vuosikerta. BN haastattelee: FILISKO & NODEN PRESTON SHANNON DR. HELANDER & THIRD WARD CREEK ROAD ELEVEN JONAS BERNHOLM PAAVO PESONEN BLUESNAKE ÌXTAHUELE Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: BOBBY MARCHAN Klassikoiden lähteillä, osa 50: JIMMY ROGERS Burt Bacharach / Divarien helmiä, osa 39 / Hank Williamsin jalanjäljillä Alabamassa BN tutkii: Reissublues / Kappale historiaa, osa 2 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-18-03 ISSN 0784-7726 N:o 291 (3/2018) Hinta 7,20 € 51
Viimeisen kolmen tai neljän vuoden ajan olemme yrittäneet tehdä omaa materiaalia samaan tyyliin, tribuuttina esikuvillemme. – Filisko: Akustiselle musiikille on nykyään oma skenensä. – Noden: Duona vuodesta 2003. Emme tällä hetkellä esiinny kovinkaan usein Chicagon bluesklubeissa ja bluesfestivaaleilla, sillä vaikka musiikkimme on bluesia, on se tavallaan myös folkia ja roots-musiikkia. On ihmisiä, jotka rakastavat folkia ja kuuntelevat sitä. Kim Wilson, Charlie Musselwhite ja Gary Primich. Saksassa Hohnerin pääkonttorissa lähes vuosittain. Monet eivät tiedä, missä bluesin juuret ovat. Omia kappaleita ja sovituksia on syntynyt sekä levyille että keikkarepertuaariin. Olette kumpikin tutkineet musiikkia jo monen vuosikymmenen ajan. – Filisko: Suurin osa nimeä saaneista bluesharpisteista soittaa joko aivan omaa materiaalia tai jotain, mitä voi pitää tribuuttina Little Walterille, Big Walter Hortonille, Sonny Boy Williamsonille, Jimmy Reedille, James Cottonille ja Junior Wellsille. – Filisko: Jo vuosikymmeniä olen ollut kiinnostunut monenlaisesta musiikista. Aloititte siis levykeräilijöinä, tutkimalla musiikkia ja tyylejä, omaksumalla niitä, opettamalla ja esittämällä musiikkia. Oliko teillä tilaisuus soittaa Honeyboy Edwardsin ja muiden hänen sukupolvensa muusikoiden kanssa. Tuotin sen levyn hänelle ja tein sovitukset ja hankin muusikot.. Se on hieno tapa kunnioittaa sellaisia artisteja, joista emme ole aiemmin kuulleet. Teemme muita festivaalikeikkoja, konserttikiertueita ja workshoppeja. Samalla on hyvä tutustuttaa ihmisiä muusikoihin, jotka mielestämme ovat aliarvostettuja, eivätkä ole saaneet ansaitsemaansa tunnustusta. Kyseessä on musiikin perusta, eikä vain bluesin. He ammentavat näistä muusikoista ja sen tyylisestä musiikista. Huuliharpun soitossa bluesin eri tyylilajit ovat parhaiten edustettuja, ja monet ovat tutkineet 50-luvun tyylejä kuten Chicago-bluesia todella yksityiskohtaisesti ja pitäneet sen tyylin elävänä. Me sovimme sinne ja tilausta on ehdottomasti bluesja folkmusiikille. Keikkailemme kyllä satunnaisesti Chicagossa ja sen ympäristössä. Kuinka kauan olette soittaneet yhdessä. Se on ollut todella hauskaa, koska se erottaa meidät sellaisista artisteista, jotka eivät tee omaa materiaalia. Ajattelin omalta osaltani, että olisi hauska paneutua aiempiin tyyleihin. En ole epäröinyt ottaa heihin yhteyttä, kun olen tarvinnut apua. Joskus siinä on yhtymäkohtia bluesiin, joskus ei. Yksi Filiskon ja Nodenin tavoitteista on tuoda esiin unohtuneita artisteja ja tyylejä 1920-40-luvuilta, opettaa ja päivittää kappaleita. – Filisko: En halua väittää olevani itseoppinut, sillä olen tutkinut levytyksiä ja purkanut niitä pienempiä yksityiskohtia myöten, yrittäen päästä niiden pinnan alle löytääkseni sen, mikä niistä tekee niin taianomaisia ja toimivia, ja mikä saa ne kuulostamaan siltä kuin ne kuulostavat. Muusikot ovat myös opettajia ja toimineet pitkään Chicagon Old Town School of Musicissa, minkä lisäksi he kiertävät maailmalla pitämässä huuliharppuja kitaraseminaareja sekä opetustilaisuuksia, mm. Ohjelmistomme käsitti pitkään traditionaalista musiikkia noista eri lähteistä. Joten minä ajattelin, että miksen lähtisi hakemaan vaikutteita näitä edeltävien muusikkojen sukupolvista, eri vuosikymmeniltä ja eri alueilta ja maaseudulta. Opetimme Augusta Heritage -festivaalilla Länsi-Virginiassa Yhdysvalloissa. Joe Filisko tunnetaan virtuoosimaisesta huuliharpun soitosta ja Eric Noden hallitsee kitaralla eri tyylilajit suvereenisti. Se on tehnyt kolme studio-cd:tä ja yhden live-cd:n. Se on eräänlainen sekoitus. Opettaminen on merkittävä osa toimintaamme. – Filisko: Kyllä, se ollut ideana alusta asti. Kumpikin on pitkän linjan levykeräilijä ja tutkija. Kuinka kaikki sai alkunsa. – Noden: Minulla oli tosiaan tilaisuus työskennellä Honeyboyn kanssa muutaman kerran ja myöhemmin tein Billy Boy Arnoldin kanssa Big Bill Broonzy -projektin. – Noden: Olemme varmaan kumpikin käyttäneet paljon aikaa opetellen, sovittaen ja kopioiden 1920-30-lukujen bluesin taitajia kuten Big Bill Broonzya, Charlie Pattonia, Reverend Gary Davisia, Sonny Terryä, Daddy Stovepipea ja Sonny Boy Williamsonia. Siitä on etunsa. Eri festivaaleilla on aika usein vastaavia opetustilaisuuksia. Filisko on tullut tunnetuksi myös huuliharppujen kustomoijana eli tehtaalta tulleiden uusien tai käytettyjen huuliharppujen korjaajana ja muokkaajana eri soittajien omiin tyyleihin sopiviksi. Varhaista amerikkalaista tyyliä. Hänen asiakkaitaan ovat mm. Olette aiemminkin keikkailleet ja opettaneet Euroopassa. Me kutsumme rootsiksi bluesista, folkista, ragtimesta ja vanhasta countrysta kumpuavaa musiikkia. En tiedä, oliko se kovin järkevää vai ei, mutta se on joka tapauksessa ollut hauskaa. Se on yksi tapa kuvata asiaa ja samalla pitää elossa noita perinteitä, musiikkityylejä ja muusikoita. Sitä me olemme sitten tehneet, ja totta kai meitä pidetään opettajina, koska olemme todella käyttäneet paljon aikaa tutkimalla musiikkia, levytyksiä ja niiden yksityiskohtia. – Noden: Kyllä, monta kertaa. 4 Blues News 3/2018 KARI KEMPAS D uo on toiminut noin 15 vuoden ajan esittäen akustista ja vähän sähköistettyä bluesia sekä folkia 1920ja 30-lukujen legendoilta. Olen onnekas, että olen mukana huuliharppubisneksessä, soitan huuliharppua ja myyn niitä, joten tunnen itse asiassa monta tämän hetken hienointa huuliharpistia. Olemme opettaneet Saksassa Harmonica Master -workshopeissa ja olimme myös Isossa-Britanniassa kesällä 2016 Euroblues-viikonlopun aikaan. Kuulumme eri kategoriaan kuin sähköistä bluesia soittavat bändit. Mistä saitte idean soittaa vanhemman tyylistä musiikkia. Oletko saanut apua vai oletko itseoppinut huuliharpisti. Soitamme aiempien sukupolvien musiikkia
KEIKKA PUISTOBLUESIN PÄÄLAVALLA 30.6. ! UUSI BÄNDI! UUSI LEVY! ILKKA HELANDER • ESA KULONIEMI • LEEVI LEPPÄNEN www.facebook.com/bluelightrecords jakelu Playground Music
Kotona ollessani teen keikkaa luonnollisesti Memphisin ympäristössä, vaikkei minulla ole varsinaista vakkariklubia. King, Muddy Waters ja Howlin’ Wolf olivat musiikillisia esikuviani. Niitä on jopa Germantownin lähiössä. 1999) tehden niille myös joitain sävellyksiä. Edesmenneen Preston Shannonin verkkosivut: www.prestonshannon.com siellä vallitsevat ostajan markkinat, eivätkä klubit ole halukkaita maksamaan bändien kykyjen mukaan. Teen tiiviisti festareita USA:ssa ja vierailen usein myös Euroopassa. Blues News 3/2018 11 Blues -cd:stäni, ”Midnight In Memphis” (CDBB 9575, v.1996) ja ”All In Time” (CDBB 9595, v. Itselläni on nelimiehinen yhtye, johon otan aina mukaan puhaltajat, jos keikkaliksa vain antaa myöten. Onnellisessa tapauksessa tuomarit kääntyvät sinuun kasvotusten tarkoittaen heidän tykänneen esityksestäsi. Esiinnyin hiljattain (helmikuussa 2012) ”The Voice” -nimisessä TV-show’ssa, jossa tuomaristo arvioi esiintyjiä selkä näitä päin käännettynä. – Nuoruuteni Memphis oli aina 60-luvun lopulle saakka aktiivisesti hyrräävä musiikin kehto, bluesia oli tarjolla joka puolella ja Beale Street sykki elämää. – Mielitekonani on tehdä tribuutti-cd Elmore Jamesille ja olenkin jo aloittanut tekemään materiaalia sitä varten. Heidän varhaistuotantonsa teki minusta blueslaulajan. Haluan nimittäin loihtia lavalla samanlaiset soundit kuin levyilläni. 1994) tuottajana toimi Ron Levy ja säestyksestä vastasi mm. – Vaikka Memphis on kotini, niin työmaatani on koko maailma. huom.) Elmore James, samoin kuin B.B. Hän halusi tuottaa albumin, jolla iso osa kappaleista oli hänen käsialaansa. Tätä nykyä Memphisissä on kuitenkin niin paljon yhtyeitä, että Services 2025) ilmestyi pari vuotta haastattelun jälkeen ja se jäi Preston Shannonin viimeiseksi albumiksi – käänt. – Memphisiin on perustettu laihojen vuosien jälkeen jälleen uusia klubeja. Martin Luther Kingin murhan (1968) jälkeen Beale Street alkoi kuitenkin hiipua. (Sittemminhän cd nimeltään ”Dust My Broom” (Continental Record. Se julkaistiin myöhemmin Euroopassa Continental Records -merkillä nimellä “Goin’ Back To Memphis”. The Memphis Hornsin puhallinkaksikko Wayne Jackson ja Andrew Love. Ensimmäisen cd:ni ”Break The Ice” (CDBB 9545, v. Takavuosina löysit helposti keikkamahdollisuuksia, jos sinulla oli takanasi laadukas bändi. – Vuonna 2006 julkaistun cd:n ”Be With Me Tonight” tuottaja oli Clayton McGonigle -niminen kaveri, joka oli tullut Memphisiin vuonna 2001 ja oli kuullut minua Isaac Hayes Food And Passion -klubilla. Nyttemmin se on luonnollisesti herännyt uuteen kukoistukseen, mutta menneinä vuosina se oli afrikan-amerikkalaisten aluetta, nykyisin lähinnä turistiattraktio. Ohjelmalla oli 75 miljoonaa katsojaa, se on nähtävissä myös YouTubessa, ja esityksestäni kirjoitettiin jopa Billboardlehdessä
Se oli iso tapahtuma ja arvostetulta taholta saatu tunnustus. -lehti oli ostanut jäljellä olevan Trumpet 78 -varaston. Levyjen siirtoon BN vierailemassa Jonas Bernholmin luona. – Kiitos, olin tietysti otettu. Miten ne kertyivät. 12 Blues News 3/2018 HESSU PIRHONEN J onas “Mr R&B“ Bernholm, yksi maailman merkittävimmistä 40-50-lukujen rhythm’n’blues-uudelleenjulkaisijoista, palkittiin alkuvuodesta Memphisissä. Oma intressini oli vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon puolella. Kiitokset järjestelyistä Pete Hakoselle, joka myös nappasi kuvan.. Oli paljon parempi olla yhteyksissä suoraan artisteihin. En nähnyt itseäni tyyppinä, joka tekee diilejä bisnesmiesten ja levy-yhtiötahojen kanssa. Blues Foundation -kattojärjestön myöntämä Keeping The Blues Alive -pysti tuli oikeutetusti elämäntyöstä, jonka takaa löytyy laadukas, poikkeuksellisella omistautuneisuudella toteutettu julkaisutoiminta. Maksoin myös rojalteja, joten olin suosittu henkilö R&B-väen keskuudessa. Omat kokoelmasi, joista julkaisut kasattiin olivat huimat. – Seiskatuumaisia sinkkuja ostin suoraan Specialtylta ja Johnny Vincentin Acelta. Onneksi olkoon, miltä tällainen palkitseminen tuntui. Artistit pitivät siitä, että heidät huomioitiin näin henkilökohtaisesti ja sana kiersi Amerikoissa varsin nopeasti. Päävälittäjäni asui Tennesseessä ja hänellä oli tapana kierrellä Etelässä radioasemilla, vanhan tavaran kaupoissa ja jukebox-toimijoilla. Ilmaiseksi sai viedä mukanansa niin paljon kuin halusi, kun vain huolehti itse tavaran kuljetuksesta. – 78:ien, joskus myös 45:ien käyttö oli toimiva ratkaisu, koska materiaali oli jo käsissä ja varastoa kertyi koko ajan. Tänä päivänä julkisuudella ei ole niin isoa painoaravoa, sillä keskityn enää myyntiin, mutta ilman muuta palkitseminen tuntui vaikuttavalta. – Aloitin savikiekkojen hankkimisen 70-luvun alussa. Tuplakappaleiden osalta vertailin soundia keskenään ja valitsin paremman tuleviin julkaisuihini. Itärannikolta löytyi muutamia diilereitä, jotka myivät sinkkuja sekä myös LP:itä lopettaneilta yhtiöiltä kuten King ja Savoy. Tämä johti myös molemminpuoleiseen kunnioitukseen. Wynonie Harrista ja Amos Milburnia. Tapanne toimia oli muihin nähden poikkeuksellista. Löysin muutamia tukkukauppiaita ja 70-luvun lopulla ostin viisikin sataa 78:ia kerralla dollarin kappalehintaan. Hinnat olivat todella edullisia kuten myös postija rahtikulut. Julkisuus on ok ja aktiivivuosina se olisi avannut ovia eteenpäin, koska olin riippuvainen kaikista tahoista, jotka pystyivät auttamaan. Houstonissa, Texasissa oli diileri, jolta löysin valtavasti esim. Omissa kokoelmissani oli lopulta noin 6500 savikiekkoa ja 13000 vinyylisingleä. Käytöstä poistettuja seiskakaseja löytyi runsaasti. Aloitit uudelleenjulkaisemisen 70-luvun puolivälissä yhdessä Bengt Weinen ja Per Notinin kanssa. Chris Strachwitz (Arhoolie Records) kertoi vuonna -78, että 60-luvun alussa hän oli vieraillut isossa varastossa, jossa oli tuhansia savikiekkoja. BN kävi tapaamassa Bernholmia keväällä Tukholmassa. Kun aloitin työni vuosikymmeniä sitten, en olisi voinut ikinä kuvitella tällaista joskus tapahtuvan. J&F Records myi Specialtyn savikiekkoja ja yhteistyökumppanini Whiskey, Women And... – Oli tehtävä päätös jo aikaisessa vaiheessa kuinka toimitaan, joko tehdään yhdessä artistien kanssa ja käytetään omia levyjä tai etsitään master-nauhojen silloiset haltijat. Monet 45:t tai 78:t, jotka tänä päivänä maksavat 50-100 dollaria kappale sai tuohon aikaan yhdellä tai kahdella dollarilla
Gunnar hallitsi kokonaiskuvan, osasi hioa mahdolliset napsut ja rahinat pois, mutta säilytti dynamiikan ja käytti koko spektrin. B.B. Levyille pyrittiin saamaan päivitetyt tiedot kaikesta mahdollisesta siihen asti olleesta tiedosta ja kaiken päälle saimme harvinaista kuvamateriaalia eri kotialbumeista. Luulenpa, ettei hän kaivannut siinä kohtaa rinnalle uusia Jonas Bernholm LPhuoneessaan 80-luvun puolivälissä Skedevissä (kuvaaja tuntematon). Toinen vastaamatta jättänyt oli Nellie Lutcher, joka oli erittäin suosittu 40-50-luvuilla ja osannut viisaasti sijoittaa varojansa Hollywoodiin. ”En nähnyt itseäni tyyppinä, joka tekee diilejä bisnesmiesten ja levy-yhtiötahojen kanssa. Mielestäni Archie Brownlee oli omassa luokassaan ja tähän ovat yhtyneet myös monet tapaamani mustat artistit. – Vaikeuksia oli totta kai, mutta kaikki kyllä löytyivät, tosin aivan kaikkia potentiaalisia ei ehditty toimintavuosina saada julkaisuun. R&B:n uusintajulkaisuille oli 70-luvun puolivälissä aukko, jota täytimme juuri sopivasti. – Olin yllättynyt kuinka hyvin kaikki eteni. Oli paljon parempi olla yhteyksissä suoraan artisteihin. – Myös levyjen kansiteksteihin, kuvitukseen ja faktapuoleen satsattiin viimeisen päälle. He tekivät totta kai paljon hienoja kappaleita, mutta pidän erityisesti heidän asenteestaan R&Blauluryhmänä. 5 Royalesin “The Real Thing“ on otettava myös mukaan suosikkieni listaan. Tähän päälle hyvä harmonia ja tietysti omasta takaa löytyneen Lowman – Merkittävä seikka koko Route 66:n aloituksessa oli tietysti myös ensimmäisen julkaisumme “Opportunity Blues“ artisti Floyd Dixon. Nappy Brown mm. Miten ensimmäisen levymerkin Route 66:n taival lähti käyntiin. Molemmat olivat oivia valintoja levymerkillemme varsinkin tässä alkuvaiheessa, koska ohessa seurasi paljon positiivista huomiota. Charlie Gillettin kirjoja oli ilmestynyt 70-luvun alusta lähtien ja hän myös kutsui minut vieraaksi Englantiin BBC:n radio-ohjelmaansa. Hän ei todennäköisesti tarvinnut diiliämme ja ehkä myös halusi olla lojaali vanhalle merkilleen. Roy Brown oli dynaaminen laulaja, jonka äänenkäytössä oli mukana myös dramatiikkaa. Nautin vahvasta tunteesta ja sielusta, joka sieltä lähtee. Julkaisit eri merkeilläsi yhteensä 178 LP:tä. Pikkuhiljaa ketju sitten kasvoi eikä asiaan voinut olla vaikuttamatta seikka että sana oli mennyt eteenpäin: R&Bartistit saavat royalteja Ruotsista. Tämä johti myös molemminpuoleiseen kunnioitukseen.”. – Roy Brownilta voin ottaa suosikiksi kumman tahansa LP:n, joko “Laughing But Crying“ tai “Good Rocking Tonight“. King oli ensimmäinen, mutta hänellä oli samaan aikaan tuolloin menossa oikeudellinen juttu koskien vanhoja julkaisujaan. – Minun täytyy sanoa, että makuni on erittäin vahvasti gospeliin päin. Nappy Brownia oli hankala saada kiinni, koska tämän kerrottiin istuvan vankilassa, mutta sekään ei lopulta ollut esteenä. käytiin pitkään kirjeenvaihtoa, mutta julkaisuun asti ei päädytty. Hank Ballardin kanssa esim. Sekä Gillett että Millar olivat molemmat tärkeitä henkilöitä tekemään labeliamme tunnetuksi. Hänellä oli mielestäni myös poikkeuksellinen taito siirtyä hienovaraisesta laulusta kovaan kajautukseen sekä siihen ajoitukset ja rytmitaju päälle. Mukaan mahtui myös onnekkaita tilanteita, jotka avasivat portteja uudelle levymerkillemme. Suurin piirtein puolet julkaisuista on Gunnar Lööfin työnjälkeä. Samoin Tommy Brown oli suunnitelmissa ja hänetkin olisi varmasti tavoitettu Alabamasta. Tästä syystä rankkaisin omista julkaisuista aivan kärkeen Archie Brownlee & The Five Blind Boys of Mississippin LP:n “You Done What The Doctor Couldn’t Do“. Kyseessä oli suuri innovaattori, joka toimi vahvana esikuvana niin Little Richardille kuin James Brownille. Hän oli varmasti paras mies Pohjoimaista tähän hommaan. Gunnar Lööf hoiti masterointimme ensimmäiset 10 vuotta elämänsä loppuun asti. Koko aikana julkaisuissamme oli oikeastaan vain pari artistia, jotka eivät vastanneet sopimusta koskeviin yhteydenottoihimme. kertoi minulle, että Brownlee oli vokalisti, joka lauloi tilaisuuksissa kaikki sanan mukaisesti kumoon. Floyd osoittautui todelliseksi verkostoinnin mestariksi ja hänellä oli kattavat suhteet varsinkin USA:n länsirannikon R&B-väen keskuudessa. Oliko joitakin artisteja poikeuksellisen hankala tavoittaa. R&B-verkostoituminen alan tietäjien kanssa ympäri maailmaa edesauttoi ohessa ja artistien kanssa käytyjen kontaktien myötä tutkimustyötä vietiin eteenpäin. Voitko mainita erityiset suosikkisi. Tämän vierailun aikana pudotin lompakkoni ja kuinka ollakaan, sen löysi maasta toimittaja Bill Millar, johon sitten tutustuin tälläisen sattuman kautta. Jonkin aikaa Floyd Dixonin julkaisun jälkeen sekä Roy Brown, että Charles Brown ottivat yhteyttä ja kysyivät tahoillaan, haluaisimmeko julkaista heidän vanhaa materiaaliansa. Blues News 3/2018 13 ja masterointiin tarvittiin kuitenkin alansa huippu ja tällainen löytyi suositusten kautta. sopimusasioita sotkemaan tilannetta
THE GUITAR EVENT OF THE YEAR JOE BONAMASSA LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 154 / 134 / 104 / 94 € TICKETMASTER JA LIVENATION.FI. Blues News 2/2018 15 HELSINGIN JÄÄHALLI LA 22.9. KLO 19 (OVET 18) YHDYSVALTALAINEN BLUESROCKKITARAVIRTUOOSI JOE BONAMASSA PALAA SYKSYLLÄ SUOMEEN
– RL: Levylle oli suunnitelmissa kymmenes kappale, mutta jäi sitten lopulta pois. En tiedä kuinka muut tekevät, mutta mulla on aina ollut tuollainen työtapa. Ihan viime metreillä Mika teki yhden sanoituksen ja mä sävelsin sen. pidän myös Gary Mooren bluespitoisista levyistä. Meikäläisellä ensimmäinen blueskokemus oli Blues Brothers. Se on niitä legendaarisia missattuja keikkoja... – RL: Hendrixin jälkeen Stevie Ray Vaughan kolahti mulle. Me tuomme siihen sitten oman osuutemme Marcon kanssa. Tuntuu vuosi vuodelta siltä, että on nihkeämpää saada keikkoja. Aluksi soitimme lainamateriaalia, mutta viime vuoden alussa aloimme kirjoittaa omia kappaleita. Monesti ne demot ovat olleet aika valmiita. Emme kuitenkaan ostaneet lippua Kirjurinluodolle, vaan jäimme aidan ulkopuolelle kuuntelemaan. – RL: Teimme eri basistin kanssa ja eri nimellä muutaman keikan. LEVY – RL: Kun bändin nimessä on snake, niin emme halunneet laittaa levyn nimeksi “Snake Stories“, siinä olisi ollut liikaa toistoa ja siksi siitä tuli “Serpent Stories“. Lyhyen uransa aikana he ovat saaneet niin keikoilla kuin levylläänkin kuulijat vakuuttuneiksi taidoistaan. – RL: Meillä ei ole ohjelmatoimistoa, joten keikat on hankittava itse. ESIKUVAT JA VAIKUTTEET – RL: Meillä on tätä hardrock-taustaa, kuten varhainen Whitesnake, jossa oli paljon blueselementtejä. Muutama perusblues mahtuu aina mukaan. – MB: Siis Robertilla oli jotain kappaleita jo valmiina. – MV: Ostin muutama päivä sitten muutaman Buddy Guyn levyn. Sieltä jäivät Blues Brothersien soittamat biisit ja riffit mieleen. Olen ”salaa” kuunnellut heitä näiden rocklevyjen ohessa. 22 Blues News 3/2018 RIKU METELINEN N imeä “Serpent Stories“ kantavan debyyttialbumin julkaissut, Lounais-Suomesta kotoisin oleva bluestrio Bluesnake on mielestäni yksi tämän hetken kiinnostavimmista tuoreista nimistä. – MV: Whitesnake tietenkin, “Slide It In“ on viimeinen Whitesnake-levy, josta pidän. – MB: Samoja levyjä tai artisteja olen kuunnellut minäkin. Free, Rory Gallagher... – MB: Pyrimme löytämään hiukan vaihtelua kappaleisiin, etteivät ne olisi pelkkää ränttätänttää koko ajan. Nämä levyn kappaleet on kirjoitettu noin vuosi sitten. Kane Recordsista tuli lisäksi hankittua useita Johnny Winterin vinyylejä. Mulla sävellysprosessi lähtee sanoista liikkeelle. Suurin osa levyn sanoituksista on Mikan kynästä lähtöisin. Mä teen sävellykset ja Mika kirjoittaa tekstejä. Meillä oli armeija-aikana Gines Blues Band, jonka kanssa soitimme Niinisalossa YK-juhlissa. – RL: Sovitukset tehdään aina kimpassa. Meillä on Mikan kanssa tämmöinen Elton John – Bernie Taupin -systeemi. Hän on sopivan villi ja sähköinen kaveri, bluesin puolella rankempi kuin Little Richard ja Jerry Lee Lewis yhteensä. – MV: Olisi kiva päästä kesäkeikoille ulkoilmalavoille soittamaan. Oliko se -85 kun hän oli Pori Jazzeilla. Olimme tulevan vaimoni kanssa kesäreissulla ja pysähdyimme Porissa. – RL: Joo, oli niitä muutama olemassa. – MB: Keikoilla mukanamme kulkee lelumaskotti, sininen käärme, joka on nimeltään Cordon Bleu. – RL: Keikoilla pyrimme pitämään setin sen verran tiukkana, että mielenkiinto säilyy. – MB: Olemme varmaan tusinan verran keikkoja soittaneet ja tekisimme mielellämme lisää. – MV: Yleensä, kun teksti on lähtenyt Robertille, tulee demoversio kappaleesta. Soitimme kaikki kolme samassa rokkiorkesterissa ja ajattelimme kokeilla bluesin soittamista kolmestaan, kun se on ollut jokaisella veressä, ja sillä linjalla olemme. Thin Lizzy on myös kulkenut mukana matkalla. Joe Bonamassa tuli sitten hiukan myöhemmin mukaan, Juha Björnisen tekemisiä olen seurannut, Laurence Jonesia olen kuunnellut, Albert Cummingsia myös. – MB: Se oli aika tarkkaan kolme vuotta sitten, kun helmikuussa soitimme yhdessä ensimmäisen kerran. Tarjoamme monipuolista musaa, erilaista poljentoa. Sähköinen blues on enempi mun juttu. Tosin löysin hänet hyvin myöhään, hiukan ennen hänen kuolemaansa. Bernie Marsden ja Micky Moody olivat hyvin blueshenkisiä kitaristeja. – RL: Kappaleet ovat yhtä lainakappaletta lukuun ottamatta meikäläisen kynästä. Alkoi vain tuntua siltä,. Sen jälkeen he lähtivät sinne Amerikan-musiikin suuntaan, jolloin bluesvaikutteet unohtuivat. Bändin muodostavat laulaja-kitaristi Robert Lumme, basisti Marco Boogieman ja rumpali Mika Veijalainen. – MV: Stevie Rayhyn liittyen Albert King pitää mainita. Olen yrittänyt kuunnella Delta-bluesia ja vastaavaa, mutta en ole päässyt niihin sisään. Mika kirjoittaa tekstin ja mä kelaan niitä sanoja, ja siitä lähtee se rytmiikka, johon sitten rakennan riffit ympärille. Lähdimme keikoille kokeilemaan miten ne purevat yleisöön, ja siinä sivussa aloimme kasaamaan levyä. BÄNDI – RL: Olemme soittaneet kolme vuotta tällä kokoonpanolla. Onhan näitä
Olemme soittaneet tikibaareissa, isoilla rokkiklubeilla, kirjastoissa, tosi pienillä klubeilla, pubeissa, teltoissa. Olemme tahoillamme soittaneet klassista musiikkia, rockabillyä, vanhaa ja uutta jazzia, poppia, hiphoppia, latin jazzia, swingiä, surfsekä afro-kuubalaista musiikkia.” Monipuolisuus ja miesten erilaiset musiikilliset intressit kuuluvat myös viimeisellä, ”Call Of The Islands” -levyllä. Ainakin Ìxtahuele innostuu ajatuksesta: ”Haluaisimme ehdottomasti tulla Suomeen levittämään exotican ilosanomaa. perkussioiden osalta. Viime kiertueella soitimme ihan peruspaikoissa ihmisille, jotka eivät ole kuulleetkaan tikistä. Olemme hyvin erilaisia säveltäjinä. ”’Call Of The Islands’ on meidän kaikkien yhteistyön hedelmä. Tällainen svengaava musiikki istuu helposti paikkaan kuin paikkaan.” Diskografia (kaikki levyt on julkaissut Subliminal Sounds): Happy Holidays With The Exotic Sounds Of Ixtahuele (single, 2013) Pagan Rites (2013) Mareld (EP, 2014) Call Of The Islands (2016) Verkkosivut: ixtahuele.com. Verrattuna ensimmäiseen albumiimme se sisältää laajemman variaation erilaisia soundeja. Ìxtahuelen jäsenten musiikillinen tausta paljastuu monipuoliseksi ja kaikkien historiasta löytyy akateemisia musiikkiopintoja. Mutta milloin suomalaiset saataisiin tietoisiksi Ìxtahuelesta. Lopputulos on sekoitus omia erilaisia tulkintojamme exoticasta yhdistettynä esikuviimme Les Baxteriin, Martin Dennyyn ja Arthur Lymaniin. Mieleeni tuli, että Ìxtahuelen pitäisi tehdä sovitus Opus 44:stä sillä se kuulostaa exotica-musiikilta, sellaiselta, jollaista se oli ennen Les Baxterin aikaa.” Suomen musiikkiskene laidasta laitaan tuntuu olevan hyvin miesten hallussa, sillä Sibeliuksen ja kansanmusiikin lisäksi ruotsalaisten Suomi-suosikeista löytyy myös sellaisia nimiä kuin Children of Bodom ja trumpetisti Jukka Eskola. On helppo uskoa, että Ìxtahuelen musiikilliselle monitaitureille genreen sujahtaminen on käynyt luontevasti. Monet jäsenistä ovat soittaneet keskenään eri tyylisuuntia edustavissa kokoonpanoissa – osalla bändikaveruus on alkanut jo kymmenvuotiaana marssiorkesterissa. Lämpenisivätköhän suomalaiset exotica-herkuttelulle maanmiehiä paremmin. Myös Mattias on leikitellyt yllättävällä ajatuksella: ”Kuuntelin viime vuonna paljon Sibeliusta. ”Mielestäni kantele sopisi erinomaisesti exoticaan”, hän innostuu. Ihmiset tanssivat koko illan. Olemme valmiita esiintymään missä vaan – mikään keikkapaikka ei ole meille vieras. Esikoisellamme meillä ei juurikaan ollut loungetyylistä keskitempoista musiikkia, vaan enemmän joko nopeatai hidastempoisia kappaleita.” Jos idoleiden vaikutteet ovatkin ilmeisiä, mitä skandinaavisia elementtejä Ìxtahuele tuo musiikkiinsa. Tukholmassa on varsin kelpo tikibaari, mutta muuten miesten mukaan exoticaja tikiskene on Ruotsissa lähes olematon. ”Me kaikki kuuntelemme erilaista musiikkia ja luulen, että juuri siksi ihmiset pitävät musiikistamme. ”Ruotsalaisena elementtinä musiikistamme on löydettävissä hieman melankoliaa”, Johan toteaa ja tunnustautuu samalla suomalaisen ja slaavilaisen kansanmusiikin ystäväksi. He keikkailevatkin useammin Norjassa, jossa Thor Heyerdahlin perintö elää vahvana muun muassa oslolaisessa Aku Aku -tikibaarissa. Vai onko pimeällä ja kylmällä Pohjolalla edes mitään annettavaa exoticaan
’68). Tarinan mukaan hänen opettajansa rohkaisi häntä säveltämään ja neuvoi yrittämään onneaan myös kevyemmän musiikin puolella. TIE HUIPULLE Burt Bacharach ei ole koskaan ollut itsenäinen artisti. Bacharach oli todella kova nouseva tekijä 60-luvun alkuvuosina. Hän oli ja on orkesterinja kuoron johtaja, säveltäjä ja sovittaja, viihteen täysammattilainen. Bacharachin klassiset lähtökohdat ilmenivät peruspopista poikkeavina dramaattisina ryöpsähdyksinä, parhaimmillaan sävellajista toiseen. Seuraavan vuosikymmenen alkaessa oltiin sitten valmiit siirtymään korkeammalle tasolle sekä levyjen määrässä että laadussa. ja kummassakaan hän ei itse ollut äänessä vaan laulun hoiti kuoro. Kaikista vähänkin jenkeissä menestyneistä lauluista tehtiin noihin aikoihin versiot Englannissa, niinpä Michael Holidayn The Story Of My Life nousi brittilistoilla peräti ykköseksi. Koska hän pääsi yleensä sovittamaan omat sävelmänsä, oli lopputulos usein kuin sinfonia, samantapaista jälkeä mutta varovaisempana oli 60-luvulla havaittavissa lähinnä Van McCoyn sovituksissa. 26 Blues News 3/2018 PEKKA TALVENMÄKI T akavuosien suurimpiin kevyen musiikin säveltäjäneroihin lukeutunut Burt Bacharach ei ymmärtääkseni ole koskaan nauttinut erityistä arvostusta niiden piireissä, jotka ovat harrastaneet omaa aluettaan kiihkomaisen tarkasti. Hän on syntynyt Kansas Cityssä 12.5.1928 ja opiskellut New Yorkiin muutettuaan musiikkia erityisesti klassinen ura mielessään. Hänen nimiinsä on listauksissa merkitty vain kaksi hittiä (Saturday Sunshine v. Seuraavana vuonna jatkoivat luetteloa Chuck Jacksonin I Wake Up Crying ja Any Day Now sekä Jerry Butlerin Make It Easy On Yourself. Hänen lauluissaan ei ollut bluesperinteen vaatimaa juurekkuutta ja vaikka hän sävelsi suuren määrän soulin huippuhittejä, niin hän edusti siloteltua kaupunkiajattelua, josta puuttuivat sekä southern soulin raastavuudet ja vahvat torvisovitukset että perinteisten Chicagon tapaisten klubikaupunkien musiikin tunnelma. Mustan musiikin puolella reaktiot olivat samantapaiset. Pian sen jälkeen jenkkilistan neloseksi ja brittiykköseksi nousi Perry Comon yliviihteellinen Magic Moments englantilaisten oman suosikin Ronnie Hiltonin jouduttua tyytymään sijaan 22. ’63 ja alkuperäinen I´ll Never Fall In Love Again v. Kokonaan oma lukunsa on Bacharachin lauluihin liittynyt tarina eli sanoitus. Molempien korkein sijoitus oli huimaava 93. Lisäksi hänen sävelmistään levytettiin pitkä lista valkoisten artistien, eritoten Gene Pitneyn ja Bobby Veen pophittejä. 50-luvun loppuun mahtui vielä kaksi menestystä, Bacharachin ja Mack Davidin yhdessä junailema leppoisa instrumentaali The Blob (sija 33.), johon pientä väriä toi taustakuoro sekä vuonna ’59 valkoisen viihdyttäjätytön Jane Morganin kaihoisa With Open Arms (sija 39.). Bacharachin huipulle nousu osui vahvasti yksiin brittiläisen invaasion kanssa ja siihen vihkiytyneet pitivät hänen sävelmiään puhtaana viihteenä tai kasvottomana poppina. Ykkösasia oli tietenkin itse sävelmä. Erityisesti väliosien kirjoittajana hän oli parhaimmillaan omaa luokkaansa. Muistettakoon kuitenkin, että hän oli yksi tärkeimmistä early soulin tienraivaajista kohti myöhempiä suurvuosia ja toisaalta hänen hienot sävelmänsä olivat osaltaan nostamassa jenkkien teinirokkia asiaan kylmäkiskoisesti suhtautuvien väittämästä rappiosta. BOB HILLIARD JA HAL DAVID Bacharach-levyissä, varsinkin parhaissa on selkeästi havaittavissa neljän osatekijän muodostama kokonaisuus. Bacharach siirtyi maineikkaaseen Brill Buildingiin ja sai nopeasti uransa alkuun. Huippukauden aloittivat vuonna ’61 Driftersin Please Stay, Gene McDanielsin Tower Of Strength ja Shirellesin Baby It’s You. Mielestäni on turha kiistellä siitä, mikä oli noiden sovitusten arvo soulin kannalta, torvia ja raastavia deep-elementtejä hänen töissään ei juuri kuultu. Ensimmäinen huomion arvoinen menestys oli vuonna ’57 kujeilevasti sovitettu The Story Of My Life, jonka urallaan hyvään alkuun päässyt Marty Robbins levytti sijalle 15. Nimipari. Burt Bacharachin sävelmistä on laskujeni mukaan levytetty toistasataa hittiä jenkkien HOT 100 -listoille
King lähti Drifters-yhtyeestä soolouralle vuoden ’60 lopussa Save The Last Dance For Me’n rajun menestyksen jälkeen. Burt Bacharach pääsi apajille, kun Drifters levytti aiemmin mainitun Please Stayn seuraavan vuoden helmikuussa. Johnson on paljastanut Bacharachin rahastusidean: aina kun hän sai sävelletyksi jollekin artistilleen hitin ja ryhdyttiin neuvottelemaan jatkoyrityksestä, hän nosti hintaa tasolle, johon pikkumerkillä ei ollut varaa. 60-luvun alun early soul -vaiheen sanoituksista osan tekijä oli niin ikään New Yorkin veteraaneihin lukeutunut Bob Hilliard, edellä mainituista isoista hiteistä hänen tekstejään olivat Any Day Now, Please Stay ja Tower Of Strength. Kesäkuussa järjestettiin Bell Soundin studiossa sessio, jossa Bacharach toimi sovittajana ja materiaali sisälsi kaksi hänen sävelmäänsä. Pienen pettymyksen aiheutti Tommy Hunt, jolle Bacharach sävelsi upean rakkauslaulun I Just Don’t Know What To Do With Myself, myöhemmin hitti sekä Dionne Warwickin että Dusty Springfieldin esityksenä (huvittavaa sinänsä, että Bacharach kehtasi käyttää eräässä Dusty-dokumentissa harhaanjohtavaa sanamuotoa ”I wrote that song for Dusty”, vaikka Dusty levytti versionsa vasta kaksi vuotta Tommy Huntin jälkeen). Scepterin ulkopuolelta hyvä esimerkki tyypillisestä Bacharach-artistista oli Gene McDaniels. Neljäs tärkeä osatekijä hyvässä Bacharachlevyssä oli tietenkin artisti. Tässä yhteydessä on pakko mainita myös Lou Johnson, joka teki originaaliversiot niinkin tunnetuista Bacharach-lauluista kuin Magic Potion, Always Something There To Remind Me ja Reach Out For Me. Tämä tapahtuma avasi uusia mahdollisuuksia New Yorkin säveltäjille, olihan kaupunkiin saatu yksi hyviä sävelmiä kaipaava huippuartisti lisää. Chuck Jacksonin hittilista näiltä osin jäi mainittuihin kahteen. Taustalla lauloi legendaarinen enkelikolmikko, Doris Troy ja Warwickin sisarukset Dee Dee ja Dionne. Muuten Bacharachin taktiikkana näyttää olleen, että hän ei suostunut hovisäveltäjäksi yhdellekään artistille, ei edes millekään levymerkille. Toinen Bacharach-sävelmistä oli eksoottinen Mexican. Blues News 3/2018 27 Bacharach & David on kuolematon käsite, monien mielestä Davidin selkeät tunnelmia täydentävät tekstit olivat enemmänkin kuin puolet koko paketista. Tarua tai totta, mutta Jacksonin kerrotaan levyttäneen versionsa Tommy Huntin nauhaa käyttäen niin, että tarkkakorvainen kuulija voi erottaa Tommyn äänen taustalta. BURT JA DIONNE Ben E. Hän sai Tower Of Strengthin jälkeen levyttää sydäntä särkevän lonely man -laulun Another Tear Falls sekä Jimmy Radcliffen versiona ehkä paremmin tunnetun There Goes The Forgotten Man, jotka jäivät vaille menestystä. David oli Brooklynissa 20-luvulla syntynyt Hal David, johon Bacharach oli tutustunut vuonna ’57 Brill Buildingissä. Joissakin tapauksissa pelkkä sukunimi ei kertonut kaikkea, vaan tarinan sanoittaja olikin aikaisemmin todettu Halin isoveli Mack. Myös Any Day Now oli alun perin aiottu Tommy Huntin levytettäväksi, hän oli jopa tehnyt siitä demon, mutta Chuck Jacksonin ääni todettiin lauluun sopivammaksi ja hitti annettiin hänelle. Esimerkkejä löytyy helpoimmin Warwickin merkiltä Scepteriltä. Shirelles levytti Baby It’s You’n jälkeen vain pari hajanaista Bacharach & David -laulua, jotka jäivät albumitäytteiksi. Kaksi viimeksi mainittua olivat pieniä menestyksiä jenkkilistalla, ison potin korjasivat muut. Minä en erota. Ainoa poikkeus oli Dionne Warwick. Dionne Warwick oli oma lukunsa, hänestä kohta lisää
Tämä johti siihen, että Bobby sai tarpeekseen ja vei Clownsit mukanaan. Julkaistussa singlessä ei ole mitään vikaa, Fordin Sea Cruise on hieno levy. Smith oli säveltänyt jäntevän mediumin Sea Cruise, jonka Bobby levytti syksyllä ’58. B-puoleksi levytettiin hauska tarina Bobbyn drag-hahmosta nimellä Loberta. Viimeksi mainittu on merkitty Huey Smithin sävelmäksi, mutta historiikkien mukaan levyn hulvaton ”hah hah hah hah gooma gooma gooma gooma” -hohotus syntyi keikkabussissa kuljettajan ilottelusta, johon enemmän tai vähemmän juopuneet matkamiehet innostuivat mukaan. Coastersyhtyeen vaikutusta oli ollut levyjen taustalaulannassa ja pieninä annoksina sovituskoukeroissa aikaisemminkin, mutta hauskoihin bassopöllytyksiin perustuva Snoopin’ And Accusin’ oli aivan puhdas Coasters-kopio. Muutamalla hitaalla raidalla, parhaimmillaan mainitulla 523:n b-puolella Bobbyn tulkinta nousi omiin ulottuvuuksiinsa, mutta vastaavasti nopeilla raidoilla eroa Smith-juttuihin ei juuri huomaa. ja mustalla listalla vielä ylemmäs sijalle 11. Seuraavalla singlellä tilanne koheni selvästi. Albumi “Having A Good Time“ julkaistiin niin, että kansikuvassa näytettiin vain Smithin kasvot. Verrattuna edellä käsiteltyihin Huey Smith & The Clowns -levyihin ero ei ole suuren suuri yksinkertaisesti siksi, että Smith ja Klovnit olivat taustoilla näkyvästi ja kuuluvasti esillä. Yksi erikoisuus täytyy vielä poimia Bobbyn ja Huey Smithin yhteisistä tekemisistä. Samaan aikaan Bobby Robinson tunki vahvasti nokkaansa Bobbyn tekemisiin, ainoa Tick Tocksien kanssa julkaistuksi merkitty single ilmestyi Fire-merkillä: Fire 1014 Snoopin’ And Accusin’ This Is My Life Muutos tyylissä oli mitä melkoisin. Smithiä ei kiinnostanut keikkailu, hän jäi mieluummin Vincentin toimistolle ja lähetti tilalleen James Booker -nimisen tuuraajan. Bobbyn kanssa kierrelleen Clowns-ryhmän ja Huey Smithin välien mentyä pahasti ristiin vuoden ’59 lopussa Bobby värväsi Clownsit omiin hoteisiinsa ja antoi yhtyeelle nimen The Tick Tocks. Ensiyritys oli aikaisemmin todettujen Aladdinin ja Dotin tavoin melko väritön. Chickee Wah Wah oli jäntevä vauhtipala, jossa oli aimo annos New Orleansin tunnelmaa ja b-puolen balladi ensimmäinen kunnon näyte Bobbyn ilmeikkyydestä, mukaan mahtui tyylikkään peruspaketin lomaan itkunsekaista hekotusta , voihkaisuja ja tiiviitä ylärekisterikiekaisuja. Valittamiseen ei tietenkään ole aihetta, varsinkin Chickee Wah Wah ja rautaesiripun takaisia rock-markkinoita kuvaileva Rockin’ Behind The Iron Curtain ovat hauskoja esityksiä. Näin tehtiin ja Fordin single ylsi seuraavan vuoden alussa poplistoilla sijalle 14. Isompi yllätys on singlen b-puolelta löytyvä komea balladi, johon erikoishohdon tuo poikkeuksellisen upea taustakuoro. Ajan kuluessa Bobby ja Clownsit alkoivat tuntea olonsa Smithin alaisina kaiken aikaa turhautuneemmiksi. Bobbyn alkuperäinen Sea Cruise ei tiettävästi Dew Drop Inn, New Orleans, ylemmissä kuvissa “Loberta“, alemmissa Bobby Marchan yhtyeineen ja Patsy Vidalia.. Kävi kuitenkin niin, että Johnny Vincent puuttui peliin ja päätti singlen julkaisusta parempien markkinoiden toivossa niin, että solistina on valkoinen artisti Frankie Ford. Singlellä käytettiin alkuperäisiä taustoja, Bobbyn laulu vain korvattiin Frankie Fordin päälleäänityksellä. Ensimmäinen sooloyritys tehtiin jo mainitun vuoden lopussa, kaikkiaan soolosinkkuja julkaistiin Acella yhteensä viisi, niistä viimeinen vasta vuonna ’60, kun asiat olivat jo pahoin solmussa. Ace 505 Give A Helping Hand Pity Poor Me 523 Chickee Wah Wah Don’t Take Your Love From Me 532 I Can’t Stop Loving You I’ll Never Let You Go 557 You Can’t Stop Her Rockin’ Behind The Iron Curtain 595 Hush Your Mouth Quit My Job Ensimmäinen Ace on julkaistu myös numerolla Gale 101. Hän vei monet oivallukset omiin nimiinsä ja mikä pahinta, hän otti näkyvän kunnian kaikista Clownsien levyistä. Hitaan bluesin Pity Poor Me Bobby kyllä väänsi melko vahvasti, mutta erityistä ilmettä ei esityksestä löytynyt. Tuon vaiheen ehdoton huippu oli single 545, joka sisälsi leppoisan vauhtipalan High Blood Pressure ja topten-hitiksi kohonneen huikean pompottelun Don’t You Just Know It. Blues News 3/2018 33 ja päättyen vuonna ’60 julkaistuun Beatnik Bluesiin (584). Singlellä käytettiin nimeä Bobby Fields, koska Bobbyn Dot-sopimus oli vielä sotkemassa asioita. Vincent innostui asiasta hetimmiten ja tarjosi sopimusta luullen, että saisi riveihinsä naisartistin. Tiedän mielipiteeni rohkeaksi kun väitän, että This Is My Life on yksi Bobby Marchanin parhaista levyistä. OMAT ACE-LEVYT Clownsien mukana ehdittiin jo osittain asioiden edelle. Huey Smith esitteli nimittäin Bobbyn Johnny Vincentille jo vuonna ’55. Muissa singleissä luki esittäjänä Bobby Marchan ja ne ilmestyivät vuorotellen Huey Smith & The Clowns -levyjen kanssa
Edellä todettiin Bobbyn ja Tick Tocksin single, jonka Robinson tuotti ja julkaisi omalla merkillään vuonna ’59. Robinsonin ajatus oli liisata single Chessille, mutta kun näytti siltä, että levy herätti positiivista huomiota, niin Johnny Vincent palasi kuvioihin ilmoittaen, että hänellä oli voimassaoleva Marchan-sopimus. Robinsonin raha-asiat olivat solmussa, niinpä Bobby Marchanilta saatiin julkaistuksi vain seitsemän singleä. Mielenkiintoinen piipahdus tuotti vain kaksi julkaistua singleä. 2:lle. Saman tien sopii kehua vauhtipalaa What You Don’t Know..., jonka kertosäe tuo etsimättä mieleen Coasters-hitin Searchin’ ja muutenkin pompotellaan vahvan bassoäänen kanssa vuorotellen vanhahtavassa Coasters-hengessä. 2 Kaikki Robinsonin tuottamat raidat julkaistiin hittisinglen mukaan nimetyllä albumilla “There’s Something On Your Mind“ (Sphere Sound SSR-7004). Tuoreimpana havaintona löysin maininnan All Time Favourites -merkin julkaisusta “All In My Mind“, jossa Fire-vaiheen parhaista paloista on koottu hieno cd. Uutta levymerkkiä käytettiin ymmärtääkseni siitä syystä, että Firen kassa oli täysin tyhjä. Bobby venytti tarinaa pitkillä monologeilla ja korosti muutenkin uljasta laulusuoritustaan ilmeikkäällä koukeroinnilla, joten sävelmä meni kieltämättä koko lailla uusiksi. Sekin sisältää vain 12 raitaa, erityisesti kaipaan Robinsonin hyllylle jääneitä täytepaloja I Don’t Believe ja I’ll Get Along Somehow, joista jälkimmäinen kiinnostaa siksi, että kyseessä oli versio Bobbyn esikuvan Larry Darnellin 40-luvun lopun hitistä. Niin Bobby Marchan kuitenkin teki, muokkasi tunnelmia ja ylsi ykköspallille. Robertasta on olemassa muitakin versioita, kuuluisin aiheeseen tarttunut taitaa olla Eric Clapton, joka on esittänyt sitä palasena erinimisille tytöille omistettua pakettiaan. 2 (1./31) 1027 Booty Green It Hurts Me Hurts Me To My Heart 1028 You’re Still My Baby, Pt. Kakkososa lähti liikkeelle vetreällä monologilla ja kun laulupuolenkin herkkuosat osuivat loppupuolelle, niin ei ihme, että listasijoitus kirjattiin Pt. There Is Something On Your Mind oli Big Jay McNeeleyn originaalina topten-hitti r&b-listalla kesällä ’59. Kummin vain, suurimman mielenkiinnon on nettikeskustelussa aiheuttanut sanoituksen pureva kertosäe ”I ain’t mad at you, don’t me mad me”, joka oli napattu Bobby ”Mr. Volt 108 What Can I Do, Pt. Seuraavana vuonna Bobby Marchan oli kuitenkin mukana Huey Smithin singlellä I Didn’t Do It / They Kept On (Vin 1024). Merrellin esityksestä on olemassa 60-luvun alussa numerolla Bargain 5002 julkaistu single ja sen pohjalta on käyty keskustelua, kuka coveroi ketä. Sen sijaan Loberta on ja se on laulullisesti hitusen rehevämpi kuin nimellä Roberta julkaistu Fordin esitys. Kovin erikoiselta ei itse ajatus kuulosta, “put your hands on your hips, let your backbone slip“ -hengessä mennään, mutta hauska ja ennen kaikkea jämäkästi toteutettu tanssilaulu Booty Green kieltämättä on. SOULIA STAXILLA... 1 You’re Still My Baby, Pt. Bobby-parin huipputeoksista päästiin täällä jyvälle vasta 80-luvun lopulla, kun Collectables julkaisi 12-raitaisen koosteen “Golden Classics“ (COL 5113). 1 There Is Something On Your Mind, Pt. Sphere Sound -albumi oli tietenkin loistopaketti, mutta eihän siitä 60-luvun Suomessa mitään tiedetty. Jatkossa Vincent suostui myymään sopimuksen Robinsonille 12 500 dollarilla, jonka jälkeen Robinson sai julkaistuksi singlen Fire-merkillään. Miehet ystävystyivät ja sen seurauksena Otis yllytti Stax-pomo Jim Stewartin värväämään Bobbyn omalle merkilleen. Sen verran erehdyin hehkuttamaan Bobbyn mestarillisia balladeja, että melkein unohdin Bobbyn ainoan yrityksen “land of 1000 dances“ -sarjassa. Huikea suoritus ja samoissa merkeissä jatkettiin seuraavilla singleillä. Vaikka levyt olivat loistavia, taisi käydä niin, että ajatus vanhan aiheen Marchan-maisesta uudelleenkäsittelystä tuntui jatkossa itseään toistavalta eikä kaivattua uutta hittiä saatu aikaan. Ainoa heikkous oli raitojen vähäisyys, jolloin monta hienoa suoritusta jäi kuulematta pakollisten part-kakkosten takia. Booty Green oli todellakin ihan oma tanssi, jämäkästi New Orleans -tyyliin esitettynä. 34 Blues News 3/2018 ole missään muodossa tallella. Faye Adamsin It Hurts Me To My Heart, Chuck Willisin You’re Still My Baby, Lillian Offittin I Miss You So, Guitar Slimin The Things I Used To Do ja Maxine Brownin All In My Mind saivat uuden ilmeen ja kaikki olivat mestariteoksia, mutta kuten todettua, liika oli liikaa. I Ain’t Mad At You. 2 1035 All In My Mind I Miss You So 1037 What You Don’t Know Don’t Hurt You I Need Someone 710 Yes It’s Written All Over Your Face, Pt. Keväällä ’63 Bobby Marchan pääsi laajalle etelänkiertueelle nousevan tähden Otis Reddingin kanssa. 1 Yes It’s Written All Over Your Face, Pt.2 Sphere Sound 709 The Things I Used To Do, Pt. Ajatus sävelmän ottamisesta uuteen käsittelyyn jo vajaata vuotta myöhemmin tuntuu siksi aika kummalliselta. Iso hitti ei kantanut kovin pitkälle. Toisaalta ajat olivat muutenkin muuttumassa hyvään vauhtiin päässeen soulin suuntaan. 1 What Can I Do, Pt. THERE IS SOMETHING ON YOUR MIND Bobby Robinsonin rooli Bobby Marchanin tekemisissä on jäänyt hieman epäselväksi. 1 The Things I Used To Do, Pt. Tilanne ei korjaantunut vuonna ’96 julkaistulla cd-versiolla. Monilla 2000-luvun kokoelmilla kappalevalinta on onnistunut paremmin. Sen johdosta Chess vetäytyi hankkeesta. 2. Blues” Merrellin jo 40-luvulla esittämästä laulusta. Fire 1022There Is Something On Your Mind, Pt. Syksyllä ’60 tilanne selkiintyi, kun Bobby pääsi Chicagoon levyttämään Robinsonin johdolla, tuloksena oli uran suurin hitti There Is Something On Your Mind
36 Blues News 3/2018 ...JA CAMEOLLA Dial oli kesällä ’67 hyvissä kantimissa, siksi tuntuu jälkikäteen ihmeelliseltä, että Buddy Killen julkaisi seuraavat Bobby Marchanin levyt huomattavasti epämääräisemmän Cameon jakelussa. 2 Retta’s 002 There’s Something On Your Mind, Pt. Hienoja raitoja, siirto Dialilta Cameolle ei siis merkinnyt tason laskua. Bargain-single on erikoisuus, vanha Sam & Dave -hitti You Don’t Know... Aikajärjestys meni tuossa jo sekaisin. Gamble 216 (Ain’t No Reason) For Girls To Be Lonely (Ain’t No Reason) For Girls To Be Lonely (instr.) Levy löytyy myös numerolla Action 4533. Shake Your Tambourine on sanoituksen perusteella ihka oma tanssi, jonka lomaan huudetaan kuorossa moneymaker-rallattelua. Vuonna ’74 ilmestyi Buddy Killenin tuottama single. Bpuolen pehmeä southern-tarina sen sijaan kuulostaa nykykorvinkin kuunneltuna hyvältä. Tuon erinomaisen koosteen arvio löytyy BN:stä 253. B-puolen bump-tarina on silti singlen parempi puolisko, innoittajana on tietysti ollut Joe Texin viimeinen iso hitti Ain’t Gonna Bump No More (With No Big Fat Woman), Killenin tuotoksia sekin. Bobby ei varsinaisesti edes laula, vaan vuoroin horisee laahaavaa monologia ja elehtii itsetietoisesti enkelityttöjen hymistessä taustalla. 1 There’s Something On Your Mind, Pt. Todellisuudessa Bobby sai levyttää noihin aikoihin enemmän kuin muistinkaan. Tunnelman varmistaa joukko tulevia soittopuolen supermiehiä ja se antaa esitykseen jämäkkyyttä, hetkittäin levystä löytyy hyviä funk-aineksia. Clyde McPhatter kuoli unohdettuna ja vaikka Jimmy Jones, Dee Clark, Jackie Wilson ja muutamat muut saivat satunnaisia levytysmahdollisuuksia, niin koko uljas tyylilaji ja sen edustajat hävisivät upoksiin. Bobby Marchan koki saman kohtalon. MASS 16999 Love Is So Good, Pt. Someone... 1 Shake Baby Shake, Pt. Niistä letkeään vanhahtavaan New Orleans -tyyliin tehdyt Push The Button ja Yo Yo ovat mukavimmat. on duetto, jossa Bobbyn parina lauloi Lattimore Brown. Vielä vuonna ’68 oli pientä toivoa, hän pääsi nimittäin Philadelphiaan hittitehtaalle ja levytti kovan kolmikon Martin, Gamble & Huff johdolla singlen. Cameo 405 There’s Something About My Baby Everything A Poor Man Needs 429 Shake Your Tambourine (14./-) Just Be Yourself 453 Meet Me In Church Hooked 469 Help Yourself You Better Hold On 489 Rockin’ Pneumonia And Boogaloo Flu Someone To Take Your Place Joe Tex oli edelleen eräänlainen johtolanka, ovathan Meet Me In Church ja Someone To Take Your Place tutumpia Texin levytyksinä ja lisäksi You Better Hold On noudatteli sekä sanoitukseltaan että toteutukseltaan Texin filosofioita. Kuuluiko tanssin ”askeliin” tamburiinin heiluttelun tapainen nytkähtely, sitä en saanut selville eikä se kovin tärkeältä kuulostakaan. on huomattavasti pehmeämpi ja täyteläisempi kuin Texin originaali, siinä on mukavaa southern soulin tuntua samoin kuin 405:n molemmissa puolissa ja tuntemattoman miesäänen kanssa lähes duettona lauletussa Just Be Yourselfissä. Nerokkaiden väläysten väliin mahtui kaikenlaisia sekavuuksia ja Bobbyn single on ainakin minun korvissani yksi niistä. Vanhojen helmien lämmittelyt eivät tässä kohtaa erityisemmin innosta, sen sijaan balladit My Day Is Coming ja Love Is So Good ovat erinomaista 70-luvun soulia. 2 Ace 3004 Push The Button My Day Is Coming 3016 What Can I Do Baby Get Your Yo Yo Bargain 5002 You Don’t Know What You Mean To Me Nimikkeistäkin voi arvata, että mukaan mahtuu muutama tanssivedätys. Ihan sama, itse levy on keinoreipas kohellus ja todistaa ainakin sen, että noina soulin muotivuosina ei listoille nousuun aina tarvittu kummoistakaan ideaa. Myöskään vanhan Rockin’ Pneumonian lämmitys ei montaa kuuntelukertaa kestä, vaikka boogaloo olikin noiden aikojen soultansseista hauskimpia. Bobbyn Disco Rabbit oli melkein yhtä pöhkö, mutta ennenkin on havaittu, että kun levy on tarpeeksi pöhkö niin siitä alkaa tavallaan tykätä. Vain Donnie Elbert jaksoi yllättää muutamalla nerokkaalla Motown-tulkinnallaan. Bobby ei päässyt levyttämään, sen sijaan hän kierteli etelää vanhassa Loberta-hahmossaan ja asettui 70-luvun puolivälissä väliaikaisesti Pensacolaan Floridaan. Kaikki Cameot samoin kuin Dialit ja Staxit julkaistiin kuusi vuotta sitten Kent-paketissa “Get Down With It – The Soul Sides 1963-–67“ (CDKEND 357). Dial 1152 Bump Your Booty Ain’t Nothing Wrong With Whitey Booty oli – kuinkas muuten – taas uusi tanssi, ehkä Loberta-juttujen innoittama. Seuraavat viisi vuotta olivat hiljaiset. 1 Love Is So Good, Pt.2 16700 Shake Baby Shake, Pt. Sävelmän keskinkertaisuuden takia levyssä ei ole muuta erikoista kuin esittävä parivaljakko, singlen toiselta puolelta löytyvä Lattimoren yksinään laulama Warm And Tender Love on paljon parempi.. Philly-soul eli noihin aikoihin vasta hakuvaihetta. Dial-single julkaistiin myös numerolla Mercury 6167077. URAN LOPPUVAIHEET Diskovuosikymmen vei sankaritenoreilta viimeisenkin toivonkipinän. Saman tien voidaan kuitata toinenkin Buddy Killenin tuottama diskoräpistys, vuosi oli ’77: Mercury 73908 Disco Rabbit I Wanna Bump With The Big Fat Woman Rick Dees & His Cast Of Idiots teki pöhköjen diskojuttujen typerimmän palan, ykköseksi asti nousseen Disco Duckin. Kun hyvät balladit eivät menestyneet, apua löytyi yllättäen vauhtipuolelta. Tarttuvan kitaraintron jälkeen ei juuri mitään tapahdu ja reilut neljä vuosikymmentä ovat kuluttaneet esityksestä viimeisetkin hohdon rippeet. 429:n ravistelu on Soul Discographyn mukaan ollut alun perin nimeltään Shake Your Money Maker, mutta jatkossa rahantekijä vaihtui tamburiiniksi
Tässä vielä yhteenveto niistä nimikkeistä, joilla Bobby tällä hetkellä esiintyy nettimyyjien listoilla. 1 Love Is So Good, Pt. 2 Manicure 001/002 Strokin’ Pt. päivänä 1999, pitkäaikainen syöpä oli murtanut hänen terveytensä ja aiheuttanut munuaisen poiston. olivat varmaankin pakollisia muisteltavia, mutta 80-luvun levyversioina ne kuulostavat aika latteilta. Koko 90luku oli musiikillisesti hiljaista aikaa. Blues News 3/2018 37 80-luku ei tuonut Bobbyn tilanteeseen mitään muutosta, ainoa huolestuttava piirre oli se, että hänen terveytensä alkoi noihin aikoihin horjua. The Fifties In New Orleans (Official LP) There Is Something On Your Mind (Sphere Sound LP) Golden Classics (Collectables LP/CD) Something On Your Mind (Relic CD) The Very Best Of Bobby Marchan (Collectables CD) Clown Jewels – The Ace Masters 1956–75 (Westside CD) Booty Green – Pure New Orleans R&B (Relic CD) Get Down With It – The Soul Sides 1963–67 (Kent CD) All In My Mind (All Time Favorites/Memo Media, MP3) Look At My Heart (Memo Media, Spotify/MP3) Best Of (Masters Of The Last Century, Spotify/ MP3) There Is Something On Your Mind (Fuel 2000 CD). Bobby Marchan kuoli New Orleansissa joulukuun 5. Pääasia olivat uusintajulkaisut, viimeisenä omana projektina löytyy listoilta vuonna ’93 julkaistu EP Mass 1003, joka sisältää väsyneet versiot kappaleista Pledging My Love, Separate Ways ja Scratch My Back. Enempää sanottavaa en noista keksi, tärkein lienee havainto, että Bobby oli palannut New Orleansiin ja että ainakin Manicure, ehkä myös Mass, olivat hänen omia firmojaan. 1 Strokin’, Pt. What Can I Do ja There’s... Lisäksi Bobbyn parhaita raitoja on tarjolla lukemattomilla various artists -koosteilla. Edellä on tekstin lomassa mainittu muutama Bobby Marchanin albumeista tai koosteista. Samoin tanssinytkyttely Strokin’ on levyllä sekava, mutta voisi kuulostaa ja näyttää elävän yleisön edessä purevammalta – varsinkin, jos Bobbylla oli vielä 80-luvulla Loberta-mekko ja peruukki yllään. 2 Edge 010 Bobby Marchan’s Rap There’s Something On Your Mind Näiden sinkkujen perusteella voisi ehkä arvailla, mitä Bobby esitti lavalla. Seuraavan listan viimeinen levy on vuodelta ’87. Sansu 1011 Do You Wanna Dance Shake It Don’t Break It River City 727 Any Way You Want It What Can I Do B & B 1001Love Is So Good, Pt
Reissaaminen voikin olla vapaaehtoisesti valittu tapa rikastuttaa elämää. The Allman Brothers Bandin Ramblin’ Man (1973) kertoo Greyhound-bussin takapenkillä syntyneestä miehestä, joka on ilmiselvästi vannoutunut kulkuri. Löydä”. Tällaisia lähtölauluja on bluesissa paljon, ja lähdön syy (tai tekosyy) on usein juuri ilkeäksi koettu kumppani. Mitä matkustaminen on merkinnyt bluesartisteille ja miksi siitä on tehty niin monia lauluja. Tie oli elämänpolku ja elämä oli tie. Matkanteko on parisuhdeasioiden. Kyseessä ei ollut mikään hipstereille tarkoitettu matkaopas, vaan matkustaminen oli Kerouacille sisäisen etsinnän ja muutoksen keino. Robert Johnson, joka kertoo kappaleessaan Ramblin’ On My Mind (1937) lähtevänsä kuljeskelemaan, koska naisystävä kohtelee häntä niin huonosti: ”I got ramblin’ all on my mind / Hate to leave my baby, but you treats me so unkind”. Bluesmiesten matkat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella eivät olleet lomamatkoja. Kerouac kieltäytyi ensin tekemästä muutoksia alkuperäisversioon, koska se oli ”Pyhän Hengen sanelema”, mutta myöntyi muokkaamaan siitä myöhemmin siistimmän version, joka julkaistiin vuonna 1957. Jotkin artistit taas reissasivat paikkakunnalta toiselle keräten siten niukan toimeentulonsa. Ma Raineyn Travellin’ Bluesissa (1928) nainen on juna-asemalla lähdössä pois paikkakunnalta ja päättänyt maksaa potut pottuina vieraiden naisten perään haikailevalle miehelleen. REISSAAMISEN LUMO JA PIINA Miksi me ihmiset haluamme matkustella. Syitä matkustamiseen on monia, ja myös matkoja on monenlaisia. Osa heistä ei matkustellut lainkaan vaan pysytteli kotikulmillaan soittaen paikallisissa juke jointeissa ja tehden muina aikoina töitä puuvillapelloilla tai muissa duuneissa. Motto oli:”Keep rolling under the stars!”. Tien päälle oli pakko välillä lähteä, vaikka päämäärästä ei aina ollut mitään tietoa. Yksi näistä levottomista sieluista oli Lord, I was born a ramblin’ man, Tryin’ to make a livin’ and doin’ the best I can. Monille ihmisille miellyttävimpiä matkoja ovat nykyisin varmaan lomamatkat, joilta haetaan virkistystä, lepoa ja uusia kokemuksia. Tutki. Mark Twain (1835–1910) perusteli asian näin: “20 vuoden päästä tulet olemaan enemmän pettynyt asioihin, joita et tehnyt kuin niihin, jotka teit. Monille bluesartisteille elämä on ollut myös konkreettista matkantekoa, ja niiltä tiimoilta on syntynyt suuri joukko blueskappaleita, joissa tehdään matkaa jalan, bussilla, junalla ja monella muullakin tavalla. Ammatillisten vaatimusten ohella merkittävä motiivi matkustamiselle on aina ollut myös seikkailunhalu. Kuuluisin niistä on luultavasti jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin kantriesitys vuodelta 1931, jonka ovat tulkinneet vähän eri sanoin mm. Nämä poiminnat ovat vain esimakua matkustusaiheisista blueseista, joita on todella paljon. Pyydystä pasaatituulet purjeillesi. Soittajan leipähän on tunnetusti pieninä palasina maailmalla, kuten Tapio Rautavaara tiesi kertoa jo kansansävelmään perustuvassa laulussaan Juokse sinä humma (1953). T-Bone Walkerin Travelin’ Blues (1963) on puolestaan tarina lapsesta saakka liikekannalla olleesta miehestä, jonka mielessä on herännyt halu asettua jo aloilleen. On työmatkoja, lomamatkoja, sukulaisvierailuja, muuttomatkoja työn perässä, tutkimusmatkoja, erävaelluksia, pyhiinvaellusmatkoja, pakomatkoja, ja matkoja joita tehdään muuten vaan ilman erityistä tarkoitusta. And when it’s time for leavin’ I hope you’ll understand that I was born a ramblin’ man. 38 Blues News 3/2018 TIMO KAUPPINEN S anotaan että elämä on matka. Vielä intohimoisemmin matkantekoon suhtautui ns. Blind Willie McTellin Travelin’ Bluesissa (1929) matkaillaan kaukana, peräti Etelä-Amerikassa. Unelmoi. Tien päällä kaikki entinen jäi taakse ja edessä oli vain uusia ennalta arvaamattomia mahdollisuuksia. Travelin’ Blues -nimisiä kappaleita on olemassa useita. Kirjan villi ja estoton alkuperäisversio, jota Kerouac tarjosi kustantajalle 37 metriä pitkänä paperirullana, rohjettiin julkaista vasta vuonna 2007. beatsukupolven kirjailija Jack Kerouac (1922–1969), jonka kirja ”Matkalla” (On The Road) on kulttimaineessa. Sama on meininki myös kappaleessa I Believe I’ll Dust My Broom (1937). Merle Haggard, Hank Snow ja Lefty Fritzell. Näin vertauskuvallisesti kuvasi elämän taivalta Tuomari Nurmio vuonna 1979. ”Kehdosta hautaan ui uuttera lautta”. Joten nosta ankkurisi ja purjehdi pois turvasatamasta. Kirja kuvaa Kerouacin yksin ja boheemikavereidensa kansa liftaten, henkilöautolla, kimppakyydillä ja bussilla tekemiä matkoja Yhdysvalloissa ja Meksikossa 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Osa bluesartisteista oli Kerouacin tapaisia elämänjanoisia reissumiehiä ja -naisia, jotka karistivat säännöllisesti pölyt kengänkannoistaan. Tämä artikkeli on katsaus blueskappaleisiin, joiden sanoituksissa käsitellään matkalle lähtemistä ja matkantekoa sen eri muodoissaan
Monista muista kävelyja tielauluista kannatta nostaa esiin vielä Charley Pattonin Down The Dirt Road (1929) sekä Tommy Johnsonin Big Road Blues (1928), johon perustuu mm. Tässä ote Muddyn version sanoituksesta: Woke up this morning, feel ’round for my shoes You know ’bout that babe had them old walkin’ blues /... Muddy Waters arvosti suuresti Son Housea ja levytti oman tulkintansa kappaleesta vuonna 1950. Jatketaan aihepiirin katsastamista matkustustavan mukaisesti alkaen perinteisistä menetelmistä kuten kävelystä ja edeten kohti nopeita ja moderneja kulkuvälineitä kuten lentokoneita. Wikipediassa on hyvä kuvaus kappaleen eri versioista ja luettelo covereista, joita ovat tehneet mm. Flaneerauksen eräässä ääriversiossa jopa kulkusuunta arvottiin jokaisessa kadunkulmassa tavanomaisten reittien välttämiseksi. JALKAPATIKALLA Kävely on ikivanha tapa liikkua, joka sopii kaikille liikuntakykyisille varallisuudesta riippumatta, koska kulkuvälineenä on oma keho eikä polttoainetta tarvita. Memphis Minnien Nothing In Ramblin’ (1940) ei näe kulkurielämässä mitään hohtoa: “The peoples on the highway is walking and crying / Some is starving, some is dying / You know it ain’t nothing in rambling, either running around”. Blues News 3/2018 39 ja alkoholin ohella yksi bluessanoitusten suosituimmista aiheista. Liikuntaan liittyvien kiistattomien terveyshyötyjen lisäksi kävelystä on huomattavia henkisiä hyötyjä. Tommy Johnsonin Canned Heat Bluesista (1928) nimensä ottanut yhtye muunteli alkuperäissanoitusta ja lisäsi omaan versioonsa myös John Lee Hookerin boogieta ja Skip Jamesin falsettilaulua. Aivot tarvitsevat liikunnan lisäksi tutkimusten mukaan myös lepoa ja joutilaisuutta tuottaakseen uudenlaisia luovia ajatuksia. Frédéric Grosin kirja ”Kävelyn filosofiaa” (2015) kertoo sellaisista kuuluisista ajattelijoista kuin Friedrich Nietzsche, Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant, jotka olivat kaikki intohimoisia kävelijöitä ja väittivät saaneensa parhaat oivalluksensa kävelyretkillään luonnossa. On kuitenkin paha erehdys luulla, että kävely olisi pelkästään köyhien luusereiden hidasta ja tylsää talsimista maantiellä. Kaikkein pahimpia kävellen tai juosten tehtyjä reissuja olivat kuitenkin pakomatkat. On The Road Again -nimisiä originaalikappaleita on muitakin, tekijöinä mm. Harhailulla ja laiskottelulla näyttää siten olevan omat hyvät puolensa. Fats Domino suhtautuu naisensa lähtöön aika toiveikkaasti r&b-hitissään I’m Walking (1957): ”I’m walkin’, yes indeed and I’m talkin' / About you and me, I’m hopin’ / That you’ll come back to me” – ja peräti iloisissa tunnelmissa on nuorimies John Lee Hookerin kappaleessa I Want To Ramble (1963). Entisaikojen bluesartistit eivät juuri noteeranneet kävelyn meditatiivisia ja inspiroivia ominaisuuksia, vaan kävelemään lähdettiin usein ikävissä tunnelmissa. Tunnetuin kävelyblues lienee Son Housen klassikko Walkin’ Blues vuodelta 1930 (julkaistu vasta 1985), josta Robert Johnson teki oman versionsa vuonna 1937. Memphis Jug Band (1928) ja Willie Nelson (1980).. Nuorukaisen tarkoituksena on lähteä seikkailemaan ja kävellä koko yö aamunkoittoon saakka. Ranskalaiset taiteilijat kehittivät luonnossa vaeltamiselle myös kaupunkiversion, ”flaneerauksen”, jossa harhaillaan kaupungissa ihmisten seassa aistit avoinna uusille havainnoille. Eric Bibbin Delta Getaway (2017) kertoo rotusortoajan mustasta, joka pakenee lynkkausporukkaa. Bibbin albumi ”Migration Blues” (2017) sisältää koko joukon lauluja, joissa matkustetaan pakon edessä tai paremman tulevaisuuden toivossa. Päivisin pitää piileskellä ja öisin kävellä tavoitteena päästä ensin Memphisiin ja sieltä Chicagoon. Putkaan joutui helposti myös kiertelevää elämää viettävä bluesmuusikko. Canned Heat -yhtyeen kappale On The Road Again (1968). Entisaikojen bluesartistit taivalsivat ”apostolinkyydillä” luultavasti useinkin lyhyitä matkoja soittopaikasta toiseen. Eric Clapton, Rory Gallagher, Bonnie Raitt ja Sonny Landreth. Kävellessä aivot ovat luovassa tilassa ja ”fundeeraavat” itsekseen. Todellisuudessa 30ja 40-luvuilla monet pölyisen maantien tallaajat olivat kodittomia ja rahattomia piruparkoja, joita poliisit vainosivat irtolaisuuden takia. / People tell me walkin’ blues ain’t bad Worst old feeling I most ever had Laulussa Bernice-niminen nainen on jättämässä miehen, joka päättää lähteä kävelemään ilman paluuaikeita. Tarina ei kerro miten siinä kävi. Rahaa ei ole mutta vanhemmat tuntuvat olevan myötämielisiä irtiottokokeilulle
Robert Johnson toivoo laulussaan Me And The Devil Blues (1938) tulevansa haudatuksi valtatien varteen, jotta hänen ”ilkeä henkensä” voi päästä bussin kyytiin: ”So my old evil spirit / Can get a Greyhound bus and ride”. Auton ajolla Johnson tarkoittanee tässä kuitenkin seksin harrastamista, sillä samantapaisia kielikuvia on käytetty monissa muissakin blueskappaleissa. Varhaisimmat linja-autot olivat höyryautoja. Poimitaan autoblues-katsauksen lopuksi vielä kotimainen kuriositeetti. Yksi suosittu automerkkikohtainen blues on silti vielä syytä mainita. Entäpä sitten busseista ja linja-autoista kertovat bluesit. Ja olisihan sillä kiva myös kruisailla kaupungilla. Se oli T Model Fordien kulta-aikaa. Douglasin puolestaan oli pakko saada Mercury, koska hän ja hänen tyttönsä olivat hulluina kyseiseen autoon. Ford-merkkisille autoille tehtyjä blueseja ovat mm. Niiden nopeus ei päätä huimannut, sillä rautatieliikenteen lobbarit saivat leimattua linja-autot vaarallisiksi. Buddy Mossin Goin’ To Your Funeral In A 8 Ford (1933) ja Billy Bizorin T Model Ford (1989). punaisen lipun laki, jonka mukaan autojen edessä piti kulkea jalankulkija heiluttamassa punaista lippua varoitukseksi muille tiellä liikkujille. Suomalaisille tuttu The Renegadesin Cadillac (1964) etenee sekin 12 tahdin blueskaavan mukaan, mutta on muuten lähempänä rock’n’rollia kuin bluesia. Huntin Greyhound Blues (1953). Yksi tunnetuimmista autoblueseista on Robert Johnsonin Terraplane Blues (1937), jossa kertoja epäilee tyttöystävänsä ajaneen toisen miehen kanssa kertojan Terraplaneautolla. Ennen 30-luvun suurta lamakautta liikenteessä oli jo 32 miljoonaa autoa, joista 90 % oli valmistettu Yhdysvalloissa. Automerkeistä myös Cadillac on ollut suosittu laulujen aihe, vaikka Bo Diddleyn C.A.D.I.L.L.A.C (1960) osoittautuukin surkeaksi rämäksi. Yhdysvaltojen suurin linja-autoyhtiö on vinttikoira-tunnuksestaan tunnettu Greyhound, joka yhdessä muiden bussiyhtiöiden kanssa kilpaili 30-luvulla tasavertaisesti matkustajista rautatieyhtiöiden kanssa. Vuonna 1980 Japanista tuli autotuotannon ykkösmaa, minkä jälkeen johtopaikka vaihteli Japanin ja Yhdysvaltojen välillä, kunnes Kiina kiilasi maailmantilaston kärkeen vuonna 2009. Ne ovat kuitenkin tämän artikkelin aihealueen ulkopuolella. Enää ei puutu muuta kuin rahat auton ostoon... Klassisessa rockissa ja rockabillyssä Cadillaceista ja muista jenkkiautoista on olemassa kappaleita pilvin pimein. K.C. Ensimmäisenä autona pidetään ranskalaisen keksijän Nicolas Cugnot’n kolmipyöräistä, valtavalla painekattilalla varustettua höyryautoa vuodelta 1769. K.C. Autojen valmistus laajemmassa mitassa alkoi 1890-luvulla Euroopassa, mutta Yhdysvalloista tuli nopeasti suurin autoja valmistava maa. Kappaletta on versioitu paljon, ja suomenkielisen version siitä teki Pave Maijanen nimellä Pakko saada BMW (1987). Autoilun ja autoteollisuuden historia on värikäs. Wentus Blues Bandin Mean Green Machine (2016) kertoo bändin Chevy Van -keikka-autosta, jolle lempinimen antoi Duke Robillard ja jota Eddie Kirkland kuulemma suuteli aina Suomessa vieraillessaan (Blues-Finland.com 5.2.2016). Suomen ensimmäinen ”linjuri-auto, maantien ässä” liikennöi Turun ja Uudenkaupungin väliä vuonna 1905 ja laajamittaisempi linja-autoliikenne alkoi 1920-luvulla. Se on nopeampi ja mukavampi tapa matkustaa, ja tekee mahdolliseksi myös paljon pidemmät päivämatkat kuin käveleminen. Sekin oli kolmipyöräinen ja muistutti ulkonäöltään lähinnä hevosrattaita. Lightnin’ Hopkinsin laajasta tuotannosta löytyy useita autoblueseja, mm. Crazy ’bout a Mercury Lord I’m crazy ’bout a Mercury I’m gonna buy me a Mercury and cruise it up and down the road.. Englannissa oli 1830-luvulta alkaen voimassa yli 30 vuoden ajan jopa ns. Ensimmäisen polttomoottorilla varustetun auton valmisti saksalaisen Karl Benz vuonna 1885. Vuonna 2014 ajoneuvoja valmistettiin Kiinassa 23,7 miljoonaa, Yhdysvalloissa 11,6 miljoonaa ja Japanissa 9,7 miljoonaa. Douglasin Mercury Blues (1948) levytettiin alun perin nimellä Mercury Boogie ja siinä ylistetään Mercury-merkkistä henkilöautoa. Led Zeppelinin kappale Trampled Under Foot (1975) on myös eräänlainen tribuutti Johnsonin Terraplane Bluesille. Automobile Blues (1960), Black Cadillac (1962), T Model Blues (1963) ja Ride In Your New Automobile (1969). 40 Blues News 3/2018 AUTOMOBILE BLUES Maantiellä ei tarvitse kävellä jos pääsee autokyytiin. Tässä pari esimerkkiä niistä: Memphis Minnien Me And My Chauffeur Blues (1941), Big Walter Pricen I Want To Be Your Chauffeur (1988) ja Lowell Fulsonin Let Me Ride Your Little Automobile (1950). Well if I had money I'd tell you what I’d do I go downtown buy a Mercury or two. Ja on Greyhoundeista toki blues-kappalekin tehty, D.A. Moottorikäyttöiset linja-autot tulivat käyttöön 1900-luvun alussa
Tarinan mukaan Robert Johnson teki sopimuksen paholaisen kanssa juuri teiden 61 ja 49 risteyksessä Clarksdalessa Misissippissä. “Bluesin isäksi” tituleerattu muusikko W.C. Häh. Eric Claptonin ja muiden brittimuusikoiden kanssa (”London Sessions” 1970). Sen ovat vaihtelevilla sanoilla tulkinneet myöhemmin mm. Vuonna 1829 Robert Stephensonin rakentama Rocketveturi voitti Liverpoolin ja Manchesterin välisen liikennekilpailun saavuttaen 33 km/h keskinopeuden, minkä jälkeen rautateiden rakentaminen Euroopassa ja Yhdysvalloissa nopeutui. Big Bill Broonzy, Pete Seeger, The Beatles, Big Joe Turner, Little Richard, The Spencer Davis Group, Eric Clapton ja Creedence Clearwater Revival. Johnny Winterin coveroimassa kappaleessa Route 90 pyydellään kuulijaa mukaan matkalle Kaliforniasta New Mexicon kautta New Orleansiin. Elviksen Graceland on sen varrella. Missähän teksasilainen bluesmies Lightnin’ Hopkins on hortoillut, kun on levyttänyt sellaiset kappaleet kuin Highway 70 (1960) ja I Was Standing On Highway 75 (1965). Kappaleessa mies eroaa naisesta, lähtee juoksujalkaa valtatielle ja sitä pitkin ties minne. Tunnetuin tiestä tehty blueskappale on Fred McDowellin 61 Highway (1969), josta North Mississippi Allstars teki oman versionsa vuonna 2017. Tämä bluesseutujen läpi kulkeva tie on aiheena Big Joe Williamsin kappaleessa 49 Highway Blues (1935), jossa laulun kertoja etsii naistaan valtatien varrelta. Highway 49 kulkee pohjois-etelä suunnassa Arkansasin Piggotista Mississippin Gulfportiin. Minnesotasta kotoisin oleva Bob Dylan on tehnyt tiestä laulun Highway 61 Revisited (1965). Kappale perustuu löyhästi vanhaan Walter Davisin kappaleeseen 13 Highway (1936), jonka myös Muddy Waters on levyttänyt vuonna 1963 (julkaistu 1994). Koska nämä tiet tuskin ovat legendaarisia bluesvaltateitä, jätetään Yhdysvaltojen monimutkaisen ja moneen kertaan muuttuneen tiejärjestelmän penkominen ja siirrytään rautatieliikenteen pariin. Handy ihmetteli vuonna 1903 tätä. Sen kertoo kappaleen sanoitus, joka luettelee koko reitin: Chicago, St. US Route 70 on lähes 4000 km pitkä valtatie, joka vie Pohjois-Carolinasta Arizonaan. Se alkaa Wisconsinista ja päättyy New Orleansin lähistölle kulkien mm. When you get up in the mornin’ when that big bell ring You go and march to the table see the same damn thing. THE TRAIN KEPT A-ROLLIN’ Maailman ensimmäinen höyryveturi kiskoi teräskuormaa Walesissa vuonna 1804. Kappale perustuu 12 tahdin blueskaavaan ja sen ovat myöhemmin levyttäneet mm. Junista ja rautateistä kertovia vanhoja blueskappaleita on niin paljon, että blueshistorioitsija Max Haymes on julkaissut niistä kokonaisen kirjan nimeltään ”Railroadin’ Some – Railroads In The Early Blues” (2006). Bobby Troupin vuonna 1946 säveltämästä R&B-kappaleesta (Get Your Kicks On) Route 66 tuli hitti Nat King Cole Trion esittämänä heti samana vuonna. / Give me one more kiss mama just before I go ’Cause when I’m leavin’ here I won’t be back no more Let the Midnight Special shine the light on me Let the Midnight Special shine the ever-lovin’ light on me. Chuck Berry, The Rolling Stones ja Dr. US Route 75:ä pitkin taas pääsee Kanadan rajalta Minnesotasta Dallasiin Teksasiin. Leadbellyn vuonna 1934 Angolan vankilassa esittämä ja John ja Alan Lomaxin tallentama Midnight Special on vanha kansansävelmä ja junalaulujen klassikko. Toinen legendaarinen valtatie on Highway 61, jota kutsutaan myös ”Blues Highwayksi”. George Thorogoodin Highway 49 (1988) on ehkä kappaleen vetävin bluesrock-versio. Se alkaa Minnesotasta ja kulkee St. Memphisin kautta. John Lee Hooker ajelee rankkasateessa pitkin yksinäistä Highway 13:a (1991). Pohjois-eteläsuunnassa kulkee myös Highway 51. Howlin’ Wolf on tulkinnut tämän kappaleen useita kertoja, mm. Louis, Joplin, Oklahoma City, Amarillo, Gallup, Flagstaff, Winona, Kingman, Barstow, San Bernadino ja Los Angeles. Louisin, Memphisin ja Mississippin osavaltion kautta New Orleansiin. Knife and fork are on the table there’s nothin’ in my pan And if you say anything about it havin’ trouble with the man. Blues News 3/2018 41 LEGENDAARISET VALTATIET Valtatielaulu Key To The Highway on bluesstandardi, jonka ensimmäisenä levytti pianisti Charlie Segar vuonna 1940 12-tahtisena bluesina, ja parivaljakko Jazz Gillum ja Big Bill Broonzy vuosina 1940–41 kahdesti 8-tahtisena bluesina. “Goin’ where the Southern cross the Dog” Mitä. US Route 13 kulkee idässä North Carolinan, Virginian, Marylandin, Delawaren ja Pennsylvanian osavaltioissa. Feelgood. Ninety to New Orleans”. John Lee Hookerin Goin’ On Highway 51 (1950) ja North Mississippi Allstarsin 51 Phantom (2001) kertovat tästä tiestä. Suomen ensimmäinen henkilöliikenteen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1862 ja ensimmäinen mantereen poikki ulottuva rautatie Yhdysvalloissa vuonna 1869. I got the key to the highway, billed out and bound to go I'm gonna leave here runnin’ because walkin’ is much too slow / ... Clarence Garlowin alkujaan levyttämässä (1954) ja myöhemmin mm. Vuonna 1923 Yhdysvalloissa oli rautateitä jo yli 400 000 km ja Suomessakin 4 600 km. Matkalla voi nauttia grilliherkkuja, katkarapuja ja gumboa, sekä kuunnella Cajun-musiikkia ennen saapumista ”Big Easyyn”: ”Ain’t ya glad you come along, boy, to the land of dreams?/ Rollin’ down Rt. Yhdysvaltojen valtateistä legendaarisin on varmastikin Route 66. Ja jollei naista löydy sieltä eikä Jacksonistakaan, niin silloin on kyllä aika vetää kunnon kännit. Teitten numeroinnissa lienee tapahtunut muutoksia, sillä McDowellin mukaan: “Lord, that 61 Highway is the longest road I know / She run from New York, down the Gulf of Mexico”. Laulu kuvaa vankilan kehnoja oloja ja kovaa kuria, mutta myös yöjunan valojen välityksellä vankien vapauden kaipuuta ja koti-ikävää. Se kertoo yöjunasta, jonka valot näkyvät radan läheisyydessä sijaitsevan vankilan selleihin. Little Walter teki kappaleesta sähköisen Chicago-bluesin, josta tuli R&B-hitti vuonna 1958. Mistä Route 66 sitten alkaa ja minne se päättyy
Elviksen versio on rockabillymainen ja se imitoi junan hypnoottista jyskytystä monien muiden myöhempien cover-levytysten tapaan. U.S. Taj Mahalin kappaleen She Caught The Katy And Left Me A Mule To Ride (1968) ”Katy” puolestaan viittaa MissouriKansas-Texas -linjan junaan. Bureau of Transient Affairs arvioi hobojen määräksi 1,5 miljoonaa vuonna 1934, jolloin lama ja työttömyys oli ajanut paljon väkeä liikekannalle. Vertauskuvallisia Helvettiin ja Taivaaseen liikennöiviä junia on käsitelty Blues Newsin 6/2017 artikkelissa ”Devil blues”. John Lee Hookerin Hobo Blues (1949) kertoo hobosta, joka on reissannut pitkään mutta katuu nyt sitä, että on jättänyt vanhan äitinsä oman onnensa varaan. Kappaleessa Evil (1969) hän neuvoo uskottomuutta epäilevää miestä palaamaan kotiin ennalta ilmoittamatta, rahan puuttuessa vaikka hobona matkustaen. Jazzja R&B-muusikko Tiny Bradshawn’n jump-blues Train Kept A-Rollin’ (1951) on inspiroinut varsinkin rock-muusikoita. Howlin’ Wolfin mielestä on tosi ilkeää, jos nainen pettää miestä tämän ollessa kaukana poissa. Tuorein tulkinta lienee The Cash Box Kingsin versio vuodelta 2015. Samaa matkustustapaa joutuivat käyttämään tilapäisesti tai säännöllisesti myös monet mustat varsinkin aikoina, jolloin katovuodet, tulvat tai lama-ajat veivät heiltä työn ja toimeentulon. Junior Parkerin vuonna 1953 Sam Philipsin Sun-studiolla levyttämästä Mystery Trainista tuli klassikko siinä vaiheessa kun Elvis tulkitsi sen vuonna 1955. Tarheel Slimin Number 9 Train (1959) vei mennessään kertojan rakastetun, mutta kappale ei anna vihjeitä siitä, mistä junasta oli kyse. Sitä on käytetty 1800-luvun lopulta alkaen ja alun perin sillä tarkoitettiin rutiköyhiä maatyöläisiä, jotka matkustivat tavarajunissa ”jäniksinä” työn perässä paikkakunnalta toiselle. Valkoihoiset ja mustat hobot tekivät yleensä tilapäisiä hanttihommia henkensä pitimiksi erotuksena ”tavallisista” juopoista ja pummeista. Sleepy John Estesillä on ainakin kaksi hoboista kertovaa kappaletta: Hobo Jungle Blues (1937) ja Special Agent (Railroad Police Blues) (1938). Itkuinen olo taas johtuu naisesta, jolla on pahana tapana ilmestyä ja häipyä yhtäkkiä kuin ohikiitävä juna. Handy teki tapauksen innoittamana myöhemmin oman kappaleensa Yellow Dog Blues (1914). Willie Brownin M&O Blues (1931) viittaa Mobilesta Alabamasta Ohioon kulkevaan rautatiehen. 42 Blues News 3/2018 Mississippin Tutwilerissa rautatieseisakkeella kuulemaansa säettä junaa odotellessaan. Charlie Patton on käyttänyt samaa ilmausta kappaleessaan Green River Blues (1929). Johnny Burnetten & Rock And Roll Trion versiossa vuonna 1956 kuullaan ensimmäisiä kertoja historiassa särökitaraa. HOBO BLUES ”Hobo”-sanan alkuperä on epäselvä. Reissujen välillä asuttiin kaupunkien laitamilla leireissä (hobo jungle) tai hökkelikylissä, joita köyhiä kyykyttäneen presidentti Hooverin aikoina kutsuttiin myös ”Hoovervilleiksi”. The Yardbirdsin levytys vuonna 1965 teki kappaleesta suositun, ja sen ovat myöhemmin tulkinneet mm. Säe on vähän muunneltuna lainattu Mississippi Sheiks -yhtyeen kappaleesta Stop And Listen Blues (1930), jossa junan kello hohtaa kuin kulta. Led Zeppelin ja Aerosmith. Wolfin tiedetään esittäneen tätä intensiivistä yhden soinnun rytkytystä jo 30-luvun alkupuolella, kun hän kierteli Charlie Pattonin kanssa Deltan juke jointeissa. Hobot muodostivat eräänlaisen solidaarisen veljeskunnan, joka viesti piirtelemällä talojen seiniin liidulla tai hiilellä omia merkkejään (hobo signs) ja jolla oli omat käyttäytymissääntönsä. Lightnin’ Hopkins on tulkinnut Hookerin kappaleen nimellä Freight Train Blues (When I Started Hoboing) (1953) sillä erotuksella, että hän kaipailee äidin sijaan naisystäväänsä. “O-oh smokestack lightnin’, shinin’, just like gold, oh don’t you hear me cryin’“. Hän kuunteli lumoutuneena resuista mustaa kitaristia, joka säesti lauluaan käyttäen veistä ”slide-putkena” hawaiji-kitaristien tapaan. Idean lauluun hän kertoi saaneensa katsellessaan ohi kiitäviä junia, joiden savupiipuista (smokestack) lenteli kipinöitä (lightning = salama). Sitten pitää koputtaa kodin etuovea mutta juosta välittömästi takaovelle ottamaan kiinni mahdollinen ”backdoor man”. Hobojen elämä oli vaarallista. Pattonin toinen rautatiekappale on Pea Vine Blues (1930), jossa ”pea vine” viittaa mutkaiseen sivuraiteeseen. Wolf laulaa siinä mm. Howlin’ Wolfin Smoke Stack Lightning (1956) palkittiin Grammylla historiallisesti merkittävänä kappaleena vuonna 1999. Tavarajuniin hypättiin usein niiden hidastaessa kaarteissa ja pyrittiin junassa paikkoihin, joihin hoboja vainoavilla rautatieyhtiöiden palkkaamilla junapoliiseilla ei ollut pääsyä. Estes varoittelee Brownsvillen junapoliiseista ja kertoo viettäneensä edellisen yönsä. Max Haymes ja muut blueshistorioitsijat pitävät todennäköisenä, että kyseinen mystinen risteys on Mississippin Moorheadissa, jossa Southern Railway -rata ja Yazoo Citystä Tutwileriin vievä paikallisrata risteävät. Lyhyitä paikallisjunia kutsuttiin tuolloin slangitermillä ”dog”
Kalevi Keihäsen vuonna 1965 perustama Keihäsmatkat Oy lennätti vuosittain etelän aurinkoon noin 100 000 suomalaista kulta-aikanaan vuosina 1970–72. AIRPLANE BLUES Lentäminen oli pääasiassa sotilasja postilentäjien, sekä joidenkin uskalikkojen yksinoikeus aina 20-luvulle saakka. Nykyisin lentäminen on sekä työhön liittyen että vapaa-ajalla laajamittaista, ja edelleen lisääntymässä. / Now, if we don’t make the circle, we never will get back to New York Town”. Yhtiön vesitasokoneet lensivät Katajanokalta Tallinnaan ja Tukholmaan vuodesta 1924 alkaen. In a ol’ leaky boat somewhere on the sea tryin’ to get away from the war. Laajempien kansanjoukkojen ulottuville lentomatkailu tuli 60-luvun puolivälin tienoilla. Tuskin kukaan bluesmies oli itse ollut mukana lentämässä 30-luvulla, mutta lentokoneet kyllä jo tunnettiin. Pete Seeger on levyttänyt T-Bone Slimin sanoittaman kappaleen Popular Wobbly (1963 ja 1986). Karjalaisen Lännen Jukka kuvaa hobojen oloja pahvimökeissä Chicagossa vuonna 1925 kappaleessa Hoopon joulu (2006). Lonnie Johnsonin Life Saver Blues (1927) kuvaa epäsuorasti merimatkailua, sillä siinä kerrotaan merivartiostosta, joka saapuu pelastamaan meren armoille joutuneita, pelastusveneessä kyyhöttäviä ihmisiä. Lightnin’ Hopkinsin Airplane Blues (1949) on eri kappale, mutta siinäkin ollaan aikeissa ostaa lentokone. Selkeitä blueseja Ballantynes mainitsee kaksi: William & Versey Smithin When That Great Ship Went Down (1927), jonka ovat myöhemmin versioineet mm. Kulkuriromantiikasta ei ole tietoakaan, sillä tönössä on kylmä, suolet kurnivat nälästä, nukuttua ei saa rauhattomuuden takia, ja on vielä kovin ahdastakin: M i ke B a l lantynesin nettiartikkeli “The Titanic And The Blues” (2010) kuvailee lyhyesti seitsemää kappaletta, jotka liittyvät 14.4.1912 tapahtuneeseen tragediaan. BIG SHIP BLUES Max Haymes toteaa nettiartikkelissaan ”Big Ship Blues”, että merimatkat ovat bluesissa harvinainen aihe. Tarkoituksena on viedä lentomatkalle nainen, joka ei tunnu olevan mihinkään tyytyväinen. Leadbellyn The Titanic (1948) perustuu Virginia Listonin balladiin Titanic Blues (1926) ja se kuuluu edelleen joidenkin akustisten blues-artistien ohjelmistoon. Eric Bibbin Prayin’ For Shore (2017) kuvaa Eurooppaan pyrkiviä ihmisiä, jotka henkensä kaupalla ajelehtivat merellä huonokuntoisissa veneissä rukoillen turvallista pääsyä maihin. Blues News 3/2018 43 Chicago Heightsin ”hoboviidakossa”. Lopetetaan tämä merimatkojen kuvaus haaksirikkojen ja merihätien sijaan kuitenkin iloisiin New Orleans -tunnelmiin Huey “Piano“ Smithin säveltämän ja Frankie Fordin tunnetuksi tekemän Sea Cruisen (1959) sanoin: “Old Man Rhythm is-a in my shoes / It’s no use sittin’ here singin’ the blues / So be my guest, you’ve got nothin’ to lose / Won’t you let me take you on a sea cruise?”. Havainnollisen kuvan hobojen leireistä saa Googlen kuvahaulla. Woody Guthrie ja Pete Seeger, sekä Henry Brownin Titanic Blues (1932). Blind Boy Fullerin Flyin’ Airplane Blues (1938) ja Sonny Terryn Airplane Blues (1947) ovat muunnelmia samasta kappaleesta. Howlin’ WolSiell äijät kylki kyljessä on ku sillit purkissa ja märät vaatteet lemuaa ja kusi nurkissa. Titanicin uppoamisessa hukkui 1517 ihmistä. Sleepy John Estesin Airplane Bluesissa (1937) kertoja sanoo hankkivansa lentokoneen ja lentelevänsä sillä kaupungin yläpuolella vakoilemassa rakastamaansa naista. Welcome or not, we got to land soon oh Lord, prayin’ for shore. Haymes arvelee, että Arnold on saattanut olla mukana Yhdysvaltojen itärannikon kaupunkien väliä liikennöineessä rahtilaivassa, vaikka kappaleen sanoitus vihjailee, että ollaan menossa Espanjaan. Finnairin edeltäjä Aero O/Y perustettiin jo vuonna 1923. Kokomo Arnoldin Big Ship Bluesissa (1937) ollaan merisairaita ja pelätään myrskyä, joka estäisi turvallisen paluun New Yorkiin: ”Now, this big ship is a-rockin’, an’ my body’s filled with aches an’ pains /... J. T-Bone Slim kuulostaa bluesartistin taiteilijanimeltä, mutta nimen taakse kätkeytyykin amerikansuomalainen työläisaktivisti, idealisti, surrealistinen pakinoitsija ja laulujen sanoittaja Matt Huhta (1880–1942), joka vietti yli 20 vuotta elämästään hobona. Esitellyt kappaleet ovat vain pieni osa kaikista Titanic-sävelmistä, ja osa näistäkin on pikemminkin balladeja kuin blueseja. Kotimaan lentoliikenne aloitettiin kahdella matkustajakoneella vuonna 1937. Matkustajalentoliikenne oli pienimuotoista vielä 30-luvulla ja se alkoi yleistyä koneiden teknisen kehityksen, turvallisuuden ja lentomukavuuden paranemisen myötä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ville-Juhani Sutinen on kirjassaan ”Hobon elämän mysteerit” (2018) kulkenut T-Bone Slimin jalanjäljillä Yhdysvalloissa ja kuvaa kiinnostavasti viime vuosisadan alkupuolen hobojen ja köyhien siirtolaisten elämää. Myös The Band on tehnyt Hobo Jungle -nimisen kappaleen vuonna 1975
Sitten hän kutsuu jonkun naisen nauttimaan kanssaan giniä ja keksejä, juttelee vahvoista maissijauhoista ja laukaisee kummallisen repliikin: ”Got an airplane, baby, now we’re gonna get us a submarine”, ja pyytää lopuksi tulla sidotuksi kärryjen eteen kuin muuli. Kehdosta hautaan kulkee lukematon määrä erilaisia reittejä. Ja elämähän voi olla oikein oivallettuna myös korkealla (ja matalalla) lentämistä kuten Townes van Zandt toteaa laulussaan To Live Is To Fly (1972). Elämä on matkantekoa, konkreettista ja vertauskuvallista. Hämmentävin viittaus lentokoneeseen on mielestäni kuitenkin Blind Lemon Jeffersonin vanhassa jäniksenkäpälä-bluesissa Rabbit Foot Blues (1928). Vai olisikohan osuvampaa kutsua sanoitusta psykedeeliseksi, sillä bluesdiggari-kitaristi Jorma Kaukonen ehdotti 60-luvulla silloiselle yhtyeelleen nimeksi Jefferson Airplane viittauksena juuri Blind Lemon Jeffersoniin. The Black Keys -kaksikon Aeroplane Blues (2004) on huomattavasti edellisiä uudempi kappale. Jäniksenkäpälä on onnenamuletti ja taikakalu, joka esiintyy luurankojen kera myös kappaleen groteskissa mainoskuvassa. Ehdotus hyväksyttiin. Sanoituksen alussa esiin pomppaa jänis. Laulun kertoja jahtaa jänistä, ehkäpä tappaakseen ja saadakseen itselleen sen käpälän. Uuttera lautta saattaa uida tuhannen kapakan kautta, ja pahimmassa tapauksessa ihminen voi joutua rukoilemaan turvallista rantautumista tai odottamaan Midnight Specialin valojen välähdystä sellin seinällä. Siinä ollaan jo itse lentokoneessa mutta varsin sekavassa olotilassa, ehkä huumeiden vaikutuksen alaisena tai potemassa eksistentiaalista kriisiä. Sanoitus on outo, ellei peräti surrealistinen. Hänen ohjeensa elämän taipaleelle on: ”To live is to fly / low and high / so shake the dust off of your wings / and the sleep out of your eyes”.. Elinolojen paraneminen on tehnyt kuitenkin yhä useammalle bluesartistille ja tavikselle mahdolliseksi navigoida onnistuneesti läpi elämän karikoiden. Blues News 3/2018 fin kappaleessa Mr Airplane Man (1959) lentäjä saa tehtävän lentää Jacksoniin viemään viestiä kertojan naisystävälle
Muddy Watersin mukaan kysymyksessä on Robert Lockwood Juniorin teos, mitä myös Willie Loven on kerrottu pitäneen ohjelmistossaan ennen Rogersia. Kolmas Jimmyn usein esittämä kappale on Chicago Bound, mikä taasen on mukaelma Memphis Slimin vuoden -47 kertomuksesta Harlem Bound. -29 nimellä Roll And Tumble Blues ja mitä Jimmy Rogers v. Tämän tyylikkään ja taitavan kitaristilaulajan taiteilijanura oli parhaassa vauhdissa 1950-luvulla. -46. Merkittävin niistä on ilman muuta vuonna -56 levytetty iskelmällinen Walking By Myself, mikä seuraavan vuoden tammikuussa kohosi USA:n r&b-listan sijalle n:o 14. Blues News 3/2018 45 JIMMY ROGERS Klassikoiden lähteillä, osa 50 Vuonna 2016 amerikkalainen The Blues Foundation valitsi Jimmy Rogersin vuoden 1950 Chess-levytyksen That’s All Right kunniahuoneeseensa (Hall of Fame). Rogers on toki kyseisen laulun muokkaaja ja tunnetuin tulkitsija, mutta hän ei suinkaan ole sen säveltäjä eikä edes varhaisin levyttäjä. Löytyy tältä Jimmyllä luonnollisesti myös omia klassikoiksi luettavia teoksia. -99 julkaistu supersession-mallinen ”Blues Blues Blues”, mikä kestää vaativankin kuuntelijan tarkastelun. Eräs bluesin maailman käytetyimmistä melodioista on sävelmä, minkä Hambone Willie Newbern levytti v. Sukunimi Rogers oli tiettävästi perua hänen kasvatti-isältään, eikä sitä tule sotkea kantrin ja popin puolella tunnetuksi tulleeseen kahteen eri Jimmie Rodgersiin. Ihmettelin tuota nimeämistä silloin, enkä oikein ymmärrä sitä vieläkään. Monien tiedossa on myös Jimmyn You’re One, minkä tuore versiointi löytyy Kim Wilsonin viime vuoden menestyskiekolta ”Blues And Boogie Vol. -47 harvojen tietämä Othum Brown nimellä Ora Nelle Blues. Silloin elettiin vuotta 1924, ja hänen alkuperäinen nimensä oli James Arthur Lane. Wikipedian mukaan hänen etunimensä oli Jay, mutta sille väitteelle en ole löytänyt mistään muualta mitään tukea. Siltä vuosikymmeneltä ovat peräisin hänen onnistuneimmat levytyksensä, ja niihin aikoihin hän kuului viitisen vuotta vakiojäsenenä Muddy Watersin maineikkaaseen yhtyeeseen. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Jimmy Rogers palasi musiikkirintamalle v. Voimiensa päivinä Jimmy Rogers sai aikaiseksi eräitä muitakin erinomaisen tasokkaita musiikkikappaleita kuten vaikkapa One Kiss, You’re So Sweet ja The Last Time, joista viimeksi mainittu on aivan eri laulu kuin Rolling Stonesin tuttu 60-luvun listahitti. Näissä yhteyksissä normaalin tyylin mukaisesti Jimmy Rogers oli syntynyt Mississippin osavaltiossa. Vuoden -57 paikkeilla Jimmyn levytysten myynti alkoi kääntyä alamäkeen, eikä tilanne korjaantunut, vaikka apua yritettiin hakea lisäämällä esityksiin rock and rollille ja jopa kantrille tyypillisiä piirteitä. Toinen Jimmyn vakioteema oli Sloppy Drunk (Blues), mitä sekin on aika usein mainittu hänen luomuksekseen. Aivan klassikkotasolle ne eivät kuitenkaan ole vielä kohonneet. Heistä jälkimmäiseltä, jonka ohjelmistoon Rogers oli varsin todennäköisesti hyvänlaisesti perehtynyt, hän oppi myös valituksen My Little Machine. 1930, ja ennen Jimmyä sitä olivat vedelleet monet artistit kuten Leroy Carr ja varsinkin Sonny Boy Williamson numero yksi. John Lee Hookerin usein tarinoima When My First Wife Left Me on puolestaan aika selvä jäljitelmä Rogersin laulusta Out On The Road. Ensimmäisen kerran sen pääsi levyttämään v. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi Eric Claptonin, Mick Jaggerin, Jeff Healeyn ja kumppaneiden kanssa valmistettu ja postuumisti v. Todellisuudessa tuon humalatilan ylistyksen levytti ensimmäisenä laulajatar Lucille Bogan jo v. -71 ja pysyi siellä aina vuoden -97 joulukuussa tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka. Chicagoon Jimmy Rogers saapui 1940-luvun puolivälin paikkeilla, ja hänen levytysuransa käynnistyi siellä v. Vesa Walamies. -50 hyödynsi laulussaan Goin’ Away Baby. Samaisessa tiedostossa on hänen kohdallaan pari muutakin, lähinnä vuosilukuihin liittyvää epätarkkuutta. 1”. Blues-piireissä tunnetaan hyvin myös hänen vuoden -51 Korean sodan kommentointinsa The World Is In A Tangle, minkä Arthur ”Big Boy” Crudup coveroi nimellä I’m Gonna Dig Myself A Hole
Ensimmäinen on aina ensimmäinen, siitä pisteet Jamesille, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että kyllä tämä tulkinta jää hiukan laimeaksi verrattuna Elviksen jykevään esitykseen. Koska Francis Rodney Zambonin (eli Mark Jamesin) sävellys on kuitenkin hieno, niin ei hätäillä – siirrytään Brentford Roadille Jamaikan Kingstoniin... Hill pysyi alalla myöhemminkin: hän kirjoitti muun muassa näyttelijä Sal Mineon Start Movin’ -kipaleen, sai pikkuhitin Cliff Richard -coverilla Living Doll sekä julkaisi David Dante -nimellä kappaleensa Speedy Gonzalez ennen kuin se päätyi Pat Boonen tulkitsemaksi jättimenestykseksi. Ensimmäiseksi Elvis ei silti ehtinyt, sillä David Hill sai All Shook Upin julki Aladdinilla maaliskuussa. Tämä on jo reggae-aikaa: Leroy Sibblesin basso kuuluu äänekkäästi muun soittelun seasta. Hill värisyttää ääntään ja hikkaileekin koko rahalla. Myös Suspicious Minds toimii jamaikaksi enemmän kuin hyvin. Jos ei muuta, ainakin kiekolla pääsee ihailemaan Lynnin fraseerausta: hänen käheän ilmeikäs ja taipuisa äänensä on päätynyt Huey Meaux’n äänityksessä aivan pintaan. Myös kiekon kääntöpuolelta löytyvä Have You Any Fight Left on luotettavaa Heptones-klassikkomateriaalia. DAVID HILL All Shook Up / Melody For Lovers (Aladdin 45-3359) Vaikka Elviksen nimi komeilee Otis Blackwellin rinnalla huhtikuussa 1957 julkaistun sinkun säveltäjätiedoissa, alan tyyliin kyse oli eversti Parkerin harjoittamasta säveltäjien kiristyksestä: anna puolet oikeuksista, niin levytämme kynäelmäsi. Seuraava levy! MARK JAMES Suspicious Minds / A Taste Of Heaven (Scepter SCE-12221) niin Phil Phillipsin, Righteous Brothersin, Curtis Mayfieldin kuin Bob Dylanin tuotannosta. Heptonesille, Studio Onen luottomuusikoille ja tuottaja Coxsone Doddille rekeesti rikastetut versiot jenkkikappaleista olivat arkipäivää, sillä ryhmän alkupään tuotannosta löytyy otteita BARBARA LYNN Don’t Be Cruel / You Can’t Be Satisfied (Jamie 1244) Aloitetaan helmenkalastus tällä kertaa todellisella yllätystulkinnalla, nimittäin Barbara Lynnin pikkuhitillä! Sielukkaan musiikin jumalatar taisi jättää takavuosien BN-kirjoittajat aika kylmäksi tällä Elvis-coverilla – en ainakaan muista Jari Toivoselta ja kumppaneilta ylistyslauluja vuoden 1963 levytykselle, vaikka taustalla on tyttöyhtyekin. Tällaisesta hiljalleen kuplivasta elämän kolmiodraamasta Mark James kasasi kappaleen, joka ei lämmittänyt ilmestyessään vuonna 1968 juuri ketään – kunnes tuottaja Chips Moman järjesti sen Elviksen levytettäväksi seuraavan vuoden tammikuussa. Ei ole sattumaa, että Lynn muistetaan ihan muista kuin Elvistulkinnoista. Siksi divarien helmissä kiskotaan hyllystä tällä kertaa sinkuloita, joilla on jokin yhteys Memphisin salamaan – on se muusikoissa, lauluissa tai julkaisijoissa. Ei hassumpaa, vaikka All Shook Up -yrityksellään Hill jäikin täydellisesti Elviksen ykköshitin varjoon. THE HEPTONES Suspicious Mind / Have You Any Fight Left (Coxsone, ei numeroa) ...jossa lauluyhtye The Heptones virittelee äänijänteitään Elviksen hitin kimpussa. Aladdinin henkeä levytykseen tuo räkäinen saksofonisoolo. 46 Blues News 3/2018 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 39 PETRI LAHTI E lvis on aina ajankohtainen, koska Elvis elää. Huono päivä on ollut ainoastaan levyprässäämössä, jossa on läntätty etiketit plattaan väärin päin sen suuremmin liimaa säästelemättä. Muistelisin, että touhu kuulosti. Jo se, että New Yorkin juutalainen Hill pääsi levyttämään mustan musiikin laatuyhtiölle, oli varsinaista taikaa, mutta kaiken lisäksi ensi esitys on hyvä. Bpuolelta löytyy sitten enemmän sitä hurmion aiheuttavaa Lynniä: You Can’t Be Satisfied on kitkerä balladi sydänsuruista klassisen You'll Lose A Good Thingin tyyliin. BILL MONROE AND HIS BLUE GRASS BOYS New Mule Skinner Blues / Uncle Pen / Blue Moon Of Kentucky / Pike Country Breakdown (Decca ED 2353) Joskus vuoden 1980 tienoilla Yleisradiosta (aikoinaan yhtiö yritti musiikkisivistääkin radiokanavillaan, katsos) saatiin kuulla “Elviksen juuret“ -tyyppinen ohjelma, jossa soiteltiin ainakin Arthur “Big Boy“ Crudupia, Arthur Gunteria, Sleepy John Estesiä ja Bill Monroeta. Pakko se on myöntää, että jotain outoa, ikään kuin korvaan sopimatonta tässä on. Hess hän ilkeili Wes Cravenin kauhuleffassa ”Viimeinen talo vasemmalla” vuonna 1972. Onnellisesti naimisissa Memphisissä, mutta sydän halajaa silti nuoruudenrakkautta, joka on liitossa omalla tahollaan Houstonissa. Eikä tässä kaikki: syntymänimellään David A
Kaiken lisäksi Cadetsin versio on hyvä: bassolaulaja Will “Dub“ Jones pitää raidalla jöötä alusta loppuun, ja tiiviit instrumenttisoolo-osuudet hoidetaan todella miehekkäästi metallista skittaa ja päälle käyvää torvea myöten. Valittamista ei ole myöskään väliosassa, jota dominoi sinne tänne sinkoileva basso. Vaan mikäs Elviksen kappale tämä Jimmy ja Lynn Breedloven säveltämä Dame Felicidad (Free Me) onkaan. Guzman on muuten 75-vuotiaana yhä melkoinen kuuluisuus Meksikossa. Vuosi olisi 1954 tai 1955 ja namiskoita ahtaissa tiloissa Memphisin Union Avenuella säätelisi luonnollisesti Sam Phillips. ROBERTO CARLOS Jovem Guarda: Quero Que Va Tudo Pro Inferno / O Velho Homem Do Mar / Coimbra / Gosto Do Jeitinho Dela (CBS 56239) Billy Mayn orkesteri soittaa Cole Porteria, Lill-Babs sjungaa syysviisuja, Billy Vaughn’n poppoo tulkitsee iloista 20-lukua, Pat Boone toivottaa valkeaa joulua... Kääntöpuolen Hey There jatkaa sekin niin neitseellisissä tunnelmissa puhumattakaan B2-raidan Goody Goody -kilkutuksesta, että tällä kertaa tuli kyllä täyshuti. Hieno levy laulavalta basistilta. Breedlove lauloi kyllä demoja Elvikselle King Creolen aikoihin, mutta Guzmanin esittämä kappale ei kuulosta tutulta. Mieluiten olisin löytänyt Carlosilta muutama vuosi varhaisempaa materiaalia, mutta eipä valiteta, vaan julistetaan ettei divarilöytöjen aika ole edelleenkään ohi! RICHARD Kesän suukot talvi vei / Ei tuhlata aikaa (Columbia 5E 006-34561) Yksi kaikkien aikojen suomalaisista Elvistulkinnoista on Robert Orjavuonon äänialaa. JERRY WILLIAMS & THE VIOLENTS Forty Days / Go Home Little Girl / I Won’t Be Satisfied / Hound Dog (Sonet SXP 4053) Skandirockin kuninkaisiin lukeutunut Jerry Williams piti syöpänsä salaisuutena loppuun saakka. Blues News 3/2018 47 Elvarin raikkaiden Sun-levytysten makuun päässeestä juniorista aika primitiiviseltä, ruraalilta ja vanhahtavalta, mutta samalla myös korvia avaavalta. Free Me kuulostaa oikein hyvältä, mutta perään tuleva versio Doris Dayn Lover Come Backista on sen verran tekopirteää pullistelua, että neula uralta ja heti. Hetkinen, nyt taidettiin mennä metsään: kipalehan on coverversio Robert Knightin R&B-pikkuhitistä (Dot 45-16303), jolla ei kai ole mitään tekemistä Presleyn kanssa. Otsikoita on nostattanut muun muassa räväkkä toiminta paikallisen Idols-ohjelman tuomarina. Noh, antaa EP:n soida ja kuunnellaan, mitä Guzman on saanut aikaan. Ei tämä silti varsinaista aution saaren musiikkia ole – ellei mestoilla olisi muulia, jolla olisi mukava päästellä saarta ympäri sinkkusoittajaisten ohessa. Välillä vaikutteet liikkuivat kevyessä musiikissa siis valkoisesta mustaankin. Vaikka vainajista ei pitäisi puhua pahaa, totta puhuen Jerryltä ja Violentsilta on kuultu parempaakin: esimerkiksi kiekon avaava Forty Days on selvästi rakkikoiraa iskevämpi esitys. EP on julkaistu vuonna 1965, jolloin Carlos ei ollut keskittynyt vielä iskelmään, mutta jättänyt jo rock’n’roll-vuodet taakseen: nämä ovat jonkinlaista garage rockin ja popin sekoitusta, musica popular brasileiraa, sikäläistä bossa novan jälkeisen ajan kaupunkilaista musiikkia. Tällä upealla Sonetin EP:llä Tukholman laulava putkimies ottaa tuntumaa muun muassa suuren laulajasuosikkinsa Elviksen versioon Hound Dogista. Lisäksi tuottaja Nacke Johansson on lisännyt Richardin taustalle Joe Meekin hengessä kohtalokasta kuorohuhuilua, joka ikään kuin kruunaa esityksen. Richard tekee tällä 1972 ilmestyneellä Columbia-sinkulalla hillityn, mutta tunteikkaan tulkinnan hienosta balladista, joka muistetaan Elviksen Flaming Star -sessiosta. Kun noutaja tuli maaliskuun lopussa, osa Williamsin lähipiiristäkin yllättyi 75-vuotiaan laulajatähden kuolinsyystä. THE CLOVERS Lovey Dovey / Little Mama (Atlantic 45-1022) Jos saisit valita artistin, kuolleen tai elävän, sekä teeman, mitä levytettäisiin, minkä porukan kokoaisit studioon ja painaisit äänitysnappulaa. Sen kun olisi päässyt kuulemaan livenä Nalenilla bändin esittämänä joskus vuonna 1963! THE CADETS Church Bells May Ring / Heartbreak Hotel Kun kantripiireissä vaikuttaneiden Mae Boren Axtonin ja Tommy Durdenin sävellys Heartbreak Hotel päätyi Elviksen, Scottyn, Billin ja kumppanien käsiin loppuvuodesta 1955, laulu muuttui nopeasti säveltäjilleen tuntemattomaksi tunnelataukseksi, todelliseksi 128 sekunnin rockabilly-paukuksi. Ajauduin aikamoiseen epätoivoon hiljattain vantaalaisessa sekatavarakaupassa, kun vastaan tuli lootakaupalla kansistaan upeita, mutta musiikillisesti äärettömän tylsiä viihdelevyjä EP-painoksina. Onneksi en pulittanut tästä kuin euron, pari madridilaisessa kellaridivarissa takavuosina. Jäljelle jäi onneksi musiikki, ja sitähän riittää, sillä Williamsin (syntymänimi Erik Fernström) ura kesti käsittämättömät kuusi vuosikymmentä. Aina saa haaveilla, joten päätetään helmet tällä kertaa The Cloversin Little Mamaan, joka oli todistetusti Pressulan poikien keikkaohjelmistossa noihin aikoihin.. Usko tai älä, tuo on Äänitearkiston mukaan Richard-taiteilijanimeen luottavan artistin oikea nimi. Olin jo antaa periksi, kun pölyisistä levynkansista tahriutuneet sormet pysähtyivät tämän platan kohdalle: “O Rei“ Roberto Carlos, Brasilian Elvis, Vantaalla – ja vielä euron sopuhintaan! Ei muuta kuin kassalle ja lujaa kotiin, jossa ei tarvinnut pettyä. En olisi varmasti ainoa, jonka toivomus osuisi Elvis Presleyyn, Scotty Mooreen ja Bill Blackiin esittämässä tulkintojaan 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alun tutuista ja tuntemattomista bluesja rytmiblues-kappaleista. Tämä ei ole myöskään I Want To Be Free, jonka Guzman tulkitsi erittäin väkevästi Teen Topsin riveissä. Siksi nyt, vajaat 40 vuotta noista ihmetystä herättäneistä hetkistä, on mukava pyöritellä näpeissä tätä Bill Monroen Decca-EP:tä, johon on päätynyt kuulu “bluegrass-valssi“. Muutama kuukausi siitä ja sydänverta vuodatettiin puolestaan täydellisessä rytmibluesin hengessä, kun Bihari-veljesten matkijanelikko The Cadets oli muokannut kappaleesta repertuaariinsa väkevän lauluyhtyeversion. ENRIQUE GUZMAN Otra Vez..! Dame Felicidad / Ven A Mi / Oye / Ah! Que Bueno (CBS AGS 20.011) Elvistä eksoottisin maustein – nyt päästetään ääneen meksikolaisen rocanrol-koplan Los Teen Topsin entinen laulusolisti Enrique Guzman, joka hyppäsi vuonna 1961 soolouralle ja kohosi nopeasti teinitähdeksi espanjankielisessä maailmassa. Guzman ei suututtanut ohjelmassa laulajaparkoja vaan tuomarikollegan, jolle hän kertoi näkemyksensä siitä, kuka pöydän takana ymmärtää musiikista ja kuka ei
Johnny Cash oli tietoinen kappaleensa Folsom Prison Blues alkuperästä, koskapa Sun-yhtiön Sam Phillips vakuutti, ettei plagiointisyytöstä tulisi. Johnny Cashin Folsom Prison Blues perustuu melodialtaan ja osittain sanoitukseltaan Gordon Jenkinsin vuonna 1953 julkaisemalla albumilla "Seven Dreams" olevaan osioon, jossa esitetään kappale Crescent City Blues. 13. Eurreal Wilford ”Little Brother” Montgomery (18.4.1906 Kentwood, Louisiana – 6.9.1985 Champaign, Illinois) oli yhdysvaltalainen jazzja bluesmuusikko, pianisti ja laulaja. Vuosina 1931–1938 hän johti yhtyettä Jacksonissa. LP:llä esiintyy Gordon Jenkinsin orkesteri, kuoro ja laulajia; Crescent City Bluesin laulaa Beverly Mahr, Jenkinsin toinen vaimo tuohon aikaan – esiintyi myöhemmin nimellä Beverly Jenkins. Mutta viitisentoista vuotta myöhemmin Jenkins haastoi Cashin oikeuteen tekijänoikeuksista ja Cash maksoi Jenkinsille 75 000 dollaria – tosin väitetään, että muutakin olisi sovittu korvauksiksi. Decca Recordsin musiikillisena johtajana Jenkins julkaisi kokeellisen konsepti-albumin "Seven Dreams", joka koostuu seitsemästä radioplaytyyppisestä ”musikaalista”, jotka on nimetty päähenkilöiden mukaan. Jenkins työskenteli muun muassa Andrews Sistersin, Johnny Cashin, Weaversin, Frank Sinatran, Louis Armstrongin, Judy Garlandin, Nat King Colen, Billie Holidayin, Harry Nilssonin ja Ella Fitzgeraldin kanssa. Levylle sisältyneestä Folsom Prison Blues -versiosta ilmestyi tuolloin myös uusi singlepainos, joka pääsi Billboardin Hot Country Singles -listan sijalle 1 sekä Billboardin Hot 100:n sijalle 32. Hän kuulee yksinäisen naisen laulavan murheistaan kappaleessa Crescent City Blues – niin, vaikkei levyllä olekaan tuon nimistä kappaletta. "Seven Dreamsissa" päähenkilöt matkaavat junalla New Yorkista New Orleansiin. Blues News 3/2018 51 FOLSOM PRISON BLUES Folsom Prison Blues on yksi Johnny Cashin tunnuslauluista ja se nauhoitettiin heinäkuussa 1955 ja julkaistiin saman vuoden joulukuussa. Ei Gordon Jenkinskään aivan synnitön ollut, kappaleen melodiaa lainataan 1930-luvun instrumentaalisesta Crescent City Bluesista, jonka pianisti Little Brother Montgomery levytti. Toisessa unessa konduktööri, The Conductor poistuu junasta polttamaan savuketta. Omien sanojensa mukaan Cash sai innoitusta oman laulunsa kirjoittamiseen nähtyään rikoselokuvan Inside The Walls Of Folsom Prison, ja todennäköisesti kuultuaan Jenkinsin version. Konsertissa soittivat samat muusikot, Cash, Perkins ja Grant, kuten alkuperäisessä tallennuksessa yhdessä Al Caseyn (kitara) ja W.S. Crescent City Blues I hear the train a-comin’ it’s rolling ’round the bend And I ain’t been kissed lord since I don’t know when The boys in Crescent City don’t seem to know I’m here That lonesome whistle seems to tell me, Sue, disappear When I was just a baby my mama told me, Sue, When you’re grown up I want that you should go and see and do But I’m stuck in Crescent City just watching life mosey by When I hear that whistle blowing I hang my head and cry I see the rich folks eating in that fancy dining car They’re probably having pheasant breast and eastern caviar Now I ain’t crying envy and I ain’t crying me It’s just that they get to see things that I’ve never seen If I owned that lonesome whistle if that railroad train was mine I bet I’d find a man a little farther down the line Far from Crescent City is where I’d like to stay And I’d let that lonesome whistle blow my blues away.. Se on myös mukana Johnny Cashin vuoden 1957 albumilla “With His Hot And Blue Guitar“ (Sun Records). Hän myös teki omissa nimissään monia suosittuja levyjä. Bluebirdille hän levytti vuosina 1935–1936 New Orleansissa. tammikuuta 1968 Cash esiintyi Folsomin vankilassa, ja tuosta konsertista julkaistiin lopulta Columbia-merkin albumi “Johnny Cash At Folsom Prison“ samana vuonna. Montgomery saapui Chicagoon vuonna 1926 ja levytti vuonna 1930 ensimmäiset levytyksensä Paramountille. Vuonna 1942 Montgomery muutti takaisin Chicagoon, missä hän asui lopun elämänsä. Vuoden 1956 alussa Folsom Prison Blues pääsi Billboard-lehden C&W Best Sellers -listan sijalle 4. Laulu äänitettiin Sun-studiolla Memphisissä Tennesseessä 30.7.1955 ja sillä soittavat muusikot olivat Cash (laulu, kitara), Luther Perkins (kitara) ja Marshall Grant (basso). Levy ylsi kymmenen parhaan joukkoon Billboard-listalla (1954). Hän äänitti neljä esitystä, joista Vicksburg Blues ja No Special Rider muodostuivat hänen tunnuskappaleikseen. Aimo Ollikainen Folsom Prison Blues I hear the train a comin' it's rolling 'round the bend And I ain't seen the sunshine since I don't know when I'm stuck in Folsom prison and time keeps draggin' on But that train keeps a rollin' on down to San Antone When I was just a baby my mama told me, Son always be a good boy don't ever play with guns But I shot a man in Reno just to watch him die When I hear that whistle blowing I hang my head and cry I bet there's rich folks eating from a fancy dining car They're probably drinkin' coffee and smoking big cigars Well I know I had it coming I know I can't be free But those people keep a-movin' And that's what tortures me Well if they freed me from this prison If that railroad train was mine I bet I'd move it on a little farther down the line Far from Folsom prison that's where I want to stay And I'd let that lonesome whistle blow my blues away. Sanat ovat samansuuntaisia, paitsi että Cashin kertoja on mies, joka murhasi miehen Renossa vain nähdäkseen tämän kuolevan, ja Jenkinsin kertoja on nainen, joka on jumissa New Orleansissa. Hollandin (rummut) kanssa. Toisin kuin Folsom Prison Blues on nopeatempoinen rock’n’roll-tyylinen tykitys, Crescent City Blues on hidas, 16-tahtinen blues, kokonaisen orkesterin voimin soitettu. Muusikon maine kasvoi 1960-luvulla ja hän jatkoi levyttämistä, osin omalla levymerkillään FM Recordsilla, jonka hän perusti vuonna 1969. 1950-luvun lopulla hänet löysi laajempi valkoinen yleisö. GORDON JENKINS Seven Dreams (Decca DL 9011) A: (1) The Professor (The First Dream) (2) The Conductor (The Second Dream) 3) The Caretaker (The Third Dream) (4) The Cocktail Party – Part 1 (The Fourth Dream) B: (1) The Cocktail Party – Concluded (2) The Pink Houseboat (The Fifth Dream) (3) The Nightmare (The Sixth Dream) (4) The Girl On The Rock (The Seventh Dream) Gordon Hill Jenkins (12.5.1910–1.5.1984) oli amerikkalainen sovittaja, säveltäjä ja pianisti, joka oli 1940ja 1950-luvuilla suosittu viihdemusiikin hahmo. Montgomery myös vieraili Euroopassa useita kertoja 1960-luvulta lähtien ja levyttikin eräitä albumeitaan täällä
Valtaosaa “nykypäivän“ merkittävistä blueskentän amerikkalaisyhtyeistä (Canned Heatin kautta Blastersiin, James Harman Bandiin ja Fabulous Thunderbirdsiin) jossain vaiheessa uraansa pianonsoitollaan virkistänyt Gene Taylor, huippusessiorumpali ja pitkään The Paladinsissa paukuttanut Brian Fahey sekä teksasilaista pykälän verran nuorempaa roots-polvea edustava ja mm. Jump-aitauksesta hän hyppää loitommalle mm. Nick Waterhousen tuotannon kanssa, etenkin laulullisesti hän menisi sokkotestissä vaivatta jenkkikollegastaan. Myös lyriikoiltaan keskivertoa omaperäisempiä, syvillä juurilla kahlaavia mutta kaikkea muuta kuin tyypilliseen retroluuppiin juuttuvia kappaleita seuraa kaikkiaan tusinan verran. Filippenkov ei kuitenkaan ole mikään midprice-kopio. Ehkä juuri siksi tämä kahden ensiksi mainitun nimiin ja siten myös heidän vokalisoimistaan esityksistä koostuva albumi ikävä kyllä jättääkin lopulta hieman valjun jälkimaun. Hän kun piru vie menisi ja toteuttaisi kyllä senkin! SMOKIN A Smokin (El Toro ETCD 6084) Ukrainan Kiovassa esikoislevynsä tammikuussa 2017 äänittäneen laulaja-kitaristi Alex “Smokin A“ Filippenkovin, kontrabasisti Vito Llorisin ja rumpali Lee Shawin muodostamaa orkesteria voinee kuvailla vain yhdellä sanalla: häkellyttävä. toisen naissankarin, Baby Washingtonin rivakalla Move On’illa tai omatekoisella Tick Tack’illa). Etenkin kynäilijänä Aisha Khan on tervetullut vahvistus tämän vuosikymmenen juurijoukkoihin, solistina hän sen sijaan ei aivan vielä saanut ainakaan allekirjoittanutta täysin addiktoitua, siis Aishaddiktoitua. Hittolainen, kateushan tässä iskee: Alex hyvä, tekisit nyt edes jotain vain vähän sinne päin! CHRIS RUEST & GENE TAYLOR It’s Too Late Now (El Toro 6085) Kun lähtökohdat ovat kunnossa niin silloin ne vain ovat. Jo Ann Hendersonin alkujaan laulamalla Baby Please Don’t Go’lla) kuin mustana Little Richard -kaliiberin screamerinäkin (mm. Mike Sanchezin ja James Hunterin kanssa, aikoinaan samalla lavalla myös itsensä Richard Berryn rinnalla. Tiger Lily-, The Jitterbugsja Blue Harlem -bändeissä sekä esiintynyt yhdessä mm. Siksi albumin aloituskappaleen, menneisyyden naisr&b-vokalismille kunniaa tekevän Queens Of Rhythmin artistinimiä kuhisevat lyriikat suoltuvatkin Aishan suusta kuin tyhjää vaan. Hän komentaa tiivistä trioaan kuin Dave Gonzales Paladinsiaan ikään, halliten, hajottaen ja kuitenkin osaavia ja tyylinsä taitavia soittotovereitaan tarkoin kuunnellen. Paria poikkeusta (Willie Dixonin Little Walterille viimeistelemä Crazy Mixed Up World sekä Roosevelt Sykesin boogie woogie -hurvittelu Date Bait) lukuun ottamatta Ruest ja Taylor ovat myös rustanneet kaikki yhteislevylleen tarkoitetut kappaleet. 54 Blues News 3/2018 KATALONIAN HÄRKÄÄ JA RYTMIPOMMEJA! BN tutkailee El Toroja Rhythm Bomb -merkkien levyuutuuksia AISHA KHAN Aishaddiction (El Toro ETCD 6082) Ison espanjalaisen orkesterin säestyksellä El Toro -merkin julkaisemalla esikoislevyllään luritteleva lontoolainen Aisha Khan saattaa vaikuttaa nimenä tuoreelta tulokkaalta, mutta sitä hän ei totta vieköön ole. Olisihan vanhaa lempeä-äänistä Geneä mieluusti kuunnellut pidempäänkin. Smokin A:n charmantissa, souljatsahtavasti vispaavassa rhythm’n’bluesissa on paljon yhtäläisyyksiä mm. Bluesiakin kuullaan. Omaa käsialaa olevaan 40ja 50-lukujen jump-swingiin, rhythm’n’bluesiin, rockabillyyn sekä hitusen lattariosastoonkin kallellaan olevaan kappalekirjoon luottava laulajatar on kartuttanut musiikkialan kokemuksiaan jo useamman vuosikymmenen ajan mm. Kun jänteistä lohkeaa myös uskottavaa soundia esim. sellaiset rujonkaunista perfektionismia lähestyvät sinisävyiset fiilistelyt kuten Tell Me, Work Of Art ja Normal. Ruestin nasaalin puoleinen lauluääni hukkuu albumin kaiken kaikkiaan jotenkin puolivalmiilta kuulostavan masteroinnin alla entistäkin hampaattomammaksi ja biisinikkarina hän ei valitettavasti sen suurempiin vakaasta keskitason massasta erottuviin suorituksiin yllä. Big Joe Turnerin Love Roller Coasterin tai hämäräperäisiltä bootleg-kokoelmilta opitun Mike Robinsonin Lulan esittämiseen, mitä muuta tältä vielä sangen nuorelta lahjakkaalta herrasmieheltä enää edes uskaltaisi toivoa. Solistina kokonaisajallisesti jonkin verran alakynteen jäävän Taylorin tulkittavaksi jäävät edellä mainitut coverit, omat gospel-vivahteiset numerot It’s Too Late Now ja Slipping Away sekä hitaampi slidekitaran sävyttämä blues Sad And Lonely Child. THE VELVET CANDLES Today (El Toro ETCD 6095) Mikäli hieman piikikkäästi haluaa asian ilmaista, on Euroopan aktiivisimmin keikkaileviin doowop-kokoonpanoihin lukeutuvan espanjalaisen The Velvet Candlesin tosiaankin kannattannut odotella kuluneet kahdeksan. Avausraidalla Dirty mies tuo 2010-luvulle Andre Williamsin raadolliset 60-luvun Detroit-huureet meuhkaten kuin gospel-kvartetista karkuteille maallisten viettelysten pariin päästetty kirkkohuutaja, Wishmasterja Down-raidoilla hän taas siirtyy rouheasti tremoloidun kitararäminän kera kuin suoraan JD McPhersonin uusimman levyn piilotetuille bonusraidoille. Kokonaisvaltaiseksi aihepiirin harrastajaksi tunnustautuva daami on ennättänyt myös kirjoitella monia levynkansitekstejä sekä roots-aiheisia lehtijuttuja. heleänä kantribillynä soivilla Out Of The Blue’lla ja Told You So’lla, Bo Diddley’maisesti rakennetulla Wolf At My Door’illa, taiten harrasta doowop-stemmalaulantaa hyödyntävällä viihteellisemmällä slovarilla He’s My Religion sekä Jerry Lee Lewis -tyyliin pianorokkaavalla Make A Grown Woman Cry’lla, eikä 60-luvun tyttöyhtyemelodramatiikkaa ja mahtipontista exotica-henkeä sekoitteleva Invisible Girl sekään aivan peruskaukalon kaurasatoa taida olla. Nick Curranin kanssa yhteistyötä tehnyt kitaristi-laulaja Chris Ruest näyttävät paperilla oman lajityyppinsä superkokoonpanolta. Kitaristina Ruest ei kalpene lajitovereilleen, vaikka tuntuukin, että hän saa tehdä tosissaan töitä kisaillessaan soolohuomiosta Gene Taylorin dominantin pianonsoiton vierellä. Hetkinen, kyseessähän on The Velvet Candles -yhtyeen keulakuvana parhaiten tunnettu Augustí Burriel! Baritonisaksofonisti Pere Mirón johtama spanskikokoonpano nostaa doowopparin tyystin uusiin ulottuvuuksiin niin muhkeaäänisenä shouter-mylvijänä (mm. THE BIG JAMBOREE A Night Of Jump Blues (El Toro ETCD 6083) Tämän 8-päisen r&b-sonnilauman laulajassa on jotakin tuttua. Maanisen rumpukompin rinnalla jylläävää nimiraitaa peesaavat mm. Voimallisimmillaan mies on kiekon jälkiosalla peräjälkeen kuultavalla, kotikulmiensa perinteillä ratsastavalla kappalekaksikolla, jotka muodostuvat hitaasta slidebluesista Life’s Like Lightning sekä terhakkaasti rokkaavasta Teksas-shufflesta I Tried. Myös Ukrainan ykkösrockabillynyrkissä The Wise Guyzissa soittanut miekkonen vetää kuulijan kappale toisensa perään hiljaiseksi
yhtyeissä The Carter Family ja The Queen B’s soittanut Helen Ingham) runnoen vokalisoimat bluesahtavat rockabillynumerot lienevät lähintä nykyajan kontaktipintaa 70-lukuisen Kalifornian Rollin’ Rock -soundin kanssa. Gazelin ainoa itse kirjoittama kappale, High Noon -tyyliin honkytonkaava Please Give Me A Chance. The Plattersin harvoihin vauhtipaloihin lukeutunut Out Of My Mind, Norman Fox & The Rob Roysin elvistellen versioitu hieman teinipopmainen Aggravation, bändin äidinkielellään esittämä argentiinalaisen Los 5 Latinosin Amor Bajo Cero, miltei nimikaiman The Velvet Angelsin eli salanimellä esiintyneen Nolan Strong & The Diablosin I’m In Love sekä The Corvairsin alkuperäissuorituksen tapaan acappellana tulkittu Because I Love You ovat vain muutamia mallisuorituksia melko varmasti vuoden 2018 parhaalta tämän maanosan lauluyhtye-cd:ltä. Onnistumisia silti riittää, niihin lukeutuu mm. Kovien saman genren kilpailijoiden sekä jo lähtökohtaisesti kipakan haastavan stailivalinnan valossa ranskalaiset tekevät tasokasta työtä, mutteivät ehkä sittenkään saa puristettua itsestään tarvittavia omaleimaisuuspisteitä. The Big Jamboreen fonisti Pere Miró sekä todella pitkän linjan kitaristi Maren Pérez). Ehkäpä lätyn toinen laulusuoritukseton raita, kaikkien kolmen soittajan nimiin merkitty Blow Your Top vihjaa silti otsikkonsa puolesta seikkaperäisemmin, mistä tällä ei tosiaankaan liian vakavasti otettavalla julkaisulla on pohjimmiltaan kyse. Enimmäkseen Calypson eli Hervé Loisonin mutta ajoittain myös Helen Shadowin (mm. Ei irtiottoja, ei suunnattomia uudistusliikkeitä, vaan sekä soitannollisesti, laulullisesti, tuotannollisesti että kappalevarannoltaan vilpittömästi suositeltavaa hyvän mielen musiikkia 50-60 vuoden takaisessa hengessä, vaikkapa Ray Collins’ Hot-Clubin tapaisten nykypäivän pumppujen ystäville. Lähinnä Chopinin kynänjälkeä olevista muista bändin originaaleista heleä hölkkäbilly Long Way To Go sekä Don Cavallin yhtyeen solistille nikkaroima My Name Is Eddie taitavat napata loput jaossa olevat irtopointsit. Nico Duportal & The Rhythm Dudes -yhtyeessä vaikuttavan kontrabasisti Thibaut Chopinin, soolokitaristi Stéphane Beaussartin ja laulaja-komppikitaristi Eddie Gazelin muodostama Pariisin seudulta tuleva rockabillytrio kuuluu Rhythm Bombin ennalta-arvattavimpaan bändikoulukuntaan tinkimättömän autenttisella 50-lukusoundillaan ja kyseisen vuosikymmenen puolivälille tyypillisellä rummuttomalla koostumuksellaan. Vaikkeivät levyn kannet lead-vokalisteja eri raitojen välillä yksilöikään, kunkin neljän miehen ja yhden naisen spesiaaliosaamista tullaan joka tapauksessa hyödyntäneeksi ansiokkaalla tavalla monipuolisen cover-kappalevalikoiman parissa. Burnside, ei kai voida olla totaalisen hakoteillä – tai sitten juuri nimenomaan siellä. THE NUT JUMPERS Boogie In The Shack (Rhythm Bomb RBR 5879) Ei ole pelkoa, että ranskalaisen villimiehen Jake Calypson (laulu, kontrabasso, huuliharppu) sekä englantilaisten Helen Shadowin (laulu, kitara) ja Ricky Lee Brawnin (rummut) muodostaman yhtyeen spontaanista studiosessiosta syntyisi turhan siloiteltua jälkeä. Siis verrattomia ja toinen toistaan suvereenimmin 50-lukuisen rokkaavan rhythm’n’bluesin haltuun ottaneita eurooppalaisyhtyeitä. Kolmikko tarjoaa kuitenkin levyllään vain omia uusia sävellyksiään. Lainapuolelta saman tempun tekevät etenkin Derrel Feltsin Playmate ja Leroy Dobsonin I Wanna Make Love, joista kumpaakaan ei voine moittia liian kuluneeksi cover-aiheeksi. Paitsi että ryhmän jokaisen laulajan äänet soivat yhteen kuulaan tyylipuhtaasti, ne kaikki saavat myös omilla soolopaikoillaan tilaisuuden erottua toisistaan. Myös whitetrashrootsbluesduon jäsenten Lucy Tightin ja Wayne Waxingin seuraavat pitkäsoitot “Lucy And Wayne And The Amairican Stream“ ja “Lucy And Wayne’s Smokin Flames“ ilmestyivät pikavauhtia esikoisen jälkeen, ennen kuin Rhythm Bomb vihdoin ennätti apajille julkaisten debyytin uudelleen. Basisti Petr Pospíšil ja kitaristi Pavel Štursa vuorottelevat Gone Hepsvillen solisteina, muusta soitinarsenaalista löytyvät tenorija baritonifonit, piano sekä rummut. Pete Hoppula. Devil’s Train ja Hi Ho Silver) Th’ Legendary Shack Shakers’maisiin americanajytiin (Shine ja The Road Song) tai kaihoisiin Aimee Mannin sävellykset mieleen tuoviin folkpop-balladeihin (mm. Kun hengenheimolaisten pitkässä listassa mainitaan vielä nimiä kuten Captain Beefheart, Primus, Ramones, X ja R.L. Loppuvuoden 2017 aikana yhdellä mikrofonilla ja vintagekalustolla sellaisenaan parissa eri lokaatiossa purkitettu “Boogie In The Shack“ on tuoreen trion esikoisnäytös, eikä tosiaankaan sieltä sisällöltään varovaisimmasta päästä. Tšekin tasavallan kotimaakseen ja Brnon kotikaupungikseen ilmoittava 6-jäseninen Gone Hepsville palaa siihen rock-historian kulun kannalta tuikitärkeään vaiheeseen, jolloin The Treniersin, Freddie Bell & The Bellboysin, Jimmy Cavallo & His Houserockersin sekä tietenkin Bill Haley & His Cometsin tapaiset orkesterit jalostivat vanhaa rasvaisempaa jump-r&b:tä myös valkoisen nuorison salonkeihin kelpaavaksi hippaviihdykkeeksi. Sellainen on aiheena rupisella meksikolaisvaikutteisella instrumentaalilla. Vintagejanttereiden ylistämässä Berliinin Lightning Recorders -studiossa äänitetyn ja saksalais-englantilaisen Rhythm Bombin kirjoilla ilmestyneen levyn materiaali on kauttaaltaan soittajien omia tekosia. Blues News 3/2018 55 vuotta ennen tämän toisen pitkäsoittonsa toteuttamista. Vaan mikä tai kuka on/ oli Pandit. Mm. Calypson pöytälaatikossa kypsynyt My Pearly Doll tapailee omalla kierohkolla tavallaan Buddy Hollyn musiikillista perintöä. Totta tai ei, lahjakkaista ja omaperäistä juurevaa musiikkia tekevistä ihmisistä on joka tapauksessa puhe. garagesävytteinen Set Me Free on Brawnin (The Stargazers, The Space Cadets, The Big Six jne.) aikaansaannoksia, Shadowin bluesrunttaa Love Truckia (joka taas muistuttaa hienokseltaan Bill Allenin v. Päätöntä kyytiä! EDDIE & THE HEAD-STARTS It Feels So Good (Rhythm Bomb RBR 5880) Mm. Sangen tuntuvasti yhtiön retrovoittoisesta politiikasta poikkeava, sikarilaatikkokitaroiden, kolkkojen rumpujen, banjon, sähkökitaran, huuliharpun sekä periamerikkalaisen hillbillyja hobo-mentaliteetin voimin vuodesta 2011 operoinut kaksikko romantisoi itsensä metallinkiiltävän vuoden 1961 Bambi Airstream -asuntovaunun kanssa ympäri maata kiertolaiselämää viettäväksi hippipariskunnaksi, joka elättää itseään keikkaillen sekä reissailun lomassa levyjä nikkaroiden. GONE HEPSVILLE Gimme! (Rhythm Bomb RBR 5874) Ai hyvä tavaton, mistä näitä nyt oikein taas sikiää. Taivalta taitetaan milloin minnekin vaihdellen ilmaisumuotoa Southern Culture on the Skids -maisemoidusta rosoisesta rokkenrollista (mm. Tasokkaaksi yhtyeeksi toki jo esikoisellaan osoittautunut barcelonalaisjoukko on näet petrannut otteitaan melkoisesti. Englannin lausumiseenkin on nyt panostettu viimeisen päälle ja taustoista huolehtii vahva rypäs Barcelonan seudun pro-muusikkoja (mm. Aika ajoin sekaan tintataan myös ehtaa Grateful Dead’maisen mahtipontisesti jamittelevaa kantrirokkia (Honeycomb) ja perusjuonta vahvistetaan myös eri maailmankolkkiin sijoitetuilla kappaleiden aiheilla, kuten Seas Of Croatia ja Paraguay. Mazzy Star, Onebigachinheart ja Acetylene). 1958 klassikkorevittelyä Please Give Me Something) värisyttävät Link Wray -haamun kitarasoolot ja Gonna Stand My Ground esitetään säestyksettömänä “field hollerina“. HYMN FOR HER Drive Til U Die (Rhythm Bomb RBR 5885) Vuosina 2016–17 Euroopassa ja varsinkin Englannissa kiertänyt Hymn For Her oli julkaissut tämän esikoisalbuminsa “Drive Til U Die“ omakustanteena jo vanhalle mantereelle saapuessaan
Päähuomio kuitenkin kiinnittyy kitaristiin. Kuinka ollakaan, levyn päättää Thank You Jes... Nykyisin Ranskassa asuva Hooker esiintyi ranskalaisen Jake Calypson bändin säestämänä. ei kun Thank You John! Tällä liikuttavalla luennalla säestyksestä vastaa ainoastaan Fageot kontrabassoineen. “Old School“ on mukavan tukevasti bluesiin kallellaan. Näistä viimeinen on kuitenkin mukava Lightning Hopkins -mukaelma. Siinäpä haastetta festivaaliyms. Ramos on jo vuosia ollut eräs länsirannikon luottokitaristeista ja olemme saaneet kuulla hänen loistavaa kitarointiaan omien proggiksiensa lisäksi mm. 56 Blues News 3/2018 LEVY TUTKAILUT ARCHIE LEE HOOKER AND THE COAST TO COAST BLUES BAND Chilling (DixieFrog DFGCD 8804) Vai että oikein John Lee Hookerin veljenpoika (vai sisarenpoika, englanninkielessä kun sana uncle on sekä setä että eno) oli tulossa Suomeen. Kosketinsoittaja Matt Santos on ns. Vaikka mausteena on käytetty vaikutteita rockin tai soulinkin puolelta, on ”Chilling” puhtaasti blueslevy. Vaikka kanteen on cd:n koosta huolimatta mahdutettu laulujen sanat, ovat juuri nuo kertomukset jääneet pois. (On se hyvä, ettei mukana ole sentään pelkkien rumpujen säestämää kappaletta!) Archie Lee Hooker oli minulle ilahduttava uusi tuttavuus, jonka toivoisi näkevän uudestaan Suomessa pikapuolin ja Coast To Coast -bändinsä kanssa. Vaikka Barreto vaikuttaa kovasti mieltyneen akustiseen kitaraan, irtoaa häneltä ronskimpikin meininki. Osastoon hempeän lempeä ja vähän hilpeäkin kuuluu 50-luvun lopulla tehty Buddy Hollyn Heartbeat. Moderni blueslevy saattaa nykyisin tarkoittaa vähän mitä hyvänsä, mutta tässä tapauksessa se on enemmän kuin osuva. Sukuhistoriaa (?) kertaavat Don’t Tell Mama (säestyksenä Blind Willie Johnsonin mieleen tuova kitara), The Roots Of Our Family (mistä se Sonny Boy Williamson huuliharppuineen on kaivettu mukaan, voisi Santosin soittoa kuunnellessa ihmetellä) ja Don’t Forget Where You Came From, joka saa taustalleen hartaat gospel-urut. Siitä levyllä lähdetään liikkeelle muutaman kappaleen ajaksi, sitten kuullaan niitä näitä ja jopa hiukan ”hunajaakin” ja lopussa vähän jaskaillaan. Mukana on myös muutama instrumentaali ja alkutahdit niille antaa Kidin tribuutti B.B. Niin nytkin. Sekä akustinen että sähköinen kitarataiturointi – slideputkella tai ilman – on nautittavaa kuultavaa. Näkisipä vaan! Pakko myöntää, että suhtaudun epäilevästi näihin ”Junior” tms. Osa illastani kului yhdistyksemme myyntitiskin vartijana, mutta Archie Lee Hookerin halusin nähdä. Samaa hempeilyä on Arthur Alexanderin Anna (laulussa jälleen Johnny) sekä sitä hunajaista edustava Mona Lisa (laulussa Kid). Jopa niinkin tutunkuuloiset ja bluesklassikoita mieleen tuovat nimet kuin Bright Lights Big City, Moaning The Blues tai Jockey Blues ovat tyystin omia sävellyksiä. Etenkin kun konserttipaikkana oli tuttu Malmitalo ja tilaisuuden järjestäjänä oma yhdistyksemme. Kingille, Kid's Jump. järjestäjille. Kvartetin rytmiryhmä, basisti Nicolas Fageot sekä rumpali ja levyn tuottaja Yves ”Deville” Ditsch hoitavat hommansa tyylikkäästi: välillä kepeästi svengaten, välillä taas raskaammin runtaten. vanhan liiton miehiä. ”Chilling” on omistettu itseoikeutetusti John Lee Hookerille, joka olisi äänitysten aikaan elokuun 22. Mutta kun kyseessä on sentään Hookerin nimeä kantava laulaja, päätin ottaa miehestä mittaa. Ensinnäkin mietityttää, lienevätkö he mitään sukua jollekin nimekkäämmälle muusikolle ja toiseksi, onko heillä mainittavia lahjoja. Tuckerin ”kähinästä” sinänsä hienoissa blueseissa Tell Me What You Want, I Can’t Wait Baby sekä You Never Call My Name en kyllä pidä lainkaan. Kappalehan on meille suomalaisille hyvinkin tuttu englantilaisesta ”Sydämen asialla” -nimisestä poliisisarjasta 60-luvun Yorkshirestä. Instrumentaali Wes Side Bumpin' (Wes Montgomery) osoittaa miehen taidot myös jazz-kitarointiin ja suoraan Freddie Kingin tyylikirjasta on napattu Kidin oma Mashed Potatoes And Chili. Perinnöksi on jäänyt myös John Leen kiertuebändin nimi Coast To Coast Blues Band. Pete Hoppulan pikaesittely molemmista herroista oli lehtemme numerossa 1/18, joten muutaman kuukauden takainen artikkeli kannattaa kaivaa esiin. Onkin muuten hassua, että vaikka John Leen levyillä riitti monenlaista vierailijaa Carlos Santanasta George Thorogoodiin, ei Stevie Ray koskaan ehtinyt mukaan. Rentoa funk-rytmiä hyödyntävä Love Ain’t No Play Thing saa varmasti tanssijalan vipattamaan ja rock’n’roll-tunnelmaa You Don’t Love Me No Morelle tuovat Pugsley Buzzard Waterincanin piano ja Fred Hormainin saxofoni. Levy on äänitetty Jon Atkinsonin studiossa ja mies pääsee itsekin esittämään osaamistaan. Akustisvoittoinen 90 Days avaa levyn ja karsii heti epäilyt tasapaksusta bluesrockista. Myös taiteilija itse oli saapunut tiskille antamaan nimikirjoituksia innokkaille ihailijoille. Muutamina erikoisuuksina ovat Archie Leen syvällä äänellä kertomat omakohtaisilta kuulostavat tarinat minimalistisella säestyksellä. Kuten usein, onnistunut ryhmätyö tuottaa onnistuneen lopputuloksen. ”Uncle John” saa runsaasti kiitosta kansiteksteissä kaikesta opista, minkä hän on Archielle antanut ja musiikki tuo kieltämättä mieleen vanhan mestarin viimeisten vuosikymmenten (vuosilta 1989–2003) menestyslevyt. Found A Good One olisi lonelyavenue-riffeineen luultavasti kelvannut Magic Saminkin ohjelmistoon. Niinpä minäkin uskaltauduin ostamaan levyn, sillä omistuskirjoitus oli lupaava: To a blues fan... Rod Piazzan, Al Blaken, Kim Wilsonin, William Clarken, Mannish Boysin sekä erityisesti James Harmanin yhtyeessä, jossa nuoren Ramosin seurana oli great late Hollywood Fats. Jotain ryhmän sulautuneisuudesta kertonee sekin, että kaikki kappaleet on kirjattu koko viisikon tekemiksi. nimiliitettä käyttäviin pinnalle pyrkijöihin. Kun Hooker lopetti ensimmäisen settinsä John Leen tavoin hurmoksellisen hypnoottiseen boogieen, oli koko yleisö noussut penkeiltään tanssimaan. Laulajina levyllä ovat myös Johnny Tucker, Jon Atkinson sekä Kim Wilson. Canned Heatin boogien mieleen tuova Big Ass Fun (hieno nimi kappaleella!) kuulostaa siltä, kuin John Lee Hooker olisi vihdoinkin saanut levylleen vierailijaksi Stevie Ray Vaughanin. Sitä seuraa maaginen Magic Samin All Your Love, jossa vokalistina toimii David ”Kid” Ramosin kid eli Johnny Ramos. Mies tai oikeammin nuorukainen 17 vuoden iällään sopii ”lapsellisella” äänellään hyvin kyseisen kappaleen esittäjäksi, sillä Magic Sam oli aikanaan vain muutaman vuoden vanhempi levyttäessään oman versionsa. Vanha totuushan on, että vasta lavalla artistin kyvyt punnitaan – levyllehän saadaan taiottua ansiottomiakin ihmeitä. Jylhällä bluesballadilla Tennessee Blues, kuten parilla muullakin kappaleella, pääsee ääneen myös vahvaääninen taustalaulajatar Irina Holzinger. Vaikkei näissä samannimisissä yhtyeissä samoja soittajia olekaan, ei tämä Archie Leen eurooppalaisversio joudu häpeään amerikkalaisen kokoonpanon rinnalla. Fred Barreto saattaa ulkoiselta olemukseltaan tuoda mieleen niin mexikolaisen maantierosvon kuin Little Featin Lowell Georgen, mutta hänen soittonsa kyllä viittaa jälkimmäiseen. Ehkäpä niiden kohdalla on luotettu Archien ”selkeään artikulaatioon”. Vaikka Archie Lee suomenkeikallaan esitti paljon lainakappaleita, kuten John Lee Hookerin hittejä Boogie Chillen ja Boom Boom, sisältää ”Chilling” ainoastaan omia sävellyksiä. Niin Hammond-urut kuin Fender Rhodes -sähköpiano soivat tyylipuhtaasti 60-luvun malliin, eikä huuliharppukaan ole jäänyt vieraaksi instrumentiksi. Miehen ulkoinen olemus, karismaattinen esiintyminen ja vaikuttava laulu kertoivat karua kieltään: kyllä Archie Leen täytyi olla John Leelle läheistä sukua! Kuvaavaa oli, että kun ennen konserttia kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota Hookerin levyyn (Calypsoa toki oli jo myyty reippaasti), puoliajalla ”Chilling” lähes revittiin käsistämme. viime vuonna täyttänyt pyöreät 100 vuotta (mikäli vuosisadan takaisiin mississippiläisiin kirkonkirjoihin on uskominen). ”Vuoden parhaat” -listaltani ”Chilling” on jo nyt lunastanut paikkansa, eikä se johdu pelkästään artistin sukunimestä! Honey Aaltonen KID RAMOS Old School (RipCat 1802) 17 vuoden odotus on vihdoin ohi, sillä sen verran on kulunut David ”Kid” Ramosin edellisestä “Greasy Kid Stuff“ -levystä
Hieman reilun puolituntisen ja kahdeksan kappaleen aikana pysytellään kuitenkin lähinnä syntikoilla räimityn diskosoulhumpan parissa. Sen uusin julkaisu sisältää amerikkalaisen David Evansin (1944-) vuosina 2013–15 tekemiä studioäänityksiä. Sisukkuus palkitaan, sillä (vihdoin) kolmannella cd:llä päästään asiaan. Jodyn kaltaista soulblues-tilitystä. Kuullun perusteella Evansin keskeisiä esikuvia vaikuttavat olevan ainakin Tommy Johnson, Skip James ja Mississippi John Hurt. Musiikkisisällöllisesti levy on itse asiassa aika hyvin tuotettu ja paikka paikoin puhaltimilla, syntikoilla ja taustakuorolla ryyditetty bändi soittaa ihan ponnekkaasti. Kenestäkään heistä en ollut tietty aiemmin kuullut pihaustakaan, mutta kun itse artistit olivat cd-kansikuvien perusteella verrattain kiinnostavan näköisiä, niin mikä ettei. Hänellä on hyvin hallussaan monenlaisia kitaran käsittelytapoja, mitkä liittyvät olennaisesti afroamerikkalaiseen perinnemusiikkiin, eikä moittia sovi hänen ajoittaisella kazoon käytöllä höystettyä lauluaankaan. Kempin ja koko kvartettinsa ja heistä kaikkein eniten rumpalin tatsi on pahimmillaan laahaavan falskia soitontapailua. Vesa Walamies AKEEM KEMP A Woman Needs Love (omakustanne) JAMELL RICHARDSON Blues How I Wanna Blues (omakustanne) LADY L Nice ’N’ Eazy (omakustanne) Tällaiset kolme nuoren polven artistin ceedeetä tarttuivat taannoin matkamiehen kyytiin. Beatles numero Yer Blues tulee junttakompilla ja countrybluesklassikko Death Don’t Have No Mercy on omaksunut hämyisiä hippielementtejä. Kiekon päättävä High Society onkin sitten ehtaa Walkeria, jossa Wilson hoitaa laulut ja Kid tyylikkään hurmaavasti kitaraosuudet, unohtamatta läpi levyn mukana olevia taitavia taustamuusikoita: Bob Welsh, piano, Kedar Roy, basso, ja Marty Dodson, rummut. ”Dynamic Diva of Rhythm & Soul” -lisänimeä kantava Leidimme olisi antanut aihetta odottaa enemmän, paljon enemmän, vaikka ihan koreaääninen laulajatar onkin. Aikaisemmin David Evansilta on ilmestynyt kaksi live-esityksistä koottua Blind Lemon -kiekkoa. Myös niiden hankkimista sopii suositella etenkin heille, jotka pitävät hyvästä vanhan ajan bluesista. Yksikään näistä tuotoksista ei tunnusta mitään levymerkkiä saati -numeroa. Pertti Nurmi REVEREND FREAKCHILD Illogical Optimism (Treated And Released T&R 007) Taiteilijanimeä Reverend Freakchild käyttävä nykkiläismuusikko on toimittanut meille peräti tripla-cd:n verran aivoituksiaan. Sen tekstitys on niin pientä, että on pakko ottaa avuksi suurennuslasi selvittääkseen vaikkapa Richardonin soittajakaverit. Veto kestää onneksi vain kaksi minuuttia ja 16 sekuntia. Viime aikoina hän on entistä enemmän tullut tutuksi myös esiintyvänä taiteilijana, missä ominaisuudessa hän on vieraillut Euroopassa lukuisia kertoja, myös Suomessa, FBS ry:n Stompin’-festivaaleilla keväällä 2013. Jatkossa seuraa entisenmoista häröilyä, mm. Paketin kakkoskiekko on syytä ohittaa pikavauhtia, sillä kun kuulemme vain parista eri biisistä riittävän monta miksausta ja versiota. Sellaiset esitykset kuin Safe In The Storm, I Saw A Wheel ja Livin’ And Dyin’ muodostavat kiekolle toimivan levy tutkailut. Tämä joukkue ei taatusti pärjäisi IBCtai EBC-kisailuissa, ainakaan jos paikalla olisi asiansa tunteva tuomaristo. country-punkkia (Pretty Boy Floyd ja Big Mouth Blues) sekä peruscountrya (Sweet Sweet You). Homman nimi on coutry-gospel-blues ja sitä toteutetaan pääosin mies ja kitara -pohjalta. Joillakin numeroilla hänellä on oivana tukena saksalaisia avustajia kielisoitinten, huuliharppujen ja pienen rumpusetin soiton sekä taustalaulun muodossa. Artistina David Evans on taitava ja tietävä. Tämän cd:n tykötarpeena ei ole muuta kuin etukansilipare. “Old School“ solahtaa luontevasti blueslevyjen joukkoon, vaikka siinä muutamat poikkeavuudet Ramosin tapaan onkin mukana. Levyn kirkkain helmi on selkeästi Shark Boogie, joka stailataan JLH:n mallisena loputtomana boogiena, introssa kuullaan Tappajahai-leffan tunnaria. Tilannetta ei pelasta kuusi omaa kappaletta ja vielä vähemmän esittäjälleen aivan liian korkean riman asettavat standardit I’ll Play The Blues For You ja As The Years Go Passing By. Koosteen synkänoloinen nimikkolaulu Lonesome Midnight Dream on Davidin omaa tekoa, ja lisäksi mukaan on otettu kaksi hengellistä kertomusta sekä Jimmie Rodgersin bluesahtava kantriralli Waiting For A Train. Monille tuttu See That My Grave Is Kept Clean on kuin Led Zeppelinin myllyssä pyörinyt. Hendrix-vertaus tuntuu käsittämättömältä, sillä mitään sen oloisia vaikutteita en pysty aistimaan. Kid Ramos is back in business – jos siitä on pois ollutkaan! Jari Kolari DAVID EVANS Lonesome Midnight Dream (Blind Lemon BLR-CD1801) Saksalainen Blind Lemon -merkki on hiljalleen saavuttanut vankan ja kunnioitettavan aseman vanhanmallisen bluesin tuoreena dokumentoijana. Bo Diddleyn ylpeä sotaratsu Who Do You Love starttaa komeasti, mutta muuttuu lopussa Hendrix-sikermäksi ja sitten tuleekin Henkan (oik. Näissä aivoituksissa piisaakin sitten ihmettelemistä kerrakseen, mutta kun minä jaksoin kahlata paketin läpi, niin kyllä te jaksatte lukea parit kommentit. Tuotteen taiteellinen taso on kauttaaltaan erinomaista luokkaa. Kaikki kappaleet ovat solistin käsialaa ja tunnelataukset vaihtelevat tehokkaasta bluesfunkista muutaman raidan tuiki hempeisiin sävyihin. Lady L:n cd:ltä rohkenin odottaa tai ainakin toivoa jotain Nellie ”Tiger” Travisin tai Ms. Siksikin ne ovat pikemmin keikoilla myytäviä tai jaettavia käyntikortteja kuin tosissaan otettavia kaupallisia julkaisuja. Tohtori ja professori Evanshan on monien tietämä afroamerikkalaisen musiikin tutkija, joka on julkaissut useita kyseistä aihepiiriä valaisevia kirjoituksia. Jamell Richardsonin kitaroinnista voisi paikka paikoin jopa aistia etäisiä Hendrixelementtejä, vaikkei mistään kloonauksesta suinkaan ole kyse. Kaikista uskomattomin suorite on 60-luvun brittipoptähtöselle Sandie Shaw’lle (joka oli sinällään ihan näpsäkkä poppari) omistettu tribuutti. Kaikki kiekot osoittautuivat kuitenkin eriasteisiksi pettymyksiksi. Levyltä löytyy kaikkiaan 13 musiikkikappaletta, joista enemmistö on versioita tunnetuista blues-klassikoista. Jos John Lennonin Imagine-biisi on hämmentävä avaus blueskiekolle, niin voi pojat, se on vasta alkua. Lyhimmän korren vetää joukon ulkonäöltään nuorin, Akeemp Kemp, niin omilla kuin bändinsä kyvyillä sekä cd:n himpun verran yli puolen tunnin kestollaan. Netti kertoo nuorukaisen olevan kotoisin Arkansasista ja kehut sekä vaikutteet ulotetaan Albert Kingistä Hendrixiin ja SRV:hen. Dylanin) All Along The Watchtower reggaeksi sovitettuna. Seuraavaksi irtoaa New Orleans -funkkia (Hey Pocky-A-Way) ja sitten iso kööri vetää gospelia (I Still Have Joy), sen jälkeen suoritetaankin luontevasti siirtymä country-gospelin puolelle (Cryin’ Holy Unto The Lord). Tällaista valmistetta, minkä tekstiosuuskin on antoisa, voidaan hyvin perustein pitää edustavana ja tasapainoisena kokonaisuutena. Kempin levy on näistä kolmesta sentään ainoa, joka aukeavine kansineen täyttää kaupallisen äänitetuotteen ulkonäölliset vaatimukset. Blues News 3/2018 57 T-Bone-tyylisessä kappaleessaan Weight On My Shoulders. Sanonta ulkonäkö pettää osoitti tällä kertaa armotta meriittinsä
Fonien seurassa ollaan myös kappaleella Don’t Steal My Time mutta nyt kitaratyyli on West Coastia. Esimerkkinä vaikka Oh Yeah, joka menee hyvin John Lee Hookerin hengessä Studebaker Johnin ryydittäessä menoa harpullaan. John The Revelator -standardia säestävät vain kättentaputukset ja vahvasti tulkitulla Sinner Bluesilla kuullaan säestyksessä ainoastaan huuliharppua. Muut muusikot ovat basisti Steve Mackey ja rumpali Lynn Williams. räväkkä avausraita Sound Of A Broken Man tai Buddy Guyn mieleen tuova Kiss The World). Mudin baritoni olisi kaivannut hiukan syvemmän naisäänen Lashundan nuore(kkaa)n äänen sijasta. Niin keikka eli Woodhowlersit kuin heidän uusin levykin olivat itselleni sen verran nautinnollisia kokemuksia, että suosittelen ainakin sinisen musiikin ystäville tutustumaan läheisemmin, kunhan eteen osuvat. Mies osoittautuu taitavaksi kitaristiksi, liikkuen tiukasti old-school -alueella mutta uudella tavalla. “Problem Child“ on vahvasti tutustumisen arvoinen levy, joten pistäkää nimi mieleen, Dany Franchi, a rising star! Jari Kolari MUD MORGANFIELD They Call Me Mud (Severn 0073) Larry ”Mud” Morganfield on, kuten monet tietävät, Muddy Watersin vanhin poika. BN 269) jälkeen on palattu oman materiaalin pariin, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Toisessa hetkessä se taas soi maukkaan funkysti (esim. Se on vieläkin vaikeampaa, kun isä on Muddy Waters. Sen-Sa-Shun on juuri sitä mitä odottaa sopiikin – repivän terävää Freddie Kingiä mutta ripauksella omaakin kädenjälkeä. Muddyltä lainatut kappaleet ovat periaatteessa ihan okei, vaikkakin ne ovat levyn yllätyksettömimmät (ja samalla turhimmat). Vaikka Mud paikka paikoin kuulostaakin hyvin isältään, niin myös omaa näkemystä on. Nämä ovat isäukon repertuaarista lainatut Howling Wolf ja Can’t Get Enough Grindin’. Tässä on mukava maistiainen, joka sopii ottaa kuunteluun niitä tulevia Suomen keikkoja odotellessa. Tinsley Ellis on uskottava vokalisti, jonka tulkintoihin on iän myötä tullut yhä enemmän syvyyttä ja lämpöä. Miehen kivan pehmeää laulua kuullaan hitaassa kitaravetoisessa Run Aroundissa sekä B.B. Omat sävellykset ovat teksteiltään artistin näköisiä, aikuisen miehen tilityksiä elämästä. Sessioissa soittamassa on ollut tuttuja nimiä, kuten harppuvelhot Studebaker John sekä Billy Branch ja ässäkitaristit Billy Flynn sekä Mike Wheeler. Nashvillessä levytetty ja Ellisin sekä hänen kosketinsoittajansa Kevin McKendree’n tuottama “Winning Hand” on monellakin tapaa onnistunut, häpeilemättömän rehellinen kitarablueslevy. keskitempoiset mollibluesit I Got Mine ja Don’t Turn Out The Light). Ensimmäinen niistä on Eddie Taylorin suurhitti Big Town Playboy, Greg Izorin harpun tukemana. Letkeä päätösinstrumentaali Mud’s Groove on kuin keikan aloituskappale, jonka bändi esittää ennen laulusolistin saapumista estradille. Tyyliltään biisit vaihtelevat ärhäkkäästä, rokahtavasta bluesista enemmän funkyja sävyjä tavoittaviin, wah-wah -efektillä koristeltuihin moderneihin bluestunnelmiin. Monin paikoin ollaan kallellaan soul-bluesin suuntaan, jazzvaikutteitakin on ja tietysti ehtaa rhythm’n’bluesia. Hän saa Stratonsa soimaan vahvasti bluesin suunnalla, kuten levyn kolme coveriakin sen nautittavasti vahvistavat. King -tyylisessä My Only Onessa. Sekaan on viisaasti ujutettu myös pari mainiota balladia ja hidasta bluesia. Jari Kolari DANY FRANCHI Problem Child (Station House 0100) Nuorehko italialainen Dany Franchi on saanut kehuja Atlantin molemmin puolin, eritoten sen jälkeen, kun hän oli esittänyt osaamistaan IBC-2016 kisassa. Taustalla operoi kolmehenkinen bändi, jota johtaa sävykkäästi koskettimiaan soittava Kevin McKendree. Blues Downtown ja Full Hand BB) viitoittamalla linjalla ja sitä samaa tyylikkään laadukasta monipuolista mustaa rytmimusiikkia saimme kuulla tuollakin kertaa. Mikäli nyt oikein kriittiseksi haluaisin heittäytyä, niin olisihan nuo kaksi Muddyn kappaletta voinut korvata joillakin muilla sävellyksillä. Ellis hallitsee myös melodisemmat soolokuviot. Riku Metelinen TINSLEY ELLIS Winning Hand (Alligator ALCD 4979) P i t k ä n l i n j a n blueskitaristi, laulaja ja biisintekijä Tinsley Ellis on palannut uudella cd:llään takaisin Alligator-levy-yhtiölle. Who’s Fooling Who. Dixonin kynästä lähtöisin oleva ja Magic Samilta tuttu Everything Gonna Be Alright antaa kitaristille mahdollisuuden tunnelmoida ja sitä hän tässä tekeekin. Tämä miehen ihka uusi kolmas levy ”Problem Child” on äänitetty kuuluisassa Wire Recording Studiossa Austinissa ja avukseen mies on saanut siihen joukon ”Lännen” nimimiehiä: Jim Pugh, piano, Nate Rowe ,basso, Wes Starr, rummut plus Texas Horns ja muutamalla kappaleella ovat lisäksi mukana kitaristit Andy T ja Anson Funderburgh (joka on myös ollut tuottamassa levyä) sekä harpisti Greg Izor. Danylla on silmää ja korvaa myös perinteille, josta levyllä olevat miehen kymmenen omaa sävellystä antavat monta hyvää ja laaja-alaista työnäytettä. Tämä tuore julkaisu on hänen neljäs levynsä. En tosiaan tiedä kelle tätä suosittelisi, mutta jos hurjapäisillä BN-kynäilijöillä piisaa kantti niin ns. 58 Blues News 3/2018 levy tutkailut selkärangan. Siitä mallina lievän rauhallista Stevie Rayta muisteleva Wanna Know sekä You Don't Want Me, jossa Dany veivaa Guitar Slimin tunnusomaista tiukkaa kitarointia ja Texas Horns töräyttelee Orleansia. Edellisen Muddy Watersin tuotantoa sisältäneen levyn (ks. Laulupuolen ohella Mud soittaa muutamassa kappaleessa bassoa. On varmasti vaikeaa luoda omaa uraa, kun on blueskuninkaallisen jälkikasvua. Mikke Nöjd THE WOODHOWLERS Back Alley Groove (Woodhowlers 002, omakust.) Lokakuussa 2017 Suomessa kiertueella ollut ruotsalainen The Woodhowlers esiintyi salintäydelle yleisölle Helsingin Juttutuvassa ja sai arvoisensa vastaanoton. Se sisältää yhdeksän originellia sävelmää ja yhden lainan Leon Russelin sävelkirjasta (Dixie Lullaby). Mud soittaa bassoa ja pääosassa on Billy Branch kromaattisen harppunsa kanssa. Juttutuvan keikkasettiin sisältyi myös miesten (Primmin ohella harpisti-laulaja Gustav Almstedt, toinen kitaristi Petter Bergman, basisti Peter Boon ja rumpali Peter Sjövall) omia kappaleita bändin toiselta levyltä “Back Alley Groove“, kuten hieno wanhan tyylin harppunumero Too Much Trouble sekä William Clarken kromaattista hienostuneisuutta edustava nimiraita Back Alley Groove. Myös tytär Lashunda pääsee äänen yhdessä kappaleessa. Tämän Mud Morganfield on tehnyt. Välillä se ujeltaa voimalla päin kuuntelijaa (esim. -kappaleessa Studebaker John harppuineen ja Mike Wheeler kitaroineen ryhtyvät pienoiseen kilpasoitantaan. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yrittäisit, et koskaan tule olemaan Muddy Waters, joten ainoa vaihtoehto on kävellä omia polkujaan ja rakentaa ura kovalla työllä. Hyviä kappaleita levyllä on runsaasti. Vaikka artisti on pohjimmiltaan voimakitaristi, tajuaa hän kuitenkin kuuntelijan onneksi. Morganfield laulaa isäänsä pehmeämmin, vaikkakin halutessaan pääsee hyvin lähelle Muddyn tapaa laulaa, kuten edellisestä levystään ”For Pops” totesin. Mudin ja Lashundan duetto Who Loves You on mielestäni hiukan ristiriitainen. Kitara soi ja blues tuoksuu. Mutta en viitsi tuon pikkuseikan takia miinuspisteitä antaa. hugi-listalta löytyy ainakin kaksi miehen tuotosta, jotka ovat ilmestyneet tämän paketin jälkeen. Parisen vuotta sitten perustettu bluesyhtye jatkaa laulaja-kitaristi Thomas Primmin aikaisempien yhtyeiden (mm. Hidas Please Send Me taitaa olla nipun vahvin esitys, toki heti pitää sitten kehua myös Silver Sandals -balladia sekä reipasotteista päätösraitaa Last Train Blues. Pieni yhtye antaa rutkasti tilaa Ellisin kitaralle
Levyn viimeiset, Arthur Gunterin down-homeversiot tuovat oman vaihtelunsa levylle. Soololevyjä hänellä on takanaan kahdeksan, joista tuorein on parin vuoden takainen Ruf-julkaisu “Old School“. Ensimmäisenä oleva Country Boy Soul Medley erottuu edukseen, sen sijaan You’re Gonna Make Me Cry ja I Wanna Know Why eivät tunteita juurikaan nostata, eivät ainakaan positiivisia sellaisia. Mikäli Big Daddy Wilsonin edellinen julkaisu hyllystä löytyy, kannattaa tämä hankkia ja Blues Caravan -tupla kaveriksi. Tiedä olisiko kuvallinen versio helpottanut asiaa. Laulun lisäksi hän soittaa harppua. Kummallakin kokoelmalla oli mukana Sven Zetterberg, Knock-Out Greg sekä tälläkin levyllä vaikuttavat Thomas Grahn ja kitaristi-laulaja Thomas Hammarlund. Loppupuolen kappaleista 7 Years rouheine kitarasooloineen nousee suosikikseni. Molemmat löytyvät myös Wilsonin ”Songs From The Road” -levyltä. Vasta Two Parts Sugar, One Part Lime saa hiukan positiivisia tunteita aikaan. Blues News 3/2018 59 levy tutkailut myös sävyjen päälle. Artistin työvälineinä albumilla ovat olleet 1959 Fender Stratocaster, vuoden 1967 Gibson ES 345 sekä Gibson Les Paul Deluxe vuosimallia 1973. Takuuvarmaa laatubluesia Ruotsista. Sillä ovat mukana Trickbag-bändistä tutut laulaja-rumpali Tommy Moberg ja pianisti Fredrik Von Werder, jotka soittavat myös The Beat from the Palookavillessä. Soitinarsenaalin esittely vihossa alleviivaa myös sitä, mistä kiekossa on kyse. Aloituskappaleen hypnoottinen tunnelma lupaa hyvää ja nähtäväksi jää, lunastetaanko lupaukset. Taustabändistä löytyvät basisti Richard Innis, kitaristi Laura Chavez ja rumpali Markku Reinikainen. Riku Metelinen BIG DADDY WILSON Songs From The Road (Ruf 1247) Ruf julkaisee konserttitaltioinnin Big Daddy Wilsonilta, vaikka hänen edellisestä studiolevystään ”Neckbone Stew” on vierähtänyt aikaa vain puolisen vuotta. Walk A Mile In My Shoes on lähes 1:1 Blues Caravan -version kanssa, pituuttakin on saman verran. Hänen osuutensa on vain kahden kappaleen mittainen, Cross Creek Road ja Walk A Mile In My Shoes. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa levyjä on ilmestynyt melkoinen määrä. Kyllä sen dvd:n olisin mielelläni katsonut jo niiden kolmen lisäkappaleenkin takia. Texas Boogie on varsin jees ja hiukan kantriin kallellaan oleva Anna Mae yllättää positiivisesti. Vanessa Collierin ja Big Daddy Wilsonin levyt arvioin pari numeroa takaperin, mutta Si Cranstoun on minulle tuntematon nimi. Ne ovat debyyttialbumilta “Heart Soul & Saxophone” löytyvä Tongue Tied ja ”Meeting My Shadow” -levyltä peräisin olevat Poisoned The Well sekä Two Parts Sugar, One Part Lime. Julkaisu on omistettu edesmenneelle esikuvalle Sven Zetterbergille. 1 (omakustanne) Espanjalainen trio Johnny Big Stone. Tunnetuin niistä on kansainvälistä suitsutusta saanut tribuuttilevy ”Horton’s Briefcase“, joka on omistettu Big Walter Hortonille. 10-minuuttinen järkäle vaatii hiukan voimia kuunnella loppuun asti. Olisikohan pitänyt valita (yli)pitkän Walk A Mile In My Shoesin tilalle pari lyhyempää ja reippaampaa kappaletta. Country Boy Medley, Baby’s Coming Home Again ja John The Revelator on jätetty cd:ltä pois. Levy alkaa kolmikon yhteisesityksellä Unchain My Heart, jonka jälkeen Vanessa Collier pääsee ääneen kolmen kappaleen ajaksi. Ellisin hienostelemattomassa bluesissa on nimittäin latinkia ja tyylitajua! J-P Berg BIG DADDY WILSON, SI CRANSTOUN & VANESSA COLLIER Blues Caravan 2017 (Ruf 1258) Tämäkin Ruf-julkaisu on saatavana CD+DVD -pakettina ja latauslinkin kautta sai vain musiikkia bittivirtana. En tiedä, olisiko dvd auttanut asiaa, ja jos, niin kuinka paljon... Hirsch Clubilla Nürnbergissä viime vuoden helmikuussa taltioitu keikka esittelee Ruf Recodsin tuoreimpia kiinnityksiä. Kari Kempas JOHNNY BIG STONE & THE BLUES WORKERS Juke Joint Session, Vol. Kyseessä on brittiläinen laulaja, joka on toiminut skaryhmä The Dualersin laulajana. ”Ihan kiva” -osastoon jäädään. Vaikka kappaletta ryyditetään uruilla, ei sekään kaikkea pelasta. Hän esittää kappaleet All Around The World, Run Free ja Coupe De Ville. Urban Allstars on nimensä mukaisesti Ruotsin blueshuipuista koostuva bändi ja ”Loitering On The West Side” on bändin debyyttilevy. Hallittu kokonaisuus bluesin eri tyylejä. Useankaan kuuntelun jälkeen levy ei täysin lunasta alussa herättämäänsä kiinnostusta. Reggaetyylinen kakkosraita Drop Down Here ei vielä sitä tee, mutta sitten alkaa tapahtua. Collierin foni antaa kappaleelle mukavan lisämausteen. Tällä kertaa arvioitavana on vain cd, sillä nykyään Ruf lähettää fyysiset levyt vain niitä erikseen pyytäville. Kansikuvasta itselleni tuli mieleen seikkailut Malmskillnadsgatanilla George Smith -konserttireissulla 80-luvun alussa. Bändissä on kolme laulajaa ja neljä instrumentaalisolistia: kaksi kitaraa, huuliharppu ja piano. “Songs From The Road“ on verrattoman eloisa setti soulin, reggaen ja bluesin kaavoilla yhteen solmittua juurimusiikkia. Riku Metelinen URBAN ALLSTARS Loitering On The West Side (CeePeeVee CPVCD 1501) Ruotsalainen CeePeeVee-levymerkki on perustettu vuonna 1997 alun perin yhtiön omistajan, kitaristi Carl Parmlandin ja laulaja-harpisti Thomas Grahnin Blues Down Town -yhtyeen julkaisukanavaksi. Soundi ja tyyli tulevat selkeästi bluesin suunnasta. Kuten monet Blues Newsin lukijoista tietävät, Ruf Recordsin “Songs From The Road“ -sarjan levyt ovat tuplalevyjä, joissa on cd ja dvd. Versio on hyvä, mutta Coupe De Ville nousee kolmikosta suosikikseni. Thomas Grahn vakuuttaa harpistina – niin solistina kuin säestäjänäkin – kautta koko levyn, ja Thomas Hammarlund tulkitsee Albert Kingiä loistavasti tämän kappaleessa Blue At Sunrise. Lopun viisi kappaletta esitetään taas koko kolmikon voimin. Tommy Mobergin laulamat kappaleet, Mercy Baben Marked Deck, Esqueritan Laid Off ja Billy ”The Kid” Emersonin The Woodchuck tuovat esille hänen laulunlahjansa. Collier tarjoilee funkkia, mutta ainakaan näin pelkän ääninäytteen avulla en asialle juurikaan lämpiä. Levylle on haettu ja onnistuttu taltioimaan bluesia eri artisteilta ja aikakausilta, mutta painopiste on 50ja 60-lukujen äänimaisemissa. Listauksesta näkyy, millä kepillä mikäkin biisi on hoidettu. Laura Chavez heittää maukkaan soolon ja Collier tuuttaa fonillaan vastauksen. Vaikka en hirveästi lämmennyt Wilsonin ”Neckbone Stew” -levylle, niin avoimin mielin lähdin levyä kuuntelemaan. Cd:llä on 12 kappaletta ja dvd:llä 15. Toisella kokoelmalevyllä ”Back To Their Roots” oltiin artistien suosikkikappaleiden parissa. Ellisiin jo aiemmin tutustuneille ja meininkiin ihastuneille tämä kiekko ei taatusti tuota pettymystä! Uskoisin, että tämä uppoaa moniin muihinkin modernimman kitarabluesin ystäviin. Eli minulle tuli vain latauslinkki, jolla musiikin sai ladattua. Lisäksi Urban Allstarsin kokoonpanoon kuuluu basisti Urban Hed. Ei tässä periaatteessa ole mitään negatiivista, mutta mikään ei oikein saa minua syttymään. Levyllä on tunnettuja ja tuntemattomia lainoja, bändin jäsenten suosikkeja sekä yksi oma esitys. Lopetuskaksikko Bring It On Home To Me ja Twistin’ The Night Away menevät aivan mukavasti. Ajallisesti hänen osuutensa kestää saman verran kuin Collierin ja Cranstounin. Vaihtelemalla sopivasti kokoonpanoja levyn eri kappaleilla on tuotu hyvin esille solistien ja muusikoiden vahvuuksia. Toisena vuoron saa Si Cranstoun, joka johdattaa meidät jumpbluesin maailmaan. Big Daddy Wilson saa seuraavan vuoron ja tarjoilee swampbluesia. Laulajana hän on ihan ok, mutta harpistina korkeintaan keskitasoa. Little Miltonin All Around The World, kuten monet tietävät, tunnetaan paremmin nimellä Grits Ain’t Groceries. Soittopuoli pelittää, joskaan ei häikäise, ja laulupuolikin on kunnossa
Tail Draggerin matkasta isovanhempiensa hoiteista 40-luvun Arkansasista muutaman mutkan kautta Chicagoon sekä miehen keikkailevasta vierailusta Suomessa 2014. Esitetyt kappaleet edustavat myös hyvin ”Tuulisen Kaupungin” perinteistä juke joint -bluesia, jossa kitarat, harppu ja piano ovat pääosissa. Johnny Big Stone & The Blues Workers osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi ja kun kyseisen levyn mainittiin olevan “Vol. Vierailevana harpistina toimii Kari Kempas. Pikku hiljaa hän ryhtyikin kiertämään Southja West Siden kapakoissa oman yhtyeensä kanssa, johon vuonna 1976 laulajan itsensä lisäksi kuuluivat Willie Williams, Paul Cooper, Big Leon Brooks ja Queen Sylvia Embry. Levyn kliimaksi on kerrassaan värisyttävän upeasti esitetty Howlin’ Wolfin May I Have A Little Talk With You. Kakkosraitana oleva southern rock Bridges To Burn saa vetoapua Lance Lopezilta. Bluesin Työläiset ovat tyylikkääksi osoittautuva kitaristi-laulaja Johnny Big Stone, basisti-harpisti Little Jordi sekä trion täydentävä rumpali Reginald Vilardell. Everything’s Gonna Be Allrightilla kitaristi Kurkiin tarjoilee mukavaa päristystä ja tietysti Kempas tuo kappaleeseen sille tyypillistä harputtelua. Kouvolan keikan aikana saimme kuulla ja nähdä varsin tyypillisen Tail Dragger -shown, jos sitä peilaa siihen, millaisia ne yleensä ovat Chicagon suunnalla olleet. Avausraitana oleva slidekitaroitu Devil’s Son on varsinainen paholainen. mailin (tittybartim@gmail. Ray Charlesin Sentimental Blues, muutamat tyylikkäät instrumentaalit kuten Bill Doggettin Bad Boy ja Tiny Grimesin Groovin’ With Grimes, ehtaa T-Bone Walkeria (I’m Waiting For Your Call) häivähdyksellä jopa Charlie Christiania sekä Johnny “Guitar“ Watsonin Love To Love You. 1“ niin odotettavissa on, toivottavasti, jatkoakin! Jari Kolari TAIL DRAGGER WITH TITTY BAR TIM BLUES BAND Portrait Of A Chicago Blues Man DVD (omakustanne) Dvd on tavallaan elokuvan keinoin toteutettu dokumentti bluesmies James Yancey Jonesin a.k.a. Sen paremmin kansi kuin saatekirjelmäkään ei asiaa vahvista. Halukkaat voivat kysyä/tilata oman leffansa ao. Esim. Heistä tärkein miehen uralle tuli tietenkin olemaan Howlin’ Wolf, jota hän aluksi seurasi kapakasta kapakkaan. Don’t Start Me Talkingilla Kari vääntää soundia Sonny Boyn suuntaan, mihin Takalo liittyy koskettimillaan mukaan. Ainoa asia, mistä pitää miinuksia antaa, on se, että kappaleiden sanat on mahdutettu yhdelle sivulle. Eddie Tayloriin, Earl Hookeriin, Jimmy Reediin, James Cottoniin, ja Luther Allisoniin – ja heidän kauttaan taasen uusiin artisteihin. Jari Kolari ALLY VENABLE BAND Puppet Show (CRM 1701) Tätä levyä olen kovasti odottanut. Ally Venable Bandin “No Glass Shoes” (ks. Tuotantopuolen hän on hoitanut yhteistyössä Steve Krasen ja levyn äänittäneen Rock Romanon kanssa. Kymmenen kappaletta, joista kierrätysmateriaalia on Taj Mahalin ohjelmistosta tuttu She (tässä tapauksessa He) Caught The Katy ja Bessie Smithiltä lainattu Backwater Blues. Kärkikolmikko on seuraava: bluespitoisten nimikappaleen ja Comfort In My Sorrowsin lisäksi Waste It On You. Soitannollisesti ollaan samoissa vesissä Joanne Shaw Taylorin kanssa, mukana hiukan Joe Bonamassaa, ja jotain vaikutteita on myös Gary Hoeyn suunnalta. Krase pääsee soittimineen esille myös levyn toisessa lainaraidassa. Tail Dragger on jouhevan mukava jutunkertoja, jolta sanoja tulee sujuvasti. & The Blues Workers esittää mukavan kombinaation erityylisiä blueseja, lajeinaan jump, West Coast, Chicago, Louisiana sekä traditional – ja ihan hyvin ja tyylikkäästi he sen tekevätkin. Mies hoiti verkottumisen, ennen kuin sanaa oli edes keksitty, tutustumalla mm. Long Distance Callilla taas Timin slide itkee, kun Tail Dragger yrittää turhaan saada babya langan päähän. Jälki on komeaa, ja levy lunastaa ne kaikki lupaukset, jotka ”No Glass Shoes” jätti. Levyn tekemisessä on ollut samanlaista talkoohenkeä kuin muinaisissa Love Records -julkaisuissa eli avustavina muusikoina on käytetty suurelta osin oman talon kavereita. Suosikkiraitojani jouduin miettimään kauan, ja melkein arpapeliksihän se lopulta meni. Nuoren Jamesin tuttavuus bluusikoiden kanssa alkoi, kun hän kotipuolessaan pääsi BN oikaisee: Riku Metelisen Dave Lindholm -haastattelusta BN:ssä 2/18 puuttuu teknisestä virheestä johtuen jonkin verran tekstiä. Tuttuja nimiä kaikki: harpussa Steve Krase, koskettimissa Eric Steckel ja kitaroissa Lance Lopez sekä Provoquelta lainassa oleva Gary Hoey. Myös äänitys on toteutettu mukaillen 50-luvun soundia kahdella mikillä ja 2-raita-Revoxilla suoraan purkkiin -systeemillä. Kouvolan keikalla tuntui olevan mukava meno niin Tail Draggerilla, muusikoilla kuin yleisölläkin. Kaikesta tästä on tuloksena erittäin onnistunut keitos. Kivana yllätyksenä ryhmä soittaa myös Eddie Hopen 1956 alun perin esittämän harvinaisuuden A Fool No More, johon liittyy tiedonmurunenkin: mies mainitaan nähdyn muutama vuosi sitten Floridassa saatesanoin ”No Money – No Hope”, kun asustaa rahattomana, lähes kerjälaisenä ilman ”toivoa” paremmasta huomisesta! Vielä kannattaa nostaa esiin yhtyeen taustatyöskentely laulaja-harpisti Sweet Martan kanssa levyillä “Come Love“ sekä “Hoodoo Girl Blues“, joka on kunnianhimoinen tribuuttisoitanta Junior Wellsin “Hoodoo Man Blues“ -levystä. Riku Metelinen house partyissa kuulemaan Sonny Boy Williamsonia ja Boyd Gilmorea, jatkaen matkaansa Chicagoon 60-luvun loppupuolella. Backwater Blues etenee Johnny Winterin hengessä ja Steve Krase ryydittää menoa harpullaan. Musiikkiesitysten lisäksi dvd:n kokokohtia ovat Chicagossa käydyt juttutuokiot James B. Koska Hoey on kunnostautunut slidekitaristina, niin voihan se olla toisinkin päin. Tämä osoittaa miehen kiertäneen laajasti maita ja mantuja ja on myös pystynyt painamaan niitä kokemuksia hyvin mieleensä. ennen My Head Is Baldia hän ottaa stetsonin päästään silittäen paljasta päälakeaan. Mooren sekä Willie Buckin kanssa. Arvaukseni perustuu slidekitaroituun Waste It On You -kappaleeseen, jossa Ally hoitaa kitaraosuudet yksin. Hhmm... Mm. Positiivinen ”häirintä” kasvoi sellaisiin mittoihin, että Tail Dragger alkoi päästä lavalle Wolfin taukojen aikana. Ally Venable on huomattavasti kilpasisko(j)aan monipuolisempi kitaristi sekä lahjakkaampi säveltäjä. Edellisen levyn arvio oli mitä todennäköisimmin päätynyt Ally Venablen luettavaksi, kun levyn kaveriksi oli laitettu omistuskirjoituksella varustettu kuva. Tämä yhtyeen kolmas levy jatkaa edellisjulkaisujen “Jumpin’ & Dodgin’“ ja “Move On“ viitoittamalla linjalla eli saamme kuultavaksemme svengaavaa musiikkia, joista mainittavimpina mm. Mutta tehän tiedätte, kuinka lahjomaton olen. En tiedä, onko tarkoituksella haettu samantyylistä esitystapaa, mutta ei tuo tietenkään ole huono asia. 60 Blues News 3/2018 levy tutkailut Odottavan aika tuntui todella pitkältä, mutta se on vihdoin palkittu. artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan pdf-muodossa: http://www.bluesnews.fi/pdf/ bn_02_2018_s4-6.pdf. BN 281) oli sellainen aperitiivi, että sen jälkeen jäin odottamaan kovasti pääruokaa tai tässä tapauksessa tietenkin sitä tulevaa pitkäsoittoa. Laulupuolella Samantha Fish nousi pariinkin kertaan pintaan ja osittain myös Dani Wilde. yrittääkö hän kenties lahjoa minua. Oheisen latauslinkin takaa ko. Lisäksi levyllä vierailevina pianisteina vuorottelevat Victor Puertas sekä David Giorcelli. Mikäli asian olen oikein ymmärtänyt, Ally Venable soittaa slideä ja Gary Hoey liidiä. Leffa, jos niin nyt voi sanoa, pitää sisällään lukuisia haastatteluja, kivoja, pieniä filminpätkiä Chicagon maisemista 50-luvulta lähtien sekä Kouvolan House of Rockin keikan. Ally kuulostaa laulaessaan monin paikoin Samantha Fishiltä ja kappalekin voisi olla Fishin julkaisematonta tuotantoa. Teksti on niin pientä, että hyvä kun edes otsikoista saa selvää. Ennen kappaleiden alkujakin Dragger juttelee niitä näitä, kertoen tarinoita, jotka jotenkin liittyvät aina seuraavaan esitykseen. Draggerin taustalla Titty Bar Tim Blues Bandissa musisoivat kitaristit Timmy Heikkilä ja Mike Kurkiin, rumpali Pasi Väkevä, kosketinsoittaja Antti Takalo ja basisti Aarni Ruuhimäki. com) kautta
Pakko myöntää, ettei minulla ollut muistikuvaa ko. Kaikki neljä kappaletta ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä amerikkalaiseen gospel-perinteeseen. Versio ei ehkä päädy yhtä syvälle Raamatullisiin syövereihin kuin em. Niinkin moneen kertaan levytetty Will The Circle Be Unbroken puoltaa paikkaansa ennakkopeloista huolimatta. Wray. Levyn ehdoton helmi on nimikappale, jonka tarttuva ja kaunis melodia saa seurakseen bluespitoisen kitarasoolon. Kokonaisuudessaan omasta sävelmateriaalista koostuva instrumentaalilevy kauhoo jälleen kaikkia mahdollisia N&L-kirjolle tyypillisiä makulaareja r&b-vetoisesta takaa-ajojatsista 60ja 70-lukuisiin soundtrack-hämyilyihin, slaavi-iskelmään sekä esidiscoilevaan souliin. Pohdinnoille jää sijaa, sillä kuninkaanviitan sijaan Knucklebone on kannessa sonnustautunut matkasaarnaajan asuun. Simo Salmisen sanoin: “Alle lujaa!” Honey Aaltonen NIEMINEN & LITMANEN Sävyjä (Bluelight BLR 33193 2) Kosketinsoittaja Sami “Kanttori“ Niemisen ja rumpali Juha “Jupe“ Litmasen 2000-luvun alusta saakka visioima suomalaisen duomusiikkiperinteen uniikein airut jatkaa neljännellä pitkäsoitollaan menestyskonseptinsa mukaisilla linjoilla. Kun Euroopasta tuontitavarana Amerikkaan tullut kristinusko sai mausteekseen afrikkalaisorjien tuontitavaran – ”pakanauskontojen” riehakkaan rytmin ja huumaavan hurmoksellisuuden, syntyi musiikinlaji, jonka mukana kasvoi sekä loistavia muusikoita että mitä vaikuttavimpia laulajia. Yleensä hartaasti esitetty hymni saa kohtalokseen ripeästi rullaavan sovituksen, eikä kuulosta vähääkään puhki kuluneelta. Äänessä on paljon Billy Gibbonsia ja melodiassa nousee The Who esille. Sovitus on huomattavasti reippaampi, mukana on sopivasti ZZ Top -sävyjä ja Muddy Mannisen soittama lap steel tuo mukavan lisämausteen. Siitä on tosiaan jo neljännesvuosisata, kun Knucklebone Oscar aloitti tuhoisan toimintansa bluesin ja rock’n’rollin parissa. Suljen silmäni ja kappaleen ”video” alkaa pyöriä: näen Granfeltin seisomassa Woodstockin lavalla ja aamuauringon ensimmäisten säteiden noustessa horisontista hänen aloittaessaan kappaleen. Mikäli Granfeltin edellinen levy “Another Day“ ei oikein irronnut, niin tämä todennäköisesti onnistuu paikkaaman asian. Tätä lukiessanne levy on kauppoihin saapunut ja kehotankin cd:n sijaan hankkimaan vinyyliversion, jonka mukana tulee lataussetelin lisäksi paljon muutakin mukavaa. Siihen ”ylimpään tuomariin” viittaa levyn musiikillinen sisältö. Kuuntelin alkuperäisen pariin otteeseen ja todettava on, että Granfeltin versio on näistä kahdesta se parempi. artistit, mutta valittamisen aihetta ei ole tässäkään. Onko kappaleesta Johnsonia varhaisempi levytys. Hieman muista poikkeaa Fire And Brimstone, jonka säveltäjä on Fred Lincoln Jr. Pettymystä eivät luonnollisesti tuota Hande ja Oskarikaan. Koko paketti kaikkine kitararaitoineen on puristettu kasaan kahdessa päivässä, mikä on aivan uskomaton suoritus! Tosiasia on, ettei tämä hieromalla ainakaan olisi parantunut. Lopetusinstrumentaalissa Sunshine on aimo annos Hendrixiä ja vähintään yhtä paljon Creamia. En voi välttyä mielikuvalta siitä minkälaisen version ZZ Top kappaleesta loihtisi. Kuten lehtemme lukijat tietänevät, gospel on vakava asia. Ei muuta kuin... Keisari on saanut uudet vaatteet tai jotain sinnepäin. Juhlavuoden kunniaksi on nyt julkaistu vinyyli-EP, jolla laulusolistina toimii itse ylituomari Hande Nurmio. ”Vaativuudeltaan se on bluesin tai afroamerikkalaisen musan kuninkuuslaji”, Oscar jatkaa. Aloituskappaleessa on hiukan tuttua ja turvallista, mutta samalla jotain uutta. Nyt te tietysti odotatte, että tässä kohtaa sanon tämän olevan vuoden paras kotimainen albumi ja Granfeltin paras levy. Asioita on varmasti mietitty kerran jos toisenkin, ja miksaukseen on käytetty riittävästi aikaa. Kakkosraidan Life, Living And You Jeff Becksekä Joe Bonamassa -tyylisissä kitarasooloissa on sitten haastetta jokaiselle aloittelevalle kitaristille, sen verran tiukkaa tavaraa Granfelt tarjoilee. No, kyllähän mies nimesi itsensä Helsingin kingiksi jo edellisen levynsä otsikossa (”King Of Helsinki”), mutta voidaanhan tämä tulkita Tuomari Nurmion ja King Jeesuksen kohtaamiseksikin. Särmikäs kitarasoundi sekä blues-soitosta kumpuavien soolojen tarttuva melodisuus ovat levyn sydän. Gospel on kivijalka niin rhythm and bluesille ja soulille kuin niiden myötä myös rock-musiikille. Kaikki tuo kuuluu luulee olevansa. ”Alkuperäisten esittäjien kanssa on turha kilpailla, sillä sen kisan häviää taatusti”, totesi Knucklebone Oscar Metro-lehden haastattelussa (18.5.-18). Mitä taas tulee jälkimmäiseen kysymykseen, niin minulla on omat suosikkini Granfeltin tuotannossa ja olen ehkä kenties hiukan jäävi laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Kappaleissa on monia kitararaitoja, joissa on useita sävyjä ja ulottuvuuksia. Mikäli joku ajatteli kappaleen olevan vaikka Jeff Beckin Spanish Boots tai Robin Trowerin Step Into The Sun, niin metsään meni. Kutkuttavat kappalenimet kuten vaikkapa Viikko Köpiksessä ja Tuosta saat! liihottavat. Siitähän saattaa joutua jos minkäkinlaiseen edesvastuuseen tekemisistään – erityisesti kun vehkeillään kristillisten asioiden kanssa. Vankan melodian omaava Fuel To Burn on herran ja rouvan duetto. Varmaankin totta, sillä ”yläkerran ukko” ei armahda kelvottomia tulkitsijoita. Blues News 3/2018 61 KOTIMAAN KATSAUS levy tutkailut positiivisesti lopputuloksessa. My Heroinessa pääsee vuoroon levyn toinen vieraileva solisti Bryn Jones. Vaikka särökitara on monesti pääosassa, ei melodioita ole suinkaan unohdettu, niitä vain maustetaan uudella seoksella. Ensin mainittua en vielä toukokuussa lähde nimeämään, sillä tiedän, että hyviä levyjä on vielä tulossa, mutta kyllä tämä top 5 -joukossa on. Riku Metelinen TUOMARI NURMIO & KNUCKLEBONE OSCAR Judge Meets The King EP (Weird 001) Hallelujaa! Nyt ollaan vaarallisilla vesillä! Ei niinkään Nurmio, vaan Oskari, kun on joutunut oikeusoppineeseen seuraan. 70-luvun levytyksestä, mutta kuuntelun jälkeen totesin tuon kunniattoman kitaran murjojan saaneen kunnioitettavaa kunnioitusta osakseen: tämähän kuulostaa enemmän Link Wrayltä kuin mies itse! Onnittelut Knucklebone Oscarille neljännesvuosisadan urasta ja kiitokset niin Tuomari Nurmiolle kuin asiansa tyylikkäästi hoitavalle soittokunnalle hienosta levystä. Tällä levyllä hän on lähtenyt purjehtimaan vieraille vesille. Hendrixin mieleen tuova intro johdattaa meidät juurimusiikin valtamerelle, josta löytyy vaikutteita useilta eri bändeiltä ja/tai kitaristeilta. Lähes koko paletti on mennyt uusiksi, progressiivisuus on jäänyt taka-alalle ja levyllä on vihdoin sitä Granfeltin lupaamaa melodisuutta ja kaipaamaani bluesia. Sen voin sanoa, että jos tämä olisi parempi, se olisi jo pilalla. Lainamateriaalikin on mukana yhden kappaleen verran. Mikä ihmeen kunkku se Oskari nyt BEN GRANFELT My Soul To You (A1 1150072) Ben Granfeltia on sanottu progressiivisen bluesin lähettilääksi. Edellisen tapaan traditionaaliksi on merkitty myös God Almighty’s Gonna Cut You Down, joka lienee saanut innoituksensa joko Johnny Cashin tai Elvis Presleyn (nimellä Run On) versioista, toki kumpaakaan se ei myötäile – saati sitten laulukvartetti The Jubalairesia tai Odettan soololaulantaa. Pienen tuumailun jälkeen ymmärtää, että kyseessähän on kitarapaholainen Link Wray. Vanhaa ei ole kuitenkaan unohdettu, pikemminkin vain uudistettu. Valittu laina on PJ Harveyn This Is Love, jonka tulkitsee Jasmine Wynants-Granfelt. Blind Willie Johnsonin vuonna 1930 levyttämä John The Revelator on aina kuulunut suursuosikkeihini, oli sitten esittäjänä Johnson itse, Son House tai vaikkapa Tom Waits. Se jääköön Vesa Walamiehen vastattavaksi. Rumpalin sekä tuottajan pallilla istunut Okko Laru on onnistunut loihtimaan monikerroksisen mutta samalla myös ilmavan äänimaailman. EP on nimetty niin rehvakkaasti, ”Judge Meets The King”, että se voi jotakuta jopa ärsyttää
Näistä neljästä kiekosta kolme on yhä, siis yli 50 vuotta myöhemmin, aivan kohtalaisen kuntoisina hyllyssäni ja satunnaisessa soitossa. 62 Blues News 3/2018 levy tutkailut kuulijan mielikuvituksen turvin oitis omille lentoradoilleen, vaikka eittämättä näidenkin tarinoiden nyt laulamatta jäävät alkuperäiset juonenkulut olisivat vähintään yhtä lailla jakamisen arvoisia. Sen verran tuo vanha suola kuitenkin yhä janottaa, että kun sain tietää pitkään valmistellun ja vain Stonesien kulta-ajan 1963–65 äänitteitä esittelevän tuotteen ilmestymisestä, kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kaikki mukaan valitut ja aikoinaan BBC:n radioohjelmissa soineet studioja live-esitykset edustavat nimittäin aitoa ja alkuperäistä Stones-tyyliä, eikä niiden teknistä laatuakaan voi enemmälti moittia. Ne ovat Chuck Berryn Roll Over Beethoven ja Memphis, Tennessee, Bo Diddleyn Cops And Robbers, Tommy Tuckerin Hi Heel Sneakers sekä Buster Brownin Fannie Mae. Edellisalbumin “Third“ tapaan myös “Sävyjä“ on saanut kaksikon tueksi muutaman täydennysmuusikon, joskin nyt vain lyömäsoittajiston puolella, kun julkaisun tuotannosta vastannut Janne Haavisto sekä monessa huippuyhtyeessä Rinneradiosta The Five Corners Quintetiin vaikuttanut Abdissa Assefa lisäävät panoksellaan perkussiivista botnea kouralliseen levyn kappaleista. Harrastuksessaan pidemmälle ehtineet ovat kuulleet nämä jo ajat sitten. Ja taas toisaalta, ehkäpä meistä monet osaavat jo ounastellakin, miten esim. Entäpä Desmond Dekkerin 007 (Shanty Town), Untouchablesin Tighten Up tai vaikkapa Simarypin Skinhead Moonstomp... Kun sitten erinäisten vaiheiden sain kyseisen julkaisun 18 varsinaista ja peräti 14 bonus-kappaletta käsittävän deluxe-painoksen käsiini, koin melkoisia mielihyvän tuntemuksia. On suorastaan sääli, ettei duon Hammond/ rummut -keikoilla vastaavasta päästä nauttimaan: vaikka Kanttori bassojuoksutukset uruillaan suvereenisti handlaakin, ei kitaran soitto sentään häneltäkään taida samanaikaisesti luonnistua. laulujen Tilipäivä, Ostarin valot ja Öinen kotimatka jatkokertomuksen oloisessa vyyhdissä seikkailun päähenkilölle tulee lopulta käymään. Ensimmäisen kiekon palasista Chuck Berryn Come On ja Barbara Lynnin Oh, Baby (We Got A Good Thing Goin’) julkaistiin 60-luvulla vain single-muodossa. Rude boyt olivat tunnetusti lähinnä rikollisia, joiden kulttuuri sai alkunsa Kingstonin slummeista joskus 50-luvun loppupuolella. Totesin sen sisällön koostuvan pelkästään Mick Jaggerin ja Keith Richardsin sävellyksistä, joista löysin vain joitakin kuuntelukelpoisia lauluja. Tyylitellyt Grant Green’mäiset soulbluesriffit pitävät tärkeänä kolmantena pyöränä N&L-rattaita tiellä mm. Tykkänään virallisille levyille alun perin painamattomia tallenteita löytyy pyörylältä viiden laulun verran. Tuon hippija psykedelia-aatteita välittävän levyn pyöritin vain pari kertaa lävitse, ja siihen päättyi matkani Rolling Stonesien seurassa. Mutta kritiikki! Niin, mitä tehdä levyllä, jonka kaikki kappaleet ovat jo jossain muodossa hallussa. 50-lukuisen black rock’n’roll -tyylin jokaikistä yksityiskohtaa myöten riivatun täydellisesti omaksunut MDT vakuuttaa paitsi Lester Robertsonilta ja Dee Clarkilta peräisin olevilla riehakkailla lainapaloilla (Oh Babe ja Oh Little Girl, joiden alkuperäisversioilla tosiaan soittivat Little Richardin vanhat Upsetters-musikantit), myös yhtyeen omaa käsialaa olevalla samanhenkisellä laukalla Jenny Lee. Ei tosiaan mitään levyiltä ennenjulkaisettomia helmiä tai esiinkaivettuja superharvinaisuuksia.. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä Calling All Rude Boys (Metro Select METRSL 149) Tämä kokoelma on selvää jatkoa vuonna 2016 ilmestyneelle Metro Selectin “Rude Boy Ska“ -tuplalle, joka tarjosi helmiä vuosilta 1965–74. Nyt käsiteltävänä oleva kaksois-cd kattaa vuosien 1967–72 unohtumattomampia vetoja ska-kauden loppuvuosilta, rock steadyn kultavuosilta sekä reggaen alkukaudelta monien hittien ja klassikoiksi muodostuneiden esitysten voimin. Tässä vaiheessa on varmaankin syytä tuoda esille myös se, että jo hieman aiemmin olin aloittanut tutkimusretkeni blues-musiikin ihmeelliseen maailmaan. Kakkoskiekon hyllyaineistoa edustavat Hank Snown r&b-orkesteri Million Dollar Tones jatkaa voimallisia edesottamuksiaan. Melankolinen, nimensä mukaisesti itärajan taakse johdatteleva Tehtävä Nevajoella olisi taatusti kelvannut minkä tahansa kylmän sodan aikaisen agenttielokuvan ääniraidalle. & MG’sin Boot-Legia henkivällä ärhäkkäällä Tuosta saat! -raidalla, traditionaalisempia urkugroovepolkuja tallaavalla L. Lopullinen niittaus tapahtui seuraavana vuonna ilmestyneen LP:n “Between The Buttons” muodossa. Booker T. Sieltä se lopulta 70-luvun alkuvuosina levisi pääasiassa Lontoon skinhead-kulttuuriin, joka ei tuolloin ollut vielä rasistista. Lisäksi Nieminen näyttää myös osaamistaan alkuperäisen pääinstrumenttinsa kitaran parissa, itse asiassa jopa huomiota herättävän paljon. Shufflella, ska-rytmejä tapailevalla Tilipäivällä, moogsoundeillaan hämmentävällä europoppiksella Linna Espanjassa sekä vekkuliksi ranskalaisye-ye’ksi venyvällä Kevyillä kesävaatteilla. Dave ja Ansell Collinsin Double Barrel on klassikko alallaan, mutta on julkaistu eri kokoelmilla varmaankin satoja kertoja. On myös ilo seurata kokoonpanon toisen Antin, solisti Pajulan entisestään itsevarmistuneita askareita mikrofonin varressa. Kun vuoden -66 puolella sain kuultavakseni yhtyeen silloisen uutuuden “Aftermath”, minkä jo nimensä puolesta arveltiin heijastelevan huumeiden käytön jälkikaikuja, petyin suuresti. Aiemmilta levytyksiltä tutun foni-kitarapohjan ohella tällä äänitteellä saa lisäksi ansaittua kuuluvuutta ronskisti pintaan miksattu Antti Ikolan piano. Pete Hoppula MILLION DOLLAR TONES Four Track EP (omakustanne) Kotimaan autenttisinta New Orleansin “Upsetters“soundia julkituova Ellet omista yhtään rude boy -kauden (johon liittyy olennaisesti myös skinheadreggaen tuleminen pääasiassa vuosiksi 1968–72) levytyksiä, ovat nämä Metro Selectin cd-tuplat oiva opastus aiheeseen. Siitä voin pistää ainokaisen pääni jo nyt pantiksi, että levy tulee kiilaamaan vuoden Top-kymmenikkööni. Seuraavan vuoden loppuun mennessä olin hankkinut haltuuni myös kolme muuta heidän albumiaan nimiltään “N:o 2”, “Around And Around” eli “12x5” ja “Out Of Our Heads”. Kai Leivo THE ROLLING STONES On Air (Polydor 6702740) Tutustuin brittiyhtyeen The Rolling Stones ensimmäiseen LP-levyyn aika pikaisesti sen julkaisemisen jälkeen vuoden 1964 keväällä. Ihastuin kovasti joukkion itselleni uusiin ja kiehtoviin soundeihin. Nuorekkaan irrottelevan ulosantinsa säilyttänyt laulaja osoittaa samalla äänenkäytöllistä kypsymistä ja esimerkillistä nuotinhallintaa etenkin salskealla molli-rumballa My Baby’s Gone, joka on niin ikään MDT:n itse työstämää ja kaikin puolin kiekon cover-materiaalin kanssa vertailun kestävää tuotantoa. Samojen leffojen leppoisampiin siirtymäkohtauksiin puolestaan istuisi täydellisesti helläsointuinen Terveiset kaikkialta. Tarkkaan harkittua ajankuvaa vaikuttaa myös olevan kiekolle valikoitunut Blue Note -yhtiön jazz-LP:iden ulkoasua näyttävästi mukaileva kansitaide. Bluelight-tuotannolle poikkeuksellisesti ainoastaan cd-formaatissa (sekä pienipainoksisena c-kasettina) ilmestynyt “Sävyjä“ on kurinalainen joskin kitarapainotustensa johdosta myös hienokseltaan aikaisemmista poikkeava N&L-julkaisu. Aivan kritiikittömästi siihen ei kuitenkaan kannata suhtautua. J. Uljaassa seitsemän miehen vahvuudessa esiintyvän bändin vitaalia nykytilaa dokumentoiva 4 kappaleen promo-cd on samalla jälleen yksi uusi värikäs sulka kiinnitettäväksi äänittäjä Tomi Leinon ja tämän Suprovox-analogistudion virtuaaliseen meriittipäähineeseen. Ennen kaikkea viimeksi mainitun, samoin kuten levyn päättävän, kenties peräti Hair-musikaaliin viittaavan Vesimiehen ajan hämyisä maalailu on harrasta kuultavaa ilman sanallistakin lisäarvoa
Matti Järvinen teki yhden kulttilevyn ja kappaleet onnistuvat varsin hyvin tässä harvinaisessa lavaesiintymisessäkin. Niistä Johnsonin Crossroad Blues ja erityisesti Come On In My Kitchen ovat hienoja esityksiä. Tämän sarjan julkaisut on tehty noin viiden vuoden aikajänteellä ja sitten tulikin jo uusi aalto suomalaiseen pop-kulttuuriin. Elävästä Arkistosta löytyy muutenkin lisämateriaalia Liisa-teemasta ja mukana olevista artisteista. Lähes kaikki äänitteet ovat ennen julkaisemattomia ja osa vieläpä kokoonpanoilta, joilta ei ole muuta koskaan ilmoille saatettu. Kaksi vuotta sitten sarjan alku sai huomiota melkoisesti päivälehtiin saakka ja sittemmin innostus kommentoida jatko-osia mediassa on laimentunut. Chicagossa hän esiintyi John Lee Williamsonista lähtien lähes kaikkien rinnalla soittaen slidea omintakeisella avoimella B-virityksellä. Mitään erityistä uutuusarvoa näillä näytteillä ei tietysti ole, mutta en sellaista osannut odottaakaan. Kaksi livekeikkaa on taltioitu Itävallassa 1979 ja 1980. Tämä kokonaisuus jazzin ja popin saralta voi olla kuitenkin laajamittaisin ja ainutlaatuisin, mitä Suomessa on julkaistu. Robert Johnsonin, Honey Boy Edwardsin, Johnny Shinesin, Blind Boy Fullerin ja Howling Wolfin seurassa. Näin syntyy suora yhteys musiikkiin ja mielikuva tekijöiden vimmasta ja intentioista. Homesick on yhdistetty hyvin vahvasti serkkuunsa Elmore Jamesiin, eritoten soittotavan ja kappalevalikoimiensa ansiosta, mutta tällä julkaisulla mies esittää niistä muutamia poikkeaviakin kappaleita, kuten Tin Pan Alley, Three Ball Blues, That’s All Right sekä Moonshine Woman Blues. Junior Parkerilta tutun Tin Pan Alleyn lisäksi niihin kuuluu mm. Tennesseessä 1910-luvun alussa syntynyt Homesick James on jäänyt suurelle yleisölle suht tuntemattomaksi, mutta oli omiensa seurassa arvostettu muusikko. Suomessa koko kansan keskuudessa olivat valtavirtaa edelleen käännösiskelmät ja tanssilavakulttuuri. Yleisesti ottaen sain sellaisen vaikutelman, että noihin aikoihin Stonesien musiikki oli luonnossa jonkin verran bluesahtavampaa kuin julkaisuun päätyneillä levytyksillä. On loppukatsauksen aika BN:kin osalta. Lopputuloksen viimeistelee ulkoasujen grafiikka ja informaatiot. No, tyyli oli sitä aikaa, annetaan se heille anteeksi ja eihän kappaleissa toki mitään valittamista ole. Mahtaakohan enää jotain samanlaista teemallista kokonaisuutta löytyä radion holveista. Liisat ovat kuitenkin omistamisen arvoinen kokonaisuus tuosta aallonmurtumisvaiheesta. ei-kaupallisessa musiikissa näkyy näilläkin keikoilla. Tähän kategoriaan lukeutuu myös tällä kertaa vuorossa oleva James Henry Williamson eli Homesick James. Näillä keikkakoneilla oli paljon esiintymisiä ravintoloissa ja yökerhoissa, joissa jylläsi orastava discoboomi. Arkistoista on vielä löytynyt vinyyliboksin bonuslevyksi Cumuluksen ja Pepe & Paradisen sessiot. Mieheen ja hänen esittämäänsä kuolemattomaan musiikkiin sopii hyvin sanonta “The Blues will never die!“ Jari Kolari eri esittäjiä Pop-Liisa 13/14: Matti Järvinen / Cascade / Fyyralyyra / Mike Westhues Band (Svart SRE085) Pop-Liisa 15/ 16: Orfeus / Hasse Walli & Zeus (Svart SRE 088) Pop-Liisa 17/18: Magyar / Tabula Rasa / Petri & Pettersson Brass / Donna (Svart SRE091) Svart Records on saanut nyt valmiiksi sen pitkän marssin, joka käynnistyi lähes kaksi vuotta sitten. Pettersson Brass ja Cascade, joilla molemmilla oli soulja funkviitteitä ohjelmistossaan. Siitähän nämä eetteriin lähetetyt valinnat kertovat. Viimeiseen neljännekseen on osunut kaksi yhtyettä, jolla voidaan sanoa olevan lähtökohtia mustassa 70-luvun musiikissa. Yhtiön tarkoitus oli uudelleenjulkaista 30ja 40-lukujen alkuperäisiä country blues -äänitteitä Document Recordsin omistajan Johnny Partin tekemien listojen mukaisesti sekä taltioida Chicagossa vielä elossa olevia bluesin suuruuksia. Niitäkin on nyt siis vinyyliformaatissa olemassa 18 erilaista albumia. Klubin johtomiesten, Herbert Pessiakin ja Hannes Folterbauerin ”käsissä” syntyi 80-luvulla yritys, jonka nykyisin tunnemme Wolf Recordsina. On kiva kuulla Snookya, mutta muuten keikka on ajalleen tyypillinen eli kappaleiksi on valittu niitä eurooppalaisille nopeita Chicagotuttuja ”rynkytyksiä”: GotTo Move, Someday Baby Blues, Sweet Home Chicago, Dust My Broom, joihin katsojat alkavat taputtaa ja ”kiljua” heti ensi tahdeista lähtien. Etenkin Brian Jonesin huuliharpun soittoa on nyt kuultavissa olennaisesti aikaisempaa runsaammin. Orfeus junnaa huolella valituilla lainakappaleilla, kun taas nuorena kuollut kitaristiauktoriteetti Janne Ödner esittelee tyylitajuista vähäeleistä soittoa. Jokaiselle löytyy varmaan oma formaattikin suoratoistoista vinyylibokseihin. Ulkomaan tuontiakin saatiin, kun lauluntekijä Mike Westhues esiintyi ja levytteli Dave Lindholmin aisaparina. Toivottavasti sarjan toimittanut työryhmä saa kulttuuripalkinnon urakastaan ja Yle jatkaa tällaisen julkaisutoiminnan parissa. Ylen arkistot on pengottu kahden eri ohjelmasarjan osalta. Jatkoa seuraa kahdeksan vuoden 1979 live-kappaleen verran harpisti Snooky Pryorin sekä kitaristi Hans Dujmicin tukemana. Zappan musiikin vahva merkitys tuon ajan ns. Ensiksi kuitenkin kiitokset Svartille, joka on lähettänyt koko cd-satsin arvioitavaksi. Levy päättyy viiteen Homesickin kotonaan kitaransa kanssa esittämään Robert Johnsonin ja serkkunsa Elmoren nuottivihosta napattuun tuttuun opukseen. Mies ja kitara aloittavat levyn neljän kappaleen esityksellä vuodelta 1980. eräs Elmore-suosikeistani, Please Set A Date. Popmusiikki muuttui hetkeksi progressiiviseksi ja vaikutteet muualta maailmasta ottivat vahvan jalansijan, kun myös populaarikulttuuria seulova mediakenttä saatiin samalla mukaan aaltoon. Radiotoimintakin koki uusia käänteitä, kun nuoremmille toimittajille suotiin vaikutusvaltaa tuotannoissa ja studiotekniikka kehittyi. Magyar ja Donna laulavat suomenkielisten runoilijoiden tekstejä ihan omilla sävellyksillään. Blues News 3/2018 63 levy tutkailut I’m Moving On ja Jimmy Reedin Ain’t That Loving You Baby sekä Berryn Beautiful Delilah ja Diddleyn Crackin’ Up. Jorma Riihikoski. Willie The Pimp pääsee Hasse Wallin lyhytaikaisen Zeuskokoonpanon käsittelyyn. Pettersson Brass taisi jopa esiintyä samassa konsertissa Ray Charlesin kanssa Hesperiassa. Viimeisellä osalla kuultavan Tabula Rasan bändiversio ei enää tehnyt kuin yhden singlen ja väsytti sitten itsensä loppuun Mikko Alatalon keikkakokoonpanona. Vesa Walamies HOMESICK JAMES The Sensational Recordings – Shake Your Money Maker (Wolf 120.410) Itävaltalaisen Wolflevy-yhtiön tarina alkoi tavallaan jo 1974, kun ryhmä paikallisia bluesfaneja perusti Vienna Blues Fan Clubin ja alkoivat myös tuottaa ja järjestää konsertteja Wienissä. Ennen muuttoaan Chicagoon 1934 Homesick kiersi ympäri Yhdysvaltoja mm. Tällainen maukas ja muistoikas kooste päätyy erittäin todennäköisesti tämän vuoden parhaitten listalleni, mikäli sellaisen aikanaan laadin. Viimeisestä julkaisusarjasta tarkastellaan tässä Pop-Liisoja. Melkoisen vastakohdan kuuntelijoiden reaktioihin kuulee ryhmän esittäessä vähemmän tunnettuja kappaleita, kuten mainitut Three Ball Blues sekä Moonshine Woman Blues. Kaikilla artisteilla on jotakin omaa varastettujen ja lainattujen ohella. Levy on jaettu ajallisesti kolmeen osaan, joista vanhin on vuonna 1975 Homesickin kotona Hannes Folterbauerin voimin tehty äänitys. Ylen studioissa yritettiin kuitenkin tuoda jotain uutta kuuluville. Liisojen äänimaailma on raikkaan puhdasta ja suoraviivaista. Näistä muodostuu näkymä ja kaari erääseen suomalaisen populaarimusiikin mielenkiintoiseen vaiheeseen 70-luvulla, jolloin modernismi iski täydellä voimallaan matalampiin kulttuurivyöhykkeisiin
Siitä vaan oppimaan, rastat julistavat tasa-arvoa ja rakkautta ja hyväksyvät pelottavasta retoriikastaan huolimatta kyllä Härmän jätkänkin, jos aihetta on. Nuoruuden tutut ja soittokollegat saavat kyytiä mutta alati hyväntahtoisessa hengessä. Samat miehet soittelevat ties kuinka monella kymmenellä levyllä, mutta manerisoitumista ei juurikaan huomaa, sen verran nuoria ja taistelutahtoisia nämä rastaveikot vielä ovat. Hetkittäin kartutetaan myös karvaita kokemuksia, kertaalleen lähes ulkomailla, siis Ahvenanmaalla saakka, ja ikään kuin BNstandardien velvoittamana tyylilajillisesti tarinassa tulee ohimennen käsitellyksi myös aihe nimeltä blues. Kitaroista vastaavat Mickey “Mao“ Chung, Dougie Bryan, Ranchie McLean ja Barry Reynolds ja pianoa soittavat kolmen miehen voimalla Robert Lyn, Keith Sterling ja Shapespeare. Otso Kantokorpi Kuluvan vuoden toukokuussa äkilliseen sairauskohtaukseen menehtynyt palkittu taidekriitikko ja -kuraattori sekä tuottelias tietokirjailija Otso Kantokorpi (1957–2018) tunnetaan printtimediassa paitsi freelance-artikkeleistaan mm. Brixton ja Toxteth toisaalta kertovat selvästi, että korjaamisen varaa on vielä ihan riittämiin. Tiukkaa on myös Rosen sävellyspuoli, jossa ei suvantokohtia ole. “Red“ on BU:n toinen levy Islandin leivissä (viime vuodelta LP “Sinsemilla“), ja Virginillä on -79 ilmestynyt LP “Black Uhuru“ (esikoinen?). Sen verran teksteistä vielä, että takakanteen on painettu kaikki sanat, kiitos siitä. Black Uhuru koostuu kahdesta mieslaulajasta (Michael Rose ja Dickie Simpson) sekä Puma-nimisestä naislaulajasta, joka nimestään huolimatta hymyilee kauniisti kansikuvassa. Muihin Kantokorven BN-töihin lukeutuvat mm. Bluesin puolellahan itsensä toisto on ongelma pahimmasta päästä, mutta puhutaan sitten lisää kun Sly ja Robbie ja vaikkapa Barrettin veljekset pääsevät Muddyn ikään. BN ja FBS ry kunnioittavat edesmenneen Otso Kantokorven muistoa. Hittimäistä tarttuvuutta on ehkä aloituskappaleessa Youth Of Eglington, jonka Tynkkynenkin soitti taannoin Kovan päivän illassa (ja puhui muutenkin ihan asiaa, josta kiitos). Muutaman kuuntelukerran jälkeen löytyy kyllä jujua kylliksi. Pannaan mustalainen rastan tilalle, niin saadaan pala suomalaista kulttuurihistoriaa ja pelottelufolklorea. Militanttiin Get up -tyyliin kulkee myös Black Uhurun julistama hyvä sanoma. Kaikki kappaleet ovat jotakuinkin keskitempoisia ja tiukkoja, mitään balladeja ei mukaan ole mahtunut. TILSA Julma Jytä (Suuri Kurpitsa) Musiikki ja sarjakuvat ovat kulkeneet käsikynkkää miltei aikojen alusta saakka, myös Blues Newsin sivuilla. Toshin Jah Guidetai Igziabeherkappaleilla tai Ijahamin levyillä. Tilsan käsittelyssä kun ei kai edes voi oikeasti välttyä. Sen verran riipaisee kuitenkin läheltä Härmää, että Utterance-kappaleella kerrotaan muinaisista ajoista, jolloin sanottiin pahan rastamiehen vievän lapsia mukanaan. Tiukka linja jatkuu vielä tekstipuolellakin, hehkeää puumatyttöä ei ole käytetty rasvaisessa sen paremmin kuin suloisessakaan rakkausvoihkailussa, eikä toisaalta Jah saa osakseen samanlaista paatoksellista ylistystä kuin esim. Kaikkiaan 58 Blues News -kirjoitusta vuosina 1977–84 laatineen Kantokorven erikoisalaa olevat jamaikalaisartistien levyt, joten ei liene kummoinenkaan yllätys, että hän tuli uppoutuneeksi lehdessä moneen otteeseen myös 80-luvun alkupuolella suurinta kansainvälistä suosiotaan nauttineen Black Uhurun tuotantoon – saatuaan ensikosketuksen lauluyhtyeeseen oheisen, numerossa 4/1981 julkaistun LP-arvion myötä. Sentään niin karmivaan menoon kuin oli Toshin “Equal Rights“ ei BU yllä sävelten sen paremmin kuin tekstienkään puolesta, mutta neljässä vuodessa ehtivät asiat muuttua – ainakin sen verran, että rasta saa nykyään äänensä kuuluviin kansainvälisesti, toisinaan jopa Suomen virallisessa yleisrockradiossakin. Mutta näin vaan on, sillä “Red“ on todella kova levy. Kuitenkaan ei kaikkia kielikukkasia heti (eikä aina sittenkään) ymmärrä. Aivan yhtä monet sen sijaan eivät taida tietää hänen olleen aikoinaan myös BN:n kantavia asiantuntijavoimia sekä bluesin että ennen kaikkea reggae-musiikin saralla. Onneksi tekijä muistaa pahoitella kavereilleen jo valmiiksi sitä, että on mahdollisesti tullut piirtäneeksi heidät liian suuripäisiksi. Kaiken kaikkiaan kova levy, ei mitään keinuvaa palmunjuurieksotiikkaa vaan tämän päivän todellisuutta, aitoa ja valveutunutta dreadlocks-reggaeta parhaasta päästä. Siltä J. Mihinkään hillittömään pelleilyyn asti ei silti mennä. Absurdiuden ja naivismin ristiaallokossa Tilsan omintakeisen pöljäilevä lähestymistapa antaa aseet räkättää paikoin sarkastisesti myös tekijälle itselleen. Eipä olisi vanha bluespuristi uskonut, että kokoelmiin löytää tiensä moinen muotihömpötys, ja että sitä vielä pitäisi kehuakin. Kuten kahdella aikaisemmallakin ovat tuottajina hääränneet moneen paikkaan kerkiävät Sly Dunbar ja Robbie Shakespeare, jotka nimillä Drumbar ja Basspeare vastaavat myös osaltaan soittopuolen teräksisestä kulusta. Dunbarin lisäksi hoitaa rytmipuolta perkussiomies Sticky Thompson. Kumpaakin ilmaisumuotoa voi näemmä luontevasti yhdistellä myös autobiografisessa kirjallisuudessa, kuten Puupäähattu-palkittuna sarjakuvataiteilijana ja klarinettia ym. Mutta takaisin BU:hun ja “Red“-LP:seen, joka runollisesti sanottuna on kuin verta levylautaselle: kannen tausta on punainen, pölypussi on punainen ja yllätys yllätys, levy on prässätty punaiselle vinyylille. instrumentteja soittavana muusikkona tunnettu oriveteläinen Jukka Tilsa (s. 64 Blues News 3/2018 levy tutkailut 1981 1981 BN-arkistojen helmiä: BLACK UHURU Red (Island ILPS 9625) 1981 Reggae nykypäivän bluesia. Helsingin Sanomissa, Ilkassa, Kauppalehdessä, Aamulehdessä ja Uudessa Suomessa, myös päätoimittajan tehtävistään Taidesekä Kritiikin Uutiset -lehdissä. Melodisesti levy on yksi-ilmeinen, mutta eihän ganjakaan eka kerralla kolahda. 1961) 64-sivuisessa elämäkerrallisessa sarjiksessaan aukottomasti todistaa. Sanoma sijoittuu selkeästi sosiaalitieteiden puolelle, mutta Equal Rights’in kaltaisia uhkailuja ei BU sentään esitä meille Babylonin syntisille. “Kirja soikoon!“: J. Oriveden Eräjärven laitamien ensimmäisen rokkiorkesterin The Röölin ohella kirjasessa sijansa saavat myös Tilsan muut bändiviritelmät jo 70-luvulla perustetusta punkryhmä Irtopäästä Vaahtopäisiin vanhuksiin, Kauno Joutoon sekä totta kai Pirkanmaan seutua laajempaakin suosiota jo tätä nykyä nauttivaan jazzyhtye Jahnukaisiin. Slyn ja Robbien avustamana on miksaaja Steven Stanley heittänyt sen verran jippoja sekaan, että pesäero silloisesta euroteknosoundista on selvä. Soittopuolikin kulkee tukevasti, niin kuin tuli jo todettua. Joten tiukkaa on. Näin saattaisi äkkipäätä tuumata, mutta tosiasia on se, että siinä missä blueslaulaja on jo useamman sukupolven ajan laulanut resignoituneena I’m down -juttujaan, on Rastan sanoma ollut Get up! Olkoon reggae nykypäivän vastaus bluesille. vanhaa peltolauluperinnettä esitellyt artikkeli “Hollerit eli hoilotukset“ (BN 6/77), pikkutuhmiin blueslyriikoihin perehtynyt selvitys “It’s Tight Like That“ (BN 4/79) sekä konserttiarvio “Linton Kwesi Johnson Lepakossa 27.9.-82“ (BN 6/82). Pete Hoppula. “Julma jytä“ sukeltaa pikkupokkarin vimmalla Tilsan musiikillisiin kasvuvuosiin, soittokipinän löytämisen ja ensimmäisten bändiyritelmien aikakaudelle, jolloin soittopelit väsättiin omin käsin saatavilla olevista tykötarpeista, itse rustattuja kappaleenpoikasia taltioitiin mankalla c-kasettidemoille eikä ymmärtäväisestä kuulijakunnasta ollut aina tietoakaan. Arkielämässä elantoaan ensisijaisesti maanviljelijänä hankkivan Tilsan piirrosjälkeen on voinut perehtyä Hesarin (Pätkittäin käy kateeksi, Eikka Etevä, Sekametsä, Postimies Niilo jne.) ja Rytmin (Kannat kattoon) strippitöiden lisäksi lukuisten, etupäässä käsikirjoittaja Pauli Kallion Suuri Kurpitsa -kustantamon julkaisemien sarjakuva-albumien välityksellä
Tätä kirjoittaessa CBC:n viides levy, työnimeltä “South Roman Street (Live)“ on ehkä jo saatavilla. Seuraava ja toistaiseksi tuorein albumi on vuoden 2016 satoa. 3 Dayz Whizkeyn levyillä on ollut mukana ryyppäämiseen liittyviä lauluja, mutta kuulija jää joskus miettimään, riittääkö bändin nimen mukaisesti kolme päivää viskiä, kun kotoinen Juicekin päätyi aikanaan suoraan viidenteentoista yöhön. Tämä kuten seuraava cd “Rumble Shake“ (2014), on enimmäkseen luokiteltavissa bluesrock-genreen, vaikka yhtyeen kotisivut puhuvat itsestään käsitteellä “original Irish rock band“. Kakkosalbumi “Black Water“ (Timezone) vuodelta 2013 toi yhtyeelle pysyvät vahvistukset toisen kitaristin Brad The Snaken ja vokalisti Myles Tylerin muodossa. Kolmas kiekko “Steam“ (Timezone) näki päivänvalon 2014. Taitavasti kappaleet silti rakennetaan ja ovat yleensä sopivan pituisia ilman sen suurempia kommervenkkejä. Molemmat yhtyeet ovat saaneet neljä cd-levyä ulos. Coverina kuullaan Stevie Wonderin Superstition, mutta parempaa oli odotettavissa. Ensilevy “Electric Soup“ julkaistiin 2012 ja siltä lohkaistiin sinkut White Lightning ja Murmuration. Seurataan tilannetta! Kai Leivo. Näihin aikoihin bändi sai palkinnon eräässä Saksan Rockja Pop-äänestyksessä kategoriassa “paras rhythm and blues -bändi“. Yhtye perustettiin 2012 bluesrock-powertriona kitaristi Tilo George (T.G.) Copperfieldin (vastaa suurimmaksi osaksi bändin biiseistä), basisti Big Tonyn ja rumpali Little Chrisin toimesta. Molempien esiteltyjen orkestereiden tuotantoon voi perehtyä esim. Saksasta tuleva 3 Dayz Whizkey on minulle hieman Crow Black Chickenia mieluisampi tapaus. Kaiken kaikkiaan Crow Black Chickenia kuunnellessa tulee jossain määrin mieleen 1960-ja 70-lukujen taitteessa myös Irlannista kotoisin ollut, jo edesmennyt Rory Gallagher vanhan Taste-trionsa kanssa. Seuraavana olikin vuorossa odotettu livealbumi “Deep South“(2015), millä bändi näyttää kyntensä asialle omistautuneen yleisön edessä. “Hylkiöveljesten“ linja on kallistunut enemmän rockin puolelle, enkä sano tätä moitteena, sillä hyvää bluesia on vain etsittävä jostain muualta. Siihen kannattaa ainakin koekuuntelumielessä tutustua. Cd osoittaa myös tulevaa joidenkin biisien southernrock -vaikutteisuudessa. Mukana on kuitenkin vakuutus Back To The Blues -biisin myötä. Southern rock -vaikutteet alkavat jo painaa vaakakupissa bluesia enemmän. Blues Is King on aivan mainio veto. Musiikki on edelleen bluesvoittoista ja esim. Ulkoisesti kitaristilla ja varsinkin rumpalilla ovat parrat jo tyylillisesti kasvaneet ZZ Top -pituiseen suuntaan. 2016 ilmestyi “Pariah Brothers“ -niminen albumi. Joka tapauksessa hyvä yhtye ja arvelen, että heiltäkin saadaan tänä vuonna uusi levy markkinoille. Kyseessä on vuodesta 2009 toiminut kolmihenkinen bluesrockbändi Clonmelista, Irlannista. Aloitetaan Crow Black Chickenista, joka on hieman vanhempi, vaikka ensilevyt saatiin julkisuuteen samoihin aikoihin. Crow Black Chicken on julkaissut kaikki levynsä omaPikaesittelyssä: CROW BLACK CHICKEN ja 3 DAYZ WHIZKEY 3 Dayz Whizkey Crow Black Chicken kustanteina. Tämä “Live And Let Live“ (Blues Boulevard) on nimensä mukaisesti tallennettu keikoilta ja saatu ulos isommalla levymerkillä. Saman vuoden puolella kokoonpano meni studioon ja tuloksena oli ensilevy “The Devil And The Deep Blue Sea“ Holger Gechterin ja Gerald Oppermannin omistamalle, pinehkölle Timezone-merkille, jonka muista artisteista mainittakoon vaikkapa Tommy Schneller Band , Warhead ja Joseph Myers. Bluesvivahteita löytyy jonkin verran, mutta kyllä yhtye näyttää kulkeneen ZZ Top -vaikutteiseen ilmaisuun. Kokoonpano on seuraava: Christy 0'Hanlan (laulu ja kitara), Stephen McGrath (basso) ja Gev Barrett (rummut,laulu). Spotify-palvelussa ja videoita sekä livepätkiä löytyy myös YouTubesta. Blues News 3/2018 65 Näissä bändeissä on yhtäläisyyksiä, mutta toki myös eroavaisuuksia. “Steam“ tuo enemmän esiin yhtyeen monipuolisuutta, jolloin kuulijakin joutuu miettimään, onko tämä enää valkoisten r&b-musiikkia. Molemmat kyntävät lähinnä bluesrockin saralla, eikä lopputuloksissa ole läheskään aina moittimisen sijaa. “Black Water“ on mielestäni todella hyvä levy, kuulostaa kuin bändi olisi soittanut jo vuosikausia yhdessä. Bändin debyytti on melko suoraviivaista bluesdraivista rock’n’rollia. “Rumble Shake“ menestyi suhteellisen hyvin ja siltä irrotettiin sinkkuna nimikappale plus Priest Hunter. Kappaleet ovat suurin piirtein tuttuja vääntöjä kolmelta aikaisemmalta studiolevyltä
TERVETULOA MUKAAN LOUISIANAHENKISELLE 12 TUNNIN MINIRISTEILYLLE! YHTEISTYÖSSÄ: FINNISH BLUES SOCIETY & VIKING LINE
PÄ Ä K O N S E R T T I L A 1 1 . (USA) Annika Chambers (USA) J.T. – 1 1 . 8 . Eero Raittinen CAFÉ SALI Mika Kuokkanen KULTTUURIKUPPILA BRUMMI Dave Forestfield K L U B I T P E 1 . Blues News 2/2018 67 1 . 8 . 8 .. 2 1 8 Raumablues.fi A??ugust.3 2018 Sugaray Rayford (USA) Guitar Slim Jr. Lauritsen & The Buckshot Hunters (NO) Slim Butler & The SlimCuts (FI) BUENA VISTA Micke, Lefty & Chef feat
Puistoblues 27.6.–1.7.2018 41. Puistoblues 27.6.–1.7.2018 Vilttipaikat jaossa! 30.6.2018 Pääkonsertissa lavalla John Hiatt & the Goners feat. lippu.fi Facebook: Puistoblues 41. Sonny Landreth (US) Walter out (US) ng ng (UK) ja Lyytinen (fin) . Bluespiknik-pääkonsertti 30.6. Helander & Third Ward feat. Bluesklubit 27.6.–1.7.. Lunasta lippusi suomen suurimmalle bluesfestarille! www.puistoblues.fi . Little llie Mehto (FIN ) Blueskatu 27.6.–29.6