vuosikerta N:o 309 (3/2021) Hinta 7,50 € 54. Bob Dylan 80 vuotta, osa 1 / Divarien helmiä / Janoista bluesia! / Unohdetut albumit Bob Dylan 80 vuotta, osa 1 / Divarien helmiä / Janoista bluesia! / Unohdetut albumit Goofin’ Records / Klassikoiden lähteillä / Konserttialbumien klassikoita / Levytutkailut Goofin’ Records / Klassikoiden lähteillä / Konserttialbumien klassikoita / Levytutkailut 197301-21-03 ISSN 0784-7726 N:o 309 (3/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: DAVE FORESTFIELD DAVE FORESTFIELD CEDRIC BURNSIDE CEDRIC BURNSIDE SHARON LEWIS SHARON LEWIS COSMO JONES BEAT MACHINE COSMO JONES BEAT MACHINE Yhtyeja henkilöhistoriaa: Yhtyeja henkilöhistoriaa: JIM & THE BEATMAKERS JIM & THE BEATMAKERS JIMMY ”SOUL” CLARK JIMMY ”SOUL” CLARK PAUL PETERSEN PAUL PETERSEN
Taisin silloin soittaa rumpuja. Sitä ennen noin kymmenen vanhana soittelin jo juke jointeissa, joita siihen aikaan vielä oli. Jo 13-vuotiaana Cedric lähti isoisänsä ”Big Daddyn” eli R.L. Olet kai aloittanut soittamisen jo hyvin varhain. Pääsit varmaan soittamaan monien muusikoiden kanssa noina vuosina. Puhelimeen Cedric vastasi kesken promokiertueensa Kaliforniassa 7.5.2021. cedricburnside.net. Se oli hyvä keikka. Alun perin suunnitelma kai oli, että esiintyisit isoisäsi R.L. Soitimme Junior Kimbrough’n omistamassa juke jointissa, jossa moni muusikko kävi esiintymässä. Muistatko esimerkiksi rumpali Hezekiah Earlyn, joka soitti yhtäaikaa rumpuja, huuliharppua ja lauloi taustoja. – Isoisäni ”Big Daddy” ei tosiaan päässyt paikalle, joten esiinnyin Kenny Brownin bändin kanssa. – Kyllä, aika nuorena. Poika Boo Mitchell jatkaa nyt hänen jalanjäljissään. Muistatko keikan. isänsä Calvin Jacksonin ja muiden paikassa soittaneiden muusikoiden työskentelyä. Cedric jatkaa perinteen ylläpitämistä useissa eri kokoonpanoissa, mm. – Tosiaan – olimme festivaalilla vuonna 2008. – Heitäkin nousee esille ja aion itse jatkaa kuolemaani asti. Kitaransoitto tuli mukaan kuin luonnostaan omien sooloalbumien ja yhteistyöprojektien myötä. Burnsiden perheessä varttunut Cedric Burnside pääsi jo kymmenvuotiaana seuraamaan menoa ja oppimaan alaa Junior Kimbrough’n juke jointissa. nen ja moni sen jäsenistä soittaa yhä – Garry Burnside, Duwayne Burnside, Kenny Burnside – kuten myös Kimbrough’n suvun muusikot, Kenny ja Robert. Hänen musisointiaan on hauska katsella. Oletko soittanut kokoonpanossa pidempäänkin. North Mississippi Allstarsissa, ja kokemusta on karttunut myös Jimmy Buffettin bändissä. Kuten jo kerroin, vartuin enemmänkin juke jointeissa. – Perheeni ei ollut uskonnollinen. Cedricin uusi levy ”I Be Trying” on äänitetty Memphisissä maineikkaassa Royal-studiossa, joka oli Hi-yhtiön käytössä Willie Mitchellin aikana. Calvin Jackson soitti R.L. David oli kuin omaa perhettä Burnsideille. Voisi sanoa, että vartuin juke jointeissa ja niissä opin soittamaan. Bändin jäsenet ovat hyviä ystäviäni,kuin veljiä. – Hezekiah on jo iäkkäämpi, mutta keikkailee edelleen. Pääasiassa viikonloppuisin oli erilaisia juhlia, joissa soi blues. – Kuuntelen paljon vanhan koulukunnan musiikkia. Oletko soittanut gospelia. Videoita studiotyöskentelystä voi katsella Cedricin nettisivustolta www. Onko kotiseutujesi vanhan polven muusikoita vielä mukana kuvioissa. – Ilman muuta, en tosin soittanut useinkaan hänen kanssaan, mutta muistan, että hän ja David Kimbrough olivat ystäviä. Burnsiden The Sound Machine -bändissä. Pitkäsoiton julkaisee Single Lock Records kesäkuussa. – Totta, en edes muista kaikkien nimiä. Tein ensimmäisen kiertueeni isoisäni kanssa 13-vuotiaana. Aina silloin tällöin laitoin vaihtelun vuoksi soimaan Parliament-Funkadelicia, Earth, Wind and Firea ja Stevie Wonderia. Onko sinulla omia esikuvia ja suosikkeja. Rumpalin oppinsa hän sai seuraamalla mm. 4 Blues News 3/2021 KARI KEMPAS H olly Springsissä, Mississippissä, blueslegenda R.L. Burnsidet ja Kimbrough’t asuivat ja kasvoivat yhdessä. Mielestäni on tärkeää, että Holly Springs pitää yllä hill country bluesin perinnettä. Muistatko huuliharpisti Jason Riccin. Heitä kuuntelin lapsena ja kuuntelen edelleen. Isoisälläni oli tapana soittaa minulle Muddy Watersia, Howlin’ Wolfia, Lightnin’ Hopkinsia. Lisäksi häntä kuullaan monilla niin R.L. Burnsiden kuin muidenkin artistien levyillä. Cadillac John on yli 90-vuotias ja myös hän esiintyy vielä. Suomessakin pariin otteeseen (edellisen kerran Helsingin Kuudennella Linjalla syksyllä 2019) nähty artisti haluaa pitää osaltaan hill country bluesia elossa ja uskoo nuoremman bluesmuusikkopolven jatkavan perinteitä. Burnsiden kanssa, mutta hänelle tuli este. Burnsiden kanssa tien päälle vieden hill country bluesin sanomaa maailmalle. Entä nuoremman polven muusikot. Olen nähnyt sinut esiintymässä myös Italiassa Parma Roots’n Blues Food -festivaalilla North Mississippi All Starsin kanssa. Sukuni on hyvin musikaaliVierailit Suomessa ensimmäisen kerran Kenny Brownin kanssa Rauma Blues -festivaalilla 2003. Onnistuin myös käymään jonkin verran kouluja isoisän kiertueiden välissä.. Joe Ayers, Mississippin Holly Springsistä hänkin, taitaa olla viimeisimpiä vielä aktiivisia hill country bluesin edustajia
– Henkka meni tosiaankin lopullisesti nurin. Alustava idea oli julkaista se jo viime vuoden lopulla. Kunnallispoliitikot ja wannabe-kunnallispoliitikot ovat alkaneet näyttävästi puuhata uutta musamestaa Kuopioon. Se oli sellaista Iggy Pop -parodiaa – vähän höpöä juttua. Kuopiossakin pitkän linjan rokkibaari Henry’s Pub pisti vastikään ovensa säppiin pysyvästi. Esimerkiksi yhteen piisiin tuli pariin kohtaan sellainen ”pling”. Master sai tekeytyä rauhassa levy-yhtiön varastossa. Muusikoiden ahdingon ohella suuri kysymys on, miten ravintolat nousevat jaloilleen vaikeiden aikojen jälkeen. Se menee kausittain. Samaan aikaan monet ammattilaiset ovat heittäneet hanskat naulaan. Sen verran runsaasti levylle väännettiin kaikenlaisia pikkujuttuja, että jossain kohtaa epäilin tästä tulevan meidän ”Sgt Pepper”. Keikkojen myyminen on kuitenkin se vähiten mieluinen osuus tästä työstä. Hän ei ole pelkkä rumpali, vaan taiteilija myös. Eipä sitten tarvinnut harmistella, että olisi turhan takia nähnyt vaivaa. Molemmat poikani ovat myös musa-alalla ja heistä toinen nauroikin, että tämä kuvio muistuttaa lähinnä Simpsoneita. Niiden ohella Dave on ehtinyt soittaa myös gospelia Jarkka Rissasen kanssa ja räyhäkästä esipunkkia Mickey and the Studentsin riveissä. Homma kuitenkin lykkääntyi pariinkin kertaan. Sen laulajan kanssa kimpassa kirjoitettiin kappaleet. Yksityiskohtia on paljon, mutta ainakaan mulle ei tule semmoista ”ahaa, täällä on harrastettu kikkailua” -fiilistä. Eikä hän päästänyt minuakaan turhan helpolla. Siitä on seurannut kova nostalgiavyörytys. Kaikista kappaleista tuli parempia kuin olin osannut toivoakaan. – Itse asiassa mua ei korona ole hirveesti kurittanut. Kaikki pienetkin jutut on perusteltuja. Hänen soolodebyyttinsä ”Continental Dinner” tuli vuonna 2009. JP:n kanssa yhteistyö toimi todella hyvin. Mukavaa, että se nyt viimein ilmestyy. Ehkäpä tuo poliitikkojen into laantuu hieman kesäkuun vaalien jälkeen. Se soljuu luontevasti. Sen jälkeen levyjä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin.”Skull” on jo hänen yhdeksäs soololevynsä. Niinpä tämäkin on parempi kuin mikään ennen. – Levyn tekeminen oli kaikin puolin kivaa. Jälkeenpäin tajusin, että nehän on todella hyviä. Niiden lisäksi me ollaan Jarkan kanssa tehty ”Songs Our Mama Taught Us” (2015) ja ”13 Gates” (2019). Mieluummin keikkailen oikeasti sitten, kun sen aika taas on. Koronaa edeltävälle ajalle osui myös hieman laiskempi vaihe keikkamyynnissä, jopa äärimmäisen laiska, joten kovin montaa keikkaakaan ei mennyt: parit festarit kesältä ja sellaista. Eihän siinä sitten auttanut kuin soittaa uudestaan, paremmin ja näkemyksellisemmin. Näinä aikoina ei voi muusikon kanssa jutustelua aloittaa juuri muuten kuin puhumalla koronasta ja sen vaikutuksista. Juurimusa monissa muodoissaan on aina ollut mun juttuni, mutta olihan mulla oman urani rinnalla vähän aikaa se esipunkkia soittanut Mickey and the Studentskin. Vaikka julkaisuajankohdasta saattaisi niin päätellä, niin nyt ilmestynyt ”Skull” ei ole koronapuhdetyönä syntynyt levy. Hänellä on näkemystä, hän kuulee asioita ja hänellä on ideoita. Mun mielestäni moni piisi olisi ollut valmis jo paljon aikaisemmin mitä ne lopulta sitten olivatkaan. Rumpali JP Hautalampi toimi toisena tuottajana. – Toisinaan vain keikkamyynti maittaa paremmin. On hienoa, että mukana on tuollainen kaveri, joka kuulee juttuja ja haluaa lisäillä kaiken maailman anekdootteja – sellaisia tavallaan mitättömiä juttuja – mausteeksi. – Tämä on yhdeksäs levy omiin nimiini. Jotkut täällä ovat sen takia murheen murtamia. Lähdin siihen mukaan ihan harrastuksena ja hauskaahan se oli. – Erona aiempaan mulla on nyt ensimmäistä kertaa ollut tuottajakaveri. Totta kai keikkoja tehdään heti kun vain saadaan. Aikaisemmin olen aina hoitanut tuotantopuolen itse. Se oli oiva syy ottaa puhelinyhteys Kuopioon siviilielämässä Tatu Metsäpeltona seikkailevalle Davelle ja päivittää hieman kuulumisia. Asia olisi kyllä tullut jo kahdellakin levyllä selväksi.. Sillä lähdimme mekin liikkeelle. Kysymykseen miten uusi levy eroaa aiemmista, löytyy Forestfieldiltä odotukset korkealle asettava vastaus. Yksi legendaarisimpia täkäläisiä ääniteknikoitakin perusti lettukioskin. Olen ajatellut, että parhaiten kai minä tiedän miltä minun tulee kuulostaa, mutta ei se välttämättä niin olekaan. Totta kai kun materiaali on jo vuoden päivät ollut valmiina ja sitä itsekin jaksaa yhä kuunnella, niin ehkä siinä on ainesta. Eihän tuollaiset yhden aiheen jutut kanna pitkään ja oikeastaan tämäkin kantoi yhden levyn liian pitkälle. Livestriimit ovat kovin suosittuja, mutta itse en oikein osaa suhtautua niihin. En tarkalleen tiedä mistä viivästyminen johtui – jotain levy-yhtiön juttuja. Lopputuloksesta ei kuitenkaan tullut kyhätyn ja nysvätyn oloinen. En olisi ikinä keksinyt itse niitä sinne lisätä. Olisihan se mukava jo kesälläkin soittaa. Julkaisu hoituu ajan hengen mukaisesti suuremmitta juhlallisuuksitta. Tiesin heti mitä se tarkoittaa ja tajusin ”kärähtäneeni”. 8 Blues News 3/2021 DAVE FORESTFIELD DAVE FORESTFIELD Rennon rootsin taitaja Rennon rootsin taitaja MARKO AHO D ave Forestfield julkaisi äskettäin yhdeksännen soololevynsä ”Skull”. Kolme levyä me kaikkiaan tehtiin. – Levy oli hyvin pitkälti valmiina, kun korona iski kehiin. On ollut kaikenlaista projektia työn alla. Isolla jengillä amatööripohjalta vääntävät. JP myös puuttui mun tekemisiin ja sanoi esimerkiksi jonkun kitarasoolon kuulostavan lähinnä treeniraidalta. Forestfield on vuosien saatossa ollut varsin tuottelias. Nyt oli sopivasti ollut hiljaisempi kausi. Poliitikot siis koettavat vääntää uusia keikkamestoja, alan ammattilaisten paistaessa lettuja. ”Pystyt kyllä parempaankin” se sanoi, vaikka itse olin ollut jo ihan tyytyväinen. Yllättäen joku halusi julkaista niitä levyjä, joten siinä vaiheessa siitä tulikin levyprojekti. – Aina sitä tietty kuvittelee, että se uusin levy on paras. – Julkaisukeikkojakaan ei tosiaan ole sovittuna
Meidän levytysura alkoi Bad Vugumilla, eli ”Radiopuhelinten lafkalla” ja alkupään keikkoja tehtiin niiden lämppärinä. Faaraon Top 10: Faaraon Top 10:. Viidakkorytmiikka, marakassit, eläimellinen meininki ja erikoisen malliset kitarat rules! GROUP INERANE: GROUP INERANE: ”Guitars From Agadez, Vol. 3” (2010) Ensin oli Ali Farka Toure ja sitten alkoi tulla Saharan suunnalta toinen toistaan mielenkiintoisempia, hypnoottisia kitarakokoonpanoja. ROLLING STONES: ROLLING STONES: ”Exile On Main Street” (1972) Nostalgiatrippi. Alkusysäyksen fanitukselle sain luettuani Philip Normannin The Stones -teoksen. THE SONICS: ” THE SONICS: ”Psycho-Sonic” (1993) 1960-luvun rock’n’roll-pumpuista ehkäpä se kovin. Ei voi kieltää, etteikö yhtyeen äkkiväärä ja säröinen yhdistelmä punkista, bluesista, soulista ja rock’n’rollista olisi tehnyt vaikutusta. Beefheartin kulmikkaita piisejä ollaan myös versioitu Cosmo Joneksen kera. Faaraona olen päässyt lämppäämään Bombinoa ja Mdou Moctaria. 1960-luvun brittibändien vaikutus heijastui takaisin Yhdysvaltoihin innoittaen uutta sukupolvea tarttumaan sähkökitaroihin, kirjoittamaan omat piisinsä ja luomaan musiikkia, joka on täynnä yllätyksiä ja nuoruuden vimmaa. ANDRE WILLIAMS: ANDRE WILLIAMS: ”Silky” (1998) Hurttia huumoria ja roisia räimintää. THE STOOGES: THE STOOGES: ”Fun House” (1970) Tässä hyvä esimerkkitapaus siitä, kuinka rajallisilla soittotaidoilla mutta väkevällä visiolla ja vimmalla saa ihmeitä aikaiseksi. Lyriikkapuolella tämä ja Fat Possumin varhaiset julkaisut toimivat jonkin sortin inspiraation lähteenä 90-luvun lopulla. Garagepunkkarit Mick Collins ja Dan Kroha jeesaavaat tuotantopuolella. Ekan pitkäsoiton äänitys-sessioihin Lahteen kundit tiputti mut jonkun kimppakeikkareissun yhteydessä. Blues News 3/2021 15 Vuonna 2003 Faarao Pirttikangas laati listan häneen vaikuttaneista blueslevytyksistä. Primitiivirokkia parhaimmillaan. Laulusolisti Gerry Roslie yltää lähes Little Richard -tasoiseen suoritukseen ja koko yhtyeen soitto ja soundi on murhaava. ”NUGGETS” ”NUGGETS”-kokoelmat (1984–85) Garagepunkja psykedeliaosasto soivat myös tiuhaan levylautasella, kun pistettiin bändiä pystyyn. Nuoret puhtoiset pojat halusivat kuulostaa samalle kuin vanhat likaiset miehet. Nyt tarkastelussa ovat enemmän rocksektorin levytykset: CAPTAIN BEEFHEART AND THE MAGIC BAND: CAPTAIN BEEFHEART AND THE MAGIC BAND: ”Doc At The Radar Station” (1980) Avangardebluesin merkkiteos. Yhtye toimi porttina afroamerikkalaisen rytmimusiikin maailmojen löytymiselle. Rollareihin hurahdin jo ala-asteella. JON SPENCER BLUES EXPLOSION: JON SPENCER BLUES EXPLOSION: ”Now I Got Worry” (1996) Tähän Cosmoja verrattiin alkuaikoina kyllästymiseen saakka. Kysyin Jyrki Raatikaiselta (rumpali, levy-yhtiömoguli), että mitä meidän pitää ottaa huomioon studiossa ja ohjeistus kuului, että vääntäkää kitaravahvistimet niin lujalle kun luontevalle tuntuu. RADIOPUHELIMET: RADIOPUHELIMET: ”Jäämeri” (1992) Nykivä funkrockpläjäys. BO DIDDLEY: BO DIDDLEY: ”Have Guitar Will Travel” (1960) Rock’n’rollin kuningas minun aikakirjoissani. Tämä kokoelma sisältää pitkäsoitot ”Here Are The Sonics” ja ”Boom” ssekä pari bonuspiisiä. Group Inerane on näistä meikän suosikki
Capone lahjoitti Chicagon kaupungille miljoona dollaria maidon hankkimiseksi lapsille, mutta vaati että maidon viimeinen käyttöpäivä pitää merkitä pakkauksiin, koska hänen veljensä oli kuollut juotuaan vanhentunutta maitoa. Joitakin juomavesiaiheisia kappaleita on sentään tehty. Ehkä siksi se ei ole paljoakaan inspiroinut bluesartisteja. Kahvia, teetä, virvoitusjuomia, olutta ja viiniä voi nauttia janon sammuttamiseksi ja virkistykseksi, mutta myös humaltumistarkoituksessa. Kappaleesta on olemassa kymmenittäin sanoitukseltaan vaihtelevia versioita, tekijöinä mm. Sitä juodaan keskimäärin noin 100 litraa vuodessa henkeä kohti, mikä on enemmän kuin missään muussa maassa. Jotain hyvää tai virkistävää pyydettiin, mutta jotain pahaa tai ilkeää saatiin. Suomalaisen keskimääräinen maidon kulutus 1950-luvulla oli peräti 300-400 litraa vuodessa. Brittiläinen popyhtye Herman’s Hermits tiivisti saman asian vuonna 1967 parilla sanalla: ”No milk today, my love has gone away.” Kyseessä on naisen jättämän miehen valituslaulu. Lähes kaikista tulkinnoista löytyvät kuitenkin seuraavantapaiset säkeet:”If you see my milk cow, please drive her home / I ain’t had no milk and butter, since my cow has been gone.” Eli laulun kertoja pyytää löytäjää palauttamaan karanneen lypsylehmänsä ja suree sitä, ettei ole saanut nauttia maidosta ja voista. Blues News 3/2021 19 JANOISTA BLUESIA JANOISTA BLUESIA Juomat bluesmusiikin sanoituksissa Juomat bluesmusiikin sanoituksissa TIMO KAUPPINEN R uoka-aiheisia blueseja kuvanneissa artikkeleissa (Sapuskabluesia!, ks. Samaa vesibensa -fraasia on käytetty useassa muussakin bluesbiisissä, ja se on selvästi vertauskuvallinen. Robert Johnsonin Milkcow’s Calf Blues (1937) on saman laulun variaatio, jossa kertoja asettuu vasikan (calf) asemaan. Vesi ei kuitenkaan sisällä mitään ravintoaineita, ja makukin on neutraali. Kokomo Arnold (1934), Elvis (1955) ja Eric Clapton (1992). John Lee Hooker on levyttänyt vanhan perinnesävelmän Waterboy (1949). Lehmällä tarkoitetaan näissä lauluissa naista, mitä nykyisessä kielenkäytössä pidettäisiin epäasiallisena. Janoa on monenlaista. Veden ohella ihminen voi janota (haluta, kaivata) esimerkiksi elämää, rakkautta, valtaa, ja jopa verta. Suomalaisten erikoisuutena on maidon käyttö ruokajuomana myös aikuisten keskuudessa. Ruokailun ohella juomia kuluu paljon myös vapaa-aikana. Yhdysvalloissa maidon kulutus oli vuonna 2015 noin 70 litraa henkeä kohti (Helsingin Sanomat 22.3.2021). Kuriositeettina mainittakoon, että myös gangsteri Al Capone liittyy maidon historiaan. Juoma-aiheisista blueseista selvä enemmistö käsittelee alkoholia. Tommy Johnsonin Cool Drink Of Water (1928) on tarina miehestä, joka pyytää naiselta raikasta viileää vettä, mutta saakin tältä juomakelvotonta bensiiniä. Tammikuussa ALS-sairauteen menehtyneen Pave Maijasen Jano (1985) on tästä hyvä kotimainen esimerkki. Kaikki muutkin juomat sisältävät aina vettä, eikä ihminen pysy ilman vettä pidempää aikaa edes elossa. Maito ja voi ovat puolestaan vertauskuvia sille, mitä kertoja naiselta haluaa saada. Varsinkin viski ja muut väkevät alkoholijuomat ovat bluesin ja muun juurevan musiikin sanoituksissa niin suosittu aihe, että niistä esitellään tässä artikkelissa vain suppea valikoima esimerkkikappaleita. Auringon paahteessa raatavat kahlevangit pyytävät pomoa kutsumaan paikalle vesipojan, joka jakaa juomavettä. Symboliikka jyllää maito-aiheisissa blueseissa. Nälkäinen vasikka mielii maitoa, mutta maito taitaa olla tässä tilanteessa jo aika laimeaa: ”Now, your calf is hungry, hoo, I believe he needs a suck / But your milk is turnin’ blue, hoo, I believe he’s outta luck.” Blind Boy Fullerin Hungry Calf Bluesissa (1938) vasikka on nälkäinen, mutta ei ryhdy anelemaan lehmän paluuta, vaan alkaa kehumaan itseään seksuaalisesti paremmaksi kuin yksikään nuorempi kolli: ”You can’t find no young cat, roll jelly like this old one do.” Elvis Costello on hyödyntänyt lypsylehmä-kielikuvaa näppärästi kappaleessa. BN 1/21 ja 2/21) ei käsitelty lainkaan ruokajuomia. Kappaleesta on tehty useita tulkintoja, mm. Tässä juttua niistä. RAIKASTA VETTÄ JA MALLASMAITOA RAIKASTA VETTÄ JA MALLASMAITOA Vesi on historian saatossa ollut varmaankin tärkein janoja ruokajuoma. Siinä kertoja istuskelee helteellä auringonpaisteessa, kärsii varmaan fyysisesti janosta, mutta tuntee samalla toisenlaistakin janoa ja syvää kaipausta: ”Siellä missä sä oot, on rauha rikkomaton / Mul’ on jano lähteesi vettä / Mul’ on jano kukkasi mettä / Minun huuleni rohtuneet / Etsii vettä virtaavaa.” Maito on perusjuoma, joka on tuttu kaikille suomalaisille. Siinä on kyse janosta. Howlin’ Wolf on levyttänyt sen nimellä I Asked For Water (She Brought Me Gasoline) (1956). Tunnetuin niistä lienee Milk Cow Blues
Nyt aamulla kaikki on taas hyvin, ja lusikallinen (spoonful) rakasta kahvia maistuisi miehelle taas. Johnsonin Malted Milkissakin on luultavasti kysymys vain laittomasta alkoholista, ja humalaisen höpötyksestä. Suomi on kahvinjuonnin maailmanmestari. Robert Johnsonin Malted Milk (1937) antaa ymmärtää, että jos juo paljon mallasmaitoa, juojalle tulee hassu olo ja hän alkaa puhua mitä sylki suuhun tuo. KAHVIJA TEEBLUESIA KAHVIJA TEEBLUESIA Kahvin virkistävä vaikutus havaittiin Etiopiassa jo ennen 1000-lukua. Mutta millaista juomaa mahtaa olla mallasmaito. Yhdysvalloissa oli valtakunnallinen kieltolaki vuosina 1920–1933, mutta se jatkui sen jälkeenkin vielä mm. Yhdysvalloissa vastaava luku on noin 4 kg. 20 Blues News 3/2021 Sour Milk Cow Blues (1984). Kertoja kuitenkin löysi naisen Memphisistä ja sai tämän palaamaan luokseen. Ensimmäiset kahvihuoneet (quahveh khaneh) perustettiin Mekkaan ja niistä tuli suosittuja koko arabialaisessa maailmassa. Tosin kulutus oli siellä 1940ja 1950-luvuilla nykyiseen verrattuna noin kaksinkertainen. Mississippin osavaltion monessa piirikunnassa, joissa se kumottiin virallisesti lailla vasta vuonna 2020. I keep drinking malted milk, trying to drive my blues away (2x) Baby, you’re just as welcome to my loving as the flowers in May Malted milk, malted milk, keep rushing to my head (2x) And I have a funny, funny feeling and I’m talking all out my head If I can get me just a spoonful of Maxwell’s House Do me much good as two or three cups this other coffee /.../ Good mornin’, baby, how you do this mornin’. Well, please, ma'am, just a lovin’ spoon, just a lovin’ spoonful I declare, I got to have my lovin’ spoonful Mallasmaito on kuivamaitoa, jossa on aromina ohramallasta. Kahvi kiellettiin Ruotsin valtakunnassa useaan otteeseen 1700-luvulla valtiontaloudellisista syistä, mutta kansan kahvihammasta kolotti sen verran ankarasti, että vuonna 1802 kahvi sallittiin lopullisesti. Läheisessä luostarissa kahvipavuista alettiin valmistaa juomaa, ja tieto uudesta ihmejuomasta levisi Etiopiasta Jemeniin ja Arabiaan. Monet salakapakat keksivät sekoittaa mallasmaitoa ja laitonta alkoholia drinkiksi ratsian pelossa. Käy ilmi, että kertojalle mainiota kahvia keitellyt nainen oli pakannut tavaransa ja lähtenyt. Tämän kappaleen ovat versioineet mm. Kieltolain aikana eräät mallasjuomien (alkoholijuomien). Nainen tuntuu pitävän enemmin kahvista ja teestä kuin laulun minähenkilöstä: ”You like coffee and you like tea / Much more than you like me / And everybody says watch out yeah / For the sour milk-cow blues.” Rocket Morganin biisin You’re Humbuggin’ Me (1958) kertojalle on tarjolla myös vain hapanta maitoa (piimää) ja palanutta paahtoleipää, vaikka nainen oli lupaillut jotain paljon parempaa kun naimisiin mentiin. Se sisälsi vähän alkoholia, ja sitä markkinoitiin lasten nukahtamisvalmisteena. Suomalaiset nauttivat vuonna 2019 paahdettua kahvia 9,9 kg eli noin 1 100 kupillista henkeä kohden. Johnson ei ollut pirtelöpoikia, ja kysymys onkin hänen biisinsä kohdalla todennäköisesti jostain muusta. Sitä voi sekoittaa maitoon esimerkiksi kaakaosiirapin kanssa, jolloin tuloksena on pirtelömäinen juoma. Johnny Winter (1991) ja The Fabulous Thunderbirds (1982). Mississippi John Hurtin Coffee Blues (1960) alkaa viattoman tuntuisesti Maxwell House -kahvin ylistyksellä. Siinä maito on jo selvästi hapantunutta. Tarinan mukaan Kaldi-niminen vuohipaimen huomasi vuohien valvovan öitä, kun ne olivat syöneet kahvipensaan marjoja. valmistajat siirtyivät tuottamaan mallasmaitoa. Kahvi rantautui Suomeen varakkaan väen juomana 1700-luvulla, mutta levisi rahvaan keskuuteen vasta 1800-luvulla
Mustaa kahvia juodaan ja hermosavuja vedetään. Bob Dylanin One More Cup Of Coffee (1975) kuvailee aamutunnelmia lemmenyön jälkeen. Tyttö on aistillinen, laulaa kuin leivonen, mutta hänen sydämensä on pimeä ja tutkimaton kuin valtameri: ”And your pleasure knows no limits / Your voice is like a meadowlark / But your heart is like an ocean / Mysterious and dark.” Vielä kupillinen kahvia, ja kertoja jatkaa matkaansa. kahvin, teen, lusikallisen ja rakkauden: ”It could fill spoonfull of coffee / Could fill spoonfull of tea / But a little spoon of your precious love / Could had enough for me.” Lovin’ Spoonful -yhtye poimi Hurtin kappaleen sanoituksesta itselleen nimen 1960-luvulla. Naista kaduttaa nyt, että sana miehen taidoista oli levinnyt muiden naisten keskuuteen ikävin seurauksin: “When you git good lovin’, never go and spread the news / Yes, he’ll double-cross you, and leave you with them empty bed blues.” Myös miehet voivat kehua kahvinkeittotaitojaan. Suomessa tarjoiltiin janoisille kieltolain aikana (1919–1932) valituissa ravitsemusliikkeissä ”kovaa teetä”. Ella Fitzgerald (1949), Ray Charles (1957), ja Beth Hart yhdessä Joe Bonamassan kanssa (2017). Se kytkee toisiinsa mm. Tee ei ole Yhdysvalloissa yhtä suosittu juoma kuin kahvi. Hän kertoo juoneensa 40 kupillista kahvia odotellessaan huolestuneena yöllä naisensa kotiinpaluuta. Kappaleen nimi on viite kuuluisaan ja paljon versioituun elokuvasävelmään Tea For Two, jonka alun perin esitti Doris Day vuonna 1950. Mies on jättänyt naisen, mutta haluaisi tämän nyt palaavan luokseen. Laulu ei kerro, millaiset olivat miehen kahvinjuontiin liittyvät vieroitusoireet seuraavana päivänä. Sanoituksessa kertoja on odotellut yksin koko yön kotiin rakastaan, joka joko tulee tai ei tule. Papa Charlie Jacksonin kappaleessa All I Want Is A Spoonful (1925) ja Charley Pattonin kappaleessa A Spoonful Blues (1929) lusikallisen on tulkittu viittaavan seksiin (siemensyöksyssä vapautuvaan spermamäärään). Päätä särkee ja uusi miesystävä on lähtenyt. Siitä on tehty toista sataa levytystä, tekijöinä mm. Sen nimikappale on saanut inspiraationsa brittihovin tapahtumista, joiden seurauksena kohupariskunta, prinssi Harry ja hänen puolisonsa Meghan Markle päättivät muuttaa elämäntapaansa ja asuinmaataan. Tytön isä on lainsuojaton kulkuri, joka on opettanut pääasiassa veitsenheittoa lukutaidottomalle tyttärelleen. Kertoja ei aisti tytössä kiintymystä tai kiitollisuutta. Mies ja nainen juttelevat keskenään aamuyöllä kahvitellen ja tupakoiden. The Band -yhtyeen Java Bluesin (1983) kertoja on hulluna Java-kahviin, jonka maun hän sanoo vaikuttavan kuin tulivuoren purkauksen. Vielä. Joissakin blueskappaleissa se kyllä mainitaan esimerkiksi kahvin yhteydessä, mutta varsinaisia tee-aiheisia blueseja on vähän. ”It’s so doggone good that it’ll make you bite your tongue / And I’m a coffee grindin’ mama and won’t you let me grind you some?” Bessie Smithin kertoja löytää itsensä tyhjästä vuoteesta kappaleessa Empty Bed Blues (1928). Kahvi ja savukkeet sopivat toisaalta myös onnellisiin hetkiin, kuten Otis Reddingin hitaassa soulissa Cigarettes And Coffee (1966). Siinä oli puolet teetä, puolet pirtua ja hyppysellisen sokeria. Bonamassa kumartaa brittibluesin suuntaan myös Abbey Roadilla Lontoossa äänitetyllä albumillaan ”Royal Tea” (2020). Nainen on kuitenkin edelleen tyytymätön ja tarjoaa aamuisin miehelleen vain puoli kupillista teetä. Blues News 3/2021 21 Spoonful-aiheisia blueseja tehtiin useita jo 1920-luvulla. Mustaa kahvia on kulunut paljon: “I’m feelin’ mighty lonesome / Haven’t slept a wink / I walk the floor an’ watch the door / In between I drink black coffee.” John Lee Hookerin kappaleessa Never Get Out Of This Blues (1972) nainen on lähtenyt ja vallitsee alakuloinen blues-tunnelma. Molemmat ovat onnellisia, kun ovat löytäneet toisensa. Lucille Boganin kappaleessa Coffee Grindin’ Blues (1929) nainen kehuu kahviaan ja kyselee saisiko jauhaa kahvia miehelle. Miehellä oli myös uusi kahvimylly, jolla hän osasi jauhaa naisen kahvit. Boliviassa ihmiset himoitsevat kulemma Javaa kuin kokaiinia. Vai mitä tuumaatte Bill Haleyn biisin päähenkilöstä kappaleessa Forty Cups Of Coffee (1957). Tämä saapuu aamulla viiden nurkilla ja mies on onnellinen, koska naiselle ei ollut sattunut mitään pahaa. Hövelisti hän lupailee kahviaan tarvittaessa myös naisen ystäville: ”Now when your friends want coffee, please send all your friends to me / I swear I’ll give them good coffee, and won’t give them no rotten tea.” Kahvin sisältämä kofeiini voi aiheuttaa riippuvuutta. Memphisläinen bluesmies Frank Stokes on laulussaan Half Cup Of Tea (1927) lopen kyllästynyt naiseensa, jonka vuoksi hän on jopa varastanut ja ryöstänyt. Tunnetuin näistä kappaleista on Howlin’ Wolfin versio Willie Dixonin klassikkobluesista Spoonful (1960). Mies oli ”syvän meren sukeltaja, joka pystyi olemaan pitkään sukelluksissa”. Kappaleen on versioinut myös Canned Heat (2003). Yksinäisen odottelijan aika tuntuu kuluvan hyvin hitaasti. Funny Paper Smithin Good Coffee Bluesissa (1930) mies pyytää naista asettumaan pitkäkseen vuoteeseen ja tarjoutuu parantamaan naisen päänsäryn keittämällä tälle hyvää kahvia. Led Zeppelin Tea For One (1976) on Robert Plantin ja Jimmy Pagen kitaravetoinen hidas ja pitkä blues, josta Joe Bonamassa teki oman versionsa vuonna 2006. Java on arabica-tyyppistä kahvia Jaavan saarelta Indonesiasta, jossa kahvipensaat kasvanat ylätasangolla noin 1400 metrin korkeudella. Kahvin jauhaminen (coffee grinding) on vanha bluesmetafora, jolla viitataan rakasteluun ja seksiin. Jazz-standardin Black Coffee levytti ensimmäisenä Sarah Vaughan vuonna 1949. Äiti on opettanut tyttärelle povaamista
Jimmy Witherspoonin Drinking Beer (1950) kertoo otsikon mukaisesti oluen juonnista. Tulevaisuus on epävarma, eletään kuolemaa uhmaten, ja juhlitaan koko yö: “Well, I woke up this morning and I got myself a beer (2x) / The future’s uncertain and the end is always near / Let it roll, baby roll (3x) / Let it roll, all night long.” ZZ Topin kappaleessa Beer Drinkers And Hell Raisers (1977) meno on honky tonkissa vähän samankaltaista kuin Doorsien roadhousessa. Aamulla on herätty ja aloitettu jo oluenjuonti. 22 Blues News 3/2021 kovempaa, ruutipitoista teetä juovat Mustavuoren pahat ihmiset, joista Bessie Smithin Black Mountain Bluesin (1930) kertoja ei tunnu lainkaan pitävän: ”And those people in Black Mountain are mean as they can be / Now they use gun powder just to sweeten up their tea.” Kaikkein rajuinta teetä siemailee kuitenkin minähenkilö Nick Caven kappaleessa Opium Tea (2005). Se jatkuu aamusta iltaan. Olavi Virta (1957) ja M.A. Kappaleen oikeat tekijät saivat taistella vuosikausia tekijänoikeuksistaan. Tilaston sijoilta 20 ja 21 löytyvät Yhdysvallat (73 L) ja Suomi (71 L). Olutaiheisia biisejä on paljon kantrija rockmusiikissa, mutta kyllä olut mainitaan myös blueskappaleissa. Lähin osuma oli Beth Hartin Coca-Cola (2016). Jos Coca-Cola ei ole innostanut bluesartisteja lauluntekoon, niin eivät kyllä ole muutkaan virvoitusjuomat. Hänen mukaansa viski on liian vahvaa ainetta naisille. Bessie Smithin Gimme A Pigfoot (1933) kuvaa lauantai-illan pippaloita Harlemissa ja räväkkää vanhaa tätiä, joka haluaa syödä siansorkkaa, juoda olutta ja tanssia humalassa rytmimusiikin tahtiin aamuun saakka. Tässä kappaleessa sen on katsottu viittaavan orjuuteen ja rotusortoon. Kappaleen ovat tulkinneet myös mm. Nummisen hyväntuulisessa sanoituksessa jenkkisotilaat on vaihdettu Pohjolan ”viikinkeihin”: ”Rum and Coca-Cola / hyvästi Pohjola / yöllä lemmen tuulia / päivällä ollaan ihan coolia. Suomeksi sen ovat levyttäneet mm. Esimerkkilauluksi saa kelvata Louis Jordanin Lemonade (1951), jossa kertoja etsiskelee naista, joka juo vain limonadia. Lääkärien varoituksista huolimatta kertojan asenne on kuitenkin edelleen kokaiinin haittoja vähättelevä: “Saying coke’s for horses, not for women or men / The doctors say it’ll kill you, but they didn’t say when.” Reverend Gary Davisin Cocaine Bluesissa (Coco Blues) (1957) kokaiini tekee sairaaksi:”This old cocaine is making me sick / Cocaine, all around my brain.” Tunnetuimpiin kokaiiniblueseihin kuuluu perinnesävelmään Little Sadie perustuva T.J. Tuolloin kokaiini oli vielä laillinen aine. Laulun kertoja nauttii siinä kesästä ja uudesta poikaystävästä, joka maistuu Coca-Colalta. Coca-Colasta kertovaa vanhaa bluesia en löytänyt. Alun perin kappale oli venezuelalaisen Lionel Beluscon säveltämä calypso, jonka sanoituksen kirjoitti trinidadilainen Rupert Grant (Lord Invader). Hän tapaa naisen, joka on perso oluelle, ja kohta miehellä ei ole rahoistaan jäljellä kuin yksi kymmenen sentin kolikko. Illan edetessä meteli voimistuu, väki. Yhdysvaltalainen viihdetaiteilija Morey Amsterdam kuuli laulun vieraillessaan Trinidadissa ja merkitsi sen kavereineen härskisti omiin nimiinsä. OLUTBLUESIA OLUTBLUESIA Vuoden 2019 tilastojen mukaan eniten olutta henkeä kohti juotiin Tsekin tasavallassa (189 litraa). Se tekee joistakin naisista yksinkertaisia (simple) ja joistakin mielipuolia (insane). Luke Jordanin Cocaine Bluesin (1927) kertojan on nainen jättänyt ehkä juuri kokaiinin käytön takia. Näistä kappaleista on suuri joukko variantteja, joita on kuvattu tarkemmin mm. Suomessa Coca-Colaa nautittiin ensi kerran vuonna 1936 Stockmannin kahvilassa, mutta vasta olympiavuonna 1952 se tuli laajemmin tunnetuksi, kun Coca-Cola Company lahjoitti sitä 720000 pulloa Sotainvalidien Veljesliitolle ja olympiakisojen järjestäjille. Billie Holiday (1949) ja Nina Simone (1961). Bluesissa kokaiiniaiheisia lauluja on paljon. Roy Buchanan (1986) ja Elvin Bishop (1988). Se on murhatarina, joka varoittelee kokaiinista: ”Come all you hypes and listen unto me, / Drink all you want to, but let that cocaine be.” Johnny Cash teki laulusta suositun esittämällä sen vähän muunnelluin sanoin vuoden 1968 konsertissaan Folsomin vankilassa. Rukouskutsu kaikuu minareeteista ja kerjäläislapset kerääntyvät miehen ympärille kaupungilla. Hän on mikä on, ja jumissa siellä missä on, mutta tuntee olevansa myös vapaa: ”I’m a prisoner here, but I’m also free / And I smile, and I sip my opium tea.” KOKISTA JA LIMPPARIA KOKISTA JA LIMPPARIA Maailman suosituin virvoitusjuoma on luultavasti Coca-Cola, jota on myyty Yhdysvalloissa vuodesta 1886 alkaen. Tiukentuneen lainsäädännön myötä kokaiinin määrää Coca-Colassa vähennettiin, ja vuoden 1929 jälkeen kokaiini poistettiin teknokemiallisesti kokalehdistä, joita edelleen käytetään juoman valmistuksessa. Eli tässä Hannah Brown kannustaa paikalla soittelevaa musikanttia villiin menoon. Coca-Colasta käytetään myös nimitystä ”Coke”, joka viittaa slangissa suoraan kokaiiniin. Laulu oli paikallinen hitti Trinidadissa jo vuonna 1943. Numminen (2004). Hannahin tarkoituksena on tanssia shimmyä ja juopotella, kunnes poliisit tulevat pidättämään porukan. Hän pohtii, mitä hänen omat lapsensa mahtaisivat hänestä ajatella. Memphis Slimin Beer Drinkin’ Woman (1940) on kertomus miehestä, joka menee kapakkaan 45 taalaa mukanaan. ”Gate” on mustaan muusikkoon viittaava slanginimitys. Viskin vaikutuksista miehiin Jordan ei mainitse mitään. Ihanaa!” Coca-Cola sisälsi vuoteen 1903 saakka tuoreita kokapensaan lehtiä, joista liukeni juomaan kokaiinia. Seuraavaksi eniten kaljoiteltiin Itävallassa (108 L), Romaniassa (100 L) ja Saksassa (99 L). Sen ovat myöhemmin tulkinneet mm. Old Hannah Brown from ’cross town Gets full of corn and starts breakin’ ’em down Just at the break of day you can hear old Hannah say, ”Gimme a pigfoot and a bottle of beer” Send me, gate, I don’t care Siansorkka on etelävaltojen mustan köyhälistön ruokaa. Esimerkiksi Cocaine Blues -nimisiä kappaleita on useita erilaisia. The Supremes on tehnyt Coca-Cola -nimisen mainoslaulun vuonna 1965, ja The Who -yhtyeen kappaleen Glittering Girl (1967) lopussa on vastaavanlainen kaupallinen tiedote. Andrew Sisters -lauluyhtyeen Rum And Coca-Cola (1945) oli jättihitti Yhdysvalloissa. Silloinkin hän aikoo panna hanttiin ja kehottaa myös muita juhlijoita rajuun, jopa väkivaltaiseen vastarintaan: ”Check all your razors and your guns.” Tämä provokatiivinen laulu on alun perin nimeltään Gimme A Pigfoot (And A Bottle Of Beer), ja sen on säveltänyt musta aviopari Wesley Wilson ja Coot Grant. Puhutaan soopaa, kutsutaan naapurit mukaan ja juhlitaan kevättä: ”Yes, it’s spring / Wine is fine but give me lots of beer.” The Doorsin Roadhouse Bluesissa (1970) ollaan menossa autolla tienvarren juottolaan irroittelemaan. Yhdysvaltalaisten sotilaiden myötävaikutuksella se levisi 1900-luvun aikana lähes kaikkialle maailmaan. ”Red” Arnallin western swing vuodelta 1947. Wikipedian artikkelissa ”Cocaine Blues”
Tällä oudolla kantrilaulajalla on hyvä syy käytökseensä. Leon Redbone levytti oman versionsa aiheesta Blind Blakea myötäillen vuonna 1987. Toby Keithin kappaleessa Cold Beer Country (2012) syynä on kova helle ja jano. Jerry Lee Lewis versioi kappaleen vuonna 1970. Blues News 3/2021 23 humaltuu, bändi soittaa lujaa ja kulman takana jo tapellaan. Otis Reddingin Champagne And Wine (1968) on soulkappale, jossa paljon kokenut mies muistelee ensirakkauttaan. Laulun minähenkilö aikoo kuitenkin pysyä visusti vain marijuanassa, eikä halua olla missään tekemisissä kokaiinin kanssa. Sen mukaan Charlie oli roisto ja varas. Miehen sydämessä olisi paikka vielä avoinna hänet jättäneelle naiselle, mutta kapakassa miehen vasemmalla puolella istuva tyttö alkaa näyttää jostain syystä yhä paremmalta jokaisen olutuopin jälkeen. Piedmont-blueskitaristi Blind Blake teki omannäköisensä version vanhasta englantilaisesta music hall -sävelmästä Champagne Charlie vuonna 1932. Se on ylistyslaulu viinille, joka pitää sanoituksen mukaan surut poissa ja saa olon tuntumaan mainiolta. Hän ei pelkää naisen pettävän, ei itke tämän vuoksi öisin, eikä sydänkään ole murskana. Wine Wine Wine -nimisiä eri kappaleita on ainakin kolme. Jos tuo nainen vielä palaa, mies lupaa tälle shampanjaa, viiniä, ikuisen sunnuntain ja tähdet taivaalta: ”Champagne and wine / That’s what it’s gonna be / Everyday, is gonna just be like Sunday / Everynight your gonna have stars in the sky.” Etta James päivitti kappaleen naisnäkökulmasta vuonna 2011. Hänellä ja hänen naisellaan nimittäin menee yhdessä hyvin! “I can’t put much feeling in saying love is all gone wrong / I don’t lose no sleep at night ’cause things with you are going right.” Oluenjuontiin on toki muitakin syitä kuin murheet lemmenasioissa. Kymmenestä eniten viiniä kuluttavasta maasta yhdeksän on Euroopasta. Siinä minähenkilö kertoo tuskin koskaan laulavansa oluenjuontilauluja. Pohjoismaissa vastaavat luvut olivat Tanska 4,3 L, Ruotsi 3,6 L, Norja 2,3 L ja Suomi 1,8 L Luther Allisonin Cherry Red Winen (1995) kertoja on huolestunut naisystävänsä liiallisesta punaviinin kittaamisesta. Olut virtaa janoisiin kurkkuihin ja helvetti on irti. Sellaisen ovat levyttäneet mm. Tom Waitsin kappaleessa Warm Beer And Cold Women (1975) humaltunut mies haluaa unohtaa pois lähteneen naisensa ja yrittää avautua asiasta ventovieraille kapakassa kehnoin tuloksin. Viinejä on monenlaisia. Juominen jatkuu pitkään, aina kokovartalopuudutukseen ja ajatusten sammumiseen saakka: ”I’m gonna keep drinkin’ / Until I’m petrified /.../ ’Till I can’t move a toe /.../ ’Till I can’t even think.” Samantapainen asetelma on tuttu myös muussa juurevassa musiikissa. Mies itkee yksinäisenä pois lähtenyttä naistaan ja kyyneleet valuvat olutlasiin. It’s a big job just gettin’ by with nine kids and a wife But I’ve been a workin’ man dang near all of my life And I’ll keep on workin’ long as my two hands are fit to use I’ll drink a little beer in a tavern and sing a little bit of these workin’ man blues Well, a little bit o’ wine is never bad People drink wine to keep from feelin’ sad ’Cause when I get it, I feel so doggone fine Give me wine, wine, wine, all the time, time, time (2x) ’Cause when I get it, I feel so doggone fine HIENOJA JA VÄHEMMIN HIENOJA VIINEJÄ HIENOJA JA VÄHEMMIN HIENOJA VIINEJÄ Euroopassa juodaan paljon viiniä. Johnny Cashin I Hardly Ever Sing Beer Drinkin’ Songs (1975) on tervetullut poikkeus edellä kuvatusta kaavasta. Kantrimusiikissa on paljon olutlauluja. Jos hellettä on varjossa 43 astetta, jäätee ja limonadi eivät toimi, vaan tarvitaan kylmää olutta: ”It’s cold beer country, hundred and ten in the shade / Iced tea won’t cut it, and neither will lemonade / I need a cold Budweiser on a barstool and a jukebox balladeer / Singin’ cold beer country.” Merle Haggardin Workin’ Man Bluesissa (1969) kovaa työtä tekevä, suurperheellinen mies hoitaa päättäväisesti työnsä ja rentoutuu viikonvaihteessa nauttimalla muutaman oluen tavernassa laulaen työmiehen bluesia. Tunnetuin näistä lienee R&B-pianisti Dixonin Wine, Wine, Wine (1952). Bobby Fuller, Rod Piazza ja Floyd Dixon. Yhdysvalloissa viiniä juotiin likimain sama määrä kuin Suomessa eli 1,7 litraa per nuppi. Kärkimaa vuonna 2019 oli Ranska, jossa keskikulutus henkeä kohti oli 6,7 litraa (puhtaana alkoholina mitattuna). Muddy Watersin Champagne And Reefer (1980) suosittelee janojuomaksi shampanjaa ja suupieleen marijuanasätkää (reefer), jos haluaa päästä pilveen (get high). Hän aikoo viedä naisen lääkäriin tutkittavaksi ja epäilee, että jos juominen jatkuu, naisen haudalla tulee kasvamaan kirsikanpunaista ruohoa! ”You gonna keep on drinking that bad wine, baby / Even the grass on your grave will be cherry red.”. Kukaan ei välitä ja tunnelma on apea: ”All these double knit strangers with gin and vermouth and recycled stories / In the naugahyde booths / With the platinum blondes and tobacco brunettes / I’ll be drinkin to forget you.” Rockabilly-yhtyeenä tunnettu The Stray Cats on myös nyyhkykantritunnelmissa hitaassa biisissä Lookin’ Better Every Beer (1993). Se on kuulemma hyväksi aivoille ja rentouttaa kropan. Hank Wiliamsin There’s Tear In My Beer (1951, julkaistu 1989) on tyypillinen esimerkki. Eli ei tässä vielä juomatapojen osalta olla kovin eurooppalaisia. (sijalla 41 maailmantilastossa). Aloitetaan sanoitusten tarkastelu hienommasta päästä, shampanjasta
Tästä huolimatta kertojan johtopäätös tapahtumista ei ole alkoholista luopuminen, vaan siirtyminen miedompiin juomiin: ”I think I’ll stop drinking whiskey / And going back to bad wine.” Kappaleessa Good Good Whiskey (1953) Milburnin minähenkilö sen sijaan on jo siirtynyt tiukalle vesilinjalle. Jos shampanjat ovat viinien aatelia, niin spurgujen suosimat maustetut väkevät viinit ovat sitä alinta kastia. Nainen on jättänyt, mutta siitä kyllä selvitään viskiin retkahtamatta. Alkukantaista ja uskottavaa rytkettä. But I’m the only one here drinkin’ Barley water You left me to drown my broken heart But this one, I’ll get over, well, stone cold sober ’Cause I don't need Jose, believe me, honey, I’m okay Jack Daniels or Jim Beam ain’t gonna pull me through You wasted my time, my heart and my mind too. Käsitän asian niin, että tämä spodiodi sisältäisi puolet seljaviiniä (tai sherryä) ja puolet mustikkaviiniä. Kun sitä juo, tukka lähtee, varpaat jäätyvät, veri muuttuu höyryksi, yskittää, ja kohta sen juoja kiljuu kuin kotka ja karjuu kuin leijona. Jerry Lee Lewis teki siitä kantrihitin vuonna 1973, ja Suomessa kappaleen ovat levyttäneet mm. Lieneekö R&B saksofonisti Big Jay McNeely nauttinut samaa spodiodi-juomaa, koska hän kappaleessaan All That Wine Is Gone (1983) luettelee seljan, sherryn ja loganmarjan (vadelman ja mustikan risteytys). Humalatilaa kuvaavia englanninkielisiä termejä on kymmenittäin (drunk, tight, stoned. Kerouacin baarissa saama juoma oli cocktail, jossa oli portviiniä ja halpaa bourbon-maissiviskiä. Seasick Steven Thunderbirdissä (2007) vapaata kiertolaiselämää viettävä kertoja juo pelkästään halpaa Thunderbird-viiniä. 24 Blues News 3/2021 Derek & The Dominos oli Eric Claptonin sivuprojekti vuosina 1970–1971. Kuusi kertaa viikossa. Hän halveksii varakkaan väen tylsänä pitämäänsä elämäntapaa, jossa mm. Seljan marja sisältää raakana syanidia ja on myrkyllinen. Sanoituksen mukaan kaikki viini tuli jo juotua, ja ikävä kyllä nainenkin lähti, koska viiniä ei enää ollut. Näiden rajausten jälkeen olen kelpuuttanut mukaan vain sellaiset bluesit ja juurimusiikkikappaleet, joiden aiheena ovat nimeltä mainitut väkevät alkoholijuomat tai niiden tyypit, kuten viski, gini, vodka, konjakki, rommi tai tequila. R&B-kitaristi Sticks McGheen kappaleen Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee (1947, 1949) mukaan New Orleansissa kaikki hipsterit (cats) juovat tätä oudon nimistä ilojuomaa, joka saa porukan laulamaan ja remuamaan. high, loaded jne.). Milburnin tunnetuin viski-laulu Bad Bad Whiskey (1950) oli hitti ja se nousi r&b-listan kärkeen. Se tepsii vastahakoiseen ”piikkisikanaiseen”. McGheen kappale oli Atlantic-levyyhtiön ensimmäinen hitti vuonna 1949, ja sitä on versioitu paljon. istutaan pitkiä aikoja autoissa ruuhkaliikenteessä. Juha Hurmeen kirja ”Suomi” (2020) mainitsee kilpailun, jonka voittaja luetteli 747 synonyymia humalassa ololle. Viski-kappaleiden ohittamaton tulkki oli r&b-pianisti-laulaja Amos Milburn (1927–1980), joka levytti 1950-luvulla useita alan klassikoita. Papa Lightfoot pelkää viinin, naisten ja viskin koituvan kuolemaksi kappaleessa Wine, Women And Whiskey (1954). Sen minähenkilö on ilmeisesti nauttinut liikaa alkoholia ja kärsii aamulla pahasta päänsärystä. Yhtyeen live-materiaaliin kuului myös kappale Bottle Of Red Wine (julkaistu 1973). Beat-kirjailija Jack Kerouac kuvaa nauttineensa ”spodiodia” San Franciscossa kirjassaan ”On The Road”. Nainen tuhlasi miehen kallista aikaa, mutta nyt mies ei aio tuhlata enää rahojaan tähän naiseen tarjoamalla tälle hyvää viskiä. McGheen sanoituksessa mainitaan kertosäkeessä ”elderberry (selja), or sherry, blackberry (mustikka), half and half”. Erikoisimman viininvalmistusreseptin tarjoaa kuitenkin Screamin’ Jay Hawkins kappaleessaan Alligator Wine (1958): Sekoita astiassa alligaattorin verta, kalan vasen silmä ja sammakon nahka. Niin tehtiin, ja juoma maistui molemmille. Sen kertosäe viittaa asunnon ja perheonnen menetykseen: ”Bad, bad whiskey / Made me loose my happy home.” Lisäksi mainitaan, että kertoja oli joutua humalapäissään tappeluun. Ja naukkailla siinä sivussa Thunderbird-viiniään. Hän pyytää ”beibiään” hakemaan jostain pullollisen punaviiniä krapulan parantamiseksi. Tässä valikoima niistä. Hänen kaverinsa ehdotti, että ostetaan pullo Thunderbirdiä, jos miehellä on vipata 59 senttiä. Sen sijaan hän itse voi matkustaa koska vain pummilla tavarajunalla Kaliforniaan, poimia tilapäistyönä vähän aikaa tomaatteja ja viettää iltaa keitellen kulkureiden (hobojen) leirinuotiolla spagettia miljoonien tähtien tuikkiessa taivaalla. Jussi & The Boys, Rauli Badding Somerjoki ja ”Lääkintöhallituksen kauhut”, Doctor’s Order. Lisää kupillinen suovettä, laske yhdeksään, sylkäise vasemman olkapään yli, ja kas, alligaattoriviini on valmista. Muitakin keinoja varmaan olisi kannattanut harkita. Hänen naisensa on jo häipynyt kotoa ja naisen paluuta toivotaan hartaasti. Vaikka Milburn käsitteli monissa biiseissään ansiokkaasti alkoholia ja juhlimista, selviä todisteita hänen omasta ”liukastumisestaan nuottiöljyyn” (alkoholiongelmasta) ei ole. Siirrytään sitten tavanomaisista perusviineistä erikoisempiin viineihin. Lightfootin ääni kitisee kuin vanha ladonovi. Townes van Zandtin Talking Thunderbird Blues (1977) on kertomus miehestä, joka oppi tuntemaan Thunderbird-viinin kantapään kautta. Pari pullollista lisääkin tyhjeni kunnes mies hoiperteli kotiin. Vaimo oli leikkuuveitsen kanssa ovella vastassa eikä päästänyt miestä sisään. Keitettynä myrkyllisyys kuitenkin katoaa ja seljasta voidaan valmistaa makeaa viiniä. Ensisijaisesti humalatilaan liittyvät bluesit olen sivuuttanut, samoin kuin kuin kappaleet, joissa aiheena on yleisluontoisesti vain alkoholi tai viinanjuonti. VÄKIJUOMABLUESIA VÄKIJUOMABLUESIA Vahvoihin alkoholijuomiin liittyviä blueseja on niin valtavasti, että niitä on pakko karsia tiheällä kammalla. Kokemuksesta valaistuneena mies nauttii nykyisin vain ehtoollisviiniä. Suomen kieli on tässä suhteessa vielä englantiakin rikkaampi. Ylivoimaisesti eniten bluesartistit ovat kuvanneet viskiä (whiskey, whisky) tai sen alalajeja kuten bourbonia, joka valmistetaan valtaosin maissista. Hän kuoli 52-vuotiaana aivoinfarktiin Houstonissa Texasissa
Sen ovat tulkinneet myös Dr. Mutta kaunis nainen ja auto on kyllä toimiva yhdistelmä, joka tekee miehen onnelliseksi. Pitäen mielessä kuitenkin konjakin ja muiden alkoholijuomien yhteydessä kohtuus, sillä vanhan suomalaisen sananlaskunkin mukaan viina on viisasten juoma.. Viskin ohella toinen suosittu väkijuoma mustien bluesartistien keskuudessa vaikuttaa olleen gini. Siinä kertoja syyttelee viskiä ja naisia, joiden takia auto ja rahat ovat menneet. Hän seisoo sateessa, on yksinäinen, eikä edes ole kunnolla kännissä. Kertojan mukaan nainen tulee sokeaksi ja ennen pitkää hulluksi, jollei lopeta juomista. Siinä ei vuodateta kyyneliä tequila-lasiin naisen takia, vaan sen takia, että Santa Fessa sattuu olemaan ”kylmää kuin helvetissä”. Suomalaisille tutuin viina on ohrasta (aiemmin perunasta) valmistettu Koskenkorva, jonka alkoholipitoisuus on 38%. Jos sitä ei löydy, pitää tyytyä pontikkaan (moonshine). John Lee Hookerilla on omakin viskibiisinsä Whiskey And Wimmen (1960). Tarkkaan ottaen se ei ole vodkaa, koska siihen on lisätty vähän sokeria. Vicious Vicious Vodka (1954) kertoo viheliäisestä vodkasta, jonka takia minähenkilö saapuu treffeille 20 minuuttia myöhässä ja saa kuulla kunniansa naisystävältään. Sonny Boy (John Lee) Williamsonin Whiskey Head Bluesissa (1938) varoitellaan naista, joka on koko ajan päissään ja flirttailee muiden miesten kanssa. Se on pehmeää ja kallista, nestemäistä kultaa joka siemaus. Vodka on maustamatonta kirkasta vahvaa alkoholijuomaa, joka on valmistettu perunasta, viljasta tai muusta maataloustuotteesta. Alkuperäinen Gin House Blues (1926) alkaa sanoilla “I’ve got a sad sad story today / I’m goin’ to the gin house when the whistle blows.” Naisen mies itkettää tätä öisin ja nainen on menossa hukuttamaan murheensa giniin heti kun tehtaan pilli soi ja työ loppuu. Tanqueray on yrteillä maustettua englantilaista giniä. Feelgood (1993) ja kotimainen Doctor’s Order, jonka yhtyenimikin viitannee giniin päin. Bessien Smithillä on kaksi erilaista Gin House Blues -kappaletta. Buddy Guyn yhdessä Jeff Beckin ja Keith Richardsin kanssa esittämä Cognac (2018) ylistää kyseistä juomaa. Mielessä eivät nyt ole kertojalla enchiladat vaan Colorado, jonka raikkaaseen ilmaan ja vihreille niityille hänen mielensä halajaa: ”I’ve got teardrops in my tequila / Got Colorado, not enchiladas, on my mind / Ain't it cold as hell in Santa Fe.” Konjakki on Ranskassa tarkoin rajatulla alueella kasvaneesta viinistä tislattua ja tammitynnyreissä kypsytettyä rypäleviinaa. Big Bill Broonzyn Whiskey And Good Time Bluesissa (1938–1939) kolme asiaa ei jätä minähenkilöä rauhaan: viski, hauskanpito ja naiset. Yöelämä ei sovi hänelle: “Whiskey and wimmin almost wrecked my life /.../ Nightlife, nightlife, nightlife / ain’t no good, ain’t no good for me.” Funny Paper Smithin Corn Whiskey Bluesissa (1930, julkaistu 1972) mies on alakuloisissa tunnelmissa ja alkaa ryypätä. Chicagolaisen bluesnaisen, Nora Jean Wallacen minähenkilö aikoo nauttia runsaasti toista kuuluisaa konjakkia kappaleessa Martell (2020). Niinpä päätetäänkin hakea lasit, ja humallutaan tyylikkäästi komeita kitarasooloja vuorotellen soitellen. Erityismaininnan saa Remy Martin XO, joka sanoituksen mukaan ei tapa eläviä, mutta herättää kyllä kuolleetkin uudelleen eloon. “I don’t wanna be rich, I don’t care for fancy clothes / Yes, give me a pretty woman and an automobile, I will be a happy soul.” Varsin kritiikitöntä suhtautumista viskiin edustaa paljon versioitu Sleepy John Estesin Divin’ Duck Blues (1929). Se on kertomus miehestä, joka suree baarissa pois lähtenyttä naistaan. Sulkemisaika on lähellä, ja mies tekee baarimikolta viimeisen tilauksensa: yksi bourbon, yksi skottiviski ja yksi olut, kiitos. Joe Bonamassan kertoja yrittää huuhtoa murheensa pois mielestään juomalla ginistä ja oratuomen (sloe) marjoista valmistettua punaista likööriä kappaleessa Sloe Gin (2007). armanjakki, calvados ja grappa. Yksi sentään löytyi, tekijänä jälleen, kukas muu kuin Amos Milburn. Muilla alueilla samaan tapaan rypäleistä tai muista hedelmistä valmistetut väkevät alkoholijuomat ovat brandyjä. John Lee Hooker (1966) ja George Thorogood (1977) nimellä One Bourbon, One Scotch, One Beer. Tunnetuin tequila-kappale on varmaankin The Champs -yhtyeen instrumentaali Tequila (1958), joka nousi aikanaan sekä r&bettä pop-listojen kärkeen. Jos joki olisi viskiä ja kertoja olisi sukeltajasorsa, hän sukeltaisi joen pohjaan eikä tulisi koskaan takaisin pinnalle. Niitä ovat mm. Kun hän on kännissä, hän lähtee kaupungille rähjäämään, haastamaan riitaa ja etsimään lisää maissiviskiä. Yhdysvaltojen bluesmiehet eivät vodkasta ole lauluja juuri tehneet. Viskin juonti voi olla haitallista myös naisille. Niistä en blueseja pikaisilla nettihauilla löytänyt, mutta konjakista on levytetty parikin tuoretta bluesia. Blues News 3/2021 25 Parhaiten Milburnin viski-lauluista tunnetaan luultavasti Rudy Toombsin kirjoittama One Scotch, One Bourbon, One Beer (1953), jonka teemaa ovat hyödyntäneet omissa kappaleissaan mm. Moni bluesmusiikin ystävä olisi varmaan ollut mielellään mukana fiilistelemässä tässä huippukitaristien iloisessa sessiossa. Hyvää esimerkkiä tequila-aiheisesta bluesista en löytänyt. J.J. Ilkeä, rottamainen vodka sekoitti miehen pään ja aiheutti kiusallisen myöhästymisen: ”Vicious, vicious vodka, you dirty rat.” Tequila on meksikolaista kaktusviinaa. Tunnelma on kuin osuman saaneella hävittäjälentäjällä myrskyävän meren yllä: ”Mayday, mayday, I’ve been shot down / Over the stormy sea.” Johnnie Johnson levytti yhdessä Keith Richardsin kanssa kirjoittamansa reippaan rallin Tanqueray vuonna 1991. Usein juuri viski käynnistää tapahtumasarjan, joka johtaa huonoihin seurauksiin. Chip Taylorin ja Carrie Rodriguezin Sweet Tequila Blues (2002) on nimestään huolimatta kantria. Jos lentää liian korkealla, sattuu kipeästi, kun putoaa takaisin maan pinnalle. Nina Simone (1961), Dinah Washington (1958) ja brittiyhtye The Animals (1966). Calen Teardrops In My Tequila (1983) on myös kantrihenkinen. Sanoituksessa haetaan kulman takaa pullo Tanquerayta ja nautitaan se yhdessä ”beibin” kanssa. Tätä paremmin tunnettu on Bessien Me And My Gin (1928), joka tunnetaan myös nimellä Gin House Blues. Näiden laatukonjakkeja kuvaavien bluesien myötä on hyvä päättää tämä katsaus. Se alkaa sanoilla “Stay away from me ’cause I’m in my sin / If this place gets raided, it’s just me and my gin.” Tämän alkoholisoituneen ja ”syntisen” naisen laulun ovat levyttäneet mm. Kertojalla on Texasissa tyttö, mutta tämän sukulaiset estävät viskisieppoa ja tyttöä tapaamasta toisiaan
Goofinin toiminnan vakiintumista edesauttoivat paitsi onnekkaat sattumat, myös periksiantamaton työ kohti nuoren yrittäjän itselleen asettamia päämääriä. Keinot etsiä yhteistyökumppaneita olivat 1980ja vielä 1990-luvullakin hyvin rajalliset tämän päivän pohjattomiin internet-kanaviin verrattuna. Nykyään on niin helppoa löytää netin kautta yhteydet, mutta voitko luottaa sellaisiin ihmisiin, se on toinen juttu. Lisäksi haalin kaikki mahdolliset musiikkilehdet mitä vain oli saatavilla. On kuitenkin aina mielenkiintoista löytää maailmalta sellaista musiikkia, josta ei ole ollut aiemmin mitään käsitystäkään. Myös Fennica Records alkoi ostaa julkaisujani. Ensimmäiset reissut 1983–84 alan tapahtumiin Ruotsiin avasivat todella paljon silmiä. Levykokoelmaansa hän onkin kartuttanut viime vuosina lähinnä tarkasti valituilla erikoisuuksilla. Tutustuin myös norjalaisiin ja tanskalaisiin aktiiveihin ja yht’äkkiä minulla olikin verkosto kaikkialle Pohjoismaihin. Tänään sanoin noin, huomenna voisin kenties nimetä vaikkapa Ray Campin, Hayden Thompsonin ja Wanda Jacksonin. Siitä se lähti. Siitä eteenpäin se olikin sitten sitä samaa oravanpyörää, joka kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Goofinin kanssa yhteistyötä tehneistä isoista nimistä haluan ehdottomasti mainita Jack Scottin, Dale Hawkinsin ja Johnny Carrollin. Seuraavaksi ilmestyi kokoelmakasetti ”On The Move”, joka äänitettiin suurin piirtein yhdessä päivässä Teukka Grönroosin studiolla Helsinginkadulla. Kun olet istunut jonkun tyypin kanssa samassa pöydässä, jutellut ja vaikka kaatanut maljan tai pari, on aivan erilainen meininki lähteä työskentelemään yhdessä. – On ollut erittäin upeaa saada tehdä vuosien saatossa töitä sellaisten 1950-luvun rock’n’roll-artistien kanssa, joista olen itse digannut todella paljon – käydä kyläilemässä heidän luonaan tai vastavuoroisesti kutsua näitä legendoja kotiini. – Lompakkohan se on, mikä tässä tasapainoilussa päätökset tekee. Eräs tämänhetkisen rootsmaailman arvostetuimmista pienlevymerkeistä totta kai aloitti sekin taipaleensa totutun vaatimattomasti julkaisemalla ensin sen omistajalle Pete Hakoselle tuttujen kotimaisten yhtyeiden musiikkia, mutta kasvu grand prix -luokkaan tapahtui kuitenkin jopa odottamattoman joutuisasti: – Kaikki sai oikeastaan alkunsa Pirates-musiikkilehdestäni, jonka esikuvana puolestaan toimi hyvän ystäväni Antti Reinikan lehti Rock Bop And Dig It. Pahinta hamstrausvimmaa ovat jo pitkään hillinneet isälliset vastuut. 26 Blues News 3/2021 GOOFIN’ RECORDS GOOFIN’ RECORDS Konkariyhtiön toiminta jatkuu Kumpulassa Konkariyhtiön toiminta jatkuu Kumpulassa PETE HOPPULA Y li 35-vuotisen aktiivihistorian 1950-luvun tyylisen rock’n’rollin, rockabillyn ja rhythm’n’bluesin parissa luonut Goofin’ Records kuuluu kotimaan tunnetuimpiin levy-yhtiöbrändeihin juurimusiikin saralla. Piratesia tehtiin parin vuoden ajan, sitten tuli Bird Dogs -yhtyeen EP-levy, joka oli samalla sekä tuolloin vetämäni SRRS:n eli Suomen Rock’n’Roll Seuran että Goofin’ Recordsin esikoisjulkaisu. Kun Lepakossa tai muualla järjestettiin rock’n’roll-bileitä, roudasin sinne lehtija levynyssäkän myyntiin. Ensisijaisesti ostan levyjä liikkeeseen, mutta kyllä siinä alkuvaiheessa olivat ne molemmat lautaset pöydällä. Puntarin mittari rakkaan ajanvietteen ja yrittäjyyden välillä kallistuu kauppiaan arjessa kausiluontoisesti puolelta toiselle. Se on juuri se keräilyn juju, ja siitä se palo aina syttyy. Se on suurin rikkaus tässä hommassa. Sen jälkeen tulivat automaattisesti mukaan Bear Family ja muut saksalaiset yhtiöt. Äänitteet lähtivät menemään pikkuhiljaa kaupaksi, ja niitä saatiin kohtalaisen hyvin ulkomaillekin. Tietenkin lisäksi oli levyjä, jotka kiinnostivat itseäni. – Otin levynkansista ylös kontaktitietoja ja lähettelin näille julkaisutahoille postia. Jos kotimaiset aktit kuten Hal Peters & his Trio, The Housewreckers, Whistle Bait, Mike Bell & The BellTones ja The Barnshakers ovat pääseet Goofinin välityksellä niittämään mainetta kotimaan rajojen ulkopuolellakin, on levyyhtiö tehnyt merkittävää kulttuurityötä myös tuomalla lukuisia amerikkalaisia rock’n’rollin legendoja Suomeen, sekä esiintymään että julkaisemaan täällä musiikkiaan. Neljännesvuosisadan ajan myös omaa kivijalkakauppaa Helsingin Kallion ympäristössä isännöinyt Pete Hakonen siirsi kansainvälistäkin kiitosta keränneen toimipisteensä pandemiapoikkeusolojen sekä liike-elämää olennaisesti haitanneiden katu-urakoiden alta helmikuussa 2021 joitakin kilometrejä etäämmälle kaupungin keskustasta. Siihen aikaan Ruotsissa vaikutti jo kymmenkunta suht isoa toimijaa, joiden kautta laajensin omaa kaupankäyntiäni. Muutto-operaatio Pasilan naapurustossa sijaitsevaan asuinkorttelivoittoiseen ja ympäristöltään vehreään Kumpulaan saattoi vaikuttaa ulkopuolisen silmin äkkinäiseltä, mutta kyseessä oli harkittu ja jo pitkään pohjustettu teko. Monista hyvistä jutuista erityisesti mieleen on jäänyt myös Helsingin Savoy-teatterissa esiintynyt The Comets.. Uuden lokaation hän luottaa olevan ytimen hälyyn verrattuna sekä helpommin kaikkien asiakkaidensa saavutettavissa että myös kokonaisvaltaisesti firman pyörittämiselle suotuisampi. Kun elämäntilanne on se, että jälkikasvusta on pidettävä huolta, niin silloin mennään tämä vaihde päällä. Pete Hakoselle musiikki ei ole koskaan ollut ainoastaan elinkeino vaan myös eri elämänvaiheissa lojaalisti matkassa kulkenut harraste, jota hän on ylläpitänyt sekä keräilijän että soittajankin ominaisuudessa. Levyjä tuli myös minulle vaihdossa, kun kaikki yhtiöt eivät halunneetkaan vain ostaa Goofin’-tuotteita vaan tarjosivat niiden tilalle omiaan. Vuonna 1984 perustettu Goofin’ Records ei ole ollut enää aikoihin pelkästään suomalaisten yksinomaisuutta
– Loistavia levyjä on tulossa. Meidän asiakkaiden keski-ikä alkaa jo olla kuudenkymmenen tietämillä, eikä nuoria ole kauheasti näköpiirissä. Globaalisti operoivalle Goofinille esimerkiksi lentoliikenteen katkokset ovat olleet uhka toimeentulolle siinä missä asiakkaiden vähyys liikkeessäkin. Ideoita siis on – ja materiaalia, sitähän riittää.. Hyvä että sellainen mahdollisuus on, mutta toisaalta sääli, jos se jää ainoaksi musiikin soittoformaatiksi. Kun niitä valmistanut yritys meni konkurssiin, sinkkujen julkaisu loppui vähitellen kokonaan. Kivijalkakauppaansa jutuntekohetkellä kolmisen kuukautta Kumpulassa pitänyt Pete Hakonen suhtautuu haasteellisista ajoista huolimatta varovaisen optimistisesti lähitulevaisuuteensa. Tyystin kalenterista kadonneet liveja messutapahtumat muodostavat levymyynnissä mitattuna noin kolmanneksen yhtiön tavanomaisesta liikevaihdosta postimyynnin sekä suoraan putiikin hyllystä tapahtuvan kaupankäynnin rinnalla. Kaikissa GAS-singleissä käytetty ja maailmalla innostusta herättänyt ”company-pussi” taas oli kupattu suoraan suurentamalla osa Deccan vastaavasta, mutta rikos taitaa olla jo vanhentunut. Husky & The Sandmen tosin kävi kaupaksi hyvin cd:näkin ja he tekivät myös paljon keikkoja ulkomailla. Myös julkisilla liikennevälineillä kohteeseen kerrotaan olevan mutkatonta saapua, eikä kävellenkään matka ole ylitsepääsemätön, esimerkiksi lähimmältä juna-asemalta Pasilasta talsii perille rapiassa kymmenessä minuutissa. Ainakin Mike Bell on menossa aiheen tiimoilta studioon, samoin High Noonin Shaun Youngin kanssa on ollut puhetta levyn tekemisestä. Goofinilla on myös paljon sellaisia albumeita, joita ei ole koskaan aiemmin julkaistu vinyylinä. Seuraavalle sinkulle äänitti omat kappaleensa Husky & The Sandmen, ja jatkossa mukaan tuli lisää laatubändejä, kuten amerikkalaiset Los Straitjackets, Deke Dickerson ja Jon & The Nightriders. Ei ollut kauhean vaikea arvata, mitä siitä seurasi. Albumilla kuullaan myös erikoisvieraana Charlien poikaa Bubba Feathersiä. Totta, suoratoistotkin toimivat markkinointivälineenä. Cd-levyjen alamäki sitä vastoin – ei se nyt varsinaisesti mietitytä, mutta kehityksen nopea vauhti kieltämättä ihmetyttää. Siitä voi päätellä, miten ehkä jossain vaiheessa käy. Kuunnellaan sitä mikä kuulostaa hyvältä, eikä sitä mitä ”pitää” kuunnella. Gin Mill Trion vinyylin on tarkoitus ilmestyä loppukesällä ja Hi-Fly Rangers on valmistelemassa syksyksi tribuuttia rockabillylegenda Charlie Feathersille. Sitä ennen levymerkki jatkaa eloaan entiseen malliin uusien julkaisusuunnitelmien parissa. 28 Blues News 3/2021 Recordsia Oilers MC -moottorikerhon tiloissa, tallin bändien treenikämpällä soittivat mm. 2000-luvun alussa seiskatuumien myynti alkoi kaiken kaikkiaan hyytyä, joten siirryimme myös GAS:llä cd-osastoon. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä koronan jälkeen tulee tapahtumaan. Loppuvuoden juttuja taas on työnimellä ”Fin-A-Billy Tribute To Ray Campi” kulkeva projekti, jossa kymmenen Suomi-bändiä versioi kymmenen hiljattain edesmenneen Ray Campin levyttämää biisiä. Hakonen odottaa näin ollen hyvästä syystä tilanteen normalisoitumista. Ehtona oli, että molempien tuli olla ”killereitä”, huippuraitoja. Tosin eihän tässä itsekään enää koulupoikia olla. Nykytilanteesta keskusteltaessa ei voi välttyä nostamasta esille koronan seurannaisvaikutuksia, mutta ajatuksia herättää myös nuoremman sukupolven kiinnostus sekä asioida jatkossa Goofinin tapaisissa levykaupoissa että yleisesti ottaen kuunnella musiikkia fyysisiltä äänitteiltä. Vanhoilla ”Kurvin” kulmilla kun liikkeellä ei juurikaan ollut tarjottavanaan pysäköintipaikkoja. Koronarajoitukset ovat pitäneet koko kulttuurialaa giljotiinin alla jo toista vuotta, eivätkä levykaupat ole tässä suhteessa päässeet sen helpommalla. Ensin ehdotin Silver Bulletsin solistille Kekalle, että teette kaksi instrumentaalibiisiä ja laitetaan sinkku ulos. Levymerkin lyhenne johdettiin sanoista ”Goofin’ Around Sound”, Bill Haleyn Goofin’ Around -biisistähän olin yhtiön nimen alun perin ottanutkin. Goofinin vakioasiakkaat ovat hänen mukaansa löytäneet uudet tilat hyvin ja etenkin kauempaa paikan päälle henkilöautoillaan matkustavilta on kuulunut positiivisia viestejä sijainnin puolesta. Jos vain vinyyliprässäämöiden kapasiteetti olisi hieman parempi, tuotantoa pystyisi kyllä tekemään paljon enemmän. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Varmasti se muuttaa paljon asioita pitkässä juoksussa. Lisäksi meillä on suunnitteilla muutamia kesäsinkkuja, jos ne vain saadaan tehtaalta ajoissa ulos. Ne harvat nuoret, jotka levykaupassa käyvät, genreen katsomatta, ottavat käyttömusansa striimauksena, mutta fiilistelyja keräilylevyt hekin hankkivat yhä enemmän vinyyleinä. Se on aika terve lähestymistapa, ei pelkästään musiikin harrastamiseen vaan ylipäätään elämiseen. Nuorisolle ei tunnu olevan väliä, onko kyseessä Rolling Stones, Beatles, Queen, Kiss tai Elvis, kunhan biisi on hyvä, se riittää. Silver Bullets ja Husky & The Sandmen. Jonkun verran kyllä, muttei niin paljon kuin pitäisi. – On hyvä fiilis olla nyt Kumpulassa, jatkumona Kurvin 25 vuodelle sekä niitä edeltäneille ajoille Oilersin tallilla ja sitä ennen kotinurkissa
Uusi osoite: Goofin’ Records Isonniitynkatu 5 P 00520 Helsinki ON MUUT TANUT! uudet aukioloajat: KE-PE klo 12-18.00 LA klo 10-15.00 Tervetuloa ! www.goofinrecords.fi puh 09-7733 113
That Ain’t Cool oli tyypillinen D-Town -tuote, vankkumattomasti etenevä meluisa medium, jossa parasta oli kiehtova taustalonksutus. Teek 4824 Shook Up Over You That’s What I Want 4829 All Your Lovin’ Nothing Like Mother Freeman Bosley Sr.:n omistaman Teekin kirjanpito oli vähintään omaleimaista. Jimmy solistina oli hetkittäin vahvan tyttökuoron jaloissa, mutta ilman muuta kyseessä oli hyvä rytkylevy. Molemmat olivat jo ehtineet opetella ”varjo-Motownin” tekoa Ed Wingaten Golden World -firmassa ja nämä olivat selkeää jatkoa. Louisin bluesyhdistyksen laatimassa elämäkerrassa todettiin, ettei Benny koskaan saanut singlestä royalteja. Jälkimmäisen singlen Nothing Like Mother on sekin Hunterin ja Bosleyn sävelmä. Dee Clarkin esitys huiluineen kaikkineen oli herkkä, samaa ei oikein voi sanoa Jimmey Clarkista, mutta hyvin hänkin lauloi ja Benny Smithin kitarointi piristi taustaa. Ty Hunterin kirjoittama b-puoli oli sekavampi, kuoron osalta suorastaan meluisa medium. Näin oli myös Jimmy Clarkin tapauksessa, syvän soulin harrastajat eivät hänen levyjään juuri noteeraa, sen sijaan northernlistoilla niitä esiintyy tuon tuostakin. Jimmyn eteneminen, jos sellaista edes tapahtui, oli hidasta. Debyyttilevyllä Clarkin etunimi on muodossa Jimmey, mutta lisuke Soul oli jo käytössä. Taustalla soitti Eugene Nealin yhtyeen jäseniä, varsinaiseksi säestysryhmäksi on merkitty Benny & The Sportsmen, missä Benny tarkoittaa St. Yleiskuva on pikkusievä, kilkuttavassa taustassa on hienoja hetkiä, itse sävelmissä ja Clarkin vuotta aikaisemmin levyttämästä originaalista, jonka sävelsivät Ty Hunter ja Freeman Bosley. Jimmyn singlen lisukkeet ovat 5 ja 6, kaksi edellistä 4824:ää olivat Arabians-yhtyeen Bouncing Ball / Condition Your Heart sekä Belgiansin Pray Tell Me / Changes. 30 Blues News 3/2021 JIMMY ”SOUL” CLARK JIMMY ”SOUL” CLARK Ei mikään mattimeikäläinen Ei mikään mattimeikäläinen PEKKA TALVENMÄKI J immy Clark lienee englanninkielisessä maailmassa suurin piirtein yhtä yleinen nimi kuin meillä Matti Virtanen. Siellä hän levytti vuonna ‘65 yhden singlen Mike Hanksin ja Lee Rogersin omistamalle pienelle D-Town -merkille: ENSILEVYT ENSILEVYT Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, Jimmy Clarkista ei tunnu löytyvän minkäänlaisia henkilötietoja. Samannimisiä kuuluisuuksia on kunnostautunut myös tieteen ja politiikan puolella musiikista puhumattakaan. Sanoituksessakin on asian tynkää, se kertoo nimittäin Uncle Samin hoivista kotiin palaavasta nuorukaisesta, mikä selittää surumielisen yleistunnelman. Jimmy Clark levytti autokaupungin pikkumerkeille, jotka koettelivat onneaan Motownin varjossa. DETROITIIN DETROITIIN St. Popcorn Wylie oli tuottaja ja kirjoitti laulut Tony Hesterin kanssa. Ensimmäiset faktat koskevat singlejä, jotka Jimmy levytti St. Huippu-urheilun puolella muistetaan Jimmy Clark ainakin formuloista, nyrkkeilystä ja amerikkalaisesta jalkapallosta. All Your Lovin’ on pikkunätti rakkauslaulu, joka jää mother-tarinan varjoon. Soulhawk 001 (Come On And Be) My Sweet Darling Stop That Girl 003 I’ll Be Your Winner A Girl’s World Nämäkään singlet eivät yltäneet listoille, mutta alan harrastajien piirissä ne ovat miehen parhaimmistoa sekä soulin että northernin näkökulmasta. Hitaampi ja pehmeämpi b-puoli oli kuitenkin parempi ainakin laulullisesti. 60-luvun alun jazzissa vaikutti Jimmy Clark Trio ja New Yorkin early soulissa Jimmy Clarke. Mielikuvaa vahvistaa taustakilkuttelu, josta vastasi etiketin mukaan Eugene Nealin Rockin Kings. Kyseessä on upea poukkoileva medium, jossa Jimmy laulaa poikamaisesti, mieleen tulee noiden aikojen Major Lance. Louisista artistien tie vei yleensä Chicagoon, mutta Jimmy Clark oli poikkeus, hän siirtyi Detroitiin. D-Town 1052 That Ain’t Cool You’re The Sweetest Thing I Know D-Townin soul oli energistä, mutta kolkkoa ja tasapaksua, ei ihme, että firman levyjä näkyy aika tiuhassa northern-myyjien listoilla. Numerolla 4824 tunnetaan nimittäin kolme eri julkaisua, jotka juurten tonkijan pitää tunnistaa lisänumerosta. Ei siis ihme, että pääasiassa Detroitissa levyttänyt soulmies otti käyttöön tarkentavan lisukkeen ”soul”, tosin siitä on yleensä ollut vain se seuraus, että hänet on sekoitettu Norfolk Soundin puolella esiintyneeseen Jimmy Souliin. Netistä löytyy sellainenkin älyttömyys kuin suositeltavien äitienpäivälevyjen luettelo, johon Nothing Like Mother sisältyy, vaikka totutuista aiheeseen liittyvistä tunnelmista ollaankin kaukana. Ja mikä ettei, mielestäni Jimmyn levyt olivat leppoisia ja hyväntuulisia, mukavia oivalluksiakin mahtui joukkoon. Vuonna ‘67 hän pääsi entisen Motown-tuottajan Richard Popcorn Wylien talliin ja sai levyttää kaksi singleä tämän vasta perustamalle Soulhawk-merkille. Shook Up Over You on leppoisa ja vanhanaikainen versio Dee. Yleensä se merkitsi vähän nuhruista ja kasvotontakin soulia, hyvin harvoin ytimiin käyvää deepiä. Louisissa vuonna ‘63. Louisin blueskitaristien eliittiin kuulunutta Benny Smithiä, joskin St
Selkeimmin asia ilmenee 001:n b-puolen lonksuttelussa Stop That Girl, joka on sataprosenttisen tyypillinen, hitusen puuroinen Golden World -kopio, mukava levy silti (vai siksi?). Näin on myös Jimmy Clarkin Soulhawkien laita, ei siis ihme että My Sweet Darling ja I’ll Be Your Winner ovat mitä herkullisimpia raitoja lajissaan. A Girl’s World on keskinkertaiselta kuulostava instrumentaali, joten siitä ei sen enempää. Jimmyn laulu tuo hetkittäin mieleen Marvin Gayen, tai oikeammin Golden Worldillä levyttäneen J.J. Myös itsetutkisteluraita I Blew A Good Thing oli onnistunut, Jimmyn muuhun tuotantoon verrattuna surullinen esitys, jossa Jimmy kertoi alkujolkutuksen jälkeen tavallista raaemmin tarinaa oman hölmöilyn takia menetetystä rakkaudesta. Blues News 3/2021 31 Jimmyn laulussakin on jotakin sympaattista, mutta Motowniin verrattuna se jokin puuttuu, oikean soulin kannalta suurin heikkous on solistin voimattomuus. Levy on toisaalta puhdas tanssilevy ”git it up, do the funky horse with me”, mutta kun mukana on sänkypuuhiin. Siltä löytyy terävä Jimmy ”Soul” Clark (re-work) -nimiseksi ristitty instrumentaali, joka pohjautuu Karen-singlen Soul-puoleen. Se kuihtui osittain siksi, että Popcorn Wylie sai pestin Ollie MacLaughlinin hyvään vauhtiin päässeelle soultehtaalle. Lyhyesti sanottuna ne ovat rentoja ja hyväntuulisia, oma suosikkini on kaksimielinen Hold Your Horses, josta ei pohtimallakaan saa selvää, mikä on todellinen ajatus. Tusinatavaraksi tuota kuvasi takavuosina joku BN:n sisäpiiriläinen ja noin asia tavallaan oli. Kunnianhimoisin noista kolmesta singlestä on ilman muuta Karen 106. Moira 101 If I Only Knew Then Do It Right Now 104 Tell Her Hold Your Horses Karen 106 Soul I Blew A Good Thing Moira 101:stä on olemassa myös painos numerolla Karen 1539. A-puoli oli Jimmyn itsensä kirjoittama puuroinen, vahvasti funkahtava ylistyslaulu soulille. Wylie vei Jimmy Clarkin mennessään ja tuotti hänelle kolme singleä, joista ensimmäisiä varten perustettiin uusi McLaughlinin Moira-tyttären mukaan nimetty merkki, kolmas julkaistiin isosisko Karenilla. Sävelmä on jäänyt elämään, siitä tuoreena esimerkkinä Brooklynissa vaikuttavan Lefti-nimisen minulle täysin tuntemattoman Indie/Nu Disco -miehen EP ”Somebody”. Tavallaan se oli jopa aikaansa edellä, samantapaisia möyryäviä kuvioita tuli esimerkiksi Temptations-levyihin vasta hitusen myöhemmin. Moira-raidoista Do It Right Now on Popcorn Wylien johdolla tehty hyväntuulinen instrumentaali, muut kolme ovat laadukasta 60-luvun lopun autokaupunkisoulia, kaikki Popcorn Wylien ja Tony Hesterin kirjoittamia. OLLIE McLAUGHLININ HOIVISSA OLLIE McLAUGHLININ HOIVISSA Soulhawk jäi lyhytikäiseksi merkiksi, yhteensä sillä julkaistiin vain seitsemän singleä. Barnesin, mutta koska Barnes oli 60-luvun puolivälissä puhdas Marvin-klooni, niin mielikuvaa ei kannata ihmetellä. Monenlaisten pompottelujen alle peittyvä sävelmä on nätti, se olisi hyvin sopinut esimerkiksi Jimmy Ruffinin levytettäväksi, ehkä tämän Motown-hitit olivatkin esikuvana. Detroitin musiikkihistorian kannalta nuo Motownin varjossa tehdyt yritykset olivat kuitenkin mielenkiintoinen aihe ja ainakin itse olen oppinut, että mitä enemmän niitä kuuntelee sitä paremmalta ne alkavat kuulostaa
Soolouran jälkeen hänen väitetään esiintyneen kitaristina New Yorkissa vaikuttaneessa Ecstacy, Passion And Pain -yhtyeessä. Sitäkin toki sopii epäillä, oliko kyseessä edes ”oikea” Jimmy Clark, varsin todennäköiseltä se joka tapauksessa vaikuttaa. Va Ya Manin säveltäjäpariksi on merkitty Jim Clark & Buford Clayton, tuottajaksi McLaughlin. Koska taustalla soitti Sigma-studion vakiosoittajakaarti peruskitaristeineen, lienee Jimmy Clarkin panos levytysten kannalta varsin vähäinen. Joissakin lähteissä hänet ilmoitetaan yhtyeen varsinaiseksi jäseneksi, toisissa taas ei. Jälkimmäisestä on olemassa myös Popcorn Wylien Soulhawkille tuottama New Holidays -yhtyeen versio, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Jimmyn originaali, niinköhän Wylie käytti näissä versioissa samaa taustanauhaa. Mitä sen jälkeen. 1” tekstissä McLaughlin mainitsee Clarkin kuolleen vuonna ‘79 ja käyttää tapauksesta sanaa traaginen. Totta puhuen en saanut Va Ya Manista juurikaan tolkkua, soulin ja nykysoulin raja oli jo ylitetty, siinä mielessä kyseessä oli tyypillinen70-luvun alkupuolen levytys. loppukaan kovin selvältä näytä. TAUSTAKITARISTIKSI JA UNOHDUKSIIN TAUSTAKITARISTIKSI JA UNOHDUKSIIN Jos oli Jimmy Clarkin varhaisvuosien tekemisissä epäselvyyksiä, niin ei uran ja elämän. Tell Her ja If I Only Knew Then ovat tavanomaisempia, hyvää tanssisoulia nekin. Ei tietoa, paitsi että Ollie McLauglinin tuotantoa sisältävän LP:n ”Detroit Gold Vol. Ecstacy... Siinä suurin piirtein kaikki, poikkeuksena löytyy vuonna ‘72 julkaistu single: Cotillion 44155 Va Ya Man Tell Her Kyseessä oli, kuten b-puolen Tell Herin mukana olosta voi arvata, McLaughlin jäämistöstä kaivettu single. levytti Philadelphiassa Bobby Martinin johdolla ja sai kontolleen muutaman merkittävän hitin, joista kunnia on yleensä täysin oikeutetusti annettu vahvaääniselle solistille Barbara Roylle. En saanut selvää levytysajankohdasta, julkaisuvuosi on numeron perusteella mainittu ‘72. Joka tapauksessa hersyvämpää pikku kohellusta saa hakemalla hakea. 32 Blues News 3/2021 vihjaava kakkosajatus ”let me ride with you” ja tunnelman huipentumana vielä mainitaan Mustang-auto, niin ota tuosta selvää
Se kuvasi Donnan emännöimän Stone-nimisen perheen kommelluksia, Mary-tytärtä esitti Shelley Fabares ja Jeff-poikaa Paul Petersen. Kotikylääni näköradio ilmestyi vuonna ‘57, sen rakensi ihan itse naapurissamme asunut asentaja. Esiintymiskokemus kertyi tyypillisissä koulutapahtumissa, varsinainen sysäys näyttelijäuralle oli pääsy musketeeriksi Mickey Mouse Clubiin 50-luvun puolivälissä. Aatelisarvo on liioittelua, paremminkin hän kuului mielestäni sarjaan Teinipopin rupusakki. Oli siellä toki muitakin: Nina Simone, Lou Christie, The Matadors, Earl-Jean... Isäni ei uusista virtauksista perustanut, telkkari hankittiin vasta pitkän rutinan jälkeen vuonna ‘63, sitä ennen oltiin naapurien hyväntahtoisuuden varassa. Ronettes teki muutaman singlen ennen huipulle nousuaan ja The Girlfriendsin My One And Only Jimmy Boy on yksi komeimmista Spector-kopioista. 73, vaikka kieltämättä mieli tekisi. Suurimpana elämyksenä on mieleeni jäänyt Rooman Olympialaiset, eritoten pikajuoksijat Wilma Rudolph ja Armin Hary. Merkin suurin tähti taisi olla kymmenen listahittiä levyttänyt näyttelijälaulaja James Darren, Listaykkösiä Colpix sai tililleen kaksi, Johnny Angelin lisäksi ilahdutti The Marcels -yhtyeen pöllytys Blue Moon.Three Chuckles -yhtyeestä tuttu Teddy Randazzo pistäytyi Colpixilla yhden hitin (Big Wide World) verran ja Sandy Stewartin ylidramaatinen My Colouring Book oli hitti ja Donna Reed Shown tv-perhe, Paul Petersen takana vasemmalla, edessä vasemmalla hänen oikea pikkusiskonsa Patty.. Colpix oli Stu Phillipsin johdolla perustettu Columbia Picturesin hoivissa toiminut levymerkki, joka ehti kahdeksanvuotisen olemassaolonsa aikana julkaista yli 800 singleä. Esittäjäkaarti oli kirjava ja jälki enimmäkseen koko perheelle sopivaa. Hänen pisamaisen pikkuveljensä roolissa oli Paul Petersen, joka hänkin päätyi levyttämään ja sai kontolleen pari hittiä. Kohtuullisen hyvän musiikin ystävät muistelevat toki mieluummin Freddie Scottin top ten -hittiä Hey Girl ja ennen kaikkea Colpixin yritystä tunkeutua tyttöyhtyemarkkinoille. Vuonna ‘58 alkoi The Donna Reed Show, yksi suosituimmista amerikkalaisen TV:n sarjoista. Omaa mielenkiintoani ja arvostustani nostaa se, että hän päätyi Donna Reed -vuosiensa jälkeen Motownille, se vaihe oli tosin niin lyhyt, etten tohdi käyttää tälle esittelylle alaotsikkoa Motown Memories pt. Filmiura alkoi komeasti pari vuotta myöhemmin, kun Paul pääsi esittämään Gary Grantin poikaa romanttisessa komediassa Houseboat (suomeksi Lemmenlaiva), jonka naispääosassa oli Sophia Loren. DONNA REED -SHOWN JEFF DONNA REED -SHOWN JEFF Paul William Petersen syntyi perusporvarilliseen amerikkalaiseen perheeseen Glendalessa Kaliforniassa 23.9.1945. Grammy-ehdokas vuonna ‘63. Paul Petersen ei ollut häävi laulaja. 34 Blues News 3/2021 PAUL PETERSEN PAUL PETERSEN Teinipopin aatelisia, osa 21 Teinipopin aatelisia, osa 21 PEKKA TALVENMÄKI 5 0-luvun perusjuttuja suomalaisissa maalaiskylissä oli TV-vastaanottimien ilmestyminen pirtteihin. Musiikkia tarjosi hetkittäin myös Donna Reed Show, esittihän perheen tytärtä Shelley Fabares, joka pääsi myös laulamaan, hänen ohjelmassa esittämänsä Johnny Angel nousi ykköshitiksi asti. Myös musiikkitarjonta kiinnosti, varsinkin Rick Nelsonin perheen show
uskoakseni pelkästään siksi, että Paul lauloi sen Donna Reed Showssa, Erityistä energiaa ei tuosta teinilaulusta löydy, mutta tarina pusua odottavasta poikaystävästä on sinällään hauska; tytön laukusta löytyy vaikka mitä paitsi se mitä sieltä etsitään. vuonna ‘66 sarja oli valmis lopetettavaksi. Lyhyesti sanottuna yli puolet yllä olevasta listauksesta on mitäänsanomattomia, unisen laahaavia koko perheen laulelmia, joiden en osaa kuvitella kiinnostaneen teinejä tippaakaan. Sekä Shelley että Paul tekivät vielä joitakin levytyksiä Colpixille, mutta ne jäivät parhaimmillaankin HOT 100:n häntäpäähän. Heikko kohta on taas kerran Paulin vivahteeton lauluosuus Donna Reed Shown suosio putosi Shelley Fabaresin lähdettyä keskittymään filmiuraansa vuonna ’63 (jos en väärin muista, aikuiseksi kasvanut Mary naitettiin komealle lääkärille). Sun 663 My Dad (6./19.) Little Boy Sad 676 Amy (65.) Goody 676 Amy I Only Have Eyes For You 697 Girls In The Summertime Mama Your Little Boy Fell 707 The Cheer Leader (78.) Polka Dots And Moon Beans 720 She Rides With Me Poorest Boy In Town 730 Where Is She Hey There Beautiful 763 Happy Little Dreamer 785 The Ring You Don’t Need Money Paulin ja Shelleyn kahdesta duetosta Very Unlikely on pikkumukava kujeileva, ärsyttämätön teinilaulu. Paul lauloi Donna Reed Showssa ”isälleen”Carl Betzille Barry Mannilta ja Cynthia Weililta tilatun laulun My Dad, joka nousi top teniin, pärjäili hämmästyttävästi myös r&b-listalla (korkein sijoitus 19.) ja nousi kakkoseksi ties minkä yhteisön julkistamassa Adult-tilastossa. Shelley itse ei alun alkaen ollut laulajaurasta kiinnostunut eikä sellaisesta haaveillut myöskään Paul Petersen, mutta suostui kokeilemaan ”isonsiskon” jäljissä ja aloitti kolmevuotisen levyuran Colpixilla. Blues News 3/2021 35 Donna Reed Show oli erittäin suosittu ja Shelley Fabares kiltin amerikkalaisen teinitytön esikuva. Tässä Paulin diskografiaa, vuosihaarukka on ’62–‘65. Seuraavalla singlellä satsattiin laatuun sikäli, että Keep Your Love Locked tilattiin Gerry Goffinilta ja Carole Kingiltä. Colpix 620 She Can’t Find Her Keys (19.) Very Unlikely 631 What Did They Do Before Rock & Roll Very Unlikely 632 Keep Your Love Locked (58.) Everything To Anyone You Love. She Can’t Find Her Keys -niminen pikku rallattelu nousi sijalle 19. Isä ja isänpäivä ovat kunnioitettavia asioita, se paljastuu kappaleen ylirakastavassa sanoituksessa. Tulos oli kiltti ja kaihoisa, mutta lauluosuuden ja sovituksen kannalta auttamattoman vaisu. TASAPAKSU DISKOGRAFIA TASAPAKSU DISKOGRAFIA Paul Petersenin ensimmäinen single julkaistiin samaan aikaan kuin Johnny Angel, jopa peräkkäisillä numeroilla. Paul Petersenin Jeff kitkutteli mukana, kunnes 649 Lollipops And Roses (54.) Please Mr. Niin oli myös seuraava yritys, yksi Paulin tunnetuimmista levytyksistä. What Did They Do Before Rock & Roll sitä vastoin ärsyttää jo ajatuksenakin, kyseessähän on ylistyslaulu rock & rollille, jonka kanssa tuolla keinotekoisella pompotuksella ei ole mitään tekemistä. Jack Jones oli käynyt listoilla ja saanut Grammy-ehdokkuuden ylisiirappisella viihdelaululla Lollipops And Roses. Syksyllä ‘62 lopulta tärppäsi. Ensimmäinen yritys, vuonna ‘60 julkaistu It Keeps Right On A Hurtin’ ei vielä johtanut mihinkään, mutta kun Shelley sai laulaa Johnny Angelin Donna Reed Showssa vuoden ‘62 alussa, räjähdysmäinen suosio oli taattu. Golpixilla siirappia vähennettiin ja ehkä ajateltiin tuoda lauluun nuoruusnäkökulmaa, mutta sitä ei Paulin levyyn löytynyt, mielestäni hänen coverinsa oli vielä latteampi kuin Jack Jonesin aikuisversio. Kun TV-sarjojen ja filmien kauniit nuorisosuosikit muutenkin valtasivat tilaa rämäkämmiltä rokkareilta, Stu Phillips halusi myös Shelleyn levylle. Shelley Fabaresin suosion tuomaan apuun luotettiin, singlen bpuolella oli ”sisarusten” duetto ja seuraavalla singlellä duetointi jatkui
Mukaan mahtui viitisenkymmentä osaa sarjasta ”Teenagers’ Dream”, kussakin osassa kolmisenkymmentä harvinaista teinilaulua, suureksi osaksi esittäjiensä omia sävelmiä. Versiot Love Me Tender ja Blue Moon ovat juuri niin ponnettomia kuin kuvitella voi. Siinä mielessä on ymmärrettävää, että Paul sai muhkeasta singlelistauksesta huolimatta levyttää vain kaksi LP:tä, molemmat vuodelta ‘62. Se pyrki julkisuuteen omakustanteilla ja pikkumerkeille levytetyillä suorituksilla, jotka jäivät kotikaupungin sisäiseksi ilonaiheeksi. Juhani Ritvanen tilaili innokkaasti noista levyistä koottuja paketteja ja myi valtaosan hankinnoistaan minulle. Myös perinteisissä naapurintyttökaihoiluissa Linda ja The Girl Next Door on hetkittäin herkkyyttä, sen sijaan ensisuudelman herättänyt ylistys naapurintytön huulille laulussa Heart And Soul on teiniromantikollekin liikaa. Little Boy Sad oli nimestään huolimatta hitusen reippaampi, Paulin parhaita esityksiä sekin, niin myös kesän ‘63 tunnelmiin sopiva rento Girls In The Summertime. Sympaattisia ja omaperäisiä esityksiä lähes järjestään, valitettavasti vain jäävuoren huipulle pääsyyn olisi tarvittu ison firman ja tunnettujen taustamiesten koneisto, pahimmillaan jopa mafian rahat eli se mikä onnekkaimmilla Bobbyilla oli tukenaan. Yleisvaikutelma on joka tapauksessa vaisu. Sitä ihmetellessäni jäin pohtimaan, mitä se brittiyhtyeiden ihailijoiden lyttyyn haukkuma teinipop oikeastaan oli ja tulin siihen tulokseen, että pohjamutiin parjatut ”Bobbyt” (Vinton, Vee, Comstock, Rydell...) sekä nätit näyttelijäpojat (James Darren, Paul Petersen, Frankie Avalon...) ja heidän hittinsä olivat vain jäävuoren huippu, jonka perusteella ei koko ilmiötä pitäisi teilata. Levyn positiivinen yllätys on kuitenkin näppärä Zip A Dee Doo Dah. MOTOWN MEMORIES MOTOWN MEMORIES Jotkut Motown-historioitsijat tuntuvat olevan sitä mieltä, että Berry Gordy oli 60-luvun lopulla puhki rakastunut Diana Rossiin ja teki sen takia firman kannalta järjettömiä. Tosin versioista Try A Little Tenderness oli liian kova pala Paulille, mutta bossanovaksi sovitettu I Only Have Eyes For You onnistui paremmin. Itse jäävuoren muodostaa tuhansien innokkaiden koulupoikien ja -tyttöjen joukko. Paul Petersenkin pystyi muutamalla Colpix-raidallaan erottumaan hitusen edukseen. 36 Blues News 3/2021 Jokaisesta roskakasasta voi löytyä jotakin positiivista. Varmin valinta on vuonna ‘96 julkaistu 19-raitainen cd ”The Best Of” (AVI 5014), suurin piirtein samat raidat sisältyvät nettijulkaisuihin ”Greatest Hits” (Apple) ja ”Best Of” (Amazon). KAKSI COLPIX-ALBUMIA KAKSI COLPIX-ALBUMIA Colpixin albumipolitiikka oli yksinkertaisesti se, että singlehitti antoi aiheen albumiin. Sun (4) Blue Moon (5) Penny Is Seventeen (6) What Did They Do Before Rock & Roll My Dad (Colpix CP 442 tai SCP 442) A: (1) My Dad (2) Try A Little Tenderness (3) I Only Have Eyes For You (4)You Must Have Been A Beautiful Baby (5) Little White Lies (6) Linda B: (1) Imagination (2) Goody Goody (3) The Girl Next Door (4) Makin Whopee (5) Heart And Soul (6) Zip A Dee Doo Dah Debyyttialbumista ei ole paljon sanottavaa, koostuuhan se melkein pelkästään singleraidoista. Molemmat albumit on vuosien varrella julkaistu moneen kertaan uudelleen. Lollipops And Roses (Colpix CP 429 tai SCP 429) A: (1) She Can’t Find Her Keys (2) Keep Your Love Locked (3) Little Boy Sad (4) Be Everything To Anyone You Love (5) Mama Your Little Boy Fell B: (1) Lollipops And Roses (2) Love Me Tender (3) Please Mr. Luonnollisesti myös tukku erilaisia lähinnä Colpixin perusraitoihin rakentuvia koosteita löytyy joka makuun. B-puolelta löytyy surullinen teinikaihoilu Poorest Boy In Town, joka on omassa kastissaan parhaasta päästä samoin kuin hengen heimolaiset Hey There Beautiful ja Mama Your Little Boy Fell. Netistä löytyy myös kaiken oleellisen sisältävä 31 raidan paketti ”Hits And Rareties 1961–1968”, jossa lipsahdetaan Colpix-vaiheen ulkopuolellekin. ”My Dad” on levynä parempi. Piristävin esitys on ilman muuta itsensä Brian Wilsonin tuottama surf-laulu She Rides With Me, jonka rentoa tunnelmaa Paulin rutiinisuoritus ei pystynyt pilaamaan
Tyypillistä northern-kamaa se ei kuitenkaan ole, vaikka niinkin olen nähnyt väitettävän. Laulamista Paul Petersen ei ole kokonaan jättänyt. Dean Taylorin, joka oli muutamaa kuukautta aikaisemmin levyttänyt jämerän poplaulun There’s A Ghost In My House ja sitä ennen mottolauluni My Lady Bug Stay Away From That Beatle. Paul Petersenin värväys vuoden ‘67 alussa oli sekin täysin käsittämätön, ei siis ihme, että idea kuoli nopeasti kahden singlen jälkeen. En tiedä oliko kyseessä huolimattomuusvirhe, mutta yllättäen tuo amerikkalaisittain helpompi muoto on jäänyt sotkemaan asioita. Singlen 1108 b-puoli tuo mieleen toisen Motownille päätyneen valkoisen laulajan, kanadalaissyntyisen R. Paulin levytyksestä on jäänyt päällimmäisenä mieleen netistä lukemani kommentti, jossa kirjoittaja totesi yllättyneensä siitä, kuinka hyvä laulaja Paul Petersen oli. Jälkimmäinen Motown-single julkaistiin sukunimellä Peterson. Don’t Let It Happen sisälsi Taylor-aineksia, lopputulos vain oli sekavampi. Ne sisältävät väsyneitä vanhan miehen versioita takavuosien suosikkisävelmistä. Sen verran perehdyin niiden antiin, että kaivoin kuultavakseni Call Me’n sisältämät näkemykset suosikeistani Oh Pretty Woman ja I Only Want To Be With You, joissa ei ollut hiventäkään jäljellä vuoden ‘64 tunnelmista.. Paul Petersenin levytys on kuitenkin originaali, se ilmestyi jo toukokuussa ‘67 eli vajaa vuosi ennen Marvinin singleä, joka oli alun perin vain täyteraita ”In The Groove” -albumilla. Esimerkiksi oma kappaleeni Paulin ensimmäisestä Colpixsinglestä on ruotsalainen painos ja siinä on ”väärä” sukunimi. A Little Bit Of Sandyssä vaikutelma vahvistui, se kun oli Taylorin sävelmä. Pikkusievää poppikappaletta kummempaan ei Paul nytkään pystynyt. Motown 1108 Chained Don’t Let It Happen 1129 A Little Bit For Sandy Your Love’s Got Me Burning Alive Frank Wilson oli palkattu täyttämään HDHkolmikon jättämää aukkoa sävellyspuolella, hän sai hoiviinsa myös Paul Petersenin. Chained on sävelmä, joka tunnetaan Marvin Gayen hittinä ja Mavis Staplesin coverina. Shelley Fabaresin tavoin hän päätyi myös näyttelijäksi, mutta ei läheskään samalla tasolla, muutama vähemmän merkittävä filmirooli on hänen ansioluetteloonsa kirjattu. Hän on toiminut vuosittaisten Donna Reed Show Festival -tapahtumien organisaatiossa ja perustanut lapsinäyttelijöitä tukevan säätiön. Netistä löytämääni tarkkaan Colpix-diskografiaan on merkitty kaikki Paulin levyt muodossa Peterson ja niin edelleen. Viime vuosina Apple on julkaissut häneltä kolme nettialbumia: Call Me, Lansdowne Road ja Slow Dancing. Makunsa kullakin, minun mielestäni Paulin esitys on sekava, mutta kieltämättä siinä on ripaus progressiivisuutta, johon kehut mahdollisesti perustuvat. Hän kirjoitti 16 nuorisolle suunnattua seikkailuromaania ja omaelämäkerran sekä salapoliisinovelleja alan lehtiin. Hän päästi huippukauden vahvoista taustamiehistä Hollandin veljekset, Lamont Dozierin ja Mickey Stevensonin pois firmasta ja värväsi samoihin aikoihin levyttämään artisteja, joilla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä Motown Soundin kanssa. Koomikko Soupy Sales oli tunnetuin esimerkki, tosin jaksan vieläkin nauraa hänen Muc-Arty Park -väännökselleen Richard Harrisin MacArthur Parkista. B-puolen Your Love’s Got Me Burning Alive on mielestäni Paulin Motown-levytyksistä paras, ainakin se on parhaiten tunnistettavissa firman liukuhihnatuotteeksi. 60-luvun lopussa Paul Petersen jätti aktiivisen musiikkiuran ja lähti yliopistoon pääaineenaan kirjallisuus. Blues News 3/2021 37 ratkaisuja
päivän Poppis-show’hun, jossa oli mukana filmivierailijana The Beatles. Sillä otolla sitten mentiin, Keurulainen kertoo. Kaikki Searchersilta, Holliesilta, Gerry & The Pacemakersilta ja kumppaneilta napatut kikat ovat käytössä, melodia on tarttuva ja tempo sopiva. Muistelisin, että meillä oli tuossa vaiheessa vaikeuksia päättää, mitä laittaa levylle. Muistan, kun Ronniella oli levytyksessä kappaleen breikin kanssa jotain ongelmia. Jim & The Beatmakersilla oli myös faniklubi, tai Luomasen mukaan niitä saattoi olla useitakin. Biisin syntyä käsiteltiin jo Kappale historiaa -sarjassa (BN 3/18), mutta kerrataan vielä: Wikströmin sydänsuruihinsa perheen kesämökillä Espoon Suvisaaristossa kirjoittama kappale on Suomibeatin ikivihreä, jonka Hurriganesin elokuussa 1975 Tukholmassa levyttämä versio sementoi lopullisesti alan kaanoniin. Päätettiin antaa hänelle mahdollisuus ja otettiin tulokas mukaan Porvoon-keikalle, joka oli sikäläisellä Brankkiksella. marraskuuta lähetettyyn Nuorten tanssihetkeen ja sitten joulukuun 16. Kansa vaati siellä koko ajan My Only Onea ja kun se soitettiin illan viimeisenä, minutkin revittiin melkein lavalta alas. – Kun single ilmestyi, pääsimme esittämään kappaleet nopeaa tahtia Nuorten tanssihetkeen. Single on sen verran harvinainen, että jo pelkästään sillä näppituntumalla voidaan todeta, ettei se ole myynyt läheskään niin hyvin kuin edeltäjänsä. Voi olla, että hän oli mukana vielä seuraavalla keikalla Annankadun Liverpool-klubissa, mutta sen jälkeen tämä urkuri sai lähteä. – The Truthin piti olla singlen A-puoli. KAKSI LAULAVAA EI RIITÄ KAKSI LAULAVAA EI RIITÄ Kun vuosi oli kääntynyt seuraavaan, numeroiksi 1965, Jim & The Beatmakers alkoi valmistella seuraavan singlen levyttämistä. Kari Keurulainen on sitä mieltä, että Beatmakers pisti kappaleet purkkiin jo samalla viikolla Kruununhaan Kirja-studiolla, kun Virtanen oli käynyt kuuntelemassa yhtyettä Hakaniemessä. Siinä välissä ehdittiin suurin piirtein hakata kodin perjantaisiivouksessa matot ja sitten mentiinkin jo studioon. – Uudenvuodenaattona, kun vuosi vaihtui 1965:een, rynnättiin Messuhallin keikan jälkeen vielä Porvooseen, jossa meillä oli kauhea suosio. Kääntöpuolelle sijoitettu She Makes Me Good on ylivoimaisesti heikoin raita neljästä omasta kappaleesta; raju R&B-tyyppinen rypistys jossa ei ole sitä kuulua päätä eikä häntää. Samaan aikaan Jim & The Beatmakersiin oli kiemurrellut myrkkykäärme, kuulut musiikilliset erimielisyydet, kun nuorisomusiikki kehittyi kovaa vauhtia vuosikymmenen puolivälissä. Kaiken lisäksi oli järjestetty taas bändineuvottelut, nyt Beatmakersin. Pyrintö ei kaatunut myyntisivuksi valittuun raitaan, sillä Wikströmin ja Seppo Keurulaisen yhteislaulu sopii hienosti haikeantarttuvaan You Can’t Go Awayyn. 40 Blues News 3/2021 – Oli harvinaista, että bändillä oli omia biisejä siihen aikaan. Hänellä ei ollut omaa soitinta, mutta kaveri totesi, että myy vaikka pianonsa että pääsisi bändiin. Kun Jim & The Beatmakersissa laulupuolesta vastasivat vain hän ja Seppo Keurulainen, vastassa oli seinä kehittymisen osalta. Tarkka päivämäärä, jolloin You Can’t Go Away / She Makes Me Good (HMV 45-TJ 310) levytettiin, on kadoksissa, mutta ajankohta on ollut tammitai helmikuuta. – Se oli torstai tai aikaisintaan keskiviikko, kun Eikka tuli katsomaan meitä Haka-kerhoon, ja jo lauantaina levytettiin. RATAKADUN TYTTÖLAUMA RATAKADUN TYTTÖLAUMA Vaikka Beatmakersia oli tarkoitus myydä keikoille The Truthilla, My Only One oli kappale, joka puhutteli kuulijoita. Kari Keurulainen kertoo, että hänellä on vieläkin tallella 300 ihailijakirjettä, joissa monissa pyydetään komppikitaristia lähettämään hiuksiaan paluupostissa – moppitukka-ajan merkkejä sekin. – Eräänä päivänä treenikämpälle ilmestyi salskea nuorimies, joka ilmoitti haluavansa urkuriksemme. Kirjalla tuokin single levytettiin, Kari Keurulainen kertoo. Luomanen muistaa vieläkin, miten nopeasti yhtyeen suosio räjähti. Ensin tuli kutsu Tesvision televisiokameroiden eteen 17. Kaverin nimi oli Ilkka Sysimetsä. He tarjosivat meille mahdollisuutta levyttää suurin piirtein saman tien, ja niin kävikin, Wikström kertoo. Todettakoon kauniisti kaikkien näiden vuosien jälkeen, ettei soittaminen ollut varsinaisesti hänen lajinsa. Myös Kari Keurulaisen mieleen on painunut unohtumattomia hetkiä My Only Onen aiheuttaman hysterian johdosta. – Se ei ole minustakaan niin hyvä. Siellä sitten selvisi, ettei kaveri osannut soittaa yhtään. Wikström muistaa, että oli kääntänyt katseensa Moody Bluesiin, Ivy Leagueen ja muihin yhtyeisiin, joissa melkein kaikki jäsenet lauloivat. Kun olimme esittäneet ne Ratakadun studiolla, muistan että kymmeniä ellei jopa sata gimmaa odotti meitä siinä kadulla. Myös Hämeenlinnassa oli vahtimestareita lavan reunalla suojaamassa meitä faneilta. Kun pyysimme, että se otettaisiin uusiksi, Eikka Virtanen äyskäisi ettei tässä mitään uusia ottoja tarvita, studio maksaa 400 markkaa tunti. Kun My Only One alkoi kerätä huomiota, radiosoittoakin, The Beatmakersin kysyntä kasvoi niin keikoilla kuin tiedotusvälineissä. HMV 45-TJ 300 -single on komea näyttö yhtyeeltä, jonka keski-ikä pyöri vajaassa 17 ikävuodessa. Rummuissa Ronnie Österberg oli puolestaan kuuma muusikkonimi, ”herkkäpiirteinen pitkätukkainen rummuttajatähti Beatles-saappaineen” niin kuin Iskelmässä kirjoitettiin. Yhteisiin Beatmakers-muistoihin lukeutuu myös hetki pian ensimmäisten keikkojen jälkeen, kun yhtyeeseen yritti viides jäsen, urkuri. Äänityksessä touhu oli tutun suoraviivaista, vaikka The Beatmakersin jäsenet olivat kaikkea muuta kuin rutinoituneita soittajia. Samalla on unohtunut, että The Truth on sekin mainio sävellys ja esitys. Antaa Luomasen kertoa tapauksesta lisää
Lopulta päädyttiin siihen, että yhtye lähtee länsinaapuriin The Finnish Beatmakers -nimellä, vaikka täällä keikat hoidettiin Jim & The Beatmakersina. – Touhu oli jotenkin itsekriittistä ja vaikeaakin. Erityisesti Rallen kunnianhimo alkoi kasvaa. Oli opiskelut, duunit ja intit tulossa. Esitystä olisi voinut viedä vahvemmin The Byrdsin lentävien mattojen suuntaan. Seppo, joka oli bändin musiikillinen johtohahmo, oli sitä mieltä, ettei soiteta My Only Onea keikoilla eikä sitä usein soitettukaan, vaikka yleisöstä tietenkin pyydettiin sitä. elokuuta 1965, The Finnish Beatmakers kävi nauhoittamassa Scandian studiossa musiikkia TV2:n Ohimennenohjelmaan, jossa ne esitettiin playbackina. Lopetin yhtyehommat siihen ja siirryin hanurinsoiton pariin, jossa olen pysynyt näihin päiviin saakka. Kun hän lähti, jäätiin tyhjän päälle. Ja sekin saattoi vaikuttaa, että kakkossinkku floppasi, Olsson sanoo. Loppukesästä 1965 oltiin jo siinä tilanteessa, että Kirja-studiolla pistettiin purkkiin uuden kokoonpanon ensimmäinen single. – Ronnie oli siinä vaiheessa jo kova nimi. Nyt lauttasaarelaisbändi Islanders oli jäänyt ilman solistia, kun Danny oli saanut komennuksen ruotuväkeen, ja kitaristi Pertti ”Pepe” Willberg sekä basisti Kaj ”Kaiju” Wallin hakivat hekin uutta suuntaa musiikilleen, kun ensin mainittu ei halunnut hypätä Lipsasen laulaviin saappaisiin. Tuottajana toimineen Reino Bäckmanin Kirja-studioon keräämä lapsikuoro on hyvä idea. Lopullinen niitti vanhalle kokoonpanolle tuli, kun Ronnie Österberg ilmoitti vaihtavansa The Soundsin leipiin. Kari Keurulainen muistelee, että yhtyeessä oli jännitteitä jo aikaisemmin, kun isoveli Seppo Keurulainen ei ollut tyytyväinen toiminnan tasoon. Uskottiin itseemme. Kaj Wallin muistelee, että yhtye harjoitteli rauhassa ohjelmistoaan ensin Tapanilan urheilutalossa ja siirtyi sitten Westerlundin tiloihin Pohjois-Esplanadille, sisäpihalle juuri puretun Kinopalatsin talon maisemiin. Dylan-coverin lisäksi Jimmy Reedin Bright Lights, Big City, Billy Boy Arnoldin I Ain’t Got You, Ike & Tina Turnerin It’s Gonna Work Out Fine sekä Memphis, Tennessee laulun kera ja ilman kertovat, mistä tuuli sillä hetkellä puhalsi. Tarvittiin uusi nimi, kun Westerlund ilmoitti että se pitää The Beatmakersia omanaan ja Scandia oli sitä mieltä, että The Islanders kuuluu sille. Manageri Claes Olsson kertoo miettineensä monesti jälkikäteen, miksi Jim & The Beatmakersille kävi niin kuin kävi. Melodinen beat oli unohdettu, nyt mentiin monien sen ajan yhtyeiden suosimalla Gary U.S. Hän toi myös bluesia mukaan ohjelmistoon, sillä Pembroke tunsi paljon eri kappaleita, Wikström kertoo. Muuten The Finnish Beatmakers ei lähtenyt soitellen sotaan. Ronnie jäi siksi kuvioiden ulkopuolelle, vaikka tyypiltään hän olisi sopinut paremmin Jormasiin kuin meitä paljon vanhempi Kurre, Wikström sanoo. – Ulkomaille alkoi olla kova hinku. Wikström näki silmissään jo isommat tapahtumat kuin tanhut VPK:n salissa. – Minulle bändin hajoaminen oli pettymys. – Mitään tappeluita en kyllä muista, mutta kehittymisestä soittajana siinä oli ainakin kyse. Mukana studiossa on myös Pembroke, joka laulaa I Ain’t Got Youn, jossa Keurulainen pudottelee lopussa. Kellot alkoivat soida vanhalle Beatmakersille. Kun syksyllä 1965 päästiin ensi kerran Ruotsiin, tajuttiin viimeistään, että on pakko laulaa koko eturivillä. Jotta asia saisi vielä kummallisemman käänteen, välillä yhtyeessä oli kaksi Jimiä, sillä Lontoon Finchleystä Varkauden kautta pääkaupunkiin ilmestynyt Jim Pembroke toimi laulupuuhien lisäksi keikoilla yhtyeen urkurina. EI SOITETA MY ONLY ONEA EI SOITETA MY ONLY ONEA Kuten arvata saattaa, syksystä kevääseen tapahtunut tähdenlento ja sen jälkeen tapahtunut nopea hajoaminen jätti hampaankoloon yhtä sun toista. Nyt kuunneltuna New Orleans olisi kaivannut vielä irtonaisempaa otetta, rytmipuolelleen tajunnan räjäyttävää, suorastaan keithmoonmaista maanista takomista, vaikka Kurt Mattson on oikeilla jäljillä. Blues News 3/2021 41 laulajan ja ykköskitaristin sekä The Islandersin ydinduon välillä, paikkana sillä kertaa Hakakerho. Mukaan oli tullut entistä vahvemmin voimamanageri Jorma Weneskoski, jonka johdolla yhtyeen tähtäin asetettiin kansainvälisille markkinoille, ensi kädessä Ruotsiin. Bondsin hälykappaleella New Orleansilla sekä opiskelijanuorisoa kosivalla Dylan-versioinnilla Mr. – Jouduin pahaan välikäteen, kun Ronnien piti tulla uuteen Beatmakersiin ja sitä kautta sitten Jormasiin, mutta Ruotsin pää painoi päälle, että Pepen ja Kaijun lisäksi Islandersista bändiin pitää tulla heidän maanmiehensä Kurre Mattson. Jollain lailla oli selvää muutenkin, että bändi hajoaa. Yhtye jatkoi varmuudella maaliskuulle 1965, sillä vanha Beatmakers lämmitteli Manfred Mannia Messuhallissa ja Tampereella kuun puolivälin jälkeen, mutta jo huhtikuussa Korson Tanhuhovilla otetussa kuvassa lavalla on uusi kokoonpano saarelaisineen. Samassa kuussa, 23. Tambourin Man (HMV 45 TJ-318). THE FINNISH BEATMAKERS THE FINNISH BEATMAKERS The Beatmakersin nimi ei kadonnut keikkailmoituksista, vaikka yhtye hajosi. Se soitti edelleen keväällä ja kesällä 1965 vanhalla nimellä, olihan ”Jim” Wikström yhä sen ykkössolisti, mutta taustalla tapahtui. Musiikki muuttui kovaa vauhtia sellaiseksi, että laulupuolelle tarvittiin neljä kaveria, Wikström kertoo. Wikström muistelee, että oli sopinut Österbergin kanssa tämän hyppäävän Seppo Keurulaisen lisäksi vanhasta Beatmakersista uuteen, mutta Weneskoski pani ruotsalaiskumppaniensa kanssa stopin hankkeelle. Sepon lisäksi myöskään Ronnie ei arvostanut kappaletta, Keurulainen kertoo ja jatkaa. – Pembroke täydensi Beatmakersin sointia, oli hyvä saada laulava urkuri bändiin. Uutta monipuolista huippubändiä rakentaessa syntyi pientä hankausta myös rumpalin osalta. Ja sekin vaikutti, että me nuoremmat olimme ainoastaan 16–17-vuotiaita, Luomanen sanoo. Mukana on väkeviä esityksiä, esimerkiksi The Animalsin versiosta selvästi inspiraatiota saanut Bright Light, Big City, jossa Wikström esittelee laulajan kykyjään. Dylan-raita on puolestaan Pepe Willbergin debyytti levylaulajana. – Beatmakersissa lauloi vain minä sekä Seppo, mutta halusin yhtyeeseen, jossa koko eturivi laulaisi
Niissä saatiin aikaiseksi kokoonpanon levytykset, mutta yhteistä aikaa vietettiin muutenkin mitä moninaisimmissa merkeissä. Jopa tällaisen lyhyen matematiikan oppimäärän juuri ja juuri läpäisseelle nuo juomamäärät, joita kirjassa on lueteltu, tuntuvat hieman alakanttiin lasketuilta. Mistä on kyse. ”Jaetut retket, kerrotut tarinat” on itsestään selvä pakkohankinta kaikille Pekka Myllykosken faneille ja suositeltava myös suomalaisen kantritai muunkin musiikin ystäville. Jonkun terveysviranomaisen mielestä noitakin voisi varmaan kauhistella. Monelle lukijalle, erityisesti Jytäjemmareiden levyjä kuunnelleille, nämä osiot saattavat olla jopa kiinnostavinta antia. Mikäli epäselvyyksiä on jäänyt, saattavat mysteerit nyt selvitä. Ratoksi vaikkapa Kallen ja Jallun seuraksi – keitä sitten lienevätkään. Tämänhän toki kaikki Pekan tunteneet tietänevät ennestäänkin. Se ei ole vähäinen, vaikka ei aiemmin valtaväestölle turhan tutuksi ole tullutkaan. Tarinoita, jotka kuvasivat Pekkaa heidän mielestään monipuolisemmin. Vaikkei mistään varsinaisesta valokuvataiteesta aina välttämättä ole kyse, ovat napsautukset hauskoja. Kieltämättä Pekka Myllykoski ansaitseekin ns. Osansa sivumäärästä lohkaisee kappaleiden lyriikat ja kertomukset niiden synnystä. Pakko väittää, että ”kolmen ukon horinatkin” ovat oikein viihdyttäviä. Se oli omiaan valottamaan taiteilijan persoonaa monelta kantilta, mutta... Niiden pohjalta Pekka osoittautuukin huomattavasti monitahoisemmaksi mieheksi kuin vain suuren yleisön näkemä ”juoppokantrin isä”. Kyllähän siitä hupia riitti meille ulkopuolisillekin. Honey Aaltonen P.S. BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: MARKO AHO – ANTERO GUSTAFSSON – MARKO AHO – ANTERO GUSTAFSSON – KALLE VANHAPELTO KALLE VANHAPELTO Jaetut retket, kerrotut tarinat (Maaseutumusiikki) Mitä helvettiä! Kokonainen kirja – ja vielä moinen järkäle. Lisäksi kuvat tuovat sessioiden luonnetta lähemmäksi lukijaa/katsojaa. Myös Jytäjemmarit (Aho, Gustafsson ja Vanhapelto) pääsevät kertomaan musiikillisesta historiastaan. Siitä siis kirjan kimppuun kävivät Marko Aho, Antero Gustafsson ja Kalle Vanhapelto. Kyllähän kirjasta huomautettavaakin löytyy. Myyräntyö on sananmukaisesti syvällisempää toimintaa (sitähän se ”undergroundcountry” tietenkin on), kuin pintaliitojulkkujen menestys. Pitkäaikainen ystävyys, yhteistyö ja avunantosopimus Jytäjemmarien kanssa sai bändin miettimään, tuliko dokumentissa kaikkea kerrottua tasapuolisesti. Mutta kauheinta luettavaa oli, että nämä mainiot taiteilijat mökkiretkillään heittivät nuoruuttaan hukkaan juomisen sijaan katsomalla matkatelevisiosta ”urheilua”, eli ravia ja formuloita! Ei voi olla totta, sillä siinä kyllä uskottavuus kärsii! Tätä ei voi kai antaa anteeksi eikä ehkä edes unohtaa. Niin olivat usein myös laulujen aiheet, jotka eivät olleet aina niitä ruusuisempia – ruusun piikkejä tosin unohtamatta. Lukuhetkien taustalle kannattaa luonnollisesti hankkia Myllykosken ja Jytäjemmarien musiikkia, vaikka kaikilla valveutuneimmillahan levyt toki jo ovat. Melkein pornoakin on havaittavissa. Ohjeet löytynevät jostain netistä. Sivistyneemmille on tarjolla myös historiallisia lehtileikkeitä. Tietysti, ymmärrettävää, sillä sehän katsojia varmaan enemmän kiinnostaa kuin joku verbaalinen lahjakkuus. toisen kierroksen. Toisella kertaa tunnelma pääsi kuitenkin väljähtymään. Haastateltavina oli paljon henkilöitä, jotka eivät Pekkaan olleet juurikaan yhteydessä vuosikymmeneen, ja keskeiseksi sisällöksi tuntui nousevan taiteen sijaan alkoholismi. Myllykosken tarinoita tuli näin ollen kerrottua näillä jaetuilla retkillä. Sehän oli lähinnä muutaman musikantin omituinen tapa huvittaa itseään. Niin bändivaiheiden kuin muunkin setvimistä riittää melkoisesti. Musiikkitaustassa siis pitkälti pitäydytään, vaikka ehkä välillä myös sivupoluille yksityiselämän syövereihin saatetaan hairahtua. Ei muuta kuin Maaseutumusiikin t-paita päälle, kylmä juoma käteen ja ihmettelemään (menneen) maailman menoa! Blues News 3/2021 43 Jytäjemmarit vuosimallia 2020: Vanhapelto, Aho, Gustafsson. Lyhyemmin PM&JJ. Mutta tämän arvion pitäisi tulla ”BN lukee kirjallisuutta” -otsikon alle! Onko tämä oikeaa kirjallisuutta. Mutta lopputulos on noista epämiellyttävistä seikoista huolimatta positiivinen. Miehillä kun tuntui riittävän Pekan jemmatut kertomukset Pekan jemmatut kertomukset yli äyräiden tarinoita kerrottavaksi. Nehän sananmukaisesti värittävät kirjaa. Ja aihehan on lehdessämme useinkin esitelty Jytäjemmarit, solistinaan Pekka Myllykoski. Ja tietenkin monen huonokuuloisemman kannalta pystyy nyt hahmottamaan sanoitusten sisällön paremmin. Myllykoskestahan tehtiin dokumenttielokuvakin, kai pariin kertaan myös maamme televisiossa esitetty ”Mystinen metsätyömies”. Mutta oli orkesteri mikä hyvänsä, hänen laulunsa oli aina tunnistettavissa. Meitä lukutaidottomia luonnollisesti ilahduttaa kirjan kuvitus. Kirja perustuu siis pääosin muisteluihin Jytäjemmarien ja Myllykosken yhteisistä mökkisessioista. Kieltämättä, kun dokumentin ensimmäistä kertaa näin, se vaikutti oikein hyvältä. Bändillä oli yläja alamäkiä (ei suosiossa, mutta monessa muussa mielessä), joten Pekka ehti puuhastella kaikenlaista muutakin. Varmin tapa on tietenkin tilata suoraan Maaseutumusiikista. Nykyisin jo legendan maineeseen kohonnut Pekka Myllykoski on tietenkin tullut suuren yleisön tietoisuuteen Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen keulakuvana. En silti usko, että noin hienoa jälkeä olisi niin pienillä promilleilla onnistuttu tekemään. Se on erinomaisen lupsakkaa luettavaa myös vaikkapa kesäterasseille. Kolme ukkoa horisee menneitä ja kirjaa ne ylös ja painattaa kirjaksi. (Kieltämättä olen joskus törmännyt väitteisiin, ettei Blues Newskaan edusta oikeaa journalismia – saattaa pitää paikkansa.) Mutta toisaalta – eihän PM&JJ ollut koskaan edes ”oikea” bändi. Mikäli joku puuttuu, niin niitä saanee sieltä täältä levykaupoista (niin kauan kuin niitä riittää – siis sekä levyjä että kauppoja)
Pelkästään Englannin listasijoituksia hänen tililleen on kertynyt eniten heti The Beatlesin ja Elviksen jälkeen, eikä suosio ole nojautunut Cliffin tapauksessa pelkästään menneisyyden levytysten varaan. SOUNDI SYNTYIKIN STUDIOSSA. Viimeksi mainittuja on kertynyt diskografiaan kaikkiaan 11 virallista tuotetta, joista tämän artikkelin tarkastelujaksolle asettuu esikoisalbumi ”Cliff” (1959, #4), vuonna 1966 ilmestynyt ”Cliff In Japan” (#29) sekä EMI-Columbian alaisuudessa toimineella Regal Starline -budjettiyhtiöllä kesällä 1970 julkaistu ”Cliff: Live At Talk Of The Town”. Hän ei kuulunut promoottori Larry Parnesin johtavaan nuorten rock’n’rolllaulajien artistitalliin, mutta Tommy Steelen, Marty Wilden ja kumppanien tavoin hänkin käytti alter egonaan kaksiosaista etunimiyhdistelmää. Toisaalta laulaja opittiin alusta pitäen tuntemaan myös pelkällä Cliff-nimellä, kuten monet hänen varhaisista albumeistakin osoittivat. Kiusallisesti myös The Shadowsin vuoden 1960 läpimurtokappale, Burt Weedonin alkujaan levyttämä Apache taas pärjäsi Amerikan markkinoilla huomattavasti paremmin tanskalaiskitaristi Jørgen Ingmannin cover-versiona. CLIFF RICHARD & THE DRIFTERS Cliff (Columbia 33SX 1147) A: (1) Apron Strings (2) My Babe (3) Down The Line (4) I Got A Feeling (5) Jet Black (6) Baby I Don’t Care (7) Donna (8) Move It B: (1) Ready Teddy (2) Too Much (3) Don’t Bug Me Baby (4) Driftin’ (5) That’ll Be The Day Cliff Richard & The Drifters/Shadows. Vuonna 1940 Brittiläisen Intian saaristossa syntynyt Harry Webb tunnetaan hyvästä syystä kaikkialla. Kaiken kaikkiaan oli sangen ennenkuulumatonta, että suosikkiaktin ensimmäinen pitkäsoitto ei ollut huolella ja harkiten hiottu studiotuote. The Air That I Breathe” nousi sekin Englannin Top-kolmoseen. Toistaiseksi tuorein pitkäsoitto, vuoden 2020 ”Music... Keski-Euroopan tarjontaan verrattuna Englannissa näinä vuosina valmistettujen konserttipitkäsoittojen määrä ei sitä vastoin ollut erityisen suuri, eikä monissa tapauksissa kyse edes ollut varsinaisista livejulkaisuista. Englannissa kyllä kytättiin tälläkin saralla tarkasti isoveli-Amerikan tekemisiä. Jatkohitit seurasivat vielä hyvän tovin esikoissinkun linjoilla, poimien tyylilajeikseen suoraviivaisen rock’n’rollin ohella myös kevyempää poppia, balladeja sekä The Shadowsin omia persoonallisia rautalankanumeroita. Suomessa Cliff ja Varjot tunnettiin niin Columbian uutterasti julkaisemilta levyiltä kuin elokuvistakin. Esikoissinkun jälkeen hänen levyillään soittivat ammattimuusikoiden sijaan useimmiten omat tutut yhtyekaverit. ROCK’N’ROLL-PIONEERIEN KEIKKAROCK’N’ROLL-PIONEERIEN KEIKKASOUNDI SYNTYIKIN STUDIOSSA. Cliffin ainutlaatuisuus kävi ilmi jo heti kättelyssä, kun rakenteellisesti äärimmäisen tarttuva mutta jenkkitraditioon sopivasti hajurakoa ottanut Move It rokkasi itsensä elokuussa 1958 Brittein sinkkulistan kakkospallille ja pönkitti 18-vuotiaan laulajan sekä häntä kompanneen The Driftersin, tulevan The Shadowsin matkaa eurooppalaisen ääniteaallonharjan silloiselle huipulle. 1950ja 1960-lukujen vaihdevuosina suuressa kuvassa rock’n’rollin kerrottiin eläneen ”vesittymisen kautta”, sitä vastoin saarivaltiossa juuri tämä aikahaarukka tuotti musiikinlajin historiaan lyhyehkön mutta sitäkin kiinnostavamman äänitetuotannollisen luomisperiodin. Poikkeuksellinen vierailu Linnanmäellä alkukesästä 1964 vankisti tähti-imagoa entisestään Beatle-kauden jo jyllätessä pohjolassa täydellä teholla. Sadoilla miljoonilla myydyillä levyillään Sir Cliff Richard kuuluu kiistatta asuinpallomme menestyneimpien artistien joukkoon. Ennen marraskuussa 1959 ilmestynyttä ja lopullisen läpimurron varmistanutta LP:tä ”Cliff Sings” nuorukainen oli jo tehnyt kotimaassaan monia asioita aivan eturintamassa. Tarkasti ottaen tähtilaulajan studiolevyistä kolmea lukuun ottamatta kaikki ovat löytäneet paikkansa maan Top50-listalta, ja saman tempun ovat toistaneet myös valtaosa hänen monista kokoelma-, soundtrack-, musikaalija livealbumeistaan. Cliffin tapauksessa Richardin kerrotaan juontuneen Little Richardista. 44 Blues News 3/2021 PETE HOPPULA B rittiläinen pop-invaasio ei taatusti jäänyt keltään huomaamatta 1960-luvulla, mutta sitä edeltäneellä vuosikymmenellä vanhan mantereen nuorisobändit ja -artistit olivat vasta kokoamassa rivejään ensihyökkäystä silmällä pitäen. Yhdysvalloissa suosio sen sijaan antoi vielä pitkään odottaa itseään, vaikka ensimmäiset uuden mantereen kiertueensa ryhmä pääsikin tekemään heti 1960-luvun alussa
Yardbirdsin tai Creamin solistiksi häntä ei tultaisi koskaan kosiskelemaan, mutta oma kohdeyleisö oli silti laaja kuin olla ja saattaa ja tuotantokoneisto selän takana tarjosi mahdollisuudet lähes millaisiin projekteihin tahansa. Frank Sinatran ja Ella Fitzgeraldin tapaisia maailmankansalaisia estradilleen houkutellut pyhättö tunnettiin 1960-luvulla myös Dusty Springfieldin helmikuussa 1968 nauhoitetusta tv-showsta ”Live At The Talk Of The Town”. Toukokuussa 1968 julkaistulle levylle on mahdutettu poimintoja artistin koko uralta, hienot gogo-sovitukset saavista Move Itja Dynamite-varhaistöistä vuoden 1966 elokuvasävelmään Finders Keepers sekä kantrihenkiseen saman vuoden balladiin Visions. Erilaisista konserttija teatterisaleista sekä galleriatiloista koostunut rakennuskompleksi vakiintui vuosituhannen alkupuolella entistä enemmän musiikkikäyttöön ja toimi myös Englannin ensimmäisen jazzkeikan pitopaikkana, kun The Original Dixieland Jazz Band esiintyi siellä 1919. Euroviisujen toiselle sijalle vuonna 1968 yltäneen Congratulations-megahitin survominen paitsi täysimittaisena esityksenä keikkaohjelmistoon, myös instrumentaaliherätteenä sekä setin alkuun että loppuun, tuntuu nykyperspektiivissä jo liiallisen alleviivaavalta. Muutoin show’ssa toistuivat neljän vuoden takaisen repertuaarin peruspiirteet. Vuonna 1962 Cliff ja Shadows kyllä purkittivat Englannin Kingstonin ABC Theatressa kaksi intensiivistä rock’n’roll-konserttia LP-tarkoituksissa, mutta tallenteet päästettiin julkisuuteen vasta vuonna 2002. Sellainen on myös popcorn-tyylinen herkistely Evergreen Tree mainiona yllätysnostona vuoden 1960 LP:ltä ”Me And My Shadows”. Yhtyeen taito mukautua kurinalaisesta rautalankacombosta rennosti laukkaavaksi rokkikoplaksi oli sekin omalla tavallaan uraauurtavaa ja antoi seuraavan aallon tulokkaille kosolti toimintamallia. Albumilla ”Cliff Live At The Talk Of The Town” (Regal Starline SRS 5031) ahkeroi jälleen mukana Norrie Paramor, mutta nyt talon orkesterin seurassa. Vaikutti siltä kuin artistin kamppailu oman minäkuvansa kanssa kävi kiihkeimmillään juuri ”In Japanin” tekoaikoihin. Talk Of The Townin historia päättyi vuonna 1982, joskin vanha Hippodrome-rakennus seisoo edelleen suojellulla paikallaan Hippodrome Casinona toimien. Sekaan sopii myös Shoutin, Twist And Shoutin ja What’d I Sayn tapaisia vakiintuneita lavastandardeja sekä kiekon päätöksenä kuultava pakollinen pop-hittisikermä The Young Oneseineen ja Summer Holidayineen. Syitä sopii ainoastaan arvuutella. Ei kuitenkaan ole syytä kyseenalaistaa tapahtuman autenttisuutta, olivathan japanilaiset tunnettuja tekniikkavelhoja ja myös Kingstonin vuoden 1962 live-sessioiden taustavoimiin kuulunut tuottaja-orkesterinjohtaja Paramor varmasti hänkin hionut esitykset viimeistä piirtoa myöten kohdilleen. Tim Hardinin upeaa slovaria Hang On To A Dream Cliff ei onnistunut nostamaan hitiksi edes studiojulkaisuna, vaikka vuoden 1967 albumilla ”Don’t Stop Me Now!” ilmestynyt tulkinta on sekin vaikuttava. Niitä bändi ei ollut tässä vaiheessa edes singleinä julkaissut. Alkuperäinen teatterimiljöö koki uuden haltijansa Bernard Delfontin käsissä täydellisen muodonmuutoksen vuonna 1958 ja sen tilalle syntyikin suosittu yökerho Talk Of The Town. Ajoittain Cliff antaa yhä ymmärtää olevansa sielultaan nuoruusaikojensa kaltainen kesyttämätön rokkari, mutta kohtalolleen lälläri-iskelmätähtenä hän ei tuntunut enää voivan mitään. Silloisen luottotuottajansa, Norrie Paramorin johtaman big bandin säestyksellä esitetyt kappaleet on merkitty albumin ”In Japan” (Japanissa Odeon OP-9701, Englannissa Columbia SX 6244) kansissa liveäänitteiksi Tokion Shibuya Public Hallista 18.10.1967. Ristiriitainen julkaisu. amerikkalainen näyttelijä-laulajatar Dolores Gray (1963), brittivokalisti Frankie Vaughan (1966), aussifolkyhtye The Seekers (1968), tämän artikkelisarjan aikaisemmissa osissa sivutut Diana Ross & The Supremes (1968), Stevie Wonder (1970) ja The Temptations (1970) sekä vähän myöhemmin huolellisempaan syyniin pääsevä Tom Jones (1967). Kaikesta huolimatta studiolive oli kuitenkin lopulta ”vain” studiolive, eivätkä hyvät myyntiluvutkaan saaneet Columbia-yhtiötä enää tämän jälkeen sijoittamaan puntiaan ryhmän keikkamateriaaliin. Cliff Richardin konserttitaltiointivuoro Talk Of The Townissa koitti vuonna 1970. On lisäksi huomionarvoista, että Japanin ohjelmistoon sisältyneiden tuoreempien albumiraitojen arraukset poikkesivat varsin paljon studiootoista. Varsinaisena alkulaukauksena kuullaan nytkin vuoden 1967 albumin ”Don’t Stop Me Now!” avannut rehvakka Shout. Erinomaisesti Cliffin tulkittavaksi taipuneita rock’n’roll-numeroita edustavat myös Dale Hawkinsin ja Ricky Nelsonin versioista muokattu Little Walterin bluesklassikko My Babe, Milton Allenin Don’t Bug Me Baby sekä shown lennokkaasti avaava David ”Billy The Kid” Hessin Apron Strings. Livealbumeitaan siellä tekivät mm. Syksyllä 1967 Cliff oli jo siirtynyt urallaan Shadows-vaiheesta suurten orkesterien seuraan. Blues News 3/2021 45 (6) Be-Bop-A-Lula (7) Danny (8) Whole Lotta Shakin’ Goin’ On Vaikka ”Cliff” teki varsin seikkaperäisesti selväksi, millaiselta kokoonpano tositoimissa kuulosti, ei premiäärilevy kuitenkaan ollut lähtöisin aidolta keikalta. Nuotintarkat sovitukset sekä täyteläisesti ikuistetut instrumenttija kuoro-osuudet eivät juuri anna puoltopisteitä rehdin keikkadokumentin puolesta, vaikka paikoin taustalle onkin saatu siroteltua mukaan myös innokasta kirkumista, aplodeja sekä Cliffin luontevan oloisia spiikkejä. Edellä. Lontoon Westminsterin kaupunginosan kulttuurikeskittymä Hippodrome avattiin vuonna 1900 Cranbourn Streetin ja Charing Cross Roadin risteykseen. EMI:n Studio 2:een eli myöhemmin Abbey Road Studiona paremmin tunnettuun osoitteeseen oli kutsuttu 9.–10.2.1959 parisataapäinen joukko bändin kirkuvia teinifaneja, joiden edessä Cliff ja vielä The Drifters -nimeä käyttänyt bändi (Hank Marvin, Bruce Welch, Jet Harris ja Tony Meehan) esittivät sekä omat siihenastiset hittinsä että vaikuttavan otannan Elviksen, Little Richardin, Jerry Lee Lewisin, Richie Valensin, Buddy Hollyn, Ricky Nelsonin ja Roy Orbisonin rock’n’roll-klassikkoja omina vilpitöntä nuoruuden vimmaa tihkuvina luentoinaan, joiden lisäksi Drifters antaa soolonäytteinään Everly Brothers -tyyliin esitetyn laulunumeron Be-Bop-A-Lula sekä kaksi tulevaisuuttaan valottanutta, joskin vielä myöhemmästä Shadows-soundista jossain määrin poikennutta exotica-henkistä kitarainstrumentaalia, Jet Black ja Driftin’
Tv-esiintymiset mm. Siitä viestivät levyn saama midprice-julkaisuformaatti sekä seikka, ettei LP:tä poikkeuksellisesti prässätty lainkaan Yhdysvalloissa, vaikka musiikillisesti soulin, r&b:n, poprockin, kantrifolkin ja viihteen seasta taatusti myös amerikkalaiset olisivat omat kiinnostuksen kohteensa löytäneet. Herkät hitaat laulelmat olivatkin hänen bravuurialaansa retevien rock’n’rollja rockabillynumeroiden rinnalla. Ei ollut huono valinta, että yksi Englannin ensimmäisistä konserttialbumeista sai esittäjikseen juuri tämän yhteenliittymän. BILLY FURY & THE TORNADOS We Want Billy! (Decca LK/SKL 4548) -63 A: (1) Sweet Little Sixteen (2) Baby Come On (3) That’s All Right (4) Wedding Bells (5) Sticks And Stones (6) Unchain My Heart (7) I’m Moving On (8) Just Because B: (1) Halfway To Paradise (2) I’d Never Find Another You (3) Once Upon A Dream (4) Last Night Was Made For Love (5) Like I’ve Never Been Gone (6) When Will You Say I Love You Liverpoolissa syntynyt Ronald Wycherley olisi omalla nimellään saattanut jäädä ilman BNjulkisuuttaan, mutta rock’n’rollja popsankari Billy Furynä tämä karismaattinen laulaja on totisesti huomionsa ansainnut. Shadows-menneisyyteen taas luo kaipaavan katseen Hank’s Medley, jonka kaikki vahvat pop-sävellykset (London’s Not Too Far, The Dreams I Dream ja The Day I Met Marie) sattuvat olemaan ex-bändikaverin Hank Marvinin käsialaa. Keväällä 1962 Fury sai kiertueja studiosäestäjikseen Joe Meekin luottoyhtyeen The Tornadosin. Slovariosaamista korostavat edelleen Tim Hardinin The Lady Came From Baltimore ja Richard Harrisin What’s More (I Don’t Need Her). Yhteistyötä jatkui loppukesään 1963 asti. Mielenkiintoisia irtoherkkuja tarjoavat kuitenkin esimerkiksi niin blueskuin rockabillyjuuriltaan irtautuva urkuja stemmajohdatteinen shufflemuunnelma That’s All Right Mamasta sekä täyteläisinä rautalankasävyisinä sovituksina kuultavat Hank Williams -kantrivalssi Wedding Bells, Elviksen Sun-hölkkänä tunnettu energinen Just Because sekä balla. Ennen kaikkea wow-vaikutusta laimentaa standardipitoisiin, paikoin falskistikin läpisuoritettuihin r&b-hitteihin sekä omiin varhaisempiin levytyksiin keskittynyt repertuaari, josta Furyn kaltaisen mestarinkin näyttää olevan mahdotonta loihtia ilmoille mitään varsinaisesti uutta ja odottamatonta. 46 Blues News 3/2021 mainitun LP:n pyrkimykset laajentaa Cliffin siloitelluksi käynyttä imagoa erilaisin tyylilajikokeiluin näyttävät leimaavan vielä hänen vuosikymmenen vaihteenkin keikkailmettään. Mutta mitä kummaa, nytkään ei ollut kyse vilpittömästä livestä, vaan tällä kertaa Deccan Studio 3:ssa purkitetusta muka-keikasta. Italoballadi All My Love (Solo Tu) on Cliffin 1960-luvun jälkipuolen studiostandardeja, viihteellisempään laitaan johdattavat myös vetelät Broadway-musikaalinumerot Something Good ja If Ever I Would Leave You. Levy myi itsensä listasijalle 14. Kenties kirjo oli lopulta liiankin runsas menestyäkseen toden teolla. Klubitilan suomiin tallennusmahdollisuuksiin ei ehkä sittenkään aivan jaksettu uskoa edes maan ykkösstaran tapauksessa. Materiaalitarjontaa ajanmukaistetaan tuoreilla coverhiteillä, kuten ronskin kuorojohdatteisen boogaloo-sovituksen voimin jyräävällä Ain’t Nothin’ But A House Partylla, soundtrackmaisesti jousilla väritetyllä Neil Diamondin Girl You’ll Be A Woman Soonilla sekä Beatlesin aina yhtä nololla When I’m Sixty Fourilla. Go-go-tahditettu La La La La La ja levyn tunnelmallisesti huipentava Visions ovat puolestaan muistumia Japani-liven aikaisesta keikkasetistä. Levyn historiallisemmaksi hetkeksi taitaa kuitenkin lopulta muodostua A Taste Of Honey, jolla Cliff itse tarttuu akustiseen kitaraan soittaen soolo-osuudet seesteiselle instrumentaaliversiolle aiemmin Herb Alpertin uudelleen popularisoimasta Broadwaysävelmästä. Oh Boy! -ohjelmassa kirittivät suosiota eteenpäin, joka ensimmäisen kerran kulminoitui vuoden 1960 pitkäsoitolla ”The Sound Of Fury”. Suuruutensa eräänä ”Beatlesiä edeltävän ajan” arvostetuimpana tulkitsijana sekä myös lauluntekijänä jo todistanut Fury antaa itsestään energisen näytön, muttei ehkä sittenkään ylittä nyt kaikkia itseensä kohdistettuja odotuksia. Sekä vokalistisilla taidoillaan että ulkonäöllään vaikutuksen faneihinsa tehnyt Fury aloitti levytysuransa vuonna 1959 itse kirjoittamallaan sinkkuraidalla Maybe Tomorrow. Edes The Tornados ei vaikuta olevan virikkeisimmällä tuulellaan, eikä alati jatkuva riivattu kirkuminen ainakaan kuuntelunautintoa petraa
VIHDOIN IHKA OIKEALLA KEIKALLA. ADAM FAITH Faith Alive! (Parlophone PMC 1249) -65 A: (1) Lady Oh Lady (2) High Heel Sneakers (3) Talk About Love (4) Look Out Baby (5) Everybody’s Talking ‘Bout A Thing Called Love (6) Night Time Is The Right Time (7) I Wanna Be Your Man B: (1) Little Queenie (2) Hey Little Lovin’ Girl (3) Hey Baby (4) I Can’t Think Of Anyone Else (5) You Can’t Blame Him (6) Heartbreak Hotel (7) I Need Your Loving Vielä kolmas studiolive-LP lautaselle, nyt EMI:n Lontoon St John’s Woodin äänittämöltä. Blues News 3/2021 47 dityylittely Last Night Was Made For You Furyn Billyn omalta vuoden 1962 Decca-singleltä. Taustallaan hän luotti vuonna 1963 koottuun The Roulettes -bändiinsä, joka oli tässä vaiheessa tehnyt myös monia omia julkaisujaan. Kohtuuhyvän listasijan 19 Englannin albumilistoilla kuitenkin kirjauttaneen ”Faith Aliven” jälkeen laulaja piti lähes kymmenen vuoden loman ennen seuraavaa pitkäsoittoaan ”I Survive”. Huuliharpun värittämä beat-henkinen bluesshuffle Talk About Love viehättää silti studiolivellä omalla hienostelemattomalla tavallaan. Suuren yleisön korvissa parhaiten Halfway To Paradisen ja Jealousyn tapaisilla slovariklassikoilla maineensa pönkittänyt Fury pysyi otsikoissa läpi 1960-luvun alun, mutta lapsuudesta asti hänen mukanaan seuranneet sydänvaivat hidastivat taiteilijanuran jatkokierroksia jo merkittävästi. Ajoittain pitkiksi venyneet lepotauot verottivat artistin julkisuusarvoa, vaikkeivät britit koskaan häntä unohtaneetkaan. VIHDOIN IHKA OIKEALLA KEIKALLA. Postuumisti ilmestyneen albumin ”The One And Only” promokiertueen pubikeikka Northamptonissa joulukuussa 1982 jäi tammikuussa 1983 sydänkohtaukseen menehtyneen 42-vuotiaan laulajan viimeiseksi konsertiksi. Pitkän uran sekä esiintyvänä artistina että televisioja elokuvajulkimona tehnyt Adam Faith turvautui sunnuntaina 25.4.1965 edellisten tapaan ”keikkayleisöön”, joka oli saapunut paikalle varta vasten kutsuvieraina. Pehmeämpään studiolinjaansa nähden Faith villiintyy levyllään suorastaan riehakkaaksi. Jotakin kiehtovaa on myös rullaavana rock’n’rollina soljuvassa Beatlesin I Wanna Be Your Manissä, Johnny Kiddin ja The Piratesin tyylin mieleen tuovassa Hey Little Lovin’ Girlissä sekä maanisessa Elviksen Heartbreak Hotelissa. Rujompi beat-linja Roulettesin kanssa oli huolella rakennettu, mutta kaikki palaset eivät kai sittenkään loksahtaneet entiseen tapaan kaupallisessa mielessä paikoilleen. Oletettavasti Englannin ensimmäisen kyseenalaistamattoman rock’n’roll-livelevyn, Edmontonin Granada-teatterissa äänitetyn ”One Night Standin” pääosia näyttelivät Joe Meekin studioperheestä ponnistaneet Mike Berry, John Leyton ja Mike Sarne, taustallaan manchesterilainen The Innocents -kokoon. Hysteerinen pianovetoinen mod-rocker Lady Oh Lady antaa heti uuden kierteen popparin kuvaan artistina, mutta laulajana keskinkertaisuutensa ja tietynlaisen ilmeettömyytensä hän tulee silti paljastaneeksi etenkin High Heel Sneakersin, I Need Your Lovingin, Night Timen ja Little Queenien tapaisilla tomerampaa otetta vaativilla r&b-ikivihreillä. Terveyden reistailun ohella kuitenkin myös taloushuolet kaiversivat miestä, joka oli pakotettu jatkamaan esiintymisiä jopa voimiensa uhalla. Top10-menestykset olivat kulkeneet kaverin kelkassa aina 1950-luvun lopulta lähtien, mutta vuoden 1963 jälkeen jatkumo oli tullut päätökseensä. Siinä ajassa myös Euroopan musiikkimaailmassa moni asia oli ennättänyt jälleen kerran muuttua päälaelleen. Jos Faith oli aiemmin voinut kokea olleensa maan varteenotettavimpia haastajia Cliff Richardille, uudistuneilla beat-kentillä hänestä ei ollut enää Beatlesin tai muidenkaan puhutuimpien merseyryhmien kilpailijaksi. Omat suurimmat hittinsä Faith saikin tililleen originaalinumeroilla, joita hänelle kirjoitti muun muassa John Barry
Huumoriveikko Sarnen tavoin myöskään Mike Berry (Michael Bourne) ei oikeastaan häikäissyt laulutaidoillaan, mutta yhtä kaikki, hänellä oli riittävästi persoonallisuutta ja itsevarmuutta äänessään. Lisää menestystä 1980-luvun alussa toi balladiklassikosta The Sunshine Of Your Smile tehty versio. Ernie Marescan Shout Shoutin, Joey Deen Peppermint Twistin sekä Ray Charlesin What’d I Sayn kaltaisiin takuuteoksiin lämmittääkseen konserttiyleisön sopivan vastaanottavaiseen tilaan omia sinkkunumeroitaan varten. One Night Stand (Columbia 33SX 1536) -63 A: (1) Mike Berry & The Innocents – Brown Eyed Handsome Man (2) My Little Baby (3) More Than I Can Say (4) La Bamba (5) Don’t You Think It’s Time (6) Mike Sarne & The Innocents – Always (7) Summertime (8) Just For Kicks – Come Outside – Will I What (9) Code Of Love B: (1) Don Spencer – Rhythm Of The Rain (2) Fireball (3) John Leyton & The Innocents – Shout, Shout (4) Speedy Gonzales (5) Hallelujah, I Love Her So – Peppermint Twist – What’d I Say (6) Wild Wind – Son This Is She (7) Johnny Remember Me (8) Cupboard Love Lontoolaisen Mike Sarnen vaiheet levylaulajana tuottivat useamman hitin, vaikka hänen intressinsä siirtyivätkin 1960-luvun varrella yhä enemmän näyttelemisen, tuottamisen ja ohjaamisen puolelle. Tribute To Buddy Hollyn lailla kuolemaa kosiskelleiden lyriikoiden johdosta BBC:n radiosensuuria kokenut Johnny Remember Me maalitti Leytonin death song -artistiksi, toinen ura elokuvaja tv-näyttelijänä taas veti häntä 1960-luvun edetessä tyystin pois mikrofonin varresta, eivätkä satunnaiset comeback-yritykset saaneet hänen päätään kunnolla myöhemminkään kääntymään. Sittemmin Granadaketjun elokuvateatteriksi jalostunut rakennus suljettiin 1930-luvulla, jonka jälkeen se kohtasi totaalisen arkkitehtuurillisen uudistuksen. Vuonna 1908 The Empire Theatrena avattu 1300 asiakaspaikan musiikkihalli oli lontoolaisten ”laitakaupungin pikkuylpeyksiä”, joka saattoi kalveta keskustan hulppeille estradeille, mutta jossa silti pääsi kokemaan lukuisia nimiesiintyjiä livenä. Televisiosta tuli briteille ennen kaikkea tutuksi myös australialaistaustainen Don Spencer, jonka Fireball kelpasi Englannissa hitiksi sen soitua tarpeeksi kauan sci-fi-sarjan Fireball XL5 tunnusmelodiana. Musiikillisessa merkityksessä hän jäi ennen kaikkea historiaan noveltynumeroidensa Come Outside (1962) ja Just For Kicks (1963) ansiosta. Buddy Holly-, The Cricketsja Richie Valens -lainojen ohella Northamptonissa syntynyt Berry esittää osuudessaan myös tammikuun 1963 läpimurtonsa Don’t You Think It’s Time (#6). JOE BROWN & THE BRUVVERS Live! (Piccadilly NPL 38006) -63 A (1) Hallelujah, I Love Her So (2) Some Of These Days (3) Girls, Girls, Girls (4) El Relicario (5) Old Apache Squaw (6) Castin’ My Spell B (1) What A Crazy World (2) Alley Oop (3) Hava Nagila (The Hora) (4) The Sheik Of Araby (5) You Can’t Lie To A Lier (6) Sweet Little Sixteen Billy Furyn esikoisalbumilla laajemmin julkisuuteen noussut soittajalahjakkuus Joe Brown oli Jack Goodin skifflebändistä ”Boy Meets Girls” -tv-ohjelmaansa löytämä nuorukainen, joka käytti tilaisuutensa paitsi näyttelijän ja allaround-viihdyttäjän ominaisuuksia väläytelleenä ruutupersoonana, myös Gene Vincentin ja Eddie Cochranin tapaisten amerikanserkkujen kuuliaisena kiertuekitaristina. Vielä ennen purkamistaan 1970 talo palveli bingoklubina viimeisten muutaman toimintavuotensa ajan. Siitä vokalisti sai kiittää juuri Joe Meekiä, joka nosti hänet ja tämän uuden The Outlaws -ryhmän omintakeisen tuotantonsa välityksellä pinnalle. Revivalkiertueet ovat pitäneet Berryn otsikoissa myös kuluvalla vuosituhannella. Alkuaikojen julkaisuista huomattavin, singlen b-puolelta listoille kammennut kantripoljentoinen A Picture Of You, oli antanut myös. Elokuussa 1961 brittilistojen kärjen Meekin tuottamilla ja tämän vakkarilauluntekijän Geoff Goddardin kirjoittamilla Johnny Remember Me’llä ja Wild Windillä (UK #2) vallannut John Leyton askelsi monessa mielessä samoilla poluilla edellisten kanssa. Kestosuosikiksi kasvoi ajan saatossa myös vuoden 1960 debyyttiseiska Tribute To Buddy Holly (#24), josta tehty uusintaversio vei laulajan uudelleen listoille vielä 1970-luvullakin. 48 Blues News 3/2021 pano, joka oli saanut aiempaa listamenestystä amerikkalaisrokkari Myron Leen Baby Sittin’ -kappaleesta tekemänsä coverin myötä nimellä Bobby Angelo & The Tuxedos. Poikkeuksellisesti omalla ristimänimellään Larry Parnesin hallinnoimassa nuorisoidolikatraassa myös sooloartistina pärjännyt Brown levytti musiikkia ensin Deccalla 1950-luvun lopulta lähtien ja sitten Pye-konsernin alaisuudessa. Vuonna 1950 tilasta tuli virallisesti Granada, jollaisena se säilyi 1960-luvun puoliväliin saakka. Granada-teatterissa hieman säyseän oloisesti esiintyvä John pelaa varman päälle tarttumalla mm
10-tuumaisella albumilla ”Stars Of Six-Five Special” (Decca LF/LFM 1299, 1957) kuullaan muun muassa Wee Willie Harrisia ja Lonnie Donegania, levyllä ”Six-Five Special” (Parlophone PMC 1047, 1957) taas pääsevät ääneen muun muassa Don Lang & His Frantic Five, Terry Wayne, Jim Dale sekä omaa vahvaa nousuaan tehnyt instrumentaaliryhmä John Barry & The Seven. Astellessaan Tommy Scott & The Senators -yhtyeen riveissä ensi kertaa Joe Meekin studioon vuonna 1964 walesiläinen ex-teddyboy Thomas Woodward saattoi vasta haaveilla sellaisista suosion päivistä, jotka hän pääsi pian todellisuudessa kokemaan. Barryn seitsikko on ydintehtävissä myös kiekolla ”Jack Good’s Original ’Oh Boy!’” (Parlophone PMC 1072, 1958) yhdessä Cliff Richardin, Neville Taylorin ja Vince Eagerin kanssa. Loppuvuonna 1964 ilmestynyt esikoisinglejulkaisu amerikkalaisartisti Johnny (Ronnie) Loven Chills And Fever -numerosta kääntöpuolellaan hurja versio Jerry Lee Lewisin Breathlessista kertoivat Jonesin varttuneen aktiivisten keikkatreenivuosiensa aikana täysveriseksi ja jo äänivarojaan ainutlaatuisella tavalla käyttämään oppineeksi artistiksi, mutta sekään ei riittänyt ostavalle yleisölle. Tuskin salaisissa päiväunissaankaan hän silti rohkeni visioida vastaavanlaisen sukseeputken jatkuvan yhä 2020-luvulla. Rock’n’rollin ja rhythm’n’bluesin sanomasta voimansa imenyt beatporukka ei tosin tahtonut löytää tuottajapersoonan kanssa yhteistä säveltä. Myös Globe-keikkansa hän avaa ennenaikaisesti nukkunutta esikuvakollegaansa muistellen versioimalla Hallelujah, I Love Her So’n Eddien hengessä. The Coastersin alkujaan levyttämä ja Elviksen ikonisoima rehvakas Leiber-Stoller -kappale Girls, Girls, Girls on vallan hyvin saattanut päätyä The Renegadesin myös Suomessa (lähinnä Topralli-elokuvan välityksellä) tutuksi tulleeseen ohjelmistoon juuri Brownin liveversion kautta. Artisti pääsi todistamaan taitojaan Stockton-On-Teesin Globe Theatren areenalla vuonna 1963 äänitetyllä livesetillä. Edellä jo useasti mainittu tuottaja-muusikko-manageri Jack Good tuli myös itse levynostajille tutuksi LP-kansien välityksellä. Pelimies mikä pelimies. Blues News 3/2021 49 nimen hänen esikoissoolo-LP:lleen kesällä 1962. Djangoa ihaillut siilitukkainen blondirokkari vihjaa monipuolisuudestaan myös sähköisesti esitetyllä Hava Nagilalla. Bändin levytyksiä ei oltu valmiita julkaisemaan eikä varhainen kappalemateriaalikaan välttämättä antanut uuden nimen saaneelle Tom Jonesille vielä kunnollisia aseita kansalliseen läpimurtoon. Hänen BBC:n tv-ohjelmistaan tehdyt kokoelma-soundtrackit sisälsivätkin monia hienoja studiolive-esityksiä. 1960-luvulla hän laajensi reviiriään entisestään viemällä tv-bisneksensä rapakon taakse ja käynnistämällä 1964 amerikkalaismarkkinoille sangen hyvällä menestyksellä parin vuoden ajan tehdyn Shindig!-shownsa sikäläisellä ABC:lla (American Broadcasting Company). Kisällivuosinaan Brown oli kuitenkin saanut ensikäden oppia eritoten Eddie Cochranilta. Sessiomuusikoista alkujaan koostuneen The Bruvvers -ryhmänsä seurassa Brown ui tietenkin kuin kala vedessä myös Englannin keikkalavoilla. Vince Eager, Adam Faith, Sylvia Sands sekä Little Richardin tapaan rokannut lahjakas pianisti-laulaja, myös Hampurin klubeilla mainettaan vankistanut Roy Young. Pyen Golden Guinea -midpricejulkaisu kävi ennakko-odotuksia paremmin kaupaksi ja vei Brownin seuraavaksi albumintekoon saman konsernin paria vuotta aiemmin perustamalle Piccadilly-sisarmerkille, jolla hän oli jo tehnyt sinkkuja keväästä 1961 saakka. Tässä vaiheessa Good oli siirtynyt BBC:ltä itsenäiselle ABC-yhtiölle (Associated British Corporation). Levyn tyylikirjoon sisältyi niin rock’n’rollia, r&b:tä kuin jopa akustista flamenco-kitarointia (El Relicario). Asetelma kuitenkin muuttui vaakakupissa pian alkuvuonna 1965 It’s Not Unusualin noustua Englannin listaykköseksi.. Peribrittiläistä cockney-huumoriakaan ei showssa unohdeta. Monet muutkin brittibändit ovat varmasti paljon velkaa Brownin virtuoosimaisille tulkinnoille muun muassa kappaleista The Sheik Of Araby ja Castin’ My Spell. Kiinnostavan katsauksen vuosikymmenen lopun brittirock’n’rollin keskiöön luovat jälleen mukana olevan The John Barry Sevenin ohella mm. LUOTTO TIIKERIIN EI PETÄ. Ne vaikutteet pilkahtelivat yhä sekä alitajuisesti että tarkoituksella esiin hänen omasta soitostaan. LUOTTO TIIKERIIN EI PETÄ. Joen oma Johnny Cashiin kohdistuva kunnioitus taas käy ilmi harvinaisella cover-valinnalla Old Apache Squaw, yllättäviä bongauksia ovat myös riehakas versio monsteri-noveltystä Alley Oop sekä Ketty Lesterin vuoden 1962 kantrir&b-kummajainen You Can’t Lie To A Liar, jota paria vuotta myöhemmin Englannissa sovelsi tarpeisiinsa myös The Searchers. BBC:n toinen suosittu musiikkirevyy ”Drumbeat” ei ollut Goodin tekosia, mutta oman komean LP-koosteensa (Parlophone PMC 1101, 1959) sekin sai markkinoille
Sekä tavassa tulkita numeroa että sen orkesterisovituksessa on aistittavissa paljon samaa, mitä Elviksen 1970-luvun mahtipontisimmat balladilevytykset edustivat. Nevadan hotellit muodostuivatkin Tompan toiseksi osa-aikaiseksi kodiksi vuodesta 1967 vuoteen 2011 saakka. Ikivihreästä Hello Young Lovers niin ikään vuonna 1967 omat uusiotulkintansa levylle tehneet The Temptations ja Perry Como saivat nyt seurakseen kovan haastajan. Erityisen rohkea ohjelmistovalinta on 1920-luvulta peräisin oleva My Yiddische Momme. 1950-luvun alun suosittu popslovari I Believe on vain yksi esimerkki Jonesin kyvyistä muovata esityksestä kuin esityksestä aivan omanlaisensa. Vakuuttavuutta piisaa myös lattaripop-käsittelyn saavilla Help Yourselfillä, Love Me Tonightilla ja It’s Not Unusualilla sekä jopa Beatles-välipaloilla Yesterday ja Hey Jude. Vuonna 1965 EP-julkaisu ”On Stage” (Decca DFE 8617) toi tilanteeseen pientä lohtua Tompan päästessä raivoamaan bändinsä säestyksellä värisyttävät versiot lavasuosikeistaan Bama Lama Bama Loo (Little Richard), Lucille (Little Richard), I Can’t Stop Loving You (Don Gibson/Ray Charles) ja Little By Little. Etenkin vetoapua kyytiin tarjoaa ronskilla soundilla soittava mutta ikävä kyllä anonyymiksi jäävä kitaristi. Otis Reddingin päivänpolttava Hard To Handle saa häneltä varman soul-versioinnin, oman Delilahinsa kanssa Jones ja Johnny Spencen yhtye kitaristi Big Jim Sullivanin vahvistamana ovat totta kai elementissään. Samaan kerhoon lukeutuva Twist And Shout kirvoittaa soul-medleymäisenä boogaloona levyn kiihkeään finaaliinsa, ja kun Tomppa kansaa huudattaen kysyy ”Do you feel alright?”, ei yökerhoväen vastausta tarvitse arvuutella. Vanha Danny Boy -balladi ja jatkumona Lonnie Doneganin I’ll Never Fall In Love Again kannattelevat vaivatta showta yli neliminuuttisina paatoksinakin. Studiotöiden ja entistä merkittävämpään rooliin kansainvälisen maineen kasvattajana nousseiden tv-hankkeiden lisäksi ymmärrettävä kehitysaskel uralla oli näin ollen kiinnitys Las Vegasiin. Vaikka studiossa Jones ympäröitiin aina maan johtavilla ammattimuusikoilla, keikoilla hänen annettiin rellestää oman yhtyeensä kanssa. Pussycat-hitistään Jones ei tietenkään ollut tässä vaiheessa vieraantunut, shown viihteellisempi osio kuitenkin kestää sen. The Bright Lights And You Girl -poptunnelmoinnin tai intohimoisen I Can’t Stop Loving You’n tapaisiin tulkintoihin kuitenkaan sen enempää koulubändit kuin harvat ammattilaisetkaan omilla tahoillaan ylsivät. Artikkelisarjan seuraava osa jatkaa konserttialbumikartoitustaan Englannin bluespitoisemmalla maaperällä.. BBC:n radioproduktiossa hetkittäin Jonesin rinnalla valtakunnan eetterissäkin kuultu The Squires pääsi tekemään myös muutaman oman levytyksen, mutta se on oma tarinansa se. Myös LP:n kääntöpuolen korkkaa ripeä Cooke-irrottelu Shake. Live In Las Vegas (Decca SKL 5032) -69 A: (1) Turn On Your Love Light (2) Bright Lights And You Girl (3) I Can’t Stop Loving You (4) Hard To Handle (5) Delilah (6) Danny Boy (7) I’ll Never Fall In Love Again B: (1) Help Yourself (2) Yesterday (3) Hey Jude (4) Love Me Tonight (5) It’s Not Unusual (6) Twist And Shout Musiikillisesti kaiken aikaa erilaisten tyylien välimaastossa tasapainollut Jones jatkoi jättihittien vuolemista niin kantrin (Green, Green Grass Of Home) kuin popinkin (I’ll Never Fall In Love Again, Delilah) parissa, ja mikä tärkeintä, hän teki sitä Atlantin molemmin puolin. The Senatorsista oli vuonna 1964 kehkeytynyt erinomainen The Squires, jonka levyvisiitit solistinsa vierellä jäivät valitettavan vähiin. 50 Blues News 3/2021 Sen jälkeen kellään ei ollut enää varaa pitää vanhoja Meek-arkistonauhojakaan kansalta pimennossa. Ryhmä on silti hyvin tilanteen tasalla, pitäen pakettinsa tiukasti kasassa myös rhythm’n’bluesvaihteelle siirryttäessä. Ehkä yhteys oli konkreettisempikin, olihan lukemattomien versioiden seassa myös Elvis levyttänyt saman kappaleen jo kymmenen vuotta ennen Tomppaa. B-kyljen ainoa balladi That Lucky Old Sun johdattelee yleisön toiseen ajankohtaiseen elokuvateemanumeroon, Bond-tunnusmelodiaan Thunderball sekä sieltä yökerhomaisella Bobby Darin -kierteellä esitetyn That Old Black Magicin kautta takaisin omien megahittien pariin, rutistaen viimeiset hiet performanssista tulisen Land Of A Thousand Dancesin merkeissä. Jälkimmäinen oli Jonesin managerin Gordon Millsin raaka r&b-sävellys, jonka hän oli ensin antanut amerikkalaisen The Pickwicks -yhtyeen levytettäväksi. TOM JONES Live! At The Talk Of The Town (Decca SKL 4874) -67 A: (1) The Star Theme – Ain’t That Good News (2) Hello Young Lovers (3) I Can’t Stop Loving You (4) What’s New Pussycat (5) Not Responsible (6) I Believe (7) My Yiddische Momme B: (1) Shake (2) That Lucky Old Sun (3) Thunderball (4) That Old Black Magic (5) Green, Green Grass Of Home (6) It’s Not Unusual (7) Land Of A Thousand Dances Vielä läpimurtonsa jälkeenkin Jonesilla tuntui olevan tapana avata konserttinsa traditionaalisella gospel-r&b:llä, eikä Lontoon Talk Of The Town -revyy poikennut tästä käytännöstä. Toisaalta miksikään pesunkestäviksi rokkaajiksi Johnny Harrisin luotsaamasta taustaorkesterilaista tuskin olisi edes ollut. Turn On Your Love Lightilla vuoden 1969 livetykityksensä aloittaneen Jonesin tavoin myös lukemattomat muut aikalaisyhtyeet tiesivät, että Bobby Bland -revittely oli aina hyvä tapa polkaista keikka kuin keikka käyntiin. Sam Cooken Ain’t That Good Newsista oli kuitenkin todistettavan lyhyt matka Rodgers-Hammerstein -musikaaleihin. Ei ollut epäselvyyttä, kehen niin Englannin kuin USA:nkin levypomot uskalsivat luottaa kuin kallioon myös keikkaoloissa. Mutta Kasinohotelli Flamingon lavallapa esiintyikin nyt poikkeuslaatuinen massahurmuri, joka osasi ottaa tilansa haltuun jo pelkällä äänenavauksellaan. Jonesin livemelskeet jatkuivat vastaavissa tunnelmissa Vegasin toisella vakioestradilla vuonna 1971 tupla-albumin ”Live At Caesar’s Palace” (Decca DKL 1/1 & 1/2) ilmestyessä. Se ja Bama Lama Bama Loo päätyivät astetta varovaisimpina studiovetoina ensisijaisesti amerikkalaismarkkinoille Parrot-merkillä levitetylle albumille ”What’s New Pussycat?”
Big Joe oli hyvin hankala yhteissoittokumppani, siksi hän esiintyikin yleensä sooloartistina. Hän ei puhunut mistään ja kun hän puhui, hän teki sen vertauksin. Jivetalk just jiving. 1” (Spivey LP 1004), jolla Dylan puhkui soittimeensa Big Joen biiseillä Sitting On Top Of The World ja Wichita. Hän soitti hyvin nopeasti, eikä koskaan kahta kertaa samanlaisesti, joten oli hyvin vaikea pysyä hänen tatsissaan mukana. Huomionarvoista näillä levytyksillä oli se, että vaikka mustan musiikin legendat olisivat saaneet soittajikseen alan parhaita mustia instrumentalisteja, he valitsivat säestäjäkseen nuoren minnesotalaisen, jota vielä tuolloin ei tuntenut kukaan Greenwich Villagen ulkopuolella. Hän tuli Gerde’siin katsomaan ja kuuntelemaan minua ja jutustelemaan kanssani. Täydellistä. Bob Dylan: John Lee Hooker on yksi niistä muusikoista jotka soundaavat paremmalta yksikseen kuin bändin kanssa. Hän oli nero, varustettuna epätavallisen tarkalla sävelkorvalla. Hän istui täydellisesti tuohon ruutuun ja vaikka hän siirtyikin sittemmin rockin pariin, hän leimautui ikiajoiksi folk-laulajaksi, koska oli siinä hommassa niin pahuksen hyvä. Ja taatusti hän oli hiton taitava lauluntekijä, se on varma se. Harpistin taidot kehittyivätkin nopeasti sellaiselle tasolle, että Bobby pestattiin soittamaan munnaria Harry Belafonten ”Midnight Special” -albumin nimikappaleelle ja Victoria Spiveyn ja Big Joe Williamsin tähdittämälle levylle ”Three Kings And The Queen, Vol. Hän oli hyvin arvaamaton muusikko, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään pystyvän seuraamaan Big Joeta niin hyvin kuin Dylan noissa sessioissa. Blues News 3/2021 53 ensa materiaalin ohella ohjelmistoonsa lauluja esimerkiksi Robert Johnsonilta (Kind Hearted Woman Blues, Ramblin’ On My Mind), Muddy Watersilta (Two Trains Running), Leadbellyltä (Ain’t No More Cane) sekä Motherless Childrenin, No More Auction Blockin ja Cocaine Bluesin kaltaisia gospelja blues-traditionaaleja, joita hän oli kuullut Reverend Gary Davisin ja Odettan tapaisten artistien esittävän. Soitimme kitaroita usein yhdessä myös hotellihuoneessani. Kukaan ei pysty tekemään enemmän vähemmällä niin hyvin kuin John Lee Hooker. Sellainen oli nuori Bob Dylan. Pieni köyhä lapsukainen, hento pikku olento. En tiedä, mitä hän minulta musiikkiinsa ammensi, mutta jotain hän varmasti oppi, niin kuin monet pikkupoika. Hän oli paikalla joka ilta ja soitimme, juhlimme ja joimme giniä yhdessä. Hän oli niin kiltti ja nöyrä, kuin joku lemmikki, kuin kotinsa kadottanut Len Kundstadt, ”The Kings And The Queen” -levysarjan tuottaja: Dylan ja Big joe Williams äänittivät biisit yhdellä otolla. Minun mielestäni Dylan oli fastastinen. He kuulostivat siltä, kuin olisivat soittaneet yhdessä 50 vuotta. Uskomatonta kuultavaa. (Bob Dylan Radio Theme Time Hour) John Lee Hooker: Tapasin Bob Dylanin ja hänen tyttöystävänsä Suzen Gerde’s Folk Cityssä New Yorkissa. Hänet löydettiin nimenomaan Gerde’s Folk Citystä. Victoria Spivey: Dylan hengaili Gerde’s Folk Cityssä joka ilta, kun me olimme paikalla.Otimme hänet suojiimme. Mutta se oli varmaa, että hän ei puhunut paljoakaan. Pidin häntä helskutinmoisena folklaulajana, yhtenä parhaista, joita tuon musiikkityylin parista oli tullut. Hän istui edessäni joka ilta ja katsoi soittoani keikoilla. (lähde: Telegraph 51 Spring 1995). Ensimmäisen virallisen keikkansa Dylan suoritti John Lee Hookerin lämmittelijänä ja muutenkin hän esiintyi noihin aikoihin usein samoissa konserteissa mustien muusikoiden rinnalla. Hän hengaili kanssani myös Broadway Central Hotellissa, jossa minulla oli oma pieni sviitti. Hän näytti pojalta, joka veti paitansa liepeet kohdilleen näyttääkseen aikuiselta, hän ikään kuin suoristi solmiotaan, vaikkei hänellä edes ollut solmiota. (Telegraph 51 Spring 1995) Asiat olivat kuitenkin muuttumassa. Dylan myös ihaili valtavasti huuliharpisteja kuten Jesse Fuller, Little Walter,Sonny Terry ja etenkin Jimmy Reed, joilta hän pyrki poimimaan vaikutteita omaan soittoonsa. 13 tahtia sinne, 11 tahtia tänne ja 9 tahtia vielä sinne sekaan, homma ei haitannut Hookeria
Samin sielu sykki Dylantuotannolle syvemminkin, sillä hänen komein yksittäinen laulunsa A Change Is Gonna Come oli huikea ”vastauslaulu” Dylanin The Times They Are A’ Changingille. Paikalle Dylankin silti pöllähti. Staplesit levyttivät ja esittivät keikoillaan myös muita Dylan-biisejä, kuten Masters Of Waria, Blowin’ In The Windiä ja John Brownia, jonka Dylan aikanaan värkkäsikin nimenomaan heidän esitettäväkseen. Myös otsikolla Death Of Emmett Till tunnettu laulu kertoo pohjoisvaltioista etelävaltioihin palanneen mustan nuorukaisen traagisen tarinan. 9: Witmark Tapes”. John Brown ja Death Of Emmett Till ovat nykyisin hankittavissa levyltä ”Bootleg Series, Vol. Dylan ystävystyi perheen kanssa läheisesti ja hänellä oli aikanaan pientä sutinaakin Mavis Staplesin kanssa. Hän esitti Washingtonin Freedom Marchin yhteydessä muutamia When The Ship Comes Inin ja Ballad Of Medgar Evansin kaltaisia biisejään itseään akustisella kitaralla säestäen – ja hän myös pääsi esiintymään Joan Baezin, Pete Seegerin ja The Freedom Singersin rinnalle Kingin historiallisen I Had A Dream -keikan musiikilliseen loppuhuipennukseen, jossa edellä mainitut tulkisivat kansalaisoikeusliikkeen epäviralliseksi kansallishymniksi kivunneen Blowing In The Windin. Ensimmäinen afroamerikkalainen artistiryhmä, joka levytti Bob Dylanin musiikkia, oli The Staple Singers. Nämä laulut eivät olleet velkaa kenellekään, ne syntyivät täysin Dylanin omista aivoituksista. Valkoihoista naista puhuttelemaan mennyt Till piestiin pahasti ja hänen silvottu ruumiinsa heitettiin jokeen, josta se myöhemmin ongittiin ylös. ”Freewheelin’iltä” löytyvät tiukkaa sanomaa sisältävät Masters Of War, A Hard Rain’s Gonna Fall, rakkausteemoja eri kanteilta käsittelevät Girl From The North Country ja Don’t Think Twice It’s Alright, bluesja western swing -ympyröistä tuttu Corrinna, Corrinna sekä tietysti Blowing In The Wind, mutta myös keskinkertaisempaa materiaalia. King Museum kertovat karua kieltään värillisen väestön kokemista noitavainoista, samoin kuin Dylanin merkityksestä ja arvostuksesta mustien keskuudessa. Dylanin tarinat kertoivat tarjoilija Hattie Carrollin murhasta, nyrkkeilijä Davy Mooren kuolemasta, epäoikeudenmukaisuuden rikkoutumattomista kahleista ja erinäisten ongelmien parissa tietään eteenpäin vasaroineiden ristiretkeläisten aikakaudesta. (Mademoiselle, elokuu -64) Albumit ”The Freewheelin’ Bob Dylan” ja ”Times They Are A-Changing” sisältävät Dylanin vahvimmat yhteiskunnallisesti kantaa ottavat ajankohtaislaulut. ”Times They Are A-Changing” sen sijaan ei sisällä ainoatakaan huonoa raitaa ja se on minun mielestäni Dylanin ensimmäinen täydellinen albumikokonaisuus. Samoin tehdään myös ”Bootleg Series, Vol. Martin Luther Kingin murhapaikalle Memphisin Lorraine Motelliin perustettu The National Civil Rights Museum sekä Mississipin Deltalla, Indianolassa sijaitseva B.B. 1990ja 2000-luvlla on julkaistu monia virallisia livealbumeita Dylanin alkutaipaleen tuotannosta. Blues News 3/2021 55 lavalta Only A Pawnia Mississippin Greenwoodissa kolmellesadalle mustalle peltotyöläiselle on koskettavaa katsottavaa. Huomioida kannattaa myös hänen salanimellä Blind Boy Grunt tekemänsä äänitteet. Melodian tähän kuuluimpaan ”folk-kauden” lauluunsa Dylan oli asiaankuuluvasti napannut vanhasta gospelbravuurista No More Auction Block. 1” (Broadside/ Folkways RP 5301) löytyy Dylanin oma versio sodanvastaisesta John Brownista ja albumilta ”Broadside Reunion” (Broadside/Folkways FR 3315) legendaarinen Ballad Of Emmett Till. Kun Gaslight-keikan setti koostui vielä suurimmaksi osaksi Muddyn, Robert Johnsonin ja Woodyn kaltaisten hahmojen klassikoista ja traditionaaleista, kuten Barbara Allen ja Motherless Children, vuoden -63 keikat toteutettin pelkästään Dylanin originaalinmateriaalin voimin. On myös syytä noteerata Dylanin omiin esikikuviin lukeutuvan Odettan albumi ”Odetta Sings Dylan” (RCA Victor LSP 3324, 1965), sillä kyseessä on ihkaensimmäinen pelkästään Dylanin materiaalia sisältänyt tribuutti-albumi, jota ajan hammas on kohdellut yllättävänkin hyvin. Aikanaan kosolti levyttämätöntä materiaalia tarjonneelta kiekolta löytyy muun muassa vakuuttava versio With God On Our Sidesta sekä koskettava näkemys Tomorrow Is A Long Timesta, joka toimi inspraationlähteenä Elviksen myöhemmin levyttämälle versiolle. Niillä tarinoilla, joita hän omasta päästään työsti, ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä Appalakkien pieleen menneiden rakkaustarinoiden tai New Orleansin huorakortteleiden kanssa. 6: Live ’64”:llä, jossa Dylan tulkkaa kyseisen ajanjakson tunnetuimpia kappaleitaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ihmisoikeusliikelaulu, vaan atomisodan kurimusta kuvaileva A Hard Rain’s A-Gonna Fall, joka yhdisti osuvasti niin värillisten kuin maitonaamojenkin tuntemukset silloisessa USA:ssa. Wright, Stevie Wonder ja Sam Cooke. Albumilta ”Broadside Ballads, Vol. Blowin’ In The Windin merkitystä yhtenä kansalaisoikeusliikkeen kuten myös koko afroamerikkalaisen musiikin merkkiteoksista, ei voi mitenkään väheksyä jo siitäkään syystä, että kyseisen biisin ovat vuosien varrella levyttäneet mm. Vuoden -62 ”Live At Gaslight”, vuoden -63 ”In Concert – Brandels University” ja niin ikään vuoden -63 ”Carnegie Hall” tarjoavat sikäli mielenkiintoista kuultavaa, että niiden sisällöstä on helppo havaita, miten nopeasti Dylan kehittyi esikuviensa kopioijasta itsenäiseksi, omia biisejään suoltavaksi folkikoniksi. Emmett Tillin muistoksi on Mississippiin perustettu museo, jossa kannattaa ehdottomasti vierailla kyseisissä maisemissa liikkuessaan. Johnny Copeland, Etta James, The Supremes, Dionne Warwick, O.V. Julkaisulta löytyy myös iso nivaska demoversioita nyt jo klassikoiksi luettavista biiseistä, jotka eivät aikanaan löytäneet tietään virallisille äänitteille. Hän on yksi harvoista valkoisista, joka on esillä molemmissa afroamerikkalaisten historiaan ansiokkaasti paneutuvissa museoissa. Sen sijaan vaikka Staplesit olivat tunsivat hyvin myös Martin Luther Kingin, heidän kanssaan Dylan ei päässyt esiintymään Kingin ”kuuluisimmalle keikalle”. Richard Farina, muusikko-kirjailija: Dylan kopioi ja pölli vaikutteita menneisyyden balladeista ja Woody Guthrien keskeisimmästä tuotannosta, mutta myös musisoivilta kavereiltaan, kuten Eric Von Scmidtiltä ja Paul Claytonilta. Tupla. Tillin tappaneet murhamiehet saatiin kiinni ja he tunnustivat tekonsa, mutta heidät vapautettiin murhasyytteistä ilmaan minkääntasoisia rangaistuksia
Useiden mielestä Muddy oli ystävällinen ja kannustava soittajiaan kohtaan. Wolf oli toista maata. Vahvinta valkoista bluesia Dylan teki kuitenkin ”Highway 61 Revisited” -albumillaan. Ainoastaan himoharrastajile voi suositella myös mittavaa boxia ”Bob Dylan: The 1966 Live Recordings”. Hän oli taitanut tykätä minusta jo 50-luvulla niin kuin muutamat samanhenkiset skidit Lontoon suunnaltakin. (Bob Dylan Radio Theme Time Hour) Muddy Waters: Olen tavannut Dylanin muutamaan otteeseen.Hän oli puhallellut harppua Victoria Spiveyn taustalla ja ehkäpä kyseisen tapahtuman inspiroimana hän pyysi aikanaan päästä soittamaan harppua Bottom Linen keikalleni ja minä suostuin. Toisaalta ei pidä unohtaa sitä, että myös Dylanin ihailemat bluesartistit arvostivat hänen tekemisiään, kuten Muddy Watersin ylistävä lausunto vuosikymmenten takaa nasevasti muistuttaa. (Bob Dylanin kiertueen oheisvihko) Bob Dylan: Howlin’ Wolf ja Muddy Waters olivat Chicago-bluesin suurimmat starat 50-luvun lopulla, mutta monien paikalla olleiden mielestä he eivät koskaan olleet ystäviä. 12: The Cutting Edge” esittelee kuuden cd:n voimin Dylanin ”Bringing It All Back Home”-, ”Highway 61 Revisited”ja ”Blonde On Blonde” -albumien sessiomateriaalia monenkirjavin näyttein. Levyn äänimaailma oli ”Highway 61:n” rankkoja Chicago-blues -soundeja pehmeämmät, mutta blues ja r&b ovat tälläkin keitoksella vahvasti läsnä Pledgin' My Timen, Leopard Skin Pill Box Hatin, Stuck Inside The Mobile With The Memphis Blues Againin ja Obviously Five Believersin kaltaisilla kappaleilla. Minä rakastan kyseistä levyä edelleen. Keikan jälkeen juttelimme hieman ja pidin hänen visioistaan musiikin suhteen. Bob Dylan: Chuck Berry kuunteli kaikenlaista musiikkia. Dylan aloitti musiikin tekemisen bluesin parissa jo ensilevyllään, Highway 51, Blind Lemonin See That My Grave Is Kept Clean ja vastaavia juttuja. ”The Bootleg Series, Vol. Muddy Waters rakasti Fats Walleria, kun taas Wolf kutsui jazzia blee-blopiksi ja erotti soittajan heti, jos hänen soitostaan kuului pienimpiäkin jazzillisia vivahteita. 36 cd:tä kattava kokonaisuus koostuu kolmesta helmikuisesta USA:n keikasta, neljästä Australian keikasta sekä kiertuetallenteista Tukholmasta ja Kööpenhaminasta alkaneen Euroopan kiertueen Dylan ja Robbie Robertson. Eikä vähiten Dylanin sessioihin ”raahaaman” Robbie Robertsonin blues-orientoituneen kitaroinnin ansiosta. Hän oli onnellinen, kun hänen soittajansa synnyttivät omia bändejä ja menestyivät itsenäisesti. Tästä hyvä esimerkki on Havana Moon, jonka inspiraationlähteenä toimivat calypso-levyt. Kiinnostavaa on havaita, miten paljon virallisesti julkaistut versiot ovat studiossa muuttuneet ja usein yllättäviinkin suuntiin. Kokonaisuudessaan ”Cutting Edge” -boxista voisi todeta, että se kuuluu vain himoharrastajien kokoelmiin, kun taas ”Bringing It All Back Home” ja etenkin ”Highway 61 Revisited” ja ”Blonde On Blonde” ovat jok’ikisen rockja rootslevykokoelman perusteoksia. Levyn avausraita oli nimeltään Like A Rolling Stone. Chuck ei kääntänyt kuuroa korvaa millekään musiikkimuodolle. He olivat hyvin kilpailuhenkisiä ja he molemmat halusivat päästä levyttämään Willie Dixonin tuoreimmat hitit. Blues News 3/2021 57 Dylan ihaili Chess-vetoisen bluesin ja r&b:n legendaarisimpien jättiläisten tuotantoa. (Bob Dylan Radio Theme Time Hour) ”Highway 61 Revisitediä” seurasi pääasiassa nashvilleläisten studiomuusikkojen kanssa toteutettu tupla-albumi ”Blonde On Blonde”. Todistettavsti he eivät monista tapaamisistaan huolimatta ikinä kätelleet. Bob jos joku näistä minua lähentyneistä valkoihoisista muusikoista on bluesmuusikko. Toisaalta kun tietää, miten kauniin ja herkän version Bobby työsti Visions Of Johannasta ”Blonde On Blondelle”, on järisyttävää havaita, että biisiä yritettiin aluksi toteuttaa erinäisinä ryminärypistysversioina, jotka eivät ainakaan meikäläisen korviin toimi ollenkaan. Hän soitti levyllä omaa materiaaliaan, soitti sen hyvin ja ilmaisi samalla kuulijoille täydellisesti oman bluesinsa. Hienoa on kuulla esimerkiksi John Sebastianin huuliharpunsoittoa ”Bringing It All Back Homen” sessioissa, virallisesti julkaistulla äänitteellähän Lovin’ Spoonful -mies puhaltelee munnaria vain Outlaw Bluesilla. Vaikka esimerkiksi It Takes A Lot To Laughiä yritettiin runtata rankoin Chicago-blues -soundein ja mitä moninaisimpien ottojen voimin, levylle se ilmaantui laiskasti lönköttelevänä laidback-hiturina, joka äänitettiin valmiiksi yhdellä kertaa tilaisuuden päätteeksi. Hän päätyi Chess Recordsille kohdattuaan Muddy Watersin, joka rohkaisi Chuckia menemään Leonard Chessin pakeille. Hän klaarasi osansa hyvin. ”Highway”-sessioista taas on tarjolla paljon Mike Bloomfieldin sähkökitaraa ja muun muassa Like A Rolling Stonesta löytyy näyte, jossa kappaleesta kuullaan Bloomfieldin kitaraosuus kokonaisuudessaan. Calypso-vaikutteet Havana Moonin kaltaisessa kappaleessa, hillbilly-vaikutteet Maybellinessä ja bluesvaikutteet kappaleissa kuten Jay McShannin Confessin’ The Blues kertoivat omaa tarinaansa Berryn monialaisuudesta. Kateellinen ja kovanyrkkinen pomo, joka ei koskaan puhunut muusikoilleen sen jälkeen, kun oli erottanut heidät bändistään, tai he olivat vain muuten lähteneet kävelemään
Bob näytti meille Pete Seegerin kappaleita ja tuumin itsekseni: ”Hyvä Jumala, ei tällaista soopaa”. Tämän kuuden cd:n ryppään läpi kaluttua on helppo todeta, että sen sisältö on toiminut paitsi inspiraationlähteenä americanalle,myös alkusysäyksenä koko The Bandin laadukkaalle tuotannolle. ”Basement Tapesin” erotti muista juurimusiikin lajeja yhdistelevistä mikstuuroista ennen kaikkea se, että valkoisten traditioiden ohella myös afroamerikkalaiset äänimaisemat olivat kauttaaltaan kuultavissa kaikilla sen kappaleilla, erityisesti The Bandin mustilta artisteilta omaksumien stemmalaulusoundien ansiosta. 11: The Basement Tapes Complete”. Folk oli tuolloin kovassa huudossa campuksilla ja kuppiloissa ja olimme itsekin soittaneet monissa yliopistoissa. Marcusin kirja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä teoreettisten pohdintojen lomassa se sisältää kosolti maukkaita anekdootteja muun muassa siitä, että mitenkään itsestäänselvyys Dylanin ja The Bandin lähes maagiseksi muokkautunut yhteentoimivuus ei yhteistyön alkuhetkillä ollut. Bobin muistissa oli mitä ällistyttävin määrä erinäisiä lauluja, jotka hän osasi sanasta sanaan ja hän esitteli niitä meille innoissaan. Mutta kun Bob esitteli meille Bells Of Rhymneyn omalla tavallaan, biisi ei tuntunutkaan enää niin kornilta. Levy kipusi myyntilistoilla kärkikymmenikköön ja kriitikoiden arviot olivat pääasiallisesti ylistäviä. Julkaisu on kallis hankinta, mutta sen sisältämä musiikki on laadukkuudessaan ja historiallisessa merkittävyydessään taatusti hintansa väärti. Lisäksi samoin kuin niiden ideaalisena virikkeenä pidettävällä Harry Smithin ”Anthology Of American Folk Musicilla”, sillä niputettiin yhteen 20ja 30-lukujen vaihteen folkit, bluesit, kantrit ja gospelit kuin myös string bandja jug band-musiikit yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Bob ohjasti meidät löytämään folk-tarinoiden ytimen ja opimme suhtautumaan niihin uudella tavalla. Robbie Robertson: Coverit, joiden välityksellä Bob tutustutti ja koulutti meidät sisäistämään silloista folk-juttua, oli meille tuolloin hyvin kyseenlainen keissi. Originaali-teosten ohella siltä löytyy mittava määrä covereita, versioita vanhoista biiseistä, mutta myös Hank Williamsin, Hank Snown, Johnny Cashin, John Lee Hookerin ja vastaavien tienraivaajien aikaansaannoksista, joita soittamalla Dylan kumppaneineen löysi yhteisen sävelen tämän monipuolisen materiaalin esittämiseen. (Greil Marcus: The Invisible Republic – Bob Dylan's Basement Tapes). ”Basement Tapes” -levyillä sähköistettiin vanhoja amerikkalaisia oldtime-perinteitä mitä moninaisimmin variaatioin. Blues News 3/2021 59 Kun ”Bootleg Seriesin” sisältöä julkaistiin vuonna 1975 virallisena tupla-albumina, havaittiin nopeasti, että tälle ”mystiselle” materiaalille löytyi kysyntää myös 10 vuotta äänitystensä jälkeen. Kaikki ”Basement Tapes” -sessiot julkaistiin lopulta myös albumiboksina ”The Bootleg Series, Vol. Folkin silloisesta suosiosta huolimatta, me emme olleet missään vaiheessa hypänneet sen junan kyytiin. Tuolloin meistä tuntui usein siltä, että olimme osuneet mestoille aina Hank Ballard & The Midnightersin jälkeen ja meidän oli vastattava heidän huutoonsa. Ja mikäpä siinä. Kellariesitysten tunnetuimpiin esityksiin lukeutuvat raidat I Shall Be Released ja Tears Of Rage kuvaavat hyvin Dylanin ja hänen kumppaniensa kunnioitusta ja ymmärrystä vanhoja tarinoita kohtaan, sillä kyseiset biisit on toteutettu sellaisella perinneuskollisella herkkyydellä, ettei niiden löytyminen Dock Boggsin, Clarence Ashleyn tai vaikkapa Mississippi John Hurtin vanhoilta levyiltä olisi ollut suurikaan kummastelun aihe, mikäli ne olisivat jo heidän elinaikanaan olleet käytettävissä. Aina saapuessaan Big Pinkiin hän vetäisi hatustaan muutamia lauluja ja valmisti meitä tulevaan. Kyseisessä kirjassa maineikas kriitikko linkittää kellarinauhojen tarinat The Cuckoo Birdin kaltaisiin vanhoihin folk-klassikoihin, mutta myös Bobby Gentryn Ode To Billie Joen tasoisiin perinnetietoisiin 60-luvun originaaleihin. Marcuksen mukaan 1900-luvun vanhat kertomukset murhamiehineen ja traagisine kohtaloineen elävät edelleen elossa Appalakkien eristäytyneillä syrjäseuduila ja näin ollen tuon ”Näkymättömän Tasavallan” musiikki vaikuttaa alitajuisesti taiteentekijöihin yhä edelleen. Mutta kun vastaan tulivat Bells Of Rhymney tai 900 Miles, niin pudistin päätäni epäuskoisesti. Mutta me olimme aina esiintyneet Ronnie Hawkinsin kanssa etelävaltioiden paikoissa, joissa ei vain istuttu kuuntelemassa musiikkia, vaan porukoille piti tarjota koettavaksi kunnon meininkiä. Näin ”Basement Tapeseilla” ideoitu amerikkalaisen roots-musiikkihistorian modernisointi on päässyt yltämään kellariäänityksiäkin huikeampiin tuloksiin. Näiden Hank Ballard -kokemustemme jälkeen emme todellakaan olleet innoissamme Pete Seegeristä ja hänen hengenheimolaisistaan. Vuosien mittaan ”The Basement Tapesin” mystisiin mittasuhteisiin kivunnut maine synnytti myös muutamia maukkaita kirjallisia teoksia, joista paras kohdalle osunut on Greil Marcusin ”The Invisible Republic”. Kun kyseessä oli bändi, joka saattoi esiintyä vaikka alasti, mikäli heidän palkkapussiinsa lisättiin muutaman tuhannen dollarin bonus-lisä, meidän osamme ei ollut aina sieltä iiseimmästä päästä. Pete Seegerin ja hänen kanssasielujensa musiikki on aina ollut niin vitivalkoista, että se kuulosti minun korvissani kornilta. Mikä hienointa, musiikin laatu on kauttaaltaan yllättävänkin korkeatasoista. ”Basement Tapesilla” Dylan yhdisti kaikki debyyttialbuminsa sisältämät musikilliset elementit toimivaksi paketiksi, joka pokkasi yhtä aikaa tulevaisuuteen ja menneisyyteen: Laulujen tarinat henkivät vanhojen klassikkotarinoiden taikaa, mutta toteutukset toivat tarinat nykypäivään, jos toki vanhoja traditioita syvästi kunnioittavin keinoin
Tarinan höysteeksi hän tulkitsi pienen kotikaupunkinsa maisemat mieleen tuovan kaivoslaulunsa vuosien takaa. Kitaramies kävi kurkistamassa teltan kulman takaa sisälle ja liikuttui. Taivaankansi repesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla alati kasvavan tuulen säestyksellä. ”Ei, he istuvat edelleen paikoillaan kädet ristissä rukoillen ikään kuin odottaen ihmettä tapahtuvaksi”, kuului vastaus. Herran henki henkäili hiljaa tyyntyvässä tuulenvireessä Minnesotan pimenevässä illassa. Järjestäjät kävivät ottamassa esiintymislavan sähköt pois päältä ja samalla he kertoivat pettyneelle yleisölle, että konsertti on peruutettava vaarallisten olosuhteiden vuoksi. Ällistyttävin ihme koettiin konsertin päättyessä, sillä kuin taikasauvan iskusta tuulet tyyntyivät ja sateenporina päättyi. Tällä kertaa teltasta löytyi sija vain pienelle kahvikestityspisteelle, muu osa oli täytetty puisilla istuinpenkeillä ja pienellä esiintymislavalla, johon oli rahdattu hyvin riisutulla soitinarsenaalilla operoivan yhtyeen kalusto. Profeetta oli palannut omalle maalleen. Hän lauloi myös kuuluisan laulunsa aikojen muuttumisesta, mutta teksti oli tällä kertaa muuttunut raamatun viittauksia viliseväksi kuvaelmaksi erinäisistä maailmaa kohtaavista vitsauksista lopun aikojen tiimellyksessä. Konsertti oli tarkoitus pitää pienen kyläyhteisön intiiminä yksityistilaisuutena, ja tieto keikasta oli saatu pidettyä salassa suurelta yleisöltä jopa niin hyvin, että osa paikalle kerääntyneestä väestä ei sisään tullessaankaan ollut varma, oliko heille järjestetty ainutlaatuinen erikoisprojekti totta vai tarua. Sen jälkeen hän palasi teltan viereen, kaivoi kitaran kotelosta ja astui telttaan raikuvien aplodien saattelemana. Teltan seinäpressut lepattivat tuulessa ja muutamien syrjässä istuneiden selät kostuivat sateesta, mutta muuten rajuilma tuntui jättävän konserttikaistaleen vaille suurinta huomiotaan. Orkesteri kerääntyi heitä kuljettavan maastobussin viereen lähteäkseen pettyneenä pois paikalta, kun metsän laidassa sijainneesta hirsimökistä asteli heidän luokseen pieni kiharapäinen mies kitarakotelo kainalossaan. Sähkövirta soittimiin ja teltan himmeään valaistukseen aikaansaatiin generaatorien voimin. Ohjelmiston lopuksi hurmioon vaipunut yleisö sai kuulla charliepattonmaisen tarinan vedenpaisumuksesta, sekä minnesotalaisille puutyöläisille varta vasten tätä tilaisuutta varten kirjoitetun puunkaatolaulun Timber, jossa puiden kaatajina eivät tällä kertaa toimineetkaan metsurit, vaan omaa jumalaista voimaansa käyttävä Kaikkivaltias. MINNESOTAN METSÄKEIKKA MINNESOTAN METSÄKEIKKA Minnesotan ikimetsissä oli pienen juhlan tuntua, kun osavaltion ikääntynyt sankari oli päättänyt vanhoilla päivillään palata konsertoimaan kotiosavaltioonsa ja päättänyt tehdä sen alueen metsänhakkuuhistoriaa kunnioittavalla tavalla. Minnesotan pohjoisosan ikimetsien reunaan oli pystytetty pieni vaatimaton, noin parisataa henkeä vetävä pressuteltta, jollaisia 1800-luvuilla oli käytetty metsureiden ja muiden metsätyöläisten kanttiineina. Vain varttia ennen konsertin alkamisajankohtaa koko paletti kaatui päälaelleen. Sekalaisen seurakunnan pähkäillessä keskenään, mahtaako konsertti todella toteutua, joukko muusikoita tallusteli lavalle soittimiaan virittelemään. Isänsä muistolle hän omisti koskettavan biisinsä köyhästä emigrantista. Vettä oli satanut runsaasti jo parin viikon ajan ja yleensä vettä pelkäämättömät sudetkin olivat saapuneet kylien reunustoille kaatuvia puita ja mutavyöryjä vältelläkseen. Tyytyväinen yleisö pääsi lähtemään koteihinsa pilvien välistä pilkistelleiden auringonsäteiden saattelemana. Etenkin kun olosuhteet telttakonsertin järjestämiselle olivat todella ankeat. Koko konsertin ajan teltan ympärillä riehui lähes kaaosmainen myrsky, mutta teltan sisällä vallitsi täysin toisenlainen ilmapiiri. ”Onko yleisö poistunut turvallisesti paikalta”, hän kysyi. Kappaleen kaikuessa kuulijoiden kuuloluille tuulet teltan ympärillä alkoivat ulvoa tosissaan. ”Wild Bill” BN-novelli BN-novelli C M Y CM MY CY CMY K BN-tallukka.pdf 1 11.5.2021 11.06.24. Hän aloitti akustisen konsertin hiirenhiljaa istuvan yleisön edessä, kertomalla pienen tarinan punertavan värisestä maisemasta kuuluisasta kotikaupungistaan, keskellä ei mitään. Yleisöä kuitenkin saapui paikalle odotettu määrä, enimmäkseen vanhoja metsureita ja heidän jälkeläisiään, metsästyksellä edelleen pääasiallisen elantonsa hankkineita intiaaneja, muutamia mainareita ja muun porukan joukossa täysin väärään paikkaan joutuneelta näyttänyt juutalaisukkeli, joka oli toiminut aikanaan lähikylän kauppiaana. Hän sanoi muutaman sanan soittokavereilleen, käveli sen jälkeen metsänreunaan, katsoi ylös taivaalle ja kohotti ristityt kätensä kohti taivasta. Kun viritelmät oli pikaisesti tehty, he siirtyivät teltan ulkopuolelle odottelemaan työrupeamansa alkamista ja tilanne näytti olevan kaikin puolin hallinnassa
Sen avaa Hamiltonin oma sävellys Mr. Katsotaan. Sitten hypätään taas tyylillisesti Ray Charlesin kyytiin. Tämä on suorastaan upea laina, joka kilpailee täysin rinnoin ”Blue” Blandin kanssa, vaikka taustoilla on Houstonin helmeen verrattuna enemmän väkeä jousineen. Laulun tietää jo etukäteen osaavaksi. Elviksen ylistämä. Rock And Soul / I’ll Come Running Back To You / You’re Nobody ’Til Somebody Loves You / Cheatin’ On Me / Mama Don’t Allow It / When You’re Smiling (The Whole World Smiles With You) Lempeä jätti. Kun Hamilton osasi mitä vain, sitä käytettiin hyväksi. Perään tuleva Blowtop Blues toimii sekin, vaikka sovituksessa on otettu askel yökerhosoundien suuntaan. Harvoin otsikoissa komeista lempinimistään huolimatta. Siksi haluttiin, että hän pääsee esittämään koko osaamisensa: viisi kappaletta ”modernia ajan virtausta”, vähän bluesia ja sitten neljä tuhdimpaa esitystä, jossa vauhtiin päästettiin 18 muusikkoa. Nyt pitkäsoitto on kannessa olevan tarran perusteella ollut joskus myynnissä kahdeksalla markalla Saksan Hampurissa – pop-albumien kategoriassa.. Ei valintoja kirkkaimpiin musiikin kunniagallerioihin. Paljon ja pitkään levyttänyt, mittava lista julkaisuja vuosien 1954 ja 1969 välillä. Hamilton on saanut taustalleen I’m Gonna Move To The Outskirts Of Townissa naispuoliset taustalaulajat, jotka elävöittävät performanssia. Blues News 3/2021 61 PETRI LAHTI R oy Hamiltonia pidetään yhtenä kevyen musiikin parhaimmista laulajista, mutta silti hänen levyistään ei kilpailla huutokaupoissa eikä hänen 15 vuotta kestänyttä esittäjän uraansa ole purettu elämäkerroissa. Eikä esittelyjuttua Blues Newsissa, vaikka vyöllä on kaksi Billboardin R&B-listan ykkössijaa, dynaamisia levytyksiä rock’n’rollin alalla ja hienoja early soul -tulkintoja. Uusintapäivitys Hamiltonin vuonna 1955 levyttämästä I’m Gonna Sit Right Down And Cry -kappaleesta on edelleen nuorisomusiikkia, vaikka mukana on solistin kanssa vuoropuhelua käyvät jouset – samanlaiset kuin monilla Brook Bentonin saman ajan levytyksillä. Rock And Soul, joka on kyllä tarttuva, mutta ei erityisen omaperäinen. Laulamisen kultapoika. Huh. Kappale on tempoltaan rokkia, mutta pitää sisällään harpun lisäksi sen verran muitakin outoja käänteitä, että tämä taitaa olla jonkinlainen esittelykierros paikalliselle Lions-klubille musiikin tuoreista tuulista, kun myös twist on mainittu. Tämä on suorastaan hengästyttävän kiihkeä esitys, jota Hamiltonin syvänkantava ääni tukee komeasti. Jos hän olisi päätynyt näihin aikoihin vaikkapa Atlanticille, ”Mr. Niissä kerrotaan, että albumin tarkoitus on juhlia Hamiltonin seitsemää vuotta yhtiössä. Selitys löytyy kansiteksteistä. Syykin on tuttu: hänen levyillään oli potkua ja sielua sittenkin liian harvoin. Sitten ilo on lopullisesti ohi. Kappaleiden tuottajatkin valittiin genren mukaan. Siinähän se. Nopeasti kiekko ympäri, jos taso on tätä luokkaa! Valitettavasti pettymys on karvas: Bpuoli on B-tasoa. A-puoli päättyy balladiin Before It’s Too Late, jossa Hamilton laulaa upeasti ja estää kappaletta valumasta viihteen hetteikköön. Sen jälkeen artisti ottaa väkevästi haltuun Bobby Blandin bravuuriballadin I’ll Take Care Of You’n. Näistä ristiriitaisista lähtökohdista on mietittävä, miksi Roy Hamiltonille kävi miten kävi, syvä unohdus nimittäin. Vadille kelpaa mainiosti tämä kevään 1962 albumi, jossa nimen perusteella luvataan juuri niitä oikeita asioita, tempoa ja tunnetta. Sam Cooken rohkaisija hypyssä gospelista popiin. You’re Nobody 'Til Somebody Loves You’sta alkaa nimittäin raskas potpurri bigbandpaukutusta, joka huipentuu Mama Don’t Allow It -tulkinnan harppusooloon. Rock And Soul” olisi R&B:n haluttu albumiklassikko. Kun albumi päättyy paisuttelevaan When You’re Smilingiin, ei voi muuta kuin pyöritellä päätä ja miettiä, mitä Epicillä mietittiin näitä levyttäessä. Albumi alkaa hienosti: I Got A Woman on puettu uuteen kaapuun muuten paitsi kertosäkeen osalta – se on taidettu lainata jostain muusta gospel-kappaleesta. Jackie Wilsonin ja Brook Bentonin esikuva. UNOHDETUT ALBUMIT UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 19 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 19 ROY HAMILTON ROY HAMILTON Mr. Rock And Soul (Epic LN 24000) That’s All Right / I’ll Take Care Of You / Blowtop Blues / I’m Gonna Sit Right Down And Cry (Over You) / I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town / Before It’s Too Late // Mr. Sen jälkeen kuultava Sam Cooken tutun tuttu I’ll Come Running Back To You elää vielä Hamiltonin herkänhienolla tulkinnalla, vaikka Epicillä on selvästi yritetty tunkea kunnon patteri instrumentteja hänen taustalleen. Herra rock ja soul
Firman presidentin Irving Donin sekä saman etunimen jakaneiden varapresidenttien Al Jarvisin ja Al Sheppardin yhtiö oli kuitenkin jo saanut vuoden alusta lähtien nopealla tahdilla markkinoille lähes parikymmentä sinkkua, joilla esiintyivät lähinnä paikalliset r&b-, rockja pop-artistit. Edes naisen valokuvaa ei ole toistaiseksi onnistuttu jäljittämään. Lopez (Sinner Not A Saint, DRA 315) oli levyttänyt rock’n’rollahtavaa musiikkia etupäässä King-merkille 50-luvulta lähtien, mutta hän pääsi maistamaan varsinaista menestystä vasta vuotta myöhemmin Reprisekiinnityksen sekä jättihitin If I Had Hammer myötä. Aladdinin, King-Federalin ja Modernin palveluksessa. Don’t Freeze On Me jakelee itsevarmana miehille ohjeita olematta jäätymättä vahvan naisen edessä vaan kehottaa antamaan palaa. Lisäksi hän oli säveltänyt jo 50-luvun alkupuolella suosittuja lauluja eritoten Joni Jamesille (myös Guy Lombardon ja The Duprees-yhtyeen hitiksi nostama Why Don't You Believe Me sekä mm. Brown taas havitteli uralleen vielä yhtä uutta listakierrosta nuorisovillitysten innoittamana (Stop The Twist, DRA 320). Vuonna 1969 viimeiset studioaikaansaannoksensa Z.Z. Ella Mae Morsen cover-versiona tunnettu Is It Any Wonder). Jessie Maen esikois-DRAsinglen (#319) a-puolelle hän sovitti Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n Oscarpalkitun musikaalinumeron It Might As Well Be Spring elokuvasta State Fair (1945). 62 Blues News 3/2021 PETE HOPPULA D on’t Freeze On Me, yksi räväkimmistä naislaulajien tulkitsemista Yhdysvaltain länsirannikon esisoul-aikakauden levytyksistä on soinut pitkään sekä aiheeseen pyhittäytyneillä dj-klubeilla että rokkaavaa rhythm’n’bluesia esitelleillä kokoelmaalbumeilla, mutta myös pohdituttanut yhtä kauan lukuisia r&b-tutkijoita ja -keräilijöitä ympäri maailman. ”Länsirannikon R&B:n isähahmo” tuntui olevan kaikkialla missä Hollywoodin kulmilla satuttiin hittejä tekemään, mutta 60-luvulla toimeksiannot alkoivat vähitellen hiipua ja työnantajat vaihtua isoista operoijista yhä pienemmiksi. Davisin käsittelytapa oli silti edellisiin verrattuna huomattavan sielukas ja rhythm’n’bluesiin nojautunut, joka sopikin Ruth Brown -tyyliselle solistilleen hyvin. Kaikilta osin laulun myyttisen esittäjän Jessie Maen salaisuudet eivät ole vieläkään varmuudella paljastuneet. Jessie Maen tie rock’n’rollin huipulle ei kuitenkaan sinta kaartia. jäseneksi. Valinta tosin ei ollut ainutlaatuinen, saman kappaleen olivat levyttäneet edellisten 17 vuoden aikana lukuisat muutkin, kuten Paul Weston ja Margaret Whiting, Sammy Kaye, Rosemary Clooney, Johnny Mathis, Nina Simone sekä Frank Sinatra. Vielä paremmin palaset loksahtivat kohdilleen kääntöpuolen raivokkaasti perkussoidulla r&b-vauhtiraidalla. Hillin tuottajan ominaisuudessa tehnyt Davis ei kuitenkaan ollut koskaan valmis tinkimään henkilökohtaisista suorituksistaan. R&B-saksofonisti (1916–1970) oli kotiutunut Los Angelesiin vuonna 1937 hankkiutuen Fletcher Hendersonin yhtyeen Kun Jessie Mae esitteli itsensä levyjä ostavalle yleisölle helmikuussa 1962, julkaisusta vastannut pieni itsenäinen Hollywoodin levymerkki DRA oli vasta oman taipaleensa alkumetreillä. Molemmilla edellä mainituilla kuten DRA:lla yleisemminkin keskeisessä studiosessioiden tuotantoja sovitusvastuussa toimi kokenut orkesterinjohtaja Maxwell Davis. Kappaleen oli kirjoittanut Ken Curtis, jonka muusta tuotannosta ei ole jäänyt tilastomerkintöjä. Sangen tuntemattomien ja sellaisiksi myös valtaosin jääneiden nimien joukossa latinolaulaja Trini Lopez ja shouter-legenda Roy Brown edustivat tässä vaiheessa kiinnitysarmeijan kiistatta kuuluiLos Angelesin luottosaksofonisti Maxwell Davis (etualalla). Levytyksen tuottajaksi etiketissä mainitaan Roy (Leroy W.) Rodde, jonka nimi löytyi useammankin DRA-julkaisun yhteydestä. 40ja 50-lukujen mittaamattomat sessiotyöt pitivät hänet kiireisenä mm
Mukana sessioissa tenorisaksofonia soitti Maxwell Davis. Jessie Mae saattoi unohtua kansan mielestä, mutta laulajan henkilöllisyys ei jättänyt tulevien vuosikymmenten harrastajia rauhaan. Frank Haywood, Percy Mayfield, Prince Patridge, Linda Hayes ja Shirley Gunther). RIH-kiekon taustaorkesteriksi on joka tapauksessa merkitty luetteloihin kalifornialaispianisti Eddie Bealen johtama Fourtette-kokoonpano. Syntyi jälleen kerran joko tarkoituksella tai vahingossa poikkeavalla esiintyjänimellä Jessie Mae Roberson julkaistu numeroimaton savikiekko, jolla perinteistä keskinopeaa jumpia edustanut kappale Rock ’Em And Roll ’Em jaettiin kahteen osaan levyn molemmille puolille. Myös hitintekijän terveys oli alkanut rakoilla, mikä johti menehtymiseen vain 48-vuotiaana, lyhyen krooniseen kurkkuongelmaan liittyneen sairastelujakson jälkeen Los Angelesissa 1966. Tuckerin yhtye lukeutuikin Losin vakituisiin studiotyöläisiin ja sen musisointia ikuistui monille r&b-levytyksille 40-luvun puolivälistä lähtien (mm. 60-luvulle tultaessa Robinson (nyt aviomiehensä mukaan käyttäen sukunimeä Booker) siirtyi enemmän levy-yhtiötoimintaan, mutta omat indiemerkit eivät olleet erityisen tuloksekkaita. Mikään näistä muista teoksista ei silti ole kuulijoitaan varsinaisesti tavoittanut, eivätkä ne siten ole yltäneet Don’t Freeze On Me’n veroiseen kulttimaineeseenkaan. Teksasissa 1919 syntynyt mutta Los Angelesissa varttunut ja elänyt pianisti-laulaja ei tiettävästi julkaissut äänitteitä omissa nimissään, mutta hän kirjoitti sitäkin suurempia hittejä, joita 40ja 50-luvuilla levyttivät laajalla tyylillisellä skaalalla tähdet Dinah Washingtonista (Mellow Man Blues) Eddie Cleanhead Vinsoniin (Old Maid Boogie), Amos Milburniin (Roomin’ House Boogie), Louis Jordaniin (Blue Light Boogie), Charles Browniin (Black Night), Patti Pageen (I Went To Your Wedding), Sarah Vaughaniin (The Other Woman) ja Elvis Presleyhyn (Let’s Have A Party). Äänitykset poikivat Easterin kirjoittamat kappaleet That’s His Secret ja Jesse Mae’s Blues sisältäneen savikiekon Discovery-merkillä (#2003). Muun muassa johtavan levynkeräilijäkollektiivisivuston Discogs.comin tietojen mukaan hän saattaisi olla Barbara Hall (1950–2006), mutta suurimman osan elämästään Atlantan, Georgian seudulla viettäneen ja vasta 60-luvun lopulla levyttämään ryhtyneen soullaulajan kytkökset kaikkeen edellä kirjattuun ovat langanohuet, käytännössä olemattomat. Blues News 3/2021 63 näilläkään näytöillä avautunut. Vuonna 1954 oletettu Kansasin Jessie Mae jatkoi studiotöitä Blaze-yhtiön kirjoilla. Niiden solistin äänessä on tunnistettavissa kaikista edellä mainituista tallenteista eniten samoja piirteitä DRA-sinkkujen laulajan kanssa. Kuka sitten oli salaperäinen Jessie Mae. Dick Robinson Quartetiksi ristitty yökerhomaista jazzbluesia esittänyt kokoonpano näet julkaisi tuolloin omakustanteisen singlen Okmulgee Blues / Cool Enough (Dicky DR-1000), jonka a-puolella solistina rutinoituun tapaan esiintyy mitä ilmeisimmin yhtyeen keulahahmolle läheistä sukua oleva Jesse Mae Robinson (kääntöpuolen ollessa instrumentaali). Vuoden 1932 suosikkinumero oli Victor Youngin säveltämä sekä Ned Washingtonin ja Bing Crosbyn sanoittama hittiballadi, jonka oli tietenkin alkujaan levyttänyt Crosby itse. Tämän vahvisti myös englantilaisen Juke Blues -lehden artikkelissa (#22, 1991) Robinsonin tytär June Lynch, joka ei tunnistanut hänelle haastattelutilanteessa soitetuista levyistä äitinsä lauluääntä. Sekä Billboardettä Cash Box -lehtien silloisten arvioiden mukaan lokakuussa 1952 ilmestyneellä levyllä (Lonely Lonely Me / In Mother’s Arms) solistina kuitenkin kuultiin valkoihoista mieslaulajaa Cliff Ayersiä yhdessä Al Lombardyn orkesterin kanssa. Säestysryhmänä toimi nyt seurue nimeltä Little Fry with Monroe Tucker’s Orchestra. Seuraavan kerran Jessie Maesta kuultiin vuonna 1961. “Se toinen“, lauluntekijä Jessie Mae Robinson. Tässä kohtaa taitavat joka tapauksessa paljastua myös Jessie Maen sukunimen taustat. Oikea vastaus lieneekin, aivan sattumalta, niin ikään Jessie Mae Robinson. Etta Jamesin henkeä tavoitellut jousitaustainen balladi I Got It Bad And That Ain’t Good sekä leppoisasti rokkaava r&b-numero If I Had One Wish olivat jazz-fonisti Lester Youngin rumpalipikkuveljen Lee Youngin tuottamia ja ilmestyivät tämän omalla Melic-yhtiöllä (M-4135) 1963. Vielä yhden DRA-kauden jälkeisen länsirannikolla tehdyn Jessie Mae Robinson -julkaisun tiedetään olevan olemassa. Pitkään hänen uumoiltiin olleen merkittävän uran lauluntekijänä luonut Jessie Mae Robinson. Nämäkään eväät eivät auttaneet Jessie Maeta, josta ei enää sen koommiin kuultu. Se sentään pystyi tarjoamaan lupaavalle suojatilleen uuden mahdollisuuden kesäkuussa 1962. Sieltä hänet oli löydetty ensin valkoisen r&b-orkesterinjohtajan ja trumpetistin Monte Easterin studiovieraaksi Los Angelesissa 1952 pidettyyn levytystilaisuuteen. Siis ehkä kuultiin. Ainakaan tällä taitelijanimellä. Dickin itsensä instrumenttia ei sen sijaan mainita, mutta singlen äänimaailmasta päätellen hänen tehtäväkenttäänsä on täytynyt kuulua pianon pimputtaminen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä DRA-merkin Jessie Maen kanssa. Kenties DRA:n jakeluverkot ja radioasemien voitelukyvyt eivät olleet hitintekemiseen riittävällä tasolla. Lisäksi epäselvyyden vahvistamiseksi mainittakoon, että myös Dick Robinsoneja vilisi silloisessa musiikkimediassa yllin kyllin, heistä kenties kuuluisimpana WDRC-kanavan valkoinen radiojuontajalegenda Nicholas ”Dick” Robinson, jonka myös tiedetään väsänneen muutamia dj-liitännäisiä noveltylevytyksiä ennen 60-luvun puoliväliä. Kyse tosin oli aivan eri henkilöstä, jonka laulajanammatti oli alkanut Kansasin seudun klubeilla. Vaikka tämä kokoelmalevyillä alati uusia tulemisia kokeva ja näin ollen myyttiään entisestään kasvattava kappale lopulta olikin vain yksi singlen b-puoli ja todennäköisesti myös tyylillinen irtiotto esittäjänsä tavanomaisesta tuotannosta, niin vain juuri se vaikutti kirjaimellisesti jäädyttäneen arvoituksellisen Jessie Maen uran sekä hyvässä että pahassa. Kolmas saman aikakauden single ilmestyi Recorded In Hollywood -merkillä vuoden 1952 tietämillä. Hän oli myös esittänyt sen lyhytelokuvassa Paradise vuonna 1933. Monet lähteet ilmoittavat virheellisesti Robinsonin solistiksi myös toiselle Discoveryjulkaisulle (#2004). The End Of The World oli kolmikon Hooven – Alperson – Winn käsialaa, Los Angelesin tuottaja-kirjoittajayhteisön luottohahmoja jokaikinen. Levyetiketti listaa erikseen myös muut soittajat: tenorifonisti Vernon Slaterin, basisti Ted Brinsonin ja rumpali Ted Brittonin. Ghost Of A Chance puolestaan löytyi jälleen ikivihreiden maailmasta. Koko levyn (Slowly Go Out Of Your Mind / Rompin’ And Stompin’) olemassaolosta on spekuloitu, mutta listamerkinnät puhuvat Jessie Maen ohella myös muuan Jessie Mac Robinson -nimisen naisartistin puolesta, kuka ikinä hän sitten on mahtanut ollakin. Sillä laulajaa ajettiin nyt puhtaan viihteellisille linjoille
otti ohjelmistoonsa sellaisia yleisesti tunnettuja kansanlauluja kuin traaginen murhaballadi Frankie And Johnny ja hupailu She’s In The Jailhouse Now, joista jälkimmäinen löytyy myös Memphis Jug Bandin diskografiasta. Niissä hän tutustui moniin värillisiin blues-taitureihin ja mm. Rahaa hänellä ei ollut lainkaan, mutta matkalainen ilmoitti vakaasti, että levymerkki RCA Victorin väki kyllä maksaa kaikki hänen kulunsa. Teoksen uhkaavanoloinen ja sekalaisia säkeitä sisältävä lyriikka on seuraavanlainen: Vuosina 1927–33 Rodgers levytti yhteensä 13 sinistä jodlausta, joista ensimmäisen lisäksi tunnetaan hyvin mm. Siellä hän levytti 30.11.-27 neljä laulua, joista varsinkin yhtä myytiin poikkeuksellisen hyvin, kaikkiaan miltei puolen miljoonan kappaleen verran. Rodgersin jodlaustyylille löytyi tietysti aika nopeasti useita seurailijoita, joista eräs merkittävimmistä oli Cliff Carlisle (1903–83). John Fogertyn levyttämä nelonen eli Goin’ To California sekä bluegrass-ikoni Bill Monroen vakio-ohjelmistoon kuulunut ja järjestyksessään kahdeksas blue yodel Mule Skinner Blues. Erään asiantuntijan mukaan tällainen esitystapa on yhdistelmä sveitsiläismallisesta eurooppalaisesta jodlauksesta ja joidenkin bluesmuusikoiden, kuten Tommy Johnsonin, suosimasta falsettilaulannasta. Vuosien vieriessä Jimmie Rodgersin tuotantoa ovat tulkinneet lukemattomat kantrin ja myös eräiden muiden musiikinlajien mestarit. T for Texas, T for Tennessee T for Texas, T for Tennessee T for Thelma, that gal that made wreck out of me kertosäe tyyliin: Oh-del-lay-ee oh, lay-ee eh, lay ee If you don’t want me mama, you sure don’t have to stall, oh Lord If you don’t want me mama, you sure don’t have to stall ’Cause I can get more women than a passenger train can haul kertosäe I’m gonna bye me a pistol just as long as I’m tall I’m gonna buy me a pistol just as long as I’m tall I’m gonna shoot poor Thelma just to see her jump and fall kertosäe I’m goin’ where the water drinks like cherry wine (sing ’em boy sing ’em) Lord I’m goin’ where the water drinks like cherry wine ’Cause this Georgia water tastes like turpentine kertosäe I’m gonna buy me a shotgun with a great shiny barrel Gonna buy me a shotgun with a great long shiny barrel I’m gonna shoot that rounder that stole away my gal kertosäe Memphis Jug Band. Tuota railroad-hommaa olennaisesti suurempi merkitys hänen taiteelleen oli kuitenkin musisointi erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa, kuten laajoissa teltoissa pidetyissä varieteeesityksissä. 64 Blues News 3/2021 JIMMIE RODGERS JIMMIE RODGERS Klassikoiden lähteillä, osa 68 Klassikoiden lähteillä, osa 68 Vuoden 1927 marraskuussa erääseen New Yorkin hotelliin saapui kitaransa kanssa laiha ja harvatukkainen kolmikymppinen valkoinen mies. Kysymyksessä olivat James Charles eli Jimmie Rodgers ja hänen kuuluisin teoksensa T For Texas eli Blue Yodel (N:o 1). Kantrimusiikin isähahmoksi ylistetty Jimmie Rodgers oli syntynyt Mississippin osavaltion itäosassa sijaitsevan Meridianin kaupungin lähettyvillä 8.9.1897 ja kuoli tuberkuloosin murtamana kaksi päivää viimeisen sessionsa jälkeen New Yorkissa 26.5.1933. Hänestä on käytetty myös nimitystä ”laulava jarrumies”, mikä viittaa työskentelyyn rautateillä. Mies pääsi sisään ja seuraavana päivänä hänen matkansa jatkui kohti noin 100 km:n päässä sijaitsevaa New Jerseyn kaupunkia
Kun jo edesmennyttä kantrimiestä Merle Haggardia pyydettiin kerran nimeämään joitakin Rodgersin parhaita lauluja, hän ilmoitti sen olevan itselleen mahdotonta. Tuosta edellä selvitetystä joukosta puuttuu kuitenkin ainakin yksi merkittävä blues-äänite. Saksalainen Bear Family julkaisi reilut 10 vuotta sitten Rodgersin tuotannon versioinneista oikein kuuden cd-levyn mittaisen pakkauksen, mikä on Marko Ahon toimesta esitelty Blues Newsin numerossa 231. Kun sitten lasketaan yhteen nuo 13 sinistä jodlausta ja 17 laulua, joiden nimissä on mukana sana blues, summaksi muodostuu 30 bluesin tyyppistä levytystä. Blues News 3/2021 65 Esimerkiksi täkäläinen Hannu ”Tuomari” Nurmio sai 1970-luvun loppupuolella Rodgersin valituksesta Waiting For A Train innoituksen levytykseensä Makasiinin luona, ja kyseistä laulua on monesti vedellyt parhaiten rock and rollin sankarina tunnettu Jerry Lee Lewis. Todennäköisesti mainitsemistani ristiriitaisista näkemyksistä johtuen Jimmie Rodgers valittiin bluesin kunniahuoneeseen (Blues Hall of Fame) vasta v. Bluesin ystävien ja Jimmie Rodgersin musiikin välinen suhde on vaihdellut ja kaiketi yhä vaihtelee henkilöiden ja mieltymysten mukaan. Laaja-alaisena songsterina pidetyn Mississippi John Hurtin Let The Mermaids Flirt With Me hyödyntää myös samaista melodiaa. 1961. Vuoden 1955 maaliskuussa Jimmie Rodgers sai osalleen erikoisen huomionosoituksen. Alkuperäisellä 30-luvun kiekolla on kuultavissa vain valkoisen miehen laulua ja kitaransoittoa. Toisaalta kuuluisa mustien muodostama kielisoitinyhtye The Mississippi Sheiks jäljitteli jo v. Sellaisia kun olisi pitänyt saada luetella useiden kymmenien verran. Hänen levymerkkinsä RCA Victorin studiossa Tennesseen Memphisissä kitaristi Chet Atkinsin johtama ryhmä soitti uudet taustat kahdeksalle mestarin teokselle. Se on sivusuhteesta kertova Let Me Be Your Sidetrack, jonka eräällä otolla häntä avustaa bluesmies Clifford Gibson (1901–63). 1930 Rodgersin esitystapaa teoksellaan Yodeling Fiddling Blues. Vesa Walamies. Kun niihin yhdistettiin Rodgersin alkuperäistä laulua, saatiin aikaiseksi aivan kuuntelukelpoista 50-luvun kantrimusiikkia, mikä lienee mennyt kohtuullisen hyvin kaupaksikin. Kun jätetään huomioon ottamatta eräät sikermälliset tallenteet, Jimmie Rogersin erilaisten äänitteiden kokonaismäärä on noin 110 musiikkiesitystä. 2013. Todennäköisesti rasistisista syistä tuo otos, mikä on Jimmie Rodgersin ainut kirjassa ”Blues & Gospel Records 1902–43” listattu taltiointi, julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1990-luvulla. Jotkut ovat pitäneet hänen tulkintatyyliään ja ohjelmistoaan liian kantrahtavina, kun taas toiset, kuten minäkin, ovat niihin varsin mieltyneitä. Kantrimusiikin kunniagalleriaan hän pääsi ensimmäisten joukossa jo v. Ja sehän on yli neljännes hänen koko tuotannostaan
Piirros on muutenkin sen verran maanläheinen, ettei Scottilla ollut pelkoa siitä, että Carolco Picturesin verenhimoiset lakimiehet olisivat soitelleet Kingston Townin numeroon 77582 ja räyhänneet tavaramerkkirikkomuksesta. JOHNSON J.J. Elokuvat ovat aina toimineet inspiraationa saarelaisille musiikin teossa, joten ei ihme, että Calvin Scott, alias kookostee, on ANDY & THE MARGLOWS ANDY & THE MARGLOWS I’ll Get By / Superman Lover (Liberty 55623) Niiden lukemattomien soulhalpisten joukossa, joita tänne rahdattiin 1970–80-luvuilla, on albumi, jonka kannessa on kaveri eriskummallisissa viiksissä, kitaraan nojaten tuijottamassa apeana lattiaan. Epäilisin, ettei ihan kaikkien BN-lukijoiden maku yltäisi tänne saakka edes reggaen saralla: koneet jyskäävät tämän ajan levyissä jo täysillä, mutta yhdestä ei onneksi tingitä – Coco Tea hallitsee laulun vaativan taidon. Marglowsin ja soolouran välissä Huff ehti tehdä uraa poliisietsivänä Washington DC:ssä. Jos olet sitä mieltä, että Barbara Lewisin saman ajan levytykset ovat huippua – ja nehän ovat! – ei muuta kuin tätä etsimään. Mikä jäi kannuun. 66 Blues News 3/2021 DIVARIEN HELMIÄ! DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 57 teita, osa 57 PETRI LAHTI P ankkirosvon pidättäjä. nimennyt levymerkkinsä samoihin aikoihin ilmestyneen kolmannen Rambo-filkan kunniaksi. Entä musiikki. Taso on silti kova: I’ll Get By on Ahlert-Turkin sävellys, mutta mikään tässä ei ole ikivihreän tylsää. Paikalliseen tyyliin tällä rasta-Rambolla on kiharat päässään, mutta pyssy on piipun perusteella ihan aitoa Stallone-osastoa. J.J. COCO TEA COCO TEA Reality / Version (Rambo Productions) Sarjassamme värikkäät etiketit esitellään tämä vuoden 1988 julkaisu, jonka Jamaikalla niihin aikoihin vieraillut reggaen ystävä oli kiikuttanut Blue Vinyl -levykauppaan harventaessaan seiskakokoelmaansa. Aikamoinen teräsmies siis!. George Clooneyn sukulaistäti. JOHNSON DORIS TROY DORIS TROY Please Little Angel / One More Chance (Atlantic 45-2222) Kun nyt tuli Doris Troy puheeksi, soitellaan tähän perään hänen neljän Atlantic-sinkkunsa joukosta kolmas, helmikuulta 1964. R&B-pianisti Helsingin konservatoriossa. Tuo Mainstreamin vuonna 1976 julkaisema pitkäsoitto, Terry Huff & The Special Deliveryn ”The Lonely One” löytyy täältäkin hyllystä, eikä ole muistaakseni yhtään huonompi. No, kaupunkilaisesta, tyylikkäästä, nuorekkaasta, tarttuvasta mustasta populaarimusiikista, jossa on sopiva sekoitus soulia, rytmibluesia ja popia hyvin tuotettuna. Yläkerran Mauri-setä. Tämä on jatkolevytys, ja samalla yhtyeen viimeiseksi jäänyt Liberty-julkaisu. Hänen muistokirjoituksessaan (1947–2012) kerrottiin, että pidätettyihin lukeutui muun muassa ”Gentleman Bandit” -nimellä tunnettu paikallinen pankkirosvo. Pasuunasta yllätyskiemuroita löytänyt. Kääntöpuolen tarttuva novelty Superman Lover kuningaskalastelee puolestaan The Rivingtonsin rantamilla. Divarien helmissä ihmetellään taas viime kuukausien löytöjä. Mistä genrestä nyt puhutaan. You’re Cheatin’ Heart, joka on klassikko, mutta mieluummin kuuntelen Troylta tällaista kappalemateriaalia. Erityisesti Atlanticilla osattiin hommat: sessiografioista näkyy, että Troylta pistettiin Horace Ottin johdolla kolme kappaletta nauhalle 2.1.1964. Touhu on hillitympää kuin saman ajan tyttöyhtyeillä, mutta ehdottomasti stylempää. Köpiksen kundit puhelinpylväässä. Sen sijaan tuli ihan puskista, että samainen Huff kuului tähän isoveljensä Andy Huffin pyörittämään The Marglowsiin, joka ehti saada Just One Lookin markkinoille 1963 muutama viikko ennen Doris Troyta, mutta hävisi silti pelin. Solistilla, on se kumpi Huff vain, on hieno ääni, ja taustalla pompotteleva bassolaulaja pitää keskitempoisen kappaleen eloisana
ROSEMARY CLOONEY ROSEMARY CLOONEY Hey There: Hey There / Wake Me / Sailor Boys Talk To Me In English / Learnin’ The Blues (Philips 429 176 BE) This Ole House lukeutuu ikivanhoihin suosikkeihin, mutta sitä lukuun ottamatta perehtyminen Rosemary Clooneyn tuotantoon on jäänyt vähiin. Viikko oli käsittämätön juurimusiikin näkökulmasta: Kun tiistaina 6. Ja katsokaapas kvartettia. lokakuuta olisi ensin käynyt kuuntelemassa tämän kuuden tunnin huikean jatsimaratonin, kaksi päivää myöhemmin olisi voinut käydä kurkkaamassa (tuskaiseksi osoittautuneen) Gene Vincentin kisakunnon Esquiresin edessä Byggalla ja Lahdessa. Rakkaudessakin oli haasteita: kahdesti naimisiin puertoricolaisen näyttelijän Jose Ferrerin kanssa – ja kahdesti ero. Kun perehdyin tarkemmin asiaan, niin ryhmän luottopianisti Burgess vaikuttaa soitelleen muutakin kuin gospelia. Taitaa olla niin, ettei You Should Have Seen The Way He Looked At Me ole yksinkertaisesti riittävän tarttuva sävellys, sillä The Dixie Cups yltää oikein heleään esitykseen. Yritin etsiskellä keikkaraporttiakin marraskuulta 1957, kun nelikko kävi esittäytymässä Helsingin konservatoriossa pianistinsa Glenn Burgessin sekä Erik Lindströmin (basso) ja Ville ”Willie” Katzin (rummut) säestämänä, mutta löytämättä jäi. Silti ylletään vain seiskaan tai korkeintaan kasiin. Johnson kävi näyttämässä syksyllä 1964 osaamistaan myös Helsingin Messuhallissa, kun George Wein toi tänne käsittämättömän yli 40 muusikon lauman, jossa olivat läsnä kaikki: Miles Davis, Herbie Hancock, Kenny Clarke, Roland Kirk, Coleman Hawkins, Sister Rosette Tharpe... Blues News 3/2021 67 laulukaapin ympärillä EP:n kannessa. THE BLACK DEVILS THE BLACK DEVILS Twist In Chinatown / Carolina (Karusell KFF 544) Hetkinen – The Black Devils tiedetään kyllä tanskalaisyhtyeeksi, joka kävi täälläkin kiertueilla vuosina 1964–65, mutta nämä hämärästi tutut biisit – mistä ne on oikein kähvelletty. Siinä Be-Bop-A-Lulaa kerrakseen! THE DIXIE CUPS THE DIXIE CUPS You Should Have Seen The Way He Looked At Me / Your True Love (Red Bird RB 10-012) Kun säveltäjinä ovat Ellie Greenwich ja Jeff Barry, tuottajina Jerry Leiber ja Mike Stoller, sovittajana Artie Butler, esittäjänä musta tyttöyhtye ja ilmestymisaika syksyä 1964, niin pitäisi olla napakympin ainekset käsillä. Joitain löytöjä tuli sentään tehtyä, nimittäin EP:n kannesta. Jos luopuu suosiolla ajatuksesta, että täällä laulelisi Archie Brownleen tai vaikkapa Sam Cooken tapaisia satakieliä, niin Eurooppaan siirtynyttä GGQ:ta on oikein mukava kuunnella alan perinnekappaleiden kimpussa. Turvallista viihdemusiikkiahan tämä on, mutta täytyy tunnustaa, että sydämeni suli, kun Rosemary tuijotti divarissa muutaman euron maksaneen EP:n kannesta silmiin ja vinkkasi että ”Hey There” (katso kuva). Twist In Chinatown raksuttaa tyhjää väliosaan ”I sa mok em boo di ay” saakka, joka sytyttää sitten lampun: tämähän on skandinaavinen jälkitwist-versio The Five Keysin doowopklassikosta Ling, Ting, Tong. Jätetään suurimmat musiikkianalyysit platasta nyt väliin, nimikkobiisi on ollut näköjään Sam Cookenkin ohjelmistossa, mutta koska en omista suurlaulajan ”Hits Of The 50’s” -albumia niin jääköön vertailut rosmariiniin tekemättä. Hetken käy mielessä jamaikalaisen The Folks Brothersin Oh Carolina, mutta tajuan että Black Devilsin soittama outo ska-tempo ja biisin nimi hämäävät. PS. Noina aikoina ei paljon ääntä säästelty, sillä joka ukolla näyttää käryävän vanha kunnon syöpäkääryle etuja keskisormen välissä. Nykyään Johnsonia pidetään pasuunansoiton mullistajana, joka todisti dumaajien olleen täydellisesti väärässä. Tämä oli Columbian markkinointiosaston mielestä selvästi todellista maailmanmusiikkia, sillä samassa sarjassa kaupiteltiin venäläisen Aleksandrovin sotilaskuoron tuotantoa. Sitten takaraivossa alkaa syyhytä, että kappale voisi olla Johnny Burnetten esittämä, vaikka sen alkuperä kuulostaa vahvasti Sound Of Jazz: Bird Of Song / Love Is Here To Stay / Blue Haze (Fontana 462 064 TE) Pistähän se pasuuna piiloon, sillä pelkällä liuttelulla ei pääse sinne, minne tässä vielä päädytään. Clooneyssa oli myös pimeä puoli niin kuin kansikuva vähän vihjaa: hän kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja veteli pillereitä urakalla. Näin annettiin Jay Jay Johnsonin ymmärtää, kun be-bopparit saksofoneineen ja trumpetteineen alkoivat potkia swingiin uskoneita jatsareita persuksille 1940-luvun puolivälistä lähtien. Toisaalta: kun katsoo mitkä määrät aviopari Greenwich-Barry taikoi kappaleita eri artisteille (ja itselleen The Raindropsin nimellä) näihin aikoihin, on pakko tunnustaa, että liika on liikaa levykeräilijän ja divarikoluajan ahnaiden vaatimusten osalta. Saksaksi laulettu Carolina on vielä pahempi tapaus: Tiedän, että minulla on tämäkin ennestään, mutta ei välähdä. THE GOLDEN GATE QUARTET THE GOLDEN GATE QUARTET 1: Joshua Fit De Battle Of Jericho / Nobody Knows The Trouble I’ve Seen / Go Down Moses / Swing Down Chariot (Columbia SEGW 7700) Golden Gate Quartet oli pudonnut jo aikaa päivää sananlaulamisen rattailta kotimaassaan, intensiivisemmin gospel-viestinsä esittäneiden porukoiden tieltä, kun tämä EP painettiin Suomessa joskus 1950-luvun loppupuolella ja siirrettiin Saksassa painettujen kansien väliin. Hän aloitti uransa King Odom Fourin riveissä Musicraft-, Derbyja Abbey-merkeillä ja oli mukana sen jälkeen The Larksissa, joka pisti Apollolle ja alamerkki Lloydsille purkkiin 1954–55 balladien lisäksi R&B:tä, ei nyt erityisen raakaa soundeiltaan mutta vähän samanhenkistä kuin esimerkiksi The Du-Droppers. Onneksi joukossa oli Dizzy Gillespien kaltaisia velmuja, jotka loivat Johnsoniin uskoa, että pasuunakin voi taipua hurjaan kyytiin
Sitten pitäisi enää löytää JR:n takavuosina hehkuttama (Don’t Pretend) Just Lay It On The Line, niin Lynnin hienoudet olisivat kaikki hyllyssä. Etsimään. Mitenköhän Niels Holmilta ja kumppaneilta sujui Five Keys -cover Rondo-hallissa tärskyn jälkeen. LOUIS PRIMA LOUIS PRIMA Wonderland By Night (Wunderland Bei Nacht) / Ol’ Man Mose (Dot 4516151) Louis Armstrongin 1920-luvun sotaratsu Ol’ Man Mose on saanut kunnian tulla epäillyksi ensimmäiseksi kappaleeksi, jossa sanottiin f-sana niin kuin se on. Kyse on Eddie Duchinin orkesterin versiosta vuodelta 1938, jossa solistina toimi Patricia Norman. Jotta Chinatownista päädyttäisiin vähintään yhtä eksoottisiin kuvioihin, kerrotaan vielä lopuksi, että elokuussa 1964 Black Devils romutti punaisen junakeula-Volkswageninsa puhelinpylvääseen Jalkarannantien ja Kariniemenkadun risteyksessä – Suomen Lahdessa. Hei, tämähän on sillä – kappale on tietenkin The Falconsin alkuperäisesittämä You’re So Fine! Kun nyt päästiin näin pitkälle, piti penkoa loputkin mädät Tanskan maalta: The Black Devils on kopioinut kappaleet suoraan hollantilaiselta indorock-yhtyeeltä The Javalinsilta, jonka kanssa se oli ollut kiertueella Saksassa. Louis Priman olisi voinut kuvitella olevan juuri oikeanlainen esittäjä vanha herra maurille (Moog Konttisen käännös kappale sijoitettiin vetelän Wonderland By Nightin kääntöpuolelle eikä yläluokan iltamia haluttu pilata tarinalla koukkunokkaisen koppierakon kuolinkorinoista. Ehkä varovaisuuteen vaikutti se, että. Missä se valkokantinen Burnetten Liberty-albumi on. BARBARA LYNN BARBARA LYNN You’re Gonna Need Me / I’m Sorry I Met You (Jamie 1240) Onnellinen loppu saatiin tähänkin soitteluun, vaikka Barbara Lynnin esityksen tunnelma You’re Gonna Need Me -raidalla on kaikkea muuta kuin lempeen luottava. Minun korviini Norman taustakuoroineen laulaa kyllä ”bucketista” eikä mistään muusta, mutta ilmeisesti epäilyillä oli jotain perää, kun esimerkiksi BBC kiirehti julistamaan kappaleen pannaan suojellakseen herkkiä brittikuulijoita pahalta. 68 Blues News 3/2021 afroamerikkalaiselta. Tämä on samaa osastoa kuin klassikko You’ll Lose A Good Thing: sielukasta, kirpeänkatkeraa tilitystä hajonneesta liitosta, josta puuttuu oikeastaan vain yksi, Lynnin kipakka kitarasoolo. Edes B-puolen keskinkertaisempi Louisiana-henkinen esitys ei pilaa tätä divarisoittoa. Niitäkin kuultiin hänen levyillään aina silloin tällöin. 1970-luvulla), mutta ei tässä ihan suuren souvarin Capitol-aikojen riehakkuuteen ylletä
Woman (#6) ja Down Home Blues -rytmiikkainen levyn päätös My Cup Of Tea (#11) ovat jälleen tanakkaa bluesia. Rullaavat riimit vievätkin kuulijan välillä keskelle mitä kieroutuneimpia fantasiamiljöitä – ja jopa kahleistaan pakoon päässeen naisen perään huutelevan mielipuolen ajatusmaailmaan Screamin’ Jay Hawkins -vaikutteisessa Fugitive Loverissa. Niiden välissä piipahdellaan hengähtämässä ja hempeilemässä pehmoosastossa: I Just Love That Woman (raita #5) ja huikean kaunis I Can’t Live Without You (#9). Pertti Nurmi aan kirjoittamalla uutuuslevylleen 11 mykistävää yksittäistaideteosta, joihin nykyisin jo kirosanaksi luokiteltava termi ”retro” ei täysin istu edes sanan karrikoidussa merkityksessä. Aiemmilta levyiltä tuttu Joey Robinson on toiminut nytkin tuottajan roolissa osallistuen lisäksi sekä koskettimien että rumpujen soittoon Christoph Minterin ohella. Uskallan lupailla jo tässä vaiheessa alkuvuotta, että cd päätynee kuluvan vuoden Top 20 -listalleni. Yksi merkittävä vaihe Dexter Allenin varhaisella uralla oli hänen toimimisensa elävän blueslegendan Bobby Rushin soolokitaristina ennen oman soolouransa käynnistämistä about viitisentoista vuotta sitten. Ihan kohtuullisen kelvollista jälkeä tällainen porukka on saanut aikaiseksi. Rushin vaikutteet ovat olleet Allenille mitä ilmeisimmät. Toisin sanoen kyseisestä nelikosta ei löydy minkäänlaista perkussionistia. Kaiken kaikkiaan todella harkiten jäsennelty kokonaisuus, jossa tuottaja on oikeasti ollut musiikin hermolla ja miettinyt asiat loppuun saakka. Waterhousen aikaansaannokset lauluntekijänä ovat kirvoittaneet kriitikoilta myös varsin vuolaita kehuja ennen kaikkea LeiberStoller -kaksikon tuotannon suuntaan. Isoa r&b-pensseliä on tarvittu myös tavattoman ylvään Place Namesin sovituksen tekoon, samoin mollisovitteiseen The Spanish Lookiin, jossa jokaikinen palanen tuntuu loksahtavan kohdilleen solistin maltillisen raspista lauluääntä, revittelevää kitaraa ja kuoro-osuuksia myöten. Tällä cd:llä Allen hoitelee päällekkäisäänitysten myötä myös basso-osuudet sekä piipahtaa välillä koskettimien ääressä. Koosteen antiin tutustuminen aiheutti jonkin verran ristiriitaisia tuntemuksia. Niin Ray Charlesin sovitukselliset oivallukset, Spectorin tuotannot kuin lauluyhtyeiden 1960-luvun alun mahtipontisimmat orkestraaliset sävelrakennelmat hän on ilmiselvästi kuunnellut tarkkaan ja siirtänyt osaksi alitajuntaansa. Sitten jatketaan perinteisemmällä bluesilla, Love Talk, jonka jälkeen siirrytään hempeämpään soulballadiin Blues Eyed Girl. Mukana olevien muusikoiden koostumus on omalla tavallaan erikoinen, koska pääartisteja avustavat vain kitaristi & pianisti Bob Welsh ja kontrabasisti Kid Anderson. Pienen Innovative Leisure -merkin myötä myös itsenäiseen tuotantopolitiikkaan läpi uransa luottanut artisti on nyt laajentanut musiikillista saldo. Jatkossa Pack Up My Bags (raita #4), F.A.B.U.L.I.S.T. Levyllä on yhteensä 12 musiikkiesitystä, joiden enemmistö on Bishopin ja Musselwhiten omaa tuotantoa. Toisaalta tällaisia läpysköjä on helppo pitää mukana keikoilla myytävänä. Toisaalta taasen kiekon soitannollista puolta oli ja on erinomaisen nautinnollista seurailla. Blues News 3/2021 69 LEVY TUTKAILUT kaksi laadukasta Allen-cd:tä “Bluez Of My Soul” ja “Trilogy Of My Bluez”. Rumpalin poissaolosta ei ole minkäänlaista haittaa, sillä nämä näytteet eivät todellakaan soundillisia lisäyksiä tai täydennyksiä kaipaa. Vesa Walamies NICK NICK WATERHOUSE WATERHOUSE Promenade Blue (Innovative Leisure IL2078) Joskus ei-iäkkäidenkin ihmisten sanotaan kantavan sisuksissaan ”vanhaa sielua”. Omia uniikkeja mielenpiirtymiään jo kuuden pitkäsoiton edestä julkisuuteen kanavoineen Nick Waterhousen jos kenen täytyy olla juuri sellainen. Pete Hoppula DEXTER ALLEN DEXTER ALLEN Keep Moving On (Endless Blues) Jotkut BN-lukijat muistanevat Dexter Allenin käännöshaastattelun kahden vuoden takaisesta Blues Newsin ykkösnumerosta (#295), minkä yhteydessä esittelin myös hänen silloin uusimman, mainion cd:nsä “Live From Ground Zero Blues Club”. Sinällään tuollainen nimeäminen ei ole ainakaan liioittelua, sillä laskujeni mukaan kitaristi Elvin Bishopin (1942–) ja harpisti Charlie Musselwhiten (1944–) taiteilijanurien summa on lähes 120 vuotta. Orgaaninen kokonaisuus elää ja sykkii täysipainoisin sydämeniskuin Waterhouse-rinnakkaistodellisuudessa, joka vaikuttaa olevan yhtä irti nykypäivästä kuin menneisyydestäkin. Olen heittänyt taannoin (ennen pandemiaa) peliin jopa verkkoja veteen hänen värväämiseksi Suomen bluesfestariareenoille. Roy Orbison’maisen majesteettinen Very Blue, molli-r&b:nä soljuva Minor Time sekä popcorn-hengessä hienokseltaan Dion DiMuccin askelten perässä hiipivä To Tell. Terhakkaa funkahtavaa soulbluesia tykittävät puolestaan I Ain’t Got You (raita #7), Sleeping In My Bed (#8) ja palan painikkeeksi I Like The Way (#10). Satsaukset tuntuvat mittavilta, mutta kunnianhimoiset ovat olleet myös pääarkkitehdin suunnitelmat. Sipp, sillä molempien miesten musiikki on lähes täydellisyyttä hipovaa gospel-taustoista pohjautuvaa modernin bluesin, r&b:n, soulin ja funkin symbioosia. Charlie Musselwhite ei koskaan ole ollut mikään ykkösluokan vokalisti, ja Elvin Bishop vaikuttaa iän myötä menettäneen pääosan laulutaidoistaan. Aika pienellä miehityksellä on saatu aikaan hieno lopputulos. Lopputulosta ei voi muuta kuin ihailla. Oikeastaan ainoa kriteeri liittyy cd:n vaatimattomaan pahvikuoreen, joka ei ole omiaan lisäämään myyntiä eikä todellakaan paljasta, millaisia helmiä sen sisuksista löytyy. Ja kuten avaustarinassa Birds Of A Feather osuvasti todetaan: ”you can listen any kind of music you choose, but man, blues is hard to beat”. Yksitoista raitaa on jaksotettu hienosti vuorottelemalla erityylisiä mustan musiikin osa-alueita. Waterhouse ja toinen tuottaja Paul Butler ovat toteuttaneet albumin kaikkiaan parinkymmenen muusikon voimin. Omanlaisensa vastinparin levylle muodostavat yökerhojazz-henkinen instrumentaalislovari Proméne Bleu sekä sähäkkänä urku-gogo:na 1960-lukuisempaan malliin Kalifornian auringossa kaahaileva B. Selvää on, että kysymyksessä on yksi viime aikojen parhaista blueslevyistä. Esimerkeistä käyvät mm. Muita hänen varhaisempia albumeitaan ovat “Bluezin My Way” (2008), “Bluezin For Life” (2011) sekä “Bluezinology” (2014). Heistä kummatkin omaavat tyylikkään täyteläisen lauluäänen, eikä heidän totta tosiaan tarvitse häpeillä soittimiensa hallintaa eikä sävellyskykyjään. Cd:n nimikappale antaa alkutahdit soulbluesin merkeissä. Santa Ana, 1986. Allenin yksi tavaramerkeistä on kirjoittaa bluesinsa tarkoituksellisesti “z”:lla. Niinpä hän on tässä yhteydessä tyytynyt etupäässä puheenomaiseen jutusteluun. Kaikki levyn kappaleet ovat Allenin tavaramerkkinä omia sävellyksiä. Jopa Musselwhiten slidekitarointi, millä aiemmin on ollut lähinnä jonkinlaista kuriositeettiarvoa, on nykyisin suorastaan taiturillisen kuuloista. Puhallinvoittoisemmista kappaleista sykähdyttäviä hetkiä tuottaa myös muuta tarjontaa ronskimmalla, miltei garagerokahtavalla poljennolla täryttävä Vincentine. Vieläkin uskollisemmat BN-tavaajat ehkä muistavat aviisimme vuoden 2015 viimeisessä numerossa (#276) arvioimani ELVIN BISHOP & ELVIN BISHOP & CHARLIE CHARLIE MUSSELWHITE MUSSELWHITE 100 Years Of Blues (Alligator ALCD 5004) Tämän tuotteen, mikä julkaistiin vuoden 2020 jälkimmäisellä puoliskolla, otsikko on sama kuin sen päätöslaulun nimi. Toinen hyvä vertailukohta on huikea Mr. Hyvin valitut lainakappaleet ovat Sonny Boy kakkosen Help Me, Leroy Carrin Midnight Hour Blues ja Roosevelt Sykesin West Helena Blues. Kaiken aiemmin kertomani kuorrutukseksi voin vahvistaa hänen olevan tämän “Keep Moving On” -uutuuden nimen mukaisesti edelleen erittäin varteenotettava ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen moderni (soul)blues-artisti. Waterhousen lähtökohtaisesti esisoulahtavassa musiikissa kieltämättä maistuu silti myös kierrätyksen maku
Nimikappaleella hän käyttää Hohner Super 64 Performance Chromatic -huuliharppua. Mies teki minuun kovan vaikutuksen ”Rollin’ With It” -albumillaan (2017). Kappaleista 9 ensimmäistä löytyvät “Royal Tea” -kiekolta ja loput kolme ovat sitten “A New Day Now” -levyltä. DVD:llä Jeff Daniels toimii kertojana ja Bonamassa valottaa hiukan sitä, kuinka pitkä ja kivinen tie ”Royal Tea” -albumin tekeminen oli. Riku Metelinen TOM JONES TOM JONES Surrounded By Time (EMI EMCD 202116/EMIV 2021, CD/2-LP) Puliskaa mitä pulisette, arvon näsälevy tutkailut. Huomionarvoista on, että hän ei tee itsestään numeroa vaan soittaa yhtenä bändin jäsenenä. Minkä verran mahdetaan BN:ää lukea Australiassa. Kitaristina John McNamara on otteiltaan suorastaan maltillinen. BN 300) tavoin materiaalia on valittu herran viimeisimmiltä albumeilta. Vaikka Bonamassa esiintyykin tyhjälle salille, on hän bändeineen alusta lähtien täysillä mukana. Toiseksi eniten kuuluu rumpali Brian Fahey, joka on mukana seitsemällä kappaleella. Tätä menoa kuvaa kyllä parhaiten termi old school. Kaikkia artisteja ei tässä kannata listata, mutta muutama pitää kuitenkin mainita. Musiikkia kuunnellessa livetunnelma välittyy tämän ”hybridiversion” kohdalla aika hyvin. Koska elävää yleisöä ei paikalla ollut, ovat julkaisun yleisöäänet peräisin aikaisemmilta livenauhoituksilta. Vähitellen meno kuitenkin petraantuu ja lopussa ollaan jo lähes gospelhenkisessä hurmoksessa. Slidekitaroitu Cradle Rock on todella rankka ja todennäköisesti paras kuulemani versio aiheesta. Bonamassan vanhemmat. Monet kappaleista toimivat studioversioita paremmin, vaikka sovitukset ovat hiukan lisää pituutta saaneetkin. Kaikkineen hänellä on neljä omissa nimissään julkaistua levyä. Lisää kivaa, tarttuvaa menoa irtoaa Missing Youlta, vaikka se ottaakin isoja askelia modernimman tyylin suuntaan. Jokainen kappale on soitettu eri soittimella, ja maestro vaihtaa kitaraa todennäköisesti vain because he can. Enimmäkseen Chicagoa, vähän New Orleansia ja Texasia. Mutta vakiobändi jää puuttumaan. John McNamara puolestaan on laulava kitaristi, joka hänkin tulee Australiasta. Sinne se sopiikin hyvin ”Royal Tea” -julkaisun kaveriksi. Levy on todella laadukas ja muusikoiden määrä voi tuntua hurjalta. Tunnetumpia nimiä albumilla ovat Oscar Wilson, John Primer, Junior Watson, Kid Ramos, Fred Kaplan ja Diunna Greenleaf. Suurin osa muusikoista on ennestään tuttuja, mutta myös uusia tuttavuuksia on paljon. Melkein kaikki esitykset ovat covereita, mutta hyvällä maulla valittuja. Jethro Tullin ohjelmistosta lainattu A New Day Yesterday on aina yhtä mieluisa kuunnella. Hyvällä groovella varustettu Can You Take The Heat lainaa alussa ja lopussa rohkeasti Knock On Woodia, mutta jos se ei häiritse, niin hieno siivu on taas käsillä. Peruuntuneen illan ainoaksi vaihtoehdoksi tuli striimattu keikka Ryman Auditoriosta. Lookout Man! -kappaleen murisevan bassointron saattelemana saamme lavalle vierailevan harpistin Jimmy Hallin. Jotenkin heti ensikuuntelussa tuli levystä mieleen Ike & Tina Turner -kaksikon touhut, mutta mikään coverikierrätys ei ole kyseessä, vaan John ja Andrea ovat yhdessä ja erikseen pusanneet nämä biisit. Suosikikseni nousee varsin jäätävää menoa tarjoileva wah wahilla ryyditetty I Didn’t Think She Would Do It. 70 Blues News 3/2021 BOB CORRITORE & BOB CORRITORE & FRIENDS FRIENDS Spider In My Stew (SWMAF18) Huuliharpisti Bob Corritore on taas tehnyt levyn, jossa on paljon vierailevia muusikoita. Tällä kertaa lähikuvaa on ymmärrettävistä syistä huomattavasti aikaisempia julkaisuja runsaammin, mutta se tuskin ketään haittaa. Hyvänä esimerkkinä levyllä vähän kuuntelukertoja saanut A Conversation With Alice, joka pidennettyine kitarasooloineen toimii studioversiota eloisammin. Tyylisuuntia on monia, lähes kaikki bluesia. Kaikki esitykset ovat duettoja joko McNamarrin ja Marrin kesken, tai sitten Marr duetoi itsekseen. Melodinen Why Does It Take So Long To Say Goodbye ja majesteetillinen Beyond The Silence toimivat myös levytettyjä versioita paremmin. Kuvallisessa versiossa siirtymiset toisille keikoille hiukan häiritsevät. Harri Haka THE MCNAMARR THE MCNAMARR PROJECT PROJECT Holla & Moan (Bahool BARH 5051) Australiaan asettunut Andrea Marr on bluesja r&bvokalistin kyvyillään vakuuttanut laajasti, hänen uusin albuminsa ”Natural” (2017) on menestynyt mm. Vankkaa vanhempaa koulukuntaa edustaa mainio Something That’s Real, joka yksinkertaisesti toimii leppoisissa tunnelmissaan. ”Royal Tea” oli Bonamassan paluualbumi bluesin, tai hänen tapauksessaan tietenkin brittiläisen blues(rock)in pariin, joka oli inspiraation lähde nuorelle kitaristinalulle. Ellei hän ole studiossa, niin silloin hän todennäköisesti on kiertueella. Bändi ei esiinny pelkille kameroille, sillä ”yleisöäkin” paikalla on, ei tietenkään elävää sellaista, vaan katsomoon laitettiin 2 000 pahvinukkea, joukossa mm. Corritore toki soittaa kaikilla 14 raidalla. Eiköhän niistä löydy jo riittävän monta versiota erilaisilta Bonamassa-livejulkaisuilta. Lurrie Bell soittaa kitaraa ja laulaa Willie Dixonin säveltämällä levyn nimikappaleella sekä omalla biisillä I Can’t Shake This Feeling, molemmat hienoja esityksiä. Edellisen livejulkaisun ”Live At The Sydney Opera House” (ks. Vaikkei tämä uusien kappaleiden lisäksi tarjoa sinänsä mitään uutta edellisiin Bonamassan livetuotoksiin, niin kyllä jokainen herran musiikista pitävä tämän kokoelmiinsa haluaa muodossa tai toisessa. Balladiosaston Historya voisi luonnehtia lähinnä ennalta-arvattavaksi. Vaikka covid-19 on pysäyttänyt koko musiikkimaailman, ei se kuitenkaan ole estänyt Bonamassaa tekemästä ”konserttitaltiointia”. Nimisiivuksi yltänyt avaus tarjoaa heti hyvää r&b-mallista swengaavaa ratkaisua. Mieheltä pukkaa levyjä ulos niin nopeassa tahdissa, ettei perässä tahdo pysyä. Living Blues -listoilla ja kiitosta on ropissut sieltä täältä. Bob Corritoren harpunsoitto on kauttaaltaan laadukasta. Bluesimpaa osastoa tavoittelee Throwing A Little Love, jolla kuullaan hieno esimerkki McNamarrin tyylikkäästä kitaroinnista. Päätöspala Blues Brought Me Here tuntuu aluksi niin peruskauralta, ettei se oikein innosta. Cry With Me on myös istutettu r&b-muottiin ja kyseessä onkin varsin rapea esitys. Mielestäni olisi ollut parempi vaihtoehto lisätä vain yleisöäänet ja näyttää vaikka bändiä aplodien ajan. En ole koskaan pitänyt häntä minään huippuharpistina, mutta hyvin herra tällä kertaa tonttinsa hoitaa. Kaikissa muissa kappaleissa on instrumenttina diatoninen, jota Bob soittaa yhdellä raidalla ykköspositiossa ja kaikilla muilla bluesille tyypillisimmässä ”cross harp”eli kakkospositiossa. Viime vuonna ilmestyivät ”Royal Tea” sekä ”A New Day Now” (”A New Day Yesterday” -levyn uusintapainos parannettuna versiona ja bonusraidoilla varustettuna), ja nyt pukkaa jo uutta livejulkaisua. Onnistuminen onkin ihan toista luokkaa No More Chainsillä, fiilis on uskottava, nättikin, ja kaikki osatekijät soivat kitkatta yhdessä. Nyt voimansa yhdistäneet artistit ovat kumpainenkin varsin hyviä laulajia. Leikkaukset ovat maltillisia kuten muillakin Joe Bonamassan DVD:eillä. Laskin heitä olevan yhteensä 38, joka ei sinänsä haittaa menoa. Sen verran on asennetta laitettu peliin, että studioversiolla pyyhitään lattiaa mennen tullen. Halloo there, we want more! Mikke Nöjd JOE JOE BONAMASSA BONAMASSA Now Serving: Royal Tea – Live From The Ryman (Provogue PRD76419, CD/DVD) Joe Bonamassa on kenties maailman ahkerin mies, ainakin jos puhutaan musiikin tekemisestä. Esimerkiksi Texas-vaikutteinen kitaristi ja vokalisti Johnny Rawls jätti myönteisen kuvan, samoin kuin gospelista inspiroitunut Francine Reed. Jälkimmäisessä kakkoskitaristi Rob McNelly saa soolokitaristin vuoron. Hieno idea, sillä en välttämättä jaksaisi enää kuunnella ”uusia versioita” sellaisista kappaleista, kuten Dust Bowl, The Ballad Of John Henry tai Sloe Gin
Lopputulos on perussiisti ja yllätyksetön. Heihin lukeutuu lontoolainen Michael Kiwanuka, jonka tunteikas I Won’t Lie on lähtöisin musikantin vuoden 2012 menestysalbumilta ”Home Again”. Hän ryydittää menoa slidekitarallaan ja soittaa mainion loppusoolon. Selkeimmät pyrkimykset bluesin suuntaan löytyvät raidoilta There’s Something Going Wrong ja Nadine. Negritude. Mikke Nöjd levy tutkailut. Yhteiskunnan muuttumista taas päivittelee 2000-luvun kansalaisen kantilta amerikkalaislaulajalauluntekijä Todd Sniderin Talking Reality Television Blues. Sellaiseen hyvävointisella mestarilla ei toki ole vielä minkäänlaista aihetta. Kuten aiemminkin, torvisovitukset ovat olleet punainen lanka hänen levytyksissään, näin tälläkin kertaa. Lopputuloksena syntyi teema-albumi, jonka tuotto menee rasismin vastaisen ja tasa-arvoa tukevan toiminnan hyväksi. Pete Hoppula DAVE KELLER DAVE KELLER You Get What You Give – Duets (Tastee-Tone TT-3045) Vermontista kotoisin oleva Dave Keller on palkittu soul/ blues -muusikko, laulaja-lauluntekijä ja erinomainen kitaristi. Sarkasmin aste hipoo pilviä, kun ”ensikeikalle pääsemisestä ja poptähdeydestä haaveilevan” kertojan sanat on asetettu Sir Tomin suuhun. Popjazzkentän amerikkalaispioneerien lauluja, Bobby Colen äärikaihoisaa balladia I’m Growing Old sekä Terry Callierin raamatullista Lazarus Mania versioidessaan Jones herättää myös häilyvän huolen tunteen mahdollisesti käynnissä olevasta jäähyväisten jätöstä. Jones käynnistää hittituotteensa jo tavaksi tulleella tehokeinollaan, gospel-hengessä. Tavallaan samaan kerhoon liittyy vielä synttärisankari Bob Dylanin ”Desire”-albumilta valikoitunut koskettava kulkuriromanttinen tarina One More Cup Of Coffee. Musiikista vastaa Ira Friedman pianollaan ja Tom Palance soittaa trumpettisoolon. Vaikka pääpaino asettuu vääjäämättä melodisen poprockin saralle, jotenkin mieleen tulee paikoin Dire Straits. Nelikon soittotaitoa tai innostusta ei sovi kyseenalaistaa, mutta solisti JP on kovin valju, vaisu ja väritön, eikä tallenteen tekninen taso todellakaan päätä huimaa. Hänen sielukkaassa soitossaan yhdistyvät rakkaus syvän etelän souliin ja bluesmusiikkiin. Kuultavissa on selkeitä Stax-vaikutteita, jotka ovat tuttuja Kellerin aikaisemmilta julkaisuilta. Historiallisen kiekon tuottajina ovat toimineet tutut kaverit monilta aikaisemmilta Jones-julkaisuilta, Ethan Johns ja Mark Woodward, joista ensiksi mainittu myös soittaa kappaleilla useita eri instrumentteja. Kappaleen rento melodia kaappaa kuulijan mukaansa. Paatoksellinen urkuharmoonin tukema rubatolaulelma I Won’t Crumble With You If You Fall tarjoaakin varsin pysäyttävän liikeellelähdön. Trudy Lynn, Joe Louis Walker, Annika Chambers, Johnny Rawls, Annie Mack, Dawn Tyler Watson, Brother Bob White, Chad Hollister, Carly Harvey, Toussaint St. Garagerock-sammalikossa haahuilevalla esityksellä riittää puhuttua bluesia yli kuuden minuutin verran, tarinankerronta on kuitenkin siinä määrin vangitsevaa, että aika vierähtää kuin siivillä. Luontoäidin kohtaamia vastoinkäymisiä taas murehditaan Tony Joe Whiten alkujaan 1973 tulkitsemalla yhden riffin varassa matelevalla maailmanpetrausbluesilla Ol’ Mother Earth. Duettoalbumilleen Keller keräsi joukon samanhenkisiä laulajia ja muusikoita blues-, soulja gospelmusiikkimaailmasta. Folk-artisti ja sosiaaliaktivisti Bernice Reagon levytti tämän laulunsa alun perin 1970-luvun puolivälissä. Viime vuosi Yhdysvalloissa oli rodullisten levottomuuksien osalta pahin pitkään aikaan ja oli hyvä hetki saattaa hiukan solidaarisuutta peliin. Toinen saman aikakauden ihmisoikeuksien puolustajanainen Malvina Reynolds on vuorostaan inspiroinut Tomppaa tekemään tämän kantribluessävyisestä No Hole In My Headistä oman autotallirockhäivähdyksisen näkemyksensä. Riku Metelinen JP AND THE JP AND THE RAZORS RAZORS The Devil’s Make (JPR CD 9014) Nuorena se on vitsa väännettävä. Sävellykset ovat hienoja ja kappaleet ovat riittävän monipuolisia, jotta mielenkiinto säilyy alusta loppuun asti. Jos nyt lempeällä asteikolla mennään, niin muutamissa kappaleissa on sentään kuultavissa bluesille ominaisia sävyjä. Blues News 3/2021 71 viisastelijat, mutta tehkääpä perässä: Tom Jones saattaa olla rungoltaan vanhus, mutta Englannin albumilistan kärkeen noussut albumi ”Surrounded By Time” ei suinkaan verhoudu vain menneisyyteen, vaan sitä ympäröi juuri parhaillaan kelloissamme tikittävä nykyaika. Tärkeämpiä kysymyksiä ovat kuitenkin: Kelle. The Evil That Men Do’lla Kelleriä avustavat Lynn, Chambers, Mack ja Rawls, joista jokainen saa laulettavakseen yhden säkeistön. Keller säestää peltikoppaisellaan ja vastaa myös kappaleen harppuosuudesta. Lopetusraita on kantriblues I’m Gonna Let It Shine, jossa ääneen pääsee St. Walker ja Keller jakavat lauluosuudet Scratchin’ At Your Door -sävellyksellä ja vierailevana kitaristina on Chris Robertson. Levyn bluessaldo kun jää aikamoisen ohueksi. Britti-tv:n The Voice -tuomaristossa kiinteän yhteyden nousevaan artistipolveen säilyttänyt Jones antaa myös huomiota ikäistään nuoremmille lauluntekijöille. Tämä on levy, jota pitää kuunnella, pelkkänä taustamusiikkina sitä ei kannata soittaa, koska silloin kappaleiden sanoma menee hukkaan. Vaikka konetaustoja hyödynnetäänkin selvästi Jonesin taannoisia pitkäsoittoja enemmän, on puhe yhä vilpittömästä bändilevystä. Tämä uusi albumi on järjestyksessään hänen yhdeksäs julkaisunsa. Make It To Tomorrow on Kellerin ja Hollisterin duetto, jonka parivaljakko toteuttaa akustisen kitaran ja cajonin voimin. Miksi. Muita keskeisiä tekijöitä säestyskokoonpanossa ovat kosketinsoittaja Neil Cowley, basisti Nick Pini sekä rumpalit Dan See ja Jeremy Stacey. Viimeksi mainitun Chuck Berry -numeron yhtye esittää hengästyttävällä tahdilla. Nuoruuden juurilleen taannoisella Ethan Johns -tuotantoisella albumitrilogiallaan onnistuneesti palannut Jones haluaa tällä kertaa selvästi todistaa, ettei hän olekaan vielä valmis tyylilliseen taantumaan. Tämä on kaiketi tarkoitettu käyntikortiksi, tällaista osaamme me. Edinburghilaista The Waterboysia vuodesta 1983 johtaneen Mike Scottin This Is The Sea puolestaan vaeltelee hieman päämäärättömänä omalla painollaan Jonesin karisman voimin. Mutta mistä lienevät miehet Blues Newsin keksineet. Levy on monessa suhteessa yksi Kellerin parhaista tuotoksista, eikä pelkästään loistavien vierailijoiden ansiosta. Aloitusraidalla One More Tear duettoparina on Chambers. Negritude ja Katie Henry ovat varmasti tuttuja lähes kaikille Blues Newsin lukijoille monista eri yhteyksistä. Kappalevarannon puolesta Tiikerin saaliiksi on jälleen kerran jäänyt yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pelkästään covereita, mutta – kuten niin monet kerrat ennenkin, hän tekee niistä kaikista tyystin omiaan. Laulajalle annetaan samaan tapaan täysi tila rellestää gospel-hollertyylillä riisutun perkussiovoittoisen taustan päälle Jonesin ja tuottajakaksikon yhdessä kirjoittamalla Samson And Delilahilla. Dave Keller päätti kantaa oman osuutensa kekoon tekemällä levyn, joka on omistettu värillisille muusikoille, kuten Mighty Sam McClain sekä Fontella Bass, jotka auttoivat mentoroimalla Kelleriä hänen alkutaipaleellaan. Tiiviillä miehityksellä siis ollaan matkassa. Alle parikymppisen norwichiläisen JP Slidewellin meriittilistassa tämä on jo neljäs omakustanne-cd. Liikuttavan retrot rytmimasiinat pitävät tempoa läjässä myös Cat Stevensin Popstarilla. Useat erityyliset duettopartnerit mahdollistavat varsin vaihtelevan levyn. Listalta löytyy sellaisia järjestöjä kuin NAACP Legal Defense Fund, Know Your Rights Camp, N'COBRA sekä Jus’ Blues Foundation. Luonnollisesti kaikki 11 duettopartneria ovat värillisiä. Taustayhtye on tiukka ja Kellerin melodinen ääni sulautuu hyvin kaikkien vieraiden kanssa. Voimakkaan melodian omaava Spark on Kellerin yksin tulkitsema kappale, mukana on vain Friedman pianoineen. Hammond soi kauniisti ja torvisektio tukee hommaa. Seniorin vetreän laulun rinnalla soivat nyt paikoittain myös häpeilemättömät syntikkaja tietokonetaustat. Ranskalaissäveltäjä Michel Legrandin latautunut balladi The Windmills Of Your Mind on silti ”moderneista” aseistaan huolimatta sekin muistuma Jonesin varhaisilta hittivuosilta: kappaleen englanninkielinen Noel Harrisonin laulama versio opittiin tuntemaan Oscarilla musiikistaan palkitusta vuoden 1968 elokuvasta The Thomas Crown Affair
Tunnelma on odottava, kuin myrskyä odottava, sitten biisi kasvaa kasvamistaan ja täsmätyötä tekevä kitara ulvoo myrskyn ytimessä. Levyn kolmesta coverista Blind Willie Johnsonin Nobody’s Fault But Mine ja John The Revelator sekä Dylanin The Times They Are-A Changing yhtye on tehnyt hyvinkin omanlaisensa versiot. Do What I Do Don’t Do What I Say on tymäkkä shuffle, miehen raspaava laulu sopii fiilikseen hyvin. Nyt vuorossa on The Hitman Blues Bandin uusin levy. Crazy ei tässä tapauksessa tarkoita mitään lipan alta -tyyliä, vaan ennenminkin sitä, että Billillä on hieno tapa yhdistellä outoja asioita keskenään paitsi luontevasti, niin myös kekseliäästi ja yllättävästi. Kovaa kamaa on avauskin. Closing Time starttaa hiljaa, lähes vaivihkaa. Laulajaksi hänestä ei enää siis ole, mutta toivotaan, että muusikonura ja elämä jatkuisivat. Yksi miehen vahvuuksista on hill county -johdannainen blues, näistä vähän funkyfiiliksinen Carolina Time hypnotisoi kuulijansa poljennollaan ja siivun happokitara on hurjaa kuultavaa. Levy on pääosin helposti kuunneltavaa, reipasta, modernia rytmi(blues)musiikkia a’la ”Hitman”, siis jo tuttua miehen edellisten puolen tusinan albumin tarjonnasta. Tässä seurassa perusrunttushuffle You Ain’t Fun Anymore edustaa vaihtelua. Pertti Nurmi BILL BLUE BILL BLUE The King Of Crazy Town (Conch Town Music CONCH 001) Musiikin kentälle mahtuu tietysti valtava määrä persoonallisuuksia. Boogie-numero Hunker Down ”Everybody Has A Hurricane Song Here In Florida” on hieno. Levy käynnistyy nimikappale-instrumentaalilla Supergroove, jolla piisaa vinkuvonkuluritusta yllin kyllin sellaista kaipaaville. Ystävämme Aimo Ollikainen käyttäisi hänestä luultavasti perinteistä ilmaisuaan “känisijä”, eikä olisi siinä vallan väärässä. New Orleans -sukuista rumbarytmitystä hyödyntävä Enough Blues To Give You The Blues nojautuu outoon soundiin, mutta rullaa vastustamattomasti. Hieno levy, jolta tuntuu jokaisella kuuntelukerralla löytyvän jotakin uutta. Walk With You tarjoaa rytkettä kuin siinä Blues Brothers -leffan loppurupeamassa. Kappalevalikoimasta löytyy myös hempeilyä (No Place Like Home) sekä balladia (Everybody But Me). Varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan: vaikka Bill ammentaa monesta lähteestä ja monen kokoisella ottimella, on levy selkeästi blues, eikä mikään far out -paketti. Jari Kolari ANDY WATTS ANDY WATTS Supergroove (Vizztone/Booga Music 02) Keski-iän kaamoksessa eläviä valkoisia, bluesartisteiksi itseään kutsuvia muusikoita stevieray-hattuineen ja -taustavirikkeineen on keskuudessamme yhä edelleen sankoin joukoin. Levy on omistettu Andy Wattsin kotikaupungille, omien sanojensa mukaan “Israelin elämää sykkivälle Tel Avivin kaupungille, joka inspiroi hänet pitämään yllä omaa musiikkiaan”. Key Westin legendary bluesmaniksi tituleerattu Bill Blue on eittämättä Persoona ja vieläpä isolla alkukirjaimella. Levyn loppupuolella ajaudutaan jossain määrin psykedeliaviritteiseen rock-ilmastoon, jonka loppukaneettina cd painuu unholaan Peter Greenille osoitetun kunnianosoituksen ja hänen Supernaturalinstrumentaalinsa myötä. Harppuakin kuullaan ja kappale etenee voimalla maaliinsa. Naisenergiaa levyllä tarjoaa rock-mimmi Eliza Neals, jolla on kuulemma myös omia yhteyksiään Joe Louis Walkeriin, ja ehkäpä juuri siksi hän laulaa levyllä Walkerin 1990-luvun puolivälin vallan mainiolta “Blues Of The Month Club” -albumilta tutun nimikappaleen. B.B. Mojolation on nipun ainokainen instru. Bill saa piiskattua tulkintaansa lähes Little Richardmaista vimmaa ja raivoa. Sen sijaan avauskappaleen komea, möräkkä baritonifonisoolo on paljon kiintoisampi nyanssi, koskapa tällaisia ei nykyisin juuri kuulla. Tuollaisilla saatesanoilla ainakaan minä en ostaisi blueslevyä. Jo miehen lookki antaa odottaa jotain muuta, riemunkirjava räsysadevarjo, värikkäät lasit, simpukkakaulanauha ja pisteenä iin päällä knalli päässä. Ote ja meno on tiukkaa, asenteessa pesee ja soundista löytyy Mississippin mutaa ja multaa. Biisi kuitenkin kasvaa, vahvistuen lujaksi ja ajattomaksi bluesballadiksi. Suosikkini niistä on raikkaan keinuvarytminen Nobody’s Fault But Mine. Jos sitten haetaan aivan toinen ääripää, niin I Want It All ropeltaa rock and roll -kierroksilla ja komeasti räpyttääkin. Vierailevista laulusolisteista musta vokalisti Roy Young saa kontolleen eniten eli kolme raitaa. Tässä on tekemisen meininkiä, biisi on rujo mutta samalla nätti. Minusta tuntuu, että mies viettää loputonta Mardi Gra’ta. Mies itse toteaa levyn ja erityisesti sen nimiraidan Not My Circus, Not My Monkey olevan varsin tyypillinen perusblues sanoituksen suhteen: ”väärä nainen, väärä baari ja vieläpä väärä kaupunginosakin!”, ja isot pojathan osaavat kertoa, ettei siitä voi seurata muuta kuin bluesia. Taukoa kesti seitsemäntoista vuotta ja nyt on käsillä toinen paluun jälkeinen cd-albumi. Reippaaksi bluesmediumiksi luokittuvalla sävelmällä soi erityisen särhäkkä kitara. Yksi sellainen on näemmä israelilainen kitaristi Andy Watts, joka ei itse laula laisinkaan vaan on kutsunut levylleen kavereikseen vierailevia solisteja. Mikke Nöjd levy tutkailut. Tälle julkaisulle mies on kynäillyt niitä kahdeksan, kolmen (Nobody’s Fault But Mine, John The Revelator, The Times Are A Changing) ollessa covereita. Bill maksoi oppirahoja itsensä Big Boy Crudupin bändissä ja oli sittemmin osallisena useammassakin pumpussa. Yksi hänen kolmesta numerostaan, Freddie Kingin kolossaalinen Pack It Up on aivan liian haastava Youngille eikä saa likimainkaan ansaitsemaansa kohtelua, vaikka Watts pärjää pitkää sustainia viljelevine kitaroineen ihan kelvollisesti. Lisää kaiken maailman foneja, joita töräyttelevät Mikey Vitale (altto), John Kelly (tenori), Nick Clifford (baritoni), täydennettynä Eric Altaracen trumpetilla, kuullaan numerolla You Don’t Understand. Rockaava jumpshuffle The King Of Crazy Town svengaa isosti ja mukana olevat pillit tukevat kokonaisuutta. Cover-versiot antavat aina hyvän mahdollisuuden todeta, miten hyvin ja/tai omaperäisesti yhtyeet lainakappaleita esittävät. Syke on kovalla tasolla ja ote suorastaan hyökkäävä. Tuore tieto kertoo, että Bill on viime syksystä lähtien kamppailut kurkkusyövän kanssa ja parhaillaan hän on toipilaana leikkauksen jäljiltä. Bill muisteli käväisseensä Suomessakin useampaan otteeseen kaukaisella 1980-luvulla. Itse uskon tulleeni (yli)kyllästetyksi vuosikymmenten saatossa, vaikkei Wattsin soitossa olisikaan mitään vikaa. Puhelaulua hyödyntävä Everybody’s Leaving Town sujahtaa sujuvasti samaan karsinaan. Toiset suurempia ja toiset pienempiä. Levyn päättävä Go Down Fighting kulkee blues-rockin merkeissä ja kitarakin saa rokkinsa Hitmanin käsittelyssä. Hassua sinällään, ettei Watts sallinut Walkerin edes soittaa kitaraa tämän omalla sävellyksellä Burning Deep. Soittaja on palkastaan kiitollinen, rahat kun menevät (taas) vuokrarästeihin. Biisi on minimalistisen kitaroinnin juhlaa ja huuliharppu huhuilee jossakin kaukana taustalla. 72 Blues News 3/2021 THE HITMAN THE HITMAN BLUES BAND BLUES BAND Not My Circus, Not My Monkey (Nerus 4493) Vaikka korona kurittaakin maailmaa kovalla kädellä, niin vain uutta lykkää uunista ulos.. Muutoinkin levyn runsaahkot puhallintaustat ovat sen positiivisinta antia. Yksi heistä on kitaristi/laulaja Joe Louis Walker, joka oli minulle ihka-ainoa syy haalia cd kokoelmiini, vaikuttimena se (surullisen)kuuluisa täydellisen diskografian metsästyshimo, taas kerran. 1980-luvulla hän kuitenkin leipääntyi koko hommaan ja jätti musiikinteon. Yhtyeen solisti ja kitaristi Hitman eli Russell Alexander vastaa itse suurimmasta osasta levyjensä kappaleista. Yhtyeessä sujuvaa ja rytmikästä soitantoa Hitmanin ja foniryhmän lisäksi esittävät kosketinsoittaja Kevin Bents sekä rytmiryhmässä basisti Mike Porter ja rumpali Guy LaFountaine. Kingille omistettu Indianola on näistä hill-blueseista rauhallisin ja harmonisin, ja lopussa ylletään jopa gospel-tyyliseen hurmokseen. Vauhdikas ja iloluontoinen Buy That Man A Drink edustaa ”Mardi Gras” -tyylistä torvittelua
Lisää erinomaista slidekitaraa tarjoilee South North South, jossa McAllister saa rumpalivuoron. Noh, kappale ei olekaan hänen oma sävellyksensä vaan kuten cd kokonaisuudessaan, Lucas Spinosa -nimisen muusikon käsialaa. Yksi kitarasäestys levyllä ei nyt ole kovin merkittävä suoritus. Levyn valtavirrasta poikkeavia reippaampia vetoja ovat avausraidan terhakka rytmipala Beale Street Blues vokalistinaan saksofonisti Jason Parfait, sekä melkein rokettirollia edustava ja sanoituksissaan mm. Iso osa levyn kappaleista on keskenään hyvin samanoloisia ja ne kuulostavat hämmästyttävän tutunoloisilta populaarimusiikin saralta, lähennellen paikoin jopa mahtipontishakuista euroviisumaista kutupoppia. Randy McAllister on harppua soittava rumpali. Hän laulaa ja soittaa kitaraa, varsinkin slide-osio putoaa tehokkaasti. Rollareiden Ventilator Blues päättää paketin ja lieneekö tätä ikinä näin rankasti soitettukaan, biisi on todellista raastoa. Tällaista kuitenkin tarvitaan ilman muuta lisää. Kappaleen harppuosuus tosin jää hiukan valjuksi. Silti ihmettelen, miten potentiaalinen ostaja mahtaa löytää ja bongata tämän muusta tarjolla olevasta massasta. Kakkosraidalla No Conductor McAllisteria säestää Howard Mahan peltikoppaisella. Vaan hyvällä maulla on mukaan poimittu covereitakin: Keep On Loving Me ei petä koskaan ja standardit kuten Kokomo Blues ja Parchman Farm osoittavat, että asenteessa löytyy. Näin Ykä itsekin olisi varmasti tämän halunnut kierrättää. Ovatko he legendoja. Aiemmin basistina kunnostautunut Marie on esiintynyt lukuisten ruotsalaisten bluesnimien kanssa. Slidekitaralla ryyditetty avausraita You’re Like Mashed Potatoes on erittäin vakuuttava pelinavaus, jossa Brandon Hudspeth liu’uttelee oikein hienosti ja McAllister puhkuu harppua. Pertti Nurmi DUSTIN DUSTIN ARBUCKLE ARBUCKLE AND THE AND THE DAMNATIONS DAMNATIONS My Getaway (omakustanne) Kromaattisen huuliharpun mestari Dustin Arbuckle. Albumin ehdoton suola on kitaristi Brandon Hudspeth, jonka soitosta pidän kovasti. Levykannen solistien listalta tuttuja nimiä ovat vain cajun-haitaristi Wayne Toups (s. Mikke Nöjd eri esittäjiä eri esittäjiä FRIENDS & LEGENDS OF LOUISIANA (L&M Star Productions) Mitäpä mahdetaan tarkoittaa levyn nimellä “Friends & Legends”. Ken hän sitten lieneekään, ainakin minulle “never heard”. Marien ja pikkupumppunsa debyytti on äänitetty Excello Recording -studiossa New Yorkin Brooklynissä. Laulajana McAllister on mielestäni aivan kelvollinen, mutta harpistina tämän levyn perusteella, kuinka sen nyt sanoisin... Tyylikkäitä laulajia kylläkin koko joukko. Miksi levyä ei sitten julkaistu Spinosan itsensä nimissä, jääköön arvailujen varaan. Loppujen lopuksi, muutaman kerran cd:n kuunneltuani huomaan jopa tykkääväni siitä. Tällä kertaa uudelleenkäytön kohteeksi on valikoitunut Room Full Of Mirrors, eikä nyt olla menty yli aidan matalimmasta paikasta. Ratkaisusta voi olla ainakin kahta mieltä, mutta kummasti tämä soittimesta pelittää. Ehkäpä siksi, että se tuo vaihtelua jokapäiväisiin kuuntelunautintoihini bluesimmissa sfääreissä. tuota, vaikka että parempiakin harpisteja lehtemme sivuilla on esitelty. onhan noita. Kenny Neal puolestaan soittaa totutusta poiketen kitaran sijasta huuliharppua kauniin melodisella kappaleella Southern Side Of Life, vaikka julistaa sen lyriikoissa “my guitar sings the blues at night, making everything alright”. Marie ei ole kovin vahva laulaja, toisaalta mitään kirkumista ja rääkkymistä ei kuulla. Blues News 3/2021 73 levy tutkailut RANDY MCRANDY MCALLISTER & THE ALLISTER & THE SCRAPPIEST SCRAPPIEST BAND IN THE BAND IN THE MOTHERLAND MOTHERLAND Paperbag Salvation (Reaction RR07-CD) Kuinka moni Blues Newsin lukijoista pystyy nimeämään laulavan rumpalin. Ainoa yhteinen nimittäjä koko tuotokselle (artistien ystävyyden ohella) on nähdäkseni Spinosan keskeinen rooli niin säveltäjänä, kosketinsoittajana kuin cd:n tuottajana. Samaa vankkaa bluesosaamista edustaa myöskin Walkin’ And Cryin’ sekä terhakkaasti potkiva Give Me Back My Wig. Biisi on istutettu oivaltavasti Bo Diddley -komppiin ja näin esitykseen aukeaa aivan uutta perspektiiviä. Epäilemättä kaikki sen artistit ovat keskenään ystäviä, mutta ainakin minulle heräsi ihmetys “Lousiana-legenda” -määrittelystä, vaikken katso olevani Louisianan valkoisen musiikin erityisasiantuntija. Levyllä ei myöskään tehdä kompromisseja rock-blues -suuntauksien puoleen, vaan ollaan aidon asian äärellä. 1958), kitaristi Sonny Landreth (s. Kaikki sävellykset ovat McAllisterin kirjoittamia. 1957), jonka takia ainoastaan olin ylipäänsä kiinnostunut tästä tuotoksesta – täydellisen Neal-diskografian ylläpitämiseksi. Asiantuntemattomuuttani en tosin pysty nimeämään vastinpareja tai vaikutteiden antajia kappaleille kuten While You’re Still Mine (Parker James), I Believe (Bob Henderson), The Two Of Us (Greg Martinez) ja Memories (Bryan Romano), suluissa niiden laulajat. I’m Doing All The Heavy Lifting tarjoilee lisää tiukkaa kitarointia. Normioloissa yli 120 keikkaa heittävä Marie on nyt koonnut oman yhtyeen ja astunut liidiin. Mainituista herroista lähimpänä “legenda”-nimitystä lienee Wayne Toups, jolla on cd:n Belly Of The Beast -solistiraidallaan seuranaan juuri kitaristi Sonny Landreth, jota häntäkin pidettäneen joissakin piireissä legendahahmona. Levyllä on hieman tunkkaiset garagemaiset soundit, joiden myötä kaiketi haetaan vintagefiilistä. Marie on myös kokeillut oman sävelkynänsä terävyyttä lupaavin tuloksin, Change My Ways, Movin’ On ja Later Baby edustavat kaikki tehokasta perusrunttua ja toimivat mainiosti. Tosin pituutta sävellyksessä on kahden, jos ei peräti kolmenkin vanhan blueskappaleen verran. Most Irritating Person In The World on McAllisterin laulun ja Hudspethin kitaran vuoropuhelu. Tämä on toistaiseksi ainokainen Marien ja yhtyeensä julkaisu. Toups ei sattumoisin soita haitaria vaan ainoastaan laulaa tällä levyn eniten Louisianan elementtejä omaavalla raidalla. Riku Metelinen MARIE MARTENS MARIE MARTENS & THE MESS& THE MESSAROUNDS AROUNDS Travelled (TBV 001) Ruotsissa syntynyt ja kasvanut Marie Martens on emigroitunut Yhdysvaltoihin. Yllätyksellisiä ratkaisuja on löydetty jopa ikiaikaiselle Mama He Treats Your Daughter Meanille, joka jyrää ja rokkaa kuin Thorogood rankimmillaan. Entä jos kysytään huuliharppua soittavia rumpaleita, niin sitten meneekin vaikeaksi. Kun perusasiat ovat vahvasti rukkasessa, kuten tässä, niin niitä koukkuja ei tarvitse merta edempää etsiä. Ringo Starr, Levon Helm, Karen Carpenter, Buddy Miles... Kappale on tuulahdus vuosikymmenten takaa, jolloin bluesia soitettiin mies ja kitara -periaatteella. 1951) sekä musta blueskitaristi-harpisti-laulaja Kenny Neal (s. Kitaristien levyillä kai sitten vaan pitää olla joku Hendrix-cover. Tällä levyllä hän toimii pääasiallisesti laulajana, harppua kuullaan kolmessa kappaleessa ja rumpujen taakse maestro päästetään vain yhden raidan ajaksi. Uskoisin, että aika moni ja valtaosa jopa useammankin sellaisen. McAllisterin ja Hudspethin kaksistaan esittämä Best Patch Of Grass on levyn kolmas harppukappale ja niistä mieluisin. Ennen arvion lähettämistä kuuntelin Spotifystä verrokiksi ”Crappy Food, No Sleep, A Van... Omista sävellyksistä korkeimmat pojot korjaa Mama Don’t Allow Me, joka sujahtaa sutjakkaasti boogiechillen-perimään ja on vatkauksessaan tyystin pitelemätön. Little Richardia ja Fats Dominoa hehkuttava Living In A Fantasy, laulajanaan Ryan Forest, “never heard” hänkin. Itse en pystynyt keksimään yhtään, en ainakaan ennen tämän levyn saapumista. And Some Great Songs” -kokoelman hänen JSP-aikaista tuotantoaan 90-luvun lopulta, mikä ainakin harppubluesista puhuttaessa on tätä levyä parempi
Osuva väite, sillä kyllähän Fallin Mark E. Tutulla nimellä Treat Her Right varustettu oma biisi on reippaassa tempossa kaasutteleva rocknumero. Läsnä on edelleen aisapari Pentti Dassum ja kappaleet on saateltu lopulliseen muotoonsa koko bändin voimalla. Smith tunnettiin myös garagerockin ja rock’n’rollin ystävänä, ja hän versioi noita lajityyppejä yhtyeensä tuotannossakin. Kokonaisuus viiltää edelleen samalla vimmalla kuin aikaisemmatkin äänitteet. Lopulta Rick tiluttaa ja revittää paitsi korvat, niin myös suut ja silmät täyteen. Butts Dispensaryja Minimal Brain Dysfunction Generation -raitoihin lisäävät Maria Stereo ja Ninni Luhtasaari sielukkaat lähihoitajakuorot. Vuonna 2017 tuo Alligatorillekin levyttänyt trio hajosi. Päätöskappale Swingling on jazzahtava instrumentaali Toots Thielemansin tyyliin. Itse hän vetää kivalla kirkkaalla soundilla. Mies vaikutti aiemmin kokoonpanossa Moreland & Arbuckle yhdessä kitaristi Aaron Morelandin ja rumpali Kendall Newbyn kanssa. Hämäävästi slidellä alkava Hard On My Heart lähtee sekin kirmaamaan rockin laitumille. Voidaan me sopia, että tämä on Dave Forestfieldin paras levy, ainakin toistaiseksi. Silkkaa keskikaistaa edustaa One More Chance, vaikka sitä lievällä funkkiksella yritetäänkin peitellä. Kokoonpanoa on viimeisen viiden vuoden kuluessa hieman rukattu ja uutena jäsenenä mukaan on tullut rumpali Timo Kinnunen. ”Skeleton Elevatorin” tapauksessa taataan, että jokainen isku osuu kuin harjanvarrella kotitalouden hygienian korjausta vaatimassa kuritustilanteessa. Jos levyn ykköspuoli on iskuja johonkin jorausluuston ydinnesteeseen, niin kakkospuoli alkaa parilla mentaalipuolen pilleripalalla. Marko Aho COSMO JONES COSMO JONES BEAT MACHINE BEAT MACHINE Skeleton Elevator (Svart Svart258LP) Faarao Pirttikangas on palannut taas puukottamaan luurankoamme rockbluesillaan Cosmo Jones Beat Machinen kanssa. KOTIMAAN KATSAUS. Silti levy ei asetu puhtaaseen bluesmuottiin, ei niin että tämä luokittuisi miksikään silkaksi rockbluesiksikaan, äijällä vain tuntuu olevan kova tarve testata vähän joka sorttia. Vaikka harpisti-laulajan nimi komeileekin bändin edessä, on kyseessä kollaboratiivisesti toimiva ryhmä. Musiikillisia sielunveljiä ovat Charlie Musselwhite ja Lester Butlerin johtama Red Devils. Buddy Guyn touhut mieleen tuova stop-go -boogie Much Love on levyn parhaimmistoa. Big Blue Bill tarjoaa levyn bluesimmat hetket. TT Tarkiainen RICK BERTHOD RICK BERTHOD Peripheral Visions (omakustanne) Mies soittaa B.B. Lupaavasti hitaana jamibluesina käynnistyvä Fly On kokee nopeasti muodonmuutoksen ja muuntautuu rockballadiksi. Jorma Riihikoski DAVE DAVE FORESTFIELD FORESTFIELD Skull (Propaganda PRO2141) Dave Forestfieldin levyjen tiimoilta olen tottunut siihen, että ne eivät petä, mutta saattavat yllättää. Lisää rockherutusta irtoaa High Dollar Girliltä. Hey, Mr Song Writer (What Is My Woman Doing In Your Song) on etenkin tekstiltään puhdasverinen country ja instrumentaali Hill Country Hop on sitä soitoltaankin. Blues, soul ja country ovat vahvasti läsnä, eikä jazzahtavia sävyjäkään ole unohdettu. Arbuckle ja Newby lähtivät perustamaan The Damnationsia. Fantasy Living Boy voisi hyvin olla Nick Lowen levyltä. Musiikillisesti Dave pyörii edelleen samoissa maisemissa kuin vaikkapa Bob Dylan, J.J. Mark Foley ja ”varabasisti” Caleb Drummond, joka tälläkin levyllä on mukana kolmella raidalla. Urkujen ja torvisektion kutoessa tyylikästä sinisävyistä perinnemattoa lataa Forestfield isännän elkein rouhean kitarasoolon. 74 Blues News 3/2021 levy tutkailut ilmoittaa kotipaikakseen Wichitan Kansasin osavaltiossa. Fragile Mood, joka on toinen levyn seikkailevaisemmista esityksistä, sisältää jopa hulvattoman scat-soolon. Kingin signeeraamalla Lucille-kitaralla, kuuluu Blues Hall of Fameen, on jakanut stagea vaikka kenenkä keskeisen bluesnimen kanssa ja julkaisuja on alla lukuisia. Esimauksi levyltä on irrotettu naseva Mad Trumpeter, jossa Pirttikankaan vokalisointi on raspimaisuudessaan voimakkaan vangitsevaa. Cale tai Nick Lowe, mutta kulkee silti tiukasti omia polkujaan. Faaraon lyriikat ovat myös kautta linjan tyylikästä ns. Tällä kertaa miksauksesta vastaa perkussionisti T.V.O. Sen ohella I Belong To The Wind tarjoaa levyn yllättävimmät käänteet. juuri ne oikeat äänet tuuttava torvisektio. Vaihtuva rytmiikka ja kulmikkaan juoksevat kitarakuviot ohjastavat kappaleita kohti tarkasti valittua maalia. Siinä missä tottumattoman kuskin käsissä liikkeellelähtö saattaa nykäistä ja rytkäyttää sen verran, että kahvi läikähtää pahvikupista syliin, lähdetään Daven kyydissä liikkeelle pehmeästi. Päätöksen instru Broken Middle Finger jalostuu jonkin lajin fuusiojamiksi. Koko tuotanto toimiikin hienosti. Instrumentaalilla Seeing Sideways kuuluu Santanamaisia skittasoundeja, biisi on ilmava ja radioystävällinen. Ovelasti pyörivä simppeli kappale nyppää ainakin minut vaivatta mukaansa. Hands In The Mud, Thoughts On High menee kivasti horjahtelevana rockabillyna. Niin kävi tämän yhdeksännen pitkäsoittonsa kohdallakin. Muutamassa kappaleessa naisäänet tuovat oivaa vaihtelua Daven heleyttä väisteleville tulkinnoille. Harppuja kitarasoolot vuorottelevat tasavertaisina rytmiryhmän myötäillessä tyylikkäästi. Mukaan tulivat kitaristi Brandon Hudspeth, basisti Dr. Miehen muista levyistä en tiedä, mutta tämä kärsii linjattomuudesta. Rennosti svengaava Cannonball Sly on hakenut vaikutteita vanhan jazzin suunnasta. Olisiko Luther itse vaiko joku muu. Näihin Dr. Äänitykset ovat tehty suurelta osin parissa päivässä treenikämpällä (8 kappaletta) ja loput kolme jo aiemmin Astrostudiossa. Faaraon lauluosuudet ovat tyylipuhdasta kapteenia ja Funkadelicin äkkiväärää funkfiilistä löytyy myös levyn rytmiryhmältä. Vaikka Arbucklen karhean miehekäs lauluääni on hieman persoonaton soiton tasoon verrattuna, kokonaisuudessaan kiekko on taidokkaan täyteläinen. Kapakkapianostartilla varustettu Memories on muheva hidas blues, jonka tekijä on L. Näiden hieman pidemmälle vietyjen kappaleiden löytäminen on joka kerta Daven uutta levyä kuunnellessa yhtä palkitsevaa. ”My Getaway” on Dustin Arbuckle & The Damnationsin ensimmäinen pitkäsoitto. Mikke Nöjd Svartin diilin kautta albumi myös toivottavasti sataa Saksan, Britannian ja Japanin levykauppojen laareihin, sillä ainakin oman näkemykseni mukaan kansainvälisiltä markkinoilta löytyy tilaa tälle energiselle ja originellille julkaisulle. Vänttinen. Musiikillisena pohjana levyllä soi juureva rock ajalta, jolloin rokin ei tarvinnut, eikä se saanut olla sataprosenttisesti rock. ”Skeleton Elevator” on tiukka esitys modernista rocksoundista, jossa kitarakuviot ja maukkaat lyömäsoittimet rakentavat villin viidakon jylinän. ”urban down home bluesia”, joissa syvällisempi tarinan kerronta on jätetty niille artistin suomenkielisille levyille. Bluesimmasta annista jos startataan, niin Love Hugry vatkaa taattua boogieta reteällä stylellä, modernein opein. Allison. Matkan varrelta mukaan poimitaan kaikenlaista kivaa, mm. Kappalemateriaalista, tulkinnoista puhumattakaan, tunnistaa tekijän ja perusraaka-aineet vaivatta, mutta mausteet ovat osin uudet – ainakin erilaiset. Sitten tuleekin tenkka poo ja alkaa “jokaiselle jotakin“ -osio. Pianosointujen viemänä levyn rauhallisesti avaa Bright Light Somewhere lähtee rullaamaan kuin varkain. Rickin taustalla veivaa pikkucombo, jossa koskettimet ovat mukavasti esillä. Svart Records on laittanut levyn kanteen stickerin, jossa CJBM:n kerrotaan olevan globaalin undergroundin pulssinvartijoina, Fallin, Funcadelicin ja Captain Beefhearthin henkien leijaillessa kaiken yllä. Musiikkinsa he ilmoittavat olevan progressiivista juurimusiikkia. Urbaani cityblues ja perinteikkäät sinisävelet yhdistyvät onnistuneesti tällä tuotoksella, unohtamatta countryja gospellaareista ammennettuja sävyjä
Pääsuuntaviivoiltaan uutuusjulkaisu jatkaa 2014 ilmestyneen ”Pohjoisen soulin” juurevilla linjoilla, vaikka silloisesta muusikkovahvuudesta hänen nykykokoonpanossaan onkin mukana vain huippukitaristi Tuomo Dahlblom. Pete Hoppula JARKKA JARKKA RISSANEN & RISSANEN & SONS OF SONS OF THE DESERT THE DESERT Cargo (Humu 015) Miten blueslevy määritellään. Levyllä on pääosassa harmonia, joka kietoo kaiken untuvanpehmeään vaippaansa – ollakseen taas toisaalla terävä, jopa särmikäs. Jamaikan valtionrajojen sisällä taas pistäytyy hellyttävä Pidä mua kädestä kii. Tässä on aivan samanlaista tunnetta kuin Rock’n’Roll Bandin levyssä tai Bluesoundsin debyyttialbumissa, tämä kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä piittaamatta. Heitetty haaste ei toki tee heille edes tiukkaa, etenkään rytmiguru Raine Kokkiselle. Syyttä ei koko yhtyettä ole merkitty kappaleen sovituskrediitteihin. Kun joskus tulevaisuudessa teen kiertueen jonkun bluesryhmän kanssa, niin nyt on pari levyllistä originaalimatskua, joista ottaa ohjelmistoon biisejä.” Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa tuon lausunnon jälkeen. Se on myös erinomainen kiteytys albumia kauttaaltaan syleilyssään pitävästä elämänmyönteisyydestä. Aivan tuoreesta kokoonpanosta ei ole kyse, sillä jos ihan tarkkoja ollaan, niin Lights kasattiin jo viime vuonna sitä luvattua kiertuetta varten, joka ei sattuneesta syystä kuitenkaan toteutunut. Äkäinen r&b-löylytys Älä revi mun releitä mukailee hengeltään Ahvosen aikoinaan lanseeraamaa ”Palauta mun peruukki” -tematiikkaa (vuonna 2007 ilmestynyt cover Hound Dog Taylorin Give Me Back My Wigistä). Seepian värinen kansi on kieltämättä aika hieno, ja sisäkannen kuvaan on soittimet laitettu samoille paikoille, jossa ko. Tällä iloittelulla soittajiston osaaminen pistetäänkin kunnolla koetukselle. Saati, että hyvänen aika, se revittelisi rohmun lailla levyn alusta loppuun.. Kolmella raidalla vierailee Rebecca Ogbeide taustalaulajan ominaisuudessa. Vielä syvemmälle rhythm’n’bluesin juuristoon kaivautuu nimiraita Tilanteen herra – ja Tee-seitse-mies siitä yhä ajallisesti kauemmas aina 1920-luvun charleston-tunnelmiin saakka. Kymmenestä kappaleesta Ahvonen on kirjoittanut kahdeksan, useimmiten yhdessä levyn tuottajanakin toimivan Mitja Tuuralan kanssa. Jazzahtava When Love Grows Up on varsin raikas poikkeus levyllä. Shouter-legendalle suorastaan harvinaisen viihteellinen balladi A Fool In Love saa arvoisensa kotimaisen vastineen Ihastuksissaan-suomennoksena. Myös kahden käännösesityksen lyriikat ovat Ahvosen käsialaa. Tuota turneeta tässä on odotettu, pitkään ja hartaasti. Pitääkö siinä olla pari-kolme kierrätystä puhkikalutuista standardeista, pari kiusallisen paljon toisiaan muistuttavaa tänttäränttää. Rytmiikka on myöskin tärkeä osatekijä Rissasen musiikissa, paikoin touhu on aivan laid back, mutta siinä on jännitettä ja vaaran tuntua. on tarina miehestä, joka ei osaa tiettyjä asioita, mutta osaa sen sijaan paljon muuta. Blues News 3/2021 75 levy tutkailut DAVE LINDHOLM DAVE LINDHOLM LIGHTS LIGHTS (Emsalö EMCD013) Haastattelin Dave Lindholmia muutama vuosi takaperin “Go” -albumin tiimoilta (kts. Puhallinvoittoista selustaa tukevat lisäksi Pertti Päivinen, Juho Viljanen ja Jay Kortehisto, jousiosuuksista kantaa vastuun Klaara Pyrhönen ja myös stemmoihin on ollut tarjolla vetoapua useammalta eri laulajalta. Uskoisin, että kappale todennäköisesti tulee nousemaan keikkasuosikiksi. Varkain starttaava avausraita Now Then sisältää viimeisimmiltä Lindholm-kiekoilta tavaramerkeiksi tulleita harmonioita ja mukana on rentoa kahden kitaran kaksintaistelua. Pauli Hanhiniemen bändistä, Jazzgangstersistä ja Pekko Käppi & K:H:H:L:stä tuttu Tommi Laine. Am I Missing Something. Niistä lattarituulissa keinuu Bob Elginin alkujaan kirjoittama ja Chuck Jacksonin popsoul-hittinä tunnettu My Willow Tree eli Tuonenkielo, jonka Niko on levyttänyt aiemmin Alton Ellisin esimerkin pohjalta ska-poljentoisena versiona Ville Leinosen kanssa vuoden 2011 levylleen ”2 Leijonaa Rocksteady”. Lisäksi yksi kova rockblues, jonka kolme, tai mieluummin viisi minuuttia kestävän kitarasoolon aikana esittäjä pyrkii vaivuttamaan kuulijansa Narniaan. Tilanteen Herrojen muut soittopaikat on jaettu herrojen Antti Utriainen (koskettimet), Antti Snellman (tenorisaksofoni), Mitja Tuurala (basso) ja Raine Kokkinen (rummut) kesken. Reilun puolen tunnin rautaisannos hyvää oloa ja lempeää mieltä taitaakin olla juuri sitä, mitä tässä maailmanhetkessä eniten kaivataan. Kynä & Kumppanit -levyn sekä suomenkielisen tupla-albumin jälkeen on levytysvuoron vihdoin saanut englanninkielinen bändi. Jarkka Rissasen ja Sons Of The Desertin (Esa Kärki, Markus Väisänen ja Ilpo Komulainen) uutuuslevy ei täytä ainuttakaan edellä luetelluista määreistä. Vapuksi ilmestynyt nimetön albumi sisältää kymmenen Lindholm-originaalisävellystä, jotka eivät ihan 12-tahtisia ole, mutta vaikka toinen jalka on tukevasti asfaltilla, niin toinen on sinisävyjen suvannossa. instrumentin soittaja kansikuvassa on. Siteeksi vielä pari vaikeasti määriteltävää mediumia ja perustylsä balladi. Silti minä sanon, tämä levy on täyttä bluesia. Kokoonpanoon kuuluu ”Go” -levyllä soittaneet rumpali Juppo Paavola sekä Lindholmin luottobasisti Mikko Löytty. Niinpä niin... Tämän levyn perusteella jään innolla odottamaan niitä tulevia keikkoja, ja toivottavasti Dust My Broom sekä Dave’s Twelve Barin ohjelmistosta tutut Waiting ja Lee Dorseyn Can You Hear Me löytävät tiensä bändin liverepertuaariin. Tavaramerkkimäistä soul-Ahvosta taas tuovat kuuluville vanhojen rikoskumppanien Sami Saaren ja Jussu Pöyhösen avustuksella Motown-hengessä esitetty syrjinnänvastainen Tuutsä messiin. Instrumentaalisävelmä Jobo on silkkaa kitaroiden ilotulitusta. sekä nykytallaajan oikkuja sarkastisen kriittisesti tutkiskeleva 7-minuuttinen funk-letkeily Ihmisen laatu. Riku Metelinen NIKO AHVONEN NIKO AHVONEN Tilanteen herrat (Zen Master/ Rockadillo ZENCD2177) Pitkähköksi venyneen soololevytauon Tilanteen Herrat -yhtyeensä mukaan nimetyn albumin myötä katkaiseva Niko Ahvonen on palannut vahvempana kuin kenties koskaan. Kakkosraita In The Heart Of A Summernight on lämmin tuulahdus, joka piristää mukavasti kylmänä kevätpäivänä. I’ve Had Enough tuo takautumia Ganpaza Gypsysin levyiltä. Tuhti rytmiblues Free Water on albumin parhaita siivuja ja sisältää hienoa slidekitarointia. Solistina Niko on oma luotettava tyyliniekkansa, jonka vuosikymmenten kokemus leipälajiensa soulin, rhythm’n’bluesin ja ska’n tulkkina konkretisoituu jälleen erinomaisella tavalla haastavan suomenkielisen musiikin parissa. Lopetusraidaksi on valittu dobroilla soitettu John Lee Hooker -tyylinen Walkin’ Fine. Tämä on kitaristin levy, mutta ei ”kitaristin” levy. Vinyylimuodossa kaikki todennäköisesti toimii, mutta cd-version kannesta annan pienen moitteen. BN 290) ja silloin hän sanoi: ”Tämä on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ahvosen spesialiteettia ovat aina olleet arkielämää oivaltavasti sivaltavat sanoitukset. Hänen leikilliset kielikuvansa kantavat osoitteeseensa ilman korkealentoa tai maailmanparannusaikeita. Siitä huolimatta, että rakennusmateriaalina on käytetty samoja ainesosia kuin ennenkin, on lopputulos silti erilainen. Kitara melodioineen, riffeineen soi yhtenä yksikkönä kokonaisuudessa, eikä pyri rohmuamaan itselleen enempää kuin oman luonnollisen tilansa. Oliskohan tässä jotain omakohtaista, mene ja tiedä. Kakkoskitaraa soittaa mm. Toiseen sisäkuvaan virvelin kalvolle laitetut krediitit olisi pitänyt laittaa isommalla fontilla, kun edes moniteholaseilla en meinaa niitä nähdä lukea. Pitkäsoiton käynnistää kutkuttavasti vain huilun ja perkussioiden säestyksellä lurittelevana bossanovana Kaupungin ilta. Toinen cover on löytynyt maestron ilmeisen suursuosikin Roy Brownin repertuaarista. Kappaleen kitarasoolo on korvia hivelevän kaunis. Reggaerytmien ja huimasti kiitävän agentti-gogo:n välimaastossa kurvaileva Kotiinpäin on kiekon hengästyttävämpiä sävellyksiä. Laine on kyllä Lindholminsa kuunnellut, sillä soolon aikana on mahdoton sanoa, kumpi on kumpi, niin samalla tyylillä he soittavat. Arviota kirjoittaessani mittarin mukaan ulkona on melkein +3 lämmintä
Radioystävällinen Kuulen myrskyn nousevan saa niin ikään tuekseen torvet, joihin levyllä hönkivät Antero Priha ja Panu Syrjänen. Setin pisin esitys Once Upon The Time päättää levyn. Kierrätysmateriaalilla siis mennään, ja levyn ainoa oma sävelmä Sweet Jane on sekin uusiokäytössä, sillä sen ensilevytys löytyy Antti Karinevan ja Dave Riosin levyltä ”Blues Union” (ks. Tämä vaikuttava, suorastaan hypnotisoiva levy pitää kuunnella yhtä pötköä alusta loppuun. Se kutsuu, se viekoittelee, se lumoaa. 1980-luvun puolivälin tietämiltä saakka esiintyvänä artistina itseään kiireisenä pitänyt Hanski tunnetaan toki myös televisiosta ja valkokankaalta, mutta musiikillaan hän nousi kansan huulille Pepe Ahlqvistin huuliharpun vahvistaman vuoden 1993 sinkkuhittinsä Pidän mitä lupaan sekä samaan aikaan ilmestyneen albuminsa ”Vuorille kuuta ulvomaan” myötä. Pete Hoppula ISMO HAAVISTO, ISMO HAAVISTO, ANDRES ROOTS & ANDRES ROOTS & MATIAS MATIAS PARTANEN PARTANEN Tribute To Elmore (Roots Art) Lahtelais-tarttolainen yhteenliittymä esiintyy uutuus-EP:nsä kansikuvassa Helsingin Juttutuvan lavalla, vaikka itse levy onkin äänitetty Viron Haapsalun Augustibluesfestivaaleilla. Hämäläinen soittaa jälleen komeasti harppuaan ja Kariniemi pikkaa minkä ehtii. Riku Metelinen JANUS HANSKI & JANUS HANSKI & THE TIMBERTHE TIMBERTONES TONES Tie kutsuu kulkijaa (Hanskit Company Oy) Musiikin ja musiikkia aktiivisesti tekevien perheenjäsenten ympäröimänä nuoruudestaan lähtien elänyt Janus Hanski tarttui suomenkielisen kantrilevyn tekoon ystävänsä, helsinkiläisen kirjailija-kääntäjä Sami Parkkisen sekä bluesjulkikuvansa ohella myös kantrimusiikin salat tuntevan Tomi Leinon tarjottua hänelle mahdollisuutta levyttää albumillinen kaksikon kirjoittamia aihepiirin uusia kappaleita. Mousetrap on noussut yhdeksi albumin suosikeistani. Cajon-kompin ryydittämä Sweet Jane on saanut tuoreen ja toimivan päivityksen, jossa harppua on varhaisempaa versiota enemmän. BN 259). Kaiken kaikkiaan Hanskin taito käyttää suomen kieltä näinkin luontevasti lähtökohtaisesti periamerikkalaisessa musiikissa on joka tapauksessa selkeä osoitus hänen kantritietoisuutensa korkeasta tasosta. Jos instrumentaalimusiikki toisaalta tuo menoon omat rajoitteensa, niin toisaalta sen voimavara on myös olla piittaamatta keinotekoisista rajoista, pomppien iloisesti niiden yli. Vaikutuksen jättäviin teoksiin kuuluvat myös 1960-luvun lopun Glen Campbell -henkeä Gentle On My Mindin pohjalta makusteleva reissumiehen kaipuukertomus Täältä matkan päältä sekä nuoruusvuosien harha-askelista ja aikuistumisesta muistuttava melankolinen pop-slovari Seisahdun. Junakompilla kulkeva I Wish I Was In Heaven Sittin' Down toimii pelin avaajana, mutta varsinaiseen vauhtiin kolmikko pääsee Son Housen ohjelmistosta lainatulla Walkin’ Blues -kappaleella. Varsinaisen kantrikitaroinnin virtuositeettinsa levyllä kuitenkin näyttää pitkän linjan tyyliniekka Jarmo Hynninen. 76 Blues News 3/2021 Täysin instrumentaalisesti toteutettu albumi on vinhaa kuultavaa. Ei anneta sivuseikan kuitenkaan levy tutkailut. Kaikista mieluisimman kuuntelukokemuksen tarjoaa Early In The Morning, jossa Hämäläinen ryydittää harpullaan kertojan sielunmaisemaa. Mielestäni hyvin ovat asiassaan onnistuneet, sillä kun silmäni suljen, voin nähdä kolmikon levytyspuuhissa Chessin studiolla 50-luvun lopulla. Levytetyt kappaleet on poimittu ryhmän keikkaohjelmistosta ja ovat tuttuja Blues Newsin lukijoille monista eri yhteyksistä. Osalta kappaleista välittyy myös leppeä tunnelma. Tomi Leino itse ahkeroi sessioissa monella rintamalla, sekä basistina, rumpalina että huuliharpistina – ja tietysti hän pääsee tarttumaan myös kitaraansa muutamaan otteeseen. Esitykset taltioitiin koronakesän ja -syksyn 2020 aikana tietenkin Leinon isännöimässä Suprovox-studiossa Karkkilan maalaismaisemissa, ja ne viimeisteltiin keväällä 2021 Helsingin Finnvoxilla Risto Hemmin tuottamana ja miksaamana. The Bull -esityksellä ropisee lisää bluesfiilinkiä niskaan, syke on syvää ja svengi tiukkaa. Jo nämä varhaistyöt rakentuivat osaltaan kantrija americanaperusteisen materiaalin varaan, eikä Janus ole eritoten Bakersfield-kantrin suurena ystävänä koskaan vältellyt lajityypin musiikin esittämistä keikoillaankaan. Musiikista kuuluu selkeästi luomuksi jätetty rosoisuus. Tällä kertaa studiossa on vieraillut ainoastaan puolikas bändistä, laulusta ja kielisoittimista vastaava Antti Karineva sekä cajonia soittava Olli Mäkelä. Soundiltaan hieman muusta materiaalista poikkeaa suorastaan futurististi vipeltävä Roll Call. Miellyttävä-äänisen Januksen solistisista maneereista kuuluu vuosikymmenten kokemus. Kolmikko vieraili Tomi Leinon Suprovox-studiolla viime vuoden lopulla tarkoituksenaan taltioida levyllinen mahdollisimman autenttisen kuuloista musiikkia. Trouble In Mind -sävellyksestä tutuin ja mieluisin versio minulle löytyy Freddie Kingin ohjelmistosta, mutta ei West Coast Bluesin hiukan hillitympi sovitus huonompi ole. Tofu Queen puolestaan soi notkeasti funkmaisena ratkaisuna. Uralle mahtuu jopa menestyksekäs seikkailu Seinäjoen Tangomarkkinoiden finaalikierroksella 2012. Vielä häntäkin paremmin listoilla pärjänneiden lähisukulaistensa, isänsä Seppo Hanskin ja sisarustensa Annan ja Pinjan tavoin laulaja on silti ollut tähänastisen tuotantonsa suhteen varsin moniruokainen. Melodia tuo mieleen vanhan skotlantilaisen kansansävelmän Auld Lang Syne. Levyn toinen menopala Chapel Hill Boogie lähtee suoranaiseen lentoon. Tämä voisi hyvin startata fraasilla: ”Let me tell you a story”. Hänen laulusuorituksensa liittyvät sopusoinnussa osaksi studiokokoonpanoa, mutta samalla voimankäyttöä varova iskelmällinen tulkintatapa ei aivan pääse nostamaan vokalistia esitystensä ehdottomalle keulapaikalle. Kaikki tämä ilman progemaisia sfäärejä, vaan luonnollisesti, kuulijaa löytämisen riemun piiriin kutsuen. West Coast Bluesin promotarkoitukseen julkaistu seitsemän esityksen laajuinen minialbumi on saanut innoituksensa vallitsevasta tilasta, ja siihen myös nimikappale viittaa. Liikoja ei ole hierottu ja tietynlainen käsityön jälki on päällimmäisenä. Pois omalta kuuntelupaikalta ei yksinkertaisesti malta lähteä. Rissanen tuo sujuvasti delta-tyyppisen ilmaisun peräpohjolaiseen maisemaan. Esimerkiksi Tomcatillä on fiilinki kuin ammoisella kalareissulla, vaarin puuveneessä istuessa. Tämä tehdään kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti, ilman keinotekoisia vippaskonsteja ”Gargo” antaa kuulijan mielikuvitukselle tilaa, suorastaan ruokkii sitä, samalla kun levy itse elää ja hengittää. Kariniemen dobro soi komeasti ja Hämäläinen puhkuu harppuaan mainiosti. Erityisen onnistuneita kantrisoulahtavia aluevaltauksia ovat edellisen tavoin täyteläisiä vaskiarreja suosivat Jotain hetkestä jää ja Kuinka sen kertoisin, joille ei pelkästään toivo vaan jopa uskaltaa luvata kosolti soittoaikaa kotimaisilla valtakunnan FM-taajuuksilla. Karinevan yksin tulkitsema instrumentaalikappale Hard Times Come Again No More on sanoinkuvaamattoman kaunis. Kuunnelkaapa Pow-Wow'n rukiista kitarariffiä, se ei jätä epäilykselle sijaa: tätä on blues. Folsom Prison Blues -tyyliin rautatiekomppia purevasti takova Viimeiseen junaan avaa levyn tenhoavan huuliharpun sävyttämänä. Biisi etenee rumbamaisella rytmillä ja tuo iskelmällisyydessään mieleen jonkun pikkupoikana kuulemani iskusävelmän. Valvon yksin laventaa kuitenkin tyylikirjoa heti sulavin linjanvedoin myös puhallinkomentoisen soulin puolelle. Mikke Nöjd WEST COAST WEST COAST BLUES BLUES Hard Times Come Again No More (omakustanne) Koska keikat kuluvana vuonna ovat supistuneet olemattomiin, on hyvä, että levyjä sentään tehdään. Jotenkin siitä muovautuu albumin pääteos, joka samalla onnistuu punomaan kaikki sen säikeet yhteneväiseksi kokonaisuudeksi. Jylhästi pauhaavia Rhodes-urkuja sekä pianoa soittaa edellä mainittujen lailla maan kokeneempaan ammattilaispelimannileiriin lukeutuva Antti Ikola. Kaksikkoa avustaa harpisti Heikki Hämäläinen
Väistämisvelvollinen ei ole kappaleena ihan tuore, sillä se on pyörinyt ns. DONALD FEAT. Kyseisen muusikon monia kummastuttanut piirre on se, että hän ei koskaan ollut millään tavalla erityisen kyvykäs muusikko, mutta sai siitä huolimatta tehdä melkoisen joukon aivan kohtalaisen hyvin kaupaksi menneitä levytyksiä. ”Liikennevalistussinglen” toinen puoli Väistämisvelvollinen on sitten tuollainen reippaampi pop-kappale (eihän tässä mitään toista puolta ole, kyse on cd-singlestä). Rumpupallin takana studiokokoonpanossa on istunut yhtä lailla kokenutta soittokuntaa Leevi Leppäsen ominaisuudessa. Urkuja puolestaan käskyttää mm. Hän on myös kirjoittanut esittelysinkkunsa molemmat kappaleet, jälkimmäisen yhdessä edellä viitatun Jaakko ”Jason” Laineen kanssa. Ahvenaisen ja Laineen ystävyys juontaa peräti 1960-luvulle saakka, joten aivan pojankoltiaisten kynäelmistä ei todellakaan ole kyse. Rupeaman huipentava kuusiminuuttinen väenlaulatusralli Shake Your Moneymaker on kaltaisilleni livemusiikkia kipeästi kaipaaville kuin veitsen kairaamista kylkiluiden välissä. Ismon keskittyessä harputtamaan pitää Andres Roots kielisoitinpuolta suvereenisti yksinään kasassa. Siihen yksinkertaisesti kasvetaan. Blues News 3/2021 77 häiritä. Miehet rökittävät kilpaa Hawaiian Boogie -instrumentaalin, eikä juuri enempää tulivoimaa 171 sekuntiin voisi mahduttaakaan. Näissä BN-lukijoiden hyvin tuntemissa bluesikoneissa seuraavat tietenkin jo kiinteästi mukana niin selkeät morsekoodit, että niiden sanoma tahtoo mennä perille yleisön kuin yleisön edessä. Tältä kokoelmalta löytyy kaikkiaan 24 pääosin 1940-luvun lopusta ja 1950-luvun alusta peräisin olevaan musiikkipalasta. Ahon melodia on korviin tarttuva, mutta sanat hukkuvat osittain epäselviksi massiivisen taustan alle. Ei esitystä myöskään voi sanoa suomennokseksi, sillä laulu vedetään rehvakkaasti Tampereen kielellä. Ai niin, en tullut muuten tarkistaneeksi, voiko Tampereella edes olla liikenneympyrää. Basson puuttumista ei edes huomaa jäädä kaipaamaan. Joukossa on Smokeyn omien luomusten lisäksi mm. Pete Hoppula levy tutkailut SMOKEY HOGG SMOKEY HOGG The Texas Blues Of... (Ace CDCHD 1588) Entinen englannin kielen opettaja Guido van Rijn (1950–) on todennäköisesti kaikkein tunnetuin elossa oleva hollantilainen bluesaktivisti. Nyt ei kantrista tosin ole tietoakaan, sillä kyllä tämä surullinen, mutta liikuttava tarina pikemminkin rokkaa. Big Bill Broonzyn, Leroy Carrin ja Sonny Boy ykkösen klassikkoja sekä ainakin yksi kansansävelmä, millä tarkoitan puhuttelevasti tulkittua kaksiosaista vankilakertomusta Penitentiary Blues. Aikaakin on pyörähtänyt lähes 90 vuotta. Slidebluesin aristokraattisimmalle lainatraditiolle koko kesäkiertueensa 2018 omistanut kolmikko on eittämättä ollut yhtä liekeissä kaikilla keikoillaan sijainnista riippumatta. 2000-luvun varrella ensisijaisesti John & Jason -duonsa välityksellä äänitteenteon maussa kiinni pysytellyt Long John McDonald on laulaja, kitaristi ja basisti, tuttavallisemmin Juha Ahvenainen. Haaviston huuliharppu ja väkevä laulu viihtyvät dominan rooleissaan One Way Outilla ja Look On Yonder Wallilla, vaikka kenttä-äänite kieltämättä jonkin verran vokaaliosuuksien dynamiikasta pääseekin nakertamaan. Siihen ei kukaan osaa vastata, ellei ole kokeillut. No mutta, palatakseni alkuun, vaikkei Marko Aho Liikenneympyrässä alkuperäisesittäjän tavoin paholaiseen viittaakaan, päättää kertoja lähteä sieltä kohti tamperelaisten helvettiä – Hellsinkiä! Honey Aaltonen LONG JOHN MCLONG JOHN MCDONALD FEAT. Mutta kyllä näinä korona-aikoina huomaa, että ihmiset väistelevät hysteerisesti – erityisesti meitä maskittomia. Jo viitisenkymmentä vuotta sitten hän oli keskeisesti mukana perustamassa sikäläistä bluesja boogieyhdistystä. Mystisten Dortmundermiesten Marko Aho on lystikkäästi muokannut tienristeyksen urbaaniin muotoon Liikenneympyrä. Muun muassa ystävänsä Martin van Olderenin (1931–2002) kanssa hän on vuosien mittaan järjestänyt lukuisia konsertteja ja muita esiintymistilaisuuksia. The Potatoesista tuttu solistin nuorempi veli Antti Ahvenainen. Minkä Long John vokalistisilta varoiltaan maltillisella puheenomaisella tulkinnallaan hieman menettää, hän korvaa äänestään välittyvällä vilpittömän oloisella tunteella. Sen mainiot liitetekstit ovat Guidon tekoa, ja niissä muun ohella viitataan hänen tuoreeseen Smokey Hogg -kirjaansa. Opetus on tietenkin, ettei humalapäissään kannata keskellä kylmää yötä lähteä kompuroimaan liikenneympyrään. Herran tähden, päästäkää nyt meidät taas kokemaan näitä hetkiä myös reaalimaailmassa! Pete Hoppula DORTMUNDER DORTMUNDER Väistämisvelvollinen liikenneympyrässä (Maaseutumusiikki MSMCD 32-2021, cd-single) Blueslegenda Robert Johnson mahtanee pyöriä haudassaan (jos edes tarkalleen tietää hautapaikkaansa), mikäli kuulisi vanhan tienristeysbluesinsa pyörivän tamperelaisessa liikenneympyrässä. Brititkin on innostuneet Hoggista siinä määrin, että tämä on uutuus on järjestyksessään jo viides hänen tuotantoaan esitte-levä Ace-merkin cd-levy. DR. Longin Johnin äärimmilleen huoliteltua mielenrauhabluesia kuorruttaa hallituin ottein kitarallaan toinen nestorimusikantti Ilkka Helander, eikä ihme – olihan kaksikko mm. Ja mikäpä voisi kuumaan klubitai ulkoilmatapahtumaan paremmin soveltuakaan kuin suuren Elmoren ikimuistoiset klassikot. Vesa Walamies UUSINTAJULKAISUT. Mutta vaikka kitarariffi onkin Creamin versiosta lainattu, tekee Tapsa Kojon haitari siihen tyystin oman sävynsä. Jokaisella bluesin ystävällä on luonnollisesti omat henkilökohtaiset suosikkinsa, ja Guido van Rijnin erityinen kiinnostuksen kohde on viime aikoina ollut Texasin erikoinen bluessankari Andrew ”Smokey” Hogg (1914–60). Levylle valikoituneella viiden kappaleen poiminnallaan ryhmä aloittaa joka tapauksessa settinsä hieman varmistellen Robert Johnsonin nimiin perinteisesti kirjatun Dust My Broomin kyyditsemänä. Kyllä tekstin mukaan ainakin Viinikkalassa on. Sellaisella, jota ei voi koulukirjoista tai Wikipediaa selailemalla omaksua. Vuonna 1977 perustamallaan Agram-merkillä Guido on julkaissut yli 20 erittäin tasokasta vanhan bluesin koostetta. Nyt kuitenkin se on ensi kertaa ihan fyysisessä muodossa. Mutta Robert Johnsonin Crossroadista on tietenkin kyse. Alkujaan se onkin tehty sikäläiseen Nääskantri-projektiin. Suuren määrän erilaisia lehtikirjoituksia ja jopa joitakin etupäässä musiikkia käsitteleviä kirjoja hän on saanut aikaiseksi, ja väitöskirjansakin van Rijn teki bluesista. Peto päästetään kokonaan kahleistaan irti Haaviston siirryttyä mikrofonin äärestä Rootsin kaveriksi kitaran varteen. 2015. Minua tällainen omintakeinen musisointi kyllä viehättää, ja ymmärrän hyvin Guido van Rijnin paneutumisen Smokey Hoggin itse asiassa aika harvinaislaatuiseen persoonaan. digisinglenä (älkää edes yrittäkö kertoa minulle, mikä moinen on) jo viime vuoden puolella. HELANDER Eagle’s Eye / Right Or Wrong (Rootman Music, cd-single) Digitaalimusiikin ehtymättömässä tulvassa kahlatessa on ollut tervetullutta vastaanottaa silloin tällöin myös kotimaista tuotantoa olevia fyysisiä cd-singlejulkaisuja, joiden valmistusinto promotarkoituksiinkin on tuntunut kaiken kaikkiaan olleen viime aikoina yhä olemattomampaa. Kun myös viestinviejät ovat tätä luokkaa, ei kansan vastaanottovaikeuksista todellakaan tarvitse kantaa huolta. Voiko liikenneympyrässä tehdä keskiyöllä sopimuksen itsensä paholaisen kanssa. HELANDER DR. Keeping The Blues Alive -palkinnon hän sai Pertti Nurmen tavoin v. Ihan varsinainen käännös ei Ahon teksti ole, vaikka alkusäkeet osuvatkin tarkalleen. perustamassa 1990-luvulla Helander Co:ta ja musiikillista yhteishistoriaa tiedetään parivaljakolta löytyvän paljon varhaisemmaltakin ajalta
Joskus ostaja oli Gotham, joskus Kent ja kerran Chess. Toinen julkaistiin Dukella ja toinen Excellolla. Sen ensimmäinen kiinnitys oli Eddie Burns. Ensimmäisen kerran hän soitti kitaraa vasta vuoden -57 Chess-singlellä Treat Me Like I Treat You. Kun Motown osti Harveyn, niin siihen loppui sopimus Burnsin kanssa. Meriittejä kasvattivat entisestään laulajattaren musiikin myöhempi tehokäyttö tv-mainoksissa sekä myös uuden Kent-cd:n kansissa armeliaasti mainittu suomalaisen Timmion Recordsin panos: helsinkiläisfirman vuonna 2009 koostama ensimmäinen laajasisältöisempi Little Ann -LP ”Deep Shadows” näet myi ilmeisen hyvin eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Parkerin nimi nähdään ensimmäisen kerran levyetiketissä vuonna -54 Emeralsyhtyeen singlellä Sally Lou / Why Must I Wonder, joka oli tyyliltään lähellä Cloversia. Black Top julkaisi kaksi albumia, “Bent Out Of Shape“ ja “Shine Me Up“. Ilmeisesti tuo otsikon lisänimi on tullut käyttöön jälkeen päin. Ensisingle oli Orange Driver / Hard Hearted Woman. Monet varhaistallenteet, kuten Motown-takapotkuinen What Should I Do sekä herkistelvä balladi Deep Shadows näin ollen viimeisteltiin Bridgeforthin, Hamiltonin ja Darrellin yhteistyönä. Oli kuitenkin kohtuuton vääryys, ettei mitään näitä esityksistä saatu omana aikanaan markkinoille. Jotkut lainasivat sen ihan suoraan, toiset taas hiukan muokaten. 78 Blues News 3/2021 levy tutkailut BOBBY PARKER BOBBY PARKER Soul Of The Blues (Rhythm And Blues RANDB060) Bobby Parkerin ura kesti runsaat 60 vuotta, mutta hänen kohtalonaan oli jäädä taustahahmoksi. Vuosikymmenen puolessa välissä Parker kääntyi kohti soulia. Tämän jälkeen levytysmahdollisuuden tarjosi paikallinen vaikuttaja Joe Von Battle, joka myi äänitteet eri tahoille. It’s Too Late Darling ja Don’t Drive Me Away ovat kelpo esityksiä. Varsinkin Dee Clarkin tulkinta on kovassa maineessa. Siellä Parker sai myös laulaa Josie-singlellä Once Upon A Time, Long Ago, Last Night. Vain yksi single julkaistiin. Hooker sattui kuulemaan kavereiden soittoa ja pyysi Burnsia mukaan levytyssessioon. Aarno Alén EDDIE ”GUITAR” EDDIE ”GUITAR” BURNS BURNS I Love To Jump The Boogie (Jasmine JASMCD 3186) Eddie Burns tunnetaan kaiketi parhaiten John Lee Hookerin ystävänä ja yhteistyökumppanina. Edellistä on lainailtu rockpiireihin ja jälkimmäinen on oma Burns-suosikkini, jota olen kuunnellut Harvey-kokoelmalta. Tästä vaiheesta on kokoelmalla 20 minuutin livetallenne vuodelta -95 House of The Blues -konsertista. Paikan yhtyeessä peri juuri edellä mainittu Jody Williams Parkerin siirtyessä Paul Williamsin orkesterin riveihin. Niukat kansitekstit on toimittanut Bob Fisher. Burnsista ei tullut koskaan isoa tähteä. Blues Get Off My Shoulder ohitettiin julkaisuaikana tyystin, mutta on kelvannut tämän jälkeen Dee Clarkille, Robert Craylle, Little Miltonille ja monelle muulle. Ehkä se oli myös luontainen valinta samalla tavalla kuin Jody Williamsilla, joka toimi samaan aikaan. Kappaleen intro on innoittanut useita muusikoita jälkeenpäin. Burnsin ja Smithin ensimmäinen äänite Notoriety Woman / Papa’s Boogie julkaistiin kahdella eri singlellä. Levy sai hyvät arviot BN 197:ssa. Darrell ja Ann olivat. Vuonna -61 Parker sai ainoan listahittinsä, Watch Your Step. Tämän vuosituhannen puolella Burns pääsi Delmarkille. Tuloksena oli albumi ”Snake Eyes”, jossa oli mukana myös pikkuveli Jimmy. Parker toimi tuohon aikaan myös Charmsyhtyeen kitaristina. Smithin kanssa. Aktiivivuosinaan ainoastaan yhden USA:ssa ilmestyneen sinkkujulkaisun Detroitin Ric Toc -merkillä 1968 aikaiseksi saanut ”Little Ann” olisi hyvinkin todennäköisesti jäänyt myös ilman jälkikäteistä arvostustaan, elleivät hänen jäätävän hienot asetaattidemonsa kuten Edwin Starrin Agent Double-O-Soulille vastannut kiihkeä tanssinumero Lean Lanky Daddy, funk-groovaava I Got To have You, artistinimellä Rose Valentine Englantiin sattuman oikusta kulkeutunut When He’s Not Around sekä purevaan Dave Hamiltonin kitarariffiin nojaava Who Are You Trying To Fool olisi aikoinaan levinneet houkuttelevan myytin varjolla brittitiskijukkien kädestä toiseen sekä vähitellen kaikkien muidenkin ulottuville moninaisilla uudelleenjulkaisuilla. Harvey Fuqua ja Gwen Gordy perustivat vuonna -61 Harvey-levymerkin. Parker seikkaili tämän jälkeen single per vuosi merkiltä toiselle. Välillä Parker kuulosta Don Covaylta, toisaalta Bobby Marchanilta. Aarno Alén LITTLE ANN LITTLE ANN Detroit’s Secret Soul (Kent CDKEND 495) Northern soulin suurimpia ansioita on ollut lukemattomien unohdettujen, joskus suorastaan salattujen musiikillisten aarteiden nostaminen uuteen eloon genren oman määrätietoisen djja fanikentän kautta. Neito osoittautui itsekin lahjakkaaksi biisinikkariksi. Useimmat näistä jäivät siinä vaiheessa ilman julkaisua, mutta ovat olleet sen jälkeen saatavilla eri kokoelmilla. Studiossa oli nyt isompi orkesteri puhaltimeen ja soittajina muusikoita, jotka myöhemmin keräsivät mainetta Motownilla: Joe Hunter pianossa, Robert White kitarassa ja Marvin Gaye rummuissa. Sitä kautta hän päätyi Dave Hamiltonin ja lauluntekijä Rony Darrellin tietoisuuteen. Burns muutti Detroitiin 1948. Raidoista kolme on merkitty kokonaan ennenkuulemattomiksi. B-puoli You Got What It Takes oli sävelmänä Berry Gordyn mieleen ja kun Vee-Jayn kustannusyhtiö Conrad unohti rekisteröidä tekijänoikeuden Parkerin nimiin, niin Gordy nappasi sen itselleen ja levytti sillä ison hitin Marv Johnsonin kanssa. Myöhemmin 60-luvulla Burnsiä kuultiin Hookerin Chess-äänitteillä. Koosteen lopussa on pari harpisti Little Sonnyn singleä, joissa Burns on merkitty kitaristiksi. Tietääkseni Bobby Parker ei käynyt koskaan Suomessa, vaikka keikkaili Euroopassa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kuvaavaa on, että se ei suinkaan noussut r&blistalle vaan poplistaukselle. Hallin laulussa on jytyä ja Parkerin kitara soi upeasti. Juuri tällainen tapaus oli orkesterinjohtajamuusikko-tuottaja Dave Hamiltonin kanssa hetken ajan työskennelleen Ann Elizabeth Bridgeforthin kohottaminen Englannin tanssipiirien välityksellä nykyiseen kulttimaineeseensa. Toisen etiketissä esittäjäksi oli merkitty Swing Brothers, toisessa Slim Pickens. Foolish Love on nätti doowop-pohjainen balladi, kun taas Night Stroll on väkevä instrumentaali. Jälkimmäisen merkin Love Shock on hyvässä maineessa. Näistä nousee yli muiden Nat Hallin Loop-single Why (I Want To Know) / You Don’t Know (Just How I Feel). Tämä taitaakin olla miehen tunnetuimpia esityksiä paremman jakelun ansiosta. Yhteistyö Harman Bethean (The Maskman & The Captans) kanssa ei ollut merkittävä vaihe. Sen molemmista puolista on riittänyt polemiikkia jälkeen päin. Häneltä siis puuttui laulusolistina omaperäisyys. Burnsin soitin alkuaikoina oli huuliharppu. 70-luvulla hän levytti Jim Simpsonin Big Bear -merkille. Vuosikymmenen lopussa Parker teki töitä Lillian Claibornen merkeille. Brittivierailun aikana oli suunnitelmassa albumi Mike Vernonin Blues Horizon -merkille. Siitä toteutui vain yksi single. Koosteella on 27 uraa. Hän soitteli siellä klubeilla ja kotibileissä yhdessä kitaristi John T. Vuoden 1957 tietämillä Chicagosta Detroitin seudulle perheensä mukana muuttanut ja päivittäistavarakaupan pitoon ryhtynyt nuori nainen kulkeutui kirkon piiristä klubeille 1960-luvun alussa. Tämän jälkeen Parker esiintyi vain paikallisesti (yhteistyöprojekti Jimmy Pagen kanssa kariutui), kunnes 90-luvulla hän palasi takaisin. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2013. Paul Williamsin avulla Parker sai sopimuksen Vee-Jayn kanssa. Seuraavana vuonna hän oli hetken aikaa Bo Diddleyn kokoonpanon kakkoskitaristina sekä keikoilla että levyillä. Ja ilmeisesti useimmat versiot tämän jälkeen on pistetty Gordyn ja kumppanien nimeen. Kent tarjoaa niistä nyt yhdeksän kappaleen vaikuttavan koosteen, joka sisältää myös alkuperäisen version Ric-Tic -sinkun funkysta tanssinumerosta One Way Street. Parkerin osa oli kitaristin rooli. Cd:llä Annin artistikuvaa täydennetään edelleen kahdella hänen koko nimellään Kanadassa Celebration-merkillä 1972–73 julkaistulla singlekummajaisella
Ladyn Beverly's Guitar Blues antoi siitä vahvaa näyttöä edellä mainituilla Rhythm Riot -festivaaleilla. Viihteelliset poptuotannot saivat kyllä suuren Qualityyhtiön alaisuudessa toimineelta Celebrationilta täyden tukensa, mm. Rob ”Hound Dog” Baskervillen kitara kuulostaa niillä mukavan sähköiseltä Lightnin’ Hopkinsilta. Lukuun ottamatta muutamia 1990-luvulla tapahtuneita suosiollisia norttisoul-tahojen lähestymisiä ja niistä seuranneita lyhytaikaisia paluita soul-yleisöjen eteen, vuonna 2004 kuollut Ann pitäytyi päivätöissään ja suostui myöhempinä aikoinaan laulamaan jälleen vain hengellisissä tilaisuuksissa. Kyllähän tätäkin mielellään kuuntelee. Howlin’ Wolfin koskettava Natchez Burning saa hienon versioinnin Suomessakin käyneeltä Nappy Brownilta. Harpistien Chicago Bob Nelsonin Quit You Pretty Bay sekä Neal Pattmanin Black Rat ovat molemmat vahvasti country blues -sävyisiä. Annin kirjoittamaa huumaavaa balladia That’s All I Want From You koristellaan mahtipontisin jousin, mutta kaupallisia läpimurtoja nekään eivät valitettavasti olleet. Have You Heard on upea kappale, jonka pääosassa on Simpsonin ääni. Esiintymiset Bridgeforth päätti vuoteen 1977 mennessä, ja väistyttyään musiikkielämästä hänen onnistui vielä luoda itselleen uusi ura Chryslerin moottoriteollisuuden parissa. Muutama single tehtiin Garpaxja Alpax-merkeille. Blues News 3/2021 79 levy tutkailut tässä vaiheessa siirtyneet molemmat työskentelemään Toronton maisemiin. Sen sijaan en tunnistanut Brenda Hollowayta The SoulMates-yhtyeen dueton toisena osapuolena. Siitä tulikin heidän elämäntyönsä eritoten, kun monet tapaamansa muusikot ottivat heidät mielihyvin vastaan. Kahdeksan raidan paketista puolet on omia sävellyksiä ja toinen puoli kierrätysraitoja. Kolmas Paxtonin kiinnitys oli The Rev-Lons, jonka muodostivat Fernandezin siskokset, solistina Rachel. Lainoja on valittu vanhoilta bluesartisteilta Elmore James (Done Somebody Wrong), Sonny Thompson (I’m Tore Down), Memphis Slim (Steppin’ Out) sekä B.B. Kilpailevan merkin “Soul On The West Coast“ -sarjassa on 120 kappaletta, mutta esittelyt eivät ole niin yksityiskohtaisia. Mitään liitteitä ei latauslinkin mukana tullut, joten en osaa. Gold Star -studioissa vietettiin pitkiä päiviä. Tinan tunnistaa helposti ja Ike on tällä kertaa pianossa kappaleessa Lose My Cool. Paxton, Marty Cooper, Phil Spector ja George Motola. Tämän sekayhtyeen lauluntekijä oli James Moore ja pääsolisti Helen Simpson. Pitkäikäisin näyttö tästä toiminnasta on syvällä tai pitäisikö sanoa korkealla North Carolinan vuoristossa Highway 77:n lähistöllä pidettävä vuosittainen (17 jo takana) New River Blues Gathering -festivaali. Gary Primichin suurena esikuvanaan pitämän miehen harppu soimaan. Samaan kastiin kuuluu eittämättä myös Carey Bell, jonka nautittavasta harpputyöskentelystä saadaan mallia kappaleilla What Mama Told Me sekä Alcohol And Blues, joista jälkimmäisen laulaa Penny ”Queen Bee” Zamagni. Kent-julkaisun bonuksena tarjotaan myös kymmenkunta Dave Hamiltonin orkesterin omaa versiota Annin vokalisoimista kappaleista. Ike ja Tina Turner piipahtivat Kentillä 1964. McCainin Got The Blues sekä Noccacula Blues ovat dokumenttia ”True Blues” varten tehtyjä äänityksiä miehen kotikaupungissa Alabaman Gadsdenissa. Jack Nitzschen ja Jackie DeShannonin Let Him Walk Away, jossa äänessä on Darlene Love, ei päätynyt keskeneräisenä koskaan levypuristamoon. Garpax-äänitteistä jäi yli But What About My Broken Heart. Rob ja Penny ottivat tehtäväkseen etsiä vielä elossa olevia aitoja bluesmestareita toiveenaan päästä musisoimaan heidän kanssaan. Ennen julkaisemattomia kappaleita sisältävä levy on kasattu Mooren blueskaudelta. Kentin toimituskunta on löytänyt 60-luvun alusta monilta pikkumerkeiltä esimerkkejä, kuinka early soul eteni. Noccacula Bluesissa mies esittelee ensin hauskasti itsensä: ”Ne jotka eivät tunne minua, olen Jerry McCain, olen 64-vuotias ja yhä menossa mukana, en ole Coca-Cola, olen Real Damn Thing”, ja siitä lähtee mm. Paitsi vierailevat legendat, myös pariskunta King Bees itse ansaitsee respektiä tekemästään merkittävästä työstään bluesin hyväksi. Tämä oli lauluyhtyevaiheiden ja Louie, Louie -singlen (jonka menestyksen hedelmät korjasivat muut tahot) jälkeen vakiintumassa balladilaulajaksi, josta on todisteena Everybody’s Got A Lover But Me. Sen reissun innoittamana hän vei studioon Don Wyattin. Tuottajina olivat sellaiset nimet kuin Gary S. Levyn historiallista painoarvoa lisää se valitettava tieto, että kaikki siinä esiintyvät solistit ovat jo suruksemme poistuneet keskuudestamme: Jerry McCain, Carey Bell, Beverly Watkins, Robert Nelson, Napoleon Brown, Neal Pattman sekä Robert Willis. Mukana on siten kelpo kattaus laadukasta instrumentaalisoulia, muun muassa erinomaisesti ilman lauluakin toimiva luenta Who Are You Trying To Foolista. Motolan toinen tuotos ei ole niin merkittävä. Valittu näyte Whirlwind on saanut selvästi vaikutteita Motownilta. Tekisipä mieli verrata häntä vaikka Arlene Smithiin. Koosteen toimittaneet Alec Palao ja Ady Croasdell kertovat taustatietoa jokaisesta esityksestä. Tämä on Acen vahvuus. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Birth Of Soul – Los Angeles Special (Kent CDKEND 496) Länsirannikolla doowopja tyttöyhtyeperinne eli niin vahvana aina pitkälle 60-luvulle asti, että se esti perinteisen soulin leviämisen tai se tuli pahemmin myöhässä. Aarno Alén KING BEES KING BEES Featuring The Greatest Blues Stars (Wolf GBS 120.202) Vuonna 1985 Rob ”Hound Dog” Baskerville (kitara) ja Penny ”Queen Bee” Zamagni (laulu, basso) eli The King Bees, päättivät, ettei levyjen kuuntelu ja pelkkä oma soittelu kotokulmilla enää riittäisi vaan pariskunta tahtoi tehdä oman pyhiinvaelluksensa määränpäänään ”Deep Down South”. Olivathan siellä toki Ray Charles ja Sam Cooke omassa lokerossaan. Vuoteen 1990 mennessä King Beesit kiertelivät monien levylläkin kuultavien suuruuksien kuten Bo Diddleyn, Nappy Brownin, Carey Bellin sekä Jerry McCainin kanssa – ja huomattuaan, millaisten historiallisten ja kulttuuristen aarteiden lähellä he olivat, päätti kaksikko alkaa edistää uusien ystäviensä mahdollisuuksia päästä levyttämään sekä esiintymään laajemminkin mm. Mukana olevista neljästä harpistista Jerry ”Boogie” McCain sekä Carey Bell ovat meille tutuimmat. Heitä avustivat sovittajina Arthur Wright, Miles Grayson, Rene Hall, Jack Nitzsche ja James Carmichael. George Motolan löytöjä oli The Vows. Julkaisun kappaleet ovat King Bees -yhtyeen kanssa tehtyjä live-äänityksiä eri aikakausilta, lähtien Neal Pattmanin kanssa 1991 tehdystä keikasta Georgian Ateenassa aina ”Guitar” Watkinsin Englannissa 2013 pitämään Rhythm Riot -festivaaliesiintymiseen. festivaaleilla. Niiden aikana kirjoiteltiin uusia lauluja ja tehtiin demoja. Levy on rento ja hyvinkin kotoisen oloinen, josta iso kiitos lankeaa tietysti pääosan esittäjille. Toisena kuullaan Beverly ”Guitar” Watkinsia, eikä varmasti ole väärin sanoa hänen olleen eräs merkittävimmistä ”Sister” Rosetta Tharpen manttelinperijöistä blueskitaristina. Paxton yritti elvyttää myös Richard Berryn uraa. Toki länsirannikolla tehtiin jo 60-luvun alussa sielukkaampaakin materiaalia. Paxton kävi tutustumassa Nashvillen musiikkibisnekseen 1962. King (How Blue Can You Get). On aina kiva kuulla muusikoita, joilla on oma, tunnistettava tyylinsä. Kitaristeina levyllä esiintyvät Chuck Willisin serkku ”Stoop Down Baby” Chick Willis, joka esittää kivan version Lightnin’ Hopkinsin Hello Centralista. Sly Stone aloitti uransa lauluyhtyeessä The Viscaynes, mutta teki varhaisella soolourallaan singlen Help Me With My Broken Heart. Jari Kolari GARY MOORE GARY MOORE How Blue Can You Get (Provogue PRD76462) Varmaan pitäisi sanoa, että kuollut mies kummittelee, sillä nyt arvioitavana on helmikuussa 10 vuotta sitten yläkerran orkesteriin liittyneen Gary Mooren uusi albumi. Siitä käyvät todisteeksi Vic Grantonin Let’s Go Home, Wilks & Wilkersonin Young Lover ja The Classicals-yhtyeen Help Me. Laulajana Wyatt oli tyyliltään lähinnä Roy Hamiltonia
Lauluhan oli omistettu Daven suuresti rakastamalle laulajattarelle Edith Piafille, joten haitari toi mukaan ranskalaista tunnelmaa. Se monen mielestä myös kuuluu levyn soundissa, joka jää hieman ohueksi. Yleistunnelma on rento, välillä mietiskelevä, välillä vauhdikkaampi. Ain’t Down oli alkujaan tarkoitettu julkaistavaksi myös singlenä, mutta se jäi ehkä onneksi toteutumatta. Can’t Work kuvaa riehakkaasti rahan perässä työskentelyn turhuudesta: ”I can’t work, ain’t busy wastin’ my life...”. Vain toisessa sisäpussissa oli mietteliään näköinen kuva Dave Lindholmista. ”Catlook Gypsies” tuli tosiaan kuin haamuna, mikä on aina lisännyt sen mystisyyttä. Erityisesti kun ottaa huomioon, että ensimmäinen LP oli Daven akustinen soololevy, jota oli taltioitu kai jo ennen varsinaisen levyn julkaisusuunnitelmaa. Jo sen aloitussanat ovat lupaavat: ”Have you heard the news, I’m gonna play the blues rest of my life...” Sen jälkeen seuraakin yksi levyn kohokohdista, yksi hienoimpia Suomessa levytettyjä blueseja Cry Like A Woman. Ennen kaikkea ”Catlook Gypsies” on täynnä Daven uusia, toinen toistaan hienompia kappaleita. Osa äänityksistä oli tehty pienessä ja vaatimattomassa Microvox-studiossa ja osa jopa Love Recordsin toimistolla. Uskollisen rumpalin Affe Forsmanin lisäksi Dave oli saanut basistiksi suurelle yleisölle tuntemattoman Maukka Siiralan. Muistini alkaa olla nykyään jo sen verran hatara, etten osaa sanoa, onko hän levyttänyt kappaleita aiemmin enkä lähde asiaa ajanpuutteen takia edes tarkistamaan. Kun bändi keväällä ’77 julkaisi levynsä ”Catlook Gypsies”, jäi se hyvin vähälle huomiolle. Äänessä on lähes pelkästään Dave kitaroineen ja huuliharppuineen. ”Bluesbreakers With Eric Clapton” -albumilta tuttu instrumentaali Steppin’ Out on varsin irtonaisen tuntuinen ja vaikka Moore intoutuu oikein kunnolla, niin mopo ei kuitenkaan karkaa kädestä. Se oli käyty äänittämässä ennen muita bändisessioita Lahden Microvoxissa. Aiemmilta Mooren levyiltä tutulla ”kamoon, kielet katki” -asenteella mennään, ja vaikka mukana on herkempiä sekä balladinomaisempia raitoja, kuten Love Can Make A Fool Of You ja In My Dreams, niin ne tulkitaan Moorelle ominaisella powerbluestyylillä. Ruisrockissa ja Helsingin Kaivopuiston suurkonsertissa. Tupla-LP julkaistiin keväällä ’77 aikoinaan Love Recordsin edullisessa LXLP-sarjassa, mutta sekään ei riittänyt suuriin myyntilukuihin – siis taattu tae myöhempien aikojen keräilylevyksi. Ne kun saivat miehen kuin miehenkin kyyneliin. Levyn päättää äärettömän kaunis Princen June, duetto Tiitta Spoutin kanssa. Valitettavasti levyllä ei kuitenkaan päästy ihan keikkaversioiden tunnelmiin. Pen Lee & Co kestikin yli vuoden, mutta lopulta hajosi henkilökohtaisiin erimielisyyksiin. Mutta kuten tiedämme, Dave Lindholm on pitänyt sanansa: ”gonna play the blues rest of my life”. Etukannessa oli äärettömän kaunis maalaus hurmaavasta nuoresta mustalaistytöstä. In My Dreams on hyvin Still Got The Blues -henkinen, mutta itsensä plagiointiin Moore ei syyllisty. Hidas molliblues, jonka aikana voisi kuvitella Peter Greenin kurkkivan Daven olan takaa: ”Juuri noin sen pitää mennä”. Monet ovat pitäneet sitä myöhemmin yhtenä Daven parhaista. Sitä oli tehty hyvin erilaisissa sessioissa. Saattoihan se olla tarkoituskin, mutta toivottavasti tämä uusi masterointi saa siitä nyt enemmän sävyjä irti. Pen Lee & Co lähti liikkeelle matalalla profiililla, päinvastoin kuin Rock’n’Roll Band oli lähtenyt, mutta saavutti pikaisesti mainetta railakkaana keikkabändinä esiintyen seuraavana kesänä mm. levyn päättävä nimikappale The Ballad Of Catlook Gypsies ja Little Dark Key. Seesteistä kokonaisuutta rikkoo hauskasti ykköspuolen päättävä Ain’t Down. Levyn sisältö ainakin ansaitsisi sen! ”Catlook Gypsies” on monessakin mielessä Dave Lindholmin monipuolisin, joskaan ei helpoin levy. Jokunen skeptikko saattoi pitää Pen Leetä vain menestystä nauttineen edellisen kokoonpanon epätoivoisena jatkeena. Bändin ura kesti vain puolisen vuotta ja ainoaksi hitiksi jäi I’m Gonna Roll. Ei sen enempää bändin kuin levynkään nimeä. Avausraita I’m Tore Down on sellainen räjähdys, että taulut meinaavat seinältä pudota. Jazzahtavia sävyjä tuovat mukaan mm. Kappalevalikoima on melkoinen yhdistelmä eri tyylejä, vaikkakin kaikki nojaavat enemmän tai vähemmän bluesiin. Kaikista rupisin taltiointi on Looking At Your Pictures, joka kuulostaa kuin se olisi soitettu kolmen promillen laskuhumalassa ja luultavimmin kellarissa. Ylipäänsä ”Catlook Gypsies” oli ensimmäinen Dave Lindholmin levy, jonka englanninkielisillä sanoituksilla tuntui todella olevan merkitystä ilman sattumanvaraista improvisointia. Takakannessa yksinkertainen teksti ”Pen Lee Catlook Gypsies”. Se on maanläheinen ja siltä puuttuu kaikki yliyrittämisen maku. Sehän oli ollut Daven alter ego jo vuosia. Räväkkä renkutus leikittelee, tahallaan tai ei, nosteessa olevan punk-rockin kanssa, vaikka vielä ’77 koko ilmiöstä Suomessa tuskin juurikaan tiedettiin. Kvartetti oli supistunut trioksi ja nimikin lyhentynyt yksinkertaiseen muotoon Pen Lee. Hittilistoille sillä tuskin olisi tuolloin päästy. 80 Blues News 3/2021 levy tutkailut sanoa, milloin ja missä kappaleet on taltioitu. Honey Aaltonen THE MYSTERY THE MYSTERY TRAIN FEAT. Your Name Lives on pysynyt klassikkona akustisillakin keikoilla ja Fast Explodin’ Kind on aina ilahduttava – myös keikoilla, vaikka ilman levyllä kuultavaa Tom Bildon soittamaa tuubaa. Hämmentävä on myös yli kahdeksanminuuttinen Graytown Talk, jossa tekstiä riittää kuin Bob Dylanilla runsaimmillaan. Ainoana ulkopuolisena säestäjänä levyllä toimii Harri Saksala haitaristina kappaleella Mon Edith. Esimerkiksi joku Angel Train voisi olla kuin Lightning Hopkinsin parempi boogie ja Davelle tyypillistä kurittomuuttakin esiintyy. Tasoltaan kappale on keskiverto bootleg-julkaisun tasoa. Vuonna ’75 suomenkielinen ja akustinen ”Fandjango” päätti Isokynä Lindholm -vaiheen. 3 (Talsti EDLP 2016, 10” LP) ROCK-OLA WITH ROCK-OLA WITH THE BLUE CATS THE BLUE CATS Almost Twelve O’Clock (Talsti EDLP 2018, 10” LP). Daven bluesja folkjuuret tulevat ehkä parhaiten esille juuri ”Catlook Gypsiesillä”. Kansissa ei ollut kappaleluetteloa, ei kokoonpanoja, ei äänitysajankohtia, tuottajaa tai äänittäjiä... Molempien levyjen kaikkien kappaleiden tekijöiksi on mainittu vain ja ainoastaan ”Pen Lee”. Soundit levyllä ovat kieltämättä hitusen demomaiset, mutta ei se kuuntelukokemusta heikennä. Riku Metelinen PEN LEE PEN LEE Catlook Gypsies (AINOA! AOPLP 2019) Klassikko on julkaistu uudelleen – ja vielä alkuperäisessä (ja jopa hieman kohennetulla avattavalla kannella varustettuna) tuplavinyylin muodossa! Vuonna 1977 Dave Lindholm oli luonut nahkansa uusiksi kahden vuoden aikana peräti neljä kertaa – vanhaa nahkarotsiaan toki vaihtamatta. ”Catlook Gypsies” on kuitenkin kaikkea muuta kuin epätoivoinen jatke. Jo samana syksynä Davella oli basistina lähinnä jazz-piireistä tunnettu Make Lievonen ja kosketinsoittajana vanha tuttu Hessu Hiekkala. Jos oli Pen Lee & Co aloittanut vaatimattomalla asenteella, lähti sitä seurannut bändi vieläkin hiljaisemmin. Tympeä itseriittoinen kunnianhimo loistaa poissaolollaan. KITTY LEE KITTY LEE Zilli Studio, Vol. Kappaleista ainakin I’m Tore Down on Mooren keikkaohjelmistoon kuulunut, mutta muista en ole varma. ei siis mitään, mikä olisi ollut tavanomaista kaikille muille levyille. Jo levyn kansi oli poikkeuksellinen. Levy – jopa kahden levyn pakkaus – ilmestyi kuin hiipien, ennen kuin yleisö kunnolla edes ymmärsi uuden kokoonpanon syntyneen. Yksinkertaiseen kanteen oli pakattu kaksi levyä. Periaatteessa levyllä ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta monille Moore-faneille varmaan mieluisa uutuus. Samana keväänä alkoivat kiiriä huhut uudesta superkokoonpanosta Rock’n’Roll Band, jossa olisivat Daven lisäksi mukana basisti Paavo Maijanen ja rumpali Alf Forsman. Varsinainen bändilevy äänitettiin Loven studiolla, joka valitettavasti oli vielä keskeneräinen. Dave oli tehnyt ranskankieliset sanat ja lauloi sen myös ranskaksi. TRAIN FEAT. The News Of Change säilyi pitkään myös ohjelmistossa. Ensimmäinen keikka onnistuttiin tosin pitämään maineikkaalla Tavastia-Klubilla, mutta muuten bändi joutui tyytymään tavanomaisiin koulubileja nuorisotalokeikkoihin. Itse viihdyn tämän julkaisun parissa viime vuonna ilmestynyttä ”Live From London” -kiekkoa huomattavasti paremmin
Kaikki äänitystilaisuuden materiaalista ei toukokuussa 1978 ilmestyneelle ja Poko-yhtiön katalogin avanneelle debyytti-LP:lle ”Boppin’” arvatenkaan kelvannut. Päivän sana vinyylimarkkinoilla vaikuttaa olevan 10-tuumaiset ”minialbumit”, joiden sopivan rajallisiin noin 10 esityksen kertaannoksiin myös Talsti on saanut sovitettua esimerkillisiä yhteenvetoja aikakauden merkittävimpien yhtyeiden sekä virallisesti ilmestyneestä tuotannosta että arkistojen kätköissä iät ajat maatuneesta demoja livemateriaalista. Teddy & The Tigers oli vasta matkansa ensitaipaleella kultalevyihin ja miltei teinihysteriaan lopulta yltäneellä urallaan varatessaan studioajan Lahden Microvoxilta lokakuun alussa 1977. Paikan päällä häntä odottivat brittiläisen neobillykomeetan Blue Catsin musikantit, kitaristi Carlo Edwards, basisti Mitch Caws ja rumpali Stef Edwards. Selvästi uusia kerrostumia trion tyylilliseen perimään tuovat Sonny Curtisin Everly Brothersille 1960-luvun alussa kirjoittama viihteellinen valssi Walk Right Back sekä bändin keskeisiin esikuviin lukeutuneen Flash Cadillac & The Continental Kidsin teinipop-balladihenkeä jäljittelevä You Sat Right There. Loput Talsti-julkaisun seitsemästä esityksestä ovat vuoden 1978 keikkaotoksia kaikkiaan viideltä eri estradilta bändin ensimmäisen ja toisen ”Burn It Up” -pitkäsoiton ilmestymisten väliltä. Nuoret keravalaiset ilmiselvästi vasta hakivat uomiaan tulevaa varten siinä American Graffiti -elokuvan eloon herättämässä nostalgiarämeikössä, johon he olivat parin edeltäneen noviisivuotensa aikana onnistuneet saamaan omatoimisesti tuntumaa Fancy Dan -bändinimen takaa. Vaikka Tiikerien soitannollinen ylivertaisuus kävi seuraavien muutaman vuoden varrella harvinaisen selväksi myös ”oikeaoppisen” 1950-luvun rock’n’rollin tulkitsijoina, ei näitä teoksia kuunnellessa voi olla salaa arvuuttelematta, mitä kaikkea nämä ideoita ja tulkinnallista rämäpäisyyttä jo heti kättelyssä pursunneet muusikot olisivatkaan saaneet aikaiseksi, mikäli he eivät olisi koskaan hypänneet Kari Heimosen ohjastamiin ja Suosikin osaltaan parhaansa mukaan pönkittämiin rockabillyrattaisiin. Talstin kulttuuritekopalkinnon ansaitsevalle uutuusjulkaisulle sitä vastoin kappalevarannosta on johdatettu päivänvaloon viisi kiintoisaa ja yhtyeen tyylillistä kasvutarinaa uusiltakin kulmilta hahmottavaa tallennetta. Ainoa basisti A.P. Lisäksi mukaan akustista kitaraa soittamaan ilmaantui Olan bändikollega Aikka ”Teddy Guitar” Hakala. Tuolloin Helsingin Studio 303:n tiloihin sai kutsun suomalainen Lonestars/Falcons -yhtyeen jäsen Rock-Ola. Hatunnoston arvoisesti missiolleen omistautunut Talsti-dirika Erik Dahlström on kuitenkin saanut työssään verratonta apua myös Jungle-levy-yhtiöltä, jonka hallussa teemaan olennaisesti liittyvät Kari ”Johnny Flight” Heimosen ”Tiger Music”ja Rebellevytysjäämistöt tätä nykyä ovat. Iältäänhän kaverit eivät tässä vaiheessa olleet hädin tuskin kahdeksaatoista vanhempia, jos sitäkään. Hakalan ja Heimosen oma paljolti brittiläiselle revival-traditiolle kumartava Tiger Street soi kahlitsemattomissa live-oloissa jopa studioversiota itsevarmemmin ja ryhmä vaikuttaa olevan hyvin leikissä mukana myös boppaillessaan Baby I Don’t Caren, I Don’t Care If The Sun Don’t Shinen sekä Stockings And Shoesin tapaisia rockabillybravuureita, mutta niitäkin voimallisempaa kolmikon yhteispeli on siirryttäessä 1960-luvun äänimaisemien pariin: Cliff & The Shadows’mainen sovitus Jerry Lee Lewisin It’ll Be Me’stä, Heinzilta lainattu rehentelevä Hush A Bye sekä Johnny Kidd & The Piratesin tapaan vaikuttavasti Mick Green -kitaroiden kera hurjasteltu Fats Domino -originaali It Keeps Raining ovat kaikki jo yksinään riittäviä perusteita levyn julkaisemiselle – sekä tietenkin myös suosituksia sen hankinnalle. Niemen ikinä soololaulama Tigers-levytys All I Have To Do Is Dream taas päätyi vinyylille jo 34 vuoden takaisella ”Poko Klassikot” -maxikiekolla demo-otsakkeen alla. Ennen kaikkea konserttivedot jatkavat muistuttelua Aikan ja kumppanien avarakatseisuudesta. Aineistosta neljä kappaletta eteni sellaisenaan bändin debyyttinä toimineelle EP-levylle. Varhaissessioiden lainapaloista tätä rhythm’n’bluesimpaa kaistaa edustaa Rosco Gordonin T-Model Boogie, jolla huomio kiinnittyy etenkin pianisti Kimmo Rostin varmanoloiseen instrumentinkäsittelyyn. Harvinaisen autenttisella purennalla rockabilly-pohjaiseen musiikkiinsa tarrannut yhtye jätti itsestään kunniakkaasti aikaa kestäneen kuulojäljen. Bradleyn aikaansaannoksia olivat myös edellisten tapaan Olan vantterasti tulkitsemat kiihkeärytmiset kantribillyjolkottelut I Got No Time ja Rock The Barn, jotka julkaistiin vuonna 1984 ruotsalaisen Wild Cat -merkin toimesta. Rebel-tallin pilttuut tulivat erityisen tutuiksi pääkaupunkiseutulaiselle Mystery Trainille. Bill Haleyn Cometsia edeltäneen ”jodlauskauden” repertuaarista sessioihin oli napattu versioitavaksi jump-numero My Rovin’ Eyes sekä hivenen holtittomasti paahtava Rose Of My Heart. Vaan sattuuhan noita. Kelalle ikuistui kaikkiaan kahdeksan kappaletta, mutta Rebel-merkki sai niistä julkaistuksi vuonna 1981 ainoastaan kaksi singleraitaa, Gene Summersin Almost 12 O’Clockin sekä Blue Cats -solisti Clint Bradleyn rustaaman Slap That Bass -nimisen jykevän oodin bändinsä musiikissa keskiössä soineelle kontrabassolle. Lisää mielenkiintoa levylle tuo myös maamme oloissa harvinaislaatuinen naisrockabillysolisti Kirsi ”Kitty Lee” Riikonen, jonka topakat esitykset You’re Driving Me Mad ja Everybody’s Rockin’ saavat nyt julkisen ensisoittonsa. Jälkimmäisen kompensaationa kokoonpano on läytänyt mitä ihailtavimman tasapainon shufflena rullaavalle Sid Kingin Gonna Shake This Shackille sekä Tommy Sandsin Capitol-kaudelta lainatulle Blue Ribbon Babylle, josta Ola levytti muutamia vuosia myöhemmin myös uuden version Butterfingers-ryhmän säestyksellä. Samoin entuudestaan kuulematon näyte on edellä mainituista poiketen vasta elokuussa 1981 taltioitu laulun kirjoittajan Jere Laukkasen vangitsevasti vokalisoima Bill Haley & His Comets -vaikutteinen Her Lovin’ Is Gone. Pete Hoppula. Kasettisurinoihin kuitenkin tottuu nopeasti livetunnelman viedessä kuulijan mennessään – ja nauhoitusten dokumentaarinen arvohan on ilman muuta huomattava. Ja työjälki, se oli ”Fin-A-Billyn” aatelia. Esimerkiksi The Contoursin Do You Love Me irtoaa triolta kuin tykin suusta, kun taas Eddie Cochranin överihikkailuun sortuvan (niin, eihän Eddie itse tavannut edes nikotella kappaleillaan!) rockabillynumeron Cotton Pickerin kohdalla herää väkisin kysymys, mahtoivatko veijarit edes olla aivan tosissaan. ”Almost Twelve O’Clock” on kokonaisuudeltaan kiistatta Talstin tähänastisista Rebelpaketeista ehjin, vaikkei se ainuttakaan täysin ennenjulkaisematonta esitystä sisälläkään (Rock-Olan 1980-luvun alun soolokappaleet löytyvät kattavasti My Way Recordsin vuoden 1996 cd:ltä ”Slap That Bass”). Historia havisee, mutta näin jälkikäteen vinyyliltä kuunneltaessa soundillisesti nämä enimmäkseen c-kaseteilta peräisin olevat tallenteet jättävät kyllä lievähkön tunkkaisuutensa johdosta hitusen toivomisenkin varaa. Pilkunviilaajan pitää kuitenkin kirjata pienet miinukset kannen tekijätietoihin lipsahtaneista parista ladontavirheestä (Mary Tarverista on tullut ”Taver” ja Louis Menakerista ”Menekar”). Niistä Hardrock Gunterin alun perin tekemää raitaa Jukebox Help Find My Baby lukuun ottamatta muut olivat nuorukaisten omaa käsialaa, mikä sekin pantiin aikoinaan ilolla merkille aiheeseen hartaammin perehtyneen harrastajakunnan keskuudessa. Äänentoistollisesti materiaali ei aivan hifiä luonnollisestikaan ole. Heimosen Rebel-nauhakokoelmasta ovat löytyneet myös erityisen hedelmälliseksi osoittautuneen studiopäivän 16.5.1981 tuotokset. Bändin levytyssaagan käynnistivät loppukesällä 1980 kontrabasistin Ari Hannisen ”Zilli”-kotistudiossa syntyneet harjoitusnauhoitteet, jotka on nyt niputettu kokonaisuudessaan Talsti-älppärille. Vielä hieman enemmän intoa kuin pian myös teknisesti omalle tasolleen kypsynyttä yhteissoittoa esitelleisiin hillbilly-painotteisiin taidonnäytteisiin sisältyi jo muutamia viitteitä Mystery Trainin sittemmin yhdeksi tavaramerkiksi jalostuneesta ”jump”-tyylistä. Fiftarielementtien ohella Teddy & The Tigersin ohjelmistossa vilahtelivat yhä vaikutteet niin sen ajan punkja pubrock-kentiltä kuin 1960-luvun kitarayhtyeja r&b-levyiltäkin. Blues News 3/2021 81 levy tutkailut TEDDY & TEDDY & THE TIGERS THE TIGERS Tiger Street (Talsti EDLP 2122, 10” LP) Kuopiolainen Talsti Records on Bluelightin ohella vastannut käytännössä kaikista suomalaisen 1970ja 1980-lukujen taitteeseen osuneen rockabilly-buumiajan äänitteiden uusintatai postuumijulkaisuista viime vuosina
Pianokyyditteisen jump-shufflen idea ei sinänsä ole maailmoja mullistava. BN tutkailee digitaalisia sinkkuja BN tutkailee digitaalisia sinkkuja levy tutkailut Mika Myyryläinen edustajiin, jotka ovat hiljattain päätyneet uudistusten tielle. Pitkän listan rock’n’rollja rhythm’n’blueshistorian klassikkokappaleita yhteen niputtava tribuutti taittuu joka tapauksessa lukuisia aiemmin tehtyjä verrokkejaan luontevammin – ja tarkkaavaisin kuulija voi erottaa seasta jopa pätkän Tiger Twistiä. Youtube on tulvillaan mielenkiintoista livemateriaalia ja usein ennen uuden levyn hankintaa sen sisältö tulee tsekattua Youtubesta tai Spotifysta vahvistamaan ostopäätöstä. Se välittyy niin hienokseltaan vireestä huojuvasta laulusuorituksesta kuin kappaleelle tunnusomaisista kitarariffeistä, tahtilajista ja melankolisen slaavilaisesta yleistunnelmasta, jota vielä korostetaan entisestään mallikkailla rautalankamaisilla kitaravälikkeillä. Merkin perustaja ja omistaja Mika Myyryläinen muistelee, kuinka ajat ovat totisesti muuttuneet siitä, kun hän kauan sitten karhulalaisessa levykauppa Kemusissa kuunteli Ringo Starrin LP:tä ”Stop And Smell The Roses” ja yritti ulkomuistin varassa verrata ex-Beatlen versiota kappaleesta You Belong To Me Gene Vincentin levytykseen, joka oli hänelle jo ennestään tuttu. Kun fanitusta edelleenkin riittää, on levyt saatava kokoelmaan joka tapauksessa. Toivottavasti seuraavan kerran herrat saadaan houkuteltua studioon lähtökohdiltaan riemukkaimmissa merkeissä. Vaikka usko ja luottamus fyysisiin levyihin onkin säilynyt juuri näissä piireissä erityisen vakaana, yhä enemmän laadukkaasti toteutettua ja tuotettua rootstaidetta on tätä nykyä tarjolla myös vain ja ainoastaan bittiformaatissa. 82 Blues News 3/2021 Digitaaliset äänitteet mp-kolmosineen ja striimauspalveluineen ovat tulleet väistämättömäksi osaksi myös perinteitä kunnioittavan juurimusiikkiharrastajakunnan arkea. Paitsi Teddy & The Tigersin kipparina rockabilly-aallon hurmioimaa nuorisoa aikoinaan suvereenisti kynsissään pitäneenä idolina, Hakalaa arvostettiin eritoten ansioistaan bluesrockimmille linjoille karanneen Bad Signin keulahahmona. The Skylights -yhtyeen muonavahvuudesta. Siitä lisää alla. 1990-luvulla toimintansa aloittanut kemiläisryhmä on pitänyt rivinsä miltei perustamisen aikaisessa muodostelmassaan, sen keskiössä ovat noista vuosista lähtien operoineet laulaja Antti Pasanen ja kitaristi Jarno Tiihonen, joista jälkimmäisen kitarainstrumentaalimusiikin ystävät muistanevat myös mm. Suoratoiston kiroilta ei ole enää täysin pystynyt ummistamaan silmiään myöskään Blues News, jonka nykyisestä arviolevymateriaalista huomattava osa valuu toimituskunnan kuultavaksi yksinomaan stream-virtojen välityksellä. Edellisjulkaisun tavoin myös sillä sessiovieraana ja tuottajana kunnostautuu bändin Teksasin serkku Jesse Dayton. Kustannusten kattaminen pienissä painoksissa on hankalaa, jos esimerkiksi panostetaan ulkoasuun tekemällä vinyylisingleen kuvakannet, kuten Bluelightilla on tapana. Nykyään tämäkin toimenpide olisi hoitunut silmänräpäyksessä kotitietokoneen äärellä. Joskus toki on jäänyt ostamattakin kuuntelun perusteella, mutta aika harvoin näin on käynyt. Teddy Guitarin viitoittamalla tiellä Olakaan ei ole missään vaiheessa antanut otteensa irrota musiikinteosta, mutta varsinaista uutta levytysmateriaalia ei häneltä ole markkinoille ilmaantunut pian kymmeneen vuoteen. Toisena kitaristina nykyisessä Nine Livesissa ahkeroi Jari Pöyhönen, basistina Lauri Valkonen ja rumpalina Jari Keinänen. NINE LIVES NINE LIVES Let The Guitar Swing Down Low (BLR 45162 8) Tribute To Rock’n’Roll (Bluelight BLR 45159 8) Tätä pohjoissuomalaisen neorockabillyn tervaskantoa onkin jo osattu odottaa takaisin äänilevyn tekoon, siinä määrin hyvää palautetta sen parin vuoden ta. Bändin toinen näyte Tribute To Rock’n’Roll taas on sitä mitä nimikin lupaa. Kuinka BN-juryn mukaan viimeisimmät kotimaiset nettijulkaisut sitten lukijoidemme digitaalista levyhyllyä loppujen lopuksi täydentävät. Samalla Myyryläinen valaisee taustoja siihen, miksi hän on nyt päätynyt raottamaan varovaisesti portteja myös digijulkaisuille: – Erityisesti singlelevyjen julkaiseminen fyysisessä muodossa on ollut jo vuosikaudet kaupallisesti lähes mahdotonta levy-yhtiölle, joka myy äänitteitä vain tukkuhintaan levykauppoihin tai jakelijoille. Suoraviivaistettu junakomppi saattaa ensituntumalla varastaa liiaksikin huomiota, mutta tarkempi kuuntelu osoittaa, että versio on säilyttänyt sisuksissaan myös paljon Lindholmin alkuperäistä henkeä. Molemmat esitellyt digiraidat kerrotaan sisältyvän Nine Livesin elokuussa 2021 ilmestyvälle 10-tuumaiselle EP-levylle. Yhtenä kotimaisen rock’n’rollja blues-levytuotannon kantavimmista voimista 1980-luvulta lähtien uurastanut Bluelight Records kuuluu sekin niihin vanhan koulukunnan Dig it! Dig it! kainen Bluelight-paluukiekko ”All The Lonely Hearts” sai osakseen. Aikan ura jatkui vaihtelevissa merkeissä aina 2013 tapahtuneeseen vakavaan sairauskohtaukseen asti, pitäen myös sisällään monia musiikillisia kohtaamisia jo 1980-luvun alussa Lonestarsja Falcons-yhtyeissä tutuksi tulleen kollegansa ”Rock-Ola” Pihlajamaan kanssa. Pääosin omaa tuotantoa levyillään suosivalla porukalla on tällä kertaa pieni cover-yllätys takataskussaan: Dave Lindholmin Anna kitaran laulaa vaan on nyt saanut tyystin uuden oloasun ”moderniin” Amerikan tyyliin sovitettuna läskibassovoittoisena rockabillynä. Amerikkalaisen The Moonlightersin ikoninen 1950-luvun rockabillynumero vakiintui vuonna 1979 myös Teddy & The Tigersin pidetyimpien levytysten joukkoon sen päädyttyä bändin kokoelma-albumin ”Tiger Tracks” avausraidaksi. Ystävän lähtö yläkerran soittokunnaille sai kuitenkin konkarin muistelutuulelle. Monet yhteiset seikkailut kokeneen seurueen välittömän oloisessa ulosannissa kaikuvat ainutlaatuisella tavalla niin kokemus kuin kaveruuskin. Hakalan tulkintaa luonnollisesti kunnioittaa omalla verevällä luennallaan myös Rock-Ola, taustallaan kitaristi Sami Saarisen, kontrabasisti Mika Railon ja rumpali Hirkka Hirvosen muodostama Freewheelers-kokoonpano. Itsekin alati uusia musiikillisia löytöjä hamuavana aktiivikuluttajana Myyryläinen järkeistää äänitemaailman kehityskulkua osaltaan myös omien hankintatottumustensa jalostumisen kautta: – Itse ostan edelleen fyysisiä äänitteitä, mutta digipuoli täydentää musiikin kuuntelua erinomaisesti. Tietty on edelleen myös monia artisteja ja bändejä, joiden uusi albumi tulee ostettua täysin sokkona. ROCK-OLA & THE FREEWHEELERS ROCK-OLA & THE FREEWHEELERS Broken Heart (Bluelight BLR 45161 8) Vaikka tähtien asennot olivat jo pitkään näyttäneet sangen toivottomilta suomalaisen musiikkilegendan Alpo ”Aikka” Hakalan kohdalla, oli suru-uutinen muusikon poismenosta huhtikuussa 2021 kova ja odottamatonkin pala
Vaikeaa tähän aiheeseen on saada mitään täydennettävää tai edes joskus suunvuoroa. Vuodessa oli kuitenkin loppukesän kohdalla pieni aikaikkuna, joilloin joitakin tilaisuuksia pystyttiin järjestämään tiukkoja koronarajoituksia noudattaen. Haajan alkuperäislyriikoita mukaileva sanoitus asettuu utuiseen suomalaismiljööseen mainiosti ilman liiallista kauhukliseiden alleviivaamistakin. Elokuussa Tampereen Viikinsaaressa järjestetty SaariBlues 2020 osui onnekkaasti tähän kohtaan. Haaviston karismaattiselle äänelle vaatelias kappale sopii kuin se olisi alkujaan hänelle tehtykin. Voimme kuitenkin luottavaisin mielin jäädä odottamaan koko EP:n julkistamista myöhemmin digialustoilla tai fyysisenä levynä. Spotifyn pohjattomasta suoratoistolaarista. THE LOVEMATCHES THE LOVEMATCHES Driving With The Brakes On (Emsalö Music) Korona-ajan some-ilmiönä ”SohvaLive”streameineen varsin monen nettiseuraajankin tietoisuuteen viimeistään tullut The Lovematches on yhtä kuin pariskunta Pasi Rytkönen ja Sanna Björkman. Kielisoitinsooloista vastaavat totuttuun tapaan Olli Haavisto lapsteeleineen ja Jarmo Nikku kitaroineen. Monissa erilaisissa yhteyksissä tahoillaan ansioituneiden musiikin taitajien nyt ensi kertaa yhdessä studiojulkaisulta käsin jakama artistinen harmonia välittyy digikuulijalle suorastaan mieltä herkistävänä roots-kudelmana, joka näyttää kestävän ongelmitta myös akustisen duon rinnalle kootun taustayhtyeen läsnäolon. Ilahduttavan ilmeikkäällä ryhmällä valiomateriaalista ei siis vaikuta olevan puutetta. Kappaleet ovat aluksi kuunneltavissa kokoonpanon youtube-kanavan kautta. Skottilaisen alt.rock-aktin Del Amitrin ja sen johtohahmon Justin Currien käsialaa oleva laulu nousi Kanadan kantrilistoille sikäläisen Doc Walker -yhtyeen uutena versiona ja Australiassa sitä on tehnyt vastaavasti tunnetuksi Kasey Chambers -niminen daami. Elävä musiikki ja erityisesti musiikkifestivaalit loistivat poissaolollaan lähes kauttaaltaan. Kuulas balladi saattaa hyvinkin olla koskettavinta, mitä kuluva vuosi on kotimaisille levymarkkinoille toistaiseksi tuottanut. Aivan tyypillisintä horror-mättöä ei kappale alkujaankaan ole, melodiakuluiltaan se haahuilee seesteisen unenomaisissa tunnelmissa. John Lee Hooker, Blind Willie Johnson ja Peter Green. Nyt yhtye on julkistanut verkkoon omaa musiikkia sisältävän singlen tulevalta ”Hitblues”-EP:ltään. DAVE LINDHOLM LIGHTS DAVE LINDHOLM LIGHTS Woodman Dance (Emsalö Music) Vappuaaton 2021 riemuksi nettikäyttöön vapautettu Woodman Dance ei sisälly Dave Lindholmin Lights-kokoonpanon yhtäaikaisesti ilmestyneelle albumille. Pete Hoppula JJ NYBERGH & THE JJ NYBERGH & THE BLUESRADIATORS BLUESRADIATORS Trouble No More / Hitblues (Bluezman) Vuosi 2020 tulee jäämään historian kirjoihin, monellakin tapaa, poikkeuksellisena. Nautitaan siitä. Turhaa on vanhaa hyväksi koettua palettia lähteä uudistamaan, jos esityksessä riittää voimaa. Vaikuttavan laulun tekijä Mika Kuokkanen osoittaa myös itse varttuneen artistina täysiin mittoihinsa, asettautuen vaivatta kansainvälisen luokan solistin ja tulkitsijan rooliin. Apunaan hänellä on ollut huippukuntoon koulittu ja monipuolisuutensa jo parilla pitkäsoitolla aiemmin todistanut Vaeltava Vitsaus -yhtye. Desperate Man sisältyy myös taannoin Record Store Day 2021 -markkinatuoksinassa julkaistulle pienipainoksiselle vinyylisinglelle, jolla toisena uudehkona tallenteena esitellään Ijäksen puolestaan kirjoittama ja vokalisoima kantrirokahtava On The Same Side, joka sekin totta kai on kuunneltavissa mm. Trouble No More kiertää rakkauden tai sen loppumisen ikuista kehää kehräävin boogieaskelin. 2000-luvun alkupuolen Röyhkä-teos tunnelmoi tällä kertaa kantrikarsinan kaikkein ulommaisella laidalla melankolisena akustisvoittoisena laulelmana, mutta tekee sen jopa progefunkrock-raiteilla kiihkoillutta originaaliversiotaan luontevammin. Kokoonpanossa soittavat: JJ Nybergh, laulu, slidekitara, huuliharppu – Antti Talvitie, kitara – Sami Sarsama, basso – Jorma Tuohino, rummut Leif Laaksonen. Nyt laulaja Haajan, basisti Pete Salomaan, kitaristi Mika Jokisen ja rumpali Timo Järvisen käsittelyyn on tarttunut kanadalaisen psychobillyryhmän The Creepshown reilun viiden vuoden takainen The Garden. Blues News 3/2021 83 levy tutkailut PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Öiset varjot (Bluelight BLR 45157 8) Pohjoisen pallonpuoliskon aikaansaavimpiin juurimusikantteihin lukeutuva Vesa Haaja taidetaan tätä nykyä yhdistää valtamediassa pitkän Agents-pestinsä jälkeen ensisijaisesti lahtelaisen Francinen sivujuonteena alkunsa saaneeseen Pääesiintyjät-orkesteriin. HOEDOWN HOEDOWN Desperate Man (Emsalö Music) Kokoonpanoltaan päivittynyt Suomi-americanan suuryhtye Hoedown ottaa tämän jylhän slovarin voimin kelpo harppauksen kohti piakkoin koittavaa 20-vuotisjuhlavuottaan. Hitblues kiihdyttää kitaraan vauhtia, mutta samoilla askelmerkeillä mennään: Still got that blues – Hitblues. ”Emoyhtyettään” iskelmällisemmän pohjavireen turvin suomenkielistä neorockabillyä tarpeisiinsa muovaava nelikko ei ole vielä julkistanut mahdollisen uuden albuminsa ilmestymisajankohtaa, mutta eittämättä helmikuun puolivälissä lataamoihin tiensä löytänyt maistiaissingle antaa jo selkeän vihjeen siitä, että pullan täytyy jälleen olla uunissa. Huuliharppu tuo menoon iloisen lisän, joka estää huippuvauhtiin kiihtyneen koneen ajamasta kurveissa metsään. Mukana stemmalaulajina kuullaan bändin tuoreinta jäsenkiinnitystä Jere Ijästä sekä ”haamunaisen roolissa” vierailevaa Viitasen Piiaa. MARKO HAAVISTO & MARKO HAAVISTO & VAELTAVA VITSAUS VAELTAVA VITSAUS Elämä ja kuolema (Emsalö Music) Ennenkin Kauko Röyhkän tuotantoa erityisesti trubaduurikeikoillaan tulkinnut Marko Haavisto on tarttunut omapäisen härän sarvista nyt myös studiossa. Juuri näinhän tämä kappale olisi jo alun alkaen kuulunut esittää. Paikallisen bluesväen selkeästi entuudesta tuntema kokoonpano sai juurimusiikin eri sävyillä yleisön menojalan vipattamaan. Tapahtumassa esiintyi myös JJ Nybergh & The Bluesradiators, jonka innoittajina toimivat mm. Suomalaispäivitys nostaa kuitenkin viehkon sävellyksen aivan omaan perspektiiviinsä. Perinteille maljaa kohottavan, kertakaikkisen energisoivasti rokkaavan numeron voisi pienellä mielikuvituksella sijoittaa vaikkapa JD McPhersonin viimeaikaisille roots-kenttää raikkaasti ravistelleille hengentuotteille