Blues News 03/2023 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta N:o 321 (3/2023) Hinta 9,00 € 56. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: MICKE BJÖRKLÖF MICKE BJÖRKLÖF SUNCITY BLUES SUNCITY BLUES THE JOKERS THE JOKERS BN tutkii ja tarinoi: BN tutkii ja tarinoi: SIMTEC & WYLIE SIMTEC & WYLIE BLINKY WILLIAMS BLINKY WILLIAMS BIG JOE TURNER BIG JOE TURNER JEFF BECKIN TARINA JEFF BECKIN TARINA 23001 PAL:VKO 2023-16 197301-2301 23002 PAL:VKO 2023-26 197301-2302 23003 PAL:VKO 2023-36 197301-2303 23004 PAL:VKO 2023-46 197301-2304 23005 PAL:VKO 2024-06 197301-2305 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 5 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 3 2. Delmark Records 70 vuotta! / Divarien helmiä / American Graffiti 50 vuotta Delmark Records 70 vuotta! / Divarien helmiä / American Graffiti 50 vuotta Sakari Helle 1947–2023 / Outoja keikkavieraita: Bill Graham / Levytutkailut Sakari Helle 1947–2023 / Outoja keikkavieraita: Bill Graham / Levytutkailut N:o 321 (3/2023) Hinta 9,00 € 56
46 s. 2 Blues News 3/2023 s. 22 s. 4 s. 38 s. 38 s. 14 s. 16 s. 46 s. 16 s. 22 s. 4 s. 32 s. 4 s. 14 s. 8 s. 10 s. 16 s. 38 s. 10 s. 14 s. 8 s. 32 s. 32 s. 22 s. 14 s. 38 s. 46 © Ju ha Se ila © D av id Re df er n © D el m ar k Re co rd s © M er tt uM ar i H uo po ne n. 32 s. 46 s. 10 s. 22 s. 10 s. 8 s. 8 s. 4 AIHEINA MUUN MUASSA: AIHEINA MUUN MUASSA: s. 16 s
4 Sun City Blues ......................................................... 40 Unohdetut albumit #28: Godfrey Daniel ....... Vaikka sanan ydin, nimenomainen kritiikki on somemyllerryksessä ehkä kääntynytkin toisarvoiseksi seikaksi, huolella perustellut rakentavat näkemykset ansaitsisivat olla myös jatkossa ”ääneen sanottavissa”. 45 Klassikoiden lähteillä #78: Big Joe Turner ...... Tämä ei ole valtaisa ihme, sillä sävellysten ja musiikkiesitysten arvioita tiedetään rustatun yhtä pitkään kuin sanomalehdistöä ylipäätään on ollut olemassa, siis vähintään 1700-luvulta saakka. Lisäksi on syytä muistaa, ettei musiikkikritiikki vaikkapa yhteiskuntakritiikistä poiketen tarkoita automaattisesti musiikkivastaisuutta. 31 Motown memories #75: Blinky Williams ........ Tekemisiä ja tuotoksia arvottavaa se on poikkeuksetta, mutta käsittelijästä riippuen yhtä lailla joko kielteistä, myönteistä tai rakentavaa – miksei kehnoissa tapauksissa myös vähättelevää, ellei jopa loukkaavaa. Ja mistäkö ajatus moiseen pohdintaan. 8 Delmark Records 70 vuotta ............................... Nykyisin tuntuu siltä, että vähäisempikin poikkipuolinen sananvalinta nostattaa hämmästyttävän suuria vaikka toki tavallaan ymmärrettäviä tunnemyrskyjä lukijoiden keskuudessa, ei vain rajatuille fanikunnille suunnatuissa erikoislehdissä, vaan myös valtakunnallisen tason arkiaviiseissa. Blues News 3/2023 3 Micke Björklöf ......................................................... vuosikerta ISSN 0784-7726 Julkaisija Finnish Blues Society (FBS) ry PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) LY-tunnus: 0222682-0 Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues Newsin tilaus vuodelle 2023 on 44 euroa. Aatteelliselta pohjaltakaan toimivan median roolin ei siten soisi muodostuvan pelkästään yksioikoiseksi artistien, levy-yhtiöiden ja promoottorien ilmaismainontakanavaksi, vaan sen toivoisi tänäkin päivänä tarjoavan omalla osaamisellaan myös puolueetonta kuluttajainfoa sekä mahdollisimman laajalta ja linjakkaalta kantilta mietittyjä huomioita tarkastelemistaan aiheista. 10 The Jokers .............................................................. parisenkymmentä vuotta sitten, on arviotekstien luonnekin nyttemmin muuttunut yleissivistävästä ”julistamisesta” kohti valikoivampaa viestintää, jossa puntarissa etusijalla painavat kunkin toimittajan oman harkintansa perusteella kaikkein tärkeimmiksi nostamat, useimmiten positiivisen huomion ansaitsevat teemat. Siinä missä laadukkaan kritiikin antaminen on taitolaji, vaatinee näin ollen myös sen vastaanottaminen tietynlaista kouluttautumista. 22 Simtec & Wylie ...................................................... Toisaalta ironista kyllä, mikäpä voisi olla luontevampi yhteiskuntakritiikin toteutusmuoto kuin juuri musiikki! Myös Blues Newsin talkootiimin keskuudessa arviotehtävät poikivat silloin tällöin epäröintiä. Kyse ei siksi myöskään ole protestoinnista tai riidan kylvämisestä. Ei syyttä sanotakaan, että kritiikki ja kritiikin pelko ovat eräitä suurimmista elämäämme rajoittavista asioista. Tervetuloa siis jälleen kerran matalalla kynnyksellä mukaan iloiseen joukkioomme petraamaan tilannetta, mikäli sisältäsi saattaisi pienikin kriitikko vielä löytyä! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula. Kun vielä lisäksi myönnetään, että nettimaailma on kieltämättä osaltaan supistanut perinteisten arvioiden tietosisällöllistäkin tarvetta, on edellisestä johdannaisena pakko todeta, että yleinen innostus lehtemme ”levytutkailujen” kirjoittamiseen on valitettavasti vuosi vuodelta vähentynyt. Tilaukseen sisältyy 5 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille lehdessä. 26 Muddy Lee Makkonen ........................................ Laajaan kirjoon toisin sanoen mahtuu kaikenlaista, ja ansiokkain kritiikki taitaakin loppujen lopuksi olla sopusuhtainen hybridi kaikkia kolmea ensiksi mainittua. 58 Levytutkailut ..........................................................59 Etukansi: Micke Björklöf ja Seppo Nuolikoski (Blue Strip) © Kari Viitanen BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 56. 32 Outoja keikkavieraita #4: Bill Graham ........... Nykyisin kritiikki näyttää monesti pehmenneen asioiden ja aikaansaannosten ”esittelyksi”, konkreettisen arvioinnin sijaan. 46 Divarien helmiä #69 ............................................ Äänilevyjen ilmaannuttua reipas vuosisata sitten kuvioihin alkoi arvon kriitikoilla vasta sanottavaa riittääkin. 36 Sakari Helle muistoissamme 1947–2023 ....... Selvää ei aina taida olla sekään, mitä kritiikki pohjimmiltaan tarkoittaa. 14 Jeff Beckin tarina, osa 1 ..................................... 16 American Graffiti 50 vuotta .............................. 44 Doug Sahmin vetreät viisikymppiset .............. Ajan saatossa kritiikin perimmäisen luonteen uskaltanee väittää säilyneen pitkälti ennallaan, mutta myös joiltain osin muuttuneen. Ilmoitushinnat vuodelle 2023: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Kimmo Ahonen, J-P Berg, Harri Haka, Lauri Helle, Vesa-Pekka Järvelä, Pauli Kallio, Kari Kempas, Saara Koivisto, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Jukka Mäkinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Hessu Pirhonen, Ville Pirinen, Jukka Rajala, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pirjo Salminen, Juha Seila, Harri Suokas, Pekka Talvenmäki, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2023: N:o 1/23: vk 09 N:o 2/23: vk 19 N:o 3/23: vk 29 N:o 4/23: vk 39 N:o 5/23: vk 49 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 4/2023 tarkoitetäjille: BN-numeroon 4/2023 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 18.8.2023! viimeistään perjantaina 18.8.2023! WWW.BLUESNEWS.FI Heinäkuussa 2023 Musiikkilehtimaailmassa tapaa usein törmätä termiin kritiikki. Tiedonvälityksen ollessa tänä päivänä jotain aivan muuta kuin esim. Kun puhutaan äänitteiden, kirjallisen tuotannon tai tapahtumien arvioinnista, lienee vastaus edelleen ”jep”. 38 Boogie woogie, vauhdikasta tanssimusiikkia .. 48 BN käy tapahtumissa ......................................... Mutta onko kirjaimelliselle kritiikille sitten vielä tarvetta. 51 BN lukee kirjallisuutta ......................................... Varsinaisiksi kriitikoiksikaan enää harvat meistä toimitustyöhön osallistuvista rohkenevat itseään nimitellä. Huoli oman tietotason riittävyydestä sekä mahdollisesti vastaanotettavista lukijaja tekijäpalautteista ovat eräitä tavanomaisia perusteita arastelulle, mutta entisestään kylmää vettä vanhan liiton harrastekriitikon niskaan ovat viime vuosina kumonneet myös digitalisaatio ja muuttuneet tullisäädökset, jotka molemmat ovat karsineet rankalla kädellä saatavilla olevien fyysisten promoäänitteiden määrää. Aivan kuin väeltä joskus unohtuisi, että kritiikki on lähes aina subjektiivinen yhden henkilön ja hetken analyysi, yleensä keskustelun avaukseksi tarkoitettu arvioijan omakohtainen toteava kannanotto, mielipide ja tulkinta käsittelemänsä aiheen arvosta – itsenäinen ratkaisu, johon toimittajalla on myös ehdottomasti oikeutensa. Yhtä kaikki – niin arvion kohteille kuin lukijoillekin printtimedian tarjoamalla palstatilalla luulisi silti yhä olevan selkeä funktionsa. Lähiajan malli-casena nousee vääjäämättä mieleen maamme pää-äänenkannattajan kulttuuripalstalla hiljattain julkaistu Joe Bonamassan viimeisimmän Helsingin-konsertin arvio, jonka kokenutta laatijaa sangen monet kohderyhmäläiset vaikuttivat pitäneen täysin vääränä ihmisenä edes osallistumaan koko tapahtumaan
Blue Stripin tapauksessa ei tosin ole ollut kyse tekemisen halun laantumisesta. Siinä saattoi unohtua hyviäkin ideoita, mutta toisaalta joskus myös niitä huonompia. Lähestulkoon puolet ”Colors Of Jealousyn” kappaleista oli kirjoitettu jo kahden ensimmäisen treenisession aikana 2017. Soittomailien karttuessa valinta on osoittautunut Blue Stripille suotuisaksi ja kenties juuri se onkin taannut sille keskivertobluesyhtyettä laajemman yleisöpohjan. Björklöfin arvoasteikossa traditionaalinen blues ei silti ole kirosana vaan hän vannottaa kantavansa ylpeänä sinisävelten värittämää kanssa. On ollutkin tosi hyvä, että joku muu hoitaa kapellimestarin tonttia äänitysvaiheessa. Aika moni niistä löysi sovituksensa heti silloin, loppumatkan varrella niihin tarvitsi enää tehdä vain hienosäätöä. – Blue Strip -levyn oli tarkoitus ilmestyä 2021, yhtyeen virallisena 30-vuotisjuhlavuotena. – Korona pisti päreiksi koko alkuperäisen suunnitelman. – Lisäksi meillä oli loppukeväällä trion ja Blue Stripin kanssa kiertueet Euroopassa, tavallaan liikaa asioita tapahtui peräjälkeen. Voitiin lennosta sopia, että tehdään tänään vaikka neljä tuntia ja viisi tuntia jonain toisena päivänä. Uskalsin ottaa kokonaisuutta vielä enemmän omiin käsiini. Siinä mielessä sessiokokemuksista näiden huipputuottajien seurassa on ollut iso apu. MICKE BJÖRKLÖF Yli 30 vuotta roots-soosin vatkausta Yli 30 vuotta roots-soosin vatkausta – Toisaalta oppiihan siinä koko ajan. PETE HOPPULA S uomalaisten juurimusiikkiyhtyeiden kansainvälisimmässä liigassa 1990-luvulta saakka paikkaansa puolustanut Micke Björklöfin luotsaamana Blue Strip on jälleen erityisen ajankohtainen puheenaihe vastikään ilmestyneen uutuusalbuminsa ”Colors Of Jealousy” myötä. Maailmaa piinanneet poikkeusolosuhteet ajoivat ryhmän pyörtämään äänitysja julkaisuaikeensa useaan otteeseen, puskien soittajien uskonkin hetkittäin koetukselle. Parin vuoden ajan valmisteltu pohjatyö julkaisulle valui käytännössä kokonaan hukkaan, mikä harmitti suunnattomasti, koska mielestäni levy oli erittäin onnistunut ja sai osakseen hyviä arvioita kansainvälisestikin. – Ihan levynteon alkumetreillä haaveiltiin vielä ulkomailla äänittämisestä, mutta korona piti huolen siitä, ettei se toteutunut. Nightwishin 4 Blues News 3/2023. Koronan seurauksena aikataulut kuitenkin alkoivat kaatua toinen toisensa jälkeen ja uutta materiaalia voitiin työstää harvakseltaan. Trio-albumin julkaisuajakohta osui harmillisesti juuri koronaepidemian alkuun. Vasta loppusyksystä 2021 päästiin äänittämään ensi kertaa. Sittemmin kaverusten tiet ovat kohdanneet samoissa merkeissä moneen otteeseen. Meidän kaikilla aikaisemmilla tuottajillamme on niin kovat CV:t ja ammattitaito takanaan, että se on varmasti edesauttanut tämänkin levyn tekemistä. Blue Stripin tavaramerkkisoundin keskeiset kiinnepisteet vaikuttavat asettautuneen kohdilleen harvinaisen johdonmukaisen evoluution kautta. Silloin se menee pakostakin suunnitellummin ja tiukalla aikataululla. – Joo, ollaan yhä saman kylän miehiä. Sain omat lauluosuuteni lopullisesti valmiiksi kesällä 2022, mutta silloin tuli eteen uudet ongelmat: miksaus ei edistynyt, sillä äänimiehemme oli jo kiinni seuraavissa töissään mm. Ja onhan se taloudellisestikin eri tilanne, jos lähdet tuonne Grammy-voittajan kanssa operoimaan. Se mahdollisti tämän pätkätyön, kun asumme lähekkäin. Aikataulusyistä äänitin tällä levyllä omat osuuteni itse, joka oli uusi kokemus – mielenkiintoista kyllä, joskin melko työlästä ja hidasta. Koin näin pitkän ja pätkissä tapahtuneen prosessin raskaaksi. Paketti saatiin miksausten puolesta maaliin vasta marraskuussa. Tällainen yksin tekeminen ei ehkä ollut se mun juttuni, vaikka lopputulokseen olenkin tyytyväinen. Varsinaisesti bändi aktivoitui 1991, edellä mainitun Taxin sekä muutaman sen johdannaiskokoonpanon jälkeen. Viimeiset kaksi ulkomaan levyä tehtiin tiiviissä kahden viikon rutistuksissa, ja pystyin niissä tilanteissa keskittymään omaan lauluuni ja soittooni. Julkaisuhetken kynnyksellä solisti vaikuttaa näin ollen harvinaisen helpottuneelta – sekä samalla vilpittömän tyytyväiseltä joukkionsa tuoreimpiin aikaansaannoksiin. Kaikki tyypit ovat kuitenkin olleet ihan erilaisia keskenään. – Kyllähän mä oon periaatteessa ollut bändin tietynlainen vastaava tuottaja koko ajan. Chefin ”Let The Fire Lead”. LEVYLLINEN MUSTASUKKAISUUDEN VÄREJÄ LEVYLLINEN MUSTASUKKAISUUDEN VÄREJÄ Kahdeksan vuoden mittainen studiohiljaisuus on kreatiivisen yhtyeen aikajanalla huolestuttavan pitkä periodi. Siitä tuli se ratkaisu, että tehdään tämä nyt näillä eväillä omin päin. Soitannollinen yhteistyö Blue Stripin kaikkiin tähänastisiin miehityksiin kuuluneen basisti Seppo Nuolikosken kanssa alkoi jo 1986. On vapauttavaa, kun toinen henkilö pitää studiossa ohjaksia käsissään, toimien myös ns. Budjetilliset syyt vaikuttivat myös, kun ei yhtään tiennyt tulevasta. Kun Blue Stripin kolmea edellistä pitkäsoittoa ovat olleet tuottamassa Neil Brockbankin (”Whole ’Nutha Thang”, 2007), Mark Binghamin (”After The Flood”, 2013) ja John Porterin (”Ain’t Bad Yet”, 2015) tapaiset palkitut ja hypertyöllistetyt sankarihahmot, on ”Colors Of Jealousyn” krediittilistalle kirjattu ainoastaan Micken oma nimi. Kevään 2022 aikana mulle itselleni tuli korona ja siitä aiheutuneiden äänihuolien takia menetimme taas melkein pari kuukautta. Kitaristi Ville Leppänen tuli mukaan 1997 ja perkussionisti-vibrafonisti Timo Roiko-Jokela on puolestaan vahvistanut ryhmää vuodesta 1998 lähtien. KEULA KOHTI SINISTÄ KAISTAA KEULA KOHTI SINISTÄ KAISTAA Tammisaaressa 1965 syntynyt ja Kauhavalla varttunut Björklöf ajautui teiniaikojen bändiviritysten kautta soittajan tielle alta parikymppisenä ensin rumpalina, sitten hardrockahtavan Crime-yhtyeen riveissä laulajana. Ensimmäisessä Blues News -haastattelussaan 2002 bändi kuvaili silloisen ilmaisunsa ”painon olevan bluesissa ja r&b:ssä, mutta että mukana on paljon muutakin, sellaista roots-soosia.” Kaikenlaisesta puritaanisuudesta irtisanoutuvaa tyylikirjoaan se ei siis piilotellut entisaikoinakaan. Kaikki tavallaan kaatui – ja on vieläkin osittain kumollaan. ulkopuolisena korvana. Kun omat taiteelliset ajatukset olivat jo vahvoina olemassa ja niiden toteuttamiseen oli asennoitunut, joutui sen saman energian ikään kuin lataamaan uudelleen peruuntumisten myötä. Kun kiertuetoiminta ei ollut mahdollista, jäi myös kaupallinen menestys vaatimattomaksi. Tuoreen albumin äänittäjäksi paljastuu tuttu hahmo jo ajalta ennen Blue Stripin perustamista. Kyllä sitä ulkopuolista korvaa, ”laulattajaa” jäi siinä kohtaa kaipaamaan. Levyprojekteissa meillä on silti ollut ulkopuolisia voimia. Aikataulut menivät jatkuvasti ristiin. Koronavuodet pääsivät osaltaan sotkemaan konkarikokoonpanon levyntekoa, ja ryhmän keulahahmo myöntääkin viimeisimmän luomisprosessin olleen paitsi odotettua pidempi ja vaiherikkaampi, myös olennaisesti tuskallisempi verrattuna edellisiin studiokokemuksiin. Siitä eteenpäin työtä tehtiin pikkuhiljaa – ja siinä välissä ehti syntyä myös Micke & Lefty feat. Kauhavalla pitkään studiotoimintaa harjoittanut Kimmo Ahola oli mukana purkittamassa Björklöfin nuoruuden hardrock-ryhmän Taxin omakustanteista debyyttisingleä vuonna 1988. Eräs huomattava ero aikaisempaan nähden löytyy albumin produktiosektorilta. Neworleansilaisen Mark Binghamin kanssa vaihdettiin demoja ennakkoon varmaan puolen vuoden ajan, John Porter taas oli enemmän sellainen hetkessä tekijä. Vähän puolin ja toisin. Alkuperäisen rumpalin muutettua laman myötä töiden perässä Saksaan liittyi orkesteriin yhä jäsenistössä mukana oleva Teemu Vuorela
© M ik ko Pa rk ko ne n ”Periaatteessa samoilla apajil”Periaatteessa samoilla apajilla tässä vielä ollaan. Olemme yrittäneet välttää toistoa ja yrittäneet välttää toistoa ja hakeneet levy levyltä aina jonhakeneet levy levyltä aina jonkinlaista muutosta, ihan oman kinlaista muutosta, ihan oman mielenterveydenkin kan mielenterveydenkin kan nalta.” nalta.”. Olemme la tässä vielä ollaan
Kaiken kaikkiaan blues-käsite on muusikon omassa katsannossa laaja ja hän myös tahtoo pitää sen sellaisena – haluamatta lokeroida, mikä on ”oikeaa tai väärää”. – Musiikillisesti se oli silloin alussa bluesrockia laidasta laitaan ja esitimme lähinnä covereita, Rory Gallagheria, ZZ Topia ja jopa jotain Van Halenia tai vastaavaa. Kiinnostusta kuitenkin alkoi viritä ja bändin kiertueet sekä festivaalivisiitit suuntautuivat yhä laajemmin Suomen ulkopuolelle. Sen jälkeen meillä oli ensimmäiset vuodet selkeä linja, että tehdään nimenomaan tätä akustista hommaa. Oltiin saatu Kauhavan kaupungilta joku ”toimintatonni”, joka velvoitti osallistumaan heidän taidetapahtumaansa. Kakkoskiekko ”Swamp Baby” viimeisteltiin markkinoille 1999 ja sitä seurasivat ”Three Times Seven Is...” (2002) sekä ”Whole ’Nutha Thang” (2007). Tämän jälkeen vauhti kuitenkin vetristyi, kun valtaosan silloisista juurimusiikkiartisteista omaan talliinsa haalinut ja tuotantohistoriansa kuuminta kautta elänyt Bluelight Records kiinnitti Blue Stripin merkilleen. Siinä oli Ray Charlesin versiona tunnettu biisi Busted, joka jäi mieleen. Lisäksi mulla oli visio, että halusin musiikkimme olevan vahvasti perkussiivista. Väliin jäi vielä Micken ja tämän ”musiikillisen sielunkumppanin” Ville Leppäsen muodostaman Micke & Lefty -duon esikoisjulkaisu ”Big Bag” (2004). Omat biisit olivat silloin enemmän melodista hardrockia, jos ne johonkin kategoriaan tarvitsee lyödä. Henkilökohtaiseen lupaukseensa käyntikorttialbumin julkaisusta ennen kolmikymppisiään hän ei siten aivan yltänyt. Meillä oli myös triolevy tulossa ja jouduimme miettimään sille julkaisuväylää. Lisäksi merkin katalogia on sittemmin täydennetty samaan ”yhtyeperheeseen” osittain kuuluvien JooJoo Miesten, Lumberjacksin sekä Ville Leppänen ja Käytetyt miehet -kokoonpanon musiikilla. Vuonna 2010 hän lanseerasi oman Hokahey! Records -yhtiönsä Micke & Lefty featuring Chef (= Miikka Kivimäki) -ryhmän albumin ”Up The Wall” välityksellä. Luultavasti tuollaiset kunnianhimoiset ulkomaan levytysprojektit olisivat jääneet toteutumatta, jos olisimme lähteneet kokeilemaan vaikka jonkun ulkomaisen levy-yhtiön kanssa. ”Colors Of Jealousy” ei tässä suhteessa poikkea kaavasta. Toisaalta se myös mahdollisti paljon asioita, kun on vapaat kädet toimia ja tehdä mitä haluaa. – Eri kokeilujen myötä blueskärpänen alkoi purra yhä lujempaa 1980-luvun loppupuolella. Tosin, hoidin siinä samalla jo itsenäisesti paljon käytännön asioita. PINNALLE BLUELIGHTILLA, PINNALLE BLUELIGHTILLA, OMAVARAISUUTEEN HOKAHEYLLA OMAVARAISUUTEEN HOKAHEYLLA Blue Stripin neitsytlevyä kypsyteltiin kaikessa rauhassa, vaatien kaksi vuosille 1994 ja 1996 ajoittunutta äänitysrupeamaa. Yritin tietysti lähestyä erinäisiä puljuja, mutta haastavaa tuntui olevan. Siitä se Blue Strip: Ville Leppänen (vas.), Timo Roiko-Jokela, Teemu Vuorela, Micke Björklöf, Seppo Nuolikoski © To m ek Pi en ic ki. Roots-soosia me valmistamme edelleenkin, mutta ehkä vähän rouheampaan, rockimpaan ja sähköisempään suuntaan vietynä. Se ei ollut suoranainen ihme, sillä asialla eivät enää olleet noviisinuorukaiset. – Mun mummo oli ostanut mulle Nazarethin LP:n, kun olin noin 15-vuotias. – Bluelight oli selkeästi mahdollistaja ja uskottavuuden lisääjä. Ajoin silloin tällöin Pepen H.A.R.P.-bändin keikkabussia ja ystävystyin hänen kanssaan. Onneksi Hokaheylle löytyi alussa Ruotsista kumppani, jonka kautta sitten syntyi yhteistyökuvioita Suomen Playgroundin kanssa. Meidät otettiin heti paljon vakavammin, vaikka marginaalissa oltiinkin. 6 Blues News 3/2023 lippuaan. Oma aktiivisuus on aina ratkaissut sen, mitä tapahtuu ja mitä ei. Siinä oli tavallaan se psykologinen vaikutus, myös itselleni – ja olihan se taas yksi porras ylöspäin. Meidän musiikillinen linjamme oikeastaan lähti kehittymään bluesrockin ja akkarimaailman kombinaatiosta. Vieläkin pitää olla todella aktiivinen, jos meinaa saada jotain aikaan. Käytiin siellä soittamassa 3–4 biisiä akustisesti, koska muuta ei keritty saada kasaan. Olemme yrittäneet välttää toistoa ja hakeneet levy levyltä aina jonkinlaista muutosta, ihan oman mielenterveydenkin kannalta. Hän kuitenkin korostaa, että laulujen valintatilanteissa jokaisen jäsenen äänellä on merkityksensä. Kyllä se tietynlaisen vapauden toi – ja myös uusia mahdollisuuksia. Levyn yhdestätoista kappaleesta 10 on ”Leftyn” käsialaa ja yksi Nuolikosken. Hetki oli tosi huono: ”Whole ’Nutha Thang” -levy oli juuri ilmestynyt ja kaikki meni ihan harakoille. Mietittiin, että mitäs nyt. aina digannut Santanaa ja hänen ”Havana Moon” -LP:nsä on mulle yksi niitä autiosaaren levyjä. Asiat ovat kompanneet toisiaan tavalla tai toisella, miten ne ovat sitten rakentuneet ja menneet eteenpäin. – Käytännössä se tuli siitä, kun Bluelight lopetti väliaikaisesti julkaisutoimintansa. Kun kuulin Pepen ja Jarkka Rissasen duoa ensimmäistä kertaa, se kolahti mulle tosi kovaa. PRIORITEETTINA UUSI MUSIIKKI PRIORITEETTINA UUSI MUSIIKKI Blue Stripin levyillä on perinteisesti luotettu Ville Leppäsen ehtymättömään lauluntekovimmaan. – Periaatteessa samoilla apajilla tässä vielä ollaan. – Pirustihan siitä tuli itselle hommaa lisää. – Meillä oli kaiken kaikkiaan noin 25 biisiä, mistä levyä lähdettiin kasaamaan. Björklöf on vuorostaan fokusoinut oman osaamisensa kokonaisuuden hallintaan. Silloin aloin ottaa bluesin historiasta selvää, eikä Pepe Ahlqvistin vaikutusta voi yhtään väheksyä. Omakustanteena toteutettu ”From Four Until Late” esittelikin jo valmiin suomalaisyhtyeen, jonka onnistui sisällyttää lainavoittoiseen levytysrepertuaariinsa myös roppakaupalla omaleimaisuutta. Se tuntuikin mukavalta ja kaikki tavallaan yhdistyi juuri oikealla hetkellä. Bluelightin toimintaresurssien rajallisuus oli sinänsä ymmärrettävissä ja perisuomalainen vaatimattomuuskin saattoi tapahtumien kulkuun vielä vaikuttaa, mutta samalla ne vahvistivat Björklöfin omaa uskoa siihen, että asioiden edistymisen eteen oli myös syytä tehdä entistä enemmän autonomista työtä. Bluelight-julkaisut olivat musiikillisia onnistumisia, mutta heti ne eivät suomalaisia maailmankartalle nostaneet. Silloin oli muutenkin menossa ”unplugged”-buumi. Olen esim. CD:n ilmestyessä 1997 Björklöf oli 32-vuotias. Tämän jälkeen Hokaheyllä ovat ilmestyneet trion toistaiseksi tuorein albumi ”Let The Fire Lead” (2020) sekä Blue Strip -julkaisut ”Ain’t Bad Yet” (2015) ja konserttitallenne ”Twentyfive Live At Blues Baltica” (2018). Vastaavasti muitakin levyjä tuli, ja vaikkei siihen mitään erityistä syytä ollutkaan, niin jotenkin ne bluesahtavat biisit ovat aina vain puhutelleet lujempaa
Siitä on tullut täysin oma bändinsä ja omalla ohjelmistollaan. Kyllä sä saat sen sata meiliä lähettää, joista korkeintaan kymmenen sitten natsaa. Yrittämällä asiat selviävät, sitten ei ainakaan tarvitse jossitella. Keikkoja tosin on yhä vähän, eikä lähitulevaisuudessakaan kauhean tiivistä ruuhkaa ole näköpiirissä. AMMATTILAISVINKKEJÄ AMMATTILAISVINKKEJÄ Pitkän kokemuksensa valossa Björklöf on eittämättä oikea henkilö myös jakamaan oppejaan niille, jotka vasta harkitsevat bluesmuusikon uraa yrittäjyysja ammattimielessä. – On melkein koko toiminnan edellytys, että sulla pitää olla palo tehdä uutta musaa ja uusia asioita. Chef. Verkostoituminen, sehän on ihan kaikki kaikessa. – CVT-tutkinto oli silloin tärkeä etappi tehdä, kun pidemmälle menevät musaopiskelut jäivät aikoinaan pääosin haaveeksi. Hän on onnistunut brändäämään ihailtavasti artistiminänsä, mistä täydet konserttisalit ja kansainvälinen menestys kertovat. Tätä kesää lukuun ottamatta olen ollut vuosittain mukana European Blues Challengen Blues Market -tapahtumassa ja siitä on ollut apua. Blues News 3/2023 7 tuottajan rooli mulla tulee, kun kuitenkin kartoitan sen kokonaisuuden ja käyn läpi jokaisen demon sataan kertaan. Se toi niin paljon positiivista energiaa, työkaluja ja luottoa omaan tekemiseen. – Olemme kolmen viimeisen levyn kanssa tehneet niin, että kertyneestä materiaalista on laadittu kollektiivisesti aja b-listat niistä biiseistä, joita aletaan viemään raakaversioista sovituksellisesti eteenpäin. Se on se homman suola, ettei ole vaan pakko tehdä aina yhtä ja samaa. – Musabisneksen digitalisoituminen on tuonut mukanaan muutoksia kuluttajien ostokäyttäytymiseen, mikä on tehnyt levyjen rahoittamisen haasteelliseksi pelkästään niiden myynnillä. Bändiopetusta Härmänmaan musiikkiopistossa Kauhavalla kahtena päivänä viikossa sivutoimisesti harjoittava Björklöf valmistui Complete Vocal -tekniikan opettajaksi Kööpenhaminassa 2014, mutta harmittelee, ettei arvokasta koulutusta pysty hänen pienellä asuinpaikkakunnallaan kovin hyvin hyödyntämään. – Erja Lyytinen on totta kai hyvä esimerkki siitä, että asiat voivat mennä toisellakin lailla. Fyysisten levyjen kauppa on muutenkin siirtynyt pääosin keikkojen yhteyteen. – Yksin tehdessä on vain pakko tehdä yksi asia kerrallaan ja järjestelmällisesti. Ne ovat olleet yksi rahoituskanava tässä uudistusten myllerryksessä. Chefille. Mahdollista se on tosin edelleenkin, mutta leipä ei vain välttämättä ole leveä. Paljon olisi omissa bändihommissa jäänyt tapahtumatta ilman tuota kokemusta ja sen tuomaa hyvää buustia. Onnistuminen riippuu lopulta siitä, kuinka toimintansa osaa kaupallistaa – siten, että musiikkisi kiinnostaa ostavaa yleisöä. – Verkostot ovat tärkeitä myös kotimaan keikkamyynnissä. Treenikämpällä soittaessa syntyy spontaaneja juttuja, joista koitan sitten kaivaa käyttöön ne hyvältä kuulostavat. Hyvää säkääkin siinä kyllä tarvitaan, että koko paletin saa kasaan. – Trio on myös hyvässä iskussa. Moni eurooppalainen yhteistyökumppanimme lopetti koronan seurauksena toimintansa, mikä on johtanut verkostojen osittaiseen uudelleenrakentamiseen. Ajatellaan pitkällä kaavalla ja toivotaan, että uusi levy saa maailmalla huomiota ja alkaa pikkuhiljaa ruokkimaan itseään. Artisti toteaa ykskantaan, ettei keksi mitään sellaista viisasten kiveä, jolla uran olisi voinut saada hetkessä rakettimaiseen nousuun tekemällä jonkin asian toisin. Kun on paljon keikkoja takana, niin ilmaisu on muuttunut ja siihen on tullut tiettyjä elementtejä lisää. Levyntekopaineiden tasaannuttua niitä soisikin tarjoutuvan merkittävästi enemmän sekä Blue Stripille että Micke & Lefty feat. Musta siinä on hyvä show! Kansainvälistymisen myötä tee-se-itsetuottaminen ja levy-yhtiön pyörittäminen on osoittautunut siinä määrin työlääksi, että jatkossa Björklöf mieluiten jakaisi aikansa eri projektien kesken kausiluonteisesti. Olimme juuri festarikeikoilla Saksassa ja Norjassa – ja kokoonpano teki viime vuoden puolella Euroopan kiertueen. Hollantilaisen Bert Pijpersin, nykyisen Euroopan jakelijamme Continental Record Servicesin omistajan ja entisen Rounder Europen vetäjän tapasin ensi kertaa Berliinissä Popkomm-musamessuilla 2007. Entä omat menneisyyden reittivalinnat. Yhtä lailla se on mennyt myös triomme kanssa. Meillä on ollut kovan työn tuloksena myös hyvää tuuria apurahojen suhteen. Tämä erilaisuus myös tavallaan luo tietynlaisen intensiteetin meidän bändisoundiin. Sitten tilanteet muuttuivat ja koitti oikea hetki. PIKASILMÄYS TULEVAAN PIKASILMÄYS TULEVAAN Björklöf myöntää kalenterissaan olevan vielä runsaasti keikan kokoisia aukkoja täytettäväksi. – Joskus asiat ovat vähän pitkässä liemessä, eikä koskaan tiedä, mitä nurkan takana voi odottaa. Silloin hän ei ollut vielä kiinnostunut, mutta pidin silti ”suhdetta” yllä, vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Omat katseeni ovat oikeastaan jo muutenkin ensi vuodessa. Se on suunnitelmallista kovaa yrittämistä ja pitkäjänteistä työtä. Varsinkin nyt, kun ajat marginaalikentällä ovat koronan jälkeen hyvin haastavat. Uuden levyn myötä trio on elänyt vahvaa taiteellista kauttaan ja löytänyt selkeästi oman konseptinsa – musiikillisesti jo senkin johdosta, että yhtyeessä on kolme päävokalistia, testosteronisella Manhattan Transfer -powerilla. Sitä kautta olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin ympäri Eurooppaa ja mm. Usko itseensä pitää olla kova, mutta aivan takki aukikaan ei kannata mennä. Mietin myös paljon kokonaisuutta niin, että se materiaali nivoutuisi jollain lailla keskenään yhteen ja muodostaisi levylle sinisen langan. – Ensinnäkin pitää olla sinnikäs, tarvitaan kaikin puolin lehmän hermot. Oli siinä seassa vähän psykologiaakin: siellä pistettiin uskomaan itseensä, että rakenna se vuori tohon ja kiipeä sille. – Meidän kohdallamme tapahtui vielä eräänlainen ketjureaktio: kun asiat menivät näin myöhäiseksi niin syksylle suunniteltu Blue Stripin juhlarundi joudutaan siirtämään alkuvuoteen 2024 – ihan vain sen takia, että konserttitalot ovat täynnä. On ollut porukka, jonka kanssa on ollut hyvä tehdä hommia – eihän me muutoin oltaisi näin kauan kimpassa pysyttykään. Tähdellistä on myös ollut se, ettei koko matkaa ole tarvinnut taittaa pelkästään itsekseen. –Jos elannonhankinnan ajattelee tapahtuvan pelkästään bluesmusalla, niin kyllähän se on vähän sellaista selviytymistä. Hienoa vastapainoa tälle Blue Strip -touhulle ja mun roolinihan on siinä ihan eri, siellä takarivissä. © Ju ha Se ila Micke & Lefty feat. Tässä ollaan silti oltu aika samanmielisiä, vaikka kaikilla on vähän erilaiset musiikilliset taustat ja erittäin erilaiset musiikkimaut. – Vaikka oma nimi onkin yhtyeen nimessä ja homma henkilöityy tietyiltä osin muhun, niin kyllä tässä on aina menty bändi-ajatuksella eteenpäin. ”After The Flood” -levyn ilmestyminen belgialaisella Blues Boulevard -merkillä sekä Thomas Rufin kutsu mukaan Blues Caravan -kiertueelle mahdollistuivat EBC-kontaktien ansiosta
Kirkkopuistossa sijaitseva lava huuteli kutsuvasti, jolloin paikallisen musiikkiyhdistyksen vetäjän Tuula Kuitusen, Sepi Seppälän ja Harri Laakson kesken tuli idea pienestä musiikkitapahtumasta. Kaikki ovat yhtä mieltä ja bändin soittaman tyylin mukaan SunCity Blues Breakers. Monet häät ja hautajaiset on tullut soitetuksi. Kaarinassa, Salossa, Somerolla ja Taalintehtaalla. 8 Blues News 3/2023 RIKU METELINEN S un City on vesipuisto Etelä-Afrikassa, Luoteismaakunnan provinssissa, joka sijaitsee noin 300 kilometriä Johannesburgista pohjoiseen. Hän siirtyi sitten kevyempään muBändi otti ensiaskeleensa vuonna 2008. Toisen session aikana äänitettiin loppuihin kuuteen kappaleeseen pohjat. Nimellä viitataan bändin “kotikaupunkiin” Naantaliin, josta laulaja-kitaristi Harri Laakso ja basisti Pekka Korhonen ovat kotoisin. Koska aiemmin kyseisellä paikalla oli ollut Pyhän Birgitan luostari, niin tapahtuman nimeksi tuli Pyhän Birgitan Blues, paikallisen kirkkoherran hyväksynnällä. Keikkoja bändillä on ollut Naantalissa sekä lähialueilla, mm. Nykykokoonpanoonsa bändi on muotoutunut vuosien saatossa. Levyn tekemiseen bändi ajautui vähän kuin vahingossa. Kitarat sekä harppuosuudet lisättiin myöhemmin bändin treenikämpällä. Lauluraidat ja joitain kitaraosuuksia Laakso äänitti kotonaan. Pekka Korhonen tunnustaa tutustuneensa bluesiin Creamin ja John Mayallin levyjen kautta. Forsströmin pikkuveljen ehdotuksesta bändin nimi päätettiin lyhentää helpommin muistettavaan muotoon. Hän on myös miksannut levyn. Eräänä iltana Forsström kertoi harppuvahvistimen kaupan menneen puihin. Eli tuon teorian mukaan Laakson voidaan sanoa olleen nuori ja lupaava blueskitaristi. Alkukesästä ilmestyneen esikoislevyn ansiosta esiintymistahti on kasvanut. Bluesia aikansa soiteltuaan tuli pienoinen progekausi, kunnes nähtyään Stevie Ray Vaughanin Pori Jazzeilla alkoi kiinnostus bluesin soittamiseen palata. Ilkka Reiman kiinnostus kitaraan lähti isoveljen levykokoelman kautta, mutta suurimman sysäyksen antoi Led Zeppelinin When The Levee Breaks. Laakso kertoo, että levyn julkaisu vinyylinä oli harkinnassa, mutta korkeiden kustannusten takia se hylättiin ja päädyttiin CD-formaattiin. Aika vain ei ollut kypsä, koska tuolloin blues ei ollut in, ja aika harvassa olivat ne, jotka hallitsivat 12-tahtisen soittamisen. Kingiltä aikoinaan kysyttiin nuoria ja lupaavia blueskitaristeja, niin hän luetteli Albert Collinsin ja Luther Allisonin tapaisia nimiä, jotka olivat silloin jo viisikymppisiä ukkoja. Kimmo Lilja istui rumpalinpallille kolmisen vuotta sitten, kun hänen edellinen bändinsä Swamp Dog oli lopettanut toimintansa koronan takia ja SCB etsi vastaavasti uutta rumpalia. ”Harhavuosien” jälkeen veri veti takaisin juurimusiikin pariin. Koska aiemmin laulukielenä oli suomi, niin englannin kieleen siirtyminen ei sujunut ongelmitta. Bo Forsströmin mukaan bändin neljä muuta jäsentä ovat muusikoita, kun taas hän itse on puhdas amatööri. Kun kaksikko vihdoin tapasi toisensa kadulla, Reima tiedusteli Forsströmin halukkuutta liittyä bändiin. Koska bändi oli Naantalista, tuli nimeksi aurinkokaupungin © M er tt uM ar i H uo po ne n Bo Forrström (vas.), Ilkka Reima, Kimmo Lilja, Harri Laakso ja Pekka Korhonen. Jo lukiovuosina 60-luvulla hänen toiveenaan oli perustaa Kokkolaan bluesbändi. Kuultuaan ryhmän demonauhan hän oli sitä mieltä, että nyt oli tullut tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Koska unikeonpäivä oli maanantaina, lava oli sopivasti vapaana sunnuntaina ja se saatiin käyttöön veloituksetta. Tosiasiassa hän ja Reima olivat monesti vaihtaneet kuulumisia erinäisissä soittoruokaloissa ilman, että olisivat jakaneet kiinnostustaan bluesiin. Bändin jäsenten mielestä julkaisumuodolla ei ole väliä, sillä heidän soittamansa rouheasointinen musiikki toimii formaatissa ja toisessa. Naantalissa perinteisesti järjestettävänä unikeonpäivänä on paljon tapahtumia. Paikka todennäköisesti muistetaan parhaiten suuresta konserttipaikasta, apartheidistä ja sen pois kitkemiseksi toteutetuista talouspakotteista. Harri Laakso kertoo aloittaneensa kitaran soittamisen varhain, mutta siirtyneensä bluesin pariin vasta yli 50-vuotiaana. Omien sanojensa mukaan Forsström napattiin bändiin suoraan kadulta. Ensimmäisessä sessiossa turkulaisessa KC Sound Studiossa, Christer Karjalaisen valvovien silmien alla, nauhalle tallentui neljä kappaletta. Bändin muut jäsenet, kitaristi Ilkka Reima sekä harpisti Bo Forsström ovat turkulaisia ja rumpali Kimmo Lilja puolestaan asustaa Turun ja Naantalin välimaastossa eli Raisiossa. Tosiasia on myös se, että CD-levyn kuljettaminen keikkapaikoille on LP:tä helpompaa. SUNCITY BLUES Bluesia aurinkokaupungista Bluesia aurinkokaupungista siikkiin, jopa tanssimusiikin puolelle. Laakso kasasi ympärilleen bändin, jossa soittivat basisti Pekka Korhonen, rumpali Harjula, kitaristi Kari Pursila sekä kosketinsoittaja Kari Ruotsi. Kun koronavuosina ei keikkoja ollut, alkoivat he miettiä biisiaihioita oikein tosissaan. Kun B.B. SunCity Bluesilla ei ole mitään tekemistä tuon vesipuiston, Nicole Smoke Lawrencen samannimisen kappaleen tai Artists United Against Apartheidin albumin kanssa. Keikoilla yleisö alkoi kysellä levyä ja keikkojen saamista helpottaa se, jos on jotain kättä pidempää. Levynjulkaisukeikkoja täytyi soittaa peräti kaksi, toinen Turussa ja toinen Naantalissa, koska kaupungit ovat ”niin kaukana” toisistaan, etteivät turkulaiset lähde Naantaliin tai päinvastoin. Hetken mietittyään Reima laski 1+1, että kyseessä olisi harpisti ja SCB sopivasti harpistia vailla. Rautalankaa rakasti moni, mutta se ei kuulemma Forsströmiä kiinnostunut
Toinen suosikkikappaleeni, levyn ehkä bluespitoisin raita Long And Winding Road on varmasti saanut hieman vaikutteita Albert Kingin As The Years Go Passing By -sävellyksestä, mutta kopioinnista heitä on turha syyttää. Musiikillisesti ollaan ehkä enemmän brittibluesin kuin amerikkalaisen bluesin maisemissa. SUNCITY BLUES SUNCITY BLUES Blues On My Mind (SCBCD2023) Naantalin aurinkoisten esikoinen sisältää kymmenen omaa sävellystä, joista päävastuussa on laulajakitaristi Harri Laakso, bändin muiden jäsenten suosiollisella avustuksella. Vaikka studiossa tallennettujen kappaleiden tekninen taso on parempi, eivät treenikämpällä äänitetyt kappaleet ole suinkaan huonompia. Wiley Cousins Jo’ Buddy’s New Orleans R&B Ensemble feat. Mutta tuleeko mahdollinen kakkosalbumi vinyylinä, siihen kukaan bändin jäsenistä ei osaa vastata, sen aika näyttää. Tutunkuuloisesta bluesteemasta jykevöitetty My Train Has Gone on täynnä asennetta. Jos heidän tarkoituksenaan oli tehdä vain käyntikortti keikkojen saamisen vauhdittamiseksi, niin kyllä lopputulos on täysipainoinen albumi ja aika hyvä debyyttialbumiksi. Vanhemmasta väestä tuskin kukaan haluaa tai edes jaksaa tihruta pientä tekstiä, joihin monesti CD-levyn kansissa sorrutaan. Uusia kappaleita kuitenkin on jo työn alla. Kokonaisuutena ensiluokkaista, tunnelmaa nostattavaa, klubija pubikansaa janottavaa musiikkia. Oleellinen siis välittyy. Hidas One For My Friend murrettuine lauluineen on varsinainen tunnelataus. Pieni kotikutoisuus on tällä kertaa hyvästä. Wiley Cousins Sky Dee & The Demons Sky Dee & The Demons + DJ Lord Fatty + DJ Lord Fatty Tuotanto: Finnish Blues Society ry Tuotanto: Finnish Blues Society ry Lisätietoja ja varausohjeet: www.vikingline.fi/roots Lisätietoja ja varausohjeet: www.vikingline.fi/roots. Riku Metelinen Hyppää paattiin – New Orleansin ja Jamaikan rytmiaalloille! Hyppää paattiin – New Orleansin ja Jamaikan rytmiaalloille! ROOTS-RISTEILY, VIKING LINE M/S GABRIELLA ROOTS-RISTEILY, VIKING LINE M/S GABRIELLA Helsinki–Tukholma–Helsinki 8.–10.9.2023 Helsinki–Tukholma–Helsinki 8.–10.9.2023 Helsinki–Tukholma perjantaina 8.9.2023: Helsinki–Tukholma perjantaina 8.9.2023: Niko Ahvonen & Copasetic Brothers Niko Ahvonen & Copasetic Brothers The Blaster Master The Blaster Master Jo’ Buddy’s New Orleans R&B Ensemble feat. Blues News 3/2023 9 siitä, että ison levyn kansitaide on aina puoleensavetävämpi kuin pikkulevyn. Wiley Cousins Jo’ Buddy’s New Orleans R&B Ensemble feat. Kun mietitään kannen kuvia, kansitekstissä käytettyä fonttia ja sen kokoa, niin Laakson mielestä 12” kansi antaa paljon suuremmat mahdollisuudet 12 cm kanteen verrattuna. Tiukan shufflekompin siivittämä Born In New Orleans sisältää maukkaita soolopoikasia. Kappaleen riffin kuullessani meinasin pariinkin kertaan tarttua puhelimeen, sillä edellisen luurini, Marshall Londonin, soittoäänenä oli Blues 43, joka liippaa hyvin läheltä My Train Has Gonea sekä Jartse Tuomisen Texas Rootsia, joiden isoäiti on tietenkin Creamin näkemys Blind Joe Reynoldsin sävellyksestä Outside Woman Blues. Wiley Cousins Sky Dee & The Demons Sky Dee & The Demons Treasure Islanders Treasure Islanders + DJ Lord Fatty + DJ Lord Fatty Tukholma–Helsinki lauantaina 9.9.2023: Tukholma–Helsinki lauantaina 9.9.2023: The Beat From Palookaville (SWE) The Beat From Palookaville (SWE) Niko Ahvonen & Copasetic Brothers Niko Ahvonen & Copasetic Brothers The Blaster Master The Blaster Master Jo’ Buddy’s New Orleans R&B Ensemble feat. Kitarat on miksattu mukavan selkeiksi ja harppu on kiitettävän tuhti. Riffit tempaavat mukaansa, kappaleissa ei ole mitään turhaa
10 Blues News 3/2023 KARI KEMPAS B ob Koesterin (1932–2021) St. Myös The Rolling Stones käytti sitä äänittäessään Chessillä. – Olen opettanut studiotekniikkaa 17 vuoden ajan. Jimmy Johnsonin viimeiseksi jääneen CD:n. Uusien vetäjien johdolla toiminta lähti mukavasti käyntiin, mutta Covid-19-pandemia luonnollisesti hidasti toimintaa muutaman vuoden ajan. Myös tätä 8-raitaista on käytetty siellä ja näet sen tuossa Muddy Watersin kuvassa. Teemme esimerkiksi paljon audio-fi -tallenESITTELYKIERROKSELLA ESITTELYKIERROKSELLA DELMARKIN STUDIOSSA DELMARKIN STUDIOSSA – Julia A. Meitä kiinnostaa musiikin äänityshistoria, mutta ei museoituna vaan elävänä siten, että laitteita käytetään. Paul Serranon ja Bob Koesterin toiveena varmaan oli, että Chessin perinteet säilyvät ja me olemme ottaneet viestikapulan kantaaksemme. Miller ja Elbio Barilari tekivät tarjouksen yhtiön ostosta ja perinteen jatkamisesta Delmark-merkin ja -studion ylläpitämiseksi. – Ihmiset ovat huomanneet, että studiomme on käytettävissä ja laitteet ovat kunnossa. Hänellä oli hieman erilainen näkemys studion toiminnasta kuin mitä minun toteuttamani visio on. Chicagossa kesäkuussa 2022 Riverside-studiolla tehdyssä haastattelussa Julia kertoo nykyisestä toiminnastaan ja levybisneksen haasteista. Chicago Blues Festivalin soul-tribuutin kaverit käyttivät sitä ja he pitivät siitä, joten se läpäisi testin, mikä merkitsi minulle paljon. Rumpusetti on esillä, koska tarvitsemme sitä harjoituksissa. – Studio toimii sekä äänitysettä harjoittelupaikkana. Hän myös uudelleenjulkaisi ostamiensa levy-yhtiöiden arkistoista muun muassa rhythm’n’bluesia, doo wopia ja swingiä. Hän oli mistaja Paul Serranon ystävän. Meillä on rumpuhuone, mutta harjoituksissa pystymme kommunikoimaan paremmin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Minua kiinnostaa erityisesti äänittäminen ja olen siinä hyvä. Lisäksi pääsin mukaan Julian opastamalle kierrokselle studion tiloihin. Louisissa perustama levy-yhtiö täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Lisäksi meillä on vanhoja laitteita Fire Recordsilta ja muilta merkeiltä. LEVY-YHTIÖN NYKYKUULUMISET LEVY-YHTIÖN NYKYKUULUMISET Vuokraatteko studiota myös muille artisteille. Osa niistä ei ole ollut käytössä sitten vuoden 1983 ja me olemme ottaneet ne säännölliseen käyttöön. Meillä on pari todella upeaa vanhaa vahvistinta, mm. Vibrolux, joka on laulajalauluntekijä John McDonaldin suosikki. Studion ja kontrollihuoneen mallin olemme ottaneet Chessiltä. – Kyllä, vuoteen 2020 asti. Uusia levytyksiä tehdään säännöllisesti ja myös uudelleenjulkaisut mittavasta arkistosta ovat harkinnassa. Nyt kun harjoitukset bluesfestivaalia varten ovat päättyneet, viemme rummut takaisin paikoilleen rumpuhuoneeseen ja jatkamme studion kunnostamista kesän aikana. Ennen pandemiaa vuokrasimme studiota enemmän ja pyrimme nyt palaamaan samalle tasolle. Kun aloititte, studiopäällikkö Steve Wagner työskenteli vielä kanssanne. – Olemme rakentaneet osan vintage-laitteista uudelleen. – Totta kai, moni laitteista vaatii säännöllistä kunnossapitoa ja huoltoa. Levynkeräilijänä aloittanut Koester tuotti lukemattomia klassikkojulkaisuja sekä dokumentoi vireää bluesja jazzkenttää Chicagossa. Miller. Yhdysvaltojen pitkäikäisimpänä riippumattomana bluesja jazz-merkkinä toiminut Delmark on nähnyt vuosien varrella niin hyviä kuin huonompiakin aikoja. On upeaa, että meillä on mahdollisuus käyttää sekä modernia digitaalista teknikkaa että analogista nauhaäänitystä. 70-vuotiasta levy-yhtiötä on myös päivitetty nykypäivän myynnin ja markkinoinnin haasteisiin. Kaikki laitteemme ovat ammattilaistasoa ja paikka on ainutlaatuinen. Miller: Suurin osa studiossa olevista vintage-laitteista on ostettu Chess Recordsin studiolta. Muusikot, jotka haluavat tehdä analogisia äänityksiä, ovat aina tervetulleita käyttämään niitä. Vuonna 2018 Julia A. Julialla ja artikkelin lopussa myös ääneen pääsevällä Elbiolla on pitkä ura takanaan niin muusikkoina kuin opettajinakin sekä radion että median parissa. – Tämä on Tweed-vahvistin, jonka rakensin. Vanhojen vintage-laitteiden ylläpito vaatii todella paljon jatkuvaa huoltoa. Olen tehnyt jotain äänityksiä bluesfestivaalille, mutta emme ole aktiivisesti markkinoineet studiota, koska oma aikani on rajallinen ja olemme vasta saamassa toiminnan käyntiin. Crown 700 -kelanauhuri oli tuottaja Charles Stepneyn, äänitysinsinööri Malcolm Chisholmin ja äänittäjä-studionoDELMARK RECORDS 70 VUOTTA © D el m ar k Re co rd s Elbio Barilari ja Julia A. nuksia sekä yksi yhteen -reel to reel -äänityksiä mastereilta. Olen äänittänyt neljä kappaletta Jose Ramirezin CD:lle ja masteroinut sen. Tämä on tyypillinen perusstudio, jossa olemme muiden levyjen ohella tehneet mm. Teen paljon masterointeja levymerkille – ilmeisen onnistuneesti – eivätkä ihmiset aina edes tiedä, että olen masteroinnin takana
Tällä paikalla on siis jo vuosien historia. Se on minulle hyvin tärkeää. Soundi on luonnollinen. – Liiketoimintamme sisältää myös paljon postija muita toimituksia. Tavoitteemme on pitää uudemmat tuotteet ja nopeuttaa varaston kiertoa. Siinä on myös mukana kortti musiikin lataamista varten. Meillä on noin 190 000 tuotetta varastoinventaariossamme, ja pyrimme puolittamaan määrän tai vähentämään sen vähintään kolmannekseen. Se on myös erään hänen klassikko-LP:nsä kannessa. Vastaamme asiakkaiden online-tilauksiin ja teemme tukkumyyntiä. Se vie eri vaiheineen aikaa, eikä kaikki aina suju suunnitellusti. Vinyylin soittaminen on hienoa ja nautittavaa, mutta niiden tekeminen on aikaa vievää ja turhauttavaa. 560 m2) kokoinen varasto, jossa studio on huone huoneessa -tyyppinen. Myös muut ääniteknikot ovat tervetulleita tänne. Hoidamme jakelua myös digitaalisesti. Bob Koester käytti paljon Sound-studiota, mutta myös muita paikkoja eri puolilla kaupunkia. Meillä on täällä liikaa tavaraa ja yritämme saada siirrettyä siitä osan artisteille. Pandemian aikaan tilauksia tuli paljon, ja teimme töitä läpi koko sen jakson. Studion filosofia muuttui myös meidän tulomme ja Steven eläköitymisen myötä. Organisaatio oli erilainen, ja sillä oli eri painopiste. – Totta, mutta esimerkiksi Junior Wellsin sessiot äänitettiin aikaisemmin ja muissa studioissa, joten kaikkea levy-yhtiön historiaa ei täältä löydy. – Varasto on levyyhtiön ja studio on oma bisneshaaransa. Odotamme parhaillaan Dave Specterin tupla-albumia, joka menee painoon tänään. Digitaalinen äänittäminen on kätevää ja käytännöllistä, mutta se ei ole suosikkimenetelmäni. – Yksi työn alla olevista projekteistani on Big Joe Williamsin vanha kitara, yhdeksänkielinen blueskitara. Artisteille olisi helpompaa, jos he voisivat noutaa tuotteita Euroopan jakelijoidemme toimipisteistä esimerkiksi Alankomaista, Belgiasta tai Italiasta, joihin me olisimme lähettäneet isompia eriä. Toivoisimme, että se hoituisi vaivattomammin. Nuoremmat sukupolvet näyttävät nyt löytäneen musiikin lataamisen ohessa vinyylilevyt. Meillä on ostajia ja jakelijoita myös Euroopassa, mutta lähetykset sinne ovat todella työläitä tullien ja muun byrokratian vuoksi. Vinyylin valmistus on taiteen tekemistä ainutlaatuisuudessaan ja fyysisyydessään, eikä aina niin täydellistä. Tukkumyyntiä ei aiemmin ollut eroteltu omaksi liiketoiminnan alueekseen. Myös C-kasetit ovat tulossa takaisin ja myymme myös niitä. – Myymme edelleen paljon CD-levyjä, mutta painopistealueemme on nyt itse asiassa vinyyleissä ja latauksissa. CD-levyt myyvät edelleen, koska ihmiset eivät jaksa aina käännellä levyä levylautasella. Miller ja Elbio Barilari. Blues News 3/2023 11 lähinnä kiinnostunut äänittämään nauhalle. Miten se on vaikuttanut toimintaanne. Alkuperäinen kitara ja © D an Ka ps be rg er © Ka ri Ke m pa s © Ka ri Ke m pa s Bob Koester, Julia A. Tämä Riverside-studio rakennettiin vuonna 1991, ja se on 6 000 neliöjalan (n. – Vinyylilevyt ovat mahtavia, rakastan niitä ja levysoittimia. Tämä studioratkaisu toimii akustisesti ja erityisesti bluesissa sekä live-äänityksissä. Haluaisin joskus äänittää myös 8-raitaisella nauhurilla. Matkalaukkuun mahtuu vain rajallinen määrä CD-levyjä. Siinä on sekä positiivisia että negatiivisia puolia
– Meillä on siis kiireitä ja kiireen keskellä on myös bluesfestivaalit. Ennemmin tai myöhemmin meillä on Delmark-katalogi. Jotkut kaupunginosat ovat olleet kovilla ja pienten yritysten ja niiden kasvun tukeminen on todella tärkeää. – Holveissa on tosiaan paljon materiaalia uudelleenjulkaistavaksi. Yritämme yhdenmukaistaa CD-katalogiamme. – Tämä on nyt neljäs vuosi, kun pyöritämme Delmarkia ja ottaen huomioon, että siitä kaksi vuotta oli käytännössä pandemia-aikaa, meillä on ollut paljon uudelleenjärjesteltävää. Lehti © D el m ar k Re co rd s Delmark-historiaa: yllä vasemmalla Bob Koester 1960-luvulla, oikealla David ”Honeyboy” Edwards Jazz Record Mart -liikkeen edustalla 1972 Miller ja Barilari yhdessä bluesveteraani Bob Strogerin (vas.) kanssa © Ci ty of Ch ic ag o D CA SE. Idea on loistava ja toivottavasti se kasvaa vielä jatkossa. On muitakin yhdeksänkielisiä, mutta tämä on se kuuluisa. Minä matkustin usein Greyhound-bussien kyydissä college-aikoinani, joten meillä oli paikasta yhteisiä muistoja. Tulossa on myös jazzia – hard bop -levytys – ja sitten Mud Morganfieldin – teimme juuri sopimuksen hänen kanssaan. Oletteko ajatelleet julkaista materiaalia myös uudelleen. Musiikki ja ruoka kulkevat luontevasti käsi kädessä. Meillä on myös muita myyntiartikkeleita: T-paitoja ja ihmiset ovat kyselleet myös huppareita ja tarroja. Olen ollut mukana myynnissä ja tällä kertaa myös Women of The Blues -revuen järjestelyissä. Hän lisäsi kitaraan kieliä saadakseen sen omille viritykselleen sopivaksi ja kehittääkseen soittotekniikkaansa. Tavoitteemme on pitää Delmark elossa. 12 Blues News 3/2023 kotelo. Lisäämme valokuvia, muutamme kansia, lisäämme tekstiä ja ylimääräisiä kappaleita, mutta emme välttämättä remasteroi. Austinissa oli mukava tapahtuma ja hyvää ruokaa lauantaina ja samoin Bronzevillessä sunnuntaina. ”Hoo Doo Man”, kultalevyprojekti, juhlavuosi. Meillä on toinen yhdeksänkielinen kitara käytettäväksi äänityksissä. Meillä on myös klassista musiikkia: kitaristeja, jousikvartetteja – sekä eri tyylilajien jazzia: sekstettejä sekä erittäin hyvin soitettua, teknistä traditionaalista hard bop -jazzia. Haluamme työskennellä aktiivisten ja keikkailevien artistien kanssa. Olemme kuitenkin keskittyneet uuden materiaalin julkaisuun. Odotamme sitä kaikkea kovasti. Demetria Taylorin CD on tulossa, ensin digitaalisena julkaisuna ja sitten myöhemmin fyysisenä. – Lisäksi minulla on pari muuta projektia: Dave Specterin kahden CD:n kokoelma ja Dave Weldin uusi CD. – On tärkeää elävöittää eri kaupunginosia, tuoda blues ja jazz lähemmäs asukkaita. Äänite tulee olemaan kokoelma vanhoja ennen julkaistuja ja julkaisemattomia kappaleita uudelleen masteroituina sekä täysin uusia kappaleita. Kitara ei ole enää soittokelpoinen, mutta me päätimme pitää sen sellaisena kuin se on yrittämättä korjata sitä. Se tukee paikallisia pienyrityksiä ja yhteisöjä West ja South Sidessa. Ensi kerralla tarvitsen henkilökuntaa avuksi järjestelyihin. – Meillä on myös Labor Day -festivaali, kaksipäiväinen Rockwell Street Stroll, täällä omassa naapurustossa syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Vuosi 2023 on Delmarkin 70-vuotisjuhlavuosi ja olemme jo suunnittelemassa sitä: työn alla on Big Joe Williams -projekti ja uusia julkaisuja vuodelle 2023. – Se oli Bobin toimittajataustan tulosta. Samaan aikaan järjestettiin Taste of Chicago -festivaali, jota Chicagon kaupunki myös tukee, ja esimerkiksi West Sidessa kaikkia ruokakojuja pyörittivät paikalliset pitopalvelut ja ravintolat. Myös Maxwell Streetin alue on kadonnut. Eri esiintymispaikkoja on tänä vuonna enemmän, West Sidessa ja South Sidessa myös, joten juoksemista on ollut paljon. Kaupungin tulisi huomioida kaikki kaupunginosat, ja shuttlebussi tapahtumiin eri puolilta kaupunkia olisi jatkossa ratkaisevan tärkeä. Kappale on raskas tunnelmaltaan, myös sanoitukseltaan. Olen festivaalin komiteassa ja tänä vuonna 2022 töitä on ollut suunnittelussa enemmän. Se vie aikaa. Monet matkailijat tutustuisivat varmasti mielellään eri kaupunginosiin ja niiden tapahtumiin, mutta he eivät tiedä, kuinka niihin pääsee. Toteutimme sen ensimmäisen kerran vuonna 2021. Entä Rhythm & Jazz News -lehti. Meillä on Otis Rushin ja mahdollisesti joitain Junior Wellsin eri ottoja kappaleista ja jotain julkaisematontakin voi löytyä. Etsimme myös katalogiimme nousevia nuorempia artisteja ja pyrimme saamaan julkaisuja saataville digitaalisina versioina, sekä varmistamaan, että myös CD tai enemmän aikaa vievä LP on saatavilla. Kappaleessa Mary Lee hän kertoo Harrison Streetin asemasta, jota ei enää ole. Viime aikoina olemme julkaisseet verkkosivuillamme uutisia, kun saimme ihmisiltä pyyntöjä tehdä jotain samankaltaista uutiskirjettä. Hän on mahtava tarinankertoja Chicagon West Sidesta
Blues News 3/2023 13 on hyvä ajatus, mutta en tiedä, kuinka se käytännössä olisi tällä hetkellä mahdollista. Aiemmin monilla radio-ohjelmien vetäjillä oli vain joitain CD-levyjä, jotka he olivat saaneet Bobilta. Olemme mukana levybisneksen muutoksessa, mutta teemme omaa juttuamme, mistä nautimme ja toivomme ihmistenkin nauttivan. – Olin pitkään opettaja, ja vedin kursseja yhdessä Chicagon yksityisistä taideoppilaitoksista. Tein ja teen musiikkia, josta ihmiset voivat nauttia. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, miten Delmarkin tilanne on muuttunut radiosoiton ansiosta. Entä DVD-julkaisut. Lisäksi siinä käsiteltiin tekijänoikeuksia ja musiikin tallennemuotojen kehitystä. On tärkeää, että levyjä kuullaan. Tunsin myös Jazz Record Martin, jossa olin käynyt jo lapsena. Mukana on radioasemia kaikkialta maailmassa ja se on ollut iso muutos. Olemme vihdoin ohittaneet pandemian ja toivon, että pääsemme äänittämään uutta. – Minulta kysytään sitä usein, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska olemme levy-yhtiö. Tutkimustyö oli taustalla mielessäni ja toteutin sitä omassa elämässäni. Nyt heillä ja myös monilla chicagolaisilla nuorilla on pääsy koko Delmarkin katalogiin. Markkinat vetävät tällä hetkellä aika hyvin ja minun mielestäni musiikkibisneksellä menee tällä hetkellä hyvin. Erityisesti äänityssuunnitelmissa on tapahtunut muutoksia viimeisen reilun vuoden aikana ja samalla olemme panostaneet digitaalisuuteen. Jazz Record Mart oli jo silloin erillinen firmansa. He eivät halunneet myydä ostajalle, joka pilkkoisi yrityksen. Se on toipunut pandemiasta ja sen eri formaatit menestyvät. Se kurssi opetti jotain myös musiikkibisneksestä ja siitä, miten se sai alkunsa ja kehittyi – ja miten se on vaikuttanut artisteihin. Se on ollut kaikin tavoin laajempaa. Indie-musiikki menestyy toden teolla ja sillä on merkittävä rooli levyteollisuudessa. Delmark oli perheyritys, joten heitä taas kiinnosti ajatus siitä, että joku jatkaisi yritystä ja pitäisi toiminnan koossa. Se on syndikoitu eli sitä levittävät sadat radioasemat eri puolilla maailmaa. Se syntyi rakkaudestani historiaan ja musiikkiin, jotka olivat jo olemassa ennen kuin aloin opettaa. Dave Weldin levy menestyy sekin hyvin. Autoin opiskelijoita. Elbio, mitä sinä olet pitänyt työskentelystä Delmark Recordsilla. Julkaisimme esimerkiksi Big Walter Hortonin CD:n radioasemia varten ja nyt Hortonia soitetaan tuhansissa radio-ohjelmisssa. Joka viikko tuntuu tuovan uusia mahdollisuuksia, uusia radioasemia, jotka soittavat sekä Delmarkin vanhaa katalogia että uusia äänitteitä, jotka ovat tärkeitä nuoremmille sukupolville. Tärkeä missiomme on myös pitää historia elävänä, saattaa historiallinen materiaali taas saataville. Olin jo pitkään halunnut oman levymerkin – jo ennen kuin tapasin Elbion. Kuinka sait ajatuksen levy-yhtiön pyörittämisestä. Delmark on nyt paremmassa kunnossa kuin edeltävinä kymmenenä vuotena. Se oli aika kaukaa haettu ehdotus, mutta Delmarkilla kiinnostuttiin siitä. Yksi niistä käsitteli levytetyn musiikin historiaa. – Elbio Barilari: Asiat ovat muuttuneet näiden neljän vuoden kuluessa, kun olemme sitä pyörittäneet. Perustin myös pienyrityksiä oman musiikintekoni tueksi ja saadakseni musiikkiani jaeltua maailmalle. Tällä viikolla teimme sopimuksen Mud Morganfieldin kanssa. Viime vuonna emme julkaisseet yhtään uutta albumia, koska pandemian vuoksi äänittäminen ei ollut mahdollista, mutta tänä vuonna julkaisemme Bob Strogerin CD:n ja Dave Specterin tupla-CD:n. On levy-yhtiöitä, jotka vain ylläpitävät vanhaa katalogia – ja levyyhtiöitä, jotka julkaisevat uutta tukeakseen keikkailevia artisteja. © Ka ri Ke m pa s © Ka ri Ke m pa s. Julkaisimme aikaisemmin hänen singlensä ja tulevaisuudessa myös CD:nsä. Oma jazziin suuntautunut bändini julkaisi kaksi levyä digitaaliseen jakeluun vuonna 2012 ja niitä ladattiin 75 000 kertaa – ja se oli paljon oudolle avantgarde jazz -yhtyeelle. Delmark on molempia ja toivomme, että se kasvaa kummallakin alueella. – Meillä on tosiaan paljon DVD-levyjä, mutta emme ole palaamassa niiden julkaisuun ainakaan vielä. Toivon myös, että saamme kansainvälisen jakelun toimimaan tehokkaammin, koska olemme kehittäneet verkostoamme, erityisesti radion puolella. Elbiolla puolestaan on radioasema, joten hän tavoittaa ihmisiä kaikkialta maailmassa. – Kysyimme Bob Koesterilta, halusiko hän julkaista levymme, koska ajattelimme sen sopivan Delmarkille. Ehkä 70-vuotisjuhlan kunniaksi teemme jotain, jonkinlaisen käsinkosketeltavan julkaisun jaettavaksi. Elbiolla on nyt radioshow joka viikko. Minua kiinnosti asian tekninen näkökulma. – Mutta en ole ennustaja, en tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Erityisesti minua kuitenkin kiehtoi studio. Mikä on tilanne levybisneksessä tällä hetkellä. Tajusin kuitenkin, että Delmarkilla on katalogi ja studio, ja kun tilanne oli se mikä oli, päädyimme kysymään Bobilta, myisikö hän levymerkin meille
Kaikesta huolimatta, eli ehkä juuri siksi, The Jokers aktivoitui 2020 uudelleen ja soittaa yhä konepesun kestävää musiikkiaan aina tarpeen mukaan. – TL: Kerran turkulaisessa Liisankadun Pub Pietrossa oli kova meininki. – RT: 80-luvun puolivälissä mulla oli sellainen bändi kuin Muleskinners, josta oli tullut tunnit THE JOKERS 35 vuotta rock’n’rollia 35 vuotta rock’n’rollia Continental Kids -jenkkiautokerhon bileissä. Olemme sekoittaneet rock’n’rolliin kantria, rockabillyä ja muuta. – TL: Bändin linja on aina ollut hieman bluesimpaan päin olevaa rock’n’rollia ja osalta ehkä itseni vuoksi, koska olen aina kovasti tykännyt bluesista ja rhythm’n’bluesista. Näiden kaikkien vuosikymmenten jälkeen on kuitenkin ehdottomasti hienointa, että meidän miehitys on taas kasassa, kaikki ovat kovassa soittokunnossa ja saadaan yhä tehdä musiikkia yhdessä hyvinä ystävinä. Sinkku Make Money Not Love / Stop It Baby äänitettiin Paraitäyteen. Me soiteltiin kimpassa kahdestaan Elviksen Sun-ajan juttuja, Sid King & Five Strings -biisejä jne. – Rami Tapper: Soittaminen taas maistuu. Tämä keikka jäi rumpali Jari Santamäen ainoaksi, minkä jälkeen pyydettiin Muleskinnersien rumpali Pasi Vepsä mukaan. – RT: Silloin nuorempana menimme perjantaisin pussikaljojen kanssa treenikämpälle. Americana voisi kuvata meidän musiikillista tyyliä nykyään, mutta silloin ei ollut sellaista vielä keksitty. – RT: Meidän esikoinen ”Hard Life” äänitettiin Turussa Auran Panimolla, jossa operoi silloin Riverside Studio. Nelikon entisten ja nykyisten bändien listalta löytyy myös Blues Newsin sivuilta tuttuja nimiä, kuten Nervous Breakdown, Flatbroke Trio, Moonshiner, Hillbilly Combo, Shoebox Revue, Muleskinners, Flatmates, Port Arthur Bluegrass Band, Ghost Train, Rave On, South West Skiffle Boys, Van Go ja Nite Time Jumpers. Kun uutta musiikkia on suunnitteilla, oli aika astuttaa nelikko haastattelupöydän ääreen.. Jari ”Äijä” Santamäki tuli rumpaliksi ja nimeksi virittyi The Jokers. Nykyään riittää, kun treenaamme kerran kuukaudessa sunnuntaina, juodaan kahvia, keskustellaan mitä sairauksia kullakin on, miten lapset voivat jne. 150 keikkaa yhteensä. – TL: Olisiko ollut keväällä 1987, kun tapasin Hyvärisen Kallen. – RT: Vuorokausi oli aikaa ja keikaksi laskettiin, kun oli vähintään viisi henkilöä yleisöä ja kolme biisiä piti soittaa. – RT: Mulla oli mielessä Ari Sjöblom ja pyydettiin hänet paikkaamaan basistin tonttia. Meidän lisäksemme keikalla oli mm. 14 Blues News 3/2023 35 VUOTTA 35 VUOTTA – Timo Luostarinen: Nuori bändihän me olemme. – AS: Myös Francinen ja Whistle Baitin ensimmäiset julkaisut ilmestyivät My Wayn kautta. Taidettiin tehdä liki kymmenen keikkaa. Hypättiin jopa bussiin soittamaan. Rami tuli kehiin ja heti kappaleet alkoivat kulkea eri lailla ja biisilistakin suureni saman tien. LEVYT LEVYT – RT: Meillä oli jo valmiiksi ”linjat auki” Marko ”Hakki” Hakalan suuntaan. Äänittäjänä toimi paljon myöhemmin mainetta äänimiehenä niittänyt Jorma ”Tipi” Tikka ja tuottajana meidän mukana keikoillakin kulkenut Kari ”Vanikka” Vainikainen. – AS: Kumikameli voitti meidät, he tekivät vielä enemmän keikkoja. Sekalaista seurakuntaa, mutta kaikki pidimme Turku-lippua yllä. Me laitettiin parastamme, vaikka oltiin soiteltu yhdessä vasta muutama kuukausi. – RT: Timolla oli Kuopion ajoilta taustaa bluesja rhythm’n’bluesmusisoinneista, itse olin diggaillut jo pitkään ns. Legendaarisin keikka oli Tavastialla nimellä ”Turku, Persreiän Kosto”. – TL: Sessio oli ikimuistoinen! Pääsin ensimmäistä kertaa studioon soittamaan! Levytimme 4 kappaletta, joista puolet oli omia sävellyksiä. Utsuri Horror Show. – Ari Sjöblom: Aika selkärangassa ne biisit ovat. perusrockabillyn ja 50’sjuttujen lisäksi esim. Biisit loppui auttamatta kesken, kun jengi ei antanut meidän lopettaa lainkaan. Ramilta tuli aina hyviä biisiehdotelmia, joita soitetaan edelleenkin, mm. Levy ilmestyi alkuvuodesta 1989. DBTL-festareilla olimme varmaan joka vuosi 1988–91, Hakin bileissä paljon, Turun alueen eri klubit, mm. Muleskinnersin ainoaksi jäänyt 7” EP oli hänen edellisen levyyhtiönsä Raunchy Recordsin ensimmäinen julkaisu, joten oli luonnollista jatkaa yhteistyötä. KUINKA MUSIIKILLINEN LINJA SYNTYI. Tavastiallakin kävimme pari kertaa, Ruisrock 1989, Nummirock 1991, Hemsby 1991, olihan noita. Silloin 1980-90-lukujen taitteessa ei monikaan rock’n’rolltai rockabillybändi soitellut näitä hienoja Blasters-kappaleita saati Dave Edmundsia. Hupilupi, Ky-klubi, TVO, Kåren... Jimmie & Johnnielta I Can’t Find The Doorknob, My Little Baby jne. – Pasi Vepsä: Nyt se vasta maistuukin. – TL: Mulla oli pieni patterivahvistin mukana. – TL: Yksi DBTL on jäänyt mieleen, kun osallistuimme ”eniten keikkoja yhdessä päivässä” -kisaan. Kalle ehdotti hyvää laulajaa, Rami Tapperia, aluillaan olevaan orkesteriimme. Olimme ensimmäisiä My Way Recordsille levyttäneitä bändejä. Fabulous Thunderbirdsin, Dave Edmundsin ja Blastersin kaltaisia juttuja. Rami on myös aina ollut erittäin yritteliäs tekemään omia biisejä. – RT: Me tehtiin silloin aktiiviaikoina arviolta n. – RT: He tykkäsivät meidän rouheammasta tyylistä. Eka keikkamme oli marraskuussa 1987 RIKU METELINEN T urkulainen rock’n’roll-combo The Jokers toimi aktiivisimmillaan Mauno Koiviston toisella presidenttikaudella, jolloin heiltä ilmestyi täyspitkän albumin lisäksi pari minialbumia ja yksi seiskatuumainen. Carl Perkinsiä, Elvistä, Eddie Cochrania jne. Vanha tuttumme samoilta keikoilta, Whistle Bait, soitti jotain ja myöskin Melrose. – RT: Siihen aikaan Turussa oli hyvä meininki yli genrerajojen, jopa Tinatuopissa, joka oli lähinnä punkpiirien mesta. Rock’n’roll päivittyi moneen muuhun tyylisuuntaan, niin yleismaailmallisesti kuin bändin jäsentenkin osalta. MITEN KAIKKI ALKOI. Niistä se linja varmaan muodostui. Ihan koko aikaa emme ole soittaneet yhdessä, olimme välillä tauolla huilaamassa. Vaihtui vuosikymmen ja vuosi, kuteisiin tuli hillitty kuosi, kuten Hector aikoinaan lauloi. Olimme niin kapinallisia ja melkein joka viikko treenattiin. Eihän tuo luku paljon ole, mutta siihen aikaan pienen genren esiintyjältä mielestämme ihan hyvin. – AS: Meillä oli hyvä suksee harrasteautopiireissä ja prätkäpiireissä. Jotenkin tuntui, että kaivattiin jotain vähän muuta. – AS: Me ollaan tunnettu Ramin kanssa jo yläasteajoista lähtien. – TL: Kalle lähti jossain vaiheessa armeijaan ja bändiin kaivattiin tuuraajaa. Kun vedimme ensimmäiset treenit melkein 30 vuoden jälkeen, niin tuntui, ettei taukoa olisi edes ollut. Alussa soiteltiin mitä osattiin ja muistettiin... Littoisten Cruising-tapahtumassa elokuussa 1987 törmäsin sitten Timoon ja Kalleen. MITEN KAIKKI ALKOI. Kokoonpano on edelleen se sama kuin aiemminkin: laulaja-kitaristi Rami Tapper, kitaristi Timo Luostarinen, rumpali Pasi Vepsä sekä pystybasisti Ari Sjöblom. KUINKA MUSIIKILLINEN LINJA SYNTYI
Hauskana anekdoottina levyn selkämyksessä lukee ”Made In Germany”, mutta se on vain painon kämmi. – RT: Huhtikuussa meillä on yksi keikka ja sitten elokuussa toinen. Ehkä tehdään tupla, toiselle levylle uutta matskua ja toiselle ”Lost Tapes”. Madhouse Studio kuulostaa hienolta, mutta oli itse asiassa sekavanoloinen paikka, muutama romuauto ja puoliksi kaatunut autotalli pienen Bed & Breakfast -talon takapihalla. – TL: Se oli tehokasta studiotyöskentelyä, melkein yötäpäivää. Kuskina olleen Vanikan hermot meni väärinpäin olevassa liikenteessä aika pikaisesti... – RT: Yhteistyö Pete Gagen kanssa jatkui ”Let My Baby Be” -kiekon tiimoilta. Mä olen oikein innoissani siitä tulevasta keikasta Korppoon Buffalossa muinaistulien yönä. Turussa on onneksi monia hyviä studioita, joten ei tarvitse välttämättä lähteä mihinkään. Blues News 3/2023 15 silla. – TL: Äänityksien jälkeen jäätiin vielä lomailemaan vähäksi aikaa Lontooseen. Välillä huilattiin vaan studion toisen huoneen lattialla ja odoteltiin omia äänitysvuoroja. Se raakakasettikopio on paljon parempi. Kun laivasta lähdettiin Chevy Vanilla kohti Hemsbyn keikkapaikkaa, niin ensimmäisen liikenneympyrän jälkeen oli kuskin vaihto. Sisällä studiossa oli kuitenkin kaikki tarvittava. Kaikki muu siinä välissä on vielä arvoitus. – RT: Saimme kaupungilta ”sponssirahaa”. Minä olin tutustunut Peteen Restlessin keikoilla, joihin toimitin yleensä PA-kamat. UUSI TULEMINEN UUSI TULEMINEN – RT: Muistelenko ihan oikein, että meidän uudelleen tuleminen lähti Puutorin Matchboxkeikasta 2019. Ruotsin halki Göteborgiin ja sieltä sitten laivalla Englantiin. Me ajettiin – RT: Se oli sellainen psychobilly-festari, jonne Pete meidät buukkasi. Olimme vuosien aikana tehneet jotain pistokeikkoja, tyyliin jonkun tuttavan synttäreillä tms. Mulla on aika paljon kasetilla meidän juttuja, löytyy mm. UUSI LEVY. – PV: Se äänityspöytä oli Duran Duranin entinen ja ehkä siksi ne soundit oli meidän mielestä vähän turhan modernit. Ne torvikappaleet toimivat hyvin tänäkin päivänä. – RT: Ainoa ongelma nykyään on aikataulut, kun Ari, Timo ja Pasi soittavat monissa bändeissä, niin yhteisen ajan löytäminen on hankalaa. Sinne kasataan cruisingtapahtuma, jonne tulee meidän lisäksi pari muutakin bändiä. – RT: Pitkäsoittomme ”The Jokers” julkaistiin seuravana vuonna. ennen julkaisemattomia kappaleita ja Radiomafian live jne. Kyllä levy on ”eponymous”. – RT: Uusi levy pitäisi ehdottomasti saada, olemme sitä jo suunnitelleet. Tuottajana toimi Dr Feelgoodissa yhden levyn verran solistinvirkaa hoitanut Pete Gage. Kaikki rootsmusiikin ystävät ovat tervetulleita paikalle. Niistäkin voisi jotain saada. – PV: Se sama soittamisen ilo, joka oli silloin nuorena, on löytynyt taas uudestaan. – TL: Harry Vuorinen soitti banjoa yhdellä raidalla ja Seppo Wahl pianoa. – AS: Äänitykset tehtiin Helsingissä Voice Man -studioilla. Elokuun lopussa oli yksi vapaa viikonloppu ja se lyötiin lukkoon heti. – AS: Ei se mahdottomuus olisi. – AS: Siitä pitäisi tehdä ehdottomasti levy. Olisiko ollut Turkulaisessa juttua, kun joku oli saanut kulttuuritukea 50 000 markkaa, joku 10 000 markkaa ja me saimme ulkomaan levytysja keikkamatkaa varten 500 markkaa! – AS: Tasan eivät käy onnen lahjat. Työt vain haittaavat harrastuksia, sille projektille pitäisi varata aikaa. Kävimme samalla reissulla Hemsby Rock & Roll Weekenderissä ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä.. – TL: Emme osaa sanoa, ilmestyisikö se vielä tämän vuoden puolella. – RT: Kova hinku meillä on. Kun oli muutama kierros ajettu ympyrää, hän ilmoitti, että tämä loppui nyt tähän. UUSI LEVY. – RT: Levyllä oli mukana vierailijoitakin, Nite Time Jumpersin puhallinryhmä oli lainassa muutamassa biisissä. Kysyntää meillä kyllä riittää ja melkein täytyisi tehdä jo vuoden 2024 kalenteria. Hän oli Hakille jo entuudestaan tuttu Restlessin tiimoilta. Käytiin myös katsomassa Blastersin keikka, kun sattuivat olemaan siellä. Uutta materiaalia on jonkin verran olemassa. Francinen piti olla myös paikalla, mutta jostain syystä he eivät kuitenkaan sinne tulleet. B&B:n iäkäs pariskunta piti huolta, että suomipojilla riittää aamupala koko päivän ravinnoksi, saimme joka päivä perinteisen brittiläisen aamiaisen. Materiaali nauhoitettiin Pete Gagen Madhouse Studiossa Lutonissa keväällä 1991. Pitäisi saada vain katsottua se kuntoon. Lainakappaleet valittiin aika demokraattisesti, varmaan ihan sellaisella perusmeiningillä, että ellei homma ala muutaman kokeilun jälkeen sopimaan tämän bändin settiin, niin turha niitä on väkisin väännellä. Hiottiin säröt pois ja siitä tuli turhan kliininen. Näimme siellä ja päätimme tehdä jotain. – AS: Me oltiin aika kaukana siitä genrestä, olimme bileiden ehkä kesyin bändi, mutta vastaanotto oli siitä huolimatta kuitenkin ihan hyvä, mukavaa porukkaa oli paljon. Pialla nuo sanoitushommat jatkuivat vielä meidän tarinan jälkeenkin. Eero Gullichsen Doctor’s Specialista oli soittamassa harppua. – RT: Mukana oli peräti seitsemän omaa biisiä, lähinnä mun sävellyksiä, joihin Pia Partanen oli kynäillyt sanoituksia
Kuullessaan, että alkunäytöksenä oli B-luokan elokuva, jossa kalifornialaiset autojengin jäsenet ottavat mittaa toisistaan ja hurjastelevat tyttöjen kanssa, tahtoi mummi poistua teatterista ennen filmin alkua. Hänen MG:nsä kyydissä ollessaan Jeff oli saanut vauhtikärpäsen pureman, joka tuli jatkumaan läpi hänen elämänsä. Lisäpontta tarjoutui, kun 14-vuotiasta Jimmy Pagea haastateltiin televisiossa nuorten skiffle-harrastuksesta. JEFF BECKIN TARINA, OSA 1 Mitä vikaa on Surreyn juomavedessä. Poikien innostus kitaroinnista pysyi ykkössijalla heidän harrastuksissaan. Tuo instrumentti ei kuitenkaan saanut Jeffiä syttymään, sillä hän oli tullut siihen tulokseen, ettei voisi tulla Fats Wallerin veroiseksi pianistiksi. sa vei hänet ilmeisesti aikomuksenaan tarjota jotain sivistävää ja kasvatuksellista katsottavaa nuorelle lapsenlapselleen. Mitä vikaa on Surreyn juomavedessä. Tämä oli kuitenkin herättänyt nuoren Jeffin mielenkiinnon ja hän tarrasi kiinni istuimensa käsinojiin ja kieltäytyi lähtemästä, koska luvassa oli kaikkea sitä, mikä kiinnosti nuorta miestä. Kiinnostus erityisesti hot rodeihin tuli elokuvateatterin matineanäytöksestä, johon hänen mummon. Eric Clapton (1945–) hieman kauempaa, mutta Jimmy Page (1944–) ja Jeff Beck (1944–2023) asuivat suht läheisissä kaupunginosissa. Jeff otti nopeasti haltuunsa myös rockabillykitaroinnin salat. Jeff ajatteli: ”Huijausta ja trikkejä, sehän käy” – ja niin kitarasta tuli hänen instrumenttinsa. Lisää bensaa liekkeihin hän sai kuullessaan Gene Vincent & The Blue Caps -kokoonpanoa vuonna 1957. Sisko ilmeisesti toimi esittelijänä Jeffille, jonka todellinen kiinnostuksen kohde olivat autot. Beck sen sijaan teki ”Blues Anytime, Volume 3:lle” sisältyneet kappaleensa All Stars -nimisen kokoonpanon säestyksellä. Tyylien hallitseminen ilmenee erityisen hyvin Chuck Berryltä mukaillussa The Yardbirds -kappaleessa Jeff’s Boogie, jossa hän väläyttelee hämmästyttävän nopeita lurituksia helpon oloisesti. Samaisessa MG:ssä istuessaan hän kuuli ensimmäisen kerran blues-kappaleen, tosin vain alkupuolen, sillä setä käski sulkea radion. Osittain tästäkin johtuen hänen vasemman käden tekniikkansa oli valovuosia edellä 60-luvun keskivertokitaristeja. Yhteistyö sujui mainiosti, koska Jim oli taitava lukemaan nuotteja, mutta Jimmy ei niinkään. Skiffle oli 1950-luvulla Briteissä hurjan suosion saanut musiikki-ilmiö, josta moni rautalankabändi sai alkunsa. Kolmella ”Volume 2:n” raidalla Page esiintyi kahdestaan Eric Claptonin kanssa. Niinpä hän luovutti pianonsoiton siskolleen. He tutustuivat toisiinsa Beckin siskon välityksellä, joka oli samassa opinahjossa Pagen kanssa ja sattui mainitsemaan veljelleen: ”Meidän koulussa on yksi yhtä omituinen tyyppi kuin sinä, veikkaan, että tulisitte hyvin toimeen keskenänne, silläkin on omatekoinen sähkökitara”... Studion ulkopuolella nuorten miesten innostuneisuutta bluespohjaisesta improvisoinnista voidaan kuulla Mike Vernonin Immediate-merkille vuonna 1968 tuottamalla kokoelmalevysarjalla ”Blues Anytime”, jonka kappaleista osa on duo-esityksiä. Hän oli sekä Beatlesin ja Shadowsin esikuva ja nuori Jimmy Pagekin vannoi Doneganin nimeen tv-haastattelussaan. Seuraavana viikonloppuna Jeff ja sisko menivät bussilla Jimmy Pagen kotitalolle. Kappaleet Draggin’ My Tail, Freight Loader ja Choker hän oli nauhoittanut monokelanauhurilla kotonaan vuonna 1965. Jeffin äiti, joka oli konserttikelpoinen klassisen musiikin soittaja, yritti saada hänet kiinnostumaan pianonsoitosta. Sen jälkeen Jeffiä ei saanut irti soittimestaan. rokki-soolot, tärkeintä oli, että kumpikin sai merkitä täydet tunnit studiokatalogiinsa. Jeffin innostuksen autoihin sai aikaan hänen setänsä, joka oli urheiluautoharrastaja. Oliko ohjelman tulosta, mutta joka tapauksessa Jimmy aloitti ammattimaisen ammattimuusikon uransa alta kaksikymppisenä (vuodesta 1963 lähtien). Siskon sanat osuivat kohdalleen. Big Jim hoiteli perinteisimmät soolot ja nuorempi Jimmy sai soittaa improvisoidut ns. Skifflen kiistaton tähti oli Lonnie Donegan. Kun hän kysyi äidiltään: ”Kuulitko tuota kitaristia?” Tämä vastasi: ” Tuo ei ole musiikkia vaan trikkejä ja päällekkäisäänityksiä, tuo on huijausta”. Beckin esittämistä instrumentaaleista Steelin’ on soitettu slidekitaralla ja Chuckles on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Chuck Berrylle. Sen soittajia ei mainita kansiteksteistä, mutta oletettavasti kyseessä oli niin ikään levyllä samaa yhtyenimeä käyttäneen Cyril Daviesin liidaama bändi. Yhtenä päivänä Jeff kuuli radiosta Les Paulin kappaleen How High The Moon ja oli aivan myyty ”Wizard of Waukeshan” soitosta. Tämä roolijako takasi sen, ettei heillä ollut vaikeuksia jakaa töitä. Nuo kaverukset tulisivat erinomaisesti toimeen keskenään. Hän sai sittemmin jakaa ”kitarapultin” Big Jim Sullivanin kanssa. Seuraavan kerran, kun Jeffillä oli mahdollisuus päästä tuon auton kyytiin, hän huomasi setänsä poistaneen radion auton kojelaudasta. 16 Blues News 3/2023 JUKKA MÄKINEN K ysymys lienee aiheellinen, koska Britannian (ja maailman) kolme johtavaa blueskitaristia tulivat kaikki niiltä seuduilta, noin 20 neliömailin suuruiselta alueelta Surreysta
Gomelskylle oli selvää, ettei hän pystyisi estämään Rollareiden nousua kansallisella tasolla kiertäväksi nimeksi. Ilmeisesti esimerkit olivat kohtalaisen vakuuttavia, koska muut kitaristit alkovat pakkailla soittimiaan. Siitä ei sanottavasti ollut haittaa hänen tulevan autoharrastuksensa kanssa. Blues News 3/2023 17 60-luvun alussa Beck käynnisti monen muusikon tavoin opinnot taidekoulussa, mutta teki sen lisäksi myös ns. Myöhemmin Samwell-Smith osoitti tuottajan taitonsa Cat Stevensin levytyksillä ja varsinkin ”Tea For The Tillerman” on melkoinen mestariteos. Samalla Claptonin ”bluesin tienraivaaja-henkinen” asenne muodostui kuitenkin Yardbirdsin tulevaisuuden suurimmaksi kompastuskiveksi. Soiton ohella hän teki töitä autokorjaamolla, ennen iltaa oli vain muistettava poistaa rasvat ja öljyt käsistä, etteivät ne näyttäisi samalta kuin CD:nsä ”You Had It Coming” kannessa. Sen sijaan hän suositteli bändiä kokeilemaan ystäväänsä Jeff Beckiä. Esitys The Yardbirds. Seuraava singlelevytys Over Under Sideways Down oli kitaroinniltaan vieläkin hämmästyttävämpi. Itse asiassa useita väittelyitä syntyi siitä, oliko kappaleen perusriffi soitettu kitaralla vai viululla. Pääosan bluesklassikoilla veivät Eric Claptonin raivokkaat kitarasoolot, varsinkin kappaleilla Good Morning Little Schoolgirl ja Certain Girl, puhumattakaan I Ain’t Got You’sta. Bändin ensimmäinen menestyssingle For Your Love oli myös loppulaulu Claptonin kaudelle yhtyeen riveissä ja samalla riemuvoitto basisti Paul Samwell-Smithin orastavalle tuottajan uralle. Noihin aikoihin Rolling Stones pakkasi Giorgio Gomelskyn omistaman Crawdaddyklubin täyteen faneja joka viikonloppu. Vuonna 1963 Beck meni naimisiin Patricia Brown -nimisen mallin kanssa. Keikat alkoivat kuitenkin ottaa etusijaa nuoren miehen elämässä. Jimmy Pagen kyvyt oli huomattu, mutta tämä ei heikon terveytensä vuoksi uskaltanut jättää studiomuusikon turvallista pestiä. Jeffin ensimmäinen mainittava bändi oli nimeltään Rumble, jonka säännöllinen keikkapaikka oli Eel Pie Islandilla sijainnut Eel Pie Island Hotel. Se herätti meissä oppikoulun toisluokkalaisissa ainakin yhtä paljon musiikkipitoisia välituntikeskusteluja kuin For Your Love aiemmin. Samaan aikaan hän ryhtyi hengailemaan (sittemmin Rolling Stonesin pianistina ja roudarina tunnetun) Ian ”Stew” Stewartin kanssa – ja sai samalla syventää tietojaan bluesista sekä sen alalajeista, sillä Ianilla oli Lontoon suurimpia blueslevykokoelmia. Kyseinen kappale, Heart Full Of Soul nousi Englannin sinkkulistalla kakkoseksi. Sitä varten studioon oli palkattu intialainen sitar-muusikko, mutta kun hän yritti soittaa 4/4-rytmistä kappaletta, siitä ei tullutkaan mitään. Stewart jakoi kämppänsä äänittäjävelho Glyn Johnsin kanssa. Yardbirdsin seuraavan singlen oli tarkoitus vedota hippiyleisöön itämaisilla vaikutteillaan. Jeffin saapuessa koesoittoon oli paikalla jo parikymmentä innokasta kitaristikokelasta. Keith Relf tuli jututtamaan häntä ja kyseli Beckiltä hänen musiikillisia vaikutteitaan. Autokorjaamolla se ei haitannut, mutta popmusiikkiin suuntautuneessaYardbirdsissä hänen olkapäille ulottuneet hiuksensa herättivät närkästystä. Muun muassa Small Faces -yhtyeen Ronnie ”Plonk” Lane kuului vakiovieraisiin. Claptonin lähtö uhkasi Yardbirdsin matkan tyssäämistä heti lähtökuoppiinsa. Juttelun lomassa Beck antoi näytteitä ihailemiensa soittajien tyyleistä (mm. Muddy Waters, Jimmy Reed ja Booker T. Kun Jeffille vielä annettiin Eric Claptonin vanha esiintymispuku, hän oli tarpeeksi ”hieno” esiintymislavoille. Pian tämän jälkeen Jeff liittyi The Tridents -nimiseen kokoonpanoon ja aloitti ennakkoluulottoman kokeilun efektien kanssa. Jeffin debyyttiesiintyminen Yardbirdsin ensimmäisellä Yhdysvalloissa ilmestyneellä studiomateriaalia sisältäneellä albumilla ”For Your Love” oli melko tavanomaista kitarointia, joskin huomiota herätti hänen sujuva slidetyöskentelynsä. Enää ei ollut muuta estettä Beckin liittymiselle kuin hänen ulkomuotonsa. Bändi alkoi etsiä kuumeisesti korvaajaa bluesvirtuoosille. Taidekoulu sai jäädä esiintymisten viedessä yhä suuremman osan Jeffin illoista. Hän käytti kahta kitaraa lavalla siten, että jätti toisen kiertämään (feedback) soittaessaan toisella raivoisaa sooloa ja apunaan vielä WEM Watkins Copicat -nauhakaikulaite. & The MG’s). Jeff ei ollut ainoa muusikko, joka lorvaili kämpässä kuunnellen Ianin levyjä ja imien niiltä vaikutteita. Touhua sivusta seurannut Jeff Beck sanoi: ”Miksi te vielä yritätte soittaa tuota sitarilla, kun sen voi tehdä helposti kitarallakin. Jeff Beck sai kitaransa kuuluviin kappaleilla I'm Not Talking, I Ain't Done Wrong ja My Girl Sloopy. Tuolloin Keith Relf otti häneen yhteyttä ja tarjosi Yardbirdskokoonpanoaan Crawdaddyyn viikonloppukeikoille Rolling Stonesin tilalle. Heillä oli bändissään Relfin pop-biiseihin erinomaisesti soveltuneen laulun ja blues-kappaleisiin istuneen huuliharpun käsittelyn lisäksi nouseva blueskitaran tähti Eric Clapton, joka osoittautui ryhmän suurimmaksi vetonaulaksi. Niinpä ennen yhtyeeseen pääsyään Jeff komennettiin parturiin, joka leikkasi hänen hiuksensa poppareille paremmin sopivaan Beatles-pituuteen. hanttihommia, toimien muun muassa automaalarina. Yksi vaikeus on saattanut olla siinäkin, että sitar on yleensä viritetty cis:ään ja kappaleen riffi menee d:ssä (eli 1/2 sävel-askelta korkeammalta). Hän käytti puhtaampaa soundia kuin Clapton ja toi siten toisenlaista särmää yhtyeen tyyliin. Tuohon aikaan Lappeenrannan Lyseossa kun ei tiedetty, mitä Voxin Treble Boosterilla ja hyvällä vasemman käden tekniikalla voi tehdä. Stew ei pitänyt siivoamisesta, joten hänellä oli erikoinen työnjako vuokrasopimuksessaan: Johns sai huolehtia siivouksesta ja Ianin levyt saivat pitää huolen musiikista. Ne eivät jättäneet kenellekään epäilystä siitä, kuka heilutti modernin blues-kitaran valtikkaa. The Tridents ja Jeff Beck alkoivat saada melkoista kulttimainetta alan diggaripiireissä. Se rakentui löyhästi Bill Haleyn Rock Around The Clockin ympärille ja sai lopullisen muotonsa Beckin Fender Esquire -soundin myötä. Ilmeisesti yhtä suuren osan hänen ajastaan haukkasivat naiset. Juuri viimeksi mainitun idea oli käyttää kappaleen rytmiraidalla pääosassa cembaloa. Ottaa vain g-kielen pohjasäveleksi ja soittaa melodian h-kielellä venyttäen sitä puolisävelaskeleella, jolloin soinnista tulee urkupisteen vuoksi sitarin kuuloinen.” Tuolla oivalluksella Jeff allekirjoitti paikkansa Yarbirdsin uutena kitaristina. Over Under Sideways Downin perusta on tyypillistä Yardbirds-jamittelua
Kun pohjat oli soitettu, oli Jeffin vuoro antaa panoksensa yhteiseen teokseen. Muita mainittavia saman aikakauden tallenteita edusti vuoden 1967 kokoelmalla ”The Yardbirds Greatest Hits” alkujaan julkaistu New York City Blues. Heille avautuivat valtavat markkinat, jotka tarjosivat uusia haasteita ja tuotannollisia näkymiä. Feedback olikin yksi piirteistä, jotka pysyivät Beckin keinovalikoimassa The Tridentsista Yardbirdsin viimeisimpiin kappaleisiin asti. Ilmeisesti studiossa ei ole tehty tarkkoja muistiinpanoja levyn raidoista, koska ne poikkeavat toisistaan niin paljon. Stereopainoksessa ei esimerkiksi ole kaikkia sooloja tai ne ovat lyhyempiä. Lisäksi mukaan oli saatu muutama bändin ulkopuolinen lauluntekijä, mm. Tämän vahvistaa Jimmy Pagen kommentointi hänen kuultuaan Jeffin soolon bändin palattua USA:sta. Philips Recording Studio Memphisissä (639 Madiso nAvenue) teki yhtyeeseen vaikutuksen ja bändin soittajat olivat erittäin tyytyväisiä siellä äänittämiinsä kappaleisiin. Siksi allekirjoittaneenkin täytyi matkustaa Lontooseen ja ostaa monomiksaus HMV:n levykaupasta, että sain I Can’t Make Your Waystä ja Rack My Mindista kunnon versiot. Kokonaisuutena ”Having A Rave Up With...” jäi allekirjoittaneelle melkoiseksi pettymykseksi huolimatta muutamista uusista kappaleista. Edellisen tavoin myös toinen Memphisissä äänitetty esitys, Johnny Burnetten tunnetuksi tekemä Tiny Bradshaw -klassikko The Train Kept A Rollin' toimii hienosti Yardbirdsin coveroimana. Ensiksi mainitulla on ihmeellinen laulumelodiaa mukaileva kitarasoundi, joka kuulostaa pikemminkin bansurilta (intialainen poikkihuilu). Albumia kuunnellessaan tulee vakuuttuneeksi siitä, että bändi oli oikeassa kehuessaan studion soundeja. Erityisesti Sam C. Eri masteroinneissa nimittäin on huima ero. Levyltä huokuu ”live”tunnelma erityisesti kappaleissa Lost Women ja Rack My Mind sekä ennen kaikkea Relfin ja Beckin vuorotteluissa. Häneltä Beck kävi lainaamassa tämän Treble Booster -efektin ja vetäytyi miettimään soolojaan. Hän oli laajentanut ymmärrystään intialaisen musiikin puolelle, lähinnä kuuntelemalla sitarin soittajia Ravi Shankaria ja Vilayat Khania. Soittimena toimivasta Esquiresta on vain väännetty kaikki diskantit (treblet) pois, mutta sen intialaisesta vaikutelmasta vastaa silti Beck, joka tekee hämmästyttäviä yhden kielen venytyksiä melodian tueksi ja vastaääniksi. Singlenä julkaistu Shapes Of Things edusti manageri Giorgio Gomelskyn mukaan avantgardea ja aivan uutta ajattelua kitaran soolo-ominaisuuksista. Beck oli ollut Yardbirdsissä hädin tuskin vuottakaan, kun bändi suuntasi kulkunsa Yhdysvaltoihin. Shapes Of Thingsissä kuuluukin erityisesti viimeksi mainitun vaikutus, sillä soolo todella oli avantgardistinen ja edellä aikaansa. On myös merkitystä, kuunteletko levyn monovai stereoversiota. Hän käyttää myös feedbackiä hyväkseen esim. kappaleilla Rack My Mind ja The Nazz Are Blue, jonka hän myös itse laulaa. Yhtyeen suosio ei osoittanut laantumisen merkkejä, vaan USA:n kiertue jatkui KeskiLänteen saakka. Jeff Beck oli saanut tilaisuutensa ja käytti sen todella hyvin hyödykseen. Alice Cooper on muistellut Yardbirdsin Detroitin keikkaa hilpeästi: Cooper oli solistina bändissä, jonka ohjelmisto koos. Niiden väliin sijoitetuista vanhoista menestyssingleistä ja niiden b-puolista rakennetun albumin ilmeinen tarkoitus oli vain USA:n markkinoiden taloudellinen maksimointi. Hänen säveltämänsä You're A Better Man Than I oli levyn ehdottomia kohokohtia. Tulosta kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä Beckin soolojen monipuolisuutta ja mielikuvitusta. 18 Blues News 3/2023 oli mukana myös bändin seuraavalla LP:llä ”The Yardbirds (Roger The Engineer)”, jonka kansikuvan oli piirtänyt yhtyeen komppikitaristi Chris Dreja. Yardbirds itse piti levynsä aikaisempaa lämpimämmistä soundeista, jotka syntyivät siitä, että yhdysvaltalaisstudioissa mikserin etuasteita luukutettiin kovemmilla tasoilla eikä siellä pelätty (putki-)säröä. Mike Hugg Manfred Mannista. Sam Phillips oli niin ihastunut Yardbirdsin soittoon, että kehotti bändiä hankkiutumaan eroon surkeasta laulusolististaan ja etsimään tilalle uuden. Ei ollut mikään ihme, että vastikään orkesteriin liittynyt Jeff tunsi itsensä ulkopuolisek si”sisäpiiriläisten” Keith Relfin, Chris Drejan, Jim McCarthyn ja Paul Samwell-Smithin vastatessa pääasiallisesti sävellyspuolesta. Hyväksi onneksi Jimmy Pagella sattui olemaan sessio samassa rakennuksessa, joskin eri studiossa. Briteissä studion äänittäjät taas pukeutuivat valkoisiin takkeihin ja pitivät huolen, että desibelilukemat pysyivät tarpeeksi alhaisilla tasoilla ja kuulostivat siisteiltä sekä samalla riittävän neutraalilla tasolla. Soittajat eivät kuitenkaan innostuneet tästä ehdotuksesta vaan he levyttivät Memphisissä muutaman kappaleen lisää. Materiaali julkaistiin LP:llä ”Having A Rave Up With The Yardbirds”. Muut ”pihalinnut” antoivat tälle hieman introvertille kitaristille keskittymisrauhan ja hän sai hoitaa osuutensa levytyssession loppupäässä
Kitaristi saa raivarin ja hajottaa täysakustisen Gibsonin vahvistimen kulmaan ja lopuksi heittää soittimen kaulan yleisön joukkoon. Jimmy Page kesti silti retken rasitukset hammasta purren, koska tulossa olivat isot rahat. Sen ajan lehdistön suosikkipojan David Hemmingsin näyttelemän muotikuvaajan ottamien kuvien taustalla näkyy ase ja todennäköisesti myös murha. Ihmiset yrittivät nukkua matkatavarahyllyillä – huonolla menestyksellä. Esiintymisiä oli kaksi tai kolme kertaa päivässä, joten artistit alkoivat käydä toistensa hermoille. Alice Cooper muistelee tätä vieläkin henkeä haukkoen. Kaikki eivät onnistuneet näkemään tilanteessa mitään huvittavaa ja Paul-Samwell-Smith erosi bändistä. Bändi matkusti jälleen rapakon yli suurin odotuksin. Sieltä kuvaaja päättää lähteä Marquee-klubille kuuntelemaan Yardbirdsejä, jotka esittävät The Train Kept A Rollinista jalostetun oman kappaleensa Stroll On. Beck tajusi, että filmikeikka on tulossa, eikä heillä ollut enää basistia. Lisäksi tekijät tai heidän edustajansa eivät tunteneet Lontoon pop-skeneä riittävän hyvin ja sen vuoksi he tilasivat väärän bändin edustamaan ”Swingin’ Londonia”. Heti alusta lähtien alkovat vaikeudet: ilmeni, ettei linja-autossa ollut minkäänlaista ilmastointia eikä myöskään makuupaikkoja. Kieltämättä melko ohut juoni, joten ei ollut ihme, jos filmi meni tekoaikoinaan joiltain ohi kuin pieru kirkossa. Lisäksi bussin WC ei toiminut, vaan tulvi ja haisi. Jeff Beck oli päättänyt pyytää kaveriaan katsomaan Yardbirdsin esiintymistä eräässä Lontoon liepeillä olevassa lääketieteen oppilaitoksessa. Samanaikaisesti käynnistyi myös Jimmy Pagen ura Yardbirdsissä. Keikka meni periaatteessa hyvin ja yleisö piti kuulemastaan – ainakin siihen saakka, kunnes Yardbirds tuli lavalle. Toisaalta se kuitenkin mm. voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon vuonna 1967 – ja myös bändi sai palkkionsa. ”perskänniin”. Blow-upin tarina alkaa valokuvaussessiosta jossakin Lontoon puistossa. Tämän sieppaa kuvaaja, joka pakenee fanilaumaa ja häipyy yön pimeyteen. Heillä oli kunnia olla lämppäriaktina ennen pääesiintyjää. Tossa on mun kitara, kyllä sä selviät noista biiseistä, koita pysyä hengissä.” © Ro ge r Re ss m ey er. Hän menee samana iltana bileisiin, jossa ikävystyneen näköiset intellektuellit polttavat marihuanaa ja keskustelevat syvällisesti. Nyt kiertue oli suunniteltu varman päälle: mahdollisimman lyhyet välimatkat, tiiviit keikkasetit ja tarpeeksi monta artistia, jotta kukaan soittajista ei palaisi puhki rasituksesta, sekä tarpeeksi lepoa siirtymien aikana. Kulut olivat olleet niin kovat, että bändi oli nipin napin selvinnyt plussan puolella kotiin. Siitä piti tulla italialaisohjaaja Michelangelo Antonionin kansainvälinen läpimurto. Edellisellä kerralla pitkät matkat kaupunkien välillä ja korkeat lentohinnat olivat syöneet suurimman osan keikkaliksoista. Cooperin mukaan yhtye lakaisi lattiaa heidän bändillään ja ajoi väen hurmokseen. Kesken soolon Beckin vahvistin alkaa oikutella ja säristä ilkeästi. Jeff Beck osti omilla tuloillaan USA:sta vuoden 1963 mallisen Chevrolet Stingrayn. Brittien lavashow sai aivan uusia ulottuvuuksia yleisön riehaantumisesta. Seuraavana päivänä hän menee uudelleen puistoon etsimään todisteita murhasta, mutta ruumis on kadonnut. Jeff Beck puolestaan poltti päreensä jo toisen päivän jälkeen ja antoi instrumenttinsa Pagelle sanoen: ”En kestä tätä enää, lähden Los Angelesiin tyttöystäväni luokse. Beckin paikalle raahaama Jimmy Page piti silti keikkaa riemastuttavana, myöhemminkin hän on kertonut sen olleen elämänsä hauskimpia livekokemuksia. Bändi oli jo etukäteen tyytyväinen rundin järjestelyihin. Asia jää painamaan kuvaajan mieltä ja filmejä kehittäessä asia varmistuu. Sinä iltana bändin jäsenille oli kuitenkin tullut kinaa jostakin ja Keith Relf oli päättänyt juoda itsensä ns. Filmin rakenne vain oli ongelma: liian merkillinen (tai merkityksetön) juonikuvio, joka ei tarjonnut tapahtumille kehittelyä. Hän kysyi saman tien Pagea basistiksi, joka otti tarjotun työn vastaan. Tässä kohtaa tosin kohtalo tai sattuma puuttui peliin. Seuraavaksi yhtye jatkoi maineensa kasvattamista elokuvassa Blow-up. Tästä alkoi hänen innostuksensa hot rod -autoihin, joka vain syveni vuosien myötä. Pian kävi kuitenkin selväksi, että hän oli liian hyvä tehtävään, joten rytmikitaristi Chris Dreja sai vuorostaan siirtyä basson varteen. Esimerkiksi jonkin soolon lopussa Beck oli heittänyt Esquirensa ilmaan ja siepannut sen sitten kiinni oktaavin kohdalta. Tällä kokoonpanolla Yardbirds suuntasi elokuvantekoon. Orkesterille tarjottu 3000 puntaa per mies oli liian houkutteleva, joten Yardbirds päätti pitää mölyt mahassaan ja korjata helpon palkkion pois kuljeksimasta. Todellisuus kuitenkin osoittautui toisenlaiseksi. Ilmeisesti Relfin ryyppääminen ei kauheasti parantanut tunnelmaa, eikä se, että hän toisen setin aluksi kaatui selälleen rumpujen päälle. Blues News 3/2023 19 tui 90-prosenttisesti Yardbirdsin kappaleista. Yllättäen kutsu kävi Yardbirdsille, vaikka rooli olisi kuulunut The Who’lle
He sentään jättivät jälkipolville muiston siitä, mitä Yardbirdsistä olisi voinut kehittyä, jos heidän yhteinen tarinansa olisi jatkunut pidempään. Most luotti siihen, että Beckin nimellä myytäisiinsinglejä siitä huolimatta, ettei hän kovin kaksinen laulaja ollutkaan. Esitys kiipesi Brittein saarilla Top Teniin, vaikka Jeffin laulusuoritus menee rimaa hipoen läpi. Beck oppikin vuosien myötä näkemään oman laulusuorituksensa ironian ja ilahdutti viimeisinä vuosinaan faneja solistina yleisön pyynnöstä. Bändille tuli kuitenkin mahdottomaksi jatkaa niin isolla kokoonpanolla, joten heidän piti supistaa jäsenistöään. Vuonna 1967 ilmestyneen Tallymanin jälkeen julkaistiin 1968 instrumentaaliversio kappaleesta Love Is Blue, jonka kreikkalainen Vicky Leandros oli alkujaan esittänyt Eurovision-laulukilpailussa Luxemburgin yleisradioyhtiön edustajana ranskaksi nimellä L’amour est bleu. Bändin palattua Englantiin Jeff Beck meni tapaamaan kavereitaan liittyäkseen kokoonpanoon. Lisäksi Rod sanoi tuntevansa kitaristin, jonka Birds-kokoonpano oli vastikään hajonnut. Heillä oli vain yksi kapula rattaissa, joka hidasti asioiden nytkähtämistä eteenpäin: Beckin manageri Mickie Most. Hän oli vakuuttunut siitä, että Beckin nimi möisi singlejä. Näissä merkeissä Rod ja Jeff tapasivat ja vannoivat perustavansa bändin. Baari oli erittäin hiljainen ja vaikka ovimies oli toivottanut Beckin tervetulleeksi pitkästä aikaa, se ei nostanut hänen mielialaansa, sillä tuoppiaan tuijottanut kitaristi luuli olleensa ainut asiakas. Jo ennen Love Is Blueta vuoden 1967 puolella julkaistu singlekappale Hi Ho Silver Lining muodostui kuitenkin Beckin soolo-uran suurimmaksi hitiksi. Hän aikoi jatkaa samaan malliin, koska se oli osoittautunut myyntivaltiksi tähänkin asti. Tuottaja Mickie Most oli muokkaamassa Jeffistä sooloartistia ja yritys oli kova. Siitä huolimatta kappale muodostui kohtalaiseksi hitiksi ja Beck alkoi nyt tosissaan miettiä soolouraa. Rod päätti ottaa ratkaisun loman kannalta ja meni Ranskaan, viettäen kesän Rivieralla, jossa hän eli lähinnä punaviinillä ja patongilla. Hassua sinänsä, mutta Beck oli jo ennen kappaleen julkaisemista tavannut Rod Stewartin, mutta Mickie Most ei ollut luottanut hänen vetovoimaansa levynmyynnissä. Tämä oli ennenkuulumatonta manageritoimintaa, mutta se takasi muusikoille reilun toimeentulon. Ennen kiertueen alkamista Yardbirds oli kuitenkin ehtinyt äänittää psykedeelisen musiikin mestariteoksen Happenings Ten Years Time Ago, joka valitettavasti pysyi vain pienen piirin kulttihittinä. The GTO:sin (Girls Together Outrageously), lähinnä malleista tai muuten ekstravaganteista naisista koostuneen bändin kanssa Frank Zappan levymerkille. Paras levytetty esimerkki tästä on Rock My Plimsoul kitaristin samoihin aikoihin julkaistulta esikoissooloalbumilta ”Truth”. Beck vetäytyi vanhempiensa luokse masentuneena. Kitaran lisäksi Stewartin laulua käytettiin instrumentin tavoin. Palattuaan Englantiin uranäkymät eivät näyttäneet hääppöisiltä. Ilmeni, että he olivat kohtalotovereita: pöytäseuralainen kertoi hänkin saaneensa kenkää Long John Baldryn Steampacketistä, jossa hän oli laulanut yhdessä Julie Driscollin kanssa. 20 Blues News 3/2023 Ilmeisesti Beckin luistaminen kesken rundin herätti hieman katkeruutta bändikaverien kesken, varsinkin kun heidän piti istua haisevassa bussissa sillä aikaa, kun Jeff vietti lokoisia päiviä Los Angelesissa kauniin tyttöystävänsä seurassa. Ei auttanut, vaikka Beck kuinka aneli, että Stewartin pitäisi laulaa seuraava single. Niin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu, vaan tällä tavalla oli luotu perustukset Led Zeppelinille. Ainakin sellaiset Beckin fanit, jotka pitivät hänen kitaroinnistaan, saivat vastinetta rahoilleen, koska kappaleen puolivälissä olevan b-osan hän soitti slidella. Kaikki näytti etenevän hyvissä merkeissä. Eräänä iltana hän oli poikennut vanhasta tottumuksesta The Cromwellian Clubiin, joka oli hänen Yardbirds-aikojensa vakiopaikka. Beck halusi valloittaa USA:n, sillä hän tiesi, että markkinat olisivat kypsät raaemmalle bluespohjaiselle rockille. Beckin onnistui löytää ennennäkemättömän. Keskusteltuaan tilanteesta he erottivat Stewartin: koska hänellä oli jo jonkin verran nimeä, Baldryn joukoissa katsottiin, että hän voisi pärjätä myös omillaan. Hän oli juuri kuullut, ettei Yardbirds tarvitse enää hänen palveluksiaan. Hän sai kuitenkin huomata, että he olivat nyt entisiä kavereita, jotka ilmoittivat pärjäävänsä hyvin ilman Jeffiä. Kappale kuulostaa äänitehosteineen olevan aikaansa edellä, vaikka siinä lauletaan kymmenen vuoden takaisista asioista. Näin ollen Ron Wood tuli liitetyksi bändiin tietämättään. Most pysyi päätöksessään. Bändin raha-asiat siirettiin Don Ardenilta hänen oikean kätensä, entisen ammattipainijan Peter Grantin hoiviin, joka piti huolta siitä, että bändin jokainen jäsen sai yhtä suuren osan palkkiosta kuin hänkin. Hetken juttelun jälkeen Beck kertoi saaneensa potkut Yardbirdseistä. Kiertue, jonka olisi pitänyt tehdä bändin jäsenistä miljonäärejä, oli mennyt taloudellisesti niin kuralle, että Jimmy Page sai puolentoista kuukauden uurastuksesta käteensä vajaat 150 puntaa. Jeff oli jonkin aikaa halunnut bändiinsä oikean laulusolistin. Beckillä itsellään oli tietynlainen soundi-ihanne mielessään, jota hän ajoi takaa. Uruissa toimi Brian Auger, minkä lisäksi bändissä oli kolmi-(tai nelimiehinen) torvisektio. Tällä kertaa Mickie Most oli suunnitellut kiertueen huolellisesti. Jeff ei silti aikonut jäädä lepäämään laakereillaan, vaan hänellä oli jo uusia suunnitelmia tulevaisuuttaan varten. Jimmy Page oli hoidellut osuutensa hienosti ja jopa päättänyt rundin maanlaajuiseen tvlähetykseen, huipentaen soolonsa käyttäen viulun jousta, mikä oli aiheuttanut lievän sensaation. Kitaristi oli tuhlannut kaikki liikenevät rahansa Stingrayhin, eikä lohtua tuonut edes tieto siitä, että hän oli saanut neuvoja ja apua autonsa ostoon Kalifornian legendaarisimmilta hot rod -rakentajilta. Etäisyydet oli laskettu tarkasti ja siirtymät eri kaupumkien välillä hoidettiin lentoteitse. Vaikka hän lupasi Stewartin saavan äänensä kuuluviin, niin yllättäen Beck huolehti Hi Ho Silver Liningilla päävokaaliosuudesta ja Rod ”The Mod” sai laulaa vain taustalla kuoro-osuudessa. Myös Beck ilmoitti tietävänsä kyseisen kaverin ja muisti sopineensa hänen kanssaan, että he vielä joskus soittaisivat samassa yhtyeessä. Sen stereokuva on syvä ja monikerroksinen äänikollaasi huipentuu Relfin spiikkiin, jonka päälle Beck ja Page sooloilevat kilpaa. Siihen kuului myös Rod Stewart olennaisessa roolissa. Kaikki sen soittajat olivat huippuluokkaa. Beckin soittaessa lyhyitä fraaseja, vastasi Stewart niihin omalla tavallaan, koska Beck jätti niille tilaa. Jeff huikkasi tämän modin näköisen tyypin pöytäänsä. Samoihin aikoihin Beckin kerrotaan tehneen sessiotöitä mm. Steampacket oli aikansa superyhtye. Olen monta kertaa harmitellut sitä, etteivät Beck ja Page ehtineet levyttää enempää yhdessä. Long John Baldryn ohella solistivoima ei rajoittunut ainoastaan bändin johtajaan, vaan ryhmässä lauloivat myös edellä mainitut Rod Stewart ja Julie Driscol. Hetken päästä hän kuitenkin huomasi nurkkapöydässä langanlaihan hiljaisen kaverin juomassa omaa oluttaan. Hän oli valmis, samoin Rod
Langan toisessa päässä oli Peter Grant, joka luki Rodney Sheltonin kirjoittaman raportin ja hehkutti: "Nyt se on tapahtunut – olette lyöneet itsenne läpi Amerikan markkinoille!" Jeff Beck Group. Jälkeenpäin oli selvää, että he raivasivat väylän vapaaksi Led Zeppelinille. Mikä olisikaan sopinut siihen paikkaan paremmin kuin täydellinen irtiotto Yardbirdsin maltillisesta tulkinnasta. Hänen aggressiivinen soittonsa sopi bändin raakaan soundiin kuin nyrkki silmään. Gibbons ja Jeff pysyivät ystävinä siitä lähtien. Ylistävä arvio New York Timesissa muutti nyt kaiken: Jeff oli herännyt puhelimen sointiin klo 7 aamulla. Bändin hämmästykseksi heitä vastassa oli hippiyleisö, joka istui ja keskittyi musiikkiin. Sama meno jatkui San Franciscon Fillmore Westissäkin. Teksasin jälkeen oli New Yorkin Fillmore Eastin vuoro jo toisen kerran. Bändi sai kaivattua lisäväriä vielä kokoonpanoon liittyneestä Nicky Hopkinsista, jonka pianotekniikka varsinkin bluespohjaisissa kappaleissa pääsi hienosti oikeuksiinsa. San Franciscon menestyksen jälkeen bändi suuntasi kulkunsa Teksasiin, jossa he esiintyivät sikäläisen johtavan psykedeliarock-bändin Moving Sidewalksin kanssa. Rummuissa oli kokeiltu useampaakin kokenutta kaveria, mukaan lukien Aynsley Dunbaria, jonka aikaisempiin meriitteihin kuului muun muassa John Mayall’s Bluesbreakers, mutta parin livekeikan jälkeen Beck oli valmis luopumaan hänestä ja palkkasi entuudestaan sangen tuntemattoman Micky Wallerin Steampacketista. Kappaleessa huomion vievät Beckin kitara ja Wallerin irtonainen rumputyöskentely. New Yorkiin tullessaan hän oli kuitenkin niin voitonvarma USA:n valloituksestaan, että Brooklynin siltaa limusiinissa Mickie Mostin ja Ron Woodin kanssa ylittäessään hänestä tuntui kuin olisi saapunut paratiisiin. Asiat eivät lopulta sujuneet niin leikiten kuin hän oli arvellut, mutta ensimmäisen illan Fillmore Eastin konsertti oli joka tapauksessa antanut solistille itseluottamusta sen verran, että hän sai esiintymiseensä huomattavasti lisää varmuutta. Blues News 3/2023 21 rujo musiikillinen ilme kvartetilleen, joka teki tuhoisaa jälkeä missä vain he esiintyivät. Hän piti Beckin otteista jopa niin paljon, että Moving Sidewalksista saattoi tulla ensimmäinen yhtye USA:ssa, joka alkoi käyttää Marshall-vahvistimia. Kokoonpanon vahvuus ei levännyt pelkästään Beckin ja Stewartin varassa, vaan Ron Wood osoittautui melkoiseksi velhoksi basson varressa. Ryhmän kitaristina toimi Billy Gibbons, joka ihastui Jeffin soittimenkäsittelyyn ja soundiin. Koska Stewart yritti vokalisoida kuin mustat blueslaulajat, hän pelkäsi, että amerikkalaisyleisö alkaisi heitellä häntä kananmunilla. Tämä taas käy hyvin ilmi ”Truth”-LP:n avausraidalta, joka on uusintaversio Yardbirdsin Shapes Of Thingsistä. Sen takia Rod lauloi ensimmäisen keikkansa NewYorkissa piilossa Beckin kitarakaappien takana. Sitäpaitsi konserteissa kävijät olivat tottuneet mustiin esiintyjiin, varsinkin blues-iltoina, ja tästä syystä he eivät vierastaneet Rodinkaan laulutyyliä vaan ottivat hänet ja bändin avosylin vastaan
Elokuvassa kuultu repliikki: ”rock’n’roll’s been going downhill ever since Buddy Holly died” on painokas kommentti koko elokuvan musiikilliseen ajatusmalliin. Näin ollen tarina pikkukaupungin nuorisoryhmän viimeisestä yhteisestä illasta löytyi luontevasti omistakin muistoista. Filmauksiin varattu lyhyt noin kuukauden aika kesällä -72 sai surkean startin, kun San Rafaelin kaupunki jo yhden päivän kuvausten jälkeen sai filmiryhmästä tarpeekseen ja häätö oli edessä. Useista filmiyhtiöistä Universal lopulta innostui asiasta, ehtonaan kuitenkin saada elokuvaan mukaan joku iso nimi. Lisää ongelmia odotti kuitenkin jo nurkan takana. Kyseessä onkin suositeltava matkakohde, mikäli reitti osuu USA:n länsirannikolle (San Franciscosta reilut kolmekymmentä mailia pohjoiseen). Ajankohdan sijoittumiseen, vuoteen -62 oli kulunut hädin tuskin kymmentä vuotta, mutta tarinaa ”vanhan ajan” maailmasta pidettiin filmitaloissa epäkaupallisena. Hän halusi toteuttaa mahdollisimman tarkan ja dokumentin tavoin kuvatun elokuvan, joka vuorattaisiin alkuperäisellä rock’n’rollin äänimatolla. Elokuvan vaikeudet alkoivat jo idean tarjoiluvaiheessa. Se oli ohjaajan rock’n’rollin tahdittama ylistyslaulu omille pikkukaupungin cruisailuvuosille. Lähistöltä Petaluman kaupungista löytyi onneksi apu ja suurin osa elokuvan kuvauksista tehtiin juuri siellä. John Milner (Paul Le Mat) ei lämpene radiosta kuultavaan The Beach Boysin vuoden 1962 lohkaisuun Surfin’Safari. IDEAT, VAIKEUDET JA SYNTY IDEAT, VAIKEUDET JA SYNTY Nuorella, vasta yhden sci-fi-elokuvan (THX 1138) tehneellä George Lucasilla oli haaveena tehdä nuorisofilmi eräänlaisesta AMERICAN GRAFFITI 50 VUOTTA. Lucas oli kotoisin länsirannikolta, Kalifornian Modestosta ja viettänyt itse nuoruutensa cruisailun ja radiosta kuuluneen rock’n’rollin parissa. Lucasin visio cruisailevasta, rokkaavasta nuorisosta ei ottanut tarttuakseen ja mosaiikkimaista tarinanrakennusta pidettiin yhtiöissä liian taiteellisena. Lisäksi elokuvaa lokeroitiin jo tuossa vaiheessa väärinymmärretysti musikaaliosastoon. Lyhyt 29 päivän kuvausaikataulu toimitettiin yöaikaan ja se asetti tietysti filmausporuviattomuuden ajasta ennen Vietnamin sotaa ja musiikillista britti-invaasiota. Käsikirjoitustiimi Lucas, Gloria Katz ja Willard Huyck joutui vielä jatkossa sorvaamaan tekstiä moneen otteeseen, ennen kuin se kelpasi tuotantovaiheeseen. Mainittakoon, että Petalumasta löytyy edelleen alkuperäisiä kuvauspaikkoja sekä kaupunginmuseosta oma American Graffiti -nurkkauksensa. Tarjolla olleesta nuoresta näyttelijäkaartista ei tähteä tuossa vaiheessa vielä löytynyt, mutta kun Lucasilla oli lopulta tarjota tuottajaksi itsensä Francis Ford Coppola, olivat valot kohta vihreällä. 22 Blues News 3/2023 HESSU PIRHONEN G eorge Lucasin American Graffiti sai ensi-iltansa 1.8.1973 New Yorkissa ja Los Angelesissa. Alkuunsa päähänpotkitusta ideasta kasvoi yksi elokuvahistorian tuottoisimmista menestystarinoista
Autoradiosta, kovaäänisestä kadulla tai toisesta autosta soiva teema tulee aina oikeasta paikasta. Herbie & The Heartbeats (Flash Cadillac & The Continental Kids) heittää myös livenä valkokankaalla kolme laulua, joista Louie Louie ei ole mukana albumilla. Haskell Wexlerin tuunaamat loistavat valot, värit ja kuvaustapa hiottiin piiruntarkasti, mutta silti kaikkein ylimmäisenä leijui musiikki. Hän loi niin sanotun ”Music Surround” -tyylin ja laittoi vielä perinteisen asiajärjestyksen uusiksi: kun musiikkia oli aiemmin elokuvissa käytetty luomaan draamaa, hyödynsi Lucas sitä nyt tuomaan kohtauksiin realismia. Mikäli pieniä kauneusvirheitä soundtrackkokoelmalta haluaa etsiä, niin pari sellaistakin löytyy. Tässä kohtaa Lucas todella pureutui haluamansa dokumentaarisen tavoittelun ytimeen, ja äänisuunnittelija Walter Murch nauhoitti levyt uudelleen kuulostamaan tilanteisiin sopiviksi. Musabudjetin käyttö tällä tavoin tarkoitti sitä, että muuta musiikkia elokuvaan ei sitten sävelletty tai poimittu. Elokuvan energisyys on valtava. Soundtrack toi vahvasti esille amerikkalaisen doo wopin merkityksen. Käänteinen toteutusmalli on sittemmin muodostunut elokuvassa ja sarjoissa vakiintuneeksi tavaksi, mutta American Graffiti aloitti suunnan, jota tuolloin vielä tuotannon aikana arvosteltiin. Rankka aikataulutus ja vastoinkäymiset eivät silti paljoa painaneet, kun näyttelijät ammensivat nuoruuden innolla, ja projektissa vallitsi vahva sisäinen palo ja intohimo. Lisäksi soundtrack oli vahvasti vaikuttamassa Suomessa 70-luvun jälkipuoliskolla alkaneeseen fifties-buumiin. Yli puolet tupla-LP:n levyraidoista on monipuolista lauluyhtyemateriaalia. Tupla-LP:n kannet taiteili David Willardson ja piirretyssä kuvassa olleesta tarjoilijasta tuli eräs kaikkien aikojen tunnetuimmista pinup -hahmoista. Osalle kuulijoista tietyt kappaleet tulivat tutuiksi nimenomaan Jackin alustuksilla, ja hardcorefaneille ne edelleen ikään kuin kuuluvat asiaan. SOUNDTRACK SOUNDTRACK American Graffitin soundtrack-levy pitää sisällään 41 levytystä, jotka kaikki kuullaan elokuvassa. Lucas rakensi kohtaukset siten, että niihin kirjoitetut ja tarkkaan valitut musiikkikappaleet toimivat tilanteiden kehyksinä, ikään kuin ne kommentoisivat tarinaa. Lucas löysi valtaosan elokuvassa kuultavista levyistä omista seiskatuumaisista singleistään. MUSIIKIN KÄYTTÖ MUSIIKIN KÄYTTÖ Lucas halusi elokuvan näyttävän ja kuulostavan jukeboksilta. Hahmot liikkuvat elokuvassa lokaatiosta toiseen, mutta musiikki soi katkeamatta taustalla kuulostaen kuin se lähtisi aina uudesta lähteestä. Lucas halusi alkujaan mukaan myös Elvis Presleytä, mutta hinta oli varoihin nähden liian kova ja Elviksen levyistä luovuttiin. Blues News 3/2023 23 kalle haasteita monissa määrin. Näyttelijät oli majoitettu hotelliin, jossa toisten asukkaiden kanssa vuorokausirytmi ei aina lyönyt samaan tahtiin. Puhuttaessa tuon aikakauden villityksestä, varsinkin sen alkuvaiheessa oli American Graffitin soundtrack epäilemättä ”SE” levy. Kuvauksia konsultoinut Haskell Wexler esimerkiksi teki Los Angelesissa päivisin muita filmauksia ja lensi myöhään illalla takaisin Petalumaan Graffitin kuvauksiin. The Platters saattoi olla tutumpi nimi lauluyhtyeiden parista, mutta nyt rinnalle lyötiin liuta d o o wo p i n ryhmiä tarttuvine stemmalauluineen. Tältä osin ohjaaja tekikin vallankumouksellisen tempun. Lucas ohjasi yöt ja vietti päivät suunnittelussa ja materiaalin tarkastamisessa. Fats Dominon Ain’t That A Shamesta kuullaan tyttökuorolla dubattu jälkiversio ja Buddy Knoxin Party Doll feidaantuu liian aikaisin. American Graffitin soundtrack komeilee myös lukuisten levykansisivustojen kärkikavalkadeissa. Nämä kaikki pääosaltaan siis George Lucasin omista ja lähipiirin vanhoista levykokoelmista. Kovaäänisiä sijoitettiin autoihin, kaduille tai koulun jumppasaliin. Nerokas ratkaisu elokuvassa on myös musiikin soundin muokkaaminen kulloisinkiin tapahtumapaikkoihin. Vastaavasti efektit ja musiikin puute saivat kehittää tilanteisiin draaman. American Graffitissa soineita kappaleita alkuperäisinä singleinä Ruotsalainen ”tolppajuliste”. Elokuvamusiikille varattu budjetti oli noin 90 000 dollaria, joka käytettiin kokonaisuudessaan levyjen oikeuksien ostamiseen, eli reilut pari tonnia/raita. Levylle sisältyy paikka paikoin myös elokuvassa vahvana yhteyslinkkinä toimineen DJ Wolfman Jackin legendaarisia spiikkauksia. American Graffitin musiikillinen merkitys vaikkapa 70-luvun nuorelle suomalaiselle kuulijalle oli avartava, jopa mullistava. Soundtrack ilmestyi elokuvan ensi-iltavuonna -73 ja sitä voidaan yhä pitää yhtenä parhaana oldies-kokoelmana, mitä vanhan alkuperäisen rock’n’rollin saralta on julkaistu. Lisäksi The Crowsin Gee jäi ulos alkuperäiseltä leffalevyltä
Yhden vaiherikkaan, haikeankin illan kuvaus aikanaan oli erilainen – vallankumouksellisine musiikinkäyttöineen, väreineen ja valoineen. Nopeasti arvostus kuitenkin kasvoi ja ylistäviä kommentteja sateli sieltä täältä. Golden Globen jne. Kouvolassa, mutta joka tapauksessa, varsinainen ensi-ilta oli BIO BIO:ssa edellä mainittuna päivänä klo 19:00 (Kino Tapiola klo 20:00). 24 Blues News 3/2023 WOLFMAN JACK WOLFMAN JACK Wolfman Jack, oikealta nimeltään Robert Weston Smith (1938–1995) oli legendaarinen radiopersoona, joka jo teiniikäisenä New Yorkissa hakeutui radioasemille inttämään itselleen töitä. Joidenkin tietojen mukaan elokuvaa esitettiin kyllä jo aiemmin esim. Kun American Graffitiin piti ilman muuta saada mukaan tarinaa linkittävä radioääni, oli Wolfman Jack toivelistalla ykkösenä. Nuori George Lucaskin oli kuunnellut ahkeraan Wolfman Jackin radio-ohjelmia. Tuottaja Francis Ford Coppolalla ja Jackilla oli yhteistä työhistoriaa, ja näin haluttu persoona saatiin mukaan täydellisenä valintana omana itsenään, omalla radionimellään. Eri henkilöiden tarinat laitettiin aikanaan samaan pakettiin kiistellysti, sittemmin paljonkin matkitusti. Lucas oli joutunut tekemään leikkausvaiheessa Universalin vaatimuksesta kolme lyhennystä, mutta kun hän Tähtien Sodan tuoman statuksen jälkeen pääsi palaamaan rakkaaseen ensimenestykseensä, hän lisäsi American Graffitin videoversioon nuo kolme kohtausta takaisin. Krominkiiltoineen elokuva laskeutui vallinneeseen arjen harmauteen kuin avaruus-jukeboksi vieraalta planeetalta. Saatuaan jalansijaa ja ohjelma-aikaa itärannikolta hänen räväkkä tyylinsä laittoi ajan mittaan mainostajat varpailleen ja mies joutui etsimään töitä aina Meksikosta asti. Susimies löi itsensä läpi 1960-luvulla, kun hänen ohjelmansa kuului XERF-asemalta Meksikosta 250 000-wattisen tehon kantamana helposti myös Yhdysvaltojen puolelle. SVENGIJENGI -62 SVENGIJENGI -62 American Graffiti (Svengijengi -62) sai virallisen maahantuojan Suomen ensi-iltansa 7.2.1975 Helsingissä ja Espoossa. Samoin itse elokuva puri teattereissa tasaisesti koko 70-luvun lopun eri uusintakierrosten myötä. Lucas piti kuitenkin päänsä, jopa tuottaja Francis Ford Coppolan edessä. Lähteet: Lähteet: George Lucas, Gloria Katz, Willard Huyck: American Graffiti screenplay (Ballantine Books 1973) American Graffiti making of document (Universal DVD 1998) Brian Jay Jones: George Lucas (Like Kustannus Oy 2017) Tapani Bagge, Jari Eklund: Teddy, Aikka ja Alpo (Docendo 2023). MENESTYSTARINA MENESTYSTARINA American Graffiti oli noin miljoona dollaria maksanut elokuva, joka on tuottanut lähemmäs puolitoistasataa miljoonaa voittoa. Elokuvan loppupuolelle sijoittuva studiokohtaus on lajissaan vertaansa vailla: ”Have a popsicle!” Wolfman Jackin palkkio roolistaan oli vaivaiset 3 000 dollaria, mutta Lucas luovutti hänelle yhden prosentin tulevista lipputuloista. Elokuvaosasta tulikin yksi hänen kaikkien aikojen parhaiten palkituista keikoistaan. Elokuvan soundtrack kävi Suomessa kaupaksi 70-luvun puolivälistä tasaiseen tahtiin, mutta sen myyntilukuja on mahdotonta kasata yhteen. Terry ”Toed” Fieldsin (Charles Martin Smith) elokuvassa heittämästä nimiesittelystä ” they call me Terry The Tiger” muokkaantui nimi Aikan sittemmin perustamalle suosikkibändille Teddy & The Tigers.Vuonna -78 tämä keravalaiskoonpano syrjäytti maan ykköspallilta jopa itsensä Hurriganesit. Menestystarina lähti vyöryen liikkeelle. American Graffitia on yritetty jäljitellä, mutta niinhän esikuville aina käy. Levyä tuotiin maahan vähän sieltä täältä ja markkinoilla oli painoksia ympäri maailmaa, osa virallisen maahantuojan, osa suoraan pienmyyjien tilaamina importteina. Mies oli toiminut 70 -luvun alussa jo Amerikan puolella ja asioille löytyikin läheltä yhdistävä kontakti. Fraasi ”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” toteutui tässäkin tapauksessa. Vielä tässäkin vaiheessa Lucasia painostettiin muuttamaan elokuvan nimi joksikin helpommin tajuttavaksi ja filmiyhtiön vahva ehdotus oli niinkin korni kuin Rock Around The Block. Yhdessä niistä kuullaan Harrison Ford laulamassa Bob Falfana vanhaa evergreeniä Some Enchanted Evening. American Graffiti sai alkuunsa murskaavia kritiikkejä ja lähiseudun lehti San Francisco Chronicle haukkui elokuvan kaikkien aikojen huonoimmaksi filmiksi. American Graffiti sai Oscar-ehdokkuuksia ja se on voittanut lukuisia palkintoja mm. Näiden lisäksi susimies nappasi hyvät provikat elokuvan soundtrack-juontojen tilityksistä. American Graffiti oli myös keravalaisen Alpo ”Aikka” Hakalan suosikkielokuva, jota käytiin katsomassa useampaan otteeseen. Tämä puolestaan on poikinut elämäntavan, joillekin jopa kansainvälisen uran Amerikan autojen tai ylipäätään vanhojen autojen parissa. Se oli aikaansa edellä ja siitä tuli Universalille jättipotti, vaikka yhtiö edelleen elokuvan valmistuttua epäili sen mahdollisuuksia. Musiikillisten vaikutteiden lisäksi American Graffitin autot ja cruisailun idea ovat innostaneet ison määrän suomalaisia jenkkiautoharrastuksen pariin
Blues News 3/2023 25 Uusi albumi nyt kaupoissa www.mickebjorklof.com www.hokahey.fi JAKELU: Playground Music
Traveling Kings levytti aika alkeellista, raakaa ja romuluista gospelia, mutta on selvinnyt lukemattomien kilpailijoidensa tavoin monia kokoonpanomuutoksia kokien nykypäiviin saakka. Jatkossa Davis nosti Brunswickin Chicagon johtavaksi soulmerkiksi ja perusti sen rinnalle oman niin ikään hyvin menestyneen Dakarmerkkinsä, noista yhteyksistä oli jo alkamassa Tyrone Davisin ja Chi-Litesin tapaisten 70-luvun huippuartistien nousu. Sad Times on Soul Survivoria lainatakseni sweet soulia, ei tosin lähelläkään sitä mitä tuolla termillä opittiin 70-luvulla ymmärtämään, hyvä esitys silti. Chess alamerkkeineen oli vahvoilla 60-luvun puolivälissä, mutta menetti asemiaan vuosikymmenen lopulla; ei tosin ihan niin paljon kuin kuvittelin, olivathan esimerkiksi Dells ja Little Milton läpi 60-luvun lopun erittäin vahvoja listanimiä. Verrattuna Federaliin on Wheelsien tyyli selvästi siistiytynyt. Pointer oli ehtinyt laulaa niinkin maineikkaissa yhtyeissä kuin Clefs of Calvary ja Southern Jubilees ennen kuin päätyi perustamaan Wylien kanssa The Wheels -nimistä ryhmää. Hän jopa pääsi maineikkaaseen Highway QC’s -yhtyeeseen, mutta tuo visiitti jäi lyhyeksi eikä hänen nimeään mainita yhdessäkään näkemässäni levytyskokoonpanossa. Aihetta koskevat merkinnät ovat ristiriitaisia, toisaalla Wylien kerrotaan olleen perustajajäsen, toisaalla ryhmä väitetään perustetuksi jo 50-luvun alussa. Uncle Willie oli Chi-villitys, jonka tiimoilta tehtiin paljon levyjä, osa hyviäkin, Wylien kumppaneineen tekemä kohellus on yksi vaikeimmin tajuttavista. Molemmat puolet ovat Sonny Thompsonin kirjoittamia ja tyyliltään erittäin kolkkoa Chicago-soulia, samantyyppistä kuin esimerkiksi One-derful!-merkin yhtyeillä. Seuraavana vuonna Wylien yhtye teki singlen Bill Laskeyn omistamalle pienelle Conduc-merkille, tällä kertaa solistin etunimi oli kirjattu muotoon Wyle. Tenorina toimi Flying Eagles -nimisestä gospelryhmästä löytynyt James Carr, jolla ei ollut mitään tekemistä kuuluisamman kaimansa kanssa, Yhtyeen bassolaulajana toimi Robert Goley. 26 Blues News 3/2023 PEKKA TALVENMÄKI M iettiessäni minkä verran Chicago menetti asemiaan soulkeskuksena 60-luvun jälkipuoliskolla päädyin laskemaan kaupungin soulmerkkien hittien määrää vuonna 1965 ja toisaalta 1969. Varmaa on, että yhtye levytti 60-luvun alussa kuusi singleä Nashborolle ja että Wylie on merkitty näillä levyillä ykkössolistiksi. 60-luvun puolivälissä Vee Jay oli romahtamassa ja se pudottaa selkeästi vuoden ‘65 hittien määrää, vaikka Gene Chandlerin hittiputki Constellationilla vähän lukemaa tasoittikin. En tiedä, mitä ideaa oli etunimen kirjaamisessa muotoon Willie, kuuluisan bluesmiehen tyyli ei ainakaan kuulunut mitenkään yhtyeen ensimmäisellä singlellä, joka julkaistiin kesällä ‘64. Wylie Dixonin ja Simtec Simmonsin tarina oli alkanut jo vuosia aikaisemmin, mutta duettovaiheeseen päädyttiin vasta 60-luvun loppupuolella. Jos tarkkoja ollaan, niin yhtyeen alkuperäinen nimi oli single-etiketin mukaan Willie Dixon & The Big Wheels. Kokoonpanosta sen verran tarkennusta, että aikaisemmin mainittu Robert Goley tuli Soul Survivor -lehden numerossa 9 olleen pikaesittelyn mukaan yhtyeeseen vasta Conducvaiheessa, kun taas Soul Discography ilmoittaa hänen olleen jo Federal-singlellä. Uudet merkit toivat esiin muitakin artisteja, joista osa pystyi nousemaan listoille laskuvuotenani ‘69. Suhde oli suurin piirtein se mitä kuvittelin: Vuonna ‘65 hittejä oli 62 ja vuonna ‘69 lukema oli 36. Ratkaiseva askel Wylien matkalla kohti kuuluisuutta oli tapaaminen kokeneen gospelmiehen Bobby Pointerin kanssa vuoden SIMTEC & WYLIE Chicagon vastaus Sam & Davelle. Pointer oli yhtyeen kiistaton johtohahmo, joskin Wylie lauloi useimmat soolo-osuudet. Uusia hyvin menestyviä merkkejä oli noussut tai nousemassa vanhojen tilalle. Curtomin huippuvuodet alkoivat seuraavan vuosikymmenen alussa, mutta laskuissa näkyy jo hyvin esimerkiksi Impressionsin ja Five Stairstepsin suosio. Okeh oli noussut vahvaksi Carl Davisin ja Curtis Mayfieldin yhteistyön myötä, mutta putosi soulkartalta annettuaan vuonna ‘67 potkut Carl Davisille. Sweet Pea on ronskia, mutta sujuvaa runk‘63 lopussa. Sopivan annoksen sotkuja etunimi kyllä aiheutti, muutamassa netin kuvassa esiintyy komeasti Big Wheels -yhteydessä bluesveteraanin kuva. Lapsuusja nuoruusvuodet kuluivat synnyinseudulla gospelin parissa, kunnes hän muutti vuonna ‘57 Chicagoon, missä hän jatkoi hyvällä menestyksellä gospeluraansa. Yksi onnistujista oli funkhenkinen duettopari Simtec & Wylie, jonka osapuolet eivät olleet tuolloin enää keltanokkia. Federal 12524 Uncle Willie’s Got A Thing Going On Our Kind Of Love WYLIE & THE WHEELS WYLIE & THE WHEELS Wylie Dixon syntyi Mississippin Columbiassa 10.3.1938. Seuraava tieto liittyy yhtyeeseen The Traveling Kings. Conduc 103 Sad Times Sweet Pea Levyn taustamiehenä toimi U.S. Chicagon vastaus Sam & Davelle?. Warren, single julkaistiin myös Chy-Townsin numerolla 101. Bpuoli on olevinaan hempeämpi, pienin hetkin voi tenoriosuuksissa kuulla häivähdyksen Impressions-soundista, mutta pehmosouliksi levy on toivottoman rujo. Laskelman luotettavuutta en yritäkään puolustella, parit kommentit se sentään ansaitsee
Levytys tehtiin vuoden ‘67 alussa Maurice Jacksonin omistamalle pienelle Maurci-merkille ja sen esittäjäksi on merkitty Simtec Simmons & The Mechanical Monster. Hän muutti kuusivuotiaana Orvilleen, Alabamaan ja palasi tuulikaupunkiin 50-luvun lopussa. Tea Box / Tea Pot saavutti sen verran radiosoittoa Chicagossa, että sitä voi kutsua paikalliseksi pikkuhitiksi, pari nettikommentoijaa on jopa muistellut, miten sen tahdissa on fiilistelty ja leivottu äidin kanssa piparkakkuja. Valitettavasti tuloksena oli vain yksi julkaistu single: Checker 1164 How Long Must I Wait Just Like A Woman Single julkaistiin nimellä Wylee Dixon, mutta kyseessä oli silti yhtyelevy, taustalla lauloi koko aikaisemmin todettu Wheels-osasto. Levy ei jäänyt ainoaksi lajissaan, runsaan vuoden aikana ilmestyi kuusi Maurci-singleä, joiden etiketeistä löytyy maininnat The Computer And The Little Fooler, Simtec Simmons & Band ja pelkkä Simtec Simmons. Mainitsin aikaisemmin, että Wylie Dixonin ensimmäisissä levyissä oli One-derful!tuntua. Wylie oli hyvä laulaja ja on tavallaan harmi, ettei hän pystynyt vakiinnuttamaan asemaansa sooloartistina. Toddlin’ Town 105 Gotta Hold On When Will It End Vuonna ‘68 levytetty single on erittäin tyypillinen aikansa tuote. Tilanne koheni entisestään, kun hän ryhmineen pääsi Checkerille. Tea Boxes oli vain live-esiintymisissä käytetty yhtyenimike, levyillä sitä ei käytetty, ei edes silloin kun maineikas tiskijukka Herb ”Cool” Kent pyysi Simteciä levyttämään Tea Box -nimisen instrumentaali-iloittelun. Yhtye oli edelleen taustalla, mutta etiketissä sitä ei mainittu, solistin etunimi oli lopultakin muodossa Wylie. Jerma 104 I Guess I Love You Sad Time 60-luvun puolivälin soulesitykseksi I Guess I Love You on yllättävän vanhahtava, etenkin kuoro-osuus on kuin puhdasta gospelhyrinää. Thompson toimi ryhmän managerina ja järjesti sille esiintymisiä, niissä merkeissä yhtye päätyi myös Wylie Dixonin levyjen taustalle. Siksi ei olekaan yllätys, että hänen viimeinen ”soololevynsä” julkaistiin Leanerin veljesten firman osana toimineella Toddlin’ Town -merkillä. 2 113 Yaa-Haa-Haa Swingin’ Loose Näissä levyissä ei ainakaan soulin näkökulmasta ole mitään kommentoitavaa. Maurci 105 Tea Box Tea Pot 106 Computing Sw-w-wis-s-sh 107 Limber Up Cooling It Now 109 Coming On Strong Computing 110 Laying It Down, Pt. 60-luvun puolivälissä Simtec perusti The Tea Boxes -niminen bändin, joka pääsi Sonny Thompsonin ansiosta yhteyteen Wylie Dixonin kanssa niin, että keikoilla esiinnyttiin toisinaan yhdessä nimellä Wylie Dixon & The Tea Boxes. SIMTEC & THE TEA BOXES SIMTEC & THE TEA BOXES Walter ”Simtec” Simmons oli Wylie Dixoniin verrattuna poikanen, syntynyt 23.12.1944 Chicagon eteläisessä lähiössä. 1 Laying It Down, Pt. Warrenin omistamalle Jerma-merkille Wyle & The Wheels sai levyttää yhden singlen, tarkemmin sanoen vain yhden levypuolen, flippi oli yhden kirjaimen verran nimikorjausta kokenut uusinta Conduc-levyltä. Teinivuosien musiikkiaktiivisuudesta tiedetään vain The Vermaharms -niminen yhtye, jossa hän soitti kitaraa, muina jäseninä mainitaan Mathews Whitfield, James Bingham ja Mel Tucker. Kaupallisesti Maurciprojekti ei onnistunut, elääkseen Simtec. Asian ymmärtämiseksi on syytä kurkistaa myös Simtecin nuoruusvaiheisiin. Wylien soolopuolessa ei ole moittimista, soulia kohti oltiin menossa. Leppoisia kokeilevia instrumentaaleja, sen paremmin en osaa niitä kuvata. Ehtaa Chicago-soulia, sen paremmin ei levyä voi kuvata ja varsinkin a-puoli oli jo laulullisesti niin vahva, että siitä voi hyvällä syyllä käyttää määrettä deep. Blues News 3/2023 27 kusoulia, joka kaiken järjen mukaan on soinut tiuhaan brittien northern-klubeissa, jos vain harvinainen single on niihin tiensä löytänyt. When Will It End on kuulakas, riittävän surullinen rakkauslaulu ja Gotta Hold On noille ajoille ominainen rymistely. Kaikki olivat Maurice Jacksonin tuottamia, soittajiksi on näkemissäni tapauksissa merkitty Simtecin lisäksi hänen Ronald-veljensä ja Wylie Dixonin yhtyeestä tuttu Bobby Pointer, joka kitaristitoimensa ohessa hoiteli ainakin kahdella ensimmäisellä singlellä vahvassa osassa ollutta mekaanista rumpumonsteria. Tässä vaiheessa Wylie & Simtec oli jo puhjennut alulle, itse asiassa Simtec Simmons oli Ronald-veljensä kanssa taustalla jo vuoden ‘66 Checkersinglellä ja projekteja johti Sonny Thompson, jonka aloitteesta koko duo-idea syntyi
Chandin kolmesta listahitistä, Wanted Dead Or Alive nimeltään. Syl Johnson jatkoi taustatukena vieläpä niin, että kaksi seuraavaa singleä julkaistiin hänen Shama-merkillään. DO IT LIKE MAMA DO IT LIKE MAMA Simtec & Wylie virallistettiin duona vuoden ‘69 keväällä. Chandlerilla oli jo hoivissaan Bamboo-merkki, jolle duo Mel & Tim oli tehnyt ison hittinsä Backfield In Motion, ja kun hänen oma uransa oli kokenut ison harppauksen Groovy Situation -singlen myötä, hän sai Mercury-pomot kiinnostumaan myös Mr. Staypuoli ei ollut yhtä tehokas eikä erotu 60-luvun lopun suuresta soulmassasta. Toinen Shama-single ei yltänyt edeltäjänsä tasolle, se painottui selkeämmin souliin kuin funkiin ja vaikka duon sielukkuutta on alan kirjoituksissa kehuttu, niin tulos jäi keskinkertaiseksi. Chand -ajatuksesta. Simtecin ja Wylien Mr. Levyn ansiot huomattiin laajemminkin, siitä osoituksena sijoitus valtakunnallisella black-listalla, jolle pienen merkin vähemmistöfunkilla ei muuten ollut juuri asiaa. Simtec ja Wylie saivat taakseen uuden rumpalin, Earth, Wind & Fire -mies Maurice Whiten Fred-veljen, joka toi duon funkiin uutta säpinää. Chand ei ollut jättimenestys. Uskottava on, Do It Like Mama on pureva esitys sellaisenkin korvissa, jolle funk ei ole ykkösjuttu. Lisämurhetta aiheutti soundin kannalta tärkeän rumpalin Fred Whiten lähtö Ramsey Lewisin joukkoihin, myöhemmin kehitys vei hänet vielä pykälää ylemmäs, veli-Mauricen Earth Wind And Fireen. Mel ja Tim lähtivät Staxille ja Bamboo lakkautettiin, tilalle tulivat Simtec & Wylie ja Mr. Taustalla soittanut Bobby Pointer puolestaan väittää Soul Survivorin haastattelussa, että Fred Whiten rumpuosuuksien ja tiukan lievästi jazzpitoisen rytmityksen osalta levy oli aikaansa edellä. Mr. Mr. 28 Blues News 3/2023 joutui soittamaan tuulikaupungin klubeissa, useimmiten yhdessä Wylie Dixonin ja Wheelsyhtyeen kanssa. GENE CHANDLERIN HOIVISSA GENE CHANDLERIN HOIVISSA Shama-sopimuksen umpeuduttua Simtec & Wylie jäivät ikään kuin tyhjän päälle. 70-luvun alussa yhtye levytti yhden suurimmista noiden aikojen tyttöyhtyesuosikeistani, hulppean Simtecin tuottaman version Sam Cooken Wonderful Worldistä. Chand. Syl Johnsonin ura lähti noihin aikoihin nousuun eikä hänellä enää riittänyt kiinnostusta Shamaan tai sen artisteihin. Singlejä levytettiin alun toistakymmentä, artisteja oli vain neljä, suurimpina tähtinä Simtec & Wylie ja tavallaan heidän sisaryhtyeenään Simtecin ja Bobby Pointerin holhouksessa levyttänyt tyttöyhtye Krystal Generations, joka oli muodostettu Syl Johnson -vaiheessa ja joka levytti yhden Mr. Chandler oli New Yorkin Apollossa Melin ja Timin kanssa tapahtumassa, jossa Simtec ja Wylie olivat mukana ja tämä synnytti ajatuksen toisenkin duon värväämisestä ja uudesta merkkikokeilusta. Torvivetoinen tausta oli perusjuttu, mutta laulupuolen hoitanut Simtec ei saanut rakkauslauluun vaadittua uskottavuutta. Chand -vaihe kesti kaksi vuotta, tuloksena kahdeksan singleä, mikä tosin kalskahtaa ylöspäin pyöristetyltä sillä niin kuin listaus osoittaa, joitakin raitoja kierrätettiin. Chand 8002 Nine Times Out Of Ten Everybody’s Got A Part To Play 8004 Everlastin’Pain Everybody’s Got A Part To Play 8005 Gotta Get Over The Hump (29./101.) Nine Times Out Of Ten 8008 Maggie May Is It Meant To Be 8009 Bootleggin’ Nine Times Out Of Ten 8011 Souled On You What’s Good To You. Edellä todettu Toddlin’ Town -single julkaistiin vielä pelkästään Wylien nimissä, mutta samalla merkillä tehty toinen yritys kirjattiin duon levytykseksi, ei tosin vielä lopullisessa muodossa vaan etiketti mainitsi myös sukunimet Simmons ja Dixon. Samaan aikaan Mercuryllä tapahtui ratkaisevia henkilöja tyylimuutoksia, niiden seurauksena perustettiin alamerkeiksi Jerry Butlerin ohjaama Fountain ja Gene Chandlerin Mister Chand. Toddlin’ Town 114 Stay With Me For Better Or Worse Sockin’ Soul Power Levyn tuotti Syl Johnson, joka kiinnostui duon tyylistä yhteisten studiokäyntien yhteydessä. Shama 4003 Do It Like Mama (49.) Can’t Break Away 4004 Put An Extra Plus To Your Heart Gimme Some Of What You Got Robert Pruter toteaa Chicago Soul -kirjassaan, että 4003 on Simtec & Wylien paras levy ja perustelee väitettään mainitsemalla, että kyseessä on hieno esimerkki sielukkaasta funk-levystä. Onnekas sattuma tuli avuksi. Sockin’ Soul Power oli niin kuin nimestäkin voi arvata, James Brown -henkinen melkein puhdas tanakoin huudoin ryyditetty funkinstrumentaali, vahva puuroinen esitys
Sävelmä on Simtecin ja Wylien, yhteensä niitä löytyy Jerryn ja Genen ”One & One” -albumilta neljä. Sitä ei julkaistu singlenä, kyseessä olikin versio Jerry Butlerin ja Gene Chandlerin duetosta, joka nousi valtakunnallisille listoille sijoille 32/94 vuoden ‘71 alussa. Se ei lainkaan häpeä lajin parhaiden Philly-kilpailijoiden joukossa, syy noinkin vaatimattomaan listamenestykseen ei voinut olla muu kuin Chi-väen käytössä olleet idän talleihin verrattuna vähäiset markkinaväylät. Cross That Bridgestä on netissä pyörimässä perätön väite, jonka mukaan Englannissa 80-luvulla kilkuttelumusiikilla pärjänneen Ward Brothersin saman niminen hitti olisi ollut cover Simtecin ja Wylien levystä, ei todellakaan ollut. Levyn parhaisiin raitoihin kuuluu energinen, tuhdisti sovitettu medium You Just Can’t Win. Simtecin viimeinen single on vuodelta ‘77, senkin taustalla avustivat Ronald-veli ja Bobby Pointer, tuottajaksi on merkitty Andre Montell. Chand -levyt tuotti Tom Tom Washington, jonka musiikki oli tunnetusti vähän nihkeämpää ja puuroisempaa kuin parhaiden Chi-taustamiesten. Gettin’ Over The Hump (Mr. Syy voi olla se, että uusi rumpali Wilbur Moon ei ollut Fred Whiten veroinen, yhtä hyvin se, että Gene Chandler halusi soulahtavampaa otetta ja ennen kaikkea se, että Mr. Syy oli Simtecin kertoman mukaan se, että Wylie väsyi ja muutti perhe-elämää viettämään Bloomingtoniin, Illinoisiin. Hieman keinotekoiselta vertailu tuntuu jo ajallisestikin, olihan Sam & Dave huipulla jo vuosia ennen chicagolaisia kilpailijoitaan. Chand -merkin ainoaa albumia, joka ilmestyi vuonna ‘71. Yhtye sai tuottajakseen Jimmy Van Leer -nimisen 60-luvun lopussa kuvioihin nousseen tulokkaan, joka värväsi holhoukseensa muitakin varteenotettavia Chi-artisteja (Barbara & Uniques. Chand CHL-40001) A: (1) Bootleggin’ (2) Gotta Get Over The Hump (3) Sold On You (4) Put Up Or Shut Up (5) What’s Good To You B: (1) Maggie May (2) You Just Can’t Win (3) Everybody’s Got A Part To Play (4) Is It Meant To Be Tärkein tuli sanotuksi singlearvioinnin yhteydessä. Mainittuna vuonna ilmestyneeltä albumilta olen kuullut vain muutaman hajauran, jotka nekin jättivät vain sekavia mielikuvia: Simtec (AVI 6028) A: (1) Good Times (2) I Apologize (3) Succes (4) Good Times instr. Gospelhenki on yhdistävä tekijä ja vuorolaulussa Sam & Dave on selvästi ollut esikuva, ero on lähinnä siinä, että Sam & Dave mielletään puhtaaksi soulpariksi, Simtec & Wyliestä puhuttaessa sen sijaan korostetaan funkpohjaa. Minua ei soundin pieni kesyyntyminen haittaa, pikemminkin päinvastoin, niinpä noteeraan sellaiset Simtecin ja Wylien esitykset kuin What’s Good To You, Everybody’s Got A Part To Play tai Soul Train -ohjelmassakin julkisuutta saanut pikkuhitti Gotta Get Over The Hump lajissaan vähintään keskitasoon. SIMTEC SOOLOURALLA SIMTEC SOOLOURALLA Simtecin ja Wylien tarina duona loppui vuonna ‘73. Verrattuna Shama-vaiheeseen funk vähän pehmeni. Väsymisen syyksi puolestaan totesi Bobby Pointer, että vaikka valtakunnallinen suosio oli vähäinen, niin Chicagossa riitti naisia, rahaa ja uusia autoja. Ryhmää on verrattu aikansa huippunimiin Kool & The Gangiin ja Earth, Wind & Fireen, osin aiheestakin, mutta niin paljon raskaampi ja laulun osalta sielukkaampi Soutside Movement oli, että vertailu ontuu. Southside Movementin nousu alkoi Wand-merkillä.. Niin kovia suosikkejani kuin originaalin esittäjäpari onkin, heidän esityksensä ei holhokeille pärjää. Vertailua Stewartin originaaliin ei kannata yrittääkään tehdä. Sävelmien suhteen oltiin omavaraisia, poikkeuksena omaperäinen versio Rod Stewartin superhitistä Maggie May. Simtec jatkoi esiintymisiään Ronaldveljensä ja Bobby Pointerin tukemana, vaikka noilla kahdella oli jo muitakin projekteja tekeillä. Jackie Ross...) ja saavutti muutaman hitin myymällä omalla pikkumerkillä tehtyjä lauluja isompiin ympyröihin. B-puoli on niin kuin nimikin kertoo siistimpi ja rauhallisempi, mutta erityistä positiivista jujua en siitäkään löytänyt. AVI 208 Furry Thang I Apologize Furry Thang on kolkko, rumasti laulettu kohellus, joka ei minun korvissani kuulosta edes funkilta. Blues News 3/2023 29 8013 While You’re Near Put Up Or Shut Up 8014 Cross That Bridge What’s Good To You Simtec & Wylieen liitetyistä sloganeista tunnetuin oli Sam & Dave -yhteyksistä tuttu ”Dynamic duo”, muitakin yhteisiä tunnusmerkkejä parivaljakkojen välille on haettu. Albumi on tasalaatuinen, mutta yleiskuva on jotenkin väritön ja sikäli pieni pettymys, että edellä kehumistani soulballadeista on levylle valittu vain B-puolen päätösraita. Taustalle torviosastoon tarvittiin vahvistuksia, joiden ansiosta kokonaisuus kasvoi näkemieni parin valokuvan perusteella yhdeksänmiehiseksi. B: (1) Furry Thang (2) Sugar Baby (3) Sexy Thang (4) Never Get Tired (5) Simtec Special SOUTHSIDE MOVEMENT SOUTHSIDE MOVEMENT Simtecin ja Wylien tarina tuli edellä kerrotuksi, oman jatkolukunsa ansaitsevat Bobby Pointer ja Ronald Simmons. Samasta syystä voidaan unohtaa vertailu James & Bobby Purify -parivaljakkoon ja Chicagon ehkä tunnetuimpaan duettopariin Maurice & Mac. Singlenä duon esitystä ei juuri noteerattu, mutta albumitäytteenä se on piristävä. Sama koskee Mr. He lähtivät vuonna ‘72 perustamaan The Southside Movement -nimistä yhtyettä, jonka runkona toimi muutama Tea Boxes -vaiheista tuttu soittaja. Carl Davisin perustamalla lyhytikäiseksi jääneellä Innovation II -merkillä ilmestyi vuonna ‘74 single: Innovation II 8047 Some Other Time (66./-) Classified Crazy Man Some Other Time on hieno soft-balladi. Eipä silti, kyllä Simtec & Wylie soulinkin puolella kunnostautui, olihan Willie Dixonilla hyvä raskaisiin soulballadeihin sopiva ääni, Everlastin’ Pain, Is It Meant To Be, Cross That Bridge ja pehmeämpi lähes soft-henkinen While You’re Near ovat vahvoja soulesityksiä, jostakin syystä ne vain ovat muisteloissa jääneet funkien jalkoihin. B-puoli oli rosoisempi
Simtec & Wylie -uusinta Gotta Get Over The Hump on tuhti, muttei tuo mitään uutta vanhaan aiheeseen. Muutos on lähinnä musiikin monipuolistuminen. Singlenä 2167 julkaistu kepeähkö Do It To Me on taustajousia myöten puhdasta phillyä ja levyn mielestäni paras raita Love Is For Fools raskaanoloinen balladi, joka tuo hetkittäin mieleen niinkin kovan esikuvan kuin The Dells. Can You Get To That ei sekään ollut funkin näkökulmasta kehno, mutta edeltäjänsä uljuutta siitä ei löytynyt, b-puolen Mud Wind oli soitannollisesti monin verroin parempi. Hitaat vahvojen torvien tukevat blues/funkballadit Hey Baby ja Pay My Dues ovat levyn herkkupalat samoin kuin jazzveteraani Bill McFarlandin modernisoima Save The World ja vaikuttava köyhän miehen blues A Poor Man, miksei myös singlenäkin julkaistu (2091) rujo soulpitoinen balladi It’s You I’m Needin’. Movin’ (20th Century Fox T-445) A: (1) Mississippi Cutback (2) It’s You I’m Needin (3) Hey Baby (4) Ain’t Gonna Watch You No More (5) Funky Way To Treat Your Woman (6) Gotta Get Over The Hump B: (1) Only A Man (2) Save The World (3) A Poor Man (4) Pay My Dues Solisti Michael Heywood ei ollut ihan yhtä vakuuttava kuin Melvin Moore, mutta muuten ”Movin’” on yhtä vankka paketti kuin edeltäjänsä. Hienosti pärjännyt I’ve Been Watching You on vahvasti sovitettu kovan soulin, funkin ja jopa bluesin sekoitus, jonka parasta antia on torvikuviot ja rankkaääninen laulusolisti Melvin Moore. Southside Movement. 30 Blues News 3/2023 Wand 11251 I’ve Been Watching You (14./61) Have Little Mercy 11259 Can You Get To That (56./-) Mud Wind Jälkimmäinen julkaistiin myös numerolla 11264. Kevyesti jazzahtava moderni soul, noin muistelen lopputulosta kuvatun, Vaikeaselkoisen paketin parasta antia on Jackie itse, vaikkei hänkään sille tasolle yltänyt kuin parhaimmillaan 60-luvun Chessillä. The South Side Movement (Wand WDS-695) A: (1) I’ Been Watchin’ You (2) Love Turned Me Loose (3) La Dee Da (4) Have Little Mercy (5) Can You Get To That B: (1) You’re Gonna Lose My Love (2) Come On And Love Me (3) Everlasting Thrill (4) Superstition (5) Mud Wind Hieno avausraita sai jatkokseen muutaman muunkin vahvasti soitetun ja Melvin Mooren rajusti laulaman funk-balladin (A2, A4, B1). Southside Movementiin asia liittyy siten, että se soitti monilla Jackien ensimmäisistä Van Leer -sinkuista ja sen nimi löytyy myös albumin ”A New Beginning” taustatiedoista. Funk-raitojen sovituksissa on entistä enemmän kurlutusta ja soul on soulia. Nopeista raidoista A4-live on erittäin tarttuvaa ja lupsakkaa kurlutusfunkia. Jackie levytti myös Little Miltonin kanssa ainakin tupla-albumin ”In Perspective”, jolla Southside Movement ei ollut mukana muuten kuin kahden Simtec Simmons -sävelmän muodossa. Southside Movement hajosi tämän pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Virallisesti yhteistyö kirjattiin vuosikymmenen lopussa tehdyllä albumilla ”Southside Movement & Jackie Ross” (GEM LP 01), jossa Jackie hoiti laulun ja yhtye taustan. Nopeammissa raidoissa tuntuma säilyi, oikeastaan ainoat lievät pettymykset olivat kakkossingleltä tuttu Can You Get To That ja turha originaalia hännystelevä yritys Stevie Wonderin Superstitionista. Kuten todettu, erinomainen albumi tämäkin, menestyksen puutteeseen en keksi muuta syytä kuin sekä soulettä funkmarkkinoita lamaannuttaneen diskobuumin. Levy ilmestyi tavallaan omakustanteena, koska virallista julkaisukanavaa ei löytynyt. Kaiken kaikkiaan erinomainen albumi. Menestys oli vaatimaton Jackien kertoman mukaan pitkälti siksi, että sopimukset olivat epämääräisiä ja useimmiten sellaiset, että ainoa hyötyjä oli pomo itse. Syyksi ei kelpaa ainakaan tason heikkeneminen, sillä edeltäjiensä tavoin tulos on täysipainoinen. Movin’ South (20th Century Fox T-485) A: (1) Ain’t Gonna Watch You No More (2) Do It To Me (3) Funk Talk (4) Ain’t It A Shame (5) Love Is For Fools B: (1) I’ve Been Watching You (2) Only Time Has Changed (3) Country Girl (4) Just Moving (5) Acknowledge To My Mind Jackie Ross levytti Van Leerin holhouksessa läpi 70-luvun
Hän liittyi 16-vuotiaana The Cogics (tai The Cogic Singers) -nimiseen gospelyhtyeeseen, joka kasvatti pitkän rivin tulevia tähtiä: Gloria Jones, Frankie Karl (Frankie K. Viittaukset Blinkyyn ovat niin selkeät, että asiaa ei kannata epäillä, sitä vain kummastelen, että In The Basement -lehden (#44) haastattelussa Blinky ei mainitse levyä ollenkaan. Häneltä julkaistiin vain viisi singleä ja yksi duettoalbumi, jutun juurta ei tuntunut olevan riittävästi. Gloria Jones levytti vuonna ‘65 tunnetuimman laulunsa Heartbeat (jonka taustalla Sondra lauloi) ja Edna Wright Sandy Wynns -nimellä singlen The Touch Of Venus, Billy Preston oli lähtenyt Little Richardin matkaan jo vuonna ‘62. BLINKY WILLIAMS Motown Memories, osa 75 Motown Memories, osa 75. BN:n Motown Memories -sarja on vanhentunut yli 70-osaiseksi, en ole silti erityisemmin ajatellut, että Blinkystä pitäisi kirjoittaa oma esittely. Charles Watkinsin alkujaan kirjoittama. Nimike Cogics tuli lyhenteenä täydestä nimestä Church Of God In Christ Singers. Sen turvin julkaistiin Exodus-alamerkillä ”It’s A Blessing (Presenting The Cogics)” -niminen albumi (EX-54). Hänellä oli paitsi oma levymerkki myös hyvät yhteydet isoihin firmoihin, etenkin Vee Jayhin ja sitä tietä hän sai Cogicsille sopimuksen vuonna ‘64. Sondra lauloi kaksivuotiaasta isän kirkon kuorossa, mutta sai vapaamielisessä kodissa mahdollisuuden kuunnella myös 50-luvun maallisia suosikkeja isosiskonsa savikiekoilta. Simpson 231 It Will Never Lose It’s Power I Don’t Need Nobody Else 273 It’s A Blessing Since I Found Him Sondra Williams laulaa sooloääntä ainakin raidoilla I Don‘t Need Nobody Else ja It’s A Blessing. Isä oli paitsi saarnamies, myös osaava trumpetisti, joka oli nuoruudessaan soittanut Basien ja Ellingtonin johtamissa orkestereissa. Sondralla oli isänsä geeniperintönä vaiva, joka pakotti hänet räpsyttämään silmiään normaalitahtia tiuhemmin. Unohtiko tahallaan; jos unohti niin turhaan, sillä meno on molemmin puolin mukavaa, laulullisesti hetkittäin kankeahkoa varhaista soulia. Simpsonin omalla merkillä ilmestyi kaksi singleä, jotka koostuivat Andraé Crouchin kirjoittamista kappaleista. SOOLOURALLE SOOLOURALLE Richard Simpsonin tärkein tuotettava oli Cogics, mutta lempinimestään PEKKA TALVENMÄKI B linky Williamsin nimi tulee tuskin ensimmäisenä vannoutuneenkaan Motown-harrastajan mieleen, kun kysytään firmassa levyttäneitä tyttöartisteja. Gloria Jonesin ja Edna Wrightin lähdettyä Blinky jäi Andraé Crouchin kanssa Richard Simpsonin hoiviin ja levytti yhden singlen: Vee Jay 941 Heartache He’s Got The Whole World In His Hands Äänite on vuodelta ‘64, siistisi tulkittuja sävelmiä, joista a-puoli oli Rev. Koko perhe oli musikaalinen. Tilanne muuttui, kun taannoin ilmestyi kahden CD:n verran materiaalia, jonka pääosa oli hyllytavaraa. Tilanne oli ärsyttävä, Blinky kertookin yrittäneensä opetella vaivasta väkisin eroon, mutta huonoin tuloksin. THE COGICS THE COGICS Vahva musiikkitausta vei Blinkyn San Fransiscon nuoriin lauluporukoihin. Siitä hän sai kutsumanimen ”Blink Blink”, joka kääntyi nuoruusvuosina muotoon Blinky. Springs), Darlene Loven sisko Edna Wright, Billy Preston sekä vuosikymmenien ajan gospelin huipulla viettäneet kaksoset Andraé ja Sandra Crouch. Asiaan perehtyminen muistutti myös siitä, että Blinky oli paljon muutakin kuin Motowntähti, ura on jatkunut meidän päiviimme saakka juurille paluun eli gospelin myötä. Tri Disc 108 A Bird In The Hand Surprise Party Single on ollut hyllyssäni yli 40 vuotta, mutta ajatus todellisesta esittäjästä paljastui vasta diskografioiden penkomisen myötä. Surprise Partyn levytti vuonna ‘67 tuhdimmin Pat Hodges Keymen-merkille. Sondra Williamsin soolouran alussa herättää ihmetystä vuonna ‘63 julkaistu Fred Smithin tuottama single, jonka laulajaksi on merkitty Lindy Adams. 32 Blues News 3/2023 huolimatta hän kurkotti myös maalliselle puolelle ja tavallaan hajotti yhtyeen ajamalla artistejaan soolosoulin pariin. Hän oli vahva, melkeinpä kolkkoääninen gospelsolisti ja kun sovitukset olivat aika pelkistettyjä niin tulos kuulostaa kankealta ainakin sellaisen korvissa, jolle gospel on parhaimmillaan energistä ja visuaalista mesoamista. Nuori kuoro sai hyvää palautetta, mikä johti gospeltuottaja Richard ”Bishop” Simpsonin kiinnostumiseen. Kolme vuotta myöhemmin levy julkaistiin uudelleen Atlanticilla (7552) ja molemmat puolet otettiin Sondran ensimmäiselle albumille: SONDRA ”BLINK BLINK” SONDRA ”BLINK BLINK” Sondra Williams syntyi 21.5.1944 Oaklandissa Kaliforniassa kolmilapsiseen pappisperheeseen, jonka virallinen koti oli San Fransiscon liepeillä Woodlandissa
Ensinnäkin hän oli liikkeellä huonona päivänä, Hitsvillen väki oli pomon puutarhajuhlissa. Esitys löytyy teemalevyltä, singleä varten tehtiin eri levytys. He ihastuivat Sondran showhun sen verran, että tulivat juttelemaan ja kehittivät ajatusta Motownille siirtymisestä. Ne ovat komean A3:n ohessa yksitotisen albumin vaikuttavimmat raidat, edellisestä tuli jopa Sondralle eräänlainen tunnuslaulu ja hän sai sen perusteella kutsumanimen ”Miss Heartaches”. Emomerkin sinkkujen a-puolissa on hyvät hetkensä, mutta ratkaisevaa jujua ja tuoreutta ei löydetty. saisiko Sondrasta irti mitään järkevää eli miten hyvä-äänisestä gospeltulkinnasta saataisiin pontta pois ja päästäisiin kevyempään ja seksikkäämpään liukuhihnasuuntaan. Blinky ei esiintynyt itse filmissä, mutta pätkä hänen Bizness-tulkintaansa on kuultavissa. Bizness liittyy Diana Rossiin ja Lady Sings The Blues -elokuvaan. Motownin tyttömusiikki oli 60-luvun lopussa HDH-kolmikon lähdön jälkeen huonossa mielikuvituksettomassa jamassa. Motown 1134 I Wouldn’t Change The Man He Is I’ll Always Love You 1233 You Get A Tangle In Your Lifeline The Man Of Mine MoWest 5019 Money For Your Precious Love 5033 T’Ain’t Nobody’s Bizness What More can I Do Mielenkiintoisin osio liittyy MoWestiin. Viimeistään tässä yhteydessä nimike Blinky otettiin virallisesti käyttöön. Studiossa ahkeroitiin viitenä sopimusvuotena niin, että materiaalia syntyi kolmen julkaisematta jääneen albumin verran, soolosinglejä julkaistiin lopulta vain neljä. Kukaan taustaporukoista ei täysin onnistunut, ei myöskään pari Nick Ashford & Valerie Simpson, jonka sävelmästä Blinky sai levyttää ensimmäisen singlensä. En tiedä, kuinka totista juttelu oli, joka tapauksessa Sondra meni poikien yllyttämänä tapaamaan Motownin paikallista pomomiestä Hal Davisia, joka päätti lähettää Sondran Berry Gordyn puheille Detroitiin. Pomo oli onneksi hyvällä tuulella ja päätti antaa useammankin talon perustuottajista katsoa. Sondran muistelojen mukaan Detroit-matka meni pieleen. Sinällään kyseessä oli mielestäni Blinkyn paras Motown-levytys, seksikkään käheästi laulettu balladi.. Kriittisen näkemykseni mukaan firmassa tehtiin suvantovaiheessa vain yhden käden sormin laskettava määrä good plus -tason tyttölevyjä. Se merkitsi Sondra Williamsille maallisemmalle linjalle siirtymistä etenkin lavaesiintymisten osalta. You Get A Tangle In Your Lifeline oli Clay McMurrayn sävelmä, hän myös tuotti levyn, sovittaja oli Tom Baird. Hyllylle jäi listausten mukaan numerolle Soul 35089 merkitty How You Gonna Keep It / This Time Last Summer. Sondra onnistui pääsemään paikalle, tutustui talon väkeen ja sai kutsun studioon seuraavana päivänä. Blues News 3/2023 33 Hark The Voice (Atlantic R003) A: (1) Hark The Voice (2) Need Somebody (3) I Find No Fault In Him (4) Won’t It Be Sad (5) Don’t Lift Your Spirit (6) He’s Got The Whole World In His Hands B: (1) Heartaches (2) Nobody Like The Lord (3) God Bless The Child (4) He Included Me (5) It’s A Blessing Heartaches ja God Bless The Child julkaistiin singlenä 2432. Soul Discography mainitsee lisäksi raidat I’m So Tired Of Crying ja Sorry ‘Bout That, jotka jäivät julkaisematta. Siellä Gordy pyysi tapansa mukaan häntä esittämään malliksi jonkun Motown-standardin, jolloin hän joutui tunnustamaan, ettei tuntenut ainuttakaan talon hiteistä niin hyvin, että uskaltaisi laulaa sen. Kerran paikalle sattui Temptations-kolmikko Eddie Kendricks, Melvin Franklin ja Paul Williams. Erikoista singlessä oli, että etiketissä oli maininta Blinkyn tulevasta, lopulta hyllylle jätetystä ”Softly”-nimisestä albumista. Money ja For Your Precious Love ovat hidastettuja, teennäisenoloisia, selvästi originaaleista poikkeavia esityksiä, jotka on sovitettu niin, ettei tyypillisiä Motown-kuvioita löydä hakemallakaan. MOTOWNILLE MOTOWNILLE Richard Simpson lähti muihin tehtäviin vuonna ‘67. Turha muistuttaa, ettei Blinky saavuttanut soolosingleillään ainuttakaan listasijoitusta Motownilla eikä muuallakaan. Yksi hänen vakiopaikoistaan oli Los Angelesin Maverick’s Flat , jossa kaupunkiin kiertueille tulleilla tähdillä oli tapana pistäytyä iltamyssyllä
Mikä lie totuus, ainakin hän tyrkytti levytettäväksi omaa Shades Of Blue -yhtyeen hitiksi nostamaa iloisen yhdentekevää sävelmäänsä Oh How Happy, joka nousi vuoden ‘69 alussa kahdeksi viikoksi poplistalle. Soul Brother (7) Thank You God (8) It ‘s Been A Long Time Happening (9) I ‘ve Gotta Get You Back (10) The Fool On The Hill (11) A Little Bit Of Heaven (12) How Can I Go On (13) Inside (14) You’ll Never Cherish A Love So True (15) I ‘m Just A Woman (16) You’re The Loser Now (17) You Keep Telling Me Lies (18) One Half Of Love (19) I‘ll Make It Up To You (20) Don’t Let Me Be Lonely Tonight (21) You’re My Morning Now (22) People Make The World Go Round Ykköslevyn ensimmäinen tusina sisältää sellaisenaan ”Sunny And Warm” -albumin ja se muodostaa koko paketin parhaan osan, vaikka mukana on käsittämättömän kehnot versiot 2, 8 ja 9. Kakkossivun ”uusista” sävelmistä löytyy parempaa osittain tietenkin siksi, ettei tarvitse miettiä vertailukohtia. Kolme albumia (”Sunny And Warm”/ Motown 712 tai Soul 735, nimettömäksi jäänyt MoWest 711 ja ”Softly”/ Motown 770) jätettiin julkaisematta. Miracles-yhtyeen komeimpiin suorituksiin lukeutuvaa Ooo Baby Babya kuunnellessa sen sijaan tulee Smokey Robinsonia ikävä, niin lattea on Edwinin ja Blinkyn tunnelmointi. Edwin Starr oli päässyt hyvään alkuun hiteillään 25 Miles ja I’m Still A Struggling Man ja Blinkyn pääteltiin sopivan hänen parikseen. McMurray toimi 70-luvun alussa Gladys Knightin taustamiehenä, se selittää esimerkiksi If I Were Your Woman ja Is There A Place -raitojen mukanaolon. Just We Two (Gordy GS 945) A: (1) You’ve Made Me So Very Happy (2) I’m So Thankful (3) Oh How Happy (4) Let It Be Me (5) I’m Glad You Belong To Me (6) I’ll Understand B: (1) We’ll Find A Way (2) Sweet Joy Of Life (3) Can’t We Be Strangers Again (4) I See A Rainbow (5) Ooo Baby Baby Covereista ei juuri kommentoitavaa löydy, parhaiten onnistui Soul Childreniltä lainattu hempeily I’ll Understand. Edwin on ottanut itselleen kovasti kunniaa duon syntymisestä. Jatko paljastaa sen, että Blinkyllä oli selvästi sama ongelma kuin Brenda Hollowaylla, hän oli liian hienostunut gospelpohjainen laulaja Motownin kuvioihin ja pääsi paremmin oikeuksiinsa vankemman materiaalin (13, 19) parissa. Edwin & Blinky oli epätasainen pari, karhea ja vivahteeton Edwin jäi varsinkin yhteislaulukohdissa täysin vahvaäänisen Blinkyn varjoon. Gordy 7090 Oh How Happy (92.) Ooo Baby Baby Oh How Happy menetteli joten kuten, vaikkei hyväntuulisen originaalin tunnelmaa tavoittanutkaan. 34 Blues News 3/2023 JUST WE TWO JUST WE TWO Marvin Gaye ja Tammi Terrell muodostivat lyömättömän duettoparin 60-luvun lopussa, niin vahvan, että talon sisällä alettiin etsiä sille kilpailijaa. Positiivisia ajatuksia herättävät myös Lewis Sistersin säveltämät B3 ja B4. Blinkyn levyttämiä jäämistöraitoja on takavuosina tullut kuultavaksi Motownin ”Cellarful”-sarjassa ja muilla vastaavilla koosteilla. Ivy Joe Hunterin kirjoittama B1 tuo jopa hetkittäin mieleen Marvinin ja Tammin Ain’t No Mountain High Enough -hitin tunnelman. Netistä löytyi maininta, jonka mukaan levystä oli tarkoitus julkaista uusinta muutama vuosi sitten, jopa sisällysluettelo oli näkyvillä: Softly (Motown 770) A: (1) Till The End Of Time (2) I’m Going Crazy (3) Is There A Place (4) You Pulled The Wrong Right Out From Under Me (5) Rescue Me (6) Lady Sings The Blues. ”Softly” oli Clay McMurrayn tuottama, osa sävelmistä oli hänen kirjoittamiaan. B: (1) Sweet Joy Of Life (2) I See A Rainbow (3) If I Were Your Woman (4) He’s Got Me Going (5) His Love Will Always Be Luvattua uusintajulkaisua ei ole kohdalleni osunut, muutama raita on ilmestynyt muissa yhteyksissä. Kaivatun laajemman kattauksen tarjoaa vuonna 2019 julkaistu kahden CD:n antologia: Heart Full Of Soul (Real Gone Music RGM-0852) CD 1: (1) I Wouldn’t Change The Man He Is (2) Rescue Me (3) How You Gonna Keep It (4) This Man Of Mine (5) It’s Gonna Be Always (6) How Long Has That Evening Train Been Gone (7) Shine On Me (8) For Once In My Life (9) I’ll Always Love You (10) Is There A Place (11) This Time Last Summer (12) Your Love Is Worth Waitin For (13) God Bless The Child (14) The Hunter Gets Captured By The Game (15) Can I Get A Witness (16) T‘ain‘t Nobody’s Bizness If I Do (17) Money (18) For Your Precious Love (19) T‘ain‘t Nobody’s Bizness If I Do (20) What More Can I Do (21) You Get A Tangle In Your Lifeline (22) I Can‘t Turn You Loose (23) I Wouldn‘t Change The Man He Is (24) God Bless The Child CD 2: (1) Heart Full Of Soul (2) Don’t Leave Your Baby (3) I ‘d Feel A Lot Better (4) Satisfaction (5) Let ‘s Stay Together (6) Mr. Hitinpoikanen antoi aiheen Frank Wilsonin tuottamaan albumiin. Levyn kolme viimeistä valintaa ovat live-esityksiä, samoilta nauhoilta kuin TUPLA-CD:N VERRAN KELLARITAVARAA TUPLA-CD:N VERRAN KELLARITAVARAA Kuten edellä todettiin, oli Blinky vähistä julkaistuista levyistään huolimatta ahkera studiovieras
Samalla Sammy pääsi sisään Motownin organisaatioon ja levytti ”Something For Everyone” -nimisen albumin, joka sisälsi esittäjälleen tyypillisiä viihteellisiä covereita. Blinky esiintyi Sammyn show’ssa usean vuoden ajan ja kun hänen sopimuksensa Motownilla päättyi vuonna ‘73, niin Sammy järjesti hänet Repriselle levyttämään. Blinkylle on viime vuosina etsitty ja löydetty ymmärrystä. Taustakuoro esiintyy kuulohavaintoni mukaan levyn kakkospuolen raidoilla Younger Stud, Tell Me You Love Me ja King Of The World. Jäin kaipaamaan ”Softly”-levyn täyteraitojen ohessa hyllylle jäänyttä Al Hamiltonin kirjoittamaa nättiä perinteistä liukuhihnaraitaa It’s Gonna Be Always, joka onneksi löytyy ”Cellarful Of Motown” -sarjan nelososalta. Kakkoslevyllä on muutama yllättävä coveryritys ja tyypillistä hyllytäytettä, mitään erityisiä kohokohtia ei korvaani tarttunut. Netissä on lukuisia kehukirjoituksia. Firmassa ei ollut riittävän taitavia huipputason gospelpohjaisen musiikin ymmärtäjiä ja pomo Gordya kiinnosti vain Diana Rossin soolouran tukeminen. Soul Discographyn mukaan ne on julkaistu amerikkalaisilla Hot-sarjan levyillä ja löytyvät nykyään netistäkin, jos vain osaa oikeasta paikasta etsiä. Maallisten esiintymisten lomassa Blinky piti yhteyksiä entisiin gospelkavereihinsa ja oli 80-luvun alussa levyttämässä Nashboromerkillä julkaistua vanhakantaista ”The Cogics” -nimistä albumia Gloria Jonesin, Billy Prestonin ja Frankie Karlin kanssa. Yritin huonolla menestyksellä etsiä vanhoista BN-numeroista arvioita levystä, joten en osaa sanoa, miten se suhtautui Hookerin tuotantokokonaisuuteen. ”Blinky Williams & The Hollywood Ministry Choir” -nimellä on julkaistu musiikkia, omia isoja TV-projekteja on tehty, mukaan mahtuu yhteisiä gospelesiintymisiä entisten Motown-ystävien kanssa ja vaikka mitä. Vuoteen ‘73 mahtui yllätys, jolla pääsen kerrankin kommentoimaan oikeaa blueslevyä. Sen merkitys kokonaisuuden kannalta on vähäinen, mutta onpahan pikantti yksityiskohta Blinkyn uralla. Real Gone Music -tuplan julkaisu on tulosta John Fraserin aloittamasta ja tukemasta ”Free Blinky From The Vaults – Now!” -projektista, jonka tiimoilta löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa.. Levyä ei missään nimessä voi väittää huonoksi, se oli epämotownmainen, mutta huolellisesti nimekkäitten soittajien kanssa tehty. Blinky osui nimittäin Oma Draken ja Marti McAllin kaveriksi ABC-jakeluun päätyneellä John Lee Hookerin albumilla ”Born In Mississippi Raised Up In Tennessee”. Erityinen menestys ei tuo vaihe ollut, Blinky levytti neljä raitaa, joista mikään ei esiinny käytössäni olevassa julkaistujen sinkkujen luettelossa eikä myöskään tavallisimmilla halvoilla Motorcity-kokoelmilla. Frankie Karl oli solistina ahkerimmin esillä, Blinkyn nimiin on merkitty Tell The Child About Jesus ja God Is Deserving. NIITÄ NÄITÄ NIITÄ NÄITÄ Vuonna ‘70 Berry Gordy osti Sammy Davis Jr’n Ecology-levymerkin. Entiset ja nykyiset ystävät toteavat, että hänen epäonnensa oli joutuminen Motownille pahimpaan mahdolliseen aikaan. 80-luvun puolivälistä alkaen Blinky on toiminut gospelin parissa mahtavien kuorojen tuottajana. Entisten tähtien suhtautuminen Levinen yrityksiin on ollut erittäin kirjavaa, Blinky on yksi niistä, joiden mielestä Motorcityllä oli pääosin rattoisaa, hänestä pidettiin hyvää huolta ja kavereiden kesken riitti rentoa menoa. Niissä merkeissä työ jatkuu edelleen, tarkempi erittely jääköön. Reprise 1197 Walk With Me Jesus When Love Calls Your Name Ylisiistiä ja särmätöntä. 80-luvun lopussa Blinky käväisi Ian Levinen Motorcity-organisaatiossa. Mickey Stevensonin säveltämä b-puoli on nätti. Muuten meno on mitä tyypillisintä Motorcity-lonksuttelua. Blinky Williamsiin asia liittyy siten, että Sammy kuuli kerran sattumalta hänen laulavan studiossa ja ihastui kuulemaansa niin, että värväsi tytön omaan kiertuetiimiinsä. Blinkyn kertoman mukaan studiossa ahkeroitiin, mutta julkaistuksi tuli vain yksi single. Blues News 3/2023 35 vuonna ‘69 julkaistun ”Motortown Revue” -levyn kaksi raitaa, samalla levyllä esiintyivät myös Bobby Taylor, Originals, Gladys Knight ja Stevie Wonder. Ainoa pienen plussan paikka on duetto, jossa Edwin pääsee paljon paremmin esiin kuin 60-luvun ”Just We Two” -albumilla. Kyseiset raidat ovat I Wouldn’t Change The Man He Is -päivitys sekä Lifesaver, Good For Nothing ja Edwin Starrin kanssa duetoitu Fear. Valtaosan raidoista sävelsi Gloria Jones
Siten, että 28. Kappale on yhä suosittua keikkamateriaalia yli 70 vuotta syntymänsä jälkeen, sillä harva se vuosi westernswingaavana kantrikappaleena syntynyt mutta Wynonie Harrisin raisuna tulkintana mieleen jäänyt biisi tuntuu päätyvän jonkun nykyartistin levylle. Grahamin kokemusta tarvittiin Gillespien tueksi, sillä edessä oli mittava Pohjois-EuMANSIKKAMAITOA JA HOMEJUUSTOA MANSIKKAMAITOA JA HOMEJUUSTOA Bloodshot Eyes on niitä aidon rytmibluesin luomuksia, jotka eivät ole jääneet vain savikiekkoja haalivien keräilijöiden iloksi. Tällä kertaa yössä olikin ollut rouva, eikä jälki ollut sanoituksen perusteella kovinkaan hempeää. Niitä Gillespie oli levyttänyt 1950-luvun alussa Bill Grahamin ja kumppanien kanssa New Yorkissakin: Swing Low Sweet Cadillac, Grahamin sävellys Oo-Shoo-Be-Doo-Be, School Days ja muut olivat kyllä boppia, mutta suurta yleisöä viihdyttävin maustein ja rytmibluesin suuntaan flirttaillen. Kun tätä laulettua syytekirjelmää tukee Harrisin levyiltä tuttu jykevä soittelu torvineen ja kättentaputuksineen, ei ihme että Kingin julkaisema savikakku kohosi kuutoseksi R&Blistalla kesällä 1951 ja pysyi myydyimpien levyjen joukossa viikkokaupalla. Gillespien ryhmän esityksiä ruodittiin sanomalehdissä seuraavat päivät huolella. Juoni oli se, että kun Harris ylisti tavallisesti kyvykkyyttään vällyjen välissä, kehui viinapäätään tai rehvasteli loistoautojensa määrällä, Bloodshot Eyes oli jotain ihan muuta. maidolla, Harris jylisee raidalla tuomion pasuunana ja jatkaa: – Henkikin haisee kuin juustokellarissa olisi, viinan piru akalle näköjään kolisi. roopan kiertue. Voisi kai sanoa, että vetävän rytmin lisäksi kuolemattomaan sanoitukseen. KLIIMAKSI KAUPPIKSESSA KLIIMAKSI KAUPPIKSESSA Dizzy Gillespie ei ilmestynyt Suomeen tyhjästä, kaikkea muuta, sillä pääkaupungin sanomalehdet olivat kertoneet hänen suurista suorituksistaan jatsin uudistajana Charlie Parkerin rinnalla jo 1940-luvun lopussa. Rytmiryhmä ei saanut yhtä paljon kehuja eikä katsomoon lavalta kantautunut soittokaan ollut kriitikoiden mukaan ihan tasapainossa, mutta kokonaisuutena konsertti-iltaa ylistettiin ”verenkierron raiteiltaan suistavaksi”. helmikuuta 1953, läheni, jokainen itseään kunnioittava musiikkipalstan pitäjä esitteli hänet huolella lukijoilleen. Myös Gillespien säestäjät saivat rapeasti palstatilaa. Keikkalistalla olivat Uppsala, Helsingfors, Göteborg, Köpenhavn, Malmö ja Helsingborg. Siitä jatkettiin Saksaan ja Ranskaan. Muut neljä olivat vokalisti Joe Carroll, pianisti Wade Legge, basisti Lou Hackney ja rumpali Al Jones. Lyriikat väsäsivät Hank Penny ja Ruth Hall alkuperäisesitykselle 1949, ja niistä ”Mr. Yhtyeen johtohahmon touhut todettiin velmuiksi mutta taitaviksi silloin, kun hän malttoi keskittyä trumpettiinsa. OO-SHOO-BE-DOO-BE OO-SHOO-BE-DOO-BE Jep, Bloodshot Eyes oli totisesti unohtumaton esitys, mutta miten se liittyi täkäläisiin oloihin 1950-luvun alussa. 36 Blues News 3/2023 PETRI LAHTI M itä Wynonie Harrisin järisyttävällä Bloodshot Eyesilla pitkän torvisoolon soittava Bill Graham teki Helsingin Runeberginkadulla helmikuussa 1953. Nyt hän olikin nuuhkimassa naisseuralaisensa hengitystä, tarkkailemassa tämän käsien vapinaa ja ihmettelemässä verestäviä silmiä. © O tt o Fl üc ki ge r Co lle ct io n. Päässä tällä oli tuttu värikäs baskeri, seurana elämänkumppani Lorraine ja ympärillä viisi muusikkoa, joista ainoastaan saksofonisti Bill Graham oli ollut ”Dizin” matkassa aiemmin. Kun Etu-Töölöön päätynyt pyörremyrsky New Yorkin jatsia oli ohi, teroitettiin kynät. Blues”, tuo itseään täynnä ollut laulun mahtailija, pääsi ottamaan puolitoista vuotta myöhemmin kaiken irti. Mihin sen salaisuus perustuu. – Turha pyydellä pukemaan päälle silkkiä taidolla, kun silmäsi ovat kuin mansikoita BILL GRAHAM Outoja keikkavieraita, osa 4 Outoja keikkavieraita, osa 4 Dizzy Gillespie MGM-yhtiön levytyssessiossa New Yorkin WMGM-studiossa 10.3.1949, Bill Graham kuvassa keskellä. Kun konserttipäivä, keskiviikko 4. Siksi ei yllättänyt, että ensimmäinen esitys Kauppakorkeakoulun tiloissa myytiin nopeasti loppuun, ja jälkimmäiseen klo 21.30 alkaneeseen esitykseenkin liput kävivät nopeasti vähiin. tammikuuta 1953 Bromman lentokentälle laskeutui lento, josta Pohjolan kalsalle kamaralle asteli modernin jatsin sanansaattaja Dizzy Gillespie. Ennen kaikkea yhtye kaipasi esityksiinsä soitannollista kivijalkaa, sillä Gillespie löi hommat näihin aikoihin entistäkin enemmän show’ksi: hän poukkoili keikoilla trumpetista pianoon ja rumpuihin, ilmeili ja pelleili, eikä pelännyt esittää kappaleita joissa oli viihdyttävän noveltymaisia piirteitä. Näitä kappaleita Dizzyn sekstetti soitti myös pohjoismaiselle yleisölle kiertueellaan
Näissä mennään tunnetusti jykevästi, ja Graham saa hakea King-kakkaroiden soolo-osuuksissa rauhassa kliimaksia ilman, että pohjoiset jatsikriitikot nyrpistelivät nenäänsä. En nyt löydä tarkkoja yksityiskohtia hänen kaikista studiovierailuistaan rytmibluesin kuninkaan levytyksillä, mutta kun perkaa soittajalistoja Harrisin 1950-luvun alkupään nauhoituksissa, Grahamin nimi vilahtelee siellä täällä. Lisäksi Graham hallitsi baritonin lisäksi alttotorven. Kuolemattomalla Bloodshot Eyesillä hän hoitaa torviosuudet Buddy Lucasin kanssa. Blues News 3/2023 37 Moni lehti pui erikseen Bill Grahamin suoritusta baritonissa. Hänen soittoaan kuullaan Harrisin menopaloista esimerkiksi Rock Mr Bluesilla ja Mr Blues Is Coming To Townilla. Myöhempinä elinvuosinaan Grahamin (1918–1975) tiedetään keskittyneen ainakin pedagogin ammattiin New Yorkin kaupungin opetustoimen palkkalistoilla. Lehti harmitteli, että Graham jäi välillä liian lujaa soittaneen taustajoukon ja erityisesti rajusti metelöineen rumpali Al Jonesin jyräämäksi. Grahamin studiovierailut King-Federalin levytyssessioihin eivät jääneet pelkkiin Harrisin julkaisuihin, vaan ne jatkuivat pitkin 1950-lukua. Räkäinen altto kommentoi ensin epäluulossaan kärisevän Harrisin uhoa, ja sen jälkeen Grahamin baritoni varastaa show’n soolossa, joka etenee kuin kiskoilla. TALK TO ME, TALK TO ME TALK TO ME, TALK TO ME Sitten päästään vihdoin Bill Grahamin ja Wynonie Harrisin väliseen yhteyteen. Hänen baritoniaan kuullaan esimerkiksi Hank Ballardin vuoden 1955 esitwistaavassa Ring A-Ling A-Lingissa ja Little Willie Johnin hienossa Talk To Me, Talk To Me -esityksessä vuodelta 1958. Uusi Suomi oli suorastaan haltioitunut hänestä: Grahamin kerrottiin avanneen kuulijoiden silmät saksofonin soiton mahdollisuuksiin tasaisella, ytimekkäällä ja soinnikkaalla tulkinnalla ja yltäneen jopa taiturimaiseen kuviointiin. JÄLJET PÄÄTTYVÄT JÄLJET PÄÄTTYVÄT Kun Grahamin vierailu Suomeen tuli raportoiduksi aikakauteen nähden varsin tarkasti, hänen elämästään ja teoistaan jatsija rytmibluesvuosien jälkeen on vaikeampi löytää tietoa. Muitakin pyrintöjä rytmibluesin puolella on varmasti tapahtunut, sillä Grahamin nimi löytyy esimerkiksi Freddie BILL GRAHAMIN R&B-LEVYTYKSIÄ BILL GRAHAMIN R&B-LEVYTYKSIÄ Wynonie Harris: Rock Mr Blues, Stormy Night Blues, Mr Blues In Coming To Town, Be Mine My Love, I Want To Love You Baby, Put It Back, Triflin’ Woman, Tremblin’, Just Like Two Drops Of Water, I Believe I’ll Fall In Love, Bloodshot Eyes (baritoni, mahdollisesti myös altto, Alonzo ”Buddy” Lucas altto), Confessin’ The Blues, Man Have I Got Troubles, Good Morning Judge (a+b), I’ll Never Give Up, Rot Gut, Big Old Country Fool Doc Pomus: Work Little Carrie, The Last Blues Freddie Mitchell: The Derby, Slider Mabel Scott: Fine, Fine Baby, Baseball Boogie, Have You Ever Watched Love To Die?, I Found My Baby Wild Bill Davis: Balancing With Bill, Neck Bones And Collard Greens, Hey Spo-Dee-O-Dee, Rock Bottom Babs Gonzalez: Still Wailin’, Shuckin’ And Jivin’ Margie Day: Something Told Me, Dumpling Dumpling Little Willie John: Do Something For Me (a), My Nerves, Talk To Me Talk To Me (b), Spasms, Don’t Be Ashamed To Call My Name, Tell It Like It Is, Don’t You Know I’m In Love, Take My Love Eddie Cleanhead Vinson: Peas And Rice, If You Don’t Think I’m Sinking (Look What A Hole I’m In), My Big Brass Bed Is Gone (And My Baby's Missing Too), Eddie’s Bounce, Queen Bee Blues, Jump And Grunt, Sweet Lovin’ Baby, Hold It Right There, Kidney Stew, Cherry Red Hank Ballard & The Midnighters: Switchie Witchie Titchie, Why Are We Apart, Ashamed Of Myself, Ring A-Ling A-Ling Mitchellin keinuvan The Derbyn säveltäjäja esittäjätiedoista. 1950-luvun puoliväli sujui taas Count Basien orkesterissa, vuonna 1957 hän oli mukana rumpali Art Blakeyn big bandin levytyksillä ja vuotta myöhemmin Duke Ellingtonin orkesterissa, joka levytti ”Black, Brown and Beige” -teema-albumin. Hufvudstadsbladet ylisti hänen yllättävyyttään, mutta ihmetteli Grahamin tarvetta ”tavoitella kliimaksia” joka torvisoolossaan. Graham oli syntynyt vuonna 1918, eli oli reilu kolmekymppinen 1950-luvun alussa, ja musiikkia yliopistossa opiskelleena sekä monissa kuuluissa orkestereissa nuorempana soittaneena (mm. Lucky Millinder, Jimmy Lunceford, Count Basie) hän oli epäilemättä mies paikallaan niin jatsissa kuin rytmibluesissa. Noita vuosia ennen hän ehti sivistää suomalaisia tuulahduksella rytmibluesin turskista torvensoitosta jatsin koreammissa hepeneissä.
Vuonna -68 Järvinen ja Helle perustivat noin vuoden verran toimineen Harpyhtyeen. Tuolloin Magnusta pyydettiin Hojasin jäseneksi, ja kun mukaan tuli myös rumpali Jorma ”Porsu” Vuorinen, Hojas Blues Band oli koossa. Magnus totesi pikaisesti, että tuota minun ei olisi tarvinnut sanoa, koska ”sehän on itsestään selvää”. Internetin tietojen mukaan Sonny Boy Magnusson joka tapauksessa lauloi ja soitti julkisesti ainakin vielä v. Tapasin Magnuksen ensimmäisen kerran vuoden 1969 syksyllä, jolloin Teekkarien Jazzkerho järjesti Espoon Dipolissa bluesjameiksi kutsutun tapahtuman. ottamalla mukaan shouterien kappaleita. SAKARI HELLE Muistoissamme 15.5.1947–25.4.2023 Muistoissamme 15.5.1947–25.4.2023 © La ur i H el te en ar ki st o. Lisäksi hän oli laajentanut ohjelmistoaan mm. Aluksi hän soitti monien muiden tavoin kitaraa, mutta kun Magnuksen itsensä kertoman mukaan Järvinen 60-luvun puolivälin paikkeilla ilmoitti, että myös Suomessa on lukuisia hyviä kitaristeja vaan ei yhtään kunnollista bluesharpistia, hän otti pääinstrumentikseen huuliharpun. Hänen harputtelunsa oli yhä tarkkaa ja tehokasta, ja iän kertymisen myötä hänen lauluunsa oli tullut lisää syvällisyyttä. Tuo vuoden 2014 vierailu, jonne pianisti Pentti Solonen saapui Italiasta asti, saattoi olla Hojas Blues Bandin viimeinen julkinen esiintyminen. Vuosien mittaan tapasin Magnuksen useita kertoja, enimmältä osin kylläkin 70-luvun alkupuolella. 2002 kuolleen Markku Malkamäen ja jälkimmäisellä basistina toimi v. Seuraavan vuoden syksystä lähtien Magnus lauloi, soitti ja levytti pitkään etupäässä Hojas Blues Bandin riveissä. Ja kun hän erinäisten muiden tavoin ihastui Sonny Boy Williamson kakkosen taiturointeihin, Sonny Boy Magnusson oli syntynyt. -66 Hojas-yhtyeen perustaneet Markku Malkamäki ja Kari Vakkuri. Ja kun viime vuosituhannen lopulla HojasHieman ennen vappua sain tietää, että Sakari Helle oli kuollut 25. 2004, en ollut nähnyt häntä lavalla ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen kuultuani mainitsin, että mielestäni jälkimmäinen Sonny Boy on ehdottomasti kaikkein merkittävin blues-persoona. Nyökkäsin hyväksyvästi. Riipaisevalta tuo kuitenkin tuntui. Totesin silloin, että hän oli edelleen kehittynyt muusikkona. Käytän tästä virtuoosimaisesta muusikosta ja suuresta persoonasta nimitystä Magnus, jolla häntä oli kutsuttu jo kouluajoista lähtien ja jolla hän itsensä minulle aina esitteli. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että Hojas Blues Band esiintyi joitakin kertoja myös 2000-luvun puolella, esimerkiksi Saarijärven Myllybluesissa vuosina 2004 ja -14. Suru-uutinen ei ollut mitenkään yllättävä, sillä hänhän olisi 15.5. Joskus 1980-luvun puolivälin paikkeilla istuskelimme virallisen kokouksen jälkeen vierekkäin FBS:n pommisuojatoimistossa ja nautiskelimme blues-videoiden katselemisesta ja kuuntelemisesta. Magnuksen yhtyeja levytysurat on sen verran tarkkaan dokumentoitu aiemmin Blues Newsissä etenkin Honey Aaltosen numerossa 284 (2/2017) julkaistun 70-vuotisonnittelun ansiosta, että niihin en nyt enemmälti puutu. Kun ruutuun ilmaantui Sonny Boy kakkonen, Magnus intoutui hihkumaan ”se on Äijä, se on Äijä”. Kun Magnus esittäytyi Saarijärvellä v. Sinne saapuivat Helsingistä Magnuksen lisäksi muiden muassa Pekka ”Albert” Järvinen ja Jukka Hauru sekä Nurmijärven suunnalta v. 2007, ja eräs kyseisen koosteen parhaista paloista on todella sykähdyttävä ja miltei kahdeksan minuutin mittainen tulkinta valkoisen ”huutajan” Jeremy Felderin eli Doc Pomusin teoksesta My New Chick. Pääosa tuon live-tapahtuman annista julkaistiin Blue North -merkin CD:llä v. Vesa Walamies Magnuksen lapsuudenkodissa musiikki ei tiettävästi ollut mitenkään merkittävässä asemassa, ja musisoimisen hän aloitti omatoimisesti teini-iässä ja kavereidensa kanssa. 38 Blues News 3/2023 porukan tahti alkoi hiljentyä, hän esittäytyi myös eräiden muiden bändien johtavana sieluna. 2005 menehtyneen Kari Vakkurin tilalla Sauli Törmälä. Noista tilaisuuksista ensimmäisellä Kari Karpo (24.2.1962–3.10.2022) korvasi v. saanut täyteen 76 vuotta, ja toisaalta tiesin hänellä olleen erilaisia vaivoja jo vähintään kahdenkymmenen vuoden ajan. 2019. Eräs hänen varhaisista soittokumppaneistaan oli tuleva Hurriganes-kitaristi Albert Järvinen, josta puhuessaan Magnus yleensä käytti vain pelkkää sukunimeä. huhtikuuta
Blues News 3/2023 39 * * * * * * Ensikosketukseni ja -kokemukseni Hojasyhtyeestä on keikalta Tavastia-klubilla vuonna 1978. 1” (Blue North BN 1001, 1980) Hojas Blues Band: 7” single Metsästys ja kalastus / Päästä pois (Polarvox RPS 160, 1983) Hojas Blues Band: LP ”Sekatyömies” (Polarvox LJLP-1025, 1983) Hojas Blues Band: Metsästys ja kalastus (eri esittäjiä -kasetti ”Rytmin sankarit”, Polarvox AMC 1035, 1984) Hojas: Greyhound Bus Blues (eri esittäjiä -CD ”More Living Finnish Blues”, Blue North BNCD 001, 1992) Hojas Blues Band: CD-single My New Chick (omakustanne, 2002) Sonny Boy Magnusson & The Acetones: CD-EP ”Sonny Boy Magnusson & The Acetones” (omakustanne, 2004) Sonny Boy Magnusson & The Acetones: I’m In Trouble (eri esittäjiä -CD ”Blues News Is Coming...”, Blue North BNCD004, 2006) Hojas Blues Band: CD ”Live At Myllyblues” (Blue North BNCD005, 2007) Uptown Boogie: CD-EP ”Uptown Boogie” (Blues And Roll BAR01, 2007) Famous Boogiemen: CD ”You Don’t Love Me” (Blues And Roll #, 2012) Lisäksi Helle levytti ainakin yhtyeiden Coupé De Ville ja Cross-Tie Walkers kanssa sekä soitti huuliharppua vuonna 1971 ilmestyneellä eri esittäjiä -LP:llä ”Kantri” (Scandia SLP 554). Honey Aaltonen yritti saada Äijää tekemään soololevyn tämän 70-vuotispäivän lähestyessä, mutta itsekritiikki oli liian kova ja projekti jäi toteutumatta. © Pe rt ti N ur m i Yllä Sakari Helle Helsinki City Blues Festival -tapahtumassa Tavastia-klubilla helmikuussa 1987, alla Harp vuonna 1969.. Länsirannikon jumpblues teki tuloaan 80–90-luvuilla ja tämä alkoi näkyä myös Äijän ohjelmistossa Sonny Boy Williamson II:n materiaalin ja muiden blueslaulujen ohella. Alkuperäisryhmän jäsenet olivat kitaristi Markku Malkamäki, basisti Kari Vakkuri ja rumpali Jorma ”Porsu” Vuorinen. Hojasin kokoonpano vaihtui vuosien varrella eri tilaisuuksissa ja festivaaleilla. Usein noihin aikoihin näin Magnussonin, ”Äijän”, kävelevän Fredrikinkatua pitkin kohti Bulevardia ja sieltä Blues Newsin läävään, joka sijaitsi silloin Wärtsilän telakan vieressä. Lauteilla olivat Magnussonin lisäksi basisti Kari Vakkuri, kitaristi-viulisti Reijo Pöykiö, rummuissa Eki Lehtiranta ja ehkä Keijo Lindgren kitarassa. viime lokakuussa edesmennyt basisti Kari Karpo ja kitaristi Sammeli Palovaara soittivat hänen eri yhtyeissään, kuten Too Much Boogie, Uptown Boogie ja Sonny Boy Magnusson & The Acetones. Konsertti teki vaikutuksen nuorukaiseen niin huuliharpun soiton kuin blueslaulunkin osalta. Big Papa Auvisen Coupé De Ville -bändin kanssa Äijä sekä hänen 1960-luvun aikaisen Harp-orkesterinsa kitaristikaveri Albert Järvinen levyttivät vuonna 1990 singlen Slippin’ And Slidin’ / Goodman Blues. Suomalaisen bluesin pioneeri ja persoona antoi esiintymisellään ja huumorillaan paljon useammankin soittajapolven ja yleisön iloksi. Äijä sai myös uusia soittokavereita nuoremman polven soittajista, ja mm. Hojasin nimellä julkaisut jäivät kuitenkin yllättävän vähäisiksi: Blue North Recordsin tuotantoa olleen EP:n (1980) lisäksi bändi julkaisi vuonna 1983 vinyylin ”Sekatyömies” Polarvoxilla ja viimeisimmäksi jäi Blue North -CD ”Live at Myllyblues” vuodelta 2007. Äijä oli Juhani Ritvasen hyvä ystävä, joten oli väistämätöntä, että hän sai vaikutteita myös vanhasta r’n’b:stä. Viimeksi mainitut ovat myös julkaisseet äänitteet 2000-luvun alkupuolella. Hojas Blues Band avasi illan blueslegenda Johnny Shinesille ja tapahtumaa mainostettiin myös Hojasin comeback-esiintymisenä. Kari Kempas Sakari Helteen / Sonny Boy Magnussonin levytyksiä: Sakari Helteen / Sonny Boy Magnussonin levytyksiä: Hojas: EP ”Finnish Blues, Vol. Jonas Bernholmin Mr R&B -merkillä julkaistu Doc Pomusin vinyyli oli erityisesti hänen mieleensä ja siitä vakiintuivat repertuaariin ainakin Doc’s Boogieja My New Chick -kappaleet. Hänellä oli usein musta baskeri päässään, kuten Sonny Boy Williamsonilla aikoinaan. Hojasin ja Square Dealin ohjemistoissa oli paljon samoja kappaleita. Seuraava muistoni onkin Puistobluesin Hummerin jameista 1980, jossa oli mukana Hojas ja Chicago Overcoat. Häneen törmäsi usein myös Aron soitinliikkeessä, jossa Kari Vakkuri työskenteli pitkään. Mieleen tulee uskomattomia jameja St Urho’s -pubissa Äijän työpaikan Kansallismuseon vieressä sekä Rekolassa ja Finnish Blues Societyn Kallion läävässä – usein keikkojen, kuten Johnny Copelandin Vanhan yliopistotalon vierailun, jälkimainingeissa. Siellä tutustuin Hojasissa soittaneeseen kitaristi Maukka Rönnmarkiin, ja päädyin mukaan hänen Square Deal -bändiinsä. Vuosien varrella pääsin itsekin jammaamaan Äijän kanssa – viimeisin kerta taisi olla Sture Jazz -klubilla, jossa vuorottelimme solisteina. Blues For Sale -yhtye piti klubia Hakaniemessä, missä Äijä esiintyi Big Papa Auvisen kanssa
Honky Tonk Train Bluesin, Albert Ammons mm. BOOGIE WOOGIE Vauhdikasta tanssimusiikkia Vauhdikasta tanssimusiikkia soittamaan boogie woogieta pianistien kanssa. Eddie Boyd, Dr. Harry Jamesin yhtye levytti yhdessä Pete Johnsonin ja Albert Ammonsin kanssa singlet Boo-Woo ja Woo-Woo vuonna 1939. Rytmisoittimena ovat sijaa saaneet pianon ohella entistä useammin sähkökitara ja saksofoni. Boogie Woogien ja Big Joe Turner duona Pete Johnsonin kanssa rokkaavat kappaleensa Low Down Dog ja It’s All Right Baby Osittain tämän konsertin seurauksena monet swing-jazz -orkesterit innostuivat BOOGIE WOOGIEN HISTORIAA BOOGIE WOOGIEN HISTORIAA Boogie woogien juuret ovat todennäköisesti Yhdysvaltojen etelävaltioissa, joissa kapakoissa soitettiin pianolla nopeatempoista tanssimusiikkia jo 1870-luvulla. Oman panoksensa antoivat myös monet muut jazz-muusikot kuten Count Basie (Red Bank Boogie, Boogie Woogie ym.), Lionel Hampton (Beulah’s Boogie, Hamp’s Boogie Woogie, ym.), Cab Calloway (Calloway Boogie) ja Art Tatum (Tatum Pole Boogie). Tämä mukaansatempaava ja tanssijalkaa aktivoiva soittotapa sopi erinomaisesti myös kaupunkioloihin ja esimerkiksi vuokrarahojen. Soittotyyli sai nimensä Pinetop Smithin hittikappaleesta Pinetop’s Boogie Woogie, joka äänitettiin vuonna 1928 ja julkaistiin seuraavana vuonna. Will Bradleyn orkesterin alkuperäiskappaleita olivat mm. Chuck Berry, Diz Watson, kokkolalainen Wentus Blues Band ja ”rollari” Bill Wymanin Rhythm Kings. Pianistit tottuivat soittamaan vasemmalla kädellä rytmikkäitä bassokuvioita ja oikealla kädellä improvisoimaan tai soittamaan melodiaa. Beat Me Daddy (Eight To The Bar) (1940) ja Down The Road A Piece (1940). Roll ’Em Peten tulkitsijoihin kuuluvat mm. Down The Road A Piece -kappaleen ovat versioineet mm. Pianistit alkoivat levyttää boogie woogieta 1920-luvulla ja 1930-luvun lopulla swingjazz -yhtyeet innostuivat niistä. Meade ”Lux” Lewis esitti konsertissa mm. Monet pianistit ja yhtyeet ovat tosin tulkinneet alan klassikkokappaleita paljon myöheminkin. The Rolling Stones, Manfred Mann ja Chuck Berry. Pianovetoisen boogie woogien kultaaikaa kesti kymmenisen vuotta 1950-luvun alkuun asti. Boogie woogie ja sen monimuotoiset bassokuviot ovat vaikuttaneet oleellisesti useisiin musiikkityyleihin kuten rhythm’n’bluesiin, bluesiin, hillbillyyn, countryyn, rock’n’rolliin ja rockabillyyn. John, Pinetop Perkins ja Gene Taylor. Suosion kasvaessa boogierytmit levisivät myös muihin musiikkityyleihin kuten rytmibluesiin, bluesiin, hillbillyyn, countryyn, rock’n’rolliin ja rockabillyyn. Tommy Dorseyn yhtye tulkitsi Pinetop’s Boogie Woogien nimellä Boogie Woogie (1938), josta tuli iso hitti. Useimpien kappaleiden sointukulku seurasi kahdentoista tahdin blueskaavaa. Varsinkin Pohjois-Teksasissa oli 1920ja 1930-luvuilla paljon metsätyöleirejä, joissa työmiehet tarvitsivat vapaa-ajan viihdykettä. Sille olivat tunnusomaisia pianistin soittamat rytmikkäät bassokuviot, jotka kuuluivat hyvin meluistenkin soittopaikkojen hälinässä. Boogie woogiesta tuli villitys ja levyt myivät hyvin. Pinetop’s Boogie Woogien ovat levyttäneet mm. pianistit Jimmy Yancey, Albert Ammons ja Meade ”Lux” Lewis. keruujuhliin (house rent party), ja se levisikin Teksasista nopeasti naapuriosavaltioihin ja Chicagoon, jossa vaikuttivat mm. Tanssina boogie woogie sai alkunsa 1950-luvulla Saksassa, jossa se kehitettiin lähinnä rock-tanssiksi. Humalainen melu oli usein niin kovaäänistä, että pianoa piti takoa voimakkaasti ja bassojen piti kuulua. 40 Blues News 3/2023 TIMO KAUPPINEN B oogie woogie oli alun perin nopeatempoista pianobluesia, jota soitettiin Yhdysvaltojen etelävaltioissa jo 1900-luvun vaihteen tienoilla. Huomattavaa tunnettuutta ja suosiota boogie woogie sai vuonna 1938 New Yorkissa kun levytuottaja John Hammond järjesti ”From Spirituals To Swing” -konsertin Carnegie Hallissa. Tässä artikkelissa kuvaillaan boogie woogie -musiikin historiaa ja haastatellaan Helena Metsää ja Timo Huhtista, jotka opettavat boogie woogieta helsinkiläisessä Rock’n’Swing Dance Club Cometsissa. Leirien juottoloihin hankittiin sen takia halpoja pianoja ja kaupunkien kapakkapianistit alkoivat kiertää niissä soittamassa
Boogiesta tuli Hookerin tavaramerkki. Kingillä oli boogieita ohjelmistossaan (B.B. Freight Train Boogien on versioinut onnistuneesti myös suomalainen The Rockin’ 8-Balls. Sitä seurasi monia muita boogiekappaleita: Hoogie Boogie, John L’s House Rent Boogie, Walking The Boogie, Boogie Everywhere I Go jne. Magic Sam tunnetaan boogieistaan I Feel So Good (I Wanna Boogie) ja Lookin’ Good. Kanadalaisen JW-Jonesin West Side Magic Boogie vuodelta 2014 on hieno tribuutti tälle nuorena kuolleelle Chicagon West Siden bluesmiehelle. Tätä ”ränttä tänttä” -rytmiä ja sävelkulkua muunnelmineen ovat sittemmin soveltaneet lukemattomat bluesja rock-kitaristit. Yhtenä rock’n’rollin esi-isänä pidetty kitaristi-laulaja Hardrock Gunter levytti 1950-luvun alussa useita nopeita boogieita, kuten Boogie Woogie On A Saturday Night, Hesitation Boogie ja Gonna Dance All Night. BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS BLUESIIN BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS BLUESIIN Ikoninen bluesmies Robert Johnson säesti itseään kitaralla käyttäen boogie woogie -bassokuvioita useissa kappaleissaan, kuten esimerkiksi vuoden 1937 Sweet Home Chicago. Boogie woogien pioneeri, pianisti-laulaja Big Joe Turner muistetaan ehkä parhaiten rokkaavasta klassikosta Shake Rattle And Roll (1954), mutta boogie-rytmejä kuullaan hänen muissakin kappaleissaan, kuten Mardi Gras Boogie, Boogie Woogie Baby ja Hide And Seek. Samoihin aikoihin Tennessee Ernie Ford. New Orleansin pianistisuuruus Roy Byrd, alias Professor Longhair osallistui boogievillitykseen omalla kappaleellaan Boogie Woogie vuonna 1949. Boogie, Boogie Woogie Woman), kuten myös ahkerasti levyttäneellä Lightnin’ Hopkinsilla (Lightnin’ Boogie, Moving On Out Boogie) ja Doctor Rossilla (The Boogie Disease). R&B-fonisteihin perehtynyt Juha Jaakola nostaa Blues News -lehden artikkelisarjassaan esiin sellaisia artisteja kuin ”boogietykki” Freddie Mitchell (Moon Dog Boogie), räväkkä showmies Big Jay McNeely (Wild Wig, Road House Boogie) ja Elmore Jamesin bändin fonisti J.T. Hillbilly-kitaristi Arthur Smithin instrumentaali Guitar Boogie (1945) julkaistiin uudelleen vuonna 1948 ja se oli tuolloin merkittävä hitti. Caldonia Boogie, Choo Choo Ch’Boogie, Barnyard Boogie ja hidas Blue Light Boogie. Varsinainen “boogie man” bluesartistien joukossa oli kuitenkin John Lee Hooker, joka nousi R&B-levymyyntilistan kärkeen vuonna 1948 persoonallisella kappaleellaan Boogie Chillen’. Muita kaupungin boogieta levyttäneitä artisteja olivat mm. Boogie woogie -bassokuvioita voi tunnistaa useiden muidenkin R&B-tähtien musiikista, kuten Ray Charles (Mess Around), Clyde McPhatter (Let The Boogie Woogie Roll) ja Ruth Brown (As Long As I’m Moving). BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS HILLBILLYYN JA COUNTRYYN HILLBILLYYN JA COUNTRYYN Monet hillbillyja country-kitaristitkin omaksuivat boogie woogien sävelkulut soittoonsa. Tuona aikana monet R&Bja jump-blues -yhtyeet ja sooloartistit levyttivät boogie-kappaleita. T-Bone Walker seurasi ajan trendejä omilla swing-boogieillaan kuten 1945 julkaistu T-Bone Boogie. Blues News 3/2023 41 BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS RHYTHM’N’BLUESIIN RHYTHM’N’BLUESIIN Boogie woogien bassokuviot kuuluivat erityisen vahvasti rhythm’n’blues-musiikissa (R&B) vuosina 1947–1952. Delmore Brothers levytti Hillbilly Boogien ja Freight Train Boogien vuonna 1946 sekä Mobile Boogien vuonna 1947. Boogien soitto sujuu mainiosti myös saksofonilla. Brown (Windy City Boogie). Louis Jordan kokeili boogie woogieta jo vuonna 1941 levyttämällä Pinetop’s Boogie Woogien. Muita suosittuja boogiekappaleita hänen ohjelmistossaan olivat mm. B.B. Alan pioneeri oli Johnny Barfield, jonka Boogie-Woogie vuodelta 1939 oli ensimmäinen country-boogie. Clarence ”Gatemouth” Brown (Boogie Rambler, Boogie Uproar), Smiley Lewis (Bee’s Boogie), Dave Bartholomew (Good Jax Boogie), Huey Piano Smith (Rockin’ Pneumonia And The Boogie Woogie Flu) ja Fats Domino (Boogie Woogie Baby, Blue Monday, I’m Walkin’). Pianisti Amos Milburnin Chicken Shack Boogie oli iso hitti vuonna 1948 ja sitä seurasivat useat boogie-kappaleet kuten Roomin’ House Boogie, Square Dance Boogie ja My Baby’s Booging. Hookerin säestäjänä toimi joissakin levytyssessioissa Canned Heat -yhtye, jonka hitti On The Road Again on bluesrock-boogieta
Pianoboogien lisäksi monenlaista muutakin rytmimusiikkia voi usein tanssia BW-askelin. Boogierytmejä on kuultavissa monissa hänen klassikkobiiseissään kuten Lucille ja Good Golly Miss Molly. Se on perua 40-luvulla syntyneestä jitterbugtanssista ja 50-luvulla suosioon nousseesta jivesta. Big Joe Turnerin vuoden 1956 kappaleen Boogie Woogie Country Girl ovat puolestaan versioineet monet, mm. Chuck Berryn paljon käyttämä rock’n’rollkitarakomppi perustuu boogie woogieen hittikappaleissa Roll Over Beethoven, Sweet Little Sixteen, Reelin’ And Rockin’ ja monissa muissa. Tämä koskee mm. Boogie (1991). Nykyiset bluesrock-yhtyeet, kuten ZZ Top ja George Thorogood & The Destroyers soittavat usein boogieta. Myös monet pianistit soittivat countryboogieta. BW on paritanssi, jossa perusaskelkuvio on askel, askel, kolmiaskel, kolmiaskel. Esimerkikkikappaleeksi kelpaa hyvin vaikkapa moneen kertaan levytetty Rock This Town. lavatansseja. Jos askelia haluaa laskea, niin se tapahtuu seuraavasti: yksi, kaksi, kol’ et nel’, viis’ et kuus’. Tampereen seudulla kuulemma lasketaan IL-VES, TAP-PA-RA, TAP-PA-RA. Kitaristi Brian Setzer on vaalinut tätä perinnettä niin Stray Catsin kuin big bandinsa Brian Setzer Orchestran johtohahmona. Askel on ajallisesti yhden ja kolmiaskel kahden iskun mittainen. Silloin sen nimi oli rock’n’roll.. Ja jos taidokas instrumentaaliboogie kiinnostaa, niin sellainen on Danny Gattonin Elmira St. BOOGIE WOOGIE -TANSSIN HISTORIAA BOOGIE WOOGIE -TANSSIN HISTORIAA Boogie woogie -tanssilla (BW) on vain löyhä yhteys alkuperäiseen boogie woogie -musiikkiin. Elviksen kitaristi Scotty Moore soittaa boogiekuvioita mm.sellaisissa kappaleissa kuin Hound Dog, Jailhouse Rock ja Hard Headed Woman. He nimesivät tämän ”uuden” tanssin nimellä Boogie woogie. Tanssin sujuvasti lavatansseja, mutta pääasiassa harrastan fuskua, buggia, boogie woogieta, lindy hoppia, balboaa ja rockabillyä, jotka ovat rock’n’swing -tansseja. Tanssikuvioita on BW:ssa paljon, ja ne voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia. Rockabilly-kitaroinnissa on myös pitkä boogie-perinne. Sitä ennen tanssin pari vuotta argentiinalaista tangoa. Tunnetuimpiin heistä kuului Moon Mullican, jonka tunnuskappale oli nimeltään Cherokee Boogie (Eh-Oh-Aleena). Yksi alan klassikoista on Johnny Burnette Trion Rock Billy Boogie (1956). ”Boogie woogie” -nimike tanssin yhteydessä juontuu rockja swing-tanssien historiasta, ja se voisi hyvin olla jokin muukin. Jo varhaisilla 1950-luvun Sun-hiteillään boogie woogie -tyyliin soitossaan nojannut Jerry Lee Lewis piti perinnettä yllä kappaleella Boogie Woogie Country Man (1975). Ja ennen sitä kävin tanssileireillä, joissa harjoittelin mm. BOOGIE WOOGIE -TANSSIA SUOMESSA BOOGIE WOOGIE -TANSSIA SUOMESSA Helena Metsä ja Timo Huhtinen (kuvissa sivulla 43) ovat helsinkiläisen Rock’n’Swing Dance Club Cometsin boogie woogie -vastaavia. edellä mainittuja musiikkityylejä, joihin boogie woogiella on ollut merkittävää vaikutusta. 42 Blues News 3/2023 levytti humoristisia boogieita, kuten Shot Gun Boogie ja Blackberry Boogie. Hank Williamsin pojan, Hank Williams Jr:n Born To Boogie (1987) on esimerkki uudemmasta country-boogiesta. Tanssimisen lisäksi myös valmennan näitä lajeja. BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS BOOGIE WOOGIEN VAIKUTUS ROCK’N’ROLLIIN JA ROCKABILLYYN ROCK’N’ROLLIIN JA ROCKABILLYYN Little Richard levytti oman boogiensa Little Richard’s Boogie vuonna 1953. Omasta tanssihistoriastaan ja boogie woogie -tanssista he kertovat seuraavaa: – Timo: Aloitin rock’n’swing -tanssien harrastamisen vuonna 2007 tanssiseura Cometsissa. Rock’n’roll kuitenkin muuttui vuosikymmenien saatossa tanssikilpailuiden myötä huimasti akrobaattisemmaksi ja aerobicmaisemmaksi, jolloin 80-luvun Saksassa joukko tanssijoita halusi tuoda sen takaisin juurilleen ja alkaa taas tanssia vanhaan tyyliin. Bob Dylan ja Suomen rock’n’roll-pianistien ykköstykki Mr. Tanssia, joka nykyään tunnetaan nimellä boogie woogie, alettiin tanssia 50-luvulla. Breathless
Myös blues-tanssia, rockabillyä, collegiate shagia ja jazz-roots tanssia opetetaan. Nykyään valmennan ja kilpailen Timon kanssa. Pian perustamisen jälkeen mukaan tulivat rock and rollin lisäksi boogie woogie ja lindy hop. Kansallisia kilpailuja on noin neljä kertaa vuodessa ja Suomen mestaruuskilpailut kerran vuodessa. Vuonna 1996 perustin itämaisen tanssin koulun. 2000-luvun alussa mukaan tulivat balboa, bugg ja fusku, ja 2010-luvun alussa west coast swing. Rock’n’swing -tansseissa myös kilpaillaan. Blues News 3/2023 43 – Helena: Olen ammatiltani tanssinopettaja. Tällä hetkellä Cometsissa on maailman huippua olevat parit junioreissa ja senioreissa. opetusvideoita ja vauhdikkaita kilpatanssiesityksiä. Hyväntuulista ja viihdyttävää katsottavaa. – Boogie woogie on iloinen hullutteleva paritanssi, jossa on mukana askelten joustoa. Boogie woogieta tanssitaan tyypillisesti 1950-luvun rock’n’roll -musiikkia. Boogie woogien opetusta järjestetään kolmessa eri tasoryhmässä: alkeis-, jatkoja kilpatasolla. Kappaleen perään on merkitty sen nopeutta kuvaava bpm-arvo (bars/minute, tahtia minuutissa). Tanssiseura Comets on Suomen suurin tanssiurheiluseura, jolla on tällä hetkellä noin tuhat jäsentä. kaksi BW:n maa© Ja rk ko Al ho © O lli Ra si © O lli Ra si © Ti m o H uh tin en. – Tanssiseura Comets perustettiin vuonna 1992 nimellä Rock and Roll Dance Club Comets. soveltuvat tanssittaviksi boogie woogiena. Sitä voidaan tanssia nopeahkon rock’n’rollin lisäksi myös hitaaseen musiikkiin. Paritanssin aloitin vuonna 2016 rock’n’swing -lajeilla Cometsissa. Jos boogie woogiesta tai muista rockja swing-tansseista kaipaa lisätietoa, niin YouTubesta löytyy mm. YouTuben BW-tarjonta on muutenkin laajaa sisältäen mm. – Suomen tanssiurheiluliiton alaisuudessa järjestetään rock’n’swing -tanssien kilpailuja, joissa yhtenä kilpailulajina on BW. Luettelo sisältää rock’n’rollin ohella muutakin rytmimusiikkia. Se vietti 30-vuotisjuhliaan joulukuussa vuonna 2022. Helena ja Timo antoivat BN:lle esimerkkiluettelon omista suosikkikappaleistaan, jotka ilmanmestaruusparia. Cometsin 30-vuotisjuhlissa kuvattu pitkä video (Juhlashow 4.12.2022), joka sisältää esittelyt ja näytteet eri tanssilajeista. Helsinki ei ole ainoa paikka, jossa opetusta voi saada, vaan useissa muissakin Suomen suurissa kaupungeissa ja tanssileireillä on satunnaisesti BW:n opetusta. Mukana on sekä nopeaa että hidasta boogie woogieta: Big Joe Maher: Gangster Of Love, 26 bpm Ella Johnson: Well Do It, 28 bpm Bellevue Cadillac: Cuppa Joe, 27 bpm Big Bad Voodoo Daddy: When It Comes To Love, 27 bpm Elvis Presley: Fever, 31 bpm Katie Webster: Two-Fisted Mama, 31 bpm Elvis Presley: Don’t Be Cruel, 41 bpm Tennessee Ernie Ford: Blackberry Boogie, 41 bpm Mojo Blues Band & Dana Gillespie: Big Ten Inch, 40 bpm Little Richard: Good Golly Miss Molly, 41 bpm Little Richard: Tutti Frutti, 46 bpm Hot Little Mama: Blue Coat Man, 53 bpm Boogie woogien opetuksesta he kertovat, että Cometsissa opettajina on Suomen huippuvalmentajia, mm. – Suomen huippuparit kilpailevat maailmancupissa, Pohjoismaiden mestaruuskisoissa ja maailmanmestaruuskisoissa
Nyt selvisi sekin, turskauksien turskaus!. Niin, mikä porukka oudon salanimen taakse kätkeytyy, kun vähissä kansiteksteissä ideanikkareista ei puhuta oikein mitään. Parodiankin määrä vaihtelee raidalta toiselle. GODFREY DANIEL GODFREY DANIEL Take A Sad Song... Vuoden 1972 Billboardia ja Cash Boxia penkoessani löysin pikku-uutisia yhtyeen kiinnittämisestä Atlanticin leipiin ja rummunpärinää albumille luvatusta merkittävästä promootiosta, mutta levyn ilmestymisen jälkeen Godfrey Danielista ei kuulunut eikä näkynyt niillä palstoilla enää mitään. Tuskin kenellekään on ennen tätä tullut mieleen, miltä Rolling Stonesin muutaman kesän takainen ykköshitti Honky Tonk Women kuulostaisi The Cadillacsin Speedon kuosissa, mutta niin vain täällä saadaan siihen vastaus. Niin kuin arvata saattaa, osa muokkauksista toimii, osa ei. Fieldsiltä, joka käytti sitä kiertoilmaisuna 1930-luvun elokuvissaan aidosti rumille sanoille. Godfrey Daniel -termi on näköjään lainaa W.C. Purple Haze kuullaan vetävänä esityksenä bassolaulajineen, Proud Maryn alku kadunkulmatyyliin ja Hey Jude huimasti ylikaiutettuna Righteous Brothers -pastissina. Discogsin mukaan Godfrey Danielin takana ovat Amboy Dukesin Alan Solomon ja Dave Palmer. PS. (Atlantic SD 7219) Hey Jude / Dance To The Music / Purple Haze / Proud Mary / Let It Be / Groovin’ // Honky Tonk Woman / Whole Lotta Love / Woodstock / Them Changes / Mercy Mercy Mercy / Hey Jude Sarjan edellislevystä, The Persuasionsin acappella-iloittelusta ”We Still Ain’t Got No Band”, tuli sen verran pirteää palautetta, että jatketaan rohkeasti vähän erilaisella julkaisulla – tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa kummallisella. Jo pelkkä ajatus on hämmentävä, ja toteutus vielä monin kerroin hämmentävämpi. Reippaasta ja ennakkoluulottomasta yrityksestä huolimatta ”Take A Sad Song...” on ollut täydellisen unohtunut albumi heti ilmestymisestään lähtien. Singlenäkin julkaistu Slyn Dance To The Music on täydellisen sekavaa kolistelua, Buddy Milesin Them Changesin big band -lainat rasittavia ja nenään laulettu Whole Lotta Love ei naurata. Ja moneen muuhun yhtä hämmentävään yhdistelmään: Joni Mitchellin Woodstock painetaan Dionin kuolemattoman Runaround UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 28 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 28 Suen vaatteissa maustettuina The Cadetsin Stranded In The Junglella ja Del Shannonin Runawaylla. Osassa kieli on täysin poskessa, mutta joihinkin sovituksiin on nähty todella paljon vaivaa ja tehty hienoja loikkia aitoon lauluyhtyemusiikkiin. Totta puhuen en muista itsekään, mistä tämä varsin obskyyri longari on kokoelmaani päätynyt. Solomon oli näköjään tulkinnut Frankie Lymon & The Teenagersin I’m Not A Juvenile Delinquentin jo happorock-yhtyeen vuoden 1969 ”Migration”-albumille, joten eiköhän ideaa ole kypsytelty niissä huuruissa jo pitempään. Juoni on nimittäin se, että tämä Godfrey Daniel -nimeä käyttävä porukka on levyttänyt vuonna 1972 albumillisen kaikkien tuntemia tuoreita raskaamman rokin järkäleitä, mutta muokannut kipaleet varsin aidonoloiseksi doo wopiksi – ja saanut kiekon julki kaiken lisäksi Atlanticilla. Se ei käynyt kaupaksi tuoreeltaan edes Sha-Na-Nasta innostuneille, eikä pitkäsoitto ole noussut kulttiasemaan tietäjien piirissä myöskään myöhemmin. Pistetään se kiltisti takaisin hyllyyn ja lisätään loppukaneetiksi tuttu todellisten erikoisuuksien ystäville. Kun platta on levytetty Electric Lady -studiossa, niin sekin kertoo, etteivät asialla ole täydet puuhastelijat. 44 Blues News 3/2023 PETRI LAHTI O ta kaikkien tuntema muutaman vuoden takainen hitti, heitä sekaan pari keltuaista ja vaniljatangon palasia, vatkaa ja sokeroi, niin pitkätukkien soittama raskas rokki muuttuu 1950-luvun lopun hassujen lauluyhtyeiden suosimaksi esitystyyliksi
Levyllä musisoineen Sir Douglas Quintetin muodostivat laulun, kitaran ja viulun hoitaneen Sahmin ohella kosketinsoittimissa ollut Augie Meyer, puhaltimia ja huuliharppua soittanut Frank Morin, rumpali Johnny Perez sekä basistit Harvey Kagan ja Jim Stallings. A-puolen San Francisco FM Blues ja Bobby ”Blue” Blandin ohjelmistosta lainattu Ain’t That Loving You edustavat puhtaimmillaan bluesia, kun taas sitä seuraavissa Somedayja Blue Horizon -kappaleissa on aistittavissa selkeitä jazz-vaikutteita. Jukka Rajala arvostelut olleet missään mielessä totuudenmukaisia levyn tason kanssa. Atlanticin studioilla New Yorkissa ja yhden raidan verran San Franciscossa sijaitsevalla Wally Heider Studioilla tehdyn albumin tekoon osallistui Sahmin lisäksi huikea avustajakaarti. Blues News 3/2023 45 tiin vuosikymmeniä myöhemmin kahteenkin otteeseen. The Sir Douglas Band -nimellä ilmestyneeltä levyltä on mahdotonta nostaa esiin toistaan kovempia biisejä vaan koko albumin voi sanoa sisältävän musiikillisia helmiä. Vuonna 1992 näki päivänvalon CD ”Doug Sahm & Friends: The Best Of Doug Sahm’s Atlantic Sessions”, jota oli täydennetty viidellä edellä mainituista levytyssessiosta yli jääneellä viidellä biisillä. Sahmin itsensä kirjoittamia kappaleita levyllä edustavat Dealer’s Blues, Don’t Turn Around sekä I Get Off ja lainakappaleita muun muassa Bob Wills -klassikko Faded Love, Willie Nelsonin Me And Paul, T-Bone Walkerin Papa Ain’t Salty ja albumin avausraita, Charley Priden pari vuotta aiemmin levyttämä (Is Anybody Going To) San Antone. Tuotteliaaksi tiedetyltä Sahmilta julkaistiin vuoden 1973 aikana vielä kolmaskin LP, ”Rough Edges”, joka koostui Dougien suuren yleisön silmissä tunnetuksi tehneen Sir Douglas Quintetin levytyksistä yli jääneestä tavarasta sekä vuonna 1969 ilmestyneestä singlestä Dynamite Woman / Too Many Docile Minds. Huomionarvoista levyllä on sillä käytetty laaja instrumenttien kirjo. Sahmin Atlantic-kauden toisen albumin ”Texas Tornadon” äänitykset tehtiin edeltäjänsä tavoin Atlanticin studioilla. ”Doug Sahm And Band” äänitettiin jo loka-syyskuussa 1972, mutta kauppoihin se pääsi vasta seuraavan vuoden tammikuussa. ”Rough Edgesiltä” ovat jääneet elämään muun muassa raidat Sir Doug’s Recording Trip, The Homecoming, Soulful Woman, You’re Doing It Too Hard, Hello Amsterdam ja Dynamite Woman – kaikki hienoja biisejä, jotka olisivat ansainneet tulla esiin jo niiden levytysaikana, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Perinteisen rumpu, kitara, basso -yhdistelmän lisäksi mukana on eri puhaltimia, viulua, steel-kitaraa, harppua, pianoa, urkuja ja ties mitä – ja kaikki sulassa sovussa hienosti sovitettuina. Molempien levyjen julkaisusta vastasi Atlantic Records ja tuottajina toimivat Sahmin lisäksi yhtiön veteraanituottaja Jerry Wexler ja pianisti Arif Mardin. Sen yhdestätoista raidasta vain kolme on lähtöisin vieraista kynistä. Levy myi ilmestyessään huonosti, käyden vain Billboardin sijalla 125, eivätkä sen saamat DOUG SAHMIN VETREÄT VIISIKYMPPISET. Levyn nimiraitana olevaa Texas Tornadoa, Juan Mendozaa ja päätösraitaa Nitty Grittya kuvaavat ehkä parhaiten termi kantrirock. Levyltä julkaistiin kaksi singleä eikä niidenkään kaupallinen menestys päätä huimannut. Lokakuussa 1973 levytetyn ja marraskuussa julkaistun LP:n tekijätiimi on pitkälti sama kuin Sahmin ensimmäiselläkin soolokiekolla. Syystä tai toisesta levyn julkaisematta jäänyt materiaali on mielestäni kaikkineen laadukasta, osoittaen bändin olleen niiden äänitysten aikaan todella kovassa kunnossa ja Dougien luomisvoiman huipussaan. Flaco Jiménezin haitarin tukemana esitetty Chicano on puolestaan yksi osoitus Doug Sahmin rakkaudesta tex-mexiä kohtaan. ”Texas Tornado” sai edeltäjästään poiketen paremmat arvostelut musiikkilehdistössä, mutta miksikään myyntimenestykseksi ei sekään osoittautunut, vaan ajautui hyvin pian cut-out -laareihin. Myöhemmät arvostelut ovat kuitenkin korjanneet asian ja osoittaneet ”Doug Sahm And Bandin” kuuluvan artistin pitkän ja tuotteliaan uran helmiin. Kriitikot näkivät levyn monipuolisuuden sijasta hajanaisena ja Sahmin kykyjen jäävän muiden muusikoiden varjoon. Musiikillisesti levy on selkeää jatkumoa edelliselle julkaisulle, mutta tällä kertaa Sahmin omien ja lainamateriaalin painotus on päinvastainen. ”Doug Sahm And Band”ja ”Texas Tornado” -levyihin tykästyneitä Sahm-faneja hemmotelTexas-legenda Doug Sahmin (1941–1999) vuonna 1973 julkaistut kaksi ensimmäistä sooloalbumia ”Doug Sahm And Band” ja ”Texas Tornado” ovat alusta loppuun silkkaa musiikin juhlaa. Albumin piirroskannesta vastasi undergroundpiireistä tutuksi tullut Gilbert Shelton. Levyn materiaali on vaihtelevaa. Mukana on muun muassa sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, Dr. Lähes kaikki levyn biisit ovat lähtöisin Dougin kynästä. Mukana on kantria ja mustaa sekä valkoista bluesia sekä näiden tyylien enemmän tai vähemmän sekoitusta olevia raitoja. Nimellä Doug Sahm with The Sir Douglas Quintet ilmestynyt ”Rough Edges” on pääosin äänitetty vuoden 1969 sessioissa Columbus Studiolla San Franciscossa ja sen tuotannosta vastasivat Robin Mc Bride sekä Mercury Recordsin A&R-osaston palveluksessa ollut Paul Nelson. John, Flaco Jimenez ja David Bromberg. Viisi albumin raidoista päätyi myös vuonna 1989 ilmestyneelle Edsel Recordsin julkaisemalle kokoelmalle ”Sir Doug’s Recording Trip – The Best Of Mercury Years”. Vuonna 2003 markkinoille ilmestyi vielä samasta materiaalista koottu huikea tupla-CD ”The Genuine Texas Groover”, jolle sisältyi kaikkiaan yhdeksäntoista ennenjulkaisematonta raitaa. Näin ollen Atlantic Records ei ollut tyytyväinen levyistä saatuihin dollareihin vaan irtisanoi yhteistyön Doug Sahmin kanssa
Erään kerran tiedustelin hänen omia suosikkejaan bluesalbumeista. Pekka nimesi sellaisiksi Muddy Watersin ”Best Of” -kokoelman sekä Joe Turnerin jazzahtavan kiekon ”The Boss Of The Blues”. Cherry Red (Joe Turner – Pete Johnson) Run here pretty baby get down on your daddy’s knee I want to tell everybody how you’ve been sending me Well it that’s your little secret you better keep it to yourself ’Cause if you tell me I might tell somebody else I ain’t never loved and I hope I never will ’Cause a lovin’ proposition gonna get somebody killed If you could take me pretty mama put me in your big brass bed I want you to rock me baby till my face turns cherry red, cherry red You got red, red big legs that you build up from the ground She’s a tailor-made woman ain’t none of those hand-me-downs. Hän oli syntynyt Kansas Cityssä 18.5.1911 ja kuoli Kalifornian Inglewoodissa 24.11.1985. Luultavasti hän jo nuoruuden päivinään herätti huomiota komealla ja sävykkäällä äänellään sekä mahdollisesti myös bluesfraasien laajalla tuntemuksellaan. Hän muun muassa nauhoitteli kuunneltavikseni valaisevia näytteitä kokoelmastaan sekä jopa tilasi ulkomailta pyytämiäni LP-levyjä. Jokin aika sitten ilmeni kuitenkin jokseenkin yllättävästi, että kysymyksessä on itse asiassa mukaelma James ”Kokomo” Arnoldin salanimellä Gitfiddle Jim v. Siellä kerrotaan muun ohella, että suomalaisen bluesin isähahmo ja FBS:n ensimmäinen kunniajäsen Pekka Gronow (s. Silloisten mieltymysteni mukaisesti pyysin häntä hankkimaan tuon Muddyn koosteen, mutta joitakin vuosia myöhemmin ostin omatoimisesti myös em. Vuoden -38 joulukuussa pantiin talteen esikoisversiot kappaleista Goin’ Away Baby ja Roll ’Em Pete, joista jälkimmäinen, tuttuja säkeitä toisteleva iloittelu, oli alkuperäiseltä nimeltään It’s All Right Baby. Jaloista ja tuumista muuntamalla laskien hänen pituutensa oli noin 188 cm, ja painoa hänelle oli kertynyt enimmillään jopa noin 180 kg. Kaikkein mielenkiintoisimmat tarinat löytyivät – kuten arvata saattaa – ensimmäisen osan alkupuolelta. Noissa Garnegie Hallin tapahtumissa myös alkoi Joe Turnerin levytysura. Kyseinen laulu on saanut osallensa kymmenittäin erilaisia versiointeja, joiden tekijöinä ovat olleet esimerkiksi Turnerin tapaiset shouterit Eddie ”Cleanhead” Vinson. Nousu mustien muusikoiden eturiviin tapahtui v. King, Muddy Waters, Jimmy Reed ja Junior Wells, rokkarit Chuck Berry ja Little Richard sekä valkoiselta puolelta vaikkapa Dave & Phil Alvin, Bob Margolin ja The Climax Chicago Blues Band. 1931 tekemästä levytyksestä Rainy Night Blues. Joe Turnerin diskografiasta löytyy lisäksi kappale Rainy Day Blues, joka on aivan eri laulu. 1943) paitsi sävelsi ja soitti kitaraa, niin myös harjoitti bluesin tulkitsemista laulamalla. Sen monien tunnistama sanoitus on seuraavanlainen: Viime vuoden syksyllä sivistin itseäni lukemalla lävitse M.A. Ensimmäisen kerran varsinaiseen äänitystudioon hän asteli seuraavan vuoden kesäkuussa, ja sen session muistoikkain ja koskettavin tuotos on lyriikoiltaan tämänmoinen: musiikkikappale on ensimmäisen kerran 21.1.1941 tallennettu Wee Baby Blues, minkä tekijäksi on hänen lisäkseen merkitty pianisti Pete Johnson ja mikä tunnetaan myös nimellä Early In The Morning. Erityisesti Numminen mainitsee Elmore James -klassikon Shake Your Moneymaker, josta Gronow tiettävästi oli kehittänyt varsin persoonallisen variaation. Molemmat kyseiset levyt, joita edelleen silloin tällöin kuuntelen, ovat yhä verrattain hyväkuntoisina hyllyssäni. Edellä mainitun pianisti Pete Johnsonin kanssa hän aloitti yhteistyön 1920-luvun loppupuolella, ja v. 1936 kaksikko saapui ensimmäisen kerran New Yorkiin. Turner-kiekon. Historiikkien kertoman mukaan nuori Joe ryhtyi työskentelemään ravintoloissa jo 14-vuotiaana, ensin kokkina, sitten laulavana baarimikkona ja viimein suoranaisena esiintyvänä vokalistina. Nummisen kaksiosaiset muistelmat, joiden yhteinen laajuus on yli 800 sivua. -38, jolloin Joe ja Pete esittäytyivät sikäläisessä Garnegie Hallissa kykyjenetsijä John Hammond vanhemman järjestämissä From Spirituals To Swing -konserteissa. Eräiden muiden, kuten vaikkapa Pentti ”Baby Boy” Varhaman tavoin sain nuoruudessani Pekalta runsasta ja pyyteetöntä ohjausta bluesin maailman löytämisessä. Missourin suuri poika Joseph Vernon Turner oli kooltaan todella mittava. Tämän isokokoisen ja erinomaisen kantavaäänisen laulajan eittämättä tunnetuin BIG JOE TURNER Klassikoiden lähteillä, osa 78 Klassikoiden lähteillä, osa 78 Wee Baby Blues (Joe Turner – Pete Johnson) It was early one Monday mornin’ and I was on my way to school It was early one Monday mornin’ when I was on my way to school That was the mornin’ when I broke my mother’s rule I’ve been in love with you, baby before I learned to call your name I’ve been in love with you, baby before I learned to call your name Now you’re in love with someone else I know that’s gonna drive me insane! Ooh wee baby you sure look good to me Ooh wee baby you sure look good to me Please tell me, pretty mama who can your great new lover be. 46 Blues News 3/2023 ja Jimmy Witherspoon, bluesin suurmiehet Shakey Horton, Elmore James, B.B
Suoranaista rock and rollia edustavat hänen menestyslevytyksistään lähinnä vain Honey Hush, Shake, Rattle And Roll sekä Flip Flop And Fly. Monesta yhteydestä olen kyllästymiseen asti saanut lukea tai kuulla, että Turnerin menestyksen takana oli onnistunut muodonmuutos r&b:n esittäjästä rock and roll -artistiksi. Joen tallenteet ovat yleensä enimmältä osin hänen musiikkinsa ystäville varmoja valintoja, mutta joukossa on kyllä joitakin vähemmän onnistuneita suorituksia. Tuo lausuma on kuitenkin laadultaan aika epätarkka, sillä esim. 1914 orkesterinjohtaja W.C. Vaikka hän sai 50-luvulla aikaiseksi vähintään neljä yli miljoonan kappaleen myyntimäärään yltänyttä levytystä, hautajaiskustannukset saatiin katettua vain tukikonsertin avulla. Vesa Walamies tekijältään tuntematon traditionaali. Ainakin vielä v. Se oli hänen tapansa elää. Noissa hiteissä, mitkä yhtä Federal-kiekkoa lukuun ottamatta ilmestyivät Atlantic-merkillä, on mukana kaksi omalla tavallaan erikoista julkaisua. Joe Turner ei tiettävästi soittanut mitään inst-rumenttia, mutta säveltää ja sanoittaa hän kyllä osasi. Niillä tarkoitan Elmore Jamesin Chicagossa 1953 tekaisemaa tallennetta T.V. Handy. hänen kolme ensimmäistä menestyslevytystään Still In The Dark, Chains Of Love ja B.B. Mielestäni Joe Turnerin kaupallinen nousukausi perustui ennen muuta turkkilaistaus-taisen Nesuhi Ertegünin johtaman Atlantic-firman järjestämiin hyviin lauluihin, tasok-kaisiin sovituksiin, oivallisiin taustayhtyeisiin, levytysten korkeaan tekniseen tasoon sekä myös ammattitaitoiseen markkinointiin. Elämäntavoiltaan Joe Turner ei ollut ainakaan säästäväinen. Blues News 3/2023 47 Tämän myös nimellä Hollywood Bed tunnetun laulun lopussa on vielä Joelle tyypillistä bye-bye -hokemista. Top kolmoseenkin hän ylsi kolmen julkaisun voimin. Kappaleista tuttuja Big Joen klassikoita ovat Cherry Red, Piney Brown Blues, Roll ’Em Pete, Wee Baby Blues sekä Turnerin itsensä säveltämä ja sanoittama Low Down Dog. Yleensä häntä säesti keskikokoinen ja myös puhaltajista koostunut jazzahtava orkesteri. Kingin hieman myöhemmin hyödyntämä Sweet Sixteen ovat itse asiassa verkkaiseen tahtiin tulkittuja bluesballadeja. Suurimman suosionsa aikojen jälkeen Big Joe Turner jatkoi bluesin ja r&b:n esittämistä ja levyt. Tiettävästi Joe joi, söi ja mahdollisesti myös pelasi verrattain pikaisesti kaiken sen, minkä sai laulullaan ansaittua. Sen sisältö on äänitetty 6.–7.3.1956, ja sillä on kuultavissa Joen itsensä laulun ohella pianisti Pete Johnsonin, yhteensä kuuden puhallinsoittajan, kitaristin, basistin ja rumpalin musisointia. Silloin 40-luvulla hänen päästään olivat joko kokonaan tai osittain lähtöisin mm. Todelliseksi myyntilistojen sankariksi Joe Turner onnistui vihdoinkin pääsemään 1950-luvulla. Blues, Jimmy Rushingin Goin’ To Chicago Blues sekä traditionaalit Careless Love ja Around The Clock Blues, joista viimeksi mainitun on arveltu vaikuttaneen Chuck Berryn hitin Reelin’ And Rockin’ syntymiseen. sellaiset klassikot kuin ravintoloitsija Thomas ”Piney” Brownia muisteleva Old Piney Brown Is Gone, seesteisen kaunis Nobody In Mind sekä eri sukupuolten välistä kanssakäymistä valaisevat Rebecca ja My Gal’s A Jockey. -83 hän oli kuulemieni näytteiden mukaan aivan kelvollisessa laulukunnossa, vaikka elämän päättymiseen oli aikaa enää vain parin vuoden verran. Ikiihana How Long Blues on tietysti alkujaan Leroy Carrin vuoden -28 suurmenestys, ja St. Mitään huippuluokan menestystä Big Joe ei 40-luvulla vielä saanut osallensa, mutta monia hyviä tallenteita hän sai silloin(kin) aikaiseksi. Millainen on sitten tuo kuuluisa albumi, minkä koko nimi on ”Joe Turner – The Boss Of The Blues Sings Kansas City Jazz”. Seuraavalla vuosikymmenellä Turner esiintyi paljon ja levytti runsaasti. Mama sekä bluesmies Bo Carterin jo v. Sellaisia ovat esimerkiksi hänen vuoden 1966 American Folk Blues Festival -kiertueen äänitteensä. -28 levyttämän klassikon Corrine Corrina uusversiointia. Louis Bluesin tekijänoikeudet kirjautti itselleen jo v. Tällainen kooste tarjoaa todellakin nautittavaksi oikein makoisan kuunteluelämyksen. Arvattavasti saksalaiset tuottajat panivat hänet miltei väkipakolla esittämään etupäässä omia 50-luvun rokkejaan, ja kun niiden säestäjinä olivat pianisti Little Brother Montogomeryn ohella Chicago-bluesiin tottuneet kitaristi Otis Rush, basisti Jack Meyers ja rumpali Fred Below, tulokset eivät kehuja ansaitse. Luonnollisesti hänellä oli ohjelmistossa myös runsaasti sopivia lainakappeleita, kuten Saunders Kingin S.K. Amerikkalaisen Joel Whitburnin teoksen ”Top Rhythm & Blues Records 1949– 71” mukaan hän sai vuosina 1950–56 kaikkiaan 13 levyään Billboard-lehden r&b-tilaston 13 parhaan joukkoon. Jäljellä olevasta kolmikosta 30-luvun viihdesävelmät I Want A Little Girl ja You’re Driving Me Crazy ovat saaneet tässä yhteydessä osallensa varsin onnistuneet jazzahtavat muunnokset, ja Morning Glories (tai Glory) on alkuperäiseltä tämistä miltei viimeisiin päiviinsä saakka. Levystä on olemassa myös huomattavasti esikoispainosta laajempi CD-versio, minkä Pertti Nurmi esitteli BN:n numerossa 303. Ja olihan itse solistikin tuolloin nelikymppisenä kutakuinkin parhaassa iskussaan
Yritin alkuun pistää hanttiin, kun komentajakapteeni miehistöineen ei sanonut nimenä mitään, eikä Charlie Ryanin novelty Hot Rod Lincoln ole koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta väärässä olin: tämän vanhaa kantria elvyttäneen porukan vuoden 1971 päivitys vanhasta kaahausjutusta on hyvin virkeä. Plattaa ihmetellessä sitten selvisi, että tämä on yksi niistä levyalan ihmeellisyyksistä: kun World Pacific julkaisi levyn marraskuussa 1965, Cheryl’s Goin’ Home oli myyntisivu, mutta miamilaisen tiskijukan soitettua kääntöpuolesta paikallisen hitin kiekko kääntyi poskelleen. Kun Williamsin savikakku ilmestyi Savoylla ja Parkerin sävellys oli julkaistu samalla merkillä reilu kolme vuotta aiemmin, ja levyillä oli yhteinen tuottajakin, Teddy Reig, ympyrä ikään kuin sulkeutui – mutta Parker jäi ilman krediittiä ja ehkä rahojakin. Noh, se siitä vääryydestä ja sitten tähän levyyn: EP:n kappaleita levytettäessä 1952 Williams oli vaihtanut Savoylta Mercurylle ja mukana oli laulajatarkin, Connie Allen, joka oli loistanut aiemmin Todd Rhodesin orkan Rocket 69 -raidalla. Jättihitti, liikkumaan paneva The Huckle-Buck sinkosi torvensoittaja Paul Williamsin tunnetusti musiikin historiaan vuonna 1949. Kaiken lisäksi kolmikon taustoista löytyi aika paljon rosoa: Dave Lambert kuoli epäselvän yliajon uhrina Connecticut Turnpike -maantiellä 1966, Hendricks sävelteli nuorempana Louis Jordanille (I Want You To Be My Baby, Messy Bessy) ja brittisyntyinen Annie Ross sai jo parikymppisenä lehtolapsen bop-rumpali Kenny ”Klook” Clarken kanssa, taisteli näihin aikoihin (1959) heroiiniriippuvuutta vastaan ja styylasi piinatun koomikon Lenny Brucen kanssa. Lindin Fontana-sinkku on kuitenkin painettu täällä, joten eiköhän kumpikin sivu ole soinut keväällä 1966 ainakin jonkun kerran Unionin baarin levyautomaatissa. Kaikkea muuta kuin silkinpehmeää svengiä siis! PAUL WILLIAMS AND PAUL WILLIAMS AND HIS ORCHESTRA HIS ORCHESTRA Young Man Blues / Miami Drag / Hard Working Woman / Easy Walking (Karusell KEP 265) Siirrytään sitten keikkuvaa aasinsiltaa pitkin aidon rytmibluesin maailmaan. Vaan palataan Cheryliin. B-puoleltakin löytyy tuttuja, kun Kirchenin laulama My Home In My Hand on näköjään Ronnie Selfin säveltämä (ja Dallas Frazierin vuonna 1967 ensiesittämä laulu). Allenin laulamista raidoista Hard Working Woman ei pyöri vastoin odotuksia petipuuhissa kuin sen verran, että tämä COMMANDER CODY AND COMMANDER CODY AND HIS LOST PLANET AIRMEN HIS LOST PLANET AIRMEN Hot Rod Lincoln / My Home In My Hand (Paramount PAA-0146) Eräs pitkän linjan levykeräilijä iski tämän seiskan kaupanpäällisenä kouraan, kun teimme kauppoja ylimääräisistään. Puntarissa ovat myös Suomen ja Ranskan Mårtensonit. Vaikka Elusive Butterflytä versioitiin kääntöpuoltakin ahkerammin aina Pohjolaa myöten, en ole löytänyt Suomi-coveria kummastakaan. 48 Blues News 3/2023 PETRI LAHTI T ällä kertaa helmissä soitellaan muun muassa Miriam Linnan lempilevyä, perehdytään vocalese-tyylin vauhtijatsiin, ihmetellään vaaleaa sokeaa pianistia ja kuullaan, miten rattopoikien näpit pidetään poissa patjan sisään piilotetuista säästöistä. Kun nyt tuli Suomi-covereista puhe, niin tästä sellainen on tehty: kulttiartisti Moogetmoogs on painanut Selfin sävellyksen levylle 1992 aikamoisena jytäversiona Kädestä suuhun -nimellä. Olen aina ollut BOB LIND BOB LIND Elusive Butterfly / Cheryl’s Goin’ Home (Fontana 278 903 TF) Yhdysvaltain johtaviin juurimusiikki-intoilijoihin lukeutuva Miriam Linna on ylistänyt useasti tätä Bob Lindin hittisinkun Elusive Butterflyn kääntöpuolelta löytyvää kappaletta ja levyttänytkin sen sooloalbumilleen ”Down Today”. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 69 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 69. LAMBERT, HENDRICKS & ROSS LAMBERT, HENDRICKS & ROSS The Swingers! Four / Now’s The Time / Airegin / Little Niles (World Pacific AEP 1055) Lisää ennakkoluuloja, jotka jouduin nielemään karvoine kaikkineen. Kun sinkula tuli hiljattain vastaan, pakko oli ottaa Linnan suosikki lähempään tarkasteluun. Lisäksi sävellys on hieno ja sanoitus kaihoisa. Erityisesti diggailen kitaristi Bill Kirchenin tavasta pudotella tiukkoja likkejä Codyn tarinoinnin sekaan. Kun ratsastetaan Miles Davisin, Charlie Parkerin, Sonny Rollinsin ja Randy Westonin bravuureilla ja seuraillaan melodiaa Jon Hendricksin pykäämillä lyriikoilla, niin osaamista täytyy totisesti riittää – varsinkin kun taustalla soittelevat Zoot Sims ja kumppanit. Kappaleen päälle ymmärrettiin myös Britanniassa, sillä Adam Faith sai hyvällä cover-versiollaan viimeisen hitin urallaan (#46). Esitys on hyvä: mukana tuotannossa on vielä sopivasti wall of sound -henkeä, sitä parhaiden aikojen tunnelmaa, vaikka Lindin toinen jalka on selvästi folkissa. Kappale oli kuitenkin ryöväys: vaikka Williams löysi sen Lucky Millinderin orkesterin soittamana D’Natural Blues -nimisenä, kipaleen ”säveltänyt” Andy Gibson oli vetäissyt Charlie Parkerin Now’s The Timen omiin nimiinsä. siinä uskossa, että tämä ääniään instrumentteina käyttävä jatsilaulutrio on yhtä hajuton ja mauton kuin vaikkapa Manhattan Transfer, mutta kuutamolla olin
Jos ranskan kieli taipuu ja tuollainen ”yeh yeh!” -touhu lämmittää sielua, Nougarolle kannattaa antaa sauma. HMV-single taitaa olla harvinainen, mutta totta puhuen sen perässä ei kannata pistellä haligalia ainakaan musiikillisista syistä. Vaikka tässä tavoitellaan nuorisomarkkinoita, kyllä jyskeestä ja ryskeestä huolimatta huomaa, että asialla ovat 1920–30-luvuilla syntyneet soittajat. Sitä kuunnellessa tuli jo teinivuosina selväksi, mitä vihjailevan velmusti laulava Robbins oikein yllyttää giltsiään panttaamaan. LITTLE RAY & THE SPIKE DOPE FIVE LITTLE RAY & THE SPIKE DOPE FIVE Come On / Hully Gully For Two (HMV 45-TJ 304) Helmien edellisjaksossa taisi tulla luvattua, että tällä kertaa soitellaan myös Euroopassa tehtyjä levyjä. CLAUDE NOUGARO CLAUDE NOUGARO Je Suis Sous... Biisissä on muutenkin samaa rytmiikkaa kuin Jalacyn klassikossa, mutta Nougaro ehtii parin minuutin aikana saada myös omaa kädenjälkeä värikkääseen esitykseen. / Regarde-Moi / Sensuel / La Marche Arriere (Philips 434.929 BE) Laulaja-pianisti-sanoittaja Claude Nougaroa (1929–2004) voisi kutsua huoletta ”Ranskan Mårtensoniksi” – musiikkinsa on tuollaista puoliboheemia urkujatsia, jossa on enemmän kuin ripaus paikallisväriä, tässä tapauksessa chansonia ja muuta gallisävyä. Kaksi muuta EP:n kipaletta ovat instrumentaaleja, mutta täyttä asiaa nekin. Asialla oli vauhdikas musiikin yleismies Reino ”Pikku Reiska” Bäckman, ja soittamassa alan ketut Erkki Valasteesta ja Herbert Katzista sovitukset tehneeseen Seppo Rannikkoon. Tämän äänitysajan Kirja-studiolla olisi voinut antaa mieluummin jollekin aidolle nuoriso-orkesterille. Pikkupoikana veitsileikkien seurauksena sokeutunut Mel Robbins tunnettiin urallaan paremmin nimellä Hargus ”Pig” Robbins. LASSE MÅRTENSON LASSE MÅRTENSON Jos kieltä eläinten oppisin / Maan kauneus (Scandia KS 738) Lainaa kaikki vain, voisi sanoa myös tästä ”Suomen Mårtensonin” vuoden 1967 Scandia-sinkulasta, jossa liikutaan tohtori Tattisen eli eläinten kieltä puhuvan Tohtori Dolittlen jalanjäljillä. Tyylin kruunaa EP-levyjen kansikuvissa taiteilijan suupielessä roikkuva Gauloises (ilman filsua). Blues News 3/2023 49 ilmoittaa pitävänsä innokkaat yövieraat lattiamajoituksessa ja purkkiruokinnassa, etteivät hiellä ansaitut pennoset katoa vääriin taskuihin ja suihin. Young Man Blues on sekin puoliemansipatorista R&B:tä, sillä nyt hakusessa on reippaasti kirmaava varsa, joka laulajan mukaan oppii kyllä ylittämään esteet harjoittelemalla. Ja sehän löytyy ”Tiger Tracksiltä” terveisinä Sherwoodista. Ihan ilman Suomi-yhteyttä ei jää tämäkään platta: Wildcat-sinkun molemmilla puolilla sävellyspuuhissa ollut Mary Biggs oli luomassa Robbinsin kanssa myös Are You With Me -raitaa. Kyllä Ruotsissa julkaistiin huikeita kiekkoja – tämä on vuodelta 1955. Kun vähän pirteämpi, tasarytmillä etenevä Go Ahead On on sekin instru, niin laihaksi jää. -kappaleeseen komeasti Screamin’ Jay Hawkinsin I Put The Spell On Yousta. Tehdään siksi nopea liike ja siirrytään San Antoniosta Helsingin Kruununhakaan, jossa sheikattiin syksyllä 1964 tällainen outolainen purkkiin. Teenage Tears on sinänsä kaunis instrumentaaliballadi, jossa on eksotiikkaakin naisäänen huhuillessa jossain taustalla, mutta mitään mieleenpainuvaa esityksessä ei ole. Hetki piti miettiä, että mistä intro tähän Leslie Bricussen loihtimaan elokuvasävelmään on repäisty, mutta kyllähän tämä kuulostaa rumpujyskettä myöten väistämättä Four Topsin I Can’t Help Myselfilta – kuunnelkaa vaikka itse! Muuten en ole niin innoissani näistä musikaalijutuista: pidän Mårtensonista enemmän pikkutakissaan mod-soundeja uruista tavoittelemassa (piippu huulilla). Hän ehti soittaa kasikasia vaikka kenen levytyksillä pitkällä studiomuusikon urallaan, muun muassa Dylanin ”Blonde On Blondella”, mutta tämä sinkula jäi häneltä kyllä välityöksi. MEL ROBBINS MEL ROBBINS Teenage Tears / Go Ahead On (Wildcat 1001) Vanhan kunnon ”Chess Rockabillies” -kokoelman (1978) värikkäimpiä raitoja oli Mel Robbinsin läähättävä pianorokki Save It. PS. Itse olen tilaillut näitä Ranskasta samassa yhteydessä, kun olen täydennellyt Sylvie Vartanin ja Francoise Hardyn EP-kokoelmiani. Valitettavasti sama taika ei yltänyt enää tähän vuoden 1961 julkaisuun, vaikka Wildcatmerkin sinkulalla olisi voinut olla kaikki kohdallaan: San Antoniossa toiminut pikkumerkki julkaisi kaikenlaista rajaseutujen juurimusiikkia muutaman toimintavuotensa aikana 1950–60-lukujen taitteessa. B-puolen Maan kauneus alkaa toki komean popcorn-henkisesti bongorumpuineen, mutta muuttuu sitten turhan mahtipontiseksi ja viihteelliseksi. Ei siis ihan parasta Mårtensonia tällä kertaa.. Silti vielä huonompaa on Bäckmanin laulu, tai örinäksi sitä kai voisi kutsua, kun englantikaan ei oikein taivu. Vaikka touhu on hyvin ranskalaista, Nougaro ei selvinnyt ilman ulkomaisia vaikutteita musiikissaan: hän on napannut intron Je Suis Sous..
50 Blues News 3/2023 THE CHEROKEES THE CHEROKEES Seven Daffodils / Are You Back In My World Now (Columbia DB 7341) Tietämättömiä ovat tiet, miten Sävelradion single numero 118 (katso kuva) on päätynyt Yleisradion tiloista Fabianinkadulta yleiseen kiertokulkuun, mutta tässä se nyt soi kokoelmiini kuuluvana. Huh, mikä esitys! Untitled-1 1 Untitled-1 1 14/06/2023 13.52.23 14/06/2023 13.52.23. Sitten yritettiin läpilyöntiä Fortune Tellerillä, mutta The Merseybeats ehti ennen. Suomessa kappale on luonnollisesti tuttu The Renegadesin tulkintana (ja Jussi Raittisen käännöksenä Viisi villiruusua -nimellä). Itse olen kuunnellut silti enemmän kiekon kääntöpuolelta löytyvää Are You Back In My World Now -kappaletta, joka on kuin suoraan Holliesin tai Searchersin parhailta levyiltä. Kun Louie Louiesta levytetty demo ei herättänyt intoa levy-yhtiöissä, seuraavaksi laitettiin paukut Twist And Shoutja Do You Love Me -lainaraitoihin, mutta sillä kertaa Brian Poole oli nopeampi. Nyt ei kuitenkaan pitänyt ylistää tätä vanhaa tuttua esitystä, vaan kääntöpuolelta löytyvää Cooken tulkintaa Charles Brownin Trouble Bluesista, josta ei heikkoa kohtaa löydy. Leedsistä ponnistanut The Cherokees on näitä puoliunohdettuja brittiläisiä beat-yhtyeitä, joilla oli aikanaan yritystä huipulle mutta ei lykkyä. Yhtyeen ensi levyksi tuli lopulta tämä Mickie Mostin tuottama reipas folk-muokkaus, Seven Daffodils, joka nousi brittilistalle sijalle 33, vaikka The Mojosin kilpaileva versio kiipeili sekin samoilla sijoilla. SAM COOKE SAM COOKE Let’s Go Steady Again / Trouble Blues (RCA Victor 47-8803) Tästä alkaa tulla pinttynyt tapa, helmien päättäminen helmellä, mutta minkäs teet, kun tällaisia julkaisuja tulee vastaan. Rauhallinen, mutta Cooken väkevästi tulkitsema Let’s Go Steady Again on tuttu Only Sixteenin kääntöpuolelta, mutta niin kova oli suurlaulajan kaipaus vielä 1966, että sinkku kipusi samana keväänä listoille sijalle 99 (ja oli Cooken viimeinen Hot 100 -hitti sillä vuosikymmenellä). Tulkinnassa on tunnetta kerrakseen, tarvittavaa karheuttakin Cooken äänessä, ja taustoissa aivan kaikki kohdallaan. Cherokees muistetaan jos muistetaan Wondrous Place -versiostaan, mutta myös tämä tasokas pikkulevy pitäisi olla jokaisen beat-diggarin hyllyssä. EMI:n vanhan tiedotteen mukaan yhtye muokkasi ensin Chris Andrewsin I Felt This Way -sävellyksestä The First Timen, joka kuitenkin päätyi Adam Faithille
Esityksen soolo-osiossa flirttailtiin useammankin bluesja rock-klassikon kanssa ja Bonamassa esitteli taitojaan myös Thereminin parissa. Riku Metelinen © St ev e W ill ia m s. “Royal Tea-” sekä “Redemption”-albumeilta kuultiin molemmilta kolme näytettä, mutta viimeisimmältä “Time Clocks” -levyltä vain yksi, The Heart That Never Waits. En tiedä, onko jäähallin akustiikka noin kehno vai oliko miksaajaksi palkattu puolikuuro kädetön henkilö, joka ei saanut ääntä kohdalleen. Encorena oli pitkään toiveissa ollut Mountain Time, jota ei aiemmin ole Suomen keikoilla soitettu. Alkumetreillä Bonamassa ei kiittänyt yleisöä ja ensimmäiset sanat saimme ehkä puolivälin paikkeilla. Kaikista pahimmat olivat rummut, jotka peittivät alleen lähes kaiken. Kiertueväsymyksestä on turha ketään syyttää, koska keikka oli turneen ensimmäinen. Kun hän vihdoin esitteli bändin, oli äänessä outo metallinen sävy. Oliko niille käynyt kuten Reese Wynansin matkatavaroille, jotka eivät olleet tietään Helsinkiin löytäneet. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin tuli tapaaminen Bonamassan kanssa uudestaan. Asiaa ei auttanut se, että PA oli suunnattu suoraan kohti katsomoa. Ymmärrän kyllä, että ison kiertuekaluston liikuttamisessa on kuluja ja soittajatkin palkkansa tarvitsevat, mutta 100 euroa kahdesta tunnista “kaurapuuroa” on mielestäni liikaa. Jossain määrin tuntui siltä, että hänestä voisi tulla jotain ja niin hänestä tulikin. Kappalevalikoima painottui viimeisimpien albumien sävellyksiin. Virveli kuulosti siltä, kun ammuttaisiin pistoolilla korvan vieressä ja bassari vastaavasti taas kuulosti tykiltä. Loppupuolella myös kakkoskitaristi Josh Smith sai mukavasti sooloaikaa soittaen varsin mallikkaasti, sortumatta liiallisiin revittelyihin tai ylipitkiin sooloihin. Suosikkikappaleitani Driving Towards The Daylight, Different Shades Of Blue tai Lonesome Road Blues ei soitettu. Jotenkin tuntui, että heidän monitoreissaan oli jotain vikaa, eivätkä he kuulleet itseään, kun pyrkivät huutamaan. Musiikki tuli riittävän kovaa ja puuroutui pahasti, etenkin silloin kun molemmat taustalaulajat olivat äänessä. Pienen odottelun jälkeen ääni kuitenkin palasi ja soitto jatkui eteenpäin, mutta soundit eivät illan aikana parantuneet lainkaan. Pientä jännitystä oli havaittavissa ja ehkä jetlag jyskytti takaraivossa. Reese Wynans tuntui olevan vedossa, mutta kolkko pianosoundi latisti tunnelmaa. Eri puolilla maailmaa tallennetut livejulkaisut ovat mahdollistaneet sen, että hekin, joilla ei ole ollut tilaisuutta syystä tai toisesta Bonamassaa livenä nähdä, ovat voineet nauttia edes jonkinlaisesta keikkakokemuksesta. En lähde spekuloimaan, kuinka paljon paremmalta, jos yhtään, soundit kuulostivat permannolla tai päätykatsomossa, mutta sivukatsomossa piippuhyllyllä laulusta ei meinannut saada kunnolla selvää. Mitenkään vähättelemättä Bonamassan taitoja, niin asiaa on auttanut raskas markkinointikoneisto, loputtomalta tuntuva oheistuotteiden määrä ja pitkä rivi erilaisia levyjä. Lonely Boyn aikana Telecaster vaihtui lennossa Flying V -kitaraan ja sävelmä sai jatkoksi ZZ Topin Just Got Paid -kappaleen, jonka alussa yleisöä kehotettiin nousemaan seisomaan. Blues News 3/2023 51 JOE BONAMASSA Jäähalli, Helsinki 19.4.2023 Jäähalli, Helsinki 19.4.2023 BN käy tapahtumissa! Elettiin vuotta 2001, allekirjoittanut istui Puistobluesin nurmikolla auringon grillattavana ja lavalla soitti runsas parikymppinen nuori mies nimeltä Joe Bonamassa. Ei ole harvinaista, että alussa soundit eivät ole aivan kohdallaan ja teknisiäkin ongelmia oli, kun Bonamassan kitarakamoihin tuli joku häiriö. Outoa oli, että oheiskrääsää ei myynnissä ollut lainkaan. Bluesia mukana oli odotetun vähän, ja setin mielenkiintoisimmat vedot olivat Coco Montoyan I Want to Shout About It sekä Big Bill Broonzyn Double Trouble, joskin kappaleiden vaatimat nyanssit eivät oikeuksiinsa päässeet. Soundi oli mukavan tuhti, mutta miksi nupit piti kääntää kaakkoon. Paikkana oli Helsingin jäähalli, sillä parempaakaan areenaa ei tässä kokoluokassa taida Helsingissä tarjolla olla, kun ”Hjalliksen halli” on sattuneesta syystä käyttökiellossa. Asialla ei ole suurempaa väliä, sillä tuskin olisin niistä kuitenkaan näillä säädöillä nauttinut
kesäkuuta. Sanoisin, että hiukan yllättäen toista, melkein ”kestomenestyvää” maata Norjaa edustava Soft City tuli toiseksi. Yhtye ylsi tämän vuoden Memphisin IBC-kisassa toiseksi – © Ju ha Se ila © Ju ha Se ila Noa Eguiguren (Noa & The Hell Drinkers) Soft City. Torstaina 1.6. vietettiin totuttuun tapaan Before Party -konserttia, jossa esiintyi puolalainen Boogie Boys. Kyllä, bluesia soittamalla pääsi tässä kisassa kolmanneksi. Kisan nimessä on Blues – ja yksi arvostelukriteeri on “blues content”, siis esityksen bluespitoisuus. Välillä he matkasivat muissa musiikillisissa maisemissa ja lopettivat tehokkaaseen boogie-hölkkään. EBC 2023 EBC 2023 EBC-kilpailun pitopaikka oli ulkoilmalava kaupungin Sztygarka-puistossa. Kilpailun taso oli korkea ja esiintyjien tyylisuunnat vaihtelevaiset. Niinhän siinä kävi, että ”kestomenestyvän” maan Espanjan edustaja Noa & The Hell Drinkers voitti tämänvuotisen Challengen. 52 Blues News 3/2023 EUROPEAN BLUES CHALLENGE Chorzów, Puola 2.–3.6.2023 Chorzów, Puola 2.–3.6.2023 BN käy tapahtumissa! Yhdestoista Euroopan blues-kilpailu, European Blues Challenge ja European Blues Unionin yleiskokous sekä Open Blues Market -tapahtuma järjestettiin Puolan Chorzówissa 2.–3. Suomesta paikalla olivat Wentus Blues Bandin Niko Riippa, Finnish Blues Society/ Blues News, Rauma Blues sekä EBC-kisassa Suomea edustanut Hi-Five Quintet. Tapahtuman ajankohtaa oli pandemian vuoksi jouduttu siirtämään; se oli suunniteltu pidettäväksi jo vuonna 2021. Niinpä ei ollut ihme, että illan viimeisenä esiintyneen yhtyeen näyttävän, kovaa ja korkealta laulavan solistin Noa Eguigurenin energinen ja vauhdikas esiintyminen lämmitti yleisöä ja sulatti tuomaristonkin. annettiin vastuuvapaus tilivelvollisille ja valittiin johtokuntaan (Board) erovuorossa olleet kuusi jäsentä uudelleen – joten vanha hallitus jatkaa. Perjantain (2.6.) sosiaalisessa Blues Market -tapahtumassa oli esillä ja verkottumassa kymmeniä alan toimijoita (30 pöytää), festivaalijärjestäjiä, artisteja sekä median edustajia. Esitys oli vakuuttava, jo monesti toistettu, ammattimainen suoritus. Päivät Chorzówissa olivat kuumia, mutta tuo perjantai-ilta oli tuulinen ja kylmä. Bluessisältö. EBU:n yleiskokouksessa (General Meeting) käsiteltiin sääntömääräiset asiat, mm. EBU:n ohella tilaisuuksien pääjärjestäjänä toimi paikallisia toimijoita. Vuoden 2025 EBC-kisan pitäjä on Kroatia ja siellä Splitin kaupunki, ja vuoden 2026 EBC:n järjestää Espanjan Bilbao. Minun ja monenkin suosikki, UK:n The Cinelli Brothers aloitti selvällä vanhakantaisella bluesilla. Tämänvuotisen juryn koostumus oli naisvoittoinen (4/6): Cha Kaz Hawkins (Englanti), Barbara Bloch (Saksa), Consti Hoernchen (Itävalta), Peter Buhl (Tanska), Stepan Suchochleb (Tšekki), Elzbieta Puczynska (Puola). Ainahan tällaisen kisan jälkeen herää keskustelua tuomariston toiminnasta – voittiko oikea vai sopiva. Omaperäisyys, 2. Lauantaina 3.6. Yleiskokouksessa käsiteltiin seuraavien EBC-kisojen pitopaikkoja. EBU:n presidenttinä toimii jatkossakin Davide Grandi Italiasta ja varapresidenttinä (Vice President) FBS/BN:sta tuttu Pertti Nurmi. Äänivallattomana, pisteiden laskemisesta vastaavana tuomarina toimi Pertti Nurmi. Yhtyeen muodostivat Thea Sørli Paulsrud (laulu), Ask Vatn Strøm (kitara), Håvard Ersland (koskettimet), Joachim Mørch Meyer (basso) ja Vegard Staum (rummut). Pitopaikkana oli puisto (Sztygarka) ja siellä oleva ravintola kokoustilana. Esiintyminen lavalla ja 5. Esiintyjien soittoaika kisassa oli 20 minuuttia ja tuomaristo käytti entiseen tapaan seuraavia arvostelukriteereitä: 1. Instrumentit olivat hallussa ja laulanta vakuuttavaa solistisesti ja vahvana yhteislaulantana. Ei ole rahkeita yrittää uudelleen. Taitavan yhtyeen muut jäsenet ovat Gonzalo Portugal (kitara), Paul San Martín (koskettimet), Manu Gestido (bassokitara) ja Ibai Ros (rummut). Lavalla oli nuorta voimaa runsaasti. Oli pakko välillä hylätä tuoli ja lähteä ”tanssimaan”. Termistä lienee erilaisia käsityksiä; vanhojen BN-jäärien vaalimaa 12-tahtista kitaroin ja huuliharpuin ryydittämää soitantaa kuultiin kyllä, mutta tuntui, että nykyään ”blues content” on kovaa, korkelta ja tuskaistakin laulantaa. Nyt se onnistui loistavasti. Laulutaito, 4. Vuoden EBC 2024 -kilpailun järjestäjä vaihtuu; Hollannin Zaandam luopuu järjestelyistä – he olivat valmiina järjestämään vuoden 2020 kilpailun, mutta pari viikkoa ennen tapahtumaa se peruttiin. Lavalle noustessaan he toivat kaikuja Euroviisuista vuodelta 1974; ABBA-maisissa esiintymisasuissaan! Hyvinhän soitto kuitenkin sujui. Instrumentaalinen lahjakkuus, 3. Niinpä seuraava tapahtuma järjestettäneen näillä näkymin Portugalin Bragassa, tosin tämä vaatii vielä paikallisten järjestäjien vahvistuksen
kanssa verkostoitumista Blues Marketilla olimme myös odottaneet, mutta todellisena kirsikkana kakun päälle tulivat pitkät keskustelut romanialaisten, ruotsalaisten, unkarilaisten, tanskalaisten, brittien, irlantilaisten, espanjalaisten ja monien muiden maiden muusikoiden kanssa. (laulu, huuliharppu, kitara, perkussiot). Se on päällimmäinen tunne näin muutama päivä European Blues Challengestä palattuamme. Yhtye esiintyi lauantaina, aivan kelvollisen lämpimässä säässä. Olen alle listannut esiintyjät soittojärjestyksessä. Saara Koivisto, Hi-Five Quintet © Ju ha Se ila © Ju ha Se ila © Ju ha Se ila © Ju ha Se ila Marco Cinelli (The Cinelli Brothers) Blues Fighters Özgür Hazar’s Blues Syndicate Saara Koivisto (Hi-Five Quintet). Voittajaksi selviytyi Ville Mehto. Viihde taitaa monessa yhteydessä olla melkein kirosana – minä tosin kuuntelen mielelläni viihdyttävää musiikkia – siis viihdemusiikkia. Bändin tulevaisuus näyttää aktiiviselta. Oli todella antoisaa kuulla, miten eri maiden bluesmuusikot näkevät blues/roots -kentän Euroopassa. Levystä on tullut erittäin positiivista palautetta Suomesta, mutta erityisesti ulkomailta ja Spotifyn tilastoista näemme, että se on soinut jo 45 maassa, kaikista maista eniten kuunteluita on Meksikossa. Niillä annetaan tunnustusta valituille eurooppalaisille henkilöille ja organisaatioille, jotka ovat työskennelleet aktiivisesti ja vaikuttaneet merkittävästi bluesin edistämiseen Euroopassa. Hyvin yhtye suoriutui tehtävästään, vaikkei kärkisijoille päässytkään. Ei tainnut olla äijillä ainakaan tuomariston mielestä (?) oikeaa bluessisältöä – ei varsinkaan (kisassa aika vallitsevaa) enempi rokkipitoista rääkylaulantaa eikä touhotusta eikä mesoamista... (laulu, kitara, perkussiot) ja Davor (Buna) Bun?i. Perjantaina 2.6. esiintyneet: Saksa: Bad Temper Joe & His Band Norja: Soft City (toinen sija) Hollanti: Little Hat Tšekki: Petra Börnerová Trio Tanska: Sahra Da Silva Englanti: The Cinelli Brothers (kolmas sija) Kroatia: Bok Blues Irlanti: The Mary Stokes Band Suomi: Hi-Five Quintet Luxemburg: Pugsley Buzzard & Tommy Boy Ukraina: Alexander Dolgov (huom: ei osallistunut EBC-kisaan, mukana EBU:n kutsusta) Varsinaisen kisan jälkeen ennen tuloksien julistamista lauantai-iltana jaettiin Blues Behind the Scenes -palkinnot. Alkusyksystä järjestämme levynjulkkarikeikan ja esiintymisiä on muutenkin mukavasti kalenterissa. Kilpailu oli kaikkea sitä mitä osasimme odottaa – suuri ulkolava ja festivaalitunnelma, upeat bändit 22 maasta ja kaikki hienosti järjestetty. Lisätietoa nettisivultamme www.bluesnews.fi. Hi-Five Quintetin kanssa emme sijoittuneet kärkitrioon, mutta meille oli hieno juttu päästä esittämään ensimmäistä kertaa ulkomailla uuden levymme ”The Land Of Make Believen” kappaleita vain viikko EP:n julkaisun jälkeen. Matkalla tutustuttiin Puolan synkkäänkin historiaan; käytiin Wieliczkan suolakaivoksilla, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa ja Schindler-museossa. Keikkailun ohessa työstämme uusia kappaleita eteenpäin ja julkaisemme lisää omaa musiikkia näillä näkymin keväällä 2024. Tämänvuotinen Suomen EBC 2023 -edustaja Hi-Five Quintet valittiin Krapin Pajalla 1. Muiden muusikoiden tapaamista ja festivaalijärjestäjien ym. Tänä vuonna palkittiin Ashwyn Smyth (Digital Radio), Paul Long (Blues And Roots Connections) sekä Rui Guerreiro & Dulio Canairo (BB Blues Portugal). Suomen delegaatio oli yllättävänkin monilukuinen (Pertti Nurmi ja Lissu Jansson, Aarno ja Aino Alén, Juha Seila, Niko Riippa, Jouni Leppänen; Susanna ja Esa Raussi, Aimo Ollikainen ja Maiju Lasola). Esiintyjiä EBC:ssä oli 21 Euroopan maasta ja lisäksi lauantain viimeisenä esiintyi kilpailun ulkopuolella ukrainalainen Alexander Dolgov. Kaikki esitetyt kappaleet olivat heidän aivan uunituoreelta EP:ltään ”The Land Of Make Believe”. Blues News 3/2023 53 joten heiltä oli vara odottaakin nähdyn kaltaista suoritusta. Kokoonpanoon kuuluu kovasti esiintymiskelpoinen laulaja Saara Koivisto – ja taitavat muusikot Kimmo Lehtola (basso ja taustalaulu), Jari Martikainen (koskettimet ja taustalaulu), Ari Hujanen (rummut) sekä Olli Virkkunen (kitara). Eräs sellainen oli Kroatiaa edustanut duo Pok Blues. heinäkuuta 2022 edustamaan Suomea tänne Puolan kilpailuun. esiintyneet: Belgia: Özgür Hazar’s Blues Syndicate Ruotsi: FROM Unkari: Écska & Huba Portugali: The Smokestakers Itävalta: Jörg Danielsen Sveitsi: Freddie & The Cannoballs Ranska: Miss Bee & The Bullfrogs Italia: The Crowroads Romania: The Southern Cockroaches Puola: Blues Fighters Espanja: Noa & The Hell Drinkers (voittaja) Lauantaina 3.6. Kaksi alan veteraania istui tuoleilla, jutustelivat ja soittivat sitä iänikuista bluesia monin instrumentein – ja niin luontevan viihdyttävästi! Muusikot olivat Zoran (Hara) Haramin?i. Tämän nuorehkon taitavan ryhmän muodostivat Marco Cinelli (laulu, kitara, piano ja urut), Alessandro Cinelli (laulu, rummut), Thomas David Julian-Jones (laulu, huuliharppu ja kitara) ja Stephen Giry (laulu, basso ja kitara). Tässäkin kisassa oli monia todella viihdyttäviä esiintyjiä – erilaisia kokoonpanoja. Eihän Suomen edustaja taaskaan sijoille päässyt, mutta saimme silti jälleen nauttia monipuolisista esityksistä kisassa. Aimo Olllikainen I nspiroitunut olo, mieli ja sydän täynnä musiikkia. Heidän soittonäytteitään voi kuunnella European Blues Unionin sivuilta (www.europeanbluesunion.com). Suomen edustaja seuraaviin vuoden 2024 kilpailuihin valittiin Järvenpään Puistobluesin yhteydessä 30. kesäkuuta 2023 pidetyssä karsinnassa
Yhteissoitto oli samanaikaisesti rentoa ja täsmällistä. Bluesfestarille antoi omat jälkilöylynsä seuraavan päivän vierailumme Teksasin osavaltion kongressitaloon. Lavalle nousi Booker T. Ajoimme Dallasista Wacon kautta Austiniin iltapäivällä, ja ehdimme konserttialueelle viideksi. Nyt kyse oli erilaisesta lähestymistavasta. Teksas-bluesin perintö elää nimenomaan Austinissa ja sen monissa musiikkiklubeissa, joista tunnetuimpiin kuuluu Antone’s. & The M.G.’sin klassikoilla. Yhdysvaltain blueskartalla se on myös eräs keskeisiä kaupunkeja. Instrumentaalimusiikin ohella kuultiin koko joukko soulklassikoita, kera komeaäänisten laulajien ja torvisektion Keikka todisti, kuinka monen soul-kappaleen synnyssä Booker T. Vaughanin kuulas kitarointi pääsi oikeuksiinsa Born Under A Bad Signissa, jossa laulupuolen hoiti itse Booker T. saataisiin tällä kokoonpanolla vielä joskus Suomeen. Oman sykähdyttävän lisänsä toi Austinbluesin peruspilarin Jimmie Vaughanin vierailu. Tyylikkäässä sinisessä puvussaan Booker T. Näkemättä jäi esimerkiksi zydecon ”kruununprinssi” C.J. Chenier & The Red Hot Louisiana Band sekä gospel-ryhmä The Glorifying Vines Sisters. Yksipäiväinen festivaali pidettiin kaupungin keskustassa sijaitsevassa Waterloo-puistossa. Hengästyttävän soul-kavalkadin keskellä kuultiin herkempänä välipalana myös Booker T. Vuonna 2009 Booker T. Aitoa asiaa. Teksas oli orjavaltio ja liittyi sisällissodassa konfederaatioon. Foxy Ladyn aikana lavalla oli jo illan erikoisvieras, austinilainen kitaristi-laulaja Jackie Venson, joka toi settiin sähäkkää naisenergiaa. Teppo Nättilän tunnetuksi tekemä slogan ”laajalla skaalalla ja kaikilla mausteilla” todellakin toteutuu Los Lobosin musiikillisessa kattauksessa. Olihan 1990-luvulla Austinissa tiettävästi (väkilukuun suhteutettuna) livemusiikkia tarjoavia ravintoloita enemmän kuin missään muualla USAssa. Se mainostaa itseään sloganilla ”Live Music Capital of the World”. Toivottavasti Booker T. Nostalgiannälkäisen festariyleisön tanssijalka alkaisi varmasti vipattaa myös täällä näiden pieteetillä esitettyjen klassikoiden tahdissa. vieraili Pori Jazzissa, ja silloin pääosassa oli hänen oma soolotuotantonsa höystettynä Booker T. Siis kallis, mutta toisaalta festarialue oli varsin pieni ja lipulla olisi saanut kuunnella kymmenen tuntia laadukasta roots-musiikkia. Viimeisenä lavalle astui Los Lobos, joka kiertueellaan juhlisti bändin 50-vuotista taivalta. Rauma Bluesissa. Jesus Is Just Allrightin ja Baptise Me:n myötä päästiin jo hurmoshenkiseen julistukseen. 54 Blues News 3/2023 AUSTIN BLUES FESTIVAL Austin, Texas 29.4.2023 Austin, Texas 29.4.2023 BN käy tapahtumissa! Miljoonan asukkaan Austin on Teksasin osavaltion pääkaupunki. Encorena odotetusti kuultu La Bamba sai yleisön jo kunnolla tanssimaan. Lauluntekijä, tuottaja, sovittaja ja multi-instrumentalisti on yhä vedossa. Tyytyväisen oloinen joukko valui Austinin yöhön etsimään lisää musiikkitarjontaa yöklubeista. Nyt vasta tajusin, miksi niin moni on hehkuttanut Los Lobosin keikkoja. Randolphin settiin on usein kuulunut joku Hendrix-biisi. Setti alkoi hieman yllättävälläkin vedolla: Skip Jamesin/Creamin I’m So Glad sai jykevän tulkinnan, jossa bändi näytti heti moniäänistä lauluvoimaansa. Kitarat vaihtuivat välillä haitareihin ja rockabillystä siirryttiin sujuvasti meksikolaistunnelmiin. Patsaassa luki: ”he kuolivat osavaltion oikeuksien puolesta”. Opas kertoi ylpeänä rakennuksen ja Teksasin historiaa. Roots-musiikin kirjo on bändin repertuaarissa lavea. Homman nimi tuli selväksi jo alussa, kun upeaääninen naisvokalisti tuli laulamaan Carla Thomasin Gee Whitzin. Nimensä mukaisesti kyseessä oli Stax-soulin juhlakattaus, jonka kolme laulajaa olivat tietysti parasta A-ryhmää. on ollut mukana. Tässäpä oiva idea myös suomalaisille festarijärjestäjille oikeasta poikkitaiteellisuudesta! Lopuksi palattiin lähemmäs Randolphin musiikin gospel-juuria. Sisällissodan muisto elää yhä Yhdysvalloissa. Puistossa silmiin osui etelävaltioiden veteraaneille 1880-luvulla pystytetty patsas. Jones, joka on soulin kultakauden harvoja yhä esiintyviä suuruuksia. Yleisössä oli muunlaistakin väkeä kuin keski-iän ylittäneitä valkoisia karvanaamoja. & MG’s:n vanha bravuuri Summertime, jossa mestarin Hammondin siniset sävelet hivelivät korvia. Suomalaiselle turistille pääsyä Austiniin helpottaa hieman Finnairin suora lento Helsingistä Dallasiin, josta on Austiniin 3–4 tunnin ajomatka. Amfiteatteriksi kutsuttu konserttipaikka oli porrastettu puistoalue, johon mahtuu 5000 henkeä. Tällä kertaa kuultiin ensin Red House, jossa kakkoskitaristi avasi äänijänteensä varsin näyttävästi, eikä soolossakaan ollut moittimista. Suomessa yhtye on nähty monet kerrat, mutta itselleni tämä oli ensimmäinen. Pedal steel -kitaravelho on tunnettu energisenä esiintyjänä, ja voimallista soittoa kuultiin runsain mitoin Austinin keikalla. Sen jälkeen klassikot seurasivat toisiaan: Knock On Wood, Soul Man, Try A Little Tenderness, Green Onions... Keikka jatkui korkeaoktaanisen bluesrockin kitaraorgioiden merkeissä, kun lainoja haettiin Jimi Hendrixin laulukirjasta. Kimmo Ahonen © H an nu Sa lm i © H an nu Sa lm i Booker T. Kolme kitaristia vetivät tapposooloja toisensa perään, ja kun stemmalaulukin oli kunnossa, kokonaisuus oli nautittavaa kuultavaa. Lipun hinta oli noin 100 euroa eli kalliimpi kuin Pori Jazzin tämän vuoden päivälippu. Näytti siltä, että varsinkin latinoyleisölle Los Lobos oli illan kiistaton pääesiintyjä. näytti Hammondinsa takana jotenkin iättömältä hahmolta, vaikka jo 78-vuotias onkin. Muuten kaupungin musiikkitarjonta on tunnettu monipuolisuudestaan, ja nykyään blues-skeneä tärkeämpi lienee sen maine kaikenlaisen ”alternative”-meiningin keskuksena. Randolphin kovaäänisen bluesrockgospelin jälkeen siirryttiin sofistikoituneempaan 1960-luvun soulnostagiaan. Oman lisänsä Randolphin settiin toi lavalla huseerannut kuvataiteilija, joka loihti keikan aikana kankaalle Hendrix-aiheisen maalauksen. Iltapäivän auringon lämmössä lavalle astui Robert Randolph Band. Jones Jimmie Vaughan. Silmämääräisesti arvioiden alueella ei ollut niin paljon väkeä, mutta ehkä hieman enemmän kuin esim. Varsinkin David Hidalgon kitarointi oli kauttaaltaan vakuuttavan ilmaisuvoimaista. Toisena herrojen yhteisbiisinä kuultiin The Thrill Is Gone, jonka alussa Jimmien soitto takkuili, mutta maaliin asti päästiin siinäkin komeasti. Teksasin mittapuulla Austin onkin jonkinlainen hippikaupunki, poliittisesti liberaalimpi poikkeus osavaltion konservatiivisesta valtavirrasta
Henkilökohtaisesti positiivisimman wauefektin tarjosi Mosna Bluesissa kuitenkin tapahtuman keskeisen puuhatahon, kitaristi-laulaja Tomi Pekkolan luotsaama Old Wood’n Joe’s Hobo Bluestruction. Kahden akustisen kitaran tahdittamassa setissä ei yllätyksellisillä kappalevalinnoilla juuri herkuteltu, mutta on aina yhtä palkitsevaa kuulla The Sky Is Cryingin, Bad Boyn ja Crossroadsin kaltaisia standardeja nimenomaan Pepen tasoisen huippukarismaattisen solistin tulkitsemana. Minkään edellä mainitun ei kuitenkaan pitäisi vannoutunutta juurimusiikin ystävää pidätellä, joten tekosyyt roskikseen ja kotiinjääneet peilin eteen tekosiaan miettimään! Mosna Bluesissa 2023 oli tarjolla osallistavaakin musiikkitoimintaa, kun ympyräkaupungin bluespiirin bändit pääsivät heti avajaisiltana näyttämään Tervasaaren Tullimakasiineilla osaamistaan varta vasten tarkoitukseen pyhitetyllä klubilla. Pianisti-laulaja Ville Tolvasen johtaman ison puhallinvoimisteisen orkesterin Dr. Allekirjoittaneen askel Työskille kuitenkin kulki ainoastaan perjantaina 12.5., jolloin ohjelmistollinen etukeno osoittautui kallistuneen leimallisemmin afroamerikkalaisen rytmimusiikkitradition eri osa-alueille. Haminan keskustan torilavalla. Papukaijamerkin arvoista paneutumista ja vaivannäköä! Iltakekkereiden tyylillinen kirjo kattoi hyvällä maulla enemmistön Blues Newsinkin toimenkuvaa sivuavista tyylisuunnista, perinteisestä akustisesta kantribluesista New Orleans -kierteiseen funkyyn, americanafolkbluesiin, bluegrassiin, 1960-luvun alkupuolen sydämenlyönnein tahdistettuun rock’n’rolliin sekä progressiivisempaan suuntaan notkollaan olevaan Suomi-jazzrockiin. Päätöksenä esitetyn Rebennack-tyylisen luennan Leadbelly-ikivihreästä Goodnight Irene olisi viimeistään kuvitellut rohkaisevan haminalaiset joraamaan, mutta... Neljää jälkimmäistä mainitussa järjestyksessä tarjoilivat estradilta käsin eritoten lauantain 13.5. Kelpoäänisen ja mallikkaasti englantia artikuloineen solistin sekä häntä synergisesti tukeneen rumpali-harpistin ja basistin muodostama, jo kymmenisen vuotta operoinut trio jätti kirjaimellisesti haukkomaan henkeä sekä saman tien janomaan uutta, mahdollisimman pikaista kohtaamista bändin kanssa. Torstaina 11.5. Valaisemattomalla stagella siluettihahmoina osuutensa startannut isä ja poika -kombinaatio Pepe & Joel Ahlqvist totisesti tiesi sekin, mistä naruista vetämällä tarkkaavaisuusaste saadaan katsomon puolella säilymään korkeana myös ”perusblueskeikalla”. Harvalukuiselle kuulijakunnalle tapahtuman väkevästi avannut Tri Tolvanen & The Gris Gris Receivers olisi totisesti kaivannut seurakseen innokkaampaa ja tanssihaluisempaa kengänkuluttajaa. Vaikeasti hahmotettavasta nimestään huolimatta yhtyeen konsepti on selkeä ja samalla maamme oloissa ainutlaatuinen. Olipa agendalla jopa matalan kynnyksen kansanmusiikkikurssikin, aiheelle tyypillisten työkalujen, instrumenttien ja yhteissoiton merkeissä. Pete Hoppula © St ud io ku va / Ja rn o Ko iv ul a Jussi Syren & The Groundbreakers monipuolistivat Mosna Bluesin juurimusiikillista skaalaa lauantai-illan 13.5. Riittävää vaihtelevuutta biisilistaan toi mm. Vaikka jo talo itsessään tuppaa hurmaamaan kävijänsä historiallisella olemuksellaan, olivat järjestäjät halunneet maksimoida vaikutuskertoimen somistamalla hallimaisesta tilasta hämyisän, tunnelmaan hienosti istuneen ”bluesluolan”. Syl Johnsonin tuotannosta tuttu soul-balladi Come On Home, ja tietysti odotetuksi lopuksi veivattiin myös vanhat H.A.R.P.-bravuurit Back To The River ja Eeny Meeny Miny Mo. Ainakaan tänä vuonna perjantain ja lauantain maksulliset konsertit eivät silti valtaisaa kansanvyöryä saaneet liikkeelle. John -tributoivassa repertuaarissa Mardi Gras ja Voodoo-loitsut löivät vaikuttavasti kättä skandinaavisella twistillä, ja ryhmän keskelle sijoitetut congat loivat sopivasti spottivalaistuina pimeään saliin entisestään Louisianan atmosfääriä. Omaa ja lainatuotantoa se tarjoilee mm. Viimeksi mainittuun tykitti monen muun esityksen tavoin verrattoman trumpettisoolon Mari Vuolahti, toinen kattauksen vaskisoittajista. esiintyjistä The Moontwins (P.K. oman valokeilansa saivat vuorostaan paikalliset konkarit otsikon ”Senior Blues” takaa, klarinetisti Heikki Kauppisen muistutellessa soittajatovereineen rytmimusiikin rantautumisesta seudulle kauan sitten jazzin kultaaikoina. Laimean myötämielisen vastaanoton sai ensin osakseen myös tehoduo Jo’ Buddy & Downhome King III. Haminan ja Kotkan ympäristön muusikoiden junailema ohjelmakokonaisuus oli myös useamman kokoonpanon tähdittämä ”Jimmie Lawson Memorial Night” – olihan edesmennyt bluesmies myös Mosnan moninkertainen esiintyjävieras ja eräänlainen tapahtuman kummihahmo. Harkiten valmistellut ohjelmakokonaisuudet valtakunnan kärkinimineen ja moniulotteisine oheistilaisuuksineen ovat jo aikapäiviä sitten todistaneet kymenlaaksolaisten lähteneen näihin turnajaisiin tosimielellä – sitoutuneina sekä vahvalla ymmärryksellä varustettuina. Elävälle musiikille ideaalien puitteidensa sekä kaiken kaikkiaan laadukkaiden järjestelyjensä osalta Mosna Bluesin siis olettaisi kiinnostavan sankoin joukoin myös kunnan rajojen ulkopuolista yleisöä. ehkä seuraavalla kerralla sitten. Haminan legendaarinen. Blues News 3/2023 55 MOSNA BLUES Hamina 10.–13.5.2023 Hamina 10.–13.5.2023 BN käy tapahtumissa! Haminan kaupungin kulttuuripalveluiden vuodesta 2015 lähtien organisoima festivaali on ansainnut statuksensa eräänä kevätkauden merkittävimmistä bluestapahtumistamme. Samainen piiri pyöri vastaavaan Wanha Työski, vuodelta 1912 peräisin oleva jylhä puujugendrakennus toimi varsinaisten pääkonserttien itseoikeutettuna pitopaikkana. Kappalejärkäleet kuten Iko Iko, Such A Night, Right Place Wrong Time, Big Chief ja I Walk On Guilded Splinters muovautuivat osaavan muusikkoseurueen hansikkaissa ja tanakoiden uusiosovitusten myötä verrattomaksi New Orleans -kimaraksi, jonka lomassa blueslekuri itse pääsi totta kai myös todistamaan kosketinsormiensa vetreyttä Mess Aroundin tapaisilla boogie woogie -rymistelyillä. Tom Waitsin jäljillä maanisesti kähisten, hill country blues -hengessä messuten tai keitokseen myös hetkittäin angloamerikkalaisia sävyjä sekoitellen. Nuppia huimaavalla keikkakokemuksellaan sekä yleisöä mentaalitasolla mukavasti lähemmäksi tuoneella leppoisalla jutustelullaan kaksikko Jussi Raulamo-Tyko Haapala kuitenkin sulatti vähitellen väen puolelleen ja pisti parketille vipinää ei pelkästään boogiepakkotanssiinkutsuillaan vaan lopulta ilahduttavasti myös Jimmy Reed -henkisillä hitaammilla shufflenumeroillaan. Selityksiä harmittavaan väenkatoon tosin ilmeni lopulta kiusallisenkin paljon: oli yhtäaikaista lätkän MM-kisaa, Euroviisufinaalia ja ties mitä, eivätkä edes sääolosuhteet suoranaisesti Haminaa kinkeriviikonloppuna hellineet. vinhaan tapaan myös lauantaipäivällä 13.5. Keränen & Leija Lautamaja), Jussi Syren & The Groundbreakers, Laitakaupungin Syke sekä Hannu Lepola Ystävineen. osuudessaan
Muun muassa Hit The Road Again, Just Imagination, Pick Up The Pieces, Lost Without You ja albumin nimikkoraita todistivat viisikon voiman ja kypsyyden. Alkutahdit The Bandin Rag Mama Rag -klassikolla taikoi värikäs riikalaisyhtye Rahu The Fool. Homma toimii rennosti, mutta pieteetillä. Oltiin toistakymmentä albumia 23 vuoden aikana levyttäneen baltialaisbluesin lipunkantajan kotikentällä ja vastaanotto oli sen mukainen. Kesän mittaan jälleen Keski-Eurooppaan suuntaava LBB ei piilotellut kynttiläänsä vakan alla vaan nupit väännettiin välittömästi kaakkoon. Keikan kruunuksi kohosi maailman nykytilaa ruotinut herkkä Sista & Brotha. Naiskaksikkoa täydentävät huilisti ja pesulautaa hinkkaava J?zeps Podnieks sekä ryhmän keulakuva, kitaristi-laulaja P?teris Narubins. Ropažin ilta oli neljän kokoonpanon komea kokonaisuus. Valokiilassa oli ennen muuta Janis Bukovskis. Pohjavire on bluesissa ja ennen muuta funkissa. Paalupaikka oli varattu Chris Grey & The BlueSpandille. LBB:n livetyöskentely on kokonaisuudessakin tiukkaa. Tiukkapipoisimmille bluespuristeille Rahun setissä oli toki hieman pureskeltavaa, mutta sinisävelten rakastajien toiveet täyttyivät illan edetessä. Ratkaisu oli oikea. Meno oli nytkin railakasta. Kakkosruudusta starttasi puolalaisamerikkalainen Wild Flame. Omat taitonsa todistivat Rahu The Fool, Wild Flame, Latvian Blues Band ja Chris Grey & The BlueSpand. Energinen bändi tunnetaan varsinkin Grab ’Em By The Elbowja Mammas Mammalaid -biiseistä, mutta niitä haastoivat yhtyeen syksyllä 2022 ilmestyneen ”Funk The Mall” -kiekon nimikkoraita ja Golden Tower. Toivoa sopiikin, että ensi kesäksi järjestäjät hankkivat yhteiskuljetuksen Riikaan. Greyn johdolla iskujoukko näytti kyntensä niin vauhtipaloissa kuin rytinän keskelle muutaman suvantopaikan tarjonneissa slovareissa. Muuta kuin mittariauton kyytiä ei puolenyön aikaan ollutkaan tarjolla maaseudulta takaisin pääkaupungin hulinaan. Ohjaksia R&B Blues Festivalin järjestelyistä pitää latvialaisen rytmimusiikin johtohahmo, Latvian Blues Bandin nokkamies Janis Bukovskis. Buxin rytmimasiina näytti jälleen kyntensä, ja kutsui jengin joraamaan. Ja oli se sitten mitä oli, hyvin tuntui folkloren keinuva svengi uppoavan leppeästä illasta nauttineen yleisön sydämiin. Viilenevän loppuillan aikana ei synkistelty. Ansaitun huomion keräsivät nytkin vetävä puhallinsektio ja jämäkkä komppipari, rumpali Roland ”Rolx” Saulietis ja basisti Marcis Kalnins. 2011 perustetun trion luenta on omaperäinen sekoitus rytmimusan eri tyylejä. Greyn viiltävän kaunista kitaraa ja verevän komppiparin raisua groovea olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta lauantain käännyttyä sunnuntaiksi oli aika hypätä taksin takapenkille. Bluesilla ja muusta syvän etelän musaperinteestä ammentavalla rytmikeitoksella on nälkäisiä nautiskelijoita myös Baltian suunnalla, Latvian bluesdiggarit ahmivat kesän alkuun herkkupaloja yhden päivän ulkoilmasessiosta suurten puiden varjossa. Viisi vuotta sitten ensivisiittinsä Ropažiin tehnyt sähäkkä kolmikko tunnetaan hulvattomista liveakteista. Vesa-Pekka Järvelä Latvian Blues Band Wild Flame © VP Jä rv el ä © VP Jä rv el ä. Kellon hiipiessä kohti iltayhtätoista lavan hallinnan itseoikeutetusti kaapannut tanskalaistrio oli viritellyt konettaan jo edellisiltana Two Rivers Party -kemuissa. Vuosien varrella Ropažin lavalle ovat nousseet mm. Justina Lee Brown, Eugene ”Hideaway” Bridges, Keith Dunn, Big Daddy Wilson ja Kalif Wailin’ Walter. Wild Flame julkaisi syksyllä 2022 laadukkaan pitkäsoiton ”Steel And Fire”. Se yllätti ainakin bändiä ensi kertaa kuunnelleen. Karismaattinen kitaristi-laulaja viihtyy eturivissä. Kolmikon muodostavat Chris Grey (laulu, kitara), Kasper ”Flufuluc” Lauersen (basso), Lars ”Vegas” Frimodt-Møller (rummut). Kepeällä otteella esitettyä juurimusaa Rahu The Foolilta siis saatiin. RTF:n ryhmä on taidokas ja tasa-arvoinen. Bux on kuusikielisen varressa terävä ja luistavaa kitarointia tukee karhea laulu. Ropažin R&B Blues Festival on järjestetty vuodesta 2017 alkaen – koronakesää 2020 lukuun ottamatta. Perinteistä blueskaavaa hyvää tuulta Ropažin alkuiltaan ripotelleen bändin soitannosta toki löytyy, mutta sittenkin vain pieni ripaus. Viisikon reilun tunnin mittainen setti oli dynaaminen sekoitus bluesia, soulia, rockia ja funkia – vahvalla energialla ja intohimolla ryyditettynä. Vokalisti Adeama Walkowiak, kitaristi Oskar Kunicki, rumpali Bartosz ”Mr.Shuffle” Niebielecki, basisti Tomasz Szukalski ja kosketinsoittaja Sebastian Lobos sytyttivät syrjäisen keikkapaikan tuleen. Festivaalin pitopaikka, vain reilun 1 800 asukkaan maalaiskylä on Ropažin kunnan hallinnollinen keskus. Muuten paluu on turhan epävarmaa – ja kallista. Kokonaisuus pysyy kuitenkin mainiosti juuttien hyppysissä. Bändin letkeä poljento sai vipinää paikalle vähitellen valuneeseen festarikansaan. Buxin skittan ja Artis Locmeliksen kiippareiden ja fonin vuoropuhelu on intensiivistä. 56 Blues News 3/2023 R&B BLUES FESTIVAL Ropaži, Latvia 10.6.2023 Ropaži, Latvia 10.6.2023 BN käy tapahtumissa! Rhythm & Blues saapui kesäkuussa jälleen keskelle Latvian landea. Bluesin rakastajia vaelsi paikalle Kulttuurija Koulutuskeskuksen läheiseen puistoon sadoittain. Kesäkuun toinen lauantai moninkertaisti jälleen Ropažin väkiluvun. Tanakasti tykittäneet puolalaisvieraat latasivat pöytään täyslaidallisen albumin raidoista. Lauma B?rza hoitelee viehkeät viulut ja tuplabassoa hypistelee tyylillä Evita Bamb?ne. Notkeasti tanskalaisen pyörremyrskyn käsittelyssä taipuivat herkät Why Won’t You ja heti setin kakkoseksi sijoitettu kaihoisa Ain’t Got Time To Lose. Vaikutteita on etsitty lähinnä Mississippin Delta bluesista, mutta punaisena lankana purkautuvat latvialaisen kansanmusiikin kiehtovat tarinat. Seitsemän tunnin sessioon ”Bux” oli nytkin kasannut monipuolisen kattauksen. Vuosituhannen vaihteesta asti bluesin laveaa polkua tallannut Latvian Blues Band kipusi estradille kolmantena. Kylä sijaitsee 36 kilometriä koilliseen pääkaupungista Riiasta – oikeastaan ”keskellä ei mitään”
Yhdessä äänet soivat upeasti. Välillä mukana oli rentoa maalailua, mutta tanakka tie oli kuitenkin koko ajan sävelten alla ja muu porukka seurasi mukana vaivattomasti. Lisää sinisäveliä saatiin jo 8.–9.kesäkuuta, kun Kuopion Jazz & Blues ry järjesti kaksipäiväisen Kuopio Jazz & Blues -festivaalin saunamaailma Saanalla Bellanrannassa Kallaveden rannalla. Toukokuun 20. Toivoa sopii, että jatkoa tapahtumalle kuitenkin saataisiin. Loppuilta kuluikin sitten levykaupan merkeissä. Tunnin setti sisälsi maukkaan lajitelman vuonna 1982 toimintansa aloittaneen bändin biisejä. Bändin nimihän viittaa ovelasti New Orleansiin, jonka valtaisa musiikillinen aarreaitta on tälle ryhmälle mieluisa innoituksen lähde. Jarkka Rissasen kokoonpanoille tyypillisesti siirtymät tapahtuivat luontevan soljuvasti, silti vaaran tunnetta sopivasti säilyttäen. Nyt järjestetty kolmen kokoonpanon konsertti oli suoraa jatkoa viime kesän Sawohouse Blues & Roots -tapahtumalle. Ne, jotka aina valittavat pitkää matkaa keskustasta ja myöhäisiä soittoaikoja, saivat nyt haluamansa. Erityisen hieno asia tapahtumapaikka oli sikälikin, että kyseinen keikkapaikka ehti olla alkuvuodesta muutaman kuukauden suljettuna yrittäjän vaihduttua ja moni ehti pelätä upean miljöön menettämistä. Toukokuun lopun ja kesäkuun alun väliselle muutaman viikon jaksolle mahtui peräti kaksi tasokasta tapahtumaa. Honey B & T-Bonesin edellisestä Kuopion keikasta oli vierähtänyt jo yhdeksän vuotta, eli oli hetki päivittää meno ja meining. Samaan aikaan Kuopio-hallilla soittivat Sabaton ja Lordi, Ottopojan punk-ilta oli loppuunmyyty ja myös monta muuta keikkaa osui samaan aikaan. Jarkka Rissanen hoiti itse laulaja-(slide)kitaristin tontin, urkuja laulatti Jere Venäläinen, basson kanssa operoi Jukka ”Kole” Kolehmainen ja rummuissa vakuutti Jarkan poika, kevään ylioppilas Kalle Rissanen. Tällä kertaa kokoonpano oli basistin sairastumisen vuoksi trio, Aija Puurtinen pääsi vanhalle tontilleen. Nyt ei tapahtumaa häirinnyt hellekeli, vaan päinvastoin jopa © O la vi Ry tk ön en © O la vi Ry tk ön en Little Willie Mehto Jarkka Rissanen. Encore oli ansaittu ja siinä kuultiin hieno versio Kätteis-Jussin Yölinjasta, eli I Walk The Line. Yleisöä ei Maximin viihtyisään kellarisaliin paahtavasta kesähelteestä osautunut kuin viitisenkymmentä kuulijaa. Keikan loppupuolen Robert Johnson -palassa eli Steady Rollin’ Manissa vieraili harppuineen Little Willie Mehto. Hyvänä esimerkkinä Keep Your Lamp Trimmed And Burning, joka suorastaan naulitsi kuulijansa. Blues News 3/2023 57 BLUESIA, JAZZIA JA ROOTSIA KUOPIOSSA Maximum Blues & Roots 20.5. Encorena saatiin huuliharppunumero, mihin yleisökin aktivoitiin mukaan. Äänentoisto oli tuttuun Sawohouse-tyyliin huippuluokkaa ja niin artistit kuin yleisökin saivat parasta mahdollista palvelua osakseen. Myös Mehdon talven hittibiisi Maistuu kuultiin akustisena delta-versiona. Little Willielle hoitui heti heinäkuulle seuraava keikka Kuopioon, työskentely oli varmaa ja uskottavaa. Toisena kokoonpanona esiintyi valtakunnan kitarakaapin päälle jo aikoja sitten arvostettu Jarkka Rissanen ja uusi hänen uusi kokoonpanonsa Greasy Tuesday. järjestettiin lajissaan ensimmäinen Maximum Blues & Roots -tapahtuma ohjelmaravintola Maximissa. Puitteista, aikataulusta ja artistien laadusta ei homma kiinni jäänyt. Delta-bluesin klassikoista siirryttiin mustan gospelin kautta funkahtavampaan rytmimaailmaan. Jos jo edellisen bändin kohdalla voitiin todeta perheyrittäjyyden olevan maamme talouden selkäranka, nyt tämä teoria sai vankan vahvistuksen. Garden ja Underground-areenoillaan tiuhaan keikkoja järjestävä yritys sai Leväsellä sijaitsevan pääpaikkansa pariksi nyt 300 henkeä vetävän konserttipaikan Kuopion ydinkeskustasta, kuuluisan torin luoteiskulmasta. Vahvaa oli myös muun bändin eli bluesministeri Esa Kuloniemen ja rumpali Mooses Kuloniemen toiminta. Vaikka hän itseironisesti asialla hieman vitsailikin, ei matalampien äänien tuotannossa heikkouksia havainnut. Sitten siirryttiin kitarabluesin pariin ja kuultavaksi tuli muun muassa Mississippi John Hurtin tuotantoa, osittain myös suomeksi. Illan pääesiintyjä pääsi sekin aloittamaan keikan jo hyvissä ajoin, eli klo 21. Upeassa illassa oli vain yksi miinus. Onneksi hätiin tuli muutamassa vuodessa keikkapaikkojen ykköskaartiin noussut Sawohouse. Kyseessä on aina ollut lauluvahva kokoonpano, mutta tuntuu että karttuneet keikkavuodet ovat vain syventäneet sekä Aijan että Esan tulkintoja. Keikka startattiin pelkän harpun, tai kahden, kanssa taituroidulla Sonny Boy Williamson -tulkinnalla ja yleisö oli niin sanotusti heti hallussa. ja Kuopio Jazz & Blues 8.–9.6.2023 BN käy tapahtumissa! Savonmaan pääkaupungin Kuopion rytmimusiikkielämä on vaikeiden koronavuosien jälkeen alkanut näyttää lupaavia elonmerkkejä. ja Kuopio Jazz & Blues 8.–9.6.2023 Maximum Blues & Roots 20.5. Jarkan kitaransoitto oli jälleen kerran hallittua ja omaäänistä, turhaan tilutteluun ja saunomisilmeisiin ei tarvinnut turvautua. Mukana oli tuttuja klassikoita, mutta myös uudempaa tuotantoa. Illan avasi hienolla tunnin soolosetillä Little Willie Mehto. Nimittäin soitto alkoi heti kohta iltakuuden jälkeen, Suomen MM-lätkäpelin loputtua. Tavallaan ympyrä on sulkeutunut, olihan bändin ensimmäinen ja pitkäaikainen rumpali Aijan veli Ismo
Kirja sisältää paljon tiukkaa detaljitietoa, mutta samalla se antaa kuvan soulmusiikin kehityksestä tiettynä ajanjaksona. “Soulin kuninkaallisia“ toimii hyvin vastaparina edelliselle alan teokselle eli Heikki Hilamaan ja Seppo Varjuksen vuonna 2000 julkaistulle opukselle “Musta syke”. Kuuden soittajan Savonmaan! rumpalina toimi festivaalin pääpuuhamiehenä toiminut Jazz&Blues -yhdistyksen puheenjohtaja Tomi Kämäräinen, joka tapahtuman päättäneen Eero Koivistoinen Quartetin hienon setin jälkeen saattoi todeta festivaalin voittaneen alkuhankaluutensa. Jos joku haluaa selvityksen ja tehdä vertailuja originaaleihin, niin ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen Facebookin kautta. Soul Express -lehden antia (Heikki Suosalo mainitaan erikseen, jostain syystä esim. Sittenpä ajo olikin vauhdikasta ja tunnelma nousi kuin itsestään. Opus ei kuitenkaan ole rakennettu minkään tutkimusmetodin ja -kentän alueelle akateemisella otteella, vaan omasta mielenkiinnosta johtuen. valtamediassa, mm. Kirja ja samalla soulmusiikki on teoksen varjolla saanut mukavasti näkyvyyttä ns. Melko hyvin kirjasta löytyy selvennystä myös näiden“kyykkyartisten” tuotannosta, esimerkkeinä vaikka Denise Lasalle ja The Stylistics. Kirjan tekijä Pekka Valtonen onkin taustaltaan tutkija historian ja antropologian kentältä. Samalla tavalla voi ottaa arpomalla työn alle jonkin kaupungin musiikkigenren ja kaivaa levyjä tai Spotify-listoja taustalle soimaan. Kyseessä on kirja, jossa käydään selkeällä sisällysluettelolla mustan musiikin kenttää läpi lähinnä 1960ja 1970-lukujen periodissa. Valtosen aikaansaannos on mittava ja kunnioitettava. Samalla pohditaan myös amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksia noina vuosikymmeninä. “Soulin kuninkaallisia“ ei kuitenkaan kannata lähteä lukemaan kovin intensiivisesti kokonaisuutena, vaan hyödyntää sitä pienempinä palasina – hakuteoksena sielukkaaseen mentaalimatkailuun erilaisilla teemoilla. Muutenkin hän lopettaa kirjansa diskoaikakauden loppuhetkiin. Selvittelimme joskus “Aataminaikaisia“-Facebookryhmän tiimoilla Osmo Asikaisen kanssa, mitä kaikkia souliin painottuvia kappaleita on suomeksi koveroitu täällä Härmässä. Valtonen on viisaasti rajannut analyysit tästä aiheesta sopivan lyhyisiin osiin ja sijoittanut ne heti tarinan alkuun. in soul music” -katalogeista. Kirjan lähteenä on käytetty esim. Excellistaamme kertyi yli 200 kappaletta. Koska kirja painottuu paljon artistien kappaleiden nimeämisiin ja listasijoituksiin, myös muutama suomikäännösversiokin mainitaan, esittäjinään mm. Tämä säätiöiden ja opetusministerion tukemana tehty kirja kantaa alanimekettä “funkin, discon ja hiphopin historia”, rakentaen vahvaa kaarta vuodesta 1968 vuoteen 2000 saakka, eikä myöskään nojaa samoihin strategioihin kuin Valtosen työ. BN-tietäjiä Juhani Ritvasta ja Pekka Talvenmäkeä ei), levykansien lehtisiä, alan kirjoja ja internetin syövereitä sekä myös levylistojen sijoituksia tuodaan voimakkaasti esille. Perjantaina esiintyi ensimmäisenä kuopiolainen uuden sukupolven jazz -yhtye The Dobo Collective. Kuin tilauksesta aurinkokin päätti näyttäytyä juuri kun laulaja-kitaristi Erja Lyytinen askelsi takahuoneena toimineelta saunalautalta pitkän laiturin päästä kohti esiintymislavaa. Itse pidän siitä, että myös tyttöyhtyeiden merkitystä ja roolia tässä kontekstissa on painotettu. Myös itse tekijä oli paikalla ja annoin heti onnitteluni teoksen ja kulttuuriteon johdosta. Valtonen on oivaltanut keskittyä soulin perustyyleihin ja jättää mm. Kosketinsoittaja Teijo Tikkasen, kitaristi OG Ollikaisen, basisti Mika Laineen ja rumpali Tero Mikkosen rennosti groovaava soitto sai kuitenkin sadesään vastapainoksi lämpimän vastaanoton ja runsaasti uusia faneja. Vireille on saatu upea tapahtuma, jollaista Kuopio on jo kaivannutkin. Joitain funkartisteja on pakattu mukaan, mikäli ura on alkanut jo soulin alkuaikoina, kuten James Brownin ja Sly Stonen tapauksissa. Tämä tekee kirjasta hyvin pitkälle ensyklopedialukuisen. Siinähän tutkimista ja analysoitavaa riittäisikin. Molemmille löytyy siten perusteltu paikkansa valveutuneen mustan musan diggarin soul-funk -alakategoriasta. Molempien solistien virtuoosimainen soitto pääsi todella oikeuksiinsa loistavan big bandin kanssa ja biisivalinnat olivat tapahtuman luonteen mukaista rytmimusiikkia. Jorma Riihikoski Soul-hakuteos vihdoin suomeksi! Soul-hakuteos vihdoin suomeksi! BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: Näin ollen kyseessä on paremminkin suomenkielinen versio “Who is Who © O la vi Ry tk ön en Erja Lyytinen 58 Blues News 3/2023. Selkeä sisällysluettelo kyllä rakentaa jonkin verran “narratiivia”, mutta tarina ei kuitenkaan tempaise mukaansa, joten kirjaa mieluummin selailee vilkuilemalla henkilöja yhtye-hakemistoa. Samalla olin edelleen vähän epäuskoinen siitä, onko tämä digiaikoina totta. Teoksen lopussa on myös kattava luettelo oheislukemistoista. Olavi Rytkönen PEKKA PEKKA VALTONEN VALTONEN Sielukasta! Soulin kuninkaallisia (Aviador, 440 s.) Pitkään tätä on odotettu, mutta silti tuli vähän yllättäen, kun hiffasin tämän teoksen Tampereella pääkirjasto Metson kirjatapahtumassa kustantaja Aviadorin tiskillä. Saksofonisti Emil Dobosiewicz, kosketinsoittaja Roope Pelkonen, basisti Hermanni Tahvonen ja rumpali Juho Lindgren soittivat varmaotteisen setin eli pääosin tuttua materiaalia, mutta tuoreella otteella. Jos ura on sitten kiertynyt kasarilla rock/popin suuntaan, kuten Tina Turnerilla, agendaan ei enää puututa. Siitä kärsi etenkin torstai-illan avaaja The Cuacuas. funkin kokonaan ulkopuolelle. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla sekä Yle Ykkösen ohjelmassa Kulttuuriykkönen (kuunneltavissa Yle Areenassa). Uuden tapahtuman avausilta sai siis hienon finaalin. Siellä avausbiisit oli jo hoidellut Antti Rissasen johtama Sawo Big Band, jonka toisena vierailevana solistina toimi trumpetisti Jukka Eskola. Kirka ja Markku Aro. Suomen kesälle poikkeuksellinen kalseus ajoittaisine sadekuuroineen. Jos lavan edessä olisi ollut tilaa hieman enemmän ja sää sateeton ja hieman lämpimämpi, olisi varmasti nähty huimia lantioliikkeitä. Itse myin äskettäin eteenpäin bulkkina tuhatkunta levyä divareiden ja kirppareiden kyykkylaatikoista kertynyttä soulia ja diskoa. Luutunut ei ollut myöskään jazz-yhtye Savonmaa! Sen tyylitajuisessa huomassa saivat uuden ilmeen monet savolaiset sävelstantardit. Sen sisältö substanssina lienee melko hyvässä tiedossa BN:n lukijoilla, joten mitään kovin uutta ja merkittävää osaamista tämä ei asiansa osaavalle ”soul-puristeille” siis lataa. Artistikattaus on siis laaja isompien perussuosikkien rinnallakin. Kirjan ansiot sen sijaan löytyvät sen laajasta yleiskuvauksesta koskien soulmusiikin lähtökohtia, tavoitteita ja nousua Yhdysvalloissa 1950-luvulta lähtien. Eri soultyylejä käydään läpi loogisella tavalla eri alueiden, kaupunkien ja levymerkkien kautta
Huuliharpun ja laulun lisäksi Mischo kunnostautuu säveltäjänä ja sanoittajana. Toisena kitaristina toimii Jonne Kulluvaara. Vuosien 1972–1992 aikana mies oli musiikkikuvioista syrjässä luoden uraa armeijan palveluksessa. Tuloksena tästä on syntynyt levyllinen perinnetietoista downhome-bluesia. Tätä kirjoitettaessa sen voi hankkia ainoastaan CD:nä yhdysvaltalaisesta Bluebeatista. Kiekon 10 sävelmästä puolet on lainabiisejä, joista kolme on miehen musiikillisen esikuvan, Jimmy Reedin tuotannosta napattu. Two Ears And One Mouth puolestaan flirttailee rock’n’rollin kanssa. Viime syksynä Red Rocks Amphitheaterissa Coloradossa taltioitu keikka on “Time Clocks” -levyn kiertueelta ja suurin osa materiaalista on juuri ko. Keikka meni ilmeisen hyvin ja mies saikin itselleen sen perusteella uuden nimen. Lopputuloksena on tämä loppukeväästä ilmestynyt tuotos, joka on Mischon neljästoista albumi. Soittoajat ja soolot jakautuvat melko tasapuolisesti molemmille. Lil’ Jimmy Reed (Leon Atkins) taas kuuluu bluesin veteraaniosastoon, jonka ura alkoi jo varhain, mutta vaikutuspiiri pysyi lähinnä paikallisella tasolla keikkailun keskittyessä Baton Rougen ja lähialueiden klubeihin. Suomessa hän on keikkaillut vuosien varrella useasti ja on löytänyt täältä mielestään hänelle parhaiten sopivat muusikot. Albumin päättävä Slim Harpon Mailbox Blues kulkee alkuperäistä mukaillen maukkaalla rumbarytmillä ja tuo mukavaa vaihtelua kokonaisuuteen. Se on sanoituksiltaan omaelämänkerrallinen ja valaisee mm. Mitään musiikillisesti uutta CD ei luonnollisesti pyri edes tarjoamaan. Mischo on tunnustettu maailmanluokan harpistina, mutta hänen lauluaan ei aina noteerata, vaikka sekin kuuluu nykybluesin kärkikastiin. Harri Haka. Ja kun maasta vielä löytyi mieleinen studio, päätti RJ ehdottaa levyn tekoa Suomessa suomalaisen bändin kanssa. Chicago-bluesin kovat nimet basisti Bob Stroger ja kitaristi Lil’ Ed Williams). Studio on meriittejä hankkinut karkkilalainen Suprovox ja äänitykset tehtiin ”live in the studio” -periaatteella 2 tuuman nauhalle yhden päivän aikana marraskuussa 2022. Reedin hieman käheä ja äänialaltaan rajoittunut lauluääni on vielä ikään peilaten suhteellisen hyvässä kunnossa. Vuonna 1958 Atkinsin kerrotaan joutuneen lennosta paikkaamaan Jimmy Reediä keikalla tämän ollessa liian humalassa esiintyäkseen. Levin on Cincinnatista, Ohiosta kotoisin oleva 23-vuotias pianisti/laulaja, joka on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt tehdä nousujohteista uraansa useampia vuosia. Harpun suhteen taas ei välttyä vertailusta Jimmy Reediin. konserttijulkaisu. Lil’ Jimmy Reedin tyyli on pysynyt uran ajan muuttumattomana ja sama meininki jatkuu myös tällä julkaisulla. pitkäsoitolta. Kemiat kohtasivat ilmeisen hyvin, koska Levinille jäi itämään idea kokonaisen albumin tekemisestä yhdessä, mikä sitten toteutuikin. Reilu 35 minuuttia on aivan passeli pituus tämän tyyliselle perinnekattaukselle. Eli itse asiassa Mischolla on ollut uransa varrella lukuisia bändejä. Ymmärrettävää kyllä pääpaino on viimeisessä studiolevyssä ja olisi ollut turha tehdä best of -livejulkaisua, mutta vähän rohkeammin olisi voinut kappaleet valita. Lauluääni on tunnistettava ja mutkaton eikä yritä jäljitellä mustia esikuvia. Soittajat tuntevat toisensa entuudestaan. Ei ole mikään yllätys, että koko levy pitää sisällään huippubluesia. Blues News 3/2023 59 LEVY TUTKAILUT soikin pääasiassa korkealta ylärekisteristä. J-P Berg JOE BONAMASSA JOE BONAMASSA Tales Of Time (J&R Adventures JRA93976, CD + DVD) Joe Bonamassan jäähallikeikan verrokiksi on hyvä ottaa herran viimeisin livetallenne, joka jos oikein muistan, on järjestyksessään 18. Yleensä Bonamassan livealbumit on nimetty keikkapaikan mukaan, mutta tällä kertaa tehdään se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Ainoat poikkeukset ovat ”Redemption” -albumin kappaleet Evil Mama sekä Just ’Cos You Can Don’t Mean You Should. Viisas päätös on ollut myös olla venyttämättä cd:n kestoa. Useinhan juttu menee päin vastoin eli suomalaisartistit kutsuvat ulkomaalaisia vierailijoiksi levyilleen. Niin ikään kiekon nimibiisi, leppoisasti keinuva swamp-blues Back To Baton Rouge sisältää paljon miehen elämäntaipaleen viisauksia. Toivon mukaan levy löytää tiensä täkäläisiin levykauppoihin. Erityisesti kotimaassaan hän on jäänyt varsin tuntemattomaksi artistiksi. Mutta eivät niin hyvin, ettei improvisoinnille jäisi tilaa ja että kokonaisuus kuulostaisi liian valmiiksi pureskellulta. Se RJ MISCHO RJ MISCHO In Finland (Bluebeat Music BM-110) Huuliharpisti RJ Mischo kutsuu itseään mieheksi, jolla ei ole omaa bändiä. Näin siksi, että esiintyessään eri puolilla maapalloa hän kokoaa jokaisesta maasta sellaisen ryhmän, joka haluaa soittaa hänen kanssaan ja jonka kanssa hän haluaa soittaa. Levyn avaa tyylikäs shuffle Everybody, jota seuraa se ainoa lainakappale, Sonny Boy kakkosen She Got Next To Me. Mukaan pianisti värväsi isänsä Aron Levinin kitaraan, Walter Cashin bassoon ja Ricky Nyen sekä Shorty Starrin rumpuihin, Levinin itse toimiessa pianistina ja CD:n tuottajana. Suomalaisesta talviuinnista lienee saanut inspiraationsa instrumentaali Avanto Shuffle. Hän on aloittanut keikkailemaan 15-vuotiaana ja levyttänyt omissa nimissään peräti neljä albumia. Alkuperäiset kappaleet nivoutuvat saumattomasti muun materiaalin sekaan. Albumin avaava Down In Virginia antaa hyvän yleiskuvan siitä, millaista musiikkia se sisältää: leppoisaa vanhan liiton bluesia, jonka tyylilliset jäljet johtavat vahvasti Jimmy Reedin ja Slim Harpon suuntaan Louisiana-Chicago -akselille. Muusikoiksi RJ valitsi Tomi Leino Trion eli kitaristi Tomi Leinon, basisti Jaska Prepulan ja rumpali Mikko Peltolan. Tulkitsijana häntä ei voida pitää erityisen persoonallisena. Koska äänimaailma on maltillinen ja volyymiin voi kotioloissa vaikutLIL’ JIMMY REED LIL’ JIMMY REED WITH BEN LEVIN WITH BEN LEVIN Back To Baton Rouge (Nola Blue NB23) Nola Blue Recordsin tuoreen julkaisun arkkitehti on ollut pianisti Ben Levin. DVD ja Blu Ray sisältävät onneksi muutaman lisäraidan. Miehen kitaransoittotyyli on kokonaisvaltainen ja soolot ovat lyhyitä ja napakkoja. Itse olisin laittanut mukaan jotain extraa, esimerkiksi jonkun räväkän lainakappaleen. Jos levytykset loppuvat tähän, kuten artisti on vihjaillut, on se varsin tyylikäs päätös myös miehen levytysuralle. Tällä levyllä Sonny Boyn vaikutteita on kuultavissa useammalla muullakin kappaleella. Studioversioina aavistuksen painostavat Loyal Kind ja The Heart That Never Waits toimivat nyt paremmin. Tämä on huomioitu niin tuotantopuolella kuin säestävän bändin toiminnassa. Soundi on puhdas ja terävä. Laadukkaita blues-julkaisuja markkinoille tuovan NOLA Bluen julkaisema albumi varmasti nostaa Lil’ Jimmy Reedin profiilia erityisesti hänen kotimaassaan. Tämän lisäksi 2000-luvulla on syntynyt kolme muuta julkaisua, joista kaksi on livelevyjä. sitä, miten hän on taiteilijanimensä saanut. Laulajan keikkapaikat ovat laajentuneet aina Eurooppaa myöten, vaikka mitään isompaa läpimurtoa ei missään vaiheessa olekaan tapahtunut. Leinon ja Kulluvaaran soittotyylit muistuttavat maallikon korviin melko samankaltaisilta. Levyn tuottajana ja taustamuusikkona toiminut Levin tuo parrasvaloihin jo uransa ehtoopuolella olevan 84-vuotiaan kitaristi/ harpisti Lil’ Jimmy Reedin. Levytyksiä ei tiettävästi ole tehty ennen vuotta 1996, jolloin artistin debyyttialbumi ”School’s Out” (Vent) ilmestyi. ”In Finland” on kaiken kaikkiaan loistoalbumi, yksi RJ Mischon parhaista. Yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn kappaleet (11/12) ovat hänen käsialaansa. Levinin ja Reedin tiet kohtasivat viime vuonna pianistin uusimman Vizztone-CD:n ”Take Your Time” äänityssessioissa, joissa Lil’ Jimmy vieraili (mukana olivat myös mm. Biiseistä voisi erikseen nostaa vielä esille hitaan bluesin They Call Me Lil’ Jimmy. Minään Jimmy Reed -kloonina häntä ei voi kuitenkaan pitää, vaikka inspiraatio eniten sieltä suunnalta tuleekin. Kitaristit erottaa parhaiten kanavista, Tomi vasemmalla ja Jonne oikealla
Clearyn levytysura alkoi vuonna 1989. Äänitykset on säilötty Bobin syviin holveihin pitkällä 30 vuoden aikajänteellä, 1992–2022, ja ne kaikki ovat ennenjulkaisemattomia. Bobin lakoninen vastaus oli, jotta “kyllä noita äänitteitä holveissani vielä piisaa vaikka kuinka paljon”. Soundit ovat kohdallaan ja kitarat hyvin balanssissa, joskin parissa kohtaa Josh Smith soittimineen jää vähän alle, ei kuitenkaan pahasti. Sen jälkeen albumeita on ilmestynyt tasaisesti muutamien vuosien välein. DVD:llä leikkaukset ovat kiitettävän maltillisia ja actionpaikat sisältyvät tallenteelle lähes kokonaan. Snooks Eaglin. Bändi on muuten sama kuin Helsingissä, mutta kolmannella taustalaulajalla Mahalia Barnesilla varustettuna. Gary Mooren Midnight Blues on aina yhtä miellyttävää kuunneltavaa, siitäkin huolimatta, että siitä muutama liveveto entuudestaan on. Lisäksi CD:n kokonaisuuteen lisäväriä tuo maineikas New Orleans -muusikko, saksofonisti James Rivers. James Riversin foni viimeistelee maittavasti tunnelmallisen päätöskappaleen koskettavan fiiliksen. Taustakuoro ei hyökkää liidilaulun päälle ja kitarasoolojen aikana kuulee muutakin kuin kitaraa. Sellaisia voisivat tämän sijaan olla esim. Samoin Stevie Wonderin varhaistuotantoon kuuluva I Call It Pretty Music sekä James Bookerin So Swell When You’re Well ovat vahvasti kaupungin musiikillisiin perinteisiin viittavia, rytmillisesti koukuttavia vetoja. Sisältö ei sinällään ole uutta ja maailman kirjoja sekoittavaa, onpahan vaan pahuksen hyvin toteutettua ja juuri sitä itseään, esittäjinään Chicago-bluesin ehtaa kermaa. Allman Brothersin Pony Boy vetäistään gospel-fiiliksellä Ray Charlesin vauhdikasta Mess Around -biisiä mukaillen. Kiekon päättävä intiimi versio Skylinersin vuoden 1958 balladista Since I Don’t Have You todistaa myös, kuinka miehen tulkintakyvyt ovat kasvaneet vuosien varrella. Viimeksi mainittu onkin todellinen tunnelataus ja ehkä kenties mahdollisesti paras kuulemani versio aiheesta. Parivaljakko on muuten sama, joka toimi aikoinaan 1980-luvun alussa Clearyn oppi-isän James Bookerin säestäjinä pianistin viimeiseksi jääneellä ”Classified”kiekolla. Clearyn vokalisointi on läpi CD:n irtonaista, letkeää ja tyyliin sopivaa. Miehen uusin levy ”So Swell” on alkujaan vuodelta 2020 ja se tuli ulos Newvelle Recordsin ”The New Orleans Collection” -sarjan nyt jo hyvinkin arvokkaana, enemmän keräilijöille suunnattuna vinyylijulkaisuna. Mielestäni kumpi tahansa olisi kelvannut korvaamaan turhan raskassointisen Evil Maman CDja vinyyliversioissa. Kuvallisia versioita ei saa ilman CDlevyä, sääli sinänsä, sillä ainakin minulle DVD on se, jonka pariin useimmin tulen palaamaan. Iloista paraatimeininkiä värittää hienosti James Riversin saksofoni. Itse olen nähnyt miehen tositoimissa bändinsä kanssa vuonna 2018 New Orleansissa Chickie Wah Wah -baarissa sekä viime kesänä Lontoon Ronnie Scott’s -klubilla. Rummut ovat napakat, mutta eivät läheskään niin päällekäyvät tai hallitsevat kuten Jäähallissa saimme todistaa. Tämä kuulostaa siltä, millainen Helsingin keikan olisi pitänyt olla, tästä ihan oikeasti nauttii. Cleary innostui jo nuorena niin paljon ”Crescent Cityn” musiikillisesta maailmasta, että ajautui ensimmäisen kerran kaupunkiin ennen täysi-ikäisyyttään unelmiensa perässä. Tämänkertainen massiivisen kerrostalon (“high rise”) kokoinen CD-kooste pitää sisällään kaikkiaan 14 tyylipuhdasta ja -uskollista Chicago-blues -raitaa. Samoilla positiivisilla sävelillä kulkee myös alkujaan vuodelta 1928 olevan Klauber/Stoddardin sävellys I Get The Blues When It Rains, josta hienon version on levyttänyt myös mm. Clearyn CD:t sisältävät yleensä runsaasti omia sävellyksiä. – Sam Lay –. Bonamassa on odotetun mukainen ja hänestä pursuaa esiintymisen ilo. Koska hän omistaa yhden laajimmista kitarakokoelmista, niin pitäähän niitä esitellä. Lee Dorseyn Lottie Mo versioidaan alkuperäistä rauhallisemmin ja funkymmin hieman Professor Longhairin hengessä. Mukavan lisämausteen antaa myös Bonamassan parissa kappaleessa käyttämä Theremin, etenkin kun sen käytöllä ei mässäillä. Chuck Carbon Second Line On Mondayn lyriikat kertovat rakastetun paikallisen baarimikon kuolemasta, mutta kappaleen toteutus on kaikkea muuta kuin surullinen. Noiden keikkojen perusteella ei voi kuin suositella hänen näkemistään livenä tilaisuuden tarjoutuessa. Tämä CD kuitenkin täydentää pianistin aikaisempaa katologia maukkaalla tavalla ja puolustaa siten hyvinkin paikkaansa. Vaikka kiekko on laadukas, sitä ei oikein voi suositella ihan ensimmäiseksi valinnaksi Clearyn levytyksistä. Myös bonuksena olevat Dust Bowl ja Ballad Of John Henry ovat hyviä. Lisää vastustamatonta second line -rytmiikkaa esittelee Huey ”Piano” Smithin Tuberculucas And The The Sinus Blues. 60 Blues News 3/2023 levy tutkailut taa, pääsevät sellaisten hitaiden kappaleiden, kuten Mind’s Eye, Time Clocks sekä Mountain Time, nyanssit hyvin esille. Lainamateriaali on kuitenkin mielenkiintoisesti valittua ja omintakeisesti esitettyä. Haluan kuitenkin listata tähän levyn solistit luettelonomaisesti: Jimmy Rogers – Magic Slim – Chico Chism – Koko Taylor –Eddie Taylor Jr. Kiekon avaava Stephen Fosterin sävellys Swanee River kulkee Albert Ammonsin boogie-versiota mukaillen, mutta letkeämmällä New Orleans -otteella. Erinäisten vaiheiden jälkeen hänen kotipaikakseen sitten vakiintui New Orleans. Two Wrongs on letkeä ja svengaava shuffle lievin jazz-vaikuttein. En arvaa ruveta kuvaamaan koko albumin sisältöä yksityiskohtaisesti, koska siitä kertyisi luvattoman laaja kehuskelujen odysseia. kokonaan omaan materiaaliin tukeutuvat ”Dyna-Mite” (2018), ”Go Go Juice” (2015) tai The Absolute Monster Gentlemenin kanssa taltioitu energinen konserttilevy ” Mo Hippa Live” (2008). Ensin mainitussa kappaleessa Cleary musisoi myös Hammondin kanssa. Kitaraa vaihdetaan useasti, melkein joka kappaleeseen. “Muutama” kuvakulma takavasemmalta/yläilmoista tai rumpalin takalistosta olisi voinut olla vähemmän, mutta menettelee se näinkin. Lloyd Pricen klassikko Just Because antaa pianistille mahdollisuuden kuvioida laveasti sointupohjalla. Te, jotka ette jäähallissa olleet, niin ostamalla tämän saatte paljon miellyttävämmän kuuntelukokemuksen. Kiekon musisoinnista vastaavat maestron lisäksi basisti James Singleton sekä rumpali Johnny Vidacovich. Tapasin Bob-ystäväni hiljattain, toukokuun lopussa Mönsteråsin 30-vuotisjuhlabluesfestarilla ja kyselin mieheltä, kuinka laaja hänen ehtymättömältä vaikuttava “Bob Corritore’s Vaults” -bluesäänitearkistonsa mahtaakaan olla. Kun Cleary sai vihdoin luvat kiekon CD-version julkaisemiseen, tupsahti albumi uuden levy-yhtiön ja uudistuneen kansikuvan myötä markkinoille huhtikuun lopussa tänä vuonna. Itse asiassa tuoreeltaan on markkinoille juuri tullut tai tulossa lisäksi ainakin kaksi uutta CD:tä hänen nimissään. Kaikki ovat hyvässä vedossa, etenkin Reese Wynans, jonka panos Jäähallissa jäi sattuneesta syystä vähän vaisuksi. Albumin bluessisältö on arviointiskaalaa nollasta kymppiin käyttäen täydet 10/10. Tällä kertaa niitä on tarjolla vain yksi. Positiivista on, ettei yleisöä näytetä liiaksi. Valitettavasti kansipahvissa ei kerrota tarkempia äänitysajankohtia, mutta kahta lukuun ottamatta ne kaikki on taltioitu Arizonan Phoenixissa ja/tai Tempessä. J-P Berg BOB CORRITORE BOB CORRITORE & FRIENDS & FRIENDS High Rise Blues (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 25) Niinpä niin, näyttää vahvasti siltä, ettei uutta Blues Newsia ilman uutta Bob Corritore -vetoista CD:tä. Riku Metelinen JON CLEARY JON CLEARY So Swell (Single Lock SL072) Iso-Britanniassa vuonna 1962 syntynyt ja aikuisiällä New Orleansiin muuttanut pianisti Jon Cleary voidaan nykyään lukea New Orleansin R&B-musiikin keskeisiin musiikkilähettiläisiin. Erikoisin laina lienee Johnny ”Guitar” Watsonin myöhäisempään tuotantoon kuuluva We’re No Exception. Vuosikymmenten aikana hän on esiintynyt ja tehnyt yhteistyötä kaupungin ykkösnimien ja jo edesmenneiden legendojen kanssa. Tämän lisäksi hän on esiintynyt ahkerasti molemmin puolin valtamerta funkyn Absolute Monster Gentlemen -bändinsä kanssa sekä sooloartistina. Cleary maaleilee siitä aivan uudenlaisen, hämyisän ja jazzahtavan instrumentaalitulkinnan. Tämä erikoisjulkaisu on alkujaan tehty pandemian aikana nopealla aikataululla ja se on toteutettu erilaisella tulokulmalla kuin esimerkiksi nuo edellä mainitut tuotokset
albumi, lastenlevy ”Tatine Pri?e i Pjesme” mukaan luettuna. Ettei vain jotain olisi tarttunut kyytiin sieltä Clarksdalen pahamaineisesta risteyksestä. Viimeksi mainituista huomion näpistävät etenkin kansanlaulun omainen rytminen ilotulitus Western Of The Mouth, John Faheyn perintöä vaaliva slideteos So It Is, Subhuti sekä yleislinjasta hieman popahtavamman tulkinnan saava 5-minuuttinen Hawk’s Out With His Axe. Sen sisällön voisi luonnehtia olevan hyvin tehtyä ja nykysuunnan mukaista rytmikästä amerikkalaista radioasemamusaa, jossa on kaikki palaset kohdillaan taustoja myöten. Vielä kun olisi saanut Gibbonsin soittamaan kitaraosuudet, niin kyseessä olisi todellinen ässäraita. Loput kuusi kappaletta ovat ennenjulkaisemattomia, habitukseltaan edellisille hyvin seuraa tekeviä pelkän akustisen kitaran voimin loihdittuja äänityksiä vuodelta 2022: kaksi ekJohn Primer – Pinetop Perkins – Bo Diddley – John Brim – Willie “Big Eyes” Smith – Eddy Clearwater – Lil’ Ed Williams. Sävellykset Roots on luonnollisesti laatinut itse. Pertti Nurmi TOMISLAV TOMISLAV GOLUBAN GOLUBAN 20 Years On The Road (Blue Heart BHR 035) Lehden deadline lähestyi uhkaavasti, kun huomasin, että Kroatian ykkösharpistin Tomislav ”Little Pigeon” Golubanin viime vuoden lopulla ilmestynyt albumi on vielä arvostelematta. Instrumentaalista, pääosin soolona esitettyä bluesin sukuista kitaramusiikkia levynsä otsikkoon viitaten varsin monen albumin verran on myös ennättänyt tehdä virolainen Andres Roots, jonka uutukainen on vaihteeksi eräänlainen kokoelma tämän arvostetun ”juuritohtorin” viimeaikaisesta tuotannosta. Speedin’ Train kulkee kuin pikajuna kiskoilla ja liidilaulusta huolehtii tällä kertaa Teresa James. Tuon perusteella uskon kaikkien syvällisten bluesdiggareiden käsittävän mistä on kyse. Andresilla nimittäin on hallussaan taika, jota monella muulla ei ole. Jos vielä epäilette yhden miehen ja kitaran instrumentaalista viehätysvoimaa esimerkiksi keikkatilanteissa, teette niin turhaan. Pelkästään uutta materiaalia levy ei sisällä, sillä muutamia kappaleita uusiokäyttöön on poimittu ”Chicago Rambler”(2019), ”Blow Junkie”(2014) ja ”Memphis Light” (2020) -albumeilta. Lukuisten vierailijoiden mukanaolo tuo mukavasti vaihtelua, vaikka Goluban olisi yksinkin vokaaliosuuksista selvinnyt. Kuten jo yllä ehdin mainita, on levy tyylillisesti haastava. Viimeksi mainitun pianollaan ryydittämä ja Kelly Zirbesin tulkitsema Hittin’ The Road Again on messevä menopala. Versio on aivan hulvaton ja loistava lopetus hyvälle levylle. 12 (Roots Art RAR2301) Kun sävelsuoni kerran sykkii, sen tulee antaa lääketieteen nojallakin tehdä niin. Vauhtia riittää levy tutkailut. Pete Hoppula DEUCE ‘N DEUCE ‘N A QUARTER A QUARTER Keep Moving On (Independent #) Deuce ’n A Quarter oli tämänvuotinen International Blues Challenge -finalisti ja yhtyeen nokkamiehenä toimiva harpisti-laulaja Brian Peters on myös voittanut arvostetun ”Lee Oskar Harmonica” -palkinnon. Blues News 3/2023 61 semplaaria ovat peräisin kesällä toteutetusta teatteriproduktiosta ”The Rainmaker”, neljä tuoreinta taas ovat syntyneet studio-oloissa talvipakkasten aikana. Tämä riittänee vahvaksi hankintasuositukseksi... Kyllä, se on Tomislav Goluban! Maestron ensimmäinen laulusuoritus on uusiokäytössä oleva Blow Junkie Boogie, joka löytyy samannimiseltä albumilta. Louis Blues -klassikon hengessä sekoitteleva Bye Bye Berry olohuonetallennemaisella vuoden 2021 CD-EP:llä ”Afternoon”. Mukana on monia juurimusiikin kuuntelijoille tuttuja nimiä, kuten vaikka Malaya Blue, Crooked Eye Tommy sekä Skylar Rodgers. Se ei myöskään jäänyt arviolevypinon pohjimmaiseksi, vaan koska kyseessä oli digijulkaisu, niin yksinkertaisesti vain unohdin purkaa zipin ja vasta nyt löysin sen kaiken muun ”roskan” seasta. Soolojakin on tarjolla sopivasti sekä kitaristi Golbertin että erityisesti harpisti Petersin toimesta. 14-raitaisen CD:n sisällöstä kaksi bluespitoisempaa slidenumeroa, Birdsong Thing ja Waiting Around, julkaistiin alun perin artistin vinyyli-EP:llä 2019 ja kuusi muuta, mm. Billy Gibbons -tyylillä tulkittu kappale on todella rouheaa menoa. Erityisesti huippukitaristi Tuckerin huikeaa, helmeilevää kitarointia on ilo kuunnella rumpali Chico Chismin esittämällä CD:n nimikappaleella. kisoissakin, sillä yhtye esitti siltä neljä kilpailukappalettaan. Lisähehkutuksena CD on noussut pikavauhtia iTunesin “Top 40 U.S. Blues Albums” -soittolistan kakkossijalle. Tällä kertaa Goluban keskittyy harputteluun ja liidilaulut hoidetaan pääasiassa vierailijoiden toimesta. Yhteisenä nimittäjänä albumilla on luonnollisesti, itseoikeutetusti ja totta kai kaikilla 14 raidalla maestro Bob Corritore huuliharppuineen. rohkean perkussiivinen ”mustalaisblues” Sherwood sekä juonikkaasti Chuck Berryn No Particular Place To Go’ta Boulevard Of Broken Dreams -teemaan St. Levyn ainoa lainaraita, Sonny Terry/Brownie McGhee -kaksikon I Love You Baby, on toinen Golubanin laulama kappale. Albumia kuunnellessa saakin vaikutelman, että yhtye yrittää kovasti näyttää sillä kaiken osaamisensa ja koko soitannollisen tyylikirjonsa. Lopuksi tyydyn julkituomaan, että CD on hiljattain valittu tuoreen Soul Bag -lehden parhaaksi uudeksi julkaisuksi. Sen takia muutamat kappaleet miellyttävät enemmän kuin toiset. Ajanpuutteen takia en lähde versioita vertailemaan. Otin musiikin pikaisesti kuunteluun, sillä olisihan se huutava vääryys, jos levyä ei Blues Newsissa esiteltäisi. Kokoonpano on kuitenkin täysin pro, soitto ensiluokkaista, äänitys hienoa ja erityisesti harpun puhdas soundi kiinnittää huomion. Mark Cameronin laulama Party Time Blues on vallan mainio. “20 Years On The Road” on harppubluesin juhlaa. Uskomaton ukkeli. Same Old Blues on vahvasti rokahtavaa bluesia, johon tarjotaan myös jatsahtavaa pianoa ja orgaania sekä rokin puolelta kunnon kuin vuoristoradassa ja harppua puhalletaan niin että Eiffel-torni, BMW:n pääkonttori, Tukholman kuninkaanlinna sekä monet muut rakennukset menevät nurin. Deuce ’n A Quarterin muodostaa kvintetti Brian Peters, laulu ja harppu, Keith Golbert, kitarat, Andre Scott, rummut, Martin Brown, basso, Tim Kvorkin, koskettimet, ja vierailijoina muutamalla kappaleella toinen basisti ja pianisti sekä kitarassa Kenny Neal, jonka avulla ja hänen Baton Rougen studiossaan levy on myös äänitetty. Tyylillisesti kitaristi ei etäänny liikaa jo 1990-luvulta lähtien viljelemältään bluesja folk-kasvatteiselta kotipalstalta. Kyseinen levy sai hyvää huomiota em. Tämä on jokaiselle harppubluesfanille pakkohankinta. Tobacco Road Blues Bandin avustamana vedetty, räjähtäen käynnistyvä Express Ride on tietenkin edellisen albumin nimiraidan Express Connectionin pikkuveli. Kappaleesta käy ilmi, kuka on vanhan mantereen kovin harpisti. Taustamuusikoita on tällä kertaa peräti kolmisenkymmentä ja ihan vain lyhykäisenä, osittaisena nimilistana pianistit Henry Grey ja Bob Riedy, kitaristit Luther Tucker, Bob Margolin, Billy Flynn ja Johnny Rapp. Levyn basistien kermaa edustavat Calvin “Fuzz” Jones sekä Bob “I Am The Blues” Stroger, joka yhä edelleen tänä päivänä, 92-vuotiaana, kiertää esiintymislavoilla ympäri maailman. Vaikkei vuoden levyjä pitäisi valita nyt, kun vielä toinen puolikas on jäljellä, tuskin tämän kovempaa levyä loppuvuonna vastaan tulee. Riku Metelinen ANDRES ROOTS ANDRES ROOTS Vol. Gregg Martinez saa lauluvuoron hitaassa Disappear For Good -kappaleessa, jonka suola on Jurica Leikauffin Hammond-urut. 20-vuotisen uran johdosta livenä useissa eri studioissa sekä lukuisten vierailijoiden avustuksella taltioitu albumi on Tomislav Golubanin 14. Tämä tekee levyn tarkastelusta hiukan sekavaa. Harpistina hän on tietysti aivan omalla linnunradallaan, yhtä ylivoimainen kuin F1-kuski Max Verstappen Red Bull -autossaan. Se ei suinkaan jäänyt käsittelemättä siksi, etten herran musiikista pitäisi. Pelkistetty mutta harkitusti luotu äänimaisema pakottaa kuulijan keskittymään olennaiseen, Rootsin taiturimaiseen soittoon, joka kaikessa vähäeleisyydessään onnistuu jälleen kerran viettelemään mukaansa
Viisi maata”. Perkussiivinen, vankityöhoilotusta muistuttava Street Sermon johdattaa suurkaupungin hyisimpiin osiin, niille valaisemattomille sivukujille, joihin kilteillä kansalaisilla ei yleensä ole tarvetta jalallaan astua. Wade (huuliharppu, laulu) ja saksalainen Christian Rannenberg (piano, laulu). Waden Take Me Home on hidas blues, jossa kuullaan maukasta huuliharppua. Harppua hän vastapainona soittaa vahvasti bluespohjalta. Feelgoodin härskiyden mieleen tuova junttablues Rockin’ My Boogie. Huuliharppuosastoa säveltäjissä edustaa Jazz Gillum, jonka Jockey Blues on esimerkki bluesissa paljon käytetyistä kaksimielisistä sanoituksista. Hän on ajanut kilpaa mm. Muut bluesässät ovat hollantilainen Hein Meijer alias Little Boogie Boy (kitara, laulu), britti Roger C. Edellä mainittu tavoite toteutetaan kirjaimellisesti, levy on täysipainoista vanhan koulukunnan bluesia. Omista sävellyksistä mainittakoon Rannenbergin Hard Rocks Is My Pillow, joka tuo mieleen 50-luvun Chicagon. Levyn tavoitteena on tarjota kuulijoille puhdasta ja laimentamatonta bluesia. Oikeastaan sen ainoa low-fi -elementti on basson puuttuminen kokoonpanosta – mitä tosin ei osaa edes kaivata sen enempää orkan levyillä kuin hurjapäisillä keikoillakaan. Jotenkin eniten kotonaan kolmikko tuntuu silti olevan punkrokahtavalla alustallaan, jolta sijansa löytää mm. Tyylillistä kirjoa laajentaa pubrockhengessä jytäävä Nightmare sekä niin ikään jotenkin kierolla tavalla Lee Brilleauxin ja varhaisen Dr. Jari Kolari THE EUROPEAN THE EUROPEAN BLUES ACES BLUES ACES A Handful Of Aces (Homework HWR 012) Kansiteksti alkaa sanoilla ”Viisi muusikkoa. The European Blues Aces koostuu ammatimuusikoista, jotka hallitsevat omat instrumenttinsa. Tunnelman voi aistia avauskappaleesta (Eddie Taylorin I Feel So Bad) lähtien. Akustisella kitaralla sävytetty Star jäsentyy vaihtoehtofolkkantrihoilotukseksi, Ding-Ding Man taas trash-kierteiseksi ragtimeksi kera banjon sekä fiittaamaan baritonikitaristina mukaan houkutellun John Sebastianin. Harri Haka DADDY LONG DADDY LONG LEGS LEGS Street Sermons (Yep Roc YEP-2785) New Yorkin Brooklynistä tuleva trio (laulaja-huuliharpisti Brian Hurd, kitaristi Murat Aktürk ja rumpali Josh Styles) on yli parikymmenvuotisella urallaan saanut aikaiseksi kourallisen toinen toistaan eksentrisimpiä albumeita, joiden lokeroiminen tiettyihin genreihin on haastavaa kuin sen kuulun neulan etsiminen heinäsuovasta ennen vanhaan. Hienosti esitetty nimikappale Keep Moving On tuo taustahempeilyineen mieleen B.B. Oman sopivan syvennyksen löytyminen esimerkiksi kotimaisilta musiikkifestivaaleilta vaikuttaa yhtyeelle haastavalta rastilta, vaikka toisaalta sille olisivat omiaan niin blues-, rockabillykuin garagepunktapahtumatkin. Huomion arvoista on, että kaikki edellä mainitut alkuperäisartistit ovat kitaristeja. Tasapuolisesti rockia, rollia, bluesia ja kantria pääosin omien kappaleidensa kautta julkituova Daddy Long Legs on myös vieraillut kertaalleen Suomessa, mutta harmillisen vähäisen yleisömäärän perusteella ryhmällä on vielä paljon kohennettavaa tiedonlevitysrintamalla. Tästä huolimatta tämä levy kestää useamman kuuntelukerran ja on ilahduttava esimerkki bluesperinteiden kunnioittamisesta. Useimmin toistuva määre heidän tapauksessaan lienee ”contemporary low-fi blues”, joka kuitenkin paljastaa tekijöistään vain osatotuuden. 62 Blues News 3/2023 kitararevittelyä. Pysäyttävä Silver Satin ei liippaa hengeltään kaukaa varhaisesta psychobillystä – ja katso, kontrabassoa ei tarvita mihinkään! Kertosäkeessä mukaan kappaleeseen saadaan ympättyä myös roima mälli mustaa rhythm’n’bluesia taustalla kilkattavan pianon sekä jylhästi holvikaiutetun kuoron tuella (yhtä ääntä köörissä hoilaa antaumuksella punk-ikoni Wreckless Eric). Lauluun on ehkä tullut vähän ajan patinaa tai pitäisikö sanoa vuosien tuomaa syvyyttä. Brian Hurdin käheä, paikoin The Sonics/Link Wray -koulukunnan ärjymiseen taipuvainen laulutyyli on eittämättä imenyt vaikutteensa 1960-lukuisten autotallirockryhmien sielunelämästä. Se toinen, Blues Leave Me Alone sopisi hyvin vaikka keikan päättäväksi esitykseksi. Doing Wrong on puolihidas kitaravetoinen blues, jolla Golbertille tarjoutuu jälleen tilaisuus näyttää tyylikkyyttään. Kaivoin Spotifystä alkuperäisen verrokiksi ja hyvin 1:1 versiot ovat. Nykin pirullisin muusikkoretkulauma on entisellään. Sanomaltaan se kuitenkin tuo levylle oman sosiopoliittisen lisänsä, yhteen hiileen puhaltamiseen kannustavine ja suuryritysten ja hallituksen puuhasteluja kritisoivine lyriikoineen. Myös low-fi’sta puhuminen on tavallaan heidän kohdallaan harhaanjohtavaa kieltä, sillä bändin tuotanto on toki raffia, mutta samalla harkittua ja idearikasta – sekä sanoituksiltaan, sävellyksiltään että toteutukseltaan. Levyjä Deacon on julkaissut The Word -bändin kera ja soolona. Toinen niistä, Blues Mobile on reipashenkinen shuffle, joka on juuri omiaan kosiskelemaan yleisöä IBC-tyyppisissä kekkereissä. Levyltä oma suosikkini on hidas maalaisblues Sun Kissed Wheat, jolla Petersin harppu murisee ja pörisee tutusti kuin DeFord Baileyn aikanaan, ei tosin hänen tuttua junateemaa. Jonain päivänähän se on meillä kaikilla edessä, halusimme tai emme. Kenny Neal on säveltänyt kaksi albumin kappaleista. Levyn nimi ”Four” tulee siitä, että kyseessä on hänen neljäs soolojulkaisunsa. Mukaan on valittu seitsemän lainakappaletta ja kolme omaa sävellystä. Stop What You’re Doin’ puolestaan esitetään resonaattorikitaran ristisiittämänä ShangriLas -sävyisenä tyttöyhtyepop-melodraaman muunnelmana. Sebringin 12 tunnin kisassa, tullut kolmanneksi Kanadan Sports Car Championshipissä, ajanut BMW:n tehdastiimissä Le Mansin 24 tunnin kisassa ja paljon muuta, niin moottoripyörällä kuin autoilla. En tiedä mitään hänen musiikistaan, eikä hänen uransa moottoriurheilun parissa tunnu tutulta myöskään. Sanoituksissaan porukka luottaa arkirealismiin, jollaisessa rypee ennen kaikkea hurjalla Bo Diddley -biitillä verhottu You’ll Die Too. Hyvä niin. Tästä katusaarnasta ei taida jäädä epäilevälle Tuomaallekaan tarkentavia jatkokysymyksiä lausuttavaksi. Kitaristina kappaleen kirjoittaja Murat Aktürk on – jos mahdollista – vielä vähemmän varsinaisia sooloja jakeleva riffisoittaja kuin Keith Richards. Tässä yhteydessä rumpali Mikko Peltola edustaa Tanskaa, jossa hän on asunut jo useita vuosia. Pete Hoppula DAVID DEACON DAVID DEACON Four (Slammin’ Media #) David Deacon on minulle tuiki tuntematon kaveri. Lainakappaleet esitetään onnistuneesti omalla tyylillä eikä niissä yritetä jäljitellä alkuperäisversioita. Pari muuta kierrätykseen päätynyttä kappaletta ovat ”Stranger In The Morning” -levyllä ensijulkaisunsa saaneet Poetry ja California Has No Winter, muilta osin materiaali on orkkiskamaa. Kauhean ahkeraan hän ei levyjä tee, sillä edellisestä albumista on vierähtänyt liki neljännesvuosisata. Rolling Stones -vaikutteinen Been A Fool Once. Sellaista, jota valitettavan harvoin kuullaan tänä päivänä eurooppalaisilla lavoilla. Yhtä tuttu meille suomalaisille on basisti Jaska Prepula. Matkan varrella kuullaan Albert Kingin, John Littlejohnin, Magic Samin, Big Bill Broonzyn ja Eddie Burnsin luomuksia. Kingin The Thrill Is Gone -sinfoniaorkesteriversion, mutta sen sisällä kuullaan kyllä ihan tyylikästä bluesiakin. Deaconin harrastuksesta jotain kertoo se, että hän poseeraa Harley Davidsonin kanssa levyn takakannessa. Heillä, niin kuin yleensäkin eurooppalaisilla bluesartisteilla, on laulupuoli se, jossa jäädään jälkeen amerikkalaisista virkaveljistä. Maaniseksi boogieksi pistetään instrumentaalilla Harmonica Razor. levy tutkailut. Black Lips -yhtyeen Oakley Munson uutuuslevyn tuottajana vaikuttaa ymmärtäneen täsmälleen, millaisen jengin kanssa hän on ryhtynyt yhteistyöhön, eikä ole juuri sotkenut sen peruskonseptia. No Never Mind 90-luvulla ilmestyneeltä ”Over The Line” -kiekolta toimii pelin avaajana
Versio on todella rankka ja mielestäni paras kuulemani aiheesta. Lopuksi ihan vaan vinkkinä, nyt kun alkaa olla aika buukata ensi kesän festariesiintyjiä, niin tässä on yksi todella varteenotettava vaihtoehto. 2000-luvun tasokkaat julkaisut sekä omakustanteina että neworleansilaisen Mardi Grasin ja kalifornialaisen CDS:n kirjoilla ovat pitäneet senioria edelleen kiinni kutsumusammatissaan – ja kiinnostusta on tuntunut riittävän jopa Aasian markkinoilla. Kolmas Royalin tulkitsema kappale on Time Is Hard, jossa bändi sukeltaa sinisävyjen syvyyksiin kymmenien kilometrien verran. Musiikillisesti ollaan Dylanin, Leonard Cohenin ja Van Morrisonin tunnelmissa. Uuden yrityksen aika koitti 1990-luvulla ja huipentui siltä erää albumiin ”The Soul Singer”, vuonna 1998 ilmestyneeseen ensimmäiseen yhteistyön hedelmään Malaco Recordsin kanssa. Onhan se hieno saavutus, kun bändi on pysynyt kasassa 60 vuotta. Sisarusten aistikkaasti stemmalaulama balladi Carry Me Home lisää vaikutinkerhoon myös koko joukon countryja americana-aineksia, jousilla sävytetty London Bridge taas vaikuttaa etsiskelevän aavistuksen pop-nosteisempana herkistelynä kosketuspintaa etenkin Tom Jonesille ominaisesta tulkintatavasta. Hurjemmissa vedoissa, kuten No Never Mind, Dylan nousee eniten esille. Jämäkkäsointinen valkoinen kvartetti onkin tehnyt pienen uroteon noustessaan kolmannella studiopitkäsoitollaan korkeille albumilistasijoille paitsi kotimaassaan, myös mm. Hollannissa ja Englannissa. Bändistä löytyy myös kaksi liidilaulajaa, joista Sonny Charles hoitaa pääasialliset solistintehtävät, mutta muutamalla raidalla myös Kid Royal pääsee ääneen. Lennokasta, ilmavaa ja monipuolista bluesia on tarjolla aivan kaikille. Kun sooloura ei ensimmäisellä nykäyksellä ottanutkaan toivotulla tavalla tuulta purjeidensa alle, hän palasikin takaisin seurakunnan ja hengellisen musiikin pariin. Chicagossa 1952 syntynyt Stan Mosley täyttää aloituslauseen kriteerit nipin napin, sillä hänen uransa kerrotaan päässeen toden teolla käyntiin juuri 1969. Vielä kun tämän olisi saanut kuvallisessa muodossa, niin paketti olisi ollut täydellinen. Make My Home In Florida on saanut vaikutteita Texas Floodja The Sky Is Crying -sävelmistä, myös tekstillisesti, mutta sadepäivä on kääntynyt aurinkoiseksi. Bändi svengaa kuin Roomful Of Blues parhaina päivinään. Paras säästetään monesti viimeiseksi ja näin taitaa olla tälläkin kertaa, sillä You’ll Come Back Someday on todella tiukka shuffle. Työnjako on selkeä: Charles laulaa omat sävellyksensä ja Royal omansa. Sooloaikaa saavat jälleen Charles, Royal kuin Sharp. Kitarasoolossa kuuluvat Vaughanin veljesten käsien jäljet selkeästi. Koska kyseessä on juhlakeikka, niin hieman laajemmalla skaalalla olisivat voineet kappaleita valita, mutta koska en ole levyä kuullut, ei asia suuremmin haittaa. Sen tinkimätön perinnetietoisuus. Ennen kaikkea Josh Taskeyn vokalistin kyvyt ja äänitteeltä välittyvä karisma on vuoteen 2023 tuotuna jotakin verrattain odottamatonta. Riku Metelinen THE TESKEY THE TESKEY BROTHERS BROTHERS The Winding Way (Ivy league Music IVY909/ IVY915, LP/CD) Myös Pori Jazzin vuoden 2023 artistilistalle tiensä raivannut, vuonna 2008 Australian Melbournessa Josh ja Sam Teskeyn toimesta perustettu The Teskey Brothers on kuulunut lähiaikojen puhuttavimpiin retro-soulkentän tapauksiin. Blues News 3/2023 63 Herran käheä ääni on jossain Dylanin ja Bruce Springsteenin välillä. Ennen soulja eritoten r&b-lauluyhtyevaihettaan kotikaupungissa suosiota nauttineen Benny Sharpin johtaman The Sharpeesin jäsenenä Mosley oli jo toki voimistanut laulajan raamejaan kirkon keskuudessa. Kiinnitys maineikkaalla mississippiläisyhtiöllä tietenkin vahvisti Mosleyn nimen painoarvoa, mutta hänen kohtalokseen vaikutti silti muodostuvan ”unohtuminen” omiensa, southern soulblues -rinkien tietoisuuteen. Pete Hoppula STAN MOSLEY STAN MOSLEY No Soul, No Blues (Dialtone DT 0032/P-Vine PLP-7954/ PCD-25354) 1960-luvulla levyttämisen aloittaneen soul-kaartin rivit ymmärrettävistä ja luonnollisista syistä vähenevät, mutta vielä sentään keskuudessamme heistä muutamia vaikuttaa – ja saa myös yhtä ja toista aikaiseksi. Hitaimmissa kappaleissa, esimerkiksi Arc Of Life, Leonard Cohenin haamu nostaa päätään. Otis Reddingin ja Wilson Pickettin tapaiset laulajajärkäleet sekä heidän varhaisen 1960-luvun tuotantonsa soundillisiksi lähtökohdikseen ja määränpäikseen asettanut kokoonpano toteuttaa itseään tunnontarkasti edellisten jalanjäljillä, mutta enimmäkseen omien hienojen kappaleidensa välityksellä. Miksaus-, editointija masterointivaiheessa on tehty erinomaista työtä, sillä yleisöääniä on riittävästi ja livetunnelma välittyy 100%. Tästäkään lahjakkuudesta tuskin silti tietäisimme tuon taivaallista ilman hänen veljeään Samia, joka kantaa kitaransoiton ohella tärkeän vastuunsa bändin sävellys-, sanoitusja äänitystyöstä. Tuore julkaisu on harvakseen levyttävän bändin taltiointi Tampa Bay Blues -festareilta. Näin hurjaa harpputuuttausta ja kitarailotulitusta en ole hetkeen kuullut. Säännön vahvistava poikkeus on Jimmy Reedin Natural Born Lover, jossa soolot jaetaan Charlesin harpun, Royalin kitaran ja Wayne Sharpin Hammond B3:n kesken. King -henkisesti starttaava Best Friend’s Grave nostaa heti tunnelman kattoon. Sulavasti oman tuotannon kainaloon kietoutuu myös The Zombiesin 1968 levyttämälle ja Chris Whiten kirjoittamalle blue eyed -väritteiselle alkuperäisteokselle kunniaa tekevä This Will Be Our Year. Kaikille hyvän harppubluesin ystäville tämä levy on melkein pakko-ostos, mutta suositellaan myös blueskitarafaneille. Pääosa materiaalista on parin vuoden takaiselta ”Your Baby Has Left” -albumilta. Maukasta riffittelyä sisältävä Hard Time on kappaleista se, josta pidän eniten. Muitakin pitkän linjan bändejä on, esimerkiksi Backtrack Blues Band, jolla on takanaan 40-vuotinen taival. Jane helkkyvine kitaraosuuksineen voisi olla vaikka herra Zimmermanin arkistojen aarteita. Kun bändissä on kaksi ässäkitaristia, asiansa osaava kosketinsoittaja ja huippuharpisti, niin jälki on sen mukaista. Kappaleen tunnelataus on suorastaan käsin kosketeltava ja hiki virtaa myös kuulijalla. Hieman John Mayall -vaikutteitakin voi löytää, kun tarkkaan kuuntelee. Hyvin B.B. Sen voitokasta tietä ”indie”ja ”adult alternative” -karsinoista kohti mainstreamia on myös edesauttanut jakeluyhteistyö kansainvälisen Universalyhtiön kanssa sekä tuottajaksi hankkeeseen mukaan kiinnitetty Grammy-palkittu Eric J Dubowsky. Kaikki merkit viittaavat siihen, että käynnissä tosiaan on The Teskey Brothersin vuosi. Mikä sitten tekee orkesterin läpimurrosta niin erityisen. Jostain syystä minä vain en oikein päässyt sisään levyn tunnelmaan. Tai kenties molempia, ehkä se olisi auttanut. Monia levyn puhallinvahvisteisia numeroita, kuten I’m Leaving, Ocean Of Emotions, Take My Heart, Rich Man tai Remember The Time kuunnellessa voisikin vaivatta mieltää levylautaselle pyörimään vuosikymmeniä varhaisemman Stax-kiekon. Sonny Charles tuuttaa harpullaan ensiluokkaisesti Kid Royalin heittäessä liidit kitarallaan. Laulajana en osaa David Deaconia pitää, sillä mielestäni hän enemmän ”tulkitsee” Dylanin tapaan kuin laulaa. Riku Metelinen BACKTRACK BACKTRACK BLUES BAND BLUES BAND A Day By The Bay (Gulf Coast GCRX-9043) Rolling Stonesia pidetään monesti arvossa sen takia, koska heillä on takanaan mittava ura. Siksi ei ole sattumaa, että myös hänen uusin levynsä, ironisesti nimetty ja nimenomaan sekä soulia että bluesia sisältävä ”No Soul, No Blues” levy tutkailut. Jykevällä eteläisellä soulilla kestitäänkin kuulijaa kaikkiaan kymmenen, valtaosin slovaripoljentoon sovitetun esityksen laajuudessa. Tämän levyn perusteella olen valmis tutustumaan bändin muuhun tuotantoon. Toinen Royalin sävellys on hurjaa harpunsoittoa sisältävä She Might Get Mad. Ehkä sovituksiin olisi tarvinnut laittaa vähän enemmän asennetta, joko Texasia tai Mississippiä. Ei levyssä sinänsä mitään vikaa ole, soundit ovat selkeät ja sävellykset ihan okei
Kaikenlainen kotikutoisuus ja valitettavan monesti näissä yhteyksissä hyödynnetyistä konetaustoista seuraava velttous loistavat tällä albumilla poissaolollaan. Sori pojat, tästä on paha panna paremmaksi, mutta saahan sitä aina yrittää! Riku Metelinen levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS MICKE BJORKLOF MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP & BLUE STRIP Colors Of Jealousy (Hokahey! HHR2301) Piti oikein tarkistaa, milloin edellinen Blue Strip -studioalbumi oikein ilmestyi, sillä siitä on vierähtänyt tovi. Levyn oikeilla soittimilla soitettujen instrumenttiosuuksien sovitusten ja äänittämisen suhteen on selvästi nähty erityistä vaivaa. Ville Leppänen on kirjoittanut kaikki 11 kappaletta saaden Seppo Nuolikoskelta vetoapua Feel It In My Bones -sävelmään, eikä joukossa ole yhtään huonoa tai edes vähemmän kuuntelukertoja kestävää sävellystä. Kun laitoin levyn soimaan, heräsi kysymys, lunastaisiko se ne lupaukset, jotka digisinkut jättivät. Siksi bändi on aina ollut mielenkiintoinen. Albumin ainoan cover-esityksen, Donny Hathawayn siirappisen ”lemmenlaiva-soulin” Someday We’ll All Be Free keskelle ilmestyy yht’äkkiä mesoamaan räppäri Skypp, eikä sekään tunnu kohtalokkaita allergiareaktioita aiheuttavan. Tälläkään kertaa musiikki ei ole 12-tahtista, ja erilaiset rytmit sekä melodiakuviot tuovat vaihtelua mukaan. Tuollaisen ulkomusiikillisen seikan takia en viitsi miinuspisteitä antaa, mutta CD:n vihkossa olisi voinut käyttää vähän isompaa fonttia. ”Colors Of Jealousy” kaikessa monipuolisuudessaan on heidän paras levynsä. Howlin’ Wolfin 1970-luvun alun funkahtavammasta bluesista I Smell A Rat, Little Miltonin vuoden 1962 monumentaalisesta Losing Handista sekä Tyrone Davisin tummailmeisestä paatos-soulista A Woman Needs To Be Loved. Levyä on äänitetty useissa paikoissa, mutta lopputulos on onnistuttu saamaan sopivan napakaksi eikä jälkiä huonosti kasatusta palapelistä ole havaittavissa. Tykkään myös kappaleen tarinasta. En ole kovin innostunut taustakuorojen käytöstä, mutta tällä kertaa stemmaosuudet ovat kiitettävän maltillisia ja ne on miksattu sopivan alas, etteivät ne varastaisi koko showta. Sessioihin konkari on tuonut useamman omankin kappaleensa, joista ennen kaikkea tyylitelty kitaravetoinen orkesteribluesslovari Undisputed Love todistaa artistin myös hallitsevan kynänkäytön. Vaikka niiden mukanaoloa ei aina edes huomaa, niiden puuttumisen varmasti. Uskon tästä tulevan yhtä lailla suuren keikkasuosikin kuin mainion lopetuskappaleenkin. Kotiseutuaan Louisianaa Jones korostaa peräti kahdella puhutulla proosa-numerolla (The Place You’d Most Want To Live ja See It Through). Lisää tulkinnallisia roots-lokerikon ulkokehälle karkaavia vapauksia ottaa mm. Kirkkokuorohistorian omaava laulaja kävi yliopistonsa Indianan Bloomingtonissa, mistä edellä mainitun The Indicationsinkin jäsenet toisensa löysivät. Jotakin, mitä Little Richard olisi todennäköisesti päätynyt samassa tilanteessa tekemään. Hänen Bobby Blandin ja kumppaneiden perinteissä kypsytetty laulutyylinsä on ihailtavan eläväistä ja levyn välityksellä aidosti innostuneen oloista. Blue Stripin tekemisissä bluesin peruslaatikko on useimmiten pohjana, mutta lopputuloksessa nivoutuvat sen jäsenten erilaiset musiikkimaut sekä näkemykset. Juurevamman musiikin kuulijat laulaja voittanee silti varmemmin puolelleen mm. legendaarisen The Texas Horns -puhallinsektion, kitaristi Johnny Moellerin ja hänen rumpaliveljensä Jasonin kanssa äänitetyn sekä Dialtone-pomo Eddie Stoutin tuottaman pitkäsoiton täytyy olla yksi studioteknisesti onnistuneimmista genrensä hengentuotteista viime vuosilta. Austinissa mm. Get Out on mannaa kaikille slidekitaran ystäville. Vikoja on turha lähteä hakemalla hakemaan, mutta onhan se vähän hassua, kun kyseessä on bändilevy ja kannessa vain Micken naama. Paras on jälleen jätetty viimeiseksi. Vuonna 2021 vastaavan tempun teki The Black Keys -figuuri Dan Auerbachin tuotannossa rumpali-laulaja Aaron Frazer, syntyjään neworleansilainen Durand Jones seuraa nyt vanavedessä omalla jo mukavasti pöhinää poikineella debyytillään. Varsin rajua kitarointia sisältävä It Takes Two veret seisauttavine, varmaan kolmasosan koko esityksen pituudesta kestävine loppusooloineen on suosikkini. Ulkopuolista tuottajaa ei ole tällä kertaa ollut, vaan Micke Björklöf on toiminut kipparina. Toisen digisinkun jälkeen ruokahalu oli kasvanut ennätyssuureksi. ”Twentyfive Live At Blues Baltica” -kiekosta on kulunut myös muutama vuosi. Digisinkkuna julkaistu, tiukkaa riffittelyä sisältävä Highway Highway oli mainio aperitiivi, jonka perus. Pete Hoppula teella oli lupa odottaa todella hyvää. Raphael Saadiqin tekemiset mieleen tuovalla herttaisen karhealla soulrockillaan Lord Have Mercy sekä etenkin vanhakantaisella soul-balladilla Sadie, jolla hän on antanut negrospirituaalisella, äänibalanssia särkevällä huutotulkinnallaan studion desibelimittareiden aivan taatusti tarkoituksella lipsahtaa roimasti punaisen puolelle. 64 Blues News 3/2023 lisensoitiin myös Japanin perinteikkäälle PVine Recordsille, joka tarkasti ottaen ennätti tuoda kiekon saataville ennen sen varsinaista amerikkalaisjulkaisijaa Dialtonea. Hyvin valahtaa sekaan myös vieraileva laulajatar Crystal Thomas, joka duetoi Mosleyn kanssa Wilson Pickettin Stompin sekä Al Greenin vanhan vuoden 1970 Hi-sovituksen tapaan hitaaksi bluesväännöksi loppua kohden prosessoituvan The Temptations -hitin I Can’t Get Next To You. Lainasektorilla purevaa jälkeä syntyy mm. Pete Hoppula DURAND JONES DURAND JONES Wait Til I Get Over (Dead Oceans DOC280) The Indications -soulyhtyeestä julkisuuteen noussut Durand Jones on jo bändinsä toinen ydinhahmo, joka on nyttemmin singahtanut omilla siivillään kantavalle soolouralle. Levyn hitaampaa osastoa edustava Are You Real on tunnelmapala sisältäen todella kaunista kitaransoittoa. Turha sellaista edes ajatella, sillä tietenkin lunasti ja monin verroin. Mikäli julkaisu sattuisi jäämään Stan Mosleyn viimeiseksi, hän voisi ainakin vilpittömästi sanoa poistuneen kentältä monessa mielessä voittajana. Mosleyn eräänlainen debyytti “blueslaulajana” hipoo omassa luokassaan napakymppiä. Vaikka odottavan aika on ollut luvattoman pitkä, niin hyvää aina kannattaa odottaa. Bändi on musiikissaan ollut pitkään omavarainen ja niin tälläkin kertaa. Hengellisen ja akateemisen johdatuksen ohella Jonesin sisimmässä tuntuu palavan varsinkin Marvin Gayen kokoinen liekki, mutta hänen sofistikoituneessa ilmaisussaan on myös kosolti henkilökohtaista poltetta, joka välittyy hurmaavana synteesinä 1960ja 1970-lukujen vastustamattomampia soulin ja r&b:n dogmeja yhdistettynä häpeilemättömän nykyaikaisiin tuotannollisiin aseisiin sekä poikkitaiteellisiinkin tehokeinoihin, kuten spoken word -runouteen. Tekemistensä tasalla selvästi oleva Jones liikkuu musiikillisesti hämmentävän itsevarmoin elkein nykypäivästä kauas aikaan ennen syntymäänsä – ja yhtä vaivattoman oloisesti sieltä takaisin. Harri Taittosen soittamat kiipparit antavat myös mukavasti lisämaustetta. levyn levollinen avausesitys, useiden jousi-instrumenttien sekä Durandin itsensä soittaman pianon voimin hempeilty Gerri Marie sekä kokeellisuudessaan jossain määrin Princen tuotannosta muistuttava Letter To My 17 Year Old Self, jolla solisti lisää työkalupakkiinsa saksofonin ja syntetisaattorin. Micke Bjorklof & Blue Strip on tehnyt vuosien saatossa paljon hyviä levyjä, jotka ovat vielä uutuudenviehätyksen jälkeenkin päätyneet usein levylautaselle. Hyvänä esimerkkinä vaikka erikoisella kompilla starttaava, dobrolla ja mandoliinilla ryydittetty Good Times Somehow. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla tämä vaikutti oikein hyvältä, ja mitä enemmän ehdin levyä kuunnella, se tuntui vain paranevan ”vanhetessaan”. Bändin apuna on ollut Lena Lindroos ja Veera Kallio taustalaulajina. Maistiaisten perusteella odotukset olivat erittäin korkealla. Hänen artistinen kaarensa näyttää taipuvan vahingoittumattomana suureellisesta jättikuoron tuella julistetusta gospel-messusta Wait Til I Get Over aina That Feelingin luomaan elokuvalliseen, finaalia kohden yhä dramaattisemmaksi moderniksi pop-aariaksi venyvään maalailuun
Ajattomalta soundaavalla puoliballadilla Old Time Magic taidetaan laulaa vanhoista vinyyleistä – ja sehän maittaa! Biisikin on mainio. Pete Hoppula INA FORSMAN INA FORSMAN All There Is (Jazzhaus JHR 211/212) Saksassa jo hyvän tovin majaansa pitänyt Ina Forsman on monet kerrat osoittanut kyseenalaistajilleen olevansa aidosti alkuperäisen ”missionsa”, retro-perusteisen soulbluesin asialla. Yhtyeen linjanmuutoksesta huolimatta on kuulijan huolehdittava, että tanssikengät ovat (edelleen) helposti saatavilla. Nyt ryhmä on kuitenkin lähtenyt uudistusten tielle. Lisää tyylillistä poreilua tuliseen liemeen tuovat etenkin Kauton kirjoittamat pop-aksenttiset teokset, mm. 12 kappaleen kokonaisuutta ei ole muutenkaan haluttu venyttää turhan päiten. Sirpa Suomalainen ja Heikki Tuhkanen), muun seurakunnan tullessa etupäässä Saksan vaikutusalueelta ja eri kansalaisuuksia edustaen (mm. Entä itse musiikki sitten. soul-sävyinen Little Suzie sekä The Bandin henkeä välittävä folkahtava balladi Shrimp Blues, jolla kitaristille suodaan myös soololauluvuoro. Pariskunnan ohella tiukassa rhythm’n’bluesja soul-pitoisessa orkesterissa soittavat kitaristi Petri Kautto, urkuri-pianisti Risto Kumpulainen sekä sousafonisti Ville Niemelä, joka korvaa soittopelillään äänitteen instrumentaatiosta pois jätetyn basson. Erityisen paljon BubliCans on näyttänyt löytäneen ammennettavaa funkja gospelmaaperältä. Muusikoita kahden maan sessioissa on ollut läsnä kaikkiaan yli parikymmentä, joista ilahduttavasti noin puolet ovat meikäläisiä alan maakareita (mm. Sen sijaan, tinkimättömän juurevaan soul-henkeen tuotettu ja toteutettu albumi tulee varmuudella poikimaan sille vielä rutkasti lisääkin kuuntelijakavereita. Universaalina, edelleen sangen nuorena mutta jo paljon kokeneena ja aikaansaaneena artistina hän pystyy kommunikoimaan lyriikoillaan harvinaisen luontevalla tavalla niin omasta arjestaan, unelmistaan, ihmisenä vahvistumisestaan kuin myös ajatuksistaan hetkessä elämisestä – oikeastaan kaikesta siitä olennaisesta, mitä tässä ympäröivässä maailmassamme nyt onkaan. Niiden hienoisena tyylillisenä kontrastina albumin (LP-version) ”b-kylki” vastavuoroisesti keskittyy Forsmanin hillitympään puoleen. levyn osatuottajaksi ilmoittautuva Mikko Kananoja alias Michael Bleu, kitaristi Kalle Outila, basisti Iiro Kautto, Wentus Blues Band -rumpali Daniel Hjerppe sekä liuta puhallinsoittajia mukanaan mm. Salaa hiipii mukaan myös gospeliaanista fiilinkiä, kun puhutaan vahvasti tulkitusta päätöksestä Make Believestä. Mikke Nöjd MARJO MARJO LEINONEN & LEINONEN & BUBLICANS BUBLICANS Holy Roller (Playground Music PMFI93) Kuluvalla vuosituhannella kohtalaisen ahkerasti uutta musiikkia (kokoonpanoilla Huff ’N’ Puff, BigFeet & LaLa sekä Marjo Leinonen & Viranomaiset) levyttänyt valtakunnan karaktäärisimpiin lukeutuva laulajapersoona on vienyt studioon mukanaan tuoreimman yhteenliittymänsä, vuonna 2019 hienon soulbluesahtavan esikoissinglen No More Crying / Treat Yourself Right julkaisseen BubliCansin (debyyttipikkuvinyylin jälkeen ryhmän alkuperäisen Publicans-nimen alkuun on tosin ilmestynyt yksi b lisää pkirjaimen tilalle, mitä ikinä sitten muutoksella onkaan haluttu viestittää). Willie Dixonin luottolauluvihkosta napattu Little Walter -originaali Dead Presidents piiskaa ilkeästi hikeä pintaan The Metersin jalanjäljillä, mutta Leinosen hötkyilemättömän laulusuorituksen sopivasti rauhoittamana. Intensiteetiltään säyseämmät esitykset, kuten viihdepopahtava One Night In Berlin sekä koskettava pianoslovari Promises antavat hänelle uudenlaisia mahdollisuuksia levynsä peittelemättömän pääteeman, rakkauden tuntojen välittämiseen. Jokaisessa mainitussa seurueessa on rumpalina toiminut Leinosen puoliso Sami Vettenranta, ja siten hän on totta kai avainasemassa myös ”Holy Rollerilla”. Sopusuhtaisesti nykyisyyttä ja menneisyyttä yhdistelevä ”All There Is” on tekijätiimiltään tyrmäävä suoritus sekä tuotannollisesti että kappalemateriaaliltaan. Pakettiin on ujutettu isolla kauhalla modernia rhythm & bluesia sekä soulia. Hiljaiseksi vetää. Yleisesti ottaen Marjo Leinonen & BubliCans ei ole lähtenyt tällä julkaisulla valloittamaan ennen saavuttamia vuorenhuippuja, eikä se siksi taatusti tuota musiikkinsa ystäville erityisiä pettymyksiäkään. Levyn selkein slovari Never Knew on ja uskottavuudessaan niin ikään komeaa kuultavaa. Laulujen säveltämisestä ja sanoituksesta Forsman on huolehtinut kokonaisuudessaan itse. Kevyellä norttisoul-askelluksella albumin kohtalokkaasti avaava Love Me, monikerroksellinen Daptone-koulukunnan seuraaja Don’t Lose Today, nykysoulin oppien perässä hitusen laahaavammalla komppirakenteella toteutettu nimiraita All There Is sekä milloin tahansa uuden Bond-leffan tunnariksi kelpaava Motownvariantti We Could Be Gold Diggers ovat vain muutamia valikoituja esimerkkejä levyn monista huippuonnistumisista, jollaisiin Suomen oloissa ei kenties olla vielä aivan totuttukaan. 1960ja 1970-luvuille syvään niiaava soundija sävelpolitiikka leimaa siten myös daamin viimeisintä, yhteiseurooppalaisena hankkeena Berliinissä (LowSwing-studiolla) ja Helsingissä (Soul Food -studiolla) toimeenpantua pitkäsoittoa. Jatkossa Stand Up toimii napakasti melodisena keinuttavana mediumina. Yhtye starttasi levytysuransa CD-EP:llä ”High Life With...” vuonna 2018 nojautuen tuolloin 1940ja 1950-lukulaiseen jumpmateriaaliin. Blues News 3/2023 65 HI-FIVE QUINTET HI-FIVE QUINTET The Land Of Make Believe (omakustanne) Maatamme European Blues Challenge -turnajaisissa tänä vuonna Puolassa edustanut yläfemmakvintetti muistaa monia ystäviään uudella kuusiraitaisella minialbumilla. Queen vastustamattomasta sousafoni-vetoisesta groovesta. Siivu joka tapauksessa sopii mainiosti radioaalloille, mikä lienee tarkoituskin. BubliCans-työjäljen paino lepää päivänselvästi 1960ja 1970-lukujen tanssittavammassa mustan musiikin ilmaisussa. Kauton tavoin myös Risto Kumpulainen on työstänyt kiekolle useampia teräviä jorausnumeroita, kuten vähäeleisyydessään täydellisen Loose Hatin sekä swingvivahteisemman bluesin New York Times. All There Is! Pete Hoppula SAMI SAARI & SAMI SAARI & JAZZPOJAT JAZZPOJAT Onnellinen (Sami Saari Music, digijulkaisu) Vaikka valtakunnallisista hiteistäkin useaan otteeseen oman levy tutkailut. pianisti Doron Segal Israelista ja trumpetisti Dmitry Bondarev Ukrainasta). Bonuksena esityksellä kuullaan levyn ainoan vierailijamusikantin Antero Prihan trumpettia. Valtaosa esityksistä pysyttelee alle 3 minuutin mitassa ja levyn päättävä Marjon itsensä kirjoittama hyytävä spirituaalihuudatus Holy Roller huitaistaan maaliin tasan 67 sekunnissa. Tämä käy välittömästi ilmi Petri Kauton käsialaa olevan leikkisästi nimetyn avauskappaleen B.B. Lopulta useamman kuuntelukerran jälkeen kattauksen vaikuttavimmaksi työksi kohoaa kuitenkin mahtipontisuudessaan ylivertainen latin soul -groovailu Poor Heart, jolla HannaMaria Heleniuksen sovittamat taustakuoroosuudet onnistuvat vastaamaan Forsmanin vahvan taipuvaiseen ääneen likimain täydellisyyttä hipovalla tavalla. Shirley Ann Leen samannimiseen 1960-luvun lopun levytykseen viittaava There’s A Light sekä Clara Wardin How I Got Over taas rullaavat kumpikin hienoina, tietyllä tapaa Muscle Shoals -viritteisinä urkujen johdattelemina tiivisrakenteisina gospel-souleina. Musiikin kirjoittajana hänestä onkin kasvanut ilmeisten vokalistin taitojensa rinnalla melkoinen voimavara, joka ei juurikaan turvaudu teksteissään aihepiirin kliseisiin tai kömpelöihin Suomi-Englanti -sanakirjasta lainattuihin korulauseisiin. Bändiläisten soittoja laulutaitoja ei passaa kenenkään epäillä, vaikka esimerkiksi avauksena kuultava Carousel kieltämättä käväisee uhkaavan likellä poppis-sceneä. Moderneimmillaan Hi-Five Quintet esittäytyy I Want You Backillä, jonka r&b-groovessa on mukavaa imua
Syrenin omasta lauluvihkosta on levylle napattu neljä väkivahvaa esitystä, joista yksi on banjon ja mandoliinin kesken kisaileva instrumentaali ja loput laulunumeroita. Viimeksi mainituista Night Train To Memphis -klassikkoa melodisesti mukaillen pinkoo rivakasti askel kerrallaan kohti yläkertaa gospelsävyinen One Step Closer, viehättävän Across The Rolling Tiden taas voisi hyvin uumoilla olevan selvästi varhaisempaa ja maailmalla menestyneempää amerikkalaista perua. Puhaltimien, jousien, vahvojen perkussioiden sekä totta kai myös Niemen itsensä hallitseman vibrafonin turvin monet esitykset saavat tällä kertaa sisuksiinsa arvokasta rhythm’n’bluesja lattarilisää. ”Pickin’ And Singin’” on tyylikäs kokonaisuus ja omassa lajissaan ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kuten muusikko itsekin levynsä takana. Kokoonpanon muut vakituiset voimat ovat lähinnä rytmin ylläpitoon keskittyvä kitaristi J.P. Pelkästään tiiviinä nelikkona ei Jazzpojat ole nyt levynteossa ollut, vaan enemmistölle raidoista tukeaan tarjoaa myös Riku Niemi Orchestra. Putkosta lukuun ottamatta kaikki jäsenet myös osallistuvat harmonialaulantaan. Syvemmän oppimäärän suomenkieliseen jazzpohjaiseen perinnemusiikkiin Saari hankki viimeistään 2010-luvun alussa liityttyään joksikin aikaa legendaarisen Dallapé-orkesterin solistiksi. Sävellyksiltään ja huomattavilta osin parisuhdeaiheita sivuavilta sanoituksiltaan ne luottavat enimmäkseen Saaren omaan osaamiseen, joskin mukana kirjoitustehtävissä on myös ollut Juki Välipakka sekä yhdellä esityksellä Mariska, jonka väkevä kontribuutio albumille on boogaloo-rytmein kulman takana odottavasta naapurin varatusta leidistä sekä kielletyn hedelmän himosta juoruava Rouva Virtanen. toimintavuottaan lähestyvä Jussi Syren & The Groundbreakers on solistinsa koko artistihistorian huomioiden vielä bändinä nuorukainen, mutta 13 toinen toistaan tasokkaampaa pitkäsoittoa on joka tapauksessa jo sellainen saavutus, ettei se kalpene iäkkäämmänkään konkariorksterin urotöiden rinnalla. Titus Turnerin Sticks And Stones -sävelrakennetta osittain hyödyntävä Ihmisten puheet sekä sävelmältään levyn ainoa lainapala, calypsovaatetuksen ylleen saanut Oh Maria, eli Ray Charlesin Mary Ann. Genrekirjoon on vähintään nimellisesti liittynyt viime vuosina myös jazz, mutta ehkä Jazzpoikien tapauksessa asiaa kaikesta huolimatta lähestytään hieman kansallisromanttisemmasta tulokulmasta. Veljeään Tompallia hieman tuntemattomammaksi hahmoksi jäänyt mutta hänkin suosittuja kantrilauluja kirjoittanut ja soololevyjä tehnyt James ”Jim” Glaser on mies kappaleen Sittin’ In All Night Cafe takana. Elizabeth Cottenin jo 1900-luvun alussa säveltämä lastenlorumainen Freight Train sopii myös pehmeydessään hyvin Heikin repertuaariin. Pete Hoppula HEIKKI RAINE HEIKKI RAINE Pickin’ And Singin’ (Ainoa Prod. Kauimmas mukavuusalueeltaan rytmistä klangia Saari puolestaan törmäyttää musiikkiinsa Kotiin-nimisellä tunteikkaalla tilityksellä keikkatyöläisen ikävästä rakkaansa luo. Iso soittokunta ja sen huolitelluista sovituksista vastaava Erno Tiittanen nostavatkin seuraavalle tasolle monia jo lähtökohtaisesti sävykkäitä numeroita, kuten tummanpuhuvan Et o mun vierellä, bossanovahenkisen Mulla ei o muuta sekä suoremmin nykyaikaan sekä lyriikoiltaan että viihteellisemmältä yleisilmeeltään tarrautuvan loungejazzpop-teoksen Offline, jolla kuullaan Saaren duettopartnerina Heini Ikosta. Jari Kolari JUSSI SYREN & JUSSI SYREN & THE GROUNDTHE GROUNDBREAKERS BREAKERS Bluegrass Voice (Bluelight BLR 33233 1/2, LP/CD) Vähitellen 30. Soitannollisesti yhtyeen tiimihenki on ollut lähes alusta pitäen ja useista henkilömuutoksistakin huolimatta häkellyttävän korkealla tasolla – eikä uusin aikaansaannos osoita tässä suhteessa minkään asteisia herpaantumisen merkkejä. Lauluhan tuli tunnetuksi 50-luvun folkbuumin myötä erityisesti Englannin skifflepiireissä, jonne Peggy Seeger oli sen vienyt. Seesteinen Echoes From Another World puolestaan alleviivaa edellisen tavoin yhtyeen uljasta stemmavokalisointikapasiteettia – joka tosin uhkaa jäädä molemmilla kappaleilla viulua soittavan Michael Clevelandin taidonnäytteiden varjoon. Rodgers ja Hart -duon 30-luvulla säveltämässä balladissa Blue Moon Heikin pehmeän lämmin lauluääni puolestaan keinuttaa kappaletta hienosti eteenpäin. 2304) Kitaristi-laulaja Heikki Rainen uusin levy ”Pickin’ And Singin’” on nimensä mukaisesti näppäilyä ja laulua mukavana kombinaationa, lähtien tyylillisesti aina edellisen vuosisadan alun ragtimesta westernin kautta erään nykysuosikkinsa Keb’ Mo’n uudempiin covereihin (Perpetual Blues Machine sekä Your Love). Heikin tyylikäs fingerpicking-esitys Glorysta on omaan makuuni miellyttävämpi kuin turhankin makea Benny Goodmanin versio. Jazzpoikien seurassa hänen tavaramerkkistailikseen on jalostunut ennen kaikkea 1950ja 1960-luvuilta ammentava jazz-iskelmä. Country-, western swingja folk-tyyleistään parhaiten tunnettu kitaristi Merle Travis handlasi vahvasti myös bluespuolen. Levyn kantava teema kiteytyy paljolti sen otsikkoon. Soundilliseen kehitykseen ovat luonnollisesti vaikuttaneet lahjakkaat nuoremman polven soittajakollegat, pianisti Mikael Myrskog, kontrabasisti Eero Seppä ja rumpali Ville Pynssi, joille tämä maamme oloissa nykyisin jo vieraampi musiikinlaji vaikuttaa harvinaisen mutkattomasti valikoituneelta etenemissuunnalta. 66 Blues News 3/2023 siivunsa saaneella laulaja-lauluntekijä-kitaristi Sami Saarella olisi riittänyt tilaisuuksia kääntää kelkkansa ja luiskahtaa tyylillisesti kokonaan popteollisuuden vietäväksi, juurimusiikillisia prinsiippejään hän ei ole kuitenkaan tuotannossaan ikinä hylännyt. Solisti on kertonut olevansa vilpittömän onnellinen nykyisestä yhtyeestään sekä mahdollisuudestaan työskennellä sen kanssa. Levyllä on suht harvinaisia tai ainakin harvoin täällä suunnalla kuultuja kappaleita ja säveltäjiä, kuten Billy Hillin (säveltänyt mm. Suomi-hiphopin puhelauluestetiikkaa ja miehen bluesiin). Putkonen sekä kontrabasisti Tero Mäenpää. teemamusiikin komedialliseen draamaelokuvaan Guess Who’s Coming To Dinner) kirjoittama Glory Of Love. Toisena näytteenä kuullaan Merlen oma instrumentaali Cannonball Rag, jälleen kerran tyylikkäästi Heikin käsittelyssä varioituna. Sen levytti alkujaan Warner Mack 1964, mutta Groundbreakersin versio kenties löytää suorempaa sukulaissieluisuutta Hank Snown vuoden 1968 akustisvoittoisemmasta sovituksesta. Tämänkertaiset lainapoiminnat sisältävät myös pari yllätystä. Miehen levytysrepertuaarista Heikki pikkaa hienosti Sara Martinin ja Sylvester Weaverin käsialaa olevan Guitar Ragin (josta kuulostelin teeman mukaan tuttuutta jopa suomalaisen ”heinähattuyhtyeen” Vanhan Isännän Onkilevy tutkailut. Toistaiseksi vain suoratoistopalveluissa saatavilla oleva pitkäsoitto on kokoonpanon toinen julkaisu, pelkästään bändin nimeä kantanut esikoinen vuodelta 2018 ilmestyi digitaalikiekon ohella myös CD:nä. Siellä muusikot Paul James ja Fred Williams ”kähvelsivät” kappaleen tekijänoikeudet itselleen ja 1957 Chas McDevitt Skiffle Group sai siitä Nancy Whiskeyn esittämänä suurhitin. Jenkeissä poppari Rusty Draperin versio päätyi pari vuotta myöhemmin Billboardin listasijalle 6 – onneksi Seegerin perikunta sai pitkällisten oikeudenkäyntien jälkeen palautettua levyn tekijänoikeudet Cottenille. Syntymäsokea ja miltei kuuro Grammy-voittaja esiintyy niin ikään edukseen Groundbreakers-banjistin Tauri Oksalan kirjoittamalla instrumentaalilla Southwest Storm. Suomalaisen joskin pohjimmiltaan pitkälti käännöskappaleiden varaan nojautuneen jazziskelmän kulta-aikojen uumoiltiin hiipuneen äänitekentältämme viimeistään 1970-luvulle saavuttaessa, mutta kiitos Sami Saaren yhtyeineen – lajityypin pelätystä sukupuutosta ei taida sittenkään olla huolen häivää. Giddyups-yhtyeessä levytysuransa 1980-luvulla aloittanut artisti taidetaan siten muistaa parhaiten hänen intohimoisesta suhteestaan mustaan rytmimusiikkiin, kattaen niin soulin, doo wopin, rhythm’n’bluesin kuin bluesinkin eri muodot. Riettaammasta 1950-lukuisesta r&b-traditiosta ottavat vastaavasti ilon irti mm. Uutuuslevyn 11 hyvinkin tanssittavaksi tehtyä kappaletta on äänitetty jo kuluvan vuosikymmenen alussa. Rennon hillbillytyylinen Doc Watsonin Deep River Blues on mukaelma Delmore Brothersin 30-luvun kappaleesta I’ve Got Them Big River Blues, jonka Heikki pikkaa tutun tyylikkäästi. Hyvä olo siirtyy myös kuulijalle ja uurastuksen jälki saattaa hyvinkin olla ”studio-Sami Saarta” stimuloivimmillaan
Oman kiinteän paikkansa Halibearsin taustakoneistossa on vakiinnuttanut myös Hannu Huhtamo, jonka persoonallista valomaalaustaidetta on jälleen käytetty onnistuneesti pitkäsoiton ”hypnosurffari”-teemaisessa etukannessa. Albumin erityisen koukuttavaan melodiakulkuun huipentava päätösteos Nightriders korottaa kitarapakkaan vielä kolmannen jokerikortin, Pekka Laineen. Nykyisessä koostumuksessaan vuodesta 2006 operoinut The Dangermen on eittämättä kotimaisen kitarabändisaagan ”kuka kukin on”. Lisää kitaratulivoimaa Karvosen hetkittäin huilatessa tuo levylle toinen maamme kärkisoittajista, Timo Kämäräinen, joka osoittaakin hienoa taipumiskykyä myös kurinalaisempaan surfrock-soitantaan. Enemmistö Halibearsin etsikkoaikojen hyviksi havaituista piirteistä on siis yhä läsnä sen tekemisissä. Päivänsäteen nyt kohdannutta materiaalia orkesteri on nimittäin hionut studioyhteistyössä Lasse Tervon ja Janne Haaviston kanssa tuotantovalmiuteen jo vuosina 2016–2019. Tätä hämmentävän nopeatahtista hiekan valumista tiimalasissa on täytynyt mielessään aprikoida myös levymoguli Pete Hakonen, joka on vihdoin vastannut kaivattuun haasteeseen Marketts/The Vulcanes) ja Our Men In Hong Kong (The Clee-Shays). koronan jälkioireiden sekä ryhmän muiden kiireiden johdosta. Harvoihin yhtyeen omiin teoksiin kuuluva Siiralan ja Peltosen monikerroksellinen urkupensselöinti Orbital Debris huipentaa katalan harkitusti ”Tranquille Shoren” teemallisen seikkailun, jättäen pahaa aavistamattoman kuulijan harhailemaan usvaiseen agenttimaisemaansa. levy tutkailut ja äänitemarkkinoiden vaikeita aikoja uhmaten ravistellut arvostetun brändinsä hereille horroksestaan. Blues News 3/2023 67 ryhmä lipsahtaa ottaessaan työstettäväkseen Cat Stevensin 1970-luvun alun folkpop-hengentuotteen Morning Has Broken, mutta vain jälleen kerran näyttääkseen kompetenssinsa muovata myös tästä lukuisia kertoja levytetystä balladista toimivan bluegrass-päivityksen. Alan yksinvaltiaan ja Suomen kiistatta sykähdyttävimmän bluegrassäänen johtajanpallia tasokas tulokasarmeija ei kuitenkaan taida olla vielä hetkeen aidosti horjuttamassa. Kaksi lähtökohtaisesti erityylistä huippumusikanttia esiintyvät kumpikin viidellä raidalla, mutta sessiotietoja näkemättä heitä ei niin vain pysty toisistaan erottamaan. Agenttileffojen pettämättömästä lähteistöstä on puolestaan kurinalaisena kitaratulkintana poimittu Theme From I Spy ja italowesternien parista levyn ennalta-arvattavimpiin valintoihin lukeutuva Morriconen A Fistful Of Dollars/ Finale yli 5-minuuttisessa kestossaan. Lisää arvaamattomia käänteitä tuovat kiekolle iskelmälaulaja Anneli Mattila karhealla äänellään tulkitsemalla The Carpenters -listaykkösellä Top Of The World sekä instrumentaalisesti tarjoiltu The Beatles -ikivihreä Norwegian Wood. Pete Hoppula THE DANGERMEN THE DANGERMEN Tranquille Shore (Gas GASCD-10) On vaikea uskoa, että Goofin’-yhtiön instrumentaalimusiikille pyhitetyn sisarmerkin Gas Recordsin edellisestä julkaisusta on todella vierähtänyt jo yli vuosikymmen, samoin kuin 2000-luvun alussa perustetun helsinkiläisen surf-rautalankakokoonpanon The Dangermenin ”Meet The Men Of Danger” -debyyttialbumistakin. Erilaisista yhteyksistä on entuudestaan tuttu myös ryhmän alkuvaiheen kokoonpanossa urkurina toiminut Lasse Sirkko, joka vierailee comeback-levyllä vaihteeksi pedal-steelistinä kahdella The Dangermen -originaalilla, Engblomin käsialaa olevalla heleällä Blue Bay Sunsetilla sekä Peltosen kirjoittamalla tunnelmapalalla Tranquille Shore. Pete Hoppula HALIBEARS HALIBEARS Helsinki Twister (Halibears #, digijulkaisu) Rumpali Raine Kokkisen studioprojektista ihka oikeaksi instrumentaaliyhtyeeksi jo ensilevyn ”Hasta La Twista” myötä parisen vuotta sitten jäsentynyt Halibears kuulostaa edelleen ihastuttavan eheältä bändikokonaisuudelta, vaikka taitava halinalliseurue onkin jossain määrin päivittänyt aikaisempaa koostumustaan, eikä se ole myöskään päässyt tiivistämään rivejään aktiivisen keikkailun merkeissä mm. miltei tunnistamattomalla ”viidakkorytmisellä” introlla käynnistyvä Gerry & The Pacemakers -standardi Ferry Across The Mersey sekä rautalankaneuleisista ulkoasuistaan huolimatta amerikkalaista perua olevat Twilight City (The. Syrenin tuore näkemys on jälleen duetto, jolla kakkosliidistä vastaa toinen hänen jälkikasvustaan, Groundbreakersin levyillä ennenkin visitoinut Aarne Syren-Lönnberg. The Charades, The Quiets, The Sleepwalkers, Husky & The Sandmen, The Defusers ja Cosh Boys). Hienon englanninnoksen saa osakseen myös Kari Kuuvan alkujaan kirjoittama ja Jarno Sarjasen sekä Jussi Raittisen levyttämä Nukkekoti eli Meat And Taters, joka asettautuu nyt Syrenin rempatuin sanoin sekä pykälää joutuisamman rytmisen käsittelyn johdosta aivan uusille uomilleen. Kaikkein odottamattomin cover lienee silti lopulta Playin’ Hard To Get. Toki tämän kaiken olisi mieluusti suonut tapahtuneen paljon varhaisemminkin. Kaksikon verenperintönä kulkeneiden lauluäänten yhteensulavuus onkin korvia hivelevää luokkaa. Sille Jussi saa seurakseen mikrofonin taakse sekä stemmaettä soolo-osuuksiin tyttärensä Veera Syrenin. Tähän luonnollisesti vaikuttavat Kokkisen entistä omaleimaisempaan suuntaan hioutuneet sävellykset ja sovitukset. Lisäksi vierailevaksi viulistiksi on saatu mukaan entuudestaan lähinnä klassisen musiikin parissa vaikuttanut amerikkalaistaustainen muusikko Laraine Kaizer-Viazovtsev. Sittemmin molemmat säveltäjämestarit ovat jo itse siirtyneet ajasta ikuisuuteen, mutta heidän henkensä elävät vieläkin yhtyeen matkassa – huomattava osa uutuuskiekon lainakappaleista kun on yhä jollain tapaa elokuvatai tv-perusteista. Kaikkien kappaleiden kirjoittajana ja tuottajana toimineen kannuttajamaestro Kokkisen itsensä ohella kevättalvella 2023 Helsingissä äänitettyyn lopputulokseen vääjäämättä antavat tärkeän teränsä debyytiltä tuttu kitaristi Riku Karvonen sekä rytmisektion tukipilarina edelliskerran tapaan kunnostautuva basisti Tero Palo. Vain vilkaisu esimerkiksi viime kesäkuussa järjestetyn Rootsinpyhtää Bluegrassin, maan suurimman aihepiirin tapahtuman 20 nimen esiintyjäluetteloon kertoo, että kotimainen ”siniruohotason” yhteisö elää ja voi tänä päivänä harvinaisen hyvin. Aidan matalimmasta kohdasta suomalaisinstrumentalistit eivät kuitenkaan ole tyytyneet kulkureittiään ohjaamaan, vaan osaavien alkuperäiskitaristiensa Tomi Pelkosen ja Ben Engblomin johdolla he ovat onnistuneet suorittamaan kunnianhimoisen ja näkemysrikkaan paluuloikan musiikilliselle kotikamaralleen. Edellistä kutkuttavampi nosto sitä vastoin on Ennion lapsuudenystäviin ja työtovereihin kuuluneen säveltäjä-muusikko Alessandro Alessandronin kauhurainateema Devil’s Castle (La notte piu’ lunga del diavolo). Covereiden hallitsemalle albumille sisältyvät lisäksi verrattomina luentoina mm. Kokeneista muusikoista koostuva The Dangermen saavutti esikoisensa tekoaikoihin ansaittua huomiota soundtrack-sävyisellä ilmaisullaan, jossa erityisesti John Barryn ja Ennio Morriconen vaikutteet kuuluivat voimallisina. LP-mitassa albumin b-puolen avaa Fred Rosen Foggy River, jonka varhaisimman version levytti Jimmie Lawson vuonna 1946. The Ventures ja Buddy Merrill Yhdysvalloissa, The Spotnicks Ruotsissa sekä täällä meillä Suomessakin The Silver Hawks. Urkuri Kim Rantalan on nyt kakkosjulkaisulla korvannut Antti Utriainen, minkä lisäksi yhdellä tallenteella, Laika & The Cosmonauts -hengessä skandinaavista melankoliaa ja ska-rytmejä sekoittelevalla Thunderheadilla koskettimissa hyödynnetään Pekka Gröhniä. Japanilaista ”Group sounds” -traditiota elvyttää vuorostaan Kouichi Sugiyaman ja Jun Hashimoton Sentimental Guitar, jonka ovat ennen The Dangermeniä ennättäneet jo levyttää mm. Brittiläisten televisiotunnarien maailmasta ponnistaa heti Alan Hawkshaw’n nuotintama avausesitys Interpol sekä vaikuttavaksi Joe Meek -tyyliseksi urkunumeroksi romantisoitu Theme From Onedin Line samannimisestä 1970-luvun tv-sarjasta (joskin jälkimmäinen on alkujaan Aram Khachaturianin sävellys Adagio baletista Spartacus vuodelta 1954). Kahden aiemmin mainitun, urkuri Tuomas Siiralan, basisti Timi Murron ja rumpali Harri Kunnaksen soittohistoriat vilisevät alan kermaa toinen toisensa perään (mm. Se paljastuu Niko Ahvosen kappaleeksi Vaikeastitavoiteltavii (vuoden 2003 pitkäsoitolta ”Eilen tänään huomenna”), jonka hän on itse kääntänyt
Pete Hoppula EMILIA SISCO EMILIA SISCO AND COLD AND COLD DIAMOND & DIAMOND & MINK MINK Trouble / It’ll Get Better (Timmion TR 728, 7“single) Maamme ehdottomaan funk soul -aateliin kuuluva Emilia Sisco on artisti, jonka levytyskatalogin haluaisi nähdä nykyistä huomattavasti laajempana. Sympaattisilla, helposti lähestyttävillä ja sopivan avarakatseisesti juurimusiikillisessa karsinassaan pitäytyvillä numeroilla vilahtelee toinen toistaan pisteliäämpiä pieniä tehokeinoja, jotka poikkeavat olennaisesti ja ehdottomasti hyvällä, raikkaalla tavalla sekä urkurin että kitaristin ”tyypillisistä ratkaisuista”. EMILIA FEAT. 2016 ryhmään liittyivät alkuperäisen soolokitaristin Olli Juvosen korvannut Raimo ”Rape” Iskulehto sekä rumpali Veijo Buska. Parhaimmillaan Kokkisen ideat saavat samanaikaisesti aivot nyrjähtämään ja kropan twistaamaan. Jälki on kuitenkin siinä määrin coolia ja kansainvälisen saapaskoon täyttävää, että albumin laajuista jatkotuotetta ei voi muuta kuin jäädä odottelemaan, kuola jo valmiiksi suupielistä hieman valuen. 1990-luvun alussa syntynyt laulaja on luonut erityisen vakuuttavaa uraa soulin, popin, jazzin ja bluesin parissa jo pitkään, mutta äänitteiden teossa supertalentti nainen on ilmiselvästi nähnyt laadun oleellisempana tuloskriteerinä määrän sijaan. Molemmat esitykset ovat edellä mainittujen yhdessä kirjoittamia ja tuottamia. Tähän malliin sitä luodaan aikaa ja kuuntelua kestävää instrumentaalista perinnemusiikkia vuonna 2023! Pete Hoppula THE AFTONS THE AFTONS Feeling Good (Triola JLCD 73) Jo 1990-luvun alussa vesille laskettu oululaisyhtye tulkitsee verevää rautalankaansa edellä ruodittuja The Dangermeniä ja Halibearsia monin verroin kotoisammilla ja helpposoutuisemmilla aalloilla. Päätyminen tätä nykyä Ruotsissa operatiivista päämajaansa pitävälle merkille on jo yhtyeen ”puoliruotsinkielistä” nimeäkin ajatellen luonteva ratkaisu. The Aftonsin perustajaporukasta sen miehistössä musisoivat edelleen rytmikitaristi Pentti Pasanen ja basisti Hantte Oivo. Muitakin yllätyksiä piisaa. Pieni piiri pyörii myös tällä julkaisulla, sillä levyn masteroinnista on vastannut Timmion-kapu Jukka Sarapää. 68 Blues News 3/2023 levy tutkailut Antti Utriaisen niin Karvosen, Kämäräisen kuin Laineenkin kanssa käymää soolodialogia on syytä pysähtyä ihastelemaan. Tämä isänmaallisuus on tarttunut myös eräisiin levyn lainaesityksiin, kuten Johnny & The Soundsin levyttämään avauskappaleeseen Öisin vain valvon (The Ivy Leaguen hitti Tossing And Turning), Seija Simolan värisyttävää Suomi-versiota otsikossaan siteeraavaan Kun aika on -sävelmään (Nino Rotan A Time For Us) sekä Eero Raittisen repertuaarista siepattuun Vanha holvikirkko -sinkun kääntöpuoleen Rakkaudelta näyttää (hitto vie) eli Peter Hummelstrandin ClaesGöran Hederströmin käyttöön kirjoittamaan iskelmään Det börjar verka kärlek, banne mej. Tällä erää The Aftonsin henkilökohtaisten luomusten saldoksi jää nimittäin ainoastaan Rape Iskulehdon ideoima, ainakin oululaisille tuttuun kaupunkimiljööseen sijoitettu ja The Shadows -tuulahduksisella tanssilavalaukalla sympaattisesti kiitävä Heinäpää Twist. Hetkittäin The Aftons muistaa suunnata katseensa myös kaukaisempiin maanosiin sekä samalla rokkaavampiin äänimaisemiin. The Outlawsin tapaan. Roiman kaiutetulla Vuorisen sävelkynästä lähtöisin olevalla tunnelmapalalla överityylikkään vokaaliversion lauluosuuksista vastaa tyynen rauhalliseen ja itsevarmaan tapaansa myös lyriikat itselleen kirjoittanut Emilia Sisco. Rokkivaihde puolestaan isketään silmään kovassa cover-käytössä nykyisin kenties jo turhankin nuupahtaneella The Ventures -kiihdyttelyllä Yellow Jacket, aussikitaristi Martin Cilian The Atlantics -veteraanibändille alkujaan laatimalla surfilla Reef Break sekä korkeintaan eräänlaisen levynpäätösbonuksen varjolla valintana varovaisen hyväksynnän saavalla Lennon-McCartney -työstöllä I Saw Her Standing There. Esimerkiksi ensialkuun suorasukaisemmalta Kalifornian surfrockilta kalskahtava Wave Crawler nappaa vaivihkaa kyytiinsä mollisointuja, vekkulin kesäinen Hug-A-Cha pelehtii estottomasti perkussiivisilla koukuillaan sekä astetta kokeilevimmilla studioefekteillään, Wild Ones taas luottaa nykyisin jo harvemmin esiin nousevaan brittiläiseen Joe Meek -tehtaan kitarayhtye-tematiikkaan mm. Lisää eksotiikkaa tarjoaa 1950-luvun Argentiinaan juurensa venyttävä Una aventura mas. EMILIA SISCO SISCO Say / Say Dub (JV Sound Cave JV 001, 7“single) Kokeneista helsinkiläismuusikoista muodostuva reggae-kollektiivi Dub Vallila (tällä sinkulla johtohahmonsa ja tuottajansa pasunistiperkussionisti Jussi Vuorisen ohella pääsevät ääneen kosketinsoittaja Antti Pesonen, kitaristi Jaakko Teittinen, basisti Tommi Ranta ja rumpali Toni Puskala) jatkaa vajaan vuoden takaisen albuminsa ”Katakom Beat” (Helmi Levyt) imussa 1970-lukuisen Jamaika-dubin esiinmarssittamista vinyyliformaatissa. selkeän rautalankateeman omaavalla mutta André Brasseur -henkisen gogo-sivujuonteen saavalla Nectarilla sekä Lalo Schifrinin jalanjäljillä agentti-soundtrack’maisesti tuimistelevalla Lanilla. Aikaisemmin orkesterilta on ilmestynyt kaksi pitkäsoittoa vuosina 2001 ja 2005 Twangsville-merkin kirjoilla sekä vino pino yksittäiskappaleita eri esittäjiä -kokoelmilla. Lisäkontakteja länsinaapuriin on eittämättä bändille tarjonnut tuotantopuolella levyntekoon osallistunut Jori Venemies, jonka oma kokoonpano Pekka Tiilikainen & Beatmakers on niin ikään tuonut jonkin verran musiikkiaan markkinoille tämän sangen aktiivisen rautalankajulkaisijan kautta (vuonna 2022 Triolalla on ilmestynyt myös kokoelmalevyllinen Rami Hammar & The Riders -yhtyeen äänitteitä). Kovilla ammutaan mm. Erääksi orkesterin mentoriksi vaikuttaa löytyneen Singaporessa 1960-luvulla toiminut The Quests -yhtye, jonka basistin Henry Chuan rustaama Tea Break sekä saman kompanjan 1966 levyttämä kesäisen hyväntuulinen I’m Feeling Good täydentävät levylle rautaisannoksen kaakkoisaasialaista eleki-perinnettä. Timmion-merkin talon orkesterin, Jukka Sarapään, Sami Kantelisen ja Seppo Salmen liidaaman Cold Diamond & Minkin tuella syntynyt pikkumusta on joukkion toinen kimppahanke, jolla Sisco tulkitsee levy-yhtiölleen stereotyyppisin elkein kaksi latautunutta mutta askelkulultaan miltei kiusallisen laiskarytmistä puhallinja perkussiokomentoista retro soul -tyylittelyä. Toistaiseksi takana on vain yksi pitkäsoitto omissa nimissä, yhdessä Helge Tallqvist Bandin kanssa levytetty ”You Ain’t Heard” (2018), samaisen ryhmän säestyksellä syntynyt EP sekä kaikkiaan kolme seiskatuumaista singleä. Pete Hoppula DUB VALLILA DUB VALLILA FEAT. Suomalaisuutta lävistävimmillään tuo serviisiin vielä Tapio Heinosen kirjoittama ja 1970-luvun alussa levyttämä melankolinen Syksyn sävel -kantri-iskelmä En kadu mitään. Virallisia pitkäsoit. ”Feeling Good” on Oulussa studiotaan pitävän Janne Huotarin äänittämä ja miksaama kokonaisuus, jonka yhdestätoista esityksestä viittä on kansainvälisestä leimastaan ja tietenkin tyystin instrumentaalisesta sisällöstään huolimatta siunattu riemastuttavasti suomenkielisillä kappalenimillä. Bändin omaa tuotantoa sen sijaan albumille olisi kernaasti kelpuuttanut enemmänkin. Mitään junioreita sällit eivät näin ollen enää ole, eikä sellainen ole myöskään heidän tämänhetkinen levy-yhtiönsä, 1940-luvulla julkaisutoiminnan käynnistänyt yhteispohjoismainen Triola. Pete Hoppula THE KOMETS THE KOMETS Loner / Suffragette City (Hiljaiset Levyt HIKS-084, 7“single) Kouvolalainen The Komets on vaikuttanut garageja pub-rokahtavalla operointikentällään levyttävänä aktina pian viitisentoista vuotta, mutta ”suuren” (lue kotikaupunkinsa ulkopuolisen) yleisön eteen heitä on valitettavan harvoin onnistuttu houkuttelemaan
Kun hänen seuraansa estradille kipusivat määrätietoisesti myös kolme suomalaislaulajatarta ja ottivat tilanteen ns. Pete Hoppula JANTSO JOKELIN JANTSO JOKELIN Silver Lining (omakustanne, digi-EP) Toimittaja, kirjailija ja muusikko Jantso Jokelin tunnistetaan varmasti hyvin myös juurimusiikkiyhteisössä, onhan hän soittoaktiviteettiensa ohella kirjoittanut ansiokkaan tietokirjan etenkin bluesväelle rakkaasta värkistä, huuliharpusta. Varsinkin levyn päättävän hypnoottisen lumoavan hitaan delta-bluesin Last Night voi nähdä sielun silmin kasvavan – paljoakaan liioittelematta – miltei Skip James’maisiin mittoihin. Hänessä jos kenessä riittääkin vastinetta esityksen alkuperäiselle vokalistikolossille Dinah Washingtonille. Heitä tätä nykyä peesaavat toisena kitaristina (mm. Sen sijaan vuosia myöhemmin samainen Bad Things päätyi HBO-kanavan suositun True Blood -sarjan tunnusmusiikiksi ja nostatti laulun jälkikäteen listoille monissa Euroopan maissa. Ellei viimeistään tämän tahdissa nytkähdä kesä 2023 käyntiin, ei sitten luultavasti millään. Elli Maple (Railamaa) on ottanut tulkittavakseen omien kokoonpanojensa Shoebox Revuen ja Ismo Laakso Voodoo Explosionin keikkarepertuaareihin vakiintuneen Jo Ann Campbellin (sekä aikoinaan tuntemattomaksi jääneen komean miesäänen) kiihkeän rock’n’roll-dialogin I Changed My Mind Jack. SARALEE, (FEAT. No Heart To Spare, ruotsalaisen The Go Gettersin melodinen pikkuhitti 2000-luvun alusta on taipunut suomalaisbändin käsissä sen muuhun ohjelmistoon nähden jopa odotettua raskaskätisemmäksi rockabillyksi. Ja hankkisin mielihyvin pussillisen lisääkin näin maistuvia korvakarkkeja. Tästä joukosta esiintymislavalle asteli myös espanjalaislaulaja, Sleazy-merkille viime vuosina The Bucks -bändinsä kanssa musiikkia tehnyt Bert Blackmont (oik. Blues News 3/2023 69 levy tutkailut tojakin ryhmä on saanut aikaiseksi jo yhden, vuonna 2014 ilmestyneen ”Ride The Komet!” -CD:n, mutta onpa sen jälkeen komeettojen kokoonpanokin kokenut huomattavia muutoksia. Nykyisessä kvartetissa tuosta vanhasta albumimiehistöstä ovat yhä mukana laulaja Tami Ranta sekä kitaristi Timo Pälvisalo. SARALEE, ELLI MAPLE & ELLI MAPLE & MERIKUKKA) MERIKUKKA) Sings Duets (Sleazy SR252, 7“ EP) Kelataanpa ajassa yksi kalenterivuosi taaksepäin. Naisen tahtoa on kuitenkin silloin tällöin fiksua totella, nousihan heidän ensiversionsa Billboardin R&B-listan ykköseksi. Kyllä, menisin keikalle. Autotalliräimeeseensä vanhaa kunnon rhythm’n’bluesia sekä näemmä ripauksen glam-jytääkin sekoitteleva blandis koostuu kaivatulla paluukiekolla Rannan ja Pälvisalon omasta, vähintään kulttistatuksen ansaitsevasta ja uskottavalla The Sonics -sapluunalla raivotusta tykityksestä Loner sekä David Bowien kameleonttimaisesta tuotannosta esiin kaivetusta mutta kevyesti Canvey Islandilta tuoksahtavan reippaamman sovituksen saaneesta coverista. Silloin, kesäkuussa 2022 Helsingissä järjestettiin kaksipäiväinen European Rock’n’Roll Meeting -nimeä kantanut tapahtumakokonaisuus, joka paritti yhteen Vallilan Konepaja-alueelle liudan orkestereita Suomesta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta. maineikkaasta Blue Yodle -yhtyeestä tuttu) Pasi Vanhatalo, bändin alkuperäiskoostumukseen kuulunut basisti Zugi Vartiala ja rumpali Jukka Valtonen. Kaaja itse yhdistelee tulkinnassaan varsin läpikuultavasti niin Everettin kuin kotimaistenkin mentorien Topi Sorsakosken ja Tuomari Nurmion laulumaneereita – ja pakko täsmentää, ei laisinkaan häiritsevällä tavalla. Alkuperäisen tekijän kohtalo olikin sangen erikoinen: Everett oli jo nousemassa hyvää vauhtia Sony-Epic -merkin kirjoilla kantrimaailman huipulle, mutta menestys yllättäen kiersikin hänet kotimaassaan kaukaa. Karibia-kuorrutteinen The Shirelles -päätös Mama Said esitetään kimpassa neliäänisesti rentoillen. Ensimmäisenä mikrofoniin tarttuva Merikukka (Kiviharju) pääsee käyttämään hallittua jazz-orientoitunutta ääntään Brook Benton -klassikolla A Rockin’ Good Way. Lähtökohtaisesti kyse on duettolevystä. Pete Hoppula PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Vain yksi sydän (Bluelight BLR451878, digisingle) On kohtalaisen selvää, että Bluelightyhtiön yksi viime aikojen myyvimmistä valteista, vinhaan keikkavauhtiin ja kansannosteeseen kirinyt Pääesiintyjät tulee ennen pitkää julkaisemaan uuden albumin. Pete Hoppula BERT BERT BLACKMONT BLACKMONT (FEAT. Asteen verran leppoisamman tulkintatavan valinnut Blackmont uhkaa jäädä duettopartnerina etenkin SaraLeen (Mustonen) tallomaksi – mutta sehän tämän hyökkäävästi leidikomennossa starttaavan Cupid’s Boogien kantava ajatus taisi olla jo vuonna 1950, jolloin samalla tavoin kävi myös Mel Walkerille hänen lähtiessään laulukilpasille Little Estherin kanssa. Lisää ymmärtäjiä löytynee niistä, jotka vielä kenties muistavat 2000-luvun ensivuosina vaikuttaneen Jace Everettin ja hänen Bad Things -kappaleensa, jota Kaaja nyt onnistuneesti coveroi. haltuun, oli selviö, ettei kyse voinut olla vain sattumanvaraisesta ohjelmanumerosta. Jepulis, tässä vaiheessa ryhmittymä oli jo työstänyt kesällä 2021 julkaisuvalmiiksi yhteisen EP:n – suomalaiset esiintyjät, taustallaan Fat Chance -yhtye (kitaristi Gona Lehtinen, pianisti Hessu Pirhonen, basisti Jan Smedberg ja rumpali Arto Taskinen) omat osuutensa Tomi Leinon Suprovox-studiolla, Blackmont taas koronarajoitusten sanelemana turvallisesti kotikonnuillaan Málagassa. Blackmont laulaa kattauksen ”nimihahmona” kaikilla kappaleilla, naiset puolestaan kierrättävät omaa soolovuoroaan. Solisti Vesa Haajan toimesta orkesteri myös jatkaa toimivaksi havaittua linjaansa suomentaa käännöskappaleensa mahdollisimman tarkasti alkuperäisiä sanoituksia kunnioittaen. Virtuoosimaisena ja palkittuna harpistina Jokelinilla itsellään olisi ollut pitkään täydet edellytykset tehdä musiikkiaan myös kansainvälisillä kentillä, mutta kenties järkisyyt ovat pitäneet hänet kuitenkin ruodussa kotimaassa ja tienaamassa elantoaan ammattijournalistina. Folkblues-johdannaiset omat kappaleet virkistävät eloon vanhan storyteller-lauluperinteen, jota Suomen oloissa kuulee enää ääriharvoin. Jokelin laulaa miellyttävällä, poikamaisella, melankolisvoittoiseen tyylilajiin istuvalla äänellä, säestäen vokalisointiaan ja harpunsoittoaan taitavalla resonaattorikitaran soitolla. Materiaalin ikuistustilanteessa Tampereen Herrainmäellä on myös tehty ihailtavan pedanttia työtä äänityksen suhteen. Kappaleella Old Banjo Roll nimikkoinstrumentissa vierailee lisäksi Ville Salonen. Sen ajankohtaa ja muita detaljeja odotellessa yhtye on jo ryhtynyt nostattamaan faniensa ruokahalua suoratoistoihin lisäämällään ensimmäisellä sinkkulohkaisulla. Myös Fat Chance todentaa tyylitajuaan autenttiseen mustaan 1950-luvun rhythm’n’blues-soundiin voimallisesti mutta ilman tarpeetonta uhoa tähtäävällä soitollaan. Petteri Salmen äänittämä, miksaama ja masteroima Tahdon maistaa makeaa hurmaa kokonaisvahvalla ilmeellään. Pete Hoppula KALLE KAAJA KALLE KAAJA Tahdon maistaa makeaa (Bluelight BLR451868, digisingle) Beat-iskelmällisiltä taipaleilta ainakin hetkeksi kivenheiton verran neobilly-päällysteisemmälle polulle palaava Kalle Kaaja esittelee stream-sinkullaan itsensä kääntämän mukaansatempaavan teoksen, jolle kannatusta voisi ajatella löytyvän vaikkapa Fatboy-yhtyeen musiikin ystävien keskuudesta. Viiden kappaleen omakustanne on tarkasti ottaen Jantson ensiesiintyminen levyttävänä sooloartistina. Pete Hoppula. Laulajan mieli muuttuukin kerrassaan vakuuttavasti myös uusintaluennalla, jonka otteista (erityisesti Gona Lehtisen rökittelevien kitarasoolojen osalta) löytyy selkeähköjä viitteitä parikymmentä vuotta varhaisempaan Marti Bromin ja Nick Curran -vainaan levyttämään kaksintaisteluun. Alberto Montenegro)
Andy Gibsonin The Hucklebuck on harpulla tulkittuna sangen harvinainen versiointi, kun on tottunut kuulemaan sitä pääosin kitaristien, kuten Earl Hookerin tai Junior Watsonin esittämänä. Paikka toimi vuosina 1958–1973 ja siellä esiintyi moni tunnettu rock-, folkja bluesartisti. Usein mukaan halutaan myös saada keräilijöitä kiinnostavia harvinaisuuksia. 70 Blues News 3/2023 levy tutkailut KONONEN & KONONEN & PAJUKALLIO PAJUKALLIO Yksinäisen miehen juna (Bluelight BLR451888, digisingle) Tuottoisaksi ja toimivaksi kollaboraatioksi osoittautunut Suonna Konosen ja Arto Pajukallion ”superkantriduo” vihjaa seuraavan pitkäsoittonsa tekoaikeista uudella lumoavalla käännöspuhdetyöllään. 2011 menehtynyt kitaristi Big Jack ”The Oil Man” Johnson muodosti vuonna 1962 erään merkittävimmistä Delta-bluesiin erikoistuneista yhtyeistä, The Jelly Roll Kingsin, yhdessä rumpali Sam Carrin ja harpisti Frank Frostin kanssa. George Smithiä käytettiinkin usein Muddyn länsirannikolle suuntautuneilla kiertueilla. Vaikka Run Blues Run kuuluu. Myös Billy Doggettin 60-luvun twist-huumassa syntyneestä Hully Gully Twististä ovat Chicagon kitaristihirmut Earl Hooker, Magic Sam ja Buddy Guy aiemmin tehneet varsin maukkaat luennat. Butch Hancockin haikeankarheasti surkeutta maksimoivalla bluesilla (alun perin Boxcars) kaksikkoa täydentää basson, rumpujen ja perkussioiden soitosta sekä äänitysja miksaustehtävistä vastannut Konosen entinen Huojuva Lato -kollega Yrjö Vähäkallio. Kokoonpanon mukana vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta, kunnes hän vaihtoi basson kitaraan ja mandoliiniin sekä siirtyi sooloartistiksi, keikkailen usein myös ko. Harpisti Paul Oscher, ensimmäinen valkoihoinen bändissä (1967–72), ei paljon päässyt noihin aikoihin levyttämään Watersin kanssa, lukuun ottamatta edellä mainittuja livetuotoksia. Jari Kolari MUDDY WATERS MUDDY WATERS Hollywood Blues Summit – Live At The Ash Grove July 30, 1971 (Liberation Hall LIB-5122) Keväisin levykaupoissa ympäri maailmaa järjestetään Record Store Day, jolla pyritään lisäämään äänitemyyntiä erikoistarjouksin. Got My Mojo Working -kappaleessa, joka vedetään pitkänä jamina ja jossa vierailee bändin aikaisempi jäsen George Smith harpussa. Tämä ”Stripped Down In Memphis” on ehdottomasti yksi sellaisista aarteista. Toisessa näytöksessä on hyvä hieman hellittää painetta ja palata astraalilennolta katutasolle. Butlerin mukavan miehekästä lauluääntä kuullaan toimivimmillaan päätöskappaleella Going To Norway. Butlerin valitettavan niukkaan omaan tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua esimerkiksi miehen 90-luvulla julkaistujen kahden Bullseye Blues/Rounder -levyn kautta. kitara-urku -vetoista autotallirockia, 1960ja 1970-lukujen brittisoundia, raisunpuolesta valkoisen miehen soulia sekä jamaikalaisia rytmisiä elementtejä eritoten ska’n ja punkahtavan two-tonen puolelta. Kansitekstissä on kuitenkin virheellisesti mainittu Shakey Horton. Se summaa kertojansa pään katveessa kesäkuumuudessa tapahtuvia myllerryksiä: hermot ovat koetuksella, kirkkaat valot häikäisevät ja asiat tuntuvat joskus tapahtuvan kahdesti – vai tapahtuvatko sittenkään. Precious Days pitäytyy hyväntuulisessa, tarkoituksellisen humaloidussa rocksteadyssä, kohottaen tuoppinsa menneille hyville ajoillle, mutta luoden positiivista valoa myös tulevaisuuteen. Kim Wilson esiintyy kappaleilla Baby What You Want Me To Do, The Hucklebuck, Part Time Love, Alcohol ja The Hully Gully Twist. Jos vähääkään pidät rauhallisen rehellisestä, maanläheisestä sekä hyvin tehdystä ja esitetystä bluesista, niin kannattaa tutustua Butlerin sooloalbumeiden ohella tähänkin levyyn. Pete Hoppula SKY DEE AND SKY DEE AND THE DEMONS THE DEMONS What A Sensation (Stupido STUPIDO411, digisingle) Precious Days (Stupido STUPIDO422, digisingle) Sky Dee & The Demons tietää olevansa levyarvion tekijälle kimurantti tapaus. Tällä levyllä tunnelma on vapautuneempi, välillä jopa riehakas, kuten mm. Ensimmäinen osa koostuu harpisti George ”Wild Child” Butlerin 1998 julkaistun ”Lickin’ Gravy” -albumin yhteydessä tehdyistä levytyksistä. Maljan ja mieltä lämmittävän musiikin seurassa asiat tuppaavat tavalla tai toisella lutviutumaan, niin se vaan on! Pete Hoppula vahvasti kategoriaan ”perusblues”, niin ihmeen hyvin kaksi osaavaa muusikkoa saavat lisättyä siihen monenlaisia sinisiä sävyjä. Vuodesta 2008 lähtien toiminut helsinkiläisyhtye ei näet vieläkään suostu asettautumaan vain yhteen tai edes kahteen selkeään genrelokeroon, vaan jatkaa kuulijansa mielenrauhan häirintää totaalisen omaehtoisella sääntöpatteristollaan, yhdistellen musiikilliseen mikstuuraansa mm. Tämä käsillä oleva levy on ennen julkaisematon konserttitaltiointi maineikkaasta klubista Los Angelesin Melrose Avenuella. Liberation Hall -niminen kanadalainen yhtiö on nyt julkaissut Muddy Watersin legendaarisen bändin esiintymisen. Tuohon aikaan hänen seurassaan soitti muitakin harpisteja, kuten muun muassa useampaan kertaan bändissä ollut UUSINTAJULKAISUT BIG JACK BIG JACK JOHNSON JOHNSON Stripped Down In Memphis (M.C. Hienoa, että vanhoista varastoista, kellareista ja arkistoista löytyy yhä ammennettavaa ainakin meidän ”vanhojen patujen” iloksi. Molemmat solistit väläyttävät kappaleella myös instrumentaalista ymmärrystään, Kononen jylhäsoundisella huuliharpun käsittelyllään ja ”Pilli” Pajukallio ihanan säröisellä sähkökitarasoolollaan. Aching All Over taas tuo vahvasti mieleen Muddy Watersin ja Little Walterin 50-luvun alussa muodostaman duon, kitaran ja harpun vuorotellessa nautinnollisesti toistensa lomassa. Nyt solistinsa Markku ”Sky Dee” Kykkäsen johdolla tämä viisihenkinen kriitikon kiusanhenki pingottaa kahdella suoratoistosinglellään tyylillisen kuminauhansa hetkellisesti jopa elektropopahtavaan kireyteen. Loput materiaalista ovat Big Jack Johnsonin 2000 tekemän “The Memphis Barbecue Sessionsin” julkaisemattomia laulelmia yhdessä Fabulous Thunderbirds -harpisti Kim Wilsonin kanssa. harpistien rinnalla. Levyn aloittava Baby What You Want Me To Do on tietysti läpeensä tuttu Reedin kappale, mutta hienon ja omanlaisensa esityksen duo Big Jack ja Kim siitä saavat aikaiseksi. Levyn yhdeksästä kappaleesta Butler on mukana neljällä ja Wilson viidellä. Samaa mutta paljon enemmän improvisoivaa leikittelyä molempien osalta kuullaan kappaleella See Me Coming. Hurjalla syntikkadiscokompilla kiitoon ampaiseva koukuttava tanssinumero taitaa kuitenkin jemmata sisuksiinsa pohdiskelevamman viestin. Usea kokoonpanon muusikko oli ollut mukana jo 60-luvun puolella ja ajallisesti ollaan nyt samalla kaudella kuin Chess-merkin 1970-luvun alun LP:llä ”Live (At Mr Kelly’s)”. Clay Hammondin lähes klassisessa kappaleessa PartTime Love kuullaan Johnsonin mandoliinin näppäilyä, Wilsonin tyylikkään akustisen harpun haukahdellessa vieressä. 0090) Akustisesti esitetty ”Stripped Down In Memphis” on koottu kahden eri äänityssession kappaleista. Melko harvinaiseksi bluusikoksi jäänyt harpisti Wild Child Butler (1936–2005) on vuorostaan äänessä kappaleilla Run Blues Run, Aching All Over, See Me Coming ja Going To Norway. What A Sensation tekee juuri näin
Kitaristit Pee Wee Madison ja soolokitaristina levyllä toiminut Sam Lawhorn olivat Watersin rutinoituneita jäseniä jo 60-luvulta alkaen, niin sessioissa kuin kiertueillakin. Mississippissä syntynyt ja Memphisissä aikuisikänsä elänyt Charlie Feathers (1932–1998) oli monien mielestä rockabillyn todellinen kruunupää ja genrensä sinnikkäin valtikankantaja. Jukra pojat, tämä se on bluesia! Pete Hoppula CHARLIE CHARLIE FEATHERS FEATHERS Rocks (Bear Family BCD 17688) Bear Familyn tätä nykyä jo yli 60-osaiseksi pullistunut ”Rocks”-sarja jaksaa yhtäaikaisesti sekä kiehtoa, kerätä kiitosta että kummastuttaa. Poikkeuksen tekee harvemmin kuultu Strange Woman, jossa Oscher pääsee osoittamaan taitojaan voimalliseen tyyliinsä. Tästä valikoimasta on Bear Family nyt niputtanut yhteen 20 nauhoitetta, jotka on tuotu alkujaan päivänvaloon 1975–1990 ilmestyneillä kokoelmilla. Levypomon kerrotaan olleen syvästi haltioitunut Wolfin äänestä ja piti häntä aiheestakin yhtenä tärkeimmistä löydöistään ”aikana ennen Elvistä”. Kari Kempas HOWLIN’ WOLF HOWLIN’ WOLF Boy, You Got The Blues There! (Bear Family BAF14031, 10“ LP) Boy, You Got More Blues Here! (Bear Family BAF14032, 10“LP) Bear Family -yhtiön pramea kymppituumaisten albumien sarja tekee kahdella viimeisimmällä osallaan niin kuulijan kuin kriitikonkin toimenkuvan luvattoman helpoksi. Blues News 3/2023 71 levy tutkailut George ”Mojo” Buford sekä Carey Bell, joka oli mukana Helsingin Kulttuuritalon keikalla 1970. Tätä kappaletta ennen Muddy esittelee keikalla paikalla olleita ystäviään, mm. Poikkipuolista sanaa tuoreiden pikkuälppäreiden sisällöistä tai ylipäätään saksalaismerkin teknisestä osaamista ei ole syytä nytkään päästää ilmoille. Omien ”Rocks”-tutkielmiensa kohteiksi ovat varsinaisten rokkareiden lisäksi päätyneet mm. Kun Susi vihdoin päästettiin studioon, ei häntä sieltä hevillä ulos saatukaan. Julkaisu on saatavilla ainoastaan vinyylinä ja painos on pieni, koska se on tarkoitettu vain Record Store Day -myyntiin. Helppo homma, totta – mutta jaksaako tällainen karsinointi lopulta kiinnostaa laajempaa harrastajakuntaa. Vielä tässä vaiheessa vahvasti jump-bluesvetoiset esitykset eivät kokeneet huomattavia muutoksia Chessillä tai RPM:llä ilmestyessään – ja muilta osin jokainen veto on jo entuudestaankin klassikkostatuksensa tienannut. Bear Familyn rajausperiaate yksinomaan julkaisematta jätettyihin kappaleisiin tai niiden vaihtoehtoisiin versioihin on kiinnostava, joskaan ei perehtyneemmälle kuluttajalle mitään uutta tarjoava. On hyvä kysymys, olisiko 1930-luvun alusta saakka mm. Chessin ohella Howlin’ Wolfin ainutlaatuisuuteen havahtui myös toinen Sam Phillipsin yhteistyökumppaneista, losangelesilainen RPM Records, joka ryhtyi niin ikään julkaisemaan vuodesta 1951 lähtien laulajan musiikkia. Highway Man (Cadillac Daddy) tammikuulta 1952, spontaanin jamihenkiset Everybody’s In The Mood ja Well That’s All Right huhtikuulta 1952 sekä tuima hidas blues My Last Affair lokakuulta 1952 ovat vain joitakin esimerkkejä Wolfin alati voimistuneesta mutta jo omille lukemilleen kypsyneestä ulosannista. Oli tavallaan johdonmukaista, että Wolfin äänitystaival käynnistyi eräästä hänen tunnusomaisimmista kappaleistaan. Shakey Jake Harrisin, Magic Samin enon, joka oli muuttanut Chicagosta Los Angelesiin muutamaa vuotta aiemmin. Kaiken kaikkiaan hyvä taltiointi bändiltä, joka toimi eri miehistövaihdoksineen yli 15 vuoden ajan. Memphisissä syntyikin runsaasti materiaalia, joista huomattava määrä jäi vielä tekoaikoihin odottamaan julkaisuaan. Bändi ja solisti ovat levyllä hyvässä vedossa, esittäen takuuvarmasti Muddyn hittejä vuosien varrelta. Kaikki kolme harpistia, Oscher, Buford ja Bell, pääsivät myös kukin soittamaan muutaman kappaleen Chess-levyllä ”Unk In Funk” vuonna 1973. Pianisti Pinetop Perkins puolestaan tuli mukaan Otis Spannin lähdettyä soolouralle 1968–69, ja hänestä muodostui Muddyn luottomies vuoteen 1980 saakka, jolloin koko bändi lopetti yhteistyön palkkaja manageriongelmien johdosta. Molempien albumien sisällöt ovat peräisin viidestä sessiosta aikavälillä toukokuu 1951– lokakuu 1952. Shufflepoljentoisella ensiotolla How Many More Yearsista soolotilasta kamppailevat tasavahvasti kitaristi Willie Johnson ja (tiettävästi) pianisti Albert Williams, kun taas hieman myöhemmin äänitetyllä ja Chess-levymerkin julkaisemalla laulajan debyyttisingleversiolla instrumentaalisen komennon anastaa pianoineen itselleen tilaisuuteen kutsuttu Ike Turner. Lahjakkaan Willie Johnsonin rooli käytännössä kaikilla Memphis-raidoilla oli kuitenkin erityisen ilmeinen. Rokin ystäviä tietysti ajatus pelkkien vauhtiraitojen niputtamisesta peräjälkeen voi lähtökohtaisesti ilahduttaa, mutta pidemmän päälle liian tiukkapipoiset lokerot voivat myös tehdä levyn sisällöstä yksitoikkoisen sekä samalla hämärtää ellei peräti vääristää artistin taiteellista kokonaiskuvaa – etenkin, mikäli työn alle on valittu hahmo, jonka musiikilliseen kasvutarinaan yhtä lailla kuuluisivat myös esimerkiksi balladit tai bluesja rhythm’n’blues-tyyliset numerot. Bobby Darin, Don Gibson, Clyde McPhatter, Memphis Slim, monet lauluyhtyeet, kuten The Cadillacs ja The ’5’ Royales, sekä jopa Pat Boone. Hänen tapauksessaan rocka. Howlin’ Wolfin levytysuran alkumetrien 1951–1953 Memphis-tallenteet ovat kiistatta blueshistorian merkkiteoksia, eikä asiasta ole juuri nähty aiheelliseksi soraääniä vuosikymmenten saatossa möläytellä. Seuraavaksi ehkä saadaan deluxe-kokoomalevy tästä Ash Groven tilaisuudesta. Walkin’ Through The Park versioidaan latinomusiikin aksentein ja lopputulos toimii komeasti. Wine Blues, rytmisesti swing-orientoituneempi ja jossain määrin laulajan tyypillisestä äänenkäytöstä poikkeava vaikkakin edelleen umpibrutaali varhainen taidonnäyte. Kappale, joka on tällä levyllä merkitty Sonny Boy Williamsonin nimiin, löytyy myös ”Live (At Mr Kelly’s)” -albumilta. Kunkin CD-paketin koontilogiikka on joka tapauksessa saletti: otetaan käsittelyyn useimmiten 1950-luvulla levytysuransa käynnistänyt artisti, kollataan läpi hänen tuotantonsa ja napsitaan sitten levylle mukaan kolmisenkymmentä kaikkein rokkaavinta aikaansaannosta. Vuodesta 1954 eteenpäin Wolf oli Chessin yksinoikeutta ja hän myös muutti tuuliseen kaupunkiin, tehden jatkossa levytyksensä pääosin siellä. Memphis Recording Studiotaan pyörittäneen Sam Phillipsin vainu tuolloin jo nelikymppistä mutta vasta paikallisena KWEMaseman radioäänenä jollain lailla julkisuutta saanutta Chester Burnettia kohtaan osui kerrasta keskelle häränsilmää. Tulevasta Wolfin Chess-tavaramerkkiulvontatyylistä ja hypnoottisesta ominaiskompista antaa puolestaan jo tuntuvampaa osviittaa Color And Kind huhtikuulta 1952. Jälkimmäisestä äänitystapahtumasta on peräisin myös C.V. On sitten mukana yllätyksiä tai ei, 45-kierroksiset vinyylit joka tapauksessa tykittävät ykköslaatua kuuluville raita toisensa perään. Kappaleissa Honey Bee ja Long Distance Call Waters ottaa sliden käyttöön ja näyttää jälleen kykynsä myös laulajana. Huuliharppua studiossa soitti tässä vaiheessa pääosin Wolf itse, joskin yhdessä sessiossa huhtikuussa 1952 munnarivelvollisuuksista huolehti James Cotton. Jykevä shouterblues Chocolate Drop ja intensiivinen Mr. Jos kiinnostuksesi heräsi etkä löydä vinyyliä lähikaupastasi, niin ei huolta: Youtube-kanavan kätköistä paljastuu koko konsertti parine haastatteluineen ja kamera seuraa myös klubin sisätiloja sekä yleisöä. Phillipsin purkittama materiaali ohjautui silti kauttaaltaan Chessin käyttöön, ja chicagolaiset myös lopulta veivät voiton artistin sopimustaistossa. Myös komppipari, rumpali Willie ”Big Eyes” Smith ja basisti Calvin ”Fuzz” Jones olivat ryhmän matkassa aina 60-luvulta saakka ja takasivat aidon Chicago-poljennon jatkuvuuden. Charley Pattonin, Son Housen ja Robert Johnsonin kanssa esiintynyt Wolf jäänyt ilman Sun Records -pamppua kokonaan vaille levytysmahdollisuutta
Svart-LP:n sisäpahviteksteissä kohtaamistaan muisteleva Bluesministeri lämmitteli maestroa Tavastia-klubilla Hypnomeninsä kanssa, päästen myös soittamaan esikuvan rinnalla tämän encore-osuuteen sekä vierailemaan aiemmin samana päivänä Linkin eskorttina suorassa Jyrki-tv-lähetyksessä. Vaikka ryhmä käytti Texas Rangers -nimeään ainoastaan tälle kymppituumalle sisältyvällä Kari Heimosen Rebel-merkin esikois-EP:llään ”Extended Play” vuonna 1981 sekä keikkaoloissa jaksolla joulukuusta 1980 kesään 1981, olivat sen jäsenet musisoineet yhdessä jo vuodesta 1978 lähtien. Esiintymiset Tampereella, Helsingissä, Turussa ja Seinäjoella jättivät edellä mainituin perustein moneen läsnäolleeseen, myös allekirjoittaneeseen, ikuisen muistojäljen. Silloisista live-bravuurinumeroistaan mies pyssyttää mm. Hollannista lähtöisin olleet basisti Eric ”Danno” Geevers ja rumpali Rob Louwers kuitenkin esiintyivät useamman vuoden ajan itseään puolta vanhemman mestarin taustalla ympäri maailmaa, joten aivan satunnaisista palkkatyöläisistä ei missään tapauksessa ollut kyse. 68-vuotiaana hän oli yhä soitannollisesti sekä lavaesiintyjänä rautaisessa ja luomisvoimaisessa vedossa, vaikka ymmärrettävästi keikat klassikoiden täyttämiä tuppasivat väkisin olemaankin – juuri niitähän yleisö oli häneltä kerta toisensa jälkeen tullut kuulemaan. 18 esityksen Svart-kokonaisuus on täysin identtinen alkuperäispainoksen kanssa, valitettavasti myös virheelliset kappaletiedot toistaen. Mahdollisesti filmausryhmän läsnäolo heijastui siihen, että settilistalle oli nyt valikoitunut huomattavan paljon muusikon varhaisten Epicja Swankausien töitä, odotettujen Jack The Ripperin ja Ace Of Spadesin tapaisten instrumentaalisten protopunk-rytistysten ohella mm. Kuunneltavaksi anniksi tälle komeudelle on valikoitunut tallenteita kahdelta peräkkäisten päivien keikalta Englannista keväältä 1996 (Lontoon The Garage -klubilta 28.3. Suomeen Link Wray saapui jäähyväiskäynnilleen saman kokoonpanon kera kesäkuussa 1997. Suurella varmuudella kitaralegenda ei hevillä unohdu myöskään Esa Kuloniemen mielestä. Yhtiön viimeisin kulttuuriteko kohdistuu helsinkiläiseen laulaja-kitaristi Boppin’ Pete Näsmanin trioon (kontrabasisti Jari ”Jack” Raittinen ja rumpali Arto ”Rappin’ Red” Taskinen), joka suhteellisen lyhyen aktiivikautensa aikana keräsi ansaittua kiitosta maan silloisen, kiistatta turhankin laajoihin mittoihin paisuneen rockabillybuumin autenttisimpiin kuuluneena ilmentymänä. Englannin turneensa aikoihin Wrayllä itsellään oli vielä elämää kymmenisen vuotta jäljellä. Tässäkin tapauksessa tutkivalle ja tiedosta kiinnostuneelle sielulle itse musiikkia enemmän taitaakin tarjota iloa CD:n paksuhko sisävihkonen, jonka John Pearsonin käsialaa olevassa yli 20-sivuisessa historiikissa sekä sitä täydentävissä erillisissä muisteluosioissa on kieltämättä omat ansionsa. Sama kokoonpano pysyi kimpassa myös tulevissa koitoksissa mm. Koska joka tapauksessa puhutaan eräistä artistin maineikkaimmista levytyksistä, eivät sen enempää ulkomaalaiset kuin suomalaisetkaan julkaisijat pääse nyt tältä osin mitään erityistä asiantuntemusta osoittamaan. Rankan käden karsintaa harjoitettuaan saksalaiset ovat silti onnistuneet luomaan tanakan retrospektiivin laulajalegendan kautta vuosikymmenten vakaana säilyneestä rockabillyjatkumosta, joka tuotti kansan kuultavaksi erinomaista tavaraa myös ”laihemmilla” 1960ja 1970-luvuilla. Charlie Feathersin majesteettisimmat esitykset, kuten mm. Bonuksena yleisölle kuitenkin useimmiten tarjottiin myös aidosti huikeita livekokemuksia. Distortiokitaran isoisän olemassaoloa tultiin monesti todistamaan keikoille jo pelkästään siksi, että hän yleisesti ottaen oli vielä elävänä nähtävissä. Vuosikymmenet Tanskassa asunut Link Wray menehtyi 76-vuotiaana marraskuussa 2005, jättäen jälkeensä mykistävän levytysperinnön. Pete Hoppula LINK WRAY LINK WRAY Walking Down A Street Called Love (Svart SRE619LP, 2-LP) Pitihän sekin päivä vielä koittaa, että Suomessa julkaistaan ensimmäinen virallinen Link Wray -albumi! Täysin entuudestaan tuntematonta audiotaidetta Svart-merkin läpikuultavalle oranssille vinyylille puristettu ja avattavin gatefold-kansin varustettu tupla-LP ei kuitenkaan sisällä, vaan kyseessä on alkujaan sekä englantilaisella Visionary Communicationsilla että Yhdysvalloissa Cult Musicilla CD:nä jo vuonna 1997 ilmestynyt konserttilevy. Positiivista tietenkin on, etteivät levylle poimitut kappaleet mene konserttien osalta päällekkäin kuin itsestäänselvyydeksi miellettävän ensihitin Rumblen osalta. Sarjalle ominaiseen tapaan ”Rocksille” ei kuitenkaan ole tongittu esiin aiemmin julkaisematonta materiaalia, eikä Feathers-tuotannosta kiinnostuneelle luultavasti tuottaisi suurempia vaikeuksia löytää näitä samoja kappaleita halutessaan myös muista lähteistä. Run Chicken Run, Batman sekä bluesrokkaava Walkin’ Down The Street Called Love, jonka Link levytti alkujaan yhtyenimen The Ray Men takaa pienehkön newyorkilaisen Diamond-merkin singlelle vuonna 1965. ja Manchesterin Yliopistolta 29.3.), jolloin Wrayn esiintymisiä myös kuvattiin dokumenttielokuvaa ”The Rumble Man” varten. Kenties suomalaisten käyttöön tästä mittavasta jäämistöstä olisi pienellä lisävaivannäöllä ollut kaivettavissa esille vielä hitusen kiinnostavampaakin materiaalia. Pete Hoppula BOPPIN’ PETE & BOPPIN’ PETE & HIS TEXAS HIS TEXAS RANGERS RANGERS Long Play (Talsti EDLP2327/ EDCD2327, 10” LP/CD) Erik Dahlströmin luotsaama Talsti Records ei osoita lannistumisen eikä varsinkaan materiaalipulan merkkejä missiossaan suomalaisen 1970ja 1980-lukuisen rockabillyn ja rock’n’rollin uusintajulkaisijana. Vanha Charlie tuskin olisi silti toivonut tulevansa leimatuksi pelkästään rasavillinä rokkarina – selittihän hän myös itse myöhemmissä haastatteluissaan halunneensa nuorena miehenä olla pikemminkin Bill Monroen tapainen bluegrass-artisti, vaatimattoman miehen mukaan taidot eivät vain kuulemma aivan siihen koskaan riittäneet. Sanomattakin selvää, että samaan hintaan on CD-kansissa tarjolla myös eksaktia sessiotietoa jokaisen kappaleen soittajista, äänitysajankohdista ja alkuperäisjulkaisuista. 72 Blues News 3/2023 levy tutkailut billyja rock’n’roll-teemaisten äänitteiden suhteen on projektinvetäjien Stefan Kohnen ja Nico Feuerbachin täytynyt kohdata jo suoranaista ylitarjontaa, kokoelman tämänkertaiseen aikahaarukkaan 1956–1992 kun lukeutuu Charlien kohdalla tolkuton määrä aihepiirin klassikoita ja tyyppiesimerkkejä. mielettömän version Jailhouse Rockista ja säestyksettä esitetyn Young & Beautiful -balladin) sekä erään vaikuttavimmista studiossakin levyttämistään laulusuorituksista, Hank Williamsin tunteikkaan kantrislovarin I Can’t Help It If I’m Still In Love With You. Boppin’ Pete Triona sekä laajennettuna Big Pete’s Bolt -yhtyeenä vuonna 1983. Kansipahveissa Linkin klassikoista Comanche on näin ollen merkitty edelleen Mr. Dynaaminen joskaan ei soundeiltaan erityisiä hurraa-huutoja aiheuttava tallenne toisintaa hyvin Wrayn viimeisten varsinaisten kiertuevuosien yleistunnelmat. Silloin etenkin eurooppalaiset keräilijät aina Suomea myöten pääsivät ottamaan konkreettista tuntumaa artistiin ja kannustamaan häntä jatkamaan valitsemallaan tiellä. Guitariksi, Rawhide Sweeperiksi ja The Black Widow (myöhemmin Spider Man) Deuces Wildiksi. hysteeriseen 5-minuuttiseen Hendrix-henkiseen improvisaatiosooloon herpaantuvan Firen, useita Elvis-klassikoita (mm. Boppaileva Pete osoitti heti olevansa jotain tyystin muuta kuin monet lähinnä Crazy Cavania idolisoineet hetkellisen muotiaallon seuraajat. aikaansa edellä olleet ja yhä ylittämättömät King-merkin vuoden 1956 sinkkuklassikot One Hand Loose ja Can’t Hardly Stand It, rockabillylevytysten all time -parhaimmistoon lukeutuva Jungle Fever vuodelta 1958, pitelemätön Stutterin’ Cindy vuodelta 1968, Rollin’ Rock -yhtiölle 1974 tehty That Certain Female sekä Lontoossa 1977 nauhoitettu Wild Wild Party alleviivaavat kaikki entistä paksummalla tussilla tekijänsä merkitystä yhtenä alansa suurimmista. Nasaalin nuorekkaalla, persoonallisesti värisevällä äänellään hän tulkitsi debyytilleen huolelliset cover-versiot tekoaikanaan ajankohtaisilta obskuurirockabilly-kokoelmilta löytyneistä Johnny Janon Some Other Timesta, Danny Reevesin I’m A Hobosta, Bill Bowenin. Eräänlaisena kömmähdyksenä voinee myös pitää Wrayn taustalla soittaneiden kiertuemuusikoiden jättämistä kokonaan mainitsematta
läkähdyttävän kuuma rock’n’roll-rietastelu Baby That’s Good tammikuulta 1958) että lupaavia mies ja kitara -demoja, joita laulaja-lauluntekijä äänitteli 706 Union Avenuen studiolla lähinnä omista sävellyksistään. Kaikki neljä vuosina 1963–64 julkaistua Wand-singleä edustavat balladinomaisen blue eyed soulin mestarillisimpia aikaansaannoksia omana aikanaan ja tekoympäristössään (puolet levyistä syntyivät yhä Nashvillessä, Bill Justisin johtaman ja sovittaman orkesterin säestyksellä): It’s Coming. Vaihtelevuutta menoon tuovat mm. Omia laulujaan teini-iästä saakka laatineella lahjakkaalla miehenalulla tärppäsi viimein keväällä 1957. Sen vahvistavat myös kuusi Talsti-albumille remasteroitua, aiemmin kuulematonta arkistotallennetta ajalta ennen edellä mainittujen kappaleiden äänittämistä. Oikeastaan useammankin. Tämä linja kiehtoikin selvästi laulajaa. Vierähti jälleen parisen vuotta, ennen kuin Bruce rohkaistui uudelleen levyntekoon. Mark Dinningin Teen Angel ja Ray Petersonin Tell Laura I Love Her olivat synnyttäneet teinitragedialaulujen invaasion amerikkalaisille musiikkimarkkinoille. (Bear Family BCD 17616) Jo vuosikausia ennen Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin maailmanvalloitushitin Mammas Don’t Let Your Babies Grow Up To Be Cowboys kirjoittamista sekä lukemattomia omissa nimissään julkaistuja kantrisupermenestyksiä, Arkansasissa 1939 syntynyt ja Memphisissä kasvanut William Edwin Bruce oli luonut pitkän uran ihailtuna laulajana. Brucesta ei kuitenkaan kehittynyt Sam Phillipsille uutta luottoartistia. Joulukuussa 1962 hän jatkoi tällä tiellä newyorkilaisella, nimenomaan mustalle musiikille, rhyhtm’n’bluesille ja sittemmin soulille omistautuneella yhtiöllä. Sen puoliskoista laulajan niin ikään kirjoittama persoonallisesti rokkaava Sweet Woman omasi kuitenkin edelleen kaikki sukseen ainekset. Niille oman vastineensa, Charles Underwoodin kirjoittaman itkuballadin Ebony Eyesin laulaja äänitti edelleen Sunin studiolla, sekään tosin ei kaupallisia tilastoja heilutellut. Jimmie Rodgersin oldtime-klassikko In The Jailhouse Now sekä Howard Serattin alkujaan Sun Recordsille 1954 levyttämä Troublesome Waters, jonka stadilaiset Texas-rangerit esittävät originaalin tapaan haaveksivana folk-slovarina. Rock Boppin’ Babystä ei odotuksista huolimatta muodostunut valtakunnallista myyntivalttia ja julkaisua seurasi vuoden 1958 puolella enää vain yksi toinen Sun-sinkku. Jo Sun-aikoinaan Bruce myös osoitti orastavan kiinnostuksensa mustaa r&b-musiikkia kohtaan. Loppuvuodelta 1980 ja keväältä 1981 peräisin olevat ensimmäiset ”studio”-kokeilut (bändin treenikämpältä) soivat virallisten vinyyliraitojen rinnalla tasavahvoina suorituksina, joilla tahtilajikaan ei pitäydy yksinomaan oppikirjamaisessa rockabillyhölkkätempossa. Esikoissinglelle sisältynyt omaperäinen Rock Boppin’ Baby jäi historiaan eräänä alan klassikkona, jota mitä luultavimmin jokaisena päivänä joku rockabilly-yhtye jossakin päin maailmaa yhä keikallaan esittää. Pete Hoppula ED BRUCE ED BRUCE See The Big Man Cry – The Complete Sun And Wand Recordings From 1957–65, Plus... Levy-yhtiön kelavarastoon näin ollen hautautui mittava pino laadukasta materiaalia, sekä viimeisteltyjä bändiottoja (mm. Myös Ed kuului Elviksen esimerkin innoittamana rock’n’roll-pureman saaneisiin Tennesseen seudun nuorukaisiin, jonka suunta ennen pitkää kulki Sun Recordsin pakeille. Mukaan mahtuu myös kaksi verratonta Näsmanin omaa kappaletta, kantripoljentoinen Why Did You Leave Me sekä sähäkällä Gene Vincent & The Blue Cats -sieluisella jump-laukalla paahtava Jukebox Rock, joiden julkiseen valoon tuonti jo yksistään antaa levyn olemassaololle yksimielisen puoltoäänen. Väliajan hän oli käyttänyt lähinnä kirjoittamalla lauluja toisille artisteille – sekä miettimällä uutta suuntaa omalle artistikuvalleen. Blues News 3/2023 73 levy tutkailut Have Myself A Ballista sekä kiintiöballadina Ersel Hickeyn Bluebirds Over The Mountainista. Vuonna 1960 Edin palkkaa maksoi hetken ajan Elviksen tavoin RCA Victor. Käytännössä se ilmeni painokkaammin jälkimmäisenä ilmestyneen singlen doowop-tyylisellä kääntöpuolella Part Of My Life. Vaikka muusikot olivat vasta soittotaipaleensa alkuperiodilla ja he tulivat vielä tästä merkittävästi kehittymään, moni asia tuntui loksahtaneen kolmikon käsissä uniikilla tavalla kerrasta kohdilleen. Pienen TransSonic-merkin 1963 julkaisema single (And Then) He Gave Her To Me / If I Never Get To Heaven syntyi nyt Nashvillessä – ja tyyliksi oli kiekon a-puolella muuntunut täysiverinen esisoul, joka vielä kaiken kukkuraksi vaikutti istuvan täydellisesti hänen voimakkaalle äänelleen
Little Walterin bravuuri Juke sekä jäntevät luennat Jr. Ed Brucella oli jälleen käsissään nippu lupaavia avaimia, mutta mikään niistä ei valitettavasti avannut lukkoja hänen läpimurtonsa tiellä olleissa ovissa. Pitkäsoiton teon aikoihin McCoy ja The Escorts alkoivat jo olla liian kiireisiä ja kysyttyjä ennättääkseen enää keskittyä omiin yhtyeprojekteihinsa. Ja kyllä, se tarjoaa yllätyksiä. McCoy mm. Eittämättä alan harrastajiltakin vähemmälle huomiolle jääneen albumin huippuhetkiä edustivat mm. Keväästä 1964 loppuvuoteen 1967 The Escortsin plakkariin oli kertynyt peräti kahdeksan sinkkua, joiden kappalekirjoon kuului niin lauluyhtyepoppia (mm. Viimeinen osittain samojen soittajien kanssa syntynyt mutta pian kuluttajien keskuudessa unohdettu The Gas Lantern -nimen saaneen kokoonpanon single Rising Sons -merkillä 1968 koostui southern rokahtavaan tyyliin esitetyistä harppuinstrumentaaleista Mach 1 ja Hoot Owl Blues. Nuoren Charlien 1960-luvun alussa kokoama yhtye kantoi nimeä The Escorts. Walker & The All Starsin Shotgunista ja Rufus Thomasin Jump Back Babysta. Monument-jakson kruunasi kesällä 1968 ilmestynyt LP ”The World Of Charlie McCoy ”, joka koostui lähes yksinomaan alkuperäisten hengessä tehdyistä (joskin toki useimmiten McCoyn munnarilla sooloilluista) soulja bluescovereista. Pete Hoppula. Hän itse oli juuri muuttanut Nashvilleen synnyinseuduiltaan Miamista, nimenomaisena tarkoituksenaan hankkia jatkossa elantonsa studiotyöläisenä. Jo tätä ennen McCoy oli kirjoittanut yhdessä kokeneempien Kent Westberryn ja Gilbert Mettersin kanssa rhythm’n’blues-henkisen kappaleen Cherry Berry Wine, jonka hän päätyi myös laulamaan levylle. McCoyn jo pieneksi käsitteeksi muodostunut huuliharpunsoitto hallitsi rotevia bluesklassikkotulkintoja hänen hienon negroidin laulusoundinsa ohella, mutta kassavirtapotentiaalia Nashvillen väki ei esityksissä nähnyt. Kakku yllätti tekijänsäkin nousemalla muutaman kuukauden sisällä Billboardin Hot100-listan toiseksi viimeiselle paikalle. pyöritti bändikavereineen Nashvillessä The Sack -klubia sekä sai tietysti aika ajoin myös mahdollisuuksia tehdä soololevytyksiä. Crockettin It’s A Man Down There’stä) sekä vähitellen myös isosoundista Motownvaikutteista soulia (mm. Kenties lukuun ottamatta hänen jossain määrin tunnettua esikoissingleään, Bear Familyn hieno artistinosto saattaa hyvinkin olla ensimmäinen kerta, kun McCoyn 1960-lukuista tuotantoa on koottu kattavasti yhdelle albumimitalle. Grammy-palkittu Country Music Hall of Famen jäsen ei totisesti soita edellisten musiikinlajien edustajana kelloja monelle tänäkään päivänä. The Escortsilla oli kuitenkin oma elämänsä elettävänä. Kahden Top40-hitin jälkeen Charliella ei juuri ollut tarvetta peruutuspeiliin kuikuilla. Toisaalta McCoyn suuntautuminen countryyn ohjasi hänen musiikillisen kiinnostuksensa jatkossa yhä perusteellisemmin pois vanhan bändinsä tyylillisestä leipälajista, eikä laulaminenkaan vaikuttanut enää houkuttavan entiseen tapaan. 74 Blues News 3/2023 levy tutkailut To Me, The Greatest Man, See The Big Man Cry... Bo Diddley -tyyliin riuhtova Harpoon Man sekä garagerokahtavan karheat versiot Muddy Watersin I’m Readysta ja G.L. Girl (Those Were The Good Old Days), Screamin’, Shoutin’, Beggin’, Pleadin’, My Baby’s Back Again ja Marvin Gayen Stubborn Kind Of Fellow). Ensimmäisiin työtehtäväiin kuuluivat huuliharppuosuudet ruotsalaissensaation, Ann-Margretin levyttämällä ensiversiolla Westberryn ja Wilkinin kirjoittamasta uusimmasta hengentuotteesta I Just Don’t Understand sekä Roy Orbisonin Candy Manilla. Toimintansa vuoteen 1964 mennessä lopettaneelta Cadencelta McCoy siirtyi seuraavaksi työskentelemään Monument-merkille – ja puuhaa riitti. Cadence-merkin tammikuussa 1961 julkaiseman debyyttisinkun kääntösivulle valikoitui Marijohn Wilkinin laatima bluesahtava shuffle My Little Woman. miehinen versio Will You Love Me Tomorrow’sta, Byrds-henkinen The Boy From England ja folkahtava Let Him Go) kuin yhä entisestään ”mustentunutta” bluesia (mm. Ennen 1960-luvun puoliväliä ja seuraavaa kurssinmuutosta kohti tulevaa kantrisupertähteyttä Bruce antoi vielä yhden mahdollisuuden ABC-Paramount -yhtiön Aptsisarmerkille. Lukemattomilla miljoonahiteillä soittanut huippuorkesteri katosi suosiolla ”takavasemmalle”, tulematta mainituiksi listatilastoissa kertaakaan koko olemassaolonsa aikana. Tämän johdosta levyn alkuperäispainoksesta saakin nykyisin varautua maksamaan kolminumeroisia summia. Nashvillessä taltioidulle jylhälle popsoul-singlelle Ebb Tide / Unbreakable Heart kävi ikävä kyllä samoin kuin kaikille hänen aikaisemmillekin levytyksilleen. Sinisilmäisyyden aika oli Ed Brucen puolesta nyt nähty, kuultu ja loppuun taputeltu. Ryhmän ensimmäinen yhteistyö äänitemarkkinoilla oli syksyllä 1961 äänitetty ja helmikuussa 1962 julkaistu Cadence-neliviitonen I Just Want To Make Love To You / Rooster Blues. Sen sijaan, että McCoy olisi lähtenyt alkupyrähdyksen rohkaisemana soitellen sotaan sooloartistina, hänen haaveenaan ollut sessiouransa käynnistyikin miltei varoittamatta. Artistin arvo on soul-vaiheenkin osalta tiedostettu vasta jälkeenpäin, mistä yhtenä esimerkkinä toimivat brittiläiset northern soul -piirit, jotka omivat viimeiselle Wand-seiskalle sisältyneen tanssinumeron I’m Gonna Have A Party erääksi suosikikseen. Pete Hoppula CHARLIE MCCOY CHARLIE MCCOY & THE ESCORTS & THE ESCORTS Screamin’, Shoutin’, Beggin’, Pleadin’ – The Rock’n’Soul Recordings From 1961–69 (Bear Family BCD17634) Mitä hiivattia, Charlie McCoy, eräs maailmankaikkeuden työllistetyimmistä rootssessiomuusikoista, ennätti luoda pitkän ja hienon karriäärin bluesja soul-laulajana ennen kuin monet edes osasivat kysyä häntä puhaltamaan studioon sittemmin Nashvillecountryn tavaramerkiksi muodostunutta huuliharppuaan. Stevie Wonderin harputtelua McCoy demonstroi peräti kahden näytteen, Up Tightin sekä Fingertipsin edestä, ja olipa mukaan livahtanut myös sangen intressantti huuliharpputulkinta The Beach Boysin Good Vibrationsista
Milky Way Moses ehkä vielä haki muotoaan, mutta Lounge on levyversiota monin verroin elävämpi. Sanoisin jopa, että se on parempi kuin ”Changing Times And Movements” -albumille päätynyt liveveto. Loput kaksi ovat elokuussa Tukholmassa Skansenilla soitetun keikan antia. Kappale on malliesimerkki bändille tunnusomaisesta annetaan mennä -asenteesta. Kappaleet ovat pääosin edellisvuonna ilmestyneeltä ”Lambertland”-albumilta. Tuolta keikalta ovat peräisin levyn neljä ensimmäistä kappaletta. Poikkeuksena vielä levyttämätön Milky Way Moses sekä Jukka Tolonen esikoisalbumilta ”Tolonen!” peräisin oleva Ramblin’, tällä kertaa laulettuna, Eero Raittisen sanoilla varustettuna. Todennäköisesti Finnvoxissa taltioitu sessio unohtui Ylen radioarkistoon vuosikymmeniksi pölyä keräämään. Riku Metelinen Finnish Blues Society järjestää: MIKA WALTARI -SALI/ TÖÖLÖN KIRJASTO, HELSINKI Lauantai 26.8.2023 klo 14:00–15:30 Juuristo-klubi: Tarinoita bluessanoituksista (luennoitsijana Timo Kauppinen / Blues News) Vapaa pääsy (www.helmet.fi) ROOTS-RISTEILY ”Rhythm’n’Blues Goes Jamaica!” Viking Line M/S Gabriella Helsinki-Tukholma-Helsinki Perjantai–sunnuntai 8.–10.9.2023 Varaukset: www.vikingline.fi/roots BN:n erityispuntarissa!. Vesa Aaltonen on todella elementissään rumpujen takana. Tuohon aikaan bändin ympärillä tapahtui suuria ja se oli tullut murrosvaiheeseen, kun Frank Robson oli siirtymässä muihin hommiin. Tolonen revittelee kuin Albert Järvinen tai Rory Gallagher ja kyllä sieltä Hendrixiäkin löytyy. Päätösraita on kokonaisuuden outo lintu, sillä kappaleessa eivät Tolonen tai Pöyry soita pääinstrumenttejaan. Pituutta esityksellä on tuplaten Tolosen soololevyn versioon nähden, mutta mitenkään puuduttava se ei ole ja tykkään tästä enemmän kuin Tolosen tulkinnasta. ”The Lost 1971 Studio Session” ajoittuu värikkääseen vaiheeseen yhtyeen historiassa, jolloin se oli musiikillisesti kovassa vedossa. Studiossa 6 minuutin kappale on venytetty yli 21-minuuttiseksi, mutta tuollaisia jamitteluita bändin keikat kuulemma sisälsivät. maaliskuuta 1973. Päivämäärä on ollut joko 24. The Lost 1971 Studio Session (Svart SRE662CD) Yleisradion arkistosta löytynyt Tasavallan Presidentin sessioäänitys syksyltä 1971 on sensaatiomainen löytö ja harvinaisuus monessakin mielessä. Minusta LP-versio kuulostaa jotenkin sekavalta vielä tänäkin päivänä, niin tämä uusi on vallan mielenkiintoinen. Levyllä on neljä kappaletta, kaksi lyhyempää sävellystä ja kaksi pidempää jamittelua. Vaikka pituutta on tullut tuplaten lisää, niin mielenkiinto säilyy maaliin asti. Edellisten julkaisujen tapaan nämäkin ovat eri kokoonpanojen tuotoksia. tai 25. Jamihenkisestä Falling Deeperistä muotoutui ”Lambertlandille” kappale The Bargain, joka sisältää runsaasti improvisaatiota ja toimii monin verroin LPversiota lennokkaammin. En koskaan oikein päässyt sisälle alkuperäiseen, mutta tämä versio improvisaatioineen ja sähkökitaroineen toimii loistavasti. Improvisoidun väliosan jälkeen iso vaihde laitetaan päälle ja painetaan vauhdilla viimeiseen saakka. Nykyään yritän olla avarakatseisempi ja tutustua musiikin eri tyylilajeihin. Tosin pitkien instrumentaaliosuuksien aikana en voi olla miettimättä, oliko Eero Raittisella muuta tekemistä kuin heilutella tamburiinia. TASAVALLAN TASAVALLAN PRESIDENTTI PRESIDENTTI State Visit (Svart SRE585CD) Ensimmäinen levyistä on suoraa jatkumoa kahdelle aiemmin julkaistulle Pressa-livejulkaisulle, ”Live In Lambertland” ja ”Changing Times And Movements” (ks. Keväällä 1972 käynnistyivät ”Lambertland”-albumin nauhoitukset uudella kokoonpanolla Eero Raittisen ottaessa vetovastuun laulupuolesta. Levyn toinen jamittelu on Celebration Of The Saved Nine/After Celebration. Ramblin’ alkaa melkein kantritunnelmissa, mutta siirtyy Pressalle tutuille raiteille, kun Raittisen laulu astuu kuvaan. Joitakin kappaleita tuli silloin nuoruudessa kuunneltua, kuten I Love You Teddy Bear ja Deep Thinker, mutta pääasiassa kovin vaikeata musiikkia se nuorelle miehelle oli. Jukka Tolosen toiselle soololevylle levytetty Impressions Of India on saanut varsin rankan sovituksen. Jos Ramblin’ oli saanut pituutta, niin sitä on saanut myös Dance. Ylen tilaaman session ensimmäinen puolisko radioitiin 20-minuuttisessa Poppia-lähetyksessä Ylen rinnakkaisohjelmassa 6.1.1972 ja toinen osa Äänilevykonsertti-ohjelmassa pääsiäisenä 2.4.1972. Svart oli julkaissut jo kaksi levyllistä Pressan ennenjulkaisemattomia äänitteitä aiemmin ja nyt on ilmestynyt kaksi levyllistä lisää. Celebration Of The Saved Nine/Bargain on liki 15-minuuttinen järkäle, joka on pidempi kuin molempien studioversiot yhteensä. Tasavallan Presidentti oli palaamassa ”tarunhohtoiselta” Britannian kiertueelta ja jarrutti kotimatkalla Göteborgissa soittamassa Valandissa, päätyen Ruotsin radion taltioimaksi. Liki kahdeksan minuuttia kilistelyä ja kolistelua ilman päämäärää on ainakin minulle ”vähän liikaa”, mutta ehkä bändin fanit saavat tästäkin jotain irti. Kyseessä on studiolive ja tyylillisesti äänitys esittelee uudenlaisen Pressan. levy tutkailut TASAVALLAN PRESIDENTIN TASAVALLAN PRESIDENTIN KADONNEET NAUHAT KADONNEET NAUHAT Nyt on laitettu bluesmies tiukan paikan eteen, kun vapaaehtoisen pakon sanelemana olen joutunut progea arvioimaan. Jos tämän tapaista menoa olisi päätynyt heidän albumeilleen, niin varmasti olisin niitä ostanut. Kokoonpano on siis Eero Raittinen, Pekka Pöyry, Jukka Tolonen, Vesa Aaltonen ja Häkä Virtanen, joka korvasi vuoden 1972 lopulla bändin jättäneen Måns Groundstroemin. Ei vaisinkaan, ihan mielelläni nämä esittelen ja itse pyysin saada levyt käsiteltäväkseni, vaikkei Tasavallan Presidentin musiikki ominta aluettani ole ollutkaan. Säveltäjiksi on merkitty Aaltonen, Groundstroem, Pöyry ja Tolonen, vaikka todennäköisesti homma on pelkkää improvisaatiota alusta loppuun. Ensiksi mainittu soittaa pianoa ja jälkimmäinen urkuja. Suurin osa materiaalista on instrumentaaleja ja laulua kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Skansenin keikan soundit ovat aavistuksen ohuet, mutta se ei menoa haittaa. Otto Donner oli siirtynyt Lovelta Yleisradion viihdepäälliköksi 1970. BN #310) sijoittuen myös ajallisesti niiden jälkeen
raumablues.. L I P U T M Y Y N N I S S Ä T I C K E T S F O R S A L E P Ä Ä K O N S E R T I S S A 1 2 . 2 2 3 Rauma Blues elokuussa — bluesdiggareiden vuoden kohokohta!. 8 . T H E F E E L G O O D F E S T I V A L Erja Lyytinen FIN / Robert Finley USA Nora Jean Wallace USA / Harlem Lake NL AT’s Roots & Ramblin’ FIN B L U E S I A J A H Y V Ä Ä T U N N E L M A A 1 . – 1 2 . 8