BN haastattelee: COREY DENNISON TASHA TAYLOR DONNA LOREN BILLY FLYNN ADRENA Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: THE SHARPEES WALTER RHODES Bluesin lähteillä, osa 44: RAY CHARLESIN TAKAPIRUT Chuck Berry in memoriam 1926–2017 / Duuniblues / Divarien helmiä / EBC ’17 Teddy & The Tigers / Muddy Lee Makkonen / BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut 197301-17-03 ISSN 0784-7726 N:o 285 (3/2017) Hinta 6,80 € 50. vuosikerta
12 s. 15 s. 4 s. 40 s. 24 s. 4 s. 8 s. 8 s. 28 s. 40. s. 20 s. 44 s. 15 s. 20 s. 24 2 Blues News 3/2017 s. 28 s. 44 s. 12 s
Latimore, Marvin Sease, Denise Lasalle, Shirley Brown, Mel Waiters), siis niiden artistien, jotka dominoivat festivaaleja ja suuria konserttikiertueita vielä 10–15 vuotta sitten. Adrenan suosiota saanut albumi on arvosteltu BN:n numerossa 5/2016. Hän toimii bussinkuljettajana ja kampaajana sekä myy kosmetiikkaa, minkä lisäksi hän säveltää ja esittää omaa musiikkiaan ja toimii kuoronjohtajana kirkossaan. Näin kaikki alkoi ja siksi iso osa taustastani liittyy kirkkoon. Kuten tavallista, tämä huomio koskee silti vain The Chitlin’ Circuitin piiriä. Olin hiukan alakuloinen kirjoittaessani albumia. Koska se oli ensimmäinen levyni ja olin uusi alalla, en tuntenut kaikkia kikkoja. Sillä mukana oleva kappale Cheatn On Da Back Street, joka julkaistiin singlenä sai aika hyvän vastaanoton. 8 Blues News 3/2017 MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE T äytyy ihailla ihmisten yritteliäisyyttä Yhdysvalloissa. Minulla on aika vank ka musikaalinen tausta ja rakastan kaikenlaista musiikkia. Tällöin tein ensimmäisen levyni “Thoughts Of A Woman“. Kiitos myös Peggy Brownille avusta. Isäni yhtyeen nimi oli Travelling Echoes, mutta en voi muistaa sen yhtyeen nimeä, jossa isoisäni esiintyi. Aloitin laulamisen jo lapsena ja äidin mukaan ensimmäinen sooloesiintymiseni tapahtui kirkossa ollessani 5-vuotias. Osa siitä tehtiin veljeni kanssa yhdessä studiossa ja loput milloin missäkin. Isäni soitti kitaraa, toinen veljistäni soitti rumpuja ja isoisäni soitti myös kitaraa. Tein säkeen ja taustakuoron veljeni rapalbumiin ja tämä oli myös ensimmäinen studiotyöni. Kun lopetin high schoolin, lopetin hetkeksi myös kuorolaulun. Luulen, että se julkaistiin 2009. Esiinnyin koulun bändissä ja seitsemännellä luokalla soitin rumpuja. Adrena, joka on saanut paljon huomiota osakseen toisesta soulblues-albumistaan “Better Days“ ei ole tästä mikään poikkeus. Setäni on pastori ja hänen lapsensa kuoronjohtajia, kuoron jäseniä ja muusikoita. Tyttönimeni oli Adrienne Palmer ja Ervin-sukunimen sain naimisiin mennessäni. Mutta minulla oli aina jonkinlainen yhteys musiikkiin ja sain tilaisuuden kuulla eri instrumentteja ja tunnistaa niitä. Veljeni rapyhtye sen sijaan oli Queen Boys. (Anders Lillsunde) GOSPEL, GOSPEL, GOSPEL – Nimeni on Adrena Ervin ja olen syntynyt 24.5.1980. Valkoinen bluesmaailma ei osoita mitään kiinnostusta tähän elinvoimaiseen soulbluesgenreen, ellei artistin nimi ole Bobby Rush ja levy julkaistaan poliittisesti oikeassa yhtiössä. Musiikilla on aina ollut tärkeä sija perheessäni. Sitten aloitin collegen ja liityin uuteen kuoroon. Toinen. Adrena on hyvä esimerkki southern soulbluesin menestyneestä uudistumisesta. Aikoinaan oli pelko, että koko genre menisi hautaan vanhempien artistien mukana (esim. Mike Stephenson teki haastattelun Jacksonissa, Mississippissä lokakuussa 2016. Albumi levytettiin useassa paikassa. Paljon tästä on uskoakseni musiikillisen taustani ansiota. Pienenä tyttönä muistelen, miten isälläni ja sedilläni oli gospelyhtye, kvartetti, ja muistan, että myös isoisäni lauloi kvartetissa. Miten ihmeessä hän ehtii. Siellä kun moni tuntuu olevan todellinen tuhattaituri päivittäisessä toimessaan. Minulla on ollut taito omaksua kappaleita. Koska maksoin kaiken itse, sain luvan ottaa ne paikat, joihin minulla oli varaa. Meni silti vuosia, kunnes taas aloitin laulamisen, ehkä vasta v. Toinen veljeni on räppäri. – Aloitin kirjoittamisen runoista v. ENSIMMÄINEN LEVY JA URAN ALKU – En ole koskaan edes voinut uneksia tekeväni mitä nyt teen, koska se ei ollut tavoitteeni. Nyt areenalle on astunut aivan uusi sukupolvi. Liityin myös kouluni kuoroon ja voitin laulukilpailuja. Olen siis saanut varttua musiikin ympäröimänä. Sitten lisäsin niihin musiikin ja tästä syntyi muutama biisi. 1999. Silloin esitin kappaleen I May Be Young, May Never Grow Old. 2008
Blues News 3/2017 15 CHUCK BERRY In memoriam 1926–2017 CHUCK BERRY In memoriam 1926–2017 HONEY AALTONEN M estari on poissa, mutta hänen taiteensa elää! Tämä voisi varmaan olla kaikkein yleisin ja mitäänsanomattomin muistokirjoituksen aloitus, vaikka edesmenneestä olisi aiemmin puhuttu mitä hyvänsä. No mutta, noilla sanoilla tuli aloitettua nytkin.. 18.3.2017 poisnukkunut Berryhän ei ollut oikutteluineen niitä kaikkein helpoimpia persoonia
Vaikka häntä varsinaisena hittimaakarina pidetäänkin, listasijoituksissa Chuck jäi jälkeen esimerkiksi Fats Dominolle (R&B 63, pop 46), ja jotain Elvistähän ei kannata edes laskea. Ensilevytyksensä Chuck Berry teki Joe Alexanderin orkesterin kitaristina vuonna ’54. Berry oli paitsi kitaristi ja laulaja, myös lauluntekijä. Mutta kuten tietänemme, listamatematiikka on pelkkää tilastotiedettä. Fats Dominon ehkä tunnetuin kappale Blueberry Hill oli Guy Lombardon vuonna ’40 listaykköseksi kiivennyt iskelmä, ja montako hittiä Elvis sävelsi. Hänen kaikki hittinsä olivat hänen itsensä tekemiä, mikä oli 50-luvulla poikkeuksellista. Kitaristina hän aina tunnusti velkansa sähköisen jazzkitaran pioneerille Charlie Christianille, bluesin ensimmäiselle sähkökitarasankarille T-Bone Walkerille ja nuoruutensa suosikkibändin, Louis Jordan & His Tympany Fiven, kitaristille Carl Hoganille. Chicagoon, tuohon bluestähdiksi tähtäävien toivekaupunkiin päädyttyään, Berry tapasi Muddy Watersin, joka puolestaan ehdotti tapaamista levy-yhtiönsä Chessin pomon Leonard Chessin kanssa. Heti ensimmäinen single Maybelline, rhythm and blues -versio vanhasta country-kappaleesta Ida Red, mutta uusin tekstein ja uusin rytmein, nousi R&B-listan ensimmäiseksi vuonna ’55 ja pop-listallakin viidenneksi. Gooden kitaraintro on saanut alkunsa!. Sittemmin hän pyrki pysymään kaidalla tiellä, vaikkakaan olosuhteet eivät aina olleet suotuisat. Siinä oli murehtimista 50-luvun Amerikan konservatiivisen enemmistön vanhemmille, joka oli enemmän kuin huolissaan nuorisoa rappiotilaan villinneen ”neekerimusiikin” vaikutuksesta. sellaiset kappaleet kuin Johnny B. Muusikon ura lähti käyntiin takellellen, sillä jo teini-iässä hän oli joutunut istumaan vankilassa rötöksistään. Kuunnelkaapa vain Jordanin levytys Just Like A Woman, niin tiedätte mistä Johnny B. Se ei kerro mistään mitään. Siis vähän sama ilmiö kuin Elvis oli vuotta aiemmin ollut Memphisissä, mutta käänteisenä tapauksena. Loppuhan on nykypäivän valossa historiaa. Chuck Berrystä on usein sanottu, että hän toi kitaran rock’n’rollin pääsoittimeksi. Mikäli ei tunne, niin aukkoja sivistyksessä on – ja paljon! Siihen nähden, kuinka paljon nykypäivänä rockin klassikoiksi luettavia levytyksiä Berry teki, ei varsinaisia listahittejä ollut kuin parinkymmenen paikkeilla (R&B-listalla 23, niistä jopa 18 pop-listalla). Oikeuskuluja kertyi vuosikymmenten mittaan joka tapauksessa. On sanottu, että jos Chuck Berry olisi syntynyt valkoisena, hänestä olisi tullut suurempi tähti kuin Elviksestä. 16 Blues News 3/2017 Charles Edward Anderson Berry syntyi St. Louisissa Missourissa vuonna ’26, syvällä etelässä, missä rotusorto tuntuu tänäkin päivänä vaikuttavan. Tuskin voi edes kuvitella, mitä se on ollut 1900-luvun alkupuolella. Goode, Roll Over Beethoven, Sweet Little Sixteen, Rock’n’Roll Music, Thirty Days, School Day, Too Much Monkey Business, Carol tai Promised Land. Ei ainuttakaan, ellei sitten jotain manageri Parkerin hänen nimiinsä ostamaa Don’t Be Cruelia lueta mukaan. Hän sai lempinimekseen Chuck, mikä taisi olla pitkää ristimänimeä kätevämpi. Laulajana Berry osasi velmuilla bluesin ja countryn välillä niin, etteivät kuulijat voineet tietää, oliko hän musta vai valkoinen. Rock’n’rollin kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä, vaan ne seilasivat kiihkeän latinalaisrytmien villityksen vanavedessä. Jokainen vähänkin rockmusiikkia harrastanut tietenkin tuntee mm
suoraa rytmiä, siis sellaista, jona rock nykyisinkin kuullaan. Soolojen synkopoidut rytmit olivat suoraa T-Bone Walkeria, mutta sehän ei ollut kohdeyleisön tiedossa. Nolointa Berryn kannalta on tietysti se, että hänen ainoa pop-listan ykköshittinsä oli vasta vuodelta ’70. Sattuuhan sitä vahinkoja, sanotaan, mutta kun Berry oli yrittänyt tehdä siitä hittiä nimellä My Tambourine jo parisen vuotta aiemmin, johtavat jäljet sylttytehtaalle. Sanojen rytmittäminen rock’n’rollissa ei ole ongelmatonta, sillä tavujen pitää myös istua rytmiin. Ja mikä kummallisinta, vaikka Berry oli jo kolmekymppinen, hän osasi samastua sanoituksissaan nuorison tuntemuksiin. Berrylle se näytti kuitenkin olevan luontaista, hän oli runoilija. Päinvastoin kuin yleensä bluesartistit, Berry ei jäänyt tulkitsemaan henkilökohtaisia tuntemuksiaan ”nainen jätti, nainen petti, nyt juon viinaa” -pohjalta. My Ding-A-Ling kuulostaa erehdyttävästi samalta, kuin Dave Bartholomewin vuoden ’52 levytys Little Girl Sing Ding A Ling. Niinpä hän osasi käyttää monenlaisia lainauksia. Koska Berrylläkin oli ”hyvä muisti”, hän oli taitava muistamaan elämänsä aikana saamiaan vaikutteita. Valitettavaa Johnsonin kannalta, sillä syyte ei luultavasti ollut täysin perätön. Kyllähän lainauksia aina voi tehdä. Tuskin kaikkia pystyy kukaan koskaan selvittämään. ’40), joten, miksi ei, Chuck teki siitä tietenkin oman sävellyksensä. Kun nuorisomusiikissa oli laulettu yleensä joitain hädin tuskin riimiteltyjä loruja, toi Berry sanoituksiin tarinoita. ’45) ja nimikin löytyi Roy Miltonin v. Kitarasooloa vielä korostettiin ensimmäisten neljän tahdin aikana tauoilla, mutta se, että sooloja tuli peräkkäin jopa kaksin kappalein ei ollut lainkaan tavallista nuorisomusiikissa. Niissähän lainattavaa riitti niin taiteilijalle itselleen kuin myöhemmillekin sukupolville.. Ainahan kuulee väitteitä siitä, että joku on varastanut jonkun jutun Chuck Berryltä, mutta ei tämä itsekään mikään puhdas pulmunen ollut. Berry toi lyriikan rock-musiikkiin. I Want To Be Your Driver (v.’65) olisi voinut olla ns. Vaikka bändi soitti periaatteessa nopeaa blues-shufflea, kitaristi soitti ns. Tampa Redin Don’t You Lie To Me oli vielä vanhempi (v. Goode todellakin määrittää kitaran merkityksen rock’n’rollissa. Berry oli taitava yhdistelemään niin nuoruutensa rhythm and bluesia kuin countrya, iskelmiä ja kuubalaisrytmejä. Blues News 3/2017 17 Chuck Berryn suurimpana hittinä pidetty Johnny B. Fiilaten ja höyläten) olisi syntynyt ilman Wynonie Harrisin kellon ympäri paneskelusta kertovaa bluesia Around The Clock (v. Eihän toki tuollaisia yli 20 vuotta vanhoja renkutuksia enää kukaan kuitenkaan muistanut. Kaikki mestariteokset eivät ehkä aina olleet kokonaan hänen itsensä luomia. ’55 levytyksestä You Got Me Reelin’ And Rockin’. Parhaimmillaan ne olivat pieniä tarinoita ja kesyimmilläänkin nokkelia sutkauksia. Kun joku haastattelija joskus kysyi Berryltä, kuinka se on mahdollista, vastasi haastateltava velmuillen: ”Minulla on hyvä muisti...” Perinteiden ryövääminen on kuulunut musiikkiin vuosituhansien aikana – ja näinhän on ollut erityisesti bluesissa. Tuskin vaikkapa Reelin’ And Rockin’ (suom. vastauslaulu Memphis Minnien Me And My Chauffeur Bluesille (v. Syyte kumottiin, kun asian katsottiin olevan vanhentunut. Kitaran soittoa painavampi rooli Chuck Berryllä oli kuitenkin lauluntekijänä, siis säveltäjänä ja ennen kaikkea sanoittajana. Mukaansa tempaava kitara-aloitus ja puolivälissä kitarasoolo eivät nykyään kuulosta mitenkään radikaalilta, mutta vuonna ’58 se oli mullistavaa. Luottopianisti Johnny Johnson nosti aikoinaan kanteen melko monesta 50-luvun Berryn hitistä, jotka itse asiassa olivat hänen säveltämiään. Ja totuuden nimissä, lainailihan Berry myöhempinä vuosinaan myös omista teoksistaan. Myös rytmikitara sai Berryn myötä uuden merkityksen rock’n’rollissa. ’41), mutta kyllä vastauslaulut yleensä tehdään vähän pikaisemmin. Moisethan tosin ovat vain ”pieniä epäselvyyksiä” ja näitä nyt on bluesin historia täynnä. Hänen tekstinsä eivät olleet tarkoituksellisesti liian monimutkaisia – muutenhan nuoriso olisi vierastanut niitä – mutta ne olivat kekseliäitä
Kiitos Donna Lorenin (s. 13-jaksoa kestäneessä Milton Berle -showssa hän esiintyi yhdessä Bobby Rydellin kanssa. Keikkapaikaksi valikoitui San Diegon Tiki Oasis -festivaali, jonka ydin on nimenomaan 1950ja 1960-lukujen eteläkalifornialaisessa populaarikulttuurissa. Shindigin ohella Loren esiintyi useassa muussakin TV-ohjelmassa, joista tunnetuimpia lienevät Batman, Tohtori Kildare ja The Monkees. 1947) paluusta kuuluu ennen kaikkea hänen elämäkerturilleen, Domenic Priorelle. Julkaisuista mainittakoon esimerkkeinä kokoelma “These Are The Good Times: The Complete Capitol Recordings“ (2013) ja EP “Donna Does Elvis In Hawaii“ (2010). – Ja sitten on Donna Loren, tuo 1960-luvun amerikkalainen popkulttuuri-ikoni, joka eläköityi 21-vuotiaana ja päätti tehdä seuraavan varsinaisen keikkansa viisikymmentä vuotta myöhemmin. Loren aloitti uransa showbisneksessä jo kuusivuotiaana, jolloin hän esiintyi useaan otteeseen radioohjelmissa muun muassa yhdessä James Burtonin kanssa. Donna Lorenin komea ääni ja raikas kauneus purivat tuottajiin sillä seurauksella, että hänet nähtiin vielä neljässä seuraavassakin AIPyhtiön beach party -elokuvassa. Pelkän edellä luetellun kronologisen biografiatiedon valossa Lorenin ura ja elämä saattaa näyttäytyä satumaisena. Tämä 1960-luvun Los Angelesin musiikkiskeneen erikoistunut historioitsija kokosi Lorenin ympärille Shindiggers-yhtyeen , jonka keulahahmoja ovat kosketinsoittaja Willie Aron ja vuosi sitten Los Straitjacketsin kanssa Suomessakin esiintynyt surfkitaristivelho, Deke Dickerson. Shindig! toi yleisön eteen ajan kuumimmat nimet Beatlesia myöten ja milloin alkuperäiset esiintyjät eivät olleet käytettävissä, toimivat Loren ja kumppanit sijaistulkitsijoina. 1964–1966 Loren kuului ABCyhtiön suositun Shindig!-TVohjelman vakiojoukkoon yhdessä muun muassa Bobby Shermanin, James Burtonin, Glen Campbellin, Billy Prestonin ja Righteous Brothersin kanssa. Singlen tekijäkaarti on vaikuttava, sillä James Burton toimi Lorenin kanssa tuottajana ja soittajatkin olivat Elviksen 1970 -luvun TCBbändistä. Donna Loren palasi studioon 1980-luvulla, jolloin hän julkaisi kantrikappaleen Sedona. Loren muutti Havaijille 1995, missä hän asui seuraavat 15 vuotta musiikkia tehden ja vaatefirmaansa pyörittäen. Niinpä elokuussa 2016 sai festivaaliyleisö nauttia Lorenin häikäisevästä lavakarismasta ja 60-luvun hiteistä lämpimässä Kalifornian illassa. Uutisen kuulemisesta on kulunut parikymmentä vuotta, mutta sen työstäminen jatkuu edelleen, muun muassa myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän omaelämäkerran Donna Loren: Mover and Shaker in the Center of a Mid-Sixties Pop Maelstrom, kirjoittamisena.. Alun perin Loren kiinnitettiin Muscle Beach Party -elokuvaan (1964) statistiksi pitelemään Dr Pepper (!) -pulloa kädessään, mutta päätyi eräässä elokuvan kohtauksessa lavalle twistaamaan ja esittämään Dick Dalen kanssa Muscle Bustle -kappaleen. Dr Pepper toimi sponsorina useille ohjelmille ja tapahtumille, joten Lorenin uusi rooli toi mukanaan useita esiintymisiä, kuten pestin rock’n’roll-ikoni Dick Clarkin juontajaparina Celebrity Party -TV-showssa. 20 Blues News 3/2017 Kun tarkastelee Lorenin uuvuttavan tuotteliasta uraa, voi jotenkin ymmärtää hänen päätöstään niinkin nuorena. Amerikkalaisyleisön tietoisuuteen Loren nousi 1963, kun hänet valittiin Dr Pepper -juoman keulakuvaksi edistämään myyntiä teini-ikäisille. 2009 hän perusti miehensä Jered Cargmanin kanssa Swinging Sixties Productions -yhtiön, joka julkaisee Lorenin musiikkia. Beach Blanket Bingo -elokuvasta (1965) seurasi Lorenin samanniminen debyyttialbumi. Kymmenvuotiaana hän esiintyi suositussa Mickey Mouse Club -ohjelmassa ja samana vuonna hän julkaisi myös ensimmäisen singlensä I Think It’s Almost Christmas Time, MARJA-LEENA JALAVA O n naisia ja on naisia. Mutta kuten aina, totuus pitää sisällään paljon enemmän: Lorenin lapsuutta ja teini-ikää tukahduttivat niin vanhempien kuin työnantajan ehdottomat vaatimukset ja rajoitukset. Aikuisiällä Lorenia järkytti tieto, että hänet kasvattanut mies ei ollutkaan hänen todellinen isänsä. tällöin vielä Donna Zukor -nimisenä. Dr Pepper -roolinsa lisäksi Loren tunnettaneen parhaiten Annette Funicellon ja Frankie Avalonin tähdittämistä beach party -elokuvista. Kesällä 1964 Loren löysi itsensä bussista Dick Clarkin ja monen muun tuon ajan tähden seurasta Caravan of Stars -kiertueelta, joka ulottui kahteenkymmeneenkahteen amerikkalaiseen kaupunkiin
Dr. – Tuotantoyhtiö ei pitänyt Jack Goodin ajatuksesta laittaa mustat ja valkoiset yhdessä lavalle, vuonna 1964 sellainen oli ennenkuulumatonta! Jack kertoi tuotantoyhtiölle, että jos sillä on ongelmia asian kanssa, hän kirjoittaisi asiasta ystävälleen Robert Kennedylle, joka oli tuohon aikaan oikeusministeri. Millaisia muistoja sinulla on Shindig!ajoista. Hiljattain minuun otti yhteyttä eräs mies, joka väittää, että alkuperäiset tallenteet olisivat hänen hallussaan. – Jos voisin muuttaa yhden päivän historiassa, olisi se päivä, jolloin JFK murhattiin. Dr Pepper raivostui tästä toden teolla ja kielsi minua enää koskaan näyttäytymästä ilman käsineitä, alusvaatteita ja sukkia. Vaikka kirjettä ei koskaan kirjoitettu, sai Jack tahtonsa läpi. Suurin iloni ja nuoruuden lähde on, että saan yhä laulaa! – Rakastan kirjoittamista, mutta melodian luomisen kanssa sen sijaan minulla on välillä vaikeuksia – en oikeastaan pidä itseäni biisintekijänä. Tiedän, että Havaiji on sinulle erityisen merkityksellinen paikka, entäpä Elvis. Minä en vain yksinkertaisesti voi sietää rajoituksia. Itse asiassa hieman tuon jälkeen tein sopimuksen Glen Campbellin ja kumppanien kanssa demojen julkaisemisesta. Olet saanut valtavasti aikaan urallasi näyttelijänä, laulaja-muusikkona ja vaatesuunnittelijana Oletko aina kyennyt tekemään elämässäsi asioita joita rakastat. Olin tuolloin 17-vuotias, kymmenen vuotta nuorempi kuin muut, mutta pidin tuota porukkaa perheenäni. – Olin mukana jo ensimmäisessä jaksossa, jonka pääesiintyjänä oli Sam Cooke. – Henkilökohtaista kokemusta minulla toki on vain Shindigistä, mutta tiedän, että Ed Sullivan oli todella tarkka esiintyjistä. Lisää tietoa Donna Lorenin urasta ja tuotannosta: www.donnaloren.net. Se oli hyvin vapauttavaa, sillä Dr Pepperille työskennellessäni ei minulla ollut minkäänlaista sanavaltaa. Hän lähettikin minulle muutaman klipin ja täytyy myöntää, että kuvan ja äänen laatu on huomattavasti parempi kuin Kinescope-versioissa, joiden yleisesti uskotaan olevan ainoat tallella olevat versiot. – Minulla on kolme upeaa lasta. Hänellä olisi ollut niin paljon annettavaa, mutta kenraali muokkasi hänestä keinotekoisen ihmisen. Mary Wilson puolestaan on palannut elämääni ja tapaamme aina silloin tällöin. Blues News 3/2017 23 kutsuivat minut keittiöön bisnestapaamiseen ja sanelivat minulle ehtonsa: He olisivat kyllä valmiita tekemään asioita eteeni, mutta ellen suostuisi toimimaan heidän tahtonsa mukaan, minusta ei tulisi mitään, pelkkä ”nobody”. Halusin todistaa hänen olevan väärässä ja lukitsin itseni kylpyhuoneeseen ja leikkasin pitkän tukkani lyhyeksi. – Konseptin luoja, englantilainen Jack Good oli työtavoiltaan hyvin demokraattinen. Olen aina ajatellut, että hänellä oli kaikesta huolimatta kultainen sydän. – Niin, ja ehkä olisin halunnut nostaa helmani mittaa. Ed Sullivan -show on monelle suomalaiselle tuttu, mutta Shindig! ei niinkään. Lapsistani poikani Joey on myös muusikko – hän on soittanut Beckin bändissä alusta lähtien. Kaikki kokemani hyvä, paha ja ruma on opettanut minua arvostamaan elämää. Jostain syystä adoptioisälleni oli tärkeää, että minulla on pitkä tukka. Tein itselleni kauniin, A-linjaisen mekon, enkä pitänyt rintaliivejä sen alla. Joskus tulin Los Angelesiin ja skypetimme Havaijille ja päinvastoin. Satuin olemaan juuri tuona päivänä Dallasissa, jossa minut oli tarkoitus esitellä Dr Pepper -franchising yrittäjille ensimmäistä kertaa. – Pidän yhä yhteyttä Bobby Shermaniin, johon tututustuin Shindigissä. Mutta olen paljon miettinyt, miksi hänen piti antaa Kenraali Parkerin sanella kaikki tekemisensä. – Toisen kerran kapinoin 18-vuotiaana aikana, jolloin feministit polttivat rintaliivejään. Millaisia ystävyyssuhteita sinulla on säilynyt noista ajoista. Tosin 2009, kun yhä asuin Havaijilla koin valtavaa tarvetta ilmaista itseäni ja aloin tehdä kappaleita etä-äänityksinä studioltani Los Angelesiin. Hän sanoi, että en pystyisi laulamaan lyhyellä tukalla. Rehellisesti sanottuna hän kyllä mielestäni on yksi viime vuosisadan upeimpia taiteilijoita. Hyvä niin, sillä minusta ABC:n tapa suhtautua asiaan oli hyvin kapeakatseista. Mitä tekisit ja kenen kanssa. Ensi kuussa menemme Hollywood Bowliin Tom Jonesin keikalle! Julkaisit taannoin “Donna Does Elvis In Hawaii“ -EP:n. Siitä lähtien aloin vähitellen saada vakinaista toimeentuloa ja ansaita rahaa elättääkseni perheeni. – Mutta loppujen lopuksi en tiedä, haluaisinko muuttaa mitään, koska silloin en olisi se, kuka olen nyt. Olin hotellihuoneessani pukeutumassa ja valmistautumassa esiintymään 2000 henkilölle, kun näin murhan suorana lähetyksenä televisiosta. – Valitettavasti Shindigin alkuperäiset nauhat ovat kadonneet, vaikka siitäkin liikkuu erilaisia huhuja: joidenkin mukaan joistain yliopistoista löytyisi originaalit, toiset taas sanovat että ne ovat palaneet. Se oli järkyttävää. Shindig oli raaempi ja autenttisempi, eikä esiintymisiä dempattu samoin kuin Ed Sullivan -showssa. Joten kun täytin 21, menin naimisiin ja sain ensimmäisen lapseni heitin pois kaikki alusvaatteeni! Anteeksi vaan, mutta minun on pakko tunnustaa, että edelleenkin pidän vain harvoin alusvaatteita. Tunsitko häntä. Miten ne erosivat toisistaan. Hän kertoi järjestäneensä limusiinin odottamaan minua ABC-studion ulkopuolelle. Ja minähän tottelin jälleen kerran. Myös molemmat tyttäreni ovat taiteellisesti lahjakkaita. Se oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Olin kuullut tietynlaisia juttuja hänestä, enkä halunnut elämäni menevän sellaiseen suuntaan, joten kieltäydyin kutsusta. Päätin tehdä, kuten he sanoivat. Hotellimme sijaitsi juuri siinä kadunkulmassa, jossa hänet murhattiin. Lopuksi pyytäisin sinua kuvittelemaan, että aikakone vie sinut päiväksi 1960-luvulle. James Burtonin kanssa emme ole olleet tekemisissä sitten 80-luvun puolivälin. Esiintyjäkaartiin kuului paljon muusikoita, joiden kanssa olin työskennellyt jo aiemmin studiossa: Glenin olin tuntenut 14-vuotiaasta ja Righteous Brothersin kanssa olimme tehneet promokiertueita. Pepper rajoitti elämääni niin paljon – painonikin piti pysyä 50: n ja 52:n kilon välillä. Youtuben Shindig!-pätkät ovat juuri näitä Kinescope-nauhoitteita. Aitoa tunnelmaa vahvisti se, että Shindig! oli ensimmäinen show, joka kuvattiin videolle. – Ainoa kerta kun kapinoin, tapahtui ollessani 14-vuotias. – En henkilökohtaisesti tuntenut Elvistä, mutta hän soitti minulle 18-vuotissyntymäpäivänäni ja kutsui minut kotiinsa
Uusin BLUE NORTH -albumijulkaisu (BNLP015+BNCD015) nyt saatavilla! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi Uusin BLUE NORTH -albumijulkaisu (BNLP015+BNCD015) nyt saatavilla! BN-verkkokaupasta: bluesnews.mycashflow.fi
Silloin paljastui sekin, että hän oli siirtynyt Message To My Woman -levytyksen jälkeen tyystin bluespuolelle ja levyttänyt 80-luvulla laadukasta vanhakantaista kantribluesia. Levy keräsi pelkkiä ylisanoja ja löytyy monien alan ihmisten, myös suomalaisten Autiosaaritms. Hull 737 Strollie Bun I Am To Blame Single julkaistiin pari vuotta myöhemmin myös numerolla 763. Kyseessä ei ollut suuri hitti eikä se saanut edes arvoistansa jatkolevytystä, siksi Rhodes jäi melkoiseksi kummajaiseksi. Melkoisesta kummajaisesta taitaa olla kyse, levymerkin nimikin näkyy joissakin listauksissa muodossa Dassa. Voi olla, ettei Walter ollut mukana tällä puolella ollenkaan, ei hän ainakaan sooloa laula. Loistava levy, jota eräät nettirunoilijat ovat kehuneet. Levy julkaistiin käyttäen nimeä The Blonde Bomber, jonka Walter oli ominut nyrkkeilijämestari Joe Louisin lempinimestä The Black Bomber, toisaalta ison kokonsa, toisaalta pigmenttivirheen aiheuttaman vaalean ihonvärinsä pohjalta. Sävelmä ja tunnelma ovat hyvin samantyyppiset kuin pari vuotta myöhemmin tehdyssä julistuksessa I Worship The Ground You Walk On, mutta tulos on vielä karumpi ja blueshenkisempi johtuen tietenkin siitä, että sanoituksen mukaan ollaan todella down itsesyytösten syövereissä. Walterin maallisen uran lähtökohta oli The Blues Boys -niminen duo, jonka kokoonpanossa on sikäli epäselvyyttä, että joissakin lähteissä todetaan toisen osapuolen olleen Walterin serkku Arthur Little, useimmissa muisteloissa tätä tietoa ei ainakaan vahvisteta. Mainitsin johdannossa Walterin kaksi deep-helmeä, tässä on kolmas lenkki samaan ketjuun. SE TAVALLINEN TARINA Walter Rhodes syntyi 4.9.1939 Beaufortissa, North Carolinassa. Hän tuli soulvuosinaan tunnetuksi vahvasta, karkeasta äänestään, jonka varassa tämäkin tanssilaulu etenee. Rhodesin rooli näissä porukoissa on jäänyt epäselväksi, ainoa varma tieto on, että Golden Arrowsin levyttämällä kahdella raidalla (Lord Stand By Me ja Before I Get To Heaven, levymerkki Kino?) hän on toiminut kitaristina. Aika luotettavalta tuo maininta kuulostaa, Arthurin kanssa Walter joka tapauksessa kierteli itärannikolla parhaimmillaan hyvinkin arvostettujen tähtien (Shep & The Limelights, Big Maybelle...) kanssa ja teki ensimmäisen levynsä, joka julkaistiin Walt & Art -nimellä New Yorkissa toimineella Dasher-merkillä: Dasher 111 I Got You Now You Were Made For Me I Got You Now on ainoan näkemäni kuvauksen perusteella vahvasti laulettua 50-luvun lopun meininkiä, sekä orastavan soulin että noille ajoille ominaisen mustan rock & roll/r&b:n henkeä löytyy. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin pakko todeta, että hänen laulunsa (tai huutonsa) meni hitusen överiksi, pikkuRikulle ominainen vaivattomuus puuttuu, samanlaisia ajatuksia on vuosien varrella jäänyt mieleen monista valkoisista rock & roll -väännöistä. Walter revitti raivoisasti ja tulos on mitä tarttuvin. Jostakin syystä levyt eivät kantautuneet suomalaisten alan harrastajien kokoelmiin eikä niistä löytynyt BN:n bluesväen laatimia arvioita. Strollie Bun on levyn tunnetumpi puolisko. Walter hoiti laulupuolen ja toimi myös kitaristina Leonard Edwardsin kaverina, muista taustamuusikoista mainitsee Soul Discograhy pianisti Walking Willien ja rumpali Leo Pricen, joista viimeksi mainittu on merkitty myös singlen tuottajaksi. Toinen motiivi on tietenkin muistuttaa noiden kahden mainitsemani loistavan deep soul -levytyksen olemassaolosta, ne kun ovat nykyään mukavasti saatavilla alan kokoelmilla. Diskografioita pengottiin, mutta sieltä löytyi vain yksi vastaava helmi, muutamaa vuotta aikaisemmin levytetty I Worship The Ground You Walk On. Gospel kuitenkin oli oppivuosikuvioissa mukana, ensimmäinen nimitieto nimittäin kertoo, että Walter oli jäsenenä New Yorkissa The Gospel Four -nimisessä yhtyeessä ja jatkoi siitä The Golden Arrows -ryhmään, jonka mukana hän pääsi levyttämäänkin. My Type Of Girl on pehmeämpi, hauska Bo Diddley -henkisen kompin elävöittämä doo wop -esitys. Esitys on kuulematta, samoin nimen perusteella hempeämpi b-puoli. listoilta. Siinä onkin yksi peruste siihen, että päätin tehdä Walter Rhodesista pikaisen esittelyn. Ajankohdasta on esitetty erilaisia vaihtoehtoja, luotettavin lienee Gospel Discograhyn ilmoittama vuosi ’55. Edellä kirjoitetusta käy ilmi, että nyt ei ole esiteltävänä 20-luvulla Memphisin ympäristössä toiminut blueslaulaja Walter Rhodes, vaan uudemman polven kaima-artisti, joka ehkä on saanut etunimensä vanhan Valtterin innoittamana, kuka tietää. Hänen lapsuudestaan ei löytynyt mitään erityistä kerrottavaa. Vuonna ’59 Walter vieraili The Memos -yhtyeen (Henry Austin, Vernon Button, James Brown, Eugene ja Fredrick Williams) levyllä: Memo 34891 The Biddy Leg My Type Of Girl Näyttää ja kuulostaa siltä, että Walter lauloi soolon vauhdikkaalla The Biddy Leg -puolella ja komeasti lauloikin. Kyseessä on riehakas rokki, jolla ei voinut olla muita laulullisia esikuvia kuin Little Richard, erityisesti Good Golly Miss Molly. PIKKU-WALTER JA VAALEA POMMITTAJA Ensimmäisen soololevynsä Walter teki vuonna ’60, jolloin hän pääsi Blanche Kasslinin omistamalle Hull-merkille. B-puolella on Walterin itsensä kirjoittama soul-balladi I Am To Blame. 28 Blues News 3/2017 PEKKA TALVENMÄKI 7 0-luvun alussa hätkähdytti deep soulin harrastajia Walter Rhodesin raastava vuodatus Message To My Woman. Tietoja Rhodesin aikaisemmista tekemisistä alkoi tihkua vasta kun mies kuoli onnettomien sattumien kautta vuonna ’90. Sama koskee myös myöhempää kuulemaani Memos-esitystä I’m Going Home
Jälkimmäisestä mainitsee Soul Discograhy sen verran, että 70-luvun alkupuolella on levytetty single, jonka puoliskot olivat Brown Thing ja jotakin, jonka nimeä ei kirjoista löydy. Blues News 3/2017 29 jopa noita kahta superballadia paremmaksi ja hyvällä syyllä. Joidenkin muistelojen mukaan hän oli tutustunut Wilsoniin jo 50-luvun lopussa, väitetään parivaljakon jopa laulaneen gospelia samoissa porukoissa, mutta tuohon en jaksa uskoa, koska Walter oli New Yorkissa ja Wilson Detroitissa. Musiikkipuolen muistelot kertovat esiintymisistä The Futuristicsja Minds Unlimited -nimisten yhtyeiden kanssa. Neljästä Hull/Mascotista julkaistiin kolme takavuosien koosteella “The Hull & Mascot Story“ (Westside WESD 222), valitettavasti pois jätettiin I Am To Blame. Loogiselta tuntuisi, että bluespitoiset LeSaget olisi levytetty ensin, mutta näin ei näköjään ollut. Walter päätyi mahdollisesti jonkun yhtyeessä laulaneen kaverin suosituksesta Dillonin puheille ja sai mahdollisuuden levyttää. HILJAISET VUODET Violet-singlen tuottaman pettymyksen jälkeen Walter vietti taas muutaman vuoden poissa harrastajien tietoisuudesta. Lisää soulia saatiin vuonna ’62 Hullin sisarmerkillä Mascotilla yhden singlen verran. Haastatteluissa kysyttiin Connilta, millä taktiikalla hän aikoo pommittajalle pärjätä ja vastaus oli ”I hit and run”. Samoihin aikoihin Hull-singlen kanssa Walter levytti New Yorkissa Le Sage -merkille. Walter oli paitsi erinomainen kitaristi myös asiansa osaava harpisti, sillä selittynee chicagolaiseen esikuvaan viittaava taiteilijanimi. Soulista ollaan samoin kuin Gossiprytkyssä aika kaukana, Walterille ominainen ryöpsähtelevä laulutyyli on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Tuottajiksi on merkitty Walter itse kaverinaan Otis Williams, joka ei ole kumpikaan kahdesta yhtyemusiikin kuuluisasta Otis Williamsista (Charms, Temptations). Jossakin vaiheessa hän muutti New Yorkista South Carolinaan hoitamaan sairasta äitiään. Väliäkö tuolla, singlen tiedoista The Memos. Walter levytti Hullille Leo Pricen soittajien kanssa myös oman laulunsa You Can Run But You Can’t Hide. Musiikin parissa hän kuitenkin toimi, nimenomaan soulmusiikin. Se ei isommin jaksa innostaa loistavan balladipuolen rinnalla. Hänen energiseksi kehuttua soittoaan kuullaan kappaleella Aw Shucks Baby, joka on tyypillistä kaupunkibluesia, perinteisesti kulkee luonnollisesti myös singlen 731puuvillalaulu. Walter itse on kertonut olleensa mukana joissakin Wilsonin levytyksissä, mutta se ei tunnu kovin todennäköiseltä. I’m Mad on Walterin ja Leonard Edwardsin sävelmä, ei siis cover Willie Mabonin samannimisestä bluesista. Sinkkujen b-puolet ovat nykiviä r&b-paloja. Sellaisiin yhtyeisiin kuin Dave Johnson & The Houserockers ja Bunny Veal & The Rockets hänen nimensä on liitetty, mutta kumpikaan ei tietääkseni päässyt levyttämään. Varmempaa tietoa on, että Walter oli Wilsonin porukoissa vielä 60-luvun puolivälissäkin In The Midnight Hour -hitistä alkaneen kiertelyn aikana. Levy pantiin merkille Atlanticilla, joka osti sen ja julkaisi Cotillionilla numerolla 44148. Vuosikymmenen loppupuoli oli hiljaisempaa. It’s Not What You Do oli alkuperäinen apuoli, tarmokas soulblues-esitys, jota hallitsee vinkukitara ja urut, mutta myös Walterin raaka ja vivahteikas laulu. Tämä oli laajentanut toimintaansa perustamalla pienen Violetlevymerkin, jonka ensimmäinen artisti oli Chocolate Syrup -niminen yhtye. Emile Dillon oli hyvin pettynyt Atlanticin passiivisuuteen, samalla jouduttiin luopumaan suunnitellusta albumista. Hitin piti olla valmis, mutta Atlanticin pomoilla ei kuitenkaan riittänyt tahtoa ja ymmärrystä markkinointiin, siksi Message To My Woman jäi pienen deep soul -väen hellimäksi klassikoksi. Tämä esitys oli vaihteeksi rokki. Hän esiintyi muutaman vuoden ajan Wilson Pickettin kiertuekitaristina. Musiikillisesti se ei ollut kovin mielenkiintoinen. Kääntöpuolella oli taas tarjolla rytky, nopeasti tikkaava ja levottoman kuuloinen Uncle Sam. Dillon itse muistelee, että Walter ehti levyttää siinä tarkoituksessa pari raitaa, mutta eipä niistä ole tietoja tihkunut julkaisusta puhumattakaan. Yhteistyö on todennäköisesti alkanut vasta kun Wilson tuli Falconsista lähdettyään itärannikolle. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku utelias tiskijukka älysi kääntää singlen ympäri ja tiukka deep-sivu alkoi saada soittotilaa idän soulasemilla. Singlejä julkaistiin kaksi, ensimmäinen nimellä Little Red Walter, toisessa nimen perässä oli s-kirjain. Walterin laulu oli deepiä parhaasta päästä, ilmeikästä, mutta kuitenkin alakuloista, murtuneen miehen soulia. Violet 102 It’s Not What You Do Message To My Woman Single tehtiin pienellä taustaporukalla dubbaustekniikkaa käyttäen. Parasta on nimeen liittyvä tarina, se kun viittaa Joe Louisin ja Bill Connin mestaruusotteluun Coschoctonissa, Ohiossa huhtikuussa ’46. Mascot 129 I Worship The Ground You Walk On Uncle Sam I Worship... DEEP SOULIN KLASSIKOT Edellä käsitellyt Hullja LeSagesinglet ovat molemmat vuodelta ’60. Kun Louisilta kysyttiin kommenttia, hän vastasi legendaarisella lauseella ”he can run but he can’t hide”. Diskografioiden mukaan Walter pysytteli poissa studioista lähes seuraavan vuosikymmenen ajan. LeSage 711 Aw Shucks Baby I’m Mad 731 Pickin’ Cotton Ain’t Nothing But Gossip Jo artistinimike viittaa siihen, että nyt ei ollut kyse varhaisesta soulista vaan perinteisemmästä blueslinjasta. tuli jo kehutuksi I Am To Blame -raidan yhteydessä niin perusteellisesti, ettei paremmasta väliä. Vuonna ’71 Walter joutui tekemisiin New Jerseyssä toimineen levykauppiaan Emile Dillonin kanssa
Kappaleluettelo sisältää 12 nimikettä, joukossa standardit You Don’t Have To Go, Kansas City, The Things I Used To Do, Rainy Night In Georgia ja Stormy Monday Blues. Laulu on käheähköä niin kuin levyllä muutenkin, vain When You Love Someone -balladissa tunnistaa vanhan vahvan Walterin, raidan laulupuolta voisi luonnehtia souliksi. Muutama nopeampi blues erottuu edukseen, erityisesti nimikkokappale Lightning Bug, joka yleisön reaktioista päätellen oli miehen bravuuri. Giving You The Blues (Swingmaster LP 2116) A (1) Sex (2) Dance Hobo Dance (3) Bull In A Pasture (4) Swamp Dog (5) Pickin’ Cotton B (1) Your Whole Life Through (2) Your Sugar Honey And Ice Tea (3) You Giving Me The Blues (4) Mean Little Woman (5) Shot At Dobbin Height Now Hear This! (Swingmaster CD 2207) (1) The Life Of Lightning Bug Rhodes (2) Auto Mechanic Blues (3) North Carolina Woman (4) Wiggle Wiggle Baby (5) Neighbor Neoghbor (6) Blues Star Blues (7) Step It Up And Go (8) It’s Not What You Do (9) Peepin’ Thru The Grapevine (10) Now Hear This (11) You Got To Do Better (12) Give Me Back My Wig “Giving You The Blues“ on päätösraitaa lukuun ottamatta levytetty lokakuussa ’88 ja julkaistu seuraavan vuoden alussa. “Now Hear This!“ puolestaan on purkitettu maaliskuussa ’89 ja cd on merkintöjen mukaan vuodelta 2001.. Tarkempaa tietoa ei ole, mutta asiaa voi arvailla valokuvista, joissa Walter esiintyi usein tummiin laseihin sonnustautuneena. Esityksen tunnistaa tutuksi klassikoksi vain sanoista, muuten Walter on vienyt kappaleen ihan omille teilleen, hitaaksi alakuloiseksi bluesiksi. Älköön tätä ymmärretä negatiivisena mainintana, vanhakantainen kantriblues on mielestäni bluesia parhaimmillaan, ei sitä ole ainakaan turhalla vinguttelulla pilattu. Levystä ei kuitenkaan näy jälkeäkään missään listauksissa eikä keskustelupalstoilla, Soul Discography kuittaa asian maininnalla ”propably unissued”. Kokonaisuutena “Where Is My Friend?“ on miellyttävä LP lajissaan. Mainitsin aikaisemmin hänen tavallista vaaleamman ihonvärinsä, johon liittyi albiinoille tyypillinen näköongelma. Albumin tekopaikaksi on ilmoitettu New York, levyn nimi on “The Blues Goes On“ ja numero Festival 8301. Hän putkahti yllättäen julkisuuteen, tosin niukkaan sellaiseen, levyttämällä vuonna ’82 albumillisen kantribluesia Herb Abrahamson -nimisen taustahahmon innoittamana. Where Is My Friend. COUNTRY BLUESIN PARIIN Walter Rhodes eli nähtävästi South Carolinassa 70-luvun loppuvuodet ja vielä seuraavan vuosikymmenen alun. (Erwin Music EM-8903) A (1)You Don’t Have To Go (2) Rainy Night In Georgia (3) Good Ol’Love (4) The Wiggle (5) Where Is My Friend B (1) When You Love Someone (2) Mind Your Own Business (3) Bright Lights Big City (4) Bull In Your Pasture (5) Lightning Bug Taiteilijanimi Lightning Bug viittaa Lightning Hopkinsiin ja minun vähäisen blueskokemukseni perusteella musiikki myötäilee valintaa. Sitä vain ihmettelen, miksei sitä huomattu meikäläisten harrastajien keskuudessa. Mikäpä siinä, vaikutteet oli varmaankin saatu lapsena ja monipuoliset kitaristin taidot olivat hallussa. VIERAILUT HOLLANNISSA Walterin käynneistä Euroopassa on parhaiten dokumentoitu kaksi vierailua Hollannissa. Jälkimmäiseen kysymykseen löytyy selkeä vastaus: Walter kuoli ennen kuin asia alkoi olla ajankohtainen. En tiedä kutsuttiinko hänet sinne vanhojen soulansioiden takia vai bluesmiehenä. 30 Blues News 3/2017 ei ole yksityiskohtia eikä sitä myöskään koskaan ole julkaistu missään muodossa. Selvää kuitenkin on, että kyseinen sessio on pidetty ja että Walter on esittänyt LP:n sisältämää musiikkia myös liverintamalla. Varsinainen paluu ajoittui vuoteen ’86, jolloin Walter levytti Hamletissa North Carolinassa blueskertomuksen Shot At Dobbin Height. Ja miksei Walteria koskaan tuotu Suomeen, vaikka hän tiettävästi kävi muutaman kerran Euroopassa. Levyttämisen ratkaisi blues, tuloksena kaksi Leo Bruinin ja Sam Van Gelnerin tuottamaa albumia. Nuo kaksi raitaa onkin tarkkaan ottaen nauhoitettu eri tilaisuudessa kuin muut, paikka oli Bertin baari Sullivanissa South Carolinassa. 70-luvun jälkipuolella tuli muistaakseni ilmi ensimmäiset arvailut Walterin heikentyneestä terveydestä. Reilu vuosi myöhemmin nauhoitettiin Myskynsin tavernassa Charlestonissa materiaalia, joka julkaistiin Gary Erwinin omistamalla merkillä kasettina ja aivan 80-luvun lopussa myös oikeana levynä. Walterin blues on rauhallista ja pelkistettyä, hänen oman kitaransa kaverina ei muuta soitinpuolta erotu kuin raidoilla A4 ja B3 basso ja heiveröiset rummut. Tässä yhteydessä käytettiin nimikettä Walter ”Lightning Bug” Rhodes ja tallenne sisälsi osittain samoja raitoja kuin julkaisematta jäänyt “The Blues Goes On“. Soulin harrastajaa kiinnostaa luonnollisesti Rainy Night In Georgia. Onko kyse puhtaasta Hopkins-linjasta vai onko mukana muita esikuvia, sitä en käy arvailemaan, minun korvissani kaikki aito kantriblues kuulostaa samanlaiselta
Hän oli perustanut The Buzzin’ Cousins -nimisen taustayhtyeen, jonka kanssa hänelle kertyi esiintymistilaisuuksia. Samoissa yhteyksissä tarjoutui mahdollisuus levytykseen, jota varten Bug ”serkkuineen” oli jo suunnitellut materiaaliakin, mutta dramaattinen onnettomuus katkaisi suunnitelmat. John. Suomessakin pariin otteeseen viime vuosina esiintynyt neworleansilaislaulaja ja -muusikko Johnny Sansone kertoi BN:lle tapahtumien kulusta omia muistojaan lehden numerossa 1/2015: “ShortStack Records syntyi haaveestani tuottaa ja julkaista jonain päivänä tuntemattomien bluesmiesten levyjä. Poliisin versio tapahtuneesta oli, että Walter oli ehkä juovuspäissään mennyt toikkaroimaan altaalle, puolisokeana pudonnut ja uimataidottomana hukkunut. Yksittäisistä raidoista erottuu luonnollisesti Walterin omaelämäkerta The Life Of Lightning Bug Rhodes. En tiedä minkä verran kokoonpano vaihteli, tärkeimpinä jäseninä mainitaan rumpali Eddie Crowe, basisti Sherman Webster ja pianisti Teddy Sherman. Hollannissa tehdyillä levyillä oli havaittavissa uudenlaista energiaa, joka tuli esiin lavoillakin, myös Atlantin takana. Hänet oli siis tapettu jo hotellihuoneessaan ja sitten kannettu altaalle tai pakotettu aseella uhaten uimaosastolle murhattavaksi. Raporttiin korjattiin syyksi säikähdyksen aiheuttama äkillinen sydänkohtaus putoamistilanteessa. Molemmat levyt on järkevästi tuotettu, taustalla soittaa useimmilla raidoilla avustavana kitaristina Fred Reining. Asiaa jäi penkomaan Walterin ystävä, edellä mainittu rumpali Eddie Crowe, joka piti raportin tietoja virheellisinä. Olimme jo buukanneet hänet New Orleans Jazz & Heritage -festivaaleille sekä konsertoimaan New Yorkin Lincoln Centeriin, mutta hänen oli vain jatkettava matkaansa. Olin tutustunut heppuun, joka tuotti Blues Party -yhtyeeni esikoislevyn ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Hänet oli viety sinne väkisin, sitä oletusta vahvisti tieto, jonka mukaan Walter oli löydettäessä alusvaatteisillaan. Yleisilme on rohkeampi ja energisempi kuin jenkki-Erwinillä, tämä koskee myös Walterin laulua, vaikkei hänelle aikaisemmin tyypillisiä vitaalisia korkeita ryöpsähdyksiä nytkään kuulla. JULMA KUOLEMA Walter Rhodesin elämä näytti vuonna ’89 pitkästä aikaa valoisalta. Crowe on sanojensa mukaan jättänyt useita vetoomuksia asian selvittämiseksi, mutta viranomaisilla ei ole ollut mahdollisuuksia eikä haluja uusiin tutkimuksiin.. Soulin ystävää tietenkin kiinnostaa Neighbor Neighbor, joka on hauskasti bluesin muotoon muunnettu näkemys Jimmy Hughesin 60-luvulla top ten -hitiksi laulamasta Huey Meauxin sävelmästä. Samantapainen hidas kertova blues on Now Hear This, miksei myös Give Me Back My Wig, joka on listausten mukaan eri sessiosta kuin muu “Now Hear This!“ -materiaali. Netistä löytyy muutamia muistelukirjoituksia, joissa Walterin 80-luvun lopun lavaesiintymisistä käytetään ylistäviä sanontoja. Tarkastuksessa selvisi, että hukkuminen ei ollut kuolinsyy, koska keuhkoista ei löydetty vettä. “Giving You The Blues“ on harvinaisempi, ällistyttävin nettipyyntö hyväkuntoisesta vinyylistä on 249 dollaria. Kaveri ei ollut kuin 50-vuotias kuollessaan epäselvissä olosuhteissa ennen kuin saimme mitään julkaistuksi.“ Amerikkalaisten kansallispäivän yönä 4.7.1990 Walter löydettiin kuolleena Rockinghamissa, North Carolinassa toimineen hotellin uima-altaasta. Ensimmäinen projektimme oli Walter ”Lightnin’ Bug” Rhodes. Harmiton ja positiivinen ovat adjektiiveja, joilla kuulemani perusteella uskaltaisin Swingmasters-levyjä kuvata. Esitys sinällään on hyvinkin perinteinen, mutta sanoitusta on pakko seurata. Kirjoitimme siis laulut ja äänitimme ne, ja sitten hän katosi omille teilleen. Tietenkin niistä saa todellistakin positiivisemman kuvan, mutta kiistattomasti Walterilla näytti olevan iloisia asioita tiedossa. Blues News 3/2017 31 Luonnollisesti tuo cd on helpommin saatavilla sekä levynä että nettiversiona. Hän lupasi huolehtia rahoituksesta jos minä hoitaisin kaiken muun. Esiintymisten huippu oli kutsu New Orleansin jazz-festivaaleille, siellä Walterin eli oikeammin Lightning Bugin kavereina olivat suuret tähdet Neville Brothers, Irma Thomas ja Dr. Hänen mukaansa Walter oli ylivarovainen mies, joka pelkäsi vettä yli kaiken eikä missään tapauksessa olisi lähtenyt vapaaehtoisesti yöllä lähellekään uima-allasta – eikä olisi sinne omin päin osannutkaan, koska puolisokea oli lievä ilmaisu kuvaamaan hänen näkövaikeuksiaan. Totuus Walterin kohtalosta tuskin selviää koskaan. Pidin siitä miehestä ja tiesin saavani homman toimimaan
Unionin joukkojen poistuttua etelästä vanhat hallintopuolueet palasivat kuitenkin vähitellen valtaan ja mustat menettivät suuren osan oikeuksistaan, kun eteläiset osavaltiot säätivät rotuerottelulakeja (ns. Tätä laulua on esitetty vaihtelevilla sanoilla ja nimillä (mm. Take this hammer, carry it to the captain (3 kertaa) Tell him I’m gone (2x) If he asks you was I runnin’ (3x) Tell him I was flyin’ (2x) If he asks you was I laughin’ (3x) Tell him I was cryin’ (2x) I don’t want no cornbread and molasses (3x) But I got my pride, Well, I got my pride Jokaisen säkeen loppuun Leadbelly lisää henkäisyn ”haaa”, ja kun joukko toistaa sen, lekat jysähtävät samanaikaisesti kiveen tai ratakiskon naulaan. tavataan tienristeyksessä Paholaisen kanssa diilin tehnyt Tommy Johnson, pelastetaan tämä lynkkaukselta Ku Klux Klanin ristinpolttorituaalissa ja osallistutaan baptistien kasteseremoniaan joella. Hyvä esimerkki vanhasta työlaulusta on Take This Hammer. Tässä yhteydessä ”hammer” tarkoittaa pikemminkin lekaa kuin puusepän vasaraa. Jim Crow -lait). Orjatyötä etelän puuvillapelloilla ja valkoihoisten palvelijoina seurasivat sisällissodan jälkeen rotuerottelukausi ja raskaat ammatit tehtaissa, kaivoksissa ja muissa vastaavissa työpaikoissa. Pian sen jälkeen alkoi myös orjakauppa ja mustien orjien määrä lisääntyi voimakkaasti. (O Brother, Where Art Thou. John Henry on mustan väestön sankarihahmo, jonka tehtävänä oli hakata tunnelityömaalla lekalla teräspiikkejä kallioon (steel-driving man) räjähdepanosten reikiä varten. 2000) alussa kahlevangit hakkaavat lekoilla kiviä hoilottaen työlaulua. 32 Blues News 3/2017 TIMO KAUPPINEN J ussi Raittinen kertoo Kesäduunibluesissa (Eddie Cochranin Summertime Blues) nuorukaisesta, jota harmittaa kun bensarahat pitää itse ansaita kesätöissä ja kun faija ei päästä Ruisrokkiin katsomaan Pressaa (Tasavallan Presidentti -yhtyettä). Afroamerikkalaisten orjien työlauluista tämä piirre siirtyi osittain myös spirituaaleihin, gospel-musiikkiin ja bluesiin. Ennen vuotta 1865 suurin osa heistä oli orjia, jotka vapautuivat unionin (eli pohjoisvaltioiden) voittaessa konfederaation (eli etelävaltiot) sisällissodassa 1861–65. Spencer Davis Group (1966) ja se löytyy myös Eric Bibbin albumilta “Blues, Ballads And Work Songs” (2011). Valtaosa kaikkiaan noin 10 miljoonasta mustasta orjasta päätyi Brasiliaan ja Karibian saarille. Svengaavan version laulusta on levyttänyt mm. Nykyiselle Yhdysvaltojen alueelle tuotiin orjista noin 5 prosenttia, joista ensimmäiset valkoihoisten palvelijoiksi Virginiaan vuonna 1619. Mustia pidettiin ruodussa myös laittomin keinoin ja niihin syyllistyi varsinkin entisten orjanomistajien perustama Ku Klux Klan. Avoin rotusyrjintä jatkui aina 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen nousuun saakka. Legendan mukaan John Henry voitti. Vuonna 1790 mustien osuus koko väestöstä oli jo noin 20%. Kolme vankia karkaa ja siitä alkaa Homeroksen Odysseus-tarua vapaasti tulkitseva road movie, jossa mm. Laulun monista versioista kuuluisimman on levyttänyt Leadbelly (1940). Siinä esilaulaja (leader, caller) laulaa säkeen tai säkeitä, jotka työntekijäjoukko kuorossa toistaa. Tässä laulussa raskasta työtä tekevä ja huonoon ruokaan kyllästynyt mutta omanarvontuntoinen vanki saa tarpeekseen ja ottaa hatkat. Leadbellyllä oli omakohtaista kokemusta vankityöstä, sillä hän lusi useita vuosia Angolan vankilafarmilla Louisianassa. Tämä viihteellinen ajankuva 30-luvun Mississippistä elävöittää Yhdysvaltojen mustan ja köyhän valkoisen väestön historiaa, josta myös työlaulut ja työtä kuvaavat blueskappaleet kumpuavat. Tämä artikkeli kuvaa afroamerikkalaisen työnteon historiaa ja sen ilmenemismuotoja työlaulujen ja blueskappaleiden sanoituksissa. Usein tällaiset raskaat työt teetettiin rangaistusvangeilla. Joel ja Ethan Coenin elokuvan Voi veljet, missä lienet. Monet hammer-laulun versiot sisältävät John Henrystä kertovia säkeitä kuten: This old hammer killed John Henry / but it won’t kill me. Vaan pieniäpä ovat valkoihoisen nuorukaisen murheet, jos niitä vertaa Yhdysvaltojen mustan väestön työhistoriaan. radanja tienrakennustöissä, tulvavallien teossa, kivenhakkuussa ja soudettaessa. Nine Pound Hammer, Swannanoa Tunnel, Ashville Junction). Orjien rahtaus Afrikasta alkoi jo 1500-luvulla vähän Amerikan löytämisen jälkeen. Työlauluja laulettiin mm. ORJAJA PAKKOTYÖTÄ Mustan väestön työlaulujen juuret ovat Afrikassa, missä jo vuosisatoja on rytmitetty työntekoa säestyksettömällä hoilotuksella, jolle on tyypillistä call-and-response (kutsu-vastaus) -rakenne. Aina 1900-luvun alkuun saakka yli 90% mustista asui etelävaltioissa. Orjaja työlauluja on julkaistu 1870-luvulta ja levytetty 1920-luvulta alkaen. Monet mustat pystyivät samaistumaan laulun tuntemuksiin ja se on säilynyt suosittuna nykypäiviin saakka
Systeemi oli samantapainen kuin torpparilaitos Suomessa. He vuokrasivat maata rahaa vastaan viljelijälle (tenant) tai pidättivät osan (share) tämän sadosta vuokrana (sharecropper). Bukka White tuomittiin taposta Mississippin osavaltion pahamaineiseen Parchman Farmin rangaistuslaitokseen vuonna 1937. Hänen levytyksestään Shake ’Em On Down tuli hitti samana vuonna ja White sai jatkaa musisointiaan myös vankila-aikanaan, jolloin folkloristi John Lomax kävi äänittämässä hänen omintakeisia kappaleitaan kongressin kirjaston kokoelmiin. John Henrystä on tehty työlaulujen ohella balladeja, joita ovat esittäneet monet artistit kuten Leadbelly, Furry Lewis, Big Bill Broonzy, Mississippi John Hurt (Spike Driver Blues), Woody Guthrie, Pete Seeger, Johnny Cash, Bruce Springsteen ja Joe Bonamassa. Allison laulaa tekosyyttömästi: I ain’t never done no man no harm, mutta myöntää lopussa, että all I did was shoot my wife. Eräs heistä on jopa saanut nimensä puuvillasta. Puuvillapeltojen lisäksi hoilotusta saattoi kuulla riisija maissipelloilla sekä jokien vallitustyömailla. Kotimaamme torpparit saivat oikeuden lunastaa torppansa vuonna 1918. Sieltä hän siirtyi vuonna 1955 Muddy Watersin harpistiksi ja vuonna 1965 soolouralle. Ryhmässä laulettavia työlauluja ei puuvillapelloilla juuri kuultu, mutta yksittäiset työntekijät saattoivat hoilottaa (field holler) työtä tehdessään omaksi huvikseen tai pitääkseen yhteyttä muihin työntekijöihin. Georgie Fame, Hot Tuna, John Mayall ja Johnny Winter ovat tehneet kappaleesta oman tulkintansa, ja rotevasti rokkaa myös kotimaisen Doctor’s Orderin ja Johnny Spencen versio.. Oh listen you men, I don't mean no harm (2x) If you wanna do good, you better stay off ol' Parchman farm We got to work in the mornin', just at dawn of day (2x) Just at the settin' of the sun, that's when the work is done Work all the summer to make your cotton, when fall comes still ain’t no price (2x) I have plowed so hard, baby, corns got all in my hands (2x) I want to tell you people, it ain’t nothing for the poor farming man Rory Block on tulkinnut Bukka Whiten tunnetuimmat kappaleet tuoreella tribuuttilevyllä ”Keepin’ Outta Trouble” (2016). Hän innostui jo poikasena huuliharpun soitosta, pääsi Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) suojatiksi ja soitti 50-luvun alkupuolella Howlin’ Wolfin yhtyeessä. Vankilasta päästyään White levytti Parchman Farm Bluesin, jossa hän suree joutumista eroon vaimostaan, mutta mainitsee myös vankien pitkät työajat. Hiljakkoin edesmennyt harppuässä James Cotton syntyi plantaasilla Tunicassa, Mississippissä vuonna 1935. Tämän seurauksena paljon mustia orjia tarvittiin lisää pelloille puuvillaa poimimaan. Orjatyötä muistuttavasta vankityöstä on tehty myös blueskappaleita, esimerkkinä Bukka Whiten Parchman Farm Blues (1940). Blues News 3/2017 33 tässä puuhassa jopa höyryvasaran, mutta kuoli rasittavan kisan jälkeen leka kädessä sydämen pettäessä. Musta John Henry on siten kelvannut sankariksi afroamerikkalaisten ohella myös työväenhenkisille valkoihoisille. Puuvillan viljelyyn ja muihin maataloustöihin liittyviä blueskappaleita ovat tehneet monet artistit. Cottonin varhainen levytys Cotton Crop Blues (1954) kuvaa puuvillan viljelyn varjopuolia: kyntäminen on raskasta, sato on onnenkauppaa ja puuvillan hinnat alamaissa. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen plantaasinomistajat siirtyivät vuokraviljelyjärjestelmään. HIKOILUA PUUVILLAPELLOLLA Puuvillan tuotannon kukoistuskausi alkoi Mississippin deltalla, Alabamassa ja Georgiassa 1820-luvulla, kun 1793 keksitty puuvillakuidun siemenistä erotteleva kone (cotton gin) saatiin kehitettyä tehokkaaksi. Hiljattain edesmenneen jazz-pianisti Mose Allisonin Parchman Farm (1957) eroaa tempoltaan ja sanoitukseltaan Whiten kappaleesta, mutta on saanut siitä selvästi inspiraationsa
Kirjoittajalla oli tilaisuus vuonna 2005 vierailla eteläafrikkalaisessa platinakaivoksessa. Tästä melodisesta folk-kappaleesta on tullut ikivihreä ja sen ovat levyttäneet mm. Blueshistorioitsija Max Haymesin artikkelin ”Background To The Blues” (www.earlyblues.com) mukaan jo 1880-luvulla sahaja tärpättiteollisuus levisi Mississippiin, Georgiaan, Pohjois-Carolinaan ja Pohjois-Floridaan. Tampa Redin tärpättibluesissa Turpentine Blues (1932) valitellaan tärpättiduunareiden huonoja palkkoja ja neuvotaan mieluummin menemään metsätöihin. Havupuiden pihkasta valmistettiin myös tärpättiä, joka on liuotinaine. Sanoitusta voi kuitenkin pitää uskottavana kuvauksena entisaikojen kaivostyöstä, josta saa käsityksen katsomalla esimerkiksi kappaleeseen liittyvän kuvasarjan YouTubesta. Laulun kertosäe You load sixteen tons and what do you get. Monet vähävaraiset työntekijät olivat velkaisia ja siksi käytännössä sidoksissa kaivosyhtiöön. Työntekijät näillä teollisuuden aloilla olivat useimmiten mustia, kuten myös Kentuckyn ja Pennsylvanian kaivostyöläiset, radanrakennustyöntekijät, kantajat ja muut rautateiden aputyöntekijät. Cotton Picking Blues -nimisiä alkuperäiskappaleita ovat levyttäneet myös Big Mama Thornton (1951), John Henry Barbee (1964), Son Seals (1973) ja Louisiana Red (2005). laajalla Piney Woodsin havupuualueella, joka sijaitsee Louisianan ja Teksasin rajan tuntumassa. Big Joe Williams on toinen työmaita aikoinaan ahkerasti kierrellyt bluesartisti. Another day older and deeper in debt on peräisin Travisin veljen kirjeestä ja kertosäkeen jatko heidän kaivostyöläisisältään, jolla oli tapana sanoa I can’t afford to die. I owe my soul to the company store. Raskas työ vaati raskaat huvit, joita leimasivat usein runsas alkoholin käyttö tappeluineen ja muine lieveilmiöineen. Tämä Allen Toussaintin säveltämä kappale kuvaa varhain aamulla hiilikaivoksen uumeniin laskeutuvaa työntekijää, joka on työpäivän jälkeen niin väsynyt ettei jaksa viikonvaihteessa edes pitää hauskaa. 34 Blues News 3/2017 Toinen esimerkki puuvillakappaleista on Robert Petwayn ja Tommy McClellanin Cotton Picking Blues (1942), jossa varoitellaan ahkeraa puuvillanpoimijanaista työuupumuksesta ja jopa järjen menosta. Työntekijät asuivat parakeissa ja muuttivat ”leiristä” (camp) toiseen aina töiden saatavuuden mukaan. PUURTAMISTA METSÄSSÄ JA KAIVOKSESSA Mustaa työvoimaa käytettiin myös muualla kuin maataloudessa. Kuuluisin puuvillakappale lienee kuitenkin Leadbellyn Cotton Fields (1940). Harry Belafonte (1958), Johnny Cash (1962), The Seekers (1964), The Beach Boys (1968), Creedence Clearwater Revival (1969) ja Elvis (1970). Valkoihoiset työntekijät välttivät näitä töitä niiden vaarallisuuden ja raskauden takia. Alabamassa valmistettiin kivihiiltä, rautaa ja terästä. Työntekoa se ei tosin käsittele vaan sanoitus on nostalgista muistelua: When I was a little bitty baby / My mama would rock me in the cradle / In them old cotton fields back home jne. Köyhät valkoihoiset (ns. Toussaint on haastatteluissaan myöntänyt, ettei hän eikä Dorsey ole koskaan käynyt kaivoksessa. She’s a cotton-picking woman / Lord she does it all the time / If you don’t stop picking cotton now baby / I believe you sure going to lose your mind. Paul Oliver kuvaa kirjassaan ”Bluesin tarina” (”The Story Of The Blues” 1969, suomennos 1983) oloja metsätöissä ja sahoilla karuiksi. Will Ezell oli pianisti, joka esiintyi 20-luvun alkupuolella yhdessä naislaulaja Elzadie Robinsonin kanssa leireillä ja sävelsi tälle kappaleen Sawmill Blues (1926). I’m workin’ in a coal mine Goin’ down down down Workin’ in a coal mine Whop! about to slip down. Lee Dorseyn kaivoslaulu Working In The Coal Mine (1966) oli kansainvälinen hitti. Etenkin bluespianistit kiersivät viihdyttämässä työntekijöitä sahojen, vallitusja ratatyömaiden leireillä. Nykyisin sitä syntyy sellun tuotannon sivutuotteena, mutta 1900-luvun alkupuolella pihkaa valutettiin kuoritusta mäntypuusta samaan tapaan kuin raakakumia kumipuusta. Vuonna 1980 Järvenpään Puistoblueseissakin esiintynyt Big Joe tunnetaan parhaiten kappaleesta Baby Please Don’t Go (1935) ja 9-kielisestä kitarastaan (bassokielet tuplattu), mutta hänen ohjelmistoonsa kuului myös saha-aiheinen Old Saw Mill Blues (1963). white trash) ja mustat raatoivat metsätöissä ja sahoilla mm. Vaikka olosuhteet kaivoksissa ovat tekniikan ja turvallisuuden osalta huomattavasti parantuneet, ei kaivostyö edelleenkään mitään herkkua ole. Merle Travisin tunnettu ja paljon versioitu folk-kappale Sixteen Tons (1946) kertoo Kentuckyn hiilikaivostyöläisten kokemuksista. Blind Lemon Jeffersonin Piney Woods Money Mama (1928) kertoo naisesta, joka ansaitsi hyvin kyseisellä metsäalueella. Matalan kaivoskäytävän perällä mustat miehet porasivat korvia huumaavassa Five o’clock in the mornin’ I’m all ready up and gone Lord I am so tired How long can this go on. Hiilikaivostyö on inspiroinut myös valkoihoisia artisteja. Pihkan hartsiaineista terpeenit (eli tärpätti) erotettiin tislaamalla
RAUTA HEHKUU TERÄSTEHTAASSA Tunnetuin terästehdastyöstä kertova blues lienee pianisti Eddie Boydin klassikko Five Long Years (1952), Se kertoo miehestä, joka on raatanut terästehtaassa orjan lailla ja tuonut tienestit kiltisti kotiin, mutta on silti joutunut naisensa hylkäämäksi. Wolfin mustasukkainen ja kiivasluontoinen naisystävä oli todellakin ampunut haulikolla Wolfia takalistoon löydettyään bändin keikkaautosta siveettömyyteen viittaavat naisten pikkuhousut. Sokean miehen kuvaus masuunista (blast furnace) perustuu varmaankin pelkkiin kuulopuheisiin, mutta huijaamisyrityksistä Blakella ja muilla sokeilla saattoi hyvinkin olla omakohtaista kokemusta. Etelästä siirtyneet mustat kaipasivat tietenkin myös kotiseutujensa bluesia, ja kaupunkien kapakat ja tanssisalit työllistivät monia bluesmuusikoita, joita houkuttelivat myös nousussa olevan levyteollisuuden tarjoamat vaurastumismahdollisuudet. Teurastaja Pete on erikoistunut käsittelemään veitsellään kaikenlaisten naisten lihaa: Have you ever been mistreated. Traktorit ja poimintakoneet vähensivät samanaikaisesti työntekijöiden tarvetta etelän puuvillapelloilla ja pakottivat varsinkin nuoret työnhakuun muualle. Eli tämän humoristisesti esitetyn kappaleen voi käsittää myös varoitukseksi ja kehotukseksi miehille pitää hyvää huolta omasta rakkaasta vaimosta tai naisystävästä. You know just what I’m talking about (2x) I worked five long years for one woman, she had the nerve to put me out I got a job in a steel mill, shucking steel like a slave Five long years, every Friday I come straight back home with all my pay. Vanhoja valokuvia teurastamoista voi katsella Googlen kuvahausta (esim. Roy Brown varoittelee Peten kaltaisista ”crazy man’eistä”: All you fellas gotta watch your wives ‘Cause Pete don’t care whose meat he chops. Helppoa ei kuitenkaan ollut sillä vuoden 1929 pörssiromahdus johti talouslamaan ja suurtyöttömyyteen 30-luvun alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota vähensi siirtolaisuutta ja aiheutti työvoimapulan pohjoisen teollisuuskaupungeissa jotka tarjosivat työmahdollisuuksia etelän mustille joita houkutteli myös pohjoisen vähäisempi rotusorto. Kovat ajat ovat pakottaneet laulun kertojan kerjäämään ovelta ovelle ”köyhyyden tappotantereella” ja mieliala on sen takia ”synkkä kuin loka-marraskuun vaihteen teuraskarja” (ilmaus kirjailija Juhani Peltosen). Mustan väestön mukana muutti myös muusikoita. Sumlinin mukaan Wolf oli kuitenkin syytön. Esimerkiksi Upton Sinclair on kirjoittanut 1900-luvun alun Chicagon teurastamojen surkeista työoloista ja puutteellisesta hygieniasta. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkkomaalle. Työntekijät näyttävät olleen pääosin köyhiä valkoihoisia siirtolaisia, mutta afroamerikkalaisia ja latinoita oli nettitietojen mukaan palkkalistoilla myös huomattavan paljon. Piedmont-blueskitaristi Ralph Willis (aka Alabama Slim, Washboard Pete, Hey everybody, did the news get around About a guy named Butcher Pete Oh, Pete just flew into this town And he’s choppin’ up all the women’s meat He keeps hackin’ and whackin’ and smackin’ (3x) He just hacks, whacks, choppin’ that meat Wolfin luottokitaristi Hubert Sumlin on kertonut, että sanoitus perustuu tositapahtumiin. Teurastamokappaleista näennäisesti hurjin lienee Roy Brownin Butcher Pete (1949). Wolf ei ollut suinkaan ensimmäinen bluesmies, joka käytti tätä ilmaisua vaan se esiintyy jo Skip Jamesin lama-aikana tehdyssä kappaleessa Hard Time Killing Floor (1931): These hard times can last us so very long / If I ever get off this killin’ floor / I’ll never get down this low no more. Ihkaoikeasta teurastamotyöstä kertovia blueskappaleita ei tällä kertaa googlaushaaviin tarttunut, mutta lihateollisuudesta kertovia kirjoja kyllä löytyy useita. Sarjamurhaaja Pete ei kuitenkaan taida olla, vaikka päätyykin laulussa vankilaan. Killing floor (kill floor) tarkoittaa paikkaa, jossa teuraseläimet tapetaan. King (1972), Buddy Guy (1991) ja Eric Clapton (1994). Eddie Boyd asui Helsingissä vuodesta 1970 kuolemaansa saakka vuonna 1994. hakemalla ”Chicago slaughterhouse”). Työ oli kolmivuorotyötä, mutta siitä maksettiin kuitenkin suhteellisen hyvin, mikä sai monet vähävaraiset mustat hakeutumaan kaivostöihin. Jazz oli suosittua 20-luvulla ja monet etelän jazz-muusikot siirtyivät Chicagon ja Detroitin kaltaisiin kaupunkeihin viihdyttämään teurastamojen, terästehtaiden ja autoteollisuuden työntekijöitä. Killing floor ei siten tässä tapauksessa ollut aivan katteeton vertauskuva. Toisessa muuttoaallossa vuosina 1940–1970 peräti viisi miljoonaa mustaa siirtyi lähinnä etelän kaupungeista pohjoisen, keskilännen ja Kalifornian kaupunkeihin, joissa oli töitä tarjolla. Kappaleen sanoitus kuitenkin paljastaa, että Wolf käyttää ilmaisua vain vertauskuvallisesti. Muitakin teorioita on tosin esitetty tämän 38-vuotiaana menehtyneen kitaravirtuoosin kuolemasta. VERI ROISKUU TEURASTAMOSSA Sisällissodan jälkeen alkanut mustien muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin kiihtyi vuosina 1910-1940. Blues News 3/2017 35 melussa lähes saunamaisissa olosuhteissa noin kilometrin maanpinnan alapuolella ja ilmassa leijui nestesumua porauksessa muodostuvan pölyn sitomiseksi. I shoulda went on, when my friend come from Mexico at me (2x) But no, I was foolin’ with ya, baby, I let ya put me on the killin’ floor Lord knows, I shoulda been gone (2x) And I wouldn’t have been here, down on the killin’ floor Kappaleen ovat versioineet mm. Blind Blakella on paha Steel Mill Blues (1927) terästehtaassa ja naisystävänkin hän epäilee pihistävän omaisuuttaan: When I look into the blast furnace, it’s all red hot with ore. John Lee Hooker (1961), Muddy Waters (1963), Freddie King (1971), B.B. Howlin’ Wolf hyödyntää Killin’ Floor -klassikossaan (1964) teurastamoihin liittyvää ilmaisua. If I catch you stealin’ ain’t goin’ back no more. Alan Lomaxin haastattelussa Big Bill Broonzy kertoi kuulleensa, että hyväntuulisena viskisieppona tunnettu Blake olisi kaatunut ja paleltunut kuoliaaksi palatessaan yksin yöllä talviselta soittokeikalta joulukuussa 1934. Keuhkosyöpää aiheuttavaa radioaktiivista radonkaasua kyseisessä kaivoksessa ei onneksi esiintynyt suurina pitoisuuksina. Blaken kohtaloksi ei koitunut masuunin kuumuus vaan todennäköisesti pikemminkin kylmyys
Ja jos jotakuta kiinnostavat suomenkieliset ”ammattilaulut”, niin netistä löytyy niistä Tampereen kaupunginkirjaston kokoama pitkä aakkosellinen luettelo. Edellä esitetystä luettelosta voi poimia esimerkkinä tästä vaikkapa hammaslääkärin. 36 Blues News 3/2017 Sleepy Joe) ja Chicago-pianisti Otis Spann ovat myös tehneet omat Steelmill Blues -nimiset kappaleensa. Vuosina 1927–1934 hän oli valimossa ensin kaavaajan apulaisena ja sitten kaavaajana (valumuotin tekijänä). bussikuski: Muddy Waters – Bus driver (1977) taksikuski: Mississippi Heat – Cab Driving Man (2016) autonkuljettaja: Memphis Minnie – Me And My Chauffeur (1941) roskakuski: Muddy Waters – Garbage Man (1969) lääkäri: Jimmy Witherspoon – Doctor Blues (1950) hammaslääkäri: Dinah Washington – Long John (1949) sairaanhoitaja: Bo Diddley – Pills (1961) pankkiiri: Big Bill Johnson – Banker’s Blues (1931) vakuutusvirkailija: Sonny Boy Williamson – Insurance Man Blues (1938) poliisi: Charley Patton – High Sheriff Blues (1934) lakimies: Sleepy John Estes – Lawyer Clark Blues (1941) postinkantaja: Sleepy John Estes – Mailman Blues (1940) palomies: Sleepy John Estes – Fire Department Blues (1938) kokki: Rolling Stones – Cook Cook Blues (1986) leipuri: Blind Lemon Jefferson – Bakershop Blues (1929) pesijä: Albert King – Laundromat Blues (1966) sähkömies: Lizzie Miles – Electrician Blues (1930) kosmetologi: B.B. Big Bill levytti yli 200 laulua, mutta kertoi saaneensa niistä korvausta musiikkiteollisuuden ketkuilta yhteensä vain noin 2 000 dollaria. PALVELU PELAA MUSTIEN KESKUUDESSA Mustien työt eivät rajoittuneet pelkästään maatalousja tehdastöihin, tai varakkaiden valkoihoisten palvelutehtäviin. Hän kuoli kurkkusyöpään vuonna 1958, mutta on edelleen arvostettu lauluntekijänä ja kitaristina. Ross ja Dr. John, Dr. Hienojen tittelien käyttö taiteilijanimissä on tietenkin sallittua ja harmitonta, koska se tuskin johtaa ketään harhaan. Kappaleen kertojan hammasta särkee ja ”Pitkä-Jussi” ryhtyy poraamaan ja paikkaamaan reikää. Vuonna 1920 ”hobona” junakyydillä Chicagoon tullut Big Bill oli erilaisissa palkkatöissä soittokeikkojensa ohella. Twist-musiikin isä Hank Ballard ja hänen The Midnighters -yhtyeensä eivät tyytyneet kuvaamaan yhtä ammattia vaan seksualisoivat koko työnteon kappaleellaan Mustan miehen dollari samasta työstä oli tämän mukaan vain 50 senttiä. Mustia toimi sen takia paljon palveluammateissa kuten autonkuljettajina, kauppiaina, myyjinä, partureina, suutareina, ompelijoina, pesijöinä, siivoojina, keittiötyöntekijöinä, tarjoilijoina, sairaanhoitajina jne. double entendre -sanoituksia, jotka kuvaavat peitellysti jotain muuta kuin työtä, varsin usein seksiä. Palvelut olivat myös eriytyneet siten että mustat eivät saaneet palvelua valkoisten alueelta, joten mustien oli järjestettävä tarvitsemansa palvelut itse. King – Beautician Blues (1966) hautausurakoitsija: Buddy Moss – Undertaker Blues (1934) esimies, pomo: Jimmy Reed – Big Boss Man (1960) Osa tämän luettelon kappaleista on nimetty harhaanjohtavasti, sillä ne ovat monimerkityksellisiä ns. Ainoa mieleeni tuleva oikea bluestohtori on suomalainen Dr. Rotuerottelun aikana varsinkin etelävaltioissa mustien ja valkoisten asuinalueet olivat erikseen. Poraaminen vähän sattuu, mutta tuntuu muuten niin hyvältä, että tämä naispotilas olisi valmis tulemaan paikattavaksi vaikka joka päivä. Lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutukseen 39-vuotiaana menehtynyt Washington ehti olla naimisissa seitsemän kertaa ja tehdä merkittävän uran blues-, R&Bja jazzlaulajattarena. Helander (filosofian tohtori, maatalousja metsätieteiden tohtori) Pohjanmaan deltalta. Pienillä paikkakunnilla junarata usein erotti köyhän ”niggertownin” valkoihoisten asuinalueesta. Tilanne parani huomattavasti 50-luvulla, kun Big Bill pääsi esiintymään Eurooppaan ja myöhemmin ympäri maailmaa. Tuorein tribuutilevy lienee ”Common Ground: Dave Alvin & Me and a man was workin’ side by side, Now, this is what it meant: They was payin’ him a dollar an hour, And they was payin’ me fifty cent They said: If you was white, you’d be alright, If you was brown, you could stick around, But as you’s black, oh, brother, get back, get back, get back. Phil Alvin Play And Sing The Songs Of Big Bill Broonzy” (2014). Dinah Washingtonin Long John on yli kaksimetrinen valehammaslääkäri. VALETOHTOREITA JA FEIKKISANOITUKSIA Bluesja roots-muusikoissa esiintyy monia ”tohtoreita” kuten Dr. Esimerkkejä blueskappaleista, joissa mainitaan palvelusektorin ammatteja on lueteltu alla. Clayton, jotka tuskin ovat väitöskirjaa tehneet, eivätkä varmaan ole edes lääkäreitä, vaikka hyvää musiikki-nimistä lääkettä kuulijoilleen tarjoavatkin. Alan Lomaxin kirjassa ”The Land Where The Blues Began” (1993) julkaistussa haastattelussa Big Bill kertoo mustien ja valkoisten välisistä palkkaeroista, jotka hän ikuisti myös kappaleeseensa Black, Brown And White (1951). Melko harmittomina voi nykyisin pitää myös kaksimielisiä sanoituksia, joskin niiden pontimena on usein kyseenalainen kaupallisen menestyksen tavoittelu. Myös suurissa kaupungeissa mustat elivät omissa kaupunginosissaan. Osa mustista pääsi kouluttautumaan myös lääkäreiksi, lakimiehiksi, opettajiksi ja muihin paremmin palkattuihin ammatteihin. Tällaisia kaksimielisiä sanoituksia ja valeammatin harjoittajia tapaa bluesissa varsin usein. Big Bill Broonzy (Lee Conley Bradley) on syytä mainita tässä yhteydessä erikseen, koska hänellä oli omakohtaista kokemusta valimotyöstä
VALKOIHOISEN DUUNARIN BLUES Eurooppalaisten siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin kulkeutui myös osa kansallista ja kansainvälistä työväenlauluperinnettä. Muistan kuulleeni sen itsekin Kaivopuiston ilmaiskonsertissa joskus 80-luvun alkupuolella. Osa niistä paljastui lisäksi vertauskuvallisiksi eivätkä ne edes kuvanneet työtä tai ammatteja. Työhön liittyvät maininnat bluessanoituksissa ovat usein myös lyhyitä ja nekin liitettiin parisuhteeseen. Duke Robillardin Working Hard For My Uncle (2010) ja David Vestin We’re All Sharecroppers Now (2016). Woody Guthrie, Bob Dylan ja Pete Seeger. Laulujen sanoituksissa seksi kiinnostaa enemmin ja myy paremmin kuin työ, selvähän se. Valkoihoisten blues-artistien työtä kuvaavia vanhoja blueseja ei juuri löydy, koska blues oli ennen 60-lukua lähes yksinomaan mustien musiikkia. Monet työtä kuvaavat kappaleet olivat myös hyvin vanhoja. Moraalinvartijajärjestö Federal Communication Commission (FCC) yritti kieltää kappaleen radiosoiton, mutta julkisuus vain lisäsi sen suosiota niin mustien kuin valkoistenkin nuorten keskuudessa. Muitakin varmasti on. työtä kuvaavat kappaleet Workingman’s Blues #2 (2006) ja Solomon Burkenkin versioima Maggie’s Farm (1965). Jos cover-versioita ei oteta huomioon, niin harvassa ovat myös valkoihoisten uudemmat ”duunibluesit”. Menestyksen siivittämänä Ballard teki muitakin Annie-kappaleita ja Etta James vastauksen Roll With Me, Henry (nimellä The Wallflower). YouTubesta en Kaivopuiston esitystä löytänyt, mutta sen sijaan sieltä löytyi vuoden 1979 live-versio, joka on räväkkää bluesrockia. Myös ex-Manfred Mann -laulaja Paul Jonesin johtama The Blues Band levytti Maggie’s Farmin vuonna 1980 ja esitti sitä ahkerasti “Maggie“ Thatcherin pääministerikaudella. Aika paljon sai googlailla ja käydä läpi bluesartistien diskografioita ennen kuin tähän artikkeliin löytyivät sopivat esimerkkikappaleet. Historialliset työlaulut (work songs) rytmittivät työtä ja saivat ajan kulumaan nopeammin tylsässä ja raskaassa työssä. Se ampaisi R&B-listan kärkeen ja pysyi siellä seitsemän viikkoa. Ruotsalaissyntyisestä lauluntekijä-ammattiyhdistysaktiivi Joe Hillistä (1879–1917) tuli amerikkalaisen folk-musiikkiliikkeen legenda, jonka viitoittamalla tiellä ovat jatkaneet mm. Vastaavaa tehtävää ei ollut ”vapaaajan” blueskappaleilla ja niiden aiheet keskittyivätkin usein parisuhdeasioihin, päihteisiin ja hauskanpitoon. Kuluvalta vuosikymmeneltä on kuitenkin mieleen jäänyt joitakin, mm. Blues News 3/2017 37 Work With Me Annie (1954). Dylanin ohjelmistoon ovat kuuluneet mm. Teksti sisältää vihjailevia säkeitä kuten Annie, please don’t cheat / Give me all my meat ja Let’s get it while the getting is good. Tyypillisesti laulun I ain’t gonna work on Maggie’s farm no more (2x) Well, I wake up in the morning Fold my hands and pray for rain I got a head full of ideas That are drivin’ me insane It’s a shame the way she makes me scrub the floor I ain't gonna work on Maggie’s farm no more. BLUES JA TYÖ Työ ei näytä olleen mikään suosikkiaihe bluessanoituksissa
Yksi rajuimmista orjuutta ja sitä tukevaa väkivaltakoneistoa kuvaavista elokuvista on Quentin Tarantinon ”Django Unchained” (2012). Mustien aseman paranemista työelämässä hidastivat myös sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät. KKK toimii edelleen, mutta sen vaikutusvalta on huomattavasti vähentynyt. Työ on ollut perinteisessä bluesissa toissijainen sanoitusten aihe ja sitä se vaikuttaa olevan edelleen. Yksi syy tähän voi olla, että mustalle työntekijälle protestointi on ollut vaarallisempaa kuin paremmin järjestäytyneille valkoihoisille. Lisääntyvä kuumuus tulee myös rasittamaan päiväsaikaan entistä enemmin ulkotyötä tekeviä. Tällaisissa töissä on vaikea kokea positiivista ”työn imua”. Omalta osaltani toivotan tervetulleiksi kaikenlaiset bluessanoitukset, oli aiheena sitten perinteinen yksilökokemus, yleisempi nykyajan ilmiö tai jokin aivan muu asia. Harvassa ovat blueskappaleet, jotka käsittelevät sellaisia varakkaiden maiden työelämän nykyisiä piirteitä kuten työn henkistä rasittavuutta tai työsuhteiden epävarmuutta. Mustan väestön blueseissa on aika harvoin samankaltaista protestihenkisyyttä kuin valkoihoisten työväenhenkisissä lauluissa. Orjuuden aikana ja paljon sen jälkeenkin kapinahenkiset mustat olivat pahimmillaan hengenvaarassa. Tämä on ymmärrettävää, koska mustille oli monien vuosikymmenten ajan tarjolla yleensä vain raskaita, likaisia ja pienipalkkaisia töitä. Pullo kiersi ringissä plantaasipuodin takapihalla ja Lomax sai äänitettyä Death Letter Bluesin ja Walkin’ Bluesin. Viimeisin lynkkaus tapahtui vuonna 1981, jolloin joukko KKK:n jäseniä kaappasi kadulta sattumanvaraisesti mustan nuorukaisen, pahoinpiteli ja kuristi tämän sekä ripusti lopuksi roikkumaan puuhun. Häntä epäiltiin agitaattoriksi tai muuten vaan hämäräperäiseksi ”nigger loveriksi”, joihin suhtauduttiin seudulla kielteisesti. Sessio päättyi kuitenkin ikävästi, kun Son Housen valkoihoinen pomo saapui paikalle ja Lomax päätyi paikallisen sheriffin kuulusteltavaksi. Tuskagee Instituutin tilastojen mukaan vuosina 1880–1951 lynkkauksissa kuoli noin 3400 mustaa ja 1300 valkoihoista, suurin osa näistä ns. 38 Blues News 3/2017 miespuolinen kertoja tekee raskasta työtä ja tuo rahat kotiin, mutta hänen naisensa kohtelee häntä silti huonosti. Cotton Belt -alueella (Misssissippi, Georgia, Alabama, Texas ja Louisiana). Alan Lomax sai tästä omakohtaista kokemusta vuoden 1941 äänitysmatkallaan Mississippin deltalla. Pitäisikö bluessanoituksissa noteerata useammin tämäntapaisia ilmiöitä. Vai toimiiko blues sittenkin paremmin yksilöterapeuttisena tarinankerrontana, joka auttaa kuulijoita ja soittajia selviytymään senhetkisistä murheistaan ja pitämään hauskaa kaikesta elämän myllerryksestä huolimatta. Olisiko aiheellista päivittää Willie Brownin Future Blues (1930). Vähävaraisissa maissa raskaat ja vaaralliset työt ovat edelleen yleisiä ja ilmaston lämpeneminen tekee niissä maatalouden ja karjanhoidon tulevaisuudessa yhä vaikeammaksi aavikoitumisen takia. Ku Klux Klan (KKK) ja lynkkaukset heppoisin perustein olivat todellisuutta etelävaltioissa vielä 30-luvulla. Aihetta tärkeämpää on, että sanoitus ja musiikki herättävät kuulijoissa tunteita ja uusia ajatuksia.. Hän etsi Robert Johnsonia, löysi tämän äidin ja sai kuulla tältä että ”Little Robert” oli kuollut. Hän tutustui Johnsonin mentoriin Son Houseen, joka järjesti soittokavereineen Lomaxille ikimuistoisen session lämpimässä ja tähtikirkkaassa Mississippin yössä. Vaikka monet etelävaltioiden valkoihoiset suhtautuivat mustiin myötätuntoisesti, mustien kanssa veljeily saattoi johtaa valkoihoisenkin hankaluuksiin. Työ esiintyy näissä yhteyksissä välttämättömänä pahana, jota tehdään vain jotta saadaan leipää pöytään
Kertoman mukaan levystä ilahtui myös Hollyn perikunta, jolle se lähetettiin. Nyt suuntana oli komeasti Tukholman Decibel Studio. Osa maamme nuorisosta ei yksinkertaisesti voinut sietää koko ilmiötä. Ei kai Elviskään mitään ”kapinalippua” heilutellut. Tuo USA:n sisällissodan aikainen, orjuutta kannattavien etelävaltioiden ”kapinalippu” oli varmasti tyylikäs 1800-luvulla, mutta kuinka siitä tuli eurooppalaisen rockabillyn tunnus. Melkoisella kiireellä julkaisuja tehtiin, sillä todellinen läpimurtolevy ”Burn It Up” ilmestyi heti joulumarkkinoille. Tuolloin eivät edes Eddie Cochranin Cut Across Shorty tai Ritchie Valensin Donna, olleet ns. Tuottajina olivat edelleen Johnny Flight ja Richard Stanley, mutta enää ei tyydytty Lahden Microvoxiin. Vaikka ”Burn It Up” oli edeltäjänsä tavoin hieman hajanainen, oli tyyli selkiytymässä. Ykkössijalla komeili John Travoltan tähdittämän hömppäelokuvan ”Grease” soundtrack! Elokuvahan tunnetusti vetosi myös (ainakin naispuolisiin) diinareihin. Sen sijaan edeltäjäänsä verrattuna levyn kansi näytti tökeröltä: Etelävaltioiden lippu konfederaation armeijan univormun harmaalla pohjalla. Avauskappale Tiger Twist nousi Teddy & The Tigersin ehkä suurimmaksi hitiksi ja kuuluu oikeutetusti suomalaisen rockin klassikoihin. Lontooseen suuntautuneen ”opintomatkan” myötä, oli havaittu, että maailmassa on bändejä, jotka soittavat vain rockabillyä. Jo sen pinkki kansikuva ja bändin tyyli oli huomiota herättävä. Aikka kunnostautui levyllä peräti kuuden kappaleen säveltäjänä ja sanoitukset olivat Stanleyn. Kirpputorivaatteiden tilalle olivat tulleet englantilaisten teddypoikien suosimat pitkähköt ja huomiota herättävän väriset takit, drapet. Seuraavan vuoden alussa ilmestynyt EP ”Tribute To Buddy Holly” on yksi Teddy & The Tigersin eheimmistä kokonaisuuksista. Osaa bändin ihailijoista se häiritsi, osa taas syöksyi heti rockabillyn syövereihin. Poikkeuksiakin tietenkin oli. 42 Blues News 3/2017 servatismin keulakuvaksi, vaikka hehän vain halusivat soittaa hauskaa musiikkia. Ruotsin markkinoille oli tähdätty jo ”Burn It Up” -levyn kanssa ja nyt yritettiin uudelleen. Bändin ja manageri Heimosen tietoisen tyylinvaihdoksen tuloksena ”Rockabilly Rebel” oli nimensä mukaisesti raakaa rockabillyä asiaan kuuluvilla country-mausteilla. Nimihän viittaa nokkelasti Tigersinkin levyttämään Heinzin hittiin Just Like Eddie. Teddy & The Tigers ei ehkä valinnut tyyliä, mutta ehkä tyyli valitsi heidät. Mukana oli kolme Buddy Hollyn levyttämää kappaletta. Kohu-63 niminen punk-bändi teki jopa levyn Just Like Eddy, I Hate Teddy. Nimikin kertoo mistä on kyse. Bändikin olisi toki voinut yrittää välttää kahtiajakoa, mutta nousukiidossa se yltyi antamaan nuortenlehdille sopimattomia lausuntoja. Huomionarvoista oli sekin, kuinka paljon Teddy & The Tigers oli saanut soittoonsa varmuutta, mutta myös se, että yli puolet kappaleista oli Aikan ja Stanleyn tekemiä. Ymmärrän kyllä, että Lynyrd Skynyrdin kaltaiset etelän bändit käyttivät sitä tunnuksenaan provokatiivisesti, mutta miksi englantilaiset. Itse nimikappaleen Tribute To Buddy Holly oli levyttänyt vuonna ’61 Mike Berry & The Outlaws. Teddy & The Tigers oli suosionsa huipulla, kun kolmatta albumia lähdettiin äänittämään helmikuussa ’79. ”Suomessa on aitona rock’n’rollina tarjottu huume-progea ja heavy-humppaa” -kommentti sai niin kriitikot kuin vanhemmat musiikinharrastajat vieroksumaan Tigersia entistäkin enemmän. Luonnollisesti Teddy & The Tigers sai räjähdyksenomaisesti seuraajia, joista valitettavan monella musiikin tekemisen motiivit olivat pelkästään kaupalliset. Teddy & The Tigersin soitto oli saanut selvästi varmuutta ja nyt ensimmäistä kertaa bändi oli tehnyt puhtaasti rockabilly-levyn. Lisäksi Decibelin soundi oli tukevampi kuin Microvoxin. Levy nousi listojen kärkeen, tosin vain toiselle sijalle. Nykyisinhän moiset kuuluvat suomalaisten rockabillyfanaatikkojen juhlapukeutumiseen. Kumpikaan albumi ei ollut kuitenkaan nähtävästi tarpeeksi sikäläiseen makuun. ”Burn It Up” nosti Teddy & The Tigersin Suomen suosituimmaksi yhtyeeksi, mikä oli omiaan jakamaan mielipiteet kahtia – ja tasan kahtia. joka bändin ohjelmistossa. Monista tuli teinien suosikkeja, mutta rock’n’rollin maine uskottavana musiikkina pääsi kärsimään. Myös bändin linja oli pikkuhiljaa vaihtumassa. Musiikkia, joka pohjaa USA:n etelävaltioiden 50-luvun perinteeseen, mutta on toteutettu modernilla tavalla. Tuolloin jopa Hurriganesia alettiin älykköpiireissä pitää lähes korkeakulttuurina. Teinipop ja balladit, ns. Musiikkihan oli toki syntynyt syvässä etelässä, mutta sata vuotta myöhemmin. Sävellys oli Aikan ja sanoista vastasi mystinen Jet Smooth, joka paljastui levyn tuottaneen, aiemmin Hurriganesin kanssa ”Roadrunnerista” saakka yhteistyötä tehneen Richard Stanleyn peitenimeksi. Vielä syksyllä ’78 ilmestynyt single Blue Moon Of Kentucky / Tear It Up todistanee, että Elviksen ja Johnny Burnetten levyjä oli Suomessa saatavissa. Punk-piireissä Tigers oli tietenkin vihan kohde. graffiti-musiikki jäivät pois
C hicagon asemaa 60-luvun tärkeimpien soulkeskusten joukossa voidaan perustella monin argumentein. 13.4.1945) ja hänelle kavereiksi Vernon Guy (s. Mel-O 101 My Baby Has Gone St. Louis Sunset Twist Nimestäkin voi arvata, että b-puoli oli instrumentaali, Benny Sharpin terävän mutta harmittoman kitaroinnin varassa edennyt jammailu. Uudelleenjulkaisua toistaiseksi vailla olevat kappaleet The Hunter.. Charles Drainin lähdön vuoksi Sharp joutui palkkaamaan uusia laulajia. You’ve Got Me ja Anything... Pari vuotta kestäneen Kings of Rhythm -kiertelyn ohessa he saivat myös levyttää muutamat Iken tuottamat singlet. Tyttöpuolella näytöt jäivät kieltämättä vähiin, mutta poikaporukoita oli sitäkin enemmän. PEKKA TALVENMÄKI. Se löytyy niin kuin b-puolikin muutaman vuoden takaiselta digi-koosteelta “House Rockin’ 1950’s Rhythm & Blues“. Vuonna ’61 Drain yhtyeineen pääsi Chicagoon levyttämään VeeJaylle, sittemmin hänen johdollaan tehtyjä eri nimikkeillä levytettyjä sinkkuja ilmestyi monilla eri merkeillä ilman menestystä, ensisinglen tanssiilottelu Dance Party jäi Tabsien tunnetuimmaksi esitykseksi ainakin Land of 1000 Dances -osastossa. IKE TURNERIN HOIVISSA Vuonna ’62 Sharpees tavallaan hajosi, kun Stacy Johnson ja Vernon Guy siirtyivät Ike Turnerin palvelukseen. Näin muodostettu kolmikko käytti ensin itsestään nimikettä The New Breed, jonka Benny Sharp itsekkäästi muutti muotoon The Sharpees. Parasta levyssä on ilman muuta vahva THE SHARPEES Chi-soul-lauluyhtyeistä terävin. Se ei kertaakaan päässyt valtakunnallisille listoille, mutta Chicagon sisäpiireissä se nautti kiistatonta arvostusta. LOUISISSA Chicagon ja St. Näin kävi myös Sharpees-yhtyeelle. Heistä ensimmäisinä kiinnitettiin Junes Carlosin kiertueryhmässä esiintynyt 16-vuotias Stacy Johnson (s. Sen perusti kitaristi Benny Sharp, jolla oli Ike Turnerin Kings of Rhythm -esikuvan mukaan muodostettu ryhmä The Zorros of Rhythm. Taustoilla on tavaraa, pääasia on kuitenkin Vernonin vahvan tyttökuoron avustuksella laulama käheän raastava soolo, erinomaisia deep-esityksiä molemmat. ovat surullisia, raskassoutuisia rakkausballadeja. Energinen taustasoitto. Sharpees ei saanut a-puolellekaan nimeään etikettiin, siihen merkittiin yksinkertaisesti Little Miss Jessie. Louisissa alkuun päässeet artistit siirtyivät ennemmin tai myöhemmin Chicagon suuremmille markkinoille. Alkuperäinen live-nauhoitus osoittautui nimittäin julkaisukelvottomaksi ja sen takia turvauduttiin fuskuun. Aloitetaan Vernon Guysta: Teena 1703 They Ain't Lovin’ Ya You’ve Got Me (Just Where You Want Me) Sonja 2002 The Hunter And The Rabbit My Life Time Love 2007 Anything – To Make It With You Anything – To Make It With You (instr.) Teena 1703:n a-puoli oli räkäinen,koheltava duetto, jonka tyttöartisti oli tuttu Jessie Smith. Sen laulullisen ytimen muodostivat tyttösolisti Jessie Smith ja solisti Charles Drainin johdolla laulanut miesyhtye The Tabs. Vernon Guy oli mukana myös “Ike & Tina Turner Revue – Live“ -nimisellä Kent-albumilla, joka julkaistiin vuonna ’64. Muutama levy, esikuva saattoi olla Tina Turnerin ensilevyissä, joskin Jessie oli ääneltään kirkuvampi ja vähemmän karismaattinen, hyvä esitys silti. Kyseessä on vanhahtava, vahvaan tyttörevitykseen perustunut vauhtipala, jossa Sharpeesit taustalla toistivat vain muutamia vakiorepliikkejä. Yksi suurten varjossa kunnostautunut ryhmä oli läpi vuosikymmenen levyttänyt ja esiintynyt The Sharpees. Säestysyhtyeenä raidoilla toimi muiden Teenaja Sonjajulkaisujen tapaan Turnereiden Revue/Kings of Rhythm -kokoonpano. Louisin välillä vallitsi 50-luvun lopussa jatkuva musiikillinen liikenne suuntaan ja toiseen, yleensä niin, että St. 44 Blues News 3/2017 JUURET ST. Julkaistussa versiossa on se erikoisuus, että päinvastoin kuin nimi lupaa, se levytettiin studiossa ja yleisöhäly miksattiin sekaan jälkeenpäin. ja My Life Time Love olivat puolestaan Guyn ja Johnsonin duettoja ja näin ollen ne ilmestyivätkin vuonna ’63 esittäjänimellä Vernon & Stacy. 1943). Ensimmäinen levytys oli Jessie Smithin vuonna ’61 kanssa tehty Mel-O -single. Yksi on levyttämään päässeiden yhtyeiden määrä ja laatu. Hän lauloi näkemyksensä For Your Precious Love -klassikosta. 21.3.1945, omasi gospeljuuret yhtyeestä The Seven Gospel Singers) sekä paikallisessa Originals-yhtyeessä laulanut Horice O’Toole (s
Juniorin Shotgun ei ollut varsinainen tanssilevy, mutta sen niminen tanssi oli olemassa, sen todistivat muutamat muut aiheesta levytetyt singlet. Paikan sai Herbert Reeves, jonka taustoista tiedetään, että hän esiintyi jo vuonna 14vuotiaana Teek-merkin singlellä. Mainitaan vielä, koska Ike Turnerin tiedot ovat sopivasti esillä, että Vernon Guy ja Stacy Johnson on merkitty taustalaulajiksi vuonna ’63 julkaistuun Ike & Tina -singleen Sonja 2005 You Can’t Miss Nothing That You Never Had / God Gave Me You. Walkerin muisteloista. SHARPEES SYNTYY LOPULTAKIN Kun Vernon Guy ja Stacy Johnson lähtivät Ike Turnerin hommiin vuonna ’62, jäi alkuperäisestä Sharpees-triosta jäljelle vain Horice O’Toole. Vernonin parina laulanut Dee Dee oli Turnerin taustaporukoissa mukana ollut Dee Dee Johnson ja asiaa penkoessani huomasin, että levytys on julkaistu myös singlenä Innis 3002, mutta vain nimellä Ike & Dee Dee Johnson. Bennie Smith on muistellut, että silloin kun hän tutustui yhtyeeseen, siinä olivat mukana Stacy Johnson, Herbert Reeves, Morris Henderson ja Vernon Guy ja että yhtye käytti itsestään nimeä The Turbans. Yhteys löytyy Jr. Osbornen Rockin’ Records listaa kaksi 50ja 60-lukujen taitteessa levyttänyttä Arabians-yhtyettä (niistä ehdottomasti tunnetumpi oli Edward Hamiltonin johdolla mm. Lopussa on ”twine timen” vuoro niin kuin esikuvassakin. Stacy oli mukana myös vuoden ’64 live-koosteella, jossa hänen osuutensa oli Drown In My Own Tears. DO THE 45“ Chicagolaisella Leanerin veljesten omistamalla One-derful! -firmalla oli St. Teek 4824 Condition Your Heart Bouncing Ball Etikettiin merkittiin esittäjäksi Little Herbert & The Arabians. Louisissa. Kopio tai ei, Do The 45“ on upea, vauhdikas tanssilevy ja siitä tuli suuri hitti Chicagossa,. Louisissa, sen sovitti Eddie Silvers ja tuottajapuolelle on merkitty niin kuin One-derful! -singleillä aina Angie Music, mutta vasemmalla reunalla ei julkaisijana luekaan Angie, vaan Jobete, 45:llä oli siis yhteys Motowniin. Sen taustalta löytyy kaupungin blueskitaristien isähahmo, ”father of St. Cd sisältää paljon muutakin, mutta on jo Vernonin raitojen takia suositeltava soulin ystäville. Hänestä ei ollut soololaulajaksi, joten Benny Sharp joutui etsimään uusia kykyjä. Single levytettiin St. Muu kelpaa, mutta Vernon Guyn mukanaoloa rohkenen epäillä jo senkin takia, että asiaan perehtynyt Chicago Soulin asiantuntija Robert Pruter ei tässä yhteydessä mainitse hänen nimeään. Mielipiteet Arabiansin kokoonpanosta vaihtelevat ja ovat ilmeisen epäluotettavia. Lousiin ja päätyi O’Toolen ja Reevesin kaveriksi muodostamaan The Sharpees -yhtyettä. Louisissa toimineeseen kaimaansa. Kun hän tiedusteli mistä on kyse, hän sai vastauksen ”me tanssitaan shotgunia”. Mary Jane -merkille levyttänyt ryhmä), mutta ei esitä kummankaan yhteyttä St. Samaan aikaan Stacy Johnson levytti Iken johdolla kaksi singleä: Sony 113 Remove My Doubts Don’t Believe ’Em Modern 1001 Consider Yourself Don’t Believe Him Iken säveltämä Remove My Doubts on soulin kannalta täyttä tavaraa, vankka sovitus, käheähkö mutta nousupaikoissa ilmeikäs ja vahva laulu ja taustalla kuoro, jonka ulina nostaa tunnelman huippuunsa. Soul Discography kuittaa laulupuolen maininnalla Dee Dee Johnson and others, samasta esityksestä on kuitenkin kyse, jos eivät korvani vallan valehtele. Näin oltiinkin jo vuodessa ’64, jonka alkupuolella Vernon Guy erosi Ike Turnerin palveluksesta, palasi St. Arabians hajosi tuon singlen jälkeen, mutta siitä ei vielä syntynyt uutta Sharpeesia. Hän oli kertomansa mukaan vuoden ’64 lopulla Chicagossa esiintymässä ja keikan yhteydessä hän näki joukon nuoria vääntelehtimässä musiikin tahdissa. Tuosta laulusta ei ole huonoa versiota onnistunut tekemään kukaan, ei myöskään Vernon, joka esitti asiansa rujosti, mutta totisella deep-meiningillä. Kaikki listatut kolme Stacyn raitaa julkaistiin edellä käsitellyllä “Step Up To The Microphone“ -cd:llä. Solisti-Herbertin osalta meno oli lapsenomaista kiddie soundia. Jatko sujuu tanssiohjeiden merkeissä ja Oliver Sain töräyttää väliin samanlaiset terhakat fonipöllytykset kuin Junior Shotgunissa. 45“ oli eräänlainen muunnos shotgunista, poljennoltaan niin samanlainen, että Motownyhteys on ymmärrettävissä.Sitä ei yritettykään kätkeä, koska levy alkaa sanoin ”you’ve heard about shotgun”. Laulu oli intensiivistä ja ilmeikästäkin Bouncing Ballin upeiden ujellusten kohdalla, balladi Condition Your Heart ei ollut ihan niin uskottava. Junioria tuo kiinnosti niin paljon, että hän sävelsi aiheesta laulun Shotgun, josta tuli suuri hitti seuraavan vuoden alussa. Blues News 3/2017 45 vuosi sitten ilmestyi Ace-cd “Ike Turner Studio Productions – New Orleans & Los Angeles“, jolta Vernonin For Your Precious Love myös löytyy. Don’t Believe Him oli vähäverisempi, edes ponteva tyttökuoro ei saanut siihen kunnon puristusta. Mukana on singleraita They Ain’t Loving You, hyllyltä kaivetut That’s Alright, You’re So Fine, Just To Hold My Hand ja You Got Me Just Where You Want Me sekä duettona Vernon & Dee Dee laulettu You Can’t Leave Your Cake And Eat It Too, jota myös Iken mörinä piristää. Laulupuolen hoiti Arabians-ajoista miehistynyt Herbert Reeves, sekin tapahtui vahvasti Shotgun-hengessä. Herbert Reeves oli varmaa tietoa, samoin Stacy Johnson, mutta siitä en saanut selvää, oliko hän levyllä mukana. Herbert Reeves siirtyi nimittäin paikalliseen Originalsyhtyeeseen, jonka jäsen myös Horice O’Toole oli, kuten aikaisemmin todettiin. Tämä parivaljakko kirjoitti vuoden ’65 alussa tanssilaulun Do The 45, jonka esittäjäksi löytyi helposti The Sharpees. Smith soitti kitaraosuudet ja komeasti soittikin varsinkin nopealla tanssipuolella Bouncing Ball. Louis electric blues”, vuonna 2006 kuollut Bennie Smith. Consider Yourself puolestaan oli versio Duke Colemanin säveltämästä ja Carter Brothersien alun perin levyttämästä bluesista. Louisissa A&R-miehenä Mack Mc Kinney, lisäksi merkin palveluksessa kynäillyt Eddie Silvers asui osan ajastaan St
M-Pac! 7320 I Stand Alone Don’t Try To Fool Me Molemmat puolet olivat Burragen sävelmiä. Tausta on puuroinen ja funkahtava kruununaan saksofonisoolo ja hilpeä yleistunnelma, joka huipentui minulle aina yhtä käsittämättömään sock it to me -hokemaan. Vernon Guyn sooloilema My Girl Jean on erinomainen pehmeä balladi, sävelmä tuo mieleen jonkun noiden aikojen tempparilauluista, suositus sekin. Ensisinglen menestys johti luonnollisesti siihen, että Sharpeesin oli pakko lähteä kiertueelle. Single purkitettiin samassa sessiossa viimeisen Sharpees-singlen kanssa syyskuussa ’66, vain muutamaa viikkoa ennen Burragen kuolemaa. PERUSSOULIA CHICAGOSTA Sharpees viipyi Leanerin firmassa 60-luvun lopulle asti, tosin Do The 45“:sta alkanut aktiivinen vaihe kesti vain kaksi vuotta, tuloksena neljä singleä: One-derful! 4835 Do The 45“ Make Up Your Mind 4839 Tired Of Being Lonely Just To Please You 4843 I’ve Got A Secret Make Up Your Mind 4845 The Sock My Girl Jean Mielestäni Sharpees, samoin kuin One-derfulin toinen suosittu miesyhtye The Five DuTones oli laulullisesti varsin vahva, kaupungin tai paremminkin osavaltion rajat ylittävään menestykseen sen romuluinen tyyli ei vain riittänyt. I Stand Alone on karheampi ja tuo mieleen Tyrone Davisin ensimmäiset levytykset. Sen kuten edeltäjänsäkin lauloi Herbert Reeves, joka olikin yhtyeen ykkösmies, joskin Vernon Guy sai hänkin hyvin laulutilaa, hän lauloi soolot kaikkien sinkkujen b-puolilla. Yksi syy oli tietenkin Burragen kuolema ja toinen One-derfulin orastava romahdus. Matkaan lähdettiin kokoonpanolla Benny Sharp, Vernon Guy, Herbert Reeves ja Horice O’Toole. Heti kiertueen alussa O’Toole sairastui ja kun hänen oli pakko jättäytyä kelkasta, ehdotti Vernon Guy Stacy Johnsonin kutsumista hänen tilalleen. ALAMÄKI Sharpeesin levytykset One-derfulilla katkesivat töksähtäen vuoden ’66 lopussa ja siitä alkoi pahanlainen alamäki. Näin tehtiin ja Johnsonin mukana Sharpees sai sen kokoonpanon, jolla yhtye yleensä tunnetaan. B-puolella on upea, täyteläisesti sovitettu balladi, joka antaa aiheen ihmetellä, miksei Stacy Johnson saanut enempää levytysmahdollisuuksia. tammikuussa ’66 pystymättä kuitenkaan yltämään r&b-listalle. The Sock oli tanssilaulu, parhaasta päästä sekin. 46 Blues News 3/2017 Being Lonely kiipesi yllättäen Billboardin HOT 100:ssa sijalle 79. Vähäinenkin listamenestys poiki jatko-osana pikku mediumin I’ve Got A Secret. Yhtyeen asioista One-derfulilla vastannut Mack McKinney vedätti rumasti valtakunnallisille listoille sen hohto ei kuitenkaan riittänyt. Onederfulin vahvoihin miehiin kuulunut Harold Burrage oli katsomassa Sharpeesin esitystä ja kutsui Stacyn pöytäänsä ehdottaen jutustelun päätteeksi soololevyn julkaisua. Yksi poikkeus sentään löytyy, Larry Nesterin ja Jimmy Jonesin säveltämä nätti, mutta tasapaksun oloinen mediumin Tired Of Little Jessie Smith, Stacy Johnson & Benny Sharp. Stacy Johnson ei saanut Sharpeesissa laulaa sooloja, mutta yllättäen hänelle tarjoutui mahdollisuus oman singlen tekoon. Pääasiallinen syy oli raha. Hyvä levy, joskaan sävelmä ei ole persoonallisimmasta päästä, väkisin tulee mieleen Fred Hughesin muutamaa kuukautta aikaisemmin levyttämä Oo Wee Baby I love You
Yksityiskohtia tapauksesta ei ole tiedossani. Benny Sharp muutti kaikkivaltiaan oikeudella yhtyeen sisäistä rahanjakoa itselleen edullisemmaksi ja kun muut eivät siihen suostuneet, hän vetäytyi sekä kitaristin että kiertuejärjestelijän tehtävistä ja jätti ryhmän pahaan pulaan. Two Cats (Delmark) Selwyn Birchwood ................................................ Linsey Alexander .................................................................. Tämä aiheutti sen, että Sharpees tavallaan hajosi vuonna ’67. One-derfulin organisaatio oli käytännössä jo alas ajettu, mutta single saatiin kuitenkin julkaistuksi sen alamerkillä. Lonesome Highway (Delmark) Krissy Matthews ................................................... 80-luvun alussa Vernon Guy ja Stacy Johnson perustivat uuden Sharpees-version, jonka noviisijäsenet olivat Vernonin veljenpoika Paul Grady sekä Bobby Williams. Louisissa. Sharpees sinnitteli Midas-singlen jälkeen pystyssä vielä kolmisen vuotta esiintyen satunnaisesti kotikulmillaan. Blues News 3/2017 47 jättämällä maksamatta poikien nimiin merkittyjä matkakuluja, jotka hän oli vähentänyt esiintymispalkkioista. Pick Your Poison (Alligator) Danny Bryant . Lopullisen niitin yhtyeen tarinaan iski marraskuussa ’72 tapahtunut ampumavälikohtaus, jossa Herbert Reeves sai surmansa. Yhtyeen jäsenet jäivät St. Uusi kitaristi kyllä löydettiin, mutta esiintymiset menivät järjestään pieleen, pahimmillaan niin, että promoottori veti ison etelänkeikan palkkiot omiin taskuihinsa. Esittäjä oli oikeasti Stacie Johnson ja kyseessä oli Motownille 70-luvun alussa levyttänyt naisartisti. Varsinkin torvikuvioissa on funkhenkisessä taustassa mukavia hetkiä, mutta lopullinen rutistus puuttuu. Golden Boy (DixieFrog) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) TILAA BLUES NEWS! http://www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen/ TILAA BN/FBS:N SÄHKÖINEN UUTISKIRJE BLUE NORTH -CD:T JA -LP:T BN-VERKKOKAUPASTA! http://www.bluesnews.fi/tilaa-bluesnewsin-uutiskirje/ http://bluesnews.mycashflow.fi/ ÄÄNITE-, ARTISTIJA YHTYETIETOKANNAT http://www.bluesnews.fi/bluespedia/ http://www.bluesnews.fi/instropedia/ BN VERKOSSA:. .................................................. Vähälle huomiolle jäämistä selittää tietenkin myös heiveröiset markkinointimahdollisuudet. Vuonna ’69 Benny Sharp sai kootuksi vanhan porukan vielä kerran yhteen ja järjesti levytyssession Oliver Sainin studiossa St. Ainoaksi merkinnäksi on jäänyt Vernon Guyn nimiin merkitty single: Electric Land 3 Ooh Vernon My Brand New Woman Levytys tehtiin Los Angelesissa ilmeisesti jo ennen uutta Sharpees-yritystä, Vernonin lisäksi etiketissä luki The Universal Connection Band. Midas 303 Music (I Like It) (Part 1) Music (I Like It) (Part 2) Levy tehtiin Sharpin ja Johnsonin ehdoilla, he vastasivat myös keskinkertaisesta iloiseksi tarkoitetusta sävelmästä. Muistan kuulleeni b-puolen takavuosina jossakin kotimaisessa radio-ohjelmassa, mutta eipä tuosta muuta mieleen jäänyt kuin että sekavahkoa oli. Robert Cray & Hi Rhythm (Jay-Vee) Billy Flynn ........................................................... Getting Personal (Continental Blue Heaven) Taj Mahal & Keb’ Mo’ .................................................................. Feelin’ Freaky (Memphis Grease) Kai Strauss .............................. Joissakin diskografioissa on merkitty Stacy Johnsonin nimelle sekä numerolla Mowest 5047 että Motown 1236 julkaistu single A Carbon Copy / Woman In My Eyes, mutta tällä levyllä ei ole mitään tekemistä Sharpeeslaulajan kanssa. Live At Freak Valley (Proper) John Németh ................................................ Muusikot kieltäytyivät jatkoyhteistyöstä hänen kanssaan, mikä käytännössä merkitsi levytyssopimuksen päättymistä. Louisiin ja esiintyivät siellä itsenäisinä artisteina tai muissa ryhmissä tuuraajina sen mukaan mitä keikkoja saatiin sovituksi. Big – Live In Europe (Jazzhaus) Robert Cray & Hi Rhythm .................... TajMo (Concord) Watermelon Slim .......................................................... Varsinkin vanhojen herrojen esiintymiset nostattivat tunteita, mutta kaipaamaansa levytyssopimusta yhtye ei enää saanut
Francis Clay pitää sudein mainiota biittiä yllä, ja alan tähtikvartetti Dixon-Spann-Rogers-Walter huolehtii lopusta Muddyn apuna. Klik. Louis Mac (Bea & Baby -merkille 1960), niin tämä laulava harpisti eli elämänsä pääosin Chicagossa. Arvostelija vaihtoon tai vähintäänkin etsimään laareista parempia levyjä! Ja miten tämä liittyy Chicagoon. Perspuolella pureudutaan puhtaaseen bluesiin, ja touhu kuulostaa jälleen kerran niin autenttiselta, että “Luihu“ voisi olla koplineen naapurihuoneessa soittelemassa. THE ROLLING STONES Satisfaction / The Under-Assistant West Coast Promotion Man (Decca DL 25 200) Huokaus, Rollareitakin divarien helmissä. Älkää huoliko, täällä ei mennä ihan pelkin Chessin tai Vee-Jayn sinkuin, vaan ihmetellään myös maailmalle Chicagosta levinnyttä rytmiä. Ei muuta kuin vanha kunnon Eri Keeper -tuubi esiin ja liimaushommiin. Tämä on takuuvarma divariostos Little Miltonin, Freddie Kingin ja kumppanien ystäville, jos tuuri vain potkii. 48 Blues News 3/2017 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 34 PETRI LAHTI C hicago on tunnetusti yksi Pohjois-Amerikan merkittävimmistä musiikkikeskuksista. Kitarointi on Matt Murphyn käsialaa: alan huippunimi antaa jälleen kerran näytteen “tyylikkäästä, mutta raakalaismaisesta“ soittotavastaan. Kuului "kräk", ja jo ennestään kierosta reikäleivästä oli pala poissa. Klik. Tällä vuoden 1961 urbaanin väkevällä blues-singlellä ei kuulla harppua, vaan torvi-kitara-urku -yhdistelmä hoitaa hommat Simmonsin tukena. Siinä sivussa levytettiin musiikkia, josta B-puolen levy-yhtiöiden pikkunilkkejä kyykyttävä bluesrock on ollut aina suosikkini Stonesilta. Nyt mennään saumoistaan naksuvalla singlellä. MEMPHIS SLIM & HIS HOUSEROCKERS What’s The Matter / This Time I’m Through (Vee-Jay VJ 294) Memphis Slim – chicagolaistahan täällä piti olla tarjolla! Noh, tämä A-puolen vähän epäkeskosti hyppivä, vahvasti yhden oton henkeä henkivä R&B-pala on levytetty ja julkaistu kaupungissa, jota Memphis Slim piti kotinaan vuodesta 1939. Tämä upea vuoden 1955 ns. Pian hän oli jo levittämässä Eurooppaan sinisävelten ilosanomaa (kyllä, edellisessä termissä oli ristiriita) ja hyödyntämässä uutta musiikkiteollisuuden suosikkiformaattia, albumia. Sähköbasso hallitsee hommaa yllättävän päällekäyvästi, vähän kuin live-esityksellä konsanaan. maaliskuuta 1961 The Marcelsin Blue Moon -pöllyytystä tällä onomapoieettisella sanayhdistelmällä. Vuonna 1959 olivat käynnissä viimeiset tuumat Slimin uralla, kun hänen levyjään yritettiin saada kaupaksi mustilla markkinoilla singleinä. B-puolen raastava balladi on promokiekon helmi, Little Mack anelee lyyliä pysymään nurkissa suorastaan epätoivoisesti ja jossain taustalla visertää poikkihuilukin. MUDDY WATERS Sugar Sweet / Trouble No More (Chess 1612) Alkaako tässä vuodet painaa. Kyllä, Buster Brownin Fannie Mae on saanut uudet sanat, mutta kappaleen nenäkäs asenne valoi uskoa kitarakapinaa yrittäviin autotallirokkareihin ympäri maailmaa.. Joku voisi väittää, että kulunut on tämäkin, mutta täytyy todeta pittsburghilaisyhtyeen kesäisen rennon päivityksen toimivan. THE MARCELS Summertime / Teeter Totter Love (Pye 7N 25.083) Lauluyhtyemusiikkia tarkoittanut termi doowop mainittiin ensi kerran sanomalehtien palstoilla missäpä muualla kuin Chicagossa, kun paikallisen Defender-julkaisun levypalstaa toimittanut Chuck Davis kuvaili 18. Takaisku on tuntuva, sillä levy on todella hieno. Kun sen kaupunkijulistuksesta tulee tänä vuonna 180 vuotta, Willie Dixonin muutosta maisemiin 80 vuotta ja termin rhythm’n’blues ilmestymisestä Billboardin sivuille Chicagon mustaa musiikkia tarkoittaen 70 vuotta, niin divarien helmissä pengotaan hyllystä tällä kertaa tuulisen kaupungin suorastaan myrskyisiä levytyksiä. Olen soitellut kiekkoa paljon dj-keikoilla keskellä pimeää talveakin – ja saanut yleensä auringon paistamaan baariväen naamalle. Koska Sininen kuu on aika kulunut kappale näissä korvissa, niin tempaisin vierestä toisen ikivihreän, kvintetin ikuistuksen George Gershwinin klassikkosävelmästä. Älkääpä nyt: bändi kävi kolme kertaa osoitteessa 2120 South Michigan Avenue, ja Keith Richards oli varma, että näki yhdellä vierailulla itsensä Muddy Watersin haalareissaan sutimassa maalarinvalkoista studion lämpiön kattoon. silver top -etikettinen Muddy Watersin single putosi eräänä synkkänä päivänä hyppysistä suoraan parketille. Vaikka joukossa on kiekko myös nimellä St. LITTLE MACK I’m Happy Now / Don’t Leave Me Now (Checker 991) Malcolm Simmonsin ura oli pitkä, ja levyjä syntyi erilaisilla Little Mack -johdannaisnimillä viidellä eri vuosikymmenellä
Torokin esitys oli jonkin sortin hitti Britanniassa, ja päätyi epäilemättä sitä kautta Haley-soundia päivittäneen The Stargazers -yhtyeen ensimmäiselle EP:lle 1980-luvun alussa. Vaikka sijoitukset myyntija jukebox-listoilla olivat tässä vaiheessa uraa jo historiaa, niin paikallista kiinnostusta touhuun löytyi ainakin sinkkujulkaisujen määrästä päätellen. Piisamilaulu löytyi ohjelmistoon joka tapauksessa lähipiiristä: olihan sen säveltäjä, maineikas pikkaaja Merle Travis Everlyn perhetuttuja. SHADOWS OF KNIGHT Gloria / Dark Side (Dunwich DX-116) Kevyen musiikin kiemurat ovat välillä hämmästyttäviä: brittibändien näkemys Chicago-bluesista palasi 1960-luvun puolivälissä pikapostina takaisin Chicagoon, jossa paikalliset valkoiset esikaupunkikakarat antoivat sille taas oman mausteensa. Mainio esimerkki on tältä “kahden hinnalla neljä kappaletta“ -singleltä löytyvä rämebiittinen Muskrat, jossa tuntematon kitaristi kutoo melkoista hämähäkinseittiä veljesten laulun ympärille. Hyvä maku bändillä ainakin oli, kun pohjoisirlantilaisen entisen ikkunanpesijän, multi-instrumentalisti Van Morrisonin sävellys kelpasi Chicagossa nopeasti uusiokäyttöön. Yksin jäänyt Mitchell vaeltaa kaupungin kaduilla kyyneleet silmissä suhderiidoista katumapäällä, urku tukee harhailijaa surumielisen monotonisesti ja torvikin myötäilee laulajan epätoivoa täydellisesti. Suomalais-ugrilaista syntyperää ollut Torok iskee kappaleen kimppuun tuplakaasarien kurkut auki, Berryn versiota kunnioittaen. Homma huipentuu eksoottiseen huiluun loppumetreillä. Mabon sukeltaa ensin Charles Brownin, Johnny Mooren ja kumppanien klubibluesin kimppuun: esitys on aika yksi yhteen, laulua on nostettu toki pintaan ja bassokin jyrisee sähköisesti verrattuna Exclusive-shellakan aika hillittyihin tunnelmiin. Kansan musiikkia tämä kieltämättä on – niin hyvää, että kaikkien pitäisi saada nauttia sitä säännöllisesti!. One-derfulin perustanut George Leaner kuvaili uuden levy-yhtiönsä linjaa Billboardille “kansanmusiikiksi“, kun termi “deep soul“ oli vuonna 1962 vielä keksimättä. EVERLY BROTHERS Don’t Blame Me / Walk Right Back / Muskrat / Lucille (Warner Bros. MCKINLEY MITCHELL The Town I Live In / No Love (Like My Love) (One-derful! 4804-R) Tästä kappaleesta on sauhuttu Blues Newsin sivuilla lukemattomia kertoja, ja aiheesta: A-puoli kuuluu sinne Barbara Lynnin, Maxine Brownin ja kumppanien levyjen sekaan osastossa 1960-luvun alkupuolen supersielukkaat neljävitoset. Se on säilytetty tässä vuoden 1975 jamaikalaisversiossa, jossa todistetaan, että Chicagon katujen rakastuneesta onnenpekasta kertova klassikko taipuu myös reggaeksi. Tässä vaiheessa jamaikalaismusiikissa elettiin ns. Some More -puolella alkaa sitten tapahtua: novelty-henkinen menopala on vähän kuin tiivistys Mabonin uran nopeimmista raidoista, ilmeikästä ja tarttuvaa touhua, kun lehdelle soittelemaan jäänyt laulaja kaipaa lisää nannaa lääkkeeksi sydänsuruihin. Onneksi sinkun A-puolen liikennevalopeli on pirteämpi esitys, jivers-tyyppistä musiikkia. Duke Of Earlin mieleenpainuvin osa on epäilemättä The Dukaysin treeneissä kehitetty alkuhuhuilu. Tämän perusteella Mabon oli yhä vetreässä vedossa reilu kymmenen vuotta jättihittinsä I Don’t Know (Chess 1531) levyttämisestä. Näin on kuvailtu myös Shadows Of Knight -yhtyeen tyyliä. CORNELL CAMPBELL Duke Of Earl / Version (Hot Stuff, ei numeroa) Gene Chandlerin vuoden 1961 ykköshitti on niitä kappaleita, jotka pysyvät mielen sopukoissa, vaikka biisiä ei kuulisi vuosiin. WB 5501) Olin aina kuvitellut, että Everlyn veljekset olivat alkujaankin etelästä, mutta tosiasiassa duosta nuorempi Phil syntyi Chicagossa, jonne Everlyt päätyivät 1930-luvun jälkipuoliskolla, kun isä-Ike kyllästyi rymyämään hiilikaivoksissa ja tarttui kitaraan. Tämä on nuorisomusiikkia, ei vanhoja ukkoja stetson päässä hoilaamassa rokkaamisen iloista, mutta jotain levyltä uupuu: ehkäpä se Berryn eloisuus, pilke silmäkulmassa, tapa kertoa jokamiehen unelmista romu-Fordin ratissa Cadillac-kaupan kohdalla paikallisessa Petikossa. Yritin oikein etsiä muusikoita, jotka tekivät kappaleesta napakympin, mutta ei löytynyt kuin levytysaika ja -paikka, 1.6.1961 RCA:n studio Nashvillessä. lentävän symbaalin aikaa: tuottaja Bunny Lee on nostanut kirkkaat äänet taivaisiin erityisesti kääntöpuolen dub-versiossa, ja kaiken kruunaa upeaäänisen Cornell Campbellin falsettilaulu. Morrison näpläsi kitarastaan 17-vuotiaana The Monarchs-yhtyeen Saksankiertueella sen luokan riffin, että hurmio ei ole totisesti kaukana. Chicagosta perhe muutti Iowaan ja sieltä 1953 Tennesseehen. Alkuvuodesta 1956 ilmestynyt No Money Down oli Chuck Berryä parhaimmillaan: runolaulua esikaupunkien suulaista jobbareista, jenkkirassien säihkyvistä pölykapseleista sekä autopuhelimista aikana ennen kännyköitä. WILLIE MABON New Orleans Blues / Some More (USA 759) Rock’n’rollin vallankumouksen seurauksena palliltaan pudonnut laulajapianisti Willie Mabon majaili 1960-luvun alussa levyalan moniyrittäjän Paul Glassin USA-merkillä. Gloria on kuulunut kaikkien itseään kunnioittavien garage-bändien ohjelmistoon, ja mikä ettei. Ehkä selitys on siinä: asialla lienevät kaupungin studioketut. Everlyn veljesten vahvuudet muistetaan, melodiset kappaleet, hieno akustiikka ja komea harmonialaulanta, mutta pitkältä uralta löytyy iskevää vauhtimateriaaliakin. Blues News 3/2017 49 MITCHELL TOROK Red Light, Green Light / No Money Down (Decca 9-29863) Kantriväki huomasi Charles Edward Berryn (1926–2017) suuruuden heti tuoreeltaan: kaksi kuukautta huikean No Money Down / The Downbound Train -sinkun ilmestymisestä Mitchell Torok oli jo virittänyt A-puolen kappaleesta oman versionsa Decca-singlelleen
King pysyi Biharien otteessa. Hän hyödynsi ne, vaikka Howlin’ Wolfin lisäksi myös joidenkin muiden tekijäartistien kaari yhtiöllä jäi lyhyeksi. Johnny Cashia Phillips ehti sentään levyttää runsaasti, kun hänen siirtonsa Columbialle paljastui nolosti hyvissä ajoin. Pidättäytyvä, mutta samalla empaattinen. Ehkä hyvä niin, sillä maineikkaan musiikkikirjailijan Peter Guralnickin (Sweet Soul Music, Elvis-sarja, Sam Cooken elämäkerta) kokoama Phillipsin tarina on niin moniulotteinen teos, ettei paremmasta väliä. Petri Lahti ÄIDIN HOTEISTA KIERTUEJUOPOKSI BOBBY RYDELL: Teen Idol On The Rocks – A Tale Of Second Chances (Doctor Licks Publishing, 2016) 250 sivua, suomentamaton 54 Blues News 3/2017 Rosco Gordon & Sam Phillips. Phillips sai ensi kertaa näpeilleen jo heti tuottajanuransa alkumetreillä, kun Jackie Brenstonin, Ike Turnerin ja kumppanien uraa uurtava Rocket 88 päätyi Chessin veljeksille Biharien Modern-merkin sijaan. Kirvelevin menetys oli Howlin’ Wolfin pikainen muutto Chicagoon Chess-perheen houkuttelemana. Sam Phillips sai elämässään paljon aikaan, mutta yksi haave jäi toteutumatta: kirjallinen omaelämäkerta. Samuel ”Sam” Cornelius Phillips (1923– 2003) oli monelta osin ristiriitainen ihminen. Ei pakottamalla, vaatimalla, laskelmoimalla, vaan näyttämällä suuntaa, yllyttämällä, käyttämällä herkkää korvaa ja silmää epävarmojen, musiikillisesti hiomattomien timanttien seurassa. Hän oli aidosti innoissaan levyistään, olivat ne yhden miehen yhtyeen Joe Hill Louisin maanläheisiä tuotoksia Sunin alkuaikoina tai ujon ja sulkeutuneen Charlie Richin mestariteoksia myöhemmin Phillips-nimikkomerkillä. Guralnickin opuksen kantava kysymys on se, miten alabamalaisesta Florencen pikkukaupungista kotoisin oleva maanviljelijän poika päätyi mullistamaan rock-musiikin Memphis Recording Service -studionsa ahtaissa tiloissa. Phillips päätti, että Memphisistä on tuleva hänen valtakuntansa. Rahan arvon tunteva, mutta toisaalta ennakkoluuloton ja herkästi innostuva yrittäjä. Hän ei yritä tehdä Phillipsistä eikä tämän lähipiiristä missään vaiheessa pyhimyksiä, vaikka teot ovat musiikin historian kannalta suuria. Olemalla ennakkoluuloton, haravoimalla omasta mielestään puhtainta mahdollista ilmaisutapaa, etsimällä artisteilta aitoutta, henkeä, tunnetta! Sitä löytyi niin 706 Union Avenueen ilmestyneiltä blues-artisteilta, Joe Hill Louisilta, Doctor Rossilta, B.B. Guralnickin mukaan Phillips harmitteli kuolemaansa saakka sitä, ettei saanut tehdä Wolfin kanssa yhteistyötä kovinkaan pitkään: outo, mutta samalla skarppi “Susi“ olisi yltänyt levytuottajan mielestä puhtaimmillaan siihen tunteeseen, mitä hän yritti louhia artisteilta esiin piskuisessa studiossaan. Peli oli muutenkin armotonta: Phillips huomasi nopeasti, ettei saa pidetyksi esiin nostamiaan artisteja siipiensä alla, vaikka tiesi, että studiossa hänellä oli valttikortit käsissään. Kingiltä, Howlin’ Wolfilta ja kumppaneilta kuin Elvikseltä, Carl Perkinsiltä, Jerry Lee Lewisiltä ja monilta muilta. Hillityn, mutta seuraa ympäri vuorokauden kaivanneen Phillipsin naisseikkailut kolmiodraamoineen kuvataan nekin kaunistelematta, samoin hänelle poikkeuksellinen pullonpohjaan tuijottelu sekä lähimmäisille naljailu 1960-luvulla. Myöhemmin hän pääsi teoksen mukaan yhtä syvälle musiikin ja musikantin sieluun vasta oman Sun-merkin perustettuaan: epävarman oloisen Elviksen ja aina yhtä arrogantin Jerry Leen ohjaimissa. Kaikkia lähimmäisiä kunnioittaneen isänsä ansiosta Phillips oli tottunut jo lapsena afroamerikkalaisiin, vaikka eli tarkoin rotuerotellussa etelässä. Guralnick kuvaa tarkasti, miten Phillips imi tietoa mikityksestä, levytysten dynamiikasta ja elektroniikasta juontaessaan sekä tuottaessaan eri radio-ohjelmia. Oma levymerkki, Sun, symboloi Phillipsille uutta päivää, uutta mahdollisuutta. MEMPHISIN AURINKOKUNINGAS PETER GURALNICK: Sam Phillips: The Man Who Invented Rock’n’Roll (Little, Brown And Company 2015) 784 sivua, toistaiseksi suomentamaton Miksi Sam Phillipsistä tuli levytuottaja, joka rikkoi jäykät raja-aidat, sai artistit murtamaan omat kahleensa, loi tyylejä sekä tyyppejä ja jäi kevyen musiikin historiaan yhtenä todellisista suurista. Tuottajaopit hän sai radiossa. Kesäkuussa 1951 Phillips oli väsynyt vihjailuihin, epäilyihin, merkitseviin katseisiin: hän irtisanoutui WREC-radioasemalta 28-vuotiaana kahden lapsen isänä. Vuonna 1944 Phillipsin hermot olivat siinä pisteessä, että hän sai sähköshokkeja korvien välisiin vaivoihinsa. Phillips löysi jo nuorena unelmilleen kohteen: kiihkeän musiikkikaupungin Memphisin ja sen rytmiä sykkivän pääkadun Beale Streetin. Little Junior Parker vietiin vauhdilla Dukelle, B.B. Phillips tajusi jo varhain, etteivät suuret levy-yhtiöt pystyneet missään olosuhteissa yhtä intensiiviseen, tunnerikkaaseen ja aidolta kuulostavaan tuotantoon kuin hän. Lahjakkaaseen Roy Orbisoniin levytuottajalla ei riittänyt aikaa ja energiaa – tosin Orbison syttyi tunnetusti liekkeihin vasta 1960-luvun puolella, jolloin Phillips keskittyi jo radioasemiinsa ja studioprojekteihin. Guralnick diagnosoi vaivat paniikkihäiriöiksi – joille annettiin aika rajua hoitoa sen ajan tyyliin. Phillips oli alkujaan sitä mieltä, ettei hänen kannata perustaa omaa levy-yhtiötä. Niin, miten. Ala oli nimittäin enemmän kuin “likaisen“ maineessa. Guralnick kuvaa tarkasti Phillipsin taisteluja isompiaan vastaan, jakelukuvioiden uudistamisyrityksiä, vaikeaa suhdetta velimies Judiin (tämä pyöritti hetken omaa Juddlevy-yhtiötään) sekä sekavia affääreitä. Avuksi löytyi luotettava Marion Keisker, joka ei ollut Phillipsille aina pelkkä sihteeri. Sam Phillips oli loistava myyntimies, joka uskoi tuotteeseensa ja sai myös ihmiset ympärillään hyppäämään samaan Memphisin yöjunaan. Tuoreen aviomiehen elämä parikymppisenä ei ollut aina helppoa. BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Hän oli johtajatyyppi, mutta toisaalta hermoheikko. Seuraavana vuonna hän oli sitten rakastamassaan Memphisissä, jossa sai pian varttihullun ja värillisten kaverin leiman otsaansa. Hän halusi perustaa studion, jossa mustat artistit pääsisivät ääneen. Vaikka hän ei päässyt aina nauttimaan työnsä hedelmistä loppuun saakka, niin Phillips ehti elää pitkän ja värikkään elämän – ja saada runsaasti ylistystä suurteoistaan Union Avenuella
Kuten kirjan nimi, teini-idoli karilla, viittaa, niin Rydellin elämä ei ole sujunut aina niin keinuen kuin hänen ikivihreäkseen jäävä Sway antaisi ymmärtää. Rydell muistelee elävästi Dick Clarkin pyörittämiä rankkoja pakettikiertueita, jonne hänet kutsuttiin suoraan äidin hoteista 17-vuotiaana nousevana tähtenä. Petri Lahti Nelson Riddle sovitti esityksen isolle orkesterille puhallinvetoisesti ja Frank levytti sen Capitolin studioilla (23.3.1955). Vesa Walamies LEARNIN’ THE BLUES... Telkien taakse hän oli joutunut v. On aivan makuasia, mutta tuo Nelson Riddlen sovittama ’55-versio on vaihtelevampi minun korvilleni. Ensiksi tämän kappaleen levytti Joe Valino, arvonimeltään “The Frank Sinatra of Philadelphia“ – eikä se hassumpi olekaan. Vaikka 50-luku oli sangen menestyksekästä aikaa Frank Sinatralle, hänellä oli parinkymmennen single-listan Top 10 -hitin joukossa vain yksi ykköshitti. Eräs yleensä pelkkänä kitaristina toimineen Haren harvoista omista levytyksistä on enteellisesti nimeltään I’m Gonna Murder My Baby. 1963 ammuttuaan sekä naisystävänsä että tilannetta selvittämään tulleen poliisin. Tietenkin Joe Valino oli ehkä hiukan kiukustunut, kun Frank Sinatra varasti hänelle tehdyn laulun. Uran alkuvuosiltakin löytyy sentään jotain kiinnostavaa. Nuo listathan hiukan horjuivat, mutta Learnin’ The Blues oli Billboardin single-listalla ykkönen (#1, 07/55). 1998) loppuun saakka, eri estraadeilla tosin. Vuonna 2008 Alicia Keys lauloi sen Frank Sinatran haamun kanssa Grammy Awards -palkintojenjakokonsertissa, kuten Natalia Cole oli laulanut Unforgettablen isänsä Nat “King“ Colen kanssa. Tämän kappaleen on moni levyttänyt vuosien saatossa. Valmiiseen äänitteeseen tarvittiin 31 ottoa, mikä oli kuulemma harvinaista. Pat Hare Turinaa ja tietoa.... Eihän kyseessä mikään blues ole, mutta erinomainen kappale kuitenkin – ehkä kertosäkeessä on havaittavissa sinisyyttä. Kuinka ollakaan, kauppamiehet tulivat Brill Buildingiin Barton Music -yhtiöön, jonka Frank Sinatra omisti. Tosin elettiin jo LP-aikaa ja tuolla listalla Frank Sinatra menestyi hyvin, aina 80-luvulle asti. Joe Valinolla oli silti toinenkin mahdollisuus suurempaan suosioon; hänellä oli seuraavana vuonna pikku hitti Garden Of Eden (#12, 12/56). Tämän seurauksena laulaja karkoitettiin Eedenin puutarhasta; hänen levynsä poistettiin kaupoista eikä sitä soitettu enää radiossa. Blues News 3/2017 55 1960-luvun alkupuolen siloposkisiin ja näyttäväfookuisiin laulajiin lukeutunut Bobby Rydell on liittynyt niiden artistien joukkoon, jotka pistävät muistot itse kansien väliin ennen kuin joku muu tekee sen. Sen varhaisimpina versioina tuotiin esille Georgia Turnerin vuoden -37 ja Clarence Ahsleyn vuoden -32 levytykset. Siitä olisi voinut tulla suurempikin, mutta tähän aikaan Valino joutui oikeuteen. Hieno levy syntyikin ja menestys myös kaupallisesti. Siellä Stan Cooper kuunteli Valinon levyn, ei ollut kiinnostunut Frank Sinatra -kloonista, mutta halusi saada kappaleen oikeudet. Kitaristilaulaja Auburn ”Pat” Hare (1930–80) ei todellakaan elänyt noin vanhaksi, koska hän kuoli vankilassa syöpään jo hieman ennen 50-vuotispäiväänsä. Se löytyy YouTubesta ja muistuttaa sekä sanoituksensa että melodiansa osalta melkoisesti tuon rallin tunnetuimpia variaatioita. Niinpä hän matkusti tapaamaan säveltäjää, ja omien sanojensa mukaan tyrmistyi, kun oven avasi sellainen kaunotar, Dolores Silvers. Hänen jälkeläisensä väittävät, että Sinatra käytti ”epäilyttäviä keinoja”, jotta Valinon versio ei tulisi kuulluksi – no tuskin kuitenkaan; Sinatran levyttäessä kappaleen Valinon Learnin’ The Blues oli jo kuollut ja opinnot ohi. Aimo Ollikainen AURINKO NOUSEE... Bobby Rydellin muistelmat eivät ole alan parhaimmistoa, mutta musiikin ystävälle kirja tarjoaa hyvän kurkistuksen Cameon ja muiden levy-yhtiöiden hittitehtailuun 1960-luvun alussa sekä myös siihen, miten menestysartistit ajettiin teinimusiikista lujaa viihteen, kasinoiden ja golf-kärryjen pariin. Sovittajana toimi Neal Hefti. Musiikillisesti tämä vaihe ei ole luonnollisesti kovinkaan merkittävää aikaa Rydellin elämässä risteilykeikkoineen sekä nostalgiakiertueineen kahden muun Philadelphian italialaisperäisen kultakurkun eli Frankie Avalonin ja Fabianin kanssa. Joe Valino (k. Saman lehden James Cotton -muisteluissa oli sulkeissa merkintä siitä, että Pat Hare täyttää 99 vuotta. Niistä jälkimmäinen maininta on oikeampi, koska kyseisen teoksen ensimmäinen tunnettu taltiointi on Clarence Ashleyn ja Gwen Fosterin yhteinen tuotos vuodelta -33. Frank Sinatra tykkäsi laulusta niin, että levytti sen uudelleen Count Basien yhtyeen kanssa LP:lle “Sinatra–Basie“ (An Historic Musical First, 1962). Joe todettiin syylliseksi molempiin tekoihin ja hän sai 17 vuoden ehdollisen tuomion. 1996) jatkoi esiintymisiään kuten Frank Sinatrakin (k. Kysymyksessä on käännösvirhe, mihin kiinnitin huomiota jo silloin, kun vuoden 1983 konserttiarvio julkaistiin ensimmäisen kerran. Oikeudessa hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, minkä kestoksi merkittiin sikäläisen tyylin mukaisesti 99 vuotta. LaVern Baker syytti kaikkia huijaamisesta korttipelissä “silloin kuin ei nukkunut suihkuverhoon kääriytyneenä“, Bo Diddley pyyteli sataa dollaria lainaksi juuri kaksi top40-hittiä saaneelta Rydelliltä, kun taas marakassimies Jerome Green kärtti viisinkertaista summaa huomattavasti aggressiivisemmalla sävyllä. Uran huippuvuodet sujuivat kuin unelmassa, mutta vaikeudet alkoivat vanhoilla päivillä, kun viina vei miestä eikä toisin päin. Traumaattinen kokemus oli myös joutua Coastersin naismaisen laulusolistin Cornelius Gunterin ahdistelemaksi. Learnin’ The Bluesin sävelsi amatöörisäveltäjä Philadelphiasta, nimeltään Dolores (Vicky) Silvers, tyttönimeltään Doloris di Tullio; esiintyi myös Miss Vicki Hollanderina missikisoissa (Miss Press Photographer of 1948). Blues Newsin numerossa 2/2017 oli ainakin neljässä eri yhteydessä esillä maanmainio kansanlaulu The House Of The Rising Sun. Siksi kirja muuttuu elämänmakuiseksi vasta sen loppuosassa, kun Rydellin pitkäaikainen elämänkumppani menehtyy syöpään ja laulaja uppoaa suruunsa. Hänen tyttöystävänsä Marian Melet syytti Joea raskaudestaan ja vieläpä kehottamisesta aborttiin. Joe Valino tahtoi olla muutakin kuin paikallinen Sinatra, niinpä laulajaa lähdettiin kauppaamaan New Yorkiin. Väki bussissa oli aika värikästä ja huomattavasti enemmän elämää nähnyttä kuin Phillyn italialaiskortteleissa elämänsä viettänyt Rydell. Levy on kaikin puolin tyypillinen torvien ryydittämä big band -tuotos Count Basien tapaan
Levykannessa Birchwoodia etäisesti muistuttava afrotukkainen kitaristiluuranko näyttää olevan tällaisessa tilanteessa. Ensimmäinen Alligator-albumi “Don’t Call No Ambulance” (2014) voitti Best New Artist Album -palkinnon vuonna 2015. “Hard Truth“ on hänen yhdeksäs cd:nsä sooloartistina. Aikaisemmista levyistä poiketen tämän “Boney Fingers“ -levyn kaikki kappaleet ovat miehen itsensä säveltämiä (muissa ainakin puolet ovat covereita). Montoya kumartaa Collinsin suuntaan mainiolla versiolla edesmenneen kitaravelhon The Moon Is Full -kappaleesta. Vierailevana artistina cd:llä kitaroi Lee Roy Parnell yhdellä kappaleella. Birchwoodin lauluääni on sopivan rosoinen ja hänen kitarasoolonsa osoittavat, ettei hänelle ole perusteetta myönnetty Albert King -kitaristipalkintoa. Kierrettyään jo alle 20-vuotiaana Yhdysvaltoja lap steel -kitaristi Sonny Rhodesin yhtyeen mukana hän perusti oman bändinsä vuonna 2010 ja julkaisi kaksi omakustannealbumia, ”FL Boy” (2011) ja ”Road Worn” (2013). Mies perusti myös Gulf Coast Blues Societyn ja veti vuosikausia Monday Night Blues -jameja Tampan Green Iguana -klubilla. Sanoituksissa liikutaan aika synkissä ja syvissä vesissä, ongelmia on niin päihteiden (Guilty Pleasures, Pick Your Poison) kuin naistenkin kanssa (My Whiskey Loves My Ex). Tyylillisesti albumilla liikutaan modernin, funkahtavan bluesin ja blues-rockin välimaastoissa. Uusi albumi ”Pick Your Poison” sisältää Birchwoodin omia kappaleita, joissa on havaittavissa vaikutteita bluesin lisäksi ainakin soulista, funkista ja jazzista. Swing Thing on mukavahkon swingahtavaa retrojazzia primitiivisen kitaran ja. Tony Braunagelin tuottamalla kiekolla taustoista huolehtivat hänen luottotiimiinsä kuuluvat Los Angeles -lähtöiset muusikot Mike Finnegan (koskettimet), Billy Watts, Johnny Lee Schell (kitarat) sekä Bob Glaub (basso). Monissa yhteyksissä sitä on jopa sanottu 65-vuotiaan kitaristin parhaaksi levyksi. Montoya itse toteaa Houston Press -lehden haastattelussa halunneensa haastaa itseään tämän levyn tekemisen kohdalla. Tätä olisi toivonut kuulevan enemmänkin, mutta olipa vain turhaa huutoa korpeen. J-P Berg SELWYN BIRCHWOOD Pick Your Poison (Alligator ALCD 4975) Selwyn Birchwood on 32-vuotias Floridasta kotoisin oleva lauluntekijä-kitaristi, joka voitti yhtyeineen Blues Foundationin International Blues Challenge -kilpailun bändisarjan vuonna 2013. Kiekko on saanut maailman blueslehdistössä hyvinkin positiivisen vastaanoton. Selwyn Birchwoodin (laulu, kitara, lap steel) lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Regi Oliver (fonit, huilut), Huff Wright (basso) ja Courtney Girlie (rummut). Sanonta ”pick your poison” (valitse myrkkysi) kuvaa tilannetta, jossa henkilö joutuu valitsemaan kahden tai useamman huonon vaihtoehdon välillä. Duane Allman sekä Johnny Winter olivat Slimin lapsuudenajan suosikkeja erityisesti heidän hienon sliden ja dobron soitannan ansiosta ja osin sen takia hän alkoi itsekin näppäillä peltikitaraa. Näissä myös artistin laulusuoritus jäi väkinäiseksi. Soundi on lämmin, mutta pureva. Kitaristina Montoya on suvereeni taituri, jonka soitosta löytyy tunnetta ja idearikkautta. Hän haluaa välttää kaavoihin kangistumista. Pahimmillaan pitkään valvonut laulun kertoja ei tahdo päästä edes vuoteesta ylös (Haunted) tai puhuu jo itsekseen (R We Krazy). Jimi Hendrixia fanittanut Birchwood tutustui teini-iässä myös Jimin bluesjuuriin ja innostui sitä kautta Buddy Guyn, Freddie Kingin, Muddy Watersin ja muiden blueskitaristien musiikista. Birchwoodin perinnetietoisuus tulee esiin jo avauskappaleessa Trial By Fire, jossa intron huilu-rumpuosuus tuo mieleen vanhan fife and drum bluesin ja North Mississippi Allstarsit. 56 Blues News 3/2017 LEVY TUTKAILUT COCO MONTOYA Hard Truth (Alligator ALCD 4974) Kitaristi Coco Montoyan uusin albumi merkitsee myös miehen paluuta Alligatorlevymerkille. Vuodet Albert Collinsin bändissä ja “Jäämiehen“ vaikutteet kuuluvat yhä nykyäänkin hänen soitossaan siellä täällä. Sen sijaan esim. Timo Kauppinen SARASOTA SLIM Boney Fingers (Possum Phono 009 2001) Floridassa vaikuttanut monitoimimies, muusikko Gene Hardage alias Sarasota Slim on tehnyt 90-luvun alussa alkaneella urallaan useita levyjä italialaiselle Appaloosa-yhtiölle (“Bourbon To Beale“, “Get Up Get Down“, “Snook Fishing“, “Hungry Man“, “Living In My Suitcase“) sekä ollut mukana vierailevana kitaristina mm. Biisien suhteen Montoya joutuu tukeutumaan pitkälti lainamateriaaliin. En väittäisi kovin voimakkaasti vastaan. Baritonisaksofonin tanakka riffittely ja lap steel -kitaran runsas käyttö ovat Birchwoodin yhtyeen erityisiä vahvuuksia, jotka erottavat sen monista muista nykyisistä blueskokoonpanoista. Kiekon yhdestätoista kappaleesta vain kaksi on hänen kynästään lähtöisin. Slim oli saanut tuekseen liudan taitavia Floridan muusikoita, joista en kyllä tunnistanut ensimmäistäkään. Myös Sarasota Slimin kotikonnuilla Floridassa vaikuttanut kitaristi Dickey Betts on ollut merkittävä vaikuttaja miehen uralle. Birchwoodin yhtye on vieraillut Pohjois-Amerikan lisäksi myös Keski-Euroopassa ja voisi olla hyvä valinta myös jonkin suomalaisen bluestapahtuman esiintyjäksi. Slimin ura lähti käyntiin Lucky Petersonin kanssa kiertäessään 80-luvun lopulla ja jatkui vuosikymmenen vaihteessa The Jungle Bushmasters & The Cuttaway kanssa musisoiden. Tuottaja itse vastaa rumputyöskentelystä ja taustalauluista. Mark Olbrich Blues Eternityn julkaisuilla. Itse mies soittaa dobron lisäksi myös soolokuin rytmikitaraakin ja hoitaa mallikkaasti kaikki laulu-osuudet. IBC-tuomarina toiminut Bruce Iglauer havaitsi Birchwoodin kyvyt ja pestasi hänet Alligator-yhtiönsä artistiksi. Parasta slidesoitantaa, tosin hyvin Elmoremaisesti, levyllä edustaa heti aloituskappale I’m Gonna Get You (kansitekstien mukaan kappaleella on käytetty instrumenttiyhdistelmää “electrified Dobro and old Fender tweed Deluxe amp“). Montoyan vahvuudet linkittyvät vahvasti kitarointiin ja intohimoisiin laulutulkintoihin. Birchwood ottaa kantaa myös poliisien käyttämiin väkivaltaisiin otteisiin (Police State) ja siihen, että monet firmat vähät välittävät työntekijöistään, vaikka nämä ovat sitoutuneesti raataneet firman ja sen johtajien menestyksen eteen (Corporate Drone). Muusikonuransa aluksi rumpalina aloittanut Montoya siirtyi soolouralle yli 20 vuotta sitten. Soittaminen yhtyeen kanssa toi taidon ja rutiinin lisäksi myös lempinimen Sarasota Slim, jonka miehelle antoi yhtyeen vetäjä, harpisti Rock Bottom. Itse koin kiekon tasapaksuimmaksi anniksi rock-painotteiset ja raskassoutuiset kappaleet Lost In The Bottle ja Hard As Hell. Artisti on aiemmin levyttänyt chicagolaisyhtiölle vuosina 2000–2007. Mukavaa vaihtelevuutta kokonaiskuvaan tuovat myös mystinen, tunnelmiltaan syvään etelään vievä blues Devil Don’t Sleep sekä vastustamattomasti svengaava shuffle I Want To Shout About It. hidas blues Old Habits Are Hard To Break tai jämäkästi toteutetut funkahtavat l’ll Find Someone Who Will ja Bout To Make Me Leave Home osuvat tulkinnallisesti hienosti maaliinsa. Birchwood kuuluu samaan lahjakkaiden modernien blueskitaristien joukkoon kuin Gary Clark Jr, Derek Trucks, Jarekus Singleton ja Toronzo Cannon
Kiss The Bride, duetto Leanne Westoverin kanssa ja balladi I Walk Alone ovatkin sitten puhdasta countrya. Pääosassa on melodiset sävelmät ja ilmavat sovitukset, jotka antavat hienosti tilaa Taylorin kauniisti soljuvalle äänelle. Viimeisestä toimii näytteenä Call My Name pianon ja Betts-henkisten kitarariffien voimin. Sympaattinen, puhutteleva, lämminhenkinen ja yli neljän vuosikymmenen soittokokemuksen kartuttamalla taidolla tehty levy. Jari Kolari ERIC BIBB Migration Blues (Stony Plain SPCD 1395) Eric Bibb julkaisi debyyttialbuminsa jo vuonna 1972 ja pitkäsoittoja on vuosien mittaan kertynyt peräti 37. Rento levy ei konstaile vaan luottaa peruspalikoihin. Peter Karpin monipuolisuus on ilmiselvä voimavara, josta riittää ammennettavaa. Levyn ainokaiselta jumpilta Blues In Mind taas ei svengiä puutu. Yhdeksi levyn kohokohdista muovaantuu Lost Highway, periaatteessa pianolla liidattu hidas biisi, joka lähtee salakavalan rytmikkäästi svengaamaan. Kaikesta perinnetietoisuudestaan huolimatta hän pystyy kuulostamaan myös ajassa kiinni olevalta artistilta, jolla riittää näkemystä, ideoita ja kunnianhimoa. Bibb lähestyy teemaa usealta eri suunnalta. Levyn ehkä kestävin ja mieleen jäävin esitys on toiveikas Brotherly Love, johon lisäväriä antaa säästeliäästi käytetty sähkökitara. Kapasiteettia ainakin on pitkälle! J-P Berg levy tutkailut. Lahjakas nainen antaa vahvan näytön kiistattomista kyvyistään säveltäjänä, soittajana, tuottajana ja laulajana viime vuoden puolella Ruf-merkillä julkaistulla cd:llä. Tyylillisesti Taylor liikkuu levyllä perinteisen eteläisen soulin, modernin bluesin ja pehmeän funkin maailmoissa pop-vaikutteitakaan unohtamatta. Timo Kauppinen PETER KARP Alabama Town (Rose Cottage #) Vaikka jo 60-luvulla bluestartunnan saanut Peter Karp oli minulle uusi tuttavuus, niin taustalta löytyy pitkä tarina musiikintekijänä. Silti kiekko ei lokeroidu retro-osastoon, vaan on tunnelmaltaan kiinni tässä päivässä. Beautiful Girl on hidas blues, mutta varsinaiseksi namupalaksi nousee peltikitaran johtama rytmikäs perinnenumero The Prophet. Lopputulemaksi välittyy mielikuva kovin vilpittömän oloisesta artistista. Albumille on saatu myös muutama nimekäs vierailija. Omaan makuuni kokonaisuus on silti, jos nyt ei liian imelää niin ainakin turhan ”makeaa” ja sekavaa. Levyn kolmestatoista kappaleesta kymmenen on hänen itse tekemiään ja loput kolmekin yhdessä jonkun muun kanssa tehtyjä. Moneen kertaan vuoden akustisena bluesartistina palkittu Bibb on mestarillinen folkblues-kitaristi, joka hallitsee erinomaisesti myös laulun ja tarinankerronnan. Pintaa syvemmältä löytyy lisää naposteltavaa, kuten Deltaa henkivä sähköistetty tänttäränttä That’s How I Like It, sekä vähän kansanlaulunomainen Her And My Blues, joka sähköistyy komeasti loppua kohden. Bibbin horisontissa kajastelee ongelmien vaikeudesta huolimatta kuitenkin toivo ja usko yleisinhimilliseen veljeyteen (Brotherly Love, Woody Guthrie -cover This Land Is Your Land). Blues News 3/2017 57 oikean pianon sekä huuliharpun säestyksellä, kuten taasen kansiteksit tietävät kertoa – tyylikästä sanoo Jari! Kiva I Want To Know saundaa vanhalta rupuselta kitaran, pianon ja harpun hallitsemaltaa Chessiltä. Bibbin ja kumppaneiden ansioksi on myös luettava se, että he eivät julista tai vaadi mitään vaan antavat tarinoiden ja eleganttien esitysten puhua puolestaan. Minuun tämä kiekko teki vaikutuksen juurevuudellaan, jossa soi kaikuja rock and rollista, countrysta ja bluesista. Kyseessä on ennen kaikkea hyvään biisimateriaaliin ja vahvoihin laulusuorituksiin perustava albumi. Se on nykyaikana ehkä paras tapa muistuttaa kuulijoille, että hädänalaisia ihmisiä on aina ollut, ja että pakolaisasiatkin voidaan niin tahdottaessa ratkaista humaanilla tavalla. Huomiota saavat myös muuttoliikkeiden ja pakolaisuuden syyt, joita voivat olla mm. Uusimmalla levyllä soittokumppaneina ovat Michael Jerome Browne (kitara, laulu, banjo, mandoliini) ja JJ Milteau (huuliharppu). Robert Randolph musisoi lap steel -kitaransa kanssa gospel-vaikutteisella Little Miss Suzie -kappaleella, Keb Mo melodisella Family Tree’llä, Samantha Fish napakalla Leave That Dog Alone -bluesilla ja Tommy Castro cd:n päättävällä Same Old Thing -sävelmällä. Edellisten lisäksi levyllä kaikuu niin tanssimusa, sinisilmäsoulballadit kuin vanhan koulukunnan r&b. Tämän albumin kuuntelu jäänee tähän, mutta muita ja/tai uusia miellyttävääänisen Sarasota Slimin äänitteitä kyllä odotan mielenkiinnolla – sen verran maittavaa kitarointia levyllä kuultiin. Yleisvaikutelma on raikas ja laadukas. Lisäksi tuntuu siltä, että artisti on löytänyt myös selkeästi oman tyylinsä. Mieheltä on julkaistu useampikin albumi, pari myös Sue Foleyn kanssa ja erityisesti slidekitarataitojensa ansiosta kaveria on suitsutettu siellä sun täällä. sota (Bob Dylan -cover Masters Of War), lynkkauksen pelko ja rotusyrjintä (Delta Getaway) sekä kuivuuden aiheuttama elinmahdollisuuksien ehtyminen (Four Years, No Rain). Nimibiisi-avaus rockaa laid-backisti kietoutuen nasevan sykkivään meininkiin. Muuttoliike (migration) on laulujen aiheena hyvinkin ajankohtainen. Kokonaisuus on ehyt ja soundimaailma perinteitä kunnioittava. Taylor poseeraa levyn kannessa kitara kainalossaan. Taylor omaa puhtaan ja sävykkään äänen, jota hän käyttää taitavasti ja hienovaraisesti tyylitellen. Kuten mainittua, tarjolla on hyvin ja omalla tyylillä tehtyä musiikkia taitavin muusikoin, aihiot levyllä olivat siten parempaankin. Tasha Taylorin juuret ovat vahvasti soulbluesin maailmassa. Mikke Nöjd TASHA TAYLOR Honey For The Biscuit (Ruf RUF 1225) Edesmenneen soulblues-mestarin, Johnnie Taylorin tytär Tasha Taylor näyttää kolmannella pitkäsoitollaan, että hänellä on tulkinnallisten kykyjensä lisäksi myös paljon muitakin musiikillisia avuja. Kappaleet ovat pelkistettyjä ja parhaiden folkja countryblues-perinteiden mukaisia. Kuva johdattaa kuitenkin kiekon sisältöön peilaten harhateille. Soittokollegoita on löytynyt mukaan vaikka kuinka, esim. Astetta vauhdikkaampi on boogie ’Til You Get Home ja samaan koriin natsaa vielä Y'All Be Looking. Julkaisutahti on kuitenkin edelleen tiivis, vähintään albumi vuodessa. Eurooppaan pyrkivien nykypäivän pakolaisten tuntemuksia kuvataan kappaleissa Refugee Moan ja Prayin’ For Shore. Paljon matkusteleva ja soittokavereita tiuhaan vaihtava Bibb on viime aikoina tehnyt yhteistyötä myös suomalaismuusikoiden kanssa (North Country Far). exRollari Mick Taylor ja sessioiden laadukkaasta harpputyöstä vastaava Dennis Gruenglin. Balladipuolella tehdään laadukasta jälkeä sielläkin, kuten bluesmallinnettu I’m Not Giving Up sekä bluesia ja songwriter-ratkaisuja sekoitteleva Nobody Really Knows. Esimerkiksi kappaleet We Had To Move ja With A Dollar In My Pocket kertovat mustien 1900-luvun suuresta muuttoliikkeestä Yhdysvaltojen etelästä pohjoisen kaupunkeihin. Sovitukset antavat tilaa Taylorin tulkinnoille ja taustan lauluharmonioille, jotka hän on itse työstänyt. Mielenkiintoista nähdä, minkä suunnan hän tulee urallaan ottamaan tulevina vuosina
Levyn aloitusbiisi onkin oikea vanhan ajan doo wop -acappella, Corner Bluez. Mikähän on syynä siihen, että juuri se ääni on ollut ja on vieläkin southern soul -kuulijoiden suosiossa. Rhiannon Giddensin taitamat banjo ja viulu ovat kuitenkin sivuosassa. Hitusen pateettisissa maailmanparannusaatoksissa albumin pohjustava nimikappale sekä sitä seuraava raskaspoljentoinen bluesboogie Waterman samanaikaisesti sekä povaavat extrajännittävää soitannollista retkeä että myös pistävät aprikoimaan, mitä tuleman vielä pitää. When Billie Sings on luonnollisesti omistettu yhdelle maailman merkittävimmistä jazzlaulajattarista, Billie Holidaylle. Sellaistakin vielä tehdään. Hieman kevennystä seuraa, kun sisarusten tavoin Pohjois-Carolinasta kotoisin olevan Laurelyn Dossinin Do You Remember Me saa taustalleen Rhiannonin soittaman banjon. Giddens Sistersin Pretty Bird on saanut mukaansa Lalenjan lausuman runon. Another Man Done Gone on lähes samanlainen kuin vanhempikin versio, sillä Lalenja vieraili Chocolate Dropsin levyllä, mutta tämän hyytävän hienon bluesin kuuntelee mielellään aina uudestaan. Se toistuu myös loppupuolella täysipitkänä. Hän tuntuu olevan verrattain uusi kyky. Paikoin kolmikon soitinkirjoa (mm. Pari kappaleista on julkaistu jo aiemmin Rhiannon Giddensin vaikuttaessa Carolina Chocolate Dropsissa, eri versioina tosin, mutta melko samanlaisina. 1“, 2014) sekä neljän vuoden takaisen vinyylisinglen turvin. Edellisessä lehdessäkin esiteltiin peräti kaksi hänen uutuuslevyään! Kaksin verroin kaunihimmin mennään nytkin, sillä kyseessä on sisarduo Rhiannon ja Lalenja Harrington (os. Täältä löytyy myös levyn paras esitys, I Feel Good. Tästä ei kuitenkaan kannata säikähtää, vaikka levyn kaikki äänet ovatkin pelkästään Giddens Sistersin aikaansaamia. Hymy alkaa kuitenkin olla herkässä matkanteon edettyä varhaisempaa r&b-perimää edustavan, Brian Faheyn jumalallisen viidakkobeatin voimalla potkivan rumbahölkän Things Keep Changin’ kohdalle. Mikäli vastasit edes johonkin noista kohdista kielteisesti, suosittelen levyä lämpimästi! Honey Aaltonen THE PALADINS New World (Lux LP 04) 80-luvun alusta saakka suhteellisen vakituisessa koostumuksessaan operoinut kalifornialaistrio ei ole pitänyt erityisempää hoppua uusien studiopitkäsoittojen tekemisessä sitten vuoden 2003. Miltei kaikkien kappaleiden kirjoittamisesta vastanneen laulaja-kitaristi Dave Gonzalesin instrumentaaliset paheet ruumiillistuvat Meksikon rajaseudulle loikkaavassa italowesternsoundtrackmaisessa Mar Solitarissa, taatun huolettomasta rokahtavammasta Paladinsista puolestaan muistuttavat honkytonkaava If You Were Only Mine sekä jump-irrottelut I Know When I’m Not Wanted ja Magic Touch. O’Jays-kunnianosoituksessa Wonderful. Lisäksi se on hyvin tuotettu ja tästä myös puuttuu kamala monin paikoin esiintyvä syntetisaattori. Osa on 1900-luvun alun perinteisiä kappaleita, osa taas Giddensin ja Harringtonin omia samassa hengessä tekemiä. Suurimpia yllätyksiä olivat Lalenja Harringtonin kirjoittamat ja lausumat runot, joita maustetaan laululla. En ollut edes tietoinen koko levystä, mutta kiitokset Pyykkösen Markulle, joka oli sen alun perin keksinyt tilata kollegaltani Pekka Eroselta. Mikään uutuus tämä levy ei enää ole. Ilman synttiä tästä olisi tullut ihan kelpo cd. Levyn avaa nimikappale I Know I’ve Been Changed, traditionaalinen gospel, jossa sisarusten yhteislaulu on tyrmäävää. Se on ilmestynyt jo 2013, mutta ansaitsee toki tulla esitellyksi jälkikäteenkin. Niitä kuullaan vain neljällä kappaleella viidestätoista. Pakollinen kaarros Bakersfield-sävytteisemmän kantrin äärelle tehdään Without Loven tahdissa, kun taas päätösuralla No Pain Anymore herkistellään jylhän Otis Reddingmaisissa slovaritunnelmissa. Häneltä on ilmestynyt muutama cd ja musiikkia jo aiemmin, mutta vielä hänen tietojaan ei löydy tavanomaisista lähteistä – ja tutuimmat syylliset puuttuvat myös levykannen tiedoista. Soittonäyte tosin meni hieman hukkaan, sillä noin kahden sekunnin kuuntelun jälkeen päätin ostaa levyn. LaMorris Williamsin kanssa esitetty duetto kertoo siitä, miten huomaavainen mies on sängyssä. Pääosaan nousee siskosten laulu. Varjopuolena voi mainita, että C-Wright levyn. Kaiken kaikkiaan tämä on muhkea paketti, joka sisältää 19 biisiä ja 76 minuuttia musiikkia – ja se mahdollistaa sen, että tänä aikana sekä plussat että miinukset tulevat esiin. Pete Hoppula C-WRIGHT I Bluez Myself (Total Impaq #) C-Wright on yksi niistä gospel-laulajista, jotka ovat siirtyneet maallisempaan musiikkiin ja southern soul bluesiin. Turhaa meteliä ja mekkalaa on siis turha odottaa, vaan sen sijaan syvällistä musiikkia. Alussa bluespohjaiset biisit saavat seurakseen hiphop-kompin. En väitä, että “New Worldillä“ olisi rahkeita nousta maailman mullistavimmaksi Paladinslevyksi ikinä, mutta hartaan odotuksen sekä kenties parin edeltäjänsä aiheuttaman lievähkön pettymyksenkin jälkeen kyseessä on joka tapauksessa hyvätasoinen aikaansaannos eräältä “laajemman roots-kentän“ pidetyimmistä nykyhetken konkaribändeistä, jolla on mielestäni aina ollut hienoisia vaikeuksia saada siirrettyä maineensa pedannutta räjähtävää livesoundia myös studiotuotteille. Erosen levykaupassa Viiskulmassa pistäytyessäni, hän kysäisi, kiinnostaisiko levy mahdollisesti minuakin. Ensin mainitut levyn alkupuolella ja jälkimmäiset levyn lopulla. Hän on kotoisin Louisianasta ja aloitti uransa perheyhtyeessä. Silloisen “El Matador“ -albumin jälkeen ryhmä on tyydyttänyt musiikkinsa ystäviä lähinnä keikkajulkaisujen (“Power Shake – Live In Holland“, 2007, “Hollywood Fats & The Paladins – Live 1985“, 2008 ja “Slippin’ In Ernesto’s“, 2016), kokoelmien (“More Of The Best, Vol. Gospeltausta kuultaa läpi laulun ja taustakuoron soinnuissa. 58 Blues News 3/2017 levy tutkailut THE GIDDENS SISTERS I Know I’ve Been Changed (Music Maker MMCD 157) Mitä, eikö Blues Newsin numeroa ilman Rhiannon Giddensiä. Giddens taas osoittaa banjoinstrumentaalilla Cripple Creek kunnioitusta mestarilliselle, mutta melko vähälle huomiolle jääneelle folkbluestaiteilijalle, jo 1930-luvulla uransa aloittaneelle Etta Bakerille. Giddens). Runo oli syntynyt spontaanisti Harringtonin kuunneltua pelkkää Holidayta koko päivän. Kannattaisi kuitenkin yrittää. Mutta kenelle tätä levyä pitäisi suositella. Sitä voi melkein pitää iskemisen mainospuheena. Muita instrumentteja siinä ei olekaan – eikä tarvita. viimeksi mainitulla raidalla) värittää Leo Dombeckin koskettimet, lisäksi siellä täällä kuullaan vieraina kitaristi Laura Chavezia sekä Yearsleyn rinnalla äänitystöistä vastannutta laulaja Laura Jane Willcockia. Mikäli vierastat akustisia soittimia tai harmonista laulua, olet naisvihamielinen, inhoat runoutta tai et ole kiinnostunut amerikkalaisen mustan musiikin historiasta, levy on – nykymedian suosimaa termiä käyttääkseni – haasteellinen. Ulkopuoliselle se kuulostaa lähinnä pirulliselta ja vie huomion loppujen lopuksi hyvältä pohjalta, kuten esim. Nuo sinkkuraidat (sixties-popahtava urkuinstrumentaali Should Have Been Dreamin’ sekä maagisen bluestunnelmainen Wicked) löytyvät myös tältä Paladins-basisti Thomas Yearsleyn pyörittämällä Lux-merkillä ilmestyneeltä älppäriltä. Pääosin levy koostuu vanhasta gospelista, bluesista ja old timey -musiikista. Dossinia kunnioitetaan toisellakin kappaleella, That I Should Know Your Face
Päätös Who Will Come For Me jättää twinpeaksmäismäisesti tulevaisuuden auki. Sama mies jatkaa länsirannikon shufflena kappaleella I Ain’t The Judge Of You. Janiva Magness on loistava tulkitsija, eikä soittopuolessakaan ole juuri moitteen sijaa. Suurimmalla osalla levyn kappaleiden tekijätiimissä onkin parivaljakko Magness-Darling ollut mukana. I Feel ’Umin tapaisiin modernimpiin funkblues-kurituksiin Billyn ääni istuu niin ikään sangen sulavasti. Kuten mies sanoo: ”itse laulu, teksti on kaiken keskus ja teen mitä se vaatii ja tuen sitä harpullani sen verran kuin katson tarpeelliseksi”. No onneksi sitä tarpeellisuutta oli ainakin omaan makuuni suht mukavasti. Levy on äänitetty Kid Andersenin Greaseland-studiossa ja Big Harp George on saanut siihen mukaan Bay Arean muusikoita kuten kitaristit Kid Andersenin ja Charlie Batyn, pianisti Chris Burnsin, rumpali Raja Kawarin sekä foniryhmää hoitamaan Michael Peloquinin. Siitä parhaana mallina toimii hyvinkin tyypillistä Clarken koulukuntaa edustava instrumentaali Size Matters. Lukuisia kitaristiesikuviaan hän tykittääkin esiin sen minkä kerkiää, mallikkaita suorituksia kuullaan puhaltimin kuorrutetun nimiraidan ohella mm. Blues News 3/2017 59 levy tutkailut loppupuolella tavoittelee suuria mainstreamlaulajia kuten Charlie Wilsonia, mutta häneltä puuttuu heidän tuotantokoneistonsa tuki. Runsaankirjavaksi tiedettyä tyylivalikoimaansa Flynn purkaa nimikkokiekollaan avoimin mutta maltillisin mielin. Tuloksena on melko ohut ääni, joka taas johtaa siihen, että southern soulin intensiteetti jää saavuttamatta. Tämän todistavat leppoisan rennosti kulkeva, sielun syövereihin sukeltava nimikappale, philadephialaisteksasilaisia sävyjä sisätävä Real Slow ja tuhdin riffin varaan rakentuva Moth To A Flame. Cool Mistakella Charlie Baty tarjoilee leikkisän jatsahtavaa 40-luvun yökerhomusiikkia. Tohtisinko sanoa, suorastaan odottamattoman linjakas ja kaikilla osa-alueillaan toimiva “debyytti“, jonka tekomotiivia ei ole tällä kertaa pyritty langettamaan yksinomaan päähenkilön mestarillisen kitarismin varaan. Hienoisesta ylituottamisesta huolimatta suositeltava kokonaisuus. Yhdenkään kappaleen nimessä ei mainita bluesia, mutta kyllä levy silti hyvin solahtaa siihenkin kuosiin heti avaavasta Home Stretch -kappaleesta lähtien. Luonnollisesti artistin tähtäin osoittaa enimmäkseen kohti sähköistä, mollivoittoista 60ja 70-lukujen Chicago-bluesia esim. Useamman vuoden jatkunut yhteistyö tuottaja Dave Darlingin kanssa on toiminut hyvin, niin myös tällä tuotteella. Anders Lillsunde JANIVA MAGNESS Love Wins Again (Blue Elan BER1017) Detroitilaissyntyinen blueslady Janiva Magness ei liiemmin esittelyjä kaivanne, onhan hänet nähty vuosien saatossa esiintymässä lukuisten alan starojen rinnalla. Sanoituksilla hän tahtoo myös kertoa jotain muutakin kuin vain hempeillä. B.B. Kannattaa levy silti ehdottomasti kuunnella, niin saat luotua oman mielikuvasi Big Harp Georgen nykyisestä menosta. TT Tarkiainen BILLY FLYNN Lonesome Highway (Delmark DE 850) Kuten Dick Shurman itse tämän tuottamansa cd:n kansiteksteissä osuvasti sanailee, on lähestulkoon tuskallista yrittää ymmärtää, että jo vuosikymmeniä Chicago-blueskentän luottokitaristina kunnostautunut Grammypalkittu Billy Flynn esiintyy “Lonesome Highway“ -levyllään vasta ensi kertaa varsinaisena sooloartistina. Pete Hoppula BIG HARP GEORGE Wash My Horse In Champagne (Blues Mountain 002) Friscolaisen professori Big Harp Georgen (George Bisharat) toinen levy lipeää jo muutaman askeleen edellisen (“Chromaticism“, BMR-1) perinteisestä blueslinjasta sekavampaan suuntaan, mutta on silti Chromatic Blues Harmonica with Style! Sanaseppona tunnettu George on säveltänyt kaikki levyn kappaleet ja niillä on vankka perusta miehen omiin kokemuksiin ja tapahtumiin. Chuck Berry -vainaan lailla rokkaavalla Good Navigator’illa hän luottaa kuitenkin jälleen Deitra Farrin tukeen. Sielukkaat balladit ovat Janivan tavaramerkki. Noista tuotoksista rouheasti rockaava Your House Is Burnin’ on poikinut pienoista menestystä aktiivisen radiosoiton ansiosta. Vuonna 1991 alkanut levytysura on poikinut kaksitoista omissa nimissä tehtyä toinen toistaan loistavampaa kiekkoa. Negrospirituaaleista vakutteita imenyt Say You Will tuo esiin hienot taustalaulajat: Brie Darling, Bernie Barlow, Gary Pinto ja TJ Norton. Niitä edustavat sinisilmäisesti soulahtava When You Hold Me, herkän hienosti tulkittu Doorway, tummasävyisesti mollissa kulkeva Rain Down ja countryvaikutteinen Just Another Lesson. If Onlylla kuullaan New Orleans -henkistä 50-luvun alkuajan rokkenrollia, pianisti Burns ja kitaristi Andersen vuorottelevat ja Peloquinin foniryhmä törähtelee mukanba. Eihän Flynn suurenmoinen tai edes ääneltään erityisen mieleenpainuva vokalisti ole, mutta aivan kelvollisesti hän silti tasapainoilee nuoran päästä päähän, omille rahkeilleen ilmeisen huolella sovittamallaan kappalekimaralla. John Fogertyltä lainattu Long As I Can See The Light on levyn ainoa täytekappaleeksi luokiteltava esitys. Tottahan toki monipuolinen kielisoitinvirtuoosi on työstänyt hallinnoimallaan Easy Baby -merkillä runsain mitoin omaakin materiaalia, mutta nyt mies on päästetty irti kaupungin todellisella kultapajalla Delmarkilla – ja mikä fantsuinta, myös laulajan, lauluntekijän sekä vieläpä huuliharpistin ominaisuudessa. Earl Hooker -sävyisiä slideliu’utteluja tyrkyttävällä Small Town’illa sekä intohimoisesti Otis Rushja Jody Williams -koulukunnan kitaralikkejä toistavalla, yllättävän parin säkeen mittaisen trumpettisoolonkin sisältävällä The Lucky Kind’illa. Albumin toinen vokalisoimaton raita on mahtipontinen torvisektion taakseen saama Freddie King -mukaelma Blues Express. Myös jazzia, shufflea, osin americanaa sekä latin-tempoista menoa on kuuluvilla. Levyn ainoalla coverilla, Ramsey Lewis Trion vanhalla The In Crowd -hitillä Flynn ei voi olla muistuttamatta intohimostaan instrumentaalimusiikkia kohtaan – ja komeastihan 60-lukuinen Chicago-a-go-go hänen näpeissään yhä rullaakin. King’mäiset ulkokuoret saaneella The Right Track’illä, sekä toisaalta eteläisempien osavaltioiden juke-tunnelmiin johdattelevilla rentoiluilla, kuten Eddie Taylor/ Jimmy Reed -henkisellä Hold On'illa, jolla Flynn pääsee puhaltamaan huuliharpustaan meheviä Lazy Lester -tyylisiä soundeja sekä duetoimaan Deitra Farrin kanssa. Jimmy Dawkinsin ja Fenton Robinsonin tapaan. Jos levyä vertaa miehen edelliseen ”Chromaticismiin” niin ihan varauksettomasti en tätä kehtaa suositella, joskin läpi albumin kuullaan kyllä kaikin puolin taitavaa soitantaa, miellyttävää laulua sekä loistavaa harputtelua. Jari Kolari. Hitaan maalaileva My Bright Future tuo teemaltaan mieleen Charles Brownin Drifting Bluesin ja Burns on pianistina jakamassa Georgen kanssa sooloja. Luontevinta laulua on tarjolla kattauksen soulahtavimmilla paloilla, kuten esim. Janivan ohella ”Love Wins Againilla” ovat pääosassa vahvat kitaristit Dave Darling, Zach Zunis ja Garret Deloian. Nimikappale Wash My Horse In Champagne on hauska kertomus brasilialaisesta kumiplantaasiparonista, jolla on niin paljon fyrkkaa että hän pesee hevosetkin shampanjalla – kun kerta on varaa
Mary J Bligen uusin single on saman listan kärjessä. Tämä on tasaisin ja siten myös korkeatasoisin Leelan kaikista omistamistani levyistä. Näin siitä tehdään taas hittimusiikkia! Anders Lillsunde SMALL BLUES TRAP Time Tricks (Anatizi ARLP 10-69) Small Blues Trap todistaa olevansa murhaavan kovassa iskukunnossa viimeisimmällä ”Time Tricks” -levyllään. Laulaja-huuliharpisti Paul Karapiperis alkaa vuosi vuodelta enemmän muistuttaa ääneltään legendaarista Captain Beefheartia. Renae ponnahti pinnalle American Idolsin kautta ja kyseessä on hänen ensilevynsä. Olen seurannut hänen kehitystään levystä “My Soul“ (2010) lähtien. Aggressiivisuus on vielä raaempaa raidalla The Last Fuck. ”Trad” -osastolle (kaikki toki uusia biisejä) pitää nostaa vielä aavemaisella, vähän epätodellisella fiiliksellä varustettu slovari Wolfman. Vaikea ennakoida, mihin Motown Renaen tulevaisuudessa sijoittaa, koska hänen tyylinsä liikkuu Rihannan ja Beyoncen välimaastossa. Kotimaansa Kreikan musiikkiperinne sekoittuen afroamerikkalaisiin sävyihin kuuluu bändin omaperäisissä kappaleissa. Grateful Dead ei liene outo nimi näille kavereille. Mikke Nöjd RICKY WHITE Grown & Sexy (CDS CDC 1081) A Strange Shade Of Red kulkee hipahtavana countrybluesina erikoisuutenaan dempattu mandoliinisoundi. Hieman down home’maisempaa ilmettä vilkuilevat Damn You Woman sekä Sneaky Messaround. Kokonaisudessaan homma toimii omassa happoblueskategoriassaan oikein mainiosti. Nick Konstadinou (rummut) ja Lefteris Besious (basso) komppavat vähäeleisen tyylikkäästi. Tiukkasykkeinen Bartender natsaa sekin modernille osastolle. Siinä on myös se intohimo, joka löytyy 50ja 60-luvun r&b:sta, olemalla silti täysin kiinni nykyajassa. Mitä ihmettä. Mustien asiantuntijoiden mukaan tämä musiikki on vanhan r&b:n jatkoa aivan kuten southern soul blues. Kuuntele biisiä Take Me (esim. LA’ PORSHA RENAE Already All Ready (Motown B002631402) Tämä kiinnostava levy, joka pitää sisällään mielenkiintoisen artistin on lisäksi legendaarisen Motownin julkaisema. Makoisassa peruskuosissa kaahailee viulun tukema The Effect I Have On Women ja maaliviiva ylittyy hurjatempoisesti Take No Prisonersilla. Jos pidät mustasta musiikista blues-asenteella, tämä on hyvä valinta. Panagiotis Daras (kitara) vakuuttaa monipuolisilla otteillaan olevansa ryhmän musiikillinen sielu. Se on ollut parhaimmillaan Billboardin adult r&b -sarjassa sijalla 6 ja viihtynyt listalla kaikkiaan jo 27 viikkoa. 60 Blues News 3/2017 levy tutkailut Ajattele, tällä hetkellä listasuosiossa on joko bluespohjainen artisti tai bluespohjainen kappale. Jos vertaat tätä levyä moderniin mustaan bluesiin southern soul -genressä, et voi havaita muuta eroa kuin sen, että siitä puuttuvat hävyttömät tekstit ja raaka tuotanto. I’m Leaving This Town on kuin taltioitu suoraan Chicgon Maxwell Sreetiltä 1960-luvun alussa. Spotifysta) niin käsität mitä tarkoitan. Mahtipontisen teatraalinen instumentaali Resurrected Jesse James Returns Back Home – From The Land Of The Dead – To Take Care Of Unpaid Matters (nimihirviö todistanee bändin sisäisestä mustasta huumorista) on kaikessa akustisuudessaankin massiivisen progressiivinen esitys. Valinta saattaa pelottaa tuttuudellaan, mutta jännällä pompsotus-rytmiikalla siivuun on saatu ihan uutta vinkkeliä. Se oli bluespohjaista ryskettä ja jylinää alusta loppuun ja muodostui suureksi hitiksi, nousten Billboardin r&blistalla sijalle 7 ja Top200:ssa sijalle 37. Ei ole ihme, että perinteinen bluespiiri syrjäytyy. Mitä on tapahtumassa. Neworleansilaisittain funkahtava I Wish I Could Fly laittaa puntin heilumaan.. Jos on huolestunut bluesin yleisömäärien pienenemisestä ja bluesin uusiutumisesta, voi todeta että bluesin tulevaisuus on jo täällä ja edustajat löytyvät Billboardin r&b-listoilta eikä sen blueslistoilta. Onko eläytyvä ja kohtaloihin perustuva r&b-musiikki tulossa taas muotiin. Bändi pakkaa tekemisiinsä sopivasti raivoa ja asennetta, sekä ennen muuta, he tekevät napakoita biisejä. Mainituista sivupoluista käy esimerkkinä myös Baby, What’s Wrong, joka rockaa tuimaotteisesti mutta modernein eväin – ja kun nykypäivän ratkaisuun istutetaan vielä ketterä hyppelykomppi, niin That’s My Galiä ei pidättele enää mikään. Nimikappale Time Tricks tulvii eetteriin jazzahtavaan tyyliin esitettynä. TT Tarkiainen LEELA JAMES Did It For Love (BMG 538271952) Leela James on luultavasti Billboardin adult r&b -listan voimakkaimmin eläytyvä artisti. Jälkimmäinen on muuten varsin erikoinen billy-shuffle, oveline fiilistelyväliosineen. Kupletin juoni alkaa kirkastua, kun selviää, että esikuviksi kelpaavat tasavertoisina niin Johnny Burnette kuin Howlin’ Wolfkin. Toisaalta mediumtempoinenkin billy voi olla kovin reteää otteissaan (Wouldn’t That Be Great), eikä släppäyksen voimaa pidä väheksyä nimikkostygellä Big Time Bossman. Setin ainokaiseksi coveriksi on valikoitunut Ruth Brownin jättihitti 5-10-15 Hours. Se kuuluu samaan pitkään perintöön. Tässä yhteydessä mieleeni tulee kaksi blueskappaletta, jotka ylsivät ikuiseen maailmanmaineeseen, mutta joista ”the blues community” tyystin vaikeni. Perinteinen rockabilly putoaa tiskiin voimalla, kuten aiheen puolesta liputtava Make My Way, joka on villi ja vaarallinen esitys. Triolikompilla etenevä This Little Tune esittelee bozoukimaista tuplakitarointia siivitettynä brittiblues maustein. Kaikki kiekon sävellykset ja sanoitukset ovat bändin jäsenten käsialaa. Delta-bluesia sekä kreikkalaista rembetikaa ja bozoukin soittajien otteita on kuunneltu tarkasti. Tämä cd on niin uusi ettei se vielä näy listoilla, mutta ensimmäinen single Don’t Want You Back on jo käväissyt adult r&b -sarjan ykkösenä ja on juuri nyt sijalla 8 oltuaan listalla 26 viikkoa. Bligesin uusin levy ja sieltä löytyvä hieno bluesbiisi, Thank You, jossa artisti ilmaisee kiitollisuutensa siitä, että poikaystävä on näyttänyt, kuka hän oikeastaan on ja nyt Mary sai hyvän syyn heittää hänet pellolle. Hanki levy tämän kappaleen takia, sillä se kertoo, mitä blues on silloin kun se on jättänyt antiikkiliikkeen. Tästä poikkeuksen kuitenkin muodostaa tyrmäävä hitti Good Woman, joka on todella tunnelmallinen blues laulajan kelvottomasta poikaystävästä ja myös ainoa Renaen itsensä kirjoittama biisi. Ne olivat Princen Purple Rain ja Alice Keyesin Fallin’. Anders Lillsunde BIG TIME BOSSMEN Working On A Plan (Rootz Rumble 89706) Viitisen vuotta toimineet Belgian Pomomiehet tahtovat raapia kynnenjälkensä rockabillyn mittavaan sukupuuhun – ja pakko myöntää, he myös onnistuvat siinä. Bluesmaailma sulkeutuu aukeamisen sijaan ja sulkee silmänsä näkemättä yhteyttä relevanttiin nykypäivään. Levyn avaa Gamblin’ eteerisen psykedeelisissä tunnelmissa. Way to go! Lisää tätä sorttia. Jo nyt voin ennustaa, että tämä biisi saa saman kohtalon. Riemastuttava kiekko ei kulje vain yhtä latua, vaan hakee myös sivupolkuja onnistuneesti, sillä kokonaisuus on todella tehokas ja monipuolinen. Mutta jotta yhtälö ei olisi liian yksinkertainen, niin rockabillyn sekaan on istutettu huuliharppua ja jopa Hammondia. Toinen hyvä esimerkki on Mary J
Kai Leivo HAYDEN THOMPSON Learning The Game (Bluelight BLR 33184 1/2) Levyn starttikappaleiksi valitut ja varta vasten Hayden Thompsonille kirjoitetut Fatboyyhtyeen Hannu Kiviahon ja Thomas Pareigisin To The Bone sekä samaa miltei neobillahtavaa ronskiaskelista linjaa seuraileva Jim Newcomben ja Geoff Taggartin Trouble On The Line kieltämättä hätkähdyttävät tylyydellään. Ja mikäs siinä, kyllä Fields päälleen sataneet suitsutukset hyvänä bluesrockmiehenä on ansainnut. Tekstit ovat pehmoromanttisia, mutta tässä ei tyydytä kukkakimppuihin vaan sänkyyn asti on päästävä. Mainioksi primitiiviboogieksi muovautunutta Good Old Fashioned Murder Boogieta kuljettaa merkillinen napse. Eli mikäpä minä olen tuomitsemaan, vaikka en levyn jokaista oivallusta ymmärräkään. Musiikki on uhkaavaa, paikoin jopa pelottavaa ja parhaimmillaan saavutetaan musiikillinen transsitila, jossa kuulija jää tyystin toiston lumoihin. Aloitusbiisi Bounce kuulostaa Zappin elektrofunkin riisutulta versiolta, Cookie Tang lähentelee Big Cynthian pikkuhittiä That Nookie Thang ja Grown And Sexy on kuin Bigg Robbia, mutta ilman hänen iskevää tyyliään. Mainita pitää myös Grey Eagle, joka väistelee luonnehdintoja, mutta on silti oikeinkin hyvä, kummallinen hidas biisi. laulajalauluntekijä Jimmy Tittlen Faster Than The Speed Of The Sound sekä Restless-muusikko Ben Cooperin Fool Me Again, ottavat kosketustuntumaa selvästi aiempaa tanakoituneempaan rockabillymateriaan. Kaikki löysä koristelu on karsittu menosta pois, ja Cheesen blues pureutuu sumeilematta asian ytimeen, ilman aikomustakaan päästää irti. Ikioman ja vähintään Cashin veroisen syvän äänensä Thompson sen sijaan tuo nautinnollisesti esille Vince Everettin alkujaan v. Low-Down People ja You Know It You Bought It, jotka pyörivät äärimmäisen simppelin mutta hypnoottisen riffin varassa. Anders Lillsunde DAVE FIELDS Unleashed (FMI #) Melkoisen arvostettu säveltäjä, sovittaja, tuottaja, kitaristi ja laulaja Dave Fields on ehtinyt laskujeni mukaan kuudenteen albumiinsa. Tämä levy ei ole mikään poikkeus säännöstä. -62 tulkitsemalla Don’t Go:lla. Viedään ja viedään, mutta vapaaehtoisesti, suorastaan oma-aloitteisesti. Tämä uusi cd jakautuu liveja studioosuuksiin, joista molempia puolia kuullaan seitsemän biisin verran. Hill Country ja Delta kohtaavat levyllä voimallisesti ja sekaan voisi vielä lisätä old timeyn. Mikään helppo levy tämä ei ole, sillä sillä ei päästellä sata lasissa houserockingia. Kaikin puolin koskettava on myös ikämiehen hauras Buddy Holly -nimiraita, jolla taustalla soivat ainoastaan akustinen kitara ja dobro. Usein käytetyt termit ”primitiivinen” ja ”pelkistetty” esittäytyvät tässä niiden perimmäisessä merkityksessä. Yksinkertaisuuden ylivoimaa todistavat mm. Fields on tuottanut ja kustantanut levynsä itse, mikä tuntuu välillä melkein vallitsevalta tästäkin levystä on olemassa myös hienokseltaan sisältönsä puolesta vinyylistä poikkeava cd-julkaisu) huipennetaan Johnny Cashin maneerein vokalisoituun Marty Stuartin ratakiskohölkkään Hey Hey Train. Oma lempiraitani on kuminauha-soundisen kitaran liidaama Who Are You To Judge. Monet kiekon esityksistä, mm. Vuotta vajaa kahdeksankymppisenäkin yhä hyvässä vedossa sekä fyysisesti että äänensä ja luomisintonsa puolesta oleva kantrija rockabillyveteraani karistaa epäilyksen häivät viimeistään uutuuslevynsä kolmannella yrittämällä: Charlie Rich’mäisen raikkaalla saksalaisen Spo-Dee-O-Dee -orkesterin I Told A Lie -reippailulla maestro pääsee iskemään oikean koukun yhden jos toisenkin skeptikon leukaperiin upealla elvistelevällä laulusuorituksellaan – ja Bluelightin vakiintunut A-tiimi (kitaroissa Pekka Kaasalainen ja Olli Haavisto, kontrabassossa Mika Railo, rummuissa Janne Haavisto) vaikuttaisi myös iskeytyneen dynaamisuuden ytimeen. Blues News 3/2017 61 levy tutkailut käytännöltä nykypäivän musiikkimaailmassa, missä YouTuben ja Spotifyn kaltaisten palvelujen olemassaolo varmasti karsii suhteellisen rajusti levymyyntiä. Burnsiden ja J.L. Omalla tavallaan raju country-shuffle on Old Hashbrown ja tässä yhteydessä yllättävänkin perinteikkääksi country-bluesiksi taipuu myös teos Lullaby Before I Go. Näinkö vanhaa miestä vielä eläkepäivilläkin viedään kuin sitä kuulua pässiä narusta. Levy tarjoaa otollisen tilaisuuden itse kullekin testailla omaa blues-kantikkuuttaan, tahi sitten sen puutetta. Ricky on CDS:n aikana julkaissut itse tuottamiaan omia levyjään sekä useiden artistien kokoelma-albumeita, joille kaikille on tyypillistä halpa budjetti ja joista suosittujen biisien ja artistien varjot kuultavat läpi. Tällä joukkueella peli on käytännössä voitettu jo alkuvihellyksen jälkeen. Mutta musiikki herättää soidessaan mitä ihmeellisimpiä mielleyhtymiä, mielikuvia ja ahaa-elämyksiä. Siellä hän on jatkanut Carl Marshallin tehtäviä kykyjenetsijänä ja tuottajana tämän saatua aivoverenvuodon. Kolmannella Bluelight-julkaisullaan Thompson ei totta vie ole enää ottamassa keltään oppia, jos kohta hän on sitä myöskään jakamassa jo kymmenen vuotta seurassaan viihtyneille suomalaisille studioyhteistyökumppaneilleen. Näin ollen levyt eivät koskaan onnistu sataprosenttisesti. Tämä levy joka tapauksessa myy tällä hetkellä hyvin. Omat kappaleet ovat kelvollista kuultavaa, ja tuttuakin tutummat lainat – Going Down ja Hey Joe – on saatu mukaan hyvinä keikkatallenteina. Ricky Whitella on kykyä, jos hän vain haluaa sitä käyttää, mutta kuten Carl Marshallin tapauksessa, tavoite kirjoittaa yksin biisejä, tuottaa ja tehdä kokoelmia on liian kunnianhimoinen. LP-painoksen A-puoli (kyllä, Bluelight-formaatin mukaisesti Ricky White, syntynyt 1963, on kotoisin Greenvillestä, Mississippistä ja esiintyi jo hyvin nuorena paikallisessa perheyhtyeessä. Vuonna 2006 hän julkaisi ensimmäisen oman levynsä ja vuodesta 2013 hänet on löytänyt CDS Recordsin palkkalistoilta. Mikke Nöjd. Pete Hoppula KOTIMAAN KATSAUS CHEESE FINGER BROWN Low-Down People (Humu 006) Faarao Pirttikangas -yhteyksistään tunnettu hollantilaistaustainen Pim Zwijnenburg aka Cheese Finger Brown tekee omissa nimissään alt-bluesia. Hookerin. Yksi ainoa biisi saa minut herkistymään, nimittäin balladi I’ll Still Love You, jossa soivat taustalla japanilaistyyliseltä kuulostavat koskettimet. Kotimaisen sävelkynän purevuutta on saanut tilaisuuden testata Vesa Haaja, jonka Devilish Charms rullaakin pirullisen tyylikkäänä kantribillynä Haydenin viiltävän terävässä tulkinnassa. Silkkaa lo-fin juhlaa edustava kiekko saattaa yhteen R.L. Ei tämä “Unleashed“ mikään hirveän tärkeä levy ole, mutta mikäli nykypäivän tasokas bluesrock kiinnostaa, suosittelen kuuntelemaan. Monumentaalista jälkeä säestysryhmä, etenkin soolovuoron dobroineen saava Olli Haavisto tekee myös levyn ainoalla Hayden Thompson -sävellyksellä, unenomaisella tappoballadilla Guns. Parhaiten mies ehkä muistetaan siitä, kun brittiblueslegenda John Mayall otti ohjelmistoonsa ja albumilleen “Tough“ (2009) hänen kappaleensa Train To My Heart
Mitä helvettiä, kyllä kai lehteämme lukenut Lehtonen on nähnyt niitäkin olevan. Southpaw Steel’n’Twang ei jaksa olla yllättämättä. Kuuntelen levyni ainoastaan fyysisessä muodossa – jopa cd kelpaa. Valitettavasti päädyin (taas) jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sen oli tarkoitus tulla Micke Björklöf & The Bluestripin levylle ”Whole ’Nutha Thang” vuonna 2007. Hirvosen suvun taholta mitä ilmeisimmin periytyneet mustalaisjatsija ragtimevaikutteet soivat armeliaasti akustisilla shuffleilla Heartbreak ja Fried Fish Swing, joista jälkimmäinen on hersyvä huuliharppujohdatteinen instrumentaali. Nainen kuin nahkiainen kuittaa suhteen petolliseen naiseen. On sitä parempaakin tekemistä kuin kuunnella joitain kappaleita netistä. Spaghettiwesternmäisiä piirteitä peilaava Go On laajenee loppua kohden miltei Cream-kokoluokan sfääreihin, unpluggedpohjalta esitettävällä Lifella kaikuvat heleiden stemmaäänien voimistamana mitä ilmeisimmät brittipop-elementit ja hullutteleva On My Way To Hell, jos nyt snadihko liioittelu tämän kerran sallitaan, voisi vallan hyvin löytyä vaikkapa Beatlesin “Abbey Road“ -jamien kadonneista nauha-aarrekammioista. Vanhan kunnon ajan vinyylisinglenä tämä pitäisi julkaista! Honey Aaltonen Please, Please sekä 60-lukuista melodramatiikkaa pöreilevän intron sekä hurmaavan hippeilevän psych-soolosuvannon kera jakava Bo Diddley -rytminen freakbeatnumero Cantaloupe Sea. Vasta Suomessa siihen löytyi oikea sovitus. Soolouran ohella miehellä on edelleenkin erinäisiä bändoprojekteja kuten Talmud Beach, Fistpost ja käsittelyssä oleva Kuhmalahden Nubialaiset, eikä Cosmo Jonesiakaan ole vielä kuopattu. 62 Blues News 3/2017 levy tutkailut FAARAO PIRTTIKANGAS & KUHMALAHDEN NUBIALAISET Papyloonin Barbecue (Karkia Mistika KARMI 069) Pekka ”Faarao” Pirttikangas on aiemmin vaikuttanut yhtyeissä Cosmo Jones Beat Machine, Cruel ja Rama-Tuts. ”Niin, mutta tällaisten nettisinglejen?” Sanoin, että kyllä kai se julkaisee, mutta älä minulle sellaisia ehdottele. Onpa mies käynyt pokkaamassa voiton Rautalammella järjestetyssä kausoittohenkisessä Raittisoitto-kilpailussakin. Säveltäjänsä mukaan eritoten Dylanilta ja Springsteeniltä henkiset innoitteensa hakenut Me, You & Sinatra ei puolestaan kalpenisi piiruakaan kollegoilleen ensi kesän radiosoittolistoilla. Mikä ihmeen ”nettisinkku”. Musiikillisia elementtejä on ammennettu kaiken maailman musiikista. Vaikka Southpaw Steel’n’Twang yleensä operoi instrumentaalipohjalta, on nyt kyseessä ihan oikea laulukappale. Lehtonen sitten lupasi toimittaa minulle Southpaw UUSINTAJULKAISUT CHAMPION JACK DUPREE Live At Rockpalast (MIG 90742). Varma en voi olla, sillä itselläni on (onnekseni?) ollut lähinnä muunlaisia ongelmia. Bedtime Bomber on sen verran mainio, että saisi olla kuunneltavana muuallakin kuin jossain netissä, Spotify tai iTunes vai mitä niitä onkaan. Kiputyttö on tarina sydänsavolaisesta voodoohoitajasta. Silvo Sokka kertoo riistaveteläisestä miehestä, joka kuvitteli olevansa kosmonautti, Delirium Tango nimensä mukaisesti alkoholin kiroista. Voe tokkiisa ku o maenio levy! TT Tarkiainen GRANDMOTHER CORN Ballroom Cuts (GMCCD001, omakustanne) Vai ei ole nykynuorisosta roots-perinteen jatkajiksi. Katin kontit, vahvaa osviittaa nousevan sukupolven moneen suuntaan polveilevasta juurimusiikillisesta ymmärryksestä antaa mm. Cat Lee & Co.ja Katharsis-yhtyeistä tunnetun taiteilijapariskunnan Katri Somerjoen ja Stefanos Hirvosen teiniyteen ja aikuisuuden kynnykselle varttuneesta jälkikasvusta (Teo Hirvonen, kitara/rummut/koskettimet/laulu, Pan Hirvonen, huuliharppu ja Max Somerjoki, kitara) sekä heidän ikätovereistaan (Sakari Somerto, koskettimet/rummut/kitara/laulu, Rasmus Ruonakoski, basso ja Henri Lintula, rummut) koostuva, jo useamman vuoden toiminut Grandmother Corn. 70/80-lukuisen Rolling Stonesin, vanhan kunnon Hearthillin tai miksei myös Flamin’ Sideburnsin tekemisistä paikoin vihjaileva hittiralli voisi pysäyttää ääniaalloille useammankin uuden satunnaiskuuntelijan. Napakasti New Orleansin funk-rytmitystä hyödyntävä, mutta selvästi rokkaava esitys poikkeaa SST:n instrumentaalilinjasta. Southpaw Steel’n’Twangin ohjelmistoon se sen sijaan kelpasi. Pete Hoppula (NETTI)SINGLE SOIKOON...! SOUTHPAW STEEL’N’TWANG Bedtime Bomber (Bafe’s Factory, promo) ”Julkaiseeko BN singlearvioita”, tiedusteli Bafe’s Factoryn Jyri Lehtonen hieman epäröiden. Onhan niitä toki ollut ennenkin, mutta näin yksittäisenä se korostuu. Minunlaisiani vanhoja jääriä kun on kuulemma muitakin toimittajissa. Kuuntelukertoja on kuitenkin kertynyt jo useita tuhansia. Railakkaan zydecohenkisesti etenevä Käärmeöljyä antaa ohjeen savolaislatinolaiseen lemmenjuomaan. Ville ”Lefty Willie” Leppäsen Bedtime Bomber on tehty jo vuosia aiemmin, joten ehkäpä nukkumaanmenokriisitkin ovat kadonneet. Syystä tai toisesta kappale ei kuitenkaan istunut kokonaisuuteen. Albin Pohjolaisen henki pohjautuu Suonteen järveen hukkuneen miehen viinalle person hengen liikkeisiin kotikylällään. Levyn erityisiä tunnelman kohottajia ovat jälkipuberteettisella innolla harmonisoitu, hieman takavuosilta muistettavan oululaisen The Spidersin varhaisteokset mieleen tuova Steel’n’Twangin uuden sinkun käsin kosketeltavassa muodossa. Niitä ei ollut montaa tehty, mutta muutamia kuitenkin. Niin, ja onhan siellä seassa vähän jatsinkakkaakin. Hyvä niin, vaikka ilmestyminen veikin aikansa. Teksti on hauska ja Leppänen soittaa tapansa mukaisesti komean kitarasoolon. Ehkei yhtye aivan kaikilla tusinalla raidallaan ole vielä saanut puristettua itseään prikulleen kohdilleen (etenkin akustisilla kappaleilla eräiden äänitteiden demomaisuus korostuu tarpeettomastikin) – mutta parhaimmillaan ryhmä todella näyttää tietävän, mitä se on tekemässä. Sekä sähköisen brittihenkisen bluesja pubirockin parissa askaroiva että vieläkin laajemmalla otannalla menneiden aikojen akustisia tyylisuuntia oivaltavasti sorkkiva kokoonpano viittoo huomiota ennen kaikkea laulaja-kitaristi Teo Hirvoselle, jonka käsialaa bändin esikoisomakustanteen kaikki näytteet ovat. Hirvonen – kuten muutkin yhtyeen stemmalaulantaan osallistuvat jäsenet – myös kuulostavat rehellisesti ikäisiltään, mitä ei missään tapauksessa pidä lukea moitteeksi, ei edes tuomiota lieventäväksi asianhaaraksi. Kuhmalahden Nubialaiset ovat taiteellisesti sukulaissieluja Tuomari Nurmio -yhteistyöstään tunnetun Alamaailman Vasaroiden kanssa. Perheellisten ongelmat, tässä tapauksessa nähtävästi jälkikasvun nukkumaanmenoon liittyvät rituaalit, ovat olleet inspiraation lähteenä. Tekstit ovat lähtöisin Pirttikankaan kynästä pohjautuen ympäri Savoa kerätyistä kansan tarinoista. Pahinta peläten, mutta parasta toivoen laitoin levyn soimaan. Louisissa äänitetyn ”Stat(u)e Of Mindin” versioon bändi ei ollut täysin tyytyväinen ja kappale hyllytettiin. St. Onneksi ei kappale. Päinvastoin, tämä edellä mainittujen ohella mm. Sanoin kiitos
Tuosta yli 30 vuoden takaisesta tapahtumasta on vasta aivan äskettäin julkaistu kaksi cd:tä ja yhden dvd:n käsittävä pakkaus. Kymmenen vuotta näiden tapahtumien jälkeen on levyyhtiö Goofin’ julkaissut paketin vihdoin myös vinyylimuodossa, täydennettynä “uudella“ (vuonna 2008 tehdyllä) versiolla alkuperäispainokselle sisältyneestä Teppo Nättilän kappaleesta Big Bad Doc sekä nyt jo edesmenneelle kitaratähdelle kunniaa tekevällä vuoden 2013 purkitteella Great Mick Green. ”Punapään” mieltymys bluesin suuntaan syventyi entisestään, kun isoveli alkoi kantaa Muddyn ja Wolfin julkaisuja kotiin. Blues News 3/2017 63 levy tutkailut seurailtua, sekä luonnossa, videointeina että varsinkin levytyksinä. Sama poppoo esittää vielä itku-ihanasti suht harvinaisen Claude ”Blue Smithyn” kappaleen Date Bait. Musiikkiensa suhteen ne ovat aivan identtisiä. Samaa harvinaisempaa lajia on myös harpisti Little Jimmy Davisin Back To New Orleans, josta useimmin olemme kaiketi kuulleet ruotsalaisen Trickbagin ja Tomi Leinon version nimellä Hey Little Girl. Toisena kuullaan Roy Miltonin hilpeä Jr. Koska kyseessä on pelkän konsertointitilanteen dokumentointi, kovin montaa kertaa sitä tuskin tulee sananmukaisesti silmäiltyä. Lockwood, Eddie Taylor ja mainitut Tucker sekä Rogers veivät nuoren miehen sydämen. Kitaristi-basisti-laulaja Dave Myersin mukanaolo tuo esityksiin ihan oman merkityksensä. Esimerkiksi Amos Milburnin klassikko One Scotch, One Bourbon, One Beer on merkitty virheellisesti pääartistin omiin nimiin, eivätkä saksalaiset ole havainneet sitä, että Champion Jackin Bad Luck on vain lievästi verhoiltu mukaelma Eddie Boydin valituksesta Third Degree. Kitaristi Bob Welsh vierailee muutamalla raidalla ja harppua puhaltelevat Mark Hummel, Dave Waldman sekä Kim Wilson, joka Rustyn ohella toimii solistina puolilla levyn kappaleista. Useimmilla kappaleilla Dupreeta avustaa hänen tanskalainen luottokitaristinsa Ken Lending, jolle taisi käydä samantapaisesti kuin Howlin’ Wolfin suojatille Hubert Sumlinille. Vähän aikaisemmin haaveiltu rumpalin urakin vaihtui kitaran soittoon, kun Rusty näki Luther Tuckerin esiintyvän Jimmy Rogersin kanssa. Paras anti Rustyn omin sanoin tässä oli se, että hän oppi mitä/miten ”ei kannata soittaa”, ja tämä levy todistaa, miten hivelevän hienosti oppi on tarttunut miehen ”sormiin”. Kumpikin näistä herroista soitti tavattoman tyylikkäästi mestarinsa kanssa, mutta itsenäisinä artisteina he eivät erityisemmin menestyneet. Levyllä soivat lisäksi parit instrumentaalit, joista jaskatyylinen Stud Missile painottuu mukavanlaisesti T-Bone Walkerin suuntaan. Champion Jack Dupree on suuri sankarini, jota arvostan paitsi erittäin taitavana muusikkona niin myös poikkeuksellisen lämminhenkisenä ihmisenä. Dupree oli nimittäin passinsa mukaan aloittanut maallisen vaelluksensa 23.7.1909 eikä suinkaan USA:n kansallispäivänä 4.7.1910, mitä hän kaiketi leikillisesti aika taajaan tarjosi syntymähetkekseen. Nämä kokonaiskestoltaan noin kahden tunnin mittaiset erimuotoiset tallenteet poikkeavat toisistaan vain siten, että dvd:tä voi tietysti paitsi kuunnella niin myös katsella. Kaliforniaan muuttanut Tucker otti nuoren muusikon suojatikseen ja hänen kauttaan Rusty pääsi keikkailemaan mm. Jives. Mutta jostakin syystä hän oli vuosien mittaan ottanut tavakseen lisätä esityksiinsä erilaisia huumoriosuuksia, joissa usein mainittiin kuuluisa englantilainen näytelmäkirjailija William Shakespeare ja hänen omat monenlaiset ongelmansa erilaisten anoppien kanssa. Jari Kolari DOCTOR’S ORDER with MICK GREEN Cutthroat And Dangerous (Goofin’ GRLP 61223) Taannoin aktiivielonsa päättämisellä lukuisten faniensa mielet pahoittanut helsinkiläinen Doctor’s Order kuulunee niihin yhtyeisiin, joita ei tarvitse erikseen BN-lukijoille esitellä. Tuotteen tekstiosuuskaan ei ole aivan moitteeton. Tämä 20 kappaleen levy on kokoelma Rustyn urasta 90-luvun alusta alkaen, jolloin hän oli vielä “nöösipoika” perinteisen bluessoitannan saralla. Jimmy Rogers on myös ollut merkittävässä roolissa Rustyn uralla ja mieheltä levylle on valikoitunut kappaleet Act Like You Love Me sekä Left Me With A Broken Heart. Tuon esittäytymisen jälkeen Champion Jack keikkaili uutterasti vielä yli 10 vuoden ajan vieraillen mm. Rogersin, Snooky Pryorin, Kim Wilsonin ja Dave Myersin kanssa, saaden hienoa ensikäden oppia klassisen ajan Chicago-bluesin saloihin. Yhdellä otoksella kaksikkoa täydentää kevyehköllä panoksella folkmies Rambling Jack Elliot, joka sattui olemaan lähettyvillä. Samaan kategoriaan laskettaneen suurella varmuudella myös brittiläisen rock’n’rollin tervaskannot, Pirates-muusikot Mick Green ja Johnny Spence, jotka ilmoittautuivat tämän alkujaan marraskuussa 2006 äänitetyn ja keväällä 2007 mini-cd:nä julkaistun albumin tekotiimiin bändien aikaisemman yhteiskiertueen sekä ystävystymisen myötä. Jälleen kerran upeaa kulta-ajan Chicago-bluesia (Rusty, kitara, Mark Hummel, harppu, Steve Lucky, piano, Ronnie James, basso) äänitettynä pianisti Luckyn kotona, josta tuli niin Rustyn kuin levylläkin soittavan kitaristi Bob Welshin kortteeri joksikin aikaa. Tämä “Last Train To Bluesville“ tai artistin kolme ensimmäistä pitkäsoittoa ovat kaikki mainioita hankintoja Rustyn bluesmaailmaan tutustumiseen. Lisäksi hänellä oli taipumus varsinkin live-tilanteissa kuten tässäkin yhteydessä versioida laulujen Down By The Riverside ja When The Saints Go Marchin’ In kaltaisia erinomaisen kuluneita kansanralleja sekä jopa italoiskelmän It’s Now Or Never tapaisia viihdepalasia. Tästä seurasi se, että 50-luvun kulta-ajan kitaristit Robert Jr. Kaiken kaikkiaan tästä satsista löytyy useita voimalla ja taidolla tulkittuja bluesja boogienumeroita, mutta niiden ohella kuultavissa on myös melkoisesti mielestäni vähemmän oleellista musisointia sekä valitettavan paljon tyhjänaikaista venytystä ja tarpeetonta jaarittelua. Vesa Walamies RUSTY ZINN Last Train To Bluesville (Blues Outakes, Demos & Alternates) (Bluebeat 107) Nuori Rusty sai hienon pohjan tulevalle uralleen kuunnellessaan vanhempiensa r&b-levyjä. Huomattavasti parempia Dupreen suorituksia on aikojen kuluessa tullut. Mukaan on valittu tuttuja numeroita mutta kaikki esitykset ovat eri ottoja, demosekä liveversioita viiden eri kokoonpanon voimin esitettyinä. William Thomas Dupree poistui keskuudestamme 21.1.1992, tiettävästi hymyssä suin. Tällaiseen kokonaisuuteen paneutuminen toi mukanaan ristiriitaisia tuntemuksia. Byhaliassa, Mississippissä 1926 syntynyt ja jo 1941 Chicagoon muuttanut Myers on eräs ensimmäisistä “aidon” sähköbasson soittajista, päästen jopa Fenderin kuuluisan Precision-mallin ”mannekiiniksi” 50-luvun lopulla. Loputtomalta tuntuneessa keikkailurumbassa kokoonpano kuitenkin rutinoitui kovemmanKun Champion Jack Dupree vuonna 1980 esiintyi Saksan Kölnissä sikäläisessä Rockpalast-sarjassa, hän oli jo ohittanut 70 ikävuoden rajapyykin. pari kertaa Suomessa ja käväisten entisessä kotikaupungissaan New Orleansissa yli 20 vuoden poissaolon jälkeen kahdesti v. Merkittävää oli se, että Myers oli ollut aikanaan mukana albumillakin kuultavien Little Walter -kappaleiden (Can’t Hold Out Much Longer, Gotta Find My Baby, You’re The One, Aw Baby) alkuperäisissä levytyksissä. 1990 ja -91. “Cutthroat And Dangerousin“ työstöaikoihin basisti-laulaja Nättilän, kitaristi Arto Hämäläisen ja rumpali Harri Tuomisen bändi saikin “nauttia“ melkoisesta pyörityksestä
Kiitokset varmaan kuuluvat toimittaja Helena Yläselle, jolla oli musiikkimakua moneen suuntaan. Tämäkin jo riitti ostopäätökseen, vaikka aikoinaan vuonna ’74 levyn hankin tuoreeltaan. Mutta aikoinaan, kun maamme johtava musiikkilehti Musa lyttäsi sen suuresti kunnioittamani päätoimittajan (ja yhdistyksemme kunniajäsenen) Valdemar Walleniuksen arvostelussa, olin elämääni pettynyt. Uudelleenjulkaisu ei levyyn tuo muuta uutta kuin tuhdille pahville painetut aukeavat kannet, muutamat Risto Vuorimiehen ottamat lisätyt valokuvat ja Jaska Riihimaan mainiot sisäkansitekstit. Lähetys tuli vielä väreissä, jonka takia matkustimme kylään Maija-tädillemme. ”Musiikkia” lienee Dave Lindholmin ”Isokynä-vaiheen” tyylillisesti ja sisällöllisesti täyspainoisin albumi. Pete Hoppula POP-LIISA 05/06: Jukka Hauru, Nono Söderberg, Finnforest & Elonkorjuu (Svart SRE009) POP-LIISA 07/08: Nimbus & Kalevala (Svart SRE012) JAZZ-LIISA 05/06: Jupu Group & Jukka Linkola Octet (Svart SRE027) JAZZ-LIISA 07/08: Oton Kvartetti, Wasama Tuominen Trio, Pentti Hietanen-Teppo Hauta-aho Duo, Wama Quartet (Svart SRE 030) Svartin massiivinen uusintajulkaisusarja Ylen Liisankadun studion aarteista on levähtänyt nyt versioon 2 ja osa 3 on vielä tulossa. Sen sijaan Jaakko Jahnukaisen isännöimä ”Levyraati” taisi tulla mustavalkoisena, eikä Isokynä & Orfeuskaan lähtenyt playback-esitystä tekemään. Olihan hän vuonna ’73 saanut huomionarvoista nostetta ”Sirkus”-levyllään. Olinko mennyt vähistä viikkorahoistani ostamaan huonon levyn. Kaveritkin vielä vittuilivat – paskan levyn ostit! Tamperelainen Musa taisi noihin aikoihin olla Juice Leskisen nousukiidon myötä niin manse-rockin pauloissa, että pitäähän vihamielinen asenne ”koppavia statilaisia” kohtaan jotenkin ymmärtää. ISOKYNÄ & ORFEUS Musiikkia (Svart SRE 122) Lillan (Svart SRE 123) Oliko Isokynä & Orfeus Suomen paras bändi 70-luvun alkupuolella. Soittolistani ensimmäisenä taisi tuolloin olla Hurriganesin Blue Suede Shoes. Jollain ilveellä Love Records sai maamme johtavaan päivälehteen näyttävän haastattelun Lindholmista. Äänitteet löytyvät myös ihan omina tai King Crimsonin kappaleet eivät vedonneet tanssilavayleisöön. Niin, ja onhan se cd-boxikin. Edellisten vastapainona LP:lle (12-tuumaisten kansien välissä on bonuksena myös ohutkantinen samansisältöinen cd) kätkeytyy lisäksi Doctor’s Order -levytyssaagan “rockabillyin“ tekele, Pirates-basisti Johnny Spencen laulama r&b-klassikko Drinkin’ Wine Spo-DeeO-Dee, josta taasen sai alkunsa tyystin oma mutta yhtä lailla BN-lukijoille perin tutuksi vuosien saatossa muodostunut tarinansa. Sä avasit oven muodostui vuosikymmenten saatossa yleisön suosikiksi, mutta sen sijaan liikuttavan kaunis Kaunis on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kaikki levyyn perehtyneethän sen jo tietenkin tietävät, mutta jos se on jolta kulta jäänyt kuulematta, nyt olisi korkea aika. Vanhan kansan viisaus ”oppia ikä kaikki” on vuosikymmenestä toiseen aina vain lisännyt viehtymistäni levyyni. Musaa paremmaksi pani vielä YV-lehti, joka kirjoitti: ”Jos nuorimies haluaa nousta Suomen iskelmätaivaalle, niin ainakin on lyhennettävä lauluja.” Tällä ehkä viitattiin levyn päättävään mestariteokseen Kuinka yö meni pois, joka kestää lähes 12 minuuttia. Turhahan sellaista on miettiä yli 40 vuotta myöhemmin. Parin Love Recordsin julkaiseman 70-luvun puolivälin (kauniin) singlen jälkeen ei hänestä ole musiikkimaailmassa kuultu. Kädenojennusta oli tullut aiemmin Tampereenkin puolelta, kun Isokynä & Orfeus pääsi esiintymään TV 2:n ”Iltatähti”-ohjelmaan. Hän kun oli ainoa tuntemamme väritelevision omistaja. Uuden kannen tummahko sävy hieman ihmetytti, mutta ajattelin sen kuuluvan levyn yleisilmeeseen. Eihän se Dave ihan helpoimpia persoonia ollut. Kokoonpano oli vaihdellut vuosien myötä, mutta liian ”vaikeaselkoisen musiikin” esittäminen ei juuri lyönyt leiville. Orfeus oli alkujaan progressiivisen rockin edelläkävijä Tasavallan Presidentin ja Wigwamin ohella. jatkuu sivulla 66. Mutta kun ”Musiikkia” lytättiin lehdistössä, tyssäsi sen myyntikin. Pink Floydin Uusintajulkaisuja Love-landiasta ... 64 Blues News 3/2017 levy tutkailut kin iskun kestäväksi kombinaatioksi, eikä sen siten juuri tarvinnut arastella nakuttaessaan studiossa Greenin rinnalla nauhalle rouheat Pirates-tyyliin rokkaavat versiot vanhasta Roy Orbisonin Sun-klassikosta Domino, Henry Mancinin leffainstrumentaalista Baby Elephant Walk sekä edellä mainitun Big Bad Docin tavoin Tepon rustaamasta revittelystä Weekend. Cd-versiota siitä on ollut saatavilla parikin (kolme, jos Isokynä-boxi lasketaan mukaan), mutta Svartin vinyyli-painokset ovat sen verran pieniä, että levykauppaan kannattaa kiirehtiä. Joitakin BN-numeroita sitten kävin läpi osa yhden taustoja ja samat pätevät näihinkin julkaisuihin. Samoin Green-kitaroinnin opinnäytetyöstä käyvä The Wildest Beast On Six Feet (The Pirate Song) toimii omalla tahallisen ylilyövällä tavallaan vain ja ainoastaan näin esitettynä. Etenkin jo pariin otteeseen mainitun velmuilevan teemaraidan Big Bad Docin kiistatta ainoa oikea tulkitsija on Kantritohtori itse. Kieltämättä Isokynän ns. Pientä piristystä keikkatilanteeseen toi Lindholmin liittyminen mukaan. Onko komedia. Ei, Nättilää ei voi edelleenkään kutsua laulajaksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta juuri tässä asiayhteydessä en keksi ketään toista, ainakaan parempaa miestä hänen paikalleen. Avauskappaleesta Juna sinne tänne onkin keveys kaukana, sillä alun jytäriffi iskee suoraan päälle. läpimurtolevyn ”Sirkuksen” jälkeen ”Musiikkia” kuulosti teini-ikäisen mielestä hieman alakuloiselta. Mihin tämä lahjakas (ja kaunis) laulajatar katosi. sai kuitenkin (muistaakseni) kohtuulliset pisteet, olihan se levyn kepeintä antia. Eivät tainneet sitten portit ”iskelmätaivaalle” aueta... Riittää kun kuuntelee nämä Svartin, eli kuten ennenkin on tullut todettua, ”noiden hullujen turkkulaisten”, julkaisemat uusintapainokset. Vai oliko ehkä maailman paras bändi. Kauniin laulusolistin paikan oli ottanut vastaan Tiitta Spout. Se se on rokkii ei taas nimensäkään vuoksi kaipaa selvennystä: ”se ei oo sinfoniaa!”
2017 SATURDAY MAIN CONCERT: Eric Gales Earl Thomas Shakura S'Aida Travellin' Brothers Capricorn Brothers Band Since ‘86 Since ‘86 Osallistu kilpailuhin Facebookissa, FB: raumablues, voit voittaa lippuja! Osallistu kilpailuhin Facebookissa, FB: raumablues, voit voittaa lippuja!. FRIDAY NIGHT CLUBS AT LOCAL RESTAURANTS: Café Sali 19.00: Maisteri T & Pastori Välipakka Buena Vista 20.30: Blues Bone Kallio 22.30: The Firebugs FRIDAY NIGHT CLUBS AT LOCAL RESTAURANTS: Café Sali 19.00: Maisteri T & Pastori Välipakka Buena Vista 20.30: Blues Bone Kallio 22.30: The Firebugs raumablues.com 32nd Traditional Blues Happening Rauma, Finland 11.-12. Aug