BN haastattelee: PEPE AHLQVIST TORONZO CANNON DENISE LASALLE GRINDER BLUES KNUCKLEBONE OSCAR WENTUS BLUES BAND TINA BEDNOFF & THE COCKTAILERS R&B-tenoristit, osa 29: JOE THOMAS & JULIAN DASH Henkilökuvia diskografioiden takaa: THOMAS WAYNE JAN BRADLEY Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 34: FRANK STOKES Rootskesä 2016 / Pikaesittelyssä: Stacy Jones / Muddy Lee Makkonen Divarien helmiä / BN käy tapahtumissa / BMA & EBC 2016 / Levytutkailut 197301-16-03 ISSN 0784-7726 N:o 279 (3/2016) Hinta 6,80 € 49. vuosikerta
Syntyi Pepe Ahlqvist & The Rolling Tumbleweed. Väliajat täyttyivät sooloja duo-keikoista sekä vierailuista eri bändien solistina (mm. Osa on soitettu pelkästään levylle, eikä koskaan esitetty livenä. Joskus joku jopa pyytää sitä. Parin vuoden tauon jälkeen keräännyttiin taas yhteen vuonna 2007. Keikkamyynnistä elantonsa saavalle muusikolle SF-Blues oli eräänlainen mieluisa ”kesätyöpaikka”. Tuolla ryhmällä tehtiin suomenkielinen levy ”Joutomailla”. Meidän uudeksi rumpaliksi tuli Harri Ala-Kojola. Viimeiseksi jääneelle ”Rocks And Water” -levylle teki sanoituksia Teppo Nuorva, jonka kanssa yhteistyö jatkuu edelleen. Tuotantoni on kuitenkin sen verran laaja, että kaikkia omia kappaleitakaan en ulkoa muista. Bändi laitettiin telakalle 1995. Esa Kaartamo oli eräänlainen ulkojäsen bändissä. Pikkuhiljaa kaikki alkoivat tarjota omia tekeleitään ohjelmistoon, joka muotoutuikin ajan myötä tiukaksi ja perinteitä kunnoittavaksi paketiksi. Hessun kanssa mietittiin jatkoa ja päädyttiin kutsumaan bändiin vierailevia artisteja. Vanhat bändikaverit ovat kohdanneet toisiaan eri tilanteissa ja vuonna 1997 olikin aika kasaantua jälleen yhteen.. Blues News 3/2016 7 Angelesin musiikkikuvioihin sisälle päässeen Havana Blackin miehistöön. Vuonna 2004 vierailijana oli Erja Lyytinen ja vuonna 2005 Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen. – Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Mukaan tulivat Ykä Putkinen kitaraan sekä Löytyn veljekset Mikko (basso) ja Sakari (rummut). Äänitysten pohjia tehtiin Haaviston Ollin studiolla. Aktiivisen keikkailun ohella teimme Mika Myyryläisen Bluelight Recordsille neljä äänitettä, joista ”Small Timer” jäi viimeiseksi. oli demokraattinen bändi – kuten yleensäkin bändit, joissa olen mukana ollut. Enimmäkseen yleisö on tottunut kohdallani bluesilmaisuun ja toiveetkin ovat sen mukaisia. Parina kesänä kierrettiin tuolla kokoonpanolla. – Moni-ilmeisellä Dave Lindholmilla oli niin paljon omia juttuja mielessä, että hän jättäytyi SF-Bluesista ensikiertueen jälkeen. Kappaleita ideoidessa alkoivat vanhat folkja country-vaikutteet kuulua bluesin ohessa. Soolokeikkoja tehdessä alkoi itää ajatus suomenkielisestä albumista. – Keikoilla toimii sopivan pikanttina lisämausteena, kun vetää bluesien väliin jonkun kappaleen suomeksi. Saman vuoden kesänä teimme kuutisenkymmentä keikkaa. Ohjelmisto koostui itse kunkin keikkaseteistä tutuista kappaleista. Rytmiryhmän muodostivat Jani Auvinen (rummut) ja Mikko Löytty (basso). Idea kuulosti mielestäni hyvältä ja oltuani yhteydessä Hessuun ja Daveen ryhdyttiin tuumasta toimeen. Loistava kynäniekka, jolta taittuu tekstin teko niin suomeksi kuin englanniksikin. – Olin jo jonkin aikaa miettinyt seuraavaa levyäni. Syntyi kiekko ”Man – Be Careful!”. Syntyi levy ”Näillä Mailla”. Halusin vaihteeksi tuossa vaiheessa perinteisempää bluesia soittavan bändin. – Bändin alkuaikoina soitettiin bluescovereita vanhahtavan rouhealla otteella. Ensilevy, ”SF Blues” julkaistiin vuonna 2002. Walt Disneyn piirroselokuvien suomeksi dubatuilla versioilla olen tuottaja Pekka Lehtosaaren pyynnöstä esittänyt joitain kappaleita suomeksi. RE-UNION-, BIG BANDJA DUOHOMMIA Chicago Overcoatin hajottua vuonna 1980 ovat bändin jäsenet kunnostautuneet eri kokoonpanoissa. Kehitys vei Pepeä säveltäjänä enemmän singer-songwriter -tyylisen materiaalin pariin. Pari vuotta Anssin lähdön jälkeen alkoi Juha Tikka tehdä lähtöä bändistä, hänen tilalleen saatiin Harri Rantanen. – Kiersimme H.A.R.P.in kanssa vuosia Suomea ja Keski-Eurooppaa. Sanoitustyöhön apuaan tarjosivat Timo Kiiskinen ja Teppo Nuorva, tällä kertaa suomenkielisenä. Parin vuoden toiminnan jälkeen Sakari lähti Afrikkaan ja hänen tilalleen tuli Seppo Rauteva. – Keikkamyyjä Ben Pennanen ehdotti minun, Heikki Silvennoisen ja Dave Lindholmin yhteistä bändiä. Mukaan saatiin urkuvelho Jukka Gustavson sekä Eero Raittinen. Tap Jelly Blues Band ja The Hoolers). Mulla oli ollut Jarkka Rissasen kanssa duotouhuja jo vuodesta 1990 ja päätettiinkin kimpassa ryhtyä etsimään sopivia soittajia. Pari vuotta vuosituhannen vaihteen jälkeen bändin toiminta alkoi hiipua, aikansa kutakin. NÄILLÄ MAILLA Suomalaisia pitkän linjan bluesosaajia yhteen keräävä SF-Blues näki päivänvalon 2000-luvun alkuvuosina. Kaikki osallistuivat kappaleiden tekemiseen, vähintäänkin sovitusvaiheessa. Projektiluontoisesti toimiva bändi on polkaistu kiertueelle muutaman vuoden välein. Olin mukana Eero Koivistoisen levyllä ”Kallista On Ja Halvalla Menee” (1988), jolla lauloin kappaleet Neito ja Lottovoittaja. Sen riveissä Pepe nousi taas suuren yleisön tietoisuuteen. – Suomeksi esittäminen ei sinänsä ollut minulle täysin vierasta
Paul Butterfieldin ison bändin soundia, jossa fonisti David Sanbornin tapaiset ei-niinkään bluesmuusikot pistivät soulilla, funkilla ja jazzilla pakkaa sekaisin. Minulla on nytkin hyvä ohjelmatoimisto, joka tekee hienoa duunia, mutta silläkin on kirjoillaan monenlaisia artisteja. LAULUNTEKIJÄ JA MUUSIKKO PEPE AHLQVIST Omaan lauluntekijän, laulajan ja muusikon statukseensa Ahlqvist suhtautuu luonnolisella, jalat maan pinnalla säilyttävällä tavalla. Olen kuunnellut ja treenaillut musiikin kirjoa 20-luvun Mississippin deltabluesista lähtien. – Loppujen lopuksi meikäläisen instrumentit ovat aika perinteisiä bluessoittimia, enkä etsi soundimaailmaani mistään ihmeellisistä asioista, vaan enemmänkin siitä ilmaisusta... Kyllä sitä pitää itse, tai joku bändissä, olla se kova puuhamies. Mekin kyllä kiersimme H.A.R.Pin kanssa lukuisissa maissa, Keski-Euroopassa ja muualla, mutta kaikki on tältä osin tavallaan helpottunut. En tiedä bluesharpuistakaan paljon muuta kuin Marine Bandin ja mikkeinäkin käytän niitä perus-Astaticeja, mitkä mulla on ollut iät ajat. Kaikki ovat tietoisia toistensa tekemisistä ja tiedon jakaminen helpottuu koko ajan. Musa kuin musa, aina tarvitaan omaa aktiivisuutta. Parissakymmenessä vuodessa meininki on myös ammattimaistunut. Kitaroina suosin yleensä perus-Les Paulia, suomalaista Flying Finniä sekä Martinin akustista ja vahvistimena Fenderiä. Kun elättää itseään musiikilla, on totta kai aina taloudellisesti vaikeaa pyörittää koko ajan isoa orkesteria vuodesta toiseen. Toisella laidalla on pienimuotoisempi akustinen keikkailu. Demoja aletaan sitten kehittää pikkuhiljaa studiolla. Mulle sopii sellainen työskentely, etten ajattele itsekseni liian pitkälle. Mutta taas toisaalta, mestoja tulee ja menee, kun homma ei lähdekään heti toimimaan odotetusti eikä jengiä saadakaan liikkeelle. Se oli vielä puoliksi sitä ”opiskeluaikaa” ja siltä kaudelta jäi paljon sellaista jäljelle, mitä pystyy yhä hyödyntämään myöhemmissä tekemisissä. Sellaisia pikkukuppiloitakin on yhä suhteellisen paljon, missä järjesteään säännöllisesti roots-musiikkiin kallellaan olevia livekeikkoja, ennen kaikkea soolo-, duotai trio-esiintyjille – mihin perustuukin se, ettei bändin buukkaaminen ole kohtuuton riski kummallekaan osapuolelle, bändille tai paikanomistajalle. Blues News 3/2016 9 ”Bluesin maailmasta”. – Maailma myös pienenee. – Lauluja olen kirjoittanut aina, mutta minulla ei ole mitään itsetarkoitusta tehdä kaikkea oman mielen mukaan. Ihan samalla tavalla ajat siellä Saksassa tuhansia maileja autobaanaa ja myyt omia levyjäsi keikoilla. Laadukkaita yhtyeitä tuntuu nousevan esiin jatkuvalla syötöllä. Taso on noussut ja asiat hoidetaan kunnolla. Aatteelliset yhdistykset eri puolella maata ja maailmaa sekä IBC:n ja EBC:n kaltaiset bändikilpailut ovat edesauttaneet asiaa, mutta perustyö pohjautuu silti pitkälti samoihin nikseihin kuin ennenkin – erityisesti siihen, miten itse kukin soittaja jaksaa henkilökohtaisesti satsata omaan toimintaansa ja näkyvyyteensä – Vaikkeivät suomalaiset bluesmuusikot näy ja kuulu sillä tavalla mediassa niin koko ajan kuitenkin tapahtuu. – Lisäksi tässä meidän kuusikymppisten ikäluokassa on näkyvissä ilmiö, että kun lapset ovat jo maailmalla ja velat maksettu, niin se sukupolvi, joka on diggaillut tätä musiikkia 60ja 70-luvuilla huomaa, että on jälleen kiva lähteä katsomaan keikkoja – jotka usein alkavatkin jo iltayhdeksän-kymmenen maissa. Näin ollen jos jotain Suomeen toivoisi niin isoa ohjelmatoimistoa, joka myisi yksinomaan bluesja roots-pohjaisia bändejä – sellainen, joka todella tekisi duunia pelkästään tämän alan eteen. – Soittajana en koe olevani ”vintage”, mutta se blues mitä olen kaikkein eniten kuunnellut niin sehän tavallaan on juuri sitä – etenkin tänä päivänä. Diggailin aikoinaan mm. Se on kuitenkin sitä samaa kokonaisuutta, ja kun tekee ahkerasti duuniaan niin yleisö kyllä oppii tietämään mitä odottaa. Kaikilta tulee hyviä ideoita. Samalla esiintymismahdollisuudet ovat lisääntyneet ja yleinen ilmapiiri livemusiikkia kohtaan tuntuu sekin parantuneen. Ehkä aika on tietyllä tapaa tehnyt tepposet, eihän se Muddykaan silloin aloittaessani 60-luvun lopulla ollut niin vintagea. Toisaalta, voitat tai et, kunhan olet itse aktiivinen niin pystyt luomaan kontakteja ja ehkä rakentamaan kansainvälisen rundinkin. Lauluntekijänä hän luottaa vanhaan kunnon hattu-metodiin. Samalla bluesyhdistykset verkottuvat ja bändien nimet leviävät myös sitä myötä maailmalla aivan eri tavalla kuin ennen. Keskustelu johtaa yhä uudelleen trenditermiin ”vintage” ja sen tulkintaan bluesin soitosta puhuttaessa. Leslietä tai Overdrivea, mutta nekin BN 6/1976 (teksti: Juhani Aalto) BN 2/1972 (teksti: Vesa Walamies). Monet bändit myös kiertävät paljon ulkomailla. Muusikkona Pepe taas vannoo itsensä näköisen tulkinnan nimeen sekä toteaa, vieno pilke silmäkulmassaan, olevansa nimenomaan soolojen soittaja: harpistina 99-prosenttisesti ja kitaristinakin vähintään 90-prosenttisesti. Blueskilpailujakin on järjestetty jo vuosikausia ja niillä on merkitystä erityisesti nuoremmille. siitä miten kappaleesi laulat, tulkitset ja soitat. Välillä kappaleet syntyvät niinkin, mutta toisinaan myös yhteistyöllä. Useimmiten ne saavat alkunsa riffistä tai teemasta kitaran kanssa – ja kun uusi projekti on suunnitteilla, ideat kaivetaan esille ja niitä aletaan työstää eteenpäin. Huippumuusikoiden kanssa kappaleet aina elävät ja kehittyvät kokonaisuuksina. – Ammattimuusikon arki on silti kaiken kaikkiaan melko tylyä. Erittäin hienoa, että lehti on jatkunut ja jatkunut aina tähän päivään, ja myös samalla nykyaikaistunut. – Musiikkia tulee tehtyä ns. Myös ajatusmaailma coverbiiseihin on muuttunut niin, että painotus on siirtynyt tulkinnan ja sovituksen tuoreuteen – niin että tehdään aina originaalia biisiä, oli se sitten omaa tai jonkun muun käsialaa. stetson-tekniikalla eli kitara vaan käteen ja mankka pyörimään. Mahdollisuudet ovat siis parantuneet, mutta niiden hyödyntäminen on yhä itsestä kiinni. Ehkä äänitetään jälleen jotain ja kuunnellaan taas vaikka viikon päästä uudelleen. BLUESMUUSIKKONA SUOMESSA Bluesmuusikkous on jalostunut Ahlqvistin mukaan 2010-luvun edetessä yhä pro’maisemmaksi. Chicago Overcoatin kanssa 70-luvulla koitimme tehdä kaiken pilkulleen Chicago-tyyliin perustuen, muttei sekään ollut sillä lailla vintagea kuin 80-luvulta eteenpäin, kun kuvioihin tulivat mukaan kontrabassot, Astatic-harppumikit ja niin edelleen. Kitaran kanssa haluan välillä kokeilla joitakin efektejä, esim. Se, että tuntee historian, kaikuu silti sieltä taustalta. Perusasiat tuskin ovat kovasti muuttuneet vieläkään. Vaikka onkin hienoa kuunnella osaavia ”vintage-artisteja” niin itse tykkään ”harhailla” ja tehdä työtä monenlaisten muusikoiden kanssa. Bändillä oli sitä Nastola-Lahti -klangia, mutta samalla koitimme kuitenkin pysyä genressämme ja Chicago-bluesin raameissa. Parikymmentä vuotta sitten olisin itsekin voinut lähteä mukaan. Ryhtyessäni itse tekemään musiikkia ”kybällä” ne esikuvat ovat jääneet ajan myötä taaemmas ja olen keskittynyt omiin tekemisiini
musiikkioppilaitosten yksittäisluontoisilla kursseilla ja leireillä sekä soitinvalmistajien sponsoroimilla workshopkeikoilla. Seuraava levyni tulee olemaan suomenkielinen. But The Blues (Bluelight CD, 2002) (”Mean Old Rider” -EP on uudelleenjulkaistu Bluelight-merkin CD-EP:nä 1997 täydennettynä Fire Blues -yhtyeen v. Matkan varrella on soittokumppaneina ollut erityylisiä muusikoita. Joel on soittanut ja tehnyt omaa musiikkiaan kymmenisen vuotta sekä ollut myös Ykä Putkisen opissa Pop & Jazz Konservatoriossa, ja tietenkin minun kautta häneen on tarttunut roots-hommaa. Meidän versiomme perustuu Willie Newbernin alkuperäiseen 20-luvun levytykseen. Nyt kun täytän kuusikymmentä, lähdetään H.A.R.P.in kanssa kesäkiertueelle. Viime vuosina etenkin peruskoulukiertueet ovat selvästi vähentyneet, korvautuen mm. Koulukeikkoja ja työpajojakin Pepe mielellään tekisi, mikäli niille riittää kysyntää. Ajattelin, että tämähän sopisi levyn avaukseksi ja muutenkin teemaan: niinhän se elämä menee, että aina on yksi päivä vähemmän ja taas yksi enemmän. (Dig It LP/CD, 1989) On The Ground (Dig It LP/CD, 1990) Hard Time (Dig It LP/CD, 1991) Honey Hush (Fazer Finnlevy LP/CD, 1992) Rocks And Water (Warner-Fazer CD, 1994) Pepe Ahlqvist & Jarkka Rissanen: Mercedes Benz (Dig It 12” EP, 1991) Good Act (Fazer Finnlevy LP/CD, 1992) Doggone Blues (Bluelight CD, 1998) Oulunkylä Big Band feat. AJATUKSIA TULEVASTA Tulevaisuuden suhteen Ahlqvist varoo menemästä kovin kauas asioiden edelle, mutta paljastaa sentään odotettuja uutisia tulevasta sooloalbumista sekä alkuperäisen SF-Blues -kokoonpanon paluusta keikkaareenoille vuonna 2017. Ehkä tempot alkavat hieman hidastua ajan myötä, mutta aion tehdä tätä hommaa niin kauan kuin pysyn pystyssä. Ahlqvistia niin ikään ennen työllistäneet mainosja soundtrack-hankkeet kuten myös studiosessiovierailut ovat nekin olleet harvenemaan päin. Ja tavallaanhan se kuvastaa myös isä-poika -suhdettamme. Blues” -levyn osaavan ja taitavan UMO Jazz Orchestran kanssa. Covereita on jokunen muukin, mm. Rolling Tumbleweedin kanssa tehty Roll And Tumble Blues, jonka Myyryläisen Mika halusi mukaan. – Musiikki – ja nimenomaan blues – on ollut minulle pienestä pitäen henki ja elämä. Molemmat Love-LP:t ilmestyivät Love-merkin tuplaCD:nä 1995 ja ”Nothing Left...” koostuu Mean Old Rider -kappaletta lukuun ottamatta ennenjulkaisemattomasta materiaalista Chicago Overcoatilta 1977–80, Pity The Foolsilta 1981 sekä Pepe Ahlqvist Blues Bandilta 1983–84.) Pepe Ahlqvist & The Sunset Boulevard: Good Old Music (Dig It LP/CD, 1988) Pepe Ahlqvist H.A.R.P.: Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Synttäreiden ja H.A.R.P.-comebackin ohella vuoden 2016 tärkeitä virstanpylväitä on eittämättä kesäkuussa julkaistava tuplakokoelma ”One Day Less, One Day More” (Bluelight), joka koostuu monipuolisesta Ahlqvistmateriaalista vuosilta 1975–2016. Odotan innolla keikkoja vanhojen, mukavien kavereiden kanssa. Esim. Levy päättyy poikani kanssa säveltämäämme akustiseen kappaleeseen Samaa luuta ja nahkaa. Pepe Ahlqvist: Hip Shakin’ (Fazer Finnlevy LP/CD, 1992) Pepe Ahlqvist & Tumbleweed: Boogie Thing (Bluelight CD-EP, 1996) All Night Boogie (Bluelight CD, 1997) Pepe Ahlqvist & Rolling Tumbleweed: Tigerbeat (Bluelight CD, 1999) The Bridge (Bluelight CD, 2001) Small Timer (Bluelight CD, 2003) Dave Lindholm & Pepe Ahlqvist: Stunning Episodes (Rytmi CD, 2000) SF-Blues: SF-Blues (Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla CD, 2002) Joutomailla (Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla CD, 2005) Be Careful! (Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla CD, 2007) Oiling Boiling Rhythm'n Blues Band & Pepe Ahlqvist: Gospel Time With Blues Mama Brown Sugar Dixon (Bluesman CD, 2006) Pepe Ahlqvist & UMO Jazz Orchestra: Mister Blues (Bluelight CD, 2006) Pepe Ahlqvist: Näillä Mailla (Humble House CD, 2010) Jokipuiston Orkesteri feat. Tietenkin mukana on muutamia pakollisia äänitteitä urani varrelta mm. Ensi vuonna on SF Blues -kiertueen vuoro, kun bändin syntymästä tulee viisitoista vuotta ja Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään. 10 Blues News 3/2016 ovat aika tavanomaisia. UMO:n kanssa tekemistäni big band -sessioista on kolme biisiä, myös levyn ”bonus” Everyday I Have The Blues, jota ei aikoinaan julkaistu ”Mister Blues” -albumilla. Toivottavasti se oma persoonallisuus tulee niiden soolojen ja laulutulkinnan myötä. 1970 YLE-äänitteellä Lonely Stranger. Kolmekymppisenä muutin Helsinkiin, nelikymppisenä kasattiin Chicago Overcoat uudelleen muutamalle keikalle ja viisikymppisten kynnyksellä tein ”Mr. – Levyn nimikappaleen tein Teppo Nuorvan kanssa. Chicago Overcoatin, H.A.R.Pin ja SF-Bluesin ajoilta, mutta etenkin kakkoslevyltä löytyy myös erilaisempia ja harvinaisempia esityksiä. Niitä asioita on totta kai ajatellut, mutta niitä tekee paljon ihan ajattelemattakin. Toivoin tekstiä, joka olisi ajankohtainen mitenkään suoraan osoittelematta – mutta joka kuitenkin ottaisi hieman rivien välistä kantaa siihen, että kaikki tässä maailmassa ollaan samaa luuta ja nahkaa. Lomaa en ole juurikaan vuosikymmeniin pitänyt, lukuun ottamatta ajanviettoa kesämökillä Asikkalassa töiden ohessa. Sitä on tarkoitus ryhtyä tekemään hissun kissun syksyn aikana Haaviston Ollin pajalla. Puhdas soundi on aina hyvä soundi, mutta joskus siihen on kiva rakennella hillitysti tuhtiutta. Arkipäivät kuluvat perheen asioita hoidellessa, yhteydenpidossa keikkajärjestäjiin ja uusia kappaleita ideoidessa. Meni useampi vuosi, kunnes laulu tuli jälleen mieleen suunnitellessani uusia biisejä kokoelmalle. Näiden väliin valitsin kokoelman muun sisällön. Äänitys sujui hienosti olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. En ole syntynyt puuvillapellon laidalla Mississippissä, mutta olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni heinäpellon laidalla Haravakylässä Nastolassa laulaen ja soittaen bluesia. Olen esittänyt sen aikaisemmin yhden kerran, Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa ”Chamber Blues” -konsertissa 2011. Soitin sitten Timo Kiiskiselle, joka loistavana tekstintekijänä laati kimppabiisiimme sanat. Chicago Overcoat: Mean Old Rider (FBS EP, 1976) Chicago Overcoat (Love LP, 1977) Eyesight To The Blind (Love LP, 1979) Nothing Left... He ovat olleet bluesin, jazzin, rockin ja pelimannimusiikin edustajia, itse olen kuitenkin pohjimmiltani bluesmuusikko. Tuolta ajanjaksolta on niin ikään jäänyt mieleen, kun esiinnyimme Oiling Boiling Bandin kanssa lämmittelijänä B.B. Eri tyylejä yhdistellessä voi aina syntyä jotain uutta. Bianca Morales & Pepe Ahlqvist: Jokipuiston Orkesteri (Beem CD, 2011) Kokoelmia: Back To The River (Fazer Finnlevy CD, 1992) Kaikessa Soi Blues – 20 Suosikkia (Fazer Finnlevy CD, 1997) One Day Less One Day More – Anniversary Collection (Bluelight 2-CD, 2016) Valikoitu diskografia:. Loppujen lopuksi perusasioissa pysytään hyvin pitkälti, eikä se sen kummemmaksi muutu. – Minulla on ollut ilo ja kunnia saada tehdä musiikkia loistavien soittajien kanssa. – Kun ikävuoteni ovat kääntyneet uudelle vuosikymmenelle, on aina tapahtunut jotain erikoista. Kingin Helsingin konserteissa vuosina 2004 ja 2006. Kyllä niitä joutui vähän miettimään, mutta joukossa on ihan hyviä kompromisseja
62€ • LÄHIJUNA 25 MIN HKI-JÄRVENPÄÄ – BUSSIKULJETUS ASEMALTA FESTARIALUEELLE • ALLE 13-V. lavalla sensaatiomainen bluesrock-komeetta, maailman paras slidekitaristi, Suomen kaikkien aikojen suosituin tarinankertoja, kotimaisen juurimusiikin grand old man sekä sweet little rock’n roller... vilttipaikat tuhansille musadiggareille! Lisätiedot ja koko bluesviikon 29.6.–3.7.2016 ohjelma: www.puistoblues.fi | facebook.com/puistoblues | puistobluesblog.blogspot.fi/ | #PUISTOBLUES | #BLUESPIKNIK | #KESANKOVIMMATKITARISTIT AlK. Klo 10.30 VANHANKYlÄNNieMi, JÄRVeNpÄÄ siMo soNNY lANDRetH NiKKi Hill J. Blues News 3/2016 11 VILTTIPAIKAT ALK. GoMMi JA poMMi (KAKARAblues) J.D . KARJAlAiNeN pepe AHlQVist H.A.R.p. SI M O, K UV A: SE AN M AR SH AL L. ILMAISEKSI HUOLTAJAN SEURASSA Tuusulanjärven rannassa, Vanhankylänniemessä 2.7
Uskon vahvasti muilta oppimiseen ja olen aina katsonut ja kuunnellut tarkasti, miten esimerkiksi Isley Brothersin Ernie Isley, Little Jimmy King, Stan Skibby tai Chris Cain sen tekevät. Kävin kolmella tunnilla, mutta tämä vanhempi kaveri yritti opettaa minua soittamaan countrya. Minä taas halusin soittaa musiikkia, jota kuulin televisiosta ja radiosta. ”My Womanin” aikaan minulla oli aika mukavasti keikkoja ja ajattelin, että minun pitää julkaista levy niin kuin kaikki muutkin. Pääsin helposti esiintymään Eddie Clearwaterin klubille, mutta Buddy Guyn klubilla olin vain lämmittelijä, esimerkiksi Billy Branchille, Carlos Johnsonille, Carl Weathersbylle ja kerran myös Otis Rushille. Vuosia myöhemmin tutustuin Memphisissä kaveriin nimeltä Little Jimmy King, joka ei käyttänyt vaihtoehtoista viritystä, vaan soitti yksinkertaisesti kitaraa ylösalaisin. – Kyllä, kaksi indie-julkaisua omalle Try Recordsille: ”I Ain’t No Stranger” ja ”My Woman”, ajattelin julkaista ne uudelleen joskus. – Ensimmäisen sähkökitarani ostin vuonna 1993 ja samana vuonna aloin ajaa CTA:n busseja. Blues News 3/2016 13 kätinen Marley piti sormiaan ja sillä lailla aloin opetella kitaran sointuja. Oliko vaikea päästä mukaan blueskuvioihin, breikata Kingston Minesissa, Buddy Guy’s Legendsissä ja muissa klubeissa. En tiennyt mitä ne olivat, tiesin vain, että tämä sointu sopii tuon soinnun kanssa ja ne kuulostavat yhdessä hyvältä. Silloinen rumpalini teki myös äänityksiä ja menimme vain hänen kellariinsa ja teimme cd:n. Viime aikoina olen saanut sieltäkin keikkoja, mutta nyt kuin tein sopimuksen Alligatorin kanssa, yritän päästä muihinkin klubeihin, ulkomaille ja festivaalikeikoille. Hän käytti omintakeista viritystä. Ensin sain käsiini nauhoja, joissa Hendrix ei kuulostanut kovin hyvältä. Myös Kingston Minesiin oli vaikea päästä esiintymään, en tiedä miksi. OPPIVUODET Soittelitko urasi alussa ystäviesi kanssa. – Ystävien kanssa ja jameissa. Harjoittelen paljon. Olin käynyt Euroopassa parin kolmen kuukauden välein ja minulla on agentti Ranskassa. Se oli kuin huumetta – ja minä en käytä huumeita, en ole koskaan käyttänyt ja ensimmäisen drinkkinikin join vasta 40-vuotiaana. Paksu kieli oli alimpana ja minusta sen piti olla ylimpänä. Halusin soittaa ja haluan edelleen, ei vain keikkoja silloin tällöin, pari kertaa kuukaudessa, vaan mieluummin joka viikonloppu – ja samalla pitää bändin koossa. – Sitten sisareni maksoi minulle neljä kitaratuntia. Opettelin tällä tavalla Bob Marleyn No Woman No Cry -kappaleen ja jotain muutakin. Bruce Iglauer oli tyytyväinen, kun olin esiintynyt ulkomailla jo omillani. En tiennyt olevani vasenkätinen ennen kuin menin panttilainaamoon ostamaan akustista Harmony-kitaraa 80 dollarilla. – Se oli alussa vaikeaa. Ja totta kai myös Freddie King ja B.B. Ne olivat ilmeisesti jotain bootlegnauhoituksia live-keikoilta, mutta sitten näin Jimi Hendrixin live-videon ja se todella teki minuun vaikutuksen. King. Se äänitettiin vuonna 2001, jos oikein muistan, ja se oli ensimmäinen kerta kun levytin itsekseni.. Panttilainaamon kaveri teki kitarasta vasenkätisen ja onnistuin soittamaan sillä Bob Marleyn Redemption Songin. Olin kuin hypnoosissa. Teit myös joitakin levyjä jo ennen Delmarkja Alligator-julkaisujasi. – Totta kai pidin myös Albert Kingin tyylistä, mutta siinä oli jotain, mitä en ymmärtänyt. Se oli visuaalista ja soundi oli uskomaton. – Vanhemmat ystäväni alkoivat kysellä, enkö ollut kuullut Jimi Hendrixistä. Minusta tuli siis Jimi Hendrix -fani ja etsin käsiini kaiken mahdollisen Hendrix-materiaalin
Vastasin ei. 16 Blues News 3/2016 GRINDER BLUES Bluesrockia uusin konstein Grinder Bluesissa 63-vuotiaan laulajabasisti Doug Pinnickin (käyttää välillä myös taiteilijanimeä dUg) taidot yhdistyvät pari vuosikymmentä nuorempien Bihlmanin veljesten tyyliin. – Doug: Laskimme viritykset niin mataliksi kuin se ylipäätään on mahdollista. Kingistä ZZ Topiin, mutta koko idea on erottua tusinabluesista – ja tapamme erottua on tuoda bluesiin hard rockin särmää. Olen syntynyt 50-luvulla. Black Crowes -tyyliä. Soitto toimi silti, onhan Grinder Bluesin kolmikolla muissa kokoonpanoissa takanaan vuosikymmenten ura. – Rakastan Kansasia ja Steve Walsh on yksi suosikkilaulajistani, mutta kun yritän laulaa niitä biisejä, ne menevät aivan lian korkealta minulle. Hän kertoo pyytäneensä tätä Deep Purplen laulajaksi ja sanoo myös, ettei haluaisi nousta lavalle King’s X:n jälkeen, koska bändi on niin hyvä. Bändin idea oli ennen kaikkea pitää hauskaa bluesin kanssa, analysoimatta liikaa. julkaisi juuri uuden singlen, southern rockia. Paikka on valittu siksi, että se sijaitsee lähellä sekä illan keikkapaikkaa että bändin hotellia. Grinder viittaa matalalle viritettyyn rumuuteen musiikissamme. Dougin motivaatio löytyy vuosikymmenten takaa: – Aluksi halusin tehdä 50ja 60-lukujen bluesia ja pitää soundin hyvin retrona ja raakana. Halusimme tehdä matalaa seitsemänkielistä bluesia. – Jabo: Olemme soittaneet tällä Grinder Blues -kokoonpanolla nyt seitsemän keikkaa: näyttelijä Johnny Deppin kapakassa Viper Roomissa, Kaliforniassa kitaratapahtumissa ja nyt teemme tämän 10 keikan Euroopan kiertueen. – Sitten laskimme viritystä, halusimme pudotetulla C:llä erottua persoonattomista tusinabluesbändeistä (cookie-cutter blues), Scot Little sanoo. Youtubesta löytyy video, jossa kitaralegenda Ritchie Blackmore (Deep Purple, Rainbow) ylistää Dougia ja King’s X:ää. Grinder Blues nähtiin Suomessa Espoossa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Pian meillä on siis käsissä uusi levy! Kesällä levy ilmestyy. on Black Crowesin ja Lynyrd Skynyrdin tyylistä musiikkia. – Doug: Kerry Livgren soitti minulle 80-luvulla ja pyysi laulajaksi Kansasiin. Ajoitus oli sikäli hyvä, että kun Doug halusi alkaa tekemään bluesia, me veljekset olimme bluesmiehinä vapaita hommaan, Jabo jatkaa. King’s X yhdisteli Dougin gospel-laulutyyliä hard rockiin, psykedeliaan ja progressiivisiin aineksiin. Kansasin musiikkia en varsinkaan olisi osannut laulaa, Doug nauraa. Kingin ja Ray Charlesin mukana, lämppärinä ja taustabändinä. Grinder Bluesille progea ja hard rockia tärkeämpi elementti on bändin nimen mukaisesti blues. – Doug: Suosikkejani ovat Howlin’ Wolf, Muddy Waters, John Lee Hooker ja Ray Charles. Kun sen raskauden yhdistää Bo Diddley -biittiin tai perinteiseen bluesin junakomppiin, tuloksena on tuore ja cool bluessoundi. Bändin ensimmäinen levy ilmestyi jo 2014, mutta yhteisiä live-keikkoja oli ennen Suomea kasassa vasta alle kymmenen. Muiden muusikoiden arvostuksesta ja kuuluisista faneista huolimatta King’s X ei saavuttanut suuren yleisön suosiota tai ansaitsemaansa laajempaa arvostusta vaan jäi kulttibändiksi. En osaa olla jonkun muun johtamassa bändissä. – Tavallaan kaikki tosiaan alkoi elokuvaja televisiomusiikista, jota teimme yhdessä. Bändi käytti yhtenä ensimmäisistä pudotettua D-kitaravirettä (D-A-D-G-B-E) ja vaikutti siten lukuisiin grunge-bändeihin sekä koko tyylisuunnan syntyyn. Otamme sillä kokoonpanolla etäisyyttä pitkään bluesuraamme, Jabo kertoo Helsingin Malmilla sijaitsevan nuhjuisen kuppilan peräpöydässä. Bihlmanin veljekset, kitaristi-laulaja Jabo ja rumpali-laulaja Scot Little Bihlman esiintyvät kahdestaan myös nimellä The Bihlman Bros. Ja tietysti gospel on ollut myös tärkeässä roolissa laulutyylini kannalta. Malmin illassa innostutaan puhumaan bluesista. Kasvoin sen musiikin keskellä, koska perheeni ja jotkut sukulaiseni ostivat jokaisen uutuusblueslevyn. Mutta myös Hendrix on aina minulle muistuttanut John Lee Hookeria, eli kaikessa kuuluu varhainen blues. Se työ jatkuu tämän kiertueen jälkeenkin. Blues Newsin lukijoista monelle on tuttu Pinnick Gales Pridgen -projekti. Doug halusi soittaa kanssamme bluesia. Tässä pari levyä tehneessä kokoonpanossa Doug soittaa kitaristi-laulaja Eric Galesin ja rumpali Thomas Pridgenin kanssa Hendrixin henkistä mustaa bluesja funkrockia. Tärkein syy oli, etten ollut varma osaanko laulaa sellaista musiikkia. Sellaista tämä bisnes nykyään on, täytyy tehdä monenlaista, kirjoittaa musiikkia jatkuvasti. Soitin sitä jonkin aikaa, kunnes ranteeni kipeytyi siitä niin pahoin, että päätimme vain virittää kaiken C:hen. Teimme musiikkia televisioon ja elokuviin, mm. Loppu on historiaa, Scot Little Bihlman muistelee. Sitten Chess Records ja koko bluesin räjähdysmäinen suosio tapahtuivat. Levy on pari vuotta vanha, mutta eurooppalaisille yhä uusi. – Scot Little: Asun Nashvillessä ja elätän itseni paitsi rumpalina niin myös lauluntekijänä. – Jabo: Tämän kiertueen jälkeen Doug äänittää vielä lauluosuuksia. Kaikki on nyt matalaa ja raskasta. Tuolloin alkuperäiset bluesmuusikot lähtivät Mississippistä ja muuttivat Chicagoon, missä minä asun. Kun aloitimme bändin, minulla ei ollut seitsenkielistä kitaraa, mutta Doug hommasi minulle sellaisen. Omien biisien lisäksi bändi versioi Hendrixiä, B.B. – Scot Little: Bändin nimi tuli Dougilta. B.B. Muistan jo lapsena, kuinka nuo bluesartistit tulivat autolla naapurustoomme ja myivät auton peräkontista levyjään. Chicagon blues on siis tärkein vaikutteeni. Olemme Jabon kanssa kiertäneet koko ikämme mm. Useita vuosia heitä työllisti pesti Son Sealsin taustabändinä. Sain juuri ennen tänne tuloa soolot tehtyä. Voitimme niistä Emmypalkintojakin. Sen jälkeen Jimi Hendrix, ja Stevie Ray Vaughanistakin voidaan toki puhua. Grinder Blues -kokoonpano syntyi yhteisten ystävien avustuksella. Itse asiassa se ratkaisu toimii paremmin. – The Bihlman Bros. – Jabo: Matala viritys ja slide-tyylini ovat tapamme luoda oman soundimme. SAMI RUOKANGAS ja teimme nipun biisejä, levytimme ne ja tässä ollaan. Enkä ole muiden tekemän musiikin laulaja vaan omani. Olin jo ollut vuosia King’s X:ssä eikä minulla ollut haluja jättää sitä liittyäkseni Deep Purpleen. – Sanatkin olen tehnyt jo miltei kaikkiin biiseihin, Doug nauraa. Aloitimme projektin juttelemalla grillibileissä. Pinnickin bändi King’s X nousi suomalaistenkin musiikkifanien tietoisuuteen 80-luvulla. Toivottavasti siis myös yleisö tulee keikoillemme pitämään hauskaa. Samoin Ritchie Blackmorelle myöhemmin. Myös Bihlman Bros. – Jabo: Bändissä kuuluvat kaikki bluesvaikutteemme, B.B. – Tapasimme Dougin grillibileissä ystäviemme kautta. Sitten menimme Las Vegasiin A merikkalainen Grinder Blues pyörähti keväällä kiertueella Suomessa ja Euroopassa. Olen aina halunnut tehdä omaa juttuani, kuten nyt tässä bändissä. Sons of Anarchy -sarjaan. Se julkaistaan kesällä tai alkusyksystä.. Kingiä ja Son Sealsia. ”Grinder viittaa matalalle viritettyyn rumuuteen musiikissamme.” – Scot Little: Toinen levy on viimeistelyä vaille valmis
– DH: Cardigansin ”Long Gone Before Daylight”, joka on 2000-luvun hienoin poplevy. – NR: ...”Irwinin Parhaat”. Jos ei, niin pitää valita savikiekko-osaltolta. Dick HeckstallSmith: Man Of Stone (Ramasound, 2015) Livealbumit: PEKKA GRÖHN, ROBBAN HAGNÄS, JUHO KINARET, DANIEL HJERPPE, NIKO RIIPPA. – DH: Levyltä julkaistiin ensimmäisenä videona Palefacen tulkitsema Masters Of War eli Kuoleman kauppiaat, johon mä olen tehnyt animaation. Mutta saadaanko valita vinyylilevyjä, olisi hiukan enemmän valikoimaa mistä valita.... Mulla on Little Richardin Keep A Knocking savikiekkona. – JK: Sanoisin... muuta vaihtoehtoa. – NR: Se on rankka, Rock Around The Clock on myös savikiekkona aika kova. – RH: Se on latinaa ja tarkoittaa raitista ilmaa. AUTION SAAREN LEVYT – RH: Onko siellä sähköä. Hieno kokonaisuus siitä tuli, paljon hienoja tulkintoja. – JK: Valinta on vaikea, en mä pysty kuuntelemaan pitkään samaa levyä. LOPPUSANAT – NR: Olisiko aika paljastaa Blues Newsin lukijoille, mitä Wentus tarkoittaa.... – PG: Se on hyvä levy, mutta ottaisin kuitenkin The Bandin ”Music From Big Pink’in”. Pelle Lindström: Hoy Hoy (Bluelight, 1999) No Beginner (Bluelight, 2001) Family Album (Bluelight, 2004) Agriculture (Bluelight, 2007) Woodstock (Ruf, 2011) Lucky Strike Mama (Ramasound, 2016) Wentus Blues Band ym.: Dylan Suomeksi (Ramasound, 2016) Wentus Blues Band feat. – PG: Te valitsette blueslevyjä, niin mun pitää valita jotain muuta. Impaled Nazarene, ei sentään... – JK: Sanotaan vaikka, että Holmes Brothersin ”Brotherhood”, olemme kuunnelleet sitä viime aikoina. pitää miettiä. Tällä hetkellä se voisi olla... Studioalbumit: Wentus Blues Band (WBB, 1989) Chitlin’ Circuit (Bluelight, 1995) Boogie Man (Bluelight, 1997) Wentus Blues Band feat. Phil Guy (special guest Pepe Ahlqvist): Live In Helsinki – The Last Of The Big Time Spenders (WBB, 2005) Family Meeting (Ruf, 2007) Wentus Blues Band feat. – NR: Valintani olisi Louisiana Redin ”The Lowdown Back Porch Blues”. – RH: Freddie Kingin ”Woman Across The River” on minun valintani. – TH: Pekka ottaa varmaan Dylanin ”Basement Tapesin”
– Nykyään tietysti on helpompi saada soittajia, kun on pitkään alalla ollut, tuntee kuviot jne., ja vanhemmiten ikäerot eivät merkitse samalla tapaa kuin junnuna – voi skulata vanhempien ja nuorempienkin kanssa. Salmisen lähtiessä soittelemaan Mr. Haastateltavana on kesäisen Hakaniemen torin kahviossa Oskari Martimo, rauhallinen herrasmies, joka ei äkkiseltään muistuta lavalla riehuvaa alteregoaan Knucklebone Oscaria oikeastaan muuten kuin kasvonpiirteiltään. Varhaisessa Knucklebone Oscarin kokoonpanossa soitti bassoa hetken aikaan Pasi ”Puukko” Aalto, joka hänkin oli Martimolle tuttu armeijasta. – Sieltä ammennettiin paljon, eipä niitä muita ollutkaan mistä sitä musaa olisi muuten löytänyt, kun frendit eivät kuunnelleet bluesia, eikä mitään Youtubea, eikä edes nettiä vielä ollut, mutta Honey ja sitten tietenkin Slim opastivat paljon silloin alkuaikoina. Breathlessin kanssa tilalle rumpuihin tuli Mikko ”Snake Eyes” Salmi, hänkin vanha koulukaveri. Hän potki eteenpäin, järjesti lehtijuttuja ja promokuvauksia. I hastusta, palvontaa, mutta myös paheksuntaa ympäri Eurooppaa ja jopa Kiinaa myöten herättänyt ”ADHD-bluesin” kuningas, Knucklebone Oscar seikkaili joskus aiemmin useastikin lehtemme sivuilla. 90-luvulla keikkojen myynti oli kuitenkin täysin erilaista, liksat ja kaikki puitteet – se muuttui 2000-luvulle tultaessa. 50-luvun B.B King oli sitten taas erilaista, mutta niin täydellistä musaa, se svengi mikä niissä on puhutteli ja puhuttelee edelleen. Entäpä bändit. ”Stone Crazy!” -levyllä. ”Kanttorin” Hammondien myötä siirryttiin hieman enemmän 60-luvulle ja otettiin soul-vaikutteitakin mukaan. Kingin soittoa. JA VAIHTUU Ensimmäinen kokoonpano saapui tiensä päähän 1998, jolloin rumpaliksi tuli Jupe Litmanen, bassoon Petri Loikala ja toinen kitara vaihtui Hammondeihin Sami ”Kanttori” Niemisen myötä. Tämän kokoonpanon kanssa tehtiin silloin 2000-luvun taitteessa monia tosi pitkiä Lapin kiertueita, jotka ei ehkä enää olisi mahdollisia tämän tyylisillä bändeillä. onhan tämä bluesia, mutta joku mättää. – Himassa ei juurikaan kuunneltu musaa ja aika sekalaisesti tuli kuunneltua kaikkea, mutta joskus teini-ikäisenä se innostus bluesiin sitten alkoi. Nuorien sällien bluesyhtyeitä ei 90-luvulla, josko nytkään, ollut liiemmin, joten bändi toi raikkaan tuulahduksen silloiseen Suomen blues-sceneen. – Alkuaikoina tärkeä henkilö oli myös Ohjelmatoimisto Knoxin Ben Pennanen, joka diggas meistä ja teki kovalla poltteella managerointia. 24 Blues News 3/2016 KNUCKLEBONE OSCAR Helsingin ADHD-blueskuningas Martimo muistelee innostuksensa bluesiin lähteneen jostain teinivuosilta, kun hän ensimmäisen kerran kuuli Buddy Guyn ja B.B. JANNE ÖRNBERG – Armeijassa, Suomenlinnan rannikkorykmentissä Isosaaressa, tutustuin Elias ”Slim” Salmiseen, joka oli siellä suorittamassa omaa palvelusaikaansa toimistokersanttina, ja siltä piti sitten mennä tutisevana alokkaana hakemaan lomalappuun kuittausta, kun olin menossa Magic Slimin keikalle Tavastialle, jonne se itsekin oli menossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna se vaihe oli jonkinlaista uudistumista uudistumisen vuoksi. – Siitä se silloin intin jälkeen -93 lähti etenemään. Telamiina-Jaska jatkoi vielä jonkin aikaa ja soitti joitain biisejä myös seuraavalla, jälleen Bluelightin julkaisemalla levyllä ”Songs From My Heart” (2001). Myös bändin tulevaan toiseen kitaristiin ”Telamiina-Jaskaan”, eli Jaakko Mansikkamäkeen tutustuin intissä, hän oli Merivalvonnassa Mäkiluodossa ja minä olin upseerikokelaana Jaskan esimies. Ei siihen kokoonpanon vaihtoon liittynyt sen suurempaa draamaa, oikeastaan ihan luonnollinen kaari uudistua ja jatkaa eteenpäin. Martimo oli poikasena käynyt puolittain vastentahtoisesti klassisen kitaran soittotunneilla, jota hän jälkeenpäin ajateltuna pitää hyvänä asiana, sillä se antoi mahdollisuuden soittamiseen blues-innostuksen alkaessa poltella. Tuottajana toimi Honey Aaltonen, joka myös sanoitti muutamia albumin kappaleita, ja julkaisijana Mika Myyryläisen Bluelight Records. Ne sen ajan ykkösbluesnimet, kuten Stevie Ray Vaughan ja Robben Ford jne. KOKOONPANO VAIHTUU... Aallon korvasi Martimon vanha koulukaveri Riku ”Raskaskonekivääri” Riski, jonka jälkeen basistin tontille vakiintui Antti ”A-Rapa” Mykrä. Honeyn kanssa valittiin siihen sellaisia biisejä, mistä me itse diggailtiin ja mitä oli keikoilla vedetty, mutta kuitenkin sellaisia, mitkä eivät olleet ihan tunnetuimpia. Voisin silti kuvitella, että just parikymppiset nykyjullit, jotka diggaa bluesista ei varmaan oikein löydä helposti toisiaan. Hampaat irvessä yritettiin tehdä vähän trendikkäämpää rockia, johon haluttiin yhdistää sitä Roineen psycho-hommaa, jota se oli vetänyt silloin tauolla olleen Stringbeansin kanssa. Olin nuorempana melkoinen blues-puritaani. Jaska muuten antoi mulle silloin lempinimen: ”Rotta-Martimo”. Tänä vuonna Knucklebone Oscar viettää 20-vuotispäiviään, joten on syytä verestää muistoja aina vuosien takaa koplan syntyhetkiin asti. 2000-luvun alussa Pennanen sitten lopetti, tuli just tämä atk-murros, kun kaikki siirtyi nettiin ja vanhan liiton kundina se ei oikein ollut halukas opettelemaan sitä hommaa ja varmaan muutenkin väsyi siihen hommaan. eivät kauheasti iskeneet, olin vähän, että ok... Aluksi teki vaikutuksen just Buddy Guyn sähäkkä ja intensiivinen, raju ja hullu kitarameininki, sellainen mitä on esim. Niistä puuttui sellainen mustan musan raakuus – helvetin kaukana se uudempi matsku oli Muddy Watersista. Roineen lisäksi Circukseen tulivat Slim Salminen, tavallaan alkuperäisenä jäsenenä takaisin rumpuihin ja Lasse ”Porn Larsson” Joutsenkunnas bassoon. – Oltiin tehty se eka levy ja sen päälle helvetisti keikkoja, niin oltiinkin, että mitäs nyt. Siitä levystä on tulossa Myyryläisen toimesta syksyllä 20-vuotisjuhlauudelleenjulkaisu ja kekkerit ohessa. Isoon rooliin Martimo nostaa tuolloin Albertinkadulla sijainneen Fennica Recordsin ja Honey Aaltosen, joka opasti nuoria miehiä bluesin maailmaan. Olihan se raskasta, hän kuitenkin hoiti myös monien muiden bändien managerointia. – Silloin se kokoonpano ja meininki muutenkin uudistui täysin. Mutta eihän musta siihen ollut, kaksi solistia ja soolokitaristia – se oli kuin kaksipäinen kotka, sekoilua, josta ei jäänyt hyviä fiiliksiä varmaan kenellekään.. Vuonna -96 syntyi ensimmäinen, Lahdessa äänitetty levy ”This is Knucklebone Oscar And His Hitmen!”. – Nuorena ne haaveet oli naiiveja: ensin kelailtiin, että päästäisipä bändin kanssa keikalle joskus, sen jälkeen haaveiltiin, että päästäisipä joskus tekemään levy – no, me päästiin tekemään se. Knucklebone Oscar & his Hitmen otettiin innostuneesti vastaan. Radikaalein muutos Knucklebone Oscarin uralla sijoittuu vuoteen 2003, jolloin mukaan liittyi toiseksi laulajaksi ja kitaristiksi Sami ”Räime” Roine ja kokoonpanon nimi muuttui muotoon Circus Knucklebone. Siellä hän tutustui lopulta samanhenkisiin tyyppeihin ja asevelvollisuuden päätyttyä oli Knucklebone Oscar syntynyt. Slimin kanssa oltiin mietitty kaikkia, vähemmän tuttuja biisejä settiin ja kehitelty kieli poskessa lisänimiä bändin jäsenille – niistä nimistähän tuli tapa, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Lukioaikoina Martimolla oli jo joitain virityksiä koulukaverien kanssa, mutta hän kertoo, että siihen aikaan oli vaikeaa saada samanikäisiä soittokavereita, jotka olisivat olleet kiinnostuneita bluesista. KNUCKLEBONE OSCAR & HIS HITMEN SYNTYY Martimon astuminen vuonna 1992 armeijan harmaisiin muutti kuitenkin kaiken
Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi + PEPE AHLQVIST & H.A.R.P. 00. 67,50 €. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. 7. Seinäjoen liput myös: www.lipputoimisto.fi VIP-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. L I P U N M Y Y N T I : menolippu.fi, ticketmaster.fi, lippu.fi, tiketti.fi ja R-Kioskit “THE MISSION CONTINUES...!” Ma 8.8.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Pe 29.7.2016 KAARINA, Hovirinnan ranta Portit auki klo 17.00. HELSINKI Finlandia-talo Klo 20.00. Progelegenda ensimmäistä kertaa Suomessa! Ma 7.11. Liput kuluineen alk. HELSINKI Savoy-teatteri Klo 19.00. 2 1 6 S E I N Ä J O K I , TA PA H T U M A S TA D I O N Portit aiki klo 16.00. 79,50€, kenttä alk. 52,50 €, parveke 47,50 SHARON ROBINSON Tahkolla myös SILVENNOINEN & MAIJANEN BAND alk. 69,50€. 59,50 €, parveke 54,50 €. HELSINKI Savoy-teatteri Klo 19.00. 89,50€. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi PROCOL HARUM L E G E N D A A R I N E N Vip-illallispaketit alk.149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: www.menolippu.fi Pe 11.11. TURKU, Logomo Ti 8.11.HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alkaen 59,50 €. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. LA 30.7.2016 TAHKO EVENT PARK Portit auki klo 16. L a 1 6 . Liput toimituskuluineen: istumakatsomot alk. VIP-paketit alkaen 119 € + Alv 24% (147,56€). Liput kuluineen alkaen: permanto alk. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. 69,50€, Priority (k-18) alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 7. 010 841 4185. Su 23.10. Liput toimituskuluineen: istumakatsomo alk. Liput ja VIP-myynti: www.menolippu.fi TOP-VIP-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. Blues News 3/2016 27 alk. 010 841 4185. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. 2 1 6 h a m i n a , b a s t i o n i Portit auki klo 18.00. 79,50€, kenttä alk. P e 1 5 . STEVE “The Colonel” Cropper (kitara), LOU “Blue Lou” MARINI (saksofoni), LEE “Funkeytime” FINKELSTEIN (rummut), ROB “The Honeydripper” PAPAROZZI (laulu, huuliharppu), LARRY “Trombonius Maximus” FARRELL (pasuuna ), LEON “The Lion” PENDARVIS (koskettimet), “Smokin” JOHN TROPEA (kitara), ERIC “The Red” UDEL (basso), STEVE“Catfish” HOWARD (trumpetti), BOBBY “Sweet Soul” HARDEN (laulu), TOMMY “Pipes” McDONNELL (laulu). Su 14.8. Liput kuluineen alkaen: permanto alk
Taylor valittiin Blues of Fameen jo v. Hän kirjoitti ja tuotti omat biisinsä ja hänen omistamansa yhtiö hoiti levyjen julkaisun. Todistuskappaleenani käytän kolmea artistia, joista yksi on aina ollut vakaa mustan kulttuurin edustaja – kun kaksi muuta ovat nykyään lujasti kiinni valkoisessa kulttuuripiirissä. Lopulta tavoitteessa kuitenkin epäonnistuttiin ja Malaco palasi perinteiseksi mustan yleisön levy-yhtiöksi, tosin tällä kertaa melko pienessä skaalassa. He liikkuivat valkoisten festivaaleilla ja konserteissa. Koko Taylor oli Alligatorin artisti ja Irma Thomas on levyttänyt pitkään Rounderille – molemmilla on siten myös valkoinen kohderyhmä. Ainoa kerta, jolloin Denise on onnistunut kunnolla ylittämään roturajan M aailma on täynnä kummallisuuksia. Mississippissä ollessani minulla oli tapana laulaa eri kirkkokuoroissa. Denise LaSalle syntyi 16. Kaikki ympärilläni kiusasivat minua siitä ja pitivät minua hulluna. Anders Lillsunde LAPSUUS – Olen Mississippin nainen, synnyin LeFlore Countyssa lähellä Greenwoodia, Mississippiä ja olen viettänyt lapsuuteni maaseudulla, joten tiedän miltä savi varpaiden välissä tuntuu. Artistit ovat Denise LaSalle, Koko Taylor ja Irma Thomas. Malacolla ollessaan hän kuului merkin menestykkäisimpiin artisteihin, mutta taiteelliset erimielisyydet saivat hänet jättämään yhtiön. Koko yön saatoin kuulla sängyssäni jukeboxia kadun toiselta puolelta. Koko Taylorilla on puolestaan ollut yksi sinkku Billboardin R&B-listalla v. Mike Stephensonin tekemä Denisen haastattelu Blues Newsille kertoo artistin alkuvuosista sekä selittää myös, mitä Chicagossa tapahtui 60-luvun lopulla, kun Willie Dixon ja 50-luvun sähköistetty deltablues olivat lopullisesti menettäneet otteensa mustaan musiikkipiiriin. Juttelimme ja hän pyysi minua. Kaikki kiusasivat minua koska kirjoittelin koko ajan. Denisen levy-yhtiöinä sitävastoin ovat toimineet Malaco ja Ecko, joilla on vankka musta kohderyhmä. BILLY ”THE KID” EMERSON JA CHESS – Lauloin gospelryhmissä ja kirkkokuoroissa. Siinä suhteessa Billboardin R&B-lista on hyvä mittari monen muun vastaavan joukossa. 1995–2014. Hän oli jazzlaulaja Joe Williamsin tyyliin. Hän siirtyi Eckolle ja myi hyvin Etelävaltioissa, kunnes sopimuksen mukaiset kolme albumia oli tehty. 1960–1968 ja yksi albumi v. Hän sai kutsumanimen ”Whip” koska hän oli julkaissut levyn You Make The Trip Out Of The Whip. Heille, jotka ovat sitä mieltä, että Billboardlista ei ole laadun tae ja että laatu on kätketty bunkkeriin, joka on suurelle yleisölle piilossa ja johon vain harvalla on pääsy, tahdon vain sanoa, ettei tässä mitata arvostelijan laatukäsitettä vaan kulttuurin aitoutta. Ehkä tämä selittää sen, miksi maailma näyttää olevan ylösalaisin: todellista tekijää pidetään haamuartistina, mutta lyhytkin ura 50 vuotta sitten saa maailmanlaajuista huomiota ilman aikarajoja. 1966 ja kaksi albumia pienellä blueslistalla 2000 ja 2007. Minä puolestani menin naimisiin kolmentoista vanhana vain päästäkseni samaan paikkaan ja jätin näin Mississippin. heinäkuuta 1939 ja syntymänimi oli Ora Denise Allen. Minä kirjoitin biisejä baarissa aina sopivan tilaisuuden tullen. Yritystä on jälkeenpäin käytetty myös omiin julkaisuihin sekä mm. Erityisen kummallinen on käsitte ”aito bluesartisti” ja mitä se todellisuudessa edustaa. Koko Taylor ei keikkaillut Chitlin’ Circuitissa kuten ei myöskään Irma Thomas. Irma Thomasilla on vastaavasti ollut 6 sinkkua Billboardin R&B-listalla vv. ANDERS LILLSUNDE & MIKE STEPHENSON oli kun hänen versiostaan Rockin’ Sidneyn kappaleesta My Toot Toot tuli hitti 1985 Euroopassa ja Englannissa. Perheemme on aina ollut musikaalinen ja Belzonissa asuimme vastapäätä juke jointia. Laulaminen on aina ollut minulle tärkeää. Silti vasta vuonna 2011 hänet valittiin Blues Foundationin Blues Hall of Fameen, ja niin myöhään kuin 2013 hän sai ensimmäisen ja ainoan Blues Music Awardinsa. 2010 pitkäsoiton Malacolle, joka oli taas ottanut soulbluesin ohjelmistoonsa. 1971–1997. Hän säilytti hallinnan jopa ollessaan suuryhtiöiden Westboundin, ABC:n ja MCA:n leivissä omistamalla oman tuotantoja kustantamoyrityksensa Ordena. Opettajaveljeni toimi koulun rehtorina ja hän keskeytti musiikkiuransa omistautuakseen kasvatustyölle. Jo aikaisessa vaiheessa hän otti elämänsä taiteellisen kontrollin. Mustaa musiikkia suositaan ainoastaan sen vastatessa omia arvoja ja artistien sopiessa näihin raameihin. Perheemme muutti Mississippin Belzoniin, jota kutsuttiin ”Catfish Capital of the World” vielä lapsena ollessani. Baarikaverit ehdottivat leikillään hänelle treffejä kanssani koska he sanoivat minun olevan biisintekijä. Queen Emilyn albumi mukaan lukien tämä oli Malacon yritys tavoittaa valkoinen yleisö ja se sai suurta kannatusta muutamissa valkoisten piireissä. Minulla oli eräässä elämänvaihessani pyrkimys tulla kirjailijaksi ja olin jopa saanut julkaistua muutaman jutun, mutta moni juttu tuli paluupostissa takaisin ja se masensi minua niin paljon että ryhdyin kirjoittamaan biisejä. Mutta sitten tämä kaveri Billy ”The Kid” Emerson tuli baariin. Lähempi tutkiskelu kuitenkin osoittaa kauhuksemme, että käsitteellä ”aito bluesartisti” itse asiassa tarkoitetaan sitä mustan musiikin osaa, joka on ollut pakotettu jättämään oman mustan kulttuurinsa sopiakseen valkoisen musiikkikulttuurin arvomaailmaan. Hänet valittiin Blues Hall of Fameen vuonna 2009 ja Blues Music Awardeja on kertynyt 11 kappaletta vv. Denise LaSallea ei sen sijaan periaatteessa koskaan kutsuta näihin, mutta hän on hallinnut koko uransa ajan Chitlin’ Circuitin estradeja. Bruce Iglauer on itse sanonut, etteivät mustat osta hänen levyjään. 28 Blues News 3/2016 DENISE LASALLE Bluesin todellinen jättiläinen Denise LaSalle on saanut 17 sinkkua ja 13 albumia Billboardin R&B-listalle vv. Hänellä oli tapana tulla baariin jossa toimin tarjoilijattarena. Voimme myös tarkistaa, missä yhteyksissä artistit esiintyvät. On myös paikallaan tiedostaa, että The Blues Foundation on valkoisten amerikkalaisten bluesyhdistysten yhteinen organisaatio, ja että sillä ei ole minkäänlaisia siteitä mustan kulttuurin Chitlin’ Circuitiin. Eckon jälkeen Denise teki v. Kuulin lapsuudessani levyjä artisteilta kuten The Drifters, Ink Spots, Ruth Brown, Bull Moose Jackson jne. Denise LaSalle on ainutlaatuinen myös toisessa suhteessa. Hänen nimensä on Nate Allen ja hän on julkaissut muutaman levyn. Bill Codayn loistavaan "Best Of" -levyyn, joka todella todistaa Denisen suuruuden tuottajana ja biisintekijänä. Minä otan riskin ja väitän, että käsitteellä on erityinen merkitys valkoisissa blueskuvioissa, kun halutaan todistaa, miten lähellä omat käsitykset ovat mustan yhteiskunnan vastaavia arvoja. 1964, minkä lisäksi yksi levy on näyttäytynyt pienellä blueslistalla 2008. 1997 ja hän saavutti elämänsä aikana 29 Blues Music Awardia. LaSalle oli Billy ”The Kid” Emerson’in ehdottama taitelijanimi. Meidän perheessämme jokainen jäsen laulaa joko kirkossa tai muualla, mutta minä olen meistä toinen, joka laulaa bluesia. Chicagossa tiemme mieheni kanssa erosivat ja jatkoin elämääni asumalla veljeni luona, käymällä koulua ja tekemällä töitä päivin ja öin, aina myöhäisempiin teinivuosiini asti. Asuin siellä kunnes täytin kolmetoista vuotta, silloin päätin muuttaa Chicagoon. Billy ”The Kid” Emersonin kautta sain mahdollisuuden esiintyä rhytm and blues laulajana. Varhainen jälkinimi Craig tuli ensimmäisestä avioliitosta. – Vanhin veljeni muutti Chicagoon
En tehnyt levytystä muusikoiden kanssa vaan sain käyttööni valmiin musiikkiraidan. Biisi oli nimeltään Tears. Kirjoitimme siihen Lonnie Brooksin kanssa sanat. Sitä ei ole koskaan julkaistu, mutta A&R-miehet Billy Davis ja Phil Chess huomioivat kappaleen ja he tahtoivat sen jälkeen tavata minut. Hän julkaisi 1967 levyni A Love Reputation. Gene Chandler ja ehkä myös Jerry Butler. Se siis oli identtinen levyttämäni biisin kanssa. Bunky Sheperd, joka oli ollut vuosia aikaisemmin Motownilla, omisti levymerkin, muina artisteinaan mm. Kirjoitin ja tuotin myös biisejä The Seguins -naisyhtyeelle ja Hey Romeo oli heidän menestyslevynsä. Vielä en ollut onnistunut saamaan omaa hittiä ja oivalsin, että onnistuakseni minun oli kaikki omat suosikkibiisini annettiin muille artisteille. Chicagossa sinkkulistoilla se. Kun he kuulivat tuloksen, he tahtoivat tehdä sopimuksen. Menin usein studioon ja tapasin kaverin nimeltä Maurice McCallister, jolta he toivoivat laulua minulle, mutta en tiedä mitä tapahtui. Rodney Jones ja Purvis Spann , jotka hoitivat Regalin kaikkien suurten artistien kiinnitykset, sopivat tästä kanssani 1967, mutta Billy, joka on ylpeä ja hyvä muusikko, ei antanut minulle lupaa osallistua siihen, koska hänen bändinsä ei saanut esiintyä taustallani. Sävellys oli tehty alkujaan Gene Chandlerille ja oli tarkoitettu tanssilevyksi. Tuotin pari omaa levyäni ja sitten myös muita artisteja, kuten Bill Codayta, jonka kappaleesta Get Your Lies Straight tuli smash-hitti vuonna 1970. Single ilmestyi Tarpon-merkillä. Sanoin Billylle, että meidän oli pakko erota ja ettemme voi enää tehdä yhteistyötä. 30 Blues News 3/2016 laulamaan jotakin omista teksteistäni. Pidin kappaleesta We’re Gonna Make It, mutta sekin meni jollekin toiselle ja joutui lopulta Little Miltonin käsiin, vaikka sanoitus oli alun perin tehty naiselle. Oletan, että ääneni ei tehnyt heihin vaikutusta, koska sijoittui kakkoseksi Aretha Franklinin Respectin jälkeen. ENSIMMÄINEN LEVYTYS – Pyysin vapautusta sopimuksesta ja kun se onnistui, tein uuden sopimuksen Billy Emersonin kanssa. – Tapasin Davisin ja Chessin Billyn seurassa ja sain tilaisuuden tehdä heille muutaman demon. Chess teki siis diilin kanssani ja sitten kului vuosi ilman, että sain tilaisuuden levyttää. Billy suuttui, eikä sallinut minun osallistuvan show'hun ja näin menetin ainoan tilaisuuteni konsertoida Regalissa, koska rakennus purettiin vähän myöhemmin. Heillä oli Jackie Ross, Etta James ja Koko Taylor sekä iso tyttögalleria. Lopulta loimme Chicagossa oman merkkimme Crajon Recordsin (nimi tulee sukunimistä Craig & Jones – toim. – Billyn ja minun ystävyys loppui siihen, kun minun oli tarkoitus esiintyä showssa Regal-teatterissa Jackie Wilsonin kanssa. OMA CRAJON-MERKKI – Aloin tehdä töitä itsekseni. Olin raivoissani, enkä saanut tietää syytä peruutukseeni kunnes vasta myöhemmin, ensin huhuna ja sitten E.Rodney Jonesin kautta totuutena. Olin tietysti kauhuissani, koska tämä tapahtui ollessani vain noin kahdeksantoista-yhdeksäntoista vanha. He poistivat äänen Etta Jamesin ja jonkun muun laulamista levytyksistä Little Miss Cornshuck ja One More Girl, ja niin sain laulaa instrumentaalien päälle. Tarkistin lyriikat, vaihdoin muutaman kohdan ja levytin sen – ja siitä tuli Chicagossa paikallinen hitti. Lisäksi hänellä oli Nolan Chance, jolla oli markkinoilla levy nimeltä Just Like The Weather, jossa käytettiin samaa instrumentaaliraitaa. Chess Records osti masterin Billyltä ja se julkaistiin Englannissa ja muuallakin päin maailmaa. huom.). Ajoittain minulla ei ollut mitään töitä, mutta sitten tapasin Bill Jonesin ja menin hänen kanssaan naimisiin. Hän piti kuulemastaan, nauhoitti sen ja vei Chess Recordsille. Siihen aikaan oli voimassa sopimus, että Red Saundersin yhtye säesti kaikkia Regalin artisteja. E
– Osallistuin 60-luvun alkupuolella Lonnie Brooksin ja Billy Emersonin kanssa Figureheadbiisin tekoon (Lonnie Brooksin single USA 789 v. En ollut tyytyväinen heidän aikaansaannokseensa, joten lisäsin siihen oman osani, jonka he ottivat mukaan lopulliseen versioon. Menin takaisin studioon ja tein Trapped By A Thing Called Loven. Ensimmäisen viikonloppupestini jälkeen he pyysivät minua jäämään sinne pidemmäksi aikaa, joten esiinnyin kolmena iltana joka viikonloppu. I’m A High Jacker, Safe Cracker ja I’ll Steal. Hän löysi henkilön Westbound Recordsista, joka piti levyistäni ja järjesti niiden jakelun. Minulla oli tapana mennä Regal Theateriin, missä olin aina pitänyt LaVern Bakerin ja muiden esittämistä tämän tyyppisistä numeroista. Kun menin Chess Recordsille, kerroin etten ollut koskaan laulanut sooloa vaan esiintynyt aina kirkkokuoroissa tai naisvokalistiryhmissä. Jotakin tapahtui ja hänet vietiin sairaalaan, todettiin kuolleeksi ja vietiin ruumishuoneelle, mutta siellä hän heräsi taas yllättäen eloon. He pistivät kädet lantioilleen ja ”talked that stuff”. Tapasin silloin myös Bobby Rushin ja Tyrone Davisin. Näistä lauluista sain palautetta, joten ensimmäiset levyni sisälsivät pelkästään itsekehua. CHICAGON ALKUVAIHEET – Kun olin Chicagossa luomassa uraa ja ennen kuin sain hittini, esiinnyin klubeissa ja lauloin muiden artistien kanssa. Al Perkins, joka oli detroitilainen D.J ja henkilökohtainen ystäväni kiinnostui tästä. Hän vei minut kykyjenmetsästyskilpailuihin ja voitin niistä muutaman.Yksi voitoista oli kolmen illan esiintyminen pienessä Trocadero-klubissa Indianan kulmilla. Esiinnyin kuitenkin enemmän Southkuin West Sidessa. Sitä ihmettelen kovasti. 1964 – toim. huom.). Me aloimme esiintyä samoihin aikoihin Chicagossa eikä kellään meistä ollut vielä silloin omaa hittiä. Siitä lähtien minulla on ollut myötätuulta. huom.). Niinpä otin yhteyttä Hi Recordsin Willie Mitchelliin Memphisissä. Blues News 3/2016 31 löydettävä hyvät muusikot, jotka ymmärtäisivät minua. Nykyään ne tunnetaan ympäri maailman: I’ve Got A Love Reputationin ohella mm. – toim. Billy suostui ja aloin esiintyä solistina hänen triossaan. Siitä alkoi todellinen matka. South Side on täynnä merkittäviä paikkoja eikä kukaan pelännyt mennä niihin, mutta West Sidessa niitä oli vain muutama. En saanut siitä mitään tunnustusta, mutta ei se mitään (singlessä kyllä lukee kappaleen kirjoittajina Emerson– Craig... Myin sen ja levyä myytiin kotimarkkinoilla mukavasti. Sieltä löytyi soittajia, jotka pystyivät tekemään sinulle oikealta tuntuvan biisin. Hän kertoi kuolleensa, mutta koki jälleenheräämisen. Myöhemmin Billy alkoi saarnata. Sinä laulat sen heille ja he tekevät siihen musiikin. Tämä kokemus muutti hänet kokonaan. Eteläpuolella oli enemmän klubeja kun taas lännessä meistä oli vaarallisempaa. Chess pyysikin Billy Emersonia antamaan minulle tilaisuuden siihen, jotta saisin enemmän itseluottamusta. Meillä oli Otis Rushin kanssa tapana tehdä töitä yhdessä kaupungin länsipuolella. Kun kuulin äänitteen studiossa ja Willie Mitchell antoi sille hyväksyntänsä, en mennyt enää takaisin kaupan kassalle, koska tiesin tehneeni hitin. Nyt piti vain hoitaa markkinointi. Työskentelin silloin Chicagossa suuren supermarketin kassalla ja sain virkavapaata, jotta pääsin Memphisiin levyttämään. Biisistä pidettiin yrityksessä niin paljon, että he tahtoivat ostaa masterin. Keikkailin myös Matt ”Guitar” Murphyn, Lonnie Brooksin, Otis Rushin ja monen muun bändin kanssa kuten Howard Scottin, Scott Brothersin ja Johnny Drummerin. Olen pannut merkille, että eurooppalaiset arvostavat näitä kavereita, kun taas Amerikassa he jäävät vailla huomiota. Itsehän en ole muusikko, enkä ymmärrä heidän kieltään. HÄRSKIEN LAULUJEN TAUSTA – Alussa lauloin hiukan härskejä biisejä. Se merkitsi urani alkua ja levy myi kultaa. WESTBOUND JA MILJOONALEVY – Palasin siis takaisin Memphisiin ja tein biisin Hung Up And Strung Up
En ansaitse paljoakaan levyilläni, mutta livekeikat ovat tuottoisia. Huomasin , että lopettaessani laulun ja kertoessani tarinani yleisölleni he tunnistivat siitä itsensä. Yritin saada Z.Z. Jossakin tikkaiden yläpäässä tuntuu kypsyneen ajatus siitä, että minä, Tyrone Davis, Willie Clayton ja Johnnie Taylor olemme blueslaulajia. Sanoin, että minä maksan hänen palkkansa ja näin me pääsimme hänestä eroon. LAULUTYYLI – Kehitin oman tyylini liittämällä lauluun puheosuuden, koska en ollut yhtä hyvä laulaja kuin jotkut muut artistit, kuten Aretha Franklin tai Shirley Brown. Mieheni toivoi minun alkavan laulaa gospelia ja kuvittelin, että se miellyttäisi myös Malacoa, koska heillä on suunnaton gospel-valikoima. Joku taho tukahduttaa musiikkimme – onko se sitten dj’t, heidän edustamansa yhtiöt vai joku muu. Ja Luther Vandross ja Anita Baker ovat vuorostaan R&B-laulajia. Hillin, Johnny Taylorin ja monen muun kanssa. Heillä on notkea kieli ja he pystyvät kiehtomaan äänellään ja tekemään ihmeitä. – Kun tulin Malacoon 1982, sain tilaisuuden tehdä kiertueita Z.Z. Meillä oli asemillamme ongelmia radiojuontajiemme kanssa. Aloin kuitenkin hetken päästä taas laulaa bluesia, sillä minun oli ansaittava ja gospel ei tuonut rahaa. Aloittaessani Malaco-yhtiöllä keikkoja riitti etenkin lännessä, mutta yhtäkkiä työt loppuivat. Se ei kuitenkaan oikein sopinut minulle ja niin sain palata hävyttömämpään tyyliin. Minäkin olen aina tahtonut tehdä samoin. Se ei johtunut yleisöstä vaan radiosta. Kirjoitin materiaalia kuten Get Out The Way And Let A Boy Do A Man Size Job ja huomasin, että naiset pitivät tämän tyyppisistä biiseistä. Levy-yhtiöiden ei tarvitse maksaa sinulle, elleivät he ole sitä mieltä. – Teen etupäässä töitä Etelävaltioissa, mutta myös keskilännessä Illinoisissa. Liitin kappaleeseen pakollisen puheosuuden ja jatkoin sitten laulamista. Hillin saavuttaessa suuren hittinsä ja soul/bluesgenrelle ei löytynyt lainkaan soittoaikaa. Olimme aikoinaan todella suosittuja Carolinassa. Mutta he kielsivät sen, joten jätin yhtiön ja tein gospel-albumin mieheni kanssa. Lauloin urani alussa useita rakkauslauluja. WFKX oli R&B-asema, mutta hänellä oli myös soft rock -asema ja WJAK, joka erikoistui pelkästään gospeliin. Teen sen eräänlaisena rappinä ja siitä on tavallaan tullut tavaramerkkini. Sallittiin yhä enemmän ja enemmän ja minä menin sen mukana niin pitkälle kun pystyin. Aviomieheni omisti aikoinaan kolme radioasemaa Jacksonissa, Tennesseessä. 80-luvun alussa oli tosi paha tilanne Z.Z. Radioasemat alkoivat myös soittaa levyjämme, vaikkakin jotkut niistä yhä sivuuttivat meidät täysin. Niinpä tajusin, että minun oli luovuttava yrityksestäni ja puhuttava sen sijaan. Tämä ominaisuus saa sinut kunnioittamaan heidän taitojaan. Olen joskus hämmentänyt itseänikin ja tehnyt muutaman biisin, joita en voi esittää livenä. Näihin aikoihin soulblues-nimeke syntyi ja meistä alettiin tehdä juttuja lehtiin. Ohjelmistoni koostui muiden artistien tuotannosta ja esitin pieniä hempeitä rakkauslauluja – mutta kun siirryin tuhmempiin kappaleisiin, tajusin niiden miellyttävän useampia kuulijoitani. En tiedä mistä se johtuu. SOULBLUES-KÄSITTEEN SYNTY – Perustin vuonna 1984 organisaation The National Association For The Preservation Of Blues. Minulla on kiertueillani vakituinen neljän hengen bändi ja kaksi taustalaulajaa.. – Ajan kuluessa ihmiset alkoivat sietää yhä enemmän roskaa, joten minäkin tulin yhä härskimmäksi. Yritin, mutta se oli minulle liian kiusallista. 32 Blues News 3/2016 Your Man, Little Girl. Lick It Before You Stick It oli yksi niitä, joita en pystynyt laulamaan yleisölle. Meitä pidettiin maailmalla R&B-laulajina, mutta yht’äkkiä joku sai päähänsä, että on olemassa artisteja kuten Luther Vandross ja joku vastaava, joita pidetään jazzlaulajina. Sitten Richard Pryor alkoi esiintyä ja hänen mukanaan törkeydet tulivat kaikkien korviin eikä niitä saatu enää pesemälläkään pois. Hillin mukaan tähän, mutta hän kuoli. Olen tehnyt näin siitä lähtien myös alkuaikoina esittämiini muiden biiseihin, jolloin en vielä ollut levyttänyt omiani. Aloin värvätä jäseniä ja jaoin hakulomakkeita keikoillani. Ja se toimi. Tunsin, että minulla oli enemmän sanottavaa, mutta en onnistunut ilmaisemaan sitä lauluäänelläni. Yleisö kyllä haluaisi kuulla meitä. Jos radio soittaisi musiikkiamme samalla tavalla kuin muiden artistien, olisimme siellä vielä. He ovat kuitenkin suuria artisteja ja heidän on saatava itselleen joku muu nimeke. Levy-yhtiö antoi minulle aika tavalla vapautta ja sain kirjoittaa biisejä sekä tuottaa omat levyni. Tämä taas herätti närää blueslaulajissa, koska heidän mielestään me emme olleet sellaisia – ja todelliset bluesfanit raivostuivat myös. Eräälle kaverille järjestin potkut, koska hän kertoi juontavansa kansallisia listoja eikä edes aikonut soittaa levyjäni. Kerroin ihmisille, mitä musiikillemme tehdään sekä lähetin kirjeitä lehtiin ja radioasemille, joista yritin saada tai jopa vaadin radioaikaa musiikillemme. Tällä tavoin ensimmäisillä levyilläni, mutta sitten tein hillitymmän kappaleen Trapped By A Thing Called Love. Mutta alussa se oli älykästä ja kiehtovaa, ei koskaan säädytöntä
Blues News 3/2016 35 että kokeillaan itse. – HA: Mä sain sentään päättää kappalejärjestyksen. Jussi Rantapuro on bändin vakaa peruskivi ja ahkera puurtaja. – HA: ...Mutta me olimme miettineet asiat valmiiksi, ja olihan niitä kappaleita soitettu myös keikoilla. pitää vissiin ottaa veivigrammari messiin. – HA: Mä luulen että se kuulostaa aika paljon siltä, miltä bändi kuulostaa livenä. – HA: Mutta eihän sinne tule sähköä... Kingiltä ”Live At The Regal”, vaikka Honey onkin asiasta toista mieltä. Loput ovat omaa tuotantoa. Koitettiin kuitenkin pitää freesinä se juttu. Koko bändi ei pystyisi toimimaan ilman häntä, luultavasti ei edes löydettäisi kamojamme. – VT: Tinan täytyi skarpata, koska ei kai kukaan kitaristi halua olla huonompi kuin pianisti... Kävelevä rootsmusan ensyklopedia. Muutama kitarasoolo otettiin uudestaan, mutta ei niitä montaa ollut. Loistava pianisti, joka on suurin yksittäinen syypää bändin musiikilliseen monipuolisuuteen, etenkin New Orleans -vaikutteineen. Mulla on melkein kaikki hänen levynsä. Säveltää hyviä biisejä, myy keikkaa, roudaa ja ajaa enemmän kuin kukaan muu. Hän veti livenä levyn kitarasoolot. Mihinkään virheettömyyteen me ei pyritty; jos saatiin hyvä meno, niin se oli siinä – VT: Tomi Leino totesi, että taisimme tehdä ennätyksen, kukaan ei ole kuulemma runsaassa päivässä soittanut koko levyä purkkiin. EP:hen verrattuna soundit ovat tietenkin erilaiset, koska nyt levytys tehtiin ihan analogistudiossa, ei ollut mitään digivatkaimia käytössä. Melkein livenä vedettiin kaikki, vain laulut otettiin jälkikäteen. – TB: Omat biisit on pääasiassa mun sanoituksiani. – HA: Regal on lällärikamaa, ”Blues Is King” on paljon parempi! – VT: Mun sitten täytyy pitää pianonpimputtajien puolta ja valitsen Professor Longhairin ”Live In London”, Dr Johnilta ”Going Back To New Orleans” ja James Bookerin joku levy. Ville Tolvanen Minnie” ja T-Bone Walker -kooste saisi olla myös, ja vaikkapa AC/DC:n ”High Voltage”. Sol Hoopii olisi ehkä parasta mitä autiolla saarella voisi kuunnella. Ja koska studiossa oli perinteiset kamat niin me myös soitettiin vanhoilla perinteisillä kamoilla. Se menisi savikiekko-osastolle, Charlie Pattonia ja Sol Hoopiita. Ville pärjää myös omillaan, hänellä on oma bändikin. Joku ”Best Of Memphis. – JR: Tina uhraa hyvin aikaa treenaamiselle. on bändin juniori ja isoin soittaja. Tomihan on aivan mahtavan symppis tyyppi. – HA: Mun täytyy todeta, että en ole soittanut koskaan näin hyvien muusikoiden kanssa. AUTIOLLE SAARELLE – TB: Varmaan valitsisin Howlin’ Wolfin Memphis-levytyksiä. Onneksi siellä on myös jokunen biisi ihan puhdasta hölynpölyä. Eli Leinon Tomppa ja bändi yhdessä on keittänyt kokoon mitä siellä on. Hänellä on aina huumorin pilke silmässä. Joku voisi sanoa niitä protestilauluiksi, kun niissä on jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä ja sellaista, mutta sellaista blues joskus on. – JR: Jos unohdetaan se, miten musiikkia voisi kuunnella, niin... – TB: Levyn tekeminen Tomi Leinon studiolla oli todella nastaa, hyvä ja rento fiilis kaiken aikaa. Oskari Martimo teki masteroinnin. Projektista teki aika stressittömän myös se, että levyhän on käytännössä studiolive. Kirjoitan aiheista mitkä paiskii tai muuten liikuttaa. Jimmy Rushingin ”Five Feet Of Soul”, Taj Mahalin ”The Natch’l Blues” ja sitten B.B. – VT: Sovituksien osalta kukaan ei pitänyt mustasukkaisesti kiinni omista näkemyksistään, vaan olimme avoimia kokeilemaan kaikkien ehdotuksia. – HA: Valinta on oikeasti vaikea, Muddy Waters kävisi, John Lee Hooker, Elmore James... Villen mukaantulemisen jälkeen hän otti uuden asenteen ja on ollut täysillä mukana. – HA: Tinalla on tyylitaju kunnossa, hän hoitaa tonttinsa kunnolla. Jos joku juttu ei toiminut, niin se hylättiin ja kokeiltiin seuraavaa. – JR: levyllä on 14 kappaletta, joista 4 on lainakappaletta, jotka ovat aika pitkälti Tinan valintoja. MUUTAMA SANA BÄNDIN JÄSENISTÄ – TB: Honey Aaltonen on ilmiö, ennakoimaton luonnonvoima
Kurtsin ansioksi luetaan neljä hyvää sävelmää, joista yksi johti läpimurtoon. Tässä vaiheessa tyttö oli vapautunut high schoolista ja pääsi aloittamaan uransa Don Taltyn holhouksessa. CURTIS MAYFIELDIN HOIVISSA Jan Bradley muistetaan yleensä Curtis Mayfieldin kanssa tekemistään levyistä ja kieltämättä ”Kurtsin” osuus hänen urallaan on ollut ratkaiseva. Hän oli tuottanut vuonna ‘60 Phil Upchurchin instrumentaalihitin You Can’t Sit Down ja tietäen, että Upchurch oli Curtis Mayfieldin hyvä kaveri, hän pyysi järjestämään tapaamisen. 36 Blues News 3/2016 JAN BRADLEY Soultyttö Chicagosta PEKKA TALVENMÄKI K uuntelin taannoin 60-luvun Chicagon tyttösoulia sisältävää kokoelmaa, joka sisälsi muutaman Jan Bradleyn parhaista levytyksistä. Isommat ympyrät tarkoittivat kotikoulussa vaikuttanutta The Passions -nimistä poikayhtyettä (Morris Spearman, Ernest Lemon, Jerry Williams), jonka jäsenet pyysivät Addietä yhtyeeseensä solistiksi. Kotiväki ymmärsi ja tuki hänen harrastustaan, mutta siinä vaiheessa, kun tuli mahdollisuus päästä isompiin ympyröihin, äiti pisti hanttiin tyyliin ”ei ennen kuin koulu on käyty”. Modernimpia tapoja toki on, kunhan niihin totutaan. Jan Bradleyn tuotantoon pääsee lähes sataprosenttisesti käsiksi, kun vain jaksaa sinnikkäästi koneen ääressä naputella. Vaikka Bradley levytti 60-luvulla paljon, häneltä ei koskaan julkaistu omaa albumia eikä myöhemminkään ole ilmestynyt kattavaa kokoelmaa, vain yksittäisiä raitoja Chicago-soulpaketeissa. Paha munaus, olihan Jan Bradley sentään yksi aikansa tärkeimmistä ja parhaista Chi-soulin tytöistä. Sekin oli tarina nuoren tytön arkipäivästä ja tietenkin viattomista poikajutuista. Yhteistyön pohjusti Don Taltyn sinnikkyys. Oleellista oli, että tärkeä (tai tärkeät) albumi oli hallussa ja lisäksi muutama täydentävä neljävitonen. Porukka otti täydennyksekseen Lee Brownin, muutti nimensä muotoon The Swinging Hearts ja pääsi levyttämään Lenny LaCourin Lucky Four -merkille. Tässä tytön esittely, joka tulee noin 40 vuotta myöhässä. Näin muodostui noille ajoille tyypillinen tyttövetoinen sekayhtye, jonka maine levisi pian Chicagon levymiesten keskuuteen. Valitettavasti hieno single jäi LaCourin olemattomien markkinointimahdollisuuksien takia vaille huomiota eikä Diamond-merkin uusinta muutamaa vuotta myöhemmin enää tilannetta korjannut, ei myöskään pari muille merkeille tehtyä yritystä. Väliotsikko lupaa kieltämättä liikoja, ja yleisemminkin Curtis Mayfieldin osuus Jan Bradleyn uralla on historiikeissa ylikorostunut. Ensimmäisenä Passionsit hoksasi kaupungin länsilaidalla toimineen pienen Formal-firman puuhamies Don Talty. Ensimmäinen yritys oli nimeltään We Girls, näppärä pikku tarina teinityttönä olemisesta. Passions putosi kyydistä, mutta ei onneksi lopullisesti. Sanoitus oli herttai. Jan Bradley lauloi sen asiaan kuuluvan tyttömäisesti ikään kuin keimaillen, lopputulos oli enemmän teinipoppia kuin soulia, hyväntuulinen ja mukava levy joka tapauksessa. Tarkemmin ajatellen on tainnut käydä niin, ettei asiasta ole koskaan BN:n soul-harrastajien keskuudessa edes keskusteltu. 40-luvun jälkipuoliskolla perhe muutti Chicagon lounaispuolelle Robbinsiin, missä Addie kävi koulunsa ja harrasti kaikin mahdollisin tavoin musiikkia, oli solistina kotikirkkonsa kuorossa ja kouluporukoissa sekä esiintyi kaikenlaisissa juhlissa, missä vain laulua tarvittiin. Lisäksi tarvittiin rohkaisuksi edes jollakin lailla luotettava diskografia ja hitunen henkilötietoja. Spearmanin säveltämä ja laulama Something Made Me Stop (Lucky Four 1011) on yksi komeimmista soulful doo wop -sarjan levyistä, jonka olen koskaan kuullut eikä kääntöpuoli Please Say It Isn’t So juuri huonommaksi jäänyt. KOULUN PENKILTÄ MUSIIKIN PARIIN Jan Bradley, oikealta etunimeltään Addie, syntyi 6.6.1943 Byhaliassa Mississippissä. Syy laiminlyöntiin saattoi olla kirjoittajien vuosien takainen tapa kirjoittaa esittelyjä. Sen ykkösmies Morris Spearman oli erinomainen laulaja. Don Talty piti ohjakset tiukasti hyppysissään ja toimi Janin managerina ja tuottajana läpi 60-luvun. Jan Bradleyn bravuuriksi muodostui syksyllä ‘62 levytetty Mama Didn’t Lie. Uteliaisuuksissani sain päähäni tarkistaa, mitä tytöstä on BN:n sivuilla kirjoitettu ja totesin yllätyksekseni, ettei oikeastaan mitään, tavanomainen artistiesittely oli kokonaan tekemättä. Hän ei kuitenkaan ollut innostunut koko yhtyeestä, vain solisti-Addien kuulakkaan tyttömäinen sopraano kiinnosti. Elämme aikoja, jolloin eläkeläisharrastajien toivomia cd-koosteita ei enää kannata julkaista, joten Jan Bradley tuskin saa omaansa
Janin laulussa oli perusnuorekkuuden lomaan tullut hänelle myöhemmin tyypillisiä keveitä kiekaisuja. Erikoisin Jan Bradleyn levyttämistä Curtis Mayfieldin sävelmistä oli surullinen Behind The Curtains. Kaikki näytti hyvältä, mutta Chess ja Curtis Mayfield ajautuivat riitoihin julkaisuoikeuksista ja sen takia Kurtsi jättäytyi koko kuvion ulkopuolelle. Onneksi näin, sillä Robert Pruterin Chicago Soul -kirjasta löytyy tieto, jonka mukaan kitaristina toimi muutenkin Bradleyn taustalla paljon soittanut Freddy Young. Vasta syksystä ‘64 alkaen siirryttiin yksinkertaiseen Chess-kuvioon. Tausta on leppoisa, kitarointi kuulostaa kovasti Kurtsilta itseltään, mutta vannomaan en mene. Night Owl oli samanlainen tapaus kuin Formal, Don Talty pääsi sujuvasti tekemään ensimmäiset prässäykset siellä, kun paremmasta ei ollut tietoa. Bradley ei siksi saanut häneltä toivomaansa jatkosävelmää ja luonnolliselta tuntunutta varmaa hittiä. Blues News 3/2016 37 nen ja niin oli yleistunnelmakin. Paketti oli ensisinglen tavoin kevyt ja viaton, nytkään ei voi kovin syvästä soulista puhua, mutta hyvä ja komeiden listasijoitusten arvoinen levy Mama Didn’t Lie ilman muuta on. Sen takia Talty päätti julkaista singlen omien kanaviensa kautta Formal-merkillä. kun taas Fascinations joutui tyytymään bubbling under -osastossa sijalle 108. Rauhallinen, aitoa joulutunnelmaa turhanpäiväisen humun sijaan tarjoillut levy ei kuulu klassikoihin, mutta jos joulumusiikista vain 10 % on edes jollakin lailla siedettävää, niin minun listoillani Christmas Time kuuluu siihen kärkikymmenykseen. Kurtsi itse käytti sävelmää niin ikään täytteenä, kun huipulle nousseen Major Lancen ensialbumille tarvittiin materiaalia, tuolloin miesnäkökulma sai nimen Mama Didn’t Know. Philadelphiassa tarvittiin albumitäytteitä, se on selvä, mutta Cameomerkin coveria ei tehnyt Dee Dee Sharp niin kuin olisi tuntunut luonnolliselta vaan Orlons, jonka esitys ei ollut parasta lajissaan, lopputulos oli jotenkin tätimäinen. Mama Didn’t Lie julkaistiin sekin ensin Formalilla, mutta heti kun singlellä näytti olevan mahdollisuuksia, Chess osti sen. Ehkä sen luonnetta kuvaa parhaiten se, että laulu kelpuutettiin myöhempien vuosien kulttielokuvaan Hairspray nimenomaan teinitytön ajatuksia kuvaamaan. Kurtsi suunnitteli yhtyeen sielukkaampaa versiota kilpailijaksi, listojen hännillekin ne nousivat samalla viikolla, kuitenkin niin että Bradleyn ensinoteeraus oli 98. Se oli laulullisesti erinomainen. Neljäs Jan Bradleyn levyttämä Mayfieldsävelmä oli vuoden ‘63 joulumarkkinoille yllättäen tehty Christmas Time, jonka Kurtsi myös tuotti. Don Talty oli saanut julkaistuksi Phi Upchurchin You Can’t Sit Down -hitin UA:n organisaation kautta ja hän toivoi myös Bradleyn We Girlsin hoituvan sitä reittiä. Tulos oli paikallisesti rohkaiseva, mutta ei enempää. Näin ei kuitenkaan käynyt. Bradleyn ura jatkui läpi vuosien tasaisen harmaana, siksi diskografia lienee viisainta esittää yhdessä pötkössä: Formal 1014/1015 We Girls Curlew Blues 1017 Whole Lot Of Soul I Am Going To Change 1044 Mama Didn’t Lie Lovers Like Me 1048 Dear Sears And Roebuck (julkaisematon single?) 2021 These Tears Baby What Can I Do Night Owl 1004 What A Weekend West Coast Living 1055 Behind The Curtains Pack My Things And Go Chess 1845 Mama Didn’t Lie (8./14.) Lovers Like Me 1851 These Tears Baby What Can I Do 1884 Pack My Things And Go Curlew Blues 1897 Please Mr DJ Two Of A Kind 1919 I’m Over You (24./93.) The Brush Off 1975 Just A Summer Memory He’ll Wait For Me 1996 These Are Things A Woman Needs Trust Me 2023 Your Kind Of Lovin’ It’s Just Your Way 2043 You Have Me What’s Missing Nights In New York City Vähän levottoman näköinen tuo listaus kieltämättä on. Sen ylemmäs ei Fascinations tainnut koskaan päästäkään, ainakaan virallisella HOT 100 -listalla sitä ei noteerattu. Chess näyttää käyttäneen itsekästä valikointia julkaisten oman painoksensa vasta, kun jonkinlaista potentiaalia oli. Versioita on vuosien varrella tehty yllättävän vähän, niin vähän etten oikein tiedä mistä niitä osaisi etsiä. Kun tuulikaupungin radioasemat hyväksyivät singlen, kiinnostuttiin UA:llakin, mutta Talty ei enää ollut halukas sopimukseen, jolloin koko UAyhteistyö loppui. Muutamaa vuotta myöhemmin teki The 5 Stairsteps niin ikään hienon version, sitä vain ihmettelin miksi sävelmä oli joissakin kokoomissa merkitty pappa Clarence Burken nimiin, vaikka singlen etiketissä luki yksiselitteisesti Mayfield. Jan lauloi hyvin, niin teki myös taustalla hämyillyt The Impressions, jopa Kurtsin utuinen tenori on helppo tunnistaa. Syy löytyy osittain taustakiemuroista. Tunnetuin on Detroitissa muodostetun The Fascinations -yhtyeen esitys, joka tehtiin samoihin aikoihin kuin Jan Bradleyn originaali. Pientä sotkua siirtymävaiheessa aiheuttaa vielä vuonna ‘65 kahdella eri levy-yhtiöllä julkaistu single: Adanti 1051 Back In Circulation Love Is The Answer Sound Spectrum 36002 Back In Circulation Love Is The Answer. SITKEÄÄ YRITYSTÄ Jan Bradleyn ura ei Mama Didn’t Lien jälkeen lähtenyt toivottuun nousuun eikä hänestä koskaan tullut Chicagon tyttösoulin kärkiartistia. Jo lähtö oli epäonninen
Seuraavaksi hän siirtyi opiskelemaan, meni naimisiin, hankki kaksi lasta (poika ja tyttö), ja perhetilanteen antaessa myöten hän siirtyi siviilitöihin yhteishyvällisiin tehtäviin, social worker on siitä käytetty nimike. Night Owl -soolosiglen Behind The Curtains tuli jo kehutuksi, jostakin syystä Chessille kelpasi vain vauhdikkaampi Pack My Things And Go -puoli. Tämän takia Chessin panostus jäi luonnollisesti liian vähäiseksi, olihan firmalla noihin aikoihin kovaa soulporukkaa ja suuria suunnitelmia yllin kyllin. Jan Bradley oli hänen ainoa suuri holhokkinsa, muita matkan varrelle osuneita levyttäjiä ovat olleet pienemmässä mittakaavassa Guitar Red ja Willie Mabon, jazz-pianisti Earl Washington ja Johnny Acen veljeksi ilmoitettu Ace St. Single sinällään on Jan Bradleyn laulun osalta varmaa perustasoa, sovitus on vähän sekava ja puuroinen, Love...puoli voisi kelvata norhern-väellekin. Samat kehut ansaitsi hitusen vauhdikkaampi Baby What Can I Do. Selitykseksi täydelliselle menestyksettömyydelle ei kelpaa britti-invaasio, elettiinhän vasta vuoden ‘63 kevättä. Mama Didn’t Lie -hittiä seurasi molemmilta puoliltaan erinomainen single. neljästä Mayfield-sävelmästä kolme on mukana. Itse levy ei kummaltakaan puolelta ole keskinkertaista kummempi. Myöskään muistelukoosteista ei yhtään virallista levyä löydy. Hän oli vahvasti tekemässä unisen oloista, taustaltaan vaisua a-puolta, kun taas I Kinda See The Light on isä/poika -parin Bob Riley Sr & Jr. Chess ei julkaissut ainuttakaan omaa albumia Jan Bradleyltä 60-luvulla, vaikka materiaalia olisi ollut riittämiin. Paljon toki jää puuttumaan, mutta se ei ole nykypäivänä ongelma, netistä löytyy helposti kaikki tarpeellinen.. Hän osallistui omien kappaleittensa säveltämiseen, yleensä Don Taltyn parina. Myös Masqueraders mainitaan Robert Pruterin laatimassa muistokirjoituksessa, mutta ymmärtääkseni kyseessä ei voi olla se 70-luvun mahtiyhtye vaan joku sen varhaisemmista kaimoista. Sovittajaksi hän kelpuutti useimmiten jonkun luottomiehistä (Phil Wright, Riley Hampton), mutta suuret päätökset olivat hänen. Vuosikymmenen lopun balladeista erottuu Please Mr. Käytännössä parivaljakko hävisi tuolloin soulkuvioista. Tietenkin pitää taas kerran muistaa, että Billboardin r&b-lista oli poissa käytöstä noihin aikoihin. Hän kuoli kotikonnuillaan Chicagon liepeillä vuonna ‘79. Huipun tavoittelu saattoi hyvinkin johtua Taltyn halusta pitää suojattinsa Chessin sisärenkaan ulkopuolella. Clair. Tunnelma on alakuloinen ja pelkistyy sanoihin ”don’t play that rock & roll, play something for a sad sad soul”. Myös Don Talty vetäytyi musiikkihommista 70-luvun alussa, eläkkeelle ehkä, vaikkei hän ikäloppu tuolloin vielä ollutkaan, 60-vuotias veteraani kuitenkin. Jan Bradleyn levyissä, varsinkin balladeissa tuli ilmi teinitytön kehitys aikuiseksi naiseksi. Ymmärrettävästi sen seurauksena myös firman ja Talty & Bradley -parin seitsemän vuotta kestänyt yhteys katkesi. Ainoa poplistaa uhmannut poikkeus oli parin Bradley & Talty kirjoittama pikkunätti balladi I’m Over You, joka julkaistiin vuoden ‘64 lopussa. Jackie Rossin Selfish One oli muutamaa viikkoa aikaisemmin menestynyt hienosti ja I’m Over You’ssa on samoja piirteitä, lopputulos ei ollut enää ihan tyttömäinen, vaan imevämpi ja suoraan sanottuna sielukkaampi. Pelkkää rakkauskaihoilua ei tarina sisällä, mukaan mahtuu muutama vauhtipala, jopa northerntasoinen puuroisempi humputus, mutta toisaalta melkeinpä klubibluesiksi luokiteltava ytimekkäämpi esitys, kuten Whole Lot Of Soul. Toisaalta ”ulkopuolisuus” varmisti sen, että Bradleyn levyt julkaistiin kaiken aikaa Chessillä, jotkut hänen kilpailijoistaan, kuten Jackie Ross olivat lähteneet tai lentäneet pois hyvinkin nopeasti. Tuoreimmat tiedot kertovat, että hän asuu Chicagon eteläisessä lähiössä nauttien perhe-elämästä tyttärensä ja kolmen lapsenlapsensa kanssa. Seuraavina vuosina sama ilmiö toistui, hyvätkään levyt, joita oli valtaosa edellä kirjatusta listauksesta, eivät menestyneet. Musiikkiharrastus rajoittui kirkkoesiintymisiin, pienintäkään vihjettä nostalgisista oldies konserteista en löytänyt, en edes Mama Didn’t Lien merkeissä. SIVIILIIN Chessin pakka oli koko lailla sekaisin 60-luvun lopussa, lopullista niittiä merkitsi Leonard Chessin kuolema lokakuussa ‘69. On turha lähteä kommentoimaan Janin tuotantoa tämän pikkutarkemmin. DJ, sekin Talty & Bradley -sävelmä. Vielä ankeampi on viimeisen Chess-singlen Nights In New York, joka päivittelee yksin jätetyn naisen orpoutta suuressa kaupungissa, hieno laulu kuin mikä. Paras paketti olisi Marginalin vuonna ‘95 julkaisema cd ”Soul Boppin Ladies” (MAR 023), jonka hän jakaa Jackie Rossin, Nella Doddsin ja Mitty Collierin kanssa. Todellisuudessa Jackie jäi pitkäksi aikaa junnaamaan tiettyjen Selfish Onen aiheuttamien itseään toistavien peruskuvioiden ”vankina”. These Tears oli pehmeä, yksinkertainen rakkauslaulu, jonka Jan tulkitsi ilmeikkäästi. Ainoan poikkeuksen muodosti vuonna ‘70 julkaistu single: Doylen 001 Tricks Of The Trade I Kinda See The Light Levymerkistä ei löytynyt muuta faktaa kuin että se toimi Memphisissä. tuote. Mitä pitemmälle 60-luku eteni, sitä enemmän syvyyttä hänen tulkintaansa tuli ja samalla aiheeksi nousi menetettyjen rakkauksien aiheuttama blues. 38 Blues News 3/2016 Taustamiehistöstä ei faktoja löytynyt, vain se, että tuottaja oli Don Talty. Lopputulos on raskaan oloinen, mihin vaikuttaa myös taustan ylisovitetut jouset. Hän ei päästänyt firman perusväkeä niskan päälle, vaan toimi lähes kaikilla levyillä tuottajana. Night Owl 1004 oli duetto, joka julkaistiin juuri niihin aikoihin, kun Motownilla tehtiin ensimmäiset menestyneet Marvin & Mary -hitit. Bradleyn osuus on kahdeksan raitaa ja mikä parasta, hänen levytystensä parhaasta ja mielenkiintoisimmasta päästä, mm. Nimikkeen perusteella voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen uskonnollinen itsetilitys, mutta ei, menetetyn rakkauden kaipuusta oli edelleen kyse tyyliin ”now that you’re gone”. Janin parina lauloi Chuck, jonka sukunimelle en löytänyt selitystä. I’m Over You oli jo tarina taakse jääneestä ensirakkaudesta, samantapainen vieno Jackie Ross -tyyppinen laulu oli It’s Just Your Way. Hieno levy, sanoisin kuitenkin, että jos Jackie Ross olisi saanut levyttää I’m Over You’n, niin menestys olisi ollut aivan eri luokkaa. Doylen oli siis Jan Bradleyn viimeinen levytys. Jan Bradleyn laulun osalta ei epäonnistumisia juuri esiinny, parhaimmillaan hänen kaihoisa perussopraanonsa oli joka tapauksessa rakkauslauluissa. Kohtuullinen arvaus lienee, että Don Talty oli jotenkin kuviossa mukana
Kun Jimmie Lunceford kuoli äkillisesti kesällä 1947, Joe Thomas ja pianisti Eddie Wilcox ottivat vetovastuun ja jatkoivat orkesterin esiintymisiä vielä kaksi vuotta. Kunnia meni siis väärään osoitteeseen, mutta virheestä tuli Joe Thomasin ainoa listahitti. Page Boy otti Billboardin R&Blistan sijan seitsemän, ja B-puolen Teardrops käväisi myös myöhemmin listalla sijalla 11. Rhodesin septetillä oli jo hitti, ja jatkon varmistukseksi foniosastoa vahvistettiin Joen tenorifonilla. Joe ei osannut vielä silloin lukea nuotteja, joten vaikeuksia oli alussa jonkin verran. Luncefordin orkesteri levytti vielä 1946–47 12 julkaistua kappaletta, joissa Joe Thomasin varma foninsoitto ja laulu tuntuivat. 1933 Joe vaihtoi tenoriin. Ensin julkaistu Pot Likker (King 4287) nousi Billboardin R&Blistan kolmoseksi toukokuussa 1949. 40 Blues News 3/2016 JOE THOMAS & JULIAN DASH Bigband-kokemusta on! JUHA JAAKOLA N yt kaivetaan naftaliinista tenoristisarjan vanhin Joe Thomas (yksi niistä lukuisista saman nimisistä), jonka menestyksekäs ura Jimmie Luncefordin ison swing-orkesterin fonija laulusolistina päättyi Luncefordin kuolemaan 1947 ja bebopin esiin ryntäykseen. Sensation oli kuitenkin pieni firma, joten King osti Rhodesin bändin levytykset katalogiinsa ja julkaisi ne uudelleen. Siinä sivussa hänkin levytti R&B-alan musiikkia bändikavereidensa kanssa. Heti ensimmäinen setti oli kyllä rautaa, vaikka vaikutteita oli bopista gospeliin. Tyyli muuttui kovemmaksi, mutta suosio alkoi hiipua. Vähän nuorempi Julian Dash liittyy edellisessä osassa esitellyn Paul Bascombin vaiheisiin, sillä hän tuli Bascombin tuuraajaksi Erskine Hawkinsin orkesteriin ja oli sen riveissä myös katkeraan loppuun asti 1955. Rhodesin bändi purkitti kuusi kappaletta. Luncefordin solistina Joe Thomasin maine kasvoi, ja häntä kävivät pyytämässä orkestereihinsa Count Basie ja Duke Ellington, mutta Joe pysyi Luncelle uskollisena. Stuff Smith ja Jonah Jones. Kaikki meni kuitenkin hyvin ”pienellä bluffilla”. Joe ei siitä lannistunut vaan otti tilalle rhythm and bluesin ja osoitti hallitsevansa senkin. OMA BÄNDI KINGILLÄ Joe Thomas jätti 1949 vähitellen Luncefordjäljitelmän ja pisti pystyyn oman bändin. Page Boy Shuffle (King 4299) saikin etiketin, jossa esittäjä oli Joe Thomas Orchestra, vaikka alkuperäisen levyn (Sensation 16) esittäjänimenä oli Todd Rhodesin bändi. Seuraavana vuonna Joe pääsi Horace Hendersonin kiertuebändiin, koska hänellä oli iso Hudson Super Six, juuri sopiva kaara pitkän matkan tekoon. Pot Likker ja Moonlight Blues onnistuivat myös hienosti, ja loput olivat tunnelmapaloja. Sessiobändi koostui Luncefordin soittokavereista perinteisen kolmen puhaltajan mallilla, ja swingiä soitettiin. Setin paras oli ripeä For Boobs Only, muistuma Luncen bravuurista For Dancers Only, ja kohteenahan oli tanssihallien hytkyvä hameväki. JOE THOMAS & JIMMIE LANCEFORD ORCH.. Page Boy Shuffle oli tarttuva boogie, jossa baritonifoni aloitti räväkästi ja Joen tenorifoni latasi puhtaan R&B-soolon honkilla ja muilla höysteillä. Aika pian Luncefordin joukkue siirtyi New Yorkiin ja pääsi neljän suosituimman orkesterin joukkoon. Omat sessiot alkoivat toukokuussa myös Kingille oktetilla, jonka rumpalina oli kovakätinen Joe Marshall, ex-luncefordilaisia. Kun Jimmie Lunceford tuli Buffaloon, hän palkkasi Joen orkesterinsa foniryhmään. Vuonna 1945 Joe Thomas sai tilaisuuden tehdä omaa musiikkia Los Angelesissa, kun Melodisc-merkki tarjosi levytysaikaa. R&B-tenoristit osa 29 R&B-tenoristit osa 29 JOE THOMAS LUNCEFORDILLA Joseph Vankert Thomas syntyi 1909 Pennsylvanian Uniontownissa ja aloitti alttosaksofonistina Ohiossa Earl Hoodin bändissä jo 1930, vanhan jazzin aikaan. Bopahtava jump Backstage At The Apollo näytti jo soittaJoen henkilökohtainen panos orkesterin saksofonija laulusolistina oli vaikuttamassa Jimmie Lunceford Orchestran suosion kasvuun, vaikka orkesterin vakioareenaksi muodostuivatkin yhden illan keikat pitkin USA:ta. Bändi päätyi Buffaloon, jossa jamikavereina olivat mm. Sitä ennen hänet oli kuitenkin kutsuttu Todd Rhodes & his Toddlers -bändin levytykseen Sensation-merkille tammikuussa 1949
Maaliskuussa Wham nousi Los Angelesissa R&B-levymyynnin ykköseksi. MERCURY JA UPTOWN Viimeisen King-session jälkeen Joe keikkaili yksin Sy Oliverin, Big John Greerin ja Titus Turnerin levytyksissä, joissa parhaita sooloja irtosi Greerin Strong Red Whiskeyja Turnerin Don‘t Take Everybody To Be Your Friend -kappaleisiin. Got To Have ja Big Foot tulivat ulos singlellä (King 4421) tammikuussa 1951, ja Billboardin pisteet olivat komeat; A-puoli sai erikoiskehut ”combo blows up a storm”. Joulukuussa Joe Thomas ilmoitti lähteneensä Kingiltä ja tekevänsä sopimuksen Mercuryn kanssa. Julian Dash pysyi Erskine Hawkinsin orkesterissa sen hajoamiseen asti 50-luvun puoleen väliin. Sessiokvartetti soitti ns. Julianin sooloissa se näkyy linjalla Hawk‘s Boogie (1946), Big Fat Sam (1947) ja Brooklyn Bounce (1948), joista viimeiseen tuli jo ehta R&B-honkki. Ainoa oma kappale Raw Meat oli oikeasti Dog Food, eikä sekään noussut kunnolla. Julianista piti tulla tohtori New Yorkissa, mutta Erskine Hawkins pyysi häntä 1938 paikkaamaan Paul Bascombilta jääneen tenoristin pestin orkesterissaan, ja Julianin ura oli sillä valittu. Kun pianossa oli vielä rullaavarytminen Kelly Owens, setistä tuli mainio. Hän kuoli elokuussa 1986. YLÄKULMASSA. Tangon soolossa oli kyllä yritystä, mutta single (Mercury 8268) hautautui muiden coverien pilveen. Sooey pääsi heti levylle (King 4401) vanhemman Harlem Hopin kanssa, ja sitä mainostettiin lujasti vuoden lopulla. Bändin kokoonpano oli muuttunut niin, että Joe Marshallin tilalla soitti rumpuja Alphonse Bright, ja rumputuki pehmeni ikävästi. Loput julkaistiin vasta seuraavana vuonna. pappajazzia. Sessiosta kelpasivat jumpit Wham-A-Lam ja Harlem Hop, joissa meno oli sujuvaa imuttelua ja Joe Marshallin rumputyöskentely nautinnollista. Täytyy kyllä sanoa, että myös kappaleet pehmenivät. Heinäkuussa Rollin‘ oli Dallasissa myyntilistojen yläpäässä. Orkesterin kaverit tekivät levytyksiä myös pienemmissä kokoonpanoissa. Aivan yhtä hyvä Sittin‘ sai Dog Foodin parina (King 4434) maaliskuussa alle keskiarvon tuomion rutiinisoitosta. ERSKINE HAWKINS & HIS ORCHESTRA, JULIAN DASH OIK. Ainoa räyhäkkäämpi juttu Rollin‘ The Blues kulki ketterämmin ihan R&R-hengessä, vaan olisi sekin kaivannut napakampaa rumpalia. LP ”Blowin‘ In From K.C.” (# 27.12) jäi hienoksi päätökseksi Joe Thomasin uralla. Haywood Henryn soittamaan R&B:tä, ja nyt sitä syntyi. Alttosaksofonisti Bobby Smithin johtaman bändin Apollo-sessioissa 1950 soitti myös Julian Dash tenoriaan, ja parhaat irrottelut syntyivät kappaleissa Station Break ja Dash Hound Boogie. Waterfordin Time To Blow ja Hard Driving Woman saivat falsettipitoiset ja kiihkeät fonisoolot. Syyskuun alussa arvioitiin Billboardissa seuraava (King 4385), jolla oli Raw Meat ja toinen novelty. Everybody Loves My Baby oli vanha standardi ja Blue Tango parhaillaan listoilla olleen noveltyn coveri. Mutta Kingillä riitti vielä uskoa yhteen levytykseen huhtikuussa 1951. Joe Thomas kulki bändeineen New Yorkin ympäristössä keikkapaikoille huomatakseen, että tilaisuus oli usein peruttu. Joulun alla 1982 Uptown kokosi Joen King-ajan bändin jäseniä ja mm. Rollin‘ valittiin ensin levylle (King 4367) ensimmäisen noveltyn kanssa, ja kiekko oli valmis kesän alussa. Raw napsi hyvät pisteet, mutta novelty oli ”auttamattoman tylsä”. Hitaampaan bluesiin Sooey, Sooey Baby Joe lauloi vakuuttavasti oman sanoituksensa. JULIAN DASH HAWKINSILLA St. Väitetään, että hän soitti valtaosan orkesterin levytysten tenorifonisooloista. Backstage At The Apollo, Tearing Hair, Raw Meat, Dog Food ja Jumpin‘ Joe saivat kunnon tulkinnat. Blues News 3/2016 41 misen mallia, ja setti huipentui omaan biisiin Tearing Hair, missä tenorifoni sai kyytiä R&B:n parhaiden kiekausten kera. Apollo ja laulettu Lavender Coffin prässättiin singlelle (King 4296), jota mainostettiin kesäkuussa 1949. Joe Thomas oli mukana vielä kahdessa Lunceford-orkesterin levytyksessä kesällä 1949, mutta siihen yhtyeen taru päättyi. Viimeinen Tea For Two päättyi kyllä tukevaan honkkiin. Julian Bennett Dash syntyi 1916 Etelä-Carolinan Charlestonissa. Bändi ja mukana laulanut naistrio jäivät kirjaamatta, ja neljästä kappaleesta vain kaksi pääsi levylle. Kappaleiden sovituksissa haettiin ison orkesterin tuntua, joten jälki oli kuin Luncefordilta. Kuudesta soitetusta kaksi oli haaveellisia noveltyjä, Dog Food bopahtava jump ja kaksi, Big Foot ja Raw Meat hitaanpuoleisia blueseja. Sittin‘ Around ja Got To Have Her Lovin‘ kulkivat komeasti jumpbluesin merkeissä. Parhaaksi jäi Joen laulama blues You Are Just My Kind. Musiikkiin tuli 40-luvun puolivälistä lähtien selviä jumpja R&B-vaikutteita. Oma Kingin sarja jatkui lokakuussa 1949 neljän kappaleen työstämisellä. Maaliskuussa 1950 Joe Thomasin bändi teki kolmannen, pitkän levytyksen Kingin studiolla, mutta sitä ennen bändi säesti Erline Harrisia DeLuxe-sessiossa ja Crown Prince Waterfordia Kingille. Hän aloitti alttosaksofonilla 1932, mutta siirtyi tenorifoniin Alabama State Teacher‘s Collegessa 1935 liityttyään ‘Bama State Collegians -orkesteriin. Musiikin kohteena oli kuitenkin Jimmie Luncefordin tenoristi Joe Thomas, joten materiaalia hallitsivat hitaat balladit. Jatsahtava Artistry In Moods oli Stan Kenton -vaikutteinen ryppyotsaisempi bop-kappale. Mercuryn sessio joskus vuoden 1952 alussa oli pakkopullaa. Kaksi singleä julkaistiin loppuvuodesta ilman kohua. Kun vielä pianisti lähti bändistä, Joe ymmärsi, ettei hommassa ollut tulevaisuutta. Keväällä 1979 Uptown-merkki päätti tehdä Joe Thomasin musiikista LP-levyn (# 27.01). Tearing Hair ja laulettu blues My Baby Done Left Me (King 4318) tulivat ulos lokakuussa, ja Billboardin arviopisteet olivat erittäin kovat. Neljäs ja toiseksi viimeinen King-sessio pidettiin kesäkuussa 1950, ja nyt oli rumpali vaihtunut jämäkämmäksi Bazeley Perryksi. Kansas Cityssä järjestyi pientä keikkaa, ja Joe sai kutsun 1970 Newportin jazzfestivaaleille, missä hän soitti Count Basien orkesterin solistina. Wham ja Artistry julkaistiin levyllä (King 4339) helmikuussa 1950. Hänen isällään oli Kansas Cityssä hautaustoimisto, jota Joen vaimo oli lähtenyt jo hoitamaan, joten Joe lähti perässä hautausurakoitsijaksi
42 Blues News 3/2016 Niinpä Julian Dash kokeili myös tuuriaan omillaan ja sopi pienen Signature-merkin kanssa kahdesta R&B-levytyksestä syyskuussa 1950. 8255) valmistui jo marraskuussa, mutta eipä siitä muuta. Kummankin fonin ääni oli paksu ja voimakas; Joe Thomasin käyttämä vibraatto oli ajoittain häiritsevänkin laaja. Kaksi omaa kappaletta, Going Along ja Long Moan olivat letkeitä jumppeja, mutta yötunnelmainen Creamin‘ osoittautui setin parhaaksi, missä tenorifoni honkkasi kunnolla. Single (# 144) hukkui joulun alla rock and roll -aaltoon. Toisena puhaltajana oli takuuvarma baritonifonisti Haywood Henry ja rumpalina kovaiskuinen Sonny Payne. Julian huudatti foniaan myös gospelmaisessa Open Up Them Pearly Gates, ja loput, For Squares Only ja Creamin‘ Boogie kulkivat jump-hengessä. Joen laulu oli myös pitkällä kokemuksella vakuuttavaa ja ilmeikästä. Olisi luullut, että into loppui siihen, mutta yksi Mercury-sessio vielä soitettiin tammikuun alussa 1953. Samat muusikot osallistuivat jo lokakuussa sessioon, jossa oli laulusolistina mm. SITTIN‘ IN WITH Julian Dash teki lopulta bobbysmithit eli kokosi Hawkinsin orkesterin muusikoista sessiobändin ja aloitti levyttämisen Sittin‘ In With -merkin kanssa helmikuussa 1951. Claytonin klaani soitti mainstream-jazzia, mutta mukaan mahtui myös vanha R&B-venyke The Hucklebuck, mihin Julian Dash vetäisi oloihin sopivasti siistityn mutta honkillisen soolon. Kaksi muuta hautautui hyllylle. Julian ja rytmiryhmä soittivat neljä standardia sekä omat Two Shades Of Blue ja Julian‘s Dash. MERCURY, VEE-JAY, MASTER JAZZ Sittin‘ In With -merkin pomo Bob Shad siirtyi Mercuryn johtajaksi ja vei Julian Dashin mukanaan Mercurylle syksyllä 1951. Se ja lattari Mambo jätettiin kuitenkin hyllyyn, kun nätti novelty So Let It Be ja kevyempi jump Zig Zag pantiin levylle (# 117). Levy (Merc. Taas soitettiin Julianin teemoja, joista Hot Rod svengasi kiivaimmin. Levy (Merc. Vee-Jay uskoi vielä Julianin kykyihin ja äänitti kaksi kertaa hänen juttujaan. Viimeinen Sittin‘ In -sessio oli heinäkuussa. Ensimmäisen session kaikki kappaleet olivat Julianin käsialaa, ja siitä tuli loistava. Julian Dash soitti 1953 edelleen Erskine Hawkinsin orkesterin levytyksissä ja teki keikkaa myös Melvin Smithin RCA-sessiossa. Master Jazz innostui edellisestä levyttämään 1970 älpeellisen myös Julian Dashin omaa musiikkia. Menekkiä tuntui löytyvän, koska Coral-merkki teki vielä kesällä 1952 uuden prässäyksen (Coral 65094), jolle tulivat Creamin‘ ja Going Along. Hän oli sessiokvintetin ainoa puhaltaja. Suurempi merkitys tuli trumpetisti Buck Claytonin konserttijameista, joissa Julian oli tenoristina. Carmen Taylor. Hawkinsin orkesterin hajoamisen jälkeen Julian Dash teki elannokseen päivätöitä mm. Julian Dash soitti hienon kokonaisuuden basie-bluesin mestareiden joukossa. Water oli vauhdikas, honkaten tehty kappale, kun taas Deaconiin tuli hartaampaa mietiskelyä. Musiikkikirjoittajat pitävät Joe Thomasia tenorifonin R&B-tyylin kehittäjänä, vaikka hän aloitti R&B-elämänsä vasta 40-luvun lopussa. Taas kaksi hylättiin, kun parhaiksi katsottiin nopea jump Zero ja hitaampi Rhythm Punch, joka meni aivan kitaristi Jimmy Oliverin sooloiluksi. Laulettu Can‘t Understand It oli nätti jumpduetto, jossa loisti vain rumpali. Julian Dashin vahvuudeksi luetaan soolojen erittäin selkeä muoto ja rytmitys. Preachin‘ julkaistiin levyllä (SIW 600) toukokuussa, mutta kummasti Billboardissa ei kirjoitettu levyistä juuri mitään. Signaturen ensimmäinen kiekko tuli markkinoille jo marraskuussa 1950, mutta firmalla oli heikot myyntikanavat. Hot Rod meni heti prässäykseen (SIW 600), ja kaksi viimeistä julkaistiin syyskuussa. Siksi masterit liisattiin Mello-Roll -halpamerkille, joka teki levyistä kaikkialla myytäviä prässäyksiä. Syksyllä 1967 Master Jazz -merkki halusi tehdä pitkän iltasession laulaja Jimmy Rushingin musiikin ympärille, ja Rushing pyysi säestäjäksi Buck Claytonin klaanin. 70087) oli Billboardin arvioitavana jo helmikuussa ja päätyi keskikastiin. Coolin‘ With Dash hiljensi vähän, mutta jälki oli jämäkkää. Firma hyväksyi siitä jumpkappaleet Deacon Dash ja Fire Water, jotka olivat Julianin ja sovittajan teemoja. Tyyli vain muuttui totaalisesti, sillä instru Blue Velvet oli puhkikulutettu balladi eikä bändi saanut siitä paljon irti. Marraskuun session äänitykset hylättiin (bändi säesti samalla Carmen Tayloria) ja samoin kävi tammikuussa. JOE THOMASIN JA JULIAN DASHIN TYYLI JA MERKITYS Molemmat tenoristit oppivat perusasiat tanssimusiikkia soittaneissa bigbändeissä, joissa yksittäisen muusikon soolo-osat olivat lyhyitä ja korostivat rytmillistä panosta. Claytonin jameista tuli instituutio vuosina 1953–56, ja niistä parhaat palat myös äänitettiin ja julkaistiin LP-levyinä. Dashin‘ In ja Somebody‘s Gone rauhoittivat tunnelmaa. lähettinä Merrill Lynchillä ja soitti vain viikonloppuisin. Nopein Preachin‘ rullasi vastuttamattomasti saarnaten tenorifonin paahtaessa edellä. Devil‘s Lament hohkasi alarekisterin tunnelmaa, mutta kaksiosainen Holiday In Cuba oli tehty peruslattariksi. Sitä mainostettiin lujaa syksystä tammikuuhun 1955, vaan listoille asti se ei noussut. Maaliskuussa porukka teki jo toisen levytyksen, joten usko oli levyfirmassa kova. Julianin omista teemoista ei ollut puutetta, vaan Dance Of The Mother Bird rytkytti taas komeasti, ja honkki löytyi senkin tenorisooloon. Hänen elämänsä päättyi helmikuussa 1974. Julian Dash osoitti osaavansa tehdä tarttuvia melodioita, ja olihan hän Tuxedo Junction -standardin osakynäilijä. Toinen kerta tuli kesällä 1955 saman moisella kokoonpanolla. Viimeisessä oli vielä muistumia menneestä R&B-miehestä, ja se loppuikin paksuun honkkiin. Joen parasta R&B-aikaa oli mielestäni King-kausi 1949–50 ja Julianilla vastaavasti Sittin‘ In -kausi 1951.. Levyn (MJR 8106) jälkeen Julian johti vuoden verran omaa kvintettiä. Elokuussa 1954 Julianin foni ja rytmiryhmä purkitti neljä omaa kappaletta, joista jump Dash Is It kulki ihan R&R-hengessä
43 Musiikintutkija Jan Evensmo suree Joe Thomasin ”rappeutumista” King-levytyksissään Luncefordin kauteen verrattuna. Julian Dash -äänityksiä on Jimmy Rushingin New World Jazz -cd:illä ”Who Was It Sang That Song?” (80510-2) ja ”Gee, Baby, Ain‘t I Good To You” (80530-2) sekä LP:illä ”A Portrait Of Julian Dash” (MJR 8106) ja Bobby Smith: ”Jazz At The Apollo” (Official 3045). cdja LP-levyjen kansija vihkotekstit sekä Marion JC: Forgotten Names – Forgotten Faces / Joe Thomas, netissä. LEVYILLÄ Blue Moon on tehnyt ison työn kootessaan molempien omat levytykset R&B-ajalta otsikoilla ”Joe Thomas 1945–1950” (BMCD 1051), ”Julian Dash 1950–1953” (BMCD 1050) sekä ”Julian Dash 1954–1955” ja ”Joe Thomas 1951–1952” (BMCD 1052). Uptown-LP:t ovat ”Raw Meat” (UP 27.01) ja ”Blowin‘ In From K.C.” (UP 27.12). Blues News 3/2016 JOE THOMAS VUONNA 1982. Julian Dashia hän ei arvosta yhtä paljon, mutta laatua löytyy kappaleista Coolin‘ With Dash, Holiday In Cuba 2. Crown Prince Waterford -sessiossa (1950) hänen soittonsa on kuitenkin laadukasta, samoin kuin kappaleissa Big Foot ja Rollin‘ The Blues (1950) sekä Buttons (1951) ja Blue Tango (1952). osa ja Blue Velvet (1951) sekä So Let It Be ja Mambo (1954) plus Zero (1955). Joe Thomasin äänityksiä täydentävät Classics-sarjan ”Todd Rhodes 1947–1949” (# 5019), ”Crown Prince Waterford 1946–1950” (# 5024) ja ”Titus Turner 1949–1954” (# 5151) sekä Bear Familyn ”Rockin‘ With Big John Greer” (BCD 15554). Lähteinä: Sarjan vakiolähteiden lisäksi tärkeitä olivat: em
Single suunniteltiin julkaistavaksi omalla Fernwoodlevymerkillä, jonka nimi lainattiin Wallacen kotiosoitteesta Etelä-Memphisissä (152 Fernwood Drive). Kun levypomo Sam Phillips kuuli tallenteen hän innostui siitä niin, että osti sen itselleen. Liftarit, jotka kutsuivat itseään nimillä ”Slim” (Ronald Wallace) ja ”Cowboy” (Jack Clement), kertoivat omasta Dixie Ramblers -kantrikokoonpanostaan, joka esiintyi vakituisesti Slimin pienessä Cotton-klubissa Paragouldissa, Jonesboron pohjoispuolella. Ensimmäinen artisti, jonka kanssa Scotty ryhtyi työskentelemään Fernwoodilla oli Thomas Wayne Perkins (synt. Fontana ei liittynyt kapinallisiin vaan päätti pysyä Elviksen matkassa. Kuukauden kuluttua Scotty ja Bill saatiin houkuteltua palaamaan vielä yhdelle lyhyelle kiertueelle ja ”King Creole” -elokuvan kuvauksiin korotetulla liksalla. Nyt hän pääsisi toteuttamaan oppimaansa, vaikka Wallacen askeettinen autotallistudio ja sen vanha Magnacordmononauhuri toikin työhön lisähaasteetta. Omaan autotalliin syntyi vaatimaton äänitysstudio, ja lopulta keväällä 1957 näki päivänvalon ensimmäinen virallinen Fernwood-julkaisu Love Gone / No Chance (101). Elviksen varhaisten Sun-levytysten (1954–55) aikana hän oli omaksunut Sam Phillipsiltä yhtä ja toista äänitystekniikasta, mm. Slim Wallace otti Scottyn avosylin yhtiökumppanikseen Fernwoodille, olihan rock’n’roll-kuninkaan kitaristissa jo sellaisenaan melkoisesti mainosarvoa. Billy Riley sai levytyssopimuksen Sunin kanssa ja samalla Jack Clement värvättiin Phillipsin uudeksi äänitysmieheksi. Nauhoitus tehtiin joko WMPSradioasemalla tai Wallacen autotallissa. Frank Wilsonin Last Kiss (1964) ja Shangri-Lasin Leader Of The Pack (1964). Kun parivaljakon palkantarkistusvaatimukseen ei suostuttu, he erosivat yhtyeestä syyskuussa 1957. Myöhemmin ryhmään tullut rumpali D.J. JARMO HOPPULA Eddie Collinsin (Patience Baby) tuotoksista. Thomas kävi yhä Humes High Schoolia, samaa opinahjoa, josta Elvis oli valmistunut viisi vuotta aiemmin. Scotty tunsi Lutherin hyvin Elviksen ja Cashin yhteisiltä kiertueilta, ja tämän pikkuveljen hän muisti joskus toimineen lehdenjakajana vanhalla kotikadullaan. Fernwood oli kuitenkin vain pieni paikallinen yhtiö ilman kunnollista jakeluorganisaatiota, joten levyjen myynti jäi vähäiseksi. Laulukokemusta nuorukainen oli hankkinut koulubändeissä ja omasi hyvän, joskin hieman ujohkon baritoniäänen. Luultavasti levy-yhtiön toimesta hänen esiintyjänimestä pudotettiin Perkins pois ja lyhennettiin muotoon Thomas Wayne. Maaliskuussa -58 Elviksen jouduttua armeijaan he jäivät kuitenkin uudelleen työttömiksi. Wallace omasi liikemiesvaistoa, Clement oli hiukan perehtynyt äänitystekniikkaan ja Riley oli kirjoittanut sopivan blues-henkisen kappaleen nimeltä Trouble Bound. Alkuvuodesta 1958 Wallace julkaisi Ramon Maupinin toisen singlen What’s The Use / Rocking Rufus (105), jolla meno oli muuttunut piano-fonivetoiseksi rock’n’rolliksi. 44 Blues News 3/2016 THOMAS WAYNE ...ja Memphisin Tragedia FERNWOOD RECORDS Tarina sai alkunsa vuoden 1955 joulupyhien jälkeen, jolloin kaksi miestä liftasi maantien varressa Arkansasissa. 22.7.1940), joka tuli isoveljensä Luther Perkinsin rohkaisemana esittäytymään levy-yhtiöön. Sen sijaan Waynen oma laulajanura oli lyhyen menestyskauden jälkeen täynnä pettymyksiä ja murheita, päätyen tosielämän tragediaan vuonna 1971. Jody Reynoldsin Endless Sleep (1958), Mark Dinningin Teen Angel (1959), Ray Petersonin Tell Laura I Love Her (1960), Everly Brothersin Ebony Eyes (1961), J. Sun-soundiin olennaisesti kuuluneen nauhakaiun käytön. Näihin aikoihin astui kuvaan Scotty Moore, Elvis Presleyn rinnalla kuuluisuuteen noussut kitaristi. Fernwood (1958–59) 106 You’re The One That Done It This Time 109 Tragedy (pop #5, r&b #20) Saturday Date 111 Eternally (pop #92) Scandalizing My Name. Levysarja sai jatkoa Buford Peakin (Knock Down, Drag Out), Travis Wammackin (Rock & Roll Blues) ja 5 0-luvun lopulla ja 60-luvun alkupuolella ponnahti amerikkalaisnuorison suosioon tasaisin väliajoin synkkätunnelmaisia lauluja, joissa muisteltiin menehtynyttä tyttötai poikaystävää. Tällaisia “teinitragedia”hittejä olivat mm. Kun ilmeni, että myös Riley on soittomiehiä, pyydettiin häntäkin mukaan yhtyeeseen. Matkan edetessä jutusteltiin musiikista. Kahden kumppanin lähtö ei lannistanut Slim Wallacea, vaan hän jatkoi levy-yhtiönsä perustamista. Laulajana kantrisinglellä toimi uusi Dixie Ramblers -vokalisti Ramon Maupin. Homma eteni ripeästi ja 1956 alkupuolella harkittiin jo levyn tekoa. Scotty puolestaan oli kiinnostunut laajentamaan musiikkiosaamistaan soittohommista tuotantopuolelle. Perkinsit olivat lähtöisin Pohjois-Mississippin Batesvillestä, mutta nelkytluvulla perhe oli muuttanut leveämmän leivän toivossa Memphisiin. Clement vei Rileyn laulaman nauhan masteroitavaksi Sun-yhtiön studiolle. Samaan aikaan Billy Riley oli vaimonsa kanssa palaamassa autolla Memphisiin kotipuolesta koillis-Arkansasin Jonesborosta ja pysähtyi ottamaan miehet kyytiin. Kitaristi Luther Perkins oli Johnny Cashin ja basisti Marshall Grantin kanssa perustanut oman trio-kokoonpanon syksyllä 1954, vain muutamia kuukausia Elviksen, Scottyn ja Billin jälkeen, ja tätä nykyä Johnny Cash & The Tennessee Two oli yksi valtakunnan merkittävimmistä kantripumpuista. Memphisläisen Thomas Waynen yllätyshitti Tragedy (1959) on laskettu kuuluvaksi samaan sarjaan, vaikka sen sanoituksessa ei varsinaisesti tuonelan puolelle jouduttukaan. Elviksen mukana alusta asti olleita soittokumppaneita Scotty Moorea ja basisti Bill Blackiä oli jo pitkään risonut, että samaan aikaan laulusolistin tienatessa ”miljoonia” he joutuivat tyytymään kiinteään sadan taalan viikkopalkkaan (kiertueilla $200)
Alkujaan singlen A-puoleksi kaavailtiin iloisesti svengaavaa teinipop-rallia Saturday Date, mutta ajan kuluessa voiton vei sen pariksi valittu surumielinen balladi Tragedy. Molemmilla soitti käytännössä Elviksen vanha bändi eli Moore, Black ja Fontana. Jerry Lee Lewis, Sonny Burgess, Charlie Feathers ja Dickey Lee. Carl Perkinsin veli oli menehtynyt lokakuussa jo yli kaksi vuotta aiemmin sattuneessa autokolarissa saamiinsa vammoihin, ja hyväntekeväisyysillan tuotto lahjoitettiin hänen perheelleen. Memphisissä järjestetty Jay Perkinsin (ei sukua Thomas ja Luther Perkinsille) muistokonsertti. Lisäksi Nashvillestä saapui kantrin supertähtiä kuten Ernest Tubb, Webb Pierce ja Porter Wagoner. Wayne toi tällä kertaa mukanaan tyttöystävänsä Sandra Brownin sekä tämän kaverit Carol Mossin ja Nancy Reedin, jotka muodostivat lauluyhtyeen The DeLons. Indianalaislähtöinen Ray Scott tullaan ikuisesti muistamaan Billy Rileyn klassikosta Flyin’ Saucers Rock & Roll (Sun 260, 1957). Sävelkulkukin oli varsin yksinkertainen mutta mieleenjäävä. Laulussa haikailtiin pois lähteneen tytön perään ja verrattiin tunnetta tuuleen, myrskyyn, yön pimeyteen sun muuhun kauheaan. Scotty itse hoiti kitaraosuudet. Tragedy julkaistiin lokakuussa, mutta Billboard-lehden (20.10.) myönteisestä levyarvostelusta huolimatta se ei aluksi näyttänyt herättävän sen suurempaa huomiota. Ajoitus ei olisi voinut osua karmeammin kohdalleen, sillä vain viikkoa myöhemmin oikeassa tosielämän tragediassa rock’n’roll-sankareita. Loppuvuodesta Scotty Moore ehti vielä tuottaa Hi-merkille Joe Fullerin singlen Raining / In The Beginning (Hi 2013), jonka molemmat puolet olivat Burchin ja Nelsonin käsialaa. Yhtä railakas ei ollut hänen You’re The One That Done It, mutta Mooren ja kumppaneiden avustuksella Thomas Wayne onnistui vetämään rockabilly-numeron läpi mallikkaasti. Myynti kiihtyi ja 26.1.-59 Tragedy nousi Billboard-lehden Hot 100 -listalle. Scotty Moore ei ollut tyytyväinen Wallacen autotallilaitteistoon, vaan vuokrasi Hi-yhtiön vasta hiljan avatun Royal-studion äänitystilaisuutta varten. Waynen debyyttilevyn julkaisuoikeudet saatiin myytyä isolle Mercury-yhtiölle, mutta minkäänlaista hittiä siitä ei syntynyt. Pistääkseen asioihin vauhtia Fernwood palkkasi buffalolaisen promootiomiehen Steve Brodien markkinoimaan levyä ylävaltioissa. Selkeää hittipotentiaalia oli kuultavissa singlen toiselle puolelle päätyneessä balladissa This Time. Kappaleen kirjoittanut parikymppinen Lincoln ”Chips” Moman oli toiminut lyhyen aikaa Warren Smithin kiertuebändin kitaristina, mutta ei tiettävästi soittanut tämän yhdelläkään Sun-levytyksellä. Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin ja Jerry Lee Lewisin saavuttaman menestyksen myötä Memphisissä suorastaan vilisi toiveikkaita lauluntekijöitä tyrkyttämässä sävellyksiään Sunille ja muille kaupungissa toimineille levy-yhtiöille. Sopivan levytysmateriaalin löytäminen ei ollut ongelma. Blues News 3/2016 45 113 Just Beyond Gonna Be Waitin’ Mercury (1958–59) 71287 You’re The One That Done It This Time 71454 You’re The One That Done It This Time Ensimmäiseen äänitystilaisuuteen Scotty Moore houkutteli Bill Blackin basson varteen ja Billy Rileyn uudesta bändistä lainattiin pianisti Jimmy Wilson sekä rumpali Jimmy Van Eaton. Talven lähestyessä Tragedy alkoi osoittaa elonmerkkejä. Kuin pahaenteisesti Waynen ensimmäinen isompi esiintymistilaisuus oli sunnuntaina 23.11. Nyt sellainen syntyisi. Seuraavaksi Fernwood julkaisi Scottyn oman tyylikkään instrumentaalin Have Guitar Will Travel (107) sekä saksofonisti Joe Leen vokalisoiman jive-rock -esityksen Ethel Mae (108). Tapahtuman pääorganisaattori oli Johnny Cash, joka toi mukanaan kiertueellaan olleet Merle Travisin ja The Collins Kids -sisarusparin. Moore itse onkin kutsunut tuotostaan maailman halvimmaksi miljoonahitiksi. Levytyskappaleet oli saatu säveltäjäkaksikolta Fred Burch – Gerald Nelson. Jotkut radioasemat varsinkin pohjoisessa olivat innostuneet soittamaan balladia. Amatöörimäinen tunnelma loi vetovoiman, joka nosti Tragedyn lopulta suosituksi. MAAILMAN HALVIN MILJOONAHITTI Syksyllä -58 ryhdyttiin puuhaamaan Thomas Waynen uutta levyä. Memphisin omaa rock’n’roll-kaartia edustivat mm. Waynen hauraan oloista esitystä tuki vain Mooren komppikitara ja Blackin basso sekä DeLons-tyttökuoro, jolla oli olennainen osuus kappaleen onnistumisessa. Sittemmin toinen rockabilly-mies Dorsey Burnette houkutteli Momanin mukanaan Kaliforniaan, jossa hän yritti jonkin aikaa luoda uraa studiomuusikkona. Kavereiden tuotantoa oli julkaistu jo muutaman siivun verran toisella pienellä memphisläisellä levy-yhtiöllä, O.J.:llä, mutta varsinainen läpimurto heiltä vielä puuttui
Wayne nähtiin vielä toistamiseen Dick Clarkin TV-showssa. Taustat tehtiin yksinkertaisella kitara-bassokokoonpanolla ja DeLons-tytöt olivat tietenkin mukana. Scotty Moore ohjasi porukkaa ja mukaan lähti tutut Bill Black ja D.J. 3560) tuli ulos vasta kesäkuussa 1960, joten Wayne ehti apajille ensin. Loppukesällä ilmestynyt Gonna Be Waitin’ oli lainattu Charlie Richiltä. Brooklynin Fox-teatterin tähtiparaatin muita esiintyjiä olivat mm. saavutti korkeimman sijoituksensa #5. Tragedy pysyi Billboardin Hot 100 -listalla 19 viikkoa ja 23.3. Ostava kuulijakunta oli kuitenkin eri mieltä, eikä single noussut Hot 100 -listalla sijaa 92 korkeammalle. Kääntöpuolen Just Beyond jatkoi Burch-Nelson WINK MARTINDALE SHOW 1959. Ohjelman muita vierailijoita olivat Freddy Cannon, Sammy Turner, Lu Ann Simms ja The Tempos. Toisena pääsiäispäivänä paikka teki historiansa parhaimman yhden päivän pääsylipputuloksen, kun $2,50 hintaisia tikettejä myytiin 8 990 kappaletta. Koko kansan eteen Wayne astui lauantaina 7.2.suositussa ABC-TV:n ”Dick Clark Showssa”. Vain muutamaa päivää myöhemmin, pitkäperjantaina 27.3., Wayne aloitti kymmenen illan mittaisen urakan Alan Freedin suuressa ”Easter Jubileessa” New Yorkissa. Kun samainen Martindale oli myöhemmin keväällä tekemässä lähtöä isommalle asemalle Los Angelesiin, järjestettiin hänen kunniaksi jäähyväistapahtuma, jossa esiintyivät Thomas Wayne, Warren Smith, Kimball Coburn ja teiniyhtye The Regents (pianistina tuleva tuottajalegenda Jim Dickinson). Elokuun lopulla järjestettiin New Orleansissa ”WTIX Appreciation Night” -tapahtuma, jonka esiintyjinä mainittiin mm. Fats Domino, Bobby Darin, Jackie Wilson, Duane Eddy, Fabian, Jimmy Clanton, Larry Williams ja Dale Hawkins. Vanha Columbian Mutual Tower oli sentään pystyssä, tosin nykyään rakennuskolossi tunnetaan nimellä Lincoln American Tower. 46 Blues News 3/2016 Buddy Hollya, Ritchie Valensia ja Big Bopperia kuskaava pienkone putosi talvimyrskyssä Iowassa. Niin ikään Tracy Pendarvisin levyttämä Eternally (Sun 359, 1961) ja The Chantels -tyttöyhtyeen vuoden -63 pikkuhitti Eternally (Ludix 101) ovat eri kappaleita. Jossain vaiheessa myös Mercury-yhtiö heräsi talviunestaan ja tajusi omistavansa oikeudet Waynen ensimmäiseen singleen. Sitä ei kannata sotkea samannimiseen ikivihreään menestysiskelmään, joka perustui Charles Chaplinin säveltämään ”Limelight”-elokuvan (suom. Maestron oma tulkinta (Phillips Int. 8.8. Ferlin Husky, Frankie Ford, Thomas Wayne, Billy Grammer, Ike Clanton ja Ronnie Dawson. Edesmennyt T.J. Tragedyn menestyksen myötä Wallacen ja Mooren pyörittämä kahden miehen levy-yhtiö tarvitsi vahvistusta, joten kolmanneksi osakkaaksi otettiin lakimies Robert Buckalew. Vaikka hänen esitys ei huono ollutkaan, veti Rich myöhemmin selkeästi pidemmän korren. Kaikki kolme saivat surmansa. Kun satunnainen matkailija itse eksyi yli puoli vuosisataa myöhemmin talvella 2011 samoihin maisemiin, ei koko 290-korttelia enää ollut olemassa – kiitos sikäläisen kaupunkisuunnittelun – vaan paikalla jyrisi monikaistainen Interstate Highway 40 kohti Hernando de Soto -siltaa ja Arkansasia. ”Parrasvalot”, 1952) tunnusmelodiaan ja josta on vuosien varrella tehnyt versioita mm. Sateisesta säästä huolimatta ulkoilmakonserttia todisti 8 500 kuulijaa. Scotty puolestaan ryhtyi rakentamaan yhtiölle uutta ja ajanmukaista äänitysstudiota saman kadun varteen vajaat kilometri pohjoisemmaksi osoitteeseen 297 North Main Street. Kärkipaikkaa tuolla viikolla piti Frankie Avalon ja Venus perässään The Coasters (Charlie Brown), David Seville pikkuoravineen (Alvin’s Harmonica) sekä Brook Benton (It’s Just A Matter Of Time). Lähetyksessä nähtiin myös The Bell Notes ja Dave Appell & the Applejacks. Fontana sekä uutena miehenä toinen kitaristi, Eddie Bondin yhtyeessä kannuksensa ansainnut Reggie Young. Hänellä oli toimisto Memphisin keskustaan vuonna 1924 nousseessa 22-kerroksisessa Columbian Mutual Tower -”minipilvenpiirtäjässä” (60 North Main St.), jonne myös Fernwoodin pääkonttori siirrettiin. EI UUTTA HITTIÄ Waynen seuraavan levyn tuotannossa päätettiin ottaa varman päälle ja jatkohittiä yritettiin Burchin ja Nelsonin uudella balladilla nimeltään Eternally. Radioasemat kuten KWAM Memphisissä ryhtyivätkin mieluummin soittamaan kääntöpuolella ollutta Waynen itsensä kirjoittamaa kevyesti rokkaavaa Scandalizing My Name -raitaa. Vic Damone, Jimmy Young, Sarah Vaughan ja Petula Clark. Tragedyn menestyksestä huumaantuneena Fernwood ei säästellyt vaan kustansi uutukaisestaan Billboard-lehteen (4.5.) sivun kokoisen mainoksen. Listahitin myötä Waynelle kasattiin nopeasti taustabändi lisääntyneitä keikkatarjouksia varten. Lehden oma musiikkiarvostelija uskoi Eternallyn mahdollisuuksiin ja sijoitti sen Spotlight of the winners -kategoriaan. Mutta jokin vain ei kolahtanut kohdalleen. Malin oli aikoinaan oikeassa kuvatessaan laulua ”tyhjänvaatimattomaksi ja melodiana mitäänsanomattomaksi” (Divarien helmiä osa 4, BN 6/90). Kaikkiaan Foxin konserteissa kävi 54 137 katsojaa. You’re The One That Done It julkaistiin uudelleen keväällä -59, mutta jälleen ilman sen kummoisempaa menekkiä. Ensimmäisiä etappeja oli vierailu paikallisessa WHBQ-TV:n ”Top Ten Dance Party” -ohjelmassa, jonka juontajana toimi Wink Martindale
8th Wonder Of The World oli muuten Waynen kahdeksas [!] Burch-Nelson -sävellys. Tämän takana oli kankeahkoääninen mutta kiiltokuvamainen teinisuosikki Troy Shondell, jonka Fernwood-levyä kopioiva esitys (Liberty 55353) nousi Hot 100 -tilastoon syyskuussa ja pysyi siellä 13 viikkoa parhaan sijoituksen ollessa #6. Thomas Waynen ensimmäinen Santo-levy oli suht’ onnistunutta teinipoppia. KOHTI AURINGON LASKUA Sam Phillips oli kesällä 1960 houkutellut Scotty Mooren siirtymään uuden studionsa (639 Madison Avenue) äänittäjäksi tai hienommin sanottuna tuotantopäälliköksi. Vuonna 1962 Moman riitaantui jostain syystä Jim Stewartin kanssa ja sai potkut Staxilta. Kuultuaan projektista Phillips ilmoitti välittömästi, ettei tarvitse enää tuotantopäällikkönsä palveluksia. Muita hyväntekeväisyystapahtuman esiintyjiä olivat mm. Äänite oli ostettu Fernwoodilta. Phillips International (1962) 3577 I’ve Got It Made The Quiet Look Levytystilaisuus järjestettiin helmikuussa ja studiokokoonpanoon kuuluivat Scottyn lisäksi Sunin toinen vakiokitaristi Brad Suggs, myöhemmin Elviksenkin taustayhtyeessä vaikuttanut pianisti Larry Mohoberac, basisti Robert McGhee ja tuleva Booker T. Wayne oli tyypillinen yhden hitin sankari, ja tämä kuvastui epätoivoisissa yrityksissä palata vanhaan menestyskaavaan kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi 4.10.-64 hän osallistui Dean Manuelin muistokonserttiin Memphisin Ellis Auditoriumissa. Tämän sai kokea myös Scotty Moore, joka kysymättä Phillipsiltä lupaa oli kevättalvella -64 tehnyt Nashvillessä sooloalbumin ”The Guitar That Changed The World!” tuottaja Billy Sherrillin kanssa ison Columbia-yhtiön Epic-alamerkille. Myös Chips Moman tuotti firmalle joukon singlejä vuosina 1963–64. Tämä oli loppujen lopuksi vain onnellinen käänne, sillä nyt hän ryhtyi rakentamaan omaa American Sound -studiotaan, jolla olikin aivan oma tarinansa Memphisin musiikkihistoriassa. Stax) oli vielä vaatimaton autotallilevy-yhtiö, kun Moman liittyi sen tukijoukkoihin, toimien aluksi studiomuusikkona ja myöhemmin myös tuottajana. Olisi suorastaan ihme, jos Tragedy ei kuulunut illan ohjelmistoon. Samoin laulun kirjoittanut Chips Moman oli nousujohteisella uralla. Tällä olisi saattanut olla edellytyksiä menestyäkin, jos sen olisi julkaissut joku Santoa isompi yhtiö ja paria vuotta aiemmin. Työttömäksi jäänyt Scotty siirtyi pian tämän jälkeen pysyvästi Nashvilleen, jossa hän ryhtyi johtamaan Music City Recorders -studiota yhdessä Bill Connorin JOHNNY CASH & LUTHER PERKINS. Santo (1964) 9053 Stop The River 8th Wonder Of The World 9057 Tragedy You’re Gonna Be Waiting Oldies 45 (1964) 76 Tragedy You’re Gonna Be Waiting Lyhyen tauon jälkeen Wayne siirtyi pienelle Santolle. 48 Blues News 3/2016 Jotta Tragedyn menettäminen muille ei olisi ollut jo tarpeeksi suuri pettymys Waynelle, myös This Time päätyi hitiksi vuonna -61. Single julkaistiin huhtikuussa Sunin sisarmerkillä Phillips Internationalilla, mutta se jäi armotta samoihin aikoihin ulos tulleen Charlie Richin upean Midnite Bluesin (PI 3576) varjoon. Sun-pomo Sam Phillips oli tunnetusti kovapäinen persoona ja nopea päätöksissään. Ainoan valtakunnallisen hitin McGinnis sai vasta vuonna 1970, kun Geater Davisin Sweet Woman’s Love (House Of Orange 2401) nousi soul-listoille. Aivan kokonaan Wayne ei kadonnut julkisuudesta. Vuonna 1964 beat-villityksen ollessa kuumimmillaan ei tällaisella enää pärjätty markkinoilla. Wayne McGinnisin vuonna 1961 Memphisissä perustama yhtiö tehtaili melkoisen määrän paikallisesti tunnettuja levyjä kymmenisen vuotta kestäneellä toimintakaudellaan, mutta vain Ace Cannonin Sugar Blues (Santo 503) vilahti myyntilistojen hännillä keväällä -62. The Quiet Look oli selkeästi vain uudella sanoituksella varustettu Tragedy. Jim Stewartin ja Estelle Axtonin perustama Satellite (myöh. Bill Ricen kirjoittama I’ve Got It Made oli hömppä teinirokki, jolla taustapuoli sujui moitteettomasti kovan luokan soittajien ansiosta. Johnny Cash ja The Carter Family, Jerry Lee Lewis, The Browns sekä Charlie Rich. Manuel oli Jim Reevesin kiertuemanageri ja pianisti, joka oli menehtynyt kantritähden kanssa lento-onnettomuudessa edellisenä kesänä. Alkuvuodesta -62 Moore puolestaan sai puhuttua vanhan suojattinsa Sun-yhtiön kirjoille. Toinen Santo ja Vee-Jayn jakelussa ollut Oldies 45 sisälsivät vanhaa Fernwood-materiaalia. Kappaleiden kun väitetään äänitetyn jo lokakuussa -62. Jopa taustakuoro pyrki matkimaan DeLons-tyttöjä. Hänellä oli merkittävä rooli yhtiön uuden East McLemore Avenuen studion perustamisessa. Syksyllä 1960 syntyi ensimmäinen Momanin tuottama hitti, Carla Thomasin Gee Whiz (Look At His Eyes) (Satellite 104/Atlantic 2086), ja pian perässä seurasivat Carlan A Love Of My Own (Atlantic 2101), The Mar-Keysin Last Night (Satellite 107) ja William Bellin You Don’t Miss Your Water (Stax 116). & The MG’s -rumpali Al Jackson Jr. Länsirannikon musiikkielämä ei ollut osoittautunut hänen kohdallaan kultasuoneksi, ja jouduttuaan vielä vakavaan auto-onnettomuuteen Gene Vincentin keikkamatkalla joskus 1959 tienoilla, päätti hän palata Memphisiin. Kuin harjoitukseksi samassa sessiossa taltioitiin myös versio alkuperäisestä Tragedystä, joka sentään älyttiin jättää arkistoon
Blues News 3/2016 49 kanssa. Pop-balladin oli kirjoittanut Mooren kaverit Billy Sherrill ja Glenn Sutton, joten Waynen versio saattoi olla varhaisempi. Kiidätettäessä ambulanssilla sairaalaan Nashvilleen hän oli vielä elossa, mutta ei enää koskaan palannut tajuihinsa. Thomas Wayne Perkinsin siunaustilaisuus pidettiin seuraavalla viikolla Madison Heightsin baptistikirkossa ja hänet haudattiin samalle Hendersonvillen Memory Gardens -hautausmaalle, jonne oli kolme vuotta aiemmin hyvästelty hänen Lutherveljensä. Ashleyn oma esitys (Ashley 2003) oli noussut Billboardin kantrilistan kärkeen kesällä 1967 ja pian tämän jälkeen kappaleeseen tarttui Frankie Laine, Brook Benton, Claude King, David Houston, Johnny Darrell ja Tommy Collins, joten pienestä klassikosta oli kyse. Amerikkalaisen BMI-tekijänoikeusjärjestön tietokannasta löytyy kolme Waynen ja Rekartin yhteistä sävellystä (Just Dreamin’, White Satin Dress ja With The Dawn). Scotty Mooren omistamalta Belle Meade -yhtiöltä tuli vuonna 1971 vielä yksi single. Myös Wayne muutti 60-luvun puolivälin tienoilla Nashvilleen ja sai työpaikan Scotty Mooren apulaisena tämän studiolla. Vuonna 1965 Moore tuotti vielä yhden Waynen singlen omalla Racer-merkillään. VELJESTEN KOVA KOHTALO Thomas Waynen veli Luther Perkins oli toiminut kaikki nämä vuodet Johnny Cashin yhtyeen soolokitaristina. Elokuussa -71 Thomas Wayne ajoi Nashvillestä Memphisiin selvittääkseen ex-vaimonsa kanssa heidän lastensa huoltajuuskiistaa. 60-luvun lopulla Wayne yritti vielä kerran paluuta levylaulajaksi. Eräänlainen maailmanennätys sekin, kun kyseessä on USA:n Top 5 -hitin saanut artisti. hän lähti paluumatkalle. Tapaus kirjattiin onnettomuudeksi, mutta läheisimmät ystävät aavistelivat muutakin. Memphisin kehätiellä Interstate 240:llä hänen autonsa ajautui tuntemattomasta syystä vastakkaiselle kaistalle törmäten vastaantulevaan autoon. Sekä Wayne että toisessa autossa yksin ollut kuski menehtyivät rajussa nokkakolarissa. Kun Laurasta oli tehty jo näinkin monta versiota lyhyen ajan sisällä voisi sen levyttämistä pitää vähintäänkin kyseenalaisena. Sunnuntaina 15.8. Chalet oli nashvilleläinen pikkuyhtiö, jonka tunnetuimpia artisteja olivat huumorikantriduo Lonzo & Oscar ja 50/60-luvun taitteessa hittilistoillakin pyörähtänyt pop-laulaja Carl Dobkins Jr. Epätoivon partaalla riutuvan mustasukkaisen aviomiehen tilitys oli kantrilaulaja Leon Ashleyn ja hänen vaimonsa Margie Singletonin sävellys. Muita perheenjäseniä ei näkynyt paikalla, joten hän jätti saaliin ämpäriin keittiöön ja meni olohuoneeseen torkuille. Music City Recorders -studiolta hän siirtyi ensin Pro-Sound Productions -yhtiön palvelukseen ja joulukuussa 1970 uuden Nashville Audio Sound -studion tuotantopäälliköksi. Vaimo Sandra oli lähtenyt heidän lasten kanssa takaisin Memphisiin. Studion omisti Danny Davis ja Waynen ohella siellä työskenteli tuottajina myös aiemmin laulajina kunnostautuneet Darrell Glenn (alkuperäisen Crying In The Chapel -hitin esittäjä v.1953) ja Harold Lee Rekart (teki rockabilly-levyn Blond Headed Woman v.1959). Billboardin uutisraporttien mukaan yksi viimeisistä artisteista, joita Wayne tuotti NAS-studiolla oli Johnny Jones yhtyeineen joskus heinä-elokuun taitteessa 1971. Toisella levyllä julkaistu Laura (What’s He Got That I Ain’t Got) on tutumpi tapaus. Joskus 70-luvulla hänen äänitteistään koottiin kasiraitakasetti, joka kappaleluettelon perusteella sisälsi 60-luvun loppupuolen materiaalia. Chalet (1969) 1054 No One You’re Tearing Down My Mind 1059 Laura Little Girl World Belle Meade (1971) 418 Tragedy Little Girl World Ensimmäisestä Chalet-singlestä ei ole pahemmin sanottavaa, kun ei ole tullut vastaan. Wayne tunnettiin mukavana ja kohteliaana kaverina, joka oli kuitenkin aika ajoin vaipunut hiljaiseen synkkyyteen tuntien epäonnistuneensa niin laulajanurallaan kuin avioliitossaankin. Kun Waynen ura laulajana ei enää tuottanut hedelmää seurasi hän Scotty Mooren jalanjälkiä musiikkituottajaksi ja äänitysammattilaiseksi. This Timen ovat Troy Shondellin jälkeen levyttäneet mm. Hän oli todennäköisesti nukahtanut sohvalle ja kädessä ollut tupakantumppi oli sytyttänyt huoneistopalon. Vinyylipainosta ei tästä ole näkynyt, eikä tähän päivään mennessä Waynen tuotannosta ole tiettävästi julkaistu muutakaan albumia. Frank Frost, Joe Simon, Pete Drake, Johnny Bush, Mother Earth, Tracy Nelson, George Jones, Tommy James, Fenton Robinson ja jopa ex-Beatle Ringo Starr, joka kesällä 1970 äänitti Mooren hoivissa sooloalbuminsa ”Beaucoups Of Blues” (Apple). Chips Momanin talliin kuulunut Ronnie & the DeVilles elvytti Tragedyn vuonna 1965, Brian Hyland nosti balladin kolmannen kerran hittilistoille 1968 ja myöhemmin sitä ovat versioineet ainakin Paul McCartney, Charlie Rich, Jerry Garcia, Bette Midler, Ronnie Dove, Orion ja Danny Gatton (hieno instrumentaaliesitys cd:llä ”Cruisin’ Deuces”, 1993). Laulun alakuloinen sanoma oli kuin tehty Waynelle, joka itse painiskeli keskellä avioeroprosessia. Vaikka Thomas Wayne itse on jäänyt vain oudoksi nimeksi listahittiopuksiin, ovat pari hänen tunnetuinta lauluaan jatkaneet omaa taivaltaan läpi vuosikymmenten. Waynen tulkinta kuitenkin erosi aiemmista tuhdin pop-sovituksensa ansiosta ja taustat hoiti ajalle tyypillinen iso orkesteri torvineen, huiluineen ja taustakuoroineen. Kaksi päivää myöhemmin Luther menehtyi saamiinsa palovammoihin. Perjantai-iltana 2.8.1968 Luther oli kalastusreissulla läheisellä Old Hickory -järvellä ja palasi kotiin komean monnin kanssa. Bobby Wood, Sandy Posey, Clarence ”Frogman” Henry, Johnny Lee, Shakin’ Stevens ja Sir Douglas Quintet.. Music City Recorders oli aloittanut toimintansa neliraitastudiona, mutta modernisoi äänityskalustoaan vuonna 1968 kasiraitaiseksi ja paria vuotta myöhemmin peräti 16-raitaiseksi. Racer (1965) 3131 Don’t Come Runnin’ Kiss Away Levy on jäänyt melkoiseksi harvinaisuudeksi, mutta Kiss Away nousi listoille Ronnie Doven esittämänä (Diamond 191) loppuvuodesta -65. Tragedy (Power Pak PO1-1033) (1) Tragedy (2) Little Girl World (3) Don’t Come Crying To Me (4) Things I’ll Never Forget (5) No One (6) Laura (7) You’re Tearin’ Down My Mind (8) Is It Really Worth Your While (9) Cry No More (10) Tomorrow Is Forgotten (11) What’ll I Do (12) Kiss Away. Sitä onko näitä kukaan levyttänyt onkin sitten vaikeampi selvittää. Don’t Come Runnin’ oli puolestaan Suttonin ja Mooren yhteistyötä. Hän oli vasta hiljattain muuttanut uuteen Hendersonvillen taloonsa Nashvillen koillislaidalla. Sittemmin Tragedy on päätynyt useammallekin ”oldies but goldies” -tyyliselle uusintajulkaisusinglelle (Trip, Starday, Gusto, Eric, Collectables). Studiota käyttivät mm. Kun vaimo Margie saapui kotiin, oli huone ilmiliekeissä ja Luther makasi tuupertuneena lattialla. Yksittäisiä Fernwood-kappaleita lähinnä 50-luvun puolelta sentään löytyy erinäisiltä rock’n’roll oldies -kokoelmilta
Mikään aivan tyypillinen songster tai bluesmies Frank Stokes ei koskaan ollut. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän etupäässä yleiskunnon heikentymisen takia vetäytyi pois musiikkiympyröistä. noin 1895, k. Hänen ei tiedetä olleen mitenkään kova juomamies, ja useista tummaihoisista aikalaisistaan poiketen hän osasi lukea ja kirjoittaa. Frank Stokesin on arveltu tavanneen noissa telttahommissa myös sittemmin suureen maineeseen kohonneen kantrimiehen Jimmie Rodgersin (1897–1933), jonka ohjelmistossa on havaittavissa selviä vaikutteita mustilta muusikoilta. Normaalin tavan mukaisesti myös Frank oli tarttunut kitaraan jo lapsuusaikoinaan, ja hänen on kerrottu musisoineen julkisesti Memphisissä 12-vuotiaasta alkaen. Lopullinen kuolinsyy oli pahanlaatuinen halvaus. Frank Stokesin samoin kuin monen muun rotuartistin levyttämiset päätti käytännössä lokakuussa 1929 tapahtunut New Yorkin pörssin huima romahdus, mitä seurasi valtaisen talouspulan aikakausi. Levytysaikojen jälkeen Frank Stokesin taiteilijanura jatkui niin paikallisilla esiintymisillä kuin pienimuotoisilla kiertelyilläkin. Mutta ketkäpä olivat kolme ensimmäistä levyttämään päässyttä maalaismallista bluesmiestä. 50 Blues News 3/2016 FRANK STOKES Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 34 VESA WALAMIES N yt tässä sarjassa, missä ajoittain on selvitelty aika harvojen tuntemia perinnemusiikin sankareita, on esittelyvuorossa todella merkittävä ja olennainen persoona. Ikääkin hänelle kertyi kuolinpäivään 12.9.1955 mennessä monia kollegoitaan selvästi enemmän eli 67 vuoden verran. Herrat Stokes ja Sane esiintyivät monesti nimellä Beale Street Sheiks, minkä alkuperää olen hieman kummastellut. Kymmenisen vuotta myöhemmin Stokes pääsi mukaan erääseen medicine show -malliseen seurueeseen, minkä jäsenenä hän kierteli laajalti lähinnä USA:n etelävaltioissa. 40-luvulla hän asui jonkin aikaa Mississippin kuuluisassa Clarksdalessa, missä hän tapasi muiden muassa Booker “Bukka“ Whiten. Luotettavalta vaikuttavan tiedon mukaan Frank Stokes oli syntynyt eräällä pienellä paikkakunnalla Tennesseessä 1.1.1888. Ne kolme muuta ovat Furry Lewis, Robert Wilkins ja Memphis Jug Band. Enimmän osan elämästään hän oli vain osa-aikainen muusikko, joka täydensi esiintymispalkkioillaan sepäntöistä saatuja ansioita. Havaintojeni mukaan ne olivat Sylvester Weaver vuoden 1923 marraskuussa, Ed Andrews seuraavan vuoden maalistai huhtikuussa ja Papa Charlie Jackson vuoden -24 elokuussa. Niitä parempaa toistotasoa kaipaavia suosittelen tutustumaan seuraavanlaiseen cd-levyyn, jonka LP-muotoinen edeltäjä ilmestyi siis jo 70-luvun puolella. Häntä vanhempia 20ja 30-luvuilla levyttäneitä miespuolisia blues-artisteja ei tiedetä olleen kovin monia. Eräät tietäjät ovat jopa katsoneet, että Frank Stokesia voidaan pitää sikäläisen bluesin isähahmona. Kumppaninaan hänellä oli silloin mm. Niiden enemmistöllä Frank laulaa ja soittaa toisen kitaristin Dan Sanen (s. Kun keskustellaan maailmansotien välisenä aikana Memphisissä vaikuttaneista keskeisistä blues-taiteilijoista, hän sijoittuu yleensä neljän tärkeimmän hahmon joukkoon. mississippiläinen Garfield Akers, ja molemmat miekkoset esittäytyivät niiden aikojen tyyliä noudattaen paitsi muusikkoina niin myös koomikkoina ja tanssijoina. The Best Of Frank Stokes (Yazoo 2072) -00/-05 (1) Take Me Back (2) Mistreatin’ Blues (3) You Shall (4) What’s The Matter Blues (5) I’m Going Away Blues (6) Memphis Rounders Blues (7) It Won’t Be Long (8) It’s A Good Thing (9) ’Tain’t Nobody’s Business If I Do (10) Old Sometime. -29 häntä äänitettiin pari kertaa myös viulisti Will Battsin (1904–56) keralla. Onhan hänen 70-luvulla ilmestyneen Yazoo-LP:nsä nimeksi pantu oikein “Creator Of The Memphis Blues“ eli Memphisin bluesin luoja. Eihän heillä sen enempää kuin v. 1971) kanssa. 1867 syntynyt John Watson alias Daddy Stovepipe, ja ennen Stokesia maallisen taipaleensa aloittivat ainakin vuoden 1874 satoa edustanut Henry “Ragtime Texas“ Thomas sekä häntä kuutisen vuotta nuorempi Marshall Owens. Ajoittain Frank levytti myös soolona, ja v. Todennäköisesti noiden sheikki-intoilujen taustalla olivat Rudoph Valentinon tähdittämä vuoden 1921 mykkäfilmi The Sheik ja sitä seurannut rallatus Sheik Of Araby, joiden molempien eksoottista viehätysvoimaa myös mustat musikantit pyrkivät hyödyntämään. Laajalti Memphisin blues-asioita tutkineen ruotsalaisen Beng Olssonin mukaan Sanen oikea sukunimi oli itse asiassa Sain, ja hänestä käytettiin myös nimeä Dan Sing. Jos jollakin on aiheesta parempaa tietoa, otan sellaista mieluusti vastaan. Sokean laulaja-kitaristin Nathan Beauregardin on arvioitu syntyneen 1860-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen omintakeista musisointiaan pantiin talteen vasta vuosina 1968–69. 1931 levyttäneellä kaksikolla Alabama Sheiks, laajasti tunnetuilla Mississippin Sheikeillä tai Memphis Jug Bandin peitenimellä Memphis Sheiks ollut oikeastaan mitään yhteyksiä arabimaailmaan. Stokesin levytysura käsittää vuodet 1927–29 ja sen kokonaissaldoksi kertyi reilut 40 tallennetta. Koko Stokesin äänitetuotanto on julkaistu uudelleen itävaltalaisella Document-merkillä, minkä tuotteiden tekninen laatu ei kuitenkaan ole erityisen hyvä. Heistä iäkkäin saattoi hyvinkin olla v
The Happiest Man In The World (Stony Plain) Neal Black & Larry Garner ...................................................... The Complete Warner Bros. Candyville (Magic) Kenny ”Blues Boss” Wayne ........................................... Bessie Smithin ja Jimmy Witherspoonin tunnetuksi tekemä likipitäen samanniminen rehvastelu. Recordings * (Warner, 2-CD) Trickbag ................................................................................................................... Trilogy (Artistexclusive, 3-CD) Gregory Porter ......................................................... Devil Music (New West) Luther Dickinson .................................................................Blues & Ballads (New West) Jeff Healey ............................................................................. New Orleans Benefit Concert 1989 * (Mint Julep, 3-CD) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). The Beautful Lowdown (Alligator) Too Slim & The Taildraggers .................................................. Live In 1967, Volume Two * (Forty Below) Moreland & Arbuckle .......................................... Take Me To The Alley (Blue Note) The Rides .............................................................................................. Sinällään Battsin persoonallinen vinguttelu tukee sekin aivan erinomaisesti Stokesin väkevää laulamista ja vankkaotteista kitarointia, mutta parhaimmillaan tämän mestarin musiikki on nimenomaan silloin, kun sitä muotoilevat Beale Streetin sheikit. Osa niistä on tosin saman laulun eri versioita. Pierced Arrow (Savoy) Curtis Salgado ............................................................ Onhan englantilaisen Dave Peabodyn tuore Blind Lemon -cd nimetty hänen laulunsa Right Now Blues mukaan, ja kun sveitsiläinen veteraanijoukkio Notty’s Jug Serenaders kävi reilut viisi vuotta sitten levyttämässä Skotlannissa, heidän mainiolle julkaisulleen valikoituivat uusversioinnit Frankin hoilotuksista What’s The Matter Blues ja ’Tain’t Nobody’s Business. Guilty Saints (DixieFrog) Joe Bonamassa ............................................ Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag) eri esittäjiä .......................... One Day Less, One Day More * (Bluelight, 2-CD) Eric Bibb & North Country Far ..... Crump Don’t Like It (19) Bedtime Blues (20) Jumpin’ On The Hill (21) Blues In D (22) Right Now Blues Eräiden aikalaistensa kuten vaikkapa em. Blues News 3/2016 51 Blues (11) I Got Mine (12) Sweet To Mama (13) Nehi Mama (14) Downtown Blues (15) How Long (16) South Memphis Blues (17) Frank Stokes’ Dream (18) Mr. Niistä jälkimmäinen on, kuten olen aikaisemminkin todennut, mielestäni eri laulu kuin mm. Kun oivaltainen ja sujuvasorminen Dan Sane oli Stokesin kumppanina, vanhempi mies tyytyi yleensä rytmittäjän rooliin. Nykyisen maineensa puolesta Frank Stokes ei taida kuulua aivan blues-väen kärkijoukkoon, mutta hyvänlaisesti myös hänen tuotantonsa on kestänyt aikojen kulumista. Sellaisia ovat etenkin Stokesin bluesit, joista monet oli tarkoitettu paitsi kuunneltaviksi niin myös tanssittaviksi. Näin tehtiin, jotta soitinten äänet olisivat kuuluneet riittävän hyvin. Vokalistina Frank oli niin voimallinen, että kun Yazoon teknikot ryhtyivät parantelemaan hänen vanhojen levytystensä teknistä tasoa, he katsoivat hyväksi alentaa hänen laulunsa volyymia. Mutta kun Mississippin seutujen klassinen blues on usein tunnelmiltaan perin tuskaista sekä rakenteensa osalta välillä riitasointuista ja rytmiikaltaan horjuvaa, perinteinen Memphisin blues on pohjimmiltaan seesteistä, melodista ja tasarytmistä. My Road (VizzTone) John Mayall’s Bluesbreakers ............... Frankin soolonumeroista käy kuitenkin ilmi, että häneltä sujui myös muunlainen soittelu. I Wanna Go Back To Detroit City (Bloodshot) Sven Zetterberg ........ The Road (RetroU Art) Bob Margolin ..................................................................................... Blues Of Desperation (J&R Adventures) Randall Bramlett ........................................................................ Blood Moon (Underworld) Allen Toussaint ............... Henry Thomasin ja Jim Jacksonin tavoin Frank Stokes oli ohjelmistoltaan laaja-alainen songster, mutta lukuisat hänen lauluistaan ovat niin bluesahtavia, että häntä voidaan hyvin perustein pitää myös bluesmiehenä. Useimmiten kai vastaavanlaisissa tilanteissa menetellään täsmälleen päinvastoin. Heal My Soul * (Provogue) Lena & The Slide Brothers .......................................................... Jumpin’ & Boppin’ (Stony Plain) Andre Williams ............................................. Promised Land Or Dust (Alligator) Ana Popovic .................................................................... Pääosa näistäkin lauluista on kitaralla säestettyjä, sillä viulisti Will Batts on mukana vain neljällä esityksellä. Vielä kiinnitän huomion siihen, että neljän cd:n mittaisella kohtuuhintaisella koosteella ”Masters Of Memphis Blues” (JSP 7725) on kuultavissa Frank Stokesia peräti 42 esityksen verran. Pepe Ahlqvist ................................
Platta on avauspuolen osalta sitä itseään, vaikka Williellä ja Slimillä on taustallaan ranskalaisrumpali Philippe Combelle näillä Euroopassa tehdyillä livejutuilla. Ostajat olivat aikanaan eri mieltä – tällä ei ollut asiaa kymmenen myydyimmän joukkoon Englannissa, toisin kuin Wilden muilla levyillä siihen saakka. Tätä singleä piti etsiä kauan, sillä vuonna 1966 kaahailu rämisevällä Studebakerilla ei kiinnostanut enää ketään – varsinkin, kun biisi oli ollut jo Ronnyn avausalbumilla ”G.T.O.” 1964. Ettei kaikki olisi täydellistä, niin seassa on muutama välityökin. Maaliskuussa 1956 levytetyistä kappaleista Oobie-Doobie jäi onnettomuudekseen Roy Orbisonin terävän (ja astetta kaupunkilaisemman) version jalkoihin, mutta Booger Red on parasta Five Stringsiä: western swingistä ja rhythm & bluesista kehitetään doowop-mausteiden kera hieno hybridi, jota rockabillyksikin kutsutaan. Reg Smithillä (Wilden taiteilijanimen keksi musiikkimoguli Larry Parnes) oli onneksi muutakin. Walkerin kanssa. Kuningasmusiikkia King Brosilta. Pidetään kierrosluku lähtökohtaisesti numeroyhdistelmässä 45, muuten mennään summamutikassa hyllystä vetämällä kuin T.J. Jos tämä EP ei osu vastaan, niin kaivelkaahan hyllyä: kyllä sieltä jostain löytyy ”I Feel Like Steppin’ Out” tai ”Signifying Monkey” -älppärit Dr. Trio tuli mieleen, kun löysin muutama viikko sitten tämän hienon saksalais-EP:n Blue Vinylin sinkkulootasta. Olen aivan eri mieltä: Wilsonit tekivät ”Pet Soundsiin” saakka upeaa musiikkia, samoin Jan & Dean ja moni muu. SID KING & THE FIVE STRINGS (THE KING BROS.) Oobie-Doobie / Booger Red (Columbia 4-40680) Lisää sukelluksia nostalgian syövereihin, aikoihin jolloin oltiin uusintajulkaisualbumien varassa eikä tämän tason orkkisseiskoja ollut toiveita saada kokoelmiinsa. Sieltä kai Big Three Triokin saatiin ensi kertaa lautaselle: vanhahtavaa, mutta samalla elävää tavaraa; bluesia ja noveltyä, bulia bassokulttuuria. Lautasella on taas hyvää musiikkia neljävitosen kiihkeällä kierrosluvulla. Nämä totisesti svengaavat. Sid King & The Five Stringsistä kuultiin ensi kerran ”CBS Rockabilly Classics” -kokoelmilla. Ensimmäinen lätty lautaselle! RONNY & THE DAYTONAS Then The Rains Came / Antique ’32 Studebaker Dictator Coupe (Mala 531) Surf-musiikin kumia polttava huliviliserkku ’hot rod sounds’ ei ole tainnut nauttia juurikaan arvostusta BN:ssä. Bändiä Nashvillestä käsin (ei siis länsirannikolta) pyörittänyt John ”Bucky” Wilkin oli musiikkisukua: äitinsä Marijohn sävelsi kantria 50-luvun puolivälin jälkeen ja siitä eteenpäin Wanda Jacksonille, Johnny Hortonille ja kumppaneille, onpa seassa näköjään Eddie Cochranin ronski Cut Across Shortykin yhdessä Wayne P. MEMPHIS SLIM & WILLIE DIXON I’m Nervous / African Hunch With A Boogie Beat / Rock And Rolling The House / Baby Please Come Home (Brunswick 10 821) Oli ne aikoja, kun Jonas Bernholm puski ennenkuulematonta mustaa musiikkia Route 66:llä ja sisarmerkeillä Fennican sekä muiden juurihoitokauppojen hyllyyn. Horse -merkillä. Marty Wilden alkuvuoden 1960 minidraama on jousineen, taustakuoroineen ja mainiosti pudottelevan skitan kera näissä papereissa pikkuklassikko. Sinkun A-puolella liikutaan selvästi modernimmassa poppistavarassa, mutta ei ylletä ”Pet Soundsin” tasolle. MARTY WILDE Johnny Rocco / My Heart And I (Philips 45-PB.1002) Helppoa se on listata brittirockin kovimmat klassikot (ok, antaa mennä – 1) Johnny Kidd & The Pirates: Shakin’ All Over 2) Vince Taylor & His Playboys: Brand New Cadillac 3) Cliff Richard & The Drifters: Move It!), mutta sumusaarilla tehtiin paljon muutakin hyvää musiikkia. Ok, materiaali oli yltiökaupallista, monesti studiokettujen soittamaa, mutta jotain viehättävää näissä on. Malin ja Hannu Nyberg aikoinaan. 52 Blues News 3/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 28 PETRI LAHTI K umi palaa Nashvillessä, Villen isobasso jumputtaa vanhalla mantereella, Sid naukuu kuin kissa kuumalla katolla, gallit näyttävät muulle Euroopalle rokkaamisen mallia, kaikille tuttu suomalaisartisti yrittää kesyttää kauhurockin klassikon. Bluesia, rock and rollia, soulia, iskelmää, jee jeetä. Esimerkiksi Juhani Ritvanen sivalsi aina silloin tällöin Beach Boysin ja kumppanien suuntaan: ei riittävän doo-wopia, kunnon teinipoppia tai rokkiakaan. Saundi sytytti heti: asialla olivat selvästikin pesunkestävät lehmipojat Sidin paksua teksasin murretta myöten, mutta silti joka biisistä kuuli, että korva oli ollut kiinni radiossa Dallasin ja Fort Worthin mustien radioasemien taajuuksilla
Yritin nähdä valoisat puolet kaverissa – hyvä sanoittaja ja laulaja, siinä kaikki”, kuului Pricen arvio kirjassa. CONWAY TWITTY ”I Need Your Lovin’” (Shake It Up / Maybe Baby / I Need Your Lovin’ / Double Talk) (Mercury ZEP 10069) ”Have Guitar Will Travel”, kuului Bo Diddleyn kolmosälppärin nimi (se skootterikansi Chicagosta). Deccalle alkujaan tehdyt levytykset ovat mainiota tavaraa. Ja löytyyhän täältä yhteyksiä jazziinkin: kannuissa kahdessa biisissä on be-bopin syntyyn vahvasti vaikuttanut Kenny ”Klook” Clarke – tasaisen turvallisesta sutiotteesta päätellen selvästikin sessiopalkalla. Noh, jatketaan etsintöjä: kun löytyi kansi, niin ehkä vielä levykin. Syykin tempaukselle löytyy, sillä tämän toukokuussa 1968 julkaistun singlen B-puolen säveltäjätiedoista löytyy J. Urkuvetoinen, lattea, pateettinen ja puuroinen versio, jossa ei ole jälkeäkään edes CCR:n päivityksestä. LES CHAUSSETTES NOIRES Le Chemin De La Joie / Non Ne Lui Dis Pas / Petite Soeur D’Amour / Les Enchaines (Barclay 70444) Edellisnumeron helmissä raoteltiin varovaisesti meksikolaisen rocanrolin olemusta (Los Teen Tops). Kiivaiden etsintöjen jälkeen omistamani Harold Jenkinsin Mercury-levy paljastuikin nimittäin jenkkisinkuksi I Need Your Lovin’ / Born To Sing The Blues (Mercury 71086X45). Sen sijaan kummallisempaa on se, että levyn Bpuoli nousi alkuvuonna 1961 R&B-listalle – ja että hittistatuksesta huolimatta Excello piti uusintapainoksissakin tiukasti kiinni siitä, että Rainin’ In My Heart on ”vain kääntösivu”. Kuten maineikas pianisti Sammy Price kertoi omaelämäkerrassaan What Do They Want. Kuten hyvin tiedetään, Gene Vincent oli nahkapukuineen kovassa huudossa Ranskassa pitkälle 60-lukua, kun Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhalsivat jo uudet tuulet. JUKKA KUOPPAMÄKI Sano milloin / Sun tahdon tietävän (Blue Master 45-BLU 686) Nyt se on kirjoitettu, nimittäin Jukka Kuoppamäen nimi Blues Newsin sivuille ensi kertaa. Slim Harpon kolmannen Excello-sinkun osalta asiasta ei ole mitään epäselvää, sillä puoliskot on merkitty selvästi Aja B-kirjaimin. Sussa on jotain vikaa, Vimma, Kuulen omiani, Kudot minut pauloihisi.... Minulla taas olisi kansi yhteen Conway Twittyn komeimmista EP-julkaisuista, mutta ei levyä sen sisään. Autenttista keräilijäkamaa siis jo ensimmäisellä uusintajulkaisukierroksella. 10” (Box Car Shorty’s Confession / Box Car Shorty And Peter Blue / Bad Luck Blues / Beggin’ Woman) (Brunswick 10360) Bluesin tulosta vanhalle mantereelle 60-luvulla on raportoitu Blues Newsissa ansiokkaasti. Juuri kun Les Chaussettes Noirin yhteydessä kaipailin kunnon Suomi-covereita, niin tässä sitä sitten tulee koko rahalla. Blues News 3/2016 53 ajateltavaa: muun muassa tytär Kim syntyi samana vuonna. Löysin aikanaan Wilden loisteliaan Jezebel-sinkun Hakaniemen Black & Whitestä, mutta tämä piti tilata jenkeistä saakka, kun ei tullut vastaan helpommin. Kun kansi osui silmiin Green Grass Recordsin seinällä, olin sitä mieltä, että hyllystä saattaisi löytyä samainen britti-EP ilman kansia, mutta niin vain muisti petti. Nyt pyörähdetään melkein yhtä kovassa musiikkimaassa, nimittäin Ranskassa. Vincentiä kolutaan täälläkin (Les Enchaines on Unchained Melody), mutta EP:n helmi on silti Mitchellin ja kumppanien sähköinen eurorock-versio (hieno termi!) Elvarin Little Sisteristä: rock’n’rollin muotokieli oli tämän perusteella todella hyvin hallussa Ranskassa jo 1962. Eddy Mitchell (syntyjään Claude Moine) liidasi mustasukkiaan vuoteen 1963 saakka, jolloin hän hyppäsi menestyksekkäälle soolouralle. Tukea haetaan listasijoituksista, musiikkilehtien vanhoista mainoksista tai radiotiskijukkien muistelmista. SCREAMIN’ JAY HAWKINS I Put A Spell On You / Little Demon (Okeh 4-7072) Klassikko, josta on sanottu jo kaikki – vaikka sanat eivät riitä kuvaamaan tunnelmaa levyllä. Ehei, A-puolen tasaisesti eteenpäin rymistelevä blues bopper, joka tunnetaan varmaan monissa piireissä myös Themin varsin toimivana versiona, jättää selvästi jalkoihinsa horjuvan swamp pop -hittijokeltelun. B-side wins again – vai. Lisää. Tässä Saksassa joskus 60-luvun alussa julkaistussa EP:ssä on mukana jazz-levyjen tapaan matrikkelinumerot Jussi-serkun levytyksistä New Yorkissa 1947. SLIM HARPO Don’t Start Cryin’ Now / Rainin’ In My Heart (Excello 45-2194) Sinkkukeräilijöiden 45cat-verkkosaitilla käydään välillä kiivaita keskusteluja siitä, kumpi puoli seiskatuumaisesta oli tarkoitettu levyn julkaisuhetkellä A-puoleksi. Gallilevyissäkin on parasta se, että biisit ovat yleensä hyvällä maulla valittuja covereita. Hawkins. Vaikka blues ja jazz eivät kaikissa piireissä lyökään aina kättä, niin kyllä näihin naapurigenreihin liittyneessä innostuksessa on ollut paljon samaa (ja innostujissa varmaan osittain samaa väkeä). Miten olisi kokonainen albumi nimeltään ”Kuoppamäki Plays Screamin’ Jay”. Ainoa kaaliin käyvä selitys on se, ettei kukaan ikinä halua luopua tästä kuolemattomasta kiekosta! Levy on kaikille tuttu, joten hypätään alkusyksyisestä New Yorkista vuonna 1956 reilusti yli kymmenen vuotta eteenpäin keväiseen Suomeen. A Jazz Autobiography (Bayou Press), niin siihen saakka asiat olivat studiossa hyvin, kun Cousin Joen annettiin rustata sanoja perusblueskaavaan ja laulaa laulunsa narulle. Marty Wilde, 77, rundaa yhä – äijä heti Suomeen! COUSIN JOE ”This Is The Blues, Vol. Lisätään sen verran, että jos vanha totuus sinkun miljoonamyynnistä pitää paikkaansa, niin miksi Jalacyn OKeh-levyä ei liiku juuri missään. Tämä on I Put The Spell On You suomeksi, Pentti Lasasen studioorkesterin komppaamana. Mitäköhän Timo Jämsen, Jorma Kalenius ja kumppanit olisivat saaneet aikaan pikkusysteristä. ”Yritti se kuulemma soittaa pianoa New Orleansissa joskus myöhemmin, mutta turhaan
Isoäidit ovat kiukkuisia viinatrokareita, jotka ovat 50-luvulla vahingossa ampuneet yhden tyttäristään perheväkivallan tuoksinassa. Blues on kulttuuriin kerrostunutta äänitapettia, joka pilkottaa nykyhetken ”blingblingin” alta riippumatta siitä, miten se kulloinkin ”omana aikanaan” on musiikin ovimiesten taholta määritelty. Hän ei koskaan pysty samaistumaan rap-kulttuuriin ja Anita Bakerin ”Rapture”-albuminkin hän saa lahjaksi vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Äidin mielialoja yhdistetään Aretha Franklinin voimaannuttamislauluihin, sisaren (ja ikäluokkansa) uhmakas ja silti haavoittuva Mary J. Rashod itse on aina jonkun vuoden jäljessä. Äidit tekevät kahta työtä ja pitävät tunteensa erossa arjenaskareista säilyttääkseen itsensä ja lastensa elämässä edes jonkinlaisen tolkun. Poika pietistelee omissa oloissaan samaan aikaan kuulokkeet korvilla naarmuuntuneiden nelivitosten kera. Rashodin äidillä on kansistaan kulunut raamattu, mutta hän tutkii sitä vetäytymällä itseensä. Siksi Johnnie Taylor on Little Rockissa, Arskansasissa bluesia, vaikka taustalla lonksuisi karseat konerummut. Rashod Ollisonin muistelmat ovat kirjallisesti lahjakkaan, kategorisesti kasvuympäristöstään erottuvan pojan varttumista perheessä, jossa Vietnamissa traumatisoitunut isä on alati poissaoleva ja jättänyt jälkeensä epämääräisen lauman sisaruspuolia. Kirjan pohjoiseen asti kajahtava oivallus on siinä, miten Blues on ”alkukodissaan” ymmärrettävä – se on Etelässä varttuneen kulloistakin kaksikymppisiä edeltäneen (ja taaksepäin) sukupolven musiikkia. Hyytiäinen BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA. Tragikoomisuus kirjoitetaan ohjesäännön mukaan aina yhteen, mutta jälkimmäinen korostuu kohtauksessa, jossa nuori Rashod saa kirjallisuuskurssilta kyydin kotiinsa valkoisen ”lipilaariperheen” arkkityyppisellä kulkuneuvolla farmari-Volvolla. Nuoren Rashodin ainoa kestävä isäsuhde on tämän jälkeensä jättämät itsesääliset soul-singlet (Bobby Womack jne). Hänen kirkkonsa pragmaattinen pastori ei meuhkaa brasilialaisen futisselostajan tapaan saati kukkahattupäiset mummot lakoa eturivissä kielillä kiljuen. Auton kasettisoittimessa kuuluu koko ajon ajan Jimmy Buffett... Blige -fanitus raportoidaan lähes kansantieteellisellä tarkkuudella. Blues News 3/2016 59 RASHOD OLLISON Soul Seranade – Rhythm, Blues & Coming of Age Through Vinyl (Beacon Press, 2016) Yhdysvaltain Ylä-Savossa, Arkansasissa kasvaneen Rashod Ollisonin muistelmat 80ja 90-lukujen nuoruudesta ovat täynnä vinyylisinkkujen kuuntelemista, kuten entisellä BN:n päätoimittajalla Pässikoskella 50ja 60-luvuilla. Samaan aikaan Lahden Lantinkadulla blues voi aivan yhtä hyvin olla viiskytlukuista kolmen tuplaween (Muddy, Little, Howlin’) Chicago-bluesia. Ollison kirjoittaa suht taitavasti musiikin muistelmiensa lomaan – uskottavuus nousi jo ensimmäisessä luvussa siitä, että hän mainitsi oleellisessa kohtauksessa Millie Jacksonin. En olisi tätä muisteloa ottanut kovinkaan vakavasti, jos Millie olisi sivuilta sivuutettu. Ollison murtaa myyttiä myös Etelän uskonnollisuuden kuvaajana. Koska Eteläinen Blues on A-puoleltaan täynnä pettämislauluja niin väistämättä B-puolelta löytyvät lapsruokot eli ”Outside Babies”. J. Äidin ympärillä kiehnäävät kolmikymppiset koruilla koketeeraavat p**uhaukat nivotaan 80/90-luvun sliipattuun Souliin (Beabo Bryson jne)
heinäkuuta. sekä Hyvinkään Willan torin Bluestock 11.6.). Kullaan Gasthaus Matinliisassa 9.7. Ilahduttava tieto on esim. järjestettävä Kullaa Rock’n’Roll Rumble (Mystery Train, Jussi Syren & The Groundbreakers, Jumpin’ Low Down Dudes, CA$H Only, SaraLee ja Reverend’s Leisure), Ruotsinpyhtään Ruukki Picnic 9.7. Allakat ja muistiinpanovälineet siis esiin! 60 Blues News 3/2016 Jo ennen juhannustakin ehtii kulmakunnillamme tapahtua ties mitä. Pori Jazzin (9.-17.7.) juurevin anti kattaa tällä kertaa mm. (mm. Siniset sävelet soivat heinäkuun kahtena ensimmäisenä vuorokautena myös Tornion ja Haaparannan maisemissa, Kalottjazz & Blues -tapahtuman artistivalikoimaan näet lukeutuvat mm. Family, Lumberjacks sekä Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Rautalanka Festareilla 2.7. Suomalaisten rakas suvijuhla merkitseekin monelle paitsi lomakauden starttia, myös orientoitumista valoisamman ajanjaksomme kiihkeään festivaalipuristukseen, joka kaikessa lyhykäisyydessään vaatii etenkin tosiharrastajalta sekä huolellista ennakkosuunnittelua että joskus kiperiä valintojakin, jotta mahdollisimman monet alan kärkitapahtumista tulevat varmuudella koetuiksi. Tätä lukiessa bluesja rootsfestivaalien varsinainen putki on mitä todennäköisimmin korkattu kesäkuun toisen viikonlopun tapahtumasumalla (Juankosken Ruukki Roots 10.–12.6., Ruotsinpyhtää Bluegrass Strömforsin Ruukilla 10.–12.6., Tampereen Viikinsaaren Saariblues 11.6., Leppävirran Blues Picnic 11.6. soul-funk-yhtyeiden Charles Bradley & His Extraordinaires ja Average White Band (molemmat 16.7.) ja Ms. Andrew Black, Emilia Sisco & Helge Tallqvist) sekä Porvoossa Tirmo Bluesissa 22.–23.7. (amerikkalainen Stacie Collins, Agents & Vesa Haaja, Mike Bell & The Belltones, Bulletproof, Rack Doll, Jari Rättyä & Käärmekeitto ja Honkatonk) sekä Vuokatin ravintola Amarillon Bop & Roll 29.–30.7. Periferia, The Lunaters, The Sailors, The Regents, The Sounds & Rock Jerry, Unkarin Budapestista tuleva The Hundows sekä ruotsalaisen kitaralegendan maestroima Johnny Lundin Band. Yyterin vaikuttavasta live-kattauksesta Los Straitjackets, Dickerson ja Big Sandy sekä esikoislevynsä ”Summer Bride” espanjalaisella El Toro -merkillä juuri julkaissut kotimainen Molly Moonstone ovat myös tavattavissa Helsingin Virgin Oil Co. Rock’n’roll-orientoituneemmat musiikinharrastajat mitä luultavammin suuntaavat juhannuksen viettoon Porin Yyteriin, missä Jungle Recordsin Midsummer Jamboreilla 23.–25.6. Heinäkuussa maassa seikkailee myös toinen espanjalaisporukka, autenttisen 50-luvun rockabilly-tyylin äänenkannattaja The Sun Rockets, joka on mahdollista kokea livenä 15.7. The Skylarks, Whistle Bait, Express, The Beatfools sekä norjalainen Tasty – ja Nastolan 20. Melrose, Whistle Bait, Texas Oil, Rockin’ 8-Balls, Limiteds, Jo’ Buddy & Riot Trio, Basementones ja Relentless) että Kauhavan Työväentalolla 18.6. voi nähdä livenä genren eliittiä tyylilajista toiseen, mm. 1985) luotsaama ja valtavasti kriitikkokehuja ympäri maailman kerännyt psych-bluesrock -trio SIMO sekä louisianalainen slidekitaran suurmies Sonny Landreth. Erja Lyytinen ja White Knuckles Trio. Helsingin Dubrovnikissa järjestettävän Rockin’ & Woppin’ -klubitapahtuman merkeissä (muina esiintyjinä kotimaiset Rockin’ 8-Balls ja The Doo Tones). rapakon takaa saapuvan instrumentaaliyhtyeen Los Straitjacketsin yhdessä vierailevien solistiensa Deke Dickersonin ja Big Sandyn kera, australialaiset Doug Wilshiren, Lincolnsin ja Vic O'Niell Combon, ruotsalaisen John Lindberg Trion, tanskalaisen Hola Ghostin ja amerikkalaisen Number 9 Blacktopsin. (mm. Heinäkuun edetessä bluestunnelmiin pääsee mm. Saarijärven Lannevedellä puolestaan vietetään 2.7. Dixi Teds Rock’n’Roll Clubin tilaisuudessa Vantaan Shamrockissa sekä sen jälkeen 16.7. BN SUUNTAA KESÄKARNEVAALEILLE! BN SUUNTAA KESÄKARNEVAALEILLE! PETE HOPPULA B lues Newsin vuoden kolmas numero on perinteisesti ilmestynyt juhannusta edeltävillä kesäkuun viikoilla. amerikkalainen Dana Fuchs, kanadalainen Anthony Gomes, englantilainen Sean Webster & The Dead Lines, Slim Butler Trio feat. Todella laajasta r&r-kekkerikirjosta nostettakoon lisäksi esiin mm. espanjalaisen doowoplauluyhtyeen The Velvet Candlesin paluu Suomeen, 23.7. (mm. on vauhdisssa kaikkiaan kymmenkunta kitarayhtyettä, mm. (Paulina’s Diner, Jake’s Blues Band, Rockin’ 8-Balls ja The Limiteds), 13th Ruuhijärvi Rockabilly Festival 16.7. yhteistyössä FBS:n ja Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry:n kesken järjestetettävä European Blues Challenge 2017:n Suomen edustajan valintakilpailu, finalisteinaan Emilia Sisco with Helge Tallqvist & his Band, Honey B. Simon (s. Nieminen. amerikkalainen Bobby Radcliff, Pepe Ahlqvist H.A.R.P., Dave Lindholm, Doctor’s Order, Turn On, SaraLee ja Mighty Four), Tammisaaressa Bossa Nova Blues & Rockissa 9.–10.7. Karjalaisen sekä Pepe Ahlqvist H.A.R.P.:n ohella Vanhankylänniemellä esiintyvät Pohjois-Carolinasta tuleva vanhan liiton r&b:tä, soulia ja rock’n’rollia yhdistelevä laulajasensaatio Nikki Hill, nousevan polven kitarasankarin J.D. (mm. ”Kolmen suuren”, Puistobluesin, Rauma Bluesin ja Pori Jazzin ohella riemastuttavaa festaritarjontaa riittää jälleen eri puolella maata ja kesä-elokuun välisille päivämäärille on luvassa myös useita mielenkiintoisia yksittäiskonsertteja. Vastaavasti myös muu roots-rintama tehostaa tahtiaan ydinkesän varrella. Puistobluesin ohjelmaan sisältyy myös runsas valikoima klubija katukeikkoja sekä muuta asiaan kuuluvaa oheistarjontaa. Bluesväen ykköspaikka heinäkuun vastaanottamiseen lienee tänäkin vuonna Järvenpään Puistoblues (29.6.–3.7.), joka luonnollisesti huipentuu festivaalin pääkonserttiin 2. -ravintolassa Pre-Midsummer Jamboree -nimeä tottelevassa tapahtumassa 22. Pieksämäellä Savonsolmu Beach & Blues Partyssa 8.–9.7. Juurimusiikkipitoinen juhlinta kuitenkin jatkuu tästä heti viikon päästä, samanaikaisesti sekä Mäntyharjun Tommolan lavan eri roots-genrejä raikkaalla tavalla yhdistelevässä Southeast Rock’n’Roll -weekenderissä 17.–18.6. Myllybluesia, esiintyjinään oululainen Roster sekä jyväskyläläinen harpisti-laulaja Hessu Heinosen johtama Midnight Moaners. Takuuvarmojen kotimaisten aktien J. Eenokki Cruise & Rock -tapahtumassa Säkylässä (lisäksi Texas Oil ja Mr. Beth Hartin, Brian Setzer’s Rockabilly Riotin, Imelda Mayn ja Mahavishnu Orchestrasta kuuluisuuteen nousseen kitaravirtuoosin John McLaughlinin esiintymiset samassa Kirjurinluodon konserttipaketissa 14.7. kesäkuuta. (Anal Thunder, Vulture Club, Shoebox Revue), Loviisan Strömforsin Ruukin Roots’n Boots Roots Music Festival 23.7. Maininnoitta ei sovi ohittaa myöskään saman viikonlopun rautalankaja sixties-tapahtumaparia: Tampereen Viikinsaaren maihinnousussa 1.7. Milkbox & His Minions). (Rockin’ 8-Balls, The Drivin’ Wheels, The Straight Ace ja The Rockin’ 45), Minkiön Pistons Rumble 16.–17.7. edellä mainittujen Beatfoolsin ja Tastyn ohella mm. (englantilainen Matchbox, ruotsalainen The Johnny Hooch Gang, Rodeo Jack & Hard Bones ja Rock ’In’ Ganes). sekä lisäksi mm. Erityisesti on syytä painaa mieleen Ravintola Blackpoolissa 30.6. Black River Bluesman & Bad Mood Hudson, Smokin’ Aces ja Jimmie ”Bluesman” Lawson). pidettävässä PuukkoBluesissa (Micke Bjorklof & Blue Strip, Wentus Blues Band ja Emilia Sisco Duo). Lauryn Hillin (15.7.), Joss Stonen (15.7.) ja
Keikoilla käynti kannattaa aina! SONNY LANDRETH JAMES HUNTER SIX. Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneen The Blues Brothers -elokuvan kulttibändi konsertoi Helsingin Kulttuuritalolla 8. Kymmenettä juhlavuottaan viettävät Real Gone -viikonloppukarkelot saattelevatkin näytille melkoisen joukon kiinnostavia täkyjä rock’n’roll-genren monilta eri osa-alueilta, mm. heinäkuuta. Lisäksi Seinäjoella teksasilaistrion lämmittelijäkattausta täydentää Wentus Blues Band. Marjo Leinonen, White Knuckles Trio ja Hoedown). Espan lavalla klo 11:30–15:30. Kokoonpanossa ovat yhä mukana alkuperäisjäsenistä kitaristi Steve Cropper ja saksofonisti Lou Marini. Blues News 3/2016 61 Sealin (16.7.) tapaisten nykypäivän soul/r&b -tähtien keikat. 6-henkisessä Earnest Ranglin & Friends -kokoonpanossa kuullaan tämän jo 50-luvulla jättimaineeseen kohonneen kitaristin ohella mm. & T-Bone Ed -duo, Paleface ja Olli Ontronen & Mighty Shitty), Ilomantsin Blueberry Hill Festival 5.–6.8. Juurimusiikin harrastajia ilahduttanee myös tieto jamaikalaissankari Ernest Ranglinin esiintymisestä Huvilateltassa 3. Kansainvälistä väriä Pohjolan rock’n’rollja rockabilly-keikkakentälle tuovat loppukesästä eritoten RaceCoast Rockin’ Fest #5 Kangasalan Kisarannassa 27.8. Lauluvastuut nykyisissä bluesveljeksissä jakavat Bobby Harden, Rob Paparozzi sekä Tommy McDonnell. 22.8. senegalilaislaulaja Cheikh Lô’ta, rumpali Tony Allenia sekä mm. Tapahtuman pääsymaksullinen ja ikärajallinen after party sijoittuu niin ikään useamman edellisvuoden traditiota noudattaen Ravintola Storyvilleen. walesilainen kantavieras Crazy Cavan ’n’ The Rhythm Rockers, ruotsalainen The Troubled Three ja venäläiset The Rattlesnakes ja The Krekers) sekä Heinolan Spa-hotelli Kumpelin uudeksi kotipesäkseen valinnut Real Gone Rock’n’Roll Weekender 19.–20. Herbie Hancock -yhteyksistä tuttua jazzbasisti Ira Colemania. Unohtaa ei sovi myöskään Neil Youngia, joka saapuu Promise Of The Real -yhtyeensä kanssa Helsingin Hartwallareenalle 3. Huvilateltassa sekä pääesiintyjää että yleisöä virittelee oikeaan tunnelmaan Jo’ Buddy & Down Home King III. (Teltta-areenan pääkonsetissa 13.8. Grammy-palkitun Cashin säestysja duettokumppanina toimii konsertissa hänen muusikkoaviomiehensä John Leventhal. Karjalainen, Eero Raittinen, Honey B. Kokkolan Wentusfest 5.–6.8. englantilaisyhtyeet The Big Kahunas, The Avengers, The Jaguars, saksalaisen Black Ravenin, ruotsalaisen The Jetawaysin ja ranskalaisen The Spunyboysin – sekä vielä hyvän joukon suomalaista alan eliittiä The Barnshakersista The Slippersiin. englantilainen Jack Rabbit Slim, saksalaiset Ike & The Capers ja Cherry Casino & The Gamblers ja ruotsalainen Pat McGinnis & his Three Stars), Drive-In & Rock Nurmeksen Bombassa 19.–20.8. Lisättäköön vielä lopuksi, että edellisen kerran Suomessa Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla vuonna 2013 täyden katsomon hurmannut kantrin ja americanan maailmantähti sekä Johnny Cashin vanhin tytär Rosanne Cash saapuu Helsingin Savoy-teatteriin 23. (päivänsankarien ohella Ventuksen Villan koulun lavalle kapuavat mm. (mm. Illan avaa Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Huvilassa konsertoi lauluntekijäikoni Jimmy Webb, 30.8. Huomioarvonsa ansaitsee ehdottomasti myös kestosuositun Suomen-kävijän Tom Jonesin kiinnitys Vaasa Festival -tapahtumaan. pitkän linjan soul-laulaja Wee Willie Walker, gospel-taustat omaava Sharrie Williams, Alligator Recordsin luottoartisteihin 80-luvulta saakka kuulunut Rick Estrin The Nightcats -yhtyeineen ja norjalainen tuore EBC 2016 -voittaja Eric ’Slim’ Zahl & The South West Swingers) sekä Kurikan Rytmiraidefestivaali 20.8. ”Virallinen” The Blues Brothers -yhtye palaa sekin Suomeen elokuussa. (mm. Molemmilla keikoilla esiintyvät myös Wilko Johnson Band sekä Melrose. heinäkuuta. 50ja 60-lukuiselle rhythm’n’bluesille ja varhaiselle soulille persoonalliseen tyyliinsä kunniaa tekevä sekstetti näyttäytyi maassa viimeksi Pori Jazzeilla 2011. Duke Robillard, Lazy Lester ja Barrence Whitfield Yhdysvalloista, Dr. elokuuta. elokuuta. elokuuta. elokuuta. Feelgood Englannista, Hungry John Norjasta, Sven Zetterberg Ruotsista sekä kotimaan rajojen sisäpuolelta J. Brittiläinen James Hunter Six matkustaa sekin jälleen kesällä Suomeen, tällä kertaa Helsingin Juhlaviikkojen Huvilatelttaan 19. (mm. Tomi Leino Trio, White Knuckles Trio, Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen ja Carl Olin Band), Rauma Blues 12.–13.8. Isoja konserttitapauksia ovat eittämättä myös ZZ Topin ”Hell Raisers” -kiertueen etapit Haminan Bastionissa 15.7. puolestaan lavan valtaavat afro-soul-rytmit kongolaisen Gasandjin ja eteläafrikkalaisen Nomfusin voimin. RootsEspan ohjelma julkistetaan lähiaikoina. Helsingin koko perheen live-juurimusiikkitarjontaa nyt jo kahdeksatta kertaa piristävä RootsEspa järjestetään Juurimusiikki ry:n toimesta totuttuun tapaan elokuun viimeisenä lauantaina, 27.8. Linda-vaimonsa hiljattaisen edesmenon johdosta taukoa sekä julkisuudelta että keikkailulta pitäneen Walesin Tiikerin on määrä ottaa Elisa-stadionin yleisö omakseen 23. Elokuisiin jymytapahtumiin bluesin saralla lukeutuvat mm. syyskuuta. (mm. ja Seinäjoen Jalkapallostadionilla 16.7
Tuottaja Jeffrey Gaskill on saanut aikaan levyn, joka on piristävä ja rohkea lisä Alligatorin (anteeksi vaan) hieman jumittuneeseen, vaikkakin ansiokkaaseen katalogiin. Aloitus, Salomon Burken Cry To Me toimii myös hienosti. Ilahduksekseni (toivottavasti myös monen muun) levy on julkaistu myös oikeana äänilevynä – siis vinyylinä. Hetken jo ajattelin, että levyn voisi päättää tähän, mutta ei. Mikäli olet viehättynyt Blind Willie Johnsonin musiikkiin, tuskin tämä levy tekee mieltymyksellesi haittaa. Onneksi 80-luvulla maineeseen noussut Cowboy Junkies on saanut apua suoraan taivaasta. Eräänä kohokohtana mainittakoon vahvan laulun ja kitaroinnin ansiosta keikkabravuuri, Larry Davisin Walk Like A Lady. Niinpä ovat tämän tribuuttilevyn kappaleetkin – puuttumatta artistien henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen. 62 Blues News 3/2016 LEVY TUTKAILUT GOD DON’T NEVER CHANGE: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator AL/ALCD 4968) Herrajumala! Onko tämän vuoden paras levy ehtinyt ilmestyä jo alkuvuodesta. Lucinda Williamsin Nobody’s Fault But Mine (yhdistyksemme puheenjohtaja tosin pitänee sitä Led Zeppelinin kappaleena) ja Susan Tedeschin (kitaristimiehensä Derek Trucksin avustuksella) tulkitsema Keep Your Lamp Trimmed And Burning ovat niin vahvoja, että seuraava esitys jää kiperään väliin. Small Talk Days Are Over omaa nokkelat lyriikat ikääntyvän miehen näkökulmasta. Vaikka Blind Willie Johnson (1897–1945) kuulosti levytyksillään synnillisemmältä kuin vaikkapa itse alakerran ukkoon verrattu Charley Patton tai huhujen mukaan oppisopimuksen vanhan vihtahousun kanssa tehnyt Robert Johnson, olivat hänen karut bluesinsa Herran ylistystä. Soulahtavat numerot saavat edelleen Sveniltä intensiiviset tulkinnat tunteella esitettynä. Ehkä noin kymmenen sekunnin jälkeen totesin, ettei tädillä ole huolen häivää. Tätä ei voi paatuneinkaan ateisti tai agnostikko vastustaa – en edes minä! Viimeiseksi säästetty, ehkäpä Blind Willie Johnsonin suurin klassikko Dark Was The Night – Cold Was The Ground kuullaan poikkeuksellisesti lyriikoilla laulettuna. Levyn ehkä suurimpana positiivisena yllätyksenä tulee Svenin hieno sliden soitto useammalla kappaleella. deep soulia, bluesia, rhythm’n’bluesia, rock’n’rollia ja Louisianaa. Edellisen cd:nsä ”Mileage” (2012) hän työsti Rockarounds-yhtyeen kanssa. Anders Lewén pääsee sooloilemaan Roy Headin rock’n’roll-klassikolla Treat Her Right sekä Louisiana-palalla Mathilda.. Sven itse on tietysti valokeilassa laulajana, kitaristina, harpistina ja säveltäjänä. Makukysymys. Tuttuun tapaansa hän vetää oman tulkintansa vähintään yhtä rankasti. Mutta onko levyn sokeri jätetty taas pohjalle. Robert Nighthawk/ Earl Hooker -tyylinen liu’uttelu on korvia hivelevää. Lyhyehköstä levytysurastaan (1927–30) huolimatta Johnson ehti tallentaa kolmekymmentä mestarillista esitystä, joten tämänkin levyn artisteilla on ollut mistä valita. Anders Lewén kitarassa ja Jim Ingvarsson rummuissa, mahdollistaa laadun ylläpidon niin omien kuin vieraidenkin kappaleiden toteuttamisessa. No, niihin tunnetuimpiin ovat tosin päätyneet, mikä on tosin hyväksyttävää. Mutta vähäisemmäksi ei jää naisenergiakaan. Paha mennä sanomaan, mutta siltä se pahasti kuulostaa. Svenin levytystahti on viime vuosina hiukan hidastunut, mutta korkea taso on säilynyt hyvin. My Blues Got Me Walkin’ on huuliharppu-blues, Once In A While (Is Better Than Never At All) taas tyylikäs deep soul, jolla naistaustalaulaja vastailee Svenin tulkintaan. Selvän poikkeuksen tuo aidon gospelin yksi hienoimpia esittäjiä, Blind Boys of Alabama. Rickie Lee Jonesin käheä ja tuskaa tihkuva tulkinta kohoaa loppua kohti korkeammalle Lee Thornburghin puhallinsovituksen myötä. Besides That on huuliharpun ryydittämä esitys, jolla Sven luettelee sarkastiseen tyyliin murheitaan – hyvin menee, paitsi... Kunnianosoituksena Eddie Kirklandille voidaan pitää kappaletta Pick Up The Pieces, joka nähdään myös Svenin ja Eddien yhdessä esittämänä Wentus Blues Bandin ”Family Meeting” -dvd:llä. Erittäin kokenut keikkakokoonpano, mm. Waits taas epäsuorasti kansiteksteissä tunnustaa saaneensa innoituksensa Son Housen myöhemmästä John The Revelator -versiosta. Erityisen maukkaan siitä tekee (vanhanaikaiseen pohjoismississippiläiseen tapaan) Dickinsonin slidekitaran taustalla säestävä The Rising Star Fife & Drum Band. Sekä Lucinda Williams että Tom Waits ovat saaneet armon coveroida jopa kaksi kappaletta, mikä ei ainakaan kuuntelijalle tuottane pettymystä. ”Something For Everybody” on äänitetty Svenin keikkabändin kanssa ja muutamalla kappaleella on mukana torvia ja taustalaulajia. Kuten maamme suurimman päivälehden kirjoittajilla on tapana kirjoituksissaan viljellä, laulu soi ”sielukkaasti”. Bluesiin ja muuhun materiaaliin on ehkä haettu rennompaa lähestymistapaa laulusuorituksissa, ja onnistuttukin siinä kiitettävästi. Maria McKee aloittaa huikealla äänellään Let Your Light Shine On Me’n hengellisenä countryna, joka kasvaa loppua kohti kirkolliseen gospelhurmokseen. Pohjois-Mississippin tunnelmien jälkeen palataan hetkeksi lähtöviivalle. Omista kappaleista Don’t Ever Leave Me on hidas blues, jonka Sven tulkitsee komeasti loistavan slide-työskentelyn ohella. Nimensä mukaisesti siinä siis operoidaan rummulla ja kotitekoisella pillillä. Koska levyn aloittaa suursuosikikseni moitittu Tom Waits, heräsi mielenkiintoni välittömästi. Vaikka en yleensä ole studiokikkailujen ystävä, on Cowboy Junkies onnistunut tyylikkäästi istuttamaan esitykseensä Blind Willie Johnsonin alkuperäisäänitykseltä poimitun kertosäkeen rehevöittämään kappaletta Jesus Is Coming Soon. Sen sijaan primitiiviseksi voisi kuvailla North Mississippi All Starsista tutun Luther Dickinsonin Bye And Bye I’m Going To See The King -versiota. Williamsille suodaan kunnia nimikappaleen God Don’t Ever Change esittämiseen. Jokunen lukijoista on saattanut jo ihmetellä sitä, että levyn artistit ovat lähes poikkeuksetta folk-, rocktai popmusiikin edustajia. Vaikka Blind Willien brutaalin kuuloinen örinä on ainutlaatuinen, ei Tomppa jää jälkeen. Levyllä on mukana eri tyylejä, mm. Mikäli et ole Johnsonista kuullutkaan, tästä voi mainiosti aloittaa – ja sen jälkeen luultavasti päädyt itse asiaan! Honey Aaltonen SVEN ZETTERBERG Something For Everybody (Gamlestans Grammofonbolag GG07) Sven Zetterberg on tehnyt kenties uransa monipuolisimman levyn. Svenin omat humoristiset, itseironiset ja sarkastiset lyriikat kertovat vanhenevan herrasmiehen kommelluksista naismaailmassa. Martin Scorsesen tuottamasta bluessarjastakin tunnettu The Soul Of Man iskee päälle lujempaa kuin tuhat kitarasankaria. Sinéad O’Connor nousi poptähdeksi 80-luvulla, joten hieman epäilytti, kuinka hänen tulkintansa Trouble Will Soon Been Over kantaa Alabaman sokeiden poikien jälkeen. Ikivihreäksi jo iät ajat sitten noussut Mother’s Children Have Hard Time poikkeaa luonnollisesti Johnsonin alkukantaisesta versiosta, mutta komean mieslaulun sekaan mahtuu vielä Jason Isbellin soittama tyylikäs slidekitara
Mack on kirjoittanut useimmat biisinsä itse, soittaa kitaraa ja vastaa John Wardin kanssa levyn rytmiosuudesta. Harvoin kuulee näin rentoa ja vapautunutta soittoa ja laulua – eikä rentoutta pidä kuvitella miksikään lepsuudeksi. Artisti on minulle ennestään tuntematon, tehnyt debyyttilevynsä kymmenisen vuotta sitten. Hunterin soitannollisista esikuvista myös Freddy King saa vielä oman hatunnostonsa r&b-rumbapohjaisella gogo-instrumentaalilla Satchelfoot. Johdannossa oli puhe monipuolisuudesta, sitä tarjoavat sisäänheitto-coverit, avauksen Tampa Red -tyylittely Seminole Blues, jonka rehevässä versioinnissa ei ole mitään turhaa, sekä Leadbellyltä blokattu Don’t You Love Your Daddy No More. Turhan hätäiseksi albuminnysvääjäksi brittiläistä pre-soulin ja 60’s-r&b:n popularisoijaa ei ole koskaan voinut moittia, joten aika on tällä kertaa tuntunut kuluneen suorastaan siivillä. keskitempossa keinutteleva A Truer Heart, viehko 50-lukuinen pehmoshuffle Light Of My Life sekä päätösuran siloiteltu loppuyön popcorn In The Dark peittelemättä osoittavat. Levyn tanssigroovein helmi on puhaltimien, tarttuvan bassoriffin sekä riipivien Lowman Pauling’maisten staccatokitararyöpsytysten hallitsema Free Your Mind (While You Still Got Time). Isosti svengaava raita on upeaa kuultavaa, puhumattakaan Having A Ballista, jolla kuullaan levyllä ainoan kerran sähkökitaraa. Fightin’-raidalla kuullaan vain lyömäsoittimia ja laulua. Suurin yllätys koetaan kuitenkin ryhmän pistäessä gospeliksi. Sen sijaan albumilla kitaraa ja dobroa soittava Howard Glazer on nelinkertainen Kaavi Blues -kävijä. Levy alkaa kappaleella Cheatin’ Is The Only Way To Go ja loppuu Cheating Ain’t Fun’iin, ja sinä aikana Sonny Mack on siis kiertänyt kehän. Lämminhenkisen erimaalaisten kulinaarinautintojen ylistyksen laulaa levyllä enimmäkseen viulun kimpussa ahertava Margey Peters. Aiheuttamaansa levypuutostilaa amerikkalaiselle Daptone-merkille nyttemmin kotiutunut kuusikko on toki koittanut lievittää kaikkiaan kolmella vinyylisinkulla, joista kaksi tuoreinta vuoden 2016 julkaisua sisälsivät johdonmukaisesti kierrätysversiot Hunterin menneiden aikojen levytyksistä (Talkin’ Bout My Love ja Carina) sekä kertanäytteet nyt hypisteltävänä olevalta uutuudenkiiltävältä pitkäsoitolta. Myös If You Leave Me Now rellestää perinteisessä asussa ja meno on jokseenkin hengästyttävää. Toisaalta, omassa kotoisassa boksissaan sympaattinen laulaja-kitaristi on yhä genrensä dominanteimpia edustajia, eikä hän ole siten raaskinut pestä kämmenselistään edes uransa alusta lähtien mukanaan kantamia Sam Cooke -leimoja, kuten esim. 1977 esiintyessään Willie Dixonin kokoamassa ryhmässä The Sons Of The Blues, johon myös Lurrie Bell ja Larry Taylor (Eddien poika) kuuluivat. Toinen gospelointi, eräänlainen surumarssi In For A Penny, ei nouse vakuuttavuudessaan samalle tasolle. (Ecko ECD 1166) William “Dead Eye” Norris, eikö olekin ihana bluesnimi. Kymmenen vuoden takaisen, Grammy-ehdokkuudella noteeratun todellisen Amerikanläpimurtonsa ”People Gonna Talk” jälkeen ei Hunterilla ole juuri ollut tarvetta jalostaa tyyliään. Jo soitinarsenaalista irtoaa nykymenolle harvinaisia pelejä: viulua, mandoliinia, klarinettia... Meno on niin vakuuttavaa, että olisi kiva kokeilla jollakin asiantuntijalla, pääsisikö hän selvyyteen, onko kysessä ”aito” vuosikertaspirituaali vaiko ei. Jälkimmäisistä Something’s Calling on eteerisen kuoron täydentämä puhutteleva slovari, jonka kermaista pintakuorrutetta rikkovat trademark-tapaan Hunterin raakkuvat huudahdukset ja (Baby) Hold On kohtalokkaiden lattarirytmien saattelema vuodatus odottamisen arvoisesta rakkaudesta. Neals lienee kuitenkin aika outo lintu blues/rock -ympyröissä, sillä hän on opiskellut oopperalaulajaksi. Anders Lillsunde BRAD VICKERS & HIS VESTAPOLITANS That’s What They Say (ManHatTone MHT 1090) Jos oli edellinen kohtaaminen Brad Vickersin ja hänen Vestapolitans-yhtyeensä kanssa silkkaa riemua, niin nyt tahti eikun vain kovenee. Biisit liikkuvat hienoista tanssinumeroista (kuten Get On Up!) eroottisiin draamoihin (kuten Another Man’s Been On It, Somebody’s Been Fishin’ My Private Fishin’ Hole ja Sit Her On The Table). Raitoja levyllä on kaksitoista, mutta kappaleita yksitoista, sillä nimiesitys on cd:llä kaksi levy tutkailut. Ennen pitkää valinta oopperan ja bluesin välillä oli silti tehtävä. Levyn ehkäpä kirkkaimmaksi hippuseksi kristallisoituu kuitenkin stop-go -malline jivepala Mama’s Cookin’. Ja jotta asia kävisi selväksi niin The Secret boppaa täyslaidallisen hyppy-jive-rockabillyä. Pete Hoppula ELIZA NEALS Breaking And Entering (E-H 889211222018) Pistetäänpä kliseet ihan alkuun, kun ne on joka tapauksessa pakko sanoa: detroitilaisen Eliza Nealsin äänessä on Beth Hartin voima ja Janis Joplinin tunne. Blues News 3/2016 63 Kokonaisuutena takuuvarma levytys Pohjolan blues-kurkolta, joka tarjoilee tällä kertaa runsasvalikoimaisen kattauksen rytmimusiikkia. Norrisin väitettiin olevan Mac Simmonsin poika, mutta näin ei ollut. Yhtye käy levyllään läpi koko rock’n’rollin historian, alkaen Berrymäisestä esirockerista Another Lonesome Road, jonka pitelemättömässä pumppauksessa ottavat akustinen kitara ja fonit kunnolla mittaa toisistaan. Saatika, että sortuisivat isolla volyymillä kikkailuun. Glazer on myös toiminut co-writerina valtaosalla levyn biiseistä yhdessä Nealsin kanssa. Yhtye kyntää roots-sarkaa ristiin rastiin, täysin piittaamatta mistään trendeistä. Siitä saataneen selvyys arviolta seuraavien kolmen vuoden kuluessa. Vanhassa vara parempi, voisi sanoa, sillä old timey, folk, blues ja rock and roll kokevat yllättäviä kohtaamisia keskenään ja silti koko paletti istuu tiukasti linjassa. Kari Kempas SONNY MACK Get On Up. Yhtä vallattomasti kirmaava on myös Don’t You Change A Thing, joka juoksee napakasti maaliin. Kansanmusiikinomainen hupsuttelu Mountain Sparrow ansaitsee huomiota sekin. Everything About You Is Blue on lempeä ja koskettava balladi. Näin ollen kertomuksen opetus vaikuttaa oudolta: Älä ole uskoton, mutta kokeile kuitenkin alussa sitä reippaasti! Huipputuotantoa varustettuna upealla äänikuvalla, kuten useimmat Eckon tämän päivän levyt. Vähitellen Norris palasi Memphisiin ja Lee Shot Williams järjesti hänet Ecko-merkille, jolla hänen toinen levynsä on nyt ilmestynyt. Tällä nimellä hän kiersi Eurooppaa v. Eivätkä ne herkut vielä(kään) loppuneet. Joka tätä levyä ylenkatsoo, jättäytyy paljosta paitsi. Nykyään nimi on muutettu Sonny Mack’iksi. Mikke Nöjd THE JAMES HUNTER SIX Hold On! (Daptone DAP 040LP/DAP 040 CD) On kai se sitten uskottava: James Hunter Sixin edellisestä studiokiekosta ”Minute By Minute” on toden totta vierähtänyt jo kolme täyttä vuotta. Mainitaan vielä Bradin ja Margeyn old timey -aarteistosta ammentava duetto Twenty-First Century Rag, jolla osuvasti ihmetellään monia aikamme ilmiöitä. ”Hold On!” on eittämättä priimasuorite tämän vuosituhannen linjakkaimmalta ”retrokarsinan” musiikintekijältä, mutta jättääkö levy silti odottamaan itseltään jotain vieläkin vavisuttavampaa kuunteluelämystä. Sen jälkeen hän hävisi tuntemattomaan, missä ovet suljettiin myös ulkopuolelta. Tänttäränttäilyn minimalistista voimaa osoittaa That’s What They Say, joka on riisutussa asussaan koukuttava
Mukana on myös pari hieman raskaampaa vetoa, You ja Pretty Gritty. Hän on n. Paikoitellen esitysten välissä hän kertoo musiikistaan Coco Chanel -nimiselle henkilölle. Muistatte varmaan hänen TV Mamansa, jolla Elmore James hoiti kompit. Siinä missä monen countryblues-julkaisun kohdalla joutuu suosittelemaan pakan jakamista kahteen osaan, niin näiden kavereiden suorituksia seuraillessa lipsahtaa vajaa tunti kuin huomaamatta, ihan siivillä. Se on luonteeltaan täkäläisten maakuntien kaltainen ja sen pääkaupunki on Firenze. Muutaman soittokerran jälkeen voin kuitenkin rauhoittua. Luulisin että tämä levy olisi sopiva tapa esitellä bluesia nuorisolle, koska sillä on yhteyttä sekä päivän musiikkitrendiin että historiaan. Kitara, mandoliini ja laulu luovat harvinaista, kiireetöntä ja kaunista harmoniaa. Siksi näillä näytteillä on runsaasti uutuusarvoa. Anders Lillsunde RICK FRANKLIN & TOM MINDTE Dancing With My Baby (Patuxent 246) Tästä saisi ennätyslyhyen arvion kuittaamalla, että levy edustaa kaikkea sitä hyvää, mitä countryblues edustaa, hee! Ihan niin helpolla ette tule pääsemään ja levy on arvionsa ansainnut. Kaksikon tulkinnallisista ja soitannollisista kyvyistä kertonee jotain sekin, että heidän näkemyksensä ikiaikaisesta klassikosta Goodnight Irene on todella sykähdyttävä. Toscanassa Martinin tueksi hankittiin viisi erilaisten instrumenttien taitajaa ja naispuolinen taustalaulaja, joiden panosta täydensi välillä oikein kokonainen kuoro nimeltään Jubilation Gospel Choir. Omaksi suosikikseni on setistä noussut tavattoman nätti You Are My Sunshine ja rakkaus-teeman kimpussa ollaan myös kauniilla Crazy About Nancy Jane’lla. Mainitusta monipuolisuudesta käyvät gospel-henkiset numerot kuten Two White Horses In A Line, I’ll Fly Away ja The River Of Jordan. Uuden bluesin tai soulbluesin ilmaukset ovat arvosteltaessa vaikeampia, koska niiltä puuttuu olemassa oleva johdatteleva malli. Humoristisempaa blues-vinkkeliä edustavat hupailevat I’m A Good Man But A Poor Man, He’s In The Jailhouse Now ja You Can’t Get That Stuff No More. Anders Lillsunde. 1999. Sen sisältämät musiikkiesitykset ovat lyhyttä välisoittoa lukuun ottamatta pitkänpuoleisia, kun lyhin niistä on kestoltaan 4.17 ja pisin 8.30 minuuttia. Joka tapauksessa levyä myydään tällä hetkellä uutuutena ja se on myynyt hyvin. Mutta mitä enemmän sitä soitat, sitä paremmaksi tämä mietiskelevän tyylin omaava levy muuttuu. LaMorris on syntynyt tunnettuun Williamsin gospel-perheeseen, mutta hän siirtyi maallisen musiikin pariin v. Tekstit ovat romanttisia ja naista ihannoivia. Levy alkaa 12-tahtisella bluesilla, Back To Alabama, ja se esitetään ikävystyttävässä kliseemuodossa. Kiekolla kuullaan mm. Toinen versio on ”radio edit”, eikä se juuri poikkea tuosta kakkosraitana olevasta versiosta muuten kuin olemalla lyhyempi, kaipa levylle piti saada tietty määrä pituutta. Vesa Walamies BILL AVERY Back To Alabama (1-Stop #) Bill Avery on paikallinen kuuluisuus ja kotoisin Gadsdenistä, Alabamassa. 68-vuotias ja todellinen ruohonjuuritason artisti, joka aloitti uransa 60-luvun lopulla ja jonka huipennus oli saada esiintyä Joe Simonin lämmittelijänä. Eija Jauhiainen LAMORRIS WILLIAMS Mississippi Motown (Rocks Landon #) Chicagoblues-levyarvostelun voi tehdä vaikka unissaan, valmis vastaus on opittu jo ammoisina aikoina. Kliseisiin juurtuneita blues-pastisseja ei kuulla ja kenties levyn blueseimmat numerot ovatkin J. Tekstit kertovat ihanasta naisesta ilman selvää eroottista latausta. Tarkkaan kuunneltaessa voi jopa joistakin kappaleista tunnistaa maailmankuulujen R&B-tähtien kuten Rihannan fraseerausta. Loppu on hyvin esitettyä southern soulbluesia ilman syytä ärsyyntyä. Molemmat pitkän linjan soittoniekat Rick Franklin (kitara) ja Tom Mindte (mandoliini), myös laulavat yhdessä ja erikseen, sekoittavat ja esittävät antaumuksella ja tyylikkäästi lukuisia eri mennävuosien tyylejä. Muistan vielä kauhulla hetkeä, jolloin 60-luvun lopulla sain käsiini Lowell Fulsonin LP:n, joka sisälsi hänen aikaisempia swingblues-äänityksiään ja tuskailin miten suhtautuisin niihin. Hieno tenorisaksofonisoolo ei paljon paranna tilannetta. Musiikkityyli on bluesia (neljä raitaa) ja bluesrockia. Levy on hieman tasapaksu, mutta oikeastaan yhtään huonoa raitaa siltä ei löydy. Onneksi levyllä on vain toinen samantyyppinen kappale, jossa on tylsä teksti laajakulmatelkkarista. Kiva kuitenkin, että Big Joe Turnerin perinne elää. Reilusta tusinasta esityksestä irtoaa yksi uusiotuotantokin, napakka instrumentaali Guitar & Mandolin Rag, josta jo nimi paljastaa oleellisen. Neals soittaa itse ”kolmea eri soitinta”, pianoa, Rhodes-sähköpianoa ja Hammond B3 -urkuja. 2010 klassikostaan Impala. Kauhu nousee taas pintaan LaMorrisin viimeisimmän levyn kohdalla, joka juuri nyt on iso myyntimenestys Etelässä. Kuten jo mainitsin, biisit on kirjoittanut Neals/Glazer -kaksikko tai Neals yksinään, se ainoa laina on Barrett Strongin Sugar Daddy jostain 60-luvulta tähän päivään päivitettynä. rattoisaa countrybluesia, piedmonttyyliä, old-timeytä ja ragtimea. Rodgersin No Hard Times ja Big Son Tillisin Rocks Is My Pillow. Vaan siellä hän esittäytyi suuresti toisenlaisessa roolissa. Valitettavasti vain juuri muuta annettavaa niillä ei perinteisen bluesin ystäville ole. Muusikoita eri raidoilla on toistakymmentä, vierailevana kitaristina Kenny ”Kid Rock” Olson. Ensimmäinen cd ilmestyi noin 8–9 vuotta sitten ja tämän pitäisi siis olla järjestyksessä toinen, mutta en pysty sanomaan onko se todella uusi vai ilmestynyt jo 2009. Tunnetuin sikäläinen nähtävyys on Pisan kalteva torni. Valtaosa tämän koosteen osasista on Eddie Harrisin omia teoksia, joissa on poikkeuksellisen vähän aiemmin kuultuja aineksia. Allmusic väittää 2009, jotkut muut lähteet taas tätä päivää. Onko vakiobluesin oltava niin epätoivoisen parodista, jotta kansa ymmärtäisi että kysymyksessä on blues. 64 Blues News 3/2016 levy tutkailut kertaa. Heidän yhteinen konserttinsa pidettiin eräässä teatterissa, ja sen annista koottiin reilun tunnin mittainen cd-levy. Levyllä bluesfraseerauksen omaava ääni laulaa hitaan hiphop-kompin säestämänä. Vähän vanhahtava levy, jonka pohjana on kunnon käsityö. Levyä voi jopa pitää yksitoikkoisena. Kuultavat kappaleet, joilla on yleensä mukana paitsi rumpali niin myös erillinen perkussionisti, toivat mieleeni lähinnä niin sanotun maailmanmusiikin. Bluesin tunnelmia niillä välittävät oikeastaan vain pääartistin huuliharppuja kitaraosuudet. Kuten kaikkein epäilyttävimmän southern soul-bluesin suhteen, on varminta olla penkomatta liikaa vaan keskittyä kuuntelemiseen. Levykannen valokuva esittää artistia nuorena ja sama otos esiintyy ensimmäisellä levyllä. Bill Avery laulaa hyvin ja hänellä on kirkas ja terävä ääni, jota on vaikea yhdistää 68-vuotiaaseen mieheen. Joku biisi saa myös vaikutteita hänen v. Niille seuduille matkusti vuoden 2014 syyskuussa englantilainen Eddie Martin, joka tunnetaan parhaiten vanhanmallisen bluesin vääntäjänä. LaMorris itse kutsuu kuitenkin musiikkiaan souliksi, mutta hänen konserttinsa markkinoidaan bluesina ja hän pysyttelee mustan bluesin genressä. Mikke Nöjd EDDIE MARTIN’S BIG RED RADIO Live In Tuscany (Blueblood 100) Italian keskivaiheilla sijaitsee Toscanan alue, jonka nimi on englanniksi Tuscany
Tähän kootaan kappaleita, jotka eivät ole mahtuneet artistien varsinaisille levyille, aivan uusien kykyjen äänityksiä ilman omaa julkaisuaan ja vielä lisäksi vanhoja hittejä. Timin merkittävin saavutus on International Blues Challenge -kisan sooloja duo-sarjan voitto Memphisissä vuonna 2014, ja sen ohella hänelle on kotimaassaan myönnetty useita etenkin bluesin esittämiseen liittyviä kunniamainintoja. Opetus tulikin hyvään tarpeeseen, kun Jensen Band palkattiin mukaan Kingin lyhyelle 80-vuotissynttärikiertueellle. Jeff painottaa, ettei yritä soittaa West Coast-, Chicagotai Delta-bluesia vaan omaa sekoitustaan kyseistä tyyleistä. Miehen edellisiin levyihin verrattuna tässä on bluesista livetty vieläkin rokimpaan suuntaan, ja se tiesi myös paikalla olleelle yleisölle vipinää kinttuihin. Chris sai hoitaakseen viralliset paperihommat ja musiikkikaupassa työskentelevä Jeff mainostamisen sekä keikkoja paikallisille muusikoille, päästen siinä sivussa välillä itsekin lavalle. Merkittävää näissä on loistavan soitannan lisäksi tietty se, että kyseiset herrasmiehet, Rogers ja Lockwood, olivat Hortonin pitkäaikaisia soittokavereita lukemattomilta lavoilta ja levytyksistä. Jaye Hammer esiintyi aluksi ”Blues Mix’illä” ennen menestyksekkäitä omia levyjään. Ensimmäisenä 1992 äänitetty Jimmy Rogersin She Loves Another Man sekä toisena 2001 tehty Robert Lockwoodin Rambling On My Mind, molemmissa harpussa Bob Corritore. Mies toimi myös levyn tuottajana ja kokosi niin muusikot, bändit kuin esitetyt kappaleetkin yhteen. Jari Kolari TIM WILLIAMS So Low (Lowden Proud 20152) Nykyisin Kanadassa asuva Tim Williams on yksi lukuisista valkoisista laulaja-kitaristeista, jotka ovat erikoistuneet afroamerikkalaisen perinnemusiikin tulkitsemiseen. Kokoelmat. Esim. Vesa Walamies BLUES FOR BIG WALTER (EllerSoul 1601-025) Tribute-levyjen sarjassa “Blues For Big Walter“ on uusi näyte eräälle alansa suurimmista eli bluesharpisti “Big” Walter Hortonille. Hän on syntynyt Kaliforniassa todennäköisesti joskus 40ja 50-lukujen vaihteen paikkeilla, mutta on muuttanut pohjoiseen jo vuosikausia sitten. Omien tuotosten ohella mukana on versiointeja Big Bill Broonzyn, Blind Boy Fullerin, Tampa Redin ja jopa Johnny Cashin klassikoista, ja koko kattauksen päättää Teksasin Houstonin suurta poikaa kunnioittava Lightnin’ -niminen Hopkins-muistelu. Vierailtuaan Memphisiin muuttaneen Sadien luona miehet menivät kuuntelemaan harpisti Brandon Santinia Wet Willie’s -klubille. Santini tunsi Jensenin taidot ja pyysi miestä lavalle ja siitä kehkeytyikin aluksi parin viikon duuni Santinin yhtyeen kitaristina, joka muutaman mutkan kautta venyi aina neljän vuoden mittaiseksi. Levy on erittäin taiten tehty ja koottu ja kun mukana on alan parhaita bluusikoita, kappalevalikoimankin ollessa mitä parhain, niin levy on ehdottomasti must kaikille harppubluesin ystäville. Vokalistina hän on nimittäin ainakin ikämiehenä kyvyiltään niin keskinkertainen, että otaksun Memphisin kilpailun tuomareiden tehneen ratkaisunsa melkoiselta osin muilla kuin puhtaasti taiteellisilla perusteilla. Hänen viimeisin koosteensa on pituudeltaan vain hieman yli puolen tunnin mittainen ja sisällöltään aika tavanomainen. "Finland-Sessiosta". Kaikin puolin sujuvaa kitarointia ja triotyöskentelyä kuullaan läpi levyn, joista ainakin JJ Boogie sekä Find Myself All Alone ovat maininnan arvoisia, siinä missä muutama muukin. julkaisu. Mukana soittavat myös Danny Michael (kitara), Bill Stuve (basso), Bob Welch (piano) sekä Malachi Johnson (rummut). Mukava yksityiskohta on Steve Guygerin esitys If It Ain’t Me, joka on otettu ns. Tunnetuimmista nimettäköön mm. Suuri kunnia tästä levystä (unohtamatta tietysti tärkeintä eli muusikoita) kuuluu bluesloverille ja old school -harpistille Ronnie Owensille, jonka pitkäaikainen toive oli jotenkin kunnioittaa suuresti ihailemaansa Walter Hortonia. Kitarapainotteisesta rockbluesista pitäville Jeff Jensen on tutustumisen arvoinen muusikko ja vauhdikkaat keikat ovat omiaan ainakin bluesbaareihin. Osin edellisen seurauksena Jensen päätti vihdoin 2004 perustaa oman yhtyeen. Levyn kaikki muusikot ovat joka tapauksessa ensiluokkaisia ja sisäistäneet loistavasti saamansa tehtävän. Mark Hummel (Hard Hearted Woman ja Easy) sekä Sugar Ray Norcia (usemman kappaleen Sugar Ray Medley; That Ain’t It, Walter’s Boogie, Everybody’s Fishing, I Don’t Get Around Man, Bluesberry Hill). Uusien artistien esittelyä voidaan pitää testinä omaa julkaisua ajatellen. Toki Tim Williamskin sopii aivan hyvänlaisesti miltei minkä tapansa blues-festivaalin esiintyjäksi, mutta pelkästään yhtä matkojen takana olevaa pistokeikkaa varten en suosittele häntä kutsumaan. Näin tiukassa Chicago-huumassa muutamat heistä ovat vähemmän tunnettuja, kuten Kurt Crandall, Andrew Alli, edellä mainittu Ronnie Owens ja jossain määrin myös Mark Wenner (Worried Life ja Walking By Myself). Williamsin laulullinen ilmaisu on niin vaisua ja rajoittunutta, että siitä on perin vaikeata innostua millään tavalla. Blues News 3/2016 65 levy tutkailut JEFF JENSEN The River City Sessions – Live (JJM 2016005) Jeff Jensen, Bill Ruffino ja Robinson Bridgeforth muodostavat trion, joka veti varsin vauhdikkaan ja rokkaavan livesession viime vuoden joulukuussa Memphisin, Tennesseen Ardent-studiolla, josta on seurauksena mm. tämä maaliskuussa 2016 ilmestynyt ”The River City Sessions”. Suurin osa esityksistä on Walterin ”omia” sävellyksiä, mutta seassa on myös muita alan suuruuksia, joilla Horton on ollut isossa roolissa. Kaikissa kappaleissa kuuluu loistavasti Big Walterin ihanan tunnistettava harppusoundi, täydennettynä lähes täydellisyyttä hipovilla taustoilla. Levyn alku, Robert Nighthawkin kanssa 1963 esitetty Someday, jolla tällä levyllä kyseisiä herroja esittävät loistavasti Kim Wilson (harppu) ja Big Jon Atkinson (kitara). Erinomaisista kappaleista ja tulkinnoista muutamat ansaitsevat hiukan enemmän huomiota. Kerrassaan huikea avausraita levylle. Eräässä konsertissa Jeff kiinnitti erityisesti huomiota siihen, miten Buddy Guy ja B.B. Jensen myös osallistui kolmena vuotena peräkkäin (2004–2006) Memhisin IBC-kisaan ja vaikkei finaaliin asti päässytkään, niin Jeffista kehittyi tehokas IBC:n ja Blues Foundationin puolestapuhuja ja arvosti erityisesti sen tuomaa mahdollisuutta tutustua toisiin muusikoihin, promoottoreihin, festarijärjestäjiin, levy-yhtiöiden väkeen jne. Pääosan esittäjät eli harpistit tietysti edustavat samaa top-class -tasoa. Kun on triosta kyse niin kitaraa kuullaan soitettavan nopeasti, hitaasti, hiljaa ja erityisesti kovaa ja korkealta ja sehän on Jensenille kuin syömään pyytäisi. King ottivat lavan haltuun ja miten loistavasti he saivat yleisön herpaantumattoman huomion osakseen. Kitaristina ja myös mandoliinistina Tim Williams on todella pätevä, mutta tuota IBCvoittoa kyllä jonkin verran kummastelen. Jeffin muusikkoystävä Chris Sadie sai miehen kiinnostumaan Blues Foundationista ja sen innostamana he olivat perustamassa Santa Clarita Blues Societya. Levyn eli keikan kappaleista kolme ovat lainaa, T-Bone Shuffle (Walker), Heart Attack And Vine (Waits) sekä All Along The Watchtower (Dylan). Ostakaa, pistäkää soittimeen, istukaa sohvalle ja NAUTTIKAA! Jari Kolari BLUES MIX 19 – Total Southern Soul (Ecko ECD 2023) Eckon erittäin menestyvään konseptiin kuuluvassa “Blues Mix“ -sarjassa on vuorossa jo 19
Yhtyeen jazzillisempaa kanttia esittelee mm. Kun hän kertoo potkuista vaimolleen, tämä vuorostaan vastaa kertomalla, että hän on ollut uskoton miehen parhaan ystävän kanssa ja että aviomiehen on muutettava pois. Suosittelen. Melodiat levyllä ovat hyviä ja jopa korvaan tarttuvia ja Lena on loistava laulaja, hän on unohtanut turhan huutamisen, joka vaivaa nykyään monia laulajia. Juha Litmasen tiukkaa ja lavalla eleetöntä rumpuilua on ilo kuunnella. antavat hyvän läpileikkauksen tämän päivän mustasta bluesista ja sisältävät joskus yllättäviäkin piirteitä. Aimo Ollikainen FRIM-FRAM QUARTET Let’s Talk (FFM 01) Frim-Fram Quartet (Juki Välipakka, Sirpa Suomalainen, Harri Taittonen ja Thomas Törnroos) tarjoavat esikoisjulkaisullaan mitä maukkaimman kattauksen, jolla he ennakkoluulottomasti sekoittelevat keskenään bluesin ja jazzin elementtejä. Tätä taktiikkaa WBB on tasaisen varmasti, enempää melua pitämättä, toteuttanut johdonmukaisesti niin keikoilla kuin levytyksissäkin. Elevator Man on kulkubassoineen aika viettelevä. Tai kuten Big Poppa G’n No Money Blues, jossa mies saa työstään potkut ja tajuaa, ettei hänellä ole varaa ostaa kenkiä lapsilleen ja että hänen on myytävä talonsa. Kun kaikki muukin toimii, niin kova juhlalevyhän siitä lopputuloksena on. Kuinka monta blueskappaletta onkaan tulkittu väärin pelkkänä kurjuuden ilmentymänä. Sävelet kappaleisiin on loihtinut Matti Kettunen, joka on myös rustannut sanat yhdessä Lena Lindroosin kanssa. Kai luulevat sen olevan sielukasta. Kaikki biisit ovat Riippa-Gröhn-Kinaret -akselilta, loppuun soitettuja klassikoita ei ole tarvittu täytteeksi. Jaye Hammerin zydecokappale mahtuu myös joukkoon. Singlenä julkaistu The Road You’re On avaa albumin rauhallisesti ja tyylikkäästi. Mainitusta blues-ratkaisusta löytyy niin ikään mehuisia esimerkkejä. Feelgood Potts, vanha bluesartisti, joka aikoja sitten teki muutaman southern soul-blues -levyn Eckolle ennen kuin hän taas palasi perinteisen bluesin pariin kahdella erinomaisella itse julkaisemallaan albumilla. on vienyt ystävänsä tyttöystävän ja ystävän murtuessa vain toteaa ”lopeta valitus ja käyttäydy kuin mies”. tyylikkäästi stailattu nimibiisi, kun taas Key To Your Heart liitää vapaana groove-asteikolla todentaen sitä, kuinka pienistä palasista se svengi kasvaa. Tämän albumin päätöskappale on huuliharppuinstrumentaali, jonka esittää Dr. Kansien välissä oli vieläpä promokirje mukana, arviokappale siis kyseessä. Tempo pudotetaan lähes nollaan raidalla Life Would Be Great, jonka kiireettömässä fiilistelyssä on imua. Muut artistit tällä levyllä ovat Ms Jody, Sonny Mack, Donnie Ray, Val McKnight, Big Poppa G, O.B. Anders Lillsunde KOTIMAAN KATSAUS WENTUS BLUES BAND Lucky Strike Mama (Ramasound RAMA 0315) Muutaman kerran on allakassa lehteä käännetty siitä kun tamperelaisesta divarista löytämääni Wentus Blues Bandin debyytti-LP:tä kuulostelin joskus 90-luvun alussa. Tänä päivänä WBB on sellaisessa vireessä, että näyttää bluesnärhen munat ihan itse ilman vierailijoita merten takaa. Kuten aina, lyriikoissa kerrotaan miltei hilpeistä kohtaloista, kuten O.B. Komia on tuotos. Rolleen-kappale lienee laskettava tämän hienostuneen, muttei hienostelevan, yhtyeen runttausosastoon. Kahlitsemattomassa virtauksessa laskettelee myöskin You’ve Been Had, jossa on kyllä isolla lusikalla bluesmausteita mukana. Buchanan kappaleessa Just Be A Man About It, jossa O.B. Hei, tämä Milk Train Blues ei sittenkään taida kuvata sitä armeijan maitojunaa, johon minäkin äkillisen sairauden takia meinasin joutua! High Maintenance Man, huoltomies-Matti olettaisin, saa hitaasti tunnustusta tarpeellisuudestaan. Eikä ihme, tässä on alan eliitti asialla. Hidas No Man’s Land on levyn aatelia; Lena laulaa hienosti ja nyt sopivasti ääntään korottaen – ja kitarat valittavat. Nykykokoonpanossa Ykä Putkinen korvaa Ville Leppäsen. Buchana, Rick Lawson ja Joe Blues Butler. 66 Blues News 3/2016 levy tutkailut Tällä yhtyeen kolmannella levyllä molemmat kitaristit ovat mukana; Ville Leppänen useammalla raidalla. Kylläpä on tasapainoinen levy. Robban Hagnäs ei tunnetusti nelikielisellä tyhjää potki ja valtakunnan virkeimpiin esiintyjiin kuuluva Juho Kinaret taitaa tehdä levytysuransa parhaat siivut. Tehokasta on Lenan bassottelukin, kitaristeista puhumattakaan. Vilpittömästi voin kertoa, että kumpainenkin kompastuskivi on vältetty. 12 raitaa sisältää monipuolisen kattauksen bluesin eri rytmityksiä ja tyylillisiä viittauksia, kaikki onnistuneesti osaavan WBBsekoittimen kautta kuljetettuna. Sielunsa silmillä itse kukin voi kuvitella mukaan myös Juhon maineikkaat tanssiaskeleet ja leveän hymyn. Silver Moon ja levyn päätävä Now I’m Gone ovat tuota nopeampaa menoa tiukoin kitaroin. Nopeatempoinen Cool Little Girl laittaa kokoonpanon kitarataiturit liikkeelle. Vahva balladi Just A Fool For You ansaitsee kehuja sekin. Jo tuolloin muinoin ensivaikutelma oli, että oikealla asialla ollaan ja oikein menetelmin. WBB on kylpenyt monenlaisessa bluessaunassa, mutta nyt lämpö on ollut miellyttävän savuarominen ja vasta hautunut kupsakaksi. Biisijärjestys on rakennettu hienosti. Yhtye on toiminut vuodesta 2009, alkujaan kokoonpano oli Lena Lindroos (laulu, basso), Matti Kettunen ja Ville Leppänen (kitarat ja taustalaulu) sekä Juha Litmanen (rummut). Enpä tuolloin arvannut että neljännesvuosisata myöhemmin kuuntelisin arviomielessä saman bändin uutukaista, 30-vuotisjuhlalevyä ”Lucky Strike Mama”. Laulut kertovat enimmäkseen elämän eroottisemmasta puolesta, silti paljastamatta liikaa röyhkeyttä. Soundi käännetään kohtaan smooth myöhäisiltaan passaavassa ,ja erittäin tyylikkäässä hitailussa That Ain’t Right. Vaikka jossain vaiheessa orkesteri olikin suuren yleisön mielikuvissa enemmän. Saksofonin ja Hammondin yhteissoundi on tenhoava, varsinkin kun sitä täydentää tyylikäs kitarointi ja pariin otteeseen myös rouheasti soundaava huuliharppu. Surkeus komiikkana. Yhtyeen pojat taitavalla taustalaulullaan tuovat sointiin mukavan säväyksen. Niko Riippa hoitaa kitarat nyt yksin ja Pekka Gröhnin koskettimet tukevat soundia. Can’t Afford You Baby runnoo harpun ryydittämänä tiukkaa down-homea, johon saksofoni tuo oman urblueslegendojen maahantuoja ja tukiryhmä, on oma meininki aina ollut se homman ydin ja sielu. Georgia Lee ottaa vastaan ohjeita keskitempoisen rutistuksen muodossa. Maailmalla äijien roots-laatu on tiedetty jo kauan ja kesällä Wentuksen kylän ikinuoret on mitä mukavinta nähdä vaikkapa ZZ Topin ja Wilko Johnsonin Suomen keikoilla. Levy toimii myös uudistuneen kokoonpanon avauskiekkona, jolla rumpali Daniel Hjerppe istuu paikalleen hienosti. Toivottavasti tämä levy todistaa lopuillekin tuomaille, että WBB on maamme ehdotonta blues-aatelia. Tyylilajien sekoittumisessa on tietysti yhtäällä sekavuuden vaara ja toisaalla vaanii tekotaiteellisuuden leima. Sama selkokielellä: löylymestari Tomi Leinon analogisessa studiossa on jälleen tehty laatujälkeä myös soundien puolesta. Uskottava blueslevy alkaa oikein kunnon stoppari-bluesilla ja heti perään jatketaan tutulla kompilla ja kierrolla tupakki-mummun kainalossa. Varokaahan vaan, näillä veikkosilla on pahana tapana varastaa show itselleen! Olavi Rytkönen LENA & THE SLIDE BROTHERS The Road (RetroU Art RETROCD 0116) Lena & The Slide Brothersin uusin albumi ”The Road” julkaistiin (8.4.2016) Italian Toscanassa heidän ollessaan EBC 2016 -kisassa Torrita di Sienan kaupungissa
Suurimmaksi suosikikseni nousee Everybody Will Be Happy Over There, jossa nelikko tekee mielestäni laulullisesti parhaan suorituksensa. Turn On! Honey Aaltonen MILLION DOLLAR TONES Crazy! (Jungle TCB-7878CD/LP) Kun 7-jäseninen r&b-orkesteri saapui syksyllä 2015 Tomi Leinon Karkkilan Suprovox-analogistudioille päämääränään tehdä täsmäsessio legendaarisen Cosimo Matassan oppien hengessä, he luultavasti hyvin pian tajusivat tulleensa oikeaan paikkaan. instrumentaali Dixie Breakdown osoittaa. Riehakkaan teemaparin, levyn avaavan Crazyn ja jälkipuolelta vastaan tulevan Crazy Naturen tavoin bändin punaisena lankana toimivat silti nimenomaan vauhkonpuoleiset kaahailut – sekä asiaan kuuluvasti myös rietas viidakko-eskapismi: uhmakkaan King Kongin kirjoitusryhmänä tosin ovat poikkeuksellisesti toimineet Hallikaisen rinnalla tämän vanhat kollegat Petri Lapintie ja Pekka Romo yhtyeestä The 20th Flight Rockers, joka on myös levyttänyt apinarallin alkuperäisversion v. Edellisen levyn yhteydessä Turn On lupasi ”uusia bluesin olemuksen”. Pääosin laulaja Antti Pajulan ja kitaristi Albert Hallikaisen käsialaa olevat, ilmeisistä esikuvistaan huolimatta myös ihailtavan paljon originellia sanomaa omaavat kappaleet remeltävät suloisessa sopusoinnussa mustan rytmimusiikin juurilta tongittujen, muttei totta vie koskaan liian usein coveroitujen klassikoiden kanssa. How Could I Get You voisi puolestaan olla Elviksen kadonnut hitti 70-luvun taitteesta. Joillekin lehtemme (bluespuristi-) lukijoista se on varmasti ihan liian rock. Kappaleet ovat sopivan keskitempoisia, mikä helpottaa bluegrassiä vähemmän tuntevan kuuntelijan pääsyä levyyn sisään. Tämä ei tietenkään musiikkia huononna, mutta saattaa karsia ”bluesyleisöä”. Niistä onnistuneimmat käsittelyt saavat osakseen uptempo-raidat – ja jopa hieman yllättäen pakan ennakkoon tunnetuimmat valttikortit, kuten Big Danny Oliverin Sapphire, Jimmy Wilsonin Jumpin' From Six To Six sekä Lloyd Pricen I'm Glad Glad. Etenkin irrottelukykyisenä keikkayhtyeenä ansaittua populariteettia ympäri maata ja yhä enemmän myös sen ulkopuolella hankkinut MDT on todellakin onnistunut tavoittamaan esikoisalbumillaan suuren visionsa: Miljoonan taalan soinnit elävät, hengittävät ja tuoksuvat siltä itseltään – rock’n’rollilta – myös levyn välityksellä. Kun liiallinen nopeus on jätetty sovituksista pois, myös kappaleiden tunnetilat välittyvät paremmin. Jos edellisen levyn kohdalla kehuskelin Sihvosta kantavaksi voimaksi – mm. Kotona purkitettu albumi on toimiva kokonaisuus lumoavine lauluineen ja pehmeän kiireettömästi soljuvine sovituksineen. Tasapaksuksi tai tylsäksi levyä on turha sanoa,. Tosin ei olisi ollut huono idea laittaa mukaan joku hurjempikin rykäisy. Koska levyä ei ole äänitetty studiossa, on tietty kotikutoisuus käsinkosketeltavaa ja musiikki kuulostaa avoimelta. Fiilistä alleviivaa vielä eläväinen slidekitara. You Really Hurt Me Bad liukuu tänttäränttään ja foni törähtää oikein kunnolla. Setin jykevimmin rokkaavaa tee-se-itse-r&b:tä täräytetään päin näköä tappelukuvauksella Gangfight, jonka salaperäinen hidasteleva väliosa tavallaan kehittyy levyllä seuraavana kuultavaksi blues-fiilistelyuraksi So Good. Reippaasti jumppaava Stick With Me Baby tavoittaa jo rockaavaa tahtilajia, vääntö on kova ja skitta revittää. Välillä paahdetaan vanhan hyvän ajan hard-rockin tahdissa (heti avaus The Battle Is On), välillä heittäydytään Bruce Springsteenin mieleen tuoviin tunnelmiin (Pouring Rain, Peace Of Mind). Kun aloitusraita Roll In My Sweet Baby's Arms lähti käyntiin, se vei heti jalat alta, ja alkutahdeista lähtien olin myyty mies. Levyn kappaleet ovat kaikki lainatavaraa ja osa varmaan bluegrassiä enemmän tuntevalle kenties tuttujakin. Eivät kai nyt ihan tosissaan olleet – mutta silti. Albumin sisällöstä puolet on laina-alkuperää. Yhä toimii komeasti myös pitkäsoittoa edeltäneellä cd-sinkullakin vakuuttanut Eddie Dugoshin 50-lukuinen rutistus One Mile, jonka esittäjälle ennustettiin BN-numerossa 5/15 julkaistussa arviossa jo silloisten näyttöjen valossa sangen varmaa edustuspaikkaa Euroopan alan yhtyeiden eliitissä. omalla Louisiana-valssilla That's What's All About. Vauhdikasta on meininki myös Give Me A Chancella, joka luokittuu shuffleksi. Yhtyeen jäsenet ovat onnistuneet säilyttämään keikoilta tutun hillittömän livetunnelman, kuten mm. Kaikki kappaleet tehnyt Jukka Rantanen (ei soittajistoa) lähtee vahvasti 70-lukuisen keskitien rockin pohjalta. Eihän bluegrassista voi tulla kuin hyvä fiilis. Blues-näkökulman timantiksi hioutuu kuitenkin You Make Me Howl, loputtomat stomp-stomp-stomp -rytmit hypnotisoivat. pääasiallisena säveltäjänä ja tyylikkäänä kitaristina, nousee ”Hard Timesilla” keulille laulusolisti Jukka Salmi. 2009. Äänipoliittisesti yhtye tukeutuu leimallisimmin juuri New Orleansin ja Matassan studion sekä ennen kaikkea The Upsettersin ja The Clownsin tapaisten kulttiyhtyeiden 50-luvulla juonimiin standardeihin, mutta myös täydentää ilmaisuaan aikaisempiin äänitteisiinsä nähden selvästi vankistuneella stemmalaulannalla. Ottakaa ihmeessä koekuunteluun, se kannattaa! Mikke Nöjd TURN ON Hard Times (Home Braend 750032) Turkulainen Turn On tuli esitellyksi jo edellisen levynsä ”Diamonds In Rough” arviossa puolisentoista vuotta sitten. Tällä kertaa voinen sivuuttaa povaamisen ja tyytyä vain toteamaan: ”Minähän sanoin!” Pete Hoppula PORT ARTHUR BLUGRASS BAND Port Arthur Bluegrass Band (HVU002) Jussi Syren sanoi parin vuoden takaisessa Blues Newsin haastattelussa: ”Jos bluegrass on hillittyä, se ei ole bluegrassiä. Koska levyä on vaikea kuvailla, päätin kysyä neuvoa viisaammilta – siis jälleen kerran vaimolta: ”Onks hyvää musaa?” Hetken hiljaisuus... Kun perusbändiä vielä maustetaan taustalauluilla, saxofonilla ja haitarilla, on lopputulos maukas. Blues News 3/2016 67 levy tutkailut ”On!” Jatkoin kyselyä: ”No mutta miks?” Ja tarmokas vastaus: ”Tätähän olisi nastaa soittaa vaikka kotibileissä!” Mitäs siihen enää lisäämään, vaikken enää himabileitä pidäkään. Hän on maininnut tärkeimmiksi vaikuttajikseen Elvis Presleyn ja Tom Jonesin, mutta raskaammissa kappaleissa hänen tulkintansa tuovat mieleen vaikkapa sellaiset ”Bobby Bland -johdannaiset” rocklaulajat kuten Paul Rodgers tai David Coverdale. Mainion kokonaisuuden kruunaa loppuun jätetty ”bonusraita”, eli akustinen ja vähemmän vakava versio Peace Of Mindista. Viimeksi mainittua kuullaan mm. Levyn sovitukset ovat onnistuneet ja huolella tehdyt. ”Hard Times” tuntuu levyn nimenä oudolta, sillä kyse on pikemminkin reippaasta meiningistä. Näkemieni keikkojen takia odotukset levyn suhteen olivat korkealla ja tiesin, että levy tulee lävähtämään. Nyt saattaa kuitenkin olla kriittinen tilanne, sillä uudella levyllä blues on häivytetty vahvasti taka-alalle. Ihan tällaista en kuitenkaan osannut odottaa. Käsittääkseni kirjoitukseni oli ymmärtävä, koska toimittivat minulle tämän uudenkin levyn. baanin ulottuvuutensa. Siinä ei paljoa jarrutella.” Me kaikki, jotka olemme nähneet Port Arthur Bluegrass Bandin livenä, ymmärrämme, mitä Jussi tarkoittaa. Biisi on silkkaa Deltan mystiikkaa, joka vähäeleisyydessään, tai oikeammin riisutussa olemuksessaan on rankkaa kuultavaa. 50-lukuista rock’n’rollia mukaillaan Blood & Bonesilla, kun taas lähimmäs bluesin ydintä tunkeutuu No More Lies, joka voisi olla kuin kauan kaivattu Jeff Beckin ja Tom Jonesin yhteislevytys. Moittimisen aihetta ei tästäkään löydy, sillä kitaristi (ja huuliharpisti) Hemppa Sihvonen, kosketinsoittaja Judo Jalava, basisti Jarno Mäkinen ja rumpali Mäikkä Tuomi ovat päteviä ammattimiehiä kaikki
Wrightin tunnetuin kappale taitaa olla You’re Gonna Make Me Cry, onhan siitä tehty 50 vuoden aikana lukematon määrä versioita. Lisää vauhdikasta jump-ratkaisua irtoaa instrulla Soul Beat (aka Powerhouse), miksiköhän laulusuorituksettomia kappaleita on niin vähän matkassa, ainoastaan kaksi. soittaa tunnistettavasti ja hänellähän oli aina loistobändejä ja -muusikoita tukenaan. PABB on juurevan meiningin kanssa elementissään. Tein havainnon, että vuosien ’71 ja ’72 äänityksissä on erittäin miellyttävät puhallinosuudet. Sen sijaan kaikille tuttu blues-klassikko Going Down Slow, josta on covereita rustattu runsain mitoin, vakuuttaa Kingin tulkintana kuulijansa välittömästi. Jos vaikka näin olisikin, niin väliäkö sillä, koska tuo kappale on hyvä! Riku Metelinen hemmin tutkimaan, on matkan varrella luvassa monenmoista yllätystä. Olen ollut siinä käsityksessä, että Willie Mitchell aloitti Wrightin tuottamisen vasta vuonna ’67 singlen Eight Men, Four Women aikoihin. Mikke Nöjd O.V. Levy muodostaa vakuuttavasti oman kokonaisuutensa, ja jos näitä alkaa lä. Rumbamainen lattarifiilis vie huomaamatta mennessään messevällä Don’t You Want A Man Like Me’llä. Kovaa on punnerrus myös Whole Lotta Lovella, jossa yhtenä erikoisuutena on mukana myös sähköurut. Tekstin seasta irtoaa kyllä mielenkiintoisia huomioita ja vertauksia muihinkin artisteihin. 60-luvun loppu sujui hiukan alavireisesti, ainakin kaupallisesti, mutta seuraavan vuosikymmenen alussa pataässälaulu Ace Of Spade palautti hänet taas kärkisijoille. Nyt ei auta kiemurtelu, kyllä tämä levy kuuluu jokaiseen B.B. Tämä deepsoulin mestari on esitelty lehtemme palstalla yksityiskohtaisesti jo aikaisemmin, joten siihen ei ole enää aihetta. I Wonder Why ja Partin’ Time esittelevät nekin Kingin muhkeaa blues-osaamista. Herää vain kysymys, miltähän bändi olisi kuulostanut, jos albumi olisi äänitetty Tomi Leinon studiossa analogiselle nauhalle ja julkaistu vinyylinä. Vaikea uskoa, että kyseessä on harrastelijoita, tietämättä asiaa voisin sanoa heitä täysiveriksi ammattilaisiksi. Suurmies teki mahtavan uran ja jätti jälkeensä huikean musiikillisen perinnön, josta ei vain bluesin, vaan kaikkien muidenkin musiikin ystävien kelpaa kauhoa itselleen ihmeteltävää hamaan tulevaisuuteen saakka. Ei levy tietenkään ole alusta loppuun hurjapäistä nuottiviivastolla kaahailua, kyllä hitaat bluesit saavat myös ansaitun osansa. Pellit auki painellaan myös rallilla The Woman I Love (aka Copper Colored Mama) sekä noveltyhenkisellä esityksellä Whole Lotta Meat (aka Hey Little Girl). tuttu Sweet Little Angel (aka Black Angel Blues) esittäytyy kahtena toisistaan kovastikin poikkeava ottona. Mukana on myös biisejä, jotka eivät koskaan edenneet julkaisulle asti. Harry Vuorinen hoitaa liidilaulajan virkaa ja bändin muut jäsenet huolehtivat stemmalaulusta. Kentja RPM-merkkien arkistoista on kaivettu peräti 25 raidan verran vaihtoehtoisia ottoja Kingin äänitteistä ja kannen mukaan vain kaksi esitystä on ollut aiemmin kaiken kansan kuultavilla. WRIGHT Treasured Moments – The Complete Back Beat/ABC Singles (Play Back PBR 8501) Tupla sisältää kaikki O.V. O.V.:lla oli useimmiten upea balladi ykköspuolella, mutta toiselta puoliskolta löytyi hiukan erilaista materiaalia. Mitchell veikin laulajan omalle merkilleen vuonna ’76. 68 Blues News 3/2016 levy tutkailut sillä tunnelmat vaihtuvat kappaleiden myötä ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kingin musiikista mieltyneen levykokoelmaan, ja tietysti myös sinne soittimeen. Tämän jälkeen tuotanto meni ehkä liikaa Hi-tyyppiseksi perustavaraksi. Tutumpi esitys When My Heart Beats Like A Hammer on sovitettu hitaaksi bluesiksi. Nyt on selvinnyt, että Papa Willie oli puikoissa keskinkertaisesta Back Beat -debyytistä Can’t Find True Love / Don’t Want Sit Down lähtien aina viimeiseen ABC-singleen (Nobody But You) asti. 70-luvun puolella tyyli muuttui aavistuksen verran pehmeämmäksi, mutta laatua riitti edelleen. Muutama huomio on kuitenkin paikallaan. Uria on kaikkiaan 41. Aarno Alén MAGIC SAM BLUES BAND Black Magic (Deluxe Edition) (Delmark DE 620) UUSINTAJULKAISUT B.B. Näistä käyköön esimerkkeinä I’m In Your Corner, duettolaulu How Long Baby ja tiukka blues Fed Up With The Blues. Hinta-laatusuhteen kannalta tämä on paras Wright-kokoelma. Why Not -raidalla kaivetaan myös jouset mukaan ja esitys on viihteellinen. Albumin ehkäpä tiukkatempoisimmaksi jumpiksi kirittää Bad Case Of love, jonka leimaaminen rock’n’rolliksi ei mielestäni onnu yhtään. Levyltä nousevat eräänlaisiksi teemoiksi Kunkun mukaelmat omista suosikkilevytyksistään sekä uudet, mutta ostavan yleisön kuultaviksi monesti vasta paljon myöhemmin päätyneet tallenteet. Mainitaan vaikkapa mainio Catfish Blues (aka Fishin’ After Me), joka alleviivaa Kingin ja yhtyeensä jump-kyvykkyyttä. Myös miehen laulusuoritukset ovat kohdillaan, mitään laarin pohjia tässä ei olla kaapimassa. Pertti Nurmi katsasti Kingin komeat Bear Family -vinyylit ja nyt on vuorostaan asialla englantilainen Ace-levymerkki. maalliset estradit viimeisenä, vaikka hän kolmikosta ensimmäisenä niille kapusikin. ja Freddie – hyvästeli B.B. Esim. Kotitekoiseksi tuotokseksi jälki on aivan loistavaa; soitto soi komeasti, kaikki instrumentit kuuluvat hyvin ja herrat laulavat loistavasti. Suurin hitti oli silti edellä mainittu tarina rakkauden valamiehistöstä. When You Took Your Love From Me, Don’t Let My Baby Ride ja He Made Woman For Man ovat tältä aikajaksolta. B.B. Jos alkuun olinkin tämän julkaisun tarpeellisuuden suhteen epäileväinen, niin siihen perehtyessä mieli muuttui nopeasti. Tämänkaltaisia äänitteitä aikaansaadaan kotistudion rauhoittavassa ilmapiirissä, ilman aikatauluja ja rahanahneita levy-yhtiön äijiä. Täydellisen singlekokoelman etuna on se, että siltä löytyvät myös usein unohdetut b-puolet. Jos on niin, että lupaa oikeudet omistavalta Universalilta ei ole olemassa, niin merkille ei voi povata pitkää ikää. Soittopuolella jokainen soittaja saa oman soolo-osansa. Tämä Back Beat 615 taitaa on oma singlesuosikkini, sillä b-puolella on upea balladi Afflicted. Jumpia mutta hitaalla tempolla löytyy raidoilta You’ve Been An Angel sekä Be Careful With A Fool. Levy lunasti lopulta helposti paikkansa hyllyssäni. Saman koulukunnan edustajia on levyllä useita, kuten Be Careful Baby, Gotta Find My Baby (aka What A Way To Go) sekä suorastaan villinä rokkaava Shut Your Mouth. Teletapit eivät tällä kertaa juhli, kuten pelkäsin, ja myös niitä kalutuimpia Kingin bravuureja on onnistuneesti vältelty. Kansitekstien tekijä Dick Shurman on läpikäynyt melkoisen urakan vertailemalla näitä aiemmin kuultuihin äänitteisiin. Siksi olisikin voinut olettaa, että mestarin poismeno aiheuttaa suoranaisen uusintajulkaisujen vyöryn, mutta toistaiseksi on sillä rintamalla ollut jopa yllättävän hiljaista. Jotkut väittävät, että bluegrassbändeillä on vain yksi kappale, mutta siihen en ota kantaa. Loogisesti nimetty vahva hituri Talkin’ The Blues toinen kokoelman instrumentaaleista. KING Here’s One You Didn’t Know About (Ace CDTOP 1457) Bluesin kolmesta kuninkaasta – Albert, B.B. Levy on mukaansatempaava kokonaisuus rennosti rullaavia ja svengaavia kappaleita. Vankkaa on meno myös sellaisilla blues-puristeilla kuin Growing Old, Long Nights ja Loving You In Vain (aka Heartache And Pain). Wrightin singlet vuosilta ’65–’76
Hän oli parhaimmillaan balladimateriaalissa. 3, 1926–1931” (OJL-17). Kirjan mukaan osa on tehty New Orleansissa ja osa New Yorkissa. Kuuntelun rinnalla voi lukea esim. Muddyn, Wolfin ja mm. Hupu, Tupu & Lupu -ketjun nuorimmaisen, Samin lisämauste oli puolestaan Little Miltonin tyylinen soulblues, johon oivan lisämausteen antoi ripaus Albert King’mäistä funkya. Muita maininnan arvoisia balladeja ovat Strong Feeling, Say You Will ja I Wanna Love You. Buddy taas oli eniten showmies, tuoden Chicagoon mm. Mississippi bluesista on tietysti vuosikymmenten saatossa julkaistu useita enemmän tai vähemmän edustavia kokoelmia, joilla asianharrastukseen pääsee alkuun. Tämä laatikko ei käsittääkseni sisällä yhtäkään raitaa, jota ei olisi aiemmin jossain muodossa uudelleenjulkaistu. Ann Arborin sekä Filmore Westin kaltaisille mestoille. 2” (RL-303), ”Vol. No, tässä sitä olisi tarjolla neljän cd:n verran, kaikkiaan sata esitystä, kestoaika yhteensä viisi tuntia. Miesten samankaltaisuudesta huolimatta, kukin varioi kappaleita omalla tavallaan. Niukoissa kansiteksteissä ei ole paljon uutta tietoa. Kahden loistavan levynsä, ”West Side Soul” ja ”Black Magic” ansiosta Sam oli nousemassa myös valkoisten nuorten suosioon. Joe Haywood ei sen takia saanut rojaltimaksuja Percy Sledgen myöhemmästä hitistä. ”The Mississippi Blues 1927–1940” (Origin Jazz Library OJL-5), ”Vol. Merkit White Cliffs, Rampage ja Deesu viittaavat New Orleansiin, kun taas Enjoy, Fury ja Front Page olivat Bobby Robinsonin hallinnoimia merkkejä New Yorkissa. Hän oli ensimmäisiä mustia artisteja, jotka saivat kiinnityksiä ja varauksia mm. En tullut hullua hurskaammaksi. Keikoilla on mukana miehen vakioyhtye, fonisti Eddie Shaw, pianisti Lafayette Leake, basisti Mac Thompson, rumpali Odie Payne sekä tukena kakkoskitaristina Mighty Joe Young. Roger Stollenin kirjaa ”Hidden History Of Mississippi Blues” (History Press, 2 p., 2011). Vast’ikään löydettyjä harvinaisuuksia kokoelma ei siis pidä sisällään, mutta onko sillä väliä. Tytär Deborah kertoo, että isä kirjoitti laulun Warm And Tender Love hänelle 60-luvun alussa. Tällaisia koosteita ovat mm. Roots-merkin ”Mississippi Blues Vol. You Better Stop rakentuu sekin artistille tunnusomaisista elementeistä, sielukkaasta laulusta, aikansa parhaasta West Side -kitaroinmista ja tiukasta yhtyesoitosta. -34) ja jo 40-luvun lopulla Chicagoon muuttaneena oli suorin jatke Muddyn ja Wolfin musiikkiin, vaikka kaikkien suurimpina esikuvina lienee hänellekin toimineet tutut T-Bone Walker sekä B.B. Kun Bobby Robinson kuuli kappaleen jossain, hän maksoi siitä kertakorvauksen. Reedin tuotannon ohella Rush, Guy ja Samkin lainasivat ja esittivät alati myös toistensa kappaleita – ja tietysti kaikkien kitaristien tavoin lukemattomia Freddie Kingin numeroita, joista tällä levyllä kuullaan eräs hänen merkkiteoksistaan San-Ho-Zay. Eniten tiukkaa bluesia löytyy Lowell Fulsonin kirjoittamalta It’s My Own Fault'ilta sekä miehen omalta kappaleelta Everything’s Gonna Be All Right, jolla Sam laulaa ja soittaa koskettavasti tuskaansa ilmoille. Jokin sai minut sanomaan, että kuuntelepa vaikka Mississippi bluesia muutamia tunteja putkeen... 3” (RL-314) sekä vaikkapa Folkways-yhtiön ”Blues Roots/ Mississippi” (RBF-14). Kaiken kaikkiaan ”Mississippi Blues: Another Journey 1926–1959” tarjoaa kuuntelijalle. Levyltä paras esimerkki tästä on I Want A Little Bit, jonka Eddie Shaw’n foni kuorruttaa hienosti, kuten myös tunnelmapaloilla Same Old Blues ja Blues For Odie Payne. Muddy Watersin I Be Bound To Write To You, ja paljon, paljon muuta. Aarno Alén MISSISSIPPI BLUES: Another Journey 1926–1959 (JSP 77193, 4-CD) Aikoinaan, reilut parikymmentä vuotta sitten, kuuntelin erään jo edesmenneen kaverin kanssa reggae-musiikkia, jolloin tämä totesi kaikkien reggae-esitysten kuulostavan samankaltaisilta. Ellei kokoelmissasi ole esim. Edellä mainittuja levyjä voi suositella jokaiselle, jolla ei ole käsitystä siitä, miltä Mississippi blues kuulostaa. Samuel ”Magic Sam” Gene Maghett (14.2.1937–1.12.1969) menehtyi vain 32-vuotiaana sydänkohtaukseen – ironisesti vain päivä sen jälkeen, kun tämä levy ilmestyi. Haywood oli mystinen hahmo, josta edes nettiaikana ei tunnu löytyvän varmaa tietoa. Tiedä häntä, sillä erään tulkinnan mukaan kaikki tallenteet on tehty New Yorkissa Bobby Robinsonin toimeksiannosta, vaikka Marshall Sehorn mainitaan usean levyn tiedoissa. 2, 1929–1932” (OJL-11), ”Vol. King. Levyn nimi ”Black Magic” on varsin osuva, sillä Magic Sam on, tai siis oli, kaikin puolin ”maaginen” muusikko, loistava uuden polven kitaristi, sielukas laulaja, ihmisenäkin miellyttävä ja kaikkien rakastama. Haywoodin musiikki oli rujoa soulia. No eipä oikeastaan mitään! Levy on loistava näyte uuden West Side -kitaristipolven (Magic Sam, Otis Rush, Buddy Guy) esiintulosta. Kyseessä on juuri tällä hetkellä mitä loistavin tapa tutustua Mississippi bluesin saloihin, alkaen country-bluesista ja päätyen sähköistettyjen yhtyeiden esityksiin. Sataan uraan mahtuu tietenkin myös vaihtelevuutta, ja boxin koonnut arvostettu Neil Slaven tietää, miten saa edustavan kokoelman aikaiseksi. kotopuolen esikuvansa, Guitar Slimin tavan soittaa erikoispitkän kitarajohdon kanssa kapakan ulkopuolella. Selailin Soul Detective -sivustoa, jossa miehen uraa on tutkiskeltu. Jos pitäisi arvata, mitkä urat on tehty New Orleansissa, niin tyyliltään sinne sopisivat Sadie Mae ja Play Me A Cornbread Song For Me And My Baby. 1” (RL-302), ”Vol. Alkuperäiseen verraten uudelle painokselle on lisätty kuusi kappaletta 1997 julkaistulta kiekolta "The Magic Sam Legacy" sekä kaksi aikaisemmin julkaisematonta ottoa kappaleista Same Old Blues ja What Have I Done Wrong. Viitteitä siihen antaa se, että cd on poistunut tai poistettu tiettyjen levykauppojen valikoimasta. Nyt käsiteltävässä koosteessa on 19 uraa, joten se ei ole aivan täydellinen. Ja nyt JSP yllättää neljän cd:n boxilla. Monet muistavat hänet vain tuosta edellä mainitusta kappaleesta, joka voittaa Sledgen ylituotetun version. Toisaalta, Soul Discography -kirjaan detaljit on poimittu kaiketi sinkkujen etiketeistä, mikä on suhteellisen luotettava tiedonlähde. Kaikki oli siis miehelle avoinna, mutta toisin kävi. Myös Document-merkin tuotantoon kannattaa paneutua. Bob McGrathin Soul Discography -opus listaa 10 singleä. Vaikka levy on paketoitu tyylikkääseen pahvikoteloon ja sisältää kansitekstit, se on todennäköisesti bootleg. Blues News 3/2016 69 levy tutkailut Lehdestämme löytyy 15 artikkelia Magic Samista ja kyseinen levykin on arvioitu jo kahdesti (BN 3/72 sekä BN 4/86). Se on äänitetty kahden eri keikan aikana loka-marraskuun vaihteessa 1968. Jari Kolari JOE HAYWOOD Warm & Tender Soul (Play Back PBR8503) Pekka Talvenmäki kirjoitti Brothers Of Soul -sarjaan jutun Joe Haywoodissa kuulemansa muutaman singlen ja albumihajaraitojen perusteella vuonna ´94. Bluesahtava I Would If I Could, tukeva Let’s Make It ja I’m Walking ovat näistä kuuntelun arvoisia. Heistä Otis Rush, vanhimpana (s. Usein singlen b-puolelle sijoitettiin ajan hengen mukaan rytyura. Mitä uutta tästä julkaisusta nyt voisi sanoa. Onpa mukana lisäksi mm. Joe Haywood kuoli unohdettuna vuonna ´96. Son Housen, William Harrisin, Joe McCoyn, Robert Wilkinsin, Washington Whiten , Bukka Whiten, Johnny Shinesin, Tony Hollinsin, Tommy Lee Thompsonin, Furry Lewisin, Willie Jonesin, Buddy Boy Hawkinsin sekä hieman tuoreemmista Forrest City Joen, Willie Nixin, Charley Bookerin, Boyd Gilmoren, Houston Boinesin tai vaikka Drifting Slimin tuotannoista yhtäkään raitaa, kehotan harkitsemaan tämän tuotteen ostoa. Rushilta mies lainasi koskettavan Keep On Loving Me, Babyn, Keep On Doin’ What You’re Doin’ taas on tyyliltään kuin ilmiselvää Junior Wells-Buddy Guy -jatkumoa
Sen ideana on esitellä suhteellisen harvinaisia yhtyeitä, jotka levyttivät yleensä pikkumerkeille. Tässä tapauksessa Pinetop's Boogie Woogie on alun perin toisen Pinetopin eli Clarence Smithin tekele vuodelta 1928. The Dramatic Experience on Dramatics-yhtyeen sivuhaara, sillä William Howard ja Elbert Wilkins lähtivät yhtyeestä Mainstreamille vuonna ’75. I Want You To Know pysyy kasassa Evansin vahvan laulun voimin. Terry Huffin Special Deliveryn I Destroyd Your Love kävi listoilla vuonna ’75. Järjestelyt ovat entisenlaiset eli juhla-alueelta löytyvät mm. Tämänkertaisen koosteen aikahaarukka on varsin laaja. Nyt kuultava esitys Can You Talk (Is Your Old Man At Home) on yllättävän moderni. Pinetop Perkins ja Jimmy Rogers olivat kyseisenä iltana hyvässä vedossa, samoin kuin Little Mike bändeineen. Useimmat näytteet ovat kuitenkin 70-luvulta. heinäkuuta klo 19 alkaen. Vaikka kyseessä ei ole jäsentenvälinen laulukilpailu, on Rogers näistä kahdesta parempi vokalisti. Jimmy Rogers tulee ensin mukaan toiseksi kitaristiksi. Perkins ei ollut mikään poikkeus tässä suhteessa. Ensimmäiset kolme kappaletta mennään Pinetopin komennossa. Sitten alkaa Rogers-show, kaksi omaa sävellystä All In My Sleep (kesto 9:25) ja The Last Time. LAHTI BLUES & ROOTS Lahti Blues & Roots 29.9.–1.10.2016 Pääkonsertti 1.10. Se on vuodelta ’73 ja sisältää ajan tyylin mukaan monologin introssa ja cheating-teeman. Ura lähti käyntiin samoihin aikoihin kuin Rogersilla ja kannukset hankittiin niin ikään Muddyn kokoonpanossa, mutta vasta 70-luvulla. Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Ohjelmisto täydentyy lähiaikoina. Matka jatkui useissa kokoonpanoissa, kunnes ensimmäinen soololevy ilmestyi 1988. Pari muuta ”rajatapausta” on, mutta ei niistä sen enempää. Pääsymaksu on 15 €/hlö. Loppu oli historiaa, huipentuen Grammyn vastaanottamiseen vanhimpana artistina ikinä. Tuttuakin tutumpi ääni, rennon pehmeä, mutta vakuuttava. Yhtye on perustettu vuonna 1977 ja jatkaa edelleen toimintaansa. Ura keskeytyi yli kymmeneksi vuodeksi, kunnes 70-luvulla uudelleen käynnistyneenä se jatkui menestyksellisenä hänen kuolemaansa saakka. Mutta ei valiteta, sen verran hyvä meininki tapahtumassa on tähän mennessä ollut. En ymmärrä keskeneräisten demojen esittelyä: Mad Lads ja Del-Rios -äänitteet Staxin arkistoista käyvät vain koosteen täytteeksi. Jos joku ei sattuisi tietämään herroja, niin ihan lyhyesti: Jimmy Rogers (1924–1997) oli 50-luvun alussa Muddy Watersin kitaristi tehden samalla loistavia levytyksiä Chessille sooloartistina. 70 Blues News 3/2016 levy tutkailut osittain auttamattoman vanhakantaisen, mutta silti kiehtovan matkan merkittävän musiikkisuuntauksen ytimeen. Kuuntelin aikanaan paljonkin tämän tyyppisiä falsettivetoisia sweetsoul-yhtyeitä, mutta jossain vaiheessa tuli mitta täyteen. Esiintyjinä ovat uusvanha oululainen roots-yhtye Roster (näytteitä löytyy Youtubesta hakusanalla Roster tai Rosteri) sekä Hessu Heinosen luotsaama Midnight Moaners. Harri Haka HAYDEN THOMPSON Booneville Mississippi Flash/ The Time Is Now (Bluelight BLR 33135 2) 50-luvulla uransa aloittaneista ja myös aikoinaan Sun Recordsin studiopalveluita hyödyntäneistä rock’n’roll-pioneereista vitaaleimpiin kuuluvalla Hayden Thompsonilla on vahvat sidokset suomalaiseen Bluelight-yhtiöön, joten ei ihme, että myös laulajan 80ja 90-lukujen albumit ovat päätyneet Mika Myyryläisen vetämän levymerkin uusintajulkaisukatalogiin. Vaikka porukka on länsirannikolta, niin tyyliltään se on puhdasta Chicagoa. Piano ja laulu ovat totutun laadukasta, mutta Markowitzin harpun väkevyys yllättää. Taustalla tässä on Little Mike & The Tornadoes. Kai Leivo HARMONY OF THE SOUL Vocal Groups 1962–1977 (Kent CDKEND 445) Kentin Harmony-sarja etenee jo neljänteen osaan. Jälkimmäinen on yksi kaikkien aikojen bluessuosikeistani. Bluesmies Terry Evans vaikutti 60-luvulla Turn Around -yhtyeessä. Seuraa 10-minuuttinen hidas Had My Fun, ennen kuin toinen pääartisti astuu esiin. Bluesiin on aina kuulunut toisten artistien sävellysten omiminen omiin nimiin. Pinetopin lauluja puhelauluosuuksien jälkeen päästään päätöskappaleeseen Pine And Jimmy's Jump, rento ja vauhdikas irrottelu. Sekä vuonna 1985 Charly-merkillä ilmestynyt ”Booneville Mississippi Flash” että viitisen vuotta tuoreempi ruotsalaisen Sunjayn julkaisu ”The Time Is Now” olivat molemmat tekohetkellään alansa kantavampia siltoja rockabillyn menneisyyden ja silloisen nykyhetken välillä, mutta onko levyillä vielä tarjottavaa 2010-luvunkin kuulijakunnalle. Vahvat Impressionsvaikutteet kuuluvat myös Steelers-yhtyeen esityksessä Crying Bitter Tears. Koosteen paras näyte on mielestäni The Lovers-yhtyeen Whatcha Gonna Do Baby. Vernon Green aloitti Medallions-yhtyeen kanssa jo 50-luvun alussa. Someday Somewhere on tyylikäs tulkinta emoyhtyeen hengessä. Toisella kerralla jotain huomioitavaa sentään löytyi. Lisätietoja: www.lahden-ryry.com MYLLYBLUES 2016. Ansiokasta jälleenrakennustyötä monen ensimmäisen sukupolven rokkarin myöhemmän kukoistuskauden hyväksi tehnyt BN TIEDOTTAA: Myllyblues järjestetään vuoden tauon jälkeen Saarijärven Lannevedellä lauantaina, 2. Jälkimmäinen esittelee Perfections-yhtyeen version Temppari-helmestä Since I Lost My Baby Miracles-klassikona. High Heel Sneakers on takuuvarmaa bailumeininkiä ja tässä O Mellon kitara saa hyvin tilaa. Esiintyjinä mm. Pinetop Perkins (1913–2011) oli aikakautensa tunnetuimpia pianisteja. Tämä ei enää vakuuta, mutta Huffin seuraava levy The Lonely One oli erinomainen. Melkoinen viive, mutta parempi myöhään... Avaus Kidney Stew antaa esimakua tulevasta. Että sillä lailla! Aarno Alén PINETOP PERKINS & JIMMY ROGERS Genuine Blues Legends With Little Mike And The Tornadoes (Elrob ER15235) Kaksi raskaan sarjan blueslegendaa Pinetop Perkins ja Jimmy Rogers olivat huhtikuussa 1988 Ellsworthissa, Mainessa keikalla, joka taltioitiin, mutta tallenne julkaistaan vasta nyt. kesäkahvila ja olutteltta. Senpä takia ensi kuuntelulla tämä 75-minuuttinen paketti uuvutti pahemman kerran. Muut muusikot olivat tuolloin Tony O Mello (kitara), Brad Vickers (basso) ja Michael Andersen (rummut). Siksi on vähän epäreilua, että hän saa vähemmän lauluosuuksia. Kokoelman ovat toimittaneet Tony Rounce ja Ady Croasdell. Varsin ammattitaitoista porukkaa, jota johtaa huuliharpisti Michael Markowitz. Bobby Moore & The Rhythm Aces haki nousua uralleen Rick Hallin studioilta. Vasta kappaleella Big Boss Man hän saa lauluvuoron. Kaiken kaikkiaan tämä keikka kuulostaa 28 vuoden jälkeen tuoreelta, tunnelmalliselta ja svengaavalta. Is Love For Real ei vakuuta eikä sille silloin löytynytkään julkaisijaa. Sokos Hotel Lahden Seurahuoneella
klo 20.00 Big Sandy (USA) Deke Dickerson (USA) Molly Moonstone (FINLAND) Dj Butcher Pete With Guests Liput: 40,tiketti .fi 45,ovelta Levy myy nti: www .jun gler ecor ds.f i (USA). Jo niiden johdosta cd on sijaintinsa harrastajien hyllyissä ansainnut! Pete Hoppula WHISTLE BAIT What Happened To The Girl Next Door. kappaleilla Pretty Little Love Song ja Stonecold Heart), mutta tekee senkin luontevasti ja kaikin tavoin kunnioittavassa hengessä. Hetkittäin solisti ei edes yritä pidätellä sisäistä Elvistään (mm. (Bluelight 33181 1/2, LP+EP/CD) Haminalainen Whistle Bait oli jättänyt suomalaiseen bändihistoriaan jo yli kymmenvuotisen jälkivanan julkaistessaan kolmannen pitkäsoittonsa vuonna 1995. 1995 sessioista, jotka taas voisivat vuorostaan mennä korvakuulolta täydestä ei pelkästään Thompsonin vaan myös päivänselvän virikkeenantajansa Johnny Cashin ja Tennessee Two’n 50-luvun kelanauha-aarteina. upea kantrinumero Drivin’ Out Of My Mind ja Elvis-tribuutti The Boy From Tupelo) sekä huolella laulajan tymäkän bassovoittoiselle äänialalle sovitettujen covereiden, ”Booneville Mississippi Flashin” materiaali on kuin onkin kestänyt 30 vuoden aikajänteensä. Bonuksina Bluelight-uusinta pitää sisällään myös kaksi alkujaan Sunjayn vinyylisinkuille 1987 päätynyttä raitaa sekä neljä aiemmin julkaisematonta akustisvetoista kantri/rockabilly -numeroa Haydenin ja ruotsalaisen Wildfire Willie & The Ramblersin v. Erityisesti Billy ”Crash” Craddockin 50-luvulta lainatun Ah Poor Little Babyn tai Hoyt Johnsonin Eenie Meenie Minie Mo’n tapaisilla rockabilly-rutistuksilla myös Travisin kovan luokan yhtye, soolokitaristinaan Eddie Jones ja pianistinaan hiljattain edesmennyt Dave Taylor, tulee osoittaneeksi, miksi ja miten se ansaitsi asemansa miltei jokaisen tärkeämmän amerikkalaisveteraanin kiertueja studioyhteistyökumppanina 80ja 90-lukujen Britanniassa. Albumin soundit edustavat siekailematta omaa elinkauttaan ja Haydenin tai tuottaja-basisti Brian Hodgsonin kirjoittamista kappaleista sekä jälleen keräilylaarista huolella poimituista kantrija rock’n’rolllainoista muodostuva peruskonsepti on säilynyt jotakuinkin ennallaan. Kiitos Haydenin itsensä laatimien onnistuneiden kappaleiden (mm. Samalla yhtye totutteli fanejaan useampaan yhtäaikaiseen muutokseen: siirtyminen Bluelight-yhtiön palkkalistoille ja Janne Haaviston tuotantoon merkitsi myös hienoista tyylikirjon laajentumista 50-lukuisen jump-rock’n’rollin ja rockabillyn sekoiVirgin Oil, Helsinki 22.06. Thompsonin omalla kantrirokkaavalla ja astetta humoristisemmalla Fried Chickenillä olisi ollut aineksia vaikka pikku radiohitiksi saakka. Blues News 3/2016 71 levy tutkailut brittimuusikko-, -lauluntekijä ja -tuottaja Dave Travis oli tehtävässään mies paikallaan, joskin ”DT-suodattamon” läpi ajettua runsaanpuoleista 80-luvun levytystuotantoa on myös myöhemmin moitiskeltu paikoin steriiliksi ja jopa tasapaksuksi. Lontoossa keväällä 1990 Englannin arvostetuimpien roots-sessiomuusikoiden (mm. Albert Lee ja Gerry Hogan) avustuksella viimeistelty ”The Time Is Now” soi puolen vuosikymmenen aikaharppauksestaan huolimatta kohtalaisen luontevana jatkumona ”Boonevillelle”. Erääksi levyn kiinnekohdaksi muodostuu myös herkkä Travisin käsialaa oleva kantriballadi The Hands Of Time
Tietenkin levyltä olisi toivonut enemmänkin bluespohjaista meininkiä, mutta hyvä näinkin. Levyn kolmetoista biisiä antavat hyvän kuvan yhtyeen bluespotentiaalista. Tämän levyn äänittäjänä ja yhteistuottajana toimi Floyd Rietsma, joka muistetaan parhaiten Pearl Jamja Dave Matthews -yhteyksistä. You Only Live Twice sekä bändin koko levytyssaagan uljaimpiin balladeihin lukeutuva It Was All My Fault) – ja piipahtipa kopla hetken ajan jopa Motown-tunnelmissa, kun ryhmä muovasi Haajan parisuhdetilityksestä (There You Go And) Break My Heart Again mahtipontisen Arto Tammisen sellolla ja The Fabulettes -taustakuorolla somistellun studiosovituksen. Little White Lies ja Signorina) hienoisesti beat-maustettuun melodiseen rockabillyyn (esimerkkeinä vaikkapa bändin keikkaohjelmistossa toivotuimpina yleisösuosikkeina aina näille päiville säilyneet kummankin LP-kyljen avausraidat, Pay Me Attention sekä Bo Diddley -rytminen How Long Is Forever). Huomio kiinnittyy myös Menteerin kitarointiin: kauttaaltaan taitavaa työskentelyä. Seuraava askel uralla oli Stacy Jones Bandin perustaminen. Seuraavana vuonna ilmestyi niin ikään omakustanteinen ”No Need To Spell It Out” (Critical Sun Recordings), joka tuo 12 kappaleen verran lisävalaistusta Jonesin musiikillisiin mieltymyksiin oman tien kulkijana amerikkalaisen roots-kirjon hengessä. Stacy Jones syntyi ja varttui Seattlessa, aloitti pianonsoiton nelivuotiaana ja kitarankäsittelyn seitsenvuotiaana. Edellisten ohella levylle päätyi cover-materiaalina Bobby Veetä, The Blastersia sekä 60-luvun Elvistä, joista viimeksi mainitusta kehittyikin yhtyeelle oma 2010-luvulle saakka jatkunut sivujuonteensa. 2012 ilmestyi odotettu konserttilevy ”Live And Untapped” (EZ Money Records). Tuloksena oli ”The Nature Of My Dreams”, jonka säestysryhmänä operoi koko Stacy Jones Band puhallinja taustalauluvahvistuksineen. Kai Leivo MYYDÄÄN: GIBSON ES-175 T sunburst (v. Voisi kuvitella, että kohtapuoliin Stacy Jones Bandilta ilmestyy uusi cdja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, luultavasti omakustanteena. Vastapainona monipuolinen kattaus tarjosi myös ”totuttua” WBkirjoa, tahtilajiltaan luontevasti vaihdelleista jiveja swing-numeroista (mm. Untapped Blues & Brews -festareilla Washingtonin Kennewickissä taltioidun cd:n aloittaa T-Bone Walkerin tuttu T-Bone Shuffle, jota esitetään seitsemän minuutin verran aivan mallikelpoisesti. Bändin muodostivat tässä vaiheessa Jeff Menteer kitarassa ja laulussa, Tom Jones bassossa ja tuottajana sekä Rick J Bowen rummuissa ja taustalaulussa. Ensimmäinen levytys uudella miehityksellä oli 2010 omakustanteena julkaistu ”Long Time Comin’” (Blind Tommy). Nykyiselle musiikkibisnekselle on jotenkin kuvaavaa, että kovatasoisetkin artistit joutuvat maksamaan julkaisunsa omasta lompakostaan, ilman sen kummempia levytyssopimuksia. Viime vuoden huhtikuussa julkaistu levy ”Whiskey, Wine And Water” vahvistaa mielikuvaa eräästä nykyajan tärkeimmistä naispuolisista esiintyjistä, jonka musiikilliset juuret ovat vahvasti kiinni amerikkalaisessa roots-perinteessä. Mukana on lainabiisien (mm. ”Red Dirt Roadilla” Wolf Tones -yhtyeen musiikki ei tosin täytä lähimainkaan blueskriteerejä; albumilla kuullaan pikemminkin folk-country-rockia hyvin esitettynä. vuonna 2014 Washington Blues Society valitsi Jonesin parhaaksi naislaulajaksi ja Rick J Bowen sai vastaavan tittelin seudun parhaana bluesrumpalina. Solistinsa Vesa Haajan entisestään kypsyneen laulunkirjoituskapasiteetin turvin WB tuli kuin varkain laajentaneeksi soitannollista spektriään sekä surfin (Sand Sham) että melodisen 60-luvun alkua henkivän pop-ilmaisun pariin (levyn nimikappaleen Girl Next Door ohella mm. Peruskokoonpanon lisäksi muutamilla raidoilla kuullaan avustajina puhallinsoittajia. 1976). Kunto erinomainen, 2 400 € Risto Kuokkanen, p. 040 5321 389. Bändin ahkera keikkailu on myös alkanut tuottaa tulosta. Rollareiden Miss You) lisäksi omia kappaleita, kuten Menteerin You Being To Me, jo edellä sivuttu Bowenin Heavy Water ja Jonesin käsialaa oleva Glory Bound. 72 Blues News 3/2016 levy tutkailut telmasta syvemmälle 60-luvun syövereihin. Rohkean melodramaattishakuisena irtiottona huokailee myös alkuperäispainoksen utuinen päätösslovari Together. Neljäntoista ikäisenä Jones tutustui bluesmusiikkiin, jonka seurauksena hän päätyi taivuttelemaan huuliharppua paria vuotta myöhemmin. Stacy avustaa harpistina, kosketinsoittajana ja vokalisoinnissa. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota Jonesin harpistitaitoihin: hänestä oli kehittynyt tämän julkaisun myötä selvästi keskivertoa parempi taivuttelija. 2011 Menteer päätti, että on aika julkaista soololevy omalla kustannuksella. Kaikki levyn 12 esitystä ovat Menteerin kynästä ja mukana on myös pari instrumentaalia. LPpainoksella mainitut bonukset on prässätty omalle 45-kierroksiselle vinyyli-EP:lleen, mistä levy-yhtiölle tuplapapukaijamerkit. Viiden hengen muodostelmassa (2 naista, kolme miestä) oli mukana mm. Tuntuvimmin WB upottaa näppinsä rockabillyn ydinnesteisiin High Noon -kitaristi Sean Mencherin kirjoittamalla nelistyksellä Fragile: Handle With Care. Tällä levyllä on lisäksi biisi nimeltä Heavy Water, joka julkaistiin vuonna 2015 myös tuplakoosteella ”Blues Harp Woman” (Ruf) näytteenä Jonesin kyvyistä. Pian Jones alkoi saada myös mainetta ja arvostusta – sekä biisientekijänä, esiintyjänä, harpistina että kitaristina. Selvästi keskivertoa parempaa jälkeä on tarjolla, mutta sehän ei nykyaikana tahdo aina riittää. Aiemmin Jonesin meriittejä samalla suunnalla on ollut ”Best of the Blues” -maininnat laulunkirjoittajana, esiintyjänä, harpistina ja kitaristina. kitaristi/vokalisti Jeff Menteer, jonka panos myöhemmin perustetussa Stacy Jones Bandissa on ollut merkittävä. Soittajista pitänee tuoda Jonesin itsensä ohella esiin viulisti John Parry ja basisti Tom Jones. Ei tämäkään mikään huono cd ole. Kiekko ei ole ollenkaan puhdasta bluesia vaan kuulostaa enemmän 60ja 70-lukujen country-rockilta. Levytyksistä varhaisin lienee vuonna 2007 julkaistu ”Red Dirt Road” (Blind Tommy Recordings), jonka esittäjäksi mainitaan Stacy Jones & The Wolf Tones. Seuraava ja toistaiseksi tuorein pitkäsoitto ”Whiskey, Wine And Water” näki päivänvalon viime vuonna. Esim. Stacy Jones Bandin nimellä saatiin samoihin aikoihin ulos myös sinkku 14 Dollars In The Bank, mikä tuo ikävästi mieleen omakohtaiset kokemukset, kun palkkapäivän jälkeen tilille on jäänyt vain muutamia euroja. Alkujaan vain cd:nä saatavilla ollut ”What Happened...” on nyt julkaistu uusintapainoksena, jota täydentävät niin ikään ainoastaan cd-formaatissa 1997 ilmestynyt 3-urainen Bluelight-single ”Time Will Tell” sekä saksalaisen Dynamite!-lehden välissä samana vuonna jaeltu promovinyyliraita Lonely Weekends. Jones itse soittaa akustista kitaraa, kosketinsoittimia ja huuliharppua sekä toimii päävokalistina. Vahva suositus niin ysärinostalgikoille kuin nykypäivässäkin eläville laatumusiikin kannattajille! Pete Hoppula PIKAESITTELYSSÄ: STACY JONES Laulaja, lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Stacy Jones on jo vuosia ollut alan piireissä varteenotettava tekijä, vaikka lopullinen läpimurto laajemman yleisön tietoisuuteen on vielä saavuttamatta. Kantrivaikutteita on jonkin verran havaittavissa etenkin nimikappaleella, mutta enimmäkseen yleisilmeenä on nyt blues. ”Whiskey, Wine And Waterin” reipas aloitusraita, eräs viime vuoden kohokohdista, Can’t Do Nothin’ Right voitti ansaitusti IMEA:n (International Music and Entertainment Association) tunnustuksen vuoden parhaana blueskappaleena
Tämä lätty tulee kesän aikana pyörimään vinhasti levylautaselle – se on varmaa. Bändin muilta palleilta löytyvät pianisti Hessu Pirhonen, basisti Jan Smedberg, rumpali Artsi Taskinen sekä sinkun a-puolella harpistina vieraileva Marko Luhtala. Rempseässä Johnny Horton -hengessä rullaava Fine Fine Superfine yllyttää jähmeän suomalaiskropankin liikekannalle, kun taas kääntöpuoli Every Time ensisijaisesti rauhoittaa kuuntelemaan. Aivan kaikki palikat eivät siis (toivon mukaan) ole vielä tämän energisen kolmikon laatikkotestissä asettuneet lopullisiin kolosiinsa. ”Surmanajaja”-EP puristaa tiiviiseen pakettiin kaiken, mitä modernissa surfissa kuuluukin olla – patoutunutta kiivautta, joka vapautuu ryöpyttäisinä kitarajuoksutuksina. 2012 pitkäsoiton ”Jet Set” tavoin) Janne Haavisto, yhdessä tämänhetkisen Straitjackets-basistin Pete Curryn kanssa. Pete Hoppula THE VELVET CANDLES Out Of My Mind / Today / People Will Say, We’re In Love / Cry Cry Cry (El Toro ET-15.076) Neljän perin laulutaitoisen miehen ja yhden naisen muodostama The Velvet Candles tunnustaa ajankohtaisimman EP-julkaisunsa kansiotsikossa ”Sing Their Favorites” kiertelemättä asian laidan: sekä kotimaassaan Espanjassa että ympäri Eurooppaa suosittu ja myös monien 50ja 60-lukujen alkuperäisartistien kanssa yhteistyötä tehnyt doowop-yhtye tulkitsee neljä omaa suosikkikappalettaan kaiken kaikkiaan ihailtavan pedantisti, muttei sentään rehellisyyden nimissä esikuvaversioidensa rimoja ylittäen. Itäisten metsien miehessä ratsastetaan kiihkeän laukkakompin säestämänä auringonlaskuun ja Janitsaarin paossa kuuluvat orientaaliset sävyt – elementti, jota Dick Dalekin käytti usein. Rennoimman draivin spanskikvartetti saa aikaiseksi alkujaan The Plattersin Twilight Time -hittisinkun b-puolelle jemmatulla vauhtiraidalla Out Of My Mind. Vaikutteita on haettu samoista ehtymättömistä lähteistä kuin silloin ennen, esim. Pidemmän oljenkorren spanskiheinähattujen suupielistä nappaa joka tapauksessa kappalekaksikosta suorasukaisemmin rokattu Midnight Bop, vaikka he mollisoinnukkaammalla b-puolella lupaavatkin herrasmiesmäisesti ottaa päähineensä kauniiseen käteen Bluesin edessä. Sinänsä moitteettomista esityksistä on aistittavissa jopa sitä usein kaivattua vaaran tuntua, mutta silti, ”parasta ennen” -päiväyksen niekkoset olisivat silti voineet ensin tsekata, kaikki tämä kun tuntuu jo niin moneen kertaan kuullulta. Neljä omaa instrumentaalia, joista jokainen kertoo oman sanattoman tarinansa. NRBQ:n perustajajäsenen Terry Adamsin säveltämän ja ennenkin levyttämän laiskannotkean garage-rouhinnan Never Cop Out innoittamana myös kitaristi Eddie Angelin tällä levyllä käskyttämät pakkopaitalaiset ovat päätyneet valitsemaan kontribuutiokseen ärhäkkäällä fratrock-asenteella pöllytetyn, Davie Allan & The Arrows -henkisen fuzzinstrumentaalin. Blues News 3/2016 73 levy tutkailut Seitsemän tuuman taivas! FAT CHANCE Sweet Baby Of Mine / Hands Off (Goofin’ GRSI 231) Varmoin askelin kohti traditionaalisten r&bbändien kotimaista kärkeä kirivä pääkaupunkiseutulainen Fat Chance antaa jykevän myrskyvaroituksen kanssakisaajilleen. Povaan tämän melodisen billyhölkän kasvavan vielä ajan myötä erääksi yhtyeen levytysja miksei myös keikkaklassikoksi, eikä vähiten Fly-Rite Boysin Ashley Kingmanin lennokkaiden sekä mollisoinnuilla hyvällä maulla kikkailevien kitaraosuuksien ansiosta. Scram!-puoliskon julkaisutiedoista löytyy myös suomalaisväriä, sillä kappaleen tuottajaksi on merkitty (v. Saksalaisen Migraine-yhtiön tuotos markkinoi itseään ”rajoitetulla” 500 kappaleen painoksella, mutta koskapa näitä marginaaliscenemme vinyylineliviitosia tuon suurempia painoksia tavattaisiin muutenkaan prässätä... Huolellisestipa ovat barcelonalaiset kotiläksynsä jälleen tehneet. Kesän korvilla ilmestyvää Goofin’-pitkäsoittoa pohjustava vinyylisinkku yllättää tarttumalla niskalenkillä kiinni kahdesta alan ydinteoksesta. Hierominen on tässä tapauksessa kantanut hedelmän, sillä ”Törmikset” ovat onnistuneet luomaan äänimaailman, joka on tyylillisesti uskollinen surf-musiikin kultakauden (1963–64) tuotoksille, ripauksella 60-luvun psychedelic-osastoa, coveroimatta kuitenkaan tuttuja standardeja. Pete Hoppula THE TRUE BLUE TRIO Midnight Bop / I Take My Hat Off To The Blues (Migraine BOP 023) Vastikään perustettu espanjalaisakti ei kenties vakuuta ideakkaimmalla nimivalinnallaan, mutteipä toisaalta omaperäisyysasteikolla myöskään 50-lukuista autenttista primitiivihenkeä pölkkypäisen nikottelun sekä ärhentelevän huutolaulun voimalla junttaavalla rockabilly-tyylillään. Pete Hoppula NRBQ / LOS STRAITJACKETS Never Cop Out / Scram! It's The Fuzz (Spinout SPIN030) Ensi alkuun perin erikoiselta ja ontuvaltakin kuulostava bändikombinaatio floridalaisen, jo 60-luvun puolivälin paikkeilla perustetun NRBQ:n ja nashvilleläisen surf-yhtyeen Los Straitjacketsin välillä saa selityksen seuraamalla kummankin orkesterin keikkakalentereita: ne nimittäin näyttävät risteävän yhteisten konserttien tiimoilta pitkin kuluvaa vuotta. Kotimaansa Sleazy-merkille 2010-luvun alkupuolelta lähtien paljonkin tasokasta, oman käden kautta lauluvihkoon kirjattua materiaalia soolona levyttänyttä laulaja-komppikitaristi Pike Cavaleroa jeesaavat The True Blue Triossa soolokitaristi Little Boy Arnold ja kontrabasisti Pepe Lee. Pete Hoppula BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä TÖRMÄILYAUTOT Surmanajaja / Itäisten metsien mies / Janitsaarin pako / Poikapainia Linjoilla (Mono Mono MONO-003) Jo yli kymmenen vuotta koossa ollut helsinkiläinen surf-yhtye Törmäilyautot sai vihdoin, monen mutkan kautta debyyttilevynsä valmiiksi – tyylikkään vinyyli-EP:n muodossa. Gracias! Pete Hoppula. Priscilla Bowmanin vanha uptempo-kiihdyttely Hands Off käy sekin silkasta urheilusta, jossa ärhäkkäimmän loppukirin ottaa jo monessa aikaisemmassa yhteydessä turnauskestävyytensä testauttaneesta konkarikokoonpanosta kitaristi Gona Lehtinen. Rohkeasti Ruth Brownin Atlantic-strollerin Sweet Baby Of Mine kimppuun käyvä Fat Chance -solisti Ria Korhola paljastaa omaavansa riittävästi hauista jopa tällaisiin ammattilaisssarjan vääntöihin. Janne Örnberg BIG SANDY & HIS FLY-RITE BOYS Fine Fine Superfine / Every Time (Ruby RR45-101) Pitkän uran omaava combo Taalalandian länsirannikolta Kalifornian Anaheimista polkaisee tuoreella pikkukiekollaan kuuluville kaksi solistinsa Big Sandyn alias Robert Williamsin tarttuvaa kantrivetoista numeroa. Mollikiertoinen Today on lähtöisin The Eternalsin vuoden 1961 puristeelta, keskitempoisena jivena esitettyä Rogers-Hammerstein -musikaalistandardia People Will Say We're In Love lauloi 50-luvulla tähän tapaan The Spaniels ja perusdoowopin sääntöjen mukaiseen nelisointukaavaan nojaava Cry Cry Cry on lähtöisin bronxilaisista valkonaamoista koostuneen ja soololaulaja Larry Chancen liidaaman The Earlsin levytysrepertuaarista vuodelta 1963
Ei Willien tarvitse kyhätä uutuuksia, hän muokkaa mennyttä. Leake on soudellut norsunluu-airoilla vuolaammille vesille, ja tuumasinkin, että nämä äänitykset ovat peräisin viime vuodelta. Vetää sanattomaksi, kuin olisin sylissä levollisena koko vartalolla miettien Sinisten virtaa. Viimeksi olin kuullut Willien uusia äänityksiä LP:ltä ”Mighty Earthquake And Hurricane” (Pausa PR.7175) vuodelta 1984. Dixon istuu ja laulaa, ja taustalla soittavat todelliset huippumuusikot. En halua selittää itselleni, miksi herpaannun sisärankaani sillein läpäyttävän I Cry For You’n kulkiessa luustossani kuin sähköankerias. Marko Tapion kaikki BN-kirjoitukset on koottu uudelleentoimitettuina verkko-osoitteeseen www.bluesnews.fi/mtapio.htm.. – onhan se, ystävä! Big Three Trio -kaverinsa Leonard ”Baby Do” Castonin kera tehty Jungle Swing taas on kuin Willien 50-luvun Chess-platta Firey Love, poppamiehisemmin heivatusti. Don’t Mess With The Messer hautaa ajatukset, että hän olisi väsähtänyt ikäloppu: ”I got a whole lot of money and energy to burn”. Tarkoitan, tältä levyltä ei maistella siivuja, se otetaan kerralla oikein viimeisen päälle yhdeltä istumalta. Vapaammin kuin ”Total Recall” -elokuvassa. Ihastelemista piisaa, suurperheellekin. Pojanpoikansa, 13-vuotiaan Alex Dixonin kanssa tehty häkellyttävän osuva sodanvastainen kannanotto Study War No More on järkkymättömän täynnä asiaa. Voi vain arvailla, millaisiin urotekoihin Marko Tapio olisi tämän vuosituhannen resursseilla toimittajana yltänyt. Mykistävää mittaluokkaa on myös Tapion artikkelituotannon laajuus, ottaen erityisesti huomioon sen, että hänen mielensä sopukoista suoltui samanaikaisesti vähintään yhtä massiivisia ja laadultaan verrannollisia sivulukemia useisiin muihinkin kotimaisiin musiikkijulkaisuihin, erityisesti Keravalta käsin päätoimitettuun Pink Thunderbirdiin (1983–91) sekä tamperelaiseen Too Much Noiseen (1984–91). Nyt kuulemme Muddyn v. Eikö hän tehnyt Chessillekin jotain. Ilme on totinen, mutta sillä on toinenkin puolensa. Toivo ihmiskunnan onnesta, Luvatusta Maasta. Hänellä on varaa tehdä jo tekemiinsä uudet sanat, eikä tuo loiskuta vertaumossa alku-ideaan juurikaan paatin puolelle – ei tässä virrassa. Blues-keittoaan lusikoineet tuntevat tämän, ja varsinkin Chess-yhtiön sankareille Mount Everestin kokoisen kasan klassikoita tehnyt Dixon panee krediiteillään kalpenemaan albiinonkin. Tässä ollaan aivan omalla arvostustasolla, mennään ennätyslukemiin. Vankkaa ja kaunista soittoa, ja voi herran saappaat, parhaimmillaan se luo tunteen, kun sydän on pakahtumaisillaan lemmentuskasta, kieriskellen hyväilevissä liekeissä. Lenoirin kanssa tehty hyviä neuvoja antava Good Advice on kuin Pausa-LP:n Pie In The Sky, ja eikös Pie In The Sky olekin kuin... He eivät remua, he tietävät täysin, mitä sanat rento, aistikas ja tunne tarkoittavat. BN-arkistojen helmiä: 1991 1991 74 Blues News 3/2016 MARKO TAPIO 1967–1991 WILLIE DIXON Hidden Charms (Silvertone ORE LP/CD 515) -91 Vanha tietäjä on kopauttanut keppiään. Pöyristyttävä kokemus, mutta kun keskenään ei voi lähteä. Heidän ei tarvitse meriittejään vuodatella, ne ovat mahtavat. Se on kummaa viemää, se imaisee maisemiinsa ja siellä kelpaa tiirailla maailmaa. Kepeämpi Dixon, se kultaista etuhammastaan velmusti virnistävä huopahattuinen iso-ukko, Pappa Tietäväinen, on kuitenkin myös mukana. Kuten oheinen levyarvionäyte BN-numerosta 4/1991 sangen aukottomasti osoittaa, kaikkein ikimuistoisinta Markon hengentuotteissa oli silti hänen pohjaton verbaalinen kapasiteettinsa. Minä vain laitoin levyn soimaan, tietämättä minne se minut paiskaisi. Luontoa ja luonnetta. Koskettavaa. Uusia kyvykkäitä kielitaitureita ja tietoniekkoja ilmaantuu yhä silloin tällöin myös BN:n pariin, mutta toista Marko Tapiota ei suomalaisen juurimusiikkijournalismin selkänojaksi enää saada. Se on yhtä lähellä kuin kaukana. Oletteko kuulleet Abyssiniasta. Sitä ei ihastella töihin lähtiessä kahvipöydässä, ellei halua tietoisesti myöhästyä ja sauhuta pomolle, kuinka timangin levyn Willie Dixon on tehnyt eikä yksinkertaisesti malttanut ehtiä. Näin tapahtui välittömästi myös Blues Newsin kohdalla. Cashin hallittu, nyanssirikas soitto on vailla vingutuksen häivää, Sugar Blue, huuliharpisti, ei suuremmin taivuttele. Perin harvinaista, että joku äänite tällä tapaa kiskaisee valuunsa. Maa on voimaa, vähempiosaiset ihmisiä hekin. -55 tekemän I Live The Life I Love’n tekijän muhkeasta ääniuksesta. Kitaristina on Cash McCall, jolta olen kuullut levyjä vuodelta -65. Ota siitä vaari. Reilu 20 vuotta sitten kuolleen J.B. Musiikin hieno tatsi, leppoisa, perinteikäs blues terävin kynsin. He lumoavat. Perinteikkyys näyttäytyy loistokkuutena hykerryttävällä tavalla mukaansa kietaisten. Hän manifestoi, miksi köyhällä on blues ja kertoo sen avauskappaleella vuoren seinää muistuttavalla äänellään. Hykerryttävät, kerta toisensa perään tajunnavirtamaisella tuoreudellaan yllättäneet kielikuvat sekä tyystin uniikki kerronnallinen rytmi verhosi kauttaaltaan kynäilijän tekstikatalogia – luoden maahan tavallaan oman pienen, jossei aivan lajigenrensä niin joka tapauksessa huomattavan ”kisällien” lahkonsa. Nuori luonnonlahjakkuus kykeni lisäksi mukauttamaan omaa kirjoitustyyliään vastaamaan aina kulloisenkin lehden yleishenkeä. Konkarimusiikinharrastajien isännöimä aviisi saattoi yhtäältä suitsia jossain määrin uuden tulokkaan sanallista sarjatulta, mutta toisaalta se tarjosi ansaittua valtakunnallista huomiota hänen – ajankohtaansa nähden – hämmentävän vahvalle ja edelleen 2010-luvullakin likipitäen täysin asiantuntijatarkastelun kestävälle musiikilliselle ymmärrykselleen sekä myös paikoin ihailtavan pidäkkeettömille mielipiteilleen. Kepin kopautus on taikaa. Salpaavia lakeuksia, metsiä kukkuloineen. Luikauta säkeensäilää: ”You may be quick and you may be slick, you may be fast and greasy, but I take my time and I’m slow and easy.” (I Do The Job). Hänellä on kuitenkin asiaa, ja kun se tuodaan esille näinkin haltuunottavasti, heityn mielihyvin albumin tajunnanrumpuun. Hän antaa nasevia neuvoja nuorille. Ehei, vientöä! Aiheet ja Willien toteutus ovat sävelsiveltimeensä tutustuneille arvattuja. Pitäisikökään, taivutaanhan tässä muutenkin! Tuottajana ja dobron-soittajana toiminut T-Bone Burnett on laatinut Cash McCallin kera selkeät, puhtaat ja onnistuneet soundit. 70 vuoden ehtoopuolelle ehtinyt herra Blues, Willie Dixon tietää ja opettaa. Minä kävin siellä ja tekin voitte, ”Hidden Charmsin” kautta. Kiinnitettynä valtavaan olemukseensa, presenceen, hän luo lämpöä ympäristöönsä kaminatolkulla. Istuu, antaa vain soljua kuin lukittuna paikalleen. ”You better study your books and don’t be no fool”. John Lee Hooker kertoi olevansa the healer, Willien ei toden totta välttämättä tarvitsisi kuin istahtaa rauhassa keinutuoliin ja myhäillä: siksi vaikuttava on hänen panoksensa bluesille. Komeaa, en väsy ihastelemasta. Samalla se osoittaa, kuinka blues polveutuu aihepiirin laajetessa. Änkyttämään tällainen jalo jylhyys saa nimenomaan kestävässä sinivirrassa, aaltoavien kuohujen hummatessa. Earl Palmer soittaa vispilöillä kautta kakun, Red Callender antaa muhkean pystybassonsa puhua – ja eniten mykistyin Lafayette Leaken pianonpuhuttelusta, joka oikean käden trillinkejä myöten paikoin aivan rupatteleekin. He ovat miehiä paikallaan. Levyn vääntöäkö. ”Hidden Charmsissa” on myös tietynlaisen istunnon makua. Tästä arviosta ei ollut tulla mitään, kun tuo soittoa suurempi musisointi näiltä mainiolta miehiltä tempaisi minut suihinsa. Mene, retkahda ottamaan selvää kätketyistä charmeista! Marko Tapio Ainoastaan 24-vuotiaana liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin menehtynyt Marko Tapio ennätti kuulua Blues Newsin toimituskuntaan vain reilun parin vuoden ajan 80ja 90-lukujen taitteessa – seikka, jota on miltei mahdotonta sulattaa, kun tietää, miten suuren ja pyyhkiytymättömän muistijäljen hän itsestään niin lehden lukijoihin kuin sekä silloisiin että tuleviin kirjoittajiin lopulta jätti. Vaikkei BN:n avustajakuntaa olekaan koskaan varsinaisesti kannustettu ottamaan suoraa esimerkkiä Markon valitsemasta vuolassanaisesta, kiemuraisista maratonlauseista punoutuneesta sekä otsikoistaan alinomaisia irtiottoja tehneestä ilmaisutavasta, voi useista BN-teksteistä aistia vielä tänäkin päivänä hänen spirituaalisen läsnäolonsa. Vakavien, vantteran jämerien ja uhmakkaan arvokkaiden tulkintojen kanssa ei naureta. ”Hidden Charms” omaa similaarisuutta siihen, mukaan ei ole kuitenkaan otettu taustakuoroa tai saksofonia. Suuri laulaja Dixon ei ole koskaan ollut, siitäkin karkaistumpi kuitenkin ja vuosien koulima matala mourunsa on elämää nähnyt. Näinpä itsekseni ihmettelen, kuinka vanhukset langettavat minut, nuoren pojan, nieleskelemään ja nostamaan heille hattua (jota ei vieläkään ole)
Blues News 3/2016 75 Wee Willie Walker Rick Estrin &T he Nightcats Sharrie Williams Eric ’Slim’ Zahl &T he South West Swingers Jo’ Buddy Meets Funky Kingstone Emilia Sisco With HelgeTallqvist and His Band 12.-13.8.2016 SINCE 1986 SINCE 1986 12.-13.8.2016 raumablues.com Wee Willie Walker Rick Estrin &T he Nightcats Sharrie Williams Eric ’Slim’ Zahl &T he South West Swingers Jo’ Buddy Meets Funky Kingstone Emilia Sisco With HelgeTallqvist and His Band
www.facebook.com/bluelightrecords Koko uran kattava juhlakokoelma. Tuplalevyllä 38 biisiä. Mukana ensimmäinen uusi Pepe Ahlqvist H.A.R.P.in äänite yli 20 vuoteen.