vuosikerta N:o 315 (3/2022) Hinta 7,50 € 55. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: TOMMY MOBERG TOMMY MOBERG ARTTUR ”AT” TERÄNEN ARTTUR ”AT” TERÄNEN JOE VESTICH JOE VESTICH Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: THE SHANGRI-LAS THE SHANGRI-LAS PAT & DIANE LEWIS PAT & DIANE LEWIS BOBBY DAY BOBBY DAY. Kannat kattoon! / Kannat kattoon! / Does London give a damn #1 / Divarien helmiä Does London give a damn #1 / Divarien helmiä / / Nuorta bluesia Nuorta bluesia Klassikoiden lähteillä / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä / Unohdetut albumit / Viron kuuma blueskesä Viron kuuma blueskesä / Levytutkailut / Levytutkailut N:o 315 (3/2022) Hinta 7,50 € 55
– Melko pian aloimme keikkailla Daven kanssa opiskelijabileissä ja muissa tapahtumissa. Äskettäin huomasin, että meininki ei ole vuosien saatossa muuksi muuttunut. Vuosituhannen vaihteessahan me aloimme keikkailla kimpassa. Ne ovat olleet pääosin positiivisia ja monista niistä on ilahduttavalla tavalla käynyt ilmi se, että kirjoittaja on myös kuunnellut levyn. Se julkaistiin vuonna 1994 miltei salaa, ettei se sotkisi Eppu Normaalin kuvioita, koska Eput oli saatu vuosien tauon jälkeen uudelleen liikkeelle. Juopottelu ei merkittävästi kuitenkaan vähentynyt. Poljin joka ilta pitkähkön lenkin pysyäkseni kunnossa ja järjissäni. Reilu kymmenen vuotta sitten oli työn alla jo soololevy. Levytehtailla oli järjettömän pitkät jonot. Mark ilmoitti tulevansa soittamaan kanssani Michiganin keikoilla, nyt kun menen pariksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin – hän ei kysynyt tai ehdottanut, hän ilmoitti. – Kaiken muun ohella sain hoidettua loppuun opiskelut, joista ei ole ollut mitään varsinaista hyötyä. Sitten etsin sopivan studion Floridasta, jossa purkitin puuttuvat laulut. KURKISTUS MENNEISIIN KURKISTUS MENNEISIIN Joe on soittanut pienestä pitäen ja omaksunut kotikasvatuksen myötä countrymusiikin perusteet varsin kattavasti. Levy on otettu todella hyvin vastaan Hollannissa, Belgiassa, Saksassa ja Italiassa. Seuraavat viisi vuotta kuluivat puolestaan Juha Torvisen, Sami Ruusukallion ja Aku Syrjän kanssa Screaming Thundersissa. Ensimmäinen levylle saakka päätynyt bändinsä oli nimeltään Vestich Brothers. Tällä soololevylläni onkin päivitetyt versiot parista Screaming Thundersin laulusta. Levyistä jälkimmäinen oli nimeltään ”Silver” ja siltä löytyy Steal The Wind melkoisesti hitaampana versiona. Joe tuli aikoinaan Suomeen vuodeksi opiskelemaan, mutta saavuttuaan osui tamperelaisen rokkiväen pöytään ja solahti niin sanotusti piireihin. – John äänitti osuutensa omalla studiollaan Teksasissa ja puhui mukaan myös Grammyvoittaja Lloyd Mainesin soittamaan stilikkaa. ”Oolrait, soita lisää”, hän kannusti. Alkujaan olin kuitenkin kirjoittanut kappaleen nopeammaksi ja kepeämmäksi, enemmän Eaglesin tyyppiseksi – pitkälti sellaiseksi kuin se nyt julkaistiin. Niistäkin esimerkiksi Tampereen paikallislehden artikkelin kärkenä oli, että Pispalan Pub Kujakolliin tekemäni seinämaalaus on edelleen kesken. Julkaisimme yhden levyn ja kiersimme neljä vuotta todella ahkerasti Hangon ja Ivalon välillä. Se oli comebackini musiikin pariin. – Olen nyt asunut Suomessa 35 vuotta. KEIKKAKUVIOITA KEIKKAKUVIOITA Juhannuksen jälkeen John Inmon tulee muutamaksi viikoksi Suomeen keikoille. Niitä ei juuri kukaan ole kuullut ja mielestäni ne ansaitsevat tulla kuulluiksi. Radiosoittoakin on tullut runsaasti. Levylle oli tulossa meidän molempien, Daven ja Northwind. – John on aikoinaan käynyt Suomessa Omar & The Howlersin kanssa, mutta silloin oli talvi, pimeää ja kylmää. Mielestäni keskeneräisen maalauksen sijaan valmiista levystä olisi voinut puhua hieman enemmän. Ensimmäinen ihan oikea bändini Suomessa oli vuonna 1988 perustettu Northwind. Sikälikin olosuhteet lienevät hänelle erilaiset, että Lost Gonzo Bandin kanssa hän on tottunut lentämään keikoille yksityiskoneella ja täällä operoidaan vanhan Fordini varassa. heinäkuuta. Veljeni Mark oli ryhmän varsinainen showmies ja bändi hajosi hänen lähtöönsä. Noihin aikoihin aloin entistä enemmän panostaa juopotteluun ja opiskelujeni loppuun saattamiseen. Ravintola Wienerwaldissa istuivat tuolloin Dave, Juice, Pellonpää, Pate – ihan koko sakki. – 12 vuotta sitten äänitimme levyllisen materiaalia Daven ja Heikki Silvennoisen kanssa. Se oli pitkälti lauluntekoa, mutta keikkailuakin mahtui mukaan. Seitsemänkymmentälukuiseen tyyliin viinaa, huumeita ja naisia riitti. Tilanne varmasti vielä päivittyy, mutta ainakin Kymi Kantreilla Myllykoskella olemme Johnin ja bändin kanssa pääesiintyjänä lauantaina 2. Joe oli veljesten laulusolisti ja soolokitaristi, isoveljensä Mark soitti komppikitaraa ja lauloi taustoja. Lisävuoden jälkeen hän jäikin tänne pysyvämmin. Levyllä kuullaan rokkaavina versioina countryklassikoita ja lainoja muun muassa CCR:ltä ja Grateful Deadilta. Asiat etenivät hitaasti ja korona-aikana monet muutkin näyttivät askarrelleen kotistudioillaan. Se ei vain käy hetkessä. Minulla oli akustinen kitara mukana ja siihen aikaan soitin paljon paremmin kuin nykyään. Dave sanoi sen olevan tyyliltään stadion rockia. – Vuonna 1997 alkoi yhteistyöni Heikki Silvennoisen kanssa. – Vestich Brothers kiersi ahkerasti ja olimme suosittujakin. Soitin pari bluegrass-riffiä malliksi ja Dave innostui. – Seuraava isompi bändikuvio oli Daven ja Jake’s Blues Bandin kanssa muodostamamme, pari levyä tehnyt Messengers. Piireissä pyöriessä aika kului hyvin. Valmiiksi miksattuna ja masteroituna levy oli kesäkuussa 2020. Toivottavasti se ei jätä meitä tielle. Minua luonnollisesti harmitti hukkaan heitetyn levyn kohtalo. Minulla on äskettäin ollut yhteisiä projekteja kummankin kanssa ja ilokseni he suostuivat mukaan tälle keikallekin. Nyt hän pääsee hieman erilaisiin olosuhteisiin. En voi siis valittaakaan. Asetelma on yhä ennallaan. Tai no – tulihan minusta yhteiskuntatieteiden maisteri ja sain vuosikausia asua huokeasti opiskelija-asuntolassa, jossa naapurinani oli paljon nuoria tyttöjä. Mark on isoveljenä tottunut pomottamaan minua. Siitä on tulossa ainutlaatuinen ilta. Minulla ei ollut muuta tekemistä kuin pyöräily. Soittaminen jäi hetkeksi kokonaan taka-alalle. Teimme levyn nimeltä ”We’ve Got It Good”. Siellä bändin erikoisvieraina kuullaan useiden levylläkin mukana olleiden muusikoiden lisäksi myös Kalevi Louhivuorta ja Anna Inginmaata. Olen lukenut monenkielisiä arvosteluja Google kääntäjän avulla. Sitä seuraavana torstaina soitetaan sitten Tampereen G Livelabissa vinyylipainoksen julkaisukeikka. Soitin, Dave pyysi minut heidän pöytäänsä, aloimme jutella, tutustuimme ja olemme olleet läheisiä ystäviä siitä lähtien. Siltä ilmestyi keikkatallenne ”Live At Wolfendale’s” vuonna 1979. Se valmistui, mutta ei koskaan ilmestynyt. Suomessa on ollut vain pari-kolme lehtijuttua. Viimeinkin Joella on mahdollisuus juhlistaa levyään hieman isommin. 6 Blues News 3/2022 vuokraa sikäläisestä kämpästä ja asunnostani Suomessa. Kun tulin vuonna 1986, tutustuin melkein saman tien Dave Lindholmiin. CD:t tulivat viime marraskuussa, mutta vinyylit saan vasta tulevan kesän keikoille. – Tällä hetkellä Johnin vierailun ajalle on sovittuna niin bändikuin duokeikkoja. – Tällä kertaa esiinnymme vain Suomessa, mutta Euroopan keikkojen järjestäminen on työn alla
Levyn avaa Screaming Thundersilta aikoinaan suosikikseni noussut Paradise. Videolta ei puutukaan lieskoja ja kauniita naisia. Kysyin, kuuntelisiko hän levyni. Sen toteutuksesta vastannut Katri Koppanen on kovan luokan tekijä, joka on tottunut toimimaan raskaamman musiikin parissa. Marko Aho. Beneluxin kuvioita koetan saada järjestymään ja Amerikassa on monenlaisia virityksiä. Koettaessani löytää levylle ulkopuolista julkaisijaa sain kolme tarjousta. Hehän eivät jää tappiolle. 8 Blues News 3/2022 niin minua neuvottiinkin tekemään. Minulla oli mukana kaikki mahdolliset paperit ja niissä kaikkien asianomaisten allekirjoitukset, dokumentit poliisilaitokselta ja todistajina festivaalityöntekijöitä, jotka kertoivat työskennelleensä nimenomaan yhtiölle, ei yhdistykselle. – Mikko Alatalo tutustutti minut Warren Schatziin, urallaan RCA:n johtotehtäviin edenneeseen maineikkaaseen levytuottajaan. Verkkaisemminkin ehtii ja uusi versio potkii komeasti. – Menin siis oikeuteen. Pyysin myös Silvennoista oikeuteen kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hän ei vastannut edes viestiini. Yksin. Kertoessani Johnille tästä hän nauroi. Lauluääneni menee kuulemma paikoittain alle ja yli. Se on kepeästi ja vapautuneesti rullaava kantrirokki, jonka sietäisi päätyvän aktiiviseen radiosoittoon. Itsekin olin rahaton. Myöhemmin saatan niin tehdäkin, mutta toistaiseksi haluan keskittyä tähän omaan juttuuni. Nykyisin hän toimii paljolti hip hopin parissa. Stadionin pölyt liepeistään karistanut Steal The Wind on hyvästä syystä valikoitunut levyn nimikappaleeksi. Ilmoitin että yhdistyksellä ei ole, eikä koskaan ole ollut mitään toimintaa – rahasta nyt puhumattakaan. Joe on saanut levylleen pari arvovaltaistakin kriitikkoa. Siihen on hankala suhtautua neuvotteluvalttina. Välillä on saatettu ko(h)kata vähän turhan isolla liekillä ja sormetkin ovat saattaneet palaa, mutta sehän vain tuo luonnetta lopputuotteelle. ”Anna olla, homma hoituu konkurssilla”, oli muiden kanta. Lähetin hänellekin levyni. Mikään vakuutteluni ei auttanut. JOE VESTICH JOE VESTICH Steal The Wind (Thunder Mountain, 2021) Pitkä kypsytys on todellakin tehnyt hyvää Vestichin musiikille. Niitä purkittavan komppiryhmän ollessa Ville Rauhala ja Juppo Paavola tietää homman olevan hyvissä käsissä. Edelleen toki isompi vaihdekin sujahtaa päälle vaivattomasti ja yhtä uljaasti kuin ennenkin. Autotunea pitäisi ilman muuta käyttää. Projekti on edennyt piisi edellä ja kun kokonaisuutta värittävät tuottaja John Inmon kitaroillaan, Lloyd Maines pedal steelillä sekä Sami Sippolan, Safkan ja Okke Komulaisen kaltaiset täkäläistaiturit, niin palaset ovat kohdallaan. Sen viidakkokomppi houkuttelee paikalle myös Sami Sippolan mainion yhden miehen torvisektion. Jokainen myös mainosti ikään kuin ekstrana sitä, että heidän kauttaan hoituisi digitaalinen jakelukin. Akustinen kitara soi kappaleiden runkona ja Joen ääni kuulostaa kaikkien näiden vuosien jälkeen oikein hyvältä. Pyrin koko ajan osoittamaan, että toimintaa pyöritti oikeasti osakeyhtiö. Venäjällekin minulla olisi hyvät kontaktit, mutta siellä keikkailu ei tietenkään tule kysymykseen. Eipä sopinut. En tiedä saiko kukaan lopulta rahojaan. Sanoin, etten voi toimia niin. Asianajaja luultavasti sai. ”Steal The Wind” tarjoaa täysipainoisen kattauksen countrysti rokkaavaa, mehevyytensä säilyttänyttä musaa. Kolme vuosikymmentä sitten on paratiisiin ollut kovempi kiire. Riding Away, Let Me Kiss Ya Honey ja Rocket Girl tarjoavat letkeätä countrya. Hän asui 70-luvulla jonkun aikaa Suomessa ja teki yhteistyötä ainakin Jukka Kuoppamäen ja Irwinin kanssa. ETEENPÄIN ETEENPÄIN Joen tulevaisuuden suunnitelmat ovat selkeitä ja päämäärätietoisia. Joe voi varsin turvallisin mielin keskittyä omaan osuuteensa. Vastassa oli kovan luokan asianajaja, joka tunsi lain ja osasi käyttää sitä. En ymmärtänyt puoliakaan ajasta mistä on kyse. Niin ikään toinen Thunders-raita, aavistuksen springsteenmäinen She’s A Runner juoksee nykyään keveämmällä askelluksella, vaikka vauhti jotakuinkin ennallaan taitaa ollakin. Hän on ykkösmiehiä countryn saralla Amerikassa ja sitä kautta koko maailmassa. Kerroin olevani kova kaveri, joka on nähnyt maailmaa ja kestää kritiikkiäkin. Viimeksi mainittu on koskettava kunnianosoitus John O’Connorille, Vestich Brothersin edesmenneelle basistille. Minulle entuudestaan tuntemattomista kappaleista videoksikin päätynyt Razor Red Skies tarjoaa levyn rokkaavimmat hetket miellyttävän sinisessä viitekehyksessä. Sitä kautta olisi rahaakin löytynyt. Ymmärrän toki suomea jonkin verran, melko hyvinkin, mutta lakitekstiä en lainkaan. Niinpä lähetin hänelle levyn ja sain paluupostissa palautteet. Kuunneltuaan sen hän kehui laulunkirjoitustaitoani, tuotantoa ja instrumentaatiota, mutta tyylillisesti musiikki on heidän mittapuullaan aivan liian retroa. Inmonin kitara soi maukkaasti, kuten se tekee läpi levyn ja Rauhalan messevä bassosoundi ansaitsee tulla tässä yhteydessä erikseen mainituksi. Tuomarin lopullisella päätöksellä minun olisi pitänyt maksaa reilut korvaukset. Sometimes lähentelee doo woppia ja verkkainen marssi I’m A Soldier päättää levyn jylhästi ikävän ajankohtaisin teemoin, vaikka menneisiin aikoihin ja Amerikan mantereelle sijoittuukin. Nyt pääsen kuitenkin paneutumaan promotukseen kunnolla, kun minulla on sen tueksi levy ja upea videokin kappaleesta Razor Red Skies. Ennen lupautumistaan Schatz varmisti, olenko tosissani, koska hän saattaa toisinaan olla hyvin ankara kriitikko. – Haluan soittaa mahdollisimman paljon hyviä keikkoja ja saada musiikilleni kuulijoita. Halusin tehdä sen, mikä on oikein ja reilua. Erityisen hupaisana hän piti sitä, että räppityyppi tulee kertomaan minun laulavan epiksessä. Toinen sinisempää laitaa edustava kappale My Darkest Dream etenee kepeämmin. Ajan hengen mukaisesti yksikään firma ei ollut valmis maksamaan mitään, mutta halusi 20–25 prosenttia myynnistä. Heti ensimmäisenä päivänä, kun tuomari kuuli, että yhdistys on olemassa vain paperilla, eikä rahaa ole, hän neuvoi asianajajaa sopimaan jutun oikeuden ulkopuolella, koska prosessista tulisi kallis, eikä vastaajalla ole rahaa. He tekevät pop countrya ja mainstream countrya, ja molempiin kategorioihin minä kuulemma olen liian vanha. You’re My Dream ja The Song Will Live On jatkavat samoissa maisemissa verkkaisemmin. Mainitsin myös, etten innostu koneistuksesta edes ideatasolla. Schatz piti levyä erinomaisena, kertoi tykkäävänsä 70-lukuisesta retrosoundistani ja sanoi, että mitä tahansa voisi tapahtua, jos materiaali koneistettaisiin täydelliseksi. Päätin hoitaa julkaisukuviot itse. Joe taitaa amerikkalaisen tradition kirjoittaa tarttuvia, sopivan yksinkertaisia piisejä, joihin sisältyy myös tarina. Sittemmin hän tehtaillut isojakin hittejä Amerikassa. Kerroin sen olevan luonnollista ja vieläpä tyylini. – Levyn ja videon julkaisemisen mahdollistivat omat säästöni, joukkorahoituskampanja, hyvien ystävien tuki ja apurahat, ennen kaikkea tekemisiini mahtavasti suhtautunut Taike. Eräs iso ongelma oli se, että oikeuskäsittelyn aikana puhuttiin yksinomaan suomea. Malttia on aiempaa enemmän käytössä ja monin paikoin iisimpi ote tuo laulutulkintaan sävykkyyttä. Molemmat uusinnat puolustavat paikkaansa, mutta myös alkuperäinen levy kannattaa toki ostaa, jos siihen törmää. – Se, mitä kukaan ei tajunnut, oli se, että minähän itse asiassa taistelin oikeudessa kaikkien niiden ilman liksaa jääneiden artistien puolesta. – Warner Music Nashvillen toimitusjohtaja John Esposito on vanha ystäväni, bändikaveri 70-luvulta. Hän ehdotti, että voisin tienata sievoisia summia tekemällä julkaisudiilin ja kirjoittamalla kappaleita muille artisteille
Blues News 3/2022 9 ALKUVUODEN 2022 JULKAISUT Digisingle CD Digialbumi / CD / LP Digisingle / CD-single Digialbumi / CD / LP Digi-EP Digialbumi Digisingle / CD-single Digi-EP / CD-EP / 10” EP Jakelu: Playground Music Digisingle / CD-single / 7” single Digialbumi / CD Digialbumi / CD / LP Digialbumi / CD / LP Digi-EP / CD-EP / 7” EP Digisingle Digialbumi / CD / 10” LP Digisingle / CD-single www.facebook.com/bluelightrecords
Peter Astrup tekee hienoa työtä bluesin edistämiseksi. Suomen bluestapahtumista Mobergilla on runsaasti hyviä muistoja ja hän toivookin pääsevänsä pian takaisin esiintymään maahan. Bluesjameja on kolmessa neljässä paikassa. – Ajattelimme alun perin tehdä uuden bändini The Lowdown Saintsin kanssa vain neljän kappaleen demon, mutta se kuulosti studiossa niin hyvältä, että teimme kokonaisen levyn, 12 kappaletta. Samalla syksyn reissulla Palookaville esiintyi Blues Newsin klubikeikalla Suvilahti TBA:ssa. Yleisökin pelkäsi lähteä keikoille. UKKOBLUESBÄNDEISSÄ UKKOBLUESBÄNDEISSÄ Moberg tunnetaan myös ruotsalaiskonkarien tähdittämästä Urban All Starsista. Alle 50 hengen kokoontumiset olivat sallittuja ja kävimme soittamassa keikkoja 25–30 hengelle eri puolilla kaupunkia, mm. – Olen keikkaillut Kemiä myöten monessa paikassa Suomessa, mutta monta paikkaa on vielä käymättä. Sven Zetterberg piti siellä esiintymisestä, koska yleisö oli aina niin keskittynyttä kuuntelemaan. En kyllä tiedä, ovatko kaikki enää hengissäkään. Se oli hyvä paikka ja siellä oli myös Tad Robinson, jota säesti mahtava suomalainen bändi. Tämän lisäksi hän on tehnyt musiikista ja haastatteluista koostuvaa podcastohjelmaa. Samana vuonna siellä olivat myös Tail Dragger ja Bob Corritore. Stampenille ja Södermalmin Bluesbarenille. Se on vaikea tehtävä, koska keikkapalkkio on niin pieni. Se tuntuu melkein kuin kerjäämiseltä, se on naurettavaa. Harvemmin kuitenkin festivaaleilla. Silloin tällöin mukana on englantilaiskitaristi Jake Landers, joka on jami-iltojen isäntä. Trickbag-yhtyeeni on toiminut jo yli 27 vuotta, mutta covidin vuoksi sillä ei ole ollut paljoakaan keikkoja. Emme ole esiintyneet yhdessä nyt pariin vuoteen, sitten pandemian alettua. Bändi soittaa bluesrockia, mikä on hyvin suosittua Ruotsissa. Hankin sinne esiintyjät keskiviikosta lauantaihin joka viikko. Jos kaikki nyt avautuu riittävästi, esiinnyn Storyvillessä Helsingissä viiden viikon kuluttua. Urban itse asuu jossain kaukana maalla ja tulee Stampeniin soittamaan housebändin kanssa. John Nemeth oli silloin siellä samana vuonna. Norjassa soitamme silloin tällöin, samoin Blues Heaven -festivaalilla Tanskassa. Syksyllä 2021 tuli uusi levy rokkaavaa rhythm’n’bluesia esittävältä orkesterilta nimeltä The Lowdown Saints, jossa Tommy soittaa rumpuja ja laulaa. Ajat ovat nyt todella vaikeat, huonot. Olen vasenkätinen ja soitan rumpujakin vasenkätisesti eli käännän rumpusetin toisin päin. Tiedän, että meillä on kuuntelijoita myös Norjassa, Tanskassa ja Suomessakin. Fredrik on Lisa Lystman Family Bandin kitaristi. Olemme tehneet pitkät haastattelut myös Tomi Leinon ja Ylen Bluesministeri Esa Kuloniemen kanssa. Monet lauluista on covereita, mutta mukana on muutama originaalikappalekin. Olimme illan viimeinen bändi ja päätimme show’n klo 23.30! Muistan, kuinka Sven Zetterberg aina sanoi vihaavansa festivaalin viimeisenä esiintymistä. Jos osaa vähän ruotsia, pysyy kyllä kärryillä. Petter Persson, Bluebirds-bändin rumpali Jim Ingvarsson ja laulaja-harpisti Stefan Dafgård.. Se oli varmaan ensimmäinen esiintymisemme Helsingissä. Siksi toivomme pääsevämme Suomeen esiintymään myös The Lowdown Saintsin kanssa. KORONAKUULUMISIA KORONAKUULUMISIA Tommy Moberg on julkaissut uuden CD:n ”Hit Me Hard” The Lowdown Saintsin kanssa, mutta väsymätön muusikko on käyttänyt pandemiaajan muutenkin tehokkaasti hyväkseen. Tampereella BluesLoversin tapahtumissa Trickbag on vieraillut monta kertaa. Sven oli vierailevana artistina, kun olimme mukana Finnish Blues Societyn järjestämällä Stompin’ at the Savoy -festivaalilla. Oli tanssikielto, yleisö istui pöydissä. Keikkamaailma on muuttunut merkittävästi viimeisten kahden vuoden varrella, mikä on vaatinut sopeutumista uuteen tilanteeseen kaikkialla Pohjoismaissa. Marraskuussa 2021 näin Trickbagin vauhdikkaan esityksen Tanskan Blues Heaven -festivaalilla, mutta haastattelu on tehty jo syyskuussa 2021 Tukholman Stampenissa ollessani Pertti Nurmen kanssa levykauppakierroksella. Esiinnyimme Trickbagin kanssa viime viikonloppuna Tidaholmssa, suuressa hallissa, johon mahtui 300 henkeä. Toivomme, että pääsemme toteuttamaan ne tulevaisuudessa. Se on rankkaa hommaa. Tulossa on kaikkiaan 52 jaksoa. Hänellä on aina ollut useita muitakin sivukokoonpanoja paikallista keikkailua varten. Itse asiassa buukkaan bändejä kahteen ravintolaan: Stampeniin ja Södermalmilla sijaitsevaan Bluesbareniin. On vain todella outoa, kun yleisö joutuu istumaan pöydissä, kuten nyt Stampenissa, eikä saa tanssia. Tilanne oli tosi hankala jonkin aikaa. Se on pieni paikka, jonne mahtuu viitisenkymmentä henkeä ja jossa ei voi soittaa kovaa. Moni bändi ei esiintynyt lainkaan, meillä oli keikka joka viikonloppu. Pari vuotta sitten Trickbag esiintyi Karkkilassa, ensimmäisellä Barn Party -bluesfestivaalilla ja saman vuoden 2019 syksyllä olin siellä The Beat from Palookavillen kanssa. Toimin bändissä rumpalina ja laulajana. Hän tuo amerikkalaisia esiintyjiä Eurooppaan ja on hienoa huomata amerikkalaisten tunnustaneen Pohjoismaisen skenen ja artistit. Tomi Leino soittaa muutamalla raidalla huuliharppua. – Minulla on nyt uusi radio-ohjelma ja lisäksi podcast Bluespodden, jota teemme yhdessä Fredrik Karlssonin kanssa. Stampenissa joka lauantai. Stampenin jameissa ovat myös soittaneet mm. Nyt Covid-19 -pandemian aikaan ryhmät ovat olleet tauolla ja Tommy on soittanut Tukholman monissa bluesjameissa housebändissä ja toiminut keikkabuukkaajana mm. Se olisi hienoa. – Se taas on varsinainen ”ukkobändi”, vanhoja bluesmuusikoita, jotka soittavat ”ukkobluesia” kuten Sven Zetterberg sitä kuvaili. Peter sai Keeping the Blues Alive -palkinnon tänä vuonna. Joissain paikoissa palkkioita ei enää makseta lainkaan. Podcast-jaksoja on nyt parikymmentä ja ne löytyvät Youtubesta ja Spotifystä. – Pidin todella Rauma Bluesista. – Tukholmassa on keskiviikkoisin monia vaihtoehtoja kuulla elävää musiikkia, samoin tietysti viikonloppuisin. Pidän Jaska Prepulasta ja rumpali Mikko Peltolasta. Minun lisäkseni mukana on kaksi nuorta ja taitavaa kitaristia sekä kontrabassoa soittava 24-vuotias kaveri. 10 Blues News 3/2022 TOMMY MOBERG Korona-ajan blues Korona-ajan blues KARI KEMPAS T ommy Moberg on tullut tutuksi suomalaisille Trickbagja The Beat from Palookaville -yhtyeiden energisenä laulajana ja showmiehenä. – The Lowdown Saints -bändi oli yksi harvoja läpi koko pandemian esiintyneitä bändejä. Pidän Suomessa esiintymisestä, yleisö on mahtavaa ja kaikki on aina hyvin organisoitua. Trickbag oli kiertänyt aiemmin Nemethin kanssa PohjoisNorjassa ja Ruotsissa ja oli mahtavaa tavata hänet festivaalilla. Näin kyllä joidenkin tanssivan hallin takaosassa ja sivuilla... Olemme esiintyneet myös Juttutuvassa ja tietysti Storyvillessä. Bändi saa ruuan ja juoman sekä luvan laittaa pöytiin lappuja, joissa on puhelinnumero, johon yleisö voi Swish-sovelluksen kautta laittaa tippejä soittajille. Bändissä on tosiaan joitain ruotsalaisia blueslegendoja, kuten huuliharpisti Thomas Grahn ja kitaristi Claes Parmland. – Meiltä on myös peruuntunut Trickbagin ja The Beat from Palookavillen Ruotsin, Norjan ja Suomen keikkoja Covidin vuoksi. Lisäksi äänitimme uudelleen yhden kirjoittamani Trickbag-kappaleen I’m Not Lying
Tomi oli niin hyvä. 2”. Palookavillen sekoitukset ovat ainoita laatuaan. Hän kysyi minulta, haluaisinko bändiin, kun ”Knock-Out” Greg Anderson oli lähdössä. Aikoinaan hän miksasi kaikenlaisten ruotsalaisten bändien levyjä, muttei tee sitä enää, ei edes vanhalle Palookavillelleen. Siellä hän soitti Trickbagin basistin Lars Näsmanin ja huuliharpistin Steve ”West” Westonin kanssa. Mikä on aika hassua, jos tarkemmin ajattelee, ja jos ei koko ajan ole esiintymisiä tai treenejä. Siitä on kai jo 11 vuotta ja Trickbag on kehittynyt maailmanluokan bändiksi. Mutta en ole nähnyt häntä aikoihin, en sen jälkeen kun hän lähti Palookavillestä. Pidimme ajatusta vain Andersin kreisinä ideana, emme olleet siihen mennessä edes harkinneet jäseneksi ketään Ruotsin ulkopuolelta. Hän pahoitteli, että oli unohtanut, miten soitetaan 12 tahdin bluesia, ja ihmiset ihmettelivät, oliko hän sairas. Se on Palookavillen suosion salaisuus – tyylien sekoitus. Luulen, että Blue Weather kaipasi muutosta – se oli ollut tien päällä jo niin pitkään. Hän ei nyt soita kenenkään kanssa, vaan tekee töitä omassa studiossaan, kuten on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta. TOMI LEINO JA ”CANDYVILLE” TOMI LEINO JA ”CANDYVILLE” Tommyn ja Tomi Leinon musiikillinen kumppanuus on sekin jatkunut vuosien ajan. Emme soita lainkaan bluesia, mutta ehkä vähän rhythm’n’bluesia, ja voimme sekoittaa esimerkiksi Chicken Shack Boogie -kappaleeseen ja vastaaviin skata ja rock’n’rollia. Mietimme myös, jatkaisiko Anders edelleen kitaristina. Kaverukset tapasivat toisensa ensi kerran 2010-luvun alussa. Lars Näsmanilla on kuitenkin jotain suunnitelmia Andersin varalle, ruotsalaisten ja suomalaisten muusikoiden kanssa – ehkä muutama keikka ensi vuonna. Nyt bändillä on ikää jo 14 vuotta. – Anders kehotti minua ja Lars Näsmania tsekkaamaan kaverin. On ska-bändejä ja rock’n’roll-bändejä, mutta ei sellaisia, jotka sekoittavat nämä. Puolet Palookavillestä – minä, Urban ja Thorbjörn – on vielä mukana. – The Beat from Palookaville syntyi Andersin kanssa. Anders suostuteltiin hommaan, vaikka hän sanoi, ettei hän enää haluaisi, koska ei enää osaa soittaa pätkänkään vertaa. Testasimme ja harjoittelimme kaksi päivää ja sitten meillä oli esiintyminen Stampenissa. Konstantin osaa soittaa mitä tahansa ja hän myös laulaa, mikä on hyvä, kaksi tai kolme kappaletta per show, ja tarvittaessa pystyy paikkaamaan minua omilla numeroillaan. Pianisti Fredrik soitti alun perin molemmissa kokoonpanoissa, mutta päätti sitten keskittyä bluesiin Pinetop Perkinsin ja Otis Spannin tyyliin. Se oli yksi parhaita iltoja. Ei, se oli vain tyypillistä Anders Lewéniä. Hän on soittanut Copasetic Brothers -yhtyeen kanssa Helsingissä, joten skan esittäminen ei pelottanut häntä. 12 Blues News 3/2022 Yhteistyö kitaristi Anders Lewénin kanssa kesti myös vuosikaudet. Toivottavasti suunnitelmat toteutuvat. Andersilla oli erikoinen ajatus soittaa bändin kanssa musiikkia, joka kuulostaisi B-luokan elokuvien soundtrackiltä tai strippareiden taustamusiikilta – instrumentaaleja, jamaikalaisia ska-tyylin rytmejä. Samalle reissulle otimme mukaan myös West Westonin vierailevana artistina. – Näiden 14 vuoden aikana bändissä on tapahtunut paljon muutoksia. Siihen tarvitaan kaikkien jäsenten The Lowdown Saints. Viimeksi hän on esiintynyt Lucernin bluesfestivaalilla muutama vuosi sitten, kun sinne koottiin eurooppalainen blues all stars -bändi. Hänen mielestään Tomi ehkä sopisi bändiimme. Tulin siis vain Gregin tilalle ja tietysti settilista meni täysin uusiksi. Kun Anders, joka oli bändin aivot, lähti, mietin mitä tapahtuu. Sitten löysimme Suomessa asuvan venäläisen Konstantin Kovalevin ja hän soittaa nyt bändissä kitaraa. Yhtään kokonaista albumia Moberg ei ole Leinon Karkkilassa sijaitsevassa Suprovoxstudiossa tehnyt, mutta esimerkiksi Trickbag on äänittänyt siellä joitakin kappaleita, jotka ovat päätyneet bändin levylle ”Trickbag With Friends, Vol. Sanoin kyllä, ja kun tulin ensimmäisiin harjoituksiin, paikalla oli koko Blue Weather Band – torvet, Urban, Fredrik ja kaikki. Little Mark oli kolme vuotta rumpalina. Asiakas voi esimerkiksi haluta ranskalaista sirkusmusiikkia 30 sekunnin mainokseen ja Anders hoitaa sen. – Se alkoi The Beat from Palookaville -bändissä. Hän soitti paljon myös Sven Zetterbergin kanssa. Hänen mielestään bändissä voisi hyvin olla kaksi kitaristia, ja kehotti meitä tutustumaan Tomiin varmuuden vuoksi. Tästä se kehittyi. Andersin idea oli tuoda Konstantin Kovalev bändiin. – Palookaville on yhtyeenä aivan erityinen. Hän myös levyttää Universal Recordsille mainosmusiikkia, tilauksesta erilaisten teemojen mukaan. Se on harmi, kun ajattelee miten hän soitti aiemmin – vaikkapa Knock-Out Gregin aikoihin. Siitä lähtien Tomi ja West ovat olleet Trickbagin vakiojäseniä
Noissa sivuprojekteissa on se hyvä puoli, että soitan niissä rumpuja – roolini on erilainen. Sain se Katrilta muistoksi. Kun jotain kuuntelen, se on samaa musiikkia, jota esitän: vanhaa bluesia, r’n’b:tä, skata. Asun yksiössä, eikä siellä oikein ollut sille tilaa. Sillä on joitain hänen albumeitaan, joitain tärkeitä valokuvia, julisteita ja hänen havaiji-paitansa, jota hän käytti Trickbagin keikalla. Olin varannut hommaan kaksi kameramiestä, mutta toinen sairastui tuntia ennen keikkaa ja toinenkin kameramies on kadonnut jonnekin, joten minulla ei ole sieltä videokuvaa, vain valokuvia. Minun ei tarvitse ottaa niin paljon vastuuta ja saan istua bändin takana. Johan soittaa rumpuja puolella CD:n kappaleista ja muilla rumpalina on Little Mark. Mutta usko minua – voin hyvin istua koko illan ja soittaa rumpuja kavereiden takana ja nauttia. Rockin’ Johnny Burginia, Aki Kumaria, Lynwood Slimiä ja Gregiä. Tein aikoinaan töitä kehitysvammaisten lasten koulussa ja ääntä ja meteliä riitti koko ajan, joten siinä varmaan syy. En arastele enää ottaa vastaan keikkatarjouksia rumpalina, jos joku pyytää. Minulla oli valtava vinyylikokoelma, mutta sitä ei enää ole. Edesmenneelle Sven Zetterbergille hän on pyhittänyt erityisen paikan sekä asunnostaan että sydämestään. Tomi ja West ovat mahtavia soittajia, ja he ovat olleet mukana niin kiertueilla kuin levytyksilläkin. He tekivät yhdessä hyvän vastaanoton saaneen CD:n, sekä kiertueen – ja nyt he kiertävät taas. Ruotsissa on niin paljon hyvä rumpaleita, kuten Knock-Out Gregin veli Marcus, suomalainen, vanha Trickbag-rumpali Björn Viitanen ja nyt Johan Svensson, joka soittaa Domestic Bumblebees -yhtyeessä. Kun minua katsoo lavalla bändin edessä, voisi luulla, että nautin siitä, että olen koko ajan valokeilassa. Yritän pitää hänen perintöään yllä. – Tärkeimmät bändini ovat Trickbag ja The Beat from Palookaville, mutta niillä ei ole riittävästi keikkoja. Se oli uskomattoman hieno ilta!. Harmi vain, ettei tribuuttia saatu dokumentoitua kunnolla. Sillä levyllä on myös mukana pianossa mahtava Fredrik von Werder, joka on Ruotsin vastine Otis Spannille. Johan on taitava ja hallitsee myös bluesin. Hän oli mukana Sven Zetterbergin ”Hollerin’ Up A Storm” -CD:llä ja Sven piti hänen tyylistään. Sain myös tilaisuuden toteuttaa Svenin tribuuttikonsertin Faschingissa, jossa oli suuri joukko esiintyjiä, mm. Irtisanouduin työstäni ja olen nyt päätoiminen muusikko. En erityisesti etsi uutta, mutta jos joku jakaa linkin, kuuntelen sen kyllä. Pidän siitäkin. Olen myös säestänyt rumpalina monia muusikoita, kuten mm. Se on trio, joka tekee hyvää uraa rockabillyja rock’n’rollpiireissä ja on soittanut Espanjassa, Italiassa ja joka puolella. – Kotonani on yksi seinä omistettu Sven Zetterbergille. Haluan soittaa säännöllisesti pitääkseni itseni käynnissä. Jos kaikki lasketaan, niin nyt pandemia-aikana minulla on kai ollut 6 tai 7 bändiä. – Myin hifi-laitteistoni. Se olisi pitänyt saada videoitua. TASAPAINOILUA YHTYEIDEN JA TASAPAINOILUA YHTYEIDEN JA ARKIELÄMÄN VÄLILLÄ ARKIELÄMÄN VÄLILLÄ Mobergilla riittää bändejä joka lähtöön, vaikka kaksi niistä ovatkin olleet hänelle jo kauan poikkeuksellisen läheiset. Kuuntelen musiikkia vain kun olen juhlimassa tai sitten puhelimestani. Eric Bibb ja Rolf Wikström. Blues News 3/2022 13 myötävaikutusta. Tällä hetkellä varmaan soitan eniten The Lowdown Saintsin kanssa. Tavoitteena on kuitenkin saada Trickbag ja Palookaville taas vauhtiin ja keikoille. Olemme Larsin kanssa tutkineet tätä musiikkia todella pitkään, ja vuosien varrella soittaneet ja tehneet kiertueita niin monien muusikoiden kanssa, ettei sillä ole merkitystä, mistä maasta muusikot tulevat. Kaikki eivät kuitenkaan esiinny jatkuvasti. – Roolini on olla bändin keulahahmo, joka välillä sekoaa, ja toisaalta yhtä hyvin se rumpujen takana istuva kaveri, joka nauttii siitä tilanteesta. Musiikki kuuluu lähtemättömästi Tommy Mobergin elämään myös hänen vapaa-aikanaan ja kotioloissaan. Siksi olen aloittanut sivuprojekteja. Pandemia-aika on ollut minulle siinä mielessä antoisaa, että olen saanut kehittää soittotaitojani. West tekee jonkin verran kiertueita myös The Whon Roger Daltreyn ja Dr Feelgoodista tunnetun Wilko Johnsonin kanssa
Lyyti kirjoitti muissakin asioissa. Hän oli tehnyt levyjä jo kuusi vuotta, muun muassa doowopia The Markeysin riveissä, tunsi levyalaa ja sen toimijoita. Ennen Red Birdiä he olivat levyttäneet THE SHANGRI-LAS Melodraaman mahtimimmit Melodraaman mahtimimmit The Lloyd Thaxton Show 23.2.1965. Liidiä niillä laulaa Betty Weiss. Lisäksi talliin liittyneet Ellie Greenwich ja Jeff Barry takoivat tähän aikaan hienoja kappaleita: Rememberillä he eivät olleet vielä säveltäjinä mukana, mutta jatkohitillä kyllä. Jimmy ei päätynyt raidalle sattumalta. Morton tiesi mistä kirjoitti kertoessaan Jimmystä, sillä hän oli ajautunut teininä syvälle Brooklynin jengikulttuuriin ennen kuin vanhemmat yrittivät pelastaa poikansa koukusta muuttamalla Long Islandille. Vaikka jälkimmäinen lukeutuu esimerkiksi lehden toimituspäällikön suosikkeihin, täydellistä Red Bird -patetiaa niissä ei vielä ollut. Oman Red Bird -levymerkin perustaneet Jerry Leiber ja Mike Stoller olivat harjoitelleet minioopperoiden luomista jo Coastersin levyillä, tyylinä silloin komediallinen rytmiblues. Kohtalokkaalta kuulostavat alkutahdit. Pysäyttävä, tarttuva ja yllättävä väliosa. Yhtiön kolmas osakas, George Goldner, tunnettiin alan parhaana myyntimiehenä. singlen Smashille (Simon Says / Simon Speaks) ja toisen Spokanelle (Wishing Well / Hate To Say I Told You So). Muiden jäsenten, Betty Weissin ja Ganserin kaksosten Margen ja Mary Annin kuiskauksia. Tunnelmaa luovia äänitehosteita. Myytti siitä, että Morton tuli alalle tyhjästä, on roskaa. Mary Weissin pistävän itkuinen laulu. REMEMBER (WALKING IN THE SAND) REMEMBER (WALKING IN THE SAND) Ensihitissä (Billboard Hot100 #5) oli heti tuttuja aineksia unohtumattomaksi, vaikka alun dialogi vielä puuttui. Aikakin oli oikea, sillä single kirkuvine lokkeineen julkaistiin kesällä 1964. LEADER OF THE PACK LEADER OF THE PACK Esitellään Jimmy. ”Shadow”, aina liikkeellä harrikallaan eikä koskaan tavoitettavissa, taisi olla sekin sumuverhon luontia, ensimmäisen polven tuottajabrändäämistä. Kappaleen sävy, kylmän järjestelmän alle musertuvan nuoren kapinallisen karu kohtalo, oli liikaa vanhemmalle polvelle, mutta teinit tekivät kipaleesta ykköshitin, ja musiikin historiaan saatiin yksi unohtumaton kuolonlaulu lisää. 24 Blues News 3/2022 PETRI LAHTI M iksi The Shangri-Las nauttii yhä horjumatonta kulttimainetta, vaikka se toimi täysillä vain muutaman vuoden 1960-luvun puolivälissä, levytti kappaleensa puhtaasti singlemarkkinoille eikä flirttaillut folkin tai tajunnan laajentamisen suuntaan. Hän on hylkiö muiden kuin omiensa (ja bänkseihin pakotetun laulajan) mielestä. Kappale muutti Shangri-Lasin uran: muutamassa kuukaudessa tuntemattomat teinitytöt Queensista päätyivät lavalle Beatlesin kanssa. Shangri-Lasin tuottajaa George ”Shadow” Mortonia on pidetty köyhän miehen Phil Spectorina, mutta hän teki kolmasosan yhtyeen biiseistä ja oli luomassa koko ilmiötä. Blues News pohtii asiaa yhtyeen kivijalkojen ja uran kiperien kysymysten kautta
Blues News 3/2022 25 Shangri-Lasin maineelle mystiikka Mortonin ympärillä teki toki hyvää. Väliosan kuulustelu, hyvä paha vai ilkeä, on täydellinen veto kappaleen säveltäneeltä ja esityksen tuottaneelta Mortonilta. PAST, PRESENT AND FUTURE PAST, PRESENT AND FUTURE Joutsenlaulu Red Birdille (Hot100 #59) oli erikoinen levy Shangri-Lasinkin mittapuulla. Hurjapää on taas mukana, mutta tällä kertaa hän merkkaa jenginsä reviiriä jalan kaupungin kaduilla. Jimmy yrittää panna elämäänsä uusiksi, mutta rivien välissä kuulijalle vihjataan, ettei katujen leima lähde hinkkaamallakaan niiden kasvatista. OUT IN THE STREETS OUT IN THE STREETS Seuraava askel. Vuonna 1989 nähtiin viimeinen esiintyminen, sitä ennen yhtye oli saanut oikeustaistelun jälkeen oikeuden nimeensä – kiinalaisravintolasta keksitty nimi oli jäänyt rekisteröimättä 1960-luvulla. Hän oli ajoittain mukana taas kiertueilla vuonna 1965. Lisäksi Take The Time oli Vietnamiin sotimaan lähteneiden urheutta korostava eikä ajan hengessä. Beethovenin pianosonaatti numero 14:n päälle rakennetulla ”ennen, nyt mutta miten jatkossa” -kelailulla ei kuulla laulua ollenkaan, vain Mary Weissin puhemonologia ja Ganserien hänelle esittämiä kysymyksiä. GIVE HIM A GREAT BIG KISS GIVE HIM A GREAT BIG KISS Kolmas huimaava hittisingle (Hot100 #18) vuoteen 1964, nyt joulumarkkinoille. Se oli Red Birdin loppu. Kun Leiber ja Stoller olivat täysin kyllästyneitä Goldnerin tapaan hoitaa asioita, Red Birdin fuusio Atlanticin kanssa oli kaatunut ja toimistossa ravasi niin leveäharteisia mafiaäijiä etteivät ovenkarmit olleet riittää, he myivät yhtiön liikekumppanilleen dollarilla. Shangri-Las siirtyi Mercurylle, jossa se oli tuuliajolla ja sai enää kaksi singleä julki. Tietojen mukaan hän tuli 17-vuotiaana raskaaksi, ja katumimmien söpönkolhosta imagosta huolimatta oli selvää, ettei keskiluokkainen Amerikka pystyisi hyväksymään nuorisoidolia, joka olisi yhdellä kertaa teiniäiti ja yksinhuoltaja. Viimeiset ensivaiheen keikat tehtiin 1968. Jengitoiminnan ja lauluyhtyeiden välinen yhteys tiedettiin kiinteäksi jo 1950-luvun New Yorkissa. The Sweet Sounds Of Summer / I’ll Never Learn ja Take The Time / Footsteps On The Roof liehittelivät astetta kypsemmin vanhaa Shangri-otetta, mutta taika oli poissa. Red Bird -ura alkoi rannalta, ja santaan se kaksi vuotta myöhemmin myös päättyi. MYYTIT YHTYEEN YMPÄRILLÄ MYYTIT YHTYEEN YMPÄRILLÄ Jäsenet ovat vaienneet täydellisesti siitä, mihin Betty Weiss katosi yhtyeestä pian ensihitin jälkeen. Vastaavia vastakkainasetteluja riitti muillakin huippukappaleilla: I Can Never Go Home Anymorella (Hot100 #6) äiti kuolee tyttären karkumatkan aikana, Give Us Your Blessings (Hot100 #29) on jokotai-tyyppistä painia vanhempia vastaan. Komea orkesteritausta, Mary Weissin tavallistakin epätoivoisempi ääni ja hiljainen väliosa tekevät tästä yhden yhtyeen muistetuimmista tulkinnoista (Hot100 #53). Nostalgiakiertueille jäsenistä ei ollut, muutamille pistekeikoille kyllä. Vaiettu on myös Mary Ann Ganserin kohtalo. Laulajan ja (ex-) kovanaaman välisen suhteen tämä pyrkimys on sekoittanut. Jälleen raidalla on mukana ristiriitaa ja kadunkulmien todellisuutta, kun sanoituksessa kerrotaan, että linjaa leveästi seilaava jäppinen on laulajakin. Vaikka välillä hänen kuolinsyykseen on tarjottu vuonna 1971 tapahtunutta verenmyrkytystä, vanhoista lehtileikkeistä on. Vaikka kiihkeä laulaja on lätkässä tähän ja biisin yleistunnelma innostunut, rasvis kuvataan sulkeutuneeksi ja synkäksi
Maksoin pyydetyt kolme euroa tinkimättä. Kunnes sitten nappasi, oliko neljä vuotta sitten, kun hyvä tuttavani fonisti Olavi Peltonen löysi kotoaan vanhoja kelanauhoja. OLAVI VIRTA OLAVI VIRTA Ola ei varsinaisesti ollut Kannat kattoon -materiaalia, mutta kirjoitin hänestä numeroon 6/1993 otsikolla ”Rockin’ Boppin’ Olavi Virta”. Niinpä on aika siirtää entinen ”todistettavasti ensimmäisenä rockia Suomessa 28.8.56 Linnanmäellä esittänyt Deep River Boys” hopeapallille. Saattaa olla, että tämä nykyisin netistäkin löytyvä filmi on kiertänyt myös muualla Suomessa. Veikko Tuomi kertoo elämäkerrassaan: ”Kerran Ola katseli otsa kurtussa sellaista rockia kuin Tutti Frutti [nuotti] ja sanoi mulle, että ota sä tuo. Siihen sanoin heti, etten mä tuommoisia osaa laulaa. HERMAN DE JONG HERMAN DE JONG ”Hollannin Elviksestä” tein artikkelin numeroon 6/2008. BILL HALEY BILL HALEY Mies tunnetusti toi virallisesti rock and rollin Suomeen 1955, mutta on ilmennyt, että hän käväisi täällä ennen läpilyöntiään parikin kertaa. Kyseessä oli nonstop-teatteri Kit-Cat Erottajalla Helsingissä, missä tallennetta (ei vielä musiikkivideo vaan soundie) oli pyöritetty. Rock Around The Clockin”. Ilmeni, että siellä oli mm. Kirjoitin aiheesta kirjassani ’Olavi Virta hurmiosta turmioon’ (2015), tuolloin jäi arvoitukseksi viimeksi mainitun alkuperä. Ei kun sisään levyjä kyselemään, joita löytyikin takahuoneesta. Se selvisi vasta kun omasta (!) levyhyllystäni löytyi nolosti kyseinen englantilaisen Don Langin savikiekko vuodelta 1956. Esitysvuosi oli luultavasti 1953, minkä uskotaan olevan myös savikiekon julkaisuvuosi. Väärässä olin, Helsingin Sanomat 19.2.55 hieman aikaisemmin pidetystä jazzkonsertista (ei selviä missä): ”Rhythm and Blues kappaleessa Shake, Rattle and Roll lauloi Brita Koivunen, eikä hassummin laulanutkaan”. Lailan esitykset, esim. Olen kuullut, että sittemmin on löytynyt toinenkin kopio. Helsingissä levy tutkittiin tarkoin ja kyseessä selvisi olevan Suomi-painos, josta ei aiemmin ollut tietoa. Rockista ei tietenkään ollut kyse, mahdollisesti kuitenkin r&b:stä tai sitten jazzista. Äänittäjä nauhoilla on ollut Peltonen, joka myös soittaa niillä fonia. En muista milloin, mutta kuulin radiossa vanhemman miehen kertovan, että hän oli ennen rockia jo nähnyt Bill Haleyn esittämässä valkokankaalla tämän biisin. Olihan Brita toki levyttänyt Jambalayan rockversiona 1959 mutta silti... Ne olivat Tutti Frutti, Hound Dog ja Rock And Roll Blues. Miehestä löytyi niin lehtijuttua, valokuvia kuin äänettömiä elokuvapätkiä. Se jäikin sitten tekemättä.” Tuosta saa sellaisenkin käsityksen, ettei Olakaan sitä ehkä tehnyt, vaikka rahat kuittasikin. Tässä yhteydessä voidaan vielä mainita lattarimies Sacy Sand, joka kesken Oh, Lady Be Goodin hillittömän scatlaulun Jyväskylän jameissa 1955 kajauttaa ”ROCK AND ROLL!” Toisen tiedon mukaan tämä olisi kuitenkin tapahtunut vasta 17.10.1956. Osa 18 BRITA KOIVUNEN BRITA KOIVUNEN Tapasin rouvan 1992 ja jutellessamme hän mainitsi laulaneensa Rock Around The Clockia jo 50-luvulla keikoilla. Kyllä kyllä, myötäilin hieman epäillen. Vaan ei mitään taltioitua ääntä. Tavanomaista tuubaa, paitsi yksi: Bill Haleyn Crazy Man Crazy / Whatcha Gonna Do London-savikiekolla. Sillä on etupäässä äänessä vielä levyttämätön Laila Kinnunen, joka laulaa yhden duetonkin Hermanin kanssa. Pistin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen biisin levylle (”Sadoin Sähkökitaroin Extra, osa 4”), olisi ollut suuri rikos pihdata tätä yhtäkään ylimääräistä päivää. Silloin ei ollut vielä julkistettu, että Olan jäämistöstä oli löytynyt maksukuitti kolmesta hänen laulamastaan, mutta julkaisemattomasta biisistä. Blues News 3/2022 27 HANNU NYBERG T odellakin, yllä olevan otsikon alla on viimeksi julkaistu juttu numerossa 4/1999 (sarja alkoi 3/1980). Mutta nyt aletaan päästä asiaan, HS 4.11.55 koskien pari päivää aikaisempaa Iskelmäkaruselli-tilaisuutta: ”Iskelmäpuolella kunnostautui Brita Koivunen laulamalla mm. Nyt on vihdoin aika ja syytäkin palata asiaan pienten päivitysten merkeissä. Tweedle Dee, ovat työn alla, eivätköhän nekin vielä julkisuuteen pääse.. Tästä on Levytukku julkaissut tuolloin nuotinkin suomalaisin sanoin (Pekka Saarto eli Sauvo Puhtila), sama koskee myös Tutti Fruttia. Todennäköisesti taustalla oli Onni Gideonin yhtye. Olin kesällä 2009 Oulussa ja kävellessäni kaupungilla osuin hieman sivussa olevan ostoja myyntiliikkeen eteen. keikkaäänite Porista syksyltä 1957. Sitten tulee kunnon ylläri, kun Herman pamauttaa ilmoille Rock Around The Clockin. Senkin jälkeen olen kyllä silloin tällöin kirjoitellut Suomi-rockista ja -rautalangasta ynnä ties mistä omilla otsikoillaan
Säestyksenä on kitara sekä Spede Pasasen nenätrumpetti! Hieman mennään kieli poskessa, rockhistoriaa silti. Samalla luin etikettiä: ’san. Ilmeisesti kävi niin, ettei soittelu lyönyt oikein leiville. Aivan erityisesti metsästin kokonaan julkaisematonta materiaalia, varsinkin rock and roll ja twist olivat kiven alla. 28 Blues News 3/2022 TIMO JÄMSEN TIMO JÄMSEN Kun vuosikymmenet sitten kustansin Timo Jämsenin kokoelma-LP:n ”Poika ja kitara – 1960–63”, siitä jäi harmittavasti puuttumaan yksi biisi, Piilosilla. En tiedä, miten loppupelissä kävi. Tapahtumailmoitus vuodelta 1958. Tarina on sen verran pitkä, että menen lyhyemmän kautta eli viranomaiset saivat vihiä, että firmasta oli ”herrasmiesten” ostettavissa tyttöjen (250 kpl) osoitteita ja puhelinnumeroita ties mitä tarkoitusperiä varten. Ehkäpä ensimmäinen löytöni on silti läheisin, Harri Sutisen & Bo Lutherin 4 biisiä 1962/3, jotka FBS julkaisi 1980. Merkittävimmät julkaisemani löydöt ovat (Rock-)Jerryn kaksi radioliveä 1961, Jorma Kaleniuksen & Rock Devilsin viiden biisin asetaatti 1960 sekä Suomen Elviksen Lars Herrmannin radiolive Tutti Frutti 1957. Kyllä – Timo Jämsen. Olin nähnyt singlen parikin kertaa Jämsenin kotona, mutta uteluihini hän vastasi aina vältellen. Valitettavasti 300 kappaleen painos lienee jo myyty loppuun. Suurtanssit-tapahtumailmoitus Karjalaisessa 13.8.1957 sekä Holger Hersholt -uutisointi Helsingin Sanomissa 29.4.1955 . Muutama vuosi sitten biisi osui sattumalta netissä eteeni ja päätin kuunnella sen pitkästä aikaa. Lopputuloksena oli isot sakot laittomasta työnvälityksestä ja pois maasta. Roobertin Rock Show’ssa 1961: Risto Kuutamo (kontrabasso), Heikki Kuivala (harmonikka), Kaj Fågelholm (laulu ja kitara), Jussi Raittinen (kitara) sekä näkymättömissä Manu Mantere (rummut). Oletan, että Jämsen halusi pitää nimensä piilossa, koska oli sopimussuhteessa toiseen levy-yhtiöön The Esquiresin kautta. Kyseessä on esittäjänimellä Kaarina Leskinen ystävineen julkaistu englanninkielinen Shakin’ Baby. Jo aikaisemmin olin saattanut julkisuuteen Jämsenin lyhyen mainosfilmivedon When The James Go Marching In (1961). Hyviä uutisia: pari kuukautta sitten ilmestyi Tom Sjöbergin julkaisema LP, jolla on kaksi Suomen Tommy Steelen 1958, Kaj ”Fogeli” Fogelholmin radiobiisiä 1962. Tunsin biisin, minulla oli siitä jopa vuosikaudet kasettikopio, mutta kellot eivät vain kilisseet. Mitään ei voitu kuitenkaan todistaa, kaverukset istuivat silti 40 päivää häkissä. Häneltä on julkaistu toinenkin mainosbiisi, jonka etsintä jatkuu. Niinpä hän perusti myöhemmin 1955 kaverinsa Paul Folkersenin kanssa ”mallitoimiston” nimeltä Central Cast. Sittemmin sain tietää, että mieheen liittyi epämääräisyyksiä sen verran, että hänet karkoitettiin maasta. Arvelisin onnistuneeni hyvin, 25 levyä (LP/ CD) puhunee puolestaan. Todellinen löytö oli kuitenkin, kun muutama vuosi sitten bongasin tuntemattoman Timo Jämsenin levytyksen vuodelta 1964. Aina sitä silti löytyi silloin tällöin. Keijo Ahola’. ennenjulkaisemattoman Jussi Raittisen kotiäänitteen Let’s Twist Again. Syy oli, ettei tätä ultraharvinaista esitystä tuolloin löytynyt edes Jämseniltä. Tuntipalkkaa luvattiin nuorehkoille naispuolisille malleille silloista rahaa 1000–1500 markkaa. Tarina jatkui kuitenkin pian, kun Hersholt alkoi suomalaisen asianajajansa avustuksella vaatia laittomasta pidätyksestä Suomen valtiolta kolmen miljoonan markan korvausta. Pahimmillaan miehiä epäiltiin jopa valkoisesta orjakaupasta. HOLGER HERSHOLT HOLGER HERSHOLT Tanskalainen Suomessa levyttänytkin havaijikitaristi 50-luvun alkupuolella, josta kirjoitin numerossa 2/2006. ARKISTOLÖYTÖJÄ ARKISTOLÖYTÖJÄ Varmaankin BN:n lukijat ovat tietoisia, että erääksi elämäntehtäväkseni tai suorastaan kutsumuksekseni muodostui julkaista kaikki mahdolliset rock and rolliin, twistiin, nuorisoiskelmään ja rautalankaan jollain tavoin liittyvät äänitykset, eritoten ne, jotka isot levyyhtiöt jättivät paitsioon sekä kellarinauhat. Sehän on Jämsenin oikea nimi! Ja mitenkä tuo laulaja kuulostaa niin tutulta. Ne ovat kuitenkin Ylen Elävässä arkistossa hieman vaikeasti löydettävissä. Kaarina oli Miss Suomi 1962. Pääsin vihdoin korjaamaan tapauksen CD:llä ”Eläköön twist!” (2018), mikä sisälsi suomalaiset twist-tittelit vuodelta 1962 sekä runsaasti ekstroja, mm
Blues News 3/2022 29 RAUTALANKAA RAUTALANKAA Varsinainen ”Graalin maljani” rautalangan ja varhaisen beatin julkaisun kohdalla on ollut muusikko Pertti Kilpeläisen vuonna 1963 Helsingin Haka-kerhossa tekemät liveja treeniäänitykset The Esquiresin molempien kokoonpanojen sekä oman yhtyeensä The Wanderersin osalta. Peten ja Petrin toimesta. Olkaa kuitenkin huoleti, Suomi-rockin kaivelu jatkuu varmasti entiseen malliin mm. pohjoiskarjalaisetkin pääsivät hämmästyttävän aikaisessa vaiheessa kokemaan liverockia, itse artistista ei tosin tiedetä juuri mitään. Lehti-ilmoitusten perusteella Douglas McQueen keikkaili eri puolella Suomea ainakin 1954–1957 (leikkeet: Osmo Asikainen ja Mikael Huhtamäki).. Ikä ei sinänsä vielä paina, mutta jotenkin tuntuu siltä, että nyt on sopiva aika lopettaa. Senkin jälkeen on löytynyt uutta, kannattaa tsekata tuubista The Four Devils -livetaltiointi 1963, tunti tiukkaa keikkaa! PS. Kiitos näistä vuosista lukijoille! Pertti Kilpeläinen Helsinkiläisten ohella mm. Eipä tiennyt Pertti vuonna 1963, minkä rautalankahistoriallisen kulttuurityön teki. Pääsin nauhojen kimppuun jo vuonna 1981 Esa Pulliaisen kanssa. Jatkoa seurasi vuosina 2009–17, kun olin tiimissä julkaisemassa kymmenosaista ”Sadoin Sähkökitaroin” -sarjaa. ”SS:lla” on runsaasti paljon muutakin julkaisematonta arvotavaraa, esimerkiksi The Steelers 1963, Remu rummuissa. Ikävä kyllä sain maaliskuussa Jussi Raittiselta tiedon Pertin (11.1.1944 – 13.3.2022) kuolemasta. Kaikkiaan olen ammentanut Kilpeläisen nauhoilta yli 50 esitystä – ja lisääkin olisi. Hämmentävä yhteensattuma: tasan 50 vuotta sitten olin ensimmäisen kerran BN:n avustaja numerossa 3/1972. Lisäksi niiltä löytyy Eeroa ja Jussia duona 1962. Asiaan toki vaikuttaa myös eräs henkilökohtainen syy
Uum-ta, tapuu-puum. Jopa R&B-artistit ja lauluyhtyeet julkaisivat omia näkemyksiään genren saloista. Orkesterijohtajan huudot olivat kuin isoja huohotuksia ja korahduksia ilmassa. Siksi nyt on hyvä hetki perehtyä kuulun orkesterinjohtajan vajaat kymmenen vuotta myöhemmin levyttämään ”Havana, 3 a.m.” -albumiin ja tarkistaa, mitä sitten tapahtui, kun Prado pääsi levyttämään musiikkiaan Nueva Yorkissa ja Los Angelesissa. On tunnelmaa luovia alkusoittoja, lennokkaita väliosia, kiimaisia loppuhuipennuksia. Se kuuluu: heti ensi tahdeista selviää, että nyt kuullaan aitoa latinomusiikkia eikä amerikkalaisia viihdekappaleita kevyin lattarisävyin. Näin Jack Kerouac kuvaa beat-kirjallisuuden hengästyneessä klassikossaan ”Matkalla” hetkeä, kun teoksen levottomat kulkijat Sal ja Dean päätyvät Meksikossa bordellin salonkiin keskellä kuumaa iltapäivää ja tajuavat siellä perstuntumalla mambon salat. Jos haluaa kuulla rehevää mutta hyvin äänitettyä, vireää ja taidokkaasti soitettua latinomusiikkia, ”Havana, 3 a.m.” on hieno aikamatka tropiikin lämpimään yöhön ja kadotettuun aikaan ennen Castroa. Uum-ta, ta-puu-puum. Blues News 3/2022 31 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 25 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 25 PETRI LAHTI M ambokuume riehui Yhdysvalloissa vuonna 1954, mutta tämä sykkivä musiikki oli voinut hyvin jo pitkään ennen sitä ja jatkoi rytmikulkuaan myöhemminkin. Ihmetys oli sitten melkoinen, kun sain levyn lautaselle: tämä villi musiikki oli juuri sitä, mistä Kerouac kirjoitti. Mukana on tuttuja melodioita, Besame Muchoa, Granadaa ja Peanut Vendoria, jotka on soitettu komeasti ja arrattu kekseliäästi. Jälkikäteen sitten tajusin, että olin osunut napakymppiin saman tien. Sen jälkeen poimin aina jokaisen vastaan tulleen Perez Pradon singlen haltuun, mutta en löytänyt niiltä yhtä kiihkeää tunnelmaa kuin tuolta Seeco-platalta. Itse suosin edelleen vielä eläimellisempiä Pradon 1940-luvun tulkintoja, joiden äänityspaikoista ja -ajoista ei ole yhäkään tarkkaa tietoa, mutta tämä yöllinenkin Havanna tarjoaa kyllä puntille riittävästi tutinaa.. Pianon vesiputoukset ryöppysivät päällemme kovaäänisestä. Bongot paukkuvat, trumpetit kiljuvat ja Prado huutelee sekaan terhakkaita ”anna mennä” -komentojaan soittajille. Vaikka mambo oli 1950-luvun puolivälissä kesyyntynyt, se oli suositumpaa kuin koskaan. Maailman rytmi. Pradon osalta RCA oli keskittynyt julkaisemaan hänen aiemmin tekemiä levytyksiään, mutta tälle vuonna 1956 ilmestyneelle albumille, vähän kuin aamuyöllä Havannassa, yhtiön valkokauluspäättäjien suojaus oli laskenut ja Prado saanut luvan levyttää näkemyksensä mambosta kunnon studiossa mutta kappalemateriaalista tai sovituksista tinkimättä. PEREZ PRADO AND HIS ORCHESTRA PEREZ PRADO AND HIS ORCHESTRA Havana, 3 a.m. Rummut olivat mielipuolisia. Unohdetuissa albumeissa tutkitaan mitä tapahtui, kun RCA päästi mambokuningas Perez Pradon tekemään aitoa albumia vähän sen jälkeen, kun kuumin huuma maassa oli taittunut. Omalta osaltani valaistumisen hetki tapahtui huomattavasti vähemmän syntisessä miljöössä, kun joskus 1980-luvulla löysin Black&White -levykaupan lootasta kannettoman EP:n, jonka esittäjä oli Perez Prado orkestereineen ja levymerkkinä Seeco. Kokonaisuuden kruunaa paksulle pahville painettu tunnelmallinen kansikuva. Omia suosikkejani ovat kohtalokkaita sävyjä tavoitteleva Bacoa, akustisen kitaran sävyttämä vauhdikas Peanut Vendor ja kunnianhimoisesti polveileva Baia, mutta kannat pysyvät katossa koko levyn. Seeco oli julkaissut Ranskassa Pradon joko synnyinmaassaan Kuubassa ja asuinmaassaan Meksikossa 1940-luvulla levyttämiä kappaleita, joissa touhu oli raisuimmillaan. Musiikki on suoraa, välillä jopa tyrmäävää, koko ajan eloisaa ja ilmavaa. (RCA Victor LPM 1257) La Comparsa / Desconfianza / La Faraona / Besame Mucho / The Freeway Mambo / Granada // Almendra / Bacoa / Peanut Vendor / Baia / Historia De Un Amor / Mosaico Cubano Trumpetit soivat niin kovaa, että luulin niiden kuuluvan suoraan aavikolle. Kun musiikki ei tunne tunnetusti rajoja, siellä täällä kuuluu jatsista otettuja vaikutteita, big band -brasseja ja ajan nuorisomusiikista tuttua tempoa, mutta kokonaisuutena levy on hieno sukellus afrokuubalaiseen sykkeeseen
PAT LEWIS SOOLOURALLE PAT LEWIS SOOLOURALLE Kesällä ‘66 Adorables hajosi. Kaikilla oli yhteys Motowniin, jolle levyttivät myös valkoiset Hollowayn siskosten mukana Los Angelesista Motownille siirtyneet Helen ja Kay Lewis. Golden World 4/5 Deep Freeze Daddy Please 10 School’s All Over Be 25 Ooh, Boy! Devil In His Eyes Mielenkiintoisinta näissä levyissä on Motownvaikutteet. Golden World 42 Can’t Shake It Loose Let’s Get Together Esikuva ei ollut enää Motownin soundissa, vaan rehellisemmässä soulissa, lähinnä tulee varsinkin Patin pehmeän laulun osalta mieleen Jackie Ross. Näin siitäkin huolimatta, että hänellä oli pieni kytkös Motowniin, koska hän oli ehtinyt toimia tuuraajana studioyhtye The Andantesissa. Soul Discograhyn listauksista ilmenee, että vuonna 2006 julkaistiin numerolla Sonic Wax 011 Patin single Loves Creepimg Up On Me, joka on todennäköisesti Golden Worldin hyllylle jäänyt julkaisematon. Perhe muutti Detroitiin 50-luvun alussa, siellä tytöt viettivät ratkaisevat lapsuusja kouluvuotensa. Toinen tunnettu tieto hittirintamalta oli Andantesin kuutamokeikka Chicagoon keväällä ‘67, jolloin levytettiin Jackie Wilsonin Higher And Higher. Tekstivihko kertoo, että levytys tehtiin Bettie Winstonin laulaman demon päälle lisäämällä siihen Marvelettesien kuoro-osuudet. Sama pätee keskinkertaiseen b-puoleen, jonka kiinnostavin pointti Patin tulevaisuuden kannalta oli se, että sävelmän laati Don Davis. Palkkioksi Adorables sai levyttää kolme singleä, joista ensimmäinen ehdittiin julkaista jo ennen Reflections-avausta. 32 Blues News 3/2022 PEKKA TALVENMÄKI A jatus Detroitissa 60-luvulla laulaneista siskospareista ei ole ollenkaan uusi tai outo. Pat Lewisin päätöksen tekoa helpotti se, että Don Davis ja LeBaron Taylor olivat perustaneet pienen Solid Hit -nimisen levymerkin, jolle Pat siirtyi ja levytti vajaassa kahdessa vuodessa neljä singleä: Solid Hit 101 Look At What I Almost Missed No Baby No 105 Warning I’ll Wait. Soul Discographysta löytyy merkintä vuonna ‘63 tehdystä julkaisematta jääneestä Hamiltonin ja Lamont Dozierin säveltämästä demosta Grass Seems Greener, jonka esittäjäksi on merkitty Bettie Winston. Tämä suunnitelma toteutui Chicagossa RCA:n studiolla. Pat Lewisille Wingate halusi antaa vielä mahdollisuuden. Etsimättä tulevat mieleen Brenda ja Patrice Holloway, Freda ja Scherrie Payne, Martha ja Lois Reeves. Single piti alun perin julkaista Hamiltonin Correc-Tonella, mutta samoihin aikoihin Ed Wingate perusti Motownin kiusaksi Golden World -firmansa ja hän halusi PAT & DIANE LEWIS Autokaupungin soul-siskokset Autokaupungin soul-siskokset Reflections-singlen omalle merkilleen. Siltä se ainakin kuulostaa, vauhdikas mutta vähän tukkoinen esitys, jossa on Motown-henkeä hitusen enemmän kuin julkaistun singlen puoliskoilla. George Clinton ja Sidney Barnes saivat tehtäväkseen kirjoittaa laulu erään paikallisen tiskijukan hokeman ”I’m into something I can’t shake it loose” pohjalta, näin syntyi vauhdikas mutta puuroinen kohellus Can’t Shake It Loose, josta toivottiin hittiä, mutta suosio jäi paikalliseksi. Kovin moni ei käyttänyt tätä mahdollisuutta, jatkossa vain Edwin Starr pystyi hyötymään siirtymisestään Gordyn talliin niin, että se auttoi häntä nostamaan uransa huipputasolle. Yksi luonnollinen syy oli se, että Betty Winston oli mennyt naimisiin ja odotti lasta, loppu selittyy sillä, että Golden Worldin rahkeet alkoivat loppua kilpailussa Motownin kanssa, hyvistä levyistä huolimatta Adorables ei ollut riittävän kiinnostava. Uusi yhtye otti käyttöön nimen The Adorables ja esiintyi koulutapahtumissa ja muissa paikallistilaisuuksissa. Varsinainen menopala on keväällä ‘64 julkaistu School’s All Over, jossa välittyy aiheeseen olennaisesti kuuluva riehakkuus. 60-luvun alussa Lewisin perheen naapurissa asui Dianen hyvä ystävä Jackie Winston, joka hänkin oli laulamisesta kiinnostunut. Betty oli pari vuotta muita tyttöjä vanhempi ja hän oli ehtinyt käydä Motownin studiolla taustakuorotehtävissä ja siellä tutustunut tuottajavelmu Bob Hamiltoniin. Näin kävi ja single nousi poplistan kuutoseksi toukokuussa ‘64. Bob Hamilton sai tilaisuuden kuulla Adorablesin esiintyvän ja pyysi sitä avustamaan sessiossa, jossa valkoinen Reflections-yhtye levytti Hamiltonin ja Freddie Gormanin säveltämän pikkuhumpan Just Like Romeo And Juliet. Tytöt houkuttelivat Patsyn harjoituskaverikseen ja kun neljänneksi jäseneksi saatiin Jackien isosisko Betty, oli tyttökvartetti valmis. Historiikkeihin merkittyjä erityisiä gospelnimikkeitä ei ole tiedossa, mutta musiikin harrastus oli silti aktiivista, varsinkin Pat on muistellut laulaneensa seurakunnan kuoron ohessa kouluporukoissa, talenttitapahtumissa ja ylipäätänsä kaikkialla missä laulamiseen tarjoutui tilaisuus. Pat, virallisesti Patsy on syntynyt 23.10.1947 ja pikkusisko Diane 14.10.1948. Motown-esikuvista tulee ensimmäisenä mieleen Marvelettes ehkä siksi, että ykkössolisti Betty Winstonin altossa on samanlainen hitusen karhea sointi kuin Marvelettesien Gladys Hortonilla. Kun Berry Gordy osti Wingaten vuoden ‘66 lopussa, annettiin merkin artisteille mahdollisuus siirtyä Motownille entisen sopimuksen ehdoin. Tarkkaa tietoa siitä millä Motown-levyillä hän ehti olla mukana ei ole, historiikkien mukaan ensimmäinen iso hitti noissa merkeissä oli Stevie Wonderin Uptight vuoden ‘66 alussa. THE ADORABLES THE ADORABLES Pat ja Diane ovat syntyisin Johnstownista Pennsylvaniasta. Pat Lewis tajusi, että Motownilla oli liikaa levyttäviä tyttöartisteja ja sen takia hän ei tarttunut tarjoukseen. Asia tarkentuu Motown Girls -kokoelmalla ”Finders Keepers”, jossa sävelmä on merkitty Marvelettesien esittämäksi. Deep Freeze on selvä tapaus, niin vahvasti se jäljittelee Martha & The Vandellasin Heat Waven kulkua ja tunnelmia, vauhdikas tyttöyhtyelevy joka suhteessa. Muut neljä raitaa ovat hitusen vaisumpia, mutta kyllä Adorables niilläkin paljasti olevansa energinen yhtye. Heidän ”kaimaparinsa” muodostivat Pat ja Diane Lewis, joilta myös löytyy ohut Motown-yhteys, mutta jotka vaikuttivat lähes kokonaan kilpailijoiden leivissä ja jos tarkkoja ollaan, ainakin läpi 70-luvun Detroitin ulkopuolella Memphisissä
MEANWHILE... Blues News 3/2022 33 109 No One To Love (I Owe You) Something 112 The Loser Baby I Owe You Something (instr.) Näistä ei ole pahaa sanottavaa, hyvää joskin vähän sävytöntä 60-luvun lopun tyttösoulia. Niin kuin yleensä näissä tilanteissa kyse oli rahasta, Pat ei saanut firman pienestä kassasta sitä mistä oli sovittu. Parliamentin I’ll Wait on hieno aikansa balladi, mutta nätisti sen lauloi myös Pat Lewis. Itse levy on tuhti rytkyraita, jonka taustassa on helppo huomata Motown-vaikutteet. Parhaat Solid Hit -onnistumiset olivat mielestäni sujuva vauhtipala Warning ja tyylikkäästi sovitettu medium (I Owe You) Something. Diane Lewisin virallinen sooloura alkoi vuonna ‘67 Ed Wingaten perustamalle pienelle Love-merkille levytetyllä dramaattisella balladilla Please Let Me Help You. jen numerot ovat SJ 1003 ja SJ 1006. Ensimmäinen havainto on Grapevine-merkillä vuonna ‘79 julkaistu Say It Isn’t So (GRP 125) ja koska levyssä on merkittynä sekä RCA että tuottaja Popcorn Wylie ja koska Adorables ilmiselvästi laulaa taustalla, niin lienee varmaa, että kyseessä on vuoden ‘66 paikkeilla tehty alun perin hyllylle jäänyt tuote. Palataanpa takaisin vuoteen ‘66, jolloin Adorables hajosi ja Pat Lewisin sooloura alkoi. Betty ”Boo” Winston Tällä vuosikymmenellä on Bettyn vanhoja levytyksiä julkaistu kaksin kappalein Soul Junction -merkillä, My Man Flintja Spellbound-raito. Se sisältää toisenkin Bettyn nimiin merkityn raidan Somebody Stop That Boy, joka puolestaan löytyy myös koosteelta ”Popcorn’s Detroit Soul Party”. MEANWHILE... I’ll Wait ja Look At What I Almost Missed ovat tutumpia Parliament-yhtyeen versioina, molemmat ovat George Clintonin sävelmiä, mutta Pat Lewisin esitykset ovat alkuperäislevytyksiä. Bettyn versio on erittäin terhakka, minun aivoitukseni mukaan northern soulia parhaimmillaan. Jälkimmäinen löytyy myös 90-luvun puolivälissä julkaistulta Goldmine/Soul Supply -CD:ltä ”Detroit Soul Of Popcorn Wylie”. Se ei ollut kummoinenkaan menestys, mutta herätti sen verran huomiota, että Wand otti sen julkaistavakseen, samalla Herman Griffinin nimi lisättiin tuottajaksi ja singlelle väännettiin puoli minuuttia ylimääräistä pituutta. Bettyn tekemisistä ei ole pikkutarkkoja tietoja, koska hänen studiokäyntiensä tulokset on julkaistu vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Omilla tahoillaan myös Betty Winston ja Diane Lewis jatkoivat Detroit-soulin parissa. Somebody Stop That Boyn levytti alun perin Jimm(e)y Soul Clark Wylien Soulhawk-merkille ja kuulostaa siltä, että Bettyn coverissa on käytetty originaalin taustaa. Singlen esittäjäksi on merkitty Betty Boo, joka oli Bettyn jo varhaislapsuudessaan saama lempinimi. Hän pysyi kuitenkin soulkuvioissa mukana monenlaisten vierailujen turvin sekä levyillä että lavoilla. Paremmuusjärjestyksiä on turha miettiä. Parhaiten tunnetaan tuurauskeikat Aretha Franklinin taustalla, jotka historiikkien mukaan johtivat myös studiokäyntiin. Tämä piti tarkistaa ja koville otti, mutta löytyihän se, Pat oli taustakuorossa Arethan suurimpiin menestyksiin kuuluneella ”Spirit In The Dark” -albumilla. Vaikka Pat Lewisilla oli hyvät välit Don Davisin kanssa niin kaikki ei Solid Hitillä mennyt toiveiden mukaan
Isaac Hayes oli jo omansa tehnyt, mutta ”Presenting”-niminen LP oli rumimpien arvioiden mukaan vain ryyppäjäisissä purkitettu vitsi. Kun Don Davis siirtyi Staxille taustahommiin vuonna ‘69, hän vei Pat Lewisin mukanaan. En tiedä, onko vuosiarvaukseni ‘66 oikea, levy kuulostaa sataprosenttiselta 60-luvun puolivälin Supremes-kopiolta fonibridgeä myöten. Varsinkin I Don’t Like To Lose on hyvinkin mukava soulpala, sävelmä on pikkunätti ja solisti-Washingtonilla on kömpelö surullinen ääni. The Group kutsuttiin taustalle ja sen jälkeen se esiintyi lähes jokaisella Isaacin levyllä 70-luvun lopuille saakka käyttäen pitkään nimeä Hot Buttered Soul lisäksi niin, että Pat hoiti lähes poikkeuksetta kuoroosuuksien sovitukset. Pat Lewis on väittänyt Hot Buttered Soul -yhtyeen olleen mukana lähes kaikkien 70-luvun alun Stax-artistien levyillä. Prophonics 2029 I Don’t Like To Lose The Light Of Day Etikettiin merkittiin esittäjäksi The Group featuring Cecil Washington, mikä mairittelee Groupea, sillä se oli kummallakin puolella vain enkelikuorona Washingtonin soolo-osuuden takana. Kolmikolla ei ollut muuta nimeä kuin The Group, mutta se oli niin virallinen, että sen tiimoilta levytettiin yksi single. Listausten mukaan hän ei ole muuta levyttänyt paitsi vuosia myöhemmin yhden gospel-singlen, lisäksi löysin maininnan, jonka mukaan hän on nuoruudessaan ollut tavalla tai toisella Marvin Gayen kaveri. HOT BUTTERED SOUL HOT BUTTERED SOUL Palataanpa vielä kerran vuoteen ‘66. Hyllyntonkijat ovat nimittäin löytäneet esityksen Keep A Hold On Me, joka on julkaistu Euroopassa numerolla Goldmine 30. Isaac palkkasi yhtyeen myös live-esiintymistensä kuoroksi, jolloin se toimi sekä lämmittäjänä että taustalla. Tähän voi kyllä olla sekin selitys, ettei trio koko aikaa voinut esiintyä yhdessä, esimerkiksi Dianen mukanaoloa jarrutti naimisiin meno, uusi sukunimi Davis esiintyy satunnaisesti Staxin kansiteksteissä. Mainittu ryhmä oli tällöin ehtinyt muuttua kvartetiksi, vuonna ‘74 mukaan tuli hajonneen The Charmels -yhtyeen solisti Barbara McCoy. Asia sovittiin, mutta kenties tästä syystä Hot Buttered Soul -nimeä ei vuonna ‘76 tapahtuneen Staxin konkurssin jälkeen käytetty, vaan tytöt on merkitty omilla nimillään. Tässä malliksi nimiä, jotka omasta albumihyllystä löysin: David Porter (”Into A Real Thing”), Eddie Floyd (”Soul Street”), Inez Foxx (”At Memphis”), John Gary Williams (”John Gary Williams”), Albert King (”I Wanna Get Funky” ja ”The Pinch”), Billy Eckstine (”Stormy”), Johnnie Taylor (”Rated Extraordinaire”), Shirley Brown (”For The Real Feeling”) ja vielä Staxia sivuten Denise LaSalle (”Under The Influence” ja ”The Bitch Is Bad”) sekä Luther Ingram (”I’ve Been Here All The Ylempänä Hot Buttered Soul, alempana Pat Lewis. Koska Hayesilla oli uusia ideoita, hänelle annettiin mahdollisuus toiseen yritykseen. Firman uusi pomo Al Bell oli saanut päähänsä, että jokaiselle talon artistille oli annettava mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Tuo mahdollisuus oli ”Hot Buttered Soul”, yksi modernin soulin huipputöistä. Kokoonpano siis vaihteli, yksi tunnetuimmista projekteista oli Shaft, jonka levyversiossa on merkintä Pat Lewis, Rose Williams ja Telma Hopkins. 34 Blues News 3/2022 Love 101 Please Let Me Help You My Darlin (instr.) Wand 1183 Please Let Me Help You I Thank You Kindly 1191 Without Your Love Giving Up Your Love On noita mestariteoksiksikin kehuttu, mutta miten lie, minun mielestäni kaikki neljä raitaa ovat latteahkoja, vähän ylisovitettuja balladintapaisia. Vuonna ‘76 Dionne Warwickin kanssa levytetyn duettoalbumin kuorossa puolestaan on ollut HBS:n peruskoostumus ja sen lisäksi Dionnea tukemassa sisar Dee Dee ja Darlene Love. Isaac tarvitsi levylleen enkelikuoron ja Don Davis pyysi Pat Lewisia apuun. Tästä syntyi jossakin välissä pientä skismaakin, kun tytöt tekivät mielestään tuplatyötä mutta saivat palkan vain enkelitehtävistä. Kiva levy kopioinnista huolimatta. Lewisin siskoksilla oli ystäväpiirissään entinen koulukaveri Rose Williams, jonka kanssa he alkoivat harjoitella ja vähän esiintyäkin sen jälkeen, kun Adorablesin hajoaminen alkoi näyttää selvältä. Giving Up Your Love on kaikilta osin vakuuttavin esitys, mutta sen tehoa vähentää The Players -yhtyeen samaan aikaan ilmestynyt huomattavasti vahvempi versio, jonka esittäjäksi on yleensä merkitty The Twentie Grans, koska haluttiin välttää sotkeentumiset muiden Players-nimisten yhtyeiden kanssa. Diane ehti levyttää jo ennen Love-singleäkin
Loppukevennyksenä tähän kohtaan voisi vielä muistuttaa Kohtuullisen Hyvän Musiikin Ystävien suosikkilevystä Disco Duck, joka oli ykköshitti vuonna ‘76. Pahimman laatuista Levinelonksutusta kummempaa en erottanut, ainoa lievä poikkeus on balladintapainen Don’t Memories Mean A Thing, pahimman pettymyksen puolestaan aiheuttivat vanhat hyvät chi soul -raidat Selfish One ja Rescue Me, jotka oli onnistuttu läpsyttämään olemattomiin. Vuonna 2002 Pat sairastui vakavasti harvinaiseen veritautiin, mutta selvisi vaikeiden leikkausten jälkeen ja palasi laulamaan. Clintonin mukana Pat joutui taustaenkeliksi niinkin vieraaseen ympäristöön kuin Red Hot Chili Peppers -yhtyeen albumille ”Freaky Styley”. Blues News 3/2022 35 Time” ja ”(If Loving You Is Wrong) I Don’t Want To Be Right”), lisää löytyy diskografioista. Lisäksi hän kierteli entisten Vandella-tyttöjen Annette Beardin ja Rosalind Ashfordin kanssa nimellä The Original Vandellas. Vuonna 2008 hän palasi vielä Englantiin tarkoituksenaan levyttää Ian Levinen kanssa albumi, jolla oli työnimenä ”Disco 2008”, mutta tuo projekti jäi kesken terveyden pettäessä. Pat ystävystyi Motorcityllä viettämänään aikana Levinen kanssa, kutsui häntä haastattelussa hyväksi kaveriksi ja on jatkanut yhteistyötä myöhemminkin. Muutaman vuoden ajan Pat oli Levinen luottonainen, hän levytti kolmisenkymmentä raitaa, osan yksin osan Andantes-tyttöjen kanssa ja oli enkelikuorossa lähes kaikessa mitä Motorcityllä levytettiin. Hän oli muuttanut takaisin Detroitiin ja perustanut sinne oman yhtyeen, mutta esiintymisiä oli harvakseen, koska hän ei omien sanojensa mukaan halunnut tehdä diskokeikkoja. Albumeja ilmestyi kaksi, ensin 90-luvun alussa ”Separation” (MOTCCD 65) ja vuonna ‘96 USA:ssa kokoelma ”The Best Of Pat Lewis” (Motorcity HTCD 7721-2). Lubinskyn organisoimassa Motown – The Old Days -nimisessä projektissa, jonka tähtiesiintyjinä oli tukku todellisia ex-tähtiä. Niiden esittäjiksi on merkitty 103rd Street Gospel Choir & Pat Lewis, mikä ei hänen omien sanojensa mukaan vastaa totuutta, koska hän lauloi levyt käytännössä täysin yksin. Kun sen esittäjä Rick Dees lähti Cast Of Idiots -yhtyeineen maata kiertämään, tarvittiin kuoro-osastoon vahvistusta ja mukaan lähti myös HBS-tyttöjä. Intoa riitti, sillä vuonna 2007 Pat oli artistina ja tuottajana tekemässä fonisti Duane Parhamin levyä ”Motor City Sax Appeal: My Tribute To The Motown”. Yritin urhoollisesti kuunnella jälkimmäisen CD:n läpi, mutta turhautunut on ainoa olotilaani kuvaava sana. Pian noiden projektien jälkeen Pat teki muutaman Golden World -kaverinsa kanssa kiertueen Englantiin ja niistä kuvioista hänet poimi Ian Levine Motorcity-projektiinsa. Virallisiin listauksiin häneltä on merkitty kaksi omaa singleä: Motorcity 76 No Right Turn No Right Turn (instr.) 105 (Ooh Wee Oooh) Sweetest Feeling City Light Patin tunnetuin Motorcity-levytys oli numerolla Debut 3131 julkaistu Separation, joka sai Blues & Soul -lehdessä ansiottomat kehut ja valinnan viikon levyksi. Piristyminen alkoi vanhan ystävän George Clintonin johdolla, Pat oli taustajoukoissa 80-luvun albumeilla ”Some Of My Best Jokes Are Friends” ja ”R&B Skeletons In The Closet”. Vuonna 2005 hän oli mukana T.J. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään uutta, ei hyvää mutta ei onneksi mitään huonoakaan, mikä toivottavasti merkitsee, että Pat on nykyäänkin hengissä, parhaassa tapauksessa laulukuntoisena.. IAN LEVINEN KAVERI IAN LEVINEN KAVERI 80-luvun alku oli Pat Lewisin uralla hiljaista aikaa. Samana vuonna Pat tuli sisarensa Dianen ja ystävänsä Betty Winstonin kanssa Englantiin ikään kuin Adorablesin reunion-kiertueelle. 1990ja 2000-lukujen vaihteessa Pat levytti ainakin neljä hengellistä albumia, ”Gospel Choir At Christmas”, ”The Spirit Of Gospel”, ”Gospel Favourites” ja ”Simply Gospel”
Ne eivät kuitenkaan ainakaan silloin vaikuttaneet Osoitteessa Vuorikatu 19 aivan rautatieaseman lähettyvillä on Helsingissä Arthurniminen hotelli. Kun Memphis Slimistä nykyisin kirjoitetaan tai puhutaan, on syytä korostaa kahta asiaa. Yksiselitteisten henkilötietojen mukaan John Chatman oli syntynyt Memphisissä 3.9.1915 ja kuoli 72-vuotiaana munuaisvaivoihin Pariisissa 24.2.1988. Ja kun sen tekijänoikeudet olivat John L. päivänä 1972 sinne saapui kuitenkin seurue, minkä jäsenistä joillekin erilaiset päihdykkeet olivat varsin tuttuja. Ja siellä saimme koko illan nauttia erilaisia juomia. sellaiset kuuluisuudet kuin Willie Mae ”Big Mama” Thornton (1926–84), Aaron ”T-Bone” Walker (1910–75) sekä sukunimikaimat ”Big” Joe (1903–82) ja Robert Pete Williams (1914–80). Chicagoon hän asettui vuonna 1939, ja jo seuraavana vuonna käynnistyi hänen levytysuransa. Kysymyksessä oli tuon vuoden ensimmäisen American Folk Blues Festival -kiertueen pääjoukko, mihin lukeutuivat mm. Vuonna 1947 Memphis Slim muokkasi jonkin verran Sparksin veljesten tuotosta, merkitsi sen omiin nimiinsä ja varusti sen uudella nimellä Nobody Loves Me. Joka tapauksessa myös heidän osuuttaan oli silloin uudessa Finlandia-talossa oikein nautinnollista seurailla. Ensinnäkin hänen oikea nimensä ei ollut Peter Chatman, vaikka sellainen merkintä on jopa hänen hautakivessään, vaan John Len Chatman. Mutta kun laulun nimi palautettiin alkuperäiseen muotoonsa ja kun sitä hyödynsivät mm. Erilaisten tarinointien jälkeen meille kaikille, siis niin muusikoille kuin heidän taiteensa ystäville, tarjoutui etenkin Laipion ansiosta tilaisuus siirtyä jatkamaan yhteistä olemista Etu-Töölössä sijaitsevaan ylioppilasravintola Ostrobotniaan. Tuon laulun oikeat tekijät ovat kaksoset Aaron ”Pinetop” Sparks (1910–35) ja Marion ”Lindberg” Sparks (1910–63), joista sen levytti ensimmäisenä 28.7.1935 nimenomaan Aaron Sparks. Erään arvelun mukaan Hospiz oli heille liian vaatimaton majapaikka, mutta kenties he lensivät seuraavana päivänä suoraan Pariisista Helsinkiin tuon lauantain iltakonserttia varten. Chatmanilla, hänelle kertyi pelkästään tästä yhdestä musiikkikappaleesta rojalteja parhaina vuosina useita satoja tuhansia dollareita. Peter oli hänen isänsä etunimi. Sen rakennutti vuonna 1907 Helsingin Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys, lyhyemmin HNMKY, ja sen nimenä oli vuoteen 1993 saakka Hospiz. Junior Welltalon laskuun. King sekä Count Basien jazz-orkesterin solisti Joe Williams, niin johan alkoi kauppa käydä. Slimin versio julkaistiin vuonna -49, eikä se vielä silloin noussut minkäänlaiseksi hitiksi. Perjantaina, maaliskuun 24. Mutta kaksi oli joukosta poissa. He olivat laulaja-pianisti Memphis Slim ja hänen ranskalainen rumpalinsa Michel Denis. Valkoisen tuottajan Lester Melrosen neuvojen mukaisesti hän otti taiteilijanimekseen Memphis Slimin ja pyrki karsimaan silloisen esikuvansa Roosevelt Sykesin piirteitä esityksistään. bluesmiehet Lowell Fulson ja B.B. Bottalle, ja matkan aikana yritin kysellä häneltä erilaisia musiikkiin liittyviä asioita. Kysymyksessä oli ja luultavasti yhä on raittiushotelli, missä alkoholia ei tarjoilla ja missä sitä ei myöskään ole suotavaa juoda. T-Bone Walkerin kuljettaminen taksikyydillä ns. Paikalle oli kutsuttu myös FBS:n ja BN:n edustajia kuten Matti Laipio, Timi Varhama, Leena Jäppilä ja minä. Hänen 40-luvun alkupuolen tallenteistaan muistetaan nykyisin parhaiten kaksimielinen Grinder Man Blues, helposti ymmärrettävä Beer Drinking Woman ja mm. Ja toiseksi on oleellista tuoda esille, että hän ei todellakaan ole ikiklassikon Every Day I Have The Blues alkuperäinen luoja. Oma tehtäväni oli hoitaa mm. Säestyksestä huolehti silloin kitaristi Henry Townsend, ja ”Pinetop” Sparks kuoli todennäköisesti myrkytykseen vain nelisen kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. 36 Blues News 3/2022 MEMPHIS SLIM Klassikoiden lähteillä, osa 73 Klassikoiden lähteillä, osa 73 tätä mestaria juurikaan kiinnostavan, koska hänen mukaansa varsinkin kalastaminen oli musisointia selvästi mukavampaa hommaa
Mutta paljon hyvätasoista kuunneltavaa kyllä löytyy hänenkin jäämistöstään. Louis Jimmyn Goin’ Down Slow ja Sonny Boy ykkösen I Can Hear My Black Name A Ringin’ eli My Black Name Blues. Vuonna -52 Slim oli kiinnittänyt kitaristikseen Matt ”Guitar” Murphyn, jolla oli tärkeä asema hänen bändissään. Aivan kaikkein syvällisimpiä tuntemuksia hän ei kuitenkaan oikeastaan koskaan onnistunut välittämään. Siellä hänelle oli tarjolla runsaasti hyväpalkkaista lauluja soittotyötä ja sieltä käsin hän saattoi sujuvasti matkustaa moniin Euroopan maihin. Lyhyehkön välivaiheen jälkeen kaksikon yhteistyö jatkui vuoden -63 Euroopan-kiertueilla ja sai päätöksensä vuoden -85 joulukuussa Teksasin Austinissa pidetyssä Antone’s-sessiossa. Mahdollisesti syynä oli se, että Willie Dixonin kertoman mukaan hän ei ollut mikään kiihkeä bluesin ihailija, koska piti sitä rajoittuneena ja pahimmillaan ikävystyttävänä musiikinmuotona. Alexis Kornerin. Noina aikoina Memphis Slimillä oli kaikkiaan kuusi levytystä, mitkä ylsivät r&b-tilaston kymmenen parhaan joukkoon. Voimiensa päivinä Memphis Slim oli erinomaisen pystyvä pianisti, vahvaääninen vokalisti ja taitava laulujen laatija. Juuri tuon tyylinmuutoksen ansiosta hänen kaupallisesti menestynein kautensa ajoittui vuosille 1948–53. Sen jälkeen, kun Slim oli vuosina -60 ja -61 viettänyt melkoisesti aikaa vanhalla mantereella, hän muutti -62 pysyvästi Pariisiin. Levyllä on yhteensä kymmenen esitystä, joista vain yksi eli Sunnyland Train on hänen oma teoksensa. Suomessa hän kävi ainakin kolmesti vuosina -70, -72 ja -75. Vuosien 1935–45 Bluebird-kaudelta on otettu mukaan Curtis Jonesin Highway 51, James Odenin eli St. Memphis Slimin nuoruusaikoja 20-lukua ja 30-luvun alkupuolta edustavat kiekolla Blind Lemon Jeffersonin Goin’ Down To The River eli Prison Cell Blues ja The Mississippi Sheiksin tuttu Sittin’ On Top Of The World, mikä tosin on tässä yhteydessä kirjattu Tampa Redin ja Georgia Tomin nimiin. Session tuloksista valmistettiin albumi ”Alone With My Friends”, mikä julkaistiin ensin vuonna -63 amerikkalaisella Battle-merkillä ja hieman myöhemmin eurooppalaisella Fontanalla. Sellaisia ovat esimerkiksi vuoden -54 klassikko Wish Me Well ja vuoden -59 instrumentaali Steppin’ Out, joista jälkimmäinen ajautui vallan John Mayallin ja Eric Claptonin ohjelmistoihin saakka. Kysymyksessä on eräs ensimmäisistä hankkimistani blueslevyistä, ja sen tarkasteleminen on omiaan avartamaan näkemystä John L. Lisäksi Frisco Bay oli sijaluvullaan 11 aivan kärkikymmenikön lähettyvillä. Varsinaista klassista Chicago-bluesia kiekolla on kuultavissa yhden palasen eli Willie Dixonin vuonna -54 Muddy Watersia varten valmistaman julistuksen I Just Want To Make Love To You verran. Vesa Walamies. Jos Lightnin’ Hopkins oli koko 1960-luvulla eniten musiikkia levyttänyt blues-artisti, niin Memphis Slim jätti saman vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla jälkeensä vieläkin enemmän tallenteita. Vuonna -60 hän kävi ensimmäisen kerran Euroopassa, missä hän tapasi mm. Nykyisin vähänlaisesti tunnettu The Come Back oli parhaimmillaan vuonna -53 kolmosena, ja kolmikon Angel Child, Mother Earth ja Help Me Some jäsenet saavuttivat mainitussa järjestyksessä sijat 6, 7 ja 9. Esimerkiksi vuonna 1961 häneltä ilmestyi peräti kahdeksan erilaista LP-levyä. Samana vuonna hän oli ollut Lontoossa muistelemassa eräitä itselleen tärkeitä muusikkoja. American Folk Blues -kiertueisiin Slim osallistui paitsi muusikkona niin myös kuuluttajana vuosina -62, -63 ja -72. Aluksi hän uudessa perinnebluesin ja jopa folkin tulkitsijan roolissaan konsertoi ja levytti paitsi soolona niin myös Willie Dixonin ja Pete Seegerin keralla. Niistä Messin’ Around kohosi vuonna -48 peräti ykköseksi asti ja Blue And Lonesome komeili samana vuonna kakkosena. Blues News 3/2022 37 sin sittemmin versioima Lend Me Your Love. Vuoden -53 jälkeen Slimillä ei enää ollut listahittejä, mutta hyviä r&b-sarjan levytyksiä hän teki aina samaisen vuosikymmenen loppuun saakka. Aluksi hänen musiikkinsa oli aika tyypillistä puoliurbaaniksi kuvattua ja parin kolmen henkilön voimin tulkittua Bluebird-bluesia, mutta toisen maailmansodan jälkeen hän ryhtyi johtamaan yhtyeitä, joissa oli mukana pianistin ohella myös puhaltajia, basisteja ja rumpaleita. Chatmanin musiikillisista taustoista. Kolmikko I Feel So Good, Plowhand Blues ja Rock Me, Baby (alkujaan Rockin’ Chair Blues) on peräisin hänen suurimmalta oppimestariltaan Big Bill Broonzylta, jonka ohjelmistosta hän sivumennen todeten nappasi myös erään keskeisimmistä bravuurinumeroistaan All By Myself. Jo 50-luvun puolella Memphis Slim oli alkanut suuntautua valkoisen väen puolelle. Muita hänen loistoaikojensa parhaita tallenteita ovat vauhdikas Rockin’ The House ja Harlem Bound, minkä Jimmy Rogers muunsi muotoon Chicago Bound
Vuonna ‘53 Leon Hughes jättäytyi pois ja hänen tilalleen tuli alkuaikojen Plattersissa vaikuttanut Gaynel Hodge. Hän oli säveltämässä laulua Earth Angel, jota hän tarjosi Flames-poikien levytettäväksi, mutta kun nämä pitivät sitä liian hempeänä, sen levytti Penguins tuloksenaan ykköshitti vuoden ‘54 lopussa. Saman ongelman eteen joutui doo wopin kenties tärkein auktoriteetti Marv Goldberg Yesterday’s Memories -lehden esittelyssä vuonna ‘75 ja myöhemmässä Notebook-päivityksessään. Tärkeimmät Hollywood Flamesin jäsenet mainittiin edellä, pari nimeä on vielä syytä poimia. Siihen nähden, että David Fordin ja Bobby Byrdin johtama yhtye poukkoili vuodesta toiseen eri nimillä ja merkeillä, pysyi se pitkään yllättävän hyvin koossa. Sekä yhtyeen nimi että jäsenet vaihtuivat kaiken aikaa ja levytyksiä tehtiin holtittoman oloisesti eri merkeille. Plattersissa tai tarkemmin sanoen sen Flamingos-nimisessä esimuodossa lauloi myös Curtis Williams, joka pistäytyi Flamesissa näytillä samoihin aikoihin kuin Leon Hughes, siirtyi länsirannikon huippuyhteisiin luettavaan Penguins-ryhmään ja palasi monivuotiseksi vakiojäseneksi 50-luvun puolivälissä. David Fordin nimeä ei näy listauksissa, mistä Marv Goldberg on tehnyt sen johtopäätöksen, että yhtye oli väliaikaisesti hajonnut. Largossa Bobby tutustui David Fordiin ja yhteisymmärryksessä BOBBY DAY Muutakin kuin Rockin’ Robin -hitin laulaja Muutakin kuin Rockin’ Robin -hitin laulaja pojat päättivät perustaa yhtyeen, jonka kolmanneksi jäseneksi he houkuttelivat Bobbyn ystävän Willie Ray Rockwellin. Seuraavilla vuosien '51–’52 Recorded in Hollywoodja Unique-julkaisuilla kokoonpano esiintyi enimmäkseen nimellä Hollywood’s Four Flames. Triolle järjestyi pikkuesiintymisiä Johnny Otisin omistamalla Barrelhouse-klubilla ja harmoniansa täydennykseksi he kutsuivat baritoniosuuksia laulamaan Curley Dinkinsin, joka hänkin kuului Bobbyn läheiseen kaveripiiriin. Vuonna ‘57 Bobby ja Earl levyttivät kolme singleä duona Bob & Earl. Samoihin aikoihin ilmestyi Modern-merkillä The Sounds -yhtyeen single, jonka kantavana parina Bobby ja Earl olivat. Ryhmä sai nimen The Flames, sitä ainakin käytettiin ensimmäisissä levytyksissä, jotka ilmestyivät Selective-merkillä alkuvuonna ‘51. Ahkerasta yrityksestä huolimatta Bobby jäi 60-luvulla pahasti kyydistä, koska hän ei kyennyt vastaamaan markkinat vallanneen soulin vaatimuksiin ja valkoinen teininuoriso harrasti tunnetusti muuta. Syrjähyppynä todettakoon, että vuonna ‘60 Bobby Byrd yritti. Sekavin vaihe Hollywood Flames -tarinassa osui vuosiin ‘55–‘57. Vuosikymmenen lopussa aloittelevien doo wop -toivojen kokoontumispaikka oli Wattsin kaupunginosassa sijainnut Largoteatteri, jossa harjoiteltiin eri kokoonpanoissa enemmän laulamisen ilosta kuin suuresta tulevaisuudesta unelmoiden. Bobby Day, viralliselta nimeltään Robert James Byrd, syntyi Forth Worthissa Texasissa 1.7.1930 ja vietti kouluvuodet isoäitinsä holhouksessa, samalla järjestyi tyypillinen gospelkoulutus. Niinköhän asiaan liittyy kytkös Penguins-yhtyeeseen, koska muina jäseninä on mainittu Gaynel Hodge ja hänen Axel-veljensä sekä Earth Angel -hitin toinen kirjoittaja Jesse Belvin. Bobby Day -nimeen liittyvä aihepiiri alkaa vuodesta ‘57, pitäydytään pääasiassa siinä – syystä, jonka Juhani Ritvanen totesi jo runsaat 30 vuotta sitten BN:ssä #117: ”Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhtye Hollywood Flames jää ikuisiksi ajoiksi esittelemättä tässä meidän muuten hyvinkin valveutuneessa lehdessämme.” Peruste pessimismille oli, että historiikki ei ole niitä helpoimpia seurattavia. Tarkkaan ottaen esitykset olivat melko puhtaita duettoja, joissa Bobbyn parina lauloi Earl Lee Nelson. En kykene tarttumaan Juhanin toteamuksen sisältämään Hollywood Flames -haasteeseen eikä siinä ole mitään järkeäkään, asioiden tarkastelu pelkästään Bobby Day -näkökulmastakin osoittautui aikamoiseksi urakaksi. Näin ehkä olikin, sillä ainoa varma tieto David Fordista noilta ajoilta on kaksi The Tangiers -yhtyeen singleä, joiden solistiksi hänet on merkitty. Löysin vuosien ‘51–‘57 listauksista 42 singleraitaa, niistä Daven solistisaalis oli 15 ja Bobbyn 20. Bobbyn aloitettua soolouransa David jäi yhtyeen johtohahmoksi vuonna ‘66 tapahtuneeseen lopulliseen hajoamiseen asti ja omien sanojensa mukaan hän oli mukana jokaisessa Hollywood Flamesin tai sen johdannaisen sessiossa läpi vuosien. 38 Blues News 3/2022 PEKKA TALVENMÄKI 5 0-luvun lopussa listoille nousseet kevyet rock & roll -lallatukset Little Bitty Pretty One, Rockin’ Robin ja Over And Over ovat Bobby Dayn tunnetuimmat levytykset, pitkälti myöhemmin alkuperäisiäkin paremmin menestyneiden covereiden ansiosta. Heti ensivaiheessa näyttää pientä vaihtelua olleen baritoniosastolla, Willie Ray Rockwellin paikalla lauloi joillakin 50-luvun alun levyillä Leon Hughes tai Clyde Tillis, joista viimeksi mainittua voidaan pitää jatkovuosien vakiojäsenenä samoin kuin useissa sessioissa laulanutta Curlee Dinkinsiä. BOBBY BYRDIN YHTYESEIKKAILUT BOBBY BYRDIN YHTYESEIKKAILUT Syy yhtyetietojen sekavuuteen on ymmärtääkseni se, että Los Angelesin doo wop -politiikka oli paljon löysempää ja kurittomampaa kuin muiden suurkaupunkien eikä siinä ole nähtävissä sellaista souliin johtavaa selkeää polkua kuin Chicagossa, Detroitissa tai New Yorkissa. 40-luvun puolivälissä hän muutti äitinsä luo Los Angelesiin, siellä hän suunnitteli aloittavansa matematiikan opinnot ja tutustui samalla suurkaupungin nuorison musiikkiharrastuksiin. Paketti rakentui joka tapauksessa Davidin ja Bobbyn ympärille. Kymmenisen vuotta kestänyt soolovaihe olisi sellaisenaankin esittelyn arvoinen, mutta pitää sisällään vain puolet totuudesta, sitä edeltänyt lähes yhtä kauan kestänyt toiminta maineikkaassa Hollywood Flames -ryhmässä ja sen sivukoukeroissa on tarinan mielenkiintoisempi ja hankalammin kerrattava osio. Goldbergin tiedot ovat perustuneet vahvasti Bobby Dayn ja hänen yhtyekavereidensa haastatteluihin ja hän on useaan otteeseen joutunut tyytymään epäilevään ”ei kuulosta mahdolliselta” -kommenttiin. Bobby Byrd oli noina vuosina erittäin aktiivinen ja hänen seikkailuihinsa liittyy kaksi maininnan arvoista kaveria. Vuonna ‘55 Bobby levytti neljä singleä The Voices -yhtyeen kanssa
Samoin levyyhtiöiden nimistö kuulostaa hurjalta: Selective, Unique, Fidelity, Specialty, Recorded In Hollywood, Aladdin, Swing Time, Lucky, Money, Decca, Modern, Cash, Ebb. Flames, Four Flames, Hollywood’s Four Flames ja Hollywood Flames ovat yhden idean ympärillä käytettyjä helposti tunnistettavia nimikkeitä. Aiheeseen liittyvää materiaalia ovat parhaimmillaan sisältäneet hieno Earth Angel -merkin kokoelma (JD 905, Juhani Ritvasen arvio BN:ssä #119) vuodelta ‘89 ja ”Hollywood Flames & Friends” -niminen 2000-luvun kooste (Vintage 1001). Yhtye ei saanut kontolleen sellaista hittiä, josta se olisi jäänyt lähtemättömästi doo wop -väen muistiin. Ennen 60-luvun alun Bob & Earl -yrityksiä Relf oli ehtinyt tehdä myös kaksi soolosingleä Dotille ja yhden Dee Deelle. Diskografian tonkiminen siltä kantilta mikä nimi/yhtye mihinkin levyyn liittyy, on tässä yhteydessä järjetöntä, pikkutarkat tiedot löytyvät Marv Goldberg’s R&B Notebooks -yhteenvedosta. Kelpo levyjä, mutta kun edellä totesin, ettei suuri yleisö saanut poimituksi hittielämyksiä, niin sama kokemus on minulla. Muuta syytä en keksi kuin tuo hurja poukkoilu nimestä ja yhtiöstä toiseen; missään ei ehditty paneutua toimeen tosissaan. Kyseessä oli jatkoa Voices-yhYlimpänä The Hollywood Flames vuoden 1951 kokoonpanossaan (Clyde Tillis, David Ford, Bobby Byrd, Curlee Dinkins), alempana alkuperäinen Bob & Earl -duo (Bobby Byrd & Earl Nelson). Blues News 3/2022 39 herättää Bob & Earl -kuvion uudelleen henkiin, mutta muiden kiireiden takia elvytys ei sellaisenaan toiminut. Miehistön nimilista on Hollywood Flamesin alkuvuosien sotkun helpoin osa. KOHTI SOOLOURAA KOHTI SOOLOURAA Suuri osa niistä 50-luvun puolivälin levyistä, joiden tekoon Bobby Byrd osallistui, ilmestyi John Dolphinin omistamalla Cash-merkillä. Vuonna ‘56 kolmikko Byrd, Nelson & Relf oli levyttämässä The Crescendos -yhtyeessä, tuloksena yksi Atlanticilla julkaistu single. Bob Relfin varhaisvaiheista tiedetään sen verran, että Bobby Byrd poimi hänet porukoihinsa The Laurels -yhtyeestä, jonka solistina Relf oli levyttänyt yhden pikkunätin singlen (Farewell / Your Alone, Flair 1063). Suuri ihmetyksen aihe on, miksi Hollywood Flames ja sen johdannaiset eivät saavuttaneet ennen Bobby Byrdin lähtöä ainuttakaan listahittiä, vaikka sen levyttämä materiaali oli ei ihan mutta melkein länsirannikon huippuyhtyeiden tuotteiden veroista. Ensimmäisen kerran hänen nimensä kuitattiin nähtäväksi keväällä ‘56 singlellä: Cash 1031 Let’s Live Together As One The Thruth Hurts Etiketissä luki komeasti Bobby (Baby Face) Byrd & The Birds. Hänen paikkansa otti Bob Relf, joka levytti Earlin kanssa 60-luvun alun parhaisiin tanssihitteihin kuuluneen Harlem Shufflen. Suurempaa hämminkiä aiheuttaa moni-ilmeinen yhtyenimistö. Kaikissa oli mukana enemmän tai vähemmän pääosassa joko Bobby Byrd tai David Ford tai molemmat. Paljon kohtuuhyviä raitoja, mutta ei ainuttakaan sellaista, joka olisi jäänyt erityisen sykähdyttävänä mieleen. Sen jälkeen Earl levytti taiteilijanimeä Jackie Lee käyttäen romuluiset tanssilaulut The Duck ja African Boogaloo. Entäpä The Question Marks, The Jets, The Turks, The Ebbtides, The Voices, The Pelicans, The Satellites ja Marv Goldbergin hutilyönniksi toteama The Sounds
Taustalaulajista en ole löytänyt mainintaa, tuskin asialla kuitenkaan oli Bobbyn tuttu perusporukka, enemmänkin se kuulostaa paikalliselta enkeliryhmältä. Single samoin kuin koko Zephyr-diskografia on tullut rock & roll -väen tietoisuuteen vasta reilu vuosikymmen sitten, Tuoreimmille Bobby Day -kokoelmillekin levy on harrastajien iloksi saatu poimituksi, molemmat puolet löytyvät One Day Music -merkin hienolta tuplalta ”The Very Best Of Bobby Day” (DAY2CD314) ja Looby Doo kuuden vuoden takaiselta paketilta ”The Bobby Day Story 1952–1962” (Jasmine 1077). Sitä varten tarvittiin nimen muutos, sukunimen Day valitsi historioiden mukaan Leonin poika Googie (oik. Kuten soulin ystävät tietävät, on asioiden ymmärtämistä vaikeuttanut Cincinnatissa vuonna ‘34 syntynyt ja lähinnä James Brownin taustalla toiminut kaima-Bobby Byrd. Yksi sotkun aiheuttaja lienee se, että James Brownin taustayhtye oli Famous Flames, aika outoa on silti, että James Brownin kaveria on väitetty Hollywood Flamesin perustajaksi. Earlin Pelicans-yhtyeen kanssa levyttämä Bow To You / Oh Gee Oh Golly (Class 209) ilmestyi huhtikuussa ja Bobbyn avaus samoihin aikoihin. Kyseinen kooste sisältää muutakin aiheeseen liittyvää materiaalia, kuten Voices-raitoja ja Bobby Relfin kaksi harvinaista sooloesitystä Our Love ja Untitled Blues. Samoissa yhteyksissä Bobby levytti raidat This Is Our Love, My Confession, Little House On The Hill ja Fortune Teller, joita ei julkaistu. Rafael Leon René). Single sinällään on erinomainen ja sikäli lajissaan tyypillinen, että Looby Doo on rämäkkää rock & rollia ja If We Should Meet Again nätti alakuloisesti tulkittu balladi. Bippin’ An’ Boppin’ on niin kuin nimestä voi arvata, rehevä ja hyväntuulinen vauhtipala, ronskimpi kuin Bobbyn myöhemmät hitit. Zephyr oli Hollywoodissa toiminut lähinnä jazziin erikoistunut merkki, jonka taustamiehistä tunnetuin oli Jerry Leiber ja kas kummaa, hänen johdollaan toimi Scooby Doo -niminen huippusoittajista koostunut taustaryhmä. Tässä diskografiaa vuoden ‘58 loppuun asti. Ensimmäinen yritys julkaistiin nimellä Bobby Day ja hittiputki nimellä Bobby Day & The Satellites, missä yhtye oli todellisuudessa David Fordin johtama silloinen Hollywood Flames -kokoonpano, johon myös Earl Nelson kuului. Saman kohtalon koki Bobbyn soololevyksi merkitty Hold Me Baby / One Time Is Enough, jonka molemmat puolet löytyvät 90-luvun koosteella ”Doo-Wop From Dolphin’s Of Hollywood, Vol. 40 Blues News 3/2022 tyeen levytyksille, tyypillinen soundiltaan laiskahko länsirannikon doo wop -single, taustayhtye olikin ilmeisesti Voices. 1”. Vuoden ‘57 alussa on listausten mukaan julkaistu single, jonka esittäjäksi on merkitty Robert Byrd & His Birdies: Spark 501 Bippin & Boppin (Over You) Strawberry Stomp Singlestä on olemassa myös Bobbyn läpimurron jälkeen vuonna ‘59 ilmestynyt Jamiemerkin painos numerolla 1039. Mielenkiintoinen single varsinkin siinä mielessä, että Bobby lauloi raskaan One Time Is Enough -raidan käheästi, mieleen tulee hetkittäin itse James Brown. Bobby kiinnosti Renén perhettä enemmän, hänestä lähdettiin muokkaamaan sooloartistia. Cincinnatin Bobby Byrd teki listausten mukaan ensilevynsä vuonna ‘63, joten hänellä ei voinut olla mitään tekemistä vuoden ‘57 alussa ilmestyneen singlen kanssa: Zephyr 70-016 If We Should Meet Again Looby Doo Esittäjäksi on merkitty Bobby Byrd. ROCKIN’ ROBIN ROCKIN’ ROBIN Ensimmäiset Bob & Earl -levyt tehtiin Leon Renén omistamalle Class-merkille, jolle sekä Bob että Earl olivat siirtyneet vuoden ‘57 alkupuolella. Vaikka Marv Goldberg ei mainitse singleä Notebookissaan, lienee selvää, että laulaja on ”oikea” Bobby Byrd. Olen varsinkin 60-luvun juttuja setviessäni ollut välillä pahastikin hakoteillä kaimapoikien tekemisissä, mutta en totisesti ole ainoa, esimerkiksi luotettavana pitämäni nettisivusto Soul Walking sotkee miehet totaalisesti. Class 207 Come Seven So Long Baby 211 Little Bitty Pretty One (-/57) When The Swallows Come Back To Capistrano 215 Darling I Had You Beep Beep Beep 220 Honey Suck Baby Sweet Little Thing 225 Little Turtle Dove Saving My Love For You 229 Rock-In Robin (1./2.) Over And Over (-/41.) 241 The Bluebird, The Buzzard & The Oriole (-/54.) Alone Too Long Suomessa painettuja Bobby Day -julkaisuja vuosilta 1957–58. B-puolen Strawberry Stomp on kuitenkin todellisuudessa Gil Bernalin soittama instrumentaali, joka julkaistiin alun perin singlellä Spark 106 jo vuonna ‘54
Heti tuoreeltaan sävelmään tarttuivat Frankie Lymon ja valkoisella teinipuolella Frankie Avalon ilman sen kummempaa huomiota, listoille laulu palasi kesällä ‘62 Clyde McPhatterin esityksenä. Blues News 3/2022 41 Kuten alkulauseessa totesin, olivat Little Bitty Pretty One, Rockin’ Robin ja Over And Over Bobby Dayn tunnetuimmat levytykset. Harmiton on hyvä sana niitä kuvaamaan ainakin sikäli, että kun ne osuvat kohdalle jotakin vanhaa kokoelmaa kuunnellessa niin hyvin niitä kestää kuunnella ilman flip over -ajatusta. Edellä kehumani Bippin’ An’ Boppin’ sekä Class-sinkkujen The Bluebird The Buzzard And The Oriole ja Beep Beep Beep ovat paljonkin energisempiä esityksiä. Ymmärrettävästi menestysraitojen kikkailuja käytettiin surutta uudelleen. toistelee Rockin’ Robinin ideoita ja niin edelleen. Uusi tuleminen tapahtui 70-luvun alussa Jackson Fiven kivuttua sijoille 5./13, kieltämättä lapsellinen laulu sopikin hyvin lapsiporukan esitettäväksi. 50ja 60-lukujen Bobby Day -covereita suomalaisvalmisteisina singleinä. Englannissa originaali nousi listoilla sijalle 27. Kevyen sarjan sävelmästä ei tullut klassikkoa, vaikka Dave Clark Five (yksi muttei todellakaan ainoa brittiyhtye, jonka menestystä jenkeissä en ymmärtänyt silloin ennen enkä nykyäänkään) teki siitä ykköshitin. Muualta Euroopasta muistan vain Johnny Hallydayn muunnelman. Brittejä Over And Over ei juuri kiinnostanut, Dave Clark Five käväisi listojen häntäpäässä. Harrisin esitys on monin verroin jämerämpi, joten sen menestystä ei kannata surkutella. Little Turtle Dove oli kuin Little Bitty Pretty Onen kakkososa, The Bluebird... Niillä on ansaittu paikka alan peruslevyjen joukossa, mutta vertausta alan rajuimpiin klassikoihin ne eivät kestä. Se innosti Cliff Richardin ottamaan laulun ohjelmistoonsa, onpa häneltä julkaistu joku live-esityskin, Vuonna ‘63 sävelmä kelpasi myös Holliesille. Sekin kelpasi Thurston Harrisin levytettäväksi, mutta jäi ilman menestystä. Teinipoppareista sen coveroivat Freddy Cannon ja Bobby Vee, molemmat vasta huippuvuosiensa jälkeen, tunnetuin 60-luvun jenkkiversio taitaakin olla Dee Dee Sharpin pirteä suoritus ”Do The Bird” -albumilla. Reippaan hyväntuulisen lallatuksen tuntevat nuoremmatkin sukupolvet, koska Michael Jackson päätyi listakakkoseksi sekä mustan musiikin että popin puolella soolouransa alkuvaiheessa keväällä ‘72. Kaikki ovat vauhdikkaita, kepeitä, hauskoja, joidenkin mielestä turhan lapsellisia rock & rolleja. Muut kuulemani versiot, kehnohkoja nekin, ovat albumitäytteitä, Righteous Brothersin cover löytyy levyltä ”You’ve Lost That Loving Feeling”, Vogues-yhtyeen esitys LP:ltä ”Five O’clock World” ja Esa Pakarisen Vieläkin uudestaan ”Pakarock Kakkoselta”. Bobby joutui tyytymään varsin vaatimattomiin listasijoituksiin siksi, että huomion varasti varsinkin mustan nuorison keskuudessa Thurston Harrisin versio, joka nousi top ten -hitiksi asti. Niitä on sisällytetty vakioraidoiksi kaikille mahdollisille nostalgiakokoelmille, joten johtuneeko turtumisesta, mutta mielestäni hänen heikommin menestyneet 50-luvun lopun vauhtipalansa olivat parempia. Kerratut kolme hittiä ovat jättäneet jälkeensä mielikuvan Bobby Daystä kevyen rock & rollin pikkujättiläisenä. Muuten covereita on levytetty yllättävän vähän. Little Bitty Pretty One oli Bobby Dayn oma sävelmä, samoin hittisinglen b-puoleksi jäänyt Over And Over. Soulin saralta on pakko mainita Aaron Nevillen lyhyt paluu aiheeseen vuonna 2011 ilmestyneessä Blue Note -muistelussa My True Story. ollen Bobby Dayn ainoa brittihitti. Jostakin syystä Little Bitty Pretty One ei kelvannut briteille, ainoan tiedossani olevan version teki Dave Clark Five 60-luvun puolivälissä. Bobby Dayn ylivoimaisesti tunnetuin hitti Rockin’ Robin ei ollut hänen oma sävelmänsä, vaan etiketistä löytyy Leon Renén usein käyttämä salanimi Jimmie Thomas. Loppukesästä ‘57 ilmestynyt Little Bitty Pretty One on noista kolmesta mielestäni paras, leppoisa kuorohyminän lomaan laulettu pikku ralli, jossa ei ole asian tynkääkään
Levytyksiä sävelmästä on kymmeniä, niitä etsiskellessäni opin, ettei Ink Spots ollutkaan originaaliesittäjä, vaan sitä ennen sävelmästä teki kolkolta kuulostavan version Ceelle Burke & The Rhythmettes. Vaikka Ink Spots on ylivoimainen, sai Bobby Daykin esitykseensä hyvän ripauksen tarinan tunnelmasta. Viihdemaailman tähdistä ovat coverin tehneet mm. Yhtyeen ainoaa listahittiä, syksyllä ‘57 ilmestynyttä rallattelua Buzz Buzz Buzz, joka saavutti komeat r&b/popsijoitukset 5./11, on monissa yhteyksissä muisteltu ikään kuin Bobbyn levynä. Rockin’ Robin -singlen menestys antoi luonnollisesti aiheen albumille. Tätä mielikuvaa vahvistaa Bobby Dayn ensimmäinen Class-single, jonka molemmat puolet ovat viihteellisiä, vähän dramaattisesti sovitettuja ja ennen kaikkea ilman miespuolista taustayhtyettä laulettuja. Darling I Had You, Alone Too Long ja Saving My Love For You ovat maltillisesti toteutettuja hitaita kelpo suorituksia, vaikkei Bobby Day vertailussa lajin mestareille pärjännytkään. Tuolloin vanha Hollywood Flames tavallaan hajosi. Lennon Sisters, Bing Crosby, Pat Boone ja Elvis, doo wopin puolella tunnetuimmat ovat Clyde McPhatterin sooloilema Dominoes-levytys vuodelta ‘52 sekä Five Satins -yhtyeen myöhempi versio. Rockin’ With Robin (Class 5002) A: (1) Rockin’ Robin (2) Darlin’ If I Had You (3) Sweet Little Thing (4) Saving My Love For You (5) Little Turtle Dove (6) Over And Over B: (1) Little Bitty Pretty One (2) Come Seven (3) Honey Shuckle Baby (4) When The Swallows Come Back To Capistrano (5) Beep Beep Beep (6) So Long Baby ERO HOLLYWOOD FLAMESISTA ERO HOLLYWOOD FLAMESISTA Vuonna ‘59 David Ford päätti lähteä uusien soundien etsintään ja suuntasi itärannikolle tuoreen Atlantic-sopimuksen innostamana. Vaikka Bobby ei varsinainen kultakurkku ollutkaan, oli sellaisten kovien solistien kuin Clyde McPhatter, Jackie Wilson, Bobby Hendricks ja Dee Clark menestys itsenäisinä artisteina Sam Cookesta puhumattakaan varmasti herättänyt ajatuksia. Tarinassa ja varsinkin sanoituksessa on jotakin mykistävän kaunista. Bobby Dayn menestysten kannalta Hollywood Flames oli vuosina ’57–‘58 vain Satellites-nimellä esiintynyt taustaryhmä. Tälle kertomukselle en löytänyt vahvistusta, pitkään jatkuneen yhteistyön se ainakin selittäisi. Poika odottaa San Juan Capistranon kirkon liepeillä pesiviä keväisiä törmäpääskyjä ja niiden mukana palaavaksi toivomaansa tyttöystävää. Ihastuin kauniiseen sävelmään jo lukioaikana, kun ties mistä oli nauhoilleni ilmestynyt Ink Spotsien vuonna ‘40 levyttämä huikea menestysversio. Ajatus palkata Bobby Byrd firmaan sooloartistiksi johtui romanttisen tulkinnan mukaan siitä, että Bobbysta oli tulossa Renén perheen jäsen ja tulevalle vävylle haluttiin taata erityisasema. Vanhoista kavereista vain Earl Nelson lähti Fordin matkaan, mutta hänkin vain väliaikaisesti. Toisaalta uudet ajatukset saattoivat hyvinkin johtua muualta tulleista esikuvista. Myös menestyssinkkujen b-puolina oli tarjolla vauhdittomia esityksiä. Nimitys on vähän yliampuva, sillä niin kuin sisältö osoittaa, kyseessä oli vain singleraitakokoelma. Oma lukunsa on When The Swallows Come Back To Capistrano, Leon Renén klassikkosävellys, jonka hän väkisin tunki Little Bitty Pretty Onen flipiksi. Hän palasi Bobby Day -kuvioihin ja Donald Height otti ykkössolistin paikan tilanteessa, jossa yhtye etsi modernimpaa soulhenkistä tyyliä. 42 Blues News 3/2022 Jimmie Thomas oli vakionimi erityisesti nopeiden Class-raitojen etiketeissä ja yhteistyö jatkui 60-luvun ensivuosina. Hän oli kyllä studiossa mukana, mutta vain Bobby Day, Googie René (vas.), Leon René ja Rockin’ Robin -hitistä myönnetty kultalevy Hollywoodissa 1958. Levystä ilmestyi kahdella lisäraidalla varustettu uusintapainos 70-luvun lopussa ja nykyään on tietenkin olemassa asiaan kuuluvat lukuisat CD-uusinnat
Love Is A One Time Affair ja Say Yes ovat myös hienoja maltillisia balladitulkintoja ja molemmissa voi hyvällä tahdolla huomata merkkejä orastavasta early soulista. Vuonna ‘58 perustettu Rendezvous oli alun perin paneutunut vahvojen taustavaikuttajien johdolla soitettuun instrumentaaliviihteeseen, sen suurimmat menestykset olivat Ernie Fieldsin orkesterin In The Mood ja Ernie Freemanin B. Kuinka hyvin, siitä ei ole tietoa, ensimmäisen RCA-singlen a-puoli oli joka tapauksessa sama Spector-sävelmä, joka tunnetaan The Crystals -yhtyeen originaalina. Minkäänlaisia hittejä ei kaksi vuotta kestänyt rupeama tuottanut, soulhakuisiin yrityksiin mahtui kuitenkin muutama ilon aihe. 167:n ja 175:n a-puolet olivat kuten nimestäkin voi arvailla, aikamoisia vauhtipaloja, mutta niissä oli selkeästi näkyvissä 60-luvun alun tanssihakuinen linja, mukavia raitoja toki molemmat. Tärkeämpi asia muistettavaksi on se, että Bobby oli laulun säveltäjä. Bobbyn sijoitus on Billboardin pop-listoilta, samoihin aikoihin vuoden ‘61 lopussa Innocents oli parhaimmillaan sijalla 28. Hän jätti Class-merkin kitumaan ja vaikka se lopetettiin virallisesti vasta vuonna ‘65, mitään merkittävää ei julkaistu, merkin käytännössä ainoa levyttäjä oli Leonin poika Googie. Hieno levy, ongelma oli vain siinä, ettei Bobbyn poikamainen, pahimmillaan raakkuva ääni pystynyt nostamaan hyvää sävelmää toivotulle tasolle. Sovitukset selkeytyivät, sävelmiin tuli tuntua Brook Bentonin, Tommy Edwardsin ja kumppaneiden hiteistä ja Bobby itse teki parhaansa kuulostaakseen uskottavalta. Komean listasijoituksen korjanneella Gee Whiz -levyllä ei ole mitään tekemistä Carla Thomasin hitin kanssa, vaan kyseessä on jousin hunajoitu uusinta Bobin ja Earlin Classille muutamaa vuotta aikaisemmin tekemästä levystä. Rock n Roll Gotta New Girl (-/82.) 255 Ain’t Gonna Cry No More Love Is A One Time Affair 257 Unchained melody Three Young Rebs From Georgia 263 My Blue Heaven I Don’t Want To Mitään olennaista linjamuutosta ei tapahtunut, vauhtipalojen ja balladien suhde pysyi suurin piirtein ennallaan. Jos joku ihmettelee väliviivaa sanassa Rock-In, niin se on paikallaan, se esiintyi myös alkuperäisen Class-singlen etiketissä, mutta jauhautui ajan mukana pois myöhemmiltä uusintaversioilta ja nostalgiakokoelmilta. tulee välittömästi mieleen myös kevyitä mediumeja Pretty Little Girl Next Door ja Down On My Knees kuunnellessa ja selvimpänä kaikista, When I See My Baby Smile on sekä aiheensa että toteutuksensa puolesta vahvasti velkaa Drifters-hitille When My Little Girl Is Smilin’. I Need Help, Life Can Be Beautiful ja What Fools We Mortals Be ovat kaikki sopivasti New Yorkin souliin kallellaan ja mikäs sen mukavampaa ainakaan early soulia maailman parhaana musiikkina pitävän harrastajan mielestä. Kingin hiteistä. Ben E. B-puolen I Know It All on puhdasta varhaista soulia, jonka esikuvat löytyvät selvästi Ben E. Rock-In Robin ja Over And Over ovat nekin uusintajulkaisuja. Vielä enemmän lopputulokseen vaikutti poikaäänien osittainen korvaaminen osaavilla tyttökuoroilla, singlellä 263 on listausten mukaan avustamassa yksi kuuluisimmista, The Blossoms. Billboardin ja Cashboxin näkemykset poikkesivat Bobbyn levytyksen osalta tavallista enemmän toisistaan, viimeksi mainitun korkein Gee Whiz -noteeraus oli nimittäin 37. Vastaavasti Classin sisarmerkki Rendezvous vahvistui ja lähti osittain pyrkimään nuorisomarkkinoille. Balladipuolella pienet muutokset veivät Bobby Dayn esityksiä lähemmäs 50-luvun lopun suosikkeja. Tutun taustayhtyeen puuttuminen teki nopeista raidoista jotenkin yksitotisemman ja väkinäisemmän kuuloisia, kun soittoratkaisut pääsivät selvemmin esille. Bumble & The Stingers -ryhmän Bumble Boogie ja Nut Rocker. Pääosaan oli nousemassa varhaisen soulin tunnelma, joka rakentui pehmeiden Drifters-henkisten sävelmien ja niitä myötäilevien jousivoittoisten taustojen varaan. SOULIA SOULIN YSTÄVILLE SOULIA SOULIN YSTÄVILLE Rendezvous-levyillä oli jo havaittavissa yritystä tähyillä voimistuville soul-markkinoille ja havainto vahvistui, kun Bobby siirtyi vuonna ‘63 RCA:lle. Rendezvous 130 Teenage Philosopher Undecided 133 Rock-In Robin Over And Over 136 Gee Whiz (-/103.) Over And Over 146 Life Can Be Beautiful I Need Help 158 What Fools We Mortals Be King’s Highway 167 Oop-I-Du-Pers Ball Don’t Worry Bout Me 175 Slow Pokey Joe Undecided Ensiyritys oli molemmin puolin vauhdikas. Aina se ei onnistunut, mutta yllättävän hyvin hän selviytyi. Olin kokonaan unohtanut Roy Hamiltonista ja Unchained Melodysta kirjoittaessani (BN #310) Bobby Dayn version, joka ei ole niin vankkumattoman hyvä kuin esikuvansa, mutta tunnelmiltaan uskottava kuitenkin. Bobby Day siirrettiin Classilta Rendezvousille, tuloksena seitsemän singleä kahdessa vuodessa. Noiden onnistumisten rinnalla Buzz Buzz Buzz. Bobbyn soololevyjä julkaistiin Classilla entiseen tahtiin runsaan vuoden ajan. RCA 47-8133 Another Country Another World I Know It All 47-8196 Buzz Buzz Buzz Pretty Little Girl Next Door 47-8230 Down On My Knees Jole Bion (Little Darling) 47-8316 On The Street Where You Live When I See My Baby Smile Bobby on omien sanojensa mukaan tuntenut Phil Spectorin. Blues News 3/2022 43 kuoroapurina, soolon lauloi Earl Nelson. And Mrs. Tarkoituksena oli mahdollisesti kilpailla The Innocents -yhtyeen kaihoisan version kanssa, mutta hopealle jäätiin. Say Yes oli Bobbyn oma sävelmä ja niin siisti, että siitä olisi voinut tulla iso hitti, jos Brook Benton olisi päässyt siihen käsiksi. Muistaakseni maineikkaan The Wrecking Crew -ryhmän taannoisessa TV-dokumentissakin asia oli mainintana esillä ainakin sen verran, että ammattimiesten valiot olivat myös Rockin Robinin taustalla. RENDEZVOUS RENDEZVOUS Leon Renén julkaisupolitiikka muuttui 60-luvun alkaessa. René, Fields ja Freeman olivat Los Angelesin huippuja alallaan ja heillä oli käytössään kaupungin soittajaeliitti. Ainoat listasijoitukset, vaatimattomat sellaiset, saavutettiin vielä rock & rollin merkeissä, sekä That’s All I Want että Gotta New Girl muistuttavat aikaisempia hittijuttuja. Teenage Philosopher oli vielä rämäkkä vanhanaikainen rokki, mutta b-puoli jo modernimpi, lähempänä teini-iskelmää kuin rock & rollia. Class 245 That’s All I Want (-/98.) Say Yes 252 Mr
Your Love oli Bobby Dayn ja Eddie Williamsin kirjoittama laulu, josta löytyy myös mainitun parivaljakon sovittama Bobbyn DouBle ”B” -merkille tehty versio, esittäjänä Jerry Ford -niminen yhden levyn ihme. Class veteli viimeisiään ja sille Bobby onnistui levyttämään yhden merkin viimeisistä sinkuista. 003 menee mielestäni molemmin puolin täydestä soulina, tarjonta vain oli noihin aikoihin niin raju, että ilman kunnon julkaisukanavaa single jäi harvinaiTilanne on selitetty niin, että kyseessä oli itse asiassa vanha hyllytetty Bob & Earl -levytys. Joka tapauksessa RCA-levyt ovat kiinnostava katsaus aiheeseen 50-luvun r&b-artisti matkalla kohti soulia. Idea jäi lyhytikäiseksi, kahdessa vuodessa ilmestyi viisi singleä, joista kolme oli Bobbyn omia. Vuonna ‘67 ilmestyneessä Bobbyn ghetto-tarinassa on käheää monologia myöten paljon hyvän yhteiskunnallisen levyn aineksia, kaikkiaan pitkien instrumentaalijaksojen ansiosta puoliskojen yhteispituus venyi yli kahdeksan minuutin. Class 705 When I Started Dancing Don’t Leave Me Hangin’ On A String A-puoli oli Ernie Scottin orkesterin kanssa väännetty paluu 50-luvun lopun tunnelmiin ja Don’t Leave Me Hangin’ On A String käheästi laulettu, taustakuoroa myöten ehta soul-esitys. The Girl That I Loved antaa aiheen toivoa selkeää balladia, mutta aikamoiseksi kohellukseksi poikien vuorolaulanta meni. suudeksi. Periksi ei annettu. 44 Blues News 3/2022 -kertaus ja Jole Bion ovat latteita ja On The Street Where You Live onneton viihdetulkinta. Loppu häämöttää. Byrdland 001 Keep The Ball Rolling I Don’t Need No Information 003 Your Love Darkest Corner 005 Just A Feeling In The Ghetto, Pt. Fordin versio on vuosien kuluessa saanut kehuja sekä northernettä funkväeltä, saman tien on löydetty myös bpuolen balladi Love Will Make Your Mind Go Wild, Bobbyn ja Eddien tekosia sekin. Sävelmä oli Bobbyn oma niin kuin ylipäätänsä merkittävä osa hänen tuotannostaan myös 60-luvun soulvuosina. Guru. syksyllä ‘67. Guru The Girl That I Loved Levy on merkitty parille Bobby & Eddie Unlimited, missä Eddie oli vanha Hollywood Flames -aikojen tuttu Eddie Williams. Hapuilevan vaiheen seuraava rutistus oli vuoden ‘67 lopussa ilmestynyt single: Sure-Shot 5036 Spicks And Specks So Lonely A-puolen yllättävin havainto on etiketistä löytyvä Barry Gibbin nimi säveltäjänä, joskaan tuolla monotonisella vanhanaikaisella soullevyllä ei ole mitään tekemistä Bee Gees -juttujen kanssa. Ensimmäisen Byrdland-singlen mielenkiintoisempi puoli on The Nature Boys -yhtyeen avustamana laulettu I Don’t Need No Information. 1 Just A Feeling In The Ghetto, Pt. Keväällä ‘68 ilmestyi viimeinen tiedossani oleva Bobby Day -levy: Dore 809 Please Mr. Tuolloin hän oli jo vakavasti sairas, hän kuoli syöpään 27.7.1990, suremaan jäivät vaimo Jackie ja neljä lasta. Jonkin verran nostalgiaesiintymisiä on raportoitu, saivatpa yli-innokkaat britit houkuteltua hänet Englantiinkin vuonna ‘89. Molemmat puoliskot ovat sekavia. Valitettavasti Bobby Dayn ääni, tyyli ja kyvyt eivät riittäneet 60-luvun puolivälin markkinoilla eikä hänellä ollut levyilleen sopivaa julkaisukanavaa. B-puolen So Lonely on sekavahko medium, joka kuulostaa duetolta, mielessä käy jopa suosionsa huipulla ollut Sam & Dave.. Samanlaisia mietteitä herättää modernimpi ja funkpitoisempi Please Mr. Bobby Byrdin/Dayn tekemisistä vuoden ‘68 jälkeen ei ole tietoja. 2 Keep The Ball Rolling on nimensä mukaisesti kevyt lallattelu. Vahinko, että single floppasi totaalisesti, olisihan siinä rollarikeräilijöille hitunen bongattavaa. En ota kantaa, ei väitteelle ainakaan Bobin ja Earlin diskografioista vahvistusta löydy. Hätäisen ensikuuleman perusteella ajattelin, että kyseessä olisi sama sävelmä, jonka purukumisouliin erikoistunut itärannikon yhtye Jay & The Techniques levytti peräti poplistojen sijalle 14. Lopputulos oli lähes identtinen Bobby Dayn originaalin kanssa. Keskinkertaisen mediumin yllätys on Rollareiden Satisfactionista vohkitut vaikutteet, joista Bobby on todennut, että ne olivat mukana aivan tarkoituksellisesti. Bobby perusti syksyllä ‘65 oman Byrdland-merkin. Muutaman hiljaisen vuoden jälkeen hän muutti Australiaan ja palasi sieltä 80-luvun alussa, asui ensin perheensä kanssa itärannikolla ja palasi Los Angelesiin vuosikymmenen puolivälissä. Näin ei sentään ollut, vaikka esitykset muistuttavat tunnelmaltaan toisiaan
Nämä esiintyvät myös ”Original Cast Recording” -äänitteellä. Ja siinä kuussa kun minä ja työkaverini Virve Berg satuimme paikalle, vierailijana oli Gladys Knight. Smithin laulama I’ve Got A Right To Sing The Blues on alkujaan vuodelta 1932 ja Broadwaymusikaalista nimeltä The Earl Carroll Vanities, joita Earl Carroll tuotti vuosina 1923–1932. Aimo Ollikainen. Se on musikaalista Three’s A Crowd (1930). Soitosta vastasi ammattitaitoinen orkesteri ja 9-henkinen lauluja tanssitaitoinen porukka: Ken Ard, Adrian Bailey, Brenda Braxton, Victor Trent Cook, B.J. Orkesteri antoi näytteen soittotaidostaan versioimalla Ellingtonin vuoden 1927 teosta Black And Tan Fantasy. Sotien välinen aika oli bluesissa naislaulajien hallussa. Hän ei oikeastaan osallistunut varsinaiseen näytelmään vaan tuli välillä laulamaan. Ensimmäisen kerran olin Broadwaylla katsomassa musiikkiteatteria kesällä 1989, silloin ohjelmistossa oli Black And Blue, myös se oli revyy pikemminkin kuin musikaali. Esityksiä oli 829 ja ne päättyivät tammikuussa 1991. Yksi Gladysin esityksistä oli hyvinvoivien tunnuslaulu I, Who Have Nothing. Pitkän odotuksen jälkeen, hurraa-huutojen saattelemana ”Empress of Soul” sipsutteli autoon vilkuttaen meille, nuoren ja kauniin poikapuolen kainalossa! Minäkin sain armollisen kädenpuristuksen ohimennen. Tuo Broadwaylla näkemäni Smokey Joe’s Cafe on pikemminkin revyy kuin oikea juonellinen musikaali. Heillä oli kaikkiaan 70 listahittiä. Valonheitin käännettiin minun pöytääni, esiteltiin ja pyydettiin lavalle. Aikalaisille sanat olivat hiukan epäilyttävät; tosin aika miedosti laulettiin – ”I’m all for you, Body and Soul”. maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Kävin myös katsomassa yhden MLB:n baseball-ottelun; stadion oli hieno (Cincinnati Reds), toiminnot kohdillaan ja hinta vain 5 dollaria – onneksi ei tarvinnut enempää maksaa, sillä touhu oli todella tylsää kiihkeään kotimaiseen pesäpalloon verrattuna! Paluumatkalla viivähdin New Yorkissa, hartaana musiikkiteatterin ystävänä kävin katsomassa musikaalin, tosin ehdin vain yhden. Jo tuolla teatterissa olo oli meistä hiukan erikoista, taisimme olla ainoat valkonaamat koko salissa! Meno oli katsomossa alusta alkaen riehakasta. Blues News 3/2022 45 REVYISSÄ REMUAMASSA REVYISSÄ REMUAMASSA Olin seminaarimatkalla USAssa Cinninnatissa, vuonna 1999. Brownin niin ikään laulama St. Loppua kohden se vain yltyi – ei tullut mentyä mustien kirkonmenoihin, mutta loppulaulun aikana liikehdintä, tanssi ja laulanta muistuttivat kirkollista toimitusta. Revyytä esitettiin aluksi Pariisissa ja tammikuusta 1989 lähtien New Yorkissa Minskoff Theatressa. Niin on noita musikaaleja muitakin tullut koettua; kerrankin työmatkan kylkiäisenä Lontoossa kävin samana lauantaina katsomassa kaksi musikaalia (Buddy Holly ja Five Guys Named Moe) – toinen esitys oli niin loppuunmyyty, että jouduin ostamaan kolmen hengen aition (tosin puoleen hintaan) – olut teki tehtävänsä, nukahdin ja heräsin, kun loppulaulua vedettiin – koko yleisö kiersi teatterisalia esiintyjien perässä tanssien ja laulaen. Ajan saatossa siitä on tullut todella paljon levytetty, siis oikea jatsija bluesstandardi. Carrie Smith (1925–2012) tulkitsi Louis Armstrongin bravuurin (1925) Big Butter And Egg Man; tämä slangifraasi viitannee varakkaaseen myyntimieheen, jolla on varaa hummaamiseen. Niinpä tämä esitys rakentui Leiber & Stollerin kappaleisiin, mukana kaikkiaan noin 39 tuttua sävellystä, kuten Young Blood, Kansas City, Poison Ivy, Charlie Brown, Hound Dog, Jailhouse Rock, Searchin’, Spanish Harlem, Stand By Me jne. Olin ottanut yhteyttä paikalliseen Greater Cincinnati Blues Societyyn ja niinpä yhdistyksen edustaja tuli hakemaan minut hotellilta heidän kuukausikokoukseensa. Esitys ja ”Original Broadway Cast” -levytys alkaa yhteislauluna Bo Diddleyn hokeman I’m A Man muunnoksella I’m A Woman ja päättyy nimikappaleeseen Black And Blue; tämä Fats Wallerin sävellys kuultiin alun perin Broadway-musikaalissa Hot Chocolate (1929). King, Lou Rawls, Gloria Gaynor. Ruth Brown (Ruth Alston Weston 1928–2006) on hyvinkin tuttu jo BN:n jutuista, hänellä oli useita poppimaisia hittejäkin, kuten So Long, Teardrops From My Eyes ja (Mama) He Treats Your Daughter Mean. Useat tuon ajan hittisävelmät ovat lähtöisin elokuvista tai musikaaleista; niin myös monen esittämä Body And Soul. Toin tervehdyksen kaukaisesta Suomesta, kerroin Suomen elävästä blues-harrastuksesta, näytin jopa BN-lehteä todisteena – ja vakuutin, ettemme kuuluneet koskaan Neuvostoliittoon, vaikka meillä onkin noin 1000 mailia yhteistä rajaa. No kukapa ei muistaisi Johnnyn hittiä Hymyhuulet (Lucky Lips). Tuli selväksi, mikä on taitavan esiintyjän ja todellisen tähden ero. Youtubessa kappaleesta löytyy lyhyt filmi, jossa Duke Ellingtonin yhtye esiintyy. Silloin tuo mykistävän taitavasti laulava ja tanssiva ensemble muuttui solistin ”MUN JUTTU...” Kirjoituksia kipinöinneistä juurimusiikkiharrastuksen parissa: taustavoimaksi. Handyn säveltämä ja sanoittama blueskappale vuodelta 1914 ja yksi bluesja jazzmusiikin tunnetuimmista sekä useimmin soitetuista. Sitä esitettiin Broadwaylla 2036 kertaa vuosina 1995–2000 Virginia Theatressa. 1933) muodostivat yhdysvaltalaisen lauluntekijäja tuottajakaksikon, joka kirjoitti monta rock and rollin ensimmäisen vuosikymmenen menestyskappaletta. Laulajien ohella esitykseen kuului olennaisesti joukko miestanssijoita (hoofers); eri pituisia, eri painoisia, mutta huikean taitavia! Ja sitten tuo yhtye Sy Johnsonin johdolla, soittajat kaikki instrumenttiensa virtuooseja, kuten Billy Butler, Grady Tate, Claude Williams, Sir Roland Hanna. Sanoittaja Jerome ”Jerry” Leiber (1933–2011) ja säveltäjä Mike Stoller (s. Vuonna 1999 esityksessä oli mukana vierailijoita eri kuukausina, kuten Ben E. Seuraavana iltana minua käytettiin blues-musiikkia soittavissa baareissa, näytillä. Broadwaylla tuskin ketään haittasi, että Hopkinsin ohjelmistoon myös kuuluneet, yhteen nivotut T-Bone Walkerin ja Big Maybellen kappaleet They Call It Stormy Monday / I’m Getting ’Long Alright ovat 2. Kokouspaikka oli mustien asuma-alueen baarin takahuoneessa. Komeasti soi jatsistandardi myös Royal Garden Blues, jonka Original Dixie Jazz Band teki tunnetuksi (1919) – malliksi jälkeen tuleville. Crosby, Pattie D'Arcy Jones, DeLee Lively, Frederick B. Black and Bluessa Ruth esitti Georgia Whiten (1936) ohjelmistosta nerokkaan, tuolista kertovan kaksimielisyyden If I Can’t Sell It, I’ll Keep Sittin’ On It. Linda Hopkins (Melinda Helen Matthews, 1924–2017) esitti Marion Harrisin alkujaan vuonna 1918 levyttämän ja sen jälkeen lukuisten muiden artistien versioiman kappaleen After You’ve Gone. Tuo hurmos jatkui esityksen jälkeen teatterin takaovella; runsaslukuinen yleisö odotti malttamattomana jumalaisen Gladysin poistumista oven edessä seisoneeseen limousineen. Tämän revyyn tähdet olivat Ruth Brown, Linda Hopkins ja Carrie Smith. Siinä juhlittiin mustaa tanssija musiikkikulttuuria sellaisena kuten se ilmeni Pariisissa maailmansotien välissä. Louis Blues on W.C. Owens, ja Michael Park. Kuten meillä täällä Suomessa, FBS:n toimistossa, kaikki hallituksen jäsenet olivat valkoisia
Fonografi oli kehitetty vuonna 1877 ja sitä seurannut gramofoni. Näistä kahdesta suuntauksesta tai vaiheesta keskityn tämän artikkelin yhteydessä ensimmäiseen traditionalistisempaan virtaukseen. Jopa sanan ’revival’ soveltuvuudesta bluesiin liittyvien historiallisten tapahtumien asianmukaiseen kuvaamiseen vallitsee perusteltua erimielisyyttä. Vaikka kritiikki on monelta osin perusteltua, on blues revivalilla kuitenkin omat kiistattomat ansionsa. Toinen uudistushenkisempi blues revival -suuntaus puolestaan sai inspiraationsa sähkökitaravetoisesta ja laajempaan bändikontekstiin perustuvasta kaupunkibluesista. Nykyisin helposti itsestäänselvyytenä pidetty äänen tallentamisen ja sen kuultavana toistettavuuden ihme oli tuossa vaiheessa vielä melko tuore tekninen saavutus. Sen piirissä korostuivat sooloartistit, akustinen kitara, country blues -estetiikka, mielikuvat puuvillapelloista ja maalaismiljöistä sekä ajatus ”autenttisuudesta”. Ei myöskään ole kiistatonta, että mitään varsinaista uutta tulemista olisi lainkaan tapahtunut. Joitain näistä ongelmallisista näkökohdista tuodaan esiin Barry Lee Pearsonin kirjoittamassa johdannossa Steve Cushingin haastatteluteokseen Pioneers of the Blues Revival vuodelta 2014. Tämä kehityssuunta sai keskeisiä vaikutteitaan esimerkiksi Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin sähköisistä Chicago blues -soundeista. Ilmauksessa ’blues revival’ nämä merkitykset kytkeytyvät ajatukseen bluesmusiikista ja viittaavat kyseisen tyylilajin elpymiseen tai uuteen tulemiseen. Tämän suuntauksen varhaisia suuria sankareita olivat Charley Pattonin ja Robert Johnsonin kaltaiset muusikot. Keskittyminen valkoiseen yleisöön ja toimijoihin jättää kuitenkin helposti varjoonsa mustan bluesin erilaiset muodot sekä niiden jatkuvan musiikillisen kehityksen ja kietoutumisen uusiin musiikillisiin tyyleihin. KOSKINEN B luesia koskevista käsityksistämme monet ovat peräisin 1960-luvulla huipentuneesta uudenlaisesta valkoisen yleisön mielenkiinnosta tyylilajia kohtaan. Syynä valintaani on se, että kyseinen aatesuunta tarjoaa erityisen kiinnostavan mahdollisuuden tarkastella esteettisten mielikuvien ja historiallisen todellisuuden välistä suhdetta bluesmusiikin yhteydessä. Bluesin synty ajoitetaan tavallisesti 1900-luvun alkuun, ja kohtuullisen laajalti vakiintuneen käyttötavan mukaisesti ilmauksella ’blues revival’ viitataan bluesin uuteen kukoistuskauteen, joka käynnistyi puolisen vuosisataa myöhemmin 1950-luvun lopulla, saavuttaen huippunsa 1960-luvun aikana. 46 Blues News 3/2022 HEIKKI J. Heidän mieltymyksensä vaikuttivat vahvasti bluesin esteettisten ihanteiden ja stereotypioiden muotoutumiseen. Kauan ennen nykyisiä langattomia verkkoja hyödyntäviä musiikin suoratoistopalveluita, digitaalisia CD-levyjä ja jopa analogisia vinyylilevyjä, äänen tallentaminen, monistaminen ja kaupallinen levittäminen perustui revivalistien myöhemmin intohimoisesti keräilemiin gramofonilevyihin. Viime vuosikymmeninä virinneessä revisionistisessa tutkimuksessa on pyritty kyseenalaistamaan ja purkamaan monia näistä vaikutusvaltaisista bluesmyyteistä. BLUES REVIVAL BLUES REVIVAL Englannin kielen sana ’revival’ merkitsee henkiinherättämistä, virkistymistä, toipumista, elpymistä, uutta kukoistusta, uutta tulemista tai renessanssia. Myös kysymys mielikuvien ja todellisuuden välisestä suhteesta on monisyinen. Argumenttina on tyypillisesti ollut, että 1960-luvun blues revivalin edustajat olivat historiallisen todellisuuden sijasta kiinnostuneempia edistämään omiin mielikuviinsa pohjautuvia käsityksiä bluesista. on todettava, että vaikka keskittyisimme bluesmusiikin valkoisiin ”löytäjiin”, ja vaikka olisimme valmiita käyttämään 1960-luvun valkoisesta bluesaktivismista ilmausta ’blues revival’, voidaan senkin puitteissa erottaa toisistaan vähintään kaksi erilaista suuntausta tai vaihetta. Tuoreeltaan heti 1960-luvun päätyttyä vuonna 1971 julkaistussa teoksessaan The Blues Revival Bob Groom toteaa kehityskulussa olleen olennaisesti kyse siitä, että laaja ja arvostava valkoinen yleisö löysi bluesmusiikin. Country blues -estetiikan taustojen tarkasteleminen tarjoaa myös tilaisuuden pohtia syvälle juurtuneiden kollektiivisten mielikuviemme syntyä sekä niiden yhä havaittavissa olevaa vaikutusta bluesia koskeviin käsityksiimme ja arvostuksiimme. Lisäksi JUURIMUSIIKIN JUURISTA Blues, mielikuvat ja todellisuus Blues, mielikuvat ja todellisuus ÄÄNILEVYN IHME ÄÄNILEVYN IHME Traditionalistisen country blues revivalin menneisyyteen tähyävän historiallisen suuntautumistavan ymmärtämiseksi on tärkeää panna merkille, että koko liikkeen olemassaolo perustui elävien ihmisten ja muuttuvien musiikillisten virtausten sijasta konkreettisiin ja tiettynä ajankohtana valmistettuihin fyysisiin esineisiin, jotka olivat helposti särkyviä äänen tallentamiseen tarkoitettuja litteitä kiekkoja. Ensimmäinen traditionalistisempi suuntaus sai innoituksensa jo 1940-luvulla virinneestä folkmusiikkibuumista. Bluesin historian kannalta fyysisistä sellakkalevyistä erityisen kiinnostavia tekivät niihin kaiverretut ja kopioidut, pitkiksi ohuiksi spiraaleiksi prässätyt urat, joihin oli koodattu elävää ääni-informaatiota 1920ja 30-lukujen bluesmuusikoiden esityksistä. Vieläkin varhaisempaan vahasylinteriä tallennusvälineenä käyttäneeseen fonografiin verrattuna teollisesti prässätyt savikiekot edustivat omana aikanaan teknologista ja kaupallista kehitysvaihetta, joka varsin nopeasti syrjäytti aiemman tallennustekniikan. Gramofonilevyt olivat (ja tallella olevat kappaleet yhä ovat) analogisia sellakkamassasta valmistettuja ”savikiekkoja”, jotka pyörivät mekaanisesti ilman sähköä toimineen gramofonin neulan alla, yleisimmin 78 kierroksen minuuttinopeudella. Tämän kehityskulun kannalta keskeisessä roolissa olivat vanhojen 1920ja 1930-lukujen country blues -levyjen keräilijät. On syytä huomata, että bluestutkijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, kuinka ilmaus ’blues revival’ tulisi ymmärtää
Revivalistien käsityksen mukaan ”todelliset bluesmiehet” olivat vanhoja, suurelle yleisölle tuntemattomia ja alkeelliseen maalaismiljööseen sijoittuvia artisteja. Samalla yhtiöt tekivät erottelun kaupunkija maalaisbluesin välille sekä esittivät markkinoinnissaan näistä kahdesta jälkimmäistä bluesin autenttisempana downhome -versiona. 1960-luvun revivalistisen country blues -estetiikan keskeisiä elementtejä kartoittaessamme voimme listata ainakin seuraavanlaisia aineksia: (i) Miespuolisten akustista kitaraa soittaneiden sooloartistien ensisijaisuus; (ii) vanhojen levytysten ajallisesti sementoidun äänimaailman korottaminen musiikilliseksi ihanteeksi; (iii) romantisoitu ja idealisoitu käsitys afroamerikkalaisen maalaiselämän menneisyydestä sekä sen oletetusta yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta; (iv) ”kaupallisuuden” ja ”autenttisuuden” välinen ten ohella esimerkiksi Gayle Dean Wardlown kirjoitusten kokoelma Chasin’ That Devil Music: Searching for the Blues vuodelta 1998 tarjoaa yhden mielenkiintoisen näkökulman blues revival -aikakauteen ja sen henkeen. Sen sijaan gramofonilevyn pyörähtäessä kampea kääntäneen käden tai jousella toimineen moottorin voimasta liikkeelle, ilmoille tulvahti omin korvin välittömästi kuultavaa, yksin tai yhdessä nautittavaa ja tanssittavaa musiikkia, joka kykeni tavoittamaan kuulijoita niin ajallisesti kuin paikallisestikin kaukana alkuperäisistä esityksistä. Kohtuullisen lyhyen ajan sisällä täysin uudenlaisten nuorten valkoisten yleisöjen eteen päätyi ilmielävinä Mississippi John Hurtin, Bukka Whiten ja Son Housen kaltaisia legendaarisia country blues -artisteja, joita oli aiemmin saattanut kuulla ainoastaan vanhoina rahisevina tallenteina. Alun perin 78 kierroksen savikiekkolevytyksiä tehneet muusikot saivat blues revivalin myötä vuosikymmenten jälkeen uutta yllättävää jatkoa uralleen. Muuttumatonta blueskäsitystä edistivät omalta osaltaan myös aiemmin mainitut perinteisten revivalistien sankariartistit Charley Patton ja Robert Johnson, jotka olivat huomaavaisesti kuolleet jo 1930-luvulla, sulkien samalla pois mahdollisuudet myöhemmille musiikillisille kehityskuluilleen ja tarjoten monenlaisia aineksia blues-mytologialle. Heille tarjoutui tuoreita levytysmahdollisuuksia ja he pääsivät esiintymään laajoille arvostaville kuulijajoukoille kahviloissa, festivaaleilla ja kiertueilla, jotka ulottuivat Atlantin toiselle puolelle Eurooppaan saakka. Blues News 3/2022 47 patentoitiin vuonna 1887. Myös oman aikamme bluesharrastajille on mahdollista saavuttaa kokemus tallennetun äänen erityisestä historiallisesta lumovoimasta. Romantisointiin epäilemättä vaikutti se, että vanhoja levyjä keräilleiltä blues revivalisteilta useimmiten puuttui luonnollinen henkilökohtainen yhteys elävään mustaan kulttuuriin sekä niihin konkreettisiin olosuhteisiin, joissa afroamerikkalaiset todellisuudessa elivät. Musiikillisen mielenkiinnon suuntautuminen tällaisiin vanhoihin akustisiin mies ja kitara -tyyppisiin tallenteisiin muokkasi vahvasti esteettisiä käsityksiä sekä voimisti samalla staattista ja pysähtynyttä blueskäsitystä, joka on liitetty perinteisesti orientoituneisiin revivalisteihin. Näiltä osin country bluesin ”autenttisuus” oli siis genren markkinointiin valmiiksi sisäänkirjoitettu jo alkuperäisten 1920ja 1930-lukujen gramofonilevytysten myötä. Kaikki tämä musiikillinen aktiviteetti, blueskirjallisuus, levytykset, esiintymiset ja kokonaan uudenlainen musiikkikulttuuri olivat tulleet mahdollisiksi suurelta osin äänilevyn ihmeen ansiosta. Vaudeville -tyyppisen bluesin myyntilukujen alkaessa laskea, yhtiöt pyrkivät aktiivisesti löytämään uusia markkinoita. Hieman samaan tapaan kuin valokuvaus (toinen 1800-luvun keksintö), myös äänen tallentaminen merkitsee eräänlaista ajan pysäyttämistä sekä ohikiitävien ja katoavien hetkien talteen poimimista. Äänilevyjen keräily synnytti vähitellen myös blueskirjallisuutta diskografioiden, artikkeleiden, aikakausjulkaisuiden sekä itsenäisten monografioiden muodossa. Hauraiden litteiden sellakkalevyjen uriin oli kaiverrettu ennalta arvaamatonta potentiaalia, joka äkisti purkautui uudeksi todellisuudeksi osana blues revivalia ja 1960-luvun mullistuksia.. Oman kortensa mielikuvien kekoon olivat jo varhain kantaneet myös levy-yhtiöt. Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion vuonna 1990 ilmestyneen teoksen Äänilevyn historia alkulehdillä siteerataan Compton Mackenzien näkemystä, jonka mukaan äänilevy on ollut musiikille yhtä tärkeä kuin kirjapainotaito kirjallisuudelle. Äänilevyille entisaikoina ikuistettu ja niiltä myöhemmin kopioitu musiikki säilyy aina samanlaisena ja ikuisesti muuttumattomana. Painettujen nuottien avulla oli tosin ollut jo aiemminkin mahdollista kirjoittaa, tallentaa ja kaupallisesti levittää musiikkia, mutta elävän äänen ”purkkiin” säilömisessä ja myöhemmässä toistamisessa oli läsnä aivan toisenlaista taikaa. Aluksi marginaalin reunalla toimineet keräilijät intoutuivat jäljittämään, ostamaan ja vaihtamaan keskenään vanhoja 78 kierroksen gramofonilevyjä. Aiemmin mainittujen teosCOUNTRY BLUES -ESTETIIKKA COUNTRY BLUES -ESTETIIKKA Pyrkiessämme ymmärtämään blues revivalin traditionalistisen suuntauksen ytimessä olevaa country blues -estetiikkaa, on yhä uudestaan aihetta painottaa sitä tosiseikkaa, että kaiken perustana olivat savikiekkojen ääniuriin koodatut kiinteät ja pysyvästi sementoidut kuulokuvat menneisyydestä. Kerran unohdukselta pelastettuja levytyksiä olemme sittemmin voineet kuljettaa eteenpäin uusien formaattien välityksellä. Kenties vieläkin hätkähdyttävämpiä ”henkiinherättämisiä” tapahtui, kun tallenteiden ja niiden sisältämien hatarien vihjeiden pohjalta käynnistyi edelleen elossa olleiden, alun perin 1920ja 1930-luvuilla levyttäneiden blues-artistien etsintä. Löytyneiden tallenteiden ja niiden myöhempien uudelleenjulkaisuiden pohjalta bluesista innostuneet muusikot saattoivat ryhtyä opiskelemaan, soittamaan ja tulkitsemaan levyille tallennettuja kappaleita, mikä merkitsi aiempien vuosikymmenten musiikillisen perinnön henkiin herättämistä ja uudelleen eläväksi tekemistä. Edellä kuvatun kaltainen historiallinen viehtymys yhdistyneenä nopeasti katoamassa olleen kulttuurisen perinnön tallentamisen kiireellisyyteen lienevät osaltaan motivoineet yli puoli vuosisataa sitten toimineita blues revivalisteja. Kuunnellessamme vanhaa bluesia saamme erikoislaatuisen yhteyden menneisyyteen ja voimme pysähtyä aistimaan kuulokuvina musiikillisia aarteita, jotka olisivat ilman savikiekkojen uriin kaivertamista ja ikuistamista haihtuneet ulottuviltamme ainaiseksi. Nuotteja lukemaan kykenemättömille henkilöille irtosi viivastoille painetuista täplistä kovin vähän musiikillisia elämyksiä. Kaiken lisäksi tämä oli mahdollista vieläpä kokonaan ilman sähköä, millä oli suuri merkitys gramofonilevyjen kaupiteltavuudelle ja leviämiselle syvän etelän infrastruktuurirajoitteisissa olosuhteissa. Puuvillapeltojen, hökkelimökkien, mutaisten joenpientareitten ja tulvavallien täyttämät mielikuvat edustivat idealisoituja ja romantisoituja käsityksiä mustasta kulttuurista. Country bluesin kaupalliset mahdollisuudet paljastuivat paljolti Blind Lemon Jeffersonin levytysten menestyksen myötä, ja 1920-luvun puolivälistä lähtien levy-yhtiöt ryhtyivätkin päättäväisesti markkinoimaan country blues -artisteja esimerkiksi afroamerikkalaisessa sanomalehdessä The Chicago Defender julkaisemissaan ilmoituksissa. Perustuipa äänentoistoon käytetty tekniikka vinyylilevysoittimeen tai kännykän varassa toimivaan musiikin suoratoistopalveluun, tuntuu huimalta ajatella, että kykenemme niin halutessamme milloin vain kuulemaan vaikkapa Blind Lemon Jeffersonin henkilökohtaisen lauluäänen ja kitaransoiton sävyt, elävinä ja välittöminä lähes sadan vuoden takaisesta tallennustilanteesta
Tämän saman kappaleen ovat tulkinneet myös mm. On aika lopettaa päivän touhut, rauhoittua ja sulkea silmät: ”Goodnight baby blues / Close your eyes baby blues / The moonlit sky watches over you / So close your eyes baby blues.” LAPSIBLUESIA LAPSIBLUESIA Vanhat lapsi-aiheiset blueskappaleet näyttävät kuvaavan lähinnä kovan onnen lapsia. Vauva-aiheiset bluesit ovat harvinaisia ja vaikeasti tunnistettavissa johtuen baby-sanan kaksoismerkityksestä. Myös vauvoilla, jotka alkavat itkeä ja potkia kehdossa mikäli maitopulloa ei toimiteta suuhun tarpeeksi nopeasti. 50 Blues News 3/2022 TIMO KAUPPINEN L apset ja nuoret eivät ole mikään suosikkiaihe blueskappaleissa. Isä meni uusiin naimisiin ja äitipuolen väitetään heittäneen syövyttävää nestettä Johnsonin kasvoille, mikä aiheutti pojan sokeutumisen. Joitakin sentään löytyi, joskin muutama vauva on saattanut mennä pesuveden mukana baby-blueseja netistä etsiskellessä. Siinä kaukaisella saarella kuolettavasti haavoittunut sotilas puhuu ympärille kerääntyneille tovereilleen. Hän itkee ja anoo apua ahdinkoonsa. Keb’ Mo’n Lullaby Baby Blues (1996) on perinteinen kehtolaulu. Varsinkin teini-ikäisten nuorten koulunkäyntiä, rakastumista, sydänsuruja, hölmöilyjä ja kapinointia on kuvattu lukuisissa musiikkikappaleissa. Savoy Brownin Mr Downchildin (1968) minähenkilö sanoo olevansa itse ”downchild”, koska on elänyt katulapsena jo hyvin nuoresta pitäen. Johnsonilla oli vähän omaakin kokemusta asiasta. Hän hakee helpotusta tuskaan ja kipuun kuvittelemalla lepäävänsä kehdossa, jota hänen äitinsä keinuttaa tuutulaulua hyräillen. Blind Lemon Jeffersonin That Crawlin’ Baby Bluesissa (1930) kummastellaan äitiä, joka tuntuu laiminlyövän nälkäisen itkevän vauvan syöttämisen: ”Heard a baby crying, what do this mama mean / He’s crying ’bout his sweet milk, and she won't feed him Jersey cream.” Lattialla ryömivä vauva osaa yllättäen puhua ja tokaisee, että ovella taitaa olla äidin kakkos-isukki (second daddy). Bob Dylan ja Eric Clapton. Hank Williamsin Rock My Cradle (Once Again) (1959) on erikoinen kehtolaulu. Down Child Trumpet-merkillä 1952) ei kuvaile Downin oireyhtymästä kärsivää lasta, vaan henkilöä, joka on ”down” (alakuloinen, masentunut). Onneksi niukkoja bluessanoituksia on helppo täydentää muusta juurevasta musiikista, kuten esimerkiksi rock’n’rollista, doo wopista ja soulista. Naisen iästä riippumatta. Bluesissa ja laajemminkin juurevassa musiikissa ”beibillä” tarkoitetaan lähes poikkeuksetta vaimoa tai naisystävää. Blind Willie Johnson levytti perinnekappaleen Motherless Children nimellä Mother’s Children Have A Hard Time vuonna 1927. Albert King vakuuttelee kappaleessaan Blues Power (1968), että kaikilla ihmisillä on joskus blues. Tuskin kukaan ajattelee, että kyse on vauvasta (baby), jota laulun kertoja pyytää keinuttamaan itseään kehdossa koko yön. VAUVABLUESIA VAUVABLUESIA “Rock me baby, rock me all night long.” Näin laulaa B.B. Edelleen samana vuonna vastaavissa tehtävissä oli amerikkalaisrokkari Myron Lee levytti oman kappaleensa Baby Sittin’, josta taas Euroopassa tunnetuimman version teki brittiorkesteri Bobby Angelo & The Tuxedos. Biisissä Rock Cradle Rock (1968) hän kertoo aloittaneensa rokkaamisen jo kehdossa: ”I must have had it bad, ’cause in the cradle I had / My mother said, before noon I was trying to rock.”. Hänen äitinsä kuoli, kun Johnson oli nuori poika. Sanoituksessa setämies lohduttaa ja neuvoo allapäin olevaa olemaan luottamatta tyttöihin rakkausasioissa. Sonny Boy Williamsonin (Aleck ”Rice” Miller) Down Child (1960; huom: alkuperäinen versio nimellä Mr. NUORTA BLUESIA Lapset ja nuoret roots-musiikin sanoituksissa Lapset ja nuoret roots-musiikin sanoituksissa Everybody from one day to another have the blues You take the little baby that’s layin’ in the cradle He can’t get that milk bottle fast enough He go to kickin’ an’ cryin' An’ goin’ on, tearin’ up the little baby bed He got the blues Chuck Berry on käsitellyt kiitettävän laajasti lapsia ja nuoria sanoituksissaan. Jos äiti kuolee, niin lapsilla ovat edessä kovat ajat ja mierontie: ”Motherless children have a hard time, mother’s dead, / Well don’t have anywhere to go, / Wandering ’round from door to door.” Vaikka isä tai muut sukulaiset yrittäisivät parhaansa, äitiä ei lapsille voi korvata kukaan. Eero ja Jussi Raittinen levyttivät kappaleen tuoreeltaan esikoissinglelleen nimellä Lapsenvahdin rock. Vauvan jokelluksen ympärille rakentuva hyväntuulinen poprock’n’rollnumero Baby Sittin’ Boogie puolestaan nousi Buzz Cliffordin laulamana maailmanlaajuiseksi hitiksi vuonna 1961. Äidin aviomies saattaakin tietämättään elättää toisen miehen lasta. King bluesstandardissa Rock Me Baby (1964). Poika ei taida olla enää mikään pikkulapsi, koska on jo tytöistä kiinnostunut
Kappaleessa Memphis Tennessee (1959) kertoja soittaa kaukopuhelua ja yrittää saada keskuksen kautta yhteyttä Marie-nimiseen henkilöön, joka paljastuu kappaleen lopussa kuusivuotiaaksi avioerolapseksi. Sukupolvien välinen kommunikointi voi olla vaikeaa. Lapsia ei tule pakottaa omaksumaan vanhempien näkemyksiä, sillä lapsilla on omat itsenäiset käsityksensä elämästä. Toisen maailmansodan jälkeen nuoret ihmiset alkoivat erottautua omaksi ryhmäkseen, jolla oli aiempaa enemmän vapaa-aikaa ja Blind Willie Johnson. Äiti suree poikaansa, mutta samankaltainen noidankehä uhkaa toistua tulevienkin ghettolasten kohdalla. Poor Boy Blues tai Poor Boy Long Ways From Home on perinnekappale, josta on tehty lukuisia versioita vaihtelevin sanoituksin. On köyhiä ja rikkaita, kaupunkilaisja maalaisnuoria. Nuoriso ei ole yhtenäinen väestöryhmä, vaan nuorten elinolot ja tavat vaihtelevat. Nuoria kiinnostavia asioita olivat ja ovat edelleen mm. Elviksen tunnetuksi tekemä In The Ghetto (1969) on kertomus Chicagon ghettoon syntyvästä poikalapsesta: ”As the snow flies on a cold and gray Chicago mornin’ / A poor little baby child is born in the ghetto.” Pojalle käy huonosti. Vaikka oma isä hylkäsi hänet, sama ei tule tapahtumaan tälle pienelle lapselle. Bill Haleyn ABC Boogiessa (1954) opetellaan aakkosia boogien tahdissa. Lohduttomat olosuhteet houkuttelevat nuorukaisen rikoksen tielle ja hän tulee ammutuksi. NUORISOBLUESIA NUORISOBLUESIA Satojen vuosien ajan nuoruutta käsitteenä ei ollut käytännössä edes olemassa, vaan useimmat lapset siirtyivät lapsuudesta suoraan työelämään ja aikuisuuteen. Alakoululaisilla on tosi hauskaa, kun he saavat opettajakseen naisen New Orleansin Basin Streetiltä. Sekoilua ja kapinointiakin esiintyy. Fleetwood Macin biisissä Child Of Mine (1972) lapsen asiat ovat hyvin, sillä laulaja vakuuttaa rakastavansa lastaan. Chuck Berryn laajasta ohjelmistosta löytyy useita lapsitarinoita. Siinä Cannon soittaa viisikielistä banjoa slideputkella ja Blind Blake säestää häntä kitaralla. Tuomitsemista tulee välttää, vaikka olisikin vaikea ymmärtää toisen osapuolen asenteita ja järkeilyjä. Jos ”oppi” ei mene perille, vanhempien kannattaa vain huokaista ja ajatella, että kyllä ne lapset silti pohjimmiltaan rakastavat heitä: ”So just look at them and sigh / and know they love you.” Tasapuolisuuden nimissä lapsille ja nuorille annetaan jotakuinkin samat neuvot lähes samoin sanoin. Tämä näkyi nuorten pukeutumisessa, kielenkäytössä, musiikkimaussa ja seurustelutavoissa. Tunnetuimpiin vanhoihin versioihin kuuluu Gus Cannonin salanimellä Banjo Joe levyttämä tulkinta vuodelta 1937. Syntyi nuoriso, jolla oli omat tapansa ja näkemyksensä. Crosby, Stills, Nash & Young opastavat kuulijoita lasten ja nuorten kasvatusasioisDown around the corner in a little school Children learn their lessons and the golden rule ’Cause they got a teacher up from Basin Street And she does her teaching with a boogie beat Teachin’ the ABC with rhythm and E sa kappaleessa Teach Your Children (1970). Blues News 3/2022 51 rahaa. Brownie McGhee ja Sonny Terry yllyttävät lapsia riemuitsemaan ja hyppimään kappaleessa Jump Little Children (1962). Ghettolasten puolesta ovat kantaa ottaneet myös useat muut kappaleet, kuten Curtis Mayfieldin Little Child Running Wild (1972), Johnny Copelandin Ghetto Child (1970; myös Shemekia Copeland 1998) ja Mary J. Tälle tarinalle on olemassa myös jatko-osa Little Marie (1964). Bligen Children Of The Ghetto (2004), joka on alun perin The Real Things -yhtyeen kappale vuodelta 1977. Vanhempia pyydetään kertomaan lapsille omista kokemuksistaan ja unelmistaan. koulunkäynti, rakastuminen, seurustelu, biletys ja oman identiteetin etsiminen. Äiti ja isä ovat poissa kotoa eikä alakerran tädistäkään tarvitse välittää. Entisaikoina oltiin yleensä köyhiä ja se näkyy vanhoissa blues-sanoituksissa. Kun tädille tarjoaa sopivaa juotavaa, niin hän ei pane pahakseen yläkerrasta kuuluvaa mökää. Siinä minähenkilö saa itse Memphisistä puhelun, jonka päätteeksi hän saa kutsun tulla tapaamaan rakasta pikku-Marietaan ja elämään yhdessä tämän äidin kanssa: ”Then she spoke and asked me to come back and see Marie / And live together in our home in Memphis, Tennessee.” Berryn Sweet Little Rock And Rollerin (1958) päähenkilö on yhdeksänvuotias tyttö, joka on täysin hurahtanut rock and rolliin: ”She’d 9 years old and sweet as she can be / All dressed up like a downtown Christmas tree / Dancin’ and hummin’ a rock-roll melody.” Tätä hyvän perheen tyttöä eivät isän moitteet eivätkä äidin estelyt pidättele, vaan hänet löytää rock-konserteista tanssimasta ja kiljumasta idoleilleen
King vuonna 1960. Muddy Waters eli itsekin nuoruudessaan maaseudulla Mississippissä. vaeltelemaan kaupungista kaupunkiin. Ihastus on molemminpuolista ja yhdessä päätetään mennä saman tien papin pakeille. Kertoja on pohjimmaltaan kuitenkin rehti maalaispoika, joka ei koskaan kohtelisi naista huonosti. Hyvältä tuntuu myös, kun tyttö on iloisena vastassa kertojan saapuessa aamuvarhain kotiin lentokoneella. Freddy Kingin Country Boy (1956) on duetto naislaulajan kanssa. Eräänä talviyönä hän näkee valoa ikkunassa ja koputtaa oveen. Vaikka hänellä ei ole kenkiä, hän ei ole alakuloinen (no shoes, no blues). Ja huomaapa, kultaseni, tuo pieni maalaispoika satun olemaan juuri minä itse! John Lee Hookerin Country Boy (1966) on hidas blues, jossa koditon maalaispoika joutuu When I was a young girl I used to seek pleasure When I was a young girl I used to drink ale Right out of the ale house and into the jail house Right out of the bar room and down to my grave I'm goin' back to Chicago, man, that's where I'm from. Vaikka maalaispoika vaikuttaa onnellisen oloiselta, kaikki hänen toimensa tuntuvat menevät pieleen. Nämä tytöt ovat muuten ihan ok mutta heillä on pahana tapana viipyä vain yön yli ja häipyä aamun sarastaessa. Jos tytöllä on nälkä, hän muuttuu myös ilkeäksi. Nuoren tytön tie näyttää vievän kaljakuppilasta putkaan ja baarista hautaan. Hän kulkee paikatuissa vaatteissa ja on tunkenut sanomalehtipaperia lämmikkeeksi kenkiinsä. Hän on terve eikä hänellä ole huolta laskuista (no ills, no bills). Carl Perkinsin kantriluenta Poor Boy Bluesista (1967) poikkeaa melodialtaan ja sanoitukseltaan selvästi edellisistä. Kaupunkilaistytöt ovat erilaisia kuin maalaistytöt, ainakin jos on uskominen J.J. Onneksi oven avannut pikkutyttö sallii hänen tulla sisään. Country Boyn (1952) kertoja on maalaispoika, jolla on tapana olla öisin ulkona, mutta hän vakuuttaa naiselleen, ettei tämän pidä vetää asiasta vääriä johtopäätöksiä. Kertoja tapasi 16-vuotiaan, mitä Well I’m a poor boy, long way from home. King on tyytyväinen omaan tyttöönsä kappaleessa Country Girl (1968). Johnny Cashin Country Boylla (1957) asiat ja asenne ovat kunnossa. Ja välittää hän myös kuusta, tähdistä ja taivaasta. 52 Blues News 3/2022 Howlin’ Wolfin Lontoon sessioihin sisältyneen Poor Boyn (1970, ensilevytys Chess-merkillä 1957) kertoja on kaukana kotoa, rahaton, ja luisevaksi laihtunut. Laulun tarina on karu. Minkäpä köyhä poika sille mahtaa, kun ei ole rahaa ostaa tytölle timanttisormusta ja muita hienoja tavaroita. Jimmy Reedin kappaleessa Just A Poor Country Boy (1971) köyhällä maalaispojalla menee huonosti. Johnny Winterin Country Girl (1969) on sen sijaan jättänyt laulun kertojan, joka on edelleen rakastunut mutta myös katkera. Kertoja omistaa onneksi kuitenkin sikoja, lehmiä ja kanoja. Poor Boy Bluesia vastaava nuorista naisista kertova perinnekappale voisi olla vaikka When I Was A Young Girl, jonka mm. Omatoiminen poika ampuu tarvittaessa kaniinin tai onkii kaloja ruoakseen. Laulaminen on ainoa keino, jolla poika ehkä saa kaupunkilaistytön pysymään luonaan. Pappi ja lääkärikin olisivat nyt tarpeen. Niistä saa kyllä riittävästi ruokaa tuolle terveelle ja kertojaa rakastavalle maalaistytölle. Kertoja vaihtaisi mielellään paikkaa onnekkaana pitämänsä maalaispojan kanssa. Otis Spannin ja Fleetwood Macin kappaleessa Hungry Country Girl (1969) maalaistyttö on usein kovin nälkäinen, mutta ei mahda asialle mitään. Calea ja kappaletta City Girls (1982). Kylvämistä, kuokkimista ja kitkemistä kyllä riittää, mutta kun työ on tehty, konkreettista tulostakin syntyy. Nuoret sällit haluavat pitää hauskaa, jahtaavat naisia, juovat liikaa, tuhlailevat rahojaan, käyttäytyvät hölmösti ja näyttelevät coolia. Kuusitoista vuotta näyttää olevan maaginen ikä tytölle, sillä 16-vuotiaista tytöistä näyttää tehdyn enemmän lauluja kuin esimerkiksi 15tai 17-vuotiaista. Now, people ask me, ”what does a poor boy do?” (2x) Poor boy sews patches on his clothes, stuffs newspaper in his shoes. Tässä suppea poiminta niistä. Olo on kuin luuta kaipaavalla koiralla, huumetta vailla olevalla narkomaanilla tai kolottomalla rotalla. Ruth Brown esittää oman näkemyksensä nuorista miehistä kappaleessa Wild Wild Young Men (1953). Siinä mies kerää puuvillaa ja kyntää peltoa syvässä etelässä vaimon hyräillessä kotona köyhän poikaparan bluesia: ”I’ve been a working in a cotton field way down south / Choppin’ and a pickin’ lord and followin’ the plow /.../ I got a woman sittin home humming the poor boy blues.” Entisaikaan suuri osa väestöstä asui maaseudulla, ja maalaispojista onkin levytetty useita erilaisia blueseja. Maalaispoika on juuri saapunut paikkakunnalle ja tapaa maalaistytön, johon ihastuu välittömästi. Ainakin B.B. Koti on Chicagossa, jonne poika on nyt aikeissa palata. (2x) No spending money in my pocket, no spare meat on my bone. Luottamus on mennyt, ja mies ennakoi että tuo pelkkä vaatimaton maalaistyttö tulee vielä katumaan tekoaan. Tyttö rakastaa rock’n’rollia ja muuta rytmimusiikkia niin kiihkeästi, että rientää lauantaisin aina kaupunkiin soittamaan levyjä jukeboksista ja tanssii niiden tahtiin tukka valtoimenaan. Big Joe Turnerin Boogie Woogie Country Girl (1955) on kuvaus maalaistytöstä, joka nousee aamuisin puoli kuudelta, osaa lypsää lehmät, ja kalastaa mielellään. Vaatteet ovat märät ja poikaa paleltaa. Nopeaa toimintaa. Nuorten naisten on syytä varoa näitä pellejä, koska ne vain leikittelevät naisten tunteilla ja särkevät sydämiä. Maalaistytöt ovat miesten mieleen. On romanttinen. Fats Dominon Country Boy (1960) on reipastahtinen ralli, jossa iloinen maalaispoika välittää vain omasta rakkaastaan. Tämä maalaistyttö valmistaa hänelle aamiaisen, lounaan ja illallisen ajallaan. Tytön veli oli joutunut lähtemään kotoa 12-vuotiaana. Kuoleman kielissä oleva laulun kertoja anoo paikalle äitiä ja isää. Nina Simone on levyttänyt. (2x). Tunnelma on epätoivoinen ja synkkä kuin Tuomari Nurmion perinnebiisissä Oi mutsi mutsi (1977). Big Joe Turnerin hitaan bluesin Sweet Sixteen (1952) tulkitsi myös B.B
Oppivelvollisuus toteutui suurimmassa osassa maata jo 1920-luvulla mutta viimeiset syrjäkylät saatiin kouluverkon piiriin vasta 1950-luvulla. Bluesosavaltio Mississippissä jonkinasteinen oppivelvollisuus tuli lakisääteiseksi vuonna 1918. Ihastuminen on kuitenkin yksipuolista, sillä tyttö on vielä liian nuori rakastumaan: ”She was only sixteen, only sixteen / With eyes that would glow / But she was too young to fall in love / And I was too young to know.” The Crests -yhtyeen Sixteen Candles (1958) kuvaa 16 vuotta täyttävän tytön syntymäpäiviä. Lapset voivat käydä koulua päivisin ja aikuiset öisin (?):”Now, the government given us a school in Brownsville, boys, you know I think that's very nice. Man said: / Without an education / You might as well be dead!” Koulupudokkaan kohtalo on usein karu, ja siksi kannattaa pysyä sitkeästi koulussa. Kertojan mielestä tyttö on kuitenkin oikean ikäinen ja juuri se oikea hänelle. Eddie Cochranin Cradle Babyn (1957) tyttö on sanoituksen mukaan myös 16-vuotias. Ja kohtele koulukavereitasi ja opettajiasi hyvin. Kun kello soi, syöksytään ruokalaan, syödään kiireesti ja palataan luokkaan. Kertojan takana istuva kaveri tosin häritsee sinnikkäästi opintoja. Tai voidaan mennä lampeen uimaan tähtikirkkaana yönä, rakastella ja kiivetä takaisin vuokrasviittiin ikkunan kautta. Älä ole koulupudokas. Vanhasta bluesista en kouluaiheisia lauluja juuri löytänyt, ohimeneviä mainintoja lukuun ottamatta. Vuonna 1870 mustasta väestöstä lukutaidottomia oli peräti 80%. Tunnetuin 16-vuotias tyttö on luultavasti Chuck Berryn Sweet Little Sixteenin (1958) koululainen, joka asuu vielä kotona, mutta haluaa elää kuin aikuinen ja tanssia rockia soittolavoilla. Lantti jukeboksiin ja sitten alkaa flirttailu ja tanssi, joka on tietenkin rock’n’rollia. Berryn School Day (1957) on kuvaus tyypillisen oloisesta koulupäivästä. Bo Diddleyn Back To School (1967) on myös koulumyönteinen. Berry suuntasi musiikkinsa 1950-luvulla selkeästi juuri afroamerikkalaiselle ja valkoihoiselle kouluikäiselle nuorisolle eläytyen parhaansa mukaan nuorten iloihin ja suruihin. James Brown ottaa vahvasti kantaa koulutuksen puolesta pitkässä kappaleessa Don’t Be A Dropout (1966). You know the children can go in the daytime, whoo boy, the old folks have it at night.” Kappaleessaan Street Car Blues (1930) Estes viittaa myös kouluun, mutta se on kyllä vain pyhäkoulu! ”Lord, I'm gonna quit my bad way of livin' / And visit the Sunday school.” Jimmy Reedin Go On To School (1959) kannustaa pientä koulutyttöä menemään kouluun, jossa oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Ollaan villejä ja vapaita kuin aikoinaan silloin kun ajeltiin vanhalla Chevyllä pitkin Lovers Lanea: ”And I will be sixteen forever / Just as long as you love me.” NUORET KÄYVÄT KOULUA NUORET KÄYVÄT KOULUA Suomessa kuusivuotinen kansakoulu määrättiin pakolliseksi vuonna 1921. Dolly Partonilla on kappale nimeltään I’m Sixteen (2016). Miehellä on huolestunut myös Korean sodassa taistelevasta veljestään ja siskostaan, joka asuu New Orleansissa. Rock’n’rollissa ja pop-musiikissa on satoja kouluelämän kuvauksia. Tyttö lähti kotoa miehen matkaan mutta on nyt aikeissa lähteä omille teilleen. Hoida koulu siten, että isäsi ja äitisi voivat olla ylpeitä sinusta. Kertoja tuntee itsensä edelleen 16-vuotiaaksi teinitytöksi, koska hänen miehensä rakastaa häntä. Valkoihoisen väestön vastaavat luvut olivat 12% (1870), 2% (1920) ja 1% (1940) (US Department of Commerce, Bureau of the Census). Poimin tähän näytteeksi vain pari kappaletta Chuck Berryltä, joka on keskimääräistä värikkäämpi sanoittaja. Mustan väestön lukutaidottomuus väheni kuitenkin varsin hitaasti. Esimerkiksi Sleepy John Estes mainitsee Working Man Bluesissa (1942), että hänen kotiseudulleen tulee koulu, mikä on ihan kiva juttu. Ensirakkauden herkkää ja haurasta lumoa. Pieni hulluttelu on sen kunniaksi paikallaan. Yhdysvalloissa Massachusetts otti käyttöön oppivelvollisuuslain jo vuonna 1852. Tyttö ei tee enää mitään miehen toiveiden mukaan. Brown aloittaa tarinalla kaveristaan, jonka työnhaku tyssäsi koulutuksen puuttumiseen: ”Said he went for a job / And Mr. Tämä alun perin Tom Fossen kappale They Call You A Small Fry (1956) kertoo tytöstä, jonka kykyyn rakastaa oikeasti ei uskota tämän alhaisen iän takia. Voidaan mennä miehen kanssa yhdessä drive-in -elokuviin, juoda kirsikkakokista, suudella, halailla, ja päätyä ehkä jopa auton takapenkille. Berryn Childhood Sweetheartin (1959) mieskertoja puolestaan näkee unta 16-vuotiaasta nuoruuden ihastuksestaan, jonka kanssa käveltiin koulusta kotiin käsi kädessä. ”Hail, hail rock’n’roll.”. Samettiäänisen Sam Cooken Only Sixteen (1959) on hempeä ylistyslaulu 16-vuotiaalle tytölle, johon 16-vuotias poika on rakastunut. Blues News 3/2022 53 suloisimman tytön ja rakastui. Vuonna 1920 lukutaidottomia oli vielä 23% ja vuonna 1940 12%. Kaikki mitä mies tekee näyttää olevan turhaa ja hyödytöntä. Tähän noin 16-vuotiaiden listaan voisi ehkä lisätä vielä Little Queenien (1958), joka oli ”tuskin minuuttiakaan yli 17-vuotias”. Kello kolme koittaa vapaus. Up in the mornin' and out to school The teacher is teachin' the Golden Rule American history and practical math You studyin' hard and hopin' to pass Workin' your fingers right down to the bone And the guy behind you won't leave you alone. Opettajat ja muut oppilaat saavat olon tuntumaan joskus pahalta, mutta kouluun kannattaa siitä huolimatta mennä. Berryn laulujen sankarittarista monet näyttävät olevan teini-ikäisiä. Jalat vievät pikatahtia kadulle ja kulman kuppilaan. Poika on umpirakastunut tyttöön ja toivoo tämän tuntevan samoin. Aamutuimaan painutaan kouluun, jossa puurretaan opettajan johdolla Amerikan historiaa, matematiikkaa ym
Esimerkiksi nuoresta miehestä kertova Muddy Watersin Mannish Boy (1955) kehuu minähenkilön miehisiä kykyjä: ”I’m a natural born lover, I can make love to you woman, I’m a hoochie coochie man” jne. Eihän sitä koskaan tiedä, miten nuori avioliitto kestää, mutta tässä tapauksessa kaikki menee yllättävän hyvin. että ”Sydänsurut näyttävät olevan romanttisen rakkauden lainalaisuus. Asian voi todeta kuuntelemalla esimerkiksi Dave Godinin koostamia ”Deep Soul Treasures” -kokoelma-albumeita (1997–2019). Tyttö ruokailee uuden rakkaansa kanssa, juttelee tälle luokassa ja viettää iltansakin tämän kaveriporukassa. /.../ Kun Reinon kanssa sinut näin, niin talvi iski takaapäin, ja linnut muutti suuntaa yhtenään. Myös niin pettävä, vaan kuitenkin, sen siedän. Watersin Just Make Love To Me (1954) on toinen kuvaava esimerkMonet afroamerikkalaiset r&b/doowopyhtyeet ja -laulajat ovat suunnanneet musiikkiaan erityisesti teini-ikäisille ja muille nuorille. Otis Reddingin hitaat soulit ovat myös tunnekylläisiä ja vetoavat kaikenikäisiin kuulijoihin. Nuorella parilla on 700 sinkun levykokoelma rockia, rytmimusiikkia ja jazzia. Lymon tunnetaan parhaiten hitistään Why Do Fools Fall In Love (1956). Kun koulun jälkeen kahvilassa jengi istui röökäämässä, kassan luona katseet vaihdettiin. Yksinäinen poika on allapäin koko päivän koulussa ja vielä kotonakin. YouTubevideotallenteessa vuodelta 1958 Berry näyttää show-temppujaan valkoihoisille nuorille, jotka reagoivat maltillisesti ja ovat siististi pukeutuneita. On niin nuori tää, mun rakkautein, sen tiedän. Mustien ankarat elinolosuhteet ja vallitsevat asenteet eivät tuolloin suosineet romanttista rakkautta. Alun perin Ric Carteyn & The Jiva-Tonesin Young Love (1956) on hempeä kappale, josta on tehty paljoin versioita. Sanoituksissa ollaan yleensä syvästi rakastuneita ja vakuutetaan uskollisuutta. Kouluikäisiä tyttöjä vilahtelee monissa muissakin Berryn biiseissä. /.../ Ensimmäiset sydänsurut ajoittuvat usein siihen elämänvaiheeseen, kun ihminen on teini-ikäinen tai nuori aikuinen, joka rakentaa vielä identiteettiään.” Vaikka vanhassa bluesissa romantiikkaa vaikuttaa olevan niukalti, sitä on paljon muussa mustassa musiikissa. Pojilla puvut päällä ja kragat kaulassa. Laulun kertoja sanoo löytäneensä juuri sen oikean, jota kukaan muu ei voi korvata. Silmät aukenevat ja usein idealisaatio häviää. Varsinkin etelän soul (deep soul) pursuaa syvää rakkautta ja raastavaa sydänsurua. Villi luonto ilmenee ihmisissä seksuaalisuutena, ja se näkyy selvästi sanoituksissa ns. Asunto saadaan hankittua ja rakkaus kestää. Valkoihoiset artistit ovat levyttäneet nuoren rakkauden kuvauksia yllin kyllin. Koetaan pettymyksiä ja ristiriitoja.” Helsingin Sanomien artikkelissa ”Ensirakkauden päättyminen tekee usein erityisen kipeää” (21.1.2022) haastateltiin Määttää, joka totesi mm. On sweet little rock’n’rolleria, sweet little sixteeniä, little queenia, bobby soxeria, baby dollia, jne. 54 Blues News 3/2022 Tämä Berryn single nousi Billboardin listan sijalle kolme ja R&B-listan kärkeen. Myös niin pettävä, vaan kuitenkin, sen siedän. Lonely School Days (1965) kuvaa onnetonta koulupoikaa, joka näkee tyttönsä tulevan kouluun toisen pojan kanssa. Tässä seuraavassa vain pari poimintaa alan klassikoista. Mä Taunon kanssa istun nyt, se tietää vaikkei kysellyt, kun ensi kerran täyteen vedin pään. ki. Chuck Berryn bluesballadissa Time Was (1957) muistellaan nuoruusja teiniaikoja, kun keinuttiin yhdessä, vaihdettiin luokkasormuksia, kirjoiteltiin rakkausviestejä hiekkaan, haaveiltiin kahviloissa, käytiin piknikeillä, laskettiin talvisin kelkkamäkeä ja retkeiltiin maaseudulla. Näin esimerkiksi Sam Cooken Teenage Sonatassa (1960): ”Here, here in the moonlight /. Hectorin sanoitus Rauli ”Badding” Somerjoen versiossa Nuori rakkaus (1973) on huomattavasti mielenkiintoisempi. Yksilötasolla rakkautta varmasti esiintyi laajastikin, mutta köyhyys ja muut huolet synnyttävät helposti ristiriitoja ja saattavat karkottaa parisuhteesta romantiikan. Rakastunut ei ole rauhallinen vaan ”loikkaa yli kallioiden, taistelee lohikäärmettä vastaan, juo myrkkyä...”. ”dirty bluesissa” ja peitellysti useissa muissakin 1900-luvun alkupuolen blueseissa. On niin nuori tää, mun rakkautein, sen tiedän. Kuitenkin ”ennen pitkään rakastuneet joutuvat palaamaan arjen todellisuuteen. Hold me while I sing to you / My teenage sonata of my love / Eternally true.” Frankie Lymonin & The Teenagersin Teenage Lovessa (1957) poika haluaa kiihkeästi tutustua tyttöön ja lupailee tälle jo vihkisormustakin. ”Rakkausprofessori” Kaarina Määtän kirja ”Rakastumisen lumous” (1999) kuvaa rakastumista emotionaalisena pyörremyrskynä, johon liittyy ilon ja onnen hurmaa, haltioitumista ja mielihyvää. Kun luokassa sä käänsit päätä, silmäs näin, ja oikopäätä Taunon kanssa paikkaa vaihdettiin. Nuorta rakkautta on usein ilmassa. Eivätkä monet varhaiset bluesnaisetkaan olleet miehiä vähemmin häveliäitä. Tuoreen tutkimuksen mukaan romanttinen rakkaus näyttää historian saatossa parhaiten versoneen ja kukoistaneen vauraudessa (Helsingin Sanomat 19.4.2022). Hän oli kolmasti naimisissa ja kuoli vain 25-vuotiaana huumeiden yliannostukseen. NUORET RAKASTUVAT JA KÄRSIVÄT NUORET RAKASTUVAT JA KÄRSIVÄT SYDÄNSURUISTA SYDÄNSURUISTA Useimmat vanhat bluesit eivät ole romanttisia, vaan pikemminkin realistisia, monet jopa suorasukaisen seksuaalisesti virittyneitä. Tunne on vahvasti läsnä mm. Nuorten ensirakkaus on todellista ja syvää, eikä ketään rakkaampaa koskaan tule kummallekaan. Chuck Berryn You Never Can Tell (1964) on tarina teinihäistä ilmeisesti Ranskassa, koska siinä nuori Monsieur Pierre ja Mademoiselle menevät naimisiin. kappaleissa, kuten Jean Stanbackin I Still Love You (1969) ja Lorraine Ellisonin Stay With Me Baby (1966)
Miehellä on nahkarotsi, tukka kammattu taaksepäin, ja tapana hurjastella mustaksi maalatulla Chevyllään. Billy Rileyn (1961) ja Jerry Lee Lewisin (1963) versioima Teenage Letter (alkujaan Big Joe Turner 1957), Gene Vincentin Teen Age Partner (1958), Eddie Cochranin Teenage Cutie (lev. Ilman uhmaa ja kuohuntaa lapsi tai nuori ei itsenäistyisi vanhemmistaan ja kodistaan. Yksi tunnetuimmista on Phil Spectorin tuottama ja tyttöyhtye The Crystalsin He’s A Rebel (1962), joka kohosi Billboardin Hot 100 -listan kärkeen. Röyhkä kuitenkin hämmensi yleisön mielipiteitä (luultavasti tahallaan) väittämällä, että rock on ennen kaikkea runoutta, mystiikkaa ja seksuaalisuutta.. Mieliala vaihtelee päivittäin: ”One day I feel so happy, next day I feel so sad / I guess I'll learn to take the good with the bad / 'Cause each night I ask the stars up above / Why must I be a teenager in love.” Rokkaavampaakin teinirakkautta on levyillä tarjolla, mm. Frankie Lymon & The Teenagers katsoikin aiheelliseksi hälventää tämänkaltaisia ennakkoluuloja kappaleellaan I’m Not A Juvenile Delinquent (1956). Yöt vietetään ulkona, juodaan ja tapellaan. Hanoi Rocksilla on biisi nimeltään Rebel On The Run (1990), Children Of Bodomilla ja HIMillä Rebel Yell (2003 ja 1999, alun perin Billy Idolin tuotantoa vuodelta 1983) ja Stratovariuksella Rebel (1998). Muutama suomalaisbändikin on tarttunut kapinoitsija-teemaan. Vanhemman väen suhtautuminen rock’n’rolliin oli aluksi usein penseää. 1971) ja Dale Hawkinsin Teenage Dolly (1956), jonka myös Jorma Kääriäinen ja Agents ovat tulkinneet (2001). Yhdysvalloissa rock’n’rollin pelättiin lisäävän nuorison häiriökäyttäytymistä ja jopa nuorisorikollisuutta (juvenile deliquency). Tottelemattomuus ja ärsyttävä käytös voivat tuntua osasta vanhempia sietämättömältä kun taas toisilla välit vanhempiin saattavat pysyä lämpiminä koko itsenäistymisvaiheen ajan. Hän muistelee kouluaikoja, juo olutta ja pelaa biljardia samanhenkisten kavereidensa kanssa. Juuri rock’n’rollista tuli 1950-luvulla se musiikin laji, joka yhdistettiin nuorison kapinointiin. David Bowien Rebel Rebel (1974) kertoo pojasta, joka kapinoi vanhempiaan vastaan meikkaamalla ja pukeutumalla halpoihin naistenvaatteisiin. Blues News 3/2022 55 Dion & The Belmonts -yhtyeen Teenager In Love (1959) kuvaa hyvin teinirakkaudelle tyypillistä tunteiden vuoristorataa. Sen sanoituksessa blues tuli raskaaksi ja synnytti vauvan, jonka nimeksi annettiin rock’n’roll. Kapinoimalla nuori harjoittelee turvallisessa ympäristössä tunteidensa hallintaa, kasvattaa itsetuntoaan ja kokeilee omia rajojaan. Englantilaisen Matchbox-yhtyeen Rockabilly Rebelin (1979) minähenkilö kertoo, ettei äiti pidä hänen tukkatyylistään eikä isä hänen pukeutumistyylistään: ”My Mama don’t like it, the way I comb my hair,/ Papa thinks I’m crazy, in the clothes I wear.” Siitä huolimatta poika jatkaa rokkaamista omalla tyylillään ja kehottaa muitakin tekemään samoin. Rockabilly oli suosittua nuorisomusiikkia Suomessa varsinkin 1970ja 1980-luvun vaihteessa. Muddy Waters levytti vuonna 1977 kappaleen The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll. Bill Haley oli päätähtenä elokuvassa ”Rock Around The Clock”, joka sai Suomen ensi-iltansa Erottajalla sijainneessa Edisonelokuvateatterissa syyskuussa 1956. Laulussa tyttö on ihastunut poikaan, joka näyttää tekevän asiat omalla epäsovinnaisella tavallaan välittämättä muiden mielipiteistä. Kun isästä musiikki on liian kovaäänistä, vastaus on: ”Rock and roll is never too loud!” Stray Catsin jäsenet, kitaristi Brian Setzer, basisti Lee Rocker ja rumpali Slim Jim Phantom ovat kaikki jatkaneet soolouralla ”harmaaviirukissayhtyeen” hajottua ensimmäisen kerran vuonna 1986. Kun isä pyytää hulttioteiniä maksamaan vuokraa kotona lorvimisestaan, tämä ilmoittaa mieluummin muuttavansa telttaan asumaan. Kappale on Bowien glamrock-kaudelta, jolloin hän meikkasi ja pukeutui myös itse varsin feminiinisesti. Lee Rockerin kappale Rebel (2007) kertoo vanhemmasta miehestä, jolla on edelleen kapinalliset tavat vaikka kotona on jo vaimo ja lapsia. Rebel Rock’n’rollin (2003) levyttänyt punk-yhtye Perkele on vähän yllättäen kuitenkin ruotsalainen. Jo keskiajalta tunnetaan useita vaarallisia tanssiepidemioita, joissa ihmiset ”joutuivat vaikeiden kouristusten omaksi”. 1958, julk. Kapinallisia elementtejä kiistatta esiintyy rockin pitkähkössä ja monimuotoisessa historiassa. Englannissa ensialbuminsa julkaisseen yhdysvaltalaisen Stray Catsin teinikapinalliset eivät tyydy vain rokkaamaan kappaleessa Rebels Rule (1983) vaan karttavat työntekoa eivätkä mene edes kouluun. Mutta rock on myös paljon muuta. NUORET KAPINOIVAT NUORET KAPINOIVAT Teini-ikäisillä nuorilla on taipumus kapinoida vanhempiaan vastaan. Ihmiset sanovat poikaa sen takia kapinalliseksi, mutta tytön mielestä poika kohtelee häntä aina hyvin eikä ole lainkaan mikään kapinoitsija. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore näkee nuorten kapinoinnin myönteisenä asiana, joka kuuluu kehitykseen ja itsenäistymiseen. Onko rock sitten nuorison kapinamusiikkia. Pikkuriidat melkein särkevät nuoren teinin sydämen, sillä mahdollinen eroaminen pelottaa. Toisin kuin New Yorkissa ja Lontoossa, ensi-illassa ei ilmennyt mellakointia, villiintymistä tai ilkivaltaa, eikä edes ”tanssitaudin oireita”. Sanoitus kehottaa pysymään erossa vaikeuksista: “It’s easy to be good, it’s hard to be bad / Stay out of trouble, and you be glad.” Nuorista kapinallisista (rebel) on tehty monia lauluja. Erään jazzkriitikon mielestä ”rock and roll voi saattaa hurmiotilaan kypsymättömiä yksilöitä, joiden jazztietoisuus ei ole kyllin kehittynyt.” Eräs psykiatri puolestaan vertasi rock’n’rollia tanssina primitiivisten kansojen tanssiin ja totesi ettei raivotanssi ole mitään uutta. Kappale viittaa bluesin ja rock’n’rollin läheiseen musiikilliseen yhteyteen. Monet tilaisuuden osanottajat tuntuivat ajattelevan, että nuorison suosima rock on perusluonteeltaan kapinallista. Kauko Röyhkä kertoo muistelmateoksessaan ”Vaeltava vitsaus” (2021) esitelmöineensä Eino Leino Seuran ”papoille ja tantoille” rockista
King Stitt oli niitä miehiä, joiden läpimurto olisi jäänyt muualla tekemättä, mutta Jamaikalla mikin ääreen kelpasivat monesti valtavirrasta poikkeavatkin toasterit. Sen verran levytyksellä on siirrytty jo ska-vuosista eteenpäin, että Stitt tuntuu pyytelevän mestoille vain ”hurskaita”, siis Haile Selassien ja Marcus Garveyn suuntaan kumartavia, vaikka Studio Onella pidettiinkin näpit erossa kovimmista rastajulistuksista. Lempinimellä ”The Ugly One” tunnettu Stitt aloitteli dj-hommat jo 1950-luvulla huutelemalla tansseissa skalevyjen päälle nokkeluuksia, ja käytti taitojaan rytmiratsastajana koko pitkän uransa. Myös utelut Thompsonin kulta-ajoista swingin ja bopin parissa kävivät mahdottomiksi, koska tämän mieli oli niin katkera vanhoista kahnauksista levy-yhtiöiden ja viihdealan helppoheikkien kanssa. Näin kysytään tämän ruotsalaisEP:n takakannen tekstissä, ja pakkohan se on tunnustaa, että en. Kun asia tuli mieleen tätä Websterin vuoden 1970 uusintalevytystä kappaleesta ihaillessa, piti luonnollisesti tarkistaa, miten sanaseppä Kari Tuomisaari oli ratkaissut pulman Olavi Virran komeassa tulkinnassa (Nor-Disc ND 21). KING STITT / ALTON ELLIS KING STITT / ALTON ELLIS Skank Corner / Hurting Me (Studio One) Levypainossa on ollut selvästi huono päivä, kun tästä vuoden 1971 jamaikalaissinkulasta on lähdetty ottamaan uusintapainosta joskus 1980-luvulla. Nimittäin silloin tällöin joku upeaan Moody Riveriin ihastunut englannin kielen tuntija pysähtyy miettimään, mihin sanoituksen ”moody river, DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 63 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 63. Kun hänet yhytettiin välillä pohjoisessa ja sitten etelässä, pyrkimykset auttaa pillimiestä kaatuivat yleensä siihen, että Thompson pisti äkäiseen välit poikki kättä ojentaneille. No, onneksi reggae on musiikkina sellaista, että se sietää pienen keinumisen prässinkin puolesta. Meining on nimittäin raidoilla sen verran huimaa. Näppärimmät ovat pohtineet, voisiko värssy tarkoittaa sitä, että epätoivoinen pettäjän tielle päätynyt mimmiparka olisi yrittänyt vetää ranteet auki ennen kuin päätti hukuttautua kymeen, mutta lyriikan asiantuntijoista sekään ei kuulosta erityisen loogiselta. Innostuin touhusta sen verran, että oli pakko kaivella esiin albumin arvostelu vanhasta Billboardista tarkistaakseni, miten tällaiseen more deadly than the vainest knife” -kohdassa mainittu turmion teräase oikein viittaa. Hän menehtyi 2005 alzheimerin tautiin hoitokodissa Seattlessa. Jatsin kovien nimien CHASE WEBSTER CHASE WEBSTER Moody River / Turn Out The Lights (Show Biz 233) Ei tätäkään divarivierailua ilman viittausta Pat Booneen, mutta kivutaan tällä kertaa vain kevyttä aasinsiltaa synkän virran yli. Stittin artikulaatio ei ole selvintä mahdollista ’Skank Cornerilla’, mutta eiköhän tässä kutsuta väkeä Kingstonin slangilla katutansseihin. Otetaan nyt esimerkiksi tällä Dizzy Gillespien jatketulla soitolla tenoria tuuttaileva saksofonisti Lucky Thompson, jonka polut kulkivat välillä ihan omiaan. kanssa 1940–50-luvuilla loistanut ja monilla rytmibluesiinkin kallellaan olleilla levytyksillä (Betty McLaurin, Danny Cobbs, Jimmy Scott) soitellut Thompson oli 1970-luvun puolivälistä lähtien pitkään kateissa, liikkui ilmeisesti kulkurina ja eleli erakkona. MEADE LUX LEWIS AND MEADE LUX LEWIS AND LOUIS BELLSON LOUIS BELLSON Hangover Boogie / Bush Street Boogie (Karusell KEP 257) Uskoisitko, että Meade Lux Lewis oli viisikymppinen paukuttaessaan ilmoille näitä levytyksiä. Prässi on nimittäin osunut hutiin niin pahasti, että jopa Technicsin tonnikakssatasen s-muotoisella äänivarrella tekee tiukkaa pitää neulaa uralla. Ensinnäkin Stitt sai taiteilijanimensä siitä, että änkytti, ja ei siinä vielä kaikki, sillä hän oli syntynyt kasvoistaan pahasti epämuodostuneena: naama oli kuin lyttyyn lyöty, silmät olivat sirrillään ja hammasrivistössä oli enemmän aukkoja kuin Joe Jordanilla ManUn hyökkääjänä entisajan brittifutispeleissä TV2:lla. En tiedä, onko asiaa kysytty kipaleen kynäilleeltä Chase Websteriltä, mutta oikein kenellekään ei ole auennut, miten veitsi voisi olla ”turha” tai ”turhamainen”. Arvoitukseksi jäi sielläkin: täällä puukkojunkkarien mailla laulettiin turvallisesti vain aalloista, kuvastimesta ja kaksista kasvoista rinnakkain. 56 Blues News 3/2022 PETRI LAHTI H elmissä ihmetellään tällä kertaa muun muassa tuonelan virralla vilahtanutta outoa esinettä, selvitellään kitarajumala Timon polkuja, harmitellaan boogie woogien mestarin traagisesti peruuntunutta Suomen-vierailua sekä ihaillaan aidon doo wopin joutsenlaulua. DIZZY GILLESPIE DIZZY GILLESPIE Diz with Strings: Cool Eyes / Hob Nail Special / Pile Driver (Karusell Jazz at the Philharmonics Series KEP 278) Musiikki on tunnetusti elämän suuria iloja, mutta kaikille sen osaajille se ei tuo rauhaa. Kipaleet ovat Clefin vuonna 1955 julkaisemalta ”Boogie Woogie Piano And Drums” -albumilta, ja pituudeltaan sitä luokkaa, että EP on sopiva julkaisumuoto Lewisin ja Bellsonin villeille rytmiretkille
Suuria musiikillisia traumoja tämän suositun lapsitähden levyistä ei onneksi jäänyt, koska venttailin aina ”Roadrunner” kourassa, milloin saisin vaihtaa levyä, ja odotusaika sujui vikkelään Ganes-albumin gatefold-kannen klassikkokuvaa ihmetellessä. eikä tässäkään nettidivarilöydössä ole valitettavaa latauksen suhteen. Näyttäisi siltä, että herra voi edelleen hyvin: ikää on komeat 85 vuotta, ja lempinimi kuuluu nykyään ”kitarapappa”. Tunnetuimman kappaleensa kiertokulkua maailmalla Thompson ei päässyt kovinkaan pitkään ihmettelemään, sillä hän kuoli 24-vuotiaana 1965. ORCHESTRE SUPER STAR DE OUIDAH ORCHESTRE SUPER STAR DE OUIDAH Me We Adan Ma Gbo Kpon / Che We Le (Discafric DSF. Kun nyt päästiin maahisten maailmaan, hypätään seuraavaksi leirinuotion äärelle massachusettsilaiseen metsään. Tämä oli onneksi jo pestyjen joukossa. Konsertti pidettiin, mutta Lewis ei ollut mukana. Tätä olisi kuunnellut kevyesti vielä kakkososankin, mutta kääntöpuolelle on sijoitettu vähän rauhallisempaa pachangaa. Soul. Etiketissä on kerrottu kaikki oleellinen tästä vuoden 1971 beniniläissinkusta, jossa suodatellaan James Brownin kiihkeää funk-soundia afrikkalaiseen makuun. Bakerin elämäkerrassa kerrotaan, että porukka marssi yöaikaan korpeen, sytytti nuotion, istui sen ”valmiiksi vanhan ajan musiikkiin” ilmestyessään suhtauduttiin. Molinella on upea äänikin, siinä on ripaus Marty Robbinsia, Johnny Burnettea ja muita osaajia. Blues News 3/2022 57 kahlasin länsiafrikkalaisia musiikkisaitteja hänen perässään. Jos touhu kiinnostaa, tuubista löytyy hämmästyttävästi myös liikkuvaa mustavalkokuvaa yhtyeestä esittämässä Gbeti Ma Djroa. Oikealta nimeltään heppu on Timothee Ap(k)ovo, ja esittelytekstin mukaan hän on pyörittänyt Mexicana Jazzja Jazz King’s Band -nimisiä kokoonpanoja ennen kuin on perustanut tämän Ouidahin tähtisikermän mahdollisesti joskus 1970-luvulla. ORCHESTRE-POLY-RYTHMO ORCHESTRE-POLY-RYTHMO DE COTONOU-DAHOMEY DE COTONOU-DAHOMEY Gbeti Ma Djro / Angelina II (Albarika Store ASB 36) Dahomeyn Cotonousta kotoisin oleva polyrytminen orkesteri. Tämä julkaisu on joulukuulta 1963, ja Rick Nelsonin Gypsy Woman on ollut tekijöiden mielessä alkutahtien perusteella ennen kuin homma kääntyy ripauksen folkin suuntaan. Selvästikin hyvin, sillä myös BB oli innoissaan kiekosta ja antoi sille arvosanaksi 78 – viikon toiseksi korkeimman noteerauksen tammikuussa 1955. Sain kiekoista ehkä kolmanneksen pestyä, kun into lopahti, sillä niiden urat ovat täynnä hiekkaa ja kaikenlaista muoviin sitkeästi tarrautunutta töhnää. Paholaisteema panee ranteen yleensä tutisemaan ja kainalot hikoamaan divarien lootilla, sillä sana ”devil” etiketissä tietää tavallisesti riivaavan kohtalokasta tunnelmaa levylle: Race With The Devil, Devil Woman, Devil Doll, Devil Of Deceit... Kun tässä ajatus nyt harhailee, niin tarkastetaan vielä lopuksi, kuka oli miniklassikon säveltänyt kitaristi Terry Thompson: Hän loi nahkansa näköjään The Fairlanes -yhtyeessä, jossa soittivat muun muassa Rick Hall ja Billy Sherrill, ja kuului muutenkin Muscle Shoalsin rytmiryhmään. Myös suomalaisten piti saada maistiainen Lewisin huimista taidoista lokakuussa 1964, kun Helsinkiin buukattiin ”The Newport Jazz Festival” -nimellä kivikova ryhmä soittoniekkoja. BOBBY MOLINE BOBBY MOLINE Devil Get Behind Me / I’ll Be Waiting For You (Park Ave PA 132) Hiljaista on artistin taustatietojen suhteen, vaikka Bob(by) Molinelta pukkasi sinkkuja pitkin 1960-lukua eri merkeillä ja seuraavalla vuosikymmenellä albumeitakin folkin, kantrin ja gospelin hengessä. ”Lewis lyö tiskiin kaiken minkä on oppinut pitkällä urallaan ja Bellson tuo rummuissa raidoille syvyyttä”, lehti kirjoitti. Sen verran tämä Timo jäi kiinnostamaan, että. Flippisivun Che We Le on kannen mukaan folklorea, ja veistetty selkeämmin yhdestä puusta. 14) Edellisestä innostuneena upotetaan käpälä uudestaan lootaan, jossa lojuu takavuosina hankkimiani afrikkalaisia divarisinkkuja. Koukku toi mukanaan kaikenlaista harmia elämään, esimerkiksi koukut jatkuvasti ruumiintarkastuksia ja kotietsintöjä tekemään. Liverpoolilainen Curtis hoitaa homman hänkin ihan tykisti, ja kun katson biisin pitkää cover-listaa, niin sieltähän löytyy vaikka mitä: muun muassa veljesyhtye The Osmondsin versio, huh... Jotain hypnoottista raidassa silti on. CHET BAKER CHET BAKER Chet Baker And Strings: Love Walked In / Love / I Love You / A Little Duet (Philips 429 126 BE) Trumpetin suuruuksiin kuuluneen Chet Bakerin uraa sävytti tunnetusti riippuvuus heroiiniin. Molinen tarina kiinnostaisi siksikin, että pirunmarssilla kuullaan todella osaavaa kitarointia, kaikkea twangista pikkaukseen, mutta kielten kesyttäjä jää tällä kertaa tuntemattomaksi. Asia tuli mieleen kun tätä Lee Curtisin versiota soitellessani mietiskelin, mikä olisi biisin autiosaariversio. Musiikin perusteella Timpan katse on tiukasti afrokuubalaisessa äänimatossa: A-puolisko sykkii tropiikin hengessä, ja taustalla kuullaan terävää kitarointia. Arvaatte mistä Lewis oli tulossa – keikalta. Kun Baker oli vierailulla Worcesterissa, hän törmäsi romaneihin, jotka kertoivat että osaavat nostattaa mustan pilven muusikon vainoajan päälle. Vuonna 1955, reilu vuosi näiden kappaleiden levyttämisen jälkeen, Baker oli niin kyllästynyt Hollywoodin huumepoliisin pahamaineisen nokkamiehen John Edward O’Gradyn suorittamaan jatsiväen häirintään, että hän päätti toimia. Ylinopeutta ajanut rattijuoppo oli törmännyt sitä ennen pianistin ajaman Chryslerin perään Minnesotassa ja tappanut tämän. Beniniläiseen tyyliin julkaisun kannessa on esitelty artisti instrumentteineen aika lennokkaaseen tyyliin: Timo – kitarajumala. Muistaakseni siskollani oli Donny Osmondin älppäreitä 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Rumpali on villillä päällä, kitaristi on poiminut ”Catfish” Collinsin tai muiden JB’sukkojen kikat käyttöönsä, laulaja Melome Clement ähisee ja puhisee kuin ”Janatuinen” parhaimmillaan, ”take it to the bridge” -osuudet hyödynnetään yllättävin kääntein ja imu on aivan mieletöntä. Omani olisi Alexanderin vetävänkarhea ensi tulkinta You Better Move Onin B-puolelta, mutta olen varma, että myös Johnny Kidd & The Piratesin esitys saisi ääniä hyvän musiikin ystäviltä. LEE CURTIS AND THE ALL-STARS LEE CURTIS AND THE ALL-STARS Shot Of Rhythm And Blues / Exstacy (Star-Club 148 504 STF) Täytyy sanoa että olin siinä luulossa, että laaki rytmibluesia on lähtöisin Arthur Alexanderin kynästä, mutta niin vain Dot-sinkkunsa Bpuolelle upotetun kipaleen säveltäjätiedoissa lukee Terry Thompson. Singlestä on näköjään otettu tyyris uusintapainoskin Euroopassa ”afropsykedeliafunk”nimikkeen alla, mutta itse pärjäilen tällä jonkun kynnysmattona toimineella mutta yhä komeasti sykkivällä orkkispainoksella
ympärillä ja liekkien loimussa mutisi kirouksia O’Gradylle sekä paineli neuloja virkavallan edustajia esittäviin vahanukkeihin. klo 20.00 Ovet aukeavat klo 20. Louis Blues on sekin saanut uudet höyhenet: tässä liikutaan mukavasti doo wopin hengessä. En ala nyt kahlaamaan Billboardin ja Cashboxin listoja todistaakseni toisin; doo wop oli sen verran tarkasti penEUROPEAN BLUES CHALLENGE 2023 SUOMEN EDUSTAJAN VALINTA KRAPIN PAJALLA 1.7. Vuosia myöhemmin Baker kertoi myhäillen, että paha käsi oli saanut otteen O’Gradystä ja tämän uskollisesta apulaisesta Dick Hillistä: ensin mainittu oli saanut potkut huumepoliisista ja jälkimmäinen pullosta kohtalokkaasti päähänsä. Liput 10 euroa, krapinpaja.. Onneksi musiikki on todella hienoa! Otetaan sitten illan viimeinen hidas. tai ovelta jos lippuja riittää! TERVETULOA KANNUSTAMAAN! KISASSA MUKANA Nightbird Constantine & The Call Operators The Gin Mill Trio Hi-Five Quintet Yhteistyössä Finnish Blues Society, Puistoblues & Krapin Paja KRAPIN PA JA. THE BLUE JAYS THE BLUE JAYS Lover’s Island / You’re Gonna Cry (Milestone 2008) Tätä on pidetty joutsenlauluna aidolle doo wopille; viimeisenä vanhan ajan lauluyhtyelevytyksenä, joka nousi listoille (BB #31 loppukesästä 1961). Isley-kopla on näitä yhtyeitä, joita ei aina muista arvostaa tarpeeksi: uralla riittää pituutta, leveyttä ja laatua. THE ISLEY BROTHERS THE ISLEY BROTHERS Who’s That Lady / St. Who’s That Lady on puolitempoinen, tarttuva, sielukas, keinuva ja upeasti laulettu esitys, jonka voi sanoa huoletta olleen edellä aikaansa keväällä 1964 – siitä todisteena sekin, että veljekset elvyttivät kappaleen myöhemmin 1970-luvun hittikuosiin. Louis Blues (Fryers FRY 018) Huh, mikä levy. gottu musiikin laji jo 1960–70-luvuilla että uskotaan ilmankin. Alkuperäinen esitys päätyi singlelle vain Italiassa 1960, ja britit ovat kaivaneet sen tälle uusintajulkaisulle mukaan. Soitto alkaa noin 21.30 Krapin Paja Rantatie 2, Tuusula. Kurtsin Gypsy Womanin vankkurien jäljillä tässä liikutaan A-puolella, mutta mukana on myös vahvoja uptown-mausteita – onhan namiskoita ollut kääntelemässä itse Bert Berns. Kun yhtyeen nimikin oli perinnetyyliin lintukirjasta poimittu, sinitöyhtönärhet, tässä on kaikki kohdallaan. Korva oudoksuu jotenkin minttikuntoisen sinkun kuuntelua: tuttu ratiritiralla uupuu, ja siirrossa uusiovinyylille sounditkin ovat tainneet muuttua jotenkin tukkoisiksi. St. Levyhän on pateettisen upea, balladi luonnollisesti, ja Leon Peelsin falsetti, mukana peesaileva kuoro ja taustalla haukahteleva bassolaulaja tuovat raidalle kieltämättä juuri sitä oikean ja ainoan doo wopin taikaa
KLUBIT. THE FEEL GOOD FESTIVAL 11.–13.8.2022 raumablues.fi TORONZO CANNON (USA) VANESSA COLLIER (USA) KYLA BROX (UK) HONEY B & T-BONES FEAT PALEFACE (FI) PEPE AHLQVIST & TOMI LEINO TRIO FEAT HARRI TAITTONEN (FI) KYLA BROX DUO / TAD ROBINSON / VILLE ”LEFTY” LEPPÄNEN / HAMID MOENI BAND / KALLA BLÖÖS / MILLION DOLLAR TONES PÄÄKONSERTTI – LA 13.8
Harpunsoitto sai kuitenkin vahvan buustin vasta Chicagoon muuton yhteydessä, kun hän pääsi kuulemaan vielä elossa olevia alansa mestareita. Tämän levyn tusinasta kaksi on Mike Dotsonilta sekä yksi Inetta Visorilta, Trouble. Lacocquen soitossa voi luulla kuulevansa kolmen, oikeastaan neljän maan musiikillisia perinteitä, sillä hän on syntynyt Israelissa 1952 (70 v. Julkaisu on vanhaa tuttua Mississippi Heatia, johon lähdetään heti liikkeelle Silent Too Longin sävelin Lacocquen sekä vierailijakitaristien Carl Weathersbyn ja Giles Coreyn voimin. Leidejä kuullaan mm. Nothin’ I Can Do muistuttaa paljon Little Walterin I Got To Go’ta ja harppuakin soitetaan hänen tyylillään. Lopetusinstrumentaali Swingin’ For Four Bills on Robillardin ja Foleyn toinen duetto ja tribuutti. Tällä levyllä Robillard toimii pääasiassa kitaristina, sillä suurimman osan liidilaulusta hoitavat edelliseltä levyltä tuttu Chris Cote sekä vierailijat John Hammond Jr, Michelle ”The Evil Gal” Wilson, Sugar Ray Norcia, Kim Wilson sekä Sue Foley, joille lohkeaa parin kappaleen siivu kullekin. Taisi olla Edgar Winterillä tuolloin hiukan pidempi kuiva kausi menossa, ainakin musiikillisessa mielessä, kun levyjä ei viitsinyt tai halunnut tehdä. Jälkimmäinen on monin verroin alkuperäistä rankempi, bändi svengaa paremmin, harppua on runsaasti ja Robillard kepittää (sen aikaisen) Jimmie Vaughanin suohon mennen tullen. Erikseen täytyy vielä mainita levyn instrumentaalinen nimikappale Madeleine, joka on viisi minuuttia harpistivirtuoosi Pierre Lacocquen ja Lurrie Bellin hienoa soitantaa. Lurrie Bell, Billy Flynn, James Wheeler, Carl Weathersby, Barrelhouse Chuck, Calvin “Fuzz” Jones ja Kenny “Beedy Eyes” Smith. Parissa muussakin kappaleessa, kuten Michelle Wilsonin tulkitsemassa Champagne Mindissa kitara on vähemmistössä. Levyn parasta antia on ehdottomasti Duke Robillardin ja Sue Foleyn duetto Mickeyn ja Sylvian iki-ihanasta No Good Loverista. Yhtään ala-arvoista kappaletta ei ole mukaan valikoitunut, mikä ei sinänsä ole yllätys, kun Duke Robillardista on kyse. Kappale sisältää varsin hurjaa kitarointia molemmilta, Mike Flaniginin ryydittäessä menoa Hammondeillaan. Vinyylikin tulossa on, tosin 18 kappaletta tuskin mahtuu yhdelle LP:lle, joten kyseessä on todennäköisesti tupla. Opettelu tuotti nopeasti tulosta ja jammaillessaan kerran kitaristi-vokalisti Jon McDonaldin kanssa eräässä Pohjois-Chicagon kuppilassa, kaverukset saivat idean perustaa oman yhtyeen, Mississippi Heatin, saaden siihen mukaansa THE DUKE THE DUKE ROBILLARD ROBILLARD BAND BAND They Called It Rhythm & Blues (Stony Plain SPCD1444) Duke Robillard ei varmaan suurempia esittelyjä kaipaa. Chicagoon viittaavat myös Mike Dotsonin kappaleet Everybody Do Somethin’ ja Truth Like Train, joisa jälkimmäisellä Pierren kromaattinen itkee säveliä ilmaan siihen tahtiin, etten pitkään aikaan ole moisia soundeja kuullut. Eivät sentään ottaneet musiikkia Robillardin kitaroimalta ”Walk That Walk, Talk That Talk” -albumilta vaan levylle ovat päätyneet ”Girls Go Wildin” The Things I Forgot To Do sekä ”Butt Rockin’” -kiekon Tell Me Why. Lukuisat vierailijat tuovat mukanaan riittävästi vaihtelua ja tartuntapintaa löytyy joka tarpeeseen. Robillardin laulama Outta Here kuulostaa turhan modernilta muuten niin vanhahtavan oloisessa kokonaisuudessa. Eikä ole sattumaa sekään, että levy-yhtiön nimi on Van Der Linden Records. Pierren kasvava into huuliharpun ihmeelliseen soundiin oli syntynyt jo kolmivuotiaana, saatuaan isältään lahjaksi pienen lasten leikkiharpun. Se avasi suunnan miehen tulevalle ammatille, ”blueshuuliharpistina”. Sitä odotellessa voi ottaa maistiaisia vaikka Spotifyssä tai YouTubessa. Levyn rankinta osastoa edustaa Chris Coten laulama I Can’t Understand It, jossa Robillardin panos jääkin aika vähäiseksi, sillä hänen kitaransa on miksattu todella alas, lähes kuulumattomiin. Tuore julkaisu pitää sisällään monia vierailijoita, joista jokainen on varmasti joskus lehtemme sivuilla mainittu. kappaleilla Batty Crazy, Visorin kirjoittamalla Nothin’illa sekä rullaavaa Louisianan swamppia edustavalla Riding On A Hit. Nyt pitkä odotus palkitaan, sillä Edgar on vihdoin saanut levyn ulos. Mississippi Heatin kotisivuilta (mississippiheat.net) löytyvät tiedot yhtyeen ilmestyneistä levyistä, samoin lyriikat sekä mahdollisuus kuunnella noin minuutin pätkät jokaisesta kappaleesta – kannattaa ehdottomasti tsekata. Kosketinsoitinosastoa täydentävät Mike Flanigin, joka soittaa Sue Foley -raidoilla ja Matt McCabe, joka toimii Kim Wilsonin aisaparina. Ja poikkeuksellinen suositus tällä kertaa: voit vaikka ”silmät kiinni” hankkia minkä tahansa MHeatin levyn, sillä ne ovat kaikki samaa hienoa laadukasta tasoa! Jari Kolari EDGAR WINTER EDGAR WINTER Brother Johnny (Quarto Valley QVR 0149) Perimätietojen mukaan kaikista yleisin kysymys, mitä Johnny Winteriltä kysyttiin, oli ”Hey where’s your brother?”. 62 Blues News 3/2022 LEVY TUTKAILUT basisti Bob Strogerin sekä rumpali-vokalisti Robert Covingtonin. Ei tämän tasoisen joukon kanssa voi hävitä. Kaksikosta ensimmäinen on lähestulkoon kuin alkuperäinen, suurin ero lienee se, että puhaltimia on nyt enemmän. Yhtyeen eräs tavaramerkki on lähes alusta asti ollut naislaulajat, Deitra Farr, Katherine Davis sekä tälläkin levyllä mukana olevat ja yhtyeen tyyliin vahvasti kuuluvat Inetta Visor ja nuoremman polven Daneshia Hamilton. Heti seuraavana arkipäivänä Pierre osti itselleen ensimmäisen aidon ”Marine Bandin”, nipun levyjä, ohjekirjoja sekä kaikkea mahdollista, mikä liittyi bluesharppuun ja alkoi harjoitella kuusi, seitsemänkin tuntia päivässä. vanhoille mestareille Bill Jennings, Billy Butler, Bill Doggett sekä Wild Bill Davis. Tätä ennen Pierre oli jo saanut vankkaa soittokokemusta monen Chicago-bluusikon kanssa, joista osa oli tuleva myöhemmin soittamaan Mississippi Heatissa, kuten mm. Suurin suosikkinsa Little Walter oli valitettavasti siirtynyt manan majoille vuotta aikaisemmin, kuten pianon mestari Otis Spann heti kohta Lacocqueien saavuttua kaupunkiin. Albumin kappaleista, kuten kaikissa aikaisemmissakin, suurin osa on Pierre Lacocquen kynästä lähtöisin. Viimeisin julkaisu taitaa olla Steve Lukatherin kanssa tehty ”An Odd Couple Live”, jonka ilmestymisestä tosiaan on kulunut aikaa. MH on myös eräs Chicagon pisimpään koossa pysyneistä ”blues”-yhtyeistä, vaikka harpisti Pierre Lacocque on ainoastaan enää jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta. Levyn lievä kummajainen on reggaerytminen Havana En Mi Alma, kun harppukin on saatu kuulostamaan välillä hauskasti ihan melodikalta. Sugar Ray Norcian laulama Tampa Redin Rambler Blues on malliesimerkki siitä, millaista jälkeä saadaan, kun ässäkitaristi ja huippuharpisti yhdistävät voimansa. Hänen levyjään on vuosien saatossa arvioitu Blues Newsissa useita ja edellisen kiekon ”Blues Bash” arvio löytyy lehdestä BN #307. Vaihtoehtoisesti In The Wee Wee Hours sisältää revittelyä senkin edestä. Pari laulusuoritusta Robillard sentään tekee. Sen nimikappale on instrumentaalina esitetty tribuutti Pierren isoäidille Emma Magdalena (Madeleine) Van der Lindenille, kuten myös ystävälleen basisti Spurling Banksille. tänä vuonna – onnea!) ja elänyt lapsuutensa niin Belgiassa, Ranskassa kuin Saksassakin, ennen perheen muuttoa Windy Cityyn isän työn perässä 1969. Minua ihmetyttää se, että Kim Wilsonin laulettavaksi on valittu pari varhaista Fabulous Thunderbirds -raitaa. Yhtään huonoa tai mielestäni edes keskivertoa levyä hän ei ole tehnyt ja tämä kiekko nousee herran tuotannon parhaimmistoon. Hienointa Blue Chicagoa edustavat Uninventid Guest sekä Nothin’ I Can Do, joilla kitaroiva Lurrie Bell osuvasti sinisävelien loputtua toteaakin: ”Some like that”. Aivan vielä ei vinyyliharrastajilla ole mitään kiirettä levykauppaan, sillä tuote saapunee kauppoihin elokuun alkupäivillä. Muuten mennään kokoonpanolla rumpali Mark Teixeira, basisti Marty Ballou, kosketinsoittaja Bruce Bears sekä saksofonisti Doug James. Riku Metelinen MISSISSIPPI HEAT MISSISSIPPI HEAT Madeleine (Van Der Linden VDL710) Mississippi Heatin uusin levy, järjestyksessä 13., on yhtyeen 30-vuotisen uran kunniaksi juuri ilmestynyt ”Madeleine”. Onnekseen Pierre pääsi näkemään ja erityisesti kuulemaan itselleen silloin vielä tuntematonta Walter Hortonia Chicagon yliopistossa pidetyssä konsertissa. Erikoiseksi asian tekee se seikka, etteivät Foley ja Finnigan olleet Robillardin kanssa samaan aikaan studiossa, vaan soittivat omat osuutensa Austinissa
Soololaulu jaetaan Edgarin sekä Joe Walshin kesken ja kitarassa on David Grissom (tämä on tietoa) Edgarin ryydittäessä menoa saxofonillaan. Pienessä klubissa kuvattu “Songs From The Road” kärsi oudoista kuvakulmista ja suomeksi sanottuna surkeasta editoinnista. Mukana on myös kakkoskitaristi, joka antaa Shaw Taylorille mahdollisuuden keskittyä enemmän laulusuoritukseen, mihin puoleen hän on selkeästi panostanut. Keep On Lovin’ Me ei aivan nouse samoihin ulottuvuuksiin kuin levyversio, mutta kitarasoolo(i) ssa on enemmän vääntöä kuin kaupungin kaikissa tiekarhuissa yhteensä. Mike Farris pistäytyy duetoimassa I Don’t Know What You’ve Got -kappaleen ja Joe Bonamassa tulee lavalle kolmen viimeisen esityksen ajaksi. Arviota lukiessanne levy on jo kauppoihin saapunut, joten mitä te siinä vielä istutte. Levyltä ensimmäisenä sinkkuna julkaistiin Mean Town Blues, jossa slidekitaristin taitojaan pääsi esittelemään Bonamassa. Woody Guthrie, Charlie Christian, Eddie Cochran ja vaikka Chet Baker monen muunkin lisäksi. Kaikesta huokuu soittamisen ilo ja esiintymisen riemu. Edgar myös laulaa todella hyvin, paremmin kuin esimerkiksi John Mellencamp, Steve Earle tai Bruce Springsteen. Mukana on myös muutamia lainoja, joista ensimmäinen on Blaken harpulla esittämä pianisti Charles ”Cow Cow” Davenportin nimikappale Cow Cow Blues. Goode lähtee sellaiseen lentoon, että oksat pois ja käpyjä selän alle. Blaken yksin akustisella kitaralla esittämiä ovat rauhalliset (no, kaikki ne ovat) maalaisbluesit Rocky Mountain Blues, It’s Too Bad sekä harpulla esitetty Greasy Greens. Muutama vierailijakin mukana on. “Live At Oran-Mor” puolestaan pilattiin pumppuzoomilla sekä kalansilmäobjektiivilla. Blues News 3/2022 63 raidalla ja Kenny Wayne Shepherd soittaa liidit Albert Kingin säveltämään Can’t You See What You’re Doing To Me -kappaleeseen. Suurin osa kappaleista on “The Blues Album” -ajoilta peräisin, mutta muutama vanhempikin sävelmä on mukaan päässyt ja uusien sovitusten myötä niihin on saatu runsaasti uutta ilmettä. Korvakuulolta arvioiden Stormy Mondayn laulusolisti on mielestäni Bobby Rush ja slideosuudet hoitaa Derek Trucks. Mutta onnekseen blues disease pääsi silti puraisemaan poikaa, kun perheen taloudenhoitaja Rosa istutti pojan erään levykaupan eteen, aina käydessään kotonaan South Sidessa. Shaw Taylor antaa mukavasti tilaa niin vieraileville kitaristeille, McNelleylle kuin kosketinsoittaja Jimmy Wallacelle, mutta kun tulee aika iskeä, niin hän lataa täysillä. Joe Bonamassan laulama ja kitaroima Self Destruction Blues on erittäin rankka. Vanha sotaratsu Got My Mojo Workin’ piiskataan sellaiseen laukkaan, että ikämiestä alkaa hengästyttää. Mikäli joku meinaa livevideon tekoa harkita, niin tästä sopii ottaa mallia, kuinka hommat pitää hoitaa. Promoottorit hei, tämä on käsky eikä pyyntö! Riku Metelinen AL BLAKE AL BLAKE Doctor Blake’s Magic Soul Elixir No. En osaa sanoa, kumpi on enemmän innoissaan, artisti vai allekirjoittanut. Yleiskuvaa voisi olla hiukan enempi, mutta noin pienen asian takia ei miinuspisteitä kannata antaa. Sillä samalla polulla ollaan ja muutaman mutkan eli Hollywood Fats Bandin kautta ollaan tällä levyllä palattu jälleen miehen juurille: pääosin akustisesti esitettyyn mies ja harppu -bluesiin. Loppusoolossa katsotaan, kumpi ompi kovempi kuusikielisen kurittaja, Kenny Wayne Shepherd vai Joanne Shaw Taylor. Ylös, ulos ja kivijalkakauppaan joka iikka! Riku Metelinen JOANNE SHAW JOANNE SHAW TAYLOR TAYLOR Blues From The Heart – Live (KTBA #, CD/ DVD/Blu-ray) Olen fanittanut Joanne Shaw Tayloria levy tutkailut. Viimeisenä oleva, jousien tukemana ja pianoballadina alkava End Of The Line on todella kaunis. Näin (tätä kirjoittaessa) helmikuun pakkasten aikoihin ei tietenkään pitäisi vielä tehdä listauksia vuoden parhaista levyistä, mutta kyllä ”Brother Johnny” on yksi todella vahva ehdokas listalle. Johnny B. Kaikki actionpaikat on löydetty, kitarasoolot näytetään kokonaan, eikä niiden aikana ole kuvattu rumpalin niskaa tai basistin bootseja. Mukana sessioissa on ollut lähes koko nykybluesin kerma, kuten Joe Bonamassa, Billy Gibbons, Warren Haynes, Steve Lukather, Keb’ Mo’, Bobby Rush, Kenny Wayne Shepherd, Derek Trucks, vain muutamia mainitakseni. Omasta hyllystäni löytyy varmaan parikymmentä vinyyliä ja muutama CD siihen päälle. Tämä hipoo kaikin puolin täydellisyyttä. Two Time Lovin’ lähtee puolestaan levyversiota kovempaan nousukiitoon. Myös Edgarin ohjelmistoon kuulunut Rock’n’Roll Hoochie Koo toimii moitteettomasti falsetissa lukuun ottamatta laulavaa kuoroa, joka suoraan sanottuna on hirveä. Mieluisin versio on Guess I’ll Go Away, jossa kitaristi voisi olla Kenny Wayne Shepherd. Kitaristina on todennäköisesti Steve Lukather. BN #246) ja Billboardin blueslistan piikkipaikan saavuttanut “The Blues Album” on soinut allekirjoittaneen soittimessa ahkeraan. Osa on uusia, osa miehen ennen esittämiä. Kuten edesmennyt kaverini sanoisi, jos tämä olisi parempi, se olisi jo pilalla. Mikäli joltain jäi “The Blues Album” hankkimatta vain siksi, ettei sitä saanut vinyylinä, niin nyt tuokin asia on korjattu. Shaw Taylor ja Bonamassa duetoivat kaksi esitystä, Little Villagen Don’t Go Away Mad sekä Bonnie & Delaneyn Only You Know And I Now, jonka lopussa kitaristit päätyvät kunnon kilpasoitantaan. Dave McMurray käy tuuttaamassa fonia muutamalla Kyseessä ei ole uutta musiikkia, vaan kuten nimestäkin voi päätellä, tribuuttialbumi velipojalle. Rosa tiesi mitä teki, sillä poika istui tuntikausia rappusilla kuunnellen kaupan ämyreistä kuulunutta ihanaa ”Deep Southern Bluesia”, samalla seuraten paikallisten tanssimista kadulla. Kun neitokaista ei näille leveysasteille ole keikalle saatu, on ollut tyytyminen hänen DVD-julkaisuihinsa. hänen ensimmäisestä Suomen-vierailustaan lähtien (ks. Versio on niin hurja, että sanoisin sen jopa olevan lähes yhtä tiukka kuin alkuperäinenkin. Oman mausteensa arviointiin antaa se, ettei tietoja vierailijoista digijulkaisun mukana tulleessa liitteessä ollut, eli mututuntumalla mennään. Muutamilla kappaleilla Blakella on tukenaan vanhat ystävänsä Fred Kaplan pianossa sekä Kirk Fletcher kitarassa. Tällä kertaa kaikki on tehty oikein, sillä kuvaus ja editointi ovat ensiluokkaista. Kappaleet ovat tietenkin velipojan ohjelmistosta tuttuja ja levy on todellista laskiaispullaa meille Johnny Winter -faneille. Taltioitu keikka on Joanne Shaw Taylorin ensimmäinen kahteen vuoteen, mutta minkään näköistä jännitystä ei ole huomattavissa. Lähikuvaa on riittävästi, leikkaukset ovat maltillisia ja yleisöä näytetään käytännössä vain sen verran, että voidaan todeta sitä paikalla olleen. Laulajana on Bobby Rush, luulisin, ja harpisti, kuka ikinä onkaan, puhkuu nurin talot ja tienviitat. Vaikka viimeisintä studiolevyä tässä promotaan, niin pientä mielikuvituksen puutetta osoittaa se, että kappaleet soitetaan samassa järjestyksessä kuin levyllä. 2 (Soul Sanctuary SS1653) Al Blake vietti lapsuutensa niinkin ”harvinaisessa” blues-osavaltiossa kuin Oklahomassa, onhan sieltä toki lähtöisin mm. Pelkkää Telecaster-tykitystä musiikki ei silti ole, sillä ”Reckless Heart” -albumin raita I’ve Been Loving You Too Long soitetaan Les Paulilla. Tämän livejulkaisun perusteella täytyy todeta, että kyllä Joanne Shaw Taylor pitää ehdottomasti saada keikalle Suomeen. Summertime, juuri se tuttu George Gershwin -sävelmä, sisältää Bonamassan sydäntä särkevän tiukan soolon. En voi muuta kuin ihmetellä, kuinka tuollaista roskaa on voitu edes markkinoille päästää. Levyn kappaleista on vaikea nostaa yhtään toistaan paremmaksi, sillä kaikki ovat todella laadukasta bluesia 1920-luvulta 1950-luvun alkuun. I’m Yours And I’m Hers -sävelmän liidilaulaja kuulostaa Billy Gibbonsilta ja slidekitara voisi myös olla hänen. Hänen aikaisemmat livetaltiointinsa ovat kuitenkin olleet lähes katselukelvottomia. Toisena kuullaan Hollywood Fats Bandin versiota lainaten Big Bill Broonzyn Too Many Drivers Kirk Fletcherin tukemana, mutta tyyli on vahvasti John Lee Sonny Boy ykköstä myötäilevää. Olin niin kyllästynyt Shaw Taylorin paksuun äänensärkijällä höystettyyn Les Paul -toneen, että olen enemmän kuin mielissäni hänen palatessaan Telecasterin pariin. Levyn voi ottaa samaan pakettiin “Blues From The Heart” -liven kera. Edgar Winter on todella hyvässä vedossa, kun otetaan huomioon hänen ikänsä tai mahdollisesti käyttämänsä sallitut ja kielletyt lisäaineet sekä albinismi, joka hänellä ja Johnnyllä on. Toista kitaraa soittava Rob McNelley pääsee esittelemään taitojaan slideputken kanssa Dyin’ To Know -sävelmässä
Anson Funderburghin ja Sam Myersin Black Top -levymerkille levyttämää ja heidän tunnetuksi tekemäänsä A Man Needs His Lovingia voi kuvailla svengaavaksi Teksas-shuffleksi, jossa kitara on pääosassa ja Tommyn laulutulkinta vakuuttava. Samaan kastiin menee myös Lulu, joskin Fred Kaplanin soitto on enemmän Big Maceota kuin Spannia. Tommyn omassa Long Long Gone -kappaleessa soittaa huuliharppua Kent Erik Thorvaldsen jakaen soolospotin kitaran kanssa. Hänen toistaiseksi merkittävin saavutuksensa oli kuitenkin sijoittuminen peräti toiseksi vuoden 2020 International Blues Challenge -mittelöissä Memphisissä, mitä tapahtumaa olin itsekin todistamassa. Ne ovat suurelta osin tempoiltaan rauhallisia bluesballadeja, esimerkkeinä Whatever She Wants, Gotta Let You Go sekä päätösraita After All This Time. Mobergin omalla I’m Not Lying’illa saavat bändin kitaristit osoittaa taitojaan. Edellä mainittujen lainakappaleiden lisäksi CD:n kaikki muu materiaali on Ramirezin käsialaa. Bändi soittaa bluesia ja rokkaavaa rhythm’n’bluesia, ja on hionut settiään Tukholman klubeissa ja bluesjameissa. Ramirezilla on ylipäänsä jotenkin valju sekä kireähkö lauluääni, aivan kuin hän jännittäisi liikaa laulaessaaan. 64 Blues News 3/2022 levy tutkailut Ensimmäinen huomio levystä on sen rauhallinen surumielisyys. tammikuuta. Tommy laulaa vakuuttavasti kautta koko levyn. Daniel Kordelius soittaa slidekitaraa kahdella esityksellä ja myös laulaa niistä toisella, Hound Dog Taylorin Take Fivella. Albumi on koostettu siten, että neljä ensimmäistä raitaa on purkitettu Delmarkin omilla studioilla Chicagossa. Tommy hoitaa laulun ja rummut, lisäksi mukana on kaksi nuorta kitaristia, Hannes Mellberg ja Felix Mathiessen sekä Karl Ivert kontrabassossa ja taustalaulussa. Vastaavia viritelmiä ovat esittäneet mm. Tähän liittyvänä anekdoottina Blake oli kerran L.A.:ssa moikkaamassa Oklahoman tuttuaan Freddie Kingiä tämän keikan takahuoneessa, kun Freddie esitteli Alille komppikitaristinsa: ”Hei Al, tässä on Michael Mann, hän osaa vähän soittaa kitaraa!” Al katselee lievästi kiinnostuneena noin 17-vuotiasta verkkarihousuissa olevaa, hiljaista ja ujon tuntuista lihavaa nuorukaista. Blueshan ei ole vain sitä mitä kuulet, vaan ennen kaikkea tunnetta. Sitä tämäkin levy välittää hienosti. Levyllä on lukuisia instrumentaaleja, kuten Kaplan-Blake -duon 20-luvun ragtimea edustava Garber Street. Vierailevia muusikoita on otettu mukaan sopivasti värittämään kokonaisuutta. Jimmy McCracklinin vanha sotaratsu Georgia Slop toimii komeasti pianoja fonisovituksin. Niistä varsinkin jälkimmäisellä paljastuu solistin puutteet nimenomaisesti laulajana, kun vertailukohta alkuperäisesittäjä Magic Samiin on yksinkertaisesti niin kova. Pianisti Kaplan oli eräs ensimmäisistä, joita Blake tapasi Kaliforniaan muutettuaan. Kappaleiden tyyli ja tempo vaihtelevat kiitettävästi. Panoksensa ansiosta hän on kuin bändin viides jäsen. Tomi Leino vierailee Willie Loven bluesissa Take It Easy ja kuulostaa hyvältä kuten aina. norjalaiset ja ranskalaiset artistit, ehkäpä nimeltä mainitsemattomat suomalaisetkin... Miesten pitkä musiikillinen yhteistyö onkin tuottanut lukemattomia hienoja kuunteluhetkiä. Juuri sillä maineteolla onkin ollut mitä ilmeisin vaikutus pääsylle merkittävän Delmark-levyfirman sooloartistiksi. Ramirez joukkioineen on sen sijaan paljon kotoisemmalla maaperällä osin espanjaksi, osin englanniksi lauletulla lattarirytmejä viljelevällä kappaleella Are We Really Different. Hienona päätöksenä upealle levylle esitetään vielä Walter Horton -tyyliin Old Time Boogie. Al Blake on loistava solisti, harpisti, kitaristi ja biisinikkari, mutta erityisesti ensyklopedisti, bluesin kävelevä tietosanakirja, joka tuntee läpikotaisin mustan musiikin historian. Rytmikäs Forbidden Funk tuo elävästi mieleen Gibson Telecasterillaan kuolemattoman maineen luoneen Albert Collinsin, ja CD:n kansikuvasta voi tehdä helpon päätelmän Telecasterin olevan myös Ramirezin mieluisin soittopeli. Levyn nimikappale Hit Me Hard on Teksas-bluesin ja ruotsalaissäveltäjien yllättävän rokkaava popkappale. Johnsonin ohella säestysbändissä soitti toinen legenda, 91-vuotias (!) basisti Bob Stroger sekä Chicagon ehdotonta huippua edustavat Billy Flynn (kitara), Roosevelt Purify (Hammond B3) ja rumpali Willie Hayes. Torbjörn Eliasson soittaa pianoa hienosti seitsemällä raidalla, urkuja kahdella ja tenorija baritonifonia kolmella kappaleella. Nyt duolta on tarjolla 40-luvun bluesia myötäilevät kappaleet Out On Santa Fe Blues, You Don’t Know My Mind sekä Santa Fe Whistle Blues. Blake jäi suu auki kuuntelemaan, haukkoen henkeään vielä, kun Freddie ja Mike menivät lavalle soittamaan kuulijat persuksilleen. Hänen orkkansa on jotenkin vain kömpelömmän oloinen ja kiinnitin huomioni etenkin raskaahkosti kolaavaan rumpaliin. Bobby Blandin Don’t Want No Woman aloittaa CD:n vakuuttavasti. ”Hei Mike, soita vähän jotain” – ”No en taida nyt, keikka alkaa kohta.” Jokunen aika kului hiljaisuudessa, kun Mike nappasi huoneen kulmassa lojuneen vanhan akustisen kitararähjän ja alkoi soittaa jumalaisesti Lighnin’ Hopkinsia. Lainakappaleet eivät ole tutuimmasta päästä eli niiden etsimisessä ja valinnassa on nähty vaivaa. Niitä on löytynyt mm. Pat Boyackin Can’t You See -kappaleen Tommy laulaa vakuuttavasti kitaran ja urkujen vuoropuhelun myötäillessä. Kappale Can’t Save A Dollar on torvisovituksineen tyyliltään vanhaa rhythm’n’bluesia, johon Kordeliuksen slidekitara tuo oman lisäsäväyksensä. Viitosraidalle päädyttäessä ja huikean sulavan Chicago-säestysyhtyeen vaihtuessa Ramirezin omaan bändiin myös musiikin kokonaistaso väljähtyy. Jari Kolari JOSE RAMIREZ JOSE RAMIREZ Major League Blues (Delmark DE-872) Jose Ramirez on 34-vuotias VäliAmerikan Costa Ricassa syntynyt blueskitaristi, jolla on meriitteinään säestäjärooleja bluesin korkeakoulussa lukuisten tunnettujen artistien taustalla sekä viime vuonna julkaistu, Anson Funderburghin tuottama CD “Here I Come”. levyyhtiöiden 80–90-lukujen katalogeista. CD käynnistyy komeasti nimikappaleellaan vierailija Jimmy Johnsonin tavaramerkkikitaraintrolla. Suosittelen vahvasti tutustumaan, vaikkei laji ihan suosikkejasi olisikaan. Tästä takahuonetapaamisesta alkoi tavallaan myös Blaken ja Mannin, siis Hollywood Fatsin yhteinen ystävyys, kulminoituen Hollywood Fats Bandiin hiukan myöhemmin. Pertti Nurmi THE LOWDOWN THE LOWDOWN SAINTS SAINTS Hit Me Hard (BigT Entertainment 001) Tommy Mobergin uusi korona-aikana syntynyt The Lowdown Saints julkaisi syyskuussa 2021 debyytti-CD:n BigT Entertainment -merkillä. Sitä hän esittää perinteitä kunnioittaen myös itse. Red Beans & Rice on saman parivaljakon kunnianosoitus niin bluespianon suuruus Otis Spannille kuin hänen kanssaan vuosia soittaneelle Lockwoodille. Ramirez on halunnut kumartaa Chicagon suuntaan sisällyttämällä CD:n kolmosja nelosraidoiksi Eddie Taylorin Bad Boyn sekä Magic Samin My Love Is Your Loven. Here In The Delta on ties monesko hyvä huono esimerkki keinotekoista maagisuutta tavoittelevasta kappaleesta ja siitä, miten artisti, jolla ei ole mitään aitoja juuria Mississippin Deltalle julistaa itsestäänselvyytenä kotinsa, taustansa ja tunne-elämänsä kuuluvan juuri Deltalle. Eräällä suurella suosikillaan, Lightnin’ Hopkinsilla on ollut suuri merkitys Blakelle, jonka kanssa pääsi soittamaankin jonkun kerran. Tämä johdatus levyllä kuultavaan Hopkins-henkiseen kappaleeseen The Land Of Calio. Johnsonin kitaraa, johon ei koskaan kyllästy, olisin kuullut enemmänkin kuin vain tällä avauksella. Albumin jälkimmäisen osan kuudella kappaleella Ramirezia säestää taasen hänen oma yhtyeensä, ja äänitykset on tehty Chicagon sijasta Pohjois-Carolinassa. Sinällään suht kelvollisesta albumista ja ylväästä Major League Blues -julistuksestaan huolimatta Jose Ramirez ei ole mielestäni vielä täysin valmis eikä kypsä bluesin ykkösliigaan. Ramirezinin kerrotaan olevan ensimmäinen latinalaisamerikkalainen ison blueslevy-yhtiön leipiin päässyt bluesartisti. Precious Time toki esitetään ilman Tampa-slidea sekä Things About Coming My Way, jolla Tampalta tutun tuskainen laulutapa erottuu parhaiten. Mahtoikohan se muuten jäädä hänen viimeiseksi vierailukseen äänitysstudiossa – Johnson kuoli 93 vuoden ikäisenä (!) viime talvena 31. Tästä hyvänä mallina toimivat kappaleet, joilla Tampa Red kuuluu olevan vahvasti läsnä
Sävelmä nousee levyn parhaimmistoon. Oman Louise McGhee’nsä sekä Willie Brownin Future Bluesin sanoituksia hyödyntävää laulua House ei koskaan virallisesti muualla äänittänyt, mutta keikoilla hän esitti aika ajoin sen variaatioita. Se on Dylanin All Along The Watchtower, joka arvatenkin on enemmän Hendrixin kuin Dylanin suuntaan kallellaan. En tietenkään kuunnellut Andy McCoyn levyä vaan kyseessä on Micki Free, joka äkkiseltään näyttää samalta kuin herra Andy nykyään. World On Fire huokuu Santanaa eikä vähiten vokalisti Andy Vargasin, perkussionisti Karl Perazzon tai rumpali Cindy Blackman-Santanan takia, jotka kaikki löytyvät Santanan bändistä. Wabashin henkilökunnan äänittämä ja jälkikäteen Watermanille kelanauhana luovuttama campuskeikka on äänentoistoltaankin erinomainen. 1935) on todennut halunneensa tuoda nauhaaarteen päivänvaloon ollessaan vielä elävien kirjoissa. Pieteetillä suoritetun korjailuja masterointityön lisäksi miellyttävää lopputulosta ovat myös olleet edesauttamassa harvinaisen hissukseen katsomossa esitystä todistaneet viitisenkymmentä kohteliasta yleisön edustajaa. Amerikan alkuperäisväestöön lukeutuvasta intiaanista puolet on Comanchea ja toinen puoli Cherokeeta. Heavy Mercy on levyn Hendrix-pitoisin sävellys, joka laulua lukuun ottamatta voisi olla Hendrixin arkistojen aarteita. Sama kylmiä vaikutuksen väreitä tuottava tunne välittyy levyltä kaikilla osa-alueillaan myös meille Son Housea koskaan naamasta naamaan kohtaamattomille. Voin kuvitella ”BigT:n” piiskaavan ryhmäänsä keikoilla rumpujensa takaa, huumoria sisältäviä välispiikkejä unohtamatta. Lokakuussa 1967 hänet saivat nähdä livenä American Folk Blues Festival -turneen myötä myös Helsingin Kulttuuritalolle saapuneet onnekkaat ykkösaallon suomalaiset bluesentusiastit. Edellä mainitun Charley Pattonilta mukaillun Pony Bluesin sekä traditionaalisesta Motherless Childrenistä spontaanin oloisesti rakennetun The Way Mother Did’in solisti levytti 1960-luvulla myös Columbian studio-ottoina, ne tosin pelastettiin arkistojen kätköistä vasta 1990-luvun alkupuolella. Pääosaa pääsee näin ollen näyttelemään jokaisella hyvin aistittavissa ja kuultavissa olevalla hengenvedollaan Son House itse. Sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta omaa tuotantoa. Albumin nimikkeistä valtaosa on ollut aikaisemmin tarjolla Housen muina keikkaversiointeina vastaavanlaisilla postuumijulkaisuilla, samoin hän levytti tästä omiin nimiinsä merkitystä materiaalista laulut Death Letter, Louise McGhee, Empire State Express, Preachin’ Blues ja Levee Camp Moan Columbia-yhtiön vuoden 1965 klassikkoalbumilleen ”Father Of Folk Blues”, jonka kautta myös Dan Auerbach muistelee saaneensa ensikosketuksen historialliseen bluespersoonaan. Levyjä häneltä on ilmestynyt muutamia vuosien saatossa. Tanskalaisen Jan Perssonin Kööpenhaminassa vitivalkoiseksi maalatuissa tv-studiolavasteissa marraskuussa 1967 ottamia fotoja Son Housesta National Style O -kitaroineen on ymmärrettävästä syystä käytetty lukuisissa artistia käsittelevissä lehtiartikkeleissa ja äänitekoosteilla. Koska viiteaineistoa piisaa, on laulujen kehityskaaren seuranta ja eri versioiden vertailu toisiinsa tehty syväkairauksiin taipuvaiselle diggarille mahdolliseksi, nykypäivänä suorastaan helpoksi. Autenttisuusvaikutuksen korostamiseksi vanhanaikaisella kirjoituskoneprintillä naputelluissa levyn sisäkansiteksteissä Dick Waterman toteaa artistin kehittäneen myöhemmillä päivillään lavapreesensiään ja samalla musiikillista ulosantiaan keikkakokemusten kartuttua entistä enemmän yleisöä viihdyttämään pyrkineeseen, tarinankerronnalliseen ja jopa komedialliseen suuntaan, mutta näillä toisen tulemisen jälkeisillä neitsytnauhoituksilla lavalla oli läsnä vain luonnollinen, riisuttu ja raaka Son House – mies, peltikitara ja hänen tulkitsemansa kappaleet. Näytin hänelle kuuntelussa olevaa levyä, jolloin kaverini kysäisi, kirjoitanko nykyään myös Soundiin. The Black Keys -yhtyeen Dan Auerbachin omalla Easy Eye Sound -yhtiöllään julkaisemalla albumilla värifotot pääsevät jälleen ennen kaikkea 12-tuumaisessa LP-formaatissa oikeuksiinsa. Woman-kappaleessa Stevie Ray Vaughan kohtaa Jimi Hendrixin ja soolokitarassa Gary Clark Jr. Low Ridin’ 420 pursuaa selkeitä George Thorogood -vaikutteita vaikkakin ilman Thorogoodin tavaramerkkinä olevaa slidekitaraa. Eräs tällainen ikuistui Newport Folk Festivalissa 1966 tehdylle filmatisoinnille. Traagisen Death Letter Bluesin ja tulisesti saarnaavan Preachin’ Bluesin House oli purkittanut aivan alkujaan jo 1930, työleirikokemuksia selvittävä Levee Camp Blues sekä suunnittelemattoman tuntuisena puhelauluna räpätty Pony Blues taas sisältyivät hänen 1940-luvun alun Lomax-jäämistöönsä. Etukäteisodotusten mukaisesti päähuomion uutuusalbumilla vie avausja nimiraitana toimiva hidas vaikerrus kertaalleen menetetyn mutta vielä kertojan ajatuksissa pyörivän rakkauden perään, Forever On My Mind. Bye 2020 on jäähyväislaulu tuolle karmealle vuodelle, jolloin miestä kaatui syystä ja toisestakin kuin metsää. Hänen neljä Paramount-savikiekkoaan ilmestyivät vuonna 1930, minä lisäksi Alan Lomax oli äänittänyt laulajaa Kongressin kirjaston kokoelmiin kenttäoloissa Mississippissä vuosina 1941–42. Liikutaan jossain Walter Troutin tai Mike Ziton tyylisissä tunnelmissa. Ehkä täällä Härmässäkin pian – hoppas... 86-vuotiaana 1988 kuollut Edward James ”Son” House Jr. Visuaalinen efekti on kuitenkin vasta kevyttä alkusoittoa itse kiekolla nyt tiettävästi ensi kertaa kuultaville audiotallenteille. Blues News 3/2022 65 ja bändi soittaa energisesti. Äärimmäisen keskittyneesti, emotionaalisesti ja sieluun pureutuvasti vielä seniorinakin esiintynyt, joskaan ei välttämättä sen enempää vokalistina kuin kitaristinakaan erityisen omaperäistä tekniikkaa suosinut bluesmies taisi jo vuoden 1964 paluunsa aikoihin tiedostaa merkityksensä bluesin innovaattorina sekä roolimallina. Vaikka omaa näkemystä levy tutkailut SON HOUSE SON HOUSE Forever On My Mind (Easy Eye Sound EES-024) Son House ja villatakki – mielikuva, joka saattaa olla piirtynyt monen musiikinharrastajan tajuntaan jopa syvemmin kuin tämän sotaa edeltävän bluesin sankarihahmon varsinaiset levytykset. Tuore albumi on silkkaa rockbluesia erinäisin maustein. Dick Waterman (s. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta:. Vastasin kieltävästi, jolloin hän kysäisi, no miksi sitten kuuntelet Andy McCoyn levyä. saavutti legendan maineensa sangen lyhyen ajanjakson kuluessa. Mukana on varsin nimekkäitä vierailijoita, kuten esimerkiksi Gary Clark Jr., Steve Stevens sekä Cindy Blackman-Santana. Erona Tommyn muihin bändeihin, Tommy soittaa nyt rumpuja ja laulaa taattuun tyyliinsä. Etenkin Watermanin ansiosta tässä vaiheessa jo työelämästäkin syrjään jättäytynyttä ja aikaisemmalla urallaan pelkästään mustalle yleisölle esiintynyttä Housea ryhdyttiin toden teolla kierrättämään kasvaneen folk-aallon siivellä klubeilla, festivaaleilla sekä yliopistotilaisuuksissa. Hän painottaa edelleen voimissaan olevaa ihailuaan ja kunnioitustaan vanhaa ”suojattiaan” sekä tämän perintöä kohtaan. intoutuu oikein kunnolla. Kari Kempas MICKI FREE MICKI FREE Turquoise Blue (Dark Idol #) Kaverini saapui kyläilemään juuri silloin, kun minulla oli arviolevyjen kuuntelusessio menossa. Tyylillisesti levyllä liikutaan Länsirannikon jump-r’n’b:stä Chicagon perinteiseen shuffle-poljentoon. Nyt ilmestynyt Wabash Collegessa Indianan Crawfordvillessä 23.11.1964 purkitettu kahdeksan, keskimäärin noin viisiminuuttisen esityksen tallenne on iäkkäin hänen tähän mennessä markkinoille kaivetuista sessiokokonaisuuksistaan. Samalla hän ammensi yhä itsekin musiikissaan avoimesti vanhoilta deltan seudun kollegoiltaan saatuja oppeja. Sodan jälkeen House vetäytyi musiikinteosta parin vuosikymmenen ajaksi, tullakseen kesällä 1964 kolmen nuoren valkoisen aihepiirin intoilijan, Dick Watermanin, Nick Perlsin ja Phil Spiron ”uudelleen löytämäksi”. Entä se levyn lainaraita sitten. Ennen lopullisempaa eläkelöitymistään 1970-luvun alussa House ennätti lisäksi tehdä runsaasti uusia levytyksiä, osan studioissa, osan keikkatilanteissa
Itse asiassa tämä on juuri se bluesalbumi, jollaisen Mercedes-neito on kuulemma jo vuosikaudet halunnut toteuttaa. Peruselementeissä pitäydytään, mutta ihan parhaassa kastissa. Otetaanpa alusta, toisen CD:nsä julkituonut Doc Lou & The Roosters tulee Ranskasta, mutta kokoonpanon musiikilliset vaikutteet ovat peräisin Amerikasta, paikoin selkeästi syvältä swampmaaston uumenista. MERCEDES NICOLE MERCEDES NICOLE Constellation (omakustanne) Mercedes Nicole. Klopoti-klop -rytmillä etenevä In The Wood erottuu muusta levyn materiaalista ollen selkeästi countryn suuntaan kallellaan. Nicolella on varovaisen pidättelevä, aika ponneton laulutapa sekä oikeastaan suht yksitotinen, nyanssiton ääniala. Kyseessä on siis ns. Piti oikein kartasta tarkistaa, Louisianan jälkeen käännös oikeaan ja päädyt näiden heppujen kotitonteille, heh. Toinen Slim Harpo -takautumia aiheuttava esitys on Rock Groove Shake. Jos joku tarjoaa keikalle niin buukatkaa heti. Aivan pelkkää rymistystä levy ei ole, onneksi pari poikkeustakin löytyy. Thin Linen shuffle on keinahtelevaa jumppia tuoden mieleen svedujen Trick Bagin. Aasinsiltani on hieman ontuva, mutta hiljattain, keväisenä äitien päivänä otin käsittelyyni jälleen kolme naisenergiaa tihkuvaa uutuus levyä – tietämättä tai ottamatta selvää, onko kukaan näistä neidoista ylipäänsä äitejä. Kiekko pyörähtää käyntiin parilla tyylipuhtaalla bluesbiisillä, joilla solistin Kim Briesin huuliharppu lataa soolo-osuudet. Taiten taiteiltu hölkkä Back To Louisiana pelaa rennolla fiiliksellä. Swamppifiilinkiä irtoaa myös hitaammalla siivulla C’Mon Hey Yeah, jolla taidetaan kuulla kiekon komeinta huuliharputtelua. Kitaristi Frederic Martellon soitto varsinkin on tehokkaan pieniviritteistä ilman päälleviivauksia. Lähdetäänpä liikkeelle tuntematto mim masta päästä... Swampille mennään myös Can’t Quit You’lla, mutta hidas blues hyödyntää tänttäränttää ja stop go -kikkailua. Innoittajana on kuitenkin aina ollut kaikenlainen americana mausteena rockaavassa bluesissa. En tiedä, tai en tiennyt ennen kuin sain tämän CD:n, jonka mukana seuranneet saatesanat kertovat nuoren artistin pitävän USA:n luoteiskulman Seattlea kotikenttänään ja olevan niillä seuduilla tunnettu jazz-laulajatar, ja että tämä on jo hänen neljäs pitkäsoittonsa. Kun tempot ovat levyllä kauttaaltaan lakonisen viipyileviä ja tasaisen puuduttavia, niin lopputulos on välttämättä hieman tasapaksu. Tarjolla on sentään lukuisia “aitoja” blueskappaleita kuten Stormy Monday Blues, There Is Something On Your Mind ja Thrill Is Gone. Hurjavauhtisella rallilla on mehuisa meno. Kuka. Got That Feeling seikkalee liukuäänineen jossain Galexicon ja Fat Boyn välimaastossa americanan ryteiköissä. Ja kun kertsi rullaa kohdalle, eihän tämä olekaan Sweet Home Chicago. Mainostetaan myös tässä yhteydessä tulevan kesän tärkeimpiä festareita, Puistoblues (2.7.) ja Rauma Blues (13.8.), jotka tarjoavat tahoillaan aimo kattauksen naisblues energiaa. Peruskolmikkoa tukemaan saapuu urkuri lätyn vahvimmalla hitaalla bluesfiilistelyllä Late At Nightilla. Kokemus oli hämmentävä, mutta ehdottomasti riemastuttava, kun levyn startatessa tuntui kuin itse Slim Harpo huuliharppuineen olisi astellut estradille. ”The Night Calls” on tehokas monitoimikiekko rytmimusiikin ystäville. Aloha-kitara soi rennosti ja muutenkin meno on letkeää. Raskasta rockbluesia sitä janoavalle on tarjolla riittävästi ja mikäli Hendrix saa yhä tunnelman kattoon, kannattaa Micki Freen tuotantoon tutustua. mustasta musiikista olevaa tarinaa kuin Mercedes Nicolen esittämät bluesahtavat jazztulkinnat. No joo, uutukaista, ”Back To Louisiana” on julkaistu 2020, joten kaiketi voi jo toiveikkaasti alkaa odotella uutta albumia jätkiltä. Kerta toisensa jälkeen bändin musiikki on purrut ja kappaleiden tunnelmat ja teemat ovat alkaneet kasvaa. Levy ei lähtöarvauksena välttämättä kuuluisi Blues News -nimisen julkaisun palstoille, koskapa jazz on perinteisesti ollut jostain syystä hieman kielletty hedelmä aviisissamme. Laitetaan tähän vielä jatkoksi Chuck Berryn hengessä reippaasti kulkeva roima rocker Missing You. Brel)! Blue Chevys on operoinut jo 30 vuotta, vaihtanut vähän nimeäänkin matkalla, mutta palannut taas nykyiseen. Jazz-nimikkeen tarkennuksena kutsuisin musiikkia viihdejatsiksi, jollaista voisi kuvitella kuuntelevansa jossain hämyisässä kuppilassa cocktailin ääressä. Nicolea säestävät jazz-muusikot osaavat nimittäin tyylikkäästi asiansa. Poikkeuksena muutoinkin Tuoretta ja kypsääkin naisenergiaa!. Funkbluesin ja reggaen sekoitus Judicator Blues on puuduttava, kun taas lopetuksena oleva akustisen kitaran voimin tulkittu Blue Memories miellyttää levyn kappaleista kaikista eniten. grower, jonka konstit ja kommervenkit ovat löytäneet paikkansa kokonaisuudessa ajan myötä. Desperado-otetta tässä on riittävästi ja muutoinkin tunnelataus on vahva. Mielestäni on sinällään pyhäinhävistys, ettei CD:n tietoihin ole kirjattu tällaisten bluesklassikoiden (eikä muidenkaan kappaleiden) säveltäjätietoja. Moottoreina ovat toimineet veljekset Frederic & Philippe Martello, kimpassa laulaja Kris Briesin kanssa. Nicolea verrataan surutta Dinah Washingtonin ja Sarah Vaughanin kaltaisiin jazzlegendoihin, mutta siinä ammutaan kyllä aika rajusti yli. Jotenkin kaiken alta kuultaa jännä minimaalisuus, jossa ei tuhlata komponentteja turhaan keimailuun, mutta silti kaikki kulkee ketterästi. Eikä siinä mitään, jos cocktail on tehty laadukkaista aineksista ja musiikki on ammattitaidolla toteutettua kuten tässä. Riku Metelinen THE BLUE CHEVYS THE BLUE CHEVYS The Night Calls (Naked Productions NP061) Randomina kaappasin kuunteluun Belgian Chevyt. Sen parissa alkaa unettaa ja hyvät unenlahjat omaava kuulija saattaa vaikkapa nukahtaa. Tunnelma on tuhti ja sinisävelet uivat uskottavaan muottiin. Pieni torvisektio törähtelee muutamissa kappaleissa värittäen sointikuvastoa. Reipasta rytmittelyä liitettynä kivasti kutkuttelevaan slideen on tarjolla Bye Bye Babyllä. Jorma Riihikoski DOC LOU & THE DOC LOU & THE ROOSTERS ROOSTERS Back To Louisiana (omakustanne) Ranskan pojat kampittivat minut kertalaakista lähimpään suonsilmäkkeeseen rähmälleni puskemalla eetteristä parasta, menevintä ja rehevintä swamp -pop -bluesia miesmuistiin. Tuntemani belgialaiset eivät ehkä ole myöskään kaikkein lämminsydämisintä ihmistyyppiä, mutta siitä huolimatta ihan mielenkiintoista seuraa (vrt. Suosittelen eri roots-tyylilajeja harrastaville rockbluesin kuluttajille. Perusarvojen kannattajille on tämä varma valinta. Päätös Love & Light on varsin aurinkoinen ja laid back -henkinen esitys. 66 Blues News 3/2022 on eikä soolossa ryhdytä kaatamaan metsää, niin kyseessä on sen verran kaluttu luu, etten ole aivan varma version tärkeydestä. Belgiasta ei tule heti mieleen kuin Jacues Brel, joka oli tämän ristiriitaisen maan kasvatti. Fun No More taas on rankempaa Howlin’ Wolf -neljänelosmoaningia. Vastahan pari BN:n numeroa takaperin (BN 1/22) esittelin kahden minulle uuden leidi -tutta vuuden (Lady A ja Miss Lady Blues) uutuudet. Tempo on rivakka, melodia hyväntuulinen ja tarttuva, kyllä näillä kelpaa päästellä. Belgia jakautuu kahteen kieleen ja uskontoon ja olisivatko tämän vuoksi niin vastakohtainen kansa. Yhtye on herättänyt ansaittua huomiota Blues-Euroviisuissa ja kaikille jotka nappaavat tähän koukkuun kiinni, suositellaan vahvasti miesten edellistä ”Crowing Blues” -nimeä tottelevaa albumia, joka on vielä tätä uutukaista bluespitoisempi. Mikke Nöjd levy tutkailut Mustien naislaulajattarien levyjä on ilmestynyt hiljattain sangen kiitettä västi. ”The Night Calls” on soinut työmatkoilla Pohjois-Pohjanmaan karuilla tasangoilla kevään aikana useasti ja nostanut kelpoisuuttaan koko ajan. Huiput ja laaksot loistavat poissaolollaan. Samaan hengenvetoon on todettava BN:n toki julkaisseen kautta aikojen yhtä sun toista valovuosia kauempana ns. But One Thing porskuttaa mestarin opein ja hyvin porskuttaakin. Levyn päättää mukavan kulmikkaasti torvitettu Cool Me Off. Heti kiinnittyy huomio Chevyjen yhtenäiseen sointiin, jossa kulkee selvästi mukana vuosikymmenten soittokaveruus hyvässä hengessä
Raidalla Easy Come Easy Go (I Wish I Could Fall In Love Again) Svenin harppu vuorottelee laulun kanssa nopeassa rallissa rakastumisen vaikeudesta. Hieno blueshelmi arkistojen kätköistä ja onnistunut kunnianosoitus vailla vertaa olevalle Pohjolan bluestulkitsijalle, joka koki myös omassa elämässään syvällisesti bluesin sanoman. Omaelämäkerrallista tarinointia sisältävät mm. En tiedä muista, mutta ainakin allekirjoittaneesta olisi kiva tietää, kumpi on kumpi ja kuka vastaa sooloista. Olen soitto on kuitenkin Collins-materiaaliin aivan liian kilttiä ja särmätöntä, eivätkä nuo pari aiemmin mainittua lainaa nekään mitään riemunkiljahduksia herätä. Urut tukevat hommaa mukavasti. Ole ei revittele sen paremmin soittajana kuin laulajanakaan. Levyllä soittavat Svenin lisäksi Calle Engström, kitara, Matti Ollikainen, piano, Mikael Fahleryd, sähköja kontrabasso, Bosse Skoglund, rummut sekä Kim Wilson, huuliharppu. Homma sai alkunsa siitä, kun kaksikko kippasi olutta Galanisin studiolla keskustellen nurkassa lojuvasta rähjäisestä vahvistimesta. Tässä bändi rokkaa loistavasti ja Sven pudottaa kitarasoolossa pienet Magic Sam -kuviot. Asiaa ei kansi eikä mukana tullut promoliitekään kerro. Levylle valittujen kappaleiden myötä on haluttu tuoda esille Svenin loistavia laulajan ja tulkitsijan kykyjä niin omissa kuin muutamissa muilta artisteilta valitsemissaan kappaleissa, kuten levyn päättävässä Otis Rushin Chess-palassa You Know My Love. Ilmeisin vertailukohta voisi olla Robert Cray, mutta ilman Roopen tyylikkyyttä ja karismaa. Jälkimmäisessä Elton Jaan irrottelee Hammondillaan tosi mukavasti. Hieno versio saadaan myös Bill Withersin kappaleesta Grandma’s Hands sekä Junior Parkerin/Jimmy McGriffin Good Things Don’t Happen Every Day’stä, jotka antavat vihjeitä tulevasta myöhemmillä levyillä. Edellinen Sven Zetterbergin CD ”Blues From Within” oli julkaistu samana vuonna ja Sven oli tehnyt aiemmin useita julkaistuja sessioita Chicago Express -yhtyeen kanssa Amigolle. Väliin lainataan esim. Waring ja Galanis jakavat kitaraosuudet ja ensin mainittu vastaa myös laulupuolesta. Svenin omat kappaleet ovat levyn parhaimmistoa. Eddie Boydia (The Blues Is Here To Stay) sekä Cray-Clapton -kaksikkoa (Old Love). I Ain’t From Mississippissä Sven kertoo amerikkalaisten blueslegendojen, mm. Mistä tässä oikeastaan on kyse. Eikun tuumasta toimeen ja levyä äänittämään. Jossain vaiheessa keskustelu siirtyi pandemiaan, joka on kääntänyt musiikkibisneksen ylösalaisin ja siinä sivussa myös koko maailman. Tähän kappaleeseen on Calle Engströmin kitarasäestys lisätty jälkikäteen. Kappaleessa on jätetty tilaa soololle, jonka Kim Wilson täyttää hienosti Little Walter -tyylisellä soitollaan. Start From Scratch ja I Ain’t From Mississippi, joihin Svenin hienon kitaransoiton lisäksi on jälkiäänityksenä saatu mukaan huuliharppuineen oman panoksensa ystävänsä levylle antanut Kim Wilson. Verkkainen blues Just My Luck sisältää pienoisia Bonamassa-vaikutteita ja mikäli onnistuu kuulostamaan maailmanluokan tähdeltä, se ei voi olla huono asia. Setti avataan ja lopetetaan pitkällä instrulla. Parisuhdeongelmista kertova oma Since I Got Rid Of You tuo esiin Svenin kyvyt slidekitaran käytössä ja myös piano pääsee oikeuksiinsa Otis Spannin mieleen tuovalla tyylillä. Monien mielestä kiinnostavimmillaan sen tulkit ovatkin olleet sekoitellessaan tyylilajiin mukaan myös osasia omasta etnisestä musiikkiperimästään. Waring on kirjoittanut levyn kappaleet paria poikkeusta lukuun ottamatta. Vaikea kuvitella syitä, joiden vuoksi Amigo-yhtiö alun perin jätti tämän materiaalin julkaisematta. Kansiteksteissä Katri Oksanen ja laulaja-kitaristiystävä Bo Karlsson kertovat levyntekoprosessista ja sen taustoista sekä raottavat Svenin historiaa. Blues-musiikkiin on monta tulokulmaa, eikä mikään niistä ole se ainoa oikea. Louisiana Redin, Jimmy Rogersin ja Left Hand Frankin kanssa kiertelystä Ruotsissa 80-luvulla. Frimerin ja yhtyeensä ongelmana on materiaalin tasapaksuus, kaikki levyn kahdeksan raitaa ovat mediumeja. Left Me With The Bluesissa vetoapua on tarjonnut Tony ”T-bone” Nedik ja Where You Been So Long on Mighty Sam McClainin tekosia. No, Bad Daddy on kitaristi Paul Waringin ja hänen ystävänsä Peter Galanisin yhteisprojekti. Liikoja palstamillimetrejä törsäämättä voi sanoa, että ruotsin kielen termi ”lagom” kuvaa touhua jokseenkin osuvasti. Työstöjälki on perussiistiä ja jokseenkin yllätyksetöntä, ei sentään hajutonta ja mautonta. Levyn parasta antia edustavat varsin maukkaita riffinpoikasia sisältävät These Times ja Left Me With The Blues. Itselleni iloinen yllätys levyllä on Magic Samin ”West Side Soul” -levyn avaava That’s All I Need. Ajallisesti sessio sijoittuu Svenin bluesuran jatkoksi ennen varsinaisia soulblues-julkaisuja, joilla Sven eri kokoonpanojen kanssa pääsi luomaan synteesiä bluesista ja soulista. Vielä jäi kolme Frimerin omaa meediumia, Sheltered Road, Why Are You Staying ja Single City, joihin passaavat samat määreet kuin levyn muuhunkin antiin, siistiä ja kilttiä. Voi ehkä spekuloida, ettei levy-yhtiö ollut tyytyväinen aiempiin myyntilukuihin tai ettei se halunnut satsata markkinointiin. Hendxrix-kloonien jälkijunan viimeisen vaunun turistiluokassa kulkeva funkblues Trip On Your Love on tylsä. Viimeinen niitti asialle oli, kun Waringin bändin basisti oli pakannut soittimensa ja lähtenyt bändistä. Riku Metelinen SVEN SVEN ZETTERBERG ZETTERBERG Rain On – The Lost Sessions (Pama PAMA220203) Mikä yllätys tämä CD onkaan – kuin joulu olisi tullut keskelle huhtikuuta! Sopivasti oman koronaviikkoni keskellä levy kolahti postiluukusta helpottamaan eristystä ja kohottamaan fiiliksiä.. Rummut ovat maltilliset eikä niitä ole miksattu liian pintaan. Mies pelaa mukavan puhtoisella soundilla, eikä ole mikään suuri solisti, säestäjiä yhtyeessä on kolme. Blues In My Heart on kuin Elmore Jamesin tai Homesick Jamesin katalogista – broom-kuviot Svenin slidestä kipinöivät. Maltillisuus on se määre, joka miehen soittoa kuunnellessa nousee päällimmäisenä mieleen. Mikke Nöjd PRAKASH SLIM PRAKASH SLIM Country Blues From Nepal (DeVille #) Blues ei ole ollut enää aikoihin minkään tietyn kansallisuuden yksinoikeutta. Herrat ottivat vielä yhdet, jonka jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt täytyy tehdä jotain positiivista. Artisti kertoi usein lyriikoissaan elämästään: hyvistä ja huonoista kokemuksista, ongelmista parisuhteissa ja päihteiden käytöstä. Yleensä asian voi päätellä lava-asetelmasta, koska vasemmalla oleva kitaristi sijoitetaan luonnollisesti vasempaan kanavaan ja oikealla oleva oikeaan, mutta tässä tapauksessa sekään ei onnistu. 68 Blues News 3/2022 levy tutkailut Pohjolan bluesja soulmestarin julkaisematon sessio vuodelta 1999 julkaistiin Svenin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Herrat on sijoitettu oikeaoppisesti kumpikin omaan kanavaansa, mutta kitarasoolot on sijoitettu keskelle. Kari Kempas OLE FRIMER OLE FRIMER BAND BAND Live In Eppingen (Katti KR 31) Tanskalaiskitaristi Ole Frimer on kotikentällään arvostettu tekijä, ja miestä on huomioitu myös kotomaansa rajojen ulkopuolella. Blues At Home on varsin vankan melodian omaava kappale. Sessio on tehty suurimmaksi osaksi livenä studiossa yhdellä otolla. Kitaran tone on oikein miellyttävä, säröä on ihan sopivasti. Nepalista tuleva Prakash Slim on nimenomaan tällainen tapaus – persoonallinen kitaristi, jonka ihailtava slidetekniikka on pitkälti polveutunut BAD DADDY BAD DADDY It’s A Mad Mad Bad Dad World (Piehole PCD003) Onpas erikoinen bändin nimi ja vielä erikoisempi levyn nimi. Muistikuvia niistä ei juurikaan jää. Lopulta pyritään saamaan touhuun vähän Teksasin meininkiä ja kierrätetään Albert Collinsin Got A Mind To Travelia. Tuottaja Katri Oksanen kaivoi nauhat arkistosta julkaistavaksi Pama Recordsilla. Hidas Rain On Tears aloittaa levyn Matti Ollikaisen pianon säestäessä hillitysti. Joka tapauksessa on hienoa, että CD on nyt julkaistu kunnianosoituksena mahtavalle artistille
No Shelter veivaa tiukalla otteella. Charley Pattonilta, Blind Blakelta ja Robert Johnsonilta. Tuhti hidas blues One More Time tukeutuu hienoon tunnelmaan. Nyt soitetaan lähtökohtaisesti blue. Pete Hoppula DADDY’S WORK DADDY’S WORK BLUES BAND BLUES BAND First (omakustanne) Vaikka käsillä on ateenalaisyhtyeen ensijulkaisu, niin poppoolla on pitkä yhteinen historia. Kyseessä on instrumentaali, jossa saamme nauttia kitaran ja Hammondin kaksintaistelusta. B-puolisko alkaa hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin A-puolikin, kaikeksi onneksi Turning Away From ei aiheuta samanlaista sydämen epätahtiin menemistä kuin avausraita. Zonk on selkeästi I Gotta Go -sävellyksen hengessä etenevä instrumentaali, joka puolestaan sopii illan viimeiseksi numeroksi. Laulava kitaristi Dimitris Doulgeridis on melkoinen tyyliniekka, samaa voisi sanoa paljon esillä olevasta mainiosta huuliharpistista Giannis Pachidista. Kansikuva levyyn on puolestaan käyty nappaamassa Englannissa. Countrygospel-numero Death Don’t Have No Mercy lienee tuttu, tästä versiosta voisi sanoa, että vähän on paljon enemmän. oululaisen taiteilijanimellä Kadonnut Manner esiintyvän Lauri Mannerin sekä helsinkiläisen Lauri Hyvärisen kanssa. Myös pandemia näyttää kiusanneen arkea Lalitpurin seudulla, siitä kertoo tietenkin Corona Blues. Kolmannella raidalla siirrytään taas aloitusraidan viitoittamalle tielle ja wah-wahia on aivan kiitettävästi. Pian mies sai vastaanottaa kehuja ja tunnustuksia aina Yhdysvaltoja myöten. Mikke Nöjd ANGSTBADAN ANGSTBADAN Love & Mercy (omakustanne) Nuo Ruotsin nuoret hurjapäät, psykedeelisen bluesin lähettiläät eli Filip Karlströmin johtama Angstbadan on vihdoin julkaissut toisen albuminsa, joka meidän vanhan liiton miesten mieliksi on julkaistu vinyylinä. Digitaalijakelussa sekä c-kasettina (jolle materiaali on myös alun perin äänitetty loka-joulukuun 2021 aikana) ilmestyneen ensijulkaisun seitsemän instrumentaalista kotitallennetta muodostavat samalla ykkösosan Rubenisin 1920–40-luvuille haikailevista ragtimeja bluesnumeroista rakentuvalle albumisarjalle ”Pains And Boogie”. Ennen vastaanottamaani yhteydenottoa en luultavasti ollut minäkään. Kiekolla on kahdeksan raitaa, mutta se riittää esittelemään yhtyeen, jonka bluesosaaminen on monipuolinen ja korkealla tasolla. Esimerkkinä vaikka funkyblues-fiilareihin uppoutuva Ain’t Going Back, jonka svengi on ihan pitelemätön. Funkkista ratkaisua löytyy lisääkin, mm. Rytmiryhmän muodostavat Efthimios Polyzos ja Stathis Anestis. Jonesin sanoituksia hyödyntäen Prakash Slim esittää vanhakantaista bluesia miltei kauttaaltaan vain resonaattorikitaransa säestyksellä. Riku Metelinen EDGARS RUBENIS EDGARS RUBENIS Slow Lightning (omakustanne) Oletteko mahtaneet aiemmin kuulla latvialaisesta Edgars Rubenisista. Your Love Is Hard On Me sisältää murrettua laulua, särökitaraa ja hurjaa Hammondia sekä kirsikkana kakun päällä Hendrixille tuoksahtavan kitarasoolon. Tämän levyn jälkeen ei ole kahta sanaa siitä, kenen aikaansaamat ovat vuoden mielenkiintoisimmat kitarasoundit. soittotekniikaltaan moniulotteisempi Villager’s Blues, johon Slimin sympaattisen rupatteleva laulutyyli täsmää erityisen luontevasti. Mikäli bändin debyyttialbumi miellytti, niin tämä kannattaa ehdottomasti hankkia sen kaveriksi. Tätä levyä kehtaa kyllä suositella bluesratkaisun ystäville. Netin voima oli suuri ja asiat lähtivät nopeasti lumipalloefektin lailla vyörymään. Kyseessä on sellainen äkkikuolema ja kestää aikansa, ennen kuin alun ”järkytyksestä” selviää. Vaikkei levy tekniseltä toteutukseltaan taidakaan täysin kaupallisia normeja täyttää, levy tutkailut sotaa edeltävän Amerikan bluestraditiosta, mutta joka ei epäröi lisätä suorituksiinsa myös aasialaisia vaikutteita. Junan kulkua ryydittää hyvä svengi ja sävelmän jännite. A-puolen päättävä I Gotta Go on mielenkiintoinen välipala. no, tiedättehän te kyllä mikä alkoi. Nimikappale on valittu levyn lopetukseksi ja se etenee Hendrixin haamun seisoessa nurkassa. Kauniita muutaman soinnun varaan rakennettuja slidekulkuja taustalla juoksuttaen hän avaa tuntojaan sekä matkansa varrella karttuneita kokemuksia. Erityisesti tulee mieleen ensin mainitun sävellys Waterbound. Blues News 3/2022 69 sia, ei mitään bluesrockia ja kaikki revittelyt ja repimiset jätetään suosiolla muiden kontolle, myös volyymin suhteen ollaan maltillisia. Tätä nykyä Haagissa, Alankomaissa asustelevalla muusikolla on takanaan jo pitkähkö putki soittohommissa, mutta nyt hän on rohkaistunut avaamaan myös soolouransa levyttävänä artistina – toki tietyin itsensä tarkoin rajaamin reunaehdoin. Se ei kuitenkaan estänyt nuorukaista heittäytymästä intohimonsa vietäväksi ja tulemaan myöhemmin hyvinkin globaaliksi artistiksi. Tarina kertoo, että Slimin kotikulmille saatiin ensimmäinen hehkulamppu vasta 1980-luvulla ja yhteisön ensimmäinen auto seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Sävellykset ovat edellislevyn tavoin kaikki omaa tuotantoa. 1980) on soittoharrasteensa ohella blueshistorian tutkija ja puhemies, joka on kiertänyt levittämässä sanaa mm. Bluesklassikoita, omaa kappalevarantoaan sekä osittain amerikkalaisen Henry D. Myös se, että poikavuodet ovat kaukana takanapäin, kuuluu ryhmän soitosta. paikallisissa kouluissa. Jo teinipojista asti kimpassa soitelleet äijät ovat vuosien saatossa hitsautuneet tiukasti yhteen. Kaikkien kappaleiden hän informoi syntyneen kevään 2020 jälkeen, silloin kun... Viehkon sukelluksen nepalilaiseen sielunelämään tarjoaa mm. Jos ette usko, niin netistä löytyy todella kovatasoista livesettiä. Aksentin kera mutta koreasti soljuvalla äänellä laulava Prakash Slim on kiehtova luonnonlahja. Tasokas ja monipuolinen levy, josta löytyy sopivasti vaihtelua. Onneksi apu on lähellä, kun bändi seuraavaksi heittää Dirk Powell-Mark Knopfler -akselille sijoittuvan kappaleen Change Of Mind, josta löytyy yhtäläisyyksiä molempiin herroihin niin laulullisesti kuin musiikillisesti. Jotenkin tässä melkeinpä lo fi -mallisessa soitossa on kiva 70-lukulainen klangi ja tatsi. That’s What They Say on hidas blues, joka sisältää levyn parhaan kitarasoolon. Voisin kuvitella kappaleen päätyvän keikkasetin aloitukseksi tai ainakin itse aloittaisin sillä. Levyllä muutamalla numerolla häntä tukee italialaistaustaisen Fabrizio Poggin huuliharppu. Tulkitsijana hän saattaa hieman yllättäen olla jopa vaikuttavimmillaan coveroidessaan sellaisia yltiökierrätettyjä standardeja kuten Cross Road Blues sekä trad.-gospeljuuriltaan laajalti ympäri maailman bluesukkojen matkassa 1940-luvulta lähtien levinnyt You Gotta Move. Lamatarin kylässä Nepalin Lalitpurissa varttunut Ram Prakash ”Slim” Pokharel (s. Sitten sain oppia tämän persoonallisen kitaristin ja säveltäjän myös vierailleen alkuvuonna 2022 keikkamatkalla Suomessa, minkä lisäksi hän on harjoittanut aiempaa yhteistyötä mm. Slimin esikoiselle on hakeutunut myös kourallinen ikivihreitä blueslainoja mm. Kovin paljoa ei muutoksia ole musiikille tapahtunut, mutta jotain päivityksiä on tehty ja meno on pari pykälää rankempaa. Toteutus on unenomainen, hieman epätodellinen. Fleetwood Mac -katalogista poimittu Peter Green -numero Rollin’ Man saa muotonsa miellyttävänä hyppyshufflena ja svengissä todellakin pesee. Kiekon ylläriraidaksi muodostuu Scratched Horse, joka juoksuttaa itsensä hyväntuuliseen jatsimaiseen jump-liitoon. Tallenteet on tehty Nepalissa, mutta miksattu ja tuotettu julkaisuvalmiuteen Ranskassa sekä masteroitu Luxemburgissa. Mieleen tulee etsimättä kultakauden Otis Rush ja laulusolisti suorastaan ylittää itsensä ruudikkaalla tulkinnallaan. Levyn kahdella bonuskappaleella artisti esittää sinisävelistä musiikkia äidinkielellään. Kun edellislevyä vaivasi pienoinen oman näkemyksen puute, on asia nyt korjattu ja musiikki on tekijöidensä näköistä. Balladiosastolle menevä Robert Cray -henkinen Tell Me on varsin raikas poikkeus muutoin niin kovin sähköisessä kokonaisuudessa. Heti perään starttaava Walk Down That Road No More loikkii Chicagon suuntaan ja lopputulemana on vankka jump, jossa kitaristi veivaa upean täsmäsoolon. Hellbound Train on hidas bluesmedium ja kuten arvata saattaa, esitys sisältää pelottaviakin sävyjä. Kertakaikkisen valloittavaa musiikkia. Laulu on puhelaulua, mutta sekä kitaristi että harpisti tarjoavat eteerisen kauniit soolot
Tusinan raidan valikoimasta yli puolet on Hallikaisen ja Pajulan tiimisävellystyötä, lyriikat jälkimmäinen on kirjoittanut yksinään. Mikke Nöjd. Vastavuoroisesti esimerkillisen rentoa suorittamisen meininkiä on saatu ikuistettua edellisen kanssa jotakuinkin verrannollisessa tahtilajissa rullaavalle Tommy Brown -irroittelulle Someday Somewhere, joka nouseekin kiekon kiistatKOTIMAAN KATSAUS antaa workout-henkinen kitaratuokio pääosin koukuttavaa kyytiä, eritoten avausraita Lockup Rag sekä kelpo kantripikkausta demonstroiva Not Having Heard Chet For A Long Time nappaavat kuulijan vaivatta matkaansa. Pelkillä järjestysnumeroilla varustetut kokeellisemmat, paikoin kansanlauluhenkiset mollisoinnutetut teemanumerot Nr 3, 7 ja 27 muodostavat toki omanlaisensa kestävyyslajin miltei puolen tunnin yhteismitassaan, mutta pikakelaukseen ei niidenkään kohdalla ollut ainakaan tällä toimittajalla tarvetta lipsua. Kuten tuosta aiemmasta bändinimestä voi päätellä, niin homman nimi on soul. Kuinka vain, mutta henkilökohtaisena mielipiteenä esitän, että I Wish It Would Rainin (Temptations), Let’s Straighten It Outin (Latimore) ja If You Love Me Like You Say’n (Little Johnny Taylor) kaltaisten klassikoiden sopisi saada olla rauhassa, koska parempaan ei kuitenkaan pystytä. Tämä on poppoon ensijulkaisu, aiemmin he esiintyivät nimellä Sully & The Souljahs. Soitannollista riemua riittää myös cover-karsinassa, ja Albert Hallikainen nappaakin kitaroineen yhden monista spottipaikoistaan Freddie Kingin Sittin’ On The Boat Dockin kohdalla. ”Saavutimme tällä levyllä paljon itsellemme uusia ja erilaisia sfäärejä”, kommentoi Forestfield työskentelymetodia. Loput lainat ovat peräisin Miss LaVell Whiten, Tommy Brownin ja Vernon Green & The Medallionsin levytysohjelmistoista. Ei tokikaan uusiosoul, vaan tällä kertaa on lähdetty kierrättämään alan standardeja. Itämaisia sävyjä punkmaustein tarjoilee Indescribable kahtena eri versiona, joista jälkimmäisen vokaaliosuuksista vastaa Petteri Soininen. TT Tarkiainen MILLION DOLLAR MILLION DOLLAR TONES TONES Come On! (Bluelight BLR 33223 1/33223 2, LP/CD) Kolmas kerta toden sanoo, väitetään – kohtuuttomia valeita tosin eivät ole leipälävistään päästelleet myöskään lukuisat Million Dollar Tones -yhtyeen kahta edellispitkäsoittoa tähän mennessä ylistäneet rokkaavan rhythm’n’bluesin ystävät. Myös laulaja Antti Pajula hurmaa kuulijoita yhä veijarimaisella olemuksellaan sekä itse-ehtoisella perinteistä ammentavalla vokalismillaan, mutta tuoden nyt entistä enemmän syvyyttä tulkintaansa revittelypalojen oheen valikoitujen väkevien balladien välityksellä. Minua hämää, kelle tämä oikein on tarkoitettu, eiköhän näiden originaalit ole helpostikin hankittavissa. Päävastuun sävellysja sanoitustyöstä kantaa Dave Forestfield. No niin, käsi pystyyn, kuka oikeasti jaksaa vielä innostua Ray-sedän Hallelujah I Love Her So’sta. ”Teleport Operation” on multi-instrumentalisti Dave Forestfieldin ja rumpali-tuottaja Ville Lehtovaaran taidonnäyte, josta tekijöiden on syytä olla ylpeä. Tunnusomaisesta 1950-lukuisesta ”Cosimo Matassa -soundistaan” ei nimittäin tätä nykyä 8-henkinen kokoonpano ole ollut millään muotoa aikeissa luopua. Come As You Are täydentyy kahdella vierailijalla; Tapsa Kojo (haitari) ja Jorma Välimäki (tuuba). Walter Hawkinsilta lainattu When The Battle Is Over on aivan hiilipaperikopio. Tärkeän rytmisen perustan pitävät temmellyskunnossa basisti Markus Packalén ja rumpali Marko Lamminmäki, lisäksi vierailijoina kuullaan koskettimissa Hara Saaniota sekä harmoniaäänissä The Relics -lauluyhtyettä. ja mitä niitä nyt oli. Kritiikki sijansa saakoon, mutta pakko kuitenkin myöntää, että hyvää jälkeä tässä tehdään. Jump-vaihteen iskee silmään varsinkin Loud Mouth Suzy, joka on tutuhkosta nimestään huolimatta taattua miljoonan taalan originaaliorgiaa, samoin viidakkoelämöinti Howlin’ The Moon, johon Ari Toivonen pääsee päräyttämään sekaan myös mojovan huuliharppusoolon. Sully starttasi muusikonuransa kypsässä yhdeksän vuoden iässä, ja myös muilla Sully Bandin soittajilla piisaa meriittiä ja kokemusta vaikka kuinka. LaVell-neidin vuoden 1958 Duke-merkin debyyttisinkulta siepattu Teen-Age Love antaa niin ikään tilaa stemmalaulannalle, tuoden samalla toivottua lisäpotkua muutoin hitusen varovaiselle albumin starttinumerolle. Moitteita ei taatusti ole sieltä suunnalta odotettavissa jatkossakaan. Onneksi näihin ei olla ympätty mukaan mitään moderneja tanssirytmejä, vaan old school -meiningillä mennään. Pajulan tavoin bändin alullepanijoihin kuuluva Albert Hallikainen tykittää hänkin entiseen malliin napakoita blueskitarasoolojaan. Raha vallankäytön välineenä kiehtoo musiikin tekijöitäkin. Pete Hoppula THE SULLY BAND THE SULLY BAND Let’s Straighten It Out! (Belly Up BUR 001) Levyn kansikuvasta kurkistaa melkoisesti Markku ”Mato” Valtosta muistuttava mies, mutta paketti ei sisällä hurttia Suomirockia tyyliin Väinö, Kuka mitä häh, Kesämopo... Eipä montaa kättä noussut ja jatko sujuu samaan malliin. Esim. Kumarruksen veroisesti omalla tyylillä vokalisoidun Little Richard -järkäleen Send Me Some Lovin’ lisäksi bändi laskee tahtilajia kutulukemiin ainoastaan omalla Like A Diamond -herkistelyllään, jolla myös The Relics osoittaa olevansa luottokööri juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan. Taattuun black rock’n’roll -keulintaan taas villiintyvät Lucille-riffin varassa piehtaroiva Million $ Baby sekä Hara Saanion pianon tuekseen saava jump-poljentoinen (We’re Gonna) Raise Some Sand. Totuttuun tyyliin melodiat ovat tehokkaan tarttuvia, joka luo mielikuvan modernisoidusta versiosta hippiajan Beatlesistä. LP-versiolle sisältyvän, jäätävän tyylikästä blue note -maalailua sekä shuffleväliosia keskenään sekoittelevan Only One Kissin korvaa levyn laserprässillä vetävä Louisiana-rumba My Gal From Lafayette. Laulusolisteilla on homma hanskassa eikä biisejä olla vesitetty rock-ratkaisuin tai jotenkin modernisoitu tanssittavaksi. Usein on BN -levyarvioissa pohdittu blueslevyn ollessa käsillä, että montako kierrätystä, venytystä ja vanutusta se rakas klassikkobiisi oikein kestää. Käsittelyssä olevan kiekon tekoaikana Dave ja Ville eivät tavanneet toisiaan kertaakaan, vaan lähettivät toisilleen sähköisesti soitinja lauluraitoja lisäten omia osuuksiaan tarpeen mukaan. Omasta tuotannosta vanhojen New Orleans -haamujen jalanjäljillä tarpoo eritoten intensiivinen What About Me. Nykyinen tietotekniikka mahdollistaa monipuolisen työskentelyn muusikoiden välillä, jota toki ovat monet muutkin alalla hyödyntäneet. Forestfieldin ”Loyal Till The Bitter” -levyllä ensiesityksen saanut Big Wheels Are Rolling Again esitellään elektronisena boogiena. Samaa voi sanoa Shuggie Otisin I Cold Daydreamista. Mielenkiintoisista lähtökohdista alkanut projekti on varsin onnistunut. Levy alkaa seesteisen rauhallisella sävelmällä Real Close Look, jota seuraa rapja hip hop -vaikutteinen tulkinta bluesklassikosta Diddy Wa Diddy. Soittotyyliltään Edgars ei kuulu puuduttavimpien hienostelijoiden kerhoon, vaan hänen musiikkinsa on eläväistä sekä helposti seurattavaa. Tuhtia tukea kaksikolle tarjoavat kahden fonistin ja trumpetistin sektio (Petri Rinta-Opas, Ari Toivonen, Ide Miettinen) sekä pianisti Timo Uusiheimo. 70 Blues News 3/2022 levy tutkailut DAVE DAVE FORESTFIELD & FORESTFIELD & VILLE VILLE LEHTOVAARA LEHTOVAARA Teleport Operation (Eclipse Music ECD-2022164) Sekä USA:ssa että Suomessa palkittu, yhdeksän sooloalbumia julkaissut Dave Forestfield ja Ville Lehtovaara ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä vieraillen toistensa levyillä 2010-luvulla. Täydet kymmenen klassikkokierrätystä sille joka tarvitsee... Funkahtavan rumpukompin ympärille rakennettu C.B.’s Seven Dollars sisältää presidentti Richard Nixonin puheita samplattuna komppiin sopiviksi. Viimeisin työskentely yhdessä ennen ”Teleport Operation” -levyä tapahtui vuonna 2020 All Stars -kokoonpanon singlellä Don’t Let Coronavirus Drag You Down. Ajetaanko tässä nyt takaa jotain bileratkaisua. Tämä ajatus putkahti päähän kuunnellessa tätä albumia, jolla ei tosiaan ole lähdetty merta edemmäs kalaan. Tälläkin sektorilla kehitystä jo valmiiksi tymäkkään tasoon on päässyt tapahtumaan: miesten käsissä on helppo todeta syntyneen harvinaisen autenttista, vaikka toki myös sopivassa suhteessa lainatun oloista musiikkia
No mikä nyt on ”huipulle”, kun on kyse marginaalimusiikista. Suomalaisen rockabillyn ja rock’n’rollin saralla tätä tietä on jo ollut osaltaan pönkittämässä pitkän linjan yhtye Hal Peters & His Trio Carl Perkinsille pyhitetyllä pitkäsoitollaan, ja lisää kunnianosoituksia on luvassa mm. Mutta kun esimerkiksi Suomi-kantrin esitaistelija Freud Marx Engels & Jung on usein leimattu epäoikeudenmukaisesti ”vain hauskaksi juoppokantriksi”, on Lato välttänyt moisen taakan. Kononen on ehkäpä tarkoituksella vieroksunut humalaista kansaa viihdyttävien rallatusten tekemistä, vaikkei miestä miksikään ryppyotsaksi voi väittää. Erityisen maagisen Feathers-hekuman ryhmä onnistuu rekonstruoimaan mestarin itsensäkin useampaan otteeseen 1970-luvun varrella versioimista Cold Dark Nightista ja Knoxville Girlistä. Kansitekstin mukaan se on musiikkia Suonna Konosen esikoisromaaniin ”Tie päättyy meren rannalle” (Karisto 2022). Vaikka lato huojuisi, ei se kaadu. hiljattain edesmenneelle Ray Campille. Blues News 3/2022 71 levy tutkailut HUOJUVA LATO HUOJUVA LATO Utopia, Texas (Bluelight BLR 33226) Huojuva lato teki sen taas! Melko tiiviistä julkaisutahdista (onko albumi joka toinen vuosi tiivis?) huolimatta bändin kuudes pitkäsoitto ei tuota pettymystä. Äkkiseltään voisi uutuusalbumia kutsua jopa linjattomaksi, tiukkapipoisuuteen ei kuitenkaan ole mitään tarvetta. Huojuva lato on hivuttautunut Suomi-kantrin huipulle ja näyttää siltä, että siellä se myös pysyy. Olkaa huoleti, mistään progesta ei ole kyse. Haajan roolitus Charlien paikalle on ollut pitkään pohjustettu ja taatusti huolella harkittu teko. Honey Aaltonen HI-FLY RANGERS HI-FLY RANGERS Go Feathers! (Goofin’ GRLP 61028, 10” LP) Kuluvasta ”kaksnollakakskakkosesta” on näemmä hyvää vauhtia kehkeytymässä odottamattoman antoisa tribuuttivuosi. Huojuva lato on kasvattanut uskollista kuulijakuntaansa vuosien varrella ja Suomi-kantrin eduksi on tietenkin se, etteivät kaikki kuuntelijat edes tiedä kuuntelevansa countrya. Haitaristivieraana piipahtaa Vallilan kojootti, Tapsa Kojo. Play The Record on suoraa rokkausta ja napakasti hölkkäävä esitys toimii. Itse aluksi hieman vieroksuin näitä, sillä äänimaisema oli pelottavan lähellä keskitien rockia, mutta enhän minä olekaan mikään radion suurkuluttaja. Omista sävellyksistä näille ”Suomipopkanaville” olisi ehkä kelvannut jompikumpi aloituskappaleista, Pyhä Severi tai Kaukaisiin saariin. Joten, come on ihmiset, levittäkäähän sanaa, huutomerkin kera! Pete Hoppula SLEEPWELLERS SLEEPWELLERS No7h1n’ 8u7 A Num8er (Edutron SLEEPW-08) Sleepwellers -yhtyeen kohdalla lienee tarkkaa harkintaa se, että olemalla moni-ilmeinen vältetään leimautumista yhden jipon bändiksi. Pirteä kiekko, joka vain petraa soittokertojen myötä. Suonna Konosen sanoitukset varmasti uppoavat kansan syviin riveihin ilman musiikillisia raja-aitoja. John Stewartin California Bloodlines on saanut Konoselta suomalaistetun tekstin Savolaista verta, Waylon Jenningsiltä (tai Don Williamsilta) lainattu Amanda, suomeksi tietenkin Manta ja Dillard & Clarkin Radio Song. Rautalanka kohtaa 60-luvun ja r&b:n vauhdikkaasti etenevällä Space Trainilla. Mikke Nöjd. Pelkään tosin, että omalla kohdallani moinen ei pääse toteutumaan. Laulaja-rytmikitaristi Vesa Haajan, kitaristi Kari Kunnaksen ja basisti Jake Lähdeniemen muodostama Hi-Fly Rangers on vuorostaan tarttunut erään aihepiirin rotevimman härän sarvista ja tehnyt oman kymmentuumaisen albumihatunnostonsa rockabillyn kuninkaankin arvonimen monien mielestä ansaitsevalle Charlie Feathersille. Cake Song sekoittaa 60-lukua, r&b:tä ja ehkä vähän rautalankaakin keskenään, lopputuloksena on yksinkertaisesti hyvä biisi. Saattaisivat vielä vihata moista. Levyn nimikappale Utopia, Texas saattaa herättää kummastusta, mutta Konosen matkatarinan mukaan Texasista tosiaan löytyy pikkukylä nimeltä Utopia. Ns. Susikoski In St Petersburg pistää twistiksi ja rullaa komeana rautalankana. Erittäin tiukasti kuuloluihin tarttuva Too Steady A Man johdattaa jälleen ajatuksia 60-luvun poppiin. Jos kaksi aloituskappaletta olikin toteutettu rokkisoundilla, vaihtuu sävy pikaisesti avarampiin ja akustisempiin. Näin kuulija voi nauttia monen sortin musiikillisista kerrostumista ja samalla hän pysyy taatusti valppaana, että mitähän ylläriä seuraavaksi puskee. Hieno esitys, mutta pelkäänpä, että maamme lattapäisille radioasemille vähän liian haasteellinen. Vaikka 1950-luvulta johdatuksensa hakevaa mustaa musiikkia esittävistä finskibändeistä valtaosa operoikin lähtökohtaisesti samoilla jump-johdannaisilla kentillä MDT:n kanssa, sekä soittoteknisesti että bailuvoimaltaan sille ei näytä varteenotettavaa kilpailijaa toistaiseksi löytyneen. Toivon toki, että pessimismini on aiheetonta. Kuten Huojuvalla ladolla yleensä, on suurin osa kappaleista omia, Suonna Konosen tekemiä. Pitänee lukea. Kyllähän dobro, banjo, mandoliini tai haitari piristävät levyä kuin levyä. helpompi nakki olisi voinut olla Manta, joka oli Don Williamsilla maailmanhitti jo 70-luvun alussa. Yllättäen tämä Gene Clarkin Radiolaulu on valikoitunut levyn singlelohkaisuksi. Sitä vastoin harvinaisen lähietäisyydeltä häneltä saivat ensikäden oppia ja kokemuksia pieni ryhmä suomalaisia musiikinharrastajia vuonna 1975 – Charlien, tämän kitaristipojan Bubba Feathersin sekä kontrabasisti Marcus Van Storyn kanssa tomimpien onnistumisten joukkoon. Nyt coveroinnin kohteiksi ovat valikoituneet etupäässä artistin 1960ja 1970-lukujen alkuperäisäänitteet. Hulluhan se on, joka ei mene moista ihmettä katsomaan, jos kerran lähistöllä liikkuu! Levyn päättää neliosainen (Sarastus, Kaukainen maa, Takaisinkelaus, Hasselnes), pitkälti yli viisiminuuttinen Tie päättyy meren rannalle. Yllätyksellisempiä momentteja alkaa pudota tiskille pirteän nätillä Pop Up Babyllä, jossa on vahva 60-lukulainen teinitunnelma. Huojuva lato ei ole koskaan pyrkinyt olemaan huumoribändi, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei pilkettä silmäkulmasta löytyisi. Näitähän voi vaikka lauleskella, kun ”joskus en mene baariin, vaan kaukaisiin saariin”. Edelleen rytmibluus-ratkaisua mutta laajennetulla lähestymisvinkkelillä edustaa Trouble Couble, taustalla kuuluu jopa haitari ja tyylikirjoon on tarttunut kivasti cajunia ja zydecoa. Lainakappaleita on kolme. Koko aikuisikänsä Feathersin tuotantoa kuunnelleena, tutkineena ja ihailleena hän onnistuukin vaativassa missiossaan hengästyttävän hyvin. Suonna Kononen on tehnyt taas nipun maanläheisiä lauluja (ja suomennoksia) arkisista aiheista. Vallilan maisemissa seikkaillaan myös laululla Ava-hotelli, jossa Tapsan lisäksi helsinkiläisvahvistusta saadaan Arto ”Pilli” Pajukalliolta (kitarasoolo) ja Olli Nurmelta (puheosuus). Ja toisaalta – Suomen kansahan rakastaa alakuloisia tarinoita, joihin voi samastua. Onhan vain tuollainen vähän monimuotoisempi teos. Ennen kaikkea Haajalla on varaa luottaa omaan ääneensä ja antaa usealle Memphislegendan versiona jo kiveen hakatulle esitykselle (mm. Olisi silkka oikeusmurha, ellei ryhmä pian saisi laajempaa tunnustusta myös kansainvälisillä yhtyekanveeseilla. Fiilistelypuolelta korkeimmat pojot silti nappaa Honey Jar, jonka hitaassa tempossa yhdistyvät oivaltavasti niin iskelmä, rautalanka kuin 60-lukulainen popilmaisukin. Nimikappale Age Is Nothin’ But A Number starttaa vekkulilla venytysäänellä, rompaten ja stompaten mainiona r&b-palana. Haaja tunnustaa albumin kansiteksteissä, ettei hän koskaan onnistunut näkemään Charlie Feathersia (1932–1998) esiintymässä. Sanotaan vähän leikillisesti, että Sleepwellers on julkaissut tripla-EP:n yksissä kansissa! Jos r&b on lähtökohtaisesti bändin leipäpuu, niin avauksen troikka pelittää sillä osastolla vankasti. Eiköhän sen takaa myös tämä ”Utopia, Texas” -levy. levyn rollaavimmat numerot Uh Huh Honey, Wild Wild Party sekä Piano Rediltä lainattu She Knows How To Rock Me) uuden sekä mitä luultavimmin originaalien lailla pitkään aikaa kestävän elämän. Jylhä molliblues A Lover’s Prayer Vernon Greenin tuotannosta tekee myös selvää jälkeä ja Relicsit ovat nytkin olleet mukana loihtimassa esityksen uhmakasta ilmapiiriä. Blues On Blues Off soi tänttäränttäillen, What A Fakir sisältää hienoa slideä edeten hyppykomppistompperina ja Nomen Est Omen päristää hyväliitoisena shufflena
Jaaha, niinpä niin, onhan näitä tähdenlentoja nähty, tuumasin kyynisesti. Kynsikkyyttään hän kokeilee eritoten Easy’llä, yhdistellen sillä bluesia ja rock and rollia – sekä osoittaen kummankin lajin sijoittuvan sujuvasti samaan suureen musiikilliseen perheeseen. Luovuutta eivät ole onnistuneet tuhoamaan edes monivuotiset musiikkiopinnot Pop & Jazz Konservatoriossa, Sibelius Akatemiassa ja Conservatorium van Amsterdamissa, heh heh. ”Juniper” on kasattu melkoisesta palapelistä pitemmän ajan sisällä. Hän tekee musiikkia ainoastaan omien mieltymystensä mukaan. Vaan eipä herkuttelu vielä loppunut. Ensin tosin huomasin kauhukseni mukana olevan moogia, syntetisaattoria ja muuta ”rakastamaani” elektronista ääntä, mutta kaikkia on käytetty maltillisesti. massan mukaan ja ostin julkaisun. Fredrikssonin teemat ovat hienovaraisesti tarttuvia ja säestys vähäeleistä, mutta rikasta. Hauska yhdistelmä, eikö totta. Tuomo Prättälä vastaa kosketinsoittimista, kontrabassoa soittaa Mikael Saastamoinen ja rumpuja Olavi Louhivuori. Henkilökohtaisesti pidän ”Juniperia” yhtenä vuoden mielenkiintoisimmista kotimaisista julkaisuista – Hurriganesin ”Rockin’ Live ’82:n” ohella. 72 Blues News 3/2022 levy tutkailut peräti levyttämään päässyt Jussi Raittinen etunenässään. Hieman sanatonta laulua, ihmisääntäkin, on kuultavissa. Maustemamma bilettää shufflella ja hersyvällä viidakkobiitillä. Vakuuttavaa jälkeä tehdään myös belgialaiselta The Seatsniffers -yhtyeeltä poimitulla bluesisti rokkaavalla Hoochie Coo’lla. Boogie With The Primer Kings pistää paketin kasaan mehevällä meiningillään. Built For Speed -ryhmässä. Vasta sitten ymmärsin, että kyseessä on pitkän linjan muusikko Linda Fredriksson suomalaisen jazzin huipulta – ja tämä on tosiaan hänen ensimmäinen oma levynsä! Joskus aikoinaan kuulin luotettavalta taholta (yhdistyksemme toimijoita, uskokaa tai älkää) kehuja jazzyhtyeestä Mopo. Ei tämä luonnollisesti mitään ihan koko kansan bilemusiikkia ole, vaikka saahan tätäkin tanssia – jos vain osaa ja haluaa. Mutta onko tämä jazzia. Hara Saanio on kirjoittanut levyn uudet biisit. Äänityksiä on tehty erilaisissa olosuhteissa, mutta lopputulos on eheä kokonaisuus. Vaikka Feathers jäi aikakirjoihin ”Mister Rockabillynä”, oli hän myös piinkova kantrimies. Soittajisto koostuu pääosin Fredrikssonin vakibändistä. Got To Be Perfect on iisifiiliksinen countryduetto, jossa Haran vastaparina esittäytyy Mirka Misukka. Näiden herrojen (BN:stäkin luettavissa olleista) muistoista virinneet tarinat vääjäämättä vain voimistivat entisestään äänityssessioiden poikkeuksellista tunnelmaa. Blomqvist sekä tuottaja-toimittaja Matti Laipio, joka oli kohdannut tämän myyttisen 1950-luvulla uransa aloittaneen rockabillyfiguurin jo ensimmäisillä Amerikan retkillään vuonna 1968. Vaikka vaikuttajia tulee mieleen sieltä täältä, on musiikki siksi omaperäistä, ettei vertailukohteita ole helppo löytää. The Primer Kings otti lentävän lähdön levytysuralleen, toivottavasti miehistöllä riittää kiitoa vielä piiitkääään! Mikke Nöjd. Tunnelma on – iänikuista latteutta lainatakseni ”ihmeenomaisen unenomainen”. Bändi nautti kuulemma jopa nykynuorison suosiota, mikä ei ole yleensä omiaan herättämään luottamustani. Omaa tuotantoa on siis mukana runsain määrin, näistä jo ennakkomaistiaisina saatu avaus Willa Mae kertoo heti karua kieltään siitä, mitä levyllä tuleman pitää. Tästä valikoimasta levyn uutisarvoisimpiin tulkintoihin kuuluu alkujaan vuonna 1976 julkaistu We’re Getting Closer To Being Apart, esityksellä kun on mukana edellä mainitulla versiollakin kitaroinnista vastannut Bubba Feathers (varsinaista Hi-Fly Rangersia täydentävät osalla kiekon kappaleista myös rumpali Jani Ahtiainen ja pianisti Hessu Pirhonen). Yli 40 aktiivivuotensa aikana Charlie levyttikin runsaasti puhdasta countrya sekä balladeja, joista Hi-Fly Rangers on poiminut huomattavan otannan omaan repertuaariinsa. Honey Aaltonen THE PRIMER THE PRIMER KINGS KINGS Kustom Rockabilly (Moondog Music MOONCD 2202) Mitä tulee kotomaamme rootssceneen, niin lajin moniottelija Hara Saanio on suorastaan hyperaktiivinen tekijä, ja varmasti lukijoille tuttu. Ja mikä sitten on. Mutta, takaisin bileosastolle: Hollywood Cats bailaa ja bilettää villinä, orggiksen kaiketi teki Ray Campi. Toinen bluessiivu Alabama Train lienee poimittu Louisiana Rediltä, hitaasti starttaava junalaulu yllättää hitaalla startilla, mutta vauhtiin päästyään se etenee The Train Kept A Rollingin tasoista vauhtia ja taitaapa lopulta painaa sen ohikin. Kyseessä on 1970-lukuinen harjoitusäänite, johon suomalaisbändi on dubannut jälkikäteen Feathersin perheen siunauksella instrumentaalija stemmaosuutensa solistin laulun sekä akustisen komppikitaran seuraksi. Pete Hoppula LINDA LINDA FREDRIKSSON FREDRIKSSON Juniper (We Jazz WJLP40) ”Vai niin ja blaa blaa blaa”, taisi olla vanhan jäärän skeptinen ajatukseni, kun kuulin nuoresta naisesta, joka soittaa hienosti saksofonia. Vauhtia piisaa myös Jesus Help Me’llä, jossa taivaallisia apuja kaivataan auton käynnistyksessä, loppu onkin sitten silkkaa matalalentoa. Oli kuulemma julkaissut ensimmäisen levynsä. Erityistä huomiota oli kiinnittänyt fonisti Fredriksson. Bilettämisen meininki on armoton ja vauhtia koplassa piisaa niin, että tyylipoliisien tutkat hehkuvat tulipunaisina räknätessään, monenko mailin mitalla nopeusrajoitukset ylittyvät. Minulle vieras Take My Heart puksuttaa tiukkana billyrockerina ja biisissä on nasta melodia. Kuten tavallista, vaatimaton lehdykkämme tulee hieman jälkijunassa, sillä maamme valtamedia on ehtinyt julistaa ”Juniperin” vuoden jazz-levyksi jo ajat sitten. Baritonija altto-saxofonia soittava Fredriksson on paitsi taitava muusikko, myös persoonallinen musiikin tekijä. Siitä huolimatta se ei saa väsähtämään edes yön pikkutunneilla kuunneltuna. Itse en jaksa juurikaan piitata valtamedian näkemyksistä, mutta kun albumi tuli puheeksi levykaupassa, vaikutus oli toinen. Fredriksson on yli 30-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt soittaa Mopon lisäksi mm. Hara haldaa levyllä vokaaliakrobatiat sekä vikkelästi vaihtuvat kitarakuviot. Bassomies Ari Berghäll on ollut monessa mukana hänkin, mainitaan vaikka Vesa Snygg ja Satelliitti-yhtye. Ennen kaikkea tämä on hyvää musiikkia, johon kannattaa tutustua yli makutottumusten. Palat ovat siis löytäneet paikkansa. Kuulin sen olevan jopa melkoinen myyntimenestys – siis jazzlevyksi. Haran laulu on tässä jotakin aivan muuta kuin mihin on totuttu ja lopputuloksena taitaa olla Saanion tähänastisen uran komein laulusuoritus. Raidalla Baby Are You Kiddin’ Hara Saanio osoittaa sävellyksessä pelottavan tarkkaa pelisilmää. Siitä lienevät eri mieltä niin Benny Goodmanin, John Coltranen tai John McLaughlingin diggarit. Herkullisesti heiluttava vauhtirocker iskee kipunaa ja tempo ampaisee osastolle hengästyttävä. Rumpua lyömässä on Esa Ilmanen, joka on kunnostautunut mm. Päätin tavoistani poiketen lähteä ns. Ne vain värittävät bändin hyvin akustista perussointia. Pelin henki on siis kustomoitu rockabilly, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että soittimista louhitaan rockabillyn ohella silkkaa rock and rollia ja jopa bluesia. Charlieta itseään taas kuullaan bonushenkisesti levyn päättävällä Hank Thompsonin honkytonk-hitillä Wild Side Of Life. Lisäksi samalla reissulla olivat myös olleet mukana Haajan ystäväpiiriin sittemmin etsiytynyt K.W. Nopeusrajoituksista ei piitata ja mukana menossa on vähän Ganes-vaikutteitakin. Saaniolla on taas uudet metkut mielessään, kun hän marssittaa kehiin tuoreen Primer Kings -ryhmänsä debyyttijulkaisun. Linda itse soittaa baritonin ja alton lisäksi mm. Toinen Haran hihastaan läväyttävä ässä-sarjan kortti on Spicy Mama. Vierailevina soittajina ovat Minna Koivisto, Matti Bye ja Joonas Saikkonen. Pulssimittari ei saa hetken hengähdystaukoa myöskään Candyville Bopilla, joka on yksinkertaisesti hurjaa touhua. Vaikuttavan musiikillisen epitafin kruunaa samaan LP-pakettiin liitteenä sisältyvä vinyyliEP, jolla ensijulkaisunsa saavat neljä muuta kiehtovaa CF-demotallennetta levynkeräilijä Tapio Väisäsen sekä määrällisesti että arvoltaan mittaamattomista kokoelmista. Guitar Slim -coveri on kiva yllätys, varsinkin kun se on muuta kuin The Things I Used To Do. bassoklarinettia, kitaraa ja pianoa. Kun YLE sitten vielä lähetti keikkatallenteen televisiosta, olin enemmän kuin vakuuttunut. Billy Burnetten katalogista blokattu Crazy Like Me stomppaa tuhdisti, eikä Jack Scott -bravuuri Stick Around Baby jää muista menossa jälkeen. Jones kohtaa Strange Things Happeningillä Bo Diddleyn ja viidakkomeno äityy todella villiksi. RickyTick Big Bandja Superposition -yhtyeissä, sekä käynyt noutamassa erinäisiä jazz-palkintoja. Kaikki nykyisen suomalaisen jazzin eliittiä
Toimikoon tuo aasinsiltana arvioitavalle levylle, jolla Vesa Aaltonen tekee kunniaa progemenneisyydelleen ja esittää uusia versioita Tasavallan Presidentin, Made In Swedenin, Pekka Pohjolan ja The Groupin kappaleista. Ja tämän mittaisiahan (runsaat puoli tuntia) ne vanhat amerikkalaiset jazz-albumit aikoinaan olivat. Mikäli hieman vanhempi swing-pohjainen jazz on mieleen, ei tätä albumia kannata ohittaa. Vanhaa kunnon Blue Note -tyyliä myötäilevä kansi on todella ilo silmälle – eikä vähiten myöskään Pasi Rytkösen hienon valokuvan ansiosta. hauraan, paljolti Ralph McTellin Streets Of Londonin mieleen tuovan levyn päätösslovarin Memories Of You. Tätä luettaessa valveutuneemmat musiikkidiggarit ovatkin jo luultavasti käyneet ostamassa omansa. Lyhyehköstä kestosta päätellen tämä on kuin rakennettu vanhan LP-formaatin mukaan, jossa Aja B-puolilla on oma tarkoituksensa. Ilmeisesti jokunen raita on yhä kannussa, vieläköhän vinyylisinkula on suunnitelmissa. Levyllä soittavat muusikot ovat nuorempaa polvea, ja pääosa musiikista hoituu kokoonpanolla Vesa Aaltonen (rummut), Jere Haakana (kitara), Juha Kuoppala (kosketinsoittimet) sekä Ilmari Rönkä (saksofonit ja huilu). Koska Jukka Haavisto on maailmanluokan vibrafonisti ja koska kyseessä on jazz-levy, hän on ymmärrettävästi suosiolla jättänyt ”kakkossoittimensa”, hanurin, kodin lämpöön. Siksi vaikkapa southern rock -hakuinen sähkökitararevittely The Living Kind ei aivan jaksa kantaa hieman säästöliekillä äänijänteitään käyttävän vokalistin komennossa. Kakkosraita Down The Line on puolestaan lainattu Jerry Lee Lewisilta (alkujaan Roy Orbisonilta) ja jälki on jäntevästi jykevää. ”September Song” on julkaistu tavallisen CD:n lisäksi myös ns. Johan oli aikakin! Nämä äänitykset on tehty alkujaan juhlistamaan Jukka Haaviston 80-vuotissyntymäpäiviä – siis yli 10 vuotta sitten (2010), mutta julkaistaan vasta nyt. Nuorekkaalla ulosannillaan hän kuitenkin onnistuu valamaan riittävää uskottavuutta myös moniin rivakampiin raitoihin. Näiden tyylilajien voimallisimpiin puolestapuhujiin kaupungissa on jo tovin kuulunut laulava rumpali Max Forsström (mm. Rumpalina on tietenkin (vai itseoikeutetusti) nuorempi Haavisto, Janne, jonka kyvyt venyvät tunnetusti monenlaiseen musiikkiin. Toisen kitaran varressa sekä taustalaulajana porukkaa tähdittää vielä Miikka Siira, joka tietenkin tunnetaan parhaiten Mike Bell & The Belltonesista sekä The Mike Bell Cartelista, Forsströmin miehityksessä hän kuitenkin pitäytyy ”rivimuusikon” roolissaan, tarjoten samalla tälle bändin kakkoskiekolle kolme kirjoittamaansa kappaletta, mm. Syytä moiseen jahkailuun on vaikea ymmärtää. Bill Monroen Blue Moon Of Kentucky muistetaan tietysti kuningas Elvarin kuolemattomana luentana. Lasten Hautausmaan ja Local Fortnightin tapaisten rockja popkokoonpanojen jäsenistöissä taas ovat vuorollaan vaikuttaneet enemmän ja vähemmän projektiluontoisesti vuodesta 2008 lähtien koossa olleen Max Forsström Bandin muut soittajat Pauli Hämäläinen (kitara), Antti Mentula (huuliharppu) ja Topi Teinilä (basso). Kuten moni saattaa tietää, vibrafonisti Haavisto on kunnostautunut erityisesti ns. Gustavsonhan oli pari vuotta sitten Pressan juhlakonsertin vieraana, joten oli luonnollista pyytää hänet mukaan projektiin. Lisäksi sessioissa ovat piipahtaneet entinen bändikaveri Jukka Tolonen, tällä kertaa basson varressa, ja Pressan ”kilpailijan” Wigwamin riveissä vaikuttanut Jukka Gustavson laulusolistin tehtävissä. The Mutants ja The Beetle Crushers). Haavisto on valinnut levylleen vanhoja suosikkejaan amerikkalaisen jazzin ja kevyen musiikin klassikoista. Avustavina muusikoina ovat lisäksi Ella Tepponen (laulu), Jarmo Nikku (akustinen kitara) ja yhdellä raidalla bassotteleva Elias Aaltonen. oikeana levynä eli vinyylinä. Pete Hoppula VESA AALTONEN VESA AALTONEN PROG BAND PROG BAND Studio Live (Svart SVART316CD) How’s Wlodek. Heti avausraita, Kurt Weillin September Song tekee pelin selväksi. Kaiken kaikkiaan laulujen nikkarointiin ovat antaneet panoksensa jokainen ryhmän soittoniekoista. Ja kun levyllä on vain seitsemän kappaletta, mainittakoon nyt ne loputkin kaksi: Harry Barrisin ja Gordon Cliffordin I Surrender Dear sekä Sigmund Rombergin ja Oscar Hammersteinin Softly As In The Morning Sunrise. Mitä hittoa se Metelinen nyt meinaa. Myös keikkarintamalla pitkästä aikaa aktivoituvan Max Forsström Bandin vankka livemaine kannattaa ehdottomasti käydä tarkistamassa omin aistein – sekä sijoittaa siinä sivussa myös tyylikkään uutuusjulkaisun (toivottavasti tämän esittelyn ilmestyessä jo tehtaalta saapuneeseen) vinyylieditioon. Blues News 3/2022 73 levy tutkailut JUKKA HAAVISTO JUKKA HAAVISTO September Song (Bluelight BLR 33229) Musikaaliseksi tiedetyn Haaviston perheen seniori Jukka Haavisto yllättää julkaisemalla levyn. Pienellä kokoonpanolla syntyy suurta musiikkia. Nyt on uutta vinkkeliä onnistuneesti haettu biisin rytmillisiä ominaisuuksia korostamalla, tämähän taipuu hulppeasti shuffleksi, eikä tuttuus häiritse ollenkaan. Mukana on tietysti Duke Ellingtonia (It Ain’t Mean A Thing If It Ain’t Got That Swing), Cole Porteria (What Is This Thing Called Love), Earl ”Fatha” Hinesia (Rosetta) ja tietenkin Jerome Kernin klassikko Yesterdays. Siis kappaleita, joita ei voi kyllästyä kuulemaan. Kaikki hienoja ikivihreitä ja tyylikkäästi esitettyinä. Erityisen ilahduttavaa oli kuulla, että levy tulee vielä 10”-vinyylinä – mikäs sen hienompaa! Masentava uutinen meille kybätuumaisten levyjen ihailijoille oli se, että CD sisältää bonuskappaleen, Sid Robinin ja Charlie Shaversin ikivihreän Undecided. Tarkkakorvaisimmat muistavat, että tuon niminen Made In Sweden -tyylinen kappale löytyy Jarmo Nikun soololevyltä ”Line By Line”. Niinpä levyn sisältö on tuskin yllätys kenellekään miehen tekemisiä tuntevalle. Haaviston taustalla soittavat kitaristi Timo Seppänen, kontrabasisti Pekka Lehti ja neljällä kappaleella pianoa aina yhtä mainio J-P Virtanen. Koko bändi rokkaa mainiosti etenkin Siiran kirjoittamalla Hell Is Gonna Freezellä sekä harpisti Mentulan käsialaa olevalla, The Fabulous Thunderbirdsin tapaan – kuinkas muuten – munnarikuorrutetulla Rough Time Bluesilla. Mikke Nöjd MAX FORSSTRÖM MAX FORSSTRÖM BAND BAND Runaway Game (Jymp #) Kouvola on siittänyt kotimaiselle yhtyekartalle monenkarvaista musiikkia, viime vuosina myös ilmeikästä kantria, kantrirockia ja americanaa. Niin te sanoitte, kyllä minä kuulin. Vaikka syyskuuta ei erityisemmin rakastaisikaan, tätä kappaletta on pakko rakastaa. Hänhän on kirjoittanut myös komean järkäleen ”Puuvillapelloilta kaskimaille” (1991) suomalaisen jazzin historiasta. Solistilleen tyylillisesti luontevimmat numerot näyttäisivät joka tapauksessa olevan Pauli Hämäläisen ja Antti Mentulan kynästä lähtöisin. Silloin noin 50 vuotta sitten, kun musiikista jotain aloin ymmärtää, oli proge minusta kauhean raskasta kuunnella, ja vaikka se oli. Rumpali Steve Gadd, joka on myös soittanut Wlodek Gulgovskin kanssa, kysyy Vesalta käheällä äänellään aina kun kaksikko tapaa toisensa: ”Hey how’s Wlodek?” olettaen, että Vesa saattaisi tietää. Laulajana Forsström on selvästi omimmillaan melodisten sävelkulkujen parissa. Homma rokkaa aivan peijakkaasti. Heidän nimiinsä on esimerkiksi merkitty rauhaisaan singer-songwriter -muottiin valettu huuliharpun sävyttämä nimikappale Runaway Game, rehdin 1970-lukuiset kantrinumerot Love Someone ja The Sun’s Come Up sekä sävykästä stemmalauluakin tarjoileva Coming To An End. vanhemman jazzin saralla. Kaikin tavoin siis äänilevyn eliittiä! Honey Aaltonen MR BREATHLESS MR BREATHLESS WITH VESA KÄÄPÄ WITH VESA KÄÄPÄ Sun Tracks (Two Saints #, CDS) Breathless–Kääpä -kaksikon maanmainiolta ”Garage Tapes!” -albumilta jäi sessiotavaraa yli. Persikkana kakun päällä on Frank Zappan Peaches En Regalia. Made in Sweden oli bändi, jossa puolalainen kosketinsoittaja Wlodek Gulgowski sekä Vesa Aaltonen vaikuttivat. Erityismaininta vielä Mika Liikarin suunnittelemasta upeasta kannesta! Mustavalkokuvaa sävyttävät värit suorastaan häikäisevät. Sykähdyttäviin bändiläisten kimppa-aikaansaannoksiin kuuluu myös Townes Van Zandtja Neil Young -vaikutteita paikka paikoin väläyttelevä tummasävyinen Into These Arms
Eikä siinä vielä suinkaan kaikki: vinyylilätyn pahvikuorten välistä nimittäin paljastuu kuluttajan iloksi myös yhteensä 22 äänitteen laajuinen bonus-CD, johon Gordonin koko tiedossa oleva levytystuotanto on saatu kätevästi mahdutettua. Kerouacin klassikkoromaani Matkalla tarjosi useita viittauksia musiikkiin, mm. Deccan New York -sessioissa 1952–53 hän vankisti noveltymainettaan mm. kesäkuuta 1965. Samalla keikkapestit etenkin maan itärannikolla lisääntyivät entisestään. Hollon tunnetuinta käsialaa täällä ovat varmaan hänen suomennoksensa John Lennonin runokirjoista. Vasta lähivuosien aikana olen alkanut hiukan alkanut lämmetä asialle, kiitos Jukka Gustavsoinin viimeisimpien tuotosten, Svartin julkaisemien Wigwam-uusintajulkaisujen sekä Pressan livelevyjen. Kokonaisuutena tämä on onnistunein kuulemistani Beatnik-kokoelmista. Hollohan toi Härmään pitkälti beat-runouden suomentamalla ja itsekin kirjoittamalla modernistista runoutta. Myös Markku Into ja Jarkko Laine fasinoituivat beat-runoudesta tuolloin ja siirsivät ajattelua rocklyriikan piiriin. Wynonie Harrisin I Like My Baby’s Pudding oli mukana,mutta outoa kyllä, se ei ole mukana tällä tupla-CD:llä. ”Stomp” siis tiesi heti nuorella iällä, miten yleisöön jätetään lähtemätön muistijälki. Vasta kolmekymppinen Gordon löydettiin vainajana New Yorkin Madison Avenuelle parkkeeratun autonsa ratin takaa tammikuussa 1958. Tyylikkäästi toteutettu 10-tuumainen ja -raitainen vinyylialbumi esittelee varhaisen r&b-universumin yhden peräänantamattomimmista mutta vastaavasti henkilönä tuntemattomimmista showmiehistä, jonka airutmaisen vaikutuksen ennen kaikkea juuri live-esiintyjänä voi hyvin kuvitella jättäneen leimansa moneen tulevaan artistikokelaaseen vielä rock’n’rollinkin astuessa vahvemmin mukaan kuvioihin. Richard Hell teki jopa Beat Generation -kappaleesta NY:n punk-skenen tunnuslaulun nimellä Blank Generation. Tuloksena oli Stompin kenties maineikkain r&b-tallenne, supersankariaiheinen Ride Superman, Ride. Pitäiskö vielä kaivaa bongorummut esiin komerosta ja joku hassu postmoderni päähine ja sandaalityyppiset jalkineet. suositusta televisiosarjasta inspiroitunut lennokas jump-hurjastelu Dragnet, seksuaalisuuskommenteillaan Amerikkaa kohauttaneelle professorisherralle Alfred Kinseylle omistettu humoristinen What’s Her Whimsy Dr. Stomp oli kuitenkin tyystin oma lukunsa. Kattauksen laajuus ja monipuolisuus tekee vaikutuksen Kerouacin ääninäytteineen ja 36-sivuisella syväluotaavalla esseellään. Oi aikoja, oi tapoja. Tämä kokoelma kantaa kannessaan Jack Kerouacin kuvaa ja sisältää raitoina myös Jackin ääntä haastatteluista sekä tekstin luentana. Levyn paksussa kansivihkossa muistutetaan, että Beat-liike oli kaukana samanaikaisesta Beatnik-nuorisosta partoineen ja bongorumpuineen. Viralliseksi kuolinsyyksi merkittiin keuhkokuume ja maksasairaudet. Se myös esitteli hänet valtakunnallisesti yhtenä uutena lupaavana Wynonie Harris -koulukunnan shouter-äänenä. Pressan ja Pekka Pohjolan fanit varmaan löytävät uusista versioista tartuntapintaa tuttuihin kappaleisiin ja kyllä moni muukin saattaa tästä innostua jopa niin, että tulee hankkineeksi ne alkuperäislevytykset. Pressan tuotannon tulkitsee Gustavson ja Emilia Tepponen laulaa puolestaan Made In Sweden -sävellykset. Riku Metelinen lun, kuten pianon polkemisen paljain jaloin jo varhain myyntivaltikseen kiertueilla omaksunut Archie A. Pekka Pohjolan ”Visitation”-kiekolta peräisin olevassa The Sighting -kappaleessa puhaltimien ja kitaran vuoropuhelu on varsin vakuuttavaa. On ollut hieno idea jakaa lauluosuudet kahden erilaisen laulajan tulkittavaksi. Vuodet tien päällä olivat kuitenkin ajaneet houkutuksille alttiin muusikon peruuttamattomaan heroiinikoukkuun, joka myös koitui hänen kohtalokseen. Paluu maitojunalla New Yorkiin johdatti laulajan vielä kertaalleen Savoy-merkille sinkuntekoon syksyllä 1956. Tämä albumi varmasti myös auttaa asiaa omalta osaltaan. Alkuperäinen Milky Way Moses oli jotenkin hiukan hyökkäävä ja uusioluenta toimii huomattavasti paremmin. The Groupin nimettömältä albumilta peräisin oleva Gado-Gado on mielestäni alkuperäistä parempi. Soundit ovat hyvät ja erityisen mieltynyt olen rumpusoundiin sekä siihen, miten ne on miksattu vähän joka puolelle. 74 Blues News 3/2022 levy tutkailut sen ajan popmusiikkia, niin en siitä mitään kuuntelemisen arvoista löytänyt. Studiomahdollisuuksia tämä pitkään vain lähinnä lokaalina yökerhojulkimona sinnitellyt bändiliideri ei kuitenkaan saanut ennen kesää 1952, jolloin hän matkasi 26-vuotiaana New Yorkiin tehdäkseen ensilevytyksensä Decca Recordsille. Sen suomennos oli osa runouden modernismia täälläkin ja esitys Yleisradiossa vuonna 1969 innoitti 83 kansanedustajaa tekemään asiasta eduskuntakyselyn. Paketti on varsin napakka kokonaisuus ja kiitettävän monipuolinen. Ginsbergin Howl-runohan oli käänteen tekevä 1950-luvulla. Myös Where Do We Begin onnistuu hyvin. Jarmo Nikun kevätauringossa puron lailla helkkyvän akustisen kitaran kuljettama ja huilulla ryyditetty Sometimes menee suurin harppauksin popin, ehkä jopa folkin suuntaan ja voisi olla vaikka Suzanne Vegan tai Sarah McLachlanin levyltä. Runopiirissämme tietysti kuunneltiin bebop jazzia ja Muksuja Hollon ja Saarikosken runoihin. Miksi olisi edes pitänyt, kun oli Hurriganes, Hector ja Jyrki Boy. Beatnikit jäivät osaksi 60-luvun vakioidiomeja. Kinsey sekä tuhmanpuoleinen yökerhoblues Juicy Lucy, mukana osalla Mercury-äänitteistä kuultiin myös omaa soolomateriaalia levyttänyttä kitaristi Jimmy ”Baby Face” Lewisia sekä jazzinkin parissa myöhemmin ahkeroinutta trumpetisti Billy Brooksia. Beatnik-musiikkia löytyy kyllä tältä kokoelmalta, tosin osa on tehty vain pilailumielessä. Levyllä on sekoitettu lauletut kappaleet ja instrumentaalit, jolloin edes vähemmän aiheeseen perehtynyt ei pääse kyllästymään. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin Lounge olisi saanut jäädä pois ja korvata vaikka I Love You Teddy Bear -sävellyksellä. Siitäkin huolimatta, että pienestä käheydestä kärsivän Gustavsonin ääni meinaa parissa kohtaa pettää. Uuden yhtiön käyttöön ikuistui mm. Julkaisusarjan käynnisti Gordonin itsensä kirjoittama Louis Jordan -hengessä loikkiva Damp Rag. Gordon oli päätynyt viihdealalle jo 13-vuotiaana. Oooh yes! Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Jack Kerouac – 100 Years Of Beatitude (Bear Family BCD17653, 2-CD) Nyt pukkaa maripaitaa niskaan ja hyvin temperoitua punaviiniä lasiin. Hyvin alkuperäisten kaltaisissa tunnelmissa mennään, vaikka pientä hienosäätöä sovituksiin on tehty. Kun hyllyssä lukemista odottaa Georg Lindströmin kirjoittama kirja Vesa Aaltosesta, ”Tasavallan Presidentistä valtakunnan rumpaliksi”, niin nyt on aiheeseen sopiva soundtrack lukuhetkiä vauhdittamaan. Jorma Riihikoski BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä UUSINTAJULKAISUT STOMP GORDON STOMP GORDON Damp Rag (Bear Family BAF14023, 10” LP/CD) Kaikenlaisen omintakeisen hassutte. 1950-luvun puolivälissä Gordon siirtyi hetkeksi työskentelemään toisaalla Chicagossa vaikuttaneelle Chess Recordsille, jonka ainoalla julkaisulla hän ohjeisti julmetusti möristen kansaa tanssimaan The Grindia. Kerouac ei ollut beat-runoilija, mutta tärkeä osa tätä liikettä, jonka kärjessä kulkivat William Burroughs ja Allen Ginsberg. Olihan tämä pakko laittaa soimaan jo sen takia, että viime keväänä järjestin kavereille runopiirin Teamsissä pandemian ratoksi. Tilaisuudessa keskityttiin Anselm Hollon 1960-luvun runotuotantoon. Hollo asui silloin Lontoossa ja osallistui kuuluisaan Allen Ginsbergin järjestämään runoilijoiden tapaamiseen ja manifestiin Royal Albert Hallissa Lontoossa.11. Progen usein sanotaan sisältävän minuuttien mittaisia hengettömiä kitarasooloja tai päämärätöntä jamittelua, mutta sellaisia tältä levyltä on turha etsiä. Kokoelman täyttää muuten laaja valikoima hipsterimusiikkia aikakaudelta. Kappale on saanut hiukan lisää pituutta ja kitarasoolo tuntuu irtoavan paljon spontaanimmin kuin originaalissa. Kesällä 1953 artistin nappasi talliinsa Mercury ja levytyksiä jatkettiin nyt Chicagossa. kaksimielisellä boogie-elostelulla Oooh Yes! sekä raspisella swingbluesilla Devil’s Daughter. No ei tarvitse, kun lykkää tämän Bear Familyn hyvin kuratoidun kokoelman CD-soittimeen
Jo näillä näytöillään autenttisen tyylin hallinnan sekä oman materiaalin kirjoituskyvyn osoittavan Arlandin lavakarismaan tarjoutuu Suomessa ensimmäinen tutustumisen paikka uutuustuotteen virallisessa julkistustilaisuudessa Helsingin Konepajalla 18. Tällä erää sanan säilä on purevimmillaan sinkun b-puolella ja sen vaikkapa Bob Dylanin 2000-luvun tuotannoille rinnasteisissa raukean släppibasson rytmittämissä americanapuitteissa. Pete Hoppula MARCEL BONTEMPI & HIS MARCEL BONTEMPI & HIS GHOULISH AWE KESTRA GHOULISH AWE KESTRA The Ghost Of Darlin’ Corey / Drunkard’s Blues (Twi-Lite 007) Saksan tuottoisin rootssinkkujen tehtailija Marcel Bontempi (mm. Pete Hoppula JAKE LA BOTZ JAKE LA BOTZ I Don’t Want It / First McDonell’s On The Moon (Witchcraft Int. Tuolloin järjestettävässä European Rock’n’Roll Meeting 2022 -tapahtumassa pääsevät tekemään meikäläisille rockabillyn ja rock’n’rollin ystäville itseään tykö myös kymmenkunta muuta esiintyjää tämän hetken kuumottavimmilta euroareenoilta – useiden Espanjan vahvistusten sekä kotimaisten isäntäkokoonpanojen ohella on haastajapumppuja saapumassa kulmillemme sekä Ranskasta että Italiasta. Kaikki toivo sille, että yhteistyö saa myös jatkua pitkään ja hedelmällisenä. Kullanarvoisen lisäleiman versiointiin tuo vierailevana haitarinsoittajana Martti Reinikainen. Blues News 3/2022 75 7 tuuman taivas! levy tutkailut RIC ARLANDI RIC ARLANDI Criminal Look (Moondog Music MOONEP 2201) Mystery Train -bändin solistina ansioituneen Petri Mäntysalon hiljan perustama levy-yhtiö käynnistää vinyylisen tuotantonsa meilläpäin toistaiseksi sangen eksoottisen espanjalaisartistin EP:llä. Raivoisana greaserrockabillynä runnovaa The Old Cats Are Back In Townia, häivähdyksen verran hermostuneen oloista nikotteluhölkkää Sixteen Tons Of Rockin’ Rhythm sekä uhmakkaiden surf-henkisten kitarasoolojen terävöittämää popahtavaa nimiraitaa Criminal Look täydentää louisianalaisen Al Ferrierin alkujaan 1956 Goldband-merkille tekemä rutiininomainen rock’n’roll-jolkotus No, No Baby. Espe Haverinen onkin siten ollut luonteva valinta bändin tuottajaksi. Pete Hoppula JACK’S BASKET ROOM JACK’S BASKET ROOM Bang Bang (My Baby Shot Me Down) / Brigitte Bardot (Bluelight BLR 45178 7) Taisi olla vain ajan kysymys, milloin tarkkavainuinen Bluelight Records saisi napattua yhden nykyhetken omaleimaisimmista roots-genren suomalaisorkestereista brändinsä alaisuuteen. Jack’s Basket Roomin kahta edellispitkäsoittoa sekä välissä ilmestynyttä ”Vanilla Club” -nimistä EP:tä on suitsutettu vuolaasti myös maan rajojen ulkopuolella, eikä nousujohteiselle tielle ole takuulla ollut haitaksi kimppaprojektit 22-Pistepirkonkaan kanssa. WCI 124) Saksalaisyhtiön tuore singlenosto amerikkalaislaulaja-näyttelijän Hi-Style -studiossa Chicagossa purkittamista kahdesta kappaleesta selittyy kevään 2022 aikana järjestetyllä Euroopanturneella, joka ei valitettavasti tälläkään kertaa tuonut tätä huippukiinnostavaa artistia näytille Suomeen saakka. yhtyeet Ric & The Rocks ja Ric & The Dukes) säestävät tällä Málagassa jo 2019 äänitetyllä levyllä hänen maatoverinsa, kontrabasisti Tonino McFly, rumpali Pedri Miranda sekä reipasotteisesti mutta sitäkin itsevarmemmalla tyylillä soittava soolokitaristi Damián Gómez – kaikki sekä takakannesta löytyvien ”mugshot”-kuviensa että ronskien soitannollisten piirteidensä puolesta kriminaali-lookin kriteerit uskottavasti täyttäen. Kolme pikkukiekon neljästä raidasta ovat Arlandin omaa käsialaa. kesäkuuta. Koko bändin nimiin merkitty tyynenrauhallinen oodi ranskalaiselle näyttelijäja aktivistitähdelle istuu sekin chanson’maisesti tunnelmoivana mutta toisinaan myös volumelukemia kutkuttavasti nostattavana esityksenä vokalisti-urkuri Minna Kilpisen särmikkäälle tulkintatavalle. Ensimmäisen Bluelight-singlensä paraatipuolelle on seurue nostanut ennakkosäikähdyksen turhaksi osoittaen taidokkaasti bändin näköiseksi sovitetun vuoden 1966 Cherja Nancy Sinatra -klassikon. Tavaramerkkimäinen kynänja pensselinjälki on tuottanut edelleen mitä bontempimaisemman Halloween-aiheisen minitaideteoksen, jota kelpaa äimistellä sekä sinkun horror-teemaa selittävään omatekoiseen western-jump -puoliskoon The Ghost Of Darlin’ Corey (Marcelin aikaisemmin levyttämä ”hitti” Dig A Hole oli muunnelma kansanlaulusta, jossa hautaa kaivettiin nimenomaan nyt haamuna kummittelemaan palanneelle karun kohtalon kokeneelle ”Darlin’ Coralle”) että hitaahkoksi swingiksi St. Helsingissä 2015 alkunsa saanut 5-henkinen ryhmä tuntee olonsa kotoisaksi niin vaihtoehtoisen countryn, folkin ja bluesin kuin 1960-lukuisessa hennossa sumuharsossa häilyvän psykedeelissävytteisen pop-rockinkin lähituntumassa. Sekä tuotannoltaan että toteutukseltaan kaikin tavoin laadukas debyyttituote suorastaan pakottaa kuulijan odottamaan bändin seuraavia julkaisuja, eritoten lupauksissa ollutta Korholan omien kappaleiden esiinmarssia. Uskonasioihin siviilissäkin perehtynyt La Botz tuo ennakkoluulottomasti spirituaalisuuttaan ja tämän laidan elämänkokemuksiaan esiin, mutta ripottelee ne oivaltavien, usein sangen outojen tai vähintään satiiristen lyriikoidensa sekä alkukantaisemmissa soundija sävelterritorioissa viihtyvien, miltei transsinomaisten teostensa sekaan. Tässä tehtävässä Pirkko-rumpali tosin debytoi jo vuoden 2020 albumilla ”Wrong Turn”. Musikaalisuutensa ohella tämä verraton studiovelho on opittu tuntemaan lahjakkaana graafikkona, tuoden taitojaan esiin etenkin levynkansien suunnittelijana. Laulaja Ángel ”Ric” Arlandia (mm. Bontempi’s Snake Oil Company) jatkaa lähes tukahduttavaa julkaisutahtiaan jälleen yhdellä uudella omaleimaisella seiskatuumalla, joita hän on puskenut eri yhtiöiden kautta markkinoille omissa nimissään jo yli parikymmentä viimeisten noin 15 vuoden periodilla. Kerta ei ole ensimmäinen, kun BB:n perään laulun sanoissa haikaillaan, mutta bang! – niin vain taas osuu ja uppoaa. Tällä saralla hän ei tuota pettymystä nytkään. Pete Hoppula RIA & THE HI-BINDERS RIA & THE HI-BINDERS Memory Mountain / Sinful Woman (Moondog Music MOONS 2201) 1950ja 1960-lukujen vaihdevuosiin ajoittuva countrytarjonta suomalaisleveyksillä sai muutama vuosi sitten arvokkaan lisän kokeneiden soittajien muodostamasta Ria & The Hi-Bindersista. Esityksistä syntylähteiltään tunnetumpi on eittämättä Wanda Jacksonin vuonna 1963 levyttämä Memory Mountain, kääntöpuolen synnintunnustus taas on peräisin länsivirginialaiselta Bill Browningilta, mutta lyriikoiltaan naisnäkökulmaan käännettynä. Pete Hoppula BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä. James Infirmaryn rungon päälle sovitettuun Bob Willsin 1940-lukuiseen Drunkard’s Bluesiin syventymisen ohessa. Kappaleella laulaja ironisoi tulevaisuudennäkymää, jossa ihmiskunta on viimein onnistunut tuhoamaan materiakiimassaan mahdollisuutensa maapallolla ja lähtenyt kuljettamaan pikaruokaketjun palveluita kohti Kuun otollisempia ostomarkkinoita. The Montesas ja Dr. Esikoissinkulle valikoituneet rallit ovat kuitenkin maaperää, jolle täkäläiset kantripelimannit ovat harvemmin huomanneet astua. Laulaja Ria Korholan (mm. Monista aikaisemmista BN-esittelyistä tuttu sessiotiimi Scott Ligon (kitara, koskettimet), Beau Sample (basso) ja Alex Hall (rummut, koskettimet, perkussiot) saattaa hyvinkin olla ainoa oikea kopla konkretisoimaan solistinsa uniikkia juurimusiikillista visiota, joka sekoittelee gospelia, bluesia, rockabillyä sekä 1960-luvun utuista folkrock-traditiota toisiinsa erittäin kiehtovalla narratiivisella tavalla. –19. Fat Chance) johdolla yhtye (Jussi Huhtakangas, Timo Kalijärvi, Lasse Sirkko ja Jani Ahtiainen) tuo kotimaiseen nykypäivään kaksi amerikkalaislainaa juuri 1960-luvun alkuajoilta, vaikka ryhmän repertuaari samoin kuten lavaestetiikka tavoittaa yhtä luontevasti myös varhaisemmille vuosille kumartavan honkytonkja rockabillytradition. Puhaltimia ja kuoro-osuuksia lukuun ottamatta sympaattinen germaanikummajainen on vastannut tavoilleen uskollisesti kaikkien levyllä raikaavien soittopelien kurittamisesta sekä niiden tallentamisesta