Dr. vuosikerta BN haastattelee: LITTLE VICTOR ILE KALLIO JOHNNY TUCKER Henkilökuvia: JACKIE LOMAX TERRY STAFFORD LINDA GRINER Klassikoiden lähteillä: MUDDY WATERS BN tutkii: MATCH BOX BLUES. Feelgood Today! / Divarien helmiä, osa 45 / European Blues Challenge 2019 Bluesmaantietoa: Memphis & Mississippi / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-03 ISSN 0784-7726 N:o 297 (3/2019) Hinta 7,20 € 52
26 s. 12 s. 50 s. 12 s. 10 s. 22 s. 38 s. 44 s. 4 s. 4 s. 16 s. 50 s. 38 2 Blues News 3/2019 s. 44 s. s. 22. 10 s. 16 s. 26 s
Viime vuodet Victor on ollut esiintymistauolla ja tehnyt mm. 4 Blues News 3/2019 Olet keikkaillut Suomessa aiemminkin. Löysin levysoittimen roskapöntöstä. Sophie soitti komppikitaraa ja rumpalina oli Rockin’ Lulu Bo Weevil -bändistä. En ole muuten soittanut Helsingissä miltei kymmeneen vuoteen. – Se taisi olla trio Little Victor & Miss Sophie Kay ja vuosi oli 2003. 31.1.1967) on ollut maailmanmatkaaja koko ikänsä. Hänen musiikkinsa soi silloin radiossa tauotta, televisio näytti hänen elokuviaan, ja hänen varhaisen tuotantonsa levyjä oli taas saatavilla. – Jo’ Buddyn kanssa olen tehnyt yhteistyötä noin vuodesta 2004 alkaen ja Tyko tuli kuvioihin samoihin aikoihin. Teksasissa valkoiset lapset eivät leikkineet mustien lasten kanssa ja se oli minulle jonkinlainen shokki. Näin ollen ensimmäinen musiikkiin liittyvä muistoni on Elvis Presleyn kuolema vuonna 1977. – Ensimmäinen omilla rahoillani hankkimani levy oli Elviksen ”Sun Collection”, jonka ostin ruohonleikkuusta ja lehtien jakelusta saamillani ansioilla. Isäni oli armeijan palveluksessa ja asuimme lapsuusja nuoruusvuosinani monessa eri paikassa ja maassa. Miehen singleja savikiekkolevyjen kokoelmaan olemme saaneet tutustua hänen koostamillaan Koko Mojo -merkin cd-levyillä. Louisiana Redin slidekitarointi kuulosti Robert Nighthawkilta, jolla kielet olivat hyvin korkealla kaulasta. Minä soitin sillä. Sittemmin monien kokoonpanojen ja levytysten joukkoon mahtuu myös yhteistyötä blueslegendojen Hubert Sumlinin, R.L. Vihreä Kay oli alun perin Elmore Jamesin. Laulaja-kitaristi-harpistin 50ja 60-lukuja kunnioittava show onkin kokemisen arvoinen. Hänellä on oma soundinsa, joka toimii hänellä, mutta minä suosin paksumpia kieliä ja kohotan E-kieltä soittaakseni slidellä. En aluksi pitänyt itseäni kovin hyvänä, mutta olin nuori ja minulla oli tuuhea tukka – ja heitto kuten Little Richardilla. Isäni vanhojen sinkkujen joukossa oli Elvistä, Chuck Berryä ja Little Richardia, ja mikä hämmästytti minua oli se, että hänen mielestään kaikki mustien esittämä musiikki oli rock’n’rollia, jopa The Platters ja Ray Charles. Olin hyvännäköinen ja osasin muuvit. Harmi vain, ettei Louisiana Red pystynyt kiipeämään toisessa kerroksessa sijainneeseen studioon, mutta hänen vihreä Kay-kitaransa 50-luvun lopulta oli mukana. Sen jälkeen hän jatkoi soolouralle. Soitimme ainoastaan Sun-levymerkin levyttämää musiikkia. TIE MUUSIKOKSI Milloin ryhdyit soittamaan. – Aloitin 80-luvun alussa. Outoa kyllä, olin hänen kuolemaansa edeltävänä yönä nähnyt unta, että Elvis tuli valkoisessa asussaan puhumaan minulle, ja iltapäivällä kuulin, että hän oli kuollut. Omia levyjä Victor on tehnyt harvakseltaan vuoden 1994 julkaisusta ”Cuttin’ Out” (Blue Jay) alkaen. Se päätyi Redille Jimmy Vivinon, television myöhäisillan show’n isännän kautta. Hän syntyi Roomassa italialaisen äidin ja amerikkalaisen isän poikana. Isän armeijaura vei perhettä ympäri maailmaa, kunnes he lopulta asettuivat isän kotimaahan. – Little Victor’s Juke Joint esiintyi myös Sulattofestivaalilla (Karkkilassa) vuonna 2010 Louisiana Redin kanssa. Käytin nyt Jo’ Buddyn kitaraa ja vahvistinta. KARI KEMPAS L ittle Victor (s. DJ:n ja tuottajan hommia useille yhtiöille, mutta nyt hän on jälleen palaamassa lavoille. Muistelen nähneeni sinut ensimmäisen kerran Jyväskylän Blues Live! -festivaalilla. Kävin levykaupassa kuuntelemassa levyjä ilmaiseksi ja ystäväni äänittivät minulle kasetteja. Armeija, erityisesti ilmavoimat, oli ainoa paikka, joka tarjosi yhdenvertaiset mahdollisuudet ihonväristä riippumatta. Lauloin vain sydämeni kyllyydestä. Sillä samalla reissulla teimme äänityksiä Tomi Leinon studiossa. Aloitin keräilyharrastukseni rock’n’roll-singleistä, sitten tulivat rhythm’n’blues ja tietenkin blues. Opin kielien kohottamisen Louisiana Rediltä, joka oli oppinut sen Earl Hookerilta. Aloitin singlejen keräilyn vuonna 1978, jolloin niitä ei lainkaan arvostettu, ja sain niitä ensin isovanhemmiltani, sukulaisilta ja ystävieni sukulaisilta. Vähitellen kehityin paremmaksi laulajaksi. Victorin oma soittajan taival alkoi Memphisin Beale Streetillä ja Sun-levy-yhtiön katalogia soittaneessa bändissä. Kun olin 10-vuotias muutimme takaisin Yhdysvaltoihin ja muistan, kuinka kaikki muuttui. Suomessa hän toteutti hiljattain kiertueen Jussi Raulamon, Jaska Prepulan ja Tyko Haapalan kanssa. En ollut synnynnäinen laulaja, en tiennyt mitään laulamisesta, enkä tuntenut riittävästi musiikkia. Burnsiden ja Louisiana Redin kanssa. Louisiana Red antoi minulle slideputken, jonka hän väitti olleen Muddy Watersin, mutta se ei pidä paikkaansa. Äitini taas oli ollut klassisen musiikin pianisti, mutta hän lopetti soittamisen synnyttyäni. – Olen pitänyt esiintymisissä kahdeksan vuoden tauon Redin kuoleman jälkeen ja olen nyt aloittelemassa uudelleen. Olin jo melko hyvä rock’n’rollin parissa, mutta rakastuin kuitenkin bluesiin.. Soittohommien ohessa Victor on ollut kova musiikkidiggari ja levykeräilijä. 60ja 70-luvuilla sotilastukikohtien henkilökunta oli 90-prosenttisesti mustia eteläisistä osavaltioista. En siis itse asiassa kuunnellut levyjä varttuessani. Se oli melko harvinaista. Myöhemmin autoin Sofieta kokoamaan oman bändin ja soitin siinä jonkin aikaa. Minulla ei ole omaa bändiä, vaan käytän valitsemiani muusikoita keikoilla eri maissa ja tiettyjä vakiobändejä Italiassa, Belgiassa sekä täällä Suomessa tietysti Jussia ja Tykoa. Olen tyytyväinen nykytilanteeseeni. Nimellä Louisiana Red & Little Victor’s Juke Joint syntyi kaksi levytystä Ruf-merkille, joista ”Back To The Black Bayou” voitti BMA-palkinnon Blues Foundationin vuotuisessa bluesgaalassa. – Ryhdyin myös laulamaan. – En tiedä, kuulinko lapsuudessani bluesia, mutta isälläni, joka oli ollut teini-ikäinen 50-luvulla, oli paljon levyjä – levysoitin vain oli rikki. Ensimmäinen bändini, 14-vuotiaana, oli nimeltään The Sunbeams. Taistelukentillä tai lasten leikkikentillä ei ihonvärillä ole väliä. Italialaisen äitini isä oli tavannut Roomassa. Jo’ Buddyn kitarassa kielet olivat minulle liian lähellä kaulaa slideä ajatellen
Larkin Poe (US) Laurence Jones (UK) Joey Landreth (CAN) Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana (FIN) Wentus Blues Band (FIN) Puistoblues 29.6.2019 LIPUT 62 € BLUESKATU 26.6.–28.6. LISÄTIETOJA FACEBOOK, INSTAGRAM: @PUISTOBLUES. JÄRVENPÄÄN KESKUSTASSA BLUESKADULLA KATETTU BLUESTELTTA, JOSSA ON OHJELMAA PÄIVISIN JA ILTAISIN. / BLUESKLUBIT 26.6.–30.6
– Itse päädyin musiikin poluille siskooni tykästyneen lankoni myötävaikutuksella. Meillähän ei luonnollisesti ollut kotioloissa liiemmälti rahaa kunnon soittimien ostamiseksi. Minulla oli myös oma bändini Johnny Tucker & The Top Ten, jossa toimin laulusolistina. Hän oli kuullut minun kolistelevan erilaisilla purkeilla ja purnukoilla ja lupautui ostamaan minulle ihan oikean rumpusetin sillä ehdolla, että opettelisin soittamaan kunnolla. Hänen kanssaan ei kannattanut ryttyillä, se oli ”turpa kiinni. – Perheyhtyeemme jätettyäni päädyin ensin Phillip Walkerin ja sittemmin Johnny Otisin sekä Lowell Fulsonin orkestereihin. Saimme lopulta kehiteltyä soittimen, joka ei rikkonut käsiä, MIKE STEPHENSON U SA:n länsirannikolta kotoisin olevan vokalistin, aiemmin pikemminkin rumpalina tunnetun Johnny Tuckerin haastattelu tehtiin Lucernen bluesfestivaalin yhteydessä viime marraskuussa. Hän oli sattumoisin myös ensimmäinen ”one man band” Fresnossa. Onnekseni pääsin kiertueelle Phillip Walkerin yhtyeen jäsenenä. Perheemme ei tarvinnut koskaan avustuksia keneltäkään, koska ahkeroimme uutterasti peltotöissä. Olen nyt 73-vuotias, joten sen on täytynyt tapahtua 1940-luvun puolivälissä. Oma rumpusettini koostui vain muutamasta kannusta ja isosta symbaalista. – Soitimme Fresnon alueen klubeilla ja ympäristön pikkukaupungeissa, missä isämme oli aina mukana esiliinana, koska olimme liian nuoria päästäksemme sisään kapakoihin. Perheeni oli tottunut muuttamaan paljolti työn perässä enkä ole ihan varma, milloin tarkkaan ottaen muutimme Kaliforniaan. Olimme aika tunnettuja, ja kaikki tulivat tsekkaamaan meitä, koska ainoana orkkana soitimme James Brown -kamaa. – Meitä oli kolme veljestä, minä rummuissa, yksi veljeni soitti itse tekemäänsä kitaraa ja toinen veli bassokuvioita käyttäen kitaran matalia alakieliä. Bändimme nimessä ollut ”Plus” juonsi siitä, että siskomme Vivienne toimi silloin tällöin laulusolistinamme. Meidän perheen tehtäviin kuului viimeistellä pellot kuntoon ennen rypälesatokautta. ja veljeni soitti sittemmin tällaista alkeellista kielisoitinta vielä kauan jälkeenpäin. Kerran esiintyessämme oikean yleisön edessä olin miltei piilossa ison symbaalini takana, mutta se sattui kaatumaan ja yhtäkkiä olinkin sitten kaikkien näkyvillä, mikä auttoi minua parantumaan ujoudestani. – Isäni oli sattumoisin kuullut joskus minun ja veljieni soittavan erilaisilla kotikutoisilla instrumenteilla ja kehotti meitä opettelemaan soittamaan kunnolla, jotta pääsisimme pois peltotöistä. Myös äitini rakensi itselleen oman kitaran ja noihin aikoihin soitimme vain keskenämme. Äidilläni oli tapana pyytää minua kyselemään ystäviltäni ja heidän vanhemmiltaan, oliko heillä haluja lähteä mukaan urakkaporukoihin. Phillip ja hänen vaimonsa BeBop ottivat minut siipiensä suojaan, koska olin bändin nuorin jäsen. Soitimme yhdessä vuosikausia, mutta pikkuhiljaa kykyjemme kehityttyä bändimme hajaantui. Tämä tapahtui aina tiettyyn aikaan vuodesta ennen sateita, jotka olisivat saattaneet tuhota koko rypälesadon. Erään kerran lämmittelimme itseämme kolean sumuisessa säässä paiskomalla autonrenkaita tuleen. Kumien palettua liekeissä jäi niistä jäljelle vain renkaiden vahvistuksena toimineet ohuet rautalangat, joista veljeni sai idean rakentaa alkeellisen kitaran. Mike Stephenson haluaa välittää kiitokset haastattelun mahdollistamisesta Blind Racoon -ohjelmatoimiston Betsie Brownille sekä Robert Auerbachille.Mukana juttutuokiossa oli Pertti Nurmi, joka vastasi myös artikkelin käännöksestä sekä diskografiatäydennyksistä. Vanhin meistä, Ernest, oli se joka soitti kitaraa basson tavoin. Hän asensi rautalangat molemmista päistään nauloilla kiinni tasaiseen levyyn. Vielä nykyisinkin soittava vasenkätinen Eric-veljeni oli yhtyeen rumpali. Vanhemmat sisarukseni sen sijaan olivat syntyneet Teksasissa. 10 Blues News 3/2019 – Perheemme jätti aikoinaan Teksasin pölyt taakseen, ja minä olin ensimmäinen lapsista, joka syntyi Kalifornian Fresnossa. Isäni kehotti meitä jatkamaan soittoharjoittelua ja kehittyessämme riittävän hyviksi hän lupasi hankkia meille paremmat soittimet. Minun lähdettyä omille teilleni jäivät muut veljet ja siskot vielä kotiin. Soittimessa oli kitaran tavoin kuusi kieltä, jotka olivat niin ohuet ja terävät, että veljeni piti suojata kätensä paperitupoilla välttääkseen verenvuodon sormistaan. – Yhdessä kolmen veljeni kanssa meistä tuli Tucker Brothers Plus Band. En käynyt koulua muiden lasten kanssa, koska minuakin tarvittiin peltohommissa kantamassa korteni kekoon ison perheemme toimeentulon eteen. Noihin aikoihin vauvan maitoa (”pet milk”) myytiin pehmeissä peltitölkeissä, jollaisen veljeni ruttasi lyttyyn ja liu’utteli sitten kielien alla saaden aikaan kitaran sointia muistuttavia ääniä. Ohjelmistomme oli paljolti James Brown -matskua ja nautimme kovasti soittamisesta yhdessä. Halusin olla tuolloin vokalisti, koska he olivat aina leidien suurimman kiinnostuksen kohteita. Eugene oli varsinainen kitaristimme, mutta hän hallitsi lisäksi lukuisia muita instrumentteja kuten koskettimia. BeBop oli minulle kuin äiti, joka opetti paljon musiikista ja jolta sain valtavasti tärkeitä elämänohjeita, kuten että tärkeintä on olla aina sanojensa mittainen mies. Urakoitsijat ja työnvälittäjät tekivät sopparit aina äitini kanssa, koska isäni ei ollut lukutaitoinen. Kolmas veljistäni, Aaron, seurasi minua rumpalina annettuani hänelle rummunsoiton ensiaskeleet. Isäni vakuutti, ettei meidän tarvitse enää palata takaisin peltotöihin, mistä olimme todella riemuissamme. Olin tuolloin nuorena vielä hyvin ujo enkä halunnut kenenkään näkevän minun soittavan
Mikä sai pään kääntymään juuri nyt ja nimenomaan Black Devilsin kohdalla. – En todellakaan. No, myöhemmin se on jo hieman selvinnyt (naurua). Jeff Beck on tietenkin eräänlainen kuningas myöskin ja B.B.King on totta kai parhaimmillaan aivan uskomaton! 14-vuotiaana näin Johnny Winterin Kulttiksella ja se oli mieletön! Mulle eräs kaikkien aikojen keikoista! Äijä meni lavalla edestaas ja soitti niin tautisen hienosti! Näytti, että musiikki vaan virtasi hänen lävitseen. Mutta todella harvalla on hallussaan blues ja se on sääli. Mulla oli bändiin tultuani sellainen ajatus, että jos ”Roadrunnerilla” nupit oli käännetty kymppiin, niin mennään ja käännetään ne seuraavalla levyllä yhdelletoista! Niinpä yllätys olikin suuri, kun Remu halusikin haeskella popimpaa soundia. – Syy miksi en ole aiemmin vastaaviin suostunut on, että soitin aikoinaan Hurriganesissa bändin ollessa parhaimmillaan ja se tietenkin nosti riman tosi korkealle. Se oli monella tapaa opettavaista aikaa, tein todella paljon kaikkea erilaista musaa. Entäs aikoinaan Hurriganesin kanssa. Vuonna 1984, Hurriganesin paketoimisen jälkeen, keskityin pitkäksi aikaa tekemään TVja mainosmusiikkia ja muita tilaustöitä ja keikkailin vain harvoin ja satunnaisesti. Kaksitoistavuotiaana näin Dave Lindholmin koulun bileissä ja olin aivan ihmeissäni, että mikä kundi tää on. Olet tähän saakka kieltäytynyt kaikista tarjouksista osallistua minkäänlaisiin Hurriganesin ulkopuolelta tuleviin tribuutteihin, vaikka muuten oletkin tehnyt kaikenlaista. Perään seuraava Bluesbreakers-levy, jossa niin ikään loistava Peter Green. Vastaukset tulevat matalalla äänellä, harkiten ja täsmällisesti. Mitä kaikkea. Sävellät paljon musiikkia. Miten voi laulaa noin ja miten kitaran saa soimaan noin.... Ile on ollut 19-vuotiaasta asti julkisuuden valokeilassa, hankkien kannuksensa aikanaan Suomen suosituimman ja myös seuratuimman yhtyeen riveissä. Viereeni istuu yksi suomirokin legendoista, marraskuussa 64 vuotta täyttävä Ile Kallio. 12 Blues News 3/2019 PETRI FRIMAN I stahdan On The Rocks -ravintolan takahuoneen sohvalle ja asettelen kännykkäni nauhoitusasemiin. – Siinä bändissä biisit tehtiin aina samalla tavalla; jammailemalla treeniksellä. En halua koittaa väkisin puskea mitään, vaan biisit syntyvät yleensä pitkälti itsestään ja luonnostaan. Teittekö jokainen tahoillanne kappaleita ja toitte treenikselle, vai miten säveltäminen tapahtui. Oli helpompi kieltäytyä lähtemästä mukaan mihinkään virityksiin, kuin ottaa riski, että seisoo lavalla ja toteaa kesken keikan, että eipä tää homma näköjään toimikaan. Menetkö aamuisin kuudeksi jonnekin taiteilijakammioon luomaan, vai miten homma toimii. Tuhtia rokkiahan sekin on! Mikä on muuten oma suosikkisi Hurriganes-levyistä. Niinpä kun mua pyydettiin kesällä 2017 Jannen ohella mukaan Imatran Pit Stop Partyyn soittamaan kundien kanssa, lähdin kokeilemaan. Loppusohvan valtaa joutsenolainen Hurriganes-tribuuttibändi Black Devils, jo 25 vuotta kasassa ollut trio, joka monien mielestä on juuri se paras kaikista suomalaisista Ganes-tribuuteista. Olin ihmeissäni ja eri mieltä, mutta siinä bändissähän oli tunnetusti vain yksi pomo. Blues on kuitenkin se alku ja juuri ja sieltähän koko rockja popmusiikki on lähtöisin. – Kyllä sitä tuli pikkujätkänä kuunneltua ja soitettua todella paljon! Tänä päivänä meillä on paljon loistavia muusikoita, esimerkiksi nuoria kitaristeja, jotka tekevät soittimellaan mitä vaan. – 70/80-luvun taitteessa mulla oli hetken aikaa broidin kanssa bändi, Pera & The Dogs. Ile on ikäänsä nähden erittäin tiukassa fyysisessä kunnossa, katsoo suoraan silmiin ja hymyilee paljon ja ystävällisesti. Rokkikansa tuntee sinut tietenkin Hurriganesin kitaristina, mutta olet tehnyt paljon muutakin. – Bändi oli siinä niin järjettömässä iskussa! Olen ymmärtänyt, että musiikin soittamisen lisäksi nautit myös edelleen sen kuuntelemisesta. Mitkä tai ketkä ovat olleet omia vaikuttajiasi. ”Live In Stockholm”, tulee vastaukseksi melkein ennen kuin pääsen kysymyksen loppuun. Vai olenko ihan väärässä. Monihan olisi jäänyt Roadrunnerin jälkeen tekemään samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Olen kyllä joskus tehnyt levyllisen musiikkia menemällä koiran kanssa mökille viikoksi ja keskittynyt vain sen levyn musan tekoon. En tarkoita, että täytyisi soittaa. Mentiin käytännössä ilman treeniä ja koska homma toimi niin hienosti, oli helppoa suunnitella jatkoakin. Homma onnistui niinkin, mutta se pakottomuus sopii silti mulle paremmin. Toki mulla oli joskus kitarariffejä, jotka käynnistivät homman, mutta joskus Remu alkoi vaan paukuttaa komppia rummuilla ja siitä se lähti. – Kyllä se on totta. Suomessa ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan vaadittavaa osaamista, eikä kanavia ulkomaanvalloituksiin ja homma kuivui kokoon. Onko sulla joku tietty metodi tai rutiini. Ja Davella oli jo silloin joku oikea kitara, Fenderit ja Gibsonithan olivat silloin täällä ihan avaruusaluksia, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut. Sitten tuli Euroviisut ja tietenkin yhteistyö Kaijan kanssa. Sitten mentiinkin ihan kronologisesti; ”John Mayall Bluesbreakers With Eric Clapton” – aivan täydellinen levy! Silloin ja edelleenkin. Silti hän ei vaikuta tippaakaan varautuneelta, vaan vastailee kysymyksiin kärsivällisesti ja perusteellisesti. Joskus ulkoilemasta tullessa joutuu viittoilemaan perheelle, että jos on asiaa, niin myöhemmin, nyt on mentävä suoraan nauhurille ennen kuin idea katoaa (naurua). Media on näyttänyt hänelle kaikki puolensa jo moneen kertaan. Viime vuosina kokoonpano on ollut Ile Kallio Big Rock Bandin myötä hieman suurempikin. Vaikka et ole juurikaan bluesia levyttänyt, sillä on tainnut kuitenkin olla soittoosi merkittävä vaikutus. Sitten tuli Jimmy Page, riffien kuningas ja perään Ritchie Blackmore. Kun katsoo Hurriganesin levytyshistoriaa, tulee sellainen fiilis, että Remu halusi koko ajan viedä juttua johonkin suuntaan. – Louhivuoren Janne oli tehnyt näiden herrojen kanssa muutamia keikkoja ja kehui mulle, että nyt on soittotaidon lisäksi meininki ja asenne kohdillaan. Tehtiin pari levyä ja tähtäin oli alusta alkaen ulkomaille. Aihiota pyöriteltiin niin pitkään, että se löysi muotonsa ja sitten se oli siinä. – Noin kymmenvuotiaana kuulin ensi kertaa Buddy Guyn First Time I Met The Bluesin ja se räjäytti tajunnan! Että mistä tommonen ääni tulee. No, eipä tuota ”Crazy Daysia” oikein osaa minään poppilevynä pitää, päinvastoin. Kävelen paljon jo kuntoilun kannalta ja se on hedelmällistä myös ideoinnille. Kitarassa vasta parikymppinen Eric Clapton, joka oli jo silloin löytänyt oman juttunsa ja rajaton itsevarmuus kuuluu myös soitossa. Seuraavaksi kaikkien aikojen myrsky, kun esiin astui Jimi Hendrix
Lienee selvää, että Smokeyn mielenkiinnon suuntautuminen muualle oli yksi syy siihen, että Linda Grinerin single julkaistiin vasta yli puoli vuotta levytyksen jälkeen tammikuun lopussa ‘63 ja että siihen ei tuossa vaiheessa enää panostettu. Bennedetti oli ainakin puolivirallisesti Lindan manageri ja hän järjesti uran urkenemiseen johtaneen esiintymisen Howard Teatterissa. Hän levytti vain yhden singlen, mutta se on jäänyt historiaan suurena keräilyharvinaisuutena. Lindan äiti oli kotoisin Jamaikalta ja isä entinen kevyen sarjan mestarinyrkkeilijä. Motown 1037 Good-by Cruel Love Envious A-puolta on usein pidetty eräänlaisena answer-lauluna James Darrenin edellisen syksyn hitille Good Bye Cruel World. Todellisuus oli hieman arkisempi. GOOD-BY CRUEL LOVE Motownin historiikit esittelevät Linda Grinerin päätymisen Detroitiin jonkinlaisena tuhkimotarinana, kun Smokey Robinson löysi 15-vuotiaan tytön Washingtonista, tajusi hänen lahjakkuutensa ja toi Berry Gordyn juttusille. Erehdys korjattiin nopeasti, mutta nuo väärällä nimellä prässätyt kappaleet ovat jääneet keräilyihmeiksi. Se oli niin varma sävelmä, että on helppo kuvitella sitä top ten -hitiksi, jos Mary Wells olisi levyttänyt sen. Linda tajusi varmaan itsekin, että hänellä ei ollut mahdollisuuksia Smokeyn holhouksessa levyttäneen Mary Wellsin varjossa. Neljännesvuosisadan ajan käytössä oli taiteilijanimi Lyn Roman ja tyyli oli aivan toisenlainen. Yhtä suureksi esteeksi Linda on maininnut myös Gordyn pinttymän Diana Rossista tulevana suurtähtenä, Lindaa ei voitu päästää Supremes-kuviota sotkemaan. Korjatut singlet ovat toki arvokkaita nekin, mutta niiden arvo on ollut noin kymmenesosa virhekappaleiden hinnoista. Myös b-puoleksi jäänyt hidas ja viihteellinen Envious oli hyvä esitys, siitäkin löytyy yhtäläisyyksiä Mary Wellsin vastaavanlaisiin balladeihin.. 70-luvun oppaissa hinnaksi arvioitiin 4060 dollaria, takavuosien nettihuutokaupoissa hinta oli korkeimmillaan useita satoja taaloja. Yksi Gordyn asenteeseen vaikuttanut seikka oli Lindan ikä. Siltä se ei ainakaan kuulosta, vaan kyseessä on mitä tyypillisin Smokey Robinson -sävelmä, juuri samasta muotista kuin Smokeyn Mary Wellsille tekemät suurmenestykset. Lindalla oli pikkutyttönä mahdollisuus tyypilliseen gospelkoulutukseen kotiseurakuntansa Heavenly Stars -nimisessä kuorossa, mutta myös tilaisuus kuunnella 50-luvun suuria tähtiä. Kotiradiossa soivat Sam Cooken ja Roy Hamiltonin tapaiset viihdyttäjät ja johtavat Dinah Washingtonin, Sarah Vaughanin ja Ella Fitzgeraldin tasoiset naisesikuvat. Linda oli tietenkin lahjakas, mutta mikään slummien raakile hän ei ollut, vaan ikäisekseen kyvykäs ja määrätietoinen nuori nainen. Tapaaminen ei suinkaan tapahtunut sattumalta, vaan Linda oli esiintymässä Washingtonin Howard Theaterissa samassa tilaisuudessa, jonka päätähti oli Smokey Miracles-yhtyeineen. Hänen kanssaan ei voitu solmia talolle tyypillistä rahat pomon taskuun -sopimusta, koska vanhemmilta ei saatu siihen suostumusta. Kuulostaa kaukaa haetulta, mutta muistaa sopii, että Linda oli erinomainen laulaja, hänen sopraanossaan oli yhtäläisyyksiä Diana Rossin vastaavaan, lapsellinen nasaalius ja seksikkyys vain puuttuivat. Ehkä tuota on turha spekuloida, luulen kuitenkin, että Linda kiertelee totuutta väittäessään, että hän halusi eroon Motownista kiihkeämmin kuin Motown hänestä. Good-by Cruel Love ei ollut hitti, mutta se on hyvä levy. LYN ROMAN Motown memories, osa 70 PEKKA TALVENMÄKI A laotsikko lupaa liikaa, esiteltävämme liittyy Motowniin vain marginaalisesti uransa alun ja lopun osalta, noissa yhteyksissä hän levytti omalla nimellään Linda Griner. Linda Griner on myöhemmissä haastatteluissa kertonut, että Smokey ja useimmat muut Hitsvillen kaverit olivat kannustavia, mutta hän ei viihtynyt Motownilla lähinnä siksi, että Berry Gordy ei sietänyt häntä. 16 Blues News 3/2019 LINDA GRINER a.k.a. Ilmeisesti edellä toteamani satojen taalojen hintapyynnöt liittyvät nimenomaan ”cruel world” -kappaleisiin. Motownin kannalta Linda oli erikoistapaus. Maininta Smokey Robinsonista Lindan ”löytäjänä” on liioittelua. Todellisuudessa Linda oli päässyt 14-vuotiaana esiintymään säännöllisesti Ko Ko -nimiseen kerhoon, jonka omistaja Angelo Bennedetti kannusti ja tuki monin tavoin hänen uransa alkua. Lindan syntymäaikaa ei ole mainittu näkemissäni teksteissä, mutta koska hän oli 15-vuotias tavatessaan Smokeyn vuoden ‘61 paikkeilla, niin pienellä päättelyllä päästään ainakin lähelle totuutta. Mary Wellsin ensimmäinen ykköshitti You Beat Me To The Punch julkaistiin kaksi päivää Lindan levytystilaisuuden jälkeen ja seuraava ykkönen Two Lovers levytettiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Linda pääsi Smokeyn suosituksesta Hitsvilleen alkukesällä ‘62 ja sai lähes kylmiltään levytettäväkseen singlen, jonka molemmat puolet sävelsi ja tuotti Smokey, taustakuorona toimi The Miracles. Washingtonissa asunut perhe oli kaikin puolin musikaalinen. Maryn hitit työllistivät Smokeyn, mikä näkyi siinäkin, että Miracles oli melkein paitsiossa koko alkuvuoden ‘62, kunnes palasi kuvioihin vuoden lopulla hitillä You’ve Really Got A Hold On Me. Sen verran Darrenin hitti on saattanut tekijöiden ajatuksia sekoittaa, että singlen ensimmäisiin otoksiin painettiin ymmärtääkseni täysin vahingossa nimeksi Good By Cruel World
Taustatukena kaiken aikaa vaikuttanut Angelo Bennedetti neuvotteli sopimuksen Columbialle, jonka pomot olivat niin vakuuttuneita hänen kyvyistään, että antoivat alan mestareihin kuuluneen Clyde Otisin ottaa hänet tuotettavakseen. Enää ei ollut merkkiäkään Smokey-vaiheen liukuhihna-Motownista, paremminkin esityksessä oli näkyvissä Lindan tulevaisuus kovan tason viihdelaulajana. Nuoresta iästään huolimatta Lyn Roman oli kypsä artisti ja Clyde Otisin maltilliset sovitukset päästivät hänen äänensä oikeuksiinsa. Aretha Franklin oli tunnetusti ollut Columbialla jo kolmisen vuotta eikä firmassa taidettu täysin ymmärtää, mitä kiistatta ylivoimaisen artistin kanssa olisi pitänyt tehdä. Lyn Romanin mielestä se jokin oli Columbian johtomiesten ja Clyde Otisin välinen budjettiriita. VIIHTEEN HUIPULLE Linda Grinerilla ei ollut vaikeuksia jatkaa uraansa Motown-vaiheen jälkeen. Päästäkseen irti Motownin mukana syntyneestä teinityttöimagosta Linda vaihtoi nimeä. Columbia-albumi ei ollut menestys, mutta se huomattiin alan taustamiespiireissä. Hieno esitys kaiken kaikkiaan, samalla viikolla levytettiin tulevaa enteilevät historialliset Motown-levyt Martha & The Vandellasin Come And Get These Memories ja Temptationsin I Want A Love I Can See. Ainoatakaan singleä ei albumin raidoista julkaistu, tekemättä jäi myös toinen albumi, joka oli Romanin mukaan suunnitteilla. Kesällä ‘64, ehkä peräti Lyn Romanin albumin innoittamana päätettiin Otis siirtää tuottamaan Arethan levyjä, tuo suuren määrän hienoja levytyksiä poikinut yhteistyö jatkui siihen saakka, kun Aretha siirtyi Atlanticille vuoden ‘67 alussa. Huhtikuussa ‘64 järjestettiin kaksi sessiota, joiden tuloksena julkaistiin albumi. Billboard käytti Album Spotlightissaan Lyn Romanista sanontaa ”exciting new star” ja vertasi häntä Lena Horneen ja Damita Jo’hon. Linda on kertonut haastattelussa, että Columbialla oli motiivina tehdä hänestä uusi Dinah Washington joulukuussa ‘63 kuolleen supertähden paikalle. Tuon viihteellisen balladin taustamiehenä ei toiminut Smokey, vaan säveltäjiksi on merkitty Marvin Gaye ja Clarence Paul ja tuottajaksi viimeksi mainittu. Epäilemättä hän teki Smokeyn johdolla yhtä ja toista, epävarmojen muistelojen mukaan jopa albumi oli suunnitteilla. Etunimi sai muodon Lyn, sukunimeksi kelpuutettiin Bennedettin ideoima, roomalaiselta kalskahtava Roman. Olen kuullut vain muutaman raidan tältä levyltä ja ne vahvistavat kappalelistan synnyttämää mielikuvaa: Perusviihdettä, mutta ehdottomasti loistavaa sellaista. Quincy Jones toimi Mercuryn varapääjohtajana noihin aikoihin ja hän kiinnostui Romanista.. Kävikö niin, että Lyn Romanin sopimus Columbialla jäi yhden LP:n pituiseksi sen takia, että yhtiö halusi satsata Arethan uraan. Jokin meni kuitenkin pieleen. Varmaa tietoa on vain vuoden ‘63 alussa purkitettu julkaisematta jäänyt So Let Them Laugh At Me. En tiedä, kiertelikö Roman totuutta, itselläni kävi levytysten katkeamiseen mielessäni aikataulullinenkin selitys. Blues News 3/2019 17 On epäselvää kuinka paljon hyllylle jäänyttä materiaalia Linda Motown-vuotensa aikana levytti. The Many Faces Of Lyn Roman (Columbia CL-2219) A: (1) Moon River (2) I Thought About You (3) While We’re Young (4) Imagination (5) The End Of A Love Affair (6) You Came A Long Way From St. Louis B: (1) Out Of This World (2) Candy (3) On The Green Dolphin’s Street (4)When The Sun Comes Out (5) A Certain Smile (6) Fly Me To The Moon Stereopainoskin on olemassa, numeroltaan 9019, lisäksi albumi on julkaistu viitisen vuotta sitten cd-muodossa Legacy-merkillä
A Girl For All Reasons (Dot DLP 25850) A: (1) Here I Am (2) One Life One Dream (3) Stop Along The Way (4) Don’t Worry About Me (5) Summertime B: (1) Confession / I’m A Believer (2) In The Back Room (3) Call Me (4) A Little Bit Of Sunshine (5) I Haven’t Got Anything Better To Do (6) How Could I Be So Wrong The Greatest Roman Of Them All (Dot DLP 25903) A: (1) Knowing When To Leave (2) God Bless The Child (3) When I Was Five (4) Didn’t We (5) Unchained B: (1) Little Green Apples (2) Just A Little Lovin’ (3) (You Make Me Feel Like) A Natural Woman (4) Help Yourself (5) The Look Of Love Tärkeimmät havainnot Romanin Doteista mainittiin jo sinkkukatsauksen yhteydessä. Day on loistava hienostunut levy. Syyksi voi arvailla Townsendin sortumista yhteen lukemattomista ryyppyputkistaan tai hänen täystyöllistymistään muiden artistien kanssa, Lyn Romanin Mercury-levyt jäivät joka tapauksessa yhteen singleen. Se ei ole koskaan ollut varsinainen hitti, mutta siitä on tehty paljon hyviä lainoja. Gerry Granahan toimi Romanin taustalla niiden kahden vuoden ajan, jotka tyttö Dotilla vietti. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin Roman onnistui myös kuulostamaan paremman väen Diana Rossilta. Molemmilta albumeilta löytyy. Peräti neljän viimeisen singlen raidat puuttuvat albumeilta, syy on tiettävästi se, että luvattua kolmatta LP:tä ei koskaan saatu kasaan. Verrattuna aikaisempiin vuosiin tämä vaihe merkitsi selkeästi takapakkia. Litanian parhaimmistoon kuuluvat sävelmät Here I Am ja When I Was Five ovat reippaasti velkaa niille Dionnen lauluille, joita pari Bacharach & David noihin aikoihin kirjoitti, myös sovituksissa ja laulussa oli samantapaista sujuvuutta ja kepeyttä. Ed Townsendin kirjoittama My Life Story on hieno viihde-esitys sekin. Netissä on katsottavissa kyseisen vuoden lokakuussa taltioitu live-versio, joka osoittaa miten vaikuttava lavadiiva Lyn Romanista oli kehittynyt. VIIHDEMAAILMAAN Vuonna ‘67 Lyn Roman siirtyi uudenlaiseen ympäristöön monenkirjavasta jäljestään tunnetulle Dot-merkille, joka toimi suuren filmiyhtiön Paramountin kyljessä. Lyn Romanin laulu on huikea, erityisesti hän osoitti taitonsa noustessaan kliimaksikohdissa ylärekistereihin ilman vähäistäkään väkinäisyyden tunnetta tai ajatusta kiljumisesta. Edellinen oli tyypillinen mahtipontinen 60-luvun filmisävelmä, muuten siisti, mutta tunnelmaa pilasi aika lailla se, että Roman kuulosti ärsyttävästi Petula Clarkilta. Dionne Warwick oli kolmas, mielenkiintoisin esikuva. Lyn Romanin kertoman mukaan Columbiavaiheen kuvio toistui Mercurylla. Day My Life Story Samassa heinäkuun ‘65 sessiossa levytettiin hyllylle jääneet Make Someone Love You ja I Want To Be Your Baby Girl. Dot-touhu oli linjatonta tai jos linjaa oli, se siirtyi 60-luvun lopussa pois Romanin vahvuusalueilta. Covereista tunnetuin on varmaankin Dusty Springfieldin ”Dusty In Memphis” -albumilta löytyvä tulkinta, muita tuohon hienoon sävelmään tarttuneita kuuluisuuksia ovat Sarah Vaughan, Barbara Streisand, Tina Turner, Billy Eckstine ja Friends Of Distinction, vain muutamia mainitakseni. Singleinä julkaistuista versioista parhaiten sopi Romanin tyyliin Barry Mannin ja Cynthia Weilin kaihoisa Just A Little Lovin’ (Early In The Morning). Daddy’s Gone A Huntin oli levottomampi, se sujui enemmän Johnny Williamsin orkesterin ehdoilla, valitettavasti siinäkin laulupuolta häiritsi mielikuva Petula Clarkista. Lyn Romanin versio on nätti, mutta ei erotu sen kummemmin edukseen. Originaalin levytti vuoden ‘68 alussa australialaissyntyinen Lana Cantrell. Jones löysi Romanin taustalle tuottajaksi Ed Townsendin ja sovittajaksi Horace Ottin, tuloksena hieno single: Mercury 72473 G.B. Voi olla, että hänellä oli toiveita jopa filmiurasta, ainakin hän on haastatteluissa maininnut, että Paramountilla oli suuria suunnitelmia hänen varalleen, mutta ne kaatuivat epäselvyyksiin yhtiön hallinnossa. Petula Clark/Dionne Warwick -ihmettely jatkui albumeilla. Dot 17052 The Penthouse Born To Lose 17089 Here I Am In The Back Room 17148 Just A Little Lovin’ When I Was Five 17203 Unchained The Taste Of Love 17237 Somewhere Cupid 17265 Daddy’s Gone A Hunting The Love That A Woman Should Give To A Man 17313 The Secretary’s Life Some Hearts Petula Clarkin haamu oli kaiken aikaa Romanin Dot-sinkkujen taustalla, toisissa esityksissä enemmän, toisissa vähemmän. Horace Ottin kirjoittama G.B. Kauniin jäähyväislaulun täydentää Horace Ottin sovitus, joka on malliesimerkki siitä miten jousia käytetään ”oikein”. Yhteistyö Ed Townsendin kanssa sujui molemminpuolisen yhteisymmärryksen merkeissä, suunnitteilla oli albumi, mutta mitään ei tapahtunut. 18 Blues News 3/2019 Ehkä Quincynkin mielessä liikkui ajatus Dinah Washingtonin kuolemasta aiheutuneen aukon täyttämisestä, sama toteamus on liitetty myös Timi Yuron siirtymiseen Quincyn alaisuuteen Mercurylle. Hänen tunnetuimmat Dot-levynsä olivat joka tapauksessa Gerry Granahanin tuottamia filmitunnareita elokuvista The Penthouse ja Daddy’s Gone A Hunting. Lyn Roman sai levyttää Gerry Granahanin johdolla Dotille kaksi albumia
Linda itse muistelee Motorcityä seuraavasti: ”Uskoakseni Motorcityn konseptilla olisi voitu saada paljon hyvää aikaan, mutta mitkä olivat heidän todelliset tarkoitusperänsä. Ainoa raita, johon mielikuvitukseni riitti, on huokailevan monologialun sisältävä ja Diana Rossin kuiskailevaa tyyliä lauluosuudessa tavoitteleva kakkospuolen avaus. In The Basement -lehden haastattelussa väitetään, että Lyn olisi levyttänyt Love Is The Answer -nimisen raidan Italiassa 80-luvun lopussa. Linda ei ollut tärkeimpiä Motorcityn artisteista, häneltä julkaistiin nimittäin vain yksi single (Too Late For Tears). Ketä kiinnostaa. Yksityiskohtia en löytänyt, mutta oletan, että jos Lyn jotakin soolona lauloi, niin kyseessä oli We Belong Together. Linda oli ja on nätti nainen ja etuvarustuksia on kuvissa korostettu niin, että uhkea on vaisu sana niitä kuvaamaan. Kuka tietää. Hän oli tarjonnut sitä Lindan levytettäväksi vuosikymmeniä sitten, mutta kun aie ei toteutunut, Linda muisti ystäväänsä modernisoidulla versiolla. Redd Foxxin merkitystä Lindan tukijana ja ystävänä kuvaa myös se, että Foxxin perheen myötävaikutuksella on pantu alulle koomikon elämää ja bisnesmaailman koukeroita yleisemminkin kuvaava elokuvaprojekti, johon käsikirjoituksen ovat laatineet Sean McBride ja Michael Green. Kaiken kaikkiaan ”Wanted” oli ja on sekava paketti. Levy sinällään on kaikkea muuta kuin vetelää huumoria, sävelmä on nätti ja esitys siisti, vaikkei se ainakaan minussa sen kummempia joulutuntoja herättänyt. Ichiban 110 Don’t Look Back (78.) Living In The 80’s Kyseessä ei ole versio vanhasta tempparihitistä, vaan Ichiban-sävelmä, joka ei erotu sen kummemmin edukseen albumilla. Care For Me (1) Running Out Of Ways (2) Care For Me (3) Like A Stone (4) True Love Seuraava merkintä on niin ikään neliraitainen EP, levymerkki oli K-Tel ja vuosi 2010. Tribuutti perustui lukuisiin yhteisiin esiintymisiin 70-luvun alussa. Olisi luullut, että jos he olisivat ajatelleet kaikkia niitä ongelmia, joita entisillä Motown-artisteilla on ollut, he olisivat hoitaneet homman huomattavasti paremmin.” UUDEN VUOSITUHANNEN AKTIVITEETIT Olin jo päättämässä esittelyni Motorcityyn, mutta kun uteliaisuuksissani tarkistin, onko Linda Grinerilta olemassa mitään uutta tietoa, niin löysin vaikka mitä, kaikki 2000-luvulta. En saanut netti-ilmoituksesta täyttä selkoa levyn taustatekijöistä, mutta ehkei ole väliäkään, sillä levy on täysin tyhjänpäiväinen. Siinä tärkeimmät. Ichiban julkaisi myös yhden singlen, josta tuli yllättäen Lynin ainoa listalevy. Jälkimmäisen lauluosuus on kelvollinen, mutta paukuttelun säestämänä kerrottu pitkä johdantomonologi täysin metsässä. Sweet Genius (1) Sweet Genius (2) You Can’t Turn Me Off (3) Do It Again (4) One More Dance For The Road Molemmilla levyillä on hyvää se, että pahimmat paukuttelut on jätetty sen verran vähiin, että sävelmistä saa selvää. Parempaa tarjosi kyseisenä vuonna Second Chances -merkillä julkaistu EP, jonka Linda levytti ranskalaisen Arno Eliasin tuottamana. Suunnitelma on tätä kirjoitettaessa vain suunnitelma, jonka lopullisesta toteutumisesta ei ole varmuutta.. Sijoitus blacklistan hännillä oli pieni erikoisuus, ei laadun tae. Marvin Gayen ystävä tarkistaa tietenkin Lynin näkemyksen 70-luvun puolivälin I Want You -hitistä, joka oli originaalina aika vaikeaselkoinen eikä Lynin naisnäkökulma sitä ainakaan ymmärrettävämmäksi tee. Samoihin aikoihin vuonna 2007 julkaistiin ymmärtääkseni myös single The Snippet. Musiikkipuolesta erottuu tietenkin kaksi versiota omista vanhoista singleyrityksistä, valitettavasti Unchained ja varsinkin Goodbye Cruel Love eivät sisällä hitustakaan 60-luvun henkeä. Kuluneet kolme vuosikymmentä ovat vieneet esityksestä lopunkin hohdon. Hän on vaikuttanut aktiivisesti Las Vegasin yhteiskuntaelämässä ja hyväntekeväisyyskuvioissa ja toiminut erilaisissa edustustehtävissä monella maailman kolkalla. Musiikkiakaan hän ei unohtanut. Hypnoottisen tuntuinen Care For Me, unelias True Love ja pitkän intron avaama Do It Again jäivät pikakuuntelussa positiivisimpina mieleen. MOTORCITYLLE – KUINKAS MUUTEN Lähes kaikki Motown Memories -osat ovat päättyneet esiteltävän yrityksiin Ian Levinen jälkikäteen ajatellen naurettavalla Motorcitymerkillä. Kyse on ehkä väärinkäsityksestä. Varminta tietoa on vuonna ‘91 julkaistu cd, josta löytyy myös parin raidan verran täydennetty nettiversio nimellä ”Distant Lover”. 20 Blues News 3/2019 Slave ja Born To Live, jotka eivät erityisemmin erotu sekavasta kokonaisuudesta. Nettisivustot on päivitetty ajan tasalle ja niiden mukaan Linda Griner on edelleen täysillä mukana. Love Is The Answer oli maineikkaan italialaisen Fonit Cetra -nimisen yhtiön ”perhepaketti”, jolla lauloi monta jenkkikuuluisuutta muutaman paikallisen tähden kanssa. Ensinnäkin Linda näyttää jatkaneen töitään Las Vegasissa, koska hänelle on myönnetty kunnianosoitus ”Voice Of Emprovement Award Las Vegas”, turha miettiäkään mitä sen myöntämiseen on vaadittu. Iso plussa kolmisen joulua sitten ilmestyneelle levylle When You Love Someone It’s Christmas Every Day, jonka Linda on esittelytekstin mukaan tehnyt 90-luvun alussa kuolleen ”bullshit”-humoristin Redd Foxxin muistoksi. Sävelmä on ymmärtääkseni Redd Foxxin tekemä. Tässä alkuperäisen Motorcityn tiedot: Bitter End (CDMOTCLP 60) (1) Bitter End (2) Distant Lover (3) Jealousy (4) Easy To Love (5) Prime Time Lover (6) Somebody’s Gotta Go (7) Unchained (8) Break The Chains Of Love (9) Goodbye Cruel Love (10) Too Late For Tears ”Parasta” koko paketissa taitaa olla kuvitus. Marvin Gayeltä lainattu Distant Lover on laulullisestikin hyvä, samoin Jealousy ja yhdentekevästä taustastaan huolimatta Break The Chains Of Love. Pomon määräyksestä palattiin käyttämään Motownista muistuttavaa nimeä Linda Griner, Lyn Roman näyttää vilahtaneen muutaman raidan säveltäjätiedoissa. Parhaimmillaan levy on – niin kuin Motor City aina – silloin, kun tekijöiden maltti riitti muuhun kuin turhaan halvanoloiseen koheltamiseen
Blues News 3/2019 21
Alkuvuonna 1962 Lomax kohtasi tulevaisuutensa kannalta merkittävimmän Merseysiden bändin The Undertakersin. Amerikkalaisesta rock’n’rollista ja rhythm’n’bluesista vaikutteita hakenut liverpoolilainen Kansas City Five (alun perin The Consuls) puolestaan koostui vakituisemmassa kokoonpanossaan Peter Cooken ja Robbie Hicksonin ohella Colin Middleboroughsta, Alan Strattonista sekä myöhemmin The Swinging Blue Jeansissä ja The Mojosissa vaikuttaneesta Tommy Hughesista. Jackie Lomaxin napanuora Beatlesiin kiristyi sittemmin entisestään Brian Epsteinin myötävaikutuksella alkaneella soolouralla, jolloin hän äänitti studiomateriaalia kaikkien muiden liverpoolilaisnelikon jäsenten paitsi Lennonin kanssa sekä työskenteli herrojen hallinnoimalla Apple-merkillä. Dee & The Dynamitesin muut jäsenet olivat basisti Karl Sloan sekä rumpali Brian ”Bugs” Pemberton, joka korvautui myöhemmin Tommy Bennettillä. Vuonna 1959 yhtyeestä oli jalostunut Bob Evansin johtama The Vegas Five, jossa olivat yhä mukana myös Nugent ja Maguire sekä heidän lisäkseen Chris Huston, tulisieluinen irlantilainen laulaja Jimmy McManus ja basisti David ”Mushy” Cooper. Musiikin tielle teinipojan vei asuinseudun Wirralin ensimmäisiin rock’n’roll-bändeihin lukeutunut Dee & The Dynamites, johon Lomax liittyi komppikitaristiksi 50ja 60-lukujen taitteessa. Sattuman oikusta Vegas Fiven nimi päätyi vaihtoon, kun paikallinen. Levyn a-puoli oli taustaltaan juutalaisperäinen kansanlaulu, jonka sovittajaksi merkitty ”Moishe Pipick” tarkoittaa jiddišin kielen slangissa ”pummia”. Mantereelta ja levy-yhtiöltä toiselle hyppelehtineen sekä musiikinlajeja avarakatseisesti sekoitelleen Lomaxin onnistui jatkaa uraansa aina 2010-luvulle saakka, kunnes noutaja lopulta korjasi miehen syyskuussa 2013. Bändin solistin paikkaa isännöi Robbie ”Dee” Hickson, joka siirtyi Dynamites-soolokitaristi Peter Cooken tavoin vuonna 1961 uuteen yhtyeeseen The Kansas City Five. Myöhemmin Les Maguire liittyi Gerry & The Pacemakersiin ja tuli korvatuksi fonisti-laulaja Brian ”Sax” Jonesilla. Blues News -katsantokannasta brittiläisen kitaristi-basistilaulajan ja lauluntekijän kiinnostavin tuotantokausi osui 60-luvulle, jolloin mies mm. Sinkku South Bound Gasser / Blaze Away (Philips PB 1081) julkaistiin marraskuussa 1960. Päällimmäiset vaikutteensa foni-vetoinen The Undertakers otti amerikkalaisilta soulja r&b-kentän orkestereilta – ja kuten mm. Tämäkin poppoo oli jo puuhaillut omiaan paljon aikaisemmin, nimellä Bob Evans & The Five Shillings, jolloin sen muodostivat laulaja-kitaristi Gordon Geoffrey ”Geoff” Nugent, soolokitaristi Ike X, komppikitaristi ja laulaja Michael ”Mike” Millward (myöh. The Fourmost), rumpali-liideri Bob Evans, basisti Billy Evans ja tenorifonisti Leslie ”Les” Maguire. ”Wikipedia-maailmassa” useimmiten Merseybeat-lokeroon ahdettu kokoonpano yhdistyi Beatlesiin lähinnä siksi, että myös se päätyi alkutaipaleellaan kasvattamaan rock-uskottavuuttaan Hampurin pahamaineisille klubeille. Ironista kyllä, bändin musiikista olivat silti ainakin julkaistujen vuosien 1962–65 levytysten valossa sekä beat-rokit että perinteiset britti-r&b-soundit kaukana. Kääntöpuolella rokahtavan sovituksen sai puolestaan newyorkilaissäveltäjä Abraham ”Abe” Holzmannin 1900-luvun alussa kirjoittama suosittu marssiteema. hengenheimolaisensa Sounds Incorporated ja Graham Bond Organization, myös se jäi niin aikalaissuosiossa kuin nykypäivänkin perspektiivissä selvästi yleisesti tunnettujen englantilaisten kitaraporukoiden varjoon. Cooke taas saavutti lisää huomiota Columbialle ja Parlophonelle 1964–65 levyttäneen ryhmän Earl Royce & The Olympics jäsenenä ja hän esiintyi sen mukana myös Gerry & The Pacemakersin tähdittämässä elokuvassa Ferry ’Cross The Mersey (1965). luotsasi yhtyettä nimeltä The Undertakers. 22 Blues News 3/2019 PETE HOPPULA M usiikintutkijan näkökulmasta John Richard ”Jackie” Lomaxin elämänvaiheita voisi helpostikin luonnehtia kiehtoviksi. DYNAMIITEISTA HAUTAUSURAKOITSIJOIKSI Jo heti Jackie Lomaxin ensiparkaisuun 10.5.1944 liittyy lisää beat-assosiaatioita, olihan hänen syntymäkaupunkinsa Wallasey sattumalta osa Englannin luoteislaidalla sijainnutta Merseysiden metropolialuetta. Ensimmäisen ja ainoan levytyksensä orkesteri pääsi työstämään Philips-merkille
Eräällä aikaisemmalla keikkamatkallaan yhtye oli törmännyt houkuttelevaan ilmoitukseen: newyorkilainen viihdeoperaattori Bob Harvey etsi uusia englantilaisia bändejä ja tarjosi heille julkisuutta Amerikassa. Tärkeä päätös oli myös paikallisen klubikeisarin Ralph Websterin pestaaminen yhtyeen manageriksi (mitä ennen he olivat hylänneet mm. Kokoonpano ammensi esikoiskiekoilleen myös lauluyhtyeiden perintöä versioimalla hersyvään engelsmannihenkeen ensin The Shirellesin luentaa mukailleen Doris Day -standardin Everybody Loves A Lover ja sitten The Coastersin 50-lukuisen noveltyrallatuksen What About Us. Itse he mielsivät erottuneensa muista nousua tehneistä merseyryhmistä lähinnä instrumenttivalikoimaansa kuuluneen saksofonin ansiosta, mutta jälkikäteen Lomax vähätteli Undertakersin olleen lopulta vain yksi monista silloisista nuoriso-orkestereista, jonka big band -pohjaiset coverit mm. Kokeneen ammattimiehen näkemykset eivät mitä ilmeisimmin aina kohdanneet nuorten luomisvimmaisten muusikoiden kanssa, eikä toisaalta kokoonpanolle myöskään tarjottu yhtiön hovisäveltäjien töitä levytettäväksi. Kävi tietenkin niin, että New Yorkissa spottivalon anasti enimmäkseen. Lisää rapaa r&b-rattaaseen viskoi helmikuussa 1964 kolmas neliviitonen (7N.15607), jolla Undertakersin rökitettäviksi päätyivät Rosco Gordonin alkuvuonna 1960 Billboard-listoille julkituoma Just A Little Bit sekä Solomon Burken uunituore menestyskappale Stupidity. Blues News 3/2019 23 lehti onnistui sotkemaan heidät artikkelissa ”Undertakersiksi” viereisen palstan hautausaiheisen tekstin johdosta. Ajatus oli varastettu lännenelokuvien hautausurakoitsijoilta, mutta Briteissä he tulivat tietenkin pian leimatuiksi samanlaista vaatepartta suosineisiin teddyboy-kulttuurin edustajiin. Kitaristina aiemmin toimineelle Lomaxille lyötiin uusi soitin kouraan ja ensimmäisten treenien jälkeen miestä vietiin jo samana iltana kahdelle keikalle. Yhdysvalloissa ilmestyi Pye-materiaalista kaksi viimeisintä vuoden 1964 singleä Interphonja Parkway-yhtiöillä, minkä lisäksi The Undertakers pääsi jatkamaan levytysuraansa New Yorkissa Bob Gallon tuotannossa. Helmikuussa 1961 tapahtui kahden ”Fiven” sulautuminen, kun Bob Evans luopui sairastelun johdosta paikastaan ja siirsi vastuun Dee & The Dynamitesin Bugs Pembertonille. Kesäkomennus 1962 Hampurin StarClubilla johdatti Undertakersin suoraan sudenpesään ja ottamaan lähituntuman mallia paitsi kaltaisiltaan muilta rock-kokelailta, myös Ray Charlesin ja Little Richardin tapaisilta suuruuksilta. The Undertakers, pois lukien ryhmästä irrottautunut Geoff Nugent, tarttui syöttiin ja hyppäsi Atlantin ylittävään lentokoneeseen. Viimeiselle Pye-singlelle (7N.15690) syyskuussa 1964 valikoituivat The Driftersin vuotta aiemmin levyttämä Leiber-Stoller -tanssipala If You Don’t Come Back sekä The 5 Royalesin Think. TV-esiintymisissä ja promokuvissa vaikutelmaa korostettiin vielä silinterihatuilla ja ruumisarkkulavasteilla. Ensimmäiset kaksi pikkumustaa jäivät kuitenkin vaille suurempaa huomiota, vaikka esimerkiksi yhtyeen versiot James Brownin ja Nat Kendrick & The Swansin esisoulahtavasta (Do The) Mashed Potatoesista (Pye 7N.15543) tai Barrett Strongin Moneysta (7N.15562) vetivät ronskiudessaan vaivatta vertoja pyhälle Beatlesillekin. Ray Charlesin hittirepertuaarista eivät kertoman mukaan aina olleet niin onnistuneita. NEW YORKIN KUNINKAIKSI. Viimein tuotokset alkoivat myös herättää kansallista mielenkiintoa, kun Just A Little Bit pyrähti viikoksi Brittein sinkkulistan sijalle 49. Kevyin cover-aseistuksin Lomax ja kumppanit (joiden yhtyenimi oli nyt lyhennetty levyetiketissä muotoon ’Takers) eivät olleet päätösjulkaisullaankaan liikkeellä, mikä pantiin merkille myös rapakon takana. Bändin persoonallisuus kun kiistatta rakentui pitkälti saksofonistinsa itsevarmaan soittotapaan. Pyen johtoa se ei kuitenkaan vielä vakuuttanut tarpeeksi. Tästä huvittuneena ryhmän keikkapromoottori kannusti soittajia todella esiintymään tällä nimellä sekä ottamaan settinsä avauskappaleeksi Chopinin ”Surumarssin”. Kolmea keskeistä Liverpoolin yökerhoa pyörittänyt Webster hoitikin bändille keikkoja enemmän kuin riittävästi, minkä seurauksena soittajat ovat muistelleet viettäneensä seuraavat vuotensa ilman varsinaisia lomia. Reitti noudatteli Beatlesin polkuja: ensin kuritonta poikamieselostelua Hampurin Reeperbahnin yökerhoissa, vuonna 1963 nimeäminen Mersey Beat -lehden äänestyksen perusteella kotikaupunkinsa ”viidenneksi suosituimmaksi bändiksi” – ja niiltä sijoilta Pye-yhtiön levytyssopimuksen allekirjoitustilaisuuteen, joka tuotti lopulta neljä laadukasta sinkkua. Matkaseurakseen he saivat yllätyksekseen Pete Bestin omine comboineen, jolle Harvey oli myös luvannut vastaavan mahdollisuuden. Bändille kyllä tarjottiin jatkosopimusta, mutta kaupanpäällisinä diilissä he saivat tuottajakseen aiemmin mm. Keväällä 1963 solmitun Pyediilin oli tarkoitus tallentaa ryhmän kiivas live-soundi myös levylle. Toisaalta Brian Jonesin (eli omien sanojensa mukaan ”sen Brian Jonesin, joka osasi uida”) rooli oli vähintään yhtä tärkeä. Eräänä saarivaltakunnan vaikuttavimmista soul-äänistä pidettyä Lomaxia parempaa nokkamiestä puhallinvetoinen ryhmä ei olisi voinut kuvitella saavansa riveihinsä. Sopeutumista edesauttoivat myös Jackien laulutaidot, jotka istuivat hienosti bändin r&b-, soulja tyttöyhtyebravuureista koostuneeseen ohjelmistoon. Wallaseylaiset joutuivat siten tyytymään pelkkään lainamateriaaliin, ja vaikka he saivatkin edelleen päätäntävaltaa sessioissa soitettujen numeroiden suhteen, oli yhteistyö merkin kanssa auttamatta matkalla kohti päätöstään. The Searchersin ja Petula Clarkin kanssa operoineen Tony Hatchin. Hän vuorostaan toi tammikuussa 1962 mukanaan Jackie Lomaxin, joka korvasi nyt basistina Mushy Cooperin. Taistelu entuudestaan tuntemattomasta lainamateriaalista olikin armotonta: bändi tiputti setistään heti pois sellaiset numerot, joita muutkin soittivat – eivätkä he myöskään halunneet paljastaa kappaleidensa alkuperäisiä, useimmiten amerikkalaisia esittäjiä. Suositun muusikon tilalle astuminen herätti kiihkoa myös Undertakersin faneissa, ja Lomax koki käyneensä läpi Ringo Starrin tapaisen kiirastulen – mutta hän selvisi siitä. Erottuakseen massasta ja etenkin The Beatlesin jo nahkavaatteiden tilalle omaksumasta pukumallista, Undertakers teetätti itselleen edvardiaanisen tyylin mukaiset drapetakit. Beatles-manageri Brian Epsteinin tarjouksen)
Lomax Alliancella ei ollut enää tulevaisuutta (sen ”perineellä” australialaistuottaja Robert Stigwoodilla oli kädet jo liian täynnä töitä edustamansa The BeeGeesin kanssa), mutta sattuman kaupalla vuotta myöhemmin George Harrison asteli mukaan kuvioihin ja houkutteli laulajan Beatles-tiimin uuden Apple-yhtiön levyttäväksi artistiksi. Orpolapsiksi eivät siten jääneet ainoastaan Beatles-musikantit, vaan yhtä lailla myös Lomaxille kuolema oli koko hänen uransa kannalta karvas paikka. Harrison itse ryhtyi tuottajaksi sessioihin, joihin soittajina osallistuivat kolme neljännestä Beatlesistä, Eric Clapton, pianisti Nicky Hopkins ja joukko muita tekijänimiä. Lomaxia tuskin lohdutti edes se, että Hey Judella hän pääsi myös itse ääneen yhtenä kappaleen stemmalaulajista. Chris Huston sen sijaan teki tuttavuutta The Young Rascals -yhtyeen kanssa, Jackie Lomaxin ja Bugs Pembertonin liityttyä vahvistamaan New Yorkissa toimineen ja yhden singlen (What’cha Gonna Do Baby / Johnny No Love) 1966 MGM:lle purkittaneen The Mersey Lads -yhtyeen nimiuskottavuutta. The Animals) ja mukana olivat lisäksi mm. Undertakers purkitti Yhdysvalloissa aineistoa peräti täyspitkän levyn verran, mutta julkaisun arvoiseksi ikuistuksista laskettiin vuonna 1965 ainoastaan Bob Batemanin kirjoittama I Fell In Love (For The Very First Time), kääntöpuolellaan Lomaxin omaa käsialaa ollut Throw Your Love Away Girl (Black Watch BW 5545). Keikkailun ohella molemmat bändit kuluttivat aikaansa studiossa. Kertaan jos toiseenkin tilaisuutensa tyrinyt Lomax oli jälleen lähtöpassien edessä. Englannissa maaliskuussa ja USA:ssa toukokuussa 1969 ilmestynyt LP tosin piipahti Billboardin jäännössijalla 145, mitä voi joka tapauksessa pitää kilpailluilla jenkkimarkkinoilla jo jonkinlaisena urotekona. Kurjasti kävi kaupaksi myös USA:ssa kesäkuussa 1971 singlenä toistamiseen julkaistu Sour Milk Sea. Epstein kiinnitti ryhmän CBS-merkille, ja tapahtumaketjusta kehkeytyi taas kerran yksittäinen sinkkujulkaisu (Try As You May / See The People, CBS 2729). Varsinainen jättisuksee ei ollut myöskään esikoisalbumi ”Is This What You Want?”, jonka puuttuvat raidat Lomax ja Harrison kävivät äänittämässä Wrecking Crew -studiokerman kanssa Los Angelesissa. Oli tullut aika lopettaa taalanjahti, tuumi varaton laulaja kanadalaisessa hotellissa 1967 ja lähti buukkamaan paluulentoa. 24 Blues News 3/2019 ex-Beatle, jota oli luonnollisesti helpompi markkinoida tämän menneisyydellä kuin jokseenkin tuntematonta r&b-kokoonpanoa. Kesällä 1967 menehtyneeltä Brian Epsteiniltä jäi paljon työsarkaa kesken. Sitä porukassa kyllä riitti muutenkin, olivathan miehistön ytimen muodostaneet kitaristit Jerry ja Pat Clarke sekä rumpali Ben Flynn kaikki alkujaan liverpoolilaisia. Viimeiseksi mainittu osoittautui kuitenkin lopulta yllättävänkin merkittäväksi musiikkihistorialliseksi virstanpylvääksi. Paitsi että kiekon kääntöpuolen, The Coasters -lainan Thumbin’ A Ride tuottajana toimi poikkeuksellisesti Paul McCartney (kahden eri Beatle-jäsenen tuottamia singlejä ei ole tähän päivään mennessä muita tehty), Clint Westlaken ja David Mostin vuonna 1969 kirjoittama haikea rakkausteema How... Jälleen kerran julkaistuksi tuli pienellä viiveellä elokuussa 1967 vain yksi One-nimellä tehty single (Hey Taxi / Enter Into My World, Columbia 4-44256). Best itse tosin ei ollut läsnäolleiden muisteluiden mukaan valmis satsaamaan uraansa tai silloiseen yhtyeeseensä, vaan keskittyi lähinnä odottelemaan reissusta luvattuja palkkioita pankkitililleen. Rumpuja soittivat seuranneissa studiosessioissa Mike Kellie (Spooky Tooth) ja Barry Jenkins (myöh. Asiaa ei taatusti helpottanut tieto siitä, että samaan aikaan elokuussa 1968 markkinoille ilmestyivät kilpailijoiksi myös sellaiset Apple-singlet kuin Beatlesin Hey Jude ja Mary Hopkinin Those Were The Days. Pemberton lyöttäytyi Lomaxin seuraan myös newyorkilaisakteissa The Lost Souls ja One (yhdessä kitaristi John Cannonin ja basisti Tom Cacettan kanssa). REISSUELÄMÄÄ MANTEREIDEN VÄLILLÄ Hyvää yritystä kuitenkin vielä riitti. Kun rahat alkoivat käydä vähiin ja unelmat sen mukana murentua, muusikot toivottivat ensin jenkkimanagerilleen ja pian myös toisilleen bye-byet. Kärkikaarti ei kuitenkaan jaksanut kannatella solistinsa siipiä. Apple-yhtiön tarina jatkui Beatlesin hajottua 1970 hätiin kutsutun silloisen Rollari-manageri Allen Kleinin bisnestaitojen kontrolloimana, mutta kaikille sen artisteille ei ollut taaskaan valoisaa tulevaisuutta näköpiirissä. Albumilla ”That’s The Way It Is” marraskuussa 1970 sekä vuotta myöhemmin ulkomaiden markkinoille suunnatulla singlellä julkaistu versio nousi listoille eri puolella Eurooppaa, totta kai Lomaxin harmiksi erityisen korkealle juuri Englannissa. Time Out Magazinen feikkiartikkelista syntynyt keksitty yhtye Heavy Jelly heräsi vuosikymmenen alussa eloon yhtäaikaisesti useilla rintamilla julkaisten myös levyjä. Australiassa ja levy sai myös kiitettävästi radiokuuluvuutta. Lupauksissa ollutta pitkäsoittoa ei sitä vastoin koskaan julkaistu. Lomax liittyi kokoonpanoversioon, jossa olivat mukana alkuperäisen Time Out -jutun yhteydessä kuvassa esiintynyt The Aynsley Dunbar Retaliation -yhtyeen kitaristi John Morshead sekä saman bändin vanha basisti Alex Dmochowski. CBS-sopimusta kuitenkin venytettiin Lomaxin ensimmäisten sooloäänitysten merkeissä, kun seuraava pikkukiekko Genuine Imitation Life / One Minute Woman (CBS 2554) saapui painosta lokakuussa 1967. Aluksi ryhmä buukattiin koeluontoisesti Lontoon Saville-teatterissa pidettyyn bänditapahtumaan. Badfingerin Pete Ham ja Tom. Ensimmäisenä koti-Englantiin suuntasi Brian Jones. Lomaxin sekä tämän uudelleen nimetyn The Lomax Alliance -kokoonpanon sai houkuteltua takaisin Englantiin Brian Epstein. Debyyttisinglen muodostaneista Harrisonin kirjoittamasta Sour Milk Sea’stä ja Lomaxin omasta The Eagle Laughs At You’stä ei ollut listasuosioon, vaikka se julkaistiin maailmanlaajuisella lisenssisopimuksella mm. Kaikkiaan parin vuoden ajan Lomax jaksoi tyrkyttää kokoonpanojaan pohjoisamerikkalaisille markkinoille, mutta britti-invaasio ei syystä tai toisesta ottanut hänen kohdallaan tuulta alleen. päätyi myös Elviksen levytettäväksi Nashvillessä kesäkuussa 1970. Niiden tekemisiin iski silmänsä kukapa muu kuin vanha tuttu Brian Epstein, joka auttoikin Lomaxia levyttämään John Simonin tuotannossa albumillisen kappaleita Columbiamerkin kirjoille. Applen jatkosinkuilla, toukokuussa 1969 ilmestyneellä New Day’llä ja helmikuun 1970 How The Web Was Woven’illa ei ollut lainkaan asiaa listojen tuntumaan millään mantereella
Esimerkiksi 13.4.2012 Lomax musisoi itseoikeutetusti Hampurin Star-Clubin 50-vuotisjuhlakonsertissa The Star Club AllStar-Bandissä kuten myös toviksi uudelleen kootun The Undertakersin kipparina. Levyn viimeisteltyään Lomax-vetoinen Heavy Jelly teki jonkin verran keikkoja vaihtelevin miehityksin, kunnes se hajosi muutaman kuukauden päästä. 1980-luku merkitsi Lomaxille lähinnä laulujen ja demojen tekoa sekä satunnaista keikka-arkea Los Angelesin seudulla mm. Artistin henkilökohtaisista nauhavalikoimista poimitut 38 raitaa kattavat Lomaxin levytysvuodet 1965–2012, aina viimeiseen äänitteeseen saakka. Kultaisella tarjottimella esillä olleita herkkuja monet kerrat maistelemaan päässyt artisti poistui yläkertaan ei unohdettuna, muttei toden totta valovoimaisena, kaiken kansan palvomana sankarinakaan. Beatles-fanit toivottivat hänet mieluusti tervetulleeksi vanhalle mantereelle jatkossakin. Tämä antoi Lomaxille syyn pakata taas matkalaukut ja suunnata Yhdysvaltoihin. Jäähyväisalbumiksi koituneen vuoden 2014 levyn ”Against All Odds” (Angel Air) sisältö koostui Liverpoolissa (sekä yhden raidan osalta Kaliforniassa) 2010–13 äänitetystä musiikista, joilla fonistina ja toisena tuottajana Lomaxin rinnalla toimi vanha Undertakers-kollega Brian Jones. Läpi 1990-luvun hän viihtyi yhä länsirannikolla, lähinnä avittaen synnyinmaansa artisteja heidän Amerikan-turneillaan sekä tehden tusinamuusikon hommia The Driftersin ja The Coastersin nimeä kantaneiden oldies but goodies -kiertueviritelmien taustalla. Nopeasti edennyt sairaus kaatoi muusikon 15. Bootleg-cd ”Enter Into My World” (Dr Dream LTD 34, 2006) taas dokumentoi kappaleita ristiin rastiin Undertakers-, Lomax Alliance-, Lomax All-Stars-, Heavy Jellyja soolokausilta. Nyt määränpäänä oli New Yorkin Woodstock, missä hän äänitti parin tulevan vuoden varrella Warner Brosin tarjoaman sopimuksen turvin sooloalbumit ”Home Is In My Head” ja ”Three”. Tähteä eivät nämäkään southern-rokahtavat julkaisut Lomaxista valitettavasti tehneet, eikä hänelle jäänyt vaihtoehtoa kuin palata takaisin Englantiin loppuvuonna 1973. Materiaali etsiytyi päivänvaloon vasta laulajan kuoleman jälkeen vuonna 2014 perikunnan vihdoin saatua sovittua avoinna olleet lakikiemurat. Eräs tuoreimmista kattauksista, tupla-cd ”Unreleased, Rare And Live” (Angel Air SJPCD366, 2015) kertonee jo nimessään olennaisimman. Samankaltaisen setin Jackie Lomaxja Lomax Alliance -tuotantoa 1966–67 tarjoaa kahden cd:n antologia ”Lost Soul” (RPM RETRO D869, 2010). Soolosopimus Capitol Recordsilla kattoi kaksi pop-funk-pitoista albumia, ”Livin’ For Lovin’” (1976) ja ”Did You Ever Have That Feeling?” (1977). Siellä edessä oli liittyminen Yes-yhtyeessä aiemmin soittaneen urkurin Tony Kayen progeryhmään Badger, jonka Jackie räätälöi pian uusien soittajakiinnitysten ja puhallinsektion voimin omalle mukavuusalueelleen r&bja soul-kokoonpanoksi. Seuraava Atlantin ylitys tapahtui vuonna 1975. Tom Petty sekä suomalaiselle bluesyleisöllekin viime vuosina tutuksi tullut Mitch Kashmar. Badgeristä oli myös tarkoitus tulla Lomaxin seuraavan soolotuotantokauden studiotyökalu, mutta lyhytikäiseksi jäänyt bändi pääsi hänen kanssaan tositoimiin vain Allen Toussaintin tuottamalla ja New Orleansissa äänitetyllä Epic-albumilla ”White Lady” (1974). Lisäksi Lomaxin Heavy Jelly -promolevytyksistä ilmestyi vuonna 1984 epävirallinen LP-uusintapainos ”Take Me Down To The Water” (Psycho 30) ja sen hieman laillisemmat cdpainokset vuosina 1998 (Greyhound FLASH 56) ja 2014 (Angel Air SJPCD440). syyskuuta 2013 hänen ollessaan kyläilemässä naimisiin menneen tyttärensä luona Wirralissa, Englannissa. Blues News 3/2019 25 Evans taustalaulajina sekä Bobby Keysin ja Jim Pricen muodostama puhallinsektio. rumpalilegenda Bernard Purdy, The Bandin natiivijulkkikset Rick Danko ja Levon Helm sekä brittiläinen slidekitaristi Bryn Hayworth. Tämän jälkeen tahti alkoi vähitellen laantua. Kaikki Lomaxin soolopitkäsoitot ovat myös olleet pitkään saatavilla cd-formaatissa (”Is This What You Want?” Applen vuosien 1991, 2005 ja 2010 julkaisuina, ”Home Is In My Head” ja “Three” Warner/Waterin vuoden 2005 julkaisuina ja ”Livin’ For Lovin’” sekä ”Did You Ever Have That Feeling?” Capitol Japanin vuoden 2001 julkaisuina). Vuonna 2001 oli vuorossa seuraava soololevy ”The Ballad Of Liverpool Slim” (7th Street Songs/laajennettu uusintapainos Angel Air -merkillä 2009). Ryhmä sai valmiiksi yhtyeen nimeä kantaneen albumin, joka koostui Lomaxin kirjoittamista kappaleista, mutta levystä saatiin lopulta aikaiseksi vain promopainos solistin voimassa olleen Apple-sopimuksen romutettua kaupalliset julkaisuyritykset. Badgerin ”White Lady” on vuorostaan ollut alkuperäisvedoksen ohella myynnissä japanilaisvalmisteisena Epiccd:nä (EIPC 7077, 2002) ja LP:n sisältö löytyy kattavasti myös edellä mainitulta RPM-merkin ”Lost Soul” -tuplalta.. 2010-luvulla diagnosoitu syöpä samoin kuin hänen silloisen vaimonsa odottamaton kuolema vuonna 2012 verottivat miehen voimia ja myös huomattavan osan hänen elopainostaan. Studiossa poikkesivat mm. Kalifornian kulmien vakuuttavimpiin keikkayhteistyökumppaneihin lukeutuivat mm. POSTUUMIJULKAISUJA 1990ja 2000-luvuilla Jackie Lomax -katalogi vaikutti olleen sangen ehtymätön uusintajulkaisujen lähde. työskennelleen eräässä hollywoodilaisravintolassa. Vanha ryhmä yhdisti voimansa myös liverpoolilaisstudiossa vuonna 2009, julkaisten paljolti bändin varhaista reprtuaaria uudelleen kierrättäneen omakustannealbumin ”Resurrection” (Meadow Records). The Tea Bags -yhtyeen seurassa. Ainoa varteenotettavampi tämän aikakauden levytys ilmestyi vuonna 1990 kokoelmalla ”True Voices” (Capitol/Demon), jolla Lomax esitti yhdessä harpisti John ”Juke” Loganin kanssa Tim Buckleyn kappaleen Devil Eyes. Brittikokoelma ”Unearthed” (Big Beat CDWIKD 163, 1996) on puolestaan perusteellisin sukellus vuosien 1963–65 The Undertakers -tuotantoon, sisältäen myös runsaasti tasokasta ennenkuulematonta studiomateriaalia Yhdysvalloissa äänitetyltä ilmestymättömältä albumilta. Kalifornian auringossa riitti yhä esiintymisiä ja vuonna 2003 Lomaxin saattoi myös nähdä esiintymässä muistokeikalla uransa käynnistäneellä Liverpoolin The Cavern -klubilla. Hieman aiemmin viimeistelty albumi saateltiin levykauppoihin vain muutamia kuukausia hautajaisten jälkeen. Viimeiset vuotensa Jackie Lomax asusteli Kalifornian Ojaissa. Elantoa oli aika ajoin hankittava myös muilla tavoin, Lomaxin kerrotaan mm
Singlen b-puolesta löytyy pientä keskustelua nettipalstoilla lähinnä siltä pohjalta onko kyseessä sanoitettu versio Mexican Corns -nimisestä instrumentaalista. Terry LaVerne Stafford syntyi 22.11.1941 Hollisissa Oklahomassa kolmilapsiseen perheeseen, jonka Bill-isästä löytyi sen verran tietoa, että hän oli toisen maailmansodan sankareita. Elvikseltähän julkaistiin noihin aikoihin paremman puutteessa paljon vanhojen levytysten uusintoja. En tietenkään voi väittää, että Terryn Suspicion olisi laulullisesti parempi kuin Elviksen. Syytä voin vain ihmetellä, sillä mielestäni se on yksi kuninkaan parhaista levyistä. On hyvinkin mahdollista, että pomot varastivat Spectorin laulun, näinhän väitetään tapahtuneen pari kertaa muissakin yhteyksissä. 26 Blues News 3/2019 SYNTYI, KASVOI... Sen verran minäkin kiinnostuin, että kuuntelin levyt läpi ja totesin, että kyseessä taitaa todella olla sama sävelmä. Upeita esityksiä ovat molemmat, Terryn hittiversion paras anti löytyy minun korvissani sovituksesta ja varsinkin taustalla huhuilevista tyttöäänistä. Terryn innokkain kannustaja oli oma äiti, jonka avustuksella poika päätti lähteä Kaliforniaan tavoitteenaan sikäläiset musiikkimarkkinat. (Selitys: Tutustuin Elviksen levyihin vasta 11-vuotiaana koulupoikana It’s Now Or Neverin aikoihin. Suspicion on loistava levy. Kun näytti siltä, että Elviksen Suspicionia ei aiottu julkaista singlenä, he veivät demon taustamieskaksikko John Fisherin ja Les Wordenin kuultaviksi. Aikataulu oli tiukka. Alpert ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Suspicionista, vaan julkaisi kaksi muuta kappaletta. Terry muodosti muutaman koulukaverinsa kanssa The Rhythm Teens -nimisen yhtyeen, joka esiintyi lähinnä oppilaskunnan tapahtumissa, suosikkeina mainitaan ainakin Elvis, Jimmy Bowen ja Buddy Holly. Tämä tapahtui 60-luvun alussa noin vuonna ‘61. Ted Bevanin sinnikkyyden ansiosta Terry pääsi keväällä ‘62 tekemään demon El Montessa toimineen kitaristi/tuottaja Bob Summersin kanssa. A&M 707 You Left Me Here To Cry Heartache On The Way Single on numeron perusteella julkaistu vuoden ‘63 alkupuolella ja siinä on vielä vanhan hyvän teinipopin ainekset. Bob Summers ja Terryn manageriksi julistautunut Ted Bevan jatkoivat yrittämistä. Nämä kiinnostuivat, junailivat taustan uusiksi ja julkaisivat singlen tuoreella Crusader-nimisellä levymerkillä. Etenkin A-puoli on kiihkeää jollottavaa vuodatusta, jonka esikuvana ei voinut olla kukaan muu kuin Dion ja varsinkin Runaround Sue. Terry Stafford oli kopiollaan selvinnyt Englannissa parhaimmillaan sijalle 31. Juttunsa hän silti ansaitsee; jos ei muuten niin muistutuksena siitä, että hän vaikka olikin ”one hit wonder” levytti vastoinkäymisistä huolimatta kolmekymmentävuotisella urallaan yhtä ja toista muutakin. Eteläisessä Euroopassa, etenkin Italiassa hänen coverinsa tunnettiin paremmin, siitä osoituksena myös alkuperäisnauhoituksen päälle tehty italialainen väännös Sospetto.. Todettakoon vielä, että Elviksen Suspicion oli kuin olikin kova hitti Englannissa, mutta vasta vuonna ‘76, jolloin se nousi peräti top teniin. Sikäli yritys johti toivottuun lopputulokseen, että kun paikallisen radioaseman DJ Gene Weed sai demon käsiinsä, hän innostui ja sai kiinnitetyksi Terryn Herb Alpertin vasta perustamalle A&M-merkille. Harmi ettei levy mahtunut takavuosien hervottomalle ”So Why Don’t You Sing Like Us Dion?” -koosteelle, jolla se olisi ollut hyvä esimerkki kunnon kopiosta. Se julkaistiin vasta kesällä ‘64 Kiss Me Quickin b-puolena, siis Terry Staffordin menestyksen jälkeen. Tietokilpailukysymyksenä heitettiin sitten ”Mikä oli listakuutonen?” Vastaus on: Terry Staffordin versio Elviksen alun perin albumitäytteeksi levyttämästä laulusta Suspicion. Terry sai tuolloin laulettavakseen laulut Suspicion ja Kiss Me Quick Elviksen vasta ilmestyneeltä ”Pot Luck” -albumilta. ottaa kantaa, oliko Spector mukana tuottajana Elviksen Suspicion-sessiossa niin kuin joissakin historiikeissa on kerrottu. Suspicion jäi Staffordin ainoaksi suureksi menestykseksi ja kun ainakin Elvis-väki tuntuu pitävän hänen versiotaan vain kopiona, niin aatelisarvo teinipopin saralla lienee liioittelua. kesällä ‘64. Perhe muutti 40-luvun lopussa Amarilloon Texasiin, missä Terry kävi koulunsa, ja niissä merkeissä lähti käyntiin myös musiikkiharrastus. Dokumenttien mukaan Elvis levytti Suspicionin maaliskuussa ‘62 ja Terry oman demoversionsa pari kuukautta myöhemmin. Suspicionin säveltäjiksi on tunnetusti merkitty Doc Pomus ja Mort Shuman, tosin Phil Spector on väittänyt vuonna 2002, että Suspicion oli itse asiassa hänen sävelmänsä tehtynä varta vasten Terry Staffordille. ELVIKSEN JALANJÄLJILLÄ. Kerrassaan upea esitys lajissaan, suurin heikkous taisi olla Terry itse, hänen revityksensä jäi ikään kuin hyvän yrityksen tasolle. Se liittyi 4.4.1964 Billboardin HOT 100 -listaan, jonka kärjessä luimisteli viisi Beatles-levyä. Terry Stafford sai osittain onnekkaastikin kohdalleen hienon hittisävelmän. Spectorin väitettä varmempaa totuutta asiasta ei ole. Siihenkään en uskalla PEKKA TALVENMÄKI L ueskellessani Terry Staffordiin liittyviä rockartikkeleita ja kommentteja huomasin, että yksi aihe oli ylitse muiden. Jälkeenpäin en koskaan päässyt sisään miehen rock & roll -vaiheisiin, joten jos minulta kysytään mitkä olivat hyviä Elvis-levyjä niin kyllä ne 60-luvun puolelta löytyvät: Flaming Star, His Latest Flame, One Broken Heart For Sale, Suspicion ja sitä rataa, parhaana kaikista upea filmilaulu Stay Away). Laulullisesti lopputulos oli onnistunut – tausta, jonka hoiti Bob Summers lähes yksinään, oli alkeellisempi. Hän asusteli tätinsä perheessä ja sai luoduksi musiikillisia kontakteja serkkunsa Ted Bevanin välityksellä. Elviksen Suspicion ei syntyessään kelvannut singlelle. Bevan harjoitteli The Lively Ones -nimisen surf-yhtyeen kanssa ja kutsui Terryn aika ajoin solistiksi ensin harjoituksiin ja vähitellen pikku esiintymisiinkin. Terry oli aitoamerikkalaiseen tapaan myös lahjakas urheilija ja hänellä väitetään olleen mahdollisuuksia useammassakin palloilulajissa. Terryn laulettu Heartache...-esitys on veikeä popralli, jota pitää koossa taustalla soiva hauska huilun tapainen. En ole tietoinen, kuinka paljon Fisher ja Worden taustaa korjasivat, ilmeisen paljon kuitenkin, niin täysipainoinen lopputulos oli. Luonnollisesti Terry Staffordia on sen perusteella arvosteltu puhtaaksi Elvisklooniksi, mutta onneksi puolustajiakin löytyy alan kirjoituksista
He olivat työssään yksinkertaisesti kolmisen kuukautta myöhässä. Blues News 3/2019 27 Suspicion pärjäili, kuten todettu, beatlemanian varjossa hienosti nousten parhaimmillaan listakolmoseksi. Se oli tyyliltään auttamattoman vanhentunut ja jäi listojen hännille. Sateenkaarilaulu B2 lainattiin Elvikseltä itseltään, se on filmin G.I. Sen menestymättömyyteen loppui Terryn ja samalla Crusaderin lyhyt huippuvaihe. Follow The Rainbow oli levy, jossa oli hitin aineksia, mutta ehkä Crusaderilla tajuttiin, että tuo linja ei enää toiminut ja hieno esitys jäi singlen b-puoleksi, hitiksi oli tyrkyllä Elviksen hempeiden rakkauslaulujen tunnelmia tapaileva Are You A Fool Like Me. Jos poistetaan britti-intruuderit, myös Dave Clark Fiven Glad All Over ja Searchersin Needles And Pins, saadaan seuraavanlainen top ten: 1) Suspicion – Terry Stafford 2) Hello Dolly! – Louis Armstrong 3) Shoop Shoop Song – Betty Everett 4) My Heart Belongs To Only You – Bobby Vinton 5) Dawn – Four Seasons 6) The Way You Do The Things You Do – Temptations 7) Fun Fun Fun – Beach Boys 8) Don’t Let The Rain Come Down – Serendipity Singers 9) Stay – Four Seasons 10) Kissin’ Cousins – Elvis Näyttää paremmalta kuin ”originaali”, mutta kieltämättä tästäkin näkyy JFK:n murhan aiheuttama jenkkimusiikin apatia. Veikkaan, että kun Fisher ja Worden joskus vuoden ‘63 lopulla tekivät masterointihommiaan, niin heillä ei vielä ollut käsitystä beatlemanian rynnäköstä. Yleensä menestystä joudutaan arvioimaan brittilevyjen sotkeman Billboardin poplistan mukaan ja se ei todellakaan tee oikeutta. Levyt olivat mukavia, mutta jotenkin pikkunättejä, pelkkä Elvis-kuvion toistaminen ei riittänyt. B1 alkaa niin täydellisellä oh yeah aha -jäljitelmällä, että voisin kuvitella kyseessä olevan pilan. Heidän levynsä olivat ehdottomia r&b-huippuja, varmoja ykkösiä, jollei Billboardin lista olisi ollut tauolla. Soulin ystävää kirpaisee erityisesti Betty Everettin ja Temppareiden puolesta. Mikään pikahuitaisu ei kuitenkaan ollut kyseessä, vaan mielestäni hyvinkin tasavahva ja leppoisasti koottu LP. Uteliaisuuksissani kaivoin esiin 4.4 1964 HOT 100 -listan todetakseni, mitä sieltä kärkiviisikon takaa löytyy. Crusader-merkin historia oli sekin lyhyt. ”SUSPICION”-LP Ison hitin imuunsa vaatima albumi julkaistiin keväällä ‘64. Totuus löytyy Cashboxin puolelta, siellä mainitut helmet olivat viikkotolkulla r&b-kärkiparina ja kumpikin ehti käväistä ykköspallilla. Miten siis niitä olisi voinut osua jäljittelijälle. Follow The Rainbow 110 A Little Bit Better Hopin’ Elvikseltä lainattu fraseeraus oli luonnollisesti vahvasti esillä jatkolevyilläkin. Elvis-imitointi hallitsee varsinkin kakkospuolta. Tajusin vasta nyt, että ‘64 oli kuninkaallekin huono vuosi, hänellä ei ollut tuolloin ainuttakaan top ten -hittiä. I’ll Touch A Star ja Follow The Rainbow jatkoivat Suspicionin linjaa. Tietenkin myös Terry Staffordin Suspicion muistettaisiin eri tavalla, jos se ei olisi jäänyt Beatlesin varjoon. Suspicion! (Crusader CLP-1001) A: (1) Suspicion (2) Margarita (3) Playing With Fire (4) Invitation To A Kiss (5) Slowly But Surely (6) For You My Love B: (1) She Wishes I Were You (2) Pocket Full Of Rainbows (3) Everything I Need (4) I’ll Touch A Star (5) Everybody Has Somebody (6) Kiss Me Quick Mukaan ehti vain kahden ensimmäisen singlen raitoja, joista niistäkin sympaattinen hitin flippi Judy jätettiin jostakin syystä pois. Blues hempeilyraita. Neljännen singlen tuotti Jack Nitzsche ja se oli jo erilainen, soundeiltaan tiukempi. En ole järin innostunut Elviksen esittämästä äitelästä pehmoilusta,. Molemmat ovat hyviä levyjä, mutta laulullisesti Terry ei yltänyt samalle tasolle kuin Suspicion-hitissään. Terry ehti levyttää sille vain neljä singleä: Crusader 101 Suspicion (3.) Judy 105 I’ll Touch A Star (25.) Playing With Fire 109 Are You A Fool Like Me. Jatkossa Terry Stafford jäi armotta brittiinvaasion jalkoihin
Levy herätti sen verran huomiota, että Fisher sai liisatuksi sen Imperialin jakeluun (66065), mutta varsinaista hittiä siitä ei tullut. Tower merkitsi Terryn uralla joutumista elokuvamusiikin puolelle, Sidewalkit sitä vastoin tehtiin vanhalta pohjalta. Luonnollisesti ”Suspicion”-LP on vuosien varrella julkaistu pienin muutoksin moneen kertaan uudelleen. Terry Staffordin albumiversio on hyvä, parhaan kuulemani coverin teki kuitenkin kovien kavereiden varjoon pahoin jäänyt, The Cues -yhtyeen solistina aloittanut ja mustan rock & rollin kautta pehmeille linjoille siirtynyt Jimmy Breedlove. Hawleyn esitys oli vaisu, Johnny Gatewoodin samana vuonna levyttämä single oli pykälän verran energisempi. Yllättäen firman pomo John Fisher lakkautti merkin syksyllä ‘64 ja jatkoi Bob Summersin kanssa hommia toisella pikkumerkillään Currentilla. Terry Staffordin esitys noudatti varovasti originaalin tunnelmia, paremmuusjärjestys on makuasia. John Fisher julkaisi originaalin syksyllä ‘64 numerolla Current 100, esittäjänä oli Bob Molina. Varmaa tietoa Terryn levyistä 60-luvun puolivälin jälkeen ovat seuraavat singlet: Mercury 72538 Forbidden Out Of The Picture Tower 4263 Try My World Little Girl (kääntöpuolella The Candles: This I Say) Sidewalk 902 Soldier Boy When Sin Stops – Love Begins 914 The Joke’s On Me A Step Or Two Behind Forbidden on sikäli mielenkiintoinen, että useampikin kirjoittaja on hämmästellyt sen sisältämiä Suspicion-vaikutteita sekä sovituksessa että paikoin sävelkulussa. laulama yritys oli ainoa merkintä. Tower ja Mike Curbin vuonna ‘63 perustama Sidewalk olivat Capitolin jakelussa toimineita pikkumerkkejä. Levytyspuolella Crusader-vaiheen loppu merkitsi hiljaisen vaiheen alkua, mutta Suspicionin menestyksen turvin TV-esiintymisiä ja kiertelyä riitti vielä kuukausiksi. Muitakin versioita löytyy niin kuin kaikesta mahdollisesta Elvis-materiaalista, nykyäänkin Pocket Full Of Rainbows soi silloin tällöin ”Elvis Elää” -tilanteissa. Elvis-kuviota ei unohdettu, Soldier Boy lainattiin 60-luvun alun ”Elvis Is Back” -albu. Terry itse on kertonut, ettei Fisher maksanut hänelle asianmukaisia royalteja Suspicionin b-puolella ilmestyneestä Judy-sävelmästä. Selitys on yksinkertainen. Se ettei Terry saanut jatkaa Fisherin merkillä, oli varmaankin jonkinlaisen sotkun paikka. 28 Blues News 3/2019 vaikka filmin tyttötähti Juliet Prowse onkin herttainen ja tunnelma vuoristokondolissa viattoman herkkä. 60-LUVUN KIRJAVA JÄLKIPUOLI Crusader muodosti lyhyen ydinvaiheen Terry Staffordin historiikissa. Kyseessä lienee vuoden ‘62 demosta kehitelty esitys, yllättävän ponteva siihen nähden, että Terry ei yleensä ollut parhaimmillaan vähänkin energiaa vaativissa sävelmissä. ”Suspicion”-albumista kannattaa vielä poimia Kiss Me Quick. Summers ei hylännyt Terryä vaan pysyi hänen ykköstaustamiehenään useiden vuosikymmenien ajan. Sen sijaan serkkupoika Ted Bevan näyttää häipyneen managerihommista juuri Crusader-sotkun aikaan, hänen paikkansa otti tuolloin Mel Shauer -niminen kaveri. Suspicion oli tuolloin tuoreessa muistissa, joten sen antamia vaikutteita lopputulokseen ei kannata ihmetellä. Vuoden ‘65 alussa Terry kävi laajalla maailman ympäri -turneella toisen hiipuvan tähden The Crystalsin kanssa. B-puoli on meluisaa, Terryn tyylille sopimatonta Tommy Boyce & Bobby Hart -puppua. Palataan niihin esittelyn lopussa. Sävelmä on kieltämättä nätti, siinä mielessä on yllätys, ettei siitä tehty ainuttakaan huippuhittiversiota, Deane Hawleyn vuonna ‘61 poplistan sijalle 94
Sinne lipsahti myös Terry Stafford. Collectables julkaisi vuonna ‘94 16-raitaisen asiallisen ”Suspicion”-koosteen (COL CD 5024) ja Curb kaksi vuotta myöhemmin oman kokoelmansa D2-77867. MUISTELUKOKOELMAT Lopuksi vielä lyhyt katsaus Terry Staffordin uraa valottaviin kokoelmiin, jotka ymmärrettävästi muotoutuvat Suspicion-hitin ympärille. Ricen ja Ronnie McDovellsin versiot. Ensinnäkin Ace julkaisi vuonna ‘87 alkuperäisestä ”Suspicion”-albumista sikäli parannetun painoksen, että mukaan oli otettu neljä lisäuraa, singlen 109 pakolliset puoliskot Follow The Rainbow ja Are You A Fool Like Me sekä hittisinglen näppärä kääntöpuoli Judy. Goldfoot And The Bikini Machine soundtrackissä, mutta julkaistiin myös singlenä, jonka b-puolelta löytyy The Candles -yhtyeen This I Say. Elviksen originaalista huolimatta Suspicion muistetaan nimenomaan Terry Staffordin hittinä. Yritelmiä löytyy kaiken kaikkiaan pitkä rivi, todettakoon niistä, että Bob Summers on levyttänyt Suspicionin sekä yksinään että Ed Greenwoldin kanssa ja että pakollisen reggaeversion levytti 80-luvun alussa Delroy Wilson.. Neljäs täyteraita on vaisuhko Till Love Comes To You. Edellä todetut filmit olivat tyypillisiä halpistuotantoja, sellainen oli epäilemättä myös vuonna ‘69 ilmestynyt Wild Wheels, jossa Terry esitti kovia kokevaa surfsankaria ja lauloi laulut Night Ride ja Wine Women And Song. LP:n numero oli CH 213, tietenkin Ace julkaisi myöhemmin myös cd-version muutamalla lisäraidalla ja nimikelisäyksellä ”Year By Year” varustettuna. Jälkimmäinen on kaiketi jonkinlaisen klassikon maineessa alan harrastajien keskuudessa, mutta vaatimattoman hittimerkinnän sai pehmopuoli Amarillo In The Morning. Joke’s On Me’n sovituksessa erottuu Suspicionilta tuttua torviveivausta, muuten esitys ei ole pikkunäppärää kummempi, ainakin se oli ilmestyessään pahasti ajastaan jäljessä. 70-luvulla Terry Stafford esitti ja levytti lisääntyvässä määrin omia sävelmiään. KANTRIN PARIIN Teinipopin aateliset hävisivät yksi toisensa jälkeen kantrin puolelle. päivänä vuonna 1996. Hän kuoli kotonaan Amarillossa maaliskuun 17. Ensinnäkin hän levytti vuonna ‘69 Warnerille oman sävelmänsä Big In Dallas, josta Buck Owens teki neljä vuotta myöhemmin coverin nimellä Big In Vegas ja sai itselleen suuren hitin. Sisällöt menevät vahvasti päällekkäin, eihän 60-luvun tuotannosta juuri muuta irti saa. Siitä puolestaan kehkeytyi 80-luvun alkupuolella top ten -hitti c&w-listoilla George Straitin tulkintana. Tätä käsitystä tukevat myös myöhempinä vuosina tehdyt coverit. Teinipop-vaiheessa näytöt olivat vähäisemmät. Niistä paremmin onnistui jälkimmäinen, siinä oli vielä pieni häivähdys vanhaa hyvää. Edellä mainitun Judyn lisäksi löysin vain numerolla Tower 214 ilmestyneen Would You Believe, jonka sovitti Bob Summers ja lauloi Jerry Naylor. Netistä löytämäni live-tallenteen perusteella Stafford teki ärsyttämättömiä livekeikkoja pienillä lavoilla. Tässä vain joitakin havaintoja Terryn yli kaksikymmentä vuotta kestäneestä kantrivaiheesta. Kyseiset sinkut Darling Think It Over / I Can’t Find It (6009) ja Reba / Fire Out Of Control (6022) ovat nätisti sanottuna latteahkoa peruskantria niin kuin koko Melodyland – ainakin jos tuloksia kuuntelee vannoutuneen Motown-fanin korvin. Seuraava havainto on kaksi singleä kestänyt piipahdus Motownin kantrialamerkillä Melodyland 70-luvun puolivälissä. 222). Menestys on rajoittunut kantripuolelle, listoilla ovat käväisseet Bobby G. Vielä kun mainitaan parin vuoden takainen 17-raitainen ”Suspicion”-cd numerolla ODR 6103, niin siinä tärkeimmät. Pian sen jälkeen Terry lauloi laulut Forgive Me ja Alone Never To Love Again Capitol-filmissä Born Losers. Try My World Little Girl on kiltti, joitakin tyypillisiä Terry Stafford -elkeitä sisältänyt sävelmä, joka soi Italiassa kuvatun filmin Dr. When Sin Stops Love Begins sisälsi ensimmäiset merkit siirtymisestä kantrin suuntaan. Pikainen silmäys osoitti, että häneltä löytyy kantrimateriaalia enemmän kuin 60-luvun poppia. Lisäksi Terry sai yrittää kykyjään tuottajana Stan Leen singlellä Be Bop A Lula / Rainin’ In My Heart (Alamo Int. Hyvä cd, mutta mielestäni vielä parempi on Globen ”Suspicion”-paketti, numero 1001. Jälkimmäinen LP ”We’ve Grown Close” (SD 18105) löytyy merkinnällä ”unissued”, joten ei siitä sen enempää. Tahti harveni, kun hänellä todettiin maksaja munuaissyöpä 90-luvun alussa. 80-luvulla Stafford näyttää levyttäneen useita omia tuotoksiaan, massasta erottuu lähinnä vuonna ‘85 äänitetty single Deja Vu / Texas Moon Palace (Player 113). Staffordin asemaa Atlanticilla kuvaa se, että hän sai levyttää kaksi albumia. Joitakin aikaisemmin julkaisemattomia täyteraitoja noista koosteita löytyy, osa ihan hyviäkin, mutta yleiskuvaa Staffordista Elvis-kopioitsijana ne eivät muuta, pikemminkin päinvastoin. Merkittävimmän osan kantrilevyistään Terry teki Atlanticille, sieltä poimittakoon vuoden ‘73 single Amarillo By Morning / Say Has Anybody Seen My Gypsy Rose. Ensimmäinen oli nimeltään ”Say Has Anybody Seen My Gypsy Rose” (SD 17282), josta en pienen koekuuntelun jälkeen innostunut, vetelältä kuulostaa. Blues News 3/2019 29 milta
King Blues Club. Nykyisin paikalla sijaitsee National Civil Rights Museum. Tässä suppea otos niistä. Se on yksi Yhdysvaltojen köyhimmistä suurista kaupungeista ja valitettavasti myös lähellä rikostilastojen kärkeä. Old Beale Street is coming down Sweeties' Snack Bar, boarded up now And Egles The Tailor and the Shine Boy's gone /.../ Old Furry sings the blues Propped up in his bed With his dentures and his leg removed /.../ Down and out in Memphis Tennessee Old Furry sings the blues You bring him smoke and drink and he'll play for you.. Musiikkikappaleista, joissa Memphis mainitaan, ei todellakaan ole pulaa. Memphis on musiikkikaupunki. George Nortonin sanoittama versio julkaistiin vuonna 1912. Vietettyään joitain vuosia kiertelevää elämää ja menetettyään jalkansa rautatieonnettomuudessa Lewis palasi Memphisiin soittopuuhiin vuonna 1917. Nyt tutustumiskohteina ovat vireä musiikkikaupunki Memphis (Tennessee) ja blues-osavaltio Mississippi. Crumpin onnistuneen kampanjan jälkeen Handy muutti kappaleen nimeksi Memphis Blues. Hän levytti vuosina 1927–1929 ilman suurempaa menestystä, soitteli sen jälkeen lähinnä omaksi ja ystäviensä iloksi hankkien varsinaisen elantonsa kadunlakaisijana. Samalla tavalla voi käydä muissakin musiikkituristia kiinnostavissa paikoissa, joita ovat mm. Varsinkin suurten muuttoliikkeiden aikoina Memphis oli tärkeä välietappi monille Mississippin Deltalla varttuneille bluesmuusikoille matkalla kohti pohjoisen kaupunkeja. MEMPHIS, TENNESSEE Vuonna 1819 Mississippi-joen varteen perustettu Memphis sijaitsee Tennesseen osavaltion lounaisnurkassa lähellä Mississippin osavaltion rajaa. King, sekä rock-, kantrija soul-musiikin suuret nimet kuten Elvis Presley, Jerry Lee Lewis, Carl Perkins, Johnny Cash, Roy Orbison, Otis Redding, Aretha Franklin, Isaac Hayes ja Al Green. Varhaisin Memphis-blues on W.C. Hän levytti vuosina 1927–1929 noin 40 kappaletta, joista muutama liittyy Memphisiin. 30 Blues News 3/2019 BLUESMAANTIETOA Memphis ja Mississippi TIMO KAUPPINEN B lues Newsin numerossa 5/2018 tutustuttiin New Orleansiin ja Louisianaan käyttäen tietolähteenä bluesja roots-musiikin sanoituksia. Memphisin musiikkielämän keskus on Beale Street. Handyn Memphisin pormestariehdokas Edward Crumpin kampanjalauluksi säveltämä Mr Crump, jonka Handyn brass-bändi levytti instrumentaalina jo vuonna 1910. Handy Park (200 Beale Street), Graceland (Elvis Presley Boulevard) ja Lorraine-motelli (450 Mulberry Street), jossa Martin Luther King murhattiin vuonna 1968. Kadun varrelta löytyy mm. Joni Mitchellin kappale Furry Sings The Blues (1976) kertoo vanhasta Furry Lewisistä ja Beale Streetin muuttumisesta huonoon suuntaan. Kun Google-haun ”Beale Street Memphis” karttanäkymän muuttaa ilmakuvanäkymäksi, ja raahaa keltaisen pikku-ukon sopivaan paikkaan, niin ruutuun aukeaa katunäkymä. Nettimatkailu ei korvaa oikeaa matkailua, mutta on ilmaista, nopeaa, turvallista ja ekologista. Just a half a mile from the Mississippi bridge. Bluesbuumin aikana 1960-luvulla hänestä tuli suosittu festivaaliartisti. Sanoituksessa kehutaan memphisläisten vieraanvaraisuutta ja Handyn yhtyettä, jonka fagotti ja pasuuna valittavat ”kuin syntinen tuomiopäivänä”. Tunnetuin Memphis-aiheinen kappale lienee Chuck Berryn rytmiblues Memphis, Tennessee (1959). Jos ei ole itse käynyt Memphisissä ja haluaa tuntuman Beale Streetin näkymiin, suosittelen vierailemista siellä nettituristina. Vuonna 1959 bluestutkija Sam Charters houkutteli Lewisin studioon ja syntyi albumi ”Back On My Feet Again”. Kaupungin 650 000 asukkaasta noin 63% on mustia ja 29% valkoihoisia. Sun levy-yhtiön studio (706 Union Avenue), Blues Hall of Fame Museum (421 S. Handy, Robert Johnson, Robert Wilkins, Memphis Minnie, Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Rufus Thomas ja B.B. Siellä voi sitten hiiren avulla harhailla katua pitkin ja pällistellä ympärilleen. Memphis Rounders Bluesissa kerskaillaan miehisillä kyvyillä: “Now what makes Memphis women love a rounder so / Because he takes his time doing the work everywhere he goes”. Siellä ovat soittaneet ja levyttäneet lukuisat blues-artistit kuten W.C. South Memphis Bluesissa kertoja on tyytyväinen muutettuaan Etelä-Memphisiin, mutta jotenkin pitäisi vielä saada naisystäväkin houkuteltua sinne. Vuonna 2016 Memphisin poliisi kirjasi 228 murhaa, joiden uhreista noin kolmasosalla oli jengitausta. Tässä artikkelissa tehdään bluesartistien opastamana virtuaalimatka Memphisiin ja Mississippin osavaltion kaupunkeihin ja kyliin. Memphisin koko kaupunkiseudun väkiluku on 1,3 miljoonaa. Niitä löytyy netin laululyriikkasivustoilta sadoittain, ja bluesejakin kymmenittäin. Frank Stokes (1888–1955) kuuluu Memphis-blues kitaratyylin pioneereihin. Kappale etenee osittain 12 tahdin blueskaavan mukaisesti. B.B. Siinä laulun kertoja pyytää keskusta yhdistämään puhelun Marielle, mutta numero on hukassa ja osoitetiedotkin epämääräiset: Berry on varannut kuulijalle laulun loppuun pienen yllätyksen. Louis Armstrong ja monet muut ovat levyttäneet siitä omat versionsa. Marie onkin kertojan 6-vuotias tytär ja luultavasti avioerolapsi, jonka äiti yrittää vaikeuttaa tyttären ja isän välistä yhteydenpitoa. Toinen memphisläinen pioneerikitaristilaulaja Furry Lewis (Walter Lewis, 1893–1981) soitti jo nuorena juhlissa, kapakoissa ja kaduilla. Lisätietoa Frank Stokesista löytyy Vesa Walamiehen artikkelista (BN 3/2016). Main Street), Stax levy-yhtiön studio (926 East McLemore Avenue), W.C. Help me, information, get in touch with my Marie She's the only one who'd phone me here from Memphis, Tennessee Her home is on the south side, high up on a ridge
Seuraavaksi tutustutaan Deltan alueen artisteihin ja kappaleisiin. Kaikki Mississippi-jokea ja tulvia käsittelevät bluesit on jätetty pois, koska niitä on kuvattu tarkemmin jo ”Märkää bluesia” -artikkelissa (BN 4/2018). Blues Foundationin vuosittain järjestämä International Blues Challenge (IBC) -kisa on innostanut myös käytännössä monia suomalaisia bluesartisteja ja -harrastajia matkustamaan visiitille Memphisiin. Yksi selvästi erilainen näkemys kuitenkin löytyy. Memphis Slim oli ensimmäisiä bluesmuusikoita, jotka muuttivat Eurooppaan 1960-luvun alussa. Kokoonpanossa saattoi olla edustettuna esimerkiksi huuliharppu, kazoo, viulu, mandoliini, kitara, piano, pyykkilauta, pesusaavibasso ja ”jug”, eli lasinen tai keraaminen viskipullo, josta sai puhaltamalla matalan kumean äänen. Jodlaavan Jimmie Rodgersin Memphis Yodelin (1928) kertoja ei haluaisi elää missään muualla kuin Memphisissä. Mississippiä ja sen paikkakuntia koskevia musiikkikappaleita olen poiminut ja ryhmitellyt siten, että ensin kuvataan ne, joissa mainitaan Mississippi (osavaltiona) määrittelemättä tarkemmin aluetta tai paikkakuntaa. Suomessakin lutikat viihtyivät entisaikoina varsinkin vanhoissa puusängyissä, mutta niille koittivat kovat ajat teräsrakenteisen Heteka-joustinsängyn yleistyessä 1930-luvulla. Yhtyeen levytyksiin kuuluvat mm. Ma Raineyn kappaleen Memphis Bound (1925) kertoja ei ole itse menossa minnekään, mutta hänen miehensä Memphisin vetovoima on imaissut mukaansa. Memphis Jug Band oli vaihtuvajäseninen ryhmä, joka levytti bluesia, huumorilauluja ja tanssikappaleita vuodesta 1926 aina 1950-luvun loppupuolelle saakka. Minnien North Memphis Blues (1930) lienee ollut sponsoroitu kappale, sillä se mainostaa erästä kahvilaa: “I tell all you people, you can rest and eat / Because the North Memphis cafe got everything that you really need”. Eteläisin alue on Meksikonlahteen saakka ulottuva Gulf Coast Region. Memphis Minnie. Valtaosa Mississippin asukkaista oli mustia aina 1930-luvun loppuun saakka, mutta toisen suuren muuttoliikkeen aikana 1940-luvulla noin puoli miljoonaa henkilöä muutti osavaltiosta pois, ja näistä suuri enemmistö oli mustia. Reissumiehenä tunnetulla Blind Lemon Jeffersonilla on Memphisistä ikäviä muistoja, joista hän teki laulun Chinch Bug Blues (1927). Kansantaiteilija Veikko Lavi on ikuistanut Hetekan narinoiden ohella myös sen luteentorjuntaominaisuudet kappaleessa Serenadi Hetekalle (1978): ”lipsui kynnet lutikan / putkistoissa hetekan / punatakit niellä saivat / kalkin katkeran”. Calen Down To Memphisissä (2009) ollaan menossa Memphisiin ”sydän kädessä” eli todennäköisesti naisasioissa. Blues News 3/2019 31 Eräät muusikot ja yhtyeet ovat korostaneet Memphisyhteyksiä taiteilijanimissään. Hänen soittokumppaneitaan ja aviomiehiään olivat Will Weldon, Kansas Joe McCoy ja Ernest Lawlars. Leroy Carrin Memphis Townin (1930) minäkertojalla on matkalippu jo kädessä, ja hän on menossa tapaamaan naisystäväänsä. Memphisiin ollaan menossa myös Micke Björklöf & Blue Stripin Last Train To Memphisissä (2015), joka kulkee vauhdikkaasti junakompilla. Varjoluteet (chinch bug, Blissus leucopterus) häritsivät pahoin bluesmiehen yöunia Memphisissä: ”I wonder if the chinches bite in Beaumont / bite like they do in Beale Street town / The first night I stayed in Memphis / chinch bugs turned my bed around”. Memphis Minnie (Lizzie Douglas, 1897– 1973) oppi kitaransoiton jo hyvin nuorena ja alkoi esiintyä 13-vuotiaana Beale Streetillä. Pikkuhitti oli myös Grinderman Blues (1941), jossa hän rehvastelee rakastajan taidoillaan: ”My name is Memphis Slim, they call me the Grinder Man /.../ I do my ramblin' at midnight, I don't be seen in the day /.../ I got so many customers, it takes me a week to get around / But you need not be uneasy baby, Mr. Hattie Hartin (solisti) ronski Memphis Yo-Yo Blues (1928), Charlie Bozon Goin´ Back To Memphis (1930) ja Will Shaden Memphis Boy Blues (1927). Hän kuoli 71-vuotiaana Pariisissa sydänkohtaukseen. Pohjoisosassa on mäkinen Hill Country Region (Pohjois-Mississippi) ja idässä metsäinen Pines Region. MISSISSIPPI – BLUESOSAVALTIO Mississippin osavaltiossa asuu noin 3 miljoonaa henkilöä alueella, joka on kooltaan reilun kolmanneksen Suomen pinta-alasta. Memphis Slim (Peter Chatman, 1916– 1988) oli bluespianisti ja laulaja. Memphisin vetovoimaisuudesta kertoo se, että monessa kappaleessa haaveillaan sinne menosta tai ollaan matkalla sinne. Shemekia Copeland ei ylistä monien muiden tavoin Memphisiä, vaan on sitä mieltä, ettei palaa sinne enää ikinä esityksessään Never Going Back To Memphis (2009). Pitkän uransa aikana hän levytti noin 200 laulua, joista tunnetuimpia ovat Bumble Bee (1929), When The Levee Breaks (1929), Nothing In Rambling (1940) ja Me And My Chauffeur Blues (1941). Rufus Thomas istuu asemalla odottaen junaa kappaleessa Memphis Train (1968). Osavaltion länsi-luoteisosassa Mississippija Yazoo-jokien välissä sijaitsee alava Deltan alue. Lounaassa Mississippi-joen alajuoksulla on Capital-River Region, jossa sijaitsee myös osavaltion suurin kaupunki, pääkaupunki Jackson (170 000 asukasta). Sitten ovat vuorossa PohjoisMississippin Hill Country ja lopuksi osavaltion muut alueet. Jerry Lee Lewis kehottaa kaikkia lähtemään kuuntelemaan tiukkaa Memphis-rytmiä kappaleessa Memphis Beat (1966). Grinder won't let you down”. Nykyisin väestöstä 59% on valkoihoisia ja 37% mustia. Minnie kuoli aivoverenvuotoon Memphisissä 76-vuotiaana ja hänet haudattiin Mississippin Wellsiin. Hautakivi saatiin paikalle vasta vuonna 1996 ja sen rahoitti Bonnie Raitt. Mississippi on yksi Yhdysvaltojen köyhimmistä osavaltioista. J.J. Hänen menestynein kappaleensa oli paljon versioitu Nobody Loves Me (Everyday I Have The Blues) (1949). Alberta Hunter kertoo nähneensä kaikki maailman seitsemän ihmettä, mutta neuvoo kuulijoita hillitsemään matkustushalujaan ja käymään ensin Beale Streetillä kappaleessa Beale Street Blues (1927)
MY HOME IS IN THE DELTA Hyvän yleiskäsityksen Mississippin osavaltion bluesiin liittyvistä paikkakunnista ja artisteista saa vierailemalla Mississippi Blues Trailin verkkosivuilla. Myös suomalaisten hyvin tuntema Eddie Boyd oli kotoisin Stovallista. Patton kuoli Holly Ridgessä, Indianolan lähistöllä EteläDeltalla. Me, I’m handcuffed to a fence in Mississippi, Where things is always better than they seem.. Poliisit saapuvat paikalle ja kahlitsevat kertojan käsiraudoilla aitaan. Simone on menettänyt uskonsa siihen, että elinolot paranevat ja rodullinen tasa-arvo saavutetaan rukoilemalla tai hitaasti etenemällä: ”Oh but this whole country is full of lies / You’re all gonna die and die like flies / I don’t trust you any more / You keep on saying Go slow! / But that’s just the trouble”. Hän itse väittää syntyneensä Rolling Forkissa, mutta toisten lähteiden mukaan syntymäpaikka olisi Jug’s Corner (Issiquena county). Howlin’ Wolf, Willie Brown, Tommy Johnson, Son House ja Roebuck “Pops” Staples. Laulussa talsitaan vanhaan tapaan maantietä pitkin (walking down the road) työnhaussa. 32 Blues News 3/2019 Annetaan avauspuheenvuoro Mississippin Monticellossa syntyneelle J.B. Oli Willie Brown sitten kuka tahansa, niin hänen Mississippi Bluesinsa on laulu pääasiassa hauskanpidosta: ”Goin’ down to the Delta, where I can have my fun (2x) / Where I can drink my white lightnin’, gamble, I can bring my baby home”. Pattonin 34 Blues (1934) kertoo siitä kun hänet kerran karkotettiin Dockeryltä. Puuvillapellot, kissakalafarmi, juke joint lauantai-iltana ja rikkinäinen Chevy mutaisella sivutiellä luovat tunnelmaa. Robert Crumb on piirtänyt hienon sarjakuvatarinan Pattonin elämästä. Far back's I can remember Either had to plow or hoe One of those long ol' nine feet sacks Standin' at the old turn row Down in Mississippi, down in Mississippi Down in Mississippi where I was born Down in Mississippi where I come from. Kertojalla on huolenaan kauniin vaimon ja nälkäisen lapsen toimeentulo mutta töitä ei tunnu löytyvän muualta kuin puolustusvoimista: ”war is a poor man’s job”. Mark Knopflerin Mississippi Blues (2003) on tulkinta William (Willie) Brownin kappaleesta, jonka Alan Lomax nauhoitti Yhdysvaltojen kongressin kirjastolle Sadie Beckin plantaasilla Arkansasissa vuonna 1942. Kyntöaura ja kuokka tulivat tutuiksi Lenoirille, joka pitää itseään onnekkaana kun pääsi pois Mississippistä. Kiertelevää elämää viettävä Patton oli suosittu esiintyjä Deltalla. Hänen sydämensä on uupunut ja kertoja pyytää naisystäväänsä jatkamaan vielä yhteiseloa kanssaan. Laulun minäkertoja herää motellissa sekavassa mielentilassa, tyttöystävä ja auto ovat poissa, kitara ja TV kelluvat uima-altaassa, ja huoneen ovessa on veritahroja. Brownista ei ole olemassa valokuvaa, eikä hänestä tiedetä Lomaxin levytysten lisäksi juuri mitään. Kappaleessa Dry Well Blues (1930) mainitaan Clarksdalesta noin 50 km pohjoiseen sijaitseva Lula, jossa asui yksi Pattonin naisystävistä. Aurinko porottaa taivaalta, horisontti on avara ja jostain kuuluu National Steel -kitaran ääni. Jokaiseen listattuun maantieteelliseen kohteeseen on pystytetty myös tunnusomainen sininen Blues Trail -infotaulu. Tämän jakson lopuksi poiketaan vielä erään arvoituksen pariin. Siellä on listattuna perustiedot ja karttalinkit yli 200 kohteeseen, joista suuri osa on juuri Deltan alueella. Valkoihoisten bluesmiesten näkökulma on lähes poikkeuksetta vähemmin kriittinen. Varhaisen delta-bluesin suurmies Charley Patton (n. Toki valkoihoiset muusikot osaavat olla kriittisiäkin. J. Tämän saman kappaleen ovat myöhemmin versioineet osittain omin sanoin mm. Kehnossa jamassa oleva laulun kertoja katuu Mississippissä viettämäänsä aikaa, ”Only one thing I did wrong / Stayed in Mississippi a day too long”. Mississippi tarkoittaa tässä ja monessa muussakin bluesissa käytännössä Deltan aluetta. 1891–1934) piti tukikohtanaan Clarksdalesta vajaa 100 km etelään sijaitsevaa Dockeryn plantaasia. Buddy Guy kappaleessaan Who’s Gonna Fill Those Shoes (2008). Eikä siinä ole mitään moitittavaa, samanhan tekee moni muukin, mm. What good is happiness, when it's just a state of mind. Tämä lienee totta, sillä mississippiläiset ovat jo vuosisatojen ajan olleet selviytyjiä. Mandoliinimies Marvin Etzionin ja Steve Earlen Ain’t No Work In Mississippi (2012) kiinnittää huomiota osavaltion huonoon työllisyystilanteeseen. Kertoja herkeää filosofiseksi ja alkaa pohtia vapauden olemusta, elämän tarkoitusta, hauskanpitoriippuvuutta, tunnevankilaa ja unelmien kahleita, todeten lopuksi optimistisesti, että Mississippissä asiat ovat todellisuudessa kuitenkin aina paremmin kuin miltä äkkipäätä näyttävät. Laulun kertoja näkee myös köyhyyden ja ahtaat asunnot, mutta matkan päätarkoituksena lienee kuitenkin ollut blues-historiallinen fiilistely You know freedom’s just a stupid superstition, Because life's a highway that you travel blind. Farmilla asuivat ja soittivat eri aikoina myös mm. Lenoirin toinen kappale, Born Dead (1970) ei kaunistele entisaikojen elinoloja Mississippissä, jossa oli vaikea edetä elämässä ja köyhät mustat lapset olivat kuvainnollisesti kuolleenasyntyneitä: ”Why was I born in Mississippi / When it’s so hard to get ahead / Every black child born in Mississippi / You know the poor child is born dead”. Alan Lomax ja John Work nauhoittivat Muddyn soittoa vuonna 1941 hänen mökissään, joka sijaitsi noin 5 km pohjoiseen Clarksdalesta lähellä Stovallia. Muddyn mökki toimi tuolloin juke jointina Stovallin plantaasin työntekijöille. On arveltu että hän saattaisi olla sama Willie Brown, joka levytti vuosikymmen aikaisemmin Charley Pattonin kanssa. Lenoirille (1929–1967), jonka Down In Mississippi (1966) kertoo hänen nuoruudestaan ennen muuttoa Chicagoon vuonna 1949. Muddy Watersin (McKinley Morganfield, 1913–1963) akustinen koti-ikävästä kertova My Home Is In The Delta (1963) ei paljasta, missä Muddyn koti sijaitsi ennen hänen muuttoaan Chicagoon vuonna 1943. Syynä oli luultavasti se, että Pattonilla oli tapana häipyä reissuilleen mukanaan joku farmin naisista. Originelli lauluntekijä Jim White kertoo varsin eriskummallisen tarinan kappaleessa Handcuffed To A Fence In Mississippi (2001). For in the prison of perpetual emotion, We’re all shackled to the millstone of our dreams. Karjalaisen Lännen Jukka -sepitelmässä vilahtaa myös Willie Brown kappaleessa Minä, Willie ja Charley (2006). Pops Staples (1992) ja Mavis Staples (2007), joilla on omakohtaisia kokemuksia rotuerottelusta. ja laulun lopussa mainitaankin nimeltä suuri joukko kuuluisia delta-bluesmuusikoita. Aikalaismuusikot eivät häntä tunnista, ja nimikin voi olla väärä. It’s true that having fun’s a terminal addiction. Hollantilaisen Hans Theesinkin kappaleessa Mississippi (1989) ollaan bluesturistina matkalla Highway 61 -tietä pitkin Memphisistä etelän suuntaan. Will Dockeryn perustamalla farmilla työskenteli 1900-luvun alkupuolella nelisensataa perhettä ja sillä oli maine paikkana, jossa mustia kohdeltiin reilusti. Nina Simonella (Eunice Waymon, 1933– 2003) on oma vahva mielipiteensä Mississippistä, mikä käy ilmi jo hänen laulunsa nimestä Mississippi Goddam (Perkeleen Mississippi! 1964). Bob Dylanin Mississippissä (2001) on kysymys rakkaushuolista, joita on sattumalta koettu juuri Mississippissä
Gary Mooren King Of The Blues (1990) pitää kuulijaa pienessä jännityksessä sen suhteen kenestä laulu kertoo. James kuoli sydänkohtaukseen Chicagossa 45-vuotiaana ja haudattiin Mississippin Ebenezeriin. Se pitääkin varmaan paikkansa, sillä Winterin isoisä ja isä toimivat puuvillakaupan parissa ja Johnny vietti Lelandissa osan lapsuudessaan, vaikka olikin syntynyt Beaumontissa Teksasissa. House asui 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa pääasiassa Tunican alueella Pohjois-Deltalla. Tiloissa on toiminut vuodesta 1944 alkaen Riverside Hotel. Johnsonin ja paholaisen sopimuslegendaan liittyvää turisteille tarkoitettua tienristeystä Clarksdalen eteläpuolella voi käydä vilkaisemassa googlaamalla ”Devil’s Crossroads”. Indianolasta noin 20 km länteen sijaitsee Leland, josta Johnny Winter (John Dawson Winter III, 1944–2014) on tehnyt kappaleen Leland Mississippi Blues (1969). Blues News 3/2019 33 Son House (Eddie House, 1902–1988) oli Pattonin ohella toinen delta-bluesin vaikuttajahahmo, jolta ovat oppia ottaneet mm. Hän toimi joustavasti roolia vaihtaen bluesmiehenä, farmityöläisenä ja saarnamiehenä. Robert Johnsonin elämästä on tehty sarjakuvakirja: Mezzo ja Dupont ”Love in vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä” (2015). Syntymävuosi ei näytä täsmäävän Albert Kingiin (Albert Nelson, 1923–1992) eikä B.B. Moore laulaa: “He was born in Mississippi nineteen twenty-four”. Omaperäistä vahvatunnelmaista bluesia soittanut Skip James (Nehemiah James, 1902–1969) syntyi Bentoniassa ja varttui Down South, when you do anything, that’s wrong (3x) They’ll sure put you down on the country farm Put you down under a man they call Captain Jack (3x) He sure write his name up and down your back Put you down in a ditch with a great long spade. Johnson todennäköisesti myrkytettiin Star Of The West -plantaasin juke jointilla ja hänet haudattiin Little Zion -kirkon hautausmaalle, joka sijaitsee Deltalla pari kilometriä Greenwoodin pohjoispuolella. Clarksdale Moanissa (1931) House toteaa, että Clarksdalessa pystyi pitämään halvalla hauskaa: “Clarksdale’s in the South, lays heavy on my mind / I can have a good time there, if I ain’t got but one lousy dime /.../ Every day in the week, I goes to Midtown Drugs / And get me a bottle o’ snuff, and a bottle o' Alcorub”. Sen mukaan raa’an farmipomon otteet saattoivat tuntua pahimmillaan jopa työntekijän selkänahassa eikä ojankaivuuhommiltakaan aina voinut välttyä: elämää ja mainitsee kappaleessaan Traveling Riverside Blues (1937) sellaisia paikkakuntia kuin Friar’s Point, Vicksburg ja Rosedale, jotka sijaitsevat Mississippi-joen varrella. King, 1925–2015), jotka molemmat pitävät Keski-Deltalla sijaitsevaa Indianolaa kotikaupunkinaan. Hän pääsi uudelleen levyttämään ja oli suosittu festivaaliesiintyjä aina kuolemaansa saakka. Raskas työ ei Houselle maittanut, mikä näkyy selkeästi hänen County Farm Bluesissaan (1931). Johnson vietti kiertelevää Elmore James. Robert Johnson (1911–1938) syntyi Hazlehurstissa Capital-River -alueella. Deltan itäosassa lähellä Pines-metsäaluetta sijaitsee Avalonin kylä, jossa asui Mississippi John Hurt (1892–1966). Kingiin (Riley B. Hän vietti lapsuutensa Tunican alueella Deltalla, palasi Hazlehurstiin hiomaan soittotaitojaan kitaristi Ike Zinnermanin opastuksella, ja hämmästytti sen jälkeen soitollaan niin Son Housen kuin monet muutkin. Muddy Waters ja Robert Johnson. Thomasin mustille tarkoitetussa sairaalassa Clarksdalen lähellä. Siinä hän kertoo istuneensa pikkupoikana isänsä polvella tämän puuvillafarmilla. Heritage Blues Orchestra teki oman versionsa tästä kappaleesta vuonna 2012. Tämä ystävällisen näköinen, melodista maalaisbluesia folktyylisesti näppäillen soittanut mies esiintyi nuorempana ahkerasti lähipaikkakunnilla ja pääsi soittokaverinsa viulisti Willie Narmourin avulla myös levyttämään vuonna 1928. Totuus paljastuu säkeistä: ”He’s a hunter with a crosscut saw / Born under a bad sign / Caught his baby messin’ down the Laundromat”, eli Moore tarkoittaa tässä Albert Kingiä. Hän työskenteli eri farmeilla ennen sotaa, palveli laivastossa 1943–1945 ja palasi sodan jälkeen Mississippiin, jossa aloitti menestyksekkään levytysuransa vuonna 1951. Vaikka Smith asui ja matkusti paljon ympäri maata, hän ainakin kappaleen Muddy Water (Mississippi Moan) (1927) mukaan tunsi Deltan kodikseen ja kaipasi Mississippin mutaisia vesiä: ”I don’t care it’s muddy there / But see it is my home / Got my toes turned Dixie way / ’Round the delta let me lay / My heart cries out for muddy water”. Slidekitaralegenda Elmore James (1918– 1963) syntyi Richlandissa itäisellä Deltalla. (3x) Alkoholi maistui Houselle turhankin hyvin. Hautajaiset pidettiin Philadelphiassa Mississippin Pines-alueella. Bessie Smith (1894–1937) syntyi Chattanoogassa Tennesseessä ja oli tunnettu blues/ jazz-laulaja etelässä ja itärannikolla 1920ja 1930-luvuilla. Levyt eivät kuitenkaan lama-aikana käyneet kaupaksi ja Hurt unohtui vuosikymmeniksi, kunnes hänet löydettiin uudelleen vuonna 1963, kiitos Avalon Bluesin (1928), joka kertoo koti-ikävästä mainiten Hurtin kotikylän nimeltä. Hän loukkaantui vuonna 1937 pahoin auto-onnettomuudessa matkalla Memphisistä Clarksdaleen ja kuoli onnettomuutta seuraavana päivänä G.T. Pullo kiersi ringissä myös vuonna 1941, kun House soittokumppaneineen järjesti Alan Lomaxille ikimuistoisen öisen nauhoitus-session Clack Store -plantaasimyymälän pihamaalla Tunican pohjoispuolella
Bonnie Raitt sai häneltä oppia slide-kitaran soitossa ja McDowellin kerrotaan olleen mielissään myös The Rolling Stonesin levytettyä hänen tunnetuimman kappaleensa You Gotta Move vuonna 1971. Toinen Comoon liittyvä merkittävä artisti oli Mississippi Fred McDowell (n. Hänen raaka soittotyylinsä miellytti myös levyyhtiöitä ja vei tämän väsymättömän klubijyrän keikoille Eurooppaan saakka. Skip James kuoli syöpään Philadelphiassa Pennsylvaniassa vuonna 1969. Hänen musiikissaan on kuultavissa hill country bluesille, delta-bluesille ja gospelille tyypillisiä piirteitä. Tunnetuinpia tämän tyylisuunnan artisteja olivat R.L. Big Bill Broonzy houkutteli Whiten uudelleen studioon Chicagossa vuonna 1937, ja sessiossa äänitetystä Shake ’Em On Downista tuli pieni hitti. Washington White, 1906–1977) kotikaupunki oli Aberdeen, noin 50 km Grenadasta itään. Julkaistujen kappaleiden joukossa oli mm. Otha Turner kuoli 95-vuotiaana vuonna 2003. Sen jälkeen levytyksiä syntyi runsaasti ja White kierteli festivaaleja Yhdysvalloissa ja Euroopassa aina. Vapauduttuaan hän matkasi levyttämään Chicagoon vuonna 1940. The Yardbirdsja The Animals -yhtyeiden kanssa. Laajemmin tunnetuksi hill country blues tuli Fat Possum -yhtiölle tehtyjen levytysten kautta 1990-luvulla. Hän oli yksi Chicagon West Side -tyylin pioneereista. Isältään soitto-opin saanut White oli nuoruudessaan urheilullinen. 1906–1982), joka syntyi Tennesseessä, mutta vietti pitkiä aikoja kierrellen eri töissä Deltan alueella. Whiten uskottiin jo kuolleen, mutta onneksi Aberdeen Bluesin antaman vihjeen perusteella kitaristi John Fahey ja tuottaja Ed Denson päättivät vuonna 1963 lähettää Aberdeenin postitoimistoon kirjeen nimellä ”Bukka White (Old Blues Singer)”. Samana vuonna White kuitenkin ampui miehen juke jointissa ja joutui kolmeksi vuodeksi Parchman Farmin rangaistuslaitokseen, joka sijaitsee Deltan keskiosassa. Hän levytti Trumpetmerkille Jacksonissa 1951–1954 ja Chicagon Chess/Checker Recordsille 1957–1964 useita klassikoiksi kohonneita blues-kappaleita. Dokumenttifilmi ”Deep Blues” (1991) teki heistä suosittuja, ja sen jälkeen esiintymistilaisuuksia riitti festivaaleilla ja kiertueilla aina Eurooppaa myöten. Sen kappaleessa We Made It hän kuvaa köyhissä oloissa viettämiään kouluvuosia Holly Springsissä 1980-luvulla: paleessaan Horseshoe (2005), kuinka sydän särkyi Horseshoe Laken rannoilla, kuinka Otha ja Bernice Turner lepäävät vieretysten Gravel Springsin hautausmaalla, ja kuinka Junior Kimbroughin juke jointista kuului sunnuntaisin musiikkia: ”You can hear the sound comin’ down the highway / All night long they used to play / Down at Junior Kimbrough’s every Sunday.” Edellä mainittu Othar ”Otha” Turner (1907–2003) on merkittävä muusikko, sillä hän piti yllä sukulaisineen ja ystävineen uhanalaista fife and drum -bluesperinnettä. Rytmi on tasatahtista stomppia, sointuvaihdokset vähäisiä ja kappaleiden rakenne varsin vapaa. 34 Blues News 3/2019 Woodbine-plantaasilla Etelä-Deltalla. Huuliharppuvirtuoosi-laulaja Sonny Boy Williamson (Alex ”Rice” Miller, n. Hänen poikansa Luther ja Cody perustivat vuonna 1996 North Mississippi Allstars -yhtyeen, joka on tehnyt yhteistyötä ja levyttänyt monien hill country -artistien kanssa. Fife-huilisti Otha Turner vietti suurimman osan elämästään maanviljelijänä Comossa, noin 80 km Memphisistä etelään. Musikologit nauhoittivat heitä jo 1960-luvulla. Parchman Farm Blues, Fixin’ To Die Blues ja Whiten kotikaupunkiin viittaava Aberdeen Mississippi Blues (1940): Didn’t have a toilet Didn’t have, didn’t have a bath tub Walked three miles every day To have water in the house for another day. Sen kuuluisin edustaja oli monipuolinen muusikko Jessie Mae Hemphill (1923–2006), joka toimi usein Otha Turnerin rumpalina. 1912–1965) on kotoisin Clarksdalesta noin 50 km etelään sijaitsevasta Glendorasta. Sota-ajan jälkeen Whiten tiedetään soittaneen baareissa Frank Stokesin kanssa Memphisin seuduilla, mutta hänet oli jo unohdettu kunnes Bob Dylan versioi debyyttialbumillaan Fixin’ To Die Bluesin (1961). Menestystä ei tullut ja hän asui sen jälkeen mm. Mississippin Delta on lahjoittanut bluesille edellä mainittujen muusikoiden lisäksi lukuisia muitakin merkittäviä artisteja, joista on lisätietoa Mississippi Blues Trailin nettisivustolla. Dallasissa, Memphisissä ja Tunicassa, josta 60-luvun folk/blues-entusiastit löysivät hänet ja taivuttelivat esiintymään festivaaleilla ja klubeilla. R.L. Magic Samin kaveri Magic Slim kävi myös kokeilemassa siipiään Chicagossa 1950-luvulla, mutta Chicagon bluesmiesten kovassa kilpailutilanteessa ne eivät vielä kantaneet ja hän palasi takaisin Grenadaan keikkailemaan ja hiomaan taitojaan. Rummut ja muut kilkuttimet säestävät huilua. Hän kuoli kuitenkin yllättäen sydänkohtaukseen vain 32-vuotiaana. Fife & drum on maalaisbluesin, sotilasmusiikin ja afrikkalaisten rytmien fuusiomusiikkia, jossa korkeaääninen fife-huilu on soolosoitin. Tämä tyylisuuntaus kukoisti pitkään vain paikallisesti Memphisistä vajaa 100 km kaakkoon sijaitsevalla alueella Holly Springsin kaupungissa ja sen ympäristössä. Luottovankina hän sai jatkaa musisointiaan myös vankila-aikanaan. Hän pääsi levyttämään Memphisiin vuonna 1930, mutta hänen Washington White -nimellä julkaistut levynsä eivät myyneet lama-aikana. Bukka Whiten (Booker T. Samana päivänä kuoli hänen 48-vuotias tyttärensä Bernice pitkälle edenneeseen rintasyöpään. Burnsiden pojanpoika Cedric Burnside jatkaa perinteen ylläpitämistä tuoreimmalla albumillaan ”Benton County Relic” (2018). Samaa perinnettä ylläpiti myös läheisessä Senatobian kaupungissa asuva Hemphillin suku. Dickinsonin pojat ovat vielä alle 50-vuotiaita, mutta muistelevat jo kapAberdeen is my home But the men don't want me around They know I will take these women An take them outta town. Magic Sam muutti 1950-luvun alussa Chicagoon ja levytti siellä Willie Dixonin vetoavulla mm. Alan Lomax nauhoitti McDowellia vuonna 1959 ja levytysten suosio vei McDowellin mukaan mm. Yksi alueen voimahahmoista oli tuottaja, laulaja, muusikko Jim Dickinson (1941–2009), joka tuotti 1960-luvulta alkaen monien soul-, rockja bluesartistien levytyksiä. Burnside (1926–2005) ja David “Junior” Kimbrough (1930–1998). Paluu Chicagon bluesklubeille vuonna 1965 onnistui. Williamson kuoli Helenassa Arkansasissa ja hänet haudattiin Tutweileriin, joka sijaitsee Clarksdalen ja Glendoran välimaastossa. Heidän musiikkiaan ovat tehneet tunnetuiksi myös nuoremman polven yhtyeet The Black Keys ja North Mississippi Allstars. Eräs Whiten sukulainen oli postissa töissä ja toimitti kirjeen oikeaan osoitteeseen Memphisiin. American Folk Blues Festival -kiertueelle Eurooppaan vuonna 1965. Kun Comosta jatketaan valtatie 51 pitkin etelään vielä noin 50 km, niin saavutaan Grenadaan, josta ovat kotoisin Chicagossa menestyneet kitaristi-laulajat Magic Sam (Samuel Maghett, 1937–1969) ja Magic Slim (Morrice Holt, 1937–2013). Hän pääsi levyttämään aavemaisia ja synkähköjä kappaleitaan vuonna 1931 Wisconsinissa. Yhteishautajaisten saattueen edessä kulki Rising Star Fife and Drum Band, fife-huilusolistinaan Othan 13-vuotias tyttärentytär Shardé Thomas. bluesklassikot All Your Love ja Easy Baby. Hän pelasi baseballia mustien ammattilaisliigassa Birmingham Black Cats -joukkueessa ja harrasti nyrkkeilyä. Englannissa hänestä tuli suosittu 1960-luvulla, ja hän levytti mm. HILL COUNTRY BLUES Hill country blues eroaa selvästi delta-bluesista
Crudup alkoi levyttää uudelleen 1960-luvulla ja teki kiertueen Englantiin ja Australiaan. sahojen lautatarhoilla ja puuvillapelloilla. Tupelosta on tehty pari katastrofiaiheista kappaletta. Kappaleessaan Mississippi Delta Blues (1933) hän kuvailee nostalgisesti jokilaivoja kuunvalossa, lumenvalkeita puuvillapeltoja, magnolian tuoksua tms. Lisää tietoa näistä on mm. Hän oli taitava kitaristi, joka soitti vasenkätisesti oikeakätisille tarkoitettua kitaraa. Taiteilijanimen Ulvova Susi hänen kerrotaan saaneen, kun hän imitoi omalla karhealla äänellään Jimmie Rodgersin jodlausta. Vesa Walamiehen artikkelissa ”Nuoren Elviksen takapirut” (BN 6/2018). Blues News 3/2019 35 kuolemaansa saakka. Eric Clapton, Peter Green ja Stevie Ray Vaughan, joka nimesi oman yhtyeensä Rushin kappaleen Double Trouble (1958) mukaan. Hänen laajan tuotantonsa tunnetuin kappale on Baby Please Don’t Go (1935). Asepalveluksen jälkeen Wolf muutti West Memphisiin Arkansasiin ja perusti sähköisen bluesbändin. Hän meni naimisiin jo nuorena ja työskenteli vuokraviljelijänä puuvillaja maissipelloilla. Hän oli suosittu kitaristi-laulaja varsinkin 1960ja 1970-luvuilla, jolloin hänen laulujaan tulkitsivat mm. Johnny Shinesin, Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) ja Robert Johnsonin kanssa. Viime vuonna kuollut Otis Rush (1935– 2018) oli kotoisin Etelä-Pinesin Philadelphiasta. Teini-ikäisenä hän asui Memphisissä, jossa sijaitsi myös Sam Philipsin Sun-studio. Toinen forestlainen bluesmies oli rankan elämän viettänyt T-Model Ford (James Lewis Carter Ford, 1924–2013). Clarksdalen lähistöllä Tutweilerissa syntyneen boogiemestari John Lee Hookerin (1917–2001) Tupelo Blues (1959) kertoo tuhoisasta tulvasta 1930-luvun lopulla. Hän esiintyi myös Euroopassa ja Japanissa. kappaleet Spoonful, Killing Floor ja Back Door Man. Kotiseutuaiheisia julkaisuja Wolfin diskografiasta ei löytänyt, mutta hänen kappaleensa Natchez Burning (1959) kertoo tuhoisasta tulipalosta Natchezin kaupungissa, joka sijaitsee Mississippin lounaiskolkassa Capital-River -alueella. Rush muutti Chicagoon 1950-luvulla ja hänen ensilevynsä I Can’t Quit You Baby (1956) oli R&B-hitti. Hän kuoli Maconissa Deltalla ja on haudattuna Crawfordin lähistöllä. Vuonna 1954 Elvis levytti siellä studiomuusikoiden säestämänä Arthur ”Big Boy” Crudupin vuoden 1946 kappaleen That’s All Right. Big Joe Williams (n. Wolf muutti Chicagoon vuonna 1953 ja levytti siellä mm. Hän tutustui Charley Pattoniin ja oppi tältä laulua, soittoa ja show-temppuja. Kenny Wayne Shepherd on tehnyt vauhdikkaan version Aberdeen Mississippi Bluesista nimellä Aberdeen (1995). Myös pitkän uran tehnyt bluesharpisti Charlie Musselwhite on syntynyt Philadelphian lähistöllä Kosciuskossa vuonna 1944. Hänen kotikaupunkinsa West Point perusti festivaalin hänen kunniakseen vuonna 1996 ja museon vuonna 2005. Folkblues-innostus 1950-luvun lopulla teki Williamsista suositun, ja hän esiintyi ja levytti ahkerasti. Jo 13-vuotiaana hän karkasi kotoaan ja matkasi isänsä luo Rulevilleen, joka sijaitsee Dockeryn farmin lähistöllä Deltalla. Way down on the levee, strolling in the pale moon light You can see those steamboats and the fields of snowy white That’s a feeling I can’t lose that muddy water in my shoes When I get that Mississippi Delta blues.. Where no bird can fly no fish can swim”. Kantriartisti Jimmie Rodgers (1897–1933) oli kotoisin Meridianin kaupungista eteläisestä Pinesista. Sam Philips oli vahvasti vaikuttunut Wolfin soittoja laulutyylistä ja äänitti tätä ensi kerran vuonna 1951. Nick Caven ja Bad Seedsin Tupelo (1985) on väkevätunnelmainen kuvaus pedon lailla riehuvasta myrskystä: ”Distant thunder rumble. Joka kevät hän kuitenkin palasi matkoiltaan kyntämään isänsä maatilkulle. PINES BLUES Howlin’ Wolf (Chester Burnett, 1910–1976) syntyi lähellä West Pointin kaupunkia Pines-alueen pohjoisosassa. Forestista Etelä-Pinesista kotoisin oleva Arthur “Big Boy” Crudup (1905–1974) tunnetaan parhaiten Elviksen coveroimista kappaleista That’s All Right, My Baby Left Me ja So Glad You’re Mine, mutta mustien keskuudessa hän oli suosittu jo kauan ennen Elviksen levyjä. 1903–1982) syntyi Crawfordissa Itä-Pinesissa, mutta matkusteli paljon ympäri Yhdysvaltoja soittaen rytmikästä bluesiaan 9-kielisellä kitarallaan. Hooker karkasi kotoaan 15-vuotiaana, soitti 1930-luvulla Memphisin Beale streetillä ja bluesklubeilla, oli sodan aikana töissä useissa eri tehtaissa ja kotiutui vuonna 1948 Detroitiin. Hän kierteli Deltalla soittaen mm. Hän kuoli sydänkohtauksen aiheuttamiin komplikaatioihin vuonna 1974 Virginiassa. Rumble hungry like the Beast /.../ And the black rain come down. Epäreilujen levytyssopimusten takia hän joutui kuitenkin hankkimaan elantonsa mm. Water water everywhere. Elvis teki varsinkin uransa alkuaikoina lukuisia covereita mustien blues-, R&Bja gospel-artistien kappaleista. Hän esiintyi hopeanhohtoisen resonaattorikitaransa kanssa myös Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1967. Elvis Presley (1935–1977) vietti lapsuutensa noin 150 km Memphisistä kaakkoon sijaitsevassa Tupelon kaupungissa. Wolf kuoli Hinesissa Illinoisissa vuonna 1976. Hän levytti myös bluesia tehden siten mustien musiikkia tunnetuksi valkoihoisten keskuudessa
Vuoden 1930 levytyksessä blues-mielialan syynä on välirikko naisystävän kanssa: Mississippi (1961) kertoo tytöstä, joka sanoo olevansa Hong Kongista. Nähtäväksi jää, voiko myös Järvenpään blueskadulla tai Vanhassa Kyläniemessä joskus tulevaisuudessa ihailla Mississippi Blues Trailin sinistä infotaulua. Sen nimistä paikkakuntaa en ainakaan googlaamalla Mississippistä löytänyt. I got the Vicksburg Blues and I sing ’em and ache where I go (2x) And the reason I sing ’em is my baby didn’t want me now more. Billy Ebb Wheelerin ja Jerry Leiberin kappaleen Jackson (1963) ovat levyttäneet monet kantriartistit kuten Johnny Cash ja June Carter, mutta se viitannee Tennesseen Jacksoniin. Little Brother Montgomery (Eurreal Wilford Montgomery, 1906–1985) oli Louisianassa syntynyt blues/jazz -pianisti, joka kierteli paljon sahatyömailla Mississippin alueella. Big Joe Williams epäilee naisensa häipyneen valtatie 49:ä pitkin ehkä Jacksoniin kappaleessaan 49 Highway Blues (1935). kappaleista Night Time Is The Right Time (The Honey Dripper) (1937) ja 44 Blues (1939). Ja jollei lumisade kohta lopu, niin suuntana tulee olemaan lämmin etelä ja Gulf Coast: “The man I love he has done left this town / And if it keeps on snowing, I will be Gulf Coast bound”. Se kertoo mississippiläisestä nuorukaisesta, joka lähtee kotoa ja saavuttaa suosiota laulajana, mutta menestys nousee pojalle päähän huonoin seurauksin. Samannimisiä kaupunkeja on Yhdysvaltojen eri osavaltioissa ainakin 11. Hattiesburgista on kotoisin myös Mississippi Heat -yhtye, jonka ”Hattiesburg Blues” -albumi (2008) sisältää samannimisen kappaleen. Mississippi Blues Commision tekee tärkeää työtä esitellessään bluesin historiaa Mississippi Blues Trailin välityksellä. Järvenpään Puistoblues järjestettiin ensi kerran vuonna 1978 ja siellä on esiintynyt suuri joukko Mississippistä kotoisin olevia bluesartisteja. McCombissa on syntynyt myös Omar Dykes, joka perusti Omar & The Howlers -yhtyeensä Hattiesburgissä Gulf Coastin alueella vuonna 1973. Hän sävelsi Gulfportissa asuessaan Gulfport Boogien (1965) kunnianosoituksena kaupungin lähistöllä sijaitsevalle Beverly Loungelle. Bo Diddley (Ellas Bates McDaniel, 1928– 2008) syntyi Magnoliassa, McCombin kaupungin läheisyydessä eteläisessä Capital-Riverissä. Hänen tunnetuin kappaleensa Vicksburg Blues (1930 ja 1976) viittaa Capital-River -alueella sijaitsevaan Vicksburgin kaupunkiin. Allman Brothersja Gov’t Mule -yhtyeissä vaikuttaneen kitaristi Warren Haynesin ohjelmistosta löytyy Hattiesburg Hustle (2011). Oman kuvauksensa ja siniset infotaulunsa ovat saaneet myös Keski-Ranskassa sijaitsevan Cahorsin bluesfestivaali (järjestetty vuodesta 1982 alkaen) ja Etelä-Norjassa sijaitsevan Notoddenin bluesfestivaali (1988 alkaen). Biloxista kertovia blueseja en löytänyt. Iso ego ja menestys ovat huono yhdistelmä: “Ego is a muscle, just add fame and watch it swell / Do the Hattiesburg Hustle, shuffle ’em off to Hell”. GULF COAST BLUES Meksikonlahden rannalla sijaitsevat Gulfport (68 000 asukasta), Biloxi (44 000), ja 100 km sisämaahan päin sijaitseva Hattiesburg (46 000) ovat Jacksonin ja Southavenin (Memphisin lähellä) ohella Mississippin osavaltion suurimmat kaupungit. Pianisti Roosevelt Sykes asui 1950ja 1960-luvuilla Gulfportissa. Vuoden 1976 versiossa nainen on muuttanut tuntemattomaan paikkaan ja sanoituksessa pohdiskellaan huhuja, joiden mukaan tämä olisi muuttanut Walnutiin Pohjois-Mississippiin tai Pines-alueelle: ”Some said she moved right on Walnut, and some say she moved right on Pine.” Näyttelijä Hugh Laurien tulkinta Vicksburg Bluesista (2013) perustuu vuoden 1976 versioon. Bessie Smithin Gulf Coast Bluesin (1923) kertoja lienee kylmissään jossain maan pohjoisosassa ja murehtii miestä, joka on lähtenyt. Laulun minähenkilö ei kuitenkaan tyttöä usko vaan väittää, että tämä on Mississippin Hong Kongista. Laulaja-lauluntekijä Jimmy Buffett on tehnyt kaupungista pari nostalgista merihenkistä balladia: Biloxi (1977) ja Stars On The Water (1983). Kappaleen on versioinut myös Baby Boy Varhama & The Jinx (2010). Yli 200 blueskohteen joukossa on myös pari erikoista maantieteellistä poikkeusta. Hänet tunnetaan mm. Perhe muutti jo 1930-luvun puolivälissä Chicagoon, jossa Bo’n ura käynnistyi komeasti singlellä I’m A Man, kääntöpuolella Bo Diddley (1955). Bo’n Hong Kong,. 36 Blues News 3/2019 CAPITAL-RIVER BLUES Mississippin pääkaupunki Jackson ei ole juurikaan innoittanut bluesartisteja. Bo popularisoi latinalaisperäisen ”viidakkorytminsä” ja sai crossover-menestystä etenkin Euroopasta, jossa The Rolling Stones ja monet muut R&Bja rock-yhtyeet levyttivät tulkintojaan Bo’n kappaleista
I N S TAG R A M .CO M/E R JA LY Y TI N E N W W W.T WIT TE R .CO M/E R JA LY Y TI N E N. S O N N Y L A N D R E T H J A J E N N I F E R B A T T E N iTU NE S , SPOTIF Y, AMA ZON W W W. E R J A L Y Y T I N E N A N O T H E R W O R L D U U S I A L B U M I “She is the future” C A R L O S S A N T A N A “Another World is the work of a stellar guitarist and maturing songwriter who has the gift of seeing a bigger picture” G E T R E A D Y T O R O C K 4 * * * F E A T . FACE BOO K .CO M/E R JA LY Y TI N E N W W W. E R JALY Y TINE N .COM W W W
Tämän voisi ajatella laittavansa soimaan toistona ja todellakin antaa itsensä nukahtaa kappaleen rauhoittavien sävelten myötä. Nimibiisi Instinct To Survive sekä levyltä myöhemmin eteen tuleva Sweet Louise ovat tuttuja jo Dr. Tämän huomaa erityisesti irlantilaista folkrockia henkivässä The Hook You Hang Your Coat On’issa sekä alakuloisessa Working Manissä, jossa duunarin arki saa extraboostia taustalla napsuttelevista congarummuista. Jos etsit puhdasta bluesia tai rokin räimettä, silloin tämä albumi ei ehkä innosta. PHIL MITCHELL AGAIN & AGAIN (Agfox 1012018, 2018) Kuten elävässä elämässäkin, basisti on yleensä se bändin leppoisin ja helposti lähestyttävin kaveri (sori vaan soittajat: tämä on jo niin monta kertaa nähty!), joten itse asiassa Mitchellin levyn voisi sanoa kuvastavan basistin syvintä olemusta (ja nyt voitte pitää “kuolaava basisti” -tyyppiset vitsit ihan omana tietonanne). Sacret Lands Part I on kuin kelttiläinen versio Piirpauken Konevitsan kirkonkellojen alusta. Levy sisältää mukavaa ja letkeää kuulijaystävällistä musaa (englanniksi termi voisi olla “easy going”), joka ei tietenkään tarkoita sitä, että levy olisi huono, tylsä tai että levy ei voisi sisältää kantaaottavia sanoituksia. Kyseisenä vuonna bändi lähti takaisin tien päälle. Levyn aloituskappaleesta World’s Still Going Round & Round tulee minulle jostain syystä paikoitellen hämmentävästi mieleen David Bowie. Feelgoodin laulaja Robert Kane olisi myös virittelemässä sooloprojektia. Working Manin kitarasoundi muistuttaa hivenen Pink Floydia. Mutta hyvää kannattaa aina odottaa, eikös vaan?. Nimikappale Again & Again soi viimeisenä. Kun häntä vielä vähän yllytettiin niin lopulta aika alkoi näyttää sopivalta noudattaa bändikaverien esimerkkiä. Olisin kaivannut tähänkin levyyn tekstiliitettä, mutta valitettavasti aina ei saa kaikkea sitä mitä haluaa. Artikkelin kahdesta muusta albumista poiketen Steve Walwynin lisäksi tuottajakrediittiä saa nyt myös Andie Thomson. Ehdoton hyvän mielen kappale! Instrumentaali Dream On... Osaa kappaleista voisi kyllä huoletta soittaa Feelgoodinkin keikoilla! Esimerkiksi Mitchellin rokkaava It’s A Groove tai dramaattinen blues The Fear menisivät täydestä kuin väärä raha. Kokonaisuus tuo hienosti esille Walwynin monipuolisuuden muusikkona. Raskaahko basic rock -tyylinen kitara potkii numeroa reippaasti eteenpäin. Kuunneltuani nämä kolme julkaisua, täytyy vain reilusti kadehtien todeta, että on aina yhtä käsittämätöntä huomata, miten lahjakkaita ihmisiä maailmassa onkaan. Hän sanoo myös, että oli helpotus saada ne ulos omasta päästä kaikkien kuultavaksi. Biisi pohjustaa Sacret Lands Part 2:sta, jossa matkataan kohti luvattua maata. kelluttaa kuulijansa mukanaan matkalle sinisiin uniin. Jatsahtava Always antaa ihmiskunnalle synkän ennusteen, joka toivottavasti ei ole itseään toteuttava. Se ei myöskään sovellu taustamusiikiksi vaan ottaa tilansa. Ehdotonta plussaa on Graeme Turnerin vaivattoman oloinen saksofonin soitto, josta saamme nauttia useammassakin kappaleessa. Walwynin lisäksi levyllä soittavat Graig Rhind (basso) ja Chas Chaplin (rummut), jotka molemmat ovat hänen soittokavereitaan uudelleen keikkailevassa The DTs’issa. Melkoisen perusmäiskeen päälle luikerteleva huuliharppu luo heti mielenkiintoa levyn jatkoa kohtaan. (Toivottavasti edellisen lauseen luettuaan kiihkeät Dave Alvin -fanit eivät hilaa minua kaulasta lähimpään puuhun!) Conejon hypnoottinen rumpurytmi ja Morrisin puhelaulu saa herkemmän kuulijansa uppoamaan tanssitranssiin. We Are Infants” syvällisin ja haastavin. Se saa iloisella otteellaan kaipaamaan lämmintä kesäyötä, jolloin tanssitaan ulkona sekä nautitaan ihanasta suvesta, jolloin ei ole kiire minnekään eikä kesä lopu koskaan (ainahan sitä saa toivoa). Hänen äänensä tulee erityisen hienosti esille ihmiskaupasta kertovassa Song Of Sirissä ja kappaleessa Run Conejo Run, joka mielestäni ei häviä ollenkaan alkuperäiselle. It’s A Groove puolestaan tosiaan on groove! Biisi pistää vibaa punttiin naispuolisellekin otukselle ja kutittaa kivasti tanssijalkaa. Levyn henkilökohtainen suosikkini on latinohenkinen Call On Me. Feelgoodin levyltä “On The Road Again” (1996), joka oli bändin ensimmäinen albumi Lee Brilleaux’n kuoleman jälkeen. Jos albumeja vertailisi parilla sanalla keskenään niin kuvaukset voisivat mennä vaikkapa näin: Mitchellin “Again & Again” on rennoin, Walwynin “Instinct To Survive” musiikkilajillisesti monipuolisin ja Morrisin/Shaman spiritsin “... Olisi hienoa saada kuulla lisää hänen(kin) omaa musiikkiaan. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Yeah You!, joka alkaa ja täydentää biisiä itämaistyyppisellä lurittelulla. Viime hetken kuumien juorujen mukaan Dr. Ja vaikken mikään huuliharppufanaatikko olekaan, olisi tuota Englannin huippuharpisti Feltmania voinut kuunnella hieman enemmänkin. Lonely Night saa yllättäviä lisäväristyksiä uruista. Kyseisen kappaleen myötä ei ole vaikea eläytyä entisaikain matkalaisten toiveeseen paremmasta elämästä. Sitä pitää kuunnella keskittyen ja useampaan kertaan saadakseen siitä kaiken irti. Blues News 3/2019 39 Levyn aloittaa Beyond Mississippi, jonka voisi ajatella olevan kunnianosoitus entisaikain bluesmuusikoille. Joka tapauksessa jokainen levyistä on tutustumisen arvoinen ja antaa uutta näkökulmaa myös Dr. Mainittakoon, että vaikka mukavan rapeaääninen Watts laulaa viidessä kappaleessa yhdeksästä, niin Morrisin lempeä, kauniin pehmeä ääni tuli aivan puun takaa! Suorastaan toivoisi, että hän olisi laulanut useamman kappaleen. Kappale muistuttaa meitä siitä, että elämä itsessään on aina juhlimisen arvoista, vaikka mitä tulisi eteen – vaikka se itseään toteuttava ennustus. Feelgoodin musiikkiin. STEVE WALWYN Instinct To Survive (Baby Grand 02, 2015) Koska levystä on Honey Aaltosen toimesta tehty jo esittely (ks. Levyn toisena rumpalina on Ted Duggan (myös perkussiot). Mitchelliä innoitti levyntekoon se, että hän oli seurannut Morrisin ja Walwynin sooloprojekteja. BN 5/2015), niin avaan tätä julkaisua hieman muita vähemmän. Se on asia, jota en osannut ollenkaan odottaa. Levyn slovareina soivat So Many Times, Crying Deep Inside ja Lonely Night, jotka kaikki hitaille kappaleille usein niin tyypilliseen tapaan huokuvat menetettyä rakkautta. Mitchell toteutti ”Again & Againin” omalla Broadwalk-studiollaan ja hän soittaa kaikki soittimet itse paitsi kappaleessa It’s A Groove, johon rumpujen taakse on värvätty Feelgood-veli Kevin Morris. Mainittakoon vielä, että Instinct To Survive -kappaleen sanoitus sopii elämän ohjenuoraksi kenelle tahansa. Ehkäpä tekstiviesti (olinpas hauska!) kulkeutuu perille asti sillä aikaa, kun odottelemme seuraavaa levyä. En tiedä, onko tämä asia vain minun korvissani, mutta kiinnitin siihen huomiota heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Joka tapauksessa taas kerran tuli todistettua, että rumpujen taakse saattaa kätkeytyä yllättäviä kykyjä, joita ei edes välttämättä tule ajatelleeksi. Casino Light on kaunis, haikean suloinen lopetus levylle. Avoimin korvin kuuntelevalle musadiggarille levy sen sijaan antaa todella paljon. Enkä pistäisi yhtään pahakseni, jos aloitusbiisin voisi joskus kuulla livenä. Omia biisejä olisi kuulemma jo olemassa, mutta tarkempaa tietoa asiasta ei toistaiseksi ole vielä saatavilla. Taustalaulajana osassa kappaleita toimii Martin Cure. Walvynin käyttämistä kitaroista ja laitteista löytyy asiasta enemmän kiinnostuneille lista levyn tekstiliitteessä. Before The Beginningin tunnelma on sama kuin alkuperäisessä, mutta vaikka Russell näyttää jälleen kertaalleen kykynsä loistavana kitaristina, jättää hän soolotilan tyylikkäästi saksofonisti Turnerin hienosti hoidettavaksi. Hänen omien sanojensa mukaan albumi on vähän kuin askel kauemmas Feelgoodin tyylistä. Se sisältää joitakin biisejä, jotka olivat pyörineet jo jonkin aikaa Mitchellin mielessä. Olisi toki ollut hauska tietää, missä kaikissa kappaleissa Morris soittaa itse kitaraa. Ehkä mukaan voisi ujuttaa myös jonkun uuden biisihelmen, vaikka lippunsa lunastanut yleisö haluaakin aina kuulla ne samat vanhat hitit. Sign Of The Timesin alkuun on lisätty hauska äänimaailma fillarin kellon äänineen ja mopon pärinöineen, tosin biisin hauskuus loppuu siihen, jos vain malttaa kuunnella sanoja. Walwyn laulaa kaikki kappaleet, soittaa kaikki kitarat sekä niiden lisäksi bassoa, pianoa, mandoliinia ja perkussioita. Laulajana Mitchell ei ehkä ole tämän kolmikon vahvin, mutta hän saattaa kuitenkin olla kaikkein eläytyvin, joka tuo pikanttia lisämaustetta levylle
Julkaisuista tuorein, ”Pain & Glory” ilmestyi alkuvuonna 2019. Isäja äiti-Broxin levytyskatalogit pistävät silti vielä paremmaksi. Kyseisen fraasin oli kuitenkin popularisoinut jo omalla vuoden 1921 Downhearted Blues -levytyksellään Alberta Hunter. Se saattoi sinällään lisätä ryhmän kiinnostavuutta, mutta voimallisinta r&b-kitarayhtyevaihetta eläneessä englantilaisessa pop-kentässä Broxien persoonallinen, yhtäaikaisesti sekä poikkeuksellisen syvälle kairautunut että psykedeelisiä vapauksia ottanut tulokulma bluesiin oli vielä kaukana tuon aikakauden kaupallisista trendeistä. Sittemmin avioliittoon ja sen jälkeen avioeroon päätyneiden vanhempiensa ohjauksessa Kyla Brox on kuitenkin rakentanut omaehtoista soulblueslaulajan uraa jo 1990-luvulta lähtien. Ilmestyessään Victor Broxin omaa käsialaa olleella kappaleella oli jo kaupan hyllyillä kilpailijanaan lauluyhtye The Coastersin vuoden 1960 Billboard-hitti Wake Me, Shake Me. Levyn referointi lienee turvallisinta aloittaa b-puolelta Bend Me And Shake Me, sillä se antaa ajalleen tyypillisempänä rhythm’n’bluesshufflena kuulijalle sentään astetta helpomman vastuksen. Alkuun he kuitenkin pääsivät yhteisvoimin erään tietyn 45 kierroksen singlen myötä. Kohtaamispaikkana kerrotaan olleen silloisten mod-piirien suosikkikuppilaksi tiedetty Cona Coffee Bar, jossa opiskelijanuorukainen Victor oli ollut soittamassa boogie woogie -pianoa ja Suur-Manchesterin alueella Stockportissa syntynyt 17-vuotias Annette sattumalta kuulijoiden joukossa. Kääntöpuolella hän vaihtaa instrumentikseen trumpetin, eivätkä yllätykset siihen pääty. Broxin ravisteluherätykseen osallistui studiokokoonpanollinen alan allstars-hahmoja, Albert Hall, Bobbie Graham, Eric Weighel sekä kirsikkana pohjalla samana vuonna oman debyyttisoolosinglensä She Just Satisfies Fontanalle äänittänyt kitaristi Jimmy Page. Paria kuukautta myöhemmin kappaleen oli levyttänyt myös Viola McCoy salanimen Amanda Brown takaa. Kaltoin kohdeltunakin itsemääräämisoikeudelle saattoi vahvasti uskoessaan antaa vallan: ”Maailmani on tässä kannussa ja korkki on minulla – ja pidän sen kiinni kunnes oma tahtoni täyttyy” (”got the world in a jug, got the stopper in my hand, ain’t gonna give my love to no one man”), lauloi alun perin Rosa Henderson pianistimiehensä Fletcher Hendersonin sävelin ja näyttelijärunoilija-lauluntekijä-käsikirjoittaja-novellisti Mercedes Gilbertin sanoin New York Cityssä joulukuussa 1923. Edelleen aktiivisesti muusikkoina tahoillaan vaikuttavat Victor ja Annette Brox tapasivat toisensa Englannin Manchesterissa. Liittyessään Victorin isännöimään, myöhemmin Blues Train -nimen saaneeseen kokoonpanoon Annettesta muodostui eräs aikansa harvoista tummaihoisista brittiblueslaulajista. Ennen edustustehtäviä Yhdysvaltain Memphisissä tammikuussa 2019 järjestetyssä International Blues Challengessa sekä voitokkaassa European Blues Challengessa Portugalin Azoreilla saman vuoden huhtikuussa laulajattaren levytettyyn tuotantoon oli jo kirjattu yhdeksän omakustanteista soolopitkäsoittoa sekä neljä yhteisalbumia isä-Victorin kanssa. Fontana-yhtiön markkinoille vapauttama esikoissingle vuodelta 1965 onkin yhä tänä päivänä hengästyttävää kuultavaa. Soololaulusta vastaava Victor pohjustaa omaa hengentuotettaan koskettimilla. Vuotta myöhemmin apajille lyöttäytyivät myös The Four Topsin tanssiraita Shake Me, Wake Me (When It’s Over) sekä Al Kooperin johtaman Blues Projectin levylleen ”Projection” vanhasta traditionaalisesta gospelista muokkaama samoin otsikoitu intensiivinen bluesrock-numero. Hänen laulunsa puolestaan versioi vuonna 1923 entistä Isä ja tytär, Victor ja Kyla Brox. Kaukaisilta vaudeville-ajoilta periytyvä I’ve Got The World In A Jug sisälsi vahvan afroamerikkalaisen sanoman, johon nyt päävokalistina toimineen Annetten on ollut ilmeisen luontevaa mukautua. 40 Blues News 3/2019 VICTOR BROX & ANNETTE REIS I’ve Got The World In A Jug / Wake Me And Shake Me (Fontana TF 536, äänitetty ja julkaistu Englannissa 1965) Tuskinpa osasivat pariskunta Victor Brox ja Annette Reis (Brox) ensilevytystään tehdessä arvata, että 54 vuotta myöhemmin heidän tyttärensä tulisi juhlimaan itseään bluesmusisoinnin Euroopan mestarina
Lienee selvää, etteivät sitä myöskään löytäneet kuluttajat. Pete Hoppula Isä ja tytär, Victor ja Kyla Brox. Vuonna 1974 Broxit olivat valmiita ensimmäisen ja samaan hengenvetoon toistaiseksi viimeisen yhteisen soolopitkäsoittonsa, Sonet-merkin katalogissa ilmestyneen ”Rollin’ Back” tekoon. Kokeellisempaa bluesia ja bluesrockia hän kyllä pääsi myöhemminkin tulkitsemaan mm. Avioelo jatkui kaksikon osalta rinta rinnan myös Broadway-musikaalin Jesus Christ Superstar alkuperäisellä vuoden 1970 ”konsepti”-albumilla. lempinimellä ”The Mississippi Mule Skinner” tunnetun songsterin ”Big Road” Webster Taylorin Chicagossa 1929 purkittama World In A Jug. Vaikka Broxin ja Reisin levytys luovuttaakin tekijäansiot rehdisti oikeille kirjoittajilleen Hendersonille ja Gilbertille, omaperäisyydessään se olisi antanut anteeksi myös pienen krediittivarkauden. Niistä ensiksi mainitulla oli mukana laulajana myös sukunimensä päivittänyt Annette Brox. Eräisiin 1920-luvun mukaelmiin lukeutui mm. Blues News 3/2019 41 laajemman suosion saattelemana Bessie Smith ja hänen jälkeensä lukemattomat muut artistit Bob Willsistä Janis Jopliniin. Vähälle huomiolle jäänyt pop-levy samoin kuin sen jälkeiset julkaisut eivät kuitenkaan enää nostaneet lahjakasta artistikaksikkoa seuraavalle menestystarinan portaalle, vaan heidän merkityksensä eurooppalaisen bluesin historiankulussa taidetaan edelleen mitata varhaisten 1960-luvun vinyylien ja ennen kaikkea tätä nykyä jo kulttimainetta nauttivan debyyttipikkumustan valossa. Oman siivunsa aiheesta vuoli vielä vuosikymmeniä myöhemmin Canned Heat, jonka vuonna 1968 julkaistu World In A Jug oli selvistä yhtäläisyyksistä huolimatta merkitty LP:llä ”Boogie With Canned Heat” ryhmän omiin nimiin. Victor Broxin tuotannossa se kuului hänen rohkeimpiin aikaansaannoksiinsa – sellaisiin, joihin esimerkiksi seuraavien vuosien neljä LP:tä arvostetun The Aynsley Dunbar Retaliationin myynnillisesti selvästi tuloksellisemmissa raameissa eivät yltäneet. Termeillä outo, bisarri ja epäkesko kuvailtu tallenne oli kaiken kaikkiaan harvoja Fontana-julkaisusarjan ei-pop-äänitteitä. Dick Heckstall-Smithin tähdittämissä Sweet Painissa ja Mainsqueezessa
Korvakuulolta hän kyllä tunnisti, jos muusikot studiossa ajautuivat harhapoluille hänen tarttuvien sävellystensä parissa. Later Alligatorin yllätysmenestyksen jälkeen Chess pisti Charlesilta julki tasaisin väliajoin julkaisuja, mutta ostajat pitivät kiinni rahoistaan. Näissä Cosimo Matassan studiolla levytetyissä kappaleissa mennään aika fatsdominomaisessa hengessä, tosin Roy Perkins ja kumppanit soittelevat hiukan kulmikkaammin kuin mestoilla tavallisesti viihtynyt ykkösketju. Chess 1638 ilmestyi lokakuussa 1956, ja kyllähän Charles oli kovassa seurassa pelkästään omassa putiikissa, kun samaan aikaan yhtiö tuuppasi pihalle sinkkuja Chuck Berryltä kukoistuksessaan, Muddy Watersilta, The Moonglowsilta ja muilta. James Brownin löytäjä ja apumies Bobby Byrd kalasteli hittiä tällä syksyn 1967 kiekolla, mutta saamatta jäi, vaikka käytössä oli kaikki alan kikat: Wilson Pickettin menestyslevyiltä tuttu karhea laulutyyli, Jaskan mainitseminen useaan otteeseen, kaupunkilitaniat tunnettuine keikkapaikkoineen, uutuusliikkeiden ja tanssiinkutsujen esittely, pysäytykset ja torvet ylä-äänineen, sanoman levittäminen levyn kummallekin puolella, vaikka yhdelläkin olisi asia selvinnyt. BOBBY BYRD Funky Soul #1 Part 1 / Funky Soul #1 Part 2 (King 45-6126) Bobbyt osasivat myös soulata ja funkata. Tämän Bobbyn neljävitonen ei kolkutellut paikkaa Ritvasen ”pienestä ja sievästä”, se on varmaa. Enää pitäisi tietää, mistä levy oli päätynyt Juhani Ritvaselle, sillä hankin tämän aikoinaan häneltä pikkurahalla. Tämä Bobby on joka tapauksessa aika kaukana itäja länsirannikoilla hehkutetuista siloposkisista kaimoistaan. Pyörremyrskyn kunniaksi divarien helmissä soitellaan tällä kertaa Bobbyjen plattoja. Astetta pienemmällä kokoonpanolla tehty Roses Are Red räjäytti sitten pankin samana kesänä, minkä jälkeen Bobbyä vietiin. Ei valita Vintonilta niitä kotimaankin divareista tuttuja balladeja, vaan vuoden 1959 levytys, jossa on taustalla runsaasti levyteollisuuden hämmästyttäviä kiemuroita. Vinton oli nimittäin saamassa kenkää vuonna 1962 levy-yhtiöltään Epiciltä, kun hänen big band -taustaiset pompöösit yrityksensä eivät myyneet. En löytänyt Poro-Bobbyn kypsempien vuosien musiikkitouhuista sen tarkempaa tietoa – täytyisi ehkä tsekata Rukan keikkalistat tulevan hiihtolomakauden aikaan... Veen yhteyksistä Suomeen on tainnut olla puhetta Blues Newsissa useampaankin kertaan, mutta kerrotaan nyt muistutuksena, että laulajan äiti Saima Cecilia Tapanila oli Pohjois-Dakotan amerikansuomalaisia. Löysin tämän brittipainoksen Veen itseltäni puuttuneesta sinkusta hiljattain parilla eurolla, ja odotukset olivat katossa kun säveltäjien kohdalla A-puolella komeilivat Carole Kingin ja Gerry Goffinin nimet. BOBBY CHARLES Laura Lee / No Use Knocking (Chess 1638) Bobby Veestä on aikamoinen hyppy Louisianan rämeikköjen omaan Bobbyyn, Charlesiin, mutta ei tämä nyt niin nokonuukaa ole. 42 Blues News 3/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 45 PETRI LAHTI B obby siellä, Bobby täällä, Bobby perkele ihan joka puolella. Kaksikon parhaat koukut jäivät jousivetoisessa kappaleessa tällä kertaa muihin yrityksiin – välityön makua tässä on. Kuten tuttua, apajille tulivat BOBBY VEE How Many Tears / Baby Face (London 45-HLG 9389) Pannaan pyörä pyörimään heti aidolla, puhtoisella Bobbyllä. Mukana on muutama, josta ”Killerikin” voisi pitää. Kyllä tällä saatiin Bobbyt vauhtiin. Sormiin jäi vain piikkejä, vaikka I Love You The Way You Are oli ihan nuorekasta doo-wopin ja teinipopin välimaastossa pyörinyttä musiikkia. Tähän malliin murisi kukapa muu kuin Jerry Lee Lewis, kun uudet tuulet kevyessä musiikissa olivat tuuppineet vanhat sankarit sivuun levylistoilta 1960-luvun alkupuolella. Silti tärkein puuttuu: oma ääni,. BOBBY PLEASE Your Driver’s Licence, Please / Heartache Street (Era 45-1044) Perjantai-ilta, auto ja treffit. Vieressä unelmien misukka, jota pitäisi päästä kähmimään ilman uteliaiden katseita. BOBBY VINTON / CHUCK & JOHNNY I Love You The Way You Are / You’re My Girl (Diamond D-121) Samettinen Vinton oli yksi inhotuista Bobbyistä, joten hän ansaitsee paikkansa tässä Roobertien rock-show’ssa. Kääntösivun Baby Face ei ole innostanut koskaan esittäjästä riippumatta, mutta täytyy sanoa, että Vee panee parastaan Buddy Hollylta lainaamillaan laulukikoilla. Aina kun löytyy pimeä soppi sivukadulta, yksisuuntaiselta tai parkkipaikalta puskien takaa, jostain kuuluu paikallisen liikkuvan poliisin harrikan murina, iso koura koputtaa huuruun mennyttä sivuikkunaa ja Bobby-parka joutuu vetämään hikiset näppinsä pois C-koon kupeilta: ”Saisinko nähdä ajokorttinne?” Suurin piirtein näin raportoidaan tässä vetävässä vuoden 1957 noveltyssa, jossa ei genrelle tyypillisesti juhlita laulutaidolla, mutta sitäkin enemmän tarinalla ja tehosteilla. Veellä alkavia sanoja ei tarvitse onneksi ladella ilmoille Robert Thomas Vellinen kohdalla, sen verran hienoa teinimusiikkia Bobby Vee ehti tehdä huippuvuosinaan, kun materiaalia saatiin niin huippukynäilijöiltä kuin muilta artisteilta lainattuina. Uusia oksia ikivihreään tuovat myös genekrupaahneet, ja Diamond kokeili onneaan Vintonin vanhalla, julkaisemattomalla levytyksellä ”Punaruusujen” huumassa. maiset viidakkorummut kummassakin päässä kappaletta. Piti oikein tarkistaa, mikä mies Bobby Please oikein oli: samantyylisiä levytyksiä syntyi useita, ja äijä oli mukana myös säveltämässä (ja esittämässä) The Singing Reindeer -falsettilaulupelleilyjä oikealla nimellään Robert Plaisted 1950-luvun lopussa. Totta tai tarua, Bobby Charles kertoi olevansa epämusikaalisesta perheestä, ilman yhdenkään instrumentin kunnollista soittotaitoa puhumattakaan siitä, että olisi osannut lukea nuotteja
No, Byrd todisti ennen ja jälkeen tämän hudin, että hän kyllä hallitsi parhaimmillaan nekin puolet musiikissa. Kyllähän nämä ”vetoinen mökki seiskatien varrella kituvien suopursujen keskellä” tai ”hattu naulaan kapakan oven suuhun ja jalalla koreaksi nurkkalevymasiinan tahtiin” ovat sitä itseään, jota löytyy teemoina bluesista kantrin kautta zydecoon. Ongelma ratkesi, kun kaivelin esiin tämän Vesa Walamiehen kokoelmista löytyneen kahdeksan kappaleen EP:n obskuurilla *Laatulevy*merkillä. Pian, vuoden vaihtuessa numeroihin 1964, uudet tuulet pakottivat sitten Rydellit ja kumppanit ikinä päättymättömille yökerhokiertueille, kun todelliset ”yeah, yeah” -kvartetit varastivat otsikot kevyessä musiikissa. Melodia on tarttuva, laulua on tuplattu sopivista kohdista ja taustakuoro myötäilee artistia pehmeästi. Sitten ennustajaeukon pakeille. Lisäksi biisi oli viimeinen Rydellin miljoonamyyntiin yltänyt single, kun tämä alkoi ottaa etäisyyttä ”yeah, yeah” -musiikkiin (lainaus artistin omaelämäkerrasta). Ei haittaa elokuvamaiset jouset, vitivalkoinen naiskuoro tai viihteelliset pyörähdykset melodiassa, kun asialla on laulamisen todellinen osaaja. BOBBY RYDELL Forget Him / Love, Love, Go Away (Cameo C-280) Länsirannikon billystä siirrytään taas oikeaan Bobbyyn: jättihitti Forget Him oli monella tapaa vedenjakaja tukkajumala-Rydellin uralla. Musiikki vain oli kaukana odotuksista: teinipoppia koko rahalla, todellista Bobby-musiikkia. BOBBY CURTOLA Fortuneteller / Johnny Take Your Time (Del-Fi 4177) Vanha levykeräilijän totuus siitä, että biisi on takuuvarmasti elämänmakuinen, kun sen nimessä on ”voodoo”, ”gypsy”, ”mojo” tai ”fortune teller”, horjuu, kun Bobby Curtolan hengentuote pääsee eetteriin. Tämä on niistä toinen, kesältä 1959. Hart, syntyjään Robert Luke Harshman, haki jalansijaa länsirannikolta ja sai levyttää pari singleä ennen nimen vaihtoa Bobbyksi. Tähän on taas hyvä lopettaa: Bobbyt ovat maineensa veroisia – hyvässä ja silloin tällöin myös pahassa.. Se vanhojen muistelemisesta. Porukan ylivoimaisesti sielukkaimmin laulava Bobby teki Share Your Love With Me -kappaleesta miniklassikon, johon ovat kokeilleet kynsiään monet Aretha Franklinista Kenny Rogersiin. ROBERT LUKE HARSHMAN Girl Of My Dreams / Is You Is Or Is You Ain’t Ma Baby (Guyden 2022) Bobby Hart ehti moneen kumppaninsa Tommy Boycen kanssa. BOBBY PEDRICK Summer Nights / My Private Joy (Bigtop 45-3024) Pitkien kesäöiden kunniaksi kaivetaan esiin näytteitä Doc Pomusin ja Mort Shumanin alkupään yhteistyöstä. Muistan, miten pettynyt olin, kun sain sinkun käsiini joskus world wide webin ensi metreillä (padot jenkkidivareihin aukesivat silloin ankean näköisinä raakatekstitiedostoina). BOBBY BLAND Share Your Love With Me / After It’s Too Late (Duke 377) Otetaan loppuun helmi Bobby Blandin laajasta tuotannosta. Myyntiin tarjottiin A-puolen voimaballadia, joka kalasteli Robin Luken ja kumppanien vesillä, mutta itse olen hankkinut kiekon kääntöpuolelta löytyvän Louis Jordan -tulkinnan takia. Tässä olisi Bobbylla saattanut olla mahdollisuuksia jopa Wynonie Harrisin Keep On Churning -tyyppisiin touhuihin piikaseurassa... Erityispisteet Arolle Vaarilla on saari -melodiaan prujatusta naapurinäijälaulusta, jossa kirnutaan piimää ja vältellään nalkuttavaa emäntää Donald Mäen kanssa. Tällä kertaa näpit osuivat summamutikalla vuoden 1964 julkaisuun. Pedrick sai hänkin ykköshitin myöhemmin urallaan, Sad Eyesin vuonna 1979, mutta sitä ennen hän oli dumpannut Bobbynimen aikuisemman Robert Johnin tieltä. Blues News 3/2019 43 näkemys, kuulijan yllättäminen ja koukuttaminen. 1) / King Og The Great Nortwoods / Aronpoika Blues / The Raha Song // Highway N:o 7 (tk. Kumpikin aloitti uransa silti artistiuraa tavoitellen. Esityksestä puuttuvat 1940-luvun R&B-tähden tutut velmuilut, mutta sen vastineeksi Harshman kumppaneineen lyö pöytään täyskäden rockabillyn suuntaan: värisevää äänenkäyttöä, terävää kitarointia, reippaasti takovaa rumpua. Arvaatte varmaan, kuka teki kipaleesta definitiivisen version. Kaksikon kynästä syntyi 1960-luvulla runsaasti hittimateriaalia muun muassa The Monkeesille – ja välillä biisejä yksinään tai eri yhteistyökumppanien kanssa Fats Dominosta Little Anthonyyn. Mikäli vetävä, hittikappaleiden nimiä luetteleva My Private Joy olisi eksynyt vaikkapa Larry Williamsin tai Bobby Dayn ohjelmistoon toisella puolella mannerta ja taustalla paahtaisivat Earl Palmer ja kumppanit, puhuttaisiin ihan eri tason levytyksestä. Kaiken piti olla kunnossa – lupaava nimi biisillä, levymerkki chicanoartisteja suosinut Del-Fi ja artistikin sopivan eksoottisen kuuloinen. Silti touhu kaatuu eniten Bobby Pedrickiin, jonka ääni liikkuu jossain kimittämisen ja juuri puhjenneen äänenmurroksen välillä. Eräille oli siis kannattavaa olla Bobby. Hyvä levy. 3) / Kapakka In The Kaupunki / Suomalainen Gals / Donald Maki Song (*Laatulevy* LL-1007) Bobby Veen sukujuurista inspiroituneena ääneen piti saada myös suomalainen Bobby – tai vähintään Bobby laulamaan suomeksi. Muistaakseni tohtorin elämäkerrassa ei juuri hekumoitu tenavatähti Bobby Pedrick Juniorille sävellettyjen kappaleiden osalta ja ihan aiheesta: ei näissä kohota kaksikon muutama vuosi myöhemmin kynäilemien klassikoiden tasolle. Nyt annetaan kanadalaiselle Curtolalle uusi mahdollisuus ja todetaan, että kappale ei kelvannut sattumalta myös jenkkiostajille keväällä 1962. Finengelskaksi tajunnanvirtaa painavan Bobby Aron laulut ovat hämmästyttäneet uteliaita 1970-luvun loppupuolelta lähtien täällä vanhassa maassa – mikä ettei, onhan tämä todellista juurimusiikkia. Levytys tehtiin Englannissa, ja sen tuotti sikäläinen kultasormi Tony Hatch, joka oli myös säveltänyt kappaleen yhdellä monista salanimistään. Kyllä ne naapurinpojatkin osasivat! BOBBY ARO Highway N:o 7 (tk. Tästä ovat kaukana mustan kissan luut, pyhät kivet hiilloksella, suitsukkeet ja korttipakasta nousevat padan eri numerot. Rydell kertoi kirjassaan saaneensa Cameon kitupiikeiltä viisi senttiä myydystä singlestä: rahan arvon muutokset huomioiden hän teki hitillään kahisevaa vajaat 400 000 nykyeuroa
Sittemmin on paljastunut, että oikeampi vuosiluku on hieman varhaisempi, joko 1913 tai -14. Pitkään luultiin, että Muddy Waters oli syntynyt Mississippissä v. 1915. Miehen taiteilijanimi on perua isoäidiltä, joka seurasi veden äärellä viihtyneen pikkupojan mutaisia leikkejä. Asiantila alkoi muuttua, kun Muddy v. Kyseessä oli McKinley Morganfield, joka sittemmin opittiin tuntemaan nimellä Muddy Waters. Myös hänen ensimmäinen soittimensa oli huuliharppu, mikä 30-luvulla vaihtui kitaraan. -43 muutti Chicagoon ja hieman myöhemmin hankki itselleen sähköisen vahvistimen. Todellinen läpimurto tapahtui sen jälkeen, kun hän seuraavana vuonna ymmärsi palata juurilleen. Käytännön syistä päätän tarkastelun vuoteen 1958, jolloin julkaistiin sekä hänen viimeinen r&bhittinsä Close To You että ensimmäinen LP:nsä ”Best Of Muddy Waters”. Robert Johnsonin repertuaarista Muddy nappasi kappaleet 32–20 Blues ja Kindhearted Woman Blues. Watersin ja Housen ainoa yhteinen laulu oli perinteinen Walking Blues, mistä Muddy käytti myös nimiä Country Blues ja I Feel Like Going Home. Al Pavlowin vuonna -83 julkaistussa teoksessa ”The R&B Book”, minkä harkinnanvaraiset listausperusteet tosin eivät ole erityisen selkeitä, tuon single-levyn sijoitus koko vuoden 1948 r&b-tilastossa on vallan numero 76. 44 Blues News 3/2019 MUDDY WATERS 1941–1958 Klassikoiden lähteillä, osa 56 Vuoden 1947 loppupuolella erääseen Chicagon äänitysstudioon asteli kitaroineen jonkin verran yli 30-vuotias musta mies. Alkuvalmistelujen jälkeen miehet siirtyivät jo silloin vanhanmallisen maalaisbluesin pariin ja saivat aikaiseksi tulkinnat kappaleista I Can’t Be Satisfied ja I Feel Like Going Home. Muddyn esikuviksi on mainittu Son House ja Robert Johnson, mutta tyylillisesti hän oli etenkin voimiensa päivinä hyvin itsenäinen muusikko. Chessin yhtiökumppanin Evelyn Aronin suosituksesta tallenteet kuitenkin julkaistiin Aristocrat-merkillä seuraavan vuoden huhtikuussa. Samana vuonna hän myös aloitti miltei supertähteyteen saakka yltäneen maailmanvalloituksensa suorittamalla ensimmäisen Britanniaan suuntautuneen Euroopan-visiittinsä. Viimeksi mainittua tulkintatapaa edustaa hänen toinen pikkuhittinsä, vuoden -50 alkupuolella levytetty maineikas Rollin’. 1941 ja kesti miltei hänen v. Tämän suuren mestarin levytysura alkoi v. ei tahtonut saada laulujen sanoista selvää. Tuottajana toiminut puolalaistaustainen Leonard Chess ei aluksi lainkaan innostunut kaksikon musisoinnista, koska hän mm. 1983 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Mikäli Muddyn levytystuotanto olisi rajoittunut vain Stovallin plantaasilla vuosina 1941–42 tehtyihin kenttä-äänityksiin, hänestä tuskin olisi tullut kuuluisaa ja arvostettua taiteilijaa. Ne menivät hetimiten kaupaksi niin hyvin, että Muddy itsekään ei aluksi saanut ostettua kuin yhden kappaleen omasta savikiekostaan. Hänen ensimmäiset sikäläiset levytyksensä ovat vuoden -46 satoa. Lisäksi Watersin levytys Take A Walk With Me seurailee Johnsonin tunnetuksi tekemää Sweet Home Chicago -teemaa, mutta sen laulun Muddyn on kerrottu omaksuneen Robert Lockwood juniorilta. Seuranaan hänellä oli vain basisti Ernest ”Big” Crawford. Ne lojuivat suurimmalta osin pitkään julkaisemattomina ja ovat laadultaan lähinnä tavanomaista Bluebird-bluesia. Paikalliseen suosioon nousunsa jälkeen Muddy Waters esitti aluksi enimmäkseen perinteistä maalaisbluesia joko basistin säestyksellä tai vain oman laulunsa ja soittonsa voimin. Ihan kuuntelukelpoisiahan nuo USA:n kongressin virkailijan Alan Lomaxin tekemät tallenteet toki ovat, mutta erityisen ansiokkaina niitä on vaikea pitää
Blues News 3/2019 45 Stone. Siinä muutoksessa häntä avusti merkittävällä tavalla Chessin niin sanottu hovisäveltäjä Willie Dixon. Muddy yritti jopa merkitä ”Mojon” omiin nimiinsä, mutta hävisi asiasta nostetun oikeusjutun. Oma suosikkini Dixonin Muddylle tekemistä lauluista on kuitenkin melodisuutensa ansiosta seuraavan vuoden Young Fashioned Ways, minkä Waters opetti brittisäestäjilleen 70-luvun alun Lontoon-sessioissa. Historiikit kertovat, että Little Walter oli Muddyn yhtyeen pääasiallinen levytysharpisti aina vuoden -56 alkuun saakka, vaikka r&b-listan ykköshitin Juke valtaisan suosion ansiosta hän olikin ryhtynyt oman yhtyeen johtajaksi jo vuoden -52 jälkimmäisellä puoliskolla. -54 Muddy Watersin kolme kaupallisesti kaikkein parhaiten menestynyttä levytystä, mitkä tietysti ovat monien tuntemat julistukset I’m Your Hoochie Coochie Man, I Just Want To Make Love To You ja I’m Ready. Oma tarinansa on myös Muddyn jäämistön hyvinkin tunnetuimmalla osasella nimeltään I Got My Mojo Working, alkujaan Got My Mo-Jo Working. Juuri hänen johdollaan valmistuivat v. Sehän on tunnetusti uusi painos Robert Petwayn vuoden -41 Catfish Bluesista ja sitä seuraillen saivat nimensä muuan kuuluisa brittiyhtye, tunnettu amerikkalainen aikakauslehti ja eräs Bob Dylanin parhaista lauluista. Sen oikea säveltäjä on afroamerikkalainen Preston Foster, joka oli kirjoittanut teoksen vokalisti Ann Colea (1934–86) varten. Silloin heidän soittokumppaneinaan olivat sekä basisti Big Crawford että ajoittain myös kitaristi Jimmy Rogers ja rumpali Elga Edmons. Kun alettiin lähestyä 50-luvun puoliväliä, myös Muddyn tuli ottaa käyttöön aikaisempaa kovaotteisempi esitystapa. Parivaljakon yhteistyö oli parhaimmillaan aivan sen alkuvaiheissa vuosina 1950–51. Muddy ihastui lauluun v. Oma tuttavuuteni Muddy Watersin maagisen musiikin kanssa alkoi v. Klassisen Chicagobluesin varsinaisen kukoistuskauden voidaan katsoa alkaneen lokakuussa 1950, jolloin käynnistyi Muddy Watersin ja silloin parikymppisen Little Walter Jacobsin yhteistyö. pianisti Johnny Jonesin sekä kitaristina ja rumpalina toimineen Leroy Fosterin. Esimerkiksi Watersin Turn Your Lamp Down Low on aika selkeä jäljitelmä perinteisestä Baby Please Don’t Go -teemasta ja Trouble No More on puolestaan mukaelma myös nimellä Worried Life Blues tunnetusta Sleepy John Estesin klassikosta Someday Baby Blues. Vastaavanlaisia tapauksia löytyy hänen uraltaan eräitä muitakin. 1966, kun onnistuin hankkimaan haltuuni eurooppalaispainoksen hänen ”Best Of” -kiekostaan. Hiljalleen hän kuitenkin ryhtyi lisäämään soittokumppaniensa lukumäärää kutsumalla välillä mukaansa mm. Erinomaisen vetovoimainen tuo albumi on vielä nykyisinkin. Niistä viimeksi mainitulla Little Walter poikkeuksellisesti esittäytyy kitaristina, ja kun hän vuoden -51 heinäkuussa ryhtyi taivuttelemaan huuliharppujensa säveliä sähköisen vahvistimen kautta, hänen soittonsa sai aivan uudenlaisen sisällön ja värityksen. Tuon periodin merkkiteoksia, joiden on kuvattu bluesillisen vetovoiman lisäksi heijastelevan myös kamarimusiikillista herkkyyttä, ovat etenkin sellaiset laulut kuin Louisiana Blues, Long Distance Call, Still A Fool, She Moves Me ja Honey Bee. Seuraava pitkäaikainen ja keskeinen jäsen Muddyn joukoissa oli hänen bändiinsä v. Itse asiassa Muddy ehti joulukuussa -56 tehdä ensilevytyksen tuosta teoksesta, koska Colen versio on peräisin seuraavan vuoden tammikuulta. Vesa Walamies Viulisti Henry Sims ja Muddy Waters noin vuonna 1941. -56, kun hän ja Cole olivat yhteisellä kiertueella. -53 liittynyt pianisti Otis Spann
Voi olla, että Larry Hensleyn levytys oli tässä esikuvana enemmän kuin Blind Lemonin. Sanoitus haikailee naissuruja, joen ylitystä, ruskeaa naista ja junaa, joka vie mennessään surutkin. Esitys on tuon ajan bluebird-bluesia ja mukaillee Blind Lemonin näkemystä. Sävel mukailee Blind Lemonin sekä Roy Shafferin versioita. Hensley vaikutti myös old time -yhtyeessä Walker’s Corbin Ramblers. Ensimmäisen levytetyn kappaleen, josta kertosäehokema tai kielikuva ” I’m sitting here wonderin’, will a matchbox hold my clothes...” löytyy, on Ma Raineyn Lost Wandering Blues (1924). Jokaisessa kertosäkeessä sanoitus vaihtuu erilaiseksi. Kappale on bluesahtavaa western swingiä. Leadbellyn harvemmin käyttämän slidekitaroinnin säestämä tarina on erilainen kuin Blind Lemonin versiossa. Versio on swingiin ja jump bluesiin kallellaan. Sam Price & His Texas Bluecians solistinaan Jack Merdith tallensi Match Box Bluesin 1942. Hyvä on huomioida, että Ma Raineyn ja Blind Lemon Jeffersonin laulamat hokemat ovat lähes yhteneviä. Western swing -yhtye Roy Newman & His Boys purkitti Match Box Bluesin ilmeisesti kahteen kertaan: 1937 Vocalionille ja 1939 Bluebirdille. Musta kiertelevä pianisti Black Ivory King eli B. Sanoitus muistuttaa varhaisempaa versiota, samoin sävel. Vesalla on oikeus näkemykseensä. Kuulemani versiot ovat saman kuuloisia, joten en pysty tekemään niiden välillä eroa – olisiko sama levytys vain lopulta julkaistu eri yhtiöillä. Kertosäkeessä versiot ovat kuitenkin yhteneviä sanoitukseltaan ja melodialtaan. Näiden kahden kappaleen vähintäänkin läheinen sukulaisuussuhde on kuitenkin selvä, kun tarkastelee sanoituksen ja sävellyksen taivallusta eri esittäjien kautta country bluesista rockabillyklassikoksi. Laulun pääteema kertoo rautateillä matkustamisesta, kävelystä, levosta ja länteen menosta ja kytkee kappaleen nimihokeman kertosäkeeseen numeron alussa hieman muunneltuna. Tällä kertaa bluebird-vaikutteisena pianovetoisena bluesina, jossa kitara kuulostaa sähköiseltä. Valkoinen Kentuckysta kotoisin ollut multiinstrumentalisti Larry Hensley levytti Match Box Bluesin 1934. Tuon hokeman merkityksiä on puitu useita kertoja alan kirjallisuudessa, joten jätän sen tässä väliin. Perushokeman lisäksi kappaleen teema pyörii naisen syytä kaikki on -ajatuksen ympärillä eikä tarinan kertoja lopuksi tarvitse naista ollenkaan. Laulajien fraseerauksessa on pientä painotuseroa, mutta melodiat ovat melko lailla samoja. Valkoinen kitaristi Roy Shaffer teki Blind Lemonin versiota mukailevan versionsa 1939. Hänhän oli tuolloin ollut kiertelevä songster ja istui tuomiota taposta. Big Bill Broonzy teki versionsa 1936 diskografioiden tekijöille tuntemattoman pianistin säestyksellä. Leadbelly tunsi Blind Lemon Jeffersonin ja he olivat soitelleet yhdessä. Deep Ellum Bluesin, Just Becausen ja Sitting On Top Of The Worldin. Perkins pani kappaleet omiin nimiinsä. 46 Blues News 3/2019 MATCH BOX BLUES Taival country bluesista rockabillyklassikoksi Vesa Valamies katsoi ansiokkaassa artikkelissaan BN-numerossa 1/2019, että Blind Lemon Jeffersonin Matchbox Blues on eri kappale kuin Carl Perkinsin Matchbox. Sävel mukailee Blind Lemon Jeffersonin versiota. Shelton Brothers (Bob ja Joe) levytti Match Box Bluesin uudestaan 1939 Kingin hillbilly-sarjaan. Chicago-bluesiksi Match Box Blues taipui pianisti-laulaja Little Henry Grayn toimesta Kommentti Klassikoiden lähteillä -sarjan osaan 54. Blind Lemon Jeffersonin Match Box Blues tallennettiin 1927. Kappaleen sanoitus on rakennettu hokeman ympärille ja käsittelee kertojan ja ilkeäluoteisen naisen suhdetta. Käyn läpi huomioita joistain Match Box Bluesista levytetyistä versioista. Kertosäkeen hokeman ohella kappale käsittelee rakkauden orjaa ja kuu sai kertojan rakkaan. Roy Newman & The Boys levytti 1938 myös Carl Perkinsin tuotannosta löytyvän Everybody’s Trying To Be My Babyn, jonka kappaleen tekijä Rex Griffin levytti alun perin 1936. Säveltäjäksi on merkitty Jefferson – Alexander. Leadbelly tallensi Match Box Bluesista ensimmäisen versionsa kesällä 1934 Alan Lomaxin toisessa kenttä-äänityksessä Louisianan valtionvankila Angolassa. Listaus ei ole kattava, mutta suuntaa antava se on. Veljensä Bobin kanssa Joe tallensi melkoisesti klassikoksi muodostuneita teemoja, mm. Valkoinen Joe Shelton levytti Match Box Bluesin 1935 kitaransa ja viulisti Curley Foxin kera Deccalle. Hänen versionsa mukailee Blind Lemon Jeffersonia niin laulun, sanoituksen kuin kitaroinninkin osalta. Mikäli jollain on täydentävää tietoa, olisi se mukava saada julki. Melodia on jälleen Blind Lemonia mukaileva. David Alexander äänitti 1937 Match Box Bluesin yhtenä neljästä levytyksestään
Perkinsin jälkeen Match Box Bluesin levyttivät lukuisat artistit niin rock and rollin, rockin kuin bluesin piirissä. Se soitetaan tunnetusti rokkaavasti ja kertosäe on jotakuinkin sama kuin edeltäjissäänkin. Muut säkeistöt ovat sävelten osalta varsin lähellä Blind Lemon Jeffersonin teosta, mutta fraseeraus on Perkinsillä oma, samoin sanoitukset. Eri versiot kierrättävät bluessanoitusten lähtöasetelmia. Lisäksi kunkin esittäjän oma tulkinta vaikuttaa melodian ja sanoituksen sovittamiseen toisiinsa. Melodian osalta fraseerauksen painotukset luovat vaihtelua perusteemaan, jonka ydin on aika tavalla sama versiosta riippumatta. Beatlesin versio nosti kappaleen maailmanlaajuisen yleisön tietoisuuteen ja sama koski Perkinsin tuotannosta Beatlesin repertuaariinsa poimimaa Everybody’s Trying To Be My Babyä. Erilainen sanoitus pakottaa laulajan uusiin fraseerausratkaisuihin melodian ja rytmityksen osalta johtuen jo pelkästään vokaalien ja konsonanttien rytmityksestä. Perkinsin versio sopii hyvin jatkumoon, jossa kertosäe pysyy miltei samana ja varsinaiset säkeistöt vaihtelevat esittäjästä riippuen melkoisesti. Tiemmä Blind Lemon Jeffersonin levytystä ei julkaistu nuotinnoksena, joten siihen hakattua sovitusta ei ollut olemassa rockabillyversiota tehtäessä. Hänen luennassaan säkeistöissä lainataan vanhoja bluessanoitusteemoja: köyhä poika kaukana kotoaan tekemässä kaikki pieleen sekä pikku koira puuhastelemassa ilmeisimminkin naisen kanssa, kunnes iso koira saapuu. Kannattaa kuunnella Match Box Bluesin eri versiot ja muodostaa mielipide sitten. Carl Perkinsin Matchbox on 12 tahdin blues, kuten muutkin tässä esitellyt versiot. Peruskertosäkeen lisäksi Gray mielii vaeltelemaan naisen perään ja palaa kotiin vaikka viimeisenä tekonaan. Edellinen löytyy myös countryn puolelta. 1953. Perkins pani kappaleen omiin nimiinsä ja on kertonut, ettei hän ollut kuullut Blind Lemon Jeffersonin versiota. Jussi Ronkainen. Melodia on hyvin selkeä ja jäljittelee Blind Lemon Jeffersonin tulkintaa. Elleivät ne löydy levyhyllystä, Youtube ja Spotify auttavat asiassa
väliajan) Liput: 21,50 € (www.lippu.fi). EMILIA SISCO, QUEEN FATIMA & CHARLOTTA KERBS Perjantaina 18.10.2019 klo 19 Malmitalo, Malmisali, Ala-Malmin tori 1, Helsinki Järjestäjä: Finnish Blues Society ja Blues News Molempien konserttien kesto 2 h (sis. 48 Blues News 3/2019 FBS MALMITALO MALMITALON ROOTS-vIIKONLOPPU ! SUOMI-DOO WOPIN JUHLAILTA: THE RELICS TÄHTIVIERAINEEN Lauantaina 19.10.2019 klo 19 LADIES’ NIGHT: HELGE TALLQVIST BAND FEAT
Onneksi notkahdus jää vain yhden kappaleen mittaiseksi ja meno paranee huomattavasti jatkossa. Koska studiossa materiaalia on tarttunut nauhalle sen verran runsaasti, ettei se olisi mahtunut yhdelle levylle, on tämä tietenkin tupla-LP. Riku Metelinen MIKE VERNON & THE MIGHTY COMBO Beyond The Blue Horizon (Hatman 2050) Tuskinpa herraa nimeltä Mike Vernon tarvitsee suuremmin esitellä BN:läisille. Esitys on onnistuttu miksaamaan aivan omituisen kuuloiseksi. Onneksi (minun mielestäni) seuraavien kahden raidan ajaksi meno rauhoittuu tuntuvasti ja jälkimmäinen niistä, Have Mercy, on milteipä balladi. Syvälle sinisiin säveliin mennään kappaleessa I’ve Been Loving You Too Long. Nähtäväksi jää, millainen on lopullinen kaupalliseen jakeluun toimitettava versio. Riehakas rokkaus loppuu kuitenkin lyhyeen ja päättää vaatimattomat 38 minuuttia kestävän tynkä-cd:n, joka tuo toki muistikuviin ikimuistoisen Rauman keikan sekä sen jälkeiset kimppabileet bändin kanssa merellä Rauman edustalla, mutta niistä ei kerrota yksityiskohtia näillä palstoilla... Rummut ja basso ovat pinnassa ja kaikki muu kaukana taustalla. Loppukaneetti: Amazon-sivuston mukaan levy julkaistaan vasta tämän kesä-BN:n ilmestymisen jälkeen elokuussa, joten nyt oltaisiin kerrankin liikkeellä aidossa ”News”-hengessä. Miksaus on tehty varsin erikoiseksi, sillä komppikitara, tai pitäisikö sanoa pääasiallinen kitara, on vasemmassa kanavassa ja sitä tukevat instrumentit, kuten soolokitara tai kosketinsoittimet, puolestaan oikeassa kanavassa. Viimeiselle puoliskolle on päätynyt kaksi akustisella kitaralla soitettua kappaletta. Cd on varsin kaksijakoinen. Vaan kuka on nais-vokalisti, joka laulaa sillä duettoa Randolphin kanssa. Mitättömässä cdkansipahvissa on teksti ”33 1/3 microgroove” sekä ”stereo, can also be played on mono equipment”, joten ilmeisesti tätä tullaan myymään pääsääntöisesti LP-formaatissa vinyyliin uushurahtaneille. Räväkkää alkua seuraa paikallaan polkeva ja jumputtava nimiraita, joka on sävellyksistä se vähiten kiinnostava. Miehen diskografia kattaa nyttemmin kymmenkunta albumia. Levyt on prässätty paksulle vinyylille ja ne on kaiverrettu riittävän harvaan, joten soundit ovat todella upeat. Myös shown päätösnumero Hate To Leave jumppaa rennon rytmikkäin ottein. Markku kirjoitti massiivisen ”Sacred Steel”-kitara-artikkelin Beeännään 3/2003 johdantona blueskansan pyhiinvaellukselle kyseisen kesän Rauma Bluesiin. Arviokappale on mustalle vinyylille prässätty, mutta levy on saatavana myös värivinyylinä, jossa kantta mukaillen toinen levy on sininen ja toinen pinkki. Break My Heart Anyway on reipas bändiraita ja Jake’s Boogie on puolestaan John Lee Hooker -tyylisesti tulkittu numero. Yhtenä harvoista lainoista esittäytyy I Don’t Know Why I Love You But I Do, josta voisi todeta, että tässä Paul Gayten kohtaa loungen, siltikin homma toimii. Levyllä on selvästi uusia sävyjä ja ideoita, joten eteenpäin ja oikeaan suuntaan on menty. Kitarasoolokin on vain heitetty huolimattomasti eikä viuluistakaan tule sympatiapisteitä. Korvia hellitään vielä yhdellä rauhallisen kauniilla balladilla, I Need You, minkä jälkeen levyn viimeiset kaksi raitaa ovat aikamoista roketirollia. Arvioinnin kannalta tämä formaatti ei ole se paras mahdollinen ratkaisu, ja puoliskon kääntäminen/levyn vaihtaminen vartin välein saattaa tuntua työläältä. Sävellykset ovat edellislevyjä lyhyempiä ja se on mielestäni hyvä asia. Boogie woogie ja jump pannaan iloisesti sikin sokin reipasotteisella I Can Fix Itillä. Randolphin ja hänen hengenheimolaistensa pedal steel -kitaroiden viitoittama kirkkoja gospel-taustainen poljento oli takavuosien BN-palstoilla itseoikeutetusti Pyykkösen Markun reviiriä, mutta kun hän ei ole enää aikoihin osallistunut BN-talkoisiin, niin arpa heitti osakseni katsastaa tämä uunituore äänite. Kun ainoa ilo näiden arvioiden kirjoittamisessa olisi saada kyseinen albumi omiin kokoelmiinsa, niin tällaisissa tapauksissa ei koidu edes sitä iloa. Nopeusmittaria tölläten on kättentaputusten ryydittämä Be On That Train aivan omassa kastissaan. Meikäläisen ikääntyviä korvia voitelevia rennon rauhallisia vetoja on noin puolet ja toinen puoli sitten aika lailla tankkaavaa ja paikallaan junnaavaa, itseään toistavaa rynkytystä. Oikeastaan levystä pitäisi antaa jonkinlainen hyväntuulisuusvaroitus, sillä volyymikylläistä ryppyotsavääntöä halajavat saavat etsiä viihdykkeensä ihan muualta. Tähän ongelmaan ratkaisu oli mukana tullut latausseteli. Jos en asiaa tietäisi, niin väittäisin kappaleiden olevan Paul Wellerin kynästä lähtöisin, mutta omaa tuotantoa kumpikin sävellys kuitenkin on. Tai oikeammin sanottuna kyseessä on kaksi maxisinkkua, koska kappaleita on kolme per puolisko ja soittonopeus on 45 rpm. Uljasta pedal steel -kitaraa kuullaan runsaahkosti. Tempo vaihtuu mediumiin Jump Upilla ja samaan genreen osuu myöskin rumbamarinoitu Red Letter Day. Minua suoraan sanoen potuttaa (kun ”v”:llä alkavaa sanaa ei saa käyttää) kriitikoille usein lähetetyt pelkistetyn typistetyt cd-kakkarat. Ensivaikutelma on varsin positiivinen, meno on huomattavasti edellisiä levyjä kevyempi, mikä on tietenkin pelkkää plussaa. Olisi silkkaa liioittelua väittää, että Mike Vernon on mikään suuri solisti. Muuta infoa kansista ei sitten löydykään. Koko paketti on panoroitu ”pieneksi”, mikä sopii hyvin nelihenkiselle bändille. Lyhykäisyydessään albumi vie aatokset takaisin LP-aikakauteen. Ilmeisesti yhteistyö The BBC Big Bandin kanssa on poikinut hedelmää, mikä kuuluu parhaiten soulin suuntaan kallellaan olevassa The Best Thing -kappaleen sovituksessa ja kauniin melodian omaavassa soulbluessävelmässä I’m Only Lonely. Pertti Nurmi JOANNE SHAW TAYLOR Reckless Heart ( S o ny M u s i c 19075892171) Näin digilevyjen aikakautena on mukavaa saada arviolevystä fyysinen kappale ja cd:n sijasta vielä perinteinen vinyyli. Yhden puoliskon kuuntelun ja parin katsomani videon perusteella tuntuu, että Les Paul ja Marshallit olisi jätetty treenikämpälle ja soittimeksi oli valittu alkupään levyiltä tuttu Telecaster. Ja jumppia sitten tulee ja isolla lusikalla. Edelliseltä albumilta tuttu yhteistyökumppani outlawkantrilaulaja James House on ollut apuna avausraidan kirjoittamisessa. Myös Heart & Soul rullaa iloisen viihteellisenä rhythm’n’bluesina. Kysymyksiini ei anneta vastauksia promo-cd:n vaatimattomassa kansipahvissa. Toisaalta miehellä on niin paljon kokemusta ja näkemystä plakkarissa, että mihinkään överityyppisiin ylilyönteihin hän ei sorru. Sama kysymys kohdataan parin rynkytys-raidan jälkeen tyylikkäällä laululla Cry Over Me. Vuosikymmeniä musabisneksessä vaikuttanut Vernon kertoo tuottajanhommien olevan hänen osaltaan ohitse ja nyt mies debytoi uuden The Mighty Combonsa nokkamiehenä. 58 Blues News 3/2019 LEVY TUTKAILUT ROBERT RANDOLPH & THE FAMILY BAND Brighter Days (Provogue PRD 7585 2) Hyvä tavaton, voiko siitä olla jo reilut 15 vuotta, kun nuori Robert Randolph joukkueineen vieraili ja villitsi kansaa Rauma Bluesissa. Cd polkaistaan liikkeelle rytmikkäällä, vahvan tyylikkään stemmalaulun ja viuhuvan steel-kitaran saattelemalla hengellisellä kappaleella Baptise Me, jonka jälkeen kuullaan melkoisen sekava rymistely Don’t Fight It. Samassa yhteydessä Markku esitteli Robert Randolphin ensimmäiset levyt. Kiddio lienee myöskin sävelmänä useimmille tuttu, Vernonin käsittelyssä siitä on tullut. Vankan melodian omaava In The Mood on ”vanha kunnon nihkeä räkä” ja edustaa sitä tyylisuuntaa, johon haluaisin Joanne Shaw Taylorin menevän jatkossakin. Joanne Shaw Taylorin edellinen julkaisu ”Wild” oli sen verran tasokas paketti, että paremmaksi on vaikea pistää, mutta aika lähelle tässä on päästy. Kehuja ansaitsee myös Vernonin taustapumppu, joka väsymättä jaksaa veivata jumppia ja olla olemukseltaan sympaattinen sekin. Jo We’re Gonna Rock The Joint pistää spittarit liikkeelle, vaikka kierrosluvut eivät kovin korkealle vielä ylläkään. Ainoa miinus tulee siitä, että parissa kappaleessa säröä on mielestäni liikaa
Omaan makuuni levyn parasta antia ovat kappaleet, joissa Terry soittaa resonaattorikitaraa. Kaikki kuultavat kappaleet ovat kolmikon omaa tekoa. Niissä Terry myös näyttää, miten akustisellakin voi soittaa varsin raivokkaita sooloja. Rauhallisempaan musiikinlajiin painottuu hienosti myös Robert Johnsonin suuntaan osoittava Blood Red Moon. Vesa Walamies THE SECOND COUSINS Bloody Tears (Burrobeat/ Ser Daia Songs SDS -002) Tämän kokoonpanon ja levyn tarina alkoi siitä, kun musikaaliset ystävykset, eli kitaristi Cla Nett (mm. Lehtemme aikaisempien kommentaattoreiden näkemysten mukaisesti myös minun mielestäni Mallyn musiikki on siinä määrin perinnetietoista ja sinisävelistä, että sen kuulumista bluesin puitteisiin ei käy kiistäminen. Tämä kiekko lipuu määrätietoisesti ns rockblues-kategoriaan ja lieneekö syynä keväinen auringonpistos vai mikä, mutta homma kuulosti ensikuulemalta hyvältä. Välillä levy tutkailut. Jonkin verran Mallyn levyjä kuitenkin löytyy myös täältäpäin, koska BNindeksin kertoman mukaan niistä kolme on esitelty tässä lehdessä. Niistä ainakin avauslaulu Devil’s Gone Fishing on julkaistu toisena versiona jo aiemmin. Jatsillisia tuntemuksia on omiaan lisäämään se, että Meik saa kontrabassoineen olla välillä pitkiä pätkiä etualalla. Levyn selkäranka rakentuu hitaiden transsinomaisten bluesien varaan, kuten rytmikäs I’m A Place Where I Can’t Be Called, paikoin yllättävänkin voimaperäistä kitarointia sisältävä I Know You’re Gone sekä loputtomasti svengaavan bassokuvion varaan ripustettu Copenhagen Coppola. No, Burnsiden perintö elää komeasti ja miehet hoitavat huimalla pieteetillään pisteet kotiin. Fried-kolmikko tekee kiistatta omaa juttuaan, ilman tarvetta loihia blues-pastisseja tai kierrättämällä loputtomana ketjuna klassikoita. Kiva kiekko, joka saa hyvälle tuulelle. Itse asiassa kysymyksessä on niin laadukas kokonaisuus, että siihen tutustumista voi hyvällä omatunnolla suositella miltei kenelle tahansa tämän tyyppisen musisoinnin ystävälle. The Lazy Poker Blues Band) ja toinen kitaristi Kurt Bislin (mm. Toinen, Still On 101, on tyylittelyä akustisella kitaralla pikaten. Niissä kappaleissa, missä mukaan tulee läskibasson louskuttaja Dave Captein sekä rumpali Gary Hobbs muuttuu sointi ja meno raskaammaksi ja tummemmaksi, mutta positiivisella tavalla (It Might Get Sweaty, Heart Made Of Steel sekä Three Times The Blues). Kumpaakaan juuri mainituista tyylisuuntauksista ei edusta hänen tuorein tuotteensa, koska sen sisältö on sortiltaan lähinnä pienehköihin klubeihin parhaiten soveltuvaa ja lievästi jazzahtavaa tunnelmointia. Nyt olen saanut selville, että hän on v. Muilta osin levy nousee omassa sarjassaan varsin kelvollisten äänitteiden joukkoon. Siitä poikkeuksen muodostaa paketin päättävä R.L. Jari Kolari FRIED OKRA Fried Alive (Gateway Music 57071055885) Tansk an bluesylpeys vieraili keväällä Suomessa ja uunituoreella live-cd:llä ryhmä todistaa triosoittamisen voimaa ja notkeutta. Live-kiekon setti koostuu lähes pelkästään itseväsätyistä numeroista. Samaan kastiin kuuluu myös High Desert Judgment, jossa joku voisi kuulla hiukan Pattoniakin. Nostin tuon esiin siksi, että siivut lienevät useimmille tuttuja, ja tätä kautta ne tarjoavat hyvän esimerkin siitä, millaiselta Fried Okra kuulostaa hurjimmillaan. Ihmissuhdekiemuroita läpivalaiseva Your Mind Is On Vacation on bluesia, mutta klubisellaista ja toteutukseltaan tyylikästä. Huuliharppukin pääsee kertaalleen kuuluville Steve West Westonin puhkumana mukavalla keskitempoisella A Love Affair With The Bluesilla. Levy alkaa kahdella instrulla, joista ensimmäinen, Butch Holler Stomp, on vuosisadan alun ragtimea ja siitä tuli vahvasti mieleen Bob Brozman, joskin hiukan rauhallisemmalla tempolla. Mikke Nöjd TERRY ROBB Confessin’ My Dues (omakustanne) Terry Robb, Kanadan poika vaihtoi maisemaa ja muutti rajan eteläpuolelle, Portlandiin, jossa hän toimi musiikillisena tuottajana sekä sessiokitaristina 1984–1998. The Burton Brothers Blues Band) havaitsivat jonkun keskustelun yhteydessä olevansa serkkuja keskenään. Oliver Mally toimii sekä laulajana että kitaristina, ja hänen trionsa kaksi muuta jäsentä ovat basisti Alex Meik ja perkussionisti Peter Müller. Levyn vauhdikkaimpien esitysten joukkoon nousevat myös avausraita I’m Going Down sekä diddleybow’ta hyödyntävä One String Love. Old Man Blues sijoittuu samoille tonteille, mutta tässä ottaa kitaristi (Kid Carlos) johtoroolin tarjoten oikein poikkeuksellisen komeaa ja vakuuttavaa sähkökitarointia. Taustat herroille takovat ja pumpsuttavat Markus Halmer ja Bernie Ruch. Delta blues, fingerpicking, ragtime, country, jazz ovat lajit, joita mies etupäässä kitarastaan päästelee ja niitä kaikkia Terry myös hienosti tällä levyllä esittää. Nopeudesta huolimatta bändi saavuttaa näilläkin kappaleilla hypnotisoivan olotilan. Lukaisin uudelleen kyseisten Mallykiekkojen arviot ja totesin, että hänen musiikillinen skaalansa on ulottunut akustisesta maalaisbluesista kovaotteiseen bluesrockiin saakka. Ei sillä että mikään kappale olisi enemmälti jäänyt mieleen, ne vain ovat sen verran hienoja, tyylikkäitä ja omaperäisiä, että se riittää hienosti. Eräänlainen poikkeus on myös se, että kaikki kappaleet ovat Terryn kynäilemiä ja huomasin, etten edes kaivannut niitä yleensä toivomiani covereita. Niin ja näin -pelinavauksen tänttäränttäratkaisu 31st Of July paiskotaan silmille voimalla ja hyvällä asenteella varustettuna. Noin laajamittaisen tuotannon huomioon ottaen on jokseenkin outoa, ettei hän kaiketi ole lainkaan esittäytynyt Suomessa. Blues News 3/2019 59 napakasti toteutettu bluesnumero. Terry Robbia kannattaa tutkailla ehdottomasti tarkalla korvalla ja silmällä, eikä pelkästään tämän levyn vaan koko miehen tuotannon takia, mitä kaikkea hienoa sieltä löytyykin. Esimerkiksi Darkest Road I’m Toldilla soundi on jonkinlainen sekoitus John Lee Hookeria ja Blind Willie Johnsonia. Burnside -bravuurien Poor Black Mattie – Jumper On The Line – Let My Baby Ride sikermöinti. Ok, vedetään vähän edellistä takaisin ja todetaan, että laulusolistin hommat tasataan Nettin ja Kurtin kesken, mutta molemmat ovat kovin värittömiä ja voimattomia solisteja. Tykästyin Terryn soittoon heti aivankypällä, sillä miehen soitto on sujuvaa, helpon näköistä sekä rauhallisen ilmeetöntä, enkä ole pitkään aikaan kuullut keltään muusikolta moista virtuositeettia. Näille esityksille luodaan hyvää vastapainoa pidättyväisellä melkein boogiella You Can Howl sekä kauniin herkällä hill country blues -balladilla Who Is It For. Mikke Nöjd THE BLUES MESSENGERS Uncut (Styx 1088) Ennen tähän cdlevyyn tutustumista minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, kuka oikein on ”Sir” Oliver Mally. Silti heidän tuotannossaan kuuluu bluesin pitkä perimä ja kaikuja kantautuu yhtä hyvin Chicagon kuin Hill Countryn suunnista. Jopa SRV olisi ihmeissään, jos kuulisi miehen kuuden minuutin kohdalla alkavaa ja pari minuuttia kestävää raivokasta kitarointia. Samoihin aikoihin Terry ystävystyi myös kitaristimestarin John Faheyn kanssa, jonka levyjäkin hän oli tuottamassa puolen tusinaa. Myös sähköinen yhtyesoitto luonnistuu hienosti, kuten Terry Robb Electric Bandin esitys Little Walterin Everything’s Gonna Be Alright -kappaleesta Youtubessa näyttää. Jos Fried Okra on sinulle outo nimi, niin kipi-kipi koekuunteluun ja ostoksille. Ilahduttavaa on myös yhtyeen melodisuus, sekä se, että kaiken sortin revittelyt jätetään muiden kontolle. 1966 syntynyt itävaltalainen bluesmies, joka on vuodesta -92 lähtien valmistanut yli 25 erilaista musiikkialbumia
Vastaavanlaisen projektin toteutti Stevie Ray Vaughanin taustaryhmä Double Trouble vuosituhannen alkupuolella. Aloituksena on Mr R. Levyn selkeiksi huippukohdiksi nousevat moderni pomppukomppiblues Mean And Evil sekä edelleen melko rivakkatempoinen I Ain’t Got Enough. Samoin miehen harpputyyli on mukava sekoitus perinteistä ja uudempaa Chicagoa sekä West Coastia, unohtamatta laajasti kuultavaa ja monipuolista etelän soundivalikoimaa. Vaikka Joe Bonamassa joskus sortuu pienosiin ylilyönteihin, niin tällä kertaa ajatus ei lähde harhailemaan vaan homma pysyy tiukasti kasassa. Wolfin ralliin Poor Boy Clifton on saanut mukavasti iloisuutta mukaan. Hän kunnostautuu jälkimmäisessä myös kitaristina. Robinson on jalat alta vievä versio. 1 (Connor Ray CRM-1803) Kuka kumma on Dry Johnson, ajattelin, kun levyn kirjekuoresta löysin. Vahvaa Chicagoa edustaa Jimmy Rogersin alkujaan tunnetuksi tekemä If It Ain’t Me, johon on saatu tasapuolisesti kuuluville kitara-piano-harppu -trio, kuten kappaleeseen kuuluukin. Mighty Orq ryydittää menoa resonaattorillaan ja Steve Krase heittää mausteita sekaan harpullaan. Junior Wellsin hidastelevassa So Tired I Could Cry'ssa mies maalailee laulullaan myös tyylikkäitä nuotteja, kunhan harputukseltaan ehtii ja samaa tekee pitkillä sooloillaan kitaristi Scott Abeyta vierellä. Mukaan sessioihin pyydettiin sellaisia nimiä kuin Steve Krase, Kevin “Snit” Fitzpatrick, Annika Chambers, Trudy Lynn, John Del Toro Richardson, Mighty Orq ja James Wilhite sekä tietenkin Mike Zito. Siitä rytmikkäästi mallina toimii levyn aloittava Lightning Slimin I’m Leaving You Baby. Tämän julkaisun kanssa aika lentää kuin siivillä. Kuten todettu, kelpo kauraa omassa sarjassaan. Erityyliset kappaleet tuovat sille mukavasti vaihtelua ja vaihtuvat solistit saavat mielenkiinnon pysymään yllä loppuun asti. Tosin instrumentti on vain akustinen kitara ja rytmiä poljetaan jalalla John Lee Hookerin tavoin. Kappaleen ehdoton suola on Ziton maukas wah-wah-kitarointi. Valikoimaan kuuluu nyt myös 50-lukuinen R&B sekä rock’n’roll. Mikke Nöjd ARLEN ROTH Telemasters (Aquinnah AQ 0414) Kitaristi Arlen Roth ei ehkä ole kovin tunnettu sooloartistina, mutta hän on paljon käytetty muusikko, joka on soittanut vuosien saatossa monen kanssa, kuten Simon & Garfunkel, Bob Dylan, Levon Helm, Ry Cooder, John Sebastian, Janis Ian, Eric Andersen ja The Bee Gees, vain muutamia mainitakseni. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa. John Littlejohnin elämää suurempi blues Bloody Tears runttaa, eikä se nouse odotetusti siivilleen. Kyllä tässä on levyllinen todellista hyväntuulen musiikkia. Mike Zito peukutti asiaa ja kaksikko ryhtyi tuumasta toimeen. Cindy Cashdollar ryydittää menoa lap steelillä Arlen Rothin ja Steve Warinerin hoitaessa liidit. Dry Johnson on tuottanut levyn Rock Romanon kanssa ja jälki on hienoa. Varsin onnistuneita esityksiä ovat hidas boogie Bound To Go, mukavasti sykettä nostattava runttunumero Boogie Fever sekä paikoin kovastikin slideilevä Special Kind Of Karma. Aloituskappaleessa Remington Ride kuullaan sellaista pikkausta, että jo alkutahdeista lähtien olen myyty mies. Will Wrayn liidaama Rumble on sellaista ”murhaa”, että sydämentahdistaja meinaa mennä epäkuntoon. Traditionaaliseen sovitukseen perustuva Joe’s Blues on sopivan rankka. Erikoisen nimen takaa löytyvät basisti Terry Dry ja rumpali Matthew Robert Johnson. Albumin ehtoopuolella tuntuu paikoin, että puhtia uupuu. Sen verran mukavaa tavaraa levyltä kuului, että alan miesten kannattaa ainakin se kuunnella sekä tutkailla samalla myös miehen aikaisempaa tuotantoa. Drunk Girl With A Tambourine on saanut ideansa Chuck Berryltä, ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin Little Queenie on kappaleen äiti. Jari Kolari DRY JOHNSON Long Live Them Blues, Vol. Raivovauhdikas Honky Tonk Night Time Man päättää levyn ja vaikkei tämä Jerry Lee Lewis -tyylinen rynkytys mieleeni olekaan niin kai sekin paikkansa levyllä on ansainnut. Myös Albert Leen kitaroima Mrs. Joko kaikki ruuti poltettiin alkupuoliskolla. Erilaisten kitaristien mukanaolo ja useat erityyliset sävelmät tuovat levylle mukavasti vaihtelua. Myös toinen levyn covereista, Taj Mahal -luomus Done Changed My Way Of Living hoidetaan kovinkin mallikelpoisesti. Jokainen kitaristi esiintyy yhdessä kappaleessa Rothin rinnalla. Kiertueella ollessaan he saivat erikoisen idean tehdä levy rytmisektiopohjalta, johon mukaan tulisi sellaisia artisteja, joiden kanssa he ovat aikaisemmin tehneet tai voisivat joskus tulevaisuudessa tehdä yhteistyötä. Instrumentaalista Cool Spot In Hell John on tehnyt hienon kromaattisen näytöksen, jota taustakin tietysti tukee hienosti. Hänen uusin levynsä on tehty kunnianosoituksena Danny Gattonille, Roy Buchananille, Albert Collinsille ja muille Telecaster-kitaristeille. Kappaleissa ei nimien perusteella ole yhtään tuttua, ja koska kannen fontti on niin mikroskooppisen pientä, en lähde tekijätietoja siitä tihruamaan. Mies osaa bluussata myös omillaan, kuten Four Years Ago sekä Sonny Boyja Cotton-tyylinen Ain't Spending No More Money näyttävät. ”Oma” teos Believe Me lainaa ylituttua riffiä jostakin klassikosta, jota en nyt saa mieleeni. 60 Blues News 3/2019 heitetään shufflea (Train Down South) ja välillä on tänttäilyn pulssi todella matalalla (I’m Scared). Hän on päässyt Top 50 Acoustic Guitarists of All-Time -listalle (Gibson.com) sekä myös Top 100 Most Influential Guitarists of All-Time -listalle (Vintage Guitar Magazine). 1” on heidän debyyttijulkaisunsa. Ensin mainitun letkeästi keinahtelevaa melodiaa tuetaan pedal steelin avulla. Kaksikko tunnetaan parhaiten Mike Ziton rytmiryhmänä ja ”Long Live Them Blues, Vol. Clifton vaihtaa harpun dobroon ja tyyli vaihtuu samalla ragtimeksi. Mukana on instrumentaaleita sekä laulettua materiaalia. Levytyssessioihin on kutsuttu lähes kaikki nykypäivän Telecaster-soittajat. Uskoisin Link Wrayn olevan tyytyväinen sukunimikaimansa luennalle. levy tutkailut. Studiossa ovatkin vierailleet Steve Cropper, Joe Bonamassa, Jerry Donahue, Brent Mason, Vince Gill, Albert Lee, Steve Wariner, Johnny Hiland, Jack Pearson, Bill Kirchen, Redd Volkaert, Will Ray, Brad Paisley sekä Arlenin tytär Leslie Roth. Riku Metelinen THE STRAY CATS 40 (Surfdog/Mascot M 7589 5) Keskuuteemme tuskin enää koskaan ilmaantuu Stray Catsia voimallisempaa rockabilly-ilmiötä. Jälkimmäinen on Texas country blues rocker, jossa slidetyöskentely on mielestäni parasta a-ryhmää. Del Toron laulama ja kitaroima Hit The Highway on täynnä tunnetta ja sielukasta kitaransoittoa. Niiden joukossa on monia (kenties liiankin) tuttuja sävelmiä, kuten Key To The Highway, Tennessee Waltz ja Promised Land, mutta myös jokunen originaalisävelmä, jotka ovat pääasiassa Rothin kirjoittamia. Juke Jointja Trashy Women & Cheap Guitars -kappaleissa ääneen pääsee Terry Dry. Tyrkylle tulee muun muassa orjista kertovaa shufflea (Sailed To Dixieland) ja perusboogie-pökkylää (Handle With Care). Lopetusraita Little Bird on Dryn soolonumero, sillä laulun lisäksi hän soittaa kappaleen kaikki instrumentit. Seuraavana saamme todellisen ässäraidan: nimikappaleessa ääneen pääsee Trudy Lynn. Riku Metelinen JOHN CLIFTON In The Middle Of Nowhere (Rip Cat 1901) Laulaja-harpisti John Cliftonin uusin albumi jatkaa tutusti West Coastja Chicago-bluesilla. Netistä sentään löytyi tieto, että Johnny “Guitar” Watsonin Hit The Highway -sävellystä lukuun ottamatta materiaali on kaksikon kirjoittamaa. Toivoisinkin jokaisen tulevan kitaristilupauksen tutustuvan tähän ja kuuntelevan, kuinka kitaraa soitetaan tyylillä ja tunteella. Christian Tuckerin puhelinvastaajaviestiä muistuttava intro, jota seuraa Mike Ziton ja Annika Chambersin duetto Daddy’s Got A Cadillac
Siltikään ryhmällä tuskin on suuria mahdollisuuksia nostaa paluulevynsä materiaalista musiikkikartalle ainuttakaan varhaisten äänitteidensä veroista 2010-luvun rockabilly-evergreeniä. Stray Catsin nykytekemisistä on silti poimittavissa myös roppakaupalla hyvää. Pete Hoppula JIMMY REITER What You Need (omakustanne) Saksalainen Jimmy Reiter osoittaa kolmannella albumillaan olevansa varsin monipuolinen moderni blues-artisti. Mikke Nöjd IKE COSSE Don’t Give Up On Love (omakustanne) Koin jopa pientä velvollisuutta ottaa arvioitavakseni Ike Cossen viime vuonna ilmestynyt omakustanne. Sen sijaan funk muuttuu turhan levottomaksi rytmikkäällä Is It What It Is’llä. Toki levyltä löytyy puhdasta bluesiakin. Rohkeimmin Stray Catsin varhaiskauden viitoittamalta tieltä lipsuva indierokahtava Cry Danger, jolla Setzerille ovat kirjoitustukeaan antaneet Tom Petty & The Heartbreakers -kytköksiä omaava Mike Campbell sekä Joe Bonamassallekin hiljattain joitakin teoksia rustannut Mike Himelstein. Perinnemallinen hidas, puhaltimin vahvistettu blues Give It To Me Straight sijoittuu oloasultaan B.B. Pidemmittä puheitta, mainio uusi blues-cd. Vahvoilla New Orleans -mausteilla gumboileva I Shouldn’t But I Do edustaa silkkaa svengin hurmaa. Amerikkalaisyhtye toki pohjusti kansainvälisen läpimurtonsa ensin New Yorkin ja sitten Lontoon klubeilla sekä lopullisesti äänityspuuhissa mm. imee mausteikseen jo funkkiakin, mutta meno on edelleen notkeaa. Näistä Hooked etenee SRV:n jalanjälkiä seuraillen, mutta hirmuisesti groovettava urku tuo keitokseen jotakin aivan tuoretta otetta. Lukema on kieltämättä kunnioitettava, joskaan ei saavutuksena täysin ennenkokematon. Blues-klassikko Lucy Mae Blues on taatusti tuttua kauraa, mutta riittävän roheasti toteutettuna (kuten tässä) ja vankan rullauksen saattelemana esitys ansaitsee kehunsa. Jimmy ja yhtyeensä on palkittu jo moneen otteeseen kotomaansa erilaisissa blues-polleissa. Lee Rockerin vokalisoima neobillyhenkinen When Nothing’s Going Right tarjoaa sekin tervetulleen suunnantarkistuksen kiekon yleisilmeeseen. Parempaa lupailevat vuoden 1981 ”Gonna Ball” -LP:n bluesahtavaa linjaa mukailevat Rock It Offin, I’ve Got Love If You Want Itin ja Linda Lu -kompilla strollaavan That's Messed Upin tapaiset numerot. Naftaliinista soittajia ei ole todellakaan yhteen kaivettu, sillä Brian Setzerin ohella myös Rocker ja Phantom ovat elättäneet itseään varsin hyvällä menestyksellä saman oloisen musiikin parissa läpi vuosikymmenten. Jälkimmäisestä rohkenen olla hieman eri mieltä. Häkellyttävän määrän rockabillyn uusia standardeja synnyttänyt debyyttialbumi ”Stray Cats” sai sittemmin seurakseen koko joukon myöhempiä, niin ikään useita klassikkoasemaan vakiintuneita pitkäsoittoja, mutta viimeiset 25 vuotta kujakollit ovat viettäneet studiokäyntien suhteen hiljaiseloa. Esimerkiksi What You Need on vahva ja tunnelmallinen balladi, joka passaisi prikulleen vaikka Robert Crayn ohjelmistoon. Viimeksi mainittu kunnostautuu osa-tekijänä kaikkiaan puolella tusinalla albumin kappaleista, mm. Cramps-henkisesti laahaavalla, hitusen edesvastuuttomasti Pipelinen surf-teemaa kierrättävällä I Attract Troublella. Setzerin ilmeinen virtuositeetti pääsee korostumaan yli äyräiden vain harvakseltaan, ja jopa levyn instrumentaaliraita, eräänlaisena The Shadowsia ja Link Wrayta yhteen naittavana pastissina soiva slovari Desperado välttää onnekkaasti luisumasta kitaradominantin egopullistelun puolelle. Hänen paras antinsa ja sanottavansa on kuitenkin etupäässä lyriikoissa, pikemmin kuin musiikin kiinnostavuudessa. Enemmistö kappaleista on balladeiksi tai pikemminkin laulelmiksi, jopa popahtaviksi luonnehdittavia, ajoittain perin unettavia esityksiä, joilla Cossen äänialaltaan korkeahko tenori pääsee sinällään aika kivasti oikeuksiinsa. Tottahan näet ryhmä palaa lavoille myös viisikymppistensä merkeissä. Toisaalta keski-ikäistynyt kattilauma tuntuu myös ajautuneen musiikilliselle keskikaistalle. Sen sijaan, että ämyreistä alkaisi puskea hirvittävää raastoa ja vääntöä tarjoilee Reiter vallan mainiota soul-blues-r&b -mallista ratkaisua. Hieman nopeampitahtinen What’s In It For Me. Dave Edmundsin tuotannollisessa huomassa, muttei pidä unohtaa, mistä maasta se kävi pokkaamassa ensimmäisen kultalevynsä vuonna 1981. Pumppu kiertää ahkerasti ristiin rastiin Euroopassa ja he tekivät huhtikuussa rundin täällä Suomessakin. Päätöksenä kuullaan toinen laulusolistiton kappale Jim-Pan-Zee, joka sykkii Booker T. Siinä määrin konservatiivisella, omaa menneisyyttään paikoin suorastaan kunnianhimottoman laskelmoivasti tributoivalla vireellä ovat muusikkokonkarit nelikymppissessioihinsa brittituottaja Peter Collinsin ohjastamana lähteneet. One Mint Julep lienee useimpien tuntema, nyt tähän vanhaan sotaratsuun on iskostettu uutta virtaa ja rotevasti toteutettu instru on mehevä. Bulkkirakenteiset sävellykset ja kliseitä viljelevät lyriikat seuraavat turhauttavalla tahdilla toinen toistaan, eikä levyn ensimmäiseksi singlepoiminnaksi nostettu Cat Fight (Over A Dog Like Me) rennon energisestä perusilmeestään huolimatta nouse sekään kuin korkeintaan Rock This Townin kalpean, hieman heikolle ruokinnalle jääneen pikkubroidin asemaan. Bändille leimaa-antavaa live-pohjaista soundia ei ole tällä erää lähdetty rukkaamaan piloille studiotekniikalla tai häivyttämään jo valmiiksi vahvaa pyhää kolminaisuutta vierailevilla kanssamuusikoilla, vaan trion annetaan kuulostaa omalta tinkimättömältä itseltään. King -tyyppisen ratkaisun äärelle. -hengessä ja hyvin sykkiikin, sillä tässä on tekemisen meininki. Tämän tuoreen cd:n mukana seurasi Ike Cossen lyhyt kirjepaperille käsin kirjoittama viesti, missä hän kertoi arvostavansa kovasti levynsä arvioimista lehdessämme ja todeten musiikkinsa olevan pääosiltaan bluesia. Kuvien perusteella tyylikkään näköinen herrasmies Ike Cosse on multi-instrumen. Blues News 3/2019 61 levy tutkailut Etenkin Suomessa laulaja-kitaristi Brian Setzerin, kontrabasisti Lee Rockerin ja rumpali Slim Jim Phantomin 70-luvun lopulla muodostama trio tullee jättämään laajahkoon kansanosaamme lähtemättömän muistijäljen. Cd-julkaisujen ohella on Reiter tehnyt myös kaksi kitaransoiton opetusdvd:tä. ”40” on saanut nimensä loogisesti kokoonpanon elinvuosiensa mukaan. Mikäli tuore aikaansaannos suhteutetaan orkesterin jäsenten useisiin välirikkoihin sekä niiden aikana toteutettuihin monenkirjaviin sooloprojekteihin, on lopputulosta pidettävä joka tapauksessa jälleen kerran yhtenä plusmerkkisenä työvoittona Stray Catsin uralla. Lukemattomien seuraavan polven kitaristien esikuvana toimiva Setzer availee soolollista ideapankkiaan kaiken kaikkiaan harvinaisen nuukasti, sujautellen kuin kiusallaan monen kappaleen keskelle jostain muualta lainaamiaan riffinpätkiä sen sijaan, että hän olisi vaivautunut keksimään niihin mitään sen omaperäisempää. Sen ohella myös Brianin itsensä käsialaa olevan päätöskaksikon I’ll Be Looking Out For You ja Devil Train toivoisi kaikessa pikku-punkahtavuudessaan saavan ajan myötä sijaa bändin kiertueohjelmistossakin. Sen soittoharmoniassa ei ole häiritseviä kitkatai edes saumakohtia havaittavissa eikä pääosin alta 3-minuuttisia kappaleita ole myöskään etäännytetty normikuulijan mukavuusalueilta tolkuttomuuksiin karkaavilla kitarasooloilla. Olinhan aivan hiljattain BN:n joulunumerossa käsitellyt hänen JSP-uusintajulkaisunsa ja antanut varsin rankan tuomion, perustellen sitä nimenomaisesti levyfirman erittäin arveluttavalla julkaisupolitiikalla pikemminkin kuin Cossen musiikin kritiikillä. No Turning Back tuo takaisin kehiin SRV-soundin, mutta maanläheisesti luettu kappale sisältääkin yllätyksen: riffi on silkkaa Howlin Wolfia ja kahden eri bluessukupolven kohtaaminen osoittautuu paitsi kitkattomaksi, niin myös kovasti hedelmälliseksi. Levyn 14 sangen omintakeisesta ja omaperäisestä kappaleesta luonnehtisin kapeasti katsoen bluesiksi vain muutamat, kuten slide-kitaroitu 12 Step Blues, verkkainen peruspoljentoinen Memo Blues, hieman ”wangdangdoodle”-oloinen It’s Been A Long Long Time sekä lakonisen katkorytminen, Willie Mabonin mieleen tuova (jos joku nyt vielä muistaa kuka Willie Mabon oli) I’m Still Sitting Here. Toinen samaan kuosiin istutettu numero on Who’s Minding The Store. Biisi kulkee napakassa uptempossa ja nätin biisin soolonpaikan nappaa saksofoni
Kaikkitietävä Internet kertoo Cossen asustavan San Francisco Bay -alueella ja ottaneen aikoinaan vaikutteita niin Claptonilta, Hendrixiltä kuin Jimmy Pagelta, mitä on kyllä kovin vaikea arvata tai aistia hänen nykyisestä musiikistaan. Säestäjinään hänellä on kansitietojen mukaan ainoastaan levyn tuottajana toiminut rumpali Jimmy Goings sekä kosketinsoittaja Cameron Nuessman. Alussa mollaamani JSP-julkaisu(t) (”Lowdown Throwdown” ja ”Cold Blooded World”) eivät nekään tule löytämään tietään kovin moneen kotiin, mutta ovat sinällään pykälää bluespitoisempia kuin tämä ”Don’t Give Up On Love”. Koko bändillä on vallan hirmuinen tekemisen meininki. Son House. Esityksellä on suorastaan hypnotisoiva vaikutus, ja vaikka toiminta on vankkaa, on se silti rentoa. Ilman muuta tutustumisen arvoinen musikantti tämä Tiny Legs Tim. Suurin osa levystä mennään mies ja kitara -pohjalta, mutta parilla raidalla on mausteena harppu ja basso. Periksi ei kuitenkaan anneta. Ei koko kiekko sentään vauhtitavaraa ole. Päällekkäisäänityksiä on käytetty suht surutta. Tim De Graeve) on belgialainen vuonna 1978 syntynyt blues-muusikko, joka tunnetaan ilmiömäisenä sormipikkaajana sekä mainiona slidekitaristina. Tarjolla on leppoisaa countrybluesia, jonka sanoituksissa on genren tyyliin kuuluen ihmissuhdedraamaa, arkipäivän ongelmia ja vähän muutakin. Tällä kertaa arvioitavana on hawaijilaisen muusikon Taumei “Big John” Akapon debyyttialbumi ”Paradise Blues”. Marco Marchi soittaa montaa sorttia kitaroita ja on tehnyt kaikki kiekon uudet sävelmät. Onhan sitä maailman sivu lainattu tahallaan ja tahattomasti toisista kappaleista melodianpätkiä, etenkin tämän genren musiikissa se on ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Bluesissa on muutamia kuninkaita, kuten kolmen legendaarisen kitaristin Albertin, B.B.:n ja Freddien kopla. Kierrätyskappaleet ovat Ramblin’ On My Mind, I Can’t Be Satisfied ja Big Road Blues. Keinuttava esitys sijoittuu jonnekin jazzin ja mambon välimaastoon. Yhtyeen solisti Big Dave Reniers on vanhan koulukunnan harpisteja, joka on saanut silti suurimmat vaikutteensa ”toisen” polven puhaltajilta, kuten Kim Wilsonilta, James Harmanilta ja eritoten William Clarkelta. Basson korvaa tarvitta. Laatua joka blueskotiin – ostakaa, hankkikaa, kuunnelkaa, mistä sitten löydättekin. Henkilökohtaisen tason bluesia on Timille tarjonnut taistelu vaikean maksasairauden kanssa, minkä johdosta hän oli välillä pitkään poissa julkisuudesta. Avausraita Elsewhere Bound ei ehtinyt soida montaa hetkeä, kun minä olin jo myyty. (basso). Nautinnollisuus tulee myös siitä, että muusikot soittavat tuttuja kappaleita tuoden niihin omat pienet koukkunsa. Jos yhtyeen kappaleet ovat tyylillä valittuja niin myös niiden esitystapa on nautinnollinen. Kappaleista välittyvät lyriikat ja musiikin kattava leikkisyys, jonka Akapo tuntuu hallitsevan vaikka unissaan. Kestoltaan reilusti tunnin rajapyykin ylittävä cd on pienimuotoinen, omakohtainen hengentuote, käyntikortti jota on syytä arvostaa, mutta jolla ei käsittääkseni ole juurikaan markkinoita eikä menestymisen edellytyksiä. Bändi kutsuttiin uudestaan festareille 2005 ja siitä muodostuikin tämän levyn myötä ”reunion-konsertti”, sillä sekä esitetyt kappaleet että soittajat olivat samat kuin vuosikymmen aikaisemmin. Iloinen, terhakkaasti lonksuttava hölkkä otti heti otteeseensa, varsinkin kun r&b-tyylillä sovitetut puhaltimet tukivat kokonaisuutta onnistuneesti. Akapo soittaa kitaraa ja laulaa ja hän on säveltänyt levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän. Ja jos en kauhean väärin kuule, niin yhdellä kappaleella soittimena on genuine aloha ukulele. Oikeastaan heti lähdössä on syytä todeta, että Sveitsin pojat pölläyttävät old timey -ratkaisut suoraan 2010-luvulle. Kuten usein sanotaan: less is more, ja näin tälläkin kertaa, sillä musiikki on pienimuotoista ja kaunista. Still In Love kulkee myöhäisen yön moodilla, kiireettömästi ja nätisti. Vähäeleinen akustinen balladi I Ain’t Ready paketoi kiekon varsin rauhallisiin fiiliksiin. Pertti Nurmi TINY LEGS TIM Elsewhere Bound (omakustanne) Tiny Legs Tim (a.k.a. Loputon boogie stomppaa mallikkaasti napakan riffin vetämänä The Lovin’ Kind’illa. Kitaristit Luke ja Mark edustavat levyllä laajalla kirjolla niin perinteistä Chicago-meininkiä kuin uudempaa West Coastiakin. Mikke Nöjd JOHN AKAPO Paradise Blues (Mensch House #) Arviopinostani löytyi lisää alkuperäiskansojen musiikkia. Nowhere My Home’lla on herkkä fiilinki ja kansanlaulunomainen ote, kun taas The Game on pienimuotoinen ja harmoninen esitys. Musiikillisesti Eric Bibb saattaisi olla lähinnä, ja kitaristina häneltä löytyy kykyjä monisäikeiseen tyylittelyyn. Tuskin Akapoa plagioinnista kannattaa sentään käräjille viedä. Don’t Believe Her ”lainaa hiukan” Love In Vain -sävellyksen melodiaa, ja parissa muussakin esityksessä olen kuulevinani jotain tuttua. Kappaleet ovat suht saman kuuloisia enkä niistä pysty suosikkeja nimeämään. 008) BRBF eli Belgian Peer’ssa keskellä ei mitään vuodesta 1985 alkaen pidetty Belgium Rhythm & Blues Festival on tuonut kuuluville monta loistavaa rytmimusiikkoa, kuten Memphis Slim, Jo-Ann Kelly, Cab Calloway, John Brim noin 500 muun tapahtumassa esiintyneen lisäksi. Myös akustisempaa ratkaisua irtoaa setistä. New Place puolestaan edustaa silkkaa rytmii, svengii ja groovee, biisissä on merkillistä imua. Raita käynnistyy kuin countrybluesesitys, mutta muuntuu nopeasti rullaavaksi boogieksi, johon vaivihkaa lisätäään vaikka mitä härpäkettä. 62 Blues News 3/2019 levy tutkailut talisti, joka soittaa levyn kitara-, basso ja muutamat satunnaiset huuliharppuosuudet. Nuo eivät ehkä ole ne kaikkein omaperäisimmät valinnat, mutta Akapo saa niistäkin irti itsensä näköiset versiot. Jos vanhat ruttuiset ragrallit osuvat makuhermoosi tai arvostat jug-bändejä tai vanhoja dixieland-tekijöitä, on tämä cd sinulle täyskymppi. No, tuttavuus oli minulle uusi ja varsinainen riemastuksen aihe olikin. The Electric Kingsin maine Belgian johtavana bluesyhtyeenä lähti nousuun juuri sieltä vuonna 1995. Akapon äänestä voi löytää yhtymäkohtia Richie Havensiin sekä Taj Mahaliin. Ensikosketus bluesmusiikkiin tapahtui isänsä mittavaan levykokoelmaan tutustumalla, esikuvana mainitaan mm. Kuninkaallisia löytyy myös paljon yhtyeistä: Atomic Road Kings, Radio Kings, Kokomo Kings, Cadillac Kings, Cash Box Kings, Travelling Blue Kings... Ja rytmin juhlaa levyllä riittää, esimerkkinä vaikka hämäysalulla starttaava One More Chance. IBC-kisoissa. Herkullinen on myös Don’t Be Sorry, hidas blues jalostuu puhaltimien vahvistamaksi shuffleksi. Kuten kappalevalikoimasta (Lollipop Mama, Hoodoo Man Blues, Commit A Crime, Too Many Drivers, Trust My Baby, Pretty Little Thing, Long Distance Call jne.) huomataan, niin keikka oli loistava läpileikkaus Chicagon ja West Coastin merkkiteoksia höystettynä kahdella omalla mukavan rullaavalla West Coast -instrumentaalilla (Follow My Lead sekä Alive At The Mall). Jari Kolari MARCO MARCHI & THE MOJO WORKERS Stand Up (Suisa #) Ja juuri kun sitä vähiten osaa odottaa, nousee arviopinosta, ei pelkkä helmi vaan suoranainen timantti. Setin kovimmat kierroslukemat isketään tauluun urku auki kulkevalla jumpilla In The Morning. Tim on levyttänyt ahkerasti countrybluestyyppistä materiaalia, mutta tällä uutuudella mies tekee erittäin onnistuneen skaalan laajennuksen, toki niin että homman nimi yhä on ”blues”. Hengästyttävä tempo ja Timin hieman lakoninen laulu muodostavat mainion kontrastin keskenään. Marchi ja Mojo Workkerit ovat tehneet jo useamman levyn sekä niittäneet menestystä mm. Suurin ansio siihen ovat yhtyeen loistavat muusikot: Big Dave (harppu ja laulu), Luke Alexander (kitara), Mark T (kitara), Willy Maze (rummut) ja Luke Henry Jr. Riku Metelinen THE ELECTRIC KINGS Live @ BRBF 2005 (Naked Prod. Osa niistä on myös erityisen siniverisiä kuten kyseinen Electric Kings
Mikäli termiä ”sielukkuus” ei olisi puhki kulutettu, sopisi se erityisesti Lenan lauluun. Ehkäpä levyn koskettavin hetki irtoaa silti siivulta Who’s The One Next To You. 4”, joten olkoon. Mahtuu sinne sekaan vielä se Leidenkin. 45 min.) ja kappalejako ja -järjestys (5/5) menisivät täydestä. Sama pätee I Can’t Believe It -shuffleen, jolta ei osannut odottaa tarttuvaa kertosäettä. Ajankohtaisiakin asioita levyllä pohditaan. Bluesin lisäksi elementtejä on rockista ja soulista – erinomaisilla gospel-vaikutteilla maustettuna. Jatsi-stanu Ain’t Misbehavin’ paukutetaan kehiin silkkana dixielandinä ja menossa soi mukana puhaltimiakin. Step On The Gas! – Live At Möysä (Bluelight BLR 33199 2) Pe p e A h l q v i s t H.A.R.P.in aktiivisimmat toimintavuodet osuvat aikavälille 1988–1995. Mikä sitten on oikeasti elämässä tärkeää, sitä tuumaillaan teemalla You’ve Got The Rolex I’ve Got Time, ja shuffle-biitti putoaa raidalla tiiviissä tempossa. Kokoonpano oli sama kuin vuonna 1995: Pepe Ahlqvist (laulu, kitara, huuliharppu), Jarmo Nikku (kitara, taustalaulu), Timo Pratskin (koskettimet), Harri Rantanen (basso, taustalaulu, huuliharppu) ja Harri Ala-Kojola (rummut).29. Se kertonee jo paljon. Kieltämättä, kun näin bändin ensikertaa keikalla, huomio kiinnittyi nimenomaan kahteen taitavaan slidekitaristiin, bändiliideri Matti Kettuseen ja Ville ”Lefty Willie” Leppäseen. Laulaja ja basisti Lena Lindroos pysyi jonkinlaisena keulakuvana. Lenan laulun varassa bändin musiikki pitää nykyisin pintansa kitarataitureista huolimatta. Kyseessä ei ole ärsyttävä korvamato, vaan että kertosäe jää mieleen jo parin kuuntelukerran jälkeen. Honey Aaltonen PEPE AHLQVIST H.A.R.P. Ja jos joku pölkkypää väittää, ettei Blue Side Of Town ole hieno bluesballadi, kannattaa se pitää ihan vain omana tietonaan. Levyä on tehty ajan kanssa peräti kolmessa eri studiossa, joista ainakin Sonic Pump on henkilökohtaisesti tuttu ja hyväksi havaittu.. ”Ei paras oo aina kaikista nastoin, vaan helppokin voi olla hyvää”, oli Hurriganes-basisti Cisse Häkkisen kommentti aikoinaan. Kaupallisesti menestyneimpiä olivat yhyeen kaksi ensimmäistä albumia ”Pepe Ahlqvist H.A.R.P.” (1989) ja ”On The Ground” (1990). En tiedä, onko ollut tarkoituksena julkaista levy myös vinyylimuodossa, sillä sen pituus (n. Lena & The ”ihanmitävaan” olisi ollut raflaavampi. Erityismaininta levyn toiselle Marcolle (Pandolfi), joka huuliharppuineen ahertaa hiki hatussa levyn jokaikisellä raidalla. Suomi on nykyään niin täynnä toinen toistaan pätevämpiä huuliharpisteja, että Talkkunan sijaan olisi voitu valita joku yllättävämpikin soittaja, mutta mainiosti Helge hommansa tietenkin hoitaa. Aloitaan covereilla, jotta lukijoiden on helpompi saada juonen päästä kiinni. Muilta osin tämä tallenne on täysosuma. Pienin mutta vahvalatauksisin elein luodaan hieno, eikun upea, uusi vanhanmallinen blues. bluesorkestereissa tulevan kesän bluestapahtumissa. Rockin puolelta joku Snake Boogaloo voisi olla riffinsä puolesta kunnon 70-luvun jytää. Sama pätee pariin muuhunkin. No, ehkä sitten ensi kesänä... Marco Marcilla on omintakeisen veikeä laulusoundi, joka näppärästi natsaa ryhmän esittämän real old school bluesin kanssa. Vaikka kappale kuulostaisi, että onhan tätä kuultu, pieni vaihde kertosäkeestä tekee siitä omansa. Bluespuristeille on tarjolla Late Night Watch Dog Blues, jolla huuliharppua törisyttelee itse Helge Tallqvist. Esimerkiksi avausnumero Down The River stomppaa kovalla sykkeellä old timeytä ja slidekin soi reteästi seassa. No More Fools At The White Housella puntarissa on monenmoisten USA:n presidenttien ansiot, tai oikeammin niiden puutteet. Kyseinen keikka taltioitiin ja on nyt julkaistu levynä. Rumpali Jupe Litmanen on tullut mainittua lehdessämme useammin kuin se ilmestyy, mutta pakko myöntää, että shufflerytmi irtoaa rennommin kuin monelta muulta. Rollarisiivu Honky Tonk Women marssitetaan dixielandin tahtiin kerrasta uusiin puihin ja tämä on jotakin ihan muuta kuin mitä tässä yhteydessä on totuttu kuulemaan. Jos näin kävisi, ostaisin sen täyteen hintaan! Mikäli en pitäisi kiinni periaatteestani olla laittamatta (tasapuolisuuden vuoksi) vuoden parhaat -listalle yhtään kotimaista levyä, olisi tämä kärkipäässä – ai niin, mutta nehän menevät nykyisin aakkosjärjestyksessä. Lukuisia kertoja levyn kuunneltuani, voin vakuuttaa, ettei aika mene hukkaan. Ennen avauskappaleen puoliväliä hän tosin totesi, että kyllähän tämä täytyy ostaa. kesäkuuta 2016 ryhmä esiintyi Lahdessa Möysän musiikkiklubilla. Bändi aktivoitui uudelleen vuonna 2016 Pepe Ahlqvistin 60-vuotis juhlavuoden kunniaksi. Tosin ensimmäinen kommentti jonka kuulin, oli ”Ihan liian hyvin tehtyä ja tuotettua… ei jaksa kuunnella...”, manasi muuan levyn kuuntelija. Lena & The Slide Brothers ei ole lukeutunut puristisimpiin bluesyhtyeisiin alkujaankaan. Eihän nimi musiikkia pahenna ellei musiikki nimeä. Esimerkiksi Eldorado kuulostaa siltä, että jaaha, pakollinen boogie on ollut väännettävä, kunnes kertosäe pelastaa kappaleen. Yhtyeen livekunnosta saadaan lopuksi todiste heidän kierrättäessään Robert Johnsonin Love In Vainia. Kuorolauluista vastaavat Emilia Sisco ja aina yhtä ihana Maria Hänninen. Vaikka kappale on lähes neliminuuttinen, olisi sitä kuunnellut vielä pari minuuttia lisää. Linjasta poikkeavat suoraviivaisemmin soitetut A Change In Me (Kaartamo, dePlicque), Back To The River, cover-osastoa KOTIMAAN KATSAUS LENA & THE SLIDE BROTHERS IV (RetroU Art RETROCD 2919) Slidekitara uliskoon ja Lenan laulu raikukoon! Näinkin vähällä tästä levyesittelystä voisi selvitä, mutta eipä päästetä sen enempää lukijaa kuin kirjoittajaakaan liian helpolla, sillä helpolla eivät ole päästäneet bändin jäsenetkään itseään. ”He’s the best, he’s next to me”, totesi slidekitaristi Hound Dog Taylor aikoinaan slidemestari Earl Hookerista, joten sanotaan sitten samoin. Levyn tuottajana ovat olleet sävellyksistä vastaava kitaristi Matti Kettunen ja monenlaista legendaarista mainetta nauttinut Hannu ”bin” Leiden. Funkilla bluesotteella jatketaan pääsääntöisesti läpi koko kiekon. Lauseen absurdiudesta huolimatta sanoma tulee selväksi. Nimibiisillä Stand Up touhu on suorastaan rattoisan ajatonta. Sittemmin Leppänen vaihtui toiseen slidekitarataituriin Ykä Putkiseen, mutta myös Lenan rooli bändin näkyvimpänä hahmona on kasvanut. Kitaristit pääsevät vielä maaliviivalle yhtä aikaa. Coveri-osion maistuvaisemmaksi osumaksi nousee edellisen ohella country-gospel I Feel Like I’m Fixin’ To Die Rag, joka edustaa silkkaa musiikillista ja rytmillistä ilotulitusta. Keskivaiheilla kuultava ilotteleva kitaroiden kilpajuoksu sen kun piristää entisestäänkin mainiota tunnelmaa. Kaikkia levyn kappaleita en tilan puutteen vuoksi ryhdy kehumaan, vaan kehotan kuuntelemaan ne itse. Biisissä on aavemainen, oikeasti pelottava tunnelma. Levyn nimi "IV" viittaa tietenkin neljänteen albumiin, mikä on melkoinen saavutus tässä marginaalimusiikin köyhässä maassa. Itse olisin nimennyt levyn sen avauskappaleen Your Kind Of Woman mukaan (ihan provosoivasti), mutta eihän nimeä ”IV ” ole tainnut käyttää kukaan (ei edes Chcago, tarkistin), Led Zeppelinillä oli ”II” ja ”III” ja Black Sabbathilla ”Vol. Myös Nothing’s Gonna Happen pinnistää stompaten dixieland -fiiliksillä vahvistettuna, ja jos edelleen puhutaan levyn vauhdikkaimmista siivuista, niin call and response -tekniikkaa hyödyntävä I Believe Yes, But I Don’t Think So tömistää itsensä suoranaiseen gospelhurmokseen saakka. Se sitten turhasta kritiikistä... Mikke Nöjd Alusta asti olen ihmetellyt bändin nimeä; miksi ihmeessä näin laadukas ryhmä on ottanut nimekseen kuin hetken mielijohteesta näin tylsän nimen. Blues News 3/2019 63 levy tutkailut essa tuuba ja pesulautaakin kuullaan. Etenkin ensilevyltä singleksi lohkaistu, Esa Kaartamon kynäilemä Back To The River oli jättimenestys. Ainoat moitteet tulevat turkasen huonosta kannesta, jota ei helpolla blues-kanneksi arvaa. Siihen ei tarvita pakonomaista kiekua ja kaikua, vaan se tulee todella sielusta – ja sydämestä. Akti alkaa funkahtavalla rutistuksella Bubble Struggle (Rantanen, Nuorva). Ja tämä on kehu! Vaikka Lena & The Slide Brothers ei perinteinen bluesbändi olekaan, on siinä enemmän bluesasennetta kuin useimmissa ns
Pikkukiekko ansaitsee huomiota ja herättää ruokahalua. Räjähtäen käynnistyvä Hangmans Tree pistää heti aluksi vibaa punttiin ja (kuvitteellisen) takatukkani liehumaan. Vauhtiosioon kuuluu vielä letkeä Mrs Blues. Kaikista levyn kappaleista löytyy videot YouTubesta. Herkkä instrumentaali kulkee Jeff Beckin hengessä ja on mielestäni täydellinen lopetus tälle levylle. TT Tarkiainen JAMES RAVEN’S ROCKING PLAYGROUND Easy Money (Bluelight BLR 45109 2) Joo joo, arvio on raskaasti myöhässä, mutta ei näin mainiota kiekkoa parane ollenkaan ylenkatsoa lehdessämme. Toisena oleva Gary Moore -tyylisellä kitarasoololla varustettu Wayward Child on studioversiota monin verroin rankempi. Soundeista ja taiteellisuudesta ”Maantie” ansaitsee täyden kympin. Pidän siitä, että livejulkaisuilla on jotain erikoista, esimerkiksi joku keikkaohjelmistoon kuulunut räväkkä lainakappale, kenties joku vähemmän kuultu sävellys tai jotain sinnepäin. Vaikka kappaleessa on kitaraa aivan hel..sti, ei Granfelt syyllisty ylilyönteihin. Jarkko Ravi laulaa sekä soittaa saksofonia ja taustalla puskevat kolme ahkeraa muusikkoa (Jukka Markkanen, Tomi Huuhtanen ja Viljami Kujanen) Kokoonpano on uusiutunut tämän julkaisun jälkeen.. Tanakasta rytmistä vastaavat Harrit Ala-Kojola ja Rantanen ovat tämän hetken vankin rytmiryhmä maassamme. Tällä kertaa tätä osastoa edustaa ”Sum Of Memories” -kiekolta peräisin oleva Confession Time. Edelleen vauhdikas rocker Star Eyes potkii hyvin ja sävelmä osuu kivasti korvaluuhun. pua kohden suorastaan lentoon. Samaa voinee sanoa legendaarisesta oululaislähtöisestä The Boots -yhtyeestä, jonka nykykokoonpanossa vaikuttavat Jarmo Heikkinen (kitara, laulu), Raimo Raappana (rummut, perkussiot), Petri Heikkinen (basso), Dimi Salo (koskettimet, laulu), Jesse Heikkinen (kitara, trumpetti), Pike Kontkanen (viulu), Heli Alku (taustalaulu) ja Janne Riisiö (perkussiot). Kiekko päättyy bossanovarytmisesti kappaleeseen Loppu. Avaus You Only Foolin’ Me suoritetaan ripeänä rockabilly-hölkkänä, jonka melodiaan on imelletty enemmän kuin vain hiukan rautalankahenkisyyttä. Tuolla levyllä ne toteutettiin kahden kitaristin voimin ja nyt mennään triokokoonpanolla, joten versiot poikkeavat toisistaan aika tavalla. Kyseinen levy ja etenkin tuo raita on jäänyt jostain syystä vähemmälle kuuntelulle, joten on hienoa, että se oli kelpuutettu mukaan. Ahlqvistin bluesharppu soi yhtä komeasti kuin kolme vuosikymmentä sitten, Pepen kitarasoolotkin ovat omaa luokkaansa. Encorenumeroista vankan kitarariffin omaava Going Home on aina kuulunut suosikkeihini. Keikkajulkaisujen määrässä hän taitaa olla samoilla lukemilla Dave Lindholmin kanssa. Sävellyksistä ja sanoituksista vastaa laulajakitaristi Jari Rinne. Tätä pitäisi saada lisää! Mikke Nöjd ROCKING ROLLING LIVING LOVING BAND Thousand Percent Touch (RRLL 2016) Kolmen kitaran voimin vedetty avausraita Thousand Percent Female, Balls And Chains, Angel Touch ja Rock’n’Roll Spell soivat tiukasti riffitellen kuin Hurriganes parhaina vuosinaan. Siihen kun lisätään vielä ”Notes From The Road” -kiekon liveraidat, niin ollaan jo ihan kiitettävässä saldossa. Kappaleiden pääpaino on Granfeltin viimeisimmissä levyissä ja todennäköisesti siksi, että vältyttäisiin päällekkäisyyksiltä edellisen livejulkaisun kanssa. Levylle on valittu taltiointien parhaimmat vedot, joista suurin osa on peräisin Saksasta. Herkempää balladiosastoa edustaa Silver And Gold. Jari Rinne on kaikessa karheudessaan laulajana omaa luokkaansa, vertaistaan saa hakea kaukaa ison veden takaa. Soolokitaroinnista vastaavat Joona Rinne ja monelle kitaraharrastajalle tuttu Lassi Ukkonen intoutuvat välillä tuplakitaroimaan syvän etelän tyyliin. Countrysävyjä tarjoilevat High Mountain, Guess They Call It Love ja laukkakompin siivittämä Tell Me Star. Vain Check Up From The Neck Up, Almighty Blues sekä Going Home löytyvät “20th Anniversary Tour” -tuplalta. Levyn nimikappale tuo etäisesti mieleen Ultra Bran. esiintyy nykyisin harvakseltaan muusikoiden muiden projektien niin salliessa. Southernrockia kouvolalaisittain esittelee Rock'n'Rolla Stumbler, Dancer ja Into Her Eyes. Levyä varten on taltioitu huimat 56 (!) keikkaa ympäri Eurooppaa. Ryhmän voimahahmo on Jarkko Ravi, mies, joka on tullut meille tutuksi monista eri rock’n’rollja rockabilly-yhteyksistä. Versio on erittäin Hendrix-tyylinen runsaine wah wah -kitaroineen ja lähtee lopLevyllä on kunniassa tyylipuhdas ja -tietoinen toiminta, joka on niitattu yhteen pieteetillä. Riku Metelinen KAUKO RÖYHKÄ & THE BOOTS Maantie (Svart170CD) Kauko Röyhkä ei suomalaisille musiikin harrastajille esittelyjä kaivanne. TT Tarkiainen BEN GRANFELT My Soul To You – Live (Sprucefield SPRU-006) Tuore Granfeltjulkaisu on järjestyksessään hänen neljäs livelevynsä. TT Tarkiainen THE NORTHQUAKES Tears In Rain (Stupido TWINLP/TWINCD198) Ska-yhtye The Valkyriansin basistin Kari Starckin visio omasta bändistä ja pöytälaatikkoon kirjoittamiensa kappaleiden levyttämisestä heräsi nelisen vuotta sitten. Vaikutteita on haettu singer-songwriterja countryperinteestä. Studiolevyllä turhan raskas Open Road toimii nyt huomattavasti paremmin. My Life And My Scars soi luontevan rennossa laid back -fiiliksessä, nimiura Easy Money släppää nasevasti paketin maaliin ja Can’t Forget You keikistelee hauskalla mutta vankkaotteisella tavalla bluesin ja rockabillyn risteyskohdassa. Your Name Must Be Love taas tuo mieleen brittilegenda Dire Straitsin. Heart On Your Sleeve pidennettyine sooloineen on erittäin hienoa kuunneltavaa. Levyn sanoituksista vastaa omaan pettämättömään tyyliinsä Kauko Röyhkä. Sävellykset ovat Röyhkän ja Jarmo Heikkisen käsialaa. Haluan Sua on brittivaikutteista funkya Ian Duryn Sex And Drugs And Rock’n’Roll -tyylisesti. Illan päättää yleisön pyynnöstä tanssittavana twistinä soitettu encore Honey Hush! (Talkin’ Woman) (Washington, Fulsom). Kovaa on vääntö myöskin Blackberry Wine’lla, jossa harkiten ja vakain tuumin astellaan jump-tontille. Pääosin kitaroinnista vastuun kantava Nikku pääsee esittelemään rytmistä, sointupohjaista sooloiluaan kappaleella Rhythm Guitar (Kaartamo). Ehkäpä tiukkakierroksisin puristus on kuitenkin I Let The Doorbell Ring, joka on vimmaisuudessaan todellinen täsmä-rocker. Rytmiryhmä Jesse Rinne (rummut) ja Ilkka Kuittinen (basso) elää musiikissa mukana rock’n’rollin syvintä olemusta kunnioittaen. Kyseessä on varsinainen ässäraita, pidennettynä versiona fake-loppuineen sekä Laylaja Third Stone From The Sun -lainoineen se on suorastaan veret seisauttavan tiukka. Levyn loistavat soundit ovat Joona Rinteen käsialaa. Toinen encore on viimeisimmän studiojulkaisun lopetusraita Sunrise. 64 Blues News 3/2019 levy tutkailut edustava I’m Tore Down (Thompson) sekä Pepen juhlavuonna 2016 julkaistun kokoelmatuplan nimikkoballadi One Day Less, One Day More (Ahlqvist, Nuorva). Selkeää balladia ei kiekolta löydy, mutta likimmäs sitä tullaan komealla mediumilla. Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Esiintymisiä odotellessa pääsee keikkatunnelmasta nauttimaan hankkimalla tämän tasokkaan livekiekon. Joku rouhea lainakappale olisi sopinut joukkoon hyvin ja Fuel To Burn olisi saanut myös mukana olla, mutta kaikkea ei voi aina saada. Jeff Beck -tyylinen instrumentaali Endless soi introna My Soul To You -kappaleelle. Pratskinin koskettimet täydentävät mainiosti rytmipaketin
Se kuuluu viihteellisissä balladeissa, kuten The Door Is Open, How Young Is Young ja Girls Are Sentimental. Maksimaalinen pelinavaus. Niissä kuuluu jo northern-tuulahdus, joka tuli Huntille tutuksi seuraavalla vuosikymmenellä. Miehen Snooky & Moody’s Boogie vuodelta 1948 oli eräs ensimmäisistä sodan jälkeisen Chicago-bluesin klassikoista, josta Little Walter kuuluu ottaneen muutaman riffin kuuluisaan Jukeensa. Tämä kokonaisuudessaan Wienissä lokakuussa 1979 nauhoitettu (viisi studioesitystä sekä loput yhdeksän Snookyn livekeikalta) levy on osa ”The Chicago Blues Sessions” -jatkumoa. Harpisti James Edward ”Snooky” Pryor kehitti Delta-tyylinsä kuunnellen ja seuraten molempia Sonny Boy Williamsoneita, mutta tehden myös kokeiluja sähköisen blues harpun kanssa jo 40-luvun alussa saapuessaan Chicagoon. Sävykkäät tulkinnat mukautuvat Moonstompin omin ehdoin kunkin kappaleen asettamiin puitteisiin. Hän pääsi kuorimaan kerman Huntin 60-luvun materiaalista. Edellisen nauhalaatikosta löytyi Van McCoyn nimi. Keep Your Arms Around Me taas tuo varsin vahvasti mieleen tekijänsä eli Arthur Crudupin. Nyt samainen Croasdell kaivaa esiin 25 uutta kappaletta. Näin juuri päättivät toimia laulaja-rumpali Petteri Karkkila, kitaristi Eero Vaajoensuu ja basisti Mika Liikari alkuvuonna 2019 perustamansa The Gin Mill Trion tapauksessa. Vääjäämättä niitä on luvassa jatkossa lisää, sen verran originellista ja kokemisen väärtistä yhteenliittymästä on kyse. Toki hän saa levyllä ajoittain armeliasta tukea myös päteviltä taustalaulajilta. Snookyn tyylissä on paljon yhtäläisyyksiä Walter Hortoniin, kuten levyn kappaleet Ain’t That Just Like A Woman, All My Money Gone sekä Tommy Johnsonin Big Road Blues osoittavat. Levy sisälsi kaikki laulajan kolme hittiä sekä runsaasti singleiltä poimittua materiaalia ja muutaman aikaisemmin julkaisemattoman uran. Matkan puolivälissä Valkyriansista jo irtautuneen Starckin ja tämän uusien soittokavereiden, kitaristi Antti Sutelan ja rumpali Ilkka Winterin seuraan hakeutui myös laulaja Elisa Moonstomp, joka sinetöi Studido Recordsin tarjoaman levytysdiilin ohella The Northquakesin ruusuisen tulevaisuuden. Tämän jälkeen Hunt siirtyi Capitolille. BN 3/2018). Vuoden 1962 äänitykset What’s The Matter ja Who You Gonna Thrill Tonight ovat tuotannoltaan keskeneräisiä, mutta upeita aihiota kuitenkin. Samaan jonoon voi laskea myös Snooky’s Off-The-Wall Bluesin, vaikka pienet puhallukset siitä saa myös Little Walter. Huntin esikuva taisi olla Roy Hamilton. Kun Huntin Scepter-sopimus loppui, hän pääsi levyttämään Atlanticille. Samalla kokoonpano täydentyi vielä kosketin/puhallinsoittaja Miika Saarikoskella sekä basisti-kitaristi Veli-Matti Yli-Hukalla. On selvää, ettei kokoelma voi olla sisällöltään samaa tasoa kuin edellinen, mutta mielenkiintoinen se on joka tapauksessa. Wolf-cd:n keikka oli ajalleen tyypillinen. Singlen a-puoli I’ll Make You Happy, jota Jimmy Radcliffe oli kirjoittamassa, pitää edelleen korkean tason. Blue Northin taannoisella kokoelmalevyllä ”Blues Line Finland” soul-bändissä Tuff Times jo toisensa löytäneet Karkkila ja Vaajoensuu ovat saaneet oivan kolmannen pyörän maamme arvostetuimpiin kontrataitureihin lukeutuvasta Mika Liikarista (mm. Van McCoy kirjoitti laulut I Don’t Want To Lose You ja Hold On. Luontevia siirtymiä suoritetaan nimiraidan mahtipontisista vanhan liiton soul-slovarimaisemista Seahorsesin ja Alliance Of Loven tapaisiin hyvän mielen pop-keinutteluihin, Mr. Aarno Alén SNOOKY PRYOR All My Money Gone (Wolf 120.411) Herbert Pessiak ja Hannes Folterbauer perustivat 80-luvun alussa kuuluisan Wolf Recordsin. Miehet olivat jo aikaisemmin alkaneet järjestää konsertteja Wienissä ja äänittää niistä erilaisia, tyylillisiä sarjoja. Memphisin 70-lukuiseen Meters-funkherkistelyyn sekä Friend In Armageddonin tavoin norttisoul-hengessä rivakammin joraaviin numeroihin. Esitykset ovat sinänsä aiUUSINTAJULKAISUT TOMMY HUNT The Complete Man (Kent CDKEND 480) Kent julkaisi 22 vuotta sitten ”The Biggest Man” -kokoelman, jonka toimitti Adrian Croasdell. Levyn toimituskunta on löytänyt nauhaarkistosta muutaman uuden näytteen. Kun vanha kumppani Luther Dixon perusti Musicor-yhtiön alle Dynamo-merkin, siirtyi Hunt sinne pariksi vuodeksi. Pääsääntöisesti 40ja 50-lukujen ”rokahtavan” joskin toisaalta myös jazzja ragtime-vivahteisemman bluesin ja r&b:n maailmaan heittäytyvän kolmikon julkaistessa ensimmäisen, deltablues-legenda Tommy Johnsonin sekä Willie Dixonin Big Three Trion lainanumeroista koostuvan singlensä, sillä oli takanaan vain muutama live-esiintyminen. Killed By Dancingin kohdalla melkein uskaltaisin lupautua pistämään vanhan huopahattuni poskeeni, ellei tämä hyytävän tarttuva parkettikutsu tule piakkoin kuulumaan yhden jos toisenkin yökerhon takuuvarmimpiin lavantäyttäjiin. BN 2/1985) ja Homesick James: ”Shake Your Moneymaker” (Wolf 120.410, ks. Dynamo-materiaali on jotenkin epämääräistä. Myös jälkimmäinen on todennäköisesti hänen tekosiaan, vaikka vahvistusta sille ei. Huntin omakustannetta, joka sisälsi nuo Atlanticja Capitol-singlet, kaupattiin Savoyn aulassa Stompin’-konsertin jälkeen keväällä 2014. Taustalla sillä ovat auttamassa kitaristit Homesick James ja Hans Dujmic, eli samat kaverit kuin BN:ssä aikaisemmin esitellyillä saman sarjan julkaisuilla Homesick James & Snooky Pryor: ”Sad & Lonesome” (Wolf 120.409, ks. Taustatarinan paljastuttua The Northquakesin esikoisalbumin ”Tears In Rain” kuuntelu muodostuu entistä pysäyttävämmäksi kokemukseksi. Kappaleiksi on valittu eurooppalaisille tuttuja Chicago-”rynkytyksiä”, joilla kuuntelijoiden on helppo taputella mukana – ja aika monessa sitä tapahtuukin. Miten maailmanluokan elein popahtavaa soulia ja rocksteadya sekoitteleva yhtye ja eritoten sen valovoimainen solisti ovatkin saattaneet päästä livahtamaan vaateliaalle operointikentälleen näin varkain. ”Tears In Rainin” onnistuminen lepää lisäksi kiistatta sen huolitellussa kappalemateriaalissa. Blue Bird Bluesissa Snooky versioi hienosti John Lee Williamsonia. Tällaisilla eväillä syntyy kevään sykähdyttävin kotimainen vinyylipuristeinen bluesjulkaisu! Pete Hoppula ole. Harjaantuneilla äänivaroilla siunattu nuori nainen osoittaa monipuolisuutensa solistina, kansainvälisen vertailun kestävänä englannin tulkitsijana sekä ennen kaikkea tyylitajuisena artistina, jonka ei tarvitse vakuutella rahkeidensa riittävyyttä sen enempää tarpeettomalla huutamisella kuin korostetuilla maneerileikeilläkään. Uuden julkaisun helmet ovat yksittäiset singlet Atlanticille ja Capitolille. Joissakin lähteissä on kerrottu, että nämä tehtiin Chicagossa Carl Davisin tuottamina, mutta minun korvissani ne kuulostavat ehdalta New York -balladisoulilta. Koosteelle nimen antanut Complete Man ja Human vielä menettelevät, mutta esimerkiksi Jerry Williams Jr:n tuottamat laulut ovat suoraan sanoen kehnoja. Blues News 3/2019 65 levy tutkailut Kypsymisprosessi jalosti muusikkoa myös tuottajana ja miksaajana. Heti ensisekunneista käy päivänselväksi, millainen kuningatar Moonstomp on omalla maaperällään. The Barnshakers ja The Hogs of Rhythm), jonka määrätietoiseen soittoon on roimia tulkinnallisia, tohtisinko sanoa ”louisianalaisia” vapauksia laulajana ja rytmittäjänä ottavan Karkkilan kuten myös huimalla soolopohjaisella kitaratulituksellaan loput tilat täyttävän Vaajoensuun luottavaista nojata. Vuonna 1965 ei tämäntyyppinen materiaali juuri listoilla juhlinut. Sen hankkineille tämä kokoelma ei ole välttämätön. Pete Hoppula THE GIN MILL TRIO Maggie Campbell Blues / I Feel Like Steppin’ Out (Goofin’ GRSI 235, 7”) Kun mielihalu päästä yllättämään toverit kunnolla puskan takaa ottaa vallan, asia kannattaa hoitaa siltä seisomalta pois päiväjärjestyksestä. Nykyään se on eräs parhaista mustan musiikin levykaupoista, vai mitä sanotte yhtiön kattauksesta: 190 artistia ja lähes 400 äänitettä. Kummatkin ovat taattua laatutavaraa, mutta menestys jäi vaatimattomaksi
Ilmeisesti saatavilla on ollut hyväkuntoisia nelivitosia. Bowmania kutsuttiin nimellä Kansas City’s Original Rock and Roll Mama. Mukana on toki muutama blueshenkinen balladi. Siellä Bowmanin kohdalla ei ole mitään merkintää. Yhteistyö ei oikein toiminut, toteutus jäi jotenkin vaisuksi. Riley Hampton yhtyeineen yritti kääntää Bowmanin uran nousuun souliin päin kallistuvalla esityksellä Why Must I Cry, mutta ilman menestystä. Sieltä löytyy ehdottomasti monta tutustumisen arvoista levyä. Hands Off oli kolme viikkoa listan kärjessä syksyllä -55. Samaa kategoriaa edustaa Elmore James -laina, raastavan hidas It Hurts Me Too -tulkinta. Ajatuksena oli kaiketi tuoda vertailukohdaksi ”originaaliin” Teardrops-yhtyeen soundit, jossa soitti Slimin pitkäaikainen kitaristikumppani John Primer. Veikkaisin, että ne ovat Jay McShann -instrumentaaleja. Myöhemmin on toki selvinnyt, että Betty levytti jo 18-vuotiaana 1957 Chicagon pikkumerkeille. Hän oli saanut kokoonpanonsa kitaristi Wayne Bennettin ja fonisti Hal Ashbyn. Studion isäntänä toimi Willie Dixon. Tämä kooste tuo kuultavaksi 15 uraa juuri Vee Jayta edeltäviltä vuosilta. Slimille ominaista kitaran yhden soinnun raivoisaa venytystä ja jyystöä kuullaan runsaasti, mm. Aarno Alén BETTY EVERETT Killer Diller – The Early Recordings (El Toro R&B 125) Olen sitä ikäluokkaa, joka oppi tuntemaan Betty Everettin hänen Vee Jay -äänitteistään 60-luvun puolessa välissä. Haluja oli kuulemma kuitenkin julkaista vielä tämä yksi albumi Slimin viimeiseksi jääneen Teardropskokoonpanon kera. Debyyttisinglen a-puoli oli balladi My Life Depends On You, jossa oli vahvat doo wop -sävyt johtuen taustan lauluyhtyeestä. Kaiken tämän lisäksi hänet pyhitettiin kaksi vuotta sitten arvostettuun ”Blues Hall of Fame” -kunniakaartiin lukuisten muiden blueslegendojen seuraan. Bowman oli muuten omavarainen laulujen suhteen, mutta singlen A Rockin’ Good Way / I Ain’t Giving Up Nothing kirjoitti Brook Benton. Alkuperäisessä Vee Jay -etiketissä on sentään merkitty vokalistiksi Priscilla Bowman. Pari vuotta myöhemmin Bentonin duetto Dinah Washingtonin kanssa oli samalla kappaleella viikkoja listojen kärjessä ja kääntöpuoli löytyi myöhemmin Clyde McPhatterin ohjelmistosta. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut tämän postuumi-cd:n tarpeellisuudesta. Siinä se onnistunut erinomaisesti. Albumi on luonnollisesti ”live” ja esiintymisareenoina olivat kaksi estradia Wienissä maaliskuussa 2010. Siinä jatketaan hitin tekstiteemoja mojovin sanakääntein. Vastaava tilanne tulee vastaan Little Miltonin That Will Never Do’n kohdalla. Toinen vahva tulkinta on Please Love Me, vaikka se häviääkin kappaleen kirjoittaneen Harold Burragen Paso-äänitteelle. Vee Jayn markkinointi hoiti asiansa huonosti, sillä singlellä oli kaikki edellytykset menestykseen: mainio esitys tarttuvalla sovituksella. kakkosja kolmosraidoilla Gonna Play The Blues ja Please Don’t Dog Me, joista jälkimmäinen käynnistyy hurjalla, reilun kahden minuutin mittaisella kitarasoolointrolla. Tätä samaa kaavaa (balladi/r&b) toistui muissakin singleissä. Sen verran perusteellisesti Chicagon kolossaalisen blueskepittäjän ura on tullut kartoitettua sekä jo hänen elinaikanaan että kuolemansa jälkeisinä vuosina. Paras Cobra-äänite on ehkä Ain’t Gonna Cry, jossa yhtye on erinomaisesti esillä. This House on duetto Carl Jonesin kanssa nimellä Morris & Betty. Magic Slim on ehdottomasti ansainnut kaikki nämä huomionosoitukset, minkä vakuudeksi saamme nautittavaksemme vielä tämän 80-minuuttisen, pääosiltaan erinomaisen albumin. Kolmannelle Cobra-singlelle tuli Dixonin avuksi osa Ike Turnerin bändiä. Nimitys on mielestäni hiukan harhaanjohtava, sillä hän esitti lähinnä nopeatempoista r&b:tä. Sopimuksen päätyttyä Bowman jäi perheenäidiksi, mutta palasi myöhemmin esiintymään, tosin ilman levytyssopimusta. Levyhyllystäni löytyy reilut 40 Magic Slim -albumia, niistä peräti 16 on julkaistu Wolf-levymerkillä. Bowman kirjoitti yleensä itse kappaleensa ja kun hänellä tukenaan mainio Jay McShannin yhtye, niin syntyi komeaa jälkeä. B-puoli My Love on luokkaa parempi, keskitempoinen r&b. Kääntöpuolen (My Darkest Night) nimestä voi jo arvailla, että se on synkänoloinen blues. Handy) Awardsin eli BMA:n bändisarjan kuusinkertainen voittaja, yhtyeen kolme Wolf-albumia on palkittu BMA:lla ja Slim itse oli kuolinvuotensa 2013 keväällä BMA:n ”Traditional Artist” -sarjan voittaja. Toteutuksessa ei ollut mitään vikaa, mutta listamenetys jäi puuttumaan. Niinpä tietenkin, sillä ykköshitti Hands Off merkittiin orkesterinjohtaja Jay McShannin nimiin. Soittiko Ike pianoa, kun en tunnista hänen kitarasoundiaan. Se on tavallaan vastauslevy tuolle hitille, mutta ei suinkaan suora kopio. Ensimmäinen sessio tehtiin elokuussa -57. Al Smithin yhtye tuli Vee Jayn studiobändiksi vuonna -57. Follow up oli I’ve Got News For You. Your Love Is Important To Me on Everettin varhaiskauden kypsin esitys. Poikkeuksen muodostaa cd:n viimeinen raita, Rough Dried Woman, joka on aiemmin Wolfilla julkaistu studioäänite keväältä 1991. Seuraavalla singlellä Happy I Long To Be Betty tavoittaa ne hempeän herkät tunnelmat, jotka tulivat tutuiksi muutaman vuoden kuluttua Vee Jaylla. Edellä mainittu käytäntö oli hyvin yleinen vielä 50-luvulla. Cobran kaaduttua omistajansa peliriippuvuuden takia tarjosi Carl Jones sopimusta CJ-merkilleen. 2014) piti oleman levymerkin viimeinen Slim-produktio. Seuraava askel oli One-derful! Studion bändiä johti Monk Higgins apunaan Freddy Robinson ja Phil Upchurch. Magic Slim & Teardrops on ollut Blues Music (W.C. Tämä ei ole sen parempi saati huonompi kuin niin moni aiempi Magic Slim -tallenne, edustaen takuuvarmaa, tuhdin jämäkkää Chicago-bluesia, joka on tänä päivänä jo lähihistoriaa. Pertti Nurmi PRISCILLA BOWMAN A Rockin’ Good Way (El Toro R&B 126) Kun aloitin tämän arvion teon, vilkaisin Whitburnin listakirjaa. Tyyliltään mentiin joka tapauksessa kohti bluesia. Samaan aikaan tämän levyn kanssa Jasmine on julkaisemassa omaa kokoelmaansa. El Toro on siirtänyt äänitteet singleiltä. Nämä olivat ilmeisesti liian monisäikeisiä kappaleita Magic Slimin särmikkään yksioikoiselle veivaamiselle. Sen sijaan toisen lainalegendan, Guitar Slimin Things I Used To Do’n kitaraosiot eivät oikein toimi Magic Slimin käsittelyssä. Sen sisällyttämistä on vaikea ymmärtää. Se onkin syystä poimittu erilaisille kokoelmille. Äänitteiden taso pysyi edelleen korkeana. Tarina kertoo, että Magic Sam houkutteli hänet Cobra-merkille. Tämä ”All My Money Gone” on asiallinen julkaisu ja koko sarja on hienoa dokumentointia mustan musiikin saralta. Lauluja kieltolain vuosilta 1927–32 (Svart SRE 236). Siinä on muutama kappale enemmän. Kitaristina toimi Rauma Bluesissakin vuonna 2005 soittanut Jon McDonald, basistina Andrew Howard ja rumpalina Brian ”BJ” Jones. Kansilehdykän hieman teennäisten perustelujen mukaan Magic Slimin 1990-luvun Itävallan turneiden live-äänitteitä sisältäneen cd:n ”Pure Magic” (Wolf 120.830, v. Betty Everett esiintyi 50-luvulla Chicagon klubeilla eri kokoonpanojen kanssa. Lisämaustetta toi taustoja laulanut The Spaniels. 66 Blues News 3/2019 levy tutkailut van kelvollisia ja Snookyn harpunsoitto vielä hienona kuorrutuksena niiden päälle. Jari Kolari MAGIC SLIM & THE TEARDROPS I’m Gonna Play The Blues (Wolf 120.839) Modernin Chicago-bluesin legendan Magic Slimin (1937–2013) täytyy olla enemmän kuin tuttu Blues News -nimeä kantavan lehden lukijoille. Everettin tulkintaan oli tullut iän myötä syvyyttä. Aarno Alén eri esittäjiä OTTAISINKO VAIKO EN. Avauksessa oli mukana Daylighters-yhtye
-66. Vanhan sanonnan mukaan viina on viisasten juoma. Pikemminkin se on jotain sellaista, jota suomalaisista muusikoista millään genrealueella ei ole aiemmin uskallettu tai ymmärretty laatia. Totesihan Lightnin’ Hopkins jo vuosikymmeniä sitten, että hän oli juovuksissa niin toissapäivänä kuin eilenkin ja aikoo mennä ryypiskelemään myös tänään. ”Musa-Lapin” villein BN-liitännäinen matkatarina taitaa kuitenkin liittyä itseensä Chuck Berryyn, harva näet tietää rock’n’roll-pioneerin poikenneen juhannuksena 1970 Ruotsin Övertorneån festivaalikeikkansa yhteydessä pikaisesti myös Suomen puolella. Lapin ensimmäisen pop-singlen vuonna 1968 levyttämään päässeestä Tonicsista sekä jo 50-luvun alussa iskelmäsavikiekoilla laulaneesta Sinikka Tunturista. Mukaan mahtuu niin muistelua lapsuudesta koulukiusaamisineen kuin puhetta mm. Tälle yli 77 minuutin mittaiselle uutuudelle ”Ottaisinko vaiko en?” niitä on koottu kaikkiaan 26 esityksen verran. Sitä paitsi eräissä Yhdysvaltojen osavaltiossa kieltolaki oli vallalla vuosikausia vuoden -33 jälkeenkin. Eräät bluesmiehet kuten Kokomo Arnold, Scrapper Blackwell, Big Boy Crudup ja jopa maallikkosaarnaajan ammattia harjoittanut Skip James puolestaan hankkivat lisätuloja toimimalla pimeän viinan kauppiaina. Vesa Walamies levy tutkailut BN lukee kirjallisuutta: MARIA JOUTJÄRVI Jo’ Buddyn laulumaat (Aviador, 135 s.) Voisin hyvin omastanikin kokemuksesta kertoa, millaista tietoista riskinottoa vaatii ehdottaa yhteistä Amerikanmatkaa Jo’ Buddyn alias Jussi Raulamon kanssa, mutta vielä haasteellisempaan ansaan taisi toimittaja ja bluesharrastaja Maija Joutjärvi itsensä jallittaa päättäessään laatia saman retken yhteydessä artistipersoonasta myös kirjan. Pete Hoppula ARTO JUNTTILA Musa-Lappi (omakustanne, 119 s.) Pääkaupunkikeskeiseksi usein moititussa suomalaisessa populaarihistoriassa on tapahtunut sitä sun tätä myös maamme pohjoisimmilla taipaleilla. Noin puolet aineistosta on osaksi sikermällisiä ja välillä puheosuuksista koostuvia humoristisia tarinoita, joita kertoilevat muiden muassa Theodor Weissman, Rafael Ramstedt, Matti Jurva sekä myöhemmin Pallena tunnetuksi tullut Reino Palmroth. Esimerkiksi Mississippi salli alkoholin myynnin vasta v. Sen on laatinut Pekka Gronow, Finnish Blues Societyn ensimmäinen kunniajäsen. USA:n kieltolain aikana 1920–33 äänitettiin ja julkaistiin lukuisia erilaisten päihdyttävien juomien valmistamisesta ja käyttämisestä kertovia lauluja. Monien blues-artistien läheinen suhde alkolipitoisten juomien nauttimiseen on yleisesti tiedossa oleva tosiasia. ruokailutottumuksista, terveistä elämäntavoista ja uskonkysymyksistä. Ja sellaisia tallenteita on tällä koosteella kuultavissa runsain määrin. Syvä kiinnostus ja kunnioitus asuinseudun musiikillista perintöä kohtaan heijastuu kolumnityylisissä, kenties hieman kotikutoisesti mutta kokonaisuuden kannalta mallikkaasti väritaitetuissa kirjoituksissa, joiden pääosia näyttelevät paitsi seudun omat muusikot ja musiikkivaikuttajat, myös siellä erinäisten sattumien oikuista pistäytyneet ulkomaan ihmeet. Näinhän asia on, ja oikein nautittuna alkoholilla on kieltämättä myös monia myönteisiä ominaisuuksia. Tommy Johnsonin vuoden -28 Canned Heat Blues, Sleepy John Estesin vuotta tuoreempi Divin’ Duck Blues sekä vuoden -30 satoa edustavat Lucille Boganin Sloppy Drunk Blues ja Mississippin Sheikkien Bootlegger’s Blues. Pete Hoppula. Pilottikohteeksi tällaiselle hankkeelle ei Raulamoa otollisempaa karaktääriä olisi voinut valita. Myös Suomessa ilmestyi kieltolakiaikana joitakin alkoholin käytöstä kertovia lauluja. Junttilan toimitustapaa kuvaa esimerkillisesti sana intohimoisuus. Varsinainen elämäkerta ”Jo’ Buddyn laulumaat” siis ei ole. Etupäässä Jo’ Buddyn sydämellä olevat teemat liittyvät silti musiikkiin – ja niitä piisaa. Kokonaisuudessaan New Orleansista Louisianan kautta Teksasiin (sekä edelleen Los Angelesiin levytyssessioihin) kulkeneen road tripin varrella taltioiduista keskusteluista muodostuvaan kirjaan on kuitenkin saatu luotua toimitusalan ammattilaisen käsissä aivan oma spontaani draivinsa, joka ei edes yritä pitäytyä kohdehenkilön elämäntarinan kronologisessa läpikäynnissä, vaan avainsanoina toimivat nyt silkka tajunnanvirta sekä äkkinopeat leikkaukset ajasta, asiasta ja paikasta toiseen. Varsinaisten laulujen solisteina esittäytyvät esimerkiksi veljekset Georg ja Eugen Malmstén, musiikin monitoimimies Aapo Similä, näyttelijä Heikki Tuominen sekä amerikansuomalaiset Hannes Saari ja Elmer Lamppa. Maan kiistatta korkeimmille sijoille rankattuihin bluesja roots-musikantteihimme lukeutuva pirkanmaalainen on joka tapauksessa ehdottomasti oman kovakantisensa ansainnut, joten tehtävän onnistuneesta suorittamisesta niin itse kirjailijalle kuin teoksen valokuvauksesta vastanneelle Juha Tanhualle on syytä antaa täysi tunnustus. Suomessa vuosina 1919–32 käytössä ollut alkoholin valmistuksen, maahantuonnin ja myynnin kieltänyt laki sekä tuli voimaan että kumoutui vuotta aikaisemmin kuin USA:n vastaava säädös. USA:n mustat vaikuttavat olleen myös tässä suhteessa eurooppalaisia suorempia, rehellisempiä ja ryhdikkäämpiä. Tämän arvokkaan kulttuuritiedon dokumentoijana on jo useiden vuosikymmenten ajan kunnostautunut torniolaistoimittaja Arto Junttila. Äärettömän sanavalmiiksi ajatushautomoksi tiedettyä Raulamoa haastattelemalla materiaalia olisi epäilemättä kerrytettävissä nopeasti laajemmankin kuin liitteineen noin 135-sivuisen opuksen tarpeisiin. Sen huomioon ottaen en oikein osaa enkä jaksa viehättyä esityksistä, joilla naureskellaan pilkallisesti liikaa ottaneiden toilailuille. Kirja onnistuu kuin onnistuukin antamaan sekä uskottavan että siloittelemattoman kuvan päähenkilöstään, mutta tehden sen ehdottoman kunnioittavalla tavalla. Sellaisia ovat mm. Blues News 3/2019 67 Merkillistä, mutta totta se on. Aikalaismuistelijat tosin ovat vakuuttuneita, että Berryn piipahdus omassa Ylitorniossamme todennäköisesti typistyi vain ajoretkeen Aavasaksan tulliin ja siitä tien toisella puolella sijainneeseen Hotelli Aavasaksaan. Suomalaisistakin riittää silti kerrottavaa, mm. Siksi aiheuttamansa pienen lisäkompleksisuuden uhallakin on oivallinen vastaveto, että Joutjärvi pistää teoksessa niin ikään itsensä likoon raottamalla samanaikaisesti henkilökohtaista päiväkirjaansa ja taustoittamalla Raulamon touhujen ja tarinoiden kuvaamisen rinnalla omia matkan aikaisia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan – unohtamatta myöskään satunnaisia ärtymyksen hetkiään muusikkokollega Mitja Tuuralan sanoin ”maanista muttei depressiivistä” kirjan sankaria kohtaan. Tosin peräti kuudesta kappaleesta on mukana kaksi eri versiointia. Pehmeäkantisena painoksena ilmestynyt ”Musa-Lappi” on hänen viimeisin haastatteluja artikkeliteoksensa sekä samalla luonteva jatko-opus aikaisemmille julkaisuille ”Poppia Väylän pyörtheistä” ja ”Poppia Väylän pyörtheistä II”. Blues Newsin lukijoiden mielenkiintoa herättänevät sekä muusikon että Rovaniemen Roots ’N River Blues -tapahtuman järjestäjätahon ominaisuudessa pitkän puheenvuoron saavan Jarmo ”Slim Butler” Puhakan ohella erityisesti kuvaukset jamaikalaisen Roy Hamiltonin, The Renegadesin sekä The Rockin’ Vickersin seikkailuista Pohjois-Suomessa – ja tuleepa historioinnin lomassa myös kumottua/vahvistettua haastatteluja tutkimustyön pohjalta muutamia kansaa pitkään pohdituttaneita seikkoja muuan Lemmy Kilmisterin oletetuista Vickers-visiiteistä napapiirin mailla 60-luvulla. Ymmärrettävistä syistä kirja antaa viljalti palstatilaa läntisille rajanaapureillemme, toimihan Haaparanta Ruotsin puolella tärkeänä linkkinä kansainvälisten pop-aaltojen välittämisessä ennen kaikkea juuri torniolaisille. Erityisen tunnustuksen ansaitsee tuotteen valaiseva, tyylikäs ja tietäväinen tekstiosuus. Ainut tallenne, minkä voidaan katsoa suhtautuvan kieltolakiin jollakin tavalla arvostavasti, on Suomen valkoisen kaartin soittokunnan Kieltolakimarssi. Stoori on silti makoisa ja lukemisen arvoinen, samoin kuin laitoksen kolmisenkymmentä muutakin vastaavaa
FEELGOOD FESTIVAL 9.-10.8.2019 SHEMEKIA COPELAND (USA) JOHN PRIMER & THE REAL DEAL BLUES BAND (USA) JOHN NÉMETH (USA) TRICKBAG (SWE/FIN) WENTUS BLUES BAND (FIN) PERJANTAIN KLUBIT THE BLUES ACCORDING TO JOHN PRIMER HAAVISTO, ROOTS & PARTANEN ILKKA RANTAMÄKI $ THE BLUESBROKERS FEAT JUKKA GUSTAVSON RAUMABLUES.FI !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' " > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' " > 19001 PAL:VKO 2019-14 197301-1901 !"!##" $%&'"' ( "$'') > !"!##" $%&'"' ( "$'') > 19002 PAL:VKO 2019-22 197301-1902 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' & > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' & > 19003 PAL:VKO 2019-32 197301-1903 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ! > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ! > 19004 PAL:VKO 2019-40 197301-1904 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ) > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ) > 19005 PAL:VKO 2019-49 197301-1905 !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ( > !"!##" $%&'"' ( " $ ' ' ( > 19006 PAL:VKO 2020-07 197301-1906