Little Richard 1932–2020 The Allman Brothers Band / Rättibluesia / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä Divarien helmiä / Quality Records / Konserttialbumien klassikoita / Levytutkailut 197301-20-03 ISSN 0784-7726 N:o 303 (3/2020) Hinta 7,20 € 53. vuosikerta BN haastattelee: MR. SIPP DOKTU RHUTE MUUZIC BRENDA TAYLOR DEFINITELY TOO LATE BLUES BAND Henkilöhistoriaa: DONALD HEIGHT BRUCE CHANNEL
20 s. 62. 10 s. 36 s. 28 s. 30 s. 60 s. 10 s. 15 s. 15 s. 20 s. 60 s. 36 s. 2 Blues News 3/2020 s. 16 s. 28 s. 16 s. 30 s. 4 s. 62 s. 4 s
Sitä paitsi en tarvitse siihen 7-8 hengen yhtyettä vaan saamme homman toimimaan vaikka parin kolmen soittajan voimin. Kysyin, olisiko siihen mahdollista osallistua, mihin Shirley vastasi oitis kieltävästi, koska oltiin jo pitkällä marraskuussa 2012. Tutkin eri musiikkigenrejä ja arvioin omia kykyjäni ja rajoituksiani heppuna, joka asuu ja haluaa pysytellä Mississippissä. Eräänä aamuna sitten havahduin kaipuuseen takaisin kiertuelämään. Niinpä googlasin “blues opportunity in the state of Mississippi” ja löysin Vicksburg Blues Societyn Shirley Waringin yhteystiedot. Olen riittävän vanha ollakseni nähnyt, kuullut ja kokenut bluesia, mutta samaan aikaan riittävän nuori tehdäkseni bluesmusiikkia vielä vaikka 40 vuotta eteenpäin. Sitten aloin lukea ja opiskella bluesmusiikin taustoja ja lainalaisuuksia ymmärtämättä vielä silloin, että valtaosa merkittävistä bluesartisteista on alkujuuriltaan mistäpä muualta kuin Mississippistä. Minä en kuitenkaan ollut itse vielä valmis voittajaksi. Kirjoitin ja tuotin runsaasti gospelia artisteille ja yhtyeille kuten Henry Green, The Williams Brothers ja The Spiritual Five. Sanoin, että kaikki hoituu kyllä lauantaiksi. – Seuraava askeleeni oli selvittää, miten päästä kiinni bluesympyröihin täällä kotikonnuillani. Kaikki ymmärsivät ja arvostivat, että olin aloittanut urani hyvin nuorena ja että tarvitsin lepoa sekä aikaa perheeni ja lasteni parissa. Blues News 3/2020 7 ajatukseen, että mikä olisi sopivampi aluevaltaus kuin ruveta tekemään jotain tuoretta musiikkia Mississippistä, tehdä se oikein eikä tyytyä mihinkään puolivillaiseen. Jättäydyin kohteliaasti taka-alalle eikä kellään ollut siitä mitään pahaa sanottavaa. Soitin serkuilleni, kiinnostaisiko heitä lähteä kanssani soittamaan bluesia. Tapasimme sitten treenien merkeissä kisalauantaita edeltävänä tiistaina. Soitin välittömästi Shirleylle, joka kertoi tulevana lauantaina pidettävästä osavaltion Blues Challengesta. kaiken korkojen kera ja minä, joka olen lähinnä innovaattori ja motivaattori en enää jaksanut. SIPP LÖYTÄÄ BLUESIN Tunsin olevani riittävän lahjakas soittamaan ja säveltämään niin kantria, hiphopia, rapia, rhythm & bluesia kuin jazziakin. Totesin itselleni: ”Olen musta, kitaraa soittava kundi Mississippistä. Hän neuvoi palaamaan asiaan uudestaan seuraavana vuonna, mistä en taasen tykännyt lainkaan. Halusin tuntea musiikissani yhteenkuuluvaisuutta ja lämminhenkistä perhesidonnaisuutta. MR. En siis haaveillut voitosta, minulle oli ylipäänsä voitto päästä IBC-kisoihin ja Memphisiin. En ollut joutunut maksamaan osallistumismaksuja kuin pikkupoikana. Esiinnyimme ensimmäisinä, räjäytimme heti pelipankin ja ansaitsimme kisapaikan Vicksburg Blues Societyn edustajina tammikuussa 2013 Memphisissä pidettävään International Blues Challengeen. Tiesin, ettei ikäluokassani monikaan ollut kiinnostunut bluesista vaan pikemminkin olemaan r&btai pop-laulaja, mikä taasen ei ollut minun juttuni. Siinä on kolme kohdalleen osuvaa luonnehdintaa miksi soittaa bluesia”. En ollut varsinaisesti esiintynyt musiikkiklubeilla gospelaikoinani, joten Beale Streetin The Bottleneck oli sekin sinällään avartava kokemus. Kun likipitäin anelin ja kerjäsin niin hän lupasi yrittää, varmistaen kuitenkin ensin, onko minulla omaa materiaalia, osaanko soittaa ja laulaa ja onko minulla bändiä. – Parin kotioloissa vietetyn vuoden aikana sävelsin, äänitin, miksasin ja masteroin studiossani varmaankin pari sataa omaa gospelkappaletta, jotka ovat minulla edelleen tallessa. Kotioloissa pystyisin kuitenkin joka tapauksessa jatkamaan studioaktiviteetteja ja levyjen tuottamista. Sitten hän pyysi lähettämään 25 dollarin osallistumismaksun, mikä tuntui minulle ajatuksena kovin vieraalta, olinhan ammattimuusikko ja minulla jo seinät täynnänsä monenlaisia palkintoja. En halunnut kuitenkaan palata gospel-laulajana vaan aloin miettiä mitä seuraavaksi tuleman pitää... Kotona oli lapsia ja heidänkin takia otin pariksi vuodeksi etäisyyttä kiertue-elämään. Blues oli avainsana. Päädyin lopputulemana. Esiintymisasuinamme olivat mustat puvut, valkoiset paidat, valkoiset kengät ja teipatut silmälasit. – Matkasin Memphisiin ilman sen kummempaa voittamisen tavoitetta, olimmehan olleet bluesbändinä kasassa vasta pari kuukautta. Saanhan kertoa näkemyksestäni bluesiin. Kirjoitin kappaleet Can I Ride, Ms. IBC-2013 -bändisarjan voitti Selwyn Birchwood ja olin onnellinen hänen puolestaan, mitä ihmiset eivät oikein ymmärtäneet. Olin kuullut ihmisten puhuvan upeasta Orpheum Theatresta, ja kohta olinkin itse soittamassa siellä finaaleissa. Vuonna 2010 minulla oli kaksi kappaletta Billboardin listoilla ja keikkoja buukattuna puoleksi vuodeksi eteenpäin, mutta pistin hanskat naulaan. Olen yhtälailla tarpeeksi vanha ja tarpeeksi nuori ymmärtääkseni bluesin olemuksen. Olin aivan loppu. Jo pelkästään soittaminen Beale Streetin klubeilla oli antoisaa ja avartavaa, samoin selviytyminen alkueristä semifinaalien kautta jopa itse finaaliin. Jones and It’s My Guitar, joilla voitimme kilpailun
Päämääräni on pistää puolet ansioistani jemmaan tulevia musiikkiproduktioita silmälläpitäen. Hän teki sen puhtaasti halustaan ja sydämestään. Toisaalta cd:n soulimman osaston markkinointikanavat sujuivat Malacolta hyvin ja fifti-fifti -diili oli siten oikeudenmukainen kaikille. Totesin siihen, että koko ikäni minulle on sanottu, mitä minun ei pitäisi tehdä. Ymmärsin, että itsenäisenä artistina ja omalla levymerkillä pääsisin vain tiettyyn pisteeseen, jonka olin jo saavuttanut. Zac Harmon oli ensimmäinen bluesartisti, joka tarjosi minulle mahdollisuuden esiintyä oikealla lavalla oikealle yleisölle. Niinpä cd:n materiaalista noin puolet on soul-pohjaista musiikkia ja toista puoliskoa kutsun Mississippi bluesiksi. Se oli mahtavaa. – Seuraavaksi minut buukattiin saman kesän (2013) Chicago Blues Festivalille. – Vuoden 2013 IBC-mittelöiden jälkeen aloin rakentaa vakavissani ohjelmistoa ja bluesshow’tamme päämääränä seuraavan vuoden IBC. Sillä mennään. – Kun näytin Malacolle ensimmäisen cd:ni tosiasialliset myyntitulot he halusivat välittömästi levyttää minua, mikä oli minulle ihan ookoo. Pienempi rooli siis takasi minulle huomattavasti isomman roolin – kaikki sujui täydellisesti. Sipp. Lisäksi pääsin tilanteeseen, jossa minulla olisi perusbudjetti, millä promotoida levyjulkaisujani, olipa minulla takana kaupallinen levy-yhtiö tai sitten ei. Minut oli valittu isohkoon rooliin James Brownista kertovaan “Get On Up” -elokuvaan, ja leffan kuvauspäivämäärät olisivat ajoittuneet tammikuulle 2014 juuri IBC-kisojen päälle. – Toinen cd-julkaisuni “Mississippi Blues Child” julkaistiin Malacolla (MCD 7547; 2015) ja se oli hyvin erilainen verrattuna “It’s My Guitar” -levyyn. Sen takia en halunnut mitään merkittävää roolia elokuvassa, koska oli valintatilanne, ollako mukana James Brown -elokuvassa vaiko IBC:ssa. Kuinka kävikään, myin ensimmäistä cd:täni 396 000 dollarin edestä. Toisaalta 20 vuoden taustani gospel-artistina takaa minulle kosketuspinnan ja näkemyksiä musiikkialalle. Lisämääre “Mississippi Blues Child” tuntui myös luontevalta, sillä olin tavallaan oman osavaltioni blueslegendojen jälkeläinen ja hengenheimolainen. Olenhan Mississippistä, joten “Mr. Koska minulla oli takana 20-vuotinen ura ja sen myötä pitkäaikaiset gospel-fanit, halusin pelata varman päälle ja toimia jatkossa toisin uuden musiikin parissa. En missään tilanteessa suostu julkaisemaan levyä, jolla ei olisi takanaan riittävää mainosja tukikampanjaa. Olin juuri viimeistellyt albumin “My Guitar” ja pistin sen heti markkinoille ja otin myös vastaan muutamia keikkatarjouksia. Alun perin minulle oli varattu kitaristi Jimmy Nolenin rooli, johon sitten valittiin Jamell Richardson. Selitin asian elokuvan tuottajalle, ja minulle tarjottiin pienempää roolia Brownin ensimmäisenä kitaristina Les Buie’na. – Henkilökohtaisesti uskon tuoneeni bluesgenreen jotain uutta ja erilaista. Esitin siellä kolme kappaletta Zacin bändin kanssa ja jäin sen perään lavalle Zacin itsensä kanssa. Äänittäessäni cd:tä olin edelleen Malacon leivissä gospel-artistina ja kertoessani heille levytysaikeistani he eivät uskoneet minuun vaan väittivät, ettei kukaan kuuntele tuollaista (blues)musiikkia ja kehottivat minua jatkamaan gospel-sävelmien kirjoittamista. Minulle on muotoutunut kyky yhdistää ihmisiä, missä kirkkotaustalla on oma osuutensa. Levy on sataprosenttisesti minua itseäni sisältäen vain originaalimateriaalia ja soitan sillä myös kaikkia instrumentteja. 8 Blues News 3/2020 – IBC-kisojen jälkeen sain valtavasti yhteydenottoja keikkaja festarijärjestäjiltä, mutta emme olleet silloin vielä valmiita, koska ohjelmistossamme oli vain muutamia kappaleita ja keikoilla piti soittaa ainakin tunnin setti. Sitten eteen astui kuitenkin melkoisia vastoinkäymisiä. – Zac Harmon oli nähnyt minut IBC-stagella ja kutsui minut avausaktiksi keikalleen Tall City Blues Festivalille Teksasiin, mikä oli ensimmäinen festariesiintymiseni. – Ensimmäinen Mr. Pystyisin kyllä silläkin tavoin tienaamaan riittävästi, mutta minulle on eteenpäin meneminen ja uusien suhteiden luominen ollut aina tärkeätä. Se mahdollisti osallistumiseni kisoihin. Sipp -cd:ni Malacolle oli nimeltään “Knock A Hole In It” (MCD 7551) ja se julkaistiin vuonna 2017. Levyä toteuttaessamme en itse asiassa tiennyt, ettei Malacolla ollut juurikaan eväitä eikä kontakteja tehdä paljoakaan esittämäni blues-tyyppisen materiaalin markkinoinnin eteen. Sipp -blueslevy oli Baby Boy -merkkini omakustanne “It’s My Guitar”, jonka Malaco otti myöhemmin tuotantoonsa (Baby Boy CD 12112, josta on myös olemassa kotipolttoinen cdr-versio, sittemmin Malaco CD 7548; säveltäjäksi kaikille kappaleille on merkitty Castro Colemanin sijaan Cat Cole – PN). Sittemmin cd voitti Blues Foundationin Blues Music Award -palkinnon (2016). Isäni painotti minulle silloin, että tämä on nyt mahdollisuuteni ja minun täytyy pystyä vastaamaan siihen. Saamillani tienesteillä pystyin kuittaamaan joitain isoja laskuja sekä tyttärieni opiskeluja vakuutusmaksuja. Marraskuussa 2013 olin jälleen mukana Vicksburgin esikarsinnoissa ja tulin taas valituksi. Päätökseni oli taatusti oikea, sillä – kuten tunnettua – voitin IBC-2014:n bändisarjan. Sipp” siitä lyhennettynä sointui mainiosti. Minulla ei ole koskaan lavalla soittolistaa, sillä olen oppinut lukemaan yleisön reaktioita. Olen hänelle siitä ikuisesti kiitollinen, koska hänen ei olisi tarvinnut tehdä sitä. Oma keikkani oli lauantaina, mutta koska olin maisemissa jo perjantaina niin Bobby Rush kutsui minut kanssaan lavalle ja esiintymisestämme näytettiin pätkä myös Chicagon TV:ssä. Tätä nykyä minulla on kuuden tunnin edestä Mr. Olemme asiamme osaavia bisnesmiehiä, jotka rakastamme esittämäämme musiikkia ja yleisöämme. Olen sittemmin hieman katunut asiaa ja toivonut jatkaneeni omalla Castro-nimelläni, josta todella pidän, mutta brändi on nyt Mr. Siksipä musiikkityylien puolittaminen cd:llä palveli kaikkia osapuolia, koska myös minä saavutin sen myötä uutta kuuntelijakuntaa ja yleisöä. Sipp -materiaalia, jota voin esittää lavalla. Ensinnäkin toimimme puhtaassa, rehellisessä organisaatiossa, emme bändini kanssa dokaa, emme käytä huumeita emmekä jahtaa naisia keikoillamme. Koska Malaco on soul-taustainen levyyhtiö päädyin teemalliseen lopputulokseen, jota sekä he että minä voisimme hyödyntää tahoillamme. Annan. Laitoin tuotantoon likoon omaa rahaa, jolla hoidin levyn bluesmateriaalin markkinointia omia kanaviani pitkin tietyille radioasemille, joihin Malacolla ei ollut suoria yhteyksiä. Toinen Mr. – Siinä vaiheessa kun olin päättänyt ryhtyä bluesartistiksi Shirley Waring kysyi, josko halusin jatkaa uraani omalla Castro Coleman -nimellä
– Isäni soitti kitaraa harrastuksekseen, mutta hän ei antanut minun koskea siihen kovin usein. Mobileen muutettuamme äidilläni oli tapana ottaa minut mukaan ostoksille keskustaan ja matkalla ohitimme musiikkiliikkeen, jonka ikkunan eteen minulla pysähdyin usein katselemaan kitaroita. Muutama vuosi sitten myös Willie Dixon’s Chicago All Stars -kokoonpano aktivoitui nimellä Original Chicago Blue All Stars. Chicagon South ja West Siden klubeissa Roy esiintyi mm. Paria vuotta myöhemmin äitini lupasi ostaa minulle sähkökitaran, jos maksaisin sen pääosin itse. Vanhaa kaartia ryhmässä edustavat basisti Freddie Dixon, rumpali Jimmy Tillman ja kitaristi John Watkins. Harjoittelin omatoimisesti ja siinä oli avuksi hyvä sävelkorvani. Myöhemmin hän esiintyi mm. Näit siis jonkun soittavan kitaraa ja halusit itsellesikin kitaran. Kaikki kitaraa soittavat ystäväni halusivat vaihtaa kitaransa minun soittimeeni. Hänen maineensa kasvoi Chicagossa Otis Rushin toisena kitaristina, mutta tätä ennen hän oli jo tehnyt soolokeikkoja Mobilessa, Alabamassa ja toiminut lämmittelijänä mm. Oman soolouran katkaisivat muutamaksi vuodeksi armeija ja Vietnamin sota. Isäni kuoleman jälkeen muutimme synnyinpaikkakunnaltani Coffeyvillestä, Alabamasta Mobileen, Alabamaan. Kymmenen vanhana vaihdoin polkupyöräni oikeaan kitaraan. Kiristin niitä saadakseni korkeampia ääniä. Tein sen jälkeen itselleni oman kitaran. Nappy Brownin Revuelle oppien samalla showbisneksen lainalaisuuksia. Opimme toisiltamme. Blues Heaven Foundationin ja Motor Row Brewing Companyn tilaisuuksissa. Yhtyekeikkojen lisäksi Doktu on taas viime vuosina tehnyt mies ja kitara -sooloesiintymisiä. Myöhemmin mukaan tulivat vinyylialbumit ja cd:t, myös omalla levy-yhtiöllä. Pystyin kuulemaan, kun olin päässyt lähelle. The Dellsja The Spaniels -yhtyeiden jäsenenä. Hän pyysi minua aina esittämään Jimmy Reedin kappaleen Baby, What You Want Me To Do. Äitini maksoi ensimmäisen osamaksuerän ja minä huolehdin lopuista. Opin paljon noina aikoina, ja kun olin 17tai 18-vuotias, pääsin kiertämään näiden kuuluisampien artistien seurassa. Watkinsin sairasteltua Doktu ja nuori Michael Damani ovat olleet mukana kitaristeina ja esiintyneet ahkerasti mm. Ensimmäinen blueskappale, jonka muistan kuulleeni oli Guitar Slimin The Things That I Used To Do. KARI KEMPAS C hicagolainen laulaja-kitaristi, säveltäjä ja bändinjohtaja Doktu Rhute Muuzic, joka aiemmin tunnettiin nimellä Roy Hytower, on ollut pitkällä urallaan monessa mukana. All Stars teki myös Australiassa kahden viikon kiertueen syksyllä 2019. Olin aivan unohtanut sen. Keikkailimme ensin Mississippissä ja sitten Floridassa ja Georgiassa.. – Minulla oli vain tapana katsella isäni soittoa. Äitini ostikin minulle joululahjaksi oikean akustisen kitaran. Hän suostutteli esiintyjät antamaan minun avata heidän show’nsa. Doktu Rhute Muuzic on vieraillut Suomessa neljä kertaa: kahdesti 1990-luvulla Motif-bändinsä kanssa sekä vuosina 2017 ja 2019 helsinkiläisen Highway-yhtyeen kanssa. Se oli mielestäni kauneinta, mitä olin kuullut. Siellä tapasin Jabo Starksin ja Fred Wesleyn. Johnny Drummerin bändin jäsenenä. Uusi akustinen mies ja kitara -cd ”Purpose And Meaning” ilmestyi viimeisimmän Suomen kiertueen jälkeen marraskuussa 2019. Yritin sitten soittaa sitä itse. Ahkerana laulunkirjoittajana Hytower pääsi levyttämään useita single-julkaisuja pikkumerkeille. Valitsin punaisen Gibson Les Paulin. Sitten talomme paloi ja isäni kitara sen mukana. Aloitin Nappy Brownin kanssa. Kun olin 14-vuotias, veljeni otti minut mukaansa kotibileisiin, ja minulla oli tapana soitella niissä itsekseni. Hän buukkasi Fats Dominon, The Plattersin, Ray Charlesin ja James Brownin tapaisia isoja nimiä esiintymään klubille, jonka nimi oli Harlem Dukes Social Club. – Mobilessa oli noihin aikoihin paljon muusikoita, eikä ollut vaikea oppia soittamaan, jos se vain kiinnosti. – Tom Couch, joka oli merkittävä promoottori Etelässä, oli toisen veljeni ystävä. Olin silloin varmaan 8-vuotias. Saitko opetusta kitaransoittoon. 10 Blues News 3/2020 DOKTU RHUTE MUUZIC Persoonallinen oman tiensä kulkija NUORUUDEN BLUESKOULU – Olen joskus sanonut haastattelussa, että sain ensimmäisen kitarani koulukaveriltani Robert Pacelta, mutta eräs ystäväni muistutti minua, että olen tehnyt ensimmäisen kitarani itse vanhasta, puisesta laatikosta. Alun perin itseoppinut kitaristi on soittanut 1960-luvulta lähtien lukemattomien muusikoiden kanssa saaden näiltä vaikutteita ja muodostaen oman, tunnistettavan tyylinsä sekä kitaristina että laulajana. Siinä oli muutama kieli ja loput tein kanaverkon rautalangasta
Opin paljon muusikoilta, joista suurin osa oli minua vanhempia. Äänitykset poikkesivat live-tilanteista tai oman bändin kanssa tehdyistä töistä, joissa on enemmän vapauksia. Otis oli ehkä kaikkein mukavimpia ihmisiä, jonka olen tavannut, ja hän palkkasi minut siltä istumalta. Tehtiinkö äänitykset jossain isossa studiossa. Sieltä palasin Vietnamiin, missä koko joukkueeni oli saanut sillä välin surmansa. Veljenpoikani vei minut sinne. – Nappy Brownilla oli joskus tapana kadota takaovesta keikan jälkeen maksamatta minulle, mutta pidän niitä oppirahoina. Esiinnyimme kaikissa Chicagon ja sen ympäristön paikoissa. Blow Joe Evans soitti tenorisaksofonia ja hänen suosikkejaan olivat balladit kuten Somewhere Over The Rainbow ja Foggy Day sekä A Dollar Bill, jonka hän lauloi. Sen pitäisi olla. – Kyllä, ja kontrabasso. Wolf katsoi minua ja kysyi, soitanko bluesia. Donny Hathawayllä oli oma äänityssessionsa heti bändin jälkeen, mutta hän tuli paikalle etuajassa. Howlin’ Wolfin kanssa jammailin ensi kerran, kun Junior Wells kertoi hänelle minun olevan ystävänsä Alabamasta. Oppimiseen meni aikansa. Bändi oli todella hyvä. Osa kappaleista, jotka tein The Emotionsin ja Donny Hathawayn kanssa, ajoittuvat tälle kaudelle. Stax Records julkaisi niistä useimmat, mutta rytmisektion raidat äänitettiin Muscle Shoalsin studiolla ja Memphis Hornsin osuudet Staxillä Memphisissä. Yksi veljistäni asui siellä. Myöhemmin käytin studiossa omaa bändiäni. Heillä oli yhteinen yritys nimeltä Archie Lee Hill, joka ryhtyi edustamaan myös minua. Jonkun piti periaatteessa aina antaa suositukset, ennen kuin uusi kasvo pääsi mukaan. Rytmisektion äänityksiin meni viikko, sitten olivat vuorossa torvet ja viimeisenä lauluosuudet. Otis esiintyi Pepper’s Loungessa tiistaisin ja Joe pyysi minua tulemaan Pepper’siin seuraavana tiistaina. SOPIMUKSENTEKOA JA STUDIOPESTEJÄ Millaista oli palata Vietnamista takaisin kotiin. En siis itse soittanut bändissä, vaan avasin show’t parilla lämmittelykappaleella. – Nyt useimmat musiikintekijät haluavat vain tehdä levyn ja heillä on idea, mutta he eivät saa aikaan tarinaa, joka olisi ymmärrettävä. Muddy Waters, Howlin’ Wolf ja Junior Wells. Heillä oli tapana sanoa, että kaikkein tärkeintä musiikin esittämisessä on tarinan kertominen. Tein kiertueen myös Gene Allisonin kanssa. Noihin aikoihin Cadillac lisäsi muusikon uskottavuutta. Opin heiltä todella paljon muun muassa sointukuluista. Hän piti kuulemastaan, istui pianon ääreen ja soitti mukana ilman harjoittelua tai mitään. Äänitettiinkö nuo sessiot studioyhtyeen kanssa. – Kyllä, C.R.C.:n eli Chicago Recording Companyn studioilla. Ainoa ongelma oli, että minun oli vaikea oppia tekemään lyhyitä kappaleita. Keikkailin hänen kanssaan vuoden verran ennen kuin minut kutsuttiin asepalvelukseen. Esimerkiksi Earth, Wind & Firen alkuperäisessä kokoonpanossa soittanut basisti Louis Satterfield oli mukana sessioissa. Minua pidettiin etulinjassa liian pitkään ja sain tiedon kotiinlähdöstä vasta kolme päivää aikaisemmin. Muistan kuinka kerran Cadillacimme oli rikki ja saimme vuokraamosta tilalle jonkun vanhan auton. OPPIA LAULUNKIRJOITTAMISESTA KANTAPÄÄN KAUTTA – Olen aina tehnyt omaa musiikkia. Hän sanoi olevansa valmis jättämään Otis Rushin bändin ja perustamaan oman bändinsä, ja hän halusi Otisin kuulevan minun soittavan. – Sain armeijan peruskoulutuksen ja sitten minua jo vietiinkin Kalifornian kautta Vietnamiin. Singlelle ei mahdu kuin 2–3 minuutin esitys, joten tarina on kerrottava lyhyessä ajassa. He esittävät kappaleita, joissa ei ole merkitystä. Show’n alettua yleisö toki vakuuttui asiasta. 12 Blues News 3/2020 Oliko Nappyllä big band torvineen. – Kyllä, 1960ja 70-luvuilla käytettiin studiomuusikoita. Vastasin kyllä, jolloin hän kysyi, soitanko BLUESIA, koska täällä ei nyt soiteta mitään bebopia. Hänellä oli iso hitti You Can Make It If You Try. – Esiinnyin Blow Joe Evansin, Frank Jonesin ja basisti-rumpali Carl Scottin kanssa, jotka olivat soittaneet Count Basien yhtyeessä. He olivat eläkkeelle jäätyään muuttaneet Garyyn, Indianaan. Vuodet 1960–62 olivat hyviä aikoja. Minun mielestäni kappaleella pitäisi olla syy olla olemassa. Kitaristi Jimmy Johnson soitti monella ”Pop” Staplesin levyllä. Sain managereiltani ohjeen kertoa sama asia toisella tavalla – vähemmän sanoja ja käyttäen sellaisia ilmaisuja, joissa on hyvä rytmi. Cadillac oli ensimmäinen asia, minkä aloitteleva keikkamuusikko noihin aikoihin hankki. Sain malarian ja olin sairaalassa 110 päivää. Oliko kaikki valmina, kun menit studioon. Tilanne oli Blue Rock/Mercury -yhtiössä muuttunut. Hän muutti sittemmin Kaliforniaan. Joukkueeni kersantilla, joka oli myös Mobilesta, oli huono tuuri. – Olin komennukseni aikana menettänyt joitakin levytyssopimuksia. – Kyllä ja ei, studion sovittaja teki nuotit muusikoille ja kun mentiin studioon, kukin kävi kappaleen läpi pari kertaa ja sitten se äänitettiin. Kaikki kappaleet levyilläni ovat omiani, lukuun ottamatta Weekend Bluesia, jonka on kirjoittanut Cornell Ward. Hän oli erinomainen muusikko. Muscle Shoalsin studion studiomuusikoita ja sovittajia olivat myös Jimmy Johnson ja Roy Rodgers, jotka asuivat Muscle Shoalsissa. Olin etulinjassa ja tavallisesti, kun komennuksesta oli jäljellä 25–30 päivää, sotilas otettiin pois etulinjasta valmistautumaan kotiinpaluuseen. Hänkään ei saanut ajoissa tietoa kotiutuksesta ja menehtyi etulinjassa muutama päivä ennen kuin hänen olisi pitänyt päästä lähtemään. Palattuani kokosin oman bändin ja törmäsin kolmeen manageriin, Archie Russelliin, Hillary Johnsoniin ja Lee Hilliin. Asuin siellä vuoden ja muutin sitten Chicagoon. Kun aloitin omien laulujen tekemisen, minulla oli paljon hyviä ideoita. – Muutin 19-vuotiaana Madisonvilleen, Kentuckyyn. Sunnuntaisin oli mahdollisuus jammata Junior Wellsin kanssa, mutta Muddy Waters ei päästänyt lavalle seuraansa sellaisia, joita ei tuntenut. Olin Vietnamissa vuoden, haavoituin, jonka jälkeen minut lähetettiin toipumaan Filippiineille ja sitten Japaniin. Jokaisen kappaleen pitää olla tarina, joka rakennetaan alusta alkaen. Pääsin soittamaan Albertin kanssa ja Joe piti tyylistäni. Keikkailimme Castle Rock -klubilla perjantaisin ja lauantaisin sekä Pepper’s Loungessa sunnuntaisin. – Teimme myös joitain äänityksiä Alabamassa Muscle Shoalsin studiossa, jolloin mukana oli Memphis Horns. Sen jälkeen aloin työskennellä freelancerina eri bändien kanssa. Bob Crowder soitti rumpuja. – Kerran Albert King oli esiintymässä Pepper’s Loungessa ja paikalla yleisössä oli myös Mighty Joe Young. Tiesin 43rd-kadulla sijaitsevan klubin, jossa kävi paljon bluesmuusikoita, mm. Kun saavuimme klubin eteen Floridassa, ihmiset kyselivät, oletteko tosiaan Nappy Brownin bändistä ja ihmettelivät, missä Cadillacimme oli. Työskentely oli hyvin tehokasta
Kuinka Santavuori ja Aalto jatkoivat. Sitä paitsi en enää asunut Laivanvarustajankadulla. Aloititte säännöllisen postimyyntikatalogin julkaisun -81 BN-ilmoituksen rinnalla. Roots-musiikin viestikapula levykaupoissa kulkee edelleen. Varastomyynnistä muodostui valtavan suosittu. Ei taloyhtiö meidän lauantaimyynnistä valitellut. Sittemmin Fennicasta erkaantunut Hakonen pyörittää edelleen omaa Goofin’ Records -kivijalkaansa Helsingissä. Santavuorella oli jotain bisneksiä, samoin hän ryhtyi tekemään massiivista Olavi Virta -projektia. Siitä tuli QR:n varasto ja pian aloimme myydä siellä lauantaisin palvellaksemme lähinnä Helsingin seudun harrastajia. Sehän oli viikossa vain muutaman tunnin auki. – Ei siinä sen kummempaa ollut. Samoin olin kirjoitellut BN:ssä rockabillystä 70-luvun alusta lähtien. – En muista yksittäisiä hittilevyjä, mutta muistaakseni jotkut Route 66:n ja Delmarkin blues-levyt myivät joitakin kymmeniä kappaleita kukin, Samoin jotkut cut out -jazz-LP:t myivät ihan hyvin. Ehkä levyn julkaisu vaikutti siihen, että Aro kävi Suomessa ja teki täällä keikankin. – Eniten toki myivät QR:n kaksi omaa julkaisua: ”Fabulous Finns” -sarjaan kuuluneet Sylvester ”Hooley” Aholan ja Bobby Aron LP:t. Kuinka suuresti se näkyi QR:n tilanteessa. Tähän loppuun voisi todeta, että erityisesti BNlukijoiden suosiman musiikin tarjoamista jatkoivat 80-luvulla vahvasti jo mainittujen yksityisten kivijalkaliikkeiden Fennican ja Digeliuksen lisäksi Seppo Elosen postimyyntiliike Feelgood Music. Meille oli kertynyt BN:n ilmoitusten kautta kohtuullinen postitse tilaavien määrä. Myös Asematunnelissa sijainnut, 70-luvulta aina 2000-luvun yli toiminut Tunnelin Levy tarjosi roots-pohjaista materiaalia sekä hyllystä että tilauspohjalta. Myöhemmin LP:n julkaisi Fennica cd:nä. Parempi se oli silloin lopettaa. Täytyy myöntää, että rockabilly-kiinnostuksen lisääntymisen myötä tuon alan levyjen myynti kasvoi johtuen siitä, että meillä oli ylivoimaisesti suurin musiikkityylin valikoima maassa. Postimyyntiluettelo oli looginen jatko tälle, koska nimikemäärä kasvoi, eivätkä kaikki tarjolla olleet levyt enää mahtuneet lehden ilmoituksiin. Aholan 1920-1930 -lukujen vaihteen äänityksiä koonnut levy oli miehen ensimmäinen hänen omissa nimissään julkaistu LP, mistä hän oli erittäin mielissään. Yllättikö se teidät ja tuliko esim. – Se johtui siitä, että asuin Laivanvarustajankadulla ja kotitalossani oli kellarikerroksen entinen pesutupa tyhjillään. Rockabillyssä parhaiten taisivat mennä erilaiset merkkikokoelmat. Sen sain kokea, kun kaksi kertaa vierailin hänen luonaan Bostonin lähellä 1980-luvun alussa nauttien hienosta vieraanvaraisuudesta. Oliko varastomääränne tässä kohtaa huipussaan. Siirryit itse Fennica Recordsin taustajoukkoihin. Vuoden -82 viimeisessä BN:ssä ilmoititte lopettavanne QR:n toiminnan. Pääasiassa kantriin siirtynyt Juhani Aalto taas tuli Digeliuksen yhdeksi omistajaksi. Minun osaltani se alkoi käydä hankalaksi, koska työmäärä päivätyössäni Kauppalehdessä lisääntyi jatkuvasti, eikä aikaa QR:ään enää tahtonut löytyä. – QR:n toiminta kasvoi, mikä lisäsi työmäärää. Jäikö QR:n viisivuotisen historian aikana mieleen joku tai joitain yksittäisiä levyjä, joita myytiin selvästi muita enemmän. taloyhtiön puolelta sanomista pihalle asti riittäneestä väen paljoudesta. Kuinka päädyitte tällaiseen sitovaan toimintaan. Kiitokset Matti Laipiolle haastattelusta. Hauskaa on ollut, että vuosien saatossa olen tavannut monia siellä kellarissa käyneitä, jotka ovat lämmöllä muistelleet sieltä tekemiään hankintoja. – Olihan se tietysti jonkinlainen yllätys. Edellä mainittujen pioneerikauppiaiden merkittävyyttä voi havainnollistaa myös elävin esimerkein: Laipion siirtyessä 80-luvulla Qualitysta Fennicaan toimi liikkeessä nuori Pete Hakonen. Fingelskaksi laulaneen Bobby Aron LP:n kokosi Santavuori. 70luvun lopulla Suomessa nousi 50-luvun rock and rollin ja kohta perään rockabillyn vahva kysyntä. Blues News 3/2020 21 taisi johtua siitä, että meidän päämiesfirmat eivät myyneet suoraan muille täkäläisille postimyyjille ja ohjasivat ostamaan meiltä, koska olimme näiden firmojen virallinen maahantuoja. – Taustatoiminta Fennicassa oli silloin järkevä vaihtoehto, koska se ei sitonut aikaa yhtä paljon kuin QR. Aloitte pitää varastomyymälää auki arkilauantaisin vuoden -78 syksyllä. – Minulla oli itselläni 70-luvulla rock´n'rolltaustaa sen verran, että olin tuottanut Jussi & The Boys -levyjä sekä myös Jussin levytyksiä USA:ssa 1975 ja 1976. Se varmaan kuvasi sitä, että meillä oli aika ainutlaatuinen valikoima kaikenlaista sellaista hyvää musiikkia, jota muualta silloin ei saanut. Kuvituksena käytetyt albumikannet ovat kirjoittajan QR:sta aikoinaan hankkimia.. Me olisimme myyneet levyjä edelleen tukkuhinnalla muille postimyyjille, mutta se ei kelvannut
Monilla muillakin bluesartisteilla oli tapana pukeutua tyylikkäisiin esiintymisasuihin. Ehkäpä juuri sen takia useimmat vaatteisiin liittyvät maininnat vanhemman bluesin sanoituksissa kuvaavat kalliiden tyyliasujen sijaan vaatteiden vähäisyyttä tai huonokuntoisuutta. Kaulassa oli usein myös solmio tai solmuke. 22 Blues News 3/2020 epäkunnioittavasti arkirytkyissä. Mississippin maaseudulta Chicagoon siirtynyt Howlin’ Wolf määräsi 1950-luvulla bändinsä jäsenet pukeutumaan keikoilla jopa smokkiin. Blind Lemon Jeffersonin Match Box Blues (1927) sisältää absurdin kuuloisen säkeen: ”I’m sittin’ here wonderin’, will a matchbox hold my clothes”. Daddy Stovepipella ja Whistlin’ Petellä on tosin kappale nimeltään Tuxedo Blues (smokkiblues, 1927). Vanhemman polven bluesmuusikoiden pukeutumisesta saa karkean käsityksen selailemalla Paul Oliverin kirjaa ”Bluesin tarina” (1969) ja katsomalla sen valokuvia. Säe on lainattu kolme vuotta aiemmin julkaistusta Ma Raineyn Lost Wandering Bluesista (1924), jossa nainen on lähdössä miestään etsimään, ja ilmeisesti pakkailee pienenpientä matkalaukkuaan. Vanhoja blueseja kravateista tai tyylivaatteista ei juuri SMOKKEJA JA RYYSYJÄ Robert Johnson ei ollut ainoa bluesmies, joka pukeutui tyylikkäästi. The Beatles (1964) ja vuonna 1971 perustettu brittiyhtye Matchbox, joka keikkaili Suomessa viimeksi joulukuussa 2019. Reissumies siinä tuumailee, mahtuisivatko hänen kuteensa tulitikkulaatikkoon. Minulla oli kuusi erilaista esiintymisasua Wolfin kanssa soittaessani. Keskeinen aihe vaatteet ei kuitenkaan bluesissa ole. Mutta eihän kukaan halua taustäbändinsä housujen lököttävän niin, että persvako paistaa housunkauluksesta jos kerran oma nimi lukee mainoksessa.” (Segrest ja Hoffman: “Moanin’ at Midnight, Howlin’ Wolfin elämä” 2004). Bändi ei pitänyt smokeista, mutta tyylikäs pukeutuminen ja Wolfin temput upposivat hyvin yleisöön, ja runsaasta naisseurasta saivat nauttia myös yhtyeen jäsenet. Hän konttasi usein ympäri lavaa (”tail dragging”) kuin oikea susi, ulvoi ja sai varsinkin naispuolisen yleisön villiintymään. Tulitikut ja tulitikkulaatikot olivat 1920-luvulla nykyistä paljon suurempia, joten tulitikkulaatikkosäe ei ole täysin järjetön. TIMO KAUPPINEN R obert Johnsonilla on tunnetussa valokuvassa asuna liituraitapuku, valkoinen paita, kravatti ja huopahattu. Erään perinnekappaleen mukaan bluesmies on rääsyinen, likainen, rahaton ja I’m leaving this morning, with my clothes in my hand I won’t stop to wandering, till I find my man I’m sitting here wondering’, will a matchbox hold my clothes I’ve got a sun to beat, I’ll be farther down the road. Tässä eräitä havaintoja bluesin ja muun juurimusiikin sanoitusten vaateaiheista, sekä vähän erikoisista pukeutujistakin. Joskus hänen selässään saattoi ratsastaa jopa kolme naista. Wolf osti bändille esiintymisasut ja niitä piti myös käyttää. Maksavalle yleisölle ei sovi esiintyä sattunut silmiini. Paljon mainintoja vaatteista esiintyy sen sijaan 50-luvun hengessä tehdyssä rock’n’rollissa. Valtaosa bluesartisteista oli kuitenkin köyhää väkeä, niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Puvut olivat myös osa Wolfin showta. Bändin pianisti Henry Gray muistelee: ”Wolfin kanssa ei menty lavalle tomppelin näköisenä shortseissa tai farkuissa. Kappaleen ovat versioineet mm. Useimmat bluesmiehet olivat kuitenkin köyhiä ja heidän vaatteensa olivat sen mukaiset. Jotkut muusikot eivät pitäneet siitä, että Wolf määräsi mitä piti tehdä ja kuinka tuli pukeutua. Ehkä hän halusi välttää maalaismaista junttivaikutelmaa, ja pukea bändinsä kaupunkiyleisön toiveiden mukaisesti. Jos kengät eivät kiiltäneet, hän sakotti. Wolfin tiukkuuden syy pukeutumiskysymyksessä ei ole tiedossa. Bluesbiisien sanoitukset sisältävät viittauksia asusteisiin kuten kenkiin, housuihin, takkeihin ja hattuihin. Carl Perkins kierrätti tulitikkulaatikkofraasia rockabillybiisissä Matchbox (1957). Muodollinen pukeutuminen valkoiseen paitaan ja siistiin tai nuhruiseen pukuun näyttää olleen varsin yleistä. Kravatin suosio mustien artistien keskuudessa on hieman yllättävääkin, kyseessähän on alun perin kroaattisotilaiden Kolmikymmenvuotisen sodan aikana (1618–1648) käyttämästä koristeesta, joka levisi länsimaihin Pariisin kautta 1900-luvun alussa
Sen ovat myöhemmin versioineet hieman vaihtelevin sanoin nimellä Ragged And Dirty mm. Ruokakupongit pitävät kertojan nipin napin hengissä. Kengät ja käveleminen liittyvät kiinteästi yhteen. On monia uudempia blueskappaleita, joissa käsitellään hyvää pukeutumista ja korostetaan pukeutumisen merkitystä oman identiteetin osana ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen herättelijänä. Ja tämä koskee myös sitä aivan viimeistä matkaa. Bo Diddley esiintyi usein myös värikkäissä vaatteissa. Onneksi pukeutumisasioissa on tapahtunut aikojen kuluessa huomattava muutos parempaan päin eikä köyhienkään muusikoiden tarvitse kärsiä nykyisin enää pahoista vaateongelmista. Vanhan spirituaalin Traveling Shoes ovat levyttäneet mm. Jos mies löytää kotiin palatessaan vieraat mutaiset kengät sänkynsä jalkopäästä, voi olla syytä kysellä naiselta kenen ne ovat. Sanoitukset vaihtelevat, mutta perusjuonena on, että Kuolema koputtaa syntisen (tai valehtelijan, uhkapelurin) oveen ja pyytää mukaansa. Vaatteet ovat nukkavierut eikä kunnon kenkiäkään ole. Syntinen ei ole vielä valmis lähtemään, vastustelee, ja vetoaa siihen ettei hänellä ole jalassaan matkalle sopivia kenkiä. Bluesin asuna on musta puku, valkoinen paita, musta solmio ja musta huopahattu. Hänen mukaansa ”rättihommat menivät mahottomuuksiin kun soittoniekat alko esiintyä värikkäissä joulukoristeissa. Tunnetuin kävelyblues on luultavasti Robert Johnsonin vuoden 1937 versio Son Housen jo vuonna 1930 ensi kerran äänitetystä bluesklassikosta Walking Blues. Well now, baby meet me in the bottom, bring me my running shoes Well, I'll come out the window, won’t have time to lose. ”No food on my table / And no shoes to go on my feet / My children cry for mercy / They got no place to call your own / Hard times, hard times...” Jonkinlaiset kenkärajat on vähän parempi kuin ei mitään kenkiä. John Lee Hookerin No Shoes (1960) kuvaa tällaista tilannetta. Kiire on, ja tosi kyseessä, sillä naisen kotiin palaava mies on paha tyyppi, joka saattaa jopa tappaa yllätetyn naissankarin. Mies on eroamassa naisestaan ja etsiskelee aamulla lähtöaikeissa kenkiään. Se on lähinnä bluesrockia ja sanoitus on aivan erilainen kuin edellä mainitussa spirituaalissa. Samasta aiheesta mitä ilmeisimmin puhutaan myös Howlin’ Wolfin kappaleessa Down In The Bottom (1961), jossa kertoja pyytää naista tuomaan juoksukengät alakertaan, kun hän itse poistuu pikaisesti ikkunan kautta. Asun täydentävät aurinkolasit, mikä on viite sokeiden bluesmuusikoiden vanhaan tapaan käyttää mustia laseja. Tummien pukujen ja sinisten farkkujen käytön rinnalla bluesin historiassa on esiintynyt hyvinkin värikästä pukeutumista. Golden Gate Quartet (1938), Little Richard (1963) ja Tom Jones (2012). Niitä voi duunata, esimerkiksi tunkemalla paperia lämmikkeeksi kuten tehdään Boozoo Chavisin hittikappaleessa Paper In My Shoe (1954). Kyse saattaa hyvinkin olla uskottomuudesta. Paita on Englannista ja kengät Roomasta. Vaateongelmat kärjistyvät erityisesti silloin, kun ajat ovat kovat eikä töitä ole tarjolla. Clean shirt, new shoes And I don’t know where I am goin’ to Silk suit, black tie I don’t need a reason why /.../ Top coat, top hat Well I don’t worry ’cause my wallet’s fat Black shades, white gloves Lookin’ sharp and lookin’ for love They come runnin’ just as fast as they can ’Cause every girl crazy ’bout a sharp dressed man The Rolling Stonesin Keep Up Blues (1978) kuvailee miehen uutta italialaista pukua, joka on pepun kohdalta tiukka. Vuokraisäntä on nostanut tavaratkin jo pihalle maksamattoman vuokran takia. Rahattomuus aiheuttaa vaateongelmien ohella monia sosiaalisia ja parisuhdeongelmia. Ääriesimerkkinä erikoisesta pukeutumisesta mainittakoon vielä eräät zydeco-artistit, jotka innostuivat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa esiintymään kuninkaiksi tai prinsseiksi sonnustautuneina. Kunnolliset reissukengät ovat tarpeen, kun lähdetään pidemmälle matkalle. Nainen lähti kun rahat loppuivat, eikä vuokraakaan saa enää maksetuksi. “I woke up this mornin’, feelin’ round for my shoes / Know by that I got these old walkin’ blues”. Siinä Jake ja Elwood Whoh, Death come a knockin’ on that sinners door Said old sinner, “Are you ready to go?” He said, “No, no, no, no, no, no, no, Because I ain’t got on my travelin’ shoes“ Elvin Bishop on levyttänyt samannimisen kappaleen vuonna 1974. ”I’m broke and hungry, ragged and dirty too”. Blues News 3/2020 23 nälkäinen. Willie Brown (1942), Sleepy John Estes (1964) ja Bob Dylan (1993). John Landisin elokuva ”The Blues Brothers” (1980) on virkistävä tuulahdus entisaikojen bluespukeutumisesta. Hyvä esimerkki tästä on ZZ Topin Sharp Dressed Man (1983). Blind Lemon Jefferson levytti tämän laulun ensimmäisenä nimellä Broke And Hungry (1926). /.../ Well, I hope you’ll see me when I come streaking by. /.../ Se oli tätä farmaria ja värjättyä paitaa, risoja kamppeita, ai että se kävi entisen köyhän sydämen päälle, isot miehet vääntäyty sellasiin rytkyihin, tyypit jotka rakentaa hiteillään kivitaloja, alkavat ryysyläistä matkia.” Pukeutumisen muutos näkyy myös sanoituksissa. Näin tekee Elmore James kappaleessaan Whose Muddy Shoes (1968). Vanhan mallinen tyylikkyys tosin saattaa samalla kadota. Ei ole ruokaa eikä kenkiä jalkaan, ja lapset itkevät nälissään. Menestyäkseen on oltava muotitietoinen, hinnalla millä hyvänsä. Kengät ovat jo loppuun kuluneet, nyt kulutetaan sukkia. Viimeinen puku on pakko rahdata kanikonttoriin Muddy Watersin kappaleessa No Escape From The Blues (1978). Halpoja vaatteita löytyy yllin kyllin. Yksi esimerkki on Screamin’ Jay Hawkins, jonka Yellow Coat (1958) kuvaillee yhtä hänen käyttämäänsä esiintymisasua, johon kuului valtava hattu, pilkulliset kengät, kirkkaanpunainen nahkapuku ja keltainen takki. KENKÄBLUESIA Asiat ovat todella huonosti, jos ei ole varaa edes kenkiin. Leroy Carrin Tight Time Bluesissa (1934) kertoja ei näe muuta mahdollisuutta kuin alkaa varastamaan ja ryöstämään, koska hänellä ei ole rahaa edes ruokaan. Sellainen kehitys ei miellyttänyt ainakaan Kari Hotakaisen ”Syntisäkki”-kirjan (1995) Howlin’ Wolfin suomalaista vastinetta, Kolkko-Jooseppia
Tommy Tuckerin Hi-Heel Sneakersin (1964) kertoja on lähdössä ulos naisensa kanssa kehottaen tätä pukeutumaan punaiseen pukuun ja korkeakorkoisiin tossuihin. Päällystakki on tarpeellinen vaatekappale varsinkin talvella. Mukaan otetaan myös Old Crow -likööriä ja nyrkkeilyhanskat siltä varalta, että joudutaan tappeluun. Netistä aineistoa hakiessani löysin vain harvoja housublueseja. Farkut valmistetaan yleensä denim-puuvillakankaasta, joka on kudottu indigolla siniseksi värjätystä loimilangasta (kankaan ulkopuoli) ja värjäämättömästä kudelangasta (kankaan sisäpuoli). Blues And Pants (1971), Hot Pants (1971) ja I Got Ants In My Pants (1972). Kappaleen ovat tulkinneet mm. Marlon Brandon, James Deanin ja rock´n´roll-musiikin innoittamina. Tätä rytmibluesia ovat versioineet mm. Miehellä puolestaan on Madison blues. Jos kertojan kermakupilla käyvällä kissalla on yhdeksän henkeä, hän saattaa kohta tarvita niitä kaikkia. “And the whole dam place goes crazy twice / And it’s once for the Devil and it’s once for Christ /.../ All the women tear their blouses off / The men they dance on the polka-dots / It’s closing time /.../ Looks like freedom but it feels like death / It’s something in between, I guess”. “Fast food stinks and hangs in your coat /.../ I’ve been all over the world, I’ve taken all kinds of chance I’ve never seen a cat, come home in a pair of pants I’m tired of this jellyroll man, come to my home when I’m out /.../ Come around at midnight, steals my cream when I’m away Tell me a cat got nine lives, honey and I believe that’s true If the cat man got nine lives, he going to need them when I get through. Kaksi ihmistä seisoo varpaat palellen sydäntalven pakkasessa miettien miten päästä lämpimään. “Lost my hat and my coat and my straight lace shoes / I sold my watch and went back to lose / The mean old gambling polka dot blues, the gambling polka dot blues”. Alushousuille on olemassa oma nimikkoblues, Jimmie Rodgersin Gambling Polka Dot Blues (1931). Kertoja kuvittelee olevansa kovan luokan uhkapeluri, mutta häviää korttipelissä hattunsa, takkinsa, kenkänsä ja kellonsa. Talvi on tulossa ja päällystakki on panttilainaamossa. Housufunkkeja sen sijaan löytyi pelkästään James Brownin tuotannosta useita, mm. Päälle hänellä ei jää kuvainnollisesti muuta kuin pilkkukuvioiset (polka dot) kalsarit. Big Maceon Winter Time Bluesissa (1945) mies on joutunut ulos asunnosta. Elmore Jamesin Madison Blues (1968) kertoo tytöstä nimeltä Lindsey Lou, jolla on Madison-merkkiset siniset kengät. Joe Bonamassan Spanish Bootsin (2010) minähenkilö ei viihdy kauaa samassa työpaikassa, vaan hänellä on tapana sitoa espanjalaisten saappaittensa nauhat ja nostaa kytkintä. Jimmie ja Stevie Ray Vaughanin albumilla “Family Style” julkaistu White Boots (1990) on ylistyslaulu kauniille tytölle, joka rokkaa villisti tanssilattialla lyhyessä hameessa ja valkoisissa saappaissa. Leadbellyn Yellowjacket (1935) on vastaavalla tavalla harhaanjohtava kappaleen nimi. Jerry Lee Lewis (1964), Elvis (1968) ja Chuck Berry (1975). Yöllä kotiin palatessaan mies kuulee ääniä ja kyselee asiasta vaimoltaan. Juodaan, tanssitaan, tutkaillaan mahdollisia seksikumppaneita ja viisastellaan humalassa (Johnny Walker wisdom running high). PALTTOO PÄÄLLÄ TAI KANISSA Chicago Overcoat kuuluu Suomi-bluesin pioneereihin. Vaimon selitys ei tyydytä miestä. Tämä väittää, että kyseessä oli vain kissa. Blind Boy Fuller tulkitsi saman laulun vuonna 1936. Illan edetessä meno äityy villiksi ja vaatteitakin vähennetään. Maailma on kuitenkin muuttunut ja farkkujen suosio on nykyisin valtava. Chris Rean Deep Winter Bluesin (2005) kertojalla on sentään takki, vaikka se tuoksahtaakin ikävästi pikaruoalta. ZZ Topin hidas Blue Jean Blues (1975) kertoo miehestä, joka löytää vihdoin vanhat öljyn ja bensan kyllästämät siniset farkkunsa, ja on siitä hyvin onnellinen. FARKKUJA, MUITA HOUSUJA JA KALSAREITA Farkut ovat tässä artikkelissa tulleet jo muutaman kerran mainituiksi, ja Howlin’ Wolfin ja Kolkko-Joosepin kielteinen näkemys niistä on tiedossa. Sieltä se levisi Yhdysvaltoihin, jossa farkut (blue jeans) patentoitiin vuonna 1873. Se ei kerro keltaisesta pikkutakista, vaan tämä ”keltanuttu” on ampiainen. Yhtyeen nimellä ei ole mitään tekemistä päällystakin kanssa, vaan kyseessä on Chicagon gangsterimenneisyyteen viittaava ”puupalttoo” eli ruumisarkku. Saappaista on tehty blueseja 2000-luvullakin. Myös Leonard Cohen mainitsee pilkulliset kalsarit kappaleessaan Closing Time (1992), joka kuvailee tanssikapakan tunnelmaa ja pariutumisrituaaleja sulkemisajan lähestyessä. Alvin Youngblood Hartin biisin Cowboy Boots (2000) kertoja säästi 16 vuotta rahaa cowboysaappaisiin ja uskoo niiden avulla menestyvänsä Hollywoodissa, tai ainakin rodeossa. 24 Blues News 3/2020 Myös naisten kengistä on tehty lauluja. Blind Lemon Jefferson ihmettelee kummallista housuja käyttävää kissaa kappaleessa Cat Man Blues (1929). Siinä kertoja muistelee haikeana kaikin puolin täydellistä, tyylikkäisiin sinisiin farkkuihin pukeutunutta tyttöä, jonka hän oli tavannut matkalla New Orleansista Connecticutiin. Fleetwood Mac (1969) ja George Thorogood (1977). Käyttö yleistyi huomattavasti 1960-luvulla, ja nykyisin useimpien ihmisten vaatekaapeista löytyy jonkinlaiset farkut. Denimiä valmistettiin ensi kerran Ranskassa Nimesin kaupungissa (sergé de Nîmes -kangas), josta se on saanut myös nimensä. ”Ahh, you babes talk about your Madison shoes / We got a thing we call the Madison blues”. Alun perin kaivostyöhön suunnitellut farkut tulivat suosituiksi 1950-luvulla, jolloin kapinahenkihenkiset nuoret alkoivat käyttää niitä mm. Little Featin Blue Jean Blues (1995) on eri kappale. Pepe Ahlqvistin johtama kokoonpano soitti Chicago-bluesia vuodesta 1975 1980-luvun alkuun julkaisten sinä aikana kaksi albumia
”Stovepipe” viittaa juuri kaminan tai uunin peltiseen sylinterinmuotoiseen savupiippuun. villasta, sametista, minkistä ja leopardin nahasta. Blind Lemon Jeffersonin Christmas Eve Bluesissa (1928) mies itkee takkinsa hihan märäksi jouluaattona ja anelee naista ottamaan hänet takaisin luokseen. Allman Brothersin Desert Bluesissa (1991) sotilaalla on hiekkaa paidan sisällä, taskuissa, tukassa, kengissä ja tukassa. Joe Cocker (1986) ja sitä on soitettu taustamusiikkina myös stripteaseesitysten yhteydessä. Bob Dylanin Man In The Long Black Coat (1989) on blueshenkinen tarina, vaikka ei varsinaisesti bluesia olekaan. Itse hän haluaa kuoltuaan tulla puetuksi stetsonhattuun, nauhakenkiin ja tyylikkääseen puvun takkiin. Kappaleen on tulkinnut mm. Päähineet saivat kultamitalin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 ja tulivat sen jälkeen kansainvälisestikin suosituiksi. Maassa on tinakuppi ja hattu. Peetie Wheatstraw’n Crazy With The Bluesissa (1936) mies herää sekopäisenä ja lähtee kaupungille hattu väärinpäin päässä. Dylan sen sijaan ei näitä kalliita hattuja arvosta, vaan vitsailee niistä. Eräät bluesartistit ovat kunnostautuneet hattuasioissa käyttämällä erikoisia päähineitä. On lippalakkeja, lierihattuja, knalleja (bowler, derby), Buster Keaton -tyylisiä piirakkahattuja (pork pie), hellehattuja, stetsoneita, silinterihattuja (top hat) jne. Muddy Watersin vanhimmalla pojalla, Larry ”Mud” Morganfieldilla on samanhenkinen kappale nimeltään Short Dress Woman (2012). James Infirmary (1928) kertoja vierailee sairashuoneella, jossa hänen naisensa makaa kuolleena valkoisella pöydällä. YouTubessa on kappaleesta taiteilijan kuvittama havainnollinen sarjakuvaversio. Bob Dylan ottaa kirpeästi kantaa naisen pillerirasiahattuun kappaleessa Leopard-skin Pill-box Hat (1966). Laulun minähenkilö kannustaa naista (tai miestä) riisumaan hitaasti takin, kengät ja puvun, mutta jättämään hatun päähän. NAISTEN VIETTELEVIÄ VAATTEITA Bluesartistit ovat käsitelleet sanoituksissaan muitakin naisten asusteita kuin pillerirasiahattuja ja korkokenkiä. Ihmiset pitävät häntä jonkinlaisena kylähulluna. Ulkona heinäsirkat sirittävät ja kova tuuli riepottelee puita. Kellorannekkeeseen vielä 20 taalan kultakolikko jotta kaverit näkevät ettei hän kuollut köyhänä luuserina. Pillerirasiahatut tulivat muotiin 1930-luvulla ja niitä valmistettiin mm. Monet filmitähdet, kuten Humphrey Bogart, Jean-Paul Belmondo ja Marcello Mastroianni ovat viimeistelleet oman imagonsa borsalinolla. Hän pohtii erämaassa jossain kaukana kotoa armeijaan liittymisen mielekkyyttä. Texasilainen bluesmies George ”Little Hat” Jones sai lempinimensä, koska käytti nuorena rakennustöissä lierihattua. Kennedy murhattiin Dallasissa vuonna 1963. Yllättävän vähän niistä kuitenkin on tehty blueseja. Maaseutukaupungin yksitoikkoiseen elämään kyllästynyt nainen on lähtenyt mustatakkisen saarnamiehen matkaan tavattuaan tämän tanssihallin lähistöllä. John Lee Hookerin kappaleessa Stutterin’ Blues (1963) mies ei saa änkytykseltään puhuttua ihmisille, mutta pystyy onneksi laulamaan ja keräämään ohikulkijoilta ropoja hattuunsa. Hän kerjää (tai ehkä soittaa) kadunkulmassa. Mies joutuu alistumaan kohtaloonsa. Not a word of goodbye, not even a note She’d gone with the man in the long black coat /.../ Somebody said from the Bible he’d quote There was dust on the man in the long black coat /.../ But people don’t live or die, people just float She went with the man in the long black coat HATULLA LISÄÄ TYYLIKKYYTTÄ Robert Johnsonin valokuvassa käyttämä hattu on borsalino-tyyppinen huopahattu, jota on kutsuttu joskus hattujen Rolls Royceksi.. 25 Standing in freezing shoes, me and you, with the deep winter blues”. Sanaakaan hän ei miehelleen selitykseksi jättänyt. Hän myös ehdottaa naiselle, että voitaisiin mennä yhdessä ihailemaan auringonnousua. Monissa bluesja roots-kappaleissa takki (coat, jacket) tai paita (shirt) ei ole sanoituksen keskiössä vaan se ainoastaan mainitaan ohimennen. Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) tavaramerkki oli knallihattu. Näiden hattujen kuuluisin käyttäjä oli Jacqueline Kennedy, jolla oli päässään vaaleanpunainen pillerirasia myös sinä päivänä, kun John F. Rutiköyhä Daddy Stovepipe käytti ränsistynyttä silinterihattua. Louis Armstrong kehottaa jokaista tarttumaan takkiinsa ja hattuunsa, jättämän huolensa ovenpieleen ja astumaan kadun aurinkoiselle puolelle klassikossa On The Sunny Side Of The Street (1955). Blind Lemon Jeffersonin Tin Cup Bluesin (1929) kertoja on nälkäinen, rahaton ja allapäin. John Lee Hookerin Big Legs, Tight Skirt (1963) kertoo miehestä, jonka naisten tyrmäävän lyhyet ja tiukat hameet tekevät lähes hulluksi. Etta James levytti vuonna 1974 funkkaavan version Randy Newmanin kappaleesta You Can Leave Your Hat On (1972). Eddy ”The Chief” Clearwater saattoi esiintyessään pitää päässään intiaanipäällikön sulkahattua. Hattuja on monenlaisia. Kappaleessa Elvis Presley Blues Tom Jones ja useat muut artistit muistelevat erästä maalaispoikaa, joka kampasi hiuksensa, laittautui äitinsä tekemään paitaan ja lähti kotikaupungistaan Memphisissä sijaitsevalle studiolle levyn tekoon. Borsalinon veljekset alkoivat valmistaa Italiassa näitä laatuhattuja 1850-luvulla. Louis Armstrongin tunnetuksi tekemän perinnekappaleen St. Laulun kertoja haluaa kokeilla hattua omalla tavallaan – hyppimällä sen päällä. Ja tietysti pitkillä säärilläkin on osuutensa asiassa. Nainen keikkuvassa pillerihatussaan, ja miehellä vyö otsapannaksi pään ympärille kiedottuna
Big Joe Turnerin Boogie Woogie Country Girlissä (1955) tyttö sen sijaan pitää nopeammasta musiikista, boogie woogiesta ja rock’n’rollista. Uudet kengät ovat niin epämukavat, että laulun kertoja ehdottaa tyttöystävälleen tanssimista ilman kenkiä. Tätä tunnetumpi housurock on kuitenkin Joe Bennettin ja The Sparkletonesin Black Slacks (1957), jossa minähenkilö saa osakseen tyttöjen ihailun, koska hänellä on tyylikkäät mustat housut, punainen kravatti ja knallihattu. Haluttiin olla itsenäisiä ja ottaa etäisyyttä pukeutumalla eri tavalla kuin vanhempi väki. Sitten hän kuuli rock’n’rollia ja nyt sen rytmi tempaa tytön vastustamattomasti mukaansa. Loaferit ja nilkkasukat tulivat muotiin nuorten keskuudessa 1950-luvulla. Kappale opettaa siinä ohessa myös boppaamisen perusliikkeet tanssilattialla. Poika ja tyttö, ”cat” ja ”kitten”, ovat lähdössä tanssimaan rockia ja boppia. Kitaraa raidalla soittaa Eddie Cochran (1938–1960), jonka oma kenkäkappale Stockings And Shoes (1957) julkaistiin laulajan esikoisalbumilla ”Singin’ To My Baby”. Tällä koulutytöllä on nilkkasukkien lisäksi punainen puku. Chuck Berryn Sweet Little Sixteenin (1958) tyttö on myös väsymätön tanssija. Rockbiisien aiheina korostuivat seurusteluasioiden ohella autot, koulu, bailaaminen ja vaatteet. Put your cat clothes on ’Cause tonight we’re gonna really rock it right Yeah Kitty, put your cat clothes on ’Cause tonight we’re gonna really bop it right Louis Jordanin Blue Light Boogien (1950) kertoja menee nilkkasukkanuorten (bobby soxers) kotibileisiin, jossa pojat ja tytöt tanssivat hidasta boogieta valot himmennettyinä. Carl Perkinsin tunnetuin vaatebiisi lienee kuitenkin Blue Suede Shoes (1956), jonka myös Elvis levytti heti samana vuonna. Hän. Kingin ja Little Miltonin keikalle kaupungille juhlimaan. Elvis Presley, Carl Perkins, Jerry Lee Lewis, Johnny Burnette, Gene Vincent, Eddie Cochran, Buddy Holly, Little Richard ja Chuck Berry. Useimmiten sanalla kuvataan miestä, mutta tässä tapauksessa kyseessä lienee nainen. Sen verran syntyy bileissä kuitenkin häiritsevää melua, että poliisi tulee paikalle, mutta löytää vain jäätelöä ja limonadia. Suosioon nousivat 1950-luvulla mm. Kun heillä oli lisäksi ruusunpunaiset sukkanauhat (garters), pinkit sukkahousut (hose) ja lyhyt punainen puku (bloomer), niin miehiä kelpasi houkutella esimerkiksi seuraavasti: haluaisi rokata ja tuntee itsensä ”esiliinaksi”, kun nuoriso tanssii lähekkäin niin hitaasti, että jalat tuskin liikkuvat. Mississippi John Hurt kuvaa Richlandin naisia kappaleessaan Richland Women Blues (1963). Tiukka punainen puku päälle, peruukki päähän, korkkarit jalkaan, ja sitten B.B. Mutta ovat naiset osanneet pukeutua viettelevästi jo paljon aikaisemminkin. Hän jopa varoittelee muita naisia ja pyytää heitä katsomaan tarkasti miestensä perään. Vaatteet ovat tuttu aihe myös rockja rockabillykappaleiden sanoituksissa. Monet nuoret alkoivat pukeutua elokuvien ja rock’n’rollin esiin nostamien idoliensa tavoin. Laulun lyriikoiden mukaan ei tarvita lainkaan kenkiä eikä edes sukkia, kun tanssitaan rockia tai bluesia. ”You can burn my house, steal my car / drink my liquor from an old fruit jar / do anything that you wanna do / but uh, uh, honey lay off of my shoes / and don’t you step on my blue suede shoes”. Tanssiasuna hänellä on siniset farkut, nilkkasukat ja loaferit. Hänellä on tiukka mekko, huulipunaa ja sporttiset korkokengät. KISSAKUTEET PÄÄLLE JA ROKKAAMAAN Bluesin ja rytmibluesin monimuotoisuuden lisääntyminen ja muista musiikkityyleistä omaksutut vaikutteet johtivat rock’n’rollin syntyyn Yhdysvalloissa. Gene Vincentin Blue Jean Bop (1956) kertoo sinisilmäisestä ja sinifarkkuisesta tytöstä. Huulipuna, violetti poskipuna ja kiharrettu tukka kuuluivat näiden naisten sotisopaan. Pukeutumistyylistä tuli monille nuorille osa identiteettiä. Yksi Perkinsin hittikappaleistakin oli nimeltään Boppin’ The Blues (1957). Lee Densonin New Shoesissa (1957) kengät aiheuttavat ongelmia: ”New shoes, new blues”. Siniset mokkakengät ovat kertojalle niin rakkaat, että jopa tyttöystävän on paras pysyä niistä visusti erossa. 26 Blues News 3/2020 T-Bone Walker pitänee myös lyhyistä hameista, koska hän kappaleessa Long Skirt Baby Blues (1947) esittää vastalauseen naiselleen, joka on muotitietoisena siirtynyt käyttämään pitkää hametta: “When I first met you baby, you were a real gone chick / Now you’ve let your skirt down ’n you know that ain’t the lick / You better wake up baby n’ change your antique ways / Instead of advancin’ baby, you’re goin’ back to horse and buggy days / You said the style is changin’, I don’t know why I should laugh or cry”. Käteisvaroja ei kuitenkaan ole ja taitavat jäädä housut saamatta. Auto-onnettomuudessa nuorena menehtyneen Cochranin jäämistöstä postuumisti julkaistu kappale, vuonna 1956 äänitetty Pink Peg Slacks (1962) kertoo kovasta halusta saada ostetuksi tavaratalon ikkunasta bongatut vaaleanpunaiset kapealahkeiset housut. Nilkkasukkien ja loaferien myötä ollaan siirrytty vaivihkaa bluesista sen sukulaisgenreen rock’n’rollin. Joe Bennettin ja The Sparkletonesin Penny Loafers And Bobby Socks (1956) kertoo 16-vuotiaasta tytöstä, jonka mielestä Beethoven oli musiikin huippu. Ray Charles on jäänyt nilkkasukkatytön pauloihin kappaleessa Heartbreaker (1960). Tämä uusi vauhdikas musiikkityyli saavutti suosiota myös valkoihoisen nuorison keskuudessa 1950-luvulla. Tiukkaan ja viettelevään pukuun aikoo illan pippaloihin sonnustautua myös Sugar Pie DeSanto kappaleessa Soulful Dress (2011). Leningrad Cowboys on ottanut niistä mallia omaan kenkätyyliinsä. Denise LaSallen kappaleessa Blues Party Tonight (1997) nainen on pukeutumassa illan bluesbileisiin. Gimme red lipstick and a bright purple rouge A shingle bob haircut and a shot of good booze /.../ With rosy red garters, pink hose on my feet Turkey red bloomer, with a rumble seat Hurry down, sweet daddy, come blowin’ your horn If you come too late, sweet mama will be gone Sana ”cat” on peräisin 1920-luvun jazz-piireistä, joissa trendikkäistä tyypeistä käytettiin nimitystä ”hepcat”, ”cool cat” tai lyhyesti vain ”cat”. Bluesbopperit olivat jivereiden ja strollereiden ohella tanssijoiden suosiossa. Rockabillyn kuninkaaksikin kutsutun Carl Perkinsin Put Your Cat Clothes On (1957) kuvaa hyvin tuon ajan henkeä. Viatonta ja raitista teinimeininkiä. Tytöllä on päällä mokkasiinimaiset kengät (loafers), punainen paitapusero ja dungaree (denim) kankainen farkkuasu. Kaikki pojat haluavat rokata hänen kanssaan, mutta seuraavana aamuna tytön pukeutumistyyli muuttuu ja hän istuu jälleen kiltisti koulun penkillä. Perkinsin toinen kenkäbiisi Pointed Toe Shoes (1959) esittelee muotiin tulleet teräväkärkiset kengät eli ”spittarit”, joita on joskus kutsuttu myös rotantappokengiksi
Boogie woogiessa improvisoidaan paljon ja YouTubessa on nähtävissä huimia tanssisuorituksia. Sen musiikillisia johtotähtiä Isossa-Britanniassa olivat tuolloin yhtyeet Crazy Cavan’n’The Rhythm Rockers, The Flying Saucers ja Matchbox. Osa 50-lukuun hurahtaneista harrastaa myös rokkitansseja. lättähatut. Tukkamalli oli ns ”kananperse” (ducktail) ja myös pulisongit olivat yleiset. Klassisella rock’n’rollilla ja rockabillyllä on kuitenkin jatkuvasti paljon uskollisia kannattajia. Juice Leskisen Marilyn (1974) kuvaa tyyliä näin: ”Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston / Brylkreemikutreilla keikkui Roston”. Teddy boy -tyyli koki uuden tulemisen 1970ja 1980-luvuilla. Suomessa rock’n’roll-henkistä nuorisokulttuuria ilmensivät 1950-luvulla ns. Tukka oli pitkähkö ja. Nummista ja Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyettä on uskominen, niin rock on myös rajaton riemu! I got a long drape jacket and blue suede shoes Rockin' and rollin’ and boppin’ the blues Ducktail hair and a bootlace tie Chicks go wild when I pass by Asuun kuuluivat pitkähkö edvardiaanisen ajan inspiroima takki (drape jacket), siniset mokkakengät ja kengännauhakravatti (bootlace tie). Blues News 3/2020 27 Englannissa syntyi 1950-luvulla nuorisoilmiö, joka otti pukeutumistyylissä mallia kuningas Edvard VII:in ajasta (vallassa vuodet 1901–1910), ja jota sen tähden kutsutaan teddy boy -kulttuuriksi. Takissa oli olkatoppaukset ja housut olivat kapeat. Hattuna oli litteäksi lyöty tai höyrytetty Borsalino tai Roston. Mukana on myös ripaus nostalgiaa ja kapinallisuutta. Kotimaisiakin sankareita oli monia, kuten Teddy & The Tigers ja The Slippers. Teddyjen mielimusiikkia oli amerikkalaisperäinen rock’n’roll. Takkina saattoi olla myös nahkarotsi tai farkkutakki, ja jalkineina teräväkärkiset nahkasaappaat eli ”spittarit” tai pyöreäkärkiset läskipohjakengät eli ”pläägät”. Vuonna 1979 perustettu amerikkalainen Stray Cats sai potkua takkuisesti alkaneelle uralleen Britaniasta tuottaja Dave Edmundsin ansiosta. Cadillac Eldoradolla ja muilla vanhoilla jenkkiautoilla on omat harrastajansa, ja vintage-henkisyys voi laajeta koskemaan myös tavaroita ja kodin sisustusta. Tavanomainen asu oli tumma puku. Boogie woogie on alun perin 1900-luvun alkupuolella syntynyttä nopeatempoista pianobluesia. Tänä vuonna kuolleen ”Crazy” Cavan Groganin johtaman Rhythm Rockersin Teddy Boy Rock’n’roll (1974) kuvaa teddyjen pukeutumista seuraavasti: hiusrasvojen avulla taaksepäin kammattu. Polven alle ulottuvat värikkäät kellohameet tulivat muotiin 1960-luvulla ja niiden alla käytettiin tyllihametta. Se on iloista menoa joka tekee hyvää niin ruumiin kuin mielenkin terveydelle. Joku viisas on leikkisästi todennutkin, että rock’n’roll pidentää ikää, nimittäin murrosikää! Ja jos M.A. Tämä alakulttuuri on edelleen elinvoimainen 2020-luvulla, ja alan monet konsertit ja muut tapahtumat keräävät kokoon 50-lukua fanittavia yhteiseen ilonpitoon. Monenkirjavan ja monenikäisen ”fiftariyleisön” joukossa voi nähdä vanhanmallisia farkkuja, nahkatakkeja, teditakkeja, keilapaitoja, havaiji-paitoja, spittareita, mokkakenkiä, rasvalettejä, taidokkaita naisten kampauksia hiuskoristeineen, kellomekkoja, kynähameita, tennareita, patellavöitä jne. Lättähattujen daamit, ”villamyssymissit” käyttivät hartioista topattuja puseroita ja kapeita kynähameita, tai vaihtoehtoisesti piukkoja pitkiä housuja. Pukeutuminen on vapaata, rentoa ja monimuotoista. kappaleet Rock This Town ja Runaway Boys. Rockabillyn suosio nuorison valtavirrassa hiipui Suomessa 1980-luvun alkupuoliskolla. Päähineenä oli talviaikaan usein villamyssy. Levyn kolmannen menestysraidan Stray Cat Strutin mukaan ”harmaaviirukatit” ovat rutiköyhiä, mutta huolettomia ja villejä kissa-Casanovia, jotka ulisevat kujilla kesäöinä ja hankkivat ruokansa helpolla tavalla roskiksista. Kitaristi Brian Setzerin liidaaman yhtyeen ensialbumi julkaistiin Lontoossa vuonna 1981 ja se sisälsi mm. Rockabillymusiikin uusi tuleminen 1970-luvun lopulla nosti Suomessakin suosioon brittiyhtyeet Crazy Cavanin ja Matchboxin. Saksassa alettiin 1980-luvulla harrastaa boogie woogieksi nimettyä tanssia laajemminkin ja nykyisin se on rock’n’swing-tanssina suosittua Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Musiikin ja pukeutumisen lisäksi 50-luku voi näkyä alan harrastajien keskuudessa elämän muillakin osa-alueilla. Rock’n’rollia ja rytmibluesia tanssittiin 50-luvulla monilla vapaamuotoisilla tyyleillä. Tyyli säilytetään vaikka joku vihainen äijä heittääkin joskus kengällä. Suomi-rockabillyn vaiheita esittelee tarkemmin esimerkiksi oivallinen cd-boksi ”Slap That Bass! The Story Of Finnish Rockabilly” (2009)
Tarkkaa ajankohtaa en löytänyt, mutta eiköhän vuosi ‘57 ole ainakin hyvä arvaus. Siinä vaihtelee sopivassa tahdissa gospelkouluista periytynyt herkkyys ja taito yhdistettynä hetkittäisiin raastaviin revityksiin. Hänelle oli koko uran ajan tavallista hitaan ja nopean materiaalin lähes fiftyfifty-tasapaino. Nyt kun olen joutunut käymään läpi hänen levyjään, olen todennut, että kokonaisuus on aika sekava ja että yhdentekeviä keskinkertaisuuksia on mahtunut mukaan muistikuviani enemmän. Itsekin olen pitänyt häntä vähintään lajin pikkujättiläisenä, mutta ehkä olen sortunut muodostamaan käsitystäni muutaman kiistattoman onnistumisen varaan. Viimeisessä Atco-sessiossa Daven kavereina lauloivat Penguins-yhtyeessä maineensa luonut ja sen jälkeen Aladdinsja Fortunes/ Colts -yhtyeissä esiintynyt Ray Brewster, hänen ystävänsä Eddie Williams ja tämän sukunimikaima Curtis. How Lonely... Niinpä b-puolella on nopeahko nykivä esitys, hyvä sekin, vaikka sympatiani ovat balladipuolella. on Billy Mylesin sävellys, ilmeisesti Donaldille varta vasten tehty, ainakaan en ole kuullut muita versioita tästä laulusta. Ensimmäiset idän levytykset tehtiin Atcolle, siinäkin vaiheessa kokoonpano vielä vaihteli. Aivan upea esitys, soulful doo wop -kategorian ehdotonta parhaimmistoa. 28 Blues News 3/2020 DONALD HEIGHT Suuren läpimurron kynnyksellä PEKKA TALVENMÄKI N ew Yorkissa pitkän uran tehneellä soulmiehellä Donald Heightillä on yleensä ollut hyvä maine alan harrastajien keskuudessa. Nimitietoja ei ole, mutta arvatenkin Donald pääsi tutustumaan Ison Omenan yhtyekulttuuriin ja näyttämään kykynsä, oma ura alkoi yllättäen soolosinglellä vuonna ‘60. Sujuvia melodisia Drifters-vaikutteita ei voi olla huomaamatta, laulullisesti ollaankin jo aika lähellä soultunnelmaa eikä vähiten Donaldin osuuden ansiosta. Vuonna ‘57 levytetty tunnelmiltaan iloinen Buzz-Buzz-Buzz oli ainoa kovan luokan menestys. Dave Ford oli Hollywood Flamesin ykkössolisti, mutta Donald Height ohitti hänet, kun yhtye pääsi keväällä ‘61 levyttämään Chessille. Such is the nature of the show business, no matter how revered an artist might be by those fans, they can be allowed to fade out the limelight”. Donald ei kuitenkaan viihtynyt Goldsboron ahtaassa Crying on tyypillinen surullinen early soulin ja doo wopin risteytys. Perhetiedot ovat sekavat, koska Donald kasvoi suuressa moninkertaisessa uusioperheessä ”puoli”-omaisten parissa. Vuonna ‘59 Flames lähti itärannikolle etsimään uutta sielukkaampaa soundia ja siinä vaiheessa Dave Ford oli ainoa jäljellä ollut alkuperäisjäsen. Perusteellinen gospelkoulu tuli joka tapauksessa käydyksi, siitä piti huolen kasvattiäiti Reverend Mattie Shepard. ilmapiirissä, vaan karkasi New Yorkiin heti kun sai siihen tilaisuuden. Se näkyi myös suosiossa. Yhtyeen kokoonpano eli 50-luvulla niin vahvasti, ettei sitä ole tässä mahdollista lähteä analysoimaan. Hänen itsensä säveltämä I’ve Been. DONALD JA HOLLYWOOD FLAMES Nimensä mukaan länsirannikolla 40-luvun lopussa perustettu Hollywood Flames ei suurilla hiteillä juhlinut. Soul oli tietenkin tavoitteena ja sitä myös saatiin. Hän käväisi kaksi kertaa r&b-listojen hännillä, siinä kaikki ja kuitenkin niin kuin In The Basement -lehti kirjoitti muistoartikkelissaan vuonna 2004 ”His recordings are known and loved and have been held in the highest esteem by soul music fans everywhere. Donald Heightin liittymisestä Flamesiin on kahdenlaista tietoa, mutta luotettavimpien lähteiden mukaan hän ei ollut mukana Atcolevyillä, vaan liittyi yhtyeeseen vasta Kingsinglensä jälkeen vuoden ‘60 lopussa, jolloin hän korvasi Eddie Williamsin. SUORAAN ”HUIPULLE” Donald Height syntyi Goldsborossa North Carolinassa 26.1.1940. Ei niin, ettei kyse olisi ollut loistavasta laulajasta, pikemminkin kävi siten, että jatkuva poukkoilu merkiltä toiselle ja tuottajien taitamattomuus veivät parhaan terän. Chess 1787 Gee (26.) Yes They Do Vanhanaikainen nopeahko doo wop -lallatus Gee nousi r&b-listoille, mutta b-puoleksi jäänyt Yes They Do oli joka suhteessa singlen herkkupala. King 5408 I’ve Been Crying How Lonely Can You Be Ensilevy osoitti, että Donald oli alusta alkaen valmis artisti
Kingin levyn I’m Standing By. Soul Discographyn mukaan Don Day Curtis levytti ABC Paramountille myös raidat Rain Go Away ja The Dreamer, jotka jäivät hyllylle. Donald pääsi vielä vuoden ‘62 lopussa tekemään singlen Soozee-nimiselle kääpiömerkille. Don’t Cry on mukava, popahtava early soul -laulu, joka sanoitusta myöten tuo hetkittäin mieleen Ben E. Jubilee 5461 Run Joe Soul Monkey Twist Run Joe oli laulullisesti ilmeikäs esitys. Blues News 3/2020 29 Hollywood Flames levytti Chessille kaksi muutakin raitaa, Dear One ja Don’t Mess With The Messer, mutta ne jäivät julkaisematta. Parasta tuossa kohelluksessa on mielestäni nimike ainakin jos yhdistelmä voidaan tulkita yhdeksi uudeksi tanssiksi. Esittäjäksi ei kuitenkaan merkitty Hollywood Flames vaan Charlie Francis & His Group. Tuolloin purkitettiin kolme laulua, Faith In The World, Lights Out ja Where Did I Wrong, niidenkään yksityiskohtia ei ole tiedossa. Hit Record on sekavampi, mutta uskallan silti veikata, että Marv Goldberg on siltäkin osin oikeassa. Vuonna ‘62 Hollywood Flames levytti Aaron Goldmarkin holhouksessa kolme Artie Ruppin ja Fred Normanin sovittamaa laulua, joiden tiimoilta on olemassa kaksi singleä: Goldie 1101 Elizabeth Believe In Me Coronet 7025 Believe In Me I Can’t Get A Hit Record Marv Goldbergin luotettavien listausten mukaan Donald Height lauloi soolon Coronetin molemmilla puolilla ja Curtis Williams hoiti Englannin kuningattaren kunniaksi (?) sävelletyn Elizabethin. Hyvä esitys. Toinenkaan single ei tuonut esiin Donaldin parhaita eli sielukkaimpia puolia, molemmin puolin laulu on sekavaa ja varsinkin b-puolen kilpailu hoilottavan kuoron kanssa aika ärsyttävää. Samaa ei voi sanoa yrityksestä päivittää Andrews Sistersien toisen maailmansodan melskeissä levyttämä omenapuu-ilottelu 60-luvun souliksi. Mikä lie totuus, Soul Disgraphy ilmoittaa, että Donald Height ei ollut solisti, vaan homman hoiti Dave Ford. DONALD JA DON DAY Siinä vaiheessa, kun Aaron Goldmarkin tuottamia Hollywood Flames -nauhoituksia kaupattiin, olivat Donald Height ja Curtis Williams jo lähteneet yhtyeestä. Soozee 110 Don’t Cry You Take Your Loving On The Outside Donald sävelsi itse positiivissävyisen a-puolen. Näyttää siltä, että Donaldin lähtö Hollywood Flamesista ei sujunut aivan mutkattomasti. Dolores Philipsin säveltämäksi merkitty You Take... Lisäksi. Mitään detaljeja, kuten solistikysymyksiä ei ole tiedossani. Pientä sotkua aiheuttaa se, että Goldie julkaistiin näistä sinkuista myöhemmin ja esittäjäksi merkittiin silloin Dave Ford & The Hollywood Flames. B-puoli on juuri sitä mitä voi kuvitella, aika mielikuvitukseton yritys land of 1000 dances -hengessä. Hollywood Flames kävi tekemässä vielä yhden Atco-session vuoden ‘61 lopussa, siinä vaiheessa Ray Brewster oli lähtenyt Cadillacsyhtyeeseen ja hänen tilalleen oli tullut 50-luvun lopulla Rainbowsissa laulanut John Berry. Tämänkin singlen tuotti Teddy Vann, joka osasi kusetusmetkut ja siksi single samoin kuin jatke julkaistiin nimellä Don Day Curtis. Levy oli myynnissä Suomessakin ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen noiden aikojen halpalevyille tyypillinen suttuinen äänen laatu. Omien korvieni mukaan Donald on ilman muuta ykkösääni sielukkaassa Believe In Me’ssä. Sam Cooke -tyyppisten my-my-my -huokausten lomaan tarjottiin villejä hihkaisuja, kokonaisuus on hauska, mutta jotenkin sekava. Hänen säveltäjäuransa oli muutenkin nousussa, sillä hän oli jo ehtinyt saada ensimmäiset kunnon royaltinsa Jackie Wilsonin hitin I Just Can’t Help It b-puolelta löytyneen dramaattisen slovarin My Tale Of Woe ansiosta. ABC Paramount 10416 The Story Of Janie Don’t Sit Under The Apple Tree 10459 Bumble Bee Don’t Talk About Me Baby Sam Cooke -vaikutteet tulivat taas esiin Janie-puolella, joka sävyltään on kiltti, vähän laahaava balladi. Mainitut kolme esitystä eivät ole koskaan olleet suuria harvinaisuuksia. on vanhahtavampi ja sisälsi selkeät doo wop -tunnelmat. Vuoden ‘63 alkupuolella Donaldin sooloura nytkähti eteenpäin ainakin sikäli, että hän pääsi levyttämään isommalle merkille ja sai tuottajakseen monella tasolla kunnostautuneen Teddy Vannin. Ne julkaistiin jo 50 vuotta sitten Coronetin fuskualbumilla ”Brook Benton Sings” (CX 198) täydennyksenä neljälle Brook Benton -raidalle. Samoihin aikoihin Jubilee-levytyksen kanssa, mahdollisesti jopa ennen sitä, mies ilmestyi ABC Paramountille ja levytti singlen, jonka teossa olivat mukana Flames-kaverit Dave Ford ja Curtis Williams
Ocean Girl Do You Love Me Vannin ja Donaldin yhteistyönään säveltämä Mr. Donald jäi hetkittäin äänekkään tyttökuoron varjoon, toisaalta tunnelmaa kohotti silottelematon saksofoni. Hän oli Shoutin ensimmäinen kiinnitys vuoden ‘66 alussa ja myös ahkerin levyttäjä, seitsemän singleä kahdessa vuodessa. Single enteili jo tulevaa, sillä sovituksessa ja yleistunnelmassa oli havaittavissa selkeitä Bern Berns/Jerry Ragovoy -vaikutteita. Joukosta erottuu selkeästi kaksi levypuolta, erottuuko edukseen, on puhdas makuasia. Roulette 4644 Can’t Help Falling In Love Bow ‘N Arrow 4658 Song Of The Street You’re Too Much Versio Elviksen Can’t Help Falling In Lovesta on jotenkin hämmentävä. Laulullisesti levy on hieno, ehdottomasti Donaldia parhaimmillaan. Ainoa löytämäni poikkeus on omasta hyllystäni sattumalta käsiin osunut Kenny Carterin keskinkertainen medium Nothing Going On But The Rent (Jola 1003). Aluksi surullinen ”he was my buddy he was my best friend”, sitten monologi ja lopuksi pätkät Samin hiteistä You Send Me ja I’ll Come Running Back To You. Bailey. Yleiskuva on se, että souliin päin mentiin, samalla Donald menetti osan persoonallisuudestaan. 30 Blues News 3/2020 hän oli miesäänenä mukana Evie Sandsin debyyttisinglellä 10458, tarkemmin sanoen hitaalla My Dog -raidalla. Ainoa vika on Pledging My Love -klassikosta vohkittu sävelmä, etikettiin kirjoitettiin siihen kohtaan härskisti Donald Height. Tietääkö joku tarkemmin. TAKAISIN TEDDY VANNIN KAVERIKSI Kovin poukkoilevaa oli Donald Heightin ura parhaimmillaankin. Donald lauloi sen ihan nätisti, mutta naisosasto sotki tunnelman. Vuoden ‘65 lopulla mies siirtyi pois Old Townilta ja sai taas tuottajakseen Teddy Vannin. Remakka levy, mutta tanssina Bow ‘N Arrow oli vain yksi tuhannesta. Teddy Vann putosi tässä vaiheessa taustakuvioista, sen sijaan sinne palasi jo parissa aikaisemmassa levytyksessä mukana ollut J.R. Bailey. Kuulohavaintoa ei ole, koska levy on poistettu Donaldin nettikoosteelta, johon se on alun perin merkitty, mutta erään kauppiaan kuvaus on Donaldin tyyliin sopiva ”raw soul”. Ehkä jos Usain Bolt olisi ollut huipulla 60-luvulla, hänen ”voitontanssinsa” olisi voinut antaa Bow ‘N Arrow’lle tarvittavan lisämausteen. Donald Height oli yksi onnellisista. Singlejä kertyi nopeaan tahtiin neljä: Old Town 1161 I’ll Never Forget You Crazy Little Girl 1164 You Can’t Trust Your Best Friend Pretty Girl 1172 Baby Set Me Free Climbin’ The Pole 1176 Tribute To Sam Climbin’ The Pole On mahdollista, että singlejä tehtiin itse asiassa viisi, sillä ennen mainittua nelikkoa ilmestyi numerolla 1157 So Good / The Ape, jonka esittäjäksi on merkitty Prince Jefferies. Ocean on onnistuneesti piilotettu kaikista aiheeseen liittyvistä uusinnoista, itsekin olen kuullut siitä vain vajaan minuutin pätkän. En uskalla varmasti väittää, että kyseessä olisi ollut Donald Height valenimellä, mutta ei sitä voi poiskaan sulkea. Ensinnäkin singlen molemmat puolet ovat Donaldin sävelmiä. Teddy Vannin säveltämä ja tuottama bpuoli on nykivä puolinopea, sekä laulultaan että sovitukseltaan kunnon soulia. Levy itsessään on mitä hauskinta mesomista, mutta ajatus tankoon kiipeämisestä tanssivillityksenä on käsittämätön. Kent on julkaissut varsin paljon Old Townia menneinä vuosina, doo wopia toki enimmäkseen, mutta muutaman cd:n verran myös soulia ja sieltä löytyy pääosa Donald Heightin tuotteista. Esimerkiksi Baby Set Me Freen hän lauloi niin perusteellisesti Marvin Gayen hengessä ettei paremmasta väliä, hyvä levy silti. B-puoli on tanssinrytky, jossa avusti vanha tuttu J.R. LOPULTAKIN SOULIN YTIMEEN Bert Bernsin välirikko Atlanticin kanssa antoi monelle varjossa olleelle soulartistille mahdollisuuden, kun perustettiin Shout-merkki ja sinne värvättiin joukkoja. RCA 8570 Mr. Shout 200 Talk Of The Grapevine There’ll Be No Tomorrow. Sanoituksen ydin on ymmärtääkseni kertojan tyttöystävälleen lähettämä sähkösanoma tyyliin ”täällä on kaikki kunnossa, minulla ei ole hätää, olenhan Titanicilla”. Tietääkseni kyseessä on ainoa Prince Jefferies -levy, joten äänivertailua ei pääse tekemään. Muukin tuotanto oli sävelmien osalta Donaldin omaa, sen sijaan hän ei noihin aikoihin juurikaan sävellellyt muille. I’ll Never Forget You sisältää Solomon Burke’maisen monologiosion ja You Can’t Trust Your Best Friend lähtee liikkeelle kuin Chuck Jacksonin Any Day Now. New Yorkin katusoul eli vahvoja aikoja 60-luvun puolivälissä. Oma suosikkini on tanssilaulu Climbin’ The Pole, hyvä esimerkki siitä miten älyttömiksi tanssiyritykset pahimmillaan tai parhaimmillaan lipsuivat. RCA:lla ei Donaldin aivoituksia ymmärretty, hän siirtyikin vielä vuoden ‘65 puolella Roulettelle, tuottajana toimi edelleen Teddy Vann. Syy voi olla se, että uusinnat laaditaan soulin ehdoilla ja kyseinen esitys onnistui muutama vuosi sitten saamaan eräässä listauksessa maininnan ”kaikkien aikojen huonoin soul-levy”. Song Of The Street oli tuolle tyylilajille ominaisesti raskas, äänekkään naiskuoron osalta melkein kolkko. Aika raskas on myös Rudy Clarkin säveltämä sanoiltaan tyhjänpäiväinen You’re Too Much, siinäkin osan tunnelmasta tappoi ylisovitettu naiskuoro. Liikkeelle lähdettiin RCA-singlellä. Toiseksi single on merkitty eräässä japanilaisessa muilta osin nähdäkseni virheettömässä listauksessa Donaldin levytykseksi. Levy herätti ansaittua huomiota ja olisi voinut olla hitti, jos Billboardin r&b-lista olisi ollut toiminnassa, Cashboxin vastaavassa single nousi korkeimmillaan sijalle 44. Päinvastainen tapaus on tietenkin Sam Cooken muistolle omistettu Tribute To Sam, siisti ja hillitty kaikki pakolliset fraasit sisältävä kunnianosoitus. Parissa yrityksessä käy mielessä Garnet Mimms tai Wilson Pickett. OLD TOWN Vuonna ‘64 Donald Height otti taas askelen kohti soulin huippua saadessaan sopimuksen Hy Weissin Old Town -merkille. Ei tuota kannata soulina kuunnellakaan, kyseessä on ylidramaattinen ja viihteellinen, ehkä peräti huvittavaksi tarkoitettu kertomus Titanicista
Jubilee 5641 You Better Sit Down Kids Looking For My Baby 5648 Games People Play (47.) Looking For My Baby 5665 Can’t Take My Eyes Off You You Sure Know How To Make A Man Feel Good 5671 Don’t Let Me Down Looking For My Baby 5681 She Blew A Good Thing The Twelfth Of Never 5696 If I Can If It Ain’t Clean Kieltämättä aika outo listaus. Single julkaistiin muutama viikko Otisin kuoleman jälkeen, joten tavallaan kyseessä oli tribuuttilevytys. gotta gotta) sisältävälle 365 Days -levylle sekä Donaldin itsensä säveltämälle ja tuottamalle itsekehuhoilotukselle Bona Fide Lover, jossa Donald julistautuu kovaksi kaveriksi sekä soulmiehenä että naisjutuissa. Mukaan mahtuu monta upeaa balladia, joita en osaa laittaa paremmuusjärjestykseen. sävelmiä. Keskimäärin rytkyraidat olivat aika persoonattomia. Can’t Take My Eyes Off You ja You Better Sit Down Kids ovat soulin näkökulmasta täysin käsittämättömiä versioita, Beatles-sävelmään Don’t Let Me Down kohellusta ja yliyritystä tuli hetkittäin liikaakin. Mayhew on nimike, josta en ole koskaan saanut täyttä tolkkua. Ainoa poikkeus soulin suuntaan oli versio Poets-yhtyeen rajusta She Blew A Good Thing -hitistä. Donaldin cover oli meluisampi ja sekavampi ja hävisi puhtaasti originaalille. Kuudesta seuraavasta singlestä Donald tuotti itse viimeisen, muilta osin hommaa hoiti Tommy Smalls. Jubilee-levyistä viimeinen oli vuodelta ‘70. Sen jälkeen ei suuria onnistumisia tullut, erinomaisia levyjä kylläkin. Jatkoa seurasi vuonna ‘69, kun Bobbettes-runko levytti nimellä Soul Angels yhden singlen (It’s All In Your Mind / The Ladies Choice) Josie-merkille, senkin tuottajaksi ja säveltäjäksi on merkitty Donald Height. B-sivu, sekin Sam Cooke -henkinen on samaa tasoa, muista poimittakoon There’ll Be No Tomorrow, Please Don’t Hurt Me, We Gotta Make Up ja I’m Willing To Wait. Materiaalia omaan Shout-albumiin olisi ollut riittävästi, mutta kun ei kaivattua isoa hittiä saatu aikaiseksi, jäi LP haaveeksi. VIIMEISET RUTISTUKSET Teinityttöyhtye The Bobbettes sai vuonna ‘60 ison hitin laulullaan Mr. Sekä RCA että Josie on varustettu merkinnällä Mayhew Productions, sama teksti löytyy parista Donaldin 60-luvun singlestä. Mainitun 60-luvulla toimineen tuotantoyksikön taustoilta löytyy ainakin nimet. Tuolloin alkoi jo olla selvää, että Donald Heightin tyyli oli käymässä auttamattoman vanhanaikaiseksi ja alamäki oli edessä. Samalla taustamiesporukka vaihtui. Vuoden ‘64 paikkeilla yhtye siirtyi Teddy Vannin tuotettavaksi ja kohdalle osui myös Donald Height RCA:lle tehdyn singlen I’ve Gotta Face The World / Having Fun (47-8832) muodossa, molemmat puolet on merkitty Donaldin tuottamiksi. Aloitetaan hyvistä asioista eli kahdesta upeasta balladista, You Sure Know... Lainamateriaalista erottuu Otis Reddingin ”Soul Albumilta” poimittu Good To Me, jonka Donald lauloi komeasti. Molemmat ovat ehdottomasti hänen levytystensä parhaimmistoa, itse pidän kovasti myös kolmeen kertaan käytetystä b-puolesta Looking For My Baby, joka ei ole balladi, vaan mukava medium. KUNNON SOULIA JA OUTOJA COVEREITA Bert Bernsin kuolema joulukuussa ‘67 oli yksi syy siihen, että Donald Height joutui pois Shoutilta. R&b-listoille nousi surullinen, pelkistetty Sam Cooke -vaikutteinen My Baby’s Gone, joka on yksi parhaista. Vielä heikommin meni muuten, vaikka Joe Southin Games People Playsta tehty yritys, sekava sekin, ylsi listoille. Jos jotakin pitää hitusen kehua niin menköön pienet plussat tehokkaan taustan ja perusähkyt (lord have mercy... Singlet ovat olleet vakiotavaraa myyjien listoilla ja luonnollisesti suuri osa Donaldin levytyksistä on ollut esillä myös Bernsin tuotantoa esittelevillä kokoelmilla. Donaldin uralle tyypillinen nopea/ hidas -ajattelu näkyi hyvin myös Shoutilla. Never Let Me Go ei ollut samaa tasoa, ehkä siksi, että kilpailevia covereita oli ehditty tehdä melkein kyllästymiseen asti. ja If I Can. Molemmissa tunnelma on Shout-vaiheeseen verrattuna keventynyt, sovituksessa on eteläisen soulin elementtejä ja Donaldin laulu aiempaa pehmeämpää. Lee. Sinkkujen a-puolille valittiin sekava paketti tuttuja pop tms. Blues News 3/2020 31 204 My Baby’s Gone (20.) You’re Gonna Miss Me 208 365 Days I’m Willing To Wait 213 I Can’t Get Enough We Gotta Make Up 223 Good To Me Bona Fide Lover 226 Rags To Riches Please Don’t Hurt Me 231 You Got Be A Believer Never Let Me Go Donaldin ansiot soulmiehenä varsinkin deep-näkökulmasta perustuvat pitkälti Shout-kauden levytyksiin
Donaldin Mayhew-single on positiivinen yllätys, mielestäni parasta mitä merkillä julkaistiin. Sovittajaksi hän sai pörröisestä soundistaan tunnetun J.J. Hän palasi 70-luvun puolivälissä kotikonnuilleen North Carolinaan. Kappaleen säveltäjinä mainitaan Thomas Glascoe ja Detroit-veteraani Robert Bateman, jota on monissa yhteyksissä pidetty Hurdy-Gurdyn varsinaisena perustajana. Viimeiset vuotensa Donald eli Kinstonissa North Carolinassa, kuolinpäiväksi on merkitty 2.7.1999. Hyvän singlen olisi luullut antavan aihetta jatkoon, mutta se jäi ainoaksi lajissaan. Bobbettes oli Mayhewn ykköstähti, vaikkei hittejä tehnytkään. Singlen nimikkeessä oli Donaldin perässä täsmennys ”The Singing Preacher”. ”SIVIILIIN” Donaldin ura loppui Dakar-vaiheeseen eikä hänen tekemisistään sen jälkeen tiedetä juuri mitään. ei ole sama Tony Bennettin hitiksi laulama sävelmä, jonka Donald oli levyttänyt jo Shoutille. Huhuja yrityksistä palata levyttämään on ollut esillä ainakin demotasolla, mutta varmoja tietoja en löytänyt. Honey-singlen nykivä Rags... Valitettavasti tuo esitys on jäänyt minulta kuulematta, en edes osaa sanoa onko kyseessä uusinta Hollywood Flames -aikojen sävelmästä. En tiedä oliko tuossa viittaus tulevaan, oman käsitykseni mukaan Donald oli perustanut perheen jo vuosia aikaisemmin. 70-luvun alussa Mayhewsta tuli myös levymerkki. Donald Height tuotti Joe Webbin kanssa Bobbettesien kolme singleä, tunnetuimmat esitykset olivat tiukka soulrypistys It Won’t Work Out Baby ja rytky Tighten Up Your Own Home. A Mean Thing on alakuloinen perusballadi. De Da Da on pehmo lallatus, jossa on toki maailmaa parantava sanoma ”life ain’t nothing but a sweet soul song”. Luulisi, että tuosta pateettisesta rakkauslaulusta olisi soulmiehen tulkitsemana syntynyt hyväkin esitys, mutta jotenkin Donald onnistui pilaamaan koko jutun, syynä oli lähinnä nopeutettu sovitus. Tunnetuimmat raidat löytyvät sieltä täältä erilaisilta koosteilta ja nettiä kaiveleva löytää aina jotakin, tuoreimpana MC Embassy -merkille kuitattu ”Crazy Little Girl / The Old Town EP” -niminen kattaus, jossa on kuultavissa neljän Old Townin lisäksi Dakarit ja debyyttisinglen How Lonely Can You Be.. One Love on ehta balladi ja b-puolen Everything kelvollinen medium, jossa Sam Cooke -vaikutteet käväisevät pitkästä aikaa mielessä. Sitäkin parempi on sovitukseltaan vahva Sompin’ Of Stompin’, vaikka nimen perusteella voisi odottaa mitä tahansa. Life Is Free on aika sekasortoinen esitys, jossa puuroinen funk-tausta ja yhteiskunnallinen sanoma eivät oikein tavoita toisiaan. B-puoli toi taas mieleen Sam Cooken. Viimeiset levynsä Donald teki Dakarille: Dakar 4527 A Mean Thing Somp’in Of Stomp’in 4556 I Choose You Somp’in Is Stompin’ Donald itse on toiminut näiden levyjen tuottajana. Jacksonin, joka selvästi tiesi mitä teki, kaikki kolme ovat pehmeitä ja sujuvia esityksiä. Ainoa tieto on hänen sisarensa muistelo, jonka mukaan hän palasi isänsä avuksi laastifirmaan ja työskenteli siellä käytännössä elämänsä loppuvaiheisiin asti. Donald Heightin levytyksistä olisi helposti syntynyt komea boxi, mutta kirjava merkkivalikoima lienee estänyt sellaisen toteutumisen. Willie Hutchin kirjoittama ja ”The Mack” -albumilleen alun perin levyttämä I Choose You on ihan oma lukunsa pitkine introineen ja monologeineen. 32 Blues News 3/2020 Thomas Glascoe ja Richard Montague. Epätasaista ja poukkoilevaa mielikuvaa Donaldin urasta vahvisti syksyllä ‘72 julkaistu single: Bell 45241 Can’t Live Good Things Don’t Last Always Can’t Live oli versio Nilssonin edellisen vuoden ykköshitistä Without You. Eipä tuo juuri innosta, sen sijaan a-sivun sujuva tanssilaulu sisältää paljon hyviä 60-luvun alun early soulaineksia kastanjetteja ja sujuvia jousia myöten, itse asiassa hyvä sekoitus 60-luvun alun ja 70-luvun alun Drifters-tunnelmia. Hieno esitys, jossa kiinnostavinta on se, miten kohteena ollut ”you” muuttui kesken kaiken ”tulevaksi mrs. Donald Heightin omat 70-luvun alun levytykset on helppo niputtaa yhdeksi pötköksi: Hurdy-Gurdy 100 Life Is Free De Da Da Honey 540 Dancing To The Music Of Love Rags To Riches To Rags Mayhew 411756/7 One Love Everything That Shines Ain’t Gold Hurdy-Gurdy 100:sta on In The Basement -lehden diskografian mukaan olemassa myös sellainen harvinaisuudeksi jäänyt painos, jonka b-sivuna oli balladi Believe In Me. Heistä edellinen omisti myös nimeään kantaneen lyhytikäisen levymerkin ja hän oli vahvasti mukana Hurdy-Gurdy -nimisen merkin kuvioissa samoin kuin Honey-merkillä. Merkin artisteja Donaldin ohessa olivat yhden singlen verran Lou Courtney (BN 6/17) ja Luther Ingram, joten ei kannata ihmetellä, että Life Is Freen tausta on tasan sama kuin Courtneyn funkissa Hot Butter ‘N All. Heightiksi”
Kukapa oli sitten nuorimpana perinteistä mustaa musiikkia levyttämään päässyt henkilö. TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA: Blues News juhlii Malmitalolla ! MALMITALO Ala-Malmin tori 1 Helsinki Liput 21,50 € www.lippu.fi 300 TRIBUUTTI-ILTA ELVIKSELLE: ROCK-OLA MASA SALORANTA PETE NÄSMAN THE RELICS LA 7.11.2020 klo 19 A4-posteri_malmitalo_elvis.indd 1 31.3.2020 15:37:49 Mississippin poika Jim Jackson tunnetaan etenkin 1920-luvun miljoonahitistään Kansas City Blues, minkä hän levytti puolisen tusinaa kertaa. maalaisversio, Downtown Blues, I Got Mine, Mr. versio perinteisestä junalaulusta K.C. Blues News 3/2020 35 10.5.1924 Indianolan Richmondissa ja sen tuloksina julkaistiin musiikkikappaleet Sundown Blues ja Stovepipe Blues. Railroad Blues. Useimpien tietolähteiden mukaan hän oli syntynyt vuoden 1876 kesäkuussa, mutta hänelle on kirjattu myös sellaisia syntymävuosia kuin 1884 ja 1890. Aikaisemmin luultiin pitkään, että hän oli syntynyt v. Andrew Baxterin on merkitty syntyneen v. Crump Don’t Like It, Right Now Blues ja What’s The Matter Blues. Vuosina 1927–29 viulisti Andrew Baxterin ja hänen poikansa kitaristi Jim Baxterin muodostama pikkuyhtye sai aikaiseksi miltei 20 tallennetta, joista tosin vain seitsemän on säilynyt nykypäiviin saakka. Johnny Watsonin viimeisin äänitystilaisuus tapahtui niinkin myöhään kuin vuoden 1960 heinäkuussa, jolloin hän oli peräti 93-vuotias. Vesa Walamies Yllä Frank Stokes, oikealla Josh White. Äskettäin huomasin, että Memphisin bluesin luojaksi kutsutun Frank Stokesin ikää on lisätty 11 vuodella. 1888, mutta ainakin kutsuntapaperin ja kuolintodistuksen mukaan oikea vuosiluku on 1877. Eräs ehdokas sellaiseksi on Josh White (1914–69), jonka ohjelmistosta löytyi niin bluesia, gospelia kuin folkiakin. Heistä edellinen tallennutti v. -29 laulut Railroad Bill ja Real Estate Blues, joista varsinkin ensiksi mainittu on vuosien mittaan julkaistu lukuisia kertoja uudelleen. 1928 sokeaa saarnaajaa Joe Taggartia Paramountmerkin studiossa. Rabbit Brownin diskografiasta löytyy kuusi äänitettä, joista synkänoloinen James Alley Blues on todellinen suurklassikko. Muita varhaisia levyttäneitä songstereita olivat Will Bennett (noin 1877 – noin 1935) ja Richard ”Rabbit” Brown (noin 1880 –1937). Stokesin tunnetuimpia tuotoksia ovat rallin ´Tain’t Nobody’s Business ns. Kolmannelle sijalle tässä kilvoittelussa voidaan asettaa kansantaiteilija Henry ”Ragtime Texas” Thomas (1874 – noin 1930). Niistä tunnetuimmat ovat Bull Doze Blues, minkä bluesrock-yhtye Canned Heat muunsi muotoon Goin’ Up To The Country, ja Honey, Won’t You Allow Me One More Chance, minkä sanoitusta Bob Dylan hyödynsi 60-luvun alkupuolella. Hän oli vain 14-vuotias säestäessään kitarallaan v. Tämä kitaraa ja ruokohuilua soittanut vahvaääninen vokalisti pääsi vuosina 1927–29 levyttämään yli 20 laulua. 1869, mutta toisaalta hänen syntymäajakseen on kirjattu myös vuosiluku 1880. Niiden joukossa on mm
Siellä otettiin käyttöön taiteilijanimi Channel, jota ei tarvinnut kaukaa hakea, se oli Brucen äidin tyttönimi. Brucen yhtye sai esiintymiskokemusta lähistön nuorisopaikoissa ja koki lopullisen sysäyksen isän ostaman uuden kitaran ansiosta, sen turvin Bruce pääsi muutamaksi kuukaudeksi Louisiana Hayride -nimiseen showhun. Ulkonäköön en ota kantaa, mutta hän oli etelän miehiä, ääneltään aika ronski ja vietti uransa enimmäkseen kaukana johtavien viihdemerkkien ympyröistä. Bruce alkoi myös tehdä pikku sävelmiä ja vuonna ‘59 hän pääsi esittelemään niitä Texasissa Fort Worthissa toimineelle Ed Manneylle. Bruce oli säveltänyt myös laulun Hey! Baby jo 50-luvun lopulla ja esittänyt sitä yhtyeensä Levy tehtiin Manneyn studiossa, tuottajana ja sovittajana toimi Martin Montgomery. Tässä vaiheessa kesällä ‘59 Bruce sai kaverikseen Margaret Cobbin, josta en ole nähnyt tarkempaa määritelmää kuin ”ystävä”. 36 Blues News 3/2020 BRUCE CHANNEL Hey Baby! PEKKA TALVENMÄKI K uulin Hey! Babyn ensimmäisen kerran keväällä ‘62 Lauantain Toivotuissa ja olin lievästi sanoen hämmentynyt, niin paljon levy poikkesi tutusta ja turvallisesta jenkkipopista, jonka varaan puhkeamassa ollut musiikinharrastukseni perustui. Aioin tehdä tästä esittelystä jatko-osan Teinipopin aatelisia -sarjaan, mutta kun rockväki määrittelee nuo aidon rokin raiskaajat pehmoäänisiksi, kauniskasvoisiksi ja usein vielä mafian holhokeiksi, niin Bruce Channelin kohdalla kriteerit eivät täyty. Rockabilly on sana, jonka käytössä meikäläisen on pakko olla varovainen, mutta eiköhän se kuitenkin kuvaa Run Romance Run -puolta parhaiten, mukava pikku pöllyttely ilman erityisansioita. POLKU KOHTI MENESTYSTÄ Bruce Channel, viralliselta nimeltään Wendell Bruce McMeans syntyi 28.11.1940 Jacksonvillessä, tarkemmin ottaen tuon kaupungin lähistöllä Grapevinessa, missä hänen vanhemmillaan oli tomaattipakkaamo. Seuraavat sävelmänsä Bruce teki Margaretin kanssa, taustahommat hoiti edelleen Martin Montgomery. Tuon voi itse kukin ymmärtää niin, että Hey! Baby ei ole suurimpia suosikkijuttujani, mutta tarina sen ja Bruce Channelin ympärillä toki kiinnostaa. Levyt julkaistiin niinkin kovalla merkillä kuin King: King 5294 Will I Ever Love Again Slow Down Baby 5331 Boy! This Stuff Kills Me Now Or Never Varsinaista muutosta debyyttisingleen ei ole havaittavissa. Netistä löytyy Brucen kuvakavalkadista neljää koulupoikaa esittävä foto, joka on varustettu nimikkeellä The Little Gentlemen, siitä en saanut selvyyttä, onko kyseessä virallinen nimi vai pelkkä herja. Tämä omisti Bluebonnet-nimisen levyfirman ja julkaisi sen pienellä alamerkillä Brucen ensimmäisen singlen: Teen Ager 601 Run Romance Run Don’t Leave Me Brucen tunteellinen laulu lipsahtaa hetkittäin överiksi. B-puolen kaihoisa, laahaava teiniballadi miellyttää minua enemmän, tosin. Perhe oli musikaalinen, isä soitti huuliharppua ja veljet kitaraa. Will I Ever Love On Again on kaihoisa kantriballadi ja muut kolme Run Romance Runin tapaisia rockabillyjä, niistä hyväntuulisin on Now Or Never. Bruce Channelin nimen ja Hey! Babyn väliin voisi laittaa yhtäläisyysmerkin. Myös Brucen kerrotaan oppineen kitaransoiton alkeet jo pikkupoikana, varsinaiseksi opettajaksi hän on maininnut serkkunsa. Kohta kuudenkymmenen vuoden ajan olen ihmetellyt, mikä teki tuosta simppelistä, paikoin ärsyttävästä laulusta klassikon, josta on tehty ymmärtääkseni satoja versioita, josta on kehkeytynyt jalkapallofanien hoilotussuosikki ja joka on muutenkin putkahtanut esiin väliin sellaisenaan, väliin sopivasti muunneltuna. Ollessaan 15-vuotias Bruce perusti koulukavereidensa kanssa yhtyeen
Levystä tuli vuoden ‘62 alussa ykköshitti USA:ssa, r&b-listallakin se kipusi kakkoseksi. Sen toi Smithin hyvin tuntema harpisti Delbert McClinton, jonka hän kutsui antamaan levyyn kaivattua lisäpontta. McClintonin pitkää uraa ei tässä yhteydessä ole syytä kaivella muuten kuin alkuvuosien osalta. Melkein tekisi mieleni väittää, että se voittaa originaalinkin, mutta jääköön väittämättä, originaali on sentään aina originaali.. COVEREITA LAIDASTA LAITAAN Hey! Babystä löytyy järisyttävä määrä erilaisia tulkintoja, osa virallisia levytyksiä, osa livetilanteista napattuja otoksia. Tämän ensisingle on vuodelta ‘60 ja julkaistiin nimellä Mac Clinton LeCam-merkillä (That Cat / Wake Up Baby, LeCam714, a-puolella sekavahko, uskallanko taas sanoa rockabilly ja flippinä versio Sonny Boy II:n bluesista). Smith innostui sävelmästä, mutta piti taustasoitantaa, varsinkin alun kitarointia vaisuna ja halusi siihen ratkaisevan muutoksen. Helpoimmin aiheeseen pääsee käsiksi muistelemalla versioita, joita 60-luvun alun suosikit levyttivät hittiensä imuun albumitäytteiksi. Kiertuetta junaili Brian Epstein, hän järjesti kesäkuun 21. Vaisuksi jäi myös Chris Montezin yritys, joka sekin latistui heti alkuunsa kunnon intron puutteeseen. Strait Jacketsin kokoonpanon pysyvyydestä ei ole tarkkaa tietoa. Mikä vielä kummallisempaa, Hey! Babystä kehittyi menestys myös Euroopassa. Smith teki emämunauksen myymällä, käytännössä melkein lahjoittamalla Hey! Babyn ensimmäiselle tarjoajalle, joka oli Mercuryn alamerkki Smash. Suosio levisi Texasin ulkopuolelle, jolloin singlen myynti isommille apajille tuli ajankohtaiseksi. Joukosta erottui The Marvelettesin ”Smash Hits Of ’62” -albumilleen levyttämä cover, joka tehtiin enemmän Motownin kuin esikuvan ehdoilla, pinttyneenkin intoilijan on tunnustettava, että lopputulos oli tylsä. Originaalisinglen etiketissä lukee Cobb & Channel, mutta käänteistäkin järjestystä on käytetty. Smith oli noiden vierailujen organisaattori ja tutustui niissä merkeissä McClintoniin. Tämän voi tietenkin kuitata toteamalla, että on helppo arvailla, kun tietää asian oikean laidan. Englannissa sen nousun ykköseksi esti vain ”ikuinen ykkönen”, The Shadowsin Wonderful Land. Hey! Baby -sessiossa ovat McClintonin lisäksi soittaneet puolivirallisen lähteen mukaan kitaristit Bob Jones ja Bill Sanders sekä basisti Jim Rogers ja rumpali Ray Torred, toisaalta löytyy netin keskustelupalstalta väite, jonka mukaan rumpalina toimi Ronnie Dawson ja toisena kitaristina Donnie Stevens. Hey! Babyn valtava menestys pakotti Channelin lähtemään Englantiin, McClinton tuli mukaan. Hey! Baby tehtiin ja se sai varsin hyvin soittotilaa eteläisillä asemilla, myös mustilla. On esitetty, että suosion salaisuus oli tiskijukkien erehdys, he kun luulivat Channelia mustaksi. Romanttisen tarinan mukaan McClinton opetti John Lennonille takahuoneessa huuliharpismin salaisuuksia, joiden perusteella Beatles-intoilijat ovat analysoineet yhtyeen läpilyöntilevyjä Love Me Do ja Please Please Me. Hätäisen arvion mukaan tallenteita voi olla toista sataa, sohaistaan pinosta vain joitakin kiinnostavimmasta päästä. Lähes kaikille on tunnusomaista esikuvan innoittama harppuintro, joka ei missään kohdalleni osuneessa tapauksessa ollut McClintonin avauksen tasoinen. Hän oli muuttanut perheensä mukana Fort Worthiin 50-luvun alkupuolella ja kehittynyt siellä niin, että vuoden ‘57 kieppeillä hän oli perustanut pienen The Strait Jackets -yhtyeen (kirjoitusmuoto vaihtelee, myös Strait-jackets ja Straitjackets ovat yleisesti käytettyjä). McClintonin ryhmä esiintyi ahkerasti kaupungin klubeilla ja pääsi nopeasti isäntäyhtyeeksi Jack’s Place -nimiseen mustan musiikin baariin, jossa kaupungissa vierailleet bluesin suurnimet esiintyivät. Ehkä näin oli, itse en koskaan ole osannut ajatella asiaa tuolta kantilta, vaikka solisti kieltämättä erosi ääneltään ja tyyliltään 60-luvun alun valkoisista suosikeista. Del Shannonin, Pat Boonen ja Bobby Rydellin versioissa harppualoitus oli paikallaan ja vaikka mikään ei laulullisesti hirveästi innosta, niin jonkinlainen ryhti niissä kuitenkin on. Jatko kuuluu yleissivistykseen. Siinä työssä Margaret Cobb oli apuna, työnjako on kylläkin jäänyt minulle epäselväksi. Paras 60-luvun alun jäljitelmistä löytyy mielestäni Arthur Alexanderin ”You Better Move On” -albumilta. Joka tapauksessa muistan lukeneeni, että vaikka muutoksia tehtiin, niin Channelin alkuperäisestä sanoituksesta pidettiin kiinni. HEY! BABY Bruce ja Margaret veivät Hey! Babyn legendaarisen Major Bill Smithin kuultavaksi. Channelin, McClintonin ja Beatlesien kohtaamisesta on kirjoitettu kaikki mahdollinen, tässä vain pikakertaus. Myös muualla läntisessä Euroopassa levy oli erittäin suosittu. päivänä vuonna ‘62 Liverpoolin liepeillä New Brightonissa tapahtuman, jonka päätähti oli Channel ja lämmittäjä The Beatles. Blues News 3/2020 37 kanssa, mutta levytysajatus vaati vielä hiomista. Hänellä oli Fort Worthissa LeCam-levymerkki. Takahuoneessa kyllä juteltiin myös harpun soitosta, mutta tuskin mitään sellaista, jolla olisi ollut Beatlesien tulevaisuuden kannalta merkitystä. McClinton ei ole ottanut kunniaa tilanteesta, vaan on todennut, että tarina on vahvasti yliromantisoitu
Sisaruspari April Stevens & Nino Tempo nimesi vuonna ‘65 kokonaisen albumin ”Hey Baby” -nimellä, mukana on tietysti myös nimikappale, joka heidänkin tapauksessaan jäi laulun osalta latteaksi ja mikä huvittavinta, versio lähti liikkeelle viheltämällä. Channel viipyi Smithin LeCam-merkillä kolmisen vuotta, tässä singlediskografiaa vuosilta 1961–’63: LeCam 953 Hey! Baby (2./1.) The Times 963 Number One Man (52.) If Only I Had Known 973 Stand Tough Somewhere In This Town 993 O! Baby Let’s Hurt Together Kuten todettiin, Smash osti Hey! Babyn ja julkaisi sen numerolla 1731, listasijoitukset on merkitty Smash-painokselle. Blue And Lonesome on Channelin muuhun tuotantoon verrattuna kaunis laavaava balladi,. Suomalaista tai ruotsalaista Hey! Babya en koskaan muista kuulleeni eikä niitä eteläisessä Euroopassakaan juuri tehty. Hän levytti nimeä DJ Otzi käyttäen Hey! Baby -sekoilun Uhh, Ahh -lisukkeella varustettuna. Pelkäksi vitsiksi ei asia jäänyt, sen jouduin toteamaan kerran etelänmatkallani. 963 ilmestyi numerolla Smash 1752 (korkein poplistasijoitus 52.) ja 973 numerolla 1780. Ainoa varma havainto on Ranskasta, siellä Hey! Babyn levytti tyypilliseen jykevään tapaansa originaalin tunnelmaa tapaillen Johnny Hallyday. Single on merkitty julkaistuksi elokuussa ‘63, muita detaljeja ei ole tiedossa. Kun nyt Beatles tuli puheeksi, niin listausten mukaan Ringo Starr coveroi Hey! Babyn 70-luvulla ja hirveän esityksen tekikin. Smash julkaisi myös muutaman sellaisen singlen, joista ei LeCampainosta löydy. On luonnollista, että söpöläiset Paul & Paula tekivät coverin, hehän kuuluivat samaan Smithin talliin kuin Bruce Channel. Dale & Grace kävivät syksyllä ‘63 listaykkösenä kaihoilullaan I’m Leavin It Up To You ja samannimiselle albumille levytettiin pikapikaversiolta kuulostava Hey! Baby, jonka avaus hoidettiin jousilla. Varsinaiseen klassikkoasemaan Hey! Babyn nosti suosittu filmi Dirty Dancing vuonna ‘87 ja uuden ulottuvuuden laulu sai 2000-luvun alussa itävaltalaisen Gerry Friedlen oivalluksesta. 38 Blues News 3/2020 Jostakin syystä Hey! Baby innoitti 60-luvun alussa boy & girl -suosikkeja. Hotellini naapurissa oli pubi, jonka screenin ääreen englantilaiset turistit kokoontuivat iltaisin liigaotteluita seuraamaan ja heidän ”Heeeeeey baby I wanna knooooooow if you’ll be my girl” -hoilotuksensa kuului matkojen päähän. Vaikka Hey! Baby oli suosittu Euroopassa, brittiartistit jättivät sen aika lailla rauhaan. Siltä varalta, että asia herättää saivartelua totean, että Hey! Babyn nimi esiintyy yhtä usein huutomerkillä varustettuna kuin ilman sitä. On selvää, että samanlaiseen tunnelmaan pääsy ja suosion uusiminen oli tuhoon tuomittu ajatus. Eipä silti, tuo hyväntuulinen mekastus piristi muutenkin rennon paikan tunnelmia. JATKOHITIN ETSINTÄÄ On selvää, että Hey! Babyn huikea menestys mullisti sekä Bruce Channelin että Major Bill Smithin jatkosuunnitelmat. John Lennonin harppuintrolla ryyditetty Beatles-versio olisi tietysti voinut olla historiallisesti kiinnostava, mutta sellaista ei tehty, merseytulkinnan levytti Brian Poole & The Tremeloes syksyllä ‘63. Levy oli moni-ilmeinen ”once in a lifetime thing”, sen kuvaaminen yhdellä kategorialla on hankalaa. Hey! Baby ei ole ollut soulin tai bluesin ystävien lempilauluja. Tämä riittäköön yhtä lisäystä lukuun ottamatta. Vaikka Channel on saanut Rockabilly Hall Of Fame -tunnustuksen, en löydä Hey! Babystä mitään, mikä vastaisi käsitystäni rockabillystä. Eteläinen r&b lienee lähinnä totuutta, mutta seassa on ripaukset kantria, peruspoppia ja ainakin McClintonin osuuden osalta jopa bluesia, kaikki iloisesti sekoitettuna. Suosituista brittipojista Hey! Babyn levytti ainakin Adam Faith, tosin kuulemani versio oli livetallenne. Mainitsemisen arvoisia versioita tekivät Jose Feliciano sekä kanadalainen kantrityttö Anne Murray, jonka esitys nousi listoille myös USA:ssa. Sitä yllättyneempi olin, kun tajusin Holmes Brothersin levyttäneen sen vuonna 2004 ”Simple Thruths” -albumilleen. Hyvä versio, mutta ymmärrettävästi aika kaukana alkuperäistunnelmista. Originaalissa huutomerkki on, mutta covereissa sitä ei useinkaan käytetty. Virallisista diskografioista löytyy myös seuraava single: Shalimar 107 I Don’t Wanna Blue And Lonesome Shalimar oli Fort Worthissa toiminut Arlenin alamerkki. Smash 1769 Come On Baby (98.) Mine Exclusively 1819 So Tough Night People 1826 No Other Baby Night People 1838 The Dipsy Doodle Send Her Home Lisäksi Hey! Baby innosti Ed Manneyn julkaisemaan vanhan Teen Ager -singlen puoliskot Manco-merkillään numerolla 1035 ja Kingiltä löytyy numerolla 5620 uusinta, joka sisälsi raidat Now Or Never ja Will I Ever Love Again. 60-luvun alkupuoliskon jälkeen Hey! Baby sai olla rauhassa. Tämä kohellus nousi brittilistojen kärkeen ja sen seurauksena jalkapallopiirit omaksuivat sen suosikkilallatuksekseen. Alkuperäissinglen b-puolella oli nätti poika-tyttöduetto The Times, sen Smash vaihtoi kesympään ja iskelmällisempään Dream Girl -raitaan, joka on viehättävä sekin
Eräässä listauksessa todetaankin, että kyseessä on mahdollisesti jo 50-luvun lopussa tehty ja alun perin hyllylle jäänyt levytys. vastaa hyvin Louisiana-musiikin mielikuvaa, sillä tausta on introsta alkaen New Orleansin katumusiikille ominaisen hyväntuulinen ja meluisa ja sanoituskin on tavallaan ylistys kaupungissa odottavalle tytölle. Sattumasta ei olla kyse, myöhemmistä b-puolista myös alakuloiset teiniballadit Night People ja mainittu Blue And Lonesome sisältävät vahvasti Orbisonhenkeä. Siksi oli pieni yllätys, että Bruce Channel onnistui nousemaan vielä listoille, tosin vain häntäpäähän. litania venyi. LeCam veteli tältä erää viimeisiään. Mukavan levyn toinen säveltäjä oli Bob Osburn, joka levytti laulunsa itsekin, tuolloin elettiin 70-luvun lopun rockabilly-renessanssia ja lopputulos oli sen mukainen. Hyvä LP silti. MOTOWN MEMORIES Berry Gordy oli perustanut vuoden ‘61 loppuun mennessä kolme levymerkkiä, tuttujen Tamlan ja Motownin varjossa toiminut kolmas oli Miracle, jolle esimerkiksi The Temptations ja Jimmy Ruffin tekivät ensilevynsä. HEY! BABY -ALBUMI(T) Bruce Channelin albumidiskografia on vähän hankalasti hahmottuva. Jo 50-luvun lopun muutamalla raidalla olin aistivinani Roy Orbisonin levyiltä tuttua tunnelmaa, tahallista vai tahatonta, sitä en uskalla arvioida. Going Back... Lähes täydellisen paketin tarjoaa netissä 30-raitainen Apple-kooste ”Number One Man / Greatest Big Hits & Highlights”, joka on vuodelta 2013, sitäkin uhkeampi on tuore ”Hey Baby, The Early Years 1959–1962” (Jasmine JA CD 1024), jolta löytyy Delbert McClintonin ystäville täkynä duetto Hully Gully. Somewhere In This Townilla asiasta ei ole epäilystäkään, niin dramaattinen ja hetkittäin överiksi laulettu balladi on kyseessä ja lisäksi se huipentuu Orbisonin levyiltä tutuksi tulleeseen loppunousuun. Oh! Baby ja Come On Baby jatkavat samaa ideaa, mutta heikommin eväin, nimistäkin voi jo päätellä, että meno oli turhan simppeliä. Sellainen ilmestyi vasta vuonna ‘68 Euroopassa ainakin kolmen maan painoksina. Seuraavan vuoden alussa Gordy lakkautti Miraclen ja perusti samalla jazzille vihkiytyneen Workshopin, omaa nimeään kantaneen suurmerkin Gordyn. Häneltä on ilmestynyt runsaasti kokoelmia, jotka on nimetty ison hitin mukaan. Kaiken kaikkiaan LP on korkeintaan keskitasoinen ja sen huomasi yleisökin. Hey! Babya seuranneiden sinkkujen a-puolista Number One Man on mitä tyypillisin follow up. Hopun oloa kuvaa myös versioiden kirjava taso. Sävelmä tilattiin muualta (Waldion-Pike) ja kun McClintonin harpun sekaan sovitettiin jopa torvia sisältänyt puuro, oli tulos levoton ja aggressiivinen. Viimeisen listatun LeCamin Blue Monday oli arvattavasti jatkoa New Orleans -ajattelulle, jykevän esityksen kruunasi McClintonin harppubridge. Ihmettelen silti, että singlen listasijoitus jäi noinkin alas. GOING BACK TO LOUISIANA Vuoden ‘64 alussa popmusiikki mullistui ja se pudotti melko perusteellisesti Major Bill Smithin tapaiset pikkumerkkiyrittäjät. Parasta koko levyllä ovat oudomman pään sävelmät, siisti kantriballadi Love Me ja puhdas teinipoppi Sorry Baby. Yllättävän pitkäksi eo. My Baby sujui sekin Delbertin komennossa, hänet on merkitty säveltäjäksi. Collectables julkaisi ”Hey! Baby” -nimisen cd:n numerolla COLCD 5623, sisältönä oli alkuperäinen vinyyli kahdella lisäraidalla (Number One Man, Mine Exclusively) täydennettynä. Yleensä superhitin varaan tehty albumi on listakelpoinen menestys, mutta ”Hey! Baby” ei pärjännyt ollenkaan. Stand Up puolestaan oli erilainen tapaus. Hittiedeltäjän elementtejä on yritetty sekoitella, lopputulos vain on vähemmän jykevä. B-puolet ovat enimmäkseen nättejä teinislovareita. Rider (3) You Make Me Happy (4) Mine Exclusively (5) Only In Name (6) Come On Baby B: (1) Hey! Baby ‘68 (2) Baby Heartbreak (3) The Times (4) I’ll Follow You (5) Miss Me Baby (6) Tipped Out Kuten listaus osoittaa, kyseessä ei ole varsinainen albumi vaan lähinnä kooste vanhoista LeCam-raidoista, joiden täydennyksenä tarjotaan pari uudempaa esitystä. Muutamat esityksistä, lähinnä If Only I Had Known ja Let’s Hurt Together, menevät näkemykseni mukaan puhtaaseen kantriosastoon, mikä ei ole moite, pikemminkin päinvastoin. Yhtiö oli tilanteessa, jossa hitin imuun ei enää ollut mahdollisuuksia julkaista albumia. Blues News 3/2020 39 aika vanhahtava vuoden ‘63 levyksi. ”Hey! Baby” -nimellä julkaistujen uusintojen lista on sen verran pitkä, että tyydyn muutamaan perusvalintaan. Uutena elementtinä tarjoiltiin sotkua täydentämään enkelikuoro. Koska mukaan ei mahdu mitään mullistavan tärkeää, tyydytään pika-analyysiin. Tässä brittiversion listaus: Going Back To Louisiana (Sonet SNT 303) A: (1) Going Back To Lousiana (2) C.C. LeCam 122 Going Back To Louisiana (89.) Forget Me Not 125 My Baby Blue Monday Shah 304 Stand Tough Court Of Love Going Back To Louisiana nousi listoille helmikuun lopussa eli juuri kun Billboardin HOT 100 oli kokenut mullistuksen ja hyviä levyjä joutui etsimään litanian loppupuolelta. Myös Fort Worthissa toimineella pikkumerkillä Shahilla oli tiettävästi läheiset kytkökset Smithiin. Toisaalta Chantilly Lace ja Baby You’ve Got What It Takes ovat pelkästään ärsyttäviä, ja kun edellä totesin Roy Orbison -vaikutteet positiiviselta kantilta, niin Dream Baby -cover on surkea. LeCam 122:n b-puolen Forget Me Not oli puhdas kantrihenkinen jäähyväislaulu, sievä ja hillitty, mutta ei oikein ajan tasalla vuoden ‘64 tuotteeksi. Alkuperäinen Smash julkaistiin heti singlen imuun, tässä sen tiedot. Vinyyleistä tutuin ja lajissaan ensimmäinen on vuonna ‘90 julkaistu Teenager 601, joka sisälsi 19 hyvää valintaa vuosilta 1959–’64. Hey! Baby And 11 Other Songs About Your Baby (Smash MRS 27008 tai SRS 67008) A: (1) Hey! Baby (2) Breakin’ Up Is Hard To Do (3) Baby It’s You (4) Ain’t Got No Home (5) Chantilly Lace (6) Sorry Baby B: (1) Dream Baby (2) Since I Met You Baby (3) Love Me (4) If Only I Had Known (5) Dream Girl (6) Baby You’ve Got What It Takes Kiirettä tosiaan pidettiin, edes jatkosinglen Number One Man ei ehtinyt mukaan. Plussan puolelle noteeraan rohkeasti erilaisen näkemyksen The Shirelles -hitistä Baby It’s You ja rauhallisen Since I Met You Babyn
Berry Gordy palasi päähänpinttymänsä kantrin pariin 70-luvun alkupuolella perustaen Melodyland-merkin, jonka artistikatraasta löytyy sellaisia luotettavia kantrimiehiä kuin Dorsey Burnette, Ronnie Dove, Terry Stafford, Jerry Naylor ja Pat Boone. Viimeksi mainittu lähti liikkeelle täydellä tohinalla, sillä sen ensimmäisiä artisteja olivat Lamont Dozier, The Vells -nimellä levyttänyt tuleva Martha & The Vandellas, piipahtipa merkillä myös The Temptations, tosin käyttäen nimeä The Pirates. Brownfield, Charay ja Jade olivat Fort Worthin pikkumerkkejä, ja niistä kahta ensimmäistä Mel-o-dy-sinkkujen b-puolten säveltäjäksi on merkitty vuonna ‘25 syntynyt kantriveraani Howard Hausey, joka tunnetaan parhaiten muutamasta Johnny Hortonin levyttämästä sävelmästä ja joka käytti omilla Mel-o-dylevyillään sukunimeä Crockett. En tiedä onko tuota uskominen, samassa tekstissä Channel nimittäin väittää Gordyn hyllyttäneen nauhoituksen A Number One Man eli uuden (?) version Channelin vanhasta LeCam-laulusta, miten lienee. Kun Gordy-merkin ensimmäiset listahitit ilmestyivät vuoden ‘62 lopussa, muuttui Mel-o-dyn linja. Poikkeuksena löytää diskografioita tonkiva parit Hausey & McMeans -sävelmät, jotka ensin mainittu levytti sukunimellä Crockett. Satisfied Mind oli ainoa raita, jonka hän kävi levyttämässä Detroitissa, muilta osin hän viihtyi Fort Worthissa. Se alkoi julkaista kantria, niin naurettavalta kuin se jälkikäteen ajatellen kuulostaakin. Discografian ymmärtämistä sotkevat monet uusintajulkaisut. Ensimmäinen kantriartisti oli Texasista löydetty duo The Chuck-A-Lucks ja seuraavina louisianalainen honky tonk -mies Howard Crockett sekä Bruce Channel, jolta julkaistiin vuonna ‘64 kaksi singleä: Mel-o-dy 112 Satisfied Mind That’s What’s Happening 114 You Make Me Happy You Never Looked Better Valtaosa Al Kleinin tuottamista kantriraidoista levytettiin Texasissa. Muutenkin You Make Me Happy on lähellä sitä mitä Channel levytti Major Bill Smithille, hauskasti pomppien etenevä poppiraita. Channel itse on kertonut, että hän olisi halunnut toimia Gordyn hommissa enemmän säveltäjänä kuin artistina, mutta pomolle tuo ajatus ei kelvannut. 40 Blues News 3/2020 ja lisäksi pikkumerkin Mel-o-dy. kesällä ‘68) ilmestyi numerolla Bell 1010, Try Me’n numero oli 1030 ja Mr. Lisäksi pitää muistaa, että Euroopassa julkaistiin paljon Bruce Channelin sinkkuja, mutta kun yksinkertaistetaan asioita, saadaan seuraavanlainen listaus 60-luvun jälkipuolen jenkkijulkaisuista. Bus Driverin 1038. Mel-o-dy lakkautettiin vuoden ‘65 alussa. Lopputulos kuulostaa kaiken kaikkiaan ihan ehdalta Hitsvillen liukuhihnalta niin että Wagonerin leppoisa ja positiivinen tarina jäi sivuosaan. HAKUAMMUNTAA Listausten päivämääristä selviää, että Bruce Channelin Motown-seikkailu tapahtui muun toimen ohessa. Toisen singlen a-puoli alkaa tutulla harppuintrolla, jonka soittajasta Motownin singleboxin teksti toteaa ”probably Delbert McClinton”. Kun sopimus Major Bill Smithin ja LeCamin kanssa päättyi, Channel jatkoi Fort Worthissa melko sekavissa merkeissä. You Never Looked Better on Channelin Mel-o-dy-raidoista ainoa puhdas kantrilaulu, sekä sävelmänä että sovituksena siitä tulee mieleen Leroy van Dyken iso hitti Walk On By. P Channel saavutti ainoan noiden aikojen hittinsä Englannissa, jossa singlet julkaistiin joko Bellin tai Statesiden nimissä. Firman palkkalistoilla oli lähinnä myyntimiestehtävissä Texasista siirtynyt veteraani Al Klein, josta tehtiin kantriosaston pääasiallinen johtaja. Channel muistelee Motown Boxin tekstissä levyttäneensä Motownilla myös muuta, esimerkiksi jotakin Holland-Dozier-Hollandia. Brownfield 29 Don’t Let Go My Prayer 1038 Don’t Go The Actor. Brucen versio Porter Wagonerin 50-luvun ykköshitistä Satisfied Mind oli poikkeus, se tehtiin Hitsvillessä ja sen taustalla oli joukko talon omia muusikoita sekä vahva Motownille tyypillinen kuoro. Charay C-33 Baby, Please Come Back Baby Heartbreak C-33 Hey! Baby ‘67 Tipped Out Jade 101 My Baby’s Gone It’s Me Mala 579 Mr. That’s What’s Happening on vaisumpi, mutta kaikkea muuta kuin peruskantria sekin on. Siihen mennessä Bruce Channel oli siirtynyt takaisin tuttuihin Fort Worth -kuvioihin. Samalla hukkui Channel taustasoiton alle, hankala häntä on tunnistaa paitsi jos asian tietää. Bus Driver It’s Me 592 Keep On Barbara Allen 12011 California Water The Family Tree 12027 Nobody Try Me 12041 The Web Mrs. Suurin menestys Keep On (korkein sijoitus 12
Päätösraita Strange on itseltään Screamin’ Jay Hawkinsilta lainattu. Brittihitti Keep On tosin on minun korvissani vain vauhdikas kohellus, mutta sitä edeltänyt bussikuskilaulu oli hallitumpi, tyylikkäästi taustaäänin tehostettu vauhtipala, jossa sanoituksen idea oli monilta vastaavilta tuttu: ”got to get home to my baby yeah”. Blues News 3/2020 41 johti Major Bill Smith. Rohkea valinta, selvää on, että tulkinta ei yllä lähellekään omaperäistä originaalia, mutta heikon alun jälkeen Channelkin sai tarinaan jonkinlaista imua. Muilta osin levy on soulharrastajan näkökulmasta katsoen 60-luvun lopun popalbumiksi yllättävän hyvä. Jostakin syystä Bruce Channelin versiota ei ole huolittu listaukseen mukaan. Toki nuo kehumaani sävelmätkin olivat selvä meriitti ja vuoden ‘68 lopussa Englannissa julkaistu albumi sisälsi lisäaiheita. Netin luettelosta löytyy kolmisenkymmentä levytettyä My Cup Runneth Over -coveria lähes kaikkien mahdollisten viihdelaulajien esityksinä. Delbert McClintonin ja Wayne Jacksonin (The Mar-Keys/The Memphis Horns) kanssa äänitettyä albumia ”Stand Up” (Icehouse ICD 9406) lukuun ottamatta Bruce Channelin myöhemmistä vuosikymmenistä ei ole löytynyt tietoja. Olin kuvitellut sävelmää ikivihreäksi, mutta kun lähdin itseäni sivistääkseni asiaa tutkimaan, totesin olleeni hakoteillä, originaali on vuodelta ‘66, sen esitti duettopari Mary Martin & Robert Preston. Arvaukseni on, että hän on siirtynyt nyttemmin siviilipuolelle ja jättänyt musiikkihommat pelkän harrastuksen varaan. California on helppo arvata ylistyslauluksi hippiajatuksille, sävelmä on pikkunätti ja lopputulos herkkä. Sovituksesta löytyy tarpeelliset eteläisen soulin elementit pehmeine torvineen ja kitaroineen, laulu ei käy ytimiin, mutta nätisti sanottuna Channel tekee parhaansa. Channel on säveltänyt muutaman muunkin listatuista raidoista, joissakin tapauksissa hänellä on ollut kaverinaan vanha tuttu Howard Hausey. Positiivista mielikuvaani kohottaa ajatus siitä, että itse sävelmässä on jotakin suursuosikistani Del Shannonista muistuttavaa. Positiivisin yllätys on B5, viehättävä tarina 17-vuotiaasta länsirannikon tytöstä. Medleyn raidat ovat Blue Suede Shoes, That’s All Right Mama, Heartbreak Hotel, Don’t Be Cruel ja Love Me Tender. Hieno esitys, josta toivoin löytyvän oikean deep-esikuvankin, mutta sellaista ei löytynyt. It’s Me ja varsinkin Don’t Go olivat rauhallisia ja ylisiistejä esityksiä, jälkimmäinen toi taas kerran mieleeni Roy Orbison -vaikutteet. 12011 oli kolmas Dale Hawkins -onnistuminen. Ehkä Channel on esittänyt Elvis-kappaleita lavalle jouduttuaan ja saanut siten innoituksen. Säveltämisestä hän ei luopunut, mutta kun työ suuntautui kantripuolelle niin sellaiset nimikkeet kuin You’re The Best (Kieran Kane), Party Time (T.G. Kehut Carson saa On A Rainy Daystä, jossa on samantapaista pörröistä soultuntumaa kuin Box Topsin parhailla levyillä. Yhtiön katalogiin valikoitui jälleen myös lähes parikymmentä noin vuosina 1977–81 ilmestynyttä Bruce Channel -singleä, jotka koostuivat pääosin uusinnoista laulajan vanhoista esityksistä sekä kantrikokeiluista. Bill Smithin LeCam herätettiin henkiin 70-luvun alkupuolella. Covereita on vain kaksi. Vuonna 1995 ilmestynyttä, osittain Memphisissä mm. Joukossa on yksi erityisen maininnan arvoinen levytys: LeCam 1117 A Presley Medley A Man Without A Woman Numeron perusteella single on julkaistu vuonna ‘79, joten a-puolta voitaneen pitää kuninkaan kuoleman jälkimainingeissa syntyneenä tribuuttina. Bus Driver (2) Try Me (3) On A Rainy Day (4) My Cup Runneth Over (5) Barbara Allen (6) Strange Sen verran otan heti edellä olleita kehuja takaisin, että Carsonin säveltämät A3 ja A6 ovat sekavia poprokkeja ja LP:n heikoimmat raidat. Pääsy Malalle merkitsi piristymistä Channelin uralla. Water The Family Tree puolestaan oli Bruce Channelin oma sävelmä, lämminhenkinen naisnäkökulmaa kunnioittava kantrilaulu. Säveltäjä/tuottaja on valkoihoinen Bobby Skeel, singlen alareunasta löytyy myös merkintä Executive Producer Bill Smith. Hengissä hän joka tapauksessa on, asuu Nashvillessä ja lienee hyväkuntoinen, näin ainakin sen perusteella, että huomasin netistä tuoreen hänelle osoitetun syntymäpäiväonnittelun 79-vuotispäivän kunniaksi.. PIKAINEN LOPPUYHTEENVETO Bruce Channelin tarina levyttävänä artistina vaikuttaa hyytyneen melkein kokonaan 70-luvun alussa, jolloin hän muutti Nashvilleen ja lopetti raskaaksi käyneet livekiertueet. Kovin innostavia eivät hänen tulkintansa ole, mutta sille joka haluaa kerätä kaiken mahdollisen Elvis-materiaalin, on tämäkin single pakkohankinta. Keep On (Bell MBLL 110) A: (1) Keep On (2) Trouble With Sam (3) Nobody (4) California (5) Water The Family Tree (6) Instant Reaction B: (1) Mr. Keep On ja Try Me on merkitty vuonna 2015 kuolleen lähinnä The Box Topsin taustalla häärineen Wayne Carsonin sävelmiksi. Brownfield 29:n tuottajaksi on merkitty Channelin vanha kaveri Gene Hanslee ja Jadeen mies itse. My Cup Runneth Over on kantriklassikko, josta Ed Ames levytti top ten -hitin vuonna ‘67. A Man Without A Woman on täyttä soulia. Hän sai tuottajakseen Dale Hawkinsin ja sen seurauksena siirryttiin puhtaan popin, parhaimmillaan hyvän sellaisen suuntaan. Channel itse ei kuitenkaan ollut ihan sillä tasolla, että häntä olisi voitu väittää blue eyed -laulajaksi. Varsinainen positiivinen pommi löytyy kuitenkin b-puolelta. Ilmettä oltiin vaihtamassa ajan vaatimusten mukaiseksi, niinpä herttainen mutta tasapaksu balladi My Baby’s Gone sisälsi taustan osalta selviä soul-aineksia. Channel on muistellut halunneensa levyttää enemmänkin Carsonin lauluja, mutta parhaat palat annettiin Box Topseille. Laulun säveltäjä on Staxilla The Mar-Keysin saksofonistina aloittanut valkoihoinen Don Nix, joka on myöhempinä vuosikymmeninä ollut monessa mukana. Sheppard), Don’t Worry About Me Baby (Janie Fricke) tai As Long As I’m Rocking With You (John Conlee) lyövät minun aivoissani tyhjää, edes hätäinen nettikuuntelu ei paljastanut niistä mitään ajatuksen arvoista
Lontoon Palladiumilla 1.12.1968 äänitetty ja alkujaan Englannissa julkaistu ”Live In London” (Capitol ST 21715) ilmestyi Yhdysvalloissa vasta 1976 hieman virheellisellä nimellä ”Beach Boys ’69” (Capitol ST-11584). Jan & Dean myös juonsivat maailmalla laajasti levinneen, amerikkalaisia ja brittiläisiä tähtiä yhteen niitanneen televisiokattauksen sekä esittivät sen mittatilaustunnuskappaleen Here They Come (From All Over The World). Hyvin tuote silti omana aikanaan kävi kaupaksi. Hal Blainen orkesterin ja The Fantastic Baggys -taustaköörin voimin syntyi alkuvuonna 1965 konserttialbumi ”Command Performance/ Live In Person” (Liberty LRP-3403/LST-7403). Capitolilla he pääsivät toteuttamaan itseään livenä muutenkin vasta vuonna 1970, tässä vaiheessa jo ilman Brian Wilsonia. Showsta, josta olivat myös peräisin LP:n etukannen kuvat. ”Beach Boys Concertille” ikuistuneita autenttisia keikkatilanteita tiedetään olleen kaksi. The Beach Boysin, Chuck Berryn, The Everly Brothersin, Manfred Mannin ja The Beatlesin tuotantoa. Myös Jan (Berry, 1941–2004) & Dean (Torrence, s. 1940) nauttivat sukseeta keikoilla, eräänä lähimmistä tyylillisistä haastajista Beach Boysille. Nuorison kirkuminen on miksattu kiekolle sietämättömän ylikorostettuun asemaan, eikä avattaviin ja runsaasti kuvitettuihin gatefold-kansiin pakatun ”Concert”-albumin (Capitol TAO/STAO 2198) kuuntelua voi siten pitää millään nykymittarilla musiikillisesti nautinnollisena kokemuksena. Äänityshetkien pitkähkö aikaväli (21.12.1963 ja 1.8.1964) ei kuitenkaan ollut suurin synti vaan ilmiselvät muokkaustoimenpiteet, joilla materiaalia oli menty tohtoroimaan studiossa jälkikäteen elokuun lopulla 1964. Samalla julkaisu jäi alkuperäisviisikon ainoaksi viralliseksi keikka-LP:ksi (vaikka vuoden 1965 levyä ”Beach Boys’ Party!” uskoteltiin kotibileiden yhteydessä äänitetyksi liveksi, oli sen sisältämä musiikki punottu kasaan studiossa). Muun muassa Dick Dale & The Del-Tonesin, The Astronautsin ja totta kai osaltaan myös The Venturesin listoille vyöryttämän surf-tyylin jalostuessa lätiseviltä instrumentaalijuuriltaan yhä enemmän stemmalauluperinteille kumartaneeksi pop-musiikiksi sekä ennen kaikkea The Beach Boysin myötä äärimmilleen tuotetuksi studiotaiteeksi, tarkentui keikkatallenteiden fokus jälleen rujompaan rhythm’n’bluessoundiin tukeutuneisiin ”campusbändeihin”, kuten The Fabulous Wailers ja The Kingsmen. Sikäli toki haastajana lainausmerkeissä, sillä Brian Wilson kunnostautui myös monen duon hitin taustalla kirjoittajana. Konserttikimarassa Surf Cityn tapaisten pakollisten listahirmujen lomassa kaksikko luovii aikakauden muiden klassikoiden keskellä esittäen mm. 42 Blues News 3/2020 PETE HOPPULA 1 960-luvun alun nuorisoaallokossa muutaman vuoden ajan pitivät trendivaltikkaa ja siten konserttialbumikenttääkin komennossaan tyrskykitarat. Sen sisältöä täydensivät TV-ohjelmatallenteet vuoden 1964 T.A.M.I. Levy yrittää myös vakuuttaa musiikin olevan lähtöisin yksinomaan elokuun 1964 konsertista, mutta esimerkiksi kuultavan juontajan Fred Vailin tiedetään olleen paikalla vain joulukuun 1963 tapahtumassa. LAINELAUTAILUA JA KOULUKEMUJA Konserttialbumien klassikoita, osa 9. Ne olivat molemmat järjestetty Kalifornian Sacramenton Civic Memorial Auditoriumissa. Kieltämättä tästä keikkadokumentista huokuu todistelun joskin samalla keulimisen maku. Hitusen levyversiosta nopeutettu Fun, Fun, Fun ja I Get Around esitellään uusina live-esityksinä, mutta todellisuudessa ne ovat leikeltyjä studiotallenteita. Pohjimmiltaan Beach Boys oli vielä seuraavankin vuoden ajan neljällä pitkäsoitollaan sangen kiltti surf-harmoniaryhmä. Rötöksensä rantapoitsut saivat totta kai anteeksi. Huhtikuussa 1966 duon nousujohteinen liihottelu parrasvaloissa katkesi kananlennon lailla Jan Berryn jouduttua auto-onnettomuuteen lähellä Beverly Hillsin Dead Man’s Curvea, toistaen näin ironisesti omalla kohdallaan yhden suurimman hittinsä kohtalokkaan tarinan. Heidän uraauurtavissa, pientä tahriintumistakin pelkäämättömissä näpeissään maailmaan virisi vähitellen sellaisia uusia genrelajeja kuten garage rock ja punk. ”Surf-yleisön Laurel ja Hardy” hallitsivat lisäksi komediarutiinit, joten nyhverömäinen vokalisoitu surf sai heidän esiintymisissään luontevasti rinnalleen jopa standup-viihdettä. Repertuaariinsa he ovat kelpuuttaneet myös Richard Berryn vanhan Louie Louien, josta kehittyikin näihin aikoihin lukemattomien vastaavanlaisten livejulkaisujen vakiovieras. SURFFAAVA KALIFORNIA Lauletun surfin saralla kenestäkään ei ollut vastusta The Beach Boysille. Lisäksi he tulkitsivat lähetyksessä omista hiteistään numerot The Little Old Lady From Pasadena ja Sidewalk Surfin’. Vasta levytystahdin yhteen äänitteeseen per vuosi rauhoittanut ”Pet Sounds” kieli konkreettisemmasta muutoksesta, jolloin biitsileikitkään eivät vaikuttaneet enää olevan niin viattomia kuin tähän saakka oltiin kuviteltu. Se merkitsi ryhmälle sen ensimmäistä Yhdysvaltain listaykköstä yleisalbumisarjassa. Vuonna 1961 perustettu kalifornialaispoppoo kasvatti järkälemäistä suosiotaan levy levyltä, ja vuonna 1964 seitsemännen pitkäsoiton kohdalla sen aiheuttamaa fanihysteriaa nähtiin jo aiheelliseksi pönkittää jossei muuten niin Beatles-huuman vastapainoksi myös live-äänilevyllä
Terry Nolandin, Buddy Knoxin ja Sonny Westin äänitteillä. Keikan avaavaa Peter Gunn -teemaa, hittipäivitystä Let’s Go Trippin’ 65 sekä edellisen parina singlelle poimittua Watusi Jo’ta lukuun ottamatta Dale esittää rock’n’roll-ajoilta tuttuja laulukappaleita. Keikkapaikka Ciro’s (myöhemmin It’s Boss, Ciro’s Le Disc ja Kaleidoscope) West Hollywoodin Sunset Boulevardilla esiteltiin tarkemmin tämän artikkelisarjan toisessa osassa (BN 6/2015). Loppujen lopuksi tolkuttoman kauas ei edellisten menosta jäänyt Kalifornian seudulla ja eritoten San Franciscon Off-Broadway -klubilla 1960-luvun puolivälissä esiintynyt 7-päinen The Big Beats, vaikka kyseessä olikin sekä ulkoasultaan että ohjelmistoltaan jo tässä vaiheessa sangen tyypillinen yökerhoryhmä smokkeineen ja soulja r&b-painotteisine setteineen. Don’t Stop Now oli Frankie Avalonin lauluversiona elokuvasta ”Beach Party” vuonna 1963 alkujaan maailmalle levinnyt kappale ja Lee Hazlewoodin tekemä Angry Generation taas kuului lauluntekijä-tuottajan aikoinaan julkaisematta jääneen The Surf Bunnies -studioprojektin kappalejäämistöön syksyltä 1964. Yhtiö tarjosi ryhmälle myös studiosinglen puolikkaan laulaja Arlin Harmonin taustalla, jonka se hyödynsi levyttämällä livealbumilleenkin sisältyneen Work Songin. Vuoden 1965 albumilla ”Live! At The Off Broadway” (Liberty LRP-3407/LST-7407) bändin repertuaarista herättävät huomion Right String Baby But The Wrong Yo-Yo:n (Piano Red) ja Who Will The Next Fool Be’n (Charlie Rich) tapaiset hieman poikkeavammat kappalevalinnat, joita myös kansipuffaukset kirjoittamaan palkattu paikallinen radiopersoona Art Nelson antaumuksella kehuskelee sekä mainitsee lisäksi kiinnostavana anekdoottina, että Dallasista, Teksasista tulleen ryhmän keulilla oli aiemmin pohjustanut uraansa Trini Lopez. DICK DALE & HIS DEL-TONES Rock Out With... Sax Appeal vuonna 1959), jotka johdattivat sen viimein Liberty-merkille. The Big Beatsin matka ei silti tähän tyssännyt, vaan se pysytteli pitkään Pettyn tiluksilla ja toimi taustabändinä mm. Solistittomissa numeroissa niiden musiikissa oli yhä tunnistettavat piirteensä, mutta harmonialauluun siirryttäessä yhä enemmän bändien materiaaliin oli tarttunut varsinkin Beatlesiltä mallia hakenutta rokahtavaa poppia. – Live At Ciro’s (Capitol T/ST-2293) -65 A: (1) Peter Gunn (2) Money Honey (3) Angry Generation (4) Summertime Blues (5) Blowin’ In The Wind (6) Don’t Stop Now (Movin’ And A-Groovin’) B: (1) Let’s Go Trippin’ 65 (2) Bony Moronie (3) Watusi Jo (4) Money (5) What’d I Say Vuoden 1964 jälkeen monet vannoutuneimmatkin surf-aktit antautuvat britti-invaasion viettelykseen. helmikuuta 1962 ja bändin tarjontaan kuuluivat omien instrumentaalien ohella mm. Jerry Cole & His Spacemen -yhtyeelle samalla levyyhtiöllä musiikkia kirjoittanut Jim Economides, joka toimi Dalen isän, Jim Monsourin ohella albumin tuottajana. Kenties erään vinkin tarjoaa kappale Watusi Jo, jonka kirjoittajaksi on kanteen merkitty Capitolin drag racing -äänikiekoilla vaikuttanut sekä myös mm. Studiossa lähinnä länsirannikon ammattilaisiin luottanut muusikko uurasti kiertueilla ja Kalifornian klubikiinnityksillään ilmeisen vaihtelevan ja jälkipolville usein anonyymiksi jätetyn keikkatyöläisarmeijan kanssa (The Del-Tonesissa mainitaan soittaneen mm. Eddie Cochranin Summertime Blues ja pakollisen folkin paikka suodaan Dylanin Blowin’ In The Windille. Surfia ja hot rod -anteemoja toki säännöllisesti purkitellut Dale oli parantumaton rokkari, jonka keikoilla varsinainen surf lätisi vain valikoidusti. Kyytiä piiskaa mm. Blues News 3/2020 43 Mies toipui kyllä saamastaan aivovammasta vähitellen laulukuntoiseksi, mutta ajat olivat ennättäneet muuttua sillä välin. KRLAradioaseman sponsoroiman konsertti-LP:n äänityslokaatio oli Rainbow Gardens Kalifornian Pomonassa 16. kitaristi Nick O’Malley, basisti Rick Rillera ja pianisti Bill Barber Sr.), eikä siten maaliskuussa 1965 ilmestyneen LP:n ”Rock Out With Dick Dale & His Del-Tones – Live At Ciro’s” (Capitol T/ST-2293) jäsenistöstäkään liene kellään varmaa tietoa. Pitkälti samaan tapaan kahtiajakoinen oli myös surf-kitaroinnin kuninkaaksikin tituleeratun Dick Dalen (1937–2019) levytyssaaga erityisesti Capitol-yhtiön kirjoilla vuosina 1963–65. Heihin lukeutui surf-rock’n’roll -kokoonpanoksi harvinaisen monihenkinen ja -kansallinen The Mixtures (laulaja-pianisti-vibrafonisti Steve Mendoza, laulaja Chick Carlton, fonistilaulaja Delbert Franklin, fonisti Jess Porras, kitaristi Danny Pollock, basisti Zag Soto, rumpali Eddie de Robles ja perkussionisti Johnny Wells), joka levytti vuosina 1962–63 läjän sinkkuja sekä livealbumin “Stompin’ At The Rainbow” (Linda/Faro Productions LP-3301) meksikolais-amerikkalaisen musiikin parissa ansioituneen Eddie Davisin länsirannikolla operoineelle Linda/Fato -yhtiölle. 1970-luvulta eteenpäin Janin & Deanin oli tyytyminen lähinnä nostalgiamarkkinoihin. Jos Dick Dalen ja Del-Tonesin Stomptermillä markkinoidut Rendezvous Ballroom -esiintymiset vuonna 1961 Newport Beachin Balboa Pierillä nostattivat surfmusiikin villityksen ja vetivät paikalle tuhansien ihmisten yleisömeren, saivat samasta kyljyksestä ainakin pienen siivun haukattavakseen myös muut märkien kitarasoundien erikoismiehet. Sen koommin bändistä ei levyrintamalla enää valitettavasti kuultu. Kalifornian Chicanobändien aatelia edusti myös The Premiers (kitaristi Lawrence Perez, rumpali John Perez, basisti Frank Zuniga ja kitaristi George Delgado + baritonifonisti Joe Urzua), joka kampesi itsensä pinnalle. James Infirmary. Fonisti Larry Randallin (syntyjään Larry Pigg) johdolla kokoonpano levytti lisäksi muutamia paikallistasolla kelvollisesti myyneitä omia instrumentaaleja (esim. The Big Beats ei kuitenkaan päässyt näyttämään taitojaan länsirannikolla suurmenetykseen sittemmin sooloartistina nousseen Lopezin kanssa kuin Columbia-merkin vuonna 1958 julkaisemalla ja Norman Pettyn Clovisissa, New Mexicossa tuottamalla esikoissinglellä Clark’s Expedition / Big Boy. Little Richard -medley, Dick Dalen Surfer’s Stomp, Joey Deen Peppermint Twist sekä standardimuunnelmat Besame Mucho ja St
THE ASTRONAUTS Everything Is A-OK! (RCA Victor LPM-2782/LSP-2782) -64 A: (1) Bo Diddley (2) If I Had A Hammer (3) It’s So Easy (4) Dream Lover (5) Wine, Wine, Wine (6) Money B: (1) Big Boss Man (2) Stormy Monday Blues (3) Shortnin’ Bread (4) I Need You (5) What’d I Say Orbit Kampus (RCA Victor LPM-2903/LSP-2903) -64 A: (1) Johnny B. Bändin tunnetuimpia levytyksiä oli Don & Deweyn Specialty-rock’n’rollista Top20-hitin arvoisesti coveroitu Farmer John. ”U.C.L.A. Vaikka Hollywoodissa äänitetyt studiolevytkin olivat pitäneet sisällään vokalisoitua rock’n’rollja r&b-materiaalia (mm. Esityksen oli säveltänyt Lee Hazlewood alun perin kitaristikamulleen Al Caseylle. Goode (2) Be-Bop-A-Lu-La (3) Good Golly Miss Molly (4) Let The Good Times Roll (5) Linda Lou (6) Bony Moronie B: (1) Diddy Wah Diddy (2) Roll Over Beethoven (3) Shop Around (4) Greenback Dollar (5) Summertime (6) Sticks And Stones Coloradon jylhissä vuoristomaisemissa kasvaneet Boulder High Schoolin vesat eivät ehkä arvanneet vuonna 1956 The Stormtroupers -yhtyettä perustaessaan, että juuri heistä kehkeytyisi yksi surf-musiikin edelläkävijöistä. Pientä silmänkääntötempun poikasta taisikin olla ilmassa, kun The Beach Boys -miehen nimellä markkinoitu The Bruce Johnston Surfing Band teki vuonna 1963 yllättäen Del-Fi:lle LP:n ”Surfer’s Pajama Party” (DFLP 1228). Lisäksi yhtye nähtiin valtakunnan TV:n Hullabaloo-ohjelmassa sekä musisoimassa peräti neljässä 1960-luvun beach party -elokuvassa, useammassa kuin kukaan muu genren mannekiineista, Dick Dale ja The Beach Boys mukaan lukien. Sen The Premiers tulkitsi esikoisalbumilleen “Farmer John Live” (Warner Bros. maaliskuuta 1963. Tämäkin tasokas instrumentaalilevy pitäytyi surfissa ja oli peräisin Los Angelesin maisemista, tuskin pyjamabileistä kuitenkaan. Se avitti heidät suurelle RCA Victorille, joka koki olleensa alakynnessä surf-taistossa Capitolin nappaamia Beach Boysia ja Dick Dalea vastaan. Vaikka levyn kansikuvat olivatkin kesäkuulta 1964 El Monte Community Centeristä, itse musiikki tiettävästi lokeroitui jälleen kerran studiofeikkikategoriaan. Jazztuottaja Gene Normanin Hollywoodissa 1950-luvun puolivälissä perustama GNP Crescendo ei jäänyt sekään sivustaseuraajaksi, vaan hyppäsi tyrskyihin omien kahden nimiyhtyeensä, The Rhythm Kingsin ja Dave Myers & The Surftonesin ohjastamana levyllä ”Surf Battle!” (GNP-85). Toukokuussa 1963 ilmestynyt ja Billboardin sijan #61 tavoittanut ”Surfin’ With The Astronauts” avasi neljän pitkäsoiton sarjan, jotka kaikki julkaistiin yhdeksän kuukauden sisällä. Aasiaan suuntautunut kiertue vuonna 1968 tosin myös päätti bändin elon. Yhdeksännen, vuonna 1967 julkaistun ”Travelin’ Men” -pitkäsoiton aikoihin peruskokoonpano oli jo alkanut rakoilla mm. Valtakunnan listoilla orkesterin menestys oli lopulta sangen vaatimatonta, mutta RCA:lla se myös kuului niihin onnekkaisiin, joille albumeidenkin teko oli mahdollista. Perjantain kultamitalit ripustivat kansitekstien mukaan kauloihinsa Al Garcian luotsaamat Rytmikuninkaat, jotka hekin omasivat meksikolaiset ja philippiiniläiset sukujuuret. Vietnamin sotavelvoitteiden johdosta. Jostakin syystä, kenties vain inhimillisestä erheestä johtuen Del-Fi käytti samaa kataloginumeroa myös toisen bändin The Centuriansin miltei identtisellä kannella ja otsikolla varustetulla levyllä ”Surfers’ Pajama Party Recorded Live On The U.C.L.A. Baby Let’s Play House ja Susie-Q), viimeistään nämä kotikonnuilla Coloradossa tehdyt livet paljastivat yhtyeen hot rodja surf-linjaa laajemman lauletun repertuaarin ja myös vahvan yhteyden bluesmusiikkiin. Näin kuitenkin tapahtui, kun Jon ”Stormy” Pattersonin, Robert ”Bob” Demmonin ja rumpali Brad Leachin johtama ryhmä vaihtoi vuonna 1961, paikalliselle astronauttijulkkikselle Scott Carpenterille kunniaa tehden nimekseen The Astronauts ja liitettyään kokoonpanoonsa kitaristit Rich Fifieldin ja Dick Sellarsin. Piskuinen Palladium-merkki antoi miehille tilaisuuden debyyttisinglen Come Along Baby tekoon vuonna 1962. Nelikerroksinen jättiklubi kiinnosti turistien sekä nuorison ohella myös Hollywoodin eliittiä. Surftonesit sitä vastoin olivat paikalliskulmien poikia Laguna Beachiltä ja nokkamies Myers surffari itsekin. Jazzorkesterinjohtaja-promoottori Vincent LeRoy ”Verne” Beyerin isännöimä, sopivasti nimetty keikkapaikka Club Baja sijaitsi Denverissä (1346 Stout Street) ja The Astronautsin levytyspäivät olivat 19.–21.9.1963. Hädin tuskin Top100:n joukkoon Billboardissa yltänyt esitys kuitenkin siivitti Astronautsin rantatielle useiksi vuosiksi. W/WS 1565) vuonna 1964. Kahden studiolevyn ohella The Astronauts teki nousukasvuosinaan 1963–64 kaksi kulttimaineen sittemmin hankkinutta konserttialbumia. Campus”. Vanhalta levyketkulta Bob Keeneltä olisi myös osannut odottaa samaan buumisyssyyn vastaavanlaisia huijausyrityksiä hänen tehtaillessaan pikatahdilla markkinoille surf-albumeita Del-Fi-merkilleen. Kisakumppaniensa ollessa useimmiten Kalifornian aurinkorantojen luontevia asukkeja, oli tällä suosikkiryhmällä matkaa lähimpään merenpoukamaan tuhatkunta mailia. Astronauttinuorukaiset eivät toki aivan yksin keksineet RCA-levyillään esiteltyä reverbin märkää surf-soundia, jonka valtakunnan listat ottivat Baja-levytyksen myötä innolla vastaan vuonna 1963. Ironista sinänsä, tässä vaiheessa Astronauts ei ollut edes soittanut surfia. He hoitivat potin kotiin lauantaina. campus” seisoo lätyn kannessa tekopaikkana ja sisältönä kuullaan pontevaa surf-rock’n’rollia Duane Eddyn Ramrodista The Mar-Keysin Last Nightin kautta Kansas Cityyn ja Green Onionsiin. Ennen muuttumistaan klubiksi rakennuksessa. Virallisesti yhtiö oli esittelevinään LP:llä voittajat kaikkiaan 18 bändin surfkisasta Deauville Castle Clubilta, Kalifornian Santa Monicasta 22.–23. Erityistä sukseeta Astronauts kohtasi The Beach Boysin ja The Venturesin tavoin Japanissa. Heinäkuussa 1963 ilmestynyt ”Everything Is A-OK!” oli ajalleen mitä tyypillisin liveannos. Paikka itsessään olikin rannikkokaupungin aito nähtävyys, miljoonia taaloja maksanut kivija betonirakennus oli kuin linna. 44 Blues News 3/2020 Warner Brosin rahakkaassa tiimissä. Bändi vakiintui levytysformaattiinsa, kun Patterson vaihtoi kitaran bassoon, uudeksi rumpaliksi astui Jim Gallagher ja armeijaan lähteneen Sellarsin tilalle löytyi kakkoskitaristiksi Dennis Lindsey
1940-luvulla perustetun, Tyynenmeren Salomonsaarten trooppisista maisemista ideoidun Tulagin perintö tanssiklubina jatkui sinnikkäästi aina 2000-luvulle saakka. Bändi riuhtaisee setin liikkeelle Bo Diddleyn rytmein ja päättää puhteet What’d I Sayn mukaansatempaavien yleisöhuudatusten saattelemana. Chuck Berryn, Little Richardin, Larry Williamsin ja Gene Vincentin takuuvarmaa ohjelmistoa virikkeistivät hieman rhythm’n’bluesnumerot, kuten Ray Sharpen Linda Lou, Bo Diddleyn Diddy Wah Diddy, The Miraclesin Shop Around ja Titus Turnerin Sticks And Stones. Jamie ei kuitenkaan antanut valttinsa niin vain luisua muiden palkkalistoille, vaan tuotti vielä vuonna 1963 markkinoille albumin ”Surfin’/In Person” (JLP 70-3024/JLP 70-3024-ST ja JLP 70-3025/ JLP 70-3025-ST). Jos bänditallenteet vielä olivatkin pohjimmiltaan aitoja keikkaesityksiä, oli hyvin tavanomaista, että myös niihin lisättiin yleisömeteliä studiopöydältä käsin, tai niitä operoitiin muutoin kovin ottein jälkikäteen.. T-Bone Walkerin Stormy Monday Blues oli kuitenkin se kappale, jota meillä Suomessa kuunneltiin erityisen tarkalla korvalla. Phoenixissä loppuvuonna 1957 äänitetty twang-kitaroitu rock’n’roll-instrumentaali, Chuck Berryn Brown Eyed Handsome Manin avausriffiä lainannut Movin’ n’ Groovin’ jakoi Eddyn pelikortit hänen koko tulevalle uralleen kappaleen noustessa Billboardin Hot100 -listan sijalle 72 keväällä 1958. 1950-luvusta ei ollut vielä kulunut niin pitkä aika, etteivätkö kappalekirjoon olisi mukautuneet vaivatta myös hienostelevammat pop-rokit kuten Buddy Hollyn It’s So Easy tai Bobby Darinin Dream Lover. Folk-puolelta se lainasi Kingston Trion vuoden 1963 hittiä mukaillen Hoyt Axtonin Greenback Dollarin ja evergreeneistä bändinäkemyksen sai ties kuinka monetta kertaa Summertime. Vuonna 2003 paikka jouduttiin kuitenkin veroviranomaisten painostuksesta sulkemaan ja The Fox Theater otti sen tilat haltuunsa sekä vuokrattavaksi eteenpäin pikkuliiketoimintaan. Philadelphiassa Lee Hazlewoodin huomassa Jamie-levymerkillä rakensi vuosikaudet kultaista uraansa alkujaan newyorkilainen, mutta Arizonassa tuolloin radiotiskijukkana ja tuottajana toimineeseen Hazlewoodiin tutustunut nuori kitaristi Duane Eddy (s. 1938). Suhteellisen tuoretta lainamateriaalia edustaa Rick Nelsonin loppuvuoden 1962 Imperial-levytys I Need You. Blues News 3/2020 45 oli toiminut 1930-luvulta 1960-luvun alkuun saakka sikäläinen tanssiakatemia. Debyyttialbumi ”Have Twangy Guitar Will Travel” roikkui listoilla huimat 82 viikkoa, tavoittaen korkeimmillaan paikan numero 5. Suomen RCA:lla Boys-yhtyeen kanssa sopimussuhteessa ollut Jussi Raittinen oli saanut yhtiön tuottajalta Johan Vikstedtiltä virikelevyjä oman debyyttiLP:nsä ”Numero 1” sisällön pohdintaa varten. Tässä valikoimassa oli sattumalta mukana myös The Astronautsin ”Everything Is A-OK!”, joka tarkentui myös veljesten Raittinen tutkaan. Astronauts ei kuitenkaan esittänyt kappaleita vielä tässä vaiheessa britti-r&b-bändien tapaan, vaan omalla yhä surf-pohjaisella kitaratyylillään. Jimmy Reedin Big Boss Man toki levisi pian kulovalkean lailla Englannista The Animalsin ja The Pretty Thingsin toimesta ympäri Eurooppaa, mutta valkoiselle amerikkalaisnuorisolle tämä kaikki oli vielä ”uutta”. Levyn b-puolen avaavat bluesnumerot herättävät kuitenkin suurimman uteliaisuuden. Jamie-yhtiöllä hän viihtyi vuoteen 1962 saakka, jonka jälkeen matka jatkui 1960-luvun varrella etupäässä RCA:lla ja Reprisellä. Peter Gunnin, Movin’ N’ Groovinin, Yepin, Ramrodin, Cannonballin ja Rebel Rouserin tapaisille vanhoille studiolevytyksille oli äänitetty tuttua holvimaista live-älinää ja tietysti kauppaa koitettiin vahvistaa vielä levyn toisen kansipainoksen myötä lainelautalisällä, vaikkei Eddyn hengentuotteilla juuri koskaan suoranaisia kytköksiä surfiin ollutkaan. Väliin mahtuu lisää rock’n’rollteutarointia Barrett Strongin Moneyn, dallasilaisen The Nightcapsin Wine, Wine, Winen ja newyorkilaisen The Bell Notesin pikkuhitiksi muodostuneen vanhan plantaasihokemalaulun Shortnin’ Bread sävelin. Nykyään rakennus toimii joogastudiona ja pizzeriana, mutta vanhoista hyvistä ajoista muistuttavaa Tulagi-kylttiä sen seinästä ei tiettävästi olla vieläkään poistettu. Trini Lopezin vuoden 1963 Billboard-Top3-liveversio Pete Seegerin folk-laulusta If I Had A Hammerista ei takuulla voinut olla vaikuttamatta siihen, että myös The Astronauts oli keksinyt kappaleen ja muovannut siitä surf-henkisen sovituksen. Tulagi-nimisessä paikassa Coloradon Boulderissa 27.2.– 1.3.1964 äänitetty ja elokuussa 1964 ilmestynyt, kaiketi yliopistokuntaa nimellään kosiskellut ”The Astronauts Orbit Kampus” koostui nykypäivän valossa puhkijärsityistä klassikoista. Vastaavaa bisnesrakoa koitti sovittaa itselleen myös hetken ajan Eddyn ja tämän Rebels-yhtyeen musiikkiin julkaisuoikeudet saanut, Columbiafilmituotannon alaisuudessa New Yorkissa toiminut Colpix Records, joka toi kauppoihin vuonna 1965 selkeästi Johnny Riversin ja kumppanien menestystä konserttihenkisillä grafiikoillaan (etukannessa Duane on Whisky A Go Go -klubilla) ja otsikollaan jäljitelleen Hazelwoodin tuottaman studiokiekon ”Duane A Go Go Go” (CP 490/SCP 490). Lopullisen läpimurron poiki Rebel Rouser, jonka onnistui nousta peräti sijalle 6. Siihen nähden, miten lähtökohtaisesti helppoa paljon esiintyneiden yhtyeiden ja artistien livealbumien tekeminen oli, tuntuu suorastaan kummalliselta, miten suurta vaivaa niiden studiojäljentämisen eteen nähtiin läpi 1960ja vielä 1970-luvun. Versioidessaan Stormy Mondayn coloradolaisten esimerkin mukaisesti Helsingin Electrovox-studioilla tammikuussa 1965 Eero ja Jussi & The Boys tekivät miltei tietämättään pioneerityötä suomalaisen levytetyn blueshistorian parissa, vaikkeivät he kenties vielä 1960-luvun puolivälissä tekonsa kaikkia vaikutuksia itse täysin tiedostaneetkaan. Vuoteen 1963 mennessä kertyneet yli 30 sinkkulistahittiä USA:ssa ja useat maailmanlaajuiset menestyslevyt tekivät Duane Eddystä kaikkien tunteman legendan, joka ei päässyt tavaramerkkityylistään enää sen koommin eroon, vaikka hänen soittajanlahjansa olisivat kantaneet vaivatta muunlaisenkin musiikin parissa
Ennen kaikkea mielenkiinto herää Apachen kohdalla. 46 Blues News 3/2020 Tällaisilta vippaskonsteilta eivät säästyneet edes Elvis, The Rolling Stones tai Johnny Cash – ja olihan edellä mainittuja Johnny Riversin Whisky-tallenteitakin menty ronkkimaan dubatuilla yleisöäänillä sekä täydentävillä instrumenttiosuuksilla. Jos levy-yhtiö olisi halunnut julkaista siltä aidon livelevyn, mahdollisuuksia sillä olisi kyllä ollut riittämiin. Myyntipotentiaalia omanneet hieman tuntemattomampien kitarayhtyeiden kappaleet olivat sille vapaata riistaa, eikä bändille juuri jäänytkään studion ulkopuolista aikaa sen liukuhihnaillessa uusia ja taas uusia lainavoittoisia albumeita kauppojen hyllyille. Rakennus on yhä pystyssä, joskin nyt sen käyttötar. VEGAS BABY! Kaliforniasta itään päin seuraavaan osavaltioon Nevadaan suunnattaessa päädytään väistämättä Las Vegasiin. Vuonna 1965 Tokion Kosei Nenkin Hallissa (eli nimellä Wel City Tokyo tunnetussa julkisessa konserttisalissa Shinjukun kaupunginosassa) äänitetty ”In Japan” suunnattiin ymmärrettävästi ainoastaan japanilaiselle ostajakunnalle Libertyn alaisuudessa, samoin kuin liveotsakkeen alla niin ikään kulkeneet levyt ”In Japan, Vol. 2” (1965) ja ”On Stage, Encore!” (1967), ”In Tokyo ’68” (1968) ja ”Live Again!” (1968). THE STARFIRES Teenbeat A Go Go (La Brea L/LS 8018) -65 A: (1) Around And Around (2) Farmer John (3) Peter Gunn (4) Justice (5) Hold Me (6) Walkin’ The Dog B: (1) Money (2) No Reply (3) Apache (4) Great Balls Of Fire (5) Stand By Me THE GOLDTONES Live! At The Teenbeat Club In Las Vegas! (La Brea L/LS 8011) A: (1) Wolly Bolly (2) Koko Joe (3) Downtown (4) High Heel Sneakers (5) Go Now (6) Gloria B: (1) Walkin’ The Dog (2) The Clap Song (3) Midnight In Vegas (4) I Want To Make Love To You (5) I Love Her (6) My Girl Slopy THE SENTINALS Vegas Go Go (Sutton SU/SSU 338) -64 A: (1) The Swim (2) Stubborn Kind Of Fellow (3) Get It (4) Money (5) Out Of Sight B: (1) Exotic (2) I Go Crazy (3) Louie Louie (4) Shout (5) Go Go 1960-luvun puolivälin garagesurf-yhtye The Starfires tuli Los Angelesista. Sen takuuvarmin rahasampo löytyi 1960-luvun edetessä yhä selvemmin Aasian pohjattoman tuntuisilta markkinoilta. Japanissa puhti ei silti hiipunut, vaan konserttimateriaalia riitti julkaistavaksi samaan tahtiin myös läpi seuraavien vuosikymmenten, 1970-luvulla oikeastaan jokaisena vuonna uuden albumin verran. Levyllä ”Teenbeat A Go Go” esitellyssä bändin ohjelmistossa kuitenkin riitti yritystä. Jälkikäteen Starfiresin levytyksistä eritoten garagefuzzaava I Never Loved Her sekä rokkaava Linda ovat esiintyneet useilla aihepiirin kokoelmilla. Sen muodostaneista soittajista (laulaja-perkussionisti Chuck Butler, soolokitaristi Dave Anderson, basisti Freddie Fields, rumpali Jack Emerick ja kitaristi Sonny Lathrop) ei maailmanvalloittajiksi ollut, mutta livelbuminsa lisäksi sen sentään pääsi purkittamaan ainakin 6 studiosinkkua G.I.-, Yardbirdja Raven-merkeille vuosien 1965–66 ympärillä. Nipponin maalla taitavat Venturesin ikivihreät rautalangat kaikua lähes alkuperäiseen malliin yhä 2020-luvullakin, vaikkei ryhmän maailmalla keikkailevassa versiossa perustajajäseniä mukana enää kuljekaan. Kaupungin ympäristö on arvatenkin ollut yksi artikkelisarjan suosikkikohteista. Rimanalituksista ei kuitenkaan voi missään tapauksessa puhua, sillä The Venturesin ”keikkalevyt” olivat joka tapauksessa lähes poikkeuksetta musiikillisesti laadukkaita kokonaisuuksia. Yhdysvalloissa Doltonilla ja Euroopassa Libertyllä kesällä 1965 julkaistu ”On Stage” (BST-8035) työstettiin studiossa keikkahengessä tavanomaisen aplodimankelin läpi ajettuna, vaikka LP:n kannet sinnikkäästi kertovat sisällön koostuvan Japanissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa äänitetyistä livevedoista. Suurista Vegas-karaktääreistä vuoroaan saavat vieläkin jäädä odottelemaan Elviksen, Tom Jonesin ja The Rat Pack -kolmikon tapaiset viihdyttäjäjärkäleet, sillä unettomassa kasinopesäkkeessä riitti myös runsain mitoin divaritason tohinaa. Ennen sangen lyhyeksi jäänyttä surf-buumia amerikkalaisen instrumentaalijunan liikkumissuunnan ja -nopeuden laajemmassa kaupallisessa merkityksessä määritti pitkälti juuri The Ventures, joka ei suoranaisesti asettunut lokeroonsa surf-, popkuin rock-orkesterinakaan. Doltonilla ja Libertyllä mentiin kuitenkin useimmiten sieltä mistä este oli matalin. Vuosina 1968–73 bändinsä keulakuva Edwards ei kokoonpanossa soittanut, ja kuten myöhemmin on opittu, The Venturesin todellinen jäsenistö eli ja vaihteli muutenkin läpi sen historian sekä levyillä että keikoilla. Tämä yhtye jos mikä oli ”big in Japan”, ja siellä se myös pyrki säännönmukaisesti näyttäytymään uskollisille fanimassoilleen. Äänitteen tekopaikasta, Nevadan Paradisessa (ei siis varsinaisesti Vegasissa) toimineesta Teenbeat Clubista sen sijaan rakentui astetta huomioarvoisempi nuorisopyhättö. Feikkilive-julkaisujen käsitteleminen kuuluu siten, ikään kuin varoittavina esimerkkeinä myös osaksi tätä artikkelisarjaa. Osoitteessa 4416 Paradise Road vuodesta 1962 lähtien, tuolloin kahden 19-vuotiaan Las Vegas High Schoolista valmistuneen koltiaisen, Steve Millerin ja Keith Austinin omistuksessa operoinut klubi jatkoi olemassaoloaan vuoteen 1968 saakka. Myöhemmin samat vuoden 1965 otot pääosin bändin tutuista hiteistä tai niiden sikermistä on julkaistu ainakin Ace-yhtiön ”In The Vault” -albumisarjassa. Washingtonin Tacomassa vuonna 1958 viisaat päänsä yhteen lyöneiden ammattimuusikoiden leikkikentällä tyylileikkaukset kantrista joululauluihin olivat täysin sallittuja, eikä The Venturesin kohdalla ollut myöskään tavatonta tehdä silloin tällöin suoria kappalevarkauksia. Sitä pidettiin yhtenä ensimmäisistä varta vasten teineille suunnatuista amerikkalaisklubeista. Eräs eriskummallisuuksista tällä saralla on The Ventures, joka hassunkurista kyllä, oli eräs ahkerimmin keikkailleista amerikkalaisista kitarayhtyeistä. Näillä levyillä ja ylipäätään vuosien 1963–68 aikana ryhmän vakituiset kasvot olivat Nokie Edwards ja Don Wilson kitaroissa, Bob Bogle bassossa ja Mel Taylor rummuissa
1960-lukuisen rockmaailman huomionarvoisimpiin sessiokannuttajiin lukeutunut Sandy Nelson (s. Oman soolohittinsä Teen Beat rumpali levytti Art Laboen Original Sound -merkille 1959. Johdonmukaisia jatkomenestyksiä olivat mm. Eräitä ensimmäisiä kertoja Nelson levytti vuonna 1959 Kim Fowleyn tuotannossa yhtyeessä The Renegades, jonka muodostivat hänen lisäkseen tuottaja-muusikkokolmikko Richard Podolor, Bruce Johnston ja Nick Venet. Rumpali Randy Seol taisi olla jonkin asteen kippari yhtyeessä The Goldtones, sillä hän sai nimensä featuring-vahvisteisena Vegaskeikkatallenteensa ”Live! At The Teenbeat Club In Las Vegas!” kanteen ohi rivijäsenten, kitaristien Mike Petersin ja Steve Greenin, pianisti Wayne Pervisin, trumpetisti Al Dossin ja basisti ken Naylorin. Rumpalin irtauduttua The Goldtonesista ja asettauduttua Los Angelesiin, jäljelle jääneet musikantit perustivat sittemmin kitaristi Mike Petersenin johdolla uuden yhtyeen The Shades Of Time. Present Tense ja The Little People. Ennakoivaa viisautta, kenties, kuuluihan Seol sittemmin varsin maineikkaaseen losilaiseen happorockbändiin Strawberry Alarm Clock. 1938) ei antanut uransa hyytyä, vaikka hänen elämänsä oli vaakalaudalla jo vuonna 1963 vakavan moottoripyöräonnettomuuden sekä siitä aiheutuneen jalkaamputaation johdosta. Vakuuttavia varhaisnäyttöjä olivat mm. Goode (4) Mr. Mukana soitti usein paikallinen surfyhtye The Teenbeats (aikaisemmin The Checkmates), josta näppärästi muodostui myös klubin housebändi. Go-go-johdatteinen ohjelmisto ainakin antaa helposti ymmärtää, että musiikki voisi. Muita vakituisempia yhtyeitä Teenbeatissa olivat r&b-kokoonpano The Lords, laulaja-kitaristi Fred Colen johtama The Weeds sekä loppuaikoina mm. The Goldtones -nimisiä ryhmiä toimi 1960-luvun Yhdysvalloissa useita muitakin, mutta tämä porukka ei tiettävästi enempää materiaalia päässyt levyttämään. SANDY NELSON Live! In Las Vegas (Imperial LP 9272/LP-12272) -64 A: (1) Let There Be Drums (2) Memphis (3) Johnny B. John Lee (Part I) (5) Mr. Itse klubilla syntyi kaikkiaan kolme livealbumia, joita ilmestyi hollywoodilaisilla budjettiyhtiöillä (La Brea Avenuelta käsin pyöritetyllä) La Breaja Suttonmerkeillä. Johnny Riversin alkuvuonna 1964 lanseeraamat Whisky À Go Go -äänitteet samalla levymerkillä kävivät yhä kuin kuumille kiville, joten ei ihme, että seuraajia riitti. Alkunsa Riversiden Ramona High Schoolin oppilaista vuonna 1961 saanut seurue oli siisteissä puvuissaan ja lyhyissä hiuksissaan harvinaisen kaukana siitä seurakunnasta, jonka riveissä Seol vokalisoi joitakin vuosia myöhemmin ”Nuggets”kokoelmien Strawberry Alarm Clock -klassikkoa Incense & Peppermints. Tunnetuimmassa koostumuksessaan The Sentinalsissa soittivat Barbatan ohella Bobby Holmqvist, Harry Sackrider, Kenny Hinkle ja Tommy Nunes. Samasta koplasta joka tapauksessa oli kyse, kulkihan sen setissä yhä mukana suositun Del-Fi -pitkäsoiton ”Big Surf!” (1963) kappale Exotic. Teddy Bearsin To Know Him Is To Love Him Phil Spectorin tuotannossa 1958 sekä Gene Vincentin vuoden 1960 LP “Crazy Times”. Nelsonin, kitaristina toimineen Ritchie Podolorin, pianisti Bruce Johnstonin ja Eddie Cochran -yhteyksistään tunnetun basistin Connie ”Guybo” Smithin esittämä tarttuva rumpusoolovetoinen instrumentaali nousi Billboardin Hot100 -listan sijalle 4 ja johti sopimukseen Imperialin kanssa. Blues News 3/2020 47 koitus taitaa liittyä aikuisviihteeseen. Esikoisäänitteitä seurasi myös yhteistyö koulukavereiden Jan & Deanin kanssa, mikä johti laajamittaiseen studiourakointiin tulevina vuosina. Kaliforniassa syntynyt ja siellä ammattiuransa tehnyt muusikko ei ollut vain taustasoittaja, vaan hän tähditti etupäässä Imperial-merkillä yli kolmeakymmentä omissa nimissään julkaistua instrumentaalialbumia. Let There Be Drums ja Drums Are My Beat. Cover-korosteisia pitkäsoittoja Nelson tehtaili keskimäärin kolmen LP:n tahdilla aina 1970-luvun alkuun saakka, mutta hän on levyttänyt musiikkia vielä viime vuosinakin. Oliko Sutton-yhtiön julkaisemalla LP:llä ”Vegas Go Go” sitten mukana enää ainuttakaan surf-maineensa vakiinnuttanutta Sentinals-soittajaa, ainakaan The Turtlesja Jefferson Airplane -jäsenyyksistään myöhemmin muistettavaa rumpali John Barbataa, ja oliko levyn sisältö edes oikeasti Vegasista peräisin. Yhtä vaivattomasti Teenbeatin toiminta laajeni myös levy-bisnekseen ja Teenbeat Records julkaisikin pienen nipun sinkkuja vuosien saatossa. Live-otsikoituja albumeita 1960-luvun kattaukseen sisältyi kaksi, joista tosin ensimmäinen, Billboardin sijan 122 vallannut ”Live! In Las Vegas” (Imperial LP 9272/LP-12272) vuodelta 1964 osoittautui jälleen kerran päälledubatuksi studiotekeleeksi. John Lee (Part II) B: (1) Teen Beat ‘65 (2) El Bandido (3) Skokiaan (4) Drum Bay (5) Live It Up (6) Drum Stuff Drum Discothéque (Imperial LP-9283/LP-12283) -65 A: (1) Let There Be Drums ‘66 (2) Sidewinder (3) Twine Time (4) Tim Tom Drum (5) Teen Beach (6) El Pussycat B: (1) Drum Discothéque (2) Jolly Green Giant (3) Shotgun (4) Go-Go A Go-Go (5) Drum Dance (6) Land Of A Thousand Dances Varsinainen rumpalien ”Mr Teen Beat” ei kuitenkaan ollut Ranbdy Seol tai edes Johnny Barbata. Vaan miten oli laita sitä heinäkuussa 1965 seuranneella levyllä ”Drum Discothéque” (Imperial LP-9283/LP-12283). Teenbeat sai alkunsa Millerin ja Austinin promotoimista viikonlopputanssikonserteista, joita radiokanava KLAS sponsoroi. The Markettsiin, The Routersiin, The Challengersiin, Loveen tai The Standellsiin. Edes naisvokalisti Cindy Mac ei hänen edelleen kiilannut. Little Richard, The Beach Boys sekä lukemattomat muut aikakauden tähdet. Eräs sivujuonne Millerin ja Austinin toimintakentällä oli myös KLAS-TV:n vuosina 1962–66 lähettämä American Bandstand -henkinen televisio-ohjelma Teen Beat Club, jonka vieraisiin kuuluivat mm. Kun Bob Keanen Del-Fi -yhtiöllä operoinut studioseurue The Sentinals siirtyi vastavuoroisesti Kalifornian hittivuosiensa jälkeen Vegasin viihdetantereille, muuttui myös bändin musiikki r&b-pitoisemmaksi. Valtakunnallista mainetta saaneista ryhmistä siellä saattoi törmätä yksittäiskeikoilla mm. Samat kaverit olivat vahvasti takapiruina myös Nelsonin soolouran alkumetreillä
Liveversiot klassikoista Psycho ja The Witch ovat sittemmin kiertäneet Etiquette-materiaalia uudelleenjulkaisseiden kokoelmien bonuksina 1990-luvun alusta lähtien. Varhaisimmat ja hämmästyttävää kyllä, luultavasti ainoat koskaan julkaistut Raymen-ajanjakson livepurkitukset Washington, DC:stä sisältyvät vuonna 1990 julkaistulle Norton-LP:lle ”Missing Links, Vol. Wrayn livealbumeita alkoi hakeutua kauppojen hyllyille vasta 1970-luvun lopulta lähtien, jolloin hänen keikkareviiriään oli huomattavasti laajentanut sekä yhteistyö rockabillylaulaja Robert Gordonin kanssa että muuttaminen Tanskaan. Kyseessä ovat tämän vuonna 1960 perustetun kokoonpanon vanhimmat tiedossa olevat livenäytteet, jotka dokumentoituivat alun perin radiolähetyksiin Tacoma Sports Arenalta ja Red Carpet Teen Clubilta marraskuun 1964 tietämillä. Lisäksi artikkelisarjan Los Angeles -osassa jo aiemmin mainittu, joulukuun 1965 äänitteitä sisältävä ”Live At PJ’s Plus!” (Ace) ilmestyi 1991, minkä jälkeen Fullerin harvinaisempia keikkanauhoituksia on päätynyt myös Norton Recordsin ehdottomasti suositeltaville levyille ”El Paso Rock, Vol. Myös ensimmäiset hittisinglet ajoittuivat likipitäen kohdakkain, kun instrumentaali Tall Cool One vyöryi Hot100-listoille sijalle 36 (R&B #24) viiden high school -jantterin, rytmikitaristitrumpetisti John Greekin, soolokitaristi Richard Dangelin, laulaja-kosketinsoittaja Kent Morrillin, tenorifonisti Mark Marushin ja rumpali Mike Burkin toimesta newyorkilaisen Golden Crest -yhtiön julkaisuna. The Sonicsin klassisen miehistön muodostivat tuohon aikaan saksofonisti-harpisti-laulaja Rob Lind, urkuri-laulaja Gerry Roslie, basisti Andy Parypa, soolokitaristi-laulaja Larry Parypa ja rumpali Bob Bennett. Top-kymppiin nousseen ”Let There Be Drums” -levyn rinnalla kaikki Nelsonin tulevat albumisaavutukset olivat toki sangen vaatimattomia. Toisaalta missään ei mainita keikkapaikkaa tai -ajankohtaa, eikä kappaleiden sovittajaksi merkitty musiikin moniammattilainen René Hall välttämättä olisi vaivautunut tällaiseen urakkaan pelkän klubikeikan takia. Surfin' Birdillään jopa Suomessa hetkittäistä julkisuusnostetta saaneen The Trashmenin nimeä on erityisen ponnekkaasti pitänyt esillä amerikkalainen Sundazed-yhtiö, joka on tuottanut kitarayhtyeeltä kiehtovat live-albumikokonaisuudet ”Live Bird ’65–’67” (1990) ja ”Live In Ellsworth, WI, August 22, 1965” (2002). Paulin Whiskey A GoGo -klubilta elokuulta 1966 päätyi myös vuonna 2013 ilmestyneelle Sundazed-singlelle. 48 Blues News 3/2020 vallan hyvin olla peräisin myös oikealta keikalta, kuten kiekon kansissa luvataan. 2 – Big City After Dark” (cd-painos 1997). Billboard-ranking joka tapauksessa koheni edellisestä yrityksestä parilla pykälällä, kun myyntistatistiikat listasivat LP:n sijalle 120. Seuraavana vuonna livetarjontaa vahvistivat ”Live Again” (Eva), ”Memories Of Buddy Holly” (Rockhouse) sekä amerikkalaiset Voxx/Rhino -konsernin kokoelmat ”Bobby Fuller Tapes, Vol. 1 & 2”. Fullerin konsertointeja vuosilta 1954–65 El Pasosta Teksasista sekä Los Angelesista hakeutui ensi kertaa fanien saataville saksalaisen Outline-merkin levyllä ”Live On Stage” (1983). Katkeraa kalkkia kerrytti myös bändin versio Richard Berryn Louie Louiesta, joka jäi jalkoihin taistossa. The Sonicsin hyytävän rujoa lavatyöskentelyä vuodelta 1966 kuultiin ensimmäisen kerran bändin oman Etiquettefirman minialbumilla ”Live – Fanz Only” (1986). Luoteisen Amerikan keskeisiä tyyssijoja ovat Washingtonin osavaltiossa mantereen länsilaidalle Pugetinsalmen suojiin sijoittuvat Seattlen ja Tacoman kaupungit sekä Oregonin osavaltion Portland hieman etelämpänä Columbia-joen varrella. Kiertueet lähinnä itärannikolla sekä kultaakin kalliimpi visiitti Dick Clarkin American Bandstandissä siivittivät vielä seuraavan singlejulkaisun, Mau-Mau pieneen listakiitoon (#68), mutta sen jälkeen The Wailersin tilaisuudet valtakunnallisilla spottipaikoilla olivat valitettavasti käytetty, vaikka sen mielenkiintoa koitti vielä vuonna 1964 ansiokkaasti elvyttää Imperial-merkki kokoelma-LP:n ”Tall Cool One” myötä. Tällaisiin epäonnisiin kuuluivat esimerkiksi Minnesotan ylpeys The Trashmen sekä washingtonilainen The Sonics. Heistä maailmalla yhä rundaavassa Sonicsissa on mukana enää Lind, mutta orkesterin studiokoostumuksessa myös Roslie ja Andy Parypa jaksavat edelleen raivota miltei nuoruutensa iskussa. Varsinainen makupala oli kuitenkin Nortonin vuonna 2007 LPja cd-formaatissa toteuttama albumi ”Busy Body!!! – Live In Tacoma 1964”. Muutamia otteita Minnesotan St. Heidänkään keikkansa tosin eivät jääneet tyystin taltioimatta, mutta niiden aika koitti vasta paljon myöhemmin uusintajulkaisujen aikakaudella. Pian sen perään, joulukuussa 1959 apajille päästetyllä esikoisalbumilla ”The Fabulous Wailers” paino oli yhä instrumentaaleissa, joita täydensivät kaksi Morrillin lauluraitaa. Näillä kulmilla päästiin vihdoin myös muutamaan otteeseen konserttiälppäreiden makuun. Sadan parhaan joukkoon niistä Billboardissa vuoden 1963 jälkeen kampesi ainoastaan piilokirosanoin varustettu ”Beat That #!!@* Drum” vuonna 1966, mikä jäi samalla yksikoipisen rokkirumpalin toistaiseksi viimeiseksi lista-albumiksi. PUNKIN SYNTYSIJOILLA Garageja punk rockin pioneereista puhuttaessa muutamat kaikkein ilmeisimmät tapaukset eivät harmillisesti vielä 1960-luvulla konserttilevyillä juhlineet. Sille kaapin paikan näytti jatkolivellään ”Meanwhile Back At The Whisky À Go Go” heti Imperial-katalogin seuraavalla numerolla samassa kuussa Johnny Rivers, jonka levy löytyi pian listasijalta 21. Teksasista Kaliforniaan siirtyneeltä Bobby Fuller Fourilta livelevy olisi ollut vähintäänkin toivottu ratkaisu, ellei kohtalo olisi puuttunut ennen aikojaan menehtyneen solistin peliin. THE FABULOUS WAILERS At The Castle (Etiquette ETALB 1) -61 A: (1) Wailers House Party (2) Dirty Robber (3) San-Ho-Zay (4) Rosalie (5) Since You Been Gone (6) Shivers (7) Sac O’ Woe B: (1) Talk Cool One (2) You’ve Had Your Chance (3) Limbo Twist (4) All I Could Do Was Cry (5) I Idolize You (6) Zig Zag (7) Soul-Long Se ei kaiken kansan tuntema mutta sitäkin alkuperäisempi The Wailers, usein perustellulla ”The Fabulous” -etuliitteellä muistettu ryhmä aloitti uransa Washingtonin Tacomassa samoihin aikoihin The Venturesin kanssa. Link Wrayn ja The Raymenin 1960-lukuisessa keikkasoundissa vasta kummastelemista olisi riittänytkin. 1 & 2” (1996–97) ja ”Live!!!!” (2007)
Castlen tragediaksi koitui alkuilta perjantaina 1.9.1961, jolloin kolme teinityttöä jäivät auton alle ylittäessään maantietä Castlen edustalla. The Wailersin Etiquette-kauden urotekoja oli myös onnistunut livealbumi ”At The Castle” vuodelta 1961. Harrisin ääni ei petä myöskään Etta James -coverilla All I Could Do Was Cry. Vuonna 1962 Mark Marush oli saanut kutsun The Venturesiin ja häntä paikkaamaan saapui myös laulutaitoinen Ron Gardner. Myös ryhmissä The Marshans ja The Capris laulanut daami pääsi levyttämään oman Etiquettesinglensä Be My Baby / So Much vuonna 1961 ja häntä kuullaan toisellakin Wailers-LP:llä ”The Wailers And Company” (1963). Se jatkoi kuitenkin aktiivisena ja suosittuna kotikulmillaan maan luoteisosissa, profiloidenDirty Robberin ja Out Of Our Treen tapaisilla äänitteillään vahvasti juuri sitä soundia, joka opittiin mieltämään Nortwest-rock’n’rolliksi ja ajan saatossa myös garagerockin esiasteeksi. Syksyllä 1961 O’Day ja The Wailers jatkoivat menestystaivaltaan. Sittemmin laulaja loi keikka-artistin uraa San Franciscon ja Los Angelesin ympäristössä. Perjantaisin paikassa ryhtyi esiintymään Seattlen radio-DJ-persoonan Pat O’Dayn palkkaamana paikallinen The Wailers ja ”teinihopit” ottivat tilan haltuunsa. Evoluutiossa tärkeitä elementtejä olivat bändiin vokalistiksi liitetty Lawrence ”Rockin’ Robin” Roberts sekä John Greekin basistina korvannut seattlelainen John ”Buck” Ormsby, joka yhdessä Morrillin ja Robertsin kanssa perusti vuonna 1961 Etiquette-levymerkin. Mitä tapahtui Spanish Castlessa, jäi Spanish Castleen. Lyhyeksi jääneiden Bellja United Artists -levydiilien jälkeen se jäädyttikin toimintansa 1960-luvun lopulla, tosin aktivoituen silloin tällöin reunioneiden ja myös laadukkaiden uusien levytysten merkeissä pitkälle 2000-luvulle saakka. Mm. Ponnekas laulaja on saanut syystä näillä näytöillään verrokikseen mm. Mystisen sijaintinsa ohella myös erikoisilla arkkitehtuurisilla elementeillään uteliaisuutta herättänyt maantievarsiklubi oli kuitenkin kuuluisa ensisijaisesti musiikin johdosta. tuottajasovittaja Don Costan alaisuudessa Harris pääsi levyttämään vielä neljä uutta soolosingleä vuosina 1963–65 Carlton-, DCP Internationalja Lama-merkeillä, ja vaikka yksi näistä neliviitosista päätyi julkaistavaksi peräti Japanissa saakka, suuri menestys ei kuitenkaan ollut lopulta häntä varten. Kun Seattle sai kunnian järjestää vuoden 1962 maailmannäyttelyn, DJ keksi keinon tienata kävijämassoilta hieman lisärahaa tarjoamalla heille muiston levymuodossa sekä samalla puffata klubia turisteille. Vuonna 1964 sekä Dangel että Burk erosivat ja heidät korvasivat kitaristi Neil Andersson ja rumpali Dave Roland. Sillä bändin matkassa loistaa vierailijana keikkakokoonpanoon kuulunut teini-ikäinen naissolisti Gail Harris. Sellaisia löytyy enää vain Castlen vanhojen kävijöiden valokuva-albumeista sekä vähitellen hataroituvista muistoista. Tina Turnerin, jonka I Idolize You -tulkintaa hän rökittääkin levyllä erityisen uskottavasti. Tulevina vuosina siellä esiintyivät myös rock’n’rollja pop-kentän solistitähdet kuten Gene Vincent, Jerry Lee Lewis, Johnny Burnette, Roy Orbison, Conway Twitty ja monet muut. Blues News 3/2020 49 The Kingsmenin kanssa. Lopulta koko rakennus purettiin keväällä 1968. Roberts vetäytyi bändin laulajan tehtävistä ainakin vuoden 1965 äänitteillä ja Anderssonin tilalle taas tuli vielä vuonna 1967 Denny Weaver. The Wailersin miehitys oli kokenut joitakin muutoksia Golden Crest -vaiheen jälkeen. Myös toiset seudun omat yhtyeet kuten The Frantics ja The Sonics saivat Castlessa tilaisuutensa. Viimeistään yhtyeen samoin kuin uudelleen Spanish Castle Ballroom sekä postikortti Seattlen maailmannäyttelystä 1962. Nykyään sen tontilla sijaitseva hampurilaisravintolaja kaupparakennus ei anna pienintä viitettäkään edeltäjänsä historiasta. Wailersin musiikkia päätettiin taltioida parahiksi livealbumille ja mikrofonit ja kelanauhat kiikutettiin tietenkin Castleen. Vuoteen 1966 mennessä Seattlessa päämajaansa pitänyt Etiquette toi kahdeksalla pitkäsoitollaan ja 26 singlellään esille The Wailersin sekä edellä esitellyn The Sonicsin ohella myös sellaisia kulttikokoonpanoja kuin The Galaxiesin ja The Rooksin. The Wailersille yhtä kohtalokas tapahtuma oli ”Rockin’ Robin” menehtyminen autoonnettomuudessa joulukuussa 1967. Kun nuorisoa on runsaasti liikkeellä, on myös haaverin riski aina ilmeinen. Kun toinenkin vastaava tapaturma sattui samassa paikassa muutamaa vuotta myöhemmin, DJ O’Day päätti lopettaa konserttien buukkaamisen. Seattlen tanssisalihistoriassa merkittävää osaa näytellyt, vuonna 1931 rakennettu Spanish Castle Ballroom ei erikoista kyllä edes sijainnut Seattlessa vaan Tacoman ja Seattlen puolimatkassa, kaupunkien lakipykälien sekä eritoten alkoholisäännösten tavoittamattomissa olevalla harmaalla vyöhykkeellä. Viimeistään vuoteen 1959 tultaessa aika oli kuitenkin ajamassa myös Spanish Castlen ohi ja sen swingtanssiaisia alettiin rajoittaa enää vain lauantai-iltoihin. Läpi vuosikymmenten se veti tiloihinsa tuhatpäisiä tanssiyleisöjä etenkin sota-aikojen big band -huumassa
James Brownin, Little Willie Johnin, The Isley Brothersin ja Barrett Strongin vakkarinumeroiden ohella albumille pääsivät mukaan Kingsmen-originaalit The Waiting sekä sinkullakin myöhemmin Moneyn aisaparina julkaistu urkuri Don Galluccin tekemä raju instrumentaali Bent Scepter. Guy Darnellin, The Sensational Epicsin ja Bill Deal & The Rhondelsin versioina, jälkimmäinen edelleen Bill Dealin sekä The Tamsin sinkuilta. Levyn muun materiaalin bändi teki solistinsa jo erottua ryhmästä, kertoman mukaan radio-DJ Ken Chasen vetämässä Chase-nimisessä yökerhossa Oregonin Milwaukiessa 15.-16. Ennen kaikkea vuonna 1966 levyttämällään Dirty Waterilla protopunkkareina maineensa taannut ryhmä perustettiin 1962 losangelesilaisten laulaja-kosketinsoittaja Larry Tamblynin, kitaristi Tony Valentinon, basisti Jody Richin ja rumpali Benny Kingin toimesta. Rummuissa kuultiin Gary Abbottia. Vuonna 1962 bändi äkkäsi The Wailersin ja Rockin’ Robin Robertsin jukeboksissa soineen Louie Louie -levyversion saaneen eräässä heidän keikkapaikassaan osakseen illan liveyhtyettä suurempaa kiinnostusta. Sitä ennen kaikki kokoonpanon keskeiset jäsenet olivat jo siirtyneet autuaammille soittomaille, Gardner 1992, Dangel 2002, Greek 2006, Marush 2007 ja ydinhahmo Kent Morrill 2011. Paikallistasolla musiikkia aina 1970-luvulle julkaissut yhtiö ei varsinaisesti listatuotteita katalogiinsa saanut, mutta etenkin bluegrassartisti J.D. Tämän päivän The Kingsmenissä jatkaa mukana enää alkuperäisen ryhmän toinen laulaja-kitaristi Mike Mitchell sekä vuodesta 1963 rumpuja soittanut Dick Peterson. Hyvä pohjatyö kantoikin lopulta pitkälle. J. The Kingsmen ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli hoksannut Louie Louien äärimmilleen pelkistetyn reseptin mahdollisuudet. Vuoteen 1968 mennessä ryhmä teki kymmenen muutakin listamerkinnällä siunattua sinkkuhittiä sekä viisi pitkäsoittoa, joista ensimmäinen ”In Person” löi sekin mukavasti läpi Billboardissa, viihtyen lehden tilastoissa historiallisen pitkään, tammikuusta 1964 peräti elokuuhun 1966 saakka. Ensiksi mainittu tiedettiin mm. (5) Night Train (6) Mashed Potatoes Erikoisina mutta astetta pitkäkestoisempina tähdenlentoina voinee pitää myös Kuninkaan Miehiksi itsensä kruunanneita Portlandin, Oregonin koululaisjannuja, jotka nousivat kaikkien tietoisuuteen vuonna 1963 jo monesti sivutun r&b-kappaleen Louie Louien yksinkertaistetun garagerokahtavalla, Billboardin listan sijalle 2 kiivenneellä versiollaan. Hätäily tällä kertaa myös kannatti. Menestynyt lauluntekijä Cobb oli aloittanut oman uransa The Four Preps -lauluryhmän jäsenenä, mutta lauluntekijän ja tuottajan tehtävät vetivät hänet 1960-luvulla. Basistina livemateriaalilla toimi Norm Sundholm, kun Louie Louie -sessioissa soittimesta kantoi vastuun niin ikään skandinaavisen sukunimen omannut Bob Nordby. Vuonna 1965 oli vuorossa Capitolin alaisuudessa operoinut Tower Records ja yhteistyö tuottaja Ed Cobbin kanssa. marraskuuta 1963. Ryhmää luotsasivat vakituisemmassa koostumuksessaan laulajatrumpetisti Phil Copeland ja lääketieteen opiskelija, soolokitaristi Bill Brooks. Liberty-kausi kattoi livealbumin lisäksi 3 singlejulkaisua, minkä jälkeen Standells jatkoi matkaansa Vee Jaylle ja MGM:lle. The Kingsmenin ”In Person” tietysti tukeutui Louie Louieen, eikä kyse ollut konserttiäänitteestä vaan tutusta studioversiosta. Mukana kulkivat myös taustalaulajat Glen Bagby ja Paul Mansfield. The Torquès saattoi jäädä nykypolville vain erääksi ”garage punk unknown” -nimikkeen alle hieman harhaanjohtavastikin haudatuksi reliikiksi, mutta aivan lyhytkestoinen ilmestys se ei ollut. 50 Blues News 3/2020 elvytetyn Etiquette-yhtiön arkku naulautui kiinni Buck Ormsbyn kuoleman myötä hänen 75-vuotissyntymäpäivänään lokakuussa 2016. THE TORQUÈS Live (Lemco LEM 604) -66 A: (1) I’ve Been Hurt (2) BIack Is Black (3) What Kind Of Fool (Do You Think I Am) (4) But It’s Alright (5) Love Is A Hurting Thing B: (1) It’s Not Unusual (2) (I’m Not Your) Steppin’ Stone (3) Hungry (4) Out Of Sight (5) Come On Up Ainokaisen pitkäsoittonsa joulukuun viimeisenä päivänä 1966 purkittanut The Torquès tunnettiin Kentuckyn Lexintonin seudun rasavilleimpänä 1960-luvun jälkipuoliskon keikka-aktina. A. Yhtäaikaisesti huhtikuussa 1963 ja vielä samassa studiossa kappaleen kävi levyttämässä Columbia-merkin käyttöön myös Paul Revere & The Raiders. Pop-suuntaan kokoonpano siirtyy espanjalaisen Los Bravosin Black Is Black -hitin sekä Tom Jonesin It’s Not Unusualin myötä. Esitys oli samalla ainoa, jolla kuultiin Jack Elyta solistina. James Brownin Out Of Sight sitä vastoin on valikoitunut repertuaariin paria vuotta varhaisempana jytäsoul-suosikkina. Jo vuonna 1962 mitä ilmeisimmin omakustannelinjoilla ACME-yhtiön alaisuudessa levyttämisen aloittanut ja tuotantonsa Dial-merkille 1967 huipentanut orkesteri teki kaikkiaan 18 studiosinkkupuolta, niistä valtaosan lexintonilaiselle Lemco-brändille. Lou Rawlsin Top100-hitistä Love Is A Hurtin’ Thing se jatkaa toiseen vuoden 1966 menestykseen, J.J. Muut jäsenet ovat liittyneet mukaan keskimäärin 1980-luvulta lähtien. Tammikuun puolivälin tietämillä 1964 LP nousi Billboard-listoille korkeimmillaan sijalle 20 eikä sieltä hevillä laskeutunut. The Bel-Airs -yhtyeessä surfia soittanut Dick Dodd, josta muotoutui myös tulevien Standells-hittien ykkössolisti. Jacksonin But It’s Alrightiin, siitä edelleen Paul Revere & The Raidersin ja The Monkeesin menestykseen nostamaan (I’m Not Your) Steppin’ Stoneen sekä vielä lopuksi kiekon hurjaan päätöshurmokseen piiskaavaan The Young Rascalsin Come On Upiin. Rytmisektion puolella jäsenet vaihtuivat ja esimerkiksi Linda-yhtiölle ensilevytyksiään vuonna 1964 tehdessä bändin rumpalina vaikutti Gary Leeds eli tulevien vuosien Walker Brothersin Gary Walker. Crowen sukseen ansiosta firma pystyi takaamaan julkaisukanavan myös lukuisille Torqués-soittajien tapaisille seudun omille rockyrittelijöille. Liberty-sopimuksen aikoihin samana vuonna Leedsin oli korvannut kokoonpanossa aiemmin mm. Vaikka muutoin bändin linjana oli tanssittava puhallinsävytteinen soul, livelevylleen se oli poiminut peräti kaksi kantrilaulaja-lauluntekijä Ray Whitleyn kappaletta, I’ve Been Hurt ja What Kind Of Fool (Do You Think I Am). Yhtyeen esikoisalbumi ”In Person At P.J.s” syntyi Los Angelesin Sunset Stripillä vuonna 1964. He ottivat numeron repertuaariinsa ja levyttivät sen omalla, hieman väärin kuullulla, mutta kenties juuri siksi popmusiikin historiaa muovanneella tavallaan. Kokoonpanon täydensivät urkuri Charles Carter, saksofonisti Butch Thompson, basisti Mike Sullens ja rumpali Mike Thompson. Torquèsin taival on jatkunut 2010-luvulle saakka, tiettävästi miltei alkuperäisessä muodostelmassaan. THE STANDELLS In Person At P.J.s (Liberty LRP-3384/LST-7384) -64 A: (1) Help Yourself (2) So Fine (3) You Can’t Do That (4) What Have I Got Of My Own (5) Money (That’s What I Want) B: (1) I’ll Go Grazy (2) Bony Moronie (3) Ooh Poo Pah Doo (4) Linda-Lu (5) Louie Louie Garagerockin esitaistelijoihin kuului myös Los Angeles -jaksossa ohimennen piipahtanut kalifornialainen The Standells. Jännittävä kappalevalinta oli myös Seattlen ensimmäinen afroamerikkalaisen rock’n’roll-bändin johtajan, kosketinsoittaja Dave Lewisin käsialaa ollut romuluinen r&b-instrumentaali J.A.J. Hittejä tehtailleiden Barry Mannin ja Cynthia Weilin Hungry oli sekin ollut Reveren ja Raidersin tuoreita vuoden 1966 levysuosikkeja. The Kingsmen oli perustettu jo 1950-luvun lopulla laulaja-kitaristi Jack Elyn ja rumpalifonisti-laulaja Lynn Eastonin päähänpistona. Alkujaan Idahosta tullut yhtye oli sattumalta muuttanut tukikohdakseen Oregonin vuoden 1962 puolella. THE KINGSMEN In Person Featuring Louie, Louie (Wand WDM/WDS 657) -64 A: (1) Louie Louie (2) The Waiting (3) Mojo Workout (4) Fever (5) Money (6) Bent Scepter B: (1) Long Tall Texan (2) You Can’t Sit Down (3) Twist & Shout (4) J. Wand-yhtiö halusi kiirehtiä julkaisun ilmestymistä joulumarkkinoille, joten liveäänityksen tekeminen vaikuttaa ainakin motiivina uskottavalta
Bändi pakotettiin levyttämään kappaleesta radiokäyttöä varten siistityn singleversion, jossa mf-sana korvautui muodolla ”brothers and sisters”. MC5 Kick Out The Jams (Elektra EKS-74042) -69 A: (1) Ramblin’ Rose (2) Kick Out The Jams (3) Come Together (4) Rocket Reducer No. Jälkikäteen sen ensilevyn aikaista lavavimmaa on julkaistu postuumisti harvinaisen monella täysmittaisella albumilla, kuten ”Live Detroit 68/69” (Revenge LP/CD, 1888), ”Live 1969/70” (NKVD LP/CD, 1991), ”Starship – The MC5 Live At The Sturgis Armory June 27, 1968” (Total Energy LP, 1998), ”Live 1968-1970” (Total Energy LP, 1998) ja ”Live At The Grande Ballroom 1968” (Get Back LP/CD, 2005/2007). Se avitti osaltaan myös Iggy Popin Stoogesin tietä Michiganista maailmankartalle. Esikoisalbumin ”Kick Out The Jams” äänityskalustot toimitettiinkin siten Detroitin Grande Ballroomiin 30.–31.10.1968. Tietysti MC5:kin on kokenut myöhemmät comebackinsä ja sitä myötä uudet riitansa. Tämän seurauksena molemmat ryhmät pääsivät allekirjoittamaan Eletra-kontrahdit syksyllä 1968, yhtiön tallissa jo menestystä niittäneiden The Doorsin, Loven ja Paul Butterfield Blues Bandin inspiroivaan seuraan. versioi hyytävällä intensiviteetillä Ted Taylorin 60-luvun puolivälin Okeh-r&b:n Ramblin’ Rose sekä kunnianosoituksena huudeilleen John Lee Hookerin vuotta aiemmin Blueswaylle levyttämän The Motor City Is Burningin, jolla solisti Tyner intoutuu paasaamaan maanisen bluesslovarin tahdissa afroamerikkalaisen vallankumousliikkeen Mustien Pantterien panoksesta Detroitin verisiin rotumellakoihin heinäkuussa 1967. Tänäkin päivänä sangen ripeässä keikkakunnossa oleva Wayne Kramer juhlisti vuonna 2018 ”Kick Out The Jamsin” 50-vuotista matkaa kiertueella, jolle hän ei muita alkuperäisiä MC5-jäseniä enää haudan takaa saanut mukaansa jallitettua.. Kun kostomainokseen oltiin liitetty vielä Elektran logo, oli seuraamuksena se, että loputkin yhtiön julkaisut katosivat alta aikayksikön Hudson’s-hyllyistä. Yhtye kuittasi asian laatimalla paikalliseen pikkulehteen ilmoituksen, jossa se sananmukaisesti haistatteli f-termein Hudsonsia. Kenties MC5 sai tiettyä kimmoketta Ted Nugentin Chicagossa muutamia vuosia aiemmin perustamasta mutta synnyinkaupunkiinsa Detroitiin tuomasta The Amboy Dukesista, joka sekin halusi olla myös muuta kuin tyypillinen bluesrockia soittanut lauma pitkätukkia. Kohtalaista menestystä toivat myös vuoden 1966 garageklassikot Sometimes Good Guys Don’t Wear White sekä Why Pick On Me. Richard Marsh, 1937-2009) johtama The Seeds. Raaka energia virtaa vuolaana läpi levyn, joka myös kävi kaupaksi häkellyttävän hyvin. Hieman myöhemmin vaikutteet sekoittuivat entistäkin uhmakkaammaksi rokkibändiksi Motor City Five, joka lyhentyi pian muotoon MC5. Cobbin käsialaa ollut, keväällä 1966 ilmestynyt Dirty Water (Billboard #11, Cash Box #8, samanniminen LP Billbard #52, Cash Box 39) olisi jo yksin varmistanut yhtyeen paikan popkentän hall of famessa, mutta aina 1980-luvulle jatkanut bändi ei tyytynyt jäämään pelkäksi yhden hitin ihmeeksi. Saman kohtalon koki myös seuraava Atlantic-pitkäsoitto ”High Time”, ja riitaisaksi ylipäätään äitynyt bändiarki hajotti ryhmän siltä erää ennen vuoden 1973 alkua. Los Angelesin garage-liikkeen alullepanijoita oli edelleen laulaja Sky Saxonin (oik. Tätä ei voinut levymerkin johto enää katsoa hyvällä eikä pahallakaan, vaan irtisanoi bändin sopimuksen. Seuraavaksi protopunkkarit nappasi huostaansa Atlantic ja he pääsivät laventamaan tulevaisuuden sarkaansa Jon Landaun tuottamalla kakkosalbumilla ”Back In The USA”. 62 (Rama Lama Fa Fa Fa) B: (1) Borderline (2) Motor City Is Burning (3) I Want You Right Now (4) Starship Autokaupunki Detroitissa muhi 1960-luvulla muutakin kuin Motownin hittisulattamot. Michiganin Lincoln Parkin kortteleissa vuonna 1964 syntyneen MC5-yhtyeen kitaristit Wayne Kramer (s. Elektralla oltiin silti käryllä siitä, miten revohkan kanssa oli syytä toimia. Chuck Berryn laulunkirjoittamisen teesit yhdistyivät The Venturesin ja Dick Dalen kitarointiin koulubändeissä, kuten Vibratones ja Bountry Hunters. MC5:n kaupunkijuurista kielinyt nimikin kertoi syvemmästä ymmärryksestä, johon nuoret muusikot saivat sovitettua jopa free jazzmaisia sekä modernista beatnik-runoudesta kummunneita piirteitä. Psykedeelisen rockin välittäminen keikkalevyjen kautta kuumotti levy-yhtiöitä kaikkialla Amerikoissa, sillä eurooppalaiset supersankarit olivat jo tällä saralla aktivoituneet (mm. Tämäkin levy jakoi yhä kuulijoidensa näkemyksiä, mutta myynnillisesti ensihekuma oli jo väljehtynyt. Virallisten laskutoimitusten mukaan yli 100 000 ostomerkintää takasivat 23-viikkoisen seikkailun valtakunnan albumilistalla keväällä 1969. Jokapojan orkesteri se ei kuitenkaan ollut. Häveliäimmissä maissa tämä sensuroitu otos päätyi myös LP:lle alkuperäisen tilalle. Lisää kohua seurasi, kun detroitilaistaustainen Hudson’s-tavarataloketju kieltäytyi ottamasta levyä valikoimiinsa. Yhtyeen myöhemmät vaiheet vuoden 1968 jälkeen jäävätköön silti omaan arvoonsa, sillä niitä bändin soolouransa myötä jättänyt Dick Dodd ei ollut enää karismoineen värittämässä. 1948) ja Fred ”Sonic” Smith (1948– 1994) sekä laulaja Rob Tyner (1944–1991) imivät oppinsa suoraan rock’n’rollin suuruuksilta. Livealbuminsa The Standells sai edellisten innoittamana uudelleen markkinoille Libertyn Sunset-midprice-katalogissa kesällä 1966 nimellä ”Live And Out Of Sight” (SUM-1136/ SUS-5136), jota täydensivät muutamat bonusraidat, Larry Tamblynin kirjoittamiksi merkityt Shake ja Peppermint Beatle. Vuoden 1966 Pushin’ Too Hard -hitistään muistettavien psykedeelisen bluesrokin innovaattoreiden (varsinaisessa kokoonpanossa myös kitaristi Jan Savage, urkuri Daryl Hooper ja rumpali Rick Andridge) viimeiseksi yhteiseksi pitkäsoitoksi jäi vuonna 1968 ilmestynyt, joskin laimean kaupallisen vastaanoton saanut ”Raw & Alive In Concert At Merlin’s Music Box” (GNP Crescendo GNPS 2043). Parhaimmillaan seurue tarkkaili odottamatonta tilannetaan sijalta 30 käsin. Varhaispunkahtavien omien kappaleidensa ohella ryhmä mm. MC5 avasi latuja tulevalle punk-sukupolvelle osaten myös ottaa mediahuomionsa kantaaottavuudellaan ja häpeilemättömällä poliittisuudellaan. Toivottu mainosarvo oltiin joka tapauksessa saavutettu. MC5 oli eittämättä antoisammillaan elävän yleisön edessä. Blues News 3/2020 51 toisaalle. Creamin Fillmore Auditoriumissa keväällä 1968 tehtyjä äänityksiä sisältyi Polydor-albumille ”Wheels Of Fire”). Muutamien vuosina 1967–68 ilmestyneiden sinkkujulkaisujen sekä itärannikolle suuntautuneen kiertueen jälkeen yhtyeen jättämä varjo alkoi pian himmentää samoilla keikoilla esiintyneitä tähtinimiä, joihin lukeutuivat aikalaistarinoiden mukaan mm. Vastapainona bändi esittää psykedeeliseen efektitulitukseen huipentuvan kappaleen Starship, jolla se lainaa luovasti Sun Ra’n runokirjaa. Big Brother & The Holding Company ja Cream. Uusi diili oli kuitenkin jo odottamassa oven takana. Tämän jälkeen Saxon jatkoi Seeds-nimen ryöstöviljelyä vielä monissa muissa projekteissaan. Myyntiin saattoivat itse musiikin ohella osaltaan vaikuttaa myös ristiriitaiset kriitikkopalautteet, Sinclairin anarkistiset kansitekstit sekä ennen kaikkea nimiraidan edelle lipsahtanut juontolaini ”Kick out the jams, motherfuckers!”. Kun Elektrayhtiön edustaja Danny Fields oli saapunut Detroitiin tarkistamaan MC5:n potentiaalia sopimuskumppaniksi, Wayne Kramer oli ohjannut hänet piipahtamaan lisäksi Stoogesin keikalla
Thompsonin kirja aiheesta. Ehkä siksi mukaan on otettu rohkeasti henkeä lain toiselta puolelta: teinityttö anelee isäänsä päästämään sisään öisen hurjapään, jota virkavalta jahtaa. Juuri oikealla tavalla hysteerinen solistikin on sittemmin selvinnyt: Charlotte O’Hara levytteli 1960-luvulla THE SATISFACTIONS Daddy You Gotta Let Him In / Bring It All Down (Imperial IM-66170) Kesä on hyvää aikaa pyöritellä tyttöyhtyelevyjä, joita tuli haalittua ikuisen marraskuun aikana, siis viime talvena. Sen kaikki kappaleet olivat Edlerin kynästä The House Of The Rising Sunia lukuun ottamatta. A-puoli on kuin köyhän miehen Herman’s Hermitsiä, B-puolella on enemmän sähinää. 52 Blues News 3/2020 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 51 PETRI LAHTI D ivarien helmissä ihmetellään tällä kertaa isäpapan inhokkivävyä, The Shangri-Lasin esikuvia, koulukiusatun tarinaa ja mietitään, miltä Delilah olisi kuulostanut, jos kappaleen olisi esittänyt Scotty. BONNIE AND THE TREASURES Home Of The Brave / Our Song (Phi-Dan 5005) Pekka Talvenmäki ja TJ Malin ylistivät aikoinaan tätä kesän 1965 tyttöyhtyelevyä BN:ssä, mutta otetaan uusintakierros hyvällä omallatunnolla, kun löysin tämän kovaan hintaan liikkuvan sinkun sopuhintaan rapakontakaisesta verkkodivarista. Mistähän sen löytäisi. Kun ollaan länsirannikolla, taustalla on luonnollisesti iki-ihana Darlene Love. WE4 You’re The One For Me / I Couldn’t Wait (Nashville NS 847) Kun helmissä on tullut välillä ihmeteltyä suomalaisten beat-yhtyeiden seikkailuja nuorisomusiikin parissa, on hyvä huomata, ettei se länsinaapurissakaan ollut aina niin helppoa. Kuulun musiikkimiehen Hans Edlerin johtama We4 on lähtenyt liikkeelle omin sävellyksin kakkossinkullaan, mutta vähän tämä jää piippuun: soundit ovat ohuet, suurimmat koukut ovat jääneet keksimättä ja englantikin kuulostaa kankealta. Patty Lace & The Petticoats kuulostaa tyypilliseltä levypomojen kasaamalta studioryhmältä, mutta Ranskassa, tuossa EP-levyjen luvatussa maassa, on julkaistu yhtyeeltä jatkettu soitto, jonka kannessa on neljä tummaa tyttöä tyllihameissaan. Ostajat valitsivat kuitenkin Jody Millerin kilpailevan version, vaikka Spector vetosi levyväkeen ilmoituksillaan, joissa hän korosti edelläkävijyyttään sekä luovuuden merkitystä studiossa. Nashville julkaisi ”Nelosilta” myös albumin vuonna 1965. Tekijät ovat alan miehiä ja naisia: levy-yhtiö on Spectorin, säveltäjät Mann-Weil, lisäksi etiketissä on muutama lupaavan italialaiselta kuulostava sukunimi. Äänessä eivät ole tällä Kappsinkulla Weissin ja Ganserin sisarukset, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan, sillä FeldmanGoldstein-Gottehrer -tuottajakolmikko on löytänyt paljon samaa henkeä Sneaky Sue -raidalle kuin Shadow Morton omille Red Bird -tuotoksilleen: pahoja puheita selän takana, ilkeitä kuiskauksia ja muuta mustasukkaisuusdraamaa. Edler oli aikamoinen tekijä: Hän aloitti soittelut jo 1950-luvun lopussa The Mirrorsissa, hyppäsi rautalankaan The Ghostridersissa ja siitä beatiin. laulusolistiksi on arvailtu Gracia Nitzschea, tuottajan vaimoa. Näissä yhden singlen levyttäneissä tyttöyhtyeissä tietäjät pääsevät yleensä mittaamaan näkemyksiään solisteista: The Satisfactionsin sinne tänne ja sai 1970-luvulla sävellyksensä Lovin’ On Borrowed Time jopa Bobby Blandin ”Dreamer”-albumille. Levy on kuitenkin ilmestynyt jo marraskuussa 1963, joten tässä tapauksessa vaikutteet ovat lentäneet Kappilta Red Birdille. Beat-kokeilujen sijaan Edler jäi musiikin historiaan elektronista musiikkia ja progea yhdistelleellä ”Elektron Kukeso” -albumilla, joka ilmestyi miehen omalla Marilla-merkillä 1971. PATTY LACE AND THE PETTICOATS Sneaky Sue / The Back (Kapp K563) Lisää ihmeteltävää The Shangri-Lasin epävirallisen Suomen faniklubin jäsenille (montako meitä on?). Huhtikuussa 1966, jolloin tämä Jack Nitzschen tuottama ja sovittama single ilmestyi, genre oli valitettavasti jo henkitoreissaan. Kun sen päälle solistiksi epäiltiin pitkään Ronnie Spectoria ja taustalaulajina toimivat todistetusti Cher, Shirley Matthews ja Clydie King, tässä on takuuvarma hitti kyseessä. GRETSCH DRUM NIGHT AT BIRDLAND Now’s The Time / Solo With Rhythm / Solo / Drum Ensemble / Windup (Roulette EPR 1504) Nyt paukutetaan rumpuja koko rahalla, kun Gretsch-merkki on kutsunut jatsin kovat kannuttajat Birdlandin lavalle joskus 1950-luvun. Gracia Nitzsche ei esiintynyt koskaan omalla nimellään, mutta vierailu muun muassa The Crystalsin He’s A Rebelillä varmisti hänelle paikan kevyen musiikin mikrohistoriassa. Nitzsche oli tiukasti ajassa kiinni, sillä samana vuonna ilmestyivät Roger Cormanin The Wild Angels -elokuva ja Hunter S. ”Bonnie” menehtyi 1976 rintasyöpään, mutta tämä vahvasti kaiutettu koulukiusatun tarina jäi elämään. Kun päästään kertosäkeeseen, levyllä pistetään The Shangri-Lasin kadunkulmasaippuaoopperoista vielä pykälän paremmaksi: pakenija on helvetin enkeli, jonka ainoa synti on se, että hän haluaa ”ajaa vapaana”. Myöhemmin Marillalla ilmestyi kaikkea mahdollista musiikkia Allsång på Skansenista Crazy Cavaniin
Joku näppärä on keksinyt ratkaisun tähänkin, jonka jaan nyt teille hyvää hyvyyttäni, kun näpeissä on todellinen mallikappale: Ota 50-millistä maalarinteippiä, länttää sitä kunnon pala etiketin päälle, aseta levy lautaselle, mallaa se täsmälleen oikeaan paikkaan ja tee harpilla reikä keskelle teippiä. Juu, kuten arvata saattaa, levy yleensä vouvaa edelleen, mutta ehkä hieman vähemmän kuin alkujaan. VeeJaylla elettiin keväällä 1964 haastavia aikoja julkaisupolitiikan suhteen, kun Butlerilta pukkasi laatutavaraa pikkulevyille liikaakin. Kun tämä kutsuttiin armeijan leipiin, syynistä syntyi sen luokan soppa, että asia nousi Britannian parlamenttiin asti. Dene sai vapautuksen ruotuväestä terveydellisistä syistä, mutta päätöksen perusteet jäivät kertomatta julkisuuteen ja laulaja joutui korppikotkien nokittavaksi. TOM JONES I’m Coming Home / Kansas City / The Lonely One / My Foolish Heart (Decca PEP 1226) Tom Jonesia helmissä. Ensiversion teki Cliff varjoineen marraskuussa 1963, puoli vuotta siitä Esko Linnavalli viritti kappaleen Ann-Christinelle (Olen yksinäinen), marraskuussa 1967 oli Jonesin vuoro ja jo helmikuussa 1968 kappaletta päivitti Lipsas-Danny. JERRY BUTLER I Don’t Want To Hear Any More / I Stand Accused (Vee-Jay VJ-598) Huh, mikä esitys. Haaskalinnut eivät olleet tällä kertaa keltaista lehdistöä vaan teddy-poikia, jotka jahtasivat pelkurina pitämäänsä Deneä keikkapaikoilla. Maximilianin kimeät urut seurailevat tarttuvaa melodiaa. Tämän muodolliselle A-puolelle sijoitettiin Randy Newmanin sävellys I Don’t Want To Hear Any More, mutta moni huomasi saman tien, että kääntöpuolella se helmi lepää. DEL SHANNON Ginny In The Mirror / I Won’t Be There (Big Top 45-3098) Maali lohkeilee nuhruisen kämpän seinissä. Lakanat ovat muuttuneet tuskanhiestä harmaiksi. Esimerkiksi Terry Denestä, HMV:n levykaupan varastomiehestä tähdeksi nousseesta laulajasta, löytyy tiukkaa tietoa. Vuonna 1996 ilmestyneeseen Halfway To Paradiseen on koottu teemoittain muisteloita kymmeniltä eri muusikoilta, toimittajilta ja muilta silminnäkijöiltä. Ruotsissa pääsi ilmaa vinyyliprässiin, Sun-sinkut sihisevät kuin käärme, Jamaikalla pora oli vinossa – pitäisikö tässä alkaa listata vikapainoksia oikein maittain. Olen hankkinut EP:n alkujaan The Lonely Onen takia. Rytmiä takovat liveäänityksessä vuoron perään tai päällekkäin Art Blakey, Philly Joe Jones, Elvin Jones ja Charlie Persip, kova kopla siis. Että ei täällä missään pussin perällä eletty! PS. Mikä ettei, sillä Walesin vanha lättähattu tiesi, miltä hyvät kappaleet kuulostavat ja poimi niitä hyvällä korvalla repertuaariinsa. Ajatukset kiertävät syvää kehää. Idea on hyvä, sillä haastateltavien jutut rönsyilevät mukavasti ja latteaa sitaattia seuraa yleensä mielenkiintoisempi. Koko EP:n A-puoli uhrataan Charlie Parkerin kuolemattomalle Now Is The Timelle, mutta valitettavasti Blakeyn rumpusoolon kohdalla urilla on niin syviä naarmuja, että soitto on pantava seis niin kuin einögrön sanoi. Kun Accused päätyi sitten singlen soitetummaksi puoleksi, esimerkiksi Billboardin keskikesän numerossa muistutettiin Chicagon suuntaan, että kannattaisi olla tarkempi sen suhteen, kummalle puoliskolle promootiopanokset asetetaan. ”Uncle Rayn” sielukkuuteen mikin ääressä Jones ei tietenkään yllä, mutta venytykset ja vanutukset sujuvat silti tiikerin lailla. Kaivakaahan hyllyä: jos singleä ei löydy, Charly pukkasi 1980-luvun R&Bsarjassaan ainakin pari albumillista Butlerin laatuesityksiä uteliaiden ulottuville. Tuuli muuttui siis nopeasti: rokkitähdestä tuli nopeasti rasvisten inhokki. Tätä ette tienneet Tom Woodwardista – Decca vaati hänen taiteilijanimekseen alkujaan ”Scottya” Tom Jonesin sijaan. Kun levysoittimen tappi on reiästä läpi, soita single, höristele korviasi ja hienosäädä reikää tarvittaessa asettelemalla teippiä oikeaan suuntaan (katso kuva upeasta lopputuloksesta!). Del Shannon on joutunut jälleen jätetyksi ja tehnyt siitä kaksi minuuttia kuusi sekuntia kestävän yksinäisen miehen murhenäytelmän.. Ehkä tästä saisi vielä kalun ”tikuttamistekniikalla”, jota Green Grass -levykaupan omistaja Make Arola (levätköön rauhassa) kehitti tiskinsä takana melkein patentoimispisteeseen saakka. Tämä on ollut modipiireissä kovassa huudossa enkä ihmettele miksi: imu on melkoinen. Nimittäin I Stand Accused, pelin toiselle hävinneen rakastajan lohduton valitus, Jerry Butleria parhaimmillaan. Jostain kuuluu kuiskaus, ääni on tuttu mutta ketään ei näy. Kuvastimessa näkyy vain hylkääjän pilkkaava katse, joka katoaa sitten vapauteen. SPENCER LEIGH-JOHN FIRMINGER Halfway To Paradise – Britpop, 1955–1962 (Finnbar International) Kun Blue Vinylissä tuli vastaan toistasataa sivua brittiläisen rock’n’rollin historiaa kirjallisessa muodossa, opus oli pakko pelastaa. Jonesin esitettäväksi kappale päätyi epäilemättä hovisäveltäjä Gordon Millsin kautta. Jouset liittyvät leikkiin siellä täällä. Temppu menee niin, että kyntämällä vinyylin uraa helläkätisesti Jordanin hammastikulla kolo tasoittuu – ja sitten seuraavan uran kimppuun. Erityisesti Jamaikalla näitä vinksahtaneita, prässivikaisia levyjä on riittänyt aina. Levyn arvoa tikuttaminen ei varsinaisesti nosta, kun käsittely jättää väistämättä jälkensä plattaan, mutta singlet ovat tehty soitettaviksi – naarmuilla tai ilman! JUSTIN HINDS AND THE DOMINOES Sinners Where Are You Gonna Hide / If It’s Love You Need (Dutchess) Mitä tehdä, kun seiskatuumaisen keskiöreikä on porattu väärään paikkaan ja on syntynyt niin sanottu off-center -painos, eli killiin soiva single. Blues News 3/2020 53 loppupuolella. Kulunut ja kaluttu Kansas City on päivitetty tällä vuonna 1968 Portugalissa ilmestyneellä EP:llä urkuvetoiseksi, vähän agenttijatsiakin kosiskelevaksi versioksi, jonka laulupuolelle Jones on hakenut inspiraatiota Ray Charlesilta. Mukaan on kelpuutettu avarakatseisesti Acker Bilkit, Kenny Ballit, Chris Barberit ja muut torvensoittajat, mutta niiden vastineeksi ääneen pääsevät myös ensimmäisen polven vallankumoukselliset
Koulunsa hän oli saanut käytyä loppuun vuoteen 1956 mennessä ja ura lauluntekijänä oli käynnistynyt pian tämän jälkeen 1957. Kenties seurueeseen kuului edelleen samoissa piireissä viihtynyt Rauno Lehtinen, jonka Mosse Vikstedt nimesi firmansa tuotantopäälliköksi vuonna 1961. Panostus olikin aluksi voimallista. Eräs hänen varhaisimmista julkaistuista sanoituksistaan oli The Night-Hawks -lauluyhtyeen ja Ken Jonesin orkesterin swing-numero Cool For Cats, joka ilmestyi Fontana-merkillä (H 120) maaliskuussa 1958. Jimmy Jacques ei tyytynyt tekemään musiikkia yksinomaan paperilla. Takaiskun on täytynyt ottaa nuorukaisen luonnolle, sillä seuraavan kerran hänen ääntään kuultiin levyllä vasta Suomessa. Tällä tavoin otsikoidun, alkujaan Englannissa The Betty Smith Groupin 1958 levyttämän, mutta erityisesti Pohjoismaissa suositun ja myös Laila Kinnusen tuoreeltaan versioiman hitaahkon foksirokin tekijäksi kuitenkin ilmoitetaan herra nimeltä Bud Allen, jolta ei ole tiedossa muita Hand Jiven tavoin Good Music -kustantamon puitteissa julkaistuja sävellystöitä. Niistä erään takana oli englantilainen Jimmy Jacques (a.k.a Jaques). Sen koostumuksesta ei ole säilynyt tarkempia detaljeja, muttei kuitenkaan olisi odottamatonta, mikäli esimerkiksi sessioiden kitaristiksi paljastuisi toinen herroista Heikki Laurila ja Herbert Katz. 11 kuukauden sisällä teinipop-rokahtavia sinkkuja ilmestyi kolmin kappalein. Mikä sitten houkutti Jaquesin ensin Helsinkiin ja tämän jälkeen yhteistyöhön kotimaisten ammattimuusikoiden kanssa Ullanlinnassa Kaivopuiston läheisyydessä sijainneessa Neitsytpolku 1B:n Electrovoxissa eli niin kutsutussa ”Akkustudiossa”. Lisäksi Jacques on maininnut myöhemmissä teosluetteloissaan laulun Hand Jive. Kun originaaliprässejäkään ei ole liikkunut keräilijämarkkinoilla enää vuosikausiin, ainoat todisteet kappaleiden olemassaolosta pohjautuvat 45cat-keräilijäsivustolle tallennettuihin etikettikuviin. Näiden tallenneharvinaisuuksien painosja sitä kautta myös myyntiluvut jäivät Fontana-materiaalin tavoin äärettömän pieniksi. Jacquesin palkanmaksajana toimi toukokuusta 1957 aina vuoteen 1961 saakka The Good Music -niminen kustannusyhtiö. Toimittajana ja radiojuontajana myöhemmin tunnetun Akkuteollisuuden äänilevyosaston 25-vuotiaan ostopäällikön Erkki Pällin (1935–2018) tuotannossa sekä äänittäjä Heikki Hintikan teknisessä ohjauksessa Jimmy joka tapauksessa levytti kaksi täysin suomalaisvalmisteista singleä (Love Troubles / Marja, Corona SA 100 ja All Ever Want / To Be With You, Corona SA 101). Jimmy Jacques Helsingissä 1960 (kuva Iskelmälehdestä). Electrovox-studioilla pääsivät 1960-luvun alussa ikuistamaan itseään muun muassa Eero ja Jussi Raittinen sekä joitakin vuosia myöhemmin kiinnostavimpien nimien joukossa edellä mainittujen luotsaama The Boys sekä The Sounds. Myös alkuperäinen instrumentaaliesitys Cool For Cats lukeutui Heathin ryhmän vuoden 1957 Decca-äänitteisiin, joka eittämättä tunnettiin hyvin myös Britteinsaarilla. Melodian tähän teokseen tosin oli kirjoittanut noin vuotta aiemmin amerikkalaispianisti Ronnie Roullier, joka toimi näihin aikoihin ensisijaisesti Ted Heathin viihdejazzkokoonpanon säveltäjänä ja sovittajana. Neitsytpolun jazzarikantiksia oli lisäksi kosketinsoittaja ja orkesterinjohtaja Ronnie Kranck, joka ahkeroi sekä Electrovoxilla että sittemmin Finnvoxilla myös äänittäjän tehtävissä. Niistä ensimmäinen, Come Walking / Baby , Don’t You Cry (H 100) julkaistiin savikiekkona tammikuussa, seuraava yritys In My Life / Never Let You Go (H 131) sekä 78 että 45 kierroksen painoksina toukokuussa ja viimeinen Barb’ry Ann / For A Lifetime (H 161) vain vinyylinä marraskuussa 1958. Akkuteollisuuden oma tuotannollinen innovaatio oli ollut oivaltaa, että sen käyttämällä akkuaihiomuovipuristimella pystyi tekemään myös vinyylilevyjä. Todennäköisesti levyjä ei edes jaeltu pääkauPETE HOPPULA M yös oma 1960-lukuinen musiikkiteollisuutemme kätki syövereihinsä tarinankerronnan arvoisia sinkkukohtaloita. Kuuluisiko levyetiketeissä hänen tilallaan siis lukeakin jotain aivan muuta. Vuonna 1958 hänestä leivottiin Fontana-yhtiön levylaulaja Jimmy Jaques, jonka erotti lauluntekijäJimmystä single-etikettien perusteella hänen sukunimestään tässä roolissa pois pudotettu c-kirjain. Koska Jimmyn musiikin julkaisijaksi valikoitui Akkuteollisuuden hallinnoima ja muutenkin etupäässä brittiläisen lisenssimusiikin kanssa operoinut Corona Records, totteli myös Jaquesin säestysyhtye nimeä Corona Four. Pääsääntöisesti akkujen valmistuksen parissa 1920-luvun lopulta lähtien operoineen Akkuteollisuus Oy:n musiikkipuolen kehittäjänä kunnostautui samaan yhtiökonserniin kuuluneen, vuonna 1956 RCA:n Suomen edustajaksi perustetun Ab Discophon Oy:n toimitusjohtaja Johan ”Mosse” Vikstedt, joka oli työskennellyt Akkuteollisuuden äänilevyosastolla jo 1950-luvun alkuvuosina, mutta koukannut välillä pätkäkomennuksilla Scandian ja Musiikki-Fazerin palveluksessa ennen paluutaan Discophonille 1958. 54 Blues News 3/2020 Lehtijuttujen mukaan diplomaatin poikana Suomeen keväällä 1960 muutamaksi kuukaudeksi aikaansa viettämään päätynyt Jacques ei tainnut aivan teini enää tässä vaiheessa elämäänsä olla, vaan jo täysi-iän saavuttanut nuorukainen. Yksikään levyistä ei tehnyt Jimmystä tähteä, eikä hänen Fontana-tuotantoaan ole myöskään tiettävästi koskaan uudelleenjulkaistu tai edes saatettu suoratoistopalvelujen kautta kaiken kansan kuultavaksi
Sen koommin miehestä ei näillä leveyksillä enää kuultu. Ennen muuttoaan takaisin Englantiin toukokuun puolivälin 1960 tietämillä Jimmy tiettävästi teki Suomessa myös pari keikkaa, lehti-ilmoittelun perusteella hän esiintyi ainakin kertaalleen Helsingin Natsalla. Heidän lisäkseen joukkoon mahtuivat Like I Do -hitinpoikasenkin tehnyt Maureen Evans, rokkari Terry Dene, Duane Eddyja The Shadows -lainoihin panostanut kitaristi Bud Ashton sekä italialaistaustainen viihdepersoona Tony Dallara, jonka levyjä ei tiettävästi Embassyllä ilmestynyt. Hänen aikaansaannoksiaan olivat mm. Tiedossa ei ole, että näistä kappaleista olisi olemassa englanninkielisiä tulkintoja. Pikkunätti popkyyti jatkuu myös kakkoslevyllä. Sen artisteista suomalaisille levylautasille kulkeutuivat muun muassa yhtiölle runsaasti levyttäneet Paul Rich ja Ray Pilgrim, joista jälkimmäinen piiloutui välillä myös salanimien Bobby Stevens, The Typhoons, The Jaybirds ja The Starlings taakse. Lisäksi Jaques kirjoitti materiaalia omillaan sekä työsti kappaleita levyartistien ohella Bygravesin tähdittämiin televisioproduktioihin. Kiekoista jälkimmäinen tuli kaiken kaikkiaan julkisempaan tietoisuuteen vasta muutamia vuosia sitten keräilijä Atsu Kylänpään ansiosta. Jonkinlaisena soft-rokkina soi myös Marty Robbins’maisen laulutulkinnan osakseen saava mutta muutoin hitusen holtiton ja enemmän demo-tallenteelta kalskahtava Love Troubles. Kääntöpuolen balladilla tukeudutaan triolikomppiin ja suomalaisillekin kotoisemman oloiseen Ricky Nelson -tyyliin. Pierce Rogers & The Overlandersin lokakuussa 1961 julkaistu That Someone (45-R 4838) ei kuulosta sattumalta tutulta. Johnny Harrisin ja Ray Merrellin kanssa Rex Harrisin yhtyeelle sävelletty välimerellisiä ulottuvuuksia viljelevä bossainstrumentaali Pancho (Fontana H.318) 1961, The Kestrelsin popiskelmä Don’t Want To Cry (Piccadilly 7N.35079) 1963 sekä Billy Furyn levyttämä balladi Don’t Walk Away. Jaques laulaa osuutensa eleettömästi, suorastaan yllättävän varovaisesti. Samoihin aikoihin Suomi-neliviitosten kanssa vuonna 1960 vapautui Englannin markkinoille myös Jimmyn Parlophone-single Not To Worry / Do Me A Favor (45-R 4710), joka onkin kiistatta hänen julkaisuistaan yleisin. Blues News 3/2020 55 punkiseutua kauemmas ja siinäkin tapauksessa mahdollisesti vain promootiotarkoituksissa. Jaques jatkoi musiikkialalla kirjoitusja sävellystöissä läpi 1960-luvun sekä ainakin osa-aikaisesti aina nykyvuosikymmenelle saakka. Tarkasti ottaen suurin osa poiminnoista oli peräisin Oriolen alaisuudessa toimineen ja cover-äänitteisiin keskittyneen halpismerkin Embassyn valikoimista. Suomen markkinoille Jaques onnistui myymään kaksi muutakin sävellystään, jotka Eila Pellinen ikuisti levyversioiksi samalle singlelle maaliskuussa 1960. Viimeksi mainittu oli kirjoitettu yhdessä Ossie Oswaldin kanssa ja se julkaistiin Englannissa kokoelma-EP:llä ”TWW Presents Discs-A-GoGo” (Decca DFE 8520) heinäkuussa 1963 sekä Yhdysvalloissa singlenä (London 45-9615) kuukautta myöhemmin. Jimmyn lauluista käytiin kauppa Parlophonen sisälläkin. Neljän taustasoittajan sijaan jokaisella raidalla säestys hoidetaan kitaran lisäksi ainoastaan vispilärumpukompin ja kontrabasson voimin, esimerkiksi pianoa kappaleilla ei kuulla. Dokumentoinneista aiheeltaan kutkuttavin on Marja, voisihan sen kuvitella olevan omistettu jollekulle suomalaisneidolle. Toukokuusta 1961 vuoteen 1964 Jimmyllä oli julkaisudiili EMI:n alaisuudessa toimineen Robbins Music Ltd:n kanssa, vuosina 1964–67 hän taas harjoitti yhteistyötä koomikko-laulaja-varieteetaiteilija Max Bygravesin kanssa Lakeview Music Co:n kirjoilla. Suomalainen Corona-levymerkki oli erikoinen ilmestys sikälikin, että se hankki materiaalinsa ilmeisen itsenäisesti englantilaisilta Embassyja Oriole-yhtiöiltä. Myös toteutukseltaan äänite on onnistunut. Coronan SA-sarja ei sekään saanut Jaquesin jälkeen jatkoa. Kyseessähän oli kuin olikin sama Marjan melodia, jonka Jimmy oli muokannut ainokaisen soolosinglensä tehneen, myös tv-ohjelmassa ”Oh Boy!” silloin tällöin esiintyneen teinirokkari Rogersin tyylille sopivaksi beat-rokiksi. Kiekon b-puolen päätyi vuonna 1963 coveroimaan australialaislaulaja Robyn Alvarez (His Master's Voice EA-4513). Corona-brändiä oli jo käytetty maassa hetken ajan 1940ja 1950-lukujen taitteessa ruotsalaisen Roulette-yhtiön jazz-savikiekkojen julkaisussa, mutta kyseessä taisi olla puhdas nimisattuma. Kaihoisasti laulettu beguine Annoin sinulle sydämeni (I Gave My Heart) ja lattarihenkisen jousiorkesterin kera tyylitelty Kuutamon silta (Moonbridge) (Decca 45-SD 5494 sekä EP ”Eila Pellinen laulaa 4”, Rytmi Neliapila RN 4205) olivat kääntyneet Orvokki Idän alias Reino Helismaan toimesta ja taustalla soitti Erkki Melakosken orkesteri. Mutta kuinka Jimmy ja Corona-nelikko sitten pikakomennuksestaan suoriutuivat. To Be With You’llä vaikuttaa siltä, että lauluntekijä on saattanut tavoitella esityksellään jopa valkoista lauluyhtyeilmaisua, vaikka tahtilaji pitäytyykin yhä iskelmällisenä. Akkuteollisuuden Corona A45 -tunnisteella varustettuun katalogisarjaan kuului viitisenkymmentä singlenumeroa sekä ainakin kolme niin ikään Embassylta lisensoitua EP-levyä, jotka ilmestyivät arviolta vuosien 1958–61 välillä. Ajastaan kenties jo hieman jälkijunassa kulkenut kappale antaa Furylle yhä tilaa Elvistellä ja jousitaustojen seasta pääsee yllättäen pilkahtamaan myös pari hassua pätkää rokahtavia kitarasooloja.. Teinipopahtavaa shufflekappaletta kuljettaa eteenpäin tarttuvan simppeliä riffiä kaiken aikaa laulun rinnalla juoksuttava sähkökitara, selkeästi ammattimiehen ottein. Jaques kirjoitti jälleen itse teinipopahtavat kappaleensa. Pientä jälkijättöistä lohtua toivat vuonna 2014 Hannu Nybergin toteuttamat kokoelmat ”Mä tahdon rokata!” (VLMedia VLCD1375) ja ”Rock rock rock!” (VLMedia VLCD-1373), joille ensimmäisen singlen esitykset sisältyivät
Sen Jimmy oli kirjoittanut Patrick Ryanin kanssa jo vuoden 1962 paikkeilla ja vanhimman julkaistun version oli laulanut levylle Matt Munro. Parivaljakon ensimmäisiä kimppaprojekteja oli Laura Leen laulama kantrisävytteinen I’m Sending Back Your Roses, joka näki päivänvalon Joe Meekin Triumph-levymerkillä (RGM 1030) vuonna 1960. Jenkkisinkun kääntöpuoli ja varsinainen hitti Softly As I Leave You ei ollut Jimmyn tekosia, eikä sen parina brittisinkkuversiolla (Parlophone 45-R 4868) toisaalta single I’ll Walk A Little Of The Way / You Took It Away (Pye 7N.17107, 1966). Lontoossa syntyneen viihdevokalistin esikoishitti oli Suomessakin sekä Timo Jämsenin, Ritva Simunan että Olavi Virran tulkitsemana Haavekuvana muistettava Portrait Of My Love (1960). kuultukaan I Love You Too’ta. 56 Blues News 3/2020 Läpi 1960-luvun Jimmyn kanssa yhteistyössä toimi orkesterijohtaja Johnny Keating, jonka nimi päätyi usein myös kappaleiden sävellystietoihin. Suosioon tottuneelle artistille vaatimaton listasijoitus 31 taisi muodostua hienoiseksi pettymykseksi. Vähään aikaan Jimmy Jaquesista ei kuitenkaan ole, monista tavoitteluyrityksistä huolimatta, kuulunut enää pihaustakaan. Herttainen ja Jaquesin lauluntekotavalle hyvinkin tyypillinen rakkausveisu ohitettiin myös Munron albumeilta. Toivottavasti kaikki on silti Englanninmaalla kunnossa. Sound -tuotannossa. 1960-luvun jälkeisten vaiheiden dokumentointi sitä vastoin ei ole vahvoissa kantimissa, vaikka herra itse jatkoi jollain tapaa aktiivisena myös nettiaikoina, kirjoitellen vielä seitsemisen vuotta sitten satunnaisia viestejä mm. Teksteissään hän vihjailee myös työn alla olleesta elämäkertateoksesta, joka saattoikin olla eräs syy hetkelliseen julkiseen huomionhakuun. Kenties levyn jälkipuolella soittoon mukaan liittyvä, sahaa muistuttava instrumentti oli vielä liikaa kuulijakunnalle. Keating oli myös mukana sekä bändin kapteenina että kolmantena kirjoittajana Patrick Ryanin kanssa Adam Faithin jousitaustaisella vuoden 1963 poprallatuksella What Now. Viimeisimpiin tiedossa oleviin JJ-kirjoitustöihin kuuluu Maxin pojan Anthony Bygravesin Pierce Rogers Billy Fury Jimmy Jacques 2010-luvulla. Twitteriin, LinkedIniin sekä 45cat-sivustolle. Tämä esitys tosin ilmeisesti julkaistiin ainoastaan Ruotsissa His Master’s Voice -merkin singleharvinaisuudella (X 8654). Monet kysymykset etenkin Suomen ajoista näet odottavat vielä vastauksiaan. Sellaisiin sai siten tottua myös Jack Goodin ”Boy Meets Girl” -ohjelman teemakappaleella artistinuransa 1959 aloittanut liverpoolilaislaulaja ja -näyttelijä Michael Cox, jonka loppuvuoden 1964 Ryan-Jacques -tallenne Just A Gentle Word oli syntynyt monien muiden hänen levytystensä tavoin Meekin R.G.M. Joe Meekin hengentuotteilla vastaavilta erikoistehosteilta ei sitä vastoin voinut juurikaan välttyä. Vahvaääninen naissolisti ei valitettavasti saavuttanut menestystä. Säveltäjän kannalta jokseenkin kiusallinen mutta jälkikäteen yhä usein esiin nouseva I Love You Too -anekdootti liittyi The Beatlesiin, joka bootleg-kokoelman ”Indian Rope Trick” (1973) mukaan levytti oman demonsa samasta aiheesta helmikuussa 1964. Niin ikään Liverpoolista saapui Brian Epsteinin manageroima yhtye The Fourmost, joka vieraili vuoden 1965 elokuvassa ”Ferry Cross The Mersey” ja esitti siinä myös leffan soundtrackillä (Columbia 33SX 1693) mukana olevan, varhaisen Lennon-McCartney -balladirepertuaarin mieleen tuovan kappaleen I Love You Too. Myös James Bond -elokuvan ”Salainen agentti 007 Istanbulissa” tunnusmelodian From Russia With Love esittänyt artisti pärjäsi mainiosti jopa Yhdysvaltain äänitekentällä, joten I Love You Too oli sekin ilmestynyt USA:ssa Liberty-merkillä 1962 (#55725). Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaan tanskalaislähtöisellä huijauskiekolla kuullaan jälleen tuttu The Fourmost -levytys, joskin hieman äänenlaadultaan rujonnettuna versiona
Heti alkuun Vee paaluttaa uudet tuulet kevyessä musiikissa: Hän on säveltänyt She Loves Youn uusiksi. Tuntumaa uuteen tyyliin oli saatu myös paikan päällä vuoden 1963 brittikiertueella, jonka aikana The Merseybeatsin jäsen oli esitellyt Veelle huolella merseybeatia. Takaisin pitkäsoiton urille, jossa inspiraation lähteille palataan jo kolmannella raidalla, kun Vee päästää ilmoille näkemyksensä Beatlesin alkuperäisestä sävellyksestä. Sitä on epäilty jossain yhteydessä Sonny Jamesin taustayhtyeeksi kuutamokeikalla. Ihan tyhjin käsin koppakuoriaisjahtiin ei lähdetty: Hän oli esiintynyt ja levytellyt pitkin uraansa yhtyeiden kanssa, joten osaamista piti löytyä. BOBBY VEE Sings The New Sound From England! (Liberty LRP-3352) I’ll Make You Mine / Don’t You Believe Them / She Loves You / I’ll String Along With You / Ginger / Any Other Girl // She’s Sorry / Brown-Eyed Handsome Man / Suspicion / From Me To You / You Can’t Lie To A Liar / Take A Walk, Johnny. Vaikka I’ll Make You Minen toteutuksessa on periaatteessa kaikki kohdallaan taustabändin ”yeah”ja ”ooh”-huutoja myöten, kyllä tässä jäävät Merseyn rannat sumun peittoon. Pitäisikö. Kun albumi on pyörinyt illan mittaan muutaman kerran läpi, voi huoletta todeta, ettei Veen päivitys uusiin tuuliin onnistunut. Kyseessä on siis yhtyealbumi Beatlesin tyyliin. Nyt syyniin pääsee suomensukuisen siloposken Bobby Veen näkemys aiheesta. Harmi vain, että asiasta on unohdettu hihkua kannessa, sillä The Eligibles on saanut vain pienen maininnan takalehden alalaidassa. Jotta homma säilyisi hämmentävänä loppuun saakka, B-puolen cover-versiot BrownEyed Handsome Manista ja Suspicionista taitaa laulaa joku muu kuin Vee, ainakaan Terry Staffordin hittikopion osalta asiasta ei voi erehtyä. Tuntematon tekstinikkari oli oikeassa näkemyksensä osalta: Moni rapakontakainen teinisankari päätyi nopeasti takaa-ajajaksi, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vastata brittien huutoon, siirtyä viihteeseen ja kantriin tai pistää pillit kokonaan pussiin. A-puolen päättävä Any Other Girl on Please Please Me, B-puolen avaava She’s Sorry puoliavointa lainaa myös. Ylimääräistä huvia kuulijalle tuo se, että I’ll Make You Minen lisäksi tuttuja sävelkulkuja ja sovituspoimintoja löytyy muistakin kappaleista. En ole välittänyt She Loves Yousta oikein kenenkään esittämänä, en edes Mary Wellsin, enkä riehaannu nytkään, vaikka esityksessä ei ole sinänsä vikaa – ainakin Vee yrittää. Veen näkemys ei jää paljon jälkeen Del Shannonin versiosta, joka oli tunnetusti ensimmäinen jenkkiartistin tulkinta sekä hitti Lennonin ja McCartneyn sävellyksistä. Kun Vee palasi kotimantereelle nopealta Britannian-vierailulta alkuvuonna 1964 ja sai Garrettilta näppeihinsä Beatlesin promolevyjä, alkoi vaikutteiden purku. Toinen suora Beatles-laina, kakkospuolelta löytyvä tarttuva From Me To You kiinnosti jenkkejä. Nämä kuulut vuoden 1964 uudet soundit kannattaa kuunnella ihan muilta artisteilta ja nauttia Robert Vellinestä pyörittämällä tämän pari vuotta aiemmin levyttämiä teinipopin helmiä. Vee on säveltänyt materiaalia selvästikin kiireessä eikä ole pystynyt peittämään vaikutteitaan. Suuren Libertyn tuella, kultasormi Snuff Garrettin tuottamana Vee yritti pysyä ajassa kiinni. Niitä ei kannata unohtaa, nämä kyllä. Kuvaavaa tilanteelle oli se, ettei Veen näkemys brittipopista kelvannut edes briteille itselleen, vaikka artisti oli erittäin pidetty saarivaltakunnassa – ei listasijoitusta singlelle eikä albumille. Don’t You Believe Them on ärsyttävän tuttu sekin, ehkä tässä on käyty Dave Clarkin viitoskaapilla. Kappale oli myös sinkkulohkaisu albumilta, mutta kauppa kävi vain sijalle #52. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 15 Tulevaisuudessa, vuosien vieriessä, aikojen vaihtuessa, vuosi 1964 tullaan aina muistamaan siitä, että silloin englantilaiset valtasivat uuden maan. Vetoa ei auttanut edes tiskijukkien hehkutus artistista ”Bobby Veetlenä”. Näin kohtalokkaalta kuulostavassa hengessä runoillaan Bobby Veen huhtikuussa 1964 ilmestyneen albumin takakannessa, jossa teinisankarin luvataan hyppäävän sujuvasti uuteen valtameren yli vyöryvään ääniaaltoon. Blues News 3/2020 57 PETRI LAHTI B eatlesia ja muita brittiyhtyeitä jäljittelevien teinitähtien pitkäsoitot eivät lukeudu yleensä artistien halutuimpien albumien joukkoon. Sen tulokset kuullaan tässä
Ubiquity on jo aiemmin julkaissut heidän Scarab-älpeensä ”The Awakening” vuodelta 1971 lisäraidoilla vahvistettuna. 1 / Bring Back Peace To The World, Pt. Kakkospuolella sama meno jatkuu ja kierroksia sekä jazzillisia elementtejä vielä lisää koko ajan taustalla kiihkeästi sooloileva tenorisaksofonisti (todennäköisesti Don Myrick). Vielä 2008 Numero Group toi markkinoille yhden singlen aiemmin julkaisemattomista äänitteistä. Uskon, että nykymuodossaankin paketille löytyy riittävästi ostajia. Aiemmin keväällä, tarkemmin sanoen 27.3., Renaldo Domino saavutti näinä aikoina kriittisen 70 vuoden iän. Pharaohs oli legendaarinen soulia, funkya ja jazzia yhdistellyt chicagolainen yhtye, jonka muusikot ovat myöhemmin vaikuttaneet monenlaisissa mustan musiikin yhteyksissä. Yksi esimerkki on kuultavissa Mercuryn kokoelmalla ”Lost And Found: The Blue Rock Record Story”. kaksi huikeaa liveraitaa vuodelta 1972 Chicagon High Chaparral -klubilta. Nyt on vuorossa ohiolainen Colemine Records, jonka tunnetuimpia artisteja lienevät Durand Jones & The Indications ja Ben Pirani. Sen perustamisesta tuli viime vuonna täyteen 50 vuotta ja tapahtuman kunniaksi julkaistiin massiivinen 61 kappaleen sekä hienon kirjan sisältävä juhlaboksi. Miehen nykykuntoa voi ihailla viimevuotisen Happy As A Lark -yhtiön singlen Never Thought pohjalta tehdyltä YouTube-videolta. Sillä mukana ovat mm. Vuodelta 2017 on Pravda-merkillä julkaistu Renaldo Domino & Imperial Sound -yhtyeen Lady (You Are My Woman) / Mercy On Me. Musiikki etenee kronologisessa järjestyksessä ja jokainen levyistä on nimetty aikakautensa mukaan: The Capricorn Years 1969–1979 osa 1, The Capricorn Years 1969–1979 osa 2, The Capricorn Years 1969–1979 osa 3, The Arista Years 1980–1981, The Epic Years 1990–2000 ja The Peach Years 2000–2014. Kappaleista 7 on ennen julkaisemattomia ja muutama raita on julkaistu aiemmin ”Dreams” -kokoelmalla. Ella Pearl Jacksonin ylimaallista laulua on kuultavissa mm. Hieno single, toivottavasti jatkoa seuraa. Käsiteltävänä oleva single on julkaistu tämän vuoden helmikuussa 900 kappaleen kultavinyylipainoksena. Mainiolla Give Up The Lovella luova meno jatkuu nyt vähän hillitymmässä tempossa. Arvioitavana oleva single on alkujaan ilmestynyt Pharaohs-yhtyeen Scarab-merkillä. No Laggin' And Draggin' on näppärä menopala, jonka sanoituksessakin on ihan järkeä. Molemmat ovat varsin harvinaisia, siksikin tämä uusintajulkaisu 1970-luvun alusta on varsin tervetullut. THE ALLMAN BROTHERS BAND Trouble No More (50th Anniversary Collection) (Mercury 0060257 7997853) The Allman Brothers Band on yksi pitkäikäisimmistä yhtäjaksoisesti kasassa pysyneistä yhtyeistä. Tuo yksi on The Beacon -teatterissa bändin viimeisellä keikalla taltioitu “Farewell” Speeches, jossa bändi kiittää yleisöä menneistä vuosista. Tämä syntyperäinen chicagolainen, South Siden asukki, oli varhaiskypsä luonnonlahjakkuus, joka päätyi jo lukioaikoinaan pienipainoksisen Arnell-yhtiön ensisinglensä myötä levyttämään Mercuryn alamerkeille Smash ja Blue Rock vuosina 1967 ja 1968. Yhtyeen synty ajoittuu 1960-luvun puolivälin tienoille. Phil Cohran & The Artistic Heritage Ensemblen levyillä ”On The Beach” ja ”The Malcolm X Memorial (A Tribute In Music)”. Joitain levytysyrityksiäkin on syntynyt. Alkuaikojen raaka soundimaailma ja bändin suoraviivainen tapa tehdä asioita ilman kummempia kikkailuja toimii. Renaldo Domino on laulajana yhä aivan erinomaisessa kunnossa, välillä hän kuulostaa aivan entisaikojen Smokey Robinsonilta. Koska bändin uraan mahtuu paljon hyvää materiaalia, niin mielestäni olisi ollut täysin turhaa täyttää levyä epäkelvoilla studiosessioiden ylijäämäraidoilla tai vastaavilla ja pakottaa bändin fanit hankkimaan kokoelma. ”Live At BN:n erikoistutkailussa: BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä 60 Blues News 3/2020 SPENCER JACKSON FAMILY Bring Back Peace To The World, Pt. Vaikka vinyylin ystävä olenkin, ja vaikka kieltämättä tuo viiden avattavakantisen tuplalevyn sisältävä julkaisu olisi hyllyyni mahtunut, niin liki 700 euron hinta oli kukkarolleni silti liikaa. Hulppea paketti on saatavana kahtena eri versiona, joista toinen sisältää 10 LP-levyä ja toinen 5 cd:tä. Mukana on LP-levyjen parhaat palat, jokunen harvinaisuus ja kiitettävän paljon elävää musiikkia, mikä on tietenkin hyvä asia, sillä ABB oli erittäin tiukka livebändi koko uransa ajan. Kokoelman mainostetaan sisältävän 61 kappaletta, mutta tosiasiassa niitä on vain 60. Gospel oli lähtökohta, mutta heidän musiikissaan heijastuivat myös kansalaisoikeustaistelu ja rotukysymykset. Pitkäsoittolevyjä ilmestyi kaksi. 2 (Luv N Haight LH 7089) Spencer Jackson Family oli lähinnä 1970-luvulla Chicagossa vaikuttanut perheyhtye, jota johti Reverend Spencer Jackson. Ensimmäinen Al Smithin Torrid-merkille tehty ”A New Day!” (TOR 101) perustui Spencer Jacksonin kirjoittamaan mustaan perinteeseen pohjautuvaan suosittuun musiikkinäytelmään, toinen ”The Hand Of God” ilmestyi ABC-Blueswayllä (BLS6081) vuonna 1974. Euroopassa ehdittiin silti ensin, kun Ace julkaisi Kent-kokoelmansa ”Twinight’s Chicago Soul Heaven 1967–1972” jo 1996 sisältäen kaksi Dominon kappaletta. Sen sisältämät kappaleet ovat Renaldo Dominon omaa tuotantoa ja peräisin jo 1980-luvulta. Kappale on mielikuvituksekkaasti sovitettu sisältäen paljon puhallinosuuksia ja kuuluu sieltä myös jousisektio. Kouralliseen singlejä sisältyy pari julkaisua Pharaohs-kytköksiselle Pyramids East -merkille, yksi Phil Cohranin Zulu-merkille sekä yksi S&EJ-merkille. Muut jäsenet olivat vaimo Ella Pearl sekä lapset Spencer Jackson Jr., Cary Jackson ja Elaine Jackson. Hänellä on kyky tehdä ja löytää tarttuvia kappaleita ja puristaa niistä tunteisiin meneviä, mieleenpainuvia esityksiä. Mainittakoon, että levyn tuottajana on toiminut Jeremy Kay ja sovittajana JB Flatt. Vuonna 1969 julkaistu bändin nimeä kantanut esikoisalbumi on monien mielestä yksi parhaista debyyteistä. Kuva nuoresta Renaldo Dominosta siniseen samettipukuun sonnustautuneena livetilanteessa koristi tuon tuplapaketin kantta, jolta löytyi neljä hänen esitystään, huikeimpana Not Too Cool To Cry. Juhani Laikkoja RENALDO DOMINO No Laggin’ And Draggin’ / Give Up The Love (Colemine CLMN-180) Renaldo Domino, oikealta nimeltään Renaldo Jones, sai taiteilijanimensä, koska hänen korkea tenoriäänensä oli ”sweet as Domino sugar”. Laajemman yleisön tietoisuuteen Amerikoissa hän nousi Numero Groupin julkaistessa kokoelman ”Eccentric Soul: Twinight’s Lunar Rotation” vuonna 2007. He myös soittavat taustalla. Pakko sanoa, miehessä on soulia. Sitten oli vuorossa Twilight/ Twinight -merkki, jolla ilmestyi kolme singleä vuosina 1969–1971. Juhani Laikkoja Seitsemän tuuman taivas!. Mrs. Seesteisestä alusta lähtien yhtye messuaa Spencer Jacksonin miehekkään äänen johdolla rauhan, rakkauden ja ilon sanomaansa funkahtavan gospelgrooven päälle. Alkupään julkaisuilta on valittu neljä kappaletta per levy ja myöhemmiltä levyiltä vain kaksi, mikä on ymmärrettävää, sillä jotkut loppupään levyistä eivät olleet yhtä tasokkaita kuin bändin varhaistuotanto. Musiikillisia vaikutteita löytyi niin ajankohdan edistyksellisestä jazzista, funkysta kuin soulistakin. Bändi oli tuolloin hyvässä vedossa ja mukaan valitut raidat Don’t Want You No More, It’s Not My Cross To Bear, Dreams sekä Whipping Post ovat todiste siitä. Ainoat huomattavat erot ovat aavistuksen suttuisemmat soundit ja akustisen kitaran puuttuminen. Lisäksi Henry Reginald Hines julkaisi levyn Missisippissä yhdellä lukuisista yhtiöistään (Little Lynn’s 7711). Viime vuosien lisääntyneen mielenkiinnon myötä artisti on jälleen keikkaillut melko paljon, tosin lähinnä lähiympäristössään. Sen tausta on vieläkin täyteläisempi, jousia on käytössä enemmän. Levy on äänitetty Brooklynissa sikäläisten parhaiden muusikoiden huolehtiessa soittopuolesta. Kun myös Eurojackpot meni toiseen osoitteeseen, niin tyytyminen oli 5 cd:n versioon, mutta hieno tämäkin on. Kun musiikkiura ei hyvistä edellytyksistä huolimatta ottanut tuulta alleen, vuodesta 1971 lähtien Renaldo keskittyi huolehtimaan perheestään myyden vakuutuksia. Kokoelma alkaa Trouble No More -sävelmän varhaisella studiodemolla, joka on sovituksellisesti hyvin debyyttialbumilla julkaistun version oloinen
Mutta olennaisinta oli tietenkin hänen musiikkinsa. Jos asioita haluaisi yksinkertaistaa, voisi väittää Little Richardin keksineen rock’n’rollin. Hänen kampauksensa sai Elvis Presleyn näyttämään pyhäkoulupojalta, trimmatut viiksensä irstailevalta sutenööriltä ja hänen silmämeikkinsä olivat esikuvana tuleville glamrock-tähdille Mick Jaggerista Marc Bolaniin ja David Bowieen. Sen vaikutus kautta vuosikymmenten on ollut olennainen artisteille, kuten Elvis, James Brown, Otis Redding, The Beatles, Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja tietenkin Hurriganes – vain joitakin nimekkäimmistä mainitakseni. HONEY AALTONEN R ock’n’rollilla on aina ollut kuninkaansa, kuningattarensa, sankarinsa ja pahiksensa. ”The Georgia Peach”!. Hän oli ehkä, nyrkkeilysankari Muhammad Alia mukaillen, rock’n’rollin suurin ja kaunein, mutta myös kaukaisin tähti. Huikentelevaisuus, hurmos ja härskiys. Hänen laulunsa tai perkussio-soittimena käyttämänsä pianon sävelpuhtautta voi toki kyseenalaistaa, mutta hänen merkitystään ei pysty kiistämään. Hän oli rock’n’rollin ainoa oikea keisari ja keisarinna – outo lintu, the Quasar of rock’n’roll – USA:n Georgian Maconissa 5.12.1932 syntynyt ”Little” Richard Wayne Penniman. On kuitenkin ollut vain yksi, joka täyttää kaikki nämä roolit. 62 Blues News 3/2020 Little Richardissa kiteytyi rock’n’rollin koko hillittömyys
Tällaisia jätkiä, Little Richardia ja Jimi Hendrixiä, niitä tulee vain kerran elämässä. Ei vesittynyt, ei kesyyntynyt. Sitä on vaikea kuvailla, millä tavalla hän iski suomenruotsalaiseen koulupoikaan, siis minuun, siinä vuoden 1958 tienoilla. Ensin rokit, sitten opit. 1970-luvun alussa kolahti sitten kovaa King Of Rock And Roll, joka piti heti kääntää suomeksi. Kirkossa kuitenkin oppi sen, että taitava laulutekniikka ja osaava äänenkäyttö ei vielä riitä. Koko ylöspano kappaleella on mahtava, sanat myös. Little Richardin merkitys. Kun Esa kertoi kuulleensa Englannissa, että Pikku-Riku on homoseksuaali ja Esquerita vielä potenssiin kaksi, kyllä siinä riitti ihmeteltävää. Little Richard oli kovin. Niissä oli tarina kerrottavana. Jotain persoonallisempaa siis kaivattiin. Elvis ei ollut minulle niin tärkeä, sitä ennen Bill Haleyt ja Freddie Bellit tuli tietysti kuunneltua. Se mullistus, mitä Little Richard toi iskelmän ja lauantain toivekonserttien sekaan, oli viestinä niin kova, ettei kukaan muu ole saanut sitä läpi. Muut artistit ei kolahtanut yhtään mulle, Riku vain. Taustalla raskaasti törisevät saxofonit kuulostavat norsulauman hyökkäykseltä ja. Rikun uraa seurattiin tarkasti ensimmäisten rokkivuosienkin jälkeen. Pikku-Riku oli Elviksen ohella suuria sankareitamme – varsinkin kun saatiin Saksasta vielä savikiekkona She’s Got It, missä oli kääntöpuolella The Girl Can’t Help It. Kun itse aloin esittää rock’n’rollia, englantia opiskeltiin suoraan levyiltä koulupohjalta. Minulla oli vuoden 1963 Atlantic-sinkku, jossa on stilikkakin mukana It Is No Secret -raidalla, ja Kilpeläisen Pertillä olleella Quincy Jonesin tuottamalla gospel-albumilla oli aivan taivaallinen soundi. Kävin katsomassa ”Don’t Knock The Rockin” elokuvateatterissa varmasti viisi kertaa peräkkäin. Muuta en hänestä 1950-luvulla tiennyt, sillä tieto oli niin kortilla. Kaj Järnström, Rock-Jerry: ”Yksikään artisti ei ole merkinnyt minulle niin paljon kuin Little Richard. Kun systerin Saksassa asunut ystävä lähetti Pat Boonen Tutti Frutin ja Oksasen Laurilla oli Elviksen versio biisistä, päästiin vertailemaan. Joukossa oli Esqueritan EP. Todelliselta tulkitsijalta tarvitaan heittäytymistä siihen mitä laulaa. Ja oli saarnamiehiä, mutta silti piti siitä tuttifruttista kiinni loppuun saakka. Onneksi sanat eivät olleet tärkeimpiä rock’n’rollissa. Samassa talossa asuneella kaverilla oli Little Richardin EP. New Orleansin huippumuusikoiden, mm. Autiolle saarelle ottaisin The Girl Can’t Help Itin. Sanoilla ei ollut välttämättä tarkoitusta, kunhan ne svengasivat ja kuulostivat kiimaisilta. B.B. Little Richard ajoi sen äärimmilleen. En mä pysty yhtä biisiä siltä valitsemaan, en millään. Little Richard pelkisti sitä juttua, näytti miten musiikissa ja musiikkia säädetään. Kuka se oli joka treenikämpällä ehdotti Slippin’ And Slidinia silloin alkuaikoina Hurriganesin ohjelmistoon, Uuge Kojola, aivan mieletön ajo heti kun yritettiin sitä. Valikoima liikkeessä oli suppea, mutta ainakin se EP, jossa hänellä oli harmaa puku sinisellä taustalla ja kädet ylhäällä (London REO 1074), oli joukossa. Kuten hän on itse sanonut, pääjohtaja ja guru. Blues News 3/2020 63 PÄÄJOHTAJA, SANKARI, KUNINGAS Kolme suomalaista muusikkoa kertoo, miksi Little Richard oli niin merkittävä artisti. En mä sitä yrittänyt matkia, kun alettiin soittaa Little Richardin biisejä, pakko siinä oli yrittää ihan omaa versiota vain. Siihen tarjosi tilaisuuden Specialty-yhtiö. Joskus vuoden 1962 tienoilla pidettiin iltapäiväistuntoja ”Käpylän Elviksellä”, Järvisen Esalla. Tein myös kaikkeni, että saisin kokoelmiini ne vähät EP-levyt, joita Herbert Katzin levykaupassa oli Little Richardilta myytävänä. King, Sam Cooke, Ray Charles tai Bobby ”Blue” Bland, myös Penniman varttui mustan gospelin parissa. Little Richard tulee olemaan aina kovin.” Jussi Raittinen: ”Nähtiin broidin kanssa ”Don’t Knock The Rock”, mutta ”The Girl Can’t Help It” meni ohi, kun oltiin landella. Muitakin Little Richardin biisejä on levytelty, Rip It Up kahdestikin. Kuten suuri osa merkittävistä afroamerikkalaisista laulajista, mm. Tosin myös melko monen bluesmuusikon on arveltu saaneen lahjansa ”alakerrasta”. Chuck Berrystä ei ollut silloin vielä täällä tietoa. Se osasi olla myös vittumainen jätkä, pitää kuria ja vaatia. Hän vei huippuunsa rockin hölynpölyn. huippusuosittua Fats Dominoa säestäneiden, kanssa löytyi hakemisen jälkeen kappale, joka räjäytti potin. Kun olin tossa lekurissa, luin Rikun elämäkertaa. 50-luvun alussa hän levytti nipun rhythm and blues -kappaleita RCAja Peacock-yhtiöille. Laulujen sanoilla oli merkityksensä. Fats Domino ja Chuck Berry olivat tärkeitä myös, mutta kyllä Little Richard oli paras näistä mustista laulajista.” Remu Aaltonen: ”Alkulähde, sähköä, energiaa. Riku oli kuningas.” Petri Lahti Pikku-Riku karkasi syvästi uskonnollisen kotinsa ahtaasta ilmapiiristä jo teini-ikäisenä. Se ei ollut aina helppoa, kun Little Richardin levyillä oli mustaa slangia ja muuta. Vein jopa koulukirjoja levykaupan lähellä olleeseen divariin, jotta sain levyt kokoelmaani. Perheen kunniaksi on tosin mainittava, että varhaisen laulukasvatuksensa hän sai luonnollisesti kirkosta. Painoi töyhtö päässä hittejä, teki eri lailla kuin muut, ei normaalitempoon ja kaiken väärin – juuri niin kuin pitääkin! Tutustuin Pikku-Rikuun levyiltä, joita soitettiin ennen kuin lähettiin skoleen. Little Richardin ura ei lähtenyt käyntiin takeltelematta. Tutti Frutti otettiin ohjelmistoon luonnollisesti jo varhain monien muiden tavoin, ihan Lars Herrmannista lähtien. Huonoja ne eivät olleet, mutta jäivät muun tarjonnan jalkoihin. Autiolle saarelle ottaisin Long Tall Sallyn, vaikka Can’t Believe You Wanna Leave ja muut ovat tietysti melkein yhtä hyviä. Niin oli ollut usein bluesissakin, mutta monasti tekstiä suoltaneet laulajat saattoivat päästää suustaan mitä mieleen tuli. ”Yläkerran ukko” oli siis siunannut. Siellä kuunneltiin hänen Englannista tuomiaan levyjä. Kuten tiedetään, Chuck Berry toi rock’n’rolliin lyriikan. Kun onomatopoeettinen ”A-wop-bop-aloo-mop-a-lop-bam-boom!” aloitti Little Richardin raivokkaan ensimmäisen hitin Tutti Frutti, ei maailma enää ollut entisensä! Karkea laulu raastoi paitsi kitarisoja, myös monen mielestä korvia. Kukaan muu ei ole keksinyt sitä yhtä hyvin, vaikka Esquerita ja muutkin tiedetään. Väliin heitetyt kiekaisut ja ulinat eivät sopineet perinteiseen iskelmämusiikin käsitykseen
Bama Lama Bama Loo taitaakin olla ensimmäinen Richardin hitti, jolla oli kitarasoolo. Little Richardin epätavallista – jopa kummallista – kirkkautta ei tule koskaan mikään häivyttämään! hitustakaan Wilson Pickettin hittiversiolle. Vuonna ’56 Little Richard esiintyi näyttävästi nuorisoelokuvassa ”Don’t Knock The Rock” ja samana vuonna hän esitti nimikappaleen elokuvassa ”The Girl Can’t Help It”. Bama Lama Bama Loo oli uusi alku. Mutta nuoriso rakasti hänen musiikkiaan. Vaikka Little Richard pärjäsi konserttiesiintyjänä, levymenestyksiä ei tullut. Rokkiklassikoiksi voitaneen nykyään laskea vaikkapa Get Down With It ja pari vuotta myöhemmin ironisen hauska The King Of Rock And Roll. Villin hurjastelun jälkeen kaikki loppui kuitenkin kuin seinään. Hän oli jälleen tehnyt paluun kirkkaimpiin parrasvaloihin. Kunnianosoituksena Beatlesille hän levytti Lennonin ja McCartneyn varhaisen sävellyksen I Saw Her Standing There. Little Richard esiintyi Suomessa kahdesti, Pori Jazzissa vuonna 1996 ja suuressa rock’n’roll-tapahtumassa Hartwall Areenalla 1997 yhdessä Jerry Lee Lewisin ja Chuck Berryn kanssa. Kun 70-luvun alussa syntyi rock’n’roll-nostalgia, kaipuu ns. Rahvaan suussa samasta aiheesta kehiteltiin myös rasvaisempia versioita, joista ehkä osuvimman käännöksen teki Mitja Tuurala: ”Mä lappaanko munaa, no lappaa vaan!” Kyse oli tietenkin ison lihapiirakan täytteiden tilaamisesta snagarilla. Kuulijat tuskin koskaan pettyivät, sillä hämmentävää oli, että intensiteetti ei vuosikymmenten saatossa ollut kadonnut minnekään. Se ei ollut muutamaa vuotta pidempi, mutta sitäkin runsaampi. ’67 ei häviä ehkäpä Richard halusi myös näyttää, kuinka se olisi pitänyt esittää. Richard Pennimanista tuli saarnamies. Kummallakin kerralla hän oli kirkkain tähti. Tutti Fruttia seurasi hittien ja klassikoiksi muodostuneiden kappaleiden sarja. Ei tietenkään laitonta, mutta hieman arveluttavaa. Vuonna ’64 Little Richard palasi kuitenkin ”paholaisen musiikkiin”. Hollywood-komedia ”Down And Out In Beverly Hills” tuli teattereihin 80-luvulla. Kyse oli oletettavasti neuvostoliittolaisesta Sputnik-satelliitista, Little Richard kuitenkin tulkitsi sen Jumalan viestiksi, että hänen tulee hylätä maallinen musiikki ja siirtyä Herran palvelukseen. Little Richardin ura tosin jatkui vielä pitkään. Väitetään, että kahta herraa ei voi palvella. Ehkäpä sen innoittamana Sauvo ”Saukki” Puhtila sai idean kääntää avauslauseen muotoon ”On jäätelö hyvää kun yksin syö”. Siis ”kansakunnan vihollinen numero 1”. Soul-laulajana hän oli huippuluokkaa, mutta edusti väärää sukupolvea – päinvastoin kuin hänen oppipoikansa. Mutta vaikka se oli äärimmäisen energinen esitys, ei hittiputki sen jälkeen enää jatkunut. Kun Beatles oli tuonut kitarabändit muotiin ja sen lisäksi tunnustanut Little Richardin suureksi innoittajakseen, päätti hänkin seurata uusia tuulia. Vaikka hänen hulvattomat esiintymisensä olivat vertaansa vailla, perustuivat ne tietenkin vanhojen klassikoiden – niiden, mitä yleisö tuli kuuntelemaan – esittämiseen. Koska Tutti Frutti oli niin tarttuva ”iskelmä”, piti siitä saada valkoiselle nuorisolle sopivampi versio – ihonväristään huolimatta Elviskin kuulosti liian roisilta. Onneksemme joitakin London-merkin julkaisemia EP-levyjä Specialtyn tuotannosta oli täälläkin myynnissä. Rock’n’rollin vesittäjänä tunnettu Boone saikin siitä hitin, joka kuulosti lähinnä lastenrallatukselta. Muistettakoon, että jo Little Richardin levytyksessä sanoja oli siistitty. Taas kerran hän oli paitsi rock’n’rollin legenda, myös supertähti. Australian kiertueella lokakuussa ’57 Little Richard joutui lentokoneessa paniikkiin nähtyään taivaalla poikkeuksellisen valoilmiön. Hän teki 60-luvulla mainioita levyjä Vee-Jaylle, Okehille ja Epicille. Sen parivaljakko oli aikoinaan tehnyt Little Richardin innoittamana, mutta. Hän oli musta, hänen musiikkinsa oli monen mielestä sietämätöntä, hänen seksuaalinen suuntautumisensa oli vähintäänkin arveluttavaa, eikä hänen yhteiskuntakelpoisuutensa vaikuttanut luotettavalta. Niinpä noita äänitteitä kaupattiin jälkeenpäin ”yhteistyönä” molempien nimissä. Hän pääsi jälleen julistamaan olevansa ”suurin ja kaunein”, eikä jättänyt väitteille epäilyksen varaa. Asialle pantiin puhtoinen Pat Boone. 64 Blues News 3/2020 Earl Palmerin soitto esitteli, kuinka villisti rumpuja voi käyttää. Esimerkiksi levytys Land Of A Thousand Dances v. Rip It Up, Long Tall Sally, Ready Teddy, Good Golly Miss Molly, Lucille, Jenny Jenny ym. Little Richard tarjosi kaikki eväät konservatiivisen amerikkalaisen valkoisen aikuisväestön vihan kohteeksi. ovat jääneet pysyvästi musiikin historiaan. vanhaan rokkiin, hyödynsi Little Richard ylivoimaisen lavaesiintyjänsä karismaa. Ei pelkästään Yhdysvalloissa, vaan ympäri maailman Eurooppaa, Australiaa – jopa Suomea myöten! Jälkikäteen täytyy ihmetellä, että Suomessakin tunnettiin Little Richard. Jimi Hendrix soitti 60-luvun puolivälissä ennen läpimurtoaan hänen keikkabändissään ja myös osalla hänen levytyksistään. Little Richard oli paitsi näyttelijäkaartissa, esitti myös sen hittikappaleen Great Gosh A Mighty
Kahden Hummelin sävellyksen Road Dog ja Say You Will lisäksi muut ovat lainauksia.Niiden kirjoittajat ovat osittain vähemmän tunnettuja, mutta moni saattaa tuntea sellaiset legendat kuin Jazz Gillum, John Lee Williamson ja Eddie Boyd. Mies ei ole mikään bluestulkki sanan perinteisemmässä merkityksessä. Äänitykset on tehty miehen kotikonnuilla Louisianassa, maaseudun keskellä sijaitsevalla kuuluisalla Dockside-studiolla. Blues News 3/2020 65 LEVY TUTKAILUT MARK HUMMEL Wayback Machine (Electro-Fi 3459) Eräs parhaista nykypäivän blueshuuliharpeista ja -laulajista tekee viimeisimmällä levyllään musiikillisen aikamatkan 1930ja 40-luvuille ja silloin alkaneelle Chicago-bluesin suosiolle. Landrethin kanssa tuotantovastuun jakaa Tony Daiglen lisäksi artistin läpimurtoalbumien tuottaja RS Field. Studiossa on ollut mukana varsin ammattitaitoinen taustabändi: Kevin McKendree (koskettimet, komppikitara), Steve Mackey (basso), Lynn Williams (rummut) sekä torvisektio, Jim Hoke (saksofoni) ja Quentin Ware (trumpetti) parilla raidalla. Bluesmiehenä Ellisin uskottavuus alkaa olla huipussaan, lähestyyhän mies uhkaavasti parin vuoden päästä koittavaa suomalaisittain kunnioitettavaa kansaneläkeläisen ikäpyykkiä. Tämä albumi on kuitenkin kumarrus menneeseen aikakauteen ja sitä on ilo kuunnella. Johan sen Muddykin aikanaan ”lauluksi puki”: They call it roomful of blues!. Edellä lueteltujen soittajien ohella mukana on Kid Andersen, tällä kertaa basistina ja Billy Flynn kitarassa. Mark Hummel on aina ollut ihastunut esisähkökautiseen bluesiin, vaikkakin lähes koko hänen levytuotantonsa on edustanut sähköistä osastoa. Taustatukea Landrethille antavat hänelle tutut muusikot. Viimeksi mainittu vastaa myös kahdesta albumin biisistä loppujen kahdeksan mennessä Landrethin omiin nimiin. J-P Berg ROOMFUL OF BLUES In A Roomful Of Blues (Alligator ALCD 4998) Kuten monta kertaa aikaisemminkin on tullut todettua, Roomful oli ja on yhä kitaristien, harpistien ja laulajien yhtye tuettuna vahvalla foniryhmällä. Tällä, pelkästään omaa materiaalia sisältävällä cd:llä tulkinnat ovat rentoja ja sävykkäitä. TT Tarkiainen SONNY LANDRETH Blacktop Run (Provogue PRD 7582 2) Sonny Landrethin edellinen, pari vuotta sitten ilmestynyt albumi oli akustista ja sähköistä materiaalia sisältänyt livekiekko ”Recorded Live At Lafayette”. Mark Hummel on tietenkin pääroolissa ja hänen harpputyöskentelynsä on takuuvarmaa jo kuudennella vuosikymmenellä, Olen aina pitänyt Hummelista sähköisen bluesin sanansaattajana ja pilkuntarkkana harpistina. Miehen kitara on luonnollisesti isossa roolissa. No Stroll In The Park kumartaa kahden esikuvana toimineen Albertin suuntaan, sukunimiltään King ja Collins. Pianisti Aaron Hammerman ja perkussionistipesulaudansoittaja Dave Eagle esiintyvät tässä ja suurimmassa osassa levyn raidoista nimellä The Deep Basement Shakers. Hyviä esimerkkejä siitä ovat bluesahtava balladi Somebody Gotta Make A Move sekä kiekon päättävä herkkä balladi Something Grand. Beyound Borders monimuotoisempana biisinä taas sisältää enemmän rytmillisiä koukkuja. Texasin suuntaan vivahtava lennokas shuffle Unlock My Heart tuo tuplana äänitettyine lauluineen mieleen Vaughanin veljesten yhteistuotokset. Viimeksi mainitun kappaleessa Five Long Years lauluja kitaraosuuksista vastaa Joe Beard, samoin kuin kahdessa muussa kappaleessa. Aktiivinen keikkailu lieveilmiöineen ja pettymyksineen – muun elämän ohessa – ovat koulineet Tinsley Ellisistä kelpo bluesmiehen. Avauskappaleessa Flim Flam on vakuuttavat taustoittajat Rusty Zinn kitarassa ja basisti R.W. Albumilla on neljä instrumentaalibiisiä. Jokainen levyllä esiintyvä artisti on paikkansa ansainnut. Uudella, alkuvuodesta ilmestyneellä ”Blacktop Run” -levyllä slidekitaristi suorittaa kuitenkin paluun studioympäristöön. Landreth omaa välittömästi tunnistettavan oman soundinsa ja ällistyttävän tekniikan toteuttaa soitannallisia visioitaan. Laulajana Landreth on parhaimmillaan oman materiaalinsa parissa, jolloin hänen tulkinnalliset kykynsä pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Santanamaisia latinorytmejä tarjoilee Everything And Everyone. Ikääntymisen myötä ylimääräinen uhoamisen tarve on laantunut ja korvaantunut arvonsa mukaisella tyylitajulla. Albumi on hankittavissa sekä cd:nä että vinyylinä. Harri Haka TINSLEY ELLIS Ice Cream In Hell (Alligator ALCD4997) Yli neljän vuosikymmenen ajan Tinsley Ellis on ilahduttanut blueskansaa tinkimättömällä tyylillään. cajunlaatikkorummun) takaa löytyvä Brian Brignac ja koskettimia sekä harmonikkaa operoiva Steve Conn ovat kitaristin luottomiehiä. ”Blacktop Run” on mainiolla biisimateriaalilla toteutettu korkeatasoinen kiekko, joka osoittaa liki 70-vuotiaan artistin olevan elämänsä vedossa niin biisintekijänä, kitaristina kuin laulajanakin. Samalla linjalla jatketaan tälläkin levyllä, tosin nyt ilman harpistia. ”Blacktop Run” sisältää myös edellä mainitulla livelevylläkin kuultuja akustisia elementtejä, mikä tuo oman virkistävän lisän kokonaisuuteen. Tämän vuoksi hieman vierastin hänen edellistä vuoden 2015 studioalbumiaan ”Bound By The Blues”, missä hän versioi useita jo monesti kaluttuja bluesstandardeja. ”Ice Cream In Hell” on Tinsley Ellisin kahdeksastoista omissa nimissään tekemä pitkäsoitto. Rikin katkuisesta kitaroinnistaan tunnettu Tinsley Ellis todistaa ”Ice Cream In Hell” -äänitteellä jälleen tulivoimansa. Bassoa soittava David Ranson, rumpujen ja perkussioiden (mm. Mule puolestaan omaa vastustamattoman louisianalaisen cajun/zydeco -meiningin, johon ”King Of Slydecon” laulu ja sähköinen slidekitarointi sopii kuin nakutettu. Avausraita Last One To Know on vankasti Albert Kingiltä vaikutteensa saanut löysätempoinen mutta tanakka bluesrock-tykitys. Hieno käynnistys, mutta jatko ei ole sen huonompaa. Foolin’ Yourself kulkee gospelsävyisenä letkeänä shufflena McKendreen hienon Hammond B3 -soundin siivittämänä. Albumin nimibiisi sekä Don’t Ask Why edustavat kiekon erinomaisen tasokasta akustista puolta. Muuttoliike etelävaltioista oli alkanut ja musiikki kulki puuvillapelloilta metalliteollisuudessa työllistyneiden mukana. Grigsby, joka on säveltänyt tämän numeron. Vanhan yhteiskumppani Fieldin mukanaolo vaikuttaakin tuoneen lisää positiivista värinää näihin livenä nauhoitettuihin sessioihin. Fonisti Rich Lataillen liityttyä mukaan 1970 muotoutui samalla myös se nykyinen musiikillinen linja, josta Roomfulin tunnemme – siis se, mitä syntyy yhdistämällä blues, jazz, swing ja soul. Ellis esittelee Hound Dog Taylor -tyylistä slidetyöskentelyään Sit Tight Mama -rymistelyllä, jossa Kevin McKendree loistaa rytmikitaristina. Miehen vahvasti melodinen ja idearikas kitarointi on kauttaaltaan nautittavan kuuloista, oli sitten kyseessä akustinen blues, louisianalainen latotanssimeininki tai enemmän modernimpi sähköinen tyylittely. Tuolloin valtaosa bluesista esitettiin akustisesti ja sähköblues teki tuloaan vasta 1940-luvun lopussa. Näistä Leslie-speakeriä hyödyntävä Lover Dance With Me sekä tuhdin sähköisen soundin omaava Groove Goddess edustavat enemmän tyylillisesti jo vuosikymmenien ajan tutuksi tullutta sähköistä Landrethiä. Päätösraita Your Love’s Like Heroin on kaikessa karuudessaan yksinkertaisen kaunis bluesballadi. Mustasukkaisuuden sävyttämästä parisuhteesta kertova Don’t Know Beans kulkee rytmiikaltaan New Orleansin hengessä tutulla ”jos ovet osaisivat puhua” -teemalla. Landreth yhdistelee cd:llä totutusti bluesia, zydecoa, swamp-rockia ja jopa americanatyylistä singer-songwriter -ainesta. Hitaan, seitsenminuuttisen mollibluesin Hole In My Heart täydentää hienosti sovitettu torvisektio. Kauas on pitkä matka ja tämä sopii hyvin myös Roomful of Bluesiin, jonka Duke Robillard ja pianisti Al Copley perustivat vuonna 1967. Nimikappale on kallellaan funkin suuntaan. Tunnelmallinen Many Words keskittyy rauhalliseen slidekitaramaalailuun. Kevyesti soulahtava Evil Till Sunrise tuo hienosti esiin Tinsleyn rouhean miehekkään lauluäänen, tältä Lenny Kravitzkin voisi kuulostaa kuusikymppisenä
Nuo kaksi tuttua klassikkoa ovat Got Love If You Want It ja (I’m A) King Bee, joita varsinkin britit ovat hyödyntäneet laajamittaisesti jo 60-luvulta lähtien. Levyllä rumpuja soittaa Chris Anzalone. Kitaristi-laulaja Matthew Stubbs on soittanut Charlie Musselwhiten yhtyeessä jo 12 vuotta. Mies on myös tuottanut levyn ja osallistunut kahdeksan kappaleen säveltämiseen. Missy Sippy -nimellä kulkeva mesta on nyt toiminut noin viisi vuotta. Panin myös merkille, että tuotteen liitevihkonen on kiitettävän runsastekstinen ja muutoinkin valaiseva. Jimmy Reed -henkinen Cold Turkey liikkuu niin ikään samoissa maisemissa. Se ei ole helppoa, sillä vaarana on yhtäältä sortua pikkutarkkaan vanhan kopiointiin, ja toisaalta eksyä niin kauas omiin sfääreihin, että perinteisen afroamerikkalaisen bluesin rosoisuus ja elämän maku katoavat. Albumin päättävä pariminuuttinen nimikappale Lonely Soul kuulostaa lähinnä garagerockilta, sanan hyvässä mielessä. Saavutettu lopputulos on tasoltaan aivan kohtalaista luokkaa. Uudempaa säveltuotantoa edustaa JD McPherson -kynäelmä Abigail Blue. Laulaja-harpisti Paul Orta sai ennen tätä julkaisua valmiiksi erilaisia albumeja noin tusinan verran. Duon omat sävellykset eivät jää näiden varjoon vaan sulautuvat hyvin joukkoon. Nyt kuullun perusteella hän kehittyi vuosien mittaan harpistina melkoisesti ja vokalistinakin jonkin verran. Klubissa on nähty monia kansainvälisiä bluesnimiä ja tietysti belgialaisten omat kyvyt ovat myös päässeet siellä puntariin. Matt T Mohony on kyllä vahvaääninen solisti ja harpisti herra Bauwede puhkuu parastaan hänkin. 1990 valmistettu Red Lightnin’-cd, minkä näköjään olen esitellyt Blues Newsissä. Lenoirin ränttätänttä I Feel So Good ja Clifton Chenierin haitari-rytmiblues My Soul. Bassot hoituvat tarvittaessa sähkökitaran bassokielillä. Vaan erinomaista jälkeä tekee myös toinen naissolisti Fedia Holail Mohamed, joka pyrkii välillä vähän revittelemäänkin. What Can I Do on Buddy Acen tutuksi tekemä ”twist”, josta yhtye vääntää oman hymyilyttävän rytmirykäyksensä. Runkona toiminnassa on (kuten livenäkin) kaksi rytmisektiota, joiden ympärille hommaa keritään. Levyrintamallakin he ovat olleet tuotteliaita 25 julkaisun edestä. pianisti Randy Scottin tekeleellä She’s Too Much sekä Doc Pomusin kirjoittamalla Too Much Boogiella. Sen pääartisti Paul Orta, joka viime vuonna 61-vuotiaana kuoli syöpään, oli meksikolaista syntyperää ollut USA:n teksasilainen. Muitakaan tämän koosteen musikantteja ei sovi moittia kuin korkeintaan siitä, että heistä käytetty nimi The Short Fuse Swamp Blues Band on sortiltaan tolkuttoman pitkä. Kitarabluesistaan tutuinta Roomfulia ilmentävät bluespohjainen hidas Carcinoma Blues sekä mukavarytminen Let The Sleeping Dog Lie. Levyn keskeisenä tarkoitusperänä on tietysti muistella ja kunnioittaa vuosina 1924–70 elänyttä James Moorea eli Slim Harpoa ja vielä siten, että paria laulua lukuun ottamatta mukana on versioita Harpon vähemmän tunnetuista teoksista. Soundi on kuitenkin tyylikkäästi päivitetty, sopivan moderni. Missy Sippyn katon alla on kasattu uusia bändejä, pidetty jameja, haettu nostetta omalle bluesuralle ja ihan yksinkertaisesti vain viihdytty samanhenkisten ihmisten parissa. Huuliharppu loistaa taas Matias Cooremanin näpeissä ja mainio solisti-kitaristi on nimeltään Lajos Tauber, hän muuten kiskoo erinomaisen teksastyylisen kitarasoolon. Tällä kertaa solistina kunnostautuu Tiny Legs Tim. Aisaparina hänellä on GA-20:ssä kitaristi Pat Faherty, jonka taustasta löytyy metallimusiikkia ja jazzia. Mainittu fonisti Rich Lataille johtaa orkesteria, solistina toimii Phil Pemberton sekä jo 90-luvun alussa mukaan liittynyt bändin pitkäaikaisin kitaristi Chris Vachon. 66 Blues News 3/2020 levy tutkailut Puolensataa muusikkoa (Mayallin ja Canned Heatin kanssa samaa luokkaa) on kulkenut yhtyeen korkeakoulun lävitse 53 vuoden aikana. Tämä levy ei ole aivan parasta Roomfulia mitä yhtyeeltä olemme tottuneet kuulemaan, mutta kyllä se silti saa helposti jalan vipattamaan ja hyvälle mielelle, samaan malliin kuin aina ennenkin. Marie Follebountin ja Jelle De Boeven tekemällä dokumenttielokuvalla ”Going Down To Missy Sippy” on nähtävissä kuvallista todistusaineistoa paikasta. GA-20 onnistuu kuulostamaan samanaikaisesti raa’alta, perinteiseltä, ajattomalta ja nykyaikaiselta. Sen sijaan jos lisää vauhtia kaipaa, niin kannattaa tsekkailla hurjatempoinen jumpster Ride In The Rain, joka vie fiilikset ja mielikuvat salamannopeasti 50-lukulaiseen Chicagoon. Vaikka asemointi on tapahtunut tänttäräntän eduksi, on meininki kerta kaikkisen makoisaa. Peli aukeaa jykevällä countrybluesgospelilla People Grinning In Your Face, Simon Raman on mullantuoksuinen ja vahvaääninen solisti. Levyllä kuullaan nopeaa, hidasta ja hempeää r&b:tä. Jo tämä kertoo, millaisesta ryhmästä on kyse. Sama tuttuus vaivaa myös downhome-hengessä jytkysti stomppaavaa Little Red Roosteria. Viiteen vuoteen mahtuu monta hienoa kokoonpanoa ja onnistunutta liveiltaa, joten Tim keksi, että meininkiä pitää saada tallennettua myös muiden kuultavaksi. Something Got A Hold On Me ei lähtökohtaisesti ole gospelia, mutta tässä kohden hengellinen traditio ja r&b kohtaavat, ja komeasti kohtaavatkin. Sen vetäjiin kuuluu luontevasti myös mainio Tiny Legs Tim, joka on aiemminkin seikkaillut lehtemme palstoilla. Luottokumppanina hänellä on monivuotinen soittokollega ja ystävä Guy Verlinge. Bassokitaraa ei kokoonpanossa ole, mutta se ei tunnu juuri haittaavan. Niistä on hallussani v. Soulahtavan materiaalin lisäksi tarjolla on isoa orkesteria 40-luvun soundein, jota kuullaan mm. Solistina toimii Naomi Sijmons, joka mittelee taustaköörin kanssa. Vanhaa ja juurevaa. Sovitus on rytmikäs ja huuliharpisti Matis Cooreman sekä kiraristi Matti De Rijcke ottavat hanakasti mittaa toisistaan. Täysosuma levy ei ole, mutta varsin lupaava kylläkin. Esimerkiksi Naggin’ On My Mind on perinteistä Chicago-bluesia, You Know I’m Right Chicagon West Side -tyyliä á la Magic Sam, ja hidas Happy Today groovaa mukaansa tempaavasti. Muutamalla albumin raidalla soittavat vierailevina artisteina mm. Yhtyeessä aikaisemmin soittaneet Duke Robillard, Ronnie Earl, Curtis Salgado, Sugar Ray Norcia ja Greg Piccolo, vain muutamia mainitakseni, ovat kukin luoneet vahvan uran kokoonpanosta lähdettyään. Jari Kolari GA-20 Lonely Soul (Karma Chief Colemine KCR 12004) Millaista musiikkia soittaa yhtye, joka on ottanut nimensä Gibsonin vanhasta kitaravahvistimesta. I (Sing My Tittle SMT 017) Totta kai myös Belgiassa pitää olla oma kansallinen bluesklubinsa. You Move Me on Stax-tyylin torvisoulia, Vachonin veistäessä sinne tänne sekaan soolonpätkiä. Valitettavasti I’d Rather Go Blind on vain niin umpituttu biisi, ettei edes pieteetillä suoritettu kierrätys nosta sitä levyn parhaimmistoon. Kitaristi Guy Verlinde ja harpisti Oliver Vandel Bauwede luovat harmonisen ja eheän kokonaisuuden esitykselle. Hänellä tuntuu piisaavan äänivaroja vaikka muille jakaa. Charlie Musselwhite (huuliharppu) ja Luther Dickinson (slidekitara). Timo Kauppinen PAUL ORTA & STEVE COLERIDGE The Slim Harpo Project (Sidetrack SCK010) Kovin ovat monikansallisia tämän tuotteen taustatekijät. Hempeyttä edustaa illan viimeinen hidas She Quit Me Again. Osittain oikein, sillä tämä Bostonista kotoisin olevan parrakkaan duon ensialbumi sisältää monipuolista perinnetietoista bluesia ja muuta juurimusiikkia. Basso (Karel Algoed) nelistää taustalla aivan villinä ja solisti Oliver Bauwedellä menee lujaa, hän hoitaa myös tyylikkään harppuosion. Vesa Walamies MISSY SIPPY ALL STARS Vol. Analogisesti toteutettu äänitys rakentuu 20 osallistuvan muusikon voimin ja on jamihenkisesti toteutettu 12 biisin otos siitä, mitä kansalle on tarjottu. Edellä mainittujen julkaisuja kannattaa myös ehdottomasti tutkailla. Albumin kymmenestä kappaleesta neljä on lainaa, ja ne antavat käsityksen GA-20:n musiikin kirjosta. Cover-biisit ovat Slim Harpon swamp-blues Got Love If You Want It, Bo Diddleyn hidas rumbabolero Crackin’ Up, J.B. Got To Quit tuo muistumaa Fat Possum -soundeista, houserocking-mallinen. Produktion tuottaja ja sillä kitaristina & basistina toimiva Steve Coleridge on taas lähtöisin Englannista, ja koko satsi on pantu talteen Espanjassa osaksi sikäläisten muusikoiden avustuksella. Myös päätös kulkee gospelin tahtiin: I Shall Not Be Moved on kaunis ja fiiliksiä tasaava lopetusnumero
Meno maistui siihen malliin, että pari lisäosaa tähän sarjaan otettaisiin hanakasti vastaan. Odottavan aika oli pitkä, ja päivät kuluivat kuin jäitä poltellen. Juna on valittu siksi, koska sillähän New Yorkin asukkaat matkustavat, kun haluavat päästä jonnekin. I Got Nothin’ on tarina siitä, kun istut ja haluat kirjoittaa laulun, mutta mitään ei tule mieleen. Se on varsinainen energiaja tunnelataus puristettuna neljään minuuttiin. Levyn toinen menopala on Way Down (I Won’t Cry No More), jossa liidit hoitaa Little Steven, tuoden soitossaan esiin kaikuja 90-luvun grungesta. Se on Kid Andersenin studion tuotos, mikä on jo vahva tae nautittavista soundeista. Americanasävelmä Song For Sam Cooke (Here In America) on duetto Paul Simonin kanssa. Levyn kaikki 10 kappaletta ovat miehen itsensä käsialaa, vaikka niissä kuuluu vahvaa lainaa muualtakin. Kaikesta huolimatta hän on tehnyt yli 30 albumia, kesäkuun alussa julkaistava ”Blues With Friends” mukaan lukien. My Bad Luck, on sekin miehen omaa tuotantoa, mutta kappale on esitetty vahvasti Charlie Musselwhiten ”Stone Blues” -levyllä olevan She Belongs To Me’n hengessä. Tyylikästä ja tukevaa taustatyöskentelyä tarjoavat parivaljakko Andrew Crane (basso) ja Marty Dodson (rummut). Viulujen kannattelema Can’t Start Over Again on haikea kantrivalssi. Esitys on duetto Van Morrisonin kanssa, ja täytyi oikein kuunnella, kumpi on kumpi, sillä heidän äänensä ovat hyvin saman kuuloiset. Bam Bang Boom on perusboogie, joka kertoo lähinnä siitä mitä tapahtui, kun Dion ja vaimo Susan Butterfield tapasivat ensi kertaa. Jazzahtava melodia tuo mieleen savuisen klubin ja illan viimeiset hitaat ennen valomerkkiä. Kickin’ Childin Dion kirjoitti jo 60-luvulla ja se julkaistiin arkistojen aarteita sisältävällä levyllä ”Kickin’ Child: The Lost Album 1965”. Levyn rankinta osastoa edustaa Samantha Fishin kanssa toteutettu What If I Told You. Blues. Strolling With Chickenbone on nimensäkin mukaisesti rullaavaa jazz-sävytteistä kitarointia. Tarinassa Dion kertoo siitä, ettet tarvitse “sallittuja tai kiellettyjä lisäaineita”, sillä ”minulla on kaikki se mitä tarvitset”. Tiny Legs Tim hoitelee kitarallaan erinomaisen minimalistisen soolon. Little Victoryllä yhtye ja eritoten kitaristi Scott Smartin soittama kiertävä teema johdattelee levyä eteenpäin, johon Chickenbone iskee vuorostaan sujuvasti räiskyviä soolojaan. Matias Cooreman ottaa paikkaa far out -tyylisenä solistina ja päästelee kitapurje ammollaan kuin mieltä vailla. Hän pääsi myös ajoittain esiintymään miehen kanssa ja sitä osaamista saadaan kuulla monenkin kappaleen voimin. Mikäli asiaa ei tietäisi, voisi luulla, että kappale on Springsteenin kynästä lähtöisin. Brian Setzerin avustama gospelsävelmä Uptown Number 7 kertoo junaan sijoitetun tarinan henkilöstä, joka haluaa päästä eteenpäin henkisessä elämässä. Block pääsee myös solistintehtäviin. John Hammond Jr ja Rory Block ryydittävät menoa dobroillaan. Musiikki ei ole bluesia, jos tarkoitetaan sitä musiikkityylinä, mutta jos bluesilla tarkoitetaan sitä olotilaa, kun vaimo lähtenyt, vienyt auton mennessään, peruuttanut lähtiessään kitaran ylitse, koira on järsinyt puhki ne ainoat buutsit ja tontin viimeinen puu on kaatunut talon päälle, niin silloin ollaan asian ytimessä. Sain siltä pienoisena aperitiivina Joe Bonamassan kanssa toteutetun Blues Comin’ On -kappaleen digimuodossa, ja sehän lupasi pelkkää hyvää. Dignity on bluussahtavaa kitaran ja harpun vuorottelua, toinen toistaan tukien, vaikka kokonaisuus jääkin silti jollain tapaa pliisuksi. Musiikillinen matka päättyy utuiseen sävelmään Hymn To Him, joka oli alun perin tarkoitettu vuoden 1987 gospelalbumille ”Velvet & Steel”. Aloituskappaleen tarttuva melodia kaappaa kuulijan mukaansa ja Joe Bonamassan slidekitaran saattelemana se siivittää meidät musiikilliselle matkalle, jossa tyyli ja tunnelmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tyylikirjo on jotakin West Coast swingin, Chicagon ja Gulf Coast bluesin yhteispeliä ja bluesin lisäksi mukana on rockabillyä 50-luvun Elviksestä Stray Catsiin, soveltuvin sävelin täydennettyä Paladinsilla. Kuuntelin molemmat näkemykset pariin kertaan, mutten päässyt yhteisymmärrykseen itseni kanssa siitä, kumpi niistä on parempi. Vierailijat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta kitaristeja, joista monet soittavat tutusta tyylistään poikkeavalla tavalla ja soundilla. Pianisti Tom Eylenbosch sekä rytmiryhmä Karel Algoed ja Frederik Van Deer Berghe seuraavat toisiaan kuin vimmaisessa takaa-ajossa. Siksi he halusivat asettaa myös laulajatähtensä hieman iskelmällisempään muottiin, mikä ei tietenkään sopinut hänelle. Tällä kertaa kitaraliidit soittaa Joe Louis Walker. Levy vaatinee siis useamman kerran kuuntelun, josko sitten pääsisi paremmin sinuiksi sen kanssa. Ensin mainittu on sijoitettu oikeaan kanavaan ja jälkimmäinen vasempaan kanavaan. Kappaletta ei tuolloin saatu valmiiksi ja nyt se otettiin uudelleen käsittelyyn Patti Scialfan ja Bruce Springsteenin kanssa. Aloitusraita Vampire Baby tuo esiin terävän raivokasta Telecaster-kitarointia Johnny ”Guitar” Watsonin malliin, johon harpisti Troy Sandow liittyy sävykkäästi mukaan. Scialfa hönkäilee kauniisti ja Springsteen soittaa lyhyen mutta ytimekkään kitarasoolon. Äänensärkijänsä kotiin jättänyt Billy Gibbons ei kuulosta lainkaan itseltään. Stumbling Blues -sävelmässä mukana ovat kitaristi Jimmy Vivino sekä fonisti Jerry Vivino. Onpahan hurja näyte belgialaisesta bluesosaamisesta. Aivan uusia sävellyksiä ne eivät ole, sillä pari uusioversiota on mukaan päässyt. My Baby Loves To Boogiessa vetoapua antaa John Hammond nuorempi, joka harppuineen saa kappaleen suoraan nousukiitoon. Vanhat herrat laulavat ikäisikseen todella hienosti ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Se on tuulahdus Dionin alkuaikojen vaikutteista. Levyn pääosassa on tietenkin Dionin sielukas laulu, jossa on sopivasti ”ajan patinaa” ja hän tietää juuri oikean tavan käsitellä kirjoittamiaan kappaleita. Field holler -tyylinen Poor Boy on makoisa esitys sekin ja vokalistilla Leander Vandereecken olisi rahkeita vaikka shouteriksi asti. Larry Teves eli Chickenbone Slim on mielenkiintoinen tuttavuus, mutta silti jotain hänen työnäytteestään jää vielä puuttumaan. Riku Metelinen CHICKENBONE SLIM Sleeper (Lo-Fi Mob #) Kalifornian kaukaisimmasta lounaiskulmasta, Meksikon rajan läheisyydestä San Diegosta lähtöisin oleva Larry Teves eli Chickenbone Slim on parin levyn tuomalla rutiinilla ("Gone" ja "Big Beat") saanut tämän uusimman "Sleeperin" aikaiseksi. Jos tämä(kään) ei vielä piisannut, niin Lawdy Mamalla touhu on yhä hurjempaa. Hän pyysi Jeff Beckiä soittamaan kappaleeseen jotain ja hyvin tämäkin musiikinlaji tuntuu herralta taittuvan. Jokainen vierailija tuo tietenkin mukaan oman mielenkiintoisen panoksensa. Delta-bluesia levyllä edustaa Told You Once In August, joka on kertomus miehestä, joka vähitellen alkaa huomata, että on tullut kohdelluksi kaltoin vaimonsa toimesta. 50-luvun rock’n’roll kaikuu kappaleella Tougher Than That sekä vähän punaniskaisempana numerolla The Ballad Of Dick. Tyyliksi on valikoitunut levyn täydeltä vahvasti sinirytmisiä lauluja. Ride on sitten se Paladinsimitointi vahvalla bluesilla vahvistettuna. Shufflekomppibiisissä kuullaan myös napakan tyylikäs skittasoolo, jonka hoitaa joko solisti tai Lajos Tauber. Kiekko sisältää 14 sävelmää, jotka kaikki on toteutettu vierailijoiden avustuksella. Uusioversion kitaristina toimii Joe Menza, joka soittaa Mark Knopfler -tyylisesti. Biisi lukeutuu lähinnä jumpiksi ja kokonaisuus on verevä. Tosin fyysistä levyähän minulla ei vielä ole, vain digiversio, sillä albumi on kaupoissa vasta tätä lukiessanne. Bassosta aikanaan kitaraan vaihtanut Slim sai hyvää oppia ja tukea uralleen Tomcat Courtneylta, joka on San Diegon alueen mr. Jari Kolari levy tutkailut. Kun sain vielä nähdä levyn vieraslistan: Brian Setzer, Van Morrison, Jeff Beck, Jimmy Vivino, Paul Simon jne., alkoi levy vaikuttaa todella kiinnostavalta. Mikke Nöjd DION Blues With Friends (Keeping The Blues Alive #) D i o n D i M u c c i a 1960-luvulla edustaneen levy-yhtiön Columbia Recordsin mielestä rock oli ohimenevä villitys. Vielä on sokerina pohjalla kunnon hidas blues, röpökitara johtaa tunnelmaan ja solisti Toon Vlerickin äänessä on whiskyä ja tupakkaa. ”Blues With Friends” on tasokas ja monipuolinen kuuntelukertoja kestävä levy, joka mitä todennäköisimmin löytyy aika monen muunkin Blues News -kriitikon vuoden parhaat -listalta. Mitään negatiivista en levyltä löytänyt, eikä niitä etsimään kannata edes ryhtyä. Kaksikko teki yhteistyötä jo ”New York Is My Home” -levyn nimikappaleella. Dion laulaa hyvin Springsteen-maisesti ja pomon henki on läsnä vahvana. Sonny Landreth maalailee hienosti kappaleessa I Got The Cure. Dion levytti mitä halusi, ja monesti äänitteet päätyivät varaston hyllylle. Blues News 3/2020 67 siivu todella romppaa ja stomppaa. Äänivalli on paksu ja solisti Vincent Slegers äityy vallan hurjaksi. Sanoisin, eräänlaista uutta modernia bluesia vanhaan silti tukeutuen
Niistä Battle Cry Blues edustaa hypnoottisuudessaan silkkaa shamanismia. Deltabluesiakin kuullaan sekä sähköisenä (Snap Shot) että akustisena (Fishing Blues). Mikke Nöjd GARY MOORE Live From London (Provogue PRD 7605 2) Kummitteleeko Gary Moore haudan takaa, kun uutta levyä pukkaa liki 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.... Okei, rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta minkälaista musiikkia Freakchild soittaa. Big Boss Man saa vetoapua Melvin Sealsin Hammond-uruista Mark Karinin piiskatessa sähkökitaraa, ja säröä hänellä on sen verran, että Billy Gibbons saattaa tulla kateelliseksi. Mantraa hoetaan kappaleen taustalla ja yhdistelmä on kieltämättä aika mielenkiintoinen. Freakjoy, Billy, Sal Paradise, Swaraj, Floyd Graves, Reverend Freakease, Rev. Tämä on sellainen levy, jota ei kannata ruotia raita raidalta, jotta arviosta ei tule liian paperinmakuista ja lukijalle syntyisi vaikutelmaa, että vähäeleisyydellä kaksikko vain toistaa itseään. Sitten taas toisaalta perinteinen ja selkeä tänttäränttä Shut Your Mouth toimii kitkatta ja tekstissä irtoaa huumoriakin. Voodoochile sekä The Artist formerly known as Reverend Freakchild. Helpolla kuulijaa ei päästetä jatkossakaan, sillä yllättäviä käänteitä seuraa toinen toisensa jälkeen. Aikaisemmilla levyillään hän on ”teurastanut” sellaisia kappaleita kuten Personal Jesus, All Along The Watchtower sekä It's Alright Ma (I’m Only Bleeding). Pari hänen aiempaa sukupolveaan ovat vaikuttaneet eritorvisektioissa. Ennen kuin laitoin levyn soimaan, tai oikeammin aloin kuunnella ”The Bodhisattva Bluesia” (tämäkin on siis digijulkaisu) otin pienet maistiaiset herran muusta tuotannosta. No ei sentään, kyseessä on joulukuussa 2009 Lontoon Islington Academyssä taltioitu livenauhoitus. Albumin normaalein ja samalla myös ainoa orkkissävelmä, kantrirock Sweet Sweet You, on lähtöisin kymmenen vuotta sitten ilmestyneeltä “God Shaped Hole” -kiekolta. Downchildin murhaavan täyteläinen huuliharppu, Kassyn Wanda Jacksonin mieleen tuovat lauluosuudet ja Sean Carneyn rouhean ryhdikäs kitarointi. Varsinaiseen vauhtiin maestro pääsee viimeiseksi jääneen studioalbuminsa ”Bad For You Baby” nimiraidalla. Tuutulaululta kukaan tuskin odottaa mitään kovin äkkivääriä repäisyjä, joten Lullaby on tunnelmallinen, leppeä ja rauhoittava esitys. Grateful Deadin ohjelmistosta blokattu Friend Of The Devil slidekitaroineen on metrin verran kantriin kallellaan ja levyn toinen GD-raita Black Peter on jo sakeaa pilveä. Freakshow, Fordomatic, Dr. Liitteen mukaan hän edustaa Psychedelic Country Bluesia... Pienoisena introna toimii buddhalainen mantra Om Mani Padme Hum, joka salakavalasti yhdistyy I Can’t Be Satisfied -sävellykseen. Illan settilista on tuttu ja turvallinen vai pitäisikö sanoa yllätyksetön. Ajan hengen mukaisesti tämän saa useina eri versioina, kuten värillisenä tuplavinyylinä, cd:nä ja deluxe-settinä, jossa on mukana plektroja, lasinalustoja, postikortteja yms. Les Paul saa kyytiä ja Vic Martin ryydittää menoa uruillaan. Aioin ensialkuun nimetä tämän levyn country-bluesiksi, mutta soittokertojen lisääntyessä alkoi genrenimike tuntua paitsi turhan ahtaalta, myös jonkin verran harhaanjohtavalta. Pelkän pianon ja dobron kanssa tulkittu Little Red Rooster on erittäin originelli. Suurin vaikuttaja musiikkiuralla on ollut äiti, joka vei tyttären yhdeksän vuotiaana laulukouluun. Freakwater, Rev. Kumpikin ukoista myös laulaa, mikä sekin tuo settiin mukavaa vaihtelevuutta. Parasta antia kiekolla ovat Mr. Downchild” Inglish ja Texasista kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä Kasimira ”Kassy” Vogel kohtasivat erään yhteisen ystävän järjestämässä jami-illassa. Paikoin tunnelmaa johdatetaan kohti folkia ja kansanmusiikkia ja kahden kitaran hyödyntäminen on tehokasta. Vivahteikkaasti soitetut sähkökitaraosiot kohtaavat akustisen kitaran soinnut harmonisen kauniisti. Vierailevana kitaristina nimikkolevyllä toimii vannoutunut bluesmies Sean Carney, jolla musa kulkee geeneissä. Soittotaidon opittuaan hän pääsi sisään Lontoon bändikuvioihin. Tuohon jatkumoon kuuluu Reverend Freakchild, joka tunnetaan myös nimillä Fordham, Bhumisparsha, Reverend Fairchild, Reverend Lovechild, Rev. Kaksikon resepti on raikas ja antoisa. Täydestä tusinasta raitoja, ei löydy ainuttakaan klassikkokierrätystä, vaan kaikki kappaleet ovat itsetehtyjä. Perinteisen 12-tahtisen ystäville julkaisua en missään tapauksessa suosittele. Mutta jos ei countrybluesia niin minimalismia, tasapainoa, etsimistä ja löytämistä. Mitä hittoa, kysyy nimimerkki ”epätietoinen”. TT Tarkiainen REVEREND FREAKCHILD The Bodhisattva Blues (Treated And Released #) Kun bluesnimenä suosittu yhdistelmä on fyysinen heikkous, hedelmä sekä Amerikan entisen presidentin sukunimi, on myös Reverend erittäin käytetty, esimerkkinä vaikka Reverend Gary Davis. Freakchildin kahdestoista levy ”The Bodhisattva Blues” (äännetään baa·duh·saat·vuh blu:z) on kuitenkin bändilevy, ja pitää sisällään herran suosikkikappaleita vuosien varrelta. Kassyn tutustuminen musiikin maailmaan alkoi vanhempien jazzja roots-levyjen kautta. Riku Metelinen BAD TEMPER JOE & FERNANT ZESTE Haunt (Time Zone 1817) Saksalaiskitaristi Bad Temper Joe on päässyt International Blues Challengessa finaaleihin asti. Yhteistyökumppaniksi on tälle ”Haunt”-albumille valikoitunut belgialaiskitaristi Fernant Zeste, jolla hänelläkin on jo neljä omaa albumia. Turhin raita on loppuun laitettu lyhyt livepläjäys And We Bid You Goodnight, jota liitteen mukaan kuului acappellana Grateful Deadin ohjelmistoon illan viimeisenä numerona. Beatlesin Yer Blues murisevine särökitaroineen ja utuisine harppuineen on silkkaa murhaa. Toki valopilkkujakin sekaan mahtuu, kuten riehakkaasti rockaavat Didn’t See It Coming ja skiffletulkinta Backstabber. mitähän tästä oikein tulee?! Nykyään laulaja-kitaristi Freakchild esiintyy paljon sooloartistina, mutta joskus myös duona, jolloin rikoskumppanina on Malcolm the Minister of Bass. Samalta levy tutkailut. Joelta on julkaistu aiemmin peräti yhdeksän albumia ja hän kiertää pääosin Saksassa, Belgiassa ja Alankomaissa. Erityisenä vahvuusalueena hänellä on slidekitarointi, mutta hän käyttää myös diakitaraa ja harmonikkoa. tarpeellista, lisäksi hätäisimmät Provoquen kautta levyn hankkineet saivat vielä julisteen kylkiäisenä. Kaikella kokemuksella ja antaumuksella tehdyn äänitteen sisällöstä jää ikävä kyllä varsin virkamiesmäisen soitannon maku ryyditettynä vahvoilla brittibluesvaikutteilla. Sielujen sympatia johti duon perustamiseen. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen alan ehkä kenties mahdollisesti vähän ymmärtää, mistä Psychedelic Country Bluesissa on kyse. Mikäli en asiaa kauhean väärin tulkinnut, molemmat ovat peräisin ”Illogical Optimisim” -levyltä. Aloituksena oleva Oh, Pretty Woman on sitä tuttua bluesrockia ja toimii pienoisena aperitiivina siihen mitä on tulossa. Mikäli joku kaipaa hiukan uutta näkökulmaa bluesiin, niin Reverend Freakchildin levyiltä löytyy tartuntapintaa yli oman tarpeen. Kieltämättä aika erikoinen mutta kuitenkin toimiva yhdistelmä. 68 Blues News 3/2020 BLUES MEETS GIRL featuring SEAN CARNEY (Bad Inglish #) Blues Meets Girl sai alkunsa, kun brittiläinen bluesveteraani Steev ”Mr. Toteava laulu on rytmitetty lähes vaivihkaisesti ja lopputulos on kuulas ja vivahteikas. Hhmm... Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tämän nykyisin Clevelandissa vaikuttavan kaksikon musiikillista kehittymistä ja tulevia tuotoksia. Muutaman kappaleen nostan kuitenkin esille. Tässä levyssä riittää kyllä makusteltavaa pitkäksi toviksi. Parisuhdetematiikkaa ruotiva alakulobiisi Been A While Since We’ve Talked svengaa jännästi ja nappaa kuulijansa koukkuun nopeasti. Steev Inglishin ensimmäinen musiikillinen innoittaja oli skiffletähti Lonnie Donegan. Sitä seuraa John Lennonin Imagine, johon sekoitettu melodia on peräisin Lou Reedin Sweet Jane -kappaleesta. Toisaalta ”helppo” biisi saattaa myös viehättää, Fannie Mae on melkeimpä kansalaulunomainen renkutus, mutta melodia on nätti ja biisiformaatti toimiva. Teini-ikäisenä hän tutustui Sonny Boy Williamsonin kautta deltaja Chicago-bluesiin. Countrybluesin maailmaan vie kaksitoistakielisen kitaran siivittämä I’m Your Handyman
Jostain syystä ”Moondance” -albumilta löytyvä sävelmä on jäänyt allekirjoittaneelta vähälle huomiolle, mutta nyt on ainakin hyvä syy ottaa se kuunteluun. Wah Wahia hän polkee kuin Ike Turner aikanaan, mutta miksi loppusoolo feidataan pois juuri kun maestro on päässyt vauhtiin. Mukana on myös muutama avustava muusikko hommaa tukemassa. Memphisissä taltioidun levyn kappaleista Goluban on kirjoittanut yhdeksän, ja se ainoa kierrätysraita on lähes puhkihöylätty House Of The Rising Sun. Moore todennäköisesti unohtaa, mitä blues on ja haluaa ilmeisesti näyttää, kuka on kaupungin nopein kitaristi. Hän ehtii juuri pois alta, kun Jensen saapuu kitaroineen paikalle. Eniten niistä miellyttävät It’s All Good sekä Queen Of Mean. Nimikappale Come On In kutsuu tanssiin rumpujen, kaiutetun kitaran ja puhaltimien voimin. Aloituksena on varsinainen ässäraita, intiaanikompilla varustettu ja raspiäänellä tulkittu hill country -bluessävelmä Hayloft Blues. Käytännössä tilanne onkin toinen, sillä Cummingsin versio on erittäin onnistunut. Hän on myös kokoonpanon kitaristi ja laulaja, jonka syvää baritoniääntä on verrattu mm. Nimikappale enkelikuoroineen on verkkaisen letkeä, jota Steff ryydittää uruillaan. 2005 hän tuli neljänneksi Saksassa järjestetyssä World Harmonica Championshipseissä. House Of The Rising Sun on sävellys, josta luulisi olevan vaikea saada irti enää mitään sellaista mikä kiinnostaisi ketään. Mikäli joku nyt aikoo kappaletta versioida, niin tästä sopii ottaa mallia, kuinka homma toteutetaan. Musiikki on mannaa miehen faneille, mutta ne, jotka eivät ole hänen tekemisilleen aiemmin lämmenneet, tuskin muuttavat mieltään tämän levyn ansiosta. Last Trainissä ollaan vertauskuvallisesti viimeisessä junassa. Uusi albumi on Risagerin aiempien albumien tapaan monipuolinen kokoelma erityyppistä juurimusiikkia. Cummings näyttää kaikille, kuka on kulmakunnan kovin kuusikielisen kurittaja. Ray Charlesiin ja Joe Cockeriin. Blues News 3/2020 69 levy tutkailut levyltä peräisin oleva ”country blues” Down The Line on ylinopeudella paahdettua ilotulitusta. Willie Dixonin My Babe on saanut varsin jämäkän sovituksen, jota Cummings ryydittää tuhdilla kitaroinnilla. Tilanpuutteen takia sitä ei ainakaan olisi tarvinnut tehdä, sillä mittaa levyllä on vain runsaat 40 minuuttia. Van Morrisonin Crazy Love alkaa The Bandin The Weight -kappaleen intron saattelemana. Toisaalta mukana on myös muutama nopea rokkaava kappale, kuten Love So Fine, joka tuo mieleen esimerkiksi ZZ Topin. En ole tainnut pitkään aikaan arvioida harppulevyjä, joten ehkä oli aikakin. Tuosta pienoisesta tyylirikkeestä ei kannata kuitenkaan miinuspisteitä antaa. Muutaman kuuntelukerran jälkeen olen vahvasti sitä mieltä, että ”Believe” on Cummingsin paras levy. Toinen helmi on Little Miltonin The Blues Is Alright. Lopputuloksena on sävellysten osalta monipuolinen ja rautaisella ammattitaidolla toteutettu pitkäsoitto, ehkä Risagerin pitkän uran paras albumi. Mietinkin tässä, kumpi oli ensin muna vai kana, mutta kyllä The Weight julkaistiin aikaisemmin. Jos vene haaksirikkoutuu, vain kuu kuulee hädässä olevien avunhuudot. Goluban on kuitenkin onnistunut tekemään oikein hyvän version. Minusta hänen edellinen levynsä, 2015 ilmestynyt ”Someone Like You” oli hiukan vaisu, mutta nyt ollaan oikealla asialla. pitkäsoittonsa. Yhteistyö The Black Tornadon kanssa on jatkunut jo pitkään. Hitaat soulbluesit Two Lovers ja On And On ovat melankolisia tarinoita onnettomista parisuhteista. Versio on aika maltillinen, jos verrataan moniin muihin lainakappaleisiin, joita Moore on vuosien varrella soittanut. Jatkan siis sähköpostilevyjen arviointia, ja siitä joukosta löytyi kroatialaisen ässäharpistin Tomislav Golubanin uusi albumi ”Memphis Light”. Feedbackin maailmanennätystä tavoitteleva 20 sekuntia kestävä väliosa on kyllä jäätävä, mutta kyseessä on herkkä sävelmä, eikä sitä saa/kannata pilata liiallisella reuhtomisella. Sanoituksissa kommentoidaan myös ajankohtaisia aiheita. Shufflekompin, kapakkapianon ja Mark Johnsonin slidekitaran avulla aikaansaatu lopputulos miellyttää ainakin allekirjoittanutta kovin.. Still Got The Blues menee odotusten mukaisesti, eikä maestro intoudu liikaa. Myös torvisektio tukee hommaa antaen levyn palladiumpinnoitteelle sen kirkkaimman kiillon. Vaikka lainakappaleita on mukana runsaasti, toteutus on niissä ensiluokkaista, eikä omissakaan kappaleissa ole moittimista. Risager kutsuu ryhmäänsä orkesteriksi, sillä siihen kuuluu seitsemän muusikkoa ja sen soitinvalikoima on hyvin laaja. Mutta onko siellä ikääntyvä mies, koko maailma, vai molemmat. Instrumentaali Country Bag on sellaista harpun puhkumista, että heikkosydämistä alkaa hengästyttää. Laulavan harpistin tukena on hänen bändinsä Little Pigeon, jonka muodostavat kitaristi Jeff Jensen, rumpali David Green, kosketinsoittaja Rick Steff sekä basisti Bill Ruffino. Yksi levyn helmistä on John Mayallin Have You Heard, jolle kertyy pituutta kymmenen minuuttia. Kyseessä on ihan peruslivekiekko Moorelta, ei sen enempää eikä vähempää. Sen sijaan viimeisenä oleva Parisienne Walkways olisi kaivannut hiukan kevyempää otetta, jolloin Mooren tarjoilema tunnelataus olisi tullut enemmän esiin. Taustakuoroa käytetään levyllä runsaasti, mutta hyvällä maulla. Avausraidaksi laitettu Sam & Dave -klassikko Hold On ei välttämättä ole se paras mahdollinen idea, ei ainakaan paperilta luettuna. Riku Metelinen ALBERT CUMMINGS Believe (Provogue PRD 7607 2) 2000-luvun alussa levytysuransa aloittanut Albert Cummings on julkaissut ensimmäisen Provoque-levynsä, joka on hänen 8. Svengaava Over The Hill on Freddie King -tyylisine kitarasooloineen mainio rytmiblues. Too Tired menee lopussa sellaiseksi tilutteluksi, ettei perässä meinaa pysyä. Ihmetyttää, kuinka ylipäätään kukaan pystyy soittamaan noin nopeasti niin, että homma pysyy mielenkiintoisena menemättä kohtuuttomuuksiin. Timo Kauppinen TOMISLAV GOLUBAN Memphis Light (Spona 2020) Kun ajat ovat mitä ovat, niin fyysisiä levyä ei sattuneesta syystä ole tullut kuin pari ja nekin lojuvat “karanteenissa” tullissa. Järkälemäinen 12-minuuttinen I Love You More Than You'll Ever Know liikkuu siinä rajoilla, että jaksaako kappaletta enää kuunnella. Olkoonkin, että kappale on Mooren itsensä säveltämä, mutta silti... Tiedän herrasta aika vähän, ja tiedon hankkiminen oli hiukan hankalaa, koska miehen kotisivu oli ”kolmannella kotimaisella” ja kroatian kielen opinnot jäivät aikoinaan kesken, mutta onneksi mukana tullut liite oli englanniksi. Hän oli Croatian Blues Forces -yhdistyksen perustajajäseniä sekä kerhon ensimmäinen puheenjohtaja. Jo pelkkä kuunteleminen saa hien nousemaan otsalleni. Risager säveltää ja sanoittaa omat kappaleensa. Hyviä kierrätyksiä seuraa jatkossakin, sillä särökitaraa pullollaan oleva hyvin ZZ Top -henkinen Red Rooster on erittäin rankka. Sen videossa Risager keräilee jenkkiraudalla ajellen soittajat yksitellen kyytiin ja suuntaa keikalle tanssikapakkaan. Risagerin ääni on levyllä vakuuttava, ja sovituksissa on käytetty harkiten laajaa instrumenttivalikoimaa. Toivottavasti tästä ei tule suorituspaineita seuraavaa julkaisua silmällä pitäen, mutta uskon kuitenkin hänen pystyvän tekemään vähintäänkin samantasoisen albumin, toivottavasti vielä tuuman verran paremman. Riku Metelinen THORBJØRN RISAGER & THE BLACK TORNADO Come On In (Ruf RUF 1271) Tanskalainen Thorbjørn Risager on julkaissut yhdennentoista albuminsa yhdessä The Black Tornado -yhtyeensä kanssa. Mooren diskanttivoittoinen kitara alkaa loppusoolon kohdalla jo raastaa hermoja. Pelkistetyimmillään Risager on countrybluesissa I’ll Be Gone, jossa hän laulaa akustisen kitaran ja slidekitaran säestämänä. Bluesbreakers-fanit saavat varmaan versiosta vatsanväänteitä, mutta ainakin allekirjoittanutta Mooren tulkinta miellyttää. Hän käsittelee instrumenttiaan tunteella ja taidolla, ylilyönteihin hän ei sorru missään vaiheessa. Levy on hyvä alusta loppuun asti. Kotimaassaan varsin arvostettu laulaja-harpisti on soittanut yli 20 maassa Euroopassa sekä Amerikassa ja julkaissut 10 pitkäsoittoa. Voisi kuvitella, että sävellyksen versioiminen, tai ylipäätään Freddie Kingin versioiminen, olisi paha rasti ihan kenelle tahansa, mutta Cummings on tehnyt siitä itsensä näköisen ja toimivan sovituksen. Nobody But The Moon kertoo Välimeren ylitystä yöllä yrittävistä venepakolaisista. Levyn neljäs lainaraita on Freddie Kingin Me And My Guitar
Ymmärtänette, mikä on pelin henki, kun tekstissä todetaan mm. Party Time Blues lainaa Let’s Have A Partyn sävelmää kertosäkeessään, mutta mitäs pienistä. Mies käy myös kauppaa sonninmullikoilla ja muilla eläimillä. Osin hänen musiikkinsa johdatti ajatukset San Franciscon hippiaikoihin ja osin Lontooseenkin, kun olin pätkittäin jopa Ginger Bakerin tuttua kolistelua kuulevinani. Ennen kuin aloitan levyn ylenpalttisen kehumisen, niin kansi kiekolla on kyllä turkasen onneton, eikä siitä irtoa mitään vihjettä siitä mitä tuleman pitää. Riku Metelinen TOM GILBERTS Old School (Polymerase #) Ensivaikutelma levystä oli nimensä mukaisesti ”old school”. Kaikki albumin 12 kappaletta ovat Gilbertsin sävellyksiä ja niistä puolet ovat instrumentaaleja. Hän on vahvasti mukana myös levyn enkeliköörissä. Aivan kaikki vierailijat eivät ole kielisoitintaitureita, sillä Salvation-kappaleessa vetoapua tarjoilee Marcia Ball pianoineen. että juomisen lopettaminen on helppoa, olen lopettanut sen tuhansia kertoja... Koska Cashdollar vieraili Arlen Rothin levyllä, oli tietenkin Rothin vuoro tehdä vastavierailu. Samaa vuosikertaa edellisten kanssa on myös muusikkoperheen poika Tom Gilberts, joka tuo levyllä monipuolisesti esiin kitaristitaitonsa. Onneksi sentään id tagit olivat täydelliset, jotta kappaleiden vierailijat ja säveltäjät sai helposti selville. Kingin repertuaarista. Toisaalta silloin pitää takoa kun rauta on kuumaa, joten tähän settiin istuu nasevasti suora ja säksättävä jumpnumero She Gotta Have It. Jazzin suuntaan huimasti kallellaan oleva sävelmä antaa pienoisen hengähdystauon, mikäli slidesoitto alkaa tympiä. Woodstockista, New Yorkista kotoisin olevalta muusikolta on ennen “Waltz For Abilenea” ilmestynyt yksi vain levy, 2004 julkaistu ”Slide Show”. Pääväri albumilla on silti jaskaan kääntyvää soitantaa, kuten basisti Dave Capteinin ja rumpali Brian Foxworthin aikaisempia uria tutkien saattoi vahvasti olettaakin: Dave on ehtinyt tehdä 40-vuotisen muusikon taipaleensa aikana yhtä jos toista ja soittamisen lisäksi viimeiset 10 vuotta hän on opettanut Oregonin yliopistossa säveltämistä sekä basson soittoa. Swamp kohtaa funkin hauskankuuloisesti Started Up Againillä, jonka svengi on poljettu todella tiiviiksi. BN 297). Hän on soittanut mm. Historia ulottuu 2000-luvun alkuun. Hengenheimolaisuutta löytyy toisesta NOtyylisestä numerosta When You Got Love. Jim Libanin kirjoittama Someday Baby voisi vallan mainiosti olla bongattu B.B. Cashdollariin sain ensikosketuksen Arlen Rothin levyllä ”Tele Masters” (ks. Cashdollarin soolona soittama Oh Susanna on varsin verkkainen, mutta kuitenkin toimiva. Rumpali Brianin lähes yhtä pitkä ura kuuluu hyvin miehen ammattimaisessa tekniikassa ja itse muistan hänet mm. Riku Metelinen THE JIMMYS Gotta Have It (Brown Cow Prod. hee! Mutta tokikaan ei levy roiku vain yhden vitsin varassa. BCP 006) Madison blues! Ei kun siis tämä pumppu ponnistaa alun perin Madisonin suunnalta. Mieleeni tuli idea, että Goluban voisi tulevan levyn lainakappaleita valitessaan ottaa harkintaan Cohenin First We Take Manhattanin. Monet kappaleista ovat slidemaalailua, mutta poikkeuksiakin on, sillä Omar Dykesin kanssa versioitu Howlin’ Wolfin How Many More Years taittuu Creedence-tyyliseksi rytmibluesiksi. Ehkä ulkopuolisen tuottajan panosta olisi tarvittu. Kaksikon versioima kantrisävelmä In The Heart Of This Town on varsin mainio. Jatkossa stop-go -stompperi Grim Reaper vahvistaa tunnelmaa edelleen, joskin kierrokset ovat edelliseen verraten pudonneet melkoisesti. Touhu etenee notkeana mediumina ja kooruksessa on ainesta radioaalloille, irtopisteitä ropisee vielä tyylikkäälle slidelle. Arviopinon tai siis oikeasti sähköpostilla saapuneiden digijulkaisujen jonossa ensimmäisenä on dobron ja lap steelin soittoon erikoistuneen Cindy Cashdollarin helmikuussa ilmestynyt pitkäsoitto. Hän saisi sen varmasti toimimaan. Johnsonin soittama slidekitara on jälleen mukavaa kuunneltavaa ja harputtelukin on taas paikallaan. 70 Blues News 3/2020 levy tutkailut Disappear For Good menee Leonard Cohen -osastolle, niin musiikillisesti kuin laulusuorituksenkin osalta. Kun mukana on sellaisia slidekitaran taitureita kuten Sonny Landreth ja Rory Block, niin lopputulos on oletetun mukainen. Cashdollarin edellisalbumi oli pullollaan vierailijoita ja samoilla linjoilla mennään nytkin. Vaan komeaa on meno myös hitaalla Drinkin’-kappaleella, raidan todella tyylikäs kitarointi ansaitsee hehkutusta. Hän on erittäin käytetty sessiomuusikko ja ehkä juuri siitä syystä hän ei ehdi omia tuotoksia julkaista. Syke äityy vielä astetta kiperämmäksi shuffle-boogiella Always A Woman. Jazzkitaristina tunnetun Jake Langleyn avustama hämyinen Skylark on levyn erikoisin valinta. Ainakin harppubluesin ystävien kannattaa levyyn tutustua. Takana on useita pitkäsoittoja, lukematon määrä keikkoja ja takanreunus turvoksissa palkintoja. Hammondit luovat taustalle lisäväriä ja foni tuuttaa tunteikkaan soolon. Miehen soitosta löysin harvalla kammalla seuloen yhtäläisyyksiä sekä Gary Mooreen, Kenny Burrelliin että päätösraidan The Fuzz kautta myös Hendrixiin. Tässä on bändillä ilo irti ja reipas meininki päällä. Lopetuksena oleva perusrock Can I Be What I Want kaipaa hiukan ripeämpää otetta, sillä nykymuodossaan kappale jää hiukan laimeaksi. Sessioissa soittaneista muusikoista jokainen on varmasti tuttu Blues Newsin lukijoille yhteydestä ja toisesta. Pääosa kappaleista on instrumentaaleja, mutta muutama laulettukin esitys mukana on ja niiden vokaaliosuudet hoidetaan vierailijoiden toimesta. On kyllä turkasen hieno levy! Mikke Nöjd BLIND LEMON PLEDGE Goin’ Home (OFEH #) Ollakseen uskottava bluesmies nimessä pitää ensin olla joku fyysinen heikkous,. Yhtyeen voimahahmo on Jimmy Voegeli, monen monituista kertaa palkittu kosketinsoittaja, ja siviilissä mies osallistuu perheensä omistamalla tilalla 200-päisen nautakarjan paimentamiseen. Yleensä promolevyjen mukana tulee suuri määrä lippuja ja lappuja, myös digiversioiden mukana, mutta tämän levyn kohdalla edes kansikuvaa ei ollut, joten kaiken tiedon sen sisällöstä, kappaleista ja vierailijoista jouduin itse etsimään. yhteistyöstä Curtis Salgadon kanssa. Hotel Stebbins on vahva ehdokas levyn rotevimmaksi jumpiksi, shuffle kulkee vikkelään ja pianokin kilkattaa kivasti. Laulupuolen kappaleista ei paljoa mieleen jää, mutta niistä kuten instruistakin kyllä kuuluu vankka osaaminen ja ammattimainen ote tekemiseen. Ryhmän linja on osunut pääosin muhevaan jump-bluesratkaisuun, mukana on pillejäkin reilusti. Perinnemallinen moderni blues luonnistuu ryhmältä myös. Levyn toinen rytistelyraita on John Sebastianin harpulla ryydittämä This Train, jonka harppuosuuksia kuunnellessani aloin hyräillä kappaletta My Babe. Yllätysmomentti oli siis melkoinen, kun arviopinoa purkaessa alkoi heti avaukselta puskea tuhtia jumppia, Ain’t Seen Nothin’ Yet tulee hurjalla tempolla ja fonikin prööttää voimallisesti. Instrumentaalivalssi on suorastaan luvattoman kaunis. Kun ei muutakaan tekemistä ole, niin on aikaa keskittyä arviolevyihin. Olisikohan herra Dixon käynyt vähän lainaamassa vanhasta kansanlaulusta... Hyvästä juurimusiikista kiinnostuneiden kannattaa tähän julkaisuun ehdottomasti tutustua. Jari Kolari CINDY CASHDOLLAR Waltz For Abilene (Silver Shot #) Elämme maaliskuun loppua ja vietän talvilomaa, vaikkei talvesta ole näillä leveysasteilla tietoakaan, se talven toinen ja viimeinen luminen päivä oli kaksi viikkoa sitten. En olisi lainkaan pannut pahakseni, jos laulettuja kappaleita olisi ollut enemmänkin, mutta hyvä näinkin. Musiikki on kaunista, ja uskon palaavani tämän levyn pariin uudestaan useamman kerran. Balladimainen Words And Action onkin sitten modernimpaa, soulmaisesti popahtavaa kamaa. “Waltz For Abilene” on varsin mielenkiintoinen ja toimiva kokonaisuus. Bob Dylanin ”Time Out of Mind”-, The Okee Dokee Brothersin ”Saddle Up”-, Asleep At The Wheelin ”Live At Billy Bob‘s Texas”sekä Van Morrisonin ”Keep It Simple” -levyillä. Meno muuntuu riehakkaammaksi edelleen bluesmallisella Take You Backillä, syke on tässä hyvällä tolalla ja vaivatta pystyn kuvittelemaan B.B.:n vetämään tämänkin tyylillä läpi. Tom Gilbertsin luomat tunnelmat olivat jotenkin kuuskytlukuiset. Eikä tyhjentynyt niksi-pajatso vieläkään. Lopuksi ryhmä pistää kaikki hanat auki ja boogalootyyppinen instrottelu Jose on villiä kuultavaa. New Orleans -rumbaa triolisointuineen kaikkineen irtoaa Write A Hit -siivulta, jonka duetoinnin toinen osapuoli on Marcia Ball
Vaikka olen hardcore-Chicago-blues -fani niin levyllä kuultava rauhallinen akustispohjainen blues tulee kyllä ihan seuraavana – erityisesti tässä muodossaan, miten Blake sitä esittää. Levyllä on 16 hänen omaa sävellystään ja sen lisäksi muutamia julkaisemattomia ottoja albumeilta ”Blake’s Blues”, ”Dr. Omat kappaleet ovat Sugar Rush ja Sweet Celine, joista ensin mainittu omaa rennon melodian ja siksi rullaa paremmin. Sanotaan nyt tiiviisti, että paljon meteliä – vähän villoja. Blake’s Magic Soul Elixir” sekä ”Blues According To Blake”, jotka Blaken pitkäaikainen äänittäjä Joe Bellamy oli löytänyt yllättäen jonkun vanhan koneen kovalevyltä. Train Train -sävelmä johtaa inkkaribändi Blackfootin mokkasiinien jäljille. Toisella levyllä hän esiintyy kymmenellä kappaleella säestäen itseään harpulla tai kitaralla, Kaplanin ollessa mukana lopuilla kuudella. Traditionaalisia niistä edustavat Santa Fe Whistle Blues sekä My Resting Place. Muddy Watersilta, Fenton Robinsonilta sekä Johnsoneilta (Tommy, Robert ja Lonnie). Kappaleita on valittu mm. Liian helppo, Howling Wolf eli Chester Burnett. Blues News 3/2020 71 levy tutkailut etunimenä hedelmä ja sukunimenä Amerikan entisen presidentin sukunimi, kuten esimerkiksi Blind Lemon Jefferson. Gordon kuitenkin käyttelee peltikitaraansa samaan malliin kuin sähkövempaimiaankin, paljon ja hirvittävän nopeasti. Jari Kolari. Levyn vanhinta osastoa ovat Big Fat Mama (Tommy Johnson, 1928), Things ’Bout Coming My Way (Tampa Red, 1931) ja Lemon Squeezer (Charlie Pickett, 1937). Blaken levyltä löysin heidän tyylisuuntaansa moneltakin kappaleelta. Hutto ja Sonny Landreth. Viimeisenä oleva acappellana esitetty herra Tradin kirjoittama Little Black Train on levyn erikoisin veto. Itse biisi starttaa hitaana modernina bluesina, mutta käy kasvaessaan sitten kaikki mahdolliset rock-kliseet huolellisesti läpi. 50-luvun vaihteen Little Walteria henkivä numero on Nathan Jamesin kanssa esitetty Rocky Mountain Blues. Tämä levy on oikea vinku-vonku-rockbluesin kotipesä. Boogie-skaalaa hyödyntävät mm. 1 (Topcat 2192, 2-CD) Al Blaken uusin, rinnakkaisotsikkoa ”Old School: Acoustic Country Blues Of 1920’s–1950’s Styles“ kantava julkaisu on 29 akustisen blueskappaleen näyte miehen vaiherikkaalta uralta. Pain, Voodoo Blues ja El Diablos Blues. Samaan kastiin liittyy myös Memphis Minnien Gone Away. – Ei. Levyllä on myös yllättävän monta hidasta bluesia ja voimallisesti näitä tulkitaan. ”Less is more” on ilmeisesti miehelle aivan vieras määre. Robert Johnsonille kirjattu Travelin' Riverside Blues esittäytyy levyn ainoana ei-sähköisenä vetona. Äänitteiden viehätys ja voima on juuri siinä rauhallisuudessa, yksinkertaisuudessa, jonka Blake hienosti onnistuu kuulijalle välittämään, saaden hänet, ainakin itseni, myös keskittymään ja hiljentymään. Solistina toimii Al Blake hoitaen ensimmäisellä levyllä myös kitaroinnin sekalaisesti duotai triokokoonpanojen (Fred Kaplan, piano sekä Kim Wilson, harppu) voimin. Smith alias Cool Papa/Funny Papa/Funny Paper Smith. Sen sijaan tarjolla on Smithin ”Mr. Blaken harpunsoittoa kuullaan kakkoslevyllä ja siitä pari mainintaa. Kuuluuhan ikija kestosuosikkeihini sellaisia slidevelhoja kuin Elmore James, Hound Dog Taylor, J.B. Jay Gordon vetää kovaa ja korkealta hillittömällä kiireellä, puskien nuottia nuotin päälle sen minkä kajarit ehtivät toistaa. Kyseisen trion vaikutuksesta kielivät etenkin kaksi järisyttävän upeaa vetoa, John Leen My Little Machine sekä Tampa Redin Things 'Bout Coming My Way. Levyn kuunneltuani huomasin, ettei rumpalia tai muita instrumentteja olisi edes tarvittu. Feel Like Going Home menee hyvin Muddy Watersin hengessä. Seitsemän levyä julkaissut artisti on kunnianosoitukseksi vanhoille mestareille palannut juurilleen ja versioinut tuoreella levyllä lempikappaleitaan. Gordonia on myös nähty eri bluesfestarien estradeilla. Melkein rokkaavalla vauhtistygellä Lucky 13 lainataan kovin tutun oloista riffiä. Gordonin omasta materiaalista erottuu selkeästi muita parempana Dockery’s Plantation, jolla kerrotaan itsensä Robert Johnsonin vaiheista. ”Old School” on kaikin tavoin loistava levy edustamaan kyseistä tyylisuuntaa ja todella suositeltavaa oppimateriaalia kaikille perinteisestä bluesista kiinnostuneille. Earl Hookerista. Miehellä voisi olla kysyntää vaikkapa jonkin heavy-yhtyeen solistina. Pääosa materiaalista on artistin itsensä rustaamaa, mutta kolme coveroinninkin kohdetta on löytynyt. Aivan kaikki sävellykset eivät ole kierrätystavaraa, sillä kaksi omaakin numeroa on mukaan kelpuutettu. Calen Crazy Mama -sävelmästä on varsin onnistunut. Väliin pieni hassuttelu. Ainakin miehen näppäräsormisuus tulee tässä todistettua. Kim Wilson tekee levyllä hienon työn wanhan tyylin harpistina. Riku Metelinen JAY GORDON’S BLUES VENOM Slide Rules! (Shuttle Music SHU-14117) ”Slide rules!”, lupaa otsikko ja minä lensin komeasti retkuun. Riisuttu versio J.J. Kuka on tehnyt kappaleen Howlin’ Wolf Blues. Kappaleiden pääpaino on 20-40-luvuilla, mutta mukana on myös muutama 50-luvun helmi (James Lane: You’re Sweet, JB Lenoir: Slow Down ja Joe Willie Wilkins: It’s Too Bad). Nettihaku kertoi miehen olevan amerikkalainen rock-kitaristi ja että hän teki yhteistyötä Philip Walkerin kera ”Jaywalking”-albumilla. Autenttisen tunnelman saamiseksi homma hoidetaan mies ja kitara -pohjalta ja mukana sessioissa on ollut vain luottobasisti Peter Grenell. – Ehei, vaan John T. – No ei. Entä samannimisen kappaleen aikoinaan tehnyt Lightning Hopkins. Fred Kaplanin valinta pianistiksi oli Blakelta onnistunut veto ja edellä mainittujen lisäksi vahvaa soitantaa kuullaan myös miehen soolo-esiintymisillä Blues For Walter Davis ja A Good Grind, joista jälkimmäinen osoittaa kunnioitustaan Chicagon suuruuksien Johnny Jonesin ja Otis Spannin suuntaan. Se on asia, mikä suurimmalle osalle minkä tahansa nykymusiikin esittäjälle on täysin vierasta. Sweetheart Blues on myös hidas blues ja matkalla studioon on Gordon selkeästi kuunnellut erästä Led Zeppelin -klassikkoa. Mikke Nöjd AL BLAKE Al Blake’s XXL Bag Of Blues, Vol. Tempo on alkuperäistä ripeämpi ja Pledgen soittama peltikoppa soi komeasti. Toinen kappale, jonka versioinnille olen hiukan allerginen, on Fever, sillä olen niin tykästynyt Peggy Leen ja Pave Maijasen versioihin etten jaksa oikein muita tulkintoja. Blake’s Blues” -albumilta napattu kappale Hoppin' Toad Frog. 30-luvulta lähtien merkittävä osa Chicagobluesin levytettyä historiaa rakentui Tampa Redin, John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin sekä Big Maceon ympärille. Blind Lemon Pledge täsmää muuten, paitsi Pledge-nimistä presidenttiä ei muistaakseni ole tainnut olla. Monien mielestä, allekirjoittanut mukaan lukien, on Love In Vain sen verran kaluttu luu, ettei siitä mitään uutta saa enää irti, siksi se ehkä olisi voinut jäädä tekemättäkin. Hot Tunan ohjelmistosta tuttu I Know You Rider toimii mielestäni hyvin. Vaikka Blind Lemon Pledgen luenta nojaakin Little Willie Johnin näkemykseen aiheesta, niin silti. Hitaalta sektorilta mainittakoon Dripping Blues, joka on aivan arkkityyppinen ”blues”, tai vaikkapa Pure Grain Alcohol. Kyseistä laulua ei tällä levyllä kuitenkaan kuulla. Mitä tähän loppuun soisi sanoa kuin että kyllä hyvää musiikkia saadaan aikaiseksi ilman särökitaroita tai Hammond-urkuja. Hauskaa nimileikkiä on myös When The Breath Bids The Body Goodbyen tekijän Walter Vinsonin (Mississippi Sheiks) yhteydessä, sillä hän levytti joskus myös nimellä ”Walter Jacobs”! Tässä kivan keinuvarytmisessä kappaleessa ”Walterin” osuudet esittää Kim Wilson, vierellään kitaristi Blake ja pianisti Kaplan. Näistä Elmore James -bravuuri Stranger Blues vyöryy eetteriin hirmuisella voimalla, Gordonille on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että hän on lisännyt biisiin pienen ylimääräisen mutta hyvin toimivan riffin. Miehen yksinään tulkitsema pianisti Davenportin Cow Cow's Boogie taas kääntyy hänen versionaan vahvasti 20-luvun harpistivirtuoosin Jaybird Colemanin suuntaan. Tässä runttauksessa nyt ainakin otetaan kaikki tehot ja watit rensseleistä irti. Ja olisipa hauska kysyä ukolta, että onko hän ikinä kuullutkaan esim. Hän todellakin oli myös ”Original Howling Wolf”, jolta Burnett omi nimen itselleen. No sitten tietty Charley Patton, Wolfin oppiisä. Noudattikohan James Byfield tuota neuvoa valitessaan itselleen taiteilijanimeä. No, slideputki saa armotonta kyytiä koko tunnin (13 biisiä) ajan
Hersyvä nauru syttyy, kun hämmästelee, että näin se näyttää käyvän vielä nykyäänkin! Black Devils saattaa olla tuntematon nimi suomalaiselle suurelle yleisölle, mutta ei toki kaikille. Potatoesin tapaisten sissien ansiosta on toisaalta lohdullista huomata, että harvojen julkaisujen laatu sentään korvaa heittämällä vähäisemmänkin julkaisumäärän. Laulaja-kitaristi Robert Jon Burrisonin lisäksi bändissä soittavat rumpali Andrew Espantman, kosketinsoittaja Steve Maggiora, kitaristi Henry James sekä basisti Warren Murrel. Niinpä Black Devilskin olisi helppo ohittaa pelkällä olankohautuksella: taas yksi Hurriganescoverbändi. Ile Kallio tuskin on tuntematon kellekään, joka on vähänkin perehtynyt suomalaisen rock-musiikin historiaan. Kitaratähden tilaa on tarjottu runsaasti. Pete Hoppula BLACK DEVILS & ILE KALLIO Live At Tavastia 2019 (Ainoa AOP20ALB06) Jaaha, pitäisikö tässä nyt sitten itkeä vai nauraa. Mutta ei nyt, sillä vastaus on sekä että. Niistä tosin yksi on kokoelma, jolta löytyvät EP ”Rhythm Of The Road” ja ”The RedBull Sessions”. Esimerkiksi yhtä aikaa soitetut kitarateemat Kallion ja Black Devils -kitaristi Matti Kähkösen kanssa tuovat niihin uuden ulottuvuuden. Se ei ole vähäpätöinen. Henry James antaa näyttöä vahvimmasta osaamistaan. Yhtyeen kantaviin esikuvallisiin hahmoihin alusta pitäen lukeutuneen Lonnie Mackin soitannollisia oppeja jakava Two Tones kulkee vahvasti Lankisen otteessa. Texicalli-merkille kitaristi Mikko Lankinen, urkuri Antti Ahvenainen, basisti Kimmo Lehtola ja rumpali Jari ”Hirkka” Hirvonen ovat joka tapauksessa tehneet uskollisesti musiikkia aina vuodesta 1994 lähtien. Ile Kallio on ansaitusti nostettu projektin keulakuvaksi. Vielä tyypillisempää olisi tuomita heidät rahaa tavoitteleviksi Hurriganesin maineella ratsastajiksi. Basisti Tero Salminen tietää tarkalleen basistin tehtävän toimivassa rokkibändissä. Basistin roolissa on toki sekin hyvä puolensa, että myös visuaaliseen panokseen ehtii heittäytyä. Riku Metelinen pitkähkön hiljaiselon studiomarkkinoilla. Gold on hiukan paikallaan polkeva, mutta kappaleesta löytyy mielestäni levyn paras kitarasoolo. Mikäli olisin ammattirumpali, kadehtisin. Kaikki sävellykset ovat omaa tuotantoa ja bändi vastaa myös tuotantopuolesta, joskin äänityspöydän takana istunut Jeff Frickman saa kreditit aputuottajan osuudesta. Hurriganesin ohjelmistoahan Suomessa ovat hyödyntäneet 70-luvulta lähtien monet, teinibändeistä tanssiorkestereihin. Myös Lankisen soittokaveri Laika & The Cosmonauts -vuosilta, Janne Haavisto jatkaa seurueen tuottajana. Tärkein hahmo kuitenkin lienee rumpali ja laulaja JP Kakkola. Myös live-nauhoille tarttuneet rönsyilevät sovitukset ovat iskostuneet bändin selkäytimeen ja lähtevät ilman ulkoa opetellun tuntua. Sen osoitti täyteen ahtautunut Tavastia-klubi syyskuussa 2019. Kappaleessa Henry James ja Robert Jon tarjoilevat jälleen erinomaista tuplakitarointia. Pääseepähän hän välillä näyttämään, että Albert Järvisenkin soolot on kuunneltu. Muuten Kähkönen herrasmiehenä jättää päänäyttämön idolilleen, vaikka ilmiselvästi osaisi ulkoa kaikki tämän kitaraosuudet. Ilman häntä homma ei yksinkertaisesti pysy kasassa. Naukkailulle lopun tekevä No More Drinking ja sitä luontevasti seuraava Booker T. Ja neljännesvuosisata myöhemmin he todella tekevät niin! Jos haluaisin morkata yhteisiä idoleitamme, väittäisin jopa, että paikka paikoin paremmin. Black Devilsistä ei voi väittää, että he olisivat vain ”läksynsä tehneet”, sillä he ovat lähes pakkomielteisesti sisäistäneet Hurriganesin – niin musiikin kuin asenteenkin. Bändillä on varsin originelli näkemys tekemäänsä musiikkiin; southern rock on päällimmäisenä, mutta kyllä se sininen nuottikin sieltä löytyy, jos/kun jaksaa etsiä. Tämä kysymys yleensä esitetään vähemmän positiivisessa mielessä. Parin minuutin intron jälkeen päästään asiaan, loppupuolella tulee pitkä soolo, joka palauttaa meidät psykedelian pariin ja lopulta ykkösosan akustisiin tunnelmiin falsettilauluineen. Suuri kunnia Black Devilsille oli saada vierailijakseen Ile Kallio. Potaattien matka jatkuu easy listening -tunnelmissa The Associationin saman vuoden Billboardykkösellä Windy, josta – varmasti osittain uuden suomalaisversionkin kannustimeksi – teki aikoinaan puhuttelevan instrumentaalihitin jazzkitaristilegenda Wes Montgomery. Kakkola soittaa rumpuja raivoisasti mutta musikaaKOTIMAAN KATSAUS POTATOES Tapiola Hagalund (Texicalli TEXCD 162) Viipyilevän rautalankakitaran ja sitä herkästi tukevien urkujen voimin Rainflowers-kappaleella käynnistyvä neljäs Potatoes-albumi katkaisee yli 30 vuotta yhdessä kypsyneen instrumentaaliyhtyeen. Todennäköisesti eivät. Lopputulos oli napakymppi niin bändin, Ilen kuin kuuntelijoidenkin kannalta. Hyvinä esimerkkeinä vaikka vankan riffin omaava Oh Carolina, slidekitaroitu Tired Of Drinking Alone ja maukasta tuplakitarointia sisältävä Do You Remember. Tähänastinen huipentuma lienee tämä Tavastia-klubilla taltioitu levy, mutta toivottavasti se ei jää siihen. Syytökset olisivat naurettavia, sillä yhtä intohimoisesti asialleen omistautunutta bändiä tuskin helposti löytyy! Vuonna ’95 perustetulla Black Devilsillä (tuo nimihän oli aikoinaan ’71 ehdolla Hurriganesin alkuperäiseksi nimeksi) oli missio: he halusivat soittaa Hurriganesia juuri niin kuin sitä pitikin soittaa. Yhden keikan vierailu johti useampaan, ja sittemmin kestävämpään yhteistyöhön. Lainamateriaalista korva nappaa välittömästi omakseen 60-lukuisiin suosikkipopmelodioihini kuuluvan Bob Crewe -sävelmän Music To Watch Girls By, joka Suomessa tunnettaneen parhaiten Eddyn alias Tapani Lehikoisen vuoden 1967 lauletusta käännössovituksesta Kun tyttöjä katselen. Pienoinen Lynyrd Skynyrd -henkisyys painaa päälle, mutta ei onneksi liikaa, sillä omaakin näkemystä on. Itkun saattavat aiheuttaa liikutuksen kyyneleet, kun muistelee miten rokkibändit aikoinaan vielä rokkasivat. Nimikappale on jaettu kahteen osaan, ykkösosa on pariminuuttinen akustista kitaraa ja falsettilaulua sisältävä ja kakkososa on järkälemäinen psykedeliablues, joka siirtää kuulijan suoraan vuoteen -68. Arviointihetkellä kaksikko kuulosti ainakin hetken mielenkiintoiselta, mutta kestävätkö ne jatkossa kuuntelukertoja, sitä en osaa tässä vaiheessa sanoa. Onneksi kun en ole, niin vain tyydyn diggailemaan. Heitä kaikkia toki työllistävät myös muut ylistetyt kokoonpanot, mutta Potatoes on kuitenkin entisille Espoon Tapiolan kasvateille se rakkain lähisukulainen ja toivottu viikonloppuvieras. Vanhojen jekkujen sekaan on tullut jopa uusia. 72 Blues News 3/2020 levy tutkailut ROBERT JON & THE WRECK Last Light On The Highway (omakustanne) Southern rockiin bluesia sekoittava Robert Jon & The Wreck lienee aika tuntematon nimi näillä leveysasteilla. Esikuvansa, ehkä maamme väheksytyimmän, mutta monen kollegansa arvostaman Cisse Häkkisen tapaan hän tietää roolinsa. Harmillisen lyhyen albumin kiteyttää jälleen seesteisiin rautalankamaisemiin kasvukulmille omistettu teemakappale Hagalund. Basisti sitoo yhteen joustavalla liimalla koko orkesterin tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Viimeksi mainitun puoliväliin ilmaantuvat tuimat Albert King’mäiset Stax-välikkeet sulavat kappaleeseen kuin suklaakarkki suuhun. Tässä miljöössä Kallio pääsee jälleen näyttämään, kuka on (edelleen) rokkikitaran kärkimies. Mikäli legendaarisesta Hurriganesyhtyeestä kuuluisaksi tullut kitaristi Ile Kallio ei ole tuttu, saattanet lukea väärää lehteä. En siis väitä. & MG’s -henkinen Camel lisäävät kattaukseen myös kunnon siivullisen funkahtavia sävyjä. Juurevia kitara(ja urku-)instrumentaalilevyjä ei Suomessa liian usein tätä nykyä ilmesty. Kuitenkaan aivan tuoreesta tapauksesta ei ole kyse, sillä heiltä on aikaisemmin ilmestynyt 7 albumia. Jopa aikoinaan taltioiduilta keikkanauhoilta poimitut Remun välikommentit ja huudahdukset tulevat kuin luonnostaan, eivät ulkoa opeteltuina. I Can’t Stand It on varmaan saanut vaikutteita The Eaglesilta. Vielä ronskimpaan kitara-urkuvyörytykseen kiihtyy Who’s Soul. Epäilyksen sijaa ei ole
Fraseeraus on kuin Little Richardin rock’n’rolliin hurahtaneen mustalaisen selkäytimestä. Saanion ja Vaajoensuun ohella paistipumpun tällä levyllä muodostavat basisti Vesa Karppi ja rumpali Kimmo Oikarinen, joista viimeksi mainitulle pitkäsoitto jäi surullista kyllä viimeiseksi. Siihen ei Hurriganes tainnut yltää itsekään. Kakkola onnistuu myös omaksumaan laulusuorituksissaan sekä Remun että Cissen tulkinnat. Osa esitetään esikuvan mukaisesti tarkalleen niin kuin ennenkin, mutta osaan on haettu myös vähän uutta näkökulmaa. ”Mighty Manin” soitot ovat nyt jatkuneet vaikean sairauden nujertamana taivaallisessa rock’n’roll-orkesterissa maaliskuusta 2020 lähtien. rhythm’n’bluesia pianonsa takaa laulavana Boogie Machineja Mighty Four -yhtyeiden solistina sekä vuodesta 2012 lähtien myös suvereenina Hurriganes-perinnön vaalijana blues-rokahtavaa materiaalia esittävän Texas Oil -yhtyeen kitaroivana keulahahmona. Sähköistystä on havaittavissa vaikkapa Ville Leppäsen kirjoittamilla kappaleilla Smalltown Baby sekä Gotta See My Church, joista jälkimmäinen omaa sacred-steelahtaviakin piirteitä. Paljon puhukoon se, että mitään muuta levyä en viime viikkoina ole niin tiiviisti kuunnellut – en niin itkien kuin nauraenkaan! Honey Aaltonen THE AMAZING MEATMEN License To Grill (Galactic GALCD0120) Monessa musiikillisessa hiilloksessa vuosikymmenten. Jokainen esitys antaa aihetta ihmetellä, miksi Ile Kalliota joskus väheksyttiin Järvisen seuraajana. Kaveruksille etenkin keikkaolosuhteissa ominainen puoliakustinen hurvittelu-mentaliteetti on yhä läsnä heidän musiikissaan, mutta viimeaikaiset studiokäynnit ovat johdattaneet saattueen ajoittain myös bluesrokimman ilmaisun pariin. Jerry Lee -imitointihan ei varsinaisesti ole ennenkuulematon ilmiö Suomessakaan. Kokoonpanosta riippumatta Saaniolla on ollut tapana hoitaa asiansa pieteetillä ja sanalla sanoen hiton hyvin. B.B. AMM:n ote kappaleisiin on kuitenkin kiitettävän uniikki. No, ehkäpä jonain päivänä... Fyysisesti moiseen suoritukseen ei urheilupuistoissa päästä. Koska valitettavasti pidän kiinni periaatteestani, että vuoden parhaiden listalle en ota suomalaisia levyjä (ollakseni tasa-arvoinen kaikkia suomalaisia artisteja kohtaan), ei tämäkään niihin lukeudu. Metkaa sinänsä, että myös Jerry Lee versioi samannimisen ja hieman samaan tapaan soinnutetunkin mutta itselleen oletettavasti mittatilauksena kirjoitetun rock’n’rollirrottelun Smash-singlelleen vuonna 1965. Säväyttävä poiminto on myös Chris Kennerin Like It Like That (1979), joka keinuttelee kotimaisissa käsissä Jerry Leen 70-lukuista luentaa rennommissa New Orleans -tunnelmissa, samoin hienokseltaan soulahtavaakin aromia soosiin vatkaava Bobby Lewisin vuoden 1961 r&b-listaykköshitti Tossin’ & Turnin’, jonka Lewis itse levytti vain demona 70-luvun lopullla. Moni-ilmeisen soitinhallinnan lisäksi myös stemmalaulut kuuluvat konseptiin. Toivoa kuitenkin sopii, ettei maallista taivaltaan jatkavien yhtyekollegoidenkaan tie ole vielä määränpäähänsä tullut. Joe Texin vuoden 1958 Cosimo Matassa -äänitteestä jalostunut raisu r&b-ravuri You Little Baby Face Thing ravistaa pakkaa entisestään, shufflen This Must Be The Place taas levytti alun perin laulun toinen kirjoittaja Ronnie Self Big Town -singlensä kääntöpuolelle vuotta myöhemmin. Saanion laulussa ja tietenkin myös pianonsoitossa on tähän kontekstiin sopivaa härskiyttä ilman liioittelun tarvetta. Asia pihvi, kerrassaan mainio oivallus MeatMeniltä. Juuri niin kuin rock’n’rollissa tuleekin. Suomalaisten näkemys käyttää Selfin lyriikoita, vaikka tahtilajin osalta liikutaan lähempänä Jerry Leen tyypillisiä kierroslukuja. Kuten ei Texas Oilinkaan tapauksessa, myöskään Lihaherrat eivät tyydy tekemään tribuuttiaan kaikkein ilmeisimmistä lähtökohdista. Ryhmän aiemmille albumeille ”Big Bag” (Bluelight, 2004) ja ”Up The Wall” (Hokahey!, 2010) tekee nyt seuraa sekä LP-, cdettä c-kasetti-formaatissa ilmestynyt 12 kappaleen uutukainen. Olitteko muka oikeasti näin hyviä. Nähtyäni keikkatallenteen DVD-muodossa, tuumasin vitsin olevan hieman kulunut. Vuoden – minkä hyvänsä vuoden – rock’n’roll-levy! PS: Olin kyllä soittamassa Ile Kalliolle tätä kirjoittaessani, että kuinka paljon levyä on paranneltu jälkikäteen studiossa. Leimallisemmin Lewisin juuria ryhmä kaivelee albumin avausraidalla Big Blon’ Baby sekä koko kimaran kohtalokkaasti päättävällä End Of The Roadilla. Sekä cdettä tuplavinyylimuodossa julkaistu paketti sisältää luonnollisesti Hurriganesin tunnetuimpia hittejä, mutta myös vähemmälle huomiolle jääneitä klassikoita. Vaikka koskettimet raikaavat luonnollisessa keskiössään, myös kitaristi Eero Vaajoensuu käyttää täsmällisillä ja totutun harkituilla sooloillaan tilaisuutensa. Muun muassa Big Bill Broonzylta lainatulla Big Bill Bluesilla kolmikko on päätynyt jakamaan sulassa sovussa soolopestit. Vahvasti Jerryn levytyssaagaan linkittyvät myös Sun-kaudella Tappajan käsittelyyn päätyneet Hank Williamsin Your Cheatin’ Heart ja Chuck Willisin Hang Up My Rock & Roll Shoes sekä 70-luvun Mercury-periodin ripeätempoisempaa tuotantoa ilmentävät Charlie Rich -bravuuri Lonely Weekends ja Baker Knightin alkujaan Rick Nelsonille kirjoittama I Don’t Wanna Be Lonely Tonight. Ilen huumorintaju olisi varmaan jaksanut venyä moiseen. Miehet saavatkin keskenään paljon aikaiseksi. Viranomaislupa grillaushommiin sille näet on myönnetty! Pete Hoppula MICKE & LEFTY FEAT. Mukana on myös muitakin suosikkejani kuten Shorai Shorai tai maaninen Hey Bo Diddley – puhumattakaan henkeäsalpaavasta Hot Wheelsistä! Albert Järvisen kaudelta ovat mukana tietenkin kaikki itsestäänselvyydet Get Onista ja Roadrunnerista Bourbon Streetiin. I Will Stay on kappale, jonka haaveilisin joskus kuulevani livenä lähes samanlaisena kuin Hurriganesin studioversio oli. Esimerkiksi sellaiset ”ei niin suosikkeihini kuuluvat jumputukset” kuin Elephants Boogie tai Keep On Movin’ kuulostavat niin pirteiltä, että alkaa ”futari väpättää” (Cisse Häkkistä lainatakseni). Sen ilmaisu pohjautuu pikemminkin jo hitusen ”aikuistuneempaan” 60ja 70-lukujen taitteen Jerry Leehen, joka teki duuniaan nimenomaan musiikki edellä, mutta totta kai pilkkeen silmäkulmassa säilyttäen. Siinä suhteessa muusikon bändikirjoon vuoden 2017 tietämillä liittynyt, Jerry Lee Lewisin ohjelmistolle ja edustamalle tyylille pyhittäytynyt The Amazing MeatMen ei todellakaan tee poikkeusta. Ferridayn tulipallon korostetuimpia maneereita vältellen yhtye ei alennu kliseiseen Great Balls Of Fire -kabareeseen pianotuolin kaatamisineen tai soittopelin särkemisineen. Suurin osa on Ile Kallion kulta-ajalta, ilmiselvät My Only One, Talkin’ ’Bout You, 11th Street Boogie, Good Morning Little Schoolgirl... CHEF Let The Fire Lead (Hokahey! HHR2001) Euroopan mittakaavassa Micke Björklöf tunnettaneen parhaiten jo 1990-luvun alussa perustamastaan Blue Strip -yhtyeestä, mutta pitkän iän on saavuttanut myös sen eräänlainen maalaisserkku, trio-kokoonpano, jonka Björklöfin ohella muodostavat Ville Leppänen ja Miikka ”Chef” Kivimäki. Jokainen heistä on ottanut kontolleen useampia instrumentteja ja kaikki myös vuorottelevat levyn solisteina. Sen lisäksi laulusuoritukset ovat sekä aggressiivisia että melodisia. Blues News 3/2020 73 levy tutkailut saatossa käristetty Hara Saanio tunnetaan mm. Jos ääni ei ole Remun (mikä olisikin arveluttavaa), ei se ole parempi tai huonompi. Kingin Whole Lotta Meatiä ei sen sijaan bändin esikuva liene ainakaan studiossa koskaan kokeillut, vaikka aihepiiri häneen hienosti täsmääkin. Kun esimerkiksi Björklöfin vokalisoima nimiraita ammentaa huomattavissa määrin kantrin puolelta, soivat Leppäsen tulkitsemat You Gorgeous You ja Always Sometlisesti svengaten (rytmisesti myötäillen, sanoisivat kai musiikkileikkikouluja käyneet). Harvemmin tulee pianosankariin yhdistettyä myöskään kantrilaulaja Stonewall Jacksonin 60-luvun jälkipuolen versiona omaksuttua honkytonk-balladia This World Holds Nothing (Since You’ve Been Gone). Levyn jokaisella esityksellä on oma yksilöitävä luonteensa. Ajanjaksolla 2017–19 Jani Lehtisen Beat Garage Studion uumenissa purkitettu esikoisrieska tarjoaa tusinan esityksen verran cover-musiikkia, joista valtaosaa myös Lewis on ollut uransa varrella tekemässä tunnetuksi. Ihan vitsinä siis, sillä olinhan itse paikalla Tavastialla. Black Devilsin ja Ile Kallion versio on kuitenkin ehkä hienostunein ja herkin, joka on livenä taltioitu. Kaikkia suosikkejani ei tietenkään ole saatu mahtumaan samaan settiin
Senkin takia on mukavaa kuulla Edwardsilta muutama raita enemmän kuin kuuluisammalta kumppaniltaan, olletekin kun artistin esitykset ovat pääsin hänen omia hengentuotteitaan eivätkä loppuun kuluneita bluesstandardeja. Siitä jatkaa Vanha Isäntä -yhtyeestä muistumia välittävä brittifolkpala Free And Easy, jolla Haaviston veljesten erityismentorina toimii Alexis Korner’s Blues Incorporatedissakin nuoruudessaan musisoinut kontrabasisti Danny Thompson. Viimeksi mainitussa opetuskin on paikallaan: koska elomme tällä planeetalla on loppujen lopuksi vain rajallista, se aika kannattaa käyttää sanomalla kanssaeläjistä edes jotain hyvää. Cole, joka liittyy edellisten seuraan miltei ambient-sfääreihin leijailevalla balladilla Enter My Cave. Juurevimmillaan MLC taitaa lopulta esittäytyä cover-valinnoillaan. Tunnettuudessaan ja taustaltaan Edwards on ainoastaan kolmen uransa aikana tehdyn albumin perusteella kirkkaan valovuoden perässä Rossia, joka ylsi omalla urallaan jopa blueslegendan statukseen. ROSS Piedmont Blues Meets Mississippi Delta Blues (Wolf CD 120.930) Tämän suht mielenkiintoisen Wolf-julkaisun teemana on kahden erilaisen blues-suuntauksen tarkoituksellinen A-B-vertailu. 74 Blues News 3/2020 levy tutkailut Aseet riisuuntuvat kuulijan käsistä heti ensisekunneilla seesteisen On The Green Moorin soljuessa esiin Haaviston pedal steelin, Esa Kotilaisen koskettimien sekä Verneri Pohjolan trumpetin saattelemana. Tarjontavajeeseen nyt vastaava ”Collisions” rullaa monien vierailevien huippuartistien läsnäolosta huolimatta yllättävänkin pelkistettynä, konkarisoittajan itsensä näköisenä musiikillisena kirjopyykkinä, jossa tyylillisesti osansa saavat countryn, folkin, soulin ja bluesin ohella myös 70-luvulta ammennetut hienokseltaan progejohdatteisetkin äänimaisemat. Siksi luvattoman harvoin on saanut lukemattomien äänitteiden miehen – kielisoitinvirtuoosin ja tuottajan Olli Haaviston omissa nimissä julkaistua musiikkia kuunnella. Björklöf itse sen sijaan ei ole ottanut nyt lainkaan osaa kirjoitustyöhön. Vastaavanlaista irrottelun makua on luvassa lisää ainoastaan vinyylipainokselle sisältyvillä livetaltioinneilla Bobbie Gentryn Ode To Billie Jo’sta sekä James Carrin soulhiturista Dark End Of The Street. Isaiah Rossin (1925–93) kesken. Harvallepa meistä tämä on ns. Rossin lukuisat “one man band” -levytykset (kitara + huuliharppu + “jalkarumpu”) edustivat usein maagisuutta hipovine rytmiikkoineen Mississippin Delta-bluesin historiankirjoitusta jo 1950-luvun alkupuolen Chessja Sun-levyyhtiölle tehdyistä klassikoista lähtien. Pete Hoppula OLLI HAAVISTO Collisions (Texicalli TEXCD 160; myös 2-LP Texicalli IMPALA 510) Sessiomuusikoilla jos keillä luulisi riittävän niin materiaalia, ideoita kuin soittokollegoitakin soololevyn tykötarpeiksi. Valtaosa kappaleista onkin tällä kertaa peräisin Leppäsen pöytälaatikosta. Pertti Nurmi JOHNNY FULLER Johnny Fuller’s California Blues, Mercy, Mercy!! 1954–1962 (Jasmine JASMCD 3136, 2-CD) UUSINTAJULKAISUT hing Good kuulaina americana-henkisinä popnumeroina. Sillä vierailevan soolopaikan on saanut amerikkalaiskitaristi Duke Levine. välttämätön tai edes oleellinen hankinta. Dr. 2020-luvun käsittelyssä kappale saa uusia funk-groovempia kerrostumia Hammondeja soittavan Jukka Gustavsonin, teksasilaiskitaristi Dean Parksin sekä yhteistä etunimeä Anssi kantavan rytmiryhmän Växby – Nykänen ymmärtäväisellä avulla. Hänen aikaisemman ja samalla tätä ennen ainoan, niin ikään Texicalli-yhtiön julkaiseman soolokiekkonsa ”Pysäkkimusiikkia” ilmestymisestä on vierähtänyt jo 18 vuotta. Miesten maine-eron ei pidä kuitenkaan antaa harhauttaa itseään. Cd:n 14 raitaa jakautuvat nimittäin lähes puoliksi Amerikan itärannikon Piedmont-tyyliä edustaneen Archie Edwardsin (1918–98) ja Mississippin jokivarren blues-ikonin Dr. Mieleeni tulee lisäkseni lähinnä muutama tuntemani ja tunnettukin suomalainen countrybluesdiggari. Tuomas Wäinölä itse asiassa onnistuu julmettuine sähkökitarasooloineen tuomaan kiekolle mukanaan hyvinkin kaivattua bonusvipinää. The Boston Holler kyydittää Ollin, tämän rumpaliveljen Janne Haaviston sekä ”holleri” Chris Coten muodostaman soittokunnan Mississippin puuvillapelloille Ry Cooder’maiseen tapaan näköaloja rauhallisesti maalaillen. Pedal steelin suurmiehelle Lloyd Greenille taas kohotetaan stetsonia Telecaster-mestarin Redd Volkaertin herkullisesti myötäsooloilemalla Green On Redd’illä. Kappaleen hymnimäistä henkeä vahvistavat osaltaan myös Fender Rhodes -pianoa käsittelevä Tuomo Prättälä sekä kitaristi Timo Kämäräinen. Englannin studioissa on hyvän tovin 60-luvun lopulta lähtien viettänyt myös steelkitaristi B.J. Niistä yhtenä tunnetuimpana Chicago Breakdown, josta kuullaan tulkinta myös tällä cd:llä. Pete Hoppula ARCHIE EDWARDS & DR. John Mayallin Bluesbreakers-tuotannosta lainattua urkunumeroa Snowy Wood Haavisto muistelee tapailleensa jo 70-luvun alussa. Hillityn folkbluesin Saucer And Cup saa puolestaan muotoiltavakseen monivuotinen yhteistyökumppani Eric Bibb. Nykyiselle digitaaliaikakaudelle jo lähes poikkeuksellisesti tällä levyllä on myös satsattu huolella kansien suunnitteluun. Edellä mainitun Broonzy-numeron lisäksi niihin lukeutuvat intohimoisesti vanhaa Willie Dixonin Big Three Trio -levytystä varioiva avausraita Tell That Woman sekä tuimasti resonaattorikitaroitu Robert Johnsonin I’m A Steady Rollin’ Man, jolla sykähdyttävästä soololaulusta vastaa pitkäsoiton kunniavieras Eero Raittinen. Kansanmusiikillisille juurille ohjaa myös Haaviston oma, Mississippi John Hurtille omistettu instrumentaalisävellys Hurtin’, jonka hän esittää Seppo Sillanpään banjon ja Petri Hakalan mandoliinin tuella. Leppäsen vahva panos sekä lauluntekijänä että -esittäjänä on hyvin todennettavissa myös lupsakaksi Louisianarock’n’rolliksi taittuvalla Rock’n’Bowlilla. Muutamilla raidoilla on kynäpuhteisiin osallistunut Miikka Kivimäki, jonka kokonaan omaa tuotantoa on levyn päättävä popahtava slovari I Got To Tell You. Juha Seilan ottamat valokuvat tuppaavat olemaan taidetta sellaisenaankin, mutta kun artistit on sen lisäksi kärrätty ikuistamaan itsensä Hankoon Jori Tapio Kalliolan ateljeelle taiteilijan vaikuttavien ”kelopääveistosten” seuraan, ja kun projektin graafiseksi suunnittelijaksi on vielä kiinnitetty alalla erityisen ansioitunut Jan ”Örkki” Yrlund, alkaa hommassa toden totta olla yrittämisen meininkiä. Wolf-levyfirman tuotteet ovat joka tapauksessa edullisia tilattaviksi suoraan julkaisijaltaan Itävallasta. Albumin musiikki on tallennettu niinkin eksoottisessa paikassa kuin Kreikassa, parivaljakon yhteisellä turneella joulukuussa 1988, kaukana oltiin siis niin Mississippin Deltalta kuin Piedmontin ylängöiltä. Nuottikirjo kasvaa heleän popahtavaksi countrysouliksi edellisen tavoin Haaviston itsensä kirjoittaman The Armrests Are Downin myötä. Rossin tuotantoa ja samojen kappaleiden versiointia on puolestaan ollut sen verran paljon tarjolla menneinä vuosikymmeninä, etteivät mainittu Breakdown, Biscuit Baking Mama, Good Morning Little Schoolgirl saati Baby Please Don’t Go jaksa erityisemmin enää sytyttää. Viehkoksi kantrislovariksi mukautuu luonnollisia reittejään Wigwam-numero Marverly Skimmer, jolla alkuperäisversion laulusäkeitä siteeraavat nyt Haaviston soittamat pedal steelja mellotron-kosketinosuudet. EU-alueella tilaus + toimitus on helppoa ja nopeaa, joten miksipä ei. Nykäsen John Bonham -orientoituneella tuimalla rumpuintrolla käynnistyvä jamipohjainen After Lunch asettaa levyn kenties lähimmäs otsikossaan varoittelemaa törmäyskurssia, mutta niin vain myös tästä artistikohtaamisesta selvitään riidoitta. Samaan pakettiin voi sitten kasata vaikka mitä herkkuja Wolfin muusta laajasta bluestuotevalikoimasta. Pääosassa ovat enimmäkseen instrumentaalisina esitetyt sävellykset sekä tietenkin tarinat niiden taustalla.. Edwardsin kepeähkö, ilmavan melodinen kitarointi ja sympaattinen laulu istuvat hyvinkin edustamansa tyylisuunnan tunnetuimpien hahmojen kuten vaikkapa Skip Jamesin jalanjälkiin. Suunnatonta kiirettä ei ole myöskään kotiinpalaajalla Pepe Ahlqvistin huuliharpun kera tunnelmoidulla Homecomingilla
Samalla tietenkin jäi pois etuliite Brother. ja 7. Vuoden lopussa Geddins yritti hyödyntää Johnny Acen kuolemaa ja vei Fullerin kiireen vilkkaan studioon levyttämään kappaleen Johnny Ace’s Last Letter. Länsirannikon tuntemattomaksi jääneen blueslaulaja/kitaristi Johnny Fullerin tarina on kerrottu jo aikaisemmin Juhanien Laikkoja ja Ritvanen ansiosta, mutta koska jälkimmäisestäkin arviosta on jo melkein 20 vuotta, niin ehkä pieni kertaus on paikallaan. Myös Georgia Gibbs yritti elvyttää uraansa Randazzon avulla, mutta turhaan. 50-luvun lopussa Randazzo lähti soolouralle, jonka merkittävin hitti oli The Way Of A Clown. Atlanticfirma julkaisi kyseisenä levytysvuonna juurikin cd:n nimeä kantavan kymmenen kappaletta sisältäneen vinyyli-LP:n, joka ajankohtansa huomioiden oli luonnollisesti vielä monoäänite (Atlantic 1234). Aarno Alén JOE TURNER The Boss Of The Blues Sings Kansas City Jazz (Bear Family BCD 17505, 2-CD) Big Joe Turner (1911– 85) oli eittämättä yksi kaikkien aikojen jyhkeimmistä ja korskeimmista jump blues -shoutereista, jonka huikean pitkä ja laaja levytysura kesti katkeamatta 1930-luvun lopulta aina hänen kuolinvuoteensa 1985 saakka. Tasan sama materiaali markkinoitiin neljä vuotta myöhemmin (1960) modernina stereo-LP:nä (julkaisutunnuksella SD 1234). Randazzo kiinnitti Little Anthonyn yhtyeineen DCP-merkille ja nosti sen jälleen menestykseen. -54. Hän levytti myös useita tin pan alley -teemaan liittyviä synkkiä bluestarinoita. Bear Familyn kummankin cd:n 10 ensimmäistä raitaa kattavat nuo stereoja mono-versioinnit. Randazzo (s. Se on lauluyhtyelevy Clovershengessä ja onnistunut sellainen. Fullerin ehkä tunnetuin levy on novelty-henkinen rock’n’roll Haunted House. Nämä kaikki 10 lisukeraitaa on aiemmin julkaistu (ainakin) ranskalaisella LP:llä “The 1956 Boss Of The Blues Sessions – The Unissued Takes” (KC 108). Atlantic-albumeilta jätettiin jostain syystä ulos kappale Pennies From Heaven, joka päätyi sittemmin Turnerin myöhemmälle LP:lle “Big Joe Rides Again” (Atlantic 1332), josta siitäkin julkaistiin aikakauden hengen mukaisesti niin monokuin stereoversiot. Minusta on, ja musiikki on joka tapauksessa sanalla sanoen upeaa niin monoissa kuin stereosaappaissa. Blues News 3/2020 75 levy tutkailut Jasmine on julkaissut viime aikoina laajoja kokoelmia 50-luvun länsirannikon bluesista. Missä Randazzo ei sitten onnistunut. Se yksi ja ainoa kokonaisuuden muusta ilmeestä poikkeava musta lammas on kakkos-cd:n epämääräinen instrumentaali Testing The Blues, jonka aikana Big Joe oli päässyt lepuuttamaan äänijänteitään. Avustanutta yhtyettä ei ole merkitty listauksiin. Paikallisesti levyjen täytyi kuitenkin myydä kohtalaisesti. Tämän jälkeen tuli klassikko Going Out Of My Head. Moni muukin oli samalla asialla. Siitäkin nappasi kaupallisen hyödyn muutama vuosi myöhemmin Gene Simmons, jonka versiossa muuten soittaa kitaraa Reggie Young. Määritelmä osuu aika kohdalleen, sillä Randazzo teki hyvin samantyyppisiä lauluja kuin Bacharach. Fisher on lainannut lyhyissä kansiteksteissään Billboardin arvioita. Seuraavana vuonna palattiin länsirannikolle aluksi Irma-merkille ja myöhemmin Specialtylle. First Stage Of The Blues on hämmästyttävästi tyyliltään Elvistä. Koosteen toimittaneen Bob Fisherin mukaan Fuller äänitti tuon vuoden aikana 30 kappaletta, joista 25 on ykköslevyllä. Osoituksena monipuolisuudestaan hän selviää hienosti myös puhtaasta teinipopista (She’s Too Much). Perinteisten N.O.-rallien (Don’t Slam The Door ja Sister Jenny) rinnalle tarjottiin balladimateriaalia (Stop, Look, Listen ja I Miss You More). Randazzon tuotannosta on jälkeenpäin noussut arvoon Royalettes-yhtyeen levyt. Todetaan kuitenkin vielä alkajaisiksi tuotoksen tykötarpeena tuleva ja Bear Familyn vakiintuneeseen tyyliin toteutettu laadukas, informatiivinen, parikymmensivuinen vihkonen. Myös sovituksissa oli yhteneväisyyksiä. Fuller kuitenkin omaksui itselleen Acen laulutyylin hienosti ja käytti sitä tämän jälkeen useissa äänitteissä. maaliskuuta 1956. Randazzon tuotanto kun on niin samankaltaista sävelmiltään ja sovituksiltaan. Bear Familyn missio on ollut paketoida näiden sessioiden anti täydessä kokonaisuudessaan. Kaikilta on tietenkin tullut koosteita jo aikaisemmin, mutta nyt on päästy melkein complete-tasolle, koska levyt ovat mitaltaan tuplaceedeitä. Kesällä -54 Fuller kokeili rock’n’rollia. Yhtyeessä hänet tunnettiin nimellä Annette Swinson. Kokoelmalla on Dionne Warwickin vaisuhko luenta kappaleesta. Useita lauluyhtyeitä edustaneen Derek Martinin soolouran huipentuma on upea balladi You Better Go. Tyyliltään se muistuttaa Gene Pitneyn lauluja. Jäljellä olevat 10 cd-siivua ovat sitten yhtä lukuun ottamatta uusio-ottoja LP 1234:n kappaleista ja ovat kaikki mono-formaatissa. Cd-tuplan 32 raitaa synnytettiin aikoinaan kahtena peräkkäisenä päivänä järjestetyissä levytyssessioissa 6. 51-urainen kokoelma on niin laaja, että tuskinpa tämän jälkeen tulee tarjolle Fullerin materiaalia. Pertti Nurmi eri esittäjiä THE SONGS OF TEDDY RANDAZZO Yesterday Has Gone (Ace CDTOP 1556) Muistan lukeneeni jostain, että Teddy Randazzo on köyhän miehen Burt Bacharach. Mel Tormen, Al Hibblerin ja Frank Sinatran äänitteet eivät kehuja saa. Kaupallisesti siitä hyötyi eniten Varetta Dillard versiollaan Johnny Has Gone. Vuonna -56 Geddins vei Fullerin New Orleansiin, jossa äänitettiin 2 sessiota. Kolmannesta hitistä (Hurt So Bad) esittää oman tulkintansa Delfonics. -54. raitana. Molemmat formaatit löytyvät totta kai siten myös BF-tuplalta, kummankin cd:n 11. Alussa on muutama Johnny Ace -pastissi, parhaana niistä ehkä Cruel, Cruel World. Gus Jenkins, Jimmy Nolen ja nyt Johnny Fuller. Tuottaja Bob Geddins houkutteli Fullerin gospelista maallisen musiikin puolelle v. Yhtyeen pari albumia sisältävä brittikooste on käytännössä myyty loppuun ja hinta sen takia pilvissä. En rupea arvuuttelemaan, kumpi on parempi. Minulle suurin yllätys on brittilaulaja Billy Furyn I’m Lost Without You. Toinen tyttöyhtyetaustainen on Annabelle Fox (Lonely Girl). Maaliskuun -54 äänitteitä kuvataan näin: ”southern blues with a genuine folk quality” eli lyhyemmin sanottuna musiikki oli tyyliltään downhome bluesia. Eikö hän aloittanut Sunilla v. Bluespomo, “Boss of the Blues”, totta tosiaan, eikä häntä tarvinne ylistää tässä yhteydessä enempää. Neljä singleä julkaistiin Imperial-merkillä, mutta vieläkään ei tullut kaupallista menestystä kansallisella tasolla. Olipa aika puuduttava urakka kuunnella 70 minuuttia musiikkia, joka on aikoinaan tarkoitettu nautittavaksi singlen mittaisina annoksina. Käydään siis tupla-cd läpi diskografiatiedon pohjalta, jolloin itse kukin voitte tehdä reilu parituntisesta paketista omat johtopäätöksenne. Bacharach taitaa jatkaa vieläkin jossain muodossa 92-vuotiaana, kun taas Randazzon huippukausi kesti vain muutaman vuoden 1960-luvun puolessa välissä. Turnerin supportina oli upea, tyylikäs nelimiehinen jazzpuhallinsektio sekä hänen luottopianistinsa, fantastinen Pete Johnson. Kakkoslevyn äänitteet ovat vuosilta 1956– 62. Hintakin on kohtuullinen. Koosteen aloitusura on juuri debyyttisingle I’m On The Outside (Looking In). Fuller sai vaikutteita Charles Brownilta ja Roy Hawkinsilta. Siksipä tämä kannattaa korjata talteen. Nyt on selvinnyt, että dueton naisäänen takana on sessionlaulaja Lesley Miller. Myös Royalettes levytti tuon kappaleen. Vaikka se sai aikanaan vain pari pikkuhittiä (It’s Gonna Take A Miracle ja I Want To Meet Him), niin kysyntä on edelleen kovaa. Myös Pitneyn albumi Musicorille oli Randazzon suunnitelmissa, mutta se jäi vaiheeseen. Randazzo tunsi Anthony Gourdinen jo 50-luvulta. 1935) lauloi teini-iässä Three Chuckles -yhtyeessä, joka sai pari pikkuhittiä. Fuller käyttää upeasti gospeltaustaansa hyödyksi parissa kappaleessa (The Mighty Hand ja Many Rivers, Mighty Seas). Koska menestys oli vain keskinkertaista, hän siirtyi uuden vuosikymmenen puolella lauluntekijäksi ja tuottajaksi. Yksittäisistä onnistumista mainittakoon aina tyylikäs Timi Yuro (Can’t Stop Running Away), Esther Phillips (Let Me Know When It’s Over) ja Ritchie Adams (Better Off Without You). Tämän Little Anthony & The Imperials oli menestynyt End-merkillä, mutta 60-luvulle tultaessa hittiputki katkesi. Sävelmän menestys on tuonut Randazzolle mukavan toimeentulon, sillä siitä on tehty 400 versiota. Edellisiltä kokoelmilta puuttui single Rhythm 1777 (Lovin’ Lovin’ Man / Remember). Dave Bartholomewin vetämissä äänityksissä soittokumppaneina olivat Lee Allen, Red Tyler ja Earl Palmer. Omansa ovat saaneet mm. Aarno Alén. Jokainen päättäköön, onko tällainen toteutus mielekäs vai ei. Hän tuli Chantels-yhtyeen keulahahmoksi Arlene Smithin lähdettyä omille teilleen. Bacharach oli tosin monipuolisempi ja urien pituudella on myös eroja. Yhtye esiintyi myös elokuvissa ”Rock, Rock, Rock” ja ”The Girl Can’t Help It”