkaistiin käyntiin varsin roheasti ja hurjaa menoa on tarjolla läpi koko levyn, sillä balladeja ei löydy ainuttakaan. Jos joku epäilee bändin taitoja, niin näytteitä voi käydä katsomassa YouTubesta, mutta ei ole pakko. Tätä perinnettä Bluelight-Isko -yhteenliittymä jatkoi vielä postuumisti rakastetun muusikon, toimittajan, kirjailijan ja levykauppiaan muistoksi järjestetyn mittavan bändikavalkadin yhteydessä Helsingin Tavastia-klubilla helmikuussa 2023. Lowell Fulsonin Reconsider Babyn hengessä nivoutuvalla If I Could Love Someonella sekä Earl Kingin klassisen The Things That I Used To Do -kaavan kätevästi uusiotarpeisiin kiepsauttamalla Louisianaslovarilla You Stayed Out All Night Long. ”Fuckin’ 50 years!”, kuten seremoniamestari Aaltonen huomaa ponnekkaasti täsmentää. Samalla se on osoitus siitä, kuinka suuren joukkoon Suomipunk ja etenkin sen keulakuvana toiminut Pelle on vaikuttanut. Jo alkutahdeista huomaan, että bändillä on tuore näkemys rockabillyyn ja he saavat soittamansa musiikin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Suurin osa kappaleita on minulle vieraampia, enkä ajanpuutteen takia lähde etsimään alkuperäisiä verrokeiksi, joten voin pitää näitä originaalilevytyksinä. Kirjaimellista asiaa A:sta Ö:hön! Pete Hoppula ESA ELORANTA & ESA ELORANTA & MARKO HAAVISTO MARKO HAAVISTO Kymmenen Miljoonaa (Emsalö Music EMCD024) ”Kymmenen Miljoonaa” on kunnianosoitus Pelle Miljoonalle ja esittämälleen musiikille. Idea levystä syntyi sallalaisessa ravintolassa miesten oltua samalla keikalla. Varsinaiseen myyntiin kyseistä kiekkoa ei koskaan riittänyt, sen sijaan levyn digitaalinen näköispainos ilahduttaa nyt kuulijoita erinäisissä suoratoistopalveluissa. Vaikka Esa ja Marko ovat omilla tahoillaan tehneet aivan muunlaista musiikkia kuin punkkia, tunnustavat he Pelle Miljoonan nuoruuden suureksi esikuvakseen. Kymmenen merkityksellistä ja kuolematonta laulua. Kiitos Pelle Miljoona.” TT Tarkiainen ROCKHOUSE ROCKHOUSE STRUTTERS STRUTTERS Rockhouse Strutters (Moondog Music MOONCD2302) Onko Mikkelliin menijöitä, juna meni just ja kovaa menikin, sillä kiskoilla kolkuttaa Rockhouse Strutters. Näin tapahtuu erityisen läpinäkyvästi 1920-luvun jazzblues-standardin Ain’t Nobody’s Business lähisukulaisuudesta kertovalla, verrattoman urkusoundin varaan nojaavalla sanaleikillä Jo’ Buddy’s Biznes, perinteisempään bluesshuffleperheeseen esim. Tekijät itse kommentoivat julkaisua: ”Tässä se nyt on. Vaikka basisti Iikku Rieposen, kitaristi Jukka Kuitusen, rumpali Jouni Häyrisen sekä laulusolisti Maku Tuomisen muodostama bändi on ollut pystyssä jo edellisestä presidenttikaudesta lähtien, niin alkuvuodesta ilmestynyt ”nimetön” on nelikon debyyttialbumi. Kenties siis myös albumin avausinstrumentaalin Kingston Street Dance lokaatio on paikannettavissa yhtä lailla Kingstoniin, Lontooseen kun Tampereellekin. Nämä laulut ovat iso osa kasvutarinaamme. Ilmiö olisi helposti laskettavissa Jussinkin eräitä aikaisempia julkaisuja värittäneiden Jamaika-rytmien piikkiin, mutta artisti itse on aina muistuttanut ska’n juurien versovan New Orleansista, missä hänen oma musiikillinen kehtonsa, Teksasin seudun ohella, on miltei alusta pitäen sijainnut. Aloitusraidan My Baby Don’t Rock krediiteissä lukee McDaniel, mutta kyseessä ei ole Ellas McDaniel eli tuttavallisemmin Bo Diddley vaan Luke McDaniel, joka puolestaan käytti taiteilijanimeä Jeff Daniels. Edellä mainittua sekä kahdella kappaleella (creole-tunnelmiin viettelevä upea suobluesvalssi I’ll Be There By Your Side sekä Excelloja Chess-äänimaisemia sekoittelevana yhden soinnun boogiena tamppaava Never Find Another) huuliharppua hönkivää brittimuusikko JD Harmoa lukuun ottamatta Raulamo siis vastaa levyllään yksinään kaikesta muusta mahdollisesta. Vuosien 2020–23 varrella kypsynyt materiaali on lievässä kotikutoisuudessaankin täysipainoista ja vaivatta koukussaan läpi koko 35-minuuttisen kestonsa pitävää kuultavaa. Puhetyylinen tuplattu soololaulu kera monien multiträkättyjen taustakööriäänien tuo vääjäämättä hymyn huulille, nostaen esiin myös Raulamon persoonallisen mutta tähän mennessä levyillä pimennossa pysytelleen pianotekniikan sekä niin ikään sangen säästeliäästi sitten Groovy Eyes -yhtyeen loistovuosien käytössä olleen, Tiny Grimesin ja kumppanit elävästi mieleen tuovan uniikin jazzkitaratyylin. Riku Metelinen HONEY AALTONEN HONEY AALTONEN Got Honey If You Want It! (Bluelight/ Isko 922023) Edesmenneellä Honey Aaltosella oli tapana paitsi viettää synttäreitään julkisten ja vahvasti livemusiikkipitoisten ravintolakekkereiden merkeissä, myös juhlistaa etenkin pyöreitä vuosiaan erilaisilla äänitejulkaisuilla. Mikäli jollain festarilla on bändiin mahdollisuus tutustua, niin suosittelen paikalle menemään. Ainoa edes hieman hillitympi veto on viimeisenä kappaleena oleva Rock House, mutta nyt ollaankin jo lähellä pääteasemaa, joten lienee myös syytä hiljentää. Vieraileepa maestro Miljoona itsekin parilla raidalla. 76 Blues News 2/2023 myös aina hallinnut hienotunteisen lainaamisen taidon. Niitä syntyi bilevieraille jaettavaksi Bluelight Recordsin ja päivänsankarin Isko-etunimeä kantaneen kimppalevy-yhtiön kautta sekä seiskatuumaisina vinyylisinkkuina (2005), CD:inä (2010) että kymppituumaisina LP:inä (2020). Kierrätyspyrkimyksiä ei kuitenkaan suoranaisesti peitellä, niin erehtymättömiä johtolankoja Jussi vaikutteistaan antaa omiinkin nimiin merkityillä numeroillaan. Hyvän biisin merkki on, että se taipuu luontevasti erilaisiin kuoseihin. Pelle Miljoonan alun perin aggressiivinen punk kääntyy tällä kiekolla countryja rock’n’roll-vivahteiseksi americanaksi. Levyn päätösinstrumentaali Lakewood Walk ei sekään kainostele esityksen pohjana toimivaa Bill Doggettin Honky Tonk -runkoaan – muttei toisaalta myöskään sympaattisesti tahtien molemmin puolin keinuvaa ja hyvällä tavalla hieman demomaista päällekkäisäänitysjulkiasuaan, vaikka sattumalta juuri sillä hallitsevana sooloinstrumenttina kuullaankin vierailija Masa Orpanan tyylikäästi soivaa saksofonia. Vähemmän kiemurrellen Crescent Cityn sylttytehtaalle puolestaan johdattavat sympaattinen Holler With The Soul sekä jo nimessään asian laidan paljastava Goin’ Back To New Orleans. Monella tapaa Jo’ Buddyn musiikillisen hengen kiteyttää myös tutun aakkospelin kustannuksella riimittelevä Alphabet Boogie Woogie. levy tutkailut. Jo’ Buddy -symbioosissa on hetken tauon jälkeen aistittavissa myös selvää Karibian takapotkua. Pääosa kappaleista on lainatavaraa, kuten Roy Orbisonia, Carl Perkinsiä ja vastaavia, mutta pari originaaliakin on mukaan otettu
Kappaleet eivät etene mitenkään loogisesti. Blues News 2/2023 77 Edellisten soittajien seuraan nousivat eräässä kohtaa tilaisuutta odotetusti myös Tortilla Flat -ryhmän kantavat voimat, harpisti-laulaja Kari ”Good Rockin’” Kempas ja kitaristi Mikko ”Smokey” Suhonen, ilmeisesti aikataulustaan hieman myöhässä – kuten Honey, lakonisesti esittelyssään toteaa, ”koska bändikin oli aina kaikesta myöhässä, myös menestyksestä.” Riehakas tunnelma on joka tapauksessa stagella selviö, kun Aaltosen ”nuorena idealistina” bändin debyyttisinglelle 1983 kirjoittama bluesshuffle If We Talk About Music – It’s Rhythm And Blues polkaistaan tuttuun tapaan käyntiin. Clarence Edwardsin musisointia tallennettiin ensimmäisen kerran jo 1950ja 1960-lukujen vaihteessa musiikkitieteilijä Harry Osterin tekemillä kenttänauhoituksilla Louisianassa. 40-luvun lopulla Red ajautui Detroitiin, missä hän ystävystyi John Lee Hookerin ja Eddie Burnsin kanssa, päästen CLARENCE CLARENCE EDWARDS EDWARDS Baton Rouge Downhome Blues – Louisiana Swamp Blues,Vol. Näiden välissä esitetyn Honeyn Mattikissasta inspiraationsa saaneen tunnelmoivan Meaow’n jälkeen repertuaari näyttää vielä lopuksi ohjautuneen lennokkaampaan suuntaan, show’n huipentuessa versioon Albert Järvisen Let’s Have A Ballista sekä Honeyn kirjoittamaan parisuhdetilitykseen Little Miss Monster. J-P Berg LOUISIANA RED & LOUISIANA RED & BOB CORRITORE BOB CORRITORE Tell Me ‘Bout It (SWMAF19) Harpistin, tuottajan ja levymogulin Bob Corritoren lähes pohjattomasta “From The Vaults” -arkistoista on tällä kertaa löytynyt Louisiana Redin ja Bobin Rhythm Room -klubilla seitsemänä eri kertana tekemät tallenteet vuosilta 2000–2009. Äänitteitä julkaistiin usealla merkillä, joista ainakin Arhoolien ”Country Negro Jam Session” on edelleen helposti saatavilla. Studiolevytykset olivat luonnollisesti viimeistellympiä kuin tällä CD:llä kuultava, äänipöydän kautta talteen napattu materiaali. Tämän jälkeen Edwardsin uralla oli pitkään hiljaiseloa ennen 1980-lopulla tapahtunutta aktivoitumista. Aikaisemman bluesja rock’n’roll-räimeen vastapainona Dubrovnikin kuulijoille tarjoiltiinkin mm. Esiin kannattaa nostaa erityisesti Edwardsin hieno debyytti-CD ”Swamps The World”, joka ilmestyi Coleridgen Sidetrack-merkillä (tämä on uudelleenjulkaistu Red Lightningin ja myöhemmin Blues Factoryn toimesta). Tuolloin Edwards oli mukana pianisti Henry Grayn suosiollisella myötävaikutuksella sessioissa, joiden materiaalia löytyy mm. Muina makupaloina voisi mainita esim. Kitaristi menehtyi yllättäen vain 60 vuoden ikäisenä, juuri kun hänet oli ”uudelleenlöydetty” ja levytysura oli lähtenyt kunnolla käyntiin. Uutukainen tarjoilee nimensä mukaisesti hienostelematonta rämebluesia, mutta tällä kertaa kokonaan keikkatallenteiden muodossa. Tekninen laatu on silti tyydyttävää tasoa. Soitanta on live-tilanteesta johtuen spontaanimpaa verrattuna hänen enemmän studiomateriaalia sisältäviin, saman ajanjakson studiokiekkoihin. Wolfin ”Louisiana”-sarjan yhdeksäs osa, alkuvuodesta 2023 ilmestynyt ”Baton Rouge Downhome Blues” täydentää Edwardsin Wolfmerkillä jo aiemmin julkaistua nelososaa. Ja sitten jotain aivan muuta: Läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Honeyn toisena kantayhtyeenä toimi Cat Lee & Co., jonka vakiintuneimmassa koostumuksessa hänen ja laulaja Katri Somerjoen ohella hurmasivat väkeä keikka keikan perään kitaristi Stefanos Hirvonen ja kontrabasisti Timo Tuppurainen. Suunnitelmissa oli myös kiertueita aina Eurooppaan asti. Bluesharrastajien näkökulmasta voidaan kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, että artistia saatiin tallennettua melko runsaasti 1990-luvun alussa. Tortilla Flatinkin levyttämälle mutta Cat Leen tulkitsemana tyystin uuden feminiinin tulokulman saaneelle swingille liittyy myös Good Rockin’ Kempas mukaan jammaamaan ”Mississippin saksofoneineen”. Pete Hoppula bluestaival jäi aikoinaan lopulta valitettavan epäonniseksi. Lähes 10 vuoden ajanjakson johdosta levytyksissä on ollut mukana liuta muusikoita, mm. Happy Rock’n’Roll, Honey, kerran vielä, sinne yläkertaan, otetaan ne yhdet sitten seuraavan kerran taivasbaarin tiskillä kohdatessamme. Edwards on täysipainoinen, Lonesome Sundown/Lightnin Slim -tyylinen tumman äänen omaava vokalisti sekä kokonaisvaltainen kitaristi, joka hallitsee niin akustisen kuin sähkökitaran. Kiitosta voidaan jakaa vielä CD:n tyylikkäälle kuvitukselle sekä informatiivisen vihkosen aikaansaannille. Peruskokoonpanon muodostavat Edwards kitarassa ja laulussa, Coleridge bassossa ja Ronnie Houston rummuissa. Poiminnot bändin laajasta ohjelmistosta valikoituivat tiiviiseen spesiaalisettiin totta kai Honeyn henkilökohtaisten suosikkien joukosta. Arhoolie LP:llä ”Louisiana Blues” sekä Blue Horizonin ”Swamp Blues” -kokoelmalla (Ace Records on uudelleenjulkaissut jälkimmäisen). Kiitos digitallenteen aikoinaan tehneen Pasi Rytkösen sekä Topi Suurosen suorittaman editointija masterointityön, hilpeiden pippaloiden tunnelmiin voivat nyt jälkikäteen palata sekä alkuperäistilaisuuden missanneet että mahdollisen muistinmenetyksen tapahtuman jälkeen syystä tai toisesta kokeneet. louisianalaismuottiin taivutetut, viulun tukemana kuultavat Crawling King Snake ja Done Got Over It sekä todella väkevästi tulkitut ja jämäkästi soitetut Rocky Mountain Blues ja Highway 61 Blues. 9 (Wolf 120.635) Clarence Edwardsin (1933–1993) levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT. Alabamassa 30-luvun alussa syntyneellä Iverson Minterillä oli karu lapsuus, sillä hän menetti äitinsä viikon ikäisenä ja isänsä seitsemän vanhana, joutuen isoäitinsä hoteihin Pittsburghiin. New Orleansista kotoisin oleva cajun-viulisti Gina Forsyth sekä Scott Shipman ovat oiva lisä Edwardsin ”rämegumboon”. viisi kitaristia, neljä basistia ja kolme rumpalia. Takuuvarmaa ja aina yhtä riemun täyteistä Tortilla-kyytiä tarjoaa myös Honeyn bravuurilaulunumero Sugar Daddy Blues. Äänityspaikkoina mainitaan Texas, Missouri, Alabama ja Kalifornia ja yksittäisiä klubejakin on saatu nimettyä. folk-hengessä herkistelleet kappaleet In The Garden ja The Colours Of Autumn, josta viimeksi mainittu oli Aaltosen omaa käsialaa. Edwards saa myös luotua vahvasti omaa puumerkkiään suurimpaan osaan kappaleista. Tätä täydentävät kiekolla kuultavat harpistit Harmonica Red, Lonesome Sundownin kanssa musisoinut John Gradniko sekä yhdellä kappaleella Oscar Davis. Esimerkiksi kiekon loppupuolella kuultava Hoochie Coochie Man on keikan avausbiisi ja varsin hauskaa kuultavaa esittelyineen. Steve Coleridge levytti Clarence Edwardsia vuosien 1990–1993 välisenä aikana niin studiossa kuin live-keikoillakin. Jatkoa äänityksille seurasi kymmenen vuoden päästä. Extraplussat Pasille myös Monsieur Aaltosen erään lemppariyhtyeen The Rolling Stonesin konserttialbumin ”Got Live If You Want It!” graafista ilmettä veitikkamaisesti mukailevasta levyn etukannesta. Kyseessä on siis mielenkiintoinen julkaisu, joka täydentää hienosti Edwardsin artistikuvaa ja luo samalla rehellisen ja aidon dokumentin kitaristin musiikillisesti aktiivisimman ajan tapahtumista. Esimerkiksi Muddy Watersin Mad Love (I Want You To Love Me) kulkee laiskana shufflena swamp blues -hengessä jännien perkussioefektien siivittämänä. Lisäksi informatiivinen vihko valaisee kiitettävästi näiden äänitysten taustoja, soittajia ja keikkapaikkoja. Coleridge vastasi myös kitaristin levytysuran uudelleenkäynnistymisestä. Iso kunnia tästä kuuluu brittiläiselle Steve Coleridgelle, joka toi Baton Rougen bluesmiehen parrasvaloihin pitkän hiljaiselon jälkeen. Varsinkin, kun nämä asiat eivät ole aina itävaltalaisfirmalla olleet erityisen hyvin toteutettuja. Koosteella Edwards esittää akustisen kitaran ja veljensä Cornelius Edwardsin viulun säestyksellä neljä biisiä. Tähän kun vielä lisätään ne useat paikalliset muusikot, jotka keikoilla vierailivat ja joita ei ole pystytty vieläkään tunnistamaan, voidaan puhua hyvin moninaisesta keitoksesta, jossa myös kokoonpano ja sen suuruus elivät keikasta toiseen. Välillä laulajan ääni saattaa vähän pettää ja hakea oikeaa nuottia, mutta pääasiassa tulkinnat ovat totutun vahvoja. Tällä levyllä mies soittaa ainoastaan sähkökitaraa. Kitaristeista Buddy Reed esiintyy neljällä, basisti Paul Thomas ja rumpali Chico Chism kuudella kappaleella, loppujen ”vierailijoiden” ollessa mukana yhdellä tai kahdella. Kuten kitaristin aiemmillakin levyillä, myös viulisteja tavataan myös tällä koosteella
Komeasti keinuu myös hänen tulkintansa Jimmy Reed -klassikosta You Don’t Have To Go, jolla Corritoren pelkistetty munnarisoolo on huomattavan tyylitajuinen. Nämä molemmat esitykset ovat ilmeisesti ennen julkaisemattomia. Levyllä on 11 kappaletta, joista neljä löytyy miehen aikaisemmilta julkaisuilta, loppujen seitsemän ollessa ennenjulkaisemattomia. CD:n vaatimattomin esitys kohdataan kolmosraidalla, ainakin minua ärsyttävän kireä-ja kimakkaäänisen Valerie Junen toimesta. Yhteisenä nimittäjänä on aina ja poikkeuksetta hän itse mukana huuliharppuineen. Edellisistä ensiksi ja viimeiseksi mainitut ovat Redin vaimon Doran säveltämiä, muut yhdeksän taas Redin omia. Todettakoon, jossei ole yleisessä tiedossa, ettei Bob itse laula koskaan. Hänen toinen tulkintansa, vauhdikas Don’t Mess With The Messer on tuonnempana levyllä sitten hyvinkin lähellä Koko Taylorin raakaa dynamiikkaa vai sanoisinko dynamiittia. Pertti Nurmi JUNIOR WELLS JUNIOR WELLS Blues Legend (Cleopatra 2874LP) Kyseinen levy on viime kesänä julkaistu kokoelma Junior Wellsin singleistä, jotka tosin ovat tuttuja monilta aikaisemmilta vastaavilta koosteilta. Sen kautta voi helposti aloittaa hänen lähes 60 vuoden mittaiseen muusikonuraansa tutustumisen laajemminkin. Ensimmäiset levytyksensäkin pääsi tekemään vain 18-vuotiaana 1952 itsensä Muddy Watersin yhtyeessä singlellä Standing Around Crying / Gone To Main St. Fran on tullut tutuksi etenkin levytyksistään miehensä, kitaristi Clarence Hollimonin kanssa, mutta tällä kertaa säestyksestä huolehtii valkoinen kitaristi Johnny Rapp. Early Morning Blues, jossa Red ja Bob duetoivat niin vahvasti, ettei muita soittajia edes huomaa tarvitsevansa. En ruvennut pääsiäiskiireiltäni selvittämään sen toisen puoliskon tarkempia alkuperiä. Hänen tulkintansa on esikuvalleen hyvinkin tunnollinen, yltäen miltei Koko’n räjähtävyyteen. Levyn tyyli on pääosin vankkaa downhome bluesia, rosoista ja maanläheistä, vahvalla Muddy-latauksella varustettuna. Kappaleella kuullaan lisäpontimena Doug Jamesin tömäkkä baritonisoolo. Hänen ohellaan myös Elmore Jamesin vaikutus Redin soittoon kuuluu hyvin tälläkin levyllä. Ja tässä sitä heti taas ollaan: “Bob Corritore’s From The Vaults” -sarja saa jatkoa naissolistien voimin, kun CD:llä on keulahahmoina kokonaista kahdeksan tummaveristä laulajatarta. Kappaleelta tosin puuttuu se originaalille ominainen tavaramerkkikitarariffitys. Johnny Rappin slide tekee Elmorea tutuksi kappaleessa Freight Train To Ride. Taustamuusikoita on yhteensä reilut kaksi tusinaa, joten kokonaisuus on kasattu aika monista levytyssessioista. Lynnin jälkeen kakkosraidan Carol Franin ensimmäinen esitys on tyylikkään rento jazzahtava I Just Need A Friend, jolla Corritore myötäilee akustisena tallennetulla harpullaan. Molemmat ovat asuneet samaan aikaan niin Chicagossa kuin Phoenixissakin ja esiintyneet sekä levyttäneet yhdessä lukemattomia kertoja. Matka jatkui Chicagoon, missä Muddy Waters otti nuorukaisen siipiensä suojiin, opettaen kikan jos toisenkin. pianisteina Johnny Jonesia, Otis Spannia ja Johnny ”Big Moose” Walkeria sekä kitaristeina Jimmy Rogersia, Elmore Jamesia, Earl Hookeria, Syl Johnsonia ja Lacy Gibsonia, unohtamatta Wellsin tulevaa yhtyettä The Aces (Louis Myers, Dave Myers, Fred Below), jonka Little Walter kaappasi itselleen tehtyään ”sen” kaikkien myöhempien aikojen bluesharpistien oppikappaleen Juke. Suurin osa Wellsin studiomateriaalista voidaan katsoa kuuluvan 50-luvun Chicago-bluesin suuruuksiin, jota ei yhtään vähennä se tosiasia, että esityksillä mukana olevat bluusikot lukeutuivat myös alansa huippuihin. Muddyn tyyliä edustaa mm. Se on luonut miesten välille vahvan yhteyden, sielunkumppanuuden. Kaksi siivua saavat osakseen Barbara Lynn ja Diunna Greenleaf, jotenka yhden näytteen varassa ovat itse kuningatar Koko Taylor sekä Valerie June, Francine Reed, Shy Perry ja Aliya Primer. CD:n etukansi leveästi hymyilevistä Bobista ja Koko Taylorista on suorastaan upea. Tämä tieto olisi ollut helppoa, korrektia ja valaisevaa tuoda julki ja näkyville levyn kansipahveihin, joiden takasivulle on toki kirjattu (lähes) kaikki säestäjätiedot. Onneksi heti perään tulee pelastajana paikalle Koko Taylor What Kind Of Man Is This -tulkinnallaan, joka onkin sitten täyttä Chicagon ilotulitusta. Laulajattarista on eniten esillä Carol Fran kolmella kappaleellaan. Tuttuja vuosien varrelta ovat Mary Dee Shuffle, Alabama Train, Freight Train To Ride sekä nimikappale Tell Me ’Bout It. Hieman kellariäänitykseltä kuulostava ja jotenkin omituisesti laahustava Francine Reedin Why Am I Treated So Bad -tulkinta päättää reilun 40 minuutin mittaisen albumin. Barbara Lynn kitaroineen on saanut kunnian avata koko keitoksen mainiosti svengaavalla blueshumpalla You’re Gonna Be Sorry. Itse en ainakaan pysty, enkä edes yritä järjestää kappaleita ”paremmuusjärjestykseen”, eihän siihen ole mitään tarvettakaan. Levyillä kuullaan mm. Perus-Chicagoa ja etenkin James Cotton -henkeä viljelee myös Bessemer Blues, jolla toisena kitaristina toimii jälleen Buddy Reed. West Memphisissä joulukuussa 1934 syntynyt Amos ”Junior” Wells Blakemore muutti äitinsä kanssa Chicagoon 40-luvun lopulla ja tuleva huuliharpisti pääsi nopeasti sisään kaupungin bluespiireihin. Traditionaalisella kantrihenkisellä Crawdad Hole -kappaleella neito rämpyttää lisäksi yksinkertaista kitaraa, eikä edes Corritoren kuulakas huuliharppu pelasta tilannetta. Levyn neljä ensimmäistä näytettä, Cut That Out, Eagle Rock (ehtaa Little Walteria), Hodo levy tutkailut. Jari Kolari BOB CORRITORE & BOB CORRITORE & FRIENDS FRIENDS Women In Blues Showcase (Southwestern Music Arts Foundation SWMAF 23) Ihmettelin ja ihastelin BN:n edellisessä, vuoden ykkösnumerossa, Bob Corritoren tuoretta CD:tä esitellessäni, hänen ehtymättömiä äänitearkistojaan, joista mies suoltaa tuotteitaan usean CD:n vuositahdilla. Kaksi kappaletta CD:lle ansainnut komean ja persoonallisen äänialan omaava Diunna Greenleaf tyylittelee levyn keskivaiheilla säveltämänsä rytmisesti mehukkaan, hieman pidättelevän kappaleen Be For Me. Myös Edith Maella Bob Margolin ja Red lähes kilpasoittavat Muddya, Johnny Rappin vuoro tulee kappaleilla Caught Your Man And Gone ja Bernice Blues. Tämä kyseinen tuote on kuitenkin ostettavissa nykytavan mukaisesti myös LP-formaatissa, sisältäen 33 kappaleen verran miehen loistavia bluessekä osin myös soul-, gospelja rockbluesäänityksiä. Jatkumona kuningatar-Taylorille on heti seuraavaksi vuorossa hänen omin tunnuskappaleensa Wang Dang Doodle, tosin tällä kertaa esittäjänään vahvaääninen Shy Perry. John Primerin tyttären Aliya Primerin pikkunätti tulkinta Slim Harpon Te Nin Nee Ni Nu -kappaleesta on kovin lapsenääninen, kuten odottaa saattaa, koska Aliya nyt sattuu olemaan vielä kovin nuori tyttönen. Little Walteria lähennytään vahvasti nimikappaleen Tell Me ’Bout It myötä, jossa Redin kanssa on kitaroimassa Chris James ja pianossa David Maxwell. Louisiana Redin noin 50 levyn tuotannosta tämä ”Tell Me ’Bout It” on eräs miehen parhaimpia. Sattumoisin kansiteksteissä on näiltä osin bugi, kun siellä mainitaan tämän kappaleen kohdalla ainoastaan rumpalin nimi. Franin toinen esitys, I Needs To Be Be’d With on pröystäilevine lauluineen enemmänkin kallellaan Chicagon suuntaan, kun taas kolmas tulkinta Walkin’ Slippin’ And Slidin’ on puolestaan reipas jazzahtava shuffle. 78 Blues News 2/2023 jopa keikkailemaan miesten rinnalla. Tähän kaikkeen hyvän pohjan antaa Redin ja Corritoren pitkä-aikainen ystävyys. Mielestäni tämän raidan olisi voinut jemmata jonnekin CD:n keskivaiheille, jolloin päätökseksi olisi voinut asemoida jonkun dynaamisemman tulkinnan. Parista hieman vaatimattomammasta esityksestä sekä levyn kansitekstien puutteista huolimatta CD on erittäin suositeltava hankinta etenkin naisblueslaulajien ystäville. Tällaisia levyjä ei markkinoilta nimittäin juurikaan löydy. Kappaleet levyllä ovat siinä ainoassa oikeassa eli kronologisessa järjestyksessä ja siitä voi mukavasti seurata Wellsin ja yhtyeen soiton sekä tyylin kehittymistä vuosina 1953–1963. Kitaraosuudesta vastaa luonnollisesti isäpappa John Primer, ja huuliharpistin arvannettekin... Rusetin paketin päälle kietovat Corritore, kuinkas muuten, sekä Bob Margolin kitarassa ja Willie “Big Eyes” Smith rumpukannuissa. Vahvaa Chicagoa muuten vaan tarjoilevat Mary Dee Shuffle ja New Jersey Blues, joihin Buddy Reed tuo tyylilleen uskollisena raakaa kitarointia, Corritoren mukaillessa vieressä. Albumikoteloon on kirjattu puolet eli kuusi kappaleista olevan ennenjulkaisemattomia
Tietysti tämänkin uutuusjulkaisun kautta saa laajan käsityksen miehen tuotannosta mutta, pieni mutta liittyy siihen, ettei Wellsin tärkein muusikkoystävä ja ”blues bro” Buddy Guy ole näillä tallenteilla vielä mukana. Hodo Manilla kuullaan hienosti Elmore Jamesin slidea ja käytetyn sessiorumpalin Odie Paynen bravuurityyliä eli ns. levy tutkailut. Keskeinen syy tyylinmuutokseen lienee fonien ja urkujen mukaantulo. Touhu on silti kunnianhimoista Monikinkin levyllä, B-puolen Thank You ja The World Is Getting Worse ovat kuin suoraan Beatlesin uran loppupuolen levyiltä. Nyt teemana ovat menneet aikakaudet ennen Kristusta ja vapaalla pudotuksella – vai mitä sanotte Kivisten ja Sorasten tunnusteemasta. CD:n koostajaa on selvästi kiehtonut eri artistien näkemys luolamiesten toimintamalleista ja ajatustavoista, sillä puolet kappaleista liittyvät luola-ajatteluun, esimerkkeinä mm. Asikaisen Oskun ja Pienimäen Yrjön kanssa on pidetty Helulei-tapaamisia, joissa Yrjön kirjastosiivestä kaivetaan esille mitä monimaisempia singlejä aasinsiltametodilla. Tämä nyt käsillä oleva longari on saanut vaikutteensa jenkkija brittibändien tuotannosta, mutta päätynyt levylle väkevän perulaisena näkemyksenä nuorisomusiikista. Los York’s laulaa espanjaksi niin kuin suurin osa mantereen beat-yhtyeistä, mutta kieli taipuu nuorisomusiikkiin oikein hyvin. tuplashufflea. Bear Familyn ”Destination”-sarjan CDkoosteet ovat kuin sinkkuklubi kompaktimuodossa: suuntaa-antava aihe ja tarinaa kerrotaan 20-sivuisessa vihkosessa. Hienoa Earl Hooker -slideä kuullaan myös I’m A Strangerilla, jolla Juniorin tuskaiselle laululle luovat lisäksi hienoa taustaa Big Moose Walkerin urut ja Lafayette Leaken piano. Niin kuin monilla muillakin saman mantereen beatyhtyeillä, touhu on mukavan jälkeenjäänyttä. La Carta on komeankilkuttelevasti etenevä ja pitkään instrumentaaliosuuteen loppuva The Box Topsin The Letter. Munster on esittelytekstissään sitä mieltä, että musiikkisukua oleva Monik (laulajan isä Manuel Antonio Guerrero omisti sinkut julkaisseen MAG-levyyhtiön) peittoaa alkuperäisesityksen, mutta se on kyllä liioittelua, sillä esikuvan vetävä laulutuplaus, ärhäkkä taustakuoro ja komea äänivalli jäävät saavuttamatta perulaisilta. Hookerista kehittyi Chief Recordsin vakiokitaristi ja se johti myös kaksikon yhteistyöhön myös 1960-luvun alussa, mm. Ja se alkuja loppusoitto, jossa Retu jää yöhön hakkaamaan kivitalonsa graniittiovea ja Dino makaa lämmössä sisällä! Historian siipien havinaa lisätään myös elokuvan One Million Years B.C. Wellsin levytykset voidaan jakaa myös niillä merkittävässä roolissa toimineiden kitaristien mukaisesti. Harvinaisempana Wells-kappaleena levyltä täytyy vielä ehdottomasti nostaa esiin harppuvetoinen She’s A Sweet One, joka on lähes suora kopio Otis Rushin She’s A Good ’Un -nimisestä kitaraversiosta. Jari Kolari LOS YORK’S LOS YORK’S 67 (Munster MR 434) Espanjalainen Munster-yhtiö tunnetaan vireästä julkaisutoiminnastaan. Paikalla olijat pääsevät spiikkaamaan ja kertomaan valintansa tarinan. Maybe I Know on sovitettu hyvin uskollisesti Goren version pohjalle, mutta asteen pari jytäävämmin 1970-luvun alun tyyliin. Petri Lahti eri esittäjiä eri esittäjiä Destination Jurassic Land – 33 Artifacts From Times Before Christ (Bear Family BCD17655) Huh hai hei ja helulei. Blues News 2/2023 79 Man (Hoodoo Man Blues) ja Junior’s Wail on äänitetty elokuussa 1953. Muutoin Wellsilta on ilmestynyt reilut 40 pitkäsoittoa. Tampa Redin It Hurts Me Too esitetään Elmore Jamesin tyylisenä versiona, mutta poikkeuksellisesti sillä ei soiteta slidea vaan Hookerille epätavallisesti aivan normaalia kitaraa. Tai sitten Jukka Junttilan ja Asko Alasen 45 kierroksen sinkkuillassa Tampereen Huurupiilo-pubin kivijalassa, johon kaikki ovat tervetulleita singlelevyn kanssa. Tämän kokoelman molempiin päihin on nyt kuitenkin sijoitettu Blubbery Hellbelliesin versiot Prehistoric Plateauta kasarilta ja vuodelta 2010. kappaleilla Messing With The Kid, Calling All Blues sekä Universal Rock – ja miten hienosti Hookerin liuttelu sopiikaan Wellsin kromaattisen harpun soundeihin! Lisää Universal Rockin kaltaisia instrumentaaleja ovat Eagle Rock ja Junior’s Wail sekä Cha, Cha, Cha In Blue. Covereitakin on joukossa. Tuli tippa silmään, sillä minulle 1958 syntyneenä tuo tv-sarja edustaa ensimmäisiä muistoja piirrettyjen maailmasta. Millainen tuo näkemys sitten on. Väliin mahtuu tietysti obligatorisesti mm. Two Head Woman ja Love Dovey), ja juuri erityisesti h'nen kitaratyylinsä johdosta musiikin voi hyvinkin lukea kuuluvaksi alkuajan rokkiin, poikkeuksenaan I Could Cry, joka edustaa Wellsin parasta Wellsin West Side -tyyliä. Levy löytyy niin fyysisenä julkaisuna kuin suoratoistona. Joka kuukauden viimeisenä keskiviikkona on kokoontuminen ja joku löyhä teema on annettu ohjenuoraksi. Tapahtumat löytyvät Facebookista termillä ”sinkkuklubi”. Paras raita on silti levyn avaava Pronto un doctor, chileläiseltä Alan y sus Batesilta lainattu agenttikitaran ja vibrafonin sävyttämä katsaus naiskauneudesta sekoamiseen. Tällä hetkellä on menossa jo numero 93. Bluesin saralla Wells oli eräs sielukkaimmista laulajista ja sen suhteen hänen osaltaan parasta 50-luvun Chicagoa edustavat So All Alone, I Could Cry sekä suuret suosikkini Little By Little ja Come On This House, joissa kitaristina huikaisevaa työtä tekevä Earl Hooker tukee loistavasti solistin tunteikasta tulkintaa. Mukaan mahtui myös Galloping Horses A Lazy Mulen ja I Need Me A Carin tapaisia ”kummallisempia” kappaleita, jotka eivät mene suoraan rokinkaan piiriin vaan ovat jotakin gospelin, doo wopin, kyseisen ajan teinipopin välimaastoa. EP on julkaistu vinyylillä ja suoratoistona. Cielo eli Sunny ja Hunki Panki ovat tuttuja kaikille. Munster-yhtiön eksoottiset julkaisut jatkuvat tällä EP:llä, jossa ääneen pääsee taiteilijanimeä Monik käyttänyt Monica Guerrero. Vuonna 1957 alkoi Syl Johnsonin ”aikakausi” (mm. 50-luvun lopulla Wells oli esitellyt Hookerin Chief-, Profileja Age-yhtiöt perustaneelle Mel Londonille. Mainita kannattaa myös Hodo Man -singlen kunniaksi Bob Koesterin avulla Delmark Recordsille 1965 tehty LP ”Hoodoo Man Blues” (Delmark 612), joka on yhtiön kaikkien aikojen best seller ja eräs parhaista alallaan – levyistä ensimmäisiä, mistä tutustuminen Chicagobluesiin kannattaa ylipäätään aloittaa. Bear Familyn strategia perustuu näillä kokoelmilla 1950ja 1960-lukuisten tallenteiden kuratointiin. Los York’s aloitti soittelun vuosikymmenen puolivälin jälkeen, oli alkuun täysverinen beat-yhtye ennen kuin alkoi siirtyä seuraavalla ”68”-albumillaan kohti psykedeelisempää äänimaailmaa. Se toimii vähän mutkia suoristaen kolmessa genressä uusintajulkaisuineen ja alamerkkeineen: garage rockin eri muodoissa, lattarimusiikissa ja uudessa aallossa. Tällä levyllä tuo tarkoittaa rautalankamaista kitarasoundia, ohutta mutta viiltävää urkua, vuosikymmenen ensimmäiseltä puoliskolta inspiraatiota saaneita sävellyksiä, aika erikoisia sovituskikkoja ja muuta. Tommy Steelen ja Steelmenin Rock With The Cavemen sekä Link Wrayn Dinosaur. autenttisella traileri-äänitteellä. Erityisen tarkkaan Munster perkaa Etelä-Amerikan musiikillista aarrearkkua ja mantereen beat-yhtyeiden levytyksiä. Jälkeenjääneellä en tarkoita mitään kielteistä, vaan sitä että Los York’s on kyllä ajan hermolla, mutta samalla ikään kuin nielaissut kerralla kaikki 1960-luvun musiikilliset vaikutteet. Nyt merkki on pistänyt pihalle uusintapainoksen perulaisen Los York’s -yhtyeen ensialbumista loppuvuodelta 1967. Muddykin esiintyi muutamissa alkuaikojen äänityksissä, kuten ’Bout The Break Of Day (Early In The Morning) ja Lord, Lord (Lawdy! Lawdy!) – osin sen takia, että hänen yhtyeensä taustoitti myös Wellsia. Petri Lahti MONIK MONIK Maybe I Know (Munster MR 7349, EP) Lesley Goren hieno teinipop, kesän 1964 jenkkihitti Maybe I Know (Mercury 72309) levytettynä Perussa melkein kymmenen vuotta ilmestymisestään. Abrazame-raidan alkuperää piti miettiä muutama säkeistö, kunnes hiffasin että tämähän on Don Covayn Mercy, Mercy Kinks-kitaroinnilla maustettuna
Kokonaisuuden kruunaavat komea kansipotretti nyrkkeilysankari ”Kid Galahadista” sekä tietysti 36-sivuinen infopaketti, jonka on laatinut saksalainen Presley-ekspertti Helmut Radermacher. Big Maman Peacock-kauden huipentaneen singlen kääntöpuoli My Man Called Me ammutaan Johnny Otisin yhtyeen säestyksellä maaliin ailahduksen verran leppoisammissa tunnelmissa. Jorma Riihikoski BN:n erityispuntarissa!. Nyt on tarjolla CD-muodossa demoja esim. Toisella EP-sivulla siirrytään Dot-yhtiön vuotta nuoremman materiaalin pariin. Vuonna 1957 hän oli kuitenkin erityisen vitaalissa vedossa. Itse asiassa Bear Familyllä onkin nyt rakentunut mielenkiintoinen rosteri näitä teemallisia kokonaisuuksia, joiden infovihkoja selailemalla aika kuluu rattoisasti CD-soittimen ääressä. Wanda Jackson ja Gene Vincent. Elvikselle tarjottiin tuolloin paljon ensiluokkaista materiaalia levytettäväksi ja osa päätyikin b-puoliksi ja albumiraidoiksi. Jorma Riihikoski eri esittäjiä eri esittäjiä The Elvis Presley Connection Vol. Lisäksi on mukaan laitettu muiden kovien nimien versioita tai alkuperäislevytyksiä mm. No, tämä luolateemahan on aina kiehtonut ihmismieltä jo aikojen alusta filosofisessakin mielessä. Idea on laittaa samalle CD-kiekolle niitä versioita, joiden oletetaan olevan sellaisia, joista sarjan kohteena oleva artisti on ne blokannut omaan tuotantoonsa. Edes kappaleiden säveltäjäja julkaisutietoja seiskatuumat eivät kuluttajalleen kerro, mutta tuskinpa niiden oletetuimmassa pääkäyttötarkoituksessa, kotibileiden tahdittajina, moisille detaljeille olisi suurta kysyntääkään. BIG MAMA BIG MAMA THORNTON THORNTON Just Like A Dog (El Toro ET15138) Annisteenin varovaisen alun jälkeen sarja ei voisi saada enää julmetumpaa jatkobuustia kuin levy tutkailut Tommy Roen tilitys Caveman ja Randy Luckin tarina I Was A Teenage Caveman. TINY TOPSY TINY TOPSY Aw! Shucks Baby (El Toro ET15140) Tiny Topsy alias Otha Lee Moore jos kuka omasi mannerta tömistyttäneen lauluäänen, muttei hänkään hahmona tai tuotannoltaan järisyttävän vieras tapaus taida olla sen enempää r&bkuin rock’n’roll-harrastajakunnankaan keskuudessa: pikkuklassikot King-Federal -merkin palkkalistoilla olleiden Cincinnatin luottosoittajien kanssa ovat jo entuudestaan monet kerrat loppuun ahmittuja kakunpaloja näissä pippaloissa. Täytyy myöntää, että tämä konsepti kyllä kiehtoo minua. Valkoselta brittikaartilta kuullaan silotellumpaa kategoriaa edustavia tulkintoja, mutta nekin kertovat omaa tarinaansa eurooppalaisesta teinikulttuurista. ”Elvis Connection” on koottu Elviksen vuosien 1962–1966 väliselle ajanjaksolle, jota on ehkä epäoikeudenmukaisesti arvioitu vain kaikkein löyhempien esitysten pohjalta. EP:n nimiraidaksi El Toro on kuitenkin yllättäen päätynyt valitsemaan melko standardinomaisen perus-jumpnumeron, eikä neljäskään näyte I’ve Got Troubles vuodelta 1955 nyt suoranaiseen hurlumheihin taida rokkiväkeä kiihottaa. My Man tussauttaa letkeän The Treniers -tyylisen alkupaukun levylle, taustallaan lukuisia muitakin silloisia tähtiä, kuten esim. Topsyn paraatinumeroita molemmat, siinä missä kääntöpuolellekin puristetut raidat, Otis Williamsin johtaman The Charmsin kanssa runnottu shuffle Come On, Come, Come On sekä alkujaan Lillian Offittin EL TORO RECORDS SATSAA SEISKAEL TORO RECORDS SATSAA SEISKATUUMAISIIN EP-UUSINTAJULKAISUIHIN TUUMAISIIN EP-UUSINTAJULKAISUIHIN Viitisen vuotta sitten ilmestynyt El Toro Recordsin sekä sisäisiltä että ulkoisilta kantimiltaan vaikuttava kuuden vinyylisen EP-levyn antologia uppoutui eräiden 1950-luvun bluesmiesten r&b-pitoisimpiin hengentuotteisiin. Yhdessä nämä kappaleet muodostavat jiver-kentän kestoklassikoksi iskostuneen Modern-sinkun vuodelta 1955. Kaikki nämä ovat kuitenkin valmiiksi sovitettuja esityksiä, eivätkä mitään raakileita. Musiikillisia arvoja tai tyylikkyyttä on levyltä turha hakea, mutta sitä enemmän tulkinnoista löytyy hupia ja vinksahtaneita näkökulmia. EP:n bkyljen esitykset I Smell A Rat ja Stop Hoppin’ On Me vuodelta 1954 puolestaan hyödyntävät menestyksekkäälle rakkikoira-teemalle ominaista jump-vetoista rumbabiittiä. Otis Blackwellilta ja Mort Shumanilta. Wanda Jacksonin sittemmin omiman Fujiyama Mama -bravuurin originaaliversio syntyi Capitolmerkillä vuonna 1955 jo pitkälti samoin rock’n’rollelkein, mutta tietenkin mustemmalta pohjalta ponnistaen sekä lipevän miesköörin tukemana. Mihin tätä levyä siis tarvitaan. Ace-sarjassa on artisteja George Famesta David Bowieen, Bear Familyn verrokeilta taas löytyvät esim. Rajallisten mittojensa johdosta julkaisujen täyttäminen pelkästään huippuraidoilla on ollut helppoa, mutta sen enempää taustainformaatiota kuin suoranaista musiikillista uutuusarvoakaan niiltä on silti turha etsiskellä. 3 (Bear Family BCD17640) Bear Family julkaisee viihdearvoltaan korkean ”Destination”sarjan lisäksi myös tälläisiä ”Connection”-kokonaisuuksia, jotka muistuttavat Ace Recordsin vastaavanlaisia ”... Huolettomasti bluesaavat Tell Me, Tell Me ja Big Rock Inn välitetään kuulijan korviin siinä määrin rasvaisten kitarasoolojen siivittämänä, että niiden voisi helposti olettaa irronneen mestarismies Mickey Bakerin käpälistä. ”Elvis Connection” on päässyt jo kolmanteen osaansa. Chicagossa uraansa rakentanut ja vain 34-vuotiaana (1964) menehtynyt Topsy ei tosin noussut maailmanmaineeseen vielä elinaikanaan. Miehisessä musiikkimaailmassa artistiksi kasvanut Lucky Millinderin orkesterin pitkäaikainen solisti tiesi tällaiset jutut – ja oli siten erityisen uskottava hahmo esittämään mm. Vaikkapa vappuun, Halloweeniin tai helulei-illanviettoihin. Mukana on myös jotain tunnetumpaakin, kuten Hollywood Argylesin Alley Oop. Etta Jamesia kompannut Maxwell Davis orkestereineen. ”Connectioneilla” kuullaan sekaisin innotuksen antajia, laulujen ennenkuulumattomia demoja sekä muiden tekemiä covereita kyseisen artistin kappaleista. Dizzy Gillespien ja Lionel Hamptonin kokoonpanojen solistina huipulle kammennut ja Savoy-merkillä soololevytysuransa 1952 startannut Dolly Cooper. Modernin ajan retro r&b -bändien ohjelmistoihin on sen tavoin vakiinnuttanut paikkansa myös iisitempoisempi Ay La Bah. ANNISTEEN ALLEN ANNISTEEN ALLEN G’wan ’Bout Your Business (El Toro ET15137) Kaikkein vähiten ylläreitä pääsee tästä El Toro -setistä BNlukijalle jakamaan jo standardihahmoksi bluespiireissä muodostunut Annisteen Allen. Heard Them Here First” -julkaisuja. Nervous Norvusin Transfusionin taas voi muistaa Kenny Everettin ”The World’s Worst Record Show” -kokoelmalta ja saman artistin Ape Call jatkaa samanlaisella älyttömyydellä. kaksimielistä ”slow grind” -numeroa Rough Lover (1957). Jump-tyylisen nimiraidan kaveriksi El Toro on nyt parittanut tästä materiaalista pidättyväisemmin rollaavan You Shocked Me’n. Espanjalaismerkin taannoisten 25-vuotisjuhlien kunniaksi vastaavanlainen EPmeno jatkui kuudella naislaulajien poiminnalla ja sen jälkeen vielä samankaltaisella satsilla Teksasin seudun valkoisten pioneerien äänitteitä. 80 Blues News 2/2023 millaisen Big Mama Thorntonin Hound Dog -teemaan tarinaltaan istutettu doowop-pohjainen r&b-syytös Just Like A Dog (Barking Up The Wrong Tree) tarjoaa. Vuoden 1957 äänite todistaa, että laulajan tuotannossa riitti jättihittienkien ulkopuolella mielin määrin laatutavaraa. The Coastersilta, The Cloversilta sekä LaVern Bakerilta ja Clyde McPhatterilta. DOLLY COOPER DOLLY COOPER Tell Me, Tell Me (El Toro ET15139) Eilisen teeren tyttöjä ei ollut myöskään jo 1940-luvulla mm. Ja ovathan Berto Martinezin pastellinsävyihin luottavat, pelkistetyn luontevaa visuaalista kaavaa noudattavat EP-kannet joka tapauksessa myös koreaa katseltavaa. Little Walter, Billy Boy Arnold, Lightnin’ Hopkins, Washboard Sam, Sonny Terry & Brownie McGhee sekä edellisiä hahmona hitusen verran eksoottisempi, Big Town Playboyja Hoy Hoy -ensilevytyksistään kaiketi parhaiten tunnettu pianisti Little Johnny Jones tulivat tuolloin esitellyiksi Chicago-blueshistorian hämäristä nousseina tulevan rock’n’roll-villityksen afroamerikkalaisina suunnannäyttäjinä
Kyseiselle “Just Rollin’ With...“ -pitkäsoitolle sisältyivät totta kai myös kaikki tämän EP:n priimaesitykset. Runsaasti tanakkaa rokkia ennen suosiontäyteisiä kantrivuosiaan levyttäneen Bob Lumanin (1937–1978) varhaisetappia on kuitenkin mahdotonta kiteyttää vain neljään kappaleeseen. BOB LUMAN BOB LUMAN All Night Long... MAC CURTIS MAC CURTIS Call Me Mac (El Toro ET15151) Mikäli vanha kunnon Ray Campi jätetään laskuista pois, täkäläisille rockabillyintoilijoille tuskin esiteltiin 1980-luvun alussa ketään muuta “aitoa“ 1950-luvun amerikkalaisartistia yhä perusteellisella tavalla kuin toimittiin Mac Curtisin tapauksessa. (El Toro ET15142) Pitkän ja tuotannollisesti monelle mutkalle taipuneen karriäärin luonut Little Esther Phillips (1935–1984) on kuulunut paitsi “löytäjänsä“ Johnny Otisin, myös BN-väen kestosuosikkeihin. Elviksen esimerkki oli tosin innostanut nuorta Bobia laulamaan jo paljon tätä ennen. Rudyn pitelemättömät laulusuoritukset ovat kieltämättä edelleen hysteeristä kuultavaa, mutta pelkästä primitiivisestä spedeilystä hänen kohdallaan ei silti ollut kyse. EP:n kakkospuolen näytteet dokumentoivatkin Lumanin ja muusikkokaveri Mac Curtisilta lainatun bändin otteita demosessiossa Jim Shellin studiolla Dallasissa 1956. El Toron erikoisempi ratkaisu on ollut valita näiden 1950-luvun klassikoiden seasta näytteeksi hitaasti sammaltava ja tyylillisesti vaikeammin lokeroitava Just So You Call Me, joka ilmestyi alkujaan Curtisin julkaisujärjestyksessä ensimmäisen ja tunnusomaisimman rockabillynumeron If I Had Me A Womanin kääntösivuna. Hänen levytysuransa otti kunnolla tuulta purjeisiinsa Grandaddy’s Rockin’-revittelyllä 1956 ja päättyi vasta 2010-luvulla, jo tuossa vaiheessa itsekin isoisoisän ikäluokassa rokaten. Verratonta boogie woogieta tarjoileva Sally Let Your Bangs Hang on peräisin hänen TNT-merkin esikoissavikakultaan 1955 ja vain hieman nasaali poikamainen laulusoundi erotti Jokers-ryhmän menemästä aikansa mustasta kokoonpanosta. Rytmivaihdoksiltaan haastavampi kantrihölkkä Jig-A-Lee-Ga viimeistään paljastaa studiossa paiskineenkin hommia lauma täysverisiä, kontrolloidusti toimineita ja grooven tiukasti hyppysissään pitäneitä ammattilaisia, ei suinkaan häkistä väliaikaiseen vapauteen laskettuja rokkaavia maanikkoja. Blues News 2/2023 81 levyttämä tanakka blues Miss You So. EP:n kaikki raidat syntyivät samassa nauhoitustilanteessa huhtikuussa 1956 Jim Beckin studioilla Dallasissa, Teksasissa. LITTLE ESTHER LITTLE ESTHER T’ Ain’t Whatcha Say... Eritoten sähäkästi sykkivä irrottelu What A Day! (1956) pääsee yllättämään puun takaa, viisi vuotta varhaisempi mollipopcorn No More Love taas kiertää tyypillisempää r&b-kehää, eräänlaisena prototyyppinä Rosco Gordonin No More Dogginin ja Dickie Thompsonin Thirteen Womenin tapaisille tuleville klassikoille. Suurimman valokeilansa Olenn sai esiintyessään rock’n’roll-revyyelokuvissa The Girl Can’t Help It ja Born Reckless. Tuttu sanaleikki T’ain’t Whatcha Say, It’s Whatcha Do saa hänen toimestaan osakseen näpsäkän jump-kuosin, If It’s News To You’lla taas saadaan vaihteeksi hämmästellä harvinaisen raspista kitarasooloa. Syytönhän Topsy-parka tähän itse on, mutta eikö hänen repertuaaristaan tosiaan ollut noukittavissa tälle julkaisulle edes yhtä vieraampaa esitystä. Saksalaiselta isoisoäidiltään esiintyjänimensä kekannut Grayzell (1933–2019) oli siis ehta rockabillyn pioneerihahmo, mutta virtaa hänessä piisasi aina 2010-luvulle saakka. Eräs Teksasin rokkarien vaikuttavimmista debyyttijulkaisuista muodostui Rileyn Sun-kollegalta Warren Smithiltä lainatusta balladimaisesta Red Cadillac And Black Moustachesta sekä sen kääntöpuolella kuullusta bluesmukaelmasta All Night Long. Laulajan onnistui ympätä kaikki osaamansa vokalistiset temput nikotteluista pörinöihin ja kiekumisiin heti varhaisrokeilleen Duck Tail, You're Gone ja Let's Get Wild. Kääntöpuolen Candy Kisses laajensi jokereiden tyylikirjoa swamp popin pariin. levy tutkailut sempaan, tarkemmin sanottuna teksasilaiseen rockabillyyn ja rock’n’rollin fokusoituen. Kiitos kalifornialaisen Rollin’ Rock Recordsin maahan vyöryttämien tuoreiden levytysten sekä laadukkaiden uusintajulkaisukokoelmien, myös Curtisin Kingmerkin varhaistekeleiden merkitys rockabillyn ykkösaallon ytimessä valkeni nopeasti myös uskomattoman monelle suomalaisnuorelle. Ikuistettaviksi päätyivät tuolloin Buddy Hollyn samana vuonna levyttämä Blue Days, Black Nights sekä leppoisaan tapaan honkytonkia ja strollaavaa bluesrytmiikkaa yhteensovittanut Wild-Eyed Woman. (El Toro ET15150) El Toron EP-vuosi vaihtui uuden laadukkaan puolitusinan seurassa, mutta tällä kertaa valkoib-puolen ominaisuudessa. Lahjakas artisti ennätti kantaa kortensa myös rokkaavan rhythm’n’bluesin kekoon, vaikka Since I Fell For You’n tapaiset 1940-luvun suursukseet lykkivätkin häntä jo hyvää vauhtia kohti viihteellisemmän jazzlaulajan latuja. Lumanin tuoreeltaan tekemä cover Billy Lee Rileyn valkoisille markkinoille pikkuhitiksi nostamasta Billy The Kid Emersonin Red Hotista taisi lopulta saada Lumanin Imperial-sinkuista eniten huomiota, mutta kaikki tulevan tähden elkeet hänellä olivat käytössään jo tälle EP:lle valitulla esikoisellaankin. Tiukasti kampoihin pistävät kääntöpuolen shuffle They Don’t Want Me To Rock No More (1957) sekä ison orkesterin voimin rotevasti jumpattu Bring It Home To Me (1956). Toisin kuin useat lajitoverinsa, Curtis oli kaiken lisäksi jo syntyjään pesunkestävä rokkari, joka ei käynyt läpi varsinaista kantrivaihetta ja siirtynyt sieltä “muodin mukana“ rockabillylinjoille. JOHNNY OLENN JOHNNY OLENN AND THE JOKERS AND THE JOKERS Candy Kisses (ElToro ET15152) En toden totta muistanutkaan, miten valloittava musiikillinen ilmestys sanantoniolainen laulaja Johnny Olenn levyillään itse asiassa oli. paria vuotta varhaisemmilla julkaisuillaan tai 1960-luvun alun raisuilla Warwick-töillään. Siksi on perusteltua aloittaa tutustumiskierros seudun rasvapäistä tunnetuimmasta. Poikkeusta eivät tee hänen varhaiset “esirokki“-levytyksensäkään, vaikkei takuuvarman valloittavalla äänellään kujertanut Savoyja Federal-merkkien luottodiiva ehkä ollutkaan vuoden 1953 Deccatallenteillaan Talkin’ All Out My Head ja Please Don’t Send Me (1953) aivan yhtä terävässä vedossa kuin esim. Niistä ensimmäistä tähditti Jayne Mansfield, toista Mamie Van Doren – ja hyvin tähdittivätkin, sillä valkokangasnäkyvyys vei myös Johnnyn levyttämään poikkeuksellisesti kokonaisen LP:n Liberty-merkille vuonna 1957. ELLA JOHNSON ELLA JOHNSON Bring It Home (El Toro ET15141) Niin ikään hieno nosto on isoveljensä Buddyn takaa itsensä pinnalle hilannut Ella Johnson. Vaan ihmekö tuo, tiettävästi näillä kaikilla eksemplaareilla kun pääsi kieliä taas venyttelemään kukapa muukaan kuin Mickey Baker. RUDY “TUTTI“ RUDY “TUTTI“ GRAYZELL GRAYZELL Let’s Get Wild! (El Toro ET15153) Kreisi mies kreisi! San Antoniosta lähtöisin olleen Rudolph Jiminezin matka rakastetuksi alkuperäisrokkaajien yhteisön väriläiskäksi huipentui näihin muutamiin Starday-merkin 1956–57 julkaisemiin sinkkuraitoihin, joiden statusarvo etenkin suomalaisessa buumiajan rockabillykentässä oli huomattava. Holtiton ja puolitekeleen oloinen Half Hearted Love puolustaa paikkaansa levyllä edellä mainitun Grandaddy’s Rockinin. Bpuolen Savoy-paluuraidoilla mennään jo vuosissa 1956–57, ja vaikka tyylillisesti linja ei ole juuri entisestä modernisoitunut, on myös Esterin otteisiin tarttunut Ruth Brown’maista aikuisemman naisen sulavuutta yksioikoisen revittelyn sijaan. Alkujaan hänet houkutteli levyttämään Imperial-merkki vuonna 1957, jolloin orastava ura baseballin parissa sai hänen osaltaan jäädä. Samalla kaavalla rytmibluesrokkaavat myös kakkos-TNT:n (1956) raidat I Ain’t Gonna Cry No More ja doowopsävyjä hieman haparoiden tapaileva Delmore Brothers -versiointi Blues Stay Away From Me
Kymmenisen vuotta sen jälkeen hommaa täydennettiin massiivisella “Hamina And Helsinki All Night Long” -paketilla (ks. Lähtökohtaisesti vuonna 1932 syntyneen Mackin ja hänen yhtyeensä suosima poljento oli kuitenkin verrattain kantrimpaa ja ”aikuisempaa” kuin vaikkapa Memphisin suunnalta ponnistaneilla hieman nuoremmilla kilpaveljillään. Looking For The Tsugu on erittäin rankka vaikka ei ihan studiolevyn kaltaiseen nousukiitoon lähde. Tämän lyhyen periodin jälkeen ei levyn musiikkia enää kuultu. Ihmetytti, miksei Love hommaan ryhtynyt edes silloin, kun Remu sattuneesta syystä oli pois muonavahvuudesta. Viime vuoden lopulla kauppoihin saapuivat EP:t “Tsugu Live” ja “Saapasjalkarock Live 1983” ja tämän vuoden helmikuussa “Live At Kalanti 1978”sekä “Live 1980” -tupla-albumit. Aktiiviaikana sellaista ei kuitenkaan julkaistu. Itse olen kuunnellut levyn ehkä kaksi kertaa. Vasta -96 julkaistua “Live In Stockholm” -levyä (ks. Sen valaistumpaa ohituskaistaa menestykseen nämä loppuun saakka laadukkaat levytykset eivät hänelle silti koskaan avanneet. Perimätiedon mukaan viimeinen keikka oli kuitenkin seuraavana päivänä Toholammilla, mutta mitäs pienistä, sattuuhan noita. Nyt meitä Ganes-faneja hemmotellaan oikein kunnolla, kun livemateriaalia on julkaistu useamman levyn voimin sekä kahden eri julkaisijan toimesta. BN #313) sekä “Rockin’ Live 1982” (ks. BN #310) ja samana vuonna päivänvalon näkivät Ylen Iltatähti-ohjelmassa näytetty keikka “Live At Tavastia 1974” (ks. Juuri sellaisiin kuuluvat EP.n teemanumero Gone Ape Man sekä saman singlen varsinainen ”paraatipuoli” Cat Talk, josta muodostui jälkikäteen laulajan kuuluisin äänite Englannin revival-aallon löydettyä kappaleen parisenkymmentä vuotta alkuperäisversion ilmestymisestä. Tietoa missä musiikki on taltioitu, ei kannessa ole mainittu, ehkä sitä ei tiedossa edes ole ollut. Soundit ovat aavistuksen latteat; vaikka rummut kuuluvat hyvin ja basso BN:n erityispuntarissa!. Mukana ovat suosikkikappaleeni Lonely Way, Walkin’ The Dog sekä Looking For The Tsugu. Saapasjalkarock Live 1983 (Emsalö Music EMLP028) Tämä 12” EP sisältää Ylen Saapasjalkarockista taltioimat 4 kappaletta. Vuonna -88 saimme vihdoin “elävää” musiikkia kuunneltavaksi, kun reunionkiertueelta taltioitu “Live At Cafe Metropol” näki päivänvalon. Toisille Hurriganes edusti (ja edustaa vieläkin) parasta musiikkia ikinä, kun toisille sen kolmen soinnun rynkytys ja finglish-laulutapa olivat yhdentekeviä. Ainoana poikkeuksena Shelton Brooksin nimiin laitettu Rufus Thomasin sävellys Walkin’ The Dog, jota soitettiin satunnaisesti vuoden 1982 keikoilla. Aika hurja saavutus, vai mitä sanotte. Huonosti soitettua keikkaa paikattiin myöhemmin Takomo-studiossa vaihtelevin tuloksin ja jälki on sen mukaista. Kun Janne Louhivuori oli ilmoittanut jättävänsä Hurriganesin loppuvuodesta 1983, lupautui Ile Kallio tulemaan takaisin bändiin. Cisse yrittää paikata, mutta on lähestulkoon kuulumattomissa. BN #252), jonka materiaali oli pääosin Haminassa äänitetty. Yleisön pyynnöstä soitettu Lonely Way vähän takkuaa, kun Remu ei oikein muista sanoja. “Rock And Roll All Night Long” -albumin etupuolisko oli kyllä elävän yleisön edessä nauhoitettu, mutta se ei ainakaan minulle riittänyt. Kaikki ovat ilmeisesti bändin omaan käyttöön tarkoitetuista miksauspöytä-äänityksistä tehtyjä julkaisuja. Muutama vuosi myöhemmin markkinoille saapui “Live In Hamina 1973” (ks. kappaletta. Tsugu Live (Emsalö Music EMLP027) “Tsugu Live” on kuuden kappaleen 12” EP tai pitäisikö sanoa minialbumi, sillä eivätkö kaikki alle 30-minuuttiset, yli 4 kappaletta sisältävät levyt sellaisiksi lasketa. Uusi trendi konkretisoitui seuraavalla työnantajalla Starday Recordsilla, jonka materiaaliin myös ”It’s Saturday Night!” -EP:llä keskitytään. Kannet ovat hienot ja Janne Louhivuori on kirjoittanut saatesanat, joissa hän sanoo Saapasjalkarockin keikan olleen sekä kahden kitaristin kokoonpanon että hänen kaksivuotisen pestinsä päätös. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta eikö yhtään erilaista sessio tai livekuvaa tuolta aikakaudelta löytynyt. western swingin, r&b:n ja boogie woogien synteesinä annetaankin levyllä opettavaiset luennot Cat Just Got In Townin ja It’s Saturday Nightin prujaamina. MGM:n, Hickoryn ja United Artistsin tapaisille vakiintuneille yhtiöille perinteisempää kantria tehtaillen. Lauluntekijänä vielä tovin musiikkialalla jatkanut artisti vetäytyi kuvioista 1963, joskin vain palatakseen 2000-luvulla nuorten ihailijoidensa rohkaisemana takaisin estradeille. Eikö kenellekään bändin jäsenelle, roudarille tai edes Richard Stanleylle tullut mieleen ehdottaa sellaisen tekemistä, etenkin kun materiaalia oli olemassa. 82 Blues News 2/2023 LEW WILLIAMS LEW WILLIAMS Gone Ape Man (El Toro ET15154) Apinamiehestä lepsun oloinen kantrilaulaja Lew Williams (1934–2019) saattoi olla kaukana, mutta ”The Texas Drifterinä” levyttämisen 1953 aloittanut artisti joka tapauksessa niin vain hänkin harhautui hetkeksi rokkaavalle polulle Imperial-merkillä 1956–57. BN #162) voitiin pitää oikeana Hurriganes-livenä. Pete Hoppula levy tutkailut HURRIGANES JA KAUAN KAIVATUT HURRIGANES JA KAUAN KAIVATUT LIVEALBUMIT LIVEALBUMIT Tätä kirjoittaessa myytyjen fyysisten levyjen kärkipaikan on vallannut kaksi Hurriganesin livejulkaisua. Teksasin Shamrockista kotoisin ollut laulaja sai erityisen tuhoisaa jälkeä aikaiseksi omaa käsialaa olleilla kitarapikkaavilla Fat Womanja Kitty Kat -hölkillään, joista molemmista kehkeytyi ”koulukirjamaisen” rockabillyn prototyyppejä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kyseessä on nelihenkinen Hurriganes – enkä tarkoita sitä miehitystä, jossa Ola Kyllönen oli kosketinsoittimissa vaan kahden kitaristin kokoonpanoa. Kiihkeimmät fanit olivat valmiita hyppäämään vaikka kolera-altaaseen suosikkinsa puolesta. Musiikillisesti levy on loistava, soundit ovat kohdallaan ja bändi on kovassa iskussa. Tällaiselta bändi tuohon aikaan kuulosti. Bill Mackille tienraivaajan rooli mahdollisti 1950-luvun lopulle asti venyneen tuotteliaan pestin Stardayllä sekä muita jatkotoimeksiantoja pitkälle 1970-luvulle mm. Esimerkiksi Kuumat Kundit -elokuvaa varten taltioitu keikka olisi ollut julkaisemisen arvoinen. Itse kuulu(i)n bändin faneihin, vaikka viimeisimpien levyjen kohdalla innostukseni ei ollut yhtä korkealla kuin Love Records -aikakaudella. Tyylillisesti Lew’n musiikki tosin kosiskeli yleisöä lähinnä kroonerimaisesti jump-r&b:n ja orkesteriswingin tehokeinoja hyödyntäen. Williamsin vahvuutena olivat myös hänen omat kappaleensa, jotka olisivat hyvin voineet olla mustiltakin markkinoilta peräisin. Käsi ylös kaikki te, joiden Top 10 Ganes -listalle “Metropol” mahtuu, jos jätetään laskuista pois viimeisimmät livetallenteet. Myös neljännen ja viimeisen Imperial-sinkun raidat ovat saaneet El Toron kiinnostuksen heräämään – ja hyvästä syystä: Don’t Mention Your Name ja sen b-puoli I’ll Play Your Game ovat silkkaa kvartettilaululla tuettua rhythm’n’bluesia. Hurriganes oli todella hurja bändi, ja livelevyjen ystävänä toivoin jokaisessa “iltarukouksessa” siltä livealbumia. Kappaleista Looking For The Tsugu oli mukana pisimpään, aina vuoden 1978 loppuun asti. Olisi varmasti tuonut talousvaikeuksien kanssa painivan yhtiön kassavirtaan sitä kaivattua lisäystä enemmän kuin “Sixteen Golden Greats”. En sano, että tämä olisi pettymys, mutta ehkä odotin kahden kitaran kokoonpanolta hiukan enemmän. Mukana on nimenmukaisesti vain “Tsugu Way” -albumin musiikkia Hurriganesin keikkasetistä 1977–78. Vaihdoksen yhteydessä koettiin mielenkiintoinen välivaihe, kun keikkoja tehtiin muutaman viikon ajan kahden kepittäjän voimin. BN #313). Ei suoranaisesti mikään ihme, sillä onhan kyseessä yksi kotimaan suosituimmista bändeistä, josta varmasti jokaisella on mielipide puolesta tai vastaan. Kansi mukailee ”Tsugu Waytä” siinä määrin, että kuvakin on aivan sama. He eivät selvästi olleet varautuneet soittamaan ko. Teksas-rock’n’rollin itsenäisestä kehityskulusta mm. BILL MACK BILL MACK It’s Saturday Night! (El Toro ET15156) Vaikka Bill Mack solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa 1950-luvun alussa mustien artistien dominoimalla Imperialmerkillä, Elvis ja rockabilly veivät pian hänetkin musiikillisesti mennessään
Kun Ilen ja Albertin aikaisilta kokoonpanoilta on jo mukavasti levyjä julkaistu ja jos jotain vielä julkaistaan, niin olisiko seuraavaksi taas Jannen vuoro saada kitaransa kuuluviin. Albert Järvisen mukaan Remu oli kova “kiilaamaan”, mutta tällä kertaa Get Onin intro lähtee ihan puun takaa Ilen aloittaessa soiton muita aikaisemmin, ja ainakin minusta tuntuu, että Cisse ja Remu pääsevät mukaan vähän myöhässä. Live 1980 (Ainoa AOPLP2302, 2-LP) Tällä levyllä kokoonpanona on Aaltonen, Häkkinen ja Järvinen. Sääli, ettei nelikko ollut yhdessä pidempään, sillä ainakin näiden näytteiden perusteella se olisi ollut toivottavaa tai ainakin suotavaa, ellei peräti pakollista. Äänityskalusto ei välttämättä ollut suurta hifiä ja kenties kasettinauhakin on saattanut hieman “haalistua” vuosien saatossa. Tämän keikan aikoihin kokoonpano oli ollut kasassa jo kolme vuotta ja hitsautunut tiukaksi trioksi. Riku Metelinen. Kun Hurriganes-livejulkaisuja alkoi tulla, niin olihan se aluksi kivaa, mutta nykyinen julkaisutahti käy kieltämättä kukkaron päälle. Sekä kaikkea siltä väliltä. Molempien tuplien puoliskot ovat lyhyitä ja levyä saa olla kääntämässä ja vaihtamassa aika usein, joten siinä mielessä CD-painokset toimivat kokonaisen keikan putkeen kuuntelemiseen paremmin. Omien sävellysten sijaan Ilen levyltä on valittu Beatles-raita ehkä siksi, kun se on ollut kaikille tuttu. Goodnight Baby on monin verroin levytettyä versiota rockimpi, myös Desiree sekä Shorai Shorai pyyhkivät studioversioilla lattiaa mennen tullen. Ile Kallion astuminen Albert Järvisen saappaisiin saattoi olla monien mielestä tekemätön paikka tai ainakin iso haaste, mutta hyvin nuori mies tilansa otti. Harmittaa myös se, että liki tunnin keikkasetistä YLEn nauhalle tarttui vain vaivaiset parikymmentä minuuttia, eikä mukana ole yhtään Cissen laulamaa sävellystä. Vaikka taltiointi on tehty noin vuosi tuon Jarlatetternin (”Live In Stockholm 1977”) keikan jälkeen, niin päällekkäisyyksiä materiaalissa löytyy jonkin verran. Jälkimmäisestä tosin löytyy versio “Rokkidiggari”-elokuvan soundtrackilta. Kovimmat järistykset tarjoilevat Money, 11th Street Boogie ja Good Morning Little Schoolgirl. Liekö vika YLE:n nauhoituksessa vai missä, mutta tällainen tinnituksesta kärsivä kuudenkympin ja kuoleman välissä oleva loppuunpiiskattu kehäraakki joutuu etsimällä etsimään kahta kitaraa. Pieni rosoisuus on pelkkää plussaa. Lisää herkkua on tulossa myöhemmin keväällä, tätä lukiessanne massiivinen, 4 LP:tä sisältävä “Crazy Days On The Road“ -paketti on kauppojen hyllylle saapunut. Erikoista on, että myös soololevyjen materiaalia on keikkasettiin otettu: Cissen toiselle soololle “Summer Games” päätynyt Only Sixteen ja Ile Kallion “Irockilta” peräisin oleva Drive My Car. Hienoa on, että myös Ile Kallion aikaista materiaalia on soitettu, kuten vaikka Chinatown ja An Awful Crime, mutta edellisvuonna ilmestyneen hätäisesti kokoon kasatun “Jailbird”-kiekon raidat ovat vähemmistössä. Live At Kalanti 1978 (Ainoa AOPLP2301, 2-LP) Ensimmäisen Hurriganes-livetuplan kokoonpanona on Aaltonen, Häkkinen ja Kallio. Soundillisesti ollaan lähempänä alkupään levyjä kuin “Jailbirdiä” tai “Crazy Daysiä”. Nuo ovat asioita, jotka saattavat johtua masteroinnista ja kaiverruksesta, mutta kuitenkin. Molemmilla on oma näkemyksensä asiasta ja kummatkin versiot toimivat hyvin. Itse asiassa se on vielä monipuolisempi kuin Kalannin keikka, sillä setissä on ollut niin debyyttisingle Do You Wanna Dance kuin loppuvuodesta ilmestyvälle ”10/80”-levylle päätynyt Cissen laulama Goodnight Baby. Koska molemmissa levyissä on muutamia samoja kappaleita, on hienoa kuunnella kuinka kaksi erityylistä kitaristia homman hoitaa. Tallahassee Lassie on kappaleista se, jossa kahden kitaristin mukanaolon huomaa selkeimmin. Nauhoituspaikka ei ole tiedossa. Jos “Kalanti 1978” tarjosi yllätyksiä, niin ei “1980” ole pekkaa pahempi. Pääpaino on silloisen kokoonpanon materiaalissa, mutta muutama vanha keikkasuosikki, tai pitäisikö sanoa pakollinen kappale, Get On, Ain’t What You Do sekä Tallahassee Lassie on luonnollisesti mukana. Keep On Knockin’ on erittäin hurja ja Get On puolestaan tarjoillaan Roadrunner-tyylisen intron kera. Blues News 2/2023 83 levy tutkailut pumppaa kunnolla, niin kitarat jättävät toivomisen varaa. Mukana on kappaleita, joita ei koskaan levyillä ilmestynyt, kuten Hully Gully ja Highschool Boogie. Vaikka Walkin’ The Dog, Looking For The Tsugu ja Bop-She Bop löytyvät “Tsugu Live” -kiekolta, ovat versiot todennäköisesti eri keikalta, sillä mielestäni soundit ovat “Tsugussa” vähän tuhdimmat ja basso enemmän pinnassa. Varmaotteisena riffittelijänä ja nopearanteisena pikkaajana hän lunasti monin verroin ne odotukset, joita hänelle asetettiin. Olisi ollut mukava lisä, etenkin kun Hurriganes-fanisivuston mukaan seuraava kappale olisi ollut Cissen laulama Cool It Down. Levyttämätöntä materiaalia edustava I Wanna Go Home on levyn helmi ja yksistään riittävä syy levyn hankkimiselle. Kaikesta huolimatta hemmetin hyvältä nämä soundaavat. Mukana on muutama harvemmin kuultu kappale, kuten herra Tradin kirjoittama Take This Hammer ja tässä vaiheessa vielä levyttämätön Money. Erittäin hienoa on se, että Cissen laulamia kappaleita on mukana peräti viisi, kun studiolevyille niitä pääsi maksimissaan pari