Viroon olin saanut Daven houkuteltua sitäkin aikaisemmin, elokuussa 2005 – Mojolehti oli julkaissut jutun hänen silloisesta kokoonpanostaan The Radiotones ja se vaikutti mielenkiintoiselta. – F*ck knows, man... Esimerkkeinä Bob Log III, Reverend Peyton, Scott H. ”Jimi Hendrixin ja Billy Connellyn risteytyksenä” kuvailtu Big George, oikealta nimeltään George Ross Watt (1958–2013), oli merkittävä esikuva paitsi Arcarille, myös mm. Arcari soitti kokoonpanossa säh. Joten aloin esiintyä jo ennen kuin ehdin oppia yhtäkään biisiä alusta loppuun. Ian Siegalille ja monelle muulle saman sukupolven brittimuusikolle. Debyyttiesiintyminen oli Tartossa, toinen Lihulassa ja sitten kaksi keikkaa Haapsalun Augustibluusissa: toinen rautatieasemalla ja toinen päälavan pääesiintyjänä. Arcarin ensimmäisestä Suomen-vierailusta ei sieltä välttämättä merkintää löydy, se kun tapahtui jo vuonna 2008 Black River Bluesmanin Helsingissä järjestämien Floating Cockroach -festivaalien merkeissä. AASIN MUKAAN NIMETTY BÄNDI AASIN MUKAAN NIMETTY BÄNDI Arcari oli lähtenyt koulusta 16-vuotiaana, työskennellyt neljä vuotta pankissa, vuoden perintämiehenä ja päätti sitten lopulta tehdä jotain, josta hän itsekin tykkäisi. Viimeiset 15 vuotta on Arcari kirjoittanut muusikkoelämästään blogia eikä väliin ole jäänyt ainutkaan päivä – modernin omaelämäkerran muodostumista pystyy reaaliajassa seuraamaan osoitteessa davearcari.com/daves-blog. Hän tiesi, että yliopistotasolla musiikkiopintoihin hänellä ei ollut vaadittavaa koulutusta, mutta ymmärsi myös, että media-, tiedotusja viestintäalan oppeja pystyisi muusikkonakin hyödyntämään. Opiskelujen ohella syntyi myös Kirkcaldyn eloisan ja vaihtoehtoisen musiikiskenen ainoa bluesbändi Summerfield Blues, joka nimettiin basisti-laulajan Andy Carrin tyttöystävän lemmikkiaasin April Summerfield Surprisen mukaan. ovat tottuneet. Kyllä ne melkein samaa tarkoittavat, mutta ei ihan! Alt.blues vaihtoehtobluesin mielessä ei ehkä ole perinteisestä bluesista yhtä kaukana kuin vaikka ”bluesinfluenced”, mutta on se kokeiluhenkisempää kuin mihin ”normaalin” bluesin kuuntelijat DAVE ARCARI ”Tunnen itseni yhä parikymppiseksi!” ”Tunnen itseni yhä parikymppiseksi!” Pian sen jälkeen Dave joutui lavalle pubissa nimeltä Ben Nevis – paikallinen duo lupasi hänelle vanhan WEM Copicat -kaikulaitteen, jos hän uskaltaa laulaa jotain heidän säestämänään, joten Dave esitti Bob Dylanin Blowin’ In The Windin. Vuosi oli ”noin 1983” ja kyseessä Arcarin ensimmäinen bändikokemus sekä ensikosketus sähkökitaraan: tarjolla kun oli vain pubin kantakitaristin Telecaster. Bändi ei sitten suostunutkaan lähtemään tien päälle, mutta kun Arcarin ensimmäinen soolo-EP ”Blue Country Steel” oli jo julkaistu, päätti hän hoitaa rundinkin yksin. Kuten myöhemmin selvisi, hän ei ollut Iso-Britannian ulkopuolella aikaisemmin keikkaillutkaan, mutta kaikki sujui hyvin. – Kolmessa viikossa opettelin kaksi sointua, C:n ja Em:n, ja huomasin yhtäkkiä, että näillähän kulkee [David Bowien] Space Oddityn alku: ”Ground Control to f*ckin’ Major Tom, Ground Control to Major Tom...” Lähdin heti kadulle soittamaan ja veivasin pelkästään niitä kahta riviä siellä Glasgown keskustassa – olin niin huono, että oli varmaa, ettei kukaan pysähtyisi pitempään! Kitaralaukku oli auki, ihmiset kävelivät ohi, säälivät minua ja heittivät rahaa, ja homma toimi. Ja sieltä se lähti – seuraavan puolen vuoden ajan hän opetteli joka viikko uuden biisin ja kävi sunnuntaisin esittämässä sen Ben Neviksen lavalla. Vaikka Big George ei nyt kovin iso ollutkaan, oli hänellä pitkä tukka, hattu ja punainen Strato – ja tämä oli eka kerta, kuin näin bluesia soitettavan livenä. Kunnes eräänä sunnuntaina muu jengi ei päässytkään lähtemään Ben Nevikseen ja päädyin yksin The Exchequer -nimiseen baariin, jossa soitti bluestrio nimeltä Big George & The Business. Neil Young, Donovan, Buddy Holly ja Dion; pian Dave tienasi katusoittajana jopa 40 puntaa tunnissa. Tähän mahtuu useampi Mississippi hill country -artisti, ja vaikka Lightnin’ Hopkins tai varhaisempi John Lee Hooker ajalta ennen kaikkia niitä ylituotettuja allstars-levyjä. Biram, J.D. Pankki, jossa hän työskenteli, antoi bonuksen lisäksi kaikille myös vapaapäivän jouluostoksia varten, joten nuori Arcari käveli Biggars Music -nimiseen kauppaan Glasgown Sauchiehall Streetillä ja käytti kokonaiset 49 puntaa Harmony Sovereign -merkkiseen akkariin. Olin ihan että ”F*ck me, tämähän on aivan mahtavaa!” Siitä lähtien vietin kaikki sunnuntai-illat The Exchequerissa, enkä palannut Ben Nevikseen enää koskaan. Haapsalun rautatieasemalle oli kyseessä ensimmäinen bluestapahtuma ikinä ja vastaavasti Augustibluusin päälava Arcarille ensimmäinen ison lavan soolokeikka. Ei se silti ole vielä mitään rock-bluesia tai kantria tai rockabillyä... Nyt 19 vuotta myöhemmin teimme Arcarin kanssa lyhyen yhteiskiertueen Skotlannissa. Musiikkiopettaja väitti häntä sävelkuuroksi, kuoroon häntä ei kelpuutettu eivätkä yritykset soittaa isänsä nylonkielistä kitaraa johtaneet mihinkään, kunnes 18-vuotias Dave päätti käyttää joulubonuksensa teräskieliseen kitaraan. Kitara tuli myyntiin vuonna 2019 ja Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers -yhtyeen LP ”Whisky In My Blood” ilmestyi Suomessa vuonna 2013; bändissä vaikuttivat tuolloin vielä Honey Aaltonen rummuissa ja Juuso Haapasalo bassossa. MAJURI TOM MAJURI TOM Nykyään kauniin ja lauluistakin tutun Loch Lomond -järven tuntumassa asuva Arcari syntyi Glasgowssa 14.8.1964. Samalla Arcari haki myös poliisiksi ja hyväksyttiin sinnekin, mutta valitsi silti media-alan ja vietti pari taloudellisesti ankaraa yliopistovuotta Kirkcaldyssa, jossa toimeen tullakseen oli pakko soittaa kadulla jokaikinen päivä. Ohjelmistoon kuuluivat Dylanin lisäksi mm. Deep blues taas tarkoittaa ainakin minulle henkilökohtaisesti maalaisempaa, eiylituotettua musiikkia, joka on lähempänä niitä vanhempia, perinteisempiä tyylejä – olkoon se sitten akustista tai modernin säröisempää kamaa. – Samaan aikaan löysin John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja Big Bill Broonzyn kautta bluesin, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten sitä soitetaan. Wilkes ja Legendary Shack Shakers. 8 Blues News 3/2024 ANDRES ROOTS E lokuussa 60 vuotta täyttävä skottilainen alt.blues/deep blues -sankari Dave Arcari on yksi harvoista muusikoista, joita Kaliforniassa tarunhohtoisia peltikitaroita valmistava National Reso-Phonic on kunnioittanut ikiomalla signature-mallilla, eikä ole kovin monta niitäkään ulkomaisia artisteja, joiden levyn olisi julkaissut itse Blue North Records. Kun Daven tuorein single Key To The Highway vaikuttaa jopa yllättävän perinteiseltä valinnalta, oli pakko kysyä, että mitä ne alt.bluesja deep blues -termit oikein tarkoittavat ja onko niissä eroakin
Niiden kautta kuulin paljon rockabillyn holy grail -osastoon kuuluvien pikkulevymerkkien artistien tuotantoa, joista muotibuumin perässä kulkeneilla ei ollut hajuakaan. BÄNDIURALLE RUMMUTTOMALLA BÄNDIURALLE RUMMUTTOMALLA ROCKABILLYLLÄ ROCKABILLYLLÄ Varsinainen oma bändihomma lähti Laineella liikkeelle 16-vuotiaana. Osittain se oli sitä Jyrki Hämäläisen höpö-höpö -maailmankuvan esiintuomista, mutta sieltä iskostui ensi kertaa tietoisuuteen kuitenkin esimerkiksi Buddy Holly ja Eddie Cochran. Levyjä oli itselläni pitkään todella vähän. SOITTO ALKAA KOULUSSA SOITTO ALKAA KOULUSSA Aria-merkkisellä nailonkielisellä akustisella kitaralla ei ollut edellytyksiä bändiin. Levyjä oli kuitenkin hankala saada karkkirahataloudella. Tietyt nimet tulivat tutuiksi jo ennen kuin olisin edes varsinaisesti tahtonut. Gary Glitter, Mud, Bay City Rollers ja tärkeimpänä kaikista Hurriganes avasivat nuorelle pojankoltiaiselle vuosien 1973–74 aikana portit purkan ja jytän maailmaan. Gerry Mulligan, Stan Ketz, Oscar Peterson, Modern Jazz Quartet, Laine muistelee. – Lapsuudessa vaivasi tietynlainen musiikin krooninen puutostila, sillä talous oli hyvinkin pitkälti pullojenpalautuksesta saaduissa ansioissa. hahmoista ja levytyksistä. Se paistatteli Suosikin sivuilla ja sillä mainostettiin farkkuja ja oli rockabilly-purkkaa ja vaikka mitä paskaa. PURKKAA JA JYTÄÄ PURKKAA JA JYTÄÄ Vuonna 1966 syntyneestä Laineesta tuli jo 7–8-vuotiaana aktiivinen musiikkifani. Olipa kyseessä rockabilly, blues, primitiivinen autotallirokki tai hämyinen psykedelia, Laine on aina suhtautunut tekemiseensä intohimoisen musadiggarin ainoalla osaamalla tavalla: täysillä. Näiden ansiotoimiensa ohella useat musadiggarit tietävät Laineen olevan myös muusikko, tarkemmin sanottuna kitaristi. – Siellä me sitten 70–80-luvun taitteessa rämpytettiin Crazy Cavania ja Riot Rockersia. – Jälkiviisaana voisi tietenkin sanoa, että minussa piili jo tuolloin musiikkitoimittajan alku, sillä olin hyvin kiinnostunut kaikesta musiikista, myös sellaisesta mistä en henkilökohtaisesti pitänyt. Silloin hän tutustui kesätöissä ollessaan paria vuotta vanhempiin, tiukasti fifties rock & roll -alakulttuurissa kiinnioleviin kavereihin. HENKISEN RAVINNON PÄÄLÄHDE HENKISEN RAVINNON PÄÄLÄHDE Musiikkilehdet olivat hyvin tärkeässä roolissa Laineelle tämän lapsuudessa. Esimerkiksi joku Gene Vincentin Race With The Devil tuntui jo ajatuksena täysin mahdottomalta soittaa. Ne tarinat eivät kertoneet mitään levyjen synnyn todellisesta syntyprosessista. Ne tuntuivat joiltain satuolennoilta, josta ei tiedä mitään. Hän on kulkenut pitkän, sykäyksittäin edenneen matkan eri genrejen välillä tasapainotellen. Alkuperäinen rockabilly oli sen verran haastavampaa, että taidot eivät riittäneet. PUNK, 50-LUKU JA ELVIS PUNK, 50-LUKU JA ELVIS Laine oli 11-vuotias, kun punk tuli, Elvis kuoli ja kytemässä ollut 50-luvun buumi alkoi. – Vanhempani olivat aktiivisia kuuntelijoita. Silloin julkaistiin myös Valittujen palojen Elvis-kokoelma, jossa oli niitä sen 50-luvun juttuja. Ja albumien hinnat olivat helvetinmoiset suhteutettuna siihen, mitä kaikkea olisi tahtonut. Töölön yhteiskoulun edistyksellinen musiikinopetus auttoi kuitenkin alkuun. Sellaisia tyyppejä, jotka olivat ihan aidosti kiinnostuneita siitä musiikista, tietynlaisia puritaaneja. Kaikesta disinformaatiosta huolimatta Suosikki oli pitkään henkisen ravinnon päälähde. Mutta siinä oli käynnissä sellainen homma, että kaiken sen muotihömpötyksen keskeltä lähti pieni porukka erilleen. – Silloin rockabilly-homma oli kaikessa mukana. Hänen äänensä on tuttu sunnuntaisin Yle Radio Suomesta kuultavasta Pekka Laineen ihmemaasta. Lapsimusadiggarin elämä oli kuitenkin pitkälti sitä, että ei tiedä mistään mitään. 12 Blues News 3/2024 JANNE ÖRNBERG P ekka Laine on palkittu televisiodokumentaristi ja musiikkitoimittaja. Noiden brittien jutut edustivat sellaista mutkat suoriksi -linjaa, joten niillä pääsi helpommin soittamiseen kiinni. – Niihin aikoihin tapahtui yhtä aikaa paljon juttuja. Laineen kitaransoiton aloittaminen nivoutuu kaikkien näiden keskelle. Kesätyörahoilla ostettu Höfnerin puoliakustinen kitara, johon asennettiin Kitarapajalla. Silti koin kaiken sen hyvin kiehtovaksi. Isäni oli 50-luvun jazznuori. Suosikki puffasi voimakkaasti 50-lukua. Hän tykkäsi melodisesta jazzista. Lopulta Cochranista ja 50-luvusta muodostui polku, jota Laine lähti seuraamaan. Toisaalla samanaikaisesti punk rock ja sen kovimmat nimet Ramones ja Sex Pistols viettelivät. – Elin täydellisessä epätietoisuuden, väärinkäsitysten ja legendojen maailmassa. Jossain kaukana oli tehty legendaariseksi väitetty kappale joillain laitteilla, joiden nimet eivät sanoneet mitään, eikä niiden toimintafunktioista ollut aavistustakaan. Suosikin tapaiset lehdet suolsivat tarinoita myyttisistä PEKKA LAINE Kitaristi Kitaristi Yamaha-merkkiseen pienitehoiseen vahvistimeen. Musiikkiluokassa oli käytettävissä rummut ja muut tarvittavat soittimet, jotka kytketään kaikki yhteen Kukaan muu Laineen perheessä ei soittanut mitään instrumenttia tämän lapsuudessa, mutta suhtautuminen musiikkiin oli aina hyvin myötämielistä. Myös melodinen glam rock, kuten Sweet ja Slade tekivät vaikutuksen. Elviksen kuoleman jälkeen radiosta alkoi tulla paljon sen musaa
Ron Miller on ottanut itselleen kunnian siitä, että sanoitus sai feminiinisen muodon iloista kansainvälistä elämää viettäneen yksinäisyydestä kärsivän naisen itsetutkisteluna. Kunnianhimoisimmin aiheeseen tarttui Loretta Holloway, joka kirjoitti tarinaan pitkän monologin venyttäen esityksen seitsemän minuuttiseksi. Soulin ystävälle tärkein muistettava on Mary Wellsin vuonna ‘82 ilmestyneen aikuismaisen ”Easy Touch” -albumin sisältämä sinällään ihan nautittava yritys. I’VE NEVER BEEN TO ME I’VE NEVER BEEN TO ME Ken Hirsch oli nuori New Yorkissa vaikuttanut säveltäjä, joka työskenteli 70-luvun alussa jonkinlaisena apupoikana arvostetumpien kollegojen taustalla. Walter Jacksonin, Ken Hirschin ja Charlenen. 60-luvun jälkipuolen mainingeissa hän villiintyi lukemattomien kaltaistensa tavoin ja pesiytyi paikallisiin musiikkiporukoihin. Myöhempinä vuosikymmeninä laulua ovat esittäneet ja levyttäneet lukuisat viihdepuolen naisartistit. Hän tapasi nuoren Larry Duncan -nimiseen kitaristin ja muutti 16-vuotiaana hänen kanssaan yhteen. Ensimmäisen julkaistun version levytti kesällä ‘73 Wayne Newton, suurimman kunnian on etenkin brittilehdissä saanut Shirley Basseyn seuraavana vuonna levyttämä cover. Sen verran jouduin lunttaamaan, että Touch Of Class oli viisikymmentä vuotta sitten korkealle noteerattu romanttinen komedia, josta tärkeimpänä faktana on jäänyt historiaan Glenda Jacksonin saama Oscar-pytty. B-puolelta löytyy hänen ja Charlenen yhteissävellys Give It One More Try, sekava vauhtipala, jota olen nähnyt väitetyn peräti funkiksi. Gordylla oli ajatuksissa Charlenen debyyttisinglelle sopiva valinta, brittiläisen A Touch Of Class -filmin kantava All That Love Went To Waste -niminen tyylikäs viihdesävelmä. En käy tuosta kinaamaan, sen sijaan esityksen tiimoilta joudun saivartelemaan sillä, oliko 1285 tosiaan Charlenen ensilevy. Ensimmäinen julkaistu versio oli Randy Crawfordin debyyttialbumin ”Everything Must Change” täyteraita. Lopullisen sysäyksen antoi Berry Gordyn naisystävä Nancy Leiviska, joka kuultuaan Charlenen laulua ylipuhui pomon Motownsopimuksen tekoon. Hienoja esimerkkejä on tarjolla kaksi kappalein. Lauluun on kirjoitettu alkuperäiset sanat maskuliiniselta pohjalta, surullinen tarina kertoi ikääntyneestä maailmaa kiertäneestä playboysta kerjäämässä kahvirahoja paikallisen baarin nurkalla. Charlene lauloi demoja (erikseen mainitaan Michael Jacksonin One Day In Your Life ja pari Diana Ross -juttua) ja avusti kuorotehtävissä. Duncanin pariskunta vietti Berry Gordyn suojeluksessa pari huoletonta vuotta. Yleisesti tunnettuja hittejä ei hänen ansiolistastaan löydy, ellei sellaiseksi lasketa Charlenen onnistumista. I’ve Never Been To Me on jäänyt elämään Charlenen hittinä, mutta muitakin tulkintoja löytyy. KAPINALLINEN TEINITYTTÖ KAPINALLINEN TEINITYTTÖ Charlene Marilyn D’Angelo syntyi Los Angelesissa 1.6.1950 keskiluokkaiseen latinolaisperheeseen. PEKKA TALVENMÄKI seen mainitaan pikakomennus Petula Clarkin taustaenkelinä. En saanut selvää, kuka oli äänessä itse filmissä, jonka videopätkän taustalla soi nykyään Madelline Bellin levytys, ei kai se kuitenkaan voi olla soundtrack-otos, tietääkö joku. Charlenen versiosta ei moitteen sijaa löydy, uskallan olla sitä mieltä, että kyseessä on yksi hänen uransa parhaista levytyksistä. Hitti ei neljäkymmentä vuotta sitten herättänyt minussa erityisajatuksia, mutta kun single osui Fennicassa kouraan ja hoksasin Motown-etiketin niin pitihän se korjata talteen. Tytär syntyi vuosikymmenen lopulla ja naimisiinkin pari päätyi ainakin sen perusteella, että Charlenen ensimmäisten levytysten etiketeistä löytyy sukunimenä Duncan. Kaiken kaikkiaan netin versiopalvelusta löytyy 61 monilla maailman kielillä esitettyä levytystä, joiden joukossa Seija Simolan En tunne itseäin on yksi tyylikkäimmistä. Kun aihetta tarkastellaan miesnäkökulmasta, päästään varsinaiseen soul-osastoon. Kesältä ‘73 mainitsevat Motownin historiikit nimittäin singlen Relove / Give It One More Try (M 1262) ja lisäkommenttina ”unreleased”. Samalla hän pääsi järjestämään vaimolleen kuoroesiintymisiä sekä Motownilla että laajemminkin, erikCHARLENE Motown memories, osa 76 Motown memories, osa 76 Debyyttisinglen (Motown 1285) tuotti aviomies Larry Duncan. Hänen sävelmiensä luettelosta löytyy pääasiassa aikuisviihdettä ja easy listeningiä, ei siis ihme, ettei häntä ole noteerattu soul/r&b -harrastajien keskuudessa. Sen Hirsch kirjoitti 60-luvun Stevie Wonder -hiteistä muistetun Ron Millerin parina. Vuosien kuluessa on I’ve Never Been To Me alkanut miellyttää, valitettavasti vain se jäi Charlenen ainoaksi suureksi onnistumiseksi. -demopuoli, Relove-raitaa ei ole julkaistu missään, näin olen ymmärtänyt. Kun Motown siirtyi Detroitista Los Angelesiin, tarvittiin perusjuttujen tekoon uutta nuorekasta porukkaa. Niinpä Larry Duncan sai taustakitaristin paikan. All That Love Went To Waste oli puhdasta aikuisviihdettä, joten ei ihme, ettei fanaattisinkaan Motown-fani ole sitä erityisemmin huomannut, ja kun listasijoitukset ovat adult-puolelta niin ei laulun todellisesta suosiosta ole käsitystä. Listoille laulu päätyi kesällä ‘77 Nancy Wilsonin teatraalisena ja jähmeänä esityksenä, korkein sijoitus mustalla puolella oli 47. Charlenen ensimmäinen yritys ilmestyi muutamaa kuukautta myöhemmin. Pikkujuttujen tonkijoille voisi todeta, että singlestä on tiettävästi olemassa vain valkoinen Give It... 18 Blues News 3/2024 C harlenen tarinan kaksi keskeistä elementtiä ovat olleet 80-luvun alussa yllättävään maailman laajuiseen menestykseen noussut paljon kokeneen naisen tuntoja kuvaileva I’ve Never Been To Me ja Motown. Hieno laulu se lajissaan joka tapauksessa on, sitä todistavat myös monet levytetyt versiot. Kyseessä oli siis yksi Nancyn suurimmista 70-luvun menestyksistä. Tämä oli siirtynyt länteen Motownin suuren muuttooperaation yhtey-dessä. Tiukimman soulversion levytti Dee Dee Warwick, joka latasi siistiin sävelmään deep-tunnetta liikaakin
Sen seurauksena Nancy häipyi Motownilta ja Charlenen taustalta. Muut kuulemani ”maskuliiniversiot” ovat melko äitelää viihdettä, niistä ei siis tässä kohden sen enempää. Ron Miller ja Ken Hirsch olivat mukana, edellinen on merkitty tuottajaksi ja Hirsch puolestaan hoiti piano-osuudet. Isot asiat tapahtuivat vasta 80-luvun alussa, niitä edeltäviin vuosiin mahtui aika vähän kerrottavaa. Tässä yhteydessä on helppo huomata, että Charlenen sijoittaminen eri kategorioihin on hankalaa muillekin kuin minulle. Hän ei ollut kuka tahansa toimistotyttö, koska hän ja Gordy saivat vuonna ‘75 pojan, joka sai nimen Stephen Gordy. -versio. Vuoden ‘76 paikkeilla rakoili myös Charlenen ja Larryn avioliitto, mikä johti Larryn lähtöön Motownin taustahommista. Prodigal 632 It Ain’t Easy Comin’ Down (97,) On My Way To You 633 Freddie (96.) Freddie (instr.) 636 I’ve Never Been To Me (97.) It’s Really Nice To Be In Love Again Ariola 7696 Are You Free Are You Free Motown 1492 Hungry I Won’t Remember Ever Loving You Huikeat listasijoitukset ovat Billboardin popmerkintöjä, mustalle puolelle Charlenea ei kelpuutettu. Sitäkin suuremman positiivisen yllätyksen tarjosi The Temptations ”Reunion”-albumin esityksellä, joka on kannen mukaan ”dedicated to our sons”. Blues News 3/2024 19 yhteyksistä löytyy muutamia mainintoja alan teoksista, yksi komeimmista on Walterin ”I Want To Come Back As A Song” -LP:ltä löytyvä karun miehekäs I’ve Never... Itse nautin vähintään yhtä paljon Eddie Kendricksin osuudesta. SEKAVAT 70-LUVUN LOPPUVUODET SEKAVAT 70-LUVUN LOPPUVUODET Berry Gordyn naisystäväja vaimoasiat eivät ole Motownin musiikin kannalta olleet kovin kiinnostavia, poikkeuksina tietenkin ensimmäiset vaimot Thelma ja Raymona. Hänet tunnettiin vuosia myöhemmin Redfoonimisenä rap-artistina, joka kävi Suomessakin muutama vuosi sitten; siinä yhteydessä ilmeni, että Nancyn isä oli suomalainen, tarkempia sukutietoja ei ole tiedossani. Esimerkiksi netin Discogs-sivujen mukaan I’ve Never Been To Me’n genre on funk/soul, Freddien pop ja Hungryn pop/folk/ world/country, jokaiselle jotakin siis, rock vain puuttuu. 70-luvun alkuvuosien hellu Nancy Leiviska tuli tietooni vasta Charlenen uran alkuvaiheiden yhteydessä. Aloitetaan 70-luvun jälkipuolen singleistä. Roskapopista ei kuitenkaan ole kysymys, jo pelkästään laulujen sanoituksissa on ihmettelyä vaativaa sanomaa. Gordy ei jäänyt ihmettelemään Stephenin syntymää, hänen ja Nancyn tiet erosivat lähes saman tien. En tiedä, miksi Berry Gordy noista vastoinkäymisistä huolimatta antoi Charlenelle mahdollisuuden jatkaa uraansa. Berry Gordy, Smokey Robinson, Charlene & Stevie Wonder. LP:n ykköstähti oli Dennis Edwards, jolle suurin kunnia on annettu myös I’ve Never Been To Me -esityksestä. Itse sijoittaisin Charlenen johonkin soft rockin ja pehmopopin välimaastoon, sen takia en usko, että listausta kannattaa laajemmin analysoida
Laulullisesti se ei juurikaan poikkea ”maallisista” albumeista. Pikkutarkkuuksien ystävän mielestä muutos on iso, mutta kun itse kuuntelen Charlenea niin en erota kumpi versio taustalla soi. Jenkkilistan kolmossija oli huikea saavutus, mutta ei kerro läheskään kaikkea singlen suosiosta. 20 Blues News 3/2024 Freddie sävellettiin ja levytettiin vuoden ‘77 alussa itsensä ampuneen suositun stand up -koomikon Freddie Prinzen muistoksi. Uutta singleksi kelpaavaa materiaalia ei kuitenkaan ollut. Hungry oli Millerin ja Hirschin musikaaliin Daddy Goodness kirjoittama perussiisti viihdesävelmä, jonka Freda Payne oli ehtinyt levyttää HOT-albumilleen muutamaa kuukautta ennen Charlenea. Yleensä ”The Sky Is The Limit” on hienovaraisesti sivuutettu jenkkikommenteissa ja niin teen minäkin ja hyppään sisällysluettelon yli. Ongelma ratkaistiin uusinnalla It Ain’t Easy Coming Down -raidasta. Muutamalla raidalla on sen verran rockhenkisiä ratkaisuja, että lopputulos kuulostaa tympeältä. Hämmästyttävä oli toki Charlenekin silloin kun levyn ensi kerran kuulin, mutta ajan myötä olen oppinut ymmärtämään, että sitä ei saa motownilaisin liukuhihnakorvin kuunnella. Charlene (Prodigal 10015) A: (1) It Ain’t Easy Coming Down (2) I’ve Never Been To Me (3) Rings (4) Somewhere In My Life (5) I Want To Come Back As A Song B: (1) Hey Mama (2) I Love Every Little Thing About You (3) It’s Really Nice To Be In Love Again (4) Shake A Hand (5) On My Way To You Pääosin levy on Hirsch & Miller -tuotantoa, mutta muutama huomion arvoinen lisänimi löytyy; Bob Gaudio (B3), Don Costa (A2), Gene Page (A1 ja A4), Stevie Wonder (B2:n säveltäjä) ja Gordy itse (A2). Ilman mitään järkevää syytä kuulijat kokivat ketjureaktion, jonka seurauksena Motown pakotettiin julkaisemaan vanha tarina uudelleen singlenä. Oltiin keväässä ‘82, jolloin Atlantin takaa kuului kummia. Ainoa muutos sisällössä on se, että Shake A Hand korvattiin singleraita-Freddiellä. Englantilaisilla on kiinnostusta ollut vähän enemmän, albumi onkin listauksissa yleensä brittipainoksena.. Tampalaisella radioasemalla Floridassa paikallinen tiskijukka soitti ohjelmassaan tyttöystävälle osoitettuna ”Songs Of Love” -albumin sisältämän I’ve Never Been To Me -version. I’ve Never Been To Me -osastossa on sellainen pikku korjaus, että ”Songs Of Love” -versioon lisättiin monologipätkä. Charlenella ei keväällä ‘82 ollut sopimusta, joten Motownilla oli kiire kiinnittää hänet uudelleen. Vuonna ‘78 oli tiettävästi tekeillä kokonainen albumi, mutta Berry Gordy ei antanut lupaa sen julkaisuun. Sävelmä on näppärä, tarina mielenkiintoinen ja Charlenen laulussa tavallista enemmän sävyjä. Motown 1611 I’ve Never Been To Me (3.) Somewhere In My Life Mitäpä I’ve never Been To Me -levystä voisi vielä sanoa. Aiheen huomioon ottaen on helppo ymmärtää levyn ylisentimentaalisuus ja viihteellinen äiteliäisyys. Hän muutti Lontooseen ja toimi siellä karkkikaupan kassana, kunnes tutustui lakimies Jeff Oliveriin ja solmi hänen kanssaan avioliiton. Songs Of Love (Prodigal 10018) 10015 julkaistiin vuoden ‘76 lopussa ja ”Songs Of Love” muutamaa kuukautta myöhemmin. Mitään järkevää syytä en tuollaiseen toimintaan keksinyt. Tavallaan levy oli ja on turha, mutta toisaalta sisältö on tasapaksuudestaan huolimatta sen verran onnistunut, että tätä voitaisiin kehua Charlenen parhaaksi albumiksi, mikä ei tietenkään todista mitään. Sessiosta jäi tietoisuuteen vain kantaa ottava Are You Free. Menestyksekkäin se joka tapauksessa oli ja nousi ison hitin imussa jenkkilistojen sijalle 36. Menestys jäi kehnoksi, tosin listaihmiset jaksavat muistuttaa, että single nousi Norjassa sijalle 8. Sekin on parin Miller & Hirsch tuotantoa. Charlenen 70-luvulla levyttämien albumien lista on lyhyt. Peräti kymmenen maan listoilla Charlene nousi top teniin, ykkössijoja kertyi neljä. Suuria väläyksiä ei covereihin mahdu, mutta pikku ripaus erilaisuutta kuitenkin. Ariola-single on kummajainen. Tämän johdosta Charlene päätti katsoa maailmaa uudelta kantilta. Kaikkein ihmeellisin oli brittilistan ykkössija toukokuussa ‘82 – aikana, jolloin kärkeen ei minun ajatusmaailmani mukaan noussut mitään järkevää. Uusi Motown-sopimus saatiin aikaan. Soulin kannalta on huomionarvoista, että ”uusista” lauluista B1 ja B5 oli lainattu Walter Jacksonin ja A3 Thelma Houstonin levyiltä. Ensimmäinen sen turvin julkaistu levy oli vahvasti uskonnollinen LP ”The Sky Is The Limit” (M6024), jonka Charlene oli laittanut alulle jo Lontoossa asuessaan. Motown julkaisi myös kovalla kiireellä albumin: I’ve Never Been To Me (Motwn M6009) A: (1): I’ve Never Been To Me (2) It Ain’t Easy Comin’ Down (3) Can’t We Try (4) Hungry (5) Hey Mama B: (1): I Won’t Remember Ever Loving You (2) Johnny Doesn’t Love Here Anymore (3) After The Ball (4) I Need A Man (5) If I Could See Myself 70-luvun parhaita raitoja ja muutama uusi sävelmä. YLLÄTYKSIÄ YLLÄTYKSIÄ Huono menestys johti siihen, että Motown jätti Charlenen sopimuksen uusimatta vuonna ‘80
Menestyksen tynkääkin levytys on kerännyt, se on nimittäin menestynyt hyvin ”kaikkein aikojen surkein rock-esitys” -äänestyksissä.. Charlenen viimeinen palvelus Motownille oli vuoden ‘85 alussa markkinoille tullut ”komediallinen toimintaelokuva” The Last Dragon eli suomalaisittain Idän Lohikäärme. Tahti oli harva, vajaassa kolmessa vuodessa ilmestyi vain neljä singleä. Singlen mielenkiintoisempi puolisko oli Richie’s Song, joka on kunnianosoitus Richard Oliverille. Charlene esitti näyttävästi tarinan luonteeseen hyvin sopivan laulun Fire, joka soi osana filmikokonaisuutta paljon tyylikkäämmin kuin edellä haukutut ”Hit And Run Lover” -LP:n mäiskeet. Muutama turhauttava levytys, parit filmi/musikaalikokeilut, muutto Fort Worthiin Teksasiin, missä hän tuoreimpien tietojen mukaan johtaa souliin (hm...) keskittyvää musiikkikoulua. Kaupallisesti se ei kuitenkaan vastannut Berry Gordyn odotuksia, minkä seurauksena Motownilla tehtiin pieniä taustauudistuksia, joista Charlenen saamat potkut olivat osa. Vuonna 2011 Charlene levytti uuden discoversion I’ve Never Been To Me -laulusta. Sitä vain en saanut selville, kuka tuo laulun aihe oli. Vuodet ennen eroa toivat jonkinlaista menestystäkin ja esittelivät hetkittäin uudenlaista yritystä, joka kytkeytyi hänen ystäväpiiriinsä jo 70-luvulla kuuluneen Stevie Wonderin mukana oloon. En usko kovinkaan monen BN-seniorin kiinnostuvan levystä, jonka genre määritellään yhdistelmällä Electronic/Funk & Soul/Pop ja style sanoin Synth-pop/Disco, joten kuittaan kommentoinnin pienellä positiivisella huomiolla, että olin muutaman raidan paukuttelussa huomaavinani ohuen säväyksen The Pointer Sistersin noiden aikojen mäiskehiteistä. I Want To Go Back There Again vie ajatukset 60-luvun lopuille – originaalihan oli Chris Clarkin Motown-kokeilu, johon verrattuna Charlenen esitys on hengetön. Last Dragon noteerattiin Suomessakin ja sen VHS-painokseen voi nykyäänkin törmätä täkäläisissä divareissa. Hit & Run Lover (Motown ML 6090) A: (1) We’re Both In Love With You (2) When The Magic Dies (3) I Found In You Something I Lost In Me (4) I’ll Be Waiting (5) Escape B: (1) Hit And Run Lover (2) Paying For Borrowed Time (3) Next Door Neighbor (4) I See The Music Ron Miller ja Ken Hirsch olivat väistyneet Charlenen taustalta, pääosan sävelmistä ja tuottohommista hän teki itse tai Curtis Nolanin kanssa. Used To Be (Motown Ml6027) A: (1) Used To Be (2) Heaven Help Us All (3) I Want To Back There Again (4) Rainbows B: (1) If You Take Away The Pain Until The Morning (2) The Last Song (3) Some Things Never Change (4) Richie’s Song (For Richard Oliver) (5) You’re Home Charlenelle tyypillisiä tasapaksuja, latteasti ja hitusen teatraalisesti laulettuja, sävelminä kauniita kaiholauluja on puolet sisällöstä, mielenkiinto kohdistuu siis muualle. Blues News 3/2024 21 VIIMEISET MOTOWNVIIMEISET MOTOWNMUISTOT MUISTOT Charlene lähti lopullisesti Motownilta vuonna ‘85. Heaven Help Us All on LP:n positiivinen yllätys, vanhaa hittiä on parissa kohdassa sanoituksen osalta siivottu (sanapari black/white on vaihtunut muotoon rich/poor), Charlenen laulua voisi melkein kehua sanalla ryhdikäs. Filmi panosti paitsi toimintaan myös vahvaksi tarkoitettuun musiikkipuoleen, jossa avusti talon vahva artistikaarti: Willie Hutch, Stevie Wonder, The Temptations, DeBarge, Smokey Robinson, Rockwell. Jatkosingle oli tasapainoisempi. Pelkkä ajatuskin hirvittää ja netistä löytämäni pikku pätkän perusteella aiheellisesti. Charlene levytti ennen Motownilta lähtöään vielä kaksi albumia. Motown 1650 Used To Be (35./46.) I Want To Come Back As A Song 1663 I Want To Go back There Again Richie’s Song (For Richard Oliver) 1734 We’re Both In Love With You I Want The World To Know He’s Mine 1761 Hit & Run Lover The Last Song Stevie oli noihin aikoihin pitkässä (itse asiassa kaksi vuosikymmentä kestäneessä) huippuhittiputkessa, joten hänen läsnäolonsa teki Used To Be’n menestyksen vähän ymmärrettävämmäksi. Massasta erottuva positiivinen raita on myös raikas Rainbow. Charlenen ja Stevien duo on jotenkin epäsymmetrinen, parasta esityksessä on teksti, joka syyttää aikuissukupolvea lasten elämän sotkemisesta. Muutos entiseen oli raju, sillä enimmäkseen levy sisältää konemaista roisketta. Pitkä merenrannan aaltoja ja lokkien kirkumista sisältävä intro puree aina. ”Motown Memories” -aikojen jälkeen ei Charlenesta löydy mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Toteutus on niin kaihoisa, että ensimmäisenä tuli mieleen, että kyseessä voisi olla Charlenen oma poika, mutta kuten sanottu, selvittämättä jäi. Eihän meidän kaikkea tarvitse tietääkään, joka tapauksessa sävelmä ja sanoitus ovat ylisentimentaaliset, mutta eivät imelät
El Klan El Klan lavalla Ahvenanmaalla.. Do The Shake selvittelee taas unohtuneita tapahtumia ja kummallisia käänteitä kotimaisella beat-kaudella. Nyt löytyi Ilta-Sanomista El Klanin kokoonpano. Syksyllä 1967 Suomeen tuli Ruotsin kautta esiintymään seitsenmiehinen meksikolaisyhtye El Klan. Yhtyeen keikka Tampereella nauhoitettiin ja esitettiin TV2:ssa 12. Palataan vielä lyhyesti El Klaniin. Muutakin kuultiin. Ykköstila menee ilman muuta Gene Vincentille (15.10.1964 Helsinki ja Lahti), mutta nyt heitetään tyrkylle perintöprinssiksi todellinen yllätysnimi, German Gonzalez. Porukkaa mainostettiin näillä kulmilla Tijuana Brass -hengessä, ja mikäpä mainostaessa, kun Herb Alpertin suosittu ”Whipped Cream & Other Delights” -albumi oli tuntunut täälläkin hyvältä monen kuuloelimissä. Keikka-auto ilman krumeluureja. Niin, Gonzalez aloitti uransa Ciudad Mexicossa vuonna 1960 perustetun Los Boppersin johtohahmona ja pianistina. Kuuntelin näitä harvinaisuuksia verkosta, ja täytyy todeta, että sähäkämpääkin meksikolaista rocanrolia on kuultu, mutta kotimaassaan yhtyettä pidetään alan tärkeänä pioneerina. Jäsenten päässään pitämistä sombreroista ja hartioille levitetyistä meksikovilteistä huolimatta El Klanin keikkoja mainostettiin Suomessa pop show’na, joten mitään ranchero-tyyppistä maalaismusiikkia yhtye ei esittänyt. Alkuun on sentään saatu junan vihellys, mutta sen jälkeen bändi kolistelee Burnetten menopalan läpi hyvin primitiivisesti. Aurinkoisen iltapäivän lököttelijät. lokakuuta 1967. Sen lisäksi joukkio kierteli Ahvenanmaalta Luumäelle saakka, ja Åland-sanomalehden mukaan esitti saarella muun muassa samana vuonna ilmestyneen Arthur Conleyn hitin Sweet Soul Music. Tässä tarina. Sisäpiirin tietoa Beatlesien harmaavarpusista. 22 Blues News 3/2024 PETRI LAHTI M itä armoton boppaaja teki Luumäellä syksyllä 1967. El Klan palasi Ruotsiin vielä 1968 ja levytti siellä kokonaisen albumin soul-covereita James Brownista Jackie Wilsoniin. Gonzalez toimi El Klanin liiderinä, soitti koskettimia ja trumpettia. Tämän kaverin levytetystä tuotannosta löytyy nimittäin vaikka mitä: vauhtiversioita Johnny Burnette Rock’n’Roll Trion, Elviksen Sun-tuotannon ja monen muun alkupään rokkarin kappaleista. Kun teillä lukijoilla saattaa olla haavi auki, lisätään vielä vähän jalapeñoja kielen päälle. Los Boppers levytti pikavauhtia kolme albumia, ja levyt ovat täynnä lainakappaleita: Nuorelta Elvikseltä kuullaan Just Because ja Trying To Get To You, ja Presleyn RCA-levytyksistä muun muassa Trouble ja Hard Headed Woman – kaikki luonnollisesti espanjaksi laulettuina. Osa 3 BOPPAAJA SOMBREROSSA BOPPAAJA SOMBREROSSA Kuka oli kovin Suomessa 1950–60-luvuilla vierailleista alkuperäisistä rokkareista. PS. Kun mukana ryhmässä oli perussoittimien taitajien lisäksi muun muassa huilun ja baritonisekä alttotorven osaajat, niin septetti pystyi monenlaiseen musiikkiin. Heti yhtyeen ensimmäisellä singlellä komeili Tren Solitario, todella raaka versio Lonesome Trainista. Mä mistä löytäisin sen Lennen laulun. Mukana on ollut näköjään muitakin meksikolaisen rokin pioneereja: basisti Agustin Islas on soittanut aiemmin Los Rogers -yhtyeessä ja kitaristi Carlos ”El Tigre” Duffo Sammy y Sus Estrellasissa. Entäs ne Burnettet ja Elvikset
Keväällä 1967 Walter Jacksonin singleltä löydetty Opportunity nousi Uuden-Seelannin listan kärkisijalle ja myös jatkoviritys, kanadalais-skottilaisen Bobby Hannan ensiesittämä Thanks To You ylsi samaan. – Hyvin erikoista on mielestäni se, että kaikkien poikien tytöt ovat suuresti samaa maata. Entä esitykset. Blues News 3/2024 23 UUDEN-SEELANNIN MR. Pengoin myös vanhoja musiikkilehtiä aiheesta, ja jotain löytyikin. Grant aloitti uransa vuonna 1966 Sierraskitarayhtyeen säestämällä singlellä, jossa komeili A-puolella brittisäveltäjä Geoff Stephensin (mm. Grant laulaa monilla raidoilla varsin levottomasti, vähän kuin köyhän miehen P.J. Sun-ajan Elvistä esitti David Ballard. Puhe oli siis Jane Asherista, Cynthia Lennonista, Pattie Boydista ja Maureen Starkeysta. Myös Johnnyn kokemus laulajana kuuluu Robiniin verrattuna. Sehän oli käännös Ray Daviesin kirjoittamasta Sunny Afternoonista, johon Pertsa Reponen oli laatinut laiskanleppoisat ja suorastaan työtä vieroksuvat lyriikat. Kun Beatlesin luottoparturi, Betty Glasgow -niminen hiushoidon ammattilainen oli saanut muusikoiden kutrit kuriin, lattialle päätyneet haivenet kerättiin kasaan ja poltettiin – etteivät ne Howardin mukaan päätyisi mustan pörssin markkinoille aitoina Beatles-moppeina! VOI KISSA VIE VOI KISSA VIE Blues Newsin viime vuoden viimeisessä numerossa oli Kappale historiaa -sarjassa esillä Johnnyn hitti Hymyillen, joka oli löydetty Hep Starsin repertuaarista Scandia-tähden tulkittavaksi. Apu-lehti arvioi tuoreeltaan Kominowskin osuuden ylivoimaisesti vakuuttavimmaksi koko musikaalissa, joka meni muuten Suomessa aika pienellä huomiolla. Asialla oli samalla julkaisuviikolla Philips, ja äänessä yhtiölle ensi singlensä levyttänyt Esa Simonen eli Robin. MOD HELSINGISSÄ UUDEN-SEELANNIN MR. Saksalaisella keskitysleirillä puolalaisvanhemmille vuonna 1945 syntynyt Kominowski vaikutti sittemmin myös näyttelijänä, ja esittää muun muassa KGB-agenttia Bond-elokuvassa 007 ja kuoleman katse. – Kaikilla on pitkät, suorat hiukset ja suuret silmät eivätkä he käytä juuri lainkaan make-upia. Jutussa jäi vähemmälle huomiolle sinkulan kääntöpuolelle päätynyt (ja alkujaan varsinaiseksi myyntisivuksi ajateltu) Iltapäivää. Lee In London” seuraavana vuonna artistin lähdettyä jo onkimaan onneaan Britanniaan. Sen jälkeen Grant esiintyi paikallisessa tvshow’ssa ja lämmitteli Oseaniassa vierailleita kovia jenkkija brittinimiä Roy Orbisonista Yardbirdseihin. Eivät nämä mitään varsinaisia aarreaittoja ole, mutta kappalevalinnat ovat aika persoonallisia: esikoisalbumilla on esimerkiksi jenkkigarageyhtye Ravin’ Bluelta lainattu Love fuzzeineen ja jälkimmäisellä Dionin The Wanderer aika pörisevästi esitettynä. Kun tarjolla oli kilpailevat näkemykset kahden kovan sanasepän töihin, pakkohan niitä on verrata. Kappale oli saanut siellä nimekseen Iltapäivän aurinko, ja sanat Robinin tulkintaan oli tehnyt Tuula Valkama. HILJAISIA JA VAATIMATTOMIA HILJAISIA JA VAATIMATTOMIA Entisaikojen avoimuus on oma mielenkiintoinen ihmettelyn aiheensa, kun muusikoiden kotiosoitteet, naisasiat ja muut yksityiselämän kiemurat kerrottiin lehdissä ilman sen kummempaa savuverhoa. Grant oli syntyjään Bogdan Kominowski. Sujuvammin sanat on löytänyt mielestäni Reponen, ja erityisesti Robinin laulama ”voi kissa vie, tää hauskaa on, nyt svengaa niin” -kohta on aika kankea. Lee Grantista, joka tunnettiin tyylikkäiden vetimiensä ja trendikkään repertuaarinsa ansiosta myös Mr. The Crying Game) kynäilemä Doo Doodle Oo Doo ja B-puolella aika dramaattinen tulkinta Garnet Mimmsin As Long As I Have You’sta. Robinin piti alkujaan levyttää ensimmäisen singlen myyntisivuksi Tyttö eli Beatlesin Girl, mutta yritys oli niin epäonnistunut, että tuottaja Jaakko Borg päätti jättää esityksen kannuun.. Suurena Sibeliuksen sävellysten ystävänä esittäytynyt Howard kertoi myös värikkäästi suomalaislehdistölle, mitä muusikoiden jokaviikkoisissa parturivierailuissa tapahtuu. MOD HELSINGISSÄ Jatketaan sarjaa eksoottisilla vierailijoilla, mutta siirrytään Meksikon pääkaupungista 10 000 kilometriä lounaaseen, Uuden-Seelannin Wellingtoniin. Mod -lempinimellä. Vientiversion esiintyjälista oli vaihtunut alkuperäisestä: Kominowski oli hypännyt Probyn Lontoossa esittämän Las Vegas -ajan Elviksen saappaisiin, eikä myöskään musikaalin suurin tähti Shakin’ Stevens ilmestynyt Helsinkiin, vaan hänen osuutensa lauloi Bobby Wills -niminen kaveri. Ray Davies ei ollut helppo tapaus peesata sanoittajana: hänen satiirinen otteensa Britannian luokkayhteiskuntaan oli kaukana kotimaisesta sanoitusperinteestä, eivätkä Reponen ja Valkama ole edes yrittäneet tavoitella tätä aristokratian alamäkeä, vaikka kummassakin käännöksessä puhutaan tätien piikkiin sluibailusta. Täytyy tunnustaa, etten ollut tajunnut Johnnyn saaneen kilpailijaa Kinks-versioinnilleen. Samalla hän jatkoi coverkappaleiden levyttämistä. Siellä kohistiin 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla laulaja Mr. Studiomuusikoiden johdolla Scandialla on päädytty piirun verran iskelmän suuntaan Kinksistä, mutta Philipsillä matkaa Muswell Hill -beatiin on vielä pari piirua lisää. Tämä nykykielellä tiedottajaksi kutsuttu britti oli Suomessa lokakuussa 1965 markkinoimassa koppakuoriaisten toista elokuvaa, Apua!-nimen saanutta filkkaa, ja juttua riitti. Howard analysoi muun muassa osuuskauppojen asiakasjulkaisulle, minkä tyyppiset naisseuralaiset Beatles-muusikot ovat löytäneet rinnalleen. Ainoa miinus Kominowskille tuli siitä, että hän oli turhan sutjakka timanttivyö-Elvikseksi. Tällä nimellä hän ilmestyi Suomeen, kun Lontoossa mainetta (ja puntia) niittänyt Elvis-musikaali vieraili vajaan viikon verran Helsingin Kulttuuritalolla maaliskuussa 1980. Proby. Scandia vie voiton siinäkin. Aika suoraa tekstiä. Seurassa nämä tytöt ovat hiljaisia, eivätkä puhu juuri mitään. Grant sai levyttää kaksi pitkäsoittoa: nimikkoalbumi ilmestyi 1967 ja ”Mr. Täytyy sanoa silti yllättyneeni, kun löysin Yhteishyvästä Beatlesin PR-henkilön Tony Howardin haastattelun. Hyvin tavallisen näköisiä, kovin hiljaisia ja vaatimattomia tyttöjä, jotka ulkoisestikin muistuttavat suuresti toisiaan, Howard sanoi ja jatkoi
POLIISI PAMPUTTAA TAAS POLIISI PAMPUTTAA TAAS Seven Nine Thirteen oli todellinen koko Pohjolan beat-bändi. – Parasta siellä oli kahden vanhan englantilaisen herran tapaaminen. Kun yhtye oli palannut kotimaahan, Ilta-Sanomat tiedusteli Lindholmilta, Heikki ”Hessu” Hiekkalalta, Jaakko Itävaaralta ja Matti Saxelinilta, mikä vierailulla oli jäänyt eniten mieleen. Vastaus oli aika avartava hetkellä, jolloin pop-musiikki oli vasta valtaamassa tangomaahan syntyneiden suomalaisnuorten sielun. He tiesivät kaiken englantilaistähtien taustasta ja uusimmista vaiheista. Kuten oheen liitetyssä Matka-Kalevan matkailumainoksesta selviää, yhtyeen vierailu Adrianmeren rannikon kuuluun lomakohteeseen huomioitiin oikein suurimpien sanomalehtien ilmoitussivuillakin. Hufvudstadsbladetille uusi Madcaps valitteli tammikuussa 1969, kuinka maakuntalavoilla ei ymmärretä bändiä, jota pitää kuunnella eikä pyrkiä tanssimaan sen soittaman musiikin tahtiin. Yhtye palasi lavoille keväällä 1968 Grönholmin liidaamana trio-pohjalta ja jatkoi seuraavaan vuoteen. Westerlundin kesäkuussa 1966 julkaisemassa Levyuutinen-lehdykässä, jossa oli promomateriaalia kotimaista lehdistöä varten, hehkutettiin toiveikkaasti yhtyeen läpimurtoyritystä Ruotsiin, mutta tekemättä jäi, sillä Madcaps hajosi jo syksyllä. En uskonut silloin hänen näkemystään, kaksi käännöskappaletta kotimaisen beat-yhtyeen soittamana ei voi mennä ihan metsään, mutta pakko on ollut sittemmin tunnustaa, että parempaakin on kuultu. Huomio jatkui myös reissun jälkeen. Söderberg kertoi myös, ettei soita singlellä. 24 Blues News 3/2024 Robin kertoi sitten havahtuneensa kuullessaan yhtäkkiä kappaleen jonkun muun mieslaulajan esittämänä: äänessä oli saman taustan päälle Kai Hyttinen, joka sai uralleen lentävän lähdön toisen nuoren laulajan kustannuksella. John Paul Jones, Jimmy Page sekä Joe Moretti ja taustalaulusta vastasivat Dusty Springfield, Doris Troy ja Rosetta Hightower (The Orlons). Alkuperäinen levytys on nimittäin aika tymäkkä: vaikka Alma Cogan oli leimallisesti kesällä 1965 goodbye-osastoa, Searchersin rumpali Chris Curtis oli loihtinut tälle aika vetävän biisin, jolla taustoja soittivat mm. Löysin tämän itselleni tuntemattoman singlen Blue Vinylin laarista aikoinaan pikkurahalla, ja kun ilmeeni paljasti levykauppiaalle, että olin tehnyt mielestäni löydön, Mikael Winogradow tyynnytteli tunnelmiani kertomalla soitelleensa kiekkoa useaan otteeseen ja todenneensa, ettei Madcapsin julkaisua voi kutsua hyväksi oikein millään kriteerillä. Väittivät, että Beatles oli hyvä siihen saakka, kun Yoko Ono astui Lennon kelkkaan, Ferris Wheelin jäsenet totesivat lehdessä ja jatkoivat: – Nämä 50–60-vuotiaat äijät epäilivät, miten Mick Taylor pystyy täyttämään Brian Jonesin paikan Rolling Stonesissa. Erityisesti ihmetyttää se, ettei B-puolesta ole saatu oikein mitään aikaiseksi. Kyselin Madcapsistä yhtyeessä vähän aikaa bassoa soittaneelta Nono Söderbergiltä Needles-juttua (BN 6/2020) tehdessäni, mutta hän ei ollut erityisen innokas muistelemaan bändiä. Äänessä Pakoon, pakoon -raidalla on yhtyeen urkuri Tommy Merijuuri, joka muistetaan myös The Creaturesista. Bändin soolokitaristina vaikutti Christopher Grönholm ja rumpalina Erkko Kajander. VANHUS JA (ADRIAN)MERI VANHUS JA (ADRIAN)MERI Ferris Wheel muistetaan vuosina 1969–1971 toimineeksi helsinkiläisyhtyeeksi, jossa muun muassa Dave Lindholm aloitteli muusikon uraansa. PAKOON, PAKOON PAKOON, PAKOON Käännöskappaleisiin luotettiin myös helsinkiläisen Madcapsin ainokaisella singlellä, joka ilmestyi heinäkuussa 1966. B-puolella laulaa Madcapsin varsinainen solisti Jukka Vaasjoki, aiemmin Rondo Four. Se aloitti toimintansa Nya Pressen 1966. Ne tiesivät Beatlesista ja Rollareista enemmän kuin me. Otetaan silti selventävä kierros Madcapsiin, koska siihen ei välttämättä enää palata. Bändin, joka tunnettiin myös nimellä Ferris, toiminnan kohokohtiin lukeutui viikon mittainen vierailu Italian Riminille kesäkuussa 1970. Toki eniten hävitään tuotannossa, mikä ei ole tietenkään nuorten muusikoiden vika. Madcaps jää ihan telineisiin puolitönköllä soitollaan, eikä edes yleensä luotettava lyyrikko Jyrki Lindström ole ollut sujuvimmillaan raidalla. Pakoon, pakoon oli The Mama’s and Papa’sin jättihitti Monday, Monday ja Pihkaa ja paprikaa Alma Coganin Snakes, Snails And Puppydogs’ Tails
Jutun mukaan poliisi yritti määrätä auton ensin kokonaan ajokieltoon, mutta kun Teddy Edelmann pystyi valokuvalla todistamaan, että Ford oli ollut vielä matkaan lähtiessä täysin siisti, poliisille riitti ikkunoiden pesettäminen. Kun keikkajärjestäjille oli monesti tärkeää, että mukana oli laulusolisti, jonka nimi saatiin erikseen ilmoituksiin, numeroyhtyeessä se oli Teddy eli juutti Teddy Edelmann. Tämä 500 kappaleen sinkkusatsi myytiin loppuun vauhdilla, joten laulavan liikemiehen yritteliäisyys kannatti. Kirjataan loppuun vielä perustiedot Metromusiikista, kun vanhat levyliikkeet tai -baarit ansaitsevat omat muistitietonsa. Muut jäsenet 7-9-13:ssa olivat bassoa soittanut bändin perustajajäsen Leif Stoiholm sekä rumpali Leif Rasmussen. Otoksen julkaisi Suomen Sosialidemokraatti syksyllä 1965 yhtyeen elätellessä toiveita päästä esiintymään Englantiin. Autosta kirjoiteltiin myös Tanskan nuorisolehdissä. Kauppakorkean kasvattina Liemola perusti Metromusiikille myös sivuliikkeen, ja vielä Hyvinkäälle. Ilt a Sa no m at 22 .1 0. Jokela muisteli, että Liemola painui Ruotsiin ja tuli sieltä matkalaukku täynnä Stop The Musicia. Tähän liittyy Ilta-Sanomien kanteen saakka päässyt episodi, kun Turun passipoliisi kiinnitti huomiota muusikoiden varsin pittoreskin näköiseen keikka-autoon, vuoden 1956 nelioviseen Ford Customlineen. Jokela kertoo tutustuneensa tiskillä moniin pääkaupunkiseudun pörröihin, jotka hakivat Liemolan kaupasta esimerkiksi kieliä kitaroihinsa. Jo sitä ennen tapahtui. Liike aloitti vuoden 1961 aikoihin toimintansa elokuvateatteri Bio Bristolin aulassa Helsingin Aikatalossa, mutta muutti 1962 Kallion Pengerkadulle numeroon 24. ensin mainitun tyylilaina isommilta areenoilta pantiin merkille niin tarkasti, että Needles sai lempinimekseen ”Suomen Kinks”. Kysäisin Beatmakersin ykkösvaiheen basistilta Kaj Wallinilta muistikuvia siitä, miten hörhelöpaidat ja pitsisukat upposivat täällä yleisöön. LEVYJEN SUORATUONTIA LEVYJEN SUORATUONTIA Lenne & The Lee Kingsin Stop The Music on tunnetusti yksi ikonisimpia kappaleita herkkiä vuosiaan 1960-luvun puolivälissä eläneiden kirjoissa. Kuukausien ja vuosien vieriessä bändin kokoonpano meni muutamaan kertaan uusiksi: alkuvuodesta 1966 soolokitarassa oli suomalainen Göran ”Jösse” Modin, joka oli aiemmin vaikuttanut täkäläisessä The Victorsissa, ja kompissa islantilainen Ragnar ”Mersey” Gudmundson. Muistaakseni idea oli ”Rallen” (laulaja Raul Wikström), mutta kukaan ei tykännyt loppujen lopuksi lopputuloksesta ja touhu loppui lyhyeen. Vielä pitemmälle linnanherramaisen stailin vei The (Finnish) Beatmakers, jonka esiintymisasukseen valinnut smokkipaitaja pitsisukkayhdistelmä pääsi yhtyeestä otettuun promokuvaan saakka. Kun – Kiitti vain, en enää muistanutkaan näitä... Kaupan Metromusiikissa oli myös kitaroita, vahvistimia ja soittotarvikkeita. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs. He olivat tanskalaisia. Blues News 3/2024 25 Kööpenhaminassa vuonna 1964, ja kierteli jo loppuvuodesta Suomea ahkerasti. Kun nimi vaihtui Jormakseksi, siirryttiin jumppereihin ja maihareihin sekä suoriin housuihin. Sitä pidettiin mainiona liikkuvana mainoksena bändille. Rassi oli täynnä fanien raapustuksia, ja erityisesti Kissalan poikia riepoi se, että tuulilasitkin olivat täynnä huulipunalla tehtyjä kirjailuja. Syksyllä 1965 Seven Nine Thirteen soitti Sariolan tivolissa, ja Teddy sekä Leif esiintyivät myös Victorsin kanssa. Lopulta päädyttiin hyvin riisuttuun malliin, jolla painettiin maasta ja keikalta toiseen. Niin kuin kuvista näkyy, Fordiin ei ollut jäänyt montakaan kromista pikkuosaa innokkaiden fanien käsittelyssä. 19 65 Su om en So si aa lid em ok ra at ti 19 65 Top Pop 1965 häneltä kysyttiin jossain nuortenlehdessä, miksi yritys päätyi juuri Hyvinkään Munckinkadulle, Liemola kehui paikkakunnan nuorten aktiivisuutta – ja muistutti, että ollaanhan itseään Beatlesia tuomassa esiintymään kaupungin lentokentälle! LINNANHERRANA LINNANHERRANA KERRAN TAI KAKSI KERRAN TAI KAKSI Esiintymisasut olivat suomalaisille poppisyhtyeille aina oma haasteensa – varsinkin sen jälkeen, kun monien esikuva Beatles alkoi luopua perinteisistä puvuista kireine skrakoineen. Esimerkiksi The Needles ja kuusaalainen The Mods (BN 2/2021) käyttivät molemmat esiintymisasuinaan röyhelöpaitoja, ja. Kun jututin Rollareita 60 vuotta! -kirjaa (readme.fi, 2024) tehdessäni Lasse Liemolan pyörittämässä levykaupassa aikoinaan työskennellyttä Aulis Jokelaa, tämä kertoi mielenkiintoisia muistoja levyyn liittyen. Singlen kysyntä oli nimittäin liikkeessä niin kovaa, että Metromusiikissa oli pakko turvautua epäviralliseen suoratuontiin, kun maahantuoja ei pystynyt vastaamaan kauppiaan huutoon. Muusikot seurasivat tyyliasioissa muitakin alan yhtyeitä, brittejä ja täällä vierailleita ruotsalaisbändejä, ja vaikutteita poimittiin ahkerasti sen mukaan, miten lompakko ja kantti antoivat periksi. Emme esiintyneet asuissa kuin kerran tai pari. Juuttijulkaisu Top Popille 7-9-13:n jäsenet kertoivat, että joka kerta kun autoon hankittiin uudet peilit, listat, lampunkehykset ja sumuvalot, ne katosivat fanien matkaan
BARRATTISTA STEVENSIKSI BARRATTISTA STEVENSIKSI The Denimsin hajottua Barratt kokosi kaveripiiristään taakseen lyhytikäiseksi jääneen The Rebelsin. 26 Blues News 3/2024 JUKKA RAJALA K un alkuperäinen rock’n’roll vyöryi Atlantin takaa Iso-Britannian maankamaralle 1950-luvun lopulla, sen paikallisiksi sanansaattajiksi nousivat muun muassa Cliff Richard & The Shadows, Billy Fury, Johnny Kidd & The Pirates ja Marty Wilde. Monien muiden Cardiffin nuorten tavoin myös Barratt ihaili paikallista Robert ”Rockin’ Louie” Llewellynin johtamaa The Backbeatsia. Tämän aallon harjalla ratsasti vajaan vuosikymmenen ajan myös yhtye nimeltä Shakin’ Stevens & The Sunsets, jonka nokkamiehenä toimi Walesin pääkaupungin, Cardiffin köyhältä esikaupunkialueelta kotoisin ollut Michael Barratt. ENSIMMÄISET BÄNDIT ENSIMMÄISET BÄNDIT Jo 1950-luvulla rokkipureman saanut Michael Barratt syntyi 4. Koska pelkällä musisoimisella ei elänyt, päätyi Barratt ansaitsemaan leipäänsä useissa lyhykäisissä työsuhteissa, kuten ikkunanpesijänä, rakennustyöntekijänä ja huonekaluverhoilijana. Barratt toteutti toiveen. Yhtyeen solistin maineen ansiosta eräänä joulukuisena iltana 1968 sen keikalle ilmestyi The Backbeatsin ulkojäsenenä ja managerina toiminut rock’n’roll-fanaatikko Paul Barrett (1940–2019). Yhtyeiden nimet olivat vaihtuneet tiuhaan vuosikymmenen lopulle tultaessa. Hänen roolinsa yhtyeissä oli toimia laulajana, mikä sopikin rahattomalle nuorelle mainiosti, sillä solistin ei tarvinnut hankkia kalliita soittimia vaan homman haltuunottoon riittivät mikrofoni ja lauluvahvistimena toiminut radio. Nelihenkinen The Denims esiintyi Cardiffin tanssihalleissa soittaen soulin ja popiskelmien valtakauden vastaisesti Chuck Berryn ja muiden 1950-luvun rokkareiden kappaleita. The Denimsin kanssa Barratt myös lämmitteli satunnaisesti suosikkejaan saaden bändin fanittamisen perusteella lempinimen "Rockin’ Louie II”. Hän jätti The Rebelsin, hankki tyyliin sopivan vaatetuksen ja muisti entisen koulukaverinsa Steven Vanderwalkerin, joka oli kerran pelleillyt porrasharjan kanssa ja osoittanut sillä pihan lapsia kertoen olevansa uusi rock’n’roll-tähti Shakin’ Stevens ja takanaan olevien roska-asSHAKIN’ STEVENS & THE SUNSETS Rock’n’Roll-revivalin pioneerit Rock’n’Roll-revivalin pioneerit. Michaelin ensimmäiset omat bändikokeilut ajoittuivat 1960-luvun alkupuolelle. Ensin oli The Olympics, sen jälkeen The Cossacks ja lopulta kokoonpanoista pitkäikäisimmäksi yltänyt The Denims. Jälkimmäistä nuori muusikon alku piti työttömyydelle varsin hyvänä vaihtoehtona, sillä sohvia ja nojatuoleja naulatessa saattoi kuunnella koko päivän radiosta tullutta musiikkia. Laulajan varhaisaikojen suurimpia hetkiä olivatkin ne kerrat, jolloin hän pääsi laulamaan yhtyeen säestyksellä esimerkiksi Mean Woman Bluesin tai What’d I Sayn. Hän ihaili eritoten Elvistä, mutta piti myös muista alkuperäisistä rock-artisteista. Brittirock’n’rollin ensimmäisen aallon jäätyä 1960-luvun lopulla yhä suositummaksi käyneen rhythm & bluesin ja aiempaa laajempaan ilmaisuun pyrkineen progen jalkoihin, kasvoi kaikessa hiljaisuudessa uusi sukupolvi, joka oli elänyt alkuperäisiä säveliä kuunnellen ja oli oikean hetken tultua valmis astumaan myös parrasvaloihin. Barrattille jo ennestään tuttu Barrett näki laulajassa ainesta ja tarjoutui hänelle muutamalla ehdolla manageriksi; tämän piti saada säestäjäkseen uusi kokoonpano, keksiä itselleen taiteilijanimi ja alkaa pukeutua teddyjen käyttämään drapeen. maaliskuuta 1948 ja kasvoi 11-lapsisen perheen nuorimmaisena
The Sunsetsin ensimetreillä siinä soittivat mm. Blues News 3/2024 27 tioiden hänen taustabändinsä The Sunsets. Sunsetsin osalta esiintymiset eivät silti menneet aivan putkeen. elokuuta. Yhtyeen ollessa eräällä keikalla Cardiffin ammattikorkeakoululla Shaky innostui roikkumaan lavan reunalla olleissa näyttämöverhoissa sillä seurauksella, että ripustukset hajosivat ja hän putosi lavalta nilkkansa nyrjäyttäen. tuossa vaiheessa jo kuopatun The Backbeatsin riveihin kuuluneet basistit Dave Goddard ja Stephen Prior, kitaristi Sid Petherick sekä rumpali Brian Williams. Hieno juliste kuitenkin säilyi jälkipolville!. Vaikka Peel-yhteistyö päättyikin, BBC:n kanssa toiminta jatkui. ROCKFIELDIN LEGENDAT ROCKFIELDIN LEGENDAT Saville-teatterin esiintymisen jälkeen Shakin’ Stevens & The Sunsets matkasi takaisin kotikonnuille, mutta palasi jo vuoden 1970 alussa Lontoon hulinaan esiintyen tällä kertaa useamman keikan sopimuksella Northcote Armsissa. Esityksen aloitti Jerry Leiberin ja Mike Stollerin The Coastersille kirjoittama Yakety Yak. Purkkiin saatiin joukko kappaleita, joista oli tarkoitus tehdä 10-tuumainen LP. Bändin esiintymiset olivat energisiä ja muusikoiden väkijuomien nauttimisen vuoksi välillä myös kosteita, minkä vuoksi tapaturmiltakaan ei aina voitu välttyä. Lennonia ei The Sunsetsin riveissä kuitenkaan nähty, mutta kirjeen saaman julkisuuden ja erään Cardiffissa tehdyn yliopistokeikan perusteella bändille tarjoutui lämmittely mahdollisuus The Rolling Stonesin pikkujoulukonsertissa. Hermostunut Shaky hämmentyi joutuessaan käyttämään Mick Jaggerin laulukamoja ja soittimensa kotiin unohtanut Rockin’ Louie turvautui oman virvelitelineen puutteessa ylösalaisin käännettyyn paloämpäriin sekä Charlie Wattsilta lainaamiinsa kapuloihin. Yhtye treenasi ja esiintyi paljon eikä katsonut karsaasti mitään saamaansa keikkatarjousta. joulukuuta 1969. Se oli valmis nousemaan lavalle niin opiskelijabileissä, häissä, pubeissa, tanssihalleissa kuin isommissakin konserteissa. Yhtyeen jäsenet vaihtuivat aluksi tiuhaan. ja 22. Sunsets nauhoitti BBC:n Maida Vale -studioilla Pohjois-Lontoossa 15. kesäkuuta 1970 yhdeksän kappaletta First Gear -nimistä Radio 1:n rock’n’roll-ohjelmaa varten. heinäkuuta 1969 Lontoon Southallissa sijainneessa Northcote Arms -pubissa. Rollarit ottivat keikkapaikalle kesken pääbändin soundtsekkiä saapuneen The Sunsetsin vastaan soittamalla High School Confidentialia ja muita vanhoja rock-numeroita. Bändin paikassa saama vastaanotto teddynuorten keskuudessa oli erinomainen, mikä vahvisti Paul Barrettin uskoa suojatteihinsa. Paul Barrett oli aluksi epäileväinen: olisiko progesympatioistaan tunnettu Peel oikea henkilö julkaisemaan rock’n’roll-äänityksiä, mutta suostui ehdotukseen. Näin he halusivat saada tapaamista jännittäneet nuoret tuntemaan olonsa kotoisaksi. Sessio lähetettiin ulos kahtena viikonloppuna 15. Tuosta hetkestä lähtien Barratt halusi itseään kutsuttavan Shakin’ Stevensiksi ja managerin rakentamaa taustajoukkoa nimellä The Sunsets. Lopulta Shakin’ Stevens & The Sunsetsin kokoonpano vakiintui levyttäneeseen muotoonsa: Shakin’ Stevens (laulu), Rockin’ Louie (rummut ja laulu), Steve Percy (basso), Trevor Hawkins (piano), Robert ”Carl” Petersen (kitara) ja Paul ”Duane The Fink” Dolan (tenorisaksofoni). Paul Barrettin manageroinnin ja henkilökohtaisen poliittisen suuntautumisen ansiosta Shakin’ Stevens & The Sunsets nähtiin perinteisten keikkapaikkojen lisäksi myös Britannian kommunistipuolueen järjestämissä The Moving Left -tilaisuuksissa ja Vietnamin sodan vastaisissa konserteissa. Yhtye ei kuitenkaan kokenut niitä julkaisukelpoisiksi, joten suunnitelma raukesi. ROLLAREIDEN LÄMPPÄRINÄ ROLLAREIDEN LÄMPPÄRINÄ John Lennonin marraskuinen esiintyminen Toronto Rock And Roll Revival -konsertissa kirvoitti Paul Barrettia kirjoittamaan ilmeisen leikillään julkisen kirjeen englantilaiselle musiikkilehdistölle. Yhden ensimmäisistä varsinaisista keikoistaan Shakin’ Stevens & The Sunsets heitti 5. Eräällä näistä pubi-keikoista yleisössä oli myös BBC:n Radio 1:n tiskijukka John Peel, joka kirjoitti näkemästään ylistävän kolumnin musiikkilehti Disciin ja tarjosi yhtyeelle levyn tekoa perustamansa Dandelion-yhtiön kautta. Viestissään hän toivotti konsertissa vanhoja rokkinumeroita esittäneen Lennonin tervetulleeksi The Sunsetsin koe-esiintymiseen. Päiväja iltaesiintymiset sisältänyt kiinnitys tapahtui Lontoon Saville-teatterissa 14. Samaa hyvin esitettyjen ja menevien rokkien sarjaa edustivat Jerry Byrnen alkujaan levyttämä Lights Out, Jack Scottin ensimmäinen hitti Leroy, Johnny Burnette Rock’n’Roll Trion ohjelmistosta napattu Train Kept A Rollin’ sekä Oheinen Chuck Berry -konsertti Cardiffissa 9.6.1970 kuten myös saman kokoonpanon esiintyminen Lontoon Astoria Theatressa 13.6.1970 peruttiin päätähden ohareiden johdosta
Edmunds näki yhtyeen enemmänkin Rockin’ Louien uudelleen kasaamana The Backbeatina kuin Stevensin bändinä ja halusi tuottajan ominaisuudessa jakaa lauluosuuksia kummankin solistin kesken. Samalla kertaa myös Trevor Hawkins poistui Sunsetsin riveistä saaden seuraajakseen bristolilaisen pianistin Mike ”Ace” Skudderin. Hänet korvasi lavaliikkeissään varsin vauhdikkaaksi osoittautunut George Chick. Shakyn laulamat Billy Lee Rileyn Flying Saucers, Roy Clarkin Please Mr. Kappale oli bändin osuus B&C Recordsin huhtikuussa julkaisemalle kokoelmalle ”Battle Of The Bands Vol. Tämä ei nuorta Stevensiä miellyttänyt, mikä johti keskinäiseen sanaharkkaan. Levyn tuottajana toimi Amerikasta Englantiin muuttanut Donny Marchand. Mahtipontisesti nimetylle levylle päätyi kaikkiaan kuusitoista kappaletta, joista osa oli bändin esittäminä jo tuttuja BBC:n ohjelmasta. Albumin ja siltä ennakkomaistiaisiksi elokuussa 1970 irrotetun singlen (Spirit Of Woodstock / Down On The Farm) jonkinasteisesta radiosoitosta huolimatta molempien julkaisujen myynti jäi vähäiseksi. Samoihin aikoihin bändi koki yllättäviä miehistönvaihdoksia, kun eräänä iltana tukevassa humalassa ollut Steve Percy heitti täyden viskipullon Shakyn pään yli ja sai lähteä. Myös Shakyn ääni oli jokaisella raidalla loistokunnossa, eikä pahaa sanottavaa ollut myöskään Rockin’ Louien vokalisoimissa raidoissa Down On The Farm (Big Al Downing) ja I Hear You Knocking (Smiley Lewis). Kokonaisuudessaan loistavan LP:n ”uudet raidat” olivat vuonna 1969 ilmestynyttä Ernie Marescan kappaletta The Spirit Of Woodstock (Remains In America Today) lukuun ottamatta peräisin 1950-luvulta. Tilanteessa päästiin Paul Barrettin avulla kompromissiin, minkä seurauksena Rockin’ Louien laulamaksi päätyi äänityksissä lopulta vain yksi kappale. 28 Blues News 3/2024 Chuck Berryn laulukirjalaina Forty Days. PERINTEITÄ KUNNIOITTAEN PERINTEITÄ KUNNIOITTAEN Talvella 1971 Shakin’ Stevens & The Sunsets äänitti version Fats Domino -suosikista All By Myself. Tämä päätti hyvin alkaneen yhteistyön Dave Edmundsin ja Parlophonen kanssa. Sunsets suostui ehdotukseen ja matkasi Rockfieldiin, mutta äänitykset eivät sujuneet täysin ongelmitta. Edmunds oli tehnyt studiolla äänityksiä jo pidempään, mutta ulkopuolisia tuotantoja hänen meriitteihinsä ei vielä kuulunut. Väriä sessioon toivat Rockin’ Louien laulama Smiley Lewis -klassikko Down Yonder We Go Ballin’, Peanuts Wilsonin Cast Iron Arm, Trevor Hawkinsin kirjoittama pianoinstrumentaali Hawkins Mood sekä Shakyn vahvoilla Elvis-maneereilla laulama Conway Twittyn hempeily I’ll Try. Dave Edmundsin puheet levytyssopimuksen hankkimisesta pitivät ja Rockfield-sessioista kasattu Shakin’ Stevens & The Sunsetsin esikoisalbumi ”A Legend” julkaistiin lokakuussa 1970. Hollantilaisessa TV-ohjelmassa Popzien vuonna 1973.. Edmunds pyysi yhtyettä nauhoittamaan kanssaan muutaman kappaleen KaakkoisWalesin maaseudulla sijainneella Rockfieldstudioilla sillä lupauksella, että hän voisi pyrkiä saamaan julkaisusopimuksen levy-yhtiönsä Parlophonen kanssa. I”. Suunnitelmissa olleen albumin teon osalta kohtalo puuttui peliin nopeasti: The Sunsetsin ollessa loppukesästä 1970 harjoituskämpällä astui paikan ohi kulkenut The Love Sculpture -yhtyeen kitaristi-laulaja Dave Edmunds rakennukseen. Heidän lisäkseen uusia englantilaisia rock’n’roll-kokoonpanoja esitelleelle albumille pääsivät mukaan muun muassa The Wild Angels ja The Houseshakers. Cardiffin silloisten popympyröiden nimihahmo piti kuulemastaan. Mayor, The Johnny Burnette Trion Lonesome Train, Ricky Nelsonin I Believe What You Say että Chuck Berryn School Days esitettiin nuoruuden innolla. Paul Barrett muisteli jälkeenpäin, että Percyn potkujen syynä ei ollut hänen käyttäytymisensä vaan se, että rikkoontunut pullo oli ollut täysi. Lopullinen niitti tapahtui vielä samana vuonna, kun Edmunds levytti Sunsets-sessiosta löytämänsä I Hear You Knockingin ja sai lokakuussa 1970 julkaistusta kappaleesta itselleen ensimmäisen megahitin
Paketin ainoa oma kappale on koko bändin nimiin merkattu keskinopea rokki Walk On The Water ja ainoana slovarina kuullaan Smiley Lewisin One Night With You. Mm. Jo LP:n avaavan The Coastersin That Is Rock And Rollin kohdalla ei jää epäselväksi, mistä hommassa on kyse. Toinen Berry-raita oli hänen läpimurtohittinsä Maybelline. Yhtä raitaa lukuun ottamatta esitykset olivat enemmän tai vähemmän tunnettuja rock’n’rollstandardeja, eivätkä levyn sounditkaan olleet edellisen kiekon tasoa. Äänitysten alkaessa homma vaikutti vielä hyvältä, mutta sessioiden edettyä puoliväliin Carl Petersonin soitto alkoi olla liian kaukana perinteisestä rock’n’rollista ja hänellekin näytettiin ovea. Berryn Roll Over Beethovenilla käynnistyvä uusi albumi sai nimekseen ”Rockin’ And Shakin’”. Loput neljä raitaa ovat Tommy Tuckerin Hi Heel Sneakers, Freddy Cannonin Tallahassie [sic] Lassie, Roy Brownin Good Rockin’ Tonight ja Little Richardin Rip It Up (Saturday Night Rock). Aiempaan tapaan lainat olivat jälleen tyylillä valittuja ja kauttaaltaan hyvin esitettyjä. Yhden päivän aikana The London Rock’n’Roll Show -nimellä pidetyn konsertin tähtinä nähtiin Little Richard, Jerry Lee Lewis, Chuck Berry ja Bo Diddley. Tom Jonesin säestäneissä The Senatorsja The Squires -yhtyeissä sekä Dave Edmundsin I Hear You Knockin’ -hitillä soittanut Gee otti pikkaukseensa vaikutteita ihailemaltaan Chet Atkinsilta ja oli ehdottoman oikea valinta Sunsetsin riveihin. Avausraidan lisäksi levyn parasta antia on George Jonesin kantriralli White Lightning. Connellin ja Dolanin kynästä lähtöisin ollut letkeä Come Along With Me. Yhtye ei ollut ehdotukseen heti taipuvainen, koska sillä oli yhä saatavia edellisestä levystään. Blues News 3/2024 29 Uutta pitkäsoittoa yhtye lähti tekemään loppukesästä 1971 Marchandin suosiollisella avustuksella ja CBS:n sopimus kourassaan. Dr. Alan englantilaisista yhtyeistä mukaan kelpuutettiin muun muassa The Houseshakers, Screaming Lord Sutch, Billy Fury, Heinz (säestäjinään mm. Bändin omaa tuotantoa kiekolla edustavat Paul BarrettPaul Dolan -kaksikon käsialaa olevat I Fell Apart, Super Star, Rock’n’Roll Singer, Girl Please Stay sekä J. Syyskuussa 1971 ilmestyneen toisen Sunsets-albumin nimeksi lyötiin ”I’m No J.D.”, joka oli lyhennys Frankie Lymon & The Teenagersin vuonna 1956 tekemästä kappaleesta I’m Not A Juvenile Delinquent. Turneen järjestäjänä kunnostautui EMA Telstar -ohjelmatoimiston Englannin agenttina toiminut Paul Barrettin tuttava. Alun perin esiintyjiksi suunnitellut The Platters, The Drifters ja The Coasters joutuivat perumaan esiintymisensä työlupaongelmien vuoksi. VUODEN ESIINTYJÄT VUODEN ESIINTYJÄT Vuoteen 1972 saavuttaesa rock’n’rollin uusi suosio oli saavuttanut Briteissä mittasuhteet, joissa oltiin valmiita järjestämään alan bändien klubikeikkojen lisäksi myös isompia tapahtumia. Ruotsin kiertue ei ollut bändin ensimmäinen ulkomaan vierailu, sillä se oli tehnyt jo vuonna 1970 pikavisiitin Hollantiin soittaen kahtena iltana hyvän vastaanoton. PIENEN BUDJETIN LEVY PIENEN BUDJETIN LEVY Yhteistyö Donny Marchandin kanssa jatkui vuoden 1972 alussa, kun Polydorin tytäryhtiöstä Contour Recordsista tarjottiin Shakylle ja kumppaneille jälleen mahdollisuutta albumin tekoon. Sunsetsin viehätyksestä 1950-luvun mustiin lauluyhtyeisiin puolestaan kertoivat The Coastersin Yakety Yak, The Charmsin Hearts Made Of Stone ja Danny & The Juniorsin At The Hop. Sparks). Petersonia äänityksiin saatiin paikkaamaan walesilainen kitaravelho Mickey Gee. Esiintyjiksi oli haalittu kovatasoisia legendoja valtameren toiselta puolelta. Sunsets esittää sen ajanmukaisilla soundeilla ja omalla otteellaan, mutta myös alkuperäistä versiota kunnioittaen. Avausraidan lisäksi albumin muut kierrätysnumerot ovat Carl Perkinsin esittämänä useimmille tutuksi tullut Right String Baby, Huey ”Piano” Smithin Frankie Fordille kirjoittama Sea Cruise, Chuck Berryn Little Queenie, edellä mainittu I’m Not A Juvenile Delinquent, toinen Perkins-laina Honey Don’t sekä Don Gibsonin kantriralli Sea Of Heartbreak. Donny Marchand puolusteli jälkeenpäin valintoja sillä, että bändin oli parempi pysytellä tutuissa biiseissä ja tehdä itseään tunnetuksi niiden kautta. Myös Shakyn ääni oli levyllä voimissaan. Ensimmäinen tämän tason juhlista pidettiin elokuussa Wembleyn stadionilla Lontoossa. ”A Legendistä” poiketen uuden levyn materiaali koostui sekä omista että coverkappaleista. Ainakin yhtenä syynä bändin puuttumiseen Wembleyn lavalta voidaan pitää sitä, että ryhmä lähti elokuussa 1972 kiertueelle Ruotsiin. Biisien tekemisen lisäksi Paul Barrett ansioituu levyllä myös solistina lausuessaan Super Starin tekstin. Yhden päivän aikana pantiin vauhdilla purkkiin kaikkiaan kolmetoista kappaletta, mikä valitettavasti myös kuuluu lopputuloksesta. Äänitettävä materiaali oli pienestä budjetista johtuen ennalta sovittu ja hyvin treenattu. Feelgoodin Wilko Johnson ja John B. Sittemmin 1980-luvulla Shakin’ Stevensin luottokitaristiksi palanneen Mickey Geen vierailu bändissä jäi tältä erää lyhyeksi, sillä hän poistui kiertämiseen kyllästyneenä lähes heti levyn ilmestymisen jälkeen. Raha-asioiden selvittyä Marchand vei Sunsetsit Mickey Geen korvanneen uuden kitaristin Willie Blackmoren kera Lontoossa sijaitsevalle Majestic-studiolle. Sunsetsia ei kuitenkaan tapahtumassa nähty
Myös Tony Britnell osoitti keikalla viihdytystaitojaan soittamalla vuoron perään kaulassaan roikkuneita tenorija baritonisaksofoneja. Lontoossa teddyboy-asuja Let It Rock -myymälässään kaupannut McLaren oli valmistanut kyseisiä paitoja myyntiin edellisenä kesänä pidettyyn Wembleyn Rock’n’Roll Showhun. Levyn A-puolen Berry-klassikon valinta Jones-biisin rinnalle on mitä mainioin ja Sunsetsin versio toimii hieman tunkkaisista soundeistaan huolimatta kuin se kuuluisa höyryjuna. Ennen Ruotsin kiertuetta Sunsetsin miehitys oli jälleen vaihtunut, kun Ian Lawrence otti kokoonpanossa Willie Blackmoren paikan. Yhteenoton tuoksinassa hän onnistui rikkomaan paikan levysoittimen, mikä tarkoitti korvaussumman vähentämistä illan keikkaliksasta. Musiikillisesti levyn yleisilme jatkoi vanhalla hyväksi havaitulla linjalla, mikä tarkoitti pääosin tuttujen ja vähemmän tunnettujen rock’n’roll-kipaleiden uudelleen versiointia. 30 Blues News 3/2024 saaneena Amsterdamissa sekä tehnyt saman vuoden huhtikuussa kaksi lyhyttä Saksan reissua. Mausteeksi soppaan oli mukaan otettu myös neljä Paul Barrettin kirjoittamaa raitaa. Tuloksena tästä ilmestyi Pink Elephant-merkin kautta pelkällä ”Shakin’ Stevens & The Sunsets” -nimellä ja rumpupatteriston ääreen laulamaan kyykistyneen Shakyn mustavalkoisella kansikuvalla varustettu neljäs pitkäsoitto. Kylmäävä vastaanotto järkytti orkesteria, minkä seurauksena Shaky alkoi kiskoa viinaa kaksin käsin ja syyttää tapahtuneesta paikalla ollutta DJ:tä. Kiertueen ensimmäinen keikka oli yhtyeen majapaikkana toimineen hotellin discossa ja yleisöksi oli saapunut ainoastaan neljä bändistä täysin välinpitämätöntä nuorta. Bumble & The Stingersin versio Tšaikovskin Pähkinänsärkijäbaletin marssista. Tuolloin ryhmä oli myös esiintynyt sikäläisessä TV:ssä. Vuoden 1972 lopulla Shakin’ Stevens & The Sunsetsin ahkera kiertäminen huomattiin myös yleisemmin, kun New Musical Express valitsi sen Britteinsaarten vanhan koulukunnan parhaaksi rock’n’roll-esiintyjäksi. Shakyn käytös ylsi reissulla mittoihin, joissa Paulin piti vahtia suojattiaan liialliselta alkoholin käytöltä. Vuoden 1973 aikana Shaky kumppaneineen rokkasi ainakin Hollannissa lähetetyssä Popziessa ja sveitsiläis-saksalaisessa Hits A Go Gossa. Vuoden 1972 ainoa Sunsets single oli Polydorin Englannissa julkaisema Sweet Little Rock & Roller / White Lightning. Van Den Hemel lupasi hoitaa bändille hyvin järjestettyjä kiertueita ja levytyssopimuksen. Ensimmäinen Hollannin-kiertue tehtiin helmikuussa 1973, jolloin jo ennen ”Rockin’ And Shakin’” -albumin tekoa bändin jättäneen Paul Dolanin tilalla toimi fonistina Tony ”Twizzle” Britnell. Koko festarialueen rapakuntoon kastellut sade taukosi juuri ennen orkesterin nousemista lavalle, mikä sai pitkällä kitarapiuhalla varustetun George Chickin pistämään peliin koko showmiehen maineensa. Maaliskuun lopussa Sunsets nähtiin myös Lontoon Alexandra Palacessa pidetyillä The First Ever All British Rock’n’Roll Revival -festivaaleilla, jonka muita esiintyjiä olivat muun muassa Wild Angels, Sunsetsin tavoin Walesista kotoisin ollut Crazy Cavan ja pääesiintyjäksi kiinnitetty Screaming Lord Sutch. Mustavalkoisissa otoksissa Ace Skudderilla, Tony Britnellilla ja Rockin’ Louiella on yllään myöhemmin punk-rock -yhteyksistä tutuksi tulleen Malcolm McLarenin suunnittelemat Chuck Berry -aiheiset t-paidat. UUSI ALBUMI UUSI ALBUMI Van Den Hemelin lupaukset levytyssopimuksesta toteutuivat, kun Sunsets allekirjoitti diilin hollantilaisen Dureco Recordsin kanssa. Jerry Williamsin tuottamana nauhalle tallentuivat Chuck Berryn Sweet Little Sixteen, Paul Barrettin reipas kantribiisi Hooly Moly ja instrumentaali Nut Rocker, joka oli alun perin amerikkalaisen B. Levyn takakannesta löytyvät puolestaan yhtyeen kaikkien jäsenten kuvat. Uuden albumin ensimmäinen hollantilainen painos varustettiin kansikuvan sisältäneellä julisteella ja avattavalla kannella, jonka sisältä löytyi kuvia bändistä kertovista lehtileikkeistä. Bändi kiersi samaisena vuonna tuulimyllyjen ja tulppaanien maassa useaan otteeseen esiintyen välillä myös Saksassa, Tanskassa ja Englannissa. HOLLANNIN MARKKINOILLE HOLLANNIN MARKKINOILLE Skandinavian ja Manner-Euroopan kiinnostus Sunsetsia kohtaan kasvoi entisestään, mikä sai Paul Barrettin ottamaan syksyllä 1972 yhteyttä hollantilaiseen Cyril Van Den Hemeliin. Shakin’ Stevens & The Sunsetsin suosio oli Hollannissa kovan työn ja hyvien keikkojen ansiosta vahvasti noususuhdanteinen. Chick hyppäsi kesken esityksen korkealta lavalta yleisön sekaan jatkaen soittamista välillä mutaisessa maassa selällään maaten. Soundit ovat tällä kertaa kohdallaan ja kaikki muukin kuten pitää, vaikka omien. Lisäksi vierailun yhteydessä Sunsets kävi purkittamassa promootiomielessä ja korvauksetta kolme kappaletta ruotsalaisen Metronome-yhtiön ”Rock-Rivalerna U.P.A.” -nimiselle kokoelmalle. Yksi vuoden 1973 näyttävimpiä Sunsetskeikkoja oli elokuussa järjestetty Hollannin Emmenin pop-festivaali. Kiertueen päätöskeikka livenä Ruotsin televisiossa sen sijaan sujui ongelmitta ja osoitti yhtyeen olevan todella kovan luokan esiintyjä. Hän oli vastikään perustanut Europop-nimisen ohjelmatoimiston, jonka tarkoituksena oli toimia kanavana Keski-Eurooppaan esiintymään halajaville briteille. Yhtyeen suosiosta Keski-Euroopassa kertoi myös sen pääsy TV:n musiikkiohjelmiin. Määrätietoinen toiminta näytti vihdoin tuottavan myös taloudellista tulosta, sillä bändi kuittasi Emmenin esiintymisestään peräti 800 puntaa
ENSIMMÄINEN SOOLOSINGLE ENSIMMÄINEN SOOLOSINGLE Loppuvuodesta 1973 George Chick kypsyi bändin railakkaaseen kiertue-elämään ja poistui rivistä. Dureco Recordsilla ilmestyneen levyn A-puoli oli Ricky Nelsonin balladihitti vuodelta 1958. Hänen tilalleen tuli Cardiffista kotoisin ollut Malcolm Priest. Hän kieltäytyi ensin vedoten edelliseltä levyltä saamatta olleisiin rojalteihin eikä uskonut yhtiön palaavan asiaan sen koomin. Levy kiipesi yllättäen Hollannin Top-20 -listalle, mutta siitä huolimatta Shakin’ Stevens & The Sunsets oli albumin teon osalta sopimuksettomassa tilassa. Albumin erikoisimpia valintoja ovat bändin jo aiemminkin levyttämät Spirit Of Woodstock, Tallahassie Lassie, That Is Rock And Roll, The Train Kept A Rollin’ ja Super Star. Marraskuussa 1974 bändi pääsi esiintymään Koillis-Englannissa ja Yorkshiressä näkyneen tv-kanavan TyneTees suosittuun Geordie Scene -musiikkiohjelmaan. 9. Vanhojen mestareiden kanssa kiertäminen ei ollut bändille ensimmäinen kerta, sillä jo talvella 1971 se oli reissannut ympäri Britteinsaarta Arthur ”Big Boy” Crudupin seurassa. Uuden tarjouksen tultua Paul löi levyn tekemisen ehdoksi 2 000 punnan käteismaksun, mikä Durecolla hyväksyttiin.. Yhtye esitti puolen tunnin mittaisessa konsertissa studioyleisön läsnäollessa energiset versiot kappaleista Baby, I Don’t Care, Jungle Rock, Tiger, I’m On Fire, Sweet Little Rock’n’Roller ja Mean Woman Blues/Baby, Let’s Play House. Blues News 3/2024 31 biisien vähyyttä voikin niin halutessaan pitää valitettavana asiana. Vaikka pianointrolla alkava nimikappale Manhattan Melodrama onkin kaukana siitä rockabilly/rock’n’roll -bändistä, joksi Shakin’ Stevens & The Sunsets oli profiloitunut, niin aivan toivoton albumi ei ole. Talvella 1974 Sun-sets teki Englannissa useamman keikan kiertueen Bill Haley & The Cometsin lämppärinä esiintyen muun muassa suositussa Glasgown Apolloteatterissa. Keskinkertaiseksi rock-hölkäksi sovitettu Kris Kristoffersonin Me And Bobby McGee on yksi kappaleen monista versioista ja jo tuossa vaiheessa tuttu muun muassa Roger Millerin ja Janis Joplinin esittäminä. Arvatenkin bändi oli kauhuissaan eikä mairittelevia kommentteja siunaantunut saksalaisen Frits van Swollin suunnittelemasta kannestakaan. Hän teki miksatessaan valintoja, joiden lopputulos ei miellyttänyt bändiä. Sen lisäksi, että jo pelkästään Shakyn energinen lavakarisma vangitsi yleisön, keksivät Lloyd ja Priest oman keinonsa pitää apaattisimmankin kuulijakunnan hereillä. Schellekensin toimesta levyn muutamissa biiseissä korvattiin miksausvaiheessa saksofoni huilulla, mukaan upotettiin syntetisaattoria sekä käytettiin naistaustalaulajia. ROCKIN LAINSUOJATTOMAT ROCKIN LAINSUOJATTOMAT Vuonna 1975 Dureco Records lähestyi Paul Barrettia uuden albumin teon merkeissä. Ian Lawrence sai korvaajakseen nuoren cardfittilaiskitaristi Mike Lloyd Jonesin ja sen jälkeen oli Shakyn kanssa huonoihin väleihin ajautuneen Tony Britnellin vuoro nostaa kytkintä. Kuten Willie Blackmoren ja Paul Dolanin kohdalla, myös tällä kertaa Sunsetsissa vaihtui useampia jäseniä samalla oven avauksella. Albumilta irrotettiin vielä vuoden 1973 puolella singlet Honey Honey / Return Of The Superstar, Tallahassie Lassie / Me And Bobby McGee ja Spirit Of Woodstock / Holey Moley 2001 sekä seuraavana vuonna It Came Out Of The Sky / Riot In Cell Block Nr. Nimekseen se sai vuonna 1934 ilmestyneen rikoselokuvan mukaisesti ”Manhattan Melodrama”. Bill Monroen Blue Moon Of Kentuckyssa saadaan jälleen oiva muistutus Elviksen ja Shakyn lauluäänten yhteneväisyydestä, mitä ei voi pitää millään tavoin negatiivisena asiana. Levy koostui pubrock-yhteyksistään tutun Charlie Ainleyn kirjoittamaa perinteistä rockia edustavaa Get Back Johnia, Sabandi McCarthyn Holy Roller -kantria, The Vipersin No Other Babya sekä Like A Teenager -nimellä ja uusilla sanoilla varustettua Fabianin Tigeria lukuun ottamatta sävellyksistä vastanneen Dolanin ja tekstit kirjoittaneen Barrettin hengentuotteista. Kappaleet eivät poikkea edellisistä versioistaan niin paljoa, että niiden uudelleen käsittelyä voisi nähdä muuna kuin kiireen aiheuttamana tekona. Jo alkuperäisenäkin erinomainen CCR-biisi It Came Out Of The Sky sopii Shakylle siinä kuin John Fogertyllekin. Toisin kuitenkin kävi. 9 ja The Hollywood Flamesin Buzz Buzz Buzz. Ainoa uutta musiikkia sisältänyt levy oli Shakyn hollantilaisten sessiomuusikoiden kanssa tekemä ja keväällä julkaistu single Lonesome Town / Levystä ideoitiin teema-albumi, jolla oli tarkoitus yhdistää outlaw -teeman ympärille 1930-luvun lainsuojattomat ja 1950-luvun rock’n’roll. Hollannissa äänitetyn LP:n teossa ilmeni jälleen ongelmia, kun studioaikaa supistettiin alkuperäisestä. Kääntöpuoli taas oli tuttu edelliseltä albumilta. Osaltaan rankan kiertämisen johdosta tapahtuneet miehistövaihdokset eivät kuitenkaan hillinneet Sunsetsin esiintymisiä. Järkytyksestään toipunut Paul Barrett kertoi, ettei olisi pakannut kansien sisään edes perunoita. Sen materiaali oli monipuolista mutta samalla hajanaista, minkä vuoksi kiekosta saa vaikutelman, että sitä tehdessä ei ole ollut selkeää päämäärää. Levyn B-puolelta löytyvät Paul Barrettin sävelkynästä peräisin olevat Don’t Jive Me No More ja Holy Moley 2001 muistuttavat managerin taidoista tehdä tarttuvia ja bändilleen sopivia lauluja. Vuonna 1974 Shakin’ Stevens & The Sunsetsin julkaisut olivat vähissä. Tuotannosta ja miksauksesta vastasi David Bowien ”Diamond Dogs” -LP:n äänittämisestä meriittejä hankkinut Shell Schellekens. Kaksikon kappaleet, rock’n’rollin ylistyslaulu I Told You So, Bo Diddley -komppia hyödyntävä Lady Lizzard, leppoisasti rullaava Outlaw Man, Longer Stronger Love ja Punk rokkaavat kelvollisesti ja paikoin jopa mainiosti. Sen sijaan raidat Alan Don’t Jive Me No More. Vielä 1950-lukuakin kauemmas vie Ace Skudderin sovittama instrumentaali Big River Boogie. Kyseessä on alkuperältään 1800-luvun puolivälissä sävelletty kansanlaulu Swanee River, jossa pianon koskettimet saavat Skudderin käsittelyssä sellaista kyytiä, että heikompaa hirvittää. Kiekon pakolliset, mutta myös varsin onnistuneet lauluyhtyelainat ovat The Driftersin kappaleesta muunneltu Honey Honey, The Coastersin Riot In Cell Block No. Miehillä oli nimittäin tapana nousta vuorotellen pianoa soittaneen Acen harteille, samaan aikaan, kun Rockin’ Louie soitti rumpujaan seisaaltaan
Mizellin esitys nousi Hollannin singlelistan ykköseksi ja Englannissa kolmannelle sijalle, mutta Sunsetsin version kohtalona oli jäädä unholaan. Shakin’ Stevens & The Sunsetsin edustaman perinteisen rock’n’rollin suosio oli 1970-luvun puolivälin Englannissa noususuhdanteinen tai ainakin vakiintunut, mutta siitä huolimatta valtiollinen BBC ei asiaa ohjelmapolitiikassaan juurikaan huomioinut. Nauhoitukset tapahtuivat Amsterdamin lähellä olevan matkasirkuksen parkkipaikalla, jossa tyhjänä olleen asunnon olohuone toimi studiona ja valvomona rakennuksen viereen parkkeerattu neliraitainen mobiilistudio. Tilanne muistutti I Hear You Knockingin ja Dave Edmundsin menestystä muutamaa vuotta aiemmin. Mike Finesilverin tuottamalta ja Pathwaystudiolla Lontoossa äänitetyltä ”Frantic”-nimiseltä levyltä löytyvät Little Richardin Ready Teddy, Johnny Burnette & The Rock’n’Roll Trion Tear It Up, Ray Sharpen Monkey’s Uncle sekä Paul Barrettin kirjoittamat, hurjaakin hurjempi Frantic ja teiniballadi My Baby Died. 32 Blues News 3/2024 Freed ja California Cowboy tuntuvat täysin turhilta ja keskinkertaisilta täytebiiseiltä. Vuosia jälkeenpäinkin Shaky muisteli levyn tekemistä lämmöllä ja piti sitä parhaana Sunsetsien kanssa tekemistään albumeista. Talvella 1976 oli nähtävissä vahvoja merkkejä tulevasta, kun muun muassa The Whon levy-yhtiönä ollut Track Records vei Shakyn toimittaja Charlie Gillettin tuottamana Morganja Gooseberry-studioille äänittämään soolosingleksi suunniteltua materiaalia. Dureco-sopimuksen päätyttyä Paul Barrett neuvotteli vielä samana vuonna uuden diilin hollantilaisen Skydogin kanssa. Jackie Wilson -hitin lisäksi onnistuneet uusintakäsittelyt levyllä saavat myös Stick McGheen Drinking Wine Spo-Dee-O-Dee, Joe Turnerin Honey Hush, Hank Swatleyn rockabillyraita Oakie Boogie, honky tonk -klassikko My Bucket’s Got A Hole In It ja Gene Vincentin Baby Blue. Levyn A-puoli oli Hank Mizellin 1950-luvulla unohduksiin jäänyt raita, jonka alkuperäisen version Charly Records julkaisi uudelleen lähes samanaikaisesti Sunsetsin kanssa. Pieter Meulenbroeksin ja Klaas Jan Janssenin omistama riippumaton Skydog julkaisi loppuvuodesta viiden kappaleen EP:n, jolla Shakin’ Stevens & The Sunsets näytti todelliset kyntensä. Albumin teon jälkeen Malcom Priest katsoi parhaaksi poistua bändistä ja hänen tilalleen saatiin takaisin kaikkien tervetulleeksi toivottama George Chick. Levyn kääntöpuolelle valikoitunut Girl In Red oli Shakyn ja Barrettin kirjoittama nopeahko kantrikipale. Sen A-puolen täyttävät Hank Ballardin Sexy Ways ja Flamin’ Groovies -yhtyeeltä napattu Evil Hearted Ada. Edellisen albumin tavoin Pink Elephant -merkillä julkaistu levy ilmestyi hyvissä ajoin ennen joulua, mutta sen kaupallinen menestys jäi vaisuksi. You Mostest Girl oli Bobby Lee Trammellin single vuodelta 1958 ja kääntöpuoli Paul Barrettin kirjoittama loistava rockabillyraita. Lontoossa äänitettyä Jackie Wilsonin Reet Petitea lukuun ottamatta ”C’mon Memphis” tehtiin Hollannissa. Manageri ja yhtye tarttuivat tarjoukseen ja äänittivät yhdessä pitkän linjan tuottajan Danny Secundan kanssa Gooseberry-studiolla ainakin biisit Lovers Question, Lend Me Your Heart, Lightning Bar Blues, Oakie Boogie ja Ain’t That A Shame sekä mahdollisesti version Bill Monroen Rocky Road Bluesista. Kyseiset raidat jäivät pölyttymään arkistoihin aina vuoteen 2005, jolloin ne ilmestyivät osana Shakin’ Stevensin nimellä julkaistua CD:tä ”Got A Lot O’ Livin’ To Do – Rare And Rockin’ Tracks 1976–1979”. Myyntiä ei vauhdittanut edes UK-painoksen kanteen liitetty teksti ”English Tophit”. Seuraavan kerran Trackista oltiin Paul Barrettiin yhteydessä, kun se halusi viedä studioon koko bändin. Tilanne johti siihen, että toukokuussa 1976 muusikon, toimittajan ja myöhemmin myös Shakin’ Stevensin soolouran tuottajana tunnetun Stuart Colmanin. VIIMEINEN ALBUMI VIIMEINEN ALBUMI Seuraavaksi Shaky ja Sunsets jatkoivat vuonna 1976 laadukasta tuotantoaan äänittämällä Pieter Meulenbroeksin uudelle Dynamo Recordsille ensin singlen You Mostest Girl / Rock-A-Billy Earthquake ja sen jälkeen neljän kappaleen EP:n ”Sexy Ways”. Neljästä nauhoitetusta kappaleesta yksikään ei kuitenkaan täyttänyt toivottuja kriteerejä ja suunnitelma hautautui. ”Sexy Waysin” kannessa mainittu ”C’mon Memphis” oli paluuta autenttisen rock’n’rollin pariin. Bändin ja Track Recordsin yhteistyö kuitenkin kariutui jo alkumetreille, sillä Sunsets ei suostunut yhtiön ehdotukseen muokata kokoonpanon ulkoista imagoa punkin ja uuden aallon suuntaan. Pian Jungle Rockin julkaisun jälkeen Sunsetskokoonpano sai vahvistusta, kun sähkökitaran rinnalla steel-kitaraa soittamaan opetellut Ian Lawrence liittyi takaisin joukkoon. PALUU JUURILLE PALUU JUURILLE Alkuvuodesta 1976 Shakin’ Stevens & The Sunsets kävi nauhoittamassa Charisma Recordsin Mooncrestillä ilmestyneen singlen Jungle Rock / Girl In Red. Shakyn kuvalla varustetun EP:n kansi kertoo levyn kappaleiden olevan peräisin tulevalta ”C’mon Memphis” -nimiseltä albumilta. Julkaisu on oiva muistutus siitä, kuinka hyvää jälkeä Sunsets sai aikaan asiansa osaavan tuottajan tukemana. Barrettin kipaleet toimivat jälleen kerran mainiosti ja levyn kuluneimmatkin raidat ovat yhtyeen käsittelyssä kuin uudesti syntyneitä. Kääntöpuolelta löytyvät 1950-luvun lopulla pari singleä tehneen Larry Dowdin Blue Swingin' Mama sekä Buddy Hollyn Rock Around With Ollie Vee
Silver Wings, Tiger, Give Me A Break, Red Flag Rock, Sugaree, Donna (Shakin’ Stevens: ”The Early Days”, Astan/Durium – 1982) Queen Of The Hop, This Time, Baby I Don't Care, Peggy Sue, Get Back John, Outlaw Man (”Shakin’ Stevens & The Sunsets”, Everest – 1982) I Rocked, She Got The Gimmies, Too Many Stars, Lady Lizzard, Ruby Baby (Shakin’ Stevens & The Sunsets: ”Nut Rocker”, HEP – 1982) Do The Bop (Shakin’ Stevens & The Sunsets: ”Lonesome Town”, Sunrock – 1983) Jump, Jump, Jump, Nightrider, My Girl, My Girl, The Georgia Peach (Shakin’ Stevens & The Sunsets feat. Jälkimmäisiltä löytyy Shakyn ja The Sunsetsin nauhoituksia, joita ei julkaistu yhtyeen aktiiviaikana. BBC:n pääkonttorille johtaneen ”March to Broadcasting House” -kulkueen ensisijaisena tarkoituksena oli saada lisättyä alkuperäisen rockin määrää BBC:n Radio1-kanavalla. lokakuuta 1977 Kaakkois-Lontoossa sijainneessa historiallisessa Broomhallissa. Se myös vaati keikan viimeisenä kappaleena Crazy Cavanin tunnetuksi tekemää Old Black Joeta, jolloin Paul Barrett astui lavalle, kiitteli kaikkia hienosta illasta ja harmitteli, ettei yhtye ollut koskaan soittanut sitä, minkä vuoksi toive jäisi pyynnöistä huolimatta esittämättä. Eri puolilta maata kerääntyneiden 5 000 teddynuoren vaatimus tuotti tulosta. Lyhyehkön haastattelun ja tunnusbiisin jälkeen bändi soitti ohjelmassa kappaleet Sexy Ways, I Told You So, Frantic, Rock Around With Ollie Vee ja Rockabilly Rock. Shakin’ Stevensin kanssa niillä ei siten ollut mitään tekemistä. Paul Barrett ei aikaillut vaan kiinnitti heidän tilalleen yhtyeen entisen roudarin Johnny Chopin bassoon ja Danny Wildin kitaraan. Juttu on omistettu Jukka ”Waldemar” Walleniuksen muistolle, jonka FANzine-lehtensä numeroon 2/1981 kirjoittama Shakin’ Stevens -artikkeli on vuosikymmenten ajan toiminut tärkeänä tietolähteenä ja innoittajana matkallani Shakin’ Stevensin musiikkiin. Rocking Louie: ”Greatest Hits”, Masters – 1983) Hey Good Looking, Shake The Hand Of A Fool (Shakin’ Stevens & The Sunsets: ”The Ultimate Rock’n Roller”, Big Beat – 1984) Hop Rock And Bop (Shakin’ Stevens: ”Hop Rock And Bop”, Success – 1985) Paul Barrettin, Shakin’ Stevensin ja Dave Edmundsin tiet kohtasivat uudelleen vuonna 1993, kun Barrett haastoi Shakyn ja Edmundsin oikeuteen ”A Legend”-, ”I’m No J.D.” ja ”Rockin’ And Shakin’” -albumien uusintapainosten maksamattomista rojalteista Rockin’ Louielle, Carl Petersenille, Steve Percylle ja Paul Dolanille. Tästä johtuen yhtiö vei hänet alkuvuodesta 1977 studioon ja julkaisi nauhoitusten seurauksena kaikkia osapuolia tyydyttäneen soolosinglen. Mukana studiossa ei ollut enää tässä vaiheessa ainuttakaan 1970-lukuisen Sunsetsin jäsentä. Syyskuussa Fullhamin Grayhound-pubin keikan jälkimainingeissa Shaky sai paikalla olleelta televisioja teatterituottaja Jack Gooden tiimiin kuuluneelta Annabel Leventonilta kutsun saapua Gooden suunnitteleman Elvis-musikaalin koekuvauksiin. The Sunsets puolestaan jatkoi satunnaisesti ja soittamista ilman johtotähteään ja sen suurempia kaupallisia meriittejä. syyskuuta 1976 lähetetyn ensimmäisen osan esiintyjiksi valittiin Shaky ja The Sunsets, joilta tilattiin myös ohjelman teemasävelmä It’s Rock’n’Roll. Monessa tapauksessa kappaleiden äänitystiedot ovat puutteellisia. Shaky ei aluksi innostunut asiasta, mutta taipui Barrettin kannustamana ja päätyi esittämään yhtä musikaalin kolmesta Elviksestä. VIIMEINEN KEIKKA VIIMEINEN KEIKKA Epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen Track Recordsissa uskottiin yhä Shakyn mahdollisuuksiin sooloartistina. JÄLKINÄYTÖS JÄLKINÄYTÖS The Sunsets -yhteistyön ja Elvis-musikaalin päätyttyä Shakin’ Stevens aloitti näihin päiviin saakka jatkuneen soolouransa. Kappaleiden alkuperää ja niillä esiintyviä kokoonpanoja on kuitenkin mahdotonta jäljittää takuuvarmasti, minkä vuoksi seuraavassa on luettelonomaisesti biisit ja suluissa levyt, joilla ne on tiettävästi julkaistu ensimmäisen kerran:. BBC-session tallenteet ovat edelleen julkaisematta lukuun ottamatta kolmea ensimmäistä, jotka tulivat päivänvaloon seuraavana vuonna ilmestyneellä BBC:n ”It’s Rock’n’Roll” -kokoelmalla, johon oli kerätty ohjelmassa esiintyneiden bändien esityksiä. Shakyn soolouran myötä kauppoihin ilmestyi 1980-luvun alussa useita erittäin hyvin myyneitä uusintapainoksia Shakin’ Stevens & The Sunsetsin albumeista ja koko joukko toinen toistaan epämääräisempiä kokoelmia. Cardiffin korkeimman oikeuden päätöksellä oikeudenkäyntikulut maksoivat Shakylle ja Edmundsille 500 000 puntaa. Shakyn oli marraskuussa alkaneiden ja puoli vuotta esitettäväksi suunniteltujen näytösten jälkeen tarkoitus palata Sunsetsin riveihin. Kaksi vuotta kestäneen sarjan 25. Silloin tällöin kyse on ollut Hollannissa 1970-luvun puolivälissä tehdyistä demoista. Shakyn uusin pitkäsoitto ”Re-Set” nousi sekin keväällä 2023 Englannin albumilistan sijalle 23. Näyttävän protestin seurauksena BBC aloitti vielä saman vuoden aikana Colmanin ja Geoff Barkerin juontamina viikoittaisen It’s Rock’n’Roll -nimisen ohjelman. Kesken Barrettin puheen Shaky palasi estradille ja lupasi yleisölle haluamansa, minkä se myös sai. Shakin’ Stevens & The Sunsets teki viimeisen keikkansa 25. Rocking Louie: ”From Memphis To New Orleans”, TELDEC – 1983) You Talk Too Much, Tossing And Turning (Shakin’ Stevens & The Sunsets feat. Maaliskuussa ilmestyneen levyn paraatipuolelle valokoitui Eddie Cochranin Never ja kääntöpuolelle The Mills Brothersin You Always Hurt The One You Love. Blues News 3/2024 33 johdolla järjestettiin Lontoon keskustan läpi asiaan muutosta vaatinut protestimarssi. Esiintyminen oli yhtyeen osalta tunteellinen ja väkijuomien ansiosta myös poikkeuksellisen kostea mutta onnistunut. Shakyn allekirjoittamasta sopimuksesta huolimatta Shakin' Stevens & The Sunsets jatkoi tulevan kesän ja syksyn esiintymisiä eri puolilla Englantia. Esityksestä hullaantunut yleisö pyysi illan aikana useita encoreita. Shaky olisi ollut valmis tekemään oikeusjutun jälkeen entisen managerinsa kanssa sovinnon, mutta Paul Barrett ei jättänyt asiaa sikseen vaan julkaisi vuonna 2005 uudelleen albumit ”I’m No J.D.” ja ”Rockin’ And Shakin’” yhdellä CD-levyllä nimellä ”How To Be Awarded 2 Gold Records By Major Record Companies And Not Be Paid A Penny In Royalties”. The Sunsetsin lisäksi mukana olivat muun muassa The Pirates, Flying Saucers ja Matchbox. Se on tehnyt myös muutamia äänitteitä nimellä The New Sunsets. Näin ei käynyt. Kesällä yhtyeen piti esiintyä myös nuorisoryhmien keskinäisen väkivallan hillitsemiseksi järjestetyssä Punk and Ted -konsertissa Lontoossa, mutta tapahtuma peruttiin yhteenottojen pelossa vain kolme päivää ennen aiottua. Yhtyeen 10-tuumainen vinyyli-LP ”Rock’n’Roll” ilmestyi saksalaisella King Ed -merkillä laulajakitaristi Darren Bryantin komennossa vuonna 1995. Singlen ilmestymisen jälkeen George Chick, Ian Lawrence ja Mike Lloyd vaistosivat tulevan ja jättivät Sunsetsin. Jotkut julkaisuista ovat sisältäneet myös uudempia äänitteitä, joilla lauloivat Rockin’ Louie ja Paul Barrett. Toistaiseksi 33 Top 40 -sinkkuhittiä (joista 4 listaykkösiä) sekä vastaavasti 11 Top 40:een Englannissa noussutta albumia aikaiseksi saanut konkari kuuluu kotimaansa menestyneimpiin artisteihin
Joka tapauksessa ”muistoa kunnioittaen”. Toinen single Sinivalkoiset taistelee tehtiin Lahden MM-kisojen melskeeseen vuonna 2001 ja yritettiin unohtaa nopeasti niin kuin koko kisat. Norjan Rautavaaraksikin tituleerattu Ellefsäter oli Tapsan tavoin komea suosittu kansanmies. Hän esiintyi ja levytti ahkerasti, mutta pysytteli BN:n aihealueiden ulkopuolella. Tulos oli yli-ikäisen soulharrastajan mielestä vain sekavaa rokkia, Suomen kevein mies -single oli sen verran suosittu, että minäkin sen noteerasin, tosin lähinnä yhtyeen kokoonpanon takia. Joukkuelajien kultamitalistien joukossa voi olla levyttäjiä, ovathan esimerkiksi monet jenkkikoripalloilijat käyneet studiossa, mutta niihin liittyvien tietojen selvittely vaatisi ammattilaisen. Korona on synnyttänyt kaikenlaisia ajankuluja, niinpä kaivoin listani esiin ja yritin etsiä siihen täydennyksiä, mutta tehtävä osoittautui hankalaksi. Olympiavoitoista hän pääsi osalliseksi Grenoblessa ‘68 viestijoukkueen jäsenenä ja viidenkympin kultamitalistina. Nykyäänkin olen sitä mieltä, että se on yksi Tapsan parhaista jutuista Unohtuneen kitaravalssin ja Silloin minä itkin ensi kerran -balladin ohessa. 1900-luvun alkupuoliskon voittajista ei tietoja löydy, kiinnostavaa olisi kyllä tietää, onko joku jenkkiuimari tai intialainen maahockeytähti joskus levyttänyt. Tapsan kultamitali Lontoon olympialaisissa ja siihen liittynyt taktinen oivallus on Suomen urheiluhistorian suuria saavutuksia. Sampan mitalit olivat yksi harvoista iloisista asioista. Joudun tyytymään kertaukseen niistä levyttäneistä olympiavoittajista, joiden voidaan katsoa kuuluvan yleissivistykseen. Yhtye levytti kaksi singleä. Ruotsin tunnetuin kultamitalistilaulaja oli tietääkseni alppinisti Pernilla Wiberg, joka voitti sekä Albertvillessä ‘92 että Lillehammerissa ‘94. Matti Nykänen oli minun ikäluokalleni mäkihyppääjä, ei laulaja. Olin pikkupoikana Helsingin vanhassa messuhallissa Elannon piimäjuhlissa, joissa Tapsa esiintyi ja hänen Hummani hei -laulunsa jäi lähtemättömästi mieleeni. Näyttelijänä Tapsa oli persoonaton, hänen rehtejä hyvisroolejaan on kyllä hauska seurata, mutta ilmettä ja osaamista niistä ei löydy. Levy herätti tuolloin ajatuksen muista artisteiksi päätyneistä kultamitalivoittajista, tuloksena lyhyt ja ytimekäs lista. Huippusuoritusten lomaan mahtui vähän epäonneakin, pari nelossijaa ja Innsbruckin kolmellakympillä vuonna ‘64 katkennut suksi, joka pudotti Ellefsäterin ulos voittotaistelusta. Hänen kolme kultamitaliaan ja muutenkin huikea uransa ansaitsee kuitenkin sinivalkoisin silmin katsottuna sen verran huomiota, että muistetaan Vieraileva Tähti -yhtye, jossa solistina toimi Ville Kantee ja muista mäkimiehistä ainakin Jussi Hautamäki ja Olli Happonen sekä yhdistetyn puolelta Sampan lisäksi Jarkko Saapunki ja Antti Kuisma. PEKKA TALVENMÄKI oli kova lumimyräkkä, joka aiheutti sen, että kotikyläni Palojoen työväentalolla pidetty vasemmiston eduskuntavaalitilaisuus kärsi yleisökadosta, paikalla oli minun ja veljeni lisäksi vain naapurin Kalle. Pääpuhujaksi oli hankittu Tuusulasta TPSL:n puheenjohtajana myöhemmin toiminut Uuno Nokelainen, joka totesi suoralta kädeltä, että yleisön koostumus taitaa olla sellainen, ettei puheella vaalitulokseen vaikuteta. Toinen muistoni on tammikuulta ‘62 samalta päivältä, jona Eero Mäntyranta voitti Zakopanen MM-kisoissa lumituiskussa käydyn 30 kilometrin hiihdon. Hänen suurin hittinsä oli kultamitalien imussa listojen kärkipäähän yltänyt Alle kluter til. Noilta ajoilta on ainoa kohdalleni osunut levytys, tyhjänpäiväinen diskolonksutus Privilege. Samppa Lajusen nimi johtaa osin harhapoluille, hän ei ollut laulaja vaan kitaristi. Jos asia kiinnostaa niin kannattaa etsiä netistä video, olihan Pernilla ilo silmälle, vaikkei sitä aina paksun kilpailupuvun takia tajunnutkaan. Vähintään saman tason sankariksi Tapsa nousi musiikillaan, jonka minäkin olen kokenut ehdottoman positiiviseksi. Vuoden ‘95 tapahtumista mielessäni on päällimmäisenä Den glider in, jonka originaalilevytyksen taustalla lauloi Ruotsin maajoukkue. ELLEFSÄTER JA WIBERG ELLEFSÄTER JA WIBERG Ole Ellefsäter muodosti 60-luvulla Harald Grönningenin ja Gjermund Eggenin kanssa kovan norjalaisen hiihtäjäkolmikon. Suurin osa näkemästäni ja kuulemastani tuotannosta on norjalaista kansanmusiikkia. Kaiken järjen mukaan joukkoon mahtui muutama edellisvuoden olympiavoittaja, mutta tarTapio Rautavaara. Tapsa päästettiin irti, hän esitti iloksemme puolituntisen setin, yleisö oli sataprosenttisen tyytyväinen. 36 Blues News 3/2024 Y ksi kokoelmani kummajaisista on Matti Nykäsen debyyttisingle, jonka sain takavuosina Anianpellon markkinoilta The Cowsills -yhtyeen albumin kylkiäisenä. Kiinnostukseni jääkiekkoon kuoli totaalisesti vuonna ‘86 katastrofaalisen Ruotsille kärsityn 4-4 -tasapelin jälkeen. Etelä-Suomessakin GOIN’ FOR THE GOLD Olympiavoittajien musiikilliset harharetket Olympiavoittajien musiikilliset harharetket mäkimies voi tietää sen. Suurimmat suosikkini totesin edellä, lisäksi on nostalgiamielessä pakko mainita Tapsan Johnny, mua muistathan -versio, joka tosin ei ollut ihan Olavi Virran esityksen veroinen. Positiivisin mieleen tuleva asia musiikkipuolelta on otsikko Vain TAPSA, MATTI JA SAMPPA TAPSA, MATTI JA SAMPPA Tapio Rautavaaran uraan liittyy muistoissani kaksi varhaista sattumusta
Taustajoukoista löytyy muutama souliin liittyvä nimi, mutta soulin tuntua ei löydetty, lähinnä kai siksi, ettei Lewisin laulussa ollut vaadittua osaamista ja särmää. Voitettuaan neljä kultamitalia Los Angelesissa ‘84 Lewis levytti hitiksi tarkoitetun (?) paukuttelun Goin’ For The Gold, jonka maxiversion prameassa kannessa hän pullistelee kisojen aikaisessa kilpailupaidassaan (numero 915). Modern Man (Mega 3094) A: (1) Modern Man (2) Paris By Night (3) Just Another Night (4) Lovers Don’t Talk (5) Too Late B: (1) In The Dark (2) Love Triangle (3) Something Keeps Calling Me Back (4) Don’t Give Up (5) I’ll Keep You Through The Night (6) Break It Up Levy tehtiin ison porukan voimin. CARL LEWIS – GOIN’ FOR THE GOLD CARL LEWIS – GOIN’ FOR THE GOLD Yhdeksän kultamitalia voittanut Carl Lewis on yksi urheiluhistorian legendoista. Yleisilme on. Väitetyt vähäiset soulvaikutteet tulevat esiin pikku balladeilla A2 ja B2, tosin yleisilme tuo mieleen euroviisutason. Enempäänkin olisi voinut olla aihetta. Pientä soulhenkeä on myös levyn parhaassa raidassa B1, joka julkaistiin singlenäkin. Carl Lewisin musiikkiuran ainoat listasijoitukset ovat vuodelta ‘86, jolloin Break It Up -niminen medium sai jonkin verran huomiota Keski-Euroopassa ja mikä ihmeellisintä, kävi Ruotsin listalla parhaimmillaan sijalla 3. Hän oli suomalaisinkin silmin liian amerikkalainen, persoonaton ja sliipattu. Onneksi tuoreimpien suomalaismenestysten tiimoilta tehdyissä levytyksissä ei tietääkseni ollut kultamitalikiekkoilijoita mukana, joten asiaa ei tarvitse turhaan arvailla. Levy herättää sekavia ajatuksia, netistä löysin maininnat ”The best WORST song ever in the history. Blues News 3/2024 37 kemmin en asiaa tunne. Sisäpiirissämme olemme joskus keskustelleet siitä, oliko Lewisin voittohyppy Atlantan kisoissa vuonna ‘96 yliastuttu vai ei, uusintaa ei koskaan näytetty ja muutenkin tilanne jäi epäselväksi kuvauksen esteeksi sopivasti viritetyn näyttötaulun takia. Yritys oli joka tapauksessa totinen, sitä todistaa ainakin se, että ”laulun” säveltäjä ja tuottaja oli noiden aikojen koviin taustamiehiin lukeutunut Narada Michael Walden. jos mahdollista vielä ärsyttävämpi kuin ”Idaten”albumilla. MARTIN LAUER MARTIN LAUER Kolme vuotta sitten kuollut saksalainen Martin Lauer oli 50-luvun lopussa Euroopan kiistaton ykkönen lajissaan 110 metrin aitajuoksussa. Voitoistaan huolimatta Lewis ei ollut maailmalla erityisen suosittu. Star 28RL-0018) A: (1) Come Back My Baby Girl (2) The Feeling That I Feel (3) I’ll Keep You Through The Night (4) When The Party Starts B: (1) He’s A Star (2) Lovin’ You (3) Fever In The Night (4) Takin’ That Second Look Levyä markkinoitiin kaikilla mahdollisilla genreillä elektropopista funkiin ja hip hopista rappiin. I listen to this when I want to laugh”, ”Good damn, this boy really can sing” ja ”I don’t care what the people might say, I like this song”. Hän. Vuonna ‘85 Lewis levytti Electric Storm -nimisen yhtyeen kanssa ensimmäisen albuminsa: Idaten (Riv. Lopputulos on pääasiassa pahanlaatuista väkinäistä läiskyttelyä. Soulin kisojen pikaviestikulta menetettiin vaihtosähläilyn takia ja vuonna ‘80 Moskovan boikottikisojen aikaan 19-vuotias Lewis oli jo niin hurjassa kunnossa, että olisi voinut taistella mitaleista, jos olisi kisoihin päässyt. Levy oli Break It Upin herättämien toiveiden takia myynnissä Euroopassakin, omassa kappaleessani on jäljellä lahtelaisen Aleksanteri-tavaratalon hintalappu, jossa lähtöhinta 64 markkaa on alelaatikkoon siirtämisen yhteydessä korjattu kympiksi. Niin tai näin, Break It Up on mielestäni paras raita vuonna ‘87 ilmestyneellä albumilla. Samaa konstia käytettiin jo aikaisemmin Moskovassa ja sen turvin saatiin järjestetyksi Neuvostoliitolle kaksoisvoitto kolmiloikassa, kuka muistaa. Hirvittävä levy, varsinkin a-puolen ylipitkä dance mix, kääntöpuolen singlenäkin julkaistussa rap-versiossa on sentään jotakin tolkkua
Single julkaistiin tosiaan Cassius Clay -nimellä, myöhemmissä uusinnoissa on käytössä Muhammad Ali. Lauerin urheilu-ura katkesi vakavaan sairastumiseen 60-luvun alussa, sen jälkeen hän saavutti mainetta laulajana. Sweet Les & Joe Frazier’s Knockouts) Jobo 100 Try It Again Knock On Wood Motown 1378 First Round Knock-Out Looky Looky (Look At Me Girl) Prodigal 0623 Little Dog Heaven What Ya Gonna Do When The Rain Starts Fallin’ Ali inhosi Frazieria, positiivisin asia mitä hän on vastustajastaan sanonut, oli erään TV-shown lähetyksistä mieleeni jäänyt levytys oli Taxi nach Texas. Laji oli noihin aikoihin tyypillinen kolmoisvoittotapaus amerikkalaisille, niinpä Lauer joutui tyytymään neljänteen sijaan, vieläpä kahdesti. 8937 Sweet Potatoe, Collard Greens Sweet Potatoe, Collard Greens (instr.) (es. Kun samanniminen single julkaistiin seuraavana vuonna, levytettiin b-puoleksi versio Stand By Me -klassikosta. Cassiuksen versio oli ja on toista kuin hänen uhoava olemuksensa muuten, yllättävänkin kiltti ja rauhallinen ja herättää jopa ajatuksen, osasiko Cassius sittenkin laulaa, Mukava esitys, joka kirvoitti niinkin surkuhupaisan nettikommentin kuin ”great cover, even better than Lennon”. Osbornen Rockin’ Records -katalogin mukaan Cassiuksen albumilta on julkaistu myös Will The Real Sonny Liston Please Fall Down -niminen single promonumerolla 75717, virallista nimikettä ei Columbian listoilta löydy. käsiaika, myöhemmissä tarkistuksissa ajaksi todettiin Elmo Lakka -tasoinen 13,56. Albumejakin löytyy, mutta niitä en innostunut penkomaan, vaikka olisin sitä kautta saanut paikkausta pahoin ryvettyneille pitkän saksan taidoilleni, joita yritän pitää yllä kuuntelemalla 60 vuoden takaisia suosikkejani Junge komm bald wieder (Freddy), Seemann (Lolita) ja Eine Rose aus Santa Monica (Carmela Corren). Aikahaarukka on ’69–‘76: Capitol 2479 If You Go Stay Gone Truly, Truly Lovin’ Me 2661 Knock Out Drop Gonna Spend My Life Cloverlay 100 The Bigger They Come (The Harder They Fall) Come & Get Me Love 101 You Got The Love Good News Knockout 711 My Way Come And Get Me Love P.I.P. Aihealue ei ollut BN-tasolta katsoen kovin kiinnostava, hän levytti nimittäin saksankielistä vetelästi sovitettua kantria. Voitto oli täpärä, sillä Frazier kolhi kätensä välieräottelussa ja joutui taistelemaan finaalin ylivarovasti kättään säästellen, Tuomarilukemat 3-2 herättivät jonkin verran ajatuksia, että voitto meni väärälle miehelle. Toive ei toteutunut, mutta maailmanlaajuista huomiota levy herätti, eräästä Ylen pop-ohjelmasta se tarttui nauhallenikin. Die letzte Rose der Prärie oli kultalevysingle, toinen Radio Rundfunkin Joe Frazier oli huomattavasti tärkeämpi artisti kuin Cassius. Hänet hyväksyttiin soulmieheksi, diskografia on luettavissa Soul Discographysta. CASSIUS CLAY JA HAASTAJAT CASSIUS CLAY JA HAASTAJAT ”I Am The Greatest” (Columbia 2093) oli Cassius Clayn syksyllä ‘63 levyttämän albumin nimi. Kultamitalinsa Cassius saavutti Roomassa vuonna ’60. Sonny Liston oli kaadettu ja singlestä toivottiin jonkinlaista hittiä. Cassius Clay & Sam Cooke studiossa Joe Frazier. Osaltaan tulokseen vaikutti amerikkalaisten vaihtorikko, mutta Saksan joukkueen aika 39,66 oli kova ja ryhmä oli tasokas huippunaan maailman noiden aikojen nopein mies, aavistuksenomaisista lähdöistään tunnettu Armin Hary. Seuraavissa kisoissa oli raskaan sarjan voittaja Joe Frazier, joka pääsi kisoihin varamiehenä ykkösvalinnan loukkaannuttua. Musiikista on turha puhua, kyseessä oli uhoavaa itsekehua sisältänyt kooste, jota voi hyvällä tahdolla väittää rapiksi. Olympiakullan hän voitti Saksan pikaviestijoukkueessa Rooman kisoissa. 38 Blues News 3/2024 oli ensimmäinen 14 sekunnin rajan alittanut eurooppalainen, voitti EM-kisoissa Tukholmassa vuonna ‘58 ja juoksi käsittämättömän kovana pidetyn maailmanennätyksen 13,2, joka tosin oli ns
Hän on jäänyt monessa mielessä negatiivisena hahmona ihmisten mieliin. Taustayhtye oli nimeltään asiaan kuuluvasti The Heavyweights. Tulos ei kuitenkaan häikäissyt. 70-luvulle tultaessa soulin tapainen muuttui funkin suuntaan ja levyihin tuli ryhtiä. Nyrkkeilijänä hän saavutti WBA-liiton mestaruustittelin, jonka hän menetti rajussa ottelussa Muhammad Alia vastaan, tuolloin hän suututti Alin raivon partaalle kieltäytyessään käyttämästä tämän käyttöön ottamaa musliminimeä. 60-luvun loppupuolen levytykset olivat erittäin sekavia, sävelmät olemattomia ja Frazierin varovainen laulu peittyi ryhdittömien torvikuvioiden alle. Hän oli niin kova sprintteri, että pääsi vuonna ‘64 finaaliin saakka USA:n olympiakarsinnoissa. Ernie Terrell ei ollut olympiakävijä, mutta sallittaneen hänestäkin tässä yhteydessä muutama rivi. Duetot onnistuivat kohtalaisesti Supremes-yhtyeeseen Diana Rossin tilalle kelpuutetun Jean-sisaren hallitessa tilanteita, Ernie itse oli vivahteeton ja kömpelö. MotownMcCoyn ohessa Frazierin levyuran takapiruina toimivat muiden muassa Bobby Martin, Bert deCoteaux ja Horace Ott, mikä todistaa, että töitä tehtiin ainakin puolitosissaan. Ehkä se oli tarkoitettu herjaksi, mutta totta toinen puoli. ja Calla-vaiheessa Clyde Otis. Frazier oli laulajana väritön, mutta todettava on, että hän kehittyi kaiken aikaa, edellä olevan listauksen parhaat esitykset löytyvät ilman muuta loppupäästä. Enempää en kultamitalipohjalta saa irti. Nimikkeet kertovat, että nyrkkeilyaiheita poimittiin levyillekin, sieltä oli peräisin myös taustayhtyeen The Knockouts nimi. Urheilijoiden musiikkitaustoista ja kääntäen laulajien varhaisista urheiluharrastuksista löytyy arvattavasti paljon mielenkiintoista, ovathan monet eurooppalaisista ammattijalkapalloilijoista levyttäneet (esimerkkeinä vaikkapa Ruud Gullit ja Paul Casgoigne) puhumattakaan Atlantin takaisista koripalloilijoista (paremmistakin kuin Smokey Robinson) tai jenkkifutismiehistä (mm. Viimeisellä singlellään Frazier yllätti molemmin puolin balladilaulajana, selkeitä kilttejä mutta kieltämättä vaisuhkoja esityksiä. Vaikka Frazier sai mestaritittelin tavallaan lahjaksi Alin Vietnam-kieltäytymisten yhteydessä, on häntä muisteltu todellisena taistelijana ja vuonna ‘71 käyty kamppailu Alia vastaan oli joidenkin asiantuntijoiden mukaan kaikkien aikojen upein raskaan sarjan mestaruusottelu. Ehkä totuus kuitenkin sisältyy kommenttiin ”great boxer, great guy but as a singer oh no”. O’Jayslaina Looky Looky ei pärjää originaalille, mutta on silti kaikin puolin kelvollinen. Myöhemmistä vaiheista on kylmäsiltään tiedossani vain se, että Frazier kuoli kymmenisen vuotta sitten. Blues News 3/2024 39 kommentti ”I can’t sing, Joe Frazier can”. Erityismaininnan saakoon 60-luvulla muutaman soulhitin levyttänyt Brenton Wood. Singlen tuotti Van McCoy, joka myös sävelsi jämäkän a-puolen. Muhammad Ali. Soulmaailma muistaa hänet ennen kaikkea Tammy Montgomeryn kanssa solmimaansa avioliittoon liittyneestä väkivaltaisesta käytöksestä. Vaikka levytykset loppuivat vuonna ‘76 niin Joe Frazier & The Knockouts jatkoi esiintymisiään ainakin seuraavalle vuosikymmenelle. Argo 5501 Dear Abbie I Can’t Wait Fury 5005 Love My Baby So A Hammer And A Nail Calla 132 Grandpa’s House A Prayer Of Love Ernie levytti arvostetuille merkeille ja taustamiehetkin olivat parhaasta päästä, Argolla The Daylighters -yhtyeestä tuttu Chuck Colbert Jr. Ernie sai aikaiseksi vain kolme singleä, niistä kaksi jälkimmäistä siskonsa Jean Terrellin kanssa. 60-luvun merkit ovat arvatenkin Frazierin omia, mutta kuten listaus osoittaa, 70-luvulla meni paremmin. single on vuodelta ’75 ja vaikka Motown-fanina vedänkin kotiinpäin, uskallan sanoa, että se on Frazierin paras levy, molemmilta puoliltaan täyttä tavaraa. Billy Eckstine), Eniten nimiä löytynee nyrkkeilylistoilta (esimerkkeinä Lee Dorsey, Roy Hamilton ja Jackie Wilson). Ernie Terrell vs
Nimi ”Tupelo” tulee paikallisesta lehtipuulajista ja Muskogee/ Creek -intiaanien siihen viittaavista sanoista ito (puu) ja opilwa (suo). Blues-musiikin on katsottu syntyneen Mississippissä, mutta jostain syystä Tupelolla ei ole tarjota yhtään erityisen merkittävää pioneeria tältä saralta. Alun perin Gum Pond -nimisenä kylänä tunnettu paikkakunta sai kaupunkioikeudet vuonna 1870, jolloin sen asukasluku ylitti juuri ja juuri 600 henkeä. Radan ansiosta Tupelo kasvoi ja teollistui vauhdilla ja vuoteen 1930 mennessä asukkaita oli yli 6000. Siitä huolimatta hänet muistetaan, jos muistetaan ollenkaan, vain yhdestä hitistään, kesällä 1964 listoille nousseesta kummitustalohupailusta Haunted House. Tuloksena oli kuusi levypuolta string band -henkistä ragtime bluesia. Tuleva rockin kuningas ehti hengittää magnolian raikasta Tupelon maalaisilmaa kuitenkin vain ensimmäiset 13 vuottaan, jonka jälkeen hän muutti vanhempiensa mukana Tennesseen puolelle Memphisin suurkaupunkiin. Mutta Tupelolla on ollut tarjota muutakin musiikin saralla ja siitä on esimerkkinä tämä yhden paikallissankarin elämänkerta lyhyesti läpikäytynä. Nykyinen väestömäärä on noin 38 000. 40 Blues News 3/2024 M ississippin osavaltion koilliskulmalla uinuva Tupelon pikkukaupunki tunnetaan musiikinhistoriassa yleensä vain yhdestä asiasta: Elvis Presleyn syntymästä. Ensimmäisenä paikallisena levyttämään päässeenä bluesmiehenä on pidetty kitaristi Napoleon ”Nap” Hayesia (1885–?), joka helmikuussa 1928 osallistui kumppaniensa mandolinisti Matthew Praterin ja viulisti Lonnie Johnsonin kanssa OKeh-yhtiön äänitystilaisuuteen Memphisissä. Natchez Tracea pitkin Chickasaw-heimon maiden halki kohti Mississippi-joen suistoa ja Meksikonlahden rannikkoa. JARMO HOPPULA JUMPIN’ GENE SIMMONS ”Kummitustalon” tarina ”Kummitustalon” tarina TUPELO, MISSISSIPPI TUPELO, MISSISSIPPI Tupelo on syntynyt juuri ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa (1861–1865) valmistuneen Mobile & Ohio -rautatien varteen, mutta sen historia juontaa jo 1700-luvun loppupuolelle, jolloin ensimmäiset angloamerikkalaiset uudisraivaajat suuntasivat Tennesseestä etelään ns. Gene Simmons oli Elviksen aikalaisia ja ehti levyttää kuudella eri vuosikymmenellä. Kierteleviä bluesmuusikoita kyllä nähtiin säännöllisesti rautatien itäpuolella sijaitsevan ”Shake Rag” -nimellä tunnetun mustien asuinalueen soittopaikoissa (ns. kaksoisveljeksille Aaron ”Pinetop” Sparksille (1910–1935) ja Milton ”Lindberg” Sparksille (1910–1963), Osa 1. Näin kävi mm. Liekö Mississippin rotuerottelupolitiikalla merkityksensä, koska useimmat Tupelossa syntyneet bluesmuusikot olivat ehtineet lähteä pois paikkakunnalta jo ennen varsinaista läpimurtoaan. juke jointeissa) jo 1920ja 30-luvuilla
Toisaalta Tupeloon iski huhtikuussa 1936 erittäin tuhoisa F5-luokan tornado, joka tuhosi noin 200 asuintaloa sekä useita julkisia rakennuksia ja surmasi ainakin 220–250 ihmistä. Perhe oli musikaalinen, kuten näissä tarinoissa on tavallista todeta. Tupelon ”bluesmaineen” pelastajaksi nousikin John Lee Hooker (1917?–2001), jolla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä kaupungin kanssa. Ohjelman innoittamana veljekset pistivät pystyyn oman kantriyhtyeen jo nuorella iällä. Bettyn vieraana oli tällöin hänen ”kaupunkilaisserkkunsa” Elvis Presley (18), joka oli toisen serkkunsa kanssa tullut Memphisistä Tupeloon tapaamaan sukulaisiaan. Albumilla ”The Country Blues Of John Lee Hooker” (Riverside RLP 12-838) alun perin julkaistun kappaleen on uskottu kertovan kevään 1927 suuresta Mississippin tulvasta, jolloin useita satoja ihmisiä sai surmansa ja sadattuhannet menettivät kotinsa. Mississippin Deltalla Clarksdalen lähistöllä syntynyt ja myöhemmällä iällä Detroitiin muuttanut Hooker levytti vuonna 1959 klassikoksi nousseen kappaleensa Tupelo Blues, jossa kuvaili erittäin vakuuttavasti kaupunkia kohdannutta suurta tulvaa. Tämän viikottaisen Opryn paikallisversion juontajana toimi Charlie Boren ja yksi sen tähdistä oli koulukaverin isoveli Mississippi Slim. Erityismaininnan asemalla esiintyneistä ansainnee 10-vuotias Elvis Presley, joka lokakuussa 1945 osallistui (äitinsä pakottamana) Tupelon vuosittaisen maatalousnäyttelyn ‘lastenpäivän’ kykyjenetsintäkilpailuun. Lähetys kuului kirkkaana heikommallakin patterivastaanottimella, sillä Nashvillestä oli Tupeloon linnuntietä noin 270 km, joka ei ollut matka eikä mikään WSM:n 50 kW tehoiselle lähettimelle. Kohteliaan ujosti vieras kieltäytyi kunniasta vedoten, ettei ollut tottunut esiintymään julkisesti ja lauleskeli lähinnä omaksi ilokseen. Myös toiselle suurelle vesiväylälle, Tennessee-joelle, on matkaa reilut 90 kilometriä. Louisiin. Lukumäärä on vain arvio, sillä kuolleista afroamerikkalaisista ei tuolloin pidetty tarkkaa lukua. Pojat olivat juuri lopettaneet radioasemalla lauantaisen live-lähetyksensä ja poikenneet tuttavansa Betty McKissickin (joissain tarinoissa Barry McKenzien) talolla. Aloitusvuodeksi on toisinaan tarjottu 1947, jolloin veljesten iät olivat vasta 13, 10 ja 6, ja toisinaan 1952, joka kuulostaa todennäköisemmältä. Pahat kielet väittävät, että Elviksen isä Vernon olisi kärähtänyt kotipolttoisen myynnistä ja nopea osavaltion vaihto oli ollut syystä tarpeen. Samasta teemasta eräs Robert Johnson jalosti oman versionsa lähes viisi vuotta myöhemmin nimellä I Believe I’ll Dust My Broom (Vocalion 03475). Tämän jutun päähenkilö, Morris Eugene eli lyhyesti vain ”Gene”, näki päivän valon ensi kertaa 10.7.1937 ja hänen jälkeensä tuli vielä sisarusparven nuorin, Carl, vuonna 1941. Elvistä he eivät vielä tuolloin tunteneet, sillä Presleyn perhe oli jättänyt Tupelon pölyt taakseen jo syyskuussa 1948 ja muuttanut paremman toimeentulon toivossa 160 km:n päässä Tennesseen puolella sijaitsevaan Memphisin kaupunkiin. Ongelma vain on, että Tupelo sijaitsee noin 160 kilometrin päässä Mississippi-joelta eikä varmastikaan ollut kyseisen tulvan vaikutusalueella. William Johnson alias ”Willie Pooch” (1937–2010) puolestaan oli jo teini-ikäisenä lähtenyt Chicagoon ja päätyi lopulta Ohion Columbukseen. Tupelon ensimmäinen paikallinen radioasema oli toukokuussa 1941 toimintansa aloittanut WELO, jonka vakioesiintyjiä olivat kotikutoiset hillbilly-sankarit kuten Algie Surratt, Charlie Williams, Hugh Jeffries ja Carvel Lee Ausborn (alias ”Mississippi Slim”). Simmonsien kuultua Elviksen olevan myös innokas musiikin harrastaja he kysyivät häntä mukaan jammailemaan. Myös Simmonsin veljekset pääsivät esiintymään vakituisesti WELO:n lähetyksiin. Vanhimmat tyttäret olivat innokkaita gospelkuorolaisia ja Izetta myös arvostettu urkuri. Blues News 3/2024 41 jotka muuttivat vanhempiensa mukana Tupelosta 1920-luvun alussa Missourin St. Samoin olivat tehneet Chambersin veljekset George (1931–2019), Willie (1938–), Lester (1940–) ja Joe (1942–). Vanhin, Martha Agnes, oli syntynyt 1928, Mattie Izetta 1931 ja Edward Leon 1934. Hooker onkin saattanut käyttää ”taiteilijan vapautta” ja yhdistää laulussaan nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Nuoren Elviksen on kerrottu myös silloin tällöin poikenneen koulukaverinsa James Ausbornin kanssa seuraamassa ”WELO Jamboree” -ohjelman lähetyksiä. Lyhyen juttutuokion jälkeen WELO-radioasema Tupelossa.. Blueslegendojen puutteesta huolimatta Tupelo sai millä myöhemmin pröystäillä, kun tammikuussa 1935 kaupungin itälaidalla pienessä kaksihuoneisessa mökinrähjässä, ei kovinkaan kaukana Shake Ragin alueesta, syntyi Elvis Aron -niminen poikalapsi Gladys ja Vernon Presleylle. Veljesten saavutuksiin kuului mm. 1940ja 1950-luvulla Tupelossa vaikutti George ”Bally” Smithin iso jazz/rhythm & blues -orkesteri. Samaan aikaan Itawamban piirikunnan puolella jonkin matkaa kaupungista itään kasvattivat Purdee ja Ernestine Simmons omaa lapsikatrastaan. Kaupungin virallinen historiakaan ei tunne kyseistä katastrofia. Ensimmäisen kerran Gene ja hänen veljensä törmäsivät Elvikseen joskus vuoden 1953 tienoilla. Agnes puolestaan opetti nuoremmille veljilleen kitaransoiton ensialkeet. helmikuussa 1932 Victor-merkille taltioitu kappale I Believe I’ll Make A Change (Victor 23359). Sen sijaan huuliharppumies Richard ”Harmonica Slim” Riggins (1921–2003) oli suunnannut länsirannikolle. Simmonsien musiikillinen inspiraatio tuli Nashvillen WSMradioaseman ”Grand Ole Opry” -ohjelmasta, jota kokoonnuttiin kuuntelemaan uskollisesti joka lauantai-ilta. WELO radioi tapahtuman, ja vaikka poika ei voittanutkaan kilpailua, oli päänavaus tulevaan suoritettu
Ilmeisesti useampiakin kappaleita soitettiin, mutta vain Down On The Border on tästä ensisessiosta jäänyt talteen jälkipolville. Simmonsit ottivat saamistaan neuvoista Gene & Carl Simmons. Vaikka Piercellä oli nimissään peräti kymmenen kantrilistojen ykköshittiä vuodesta 1952 alkaen, joutui hän kiertueen aikana luovuttamaan pääesiintyjän paikan nuorelle memphisiläisrokkarille, jonka sanotaan villinneen varsinkin naispuolisen yleisönsä lähes hysterian partaalle. Konsertin jälkeen Gene rohkaistui kysymään Elvikseltä, josko tämä haluaisi puhua heidän puolestaan Sun-levymerkille mahdollisesta koe-esiintymisestä. Genen sävellykseksi merkitty esitys oli letkeä latinalaisrytmiin sovitettu hillbilly-numero, jollaisia oli totuttu kuulemaan mm. Vastineeksi Simmonsit pääsisivät esiintymään samaan tilaisuuteen. Vanhin veli Leon oli jo armeijassa, sillä Sunin studiolla vierailtiin kokoonpanolla: Gene Simmons (laulu/kitara), Carl Simmons (laulu/mandoliini), John Green (viulu), Talmadge Hester (kitara) ja Jesse Carter (basso). Kun Betty kertoi laulajan olevan ”se hänen serkkunsa Memphisistä” oli Gene vähällä pudota pyrstölleen. Esiintymisasu paikattiin keikan ajaksi hakaneulalla, joka todennäköisesti rajoitti pahinta vatkausta lavalla. Onnistuneen ensivierailunsa jälkeen Elvis palasi Tupeloon jo kuusi viikkoa myöhemmin 1.8., jolloin hän esiintyi osana isompaa kiertuekaartia ulkoilmakonsertissa kaupungin messukentällä. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin samainen levy komeili myyntilistoissa. ”Phillipsin on täytynyt menettää järkensä” oli Genen ensimmäinen ajatus kuulemastaan. Mitä kantria tämä tämmöinen oli. Tämä toteutui 15.6. Simmonsit olivat ymmällään – laulajan taustalla oli vain yksinkertainen kitara ja basso, ei edes steelkitaraa, eikä kitaristi soittanut kunnon sooloakaan. Ystävällisesti Elvis oli myöntynyt ehdotukseen. Belden High Schoolin urheilusalissa ja illan muita esiintyjiä olivat Missourin huuliharppukostaja Onie Wheeler sekä Tupelon oma kantriduo The Miller Sisters. Tämä ei kuitenkaan ollut sitä mitä Sun-pomo Sam Phillips halusi julkaista ja kysyikin, olisiko pojilla vielä jotain muuta tarjolla. 42 Blues News 3/2024 Elvis ja serkku lähtivät jatkamaan matkaansa Genen jäädessä ihmettelemään mikähän jehu tuokin oikein oli – ”hiuskuontalokin rasvan peitossa ja housunsaumoissa vaaleanpunaiset vauhtiraidat”. SUN RECORDS SUN RECORDS Oli Elviksen ansiota tai ei, niin vielä samana kesänä Simmonsin veljesten yhtye matkusti koeesiintymiseen Memphisiin. Elvis oli ujutettava rakennukseen takahuoneen ikkunasta, jolloin hänen housunsa repeytyivät persauksista. Meni muutama kuukausi ja Gene kuuli radion soittavan Elviksen ensimmäistä levyjulkaisua (That’s All Right / Blue Moon Of Kentucky, Sun 209). Alkukesästä 1955 Elviksen manageri Bob Neal soitti Genelle WELO-asemalle ja pyysi häntä mainostamaan radio-ohjelmassaan Elviksen tulevaa keikkaa Tupelossa. Selventääkseen sanomaansa Phillips soitti näytiksi tuoreimman ‘löytönsä’, Johnny Cashin ensimmäistä singleä (Hey, Porter! / Cry! Cry! Cry!, Sun 221) ja kehui miehestä nousevan vielä Hank Williamsin veroinen tähti. Grand Ole Opry -tähtien Hank Snown tai Johnnie & Jackin ohjelmistossa. Vaikka kyseessä oli (tiettävästi) Elviksen ensimmäinen esiintyminen vanhassa kotikaupungissaan, on tapahtuman juontajana toiminut DJ Bob Ritter myöhemmin muistellut yleisön olleen villinä jo ennen konsertin alkua. Kiertueen tunnetuin nimi oli kantrimestari Webb Pierce ja muina esiintyjinä nähtiin Wanda Jackson, Bud Deckelman, Charlie Feathers ja The Miller Sisters. Perinteiset kansanmusiikkisoittimet viulun ja mandoliinin hän kehoitti viskaamaan lähimpään puhelinpylvääseen
Itseasiassa Elvis oli illan jälkeen jupissut, ettei halua enää esiintyä samoilla keikoilla Perkinsin kanssa. Sen verran raakileina Phillips näitä kuitenkin piti, ettei ollut vielä halukas levyn julkaisuun. Alkoholipoliittisesti arveluttava Drinkin’ Scotch rokkasi kuin hirvi (vanhan sanonnan mukaan), Blues At Midnight oli nimensä mukaisesti nuoren valkoisen miehen bluesia ja Pop And Mama puolestaan kantrivaikutteista rockabilly-rilluttelua. John Green, Carl Simmons, Jesse Carter, alarivissä Gene Simmons & Talmadge Hester Jesse Carter, Gene Simmons, Talmadge Hester, Carl Simmons & John Green. Talmadge Hester soitti yhä soolokitaraa Carlin hoitaessa komppia ja Jesse Carterin toimiessa basistina. Vaikka Elviksen levytetty versio julkaistiin vasta elo-syyskuun taitteessa 1956, oli kappale kuulunut hänen vakio-ohjelmistoonsa ainakin joulukuusta -54 lähtien (”Louisiana Hayride” 18.12.1954) ja Gene oli todennäköisesti kuullut sen heidän yhteisillä keikoillaan. Päätähden lisäksi kovassa vedossa olivat myös mukana olleet Carl Perkins ja Johnny Cash todistaen, että Sam Phillips oli oikeasti velho löytämään uusia kykyjä. Sunin studiolle Simmonsit suuntasivat vuoden aikana ainakin kahdesti ja reissuista on säilynyt useita ottoja yhteensä kuudesta eri laulusta, jotka kaikki olivat päteväksi biisinikkariksi osoittautuneen Genen käsialaa. Kuten Tupelon nauhoituksissa, ei vuoden ensimmäisessä Sun-sessiossakaan ollut rumpalia. Big Joe Turnerin vuoden 1954 R&B-hitistä Shake, Rattle And Roll (Atlantic 1026) oli myös Bill Haley tehnyt oman pop-listoille nousseen versionsa (Decca 29204), mutta Genen esikuvana oli selkeästi ollut Elvis. Lisäksi mukana olivat tuntemattomiksi jääneet pianisti ja rumpali. Tällä kertaa nauhalle tarttuivat kappaleet Juicy Fruit, Money Money Money ja You Can’t Break The Chains Of Love. Mukana hoilotti myös ryhmä taustalaulajia, jota ei ihan kuoroksi voi kutsua, paremminkin mullilaumaksi. Hester oli jäänyt kokoonpanosta pois ja huomattavasti rock’n’rollhenkisempi, vaikkakin vasta 15-vuotias Carl Simmons hoiti nyt soolokitaroinnin. Arkansasista lähtöisin ollut rockabilly-mies Jimmy Evans on väittänyt olleensa mukana sessiossa, mutta tekemässä mitä, se on jäänyt vain arvailujen varaan. Samoin viulu jäi hiljalleen pois kuvioista. Blues News 3/2024 43 vaarin ja Carl vaihtoi mandoliinista sähkökitaraan. Joskus vuoden 1956 alkupuolella Gene bändeineen työsti demonauhalle kappaleet Shake, Rattle And Roll ja Guitar Boogie mahdollisesti Tupelon radioasemalla. Seuraavassa sessiossa oltiin jälleen astetta kehittyneempiä. Elvis oli esittänyt kappaleen myös ensimmäisessä valtakunnallisessa TVesiintymisessään ”The Dorsey Brothers Stage Show” -ohjelmassa 28.1.1956. Uutta tyyliä päästiin testaamaan tuoreeltaan joulukuussa 1955, jolloin he soittivat lämmittelybändinä Elvis-konsertissa National Guard Armoryn lavalla Amoryssa, jonkin matkaa Tupelosta etelään. Molemmat esitykset olivat varsin villiä rockabillyä ja jälkimmäisellä, joka oli instrumentaali, basisti Carter intoutui heittämään onnistuneen släppisoolon
Sun (1958) 299 Drinkin’ Wine I Done Told You Genen onnistunein Sun-sessio on merkitty päivänmäärälle 3.1.1957. Tuntemattomasta syystä Sam Phillips panttasi singlen julkaisua aina seuraavan vuoden kesäkuuhun asti. Harris levytti Sunille pari toinen toistaan rajumpaa rockabilly-singleä vuosina 1956–57. Monivaiheisen uransa aikana Evans ehti soittaa bassoa mm. Simmonsin bändistä lainattu Jesse Carter soitti bassoa Wagesin sessioissa. Vasta vuosia myöhemmin Simmons tunnistettiin oikeaksi esittäjäksi. Tienraivaajana toimi Conway Twitty, joka keikkaili pohjoisessa lähes yhteen menoon syksystä 1957 kevääseen 1958. Todennäköisesti mysteerilauluna tunnettu Peroxide Blonde And A Hopped Up Model Ford on peräisin jommasta kummasta sessiosta. Lisäksi Jerry Lee Lewis oli levyttänyt Madduxin ja Jack Clementin yhdessä kirjoittaman kantBobby Stewart, Danny Walqvist, Carl Simmons, Gene Simmons. Vasta kun seuraavan vuoden ”vaimohässäkkä” latisti Lewisin levymyyntiä, oli Phillipsillä jälleen aikaa muille artisteilleen. Taustalla soittanut kokoonpano oli suunnilleen sama kuin edellisellä kerralla, mutta nyt on tiedossa myös rumpujen takana istunut mies, joka oli Billy Rileyn bändistä Sun-studion vakiorumpaliksi päätynyt Jimmy Van Eaton. GOING BACK TO MEMPHIS GOING BACK TO MEMPHIS Simmonsin Kanadasta paluun jälkeiset vaiheet aiheuttavat hieman harmaita hiuksia. Tähän saumaan iski ontariolainen promoottori Harold Kudlets, joka keksi ryhtyä tuomaan maahan rokkareita Memphisin seudulta, jossa näistä oli suorastaan ylitarjontaa. Studiopäiväkirjan mukaan Simmons käväisi Sunilla vielä kahdesti vuonna 1958; 25.6. Ensimmäisen soololevynsä Evans sai ulos vasta vuonna 1961, vaikka omien juttujensa mukaan hän oli tehnyt levytyksiä jo vuodesta 1954 lähtien. Ray Harris oli kasvanut farmilla Tupelon lähistöllä, mutta muuttanut työn perässä Memphisiin vuoden 1953 tienoilla. Billy Riley, Ray Smith, Gene Simmons ja Ronnie Hawkins. Tällöin taltioitiin kaikkiaan neljä kappaletta; Drinkin’ Wine, I Done Told You, Crazy Woman ja I Don’t Love You Baby, joista jokainen olisi sellaisenaan kelvannyt levylle. Sun-yhtiön ovella kolkutteli samoihin aikoihin muitakin Tupelon seudun artisteja. Kudletsin kiertueet olivat rankkoja; ensin kuukauden ajan joka ilta yhdessä yökerhossa, sitten kiireesti seuraavaan kaupunkiin ja kuukauden kuluttua taas seuraavaan. Levyn ulos tulon jälkeen Simmonsit muuttivat Memphisiin, josta käsin oli helpompi hoidella yhä etäämmälle ulottuvia keikkareissuja. Rock’n’roll alkoi olla kovassa huudossa myös Kanadassa, mutta pohjoisesta provinssista ei vielä löytynyt omasta takaa tarpeeksi uskottavia alan taitajia. 44 Blues News 3/2024 Ehkä hän oli yksi mulleista. Tämä johtui siitä, että kotelossa, josta kyseinen arkistonauha löydettiin, mainittiin vain tuottajana ja/ tai äänittäjänä toimineen Clementin nimi. Conway Twittyn (1957), Gene Simmonsin (1958) ja Ronnie Hawkinsin (1959) bändeissä. Riley alkoi potea koti-ikävää ensimmäisenä ja palasi takaisin jo muutaman viikon kuluttua, Simmons ja Smith sinnittelivät seuraavan vuoden puolelle asti, mutta Hawkins jämähti Kanadaan loppuiäkseen. Aiemmin mainittu Miller Sisters -duo teki Phillipsille peräti kolme singleä vuosina 1955–56. Drinkin’ Wine oli käytännössä sama kappale kuin aiemmin äänitetty Drinkin’ Scotch, mutta levy-yhtiön kehoituksesta sanoitusta laimennettiin, kuten hallitus sanoisi, ”maitokauppakelpoiseksi”. Cotton Clubilla ja Danny’s Clubilla West Memphisissä. Jotain Genelle matkasta tarttui, nimittäin nuori kanadalainen vaimo, joka muutti mukana etelään. Managerina ja orkesterinjohtajana toimineella Madduxilla oli yhteyksiä Memphisiin, sillä hänen artistikaartiinsa kuuluneelta Ernie Chaffinilta julkaistiin Sunilla neljä singleä vuosina 1957–59. Vielä häntäkin railakkaampi tupelolainen rokkari Jimmy Wages kävi kahdesti tai kolmesti koenauhoituksissa, mutta jäi ilman omaa Sun-kiekkoa. Todennäköisesti Jerry Lee Lewisin räjähdysmäinen suosionnousu vuonna 1957 toimi (tahtomattaan) esteenä muiden Sun-levyjen markkinoinnille. Uudessa työpaikassa Firestonen rengastehtaassa oli duunikaverina ollut Bill Black, joka vielä tuolloin soitteli vapaa-aikanaan bassoa paikallisessa Doug Poindexterin hillbilly-kokoonpanossa. Paikallisesti heitä nähtiin mm. Twittyn jäljissä Kanadaan suuntasivat pian myös mm. Lisäharmia tuotti, ettei kappale ollut säilynyt kokonaan vaan siitä puuttui pätkä alusta. Kyseinen Jerry Lee Lewis -tyylinen rokkirutistus julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1976 hollantilaisella Redita-bootlegilla ”Shelby Cotton Country 1948-1974” (RLP 110) virheellisesti Jack Clementin nimissä. Kaksikko nauhoitti myös oman versionsa Simmonsin kappaleesta You Can’t Break The Chains Of Love, mutta se joutui jäämään arkistoon odottamaan parempia aikoja. Nimittäin Morris Simmons -niminen kaveri (Morrishan oli Genen oikea nimi) levytti vuonna 1959 kaksi singleä Etelä-Mississippin Biloxissa operoineiden musiikkimogulien Murphy ”Pee Wee” Madduxin ja ”Professor” Marion Carpenterin alaisuudessa. ja 19.9., mutta mitä silloin nauhoitettiin, on jäänyt unholaan
Yhtiön oli perustanut vuonna 1957 memphisiläisen Poplar Tunes -levyliikkeen omistaja Joe Cuoghi yhdessä lakimiehensä Nick Pescen sekä kantrimuusikoiden Quinton Claunchin, Bill Cantrellin ja Ray Harrisin kanssa. Toisin kuitenkin kävi ja yhtiö ajautui niin pahoihin talousvaikeuksiin, että joutui myymään 2600 dollarista levyn julkaisuoikeudet kilpailijalleen Sunille. Molemmat olivat Genen ja Quinton Claunchin yhteistuotantoa. Monet nettidiscografiasivustot, kuten yleensä luotettavat 45cat ja Rockin’ Country Style, pitävät Geneä ja Morrisia samana henkilönä. Blackin soolouraa on selvitetty tarkemmin aikoinaan BN:n numerossa 6/2007. Hi-tuottajilla oli täysi työ Bill Blackin yllättävän sukseen kanssa, joten Gene Simmonsin seuraavakin levytys myytiin Chessille. Kääntöpuolen walking blues -tempossa rullaavan Goin’ Back To Memphis -kappaleen Simmons on kertonut kirjoittaneensa koti-ikävissään Kanadassa. Veljekset Gene ja Carl lauloivat kappaleet yhdessä Everly Brothers -tyyliin. Ensimmäinen Morris Simmonsin single Sharlene / I’m Alone (Judd 1008) tuli ulos Sam Phillipsin veljen Jud Phillipsin Sheffieldissä, Pohjois-Alabamassa toimineella levymerkillä, mutta jo helmikuussa, jolloin Genen piti olla vielä Kanadassa. Prowlin’ muistutti turhan paljon Bill Blackin löysiä shuffle-numeroita, jotta sillä olisi ollut menestysmahdollisuuksia. Alkuvuodesta 1960 levy oli Billboardin Hot 100-tilastossa parhaimmillaan sijalla 17. 1 & 2 (Hi 2018). Hi-yhtiön uurastus tuotti lopulta tulosta, kun aiemmin Elviksen basistina ansioitunut Bill Black comboineen (Martin Willis, Joe Hall, Reggie Young ja Jerry ”Satch” Arnold) sai joulukuussa 1959 listahitin instrumentaalisinglellään Smokie Pt. Myöhemmin varsinaisena ketkuna tunnettu Huey ”Crazy Cajun” Meaux riisti Donleytä oikein kunnolla aina tämän vuonna 1963 tapahtuneeseen itsemurhaan asti. Argo (1959) The Simmons 5345 You Love Me Too Out Of This World Checker (1960) Gene Simmons 948 Bad Boy Willie Goin’ Back To Memphis Dot (1960) Carl Simmons Orchestra 16076 Prowlin’ (instr.) Boodoo (instr.) Argo (1960) Bobby Stewart Combo 5374 Cold, Cold Heart (instr.) Frankie And Johnny (instr.) Ensimmäinen Argo-julkaisu tuli ulos elosyyskuussa -59 nimellä The Simmons. Lokakuussa -60 julkaistu toinen instrumentaalisingle Cold, Cold Heart / Frankie And Johnny tehtiin aiemmista poiketen Chicagossa. Carpenterilla puolestaan oli oma musiikkiliike, levy-yhtiö ja Singing River -studio Biloxissa. Siitä huolimatta omiin tinnituksen vaivaamiin korviini Morrisin lauluääni ei kuulosta Geneltä. Loydin tyylikäs Elvis-imitaatio I’ll Be All Right / I’m So Lonely (Hi 2017) pääsi New Yorkissa päämajaansa pitäneen London-merkin valtakunnalliseen jakeluun. Marion Carpenterin sävellykseksi merkitty I’m Alone oli todennäköisesti alun perin Jimmy Donleyn käsialaa, sillä hän oli itse levyttänyt sen jo muutamaa kuukautta aiemmin Deccalle. Blues News 3/2024 45 ribiisin Fools Like Me (Sun 296). Siitä on myöhemmin tullut yksi hänen tunnetuimmista esityksistään, mutta julkaisuaikanaan levyn läpimurtoa rajoitti varmasti selkeä yhtäläisyys Wilbert Harrisonin tuoreeseen ykköshittiin Kansas City (Fury 1023). Saatan olla väärässä... Seuraava levy White Silver Sands (Hi 2021) möi vielä paremmin nousten listoilla peräti sijalle 9. You Love Me Too edusti balladiosastoa ja Out Of This World rokkaavampaa puolta. Kun todisteisiin lisätään vielä aikajanaongelma, olen päätynyt olettamukseen, että kyseessä ovat eri miehet. Pientä kaupallista menestystäkin saavutettiin kesällä 1959, kun Jay B. Suunnilleen samaan aikaan edellisen kanssa ilmestyi Carl Simmons Orchestran nimissä julkaistu Dot-single, jonka molemmat raidat olivat Hi-studiolla äänitettyjä instrumentaaleja. Gene Simmons on itse kertonut liittyneensä Hi-levymerkin artisteihin heti Kanadasta paluunsa jälkeen vanhan Sun-kaverinsa Ray Harrisin houkuttelemana. Cuoghi ja kumppanit ostivat vanhan Royal-elokuvateatterin South Lauderdale -kadulta ja hankkivat tarvittavat nauhoituslaitteet. Alkuvaikeuksista huolimatta Hi jatkoi toimintaansa ja seuraava askel oli oman äänitysstudion perustaminen. Maaliskuussa -60 Checker-alamerkillä julkaistu Bad Boy Willie oli kuin suoraan The Coastersin laulukirjasta, aina bassolaulajaa myöten. Lisää levyjulkaisuja alkoi tupsahdella ulos, pääsääntöisesti pop-musiikkia ja ajan hengen mukaista kevyempää teini-rock’n’rollia. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Boodoo oli parempi Bo Diddley -poljentoa tapaileva rock-numero. King levyttämään se. Hi kokeili siipiään aluksi pianistirokkari Carl McVoyn singlellä Tootsie / You Are My Sunshine (Hi 2001), jolta odotettiin suuria, olihan artisti itse Jerry Lee Lewisin serkku. Vaikka kyseessä olikin Simmonsin veljesten kokoonpano, etikettiin lyötiin esittäjäksi ”Bob. Tootsie julkaistiin toistamiseen Sunin alamerkillä Phillips Internationalilla keväällä 1958, mutta ilman sen suurempaa menestystä. Toisen Morris Simmons -levyn (Shenandoah Waltz / The Waiting Game, Sandy 1027) julkaisi marraskuussa Alabaman Mobilessa päämajaansa pitänyt yhtiö. Harrisin tavoin myös Claunch ja Cantrell olivat levyttäneet aiemmin Sunille. Simmons itse ei menettänyt uskoa lauluunsa, vaan vielä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin yksi hänen suurimmista haaveistaan oli saada B.B. Mississippin Gulfportissa vaikuttanut Donley oli tragikoominen hahmo, joka alkoholin ja muiden pirujen riivaamana ainaisessa rahapulassaan myi laulujaan pikkusummista ahneille musiikkikustantajille. Myöskään yhdessäkään lukemassani Gene Simmons -haastattelussa tai -muistelussa ei koskaan viitata näihin kahteen levyyn. Samoihin aikoihin Hikaartiin hakeutui myös Gene Simmons, mutta yhtiön rahoitusja markkinointivaikeuksien vuoksi hänen ensimmäiset levytyksensä myytiin eteenpäin Chicagon Chess/Checker/ Argo -konsernille. Eikä ihme, sillä tyylillisesti Morrisin kappaleet sopisivat aivan hyvin Genen ohjelmistoon
loka-marraskuussa Yhdysvaltoja kiertäneellä suurella ”The Biggest Show Of Stars For ‘60” -rundilla, jonka päätähtiä olivat Brenda Lee, Chubby Checker, Fabian, Duane Eddy ja Freddie Cannon. rock’n’roll-klassikoita Roll Over Beethoven, Johnny B. Huhtikuussa ilmestynyt Your True Love / Teddy Bear ei herättänyt eikä herätä vieläkään järin suuria riemunkiljahduksia. Louis Jordanin vanha R&B-hitti Caldonia vuodelta 1945 muokattiin yllättävän onnistuneesti suoraviivaiseen twist-muottiin, joten ei ihme että Memphisin seudulla sen raportoitiin olleen jonkin sortin jukebox-suosikki. kuvassa), Ace Cannonin ja Bill Blackin kanssa. Ray Harrisin (vas. Goode ja Little Queenie. Sen sijaan Elviksen Teddy Bear on onnistuttu turmelemaan Blackin levyiltä tutulla rasittavalla urkurunkutuksella. Samalla porukalla lähdettiin myös keikkailemaan ja Gene Simmons seurasi usein mukana laulusolistina. Seuraavana yönä Eldred (19) ja Earwood (20) olivat ajamassa takaisin Memphisiin, kun heidän autonsa ajautui tuntemattomasta syystä tieltä ulos lähellä Arkansasin Blythevilleä. Hi (1961–1962) 2034 Your True Love Teddy Bear 2039 No Other Guy The Shape You Left Me In 2050 ”Twist” Caldonia Be Her #1 Vuonna 1961 Hi ryhtyi julkaisemaan Simmonsin levyjä omassa katalogissaan. Kääntöpuolelle valittu Jimmy Donleyn The Shape You Left Me In sai osakseen New Orleans -henkisen saksofonisovituksen. Below oli ehtinyt soittaa Little Walterin (1952–55), Memphis Slimin (1955–56), Otis Rushin (1958) ja viimeksi Buddy Guyn bändeissä. Veljekset olivat combon mukana mm. Pian onnettomuuden jälkeen Jesse Carter jätti kiertue-elämän perhesyihin vedoten ja liittyi Bill Yatesin ja Billy Adamsin T-Birds -yhtyeeseen, jonka vakiotuHaunted Housen listamenestystä juhlistamassa mm. Levyn tekoon oli osallistunut myös vasta hiljan Hi-yhtiön kirjoille liittynyt Willie Mitchell, josta oli tuleva yksi yhtiön merkittävimmistä hittitehtailijoista ja lopulta koko konsernin varapresidentti. Billboardin Hot 100-listalla levy viihtyi peräti 16 viikkoa parhaan sijoituksen ollessa #17. Elokuussa 1962 Cannonin ryhmää kohtasi kuitenkin tragedia. Kolmannella Hi-singlellä yritettiin hyödyntää akuuttia twist-kuumetta, joka oli vallannut tanssilattiat ympäri maailmaa. Bill Blackin combossa soittaneen saksofonisti Ace Cannonin soololevystä Tuff (Hi 2040) tuli myyntimenestys alkuvuodesta 1962. Hitin perässä julkaistiin albumi ”Tuff-Sax” (Hi HL 12007/SHL 32007), jolla Cannonia säesti kokoonpano: Carl Simmons (kitara), Jesse Carter (basso), Kenneth Earwood (rummut) ja Charles Eldred (piano/urut). ”Vesimeloni-festivaaleilla” Missourin Hornesvillessä. Kevyesti svengaava Carl Perkinsin Your True Love toimii paremmin taustalla töräyttävän saksofonin ja tyttökuoron vahvistamana. Samalla Gene liittyi ryhmän laulusolistiksi. Mahtoivatkohan Memphisin kaverit edes aavistaa, että heidän studiokumppaninsa oli ollut ikuistamassa mm. Matkaan oli lähdetty ilmeisesti ilman rumpalia, sillä tätä tonttia hoiti kovan luokan chicagolainen bluesmuusikko Fred Below, joka 34-vuotiaana oli muuhun yhtyeeseen verrattuna jo veteraanisarjaa. Pianistina on arveltu olleen vanha Sun-konkari Smokey Joe Baugh. Varsinkin viimemainitun hylkääminen saattoi myöhemmin kirpaista, sillä Bill Blackin vastaava instrumentaali(v)esitys (Hi 2026) nousi syksyllä 1960 pop-listoilla aina sijalle 11 asti. Molemmat saivat välittömästi surmansa. Tällä välin Bill Black’s Combon alkuperäinen kitaristi Reggie Young oli joutunut armeijaan ja Carl Simmons värvättiin hänen sijaisekseen bändin keikkakokoonpanoon. Samassa sessiossa oli yritetty myös kappaleita Perdido, No Letter Today ja Don’t Be Cruel. Syyskuussa -61 ulos tullut No Other Guy oli tyylipuhdasta teinipoppia, jonka tekijät olivat hieman yllättäen Simmons ja tuottaja Ray Harris. Säveltäjä itse oli levyttänyt kappaleen jo paria vuotta aiemmin, mutta myös tämän hienon Donley-kappaleen tekijänoikeudet oli ominut Marion Carpenter vaivaisella 100 dollarin kertamaksulla. Lisäksi hän oli osallistunut lukemattomien muiden artistien levytyssessioihin aina Willie Dixonista Sonny Boy Williamsoniin ja Muddy Watersista Chuck Berryyn asti. Tosin monet Bill Blackin menetysinstrumentaalitkin olivat alkuperältään vanhoja pop-klassikoita, joten Hi saattoi tässä tapauksessa luottaa samaan kaavaan. Bändi esiintyi lauantaina 4.8. No, tästä Argo-kiekosta ei tullut klassikkoa, eikä se saavuttanut kummoistakaan myyntimenestystä. 46 Blues News 3/2024 by Stewart Combo” heidän silloisen basistinsa mukaan. Charlie Eldridge, Jesse Carter, Ace Cannon, Kenny Earwood, Gene Simmons & Carl Simmons Bill Black & Ace Cannon. Jo pelkästään kahden tunnetun hittikappaleen valinta, joskin uusina sovituksina, ei tunnu kovinkaan onnistuneelta ratkaisulta
Kilpailu alalla oli kuitenkin kovaa ja yksi toisensa jälkeen Tupelo-kiekot katosivat suureen massaan painosmäärien jäädessä ainoastaan muutamaan sataan kappaleeseen. Singlen ensipainos tuli ulos entiseen malliin nimellä ”Gene Simmons” eikä aluksi herättänyt sen suurempaa huomiota. Carl Simmons ja Jesse Carter olivat mukana myös vanhan bändikaverinsa Jimmy Evansin sittemmin rockabilly-klassikoksi nostetulla singlellä The Joint’s Really Jumpin’ / I Just Don’t Love You (Clearmont 502). Yhteistyö johti siihen, että hän päätyi tuottamaan porukan debyyttilevyn Betty And Dupree / Man Child (Tupelo 2982). Levytysvuodeksi on joissain lähteissä väitetty 1958, mutta tosiasiassa levy julkaistiin vasta syksyllä 1962. Billboard ja Cash Box -lehdissä. Levyn ilmestymisen aikoihin Sam pääsi yhtyeensä kanssa esiintymään George Kleinin juontamassa WHBQ-TV:n ”Dance Party” -ohjelmassa ja oli lähes varma hitin syntymisestä. Vain jos joku iso yhtiö olisi liisannut levyn tai ottanut edes jakeluunsa olisi tällaisella pikkufirmalla saattanut olla mahdollisuuksia kaupalliseen menestykseen. Sam ei kuitenkaan lämmennyt tarjoukselle, jolloin Harris ehdotti, että Gene levyttäisi sen itse. Sitten Hi keksi painattaa esittäjäksi ”Jumpin’ Gene Simmons” ja jakelusta vastannut London aloitti näkyvän mainoskampanjan mm. Seuraavana vuonna Simmons tuotti myös Charles K & The Southern Winds -nimisen kokoonpanon countrybilly-singlen Right Bird Baby / South Wind (Tupelo 2984). Dallasista Louisianan kautta Memphisiin emigroitunut latinorokkari (oikealta nimeltään Domingo Samudio) esiintyi Pharaohsyhtyeensä kanssa tähän aikaan säännöllisesti Eddie Bondin omistamalla Diplomat Clubilla ja Simmonsille oli tullut tavaksi vierailla heidän solistinaan. Tähän asti menestystä oli saatu vain instrumentaaleilla (pois lukien Murry Kellumin Long Tall Texan, joka ei alun perin ollut Hi-tuotantoa). Tupelo (1963) 2981 Hop Scotch Little Rag Doll Genen Hi-sopimus ei jatkunut enää vuonna 1963. Molemmissa kappaleissa olivat auttaneet vanhat Hi-kaverit Ray Harris ja Jerry Arnold ja kun kustannusyhtiönäkin oli toiminut Joe Cuoghin Jec Publishing Corporation, oli levytys mitä todennäköisimmin tehty tutulla Hi-studiolla. Billboardin myyntitilastot eivät levyä noteeranneet, mutta kilpailevan Cash Boxin Hot Top 50 (R&B) -listalle se onnistui nousemaan viiden viikon ajaksi ollen parhaimmillaan sijalla 25. Ongelma vain oli, että 3:15-kestoisena se oli ylipitkä radiosoittoa varten. Myös radioasemat innostuivat kappaleesta – Simmonsin oman näkemyksen mukaan siksi, että se toi kaivattua vaihtelua kaikkialla raikuvien brittiyhtyeiden beat-esitysten keskelle. Kieli poskella jatkettiin myös kääntöpuolella ja suoritettiin yllättävän onnistunut muodonmuutos Dion & The Belmontsiksi. Lähimpänä käväisi puhtaaksi rock’n’rolliksi luokiteltava kummitustalohupailu Haunted House (Specialty 655), joka saavutti pientä menestystä kevättalvella 1959. Mutta Hi-yhtiössä riemuttiin, olihan tuloksena heidän ensimmäinen laulettu hitti. Humoristiseksi tarkoitettu Hop Scotch naureskeli lukemattomille muotitanssivillityksille, joita twist-aallon jälkimainingeissa tyrkytettiin nuorisolle. Sen sijaan hän perusti oman Tupelolevymerkin, jonka kotipaikka oli nimestä huolimatta Memphis. Levy oli suosittu varsinkin New Orleansissa, jossa se komeili paikallislistoilla maaliskuun alussa peräti kolmantena. Sam The Sham uudelleenkierrätti Fullerin novelty-numeron viisi vuotta myöhemmin toiselle singlelleen, joka julkaistiin Dingo-merkillä (D-001) keväällä 1964. Tupelo-merkillä sai alkunsa myös texasilaissyntyisen Sam The Shamin levytysura. Hi (1964) 2076 Haunted House (Bb pop #11) Hey, Hey Little Girl 2080 The Dodo (Bb pop #83) The Jump Simmons palasi Hi-artistiksi ja hänen Haunted House, kestoltaan 2:31, julkaistiin vauhdilla vielä samana keväänä. Gene Simmons puolestaan aloitteli orastavaa lauluntekijäuraansa kirjoittamalla yhdessä Jerry Arnoldin kanssa Troy Williamsille kappaleen Anna Baby (Hi 2067). Hi-tuottaja Ray Harris sattui katsomaan lähetystä ja innostui oitis Haunted House -kappaleesta. Ihan Top 10:iin asti rahkeet eivät riittäneet parhaan sijoituksen ollessa #11. HAUNTED HOUSE HAUNTED HOUSE Mississippissä syntynyt, mutta lähes koko ikänsä länsirannikolla San Franciscon–Oaklandin seudulla asunut blueslaulaja/kitaristi Johnny Fuller (1929–1985) oli levyttänyt vuosien 1948 ja 1962 välillä yli kaksikymmentä singleä pääasiassa tuottaja Bob Geddinsin alaisuudessa, mutta saamatta koskaan varsinaista läpimurtohittiä. Elokuun alussa Haunted House nousi Billboardin Hot 100 -listalle ja pysyi siellä seuraavat 11 viikkoa. Eikä suosio rajoittunut vain. Haunted House rokattiin likipitäen suorana Fuller-kopiona ja kääntöpuolella tunnelmoitiin Bobby Blandin ohjelmistosta napatulla soul blues -balladilla How Does A Cheating Woman Feel. Harris otti Samiin yhteyttä Gene Simmonsin välityksellä ja yritti houkutella tätä tekemään uuden lyhyemmän version Hi-yhtiölle. Blues News 3/2024 47 kikohtana toimi Etelä-Memphisin Hernando’s Hide-A-Way -klubi (tuttu Johnny Burnetten kappaleesta Rock Billy Boogie). Sovitus seuraili Sam The Shamin versiota, mutta kun taustoista vastasi yhtiön studiomuusikoiden ykköskaarti (Reggie Young, Ace Cannon, Bobby Stewart, jne) oli soittopuoli piirun verran varmempaa
Kaupallisten palaverien vastapainoksi vieraille oli tarjolla mm. Vähän ennen joulua Gene Simmons, Bobby Wood ja Bill Black’s Combo nähtiin vielä George Kleinin juontamassa hyväntekeväisyyskonsertissa. No hyvin. Kanadan CHUM-tilastoissa kappale nousi sijalle 16. Simmonsin seuraavaa singleä suunnitellessaan Hi-tuottajat päättivät pelata varman päälle ja jatkaa novelty-linjalla. Säestyspuolesta vastasi kautta levyn sama kokoonpano: saksofoni, urut (piano kolmella raidalla), kitara, basso ja rummut, joita vahvisti usein vielä taustakuoro. Tuottajana ja laulunkirjoittajana (mm. 48 Blues News 3/2024 USA:han. Tämä oli vielä huti, mutta vuoden 1965 alussa julkaistusta Wooly Bully -singlestä (XL 906/MGM 13322) tuli täysosuma. LP nousi Billboardin Top 150-albumilistalle marras-joulukuussa viiden viikon ajaksi ollen parhaimmillaan sijalla 132. Tällä kertaa möröksi keksittiin viidakkohirmu Dodo, mutta muuten esitys oli kuin uusi Haunted House. tapahtuneen autokolarin, jonka seurauksena hän oli menettänyt toisen silmänsä, J. Seuraavan kahden vuoden aikana listoilla nähtiin kahdeksan muutakin Sam The Sham -singleä, merkittävimpänä niin ikään listakakkoseksi yltänyt Lil’ Red Riding Hood (MGM 13506) kesällä 1966. Vauhdikas vuosi päättyi kahteen isoon konserttiin Memphisissä. Lokakuussa julkaistun kiekon kääntöpuolelle valittiin Jerry Arnoldin nimiin laitettu tanssinumero The Jump, joka oli melkoisesti velkaa Johnny Otisin Willie And The Hand Jive -hitille. Länsirannikon ison MGM-yhtiön ostettua levyn oikeudet siitä kehkeytyi valtakunnallisesti merkittävä tanssihitti, joka jyräsi kevään aikana pop-listoilla aina sijalle 2 asti. Menestyslevyn avittamana Simmons kiersi eloja syyskuussa ahkerasti ympäri Etelää Louisianassa, Alabamassa, Georgiassa ja Floridassa. Levy nousi pop-listoille marraskuussa, mutta katosi nopeasti vain kolmen listaviikon jälkeen käytyään korkeimmillaan sijalla 83. Frank Wilsonin, Bobby Woodin ja Murry Kellumin kanssa. pienimuotoinen konserttitapahtuma esiintyjinään Gene Simmons, Bill Black, Ace Cannon ja Willie Mitchell, aito etelän ulkoilma-barbecue sekä jokiristeily Memphis Queen -siipirataslaivalla, jossa tarjoilupuoli oli ilmeisen juomavoittoinen ainakin julkaistuista kuvista päätellen. Keikat hoiti paikallinen Ray Brownin National Artists Attractions -konserttitoimisto, jonka muita artisteja olivat mm. Woodille tämä oli ensimmäinen julkinen esiintyminen sitten 23.10. Willie Mitchell, Charlie Rich, Ace Cannon, Ronny & The Daytonas ja Jerry Lee Lewis. Lisäksi yhtiön kärkinimi Bill Black’s Combo, joka oli vasta palannut The Beatlesin jättisuositulta Pohjois-Amerikan kiertueelta, oli parin päivän päästä lähdössä lähes kuukauden kestävälle reissulle Englantiin. upouudella 11 500-paikkaisella Mid-South Coliseum -areenalla järjestettiin ”Friday Night Shindig” -niminen tapahtuma, jota tähdittivät Simmonsin ohella Ronnie Dove (tai Ronny & The Daytonas?), Willie Mitchell, Charlie Rich, Bobby Wood ja Murry Kellum. Kappaleen oli kirjoittanut mittatilaustyönä Patches-mies Dickey Lee yhdessä Allen Reynoldsin ja Milton Addingtonin kanssa. Keikkaputken katkaisi 23.–24.9.1964 Memphisissä järjestetyt kemut, joissa juhlittiin Hija London-yhtiöiden viisi vuotta kestänyttä jakeluyhteistyötä. Elvikselle) ansioitunut Stan Kesler otti ryhmän hoiviinsa ja vei Sam Phillipsin studiolle, jossa levytettiin ensin cover-versio Smokey Joe Baughin vanhasta Sun-numerosta The Signafyin’ Monkey (XL 905). Ensin 11.12. Jumpin’ Gene Simmons (Hi HL 12018/SHL 32018) 1964 A: (1) Haunted House (2) You Can Have Her (3) Bony Maronie (4) The Green Door (5) Rock Around The Clock (6) Hotel Happiness B: (1) Teen-Age Letter (2) Don’t Let Go (3) Slippin’ And Slidin’ (4) (I’m) Comin’ Down With Love (5) Just A Little Bit (6) No Help Wanted Syyskuussa työstettiin markkinoille LP, jonka sisältö koostui pääosin tutuista cover-versioista, mutta tällaisiahan nämä yhden hitin ympärille pikavauhtia väsätyt albumit tuppasivat olemaan. Lokakuussa Simmons jatkoi keikkailua keskilännen osavaltioissa yhdessä J. Syytä juhlaan olikin, sillä sen lisäksi että Haunted House komeili Top 20:ssä, oli Hi onnistunut lopulta lyömään läpi myös mustan musiikin markkinoilla Willie Mitchellin ensimmäisen hitin (20-75, Hi 2075) myötä. Levy julkaistiin myös ainakin Englannissa, Länsi-Saksassa ja Australiassa, mutta kaikista mahdollisista maailman maista vain Filippiineillä siitä tuli Top 10 -hitti, tosin vasta vuoden 1965 kevätpuolella. Kirjoittajan omiksi suosikeiksi ovat nousseet onnistunut versio Little Richard/Eddie Bo -klassikosta Slippin’ And Slidin’, Elvikselle ja muille useita hittejä tehneiden Sid Tepperin ja Roy Bennettin kevyesti rokkaava Comin’ Down With Love, aina toimiva Rosco Gordonin Just A Little Bit sekä levyn ehdoton helmi, ovelasti boogaloo-tyyliin muokattu vanha Bill Carlislen kantripala No Help Wanted. Frank Wilson loukkaantunut vakavasti ja kuskina toiminut Wilsonin manageri saanut surmansa. Vaan miten kävi Sam The Sham & The Pharaohsille, joilta vietiin lähes varma hitti. Kaikki kappaleet vedettiin Haunted Housen tapaan mid-tempo rock’n’rollina lukuun ottamatta Brook Bentonilta lainattua blueshenkistä Hotel Happiness -balladia. Paikalle oli kutsuttu nelisenkymmentä myyntiorganisaation edustajaa ympäri maata. Artikkeli jatkuu seuraavassa BN-numerossa!
Erilaisia listoja selailemalla löysin niiltä ajoilta vain muutamia sikäläisiä sinisävelisiä julkaisuja, joilla tarkoitan Blind Lemon Jeffersonin savikiekkoa Lockstep Blues / Hangman’s Blues (E-Disc 1951), Big Mama Thorntonin savikiekkoa Hound Dog / Mischievous Boogie (Karusell 1954), kolmea Big Bill Broonzy -EP:tä (Emarcy ja Jazz Selection 1957–58), kahta Jimmy Witherspoon -EP:tä (Metronome 1958) sekä seitsemää Josh Whiten v. Vielä 50-luvun puolella Ruotsissa vaikuttaa olleen bluesrintamalla perin hiljaista. Tosin nuo kaksi piraattiluonteista Python/ Black Bear -LP:tä oli koottu radiolähetyksestä tehdyistä nauhoituksista ja taatusti ilman mitään asianmukaisia lupia. 2015 gospel-artistina Jyväskylässä. Jälkeenpäin nuo tulkinnat ovat yleensä esiintyneet nimillä Who’s Gonna Take Care Of You, It’s Rainig Outdoors, Baby ja Have You Enjoyed My Play, mutta ainakin yhdessä yhteydessä olen tavannut samat tallenteet nimillä Tell Me Baby, You’re My Baby ja Goin’ Back Home. 1956–58 Decca-, London-, Jazz Selectionja Karusell-merkeillä ilmestynyttä EP:tä. -72 yhtyeensä kanssa Helsingissä ja v. Samalle vuodelle osui myös se Notinin musiikillisen elämän kaikkein kuuluisin tapahtuma. Sittemmin tuo hieman yli 11 minuutin mittainen minisessio on julkaistu moneen kertaan niin lyhytfilminä kuin äänitteinäkin, ja tämä harvinaislaatuinen tapahtuma on ehdottomasti yksi ruotsalaisen bluesin klassisista tähtihetkistä. Monet pitkän linjan bluesin ystävät muistavat hyvin, kuinka Muddy Waters Blues Band konsertoi Helsingin Kulttuuritalon lavalla vuoden -70 marraskuussa. 50 Blues News 3/2024 BLUES IN SWEDEN Klassikoiden lähteillä, osa 83 Klassikoiden lähteillä, osa 83 ran, kunnes vastaavanlainen aineisto ilmestyi Yle Areena -verkkosivustolle ihmeteltäväksi. Suomessa hän on luonnollisesti käynyt esittäytymässä joitakin kertoja, muiden muassa v. Muuan konserttien järjestelyissä mukana ollut henkilö nimittäin valitteli kerran, että jotkut länsinaapurin bluesmiehet olivat niin pikkutarkkoja erilaisten soundien suhteen, ettei niiden säätäminen tahtonut millään loppua. Sikäläiseen studioon saapui erilaisten tallennusvälineiden lähettyville herrasmiehen asuun ja knallihattuun sonnustautunut vanhanpuoleinen musta mies, jolla oli mukanaan sateenvarjo ja kulunut salkku, mihin oli sijoitettu melkoinen joukko erilaisia huuliharppuja. Miehet ryhtyivät mestarinsa johdolla musisoimaan ja saivat aikaiseksi kolme paikan päällä improvisoiduilta vaikuttavaa teosta. Sikäläisen bluesin keskeisiä uranuurtajia olivat Per ”Slim” Notini (1946–), Per ”Peps” Persson (1946–2021), Rolf ”Roffe” Wikström (1949–) ja tietysti Sven Zetterberg (1952–2016). -72, täällä saatiin odottaa noin 50 vuoden vermukana jälkimmäisen varhaisimman, vuoden -67 alkupuolella julkaistun LP:n ”Blues Connection” tekemisessä. Kysymyksessä oli todellisen blues-legendan henkilöitymäksi kuvattu Aleck ”Rice” Miller eli Sonny Boy Williamson II, jonka säestäjiksi oli hankittu normaalisti jazzia soittaneet kitaristi Lennart Nylen ja basisti Sture Nordin. -62. Tosin Notini itsekin myönsi eräässä haastattelussa, että hänen pianonsa äänet ovat kyseisellä tuotteella aika heikosti kuultavissa. Tapahtuma äänitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa, mutta kun osa länsinaapurin silloisista Muddy-tallenteista julkaistiin Python-merkin Black Bear -sarjassa jo v. Silloin sielläpäin vierailivat mm. Kyseinen ”Slim’s Blues Gang” oli kasassa reilun 10 vuoden ajan, ja siihen kuului eräässä vaiheessa myös Roffe Wikström. Pianisti ja vokalisti Slim Notini perusti ensimmäisen bändinsä jo teini-ikäisenä v. Tilanne muuttui olennaisesti seuraavan vuosikymmenen puolella. Juhani Ritvanen kirjoitteli aikoinaan runsaasti ystävänsä ja hengenheimolaisensa Jonas Bernholmin levymerkin Route 66 tuotteista, ja yksi Jonaksen läheisistä työtovereista äänitteiden julkaisutoiminnassa oli. Notini soitteli jonkin aikaa Peps Perssoninkin kanssa ja oli Vuoden 1963 marraskuussa Tukholmassa tapahtui jotakin erikoista. Olen jo pitkään pitänyt ruotsalaisia bluesin esittäjiä suuressa arvossa heidän taitojensa, tietojensa ja tyylitajuisuutensa vuoksi. Samanlaisia näkemyksiä ovat tuoneet julki monet muutkin musiikin ystävät, ja ainut heihin kohdistunut kielteinen lausuma on sekin sortiltaan sellainen, että sitä voi pitää myös omanlaisenaan kehumisena. Ruotsin poika matkusti silloin Chicagoon ja pääsi osallistumaan Samuel Maghettin eli Magic Samin tasokkaan albumin ”West Side Soul” soitteluihin. Eurooppaan asettuneet pianisti-laulajat Champion Jack Dupree ja Memphis Slim, ja kun American Folk Blues Festival -kiertue saapui alkuaikoinaan Suomeen vain vuosina 1966 ja 1967, Ruotsissa saatiin nauttia tuon pakkauksen antimista säännöllisesti vuosina 1963–70
2011–15 piti majaansa Suomessa. 2008. Tukholmalainen Roffe Wikström kertoo löytäneensä bluesin v. Ehkäpä tuo yhdistys aloitti toimintansa v. Sellaisia ovat vuosina 1993–98 julkaistut CD:t ”All That Blues From Sweden! Volume 1 & 2” ja ”All That Blues From Norway” sekä etenkin vuosina 1998–2004 ilmestyneet kahden kiekon mittaiset koosteet ”I Blueskvarter 1964, Vols 1–3”. Tuolloisten sessioiden tuloksista koottiin Sonet-merkillä tupla-albumi ”The Week Peps Came To Chicago”, mikä sisältää sekä Perssonin omia teoksia että jonkin verran myös lainamateriaalia. -75 äänitetty LP, minkä koko sisältö löytyy YouTubesta. Kun oltiin tultu 1960-luvun loppupuolelle, Skandinaviassa ja myös Suomessa kiinnostus afroamerikkalaiseen musiikkiin oli saavuttanut sellaiset mitat, että alettiin perustaa sitä selvitteleviä lehtiä ja niihin liittyviä yhdistyksiä. Seuraavana vuonna Wikström julkaisi salanimellä ”Cool Hambone” oman singlen. -72, ja siltä on julkaistu yksi v. Blues News 3/2024 51 juuri Per Notini, joka mm. Tunnetun blues-kirjoittelijan Paul Oliverin (1927–2017) johdolla julkaistiin 1970-luvun alkupuolella englantilaisessa Blues Paperbacks -sarjassa useita hieman yli 100:n sivun mittaisia teoksia, mitkä käsittelivät bluesmusiikin eri osa-alueita. 62. Tuon kokemuksen jälkeen alkoi paitsi innokas bluesäänitteiden etsiskely, niin myös ankara kitaransoiton opiskelu. Lisäksi hän osallistui eräiden klassisia blueslevytyksiä ja toisaalta tekemiään kenttä-äänitteitä sisältävien LP-levyjen kokoamiseen. -70, ja etenkin hänen ansiostaan Peps lähetettiin v. Vuosina 1969, -71 ja -74 hän teki kolme tutkimusmatkaa, mitkä ulottuivat USA:n syvän etelän bluesin keskeisille alueille. Hedman ja Johansson eivät suinkaan asuneet Tukholman seutukunnalla vaan noin 380 km Tukholmasta pohjoiseen sijaitsevassa Sundsvallissa. Itse en olisi laatinut tuosta produktiosta aivan yhtä myönteistä arviota, koska mielestäni pääartisti tahtoi välillä jäädä säestäjiensä varjoon, mutta sehän on vain yhden henkilön näkemys. Persson lauloi sekä soitti huuliharppua ja kitaraa. Tunnettu Canned Heat -kitaristi Henry Vestine (1944–97) ei tiettävästi koskaan asunut Ruotsissa, mutta sinne hänenkin sukujuurensa johtavat. Arvostetun Keeping The Blues Alive -palkinnon Jefferson sai v. Niiden joukossa on jo v. Jeffersonin painosmäärä nousi pikaisesti sadasta noin tuhanteen kappaleeseen, ja aika nopeasti sen tekemisessä siirryttiin käyttämään normaalia lehtien painatustekniikkaa. Siitä siis alkoi Zetterbergin ansiokas ja ennen aikojaan katkennut levytysura. Sen musiikkikappaleet, joiden nimiksi pantiin I’m So Tired Of It ja Supervisor Blues, ovat yhteiseltä kestoltaan peräti noin 15 minuutin mittaisia ja laadultaan jonkinlaista psykedeelistä bluesia. Jeffersonia samoin kuin Blues Newsiä hallinnoi aatteellinen yhdistys, minkä nimenä oli aluksi laaja-alainen Scandinavian Blues Association. Eteläisestä Ruotsista kotoisin ollut Peps Persson, joka oli tunnettu etenkin voimakkaasta ja ulkomaalaiselle vaikeasti ymmärrettävästä Skånen alueen murteestaan, kokosi hänkin ensimmäisen yhtyeensä v. Olssonin bluesaktiviteetti kesti reilun vuosikymmenen verran, ja sinä aikana hän sai aikaiseksi paitsi tuon kirjansa, niin myös lukuisia LP-levyjen oheistekstejä. Seitsemän vuoden uurastamisen jälkeen oli vuoteen -75 mennessä saatu julkaistua 28 Jeffersonia, ja sinä vuonna Claes ja Bo siirsivät sen toimitusvastuun eteenpäin. Yhtye oli perustettu v. Vesa Walamies. Elämänsä loppuvaiheissa hänen kotipaikkansa oli Malmö, missä hänellä oli jonkin aikaa amerikkalaisten erikoisruokien myymälä. Kaikki Blueskvarter-levyt on luonnollisesti esitelty perinpohjaisesti Blues Newsin numeroissa 177, 183 ja 208. Noiden bluesvartti-levyjen aineisto on pääosin peräisin radiotoimittaja Olle Helanderin (1919–76) ja ääniteknikko Hans Westmanin v. -64 Chicagoon, Memphisiin ja New Orleansiin tekemältä matkalta, ja noita tallenteita oli todellakin soiteltu Ruotsin radiossa jo noin 60 vuotta sitten. -70 ilmestynyt ja erinomaisen tasokas kirja ”Memphis Blues”, minkä tekijä oli silloin vain parikymppinen ruotsalainen Bengt Olsson (1949–2008). -69 ja rekisteröitiin vasta pari vuotta myöhemmin. Mutta kun elettiin 70-luvun alkupuolta, ”Svenne” asusteli noin 35 km:n päässä Tukholman keskustasta sijaitsevassa Södertäljessä eli Telgessä sekä kuului vokalistina ja harpistina Telge Blues -nimiseen nelijäseniseen bändiin. Ruotsalaisen bluesin kuninkaaksi mainittu Sven Zetterberg lauloi loistonsa päivinä paitsi perinteistä bluesia niin myös syvätunnelmaista soulia sekä soitti niin huuliharppua kuin kitaraakin. Silloinen päätoimittaja Timi Varhama kirjoitti koosteesta Blues Newsin numeroon 20 varsin myönteisen esittelyn. Pepsin keralla sillä soittelevat mm. Sellaisia ovat mm. sellaiset kuuluisuudet kuin The Aces, Carey Bell, Jimmy Dawkins, Sunnyland Slim ja Mighty Joe Young. jo 70-luvun puolivälissä Tukholmaan matkustanut vokalisti ja kielisoitintaiteilija Bert Deivert (1950–) sekä tietysti folk-taustainen Eric Bibb (1951–), joka tosin v. Ensimmäisenä ehti Ruotsi, jossa silloin vain 15-vuotiaan Claes Hedmanin (1953–98) johdolla perustettiin Jefferson Blues Magazine, lyhyemmin pelkkä Jefferson. Vuonna 2015 sana Scandinavian kuitenkin korvattiin nykyiseen tilanteeseen paremmin sopivalla ilmaisulla Swedish. -72 uudelle mantereelle levytyshommiin. Tunnettu bluesaktivisti Sam Charters (1929–2015) oli jostakin syystä muuttanut pysyvästi Ruotsiin v. Kysymyksessä on vanhin yhä toimintaansa jatkava bluesjulkaisu. -71, kun markkinoille saatettiin Slim’s Blues Gangin LP ”The Blues Ain’t Strange”. Lehden toimittamisen ja konserttien järjestämisen lisäksi Jeffersonin ja SBA:n väki on saanut aikaiseksi myös joitakin aivan erinomaisia äänilevyjä. Porukka soitti silloin silkkaa 50ja 60-lukujen Chicagobluesia, missä on paikoitellen havaittavissa vahvanpuoleisia Jimmy Reed -vaikutteita. -61, jolloin hän katseli ja kuunteli televisiosta Champion Jack Dupreen esiintymistä. Lopuksi on syytä tuoda esille myös se, että Ruotsissa on vuosien mittaan asustellut joitakin erinomaisen pystyviä afroamerikkalaisen musiikin tulkitsijoita. Vuonna -76 hän perusti Hjärtslag-nimisen yhtyeensä, ja sen kanssa häneltä on vuosien mittaan ilmestynyt lukuisia englanninja ruotsinkielisiä LPja CD-levyjä. Jefferson on yleensä ilmestynyt neljä kertaa vuodessa, ja tuorein lehti on numeroltaan 220. -48 syntyneen Bo Johanssonin. Vähäisen ikänsä takia Hedman, joka valitettavan nuorena kuoli auto-onnettomuudessa työmatkalla USA:ssa, pyysi lehden viralliseksi päätoimittajaksi v. Wikipedian mukaan SBA perustettiin vuonna 1971, mikä tuntuu omituiselta, kun hallussani olevan ja vuonna -69 julkaistun Jeffersonin numeron kahdeksan mukaan lehden ”utgivare” on nimenomaan SBA. Heidän johdollaan vuoden -68 toukokuussa, siis vain kaksi kuukautta ennen ensimmäisen Blues Newsin ilmestymistä, julkaistiin monistamalla ja nitomalla valmistettu Jefferson numero yksi. Bluesia hän pääsi ensimmäisen kerran levyttämään v. kirjoitti erinomaisen valaisevia kansitekstejä
Kirjassa kerrotaan, että JATP:n seuraava keikka Amsterdamissa unohtui Parkerilta saman tien, kun tämä alkoi lääkitä itseään suoraan suoneen sveitsiläisellä lääketehtaalla tuotetulla puhtaalla heroiinilla. Parker oli DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 74 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 74. Siellä myytiin hiukka muutakin kuin hotapulveria: tähän aikaan kovat huumeet olivat vielä laillisia Belgiassa, ja tämän rohtolan hyllyiltä löytyi kaikkea mahdollista kemian alalta. Erityisesti soolo-osuudessa tämän torvija jousijaoksen voima totisesti sen jälkeen täydellisen muissa maailmoissa puolitoista vuorokautta. Kun nyt tuli kerrotuksi alussa mainitut yksityiskohdat laulajan menehtymistä lukuun ottamatta, otetaan sekin vielä loppuun. Platan ainoa oma kappale, Je Sais, on makuuni turhan mahtipontinen iskelmä, mutta siinäkin on tunnetta kerrakseen. Historiikkien mukaan Capitolin käyttämässä KHJ-studiossa tarvittiin 22 ottoa ennen kuin esitys oli siinä kuosissa, että se kelpuutettiin albumille. elokuuta 1951, Billy Shaw järjesti Parkerille ja Red Rodneylle vierailun Jazz At The Philharmonic -kiertueelle vanhalle mantereelle. Ranskan ”yhden miehen Beatlesissa” olisi aineksia vaikka kuinka pitkään kirjoitukseen, mutta kun palstan nimi on divarihelmet, pidetään fokus tässä EP:ssä. Brysselin-keikan jälkeen Parkerin houkutteli mukaansa tyyppi, joka vei tämän pyörittämäänsä yksityisapteekkiin. CLAUDE FRANCOIS CLAUDE FRANCOIS 7eme Serie: Donna Donna / Du Pain Et Du Beurre / Je Sais / Les Cloches Sonnaient (Philips 434.964 BE) Mistä aloittaa. Jos käy joskus Ranskanmaan kirpputoreilla, marche aux puces sikäläistä entistä maailmankieltä, voi olla varma että EP-pinoista löytyy vähintään pari Claude Francois’n julkaisua. Kovimpia tarinoita Ross Russellin kirjoittamassa klassisessa Parker-elämäkerrassa Bird Elää! on tämän vierailu Eurooppaan. tälläkin syksyn 1964 julkaisulla hän on kesyttänyt täydellisesti tutun Dona, Donan, esittää sen jälkeen Bread And Butterin aika karheasti ja loppuun vielä komeasti kastanjetein, kelloin ja patarummuin laukkaavan When You Walk In The Roomin. Kun Francois oli menossa kylpyyn kotonaan Pariisissa, hän alkoi vaihtaa kylpyhuoneen lamppua... Tie niiden perässä vie muun muassa brysseliläiseen apteekkiin, maaseudun tulevaisuuteen ja kummallisen minialbumin kimppuun – sekä aika monen artistin osalta turhan kiivaasti kuohuvan tuonelan virran ääreen. Kolme keikkaa Saksassa meni vielä hyvin, mutta sitten alkoi mennä lujaa. Francois oli ilmeikäs esittäjä, jonka ääni taipui monenlaiseen, ja sen lisäksi tyyppinä karismaattinen (ja naisiin menevä – hän seurusteli muun muassa hyvinkääläislähtöisen huippumallin Pia Sofia Kiukkosen kanssa). Artistin vetovoima oli nimittäin kotimaassaan niin huikeaa, että hänen on arvioitu myyneen 35 miljoonaa plattaa jo elinaikanaan (1939–1978), ja postuumisti melkein yhtä paljon. Kun Parker menehtyi 34-vuotiaana vuonna 1955, hänet tutkinut tohtori arvioi potilaan iäksi viidenkymmenen tai kuudenkymmenen välillä. Soittajistakaan ei ollut varsinaisesti pulaa: yhteensä 38 muusikkoa veivasi kontribuutiotaan kelalle. FRANK SINATRA FRANK SINATRA Songs For Swingin’ Lovers Part 4: Pennies From Heaven / Love Is Here To Stay / I’ve Got You Under My Skin / I Thought About You (Capitol EAP 4-653) Pakko se on tunnustaa, että vanhan sinisilmän EP:t ovat soineet aika harvoin tässä taloudessa. Kun tämän nyt soivan EP:n musiikki oli saatu purkkiin New Yorkissa 8. Hän perusti arvionsa soittajan sisuskalujen tilaan. Olen poiminut näitä divareista talteen 1980-luvusta lähtien, mutta jotenkin Sinatran laulamisen hillitty huolellisuus, levytysten raskas tuotanto ja esitysten tietty tekopirteys on kääntynyt niitä vastaan: vaikka tunnustan Capitol-levytysten arvon, lautaselle on tullut heitetyksi niiden sijaan rehevämpää tulkintaa. Francois tulkitsi ajan tyyliin paljon covereita: CHARLIE PARKER CHARLIE PARKER Si Si / Swedish Schnapps / Back Home Blues / Lover Man (Karusell KEP 288) Jatsareiden päihteiden käytöstä on ollut tarinaa yllin kyllin divarihelmissä, mutta otetaan vielä yksi, kun kyseessä on sentään Bird. Kun Rodney sitten jossain vaiheessa muistutti, että Parkerin pitäisi illalla esiintyä 60-miehisen sinfoniaorkesterin solistina Pariisissa, mestari lähti kiireellä lentäen kohti Ranskan pääkaupunkia – apteekkarin mukaan pakkaamat tuhdit vauhtieväät mukanaan. Musiikista, Suomi-yhteyksistä, myyntiluvuista vai traagisesta kuolemasta. Tämä tunnettiin kokonaisvaltaisen holtittomasta elämästään, päivistään ja öistään taksien takapenkeillä (taksamittari raksuttamassa) ja ruoan, alkoholin, huumeiden sekä seksin ahmimisesta. Niin kuin arvata saattaa, moni jatsiin seonnut eurohipsteri halusi panna parasta pöytään nerolle. 52 Blues News 3/2024 PETRI LAHTI T ällä kertaa helmissä soitellaan EP-painoksia. Tällä EP:llä, joka on koottu maaliskuussa 1956 ilmestyneen ”Songs For Swingin’ Lovers!” -albumin raidoista, mainitsemastani pieteetistä käy hyvänä esimerkkinä Cole Porterin klassikkosävelmä I’ve Got You Under My Skin. Siihen jamaan ei päädytty pelkkiä snapseja nautiskelemalla
Brasilia on hieno musiikkimaa, mutta mikä hämmästyttävintä, näiden umpijenkkien jauhannat kahvimaan suklaisen pähkinäisistä pavuista eivät ole nekään yhtään toivottomia. Siellä nimittäin sijaitsi kaupungin hirttopaikka, jossa menneinä vuosisatoina päästettiin päiviltä villin lännen tyyliin vakavia rikkomuksia tehneitä. Ensin neuvostokoneen pudottama pommi kimposi naapuritalon seinän kautta pihaan ja lennätti räjähtäessään hirsipuun Liisankatu 7:ssa sijainneen talon katolle. Lopputulos on toki priimaa: ainoat säröt esityksessä ovat skraadut vinyylissä, mitkä pistävät levyn suhisemaan ja rahisemaan. PS. Kappale oli kovassa huudossa täälläkin. Minusta musiikki niillä on jotenkin väkisin tehdyn oloista ja turhan reipasta, eikä mielipidettä ole tarvinnut muuttaa, kun en ole juuri soitellut tätä ja muita hyllyyn päätyneitä Pricen ABC-kiekkoja. Tammikuussa 1959 Maaseudun Tulevaisuuden musiikkipalstaa pyörittänyt nimimerkki ”Pikap.” (heh heh) äimisteli, ettei ymmärrä alkuunkaan kappaleen viehätystä, mutta kaipaili sitä suomeksi esitettynä, jotta ymmärtäisi mistä kipaleella on oikein kyse. Kierrosnopeuskin oli 33,3, eikä etiketissä ollut isoa reikää vaikka platan painopaikka oli selvästi Yhdysvallat. Myöskään uusintalevytys Lawdy Miss Clawdy -klassikosta ei ollut yhtään niin ankea kuin muistin: tempoa on taidettu lisätä, mutta kuoro-osuudet ovat aika minimissä verrattuna Specialtyn samoihin aikoihin julkaisemaan taustalaulajilla tohtoroituun versioon. Olen aina pitänyt myös EP:n kakkospuolesta: Jumpin’ Jack on puolirokkaava Clint Ballard Jr:n ja Hank Hunterin sävellys, Walkin’ To School puoli-imelä mutta keinuva Kalinien oma juttu. Kyse on näistä 1950-luvun loppupuolen ABC Paramount -levytyksistä, joilla Price teki selvää jälkeä jenkkilistoilla (mm. Vuoden välein menehtyneet identtiset kaksoset (Hal Kalin kolarissa 2005, Herbie Kalin pumppu 2006) lepäävät näköjään samassa haudassa Marylandin Waldorfissa. Stagger Lee #1, Personality #2, I’m Gonna Get Married #3 – sijat pop). Myöhemmin sitten selvisi, että tämä on jonkinnäköinen minialbumi, ja Pacific Jazz toi markkinoille muitakin vastaavia kuuman bossavuoden 1963 aikoihin. Blues News 3/2024 53 kuuluu. KALIN TWINS KALIN TWINS When / Three O’Clock Thrill / Jumpin’ Jack / Walkin’ To School (Rhythm OE 9383) Tätä on tullut kuunneltua teinivuosista lähtien, ja mikä ettei, onhan When todella valloittava kappale. Personalitylle, vaikka Personality-kappale saa soida puolestani jatkossakin teidän laitteissanne! BUD SHANK & CLARE FISCHER BUD SHANK & CLARE FISCHER Brasamba / Autumn Leaves / If I Should Lose You / Otem A Note (Pacific Jazz 7-106) Muistelisin, että olin aika ihmeissäni löytäessäni tämän EP:n Black&Whiten sinkkukorista Helsingin Viherniemenkadulla joskus 1980-luvun puolivälissä. Silti kuuntelen tästäkin kappaleesta mieluummin Ella Fitzgeraldin tai Dinah Washingtonin näkemystä. Sytytä kynttilä puolestani paasille, jos olet liikkeellä siellä päin – kyllä When on tuottanut sen verran iloa vuosikymmenten varrella. Sitten Maurinkadun korttelissa tapahtui kaikenlaista. Pysähdyin nyt oikein pohtimaan, miksi en ole ymmärtänyt Pricen suurimpia hittejä yhtä hyvin kuin suuri yleisö. LLOYD PRICE LLOYD PRICE Mr. Sen siivin pääsee irti ankeasta arjesta, Bud Shankin huilu tietenkin dominoi soittoa, mutta pianisti Clare Fischer ja kitaristi Joe Pass saavat myös tilaa sykkivän rytmin päällä. Seuraavalla vuosikymmenellä tietämys pitkän linjan artistin tuotannosta parani huomattavasti, mutta laulajan suosituimmat levytykset eivät oikein sytyttäneet. Itse levyyn: Marty Robbinsin ilmeikkään syvä ääni sopi kohtalokkaisiin hirttäjäislauluihin oikein hyvin. Onneksi elämä yllättää: Oletin, että EP:n nimikkobiisin jälkeen soiva Have You Ever Had The Blues olisi armotonta big band -paisuttelua, mutta tarkastuskierroksella selvisi, että tämähän on aivan mainio esitys, tarttuva ja vahvasti laulettu rytmipala – EP:n ylivoimaisesti väkevin kappale. Hirsipuun jalusta oli olemassa 1950-luvun alkuun saakka, jolloin se jäi tontille rakennetun asuintalon alle. Lähtö oli hidas, Ilta-Sanomat ihmetteli levyä elokuussa 1958 lehden käydessä läpi jenkkilistan kärkipäätä, ”nimistä päätellen kuulunevat rock’n’roll -artistien ryhmään”, mutta kun kauppa kävi Britanniassakin, Fazer julkaisi sen kotimaisena painoksena marraskuussa 1958. MARTY ROBBINS MARTY ROBBINS Ella Tenia Solo 17 Años / Me Van A Colgar Esta Noche / Cap And Gown / El Arbol Del Ahorcado (Fontana 467 154 TE) Tämä EP tuli mieleen, kun liikuin hiljattain Helsingin Kruununhaassa. Personality: Personality / Have You Ever Had The Blues / Lawdy, Miss Clawdy / Just Because (ABC-Paramount PEP 2005) Kuulin Lloyd Pricen musiikkia ensimmäisen kerran ”Rock’n’rollin villissä vuosissa” noin 1979, kappale oli vihaisesti potkiva Specialtyraita Rock’n’Roll Dance, ja hyvältä kuulosti. ”Hirsipuu” on jonkin. Entä musiikki. Historia on historiaa, mutta mikä uskomattominta, itse hirsipuu oli pystyssä vielä 1930-luvun lopussa. Kunniaa siis Mr. Maaliskuussa 1959 When oli sitten komeasti Mitä Suomi soittaa -listan ykkösenä, ja samoihin aikoihin Musiikki-Fazer mainosti ilmoituksissaan myös tätä EP:tä. Alkujaan sitä uhkasi unohdus, kaksosten järjestyksessä toisen singlen B-puoli, mutta sitten Deccalla kuultiin kastanjettien kopina ja tajuttiin, että myyntiraidaksi ajatellun Three O’Clock Thrillin tapaisia puolivauhtisia balladeita ovat markkinat täynnä, mutta näin tarttuvia vauhtikipaleita ei. Brassimusiikin tuntemus taisi olla siinä vaiheessa vielä Girl From Ipaneman varassa, poikkihuilu tuttu lähinnä Bobby Dayn Rockin’ Robinilta ja levykin oudon oloinen, pelkkää valkoista pahvia johon on liimattu kansikuva ja lätkäisty pieni Seeburgin tarra taakse. Mualaisten toiveesta huolimatta Suomi-versio jäi tuoreeltaan tekemättä, ehkä kappale oli liian rytminen tänne, mutta 1980-luvun alussa aiheeseen näköjään palattiin Satu Pentikäisen ”Pellit auki” -albumilla. Siitä se päätyi polttopuuksi pyykkituvan lipeäpadan alle. The Hanging Tree eli El Arbol Del Ahorcado espanjaksi toimi tunnussävelenä samannimisessä elokuvassa. Kun katolta pudotettiin lunta, ranka heivattiin talon pihamaalle. Mennään siis kiltisti eteenpäin
Love Bug Crawlin makuun pääsin ensi kertaa Reditan kivikovalla ”I Want A Rock&Roll Guitar” -kokoelmalla, joka tuli vastaan muistaakseni Valintatalossa (nämä huikeat rockabilly-julkaisut suomalaisten maitokauppojen hyllyillä 1980–1982 olisivat oman juttunsa väärti). Nyt soiva paksukantinen EP lukeutuu niihin julkaisuihin, joita MGM syötti markkinoille Williamsin tuotannosta pitkin 1950-lukua, ja on musiikiltaan aivan klassista ”The Hillbilly Shakespearea”. Pekka Talvenmäki on esitellyt aikanaan huolellisesti Percy Sledgen tuotantoa (BN 1/82). Vuonna 1974 Robbins pelasti todennäköisesti kilpakumppaninsa hengen Charlotten Nascar-kisassa, kun hän käänsi Dodge Chargerinsa rajusti seinään sen sijaan että olisi yrittänyt ohittaa kovassa vauhdissa eteensä pyörähtänyttä autoa. HANK WILLIAMS WITH HANK WILLIAMS WITH HIS DRIFTING COWBOYS HIS DRIFTING COWBOYS Honky-Tonkin’ / Howlin’ To The Moon / My Bucket’s Got A Hole In It / Baby, We’re Really In Love (MGM X1318) Päätellään soittelut taas tasokkaaseen julkaisuun. Hyvä levy! Sugar Puddin’ on hälyisempi esitys, mutta alun pienen nikottelun jälkeen sytyn tällekin. Tuottaja Chet Atkins on käyttänyt kaikua juuri niin kuin pitää, Edwards läähättää sekä läkähtyy ja Nashvillen nimekkäät taustamuusikot hoitavat hommansa napakkaa kitarasooloa myöten. JIMMY EDWARDS JIMMY EDWARDS My Honey / Golden Ruby Blue / Love Bug Crawl / Honey Lovin’ (Mercury EP 60.127) Lisää kyykkyasennossa tehtyjä mainioita EP-löytöjä. Pelkästään laulajan kuolemasta ja sitä edeltävistä tapahtumista olisi voinut kirjoittaa kirjan, mutta huimin yksityiskohta liittyy tapahtumiin huoltoasemalla Länsi-Virginian Oak Hillissä, minne laulajaa kuskannut nuorimies oli pysähtynyt kysymään tietä sairaalaan. Muistaakseni liikkeen nurkassa oli jonkinlainen valkoiseksi maalattu korkea vanha astiakaappi, jonka luukut omistaja avasi vasta siinä vaiheessa, kun olin todistanut ostohaluni kiikuttamalla tiskille pinkan lattiapinoista tekemiäni löytöjä. 54 Blues News 3/2024 sortin klassikko, jäyhän ja juron Gary Cooperin viimeisiä näyttelijäsuorituksia 1959, ja pyörinyt Suomenkin teattereissa ja televisiossa. Vaikka taso kiekolla oli huima, Eddie Bondit, Sleepy LaBeefit ja Curtis Gordonit olivat mukana Mercury-levytyksineen, Edwardsin vireä ja vilkas kappale miellytti jo silloin korvaa. Sieltä Jimmy Edwards nimittäin ponnahti otsikoihin ”Lemmenlutikallaan”, ensin paikallisesti Jim Bullingtonina ja sitten Mercurylle tehdyllä uusintalevytyksellä vähän vauhdikkaammalla taiteilijanimellä. Kun nyt pyörittelen soittimessa tätä ruotsalaispainosta, Love Bug Crawl toimii. Niin kuin tämän platan takakannesta näkyy, esimerkiksi Wilson Pickettiltä oli myynnissä maassa väkevä ”Land Of 1000 Dances” -julkaisu. And Tender Love on maanläheinen balladi, jatko ykköshitille, ja sitä sävyttävät turskit torvet ja terhakat taustalaulajat. Jostain syystä myös kappaleen äänitaso vaihtelee kummallisesti – Belterillä on ehkä menty metsään masteroinnissa. Tämä tuli vastaan keravalaisella hallikirppiksellä, ja on kyllä obskyyriä tavaraa: rockabillyä Buickin kokoonpanohihnalta Michiganista 1957. PERCY SLEDGE PERCY SLEDGE Warm And Tender Love / Sugar Puddin’ / When A Man Loves A Woman / Put A Little Lovin’ On Me (Belter 51.702) Toinen kaappaus samasta divarista, jossa edellinen EP sattui näppeihin. Kaapista lähti mukaan sitten muun muassa tämä upea soul-EP. Jo siinä olisi syytä päästä Barcelonaan – koluamaan kaupungin monia levykauppoja uusien aarteiden toivossa. Vaikka Williams oli elämässään aikamoinen vauhtiveikko, hänen levyillään aika on jotenkin pysähtynyt ja joka ääni täysin oikeassa paikassa. Leffa levisi vauhdilla myös muualle maailmalle niin kuin tämä barcelonalaisesta divarista löytämäni EP todistaa. Se on mukana täälläkin, mutta keskitytään nyt muihin kappaleisiin. Warm ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Kun repivän elämän eläneen kantritähden taival päättyi taivaansinisen avo-Cadillacin takapenkille tammikuun ensimmäisenä 1953, MGM:llä oli uutisen levittyä vaikeuksia vastata kysyntään – niin moni surija halusi täydentää Williams-kokoelmiaan levyostoksin. Tavaraa oli paikassa todella paljon, albumeita, käytettyjä hifilaitteita, seiskatuumaisia, ja kaikki iloisesti mañana-hengessä sikin sokin, mutta etsivä löysi kyllä haluamansa. Tarinan mukaan musiikin jumalat rankaisivat ruumiin häpäisijää tylysti: tämä kaljuuntui nopeasti käytettyään Williamsin stetsonia, ja vaikka lääkärin mukaan kyse oli jostain pään alueen tulehduksesta, seudulla puhuttiin että kerrankin paha sai palkkansa. Kun Pure Oilin pihalla auton ympärille kerääntyneelle väelle selvisi, että Williamsista oli pihissyt henki pois, joku pitkäkynsi vei häneltä stetsonin päästä. Robbins oli kyllä kova osaaja: hän hallitsi kantrin, balladit, gospelin, teinipopin ja jopa rockabillyn suvereenisti – ja oli sen lisäksi aidosti nopea kilpa-ajaja muskeliautoillaan. Viimeiseksi kipaleeksi EP:lle on napattu takova LP-raita Put A Little Lovin’ On Me, jossa Sledge on heikoin lenkki: Hänen äänensä on kuin pihinää ja irtoaa kunnolla ilmoille vasta lopun falseteissa. Kuolemalla leikittiin sielläkin. Edellä mainitusta huomiosta huolimatta täytyy sanoa, että Espanjassa julkaistiin upeita EP:itä. Yllättäen myös Edwardsin jatkosinkun (tämän EP:n A-puoli) kumpikin sivu on menomusiikkia, joten tässä saadaan aika mukava mikstuura vuoden 1957 soundia – tai omaa nuoruutta muistellen ehkä pikemminkin Myyrmäen Valtsu-soundia... Itse olen ollut artistin hajasinkkujen varassa, ja vuosien varrella hänen upea klassikkonsa When A Man Loves A Woman on tullut sen verran tutuksi, ettei sitä ole tullut juuri soiteltua kotioloissa
Kun esimerkiksi Kontiossa ja Parmaksessa alkaa sama selvittelytyö kausi toisensa jälkeen, niin lukijan mitta alkaa tulla täyteen. Toimivaksi lähestymistavaksi osoittautuu niin ikään niteen jakaminen teemallisiin kokonaisuuksiin, joihin Lahti ei suinkaan pyri sullomaan kaikkea mahdollista käytettävissään ollutta tai omassa päässään majaillutta dataa, vaan kiteyttämisen taiturina hän keskittyy tässäkin kohden olennaisen välittämiseen. Mutta kuten ”Kangasalan Clapton” itse on ironisesti todennut: Timmien sävellysten ja loistavien kitarasoolojen sijaan menestyksen portit avasi varttitunnissa kyhätty renkutus, metallimies Matti Näsän Jumankauta juu nääs päivää. Missään aikaisemmassa muusikon elämää ja tekoja käsittelevässä kirjassa en ole tavannut näin vähän tarinaa itse musiikista. Tässä mielessä tunnetun tietokirjailijan Tommi Saarelan tiiliskivimäisiin mittoihin paisunut Silvennois-kirja on pettymys. Kaksikymppisten kakaroiden ”elämäkertoja” on jo ihan tarpeeksi markkinoilla. Kouluja käymätön kaveri on saavuttanut elämässään paljon, vaikka elämä on ollut rosoista. Sillisalaatti onkin oikea sana kuvaamaan teosta. Silvennoinen saa varsin pidäkkeettömästi tarinoida asiasta ja asian vierestä ilman, että Saarela siihen puuttuu. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, ja painotuksia olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Kaupallinen lehdistö kuori heti kättelyssä kirjasta ne myyvimmät elementit, kuten häntä-Heikin syrjähypyt, kolme pettämisten raunioittamaa avioliittoa, alkoholismin ja vakavat sairaudet. Kirjailija tosiaan kertoo, että Silvennoisesta tuli kirjan kokoamisen aikana hänelle ”hyvä ystävä, kuin isoveli”. Tommi Saarela on tehnyt ison taustatyön haastattelemalla kirjaa varten kymmeniä henkilöitä, Silvennoisen läheisiä ja muusikkokumppaneita. Päällekkäisyyttä on ainakin Mikko Kuustosen ”Omaelämäkerran” (Johnny Kniga, 2022) kanssa, jopa suora lainaus pilotti-Silvennoisen lentokonereissusta keikalle. Silvennoisen tapauksessa selitys on tietysti selvä ja monien tiedossa. Toisin kuin aiemmissa tietokirjoissaan Pave Maijasesta ja Kassu Halosesta, Saarela on tehnyt erilaisen valinnan: Kirja on tehty minä-muotoon eli Silvennoinen saa kertoa omin sanoin kaiken alusta alkaen. Se tarkoittaa sitä, että kun kiinnostuimme musiikista, Elviksen ajan rock’n’roll ja rautalanka eivät olleet meidän juttujamme. Tämä on se materiaali, johon musiikinystävänä olisi toivonut elämäkerrassa enemmän puututtavan. Silvennoinen on sanonut lehtihaastattelussa, että kaikkia sattumuksia hän ei olisi enää itse muistanutkaan. Siitä kielivät ”pyörivien paltereiden” (vain yksi monista bändin saamista ”lempinimistä”) useat menestyksekkäät kiertuevierailut, listahitit sekä etenkin vuosi vuodelta lisääntyneet lehtikirjoitukset, joiden muovaamaan julkikuvaan on Petri Lahti perinpohjaisella mutta mukaansa tempaavalla tavalla uutuuskirjassaan pitkälti keskittynyt. ”Kata vain rohkeasti pöytään koko sillisalaatti, niin lukijalle tulee selväksi, mitä kaikkea tämä apina on touhunnut”, Silvennoinen opasti kirjailijaa. Meitä puhuttelivat uudet kitarajumalat kuten Clapton ja Hendrix. Blues News 3/2024 55 TOMMI SAARELA TOMMI SAARELA Heikki Silvennoinen – nousut ja laskut (Tammi, 2024, 632 s.) Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Heikki Silvennoisen elämäkerta on lajissaan erikoisimpia teoksia, mitä koskaan olen lukenut. Niitä kaikkia (paitsi yhtä pitkään jatkunutta salasuhdetta) Silvennoinen käsittelee täysin avoimesti, mutta ei hän hirveästi itseään moiti. ”Minä nyt vain olen tällainen”, tuntuu kelpaavan hänelle itselleen selitykseksi. Liika on liikaa. Ihan kaikkia seitsemää tuotantokautta ei olisi tarvinnut selvittää perin juurin yksityiskohtaisesti. Mutta on meitäkin, jotka ovat seuranneet erinomaisen kitaristin uraa ja haluaisivat siitä tietoa, jota ei ole ollut aiemmin saatavilla. Kummeli-shown rokkenrollista Silvennoinen on kuitannut enemmän tekijänoikeuskorvauksia kuin koko muusta musiikistaan yhteensä. Se on oikeasti vahinko. Monipuolisesti lahjakas Heikki Silvennoinen on kieltämättä kiinnostava tyyppi. Putken avannut ”Kirka – Hetki lyö” (2022) sekä sitä seurannut ”Houlama! – Hurriganes päivä päivältä 1971–1984” (2023) esittelivät hänelle ilmeisen hyvin istuvan prosessointitekniikan, joka pohjaa huolelliseen media-arkistojen ja digitaalitietokantojen kollaamiseen sekä vanhoista artikkeleista tarkkanäköisesti poimittuihin ja niitä mahdollisimman neutraalilla otteella tulkitseviin tiiviisiin yhteenvetoihin. Tämä tietysti tuo kirjaan omaäänisyyden tuntua, mutta on siinä ongelmansakin. Hyvää kirjassa on se, että se on oikea elämäkerta, joka käsittää suunnilleen puoli vuosisataa nykyään 70-vuotiaan Silvennoisen elämästä. Pahoittelut John, Paul ja kumppanit, The Rolling Stonesin keulapaikka Suomiperspektiivissä järkälemäisimpänä brittiyhtyeenä on osoitettu ajan saatossa konkretiaksi jo lukemattomia kertoja. En ole lukenut Tuomas Marjamäen Kirjaa ”Kummeli – erittäin hyvin sanottu” (Docendo, 2017), joten en tiedä, kuinka paljon päällekkäisyyksiä näissä kahdessa kirjassa on. 1990-luvun lama-Suomeen pölhökustaahuumorillaan iloa ja lohtua tuoneen Kummelin ansioita kotimaisessa tv-viihteessä ei voi kiistää, mutta satoja sivuja yli 600 sivun opuksesta valtaava Kummeli-historiikki alkaa ennen pitkää maistua pakkopullalta. Lapsuudesta saakka ilmeisen läheiseksi muodostunut Rollariaihe on kuitenkin tällä kertaa kirvoittanut Lahdesta myös edellisnäyttöjä terävämpää henkilökohtaista analyysiä, mikä on paitsi ymmärrettävää, myös ehdottoman tervetullutta. Valistunut arvaus on, että väistämättä varsin paljon. Niin se elämä heittelee. Valtaosa suomalaisista tuntee Silvennoisen monet Kummeli-hahmot, kuten Matti Näsän ja Mauno Ahosen, ja jopa hahmojen one-linerit paljon paremmin kuin Silvennoisen musiikilliset saavutukset. Kummeli ja muut tv-tuotannot ovat täyttäneet hänen elämästään niin ison osan, että muusikon hommat – säveltäminen, levyttäminen ja keikkailu – ovat jääneet 1990-luvulta alkaen hieman vähemmälle. Suuremman kuluttajakunnan katsannossa ensisijaisesti urheilutoimittajana ja -kirjailijana meritoitunut Lahti on vahvistanut kovakantisten musiikkijulkaisujen katalogiaan huimaa tahtia. Eikä se jää vain Kummeliin, tv-sarjan lukuisiin spin-offeihin ja elokuviin. Johtuuko tämä siitä, että Saarelan rooli tiedonvälittäjänä on saanut antaa tilaa uudelle ystävyydelle. Harri Aalto PETRI LAHTI PETRI LAHTI The Rolling Stones – 60 vuotta Rollareita! (Readme.fi, 2024, 312 s.) 62 vuotta pumpun perustamisesta ja debyyttilevytyksestä, 59 vuotta ensimmäisestä käynnistä Suomessa – ja matka se vain tuntuu kaikkia todennäköisyysopin ja logiikan odotusarvoja uhmaten jatkuvan. Ystävyyssuhde ei ole oikein otollinen asetelma suhtautua kriittisesti aineistoon, eikä isoveljelle hevin sanota vastaan. Tilanteen vaatiessa leikekirjamaisia nostoja niputetaan kyllä siisteihin läjiin ja ohjataan nykyperspektiiviin, mutta jättäen BN lukee kirjallisuutta:. 50 vuoteen mahtuu myös paljon musiikkia; Tabula Rasan varhaista progea, melodista Frendziä, vaikut korvista irrottanutta Catwalkia, taitavaa ja menestynyttä Q.Stonea, kahdeksaan albumiin ehtinyttä soolouraa ja veteraanien miehittämää SF-Bluesia. Jos musiikki ei nyt ole aivan orpopojan asemassa, niin lapsipuolen asemassa kylläkin. Vahinko varsinkin omakohtaisesti, sillä olemme Heikki Silvennoisen kanssa molemmat samaa erinomaista vuosikertaa 1954
Mukaan on tullut funkya, psykedeelistä rockia, rhythm & bluesia, soulia ja hip-hopia, näitä nyt ainakin. Kun mentorina oli Claptonin lisäksi Jimmie Vaughan, ei suuren yleisön keskuudessa virinnyttä vertailua Stevie Ray Vaughaniin voinut välttää, onhan Clark Jr. Pääpaino on nyt muutenkin enemmän laulussa kuin kitarassa, vaikka toki kuusikielinen soi, usein kuitenkin säestävässä roolissa, ei niinkään sooloinstrumenttina. Kaunis Self Inflicted Wounds toimii loistavasti ison orkesterin kanssa, vaikkei aivan studioversion herkkyyttä tavoitakaan. BN #323). Clark Jr. Parivaljakon kemia toimii, eikä funkahtava numero ole lopultakaan niin kovin kaukana Wonderin 1970-luvun tuotannosta. kohtasi suuret odotukset bluesin uutena toivona ja pelastajana, kun hänen ensimmäinen isolle merkille levyttämänsä albumi ”Blak And Blu” ilmestyi 2012. itsekin kotoisin Austinista, Teksasista. Clark on järjestelmällisesti työntänyt yhä kauemmaksi bluesin rajoja. Aloitusbiisin, afrobiitillä sykkivän Maktubin ja levyn päättävän, yhdeksänminuuttisen Habits-kokonaisuuden väliin mahtuu todella kaikenlaista. Studioon on kutsuttu muutamia nuoren polven, no nelikymppisiä laulajia (Valerie June, Naala), mutta päähuomion vievät kyllä veteraanit Stevie Wonder ja George Clinton. pääsi jopa Yle-tv:n pääuutislähetykseen vieraillessaan Suomessa 2013. Mielestäni ”Live At The Hollywood” on yksi Bonamassan parhaista livejulkaisuista. Toinen merkityksellinen vainaja, joka nousi esiin Clark Jr:sta puhuttaessa ja kirjoitettaessa, oli tietenkin Jimi Hendrix. Funk Witch U tuo ääneen George Clintonin, nyt jo vaari-ikäisen P-Funkin mestarismiehen Funkadelic/Parliament -aikakaudelta. Siihen riitti, että ”Blak And Blun” ainoa lainabiisi oli Hendrix-klassikko Third Stone From The Sun (yhdessä Little Johnny Taylorin sävelmän If You Love Me Like You Say kanssa). 2” (ks. Näiden kahden julkaisun välissä näki päivänvalon ”Blues Deluxe Vol. Toinen samanmoinen on Alone Together, jossa vierailevan trumpetistin Keyon Harroldin maalailevat sävyt ovat kuin suoraan Miles Davisilta. Yhteiskuntakriittisyys ei niissä ollut kuitenkaan ollut päälle liimattua, vaan se kumpusi Gary Clark Jr:n syvällisestä afroamerikkalaisen musiikkiperinteen tuntemuksesta. JPEG RAW (Hotwire Unlimited/ Warner Music 093624873099) Gary Lee Clark Jr. Mitä pitemmälle Clarkin levytysura on edennyt, sitä enemmän hän on etääntynyt monien alun perin odottamasta ja hänen itsensä ahtaaksi kokemasta muotista. Clark Jr:n aiemman taustan tuntien yllättävä hetki on vain minuutin mittainen tuokio To The End of The Earth, jossa taitava artistimme laulaa hunajaisesti kuin rakkauslaulussa ja soittaa pehmeän jazzikkaasti kuin George Benson konsanaan. Erityisesti Wonderin vierailulle on perusteita. Jos odotus oli, että Clark täyttää bluesin tiukimmin perinnetietoisten ja ahdasmielisimpien puristien odotukset, niin eipä paljon pahemmin voi pieleen mennä. Itselleni ei tästä ihmeempää irtoa, perusfunk mikä perusfunk. Mikäli CD:n kuuntelu alkaa tökkiä, kannattaa siirtyä kuvallisen materiaalin pariin, jolloin kaikki aukeaa taas aivan uudella tavalla. Riku Metelinen GWYN ASHTON GWYN ASHTON Mojosoul (Fab Tone FAB1009) Walesissa syntynyt, mutta Etelä-Australiassa varttunut bluesrocktaituri Gwyn Ashton on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Jos tämä tuntuu hieman hurjalta, niin Clark Jr:n konserttilevytykset ”Live” (2014) ja ”Live/ North America 2016” (2016) tarjoavat hetkensä myös Lowell Fulsonin, Albert Collinsin, Muddy Watersin, B.B. Esimerkiksi nimikappale on silkkaa hiphopia, jota säestävät tarttuvat kuoro-osuudet. GARY CLARK JR. ”JPEG RAW” (juuri näin versaalilla kirjoitettuna) on kuulijalle, ainakin tämän ikäluokan kuuijalle, vaativa teos. Positiivista on, ettei yleisöä juurikaan näytetä, tosin yleiskuvaa saisi olla enemmän, ja ne muutamat koillisesta kuvatut yläilmakohdat olisi pitänyt jättää pois, sillä ne ovat aivan turhia. Tätä sopii kuunnella toisenkin kerran sitä tulevaa uutta materiaalia sisältävää studioalbumia odotellessa. Sitä edelsi yksi omakustanne ja muutama independent-levy, mutta vasta esiintyminen Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivalilla toi merkittävän levytyssopimuksen Warner Brosille. Ainoa miinus tulee materiaalin vähyydestä, sillä vaikka CD on ahdettu aivan täyteen, niin runsaan tunnin mittainen Blu-ray olisi kaivannut muutaman extraraidan, kuvagallerian, soundcheckin tai edes jotain. Kokonaisuuden hahmottaminen edes jollakin lailla edellyttää useita keskittyneitä kuuntelukertoja. Voisi melkein sanoa, että päinvastoin. Hienot, kunnioittavat tulkinnat vanhojen mestareiden töistä soivat sulassa. 66 Blues News 3/2024 LEVY TUTKAILUT paljon, ei niissä turhia päällekkäisyyksiä ole, ja uutukainen sisältää paria poikkeusta lukuun ottamatta eri kappaleita kuin ”Tales Of Time”. Hän on toinen säveltäjä sosiaalisesti kantaa ottavassa biisissä What About The Children, ja hän myös duetoi laulussa Clark Jr:n kanssa. Hype oli niin suuri, että Clark Jr. Blurayn osalta on sanottava, että editointi on aika onnistunut, sillä melkein kaikki actionkohdat näytetään eivätkä leikkaukset ole liian nopeita. Huomionarvoista on, että Clark Jr:n tavaramerkki, särötetty kitarasoundi, on nyt yllättävänkin paljon piilossa. Albumit kuten sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostava ”The Story Of Sonny Boy Slim” (2015) ja vielä vahvemmin poliittinen ”This Land” (2019) eivät todellakaan olleet tavanomaisia bluesalbumeita (vaikka ”This Land” voittikin kerrassaan kolme Grammya!). Harri Aalto JOE BONAMASSA JOE BONAMASSA Live At The Hollywood Bowl With Orchestra (J&R Adventures/ Provogue, CD/2-LP + DVD/Blu-ray) Jälleen uusi Joe Bonamassa -livelevy, ja paino on sanalla jälleen, sillä edellinen livekiekko ”Tales Of Time” ilmestyi vuosi takaperin. Vaikka konserttikiekkoja on kertynyt noinkin GARY CLARK JR. sekoittaa entistä inspiroituneemmin eri musiikkityylejä etsiessään uutta, tuoretta ilmaisua. Clark Jr. Vaikkei sovituksia ole juurikaan perusbändin osalta menty muuttamaan, niin ison orkesterin tukemana tutut kappaleet saavat uutta tartuntapintaa. Mikäli en aivan väärin muista, kyseessä on Bonamassan 20. Studiossa saattaa syntyä äänikollaaseja, jopa äänimyrskyjä. Kaikesta huolimatta, vaikkei levy tarjoa sinällään mitään uutta tai yllättävää, se on monin verroin parempi kuin ”Tales Of Time”. on haastattelussa sanonut hyvin kuvaavasti, että hän ”haluaa tehdä erilaisia ääniä”. Hän on häikäisevän hyvä, poikkeuksellisen omaehtoinen kitaristi, joka nauttii erittäin suurta arvostusta sovussa Clark Jr:n omien, usein paljon raaempia vetoja saavien modernien sävellysten kanssa. Juuri siitä hänen levyillään on kysymys. Repertuaariin päätyneet sävellykset on poimittu Bonamassan verkkaisemmasta osastosta, mikä on erittäin toimiva sabluuna. Kaikista eniten edukseen on muuttunut The Last Matador Of Bayonne, joka puhaltimien sekä trumpetilla soitetun intron kera on saanut lisää syvyyttä. Majesteetillisen When One Door Opens (Overture)’n jälkeen meno potkaistaan käyntiin Curtain Callin voimin, jonka voimakas kitarariffi vyöryy päälle höyryveturin tavoin. Kingin, Jimmy Reedin ja Elmore Jamesin ystäville. livealbumi. Monilla muilla Bonamassa live-DVD-levyillä on bonuksia ollut, joten kysymys kuuluu, miksei tällä kertaa. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin voidaan todeta, etteivätpä ihmiset tienneet, mitä saivat. ”JPEG RAW” on hyvin vaihteleva kokonaisuus. Bonamassa on hyvässä iskussa ja heittää muutaman todella tiukan soolon, ja esimerkiksi Twenty-Four Hour Blues sekä No Good Place For The Lonely ovat kitaransoiton juhlaa. Viiden vuoden levytystauon ja kypsyttelyn jälkeen syntynyt uusi albumi ”JPEG RAW” kertoo, ettei Clarkin kunnianhimo ole piiruakaan laantunut. Lähes kaikki kappaleet ovat saaneet lisää pituutta, mutta eivät kuitenkaan liiaksi asti. Helsingin keikalla nähty bändi on vuosien aikana hioutunut kokoonsa nähden saumattomaksi yksiköksi. Kitarasoolot näytetään lähes kokonaan, vaikka kamerakulma vaihtuu aika monesti. Jo erinomainen ”Blak And Blu” antoi vahvoine särökitaroineen ja bluesin valtavirrasta poikkeavine sointukulkuineen viitteitä siitä, että nyt ilmassa on jotakin muuta
Maaliskuussa ilmestynyt tupla-CD ”Live in Paris” tarjoaa houkuttelevat mahdollisuudet aloittaa soittoharjoitukset. Sitä vetää edelleen basisti Gerry McAvoy, joka soittaa kaikilla, vuonna 1995 traagisesti vain 47-vuotiaana menehtyneen irlantilaissuuruuden levyillä. Time To Leave ja Be Mine, Louisianan suistojen swamp pop -kerrointa vuorostaan kartuttavat Ain’t Even Sorry ja Meant For You. Ashtonin laulutyyli on reilun juurevaa ja selkeästi artikuloivaa, ei mitään muminaa. Hän on juuri se kaveri, joka saa sinut soittamaan imaginääristä kitaraasi. Ashton oli jonkin aikaa jopa kitaristina mainiossa Gallagher-tribuuttibändissä Band of Friends. Sille läheisiin hengenheimolaisiin voi ilman muuta lukea kansallisen kollegansa B.B. Mies ja hänen musiikkiinsa on saattanut mennä ohi monelta bluesdiggariltakin, mutta jos näin on käynyt, nyt on korkea aika paikata puute. ”Mojosoul” esittelee niistä ensimmäiset. Dynaamista sähköisen Chicago-bluesin kulta-aikaa tuo puolestaan 2020-luvulle You Hurt Me. Runsaan kolmen vuosikymmenen aikana – Ashton julkaisi räväkän ja yhä hienosti toimivan esikoisalbuminsa ”Feel The Heat” vuonna 1993 – artisti on jatkanut tinkimättä uraansa, jonka suurin vaikuttaja on ilman muuta ollut Rory Gallagher. Mutta vilahtavatko siellä myös Son House ja Big Bill Broonzy, kuunnelkaa itse. Uusi levy ”Mojosoul” on Ashtonin uran pelkistetyin ja hänen uransa toistaiseksi ainoa täysin akustinen albumi – kakkoslevy ”Beg, Borrow & Steel” (1996) oli melkein akustinen. Näiden albumien välissä hän teki rumpali Dave Smallin kanssa duolevyn ”Two Man Blues Army” (2009). Siinä hän, yli 60-vuotias konkarimuusikko, tiivistää uransa ja elämänsä vajaaseen viiteen minuuttiin. Kuusikielisiä ja puhaltimia täydentäen ”Big Loven” äänimaisemasta saa osansa myös Nico Dreierin soittamat koskettimet. menopalalla Back On My Feet, kuitenkin tällä kertaa ilman väen väkisin ”vintageksi” ruuvattua äänimaailmaa. Samainen kaveri laskettelee menemään useamman soolominuutin edestä myös bluesslovarilla Live It Or Leave It. Sukulaisuus rinnastuu myös ajoittaisilla notkahduksilla varhaisen 1960-luvun soulin puolelle. Hengenheimolaisuus, sanoisin jopa sielunveljeys Rory Gallagherin kanssa on ollut Gwyn Ashtonille erinomainen inspiraation lähde työstää omaa musiikkiaan. Tutkimusretken voi mainiosti aloittaa kokeneesta Fred Chapellierista, joka ei ole ainoastaan maailmanluokan kitaristi, vaan joka myös soittaa todella maukkaasti. Rokkaavan 1950-lukuisen r&b:n ja Cosimo Matassan studioaikaansaannosten henki jyllää vitaalina nimiraidan Big Love ohella mm. Se pääsee oikeuksiinsa esimerkiksi kantribluesissa Yesterday’s Me (Cool Cool Water) ja sliden johdattelemassa The Blues Should Take A Holiday. edellä mainitun Aireyn ja Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilsonin tapaisia vieraita, mutta esimerkiksi jälkimmäisellä levyllä on myös biisejä, jotka Ashton soittaa vain kahdestaan rumpali Kevin Hickmanin kanssa. Se on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan kaiken väliin jäävän se tekee äärettömän tyylikkäästi ja viihdyttävästi. Se kertoo ajasta, jolloin maailma meni koronapandemian takia kiinni. Biisit kuten Vanish Into Thin Air, Take Your Medication ja Allergic To Love puhuvat puolestaan. Harri Aalto THE THE BLUESANOVAS BLUESANOVAS Big Love (Timezone TZ 2478 [LP]/ TZ 2456 [CD]) Äänitteitä vuodesta 2018 urakoinut viisihenkinen saksalaisyhtye saattaa hyvinkin tehdä miellyttävintä uusvanhaa bluesia, mitä maanosamme juuri paraikaa päällänsä kantaa. Omia polkujaan kulkevan Ashtonin uraa on leimannut pitkin matkaa pyrkimys pelkistettyyn ja jopa minimalistiseen ilmaisuun. Ashton hallitsee kitara-arsenaalinsa suvereenisti. Hän ei siis missään tapauksessa ole mikään köyhän miehen Gallagher-kopio, seikka, joka on helppo todistaa kuuntelemalla mitä tahansa hänen levyistään. Vuoden 2020 International Blues Challengessa semifinaalivaiheeseen selviytynyt sekä monet kerrat synnyinvaltionsa bändikilpailuissa ja -äänestyksissä palkittu The Bluesanovas on myös onnistunut bluesorkesterille harvinaisessa tempussa: viemään albuminsa Saksan virallisille listoille. Kaiken kaikkiaan The Bluesanovasin voimaannuttavan hyväntuulinen musiikki suorastaan pakottaa kuulijansa odottamaan ryhmän näkemistä elävänä, mieluiten asianmukaiseen klubimiljööseen sijoitettuna tietenkin. levy tutkailut. Pete Hoppula FRED FRED CHAPELLIER CHAPELLIER Live In Paris (DixieFrog DFGCD 8845) Best Of – 25 Years On The Road (DixieFrog DFGCD 8813) Jos arvoisan lukijan blues/bluesrock -kartalla on itseni tavoin iso valkoinen alue Ranskan kohdalla, niin nyt on erinomainen hetki paikata puute. Kyseessä on Ashtonin levytysuran kymmenes etappi ja hänen henkilökohtaisin levynsä. Kaikki levytyskappaleensa The Bluesanovas on demokratisoinut yhteistyön tuloksiksi. Ashtonin uusin albumi ”Mojosoul” tarjoaa siihen erinomaisen mahdollisuuden. Siellä hän luettelee esikuviaan, kuten Ray Charlesin. Myös edellisen levyn ”Sonic Blues Preachers” (2019) Ashton levytti kahdestaan veteraanirumpali John Freemanin kanssa. Hieno levy artistilta, joka kohtuuden nimessä saisi jo nauttia muidenkin kuin kanssamuusikoidensa ja kriitikoiden arvostusta. Soulahtavampaa tanssivääntöä lisäävät mukaan mm. Muita muusikoita ei studiossa ole, eikä tarvitakaan. Bändin vakkarikitaristia Felipe Henriqueta avittaa lisäksi hitusen modernimmalla bluesnumerolla I Owe You My Heart Guy King. Ei, se ei suoranaisesti kehitä soitollaan mitään – eikä se myöskään vastavuoroisesti yritä johdattaa kuulijoitaan kohtuuttoman kauas menneeseen. vuoden 1936 National steel -resonaattorikitara) ja huuliharpun lisäksi hän hoitelee rumpalinkin tehtävät jalkavirityksellä. Hänen kitarointinsa on pakotonta ja sävykkyydessään niin taitavaa, että se kuulostaa äärimmäisen helpolta – mitä se ei tietenkään ole. Etoile-nimisessä jazzklubissa äänitetty konsertti on koko 16 kappaleen mitalla ns. Olen itse ehdottomasti sähköisesti esitetyn bluesin ystävä, mutta on pakko myöntää, ja mielelläni myönnänkin, että Ashton saa piuhat irtikin aikaiseksi todella kadehdittavan vetävän draivin. Näin hän on tehnyt myös soolokeikkoja. Nämä genreloikat mahdollistaa ennen kaikkea bändin sielukassointinen ja teknisestikin harvinaisen pätevä laulaja Melvin ”Menningmann” Schulz. Ashton on todellinen one-man-band: lukuisten kitaroiden (mm. Blues News 3/2024 67 ammattipiireissä, mutta joka tuntuu jääneen katveeseen suurelta yleissöltä. täyttä asiaa koko rahan edestä. & The Blues Shacksin. Tämän ihmeen mahdollisti juuri tämä nyt käsillä oleva yhtyeen kolmas oman Timezone-merkin pitkäsoitto (lisäksi ryhmältä on ilmestynyt yksi Crosscut Recordsin 10-tuumainen LP vuonna 2022). Tyylillisesti The Bluesanovas viihtyy ripauksen verran enemmän vanhakantaisen rhythm’n’bluesin kuin tyypillisen bluesin äärellä. Aivan kuten albumilla ”Solo Elektro” (2017). Won’t You Make Up Your Mindilla kyytiin hyppää kitaristi Kai Strauss, jonka kiistattomien taitojen näytösalustaksi on valikoitunut länsirannikon jump blues. Sähköisten, usein psykedeelisiäkin sävyjä saaneiden kitaravyörytysten vaihtuminen intiimimpään ilmaisuun ei lainkaan heikennä levyn intensiteettiä. Vielä ”Prohibition”-levyllä (2006) hänellä oli Whitesnake/Deep Purple -urkuri Don Aireyn vahvistama kokoonpano (rumpalina Sensational Alex Harvey Bandin ja Gallagherin soittokumppani Ted McKenna) ja ”Radiogram”-albumilla (2012) mm. Se henkilökohtaisuus! Albumin yhdenlainen avainkappale on 12 000 Miles From Home. Kuin alleviivatakseen tätä Ashton on kirjoittanut levylle jopa hyvin omakohtaisen tilityksen, nimikkobiisin The Ballad on Gwyn Ashton. Mies ei kuitenkaan vetänyt vain lonkkaa, vaan kertoo tuona aikana äänittäneensä peräti 110 uutta biisiä. Ashton oli tuolloin kiertueella Australiassa ja joutui jäämään Adelaineen odottamaan parempia aikoja. Päin vastoin, tuntuu, että Ashton on lähempänä kuin koskaan kuulijaansa, ja hänen laulunsa, kaikki originaalisävellyksiä, saavat uutta syvyyttä
Menisi täydestä Pori Jazzissakin. Siinä soitti jo nykyinen rytmiryhmä DestarackGarreau, mutta ennen kaikkea laulajaksi saatiin Dale Blade, soulmies New Orleansista. Avausraita Desert Island Dreams on jo niin kova juttu, että pelkästään sen takia levy kannattaa ostaa. Campbell on kirjoittanut levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän ja toiminut laivan kipparina. New Orleans -tyylinen I Think About You on vallan mainio. Lempeän jouheasti kulkeva puolislovari Mother Earth syntyi Chapellierin ja kitaristi Neal Blackin yhteistyön tuloksena. Hidas, kirkkaasti soiva blues on silkkaa selkäydinmehua lähes yhdeksän minuutin kestollaan. Ja pakkohan se on todeta, että Chapellierin ja Billy Pricen albumeilta ”Night Work” (2009) ja ”Live On Stage” (2010) poimitut palat, jo aiemmin kehutun Under The Influencen lisäksi konserttipuolelta Good Time Charlie ja Last Two Dollars ovat kerrassaan oivallisia vetoja. Chapellierin pitkässä soolossa Gary Moore tuntuu suorastaan nousevan hetkeksi kuolleista. Kappaleiden nimiä katsellessa ja sanoituksia kuunnellessa, sanoisin että kyseessä on parisuhdelevy. Levon Helmin, Paul Simonin, Rick Derringerin, Jorma Kaukosen ja Bob Dylanin kanssa. 68 Blues News 3/2024 Kahdeksanjäseninen bändi panee parastaan ja on aivan erinomainen. Toinen levy sisältää studionauhoituksia, toinen live-taltiointeja. Teresa Williamsin laulu soi herkkänä instrumenttina muiden joukossa ja antaa kokonaisuudelle sen viimeisen silauksen. Biisit ovat bluesia, mutta vahvalla soulaksentilla. Peruskokoonpanon – kitara/laulu (Chapellier), basso (Christophe Garreau) ja rummut (Guillaume Destarac) – lisäksi lavalla svengaa kolme puhaltajaa (saksofonistit Michel Gaucher ja Pierre D'Angelo sekä trumpetisti Eric Mula) sekä kaksi muuta kitaristia (Jérémie Tepper ja Patrick Baldran). Nämä siis varsinaisten soololevyiltä valittujen näytteiden ohella. Blues On My Radio, Chapellierin Amerikankaverin Jimmy Brittonin sävellys, sisältää kitarasoolojen höystämää lakonista luentaa vanhoista tunnetuista bluessuuruuksista. Studiossa bändi oli sama kuin nyt lavalla, lisättynä kosketinsoittaja Vic Martinilla. He kaikki saavat anteliaasti myös soolotilaa. George Jonesin säveltämästä That’s All It Tookista löydän jotain samaa kuin J. On vain yksi ongelma. Studiolevy tarjoaa aikaansaannoksista useita herkullisia näytteitä, kuten Crying With The Blues (jo nimi saa odottamaan hidasta bluesia, ja sellainen todella saadaan kitaran ja huuliharpun vuoropuheluna), Set Me Free (joka antoi nimen The Gentsin studioalbumille), sekä Thank You Lord, joissa Dalen syvä ääni pääsee oikeuksiinsa. Hän on soittanut mm. Williams on tunnettu enemmän kantrilaulajana. Wonderful”, 1968). Laadukasta, ilahduttavan vaihtelevaa kuunneltavaa tällä 25-vuotistuplalla riittää reippaasti yli 2 tunniksi. Karjalaisen Sankareista. Pääosan materiaalista laulaa Williams, mutta myös Campbell pääsee välillä laulamaan liidiä. If You Be My Baby (myös ”Mr. Setin täydentävät kaksi instrumentaalia, The Gents ja 3’45 AM, joissa koko bändi pääsee herkuttelemaan. Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että Chapellier on myös aivan kelpo laulaja. Yltäkylläistä biisimäärää ei varmasti ole tässä yhteydessä järkevää eritellä yksityiskohtaisesti, mutta muutamia kiinnostavia nostoja kannattaa tehdä. Silti paljon merkittävämpi oli 2018 syntynyt kokoonpano Fred Chapellier & The Gents. Sattumaahan tuo on, mutta silti. Äänityksen ja miksauksen on hoitanut Justin Guip. Vuonna 2011 Chapellier lyöttäytyi yhteen kitaristi Neal Blackin ja huuliharpisti Nico Wayne Toussaintin kanssa. I Love You on saanut runsaasti vaikutteita Jimi Hendrixin kappaleesta Little Wing. Rodney’s Song on Roy Buchananin alkuperäissävellys (albumilta ”That’s What I'm Here For”, 1973), jossa Chapellier tarjoilee sujuvasti suuren esikuvansa tunnusomaista kitaraherkkua. Tuloksia taltioitiin jälkipolville livealbumilla ”Live And More”, josta tarjotaan nyt näytteitä, kuten hieno versio uudella live-levylläkin olevasta Buchanan-biisistä Rodney’s Song sekä live-CD:n päättävä Le Blues, ainoa mukana oleva ranskan kielellä laulettu näyte Chapellierin alkuaikojen levyltä ”Blues Devil” (2003). Se ei todellakaan ole mikään tavanomainen, rahat pois best of -kokoelma, vaan kattava 34 biisin tupla-CD. Hänen tulkitsemistaan kappaleista rouhea We Done Earned It on varsin John Fogerty/CCR -henkinen swamprockrunttaus ja A Little Better tuo mieleen Johnny Cashin ”American Recordings” -sarjan levytykset. Kappaleet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, kuten yleensä, vaan biisien ulospanossa noudatetaan jonkinlaista ranskalaista logiikkaa, joista ei hevin ota selvää. Kyllä maistuu! Konsertin loppupuoli on omistettu Chapellierin sankareille. Ainakin piano-osuus menee pelottavan läheltä. Myös Peter Green sai Chapellieriltä myöhemmin oman kunnianosoituksensa, ”Chapellier Plays Peter Green” (2018). I‘d Rather Be Alone on Chapellierin hyvin Buchanan-vaikutteisen kitaran ja puhallinsektion vetävä soul-pumppaus. Musiikki on kuitenkin priimaa. ”All This Time” on pariskunnan neljäs yhteinen albumi. Kaikkien ränttätänttä-, hömppäpömppäja rokrokrok-albumien jälkeen onkin varsin virkistävää tehdä irtiotto kaikesta tutusta sekä turvallisesta ja laittaa soimaan jotain aivan muuta, suoraan sanoen paholaisen masurkkaa. Yksi albumin vahvimmista esityksistä. Taustajoukoissa on ollut niinkin nimekästä väkeä kuin Little Feat -pianisti Bill Payne sekä rumpali Levon Helm. Ja onhan siellä nimekäs Tom Principatokin. Konserttituplaa, etenkin ensimmäistä levyä, hallitsevat edellisen, hienon studiolevyn ”Straight To The Point” (2022) biisit. Under The Influence, enemmän soul kuin blues, on peräisin Chapellierin ja Billy Pricen yhteisalbumilta ”Night Work” (2009). Harri Aalto LARRY LARRY CAMPBELL & CAMPBELL & TERESA TERESA WILLIAMS WILLIAMS All This Time (The Royal Potato Family RPF2401) Pompautetaan rantapallo ilmaan ja oikein korkealle, sillä kun olette tottuneet lukemaan arvioitani lähinnä kitarablueslevyistä, niin nyt on tarjolla jotain aivan toisenlaista, sillä arvioitavana on monista yhteyksistä tutun pariskunnan Larry Campbellin ja Teresa Williamsin viimeisin albumi. Trio otti nimen BTC Blues Revue, mutta valitettavasti kokoonpano pysyi kasassa vain yhden kiertueen ajan. Ihastuin heidän musiikkiinsa jo ensi kuulemalta aivan hillittömästi, ja kun levyn vihdoin sain kuunneltavaksi, oli pakko myös arvioida se. Fred Chapellier ei ole koskaan salannut sitä, että hän palvoo kahta jo edesmennyttä kitarajumalaa, Roy Buchanania ja Peter Greeniä. Peter Green -aarteiston aloittaa Love That Burns (Fleetwood Macin albumilta “Mr. Lopputulos kuulostaa siltä, ettei studioon ole menty nysväämään, vaan tässä on sel. Kakkoslevyn avaus, jazzikkaasti funky Racing With The Cops tarjoaa kattauksen purevinta ja nopeinta kitaran ja fonien vuoropuhelua. Campbell tunnetaan multiinstrumentalistina, joka hallitsee melkein minkä tahansa soittimen, jossa on kielet, kuten vaikka kitara, mandoliini, pedalsteel, dobro, viulu ja banjo. Studiolevyn voimakas, pitkäsooloinen Tend To It laajenee konsertissa kahteen osaan, ”blues” ja ”shuffle”, joista kumpikin on pitempi kuin alkuperäinen. Puhallinosasto loistaa pitkään, kunnes kitaristit vievät biisin huipulle. Mon dieu! Jos mielenkiinto nyt heräsi – ja kyllä sen pitäisi herätä, ellei arvoisa lukija ole aivan koomassa – niin ”Best Of – 25 Years On The Road” (2022) on mainio tapa katsastaa, millaista jälkeä Fred Chapellier on saanut aikaan neljännesvuosisadan mittaisella urallaan. Lopetuksena oleva Pretty And The Fair on todella kaunis sävellys, jossa Campbell liu’uttaa kissalautaa erittäin maukkaasti. Alkuperäislevyt ovat tietysti aina alkuperäisiä, mutta enpä tästäkään tutustumismahdollisuudesta valittaisi, en todellakaan. Juliette, studiolevyn urkuvetoinen biisi, kulkee nyt ilman koskettimia maukkaan kitaroinnin ja voimakkaiden puhallinosuuksien yhteispelinä. Wonderfulilta”) tarjoaa kitaristeille ja puhaltajille odotetun mahdollisuuden jammailla levy tutkailut ja vetää kunnon soolot, eikä mahdollisuutta jätetä käyttämättä! Lopullinen kliimaksi koetaan albumin päättävässä instrumentaalissa Gary’s Gone. Uutukaisella on edellisten julkaisujen tapaan tarjolla tasokasta kantria sekä americanaa. Äärimmäistä fanittamista, sanoisin. Päinvastoin hän jopa levytti Buchananin kunniaksi kokonaisen albumin (“A Tribute To Roy Buchanan“, 2007), jolla ovat mukana Buchananin kanssa työskennelleet laulaja Billy Price että tuottaja, kosketinsoittaja Jean Roussel
Ainakin allekirjoittaneelle sen rehellisyys ja aitous kolahtivat todella hyvin. Riku Metelinen MARCIAN MARCIAN PETRESCU PETRESCU BLUESHARP BLUESHARP BAND BAND Nothing But The Blues (omakustanne) Romanialainen harpisti Marcian Petrescu ja hänen BluesHarp Bandinsä edusti maataan vuoden 2024 European Blues Challangessa Portugalin Bragassa. The Last Of The Mississippi Jukes, 2003). SKB räjäyttää pankin heti, sillä näin tiukkaa kitarointia en muista kuulleeni sitten Stevie Ray Vaughanin legendaarisen debyyttialbumin ”Texas Flood”. Eddie Cotton Jr -nimiyhdistelmää etupäässä suosiva muusikko onkin nähty niin Vanity Fairin ja Billboard Magazinen tapaisten globaalien lehtijulkaisujen artikkeleissa kuin monissa kotiseutunsa musiikkikenttää valottavissa dokumenttifilmeissäkin (esim. Drivin’-kappaleessa sekoittuvat Eric Gales -tyylinen funkblues Jimi Hendrixin lopun ajan teoksiin. Touch A Hand, Make A Friend on lievästi bluussahtava, gospelpohjainen soul ja siinä mukana oleva Charlie Musselwhite on levyn toinen vieraileva tähti. I Smell Smoke on puolestaan varsin vauhdikasta levy tutkailut. The Guess Whon ohjelmistosta löytynyt Running Back To Saskatoon ei ole huono sekään, vaikkei alkuperäisen veroinen olekaan. Levyn kymmenen kappaletta ovat hienoja ja aikaa kestäviä sävelmiä. Ihmisten tasavertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen kannustavasta kohtelusta viestivä No Crime No Time tarjoaa lähes kuusiminuuttisessa mitassaan myös hyvän luennon sähkökitaran optimaalisesta blueskäsittelystä. Vanhan liiton edustaja Bobby Rush harppuineen astuu mikrofonin taakse numeron We Are Blues Men ajaksi. Tämä kyseinen ”Nothing But The Blues” on musiikillinen näyte Petrescun yhtyeen musiikista. Veteraanitalli onkin saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, ettei ”old school” -linjasta tälläkään kertaa poiketa. Seuraavaksi muuan Charlie huikkaa: ”Hei soitetaan nyt bluesia”. 1990-luvun lopulta lähtien useita omaja pienkustanteita julkaissut Cotton on nyt päässyt riittoisamman lihapadan ääreen – ”viimeisen soul-yhtiön”, Mississippin Jacksonissa 1960-luvulta saakka operoineen Malaco Recordsin huostaan. Kymmenen raidan ja runsaan puolen tunnin mittainen levy on kieltämättä lyhyt, sillä tätä herkkua olisin kuunnellut mielelläni raidan tai vaikka kaksi lisää. Baritonivoittoista ja miellyttävällä vibralla varustettua lauluääntään hän pääsee käyttämään vaikuttavammin omakuvan arvostamista korostavia elämänohjeita jakavalla teemakappaleella Don’t Move From The Mirror sekä klassiseen Malaco-jatkumoon sulavasti istuvalla kutusoulbluesilla Sweet Science Of Love. Yhtä lailla artistin työjäljessä kuuluu kouluttautuneisuus: musiikin teorian opinnot Jacksonin osavaltion yliopistossa antoivat bluesmiehelle valmiuden hyödyntää soitonparressaan myös jazz-elementtejä. Kahden harpistin soitto ja vuoropuhelu sekä kitaristi Mihai Tacoin soolot tekevät esityksestä mukavan kokonaisuuden. Ricci heittää Hard Man To Please -kappaleessa täyden lastin ja You’re Gonna Learn From This One -sävelmässä hän johdattaa meidät valtatieltä synkille suopursun tuoksuisille pitkospuille. Ei tällaista määräänsä enempää jaksa kuunnella. Eteläisen soulbluesin ystävät kyllä kuulemaansa taatusti ovat. Wrightin esikuvikseen aikoinaan listannut Eddie Cotton ammentaa soittonsa sielun seurakuntataustoistaan, vaikkei hän koskaan varsinaista gospel-levyä olekaan tehnyt. Tyylillisesti liikutaan melko lähellä edeltäneiden oman DeChamp-merkin kiekkojen ”Here I Come” (2014) ja ”One At A Time” (2015) tunnelmia, mutta vielä hitusen verran tuotetumman ja kappalemateriaaliltaan harkitumman kokonaisuuden turvin. Tämän levyn perusteella bluesin koti on löytynyt ja siinä on myös keittiö. ”Okay, mutta lisätään siihen vähän soulia ja gospelia sekaan”, vastaa Marcian. Kaikki on hoidettu ammattitaitoisesti ja määrätietoisesti. Tämän kiekon parissa viihtyy vielä pitkään. Kingin, Little Miltonin, Bobby Blandin ja O.V. Laulujen kirjoittamisesta Cotton on kantanut tyypilliseen tapaansa kokonaisvastuun ja instrumenttipuolella laadusta ei todellakaan ole tingitty. ovat hyviä esimerkkejä kappaleista, joihin miehen teemaa soittava harppu soljuu mukavasti sekaan. Petrescu osoittaa olevansa taitava harpisti, joka osaa hyödyntää soittimensa hienouksia hyvin eri kappaleiden tyyleihin sopivaksi. Toinenkin ässäharpisti Jason Ricci on sessioissa vieraillut. Sitten kuitenkin tunnistin vierailevana artistina levyllä olevan Rick Estrinin velmun äänen. Kingin kitaroinnista tuttu The Thrill... Aivan kaikki sävellykset eivät useampaa kuuntelukertaa kestä, kuten tylsä Together, jota tuskin arvioinnin jälkeen tulen koskaan enää kuuntelemaan. Toivottavasti Eddie Cotton itse on nyt tyytyväinen peilikuvaansa. Hänen edellinen julkaisunsa oli 2009 ilmestynyt ”Blues Without A Home”. Rentoa ja letkeää, tunnelmallista sekä herkkää. Seuraavalla pitkäsoitolla kurssi koilliseen, mukaan stetsonin verran enemmän bluesia ja vähemmän kaikkea muuta. Bobby Rush -koulukunnan leikkisää parisuhdeuhoa tirahtaa levylautaselle myös Gimmie What I Paid For -funkilta sekä painokkaasti huuliharpun ja koskettimien tuella bluesaavalta My Good Thingiltä. Edellä mainitut muotokielet kuitenkin antavat vain sopivan suolaisen lisäripauksen muutoin tinkimättömän perinteiseen syvän etelän tapaan tulkitulle bluesille ja soulille, jossa kaikkien edellä mainittujen mentorien teeseillä on yhä tärkeä paikkansa. Erinomainen julkaisu, jossa on kaikki kohdallaan, juuri niin kuin pitääkin. Sävellykset ovat kahta poikkeuksetta lukuun ottamatta originaaleja. Parivaljakon bluesiksi tituleeraama kappale on myös erityisesti Animalsin esittämänä ainakin meille 1960-luvun nuorille tutuksi tullut traditionaalinen House Of The Rising Sun. Pete Hoppula SHAWN SHAWN KELLERMAN KELLERMAN Kell’s Kitchen (Songsurfer) Kanadasta kajahtaa jälleen, kun pitkän tauon jälkeen Shawn Kellerman on saanut jotain uutta aikaiseksi. B.B. Mm. Charlie maalaa hienoa taustaa harpullaan vuorotellen laulun ja Marcian harpun kanssa, johon myös kitaristi Mihai sekä urkuri Vlad Briciu saavat omat nuottinsa sekaan. Blues News 3/2024 69 keä tekemisen meininki. Kisaan osallistuvat yhtyeet tuovat usein erilaisia näytteitä, rekvisiittaa ja erityisesti omia äänitteitään mukanaan. 1970) uralla tapahtunut monia nousujohteisia käänteitä, joista International Blues Challengen voitto Memphisissä 2015 kuulunee medianäkyvyyden tavoittamisen kannalta tärkeimpiin. Huolitellusti ja ”oikein soittimin” tehtyä southern soul -rintamaa tukevoittavat entisestään mm. Your Specialty, Leaning Towards Leaving ja No King No Queen. Tällä kertaa Kellerman on kitaran lisäksi soittanut lähes kaikki basso-osuudet ja tuottanut levyn. Sure Seems Strange kuulostaa ”ison” harpun murinan myötä hurjan tutulta jostain menneestä ja ihmettelin, soittaako Marcian myös kromaattista. Myönnettäköön, etten ole suurimpia funkbluesin faneja, tai jos ollaan aivan rehellisiä, niin se ei kuulu harrastuksiini ja siksi mitta tulee täyteen JIG JIGGITY -kappaleen alkumetreillä ja viimeisen raidan Living Off The Love You Give kuuntelu tuottaa jo pienoisia vaikeuksia. Sanoituksensa Cotton on hakenut lähes poikkeuksetta rakkausaiheista. Kellermanin ja Rushin duetto riistäytyy loppumetreillä pienoiseen kilpasoitantaan. Edellä mainitut Supernatural ja B.B. Levyn yhdeksän kappaletta ovat kaikki covereita, muutamat varsin tuttuja, kuten Dennis Walkerin Don’t Be Afraid Of The Dark, Bob Greenleen ja Kenny Nealin I Smell Smoke, Roy Hawkinsin The Thrill Is Gone ja Peter Greenin upea The Supernatural, joka esitettynä harppuvetoisena paljastuu varsin erikoiseksi vedoksi. Toisaalta Cotton ei ole ollut erityisen perso ohikiitäville trendeille ennenkään. Hän myös laulaa valtaosan kappaleista, tosin muutama vieraileva solistikin sessioissa on ollut. Kirkkomaisella urkupoljennolla sävytetty soulblues Woman Satisfied aloittaa ”Chitlin’ Circuit -sanoituksille” ominaisen ironisen marmatuksen arkielämän vaativaisuuksista. Riku Metelinen EDDIE COTTON EDDIE COTTON The Mirror (Malaco MCD7562) Sitten Puistoblueskäyntinsä 2010 on mississippiläisen laulaja-kitaristin (s
Enemmän jazzlaulajana tunnettu Kellylee Evans pääsee duetoimaan So Worth The Wait -kappaleen. Jari Kolari THE CHESS THE CHESS PROJECT PROJECT New Moves (CZYZ) The Chess Project -nimen takaa löytyvät laulaja Bernard Fowler, Little Axe -nimellä levyttänyt blueskitaristi Skip McDonald sekä rumpali Keith LeBlanc. levy tutkailut. Tätä levyä ja Petrescu BluesHarp -yhtyettä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi uuden tyylin bluesiksi, jossa Marcian ja Mihain lisäksi soittavat basisti Matei Puscaru ja rumpali Sabin Dobranici sekä muutamalla kappaleella jo aiemmin viitattu nimetön urkuri. Kappaleen hypnoottinen rytmi kaappaa mukanaan eikä irti päästetä jatkossakaan. Riku Metelinen JEFF ROGERS JEFF ROGERS Dream Job (Diesel Productions And Management DMP 23-001) HoRoJo Triosta tuttu kosketinsoittaja Jeff Rogers on nyt arviointivuorossa uuden soololevynsä vuoksi. Perinteistä bluesia väännetään muotoon ja toiseen, maustetaan mm. Mike Vernon ei ole mikään suuri laulaja, mutta miehen persoonallista ja paikoin humorististakin tulkintaa kuuntelee oikein mielellään. Vanhassa vara parempi. Colin Lindenin aavistuksen Sonny Landreth -tyylisesti slidekitaroima Mind Your Own on erittäin maukas veto, jollaista olisin kaivannut lisää. Jones, Keb’ Mo’, Thelma Houston, Staple Singers jne. Jotain pientä räväkkyyttä levy olisi muutamaan kohtaan kyllä tarvinnut. Hieman Hendrixin Voodoo Chile (Slight Return) -kappaleen introa mukaileva Nine Below Zero saa kuulijan suorastaan hikoilemaan. Mehevä albumi käy oikein kouluesimerkiksi aiheesta ”ei mennä merta edemmäs kalaan”. Eric Galesin kitaroima Tell Me voisi olla vaikka joltain hänen albumiltaan ylijäänyt kappale. 70 Blues News 3/2024 vuosituhannen vaihteen kitaravetoista rokahtavaa musiikkia, jolla Marcian kaikuva harputus näyttää jälleen osaamisen mallia. Nyt kaikki sävellykset on levytetty uudestaan, ja vaikka tuttuja kappaleita lähes kaikki ovat, niin kaikeksi onneksi mukaan ei ole valittu Got My Mojo Workingin tapaisia kaikkein kuluneimpia teoksia. Kaikista hurjin veto on Smokestack Lightning, joka on lähes melkein yhtä maaninen ja maaginen kuin Howlin’ Wolfin alkuperäinen. Riku Metelinen CAT SQUIRREL CAT SQUIRREL Blues What Am (DixieFrog DFGCD 8843) Loppuvuodesta kasikymppisiään juhliva tuottajalegenda Mike Vernon on edelleen hyvässä tikissä. Kaikki kolme ovat tehneet paljon vuosien saatossa, mutta ”New Moves” on kolmikon ensimmäinen yhteistyö. Rytmikaksikko Fontanals & Monge pitävät paketin tiukasti nipussa. Levyn rankinta osastoa ja samalla myös allekirjoittaneelle mieluisinta kuunneltavaa on Lock & Key. Kaikkia kulmia ei olisi tarvinnut hioa aivan tasaiseksi. Sovituksissa ei ole väen väkisin haettu uutta tulokulmaa, kaikki on syntynyt luontevasti. Jo äsken mainitulla levyllä erinomaista jälkeä tehnyt kitaristi Kid Carlos on edelleen messissä ja hänen espanjalaisorkesterinsa Mingo Balaguer (huuliharppu), Oriol Fontanals (basso) ja Pascual Monge (rummut) pitävät junan liikkeessä. Se on tavallaan jatko-osa 2008 ilmestyneelle eri esittäjiä -kiekolle ”Chess Moves: Future Blues”, joka sisälsi mm. Jo pelkästään paperilla funkbluesin ja räpin yhdistäminen on kaikkea muuta kuin toimiva idea, eikä se ole sitä käytännössäkään. Wish You Wouldn’t Go on tunnelmallista bluesia parhaimmillaan. Moni-ilmeinen tyylitaituri Kid Carlos hoitaa kitaristina tonttinsa komeasti ja ilmeikkäästi, samaten huuliharppua puhaltava Mingo Balaguer on selvästi tekijämies. Vaikka levytyspaikkana on ollut niin tunnettu studio kuin Muscle Shoals ja taustalla joukko instrumenttinsa hallitsevia muusikoita, on lopputulos enemmän ”ollaan vain oltu tekevinämme kuin tehdään” -osastoa. Kaikki ovat tunnettuja monista yhteyksistä, esimerkkeinä vaikkapa Booker T. – niin olkoon tämä se poikkeus, joka vahvistaa säännön. ”Dream Job” on hänen kolmas pitkäsoittonsa. soulilla, reggaella, erikoisilla rytmeillä ja välillä pistäydytään diskopallon alla tai jotain. Perinteisen 12-tahtisen diggareille ja vannoutuneille Chess-katalogin kuuntelijoille varoituksen sana: kaikki ei ole aivan sitä miltä se näyttää. Lisäksi yhdeksän raidan ja runsaan puolen tunnin mittainen levy olisi kaivannut (ainakin) sen kymmenennen sävellyksen. Edellinen kohdalleni osunut kiekko ”Beyond Blue Horizon” oli silkkaa mannaa ja nyt uudistuneella kokoonpanolla tykitetään jälleen täyttä asiaa. Muscle Shoalsin sessioissa on ollut varsin kovatasoisia muusikoita, kuten kitaristit Kelvin Holly sekä Blair Hogan, basisti Shonna Tucker ja rumpali Justin Holder. Kappale on suorastaan puuduttavan tylsä, ja vaikka muut uusioluennat ovat monelta osin virkistäviä, niin tässä ei ole tartuntapintaa edes nimeksi. Howlin’ Wolfin, Muddy Watersin, Etta Jamesin ja kumppaneiden alkuperäisiä kappaleita uusiotuotantona ja osittain uudelleen soitettuna. Albumi on pääosiltaan leppoisaa soulbluesia, mutta pieniä irtiottoja otetaan muihinkin ilmansuuntiin. Mikä kuitenkin tärkeintä, mies ei yritä liikaa. Onhan sävellys nykymuodossaankin ihan okei, mutta koska kyse on todella kovan luokan laulajasta, niin hänelle olisi pitänyt antaa vähän enemmän sooloaikaa. Mikäli joku vielä miettii, mistä CZYZ on saanut nimensä tai mitä se tarkoittaa, niin se on Chess-veljesten alkuperäinen puolankielinen sukunimi. Sanomattakin lienee selvää sekin, että nyt ei olla uudistusten tiellä, täällä ei kuulla sen paremmin räppiä kuin sämplejäkään, hip hopeista nyt puhumattakaan. Jos muutaman noston tekisi biisilistasta, niin aina luotettava I Feel So Good on rapea esitys ja yhtyeen nimikkobiisi Cat Squirrel pistää melkeinpä twistaten, mukana on myös makoisaa slideä. You Got Me Dizzy on rennonletkeää mutta jäntevää boogieta, kuten odottaa sopiikin. Kuten kaikki varmaan arvasivatkin, ovat levyn kappaleet Chessin katalogista peräisin. Nykyajan levytulvassa Cat Squirrelin esikoinen esittäytyy edukseen sillä, että soitto on rentoa ja vapautunutta, pingoittamatonta. Kokoonpano on mielenkiintoinen ja ainakin itselleni tyystin uusi tuttavuus – ja vaikkei se perinteistä bluesia esitäkään niin aina näin tyylikästä ja taitavaa harpistia, kuten Marcian Petrescu on ilo kuunnella. Viimeksi mainitusta puheen ollen Heart Of Gold broomaa Elmore Jamesin hengessä niin että tuntuu. Pitkä ”tuumaustauko” ei ole ollut hyväksi, sillä vähän valju maku tästä jää. Edellisen ”Let It Show” -albumin ja tämän välissä on vierähtänyt kymmenisen vuotta. Vaikka soundillisesti old schoolin lokerikkoon päädytäänkin, niin mihinkään ylenpalttiseen vintage-soundien etsintään ei olla sorruttu. Projekti on toteutettu Leonard Chessin pojan Marshallin sekä hänen jälkikasvunsa Jamarin valvovien silmien alla ja heidän CZYZ-levymerkilleen. Levy on tarkkaan harkittu napakymppiin osunut ohilaukaus, nyrjähtäneen onnistunut, mutta se toimii! Vaikka olen sellainen konservatiivien kuningas (isoilla kirjaimilla kirjoitettuna, lihavoituna ja alleviivattuna) enkä pidä siitä, että asioita muutetaan – Ferrareiden kuuluu olla punaisia, Porschessa pitää olla ilmajäähdytteinen takamoottori jne. Kiekon hutikuti on One Minute, joka ei raskaskätisyydessään ja rockelementeissään tunnu mahtuvan joukkoon. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa napsutella itsensä yhtyeen kotisivuille, jossa on runsaalla kauhalla kuultavissa ja halukkaiden oikein luvan kanssa imuroitavissa tällä levyllä kuulumatonta materiaalia. The Chess Project on raikas tuulahdus musiikkimaailmassa, joka tuo bluesin tälle vuosikymmenelle. Kolmeen pekkaan he eivät ole levyä tehneet, vaan studiossa on ollut pitkä rivi avustajia, kuten kitaristi Eric Gales, basisti Paul Nowinski, kosketinsoittaja Reggie Griffin ja harpisti Alan Glen, vain muutamia mainitakseni. Tämä on tuoretta, rouheaa ja mukaansa tempaavaa. Varsin vakuuttavan rytmin sisältävä Boom Boom Out Go The Lights on valittu avausraidaksi. Levyn ainoa suvantokohta on alun perin Roscoe Gordonin levyttämä Booted, jossa punainen lanka hukataan täydellisesti. Mielenkiintoinen on myös flamencokitaraa sisältävä soulahtava Help Me
Avauksessa Can’t Fix The World Cannon nostaa esiin amerikkalaisen yhteiskunnan monia epäkohtia, poliitikkojen saamattomuudesta oikeusjärjestelmän hitauteen, ja korostaa joukkovoiman sekä keskinäisen välittämisen tärkeyttä. Rytmikäs blues All She Wants Is Me vie ajatukset samalle vuosikymmenelle ja samaan tuuliseen kaupunkiin, helposti voisi kuvitella Otis Rushin kampeamassa tätä. Esimerkkeinä Louisianan viimeiselle autenttiselle ”juke joint” -kapakalle omistettu Teddy’s Juke Joint, jossa ei ole kuulemma koskaan flaidattu (mitä rohkenen epäillä), hitaasti hiipivä Come What May, reipaspoljentoinen Thank You For Leaving levy tutkailut. Väkevästi tänttäränttämuottia vääntävä Tell Me Mama on hyvää perussettiä ja se saa mukavan pelikaverin kelpo groovella veivaavasta Baby Pleasesta. Albumin painavimmat biisit ovat alussa ja lopussa. Jo läpimurtoalbumi ”The Preacher, The Politician Or The Pimp” (2019), jonka julkaisun alla Cannon edelleen teki 10-tuntisia työpäiviä bussikuskina Chicagon kaupunkiliikenteessä, sisälsi terävää yhteiskunnallista ja sosiaalista kommentointia. Loputon boogie starttasi ensin jossain John Lee Hookerin tai Jr Parkerin mielikuvituksessa ja aihe on siitä lähtien kiertänyt maailmaa monen monituisissa soittajien käsissä ja levynpyörittäjissä. Cannon ei kuitenkaan halua olla mikään viihdepelle. Kerrottakoon tässä yhteydessä, että Cannon jätti 25-vuotisen pestinsä bussikuskina ja perheelle turvaamansa säännöllisen elannon ja siirtyi täysipäiväiseksi muusikoksi vasta sen jälkeen, kun hänen tyttärensä eli jo omillaan. Ja tragikoomisessa My Woman Loves Me Too Much -biisissä vierailevalle harpisti Matthew Skollerille. Reippaissa gospel-tunnelmissa etenevä Had To Go Through It To Get To It on omaelämäkertaa. Jäntevä Out On The Limb kapuaa kisassa mitalisijoille ja soundiensa puolesta voitaisiin hyvinkin olla 1950-luvun Chicagossa. Hän osaa painottaa sanottavaansa niin tehokkaasti, että kovakorvaisemmallekin asia tulee kyllä selväksi. Siksi hän tekee lauluja itselleen tärkeistä aiheista, oikeasta elämästä ja sen usein epäoikeudenmukaisesta tavasta kohdella ihmisiä. Joyner on alun alkaen kotoisin Chicagosta, mutta ymmärtääkseni New Orleansin ympäristö on tätä nykyä hänen kotikulmiaan. Jos nyt suoraan sanotaan, niin Cannon kyllä pyyhkii lattiaa monilla räppäreillä. Hitaan bluesin I Hate Love nimi jo kertoo ristiriitaisesta tilanteesta, funky Him taas siitä tunteesta, kun rakastetun ajatukset ovat jossakin muualla, kuten ex-miehen luona. Julkistetaan nyt ainakin tässä laadukkaat kitaristit Lil’ Ray Neal, Guitar Slim Jr. Levyn henkilökohtaisin kappale on Message To My Daughter, jossa Cannon purkaa sydäntään siitä, mitä avioero aiheutti hänen lapselleen ja pyytää tältä anteeksi. Tiivistä luentaa painottaa harkittu, dynaaminen säestys. Kannessa väitetään kaikkien biisien olevan, yhtä lukuun ottamatta, omaa tuotantoa, onkohan tämä nyt sitä paljon puhuttua englantilaista huumoria, ettei vaan olisi peräti espanjalaista... Levyn ehkä tärkein biisi on hänen vastauksensa siihen, kuinka sisällöltään tärkeä musiikki voi olla jotakin paljon enemmän kuin vain hetken viihdykettä. Harri Aalto SAM JOYNER SAM JOYNER Come What May (I’ll Always Love You) (omakustanne) Sam Joyner on pitkän linjan kosketinsoittaja ja vokalisti, jonka olen nähnyt ja kuullut muutaman kerran talvisessa Memphisissä jokavuotisen International Blues Challengen mittelöissä. Toronzo Cannon lainaa ohjenuoransa suoraan Big Bill Broonzylta, blueslegendalta, joka sanoi jotenkin niin, että ”kun ihmiset poistuvat konsertistasi, he laulavat sinun laulujasi, eivät muistele kitarasoolojasi”. Täyslaidallisen viesti siistitysti oli, että Cannonin olisi parasta vain keskittyä viihdyttämään ihmisiä. Ylipäänsä lyhyet kansitekstit ovat niin minimalistiset, että vaativat suurennuslasin käyttöä luultavasti minuakin nuoremmilta. Vasenkätinen Cannon on kyllä erinomaisen maukas kitaristi ja sellaisena modernin Chicago-bluesin hieno edustaja. Ne kitarasoolotkin ovat tärkeitä, kun niitä soitetaan oikeassa paikassa. Väkevää slide-kitarointia sisältävä blues Unlovable on traaginen kertomus miessuhteissaan pettyneestä naisesta. Hän siis korosti laulujen sanojen tärkeyttä. Hän on kypsynyt viime vuodet maineikkaan Alligator-pomon Bruce Iglauerin ohjauksessa (Iglauer myös osallistui uuden albumin tuotantoon), ja työ kantaa nyt hedelmää. Näkökulma tulee tietysti amerikkalaisesta yhteiskunnasta, mutta sanoma on yleispätevä, universaali. Blues News 3/2024 71 Nimetään vielä komea urbaani mediumblues What Might Be Your Name, jonka alakulossa on mukana kiva Delta-klangi. Termi ”pienimuotoinen” koskee tosin pikemminkin sen vaatimatonta pahvista, käyntikortin omaista kannen kuorta kuin itse sisältöä, joka on nimittäin hyvinkin monipuolista ja laadukkaasti toteutettua, sovitettua ja esitettyä perusilmeeltään tinkimätöntä kelpo bluesia. Se ja syyllisyysteemoja mietiskelevä Guilty nyt viimeistään ovat peruste nostaa esiin erinomainen bändi: erityismaininta kosketinsoittaja Cole DeGenovalle ja basisti Brian Quinnille. Laulutapa on selvä etu myös numeroissa, joissa käsitellään esimerkiksi ihmissuhteita tai perhe-elämää. Tärkeistä aiheistaan huolimatta nämä avainbiisit jäisivät paljon tavanomaisemmalle tasolle ilman Torozon Cannonin kerrassaan vakuuttavaa tapaa laulaa. Hienovarainen tulkinta korostaa vaikeaa aihetta. Aidosta blueslevystä on mitä suurimmassa määrin kyse lukuun ottamatta paria kolmea lievää sivupolkua, jotka oikeastaan elävöittävät ihan kivasti CD:n sisältöä. En nyt jaksa muistaa, mitä blues-organisaatio(i)ta hän on edustanut, mutta kärkisijoille hän ei tiettävästi ole koskaan kivunnut. Aina huomattavan tyylikkäästi pukeutuva – kuten mustilla artisteilla on pääsääntöisesti tapana – Joyner on näyttävä ja ihan varteenotettava viihdyttäjä, minkä tämä pienimuotoinen CD mainiosti vahvistaa. Ei ehkä sinänsä mitään uutta, mutta tapa, jolla hän sen tekee, on erittäin tehokas. Sellaisen se nyt myös saa. Ehei, hän haluaa saada ihmiset ajattelemaan. Hänen soittoaan on nautinto kuunnella. Toronzo Cannonin vahvin ase on ilman muuta hänen kykynsä tehdä merkityksellisiä biisejä. Päätöksenä kuultava nimikappale Shut Up & Play! sai aiheensa palautteesta, jonka Cannon sai somessa kirjoitettuaan kohtaamastaan rasismista ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeydestä. Näistä sivujuonteista No One But You tuo etäisesti mieleen Johnny ”Guitar” Watsonin myöhempien aikojen syntikkavetoiset discosoulit, puolimatkan krouvin enkelikuoron vetämänä ja virkistävänä kahden kitaran vuoropuheluna etenevä As Long As You Are Here, sekä Southern Soul -henkinen, kulttijuomaa hehkuttava Tennessee Whiskey. Eikä näiden teemojen todellakaan tarvitse olla mitään ”My babe left me” -vetistelyjä. Muista yhdeksästä raidasta, jotka ovat pääosin Joynerin omaa käsialaa, voi sitten oikeastaan käyttää ihan puhtaalla omallatunnolla blues-määrettä. Siinä on vissi ero. Hyvin vaikuttavaa. Reipas perusboogie sijansa saakoon ja Sugaree Sugaree menee ja porskuttaa ihan omalla painollaan. Jos siitä jäi jotakin epäselväksi, niin nyt ei. Let The Boogie Rip sijoittuu pitkään ketjuun komeasti ja on aika hauskakin. Perinteisten bluesalbumien ystäville tämä on oikea makupala. Cannon ei halua olla vain yksi monista bluesmuusikoista, jotka itkevät, kuinka vaimo jätti hänet. ”Shut Up & Play!” on Cannonin tähän mennessä paras ja sisällöltään kriittisin albumi. Joynerin käheähköä lauluääntä säestää laadukas muusikkokatras, jonka koostumuksesta kertoo ainoastaan CD:n mukana toimitettu liitelappunen. ”Shut Up & Play!” todistaa, kuinka väkevä sisältö toimiakseen vaikuttavasti ansaitsee parhaan mahdollisen musiikillisen toteutuksen. Itse levykansiin ei heitä ole vaivauduttu kirjaamaan, mikä on iso sääli ja suoranainen karhunpalvelus säestäjille. Biisin tummat sävyt särökitaroineen alleviivaavat sanomaa. ja Marc Stone sekä Robert Cray Bandin rumpali Kevin Hayes. Siksi hän haluaa, että häntä kuullaan, eikä vain kuunnella. Sen neuvon Cannon on todella sisäistänyt. Mikke Nöjd TORONZO TORONZO CANNON CANNON Shut Up & Play! (Alligator ALCD 5020) Toronzo Cannon on mies, jolla on painavaa sanottavaa. Mitä pitemmälle hänen uransa on edennyt, sen paremmin hänen biisiensä sanoma ja sitä kuorruttava musiikki ovat tasapainossa
Keikkasetissä pitkään marinoituneet lainat ovat paikkansa ansainneet ja kattaus on todella monipuolinen. Se on tuplattuine kitaroineen kuin koko albumin käyntikortti. Long Gray Mare, Peter Greenin sävellys Fleetwood Macin esikoisalbumilta (1968) on harvemmin kuultu laina. Puolislovari Only In My Dreams on koottu ihan klassisista palikoista ja viehättää avarien kitarasoundiensa tenholla. Bob Dylanin 1960-luvun tuotantoa edustava Watching The River Flow jatkaa komeiden coverversioiden sarjaa. KOTIMAAN KATSAUS. John Mayall jopa nimesi Kingiä kunnioittavan albuminsa (”In The Palace Of The King”, 2006) sen mukaan. Samaa voi sanoa Free-biisistä Walk In My Shadow (debyyttialbumilta ”Tons of Sobs”, 1969), jossa Athas tekee kunniaa Paul Kossoffille. Monipuolinen Trick Bag -musavalikoima vaan grammariin, lisukkeiksi pari lootaa virvokkeita ja ämpärillinen hookoon blöötä. Tietysti löytyy myös Tohtori Hyväoloa. Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen sille saadaan nyt viimein jatkoa. Albumilta löytyy kuusi uutta Veiholan kirjoittamaa biisiä. Ja tottahan se on, viimeinen raita on Sex Pistols -laina Pretty Vacant, jossa Big Pjotr laulaa Johnny Rottenin suohon. 72 Blues News 3/2024 Me, sekä verkkaisen hidas Feels Like I Can’t Go On taustallaan kupliva sähköpianosäestys. Ja sitten levyllä vierailee muuan brittibluesin kummisetä... Athas ei vielä sillä levyllä soittanut, mutta vetää biisin nyt todella hienosti. Joka tapauksessa tiukkaa ja syvällistä tulkintaa kikkakerholta. Athas, 69, soittaa pitkän uransa ja ikävuosiensa tuomalla kokemuksella ja kypsyydellä. Niistä Stormy Monday -standardi, uskokaa tai älkää, puoltaa yllättäen ihan hyvin paikkaansa, koskapa se on sovitettu nopeaksi shuffle-vedoksi. Tosin pitkäaikaisemmat southern rock -fanit saattavat muistaa hänet myös raisusta boogiebändistä Black Oak Arkansas. Bassoa soittaa poika Rocky Athas II, rumpalin pallilta laulaa ja hyvin laulaakin vanha soittokumppani Walter Watson, jonka poika Jared Watson puolestaan hoittaa rytmikitaristin tehtäviä. Levyltä aistii klassista ajattomuutta, vaikkei tuntisi lainkaan Athasin ansiokasta taustaa, johon kuuluu Mayallin lisäksi yhteistyö myös muun muassa Double Troublen, Glenn Hughesin ja Jimi Hendrixin Band of Gypsys -rumpalin Buddy Milesin kanssa. Nimibiisi Humpy Dumpin’ Athas on erittäin taitava ja maukas kitaristi, jonka vahvuuksista koronasulun ajoilta peräisin oleva nimikappale Livin’ My Best Life antaa heti väkevän näytön. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Näin se vaan on. Rummuissa kunnostautuu Kai Jokiaho, Jykä Ahola puhaltaa trumpettia ja pelaa kosketinja lyömäsoittimia, saksofonissa levyllä kuullaan Masa Orpanaa. Albumin päättävä Palace Of The King (Freddie Kingin albumilta ”Getting Ready”, 1971) on toinen tuttu laina. Kassillinen temppuja elikäs levyllinen kovereita on nyt siis ilmestynyt Juuso Haapasalon, Kari Loikalan, Mane Koveron ja Petteri Ehrstedtin toimistolta. Nostalgiaa, kyllä vain, mutta kannattaa muistaa, että Mayall on toiminut sekä Greenin että Athasasin pomona. Tai ainakin melkein, sillä jos ihan pilkuntarkkoja ollaan, niin Burning Loven ensiesityksen levytti herra nimeltä Arthur Alexander. Kappale elää John Mayallin kiperän huuliharpun johdattelemana. Athas kunnioittaa edesmennyttä kitaristisuuruutta vahvalla wahwah -tehosteella. Dr Feelgoodin katalookista on napattu lätylle parasta aa-ryhmää, Nick Loven kynäilemä Best In The World. Lainakappaleita on muutama. Ja orkesterin nimihän on Trick Bag. Mutta nyt on kuuntelussa sellainen yhtiö, että itse Houdinikin hämmästelisi. Ja sitten on yksi kunnianosoitus, jollaista ei monen kohdalle osu. Materiaali on hyvin tasavahvaa. Heti kärkeen on sanottava, että ”Livin’ My Best Life” on aivan erinomainen bluesrock -levy, vanhan koulukunnan puhdasverinen edustaja. Black Cat Moan on peräisin Beck, Bogert & Appicen ensimmäiseltä ja ainoaksi jääneeltä nimikkoalbumilta (1973). Siinäpä kysymys! Monihan sitä on yrittänyt ja surkeasti epäonnistunut. Jos ette usko niin ostakaa levy ja kuunnelkaa ihan ite!!! Pokke Korhonen ROBERT VEIHOLA ROBERT VEIHOLA Humpy Dumpin’ (KRCD 20240412, omakustanne) Tykästyin kovasti Dusty Hound Blues Bandin omakustanne-CD:seen pari vuotta sitten (BN #313). Kerrassaan vahvaa soittoa. Ja vot, kesäjuhlat voivat alkaa. Tuotoksen loppupuolella Joyner piipahtaa vielä kylässä Robert Crayn pakeilla tulkitsemalla uskollisesti ja uskottavasti tämän Too Many Cooks -bravuurin. Pertti Nurmi ROCKY ATHAS ROCKY ATHAS Livin’ My Best Life (omakustanne) Teksasilainen Rocky Athas muistetaan parhaiten John Mayallin vuosien 2009–2016 luottokitaristina. Kymmenestä kappaleesta puolet on Athasin kynästä, puolet erittäin hyvällä maulla valittuja lainoja. Kun yhtyeessä vaikuttanut Robert Veihola otti yhteyttä kertoen, että hän on tehnyt levyn ja toivoi sille asiallista arviota, oli ehdotukseen helppo suostua. Erityisesti lauluosuuksissa on hyvää äijäenergiaa yllin kyllin, muutenkin snobihifistien sun muiden kultakorvien kannattaa hommata soittimiinsa levy jostakin muusta osoitteesta. Jotenkin sekin pelittää, vaikkei kyseinen soitin ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Kaikki 13 rallia ovat pelkkää betonia ja meikäläisen toivelaulukirjasta pöllittyjä. Pitkiä sointukaaria hyödyntävä Sad Affairs viittaa Gary Mooren soundimaailmaan. Mies on ollut kiireinen muutenkin, sillä hän soittaa täällä kitaraa ja bassoa, minkä lisäksi hän vielä laulaa. Kun Mayall päätti typistää bändinsä trioksi ja Athasin työt Bluesbreakersissa loppuivat, hän keskittyi omaan uraansa ja julkaisi soololevyn ”Shakin’ The Dust” (2017). Veihola laajentaa ennakkoluulottomasti repertuaariaan, sillä avauksen hyvällä sykkeellä uptempossa vatkaava In My Neighbourhood liukuu r&b-soul -mallisten ratkaisujen ääreen ja mikä parasta, lopputulos on komea. Kuten kaikki muutkin telluksen asukkaat. Kappaleiden taustat kertovat, milloin Rocky Athasin mielestä tehtiin parasta bluesrockia. Huh huh! Ja uskokaa tai älkää, äijät ovat uskaltautuneet jopa itsensä Elviksenkin kimppuun. Dylanistit – kunhan toipuvat siitä, että alkuperäinen pianovetoisuus on vaihdettu kitaroihin – voivat tämän vahvistaa, mutta mielestäni tulkinnassa tavoitetaan hyvin ajan henkeä. Samaa ei välttämättä voi sanoa puhki poltetusta Hoochie Coochie -äijästä, joskin sillä on kuultavissa CD:n äänitteistä Joynerin pisin pianosoolo levyn päättävän Holmez Boogien ohella. Loppukaneettina korostaisin vielä CD:n kaipaavan näyttävämpiä ulkokuoria, sillä sisällöltään se on ihan laadukas – kyllähän totutusti kaakun kuorrutus edesauttaa aina sen maistumista. Osittain samoille nuottiviivastoille hakeutuu luontevasti myös Little Birdie, jolla puhaltimille annetaan iso rooli ja johon on näppärästi ropsaistu vähän funkkia mausteeksi. Johdannossa mainittu Dusty Hound Blues Band meni komeasti asenne edellä ja tällä samalla reippaan rosoisella asenteella nytkin juhlitaan. Aidon oikean Trick Bag -tyylisen käsittelyn ovat saaneet niin Larry Williams, George Thorogood, Gary Moore, Rufus Thomas kuin Screamin’ Jay Hawkins ja monet muut. Ja bailaisi ankarasti. Vetävä Dark Days ja psykedelissävyinen (á la Robin Trower soolouransa alkuvuosina) Solid Ground voisivat olla 1970-luvulta. Tämä on niitä levyjä, joilla ei ole yhtään heikkoa biisiä. Albumi syntyi tiiviissä perhepiirissä. Tällä setillä saa kyllä varmasti paremmatkin bileet aikaiseksi. Harri Aalto levy tutkailut TRICK BAG TRICK BAG Cover Stories (Hurricane BAGCD00003) Temppu ja miten se tehdään. Rocky Athas on niin huippuhyvä kitaristi, että taidoista vaikuttunut Thin Lizzyn Phil Lynott sävelsi hänen kunniakseen jopa biisin Rocky (albumille ”Johnny The Fox”, 1976). Kolmen lähinnä orkkismateriaalia sisältäneen albumin jälkeen soittokunta on päättänyt turvautua tällä kertaa vieraan apuun ja levyttänyt kiekollisen lainalauluja
Omaa kappaletuotantoaan artisti esittelee 12 esityksen mitalla. Myös Jokelinin resonaattorikitara soi kautta levyn kauniin kuulaasti. Toisaalta akustisen folkbluesin vaativa lajityyppi istuisi Jokelinin karismaattisen huokailevalle lauluäänelle ja sanoituksia painottaville sävellyksille täydellisesti ilman hänen ilmiömäistä huuliharpismiaankin. Stygen pelastaa kuitenkin laulusuoritus, joka vedetään tyylikkäästi överiksi. Nyt seulontaa tehdään tasaisesti levy levyltä aina vuoden 2010 esikoisesta ”Lähde länteen!” kohti nykyhetkeä sekä ymmärrettävästi eniten kappaleosumia saavaa ”Utopia, Texasia” (2022). Muiden rallien tulkitsijoina toimivat kitaristit Antti Alkio ja Henry Partinen. Alkio astuu parrasvaloihin mm. Basisti Teemu Sinkko on taasen kotoisin Lemiltä ja vaikuttaa tätä nykyä Joensuussa. Bassoa The MES:ssä soittaa (myös albumin persoonallisen etukannen taiteillut) Alex Stöd, rumpuja Mikko Nirkko. The MES:n soundissa värisyttävin ainesosa on raavas action rock, jossa kuitenkin paiskaavat tomerasti käsiään yhteen myös erilaiset 1960-luvulle viittaavat vaikutteet garagepunkräimeestä elokuvallisen ilmaisuun. Perinteitä vaaliva storyteller-keikka sekä bändin pitkä levytyshistoria käytännössä huusivat tupla-CD:n mittaista annosta. Jo 2000-luvun alkupuolella huuliharpputekniikallaan kansainvälisesti hurmannut osaaikamuusikko ei kuitenkaan ole varsinaisesti hautonut kynttiläänsä vakan alla. Tarinankertojille ominaisesti Jokelin ei revittele solistina vaan pitäytyy puheenomaisessa verkkaisessa tulkintatavassa ja antaa tilaa paitsi teksteilleen, myös virtaviivaisen hioutuneelle instrumentaaliselle kokonaissoundilleen. Paikallisia tässä nelimiehisessä orkesterissa edustavat pedal-steelkitaristi-banjisti Ilkka Vartiainen ja rumpali Keijo Korhonen. Myös edellinen, vuonna 2018 ilmestynyt ”Valtimon Seiska” syntyi seurueen kotikunnailla Pohjois-Karjalassa. haikeat tilannekuvaukset Kesä ja Ava-hotelli, Teoksista ainoastaan kaksi esitetään instrumentaaleina. Niitä näpelöi niin ikään kitaraa levyllä soittava Antti Vuorenmaa, joka lisäksi laulaa viimeksi mainitun kappaleen (ja jota ei tule sekoittaman juurimusiikkipiireissä mm. Nopea twist-shufflekomppi on vastustamaton, tarina on hauska, olematta kuitenkaan novelty ja päättömissä puhallinsooloissa painetaan suoraan höpölöpö-osastolle. Kolme vuorottelevaa solistia lyövätkin oman persoonallisen leimansa LP:n sisältöön. Bluelight-merkillä tämän vuosikymmenen ja kahden aikaisemman studiokiekon ajan viihtynyt bändi on saanut kasaan huomattavan äänitevalikoiman, josta tosiaan riittää ammennettavaa. Myös rakenteeltaan ja kestoltaan tuplakiekko muistuttaa Huojuvan ladon tyypillisiä Osulavetoja. Heti ei tajunnasta katoa myöskään utuballadi Master Of Misery, johon pelmahtaa jostain kummasta mukaan revittelemään muhkeat mariachi-trumpetit. Jo sillä vakuuttivat mm. Pete Hoppula HUOJUVA LATO HUOJUVA LATO Elävänä Osulassa (Bluelight BLR 33239 2, 2-CD) Huojuvan ladon ryhtyessä livealbumin tekoon ei Suomikantrin ja tarinankerronnan mestari, joensuulainen laulaja-kitaristi-huuliharpisti Suonna Kononen yhtyeineen tietenkään voinut tyytyä vain yhteen levyyn. haikea folkballadi Shoestrings (On A Shoestring Budget), länsiafrikkalaisia etnosävyjä viljelevä Leave Your Footprints sekä lempeän tuulahduksen Bob Dylania levylle tuova koskettava päätösmaalailu Taxi To A Housefire. Reipas melodinen perusrokki Little Birdie vatkaa mainiosti ja voisi ihan hyvin olla joltakin Hurriganesin 1980-luvun albumilta. Hänen kahdesta peltisoittimestaan, lempinimiltään ”Onni” ja ”Kipinä” itse asiassa muodostui äänityksissä lopulta niin tärkeitä kapineita, että ne saivat kunnian antaa julkaisulle sen nimen. 1986) on vihdoin tehnyt sen, mitä häneltä on kauan odotettukin: oman fyysisen pitkäsoiton. Lopetuksen Why Can’t I Deserve To Die on bluespastissina hiukan raskasvetoinen, eikä täällä ole puhaltimia mukana. ”Keikan” avaava vuoden 2020 albumin nuoruusmuistojen täyteinen nimiraita Viimeiset vanhat hyvät päivät viittoo suuntaa koskettavalle ja kauttaaltaan hyväntuuliselle ravintolakierrokselle. Soitannolliset tai äänentoistolliset erot eivät tosin ole maallikon havaittavissa, tallennuslaatu on tasaisen korkea ja yleisömetakkakin on säädetty mahdollisimman hiljaiseksi taustalle. Ihastuttavimpina esimerkkeinä tästä soivat albumilla levy tutkailut. Hieman Folsom Prison Bluesia muistuttava Black Rabbit (In The Snow) on kuitenkin levyn kultajyvä. Seuraava paljastus: ”Elävänä Osulassa” ei tarkasti ottaen koostu yhdestä kokonaisesta keikasta vaan useista baari-illoista vuosilta 2021–23. Mikke Nöjd THE MES THE MES Evil Echo And A Deaf Mind (omakustanne) Mystinen The MES taisi tehdä sen taas! Helsinkiläisyhtye ajautui parisen vuotta sitten ilmestyneillä digitaalisilla debyyttiäänitteillään monen kitaramusiikin ystävän pohdinnan kohteeksi. sotaa edeltävien kantribluesin suuruuksien tummanpuhuvan hengen tavoittava Last Night sekä kansanlaulumainen molliviisu Old Banjo Roll, jonka banjo-osuudet on luovutettu multi-instrumentalisti Ville Salosen käsiin. Hilland Playboysin riveissä jo pitkään vaikuttaneeseen täysnimikaimaansa). Niistä Hypno Preacher jatkaa vokaaliraitojen raskaspoljentoista linjaa, mutta A-puolen päättävä North Of Lake Deep toimii kuin silmäniskuna kaikelle edellä kuvatulle. Lauluista viisi on ilmestynyt aikaisemmin edellä mainitulla vuoden 2023 stream-kiekolla ”Silver Lining”. Pete Hoppula JANTSO JOKELIN JANTSO JOKELIN Spark Of Luck (Jantso Jokelin JJJOKE003) Blues Newsin ja juurimusiikkipiirien ulkopuolella oletettavasti paremmin toimittaja-kirjailijakäsikirjoittajana noteerattu Jantso Jokelin (s. Juonenkäänne on yllätysmomentiltaan ja toteutukseltaan kuin suoraan spagettiwesternin eeppisimmästä loppukohtauksesta. Robert Veiholan kaltainen soittoniekka keräisi varmasti nopeasti kannatusta, kun hän vain saisi nimeään ja musiikkiaan näkyville ja kuuluville. Blues News 3/2024 73 (Hölkyn kölkyn, käännös by Nöjd) sisältää tuhdin funkyviban sekin, mutta hyvämenoinen ja hyvävääntöinen biisi luokittuu ennemminkin bluestyylin ratkaisuksi. Nyt tämä ”raikastavan” tunkkaisesti autotalligrungerockia ja surf-mentaliteettia toisiinsa sommitteleva kokoonpano pääsee esittelemään ensimmäistä vinyylistä pitkäsoittoaan, eikä se missään nimessä sulahda vieläkään minkään entuudestaan määritellyn tyylilokeron alaisuuteen. Viime vuonna ilmestynyt digitaalinen EP sekä monet keikat ovat muistuttaneet miehen pätevyydestä ykkösinstrumenttinsa parissa. Uutta repertuaaria edustavista raidoista perinteisemmälle bluesille Don’t Go There sekä Havaijin maisemiin viittovalle instrumentaalille Picaresque on puolestaan studioon kutsuttu apuun kontrabasisti Ville Rauhala. Tärkeä peruste julkaisulle on kuulemma ollut myös se, että bändi on saattanut muutoin jäädä monelta livenä kokematta – onhan ”susirajalta” pitkä matka taivaltaa muualle Suomeen keikoille ja toisin päin. Samaisesta taajamasta, nyttemmin Nurmeksen kaupunkiin liitetyn Valtimon kirkonkylästä löytyy siten myös tämänkertaiseksi äänityslokaatioksi valikoitunut Osulan Baari, ”Huojuvan Ladon oma Tavastia, jossa bändillä on aina hyvä vastaanotto ja omia poikia kannustetaan reippaasti”, kuten Kononen levyn kansiteksteissä tähdentää. Kyseessä on itse asiassa jo ryhmän toinen konserttitallenne. Kuulaan Suomi-iskelmällinen rautalankaserenadi vieläpä sooloillaan jokaisen entisen nuoren lapsuusaikojen inhokki/suosikkisoittimella melodikalla. Larry & The Lefthanded -muistumia jakavalla nimikkotuimistelulla Don’t Mess With The MES, Partisen hohtohetkiin taas lukeutuu surf-mielleyhtymistä mahdollisimman kauas lainelautaileva Void Surfer, joka vetäytyy monitasoisena sävellyksenä ylipäätään kaikkein etäämmäs levyn muusta materiaalista. The Crampsin haamuja jahtaavaan Those Drugs Are Sniffing My Dogsiin sekä melkein skeittipunkista menevään Rare Faunaan tuovat viehkompaa mod-poljentoa urut. Hieno kohtalotarina Lasiset siivet on studiovuosikertaa 2012 levyltä ”Rakkaus ja juuret”, mainitulta uusimmalta julkaisulta versioidaan mm. Julkaistuksi materiaalista päätyi lopulta 28 esitystä. Yhtä lailla kiehtovaksi kuuntelukokemukseksi paljastuu Dick Dalen ysärituotannon mieleen tuova rock-ärhentely Riders Of The Storm (vierailevana kitaristinaan Ville Valtonen)
Suurvaltojen väliseen avaruuden valtataistoon ja kylmän sodan tunnelmiin The Ventures -hengessä sädettävän Space Racen vastapainona hieman modernimpaa surf-rock -genreä katalysoi Chris Isaakin Blue Hotel -riffiä lainaten Gold City, päätösraita Buddy Bully taas kumartaa 1950ja 1960-lukujen taitteen populaaritaiteelle. Uudesta yhtiönimestään huolimatta edelleen Talsti Recordsin tekosia olevan ”Rockin’ Roller Coasterin” ainakin uskotellaan olevan peräisin kaksikon varhaisista treenisessioista vuodelta 2015. Siira on siis panostanut yhtyeensä sävelmateriaaliin, mikä ei taida ketään varsinaisesti yllättää. Konosen lyriikat viiltävät sielua mutta eivät raavi verille. Kokoonpanonsa ennallaan säilyttänyt nelikko (Siiran ohella soolokitaristi Timo Kalijärvi, kontrabasisti Iikku Riepponen ja rumpali Japi Saario) saa viidellä esityksellä seurakseen ruotsalaispianisti Dennis Krusellin. Tähän tapaanhan taidettiin 1990-luvulla markkinoida myös Kuloniemen tähdittämän The Hypnomen -orkesterin esikoisäänitteitä. Sen sijaan jos vakavasti punnitaan juuri tämän uusimman kymppituuman sisältöä verrattuna vaikkapa yhä uuninlämpöisenä hehkuvaan aikaisempaan El Primitivo -tuotokseen, ei vastaus olekaan enää niin selvä. Virran Ola on vielä kuningas (Waylon Jenningsin western swing -sävyinen Bob Wills Is Still The King), Hirviryijy (Tom Russellin Navajo Rag) ja Lieksan tyttö (Nick Lowen Country Girl). The Charadesin, 20 Minutersin ja Kamikaze Pilotsin tapaisia monen tyylisuunnan edustajia. On mahdotonta alleviivata liikaa Konosen laulunkirjoitustaitoja. Olisi pikemminkin ollut rikos jättää sekä LP:n etuettä takakansia koristavat fotot juuri tässä kohtaa käyttämättä! Mainittu prätkä muuten löytyi onnekkaiden sattumien ja vuosikymmenten epätietoisuuden jälkeen pahasti raatoutuneena mikkeliläisen autotallin seinältä ja on sittemmin entisöity näyttelykuosiin. Pete Hoppula MIKE BELL & MIKE BELL & THE BELLTONES THE BELLTONES Lightning Bolt (Goofin’ GRCD 6198) Suomalaisen rockabillyn sekä samalla 40-vuotiaan Goofin’ Recordsin kahden vuosikymmenen aikaisen luottovaljakon neljättä täyspitkää levyjulkaisua on jo ennätetty retostella kansainvälisissä medioissa bändin tähän mennessä parhaimpana. Otsikkotasolle ennaltaarvattavuudet Luojan kiitos sitten jäävätkin. Kiusallisen kulunut myyntislogan, mutta totta enemmän kuin toinen puoli. Varttuneempaa soittajapolvea edustavat basisti Tommi Salo, rytmikitaristi Timo Kuvaja ja rumpali Matti Koivula, joiden bändijuurille kätkeytyy mm. Edellislätyistä poiketen lainanumeroita ei tällä kertaa ole kattauksessa lainkaan. Muihin Konosen kääntämiin lainasuosikkeihin lukeutuvat mm. Samaan klassikkokerhoon tietysti kuuluvat levyn Freud, Marx, Engels & Jung -hengessä huipentavat Valtimon Seiska (Waylon Jenningsin Luckenbach, Texas) sekä Särkynytsydämiset (Guy Clarkin Broken Hearted People (Take Me To A Barroom)), jonka saa rehvakkaan ”promilleuskottavasti” hoilata rumpupatteristonsa takaa Keijo Korhonen. Nimestään päätellen erityisen hatunnoston sillä saavat Buddy Holly The Cricketseineen siinä missä edellisen perimää seuraavalle vuosikymmenelle fantastisin tuloksin vienyt Bobby Fuller Fourkin. Kakkos-CD käynnistetään Konosen akustisella soolosetillä, kuten keikoillakin on tapana. Mikäli kyse todella on siitä mistä kansiteksteissä kerrotaan (ja toisaalta miksei olisi), osoittaa tehoduo löytäneen oman identiteettinsä räjähdysmäisen nopeasti. Pete Hoppula BULLY BULLIES BULLY BULLIES Space Race / Gold City / Buddy Bully (BBM-001) Vasta muutaman vuoden musisoinut helsinkiläinen yhtye kuuluu genrensä perinnetietoisimpiin tulokkaisiin: sen kolmen esityksen laajuisella ensi-CD-sinkulla korostuu ihailtavalla tavalla sekä eurooppalaisen melodisvoittoisen vuosikertarautalangan että amerikkalaisen kitarabänditradition hallinta. Hyvä lisämotivaattori CD-koosteen hankinnalle on vuorostaan Kuka murhasi Kyllikki Saaren. Loppuun on vielä säästetty yhtyeen toivotuimmat teokset, kuten folkpopahtava Sydänmaantie sekä Suomenhevonen. kuin ”joka kodin laulukirjasta” napatut In The Mood (Hurriganesin tavoin nimellä In The Nude) sekä Folsom Prison Blues. Groteskin rohkeita baritonikitaroituja tulkintoja kokevat myös mm. Esan speedway-kilpaajoa harrastanut isä Keijo Kuloniemi vanhoine JAP-menopeleineen lisää perhetarinaan vielä yhden tekijöilleen arvokkaan ja kuluttajamielessä helposti ”ostettavan” kimmokkeen. Vuoden 2024 sykähdyttävimpien rockabillyalbumien listoja joulukuussa laadittaessa on sangen selvää, kenelle kellot siinä vaiheessa monissa talouksissa soivat. Berliinin Lightning Recorders -studiossa Axel Praefcken tallennusvastuussa mutta myös muutaman raidan osalta Ruotsin Göteborgissa Flipsville-studiossa Andreas Utbultin voimin ikuistunut kakku tarjoaa totuttuun tapaan vahvan hieman yli puolituntisen päivityskierroksen solisti Miikka Siiran kirjoittamia traditionaalisen tyylin rockabillykappaleita. Nopeatahtista kyytiä päästää käväisemään ykkösvaihteella ainoastaan Sun Recordsille tunnetuimmat levytyksensä tehneen Ernie Chaffinin tuotannon jollain tapaa mieleen tuova honkytonk-kantripoljentoinen tunnelmointi Bright Lights. Kaikki mainitut ovat sattumalta järjestelty levylle peräjälkeen. Pariminuuttisista (tai jopa sen alle kestoltaan jäävistä) numeroista koostuva levy soljuu eteenpäin tyylikkään mikebell’maisena, esimerkillisesti juurilleen kunniaa tekevänä mutta silti tarpeeksi omaleimaisena ja harkittuja sovituksellisia tehokeinoja sisuksiinsa kätkevänä jatkumona. Ammattitoimittaja ja ansioitunut kirjailija hallitsee sanan säilän ja on myös armoitettu kantrimusiikin sekä suomalaisen kulttuurin tuntija, jonka kotiseutuja elämänläheiset sanoitukset saavat loogisen merkityksensä myös etelän kaupunkilaispojan korvien välissä. Kenties oman julkaisuvirikkeensä on tarjonnut myös albumin kansitaide. Numeroista edukseen erottuvat etenkin nimikappale Lightning Bolt, joka tuo veitikkamaisine Walk Don’t Run -alkuriffeineen ja mollikiertoineen mukaan myös kiehtovaa bluesmaista virettä, hillbillyaatoksellisemmin jolkkaava The Gambler sekä Carl Perkins -vivahteinen Slowly Killin’ Me. El Primitivon painotetun fiktiivisessä taustatarinassa vastuu kuullun ja luetun ymmärtämisestä on kuitenkin jo opittu siirtämään tyystin vastaanottajalle itselleen. 74 Blues News 3/2024 kantrirokkaava Pyhä Severi sekä Savolaista verta (John Stewartin California Bloodlines). Eritoten jälkimmäisellä Kuloniemen Davie Allan & The Arrows -sävytteinen alataajuuksilla leikittelevä fuzz-kitara spontaaneine sooloineen tekee esityksestä levyn ehdottomasti kiinnostavimman. Mieluiten ne tulee vastaanottaa juuri keikkaoloissa – vaihtoehtona kuitenkin hyväksyttäköön myös kotisohvan ja levysoittimen yhdistelmä, parin mallasjuomaannoksen kyyditsemänä totta kai. Tomi Leinon Suprovox-studiolla taltioitu käyntikortti painaa ryhmän nimen takuulla jos ei tämän niin toivottavasti viimeistään vuoden 2025 rautalankatapahtumajärjestäjien mieliin. Ylvään primitiivisellä otteella Link Wrayn Genocidea skandinaaviseen melankoliaan sovittava bonus-hituri olisi valmista kauraa aihetta perkaavan Hollywood-rainan tunnusmelodiaksi. Kokoonpanossa suurinta ääntä pitää levyn kappaleet säveltänyt parikymppinen soolokitaristi Sylvester Salo. Yhtäaikaisella hengenvedolla omaa paikkaansa kunnialla puolustaa myös samaisen vinyylin sekä edellisen Talsti-julkaisun ”Witches Of Tibet” yhdistävä ja yhdellä lisäkappaleella täydennetty CD-painos ”Witches And Rockin’ Roller Coasters” (EDCD 2431). Pete Hoppula levy tutkailut. Pete Hoppula EL PRIMITIVO EL PRIMITIVO Rockin’ Roller Coaster (PED PDLP6701, 10” LP) Mikäli aloitetaan siitä faktasta, ettei Link Wrayn perinnölle kunniaa tekevää uutta musiikkia voida koskaan ja missään olosuhteissa luoda nykyuniversumiimme liikaa, on Esa Kuloniemen ja Hemmo Päivärinteen El Primitivo -duon vuoden toinenkin albumikokonaisuus väistämättömän tervetullut täydennys instrumentaalisen rock’n’rollin levytyssaagaan. Kantripaskaa (Waylon Jenningsin Outlaw Shit) sekä ”Utopia, Texasin” runollinen Tie päättyy meren rannalle kuuluvat elimellisesti tähän osuuteen. Särökitaran supersankarin Link Wrayn standardilainojen Rumblen ja Raw-Hiden läsnäolo nostattanee kriitikkoraadeissa ensimmäisen kysymyksen: ”Miksi taas kerran nämä kappaleet?” Toisaalta Esalla on ollut malttia ja ennen kaikkea hyvää aikaa marinoida kaluttuja luita jo ennen El Primitivon ”ensitreenejäkin”
”James Cotton Rocks” koikkelehtii ajallisesti sekalaisessa järjestyksessä läpi artistin uran vuoteen 1968 saakka. Samalla hän oli kuitenkin jo hinkannut tyylinsä täysveriseksi sähköiseksi Chicago-bluesiksi tunnusomaisine huuliharppusoundeineen. Sen jälkeen laulaja kiinnitettiin Imperial-yhtiölle, jolloin hän teki nauhoituksia taas useimmiten New Orleansissa. Sammy Lawhornin, Willie Mitchellin, Lewis Steinbergin ja Al Jacksonin säestyksellä. Brownin levy-yhtiönä toimi aina 1950-luvun puoliväliin saakka King-DeLuxe -konsortio, joten huomattava osa CD:n materiaalista myös ikuistui Kingin omilla studioilla Ohion Cincinnatissa. useiden soulblues-äänitteiden tekemiseen. kaksikon Morganfield-Cotton kirjoittamaksi jostain syystä kreditoidulla Jimmy Reed -bravuurilla You Don’t Have To Go kesältä 1963, J.T. twistin. Näiltä ”varsinaisilta rock’n’roll-vuosilta” 1956–58 on mukana 6 näytettä. Solistina hänestä ei ollut ”Beale Streetin suurten poikien” uhkaajaksi eikä uusia levytysmahdollisuuksiakaan (muutamia Euroopassa 1960-luvun alussa koettuja valonpilkahduksia lukuun ottamatta) enää osunut kohdalle seuraaviin 11 vuoteen. Lopuista levyn antimista 6 näytettä ajoittuu 1940-luvulle (mainittakoon erikseen pianisti Paul Gaytenin bändin kanssa The Treniers -tyyliin raivokkaasti boogie woogie -hurjasteltu Riding High New Orleansista 1949), suurin osa sisällöstä on siten peräisin 1950-luvulta. Roy Brownin (1920–1981) tapauksessa perusteita mukaan pääsylle ei tarvitse selitellä edes paatuneimmalle rokkarikunnalle. Vuosina 1967–68 studiokiireet jatkuivat kahden korkeatasoisen James Cotton Blues Band -albumin mitalla Verve Forecast -merkin alaisuudessa. The Crampsin 2000-luvun alun coverina ”nuoremmallekin polvelle” tutuksi tulleella) Butcher Petellä käynnistyvä 30-raitainen kokoelma vakuuttaa heti ensiminuuteillaan 1940-luvulla levytysuransa aloittaneen shouter-legendan toden totta olleen viimeisen päälle ”rock”. Fats Dominon myöhemmin ”omima” Let The Four Winds Blow, joka teki Royn versiona keväällä 1957 yllätysnousun Billboardin R&B-listan sijalle 5 ja pop-listan sijalle 29), mutta myös nuorten rokkarien, kuten Johnny & Dorsey Burnetten, Buddy Knoxin ja Jimmy Bowenin kappaleita. Hound Dog’s In Town, New Orleans -iloittelu Gal From Kokomo sekä jivertanssiväen hyvin tunnistama Black Diamond). James Cottonin (1935–2017) lupaavasti alkanut soolotaival Memphisin auringon alla hyytyi yhtä rivakasti kuin se oli alkanutkin vain vuoden sisällä debyyttijulkaisun ilmestymisestä. Lohkaisu on lähtöisin Vanguard Recordsin kokoelmalta ”Chicago/ The Blues/Today!”, jolla Cotton suoritti ”Blues Quartetteineen” paluun sooloparrasvaloihin. Brownin takuusoundia jalostettiin useimmiten juuri reippaassa jump-tahtilajissa – siitäkin huolimatta, että kumpikin hänen lähivuosien listaykkösistään, Long About Midnight (1948) ja Hard Luck Blues (1950), olivat slovareita. Kenties ainoan ongelman karhuperheen jäsenille on tällä erää tuottanut Brownin uptempo-tuotannon määrä, josta olisi riittänyt tasokasta ja punttia vipattavaa dokumenttia vaikka useamman CD:n tarpeisiin. Sun Recordsin artistina Sam Phillipsin siipien alla ja Howlin’ Wolfin myötävaikutuksesta 1953 levyttämään päässyt huuliharpisti-laulaja vakiinnutti kyllä statuksensa niiden bluespioneerien joukossa, joiden voi osaltaan mieltää vaikuttaneen myös rock’n’roll-kaanonin kehityskulkuun, mutta suoranaisesti hänen näyttönsä pysyttelivät silti alusta loppuun blues-musiikin puolella. Brownin metkaa klarinettisooloilua sisältävällä Short Dress Womanilla syksyltä UUSINTAJULKAISUT levy tutkailut. Ääneen pääsee totta kai myös Cottonin kymmenvuotinen työnantaja Muddy Waters, tosin koosteen nimisankaria ajatellen jopa hävyttömän monen (9) raidan ajaksi. Hallitun päätöksen tälle tutkielmalle suo CD:n uusin mutta äänimaisemallisesti viitisen vuotta vanhemmasta menevä Rocking All The Time, jonka Roy kävi purkittamassa vuonna 1960 Royal Recording Studiolla Memphisissä mm. Pete Hoppula JAMES COTTON JAMES COTTON Rocks (Bear Family BCD 17651) Mutta miten kävi Cottonilta rokkenroll. Vuoteen 1951 mennessä Billboardin R&B-sarjan Top 20 -hittejä oli kertynyt kaikkiaan 15. Heti esikoissavikiekolta poimittu oma kappale My Baby kieltämättä tarjoaa kitaristi Pat Haren ohjaksissa erinomaista jump-bluesia ja toiselta Sun-julkaisulta löytyvä Hold Me In Your Arms (1954) taas pohjaa ilmiselvästi olemuksensa Junior Parkerin Mystery Train -muottiin, mutta ettäkö rock’n’rollia. Leivän hankkimiseksi riitti vallan hyvin arvostetun rivimiehen rooli uudessa kotikaupungissa Chicagossa, ennen kaikkea Muddy Watersin bändin pitkäaikaisena vakiojäsenenä. Yrittänyttä ei laiteta. esirock’n’rollina tuhdin puhallinsektion kera vinhasti kiitävä Cadillac Baby sekä kitaristi Edgar Blanchardin liidaaman orkesterin hieno shuffle Beautician Blues, molemmat vuodelta 1950, sekä vasta vuonna 2000 ensi kertaa julkaistu vaihtoehtoinen vuoden 1952 otto hölkkäaskelisesta Hurry Hurry Babysta). Tätä tosiasiaa ei Bear Familykään pysty ponnekkaasta todistelustaan huolimatta muuksi muuttamaan. Lisää Muddyn majesteettista mylvintää kuullaan mm. Esikoismenestys tietenkin saneli tulevien levytysten sisällöllistä rakennetta. Vauhtirikkaat nuoruusvuodet veivät tulevaa laulajatähteä tilanteista ja lehtiotsikoista toiseen, eikä maineen kasvulta voinut välttyä. Kaiken takana oli silti jäätävä lahjakkuus sekä polte viihdyttäjän tielle. Levytettäväksi valikoitui paljolti Dave Bartholomewin ja tämän vaimon Pearl Kingin hengentuotteita (alussa mainitun Saturday Niten ohella mm. Big Mama Thorntonille osoitettu rehevä vastauslevy Mr. She’s Got It ja I Won’t Go On vuodelta 1958, I Feel So Good vuodelta 1959, Meanest Woman vuodelta 1960 sekä Otis Spannin pianon jylhästi kuljettama Rock Me (All Night Long) New Yorkista 1961) harpisti on joka tapauksessa soittimineen keskeisessä asemassa ja kaiken kaikkiaan verrattomassa vedossa. erityisen jäntevät versiot Sonny Boy Williamson II:n Don’t Start Me Talkin’ista ja Junior Parkerin 1957 klassikoksi muovaamasta shufflesta Next Time You See Me sekä Paul Butterfieldin kirjoittama gogo-groovailu Lovin’ Cup) esitellään koosteella sulassa sovussa 1950-lukuisten tallenteiden seassa. Brownin hitittömiltä vuosilta 1953–55 annetaan viisi mallisuoritusta (mm. (Crazy Cavanin 1970-luvulla versioimalla) Saturday Nitella sekä sitä seuraavalla (mm. Ennen New Orleansissa Cosimo Matassan studiolla kesällä 1947 purkitettua Good Rocking Tonight -hittiään Brown oli ehtinyt paitsi laulaa aikansa gospelia, myös nyrkkeillä kehässä sangen tuloksellisesti. R&B-kakkosiksi nousseet Rockin’ At Midnight (1949), Love Don’t Love Nobody (1950) sekä listakolmonen Boogie At Midnight (1949) sitä vastoin luottivat nimenomaan Good Rocking Tonightin kaltaiseen kovaan ajoon ja ovat siksi kelvanneet tällekin koosteelle. Tulkitaan sitten ”rock’n’rollia” terminä miten päin tahansa, vuoteen 1960 ulottuva katsaus edustaa Browninkin kohdalla etupäässä ajalleen tyypillistä keskitempoista swingja jump-poljentoista rhythm’n’bluesia. Blues News 3/2024 75 ROY BROWN ROY BROWN Rocks (Bear Family BCD 17749) Saksalaisen uusintajulkaisukoljatin Bear Familyn eittämättä viime vuosien kaupallisesti tuottoisimpiin sarjoihin lukeutuva ”Rocks”saaga tasapainoilee tuoreimmilla osillaan mukavasti rockabillyn ja rock’n’rollin ohella myös ykkösliigan bluesja rhythm’n’blueskonkarien menopitoisemman materiaalin äärellä. Burnetten veljesten rockabilly-hengessä piehtaroivan Hip Shakin’ Babyn sekä samaisessa sessiossa (Hollywoodissa maaliskuussa 1958) taltioidun oman We’re Goin’ Rockin’ Tonight -mukaelmansa myötä Roy Brown tulikin tavallaan heittäneeksi hyvästit yhdelle nuorisovillitykselle – tosin vain toivottaakseen pian seuraavan vuosikymmenen käynnistyttyä repertuaariinsa tervetulleeksi mm. Näillä Chess-klassikoilla (esim. Tärkeiltä vuosilta 1950–52 kuullaan kaikkiaan 12 esimerkkiä (mm. Mikään Little Richard -klooni hän ei pyrkinyt koskaan olemaan eikä hänestä rohjettu lähteä sellaista muovaamaankaan, vaikka muutoin armoton metsästys jo kertaalleen kadonneen suosion jäljittämiseksi jatkuikin pitkälle 1970-luvulle ja johti mm. Myös näiden kiekkojen letkeätempoisimpia paloja (mm. Seuraavaksi kuulija koitetaan saada vakuuttumaan asiasta joulukuussa 1965 äänitetyllä versiolla Ike Turnerin ja Jackie Brenstonin protorock’n’rollista Rocket 88
Yli 20-minuuttinen avauskappale Better Move On (joka vakiintui The Bargain -nimiseksi, vaikka Teoston tiedoissa se tunnetaan nimellä Falling Deeper) kertoo paljon siitä, mistä keikassa oli kyse. Kolmipäiväisestä jättifestarista tuli Suomen Woodstock – paljon hienoa musiikkia, mutta järjestelyt pettivät täysin valtavan yleisömäärän takia, kerrotaan Jukka Kittilän ja Jaakko Mikkolan kirjassa Ruisrock 1970–2020 – tarinat, totuudet ja myytit (Johnny Kniga, 2020). Pressan toinen Ruisrock-keikka sunnuntailta 22. Feel My Way Through on Ramblin’-sävelmän esiversio, joka päätyi puhtaasti instrumentaalisena ja jazzikkaampana Tolosen soolodebyytille (“Tolonen!“, 1971). Yhtyeen kitaristina ja laulajana kunnostautui kukapa muukaan kuin juuri oma arvostettu Kantritohtorimme. edesmennyt William Clarke, R.J. Noin tunnin setti tarjoaa yhtyeen alkuvuosien kokoonpanossaan: Jukka Tolonen (kitara), Pekka Pöyry (fonit ja huilu), Måns Groundstroem (basso), Vesa Aaltonen (rummut) ja Frank Robson (laulu, urut ja tamburiini). Toinen näyte Englannin kuutamosessioista on instrumentaali Jimmy’s Jump, joka vuorostaan valikoitui EP:lle ”Chris Barber Presents Jimmy Cotton – 2”. Kappale vastaa kyllä täydellisesti nimeään, mutta rokkia sen enempää kuin rolliakaan siltä lienee silti turha haikailla. Biisistä kehkeytyy kaikkinensa progempi versio kuin Ruisrockin lavalla kuultu. En ole Zappa-asiantuntija enkä edes fani, mutta King Kong lienee osin vain varsin löyhästi sidoksissa alkuperäisteokseen, sen verran vapaalta improvisaatiolta se kuulostaa. Pete Hoppula PAUL OSCHER PAUL OSCHER Live At The Tombs House Of Detention, NYC (Blues Fidelity) Muutamilla jenkkimuusikoilla voi hyvinkin mainita olleen vahva Suomi-kytkös. Jokainen voi vapaasti valita mieluisensa version. Yhteydenottoja tulikin, mutta aika nopeasti selvisi, että useimmat olivatkin osallistuneet “vasta“ Ruissalon toiseen ja huomattavasti tunnetumpaan rockfestivaaliin 1971 – yhdessä noin 100 000 muun rockfanin kanssa. Pöyryn maalailevat huiluosuudet nousevat mestarin kitaroinnin rinnalle. Onneksi. Biisissä on kyllä tietty teema, mutta musiikki rönsyää nopeasti varsin vapaaksi improvisaatioksi, jota johdattavat Tolosen kitarointi ja Pöyryn fonismi. Olin vasta 16-vuotias pojankloppi, ja “meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkään ei“, kuten Jussi Raittinen aikanaan lauloi. Aiemmin mainitulle Rock Me’lle eräänlaisesta vastineesta käy Lontoossa elokuussa 1961 pasunisti Chris Barberin bändin kanssa ColumbiaEP.lle ”Chris Barber Presents Jimmy Cotton” ikuistunut sukkelatahtinen luenta Big Bill Broonzyn nimiin merkitystä Rock Me Mamasta. Kielipoliisit kuitenkin pysykööt lestissään, Nättilän Mick Green/Wilko Johnson -koulukunnan sähkökitarointi nimittäin on aidosti priimaa kuultavaa: dominanttia ja esityksiä huolellisesti koossa pitävää. Sen takana on Helsingin Itäkeskuksen Nuorisotalolla aluksi treenaillut ja vuosina 1985–1988 uutterasti keikkaillut mutta julkaisuja vaille jäänyt The SideBurns -trio. Ruisrock-tupla tarjoaa heti tähän mahdollisuuden, sillä kakkos-CD:n bonus on edelleen Better Move On -nimellä soitettu The Bargain Finlandia-talon avajaiskonsertista muutamaa kuukautta myöhemmin. Ero on luovuudessaan huima, jos sitä vertaa nykyajan tiukasti aikataulutettuhin ja biisimateriaaliltaan usein samoina toistuviin festarikeikkoihin. 76 Blues News 3/2024 1964 sekä pikkutuhmalla My Dog Can’t Bark -irrottelulla keväältä 1965. Samaan erikoisuuksien sarjaan kuuluu myös Chicagossa vuosien 1962–63 paikkeilla äänitetty mutta vasta paljon myöhemmin julkaistu Cottonin, Billy Boy Arnoldin ja Paul Butterfieldin (sekä kitaraa soittaneen Elvin Bishopin) Three Harp Boogie. Niiden tekemisestä sankarimme kieltäytyvät ensin topakasti, kunnes lopulta antavat periksi. Versio saa nyt erilaisia muotoja yksinomaan jo teknisesti: Tolonen värittää kitarointiaan hiljattain hankkimallaan wah-wah -pedaalilla, jonka käytöstä oli tuleva olennainen osa hänen soitantoaan, ja Pöyryn saksofonia maustetaan kaikuefektillä. Aikalaisille ja etenkin paikalla olleille “Live At Ruisrock 1971“ on varmasti muistoja herättävä kuuntelukokemus. Kahlitsemattomuus oli sikälikin fiksu veto, että vaikka The Bargainista on saatavilla useampikin levytetty versio, biisi ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Tällä hetkellä loppuunmyydystä 50 kappaleen nysäpainoksesta tultaneen tutun kaavan mukaisesti vaatimaan fanilauman toimesta lisäerää. Ollessaan seitsemäntoista Paul esiteltiin Muddy levy tutkailut. Tasavallan Presidentti esiintyi Ruisrockissa sekä 1970 että 1971. Sellaisiin lukeutuvat mm. Hienoa muusikkoutta ja keskinäistä kemiaa. Biisiparina toimiva Impressions Of India (joka julkaistiin Tolosen toisella soololevyllä “Summer Games“, 1973) sisältää nimensä mukaisesti itämaisia vaikutteita. Kun oikein lujaa jalkoja parkettiin tömistämme, ties vaikka saisimme vaatimattomat 37 vuotta itseään naftaliinissa pitäneet mutta yhä vetreän oloiset pulisonkiveijarit takaisin soittolavoillekin. Nättilä, ainoana yhdistävänä tekijänä edellisiin, vokalisoi vahvan puoleisella tankeroenglannillaan loput kolme EP:n raitaa, oman Back To Work -pubirokkinsa, Wilko Johnson -kuurin saavan Johnny & The Roccosin 1980-lukuisen rockabillykulttihitin I Hate The Disco sekä kimpassa Kataisen kanssa Jesse Winchesterin poprokahtavan High Ballin. Itse en ollut tuolloin Ruissalossa. Jukka Tolosen oma levytysura urkeni heti syksyllä 1971. Goodille ja erityisesti Doctor’s Orderille tyypillisiä piireitä. Se, kuten jo monesti mainittu The Bargain, saivat lopulliset versionsa Pressan läpimurtoalbumilla “Lambertland“ (1972). Pete Hoppula TASAVALLAN TASAVALLAN PRESIDENTTI PRESIDENTTI Live At Ruisrock 1971 (Svart SRE679LP/CD) Ruisrockin 50-vuotisjuhlavuonna 2020 etsin lehtihaastatteluun henkilöitä, jotka olisivat olleet ihan ensimmäisessä Ruisrockissa. Pasilassa sijainneessa Studio K3:ssa Tuomo Virran ohjauksessa toukokuussa 1987 levyntekoa kokeillut The SideBurns luuli jo nuoruudensyntinsä iäksi kadonneen, mutta vielä mitä – hiekkaa oli tarpeeksi tiimalasissa valunut, Teppo ja kumppanit (basisti Ari Ahonen ja rumpali Pasi Katainen) rohkaistuivat kaivamaan tallenteen esiin. Bändin itsenäistä käsialaa olevan ja ”Kidd” Kataisen raivolla laulaman Dirty Manin takaa erottuu välittömästi täydessä hyökkäysvalmiudessa oleva orkesteri, jonka otteista myös huokuu yllättävänkin paljon sittemmin Jolly B. Mischo sekä Paul Oscher. New Yorkin Brooklynista lähtöisin ollut Oscher sai ensimmäisen huuliharppunsa 12-vuotiaana ja opetteli sen saloja itsekseen, tavallaan vauhdissa erään kaupan lähettinä toimiessaan ja muutamaa vuotta myöhemmin ”Brooklyn Slim” soittikin jo kasvukulmiensa mustien klubeissa. Ruisrockin keikka tarjosi mahdollisuuden testata kahta hänen tunnettua sävellystään, joita ei vielä tuolloin ollut levytetty. Miehen kylmäpäisyyttä on siten pakko ihailla: jo näillä todisteilla olisi moni muu nostanut itsensä saman tien rokkikitaristien kärkiluokkaan, ”Teddy Bear” sen sijaan ripusti skebansa nurkkaan ja korvasi sen pysyvästi bassolla. Muistoissa voi tosin olla herättelemistäkin, sillä päätöpäivänä sunnuntaina monella saattoi olla jo aika ryytynyt olo. Onneksi mukana on sentään pari harvinaisempaakin James Cotton -soolosuoritetta. Päivän muita esiintyjiä olivat Jeff Beck Group ja Fairport Convention sekä kotimainen Cumulus ja ruotsalainen Fläsket Brinner. Harri Aalto THE SIDEBURNS THE SIDEBURNS We Hate The Disco (Finnish All Music & Media FAMCD 031) Alaotsikko “The Lost 1987 Rock’n’Roll Session” sen julistaa, herrojen Teppo Nättilä ja Ipi Kaipiainen (Finnish All Music & Media) tuorein äänitetuotannollinen yhteishedelmä esittelee kieltämättä odottamattoman arkistoaarteen. Ensimmäiseltä festarilta kaivettiin Ylen arkistosta kolme livevetoa (joista yksi oli laina Mick Abrahamsin yhtyeeltä Blodwyn Pigiltä) “Changing Times And Movements“ -tuplalle (2021). elokuuta 1971 on nyt ilmeisesti kokonaisuudessaan saatu julki uudelle live-tuplalle – jälleen Ylen nauha-arkistosta löydettynä. Celebration sen sijaan on tiukemmin jäsennelty biisi. Viimeiset 20 minuuttia Ruisrockin lavalla Pressa viettää Frank Zappan (King Kong) ja Pekka Pöyryn (Celebration Of The Saved Nine) sävellysten seurassa
Joulun pyhillä lienee ansionsa yleisön innostuneeseen elämöintiin Gaddyn kahden lauluesityksen aikana, siinä määrin äänekkäästi he huutelevat ja läpsyttelevät Big Joe Turnerin Flip, Flop And Flyn sekä Chuck Willisin You’re Still My Babyn sekaan. O Over 880 photographs and illustrations, many unseen, and biographies of every performer, over 175, many newly researched. Muddyn sekä yhtyeen keikoilta saamansa muistot, taidot sekä tyylikkyys kuuluvat vahvana myös tällä 1980-luvun alussa New Yorkin The Tombs House of Detentionissa tehdyllä levyllä. Kukaan ei olisi voinut käynnistää keikkaansa paremmin kuin Oscher kyseisenä iltana – valittuaan aloituskappaleikseen Little Walterin Off The Wallin ja Blue Midnightin. Keikka päättyy Freddie Kingin Hideawaysta varioidulla Slideawaylla, nimensä mukaisesti slidekitaralla soitettuna. Loistava, sympaattinen, lämminhenkinen ja todellinen bluesmies menehtyi valitettavasti koronan jälkitauteihin 2021. allekirjoittaneen ”autiosaari-listalla” pysyvän rivinsä lunastanut Celeste-sinkku I’m Not Looking Back / Baby’s Coming Home vuodelta 1964), minkä lisäksi hän sai Bobby Blandin ja Johnny ”Guitar” Watsonin tapaisia staroja levyttämään kappaleitaan. Kappaleet Kansas City ja Steal Away antavat tästä kuuluvat näytteet Gaddyn ja Melodyn laulujen ympäröiminä. Pete Hoppula w w w. Tämä liike mahdollisti vuonna 1951 myös hänen ensilevytystensä synnyn. Paul oli seurannut tarkalla silmällä ja erityisesti korvalla niin Spannin kuin Muddynkin soittamisia. Myös Ageen näkemys sai suosiota paikallisissa jukeboxeissa ja johdatti hänet seuraavana vuonna sopimussuhteeseen Modern-yhtiön kanssa. King, Bonita Cole & Bill Harvey, Ford Nelson, Willie Nix, Junior Parker, Harmonica Frank, James Cotton, Doctor Ross, Elvis Presley, Little Milton, Tuff Green, Willie Mitchell, Bobby Bland, Willie Cobbs, Albert King, Willie Sanders, Big Amos, Cliff Jackson, and finally, tracks by Ike & Tina Turner when Tina was on her way up – but the blues as made and played by Black artists for Black audiences was on the way out. Oscherin eräs erikoisuus oli soittaa kitaraa, rack-harppua ja väliin myös koskettimia yhtäaikaisesti. Vaikka Rayn kakulla luki kirjoittajana hänen oma nimensä, oli kyse likimain samasta Black Nightista, jolla Charles Brown oli keväällä 1951 kammennut itsensä Billboardin R&B-listaykköseksi. " Stephen Thomas Erlewine: Best Reissues of 2023. Hän sai jopa asua Muddyn kodin alakerrassa jakaen siellä olevan tilan pianisti Otis Spannin kanssa. eloisan novelty-henkisen tanssinumeron Wobble-Loo. Vasta vuonna 1972 debyytti-LP:nsä (”Somebody Messed Up”) julkaisun nähneen alabamalaisen elämänkoulu oli kaiken kaikkiaan armoton. Tai sitten Ray-setä ei vain ollut vanhemmiten enää juttutuulella. Jasminen ulkoisesti ”liukuhihnamainen” päivityskierros on silti jälleen paikallaan – jollei muuten niin muistin virkistykseksi. Rose Melodyn tumman laulun saattelemana esitetyssä Stormy Mondayssa kuullaankin miehen rauhallista kitarointia, tosin ehkä silti enemmän T-Bone Walkerin ryöpsähtelevään tyyliin kääntyen, Seuraavana pääsee kahden instrumentaalin (Meade Lux Lewisin rokahtava Honky Tonk Train ja Erskine Hawkinsin After Hours) verran näyttämään taitojaan David Maxwell. Jatkoa malttamattomasti odottaen! Jari Kolari RAY AGEE RAY AGEE Another Fool Sings The Blues (Jasmine JASMCD3258) Lyhyestä virsi kaunis. Ajankohtaan sopien pieni hempeily on aina kohdillaan ja sitä taas kuullaan kappaleen Silent Night sävelin. It is surely the last word on Memphis blues." John Broven, British music historian, and reissue producer Among the hundreds of performers included here are: W.C. Yhtä lannistavan kohtalon koki myös fonisti Maxwell Davisin johtaman huippuorkesterin säestyksellä tehty tyylikäs Aladdinsinkku Deep Trouble / The One I Love loppuvuonna 1952. Muutto Los Angelesiin 1930-luvulla merkitsi hetkellisesti tietä valoisampaan maailmaan ja ohjasi nuorukaisen veljiensä tavoin musiikin tekoon. Handy, Beale Street Frolic Orchestra, Memphis Jug Band, Memphis Stompers, Gus Cannon's Jug Stompers, Jim Jackson, Frank Stokes, Minnie Wallace, Robert Wilkins, Furry Lewis, Jed Davenport, Memphis Minnie, Kansas Joe, Fleming and Townsend, Jimmie Lunceford, Douglas Williams, Allen Shaw, Charlie Burse, James DeBerry, Buddy Doyle, Memphis Slim, Jack Kelly, Bukka White, Joe Hill Louis, Rufus Thomas, Al Jackson Band, Rosco Gordon, Howlin' Wolf, B.B. Seuraavan kerran New Yorkiin palattuaan blueslegenda huomasi tarvitsevansa harpistia ja kutsui ”pojan” lavalle tarjoten hänelle keikan jälkeen vakioduunia bändissään. It’s Bed Time, Baby sekä Black Nightia henkinyt No More Blue Shadows Falling), mutta niiden rinnalla tallentuivat nyt myös ensimmäiset vauhdikkaammat jump-numerot, Jules Biharin nimiin merkitty Flirtin’ Blues sekä omatekoinen My Lonesome Days Are Gone. c o m THE BLUES from B EAR F AMILY THE MEMPHIS BLUES BOX ORIGINAL RECORDINGS 1914 1969 20-CD Box Set (LP-size) • 360-page hardcover book • 534 tracks BEAR FAMILY BCD 17515 THE M EMPHIS B LUES B O X O The Blues – the music that changed everything! O Memphis – an iconic city where it happened! O And now – The Memphis Blues Box , with over 50 years of recorded music as made and promoted by Memphis-area performers and recording companies. Levytysdiili Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Sparkyhtiöllä poikikin näissä merkeissä mm. Perheen keskuudesta syntyi ensin gospelyhtye The Agee Brothers Gospel Quartet, josta Ray siirtyi seuraavaksi pianisti J.D. Tuohon aikaan Paul lauloi vielä harvakseltaan, joten hän oli kutsunut solisteiksi r&b-pianisti Bob Gaddyn sekä Rose Melodyn. O O 20 CDs containing 534 tracks, newly mastered, accompanied by a 360-page hardcover book. Nicholsonin Jivin’ 5 -kokoonpanoon. O Track notes and recording details, and ten feature essays by experts on aspects of the Memphis Blues. Blueskuulijoille sekä eritoten kalmaaiheisten laulujen kuluttajille hän vuorostaan tarjosi Cash Recordsin palveluksessa vuonna 1956 tuotannollisesti hyytävän hienon sinkun Till Death Do Us Part / The Devils Angels. Oscher pääsikin elämään unelmaansa toimiessaan Muddyn harpistina vuodet 1967–1972. lauluyhtyetaustainen blues Pray For Me sekä The Coasters -tyyliin noveltyrokattu Swingin’ Partner) tuntuvat lähinnä pakonomaisilta jäähdyttelyiltä. Tahti kuitenkin monen kohtalotoverin tavoin taantui disco-kaudelle siirryttäessä, eikä keskija sittemmin eläkeiän saavuttanutta miestä enää onnistuttu houkuttelemaan takaisin musiikintekoon kuin pariin satunnaiseen otteeseen. 1990-luvulta lähtien Ageen 1950-luvun äänitykset on tuotu moneen otteeseen saataville myös CD-formaatissa. Valtakunnallisesti kaikki julkaisut kävivät silti vaisusti kaupaksi. Nelivuotiaana sairastettu polio jätti Rayhyn lähtemättömät jäljet ja pakotti hänet kulkemaan lopun ikänsä kainalosauvojen kanssa. Ads Blues News FIN 1-1_Bear Family Ads 08.01.24 13:28 Seite 1 levy tutkailut. Tyylillisesti hän pitäytyi edelleen bluesslovareissa (mm. O O O O O The set was included in T HE N EW Y ORK T IMES ' feature O "Blasts From The Past: 12 Key Collections" O "One of those massive doorstep box sets from B EAR O F AMILY … shows the value of this exhaustive format: O it’s instructive but also a blast. b e a rf a m i l y. 1980-luvulta lähtien rhythm’n’blueskeräilijöiden kumartama hahmo Ray Ageesta kuitenkin muodostui, kiitos ensin hollantilaisen Diving Duck -yhtiön ja sitten ruotsalaisen Jonas Bernholmin, joka niputti laulajan varhaista sinkkurepertuaaria Mr R&B -merkkinsä katalogiin peräti kahden LP:n verran vuosina 1984–85. Onneksemme hän kuitenkin ehti lahjoittaa mittavan kokoelmansa julkaisemattomista äänitteistään Blues Fidelity -yhtiölle, josta tämä CD on ensimmäinen näyte. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Ageen plakkariin oli kertynyt ennen kaikkea Bob Geddinsin tuotannossa runsain mitoin lisää tasokkaita seiskatuumia, kuten veikeä Kiddio-plagiaatti You Hit Me Where It Hurts sekä alun perin Jimmy Wilsonin levyttämä ja hitiksi nostama mutta Ageen ja tämän silloisen luottokitaristin Johnny Heartsmanin omakseen yltiömaanisena mollibluesina ottama Tin Pan Alley. Paljon tiukkaa rhythm’n’bluesahtavaa ja esisoulahtavaa musiikkia syntyi Ray Ageen nimissä vielä läpi 1960-luvun (mm. O Compiled and curated by Martin Hawkins. O "Many congratulations to Martin (Hawkins) and all at O B EAR F AMILY for a stunning book to go along with the 20 O CDs. Paul Oscher oli tuonut kotikonnuilleen The Tombsiin yhtyeen, jossa soittivat rumpali Candy McDonald, basisti Steve Gomes sekä pianisti David Maxwell. Elko-merkin julkaisemiin hitaisiin pianoblueseihin lukeutui myös ”toisaalla” klassikon maineen saanut Black Night Is Gone. Raymond Clinton Ageen (1921–1989) laaja, yli sadan äänitteen levytystuotanto ei tunnu lainkaan korreloivan hänestä luettavissa olevan, verrattain vaatimattoman henkilötietomäärän kanssa. 1950-luvun puolivälissä myös Ray Agee havahtui rock’n’rollin olemassaoloon. Länsirannikon suuri tuntematon sai aikaiseksi kauttaaltaan tasokasta musiikkia, mutta luultavasti koska artisti jäi tyystin ilman hittimeriittejä, ei hänen vaiheistaankaan vaivauduttu koskaan ottamaan sen tarkemmin selvää. Sen kuulemisen jälkeen kokoelman loput viisi sinänsä suurenmoista vuoden 1960 teosta (mm. Tilannetta eivät näet valitettavasti ole onnistuneet petraamaan edes uusintajulkaisujen koostajat, joita on apajilla riittänyt useita jo ennen tällä kertaa kuraattorin virkaa hoitanutta (ja vajaan CD-aukeaman verran tekstiä aikaiseksi saanutta) Bob Fisheriäkin. Blues News 3/2024 77 Watersille tämän Apollo-teatterin keikalla Harlemissa
Blue Rock’it -kaudellaan Cain teki 1990-luvun lopussa kaksi poikkeuksellista CD-taltiointia omalla, hieman kaiketi pöytälaatikkomaisella Chris Cain Music -tuotemerkillään. Tempo on jälleen ripeä. Tämä levytyshistoriikki kuuluu mielestäni täydentää vielä pienellä julkisella ääneen ihmettelyllä: Erinäisissä medioissa on kerrottu Chris Cainin levytyshistorian sisältävän nyt ilmestyneen Alligator-uutuuden lisäksi 15 aiempaa albumia. Minä näin, kuulin ja koin Cainin live-esiintymisen ensimmäisen kerran koko lailla tarkkaan 20 vuotta sitten, nyttemmin jo pitkään edesmenneellä Jämsän JamSession-festarilla. En tiedä, jäikö Cain yksinkertaisesti tyhjän päälle ilman levy-yhtiökiinnitystä ja/tai riittävän kiinnostuneita tahoja hänen tekemisilleen, vai oliko hänellä mahdollisesti joitain henkilökohtaisia syitä tai jopa pakotteita jättäytyä sivummalle musiikkibisneksestä. Kakkosraidan tuhdit alkutahdit ja kiihkeät kitarariffit johdattavat muistumat välittömästi blueskolossi Albert Kingiin, Cainin eittämättä merkittävimpään esikuvaan B.B.-kaiman ohella. Juomalaulusta on toki kuitenkin kyse. Puolimatkan krouvia lähestyttäessä kuutosraita Time To Cry, sekin ripeä ja puhaltimien kera eteenpäin piiskattu, tykittää jälleen alkajaisiksi huimat Albert King -soinnut ja -ryöpsäytykset. Virallisen tarkistuslaskentani perusteella julistettakoon, että Cainin omissa nimissä tehtyjä levyjulkaisuja on oikeasti “vain” 12. Sangen laadukas Little Village -tuotos sai suhtkoht nopeasti Alligator -levymoguli Bruce “Boss” Iglauerin kohottamaan tuuheita kulmakarvojaan ja värväämään Chris Cainin omaan talliinsa, seuraamuksenaan sattuvasti nimiöity “Raisin’ Cain” vuonna 2021. 80 Blues News 3/2024 CHRIS CAIN CHRIS CAIN Good Intensions Gone Bad (Alligator ALCD 5021) Blueskitaravirtuoosi Chris Cainin kolmen vuoden takainen Alligatorille tekemänsä avausalbumi “Raisin’ Cain” saa vihdoinkin hartaasti odotetun seuraajan. Ja minkä tribuutin hän toden totta tuolloin loihtikaan upeine lauluineen ja esikuvalleen uskollisine kitaroineen, ilman vähäisintäkään mielikuvaa plagioinnista tai B.B:n siivellä ratsastamisesta. Historian havinaa Historian havinaa Mennäänpä ensin tarinan alkujuurille katsastamaan Chris Cainin uraa hieman yksityiskohtaisemmin, koska hän on eittämättä koko blueskesän tai sanoisin koko vuoden 2024 yksi ehdottomia valopilkkuja. Cainin kahteen otteeseen loihtimat useamman säkeen mittaiset soolot on hienosti rakennettu ja yltävät komeaan kliimaksiin, kunnes (jälleen) häivytyslopetus antaa tilaa jatkolle. Cainin pitkää sustainia jyystävä kitarasoolokin on totuttua selvästi imelämpi tuoden mieleen jopa, uskallanko sanoa, no sanonpa, Gary Mooren. En nimittäin tohtisi sisällyttää Chris Cainin *omiksi* julkaisuiksi kahta argentiinalaisen Nasta Super -yhtyeen tai uusiseelantilaisen Rodger Fox Big Bandin hengentuotteita, joilla Cain on toiminut vierailija-artistina. Ensi vuoden marraskuussa kunnioitettavat 70 ikävuotta saavuttava Cain oli ensilevynsä aikoihin “jo” yli kolmekymppinen artisti. Jälkimmäinen, “The Butterfield / Bloomfield Concert” (2006), oli taasen muistelokonserttitallenne niin Bloomfieldille kuin huuliharppuässä Paul Butterfieldille (1942–1987). Cainilla oli huomattavan merkittävä ja esillä oleva solistin rooli näillä molemmilla kiekoilla. Nelosraidalla tempo sitten jo hidastuu Cainin odotellessa edessään olevaa symbolista auringonnousua, Waiting For The Sun To Rise. Meno jatkuu ripeän reippaana, miltei New Orleans -vaudeville hengessä CD:n nimikappaleella Good Intensions, tosin ilman otsikon lisämäärettä “Gone Bad”. Vierähti nimittäin aina vuoteen 2017 saakka, kunnes pelastajaksi ilmaantui tuolloin pari vuotta aiemmin perustettu, voittoa tavoittelematon Little Village Foundation -merkki ja sen puitteissa toimiva Kid Andersenin Greaselandäänitysstudio. Still Drinking Straight Tequila on hilpeä reinkarnaatio Cainin vuoden 1997 “Unscheduled Flight” -albumin kappaleesta, joka kulki silloin ilman nyt päivitettyä “Still”-etuliitettä. Tuon jakson jälkeen Cain palasi takaisin Blue Rock’it:in leipiin, ensimmäisenä tuotoksena “Unscheduled Flight” (1997), ja sen seuraajana peräti neljän vuoden odottelun tuloksena “Cain Does King” (2001) ja sittemmin “Hall Of Shame” (2003). Upean uutuuden virallinen julkaisupäivämäärä on 19. Käytännössä noin 15 vuotta lähes tyystin ilman omia levytyksiä ei voi tehdä hyvää kenenkään artistin uralle. levy tutkailut BN syväluotaa:. Siksipä yksiselitteisesti Chris Cainin omaa nimeä ilman sen kummempia lisämääreitä kantava albumi, tunnukseltaan Little Village LVF-1012, palautti merkittävän bluesartistin takaisin ansaitsemaansa valokeilaan meidän kaikkien bluesin ystävien iloksi. Kingille. Tosiasiallisesti levyfirma oli tuolloin jo auttamattomasti kulahtanut ulos markkinoilta tuottaen useamman edeltävän vuoden aikana vain muutaman hassun julkaisun. Fear Is My New Roommate on varsinainen näytön paikka myös Cainin jykevälle lauluäänelle. Sittemmin, 2000-luvun päästyä kunnolla käyntiin, Chris Cainin levytysura tuntui pysähtyvän lähes tyystin. En ole välttämättä ihastunut levyn tuottaja Kid Andersenin mukaan leipomiin “Mellotron Strings” -syntikkaviuluihin. Kid Andersen soittaa kaikkia taustainstrumentteja paitsi rumpuja vaimonsa Lisan kiljahdellessa taustalla. Syntyisin hän on San Franciscon lahden kaakkoisperukan rannikkokaupunki San Josesta. Blue Rock’it tosin julkaisi häneltä vielä yhden CD:n, mutta niinkin myöhään kuin vasta vuonna 2010. heinäkuuta, eli saamme herkuteltavaksemme tuoksuvan tuoretta ja aivan erinomaisia “hors d’oeuvre” -alkupalamaistiaisia esimakuna elokuiselle Rauma Bluesille, jonne Cain saapuu meitä viihdyttämään. Ehkä hieman hätäinen kappale, jolla turhan etualalle miksattu rumpali suoltaa häiritsevää perusrockkomppia, ja kappaleen häivytyslopetuskin luo vaikutelman välipalasta. Cainin varhaislevytyksistä ja yhtä kaikki hänen myöhemmästä urastaan on erityisen merkille pantavaa, että hänen tuotantonsa sävellykset ovat lähes 100-prosenttisesti miehen omaa kädenjälkeä. Kyytiä pukkaa eteenpäin vankka torvisäestys keulahahmonaan puhallinsovituksista vastannut, suomalaisoloisen sukunimen omaava vetopasunisti Mike Rinta. “hot wants” -listallani. Hänen ensimmäinen albuminsa “Late Night City Blues” oli ilmestynyt vuonna 1987 Blue Rock’it -levymerkillä ja päätyi levyhyllyyni sitten seuraavana vuonna, jolloin albumille myönnettiin tiettävästi kokonaista neljä W.C. Tarjouksia otetaan mielihyvin vastaan, tosin tuskinpa niitä keneltäkään Suomessa löytyy. Niin huikea oli Cainin esiintyminen, että hän oli ilmiselvä valinta silloisen festarikesän 2004 tapahtumia käsittelevän BN 4/2004:n kansikuvasankariksi. Silloin samaiseen kategoriaan pitäisi sisällyttää myös vuonna 2008 Italiassa Blues & Wine Soul Festivalilla purkitettu Joe Castellano Super Blues Bandin tupla-CD “Blues & Soul With My Latin Side”, jolla Chris Cain on tukevasti framilla lukuisilla esityksillä. Kuinka ollakaan, Cainin “So Many Miles” oli ilmeisen pahanenteisesti ja nimensä mukaisesti kyseisen levymerkin elinkaaren vihoviimeinen julkaisu. Samaten edelleen Blue Rock’it:in leivissä ollessaan, Cain osallistui vierailevana kitaristina länsirannikon maineikkaan The Ford Blues Bandin kahdelle CD:lle. Takaisin tähän päivään Takaisin tähän päivään Uutuus-Alligaattorin avaus Too Little, Too Late alkaa hillittömän svengaavasti, mutta sisällöllisesti pahanenteisesti kertomuksella Chris Cainin 20 vuoden takaisesta ilmeisen ikävästä heilasta, joka pyrkii nyt takaisin Cainin kylkeen, vaan sehän ei onnistu, minkä Cain tekee välittömästi päivänselväksi vahvistaen viestinsä tehokkaasti viuhuvine kitarointeineen. Handy Blues Award -ehdokkuutta. Siirrytään seuraavaan... Ainoan poikkeuksen muodostaa tuo yllä mainittu “Does King” -julkaisu, joka oli Cainin pitkän harkinnan tuloksena syntynyt vilpitön kunnianosoitus kuningas B.B. Tutustumiseni kitaravirtuoosi Cainiin oli toki alkanut jo paljon aiemmin. Niistä ensimmäinen, “In Memory Of Michael Bloomfield” (2002), oli tribuutti omalla bluesja psykedeliasarallaan legendaariselle kitaristi Mike Bloomfieldille (1943–1981). Klubitallennetta “Live At The Rep” (1998) saati joululevyä “Christmas Cain: Blues For The Holidays” (1999) en ole onnistunut toistaiseksi hankkimaan, joten ne ovat ns. I Was Wrong ja vauhti, vahva rytmiikka sekä torvet (tbn, tpt, ten sax) palaavat kuvaan. Kappale on kollattavissa jopa juutuubissa. Muutama vuosi levytysuransa käynnistymisen jälkeen oli vuorossa CD-julkaisu “Cuttin’ Loose” (1990), tällä kertaa Blind Pig -levymerkille, jonka rosteriin Cain kuului sitten 90-luvun puoliväliin asti lopputulemanaan kaksi CD:tä, “Can’t Buy A Break” (1992) ja “Somewhere Along The Way” (1995)
Toiselta puolelta löytyy vaihtoehtoinen otto Roadrunnerin introsta ja kaksi versiota Chuck Berryn Guitar Boogiesta, jotka on Yardbirdsejä mukaillen otsikoitu kitaristin mukaan. Ikoninen albumi levytettiin Tukholmassa Marcus Music Studiossa Leif Masesin toimiessa äänittäjänä ja Richard Stanleyn ollessa tuottajana. Kakkoslevyn etupuoliskolle on laitettu session ylijääneistä kappaleista Spencer Davis Groupin Somebody Help Me ja omaa tuotantoa oleva Boogie Woogie Morning. Kappale löysi tiensä joskus Castlen julkaisemalle ”Love Classics” -tupla-LP:lle, jota on liikkunut myöhempinä aikoina heikosti käytettynä. Riku Metelinen Hurriganes 50th anniversary albums! levy tutkailut. Rock And Roll All Night Long (Ainoa! AOPLP 2308) Hurriganesin debyyttialbumi ilmestyi elokuussa 1973 ja poikkesi monista muista kotimaisista levyistä siinä, että ykköspuoli oli äänitetty keikalla ja toinen puoli studiossa. Ei olisi ollut huono idea laittaa kaikki bonuskappaleet samalle puoliskolle ja jättää viimeinen puoli tyhjäksi, jolloin ei tarvitsisi käydä kääntämässä levyä niin usein. Mielestäni pelkkä intro on yksinään vähän kökkö ja perään olisi pitänyt laittaa loput biisistä, siitäkin huolimatta, ettei kappaleesta ole toista ottoa. Myös nauhojen ikä vaikutti asiaan. Niin moniraitanauhat kuin masternauhat olivat Ampexin nauhoja, joka oli ollut huonoa erää ja niitä ei voinut soittaa. Jotain pientä uutta levyltä löysin, kuten Remun (ja Cissen?) huudahdukset Keep On Knockin’ -kappaleessa, joita en muista ennen kuulleeni. Lopulta oikeus voitti kun kappale Honey Aaltosen vaa1973 –1988” 25th Anniversary -CD:n masteroinut Hemmi kertoo prosessista seuraavaa: ”Kun tehtiin 25-vuotis-juhlapainosta mulle tuli 1999 Roadrunnerin failit ja nauhat. Pienenä anekdoottina täytyy nostaa tuo Get Onin loppu, jonka moni on kuullut ”stop the building, I gotta smoke”. Hyllystä löytyy vain se “pikkuisen ajan patinaa” saanut originaalipainos, jota en viitsi verrokiksi kaivaa. Albert’s Boogie -versioissa ei suuremmin eroja ole, ykkönen tosin on soundiltaan parempi. Eikä kappale olisi todellakaan ollut mikään just another boring b-side, jos se olisi sinkulle päässyt. Gatefoldin kuva näyttää samalta kuin alkuperäisessä, vaikka se 25th Anniversary -CD:ssä oli eri. CD-version hankkivat eivät tietenkään tähän ongelmaan törmää. Boogie Woogie Morning on The Phone Rangja Get On -kappaleita hauskasti sekoittava juttu. Niin tai näin, se joka tapauksessa on merkkipaalu niin musiikillisesti kuin kansitaiteellisesti. Tämä hailakankeltainen kansi muistuttaa lähinnä 80-luvun uusintapainoksia. Olin tuolloin niin nuori, etten vielä ymmärtänyt musiikista tai Hurriganesista juuri mitään. Roadrunner (Ainoa! AOPLP 2308) ”Roadrunner” on monien mielestä Hurriganesin paras albumi ja joidenkin mielestä se on jopa kaikkien aikojen paras kotimainen rocklevy. Alun perin ”Rock’n’Roll Juhlaa 3” -kokoelmalla ilmestynyt Hey Mr Fancy/Hear Me Calling oli pitkään fanien toive kokoelmalevyjen suhteen. Värit ovat kirkkaat, ja kun sitä vertaan hyllystä löytyviin (mahdolliseen) ensimmäiseen uusintapainokseen ja mattakantiseen neljänteen uusintapainokseen, on ero huomattava. Nauhat menivät Diginordiin, kun heillä on sellainen nauhauuni. Ykköslevyn jätän tälläkin kertaa rauhaan enkä lähde vertailemaan soundeja vanhan vinyylin tai 25th Anniversary -CD:n kanssa. Kitaransoitosta käy ilmi, kuinka taitava sekä originelli kitaristi Järvinen oli jo tuolloin ja kuinka kova basisti Cisse Häkkinen oikeasti oli. Kun LP:ltä peräti kolme sinkkua lohkaistiin, niin olisihan tässä ollut ihan kelpo materiaalia niiden b-puolille. Eli nauhat laitetaan uuniin, jossa on 50-60 asteen lämpötila ja ne pidetään monta päivää tietyssä lämpötilassa. Jos ”Rock’n’Roll All Night Long” -albumin kakkoslevy on jonkun mielestä vähän lyhyt, niin samaa voi sanoa ”Roadrunnerin” kakkoslevystä, jonka C-puolisko on runsaan viiden minuutin mittainen, eikä D-puoli ole paljoa pidempi. Etukannen kuva on mielestäni eri kuin alkuperäisessä, mutta varma asiasta en ole. Kun tieto muutamista julkaisematta jääneistä kappaleista tuli, toivoi moni, että saisimme ne kuultaviksi. Olisi tämänkin voinut joskus julkaista. Alkuperäisen LP:n kansi oli jo gatefold, Risto Vuorimiehen hienoilla kuvilla varustettuna eli siinä mielessä tässä ei ole mitään uutta. Ykköslevyn kappaleita tuskin tarvitsee ruveta sen ihmeemmin ruotimaan, koska ne ovat varmaan kaikille tuttuja. Herrojen kommentit on siirretty takakannesta liitteeseen. Kun ”Rock’n’Roll All Night Long” -juhlapainoksen kansi ei ole paras mahdollinen, on ”Roadrunnerin” kansi puolestaan erittäin onnistunut. Kauppoihin levy ilmestyi marraskuussa 1974. Jälki on yhtä hienoa kuin 25th Anniversary -CD:n kannessa. Alkuperäinen mattapintainen “pahvi” oli mielestäni erittäin hieno ja ”lämmin”. Sävellyksenä se ei ehkä aivan LP-julkaisun arvoinen ollut, mutta olisi voinut olla jonkun sinkun b-puolella. Blues News 3/2024 83 timuksesta pitkän kädenväännön jälkeen päätyi “25 Golden Greats” -CD:lle. Onhan sen kansikuva päässyt ainoana suomalaisena levynä Hipgnosisin ja Roger Deanin arvostettuun ”Album Cover Album” -kirjaan. Somebody Help Me on ihan okei ja jätettiin kuulemma pois, koska se poikkeaa albumin muusta materiaalista. Kaikki nämä vuodet meille uskoteltiin, että ”Roadrunner” sisälsi kaiken levytetyn materiaalin. Kuitenkin vasta nyt olemme saaneet bändin kahdesta ensimmäisestä albumista ne kauan kaivatut, bonusbiiseillä varustetut juhlajulkaisut tuplavinyylinä, joiden erikoisvärille prässättyjen RSD-versioiden muutaman kympin hintalappu on muuttunut useiden satasien hintapyyntöihin erilaisissa nettikauppapaikoissa. Roadrunnerin vaihtoehtoinen intro on pikkuisen erilainen julkaistuun verrattuna. Bändi teki aktiiviaikanaan 12 studioalbumia, joista on julkaistu erilaisia, mutta sisällöltään samanlaisia uusintapainoksia: normivinyyliä, CD:tä, värivinyyliä, re-masteroitua CD:tä ja kuvalevyä. Soundit ovat upeat, tosin en osaa sanoa, ovatko paremmat kuin 2001 remaster-CD:ssä, sillä sitä minulla ei ole. Tosiasiassa se ei poikkea yhtään sen enempää kuin In The Nude. Sen jälkeen nauhat ovat muutaman päivän soittokunnossa.” Ainakin allekirjoittaneen tapaiselle nippelinörtille koko tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja suosittelen lukemaan jutun kokonaisuudessaan Kontiaisen kirjasta. Jätetään nuo ulkomusiikilliset asiat ja siirrytään musiikin pariin. Kun Yardbirds nimesi kappaleen Jeff’s Boogieksi, on Ganesin versio Albert’s Boogie. Jotta pakettiin on saatu hieman lihaa luiden päälle, on mukaan laitettu Hurriganesin kaksi ensimmäistä sinkkua, jotka molemmat ovat vuosien saatossa olleet erilaisten Ganes-kokoelmien peruskauraa ja samalla juhlapainoksen kaikkein turhimmat kappaleet. Itsekin olen kuulunut vuosikymmeniä bändin faneihin. Livepuoliskoon vaikuttivat varmasti yhtä lailla Love Recordsin halu taltioida Ganesin hurjaa lavameininkiä kuin yhtiön taloudellinen tilanne. Kyllä, luitte aivan oikein, minkä tahansa tilalle. Suuressa maailmassa näin olisi tehty ja viimeinen puoli olisi ollut etchattu. Tosin albumilta ei yhtään sinkkua irrotettu, joten se saattoi jäädä hyllylle vain tuosta syystä. Särökitaralla soitettu Shadoogie on aivan loistava veto, jossa Cisse Häkkinen heittää hienon bassosoolon. Liitteestä löytyy muutama valokuva, Katson, Suosikin ja Intron levyarviot albumista sekä mukana olevien sinkkujen kannet. Minä olen kaikki nämä vuodet kuullut ”stop the music, forget the show” ja vasta nyt kuulin ”stop the music, I gotta smoke”, kuten sanat oikeasti ovat. Vesa Kontiaisen kirjassa ”Hurriganes – Albumit Hurriganes on monien mielestä kotimaamme kovin bändi aina ja iankaiken, aamen. Ehkä, todennäköisesti... Vasta vuonna 2000 ilmestyneelle Albert Järvisen “Patchy Moss” -kokoelmalevylle päätyi levytyssessioissa taltioitu Guitar Boogie. Valitsivatko sitten oikean version LP:lle. Olisin laittanut sen minkä tahansa A-puolen kappaleen tilalle. Toiselta levyltä löytyvät sitten ne kaivatut helmet, Hey Mr Fancy/Hear Me Calling, ennen julkaisemattomat Shadoogie sekä True Fine Maman vaihtoehtoversio. Ennenjulkaisematon True Fine Mama on sinkkuversiota nopeampi ja soundiltaan pikkuisen sitä suttuisempi. Nelisivuisessa liitteessä Juho “Kihara” Pitkänen kertoo aiheesta ja mukana on pari mainosta sekä levyarvosteluja. Kakkoslevyjä kuunnellessa ei kunnolla ehdi tuolille istahtaa, kun pitää jo nousta puolta vaihtamaan. Odottavan aika oli loputtoman pitkä, sillä edes ”Roadrunnerin” 25th Anniversary Edition ei jostain käsittämättömästä syystä yhtään ekstra raitaa sisältänyt. Musiikista tuskin ymmärrän mitään vieläkään, mutta Hurriganes kolahti ”Crazy Days” -kasetin myötä. Onhan se sen verran rankkaa kamaa, että sen olisi pitänyt olla mukana LP:llä jo alun perin. Odotin, että bonusmateriaalin miksannut Risto Hemmi tai masteroinnin tehnyt Pauli Saastamoinen olisivat saaneet sanoa jotain
2 2 4 BL UE S M O O N RIS IN G. P Ä Ä KO N S E R T I S S A 1 7. 2 2 4 CHRIS CAIN USA BERNARD ALLISON USA SISTER COOKIE UK MUDDY WHAT DE MILLION DOLLAR TONES FIN TH E FE EL GO OD F E S TI VA L 1 5 . 8 . 1 7 . 8