vuosikerta. BN haastattelee: NORTH MISSISSIPPI ALLSTARS FIONA BOYES FRED WESLEY TRICKBAG Suomalaisyhtyeet esittäytyvät: SULTANS OF JUNGLE HI-FIVE QUINTET Henkilöja yhtyekuvia diskografioiden takaa: THE INVINCIBLES JACKEY BEAVERS FABIAN Klassikoiden lähteillä, osa 45: ARTHUR “BIG BOY“ CRUDUP Memphisin uusi nousu / Sam Butera Helsingissä / Divarien helmiä / BN festareilla Tautinen blues / Gregg Allman 1947–2017 / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut 197301-17-04 ISSN 0784-7726 N:o 286 (4/2017) Hinta 6,80 € 50
ELEKTRONINEN MUSIIKKI BLUESIN KAVERINA –Kuuntelen koko ajan paljon monenlaista musiikkia ja viime aikoina olen kiinnostunut vielä enemmän elektronisesta musiikista. Se pitää asiat elossa ja kiinnostavina: eri genrejen, aikakausien ja näkökantojen sekoittaminen. – Erilaisten elementtien yhdistäminen on mielestäni meidän tapamme kertoa samat vanhat tarinat uusin sanoin. Joten meidän yhdistelmämme ja tuo alati läsnä oleva kompromissi on se, joka pitää musiikkimme elossa ja virtaavana. Joten, minä olen pää. Jos minä otan liikaa ohjia käsiini, musiikki kärsii, jos Luther ottaa liikaa ohjia käsiinsä, musiikki kärsii. Mutta jos haluan, että musiikki kuulostaa juuri oikealta ja kaikki rullaa miten pitää, niin minun täytyy olla siellä rumpujen takana. Ensin on vuorossa nuorempi veli, rumpali Cody Dickinson. Tiedostan myös, että tässä yhdistelyssä voi mennä liian pitkälle, joten koitan pitää huolen että kaikki pysyy hyvän maun rajoissa. Soitan rumpuja lähes kaikissa bändeissäni, ja onhan se hassua, sillä voisin yhtä hyvin soittaa pianoa tai kitaraa. Joillakin bluesfestivaaleilla yleisö vain seisoo paikoillaan, mutta me usutamme ihmiset osallistumaan ja tanssimaan. – Toivon kovasti että väki tykkää lopputuloksesta. Teimme sitä jo vähän “World Boogie Is Coming“ -levyllä, jossa esimerkiksi kappaleessa Boogie on yksi “bass drop“, ja kun en saanut siitä mitään negatiivista palautetta, niin lähdin kokeilemaan miten pitkälle tämän voi viedä. Ajattelisin meidän juttumme olevan se, että laitamme tällä reseptillämme bluesväen tanssimaan. Rummut ovat vekkuli instrumentti, ne määrittävät sen musiikin niin tarkkaan. 4 Blues News 4/2017 SATU JÄSKE H aastattelin North Mississippi Allstarsin perustajaveljeksiä, Luther ja Cody Dickinsonia heti heidän Puistoblues-keikkansa jälkeen ja kyselin heiltä uusimman levynsä tekemisestä, omista musiikillisista poluistaan ja näkökannoistaan, bluesista, punk-asenteesta sekä Mississippin uusista lupauksista. – Se, että soitan rumpuja on jotain, johon ajaudun automaattisesti – suoranainen oletusarvo. Lähdin sitten lisäilemään Going Down South -kappaleen pohjalle Chemical Brothers -tyylistä breakbeatia ja huomasin, että se toimi erinomaisesti ja rytmit yhtyivät vaivattomasti. Kun sitä yhdistää bluesiin, on lopputulos kiehtova. Kyllähän minä jännitin että järkyttyvätkö perinteisemmästä bluesista diggaavat, kun tuolla seassa on esimerkiksi breakbeatia. Sen lisäksi tuo lisäys teki kappaleen myös helposti tanssittavaksi. Miten Cody Dickinson sitten määrittelee itsensä muusikkona. Taannoin kuitenkin Robert Johnsonin Preachin’ Bluesia kuunnellessani hoksasin, että noissahan on aivan samanlaista rytmiikkaa. Keskustelemme North Mississippi Allstarsin musiikillisesta mausteseoksesta, ja Cody lähtee määrittelemään sitä näin: – Kuten North Mississippi Allstars, myös me veljekset olemme parhaimmillamme kun meidän välillämme vallitsee tasapaino ja luova panoksemme on tasaväkinen
Se on hieno juttu, suuri asia meille. Säestimme myös Sven Zetterbergiä ”Grounded In Reality” -levyllä ja sitten teimme espanjalaiselle Sleazy Recordsille EP:n. Hän on tuottanut monta Sven Zetterbergin levyä ja hän on miksannut neljä Trickbagin viimeisintä pitkäsoittoa. Se on loistava kokoonpano ja Anders Lewén on tietysti legendaarinen kitaristi – ja nykyisin myös arvostettu tuottaja. Mahtava laulaja ja show-mies. Myös Barrelhouse Chuck Doheny Blues Festival 2015. Yritämme kuitenkin saada sinne kaikki levymme eli lisää on tulossa. Meitä kuitenkin buukattiin paljon festivaaleille ja keikoille. Hän tekee kaikkea mainoksista bluesiin. Hänen yhteistyönsä Svenin kanssa tunnetaan. – Tommy: Olemme julkaisseet kaksi omaa täyspitkää albumia. Sitä seurasi ihan oikea punainen vinyyli-single It’s Your Voodoo Workin’, jota puolestaan seurasi viime vuonna toinen täyspitkä levymme ”Come Get Ur Lovin’” Sleazy Recordsilla. Albumin nimi on ”Babes & Buicks”. Magic Production -levyyhtiöllämme on kaikki tarvittavat yhteydet mediaan, levy-yhtiöihin ja tiskijukkiin. – Tommy: Itse asiassa kävimme Larsin kanssa Chicagossa ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten ja otimme silloin yhteyttä joihinkin ystäviimme ja soitimme paikallisten muusikoiden kanssa. – Tommy: Trickbag sai tilaisuuden soittaa Doheny-festivaalin päälavalla ja lisäksi sen Backporch-lavalla. Emme tarvitse niin monia välikäsiä. – Tommy: The Beat From Palookaville on minulle sivuprojekti, mutta se on ollut minulle aikoinaan lähes yhtä tärkeä kuin Trickbag. Barrelhouse Chuck ei ollut silloin kaupungissa, mutta onnistuimme soittamaan viidellä tai kuudella keikalla Chicagossa ja vietimme yhden päivän myös studiossa fonisti Abb Locken kanssa. Koska hän oli itse aina pitänyt Skandinaviasta tulevista bändeistä ja artisteista kuten Sven Zetterberg, Knockout Greg & The Blue Weather ja Bluebirds, hän sai vakuutettua festivaalijärjestäjän antamaan Gregille tilaisuuden. Soitimme housebändinä Stampenilla Tukholmassa. Rockabillyja rock’n’roll-piirit ottivat Palookavillen omakseen ja arvostivat sitä, mikä oli meistä hieman hämmentävää, koska emme soita rockabillyä. Hän on Palookavillen sielu, tekee hienoja sovituksia ja on monipuolinen muusikko. Hän ryhtyi myymään festivaalille ajatusta kansainvälistymisestä, eurooppalaisesta esiintyjästä. Se oli uskomaton juttu, erityisesti koska tapasimme Lynwood Slimin, joka oli juuri päässyt sairaalasta, ja hän soitti siellä kanssamme. Sen jälkeen teimme levyn englantilaisen pianisti-laulaja Mike Sanchezin kanssa. Olemme juuri julkaisseet omalla levymerkillämme levyn ”Ska Bonanza”, joka on kokoelma sekä aiemmin tehtyjä että uusia ska-levytyksiämme. 10 Blues News 4/2017 From Palookaville -yhtyeen alku. Vuosi oli 2012 ja sen jälkeen Dohenyssä on ollut joka vuosi joku eurooppalainen esiintyjä. – Tommy: Tapasimme myös Kaliforniasta tulleen Jeff Scott Fleenorin, joka on nyt Delta Groove -yhtiön tuottaja. 2”, Spotifyssä. Knockout Greg & The Blue Weather oli ensimmäinen ulkomainen bändi festivaalilla ja keikka oli menestys. Olen onnekas, kun saan olla mukana kahdessa näin mahtavassa bändissä. – Lars: Olemme tehneet ja tuottaneet kaikki Trickbagin levyt itse ja antaneet jakelua muiden hoidettavaksi. Yritämme myös pysyä kiinni ajassa ja kehityksessä, ja tällä hetkellä meillä on yksi albumi, ”Vol. Jammasimme Tommy McCrakenin, valtavan intiaanin, kanssa ja muistan hitaan bluesin, joka kesti varmaan seitsemän tai kahdeksan minuuttia, kun hän kertoi siinä tarinaa, miten tapasi meidät. Itse asiassa teemme USA:ssa yhteistyötä yhden yhtiön kanssa, joka on saanut meidät 150 radiokanavalle. Onko radiosoitto tuonut Trickbagille lisää keikkoja USA:ssa. Hän oli silloin Randy Chortkoffin avustaja ja hänellä oli sopimus Doheny Blues Festivalin kanssa. Hän kirjoittaa musiikkia myös muille artisteille ja alkaa nyt saada nimeä pop-piireissä ja laajemmaltikin maailmassa – niin, että häntä pyydetään tekemään kappaleita eri artisteille. Kuinka monta levyä olet tehnyt Palookavillen kanssa. Sen saa tilaamalla jostain sekä keikoiltamme. He kirjoittivat yhdessä joitain todella hyviä kappaleita. Olemme kiertäneet paljon Espanjassa sekä Suomessa, soittaen ihmisille, jotka todella pitivät tyylistämme, villistä rhythm’n’ bluesin ja ska’n sekoituksesta. On parempi hoitaa mahdollisimman paljon itse. Ensimmäinen on nimeltään ”Numero Uno!”, ja teimme sen rockabillyä julkaisevalle Enviken-merkille
Salaattiottimeni sattui menemään rikki ja hoksasin sen kahvan olevan luuta – ja luuhan on perinteinen materiaali kitaroiden satuloissa kestävän rakenteensa vuoksi... – Meissä ihmisissä on paljon luovuutta, ja on hauskaa kun se tulee ulos musiikissa, maalaamisessa, koristelussa, ideoimisessa ja kappaleiden tekemisessä! ”Välillä soitan myös kuusikielistä sikarilaatikkokitaraa sylissäni, mutta sen kielet ovat niin matalalla, että luunpalasen sijaan käytän muovista syömäpuikkoa, jonka sain joskus kiinalaisen ruoka-annoksen mukana.”. Kielten vire on: Bb, F, Bb, F. Ennen sitä en ollut kokeillut slidesoittoakaan, mutta nyt se on iso osa esiintymistäni. – Nelikielisen sikarilaatikkokitarani kaula on tehty ihan vain laudanpalasesta, ja kielet on viritetty kahden pitkän pultin päälle. Blues News 4/2017 15 – Me tuimme toisiamme kaikessa. Oho! Tuo yksi on ihan viimeisillään!“ – Se kesti aikansa ja oli kaunis kokemus, eikä kukaan meistä olisi tahtonut jättää tuota “avioliittoa“, mutta lopulta oli pakko todeta että olimme kasvaneet erillemme ja oli aika seurata omia musiikillisia teitämme. – Välillä soitan myös kuusikielistä sikarilaatikkokitaraa sylissäni, mutta sen kielet ovat niin matalalla, että luunpalasen sijaan käytän muovista syömäpuikkoa, jonka sain joskus kiinalaisen ruoka-annoksen mukana. Ensimmäiset kokeiluni löytyvät “Professin’ The Blues“ -albumini kansilehtisestä, jonne taiteilin jotain jokaisen kappaleen kohdalle. Normaalisti sikarilaatikkokitaroissahan on kaksi tai kolme kieltä, mutta minun kitaroistani toisessa on 6 kieltä ja toisessa 4 kieltä. Aloittaessani en tosiaan osannut vielä soittaa sähkökitaraa, mutta opettelin sen soittoa, ja noin vuoden kuluttua totesin, että nyt voisin rohjeta soittamaan ensimmäisen sooloni keikalla. Se oli ensimmäinen kerta kun kävin Skandinaviassa. Tuo pieni vitsonen on hauska eritoten Amerikassa ja täällä Euroopassa esiintyessäni. Tuo pullo sopii hyvin käteeni, ja täytän sen aina viskillä tai jollain muulla alkoholilla. Päädyin käyttämään sitä luukahvaa capona, tuupattuna kielten alle. Se on myös johdattanut minut viettämään aikaa mississippiläisten soittajien kanssa, esimerkkinä Super Chikan, joka sekä soittaa sikarilaatikkokitaroita että rakentaa, maalaa ja koristelee niitä. Bändimme koossaoloaikana syntyi kolme Mojo-lasta. Mietin sitten itsekin capon kokeilua ja pohdin mistä löytäisin sopivan välineen. Ja sä tarvitset siihen lorauksen mojoa, siihen pitää liittyä jokin henkinen yhteys.“ Etiketti on jo kulunut pois, mutta minun slideni on Linie Aquavit -pullo, matkamuisto Norjasta, jossa esiinnyin Notodden-bluesfestivaaleilla. Bändin jäsenet kannustivat ja rohkaisivat todeten: “On ihan sama miten se menee, soita, kokeile!“ Se oli hieno kokemus meille kaikille: huuliharpun soittaja laajensi repertuaariaan kromaattisen huuliharpun puolelle, pianisti lähti kokeilemaan myös haitarin ja urkujen soittoa. Ja kuinka sattuukaan, omat nimikirjaimeni ovat myös FB. Se on matkannut kanssani monessa maassa, lukemattomilla paikkakunnilla, ja jos se joskus rikkoontuu, niin on varmaankin pakko lähteä takaisin Norjaan hakemaan lohdutukseksi uusi pullo. Hauskan yksinkertainen ratkaisu. – Tyypit Mississippin suunnalla ja muuallakin käyttävät monenlaisia simppeleitä caporatkaisuja, kuten Watermelon Slimkin teki dobronsa kanssa. Nelikielinen on rakennettu isosta sikarilaatikosta, jonka kanteen on naulattu feikki rekisterikilpi, jonka hankin australialaisesta automuseosta. Kun tuolloin menin Euroopan kiertueelle upouuden sikarilaatikkokitarani kanssa, kerroin bändille että taidan soittaa yhden sikarilaatikkoskittabiisin joka keikalla. Slidessä on hieno, aavemainen sointi. Jos minulla oli sähkökitara vaikkapa E-vireessä ja hänellä oma kitaransa D-vireessä, niin Slim nappasi jonkin tussin ja survaisi sen kielten alle ja sääti sillä virettä. SIKARILAATIKOISTA JA LUUNPALOISTA – Viime vuosina olen pääosin esiintynyt soolona tai pienen bändin kanssa ja olen tehnyt tutkimusmatkoja Mississippi-bluesin suuntaan. Kun huuliharpistimme oli raskaana, oli yleisön reaktio keikoilla tällainen: “Kappas, naisbändi. – Tuo tee-se-itse -asenne ja kotikutoisuus on hauskaa hommaa. Saimme sen kaiken kuitenkin toimimaan, vaikka isommille kiertueille emme voineetkaan lähteä. Kielet ovat hyvin korkealla, joten sitä on paras soittaa sylissä lapsteelin ja dobron tavoin. Hän käyttää pulloa slidenä ja kertoi minulle: “Sen tarttee olla pullo. Kilvestä löytyy australialainen klassikkoauto, Holden FB, ja siinä lukee “FB, australialainen klassikko“. Emme tehneet mitään massiivisia kiertueita, sillä kun kaikki jäsenet olivat naisia, niin mukaan tulivat raskaudet, äitiyslomat ja muut paljon enemmän kuin miesbändeillä. Idean slidena käyttämääni pulloon sain Watermelon Slimiltä, jonka kanssa olemme tehneet Australian kiertueen. Olen itsekin nyt innostunut Mississippi-tyylisestä kansantaiteesta. Pultit eivät ole rungossa ja kaulassa millään kiinni, joten kielten vaihtaminen vaatii tarkkuutta etteivät pultit karkaisi. Se on paksuudeltaan sellainen, että saan sen avulla säädettyä vireen E:hen saakka, joten antaahan se jo vähän lisää liikkumavaraa. Sikarilaatikkokitarakin on melko uusi lisä ja se on ollut repertuaarissani vasta pari – kolme vuotta. Yleisö innostui, ja totesin itsekin sen olevan mahtavaa puuhaa; tuosta tutkimusretkestä syntyi levyni nimeltä “Box & Dice“. Puikon päästä roikkuu pieni koriste, joten siinä on mukana vähän blingiäkin. Se on ollut valtavan hauskaa, ja haluan myös kokeilla sikarilaatikkokitaroiden rakentamista ja niiden maalaamista. – Minulla on kaksi sikarilaatikkokitaraa, joista kumpainenkin on vähän poikkeava
Sultans Of Junglen levytysura jäi vähäiseksi. Hienoa 7” vinyylisingleä saattaa vielä löytää harvoista hyvin varustetuista levykaupoista. & T-Bones (pisteen kanssa). Pietiläisen ja Penttisen kanssa joutuu jo painamaan jarrua. Ei tällaista osannut odottaa. Mutta sitten monien henkilökohtaisten juttujen takia koko soittohomma alkoi jäädä.” En edes halunnut kysyä – saati sitten kirjoittaa – mitä kaikkea silloin tapahtui. ”Mä en ole koskaan soittanut kenenkään muun rumpalin kuin Jupen kanssa”, huomauttaa Pietiläinen. ”Nuoruuden suosikkeja olivat esim. Aloitus pääsi kuitenkin yllättämään. ”Kai mä voisin väittää, että tärkeimmät vaikuttajat mun soittoon ovat olleet Cisse Häkkinen ja Ferguson. Kysyntää on riittänyt omien musiikkimieltymysten mukaan. ”Mä olen aina kuunnellut musiikkia laulajakeskeisesti – pitänyt vahvoista mutta myös persoonallisista äänistä”, aloittaa Penttinen. Soitettiin paljon rock’n’rollia, mutta ei pelkästään rockabillyä vaan myös mustaa rokkia, mikä ei ollut ihan tavallista. Vanha Gibson on kadonnut. ”Meidät on otettu keikoille ja vastaanotto on ollut tosi hyvää. ”Dynaflows ja Hypnomen. Bluesinnostus tuli Fabulous Thunderbirdsin myötä, jossa tuolloin bassoa soitti Keith Ferguson. Heti alkuun Sultans Of Jungle halusi eroon bluespuristin leimasta, mikä oli Dynaflowsissa käynyt rasitteeksi. Kun bluesyhtye The Dynaflows päätti 90-luvun alkupuolella vaihtaa nimeään, tyyliään ja laulusolistiaan, pyydettiin mukaan bändin jäsenten ihaileman Bockhill Specialin solisti Jani J.J. Bluesia ei tietenkään unohdettu, mutta liiallista ryppyotsaisuutta pyrittiin keventämään erilaisilla vaikutteilla. Elvis, Johnny Burnette, Johnny Cash ja Willie Nelson. Soitettiin enemmän garagea ja vähän rankempaa kamaa. Bändi kuulemma soittaa ”vain huvikseen ja terapiamielessä”. Molemmat vaikuttivat Sultans Of Jungleen, toinen ennen, toinen jälkeen.” Mainitsematta jäävät mm. tuntemattomammat bändit Freud Marx Engels & Jung (ilman pilkkuja) tai Honey B. Little Richardin myötä tuli kiinnostus mustaan musiikkiin. Kysyin Pietiläiseltä mitä oikein tapahtui. latinalaisrytmit ja epäsovinnaiset sovitukset ikivihreistä. Penttinen. Kestosuosikkeja ovat aina Big Joe Turner, Wynonie Harris, Howlin’ Wolf ja Sam Cooke, mutta myös esimerkiksi Tom Jones.” Pietiläisen lista on vähällä revetä vielä pitemmäksi, joten tasapuolisuuden vuoksi karsitaan sitäkin. Ensimmäisenä taisi tulla New Orleansin r&b ja Bo Diddleyn viidakkorytmi. Tyyli muuttui aika äkkiä. Erinomainen surf-single Zulu Stomp / No Lookin’ Back sai arvostusta alan harrastajien parissa, mutta myyntimenestystä siitä ei tullut. Sittemmin musiikki laajeni 60-luvun surfja garage-rockin pariin. Tietysti muitakin on ollut.” Mikkolan edellisistä bändeistä hän muistaa mainitsemisen arvoisiksi vaikkapa bluesyhtyeet One Way Out ja Famous Boogie Men. Sehän on vain paluuta vanhoihin aikoihin. Litmanen jatkoi lukuisissa bändeissä ammattirumpalina, alkuperäinen basisti Petri ”Punde/Punis” Pohjanoksa keskittyi päivätöihin ja Penttinen lauloi aikansa mm. Blues News 4/2017 17 Vaatimattomasti käyttäytyvä Litmanen on ainoa bändin jäsenistä, joka elättää itsensä musiikilla. ”Mehän ollaan oltu ihan käsittämättömän onnekkaita”, kertoo Pietiläinen. Sultans Of Jungle kuitenkin jatkoi vielä jonkin aikaa. ”Kun Pekka päätti lopettaa bändissä, kitaravastuu jäi pelkästään minulle. Hänen kykynsä yhdistää Fender Stratocasterin vibrakammen käyttöä Fenderin vahvistimelle tyypilliseen tremolo-efektiin on häkellyttävä. ”Kun soittaa työkseen, on otettava vastaan monenlaisia duuneja ja perehdyttävä eri tyyleihin”, Litmanen toteaa vaatimattomaan tapaansa. 50-luvun rock’n’roll. Helge Tallqvistin Deep Blue Diversissä. Kun noin vuosi sitten törmäsin Penttiseen Unioninkadun (Jussi Raittisen kadun) terassilla, hän näytti pirteämmältä kuin aikoihin ja kertoi uudestaan perustetusta Sultans Of Junglesta. Niiden lisäksi tulivat mm. Bluesin puolelta suurimmat suosikit ovat olleet Lightning Hopkins, T-Bone Walker, Guitar Slim, Magic Sam... Yhtye teki vain yhden singlen Goofin’ Recordsin GAS-alamerkille vuonna ’95. Nimiä tulee sitä vauhtia, että kynästä loppuisi muste, lyijykynästä lyijy, ranteesta voima ja päästä hermo. ja tietenkin ne kolme Kingiä, B.B., Albert ja Freddy.” Kitaristina Pietiläinen on selvä Fender-mies. Mehän. Pitkistä ja ennen kaikkea monipuolisista listauksista joutuu tinkimään, ettei edellä mainittujen loppumisten lisäksi loppuisi lehdestä palstatila. Vaikka Litmanen on ollut monessa mukana, nostaa hän esille (vaatimuksestani) kaksi tärkeintä. Koska GAS oli keskittynyt vain instrumentaalimusiikkiin, ei edes bändin solisti Penttinen ollut mukana. MUISTOJA MENNEILTÄ VUOSILTA Sultans Of Junglen historia on paitsi pitkä, myös erikoinen. Kaikki Louisiana-matsku ja New Orleansin triolikompit jäivät ohjelmistosta. Vuosituhannen vaihteen tehdessä tuloaan, yhtyeen toinen soolokitaristi Pekka Laine, oli päättänyt keskittyä päivätöihinsä Yleisradiossa ja jatkaa soittamista satunnaisesti omalaatuisessa The Hypnomen -triossa. Parisen numeroa sitten tulin lehdessämme Vesa Haajan levyarvion yhteydessä tölväisseeksi Litmasta siitä, että mies on mukana liian monessa bändissä. Sen verran arvostettu mies on, ettei liiemmin musiikillisia nöyrtymisiä ole tarvinnut tehdä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tehokeino vaan soittotyyli, jonka koko maailmassa harva hallitsee. Musiikkiharrastus lähti 70-luvulle tyypillisesti Hurriganesista, mitä seurasi Bill Haley ym. Sekaan mahtuu niin bluesia, rock’n’rollia, countrya ja jazzia. ”Duane Eddy – se on aina ollut kova! Tietenkin Chuck Berry, Bo Diddley, Dick Dale, The Champsin Jerry Cole ja Sonicsin Larry Parypa. Sultans Of Junglessa hän soitti jo yli 20 vuotta sitten, joten sitä ei voida laskea uudeksi synniksi. Loppujen lopuksi Hypnomen teki useampia levytyksiä. ”Meillä oli jo kouluaikoina bändi Backkick. Digattiin Dave Edmundsia ym.” Mikkola myöntää, että on kuullut vertailuista Dunniin, mutta veikkaa sen johtuvan hänen parrastaan
Hyvät sävelmät ja falsettikaiho olivat joka tapauksessa syy Invinciblesin uran hienolle alulle, joka tuotti kaksi listahittiä. Heidän kauttaan syntyi sopimus Warner Brothersille. Laulun virallinen säveltäjä oli vuonna 2007 kuollut William McCarley, joka myös lauloi riipaisevan soolon Masonic Travelersien levyllä. Se ehti 60-luvulla levyttää 13 hittiä ja jatkoi samaa tahtia seuraavan vuosikymmenen puoliväliin saakka. HEART FULL OF LOVE David Richardsonin falsetti oli terävä ja kaihoisa. Muuten In-alku ei ollut menestyksen tae, Intrudersin lisäksi vain viisi 60-luvun ”In-yhtyettä” (BN:ssä 6/2014 esitelty Incredibles, Indigos, Innocents, Intrigues ja Invincibles) pystyi levyttämään r&b-listahitin ja niistäkin Kathy Youngin soololaulun turvin menestynyt Innocents oli nimensä mukaan viaton pop-yhtye. 22 Blues News 4/2017 PEKKA TALVENMÄKI I n-tavulla alkavat yhtyenimet olivat yksi 60-luvun soulin kummallisuuksia. Miehen gospeljuurista tiedetään, että hänellä oli vahva asema The Invincible Songbirds -nimisessä kuorossa, joka pääsi levyttämään muutaman singlen Movin’-merkille 60-luvun alussa; samalla selvisi, mistä yhtyeen komeankuuloinen nimi oli peräisin. Singlejä julkaistiin vuorotellen Warner Brosilla ja sen tytärmerkillä Lomalla, joten listaus on vähän sekavahko, tässä kuitenkin vuosien ’64–’67 sato: Warner Bros. Otin aikaisemmin esimerkeiksi hänen äänestään Curtis Mayfieldin ja Eddie Holmanin. Richardsonin lähtö näyttää silti osittain hajottaneen yhtyettä, joka myöhemmin jatkoi toimintaansa nimellä The New Songbirds. Jälkimmäisessä (myöhemmin mm. Hänelle on annettu kunniaa Songbirdsien musiikista, johtohahmo oli kuitenkin Ben C. Jos sanotaan, että ollaan Kurtsin ja Eddie Holmanin puolivälissä, niin ollaan jo aika lähellä totuutta. Colvin, joka oli pääasiallinen solisti ja joka on ainakin etikettien perusteella säveltänyt Movin’-materiaalin. Niistä jälkimmäinenkin on poikien oma sävelmä, ei siis se moneen kertaan levytetty Gerry Goffinin ja Carole Kingin pehmotarina. YHTYEEN SYNTY Länsirannikon pikkuyhtyeet on yleensä raportoitu soulhistoriikeissa huonosti eikä vuoden ’63 paikkeilla Los Angelesissa perustettu Invincibles tee poikkeusta. Joitakin epäuskottavia yläkiekaisuja kuunnellessa on pakko muistaa myös Van Dykes -yhtyeen Rondalis Tandy, tosin jos jäljittelystä syytetään, niin kohde on Tandy, Van Dykesin iso listasingle No Man Is An Island nousi listoille vasta vuotta myöhemmin kuin Invinciblesin hitit. Pojat ovat merkinneet sen omaksi sävelmäkseen, mutta todellisuudessa kyseessä oli puhdas cover Memphisissä vaikuttaneen The Masonic Travelers -nimisen ryhmän pari vuotta aikaisemmin levyttämästä gospel-laulusta, joka esityksenä oli vielä Invinciblesiäkin vaikuttavampi. Ry Cooderin ja Noiseworks-yhtyeen levyttämässä) kappaleessa oli selkeämmin kuultavissa Impressions-esikuva, joka tuli esiin myös muutamassa puolinopeassa, parhaina esimerkkeinä nykivätempoiset I Got Soul ja So Much Love. Richardson ja Knight sävelsivät ensin mainitun korkealle äänelle sopivia nättejä rakkauslauluja, joita käytiin demonstroimassa kokeneelle valkoiselle tuottajalle Joe Hoovenille ja hänen nuoremmalle aisaparilleen Hal Winnille. 5495 Heart Full Of Love (31.) I’ll Come Crawling Back To You 5636 My Heart Cries It’s That Love Of Mine 5667 This Is My Story I Got Soul 7061 Git It Woman Is The Soul Of Man Loma 2032 Can’t Win (38.) So Much Love 2057 I Couldn’t Stand It How Many Times Sijoitukset ovat r&b-listalta, päivän popista oltiin niin kaukana, että sillä puolella ei ollut mahdollisuuksia. Suuren määrän lisäksi hämmästyttää se, että Philly-ryhmä Intruders oli ainoa, jonka voidaan katsoa nauttineen suurta menestystä. Soul Discograhy -teoksessa yhtyeitä on kirjattu tasan 50, osa tietenkin sotkujen lisäämiseksi toistensa kaimoja. Erityisesti yhtyeen symboliksi muodostunut Heart Full Of Love on täyttä gospelsoulia. Kaikkein harhauttavimmin Impressions tulee mieleen sujuvassa It’s That Love Of Mine -mediumissa, joka on sävelmänäkin kuin suoraan Curtis Mayfieldin kynästä. Lähes samaa tasoa olivat This Is My Story ja Can’t Win. Sen isähahmo oli Louisianassa syntynyt David Richardson. Poikien omat sävelmät I’ll Come Crawling Back To You ja My Heart Cries kulkivat samaa latua, nekin olivat ylihitaita, melkein laahaavia, David Richardsonin sydäntä särkevään falsetointiin perustuvia balladeja. Sen ongelmaksi koitui soololaulaja David Richardsonin persoonallisesta falsetoinnista huolimatta persoonattomuus, yhtyettä pidettiin vain yhtenä Impressions-jäljittelijänä. Muodostaessaan Invinciblesiä David Richardson sai kumppaneikseen Texasista länteen siirtyneet ystävykset Lester Johnsonin ja Clifton Knightin, joiden taustoista ei selvityksiä löydy. Joka tapauksessa Heart Full Of Love oli Invincibles-balladi tyypillisimmillään ja parhaimmillaan. Mainitut kolme balladia ovat loistavia esimerkkejä Invinciblesin surullisesta falsettisoulista. David Richardson oli ykkösmies, joka antoi ilmeen Invinciblesin musiikille, mutta ihan. Länsirannikolla vaikuttanut The Invincibles oli kova nimi tässä sarjassa, se sijoittui Intrudersin jälkeen jaetulle hopealle kahdella upealla menestyssinglellään. Sitä on verrattu Curtis Mayfieldin vastaavaan, osittain oikeutetusti nimenomaan surullisen perusilmeen takia, mutta samanlaista pehmeyttä siitä ei löydy
Solistinkaan perusteella ei yhtyettä voi tunnistaa, tuttu David Richardson falsetteineen se ei ainakaan ole. – PH) VIIMEISET VAIHEET Listausten mukaan Invincibles häipyi kuvioista aivan 60-luvun lopussa. Heart Full Of Soulista ja I Can’t Winistä otettiin 70-luvulla uusintapainos Treasure Chest -merkillä sarjanumerolla #002, kuitenkin ilman mainintaa vuodesta 1970 esitysten nimitiedoissa. Invinciblesin hajoamisen jälkeen ei tietoja ole lainkaan näkyvissä, niitä jos lähdet netistä etsimään, niin joudut australialaisen jalkapallon pariin tai Arsenalin 2000-luvun alun mestaruusvuosien hehkutukseen valioliigassa. Ainoa löytämäni pieni maininta oli David Richardsonin tyttären kommentti, jonka mukaan hänen isänsä oli palannut soul-uransa jälkeen aidon kirkkogospelin pariin.. Nimikkeiden perusteella lista näyttää balladivoittoiselta, parasta antia on Rampartsingle, varsinkin Richardsonin tulkitsema Tommy James & The Shondellsin hittiversiosta ja Kelly Brothersien sielukkaammasta coverista tuttu Crystal Blue Persuasion on hieno esitys. Jäin hämmästelemään, onko Shondells-levytys tosiaan originaali, sävelmähän on merkitty Tommy Jamesin nimiin. Lisäksi tutut Invincibles-raidat If I Should Win Your Love ja Wonders Of Love julkaistiin jossain vaiheessa myös yhtyeen Soul Gents nimissä singlellä Fros Ray 2707. Sen sijaan hidas ja pateettinen balladi The Year, sekin Warner-jäämistöä on taattua Invincibles-soundia. Sitä ennen se Warnerilta lähdettyään ehti levyttää vielä kolme singleä: C-Ray 6702 Wonders Of Love Can’t No One Man Double Shot 131 Keep On Trying Nobody Rampart 665 If I Should Win Your Love Crystal Blue Persuasion Vanha tuttu pari Hooven & Winn tuotti omalla merkillään julkaistun Double Shotin, C-Rayn tuottajaksi on merkitty Ted Ray ja Rampartin Eddie Davis, molemmat nimiä, jotka eivät kerro vannoutuneellekaan soulharrastajalle mitään. Warner-sopimus näyttää päättyneen vuonna ’67. Noita nopeampiakin numeroita tietenkin tarvittiin live-esiintymisten piristeeksi ja muutama päätyi myös levylle. Paremmin onnistui Woman Is The Soul Of A Man. Invinciblesilta ei julkaistu omaa albumia, ei myöskään virallista muistelu-cd:tä. Esimerkiksi kelpaa nylkytys Git It, joka oli sanoituksen perusteella puhdas yleisönlallatuslaulu, levyllä se ei oikein toiminut. Kyseessä on pikkunätti, lupsakka New Orleans -henkinen pehmoilu. Stardom-merkillä julkaistiin jo 70-luvun alussa kaksi uusintasingleä a-puolinaan Heart Full Of Love ja This Is My Story ja nykyään on samalla merkillä ladattavissa upea kahdeksanraitainen nettikooste otsikolla “Heart Full Of Love“, sisältönä 60-luvun levytysten ehdoton parhaimmisto. Seuraavalla vuosikymmenellä julkaistu “The Best Of Loma Records“ sisälsi sekin kolme hyvin valittua raitaa, mutta valitettavasti tekstivihossa ei noteerattu yhtyettä. Varsinkin nopealta puolelta löytyy karheampia soolotulkintoja, sitä en kuitenkaan käy arvailemaan, oliko kyseessä Clifton Knight vai Lester Johnson. Dave Richardsonin nimissä vuonna 1988 ilmestyneelle ja Joe Richin tuottamalle singlelle Stardom SR-4986/4987 taas sisältyivät kappaleet Mardi Gras Party ja Caribbean Samba. Blues News 4/2017 23 kaikkea hän ei laulanut. (Syksyllä 1970 ilmestynyt single Stardom 45-3500 ilmoittaa sisällökseen kappaleet Heart Full Of Love “1970“ ja I Can’t Win “1970“ sekä levyn tuottajaksi koko yhtyeen. Toisella vuoden 1988 neliviitosella Stardom SR 4988/4989 Richardson esittää jälleen uusintaversiot Heart Full Of Love'sta, mukaillen a-puolella vuoden 1970 Invincibles-luentaa ja “Encoreksi“ alaotsikoidulla b-puolella tempoa entisestään kiihdyttäen. Parhaiten sen singleraitoja oli esillä 80-luvun vinyylisarjassa “This Is Loma“. Can’t No One Man ja Nobody ovat sähäkämpää materiaalia, hyvin laulettuja nekin. Hyllylle jääneestä materiaalista on myöhempinä vuosina ilmestynyt Stardommerkin cd-koosteella (1508) yhtyeen nimiin merkitty raita Mardi Gras Party, joka ei sovi lainkaan tyypilliseen Invincibles-muottiin. Reissue-sinkku Stardom SR 3501, levypuolinaan alkuperäiset This Is My Story ja I’ll Come Running julkaistiin nimellä Dave Richardson & The Invincibles. Wonders Of Love on erinomainen puolinopea, joka oli ilmestyessään pari vuotta ajastaan jäljessä. Hyvä perusballadi on myös Keep On Trying, joka ydinkohdassaan muistuttaa Impressionsien Keep On Pushingia, tuskin sattumalta
Tavallisimmat kuolinsyyt Yhdysvalloissa olivat vuonna 2014: sydäntaudit (23%) syövät (23%) krooniset keuhkosairaudet (6%) tapaturmat (5%) aivoinfarkti (5%) Alzheimerin tauti (4%) diabetes (3%) keuhkokuume, influenssa (2%) munuaistauti (2%) itsemurha (2%) Sairastuvuus ja kuolleisuus vaihtelevat mm. Kuolemaan keuhkokuume johtaa nykyisin melko harvoin. Yhdysvaltojen blues-seuduilla keuhkokuume oli kuitenkin hyvin vaarallinen tauti 20ja 30-luvuilla. ENTISAIKOJEN TAPPAJAT – KEUHKOKUUME JA INFLUENSSA Keuhkokuume (pneumonia) on keuhkojen vakava tulehdustauti, johon Suomessa sairastuu vuosittain yli 50 000 henkilöä. Yhdysvalloissa ja monissa muissakin ”rikkaissa” maissa on tapahtunut aikojen saatossa selvä muutos väestön kuolinsyiden jakaumassa. Bluesin syntyaikoina noin 100 vuotta sitten väestön kuolinsyitä Yhdysvalloissa hallitsivat bakteerien ja virusten aiheuttamat tartuntataudit. Hänet haudattiin Worthamiin (Teksas), mutta tarina ei kerro, oliko hänellä tuolloin päässään stetsonhattu. Monet yleisesti esiintyvät sairaudet ovat olleet laulujen aiheina, mutta joukossa on erikoisempiakin. Keuhkokuumetta aiheuttavat sekä bakteerit (pneumokokki, mykoplasma ym.) että virukset (mm. Elinajanodotteella voidaan kuvata karkeasti terveyseroja. sukupuolen, rodun, alueen ja ajanjakson mukaan. Kurkkusyöpään vuonna 1958 kuollut Big Bill Broonzy kuvaa keuhkokuumeeseen sairastuneen tuskia kappaleessa Pneumonia Blues (I Keep On Achin’) (1936). Suurin osa eroista selittyy väestöryhmien välisillä sosioekonomisilla tekijöillä (tulot, koulutus ym.) ja niihin liittyvillä elintavoilla (ravinto, alkoholi, tupakka ym.). 24 Blues News 4/2017 TIMO KAUPPINEN V arsinkin 1900-luvun alkupuolella vakavat sairaudet aiheuttivat ihmisille paljon tuskaa ja vetivät mielen matalaksi. Vanhojen blueslevytysten joukosta löytyykin runsaasti sairauksista ja vaivoista kertovia kappaleita. Kuuma. I’m aching all over, believe I got the pneumonia this time (2x) And it’s all on account of that lowdown gal of mine Stood out in the street one cold dark stormy night (2x) Trying to see if my good gal going to make it home alright /.../ Now when I die, bury me in a Stetson hat (2x) Tell my good gal I’m going but I’m still standing pat Jefferson ei itse onneksi kuollut keuhkokuumeeseen, vaan todennäköisesti sydänkohtaukseen eksyttyään lumimyrskyssä Chicagossa vuonna 1929. Miltä mahtaa kuulostaa lapamatoblues. Ja mikä ihmeen tauti on ”jake leg”. Molemmilla roduilla naiset elävät noin viisi vuotta miehiä pidempään. Yleisimmät kuolinsyyt vuonna 1900 olivat seuraavat (suluissa arvioitu osuus kaikista kuolemista): keuhkokuume (12%) tuberkuloosi (11%) ripuli, suolistotulehdus (9%) sydäntaudit (8%) aivoinfarkti (6%) maksasairaudet (5%) tapaturmat (4%) syövät (4%) “seniiliys” (3%) kurkkumätä (3%), Tartuntatautien osuus kuolemista on lääketieteen (antibiootit, rokotukset ym.), terveydenhoidon ja elinolosuhteiden (hygienia ym.) kehityksen johdosta nykyisin selvästi pienempi, ja pahimpia tappajia ovat ns. ENNEN KUOLTIIN TARTUNTATAUTEIHIN Kuolemaan johtavat taudit ovat sairauksien raskasta sarjaa, joten se on hyvä syy aloittaa tämä katsaus niistä. Suomessa kuoli vuonna 2014 keuhkokuumeeseen 157 henkilöä ja influenssaan 134 henkilöä. elintasosairaudet. Tuuletin ja ystävien neuvot eivät tunnu auttavan. Blind Lemon Jeffersonin Pneumonia Blues (1929) kertoo miehestä, joka uskoo vilustuneensa ja sairastuneensa keuhkokuumeeseen väijyttyään öisin kylmässä ja sateessa petolliseksi epäilemäänsä naista. Tällaisissa olosuhteissa oli luontevaa, että joku teki aiheesta bluesin. Mustan väestön elinajanodote on nykyisin Yhdysvalloissa noin kolme vuotta alhaisempi kuin valkoihoisella väestöllä. Vuosikymmenten saatossa terveystilanne ja sairauksien hoito ovat kehittyneet parempaan suuntaan, ja sairaudet blues-musiikin sanoituksissa ovat muuttuneet harvinaisemmiksi ja käsittelevät eri sairauksia kuin ennen. influenssavirukset)
TB is alright to have But your friends will treat you so lowdown Don't ask them for no favors Why, they even stopped coming around Spiveyn kappaleista eniten on versioitu T.B. Memphis Minnien ja Memphis Jug Bandin Meningitis Blues (1930) kertoo tarinan naisesta, joka sairastuu aivokalvontulehdukseen (meningiitti) ja joutuu sairaalaan. Viruksen aiheuttama muoto on lievä ja paranee yleensä itsestään. Bluesia, josta omat tulkintansa ovat tehneet mm. Joka vuosi 1,5 miljoona ihmistä kuolee tuberkuloosiin. Tubikappaleissaan hän kiinnittää huomiota siihen, että pahinta ei välttämättä ole itse sairaus. Leadbelly (1944), Josh White (1944) ja Odetta (1999). Bluesissaan (1939) ja on jo valinnut hautapaikakseen Jacksonin (Tennessee). (1932). Vuoden 1918 pandemia (Spanish flu, espanjantauti) vei Yhdysvalloissa mukanaan yli puoli miljoonaa ihmistä. Blues News 4/2017 25 toti ja vuodelepo helpottavat oloa, mutta kyllä tässä lääkäriäkin varmaan vielä tarvitaan. Bakteerin aiheuttama meningiitti on hengenvaarallinen ja vaatii kiireellisen antibioottihoidon. Siinä kertoja vierailee Julienimisen naisen sairasvuoteella ja voi melkein tuntea tuberkuloosilakanoiden tuoksun. Ei-uskonnollisia flunssaja vilustumiskappaleita ovat mm. Spivey (1906–1976) teki merkittävän uran blueslaulajana, pianistina ja säveltäjänä. I had a good girl an’ a happy home But since T.B. Rodgers teki tuberkuloosista myös kappaleen Whippin’ That Old T.B. Influenssa on tappanut maailmassa miljoonia ihmisiä. Sairastuneen ystävät tuppaavat häipymään tartuntavaaran takia, ja sairas joutuu kärvistelemään yksikseen kuolemanpelon vallassa. is killin’ me And it won’t be long, before some lonely graveyard I’ll be. Essie Jenkinsin The 1919 Influenza Blues (1962) ja Albert Collinsin Dyin’ Flu (1965). Pahoja bakteerija virustauteja on paljon muitakin, kuten kolera, AIDS, Dengue-kuume ja hepatiitti, mutta pikaisella googlaamisella niistä ei löytynyt maininnan arvoisia blueskappaleita. Samankaltaisissa pessimistisissä tunnelmissa on myös atlantalainen Piedmont-bluesmies Buddy Moss kappaleessa T.B.s Killing Me (1933). Sonny Boy Williamson (John Lee Williamson) on synkkänä omassa T.B. Sen sijaan eräästä toisesta loisesta – lapamadosta – on tehty humoristinen blues. Uudempiin tuberkuloosilauluihin kuuluu Van Morrisonin riipaiseva pitkä tarina T.B. Se on edelleen yleinen varsinkin Aasian ja Afrikan köyhillä alueilla. Suomessakin 30-luvulla tuberkuloosiin menehtyi vuosittain noin 10 000 henkilöä, mutta nykyisin lääkkeiden ansiosta uusista tapauksista (250-300/vuosi) vain harva johtaa kuolemaan (33 kuolemaa 2015). Blues (1927), Dirty T.B. Blind Willie Johnson tulkitsee laulussaan Jesus Is Coming Soon (1929) sen olleen jumalan lähettämä vitsaus ja varoitus ihmiskunnalle. got me she’s left me all alone Said now, mmmmm, T.B. Sheets (1967). Jodlailevan countryblues-artisti Jimmie Rodgersin T.B. Jostakin vastaavanlaisesta kuumetaudista on kysymys myös Bukka Whiten High Fever Bluesissa (1940) ja Bumble Bee Slimin kappaleessa I Done Caught My Death Of Cold (1936). Bakteerimeningiittejä todetaan Suomessa 100-150 vuosittain. John Lee Hooker teki laulusta oman tulkintansa (1972). Sylvester Weaverin ja Walter Beasleyn Me And My Tapeworm (Hungry Blues) (1927) kertoo henkilöstä, jolla on lapamadon takia niin hillitön nälkä, että sikolätin sianruokakin pitää häneltä piilottaa. In the year of 19 and 18, God sent a mighty disease It killed many a-thousand, on land and on the seas We done told you, God's done warned you, Jesus coming soon (2x) Ace Johnson tarjoaa samankaltaista uskonnollista selitystä vuoden 1929 epidemialle kappaleessa Influenza (1939). I’m feeling sick and bad, my head is hurting too /.../ I have used big fan, I used everything my friends say Now I believe I’ll drink a hot toddy and go to bed Because I keep aching, yes I ache both night and day Yes, doctor, doctor please drive this old pneumonia away Gee, I’m hungry, can’t get enough to eat (2x) I’m just like a savage, I could eat a barrel of meat /.../ I’m a greedy glutton, eat fifty times a day (2x) When I’m around a pigpen, they hide the slop away TUPERKKELIA JA LOISELÄIMIÄ Tuberkuloosi on mykobakteerin aiheuttama tauti, joka tarttuu pisaratartuntana hengitysteitse (”lentävä keuhkotauti”). Kuume on korkea myös Little Walterin esityksessä Temperature (1957), mutta sen aiheuttaja ei ole sairaus vaan oma tyttöystävä. Blues (1929 ja 1960) ja T.B.’s Got Me (1936). Tauti aiheutuu bakteereista (pneumokokki, meningokokki ym.) tai viruksista. Bluesia (1932) ovat versioineet paljon countryja folkmuusikot kuten Merle Haggard (1970), Hank Snow (1972) ja Maria Muldaur (2007). Tuberkuloosibluesien kruunaamaton kuningatar on Victoria Spivey, joka levytti aiheesta peräti kolme kappaletta: T.B. Ei myöskään malariasta, joka on Anopheles-hyttysen levittämän loisen aiheuttama tauti
Apteekkari: ”Valitettavasti en voi myydä teille arsenikkia, pelkkä anopin valokuva ei siihen riitä.” PUMPPU REISTAILEE Sydäntaudit ovat viimeisen sadan vuoden aikana yleistyneet kaikkialla varakkaissa maissa. Noin joka kolmas suomalainen sairastuu elinaikanaan syöpään, mutta keskimäärin alle puolet sairastuneista kuolee siihen. Blues on tämän mukaan krooninen sairaus, josta ei pääse eroon. SYÖPIÄ JA SOKERITAUTIA Syöpä on todellisuudessa monta eri sairautta, jolla kullakin on omat riskitekijänsä ja erityispiirteensä. Uusiseelantilaisen Chris Thompsonin Heart Attack Blues (2010) on lähinnä folkkia, ja Athenasta (Georgia) kotoisin olevan Futurebirdsin Heart Attack Blues (2014) on suoraviivaista rockia. James Cottonin Heart Attack (1968) kertoo miehestä, jonka naisystävä yrittää muuttaa tätä mieleisekseen, mutta aiheuttaa miehessä torjuntareaktion: Puttin’ my defences up, 'cause I don’t wanna fall in love / If I ever did that, I think I’d have a heart attack. Tämä Hart Wandin sävellys (julkaistu 1912) oli alun perin instrumentaali, mutta siihen lisättiin sanat vuonna 1918. Jostain syystä en löytänyt ainuttakaan ennen 70-lukua levytettyä syöpäaiheista blues-kappaletta. Smithin bluesbändin Walking Heart Attack (1999) kertoo naisesta, joka on kuin kävelevä sydänhalvaus. Robert Johnsonin esittämän diagnoosin monet pitkäaikaiset bluesharrastajat voivat vahvistaa myös oman kokemuksensa perusteella. 26 Blues News 4/2017 Lapamato eli leveäheisimato on raa’assa kalassa elävä loinen. Uudemmat sydäntautibluesit ovat yllättävän harvinaisia. Ensimmäinen maininta sydäntaudista on jo kappaleessa Dallas Blues, joka sisältää säkeen I’ve got the Dallas blues and Main street heart disease. Joe Louis Walkerin levylle “Great Guitars“ sisältyvä High Blood Pressure (1997) on sähköistä perusbluesia. Nykyisin lapamato todetaan vuosittain noin 200 suomalaisella, mutta vaarana on sen uusi yleistyminen raa’an kalan, mädin ja sushin kasvaneen suosion takia. Saintlouisilaisen Jeremiah Johnsonin ”Blues Heart Attack” -albumin (2016) kappaleessa Flat Line väitetään, että laulun minähenkilöllä on blues-sydänkohtaus. Ne ovat nykyisin johtava kuolinsyy Yhdysvalloissa miehillä ja naisilla, mustilla ja valkoihoisilla. Lapamato oli Suomessa yleinen vaiva, joka väheni merkittävästi vasta 50-luvun aikana, jolloin sairaanhoitojohtaja, sosiaalineuvos ja kansanedustaja Alli Vaittinen-Kuikka (Mato-Alli) organisoi laajan lapamatojen häätämiskampanjan. korkea verenpaine, korkea kolesterolitaso, epäterveellinen ravinto (suola, sokeri, rasvat), tupakointi, liikunnan puute ja stressi. Suomessa yleisimmät syövät vuonna 2014 olivat miehillä eturauhassyöpä (4 596 uutta tapausta) ja naisilla rintasyöpä (5 008). TeksasilaiEarly on Friday evening, that’s when my Ealase passed away She was taken away by ’are ol’ cancer, and ol’ Red could do nothin' for ’are that day I know the kids gonna miss you honey, and you know Red gonna miss you too Alli Vaittinen-Kuikka. Kaikkiaan uusia syöpätapauksia todettiin 32 311. Riskitekijät ovat tuttuja: mm. Louisiana Redin Death Of Ealase (1975) kertoo Ealase-nimisen puolisonsa syöpäkuolemasta. Eli eipä tässä vielä sairastella vaan vasta ennakoidaan stressistä johtuvaa sydänkohtausta. Robert Johnsonin Preachin’ Blues (Up Jumped The Devil) (1936) ei kerro varsinaisesti sydänsairaudesta mutta vertaa mielenkiintoisella tavalla bluesia eräisiin sairauksiin: sen Holland K. Kuolleisuus vaihtelee voimakkaasti syöpätyypin mukaan. The blues, is a low-down shakin’ chill /.../ The blues, is a low-down achin’ heart disease Like consumption, killing me by degrees Tämän voi tulkita esimerkiksi siten, että blues iskee kuin kuumeen aiheuttama vilunväristys (välitön vaikutus), on piinallinen kuin kivulias sydäntauti (pitkäaikaisvaikutus), ja vaivaa pitkään kuin vähitellen etenevä ”consumption” eli tuberkuloosi. Sairautta, kärsimystä, kuolemanpelkoa ja taudinaiheuttajaötököitä on käsitelty edellä sen verran paljon, että on syytä välikevennyksenä kertoa lyhyt kasku, jotta lukijalla riittäisi kiinnostusta perehtyä vielä elintasosairauksista kertoviin blues-sanoituksiin
Viinasta, viskistä, ginistä, pirtusta (moonshine), viinistä, oluesta, juopottelusta, kännissä olosta ja niihin liittyvistä tapahtumista on tehty niin monia blueskappaleita, että niitä on mahdotonta tässä käsitellä. 1999) kuvataan diabeteksen aiheuttamia tuntemuksia: Lord, I’m sick an’ down / Can’t tell my head from my feet. Dallasilainen kitaristi Lonnie Mack eli Lonnie McIntosh (1941–2016) esitti usein kappaletta Oreo Cookie Blues (1985) suojattinsa ja kaverinsa Stevie Ray Vaughanin kanssa. Kitaristi Scrapper Blackwellin (1903–1962) kanssa yhteistyötä tehneellä koiranputkea” (pushing up daisies). PositiiLonnie Mack & Stevie Ray Vaughan. Alkoholi on blueslaulujen aiheena kestosuosikki. Seals koki elämässään kovia. Van Ronk päättää laulunsa 60-luvun boheemitaiteilijalle tyypillisesti provokaatioon: Smoke pot! It’s the thinking man’s cigarette. Yhtä synkissä tunnelmissa on blueslaulaja-pianisti Leroy Carr (1905–1935), jonka Suicide Bluesissa (1934) naisen jättämä mies pohdiskelee masentuneena miten itsensä surmaisi. Jakesta, jake legistä ja jake walkista on tehty parikymmentä blues-kappaletta, jotka on esitelty vernacularshellac-levynkeräilysivustolla (jake-leg-blues-on-78-rpm-records). Kun kieltolaki tuli voimaan, varakkaat pystyivät edelleen hankkimaan ”pimeästi” alkoholijuomia. Monet uhrit eivät pystyneet lainkaan kävelemään, ja osalla myös kädet reagoivat samoin. Vuonna 1929 kaksi onnetonta, ahnetta ja roistomaista Jaken tukkukauppiasta päätti maksimoida voitot korvaamalla uutteen sisältämä risiiniöljy halvemmalla Lindolnimisellä aineella, jota käytettiin maaleissa, ja jota pidettiin turvallisena eläinkokeiden perusteella. Lääkärit pyytävät luopumaan kekseistä ja ennustavat, että muuten kertoja ”kasvaa kohta visella puolella puntarissa ovat myönteiset mielialavaikutukset, muuten alkoholi tuskin olisi niin suosittu juoma. Toinen ikävä seuraus Jaken juonnista oli impotenssi. Van Ronk asui 60-luvulla New Yorkin Greenwich Villagessa ja tuki nousevia folkartisteja kuten Bob Dylan ja Joni Mitchell. Newyorkilainen folklaulaja Dave Van Ronk (1936–2002) kertoo Talkin’ Cancer Blues -kappaleessaan (1962) tupakkayhtiöiden epätoivoisista yrityksistä kehittää terveellisiä tupakkatuotteita. Suomessa kuoli diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin 483 henkilöä (1% kaikista kuolemista) vuonna 2014. Siinä miehen jättämä nainen väittää tarvitsevansa pikemminkin hautausurakoitsijan kuin lääkärin palveluksia. Lähes välittömästi sairaaloihin ja lääkärien pakeille alkoi ilmestyä oudosti oireilevia potilaita. Tavallisin oire oli jalkojen tunnottomuus ja nilkkojen velttous, joka sai kävelyn näyttämään sätkyttelyltä (”jake leg”, ”jake walk”). Hän kuoli sydänkohtaukseen sairastettuaan sitä ennen suolistosyöpää. Lama-ajan köyhät, ja varsinkin alkoholistit, sen sijaan joutuivat turvautumaan mihin tahansa saatavilla olevaan halpaan alkoholipitoiseen korvikkeeseen. Kymmenet tuhannet halvaantuivat pysyvästi. Alkoholin negatiivisiksi vaikutuksiksi voidaan laskea myös alkoholismi ja alkoholiin liittyvät tapaturmat, työstä poissaolot ja sosiaaliset haitat. Laulun kertoja on koukussa vaniljakreemikekseihin, vaikka sairastaa diabetesta, ja ”läski lyllyy lanteilla”. Tauti on hyvin yleinen, Suomessa on noin 500 000 diabeetikkoa, joista ylivoimainen enemmistö sairastaa tyypin 2 diabetesta (”aikuisiän diabetes”). Mamie Smith (1883–1946) oli vaudevillejazz-blueslaulaja, jonka Crazy Blues (1920) oli luultavasti ensimmäinen afroamerikkalaisen artistin levyttämä blues. Diabetes eli sokeritauti on sokeriaineenvaihdunnan sairaus, jota on useampaa tyyppiä. Tämä ei kuitenkaan usko kykenevänsä elämään ilman keksejä, koska niistä saa kuulemma paremman humalan kuin viinasta. Big Joe Williamsin Sugar Diabetes Bluesissa (1971, julk. Elokuva ”Inside Llewyn Davis” (2013) perustuu osittain Van Ronkin elämään. VIINAN KIROT JA ”JAKE LEG” Alkoholiperäiset taudit ja alkoholimyrkytys aiheuttivat Suomessa 1 666 kuolemaa (3% kuolemista) vuonna 2015. Huonosti hoidettu diabetes saattaa aiheuttaa silmien verkkokalvosairauden, munuaisvaurion ja ääreishermoston vaurioita. Hänen vaimonsa ampui häntä leukaan, osa hänen vasemmasta jalastaan jouduttiin amputoimaan diabeteskomplikaatioiden takia, ja tuli tuhosi kerran hänen kotinsa. Muita korvikkeita olivat kenkälankit, partavedet ja eräät lääkeliuokset, joihin kuului myös jamaikalainen inkivääriuute (Jamaican Ginger Extract eli Jake). Tunnetuin näistä oli purkitettu polttoaine Sterno (canned heat), jonka vaikutuksia kuvataan Tommy Johnsonin klassikossa Canned Heat Blues (1928). Seals kuoli vuonna 2004 62-vuotiaana diabetekseen liittyviin lisäsairauksiin. Siksi olen valinnut kuvattavaksi vain yhden korvikealkoholin, joka aiheutti Yhdysvaltojen kieltolain aikana (1920–1933) dramaattisia terveyshaittoja suurelle joukolle sen käyttäjistä. MIELENTERVEYSBLUES Mielenterveyden häiriöiden kirjo on laaja ja ulottuu lievistä käyttäytymishäiriöistä vakaviin psyykkisiin sairauksiin, jotka voivat pahimmillaan johtaa itsemurhaan. Se myös lisää sydänsairauksien riskiä. Levyistä osa on kalliita keräilyharvinaisuuksia (1000– 3000$/levy) kuten Tommy Johnsonin Alcohol And Jake Blues (1929), Ishmon Braceyn Jake Liquor Blues (1930) ja Mississippi Sheiksien The Jake Leg Blues (1930). Kaikkiaan näitä hermohalvausoireista kärsiviä on arvioitu olleen 50 000–100 000. Blues News 4/2017 27 Son Sealsin Your Love Is Like Cancer (1973) ei sisällä muuta syöpään viittaavaa kuin tuon kappaleen nimessä esiintyvän vertauksen. Diabetes on osittain perinnöllinen, mutta tyypin 2 diabetesta voidaan ehkäistä tehokkaasti painonhallinnan ja liikunnan avulla. Blues Traveller on Princetonista New Jerseysta kotoisin oleva yhtye, jonka But Anyway (1994) sisältää hupaisan säkeen TV:n katselusta ja silmäsyövästä: I found out that I got eye cancer / Too many television waves, but anyway
Lemmentautia (love disease) näyttäisi olevan sekä positiivista (rakastuminen) että negatiivista (erossaolo rakastetusta, torjuttu rakkaus) muotoa. Ilmeisesti kaikki päättyy hyvin, sillä lopussa lauletaan yhdessä: But I’m so glad our love is here. -biisi päättyy puolestaan vastaukseen: At least I think I am / I think I is. Kappaleessa Haunted henkilö ei ole nukkunut neljään viikkoon ja näkee painajaisia (nightmares) myös päivisin (daymares). R We Krazy. Kyseessä ovat bluestauti, lemmentauti, rokkaava keuhkokuume ja boogie woogie flunssa. Sigmund Freud tuumi vuonna 1915, että rakastuminen on eräänlaista sairautta tai hulluutta, illuusiota ja sokeutta sille millainen rakastettu todellisuudessa on. Sanoitus on kuitenkin tajunnanvirtaa, jossa puhutaan naisesta, halusta hyväillä, turhauttavasta sekasotkusta, suloisesta musiikista (sweet music) jne. Koko Taylor eli Cora Walton (1928–2009) levytti duettona Willie Dixonin kanssa Dixonin kappaleen Insane Asylum (1967). Skip Jamesin Sick Bed Bluesissa (1964) lääkäri kertoo, että tauti on paha ja huonosti käy. Tämän rytmisesti maanisen kappaleen ovat myöhemmin levyttäneet mm. Samaan aiheeseen liittyy myös Jamesin Washington D.C. Wikipedian tietojen mukaan kappale oli omakohtainen. Kyseessä oli syöpä, joka johti lopulta Jamesin kuolemaan vuonna 1969. rakkautta vakavana mielen sairautena. Mies liikuttuu, säälii naista ja muistelee äitinsä opetuksia. Hooker teki saman kappaleen myös salanimella Delta John vuonna 1949. Sadoittain lisää masennukseen ja muihin mielenterveyden häiriöihin liittyviä pop-, rockym. Filosofi Platon piti vuonna 360 eaa. Kaksikko jätti jälkeensä sellaisia klassisia blueseja kuin How Long, How Long Blues ja Blues Before Sunrise. Tässä vielä muita silmiin sattuneita sairausaiheisia blueskappaleita: Kivipölykeuhko: Josh White – Silicosis Is Killing Me (1936) Hiilipölykeuhko: Joe Bonamassa – Black Lung Heartache (2011) Tuhkarokko: Charlie “Papa” Jackson – My Cat’s Got Measles (1925) Riisitauti: Vol Stevens – Baby Got The Rickets (1928) Epilepsia: Chris Fullerton – Epilepsy Blues (2017) Ummetus (tuskallinen!): Screaming Jay Hawkins – Constipation Blues (1969) Rasvamaksa: Pepe Ahlqvist & Jarkka Rissanen – Fat Liver Blues (1998) Nivelreuma: Ramblin Jack Elliott – Arthritis Blues (1962) Hermoston sairaus: Little Willie John – Spasm (1958) ja I’m Shaking (1960) TAUDEISTA PARHAAT Kaikkien vakavien ja ikävien tautien jälkeen tämä katsaus on hyvä lopettaa pariin miellyttävään sairauteen, joita ei kansainvälisestä tautiluokituksesta (ICD) löydy. Jimi Hendrixin Manic Depression (1967) kertoo nimen perusteella kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Carr oli alkoholisti, joka kuoli jo 30-vuotiaana munuaistulehdukseen. Blackwell ei koskaan täysin toipunut soittoja ryyppykaverinsa kuolemasta, mutta eli kuitenkin vielä liki 30 vuotta ja tuli lopulta murhatuksi sivukadulla Indianapoliksessa. TAUTIEN KERÄILYERÄT Tautiblueseja haeskellessa tuli vastaan myös levytyksiä, joissa oltiin kovin kipeitä, mutta taudin luonne jäi epäselväksi. Uutta mielenterveysbluesia löytyy esimerkiksi Selwyn Birchwoodin albumilta ”Pick Your Poison” (2017). Tämä dramaattinen hidas blues kertoo naisesta, joka on joutunut mielisairaalaan, koska mies ei enää rakasta häntä. Aivotutkijat ovat mittauksissaan havainneet, että monien hermoston välittäjäaineiden (dopamiini ym.) eritys rakastuneella henkilöllä lisääntyy siten, että hyvänolon tunne on erittäin voimakas, verrattavissa huumausaineiden vaikutukseen. Robert Johnson määritteli jo aiemmin bluesin sairaudeksi Preaching Bluesissaan (1936). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijaan kyseessä vaikuttaisi olevan pikemminkin romanttinen frustraatio. 28 Blues News 4/2017 Carrilla oli pehmeä croonerin ääni, ja kaksikon jazzahtavat kappaleet olivat suosittuja sofistikoidumman mustan väestön keskuudessa. Kappaleesta on levytetty kymmenittäin cover-versioita, tekijöinä mm. Lightnin’ Hopkinsin Sick Feeling Bluesissa (1955) särkee vähän joka paikkaa, ja minäkertojan mukaan kyseessä taitaa olla keuhkokuume. Jeff Beck, Eric Johnson, Stevie Ray Vaughan, Yngwie Malmsteen ja Red Hot Chili Peppers. Howlin’ Wolf (1961) ja Little Walter (1960, nimellä I Had My Fun). Yksilöimättömien sairauskertomusten klassikko on St. Louis Jimmy Odenin Goin’ Down Slow (1942), jossa ”raikulipoika” tekee kuolemaa: I have had my fun, if I don’t get well no more / My health is failing me, and I’m goin’ down slow. tyylisuuntien kappaleita löytyy monilta nettisivustoilta kun hakee sanoilla ”songs about depression”. Stevie Ray Vaughanin Love Struck Baby (1983) ilmaisee asian seuraavasti: Well I’m a love struck baby I must confess /.../ Every time I see you make me feel so fine Heart beatin’ crazy, my blood run wild Lovin’ makes me feel like a mighty mighty man /.../ Sparks start flyin’ every time we meet Let me tell you baby you knock me off my feet Your kisses trip me up they’re so dog gone sweet Now the doctor’s gonna do all that he can But what you’re gonna need is an undertaker man I ain’t had nothin’ but bad news Now I got the crazy blues John Lee Hookerin Goin’ Mad Bluesissa (1948) kertoja on hulluuden partaalla surressaan juuri kuollutta rakastaan. Hospital Center Blues (1964).. Lisää todistusaineistoa tälle käsitykselle antavat Tiny Kennedyn Blues Disease (1953) ja Pepe Ahlqvistin ja The Rolling Tumbleweedin A Blues Disease (2001)
Kingin Bad Case Of Love (1961). Apua haetaan lääkäriltä, joka on pessimistinen tapauksen lopputuloksen suhteen (six feet deep). Kappaleen kertoja on syvästi rakastunut, mutta nainen ei välitä pätkääkään ja on häipynyt omille teilleen. Blues News 4/2017 29 Paul Butterfield Blues Bandin Love Disease (1969) ja Little Willie Johnin Fever (1956) kuvaavat myös rakastumiseen liittyvää kuumeen kaltaista hurmiota, jota vahvistaa erityisesti rakastumisen molemminpuolisuus. Eikä paranemisestakaan ole niin väliä! Lopuksi esitän parhaat kiitokseni keskisuomalaiselle pääkirjoitustoimittajalle ja bluesaktiiville Tapani Luotolalle, joka antoi minulle idean kirjoittaa tästä aiheesta ja kommentoi asiantuntevasti tekstiluonnostani. Siinä rakastettu on lähtenyt (ehkä väliaikaisesti, ehkä lopullisesti), eikä mies pysty nukkumaan eikä syömään, pulssi on heikko ja hengästyttää. Boogietauti (The Boogie Disease, 1954) on iskenyt Doctor Rossiin, joka yllyttää boogiekarkeloihin mukaan myös paikalle tullutta lääkäriä ja sairaanhoitajaa. Yksinäinen mies itkee kaiket päivät ja muistelee naista. Peggy Lee (1958) lisää omassa Fever-versiossaan vielä pökköä pesään viittaamalla Romeoon ja Juliaan, sekä kapteeni Smithiin ja Pocahontasiin. Myös Bluesministeri Esa Kuloniemi on käsitellyt samaa aihetta radio-ohjelmassaan vuonna 2009.. Lääkäri on sitä mieltä, että kyllä tauti siitä tokenee, kunhan hypnoottista boogieta jatkaa koko yön. Johnny Rivers teki siitä kansainvälisen hitin vuonna 1972, ja sen ovat versioineet myös mm. Jonkinlainen boogietaudin muunnelma lienee myös Huey “Piano“ Smith & The Clowns -yhtyeen esittelemä Rockin’ Pneumonia & The Boogie Woogie Flu (1957). Tauti ei ole yleinen, mutta mm. Bluesjuuret omaava rock’n’roll-legenda Chuck Berry lienee kuitenkin sairastanut tuon “rokkaavan keuhkokuumeen” jo vuotta ennen Huey Smithiä, sillä Roll Over Beethoven (1956) sisältää seuraavan säkeistön: I got the rockin’ pneumonia, I need a shot of rhythm and blues I think I’m rollin’ arthritis Sittin’ down by the rhythm review Roll Over Beethoven rockin’ in two by two Jos taudinkuvaan kuuluu rock’n’rollia, rytmibluesia, boogieta ja bluesia, niin mikäpä sitä on sairastellessa. Ilmeisen vaaratonta boogietautia ei pidä sekoittaa ”tanssitautiin” eli Huntingtonin tautiin. Se on perinnöllinen keskushermostoa vähitellen rappeuttava sairaus, joka aiheuttaa dementiaa ja pakkoliikkeitä johtaen lopulta kuolemaan. folklegenda Woody Guthrie menehtyi tähän tautiin. Love, what a lovely way to burn! Lemmentaudin negatiivista muotoa valottaa B.B. Larry Williams (1957) ja Aerosmith (1987). Toinen esimerkki haitallisesta lemmentaudista on musikaalista ”Oh, Ernest” (1922) peräisin oleva Lovesick Blues, josta Hank Williams teki hitin vuonna 1949
Mies aloitti kyllä uransa Berry Gordyn perhepiirissä, mutta ei tehnyt Motownille ainuttakaan levytystä eikä hänen sävelmiään firmassa käytetty puolta tusinaa enempää. Johnnyn ja Jackeyn keskinäisestä työjaosta ei todellakaan saa kunnolla selvää, mutta ääneltään rosoisempi Jackey oli ehkä hitusen vahvemmin esillä. Tämä puolestaan oli Berry Gordyn Gwen-sisaren työkaveri ja Gordyn siskosten (Gwen ja Anna) perustaman Anna-levymerkin osakas. ”Jackey” Beavers syntyi Cartersvillessa Georgiassa 19.6.1937. Siellä hän perusti kurssikavereidensa kanssa The High Fives -nimisen yhtyeen, joka esiintyi ilman erityistavoitteita paikallisissa pikkutapahtumissa. Valitettavasti ensimmäinen ja monien mielestä ainoa muistamisen arvoinen asia hänen urallaan oli Johnny Bristolin kanssa sävelletty ja levytetty Someday We’ll Be Together, josta Diana Ross teki Supremes-joutsenlaulunaan kuolemattoman Motown-klassikon. Singlen numero oli Tri Phi 1008 ja säveltäjiksi merkittiin silloin Fugua & Gwen Gordy, kun alkuperäislevyllä etiketissä luki Bristol-Beavers-Gordy. Kaikki dokumentit lähtevät siitä, että hän pääsi koulun käytyään ilmavoimien peruskurssille Mount Clemonsiin Detroitin liepeille, tämä tapahtui noin vuonna ’56. Luotettavimman oloinen versio on mielestäni se, että pojat tutustuivat Four Tops -yhtyeessä laulaneeseen Duke Fakiriin, joka tunsi uraansa aloittelevan tuottajan Billy Davisin. Harvey Fuqua oli toista mieltä, väitetäänkin että Annan lopetus johtui paitsi rahahuolista myös Davisin ja Fuquan riidoista. Mielelläni esittelisin Beaversin “Motown Memories“ -sarjan osana, mutta siihen ei ole perusteita. Hämmästyttävintä Johnnyn ja Jackeyn ensilevyillä oli se, että kyseessä ei ollut varsinainen duetointi vaan pojat lauloivat parina kilpaillen kolmantena äänenä vahvasti esillä olleen tytön kanssa, se toki kiinnostaisi, kuka tuo tyttö oli. Walker All Stars -yhtyeineen. Oikean soulin, varsinkin deep soulin ystävät ovat sivuuttaneet hänet vähin äänin. Yksi syy Davisin lähtöön oli Clyde Wilsonin muistelojen mukaan se, että Clyde oli perustanut Wilbur Jacksonin kanssa The Two Friends -nimisen duon, jolle Davis oli luvannut levytysmahdollisuuden. Läpi 60-luvun kestänyt sooloura oli hititöntä kulkemista merkiltä toiselle. Johnny ja Jackey aloittivat levytysuransa Annalla vuonna ’60. 30 Blues News 4/2017 JOHNNY & JACKEY Robert L. Heidät siirrettiin jatkokurssille Fort Custeriin Battle Creekiin, siellä he jatkoivat esiintymisiään ja saivat kiinnityksen El Grotto Lounge -klubille, jonka studioisäntänä toimi saksofonisti Autrey deWalt, tuttavallisemmin Jr. Ainoa, jolla oli tavoitteita, oli Jackey Beavers itse, muita poikia kiinnosti enemmän ryyppääminen ja tytöt. Esityksistä onnettomin on Hoy Hoy -hoilotus, johon Harvey Fuqua sai pari vuotta myöhemmin lisää ryhtiä annettuaan sävelmän The Davenport Sisters -nimisen tyttöyhtyeen levytettäväksi. Tarinat siitä kumpi poikien kisoissa oli niskan päällä vaihtelevat niin rajusti, että luotettavan tuloksen julistaminen on puhdasta arvailua. Hänen lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan en löytänyt erityistietoja varsinkaan etsimieni doo woptai gospelkokeilujen osalta. Tärkeintä on, että Johnny ja Jackey ystävystyivät ja että Johnny tuli mukaan High Fives -yhtyeeseen. 26 singleä julkaisJACKEY BEAVERS Detroit-soulin ohitettu osatekijä J ackey Beavers oli ehdottomasti osa Detroit-soulin nousua 60-luvun alussa. Billy Davis toimi tuottajana ja hän oli myös kolmella raidalla duon kirjoituskaverina. Anna sulautui Motowniin vuonna ’62, jolloin Billy Davis lähti Chessille ja Harvey Fuqua vaimoineen perusti omat levymerkit Harvey ja Tri Phi. Yksi ja toinen on ottanut itselleen kunniaa Johnnyn ja Jackeyn viemisestä levylle. Kun muut jäsenet eivät tuntuneet ottavan touhua tosissaan, päättivät Johnny ja Jackey irrottautua duoksi, joka ristittiin heidän etunimiensä mukaan. Positiivisimman vastaanoton hän on saanut Northern-piireissä ja niissä merkeissä hän on ansainnut pisteensä sekä tasaisen kokonaisuuden että siitä erottuvan muutaman onnistumisen johdosta. Jackey osallistui hyvällä menestyksellä talenttikilpailuihin ja sai kunnon vastuksen vasta, kun varuskuntaan ilmoittautui reilun tiin, niistä vain The Voice Masters, Ty Hunter ja David Ruffin erottuvat selkeästi plussan puolelle. Muu oli rumasti sanottuna latteaa, niin myös Johnnyn ja Jackeyn kaksi singleä. Anna 1008 Let’s Go To A Movie Baby Lonely And Blue 1120 No One Else But You Hoy Hoy Niin mielenkiintoinen palanen kuin Anna olikin Motownin varhaishistoriassa, ei merkin musiikillista antia voi parhaalla tahdollakaan väittää kovin innostavaksi. Vain hämyisät rakkausballadit No One Else But You ja Lonely And Blue sisälsivät sitä jotakin, jos ei muuta niin pienen väläyksen ajalle tyypillistä doo wopia. Ehkä tuo ei ollut koko totuus, Two Friendsien single, a-puolenaan sittemmin Tammi Terrelin Motown-levynä tunnettu Just Too Much To Hope For, ilmestyi nimittäin samoihin aikoihin Fuquan omistamalla lyhytikäisellä HCP-merkillä. Mutta takaisin asiaan, Johnny ja Jackey levyttivät Tri Phille neljä singleä: vuoden nuorempi Johnny Bristol. Fuqua päätti antaa Johnnylle ja Jackeylle mahdollisuuden levyttää uudella merkillään, jolloin Davis otti ja lähti vieden Clyde Wilsonin mukanaan, jatkossahan tämä teki komean uran sekä laulajana että säveltäjänä nimellä Steve Mancha. PEKKA TALVENMÄKI
Koska Jackey/Jackie -kuvio on arvostetuissakin listakirjoissa saatu perusteellisesti sotketuksi, niin tässä pienet tarkennukset: Diskografioista löytyy Jackie Beaversin vuonna ’65 levyttämä vahvasti Motownvaikutteinen single Come Back My Love / Understatement Of The Year (Nation 21765). Varsinkin a-puolen balladi oli laulullisesti raskas eivätkä taustalla vellovat jouset tunnelmaa ainakaan keventäneet. Plussat siitä, että sävelmät niin kuin Chessilläkin olivat Jackeyn omia. Blues News 4/2017 31 Tri Phi 1002 Carry Your Own Load So Disappointing 1005 Someday We’ll Be Together Sho Don’t Play 1016 Do You See My Love For You Growing Carry Your Own Load 1019 Baby Don’tcha Worry Stop What You’re Saying Kaikki neljä singleä merkitsivät selvää edistysaskelta Anna-levytyksiin verrattuna. Sävelmästä on tehty kymmeniä versioita sekä soulin että puhtaan popin tai viihteen merkeissä. Vuonna ’62 se oli vielä laulullisesti arka ja uninen, mutta upea sävelmä ja pelkistetty introjumpsutus pitivät sisällään aineksia, jotka puhkesivat kukkaan vuosia myöhemmin Supremes-hitissä. Billy Davis siirtyi, kuten aikaisemmin todettiin Chessin organisaatioon ja hän vei Jackey Beaversin mennessään. Listassa on monta hyvää coveria, mutta Diana Rossin jäähyväislaulu on omassa kastissaan. Singlestä on olemassa kaksi painosta, joista toisessa on laulajan etunimeksi merkitty Jackey ja toisessa Jackie. Hidas doo wop -venyttely Do You See My Love For You Growing, sekin tuttu Jr. Kyseessä on tietenkin ihan oma tanssi ja Jackey tekee parhaansa kannustaessaan ”you jerk it to the right you jerk it to the left”. Niin myös Tammi Terrelin myöhemmin levyttämä Baby Don’tcha Worry, joka oli alun perin leppoisa, paikoitellen Stand By Me -klassikkoa muistuttava esitys. So Disappointing ja Sho Don’t Play olivat nykiviä pikku rytkyjä, neljännen singlen Stop What You’re Saying hitusen melodisempi ja siistimpi, mutta kaiken kaikkiaan b-puolet olivat selkeästi täytetavaraa. Ensinnäkin levyn tausta-Davis oli edellä käsitelty Billy ja toisaalta artistilla ei ollut mitään tekemistä esittelykohteemme kanssa. Jackey ei ollut varsinainen deep-mestari, mutta kyllä Silly Boy ja I Want Somebody keskinkertaista paremmasta chi-balladista käyvät. Walkerin raskaampana esityksenä, alkuperäisenä se oli kevyehkö medium, jonka laulullisessa pääosassa oli Jackey Beavers vahvasti Sam Cooken mieleen tuovaan tyyliin. Checker 1102 Jack-A-Rue Silly Boy 1119 Sling Shot I Want Somebody Lisäksi hän levytti vuonna ’65 raidat Searchin’ For A New Love ja Deep Deep Song, joita ei julkaistu. Someday We’ll Be Together oli kuitenkin ylitse muiden. Walkerin esityksenä, jatkoi laulullisesti samantyylisenä. JACKEY VAI JACKIE. Nopeatempoiset ja meluisat a-puolet olivat tavallaan jopa parempia. Levyä väitetään Jackeyn suurimmaksi hitiksi, mutta kun Billboardin r&b-lista oli lomalla, niin tilastovahvistusta ei ole. Chess-vaihe loppui lyhyeen. Sinkkujen b-puolet olivat vaisumpia ja sekavampia. Vuonna ’66 Jackey oli taas Michiganissa ja levytti uudelle paikalliselle merkille singlen: Grand Land 10000 Bring Me All Your Heartaches Don’t Wanna Lose You Musiikillisesti singlessä ei ollut mitään uutta ja erikoista. Jackey Beaversin suurin ansio on siis siinä, että hän samoin kuin muissa Tri Phi -raidoissa toimi yhtenä säveltäjänä unohtamatta tietenkään alkuperäisen single-esityksen ansioita. Etenkin a-puolten doo wop -henkiset laulelmat onnistuivat hyvin. Jones, Anita Ward, LaToya Jackson, Shirley Scott, Earl Van Dyke, Jackey Beavers itse ja niin edelleen. Edelliset kiinnostavat enemmän, tässä muutama mieleen tuleva tapaus: Marvelettes, Brenda & The Tabulations, Freddy Robinson, Dionne Warwick, Frederick Knight, Booker T. Jackie Beavers oli Chicagossa vaikuttanut tyttöartisti, joka levytti Nationille muutaman erinomaisen Jan Bradley/Jackie Ross -henkisen singlen. Fugua ja Gwen Gordy myivät merkkinsä vuonna ’63 Motownille, samalla Tri Phi muutettiin muotoon Soul. Tunnetuin oli pikkusievä A School. 1102 ja 1119 olivat mitä tyypillisimpiä 60-luvun puolivälin soulsinkkuja, toisella puolella sekavahko rytky ja toisella enemmän tai vähemmän raastava balladi. Fuqua tarjosi Johnny Bristolille taustaja kirjoitushommia, mutta vaikka Jackey oli duon kiistatta parempi laulaja noihin aikoihin, niin Hitsvilleen hän ei enää kelvannut. Hän viipyi Chessillä puolitoista vuotta, niiden aikana julkaistiin kaksi singleä. Soul Discograhy ja moni muukin lähde vie singlen kylmästi Jackeyn nimiin ja väittää lisäksi, että sovittaja oli Don Davis¸ mutta kumpikaan tieto ei täsmää. Sävelmät ovat hitusen viihteellisiä, sovitukset raskaanoloisia ja Jackeyn laulu tasapaksua lukuun ottamatta muutamaa piristävää yritystä ylempään rekisteriin. Positiivinen Carry Your Own Load tuli 60-luvun lopulla tunnetuksi Jr. Erityisesti Land Of 1000 Dances -sarjaan lukeutuva Sling Shot on asian harrastajalle hauskaa kuultavaa
Se samoin kuin paljon muuta aiheeseen liittyvää löytyy cd:ltä “Mainstrem Modern Soul 1969–1976“ (Kent 449). Sitäkin suurempi hyppäys oli pääsy Nashvillessä toimineen veteraanituottaja John Richbourgin organisaatioon 70-luvun alussa. Ei sekään kovin vakuuttavalta kuulosta, sen sijaan kääntöpuolen pehmeämpi Just A Girl In Love oli mukavaa tyttösoulia. Beavers sai SS7:llä yllättävän paljon kierrätykseen sekä omia levytyksiään että sävelmiään, niinpä That’s The Way... Varmistusta asialle en löytänyt, mutta kaikki kohdalleni osuneet näytteet olivat Jackeyn sävelmiä ja hän myös tuotti levyt, sovittaja oli kaiken aikaa Jack Hill. Jackeyn omissa nimissä ehdittiin julkaista kolme Jaber-singleä tai jos ollaan tarkkoja, niin kahden jälkimmäisen etiketissä luki Jackey Beavers Show. Hieno on myös pelkistetty Hey Girl ja varsinaisen yllätyksen tarjoaa Jackeyn esitys When Something Is Wrong With My Baby, joka on yksi parhaista kuluneesta Charlie Rich -klassikosta kuulemistani versioista. Jaberilla ehdittiin julkaista kahdessa vuodessa vain kahdeksan vaisusti menestynyttä singleä. oli tyttölauluksi tarkoitettu, sillä originaalin ja parhaan levytyksen teki tyttöyhtye The Camaros jo ennen Jaberin perustamista. Kääntöpuolista Don Davisin I Need My Baby on helppotajuisempi, ikävin piirre on se, että itse sävelmä muistuttaa turhan paljon Edwin Starrin hittiä Stop Her On Sight. Show Me The Way, It Takes Two ja Clothes Don’t Make A Man. Love That Never Grows Old on Jackeyn omaksi sävelmäksi merkitty sekavahko medium, jossa on kaikki Revilot-musiikin heikkoudet. Liikkeelle lähdettiin seuraavalla singlellä: Jaber 7110 Ooh I Love You Movin’ And Groovin’ Esittäjäksi merkittiin The Soul Continentals. Ensin oli asialla jazz-firma Mainstream, joka innostui soulin hakuun 60ja 70-lukujen taitteessa julkaisten tukun aiheeseen liittyviä sinkkuja, niiden joukossa Jaber 7112:n numerolla 713. Sotkut ovat alkaneet jo vuosia aikaisemmin. Firman ykköstykit olivat rajun Open The Door To Your Heart -hittinsä turvin Darrell Banks sekä George Clintonin Parliaments. Koska sekaannus miespuoliseen kaimaan oli mitä ilmeisin, julkaistiin pääosa Jackien levyistä nimellä Tammy Levon, mutta Nation 21765 jäi kirjoihin pahana kompana, jonka vain Chi-soulin erikoisharrastajat ovat älynneet tarkistaa. oli Jaber-ajan sävellys, alun Girl’s Dream, joka oli tuulikaupungissa pikku hitti, muita olivat mm. Seuraava kohde oli Grand Rapidsissa Detroitin liepeillä toiminut Jaber. Movin’ And Groovin’ oli kuten nimestä voi arvailla rytky, esitteen mukaan ”funk killer” ja sen lauloi Jackey itse runsaan kuoron tukemana. Jackie Beavers viipyi firmassa vain yhden singlen ajan: Revilot 208 Love That Never Grows Old I Need My Baby Tarjolla on myös sellainen painos, jossa bpuolena oli It Rained 40 Days And 40 Nights. Matkan varrella on silmiini osunut myös muoto Jacky, minkä lisäksi sukunimen lopusta on joillakin listoilla ja jopa etiketeissä jäänyt s-kirjain pois. Jaber 7111 Lover Come Back I Hate To See A Man Cry 7112 We’re Not Too Young To Fall In Love When Something Is Wrong With My Baby 7114 Hey Girl (I Want You To) Hold On 7111:stä on olemassa myös sellainen painos, jossa b-puolella on pumppaava perusrytky Gee Baby You’re A Pretty Thing, Päällimmäisenä jää mieleen, että sävelmä muistuttaa Fred Hughesin hittiä Oo Wee Baby I Love You. Lover Come Back oli Revilot-vaiheeseen verrattuna huomattavasti pehmeämpi. Sound Stage 7 oli noussut Joe Simonin suurten hittien ansiosta arvostetuksi levymerkiksi ja firmaan oli kiinnitetty kunnioitettava määrä mustia artisteja. Kun tarkistelin asiaa Sharon Davisin Motown-historiikista, niin siinä Anna 1008 on muodossa Jackey, mutta 1020:ssä on ie-loppuinen muoto niin kuin itse levylläkin. Ei saivarrella näillä seikoilla jatkossa sen enempää, samasta miehestä on koko ajan kyse. Jackeyn ura nytkähti kuitenkin eteenpäin, ja osa levytyksistä saatiin myydyksi arvostetummille merkeille. Johnny & Jackey -vaiheessa duosta käytettiin aika usein myös muotoa Johnny & Jackie. Vastaavasti kääntöpuolista Hold On ja We’re Too Young To Fall In Love ovat kohellussoulia ilman tunnettakaan oikeasta soulista. Ensimmäinen onnistuminen Jackeyn kohdalle osui säveltäjänä, kun Joe Simonin levyttämä That’s The Way I Want Our Love nousi sekä popettä r&b-listoille vuoden ’70 lopussa. URAN ”HUIPPU” Vaikka Jackey Beavers ehti olla 60-luvulla monessa mukana, merkitsi siirtyminen Richbourgin palkkalistoille aivan uusia mahdollisuuksia. PERUSSOULIA Vuonna ’67 Jackey Beavers pestautui Don Davisin alaisuuteen Revilot-merkille, jonka. Single julkaistiin numerolla Dar Cha 1150 ja senkin tuotti Jackey itse. 32 linja oli jäykähkö ja romuluinen Detroit-soul. Ooh I Love You oli yliraskas balladi, jonka lauloi The Ideals -niminen yhtye. Väärinkäsitykset nimissä eivät alkaneet Nationista, esimerkiksi Checker-hitin Sling Shot esittäjäksi merkitsee Soul Discography ja pari muuta listausta Jackien, vaikka singlen etiketissä lukee Jackey. Kyseessä ei todellakaan ole soulin suuri riemuvoitto, Detroit-porukoiden käsitys deep soulista oli välillä aika kummallinen. Alun perin Not Too... Jälkimmäinen näyttää olleen Jackeyn erikoissuosiossa, sillä hän teetti Jaberilla myös tyttöversion, artistina Karen Striblin. Jackeyn laulu tukehtui vain hetkittäin yliraskaaksi, sävelmä oli nätti ja sovitus riittävän maltillinen ja siksi uskallan väittää, että esitys on Jackey Beaversia parhaimmillaan. Nimike antaa aiheen arvaukseen, että kyseessä oli Jackeyn oma merkki. Tri Phi -singlet on Davisin kirjassa listattu muodolle Jackie, vaikka näkemissäni etiketeissä ja monissa diskografioissa on Jackey
Sävelmä lienee Jackeyn oma, etiketissä kylläkin lukee Gloria Beavers. I’ve Never Found A Girl on sinällään OK, ei tosin läheskään Eddie Floyd -hitin veroinen. Blues News 4/2017 33 perin sen levytti Flame & The Lovelights (Jaber 7113). Toinen balladiyritys There’s A Heartbreak Somewhere ei ollut samaa tasoa, paremminkin jatketta 60-luvun raskaille Detroit-lauluille. 2 En tiedä mistä Soul Discography on saanut levyn tekovuodeksi ’67, kenties siitä, että Jackeyn kaverina taustalla on 60-luvulta tuttu Jack Hill. Kyseessä on hyvin tyypillinen 70-luvun diskolevy pitkine sujuvine introineen, tyttökuoroineen ja vaisuhkoine lauluineen, kaiken kaikkiaan hyvin erikoinen tapaus Jackeyn urakokonaisuudessa. Hänen BMI-rekisterinsä sisältää noin 110 sävellettyä laulua ja äkkipäätään voisi kuvitella, että monet niistä olisivat syntyneet 70-luvun alussa. Someone enteili sanoiltaan jo tulevaa. Surullinen Where Did I Go Wrong oli taas parempi. Soulin kannalta on Seventy 7 -single 134 erikoistapaus, ovathan molemmat puolet versioita isoista hiteistä. Sisällöissä ei ole mitään muuta yllättävää kuin tuon Best Ofin tarjoama letkeä versio Dawn-yhtyeen vanhasta pophitistä Candida. Charly julkaisi takavuosina omia koosteita lähes kaikilta SS7-artisteilta, mutta ei Jackey Beaversilta. Vähän kömpelö hänen versionsa kieltämättä on, mutta käheähkössä alakuloisessa laulussaan oli jotakin sympaattista. Edellä oleva listaus ei etene aikajärjestyksessä. Sisarmerkki Seventy 7:n listoilta löytyy myös Jackeyn tuottama The Continental Showstoppers -yhtyeelle kirjattu Not Too Young To Fall In Love. Näitä tehtiin reilut 40 vuotta sitten kaikkialla kyllästymiseen asti eikä Jackeyn esitys ainakaan parhaimpaan päähän sijoitu. UUSI ELÄMÄ Dade jäi Jackeyn viimeiseksi ”maalliseksi” levytykseksi. Mighty Elegant -niminen yhtye levytti Jaberille nätin rakkauslaulun I Find Myself Falling In Love With You, joka oli Jackeyn sävellys ja lisäksi hänen tuottamansa. Yksikin onnistuminen antoi kynämiehille aiheen listata Jackey ”miehenä, joka oli säveltänyt hittejä Simonille, Ella Washingtonille ja lukemattomille muille”. Mitäpä muuta. Place In The Sun on singlen parempi puoli. Oma pikaetsintäni tuotti kuitenkin mainitun Simon-hitin lisäksi vain kolme Ella Washingtonin levytystä (It Must Be Love, If Time Could Stand Still ja I Don’t Care About Your Past) sekä The Cashmeres -yhtyeen version Jabervaiheen laulusta Ooh I Love You. Charly julkaisi vuonna 2006 kokoelman nimellä “Someday We’ll Be Together“, tuoreemmasta päästä on esimerkiksi muutaman vuoden takainen “Best Of Jackey Beavers“. Hän muutti takaisin synnyinkaupunkiinsa Cartersvilleen ja perusti sinne. Yksi vähälle huomiolle jäänyt onnistuminen täytyy vielä mainita. Jackeyn omien SS 7:lla ja sen sisarmerkeillä julkaistujen sinkkujen lista on yllättävän pitkä, mutta kuten näkyy, mukana on monta Jaber-uusintaa: Sound Stage 7 1502 Someday We’ll Be Together Lover Come Back 1506 Singing A Funky Song Hey Girl 2649 Hey Girl (I Want To) Hold On 2662 There’s A Heartbreak Somewhere You Can Have Her Seventy 7 120 Where Did I Go Wrong Gee Baby You’re A Pretty Thing 134 I Never Found A Girl Place In The Sun 901 Ooh I Love You That’s The Way I Want Our Love 904 Mr Bumpman Give Me A Hand Somebody Help The Beggar Man Sound Plus 2104 La La La (Can You Feel It) Someone (Bigger Than You Or Me) Supremesin Someday... Vähän överiksi Jackey tuon lauloi, mutta taustan torvet pelastavat paljon. Ei vastenmielinen, paremminkin yhdentekevä. Vasta 2000-luvulla on uusien nettikoosteiden mukana saatu hajanaisia paketteja miehen 70-luvun alun vaiheista, 60-luvun jutuista ei niinkään. Väliin mahtui singlen 1506 pikkuhauska funk ja muita vauhtipaloja, yleiskuva Jackeyn Nashvillevaiheesta on kaiken kaikkiaan turhan kirjava. Mainitut sata ja risat sävelmää löytynevätkin luonnostaan 60-luvun alun Johnny & Jackey -jutuista ja niiden Motown-jatkeista sekä Jabereista ja Jackeyn omasta soolourasta täydennettynä myöhemmillä gospel-lauluilla. oli vuonna ’71 niin tuoreessa muistissa, että kappaleen valinta Jackeyn uuden tulemisen merkiksi oli luonnollinen. Valitettavasti kyseessä oli Simonin viimeinen hitti SS7:llä, siirtyminen kevyemmille markkinoille oli jo tekeillä. 1 Trying To Get Back To You, Pt. Viimeisenä julkaistu Seventy 7-904 on vuodelta ’74. Somebody Help The Beggar Man oli sekin tekstiltään vankempi, ehkä peräti omakohtainen, mutta vain sanoiltaan, muuten meno on lupsakkaa funkia. Hänen esityksiään on ollut esillä kaikenkirjavilla koosteilla, myös singlet ovat olleet helppoja ja halpoja hankittavia. Asiaa mutkistaa se, että Jackey on merkinnyt itsensä säveltäjäksi, aika rohkea veto kun kyseessä oli noinkin tunnettu sävelmä. Loppuosiossa on vuorotellen kurluttavaa, lepsuhkosti laulettua funkia (nimellä Jackey Beavers & The Fame Gang julkaistu La La La ja Bump Man) ja oikean soulin tilalle tullutta vakavampaa sanoitusta. Sen jälkeen Jackeyn mielenkiinto suuntautui vakaviin asioihin, ainoana poikkeuksena vuosikymmenen puolivälissä julkaistu single: Dade 2041 Trying To Get Back To You, Pt
Beavers: Glory 1001 Thank God America God Bless America Omat kokemukseni perustuvat vain Glorysingleen ja vuonna ’77 julkaistuun “The Inspired“ -albumiin, joka on sanoiltaan uskonnollinen, mutta toteutukseltaan hyvinkin maallinen. (instr.) We Are God’s Children (Glory 103) It’s Time American / WeAre All The Children Of God / I’m Saved / Someone To Care / Since I’ve Laid My Burdens Down / I Know It Was The Blood See God’s Glory (Glory CD 1009) Walk On With Love / Love Song To Jesus/ I Must Tell The Story / Devil’s Stomp / Praise Hallelujah / We Are God’s Children / Yes God Is Good / Thank God For America / Devil’s Stomp Lisäksi löytyy vuodelta ’83 luullakseni Harriskampanjoihin liittyvä single, jonka esitti New Atlanta Gospel Sound feat. Robert L. Laulu ja sovitus ovat minun korvissani puhdasta 70-luvun soulia, parasta on Jackeyn moitteeton solistisuoritus. RHYTHM'N'BLUES-, SOULJA ROCK’N’ROLL-PITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 18.–19.8.2017 ISLANDS IN THE SUN! DJ-FEST DJ:t John Wayne, Lord Fatty, Tokela, Berti, Moonhead, Särmä, JR Soul, Apollo69, Foxy Pum Pum, Ventus, Olenko?, Hypnoman, Moebius & The Pubettes / B-Side Bar, Teurastamo, Työpajankatu 2 (klo 14-02, eur) 9.9.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Butcher Pete & Sampsa Vilhunen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 11.11.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Moon Kat & Eric Swamp / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Tiettävästi Jackey ei ollut viimeisinä vuosikymmeninä millään lailla mukana soulyms. Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi TILAA BLUES NEWS! http://www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA:. ”Jackey” Beavers ja neljäs muodossa Bishop Jackey Beavers & The Glory Family: The Inspired (Gospel Roots 5006) Jesus Is The Son Of God / What Will You Tell Jesus At The Judgement / His Eye Is On The Sparrow / One Day I’ll See My Saviors Face / Jesus Is The Sweetest I Know / Do You Know A Man Called Jesus / Oh Lord What A Time/ Lord I Don’t Know Refreshing (Glory 100) Holy Ground / Philippians 2 /Yes Jesus Loves Me This I Know / Ain’t No Rock / Prayer Of Praise / I Know It Was The Blood / Last Mile Of The Way / Last Mile... Niissä merkeissä on julkaistu ainakin seuraavat neljä albumia, ensimmäiset nimellä Rev. 80-luvulta alkaen hän osallistui näkyvästi myös yhteiskuntaelämään toimien kahdeksan vuoden ajan Georgian kuvernöörin Joe Frank Harrisin taustavoimissa, sen jälkeen kolme vuotta Georgian oikeusturvatuomioistuimessa ja vielä seitsemän vuotta Georgian osavaltion edustajahuoneen jäsenen Tom Murphyn apulaisena. 34 Blues News 4/2017 veljensä kanssa Brothers Three -nimisen yökerhon, jonka pyörittämiseen hän väsyi nopeasti, jatkoi kesken jääneitä opiskelujaan ja lähti toteuttamaan vakaumustaan Herran palvelijana New Hope Baptistja Glory Harvester -kirkoissa. Joissakin dokumenteissa väitetään hänen kuolleen jo 80-luvun lopussa, todellisuudessa hän kuoli ilman erityisesti kirjattua syytä 28.10.2008. kuvioissa, vaan koko musiikillinen aktiivisuus suuntautui gospeliin. Evangelist Robert L
Fabian oli ollut surun murtama ja käskenyt Marcuccia häipymään. 36 Blues News 4/2017 HÄNELLÄ OLI SITÄ JOTAKIN Fabian oli yksi 1950-luvun teiniorientoituneen median ”lempilapsista” – hänen kasvonsa komeilivat niin valkokankaalla kuin oman Fabulous Fabe -lehden sivuilla ja hänen äänensä pyöri miljoonien teinien levylautasten pikkumustilla kiekoilla. Jo 10-vuotiaana Fabian työskenteli kotikerrostalonsa huoltomiehen apulaisena antaakseen vanhemmilleen muutaman lisätaalan perheen menoihin. Hänen isänsä oli poliisi eikä perhe kylpenyt liiassa rahassa. Frankie Avalon oli tietoinen Fabianista ja ehdotti, että Marcucci kävisi visiitillä Forten perheen luona. Kolmikko ANTERO TIRRONEN Fabian on jakanut mielipiteitä puolesta ja vastaan jo 50-luvun aikalaisten keskuudessa sekä myöhemmin alan harrastajien joukoissa. Fabiano Antonio Forte syntyi 6.2.1943. Joillekin hänen äänensä oli liikaa, joillekin toisille se taas oli nappiin osunut suoritus. Hän varttui Philadelphiassa South Siden asuinalueella vain muutaman korttelin päässä Frankie Avalonin ja Bobby Rydelin kodeista. Fabian oli perheensä kolmesta veljeksestä vanhin. Ilmeisesti Fabian pärjäsi koulussa ihan mukavasti, mutta joidenkin tekstien mukaan hän harrasti myös urheilua. No, tuottaja ei ollut jättänyt asiaa siihen, vaan ryhtyi ns. Eräskin kriitikko nimesi hänet ”maailman surkeimmaksi poptähdeksi”. Kun hän oli 16-vuotias sai hänen isänsä sydänkohtauksen. Keväällä 1958 Fabianin lauluääntä oli saatu sen verran treenattua, että hänet vietiin. Fabian ei halunnut kuullakaan Marcuccin teinitähteyskuvitelmista, mutta hiillostus tuotti lopulta tulosta, kun perheen taloudellinen tilanne kiristyi. Elvistähän se Fabianin habitus eniten muistutti. Läpimurto parrasvaloihin tapahtui käsittämättömän nopeasti, joten ei ollut kummoinenkaan ihme, että hänen uransa pyöri aikamoista karusellia. Mutta kaikki eivät olleet vaikuttuneita Fabianin taidoista. Marcucci oli tahdittomasti lähestynyt 15-vuotiasta nuorukaista ja kysynyt, oliko tämä koskaan ajatellut ryhtyvänsä rock’n’rolltähdeksi. Sen vuoksi hän joutui koulunsa ohella tekemään useampaakin eri työtä saadakseen taskurahaa menojensa maksamiseksi. Marcuccin ja De Angelisin käsissä Fabian koki täydellisen muodonmuutoksen: hänet puettiin uusiin vaatteisiin, kuten V-kaula-aukkoisiin paitoihin, jotka korostivat hänen kasvonpiirteitään. TÄHTIEN ETSINTÄÄ Tuottajalegendat Bob Marcucci ja Peter De Angelis olivat iskeneet kultasuoneen Frankie Avalonin kanssa. stalkkaamaan nuorukaista. Tarina kertoo, että Marcucci olisi löytänyt Fabianin sattumalta, kun ambulanssi oli viemässä nuorukaisen isää sairaalaan. kävi samaa koulua, South Philly High Schoolia, mutta kavereistaan poiketen Fabianilla ei ollut toiveita edetä levyttäväksi artistiksi. Ilmeisesti hänen urheilijan taitonsa taisivat silti olla yhtä hakusessa kuin hänen musiikilliset lahjansa. Myöhemmin Dick Clark totesikin Fabianin ulkonäöstä ”he has it”. Samaan aikaan Marcucci ryhtyi esittelemään nuorta suojattiaan nuorten tanssihipoissa ympäri Philadelphiaa. Lauluääni oli todettu ensimmäisellä äänityssessiolla melko välttäväksi ja sen vuoksi hän alkoi käydä laulutunneilla. Mielenkiintoista kuitenkin on se, että uransa alkutaipaleella, vasta 15-vuotias Fabian palkittiin Silver Award -palkinnolla ”Vuoden 1958 lupaavimpana mieslaulajana”. Fabian oli persoonaltaan kuin kuka tahansa naapurin poika. Yksi asia hänellä kuitenkin oli mikä monelta muulta puuttui – Fabianin kasvot olivat yllättävän komeat: vaalean ruskeat hiukset, siniset silmät ja jykevä, aristokraattinen leuka. Tästä huolimatta tai juuri siitä johtuen on aiheellista tutustua hänen tarinaansa, sanotaanko melko mittavaan jalanjälkeen populaarikulttuurin historiassa. Ulkonäöllistä vertailukohtaa etsittäessä ei kylläkään voi erehtyä. Kotona häntä kutsuttiin nimellä Tony toisen nimensä mukaan. Vuonna 1958 kaksikko etsi uusia kykyjä Etelä-Philadelphian alueelta. Hiukset muotoiltiin korkeaksi heitoksi ja teinifinnit peitettiin viimeisimmillä kasvomeikeillä
Tarkoituksena oli tietenkin hyötyä menestyskappaleen nostattamasta imusta. TAVALLINEN PERUSJÄTKÄ Pomus ja Shuman ottivat sävellettävän kappaleen esikuvaksi Elviksen varhaisen Sun-tuotannon. Ulkonäkönsä ja muutamien hittilevyjensä ansiosta Fabianista tuli uuden nuorisolle suunnatun lehdistön lempilapsi. Ohjelmaan oli tulvinut postia niin paljon, että Fabian pyydettiin uudelle visiitille 30.6.1958. Tigerista on vielä todettava, että siinä Fabian lataa menemään täydellä faardilla. Seuraava kappale Turn Me Loose olikin sitten uusi jymypaukku ja välitön hitti, jonka äänittämiseen myös Fabian heittäytyi täysillä. Vaikka levy ei saavuttanutkaan miljoonamyyntiä, oli se Fabianin aikaisempiin julkaisuihin verrattuna hitti. sitten äänittäjät ryhtyivät kuuntelemaan ottoja ja leikkasivat ja liimasivat parhaiten onnistuneet osiot yhteen. Kesäkuussa laitettiin ulos single I’m in Love / Shivers. Todettakoon tähän vielä, että Doc Pomus on myös taltioinut monia tekemiään lauluja alkuperäisellä tekstillä, mikä ymmärrettävästi poikkeaa Fabianin laulamasta versiosta. Kaksikko oli jo unohtanut koko biisin, kun he saivat soiton, jossa kerrottiin kipaleen nousseen helmikuussa 1959 Billboardin-listalla sijalle 31. Tämän puolinopean pop-iskelmän esitti April Stevens sanoituksen lausunta Fabianin osalle tiettyä haavoittuvuutta, jonka nuori kuulijakunta tunnisti välittömästi. Kappale huokui seksuaalisuutta, jota Fabianin manageri yritti karsia puuttumalla sanoitukseen: ”I’m gonna have a thousand chicks” muuttui muotoon ”I’m gonna kiss a thousand chicks”. He hämmästyivät siitä, miten luonnollinen ja mukava kaveri oli kyseessä. Hänellä ei ollut suuria luuloja laulutaidostaan, mutta hän oli. Turn Me Loose esiteltiin maaliskuussa 1959 Bandstandissä ja kaksi viikkoa myöhemmin se oli aloittanut nousunsa Billboardin Hot 100 -listalla. Nyt tarvittiin selvästi parempia biisejä ja varsinkin sellainen A-puoli, joka sopisi Fabianin äänelle ja tyylille kuin nenä nuorukaisen naamaan. Mutta tästäkin huolimatta Fabian saatiin kuulostamaan jännittävältä ja persoonalliselta. Kuusi päivää myöhemmin hän huulisynkkasi ohjelmassa uuden levynsä ja vielä kerran 17.1.1959. Jos kiinnostaa niin kannattaa kuunnella. Syyskuussa julkaistu kakkoslevy Lily Lou / Be My Steady Date ei menestynyt sen paremmin. Levyn mainostamiseksi Fabian antoi haastattelun American Bandstandissä 6.12.1958 ja tämän jälkeen oli selvää, että nuoret ottivat hänet omakseen. Levymyynti nytkähti eteenpäin pienen nikottelun jälkeen. Fabianin lausuvan laulutyylin taustalle laitettiin hyvin nuorelta kuulostava lauluryhmä The Four J’s. Levytystilaisuudesta Fabian kertoi avoimesti vuonna 1960: ”Lauloin kappaleen varmaankin 20 kertaa... Seuraava single, Tiger, luotti vahvasti edeltäjänsä seksuaalisuuteen ja antoi nuorukaisesta kuvan, että hän olisi vaarallinen seuralainen kelle tahansa naispuoliselle fanilleen. Vaikka newyorkilaisen bändin säestys sai Fabianin äänen kuulostamaan heikolta, toi machomaisen omaksunut luonnollisen esiintymistavan ja osasi käyttää ulkonäköään hyväkseen. Itse asiassa he päättelivät, että jos he pystyisivät tekemään Fabianille hittilevyn, he voisivat saada kappaleitaan myös Elviksen laulettavaksi. Chancellorin osaomistaja Clark sanoikin, että ”havainnoituani tätä uskomatonta ilmiötä (Fabian) on hänelle pakko saada hittilevy!”. Kun Tiger nousi Jenkeissä myydyimpien levyjen joukkoon (Hot 100 #3), levyteollisuuden pomot laittoivat laulunkirjoittajat töihin. Tuottajat kääntyivät laulunkirjoittajaduon Doc Pomus ja Mort Shuman puoleen. Tuotannossa matkittiin Avalonin varhaisia sinkkuja, mutta yksi poikkeus tehtiin. Riitti että hän näytti komealta televisioruudussa ja vastaili muutamiin helppoihin kysymyksiin. Tämä tieto sai Pomusin ja Shumanin lähtemään paikan päälle Manhattanille katsomaan Fabianin esiintymistä. Niinpä sitten tehtiin Teach Me Tiger -vastauslaulu, joka sekin herätti mukavasti mielenkiintoa ostajien keskuudessa. Välillä nauhaa saatettiin hieman nopeuttaa tai lisätä siihen kaikua.” Singlen mainostamiseksi Fabian lähetettiin keskilänteen ja itärannikolle vierailemaan eri radioasemille ja vastailemaan tiskijukkien kysymyksiin. Nuorukainen möykkää valtavalla tunteella niin onnistuneesti, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että hän on tosissaan. Samana iltana Fabian teki ensimmäisen julkisen laulukeikkansa Albanyssa, New Yorkissa. Blues News 4/2017 37 studioon äänittämään ensilevyn materiaalia. Kikka toimi, sillä nuoret neidot olivat olleet aivan hulluna hänet nähtyään. Kaikki mainostaminen ja henkilökohtaiset esiintymiset toivat näkyvyyttä Fabianille, mutta ne eivät riittäneet tekemään I’m in Lovesta hittiä. Kaksikko tiesi, ettei Fabian ollut kummoinenkaan laulaja, mutta he ottivat haasteen vastaan. Kotiin palattuaan hän piipahti American Bandstandissä Dick Clarkin vieraana, mutta siellä hän ei edes huulisynkannut kipaleitaan. Hänen kasvonsa komistivat kaikkien lehtien kansia ja teinitytöille järjestettiin “Voita treffit Fabianin kanssa“ -kilpailuja. Huhtikuussa se saavutti top 10 -sijoituksen (#9). Sivumennen todettuna se ei ollut mikään huono ajatus, sillä I’m A Man oli kerskaileva rokkeri, joka muistutti Carl Perkinsin Blue Suede Shoesia
Näin alkoi lyhyesti kerrottuna erään tarunhohtoisen levylaulajan ura. Ensi-ilta pidettiin Philadelphian Fox Theatressa 11.11.1959 ja leffateatterin eteen oli Philadelphia Bulletin -lehden mukaan ahtautunut 8 000 kiljuvaa teinityttöä. Alusta alkaen Fabianilta tuli tasaiseen tahtiin myös pitkäsoittoja. Kadoksissa olevia elokuvia on aikojen saatossa kaivettu esiin milloin mistäkin, mutta virallista julkaisua ei tästäkään filmistä ole odotteluista huolimatta näkynyt. Vasta viides pitkäsoitto “Rockin’ Hot“ (CHL-5019) vuonna 1961 palasi rock’n’rollin juurille. Samaa laskelmoitua linjaa edustivat myös albumit “Good Old Summertime“ (CHL-5012) ja “Young And Wonderful“. Pian tämän jälkeen Fabian osti itsensä ulos Marcuccin sopimuksesta. 38 Blues News 4/2017 ja sävellys oli Nino Tempon käsialaa. Pakko silti myöntää, että nähtyäni elokuvan on se jopa paikoitellen hauska. Mutta mitkä ihmeen ominaisuudet tekivät Fabianista niinkin suositun kuin hän aikoinaan oli. Ja kyllähän niitä Sonetin julkaisemia EP-levyjä myytiin meilläkin ihan mukavasti. Hän onnistui esittämään monia ikimuistoisia kappaleita, joista omasta mielestäni onnistuneimpia ovat Tiger, Hound Dog, Hey Little Girl, Break Down And Cry, Don’t You Think It’s Time, Got The Feeling, Lovesick, About This Thing Called Love, Turn Me Loose, I’m A Man, Kissin’ And Twistin’ sekä String Along. Fabiania ei voi myöskään yrityksen puutteesta soimata. Oheinen levyarvio oli samalla Fabianin tähän mennessä ainoa oman otsakkeensa alla tapahtunut visiitti lehden sivuilla.... Mukana olivat mukiinmenevät versiot kipaleista My Babe ja Kansas City. Maalaispoikaa esittänyt Fabian sai laulaakin elokuvassa useamman kappaleen ja nimibiisi nousi USA:n Top 20 -listan sijalle 9. Vuonna 1962 Fabian siirtyi Dot Recordsille, mutta hittisuoneen hän ei enää kertaakaan iskenyt. Heidän suhteensa oli ollut aika pisteliäs alusta alkaen ja näin jälkiviisaasti voikin sanoa, että Fabian teki järkevästi jättäessään musabisneksen ennen britti-invaasion maihinnousua. Ensialbumi “Hold That Tiger“ (CHL-5003) kipusi kahdessa viikossa Top 15 -listalle. Aika metka filmi ja yhtäläisyyksiä Elvikseenkin riitti: saman tyylinen puvustus ja roolinimi (Clint) kuin Elviksen ensielokuvassa. 1950-luvulla aika oli kaikella tavalla otollinen, sillä nuorisoelokuva ja siihen istutettu rock’n’roll loi uudenlaisen kommunikaatioyhteyden nuorison ja valkokankaan välille. Sitä ei käy kieltäminen, etteikö kyseessä olisi mestariohjaaja BN-numerossa 4/1979 ei herra Forten tuotantoon suhtauduttu aivan yhtä armeliaasti kuin vuonna 2017. Ei hän mikään lauluniekka sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Fabian saatiin kuin saatiinkin kuljetettua teatteriin, jossa Dick Clark esitteli hänet yleisölle ennen elokuvan katselua. Vuonna 1959 julkaistu “Fabulous Fabian“ (CHL-5005) oli kasattu samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ei mikään superlahjakkuus vaan ihan tavallinen peruskundi, johon aikalaisten oli helppo samaistua ja laulaa mukana aina kun hänen levynsä pyörivät levylautasilla. Hän pikemminkin lausui sanoja sävelten mukana ja taitavat taustalaulajat täydensivät kokonaisuuden. Hyvin yksinkertaisista palasista punottiin toimiva kokonaisuus ja tässä pelkistettyjen perusasioiden nuotistossa piilee hänen viehätyksensä ydin ja suosionsa salaisuus. Fabianin ensimmäinen elokuva Iloinen maankiertäjä (Hound Dog Man) julkaistiin 1959. Suomessa filmi tuli ensiiltaan 5.2.1960 ja teatterina toimi Helsingin Hakaniemen legendaarinen Tuulensuu. Onnistuin hankkimaan kopion leffasta Englannista ja tarinahan on tälle lajityypille tavanomainen. Se sisälsi versioita oldies-kipaleista mutta myös uusia Fabianille kirjoitettuja biisejä. Marcuccin ajatuksena oli, että monimuotoinen kappalevalinta vetoaisi niin teineihin kuin jopa heidän isovanhempiinsa. Movie Star -lehti julkaisi elokuvauraa nostattamaan jutun, jossa hän poseerasi nuoren leijonan kanssa. FILMITIIKERI Fabian loisti julkisuuden valokeilassa kirkkaana ja tämän näkyvyyden johdosta myös Hollywood kiinnostui nuorukaisesta, joka lennätettiin Kaliforniaan neuvotteluihin. Vuosi oli 1959 ja jos ei mitään muuta ihmeellistä tapahtunut niin ainakin laulu sai kuuntelijat vakuuttuneeksi siitä, että Aprililla oli syviä tunteita tiikereitä kohtaan..
Fabianin persoona siirtyi helposti valkokankaalle ja hän menestyikin varsin mukavasti alkupään elokuvissaan kuten Iloinen maankiertäjä, komediassa Parempi myöhään kuin... Hyvä ohjaaja pystyy kuitenkin helpottamaan asiaa tunnistamalla sekä kokelaan vahvuudet että heikkoudet. Hänellä oli halu etsiä ja opetella uusia puolia ja asioita itsestään, eikä homma suinkaan ollut mikään helppo prosessi. Tarina tapahtuu kuuman auringon alla keskikesällä ja henkilöhahmojen keskinäiset kemiat ja tarinan juonenkäänteet toimivat erinomaisesti. Kuten nimi jo vihjaa, on kyseessä perhe-elokuva Hobbsin perheen lomanvietosta. Born Wild ja Hell’s Belles). (High Time, 1960) yhdessä Bing Crosbyn ja Tuesday Weldin kanssa sekä komediaseikkailuelokuvassa Alaskan hurjapäät (North To Alaska, 1960), jossa hän pääsi loistamaan itsensä John Waynen rinnalla kuin oli tehnyt myös Ricky Nelson ennen häntä. Filmi oli genrelleen tyypillinen ilottelu ja Fabianin rooli ilmalaivan lentäjänä oli hieman vaisu. Hän kykeni eläytymään ja tuomaan tunnetta esittämiinsä hahmoihin. Laulaja-näyttelijän ura jatkuu edelleen. Vuonna 1962 hän tehtaili filmejä kuin Elvis konsanaan (sillä erotuksella, että Elvis oli elokuviensa päätähti). Fabian otti haasteen tosissaan, hän heittäytyi näyttelemisen ihmeelliseen maailmaan oman persoonansa kautta – ja kun asiaa tarkastelee objektiivisen objektiivilinssin takaa niin eihän Fabian mikään huono näyttelijä ollut. Fabianin roolien hahmot olivat uran alkuvaiheessa varsin samanlaisia, koska hänet oli palkattu nuorisonäyttelijäksi. Nyt houkuttelisi kirjoittaa Fabianin merkityksestä elokuvan alalla ja luulenpa, että joku taas pahoittaa mielensä ja toteaa, että hukkapolku. Fabian oli ollut AIP:n ensimmäinen valinta Beach Party -elokuvan pääosaan, mutta 20th Century Foxin asettama lainasumma oli liian hintava yhtiölle. BN-numerossa 4/1979 ei herra Forten tuotantoon suhtauduttu aivan yhtä armeliaasti kuin vuonna 2017. Leffan tunnuskappaleen esitti duo Jan & Dean. Fabianin tähdittämiä filmejä tehtiin toki myös tämän jälkeen, mutta ei niistä tässä yhteydessä sen enempää. Mutta onko asia ihan niinkään. Columbialla puolestaan oli rahaa riittävästi ja he saivat nuorukaisen Havaijilla kuvattavan surfelokuvansa Ride The Wild Surf tähdeksi vuonna 1964. Seuraavaksi oli vuorossa fantasiaseikkailuelokuva Viisi viikkoa ilmalaivassa (Five Weeks In A Balloon). Hollywoodin liukuhihnatuotantolinjalle pääseminen oli tietenkin isoa bisnestä jos mikä. Hän muutti toimistonsa Hollywoodiin ja ryhtyi toden teolla tekemään nuorista suojateistaan – Frankie Avalonista ja Fabianista – elokuvatähtiä. Näin ei silti käynyt. Vielä ennen vuoden loppumista sai ensi-iltansa kolmas kokoillan elokuva Mr Hobbs lähtee lomalle (Mr Hobbs Takes A Vacation). Näyttelipä hän myös mielenkiintoisessa high school -ympyröissä tapahtuvaa huumausainekauppaa käsittelevässä pätkässä Mary Jane (1968). Sen oli ohjannut AIP:n ohjaaja-tuottaja Maury Dexter, joka teki samoihin aikoihin useampia moottoripyöräjengileffoja (mm. Fabian tietenkin vikittelee lomakohteessa perheen teini-ikäistä tytärtä... Elokuvatöitä riitti ja Fabian nähtiin mm. Normandian maihinnousun pöhöttyneessä filmatisoinnissa Atlantin valli murtuu (The Longest Day) Fabian nähtiin kymmenien entisten ja uusien tähtien rinnalla. Niinhän kävi Fabianille. Valkokangas vaihtui vuodeksi näyttelemiseen muutamassa televisiosarjassa, kunnes Hollywood kutsui jälleen. Ihan niin kuin näyttelijän pitää löytää näyttelijä itsestään, myös laulajan pitää löytää itsestään näyttelijä tai uskottavan tuntuinen esiintyjä – ainakin silloin kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta näytellä kokoillan elokuvassa. Agatha Christie filmatisoinnissa Ten Little Indians (1965) sekä kilpa-ajajana vauhtipaloissa Fireball 500 (1966) ja Thunder Alley (1967). Blues News 4/2017 39 Donald Siegelin välityö, jossa annettiin tarkoituksella valkokangastilaa tekeillä olevalle nuorisotähdelle. Tämä ratkaisu sopi ainakin Fabianille, joka omien sanojensa mukaan viihtyi paremmin elokuvakameran edessä kuin mikrofonin ääressä. Nämä hiomattomat autoelokuvat ammentavat kaiken oleellisen tämän lajityypin kulttuuripohjasta. Oheinen levyarvio oli samalla Fabianin tähän mennessä ainoa oman otsakkeensa alla tapahtunut visiitti lehden sivuilla.... Totean kuitenkin, että elokuvakaupungissa näytellessään Fabian olisi epäonnistuessaan voinut kadota mustaan aukkoon niin kuin on käynyt monelle ennen häntä ja hänen jälkeensä. Lisäksi Fabian yhdisti voimansa toisen nuoren laulajatähden, Tommy Sandsin kanssa komediallisessa musikaalissa Nuori vain kerran (Love In A Goldfish Bowl, 1961), ja ehtipä hän piipahtaa myös television puolella tekemässä ikimuistoisen roolisuorituksen psykopaattisena nuorena tv-sarjan Bus Stop ensimmäisessä jaksossa (A Lion Walks Among Us). Payola-skandaalin myötä Marcucci katsoi, että oli kannattavampaa siirtyä musiikkibisneksestä elokuvabisnekseen
Kun The Fishin’ Song ja Adam Had ’Em löytyvät kuitenkin Ann Colen eri diskografioista, niin kai se uskottava, että tämä ennen sotaa tehdyltä kuulostava materiaali on hänen esittämäänsä. Omasta kopiostani olen pulittanut aikanaan näköjään 3,99, joten sijoituksena tämä oli hyvä – tosin tässä taloudessa levyt on tehty kuunneltaviksi, ei keinotteluun. Kun Elvis Presley kuuli kappaleen memphisiläisessä levykaupassa ja työsti sen esiintymiskuntoon Scottyn ja Billin kanssa Sunilla seuraavana vuonna, kappale nousi monien huulille (ihan kirjaimellisesti myös Roy Orbisonin, Johnny Carrollin ja Ricky Nelsonin). Teinikunkuilla riitti osaamista tästäkin eteenpäin: Bob Gaudio paineli yhtyeestä tunnetusti Four Seasonsiin, mutta se tuli yllätyksenä, että räkäistä saksofonia soittava Billy Crandall oli vokalistina The. Elvis tavoitti senkin – ei todellakaan itsestäänselvyys Diamondsin, Crew-Cutsin ja valjukumppanien aikakaudella! Takaisin Eaglesiin, myös A-puolen Please, Please on Singleton-McCoy -duon käsialaa: latinobiittinen novelty-henkinen vonkauslaulu on eloisa R&B-pala. Tibbs aloitti uransa 18-vuotiaana aika sisältörikkaasti. Bilbolle, mutta tarkemmalla kuuntelulla homma paljastuu selväksi satiiriksi. THE EAGLES Please, Please / Tryin’ To Get To You (Mercury 70391X45) Se ainoa oikea Eagles sai julki kolme kiekkoa Mercuryllä vuoden 1954 aikana. Unohduksen yöstä selvisi tasan yksi laulu, Charlie Singletonin ja Rose Marie McCoyn yhteistyön alkupään sävellys, joka sijoitettiin ainakin Billboardin myynti-ilmoitusten perusteella tämän julkaisun B-puolelle. Blue Moon Boysin versio noudatteli aika pitkälle tätä kotkalaisnäkemystä, suurin ero on alkuperäisversion levottomasti sinkoilevan saksofonisoolon vaihtuminen Mooren kitaraan. Nuotta jäi tyhjäksi ainakin tämän oudon kiekon osalta, sillä Indianapolisissa julkaistu shellakka on todella vanhahtavaa musiikkia. Tiedä häntä, näihin korviin Tibbs lauleskelee lähinnä suhdeasioistaan – tosin kakkaraiseni tästä Chessin esiasteena toimineen Aristocrat-merkin julkaisusta on siinä kunnossa, että kiekkoa on höylätty epäilemättä tuuman naulalla. Myös kääntöpuolen Union Man Bluesin väitetään olleen kiistanalainen kappale: sen kerrotaan loukanneen ammattiyhdistysihmisiä, jotka sitten kieltäytyivät kuskaamasta savikiekkoa levykauppoihin. ROYAL TEENS Short Shorts / Planet Rock (Karusell 15063) Joku voisi sanoa, että lyhyentynkiin kesähousuihin tiivistyy rock’n’rollin koko typeryys – tyhjä hokema ilman mitään järjellistä sisältöä! Olen eri mieltä, levy on yksinkertaisesti hieno alun innostunutta “Man, dig those crazy chicks“ -lohkaisua myöten. Hyvä kakku, paha kakku – ehdottomasti hyvä! ANN COLE AND HER THREE KINGS The Fishin’ Song / Adam Had ’Em (Record Specialties 47-624) Kun Ann Colen suuruus upposi tajuntaan 1980-luvun puolivälissä sen Fennicassa myydyn Krazy Katin hittialbumin ansiosta, pitihän sitä kokeilla kepillä jäätä josko neidin uran alkupäästä löytyisi lisää helmiä. Musta väestö ei jäänyt nimittäin kaipaamaan avoimen rasistista Bilboa, joka suunnitteli tosissaan orjien jälkeläisten laivaamista Afrikkaan. ANDREW TIBBS Bilbo Is Dead / Union Man Blues (Aristocrat 1101) Maineikas Bilbo Is Dead on kummallinen tapaus: kertakuuntelulla tämä Andrew Tibbsin vuoden 1947 levytys tuntuu vähän kuin tribuutilta menehtyneelle Mississippin kuvernöörille Theodore S. 40 Blues News 4/2017 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 35 PETRI LAHTI H annu Nybergin ja TJ Malinin divariperinteitä kunnioittaen helmissä vaihdetaan tällä kertaa kierrosnopeutta: vauhti on nyt 78 kierrosta minuutissa ja musiikki sen takia muutaman vuoden vanhempaa kuin sinkkukierroksilla. Kuulu levykauppias John Tefteller pyysi tästä kakusta minimissään sata dollaria viime vuoden huutokaupassaan. Entä fiilis. Siksi jokainen, joka kuunteli tätä kakkua aikanaan etelässä tajusi kyllä, mitä Tibbs harmittomien rivien välissä viesti
Kappaleen koukkukin oli ihan hyvä, kun laulaja Dean Barlow kertoi tyhjentäneensä baarikaapin lisäksi myös jääkaapin sisällön ikävöidessään teillä tuntemattomilla olevaa muijaansa. Ehkäpä ei ollut varsinaisesti sattumaa, ettei Ritvanen ollut kaipaillut kadonnutta kakkuaan ennen sen päätymistä uudelleen ihmisten ilmoille Rajamäessä. Reseptikin oli yksinkertainen: 60 millilitraa giniä, kupillinen maitoa, koristeeksi pähkinärouhetta. OTIS WILLIAMS & THE CHARMS / BOYD BENNETT Iwory Tower / Blue Suede Shoes (Parlophone DPY 1079) Lisää todisteita siitä, että kielto-Suomi oli hereillä ainakin toisella korvalla rock’n’rollin alkuhämärässä. Pistetään divarihelmet pakettiin tällä todellisella hittilevyllä ja samalla Lovin’ Dan etsimään kyyditettäviä fillarinsa pakkarille vaikka vähän pitemmillekin polkureissuille.. Setäihmiset ovat käyneet tällä kertaa King-yhtiön levykaapilla, josta löytyi tunnetusti laatutavaraa julkaistavaksi. Ei hätää, lautasella pyörii nyt sen luokan shellakka, että alta pois. Bronxista ponnistanut viisimiehinen lauluyhtye yritti päästä selvästikin The Cloversin suosittujen juomalaulujen imuun, kun se levytti kappaleen ensimmäiselle MGMkakkaralleen loppuvuonna 1952. Blues“ Harris – aina tae siitä, että artisti on levyllä läsnä, kohkaa koko rahalla eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Totisesti purevaa musiikkia. BILLY WARD AND HIS DOMINOES Pedal Pushin’ Papa / The Bells (Federal 12114) Saat ottaa kolme levyä todistusaineistoksi, kun kinataan kevyen musiikin parhaasta laulajasta. Nimikkobiisi, jossa käytetään pelikortteja petollisen elämänkumppanin touhujen yksilöimiseen, on ollut aina suosikkeja, mutta jäänyt hankkimatta 78-kierroksisena. Ostava yleisö valitsi kuitenkin suosikikseen kääntöpuolen vanhahtavan balladin, jossa Barlow loistaa tenorillaan. “Myyntiin“, kuului vastaus, mutta myöhemmin JR pisti viestiä, että oli tehnyt hyllyn takaa yllätyslöydön: sieltä pilkotti Excellon oranssi etiketti. Myös ostajat villiintyivät Federal-levystä, sillä The Bells nousi R&B-listalla neloseksi ja alkujaan A-puoleksi suunniteltu Pedal Pushin’ Papa vain yhtä sijaa huonommaksi. Ihan joka poika ei onnistunut hypyssä 1950-luvun novelty-hitistä 1960-luvun puolivälin otsatukkatouhuihin. Tämä huutamisen ja hyppimisen jättiläinen putosi jalustalta nopeasti, kun tuulet musiikkimaailmassa vaihtuivat, mutta tässä vaiheessa, vuonna 1947, Harris on parhaimmillaan: hän melskaa suurisuisesti naisasioistaan, välissä on pitkiä saksofonija trumpettisooloja, kappaleet jyristelevät eteenpäin kuin se kuulu yöjuna, johon rytmibluesin pelimies usein lauluissaan viittaa. Heureka, yksi kolmesta löytyi nyt: Clyde McPhatter on varma finalisti, sen takaa itkuisen hysteerinen suoritus The Bells’illä. Jackie Wilsoniakin on varmasti saatava lautaselle, mutta mikä kappale. Turn Your Lamps Down Low eli tutummin Baby Please Don’t Go on suorastaan hypnoottinen levytys loppuvuodelta 1951: tempo on pudotettu minimiin, Eddie Hersterin saksofoni seurailee Wrightin ilmeikästä laulua suorastaan viipyilevästi, rumpu kumisee odottavasti taustalla ja kappale loppuu kuin villasukkasillaan ilman hätäilemätöntä feidausta. Boyd Bennettiin tutustuin ihan 1980-luvun alussa, kun Britanniasta saaduissa levyissä oli mukana paikallisissa klubeissa suosittu Seventeen. Otis Williamsin De Luxella julkaistu hitti (#5 R&B, #11 pop) ei ole suosikkisäveliäni, mutta aikanaan se miellytti useaa. Doo-woppiahan tämä on, mutta Louisianan tyyliin: She’s Sugar Sweet huojuu mutta ei sentään kaadu, melodiaan ja taustakuoron osuuteen on lainattu häpeilemättä Speedoon parhaita paloja, Hudsonin ääni väpäjää kuin haavanlehti tuulessa. B-puolen rämeballadi on sekin – miten tämän nyt kauniisti sanoisi – aika maanläheinen esitys. Kääntöpuolen “mitä useamman ottaa, sitä enemmän korvien välissä mättää“ puolestaan paljastaa, mistä Little Richard – Wrightin ihailija – haki inspiraatiota omiin laulusuorituksiinsa. Levynkansissa myhäili muistaakseni joukko ylipainoisia äijänketkuja stetsonit päässä. Entä deep soul -miehet. Se siitä legendasta, mutta itse kappalehan on hieno – varsinkin kun sitä saa koko rahalla! THE CRICKETS You’re Mine / Milk And Gin (MGM 11428) Viisi tapaa brenkutella kuin vanha starbu. Luulisi, että tarttuva melodia olisi kelvannut kopioitavaksi myös tänne, mutta en löytänyt ainakaan Äänitearkiston hausta merkkejä Suomi-versiosta. Kappaletta on ylistetty vuosikymmeniä, ja vaikka vuoden 1952 levytyksellä on tiettyä patetiaakin, niin ekstaattinen kyynelten piinaama esitys naisystävän haudalla on todellista laulun sentimentoa McPhatterilta. Siltähän tämäkin kuulostaa: aika hyväntuulisen leppoisaa touhua Perkinsiin, Elvariin, Cochraniin ja muihin mokkakenkämiehiin verrattuna. EDDIE HUDSON She’s Sugar Sweet / That Long Lost Baby (Excello 2135) Kyselin joskus sinkkukauppojen yhteydessä Juhani Ritvaselta, mihin hän on hukannut kaikki savikiekkonsa. Noh, otin sekuntikellon esiin ja vertasin: ykkösosa 2.34, kääntöpuoli 2.34. WYNONIE HARRIS Bite Again, Bite Again / Blowin’ To California (King 4252) “Steissiä kohti juoksen, kun vislaa pilli stoken, Kalifornian suuntaan painun, jossa tuo huikea böönä on pian taas minun.“ Lautasella on kukapa muu kuin Wynonie “Mr. Tämä on upea levy. 1 / Pt. Uskoako. Mitäs löisit framille Sam Cookelta. Tällaista sivustoa tarjottiin ensin verkossa, kun etsin sekoitusohjetta The Cricketsin ylistämälle kulmabaarien vanhalle suosikkijuomalle. BILLY WRIGHT Turn Your Lamps Down Low / Drinkin’ And Thinkin’ (Savoy 827) Bluesprinssi Billy Wrightista kuultiin ensi kertaa vuoden 1980 tienoilla, kun Route 66 julkaisi häneltä kovatasoisen “Stacked Deck“ -albumin. ERNIE FREEMAN COMBO Jivin’ Around Pt. Blues News 4/2017 41 Knickerbockersin Lies-kappaleella, joka tunnetaan puolestaan “beatlesiakin biitlempänä“ klassikkolevynä legendaariselta “Nuggets“kokoelmalta. Mahtuuko John Holt Jamaikalta mukaan. Äänittäjä pisti odotellessa nauhurin pyörimään, kirjoitti nauhakotelon päälle kappaleen nimeksi Jivin’ Around ja siitä hyllyyn, josta Dolphinin apumies, dj-sauhuaja Dick “Huggy Boy“ Hugg löysi sen – hitti! Kertomus jatkui niin, että B-puolelle lätkäistiin sama esitys, mutta nopeutettuna, kun muuta materiaalia ei ollut siihen hätään käsillä. 2 (Cash 1017) Tarinan mukaan Ernie Freeman kokoonpanoineen jammaili ajankulukseen studiossa, kun John Dolphin oli tulossa pulittamaan levytyspalkkiota porukalle. Niin tämä vuoden 1958 julkaisu päätyi hyllystä toiseen
mukaan punkbändiin sekä reissaamaan “hobona“, pätkäluontoisia hanttihommia elääkseen tehneenä kiertolaisena pitkin mannerta aina Detroitista Los Angelesiin. tuotantokaudella, esittämässä kantrilegenda Conway Twittyä. Ensimmäiset julkaistut levytyksensä “The Midnight Songster“ -lisänimen saanut La Botz pääsi ikuistamaan vuonna 1999 nashvilleläisellä, kitaristi Eddie Angelin ja tämän vaimon Melanie Heeranin luotsaamalla Spinout-yhtiöllä. Aluksi vaatimattoman puoleiset mutta usein myös musiikkiesityksiä sisältäneet elokuvatyöt seurasivat toinen PETE HOPPULA C hicagossa v. Samaan syssyyn näyttelemisen vanavedessä tuli kuvioihin mukaan vielä buddhalainen meditaatio, jonka viisauksia La Botz on sittemmin päässyt myös opettamaan. Swamp-rokahtava Hobo On A Passenger Train ja Dylan-henkinen kantripoppis The Hotel (Fix Me Now) taitavat hieman ratsastaa laulajalauluntekijän romantisoidulla kulkuritaustalla, mutta La Botz tietänee silti mistä laitapuolen tekstejään rustaa. Steve Earlen tai Dave Alvinin jälkiä tapailevasta kantrin, folkin ja bluesin sekaisesta stailistaan. Ääritaitavaksi retrotuottajaksi ja studioisännäksi kehuttu Sutton sekä vahvan näkemyksensä omasta roots-ilmaisustaan edelleen säilyttänyt La Botz ovatkin kiteyttäneet yhteistyönsä ensiaskeleet albumille “Sunnyside“ tavalla, jonka lopputulokset uskaltanee jo nyt arvottaa vuoden 2017 amerikkalaisten kulttuuritekojen kärkikymmenikköön. 1968 syntynyt Jake La Botz ei luultavasti pirauta äkkiseltään edes vannoutuneimpien hardcore-bluesturjakkeiden sisäisiä kelloja, mutta ei huolta. Kertoman mukaan ainoana valkoisena toimittajana sikäläisessä mustien sanomalehdessä työskennelleen isänsä välityksellä poikaa oli hämmennetty jo varhaisella iällä sekä moninaisten kulttuurien että mitä originellimpien henkilöhahmojen vaikutuspiirissä. JAKE LA BOTZ Sunnyside (Hi-Style 0502074) Lieköhän albumin nimessä aistittavissa jonkinasteista sarkasmia. Jimmy Davisin ja Homesick Jamesin tapaisten Chicagon ykkösrivin soittorosmojen innostamana Jake hurahti 80ja 90-lukujen taitteessa itsekin rämpyttämään kantribluesia. 2015 indie-pääosiin Chris Hickyn ohjaamassa, Kaliforniaan sijoittuneessa musiikkiaiheisessa draamassa The Grace Of Jake sekä Isaac Florentinen rikostoimintapätkässä Close Range. Usealla elämän ja ammattikunnan saralla kunnostautuneen taiteilijapersoonan nimen tunnistavia tahoja piisannee joka tapauksessa myös Suomen kamaralla, toivottavasti ainakin jatkossa. Tämä toimittaja vaikuttaisi ainakin olevan kerrasta myyty! Pete Hoppula. Koltiaisen sisuskaluissa sykkineestä blues-roihusta hiillostui kuitenkin ajan saatossa hänen varsinainen ammattinsa. Vuonna 2006 artisti konseptoi erääksi tavaramerkikseen “Tattoo Across America Tourin“, kohdistaen sen puitteissa esiintymisensä pelkästään ympäri Yhdysvaltoja sijainneisiin tatuointisalonkeihin. Teatterimaailmassa La Botzin näyttöihin taas lukeutui rooli Stephen Kingin, John Mellencampin ja T-Bone Burnettin yhteistyönä syntyneessä ja valtakunnallisille kiertueillekin lähtöpaikastaan Georgian Atlantasta levinneessä musikaalissa “Ghost Brothers Of Darkland County“ (2012). Ennen kaikkea hän on silti aina ollut muusikko, ja omaperäinen sellainen. TV:n puolella häntä nähtiin mm. Elvis Costello, Sheryl Crow, Rosanne Cash, Kris Kristofferson ja Taj Mahal) vilisseelle soundtrack-cd:lle. Samalla hän eli huumeisiin ja sitä kautta pikkurikollisuuteenkin taipuvaista kasvuvaihetta, päätyen mm. Albumi “Original Soundtrack To My Nightmare“ oli kuitenkin vasta alkufanfaaria vuotta myöhemmin avautuneelle mahdollisuudelle näyttäytyä oikeasti sekä valkokankaalla että elokuvasoundtrackilla. Terry Zwigoffin Ghost World v. Artistin epäilemättä aidosti viskin karhentamaa ääntä sävyttää edelleen ex-bluespunkkariin teininä iskostunut kiukkuvaranto, minimalistisuuteen pyrkivä instrumentaatio kaappaa kenet tahansa otteeseensa ylimääräisiä nuotteja tuhlailematta, sinisävyisemmillä esityksillä kitara puhuttelee kuulijaa kuin ammoin Mance Lipscombin tai Lightnin’ Hopkinsin kovia kokeneissa käsissä eikä laulujen raadollisen runollisissa, ihmismielen pirullisimpia sopukoita mustan huumorin keinoin peilaavissa tarinoissa liioin turhia söpöillä. 2010 sekä Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter ja Walter Sallesin leffaversio Jack Kerouacin romaanista On The Road v. Oli sitten kyse mistä tahansa, pistäkää vain tulemaan lisää saman sorttista, tuplana mieluiten. 42 Blues News 4/2017 JAKE LA BOTZ Keskiyön folkblues-songsteri Koulutaipaleensa high schoolin aikana kesken jättänyt (joskin myöhemmin myös collegeopinnot kiltisti suorittanut) nuorimies varttui nykymaailman tuntemaksi Jake La Botziksi keskiverrosta poikenneen kasvuympäristönsä muovaamana. Esimerkiksi heti maaninen gospel-huutojen sekä kontrabasisti Jimmy Suttonin “Big Crawford’maisen“ släppäyksen säväyttämä bluesavaus How I Wish She Was Mine repii käsittelytavallaan perinteisille parisuhdetilityksille ominaista selkärankaa sijoiltaan ja jousien avittama haikea Hard To Love What You Kill puolestaan syventyy ihmiskohtaloon itsemurha-aatosten kynnyksellä. La Botz aloitti musiikinteon yksinään esiintyvänä laulaja-lauluntekijänä Kalifornian kansanjuottoloissa. Paholaismaista The Shape -hahmoa tulkinnutta La Botzia ei kuitenkaan kelpuutettu mukaan produktion jo muutenkin suuren mittakaavan staroja (mm. Kiusallisen tunnelmalliseksi sovitetulla Trees In Calilla veijari tarkastelee eloa huumeaddiktin silmin, tyyliltään paljolti brittiläisen Pete Molinarin mieleen tuovat vaihtoehtokantripalat Sunnyside ja Inflatable Duck taas kyseenalaistavat onnellisuuden tavoittelun materiaalisin tai ylipäätään itsekeskeisin perustein. Tätä nykyä La Botz itse on asettautunut uusille sijoilleen Nashvilleen, mutta on vastaavasti löytänyt musiikilleen ymmärtävän kodin synnyinkaupungistaan Chicagosta, Jimmy Suttonin Hi-Style -merkiltä. Demostroituaan bluesia laulavaa vankia L.A.:ssa hankkimansa uuden ystävän, näyttelijä-ohjaaja Steve Buscemin Animal Factory -rainassa La Botzin onnistui raivata itselleen kokonaan uusi jännittävä polku tallattavakseen. Lisäksi kaupungilla kaveeraamiensa David “Honeyboy“ Edwardsin, Maxwell St. Mikäli Jake La Botzin aurinkoinen puoli nimittäin tosiaan esittäytyy tässä, saattaa tutustuminen hänen synkempään minäänsä jo arveluttaa eräitäkin musiikinystäviä. 2001, Sylvester Stallonen John Rambo v. 2008, William Kaufmanin Sinners And Saints v. Vähitellen keikkakohteet kasvoivat ja kehittyivät maanlaajuisiksi kiertueiksi. 2012), johtaen lopulta v. 50-luvun mallisissa laatupuvuissa kuvissa poseeraava ja tukkansa kurinalaisesti rasvalla taakse kampaava La Botz on kuin aikakoneella nykypäivään puolipakolla teleportattu vanhan liiton jatsari, mutta musiikillisesti hän ei tee pesäeroa sen enempää bluesin, folkin, kantrirokin, americanan kuin vaikkapa gospelinkaan välillä. Yhteensä seitsemän (pääosin omakustanteista) pitkäsoittoa on nähnyt toistaiseksi päivänvalon 2000-luvun varrella – eikä songsteri ole missään kohtaa antanut turhaa löysää siimaa muuttaakseen piiruakaan puoliakustisvoittoisesta, paikoin mm. toistaan (mm. suositun True Detectiven 2
Sellaisiksi nimeän nuo kolme Elviksen löytämää bluesia, todella monien kuten vaikkapa Sonny Boy Magnussonin ja Champion Jack Dupreen ohjelmistoonsa ottama Mean Old Frisco sekä mm. Tuollaista menettelyä tuskin voidaan etenkään hyvin myyneiden teosten osalta pitää mitenkään kohtuullisena, mutta aivan laittomaksi sitä on vaikea väittää. Laulun oikea alkuperäisversio on kuitenkin Big Bill Broonzyn vuoden -40 Rockin’ Chair Blues, ja kakkoseksi sijoittuu Big Boy Crudupin vuoden -44 Rock Me Mama. Se on vuoden 1970 paikkeilta oleva ja erinomaisen kaihoisa tulkinta laulusta Greyhound Bus Blues, mikä löytyy YouTubesta hakusanoilla Arthur Crudup & Sons. Toisenlaisiakin näkemyksiä voidaan esittää. Crudupilta julkaistiin vuosina 1941–54 noin 80 äänitettä, joista maksettiin tavanomainen ja kaikki mahdolliset tulot kattava kertakorvaus. Muusikkona Arhur Crudup oli vaikuttava vokalisti ja pystyvä laulujen laatija, jonka tulkinnoissa on havaittavissa sekä peltohuutelulle että gospelille tyypillisiä piirteitä. Historiikkien kertoman mukaan Arthur Crudup oli syntynyt Mississippissä 24.8.1905 ja kuoli Virginiassa 68-vuotiaana 28.3.1974. Joe Hill Louisin hyödyntämä Keep Your Arms Around Me. Erään tarinan mukaan merkittävän osan sen kustannuksista maksoi itse Elvis Presley, ja sittemmin sen tuloksia on julkaistu lukuisilla albumeilla kuten Fireja Krazy Kat -merkkien LP:illä. Vuosina 1967 ja -69 Arthurin musiikkia tallensi kahden LP:n verran Delmarkin Bob Koester, ja kun hän v. Entäpä mikä on oma Crudup-suosikkini. -70 käväisi Englannissa, onnistuneeksi kuvatun kiertueen yhteyteen mahdutettiin sikäläisten muusikoiden keralla tapahtunut studiovierailu. Suoranaisia klassikoita hän sai aikaiseksi viiden kappaleen verran. Lisäksi yleensä valitellaan sitä, että hän ei koskaan päässyt käsiksi minkäänlaisiin suuriin rahasummiin, vaikka hän joidenkin mielestä jopa keksi rock and rollin. Hänenkin nuoruutensa kului raskaissa käytännön töissä, joista saatuja ansioita täydensivät pontikan keitolla hankitut lisätulot. Kingin luomukseksi, minkä on mainittu ottaneen vaikutteita Melvin ”Lil’ Son” Jacksonin vuoden -50 levytyksestä Rockin’ And Rollin’. Crudupin ura race recordsien parissa päättyi 1950-luvun puolivälissä, mutta vielä sen jälkeen hänen taidettaan pantiin talteen useita kertoja. Ja vaikka Crudupia onkin kutsuttu rock and rollin isäksi, samaiselle paikalle on tarjolla myös muita varteenotettavia ehdokkaita aina 1930-luvulla uraansa aloittanutta Joe Turneria myöten. Vuonna -49 Big Boy levytti nimellä Dust My Broom varustetun teoksen. Sekavuutta oli omiaan lisäämään sekin, että Elmoren alkuperäisen Trumpet-kiekon kääntöpuolelle pantiin vähäisesti tunnetun Bobo Thomasin Catfish Blues. Kyseisen vuoden toukokuussa äänitettiin Mississippin Jacksonissa kaksi kappaletta, mitkä kaiketi sopimuksellista syistä julkaistiin sessiossa harpistina toimineen Percy Lee Crudupin nimissä. Tämän sankarin diskografiasta löytyy myös eräitä muita kiinnostavia esityksiä. Sen sanoitus vaikuttaa olevan pääosin peräisin Robert Johnsonilta, mutta melodia on Crudupin omaa tekoa. Tosin valtaosa silloin äänitetyistä musiikkikappaleista on uudelleen nimettyjä versioita hänen vanhoista lauluistaan. Ikiklassikko Rock Me Baby on usein nimetty B.B. Arthurin muuta laina-aineistoa edustavat kaiketi Little Brother Montgomeryltä omaksuttu New Vicksburg Blues, Professor Longhairia seuraileva She’s Got No Hair, Jimmy Rogersin The World Is in A Tangle eli I’m Gonna Dig Myself A Hole sekä Elmore Jamesin Look On Yonder Wall. Vuonna 1962 häntä varten järjestettiin noin 20 äänitteen mittainen levytyssessio New Yorkissa. Vuoteen 1952 osuu hänen diskografiansa merkillisin vaihe. Noihin aikoihin hän vaikutti Chicagossa, jonka kaduilta hänet löysivät valkoinen tuottaja Lester Melrose ja vokalisti Peter ”Doctor” Clayton. Big Boy teki työtä käskettyä, ja hänen silloin tekemänsä versiointi Doctor Claytonin julistuksesta Gotta Find My Baby sijoitettiin Elmoren Jewel-singlen täydennykseksi artistinimellä Elmer James. Kitaraa hän ryhtyi soittamaan vasta 32-vuotiaana, ja kun hän pääsi tekemään ensimmäiset levytyksensä v.-41, hänellä oli jo käytössään soittimeensa liitetty pienikokoinen sähkövahvistin. Saman vuoden elokuussa hänet kutsuttiin samaisella paikkakunnalla uudelleen studioon, koska sähköistetyn Dust My Broomin ensimmäisen kerran levyttänyt Elmore James oli hävinnyt tietymättömiin ilman savikiekon kääntöpuolelle soveltuvaa tallennetta. Vesa Walamies. Soittajana hän oli heikonlainen, ja kitara oli hänelle pelkkä säestysinstrumentti. Blues News 4/2017 43 ARTHUR “BIG BOY“ CRUDUP Klassikoiden lähteillä, osa 45 Kun Arthur Crudupista kirjoitetaan tai puhutaan, normaalisti tuodaan esille hänen asemansa Elvis Presleyn vuosina 1954–56 levyttämien laulujen That’s All Right, My Baby Left Me ja So Glad You’re Mine säveltäjänä ja sanoittajana
En edes tarkkaa aikaa muista, kait vuosi oli 1965. Itse asiassa tuo Wikipedia-mainen selostus yhtyeen toimista Suomessa on riittänyt minulle tähän asti – kuten monille muillekin, oletan. He pääsivät jopa San Remon laulukilpailuun. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että Esa Kuloniemi on ollut aiheen kimpussa: tuloksena 462-sivuinen eepos The Renegadesista sekä sen jäsenistä erikseen ja yhdessä. “Le Havressa“ soi Matelot alussa ja lopussa. Yhtyeen laulusolistin Kim Brownin lauluääni nyt ei vedä vertoja Taisto Tammelle, mutta BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA kyllä hän oli sopiva Luopioiden johtomieheksi. Suosion hiipuessa Suomessa yhtye siirtyi Italiaan, missä italiaksi laulettu kappale Un Giorno Tu Mi Chercherai nousi listoille vuonna 1966. Yhtyeen johtaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä Kim Brown saa tietenkin paljon ansaitsemaansa huomiota, palstatilaa ja muisteluita. Hänen korvaajiaan olivat Joe Dunnett, Mick Webley ja Trutz ”Viking” Groth. Oikeastaan en ole edes kuvitellut, että heidän toimiaan sen laajemmin tutkittaisiin tai että edes niitä pitäisi tonkia. ESA KULONIEMI: The Renegades – Luopiotarina (Like, 2017) Aika kauan on The Renegades -yhtyeen toimista täällä Suomen maalla – kumma, että kukaan muistaa. Heinonen kuuli ryhmästä basisti Ian Mallettin veljeltä Keithiltä, joka opiskeli tuolloin Helsingissä. Samoin Aki Kaurismäki, hän on käyttänyt Renegades-musiikkia kuudessa elokuvassaaan. Yhtye esitti kappaleen myös San Remon musiikkifestivaaleilla. Kun saavuimme soittopaikalle, kinkerit olivat jo alkaneet. Nopeasti yhtye alkoi saavuttaa mainetta ja todella suurta suosiota, kiertäen Suomea ristiin rastiin. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Mallett kuoli sydäninfarktiin Englannissa 26.10.2007. Englannin Birminghamissa vuonna 1960 aloittaneen The Renegadesin toi Suomeen syksyllä 1964 Leo Heinonen, joka toimi myös yhtyeen managerina. Kaikkiaan Renegades äänitti Suomessa neljä LP-levyä (1964–66) ja esiintyi Yrjö Tähtelän elokuvassa “Topralli“ (1966) sekä usein myös televisiossa. Renegadesin jälkeen Kim jäi muutamaksi vuodeksi Englantiin. Kitaristi Denys Gibson erosi yhtyeestä jo 1966 ja lähti vaimonsa luo Saksaan. Sotilaspukuiset pojat heiluivat lavalla; Kim Brown villitsi porukkaa ja muutkin osallistuivat kiihotukseen, johon lavan reunaan pakkautunut tyttö-valtainen yleisö vastasi hihkumalla ja huitomalla. Kyllä Renegadesin menossa Ylä-Savon tangotytötkin saivat hurmoksellista kyytiä tanssipaikalla ja jotkut keikan jälkeen yhtyeen hyvin huulipunalla kirjaillussa keikka-autossa – ainakin Iisalmi Cityyn saakka, lähimmälle nakkikioskille. Seven Golden Daffodils, Matelot ja My Heart Must Do The Crying (Dannyn Salattu suru). Basisti Ian Mallett oli naimisissa jonkin aikaa suomalaisen Pirjon (k. Kirjassa monet yhtyeen lähipiirissä olleet ja yhtyeen esiintymisestä vaikuttuneet ihmiset kertovat tapahtumista. 54 Blues News 4/2017. Denys palasi Birminghamiin, työskenteli kitaramyyjänä musiikkiliikkeessä. 70-luvun lopulla syntyi Kim & The Cadillacs -kokoonpano, joka oli kymmenen vuoden ajan hyvin suosittu, ns. Esa on suorittanut valtavan työn tapahtumien selvittämisessä, varsinkin kun ainoastaan yhtyeen rumpali Graham Johnson on enää elossa, on perheellinen ja asuu Italiassa. Tuon tapainen meno oli tuttua herättäjäseuroista ja uskovaisten kinkereistä. Olen ”muistellut” tuota keikkaa useastikin, mutta veljeni Juhani, joka väittää olleensa mukana, kertoo tapahtumat aivan toisin (lopussa). No, olihan meno kovaa siihen asti näkemääni lavaliikehdintään verrattuna – hiukan vilkkaampaa kuin ikiaikaisella tangosuosikillani Taisto Tammella. Myös Saksassa ja Alankomaissa yhtye saavutti jonkinlaista menestystä. Tärkein Renegades-musiikin ylläpitäjä Suomessa on Agents, sen laulusolisti Topi Sorsakoski ja varsinkin kitaristi Esa Pulliainen; hän saakin paljon tilaa muisteluille ja analyyseille yhtyeen tuotannosta. Tarina alkaa Birminghamista yhtyeen luomisesta 60-luvulla ja soittajapoikien taustoista, edeten suurin piirtein kronologisesti – yhtyeen saapumisesta Suomeen – päätyen näihin viimeisiin aikoihin. Minäkin olin ainakin yhdellä Renegades-keikalla siellä jossakin, Kiuruveden Puistorinne-tanssilavalla. Muita Renegades -klassikoita ovat mm. Ensiesiintyminen oli tiettävästi Stockmannin tavaratalossa muotinäytöksen yhteydessä. 1987) kanssa ja työskenteli useissa levyteollisuuden työpaikoissa, ollen myös parikymmentä vuotta ammattityöttömänä. Esim. Hän kuoli yllättäen keuhkoveritulppaan 4.5.2016. coverbandi Italiassa. Yhtyeen debyyttisingle Cadillac äänitettiin syksyllä 1964 ja siitä tuli Suomen listaykkönen
Vai pitäisikö Jimpan ollessa kyseessä puhua ihka uusista Aurinkokunnista. Lisää löylyä boogie-kansalle lyö määrätietoinen Bad Feeling. Kiekon ainoaksi lainasiivuksi on valikoitunut Jimi Hendrixin Little Wing. Hurja on myös Going Down (ei nytkään se klassikko, vaan uusi biisi tämäkin) rytistäessään vahvojen funk-vaikutteiden alaisena. R&b-tyyppisistä siivuista reipaspoljentoinen Turn Up on pirteä, melkeinpä popahtava esitys, Love Yourself puolestaan on istutettu leppoisasti svengaavaan, vähän funkahtavaan tanssibiittiin. Enin kunnia esitysten tasokkuudesta taitaa kuulua kolmijäseniselle, pianistista, basistista ja rumpalista koostuneelle säestysyhtyeelle The Blueberry Hill Band sekä Chuckin pojan, tyttären ja Gary Clark Juniorin kaltaisille lisämuusikoille. Esityksestä irtoaa paitsi herkkyyttä, niin myös hienoa harmoniaa. Kitaransoitossaan Sippillä puolestaan on huikea intensiteetti, eikä hänen kykyään uusien blues-sävelmien tekijänä passaa myöskään vähätellä. Junior Wellsin, Elmore Jamesin ja Big Smokey Smothersin pojan kotiin. Touhusta ei katoa punainen lanka vaan blues pysyttelee koko ajan tiiviisti johtotähtenä. bluesahtavia ja kantrahtavia sävyjä. Tämä tiettävästi useita vuosia valmisteltu tuotos on kuitenkin laadultaan aivan kuuntelukelpoinen, vaikkei sitä miksikään huippusuoritukseksi voi luonnehtia. levy ja se jatkaa samalla pelottavan hyvällä linjalla aikaisempien tavoin. Rakkaudentunnustus Baby You’re Mine on hempeä ja nätti balladi. Yhtye vakiintui lähes nykyiseen kokoonpanoonsa, kun 2007 mukaan solistiksi liittyi Oscar “43 Street” Wilson. ”Feels like home to me” -karjahduksella starttaava Juke Joint asettelee peruspalikat oikeaan järjestykseen, luoden samalla voimallista, hypnoottista boogieta, jonka etenemistä ei nyt vaan pysäytä mikään. Tosin Berryä luultiin yleisesti vähintään 80-luvulle saakka viisi vuotta todellista ikäänsä nuoremmaksi, koska hän oli vilpillisesti ilmoittanut syntymävuodekseen luvun 1931. Levy on omistettu Chuckin vaimolle Thelmetta ”Toddy” Berrylle, joka monenlaisista ongelmista huolimatta pysyi ja seisoi miehensä rinnalla peräti 68 vuoden ajan. Sitten vuoden 1979 Chuck Berryltä oli ennen tätä postuumisti julkaistua kiekkoa ilmestynyt vain joitakin live-levyjä, kun ei oteta huomioon hänen klassisen tuotantonsa lukuisia uudelleenpainatuksia. Vuoden parhaitako – ilman muuta. Joka tapauksessa itse tutustuin muun muassa Guitar Slimin hittiin The Things I Used To Do nimenomaan Berryn version avulla, ja ennen alkuperäistallennetta satuin kuulemaan myös Lightnin’ Hopkinsin näkemyksen samaisesta aiheesta. Laskettaessa hieman pulssin sykettä tarjoaa Stalking Me luontevaa medium-veivausta, joka todistaa kuinka pienistä palasista se svengi oikeasti muodostuu. Berryllä kun ei lopun lähestyessä juurikaan kulkenut sen enempää laulu kuin soitto. Mr Sipp yhdistää bluesiinsa monia elementtejä (funk-soul-r&b) ilahduttavalla ennakkoluulottomuudella ja hyvällä maulla. Lempinimensä (se kuuluisa “Muddy Waters Drive“) mukaisesti Chicagon South Sidessa v. Loppuhuipentelun teemoista voi tarkkaavainen kuulija löytää hyvinkin tuttuja melodianpätkiä. Näin vilkkaalla mielikuvituksella varustettu henkilö kuin minä kokee biisissä silkkaa ”läpi harmaan kiven” -tematiikkaa. Cash Box Kings -yhtyeen (nimi vastineena Billboardin listalle) Nosek perusti 2001 ja tyyliksi valikoitui tiukasti 4050-lukujen Chicago ripauksella vanhempaa Delta bluesia. Vesa Walamies MR SIPP Knock A Hole In It (Malaco 7551) Suomenkävijä Mr Sipp todistaa tiukalla uutuusalbumillaan (mustan) bluesin elinvoimaa ja luomisvimmaa. 56 Blues News 4/2017 LEVY TUTKAILUT CHUCK BERRY Chuck (Dualtone 56114) Sattuneista syistä Chuck Berry oli kohtalaisen tunnettu Suomessa jo 60-luvun puolivälissä ja hänen levyjään oli silloin helpohkosti saatavilla myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Muddyn ja Wolfin musiikki veti nuoren harpistin parin vuoden päästä pysyvästi Chicagoon, missä hän pääsi kehittämään taitojaan mm. Chuck itse laulaa ja soittaa kitaraansa useilla esityksillä yllättävän mallikkaasti, ja kun ääni ei enää taipunut mutkikkaisiin sävelkulkuihin, hän ryhtyi kahdelta viimeiseltä kappaleelta havaittavalla tavalla pelkästään puhumaan musiikin säestyksellä. Syynä oli arvattavasti se tosiseikka, että hän pärjäsi taloudellisesti aivan kelvollisesti muutoinkin. Laulujen luonne on voittopuolisesti romanttinen, minkä huomaa jo sellaisista nimistä kuin Wonderful Woman, You Go To My Head, Darlin’ ja She Still Loves You. Mutta Mr Sipp tietää kyllä mistä se blues oikein on siinnyt. Jos valotetaan ensin miehemme soulinpaa osastoa, niin Sea Of Love (ei se klassikko!) on vahvaa ja vakuuttavaa touhua. Luther Allisonin ja Casey Jonesin kanssa. Hyväpalkkaisia keikkoja riitti, vaikkei hänellä useimmiten ollutkaan mukanaan minkäänlaista omaa säestysyhtyettä, ja tekijänoikeuspalkkioita kertyi kaiken aikaa runsain määrin maailman eri kolkilta. Parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta. Tämä “Royal Mint“ on Cash Box Kingsin 8. Vaikka yhtye esittää hyvinkin perinteistä Chicago-bluesia niin miehet ovat hienosti osanneet tuoda kivan nykypäivän soundin vanhaan, vähän samaan tapaan kuin Mississippi Heat. Nätti biisi, jota Mr Sipp aluksi toistaa totutulla tavalla, mutta päättääkin sitten ottaa sen totaalisesti haltuunsa viemällä sovituksen aivan uusiin sfääreihin. Niinpä nyt esiteltävä ja viime kesäkuussa ilmestynyt uutuus on luonteeltaan lähinnä hyvästelyn luonteinen jäähyväiskooste. kaupungin kuuluisaa bluesfestivaalia seuraamaan, kun kapakoihin ei vielä ollut asiaa. Mikke Nöjd THE CASH BOX KINGS Royal Mint (Alligator ALCD 4976) Laulaja-harpisti Joe Nosekin bluestarina kulki perinteisiä maanteitä kohti 100 mailin päässä olevaa Chicagoa, jonne hän jo koulupoikana “karkasi” mm. Mies on kelpo solisti, jolla on runsaasti ilmaisukykyä ja oikean sorttista uskottavuutta. Mutta älkää te muut jääkö ilman, heh. Tämän osion kovimmista pisteistä kisaa tasavertaisina kaksi eri biisiä, moderni hidas soulblues Strings Attached on fiiliksiltään erittäin vahva luomus, kun taas Love Don’t Live Here Anymore onnistuu paljaassa karheudessaan ja vahvalla tulkinnallaan kiteyttämään jotakin hyvin oleellista. Koko kattauksen kesto on lyhyenlainen eli vain noin 35 minuuttia, mutta arvattavasti sen enempää uutta julkaisukelpoista aineistoa ei yksinkertaisesti ollut saatavilla. Toisaalta, voimabiisi on voimabiisi. Puhaltimet tukevoittavat paikka paikoin touhua ja monipuolisella kattauksella on mistä valita. Mestarin viimeisten vuosien videoinnit, joita löytyy vaivatta YouTubesta, ovat omiaan aiheuttamaan kiusaantumisen tuntemuksia. Näin ollen avauksen funk-ryyditetty runttu Knock A Hole In It ottaakin vellovine rytmityksineen kuulijoilta heti turhat luulot pois. Berrylle tyypillisesti mukana on pari selkeää rokkia, silkkaa viihdettä sekä mm. 1953 syntynyt Oscar Wilson sai jo lapsena nauttia perinteisistä friday night fish fries -jameista, kun perhetuttu David “Honeyboy” Edwards toi kavereitaan, mm. Touhu on paikoin hyvinkin rankkaa ilman että sorrutaan kuluneisiin rock-pastisseihin
Little Joe Hintonin Tired Of Walking rockaa tuplatempolla alkuperäiseen verrattuna. Tom Jonesin levyttämä hypnoottinen nimikappale, joka saa aikaan kylmiä väristyksiä joka ikinen kuuntelukerta. Imelda Mayn sekä Janiva Magnessin hiljattain levyttämä It’s Your Voodoo Working säväyttää. Tampa Redin I’m A Stranger on kappale, josta on tehty monia eri versioita ja monen eri tekijän nimiin merkittynä, omia suosikkejani on esim. Levylle otettu Junior Wellsin ”versio”, varmasti siinä mukana olleen Earl Hookerin takia, jonka jumalallista slidesoittoa Billy Flynn jälleen kerran loistavasti mallintaa. Soulbluesin kruunaamattoman kuninkaan Danny Hathawayn ohjelmistosta on napattu Janivan tyylikkäästi tulkitsema erittäin hidastempoinen I Love You More Than You’ll Ever Know. Värikkäästi räiskyvä soundimaailma istuu tähän päivään täydellisesti. Levyn saa myös vinyylinä ja onhan se ainoa oikea formaatti tämän tyylisen musiikin julkaisuun/kuunteluun. Eräs niistä on miellyttävä, jo nimensäkin mukaisesti nyky-“somessa” liikkuva If You Got A Jealous Woman Facebook Ain’t Your Friend ja toisena Magic Slim -tyyppinen, kitaravetoinen Blues For Chi-Raq. Komppiryhmä toimii siloittelemattomasti kuin junan vessa. Blues News 4/2017 57 Cottonin perinteitä jatkava Nosek ja samaa Muddyn suunnalla tekevä Wilson täydentävät hienosti toisiaan. Tällä levyllä niitä onneksi on runsaasti, kuten mm. Myös mm. Siitäkin huolimatta, että cd-versiossa on kaksi bonuskappaletta (Somebody’s Always Trying ja I’ll Come Running Over), suosittelen hankkimaan vinyyliversion. Sugaray Rayfordin kanssa duettona vedetty If I Can’t Have You on maustettu ränttätänttäkitaroin. Tunnelma on mukavan rento ja sopivan retrohenkinen. Kappaleet levylle ovat valikoituneet hyvällä maulla bluesarkiston syvistä syövereistä. Janivan kaltaisia tulkitsijoita bluesmaailma tarvitsee. Etta James on itseoikeutettu valinta lainailun kohteeksi Magnessin kohdalla. Hop Wilsonin näkemys. Darling on loihtinut ”Blue Again” -kiekolle sopivan vanhahtavat soundit. Kiekon päättää lievästi funkahtava versio Freddie King -klassikosta Pack It Up. Samoilla vuosilla mennään mutta nyt South Sidessa Morganfield-kappaleella Flood. Albumilla on myös yksi duon WilsonPaterson esitys: Robert Johnsonin Traveling Riverside Blues. Samantha Fish kuulostaa tavallaan vanhalta, jotenkin tutulta, mutta onnistuu olemaan samalla kertaa aivan uskomattoman raikas! Levyn ainoa huono kappale on raskas ja paikallaan polkeva Crow Jane. Wilsonin elämänkerrontablues I’m Come All The Way From Chi-Town'illa on Nosek harppuineen mukana. Kansikin on hyvin retrohenkinen ja sisäsivuille on laitettu tunnelman mukaisesti (varmasti tarkoituksellisesti) hyvin Marilyn-tyylisiä kuvia. Tässä tapauksessa Freddie kyllä vetää pidemmän korren. Tähän pakkaan kun lisätään kitaristit Billy Flynn ja Joel Paterson, basisti Brad Ber, rumpali Kenny “Beedy Eyes” Smith sekä uutena pianisti Lee Kanehira, niin koossa on helevetin hyvä bluesyhtye. Säveltäjien joukosta löytyy sellaisia nimiä kuin Allen Toussaint, Jackie De Shannon ja Jerry Ragavoy. Kilpasisko Dani Wilde siirtyi akustisen ilmaisun pariin onnistuneesti, ja muutosta on lähtenyt hakemaan myös Samanhta Fish. Tämä “Royal Mint“ on myös kunnianosoitus kokoonpanon pitkäaikaiselle pianistille Barrelhouse Chuckille, joka menehtyi viime joulukuussa. Levy alkaa iloisella 50-luvun alun Amos Milburnin tutuksi tekemällä rytmibluesilla, House Party. Levyn kaikki kappaleet ovat lainamateriaalia 60-70-luvuilta. TT Tarkiainen SAMANTHA FISH Chills & Fever (Ruf RUF 1241) Uusi Samantha Fish -levy on aina mielenkiintoinen tapaus ja tämä levy erityisesti. ”Blue Again” on soundimaailmaltaan jo lähes täydellinen. Jari Kolari JANIVA MAGNESS Blue Again (Bluelan BER1045) Tuottaja Dave Darlingin huomassa Janiva Magness onnistuu jälleen erinomaisesti. Bo Diddleyn tunnetuksi tekemä, monien muidenkin levyttämä I Can Tell (Samuel Smith) toimii hypnoottisen rytmikkäästi legendaarisen Kid Ramosin kitaran siivittämänä. Janiva Magnessin ura on nykyisin hyvässä nosteessa – kiitos tuottaja Dave Darlingin ja managementin vastaavien Jeff DeLian (72 Music Management) sekä Noelle Campbellin (Faction Enterteinment). Silmät kiinni ja vaivun bluesin euforiaan – ja sieluni silmin voin nähdä Muddyn & Boys Mocambon lavalla. Mukana on myös pari poseerauskuvaa kitaran kanssa, jotta muistaisimme, että kyseessä on varteenotettava muusikko ja kitaristi. Levyn kappaleista puolet ovat lainaa, toisesta puolesta vastaavat suht tasavahvasti Nosek & Wilson. Kun parin vuoden takainen “Wild Heart“ -albumi ei juurikaan tunteita nostattanut ja jos nostattikin, niin ne eivät ainakaan olleet positiivisia. Niin mutta! Sugar Sweet, jossa Wilson laulaa erehdyttävästi kuin Muddy, voisi jopa luulla miehen kuuluvan samaan veljeskaartiin Mud ja Big Bill Morgafieldin kanssa. Cash Box Kings on julmetun taitava, tyylitietoinen ja sopivan monipuolinen blues-yhtye – ja olisi erinomaisen hyvä lisä Suomenkin festareille. Kitarat kuulostavat rouheasti kitaroilta parhaaseen Texas-tyyliin. Kyseessä ei nimittäin ole mitkään bluesrockjulkaisu. Nina Simonen ensimmäisenä levyttämä, Andy Stroudin kynästä lähtöisin oleva Buck saa osakseen sielukkaan tulkinnan, jota TJ Norton höystää bluesharpullaan. Bluesia on maustettu ripauksella jazzia. levy tutkailut. Hänen soittamansa soolot ovat lyhyitä ja napakoita. Levyltä löytyy kerroksellisuutta ja etenkin ilmavuutta, jonka imuun on hyvä heittäytyä. Myös hänen lauluäänensä sopii erinomaisesti tämän tyylisen musiikin tulkitsemiseen. Koska Ana Popovicin ja Joanne Shaw Taylorin hallitsemalle kentälle ei mahtunut kolmea kuningatarta, oli tehtävä suunnan muutos. Mitään ongelmaa ei kappale kuitenkaan tuota, sillä cd:llä se on helppo hypätä yli ja vinyylin viimeisenä raitana neulan voi nostaa ennen sitä. Harvinaista mandoliinibluesia ei usein kuulla, koska sen taitajat ovat harvassa, mutta onneksi muutama mestari vielä löytyy, kuten multiinstrumentalisti Gerry Hundt sekä tällä levyllä soittava Billy Flynn, mallina Nosekin mainio Daddy Bear Blues. Myös soul-vaikutteita on runsaasti, mutta ei missään nimessä liikaa. Muutamassa kohdassa olen kuulevinani selkeitä Robert Cray -vaikutteita. Levyn päätöskappaleella Don’t Let Life Tether You Down heittäydytään herskyvästi ragtimen aikakauteen, jossa Leen piano on tyyliin sopivasti esillä. Jo pelkkä ajatus levyttää jotain aivan muuta kuin bluesrockia on erittäin positiivinen idea, ja kuunneltuani levyn olen 100% varma, että valinta on ollut oikea. Reippaan mukava Clifton Chenierin All Night Long saa hymyn huulille ja jalan vipattamaan – mikä lienee yksi hyvän kappaleen mittareista. Fish lopetti vastatuuleen purjehtimisen, laski ankkurinsa Tortugan saaren edustalle, pakkasi kitaransa ja suunnisti levyttämään Detroit Cobrasin kanssa. Voiko tästä pistää enää paremmaksi, ei – luulin mutta... Torvet tuuttaavat maukkaasti ja Fishin kitara soi komeasti. Näistäkin miehet ovat saaneet aikaan varsin nautittavat ja täyteläiset tulkinnat. Levytyspaikaksi valikoitui luonnollisesti Detroitissa oleva The 45 Factory
1947 levyttämän Crying Over You -seitenkasin. Kuulokuvia aivan toisesta ääripäästä tarjoaa hurjatempoinen gospel Said I Wasn’t Gonna Tell Nobody. Key To The Highway on mukana, koska blues-kappaleella on erityinen merkitys artistille. Riku Metelinen SONNY LANDRETH Recorded Live In Lafayette (Provogue PRD 75232, 2-CD) Sonny Landrethin ura muusikkona on kestänyt jo useita vuosikymmeniä. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi Alvinin veljeksillä on sekä soittoettä tulkintataito. Rytmiryhmän muodostavat basisti David Ranson ja rumpali Brian Brignac. Phil on solistina. Alkujaan kai näillä levykauppapäivän levyillä oli tarkoitus muistuttaa kivijalkakauppojen tärkeydestä, mutta sittemmin se ehkä kääntyi isojen levy-yhtiöiden rahastukseksi. Konsepti on erittäin mielenkiintoinen, sillä mies toteuttaa faniensa jo pitkään toivoman asian esiintymällä akustisen ja sähköisen kokoonpanon kanssa. Edullinen ei tämäkään levy ollut, mutta jokaisen euron arvoinen. Erään sortin yllärin muodostaa ysärihitti What A Man, oliko se nyt Salt'N Pepa -yhtye, joka tätä hoilasi. Roots-kuuri on tehnyt biisille ihmeitä. Periaatteessa samoja elementtejä kierrättää Carrie Newcomberin I Should Have Know Better, joka muodostaa edelliselle vankan haastajan. Jatsin syrjää nakertaa vielä smooth-tyylinen Brotherly Love, takavuosien suursuosikki Sade tästä tulee etsimättä mieleen. Sen alkupuoli menee bluesahtavissa tunnelmissa. Se alkoi Clifton Chenierin Red Hot Louisiana -bändissä sen ainoana valkoisena jäsenenä 70-luvulla. Se ei tosin vielä riitä loistavien levyjen tekemiseen. Landrethin lempinimi, ”King Of Slydeco”, onkin varsin osuva! Landrethin uusin kiekko on tuplalive. Samaan koriin putoavat lisäksi yökerhomaiset fiilistelyt Messin’ Round With The Blues ja Wild Stage Of Life. King -yhteyksistä muistettava Johnny Lee Schell (kitara). Näiden iltojen parhaista paloista koottiin sitten tuhti reilu 90-minuuttinen paketti musiikkia, joka on nyt tallennettuna kahdelle cd:lle tai vastaavasti tupla-LP:lle. Keikat järjestettiin vielä asiaankuuluvasti artistin kotikentällä Louisianan Lafayettessä. Sillä neworleansmainen marssipoljento kohtaa down homen ja swamp-popin, lupputulos on hurja, suorastaan aavemainen. Parhaimpana esimerkkinä tästä toimii Uberesso, jossa Landreth saa todellakin tilaisuuden esitellä roppakaupalla teknistä kitaraosaamistaan. Soul Salvation toimii edellisten biisien jälkeen sopivana pulssintasaajana ennen mainiota, Steve Connin tulkitsemaa zydeco-rallia The One And Only Truth. Sieltä ainakin kannattaa kysellä. Omissa nimissä olevia levytyksiä 66-vuotiaalla slidemestarilla on takanaan jo liki parikymmentä. Lilin tyyli kuvaakin hyvin tätä Lisan jatsipuolta. Levylle on myös dubbailtu äiti mukaan laulamaan ensimmäisen säkeistön. Jälkimmäinen cd on niin ikään laadukas, mutta vähemmän yllätyksellinen. Bändin tuki (Ransonin ukulele-basso, Brignacin cajon, Connin harmonikka ja Broussardin akustinen kitara) on hienovaraista ja sävykästä. Avauksen Disqusted pelittää rehevänä jumppina tiukassa tempossa. Kiekon kovimmaksi esitykseksi taitaa silti nousta Nina Simonen rustaama Be My Husband. Edelleen jatsillisempaa katalogia edustaa Lil Greenin iso hitti Romance In The Dark. Ehkäpä kaikkien aikojen legendaarisimman folk-laulajan Woody Guthrien nimikappale on päässyt todelliseen uusiokäsittelyyn. Omani ostin Goofin’ Recordsista Hämeentieltä. Gospelkytkyläisiä löytyy lisää Eric Bibbin laatimalta melkein bluesilta Don’t Let Nobody Drag Your Spirit Down -esitykseltä. Sen erinomaisuuden voi jokainen kuuntelija todeta myös itse hankkimalla kyseisen tallenteen. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiekon tarina alkoi kun Lisa sai kuuluvillensa äitinsä Alberta Robertsin v. Alkujaan akustinen folk-laulu Hard Travelin’ jyrää tukevana boogiebluesina. Alkuperäisestä esityksestä muistuttaa sanojen lisäksi oikeastaan vain Phil Alvinin hieno Sonny Terry -henkinen huuliharppu. Viimeisimmän studiolevyn nimibiisi Bound By The Blues toimii myös hienosti akustisesti toteutettuna. Jatsi sijansa saakoon ja Crying Over You saa nyt uuden tulemisen. Kokonaisuuden avaava, kitaristin ensimmäiseltä levyltä löytyvä Blues Attack on loistava valinta, joka virittää kuuntelijan rämeiden rentoihin tunnelmiin ilmavan soitannan avulla. Ei muuta kuin levy soittimeen ja jalalla koreasti. Levyllä on monta vahvaa osumaa, mutta kokonaisuus jää noiden jatsi-juttujen takia turhan hajanaiseksi. Vuoden parhaita julkaisuja ei ehkä pitäisi vielä kesän lopulla nimetä, mutta kyllä tässä on yksi vahva ehdokas listalle. Pitää olla myös persoonallista näkemystä ja erittäin hyvä maku. Kiekon loppuosalla palataan takaisin juurevampaan ilmaisuun. Keikkasuosikeista Hell At Home ja U.S.S. Allan Toussaintin kirjaama I Don’t Wanna Hear It on kerrassaan mainiota ja terhakkaa r&b-menoa. J-P Berg LISA BIALES The Beat Of My Heart (Big Song Music #) Ahkerasti keikkailevalla Lisa Bialesilla on alla jo monta albumia ja tämä uutukainen todistaa hänen olevan varsin moni-ilmeinen blues-roots -artisti. Mikke Nöjd DAVE ALVIN & PHIL ALVIN Hard Travelin’ (YepRoc #) Näiden veljesten perehtyneisyys amerikkalaiseen juurimusiikkiin – oli se sitten bluesia, countya, jazzia, folkia tai mitä hyvänsä – on kunnioitusta herättävää. Tämä nyt on taas niitä arveluttavia ”Record Store Day” -julkaisuja. Bändiä täydentävät Sam Broussard ja Steve Conn. Lisäksi hän on ollut kysytty sessiokitaristi lukemattomissa muiden artistien levytyksissä. Jotakin solistin arvostuksesta kertoo sekin, että matkassa taivaltaa aika kuuluisia muusikkerejä, kuten Robert Cray Bandistä tutut Tony Braunagel (rummut) ja Jim Pugh (koskettimet), Chuck Berghofer (basso), Canned Heat -mies Larry Taylor (basso) sekä B.B. 58 Blues News 4/2017 levy tutkailut Todennäköisesti tämä on Samantha Fishin paras tai ainakin hänen mielenkiintoisin levynsä. Zydecoldsmobile saavat osakseen mainiot tulkinnat. Keskivaiheilla siirrytään instrumentaalien kautta selkeästi monimuotoisempiin ja huomattavasti modernimpiin, liki fuusio-osastolle meneviin musiikillisiin maailmoihin. Ihmekös tuo, sillä kitaristi omaa välittömästi tunnistettavan soundin ja uniikin soittotyylin, jossa Louisianan musiikkiperinteet yhdistyvät innovatiiviseen ja teknisesti monimuotoiseen slide/finger-picking -tekniikan käyttöön. Sen verran innostavahan tämä levy oli, että se inspiroi kaivamaan hyllystä myös alkuperäisversiot. Kokonaisuudesta ensimmäinen, akustisesti toteutettu levy esittelee Landrethin enemmän hänen louisiananalaisjuuriensa kautta. Jälkimmäisen kiekon sähköinen setti enemmänkin täydentää sitä ja antaa koko kuvan artistin ilmaisuvoimasta ja keikkakunnosta. Esiintymisiinsä Landreth halusi taustalle tuttuja kavereita. Mielestäni tupla-cd:n suurin anti löytyy tuosta akustisesta puolesta. Laulusolistiksi Phil pääsee Arthur ”Big Boy” Crudupin vuoden ’42 bluesklassikolla Mean Old Frisco, joka toteutetaan pitkälti alkuperäisessä hengessä
Levyllä odotetun riehakas tunnelma kaappaa takuuvarmasti mukaansa. Aavemaisen hypnoottinen blues on kuin eri maailmasta. Näin kelvollisen porukan sopisi ilman muuta esittäytyä myös täkäläisillä tantereilla. Ensin mainittua voisi hyvin suositella John Fogertyn seuraavan levyn lainakappaleeksi. Nämä ongelmaiset kissat toivat mieleeni alkuperäisen Fabulous Thunderbirds -kokoonpanon, siis sen, missä oli mukana myös Jimmie Vaughan. Parhaimmillaan Krasen tekemisessä on samansukuista innostuneisuutta kuin RJ Mischon alkupään tuotannossa. Vesa Walamies THE KENTUCKY HEADHUNTERS On Safari (Plowboy PLO-CD-1037) Vuonna 1968 nimellä Itchy Brother perustettu The Kentucky Headhunters on kantrirockia ja southern rockia yhdistelevä bändi. Kentucky Headhuntersin kaltaiset bändit eivät trendien vaihtelusta välitä, vaan takovat perinteille uskollista itsensä näköistä musiikkia. Edellinen levy “Some Day“ ilmestyi 2013. Geils Bandin. Tämä Alvinin veljesten löytämä helmi löytyi onneksi levyhyllystä Mamlish-levymerkin kokoelmalta ”Hard Time Blues”, jolla oli myös Hardinin toinen levyttämä kappale (niitä on siis tasan kaksi). Tässä on yksi varteenotettava levy kaikille bluesharpun ystäville. Kummankin joukkion musiikki on sortiltaan pääasiassa taidolla ja tunteella tulkittua rokahtavaa bluesia. Vaikka California Desert Blues toteutetaan sähköisellä kokoonpanolla, säilyy tunnelma aivan yhtä mystisenä. Hyviä esityksiä levyllä on monia, mutta levyn ehdottomiin helmiin kuuluu Bob Lanzan kitaroima Shot Of Rhythm And Blues. Houstoniin muutettuaan hän oli 10 vuotta Jerry Lightfoot & The Essentialsin harpisti. Pystyviä sinisävelisiä laulajia ja soittajia toimii runsain määrin niin Ruotsissa, Norjassa kuin Tanskassakin, joista viimeksi mainittua edustaa kunnialla jo 30 vuotta esiintynyt nelijäseninen Trouble Cats -yhtye. Vaikka southern rock on odotetusti yhä musiikin lähtöalusta, niin tällä kertaa ilmaisu on nyt tavallistakin rennompaa. Steve Krase & The In Crowd on ollut ehdolla The Houston Pressin parhaan bluesbändin sarjassa viidesti, Krase puolestaan parhaana instrumentalistina kahdesti ja parhaana muusikkona 2016. Alku on varsin lupaava. Riku Metelinen JACK MACK & THE HEART ATTACK HORNS Back To The Shack (Freeroll #) Kesäkautena taloudessamme ylivoimaisesti eniten soittokertoja kerännyt Jack Mack ja ”Sydäri-pillit” tasapainoilee levyllään hauskasti bluesin, soulin ja rhythm & bluesin leikkauspisteessä. Steve Krase & The In Crowd voitti vuosina 2004 ja 2005 paikalliset IBC-karsinnat päätyen Memphisiin finaaleihin. Henrikin vaivatonta harputtelua on ilo kuunnella, ja Martinin kitarointia sävyttää ajoittainen taidokas sliden liu’uttelu. Goode, Lucille, Susie Q. Molemmat ovat lopussa bonuksina explicitversioina, mitkä voitaneen tässä tapauksessa tulkita sensuroimattomiksi versioiksi. Suurimmaksi vaikuttajakseen hän mainitsee The J. Etenkin nimiraidalla hän innostuu puhaltamaan oikein sydämensä kyllyydestä. Perkussionisti Thorsenin paukuttelu on minulle hieman liian meluisaa, mutta eipä tuo piirre enemmälti haittaa aiheuta. Tosin nyt mukana oleva Telephone Blues on ottanut runsaasti vaikutteita George Smithin samannimisestä teoksesta ja yhteen esitykseen on liitetty katkelma Willie Dixonin klassikosta I Just Want To Make Love To You, mutta muuta suoranaista lainamateriaalia en tästä 11 kappaleen mittaisesta kokonaisuudesta löytänyt. Sääli, että se on näin lyhyt, mutta kuten wanha kansa tiesi sanoa: ei makeaa mahan täydeltä! Honey Aaltonen TROUBLE CATS Live In Aarhus 2017 (Longlife LLR 1703) Vuosien mittaan olen pannut merkille, että Skandinaviassa on poikkeuksellisen paljon tasokkaita bluesin taitajia. Eteenpäin rullaavasta soitosta on vaikea löytää yhtään miinusta. Viimeiset 30 vuotta Houstonissa asunut Brooklynin kasvatti aloitti harpun soiton 16-vuotiaana. Kingille sekä Solomon Burken, Otis Reddingin ja James Brownin tapaisille soulin sankareille.. Yhtyeen kärkihahmot eli Hansenit ovat vahvaäänisiä laulajia ja osaavia soittajia. Eteenpäin vyöryvää soittoa ja southern rockin perusasioiden juhlaa on mukava kuunnella. Pääosa kappaleista on omia, mutta mukana on muutamia lainoja. Kokonaisuutena ollaan aikaisempaa enemmän kantrirockin puolella, mikä miellyttää allekirjoittanutta suuresti. Nykykokoonpanossa soittavat kitaristi Greg Martin, rumpali Fred Young, kitaristi Richard Young sekä basisti Doug Phelps. jne.) nimistä rakennettu Jukebox Full Of Blues sekä rennosti etenevä Rainbow Shine. Nimikappale ja Repo Man ovat albumilla kahteen kertaan. Beaver Creek Mansion tempaisee mukaansa heti alkutahdeista lähtien. Toivottavasti Alvinit levyttävät myös joskus senkin. Mutta helvetti, kuka olikaan Lane Hardin. Monessa kohtaa musiikillisesti mieleen tulee Fabulous Thunderbirds ja laulupuolella Duke Robillard. Blues News 4/2017 59 levy tutkailut myös levyn päättävällä Jim Jacksonin vuonna ’27 levyttämällä Kansas City Bluesilla. Levyn esityksissä on kiitettävää napakkuutta, bändi soittaa komeasti ja Krase tuuttaa mainiosti. Lopetuksena on parin minuutin mittainen kantri-rautalanka-instrumentaali, joka voisi toimia vaikka hyvän yön toivotuksena. Mitä muuta tässä voisi enää sanoa, paitsi että kyseessä on ehkä kenties paras kuulemani Kentucky Headhunters -albumi. Jos otetaan vaikka 70-luvun lopun Allman Brothers Band ja laitetaan se versioimaan Neil Youngia, niin lopputulos kuulostaisi todennäköisesti samalta. Sen muodostavat harpisti Henrik Hansen ja kitaristi Martin Blom Hansen, jotka kumpikin laulavat ja joiden mahdollisesta sukulaisuudesta en ole perillä, sekä basisti Morten Brauner ja rumpali Henrik Thorsen. Olin jo vähällä soittaa Vesa Walamiehelle, mutta päätin selvittää asian häntä häiritsemättä. Lyhyesti voidaan sanoa, että levy jatkaa tyylikkäästi siitä, mihin viimeksi jäätiin. Onneksi niitä kaikkein tutuimpia ja soitetuimpia harppukappaleita ei ole mukaan eksynyt, ellei sellaiseksi lasketa Willie Dixonin sävellystä Crazy For My Baby. Levy tarjoaa monia hyviä hetkiä kuten tuttujen kappaleiden (Johnny B. (Oikeasti, jos jollakulla on ryhmän aiempia julkaisuja hallussa – ottakaa yhteyttä!) Kymppiraitainen cd tekee kunniaa bluesin jättiläisille kuten Albert ja B.B. Kolme viimeksi mainittua hoitavat myös laulupuolen. Riku Metelinen STEVE KRASE Should’ve Seen It Coming (Connor Ray CRM17-001) Vaikka Steve Krase ei ehkä ole tunnettu näillä leveysasteilla, niin aivan tuoreesta nimestä ei ole kysymys. Biisit etenevät pääosin vauhdilla ja irtonaisen energisinä. Suurin eroavaisuus on lähinnä ohjelmiston sisällössä, koska ukkoslinnuista poiketen tanskalaisten repertuaari koostuu ainakin nykyisin miltei pelkästään omasta tuotannosta. Mykistävä esitys! Vaikka en olisi Alvinin veljesten ihailija ja pitäisi heitä neroina – tai vaikka en olisi heistä koskaan aiemmin edes kuullut, niin tämän levyn nostaisin ehdottomasti vuoden parhaiden kärkeen
kuvia Googlen kuvahaulla). Timo Kauppinen DERRICK PROCELL Why I Choose To Sing The Blues (Here And Now Music #) Täydellisellä yllätysmomentilla varustettu Derrick Procell osoittautui oikein sympaattiseksi tuttavuudeksi ja erittäin sielukkaaksi laulajaksi. Kattauksen täydentää balladi While I Fight The Tears, joka käsittelee ekologiaa ja maapallon hidasta tuhoutumista. 2014 ja ryhtyi tuottamaan hänen levyjään. Ote on kenties vielä vankempi muddymäisellä The Eyes Of Mississippillä. Lisää todistusaineistoa Janssonin kyvyistä löytyy YouTubesta. Lopputuloksena on voimakkaan makuista käärmekeittoa, johon Jansson lisää vielä omat erikoismausteensa. Jansson on nuoresta iästään huolimatta Doug MacLeodin sanontaa mukaillen oikea bluesmies eikä mikään popcorn-mies. Moan Snake Moan, Part III, The Bear-Snake on stomper, ja I Ain’t Going Down That Road No More kulkee kuubalaisrytmissä. Derrick itse ei ole (vielä) kovin tunnettu hahmo, mutta kenties vierailijaluettelon kopsaaminen (Eddie Shaw, Bob Margolin ja Billy Branch) saa jonkun bluusserin intaantumaan. Toivon tosiaan, että tämä kohtaaminen Derrick Procellin kanssa ei jää ainoaksi. Vauhdikkaimmista esityksistä nousee pintaan jameshuntermainen Don’t Let Her Go, joka on runsasmelodinen perinteikäs r&b-pala. Suggestiivista ja riipaisevaa, kaunista ja rujoa, hidasta ja nopeaa, jumalaa ja paholaista. Funkkis-soul Something In The Water soi hitaan vakuuttavasti kerraten albertkingmäisiä Stax-äänitteitä. Janssonin ulkonäkö levykannessa viittaa vanhoihin aikoihin, mutta on vaikea sanoa, onko kuvassa mafian tappaja, trendikäs dandy, vai periamerikkalainen kunnon mies. Heti avauksella syöksytään Howlin’ Wolfin jalanjäljille ja hidas blues soi uhkaavana. Otetaan vielä kolmas mestari esille: Who Will Tell Lucille pelaa tyylikkäin ottein ja nopeasti kuulijansa vakuuttaen. Aika pohdiskeleva on Ain’t Nuthin’ More About It, joka ei oikein tunnu nousevan kunnon lentoon. Don’t Waste A Wish On Me on puolestaan aika tyypillinen balladi, jolla kelataan menneitä ja hännänhuippu Too Much suorittaa jälleen boogie-kiemuransa turhan lujin rock-vaikuttein. Hän on neljännen polven muusikko, jonka isä on tunnettu jazzbasisti. Kaikkea tätä on Janssonin musiikki. On vaikea sanoa ykskantaan, onko biisi balladi vaiko medium. Bror Gunnar Jansson on 31-vuotias ruotsalainen one-man band ja multi-instrumentalisKOTIMAAN KATSAUS TUOMARI NURMIO Dumarillumarei (Sony/Ratas Music Group 88985433841). Mikke Nöjd ti. Todellinen ylläri on puolestaan James Brownista muistumia loihtiva Bad Habbit, jonka funk-veivaus on todella pahaa stuffia, brothers! Vauhdikkaalla hyppelösoulfunkilla Let Me In kääräistään paketti lopuksi tanssifiilisten kera kokoon. Selkeämmin hitaaseen soul-blues-muottiin sen sijaan asettuu komea Broke The Mold. Se mikä levyssä sykähdyttää on sen konstailemattomuus ja se, että miehellä on kyky loihtia uusia komeita hitaita blueseja. Sen jälkeen suosio Ranskan bluespiireissä ja muuallakin alkoi kasvaa, ja kasvaa edelleen. Päivitys on tehty tyylikkäästi ja ristiriitaisiakin ajatuksia Peli käynnistyy hauskan rahisevan valealun myötä, jossa muuten ihaillaan vasta ostettua uutta nelifemmaa... Trouble No More on boogie-jyrää, joka kyllä kulkee, mutta on ihan liian paljon ”rock”. 60 Blues News 4/2017 levy tutkailut herättävästi. “Part II“ on saatavissa cd:nä ja vinyylinä, ja siinä Janssonin soittokavereina on joukko ruotsalaismuusikoita. Uuden levyn “Part I“ on julkaistu turkoosinvärisenä 10-tuumaisena mini-LP:nä, jolla on seitsemän melko kokeellista kappaletta, kaikki Janssonin omia originaaleja. ja sitten tiukka pillivetoinen boogie viekin itsensä kunkun puhutteluun, eli Standin’ Before The King. Provokatiivisuusko on pop. Lisää vauhtia irtoaa hurjakierroksiselta boogiestompperilta Never Too Late. Vähäeleisesti, suorastaa karusti starttaava Somebody To Trust on kertakaikkisen upea soul-balladi, jonka kyllä kuvittelisi rimmaamaan vaativampaankin makuun. Nimibiisi Why I Choose To Sing The Blues on aikasta näppärä shuffle, jossa on mausteena r&b:tä. Avausraita Spirituel on harras kappale, jonka intensiteetti tekee vaikutuksen. Janssonin monipuolisuudesta kertovat The Ukulele Blues (ukuleleblues), At The Diner (tomwaitsmaista kolistelua) ja Gone And Away (urkuharmoonivalssi). Lisää soul-balladia irtoaa hempeäsointisella, mutta vahvasti tulkitulla Ain’t No Wayllä. Sotatuubat olivat jättiläismäisiä stetoskoopin lailla toimivia kuuntelulaitteita, joilla pyrittiin havaitsemaan mahdollisimman varhain lähestyvät vihollislentokoneet (ks. Mikke Nöjd BROR GUNNAR JANSSON And The Great Unknown, Part I & II (Normandeep Blues NDBLP06 & NDBCD08) Tässä on ehdotukseni vuoden 2017 Uudeksi Bluesartistiksi! Ensin kuuntelemani “Part II:n“ karu juurevuus vaikutti mieleen kuin kirveenisku jäähän. Aivan tuore kasvo Jansson ei ole, sillä hän on julkaissut ennen tätä levykokonaisuutta jo kaksi sooloalbumia (”Bror Gunnar Jansson” 2012 ja ”Moan Snake Moan” 2014) sekä kaksi albumia yhdessä yhtyeiden Serve You Right To Suffer (2012) ja Det Blev Handgemäng (2017) kanssa. Toinen selkeä blues on Serves Me Right, jonka syke kulkee melkein boogien mittapuulla. Samaten pitää kehua r&b-fiilistä funkahtavaan rytmiin justeeraava Sorry?-raita. Edward, William ja Butch ovat Janssonin keksimiä hahmoja, joiden kautta hän kertoo minitarinoitaan. Vaikutteet ovat paikoin ilmeisiä, mutta tuo tuskin haittaa. Vanhan bluesin ja gospelin henki on herätetty eloon ja päivitetty onnistuneesti nykyaikaan. Hektisten kierroslukemien oheen on natsailtu myös rauhallisempia tahtilajeja. Nettikelailun toimesta selvisi, että julkaisuja on jo alla useampia ja miehen musiikkia ja tulkintaa on kuultu useaan otteeseen niin valkokankaalla kuin tv:ssäkin. Jotta tästä ei tulisi pelkkää kehumista, niin kirjataan myös pari polulta lipsumista. Tämän osaston kirkkain pokaali irtoaa kuitenkin solomonburkemaiselle Change My Waysille, joka vahvan melodiansa ansiosta soi kuin klassikko (ja sitä se tulevaisuudessa kenties onkin...). Mielikuviin perustuen Janssonin musiikkia voi luonnehtia esimerkiksi seuraavasti: Otetaan kourallinen Charley Pattonin bluesia, John Lee Hookerin rytmejä ja Blind Willie Johnsonin gospelia, ja heitetään mukaan Jo’ Buddyn soundeja ja Nick Cave -tyylisiä tummasävyisiä sanoituksia. Valkonaama Procell liputtaa omilla biiseillään bluesin perusarvojen puolesta ja ihon väristä huolimatta nyt ei tyrkytetä rock-vinku-vonku-muka-bluesia. Kyllä, tässä on käsillä todella kova kiekko. Avauskappaleessa Edward Young Took His Gun ollaan meksikolaistunnelmissa. Kaksi pitkää kappaletta The Preacher ja Charley Pattonista inspiraation saanut O’ Death ovat albumin vakavaa, gospelmaista aineistoa. Ranskalainen indie-levymerkki Normandeep Blues Records kiinnostui Janssonista v. Päätöskappale War Tubas on saanut inspiraationsa maailmansodista, ja se on suunnattu sotaa ja nationalistista vihanlietsontaa vastaan. Kiekon muusta kattauksesta poikkeilevat hurjasti myös boogie Back In The Game sekä suorastaan reteän notkeaan jumppaukseen yltävä They All Find Out
Eihän Dumari missään vaiheessa ole ollutkaan out, mutta kahden melko erilaisen albumin (Folk Liisan kanssa tehdyn akustisen “Satumaassa“ ja Hoedownin kanssa tehdyn englanninkielisen “Tales Of Judge Bone“) jälkeen “Dumarillumarei“ on silti eräänlainen paluu korttelikapakoiden savuiseen maailmaan elämän kolhimien joutilaiden juoppojen kantapöytään. Työskentely lukuisissa eri kokoonpanoissa on jalostanut tunnistettavan soittotyylin. BREATHLESS Can’t Stop Rockin’! (Bluelight BLR 33188 2) Kappas vain, vanha napakaverini Herra Jalkanen... Rumpalina on monissa projekteissa vaikuttanut Juha Takanen, mutta kitaristi Jouni Saario on kuusikielisen lisäksi ottanut vastuun studiossa myös basso-osuuksista. Smiley Lewisin I Hear You Knockin’ taas lienee saanut innoituksen Dave Edmundsin sovituksesta. Dumari ja Spuget -kokoonpanon groove tulee jostain selkäytimestä ja kappaleiden musiikillinen tyylikirjo on häkellyttävän monipuolinen, ja sopii korostamaan Nurmion tekstien tunnelmia. Ryhtyikö Bluelight pihtailemaan, vai enkö “Dumari on skenes bäk!“, laulaa tai oikeammin räppää Tuomari Nurmio uusimman, jo 24. Cochranin My Way taisikin olla helpompi nakki. Siksi avausraita Jeanie Jeanie Jeanie herätti epäilyksiä: mahtaakohan Breathless selvitä siitä kunnialla. Mainion slidekitaran siivittämä Detroit Blues on säröistä urbanbluesia. Levyn kappaleista peräti neljä näyttää löytyneen menneiden vuosikymmenten rockabilly-nuorison suosikin levyiltä. Koska Julkunen taitaa edelleen tehdä keikkansa useimmiten ole vinyyliin vain törmännyt. Honey Aaltonen JARKKA RISSANEN & SONS OF THE DESERT Hybrid Soul (Humu 008) Jarkka Rissanen kuuluu ehdottomasti suomalaisten kitaristien eliittiin. Usein päälle soitto saattaa kostautua jonkinlaisena kankeutena, mutta tässä sitä ei edes huomaa. Mieron tie ja Boogiemies ovat tunnetusti taitavan laulunikkarin Marko Haaviston käsialaa. Sen sijaan Rockin’ Sidneyn klassikko You Ain’t Nothin’ But Fine olisi voinut jäädä vain keikkaohjelmistoon. ei kun sehän onkin Make Julkunen, on tehnyt uuden levyn. Janne Örnberg MR. TT Tarkiainen JANNE LAMPONEN Hyvä Mies (JLACD14) Mikkeliläinen Janne Lamponen on miellyttävä uusi tuttavuus suomalaisessa musiikkimaailmassa. Julkunen toki tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Mr. Pirteästi rokkaavaa levyä tehostaa vielä Pasi Rytkösen humoristinen kansitaide. Jokainen meistä liikutaan Talvisodan verisillä hangilla neworleansilaisen hautajaissaaton rytmissä, Suuri ja rento otteessa rokataan Sorbuksen ja Herban voimin ja balkanilaisen humpan tahdissa etenevä Joutavia jorinoita toimii kannanottona netin vihapuheisiin. Breathless on saanut vanhaan standardiin omaa ilmettään. Kuten levyn nimikin kertoo, kyseessä on armoton rock’n’roll-pläjäys vanhan liiton miesten otteella. Soittimet erottuvat selkeästi, eivätkä kerroksittain äänitetyt kitaratkaan puuroudu. Psykedeelinen Safari Blues tuo vahvasti mieleen The Doors -klassikon Riders On The Storm. Janne on jo vuosien ajan esiintynyt yksityisbileissä ja erilaisissa tilaisuuksissa, aina kun hyvää trubaduurimeininkiä on tarvittu. Mr. Tyylillisesti liikutaan kepeän rennosta funkista reggaen kautta sielukkaaseen balladimaisemaan. Herra Hengästynyt (vai pitäisikö tässä tapauksessa käyttää käännöstä ”henkeä salpaava”) on painanut tiuhaan keikkaa jo yli parikymmentä vuotta, joten levyn tekeminen muutaman vuoden välein käy varmasti jopa jonkinlaisesta terapiasta. ”Hybrid Soul” on kokonaisuus, josta on vaikea erotella yksittäisiä kappaleita tunnepitoisesta kokonaisuudesta. Levyn ainoat suomenkieliset laulut on sijoitettu ikään kuin molempien puolien päätösuriksi. Esityksistä se ei ainakaan voi olla kiinni! Pelkistetyn kokoisella kokoonpanolla levykin on tehty. Kappaleluettelo näyttää vahvasti siltä, että se olisi suunniteltu LP-levyn muotoon. Niinkin loistavasta kappaleesta kun on saatu vähemmän mairittelevia tulkintoja. Breathless ole sitkeästä puurtamisestaan huolimatta saavuttanut laajempaa mainetta. Äänittäjänä toiminut Tatu Metsäpelto (a.k.a. Mutta ei hätää, tämä versio pärjää jopa alkuperäiselle. Jatsin ja reggaen välimaastossa skulaava Kivinen kehto on musertuneen miehen tilitys – elämä hullujenhuoneen ja hautausmaan välissä on kaikkea muuta kuin helppoa. Levyn kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja kuvastaen vahvasti kunkin äänityshetken tunnelmaa. Rokkaus kun taitaa elämäntaparokkareille loppua vasta haudassa – mutta jatkuuko se vielä tuonpuoleisessa. Sitä emme vielä tiedä. Keväällä edesmennyttä Chuck Berryä kunnioitetaan harvemmin kuullulla klassikolla Go Bobby Soxer, mutta Little Richardin Rip It Up näytti aluksi turhan kuluneelta valinnalta. Breathlessin uudelle julkaisulle. Tarkasti soitettu. studioalbuminsa avausja nimiraidalla “Dumarillumarei“. Meno säilyy letkeän rentona ja kuulostaa lähes keikkatallenteelta. Kuluneelta se ei kuitenkaan kuulosta. Vaikka Nurmion laulujen hahmot ovat toistuvasti elämänsä päätepysäkille ajautuneita hylkiöitä, niin he eivät silti ole nuoren Wertherin tavoin aikeissa lainata asetta päättääkseen epätoivoaan vaan umpikujastakin löytyy tilkka rempseää ja elämänmyönteistä (duma)rillumarei-asennetta. Miksauksesta vastannut alan guru Janne Haavisto on luonut ”Hybrid Soulille” hienon soundimaailman. Eddie Cochranin tuotannosta on mukana peräti kaksi kappaletta. ”Can’t Stop Rockin’!” on osuva nimi Mr. Viime vuosina Jarkka on tehnyt yhteistyötä Eero Raittisen, Pepe Ahlqvistin ja Dave Forestfieldin kanssa. Dave Forestfield) on saanut taltioitua soiton autenttisena kovalevylle. Hämmästyttävää, ettei Mr. Bändin miehistön vankka savolaistausta huomioon ottaen vastuu kuitenkin jää viime kädessä kuulijalle. Breathless. Blues News 4/2017 61 levy tutkailut soolona, pääsee studiossa näkemään muitakin tyyppejä kuin humalaista kapakkayleisöä. Jopa Delmore Brothersin Blues Stay Away From Me taitaa olla Cavanin ansiota. Eihän tämä huono ole (ei kai siitä huonoa saa tekemälläkään), mutta Fabulous Thunderbirdsin tai Rockpilen versioiden jälkeen siitä on paha mennä saamaan mitään uutta irti. Molemmat taitavat olla suurimmat suosikkini Cochranin levytyksistä. Kateuksissani joudun toteamaan, ettei hän epäonnistunut näilläkään. Käykääpä levykaupoissa ihmettelemässä. ”Hyvä Mies” on kitaralla ja huuliharpulla itseään säestävän miehen aito ja rehellinen tyylinäyte osaamisestaan. Päällekkäisäänitetyt kitarat soivat kautta kiekon Jarkalle ominaisesti rosoisin rootssoundein, unohtamatta herkempiäkään sävyjä. Tällä hetkellä toiminnassa olevia omia kokoonpanojakin on useita; Jarkka Rissanen & Snacks, Tonal Box Trio/ Duo ja tuoreimpana Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert, jossa ovat mukana Esa Kärki (rummut), Tatu Back (basso), Marko Salmela (lyömäsoittimet) ja Markus Väisänen (kitara). ”Hybrid Soul” osoittaa Rissasen sävellyskynän olevan varsin terävässä kunnossa. Hupaisana yksityiskohtana huomasin, että yllättävää (en tarkoita ansiotonta) arvonnousua on saanut osakseen Crazy Cavan & His Rhythm Rockers
America-yhtyeen A Horse Without A Name oli megahitti ulkomailla, mutta suomenkielinen. Huomiota herättävää on, ettei yhtyeen johtaja Suonna Kononen toimi varsinaisena pääsolistina yhdelläkään kappaleella. Janne Lamposen sanoitukset ovat ajattelevan miehen tarkkaan harkittuja, täyteläisiä tarinoita. Suomi-kantrin messiaan, Pekka Myllykosken mukana oloa tuskin kukaan hämmästelee. Ruotsista 80-luvun taitteessa palattuaan hän perusti suomalaisen kantrin menestysyhtyeen Nääsvillen veljekset. Yhden suurimmista Alatalo-suosikeistani, kantrikappaleen Lähde takaisin olin odottanut olevan mukana. Käännöksen Tuuli puita taivuttaa oli Myllykoski tehnyt aikoinaan jo ensimmäiselle soololevylleen ”Puolen kilon punttisalilla”. Rauli ”Badding” Somerjoelle tämän oman Johnny Cash -käännöksen myötä. Toisaalta, eihän sitä voisi enää paremmaksi tehdä. Useimmat kun muistavat hänet hupaisien kuplettien tai känkkäränkkälastenlaulujen esittäjänä, Syksyn sävel -voittajana tai kansanedustajana (silmälasien sankojen väristä en jaksa mainita). Melodinen Hyvä isä on näennäisesti tyytyväisen keski-ikäisen miehen rukous sisältäen surkuhupaisasti vaatimuksen toisensa perään. Freukkareiden (ei pilkkuja) toinen voimahahmo Arto ”Pilli” Pajukallio on myös itseoikeutetusti mukana levyllä. Siitä huolimatta Petri Pettersonin suurimmaksi hitiksi nousi Maalaismaisema, alkujaan Elton Johnin Country Comfort. I Still Miss Someone on tyylikkäästi kääntynyt muotoon Yksi vain ei tuu. Ja se toimii! TT Tarkiainen HUOJUVA LATO & YSTÄVÄT Takkulan Baari (Ramasound RAMA 0217) Huojuva Lato on tehnyt mittavan työn kootakseen yhteen tämän suomalaisen kantrikavalkadin. Sehän ilmestyi jo ’73 “Juice Leskinen & Coitus Int.“ -levyllä. Jussin mukaan tässä Suomi-kantrin pioneerin Jarno Sarjasen sävellyksessä on ”mainio kankkusen kuvaus”, mutta henkilökohtaisesti täsmentäisin, että kyseessä on kankkuspäivän kuvaus. Pohojanmaan junas mennään kipakasti kupletin ja bluegrassin yhdistelmänä. Sitä verrattiin amerikkalaisiin Chicagoon ja Blood, Sweat And Tearsiin. Urkuharmoonin, kitaran ja huuliharpun siivittämä nimikappale kertoo kasvattamisen ja kasvamisen vaikeudesta miehen näkökulmasta. Pitkän tekstin pari säkeistöä jäi kuitenkin tuolloin kääntämättä, mutta Suonna Kononen on tällä kertaa ottanut vastuun täydennyksestä. ”Takkulan baari” on yksi hienoimmista, kunnianhimoisimmista ja monipuolisimmista kantrilevyistä, mitä Suomessa on tehty. Kunnioitus vierailijoita kohtaan on ollut korkealla. Viime keväänä menehtyneen Myllykosken viimeiseksi jäänyt levytys oli uusi versio Freukkareiden ensimmäisestä hitistä Särkynytsydämiset (Viekää minut baariin), joka nyt äänitettiin samassa sessiossa kuin Joe Elyn Because Of The Wind. Kapa Ahonen oli vähällä jäädä yhden singlen ihmeeksi 70-luvun puolivälissä. Lamposella on vuosien kokemus musiikin tekemisen ja soittamisen saralla. Ainakin omalle sukupolvelleni Will The Circle Be Unbroken tuli alkujaan tutuksi Nitty Gritty Dirt Bandin samannimiseltä massiiviselta kolmoisalbumilta 70-luvun alussa. Kiusaamistahan esiintyy nykytutkimuksen mukaan kaikkialla, joten koulumatkaa voi pitää vertauskuvana koko elämän kestävästä matkasta. Jussihan levytti ensimmäisen versionsa hienolle ”Kehä kaartuu” -levylleen vuonna ’75. Tällä hetkellä mies on katsonut parhaaksi väyläksi esittää tuotoksiaan mies-kitara-huuluharppu -meiningillä. ”Hyvä Mies” käy kuuden kappaleen voimin läpi ihmiselämän karikoita kaikessa karuudessaan. Juliet Jonesin Sydän -yhtyeen jonkun singlen b-puolella (?) ollut parodiaan kääntyvä Kantri on hirtehinen, mutta Pillin oma Vanha kaarti vetää vakavaksi. Kaihoisa countryballadi Ei muistella pahalla kuittaa tunteet avioerosta ja sen jälkeisestä elämästä. Harvemmin hänet mielletään kantriharrastajaksi, mitä hän tosiasiassa on ollut jo 60-luvulta lähtien. Myllykosken surumielisten laulujen sarjan kruunaa vielä se lohduttomin: Waylon Jenningsin Outlaw Shit, jonka kaiken turhuudesta kertovaksi Kononen on mykistävästi kääntänyt suomeksi nimellä Kantripaskaa. 62 Blues News 4/2017 levy tutkailut kitara, pelkistetty huuliharppu ja tenoribaritoni lauluääni tuovat mieleen sellaisia nimiä kuten Cornelis Vreeswijk, Rolf Wikström ja luonnollisesti Bob Dylan. Laulujen aiheet eivät ole suoraan omakohtaisesti koetusta elämästä, toki kaikki nähty ja kuultu vaikuttaa lopputulokseen. Koulumatkalla on valssitempoinen kertomus koulukiusatun elämästä. Vaikka levyn loppupuolelle on sijoitettu pari sen synkintä kappaletta, Vanha kaarti ja Kantripaskaa, saa se mielialan kohotukseksi ns. Levy on myös omistettu hänen muistolleen. Hienoja ovat myös Juha Tapanisen tekemä koskettava juoppotilitys Taksin taustapeili tai levyn ”lälläri” Radiosta kuulet sen, Raul Reimanin käännös Don Williamsin kappaleesta Listen’ To The Radio Puhallinsoittajistaan tuttu Petri & Pettersson Brass oli 70-luvun alussa kriitikoiden mieleen. Kappale on käsittääkseni omistettu Doug Sahmille (nuoriso googlettakoon kenestä on kyse), mutta aihe on yhä laajeneva. Käännöksen teki suomalaisen rockin monilahjakkuus, jopa neroksi nostettava, Mats Huldén. Kappalevalinnat ovat kaksijakoiset. Nyt hän tekee kunniaa mm. Freud Marx Engels & Jung (ilman pilkkuja) Päättömällä pollella ei huuruisuudessaan uponnut yhtä hyvin suomalaisyleisöön. Myös Raittisen oma sanoitus – ehkäpä jopa omaelämäkerralliseksi tehty Charlie Danielsin Old Rock’n’Roller, eli käännöksenä Vanha rokkistara, on loistava. Mukaan on haalittu kuusi eri solistia, joilla kaikilla on paikkansa Suomi-kantrin (sallinette, että käytän tätä kai alkujaan Jussi Raittisen lanseeraamaa suomalaista kirjoitusmuotoa) historiassa. Vanha kaarti sen kuin vähenee kohti tuon puoleista. Alkuperäisellä Love Recordsin singlellä soitti taustalla Wigwam. Itse asiassa vuosikymmenten saatossa se on saanut lisää syvyyttä. Edu Kettusen tuotannon mieleen tuova Viimeinen yöjuna on tarina entisen elämän menetettyine toiveineen taakseen jättävästä naisesta. hengellistä hurmosta. Sääli, mutta nyt on tarjolla uusi tilaisuus! Yllättävin vierailija saattaa monen mielestä olla Mikko Alatalo. Piti oikein verrata esityksiä ja todeta, että niin Ahonen kuin Huojuva Lato vetävät vertoja mennen tullen alkuperäiselle – elleivät pane jopa paremmaksi. Alatalon ensimmäisellä levyllä ’74 ollut Kotisaunan lauteilla on kestänyt aikaa. Tuollainen ongelma tosin kuulemma vaivasi Huojuvaa Latoa, kun Kapa Ahosen Jos kaiken voisi alkaa uudelleen tehtiin uudelleen. Majesteetillinen päätös on Jussi Raittisen ja sekakuoron tulkitsema Herran huosta kaiken kantaa. Nykynuorisolla menee vielä vuosikymmeniä aikaa ymmärtää, mistä on kyse. Maaseuturomanttisen tekstin teki Jukka Virtanen, kuten myös Petterssonin seuraavan singlen sanoituksen. Muitakin olisi voinut ottaa mukaan, mutta ehkäpä rajat tulivat vastaan. Itseoikeutetusti levyn avaa Jussi Raittinen vierailijana nimikappaleella Takkulan baari. Hienosti riimitelty ja elämänmakuinen D-rappu sommittelee kuvaa kerrostalon yhdessä rapussa elävien ihmisten moninaisesta kirjosta. Sen esittelyn päätän samoin sanoin kuin Jussi Raittinen itse levyn: ”Minä sanon suoraan, se on tässä!” Honey Aaltonen -yhtyeen laulusolistina ja keulakuvana hän on ehkä viime vuosikymmenien tärkein kantrimusiikin tunnetuksi tekijä Suomessa
Pete Hoppula. Pete Hoppula EERO RAITTINEN (Svart SRE065S) A: I’d Rather Drink Muddy Water / B: Shake Baby, Shake Kävipä mäihä, että Eero Raittinen sattui taannoin haastattelussa mainitsemaan esikoissooloalbuminsa sessioissa marraskuussa 1969 äänitetyt mutta tuolloin julkaisematta jätetyt ja jo ikuisiksi ajoiksi hukatuiksi uskotut kappaleet. Huomion arvoinen on myös kuvan etualalla poseeraava Fender Telecaster -kitara, jonka pleksilevy onkin leikelty texasilaisesta rekisterikilvestä. Woman Pojat, pojat! Minähän varoitin teitä jo edellisen levyn kohdalla liian tiiviistä levytystahdista! Nytkö se sitten kostautuu. Tämä bändi Remu Aaltosen olisi pitänyt palkata häntä säestämään vanhuuden päivilleen – olisivat olleet tempot kohdallaan. Canned Heat -yhtyeellä on ollut tapana lopettaa keikkansa hyvään muistutukseen: ”Don’forget to boogie!” Texas Oil vie neuvojen antamisen vielä pidemmälle – eikä aiheetta. Pete Hoppula LILY LOCKSMITH (Enviken 45-10) A: Player / B: No Use But O’Well Pohjoismaisen retro-r&b:n kenties ajankohtaisin haastaja ilmoittautuu Ruotsin Mockfjärdin kunnasta. Woman, olisiko hänet mahdollisesti kivitetty. Pätevä taustakokoonpano (kitaristi Chris Bergström, rumpali Mattias Hyttsten sekä myös hienon pitkäsoiton tehneessä kantri-bluegrassbändissä Gravity vaikuttanut kontrabasisti Peter Fröbom) helpottaa sekin osaltaan uutta esiinmarssia kelpo pikkumustalla, jolla laulajatar antaa palaa teksasilaislähtöisin eväin, versioiden ensin asianmukaisen ärhäkkäästi edesmenneen Nick Curranin levybravuuria sekä sitten levyn kääntöpuolena edellä mainitun läheisen ystävän, Chris Ruestin alkujaan tekemää bluesnumeroa. Bändi jatkaa suoraselkäisesti (kuinkahan tuokin sanonta on pesiytynyt äidinkieleemme?) valitsemallaan linjalla. Blues Newsin lukijoille heistä tutuin lienee kitaristi Jari Jousimo, jolla riittää monikymmenvuotista näyttöä jos minkämoisista bändikuvioista aina perinteisestä surfista rockabillyyn ja jopa punk-rockiin saakka. The Domestic Bumblebeesin kanssa, mutta syöpädiagnoosi katkaisi naisen lupaavat urasuunnitelmat toviksi. Kun LP:n vinyyliuusintapainoksen julkaissut Svart Records sai vihiä asiasta, pisti yhtiö vainukoirineen hösseliksi – minkä seurauksena voimme nyt itse kukin yhtyä Raittisen omiin vakuutteluihin siitä, että kumpainenkin esitys olisi täydentänyt alkuperäistä albumikokonaisuutta mitä mainioimmin. Saanion mainio If You Start Rockin’, Don’t Forget To Roll ei pääse yllättämään, mikäli Texas Oilia on kuullut ennenkin. Onneksi soluhoidot tepsivät ja vuoden 2013 jälkeen Lily on voinut jälleen paaluttaa tulevaisuuttaan myös musiikin varaan. Korskean näköistä, kun äijät poseeraavat tuiman näköisinä vanhan Texaco-öljy-yhtiön kyltti taustallaan. Ja sanomahan on selkeä – eikö vain. Koska ympyrät ovat odotetun pienet, myös Ruestin itsensä kerrotaan suunnittelevan oman albumin purkittamista tämän kiekon julkaisseelle Enviken-merkille. Menoa moinen ei tunnu haittaavan, sillä Texas Oil kuulostaa samalta kuin ennenkin. Texas Oil rokkaa – ja lujaa, mutta ei myöskään unohda rollata! Honey Aaltonen HYPNOSIS Cuckoo Canoe (Rottenhill REP17001) A: (1) Send A Letter From Mars (2) I See Dead People / B: (1) Too Late (2) Evil Evil Witch Surf-kitara tiedetään moneen taipuvaksi vekottimeksi. Mikäli ei ole asiaan perehtynyt, se saattaa iskeä kuin lekalla päähän. Lily Mae -taiteilijanimellä jo 2000-luvun puolivälissä piireihin ilmaantunut Locksmith pääsi aikoinaan vierailevaksi solistiksi Mike Sanchezin ja The Beat From Palookavillen “Babes & Buicks“ -yhteisalbumille sekä esiintymään mm. Vaikka kokoonpano on varsin tuore ja mielikuvitusta hivelevällä nimellä “Cuckoo Canoe“ varustettu EP-levykin vasta ryhmän esikoinen, omaa trion jäsenet silti kukin tahoillaan pitkähkön soittohistorian. Hurriganesin perintöön pohjautuvaa rock’n’rollia, mutta omaperäisiä kappalevalintoja ja omia sävellyksiä. Tosiasiassahan suurin osa sen ajan rokkareista oli aloittanut musiikkiharrastuksensa Hurriganesia kuunnellen (ja osa ehkä kuunteli sitä edelleen salaa). 2010-luvun perspektiivistä kaiken kaikkiaan laadukkailla ja hyvin aikaa kestäneillä “Eeron singlen“ raidoilla kiinnittyy fokus maestron blues-laulutapaan, joka ei ole juurikaan muuttunut vajaan puolen vuosisadan varrella. Jos 30 vuotta sitten tuolloisten rockabilly-piirien arvostama Saanio olisi kuitenkin räväyttänyt tällaista rokkia, olisi häntä ehkä pidetty kerettiläisenä. Siihen antaa erään vastauksen helsinkiläinen Hypnosis, joka näyttääkin esimerkillisesti miten moinen jekku tehdään. Jousimon laaja musiikillinen ymmärrys on epäilemättä edesauttanut myös sitä, että kolmikko kuulostaa äänitteellään kaikkea muuta kuin päälleliimatulta kertakokeilulta. Nykyään Raittista tituleerataan, perustellusta syystä, Suomibluesin grand ol’ maniksi, mutta kyllä hän oli maineensa veroinen sinisävelten suoltaja jo siihen aikaan kun me telluslaiset olimme vasta Kuuta valloittamassa. Mutta mitäpä moista spekuloimaan. Ei vaan, Texas Oil on tehnyt mainion vinyylisinglen – ja vieläpä näyttävänä kuvalevynä (muistattehan ehkä vielä vinyylit, joissa oli urien alla valokuva?). Kitaristi käyttää surf-osaamistaan harkiten, sovitellen rooliaan Hypnosiksen muutoin vankasti 90-luvulta ammentavaan tappotahtiseen, häpeilemättömän kliseiseen psychobillysoundiin, jota yhtye tosin oivaltaa sävyttää muutenkin: melankolisella Too Late’lla mörkörokkaus vaihtuu onnistuneesti miltei iskelmälliseksi, joskin yhä keskivertoa verisemmäksi, transylvanialaista vampyyriromantiikkaa tihkuvaksi “rakkaustarinaksi“. Kosteaa, kaikuja tremolovoiSeitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä misteista kuusikielistä on totuttu kuulemaan omimman 60-luvun alkuvuosilta ponnistavan ydinlajinsa ohella toimivana tehokeinona mm. Kyseessä on edelleen rock’n’roll – ja rankka sellainen. Vaan miten käy, kun tämä klassinen elementti paritetaan yhteen vanhan liiton psychobillyn kanssa. Kitaristi ja laulaja Harri Saanio on enää ainoa alkuperäisjäsen triossa, kun ilmiömäinen rumpujen jytkyttäjä Biitti Nieminenkin joutui lopettamaan terveydellisistä syistä (eivät liity päihteisiin). Jos taas Saanio olisi tuolloin lähtenyt esittämään Jim Morrisonin säveltämää The Doors -yhtyeen klassikkoa L.A. Blues News 4/2017 63 levy tutkailut TEXAS OIL (Goofin’ GRSI 232) A: If You Start Rockin’, Don’t Forget To Roll / B: L.A. Oletettavasti silloisen Help-peruskokoonpanonsa (kitaristi Jukka Tolonen, pianisti Hillel Tokazier, basisti Heikki Virtanen ja rumpali Vesa Aaltonen) turvin vokalisti versioi tunnistettavan omaleimaiseen tapaansa Champion Jack Dupreen boogiejyrän Shake Baby Shake sekä sanoituksiltaan aina 20-luvulle juurensa juontavan ja useimmiten pianisti Eddie Millerin sävellykseksi merkityn mutta 60-luvun suomalaisille kaiketi parhaiten Lou Rawlsin Capitol-levytyksenä tutun mutaisista vesistä sanailevan swingbluesin. hardrock-vetoisemmassa musiikissa
Kingin, Chuck Berryn ja Jimi Hendrixin kautta myös rockin tärkeimmäksi soittimeksi. Yhtye ei tehnyt omissa nimissään yhtään levyä, mutta se toimi West Coastin alueella taustakokoonpanona monelle bluussarille, kuten George Allenille, siis tutummin George ”Harmonica” Smithille. Mukana on sekä vanhan koulukunnan soulia että uutta, tuoreempaa ilmaisua. Jari Kolari UUSINTAJULKAISUT Mainostilaa Blues Newsista. Uudelle kuuntelijalle suosittelisin 90-luvun puolivälissä julkaistua ”So Many Roads: Live In Concert” -albumia. miehen kehittämää “chicken scratch” -soittoa: Slow Freight Back Home, Strawberry Jam, Jimmy’s Jive sekä kaiketi miehen kuuluisin, rullaavan mukava Strollin’ With Nolen, jonka foniosuuksista Ritvas-Jussikin olisi ollut ylpeä. Eteläisen soulin keskus Memphis on kokenut uuden nousun. 50-luvun toisella puoliskolla Nolen soitti Johnny Otisin kanssa muutaman vuoden, kunnes perusti vuosikymmenen vaihteessa Jimmy Nolen Bandinsa. Mukana on myös turhempia kappaleita, joista monen sijasta olisi voinut soida esimerkiksi So Many Roads. Oli kuitenkin suuri yllätys, että häneltä ilmestyi kevään korvalla aivan tuoretta materiaalia levyllinen. Wilsonilta Nolen kuuli ja oppi teeman jos toisenkin sekä nappasi kaimaltaan parit kappaleetkin levylleen (tosin laittaen ne erehdyksessä omiin nimiinsä), Strangest Bluesin sekä upean B.B. Avauskappale on ylipitkä instrumentaali Watermelon Man. Jazzin ja r&b:n puolella pianon ja puhaltimien valtakausi jatkui siis edelleen, vaikka pikkuhiljaa myös kitaristit pääsivät valokeilaan. Chicago-soul näivettyi 80-luvun alussa. Miami-soul eli lyhyen kukoistuksen 70-luvulla ja on nyt lähinnä Latimoren varassa. Levyn parasta antia ovat instrumentaalit, joilla kuullaan mm. Osasyynä voi olla se, että sitä on kuunneltu usein teknisesti heikoilta Demon-kokoelmilta, ei singleiltä. New York ja New Orleans ovat sentään pitäneet pintansa. Memphisin uusi nousu! OTIS RUSH Double Trouble Live Cambridge 1973 (Rock Beat ROC-CD-3320) Chicagossa oli 60-luvulla kolme kitaristia ylitse muiden. DON BRYANT Don’t Give Up On Love (Fat Possum FB1607-2) Don Bryant levytti aktiivisesti Hi-merkille vuosina 1965–69. Hardcorefaneille tämä on kuitenkin pakollinen hankinta. Nolen esittää alkuperäisten kanssa lähes identtiset versiot myös klassikoista It Hurts Me Too (Tampa Red) ja After Hours (Pee Wee Crayton). Osasta Otisin tunnetuimmista kappaleista kuullaan hienot versiot. Tämä oli hyvä valinta. It Takes Time, I Can’t Quit You Baby ja Double Trouble ovat aina mannaa korville. Hämmennys oli melkoinen, kun tajuttiin, että tämähän on laatujulkaisu. Äänen laatu on kohtuullisen hyvä ottaen huomioon ajankohdan, eli varmaan magneettinauhalle miksauspöydästä. Sen edustama, usein koneiden tuottama soundimaailma ei kuitenkaan mielestäni kuulosta ollenkaan Memphisissä luodulta, se olisi voitu tehdä missä tahansa. Scott Bomarin ElectraphonicRecording tarjoaa toisen vaihtoehdon. Hän ei kuitenkaan aina päässyt mukaan, joten Bryantia tarjottiin tilalle vaihtoehtona. Tunnetuin Bryantin kappaleista on varmaankin I Can’t Stand The Rain. Tin Pan Alleyn säveltäjä Jimmy Wilson ”keksi” Nolenin Tulsassa 1953 ja pyysi miehen mukaansa Kaliforniaan. John Wardin Ecko on toiminut menestyksekkäästi kaupungissa jo runsaat 20 vuotta. Tosin aivan viime aikana Eckon studiossa on otettu käyttöön oikeat soittimet, esimerkkinä vaikkapa Sweet Angelin uutuus. Rushin kitarointi tai oikeastaan sen luonne ei nouse aivan sille tasolle, mitä se parhailla livetallenteilla on ollut. Jazzin ja bluesin välimaastossa Eddie Lang ja Lonnie Johnson olivat myös eturintamassa, kunnes T-Bone Walker astui remmiin Stormy Mondayn myötä 40-luvun lopulla ja sähkökitara oli tullut jäädäkseen bluesiin – ja siitä B.B. Valtakunnallisesti ilmestyvän bluesja rootsaikakauslehden sivuilla tavoitat kohdistetun asiakaskuntasi maan kilpailukykyisimmin hinnoin. Heistä eräs merkittävin oli Jimmy Nolen, joka tämän levyn nimen, ”Before The Funk”, mukaisesti osoittaa, mihin suuntaan 50-luvun ensimmäisellä puoliskolla oltiin menossa. Magic Sam kuoli aivan liian nuorena vuonna 1969, Buddy Guy on edelleen supertähti ja Otis Rush on terveysongelmien vuoksi toistaiseksi vetäytynyt musiikkibisneksestä. Tutustu detaljeihin ja ota yhteyttä! (www.bluesnews.fi/mediatiedot / pete.hoppula@saunalahti.fi / 050 340 2541). Tänä päivänä harvoin pystyy nimeämään, mistä levytys on peräisin. Harri Haka JIMMY NOLEN Before The Funk (Westone 304) On lievästi epäselvää, kenelle voi antaa kunnian sähkökitaran ”keksimisestä” 30-luvun lopulla, mutta Charlie Christian on varmasti eräs merkittävimmistä kitaristeista siinä muutoksessa, kun rytmisoittimesta kasvoi soolosoitin. Mutta sitten päästään asiaan. Duetto vaimo Ann Peeblesin kanssa Mon Belle Amour oli 80-luvun ainut merkintä. Jimmy Nolen on kitaristi, johon jokaisen bluesista pitävän ja erityisesti alkavan kitaristin täytyisi tutustua – ja tämä "Before The Funk" on siihen eittämättä paras valinta. Tämä keikka menee neljän miehen voimalla, Otisin lisäksi foni, basso ja rummut. Tämä viimeisin on ajalta, jolloin Rush oli hyvässä vedossa. Funkja soul-hemmoille mieluisampaa kuultavaa saattaa tosin silti olla miehen myöhäisempi tuotanto, josta myös hip-hop -väki on ominut paljon itselleen. Keikkojen jälkeen Bomar vakuuttui, että Bryant voisi tehdä soololevyn. Sittemmin on ilmestynyt joitakin studioalbumeja, mutta runsaslukuinen määrä livetallenteita. Kevään aikana on ilmestynyt muutama mielenkiintoinen uutuus. Viime vuosina se on usein ollut Percy Wiggins. Kun Motown muutti länsirannikolle, Detroitin merkitys mustan musiikin lähteenä hupeni. Ajat ovat siis muuttuneet. Tämän jälkeen hän keskittyi merkin lauluntekijän tehtäviin. Tuona aikana kaupallinen menestys oli kehnonlaista, ei ainuttakaan listamerkintää. Philly-sound pysyi pinnalla Gamble-Huffin ansiosta aina 90-luvun alkuun. Kolmikkoa yhdistää se, että he toivat bluesiin sointuvamman ja sielukkaamman kitaroinnin ja laulun. BN:n välissä on nyt myös mahdollista jakaa irrallisia mainosliitteitä. Viimeksi mainittu teki parhaat studiolevytykset Cobra -merkille jo 50-luvulla. Studioista Willie Mitchellin Royal on toiminut aktiivisesti myös perustajansa kuoleman jälkeen. Kyseessä on livekeikka Cambridgessa, Massachusettsissa vuonna 1973 ja samanlaisia useiden artistien äänitteitä Rock Beat -levymerkki onnistuu löytämään säännöllisesti. Race Music oli yleisnimitys, jolla mustien musiikkia kutsuttiin vielä 50-luvulle asti, kunnes eri tyyleille omaksuttiin uusia nimiä kuten r&b, rock’n’roll, soul, funk jne. 2000-luvun puolella hän on tähän mennessä levyttänyt pelkästään gospelia, kunnes viime vuonna esiintyi Bo-Keys -yhtyeen “Heartaches By The Number“ -albumin nimikappaleella. 64 Blues News 4/2017 levy tutkailut Kultaisella 60-luvulla pystyi äänitteestä useimmiten tunnistamaan levytyskaupungin. Moni on pitänyt Bryantin 60-luvun materiaalia vaisuna. King -tyylisen I Used To Love A Womanin. Tyylikkään comeback-levyn isänä voidaan pitää Scott Bomaria, jonka Bo-Keys tarvitsee keikoilleen ja levyilleen vokalistia. Sittemmin Nolenin soittohistoriassa kääntyi uusi lehti, kun Detroitin musiikki alkoi vyöryä esiin ja vuorossa oli vuosien funkitus James Brownin kanssa
He perustivat pian yhtyeen, johon saatiin rumpaliksi Tieriniin sisko Tikyra ja basistiksi Daniel McKee. Väittäisinpä, että Bryantin tulkinta on vahvempi. I’m With You kappaleen tunnelmaa täydentää tyylikkäästi The Masqueraders. Verrattuna O.V. Levyn materiaalin on kirjoittanut Naftaly joko yksin tai yhdessä muiden yhtyeen jäsenien kanssa. Bryant päivitti oman 50 vuotta vanhan kappaleensa Can’t Hide The Hurt tiukempaan muottiin. Albumin materiaali on taiten valittu. Niitä täydennettiin syksyllä -16, kun sopimus Staxin kanssa oli tehty. Soulvaikutteiden lisäksi yhtyeen soundista on kuultavissa bluesia ja gospelia. Ne rupesivat jotenkin toistamaan itseään niin, ettei hankinnalle ollut perusteita. Avausura on upea A Nickel And Nail. Mukavaa vaihtelua tuo I Got To Know, joka on oikeastaan yhtyelevy, jossa bändin jäsenet tukevat mukavasti taustalla. Robert Cray ei ole laulajana aivan ykkösluokkaa. Mukana on Bomarin ja Bryantin kirjoittamia uusia lauluja sekä lainamateriaalia. Bryant kirjoitti sen jo teini-iässä ”5” Royales -yhtyeelle. Äänityspaikaksi saatiin legendaarinen Royal. Näitä täydentävät Cray kitarassa ja tuottaja Steve Jordan rummuissa. Hän ihastui kaupunkiin niin, että jäi sinne pysyvästi. Myöhemmin yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja Jeremy Powell. Suosittelen 60-luvun soulin ystäville. Kitaristin tehtäviä hoiti monessa kokoonpanossa vaikuttava Joe Restivo ja bassossa tietenkin tuottaja Scott Bomar. Tämä uutuus sytyttää ehkä enemmän sen takia, että tyylisuuntana on selkeästi Memphis-soul. Vertaisin heidän musiikkiaan Ruthie Fosteriin tai Staple Singersiin. Lowman Paulingin kappaleita lainaillaan nykyään aika usein eikä aivan syyttä, niissä on laatua. Albumin nimikappale Don’t Give Up On Love on laatuballadi samoin kuin It Was Jealousy, jonka Bryant kirjoitti jo 70-luvulla Otis Claylle. Cray itse kirjoitti kolme biisiä, jotka ovat kaikki erilaisia: jyräävä Just How Low, rauhallisen mietiskelevä You Had My Heart ja tasokas balladi The Way We Are. Vain yksi laina kuullaan. Vokalistina toimii Tierinii Jackson, joka vakuuttaa heti avausuralla Don’t Give Up. Ehkäpä ensi vuoden puolella he ehtivät myös Eurooppaan. Näin käy myös Robert Craylle. Tärkeät kappalevalinnat onnistuivat tällä kertaa hienosti. Levyn yksi huippukohdista on Crayn tulkinta Tony Joe Whiten klassikosta Aspen, Colorado. Voisin kuvitella, että yhtye on parhaimmillaan lavalla. Joka tapauksessa meille tarjotaan laadukas 50-minuuttinen modernia rytmimusiikkia. Jos albumilla on vain pari hiukan keskinkertaista esitystä, niin se kertoo aika selkeästi laadusta. Blues News 4/2017 65 levy tutkailut ja soittajiksi studion vakinaisesta porukasta Charles Hodges, Leroy Hodges ja Archie Archer. How Do I Get There on vahvasti gospelmainen. Oma suosikkini on Love Me Right, ehkäpä hiukan rennomman otteen vuoksi. Se on lähempänä soulia puhallinosuuksien takia. Ensimmäiset äänitteet tehtiin lokakuussa -15 Inside Sounds -studiolla. Toinen White-laina Don’t Steal My Love on aikamoinen revitys, ei aivan makuuni. Aarno Alén Studiossa oli Bryantille tuttua porukkaa, sillä vanhasta Hi-rytmiryhmästä saatiin mukaan Howard Grimes (rummut), Charlie Hodges (urut) ja Archie Turner (koskettimet). Tämän puutteen hän korvaa monipuolisella, sävykkäällä kitaransoitolla. Siihen viittaa se, että keikkakalenteri on täynnä marraskuun loppuun asti. Se on Ann Peeblesin Slipped, Tripped And Fell In Love. First You Cry’n soulin ystävät muistavat Percy Sledgen versiona. ROBERT CRAY & HI RHYTHM (Jay-Vee JV 2017) Myönnän, että minulta on jäänyt 2000-luvulla useampi Cray-levy väliin. The Same Love That Made Me Laugh ei vain oikein toimi. Siksipä on ymmärrettävää, että tyylilajina ei ole vanhan koulukunnan soul vaan tyylin määritelmäksi saa kelvata mustan rytmimusiikin fuusio. Siinä on mukana myös Luther Dickinson slidekitaroineen. Sir Mack Ricen sävellaarista on kaivettu pari erikoisuutta: I Don’t Care ja Honey Bad ovat molemmat tehokkaan yksinkertaisia. SOUTHERN AVENUE (Stax STX00159) Tämä tuore yhtye n a p p a s i n i m e n s ä Memphisin kadusta, joka päättyy Soulsvilleen McLemore Avenuelle, Staxin entiseen studioon ja nykyiseen museoon. Kuvan perusteella yhtyeen jäsenet näyttävät kolmekymppisiltä. Naftaly tapasi paikallisen kyvyn Tierinii Jacksonin. Kitaristi Ori Naftaly osallistui vuonna 2013 International Blues Challenge -kilpailuun. Rumble on nimensä mukaisesti jyräämistä, kun taas albumin päätöskappale Peace Will Come on hauras, hengellisiä sävyjä tavoitteleva balladi. Wrightin originaaliin tempoa on jonkin verran hidastettu, mutta tulkinta on raa’an väkevä. Projektin tuottajaksi saatiin Kevin Houston. Olen havainnut, että Bill Withersin tuotantoa on muiden hankala tulkita
Vuonna 1974 päättynyt aikakausi sisälsi kuusi, enimmäkseen maukasta älpeetä, ja oman uransa lisäksi Williamilta liikeni aikaa tuottaa muitakin artisteja omalle, 60-luvun puolivälissä perustetulle Peachtree-merkilleen (mm. Pikantti piriste on Williamin viehätys alttosaksofoniin, jota Eli Fountain pääsee puhaltelemaan pitkän tovin parilla kappaleella (Just Another Way To Feel ja uudelleenlämmitys, You Don't Miss Your Water) Menestyksen hyödyntämiseksi julkaistiin samana vuonna vielä toinen lp: IT’S TIME YOU TOOK ANOTHER LISTEN (Mercury SRM-1-1193, 1977) Sama Bell-Mitchell -kaksikko tuotti, sovitti ja 80-prosenttisesti sävelsi materiaalin, mutta nytpä tulos jäi köyhähköksi. Muu sen sijaan on miellyttävää, enimmäkseen rauhallista, paikoin MORnimikkeen alle käytkeytyvää. Mitty Collier, BN 48). Musiikki unohtui hetkeksi, sillä William antautui lähes kolmeksi vuodeksi näyttelemiselle kotikaupungissaan Atlantassa. Tuohon mennessä hän oli vaihtanut hankalan ja hivenen epäkaupallisen sukunimensä isoäidiltä vohkittuun Bell-nimeen. Mutta vuoden 1976 joulukuussa tilastoihin hiipi Mercury-levy Tryin’ To Love Two, ja seuraavan vuoden alussa tuli lp: COMING BACK FOR MORE (Mercury 1146, 1977) William on erikoistunut pienimuotoisiiin, vähäeleisiin joskin tehokkaisiin balladeihin sekä mediumeihin, ja Tryin’ To Love Two on juuri tuollainen “tavallinen“ kappale, mutta yhtä lailla se nousi verkkaisesti listaykköseksi ja siitä tuli Williamin uran toinen kultalevy. 50-luvun lopun jazz-bändivaiheen jälkeen William pestautui Staxille vuonna 1961, ja Chips Moman tuotti ensimmäiseksi kappaleen You Don’t Miss Your Water, joka hyvin hitaasti myi itsensä miljoonalevyksi. elokuuta 2017 saapuva Memphisin soul-legenda WIlliam Bell pääsi levyineen Blues Newsin puntaroitavaksi ensimmäisen kerran vuonna 1979. William ei ole äänivarojensa riittämättömyyden ja leppoisan tyylinsä vuoksi oikein koskaan sopeutunut nopeaan tempoon, joten sellaiset urat kuin Relax, Malnutrition ja I Absolutely, Posolutely Love You eivät elä. 66 Blues News 4/2017 BN-arkistojen helmiä: 1979 1979 WILLIAM BELL Pistetäänpä perään vielä toinenkin Stax-veteraani. Kuuntelemisen kestäviä ovat single Easy Comin’ Out (Hard Goin’ In), Paul Kelly -melodia Hollywood Streetwalker sekä gospel-suuntaiset Morning Glory ja Let It Shine. Heikki Suosalo Helsingin Juhlaviikoille 23. Sweet Soul Music -palkittu ja muutenkin kansainvälisesti korkealle arvostettu musiikintuntija on jatkanut ansiokasta journalistityötään 80-luvun lopulla perustetun Soul Express -lehden parissa.. William Yarbrough on syntynyt vuonna 1939, ja ensilevynsä hän teki Meteor-merkille jo 50-luvun alkupuoliskolla. Seuraavan singlen – Any Other Way – jälkeen oli edessä armeija, ja vasta vuonna 1966 päästiin uudelleen studioon. Numerossa 6/1979 tehtävään tarttui kriittisin ottein lehden silloiseen vakiotoimituskuntaan kuulunut Heikki Suosalo, joka liitti lyhyehkön Bell-henkilöhistoriikin sekä kaksi laulajan tuoreinta pitkäsoittoa koosteartikkeliinsa “Kunnon soulin kavalkadi“. Tuntuu kuin suurin luovuus olisi ammennettu edelliseen älpeehen, sillä tällä uutuudella kappaleiden tempo on liian hätäinen ja sävelmät ovat repsahtaneet tusinaluokkaan. Tuottajina ja sovittajina ovat itse William ja Paul Mitchell, ja he ovat huolehtineet myös sävelmistä paria standardia lukuun ottamatta (Bacharach & David: I Wake Up Crying + Smokey Robinson: You’ve Really Got A Hold On Me). Seuraavalta kahdeksan Stax-vuoden ajalta kannattaa mainita joitakin etappeja: Everybody Loves A Winner (67), Everyday Will Be Like A Holiday (68), A Tribute To A King, I Forgot To Be Your Lover ja Judy Clayn kanssa tehdyt duetot Private Number (68) sekä My Baby Specializes (69). Saattaa olla, että teatteri on taas hetkeksi ottanut omansa. Aivan viime aikoina William ei ole pitänyt itsestään ääntä, mutta näillä miehillä on tapana yleensä tulla takaisin