vuosikerta. BROWN Teinipopin aatelisia, osa 15: J. BN haastattelee: BARRELHOUSE CHUCK J-WONN ECHO & CANE BIG BUDDY THE HOT ROD RHYTHM BOYS PORT ARTHUR BLUEGRASS BAND R&B-tenoristit, osa 30: J.T. FRANK WILSON & THE CAVALIERS Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 35: TOMMY JOHNSON Desert blues / Seitsemän tuuman taivas! / Muddy Lee Makkonen Divarien helmiä / Unohdetut LP:t / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-16-04 ISSN 0784-7726 N:o 280 (4/2016) Hinta 6,80 € 49
34 s. 12 2 Blues News 4/2016 s. 16 s. 4 s. 34 s. 28 s. 16 s. 38 s. s. 8 s. 18. 4 s. 10 s. 8 s. 38 s. 10 s. 18 s. 12 s. 28 s
Jokainen kappale on oma sessionsa. – Leroy Carrista voisin puhua tunteja, siitä kuinka erityinen pianisti hän oli. Siellä oli mukana koko Cadillac Records -yhtye sekä vieraita, kuten Keith Richards, Eric Clapton ja Billy Gibbons. Minulla oli mahtavan hauskaa S.P.:n kanssa. Keräsin kuukauden verran rohkeutta soittaakseni hänelle ja pyytääkseni hänet mukaan levylleni ”Got My Eyes On You”. Helen’s Blows It’s Top. Levyllä olivat mukana myös mm. Juttelin hänen kanssaan puhelimessa seitsemän tai kahdeksan kertaa, ja kun vihdoin tapasin hänet, en enää hermoillut. Levytin kuitenkin jo sitä ennen 70-luvun loppupuolella Robert Hunterin kanssa kappaleen, jota soulradioasema KWI käytti mainoksessaan. Minulla ei ollut paljon rahaa, mutta annoin hänelle viimeiset dollarini. (1), B.B. Moore, Byther Smith, Willie Kent ja S.P. Sunnyland Slim julkaisi sessioita, joita hän oli äänittänyt muiden muusikoiden kanssa, mutta minä olen aina ollut varovainen. Hän on vakuuttava vokalisti. – Floydilla oli tapana käydä sunnuntaisin B.L.U.E.S. Voisin kirjoittaa hänestä vaikka kirjan.. Fred sanoi haluavansa perustaa kanssani bändin. – Aion tehdä Kimin kanssa toisen cd:n Sirens Recordsille, minkä lisäksi teemme uuden cd:n Kim Wilson Blues All Starsin kanssa. Little Brother Montgomery taas opetti minulle muutaman pianojutun ja tyylejä. Kun vihdoin soitin, hän sanoi ensimmäiseksi aina halunneensa levyttää kanssani. LEVYJÄ JA STUDIOSESSIOITA Sinulla on ollut mahdollisuus soittaa ja levyttää monien bluesartistien kanssa. Kingiä – Hunter oli sokea. Miten aloitit omien sessioiden tekemisen. Mukana olivat mm. Olet tehnyt vuosien mittaan useita levyjä huuliharpistien kanssa. Se oli minusta uskomatonta. Hän oli hauska ja hänen versionsa Keep On Drinking -kappaleesta on mahtava. En ole julkaissut mitään, mistä minut voisi haastaa laittomuuden johdosta oikeuteen. – Kyllä, hyviä tilaisuuksia on ollut paljon. Olen ollut sessiomuusikko, ja erityisesti nyt Chicagossa. Kingin, Little Richardin tai Howlin’ Wolfin tyyliin. Olen kiertänyt Kim Wilsonin kanssa jo kymmenen vuoden ajan, ja Kim Wilson Blues All Stars on mukana edellisellä levylläni ”Drifting From Town To Town”. Hän oli ensimmäinen esiintymiskaverini Chicagossa. sanoi Hunterille, ettei ole nähnyt tätä kymmeneen vuoteen. Valitsin sellaisia kappaleita, joita ei ole aikaisemmin julkaistu ja joita ei ole paljon kuultu. Olen levyttänyt kuusi Floyd Jonesin kappaletta tribuuttina hänelle. Bonnie Lee, Hip Linkchain, Johnny B. Se oli aikamoinen urakka: teimme sitä koko kesän. Fredin vaimo Lamar Chatman oli aiemmin naimisissa Little Walterin kanssa ja hän oli kova suustaan ja minä yritin vältellä häntä. New Yorkin Apollo-teatterin ”Howlin’ for Hubert” -konsertin piti olla Hubertin 80-vuotisjuhla. Haluaisin tehdä On The Road Againin uudelleen Canned Heatin Larry ”Mole” Taylorin kanssa, mutta se on vaikeampi juttu. Leary. Jones (2), Shakey Jake (3), Sunnyland Slim & Baby Doo (4) muilla keikoilla. Pyydän myös Tomi Leinon mukaan joihinkin sessioihin soittamaan kitaraa. Kingin lämmittelijöinä, ollessani 17-vuotias, B.B. Kim hoitaa keikat ja olen mukana aina kun aikatauluuni sopii. Hän on todella mukava kaveri. St. – Kim Wilson on tehnyt paljon auttaakseen minua. Hän halusi soittaa, eikä kukaan kutsunut häntä jammaamaan. Hän oli tehnyt hienoja levyjä Snooky Pryorin kanssa: Stockyard Blues, On The Road Again, School Days. Hän oli aikamoinen persoona. Hunter vastasi, ettei hänkään ole nähnyt B.B. Yritin luoda uudelleen vanhojen sessioiden tunnelman 25 tai 30 vuoden takaa. Osa merkeistä on jo lopettanut. – Ensimmäinen julkaistu kappale, jolla olin mukana oli Seattlessa vuonna 1980 äänitetty Blue Lights Bandin When Mt. Robert Hunter pystyy esittämään musiikkia B.B. – Olen tehnyt pienille levy-yhtiöille paljonkin sessioita, joista kaikista en ole edes saanut maksua. Hän on ainutlaatuinen. Leary ja muut saattoivat ilmestyä kotiovelleni viiden aikaan aamuyöllä hakemaan viskiä. Mikä oli varhaisin levytyssessiosi. Jimmy Rogers, S.P. Hubert Sumlin oli rakas ystäväni, ja me olimme yhdessä Alaskan kiertueella vuonna 1980. Willie Smith, Calvin Jones, Eddie Taylor Jr ja Joel Foy. Nykyisin Kim aina soittaa ja pyytää minua mukaansa eri projekteihin, kuten presidentti Obaman ensimmäisiin virkaanastujaisjuhlallisuuksiin vuonna 2009. Mukana olivat Billy Flynn, Larry ”Mole” Taylor ja tuottajana Steve Jordan. Sinulla oli tilaisuus soittaa myös Floyd Jonesin kanssa. Hubert tuli ja viipyi kanssani 15 viikon ajan. Hän merkitsi minulle todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu. Kävin myös usein Fred Below’n kotona, koska Sunnyland Slim asui hänen kellarissaan. Minä sekä kierrän bändien kanssa että teen sessiotöitä. Olin soittanut Sunnyland Slimille ja kertonut, että tarvitsen kiertueelle kitaristin, ja hän sanoi lähettävänsä minulle Hubertin. Itse asiassa kun olimme B.B. on Halsted -klubilla. Kim kutsui minut myös tekemään elokuvan ”Cadillac Records” soundtrackiä, joka sai Grammyehdokkuudenkin. Blues News 4/2016 5 Kuvissa Barrelhouse Chuckin kanssa vasemmalta lukien Muddy Waters ym. Kim on yksi hienoimmista bändin johtajista, jonka kanssa olen töitä tehnyt. Se oli surullista. Soitin S.P.:n kanssa 25–30 vuoden aikana silloin tällöin
– Kyllä, minulla ja Erwin Helferillä on joka keskiviikko keikka Barrelhouse Flat -nimisessä paikassa Lincoln Avenuella Chicagossa. Tomi järjesti minulle mahdollisuuden soittaa Suomessa ja täällä on ollut mahtavaa. – Sirens Recordsin omistaa Steven Dolins ja se on julkaissut paljon pianistien levyjä, mm. – Olin bändissä mukana vuoden ja teimme myös cd:n. Georgen muu live-materiaali ei tee hänelle oikeutta. Voisin sanoa, että Ruotsi pelasti henkeni, koska sain siellä sydänkohtauksen viisi vuotta sitten. Blue Beat Recordsista ja niitä voi tilata myös omien nettisivujeni barrelhousechuck.com kautta. sekä Mississippi Heatin. Tomi ja hänen bändinsä ovat mahtavia muusikoita. Sessiot olivat tajunnan räjäyttäviä, ja ne jäivät Richard Innesin viimeisiksi. Sillä oli mukana viisi pianistia: Erwin Helfer, Blind John Davis, Sunnyland Slim, Willie Mabon ja Jimmy Walker. Soitan myös Harlem Avenue Loungessa kerran kuudessa viikossa. – Se voisi olla hyvä ajatus, niin kauan kuin muistini vielä pelaa. Blind Pig -yhtiöllä olen ollut mukana kaikkiaan neljällä studioprojektilla, joista yksi oli The Cash Box Kingsin albumi. Minun piti alun perin olla mukana vain kahdella raidalla, mutta soitankin niillä kaikilla. – Tavallisesti osallistun kolmeen tai neljään äänityssessioon per vuosi. Onneksi aina joku hyvä löytyy. Hän oli mahtava kitaristi ja yksi mukavimmista kavereista, jonka tiedän. ”Handyman” jäi varmaan hänen viimeiseksi levytyksekseen. He pärjäisivät missä päin maailmaa tahansa. Keiden muiden sessioissa olet ollut mukana. Olen keräilijä, mutta tila niiden säilytykseen on loppumassa. Nickillä on Blue Bella -levymerkkinsä ja hän on mahtava kitaristi ja saa minut nauramaan. Nick ja Kate Moss ja minä olemme soittaneet paljon yhdessä ja me pidämme yhteyttä. Erwin on mahtava pianisti ja opettaja. Sillä on myös mukana kitaristi-laulaja George Baze, joka on soittanut Buddy Guyn ja Junior Wellsin kanssa. – Sirens on julkaissut kaikkiaan 22 cd:tä pianobluesia, jota ei ole helppo myydä. Nick soittaa mitä tahansa, ja myös Jimmy Rogersin tyyliin, koska hän oli basistina Jimmyn yhtyeessä. Ja olen hiljentänyt tahtia, koska keräily vie helposti kaikki rahat.. ... Hänen mukaansa on myös nimetty katu. – Kyllä, rakastan bändin kavereita. ... AJATUKSIA TULEVAISUUDESTA Onko suunnitelmissa uusia sessioita. Erwin Helferin. Teet nykyisin omia keikkoja, eikö niin. Olen todella ylpeä tästä levystä. Bändi esitteli minulle Sven Zetterbergin, joka on yksi parhaita kuulemiani laulajia, ja hyvä kitaristi ja huuliharpisti myös – sekä hauska mies. Olimme jo Nathan Jamesin studiossa Kaliforniassa Kimin, Billy Flynnin, Larry Taylorin ja Richard Innesin kanssa, mutta julkaisun pitää odottaa, kunnes Kimin Severn-merkin levytyssopimus päättyy. Erwinillä oli omakin levy-yhtiö, Red Beans, kitaristi Peter Crawfordin kanssa 80ja 90-luvuilla. Tomin yhtyeen lisäksi olen ollut täällä aiemmin keikalla Kim Wilson Blues All Starsin kanssa. Blues News 4/2016 7 YHTEISTYÖPROJEKTEJA PIISAA Kuinka yhteistyösi Tomi Leino Trion kanssa sai alkunsa. ja Nick Moss Bandin. Olen tuntenut Willien jo 35 vuotta. Hän on mahtava kaveri ja hieno laulaja. Levyllä on mukana myös Billy Boy Arnold ja Katherine Davis. Kannattaa lisäksi katsoa facebook-sivuni, joilla on tuhansia valokuvia vanhoista mestareista. – Soitin heidän kanssaan noin kaksi vuotta, ja teimme hienon cd:n nimeltä ”Handyman”. Minun omia levyjäni voi ostaa esim. Teimme siellä pari levyä. Soitan paljon soolokeikkoja, koska bändille ei yksinkertaisesti ole riittävästi työtilaisuuksia. Äänitän sen Kim Wilsonin, Larry Taylorin ja Jeremy Johnsonin kanssa. – Valmistelen soolo-cd:tä (”Remembering The Masters”) Sirens Recordsille, minkä lisäksi aion tehdä myös bändialbumin. Pierre Lacocque laati lyriikat, teki sovituksen ja halusi kappaleet soitettavan juuri niin kuin hän oli ne kirjoittanut. Big John Atkinson oli mukana kitaristina, hän on loistava. tehnyt yhden levyn Bob Strogerin ja Kenny Smithin kanssa sekä yhden Mud Morganfieldin kanssa. Olet siis soittanut myös ruotsalaisen Trick Bagin kanssa... ja Erwin Helfer. Morganfieldin levyllä oli mukana myös Kim Wilson ja se oli tribuutti Muddy Watersille: ”Blues For Pops”. Soitin myös Willie Buckin Delmarkille tekemällä cd:llä ”Cell Phone Man”. Olisin kuollut ilman avosydänleikkausta, joten Ruotsilla on erityinen paikka sydämessäni. – Tapasin Tomin Ruotsissa Trick Bagissä soittavien ystävieni kautta. ”Heavy Timbre” oli Sirensin ensimmäinen piano-cd. Minulla on A-lista ja B-lista muusikoista ja niistä lähden tarkistamaan, kuka on vapaana. Vuonna 2002 julkaistulla ”8 Hands On 88 Keys” -cd:llä ovat minun lisäkseni mukana Pinetop Perkins, Detroit Jr. Olen mm. Oletko ajatellut kirjan kirjoittamista. Minulla on runsaasti bluesiin liittyviä muistoesineitä: pianoja, mikrofoneja, nimikirjoituksia, julisteita, LPlevyjä, hattuja jne. Omille keikoilleni valitsen haluamani kaverit
Kirjoitin kaikesta kokemastani. Minä olin se tyyppi, joka lauloi muille. J-Wonn ja hänen managerinsa ovat tehneet saman analyysin kuin esimerkiksi Mr Sipp ja moni muu: Musta blues on tänä päivänä niin vahva ja elinvoimainen, että se takaa elämän mittaisen elinkeinon, jos osaa hoitaa omat asiansa. I Got This Record kertoo miehestä, jonka tyttöystävä pettää häntä kaikin mahdollisin tavoin. Hautajaisten jälkeen kohtasin hänet uudelleen eräällä bensaasemalla ja kysyin, kuinka hän sai laulaessaan. Olen vain poistanut a-kirjaimen etunimestäni, jolloin tuloksena on J-Wonn. Olen iloinen siitä, että löysin soul-musiikin. Luulen tämän musiikin koskettavan sieluamme. J-Wonn saa tulkinnassaan esille kaiken sen tuskan, minkä asian oivaltaminen hänelle aiheuttaa. Vuoden 2014 keskivaiheilla ilmestyi cd ja vuoden 2015 läpimurtonsa jälkeen ura on noussut suoraan ylöspäin festivaalien headlineriksi. Isoäitini lauloi koko ajan. 8-vuotiaana. Kun hän tuohtui jostakin, hän yleensä soitti Tyrone Davisiä ja vähän Johnnie Tayloria ja minä kuuntelin sitä. Kuinka paljon hyvää musiikkia häipyykään tällä tavalla suoraan kosmokseen. Siitähän bluesissa on kysymys: kohtalon tunne ja juttu, jonka jakaa kuuntelijan kanssa. lokakuuta 1989 ja kasvuympäristöäni voisin kutsua nimellä ”The Projects” (köyhän väestön tukiasuntoja). Kiitokset myös Peggy Brownille sekä Chris Mabrylle (eli Big Yayo’lle), J-Wonnin managerille. Kappaleesta on ainoastaan elektroninen versio ja se on käytettävissä vain esim. MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE hop ja lopulta oma oivallus, että jatkamalla sitä historiallista perintöä, jota mm. Tapasin eräissä hautajaisissa laulavan kaverin, johon tahdoin tutustua. J-Wonnin jo nyt tunnustettu klassikko levytettiin 2013. Ja että kaikki työ on tehtävä itse ja tekemisiinsä on keskityttävä. Muistan elävästi, milloin päätin ja tajusin, että minulla oli soul-ääni, kun siihen asti olin ollut epätietoinen siitä, oliko ääneni r&b-, gospeltai jonkun muun tyylinen. 12 Blues News 4/2016 J-WONN Todellinen tähdenlento J-Wonn jätti 24-vuotiaana kuoppaisen rap/ hip hop -uran vuonna 2013 ja hänestä tuli vaikuttavin ilmiö mustassa bluesissa hyvin pitkään aikaan. Sir Charles Jonesin läpimurto oli jotakin vastaavaa, mutta se tapahtui n. Aluksi laadin runoja ja seuraavaksi halusin esittää ne laulaen. Mike Stephenson teki tämän aikaisemmin julkaisemattoman haastattelun Jacksonissa 2014. Se oli kivaa mutta myös rankkaa. Tältä levyltä on sittemmin poimittu muutama myös suuren suosion saavuttanut singlekappale. Tämän pienen piirin ulkopuolella sen saatavuus ei ole edes teoreettisesti mahdollista. Hey, näin siinä kävi ja tässä nyt ollaan ja se on ollut todellinen matka. Oikea nimeni on Jawonn Smith. – Sitten aloitin kirjoittamisen. J-Wonnin kehitys on yleissivistävä monin tavoin: intohimo musiikkiin, joka alkoi nuorella iällä, gospel ensimmäisenä vaiheena, sitten kuten useimmilla sikäläisillä nuorilla – rap/hip K appale I Got This Record on oiva esimerkki siitä, miten vaikea ulkopuolisen on paneutua uuteen mustaan bluesiin, koska fyysiset singlet puuttuvat meiltä nykyään kokonaan. Omien sanojensa mukaan J-Wonn pitää itseään Sam Cooken ja R. Seurasin hänen lauluaan ja yritin matkia häntä. 15 vuotta aikaisemmin. Soul-musiikki tuli äitini kautta. Kellyn yhdistelmänä ja siinä on paljon perää. Anders Lillsunde ENSIASKELEET – Synnyin Jacksonissa, Mississippissä 18. Genren vaihto bluesiin merkitsee karriäärin uutta askelta, mikäli tarkoituksena on jatkaa musiikkiuraa. Johnnie Taylor ja Tyrone Davis edustavat, voi löytää tien tulevaisuuteen. Tämä suosio perustuu ei niinkään haastaviin teksteihin, vaan J-Wonnin tunteelliseen ja vivahteikkaaseen ääneen. Ymmärsin osaavani laulaa n. Mikäli näin edes tapahtuu, se vie joka tapauksessa aikaa. Jos kappale menestyy radion tai klubien välityksellä, siitä tehdään vähitellen kokonainen cd. Jacksonin asukkaille paikallisten mustien radioasemien kautta tai vierailemalla kaupungin mustilla klubeilla
Blues News 4/2016 13 ääneensä niin paljon intohimoa ja sielukkuutta. Minulla oli ystävä, joka tunsi henkilön radioasemalla ja näin ollen sain sen julkaistua sitä kautta. Hän vastasi, että se tuli sydämestä ja siitä lähtien myös oma lauluni on tullut sydämestä. En ole koskaan sanonut, että juuri tätä musiikkia minä harrastan. Seuraavaksi ostit vähän enemmän. Silloin oivalsin, että tällä saatoin ansaita – vaikkakin vihasin ajatusta, että rahat tulivat kirkolta. Tultuani kotiin päätinkin yrittää kirjoittaa bluesia. Kirjoitan useimmat biisini itse, mutta joskus myös teemme musiikkia yhdessä Yayon kanssa. Miksi tahtoisit olla tekemisissä asian kanssa, joka johtaa riitaan jonkun kanssa tai että siitä syntyy väärinkäsityksiä. Silloin tajusin sen, minkä olin kuullut jo paljon aiemmin: että r&b ja rap ovat tämän hetken ilmiöitä, etkä sinä pysy siinä muodissa kauan pinnalla. Soul on mielimusiikkiani ja se myös näkyy tänään. Ainoa poikkeus on isoäitini, joka osaa laulaa ja me kaksi olemme siis ainoat, jotka hallitsemme laulamisen taidon. Minä ja pikkuserkkuni lauloimme yhdessä ja esitimme muutamia Williams Brothersin lauluja. GOSPEL – Aloin esiintyä kirkossa laulamalla mieskuorossa. Isäni ei ole kuulunut elämääni ja pidän enoani isänäni. Nyt olen J-Wonn, southern soul/blues -artisti. – Perheessäni ei harrasteta musiikkia. Tahdotko olla täällä tänään ja unohdettuna huomenna vai haluatko olla täällä tänään ja pysyä tässä myös loppuelämäsi?” – Olin high school -aikanani Picture Perfect -nimisessä ryhmässä, jossa tein rapja r&b-tyylisiä biisejä. Minulle tuli tästä hyvä mieli. Oma pikkuserkkuni on myös valinnut elämälleen toisen tien. Kerroin, että maksamalla 22 dollaria saattoi saada 100 tyhjää cd-levyä, joihin musiikkia polttamalla ne saatettiin myydä yhdellä taalalla kappale. RAP/HIP HOP – Puhuttaessa rapista ja hip hopista se oli minulle luonnollinen valinta kasvuympäristössäni, mutta tavatessani managerini hän sanoi: ”Rapin ainoa perusta on beat, mutta se vetoaa rähinöitsijöihin. Silloin myös heräsi ajatus, että jos voin ansaita laulullani, tahdon tehdä tätä loppuikäni. Silloin sait $100 ja teit voittoa n. Oh man, se oli hyvää aikaa! Oma kirkkoni on New McRaven Hill Baptist Church Jacksonissa ja se sijaitsee samalla alueella, missä äitini ja isoäitini varttuivat, joten se oli lähin naapuruston kirkko. Näin, kuinka hänelle kävi ja tunsin hänen tus. Kun se oli valmis, otin yhteyttä Yayoon ja kerroin, että minulla oli kappale, jonka tahdoin hänen kuulevan. I Got This Record on tositarina. Ja hulluinta tässä kaikessa on, että läksimme juuri ennen tutkintoamme Batesvilleen esiintymiskokeeseen, jonka Soulja Boy’n (DeAndre Cortez Way) isä järjesti. Sen tajuaminen oli minulle järkytys. Hän oli sitä mieltä, että siinä oli vuoden levy ja siitä lähtien emme ole katsoneet takapeiliin. Kirjoitan kaikenlaista materiaalia. Tein pari esiintymistä ja nyt alkoi tapahtua kunnolla, joten päätin kirjoittaa vielä toisen kappaleen. Menimme hänen Cadillaciinsa ja laitoimme sen soittimeen. SIIRTYMINEN BLUESIIN – Ensimmäinen blueskappaleeni oli Night Time Lover. I GOT THIS RECORDSIN HISTORIA – Kun lapsena vartuin ja tutustuin soulbluesiin, kuulin nimiä kuten Jody. Mutta en vielä tänäkään päivänä osaa sanoa, miten enoni käsittelee vihaansa. Esiinnyimme koulun tilaisuuksissa. Olimme silloin 12-15-vuotiaita ja yleensä saimme aikaan todellisen mellakan. Silloin syntyi I Got This Record. Sitä vastoin olen sanonut, että haluan harrastaa sitä musiikkia, joka minua miellyttää. Sinulla on soul ja se on klassista musiikkia. Kiersimme kaupunkia ja teimme kauppaa. Soulja Boy on ensimmäisiä nuoria artisteja, jonka ura on saanut alkunsa YouTubessa ja hänellä on Atlantassa levy-yhtiö College Park. Meitä oli kolme ryhmässä, minä laulajana ja kaksi rapparia. Juttu loppui siihen, että hänen isänsä antoi minulle ryhmästä potkut. Tästä oma soolourani alkoi. Nyt sain ensimmäisen maksun laulamisestani. Laulettuani serkkuni kanssa tahdoin esiintyä myös soolona ja valitsin Lee Williamsin kappaleen You Can’t Run You Can’t Hide, ja siitä se alkoi. Näissä merkeissä tapasin nykyisen managerini Big Yayo’n. $70. En ensin kertonut Yayolle tästä, vaikka olin jo saanut erään radioaseman esittämään laulun. En voi puhua isän puoleisesta suvustani, koska en tunne isääni tai hänen sukuaan kovinkaan hyvin enkä voi tietää, mitä he ovat tehneet. Sen avulla pysyt pinnalla ikuisesti. Pastorini sanoi, että toin kirkolle huomiota ja hän antoi minulle 5 dollaria, joka nuorena ollessani oli minulle aikamoinen rahasumma. Olen saanut kokea monenlaista ja voidakseni käsitellä näitä asioita ja purkaa vihan tunnettani kirjoitan musiikkia
Olen avoin eri levy-yhtiöiden suhteen. Kun managerini sanoo, että voin laittaa sakset sivuun, tiedän saaneemme kokoon tarpeeksi rahaa. Mel Waitersin, Sir Charlesin, TK Soulin, Shirley Brownin ja Floyd Taylorin. Radiolla on ollut suuri merkitys, kuten YouTubellakin, ja kun Yayo sai I Got This Recordin sen radioaseman soittolistalle, jossa hän itse oli ollut töissä, he rakastuivat biisiini. Silloin ajattelin, että mitä minä ja Yayo sitten teemmekin, se on tehtävä oikein. Olisin mielelläni Malacon leivissä, mutta tahdon ensin tietää, mitä he voivat tarjota meille, koska tiedän, mitä me voimme tarjota heille. Tämä tieto sai minussa aikaan levottomuutta, koska minä tulokkaana olin saanut sellaisen vastaanoton. Vuonna 2014 minulla ei enää ollut käsitystä siitä, miten monta esiintymistä tein. Serkkuni tekee töitä Malacolle, graafista suunnittelua. Yksi keskustelu viikossa on johtanut noin seitsemään seuraavalla viikolla. Minulla on ollut lukuisia esiintymisiä, joissa 10-12-vuotiaat konserttialueen ulkopuolella pyrkivät sisään ja vanhemmat yrittävät saada lapsensa sisäpuolelle. Markkinoimme kappalettani Yayon kanssa. Jos onnistut yhdistämään yhden R. Olin Floydin kanssa samassa showssa ja hänen vaimonsa pyysi minua samaan kuvaan miehensä kanssa. Tämän päivän runsaat sosiaaliset verkostot tarjoavat paljon mahdollisuuksia omatoimisuuteen. Seuraavaksi jatkamme Chicagoon, kunhan etelävaltiot on valloitettu. Mietin, mitä he tahtoisivat kuulla J-Wonnilta ja unessani uskoin, että he valitsivat tämän kappaleen, joten nimestä tuli yksinkertaisesti I Got This Record. Minulla on tuttu kaveri n. – Musiikki on minulle kokopäiväistä työtä vaikka olen ammatiltani parturi. Yritän olla haukkaamatta ensimmäistä syöttiä. En tiennyt, mikä musiikinlaji toisi minulle tämän aseman, mutta olen aina tiennyt, että tulen olemaan suuri vaikuttaja musiikkimaailmassa. Mikella on markkinointiyhtiö ja hän matkustaa maailmalla ja auttaa radioasemia. Kixie 107 Jacksonissa, luultavasti Mississippin suurin radioasema, otti sen ohjelmistoonsa ja näin se kulkeutua Mike Austinin korviin. Olen jakanut näyttämön monen kanssa, kuten esim. Ääneni on bonukseni. Nykyään levy-yhtiöiden kanssa ei ole ”ota ja anna -kauppaa” vaan useimmiten ”ota-toimintaa”. Minulla on kokemusta Soulja Boysin ajoilta, joten olen oppinut varovaisuutta. Tapaamisessamme sanoin, etten vielä ymmärtänyt omaa arvoani, mutta tiedän, että olen ainakin jonkun arvoinen, joten ennen kuin annan jonkun tarjota minulle pienestä siivun, teen kaiken mieluummin omin päin. Se johti lopulta kirkosta vetäytymiseen, mutta kunnioitan sitä silti. NYKYTILANNE – Minulla on kolmen hengen bändi ja managerini Yayo on yksi sen jäsenistä. Malaco oli vuorossa ensimmäisenä. Jatkan kirjoittamista ja minulla on aina uutta materiaalia. Sitä alettiin soittaa asemalla ja se johti muiden radioasemien kiinnostukseen ja esityksiin. Se tapahtuu vaivatta ja luulen, että se on lahjani. Olen vielä kirkkoni jäsen, mutta ihmiset kuvasivat minua siellä, vaikka olin paikalla Herrani vuoksi. Uskon pärjääväni tulevaisuudessa, kunhan osaan keskittyä ja olla nöyrä ja kärsivällinen, enkä rupea sekoilemaan. Nimi I Got This Record johtuu siitä, ettei minulla ollut sille nimeä. Hänellä on myös oma studio. Esiinnyn klubeilla, festareilla ja kasinoissa, joten katamme koko skaalan. Vauhti sen kuin kiihtyy. Voin saada inspiraation milloin vain. Yritän vielä kovasti samaistua kappaleen menestykseen. On kuitenkin olemassa ikäraja, joka estää tämän. – Kun esiinnyt livenä, se luo uskottavuutta. Promoottorit auttoivat tietysti myös aika tavalla. Olin saanut jakaa näyttämön hänen kanssaan ja se merkitsi minulle paljon. Rakastan sosiaalisia verkostoja kuten You Tubea, johon olen myös ladannut kappaleen. Niin se syntyi. Heräsin ja siinä se oli koko kappale aivan valmiina. Näin unta, että olin juke jointissa, jossa ihmiset pistävät rahaa jukeboxiin. Minun rekisterini kattaa kaikki iät, mutta vahvimmin kymmenestä kuuteenkymmeneen, joten kysyntää riittää pitkäksi aikaa eteenpäin.. Kuvassa hän halaa minua. Hän tuntee kaikki ihmiset ja näin sana kulkee ihmiseltä toiselle. Nyt musiikki on etualalla, joten olen lopettamassa parturin hommat. Se oli kolmas yhtiö, joka otti minuun yhteyttä. – Minä ja managerini olemme perustaneet oman levy-yhtiön nimeltä Savior Music Group ja olen hyvin ylpeä julkaisuistamme. 14 Blues News 4/2016 kansa. Kuulija ymmärtää, että todellakin teet jotakin ja ettei tässä vain ole hyvä kappale. Sitä kautta sain rahaa tehdä musiikkiani. On kaksi henkilöä, jotka inspiroivat minua. Keikkailen Alabamassa, Louisianassa, Mississippissä ja myös Teksasissa, missä saammekin tehdä kovasti töitä, koska Houston on ollut todella suosiollinen. Asettumalla hänen asemaansa pystyin kirjoittamaan kappaleen. 15-vuotiaasta lähtien ja hän on tehnyt työtä kanssani pitkään. TYÖN ERI KANAVAT MENESTYKSEEN – Äänityksen tein Jacksonissa ja se ilmestyi syyskuussa 2013. – Houkuttelen nuoria ihmisiä soul/blues -maailmaan. Kellyn ja yhden Sam Cooken, niistä muodostuu J-Wonn eli minä. Kuukautta myöhemmin palattuamme showsta Mississippin Grenadassa saimme puhelun, että hän on menehtynyt (20.2.2014). LEVY-YHTIÖIDEN NOUSEVA KIINNOSTUS – Useampi levymerkki on ollut kiinnostunut minusta kuten Warner Brothers, jonka pomot lennättivät minut Kaliforniaan heitä tapaamaan. Yritän olla nöyrä, mutta olen aina tiennyt, että tämä on minua varten. Yritämme keskittyä alueisiin, emmekä haukkaa kerralla liian suurta palaa, joka voisi johtaa turhaan rahan hukkaan
– HV: Taustat soitimme livenä. – TL: Teimme äänitykset kaikessa rauhassa Harryn luona ja kahdella konkkamikillä. – HV: Kuten levystä kuuluu, niin kannen painatusta ja monistamista lukuun ottamatta teimme sen ihan omin voimin. Vanha Isäntä oli aikoinaan kova sana. – AI: Se on dokumentti asiasta innostuneen bändin harrastuksesta. – AI: Tietty puritaanisuus kuuluu kyllä bluegrassiin, muuten se ei ole bluegrassia.. Lauloimme niin, että molemmat mikit taltioivat kaikkien laulun. KAPPALEISTA – HV: Meillä oli sellaiset 40 kappaletta, joita olemme soitelleet ja teimme niistä valinnat. Laulut ja soolot otimme erikseen. Hyvä elokuva ja hyvää musiikkia. – AI: Ihan kaikkea emme olisi pystyneet toteuttamaan livenä. – TL: Mielestämme se sieltä kuuluu. Se varmaan sai monet kiinnostumaan bluegrassista. Me soitamme sitä joskus keikalla. HV: Samoin kuin Foggy Mountain Breakdownia, joka tunnetaan kenties Loirin versiona Saiskos Pluvan. Goode) ja Beatlesiä (Help), niin levylle emme niitä vielä ottaneet. – TL: Emme ole niin tiukkapipoisia tai puritanisteja. Ehkä molempia. Molemmilta tuli hyviä ehdotuksia, joista valita. Pyrimme pitämään pari tuttua kappaletta keikkasetissä, jotta sellaisetkin, jotka eivät tunne bluesgrassia, kiinnostuisivat asiasta. BLUEGRASSIN TILASTA – HV: On hienoa kun O’ Brother Where Art Thou. Blues News 4/2016 19 – TL: Älä nyt, me soitamme jopa A:sta ja E:stä ja mollisoinnut vielä lisäksi! LEVY – HV: Olemme siihen tyytyväisiä. – Tl: Harryllä ja Pasilla on niin hyvä tietämys asiasta. Jälkityöskentelyssä pyrimme siihen, että livetunnelma säilyisi. Jotkut väittävät, että bluegrassissa kaikki kappaleet kuulostavat samanlaisilta, mistä olen kuitenkin eri mieltä. – HV: Mua haukuttiin aluksi sellaiseksi, mutta joko haukkujat ovat huomanneet, etten ole sellainen tai sitten olen muuttunut. Vaikka olemme soittaneet livenä myös Elvistä (Devil In Disguise), Chuck Berryä (Johnny B. – HV: Pyrimme valitsemaan vähän toisistaan poikkeavia lauluja. – HV: Sekä siitä, mitä levyjä sattui löytämään. Myös vuotuinen Ruotsinpyhtää Bluegrass -tapahtuma on hyväksi genrelle. – HV: Nopeampi ehkä, muttei parempi. – AI: Me emme ole ehkä ihan puhdasoppisia bluegrassmuusikoita, pyrimme enemmän siihen, että keikoilla on hyvä meno ja kuuntelijoille tulee hyvä fiilis. – AI: Ainakin Man Of Constant Sorrow on monille tuttu O’ Brother Where Art Thou’sta. tuli. Tiedä sitten, olisiko se ollut nopeampi tai helpompi tapa. – PE: Aikaisemmin se oli kiinni siitä, mitä Pursila soitti radiossa
Tässä maistiaiskappaleita näiltä artisteilta: Aavikkoja löytyy kaikista maanosista, mutta kun puhutaan aavikkobluesista, tarkoitetaan Saharaa, tuota kaikkien aavikoiden äitiä. Se on maailman suurin aavikko kattaen lähes 30 kertaa Suomen kokoisen alueen (noin 9 miljoonaa neliökilometriä). TIMO KAUPPINEN. Tässä lähes neljä kertaa Suomen kokoisessa entisessä Ranskan siirtomaassa asuu 13 miljoonaa ihmistä, suurin osa maan eteläja keskiosissa, joissa Niger-joki mahdollistaa maanviljelyn ja karjanhoidon. Aavikkobluesia ei ole aikaisemmin laajemmin BN:ssä käsitelty, joten yleisesittely Saharan maiden musiikista, aavikkobluesin klassikkoartisteista ja tämän genren nykytilasta on aiheellinen. Valinnan vaikeus käy selväksi, kun miettii esimerkiksi mitkä musiikkikappaleet kuvaisivat Suomen musiikkia. Kuivina vuosina Sahel aavikoituu ja seurauksena voi olla jopa nälänhätä, kuten vuonna 2010. SAHARAN MAAT JA NIIDEN MUSIIKKI Saharan länsija keskiosat kuuluvat hallinnollisesti Algeriaan, Maliin, Nigeriin, Mauritaniaan, Tunisiaan ja Länsi-Saharan kiistanalaiseen alueeseen. Pienempiä määriä tuaregeja asuu enemmin tai vähemmin pysyvästi myös Burkina Fasossa, Libyassa, Marokossa ja Tunisiassa. Suurin osa Saharasta on soraja kallioaavikkoa, hiekka-aavikkoa dyyneineen on vain noin kymmenesosa pinta-alasta. Aavikkoblues mielletään yleisesti tuaregipaimentolaisten musiikiksi, mutta sitä eivät esitä pelkästään tuaregit vaan esimerkiksi Ali Farka Touré ja Songhoy Blues -yhtyeen jäsenet ovat mustia songhoita. 20 Blues News 4/2016 Saharan maiden musiikki on monimuotoista, ja saman maan sisälläkin esiintyy yleensä useita erilaisia musiikkityylejä. Pohjoisja Keski-Malissa vallitsi vuosina 2012–13 lähes sotatila ääri-islamistien ja tuaregikapinallisten vallattua useita kaupunkeja. Alan pioneeri, malilainen kitaristi-lauluntekijä Ali Farka Touré (1939–2006) voitti aikanaan jopa kaksi Grammy-palkintoa. Maan eteläosassa sijaitsee myös pääkaupunki Bamako. Ali Farka Touré, Tinariwen, Songhoy Blues, Tamikrest, Tartit, Terakaft ja monet muut aavikkobluesartistit. Itäisen Saharan maita ovat Tsad, Libya (Libyan aavikko), Sudan (Nubian aavikko) ja Egypti. ”DESERT BLUES” Aavikkomusiikkia Saharasta T inariwen, Songhoy Blues ja muut ns. Pohjoiset alueet ovat aavikkoa ja alueen tärkein kaupunki on legendaarinen Timbuktu. Aiemmin mainittujen artistien lisäksi tällaisia ovat mm. Malissa on rikas musiikkikulttuuri ja paljon artisteja, joiden musiikki on luokiteltavissa kokonaan tai osittain aavikkobluesiksi vähän aavikkobluesin määritelmän laajuudesta riippuen. Laulujen sanoitukset ovat useimmiten artistin kotikielellä, eli esimerkiksi tamashekiksi tai songhoiksi. Mali on aavikkobluesin osalta keskeisin maa. Sieltä ovat kotoisin mm. Väestöä Saharassa on kuitenkin vain noin 2,5 miljoonaa, pääasiassa keitailla ja vuoristojen kosteilla alueilla. Tekstissä mainitut näytekappaleet ovat väistämättä subjektiivisia, koska edustavia valintoja on lähes mahdoton tehdä. Ääriainekset on nyt karkotettu, mutta islamistit tekevät edelleen terroriiskuja, jopa pääkaupunki Bamakossa (hotelliisku marraskuussa 2015). Mutta mitä on aavikkoblues. Seuraavissa lyhyissä maakohtaisissa kuvauksissa painotetaan aavikkobluesia, mutta sivutaan myös muita vallitsevia musiikkityylejä. Tuaregeja on 2–2,5 miljoonaa, joista suurin osa elää Nigerissä, Malissa ja Algeriassa. Onko se sitä aitoa ja alkuperäistä afrikkalaista musiikkia, josta syntyi pohjoisamerikkalainen blues kaikkine alalajeineen, vai onko se musiikillisesti lainkaan bluesia. suosittu sokea pariskunta Amadou & Mariam, Boubacar Traoré (”Malin Elvis”), Lobi Traoré (”Bambaran bluesmies”, 1961–2010), Djelimady Tounkara (”Mandinka-kitaran jumala”), ja naislaulajat Rokia Traoré ja Oumou Sangare. Saharan eteläpuolella, hiekkadyynien ja savannialueen välissä, on koko Afrikan halki ulottuva vyömäinen, noin 400 kilometriä leveä Sahelin puoliaavikko, jossa harjoitetaan karjanhoitoa ja maataloutta. Kuuntelemalla näytekappaleita suoratoistopalveluista tai muista lähteistä saanee kuitenkin karkean käsityksen kunkin esitellyn maan ei-klassisesta musiikista. aavikkobluesyhtyeet ovat nykyisin suosittuja esiintyjiä musiikkifestivaaleilla
Nigerin pinta-ala on samaa luokkaa kuin Malilla ja asukkaita on noin 16 miljoonaa, joista alle puoli miljoonaa maan aavikkoisessa pohjoisosassa. Bombinon aavikkoblues on länsimaisilla rock-vaikutteilla terästettyä. Kuten ALI FARKA TOURÉ BOUBACAR TRAORÉ 60-LUVULLA. Baly Othmani & Steve Shehan: Kel Akalin; Eilan Akabar Warigazaz Khaled: Aicha; Abri: Didi Souad Massi: Thar Enta; Lastou Adri Rashid Taha: Barra Barra; En Retard; Comme Un Chien Niger on vuonna 1960 itsenäistynyt entinen Ranskan siirtomaa Malin itäpuolella. Maa on köyhä, mutta maaperässä on paljon uraania, josta Niger Etran Finatawa: Ronde; Aitimani Bombino: Kammou Taliat; Aman; Tamiditine Kel Assouf: Akaline; Amidinine Alhousseini Anivolla: Imadanan Id’Maniakan; Talitin Algeria on Afrikan suurin maa, seitsemän kertaa Suomen kokoinen valtio, jonka asukasluku on noin 40 miljoonaa. Pinta-alaa on kolmen Suomen verran, mutta asukkaita vain noin neljä miljoonaa. Etran Finatawa -yhtye koostuu tuaregeista ja wodaabeista, ja se esittää perinteistä aavikkobluesia. Alhousseini Anivolla on Etran Finatawan laulaja-kitaristi, joka on tehnyt myös soololevyn. Tunnetuin musiikkityyli on rai, jonka Mauritania sijaitsee läntisessä Afrikassa Atlantin rannikolla. Rashid Tahan musiikki perustuu raihin, mutta mukaan on sekoitettu usein myös rockia. Maan keskija eteläosat ovat aavikkoa. Kel Assouf on Brysselissä vuonna 2006 syntynyt nigeriläisyhtye, joka yhdistelee tamashekinkieliseen tuaregilauluun rockia, reggaeta ja jopa salsaa. Pääkaupunki on Niamey ja pohjoisen tärkein kaupunki Agadez. Blues News 4/2016 21 Ali Farka Touré: Lasidan; Soukora; Hawa Dolo Ali Farka Touré & Ry Cooder: Diaraby; Ai Du Tinariwen: Imidiwan Afrik Tendam; Chet Bogassa; Izarharh Ténéré Tamikrest: Aratane N’adagh; Tisnant an Chatma Terakaft: Djer Aman; Ténéré Wer Tat Zinchegh Tartit: Tabey Tarate; Ichichilla Songhoy Blues: Soubour; Nick Amadou & Mariam: Mon Amour Ma Chérie; Beaux Dimanches Boubacar Traoré: Mouso Tèkè Soma Ye; Kar Kar Lobi Traoré: Anunka Ben; Wolodennu Djélimady Tounkara: Mande Djeliou; Fanta Bourama Rokia Traoré: Finini; Dounia Oumou Sangaré: Djorolen; Saa Magni; Ne Ni Fe saa vientituloja. Tunnetuin algerialainen aavikkobluesartisti on Baly Othmani, joka on levyttänyt yhdessä perkussionisti Steve Shehanin kanssa. Musiikkikulttuuri on monipuolinen. Suurin osa maasta on autiomaata. Souad Massi on suosittu laulaja-lauluntekijä, jonka musiikissa on enemmin folkkuin rock-vaikutteita. versioinut Clashin Rock The Casbah -kappaleen. Olot maassa ovat epävakaat ja islamistiterroristit ovat tehneet iskujaan myös Nigerissä. Raissa yhdistyvät berberirytmit ja arabialainen laulutyyli. Omara ’Bombino’ Moctar on taitava agadezilainen kitaristi, joka on tällä hetkellä hyvässä nosteessa. Taha on mm. Khaledia kutsutaan rai-musiikin kuninkaaksi. Se on Algerian nykyistä pop-musiikkia ja suosittua myös maan rajojen ulkopuolella. sanotaan syntyneen Oranin bordelleissa. Monet algerialaisartistit asuvat Algerian entisessä isäntämaassa Ranskassa. Suurimmat kaupungit Algiers ja Oran sijaitsevat maan pohjoisosassa Välimeren rannikolla
Monet aavikkobluesyhtyeiden kitaristit ovat kuunnelleet länsimaisia bluesja rock-kitaristeja, ja mainitsevat esikuvakseen usein esimerkiksi Jimi Hendrixin. Käärmeenpuremasta parantuminen 13-vuotiaana vaati pitkäaikaisen hoidon ja Ali Farka itse katsoi sen antaneen hänelle kyvyn kommunikoida henkien kanssa. Tämä ”aavikkobluesin kuningas” ja ”Afrikan John Lee Hooker” syntyi vuonna 1939 Kanaun kylässä lähellä Timbuktua perheen kymmenentenä lapsena. Pentatonisten asteikkojen käyttö ei tosin rajoitu bluesiin, rockiin ja Afrikkaan, vaan ne ovat yleisiä myös mm. Hän osasi puhua useita kieliä, ja lauloi tällä levyllä songhaiksi, fulfuldeksi, tamashekiksi ja bambaraksi. Mali-bluesista ei esimerkiksi juuri löydy 12 tahdin sointukiertoa. Samankaltaisuutta tosin on siinä, että yleensä käytetään pentatonisia sävelasteikkoja (vain viittä seitsemästä perussävelestä). Aavikkobluesin ja amerikkalaisen bluesin musiikillisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia selvittelee esimerkiksi kirja ”Guitar Atlas – Guitar Styles from Around the World”, joka sisältää luvun Mali-bluesista. Ja jopa harhaanjohtavaa, sillä blueshan on aina ollut myös energistä ja elämäniloista tanssimusiikkia. Jo ennen teini-ikää Ali Farka opetteli itsenäisesti, muulin sitkeydellä (lempinimi Farka tarkoittaa muulia) soittamaan yksikielistä njurkle-luuttua, yksikielistä n’jarka-viulua ja 4-kielistä n’goni-luuttua. Muutakin yhtäläisyyttä on: vanhan bluesin (esim. Ry Cooder myötävaikutti Ali Farkan suosioon levyttämällä tämän kanssa vuonna 1994 albumin ”Talking Timbuktu”, joka myi hyvin ja voitti Grammy-palkinnon. Vuonna 1980 hän palasi Niafunkeen ja perusti maatilan, jonka hoitamisen ohella hän keikkaili laajasti Länsi-Afrikassa. kelttiläisessä, kreikkalaisessa, kiinalaisessa ja japanilaisessa musiikissa. Tällä perusteella on mahdollista, että amerikkalaisen bluesin juuret ovat ainakin jossain määrin Saharan etelänpuolisella Sahelin vyöhykkeellä, mutta varmuutta asiasta ei ehkä koskaan saada. Vuoden 1999 albumi ”Niafunké” oli tyyliltään edeltäjäänsä perinteisempi. Duurija molli-pentatonisten asteikkojen ohella malilaiset kitaristit suosivat usein myös doorista pentatonista asteikkoa. Molemmat musiikkityylit ovat vuosikymmenten saatossa kehittyneet omiin suuntiinsa ja etääntyneet toisistaan. Levytysura kuitenkin jatkui vielä. Bluesin tyypillisiä musiikillisia tunnusmerkkejä ovat voimakas 4/4-rytmi, 12 tahdin rakenne ja sointukulku, ns. Vähän niin kuin homo sapiensin ja neanderthalin geneettinen sukulaisuus. John Lee Hooker) muistuttaa aavikkobluesin yksitoikkoista groovea. Jo tuolloin siinä oli piirteitä myös hengellisestä musiikista, työlauluista ja valkoihoisten siirtolaisten balladeista. On maalaisbluesia, jump bluesia, delta bluesia, Texas bluesia, Piedmont bluesia, bluesrockia, jazz-bluesia, rumba-bluesia, boogieta jne. Yhdysvaltoihin orjista päätyi vain pieni osa, ja heidänkin alkuperistään on vähän tietoja. Levyn saama menestys avasi Ali Farkalle tien ulkomaisille maailmanmusiikkifestivaaleille. Musiikillinen läpimurto tapahtui lopullisesti vuonna 1987 kun hän esiintyi Englannissa ja World Circuit/ Nonesuch julkaisi hänen kansainvälisen debyyttilevynsä ”Ali Farka Touré”. Musiikkihistorioitsijoiden mukaan on varmaa, että blues tuli Yhdysvaltoihin Afrikasta mustien orjien mukana. säätiön, joka tukee nuoria malilaismuusikoita. Orjarannikolta, joka ulottuu Ghanasta Gaboniin, mutta myös Senegalista ja Gambiasta laivattiin orjia Pohjois-Amerikkaan. Mutta mistä, Saharastako. Arabikauppiaat myivät orjalaivoihin myös mustia, jotka olivat kotoisin sisämaasta Malin ja Länsi-Sudanin alueilta. Aluksi todetaan, että “Mali blues” on maailmanmusiikkiin liittyvä markkinointiklisee. Musiikin nykyinen globalisaatio pyrkii lähentämään tuota suhdetta, mutta fuusioitumisesta ollaan onneksi vielä kaukana. Länsimaiset vaikutteet näkyvät erityisesti nuoren polven yhtyeissä, kuten Bombino tai Songhoy Blues. Asiallisemmat bluesin määritelmät viittaavat Länsi-Afrikasta peräisin olevaan musiikin tyylilajiin, joka kehittyi Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla mustan väestön keskuudessa. Paljon orjia tuotiin ns. Orjat edustivat eri heimoja, joilla jokaisella oli omat musiikkiperinteensä. sinisten nuottien käyttö, ja sanoitusten AAB-tyyppinen säerakenne, jossa ensimmäinen säe toistetaan (kutsu-vastaus, call-response). Tämänkaltainen bluesin typistäminen pelkäksi alakuloiseksi musiikiksi on historiallisesta ja musiikillisesta näkökulmasta puutteellista. Yhtäläisyydet afrikkalaisen ja amerikkalaisen bluesin välillä ovatkin aika vähäisiä. Tuona aikana hänen sanotaan tutustuneen myös amerikkalaiseen souliin, bluesiin ja funkiin. ALI FARKA TOURÉN TARINA Ali Ibrahim ”Farka” Touré on aavikkobluesin pioneeri ja ehkä kaikkein tunnetuin artisti. Ali Farkan kitaransoitto alkoi 1950-luvulla paikallisessa yhtyeessä. Blues News 4/2016 23 rikkalaisen bluesin kanssa. Osittain on syytä puhua myös bluesin paluusta takaisin Afrikkaan. Kiertueita järjestettiin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa. Vuonna 1970 Ali Farka muutti pääkaupunki Bamakoon, missä hän teki töitä radioinsinöörinä ja esiintyi Radio Malissa. Malilainen kitaristi Lobi Traoré pitää bluesia jopa yksinomaan amerikkalaisena musiikkina. Robert Johnson) sanoitusten kutsu-vastaus -rakenne on luultavasti peräisin Afrikasta, ja boogiebluesin poljento (esim. Yhteistyössä Corey Harrisin kanssa syntyi pitkäsoitto ”Mississippi To Mali” vuonna 2002 ja seuraavana vuonna he molemmat esiintyivät Martin Scorsesen filmissä ”Feel Like Going Home”, joka jäljitti bluesin afrikkalaisia juuria. Poikkeamia ja variaatioita tästä peruskaavasta on runsaasti, samoin kuin eri alatyylejä. Perusteita näyttää siis löytyvän käsitykselle, jonka mukaan afroamerikkalaisella bluesilla ja aavikkobluesilla on samaa musiikillista DNA:ta, mutta tuo sukulaisuus on melko etäistä laatua. Seuraava vuosikymmen kului myös Niafunkessa soitellen ja kylän kulttuuriperintöä tallentaen. Aavikkobluesia ei tässä yhteydessä mainita, mutta sen suhdetta afroamerikkalaiseen bluesiin voi kyllä pohtia tämänkaltaisen määrittelyn pohjalta. Sähkökitarariffittely ja rock-sävyt ovat valtaamassa alaa aavikkobluesissa, mutta alkukantaisemmalla musisoinnilla ja vanhoilla akustisilla instrumenteilla on kyllä vielä omat puolustajansa niin muusikoiden kuin musiikin kuuntelijoidenkin keskuudessa. Etnisesti Ali Farka on osittain songhai, osittain fulani. Monilla yhtyeillä on myös amerikkalaisia tai englantilaisia muusikoita tuottajina tai mukana soittamassa vierailijoina. ”Encyclopedia of the Blues” pohtii asiaa tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta, mutta ei anna varmaa vastausta. Levyjä pyritään lisäksi kaupallisista syistä muokkaamaan länsimaiseen makuun paremmin sopiviksi. Ali Farka valittiin Niafunken alueen kylien pormestariksi vuonna 2004 ja hän perusti mm. Radion studiossa syntyi kuusi albumia, jotka julkaistiin Ranskassa. Noin 10 miljoonaa mustaa orjaa tuotiin usean vuosisadan aikana Afrikasta Etelä-Amerikkaan, Karibialle ja Pohjois-Amerikkaan. Vuoden 2000 tienoilla Ali Farka kyllästyi kiertue-elämään ja palasi farmilleen Niafunkeen maataloustöihin. Vuonna 2005 syntyi yhdessä koransoittaja Toumani Diabatén kanssa levy ”In The Heart Of The Moon”, joka toi Ali Farkalle toisen GrammyALI FARKA TOURÉ
Frank Wilson ja singleen merkittiin myös taustayhtye The Cavaliers. Hitti jäi sekä solistin että yhtyeen ainoaksi monien onnettomien yhteensattumien johdosta, ei vähiten siksi, että teinipopin aika oli auttamattomasti ohi. FRANK WILSON & THE CAVALIERS Teinipopin aatelisia, osa 15 PEKKA TALVENMÄKI & PETE HOPPULA L ast Kiss oli yksi loppuvuoden ‘64 kummallisimmista pophiteistä. Hetken ajan kesällä 1959 Cavaliers oli peräti 6-henkinen (Holmesin, Rublen ja Ray Smithin lisäksi kokoonpanoon kuuluivat kitaristi-laulaja Ronnie Blackwell, basistilaulaja Bobby Rountree sekä pianisti Marilyn Massey). Dallasissa (kokoonpanolla Alton Baird, Sid Holmes, The Cavaliers ‘56: Carroll Smith, Alton Baird, Sid Holmes. Henkilövaihdoksista huolimatta Cavaliersin paikallinen menestys Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa oli vähintään kohtalaista, keikkoja oli riittävästi ja yhtye pääsi jopa tekemään hapuilevia levykokeiluja, joista ensimmäinen ajoittuu vuodelle ‘59 (Crazy Guitar / I‘ve Decided, Jane 107). Myös Carroll Smith sai New Orleansista tarpeekseen ja palasi San Angeloon, jatkaen soittopuuhia western swingja kantriporukoissa mm. Jerry Jacksonin solistikaudella mukaan tullut laulaja-rytmikitaristi Toby Yeager sekä Ray Smithiä aika ajoin paikkaillut rumpali Ronald Stovall. Frank Wilsoniin, mutta koska ensin oli The Cavaliers, niin tässä lyhyehkö katsaus yhtyeen syntyvaiheisiin. He saivat myös ystävänsä Sid Holmesin innostumaan, ja niin yhtyeen kantamuoto oli koossa. Se kipusi britti-invaasion ja Motownin puristuksessa peräti listakakkoseksi Billboardin HOT 100:ssa. Myöhemmin The Cricketsissä vaikuttanut, ABC-TV:n Shindig-ohjelmassa vakiokasvona nähty sekä 70-luvulla muutamia suurehkoja kantrihittejäkin nimellä Jerry Naylor levyttänyt Jackson vetäytyi Cavaliersista vuoden ‘57 loppuun mennessä oman armeijakomennuksensa johdosta. The Cavaliers esiintyi aktiivisesti aina seuraavan vuosikymmenen alkupuolelle saakka, mutta myös jatkossa vaihtelevin miehityksin: kirjallisuuslähteissä täydennyksinä mainitaan mm. vanhan koulukaverinsa Alton Bairdin rinnalla. Samoissa kisoissa lainabändin kanssa esiintynyt ja toiseksi sijoittunut sanangelolainen laulaja Jerry Jackson liittyi keväällä ‘57 hänkin The Cavaliersiin Bairdin lähtiessä suorittamaan asepalvelustaan USA:n ilmavoimissa. Heitä kiinnosti yleisössä kirkuvien tyttöjen reaktiot ja kaverit päättelivät, että tämä voisi olla myös heidän juttunsa. Silloisesta suositusta sikarimerkistä lainattu Cavaliers-nimi otettiin käyttöön lähes saman tien poikien osallistuttua ensimmäiseen kykyjenetsintäiltaansa, jonka he myös voittivat. Alton Baird oli yhtyeen johtohahmo, solisti ja rytmikitaristi, Carroll Smith kontrabasisti ja Sid Holmes soolokitaristi. Vuonna ‘60 yhtye pirstaloitui perusteellisesti, kun Holmes ja Ruble päättivät muuttaa Memphisiin, missä Sidin sisko Sylvia Holmes jo edisti parhaillaan omaa uraansa suosittuna radioäänenä. Tarina alkoi vuonna ‘56, jolloin Alton Baird ja Carroll Smith kuulivat ja näkivät kotikaupungissaan San Angelossa Teksasissa Elviksen esiintyvän. 28 Blues News 4/2016 J. Laulun lauloi J. Ensisijaisesti New Orleansissa kesästä 1958 lähtien keikkailleessa Cavaliersissa soitti nyt rumpuja Ray Smith, joka ei ollut sukua sen enempää bändin basistille Carrollille kuin Sun Recordsilla Memphisissä samana vuonna levytystaipaleensa aloittaneelle nimikaimalleen. Aikansa etsiskeltyään Sid Holmes löysi bändiin uuden laulajan Tommy Rublen. Cashbox pisti vielä paremmaksi, siellä Last Kiss oli parhaimmillaan ykkösenä. Vuoteen ‘61 saakka toimineessa Cavaliers-kokoonpanossa soittivat edellä mainitun kaksikon tuoreina kavereina basisti Bobby Stewart, myöhemmin Bill Black‘s Combossa ja Memphis Hornsissa puhaltanut saksofonisti Ed Logan, toinen fonisti Lee Pruitt, rumpali Johnny (Will) Hunter sekä vuorottelevat pianistit Tommy Bennett ja Charles Eldred. Vuoden ‘59 kvartettikoostumusta vahvistivat hetkittäin myös rytmikitaristi Bob Story sekä rumpali Raymond Castro, joka astui remmiin Ron Stovallin puolestaan luovuttua keikkaelämästä ja lähdettyä opiskelemaan Länsi-Teksasiin. THE CAVALIERS Esittely keskittyy J
Cavaliersin parisen vuotta jatkuneen Memphis-keikkaputken jälkeen Ruble päätti silti jäädä asumaan kaupunkiin pysyvästi ja elättää itseään sen yökerhopiireissä. Pian asiat alkoivat kuitenkin jälleen kehittyä oikeaan suuntaan, kun Holmes törmäsi sattumalta kitaristituttuunsa Lewis Elliottiin ja sai puolestaan tämän innostumaan basistin tehtävästä, vaikkei ollut aiemmin kyseiseen instrumenttiin koskenutkaan. Frank Wilsonia tehdyistä Cavaliers-levytyksistä mainittakoon yhtyeen keikkaja demotallenteet vuosilta ‘56–‘61, joita sisältyy mm. Eldred itse sai auto-onnettomuudessa surmansa vuonna ‘62 ja hänen ainoa oma singlensä ilmestyi samoihin aikoihin Hi Recordsin sisarmerkillä MOC:lla (Dark Shaded Glasses / Wheel Of Love). Sid Holmesin käsialaa todellisuudessa ollut honkytonk-instrumentaali sai uudeksi nimekseen Crazy Guitar ja kirjoittajakseen Carroll Smithin. päivänä 1941, vietti lapsuutensa sekä kouluvuotensa Lufkinissa ja aloitti siellä musiikkiuransa neljän koulutoverinsa kanssa. Jerry Naylor Jackson kuului tässä vaiheessa The Cricketsiin, Bobby Rountree toimi Teksasissa DJ:nä, Ron Stovall oli Teksasin kaupungin palveluksessa ja Toby Yeager oli lähtenyt opiskelemaan collegeen. Last Kiss -hitin äänittämisen jälkeen Lewis Elliottin luotsaama Cavaliers teki puolestaan kourallisen sinkkuja Major Bill Smithin Soft-merkille Ft. Tommy Ruble sai näihin aikoihin vielä toisen mahdollisuuden kokeilla onneaan Staxilla, mutta tällöinkin tuloksetta. ‘61 neljä soolokappaletta, jotka kaikki kuitenkin lopulta katosivat nauhat hankkineen Kapp Recordsin arkistokaappeihin, eikä niitä tiettävästi koskaan julkaistu. Sid Holmesin vuonna ‘11 ilmestyneen muistelmaromaanin “Rockabilly Heaven, West Texas In The 50‘s – The Untold Story Of The Cavaliers 1956–1964“ liitelevylle sekä vuonna ‘05 kootulle, mutta ilmeisesti yhä virallisesti julkaisemattomalle cd-antologialle “The Cavaliers Farewell“. Musiikin laadusta on sen verran tietoa, että 50-luvun lopun tunnelmissa liikuttiin ja että ykkössuosikki oli kukapa muu kuin Buddy Holly. Worthissa, Teksasissa vuoden ‘64 tietämillä (Last Kiss / Wow, Turntable / It‘s Up To You Girl, A Little Bit Of Soap / Wow; kaikki samalla sarjanumerolla Soft S-1025)sekä ainakin yhden Ron Newdollin tuotannossa (Crazy Guitar / Love Of A Lifetime, Askel #12). Muista ilman J. Lisäksi Cavaliersin vuosien ‘58–‘60 pääsääntöinen vokalisti Tommy Ruble pääsi levyttämään Memphisin Fernwoodstudioilla v. Holmesille tarjottiinkin vastavuoroisesti kokoonpanoa johtavan basistin paikkaa San Angelon The Boots & Saddle Clubin housebändissä. J. Sid Holmes sen sijaan palasi yksin San Angeloon keväällä ‘62, vain huomatakseen, etteivät hänen bändisuunnitelmansa enää kiinnostaneet vanhoja soittokollegoita: Alton Baird ja Carroll Smith olivat molemmat yhä mukana kuvioissa, mutta vaihtaneet rock‘n‘rollin kantriin. Frank oli siten jo pieni tähdenpoikanen valmistuessaan Lufkin High Schoolista ja liittyessään ilmavoimiin vuonna ‘60. Julkaistessaan singlen originaalipainoksen artistinimellä Billy (The) Kidd, ainoina johtolankoinaan Fleegerillä oli, että bändi tuli San Angelosta ja että Carroll Smith oli eräs sen jäsenistä. puoleisessa kuvassa lisäksi mikrofonin takana WNOE-radiokanavan Jim Stewart), Poplarville, MS 1959. Hän syntyi Lufkinin pikkukaupungissa Teksasissa joulukuun 11. Siellä hän joutui Carroll Smith, Sid Holmes, Ron Stovall & Tommy Ruble (oik. Blues News 4/2016 29 Carroll Smith, Ron Stovall ja pianisti Lou Ann Meadows) jo vuonna ‘56 äänitetyt kappaleet olivat päätyneet session rahoittaneen sikäläisen pankkiirin hallusta uudelle omistajalle, dallasilaiselle promoottorille Tom Fleegerille ilman tarkkoja tietoja niiden esittäjistä ja säveltäjistä. Poikien muodostama yhtye tiettävästi voitti suuren paikallisen talenttikilpailun ja tuhannen taalan palkinnon lisäksi saatiin sopivaa mainosta lähiympäristössä. Hänen tukikohtansa oli Lackland San Antoniossa, mutta suuren osan ajastaan hän vietti komennuksella San Angelossa. Cavaliers purkitti Fernwoodilla materiaalia myös Charles Eldredin taustaryhmänä. Major Billin McAllenissa, Teksasissa toimineelle Pharoah Recordsille vuosina ‘65–‘67 levyttänyt The Cavaliers taas oli aivan eri yhtye, joka tunnettiin yleisemmin nimellä Thee Kavaliers. FRANKIN VARHAISTIEDOT Sitten itse pääasiaan eli John Frank Wilsoniin. Toisen nuoruudenkaverin Bill Martinin äiti Tiny Martin taas pyöritti pientä klubia kaupungin länsilaidalla, minne 3-miehinen ja rummuton Cavaliers, uunituoreen tenorifonistikiinnityksensä, Michiganin Muskegonista lähtöisin olleen Bob Zellerin kera sai vakiokomennuksen talon yhtyeeksi. Radiopersoona Johnny “Flop“ Thurmanin säveltämän keskitempoisen balladin I‘ve Decided (alun perin Undecided Heart) lauloi Alton Baird, vaikka kappale onkin merkitty levyetiketissä kääntöpuolen tavoin instrumentaaliksi. 70ja 80-luvuilla suosionsa huipulla ollut ja useita levytyksiäkin tuolloin tehnyt laulaja menehtyi syöpään joitakin vuosia sitten. J
Sitä varten hän joutui ensin houkuttelemaan J. Viikonloppukeikoilla bändiä täydensi vielä laulutaitoinen pianisti-fonisti Jim Wynne. Cochranin C.C. Toimen vastaanottanut Willie Luedecke roikkuikin seuraavat kuukaudet säännöllisesti mukana bändin San Angelon ympäristön keikoilla. Ero oli lähinnä siinä, että Teen Angelin sanoitus kuvaili kuolemaan johtaneen tapahtuman vaiheita, sen sijaan Last Kissin yhteys onnettomuuteen on löyhempi. Ensinnäkin Roush myi demon sekä monista muista yhteyksistä tutulle majuri Bill Smithille, joka julkaisi sen omalla Le Cam -merkillään (numero 722, b-puolella Carla-niminen laulelma) että pienelle Tamara-merkille, joka julkaisi sen numerolla 761, b-puolella versio Eddy Arnoldin kantrilaulusta That‘s How Much I Love You. Tilanne oli osittain sama kuin Mark Dinningin kuololevyssä Teen Angel. Frank Wilsonin ohella basisti Lewis Elliott, normaalisti The Regents -nimisessä orkesterissa vaikuttanut kitaristi Gene “Buddy“ Croyle, vuodesta ‘62 lähtien Cavaliersiin kuulunut pianisti Jim Wynne sekä rumpalin paikalle istutettu Roland Atkinson, jonka pääsoitin oli vielä tuolloin kitara. Työtä tehtiin studiossa pikkutarkasti, huhujen mukaan vasta otto numero 64 oli se lopullinen. Frank Wilsonin takaisin yhtyeen solistiksi. Tuottaja Ron Newdollin perustamaan uuteen Accurate Recording Studioon San Angelon Tyler Avenuelle kesällä ‘64 saapuivat viimein Last Kissiä levyttämään J. Yhtyeen manageriksi pestautui paikallinen pikkutuottaja Sonley Roush, joka sai järjestetyksi pojille muutaman tuottoisan esiintymisen. Riders -yhtyeen rumpali seurusteli Jeanette Clarkin sisaren kanssa ja aihe muuttui henkilökohtaiseksi. Bill Smith puolestaan vei näytteen levystään New Yorkiin Josie-merkin pomojen kuultavaksi. Last Kiss oli myös tallennettu ja siitä oli otettu syyskuussa ‘61 pieni painos Galamerkillä julkaistuja sinkkuja, joita hän itse myi keikkamatkoillaan autonsa takakontista, kun levy ei päässyt kunnon jakeluun. Last Kissin etikettiin on merkitty vain yksi tekijänimi: Wayne Cochran. Vuonna 1963 Wilson, Holmes, Elliott sekä jälleen Cavaliersiin liittynyt Ray Smith olivat vakiinnuttaneet asemansa seutukunnan luotto-orkesterina. Rumpali Ray Smith toteutti seuraavaksi haaveensa Kaliforniaan muuttamisesta ja hänet korvasi loppuvuoden ‘62 ajan ryhmässä jo ennenkin vieraillut 22-vuotias memphisläinen Johnny Hunter. Joissakin lähteissä väitetään, että Josiella tehtiin singlen taustalle pieniä THE CAVALIERS ’63: LEWIS ELLIOTT (vas.), J. Lauluun liittyy onnettomuus, joka tapahtui joulun alla vuonna ‘62 Valtatie 341:llä Barnesvillessa Georgiassa. Viimeistä suudelmaa ei mainita sanoituksessa ollenkaan ja väitetään, että sävelmän nimen piti olla alun perin Last Date, mutta se vaihdettiin, koska aiottu nimike oli jo käytetty. Enää heiltä puuttui levytyssopimus sekä hitti. Yksityiskohdat on raportoitu hyvinkin tarkasti, mutta keskeistä oli, että viiden nuoren öinen ajelu päättyi heidän autonsa törmättyä traktori-traileriin. Tony Martinin pikkukapakkaan heillä ei enää ollut tarvetta tämän jälkeen palata. Frank päätti palata toviksi kotikaupunkiinsa Lufkiniin vastavihityn vaimonsa Jo‘n luokse. Sid Holmes oli yhä yhtyeen kiistaton pomo, eräissä mainoskuvissa yhtyeen nimi esiintyi jopa muodossa Sid Holmes & His Cavaliers. 30 Blues News 4/2016 tekemisiin Tony Martinin klubilla esiintyneen The Cavaliersin kanssa. Hän oli itse asiassa tehnyt laulun jo ennen mainittua onnettomuutta. She‘s gone to Heaven so I got to be good so I can see my baby when I leave this world...” Huh huh, mutta siltikin tarinassa ja levyssä on jotakin käsittämättömän sympaattista, suurimmat ansiot antaisin siitä, että levyä ei hukutettu ylisiirappiseksi vaan sekä laulultaan että sovitukseltaan se oli pikkunättiä perussiistiä teinipoppia. Hän ajatteli, että laulussa on sitä jotakin ja päätti tehdä siitä jonkin oman suojattiyhtyeensä kanssa uuden version. Loppuvuonna ‘62 Cochran teki uuden version, joka julkaistiin Aire-merkillä. Kolme nuorta kuoli, tarinan kannalta oleellisinta oli 16-vuotiaan Jeanette Clarkin kuolema. Vahinko sinänsä, sillä tuo Cochranin ensiyritys oli ihan näppärä eritoten introon kuuluvan jarruefektin takia. Sen nimeä piti näihin aikoihin elossa Lewis Elliott, jolle ryhmästä kevään ‘64 aikana irtautunut ja Teksasin Corpus Christiin muuttanut Sid Holmes oli testamentannut orkesterinsa johtotehtävät. Kun yhä kaupungissa vaikuttanut vanha rumpalikollega Ray Smith ilmaantui hänkin takaisin peliin (Zellerin vastaavasti vetäydyttyä joukkiosta äkillisen sairauden seurauksena), oli bändin ydinnelikko kasassa. Näihin aikoihin Holmes myös ryhtyi juuri 21 vuotta täyttäneen Wilsonin manageriksi ja toverukset allekirjoittivat asian vahvistukseksi viralliset dokumentitkin. Sekään ei menestynyt, mutta Barnesvillen onnettomuus toi tarinaan lisämausteen. Homma jäi kuitenkin junnaamaan ja kun sopivaa levytystilaisuuttakaan ei ollut näköpiirissä, J. Kun Abilenestä lähtöisin ollut The Chevelles ei kiinnostunut kappaleesta, Roush lähestyi seuraavaksi aiheella The Cavaliersia. Muiltakin osin Cavaliersin kokoonpano (jonka ykkössolistina toimi tässä vaiheessa paikallinen musta blueslaulaja John Maberry) oli noihin aikoihin erittäin huojuva. Sanoitus oli ja on tragikoominen: ”Where oh where can my baby be, Lord took her away from me. Levytykseen samoin kuin lähes kaikkeen siihen liittyvään sotkeutui mitä kirjavimpia kiistoja oikeusjuttuja myöten. Auditoinnin jälkeen Sid Holmes vakuutti epäilevällä kannalla olleet Lewis Elliottin ja Bob Zellerin Wilsonin kyvyistä ja Cavaliers oli saanut solistinsa. FRANK WILSON, SID HOLMES, RAY SMITH. Lisäksi tarkkakorvaisimmat huomasivat jo aikoja sitten, että Cavaliersin levyllä kuuluu tytön ääni. Kaikenlaisten arvailujen jälkeen salaisuus paljastui 2000-luvun muisteloissa, kyseessä oli Atkinsonin tyttöystävä Gwen Coleman. Wilsonin jatkaessa kausittaisia irtiottojaan yhtyeen muonavahvuudesta, oli Sid Holmesin palkattava Cavaliersiin tuuraava solisti. VIIMEINEN SUUDELMA Last Kiss on sikäli erikoinen popsävelmä, että siihen liittyi traaginen onnettomuus. Cochran teki keväällä ‘64 kolmannen version King-levymerkille, ja tämän version Cavaliersmanageri Sonley Roush kuuli Teksasin Odessassa operoineen radioaseman soittamana
Blues News 4/2016 31 korjauksia, jopa taustasoittajista on olemassa epävirallinen lista. Lisäksi ystävykset Wheeler ja Atkinson ovat tehneet levytyksiä sekä yhdessä että erikseen vielä tälläkin vuosituhannella. Jälkikäteen on kaiveltu näkyville muitakin yrityksiä, yksi noista 64:stä demosta on julkaistu Cavaliersin nimissä otsikolla Where Can My Baby Be ja pakko on mainita myös suosikkiartisti Del Shannonin cover, joka ei kuitenkaan ole oikein miehen karskiin tyyliin sopiva. Last Kiss julkaistiin elokuun lopulla ‘64 ja se nousi nopeasti listoille, top tenissä se oli jo lokakuun 10. Nousun. Sen on tuonut julki 60-luvun alussa eri yhtyeissä kierrellyt rumpali Chuck Downs, joka on väittänyt Last Kissiä omaksi työkseen. San Angelon Cavaliersin kantavana voimana onkin toiminut viime vuosiin saakka James Thomas sekä hänen tukenaan mm. Väite voi hyvinkin pitää paikkansa, ainakin korvakuulemalta Josiepainos kuulostaa paljon pehmeämmältä ja ikään kuin täyteläisemmältä kuin Le Cam. 35:ltä” löytyvä Larry Francen versio (Landa 700). Elliott itse jättäytyi porukan ulkopuolelle vuoden ‘67 tietämillä saatuaan töitä Goodyear-yhtiön palveluksessa. Frank Wilson & The Cavaliers. kosketinsoittaja Jimmie Stewart, basisti Jimmy Wheeler sekä rumpali Roland Atkinson, jotka kaikki olivat jossain vaiheessa kuuluneet myös San Angelon alueella keikkailleeseen Cavaliersiin v. Frank Wilsonin kolmevuotisen sopimuksen. Frank ja ykköskitaristin paikan saanut Buddy Croyle lähtivät matkaan, muina jäseninä mainitaan memphisläisiä ammattimuusikoita, kuten Phil Trunzo, Jerry Graham, Murry Kellum ja Bobby Wood. Jatkossa kun Last Kiss nousi listoille elokuun lopussa 1964 ja sen kunniaksi lähdettiin kiertueelle, niin osa Cavaliers-pojista sai potkut. Lisäksi googleja youtube-haulla “El Ultimo Beso“ havaitsee, että tällä nimellä Last Kissistä on näköjään tehty myös useita italiankielisiä tulkintoja. Kaksi viikkoa myöhemmin se oli listakolmonen. Ennen kuin kaivellaan Last Kissin listahistoriaa, tarvitaan vielä pari täydennystä. ‘64. Last Kiss -aikojen jäsenistä ainakin “Snake“ Atkinson on ollut mukana myös tämän yhtyeen myöhemmillä omakustannejulkaisuilla. Hän teki vuonna ‘63 pestatessaan J. Kuten todettu, tämä väite tulkittiin oikeutta myöten perättömäksi ja kunnia laulusta kuuluu Wayne Cochranille. 60-luvun jälkitaitteessa Holmesin yhtyeessä musisoivat edelleen mm. Hänen mukaansa Barnesvillessä sattui samoihin aikoihin toinenkin kuolonkolari, ja laulu kertoo siitä. kosketinsoittaja Ronny Harrison ja kitaristi Calvin Bell. Kitaristina kokoonpanossa jatkoi vielä hetken Buddy Croyle, kunnes hänet korvasi oklahomalainen Dave Erkin. Hitiksi noussut Last Kiss noudatteli yllättävän pitkälle Wayne Cochranin originaalin tai ainakin kolmosversion tunnelmia. Frank Wilsonin Last Kissiin. päivänä. Vain J. LAST KISSIN JÄLKISOTKUT Hyvin harvaan 60-luvun pop-levyyn mahtuu niin paljon väärinkäsityksiä ja suoranaista kusetusta kuin J. Toinen sotku liittyy nimikkeeseen J. Aloitetaan kuitenkin tilastoista, nehän eivät valehtele. Sen sijaan Cavaliers ei häntä kiinnostanut. Ajan saatossa ryhmästä jalostui The Sirs (Jimmy Wheeler, Roland “Snake“ Atkinson, Jimmy Stewart, Ralph Kimmey, Mike “Duck“ Hodges) sekä lukuisia muita Teksasin kulmakuntien klubiyhtyeitä. Cavaliers-nimen käyttöoikeus oli ilmeisesti jäänyt Sid Holmesille, joka elvyttikin brändinsä taas pienen tauon jälkeen. Holmesin Cavaliersin muut jäsenet olivat Sidin rumpuja soittanut poika Gary Holmes, komppikitaristi Joe Stephens sekä basisti Neil Sheckels. 2000-luvun puoliväliin saavuttaessa Holmes ryhtyi myös julkaisemaan Cavaliersin nimissä cd-levyjä omalla Phantom Lake -merkillään. Eri yritysten paremmuusjärjestys on tavallaan makuasia, mutta tietenkin Wilsonin Josieen liittyy ainakin enimmät nostalgiat, erityisesti lyhyt introtussuttelu poikkeaa edukseen. Ilmeistä on, että Sonley Roush oli pahemman sortin liero. Ensinnäkin vaikka sävelmä on oikeusasteita myöten hyväksytty Wayne Cochranin tekemäksi, niin toisenlainenkin versio on esitetty. Toisaalla San Angelossa myös Lewis Elliott piti kaiken aikaa kiinni tavaramerkistään, palkaten loppuvuonna ‘64 oman Cavaliersinsa laulajaksi James Thomasin ja kosketinsoittajaksi Mike Hodgesin. Sen sijaan Orionin alias Jimmy Ellisin versio on sekä laulultaan että taustoiltaan nautittava. Lupaavan paluun kuitenkin katkaisi bändin solistin Rudy Matan kuolema hänen lankonsa ampumiin luoteihin 56-vuotiaana Teksasin Arlingtonissa ‘12. Samoja kaavoja noudatteli myös ”Teen Age Dreams, Vol
Tarinan mukaan tämäkään kusetus ei sujunut niin kuin piti, vaan suurimman potin rohmusi Bill Smith. Frank -fotolla, onneksi sentään takakannen tekstit oli säilytetty. Frank oli koonnut uuden. Plussat Sonley Roushin säveltämäkseen merkitsemille tayteraidoille Day Before Our Wedding ja Ding Go The Chimes. Tapaus nostettiin vahvasti esiin tiedotusvälineissä ja kun muut autossa olleet, J. Entäpä ne sotkut. Myös Hey Little One on vahvasti laulettu ja jämäkästi sovitettu versio. Yhtyeen takana oli Leo Lucas -niminen laulaja, joka väitti Wilsonin myyneen nimensä käyttöoikeudet hänelle 60-luvun puolivälissä. Kun levystä julkaistiin 80-luvulla samanniminen ja -numeroinen uusinta, kansikuva oli korvattu tylsällä J. Tears Of Happiness ei kylläkään minua kiinnosta, amatöörimäinen kitarointi varsinkin ärsyttää. Edelleen kuten todettu, J. Alkuperäinen albumi sisälsi Last Kiss -tunnelmiin sijoittuvan kansikuvan, jossa poika, rohkeimpien väitteiden mukaan J. Ennen lähempää tarkastelua katsastetaan vähän singlediskografiaa. Sellainen julkaistiinkin kovalla kiireellä vuoden ‘64 lokakuussa. Edellinen on pikkunätti teiniballadi ja jälkimmäinen tavallista vahvemmin laulettu medium. Frank Wilson & The Cavaliers. Kuten aikaisemmin todettiin, löytyy Last Kissin hittiversion b-puolelta nopeutettu, vähän sätkättävä versio Eddy Arnoldin jo 40-luvulla tekemästä sävelmästä That‘s How Much I Love. Tuossa vaiheessa vanha Cavaliers oli jo hajonnut ja J. Smith ja Josie puolestaan päätyivät myöhemmin riitaan Last Kissin oikeuksista. Tämä single julkaistiin listojen mukaan pelkästään J. Rokiksi väännetty Summertime onkin mielestäni singlen 924 parempi puolisko. Alkuperäinen LP oli kokonaan mukana, samoin edellä listattu singleluettelo. Oikeudet jäivät kaikkien riitojen jälkeen Smithille, mutta mikä lie lopullinen totuus, ainakin Sid Holmesin mukaan suurin piirtein kaikki myöhempien vuosien uusintajulkaisut olivat enemmän tai vähemmän laittomia, vaikka asialla oli rehellisen kuuloisia mahtimerkkejä. Josie 923 Last Kiss (2.) That‘s How Much I Love You (1964) 924 Tears Of Happiness Summertime (1964; huom: julkaistu The Cavaliersin nimissä) 926 Hey Little One Speak To Me (1964) 929 Six Boys Say It Now (1965) 931 Dreams Of A Fool Open Your Eyes (1965) 938 Forget Me Not A White Sport Coat And A Pink Carnation (1965) Teinipopin kantilta katsoen sinkut olivat yllättävän hyviä, ainakin huolellisemmin tehtyjä kuin albumin täyteraidat. huitteille. ALBUMI JA MUUT JATKOLEVYT Kova hitti vaati jatkokseen albumin. Kyseessä ei missään nimessä ole maailman tärkein albumi eikä se tietenkään ollut järisyttävä menestyskään. Verrattuna alkuperäisalbumiin uusinta on kaikin puolin parempi, ainoa miinus runsaasta raitamäärästä johtuva vähän tökköinen soundi. Asia tuli esiin, kun New Yorkissa alkoi 80-luvun alussa esiintyä yhtye J. Frank heidän joukossaan selvisivät vähäisin ruhjein, niin kiertuetta päätettiin jatkaa ja sen yhteydessä kolaria käytettiin härskisti mainontakikkana. Tuon kiistan Josie hävisi ja se osaltaan joudutti firman konkurssia 60-luvun lopussa. Josie-singlen etiketissä kuitenkin merkittiin säveltäjiksi Roush & Newdoll, mikä merkitsi mukavia royalteja a-puolen menestyksen takia. Vuoden ‘64 tapahtumiin palattiin vielä vuonna ‘98, jolloin Collectables julkaisi aiheesta cd:n: The Last Kiss Sessions (Collectables COL-CD-712). Tamara nosti kiistasta oikeusjutun, jonka Bill Smith ja Josie voittivat. Ensinnäkin Josielle myyty demo oli ilmeisesti sama, jonka Roush oli aikaisemmin myynyt Tamara-merkille. Keikka-autoa ohjannut Sonley Roush nukahti rattiin ja hän kuoli seuranneessa ulosajossa. Frank Wilson‘s Cavaliers, jolla ei ollut mitään tekemistä 60-luvun juttujen kanssa. Frank Wilson itse on kumartuneena suutelemaan elotonta tyttöä. Tässä vaiheessa Cavaliersin muodostivat Wilson, Lewis Elliott, Roland Atkinson ja Gene Croyle, levyllä olivat lisäksi avustamassa ainakin Mike Hodges ja Gus Pedigo. Frankin nimissä. Listoille se sentään nousi, parhaimmillaan sijan 50. Lisäksi on mukana hyllyiltä kaivetut täytteet Six Boys, Say It Now ja Kiss And Run. 32 Blues News 4/2016 ykköseksi Billboardin listalla esti Supremesin Baby Love, mutta muuten menestys oli todella raju. Tämäkin asia puitiin oikeusteitse ja jos en väärin ymmärtänyt, tulkittiin Cavaliers-oikeus kuuluvaksi Sid Holmesille, jolla se oli ollut jo Last Kiss -hitin tekoaikoihin. Paras esitys tuosta listasta on Bill Smithin säveltämä sopivasti Rick Nelsonja ties mitä aineksia sisältävä sujuva medium Dreams Of A Fool, jossa ei muuta ärsyttävää ole kuin poukkoileva enkelikuoro. Hän käsitti asian niin, että sopimus koski koko nimikettä J. Covereita on paljon eikä mikään niistä sisällä mitään kohauttavaa, nimikkohitti on tietenkin poikkeus. Frank Wilsonin sopimus oli Roushin omaisuutta ja kun hän kuoli, oikeus ainakin Wilsonin tulkinnan mukaan palautui hänelle itselleen. Sitä vauhditti (taas kerran) auto-onnettomuus, joka tapahtui yhtyeen keikkamatkalla 24. lokakuuta. 80-luvun ”Last Kiss” -albumi Josie JGM 4006 sisälsi peräti 22 raitaa. Esityksessä on samanlaista sykettä kuin Jay & The Americansin noiden aikojen levyillä ja sehän on suositus jos mikä. Last Kiss (Josie 4006) A (1) Last Kiss (2) Only The Lonely (3) Over The Mountain (4) School Days (5) Day Before Our Wedding (6) Speak To Me B (1) Sea Of Love (2) Tell Laura I Love Her (3) That‘ll Be The Day (4) Ding Go The Chimes (5) Kiss And Run (6) Young Love Levy sisältää pelkästään Roushin ja Newdollin johtamissa kesän ‘64 sessioissa äänitettyä osittain raakilemaista materiaalia
Last Kiss palasi listoille vuoden ‘73 lopussa kanadalaisen Wednesday-yhtyeen kilttinä esityksenä (Sussex 507). Tarkennuksena todetaan yleensä, että albumia ei koskaan julkaistu enkä ole nähnyt sitä kaivetuksi uusintanakaan. Soundi on vinyyliuusinnan tavoin turhan terävä. Frank Wilsonille tapahtui hyvin vähän kiinnostavaa ja sekin vähä oli pääasiassa surullista. Frankista todeten, että alkoholisoituminen oli alkanut jo armeijasta lähdön aikoihin ja että naisasiat olivat kaiken aikaa rempallaan. Syytä en täysin ymmärrä, aika vaisulta ja kiltiltä kuulostaa. Master 1005 Give Me Tomorrow She‘s Winning (1970) April 001 Tell Laura I Love Her Kiss And Run (1974) Charay 80 The Clown Cool (1978?) 86 Day Before Our Wedding The Clown / Boy Lonely (1978?) 86 The Clown Boy Lonely / Young Love / Darling / Cool (1978?) Pienenä mysteerinä löytyy albumiluetteloista J. Sid Holmes on kirjoittanut muistelmissaan aika ilkeästi J. Tärkein eli musiikki ei enää paljon poikinut. Frankin nimiin kirjattu vuoden ‘71 albumi ”Doin‘ My Thing” (Dill Pickle 3470). FRANKIN VIIMEISET VUOSIKYMMENET 60-luvun jälkeen J. Frankin nimissä. J. Eipä silti, ei levy kovin kiinnostavalta kuulosta muuten kuin kappaleluettelon osalta ja sekin lähinnä siltä kantilta, lipsahtiko J. Lopputulos oli kuolema vain 49-vuotiaana lokakuun 4. J. Kyseessä oli tosiaan vain vanhan hitin uudelleenjulkaisu. Parasta J. Frankin henkilökohtainen elämä oli jo luisumassa alamäkeen, viina, parit avioerot ja turhautuminen olivat tehneet tehtävänsä. Tottahan J. Frank Wilson lopetti musiikkihommat satunnaisia esiintymisiä lukuun ottamatta 70-luvun puolivälissä ja vetäytyi Meksikonlahdelle öljylauttaduunariksi. Frank senkin ansiosta sai pienen loppunosteen uralleen. J. Frank ehti ennen kuolemaansa olla naimisissa kahdeksan kertaa. Varmaa on vain neljä singleä ja niidenkin raidoista osa oli uudelleenjulkaisuja. Blues News 4/2016 33 (1) Last Kiss (2) Hey Little One (3) If You Knew Me (4) Speak To Me (5) Bound To Happen (6) Not This Time (7) Eenie Meanie Minie Moe (8) Wine Wine Wine (9) Summertime (10) Run (11) I Saw Here Standing There (12) He‘ll Learn About It (13) Too Many Girls (14) A Teenager In Love (15) A Kiss (16) Hopeless Love (17) Day Before Our Wedding (18) Speak To Me (19) Over The Mountain (20) A Kiss Yllättävän paljon aikaisemmin julkaisematonta materiaalia tällekin koosteelle vielä löytyi, ei kuitenkaan positiivisia yllätyksiä. En tiedä, uskonko, mutta Holmes väitti, että J. Frank kantrin puolelle vai ei. Vuoden ‘69 Last Kississä ei ole läheskään sellaista tenhoa kuin vuosikymmenen alkupuolen levyillä. päivänä 1991.. Sullyt ja Charayt on listausten mukaan julkaistu pelkästään J. Muistelukertomukset painottavat rankkaa ryyppäämistä ja sen aiheuttamia sairauksia. Toistaiseksi tuorein, jälleen runsaasti ennenjulkaisematonta materiaalia sisältänyt Cavaliers-kooste ilmestyi vuonna ‘08: The Definitive Collection (Cicadelic CICD-1964) Last Kiss * / Tell Laura I Love Her * / Sea Of Love # / Young Love # / A Teenager In Love # / Day Before Our Wedding * / Over The Mountain # / Kiss And Run * / Hey Little One # / Summertime # / Too Many Girls # / He‘ll Learn About Her # / Tears Of Happiness # / A Kiss # / Hopeless Love / Wine Wine Wine # / Funky Mama # / I Saw Her Standing There / Not This Time / If You Knew Me / Bound To Happen / Speak To Me / Speak To Me (outtake) / Day Before Our Wedding (alt.) # / Last Kiss (Tamara single vers.) (* = ennenjulkaisematon vaihtehtomiksaus, # = ennenjulkaisematon vaihtoehto-otto) Josie-kuvioita sekoittivat Bill Smithin omalla Le Cam -merkillään julkaisemat singlet: Le Cam 722 Last Kiss Carla (1964) 1015 Kiss And Run Teardrops In My Heart (1965) 12981 Black Car X Buck‘s Junction (1969) 349 Kiss And Run Tell Laura I Love Her (1974) 1380 (The Original) Last Kiss Kiss And Run (197?) 60-luvun kuvion täydennykseksi joudutaan vielä listaamaan parit singlet muilta merkeiltä: Sully 927 Unmarked And Uncovered With Sand Me And My Teardrops (1965) Charay 13 Black Car X Unmarked And Uncovered With Sand (1965?) 13 Last Kiss ‘69 Kiss And Run (1969) Column 100 Say It‘s Not Over Say It‘s Not Over (promo 1969) Le Cameista on vaikea keksiä muuta sanottavaa. Netistä löytyykin monenkirjavia 70-luvun Last Kiss -yritelmiä, joista mielenkiintoisin on J. Samat sanat sopivat kevyeen Black Car X -vauhtipalaan. Single nousi Billboardin listalla sijalle 34. Frankia on Sully-singlen bpuoli, leppoisa ja vauhdikas vanhanaikainen teinirokki, josta löytyy säväys Dionia. Frankin ja Wayne Cochranin duetoksi merkitty vaisu tallenne. Myös Wilsonin taustajoukoissa herättiin ja julkaistiin Last Kiss uudelleen numerolla Virgo 506, single käväisi 11 vuotta Barnesvillen onnettomuuden jälkeen sijalla 92. ja se innoitti yhtyettä tekemään coverin toisesta vanhasta kolarilaulusta Teen Angel. Huipulle vanha laulu palasi vielä vuonna ‘98 kun washingtonilainen alternate rock -yhtye (mitäköhän tuo nimihirviö mahtaa tarkoittaa?) Pearl Jam meni versiollaan listakakkoseksi. WIlsonin Charay 86 -single prässättiin tiettävästi ainakin kuutena eri variaationa (karkeasti arvioiden vuosien ‘69–‘78 välillä), minkä lisäksi samaa kataloginumeroa käytettiin vielä yhdellä The Uptowners -bändin levyllä
Ehkä vuoden 1945 musiikkimuoti, Louis Jordanin valtava suosio ja Sykesin oman linjan muutos urbaanibluesin suuntaan pitivät fonistia asiaan kuuluvana. Little Sam kulki sen verran vauhdikkaasti, että J.T.:n fonin vibraatto jäi lähes kokonaan pois ja välisoolosta tuli jämäkkä. Kuinka hän päätyi J.T.:n palkkaamiseen, ei ole selvillä, eikä hänellä koskaan aikaisemmissa levytyksissään ollut puhaltajia. 34 Blues News 4/2016 J.T. soitti harvinaisen paljon alarekisterissä. Muddy Waters ja Howlin’ Wolf käyttivät J.T.:n palveluksia 60-luvulla. Vuoden 1959 jälkeen J.T. Brown tenorifoneineen. Samassa bändissä soitti myös Louis Jordan. ei enää levyttänyt omissa nimissään vaan pysyi taustamuusikkona. Brown. nousi Chicagon bluesmiesten suosimaksi säestäjäksi ja saavutti mainetta Elmore Jamesin luottofonistina. Täysin oman tenorifonityylin luonut J.T. Joka tapauksessa J.T. oli ylittänyt levytyskynnyksen ja jatkoa oli tulossa. BROWN Bluesmies fonistin vaatteissa JUHA JAAKOLA S arjan näillä näkymin viimeinen tenorisaksofonisti on BN-veteraani V. Hän teki 50-luvulla omiakin levytyksiä, joissa oli R&B-vaikutteita. Don’t Push Me Around meni enemmän väpättävällä vibraatolla, ja suositussa Anytime Is The Right Time’ssa J.T. Brown nousi paremmin näkyville. Sykes ja J.T. Kappaleet olivat hyviä. Hänen kehittymisvuosistaan ei ole tallella muistitietoja, mutta hänen esikuvakseen on mainittu Count Basien orkesterin tenorisaksofonisti Lester Young. Todennäköisesti he ajautuivat vähitellen Chicagoon, missä J.T. ROOSEVELT SYKES 1945 Pianisti ja laulaja Roosevelt Sykes oli pitkän linjan bluesmies, joka oli syntynyt 1906 ja Roosevelt Sykes jatkoi sopimustaan RCA:n kanssa ja levytti sen Bluebird-merkille heinäkuussa 1945 jälleen J.T.:n kanssa. J.T. Paras kappale oli taas nopein Date Bait, jonka välisoolon J.T. Blues Discography väittää, että J.T. Sykes levytti myös coverin aloittanut levyttämisenkin jo 1929 Chicagossa. lauloivat siinä yhdessä, eikä fonikaan soinut niin ujosti kuin edellisessä. Lokakuussa Sykesin seuraavaan Bluebirdsessioon tuli toiseksi puhaltajaksi klarinetisti. Hänen ansiostaan ja arvovallallaan J.T. Kitaristi ja laulaja Lee Jackson muisteli tavanneensa J.T.:n Memphisissä ja soitelleensa hänen kanssaan parinkymmenen vuoden aikana. saattoi lopulta käyttää alttosaksofonia. osoitti kykynsä bluesin soittajana. J.T.:n foni kuulosti yleisen arvion mukaan kutun mäkätykseltä tiheän ja paksun vibraaton vuoksi. Kolmesta hyväksytystä kappaleesta Tender Hearted Woman Blues meni J.T.:n kannalta luikutellessa hieman ketuille, mutta seuraava This Tavern Boogie osui paremmin. Brown aloitti esiintymisuransa kiertelevän minstrel-ryhmän mukana. R&B-tenoristit osa 30 R&B-tenoristit osa 30 MISSISSIPPISTÄ CHICAGOON John Thomas Brown syntyi 1918 Mississippin maaseudulla Kosciuskossa. Erikoisesta tyylistä huolimatta mm. Hänen rullaavassa soittotyylissään oli samaa kuin Fats Wallerilla ja Cecil Gantilla, joten puhaltaja sopi joukkoon aivan mainiosti. Kun Sykes teki vuoden 1945 alkupuolella levytyksen Black & White -merkille triolla, siinä oli pianon ja basson lisäksi J.T. Walamiehen toivoma J.T. soitti siinä alttosaksofonia, mikä voi tietysti jollakin kappaleella pitää paikkansa, mutta J.T.:n tenorikin soi usein aika korkealta. Kun This Tavern myi vielä erittäin hyvin, kombinaatio oli osoittautunut toimivaksi.. Se on sikäli erikoista, että J.T.:n omaksuma tenorifonin soittotapa oli varsin kaukana Lesterin hienostuneesta ja pullistelemattomasta tyylistä
Väitetään, että J.T. J.T.:n osuutena oli värittää taustoja, mutta nopeimpaan kappaleeseen Baby What’s Wrong hän pääsi vetämään tyypillisen ’pitkä päätyyn ja kipittäen perään’ -soolon. Kun J.T. Siitä on myös prässäyksiä, joissa etikettiin on kirjoitettu vain ”J.T. Louis Jimmy Oden levytti myös RCA:lle lokakuussa, ja J.T. Strictly Gone oli reipas boogie ja House Party Groove instrumentaaliblues. J.T.:n osuutena purkitettiin omat Brown’s Boogie ja Black Jack Blues. Windy City Boogien ansiosta J.T. soitti klarinettia. Neljä kappaletta purkitettiin ja niistä kaksi hyväksyttiin. Meteorin Dust My Broomista poiketen tenorifoni oli nyt vahvasti esillä ja teki välisoolon yhdessä Elmoren kitaroinnin kanssa. Foni ulvoi ja kiekui kuin murrosikäisen holtiton röminä, mutta sooloissa oli kappaletta kannattelevaa potkua. I Believe (Meteor 5000) nousi helmikuussa 1953 Billboardin R&B-listan sijalle 9 firman ensimmäisenä levynä. Kappale nousi Billboardin Race-listalla kolmoseksi. Washingtonin kappaleet liisattiin Apexmerkille 1949, ja Grant Jonesin laulamat kaksi bluesia julkaistiin 1950 Decca-merkillä. Brown, Elmore James, Cassell Burrough. Blues News 4/2016 35 Joe Ligginsin The Honeydripperistä, mihin ei tullut fonisooloa. Pari vuotta myöhemmin helmikuussa 1947 vanha pesulautamies Washboard Sam purkitti RCA Victorille neljä kappaletta kovan sessiobändin kanssa: Roosevelt Sykes pianossa, Big Bill Broonzy kitarassa, Willie Dixon bassossa ja J.T. sai hyvin keikkoja Chicagon South Sidessa ja kiersi bändeineen kauempanakin. Eddie Boyd aloitti huhtikuussa 1947 levytysuransa ja erittäin komeasti. Tylyyn Water And Soap Bluesiin J.T. Edellinen oli prässätty jo elo-syyskuun vaihteessa. Bändi oli sama ja päällimmäisenä kappaleena tietysti Dust My Broom, nyt nimellä She Just Won’t Do Right. Brownin uralla kääntyi uusi lehti, kun hän tapasi sydänvikaisen entisen radionkorjaajan Elmore Jamesin kesällä 1952. ’Blow It’ Brown & His Harlem Blu-Blowers”, kuten seuraavassakin levyssä. Windy City ja Blackjack pantiin ensin levylle (United 103) ja muut sitten (United 106). Sen vuoksi J.T.:n välit Unitedin kanssa kylmenivät vähäksi aikaa, ja levyttäminen loppui nyt siihen. Tarinasta on toinenkin versio, jonka mukaan J.T. ELMORE JAMES 1952–1953 J.T. oli hankkinut jo johtajuuden arvoisen aseman. pökki kurnahtelevia mäiskähdyksiä Washboard Samin luennan päälle. Chicagon oma levymoguli Chess oli kuitenkin kärppänä paikalla ja houkutteli Elmoren levyttämään myös omalle studiolleen tammikuussa 1953. Marraskuussa 1952 Elmore oli vapaa mies levyttämään Biharin veljesten uudelle Meteormerkille. oli kuitenkin väittänyt hänen kuuluvan, J.T. J.T.:n laulamat bluesit When I Was A Lad ja uusi versio Blackjack Bluesista todistivat J.T.:n olevan käypäisen luokan shouteri, mutta fonin kanssa jatkuivat vanhat maneerit, jossa pitkää suoraa ääntä seurasi säröinen ja korahtava pudotus kuin pahimmassa äänenmurroksessa. oli uuden firman ensimmäisiä kiinnityksiä ja pääsi studioon jo heinäkuun puolessa välissä. Blues Discographyn mukaan se oli 1949, mutta Dave Penny ja moni muu on päätynyt vuoteen 1950. House Party oli kokonaan tekijänsä, bändin pianistin sooloesitys. Boogiessa foni sousi äänenmurroksen kourissa, mutta kappale oli jo lähellä R&B:tä. Brown olisi tehnyt Premium-merkille 1950 levytyksen, mistä ei julkaistu mitään. pyysi vanhalta kaveriltaan Allenilta levytysmahdollisuutta eikä hänelle tarvitsisi maksaa hommasta mitään. Grant Jones lauloi kappaleet Talkin’ Baby Blues ja They Call Me Mr. ryyditti perinteisellä tavallaan korahdellen. Brownin bändi tekivät diilin newyorkilaisen liikemies Mayo Williamsin kanssa kahdeksan kappaleen levytyksestä alkuvuodesta 1949. Leonard Allen kertoi myöhemmin, että Unitedin alkupään levyttäjistä (Roosevelt Sykes, Robert Nighthawk ja J.T. Ensimmäistä levyä mainostettiin Billboardissa kuitenkin jo huhtikuussa 1949. Brown’s Boogie Band, joten J.T. – Ajankohdasta on kaksi versiota. Elmore oli muuttanut vastentahtoisesti levyfirmaja naishuolien takia Chicagoon, missä hänen äitinsä silloin asui, ja kokosi siellä viisimiehisen bluesbändin. Ne tulivat ulos heinäkuussa (United 121). Alttofonin soittajasta tuli ongelma siksi, että hän ei kuulunut muusikkojen liittoon. Hän jäi kuitenkin Premiumin Lew Simpkinsin mieleen ja sai uuden tilaisuuden, kun Simpkins perusti Leonard Allenin kanssa United Records -yhtiön heinäkuussä 1951. Brown tenorifoni kaulassaan. J.T.:n fonin säröinen ääni sopi kuin nakutettuna Elmoren raakaan bottleneck-kitarointiin ja laulutyyliin. I Had To Let Her Go oli tiukempi, ja J.T.:n foni kurlasi reippaasti. Eddien kaksi kappaletta kulkivat mainiosti rullaten. RCA Victorin sessiossa oli säestäjänä J.T. Blues. James ”Beale Street” Clarkin Columbia-sessiossa samalla viikolla J.T. oli mukana foneineen. Levy ilmestyi Harlem-merkillä (# 1042) maalis-huhtikuun vaihteessa 1949. Washington sekä J.T. Toinen Unitedin sessio pidettiin tammikuussa 1952, ja nyt oli mukana myös alttosaksofonisti, josta oli tuleva harmia. oli ainoa, jonka levyjä myytiin ja joka piti firman pystyssä. Näistä tehtiin pian single (Checker 777), mutta Biharin veljekset jättivät Big Bill Hill (dj, vas.), Homesick James, J.T. OMAT JUTUT 1949–1952 Vuoden 1948 levytyslakko katkaisi sessiopuuhat, mutta 1949 oltiin valmiita jatkamaan. Trumpetti, foni ja rytmiryhmä soitti neljä kappaletta, ja apua tuli itseltään Roosevelt Sykesiltä. Itse tehdyt (sanoitetut) perusbluesit olivat myös perustavaraa, eikä J.T.:n fonikaan päässyt esille lyhyttä soolonpätkää enempää. Laulajat Grant Jones ja Corporal Booker T. Joka tapauksessa J.T. sai nyt harvinaisen paljon soolotilaa eikä enää ujostellut ulosantiaan. Strictly rullasi nätisti, bändi kannusti huudoillaan ja J.T.:n tenorifoni soi ilman väpätystä. SESSIOHOMMIA 1945–1947 Sykesin vanha kaveri laulaja St. sai siitä sakot ja myös Unitedin herroja kuulusteltiin. Black Jackistä tuli J.T.:n tunnussävelmä, ja tämä ensimmäinen J.T.:n tyylillä laulama versio kertoi korttipelurin riskipitoisesta elämästä komeasti. Ilman lehtinäkyvyyttä levyn (Harlem 1044) myynti jäi kuitenkin varmasti vähäiseksi. Kahdesta nopeammasta Rock’em oli perusmättöä, kun taas Windy City Boogie kulki räväkämmin Sykesin kannatushuutojen innostamana. Brown) J.T. Nopeampi Tool Bag Boogie (levyetiketissä Country Boogie) oli instru, jota J.T. Vanha Trumpet-hitti Dust My Broom sai nyt nimen I Believe, ja Baby What’s Wrong, Sinful Women ja I Held My Baby Last Night täydensivät setin. J.T
Paras oli Look Out, keskinopeuksinen rytkyblues, missä J.T. ei ollut enää mukana. Vain kolme kappaletta oli agendana. Kaikissa muissakin hän lauloi, Going Home To My Babyn ilman fonisooloa. Uusi yritys oli Parrotmerkin studiossa elokuussa 1953. naputtivat vuorovedolla. antoi pianistin hoidella soolot ja piristyi vasta lopussa. Anna Lee -niminen neitonen yritti saada J.T.:n puhaltamaan foninsa suoraksi kehottamalla ”Blow, Nature Boy!”, mutta J.T. Lenoirin, Johnny Shinesin, Sunnyland Slimin ja Otis Spannin joukoissa J.O.B.:lle; Spannin sessiossa soittimena oli klarinetti. sai Knocking At Your Door -kappaleessa, eikä sekään pitkä ollut. Kappale Nature Boy Blows It meni penkin alle. Brown osallistui 1952–1956 usean bluesmiehen levytyksiin taustamuusikkona: Roosevelt Sykesin kanssa Unitedille, Jimmy Rogersin ja Eddie Waren kanssa Chessille, Arbee Stidhamin mukana Checkerille sekä J.B. Fonisti soitti kolmeen soolon niin paljon alarekisterissä ja lähes ilman vibraattoa, että uskon Jonesin vaihtaneen fonistin Boyd Atkinsiksi, vaikka Blues Discography liputtaakin J.T.:n puolesta. Seitsemästä kappaleesta kaksi oli maalaisbluesin makuisia, yksi perusblues ja kaksi jumpbluesin henkisiä; kahta ei ole julkaistu. Ainoan soolotilan J.T. Kun Elmore asui ja levytti sen jälkeen paljon etelässä, he tapasivat studiossa seuraavan kerran vasta 1957. Onneksi Chicagossa oli levypajoja, joille vanha mestari kelpasi. Kokoonpano oli jännä, tenorifoni, kitara ja rummut sekä taustana, ehkä, lauluyhtye The Eagle-Aires. Sekin myi kuitenkin niin hyvin, että kuului Meteorin parhaiden menestysten joukkoon. Muissa fonistit pysyivät taustalla. Elmore James levytti vielä Chicagossa alkuvuodesta 1954, mutta J.T. Purkkiin saatiin neljä reipasta kappaletta, joista kahdessa (Early In The Morning ja Make A Little Love) J.T. Molemmissa oli rautainen meno lähes pelkkänä J.T.:n soolona, ja sitä voi jo sanoa R&B-meiningiksi. Sen sijaan 1956:n puolessa välissä heikossa hapessa oleva United järjesti perinteisen levytyksen J.T.:n tenorifonille ja rytmiryhmälle. OMIA JA NAAPURIAPUA 1952–1956 J.T. United ei enää jaksanut julkaista niistä mitään. ELMORE JAMES 1957–1960 Elmore joutui huonon terveytensä vuoksi oleskelemaan välillä etelässä, mutta Chicago houkutti aina uudelleen. Chiefin toinen sessio oli saman vuoden syksyllä, ja tyyli jatkui. Seuraavat Fire-levytykset tehtiin Robinsonille New Yorkissa ilman J.T. Samassa sessiossa äänitettiin kolme muuta hitaampaa kappaletta, jotka ilmestyivät vasta aikojen päästä LP:llä. Brown ylipuhuttiin mukaan sessioon, jossa syntyi R&B-tradition mukainen ’blow blow’ -puhaltelu. Strange Kinda Feeling salli fonistille soolotilaa, kun Elmore ja J.T. J.T. Purkkiin meni vanha Boogie Baby nimellä Use That Spot, minkä ’boogie woogie’ oli nyt ’rock and roll’. Parasta jälkeä syntyi kuitenkin Hawaiian Boogien uuteen versioon, missä tenorifoni sooloili Elmoren kitaran ja Johnny Jonesin pianon parina vetävästi. J.T.:n fonin lisäksi toinen tenoristi, trumpetisti ja rytmiryhmä soitti kolme kappaletta, joita ei lopulta uskallettu julkaista muusikkojen liiton maksamattomien sakkojen vuoksi. ”J.T.” ei kelvannut etikettiin vaan esiintyjä oli Bep tai Bep’s Brown. Brownia, joka ei tunnetusti lähtenyt Chicagosta. Toinen sessio meni Atlanticille heti perään neljällä kappaleella. En ole kuullut niitä. Mel Londonin uusi Chief-merkki pestasi Elmoren broomdustersit huhtikuussa 1957 viiden kappaleen levytykseen. Siitä huolimatta se julkaistiin esiintyjänimellä Nature Boy ”JT” Brown (Ebony 1009). Blues Discography listaa vuodelle 1954 kahden kappaleen Harold Burrage -session Unitedille, jossa J.T.:n väitetään laulaneen. Joskus 1952–1953 J.T. Viidessä tunnetussa purkitteessa fonit olivat taustajoukoissa ja miksattu aivan takaseinälle. Biharit eivät luopuneet saaliistaan vaan Elmoren bändille järjestettiin huhtikuussa 1953 uusi sessio, nyt Flair-merkin nimissä. 36 Blues News 4/2016 protestin sopimusrikkomuksesta, ja levy vedettiin myynnistä. Kaksi muuta pääsivät levylle vasta syksyllä 1954 (# 5016), ja siinä esiintyjä oli Sax Man tai JT ”Big Boy” Brown. antoi tuntuvan panoksen ja välisoolot perinteisin menoin. Elokuussa 1953 studio kutsui jälleen, ja bändiä vahvistettiin Boyd Atkinsin fonilla. Varastoon jäi minusta paras Blues For JOB, tuolla pikkuporukalla mahtavasti rynkytetty jump. Bobby Robinson halusi levyttää Elmorea niin kiihkeästi, että hän tuli Nykistä Chicagoon äänittämään marraskuussa 1959. Kappaleeseen Take Me Where You Go annettiin fonistille pikku soolonpätkä ja tattis. HOWLIN’ WOLF. Niissä J.T. Flair-merkille purkitettiin kappaleet Dirty By The Dozen ja I May Be Wrong, joihin J.T. Biharit olivat katkaisseet sopimuksen hänen kanssaan 1956, kun levymyynti väheni. Vanhan Harlem-levymerkin omistajalla Mayo Williamsilla oli myös Ebony. J.T. oli mukana J.O.B.merkin studiobändeissä jo 1953, kunnes oma sessio järjestyi alkuvuodesta 1954. Niistä kelpasi levylle (J.O.B. Otetaan tähän vielä Little Johnny Jonesin nimissä tehdyt sessiot lokakuulta 1953, koska niissä soitti Elmoren perusbändi ilman fonisti Atkinsia, tosin nimellä Chicago Hound Dogs. 1103) J.T.:n laulamat Boogie Baby ja One More Chance, joista edellinen oli vähän ponneton yritys ja toinen hieno maalaisblues. oli kaukana taustalla. sahaili pianistin ja rumpalin vahvalla tuella. Round House ja Kickin’ tulivat joulukuussa 1952 Meteorin toiselle levylle (# 5001), ja siitä tehtiin vielä 1955 uusi painos numerolla 5024. Brown sai nimiinsä Elmore Jamesin Meteorsession päätteeksi neljä kappaletta, joista kaksi oli letkeitä boogieja, Round House Boogie ja Sax-Ony Boogie. Can’t Stop Lovin’ oli tiheärytminen juttu, ja sen välisoolo onnistui J.T.:ltä hienosti ilman vibraattoa. oli yleensä taustalla. Hitaampi blues Kickin’ The Blues Around oli komea sekin, ja Dumb Woman Blues oli J.T.:n tylysti laulama juttu. Bändissä oli nyt toinenkin tenoristi, mutta se ei paljon painanut. Kitaristeja oli nyt neljä, joten J.T.:n foni hukkui lähes tyystin kitaranpaahteeseen
J.T. Brown osallistui Chessin ’isojen poikien’, Muddy Watersin, Willie Dixonin ja Howlin’ Wolfin äänityksiin. J.T. Muddy Waters levytti tammikuussa 1962 neljä kappaletta, joita on kuvattu yritykseksi saavuttaa valkoisen valtavirran dollarit. J.T. BROWNIN TYYLI JA MERKITYS Aloitetaan vaikka V. Howlin’ esitti sen ja Long Green Stuffin J.T.:n ja toisen tenoristin soitellessa taustariffejä. Howlin’ Wolf purkitti syyskuussa 1962 yhden oman ja kolme Willie Dixonin kirjoittamaa kappaletta. Viimeinen taltiointi oli 1969 Fleetwood Macin levyllä ”Blues Jam At Chess”, jolle J.T. Marraskuussa 1969 hän kuoli keuhkoleikkauksen seurauksiin. Olen jostakin kirjannut Ron Weinstockin näkemyksen 20.2.2016: ”Perhaps the greatest saxophonist of the past-war Chicago blues.” J.T.:n tenorissa oli erittäin runsas vibraatto, joka muistutti Sidney Bechet’n sopraanosaksofonin väpätystä. Muita sain ongittua YouTubesta ja Spotifysta. Muissa foneja ei juuri kuule. 1962 J.T. My John The Conqueror Root sisälsi J.T.:n väpättävän soolon, ja sen jälkeen J.T. ja toinen fonisti A.C. on kyllä omaperäisin kaikista. J.T. Musiikintutkija Jan Evensmo diggaa J.T.:tä yllättävästi ja pitää ensimmäisen United-session sooloja (1951) merkittävinä ja toisesta erikoisesti Strictly Gonea (1952). auttoi myös nuoruudenkaverinsa Lee Jacksonin levytystä Keyholelle ja Little Walterin LRB-levytyksessä sekä mahdollisesti Otis Rushin Intermedian julkaisemilla äänitteillä. Yksi oli Tail Dragger, jonka harjoituksista lienee napattu Dixonin itsensä laulama versio ilman matriisinumeroa. Meno oli mahtavaa: Hidden Charms, Three Hundred Pounds Of Joy, Built For Comfort ja Joy To My Soul levittivät Wolfin ilosanomaa maailmalle. soitti myös Sunnyland Slimin omassa sessiossa. LEVYTYKSIÄ J.T.:n omat jutut löytyvät lähes kokonaan cd:iltä ”J.T. WOPAradioasemalle tehty mainospätkä saattoi olla käytössä. Brown 1950–1954” (Classics 5157), ”The Complete Meteor Blues, R&B & Gospel Recordings” (Ace CDCH2 1090) ja ”Windy City Boogie” (Delmark DE-714). sai rinnalleen baritonifonistin. cdja LP-levyjen vihkoja kansitekstit, Gordon Robert: Hoochie Coochie Man, Johnny Kniga 2004, The Red Saunders Research Foundation. Brown teki myös visiitin firmaan. Elmore-jutuista kehuja saavat I Held My Baby Last Night (1952), Hawaiian Boogie ja Strange Kinda Feeling (1953) sekä Knocking At Your Door (1957). Walamiehen vuoden 1969 BN-artikkelilla Elmore Jamesista (J.T. Brownin parhaat jutut sattuvat mielestäni Meteor-kaudelle ja Parrotäänitteisiin. R&B-mielessä J.T. J.T.:n nimiin purkitettiin toinen versio herkästä bluesista Going Home To My Baby, jossa foni ei soinut ollenkaan. Kumpaakaan ei julkaistu. Oma Blues For J.O.B. Erikoista oli se, että hänen laulussaan oli samanlaista vibraattoa, joten siihen saattoi olla elimellinen syy. Elokuussa 1963 Howlin’ Wolf teki Chessille viimeisen Willie Dixonin sävellysten session, ja siihen J.T. ja baritonisti sytkyttivät mukana nautintoa lisäävillä makeilla riffeillään. Brown...”. Nopeimpaan Madison Bluesiin J.T. STUDIOHOMMIA 1957–1969 Houston Harringtonin piskuinen Atomic-H levytti Sunnyland Slimiä, ja Slimin kanssa J.T. Howlin’ Wolfia on boksissa ”The Complete Recordings 1951–1969” (Charly Red Box 7) ja Muddya ”The Complete Muddy Waters 1947–1967” (Charly Red Box 3). eli vielä), jonka mukaan ”Elmoren remmiin kuului miltei aina hienostuneempia puhaltajia, mm. antoi kirkkaan väpättävän soolon, ja kappaletta Call It Stormy Monday fonistit tukivat vahvoilla taustoilla. ikuisti tunnusmelodiansa Black Jack Blues. Tässä sarjassa olen esitellyt monen moisia tenorifonin tinttaajia, mutta J.T. J.T. Elmore Jamesin tuotannosta on varmasti kaikenlaisia kombinaatioita, mutta käytössäni olivat Kentin älppärit ”Original Folk Blues” (# 522), ”The Legend Of Elmore James” (# 9001) ja ”The Resurrection Of Elmore James” (# 9010) sekä Chessin ”Whose Muddy Shoes” (# 1537). Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi ongintoja tehtiin näistä: BN:n Elmore-jutut nrot 4 (1969) ja 170 (1998), em. 37 Vaan olihan Chicagossa myös Chess! Huhtikuussa 1960 broomdustersit taltioivat neljä komeaa kappaletta, ja J.T.:n rinnalla oli toinenkin foni. J.T. Kun vibraatto oli poissa nopeissa kappaleissa, soolot olivat mallikkaita, mutta niissä ei ollut silloinkaan R&B-tyyliin kuuluvia honkkeja tai falsetteja. Reed soittelivat täysin taustalla, kun Muddy lauloi twistinsä jne. Chiefja Fire-jutut olivat boksissa ”King Of The Slide Guitar” (Charly CPBOX 301). J.T. Mama’s Baby ja Do The Do sisälsivät J.T.:n hyvät välisoolot. Blues News 4/2016. (1954) on J.T.:tä parhaimmillaan. soitti hyvin harvoin R&B:n tyyppistä musiikkia, mutta bluesin taitajana hän oli arvostettu. Seuraava Muddy-yhteys tuli syyskuun 1964 sessiossa, ja siinä J.T.:lle suotiin suurempi rooli. Give Her Plenty Of Money To Spend oli reipas ralli, ja nyt fonikin kiekaisi välisoolot. soitti klarinettia, myös kirjoittamassaan biisissä Short Dress Woman
Jo niihin aikoihin hänen alkoholinkäyttönsä oli kieltolaista huolimatta huomattavan runsasta, ja se tapa hänellä säilyi miltei viimeisiin päiviin saakka. Käytännössä Tommy Johnsonin levytysuran katkeamisen syynä oli useiden hänen kollegojensa tavoin yleinen taloudellinen taantuma. Canned Heat -yhtyeen kitaristi Henry Vestine (1944–97) tutustui hänkin tämän polttoaineen nauttimisen vaikutuksiin. Asiantilaan saattoi olla vaikutusta myös hänen alkoholismillaan. Kyseinen erikoinen sopimus esiintyy myös v. Kysymyksessä on vahvasti alkoholipitoinen polttoaine tuotemerkiltään Sterno. Stonesien ohella toinen erinomaisen tunnettu valkolaisyhtye on Canned Heat, minkä nimi on kunnianosoitus Mississippin suurelle pojalle Tommy Johnsonille. Pink Floyd on taasen yhdistelmä maalaismallisia sinisäveliä suosineiden Pinkney Andersonin ja Floyd Councilin kutsumanimistä. 1912 syntyneeseen Robert Johnsoniin, joka ei ollut mitään sukua Tommyn kanssa, mutta ilmeisesti vanhempi Johnson oli keksinyt saman sadun joitakin aikoja Robertin lähipiiriä varhaisemmin. 38 Blues News 4/2016 TOMMY JOHNSON Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 35 VESA WALAMIES V uosien mittaan on perustettu lukuisia kokoonpanoja, joiden nimet ovat peräisin afroamerikkalaisen musiikin maailmasta. Hieman vanhempana eli vuoden 1920 paikkeilla Tommy oli jo ammattimainen muusikko, jonka kumppaneihin kuuluivat muiden muassa Willie Brown, Charlie McCoy ja itse Charlie Patton. Vuosina 1928–29 Tommy Johnsonin musiikkia levytettiin vajaan kahdenkymmenen esityksen verran. Jos Frank Stokes oli Creator of the Memphis Blues, niin Tommy Johnsonista voidaan aivan yhtä hyvin perustein käyttää luonnehdintaa Father of the Jackson Blues. Se tuotiin markkinoille reilut sata vuotta sitten ja sitä saattaa yhä olla myynnissä. Jo uransa alkuvuosina hän pyrki lisäämään mainettaan väittämällä saaneensa soittotaitonsa paholaisen kanssa tehdyn kontrahdin avulla. Vaikka Sterno ei syystä taikka toisesta koitunut Tommy Johnsonin kohtaloksi, monet muut siihen kuolivat. Hänen alkuperäinen etunimensä oli todennäköisesti Tom tai Thomas, ja hänen arvellaan olleen syntynyt vuoden 1896 paikkeilla. Erään tarinan mukaan hän viinanhoureissaan kuvitteli hyväksyneensä sopimuksen, millä hän luopui paitsi kaikista entisistä niin myös mahdollisista tulevista levytysoikeuksistaan. Nestemäistä siitä saatiin kuumentamalla, ja kun ainetta suodatettiin kankaiden lävitse ja sekoitettiin erilaisiin laimenteisiin, sitä pystyttiin juomaan. Tommy Johnsonin hautakivi saattaa olla yhä löydettävissä, vaikka jostakin merkillisestä syystä sitä on ainakin kertaalleen särjetty moukarilla lyömällä.. Ihmettelen, jos noin outoa asiakirjaa on ylipäätään koskaan tehty kenenkään esiintyvän taiteilijan kanssa. Siinä Tommy Johnsonin roolia näyttelee viime vuonna Jyväskylässä käväissyt Chris Thomas King, joka tulkitsee elokuvassa joitakin alkujaan Skip Jamesin ohjelmistoon kuuluneita lauluja. Muusikontoimet hänkin aloitti varhaisella iällä, ja jonkinmoisia lauluja soittopalkkioita hän onnistui hankkimaan reilusti alle parikymppisenä. 2001 muusikko Bonnie Raittin kustannuksella hänelle pystytettiin muistomerkki. Kokeilu jäi yhteen kertaan, koska siitä oli seurauksena paitsi sekaisin meneminen niin myös aivan kaamea jälkitila. John Sebastianin johtama Lovin’ Spoonful on muistuma Mississippi John Hurtin laulun Coffee Blues kertosäkeestä, ja toisen amerikkalaisen entisten aikojen suuruuden Jefferson Airplanen samoin kuin sen seuraajan Jefferson Starshipin taustalta löytyy 20-luvun blues-pioneeri Blind Lemon Jefferson. Hän kuoli 1.11.1956 ja hänet on haudattu Crystal Springs -nimiselle paikkakunnalle. Kun oli päästy 70-luvulle, Tommy Johnsonin ihailu oli levinnyt niin laajamittaiseksi, että amerikkalainen David Evans sai julkaistua häntä käsittelevän kirjan. 2000 valmistuneessa Coenin veljesten filmissä O Brother, Where Art Thou. Yleensähän tämä tarina on yhdistetty v. Canned Heat oli myrkyllisyydestään huolimatta jossakin määrin suosittu päihde nimenomaan vuosina 1920–35, jolloin Yhdysvaltoja piinasivat kieltolaki ja vuoden -29 pörssiromahdusta seurannut valtaisan talouspulan aikakausi. Vaikka noissa tallenteissa on mukana kuusi saman laulun eri ottoa tai mukaelmaa, harvinaisen monet niistä ovat saavuttaneet blues-klassikon arvostetun aseman. Sterno oli alkujaan väriltään vaaleanpunaista ja olomuodoltaan kiinteää. Johnsonin leposija oli pitkään vailla selkeää merkintää, mutta v. Kuluttavista elämäntavoista huolimatta Tommy Johnsonin taival oli noin 60 ikävuoden mittainen. Siellä Mississippin seuduilla vaikutti enimmäkseen myös tämä Tommy, mutta hänen pääasiallinen toimintapiirinsä ei ollut kuuluisalla Delta-alueella, vaan osavaltion pääkaupungissa Jacksonissa ja sen ympäristössä. Sen lukemisen jälkeen on aika vaikeaa kiistää hänen keskeistä asemaansa Jacksonin alueen maalaismallisessa bluesissa. Vaan mitäpä oikein on tuo purkitettu kuumuus, jonka Tommy Johnson julisti olevan laadultaan tappavaa. Normaalin tyylin mukaisesti Tommy jatkoi musisointiaan vuosikausia lyhyen levytysvaiheensa jälkeen. suomalaiselta nimeltään Voi veljet, missä lienet. Varsinkin 60-luvulla vaikuttaneet brittiyhtyeet The Groundhogs ja The Pretty Things olivat ottaneet nimensä suoraan John Lee Hookerin ja Bo Diddleyn levytuotannoista. Tunnetuin niistä on tietysti The Rolling Stones, minkä bändin alkuperäisen johtajan Brian Jonesin (1942–69) on kerrottu keksineen erään Muddy Watersin LP:n takakantta silmäilemällä
Dust & Bones (Provogue) Keb’ Mo’ .................. Näistä esityksistä ainakin kuusi eli n:ot (1–5) ja (8) ovat niiden levyttämisen jälkeen kuuluneet mitä moninaisimpien artistien ohjelmistoihin. Barrelhouse Chuck ....................................... Alive In Amsterdam (Provogue) Mike Vernon ..................................................................................... Blues News 4/2016 39 TOMMY JOHNSON Complete Recorded Works In Chronological Order 1928–29 (Document DOCD 5001) -90/-08 (1) Cool Drink Of Water Blues (2) Big Road Blues (3) Bye-Bye Blues (4) Maggie Campbell Blues (5) Canned Heat Blues (6) Lonesome Home Blues, take 1 (7) Lonesome Home Blues, take 2 (8) Big Fat Mama Blues (9) I Wonder To Myself (10) Slidin’ Delta (11) Lonesome Home Blues (1929 version) (12) Morning Prayer Blues (13) Boogaloosa Woman (14) Black Mare Blues, take 1 (15) Black Mare Blues, take 2 (16) Ridin’ Horse (= 1929 version of Maggie Campbell Blues) (17) Alcohol And Jake Blues (= 1929 version of Canned Heat Blues) Muusikkona Tommy Johnson oli monella tavalla ansioitunut. That Will Never Do (Wolf) Santana ............................................................................................................... Red Clay Soul (Heartfixer Music) James Harman ................................................................................ Love & Hate (Interscope) Janiva Magness ................................................................. Tuo harvinaisuus jäi aikoinaan julkaisematta mitä luultavimmin siksi, että se on sortiltaan valssin tahdissa esitetty ja lähinnä valkoiselle väelle suunnattu rakkauslaulu. Vuonna 2001 Wisconsinissa löydettiin Tommy Johnsonin kaksipuolinen testiäänite nimeltään I Want Someone To Love Me, mikä myytiin keräilijä John Teftellerille komealla 12 000 dollarin eli noin 10 000 euron hinnalla. Aivan 30-luvun alussa levytetty Mississippin Sheikkien pikkuhitti Stop And Listen Blues taasen on melodiansa puolesta täysin identtinen Tommyn teoksen Big Road Blues kanssa. The Columbia Years 1968–1969 * (Light In The Attic) Tinsley Ellis .................................................................. Jump, Sister, Jump (El Toro) William Bell ............................................................................. I Still Do (Bushbranch/Surfdog) Betty Davis ........................... Bad Intention (Slim Cuts) Eric Clapton ................................................................. Love Wins Again (Blue Elan) Nick Moss Band ............................................ Etenkin laulujen laatijana hän oli poikkeuksellisen kyvykäs. Bonetime (Electro-Fi) Gary Hoey ................................................................................. Faith & Grace * (Stax 4-CD + 7”) Walter Trout ...................................................................... Canned Heatista taasen löytyy yli 20 erilaista BN-kirjoitelmaa. From The Root To The Fruit (Blue Bella) No Sinner ........................................................................... This Is Where I Live * (Stax) Slim Butler ................................................................................. Siitä huolimatta suosittelen myös sen kuuntelijoille tutustumista Tommy Johnsonin maagisiin soundeihin, jollei muutoin niin vaikkapa taustojen tuntemisen lisäämiseksi. Nuo erikoisuudet ovat ragtime-mallinen rallatus I Wonder To Myself, millä on kuultavissa myös kazoo-pillillä ääntelyä joko Johnsonin itsensä tai jonkun hänen avustajansa toimesta, sekä teoksen Black Mare Blues kaksi kaoottisuutta lähentelevää ottoa, joilla pääartistia säestävät klarinetisti (!) ”Kid” Ernest Michall ja pianisti Charles Taylor. Old Habits Die Hard (Provogue) Dan Penn .................................................. Just A Little Bit (Cambayá) eri esittäjiä ......... Paria poikkeusta lukuun ottamatta muu tämän koosteen sisältö on lähinnä sen alkupuolta täydentävää aineistoa. Hänen valittavansävyinen ja usein falsettiin kohonnut laulunsa oli ja on omiaan nostattamaan aavemaisia tunnelmia, ja hänen kitaransoittonsa oli pienimuotoisuudestaan huolimatta taitavaa ja tehokasta. Howlin’ Wolf, jota muutoinkin voidaan pitää Tommy Johnsonin oppipoikana, muunsi 50-luvulla laulun Cool Drink Of Water Blues muotoon I Asked For Water (She Gave Me Gasoline). Kuluneiden 48 vuoden aikana Tommy Johnsonista ei ole aikaisemmin julkaistu tässä lehdessä yhtään artikkelia tai levyarviota. Kuten edellä tuli todettua, Canned Heat on muun ohella kelvannut myös pitkäaikaisen rockblues-yhtyeen nimeksi, ja tuskin löytyy helpolla sellaista vanhan bluesin tuntijaa, joka ei olisi kuullut jotakin tulkintaa Tommyn lauluista Bye-Bye Blues, Maggie Campbell Blues ja Big Fat Mama Blues. Sähköinen rockblues on toki pitkään ollut paljon suositumpaa kuin voittopuolisesti akustinen maalaisblues. Remembering The Masters (The Sirens) Tina Bednoff & The Cocktailers ..................................... Live – That Hot Pink Blues Album (Kind Of Blue Music 2-CD) Michael Kiwanuka .................................................................. IV (Santana IV) The Staple Singers ...................................................................... Close To Me More Fame Recordings * (Ace) John Primer & The Real Deal Bluesband ............................ Alligator Records 45th Anniversary Collection * (Alligator 2-CD) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia)
Rakkikoira on puristettu väkisin Little Richard -muottiin. Sieltä Abban ja Tomas Ledinin älppärien seasta paistoi Riku, ilman tuttua hiuslaitetta ja gospelkiemuroiden jälkeen taas paholaisen musiikin pauloihin antautuneena. Toimii.. LITTLE RICHARD Little Richard Is Back (And There’s A Whole Lotta Shakin’ Goin’ On!) (Joy 100) A Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Going Home Tomorrow, Money Honey, Only You, Hound Dog, Goodnight Irene; Lawdy Miss Claudie, Groovy Little Suzy, Short Fat Fanny, Cherry Red, Memories Are Made Of This, Blueberry Hill Halpaa, mutta hyvää. Sen jälkeinen gospel-tuotanto on jättänyt kylmäksi niin uskonnollisen musiikin tuntijat kuin syntisetkin. Rikun suuhun Huddie Ledbetterin blues-ikivihreä sopii muuten hyvin. Jotta löytö olisi täydellinen, niin kyse oli luonnollisesti brittiläisen halpamerkin Joyn vuoden 1968 uusintapainoksesta neljä vuotta aiemmin Vee-Jayllä julkaistusta pitkäsoitosta. Välivaihetta kai, näin voisi pölyn laskeuduttua sanoa. Specialtyllä lokakuussa 1957 tehdyssä päätössessiossa levytetty Whole Lotta Shakin’ saa nyt uuden meluisan yrityksen, jonka aluksi Penniman julistaa palanneensa kehiin Britannian-kiertueensa jälkeen. Specialty-tavara on puolestaan täydellisen kuolematonta rock’n’rollia, jota ajan hammas ei ole puraissut yhtään. Kauppaan tulee aina silloin tällöin albumilähetys Ruotsista, todella sekalainen kokoelma kansankodin omia yrittäjiä ja arkisia hittilevyjä 70ja 80-luvuilta. 40 Blues News 4/2016 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 1 PETRI LAHTI U udessa sarjassa esitellään vuosien saatossa pölyyntymään päässeitä pitkäsoittoja. Eksoottisen alun jälkeen päivitys muuttuu pian tutuksi Penniman-tulkinnaksi lopun pitkän pianosoolon kera. Viulu ei kuulu ensi kertaa bluesissa, muistissa ovat Clarence ’Gatemouth’ Brown ja kumppanit, sekä luonnollisesti Bo Diddleyn Say Man -sinkun kääntöpuolelta löytyvä mainio The Clock Strikes Twelve. Kappalelista on sitä vanhaa Rikua. Jesse Stonen säveltämä Going Home Tomorrow on raastavaa täyden rahan bluesia, joka huipentuu Don ’Sugarcane’ Harrisin sähköiseen viulusooloon. Kitara on ankarasti esillä, kuoro huutaa, mutta esitys on totta puhuen sekava. Annetaan artistille silti mahdollisuus: lasketaan nuhruisenpunaisella etiketillä varustettu pitkäsoitto lautaselle ja katsotaan mikä ajatus Vee-Jaylla oli kesällä 1964, kun moppitukat villitsivät, soul oli löytymässä ja moottorikaupungin musiikki myi. A-puolen päättävää Goodnight Irenea piinaa taas äänekäs taustakuoro. Nyt käsillä oleva Vee-Jay -aika, jolloin entinen chicagolainen mustan musiikin jätti oli vajoamassa levy-yhtiönäkin, käsitti puolestaan kaksi pikavauhtia tehtyä albumia ennen kuin Riku pääsi uudelleen kunnon vauhtiin Modernilla ja Okehilla. Stonen klassikko toimii yllättävän hyvin suoraviivaisena rock’n’rollinakin, laatubiisin merkki sekin. Uran alkumetrien levytykset RCA:lle ja Peacockille on nähty pohjustuksena tulevalle. Alkuun suorastaan funkahtavaa rummutusta, sitten paahtovaihde päälle klassisen Little Richard -pianosoundin säestämänä. Kun ei toimi, niin ei toimi. Only You, tuo läpeensä soitettu Plattersklassikko saa Rikulta hämmentävän operettimaisen tulkinnan, vastaavaa voisi olettaa löytyvän lähinnä Screamin’ Jay Hawkinsin tuotannosta. Missä vaiheessa Richard Pennimanin uralla mentiin vuonna 1964. Mennään Money Honeyyn. B-puoli alkaa bongorummuilla maustetulla Lawdy Miss Clawdy -tulkinnalla, joka sekin on poimittu Specialtyltä (Lloyd Price). Debyyttiosassa ääneen pääsee itse Little Richard 60-luvun puolivälin levytyksillään. Hound Dog oli sisäänajossa jo Specialtyllä syyskuun 1956 levytyssessiossa. Tämän on pakko jakaa mielipiteitä ja rajusti – pakko sanoa, että olen otettu. Se tuli mieleen, kun kaivoin pari talvea sitten tämän Little Richardin paluulevyn kalliolaisesta käytettyä hifiä myyvästä liikkeestä hyllyyn muutamalla eurolla. Ilmeisesti Art Rupe ja kumppanit huomasivat jo silloin, ettei biisi taivu Pikku-Rikulle, eikä fakta ole muuttunut mihinkään kahdeksassa vuodessa. Joka tapauksessa Fats Dominolta lainattu Going Home Tomorrow on albumin huippukohtia
Blues News 4/2016 41 Lisää hyvää seuraa heti perään. Artistin kovimpana suorituksena Vee-Jay-kaudelta taidetaan pitää silti seuraavan vuoden kaksiosaista singleä I Don't Know What You’ve Got But It's Got Me, jossa on kitarassa Jimi Hendrix. Tarinan mukaan osa todettiin niin hyviksi, että ne julkaistiin Nilssonin esittäminä taiteilijanimellä Bo-Pete. Hämmästyttävää kyllä, tässä standardissa on imua. 040 5321 389 ALAN MUSIIKKIA MYYTÄVÄNÄ www.retromusiikki.com. Onneksi heti seuraavassa kappaleessa tapahtuu sitten pikapäivitys päivän soundeihin, sillä Memories Are Made Of This alkaa kuin mikä tahansa Impressions-levy. Suuri yleisö taisi olla samaa mieltä, vaikka levy oli maailmanlaajuisessa jakelussa. oli ensimmäinen) julkaistuun Fats Domino -päivitykseen. Sen jälkeen Big Joe Turnerin ja Pete Johnsonin sotaratsu Cherry Red saa hienoisesti nopeutetun big band blues -käsittelyn. Myöhemmin New Yorkin musiikkipiireissä kuuluisuuteen noussut Harry Nilsson teki 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla demoja nimekkäämmille artisteille henkensä pitimiksi. Larry Williamsin elämäniloa pulppuavaan orkkisesitykseen ei sentään ihan ylletä, mutta albumin komeimmat voola-huudot paikkaavat. Albumi päättyy kakkossinkkuna (Whole Lotta... Uran erilaisista sivuaskeleista huolimatta Little Richard muistetaan ennen kaikkea yhtenä rock’n’rollin puhdasverisimmistä tulkitsijoista. Oli oikein pakko kaivaa kiekko esiin hyllystä ja todeta, että Don Covayn sävellys saa Calvin Carterin tuottamana Rikulta todella väkevän deep soul -tulkinnan. 1976).Kunto erinomainen, 2 400 € Risto Kuokkanen, p. ”Little Richard Is Back” kannattaa poimia talteen halpapinoista – jos ei muuta niin Only Youn takia! MYYDÄÄN: GIBSON ES-175 T sunburst (v. Short Fat Fanny kuulostaa hyvältä sekin. ”Little Richard Is Backin” jälkeen Vee-Jay julkaisi vielä toisen albumin kesän 1964 levytysmateriaalista, Specialty-uusintoja sisältäneen ”His Greatest Hitsin”. Blueberry Hill ei ole kuulunut koskaan omiin suosikkeihini, enkä lämpene tällekään yritykselle. Kappale on hieno, mutta pakko sanoa, että kyllähän tämä on ollut auttamattoman vanhahtavaa musiikkia 1964. Sen jälkeen siirrytään Rikun, tuuttavien torvien ja erittäin svengaavan rumpalin varaan. Mistäs itse kappale on peräisin. Suzy on albumin helmiä, luotettava Richardbiisi ja -tulkinta. Väkevästi groovaavan Groovy Little Suzyn kuoro-osuuteen on varastettu tarttuva koukku Chuck Berryn Back In The USAsta. Groovy Little Suzy on merkitty Rikun hovikirjoittajan John Marascalcon säveltämäksi, mutta Nilsson väittää muistelmissaan, että sävelmä oli yhteistyötä
ROY HEAD Just A Little Bit / Treat Me Right / Get Back / Night Train (Vogue INT 18 041) Eihän näistä syvän etelän valkonaamoista, joilla on toinen jalka syvällä mustassa turpeessa, voi olla pitämättä. Sisko Maydieasta tiedetään vielä vähemmän, mutta onneksi ovat levyt: niiltä löytää välillä suorastaan kuolemattomia esityksiä. Roy Headin taustabändin The Traitsin rumpali Gerry Gibson on seurannut takuuvarmasti, mitä Clayton Fillyau ja kumppanit ovat touhunneet Brownin Famous Flamesin kannuissa, sen verran irtonaista on paukuttelu täälläkin. Coverista oli kyse, se oli selvää säveltäjienkin perusteella, mutta silti lamppu syttyi päähän vasta vuosia myöhemmin, kun levykauppias Huttunen päästi minut Black & Whiten takahuoneeseen selaamaan seiskatuumaisia: sieltä kappale löytyi, brittiläisen beat-yhtyeen The Searchersin singlen kääntöpuolelta – likaisella työllä, ennen internet-aikakautta! THE IMPERSSIONS Minstrel And Queen / You’ve Come Home (ABC-Paramount 45-10357) Johan oli divarikierros, kun pääsin hypistelemään ensin Elvis Presleyn lavalla käyttämää. Enää pitäisi tietää, mitä stop-merkillä varustettu kärkikolmio tekee tanssijamimmin vatsassa tämän hienon ranskalaispainoksen kannessa. Keitä olivat Shank ja Maydiea, jotka levyttivät tämän upean (esi)soul-singlen länsirannikolla 1962. ”Rock’n’roll se elää ja kukoistaa vuodesta toiseen kaikista likvidointiyrityksistä huolimatta. BOBBY STEVENS Clementine / Stuck On You (Embassy 45-WB 392) Nyt kynnetään jo syvällä, sillä Embassy oli brittiläisessä Woolworthsin tavarataloissa aikoinaan myynnissä ollut halpismerkki. Lauluyhtyetavaraksi kiekkoa voisi luulla levymerkin perusteella, mutta tämä tuntematon parivaljakko ei hötkyile, paapata tai pörise: A-puolen upeaa Bye Bye Baby -esitystä voisi kutsua lainatermillä grinder – tempo on nopeusmittarin alapäätä, mutta kappaleen rytmiikka täyttää magiikkaa. Ei tämä nyt hassumpi ole, tausta ei laahaa ja Stevens hikkailee ihan tosissaan Stuck On You -puolella. Tunnelmaa riittää myös kääntöpuolen aavemaisella balladilla, joka on kasattu pelkällä urkusäestyksellä. Wells menehtyi kurkkusyöpään 2001. Kaikkia yhdistää se, että rock’n’roll, rhythm & blues sekä soul yhdistyvät levyillä juurevaksi keitokseksi, joka viimeistellään mainioilla biisivalinnoilla. Rosco Gordonin Just A Little Bit, Jimmy McCracklinin Get Back ja James Brownilta lainattu Night Train saavat mainiot tulkinnat osakseen. Roy Head, John Fred, Sam The Sham, ukkoja riittää. Osa esittäjistä on jäänyt hämärän peittoon, ja kun levytyksiä on tehty melkein kaikista brittirokin klassikoista Shakin’ All Overista alkaen, niin keräilijöillä on riittänyt esityksistä parranpärinää – varsinkin kun mukana on ollut nimimiehiä kuutamokeikoilla. Paljon muutakin on tullut vastaan: muun muassa Elvis Aaron Presleyn kadonneet käärinliinat, konkreettinen muisto aikoinaan etsitystä alkuperäisversiosta sekä mallimitoissa oleva kitarapartio. Cliff, Dion, Neil Sedaka, suurin osa biiseistä olivat tuttuja vanhastaan, mutta B-puolen avausraita, Saturday Night Out, oli suuri tuntematon. Embassy-levytyksiä vaivaa silti usein ohut soundi ja tietty persoonaton ote – niin tälläkin. Verkkotutkimukset paljastavat, että äänessä ovat kappaleet säveltänyt Ed Wells sekä tämän siskotyttö Maydiea Wells Cole. Ed Wells muistetaan, jos muistetaan, Flipille hittikiekon A Casual Look levyttäneen The Six Teensin nokkamiehenä. Hyvänä esimerkkinä käy tämä ”Roi Pääkkösen” vuoden 1965 EP, jossa mennään eikä meinata. Tämän vantaalaiselta kirpputorilta löytämäni kiekon esittäjä tiedetään: Bobby Stevens eli Ray Pilgrim touhusi Embassylla muidenkin Elviscovereiden kimpussa. Onneton myyntiedustaja Erkki Pälli on kertonut mainioissa muistelmissaan ’Riemutoimittaja kuuluisuuksien kintereillä’ (Otava 1999), että jopa täällä Pohjolan perukoilla tajuttiin, että Corona julkaisee B-luokan tavaraa. 42 Blues News 4/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 29 PETRI LAHTI K esä on ollut hyvää aikaa koluta levydivareita ja kirpputoreja – siellä ne pikkukiekot edelleenkin odottavat ottajaansa, kun vain jaksaa etsiä. Sinkkupussikin on upea. Yhtye toimi vuodet 1956–60, ja parin vuoden hiljaiselon jälkeen Ed Wells vieraili vielä tämän kerran Flipin studiossa ennen päätymistään sosiaalityöntekijäksi San Franciscoon. Tällä levyllä meitä viihdyttävät vanhat tuttavat Paul Rich ja Hal Munro...”, kirjoitti Ajan Sävel aikanaan. Lisäksi löytyi ympäristösuojeluun kannustava blueskiekko suoraan 50-luvun loppuvuosien Chicagosta. CISSE Lessons In Love / Saturday Night Out (Love LRS 2151) Joskus 80-luvulla tuli puheeksi, että kenenkäs esittämiä lainakappaleita Cisse Häkkisen ”Teendreams”-sooloälppärillä oikein onkaan. SHANK & MAYDIEA Bye Bye Baby (My Pride) / Why Don’t You Tell Me (Flip 45-361) Huh huh, nyt on lautasella sielukasta, maanläheistä ja erittäin mustaa musiikkia. Suomessa Embassyn tuotantoa tuupattiin ulos Corona-merkillä. Embassylla kopioitiin pikavauhtia niin omat kuin jenkkilevyt, ja taso vaihteli rajusti. Ehkä kyseessä on jonkinlainen E-pilleriajan siveysvyö. Rich ja Munro olivat tuttuja varmasti lähinnä vain Pällille, joka oli näppärästi päässyt arvostelemaan markkinoimiaan levyjä Ajan Säveleen... Tilanne oli kimurantti, olihan kappale yksi parhaista levyllä
Ska on tunnetusti energiaa, hyvän mielen musiikkia. Mikäs siinä, hieno sävelmä kelpaa tunnetusti moneen. Hitaista kappaleista käärme kiemurteli hiljalleen kiivastempoisiinkin rutistuksiin – ja melkein aina huonoin tuloksin. Naiivi esitys ei yllä kääntöpuolen tasolle. Levyiltä löytyy bluesia, rytmibluesia, soulia, funkia, on doowop-henkistä taustaa, flirttailua rock’n’rollinkin kanssa, vahvoja gospelmausteita. Ei hyvä. Omasta kopiostani kansipaperi puuttuu, mutta onneksi lätty on sentään prässätty komealle siniselle vinyylille. Yhden jazziin keskittyvän diskografian perusteella Gloria May pääsi levylle jo vuonna 1949 nimellä Gloria Mac, mutta tiedä häntä. Entä itse musiikki. Ottakaa kiekko talteen jos vastaan tulee, vaikka The Beatles ei innostaisikaan. Tausta on jazzahtavaa bluesia. Se pisti miettimään, että tämä Ernest Goldin säveltämä upea elokuvatunnari on päätynyt todella monen versioitavaksi orkesterinjohtajista jazz-miehiin, Billy Stewartista ja Booker T. THE BOOTLES I’ll Let You Hold My Hand / Never Till Now (Nashville NS 822) ”Amerikan vastaisku The Beatlesille – The Bootles.” Näin vähemmän vaatimattomasti komeili tämän länsinaapurissa vuonna 1964 julkaistun tyttöyhtyesinglen kuvakannessa. Siinä liikutaan sekä sävellyksenä että esitystyylinkin puolesta aika paljon Sam Cooken You Send Me -jättihitin kimpussa. Biisi sinänsä, lähinnä rockabilly-genreä, on mainio. Outo kiekko, täytyy sanoa. Rytmi jäi elämään ja on toiminut pohjana kymmenille jamaikalaislevyille pitkälle tälle vuosituhannelle saakka. Sanoituksen perusteella tällä kertaa ei liikuta ns. Seiskatuumaisia julkaistiin 50-luvun puolivälistä 90-luvulle, ja niistä ylivoimaisesti halutuin on vuoden 1962 Dukeplatta #346, jolta löytyy tiivistunnelmainen Screaming Please. GLORIA MAY What-Cha Doing In The Woods / Boy In My Dreams (Chess 1719) Mitäs siellä metsikössä oikein puuhaillaan. Se puuttuu, mutta vähän lohtua tuo tämä vuoden 1969 julkaisu, jossa on emootiota mukana tässäkin kerrakseen. B-puolen doowop-balladi on todella harmaa persoonallisen A-puolen vastineeksi. Aksenteista päätellen levytys on tehty New Yorkissa. NICK GREENE My Lovin’ Baby / My Heart Needs You (Capitol F3749) Mikä se oli tarkka hetki, kun miesja naiskuorot komennettiin studioon vesittämään raaka, kapinallinen ja kuvia kumartamaton nuorisomusiikki. Bluesin hopeakettunakin uransa loppuvuosina tunnettu teksasilainen oli todellisuudessa Buddy Ace II – ykkönen oli Johnny Acen veli St. Tuleva reggaen iso nimi aloitti uransa 13-vuotiaana saaren ensimmäisenä lapsitähtenä. Tommy McCook, Roland Alphonso, Lester Sterling, Don Drummond ja Johnny Moore antavat torvien huutaa, ja Jackie Mittoon johtama rytmiryhmä pitää huolen lopusta. Hyvänä esimerkkinä käy tämä Capitol-single kesältä 1957: Nick Greenen ääni on juuri sopivan kaiutettu, kitara metallisen särisevä, tempo menevä – ja sitten sekakuoro pääsee ääneen auttamaan laulajaa la-la-la -lallatteluineen. Hyvää tavaraa, uskokaa tai älkää! A-puoli on vastauslevy I Want To Hold Your Hand -hitille, mutta biisistä puuttuvat ne suurta yleisöä miellyttäneet Lennon & McCartney -koukut. Minstrel And Queenin arvo ymmärrettiin 60-luvun puolivälin jälkeen myös Jamaikalla, jossa The Techniques julkaisi hienon coverin siitä Queen Majesty -nimellä. Mukava löytö. & The MG’sistä Eino Gröniin saakka. En ala tekemään aiheesta tähän väliin varsinaista tieteellistä tutkimusta, mutta otetaan esimerkiksi vaikkapa Johnny Burnette Rock’n’Roll Trio, jonka levylle Anita Kerr laulajineen päästettiin diskografioiden perusteella ensi kertaa kesällä 1956. Siellä se olisi saanut epäilemättä arvoisensa päivityksen – ilman kuoripoikia. risque blues -alueella, vaikka tämä vuoden 1959 kiekko onkin julkaistu mustaan musiikkiin keskittyneellä Chessillä. Ihan aina ei siis säveltäjänero Mayfieldkään pystynyt näyttämään suuntaa muille! THE SKATALITES / DELROY WILSON Exodus / One, Two, Three (Coxsone #) Löysin hiljattain hollantilaisen rautalankayhtyeen The Jumping Jewelsin tunnelmallisen ikuistuksen Exodus-kappaleesta. Näin kävi porvoolaisessa Riverside Recordsissa hiljattain, kun ystävällinen omistaja esitteli tätinsä aikanaan Las Vegasin konsertissa näppeihinsä saamaa muistoesinettä ja myi sen jälkeen muutamalla eurolla Curtis Mayfieldin huipputuotoksen hyvään kotiin. Kääntöpuolella Delroy Wilson ottaa ensiaskeleitaan Doddin studiossa. Takapotkivin, keinuvin ja mahdollisesti myös svengaavin tulkinta tehtiin missäpä muualla kuin Jamaikalla, jossa Coxsone Doddin studiobändi (joka kulki siihen aikaan nimellä The Skatalites) iski biisin kimppuun noin vuosien 1964–65 aikoihin (Jamaikalla levytysajat ovat aina suhteellisia). Entä kääntöpuolen You’ve Come Home. Niiden vastapainoksi saadaan räväkkää laulua ja soittoa ”girls with guitars” -hengessä – ikään kuin The Shangri-Las paiskoisi väkevää autotallirokkia moppitukkien inspiroimana. Blues News 4/2016 43 nimikirjoituksella varustettua hikiliinaa ja kaappaamaan sen jälkeen tämän naarmuisen huippukiekon sekalaisesta kasasta Lill-Babsin, Mauno Kuusiston ja kumppaneiden seiskatuumaisia. A-puoli on väkevää bluesia soulilla, mutta vielä innostuneempi olen flippipuolen hyppivän funk-taustaisesta pariminuuttisesta, jota vie rummut, avustaa kitara ja kruunaa Acen komea laulusuoritus. Kyseessä on kummallinen novelty-levy, jossa Gloria May kyselee vihreäksi ruvenneen entisen hipsteriäijänsä perään, tuuli ulvoo ja linnut elämöivät. BUDDY ACE (Sweet Little) Chocolate Child / Jump Up And Shout (Duke 441) Buddy Ace on näitä vaikeasti haltuun otettavia artisteja – ainakin jos puhutaan singlekeräilystä. Ray Stanleyn säveltämä My Lovin’ Baby olisi kelvannut hyvin esimerkiksi The Crampsin ohjelmistoon joskus 80-luvulla. Clair Alexander, josta ei ollut vastaamaan Don Robeyn huutoon, kun markkinoille haluttiin 50-luvun puolivälissä venäläisessä ruletissa kuolleen tähden ”sukulaismies”.. The Bootles jäi yhden sinkun ihmeeksi: muusikoista ei tiedetä mitään, levyn kannessa säteileviä mimmejä on epäilty malleiksi, platan julkaisseen GNP Crescendon julkaisupolitiikkakin oli noihin aikoihin varsin sekavaa
BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Suomessakin muutaman kerran vieraillut bluespakettikiertue American Folk Blues Festival (erityisesti Saksassa 1962–1972 ja 1980–1985) analysoidaan ja esitellään huimaavan monelta kantilta kolmannessa kappaleessa: Horst Lippmannin ja Fritz Raun kuningasidea, joka yhdisti taiteellisen ja opetuksellisen vision erilaisine bluestyyleineen eri ajoilta ja puolilta Yhdysvaltoja. Molempien osalta on yllättävää, kuinka pieni GBC:n jäsenmäärä (n. Innokkaiden jazz-fanien esitelmät blueslevykokoelmistaan sekä yhdessäolo amerikkalaisten sotilaiden kanssa edesauttoivat asiaa. Kirjan tiivistelmä on hyvin lyhyt ja teoreettisena vaikealukuisin, mutta kukin edeltäneistä luvuista kelpaa hyvin erikseen luettaviksi, sillä ne ovat omia kokonaisuuksiaan, jotka kestävät useita lukukertoja. Blues im geteilten Deutschland, 1945 bis 1990 (Transcript Verlag, Bielefeld 2016) Innostuin kirjoittamaan tästä oppineesta ja perusteellisesta, mutta kiintoisasta ja hyvin luettavasta kirjasta arvostelun, koska pidän teosta toistaiseksi monipuolisimpana esityksenä Saksan (osin myös muun läntisen Euroopan) blueskulttuurin eroavuuksista ja vaiheista. 1963 Itä-Saksassa syntynyt, nyttemmin populaarimusiikin professori Norjan Kristiansandissa) esittelee kirjansa tarkoituksen ja näkökulmansa: tiedotusvälineiden välittämiä kuvia siitä, mihin kulttuurisiin käyttöihin blues päätyi toisaalta Länsi-Saksassa ja toisaalta ItäSaksassa eri vaiheissa 45 vuoden jakolinjoja. Taloudellista realismia, folk-ideologiaa ja muuta propagandaa, uudenlaista julistetaidetta, jopa nuortenlehden kautta vaikuttamista ja erityisesti bluesartistien palkkioiden moninkertaisista eroista jazz-suuruuksien vastaaviin nähden. Erikoista DDR:ssä oli evankelisen kirkon piirissä harjoitetut bluesmessut, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että pitkälti Itä-Saksan suurkaupunkien kirkkojen kautta laajentuneet mielenosoitukset lopulta kaatoivat järjestelmän v. On reilua, että Rauhut myöntää kuuluneensa ItäSaksan bluesareihin. Pelkästään kirjallisuusviitteitä on 284, lehdistöja muita pienpainatelähteitä 438, arkistodokumentteja 233, henkilöitä ja yhtyeitä 689 kappaletta. Lopuksi muutamia lukuja: 366-sivuisessa kirjassa on 1 358 osin pohdiskelevaa alaviitettä, 48 mustavalkoista valokuvaa, paria lukuunottamatta ennen näkemättömiä (Boasin vaimoa salaa puristeleva Sonny Boy Williamson, huuliharppua puhalteleva John Lee Hooker jne.) sekä 1 644 erilaista lähdettä tai nimeä. Itä-Saksassa yhteiskuntakritiikki bluesin puolella oli yleisempää; erityisen ansioitunut pioneeri tällä saralla oli Stefan Diestelmann, jonka edesottamuksista saa tarkan kuvan 1980-luvun alussa alkaneesta kitkasta sosialistisessa järjestelmässä. (se ilmestyi vuosina 1976–2006) ja toisaalta berliiniläinen 1980-luvun alkupuoliskolla kukoistanut ”oikea” blueslehti Blues Forum laajempine arvosteluja artistiesittelyineen. Tässä bluesin emansipaatiossa myös ItäSaksa sai osansa bluespaketista, mutta siellä käyttötarkoitus oli poliittisesti värittynyttä. Kappaleen läpilukeminen puhdistanee pään ilmaa avarakatseisemmallakin harrastajalla – se pakottaa ajattelemaan! Toinen kappale bluesin lähtökohdista jazzin kontekstissa on 60 sivun mittainen selvitys kansainvälisestä Hot-Club -liikkeestä ja sen erilaisista toimintatavoista, joissa bluesille alkoi Ranskan esimerkin jälkeen (erityisesti läntisessä) Saksassa muodostua oma profiilinsa. 2011 Berliinin blues-skenen esittelyssäni Saksan Chicago Overcoatiksi. Tieteelliseen tutkimustyön oman kokemuksen mukaantuominen on haasteellista, mutta koska asia on tiedostettu, mielestäni juuri tämä lisää teoksen arvoa. 1989. Vähitellen myös länsisaksalaiset bluesmuusikot alkoivat kirjoittaa kapitalismia ja kulutusyhteiskuntaa kritisoivia kappaleita, näin mm. Jo 1950-luvun alussa blues nousi omaksi taidemuodokseen ja se pääsi konserttilavoille viimeistään Big Bill Broonzyn konsertissa 1953. Aiempia pidempi neljäs kappale on omistettu toisaalta bluesin laajentumiselle 1970-luvun alkupuolella Länsi-Saksassa kaupalliseksi bluesrockiksi, jota vastaan puristit nurisivat ja toisaalta Itä-Saksan hellimälle ajatukselle, että aito blues edusti ”toisen Amerikan” ääntä, sukupolvien ajan sorrettua kansanosaa, mikä oli sinänsä luonteva sosialistinen näkökulma. Myös 2000-luvun näkökulmia (Elijah Wald ja erityisesti Allan Moore aitouspohdiskeluineen) selvitetään kiitettävästi. 400) ja Blues Forumin levikki (1000–2000) oli maassa, jonka asukasmäärä oli jo tuolloin vähintään kymmenkertainen Suomeen nähden. Kaikesta huolimatta korostetaan sitä, että festivaaliväen joukossa oli useita ihmisiä, jotka pitivät hyvää huolta ensimmäistä kertaa Euroopassa olevista musikanteista – he olivat kokeneet täysin toisenlaista elämää kotimaansa eri osavaltioissa. En malta olla mainitsematta, että saksalaisten toimijoiden Top 5 on Lippmann, Rau, Berendt, Boas ja Diestelmann – mustien artistien Top 5 on Bessie Smith, Big Bill Broonzy, Louisiana Red, John Lee Hooker ja Champion Jack Dupree. Blues Newsin taannoisille lukijoille tuttu Winfried Freyer. On rehellistä ottaa esiin myös se, että osa nälkäpalkalla ghettokapakoissa tai unohdettuina vanhuksina kituuttelevista artisteista lienee tuntenut olonsa vähintään oudoksi eurooppalaisille suurille konserttilavoille nostettuina sankareina. On hurmaavaa lukea, kuinka järisyttävä kokemus hänelle oli kuulla Varsovan Jazz Jamboreessa esiintynyttä Muddy Watersin sekstettiä – meistä kovin harva voi eläytyä siihen, kuinka hankalaa on mahtanut olla harrastaa bluesia Itä-Saksan rautaesiripun loukossa vuodesta 1967 eteenpäin ja vihdoin vajaan 10 harrastusvuoden jälkeen päästä kokemaan täyden Chicago-bändin soittoa livenä. hildesheimilainen Das Dritte Ohr, jota sointimaailman nojalla luonnehdin v. Lyhyessä johdannossa Rauhut (v. John ja Alan Lomaxin, Samuel Chartersin, Paul Oliverin, Charles Keilin ja Alfons Michael Dauerin näkökulmat läpivalaistaan ja niitä vertaillaan keskenään niin nerokkaasti, että jo tässä vaiheessa totesin lukemisen avartavan näkemyksiäni voimakkaasti. Tässä yhteydessä keskeisiksi pioneereiksi osoittautuvat Günter Boas ja Horst Lippmann, molemmat myös aktiivisia jazzin ja bluesin soittajia. Ote pitää, sillä populäärimusiikki oli jakautunut jaetussa Saksassa perusteiltaan erilaisiin raameihin – samoin blues omalla tavallaan. Oli miten oli, tässäkin kappaleessa on analyyttinen ote, joka saa mausteensa bluesareiden intiimeistä kokemuksista. mistä tiedämme, mitä blues on. Ensimmäinen kappale avaa 20 sivullaan bluesista kehittelemiemme kuvien, mielleyhtymien, kliseisten käsitysten ja odotuksien arkeologiaa linjassa Yhdysvallat, Eurooppa ja erityisesti Saksa, ts. MICHAEL RAUHUT Ein Klang – zwei Welten. Joachim-Ernst Berendtin panos bluesista innostuneena jazzkirjoittajana oli omalla tavallaan hyvää pohjustusta 1960-luvun nopealle kehitykselle. Viides kappale kertoo paikallisella tasolla vakiintuneesta arkisesta bluesin parissa ahertelusta, painettuina esimerkkeinään toisaalta German Blues Circlen kuukausittainen monistemainen infolehdykkä kiertueja yhteystietoineen sekä loputtomine väittelyineen bluesin aitoudesta yms. Itä-Saksan puolella bluesin leviämistä täytyi vielä odotella jokunen vuosi – lähinnä jazzia saatiin sinne juurtumaan Boasin keikkojen ja muun neuvonnan ansiosta. Surullisin tarina on John Henry Barbeen tyly kohtalo äkkirikastuneena, mutta ajotaidottomana päälleajajana, joka kuolee syöpäänsä päälleajoa seuranneena päivänä pidätyssellissään. Vuosien 1979–1986 välisenä aikana kirjan kirjoittaja Michael Rauhut oli 16–23-vuotias... Käsi sydämellä: olisitko sinä turhautuneena teiniikäisenä itäsaksalaisena bluesarina malttanut olla osallistumatta vapauttaviin katarttisiin bluesmessuihin. Onhan noita vastaavanlaisia tutkijoita ollut jo 1960-luvulta lähtien (Paul Oliver, David Evans, Elijah Wald jne.). Kahdesta 1980-luvun GBC:n Guideluettelosta saattoi todeta, että Itä-Saksassa oli vain muutama tilaaja, mm. Oi jospa lähivuosina saataisiin vastaavanlainen esitys Suomen (tai vaikkapa Ruotsin) blueshistoriasta ja -reseptiosta 1940-luvulta edes 1980-luvulle! Erkki Sironen 54 Blues News 4/2016
PAULI KALLIO & VILLE PIRINEN Ornette Birks Makkonen sarjakuvasankarina (Suuri Kurpitsa 2016) Ehkeivät BN:stäkin tuttujen Kallion ja Pirisen sarjakuvat aivan tietokirjallisuudesta mene – mutta hyvin likellä tamperelainen taiteilijakaksikko silti jälleen liikkuu tällä tuoreimmalla albumijulkaisullaan. Vain Muumit ovat joukosta poissa, sillä julkaisulupaa ei kuulemma Janssonin suvulta tähän tarkoitukseen lopulta herunut. poiketaan jazzin syntysijoilla New Orleansissa, sekoitellaan eri musiikkilajikkeita savikiekkosoppaa keittämällä, soitellaan vetopasuunaa Marsissa, etsitään rämebluesin sinisiä säveliä sekä totta kai kulutetaan aikaa niin bänditreeneissä, studiossa, levykaupassa, musiikkilehden toimituksessa kuin DJkeikallakin. 14) BABY BOY VARHAMA & THE OKIE BOYS (levynjulkaisukeikka) ELKE Q STOMP JUMP'N BLUES SOCIETY PEPE AHLQVIST H.A.R.P. 020 1234 655). Yhdellä sivulla herra Makkonen sentään käy jättämässä haikeat hyvästit peikkoperheelle ja Nuuskamuikkuselle Muumilaakson piikkilanka-aidan takana. 1911 laatineen Ilmari Vainion Professori Itikaisesta, Fogelin Pekka Puupäästä, Ami Hauhion 40-luvulla uraa uurtaneesta sci-fi-hahmosta Tero Turmasta, Asmo Alhon Kieusta ja Kaiusta, Veikko Savolaisen Joonaksesta, Juho Juntusen Musisoivista pojista, Christer Nuutisen Krampeista ja nyrjähdyksistä, Juban Viivistä ja Wagnerista, Milla Paloniemen Kiroilevasta siilistä sekä arvatenkin myös monen BNlukijan jokaperjantaisiin hihityksen aiheisiin lukeutuvasta Joonas Rinta-Kannon Fok-It:ista. Pete Hoppula LAHTI BLUES & ROOTS Klubit: to 29.9. Solo Sokos Hotel Lahden Seurahuone (Aleksanterink. Kallio käsikirjoittaa ja Pirinen piirtää kunniaa tekevällä tavalla omat muutaman strippisivun mittaiset näkemyksensä mm. Suomen ensimmäisen sarjakuvakirjan v. (klo 22.00-) Ravintola Pikku Hanhi Jatkojamit (vapaa pääsy) www.lahden-ryry.com Pääkonsertti la 1.10. (klo 21.00-) Ravintola Torvi LUMBERJACKS (levynjulkaisukeikka) + jamit (4€) su 2.10. Liput ovelta: 25€ (vain käteinen) (22€ klo 19.00–20.00) Ennakkoliput: 22€ (alk. Suuri Kurpitsa -kustannusyhtiön kautta vuosina 1995–2016 ilmestyneiden kymmenen Ornette Birks Makkonen -albumin lisäksi ainakin jokaisen bluesnewsilaisen kirjahyllystä tulisi ilman muuta löytyä bluessarjakuvan kiistaton merkkija kulttiteos ”Muddy Lee Makkonen heräsi tänä aamuna” (2014). 65-sivuinen kovakantinen opus kuljettaa Ornette Birks Makkosen, tuon pitkään mm. Luontevasti myös roots-harrastajan sydäntä lähellä oleviin aiheisiin kytketyissä pikkutarinoissa mm. 12.9.-) Keskusmusiikki Sokos Hotel Lahden Seurahuone (kysy myös majoituspaketteja, puh. (klo 22.00-) Ravintola Pikku Hanhi WALLU & FRIENDS (5€) pe 30.9. Kallion ja Pirisen aikaisempaakaan yhteistuotantoa ei voi olla liikaa suosittelematta. Soundi-lehden sivuilla temmeltäneen Muddy Lee Makkosen velipojan uusiin musiikillisiin seikkailuihin suomalaista yli 100-vuotista sarjakuvahistoriaa muovanneiden klassisten piirroshahmojen seurassa
Viimeksi mainittu kaksikko on esiintynyt yhdessä high schoolista asti ja se kuuluu soitossa. Skeptisimmät ajattelevat, ettei mitään uutta ole tarjolla, koska näitä on kuultu ennenkin. Levyn päättävään Flyin' Homeen (säv. Hampton ei edes ollut aikaisemmin lentänyt ja Benny kuuli taksissa matkaa jännittävän miehen hyräilevän jotain ja kysyi, ”Mitä toi on?” Lionel vastasi, ”En oikein tiedä, mut olkoon vaikka Flying Home, sillä mehän ollaan menossa kotikonnuille.” Baty tekee omalla luennallaan hienoa, miltei Goodmanin sekstetin vuoden 1939 levytyksellä soittaneen Charlie Christianin veroista työtä. Vierailijoina on kosketinsoittaja ja kaksi fonistia. Hummelin harpunsoitossa ei ole teknisesti moitittavaa. Kitarapuolelta loistava veto on Pepper Mama, jossa Funderburgh vetää loistavat kitaraosuudet B.B. Ties vaikka tykästyisit lajiin ja/tai myös Little Charlie Batyn loistavan tyylikkääseen soitantaan. Itse sijoitun vaatimattomalla mielipiteelläni johonkin välimaastoon. Count Basien fonistina soittanut Lester Young teki siitä 1937 oman jatsahtavan versionsa ja kappaleesta tuli myös miehen suosikkinumero, Batyn esitys levyllä seurailee lähinnä sitä. Innostuneimmat ovat varmasti sitä mieltä, että tämä superkokoonpano on tehnyt vuoden blueslevyn. Viimeksi mainittua mies on soittanut paljonkin mm. Vaikka levyn tyyli on varsin vapaata ja niin teemat kuin kappaleet vieraita osalle lehtemme lukijakuntaa, suosittelen lämpimästi vähintään kertakuuntelua ellei toistakin. Batyn suurimmat kitaristisuosikit jazzin puolella ovat Django Reinhardt sekä sähkökitaran pioneeri Charlie Christian. Hampton, Goodman, Robin) liittyy mukava anekdootti: Goodmanin yhtye oli Kaliforniassa, kun heidän seuraava keikkansa oli Atlantic Cityssa, minne ehtisivät vain lentokoneella. Miehen kitaristintaidot perinteisen jazzin soittajana tulevat parhaiten kuuluville hänen omilla kappaleillaan, levyn aloittavalla Skronky Tonkilla sekä iloisen reippaalla Gerontologylla. Nyt ei tarvitse, Joe Bonamassa kuulostaa tällä viidennellätoista soololevyllään juuri Joe Bonamassalta. Levyn aloittava This Train on puhdasta kantria, mutta kun kaksi rumpalia takovat junakomppia kapuloilla olan takaa, se saa kovasti hardrock-maisia piirteitä. Mistyllä vuorostaan lähestytään sitä tunnettua ”ruotsinlaivaravintolan” viihdejatsia. Baty puolestaan tunnetaan parhaiten Little Charlie & The Nightcatsin kitaristina. Batyn esitys pysyy muutamaa nuottia lähempänä jazzia. Jari Kolari JOE BONAMASSA Blues Of Desperation (Mascot/Provogue PRD 7481 2) Kun arvioi tuntemattoman artistin levyä, pitää miettiä kehen häntä vertaisi. Um A Zero kuuluu bossanova-osastoon Batyn mukavan, lähes flamenco-tyylisen kitaroinnin ansiosta. Grigsby ja rumpali Wes Starr. Seuraava Mountain Climbing on sitten kovasti hard-rokahtava ja vie ajatukset Bonamassan erääseen jo taakse jääneeseen sivuprojektiin; Black Country Communitioniin. Danny Gatton ja Joey DeFracesco ovat tehneet kappaleesta oman versionsa ja Batyn esitys liippaa sitä aika läheltä. Ei tämä missään nimessä huono levy ole, mutta se jokin maaginen ote jää pikkuista vaille valmiiksi ottaen huomioon kokoonpanon taustat ja historian. Levy on äänitetty bluespiireissä jo legendaksi muodostuneella ”Kid” Andersenin Greaseland Studiolla, minne Smithiä sekä Greenia mukaillen Baty pyysi mukaansa entiset Nightcats-kaverinsa urkuri Lorenzo Farrellin sekä rumpali J. 56 Blues News 4/2016 LEVY TUTKAILUT MARK HUMMEL Golden State Lone Star Blues Revue (Electro-Fi 3448) Tämän levyn pääartisti on huuliharpistilegenda Mark Hummel. Harri Haka LITTLE CHARLIE & THE ORGAN GRINDER Stronky Tonk (EllerSoul 1605) Loistava blueskitaristi Little Charlie Baty näyttää kokonaan instrumentaaleista koostuvalla uutuusalbumillaan muusikkona toisenkin puolen itsestään: intohimon jazzia kohtaan. Eli kuten näistä kolmesta aloituskappaleesta voi päätellä, levyn anti on monipuolinen, mutta siitä huolimatta yhtenäinen – samoissa tunnelmissa nimittäin jatketaan ja loput kahdeksan raitaa ovat edelleen yhtä musiikin juhlaa. Lewisin miehelle kunnioitusta osoittavan sävellyksen Django, joka tässä kuulostaa kyllä aika kirkkomaiselta musiikilta. Levyllä on toki huippuhetkensä. Biisin intro ja soolot menevät mollibluesin kaavalla, itse soinnutus on kuitenkin erilainen, mutta ni. Receita De Samba on jonkinlaista brasilialaista ragtimea, Henri Wooden säveltämä Broadway taas klassista 40-luvun swingiä. Pitkäsoiton blueseinta tyyliä edustaa miehen kolmas oma sävellys, Cobalt Blues. Kolmas raita, Drive on lattarikompilla vedetty molliblues, sopisi vaikka Agentsien ohjelmistoon. No Good Place For The Lonely on 12/8-mahtiballadi, jossa Bonamassa vinguttaa Les Paulia kuten Gary Moore parhaimpina päivinään. Tsekkasin netistä, ja kyllä termi ”heavycountry” on olemassa. Eikä muidenkaan tekemisissä. Kolmen oman sävellyksensä (nimikappale Stronky Tonk, Gerontology sekä Cobalt Blues) ohella levyn kymmenen lainaa edustavat laajalla kirjolla jazzin eri alalajeja, swingiä, lattari-sambajazzia, bebopia, viihdeja tanssimusiikkia sekä mustalaisjatsia. Cristianin Swing The Bop on taas sitten täyttä euforiaa. Hansenin. Elokuvan Pennies From Heaven nimikappale oli Bing Crosbyn esittämänä aikansa suuria pop-kappaleita. Batyn jazzahtavampi ja pehmeämpi kitarointi tuo vastapainoa useissa kappaleissa. Eli jykevää bluesia, bluesrokkia, muutama mahtiballadi, levyn aloittava heavykantri ja sen lopettava ”B.B. King -tyylinen” triolislovari. How High Is The Moon kuuluu ryhmään kuuluisat kappaleet ja siitä Mary Ford & Les Paul duo tekivät 1951 loistavan, lähes rokkimaisen version. Laskin karkeasti, että kokoonpanolla on yhteensä esiintymiskokemusta yli 200 vuotta. Djangolta Baty on valinnut kappaleen Nuages sekä J. Anson Funderburghin kanssa. Lainoista paras on Mose Allisonin Stop This World, jossa Markin lauluääni muistuttaa aika paljon esikuvaa ja kromaattinen harppu soi komeasti. Hammond B3 on vuosien saatossa ollut tärkeä soitin jazzyhtyeissä – ja niin Jimmy Smithin trio kuten myös kitaristi Grant Greenin vastaava ovat toimineet Batylle tiennäyttäjinä. Samoissa tunnelmissa ollaan myös levyn nimibiisissä. Tässä levytyksessä on kuuntelijan kannalta kaksi lähestymistapaa. Mutta yhtä lailla kannessa komeilevat oikeutetusti kitaristit Little Charlie Baty ja Anson Funderburgh sekä basisti R.W. Mark Hummelin omia kynäelmiä on neljä, joista erottuu rokkaava Lucky Kewpie Doll. Kingin tyylillä. Ajankohtainen teema on Grigsbyn sävellyksessä Detroit Blues, joka kertoo kaupungin ahdingosta. Funderburgh on hankkinut kannukset oman Rockets-yhtyeen johtajana. Osittain varmaan siksi, että ennakko-odotukset olivat huikeat
Levy ei sisällä lainkaan lainatavaraa, suurimman osan, kuusi kappaletta, biiseistä on tehnyt parivaljakko Joe Bonamassa/James House. Aarno Alén THOMAS SCHLEIKEN Echoes (Blind Lemon BLR-CD1601) Saksalaisen Blind Lemon -levymerkin perustaja Thomas Scleiken on vaihteeksi julkaissut omia esityksiään sisältävän cd:n. Aivan kuuntelukelpoinen sekin on, mutta enemmän kyllä pidän Thomaksen hillitymmistä tulkinnoista. The Valley Runs Low muistuttaa hauskalla tavalla riffeiltään ja tunnelmaltaan Heikki Helan Unetonta yötä. Bomarin lisäksi yhtyeeseen kuuluvat rumpali Howard Grimes, kitaristi Joe Restivo, pianisti Archie Turner ja urkuri Al Gamble sekä nelihenkinen puhallinryhmä. Yhtyeen laulusolistina toimii Percy Wiggins, jonka alan harrastajat muistavat Book Of Memories -hitistä 60-luvun lopulta. Kakkosalbumilla ”Got To Get Back!” vierailijoina olivat Otis Clay, Percy Wiggins ja William Bell. Trion soitanto on hiukan yksitoikkoista ja paikoin puuduttavaa. BN 266) meidät jätti. Tätä kolmatta albumia saatiin odottaa muutamia vuosia. Taustalla soittavat kitaristi Jan Laacks, basisti Gregor Sonnenberg sekä rumpali Hardy Fischötter. Kappaleista The Lily onnistuu hyvin eikä Zoe intoudu liikaa, muilta osin meno on turhan raskasta. 11-minuuttinen Gemini Heart on melkein tuplasti studioversiota pidempi, The Lily on saanut myös hiukan pituutta lisää, mutta suurin kuuntelu-urakka on It’s A Man’s World, joka kestää 20 minuuttia! Kappaleen kohdalla voidaan todella puhua urakasta, sillä siihen päästessä paras puhti alkaa olla jo kuuntelijasta puristettu, etenkin jos kuuntelee molemmat levyt putkeen. Scleiken soittaa edelleen erinomaisen tyylikkäästi enimmäkseen akustisia kitaroitaan ja lauleskelee omintakeisella kähisevällä tavallaan. Ajoittain ovat mukana pääartistia tukemassa huuliharpisti ja taustalaulaja Thomas Freund sekä viulisti Regina Mudrich, joiden taidokkaat osuudet lisäävät mukavasti tämän kokonaisuuden ilmeikkyyttä. Se ei sisällä myöskään täytekappaleita, vaan kuten Teppo Nättilä kirjoitti tämän lehden numerossa 3/2013 artistin edellisestä julkaisusta: ”Täydellinen kokonaisuus, jolla ei ole heikkoja hetkiä...”. Muutaman kuuntelukerran jälkeen olen valmis arkistoimaan levyn, jonka pariin tuskin tulee palattua, ei ainakaan tällä presidenttikaudella. Voimakkaasti tulkittua bluesrockia on tarjolla kahden levyn verran ja oikein elävän yleisön edessä taltioituna. Vesa Walamies LAYLA ZOE Spirit Of 66 (Cable Car CCR 0311-46) Tuoreimman Blues Caravan Blue Sisters -joukkoon kuuluvan Layla Zoen tuplalive jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mihin edellinen albumi ”The Lily” (ks. Aivan tuon aikaisemman kiekon kaltainen tämä tuotos ei ole, koska Schleikenin omien ja soittopainotteisten musiikkikappaleiden määrä on olennaisesti lisääntynyt lainamateriaalin kustannuksella. Yhtye esiintyi useilla festivaaleilla. Lopetuskaksikkona olevista Beatles-kappaleista Valkoisen tuplan Yer Blues nousee levyn parhaimmistoon, mutta Let It Be’n accapella-versiosta ei tyylipisteitä heru. Wiggins ei saa paljonkaan irti sellaisista klassikoita kuin I’m So Lonesome I Could Cry ja Set Me Free, kun taas hiukan oudommat valinnat The Longer You Wait ja Learned My Lesson In Love toimivat hienosti. Bonamassa on varsin nuori, täyttää ensi vuonna 40, mutta albumeita, joita hän on tehnyt muiden kanssa tai yksinään on yli kaksikymmentä. Eija Jauhiainen THE BO-KEYS Heartaches By The Number (Ominvore OVCD-172) Basisti Scott Bomar perusti yhtyeen vuonna ’98. Samaten tyyli ei ole enää aivan sitä perinteistä Memphisiä, mutta plussana on toki se, että on käytetty edelleen oikeita instrumentteja. Toivottavasti se tuleva Ruf-julkaisu olisi hiukan kevyemmällä/pehmeämmällä kädellä toteutettu. Näin hyvää maalaismallista bluesia ja sitä lähellä olevaa musisointia tulee nykyisin aika harvoin vastaan. Muilta omaksuttua aineistoa edustavat vain John Hurtin ohjelmistoon kuuluneet klassikot Louis Collins ja (My) Creole Belle, Libba Cottonin tunnetuksi tekemä ralli Freight Train sekä kaksi perinteistä gospel-numeroa. Hi-merkillä pitkään vaikuttanut Don Bryant esiintyy albumin nimikappaleella ja Masqueraders tekee tyylikkään version Freddie Northin kappaleesta Don’t Take Her (She’s All I Got). Ilmeisesti tarkoituksella muutkin solistit on valittu tuolta ajanjaksolta. Albumin helmi on kuitenkin Bomarin kirjoittama I Hope You Find What You’re Looking For. Sen periaatteena oli elvyttää ja säilyttää Memphisin studioiden (Stax, Royal) ilmapiiri ja henki. Bonamassaa olen digannut ensimmäisestä soolokiekosta (”A New Day Yesterday”, 2000) lähtien ja vaikka yhä on alkuvuosi, omalta osaltani uskallan rankata tämän vuoden parhaaksi levyksi. Riku Metelinen BOMBINO Azel (Partisan PTKF 2135-2) Nigeriläinen tuaregikitaristi Omar ”Bombino” Moctar esiintyi yhtyeineen toukokuun lopulla Helsingissä Maailma kylässä -tapahtumassa. Levyn materiaali jakautuu kolmeen osaan. Kokoonpanoon kuuluivat Bombinon lisäksi levy tutkailut. Joku näppäräsorminen kaveri Hammondeineen olisi parantanut menoa ja lopputulosta varmasti. Perustajäsenistä ovat poistuneet luonnollisista syistä kitaristi Skip Pitts ja trumpetisti Ben Cauley. Nämä sanat sopivat kuvaamaan myös tätä levyä. Albumin kaunis päätösura (Floyd Cramerin Last Date) on puhdas instrumentaali, muut kappaleet ovat laulettuja. Kitaristi Jan Laacks soittaa muutaman napakan soolon ja on selvästi Henkkansa kuunnellut, niin hyvässä kuin pahassakin. ”The Royal Sessions” sisälsi pelkästään instrumentaaleja. Miehen suurimmat esikuvat ovat yhä Mississippi John Hurt ja hänen naispuolinen vastineensa Elisabeth ”Libba” Cotton, joilta saadut vaikutteet kuuluvat etenkin hänen kitaroinnissaan. Levy olisi ollut varmaan ihan ok, jos nuo (yli) pitkät kappaleet (sekä Let It Be) olisi karsittu pois ja loppumateriaali kasattu yhdelle levylle. Kun aloittaa 13-vuotiaana, ehtii pitkälle. Blues News 4/2016 57 voutuu samattomasti yhteen. Myös levytysstudio on vaihtunut länsirannikolle. Avauskaksikko on peräisin hänen albumiltaan ”Sleep Little Girl”, seuraavat kahdeksan kappaletta tulevat ”The Lily’ltä” ja loput kolme ovat lainamateriaalia. Myös Dylanin I Threw It All Awaysta kuullaan hieno tulkinta. ”Spirit Of 66” on Layla Zoen viimeinen levy Cable Car Recordsille ja tuleva studioalbumi ilmestyy Ruf Recordsin toimesta. Sen tasokas edeltäjä ilmestyi nelisen vuotta sitten, ja suuresti samanmoinen on myös tämä pyörylä. Tuottajana on toiminut, kuten varmaan arvasittekin, Henrik Freischlader. Nykymuodossaan se on ainakin allekirjoittaneen mielestä turhan hevi paketti kesäillan kuunteluun. Vuonna ’04 heille tarjottiin mahdollisuus albumin tekoon. Materiaali on vahvasti countrypohjaista. Joukkoon mahtuu myös muista esityksistä melkoisesti poikkeava kummajainen Big Boss Blues, mikä on John Lee Hookerin bluesit mieleen tuova ja sähkökitaralla säestetty protestihenkinen luomus. Kahden levyn kappaleiden yhteismäärä on vain 13, mutta se mikä määrässä hävitään, se pituudessa voitetaan..
Extra Extra letkeilee komealla länsirannikon asenteella ja samoissa maisemissa viihtyy myös instru Grease Me Up. Pingle teki vastavierailun Englantiin ja mukaan kutsuttiin lontoolainen tabla-rumpali Gurdain Rayatt. Riku Metelinen STEVEN TROCH Nice’N’Greasy (Sing My Tittle SMT 004) Belgialaisen huuliharpunpuhaltajan Steven Trochin nimi tuskin sanoo monellekaan yhtään mitään, joten kerrotaan, että mies menestyi komeasti netissä järjestetyssä harppuskabassa. Toistaiseksi julkaisemattomalla päätöskappaleella Akokas yhtyeen kaikki jäsenet saivat esitellä taitojaan eikä perkussiivinen bassosoolokaan antanut aihetta tavanomaiselle vitsailulle. Äänityspöydän takana on istunut Linda Gerrdes, tosin osan Freischladerin tekemisistä on äänittänyt luottomies Martin Meinschäfer. Avausraidassa Openness on samaa ärhäkkyyttä kuin Freischladerin alkupään tuotannossa. Levyn modernihenkisimmäksi raidaksi esittäytyy lievästi funkitettu Slow, joka hakee teksteissään vähän novelty-fiilistä. Eniten hänen mukaansa joutuvat kärsimään köyhät, joilta pyssymiehet voivat ryöstää jopa elintärkeän karjan. Kun hän viimeksi soitti lähes kaiken itse niin täällä kertaa studiossa apuna ovat olleet basisti Alex Grube sekä rumpali Carl-Michael Grabinger. Moctarin innostus kitaransoittoon virisi jo hänen ollessa 10-vuotias, ja 14-vuotiaana bändiin liittyessään hän oli porukan nuorin, minkä takia häntä kutsuttiin ’bambinoksi’ (pikkupoika/poju, italiaksi). Iän ja taitojen karttuessa nimi muuttui aavikkouskottavampaan muotoon Bombino. BN 266) oli hiukan... Peli on pitkälti selvää heti avauskolmikon yhteydessä. Bollywood-iskelmät. Näiden välistä löytyvä Been Lookin’ kirittää mainiona Muddy Waters -mallisena hölkkänä. Kokoonpano nimettiin Mitraksi, joka on joko ortodoksipiispan päähine tai ’ystävät’ jollain Intian monista kielistä. instrumentaaleissa, muhkeasoundisessa ja kiperätempoisessa Alligator Fryolator’issa tai nätisti svengaavassa Rainin’ Outdoors’issa piisaa ihasteltavaa. Mississippin delta kohtaa Gangesin deltan. Sitten tuleekin levyn kovin tenkka-poo: The Jinx Is On Me vedetään humoristisesti reggaena, olen järkyttynyt! Ja jaksan järkyttyä joka kerta levyn soidessa yhä uudelleen. Mikke Nöjd MICHAEL MESSER’S MITRA Call Of The Blues (Knife Edge KERCD001) Mitä tulee mieleen sanoista intialainen musiikki. Maailmanmusiikin Euroopan radiosoittolistalla se päräytti kesäkuussa listan kärkeen ja oli heinäkuussa kakkosena. Vai sitarinsoittaja Ravi Shankar ja Beatlesit. Bombino laulaa tällä albumilla pelkästään tamashekin kielellä, mutta levyesitteessä sanoitukset on onneksi käännetty englanniksi ja ranskaksi. YLEn haastattelussa nyt 36-vuotias Bombino kuvaa kotimaansa nykytilannetta rauhalliseksi, mutta on huolestunut naapurimaissa tapahtuneista terroriteoista. Albumi on edeltäjiään monipuolisempi sisältäen mm. Mies ei turhia tiluttele vaan soolot ovat napakoita ja tarkoituksenmukaisia. Onnistunutta keikkaa seurasi Kaisaniemen kentällä aurinkoisessa säässä runsaslukuinen yleisö. Perinteinen hidas blues irtoaa niin ikään uskottavasti Wanna Sleep -esityksen voimin. Akustisista kappaleista mieleen jää ehkä parhaiten Naqqim Dagh Timshar, joka muistuttaa siitä, että kaukana kaikesta elävien tuaregien ahdinko jää helposti vaille huomiota. Puoli-jumpsteri Saturday Night edustaa hyvään menoon kiedottua leikillisyyttä sekin. Tuskinpa blues, en ainakaan minä osannut yhdistää Intiaa ja bluesia. Mukana ei ole yhtään koko maailman tajuntaa räjäyttävää pommia, mutta meno on kauttaaltaan rennon verkkaista ja sopii hyvin kiireettömän päivän iltaan. Huilua soittava käärmeenlumooja. reggaeja skarytmejä mutta myös akustista perinteistä tuaregimusisointia, joka ”Nomadilta” täysin puuttui. Tällä kerralla myös kansitaide on kunnossa. Kirkkaasti helisee kitara myös avauskappaleessa Akhar Zaman, jossa ollaan huolestuneita tuareginuorten arvojen muuttumisesta perinteisistä materialistiseen suuntaan. Keskeiseksi kappaleeksi kohoaa pitkä Iyat Ninhay / Jaguar, jossa kuvataan aavikon vaaroja. Onneksi moisia oivalluksia ei sisälly levylle enempää ja jatko sujuukin erittäin mallikkaasti. Jo alkutahdeista lähtien tuntuu siltä, että Freischlader olisi huomannut, että päästäkseen askeleen eteenpäin on otettava kaksi askelta taaksepäin. Ok, maailmassa on mittelöä montaa sorttia, mutta uskoisin kiinnostuksen monessa torpassa lisääntyvän, kun totean, että muu soittajisto on West Coastin kermaa: Rusty Zinn ja Bob Welsh kitaroissa, June Core patteristossa ja Kid Andersen bassossa. 58 Blues News 4/2016 levy tutkailut komppikitaristi Ilias Mohammad Ilhasan, basisti Youba Dia ja jenkkirumpali Corey Wilhelm. Luultavasti kaksikko on saanut osallistua myös sovitustyöhön, sillä jälki on edellislevyä vaikuttavampaa. Kakkosraita Early Morning Blues keinahtelee mukavasti. Toivottavasti harppu-kansa ottaa Steven Trochin haltuunsa. sanotaanko tylsä, tasapaksu tai kenties mitäänsanomaton, niin tämä uutukainen on aivan toista maata. Suosiota selittänee ahkera festarikeikkailu ja levyn fuusioluonne (”tuareggae”), eikä perinteistäkään tuaregimusiikkia ole unohdettu. Ainoa asia mistä nyt ehkä mahdollisesti voisin pari miinuspistettä antaa, on kappaleiden pituus. Freischlader on onnistunut lataamaan kappaleisiin riittävän määrän tunteiden paloa. En ennen tätä levyä, jossa englantilaisen pitkän linjan kitaristi Michael Messerin uusi Mitra-yhtye fuusioi vanhaa bluesia ja klassista intialaista musiikkia. Esityksen rytmi kiihtyy soolojen myötä hurjaksi laukaksi karavaanin verkkainen taivallus tuntuu muuttuvan kamelien juoksukilpailujen loppukiriksi. Tuotanto on merkattu Henrik Freischlader Trion nimiin. Tavanomaisimmasta blueslinjauksesta poikkeava La Perla on puolestaan kovasti leppoisa mamboilu. Ilmeisesti joku (muukin kuin allekirjoittanut) oli edellisen kannen layoutista huomauttanut, sillä tällä kertaa fontti on riittävän isoa eli sanoitukset ovat luettavissa. Kappaleita kuultiin Bombinon kaikilta studioalbumeilta: ”Agadez”, ”Nomad” ja ”Azel”. Sääli olisi, jos näin pätevää kaveria ei noteerattaisi. Bombinon albumeista ”Azel” on suosituin ja ehkä myös paras. Timo Kauppinen HENRIK FREISCHLADER TRIO Openness (Cable Car CCR 0311-47) Kun edellinen Henrik Freischlader -levy (ks. Koska. Mitenkään Freischladerin edellisiä levyjä väheksymättä hän on tehnyt mielestäni uransa parhaan julkaisun. Soitto on ensiluokkaista ja biisit huonoimmillaankin hyviä. Myös akustinen His Love on mainitsemisen arvoinen. Yhtyeen tarina alkoi vuonna 2013 festivaaleilla Mumbaissa, missä Messer tapasi mohan veenan (intialainen slide-kitara) soittajan Manish Pinglen ja päätyi jammailemaan tämän kotiin. Aavikkobluesin hypnoottisen grooven takia vaarana on, että bändillä menee ”autopilotti päälle”, mutta Bombino onnistuu tällä levyllä hyvin välttämään liiallista yksitoikkoisuutta. Esim. Troch on varsin monipuolinen ja -ilmeinen soittaja ja levyn täysi tusina biisejä ovat omatekoisia. ”Azel” äänitettiin Woodstockissa Yhdysvalloissa Dirty Projectors -yhtyeen Dave Longstrethin myötävaikutuksella. Hendrix-versioinnin sijaan Freischlader on tehnyt kappaleen High Expectations selkeästi Hendrixin hengessä, ja vaikka vaikutteet kuuluvat niin eivät kuitenkaan häiritsevästi. Mutta kun kappaleissa ei tyhjäkäyntiä ole niin turha asiasta on sen enempää marista
”Panther Burn”-, ”Tijuana Bible”ja ”Bad Ju Ju” -levyiltä on mukana neljä kappaletta jokaiselta sekä ”Dirt Road” -albumilta löytyvä My Morning Prayer. Peruspikkupumppua täydentävät osaavasti kolme puhaltajaa, urut ja kaksi taustakööriläistä. Samoilla apajilla onkiva Tell It To Me Straight onkin groovaavuutensa ansiosta paljon parempi. Yllättävää kyllä, tututkin kappaleet kuulostavat tuoreilta, kun Messerin resonaattori-kitara saa seurakseen Pinglen sitarmaisen heleän, naukuvaäänisen mohan veenan ja Rayattin eloisat tablat. George Harrisonin kanssa. Hook, Line And Sinker rynkytetään hakkaavan urbaanin funk-masiinan läpi, eikä esitys nouse levyn parhaimmistoon. O’Learyllä taitaa olla sotilastaustaa, näin veikkaan, sillä Letters From Home on tiukka moderni blues-medium, joka karulla tavalla kuvaa solttupojan koti-ikävää siellä jossakin. Bhattin kanssa) ja Bob Brozman (Debashish Bhattacharyan kanssa). Kun Thorogoodin bändissä tehdään kuten pomo käskee ja joka ilta samalla tavalla, niin Suhler ei ole erityisemmin esille päässyt. Ovelasti Green Onions-Help Me -tematiikasta polveutuva 19 Cents A Day on puolestaan kiihkeä groove, jossa urut ovat ratkaisevassa roolissa. Taustabändissä soittavat basisti Chris Alexander, kosketinsoittaja Shawn Phares ja rumpali Beau Chadwell. Messerin Mitran levy on tietääkseni kuitenkin ensimmäinen bluespohjalta tehty fuusio ja siinä mielessä pioneerityö joka toivottavasti saa pian jatkoa. Tunnelma on kuin olisi itse ollut paikan päällä. Esimerkiksi Lightnin’ Hopkinsille omistettu Po’ Lightnin’ sopisi hyvin Thorogoodin levylle/ ohjelmistoon kumman tahansa laulamana. Monipuolisuutta levylle tuovat vielä J.J. Thorogoodin tuotannon olen kuunnellut alusta loppuun, kertaan ja toiseenkin. Yhtymäkohtia löytyy luonnollisesti Thorogoodiin, mutta myös varhaiseen ZZ Topiin sekä Fabulous Thunderbirdsiin. Viimeksi mainittu ei ole lainkaan ihme, sillä Suhlerin 1994 levyllä ”Let The Dogs Run” soittivat Mike Buck sekä Keith Ferguson. Ainoastaan yksi kappale on peräisin Intiasta, traditionaalinen raga Bhupali Blues. The Machine tavoittaa modernia blues-ilmaisua sekin, terävä särösoundi sekä lompsottavasti koliseva komppi tuovat jotenkin mielleyhtymän Tuomari Nurmioon. Klubisoittoja seurasi pieni kiertue, Luganon bluesfestivaalit vuonna 2014, ja tämän vuoden alussa julkaistiin sitten debyyttialbumi ”Call Of The Blues”. Koska Suhlerin tuotanto ei tuttua entuudestaan ollut eikä aikaa ollut siihen tutustua, en osaa sanoa, onnistuuko jokin kappaleista studioversiota paremmin. Lisää samanoloista materiaalia putoaa nimisiivulta, jossa shufflekompin kirittämänä saamme hyvinkin vahvan sodanvastaisen sanoman. blues(rock)kitaristien tavasta poiketen Suhler ei yritä esittää kitarasankaria vaan antaa homman liukua omalla painollaan. Levy edustaa livejulkaisujen parhaimmistoa, soundit ovat loistavat, miksaus on kohdallaan eikä yleisön ääniäkään ole pyritty eliminoimaan. Käsillä on Gregin kolmas oma albumi ja se on julkaistu jo reilu vuosi sitten. Raa’ahkolla otteella laulava Chris on tarmokas ja terhakas harpisti ja ryhmän kitaristi Chris Vitarello osoittautuu näppäräsormiseksi tyyliniekaksi. Vaikutteet ovat kuitenkin vain mausteina eikä liiallisia yhtymäkohtia kaikeksi onneksi ole huomattavissa. Tämän levyn jälkeen on pakko tutustua Suhlerin muuhun tuotantoon. Mielenkiintoisin ja kunnianhimoisin esitys on ehkä Bhupali Blues, jossa Messer ja Pingle sooloilevat vuorotellen, joskin se on albumin vähiten bluesmainen kappale. Levyn suola ja erikoisuus ovat kuitenkin Pinglen vivahteikkaat introt, fillit ja soolot. Useat raidat sisältävät myös pitkähköjä sooloja ja kappaleiden kesto onkin keskimäärin yli viisi minuuttia. Suosikkiraidoikseni nousevat tiukka slidekitaroitu rokettirolli Doin’ The Best I Can, letkeä Texassippi sekä loppuhuipennuksena oleva Thorogood-henkinen slideilotulitusta tarjoileva Restless Soul, jonka loppupuolella Suhler kunnioittaa Rory Gallagheria soittamalla Bullfrog Bluesia. Kukin saa makunsa mukaan poimia siitä West Coastia ja rockabillyä. Ilman ennakko-odotuksia laitoin cd:n soimaan, ja alkutahdeista oli todettava, että se on hyvä. Vaikka tiesin Suhlerin tekevän myös levyjä oman bändinsä kanssa, niin niihin en jostain syystä ole huomiota kiinnittänyt. Timo Kauppinen CHRIS O’LEARY Gonna Die Tryin’ (American Show Place Music ASM 5227) Ei usein, mutta aina joskus, osuu kouraan tuiki tuntemattoman nimen tekemä kiekko, joka jo vasta muutaman tahdin soituaan vakuuttaa: tää on kova juttu! Aihetta, eli chicagolaishuuliharpistia Chris O’Learyä piti alkaa vähän kaivella ja kyse ei todellakaan ole mistään untuvikosta, takana on jo useampi kovasti kiitelty albumi ja jotkut ovat varmasti bonganneet miehen hänen monivuotisen soittokumppaninsa Levon Helmin rinnalta. Levyn kymmenen kappaletta ovat lähes kaikki peräisin Messerin omasta ohjelmistosta, mukana kaksi umpituttua Muddy Waters -coveria (Rollin’ And Tumblin’ ja I Can’t Be Satisfied), kaksi Mississippi Fred McDowellin kappaletta (You Gotta Move ja You Gonna Be Sorry). Monien ns. Blues News 4/2016 59 levy tutkailut bändi näyttää soittavan paljain päin, ’ystävät’tulkinta lienee oikea. Kekri-laulu Harvest Time on imenyt sisäänsä New Orleansimaista marssittelumenoa ja tämä irrottelu on hauskaa kuultavaa. Itse biiseistä on avauksen hitaalla temmolla jumpittava Can’t Help Yourself armoton blues-shuffle, joka on umpiturvoksissa näkemystä ja asennetta. Kappaleet ovat hyviä, riffit tempaavat mukaansa eikä soitossa ole mitään turhaa. Huuliharppukostajat, laittakaa nimi Chris O’Leary muistiin! Mikke Nöjd JIM SUHLER & MONKEY BEAT Live At The Kessler (UnderWorld UND0027) Allekirjoittaneen tämänkertaisen arvostelusatsin positiivisesta yllätyksestä vastaa George Thorogoodin aisaparina paremmin tunnettu Jim Suhler. Perusasiat ovat perusasioita, mutta tällä pumpulla on koko paletti suorastaan raudanlujassa otteessaan. vaikutti useamman vuoden Root Doctor -yhtyeessä ja muitakin levytyskumppaneita on matkan varrella ollut. ”Stranded” on kerännyt kiitosta ja ylistystä, sekä melkoisen. Mitä tässä muuta voisi sanoa kuin että siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana. Sääli sinänsä, sillä tämä levy todistaa hänen olevan loistava kitaristi, hyvä laulaja ja mainio säveltäjä. Muita vertailukohteita voisivat olla intialaisten kanssa levyttäneet musiikin moniottelijat Ry Cooder (V.M. Kiekon bileuran arvonimi irtoaa The Devil Drove To Town In A V8 Fordille, joka on jokseenkin hervoton heilutus. Riku Metelinen GREG NAGY Stranded (Big O 2421) Michiganilaislähtöinen Greg Nagy on pitkän linjan muusikko, hän mm. Suhler on sellainen voimavara, jota Thorogoodin luulisi (lue= toivoisi) hyödyntävän muutenkin kuin vain kakkoskitaristina. Ne tuovat mieleen 92 vuoden iässä vuonna 2012 kuolleen sitaritaituri Ravi Shankarin, joka soitteli hippikaudella 60-luvun lopulla mm. Messerin kitarointi ja laulu on taatun varmaotteista, ja Rayattin tablat luovat elävän rytmiikan. Calen rullaava Anyway The Wind Blows, perinteinen kantrikappale Rollin’ In My Baby’s Arms ja 30-luvun kaihoisa elokuvasävelmä Sweetheart Darling. West Coastin peruskauraa alleviivaillaan mukavasti pumppaavalla Walking Contradictionilla ja One More Saturday Night on suorastaan rokkaava blues. Raidan harputtelut ja kitaroinnit ovat oikein erityismaininnan arvoisia
Näppärästi groovaileva Walk Out That Door on mainio soulahtava esitys ja balladi-osastolle taipuva leppoisasti soiva Run Away With You on vankkaa tekoa sekin. Fabian Bennardon huuliharppu soi tyylin mukaisen säröisesti. Taitokin karttui siihen malliin, että hän pääsi soittamaan Cab potin palkintoja. Eikä ihme. Ja harkintaa kuulee miehen kitaransoitossakin. Can’t Hold Out) ei välttämättä ole kaikkein omaperäisin lainailun kohde, mutta vierailevan solistin Rafael Curyn vetämänä se rutataan kyllä ansiokkaasti. Jatsahtavien rytmien lisäksi tälle uusimmalleen Jeff on saanut tuotua viiden edellisen tekemänsä levyn kokemuksella myös rempseää New Orleans -maisemaa ja sen kaikki kappaleet ovat miehen itsensä kynäilemiä. Tiukasti funkitettu on myös Been Such A Long Time, joka säilyttää silti melodisuutensa kireästä tempostaan huolimatta. Pelkkä tanssimusan tööttäily sai riittää ja mies vaihtoi takaisin kitaraan nähtyään erään Albert Kingin keikan. Osin sen ansiosta täysiaikaiseksi ammattimuusikoksi ryhtynyt Chaz muutti leveämmän leivän toivossa Memphisiin. Yksittäisiä kappaleita ei voi oikein irroittaa ja lähteä ruotimaan paketista. Mies ryhmineen menestyi The Independent Music Awardseissa (The IMAs) komeasti, albumi valikoitui vuoden blueslevyksi ja sillä kuultava raita Leave It To The Moon vuoden biisiksi jazz with vocal -sarjassa. Esipuheessa mainittu Bia Marchesen tulkitsema old school -jatsi Leave It To The Moon on kyllä hieno ja pieteetillä toteutettu, mutta auttamatta se jää levyllä vähän outolinnun asemaan. Mikke Nöjd BOOGIE BEASTS Come And Get Me (Naked NP023) Belgialainen Boogie Beasts yllättää ”Come And Get Me” -levyllään todella positiivisesti. Jeff aloitti nuorena poikana kitaran kanssa pelaamisen ja tulikin siinä sujuvan taitavaksi. Rockja blueskeikkaa pukkasi Bourbon Streetin baareissa sekä väliin gospelin soittamista kirkoissa. Näistä varsinkin Fool Of Me on puhaltimin vahvistettuna komeaa kuultavaa, siinä missä nimibiisin eteneminen on ennenminkin leppoisaa. Homma vain yksinkertaisesti toimii ja ”Come And Get Me” on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaita levyjä. 60 Blues News 4/2016 levy tutkailut Callowayn, Jerry Lee Lewisin ja jopa suosikkinsa Albert Kingin kanssa. Burnsiden ja Black Keysin tuotokset. Alkupaloina tarjoillaan kahden esityksen verran modernia soul-bluesia. Covereita löytyy kolmen esityksen verran, näistä Barbecue Bobin It’s Just Too Bad toimii ilmeikkäänä countrybluesina ja Sleepy John Estesin Liqour Store Blues stomppailee erittäin tyylikkäästi. Myös lopetuksen Rest My Bones liikkuu jamihenkisenä moderneissa maisemissa ja fonisoolo, se on komea. Celso vaikuttaa nykyään Los Angelesissa ja levyllä kuullaan lukuisia vierailijoita. Soittajan kypsyys tulee kuulijalle nopeasti selväksi, sillä Celso ei todellakaan revittele vaan koko äänitettä leimaa napakkuus ja tyylikäs toteuttamistapa. Urbaa. Selkeiksi balladeiksi nousevat kiireettömän karhea Welcome Home sekä hyvin pelkistetyssä ääniasussa esittäytyvä I Won’t Give Up. Percy Mayfieldin ja Don Covayn. Hitaalla, nia kiihkeärytmistä sähkönsinistä bluesrockia esittävä ryhmä seisoo tukevasti jalat Mississippin mudassa kiinni. Kiekko on silkkaa soulbluesia ja melkeinpä joka raidan voisi helposti kuvitella Robert Crayn tulkitsemaksi, vaikka sinällään yhtäläisyydet artistien välillä ovatkin vähissä. Elmore Jamesin Talk To Me Baby (a.k..a. Omaa trioaan johtava kitaristi-laulaja Celso Salim on jo pitkän linjan tekijämies ja alla on omissa nimissä useampikin albumi, sekä sivuprojekteja kopallinen. Musiikista tulee myös jotenkin sellainen tunne, että kunhan vaan kundit soittelevat mutteivat ole tosissaan. Enimmäkseen omaan tuotantoon nojaava kiekko on soulblues-korville mannaa. Gregillä kun on kiva, persoonallinen lauluääni, jota hän harkiten käyttää. Yksitoista raitaa sisältävä levy on kokonaisuus, joka täytyy kokea alusta loppuun. Boogie Beastsin hypnoottinen boogie ja urbaani deltablues sisältää erimuotoisen bluesin lisäksi musiikillisia elementtejä punkrockista, p-funkista ja jopa countrysta. Old Blues Goodbye on puolestaan toteutettu mies ja kitara -pohjalta John Lee Hookerin malliin. Yllättäen levyllä poiketaan pariin otteeseen myös funkymmän ratkaisun äärelle. Slovaripuolen ja koko albumin vahvimmaksi esitykseksi kohoaa kuitenkin lopulta vanha tuttu Ain't No Love In The Heart Of The City. Valmistuttuaan Jeff pääsi kehittämään soittotaitojaan lisää esiintymällä paikallisissa tansseissa sekä erilaisissa hääja synttärijuhlissa lähitienoilla. Myös rytmikäs ja näppärän bluespainotteinen Sometimes toimii hyvin, vaikka kyseessä on ainoa raita, jolla kitara vinkuu. Mainio old timeytä henkivä Blind Man With A Gun ansaitsee hyvät pisteet sekin. Mies koskettimineen on muutenkin levyllä vahvassa roolissa. Hypnoottisen loputtoman biitin varaan asetettu versio sisältää erittäin voimakasta tulkintaa ja hienovarainen soolo-osuus on kuin mansikka jätskiannoksessa. Reippaaseen komppiin ripustettu Still Doing Fine on leppoisatunnelmainen medium, jolla kosketinvelho vetää mallikkaat jamit. ”Come And Get Me” on debyyttilevyksi yllättävän kypsä kokonaisuus. Laiskanjäntevä komppi-osio yhdistyy Muddymäiseen soundiin kitkatta. Jos koittaisi kuvitella, miltä olisi kuulostanut, jos Muddy Waters ja Jimmy Reed olisivat yhdistäneet voimansa niin lopputulos muistuttaisi varmastikin Red Light Bluesia. Stranded -raita on kreditoitu Rick Whitfieldille ja väkevästi sykkivä esitys kertoo jo paljon kiekon askelmerkeistä. Monivuotisella kokemuksellaan mies soittaa kitaraa jouhevasti, ja sitä kuullaankin monelta kantilta läpi levyn, jota muutamat urkuja fonisoolotkin täydentävät ihan sujuvasti. Greg Nagy nimeää esikuvikseen mm. Bändin omatekoiset kappaleet tuovat mieleen Fred McDowellin, R.L. TT Tarkiainen JEFF CHAZ Sounds Like Blues To Me (JPC 1062) Creolivanhempien poika Jeff Chaz sai kotoaan vankan jazzsuuntautuneen kuuntelukokemuksen vanhempien Louis Armstrong-, Count Basieja Duke Ellington -levyjen myötä. Sama hiottu ja hallittu ote säilyy kuitenkin sähköfiiliksisellä napakalla funky-bluesilla Long Way To Memphis. Mies itse on ollut rustaamassa paria raitaa ja bändin kosketinsoittaja Jim Alfredson on toiminut tekijänä useimmilla esityksillä. Kitaristit Jan Jaspers ja Mathias Dalle soittavat kuusikielisiään sopivan raa'alla otteella laulaen kumpainenkin. Kaiketi tämäkin levy on pitänyt tehdä ja joku siitä myös pitää, mutta aika tavalla persoonaton se on silti. Omatekemä Devil In You hämmästyttää, soundi on kuin 50-luvun Chicagosta, puhaltimineen kaikkineeen. Jari Kolari CELSO SALIM BAND To The End Of Time (GRV Discos GRV049) Kaukaisesta Braziliasta on viime aikoina ponnahtanut blues-väestön tietoisuuteen useampiakin kiinnostavia nimiä. Syystä tai toisesta sen soitto alkoi kuitenkin tympiä ja perheen muutettua Kaliforniaan poika vaihtoi vetopasuunaan ja trumpettiin, joita hän soitti myös koulunsa orkesterissa. Rumpali Gert Servaes takoo alkukantaisen rytmin kolmikon taustalle. Greg Nagyyn oli ilo tutustua, toivottavasti jatko sujuu yhtä vakuuttavissa merkeissä. Vaikka albumi sisältääkin rytmikästä rockbluesia New Orleans -soundein ja rytmein niin sitä on vaikea lokeroida suoraan mihinkään tyylilajiin kuuluvaksi. Hyvä tai siis oikeastaan huono esimerkki siitä, ettei yhtään kappaletta levystä jäänyt mieleen
Laulaja-kitaristi Dan Phelps on Illinoisin osavaltiossa asusteleva keski-ikäinen valkoinen mies, joka on tulkinnut suosimaansa musiikkia jo ainakin neljännesvuosisadan ajan. Loput kahdeksan esitystä on otettu Blind Blaken, Big Bill Broonzyn, Big Boy Crudupin, Sleepy John Estesin, Fred McDowellin, William Mooren, Muddy Watersin ja Tampa Redin ohjelmistoista. Ankarien arkiston ja muistin kaivelusessioiden päätteeksi selvisi että... Toivotan kaksikolle menestyksekästä kiertuetta. Yhtyeen pääartistit ovat sisarukset Logan ja Cole Layman. Yhdellä otoksella on mukana myös aivan kelvollinen harpisti. Wilsonin varsin tyylikäs ja taitava soitto on saanut paljon ja kuuluvia vaikutteita niin Hendrixiltä, Steve Raylta kuin Winteriltä sekä varmaan jokusen nuotin vauhdikkaalta Buddy Guyltakin. Aikanaan esimerkiksi Tavastialla nämä olisivat olleet kovaa kamaa mutta, mutta... Kuuntele itse ja tee oma valintasi tämänkaltaisen musisoinnin suhteen. BN 262) esittelin ja totesin hyväksi albumin ”Keep It Clean”, jossa Walklaten rinnalla ahersi kitaristi Dick Farrelly. Sitä vain toivoisin, että Logan ja Cole ainakin joskus painottaisivat entistä enemmän silkan bluesin osuutta ohjelmistossaan. Nämä kuten muutamat muutkin kappaleet kuvastavat hyvin Bradin ja yhtyeen tapaa sekoittaa osia eri tyyleistä ja kappaleista. Mutta sen takia, ettei vanha jaksaa enää tällaista vinkunaa ja hienojen kappaleiden ”viäntämistä” liiallisesti hevin suuntaan. Kaksikko on kotoisin Virginiasta, eikä kuulu USA:n afroamerikkalaiseen väestönosaan. Heistä vokalistina toimiva ja useimmiten samalla bassoa soittava Logan on noin 15-vuotias neitokainen. Phelps on pätevä kitaristi ja laulajana hän on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi IBCkilpailun voittaja Tim Williams. Mikke Nöjd. Miesten yhOMAKUSTANTEET tuskaisella bluesilla on piano yllättävänkin vahvassa roolissa, tiheää tunnelmaa tihkuvan esityksen voisi vaivatta kuvitella vaikkapa Otis Rushin laulamaksi. Laymanin sisarukset ovat ilmiselvästi paitsi innostuneita niin myös osaavia, ja hyvää ammattitaitoa osoittavat myös heidän säestäjänsä. Tältä normaalin LP-levyn kestoiselta tuotteelta löytyy kaikkiaan 12 musiikkinumeroa. Mat Walklate on erinomainen huuliharpisti, joka osaa soittaa moni-ilmeisesti ja usealla eri tyylillä, lisäksi mies haldaa kyllä laulutonttinsa. Vesa Walamies BRAD WILSON Power Blues Guitar Tämä livelevy jatkaa samoilla äänekkäillä linjoilla kuin miehen noin 10 aikaisempaakin, mikä ei välttämättä ole positiivinen asia, sillä vinkunaa ja älämölöä on enemmän kuin keskiverto-blueskuuntelijalle on hyväksi. Yhdentoista maukkaasti valitun coverin voimin todistetaan lajityypin elinvoimaa ja vaikka minä olen, monien muiden tavoin, joskus kritisoinut klassikkokierrätyksiä, niin nyt tuli kerrasta jauhot suuhun. Kysymyksessä on nimittäin ihan laadukas maalaisbluesin klassikoita sisältä kooste. Kahden miehen bluesista on kaikki turhat krumeluurit pois ja jäljelle on jäänyt vain kova ydin. Niiden lisäksi joukosta löytyy kaksi Loganin esikuvalta DAN PHELPS Going Home Kun pyysin saada esiteltäväkseni tämän pitkään Blues Newsin kirjoitusrekisterissä roikkuneen cd:n, en siltä paljoja odotellut. Brassi-bluesiin tutustuminen kannattaa aloittaa vaikkapa tästä levystä. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin tekijöidensä summa, sillä huikea intensiteetti ja kyky heittäytyä antaumuksellisesti aiheeseen muodostavat sen jutun. Kaikkiaan yhdeksästä musiikkipalasesta viisi on esiintyjien omaa tuotantoa. Jari Kolari IN LAYMAN TERMS Tangled Pikaisen tutkiskelun jälkeen sain selville, että sanonta ”in layman terms” tarkoittaa sitä, kun joku mutkikas ja useimmiten tekninen termi selitetään ymmärrettävällä tavalla. Itse en osaa pitää tuollaista suhtautumista minään suurena puutteena, koska erinäisten muiden musikanttien tavoin myös häntä tulee arvostaa tärkeän kansanperinteen tunnetuksi tekijänä ja säilyttäjänä. Keikka lienee ollut kyllä paikalla olleiden kuuntelijoiden taputuksista ja huudoista päätellen suksee ja vauhdikkaasta rokkikitaroinnista pitäville lievällä blueshöystöllä täydennettynä varmaan antoisa tapahtuma, mutta kuten mainittua, meitä on moneksi. Kun hieman myöhemmin pääsin tutustumaan sen antiin, koin myönteisen yllätyksen. Kunnes ”mattimyöhäisen” nimi alkoi vaivata, jostakin tämä laulava huuliharpisti pitäisi tietää. Mukaan on mahtunut myös Chester Burnettin eli Howlin’ Wolfin tunnetuin luomus Smokestack Lightnin’, mikä on saanut osallensa ihan mallikkaan tulkinnan. Mistään tuollaisesta asiasta ei tämän tuotoksen kohdalla ole kyse, sillä esiintyvän artistiryhmän nimi on kaiketi valittu vain sanaleikin omaisen mielleyhtymän seurauksena. Puolustukseksi miehelle täytyy kyllä sanoa, että Brad pysyy hyvin valitsemallaan linjalla ja kitarointi on kaikin puolin sujuvaa ja taitavaa. Veljensä Cole on paria vuotta vanhempi, ja hänen tehtävänsä on hoidella erilaisten kitaroiden käsittelyt. Olen usein painottanut, että toivon kuulevani levyiltä edes muutamat coverit, jotta tiedän miten hyvin niin solisti kuin yhtyekin on onnistunut sisäistämään kyseisen bluesin tyylit. Vesa Walamies MAT WALKLATE & PAOLO FUSCHI Kicking Up The Dust Perehtyessäni Walklate & Fuschin uuteen kimppa-albumiin saavutin suorastaan autuaan olotilan blues-taivaassa. Paolo Fuschi on puolestaan ketterä ja tyylitajuinen kitaristi, joka vaihtaa sujuvasti moodista toiseen. Mainio kiekko osui sujuvasti Brownie McGhee-Sonny Terry -jatkumoon. Lähinnä ajattelin korjata pois muille kelpaamattoman tuotteen pitkänpuoleista luetteloa rasittamasta. Kaikki nuo enimmäkseen aika tutut blues-laulut ovat saaneet osakseen tyylikkäät, ymmärtäväiset ja myös jonkin verran omaperäiset muotoilut. Saamani käsityksen mukaan hän esittää pelkästään lainakappaleita, eikä edes yritä tehdä omia blueseja. Niistä kaksi on peräisin sekä Charlie Pattonin että Skip Jamesin jäämistöistä. kolme vuotta sitten (ks. Siihenkin kun heillä kyllä taidot riittäisivät, kuten on havaittavissa vaikkapa Jimmy Reed -klassikon Bright Light, Big City pontevasta YouTube-versioinnista. No, tällä vaikuttavan Holly Montgomeryn teosta sekä hänen ilmeisen idolinsa Janis Joplinin jäämistöä edustava Move Over. Kiekon aloittava Got My Mojo Working muuntuu alun jälkeen ilmiselvästi Creamin Crossroadsiksi ja niin I’m Tore Down kuten Standing Around Crying ovat Stevie Rayn muistoja tulvillaan. Tämän uuden albumin myötä Walklate, Fuschi kaverinaan astuu tuntuvasti isompiin saappaisiin, sillä pölyt potkitaan liikkeelle kultakauden Chicago-hengessä. Blues News 4/2016 61 levy tutkailut levyllä toiveeni toteutetaan – valitettavasti – täydellisesti sillä kaikki kappaleet ovat tunnettuja Muddy-, King-, Rushja Walker-covereita Chicagon kultaisilta vuosilta. Tukenaan heillä on tällä levyllä kosketinsoittajasta, rumpalista ja välillä jopa neljästä torvimiehestä koostuva bändi. Eihän tällainen nykyajalle tyypillistä bluesahtavaa rockia edustava kokonaisuus ole itselleni erityisen läheistä musisointia, mutta kieltämättä sillä on omat ansionsa. Internetin kertoman mukaan Dan Phelps on kumppaninsa Matthew Foxin kanssa tulossa tämän vuoden syksypuolella Brittein saarille
Rytyklassikosta Money on tehty kovastikin totutusta poikkeava sovitus. Korkeimmalle palkintopallille nostatan silti vanhan Willie Dixon -sävelmän As Long As I Have You. Edellisen kanssa samassa linjassa seuraavat mm. Levyn nimikappale on hieno veto, jossa mennään jumpin ytimeen. Uusi tulokas on ehdottoman tervetullut lisä kauttaaltaan tasokkaaseen vuoden 2016 julkaisusumaan, vaikka vinyyliteollisuuden tämänhetkisestä tuotantopiikistä johtuen levystä luvattu 10-tuumainen LP-painos antaakin ilmeisesti vielä hetken odotuttaa ilmestymistään. Shoebox-tiimin omaa käsialaa olevat Keep Your Hands On The Wheel ja jo aikaisemmin ilmestyneellä singlellä kuultu viidakkorytminen Stranded In The Jungle sekä Vince Taylorin Brand New Cadillacin henkeä tapaileva, mutta yhdysvaltalaisen Betty O’Brienin jo vuoden 1961 Liberty-singlelleen pitkälti tähän tapaan tulkitsema uhmakas r&b-strolleri She’ll Be Gone. Jumpia on sopivasti, mutta myös edellä mainittujen esikuvien tyyliset soihtukappaleet tuovat mukavaa monipuolisuutta. Neljästätoista kappaleesta viisi on omia sävellyksiä ja muissa ovat bändijäsenet mukana lukuun ottamatta kolmea lainanumeroa. Honey Aaltonen loistaa rummuissa ja vetää yhteislaulun hauskanpitokappaleessa Bedknobs Rockin’. Long John Rantapuro on tyylikäs basisti. Fat Manillä liippastaan hieman noveltyn suuntaan, kun taas Lightning Hopkinsin Black Cat Bone on kauniisti maalaileva hidas blues. Bändin kantrimpaa tulokulmaa korostavat etenkin melankoliset molliballadit, kuten seurueen omaa perua oleva Wild Wind Blows sekä psychobilly-konklaavi Mad Sinin alkuperäisluennan tyylipuhtaalla wrecking pit -kaadolla nujertava Nine Lives. Kokoonpanoa täydentää perkussioissa Jani Ahtiainen. -otsikoituna kantrihittinä ja sitten mm. Levyn onnistuneimpiin suorituksiin lukeutuu myös terhakkaaseen hölkkäkomppiin sommiteltu The Only Mama That’ll Walk The Line, joka opittiin 60-luvun lopulla tuntemaan ensin Waylon Jenningsin The Only Daddy... Nyt ei kitsastella pisteissä – tämä albumi on vuoden 2016 rapeinta blues-satoa. Taustabändi on yhteen hitsautunut joukkue. Uptempo-numerolla Wild Wild Young Men turkulaiset testaavat r&b-koneensa kiihtyvyyttä toisen hieman tunnetumman Brownin, Ruthin jalanjäljillä, ja jatkavat pian sen jälkeen uhkarohkeilua Aretha Franklinin Columbia-kauden klassikkorevittelyllä Rough Lover – seuraten näillä kerroilla selvästi maltillisemmin esikoisversioiden sovituksia. Mikke Nöjd SHOEBOX REVUE Shoebox Revue (Goofin’ GRCD 6187) Turusta saapuvan Shoebox Revuen tarinaa on seurattu tarkkaavaisesti myös Blues Newsin palstoilla. Ei siis olla moisesta moksiskaan, muutosten kourissa rimpuilevassa äänitemaailmassa suunnitellut julkaisuaikataulut kun ovat valitettavan usein tehty juurikin rikottaviksi. Harri Haka KOTIMAAN KATSAUS. Yhtyeen erään keskeisen esikuvan, belgialaisen Sin Alleyn neobillahtava ”nimikkokappale” My Shoebox’s Boss antaa napakan startin levylle, piirtäen heti kättelyssä tiettyjä suuntaviivoja siitä, mitä on myös jatkossa luvassa. Ja olipa levy kesäkuussa ykkössijalla ”Airplay Direct jazz/blues/r&b albums” -listallakin. 1949 listaykkösestä For You TINA BEDNOFF & THE COCKTAILERS Jump Sister Jump (El Toro ETCD 6078) Tina Bednoff on helsinkiläinen laulaja ja kitaristi, joka profiloituu monipuolisena ajattoman rytmibluesmusiikin tulkitsijana. Pete Hoppula FAT CHANCE Right On Time (Goofin’ GRCD 6189) Laulaja Ria Korholan johdolla melkoisella hyökkäystaktiikalla suomalaisen bänditarjonnan eliittikerhoon rynninyt Fat Chance satsaa valtaosan ohjelmistostaan 40-, 50ja 60-luvuilta ongittuihin r&b-täkyihin, eikä siten voi sekään täysin välttyä mm. Pianisti Ville ”Doc” Tolvanen vetää hyvää komppia ja väläyttelee sooloissa. Vertailukohtia on monia, Dinah Washingtonista Billie Holidayn kautta LaVern Bakeriin lisättynä moderneimmilla rokkaavilla elementeillä. Sellaisia hänelle avautuu mm. Maustetta keitokseen tuo akustinen countryblues. mieliinpainuvan utuisella slovarilla Heartbreaking Blues sekä kiekon jymäkkään 50-lukuiseen loppurokkaukseen lennättävällä Jimmy Lloydin I Got A Rocket In My Pocket’illa. Viehättävän kuulaan sekä helpohkosti tunnistettavan lauluäänen omaava Elli Maple kieltämättä osaa taidon hillitä vokaalista ulosantiaan ja malttaa siten säästellä tehokkaimman vaihteen käyttöä vain sitä kipeimmin edellyttämiin paikkoihin. Tinan laulu ja kitara ovat tietenkin pääosassa ja pääsevät oikeuksiinsa oikeastaan kaikissa levyn kappaleissa. Samoin suotakoon Goofin’-yhtiölle anteeksi myös se, että tämä debyyttialbumi, hieman ironisesti nimeensä viitaten, ennätti ilmestyä markkinoille hyvissä ajoin ennen BN:ssä jo alkukesästä esiteltyä ”ennakkomaistiaissingleä”. ”Jump Sister Jump” on hyvä muistutus Suomibluesin monipuolisuudesta ja elinvoimaisuudesta. Tinan hienoa slidekitarointia kuullaan kappaleessa China Blues. Nyt tämä vakiokoostumuksensa parisen vuotta sitten löytänyt combo on edennyt taipaleellaan ensimmäisen pitkäsoiton kohdalle. 62 Blues News 4/2016 levy tutkailut teissoitto on niin tiivistä, että leikkisästi voisi sanoa heidän olevan kaksijäseninen yhden miehen bändi. Wynona Carrin leppoisa jump-hölkkä ’Till The Well Runs Dry toimii omalla painollaan ilman liiallista rutistamista, samoin I'm Gonna Tell My Mama, jonka alkuperäisen hitusen otteiltaan mahtipontisemman version levytti 60-luvun alussa Johnny Otisin orkesterin solistina Betty Brown -niminen neitokainen. Ruth Brownin tai Etta Jamesin klassikkolevytysten kierrätykseltä. Bobo Jenkinsin Nothin’ But Love osoittaa, kuinka jäntevää ränttätänttä-ratkaisu voi olla ja Muddyn Trouble No More on ylpeää ja nasevaa blueskerrontaa. Kun uusioinnit silti kerrankin tuottavat enimmäkseen kestävän kehityksen arvojen mukaisia tuloksia, ei lainamaterian välttelyyn ole todellista syytäkään. Mutta takaisin itse levyn sisältöön: Kerrankin jopa BN-kriitikko voi vilpittömästi kirjoittaa nauttineensa täysin siemauksin kuulemastaan, jopa unohtaen ne totutut Suomitai kaveritasoituskertoimet. I’m A One Man Woman on shuffle, jossa piano on vahvasti mukana. Itse materiaalista on syytä nimetä vaikkapa Pikku-Miltonin Ain’t No Big Deal On You jännine rytmityksineen, tai toisesta ääripäästä poimittu Goin’ Down Slow, joka on muhkeana turvoksissa blues-fiilinkiä. Joan Shaw’n Hand Holdin’ Baby’stä, Freddy Kingin What About Love’sta, Todd Rhodes Orchestran Rocket 69’sta tai Larry Darnellin v. Don’t You Know Me on siinä määrin mallikasta perinnebluesia, että omia teoksia passaisi värkkäillä lisääkin. Levyn nimi antaa vihjeen siitä, mitä on tarjolla. Kenties pienet irtiotot originaalijuonenkäänteistä olisivat silti nytkin olleet paikallaan. Harvoin nimittäin tulee enää törmättyä jokaiselta osa-alueeltaan yhtä täyteläiseen ja personaallisella kosketuksella leivottuun musiikkiin kuin Fat Chancen tuoreet versioinnit mm. Myös yksi oma sävelmä löytyy. Versio on suorastaan riipaisevan kaunis kaikessa karheudessaan ja slovaribluesin syke ja tunnelma saavat aikaiseksi huiman jännitteen. Linda Ronstadtin ja Connie Smithin laulamina feminiineinä muunnelmina
Avausbiisillä reuhautetaan saluunan ovet selälleen ja palataan lauteille, rockabilly-tyylistä kerrotaan ja mitäpäs muuta tarvitaan kuin hyviä kamuja ja rock’n’rollia. Ria Korholaa voi hyvällä syyllä pitää nykypäivän suomalaisessa artistipaljoudessa mustan r&b-genren kenties tyylipuhtaimmin klaaraavana vokalistina, jolta löytyy vaativiinkiin numeroihin habaa ja itsevarmuutta, ilman minkäänlaisten ylimaneereiden korostumista. Parin hiukan rauhallisemman kappaleen jälkeen iso vaihde laitetaan päälle, kun levyn rankinta osastoa edustava Kinksien You Really Got Me’n riffiä mukaileva I Believe lähtee käyntiin. Kitaristi Gona Lehtinen puolestaan vilauttaa ässäkorttia hihasta mm. Teemaa jatketaan saman aikakauden Rolling Stonesit mieleen tuovalla kappaleella Smokey Lady. Rämälämä rokenroll, etten sanoisi. Vierailevien fonistien Timo Tarkelan ja Antti Snellmanin pistäytymiset parilla raidalla vain lisäävät sopivalla säästöliekillä pökköä pesään – etenkin Billie Holidayn hitiksi 40-luvulla nostamalla vanhalla evergreen-swingillä Them There Eyes, jonka terhakkaalla jive-vetoisella uusintakierroksella molemmat puhaltajat pääsevät tuuttaamaan myös yhtäaikaisesti. Calen sekä Chris Rean yhteistyötä. Highs And Lows Laughing Bones potkaisee pelin vakuuttavasti käyntiin ja alkutahdeista lähtien olen myyty mies. Esa Hämäläinen laulaa ehtaan länkkärityyliin. Upeaa, että yksi valtakunnan ehdottomasti kovimmista livebändeistä on saanut siirrettyä keikkaenergiaansa myös levylle, liian monille se jää vain haaveeksi. (Puuma PUUCD 044) Aivan kuten edellisessä Joensuu Riihimäki -arviossani (ks. Wild Willie-Esa, kitaristi Pate Friman ja basisti Mika Karjalainen ovat bändin kantapeikkoja, ja onpa rumpali Tuukka Riikonenkin tainnut olla kelkassa jo kohta kymmenen vuotta ainakin. akustisella Djangomaisella soolollaan jatsahtavaksi uudelleenarratulla Varetta Dillard -tunnelmoinnilla That’s Why I Cry sekä antaa, hitto soikoon, palaa täysillä levyn päätösinstrumentaalilla, Lynwood Slimin ja brassiyhtye Igor Prado Bandin yhteistuotannosta tutulla bossanova jazz -ilakoinnilla Bill’s Change. Uutuuskokopitkän omat biisit ovat lähes järjestään tämän aatteen ilmentymiä. Mukavan poikkeaman letkeästä rokkauksesta tekee suorastaan Morriconemainen Justice, missä Wild Willie a.k.a. Another Place Another Time -balladi lienee omaksuttu The Killeriltä ja melodisella esityksellä on hyvä meno päällä. Kakkoslevyllään JR käyttää hyväksi havaittua kikkaa ja aloittaa varsinaisella ässäraidalla. Keikalla miehet ovat kyllä kuin kotonaan. ”Greetings From The Edge Of The Worldin” jäänsärkijänä toimi banjolla ryyditetty A Pale Wind Comin’. kappaleessa Highway (Which No One Gets Done). Parissa kohtaa mieleen tulevat U2 sekä Big Country, kuten esim. Kun kerran alan miehet ovat asialla niin sanomattakin lienee selvää, että toiminnalle on ominaista aiheeseen paneutuminen ja tyylikkyys ja niin tietysti, swengissä pesee myös. Olavi Rytkönen MALA & HIS BIG IRONS Live In Sveitsi (Trichord TRIK 015) Kotomaamme rockabillyja roots-sceneä seuraaville ei kai tarvitse isommin esitellä seuraavia muusikoita: Mala Malk laulu, Hara Eloranta & Juha Rislakki kitarat, Masa Saloranta basso ja Ari Berghäll rummut. Jos WWBD sattuu keikalle lähisaluunaasi, kannattaa karauttaa kuulolle. Hän maalailee uskomattoman kauniisti ja soittaa erinomaisia kitarasooloja. Hyppelevärytminen Bill Anderson -numero Candy Apple Red on nätti medium, samoin Merle Haggardin All My Friends Are Gonna Be Strangers, molemmat esitykset toimivat upeasti. Wild Willie on omassa ikäluokassaan korkeushypyn Suomen mestari ja kiipeilee sen mukaisesti. Levyuutuus yhdistelee oivallisesti bändin parhaita puolia, sillä yhdeksän levyn kipaleista on omaa tuotantoa ja kuusi keikkasetistä tuttuja lainabiisejä. Itä-Suomen (Joensuu-Lapinlahti) rootsdynamo on niitä harvoja yhtyeitä, joka on ryhdikkäästi pitänyt linjansa jo neljännesvuosisadan, mutta kuulostaa silti edelleen tuoreelta ja energiseltä. Seven Days on kuin Oklahoman kuiskaajan J.J. Kokeneen soittajaryhmän jäsenet näyttävät myös kukin vuorollaan omat vahvuusalueensa. Patestakin jonkun voimistelijan pienellä virityksellä saisi, jos äijä vain kaikilta keikoiltaan kentälle joutaisi... Live-EP:n kaikki neljä raitaa ovat covereita, menoa se ei kuitenkaan haittaa, sillä homma kyllä luistaa. Pitkä yhteinen keikkamatka (sis. Kokonaisuudesta pitää nostaa esille Kari Riihimäen kitarointi. Hessu Pirhonen esimerkiksi määrää pianoineen tahdit Marcia Ballilta lainatulla Sugar Boogiella ja on myös vastuussa kiekon ainoan uuden kappaleen, rotevasti shouter-henkeen jumpaavan He’s My Babyn, kirjoittamisesta. Jatkokin on yhtä hyvää, sillä levyn nimen sisältävän riimin omaava Cracking The Whip jatkaa siitä, mihin aloituskappale jäi. Minäkään en ole onnistunut välttämään suurmestari Hank Williamsin ”petturin pumppua”, hee-Your Cheatin’ Heartia, josta saadaan hieno kierrätys. Yhdessä tämä viisikko muodostaa Mala & His Big Irons -yhtyeen, joka ammentaa innostuksensa country & western -tyylisestä ratkaisusta. Jälleen kerran kovan rokkilevyn tehnyt ryhmä on näkemisen arvoinen. useita kv. Jos jonkun, niin tämän orkesterin ydinidea on aina ollut hyvä fiilis ja hauskanpito roiman rokkauksen kera. BN 275) totesin, aloitusraidan voimaa ei pidä koskaan aliarvioida, oli kyseessä sitten tuoreen bändin debyyttijulkaisu tai pitkään toimineen bändin levy. Pete Hoppula WILD WILLIE & BIG DEAL Back In Business (NBD-040) Näin ne vuodet kierivät menojaan kuin huomaamatta, Wild Willie & Big Dealin edellisestä pitkäsoitosta “Boogie Station” on aikaa jo kokonainen vuositusina! Monen mutkan, mietinnän ja hankaluudenkin jälkeen uutukainen ”Back In Business” on viimeinkin kuunneltavissa. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja levy päättyy aloitusraidan kaltaisiin tunnelmiin.. Epäilemättä näitä on fanienkin taholta toivottu, sen verran railakkaasti Twenty Flight Rock, Rock’n’Roll Is King ja muutama muu hoituvat. Esimerkiksi Frimanin aina laadukasta kitarointia kuullaan monen muunkin kokoonpanon vahvistuksena Kalle Päätalosta Border Brothersiin ja Tsugu Wayhin. Ja kirsikkana baakelsissa raidalla kuullaan hauska tuplasoolo. Vaikka yhtyeen nimi taitaa vapaasti suomentaen taipuakin lähinnä muotoon ”tuskin mitään tsäänssejä”, pelisilmää ja taitoa kääntää omat unelmat ja tarjotut mahdollisuudet todeksi – niitä ominaisuuksia Fat Chancellä piru vie näyttää riittävän. Blues News 4/2016 63 levy tutkailut My Love. Olipa kiva levy! Mikke Nöjd JOENSUU RIIHIMÄKI Where’s The Fire, John. Omakohtaisia livehavaintoja löytyy reilusti yli 20 vuoden takaa ja levytetty tuotanto on hallussa. kiertueita) kuuluu yhteissoiton vaivattomuudessa ja rentoudessa
Vaikka vuotta on tätä kirjoittaessani vielä puolikas jäljellä, eikä ehkä pitäisi vielä puhua vuoden levyistä, kyllä tässä on yksi vahva ehdokas kotimaisten levyjen sarjassa. Kuten hyvin tiedossa on, Dylan ei jätä ketään kylmäksi. Onkohan version esikuvana ollut Frank Black & The Catholicsin erinomainen versio, sillä hyvin samankaltaisissa tunnelmissa mennään. Juho Kinaretin laulama J. Heikki Silvennoinen versioi oikeutetusti Samaan aikaan naapurissa (All Along The Watchtower) menemättä liikaa Hendrixin alueelle, vaikka kyseessä onkin monien mielestä turhan moneen kertaan piiskattu matto, eikä sitä olisi tarvinnut levyttää. Joku voisi sanoa, että asia johtuu siitä, kun Wentus soittaa mielettömällä energialla ja saksofonisti Michael Fordkin tuuttaa sydämensä kyllyydestä. Karjalainen ryydittää harpullaan. Kyseessä on kuitenkin Esa Kuloniemen käännös, mutta yhtymäkohtia Lindholmiin ja Nurmioon löytyy. Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen versioima Nauru ottaa joogaa, H-molli tsugen (It Takes A Lot To Laugh, It Takes A Train To Cry) voisi olla sanoituksensa puolesta vaikka Dave Lindholmin tai Tuomari Nurmion käsialaa. Sovitukset ovat hyviä ja jokainen versio on paikkansa ansainnut. Paketti on lähes täydellinen tässä muodossa, tai ainakin melkein... Hectorin loistava sanoitus olisi toiminut Pellen laulamana aivan varmasti. Hieman toiselle sektorille etenee Tippy Toe, jonka funkistetussa rytmillisyydessä on myös leikkimieltä mukana. Riku Metelinen JAN SIMONS Travellers (Rithem 2016) Bassomies Jan Simons kuuluu kotomaamme arvostettuihin huippunimiin, mitä tulee jazzin soittamiseen. Toinen funkkistelusiivu on Old Devil Moon, jossa svengi ja leppoisa tunnelma kohtaavat kauniilla tavalla. Versiollaan Silvennoinen todistaa, ettei kerta kiellon päälle ole tällä kertaa pahasta. Häntä ja hänen musiikkiaan joko rakastetaan tai inhotaan. Erinomaisen rootslevyn syntyyn eivät riitä oikeat ainekset tai taitavat kokit, jotka hämmentävät studiossa ja laulunteon aikana. Eero Raittinen ja Jukka Gustavson, sekä nuorempaa sukupolvea, mm. Sami Joensuun ja Kari Riihimäen liitto on hedelmällinen, johon Moilu Moilanen sekä Jakke Aho tarjoilevat sokerit ja atamonit. Jos When I Paint My Masterpiece piti levylle saada, niin muistiko kukaan, että Hector on kääntänyt tekstin nimellä Kun tein suurteoksein. Sanoituksia ovat kirjoittaneet mm. Mikke Nöjd DYLAN SUOMEKSI (Ramasound RAMA0416) Dylan on messias, Dylan on vapahtaja, Dylan meidät pelastaa, nyt mennään Dylania kumartamaan, lauloi Eppu Normaali vuonna 1980 albumillaan ”Akun Tehdas”. Levyltä huokuu melodioiden tarttuvuus, liki ärsyttävä koukuttavuus ja luonteva kepeys. Esikoislevyltä tuttua akustisvoittoista otetta ei JR ole kadottanut, vaan vanhoista hyvistä aineksista on kasattu paketti uudestaan sillä lopputuloksella, että nyt on saatu entistä maittavampi kattaus. Ei minulla ole kummastakaan versiosta pahaa sanottavaa, mutta kun herrat ovat jo kertaalleen kappaleet versioineet, niin olisivat voineet valita jotain muuta tilalle, ainakin materiaalia olisi ollut riittävästi. 64 Blues News 4/2016 levy tutkailut JR on kasvanut edellisestä levystä nelimiehiseksi basisti Jakke Ahon liityttyä bändiin. Tartuntapintaa on saatu myös erilaisten versioiden muodossa. Tyrkyllä on yhdeksän raitaa jazz-instrumentalismia, joka on kovinkin monitahoista, svengaavaa (totta kai) ja ilmeikästä. Nyt on tietysti otettava kuunteluun alkuperäisversiot kappaleista ja jälkiruuaksi loistava ”Nuuskamuikkunen Laulaa ja Soittaa Bob Dylania”. Esim. Tosiasia kuitenkin on, että ilman Dylania meillä tuskin olisi Dave Lindholmia, Juicea, Hectoria tai Tuomari Nurmiota. Eero Raittisen Kun mä lasken Niagaran (When I Paint My Masterpiece) sekä Pelle Miljoonan Enää itkeä voit ovat periaatteessa turhia. Mariska, Kari Kujasalo ja Jukka Gustavson. Tarvitaan yhteen hiileen puhaltava ryhmä, joka saa lopputuloksen kuulostamaan itseltään. Tiukka biisi innostaa soittajia jopa vähän revittelemään. Levyn ”hitiksi” nousee kuitenkin kaikin tavoin kivafiiliksinen ja näppärän grooven omaava Brothers. Vaikka kenties moni, allekirjoittanut mukaan lukien, olisi kaivannut Dave Lindholmin ja Hectorin (sekä Juicen, joka sattuneesta syytä ei paikalle olisi kuitenkaan ehtinyt) mukana oloa, en aio heidän puuttumisestaan pyyhkeitä antaa. Merkittävin ero debyyttialbumiin verrattuna on se, että ”Where’s The Fire, John?” on edeltäjäänsä monipuolisempi ja rokkaavampi. Parin kauneusvirheen takia ei kuitenkaan kannata pelihousuja repiä. Melodisuutta löytyy runsaasti, suorastaan ylenpalttisesti, mutta se ”vääntö”-osasto on jätetty paitsioon. Kiirettömän Timbuktun melodia sopisi vaikka johonkin vanhaan iskelmään. Minä tiedän, että te lukijat haluatte kaiken tämän ylisanoja vuoltavan kritiikittömän arvion jälkeen tietää, enkö löytänyt levystä oikeasti mitään huonoa... Dylanin 75-vuotispäivän kunniaksi tehty levy on hieno läpileikkaus artistin tuotannosta. Joensuun ja Riihimäen välinen jännite muodostaa yhä laulujen selkärangan. avauskaksikko Travellers ja A Sunny Day vievät helposti mennessään, melodiat ovat ilmavia ja jälkimmäinen kyllä kuvaa osuvasti kesäpäivää, siinä missä ensimmäinen on puolestaan hilpeä. Vaikka en oikein koskaan ole Dylanin musiikille lämmennyt, niin tämä levy miellyttää suuresti. Karjalaisen kääntämä Lapin tyttö (Girl From North Country) on silkkaa tunteiden paloa, jota J. Ehkä ei olisi ollut lainkaan huono idea, että Eero ja Pelle olisivat vaihtaneet kappaleita. Levyn outolintu, positiivisessa mielessä tietenkin, on Palefacen versioima Kuoleman kauppiaat (Masters Of War), jonka soundi on herkullisen raaka ja monitasoisesti ilmeikäs. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista esitystä ei ole mukaan päässyt ja siksi en ”pakollisen” lainakappaleen puuttumisesta miinuspisteitä anna. Levyn aloittaa Anssi Kelan laulama Juicen sanoittama Vahdinvaihto (Changing Of Guards). Kokeellisimmillaan ollaan raidalla Suffix, jonka monitahoisuudesta irtoaa psykedeliaakin. Vaikka olen ollut aina sitä mieltä, ettei Anssi Kela ole ikinä koskaan milloinkaan tehnyt mitään kuuntelemisen arvoista, niin tällä kertaa hän suorastaan yllättää. Ei ainakaan nykymuodoissaan... Ja ilman edellä mainittuja tuskin olisi Ismo Alankoa, Heikki Saloa ja vastaavia. Kesää varjostaneiden sadepäivien jälkeen cd:n kuunteleminen toi auringon takaisin taivaalle. Yhtye johdattelee sujuvasti kuulijansa läpi erilaisten musiikillisten tuokiokuvien. Riku Metelinen. Itse taidan olla näillä leveysasteilla poikkeus joka vahvistaa säännön, koska en katso kuuluvani oikeastaan kumpaankaan ryhmään. Paleface ja Anssi Kela. Kaikki kappaleet ovat tällä kertaa omaa tuotantoa. Monipuolisella julkaisulla on mukana vanhan liiton miehiä, mm. No, ei se ihan pelkästään siitä taida johtua... Joensuu Riihimäki on sellainen. Tällä hänen toisella julkaisullaan muodostavat bändin Kenneth Crouch piano, Adam Hawley kitara ja Lyndon Rochelle rummut. Siitä ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Samaan aikaan toisaalla, tarkemmin sanottuna vuotta aikaisemmin Pelle Miljoona oli suomentanut Like A Rolling Stone -kappaleen (Enää itkeä voit) punk-aikakauden ehkä rankimmalle levylle ”Pelko Ja Viha”. No, onhan tässä sama ”vika/puute” kuin monissa muissakin alan julkaisuissa: tämä olisi pitänyt julkaista vinyylinä. En osaa arvata, onko kyseessä vuoden paras jazz-levy, mutta kuuntelukokemuksena se oli todellakin rentouttava
Vanhan rock’n’rollin kanssa flirttailee Kapinoi! ja tanssitaitoisille/halukkaille kelvannee funkrytminen Tanssi tahdissa. Hämmentävän luontevasti ne ovat taipuneetkin! Highwayn debyyttiä esitellessäni huomioni kiinnittyi laulusolisti Timo Turpeisen panokseen. Tällä hänen omalla nimellään julkaistulla levyllä Turpeinen ylittää taas odotukset, sillä hän on vastuussa myös näistä suomenkielisistä teksteistä. Blues News 4/2016 65 levy tutkailut TIMO TURPEINEN & ROOT FOOD Timo Turpeinen & Root Food (Turenki 14200-49) Kun jokunen vuosi sitten esittelin lehdessämme Highway-yhtyeen tuoreen ensialbumin, povasin ryhmälle hyvää tulevaisuutta. Sitten Highway hävisi kuin tuhka tuuleen, ennen kuin vuosi sitten sain arvioitavaksi bändin toisen levyn. Tänä kesänä bassokitarasankari Jan Olof ”Puppe” Strandberg lykkäsi käteeni tämän levyn. Esimerkiksi Freddie Kingin fanien kannattaa kuunnella vaikkapa Maailman ikävin mies, Texasin boogieen hurahtaneiden Hyvään uskon taas ja Gary Mooren pehmobluesiin mieltyneiden Niin säikky oon. Uskottavuus onkin sitten jo pahempi haaste, mutta Turpeinen on selvinnyt tästä paremmin kuin uskottavasti. Levy-yhtiön mielestä kokeilu tuntui lupaavalta, joten suomeksi ne loputkin taipuivat. Rauhoittavaa vaihtelua tuovat akustisesti esitetyt (uskokaa tai älkää, kaikkien funkbasistien isä ja äiti Puppe Standberg soittaa kontrabassoa!) Rakkaus ei tuulta alleen saa ja Jokin aina jostain puuttui. Ilmeeni oli kai jotain ”mikäs helvetti tämä on?”, koska Puppe rupesi oitis kertomaan sen olevan alkuperäinen Highway eri rumpalilla. Yritin miettiä, puuttuuko joukosta joku esitys, mutten oikeastaan keksinyt sellaista. Riku Metelinen HUOJUVA LATO Lättähattu (Maaseutumusiikki MSMCD-27) Huojuva lato on julkaissut taas kauan odotetun uuden levyn. Toinen levy sisältää materiaalia levyiltä ”E.G.O.” (6 kappaletta) ja ”All I Want To Be” (4 kappaletta) sekä kaksi liveraitaa. Tietysti jos halutaan pilkkuja viilata, niin ”The Past Experience” -kokoelmalta löytyvät ennen julkaisemattomat XXX sekä Last Notes olisivat tälläkin julkaisulla paikkansa ansainneet, mutta toisaalta en kuitenkaan osaisi sanoa, mitkä raidat olisin jättänyt pois. Kuunneltuani levyt joudun syömään nuo sanat nahkoineen karvoineen, sillä eihän tätä olisi voinut muulla tavoin kasata. Omassa hatarassa päässäni olevia ja jo valmiiksi vinkuvia korviani hemmottelee kuitenkin eniten aina loistavaksi kitaristiksi tunnetun Jarmo Hynnisen soitto, mikä nostaa muutenkin mainion bändin soiton hohdokkaaksi. Mitä tapahtui. Kokoelma etenee kronologisessa järjestyksessä ja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen cd sisältää materiaalia levyiltä ”The Truth” sekä ”Radio Friendly”, 6 kappaletta kummaltakin. Lisäksi hän on ollut tekijänä puolella levyn kappaleista. Pitkän tauon jälkeen oli mukava tutustua niiden materiaaliin uudestaan ja huomata, kuinka hienoja kappaleita esim. Suosikeikseni nousevat Shepherds Bushissa taltioidut 4 kappaletta (The Groove Thing, What We Are, Wind Cries Mary ja Power Of Passion). 6/6 -levypuolet olisivat ajallisesti kohdallaan. Snowking ja Passport oikeastaan ovat. Sehän on positiivista suunta. En tiedä – enkä kerro vaikka tietäisinkin. Kahden edellä mainitun levyn raidoista kymmenen löytyy kokoelmalta ”The Past Experience 1994–2004”, joka niin ikään on hankalasti hankittavissa. BEN GRANFELT Time Flies When You’re Playing Guitar (Sprucefield SPRUCE-005) Tuore Ben Granfelt -julkaisu, kolmen cd:n paketti ”Time Flies When You’re Playing Guitar”, sisältää parhaita paloja hänen varhaistuotannostaan. Kalevalainen kielemme kun taipuu aika harvoin luontevasti afroamerikkalaiseen rytmiikkaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Jos olette saaneet tarpeeksenne jiikarjalaisten ym. Ihmeekseni huomasin kokoonpanon vaihtuneen kokonaan lukuun ottamatta bändin perustajaa, rumpali Kai Jauhiaista. Ajatus sijoittaa levytykset kronologisesti ei ollut mielestäni paras mahdollinen, ja olisin mieluusti sekoittanut kappalejärjestyksen, jotta siitä olisi kenties tullut kuuntelijaystävällisempi. Toiseksi suurin suosikkini on koppavasta ikäneidosta kertova Oikukas nainen. Jo aiemmin ilmestynyt Suomen hevonen on nähtävästi soinut sen verran radiossakin, että tätä uutta levyä on satunnaisesti kyselty jo levykaupoista. Kappalevalinnoista voidaan olla niin montaa mieltä kuin on miestäkin, mutta minusta paketti on oikeastaan täydellinen nykymuodossaan. Kokoelmasta riittää diggailtavaa vuosiksi eteenpäin, tai ainakin seuraavaan studiolevyyn asti. Levy tulee monille tarpeeseen, sillä lähes kaikki Granfeltin alkupään levyistä ovat nykyään vaikeasti saatavissa. Levyä oli tehty vähin äänin, mutta antaumuksella. Kappaleet – kaikki omia – olivat alkujaan olleet englanniksi, mutta kokeilumielessä joitakin äänitettiin myös ensimmäisellä kotimaisella kielellä. Vinkkinä Turenki Recordsin suuntaan: Sääli, ettei tätä levyä ole julkaistu vinyylinä. Käsittämätöntä on, ettei tämän asenteen, tekniikan ja ennen kaikkea tyylitajun omaava kitaristi ole saanut maassamme vieläkään ansaitsemaansa huomiota! Root Foodin musiikki ei ehkä kaikille lukijoillemme kelpaa bluesiksi, sillä bändihän sekoittelee musiikissaan ”rootsia” nimensä mukaisesti bluesista, soulista, rockista ja countrysta, mutta niinhän tekivät jo puristienkin kunnioittamat bluesin mestarit vuosikymmenet sitten. Erityisen mielenkiintoiseksi kokoelman tekee kolmas cd, joka on päivitetty versio erittäin harvinaisesta, vuonna 2006 julkaistusta ”Live Experience” -levystä. Kyllähän hänet vahvaääniseksi laulajaksi oli tunnettu, mutta ehkä risaisen muusikkohistoriansa (kaikkea bluesin ja iskelmän väliltä) takia en olettanut miestä myös mainioksi lauluntekijäksi. ”blueslepertelystä”, kannattaa tutustua Timo Turpeisen ja Root Foodin levyyn! Honey Aaltonen P.S. Vaikka Granfeltin myöhemmät albumit ovat olleet allekirjoittaneella vuosien aikana ahkerassa kuuntelussa, niin alkupään instrumentaalilevyt ovat jostain syystä jääneet vähemmälle huomiolle. ”No mutta parempi yksin, kuin huonon kaverin kanssa”, kuuluu tietenkin vanha ikäneitojen sanonta, vaikkeivat tietenkään kaikki oikukkaita olisikaan. Saamme kuulla keikkataltiointeja eri vuosilta ja useista eri paikoista. Bändillä oli ammattimainen soittajisto ja asenne, joiden lisäksi vielä iso nippu meneviä kappaleita, joiden olisi voinut kuvitella uppoavan kansaan vaikkapa kesäisillä festivaaleilla. Niitähän tuntuu aina riittävän. Kielisoitintaiturina tunnettu Hynninen soittaa kitaroiden, mandoliinin, dobron ja pedal steelin ohella myös neljällä kappaleella kosketinsoittimia. Alkuperäisen levyn kappaleista kaksi viimeistä on jätetty pois ja korvattu 13 minuutin megajärkälemedleyllä, joka sisältää kappaleet Space Trucking, Woman From Tokyo, Back In Black, Ain’t No Love In The Heart Of The City, War Pigs, Paranoid ja väliin vielä rumpusoolon. En muista enää, monesko se on (enkä jaksa lyhyen matematiikan taustallani laskea), mutta useammasta olen lehteemmekin kirjoittanut. Totuuden nimissä on sanottava, että olen syyttä suotta ja aivan aiheetta dissannut Granfeltin varhaisempaa tuotantoa, sillä tuon ajan kappaleet ovat todellakin erinomaisia. Viimeksi mainittu kertomus alkoholisoituneesta ”taiteilijasta” koskettaa varmasti pelottavan henkilökohtaisesti meitä, joille tilanne on ollut sama
Viimeinen lättähattu Lieksaan on Kapa Ahosen nuoruuden muistelu noista monia suomalaisia matkustajia palvelleista lyhyehkön matkan junista. Levy suorastaan huutaa kuulijaansa kaivamaan Kalevalan esille ja lankeamaan loveen entisten aikojen shamaanien lailla. Verrattuna vaikkapa toisaalla tässä lehdessä esitellyn Molly Moonstonen itsepohdiskelevaan ja etupäässä arkielämästä inspiraationsa hakevaan kerrontatyyliin, niin ikään jokaisen levy tutkailut. Tuulettaren levy on äänitetty PohjoisCarolinassa ja tuottajina ovat toimineet erityisesti laulumusiikin taltioimiseen erikoistuneet Chris Juengel ja Carl Taylor. Kononen kun tarinankertojana vetää vertoja jopa Helismaalle, Leskiselle, Myllykoskelle, Saarelalle ja yhdistyksemme kunniajäsenelle J. Tästä olisi varmaan Wigwamin alkuperäinen urkuri Jukka Gustavsonkin ylpeä! Menneet polvet yltyy lopussa Allman Brothersille tai Lynyrd Skynyrdille tyypilliseen pitkään southern rock -jammailuun. 2013 julkaisseen Bettie & The Handsome Trion laulavana saksofonistina sekä Leppävirralla vuosittain järjestettävän Ladybug Rock’n’Roll Weekender -tapahtuman eräänä keskeisenä puuhatahona, yhdessä bassoa tässäkin kokoonpanossa soittavan isänsä Jari Lehtomäen kanssa. 66 Blues News 4/2016 usta niin levymyynnin, kotimaisen countryn ja suomenkielisten lyyrikoiden kannalta, vaikka ei kai tässä liian optimistiseksi nykyaikana kannata heittäytyä. Huojuvan ladon nokkamies Suonna Kononen on alallaan sen verran hieno lauluntekijä, että vaikka kollegani esitti vertailukohteiksi kuustosia, jiikarjalaisia, kettusia ja kaartamoja, tuntui se väheksyvältä. Levyn kymmenestä kappaleesta peräti kaksi on Tom Russellin tekemiä, ja hänhän tunnetusti erottautuu countryn konservatiivisemman siiven suosikeista. Jäykimmät ”bluesjäärät” eivät tätä ehkä halua kuullakaan jopa Honey Aaltoselta meni sormi suuhun levyarvion suhteen, vaikka hän on kovasti vapaamielinen levyjä arvostellessaan. Levy vaatii muutaman kuuntelukerran, mutta mitä useammin sitä kuuntelee, sen paremmin se avautuu kuulijalleen ja viettelee mennessään. Soua puolestaan on surumielinen kehtolaulu, josta tulee mieleen, että aikain alussa äiti laulaisi tätä kuolleelle lapselleen. Sanoitukset ovat tosielämän tarinoita ja tosielämän kulmasta katsottuna, vaikka eivät välttämättä henkilökohtaisia olisikaan. En tiedä onko vielä parhaansa – aika näyttää. Huojuva lato on jälleen tehnyt hienon levyn. Musiikkityyli on nimetty vocal folk hop:iksi, joka kieltämättä on varmasti suurelle yleisölle (myös allekirjoittaneelle) aivan uusi musiikillinen tuttavuus. Suomen hevonen on lähellä vanhan hyvän ajan proge-folkia. Uudella levyllään Huojuva lato ottaa hieman etäisyyttä perinteisen countryn ystäviin. Toinen Russell-käännös Hirviryijy (Navaho Rug) kertoo paitsi vanhan rakkaustarinan, myös vanhan ajan tunnelmasta suomalaisessa maaseutumiljöössä. Jos keikalle päädyt, niin et pety: nämä naiset vetävät kovaa ja korkealta – ja ihan yhtä hyvin kuin levylläkin. Saan varmasti keppiä, ruoskaa ja kivitystä osakseni, kun sanon olevani sitä mieltä, että parhaat musiikilliset vedot tulevat siitä, kun eri tyylejä tai genrejä yhdistellään. Ehkäpä 13-urainen albumi olisi tullut toimeen muutamaa Saaran fraseerauksessa (luullakseni täysin tarkoituksella) korostuvaa ”o’outa” vähemmälläkin, mutta myönnettävä on, että iskelmällisiä elementtejä keskivertoa r&btai rockabillyaktia enemmän hyödyntävien sointurakenteiden tietynlainen toistuvuus muodostaa Lehtomäen raikkaan laulutavan sekä jazz-koulukunnasta tulevan huippukitaristi Tiiron sulavien soolojuoksutusten kanssa harvinaisen mielenkiintoisen melodisen jatkotarinan, joka todella imee kyytiinsä. Levyn kolmas laina ja nimikappale on jätetty loppupuolelle. Savon suvantoon upotaan taas syvemmälle Jaakko Rautiaisen sanoittamassa kappaleessa Taivaanrannan maalarit. Jopa hartaaksi tulkittava Mies luoja tietää mistä vääntyy välillä Tapsa Kojon urkujen myötä lähes progressiiviseksi rockiksi. Eiväthän ne kaksisia olleet, mutta kulkivat kuitenkin suunnilleen niin kuin pitikin. Kaikki levyn kappaleet ovat omalla tavallaan kiehtovia, mutta muutamista tarkemmin mainitakseni Loimu vie suoraan noita-akkain nuotiotulille. Raittiselle – unohtamatta tietenkään lehteemmekin kirjoittavia Ahoa ja Pajukalliota. Myös em. Suositeltavaa kuunneltavaa niin countryn, folkin kuin älykkään suomirockin ystäville – ja miksei meille tyhmemmillekin! Honey Aaltonen TUULETAR Tules Maas Vedes Taivaal (Bafe’s Factory MBA 013) Tässä levy, joka sisältää musiikkia, jollaista Blues Newsin lukijat (joskaan eivät monet muutkaan) eivät ole koskaan kuulleet. Etenkin biisin alku nostattaa niskakarvat pystyyn! Ei leijuta on oma suosikkini, joka viehättää monipuolisuudellaan ja omanlaisella leikkisyydellään. Kai siksi, että vaimon sukujuuret ovat Savossa. Joko kaikki täydellisenä kokonaisuutena tai sitten ei mitään. Laura Aaltonen SARALEE Queen Of Your Heart (Rhythm Bomb RBR 5831) Ihka ensimmäisenä suomalaisrevohkana arvostetun englantilaisen Rhythm Bomb -levymerkin artistilistoille tiensä raivannut SaraLee alias Saara Lehtomäki yhtyeineen muistetaan tähän mennessä ennen kaikkea yhden pitkäsoiton (”Taste Of Blue”) v. Heti avaus, Russellin Mesabi, eli Poika unelmoi (Savo) kertoo sekä Konosen itsensä että hänen juankoskelaistamperelaisen lyyrikkoidolinsa Juice Leskisen nuoruudesta. Parisen vuotta keikkailleen SaraLeeyhtyeen muut voimat ovat kitaristi Markus Tiiro sekä rumpali Kimmo Salminen. Itse en suurin surminkaan kuuntelisi hip hop:ia, mutta liitettynä suomalaiseen kansanmusiikkiin ja Kalevalaan, niin vot! Johan putoaa meikäläiseen kuin eno veneestä aikoinaan. Debyyttijulkaisun korkkaava Oh Oh paljastaa välittömästi osan niistä SaraLeen persoonallisimmista puolista, joilla he ovat eittämättä saarivaltakunnan levymogulit hurmanneet. Joka tapauksessa, mikäli ette ole Huojuvaan latoon vielä ehtinyt tutustua, on tässä jälleen erinomainen mahdollisuus. Levy sisältää kalevalaista runonlausuntaa muistuttavia sanoituksia reippaasti höystettynä beatboxingilla (suulla toteutettua perkussiivista ääntä, kuten armas aviomieheni näppärästi suomensi) ja muilla lauluäänillä. Ainakin itsessäni Tules maas vedes taivaal vetoaa jonnekin syvälle dna-muistini perukoille ja siihen aikaan perimässäni, jolloin lusikat olivat vielä puuta ja naiset Pohjan Akkoja. Tärkeintähän on uskottava kertomus, oli se omakohtainen tai ei – jollekin se kuitenkin todennäköisesti on. Nykypäivän kertakäyttöisessä elämänmenossa ilmiö on suorastaan poikkeuksellinen: levyn soidessa sitä ei yksinkertaisesti tee mieli katkaista kesken tai kuunnella vain raita kerrallaan. Entisen Jaskan huoltoasemabaarin tilalla kun on nykyisin kaikkien tuntema ABC-ravintola. Taisi autotune unohtua toiseen studioon (ja sinne se saa jäädäkin). Muita kuin ihmisten tuottamia ääniä ei kuulla, keikalla osa niistä tulee taustanauhoilta, mutta ihmisääniä kaikki tyynni. Tämäkin levy todistaa sen. Luulisi meitä ”länsisuomalaisia” hirvittävän, mutta täydestä menee. Musiikillisestikin Huojuva lato repii hajurakoa yksioikoisiin heinähattuihin ja punaniskoihin. Levyn julkaisseen Bafe’s Factoryn Jyri Lehtosen kanssa voi olla samaa mieltä siitä, että tämä tulee olemaan menestyksekäs vientituote
Nyt pääsoittimeksi on palannut kitara ja musiikki siirtynyt asteen jos parinkin verran lähemmän 50-luvun rock’n’rollia. Johonkin oli itse levykin piiloutunut, joten kehtasin pummata uusiokappaleen. Ei se mitään, jos intoa riittää, käsi käy ja vielä sattuu olemaan sen verran karvoja päässä, että niistä saa jonkinlaisen otsaheiton kammattua (yleisempää tuntuu nykyisin olevan ajaa ne vähätkin haituvat päästä). Kieltämättä – kun Levonmaa itse kaipasi tiukkaa kritiikkiä – olisi komppikitaran äänittäminen soolojen taustalle voinut olla kokonaisuutta tukevoittava temppu, mutta autenttisuushan näin toki säilyy. Ehdoton suosikkini on kuitenkin Charles Sheffieldin Voodoo Working. rankkaa bluesia ja rockia yhdistelevän, lehdessämmekin muutaman kerran esitellyn Jolly Roger -bändin basistina ja toisena laulajana. Rämpimään eivät jää myöskään rytmiryhmän kontrabasisti Tomi Valasvuo ja rumpali Marko Lamminmäki, sillä komppi svengaa kuin se sanonnasta tunnettu hirvi. Levyn pirtelöbaariaiheista kantta olisi varmaan 50-luvulla pidetty uskaliaana ja takakantta jopa pornografisena, mutta nykyisin olen kuullut näkemyksiä, että kuvat olisi pitänyt laittaa toisin päin. Mikä kuitenkin tärkeintä, SaraLee tulee esikoisellaan porautuneeksi lähtemättömällä tavalla myös kuulijansa sydämeen. Dahlström osoittaa, ettei kehitys puolen vuosisadan rajapyykkiin lopu. Kolmen miehen kopla on vääntänyt levynsä parissa päivässä tuntemattomaksi jäävässä studiossa. Aloituskappale Jelly Bean sai minut kaivamaan pitkästä aikaa levyhyllystäni Joe Clayn vinyylin vain todetakseni, ettei Toreadorsin tarvitse hävetä omaa vieläkin railakkaampaa esitystään. Jälki on sen mukaista; ei kuultavasti päällekkäissoittoja, ei turhia uusintaottoja eikä muuta turhaa studiohienostelua. Mainio on myös Sneakin’ In The Alley With Sally, jonka toinen kitarasoolo nousee Chuck Berrystä Gatemouth Brownin tunnelmiin. ”Ei ne vuodet vaan ne kilometrit”, oli aikoinaan edesmenneellä kollegallani tapana vähän väliä todeta, mikä pätenee myös Dahlströmin tulkintoihin. Pakko todeta, että Toreadors parantaa otettaan vuosi vuodelta. Kitaristi ja laulaja Tommy Dahlström nousee kuitenkin panoksellaan bändin keulakuvaksi. Rumpali Janne Vaittisen sävellys (She’s A) Rockabilly Devil on kappale, johon ei kukaan fiftarityttöihin koskaan ihastunut voi olla ihastumatta. Suurin osa kappaleista on lainatavaraa, mutta ei toki kuluneimmasta päästä. Kokonaisuutta maustaa välillä Petri Lapintien oikeaoppinen rokkipiano. Levyn päättävä ”lähes instrumentaali” Sherwood Twist, rokkaa siihen malliin, että voisi kelvata jopa lehtemme pitkäaikaiselle avustajalle Hannu ”Twistin’” Nybergille. Aikoinaan mm. Omia kappaleita on mukana kaksi, joista kepeästi rullaava Knockin’ At Your Door muistuttaa Dahlströmin salaisesta (?) viehtymyksestä ska-musiikkiin. Heti avauskappale Gonna Be A Bad Boy Again kertoo olennaisen; ilkeiden miesten rokkia! Mopin’ ’Bout Your Man kuulostaa siltä kuin nuori Elvis hyökkäisi raivokkaimmillaan ja Feelin’ Horny Tonite kuin Johnny Burnette ja Pirates ottaisivat yhteen Honey Hushin tulkinnasta kamppaillessaan. The Toreadorsin pari (?) edellistä levyä olen esitellyt lehdessä ja luulin esitelleeni tämänkin jo keväällä. Feelgoodin edesmenneeseen solistiin Lee Brilleauxiin. Blues News 4/2016 67 levynsä kappaleen sanoituksista itsenäisesti vastaava Saara ei säästele lauluissaan sen enempää romantiikkaa kuin eksoottisia maailmankolkkiakaan. Mukana lienee kuitenkin myös viittaus Dr. Pete Hoppula THE TOREADORS Let ’Em Buzz (Tore-A-Tone #, omakustanne) Perinteisen rock’n’rollin soittajien keski-ikä tuntuu nykyisin olevan pääosin viidenkympin molemmin puolin. Ehkäpä se oli kadonnut johonkin bittiavaruuteen, sillä lehdestä en sitä löytänyt. No mutta miksi ei, vaikka sehän on tietysti makuasia. Useimmiten tavalla tai toisella rakkausja parisuhdeteemojen ympärille kietoutuvat lyriikat kuljettavat kuulijaa nuoren naisen käsialalla aina kauas Länsi-Intian saaristoon saakka, bändin luonteikkaan soiton tukiessa matkaseurueen etenemistä kohti yhteistä määränpäätä. ”Chief”-levyllä voi kokea countrya, folkia, progea, avantgardismia, kaikki tämä yhtenä lempeänä kokonaisuutena, mutta toiminnalle antaa leimaa ja väriä blues. Tarkelan soitto on ajan saatossa rotevoitunut niin, että jossain popjazzkonservatoriossa kauhisteltaisiin. Näin rankkaan meininkiin eivät toki silloiset bändit yltäneet. Jopa niin tuttuihin klassikoihin kuin Big Mama Thorntonin/Elviksen Hound Dog tai Eddie Cochranin Teenage Heaven on saatu sen verran persoonallista otetta, ettei kuuntelijan tarvitse alkaa irvistellä. Tekniset puutteet (makuasia, jos niitä on) tai muu jonninjoutava korvataan reippaalla äijäenergialla. Leikkisän stemmalaulun piristämän Bahama Maman lailla edes vahvasti bluesvetoinen slovari Stay By My Side, gypsy swinginä rullaava New York City Bank, Bo Diddley -beatiä hyödyntävä Tongue Is Tied tai henkilökohtainen suosikkini, Lehtomäen tulkinnallista mukautumiskykyä upeasti alleviivaava viehko jazz-tunnelmointi Down The Line eivät katkaise levyn punaista lankaa, vaan pikemminkin päinvastoin, juuri ne antavat perusteet muutoin parin-kolmen kappaleen välein ovelasti kertautuville ja vähitellen jo hieman tautofonisenakin päähän pyörimään jääville molli-sävelkuluille. Siihen harvemmat Rhythm Bomb Recordsin lukuisista saman genrekerhon ulkomaan ihmeistäkään kykenevät. Honey Aaltonen THE ROCKANITES Great Shakes (omakustanne) The Rockanitesin kitaristi, laulaja ja lähes kaikkien kappaleiden tekijä Tuomas Levonmaa kunnostautui aikoinaan mm. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten alkanut rockabilly-villitys sai tiettävästi alkunsa Keravalta, jota myös Sherwoodiksi kutsuttiin. Doctor Snout & His Hogs Of Rhythmja The Del Rays -yhtyeissä vaikuttanut saxofonisti Timo Tarkela tuo bändiin mainiota lisäväriä. Yhtye on hyvällä tavalla outo ja se venyttää musiikissaan levy tutkailut. Alkuperäinen rockabilly-trio on kasvanut pysyvästi kvartetiksi ja musiikki siirtynyt reippaasti vanhan hyvän ajan rhythm and blues -pohjaisen rock’n’rollin suuntaan. Louisianan voodoo-tunnelma kohoaa huippuunsa yli viisiminuuttiseksi yltävällä versiolla. Suosikkini lienee kuitenkin päätöskappale Wolfman Rising, jossa voidaan kuulla hämärästi kaikuja legendaarisen blueslaulaja Howlin’ Wolfin varhaisista Memphissä tehdyistä äänityksistä. Vanhan kunnon Mick Greenin johtaman The Pirates -yhtyeen vaikutus ei silti voi olla kuulumatta tässä epäsovinnaisessa rockabillyssä. Tulos on rupista ja raakaa kuin turpaan saamisen jälkeen. Mitään poikasia eivät nämä Toreadorsin äijät ole. Monista pessimistisistä ennustuksista huolimatta vanha sanonta ”rock’n’roll is still alive” tuntuu pitävän vielä toistaiseksi paikkaansa, joten ei muuta kuin... Siinä missä aivan turhan moni bluesbändi kompastelee jo avaussuoralla sweethomechicagoihin, dustmybroomeihin, mannishboyseihin ja mitä niitä nyt onkaan, niin Talmud Beach -kolmikko (Aleksi Lukander, Petri Alanko ja Mikko Siltanen) pelaa ihan eri nappuloilla. Happy Rock’n’Roll! Honey Aaltonen TALMUD BEACH Chief (Svart 011 CD) ”Kun on muusissa suu, mä oon born with the blues.” Taitaako tuota paremmin sanoa
Yhtye esiintyy myös suomeksi, kuten aloituskappaleessa jo vihjailin, Born With The Blues, on tiivis jjcalemainen boogie, joka kelaa simppeliä seasickstevemäistä riffiä. Rytmikäs Chinaman Blues hyödyntää bluesmaista mielenmaisemaa. ”ZZ Top on kuulemma sellainen Amerikan Hurriganes”, valisti joku vuotta vanhempi poika. Habershon – Charles H. Kummelia lainatakseni voinen sanoa – ”Legendaarista!” TT Tarkiainen MOLLY MOONSTONE Summer Bride (El Toro ETCD 6080) Taiteellisesti multilahjakas Saana Koskinen (artistinimeltään Molly Moonstone) tiedetään entuudestaan tolkuttomalla vokalistisella kapasiteetilla varustettuna oman tiensä uskaliaana tallaajana, mutta viimeistään nyt nimikkoyhtyeensä ensialbumin myötä myös vahvojen lyriikoiden kirjoittajana. Onpa heitä verrattu jo 22 Pistepirkko -yhtyeeseenkin. Mikke Nöjd JARKKA RISSANEN TONAL BOX TRIO The 20th Century Box (Propaganda PRO 2133) Monipuolisena rootskitaristina eri kokoonpanoista tunnetuksi tullut Jarkka Rissanen palaa musiikillisille juurilleen Tonal Box Trion kanssa tekemällään levyllä. levy tutkailut. Gabriel) ja I Shall Not Be Moved (trad.) heittävät Välimäen muhkean tuuban värittämänä gospelin puolelle. Alun leppeä letkeys kiihtyy lopussa melkoiseen lentoon. Tällaisen musiikillisen ilotulituksen kohteeksi ei ole jo edesmennyt presidenttimme joutunut sitten Suomen Talvisota -yhtyeen päivien, ja Eppu Normaalin coveria aiheesta ei edes oteta lukuun. Viriiliä boogieta tarttuvalla tempolla ryyditettynä irtoaa raidoilta Ain’t So Young ja Pharmcy Blues. Delta-bluesin syvimmän olemuksen täydellisesti oivaltaneen Jarkka Rissasen slidekitara soi levyllä esikuviaan Son Housea ja Robert Johnsonia kunnioittaen. Kahta Ylistaron Kontturissa äänitettyä kappaletta lukuun ottamatta äänitykset on tehty Rissasen perheen asuttaman Väärnin pappilan pihamökissä Lapinlahdella. (Ada R. Tuo ääni on lähestulkoon koitua artistin kompastuskiveksi, niin voimakkaalla huutomerkillä hän on varustanut aikaisemmin lueteltuja uria sekä levyn popahtavaa otsikkoraitaa lukuun ottamatta oikeastaan jokaisen vokaalisäkeensä, olkoon sitten tyylilajina kyseessä perinteinen r&b, modernimpi neobilly tai taustoiltaan puhdasoppinen honkytonk-kantri. Snow Snow Snow on puolestaan hypnoottinen viehättävä pieni sävelmä. Ihan sen uhallakin, että puritaani voi kaivata blues-kaavaa ja ränttätänttää, Talmud Beachin blues ei ole kiinni kaavoissa, mutta uteliaalle kuulijalle on herkkua luvassa. Muuntautumiskyky on yhtyeen valtti ja miehistön työstöä voi verrata Canned Heatin loputtomaan boogieen. Johnson), D.T. Paranoidin kuitenkin soittivat. Ainakin BN-kohderyhmässä Moonstone joutunee kohtaamaan vielä tovin vertailua viime vuosikymmenen Miss Saana & The Missionaries -aikaansaannoksiinsa, ja miksipä ei – kyseessähän oli tavattoman tasokas, vaikkakin lopulta valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt soulja r&b-projekti. Tuskin kukaan voi olla silti keskittämättä päähuomiotaan muuhun kuin Mollyn uniikilla tavalla kujertelevaan, mutta samalla musertavan päällekäyvään laulusoundiin. Toinen kotomaan kielinen siivu Kekkonen on riemastuttava ilopilleri. Jarkka Rissasen aiemmat levyt ovat sisältäneet syvälle rytmimusiikin juurille matkannutta instrumentaalimusiikkia. Kiistatta Molly onkin laulajana parhaiten niskan päällä nimenomaan rhythm’n’blues -pohjaisissa kappaleissa – eritoten levyn elokuva-soundtrackmaisen päätöskappaleen Who Am I Kidding kaltaisilla hidastempoisemmilla numeroilla, joilla hän raaskii käyttää uljasta ääntään hieman nuukemmin. Aikoinaan bändi käytti nimeä Earth, mutta myöhempi nimi on päässyt unohtumaan. Tuikitärkeässä asemassa ovat toki kaiken aikaa myös Moonstonen yhtyetoverit, erityisesti soolovastuut jakavat kitaristi Jussi Huhtakangas, fonisti Juho Hurskainen ja kosketinsoittaja Ville Tolvanen – unohtamatta myöskään vanhan Missionaries-porukan stemmalaulajina aikoinaan toimineita taustakööriläisiä Tuuli Saksalaa, Susanna Hakulista ja Elina Katajamäkeä, joiden rooli korostuu mukavan kutittelevalla tavalla useammallakin ”Summer Briden” kappaleella. Will The Circle Be Unbroken. ”The 20th Century Boxilla” hän esittäytyy ensimmäistä kertaa levytetyssä muodossa bändin laulusolistina. Harmoniaa ja melodiaa pursuava biisi saa kuulijan helposti otteeseensa. Kaikesta joka tapauksessa kuulee, miten järkähtämättömästi – ja myös pätevin perustein – Koskinen omaan visioonsa luottaa. No mutta miten tämä nyt liittyy Nick The Cock -yhtyeen levytykseen. Jälkeenpäin kävi ilmi, että olihan näillä trioilla tyylillisistä eroavaisuuksistaan huolimatta paljon yhteistä: roisi asenne, viehtymys vanhan ajan rockiin ja ennennäkemätön suosio kotiseuduillaan – toisella Suomessa, toisella Texasissa. Jarkan lisäksi mukana ovat pääasiassa tuubaa soittava Jorma Välimäki ja lyömäsoitintaiteilija Jussi Kettunen. Edellä mainitun ohella laulajatar osoittaa mm. Talmud Beach asettaa kuulijalleen ja varsinkin levyarvion rustaajalle haasteita, mitä lopulta on blues ja mistä osasista se muodostuu. Suurtekoja on harvemmin saavutettu uskomatta ensin itse itseensä. lattarijazz-vaikutteitakin omaavalla, yhtäaikaisesti sekä tulisella että sensuellilla Wait For Me’llä, millaisiin huimaaviin sfääreihin hän nappiin osuneen sovitusja tuotantoprosessin avulla voikaan parhaimmillaan yltää. ”Summer Bride” rakentuu kokonaisuudessaan Mollyn itsensä luomista teksteistä, jotka eivät vain asetu uskottavasti laulajansa suuhun, vaan myös patoavat esityksiin poikkeuksellisen voimakkaan läsnäolon ja henkilökohtaisuuden tunteen. Kenties yhtye intaantuu kokeilevimmilleen jäntevällä Chief-raidalla. Jos edellä luettelemani tyylit aiheuttavat pelkoa lopputuleman sekavuudesta tai muuten ”hämärästä” toiminnasta, niin joka kuuntelukerran jälkeen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämä on nimenomaan bluesia. Moan (Son House) ja Catfish (Robert Petway) soivat rosoisen uniikilla tavalla. Forest ammentaa kokeiluvuutta ja psykedeliaakin, mutta folk-henkinen sävelmä on tavattoman kaunis. Walking Blues (R. Saana-neiti sen sijaan taitaa jo tietää elävänsä juuri sellaisia varten. Keikoiltahan Jarkan tenori-baritoni onkin jo tullut tutuksi, samoin kuin uusimman levynsä kappaleetkin eri kokoonpanojen esittämänä. 68 Blues News 4/2016 raja-aidat repeämispisteeseen saakka. Selvästi, sillä sylttytehtaiden jäljet ovat tunnistettavissa! Käväisin koleana kesäiltana katsastamassa 60-luvulla Birminghamissa perustetun bluesyhtyeen jäähyväiskiertueen keikkaa Kaisaniemen puistossa. Pete Hoppula NICK THE COCK Mill Rapids Recordings (omakustanne) Mikäs ihme tämä on, ihmettelimme koulun välitunnilla teinipoikina Melody Makerissa (vai oliko se nyt New Musical Express) tuolloin Suomessa lähes tyystin tuntemattoman bändin neljännen albumin kokosivun mainosta. Mainita pitää myös kuulaasti soiva Mountain Man, joka tavoittaa jotakin tyystin ajatonta. Vaikka boogie irtoaa napakasti, mistään revittelyistä tai volyymivyöryistä ei ole puhettakaan. Ennakkoluulot jorpakkoon! Tässä on tutustumisen arvoinen kiekko. Vierailevina muusikoina kuullaan levyn miksannutta Dave Forestfieldiä parilla raidalla taustalaulajana sekä trion musisoinnin sekaan sämplättyä Son Housea. Perinteitä kunniottavalla tuoreella otteella esitettyjen delta-blueshelmien joukkoon on ujutettu pari countryvivahteista makupalaa (Carl Perkinsin Matchbox ja Hank Williamsin My Sweet Love Ain’t Around)
Blueseimmilleen konklaavi on saatu taltutettua tämän vain 34-minuuttisen albumin soul-groovailevalle finaaliraidalle. Sanoituksista ja sävellyksistä vastaa kitaristi Jari Asikainen. Musiikillinen toteutus on varsin maanläheinen. Kaunista ja karheaa, elämänmakuista, voisi todeta jo Somebody’s True Story -esitykseltä, joka kulkee vaappumatta tuhtina mediumbluesina. Nykypäivän anorektisille kauneusihanteille takapuolta huumorin keinoin näyttävällä Big Fat Missesillä oman spottipaikkansa hamuaa levyn useammalla muullakin kappaleella suvereenilla saksofonismillaan briljelraava Juho Hurskainen. 1996 taitanevat kuulua Honey Aaltoselle – tattista vaan, Suomen hotellinpitäjät ainakin yhtynevät tähän kollektiiviseen kumarrukseen... Worst Flu Ever, Peace Of Mind ja Ugly People ovat miehekästä bluesrockia varhaisen AC/DC:n hengessä. Kaikkiaan kotimaisen roots-elämän pitelemättömin kauhukakara on saanut remuta levytyspuuhissa jo 20 vuoden ajan; suurimmat kiitokset hurjapään houkuttelemisesta studioon v. Hän on se tosimaailman poika, joka ei ikinä kasva aikuiseksi. Pete Hoppula MOOD’Z 3 O’Clock (Demo 003.1) Pääkaupunkiseudulla operoiva Mood’z on nelimiehinen kokoonpano, jonka muodostavat Rätsä Räty (laulu, huuliharppu), Jari Mokkala (kitara, laulu), PO Olkkonen (basso, laulu) ja Gene Pykäläinen (rummut). Fool edustaa 70-lukulaista heavyprogea. Heti levyn avaava Boots kertoo mistä on kyse. Rytmikästä bluesmeininkiä Teksasin hengessä esittelevät Mistreated ja Wastin’ My Time. Toivottavasti SBB-läiset ovat BN:n lukijoita, sillä tätä herkkua on saatava lisää ja nopeasti!! Mikke Nöjd ARVO TYHJIÖ ORKESTEREINEEN Muovinainen / Perjantaiksi Paso Dobleen (Arvo 1, cd-single) Pieksämäellä keväällä 2015 perustettu Arvo Tyhjiö Orkestereineen soittaa samalta paikkakunnalta kotoisin olevan studio-orkesteri Bikinin musiikkia kansaan menevästi sovitettuna. Periksi ei anneta jatkossakaan, sillä minialbumin kaksi seuraavaa kappaletta jyystävät armottomasti samaa tahtia. Psykedeelistä meininkiä sisältävä Would You Tell Me, Please toimii rumpali Pykäläisen tyylinäytteenä. Akustiset soittimet ja melodiikka ovat kunniassa ja aivan liian harvoin kuulee blues-julkaisulla viulua. Puolitoistaminuuttinen puhuttu beatnik-blues Spoken Prequel Nr 666 voisi missä tahansa muualla herättää lähinnä kysymysmerkkejä, mutta tässä kontekstissä sekin on taattua Oskarin häröilevää mielenmaisemaa – eikä sen jatkeena soiva, Pekka Laineen fuzz-kitaran entisestään vinouttama latinsoul-utuilu Ninety Nine (Deal With The Devil) jää juuri täyspäisyyden puutteessaan edeltäjänsä jalkoihin. Tämä saattaa olla joidenkin mielestä Nick The Cockin kompastuskivi, sillä kolme keskinopeaa perusboogieta peräkkäin toimii varmasti täkäläisissä soittojuottoloissa, mutta herkkähipiäisemmälle levynkuuntelijalle se voi olla liikaa. SBB-yhtyeen muodostavat monessa mukana olleet Göran Asplund, Anssi Salminen, Kari Alanko ja Petteri Määttänen. Soittotaito bändillä on kohdallaan, lopullisen linjan löydyttyä ryhmälle voikin ennustaa lupaavaa tulevaisuutta. Iskelmän ja rockin rajamaastossa, asioita ironisoiden orkesteri sekoittaa musiikissaan elementtejä bluesista, jazzista, kantrista, folkista ja pop-rockista. Bremenhaven on akustishenkistä suomenkielistä poprockia. Kokemus on valttia, nuoruudesta on jo aikaa ja niinpä kaiken sorttinen repiminen ja raasto on tällä äänitteelle täysin vierasta toimintaa. Lähes 180-asteinen U-käännös puolestaan tuottaa Oskarin ja kumppaneiden tekniikalla kerrassaan herkullisen rockabillyn Better Than Your Man, jota Risto ”RK Hillside” Kumpulaisen soittama ragtime-kapakkapiano kyyditsee ennenkuulumattoman veikeällä tavalla. Uutuuslevyn alkupuolen pahaenteisen kieroutuneista räimeistä Endless Line Of Wealthy Ladies ja King Of Helsinki selviydyttyä kundit (Oskarin rinnalla vakiokokoonpanossa sinnittelevät toinen kitaristi ”Big Mac” Viinamäki, basisti ”Baron” Valppu ja rumpali Niko Votkin) huitaisevat silmille totaalisen riivatun go-go-tanssihurjastelun Smackdown ja siirtyvät sen jälkeen perverssiyden ytimeen funk-jyystöllä Je Veux Boire De La Creme (I Wants To Drink Cream). Musiikkiinsa bändi ammentaa elementtejä bluesrockista ja brittiläisestä pubrockista. Levyn kappaleet ovat siis pääosin yhtyeen omaa tuotantoa, mutta loppusilaukseksi on tarjolla tunnelmointia. Alkukantaisiin Sonics-maisemiin loikataan pää huputettuna ja betonipainot kintuissa Poker Bluesilla ja tutun kuuloisesta nimestään huolimatta yhtyeläisten omaa käsialaa olevalla Big Boss Manilla jäljitetään 70-lukuisen hardrock-kiukun syvintä alkulähdettä. Albert Järvisen ja Hurriganesin kunnianosoitukseksi Nick The Cock heittää tuon maamme legendaarisimman kitarasankarin instrumentaalin Just For You. tai sitten eivät. 20 vuotta sinne tai tänne, tiedämmehän me, että Knucklebone Oscarin tapauksessa ajan kulumisesta on jokseenkin turha edes keskustella. Tavallaan mies on ottanut takaaskelia bluesimman ilmaisun suuntaan, mutta painotus on yhä pakollisissa lisämääreissä trash ja garage. levy tutkailut. Nimibiisi Taste Of Life kerää minun kirjanpidossani parhaat kertoimet. Yhtään helpommalla ei potilasta päästetä myöskään levyn ainoalla klassikkolainalla, Bo Diddleyn Who Do You Love kun saa osakseen niin kipeän demonisen hiphop-saarnan, että itse itsensä rapinkin pioneeriksi ja innovaattoriksi kruunanneen Diddleyn täytynee jälleen pyörähtää ikuisessa lepopaikassaan muutaman varvin verran ruumiinsa ympäri unirauhan palauttamiseksi. Knucklebone Oscarin tekemisten lokeroiminen on edelleen yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin. Kyllä äijät ovat jo aikoinaan kotiläksynsä tehneet! Honey Aaltonen KNUCKLEBONE OSCAR King Of Helsinki (Stupido TWINCD 160) Knucklebone Oscar, tuttavallisemmin Oskari Martimo tuntuu koheltavan alinomaa jossakin yhteydessä, miksi kuulostaakin miltei epäuskottavalta, että hänen varsinaisen ”oman” bändinsä aiemmasta levyjulkaisusta ”Welcome To Trash Vegas” on päässyt vierähtämään jo kuutisen vuotta. Monipuolinen on Mood’zin tyylivalikoima, varsinaisesti linjasta poikkeaa kuitenkin vain Bremenhaven. TT Tarkiainen SMOKEY BLUES BAND Taste Of Life (omakustanne, cd-single) Isot pojat soittavat bluesin. Levyn avaava nimikappale ja kakkosena kuultava huuliharpun ja rouhean slidekitaran siivittämä 2nd Time viittaavatkin vahvasti saarivaltakunnan suuntaan. Rento, nätti ja svengikäs ovat tälle kiirettömän kauniille esitykselle hyvin passaavia adjektiiveja. Nyt levylle on tallentunut lämpöä, varsinkin nallekarhumaisen laulun osalta, ja tunnetta myös. Tietty kotitekoinen fiilis välittyy joka esitykseltä, aivan kuin miehet esiintyisivät tuossa olohuoneen nurkassa. On vain meidän onnemme, ettei kaikkien tarvitsekaan niin tehdä. Parkkiintuneempaa se tuskin haittaa, sillä samankaltaisuudestaan huolimatta bändi on saanut niihin oman värinsä. Tanakka boogie tuo etäisesti mieleen Hurriganesin ”Roadrunner”-albumin avausraidan It Ain’t What You Do. Dusty Road nostaa hieman tempoa ja toteutus on konstailematon, iätön. Jazzisti soiva kitara svengittää tyylikkäästi, komppiryhmän hoitaessa tonttinsa kunnialla. Blues News 4/2016 69 Siellä sain käsiini tämän arviolevynkin ja ihmettelin, että mikä ”nikkeliskikkelis” tämä on, mutta kotiin päätyttyäni päätin kuunnella
Vuonna ’47 suoritettiin kuitenkin uusi aluevaltaus, kun toiminta siirrettiin osittain New Orleansiin. Chubby Newsomea sentään onnisti jo DeLuxella, kun Hip Shakin’ Mama käväisi listoilla keväällä ’49 ja antoi samalla laulajattarelle lempinimen. Aarno Alén ALBERT KING Funky London (Stax 8586-3) Funky-kitaroinnin maestrolta Albert Kingiltä on ilmestynyt uus-wanha levy "Funky London", KC SOUND SHOP: Uusin julkaisu: Detroit: The Way You Do, 15€ Detroit: Back To The Motor City, 15€ Detroit: IV, 15€ Detroit: Heritage 1989-09 (2-CD), 20€ West Coast Blues: 2015, 13€ Antti Karineva & Dave Rios: Blues Union, 10€ Max Load: Prima, 15€ Hard Road: LP v. Hänen esityksistään paras on Beef Ball Baby! lähinnä hienon orkesteritaustan takia. Smiley Lewis levytti triokokoonpanolla DeLuxelle ensimmäiset levynsä. Timo Kauppinen BEEF BALL BABY! The New Orleans R&B Sessions (Ace CDTOP 1435) David ja Jules Braunin DeLuxe-merkin kotipaikka oli New Jersey, joten oli luonnollista, että yhtiön äänitteet tehtiin aluksi New Yorkissa. Slidesoiton juuret voidaan jäljittää aina Afrikkaan saakka, jossa jo soitettiin yksikielisiä instrumentteja liu’utustekniikalla. Asikaisen soolokitara tuo kappaleeseen vahvat rocksävyt kun taas Ikosen harputtelu on silkkaa bluesia. Kukkivalla huumorilla höystetty musiikki kuulostaa vapauttavan tuoreelta ja raikkaalta. Perjantaiksi Paso Dobleen kulkee rivakalla kantrihölkkäkompilla. World Music Network julkaisi vuonna 2005 bottleneck-blues -koosteen, joka sisältää Weaverin Guitar Bluesin, ja sen lisäksi kappaleita sellaisilta alan pioneereilta kuten Robert Johnson, Fred McDowell, Furry Lewis, Charley Patton, Bukka White, Son House ja Muddy Waters, sekä heidän ’perillisiltään’ kuten Stefan Grossman, Bob Brozman ja John Fahey. Merkille värväsivät artisteja Paul Gayten ja Dave Bartholomew. Tiesittekö muuten, että bottleneckia soittavia Blind Willejä on ollut ainakin neljä (Johnson, McTell, Davis ja Reynolds). Toinen monella nimellä ja monella merkillä toiminut laulaja oli Cousin Joe, joka piipahti merkillä helmikuussa ’47. 70 Blues News 4/2016 levy tutkailut Yhtye luottaakin mahtipontisuuden sijaan ajatukseen ”vähemmän on enemmän”. Brian Jones soitti jo vuonna 1963 slidekitaraa Rollareiden levyillä, ja slidekitaran sointimagiaa voi nykyisin kuulla monissa musiikkityyleissä kuten blues, rock, kantri, gospel ja havaiji-musiikki. Arvo Tyhjiö Orkestereineen koostuu monissa liemissä parkkiintuneista pieksämäkeläissoittajista: Jari Asikainen (kitara), Jukkis Heiskanen (basso), Keijo Ikonen (huuliharppu), Marko Loijas (kitara), Pasi Teittinen (rummut) ja Janniina Viinikka (laulu). diddley bow. Bluesin osalta kuumimpia ’putkimiehiä’ lienevät tällä hetkellä Sonny Landreth ja Derek Trucks. Hiomattomaksi timantiksikin kuvailtu Janniina tulkitsee kappaleen arkailematta ja tyylipuhtaasti. Trumpetisti Dave Bartholomew levytti yhtyeensä kanssa merkille muutaman kappaleen, joista She’s Got Great Big Eyes (And Great Big Thighs) jäi soimaan mieleeni. Nyt käsiteltävällä kokoelmalla tarjotaan harvinaisempaa materiaalia. Amerikkalainen versio yksikielisistä näppäilysoittimista on ns. Voit myös tilata levyjä osoitteessa christerkarjalainen@gmail.com, jolloin voimme sopia alennuksista! UUSINTAJULKAISUT ROUGH GUIDE TO BOTTLENECK BLUES Reborn And Remastered (World Music Network RGNET1346CD) Sähköisellä slidekitarabluesilla ja sen edeltäjällä, akustisella bottleneck-bluesilla on omaa erityistä tenhovoimaa. Äänitykset ovat melkein 70 vuoden takaa. Hienosti eri sävyjä yhdistelevä sävelmä kertoo pienellä paikkakunnalla asumisen ahdistuksesta ja elämän hukkaan valumisesta. Eri sukupolvetkin ovat bändissä edustettuina ikähaitarin ulottuessa seitsemästätoista reiluun viiteenkymmeneen. Jewel Kingin äänitteet jäivät tässä vaiheessa vielä hyllyyn, mutta laulajatar nautti menestystä keväällä ’50 Imperialilla numerohitillä 3 x 7 = 21. Arvo Tyhjiön Orkestereineen-bändin kohdalla se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kappaleet eivät ole samoja kuin edellisellä levyllä, mutta joitakin samoja artisteja on mukana nytkin. Kappalevalinnat on huolella tehty ja levy sisältää vain harvojen alan harrastajien tuntemia helmiä, esimerkkeinä Lemuel Turnerin Jake Bottle Blues sekä Jimin ja Bobin Hula Blues. Hillityllä kompilla kulkeva Muovinainen kertoo hillittömän sarkastisesti nais(t)en esineellistämisestä. Myös Erja Lyytinen kuuluu alan ehdottomaan eliittiin. 1987, 1 kpl! 22€ Ei postimaksua Suomessa, pakkausja käsittelykulut 2€ PayPal toimii nettikaupassa kcsoundshop.com. Tunnetuimpia artisteja lienevät Blind Willie Johnson (Nobody’s Fault But Mine), Leadbelly (C.C. Gormanin kehnot laulutaidot paljastuvat balladissa Worrying About My Love, joka tyyliltään muistuttaa Arthur Prysockin esityksiä. Gormanin ura ja avioliitto Chubby Newsomen kanssa jäivät lyhyiksi linnatuomion vuoksi. Kappaleisiin voi tutustua helposti kuuntelemalla reilun minuutin mittaiset näytteet World Music Networkin nettisivustolta. Rider), Bukka White (Bukka’s Jitterburg Swing), Son House (Dry Spell Blues), Tampa Red (Dirty Dozen) ja Charley Patton (Prayer Of Death). Äänitys, masterointi ja miksaus ovat pieksämäkeläisen Teemu Nykäsen käsialaa. Robottimaisen, lukuisilla kauneusleikkauksilla kohennetun miestennielijän kuoren alta löytyy lapsenomaisen arka ja epävarma pikkutyttö, joka suhtautuu ympäröivään maailmaan pelonsekaisesti. Elmore Jamesin vuonna 1951 levyttämä sähkökitaraversio Robert Johnsonin Dust My Broom -kappaleesta innoitti aikanaan monia bluesja rock. Valinta oli oikea, sillä Annie Laurie oli pian jo listoilla. Tämähän taitaa olla Acen ”Asetaatti-sarjan” ideana. Silloin etunimi oli vielä pitkää muotoa Smiling. Suurin onnistuja oli kuitenkin Roy Brown, joka tahkosi vuosikymmenen vaihteessa useita hittejä. Osa niistä on heikkokuntoisia, mutta levylle sarjan toimittanut Tony Rounce on valinnut vain kelvolliset äänitteet. Albumi on täysipainoinen pläjäys aitoa juurevaa pullonkaulabluesia, jonka tahdissa on mukava lähteä aikamatkalle lähes sadan vuoden taakse Yhdysvaltojen syvään etelään ja länsirannikolle. Heidän taustoistaan löytyy kokemusta blues-, jazz-, heavyja hardrock-kokoonpanoista, iskelmäja tanssimusiikkiakaan unohtamatta. Ensimmäisinä ‘pullonkaula-blues’ -levytyksinä pidetään Sylvester Weaverin kappaleita Guitar Blues ja Guitar Rag vuodelta 1923. Annie Laurien menestyksen vuoksi Braunit palkkasivat merkilleen muitakin naisartisteja. TT Tarkiainen muusikoita. Gaytenin löytö oli baritoni (vai basso?) Eddie Gorman. Siitä välittyy N.O.-musiikille tyypillinen hyväntuulisuus. Nyt julkaistu kokoelma on 25 kappaleen uudelleenmasteroitu valikoima vanhaa bottleneck-bluesia
Pertti Nurmi ALBERT MANGELSDORFF Mainhattan Modern – Lost Jazz Files (Sonorama C-80) OSCAR PETTIFORD & FRIENDS Blues In My Mind (Sonorama C-92) LARS GULLIN The Liquid Moves Of Lars Gullin – Lost Jazz Fils 1959–1963 (Sonorama C-94) LUCKY THOMPSON Bop & Ballads (Sonorama C-95) Nämä neljä arvioitavaksi lähetettyä Sonoraman promolevyä edustavat suuntausta, mikä ei kaikille bluesharrastajille ole oikein mieleen, siitäkin huolimatta, että 1900-luvun alkupuolella ne kytkeytyivät aika vahvastikin toisiinsa. Bluesfanien ei ehkä näiltä nauhoituksilta kannata tutustua jazzin maailmaan – muuta kuin siinä tapauksessa, jos John Coltranen klassinen ”Coltrane Plays The Blues” menee ainakin melkein täysillä läpi. Kyse on siis jatsista. & The MG’sin ”jatkoyhtye” Bar-Kays. Websterin uran merkkipaaluihin kuului rämebluestaustan lisäksi toimiminen 60-luvulla Otis Reddingin yhtyeen pianistina. Tietenkin on huomioitava, että jazzsoittajien käsitys bluesista ei läheskään aina kulje suoraviivaisesti kolmen soinnun ja kahdentoista tahdin varassa. Soul, r&b, rock ja erityisesti tämän levyn teema eli funky blues tulivat siten kuuluvasti mukaan kuvioihin. Varhainen kuolema jätti Pettifordin uralle kysymyksiä siitä, mihin suuntaan hän olisi jatkanut, jos olisi saanut elää. Nyt käsittelyssä oleva äänite on taltioitu Hampurissa 1958 ja mukana ovat mm. Blues News 4/2016 71 levy tutkailut jonka syntyaikoihin 70-luvun vaihteessa Alppu oli parhaimmillaan. ja Freddie) on Albert kitaroinnissaan vähäeleisin. Albumin äänitteet on tehty Kreikan Ateenassa 1990, ja Wolf on nyttemmin liisannut ne teksasilaiselta TopCat-levyfirmalta. Melkein näihin päiviin saakka jazzlehdet ovat kuitenkin sivuillaan pitäneet omaa bluespalstaa, missä on kerrottu tuoreimpia kuulumisia, arvioitu levyjä ja tehty haastatteluja. Hans Koller, Attila Zoller ja Dusko Goykovich. Sen sijaan ”Swamp Boogie Queen” -titteli kyllä kertoo, mistä on kyse, koskapa Webster muistetaan aina tällä nimenomaisella lisämääreellä. Jazzharrastajat suunnilleen tietävät, mitä näiltä levyiltä odottavat. Kyllä levyltä pari ”valmistakin” esitystä löytyy: hidas ja tunnelmaisen kaunis Lonesome edustaa mollivoittoisen soulbluesin huippua. Laajimpaan tietoisuuteen Webster nousi myöhemmällä iällään kolmen 80-90-lukujen taitteen molemmin puolin sijoittuneen Alligator-albuminsa myötä. Cd:n julkaisemattomissa kuuluu hiukan keskeneräisyys ja tuntuu, kuin ne olisivat jamiottoja jostain äänitystapahtumasta. 7 (Wolf CD 120.633) Vuonna 1999 edesmennyt Katie Webster, oikealta nimeltään Kathryn Jewel Thorne teki hyvinkin merkittävän soolopianistin uran lyhyehköinä 63 elinvuotenaan. Kai Leivo. Hänen toinen, itsekin ylpeästi käyttämä ”Two Fisted Mama” (kaksinyrkkinen mamma) -nimitys kuvaa hyvin Katien hieman takomistyyliin etenevää jykevää boogiepianon soittoa. Louisianabluesit ovat reilun tunnin mittaisella albumilla siis vähemmistönä. Niinpä hän päätti laajentaa soittoaan laajemmin koko mustan musiikin skaalaan. 7” -järjestysnumerosta. Jari Kolari KATIE WEBSTER The Swamp Boogie Queen – I’m Bad Louisiana Swamp Blues Vol. Mainhattan Modern -äänitykset arvioisin olevan 50ja 60-lukujen taitteesta, kuitenkin ennen John Lewisin kanssa tehtyä ”Animal Dance” -levyä. Vaikka hänen juurensa olivat Louisiana-bluesissa, niin tämä cd ei suoranaisesti edusta noita rämejuuria, huolimatta albumin ”Vol. Skandinavian modernismin eräs tärkeimmistä tekijöistä elinaikanaan oli ruotsalaissyntyinen baritonisti/pianisti Lars Gullin (1928–76). Wolfin nimiöintipolitiikka on perin eriskummallista, sillä tämän ”sarjan” edellisen osan ilmestymisestä on vierähtänyt liki parikymmentä vuotta. Jos tahdot tutustua Albert Kingin tuotantoon niin ei tämä ”Funky London” ihan ensimmäisten joukossa ole – mutta kuuntele, ties vaikka tykästyisit. Senpä takia ei ihme, että cd:llä kuullaan soul-legendan Sittin’ On The Dock Of Bay. Oscar Pettiford (1922–1960) puolestaan oli 50-luvun huomattavimpia basisteja, jonka käsissä soi myös sello. Niillä soittavista tuttuja muusikoita ovat Kingin itsensä lisäksi ainoastaan Staxin studiokitaristi Bobby Manuel sekä -basisti Donald ”Duck” Dunn. 60-luvun lopulla hän alkoi saada nimeä myös valkoisten keskuudessa päästyään esiintymään rockja blues-festivaaleilla. Maine kasvoi ja keikkaa pukkasi, mutta Alppu alkoi pikku hiljaa leipääntyä samojen perusbluesien sekä muutamien kuuluisimpien kappaleidensa (Born Under A Bad Sign, Blues Power jne.) ainaiseen kelaamiseen. Jazzpiireissä Thompson, joka oli varhaisia sopraanosaksofonin käsittelijöitä, oli jotenkin ulkopuolinen urallaan: swing-kauteen liian moderni ja bebop-tyyliin liian lempeä. Omassa Puistobluesissamme Katie Webster vieraili jo vuonna 1984 ja sittemmin kuulin, näin ja kuvasin häntä maaliskuussa 1992, mistä tilaisuuksista tämä cd palauttaa hyvinkin nostalgiset muistumat. Kolmesta suuresta ”Kuninkaasta” (Albert, B.B. Tämäkään ei ollenkaan huonolta kuulosta, mutta lienee selvää, että mikäli mestariteoksia olisi tarjolla, olisi ne julkaistu jo aiemmin virallisina äänilevyinä. Pasunisti Albert Mangelsdorffin (1928– 2005) komea ura piti sisällään monenlaista jazzillista ilmaisua. Gullinin tuotantoon maksaa kyllä vaivaa paneutua ja tähän mieluisaan tehtävään suosittelen aloitukseksi cd:tä ”Danny’s Dream” (Dragon DRCD 396). Cd ei siten ole järin johdonmukainen kokonaisuus, mutta toisaalta ihan harmiton, hersyvä kooste tämän sympaattisen ja sydämellisen pianistin muistoksi. Tästä vaiheesta loistava näyte Albertin levytystuotannossa on konserttialbumi ”Live Wire/Blues Power – Live At The Fillmore Auditorium In 1968”. Levy alkaa James Brownin Cold Sweat -kappaleen instrumentaaliversiolla ja funky kaikaa kuin Shaft-leffoissa kuunaan. Pääasiassa tenorisaksofonia soittanut Lucky Thompson (1924–2005) vieraili Hampurissa 1959–60 ja näillä taltioinneilla avustaa Michael Nauran yhtye vierailijoineen. Näillä neljällä cd:llä blues on mainittu monissa kappaleissa. Levy kuitenkin osoittaa, miten taitavasti Thompson suoriutuu tehtävistään. Enimmäkseen liikutaan soolopianon säestämillä viihteellisillä jatsahtavilla standardeilla ja gospel-kappaleilla (Basin Street Blues, I Can’t Give You Anything But Love, Lord I Wonder), millä ei varsinaisesti herran huoneita rakenneta. Onpa mukana sellaisiakin ”harvinaisuuksia” kuin Mojo Working sekä John Lee Hookerin Boogie Chillun, joista jälkimmäinen kääntyy JLH:n legendaarista ”boogie chillun” -riffiä pianolla takovaksi omaelämäkertaiseksi tarinaksi. Hän tuotti yksinkertaisesti kolmella, neljällä nuotilla eri tavoin soittoaan viivytellen ja kieliä venytellen loistavan sielukasta musiikkia. Tällä ja seuraavalla Can’t You See -raidalla taustoista huolehti Booker T. Toinen laatutuote on Roosevelt Sykesin käsialaa oleva ja usein Kingin muulloinkin esittämä Drivin’ Wheel. Kappaleet Cold Sweat ja Can't You See What You're Doing To Me on äänitetty 1970, nimikappale Funky London sekä Finger On The Drigger 1971 ja loput aikaisemmin julkaisemattomat Lonesome, Bad Luck, Sweet Fingers, Finger On The Trigger, Drivin' Wheel, Lovingest Woman In Town 1974
Mielenkiintoinen ryhmä, joka ei päässyt levyttämään asti on Taivaanvuohi. LP:n menestyskappaleen Back To The River, joka sekin näyttäytyi vuonna 1989 maan jukebox-sinkkulistan Top5:ssä. Jukka Haurun Superkings-kokoonpanon ja Komkvartetin soitossa tuota taiturimaisuutta sitten esitellään lähes typerrykseen asti, mutta ajan kuvaa tuokin kaikki tyynni. Niin ehkä mekin hetken aikaa, mutta progesta ja fuusiosta tuli vaan meille lukioikäisille jotenkin ns. Kannatti siis odottaa Svartin esiinmarssia näyttämään mallia järjestykseen. Tuosta setistä onkin suurin osa jo julkaistu aiemmin Wigwamin ”Fresh Garbage” -cd:llä. Ylen toimittajat eivät ole Liisankadun studioihin bluestai soulryhmiä sisälle päästäneet, jos ei niitä nyt siihen aikaan vielä ollutkaan kuin kourallinen (odotellaan muuten Pettersons Brassin julkaisua tässä samassa sarjassa syksyllä). Wigwam horjahtaa ehkä myös hiukan progerockin puolelle. Samalla kuullaan Pekka Pohjolan viulusuorituksia ryhmän jäsenenä. Aiheellisesti tuli myös mieleen Paroni Paakkunainen Unisono Quartetin soitossa, joka on oikeastaan täällä mukana olevista eniten kallellaan ihan oikean jatsi-jatsin suuntaan. Bändistä ovat vieläkin tiukasti alalla fonisti Pepa Päivinen ja kitaristi Sami Hurmerinta. Ramonesiin, Iggy & Stoogesiin, Sly Stoneen ja Otis Rushiin. Kustannustehokkaita siis ovat nämä cdjulkaisut. ”ei-kaupallisen” musiikin kuuntelun vuonna 1976 sanotaan nyt vaikka kaupallisempaan suuntaan, esim. Erityisesti mieltä ylentää kuulla liian nuorina pois menneiden rumpali Rönnie Österbergin ja multi-instrumentalisti Pekka Pöyryn juurevaa ja ilmavaa soittoa. Levyillä esiintyvät ryhmät näillä osilla on koottu melko suppeasta helsinkiläisten muusikkojen ryhmästä. Täytyy myöntää, että osa tästä groovaavasta fuusiosoitosta kuulostaa varsin vetävältä ja varmaan se saa jatsahtavan funkin ystävät hankkimaan osan näistä vaikka vinyyleinä. Sen soitto on terävää ja varmaotteista, eikä häpeä Tolosten ja Ahvenlahtien rinnalla. Kaikki konserttiesitykset ovat Liisankadun studioohjelman kautta saaneet oman ulosajonsa Ylen rinnakkaisohjelmassa 1973–75, joten kantanauhat ovat olleet käytössä ja oikeudet lisensioitu Svartille. Muistaakseni olen saanut joskus suullisen tiedonannon Sonny Boy Magnussonilta, että hänen Harp-bluesbändiinsä liittyi Jukka Hauru kitaristiksi Albert Järvisen jälkeen 60/70-lukujen taitteessa. Ohjelmia en tullut muistikuvieni mukaan aikoinaan kuunnelleeksi, mutta muut muistot aikakaudelta tulvahtivat mieleen. Heidänkin soitostaan kuulee Zappan vaikutuksen. Molemmat olivat tärkeitä osia Pressan ja Wigujen palapeleissä. Laulun kirittämänä bändi kuittasi v. Uudelleen aktivoitunut H.A.R.P. Taivaantemppelissä Olli Ahvenlahden ja Make Lievosen kyydissä taas kitaristi Rekku Rechardt näyttää, että häntä ei aivan turhaan pyydetty Gustavsonin jälkeiseen deep pop -Wigwamiin. Vinyyleillä on vain yksi setti kussakin. Minun ja monen muun aikalaisen levyhyllyyn kuuluivatkin ”Freak Outit” ja ”Hot Ratsit”. Sukupolvemme halusikin jotain muuta, lähempänä katutasoa ja tee-se-itse -kulttuuria olevaa kokemusta musiikista. Mustan musiikin kanssa näillä äänitteillä ei ole kovinkaan paljon yhteisiä tekijöitä, ellei mukaan lueta jotain Miles Davisin tai Herbie Hancockin sähköisiä 70-alun tyylisuuntia. Jorma Riihikoski PEPE AHLQVIST One Day Less, One Day More (Bluelight BLR 33182 2, 2-CD) Huomionosoituksena 60-vuotisesta elämäntaipaleestaan FBS:n 19. Alkuperäisinä aktiiviaikoinaan 80ja 90-lukujen taitteessa ryhmän onnistui kivuta kaikkiaan viidestä albumistaan neljällä Suomen virallisille Top40-listoille. Julkaisut on tehty niin sanotulla Svartin mitalla ja laadulla: vinyylit väreillä, kansi-infoilla, kannet suunniteltu aikakauden mukaisesti ja masteroinnit muhkeasointisia. Vaikkei kyseessä olekaan aivan ensimmäinen Ahlqvist-kooste, on nyt julkaistu tuote ylivertaisesti perusteellisin läpivalaisu upean uran luoneen ja sitä tietenkin yhä jatkavan artistin ääniteja yhtyehistoriaan. 72 Blues News 4/2016 levy tutkailut JAZZ-LIISA 01/02: UNISONO QUARTET/ TAIVAANTEMPPELI JAZZ-LIISA 03/04: JUKKA TOLONEN RAMBLIN’ JAZZ BAND / KOM QUARTET POP-LIISA 01/02: TASAVALLAN PRESIDENTTI / JUKKA HAURU & SUPERKINGS POP-LIISA 03/04: WIGWAM / TAIVAANVUOHI (Svart SRE021, SRE024, SRE003, SRE006) Nyt on mielenkiintoisia suomalaisen musahistorian arkistoja avattu ja kunnolla. Hauru ei viipynyt kovin pitkää aikaa kokoonpanossa, koska ei saanut vastakaikua vaatimukselleen lisätä ”virtuosioteettiä” ryhmän soitossa. Levyjen äänimaailma on ilmava ja samalla väkevä juuri oikeista kohdista. Äänitteellä soittaa se Pohjola/Gustavson -kauden aikainen kokoonpano. Näillä cd:illä on aina kaksi lähetystä per levy. Cd:n avaava, huhtikuussa 2016 äänitetty dynaaminen elämän kiertokulusta kertova kitarablues One Day Less, One Day More palauttaa bändin kirjaimellisesti takaisin sorvin ääreen, aivan kuin sitä yhtäkään päivää ei olisi välillä vierähtänyt sitten heidän esikoisalbuminsa ”H.A.R.P.” – tai kokoelmalla seuraavana soimaan lähtevän em. Näiden julkaisujen helmiä onkin Jukka Tolosen Ramblin’ Jazz Bandin kaksi kappaletta, joissa mukana olevien Pöyryn, Österbergin ja Tolosen palaset loksahtavat kohdalleen. Varmaan hieman minua vanhempi sukupolvi ”diggaili” tätä musaa tosissaan. 70-luvun fiiliksiä retroilevat voivat tutustua äänitteisiin aluksi vaikka Spotifyn kautta ja sitten hankkia hienojen aikaa henkivien grafiikkakansien ihailemiseksi jotain omaan hyllyynkin. Jatkossa jonkinkaltaista kronologiaa noudattava kokoelma tarjoaa englanninkielisiin esityksiin keskittyvällä ykköslevyllään aina muutaman näytteen jokaiselta Ahlqvist-albumilta. Itseäni viehätti paluu muistojen maanteille ja herättelemään mindfullmaisesti tuntoja nuoruuden päiviltä. Olen usein pähkäillyt, että miksi YLE ei hyödynnä arkistojaan äänitejulkaisuina. Tyylillisesti popahtavampaa ja soundeiltaankin aiempaa hiotumpaa H.A.R.P.:ia päästään kuulemaan Injun Womanin myötä. Paronin rooli ja merkitys tanssi-, soul-, jazzja kansanmuusikkona sekä studiosovittajana klassikkoiskelmissä on jäänyt ihan turhan takia unohduksiin. Zappa ja Mothers tekivät tuolloin useammankin vierailun Helsinkiin ja oli varmasti suuri vaikuttaja yhdelle muusikkoja kuuntelijasukupolvelle. Minä ainakin vaihdoin tuon ns. Lähtökohtina levyjen musiikkia alleviivaa sen aikaisen funkahtavan fuusiojazzin ja Frank Zappan koukeroisen jazzrockin vaikutus esikuvina. 1990 ”On The Ground” -levyllään myös tuotantonsa korkeimman albumilistasijan #5. “takki täyteen” juuri 70-luvun puolivälissä. kunniajäseneksi heinäkuussa nimetty Pepe Ahlqvist juhlistaa merkkipäiviään myös koko levytyssaagansa keskeiset vaiheet kattavalla tupla-antologialla. ”Pop-Liisa” -levyt ovat siis lähes alusta loppuun tätä fuusio-rockjazzia. Osuva ja tärkeä valinta. on Pepen orkestereista varmasti tuotannoltaan tunnetuimmasta päästä. Jäämme odottamaan Liisankadun studioiden seuraavaa lastia syssymmällä. Minulla on näihin julkaisuihin myös jonkinlaista omaa näkökulmaa, koska noihin aikoihin olin jo innokas musiikin harrastaja eli ne Wigut ja Pressat nähtiin ihan oikeastikin Tampereen Tekun auditorion lavalla. Siirryimme lukemaan ulkomaisia musiikkilehtiä ja myös Blues Newsiä. Kaiken aikaa todella vahvaan, funkahtavaan mutta silti bluesjuurilleen uskolliseen materiaaliin nojanneet tulevat pitkäsoitot ”Hard Time” ja ”Honey Hush” käväisivät nekin listoilla, ainoastaan viimeinen studiotuotos ”Rocks And Water” (1994)
”Bad Intention”-cd:llä Slimin kappaleita tulkitsevat amerikkalaiset Andrew Black ja Tad Robinson. Paluun traditionaalisempaan bluesilmaisuun Ahlqvist suoritti 90-luvun jälkipuolella edelleen ässäluokan muusikoista koostuneen Rolling Tumbleweedin matkassa. Kappaleiden lyriikka tuo mieleen Linton Kwesi Johnsonin verenmakuiset ja realistiset runot. BN-arkistojen helmiä: 1981 1981 73 FELA ANIKULAPO KUTI Black President (Capitol 4N-16292/ Arista 203 554) -81 A: (1) Sorrow, Tears And Blood (2) Colonial Mentality B: (1) I.T.T. Taistelussa vallasta ovat kaikki keinot luvallisia. Nigeria on jonkinasteinen poliisivaltio, jota vaivaavat kehitysmaan ongelmat, köyhyys ja taloudellinen riisto, valta on tiukasti länsimaisten suuryhtiöiden käsissä. Kutin vapaamuotoista musiikkia voidaan rajoittaa hänen sille itse antamallaan määritelmällä ”Pan-African Militant Music”, joka antaakin osuvan kuvan hänen musiikistaan ja sen luomista tunnelmista. H.A.R.P.:n säestyksellä 1992 taltioitu Kaikessa soi blues, tenorifonisti Eero Koivistoisen rinnalla 1988 tulkittu Lottovoittaja, urkuri Jasse Varpaman v. Slowhill-yhtyeen, Tumppu Orrenmaa Bandin, Oulunkylä Big Bandin ja UMO Jazz Orchestran seurassa. Kierros johdatetaan tavallaan alkupisteeseensä Pepen toistaiseksi ainoan kotimaan kielellä julkaistun ”Näillä mailla” -sooloalbumin (2010) raidan Mun poikani mun sekä koosteen puhuttelevasti päättävän toisen tuoreen äänitteen, poika Joel Ahlqvistin kanssa keväällä 2016 levytetyn Samaa luuta ja nahkaa -dueton monimerkityksellisissä tunnelmissa. Blues News 4/2016. Levyä on saatavilla Slimin verkkokaupassa (www.slimbutler.com) ja hyvin varustetuissa levykaupoissa. Pete Hoppula SLIM CUTS TIEDOTTAA: Lappilaisen juurimusiikin ykköstykki, Slim Butler, on saanut hartaasti odotetun kakkosalbuminsa valmiiksi. Muita tämän rockin Neo-Funk -liikkeen kärjessä kulkevia nimiä ovat Defunkt James Chance, Certain Ratio ja pienin varauksin myös Spandau Ballet. 2009 omakustannelevylle toteutettu duetto Aamun blues Erja Lyytisen kanssa sekä SF-Blues -julkaisuilta poimitut kappalevalinnat muodostavat mielenkiintoisen loikan eräänlaisille musiikillisille sivupoluille, jotka silti nekin ovat olennainen osa Ahlqvistin artistikuvaa – samoin kuin monet jazzja big band -sessiot mm. Kirjavammista, projektiluontoisemmista töistä koostuva 2. Talking Headsien David Byrne on jopa suoraan tunnustanut kuunnelleensa paljon Kutia ja sen kyllä huomaa heidän levystään ”Remain In Light”, jonka perussyke on silkkaa Africa 70:ä, mistään apinoinnista ei silti ole kyse. Tapani Taka, Pete Hoppula, J-P Berg, TT Tarkiainen sekä Timo Kauppinen. Kelpo kaupallista menestystä olivat toki jo ennen H.A.R.P.:iakin nauttineet vuonna 1988 Pepe Ahlqvist & The Sunset Boulevard -yhtyenimellä 1988 ilmestynyt albumi (listalla #20) sekä vähän yllättäen jo Pepen todellisen artistikasteen 70-luvun puolivälissä tarjonnut Chicago Overcoat, jonka samannimisen Love-merkin LP:n (1977) kerrotaan senkin näyttäytyneen silloisen albumilistan sijalla 24. Samoihin aikoihin hän koki myös poliittisen heräämisen ja alkoi kommentoida musiikissaan kotimaansa surkeata poliittista ja taloudellista tilannetta. Africa 70:n musiikki rullaa eteenpäin viidakkopikajunan tasaisella sykkeellä yhdistäen keskenään jatsia, funkkia ja afrobeatia, eikä matka lopu kesken, kappaleita ei levyllä tavallisesti jätetä alle kymmenminuuttisiksi. Lyömäsoittimien ja kitaroitten rakentaman rytmin päälle Fela ja hänen monilukuisista vaimoistaan koostuva lauluryhmänsä kertovat poliisin jälkeensä jättämistä puumerkeistä: surusta, kyyneleistä ja verestä. Kuti on nigerialainen muusikko ja johtaa yhtyettä nimeltä Africa 70 – joku voi ehkä muistaa hänet aikasemmalla orjanimellään Fela Ransome Kuti. Sunset Boulevardilta on kokoelman kakkoslevyllä mallina yksi esitys. Fela selittää asiantilan määrätietoisesti 18 minuutin aikana torvien soidessa ja Kutiklaanin hihkuessa taustalla. Africa 70 on livearvioiden mukaan luonnossa totaalinen kokemus: kymmeniä soittajia käsittävä taustayhtye, Felan karismaattinen johtajahahmo, 27 värikkäästi maalattua vaimoa. Huolimatta suorista etnologisista kytköksistään bluesin syntyjuurille, Afrikan mantereella luotu musiikkitraditio ei ole saanut edes myöhempinä vuosikymmeninä läheskään samassa mittakaavassa huomiota suomalaisilta juurimusiikin ystäviltä kuten vaikkapa Karibianmeren saarten ympäristön tai Etelä-Amerikan maiden monet musiikkisuuntaukset. Kuti on saanut musiikkikoulutusta Lontoossa ja New Yorkissa 60-luvun lopussa ja hän on soittanut valkoisten muusikoiden kanssa, kuten esimerkiksi Ginger Bakerin. Levyn tuottaminen rahoitettiin osittain yhteisörahoituskampanjan avulla. Kappaleessa maalataan eteemme koko koloniaalinen systeemi tuomiopäivän väreissä ja jos rosvot saadaan kiinni, niin armoa ei tulla antamaan. Jorma Riihikosken levyarvio Fela Kutin (1938–1997) samana vuonna valmistuneesta albumista ”Black President” ajoittui nigerialaisen afrobeat-tyylin lanseeraajan, laulajan, multi-instrumentalistin, säveltäjän ja ihmisoikeusaktivistin mittavan, jo 60-luvun lopulla käynnistyneen levytysuran finaalijaksolle. I.T.T. Kolmituntiset riittiä lähentelevät rytmiorgiat saattaisivat olla hieman liian etnologista ja värikästä esimerkiksi Porin jatseihin. Näiden kokoonpanojen äänitteiden myötä ”One Day Less, One Day More” kyydittääkin kuulijaansa aina uudelle vuosituhannelle saakka. 70-luvun alkupuolella Fela palasi Nigeriaan ja perusti Africa 70:n. ”Black President” ei kuitenkaan ole jatsilevy, vaan sykähdyttävää, tiedostavaa ja eri musiikkikuppikuntien orjuudesta vapaata musiikkia – ja nimenomaan musiikkia, joka pitää kutinsa. cd esittelee Ahlqvistin ennen kaikkea suomenkielisenä laulajana. Kutin musiikkiin ei ole vuosien saatossa ilmestynyt mitään uusia mullistavia elementtejä, mutta se on silti ajankohtaista, varsinkin tällä hetkellä, jolloin rockmusiikki imee itseensä vaikutteita mustasta funkista ja jatsista kaikin tavoin. Jorma Riihikoski Ottaen huomioon Blues Newsin pitkän ja monitahoisen julkaisuhistorian, on suorastaan yllättävää, että varhaisin varsinainen lehdessä ilmestynyt afrikkalaista musiikkia ja/tai artistia käsitellyt kirjoitus löytyy vasta numerosta 4/1981. Muita Afrikkateemaan aika ajoin tarttuneita BN-kirjoittajia ovat olleet mm. Kutin äiti sai surmansa poliisin heitettyä hänet alas talonsa toisen kerroksen ikkunasta. kertoo kansainvälisistä rosvoista – International Thief Thief. Satunnaisten levyarvioiden ohella merkittävimmän kulttuurityön tällä saralla suoritti BN:ssä Mikko Saarela, jonka ansiokas 5-osainen artikkelisarja ”Assalam Aleikum Afrika” ilmestyi lehden numeroissa 2–4/1986, 6/1986 ja 1/1987. Olen ennen ”Black President” -levyä kuullut kahta aikaisempaa Africa 70:n aikaansaannosta, ”Afrodiasic”-LP:tä vuodelta -72 ja ”Zombieta” vuodelta -77. Ryhmässä vaikutti myös kitaristi/multi-instrumentalisti Jarkka Rissanen, jonka kanssa Pepe oli aloittanut duo-keikkailun sekä yhteislevytykset jo vuosikymmenen alussa. Overcoatilta taas on nostettu ykkös-cd:n huipennukseksi kolme raitaa, Mean Old Rider FBS:n 1976 tuottamalta esikois-EP:ltä sekä yhdet siivut bändin kummaltakin vuosien 1978–79 Love-julkaisulta. levy tutkailut jäi niukasti levymyynnissä 40 suosituimman nimikkeen ulkopuolelle. Hän töräyttää kappaleessa myös fonisoolon ja käsittelee lopussa kosketinsoittimia. Cd:tä (20€) voi tilata myös tekijältä suoraan osoitteesta slimcuts@gmail.com. Osoituksena kiinnostuksen heräämisestä on myös se, että Artista on ottanut ”Black Presidentin” jakeluunsa ja siltä on julkaistu singlekin, Sorrow, Tears And Blood. Kuti ei ehkä ole poliisivoimien suosiossa, mutta on väestön keskuudessa saavuttanut kansansankarin maineen ja onkin päättänyt asettautua ehdokkaaksi Nigerian presidentinvaaleissa vuonna 1983
Täydellisyyttä hipovan latingin kruunaavat vielä viimeisen päälle nostalgiahenkiset levyetiketti-layoutit, joilla Miikka Siiran luotsaaman Showdownyhtiön osoitteeksi ilmoitetaan kotimaan postilaitoksemme harmiksi 1600 Vine St. Kunhan reikäpäiset ystävämme vain malttavat suunnata uudemman kerran studioon, on heiltä silloin lupa odottaa jo jotain todella hottia. Television puolelta suurimmat meriittinsä kahimineen Steve Alaimon käsialaa ollut ja miehen myös alkujaan 1959 levyttämä hyytävän mollivoittoinen strollinumero She’s My Baby kelpasi paria vuotta myöhemmin myös Ral Donnerin sovitukseltaan lähes yhdenmukaiseen käsittelyyn. Näitä sinkkuraitoja ei Goofin’ Recordsin julkaisemalle albumille luonnollisestikaan sisälly. Laulaja-kitaristi Joey Simeonen vuonna 1998 perustama The Bellfuries on sekin nyt yksi Hi-Style -brändin laadun takaajista. Laulaja-kitaristi Sasse Savolainen ja huuliharpisti-tenorifonisti ”Brother Andy” Liukko muodostavat Hole in the Headin ytimen ja ovat myös tuottaneet uuden pikkusoittonsa, jonka materiaali on tarkasti ottaen perua bändin taannoisen esikoisalbumin ”Primitive Love” ulkopuolelle jääneistä sessionauhoista Tomi Leinon Suprovox-studioilta, ja niinkin kaukaa kuin vuodelta 2012. Laulaja Kekka Uiton, kitaristi Pekka Laineen, basisti Miikka Siiran ja rumpali Jupe Litmasen muodostama combo on siten myös uusimmalla aikaansaannoksellaan sananmukaisesti elementissään. Austinista, Teksasista käsin kotimaansa lisäksi säännöllisesti myös Euroopassa keikoilla poikkeava combo operoi yhtä sujuvasti niin honkytonk-kantrin ja vanhan koulukunnan melodisemman rockabillyn kuin sekä 60-lukua henkivän beatettä r&b’mäisen lauluyhtyemateriaalin parissa. Kitaristi toimii pääpiiskurina myös kääntöpuolen rotevalla instrumentaalilla, syvään Link Wray -vainaan rock’n’roll-taivaassa mellastavalle sielulle kumartaen. Esikoisensa teon jälkeen ilmaisutyyliään tasaista vauhtia yhä omaleimaisemmaksi ja itsevarmemmaksi kuronut Hole in the Head ei ikävä kyllä aivan skarpimmillaan näillä Sasse Savolaisen käsialaa olevilla näytteillä vielä ole. Before Closing Time rullaa kyllä leppoisan kantrahtavassa kapakkahengessä Liukon huuliharpun sävyttämänä, mutta varsin arasti ovat kaverukset suoritukseensa lähteneet. Pete Hoppula HOLE IN THE HEAD Before Closing Time / Holehead City Crossroads (Sasse & Andy Productions SAP002) Vaikka juurimusiikkisektorilla vinyylijulkaisuja varsin tunnollisesti tehdäänkin, on myönnettävä, etten ole vähään aikaan suomalaisvalmisteiseen bluessingleen törmännyt. 55 vuotta nuoremmalla suomalaisluennalla kappaleen tahtilajia on tampattu hitusen edeltäjiään marssittavammaksi, tallennuspaikkana käytetyn Timmion Recordsin soundipotikoita on ruuvattu miltei garagesäädöille – ja Laineen viikatteen lailla sivaltamat soolot... Pete Hoppula MIKE BELL & THE BELLTONES At The Rave / Whistle Of The Gravy Train (Showdown SHOWDO-1004) Yhtäaikaisesti Fanatic IV:n pikkumustan kanssa on innostunut julkaisupuuhiin myös Miikka Siiran ”leipätyö-orkesteri” Belltones, joka ei ole tyytynyt vain seiskaprässiin vaan on työstänyt samalla kertaa maailmalle myös pitkäsoiton ”The Beat That Can’t Be Beat”. Hienoisesta hapuilevaisuudestaan huolimatta kyseessä on edelleen vähintäänkin viihdyttävä esitys, jolla nelikko jälleen kerran osoittaa, mihin kaikki suitsutus sen ympärillä perustellusti pohjautuu. McPhersonin sekä edellä mainittujen herrojen ja kitaristi Joel Patersonin tähdittämien omien yhtyeiden (esim. 2015 HiStyle -albumillaan ”Workingman’s Bellfuries”. nuori tyylitaituri Parker Millsap sekä The Everly Brothersin varteenotettavimpiin nykypäivän hengenheimolaisiin lukeutuva harmoniaduo The Cactus Blossoms. Tiettävästi myös orkesterin miehitys on sittemmin hieman muuttunut. Tällä levyllä ilonpidosta kuitenkin edellisten lisäksi vastaavat kontrabasisti Turkka Parviainen, rumpali Pekka Laasanen sekä bpuoliskolla baritonisaksofonisti ”Kyläpäällikkö” Kosonen. 74 Blues News 4/2016 Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä THE FANATIC IV She’s My Baby / Warpath (Showdown SHOWDO-1003) 60-luvun alkuvuosien rock’n’rollja surf-pöheiköistä versovan koulukuntansa ylivertaisimpiin (joskin totuuden nimissä myös valitettavan harvoihin) edustajiin maassamme lukeutuva Fanatic IV on neliviitosyhtye jos mikä. Kuopiolainen Hole in the Head ei sekään ole aivan kirjaimellisesti bluesyhtye vaan hyvinkin laajalla kaatosäteellä roots-pellossa piehtaroiva kokoonpano, jolta irtoaa tilanteen vaatiessa mustemman sävelarsenaalin ohella niin kantria, punkahtavaa rokkia kuin rockabillyäkin. Äänitys luo kaikessa tunkkaisuudessaan vahvoja mielleyhtymiä 80ja 90-lukujen taitteessa eurooppalaiseen rock’n’roll-sceneen ilmaantuneeseen ”neobluesbilly”-tyyliin – fonit ja harppu kinastelevat asianmukaisen kaoottisesti soolotilastaan ja myös Savolaisen laulusta voi nyt maistaa kaivattua pippurisuutta. Hollywood – viitaten tietenkin Los Angelesiin, sinne Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin risteysalueen kuululle Walk of Fame -kadunpätkälle, missä taitavat sijaita myös yhtyejäsenten muutaman oman idolin muistotähdet. Pete Hoppula levy tutkailut. ei, niille ei yksinkertaisesti löydy tarpeeksi oikeutta tekevää superlatiivia. The Modern Sounds ja The Cash Box Kings) ohella miesten Hi-Style -studion ja -levy-yhtiön kirjoilla tai muuten vain läheisessä yhteistyössä vaikuttavat tätä nykyä mm. Viimeksi mainitulta on peräisin myös espanjalaisyhtiö Sleazen nyt julkaiseman singlen Everly-hengessä kuulaasti shufflerokkaava Beaumont Blues. Versioiden sukulaissieluisuus oli loogista, toimihan Alaimo Elvissoundalikena historiaan jääneen Donnerin osatuottajana kyseisissä sessioissa. Pete Hoppula THE BELLFURIES Beaumont Blues / When My Little Girl Is Smiling (Sleazy SR107) Alex Hallin, Jimmy Suttonin ja kumppaneiden Chicagon nuoremman polven artistihautomosta on putkahdellut viime vuosina toinen toistaan uskomattomampia löytöjä: Oklahoman sensaation J.D. Kääntöpuolella revitellystä Holehead City Crossroadsista irtoaa jo ripaus persoonallisuuttakin. Kiekon toinen siivu, Carole Kingin ja Gerry Goffinin kirjoittama popcornballadi When My Little Girl Is Smiling sen sijaan ei ole pitkäsoitolle mahtunut. Kattoon kehutun esikoisensa ”Just Plain Lonesome” (2001) jälkeen ryhmä siirtyi hetkeksi popahtavimmille poluille vuoden 2008 julkaisun ”Palmyra” myötä, joskin vain palatakseen jälleen juurilleen v. Fanaatikkobasisti on jo todistanut useilla aikaisemmilla äänitteillään olevansa paitsi kyvykäs rockabillyvokalisti, myös verraton laulunikkari. Yhtyeen tavaramerkkimäisen kuumeisella boppailuvaihteella puuskuttaa kuin rautatiekiskoja eteenpäin myös illanviettoharrasteista tarinoiva At The Rave, jonka aisaparina ryhmä iskee kanveesiin sutjakan päivityksen Bobby Grove -nimisen kentuckylaiskaverin King-levymerkille 1957 levyttämästä honkabilly-pikkuklassikosta, niin, kuinkapa muuten kuin junakompissa. Ymmärrettävää sinänsä, eihän Bellfuries alun perin kappaleen levyttäneelle The Driftersille sentään kampoihin pistä
15 € Tätä rockmimmiä ei tarvinne esitellä – Muska Babitzin! to 25.8. Katso koko tarjonta! malmitalo.fi Muska Jim’s Combo Taiteiden yö Sydänyön rytmi Night Blues British Blues & Roots Liput 09 310 12000 Ala-Malmin tori 1 | Malmitalo. 15 € Loistavaa bluesia! Kaksi vahvaa solistia, Stefan Dafgård & Martin Abrahamsson, sekä svengaava rytmiryhmä soittaa harppuvetoisia menopaloja ja juurevaa delta-bluesia Chicagoa unohtamatta. 15/13 € Letkeää bluestunnelmaa ja kattava artistijoukko; Lenan ja Slide Brothersin vieraina Robbie Hill, Helge Tallqvist, Emilia Sisco ja Nieminen & Litmanen. klo 19, alk. klo 19, alk. klo 19, vapaa pääsy Taideyönä Malmitalossa soi myös kotimainen blues! ti 4.10. klo 19, alk. 20 € Lavalla intensiivisesti British Standard & Jukka Gustavson ja Ilkka Rantamäki $ The Bluesbrokers herättävät henkiin 60-luvun bluesklassikoita brittilegendojen jalanjäljissä. pe 16.9. ke 31.8. klo 19, alk. ke 28.9